Produced by Tapio Riikonen

YKSIN

Kirj.

Juhani Aho

WSOY, Porvoo, 1920.

Soitto on suruista tehty, murehista muovaeltu.

I.

Illallinen oli syöty, istuttiin salissa ja kello kävi jo kahtatoista.
Oli ollut koko illan kankeata ja puheet ilman sisältöä.

Keskustelu oli ujunut laihaksi ja uhkasi kokonaan katketa. Kun kadulla ajavan ajurin rattaat olivat lakanneet särkemästä hiljaisuutta, kuului vain lampun sydämen ynisevä laulu.

Näin, että Anna kätki salaa haukotuksen kouraansa. Veli, joka loikoi nojatuolissa jalat suorina, haukotteli peittelemättä—sillä me olimme vanhat ystävät. En enää voinut jäädä pitemmälle istumaan, vaikka olisin vielä hetkisen tahtonut katsella häntä täältä lampun varjon puolipimeästä tuohon, jossa hän istui likellä valoa, kumartuneena kudoksensa yli. Nyt hän pani sen pois pöydälle ja aikoi nähtävästi nousta. Minä ehätin ennen, otin lakkini pianon päältä ja kumarsin äidille.

—Joko sinä nyt menet? kysyi hän, mutta ojensi kuitenkin kätensä.

—Johan on aika, sanoin minä, eikä ollut minulla kylläksi ylpeyttä estääkseni alakuloisuutta äänestäni, vaikka ymmärsin, että olisi pitänyt.

—No, hyvästi sitten, ja onnea matkalle! Hän toivotti lisäksi terveyttä ja hyvinvointia ja käski tuoda paljon uusia aatteita ulkomailta.

—Kuinka paljon, kapsäkinkö täydeltä?—Ja minä koetin vivahduttaa ääneni katkeran ylenkatseelliseksi.

—Terve sitten, voi hyvin, elä paksusti, ja niinkuin oli puhe, kirjoita nyt kaikenlaista, virkkoi veli, pudistaen pois vetelyytensä, joka oli minua koko illan kiusannut.

Anna oli istunut heidän välillään. Minä olin käynyt hänen ohitsensa äidistä veljeen. Tahdoin, että hänen kädenpuristuksensa olisi viimeinen lähtiessäni kotimaasta.

—Hyvästi…

—Hyvästi, onnea matkalle.

Kuinka kuivasti, virallisesti ja kylmästi hän sen sanoi! Kuinka veltto ja kaikkea tunnetta vailla oli hänen kädenantinsa!

Kun muut tulivat minua saattamaan eteiseen, jäi hän saliin sulkemaan pianoa, jonka ääressä hän oli istunut illan hämärässä haaveksien, kun minä tulin. Olin kuullut soiton käytävään ja kuunnellut sitä hetken aikaa oven takana, hengästyksissäni ja sydän kolkuttaen. Hän näkyi nyt ottavan lampun pöydältä, ja minä jo toivoin, että hän ehkä tulee, ehkä valaisee minua alas pimeistä rappusista. Mutta hän vain vei nuotit hyllylle, kääntyi sitten pois, meni salin yli oman huoneensa ovelle ja sulki sen, armottomasti, niinkuin minusta tuntui. Viimeinen, minkä hänestä näin, oli hänen hieno profiilinsa, puhdas poskensa ja kihara korvan juuressa.

Ei, ajattelin minä laskeutuessani alas rappuja, jos et sinä, niin en minäkään! Ja minä annoin ulko-oven vieterin valtoineen vaikuttaa. Rämähtäköön! Ja se rämähti niin, että ikkunat soivat seinällä ja pitkä pimeä käytävä vihaisesti vastasi.

Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin oli tullut selvä! Vielä viimeiseen saakka oli toivo minua kiusannut.

Nyt ei siitä enää ollut mitään kärsimistä. Ei enempää kuin erämaan kulkijallakaan, kun kangastus yht'äkkiä katoaa eikä hän näe muuta kuin rannattoman hiekka-meren ympärillään. Ja tietää, että hän ei voi sammuttaa janoaan.

Ole siis tyytyväinen sinä, sanoin minä itselleni. Mitä se rintasi siellä riuhtoo ja sydän kiljuu! Eihän sinulla ole hätää, kun ei ole pelastustakaan.

Torkkuva ajuri luuhottaa rattaillaan kadunkulmassa, läähättävän kaasuliekin alla.

Bulevardinkadun tuuheat puut ovat synkkänä holvina pääni päällä.
Vanhankirkon hautausmaalla hiipii joku kisälli kultansa kanssa.

Yksinäinen huivipäänainen hiljentää kulkuaan ja hivahtaa epäröivänä ohitseni. Sillä oli niin nöyrät, anovat silmät. Olisit ottanut hänet mukaasi, hän olisi ollut siitä niin kiitollinen, hän jo ehkä odotti sinua, melkein seisahtuessaan lyhdyn alle! Huomenna hän olisi tullut saattamaan sinua laivalle, katsellut sinua ihmisjoukosta ja huiskuttanut salaisesti nenäliinaa hyvästiksi. Miksi annoit hänen mennä?

Hän ei voi tulla, Anna! Hän tulisi mielellään, mutta hän ei voi! Vaan elä pane sitä sydämellesi, kultani! Sinä et voi! Elä itke eläkä kuole surusta! Koeta olla iloinen! Parin vuoden päästä minä tulen takaisin ja tuon paljon uusia aatteita tullessani.

Koko Erottajatori on yhtenä ainoana ratinana, kun rattaat ajavat alas
Kolmikulmalta täynnä reippaita ylioppilaita, vasta kaupunkiin tulleita.

Ne ovat nuoria ne, ne huutavat ja hurraavat! Ne nauttivat vielä ne ja niillä on maailma avoinna edessään.

Mutta olenko minä ihan järjiltäni? Katkera ja kateellinen noille, joita hän tuskin tunteekaan ja jotka kenties eivät välitä hänestä vähääkään, yhtä vähän kuin hänkään heistä! Ainoastaan sentähdenkö, että he jäävät tänne? Mutta sillä oli tuolla tännimmäisellä valkoinen lakki niin rajusti ja huolettomasti sysättynä toiselle korvalle. Sillä olivat olkapäät niin voimakkaat ja musta kihara tukka. Minulla on hattu kuin vanhalla herralla, minä olen raskas ja lihava ja kömpelö.

Pakotan itseni naurahtamaan ylenkatseellisesti tuolle vertailulle. Ja teeskennellyn reippaasti minä kuljen Esplanaadin yli Kämpin ravintolaa kohti, jonka oven päällä kiiluu kirkas sähkölamppu.

Mikä suloinen tunne nousta sinne ylös asuntoonsa, ravintolaansa, numeroonsa! Oven raosta ojentaa niin ystävällisesti kätensä lasku, joka »erehdyksien välttämiseksi annetaan joka päivä». Mikä kodikas tuoksu tässä huoneessa! Mitä erinomaista järjestystä osoittavat aloittamattomat kynttilät, ihan yhtä pitkät, kahden puolen pöytäpeiliä, ja sen edessä porsliininen tuhka-astia, jonka pohjasta luen koneellisesti: »Pohjoismainen Teollisuuskauppa Helsingissä.—Suuri varasto talousesineitä yksityisille ja ravintoloille.»

Miksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta? Siksikö, ettei siinä näy asujan omaa leimaa, että se ei herätä muistoja kohtauksista hänen elämässään? Mutta olenhan minä elänyt puolen ikääni ravintoloissa. Nuo tuollaiset mykät tuolit, sohvat ja pöydät, jotka kaikissa ovat toistensa näköiset, ne ovat minulle kuin perintöhuonekaluja.

Ja onhan tuossa muistorikas matkalaukkuni, selällään auki alkovin edessä. Sitä kun viikko sitten maalta lähtiessäni laitoin, oltiin vielä hyvät ystävät. Hän toi puhtaat vaatteeni pesusta, punoittaen talouden hommissa. Yliskamarin rappuja juostessaan oli hän hiukan hengästynyt ja istui huokaamaan tuolille, kädet helmassa.

Hän tahtoi nähdä, mitenkä sitä nyt laitetaan vieraille maille menevää matkalaukkua.—»Vai tuolla tavalla! Ethän sinä, vanhapoika, vielä osaa edes ensimmäisiä alkeita! Mene pois!»—Ja hän työnsi minut syrjään, kaatoi matkalaukun kumoon ja alkoi asettaa kaikkea uudelleen. Hän oli polvillaan lattialla, tukka viehättävässä epäjärjestyksessä. Minun piti ojentaa hänelle tavarat. Valkoiset liinavaatteet laskeutuivat hänen käsiensä lomitse limikkäin, päällekkäin, ja pieninkin lovi sai täytensä kauluksista ja nenäliinoista.

Seisoin siinä kömpelönä ja ihastuksissani. Ei hän noin, jos ei hän minua rakastaisi. Huomenna on minun lähteminen, nyt on oikea päivä. Ja minä sanoin, mikä koko kesän oli kielelläni pyörinyt, että minä häntä rakastan.

En näe hänen kasvojaan. Näen hänen niskansa punastuvan, hän panee vielä pari nenäliinaa, heittää koko tukun kädestään lattialle ja minä kuulen vain kiireiset askeleet rappusista alas ja jatkuvan salin yli hänen kamariinsa, jonka ovi paukahtaa kiinni.

Pääsen kenenkään häiritsemättä ulos—äiti kalistelee astioita keittiössä—harhailen mäkiä ja metsiä ja kun palajan takaisin rautatierataa myöten, tuskin väistyen vastaan tulevan junan tieltä, niin on hänen ovensa vielä suljettuna. Mutta huoneessani vaatteitteni päällä on kirjelappu häneltä. Hän on pitänyt minua ystävänä, vanhempana veljenään, melkein setänä. Muu ei voi tulla kysymykseenkään. Ei ole virkkanut mitään äidilleen ja veljelleen. Ja pyytää, etten minäkään sitä tekisi. Sillä hän »ei tahdo».

Hän ei tullut illalliselle. En nähnyt häntä ennen kuin seuraavana aamuna vähän ennen junan lähtöä. Kevyt kesäpuku oli poissa ja hänellä oli yllään vakava vierailupuku. Iloisesta, vallattomasta tytöstä, jota vielä eilen olin vanhan tuttavuuden takia uskaltanut käsipuolesta pyöräyttää, oli hän muuttunut arvokkaaksi neidiksi.

Eikö tässä siis ole muistoja, kalliita, rakkaita esineitä tässä huoneessa! Sillä matkalaukku on vielä hänen käsiensä jäleltä. Miksi ne sanovat, että ravintolahuoneelta puuttuu personallisuutta ja ettei se herätä lähtiessä kaipausta?

Tiesihän jotain kertoa tuo alkovikin, jossa olin viettänyt tämän piinaviikkoni unettomat yöt ja sulkenut, aikamies, itkien syliini tyynyn, jonka nurkassa oli ravintolan leima.

Kuinka hennoin nyt jättää sinut, jossa olin niin sydämeni pohjasta iloinnut! Mutta täytyihän minun! Pois, pois! Lukkoon kaikki! Lukkoon kaikki entisyys ja avain koskeen! Ja polvillani puristin minä matkalaukkuni armottomasti hakasiinsa, niinkuin olisin tahtonut siinä jonkun hengiltä kuristaa.

Se oli kai minun soittoni, joka kuului aukinaisen oven kautta sähkökellosta tuolta käytävän päästä.

Jahah! vahtimestari!—»Olkaa hyvä ja toimittakaa nämä tavarat laivaan.»

Hyvästi huoneeni! Ja minä kysyin itseltäni puoliääneen, eikö minun ole ikävä lähteä kotoani? Heitä tuossa veräjällä vielä viimeinen lentosuudelma isiesi asunnolle, jonka ikkunoissa hehkuu sinulle hyvästiksi illan sammuva rusko!

Laskeudun alas ravintolan puolelle. Eihän minun näin vain sovi karkulaisena lähteä. Tämä on harvinainen juhlahetki ja täytyy tyhjentää malja sen kunniaksi.

Astuessani alas rappuja, joiden peitetyillä portailla ei kuulu muuta kuin pehmoinen askeleitten käynti, näen isossa peilissä mielihyväkseni miehen, jolla on silmät ivallisesti rypyssä ja jonka suupielet osoittavat ylenkatsetta. Nautin itse tuosta ivastani ja oman mieleni uhasta, jonka yht'äkkiä olen saanut itsessäni nousemaan taas pitkien aikojen päästä. Ja minä tahdon sitä ylläpitää.

Mutta minä tunnen, että on ikäänkuin pohja puhki ja että iva ja uhka laskeutuvat laskeutumistaan.

Ravintolan eteisessä tunnen jalkojeni alla kovan niinimaton. Päällystakki putoaa hartioiltani palvelijan käsiin… Tuossa hän seisoi viime kevännä peilin edessä ja laitteli hiuksiaan ja hattuaan… Suuri ruokasali on valaistu kuin häitä varten. Kuuluu ääniä sivuhuoneesta, näkyy naisten hattuja, upseerin olkalaput ja joku valkea rinta… Siellä oli syöty kerran yhdessä illallinen koko perheen kanssa, ennenkuin he menivät maalle.—Sali on nyt melkein tyhjä. Oven kohdalla keskellä lattiaa on pyöreä viinapöytä. Sitä on kiertämässä joku pienenläntä vanha herra, kaljupää, pureskellen kovaa leipää, haarukka iskevässä asennossa. Pari muuta frakkipukuista herrasmiestä, senaatin kanslistia, jotka nähtävästi ovat tulleet joistain pidoista, istuu loitompana salin perällä kahden puolen pientä pyöreää pöytää, otsat melkein yhdessä, puhellen puoliääneen.

Menen liukkaan lattian yli salin etäisimpään nurkkaan. Palvelija on lähtenyt liikkeelle väijymäpaikastaan vastaiselta seinämältä.

Minä en tiedä, mitä tilata. Tuokoon nyt sitten tuutingin!

Mutta kun saan sen ja alan laittaa juomaani, en ymmärrä, mitä ihmettä varten minä olen täällä, ihan yksin, totia tekemässä, keskellä yötä. Yht'äkkiä herpoaa minussa kaikki pinnistys ja minä luuhistun kokoon kuin vyyhti. En jaksa pitää pystyssä päätäni ja iva ja uhka kaatuvat maahan keinotekoisilta telineiltään.

Sillä onhan tämä oikeastaan äärettömän surullista ja toivotonta.

Hän oli ollut minun viimeinen toivoni. Hän oli taas nostanut jaloilleni minut, joka jo lepäsin koossa, henkisesti hervotonna. Olin aikonut ruveta uudelleen elämään, uskaltanut aukoa eteeni toista tulevaisuutta. Tahdoin toimia, vaikuttaa ja ponnistaa. Jo olin ojentautunut siihen. Ja nyt oli kaikki taas niinkuin ennenkin. Olin tässä ravintolassa kuin autiolla rannalla, josta jo luulin purjehtineeni pois. Tunsin itseni vielä vanhemmaksi ja voimattomammaksi kuin ennen. Ei ollut minussa mikään katkennut enkä tuntenut murtumisen kipua. Mutta kaikki ponsi oli hervonnut. Olin kuin ikäkulu, oiennut luokki.

Viimeisten öitten kuluessa olin raivonnut raivottavani, vaikeroinut vaikeroitavani. Nyt en enää tuntunut jaksavan vaikeroida enkä surrakaan. Olisin ollut tyytyväinen, jos olisin saanut muistot päältäni torjutuiksi. Mutta ne olivat kerta kaikkiaan tottuneet tulemaan tähän aikaan yöstä. Ne tulivat ennen uurrettua väyläänsä. Yhtä selvinä, vaikka ehkä vähän kalpeampina ja värittömämpinä kuin ensimmältä.

II.

Minä tunnen hänet pienuudesta pitäen. Ensi kerran sattuu hän silmääni, kun hänen veljensä tuo minut perheeseen ja esittelee minut parhaana ystävänään. Äiti on hiljainen, miellyttävä leski, hellän ja hyvän näköinen ihminen, hiukset jo harmaantuneet. Hän näyttää elävän vain lapsiansa varten.

Tuodaan kahvia sisään ja leipäkoria kantaa pieni kirkassilmäinen tyttö, joka katsoo rohkeasti kasvoihin, jota naurattaa ja joka ei välitä sitä peittää. Niiaus on lyhyt, katkaistu nytkähdys, ikäänkuin pakosta tehty ja armosta annettu, mutta jota samoin kuin lyhyitä helmoja täytyy kärsiä aikansa. Kaksi mustaa palmikkoa ulottuu alapuolelle vyötäisiä. Sinusta kasvaa vielä sydämen kipu monelle, jahka siitä ylenet, ajattelen minä ohimennen.

Meistä tulee hyvät tutut. Käyn usein talossa, ja hänen koulumatkansa sattuvat samoille tunneille kuin minun menoni yliopistoon. Joko minä saavutan hänet tai hiljennän kulkuani, kun näen hänen kääntyvän kadunkulman takaa. Usein saan, silloin kun en satu häntä huomaamaan, lumipallon selkääni. Ja kun pyörähdän häntä katsomaan, kiertää hän nauraen jo toista palloa punottavissa käsissään. Hän on niin aamuntuores, hattu toisella korvalla ja käsipuuhka riippuen nauhassa kupeella niinkuin metsämiehen laukku. Joskus sattuu, että kohtaan hänet kello kahdeksan, kämpiessäni kotiini koko yön kestäneistä juomingeista. Hän ei aavistakaan, mistä viimeksi tulen, juoksee ohitseni ja töykkäisee minua mennessään. Kun kotiin tultuani riisuudun, pesen pois yölliset liat ja laskeudun koskemattomalle vuoteelleni, on hän hetkisen aikaa edessäni, niinkuin pieni puhtoinen tuttu lintu, jonka usein näkee lentävän editsensä tien poikki.

Hän on nähtävästi ylpeä aikamiehestä kavaljeeristaan, joka niin usein saattaa häntä koulun portille. Vastaantullessaan ottaa hän oikeudekseen kumartaa minulle, ja minä nostan hänelle hattua niinkuin täysi-ikäiselle neidille. Ja usein juoksee hän tyttöparvesta toiselta puolelta katua luokseni ja nakkaa minulle kirjat kannettavakseni, kehuakseen tovereillensa tuttavuudestaan. Kun hänelle pistää päähän, saattaa hän sanoa: »Tulkaa nyt meille, olkaa hyvä!» Nimeni on tietysti hänen muistikirjassaan ynnä sen rinnalla runo, ja minä luulen, että olin siihen aikaan hänen »ihanteensa».

Menen kihloihin, ja kun käyn morsiameni kanssa ensi tervehdyksellä, ei häntä saada saliin. Äiti menee häntä vaatimaan, mutta hän vastaa vain: »En tule!» ja piirtää joitain kuvia ikkunan hikeen. Kun äiti vielä uudelleen koettaa houkutella, vastaa hän taaskin: »Enkä tule!» ja hankaa ruutua puhtaaksi. Minä näen sen oven raosta ja kuulen äidin toruvan: »Anna, elä nyt tahraa siinä ikkunaa!»

Morsiameni istuu salipöydän ääressä ja selailee valokuvia. Tunnen silmänräpäyksellisen taantumisen tunteissani. Hänen piirteensä näyttävät edestäpäin katsoen niin paksuilta ja tavallisilta.

Veli kertoo minulle sitten seuraavana päivänä nauraen, että morsiameni, joka oli opettajana tyttökoulussa, oli Annan mielestä »ruma» ja »olevinaan» ja ettei kukaan heidän luokallaan voi häntä sietää. »Kyll' on kanssa maku sillä…!»

Hän katoaa näkyvistäni ja mielestäni useammiksi vuosiksi. Suoritan tutkintoni, muutan maalle ja käyn hyvin harvoin Helsingissä. Minulla ei ole hänestä muuta kuvaa näiltä ajoilta kuin kasvava, hontelo koulutyttö Suomalaisen Tyttökoulun ylemmillä luokilla. Hän on ujompi kuin ennen, ja kerran, kun veli tekee hänelle pilkkaa jostain »flammasta», menee hän loukkaantuneena pois eikä enää ilmesty.

Vasta vuosi sitten ilmestyy hän eteeni nykyisessä muodossaan. Minä olen kyllästynyt oloihin ja elämään maalla, pienissä kaupungeissa, joissa olen ollut useammassa opettajana. Kihlaukseni on jo aikoja sitten purkautunut, uudet liitot myöskin liestyneet. Tarjoutuu tilaisuus matkustaa ulkomaille ja minä tulen keväällä Helsinkiin oppiakseni ranskankieltä. Tulen tänne sillä sisällisellä raivolla, joka syntyy maaseudun yksinäisyydessä, pikkukaupunkien kaukaisissa kolkissa, joissa elon voima tuntuu kuivuvan kokoon ja henki kitistyy ja siitä kärsii. Kaikki siteet olivat katkenneet, vanhempani kuolleet eikä minulla ollut sukulaisia, joista olisin välittänyt. Minulla ei ollut velvollisuuksia ketään kohtaan, ja minä aioin elää laajasti, nauttia kerran vielä suuren maailman elämästä monien vuosien kuluttua, ennenkuin kokonaan antaudun vanhenemaan. Tulin Helsinkiin melkein samanlaisilla tunteilla kuin ensi kerran nuorena ylioppilaana.

Menen suoraa päätä vanhaan tuttuun taloon ja soitan. Täysikasvuinen nuori neiti tulee avaamaan ovea. Minulla on vieläkin se tunne, että hänen kasvonsa, silmänsä, pitkä tukkansa, pyöristynyt povensa, solakka vartalonsa … että kaikki siinä silmänräpäyksessä, yhdessä ainoassa avauksessa syöpyivät mieleeni niinkuin valokuvaajan lasiin.

—Oo, päivää! huudahtaa hän ja ojentaa minulle ilostuneena kätensä.

Olen sanomaisillani, että hänhän on jo täysikasvuinen neiti ja etten ollut häntä tunteakaan. Mutta mikä estänee minut siitä. Jokin hämärä tarve vakuuttaa itsellenikin, ettei iän ero kuitenkaan ole niin kovin suuri. Enintään viisitoista vuotta,—jonka samassa lasken, astuessani hänen jälessään saliin.

Hän juoksee kutsumaan äitiä, käännähtää ovessa ja katsahtaa minuun. Ne keikahdukset ja liikkeet, ne ovat kuin ne minussa tapahtuisivat, ja vereni värähtelevät niiden mukana.

Minä rakastun häneen hetikohta. Aikamiehen, kaikenlaista kokeneen sitkeällä tunteella kiinnyn minä häneen. Hänessä näyttää olevan kaikki se, mitä ennen olen turhaan hakenut. Ei pienintäkään piirrettä, ei liikettä, ei äänen värähdystä, joka minua häiritsisi tai vaivaisi. Ennen, kun olin rakastunut, tunsin hetkellisiä heikkouksia tunteissani, jonkinlaisia lahopaikkoja. Voin löytää vikoja noissa muissa, arvostella heitä kylmästi, ja aina oli minulla aavistus, että rakkauteni on haihtuva—niinkuin oli haihtunutkin. Ja noihin entisiin nähden oli minulla aina selvillä syyt, minkä tähden heitä rakastin. Nyt en voi niitä löytää. En voi määritellä kiintymystäni. Se on vain, niinkuin se on. Hän on mennyt veriini ensi siemauksella, niinkuin voimakas viini, läpi joka solun ja suonen, nuorentaen ja antaen voimaa.

Kuvittelen samanlaista kuin vuosia sitten, ensi kerran rakastuessani. Rakkauteni on yhtä tuntehikas ja käytökseni yhtä lapsellinen. Haen tilaisuutta tavata häntä missä suinkin voin, keksin kaikenlaisia syitä heillä käydäkseni ja illalla ennen maatamenoani kuljen usein hänen ikkunansa alitse. Laiminlyön kaikki tehtäväni, en välitä varustautua matkalle enkä viitsi lukea kieltä, jota varten olin oikeastaan tänne tullut. Tunteeni opettajaneitiä kohtaan ovat melkein samat kuin koulussa ennen. Koetan luikkia läpi niin vähällä kuin mahdollista.

Kevät tulee, meri aukeaa ja minun pitäisi lähteä ensi laivoilla
Lyypekkiin. Minä siirrän sen tuonnemmaksi. Etelässä on liian kuuma,
Pariisin näyttelyn alkuaikoina on siellä väkeä liian paljon j.n.e.

Me kävelemme silloin tällöin ulkona kahden, katselemme Tähtitornivuorelta merta, joka siintää ja välkkyy, ja satamaa, jossa liukuu laivoja ja lepattaa purjeita ja jota reunustavat valkeanhohtavat rakennukset rantatorin ympärillä. Istumme ennen päivällistä Kappelin edustalla, jossa suihkulähteen ympärillä parveilee ihmisiä uusissa värikkäissä kesävaatteissa. Pienet tytöt myyskentelevät vasta poimituita kukkasia, ja joka kerta kun olemme siellä, sallii hän minun ojentaa itselleen sinisen vuokkokimpun. Hän sovittaa sen rintaansa, tunnustelee sen tuoksua ja unhottaa sen samassa. Mutta minä olen onnellinen enkä saa silmiäni kukkasista napinlävessä hänen povellaan.

Jos tietäisin, rakastaako hän minua vai onko hänellä ehkä jo joku toinen! Ja yht'äkkiä tulee minulle pelko matkustaa täältä pois niin pitkäksi aikaa sinne jonnekin horisontin alle, toiselle puolelle kaukaisia meriä.

—Välistä minun ei tee mieleni ollenkaan pois Suomesta, minä sanon kerran.

Vaan eihän hän huomaa äänestäni mitään eikä näe silmistäni. Hän tervehtii tuonne suihkulähteen luo erästä ohikulkevaa pitkää, kaunista ylioppilasta. Kostuttaa lasilla huuliaan ja sanoo hyvin huolettomasti, yhä seuraten silmillään ylioppilasta:

—Miksei? Eikös ole hauska päästä näkemään maailmaa…?

Olisikin liika vaatimus, että hän nyt jo olisi ehtinyt rakastua minuun, lohdutan minä itseäni. Mutta ajatus siitä, että hän jää tänne ja ehkä on kihloissa, kun tulen takaisin, alkaa minua yhä enemmän vaivata. Minä olen kateellinen kaikille, sillä minä näen, että häntä aletaan jo huomata. Usein kääntyvät kävelijät jälelleen häntä katsomaan. Helsingin herrat ovat keksineet hänessä uuden kasvavan kaunottaren. Hän on huomannut sen itsekin. Joskus nostaa ohikulkijain liian silmiinpistävä ihastus hienon punan hänen poskilleen. Minä tutkin häntä sivulta, seuraan jokaista liikettä ja värettä hänen kasvoillaan. Ilman muuta syytä alkaa hän yht'äkkiä puhua iloisesti ja reippaasti, mikä tuntuu teeskennellyltä eikä minua oikein miellytä. Taikka hän on hajamielinen, kohtelee minua olantakaisesti, ikäänkuin kiusaa tehden. Kuljen viikkokauden alituisessa aikomuksessa tunnustaa tunteeni. Mutta se siirtyy päivästä päivään ja eräänä kesäkuun ensimmäisenä sunnuntaina he ovat jo lähdössä maalle.

Asema kuhisee koululaisia, hän on veljensä kanssa kiiruhtanut edeltäpäin. Minä pakkaudun jälempää äidin kanssa tungoksen läpi, kantaen vaunuun meneviä tavaroita. Soitetaan kolmannen kerran enkä minä ole vielä saanut heitetyksi lopullista hyvästiä, jolloin toivon voivani katseella ja kädenpuristuksellani antaa jotain viittausta tunteistani. Äidille saan sen hät'hätää sanotuksi, ja hän toivottaa minulle liikutettuna onnea matkalle. Mutta Anna seisoo jo vaunun ikkunassa, ympärillään joukko hyviä ystäviä, joita en voi työntää syrjään. Hän ei sitä paitsi näytä huomaavankaan minua. Hän on unohtanut, että lähden niin pitkälle matkalle. Vasta sitten, kun juna lähtee liikkeelle ja minä mieli surkeana seuraan sen yhä kiihtyvää kulkua, huomaa hän minut, nyökäyttää minulle päätään iloisesti ja tyytyväisesti ja vetäytyy vaunuunsa.

Mikä sunnuntai kuumassa kaupungissa, joka on käynyt melkein tyhjäksi!
Kuinka minua nyt inhoittaa Esplanaadi, täynnä kisällejä, kaartilaisia
ja piikoja. Ja kuinka hermostuttaa tuo iankaikkinen torvien räminä
Kappelin edustalla, josta on mahdoton päästä kulkemaan ohi.

Harhailen Eteläsatamassa ja joudun kävelyilläni Katajanokan nenään. Istun siellä kauan aikaa katsellen merta, jonka pinnalla piirtelevät purjeveneet jostain syystä tekevät mieleni yhä surullisemmaksi. Ja kun höyrylaiva, täynnä huviretkeilijöitä, poistuu ulapalle liehuvine lippuineen, en minä jaksa enää olla, vaan menen takaisin kaupunkiin.

Minulle tulee päähän mennä heidän asuntoonsa. On olevinaan jotain asiata ja sillä tekosyyllä saan avaimen talonomistajalta. Huoneitten ikkunat ovat kaikki liidutut, taulut, peilit ja kynttiläkruunut ovat valkoisten verhojen sisässä. Eteisen naulaan on unohtunut hattu ja ikkunalla on vanha rikkinäinen hansikas. Piano on suljettuna. Kosketan sitä ja se äännähtää kuin nukkuva, jota häiritään hänen unessaan. Minä menen rinta vavisten hänen huoneeseensa. Sänky on tyhjä, uunissa on papereita ja joku tyhjä pahvilaatikko. Toalettipöydällä on kampa ja siinä muutamia hiuksia. Minä otan ne siitä… Minä sanon, että tämä on hurjaa ja naurettavaa. Koko maailma minua pilkkaisi, jos tietäisi, että olen täällä. Mutta olkoon! Minä en tiedä muuta, kuin että minä rakastan häntä, rakastan järjettömästi, epätoivoisesti.

Loion kauan aikaa salin sohvalla. Joskus ajetaan kadulla, niin että koko huone tärisee. Sitten ei kuulu hiiskahdustakaan, ei muuta kuin kärpästen siipien surina.

Hän ei rakasta minua, minä olen hänelle kerrassaan yhdentekevä. Hän ei muistanut heittää minulle edes hyvästiäkään. Mutta vaikka olen näin varma asiastani, toivon minä kuitenkin. Ja minä koetan yhäkin lohduttaa itseäni sillä, että minä en ole osoittanut hänelle mitään ja että hän siis ei tiedä tunteistani. Jos hän ne tietäisi, jos hänelle kirjoittaisin…? Ja minä alan miettiä loikoessani siinä kirjettä hänelle. Minä kehitän tunteeni hänen eteensä, minä sulatan hänet sanoillani, minä avaan hänelle sydämeni syvyydet, ja hän ehkä heltyy, ehkä antaa ainakin toivoa.

Kolmen päivän kuluttua on minulla kirje valmis, mutta minä en saa sitä lähetetyksi. En uskalla panna kaikkea alttiiksi. Ja niin minä kirjoitan sen sijaan hänen veljelleen ja ilmoitan, että olenkin päättänyt lähteä ulkomaille vasta syksyllä. Niinkuin olin odottanutkin, kutsuu hän minut luokseen maalle.

Toisen luokan mukavalle sohvalle nojaten minä näen vaunun avatusta ikkunasta vihertävät maat, lehdittyvät koivut, vainioilla kyntömiehiä ja rautatieasemat kuin puhdistettuina kesän juhlaan. Niitä on maalattu ja korjattu muutamia ja ohimennessä tuntuu öljyvärin ja asfaltin haju. Pysähdyttäessä kuuluu metsästä peipposen aina uudistuva viserrys ja käki kukkuu kauempana.

Ei ole enää tähteitäkään jälellä ikävästä ja epätoivosta. Minä olen varma siitä, että hän on tuleva minua rakastamaan. Minä tunnen itsessäni voiman, jota hän ei ole voiva vastustaa. »Henkeni voimalla», toistelen minä ajatuksissani. Ja samalla voin minä jotenkin rauhallisesti asettua siihenkin ajatukseen, ettei hän minua rakasta. Siitä syntynyt rauha lisää varmuuttani ja antaa yhä suurempia toiveita onnistumisesta, Ennen kaikkea minun täytyy olla kylmä ja taistella liikaa tuntehikkuuttani vastaan. Olen laittanut itselleni uuden kesäpuvun, joka näyttää tekevän lyhyen ja lihavan vartalonikin somemmaksi.

Mutta siitä huolimatta vapisen minä hermostuneesti, kun alkaa lähestyä odotettu asema iltapäivällä. Kun juna huutaa tuloaan, niin sitä säikähdän. Olen lähettänyt sähkösanoman tulostani ja he ovat minua vastassa asemalla, kaikki kolme. Olen hiukan kömpelö käsilaukkuineni. Veli kysyy kuulumisia Pariisista, minä en osaa muuta kuin hämilläni naurahtaa.

Anna on yhä kauniimpi keveässä, kesäisessä puvussaan. Hän on avopäin, ainoastaan päivävarjo suojaamassa auringolta. Hän ja veli alkavat astua edeltä, minä tulen jälestä äidin kanssa. Toivon, että tienhaarassa, joka kulkee radan yli, he meitä odottaisivat. Mutta hän survaa vain porttia pysymään auki eikä katso jälelleenkään.

—Me asumme täällä aivan yksin, melkein erämaassa, sanoo äiti. Oli hauskaa, että tulit. Me ilostuimme kaikki, kun saimme sähkösanomasi.

Että he olivat ilostuneet kaikki, se saattaa minut takaisin hyvälle tuulelle. Toisen portin luona kääntyy Annakin taakseen ja kysyy huutaen äidiltään teelaatikon avaimia.

—Ne kuuluvat olevan kamarin pöydällä! saan minä äidin puolesta huutaa vastaukseksi.

Ja tämä lohduttaa minut täydellisesti. Hänen edeltäpäinmenonsa ei siis ole mikään mielenosoitus, niinkuin jo olin pelännyt. Hän menee edeltäpäin vain siksi, että tahtoo joutua teetä laittamaan.

Istumme kauan illallispöydässä. Hän hommaa emäntänä ja pysähtyy vasta teetä juodessa paikoilleen vastapäätä minua. Kyynärpäät pöydällä ja posket nyrkkeihin nojaten hän kuuntelee minua, vaikka minä joka kerta hänen liikahtaessaan pelkään hänen menevän. Minä puhun, olen hyvällä tuulella ja kuvaan mielestäni sattuvasti kesäistä Helsinkiä, entistä elämääni maaseudulla ja naurettavia oloja pikkukaupungeissa. Saan hänetkin samaan mielentilaan ja minusta näyttää, että hän tarkastaa minua omituinen, utelias kiilto silmissä.

—Se osaa kuvata tuo, sanoo hän. On hauskaa kuulla, kun hän tulee ja kertoo sieltä ulkomailta.

Kuinka minä sinua äärettömästi rakastan! Minä kun tulen sieltä, niin laitan sinulle pienen hauskan kodin. Kuinka sinä tulet olemaan tyytyväinen ja onnellinen! Et sinäkään voi olla minua rakastamatta. Sinä et voi saada sen parempaa kotia keneltäkään, et mistään. Minä lumoan sinut ympäristön lämpimyydellä, hyvän luontoni hellyydellä, mukavuudella ja hyvinvoinnilla.

Enkä minä tahtoisi koskeakaan häneen. En muuta kuin hänen otsaansa suudella. Se tunne, jolla häntä rakastan, on puhtainta ihanteellisuutta ja se asuu ainoastaan rinnassa.

Ja valvoessani valoisan kesäisen yön minulle osoitetussa yliskamarissa, minä tulen vakuutetuksi siitä, että tämä hieno tunne, tämä melkein henkinen rakkaus, että se on se, joka oikeuttaa minun saamaan hänet. Minä, joka en mitään usko, minä olen taikauskoinen tässä kohden. Ja minä panen itselleni ikäänkuin koetustyöksi olla hänelle uskollinen tästä päivästä lähtien, ulkomailla, Pariisissa, kaikkialla. Sen päätöksen jälkeen tunnun viattomalta ja puhtaalta ja minä voisin vakuuttaa mielestäni ihan hyvällä omallatunnolla, että todella niin olenkin. Puhtaana eläminen on minulle nyt siveellinen vaatimus, vaikka ennen olin sellaiselle olkapäitäni kohottanut.

Kesän kuluessa minä tuuditan itseni siihen unelmaan, että hän todellakin on jo minun, että hän rakastaa minua, ja että me vain emme puhu siitä toisillemme, vaikka tiedämme sen kumpikin. En käsitä, että syy siihen ei ole muu kuin ympäristön. Veli on hiukan veltto, loikoilee mieluimmin päivät pitkät puutarhan riippumatossa ja lukee romaaneja. Äiti järjestää aina jotain taloudessa. Ja sillä lailla jään Annan ainoaksi toveriksi minä, johon hänen muun seuran puutteessa täytyy tyytyä.

Minä jään heille koko kesäksi. En ajattele matkaani enää, en muuta kuin sitä nykyisyyttä, jossa elän ja jossa minulla nyt on kaikki, mitä toivon.

Mitkä onnelliset päivät! Mikä unelma todellisuudessa! Joka ilta kertaan kamarissani, mitä päivällä on tapahtunut. Se on pääpiirteissään samanlaista melkein joka päivä, ainoastaan vivahdukset vaihtelevat.

Minulla on aamusilla kiire alas yliskamaristani. Tavallisesti kaikki muut vielä nukkuvat, kun laskeudun rappuja alas porstuaan, kuljen hänen ovensa ohitse ja kuulostan. Siellä ei risahdakaan. Avaan ulko-oven, josta jo auringon paiste kuohahtaa vastaani. Veranta on vielä kostea varjopaikoista, ja pihamaalla kimmeltää kaste. Istuudun nurkkaukseen, selin aurinkoon, joka ei vielä kuumenna, ainoastaan lämmittää. Minulla on kirja, mutta en sitä lue. Tuossa on hänen kamarinsa ikkuna. Siinä ei ole kuin toinen uudin edessä. Näkyy tuoli ja sen selustimella hänen leninkinsä liivi. En tahdo katsoa sinne, mutta näen sen kuitenkin. Toinen edessä oleva uudin peittää hänen vuoteensa. Mutta minä olen näkevinäni hänet nukkumassa, tukka hajallaan, toinen käsi pään alla ja toinen rentona riippumassa sängyn laidan yli, sormet melkein mattoa koskettaen.

Teen kävelyn rantaan. Koko suuri selkä on vielä rasvatyven. Laiturin laudat loksahtavat veteen jalkojeni alla. Kalaparvi karkaa syväyksen reunaan, mutta palaa kohta taas uteliaana takaisin. Purjevene, jonka olen laittanut kuntoon, ei ole liikahtanutkaan eilisestään. Veneessä ovat onget ja uistimet valmiina. Lahden toisella puolen on rautatieasema. Asemapäällikön valkea vene hohtaa teloillaan päiväpaisteessa. Tavarajuna seisoo siellä odottamassa. Se on varmaankin seisonut jo tunnin. Savukiemura veturin piipusta kohoaa rauhallisesti ja hitaasti. Sillä ei ole kiirettä silläkään näin salon sydämessä. Vihdoin se viheltää, niin että kaikuu ympäri järven rantoja, ja lähtee puhkuen menemään. Noustessani takaisin pihaan, kuulen vielä kauan pyörien heikkenevän kolinan.

Hän ei ole vieläkään noussut. Istun ainakin tunnin entisellä sijallani verannan nurkassa. Olen lukevinani, mutta en tiedä, mitä luen… Nukkukoon hän vain, ei minulla ole kiirettä, hän on oleva koko päivän minun, tämän niinkuin eilisenkin.

Vihdoin kuuluu liikettä hänen huoneestaan, sukkasillaan astumista. Ikkunaan ilmaantuu jotain valkoista, joka vetäytyy äkkiä pois. Paljas käsivarsi kurkottaa tuolilta leningin liivin, ja uudin putoaa eteen.

Minulla on vaikea, pitkä, epätietoinen puolen tunnin iankaikkisuus. Jos hän luulee minun asettuneen katsomaan… Vasta sitten rauhoitun minä, kun kuulen ensin hyräilyä ja sitten raikasta laulua. Nousen kävelemään edestakaisin verannalla. Hänen ovensa käy, hän tulee esiin virkeänä kuin varpunen. Posket ovat punakat kuin kätkyestä vasta nousseen pikkulapsen.

—Huomenta!

—Huomenta!

Hän noutaa kahvipannun verannan pöydälle, me emme malta odottaa muita ja juomme kahvimme kahden. Hän on minun nuori, pikku vaimoni, meillä on jo oma talous, me elämme täällä kaukana muista, tyytyväisinä ja onnellisina. Kuinka tekisi mieleni huomauttaa siitä, antaa edes hieno viittaus ajatuksistani! Mutta minä pelkään, että jos kuuluu pieni risahduskaan, niin karkaa arka hirvi näkymättömiin. Muiden läsnäollessa uskallan puhua rakkaudesta ja tunteista. Kahden kesken emme koske muihin kuin ihan tavallisiin asioihin.

Me keskustelemme päivän ohjelmasta.

Ensin on nostettava verkot, jotka edellisenä iltana olimme laskeneet. Työnnän veneen teloiltaan, ja hän auttaa tullosta. Hän tahtoo asettua airoihin, ja minä meloskelen perässä, kaislikkorantoja me luikkailemme tyyninä aamuina, ja airojen kalke kuuluu niin selvästi ja kuulakasti. Vesi välähtelee airon lehdessä ja tippuu kirkkaaseen pintaan, kun hän lakkauttaa soutunsa ja sanoo jotakin. Keskustelu on kalastuksesta, siitä, mihin huomenna heitetään pyydykset. Olemme pian oppineet tuntemaan kalaluodot ja kutupaikat. Lasketaan verkot milloin minkin onnella. Hän on ihan innostunut ja hän hehkuu ilosta nähdessään ainan tutisevan merkkinä ison kalan noususta. Ja hän on tosi vihassa, jos se veneeseen pääsemäisillään potkaisekse irti ja sukeltaa syvyyteen. Hän toruu minua, sanoo »siksi» ja »semmoiseksi». Mutta minä olen siitä mielissäni! Hän on silloin ikäänkuin lähempänä, tulee tutummaksi.— Missä hommassa hän on, kun verkot pannaan puikkarille ja hän pidättää itselleen oikeuden päästellä saaliin irti ja selvitellä sotkeumat! Minä en saa koskeakaan, hän tahtoo itse, ja hän puuhaa siinä, hihat käärittyinä kyynärpäihin, helmat nostettuina ylös ja sormet niin suomuksien vallassa, ettei hän voi sysätä hiusta otsalta, vaan täytyy työntää se käsiselän avulla korvan taakse. Minä seison ulompana, poltan paperossia ja sanon melkein joka kerta: »No, me sitä ollaan niitä maailman parhaita kalamiehiä»—joka on tullut pysyväksi sukkeluudeksi. Iltapäivällä me sitten usein purjehdimme. Alussa oli velikin mukana, mutta ei viitsinyt kauan. Anna tavallisesti kuitenkin aina muodon vuoksi kysyy:

—Etkö tule purjehtimaan?

—En jouda.

—Et jouda! Saisiko kysyä, miltä töiltäsi et jouda?

—Minä luen, niinkuin näet.

—Näytä, mikä kirja se on?—Oblomoff.

—Sinä et sitä ymmärrä, mutta se on hienointa psykologiaa, mitä minä ikinä olen lukenut.

—Tiedän … ja sinä olet juuri itse tuollainen samanlainen Oblomoff.

—Ehkä olet oikeammassa kuin luuletkaan.

—Mutta me purjehdimme, me! Hyvä toki, etteivät kaikki ole sellaisia vetelyksiä kuin sinä!

Noihin tuollaisiin laihoihin, tavallisiin suosionosoituksiin panen minä aina erityisen merkityksen ja koetan selittää ne edukseni.

Pidän perää, ja hän hoitaa nuoria. Hän istuu lähellä minua peräkehyksen sisässä ja tottelee täsmälleen komentoani, jonka aina annan virallisella, käskevällä äänellä. Hän on laittanut itselleen sinisen väljän merimiespuvun, ja päässä hänellä on pyöreä matruusilakki, jonka silkkiset nauhat hulmuavat suorina tuulessa. Valkeata peräpurjetta vastaan, johon aurinko häikäisevästi paistaa, on musta tukka ja tuo hieno puhdas profiili, jota en väsy katselemasta.

Tuulee vinhasti. Hän ei kiinnitä nuoraa tappiin, vaan pitää sen kädessään, valmiina hellittämään vihurin tullessa. Hän vetää käsillä ja ponnistaa jaloilla purren pohjaan. Hän nojaa taapäin, painaakseen kallistuvaa venettä tasapainoon. Vyötäinen on niin voimakas ilman kureliiviä, kädet ovat jäntevät ja jalkapöytä korkea. Minä olen eteenpäin kumarassa, toinen käsi peräsimessä ja toinen peräpurjeen nuorassa, ja tähtään hänen niskansa taitse ja purjeen ainan alitse menon suuntaa. Laine kuohuu laineen perästä, pursi nousee ja laskee, ja Anna tuossa asemassaan, purje ja koko etupuoli venhettä—ne kiinnittyvät yhdeksi kokonaisuudeksi, samaksi olennoksi, jota minä johdan ja vien tuonne siintävän ulapan perille kohti jotain kaukaista kalliosaarta tai valkoiselle paistavaa merimerkkiä pitkän etäisen niemen nenässä. Joskus särkyy iso laine kokkaan ja pirskahtaa perään saakka. Hän saa räiskähdyksen kasvoilleen ja olkapäilleen. Hän huudahtaa ja nauraa samassa, mutta ei muuta asentoaan eikä pyyhi pisaroita poskiltaan.

Auringon laskiessa tyyntyy tuuli, ja laimeata laitaista kuljemme me hiljalleen kotia kohti. Kokkapurjeen nuora saa nyt olla solmussa ja helposti, vetreästi, niinkuin voideltuina, viiltävät laidat vettä, lainetta tekemättä. Hän on siirtynyt kokemmaksi maston juurelle, on selin minuun ja katsoo eteensä pitkin järven pintaa, viistättäen joskus vettä kädellään. Hän hyräilee, näyttää olevan omissa ajatuksissaan, niinkuin olisi yksin… Kun tietäisin, mitä hän tuossa ajattelee, kun voisin aavistaa, mikä mielipide hänellä on minusta! Eikö hän kertaakaan näillä yhteisillä retkillämme ole yhdyttänyt itseään ajattelemasta, etteikö hän ehkä rakasta minua ja enkö minä häntää… Mutta minä en ole sitä nähnyt kertaakaan hänen katseestaan, en voi selittää edukseni ainoatakaan liikettä, en ainoatakaan äänen värettä.

Tulen alakuloiseksi ja surulliseksi enkä voi olla tekemättä viittauksia lähdöstäni.—»Missähän lienen ensi kesänäkin näillä ajoin?—Kuinka teillä silloin lienee, kun minä palaani»—Hän sanoo siihen vain:— »Niin, se on totta, sinähän matkustat kohta pois. Kuinka kauan aiotkaan viipyä?»—»Kaksi vuotta vähintäänkin.»—»Kaksi vuotta, vai niin.»—Ja muuta ei mitään. Eikä sen kummemmalla äänellä, kuin jos olisi kysymys mennä kirkonkylään pariksi päivää.

Nuo iltahetket, kun tuuli yhä heikkenee, kun purje ei enää pullistu ja kun vene tuskin liikkuu paikoiltaan, voivat välistä olla minulle hyvinkin tuskalliset. Ei ole enää mistä puhuakaan, hän näyttää ikävystyvän, hänellä on halu päästä maihin, vaikka hän ei sitä sano. Tämä on ikäänkuin minun syyni, minä pidän häntä kuin häkissä ja se kiusaa minua kovasti. Mutta minä koetan pitää kasvoni tyytyväisen näköisinä, niinkuin en sitä huomaisi, niinkuin ei olisi kiirettä mihinkään. Ja kun purjeet herpoavat ja asettuvat pitkin venettä, otan airon ja huopaan rantaan hänen pitäessään perää.

Kun emme ole vesillä, istumme tavallisesti muiden kanssa verannalla. Niinkuin kaikki vähän vanhemmat rakastuneet miehet, koetan minä olla kohtelias ja kiiruhdan tekemään hänelle pienimpiäkin palveluksia. Hän tottuu siihen, että aina autan hänen ylleen, että aina pidän huolta vaatteista ja sateenvarjoista ja kalosseista. Minä tulen kuin aseenkantajaksi, jota hänen herransa voi komentaa minne hyvänsä kiitosta sanomatta. Kerran istumme päivällisten jälkeen ulkoilmassa. Naiset ompelevat, veli on kantanut itselleen keinutuolin salista, ja minä katselen Annan näppärätä kädenkäyntiä, kun hän ompelee jotain. Hän etsii saksiaan.—»Kyllä minä noudan, jos vain saan tietää, missä ne ovat.»—»Ne ovat minun kamarini pöydällä». Minä nousen niitä hakemaan. Mutta silloin sanoo äiti:—»Sinä olet liian vaatelias, Anna, sinä annat liian paljon palvella itseäsi, joka olet niin paljon nuorempi.» Ja siihen lisää veli:—»En minä sinun sijassasi viitsisi olla noin kohtelias … mene Anna itse noutamaan saksesi».—»Niin menenkin», sanoo hän ja kiiruhtaa hiukan loukkaantuneena ohitseni, huolimatta vastalauseistani.

Tapaus vaikuttaa kovin kiusallisesti minuun, joka jo ilmankin kärsin siitä, että ikäero välillämme on niin suuri.

Vaikka olen tullut tänne sitä varten, että tunnustaisin tunteeni, kuluu koko kesä miettiessä, mikä olisi parempi. Olen yhtä epävarma kesän lopulla kuin sen alkaessakin.

Eräänä elokuun sunnuntaina, vähän ennen kaupunkiinlähtöä, on kuitenkin eräs onnellisempi päivä, joka antaa toivoa hiukan.

Naapuripitäjässä on kansanjuhla, ja me matkustamme sinne kahden, Anna ja minä. Muut eivät välitä tulla. Me astumme omassa rannassa pieneen höyryveneeseen, ja äiti ja veli jäävät rannalle. Seisomme kannella, minulla on käsivarrellani hänen sadetakkinsa, ja minusta on, niinkuin me jättäisimme heidät mennäksemme yhdessä kuin vastanaineet. Luon todellisuuden omista toiveistani. Hän tuossa huiskuttaen punaista päivänvarjoaan on nuori vaimoni. Häät on juuri vietetty, ja me lähdemme kotitalosta ensi matkallemme.

Päivä on poutainen ja kaunis, lämmin etelätuuli puhaltaa. Laiva on täynnä tuntematonta väkeä ja me istumme koko ajan yhdessä. Vastoin tavallisuutta ei puutu puhelemisen aihetta, sillä me arvostelemme ihmisiä ja teemme keskenämme pilaa mukana olevasta soittokunnasta, jonka torvet ottavat vääriä ääniä. Meitä katsellaan syrjästä, meidät tiedetään pääkaupunkilaisiksi, mutta herrat ja neitoset koettavat olla vapaita ja välinpitämättömiä. Me tunnemme olevamme hiukan kuin yläpuolella muita, ja se lisää itsetietoisuuttamme ja varmuuttamme. Huolettomasti, kenties tahallisenkin huolettomasti jutellen, niinkuin ei olisi muita olemassakaan, astumme me maalle pappilan laiturilla, joka on täynnä valkolakkeja ja kansallispukuihin puettuja neitosia. Minä ojennan Annalle käteni, hän hyppää notkeasti laivasta, ja kuiskutteleva katselijain joukko aukaisee meille tien keskitsensä. Hänen pukunsa onkin tavattoman aistikas ja hieno noihin toisiin verraten, hänen käytöksensä arvokas ja käynti keveä. Minäkin nautin nyt siitä huomiosta, jota hän näkyy herättävän. Rantatiellä tulee meitä vastaan puolivillaisiin puettu herrasmies, nähtävästi joku kansakoulunopettaja. Annan nähdessään näyttää hän yht'äkkiä keksineen kuin ilmiön jostain muusta maailmasta. Hän typertyy ihmetykseensä, hän seisahtuu, väistyy tiepuoleen ja on vähällä ojaan hoipertua.

Kulustamme pappilan portilta juhlakentälle on minulla seuraava kuva mielessäni: Me kävelemme rinnakkain. Tuulee virkeästi vastaan, hän nojaa vartaloaan vähän eteenpäin, suojaa silmiään päivänvarjolla ja pitää toisella kädellään kiinni hattunsa reunasta. Rinnassa on hänellä kukka, jonka äsken taitoin tiepuolesta, helmat hulmuavat, ja tuuli painaa niitä kiinteästi polvia vasten. Minun sydämeni vapisee, minä tahtoisin hänet kokonaan omistaa, mutta samalla tunnen kipua rinnassani, sillä eihän hän ole minun, enhän tiedä, rakastaako hän minua. Viikon päästä täytyy minun jättää hänet, ja kuka tietää, missä ja kuinka likellä on se, joka on hänet minulta ottava.

Juhlapaikalla antaudumme me uudelleen arvostelemaan ympäristöämme. Me tuskin voimme pidättäytyä ääneen nauramasta puhujalle, joka on äskeinen kansakoulunopettaja ja selittää teeskennellyllä seminaaripaatoksella ensimmäisiä alkeita isänmaasta ja kansasta, jota lopuksi kehoittaa käyttäytymään siivosti juhlassa ja menemään sen loputtua kiltisti kotiansa. Eräs nuori ylioppilas seisoo rinnallamme, kuulee arvostelumme ja katsoo meihin ja puhujaan merkitsevästi, osoittaakseen sillä, että hän ei ole niinkuin nuo muut, että hänkin on yhtä mieltä ja ymmärtää hullunkurisuuden. Meillä on vilpitön ilo laulusta, jota johtaa pystynenä, lyhyttukka, ihan valkoiseen puettu pitäjän naisopettaja, iso keltainen kukka hatussa. Anna ristii hänet »prinsessaksi». Ja sittemmin vetää hän minua katsomaan hänen tanssiaan. Se onkin verratonta. Hän pitää päänsä imelästi kallellaan, hän hyppii kuin surviainen ja loistaa tyytyväisyydestä ja kuumuudesta. Ennen ei minulla olisi ollut sydäntä sille nauraa, mutta nyt minä koetan keksiä heissä kaikissa yhä uusia hullunkurisuuksia.

Emme hetkeksikään väisty toistemme seurasta. Harhailemme yhdessä pitkin kenttää, ostamme arpoja toistemme onnella, samoin kuin olemme laskeneet verkkoja. Tunnemme ikäänkuin ilmassa, että olemme päivän sankareja ja että kaikki ovat uteliaita tietämään, ketä me olemme. Minusta näyttää— ja minä olen siitä mielissäni—että ihmiset luulevat meitä kihlatuiksi.

Istumme kiikkulaudalla. Annalla on pussi makeisia, jotka olen hänelle ostanut. Muuan pikku tyttö seisoo edessämme pidellen kiinni äitinsä hameesta. Molemmat he meitä peittelemättä tarkastavat, seuraten meitä kädestä suuhun.

—Tule tänne, tyttö, niin saat makeisia.

Äiti sysää tyttöä luoksemme ja käskee lyömään kättä.

—Mikä on nimesi?

—Ka, sano, sano nimesi, niin saat sokeria.

—Kaisa.

—Ka, ota pois sormi suustasi! Kaisa saa kahmalollisen makeisia.

—Ka, etkö osaa kiittääkään? Sinuapa on kelvoton…

Ja äiti kääntyy itse kiittämään Annaa.

—Suuri kiitos ryökkinälle … vai lienette hyvinkin tämän herran rouva?

Minä tunnen punastuvani ja tulevani hämille, mutta Anna nauraa makeasti, niinkuin jollekin tavattoman hullunkuriselle ja mahdottomalle asialle. Minä koetan myöskin nauraa, mutta se on kankeaa ja väkinäistä.

Lähdetään paluumatkalle vasta myöhään yöllä. Salonki on täynnä herroja, jotka juovat, ja ilma on siellä tukehduttava, savua täynnä. On kylmä jo hiukan, Anna kääriytyy lämpimään villavaippaansa ja me haemme paikan kannella lähellä koneen luukkua, josta kohoava kuumuus lämmittää jalkojamme. Näemme sieltä koneenkäyttäjän ja lämmittäjän punaiset haamut, joka kerta kun uunia avataan. Matka kestää monta tuntia. Anna väsyy ja häntä alkaa nukuttaa. Sanaakaan sanomatta me nyt istumme, väen tungoksen tähden kiinni toisissamme. Tunnen hänen päänsä painuvan olkapäätäni vasten. En erota oikein hänen piirteitään. Ainoastaan silloin, kun savutorvi syöksee täytensä kipunoita toiselle puolelle laivaa, minä näen niiden valossa, että hän on sulkenut silmänsä. Silloin tällöin hän ne avaa ja ne ovat niin suuret ja syvät.

Taivaanranta alkaa ruskottaa ja kipunat vaalenevat. Kuun hopeankalpea neljännes kuvastuu tyyneen veteen läntiseltä taivaalta. Vedet kapenevat ja korkeat mäkiset rannat kohoavat kahden puolen melkein epäluonnollisen isoina tässä omituisessa kuun ja kaukaa koittavan päivän sekavassa valaistuksessa. En uskalla liikahtaakaan, pelkään häiritä häntä. Olen nyt melkein varma siitä, että hän minua rakastaa. Enkä ymmärrä päättää, että jos hän todellakin rakastaisi minua, ei hän noin levollisesti nukkuisi rinnallani.

Vasta kun laiva huutaa tuloaan kotirantaan, hän herää, siirtyy minusta ulommaksi ja kietoo liinan kiinnemmäksi olkapäittensä ympärille, joita pudistuttaa aamukylmässä. Hän on huonolla tuulella, hyppää laivasta omin voimin maalle, vastaanottamatta apuani, ja menee pihaan minua odottamatta.

Äiti on vielä valveilla, ja hänellä on lämmintä kahvia valmiina. Minä toivon, että me istuisimme juttelemaan juhlasta, ja minä odotan, että hän alkaisi kertoa, kuinka meillä oli siellä hupaista, kuinka meitä ei kukaan tuntenut ja kuinka me heitä kaikkia tutkimme ja tarkastelimme. Mutta hän näkyy jo sen unohtaneen.

—No, oliko teillä hauskaa? kysyy äiti.

—Olihan noin, vastaa hän.

Ja haukotellen, katsomatta minuun, menee hän kamariinsa mutisten unisesti: »Hyvää yötä».

Vuoteellani yliskamarissa, joka on juuri hänen huoneensa kohdalla, en saa unta pitkään aikaan. Aurinko on jo noussut ja paistaa sisään aukinaisesta ikkunasta. Järveltä kuuluu soutamista ja niityllä teroitetaan viitaketta. Pihamaalla kuuluu askeleita hiekassa, ja keittiön ovi käy. Varpuset alkavat rähistä räystäällä, päivän puolella kattoa.

Ei siitä tule mitään. Ei hän minua rakasta. En minä ole hänelle mitään. Hänen ystävyytensä eilen oli satunnainen. Minä olen lapsellinen, kun panen sellaiseen mitään merkitystä. Ja minä päätän lähteä pois jo huomenna.

Mutta kun aamulla alan laittaa matkalaukkuani, niin hän on taas ystävällinen. Hän tulee luokseni yliskamariin ja alkaa auttaa minua. Minussa herää toivo uudelleen. Minä sanon häntä rakastavani. Hän juoksee tiehensä, pakenee näkyvistäni. Sen pituinen se.

Hän ei rakasta minua. Hän on pitänyt minua vakavana ystävänään, niinkuin vanhempana veljenään, melkein setänä.

Kuinka häntä mahtoi kiusata minun läsnäoloni! Sillä minulla ei ollut älyä matkustaa erikseen. Minä laittauduin samaan junaan kuin hänkin ja menin aina samaan vaunuun. Vieläpä koetin asettua istumaan vastapäätä häntä. Enkä voinut olla häntä yhtämittaa katselematta. Hän ei tiennyt minne luoda silmänsä. Hän koetti lukea, hän koetti katsoa ulos vaunun ikkunasta. Lopulta hän meni pois vaunusta ja seisoi sen ulkopuolella useat asemavälit, kunnes äiti nouti hänet takaisin.

Kuinka minä mahdoin olla hänelle vastenmielinen! Kenties hän inhoaa minua, vanhaa houkkaa?

—Mitä on kello?

* * * * *

—Nyt suljetaan! sanoo palvelijan ääni korvani juuressa. Havahdan muistoistani. Olen juonut tuutinkini pohjaan sitä huomaamattani. Olen nähnyt kaasuliekin toisensa perästä sammuvan. Muistan hämärästi, että vieraat tuolta perähuoneesta olivat menneet salin läpi eteiseen. Se pieni kaljupää herra istui vielä kauan tuossa edessäni puolikkaansa ääressä. Senaatin kanslisteista veti toinen liivejään suoraksi mennessään ja laitteli kaulustaan.

Palvelija seisoo sivullani pyyhinliina kainalossa ja alkaa korjata pois laseja. Olen aivan yksin suuressa salissa. Yksi ainoa kaasuliekki palaa vielä pääni päällä, kuvastuen kaukaiseen peiliin toiselle puolen salia, jossa on jo pimeä. Pöydiltä ovat jo liinat korjatut ja paljas maalaamaton lauta on vain jälellä viinapöydästä.

Nousen ja menen eteiseen, jossa tuikkaa vielä yksi tuli odottamassa poistumistani. Takki työnnetään hihoihini. Otan lakkini ja vetäisen harjalla tukkaani peilin edessä. Näen tässä puolihämärässäkin, että hiukseni alkavat jo lähteä. Kohta olen kaljupää. Kuinka kasvoni ovat keltaiset ja elottomat ja veltot, kuinka syvissä rypyissä jo otsa!

Niin mitäpäs hän minusta. Tunnen, että olisin onnellinen, jos hän edes ajattelisi minua säälien, surkutellen.

Koko suuri ravintola nukkuu niinkuin autio vuori. Ei kuulu risahdustakaan sen monista luolista. Käytävän seinään on maalattu musta käsi, ja sen alle lihavilla kirjaimilla: Matsal.

Nyt minä siis menen, nyt minä siis menen ulkomaille, Pariisiin. Olinhan tämän vähän toisenlaiseksi kuvitellut, mutta todellisuudessahan lienee elämä aina tällaista, ajattelen minä noudattaessani Grönqvistin kivimuurin seinämää. Edlundin nurkalta minä näen Nikolainkirkon valaistun kellotaulun, joka osoittaa kahta.

Arvelen, että jos en ollenkaan panisi maata tänä yönä. Jos harhailisin Katajanokalla tai nousisin Tähtitornivuorelle. Mutta kun tapaan itseni menemässä halki satamatorin, niin en viitsi muuttaa suuntaa, vaan käyn keisarinnan patsaan ohitse palatsin alle, jossa on jokin musta möhkäle ja pitkät mastopuut harrottamassa taivasta vasten. Sataman toisella puolen kuvastuu lamppurivi tyyneen veteen. Höyry pihisee sillan ja laidan välissä. Kompuroin vahdin ohitse kannen alle, jossa minulla on oma hyttini perän puolella laivaa.

—Hohhoi, kuinka elämä sentään on raskasta!

III.

Seuraavana aamuna minä löydän itseni asfalttiselta katukäytävältä, Kappelin takaa, kulkemassa ylös Esplanaadia. Olen kysynyt kapteenilta, milloin laiva lähtee, ja hän on vastannut olkansa takaa, huutaen ensin jotain muuta miehilleen: »Noin kello yhdeksän».

Nyt se on puoli kahdeksan. Kuljen ohitse Runebergin patsaan, käännyn Erottajalle ja seuraan Bulevardinkatua samaa tietä, jota olin tullut eilen illalla. »Hufvudstadsbladetin» kirjapainossa käy kone ja paperilaukareita lentelee. Jono koulutyttöjä kulkee editseni Suomalaisen Tyttökoulun kulmassa.

Kysyn itseltäni, mitä ihmettä minä nyt täällä teen. Ja minun täytyy
tunnustaa, että tahdon vielä kerran kulkea hänen ikkunansa alitse.
Sanon itselleni, että minä olen hullu. Mutta samalla sanoo toinen ääni:
»Ole vaiti … mitä sitten, jos oletkin hullu!»

Puodit ovat jo auki. Tavaravaunu ajaa edelläni. Joka kerta kun isot, raskaat rattaat pyörähtävät mukulakiveltä toiselle, koskee koko hermostooni. Olen huonosti maannut, olen ihan uuvuksissa, ja jalat tulevat viistäen jälessäni. Kuuma aurinko paahtaa niin raa'asti kasvojani, jotka tunnen väsyneiksi, veltoiksi ja kankeiksi.

Teen käännöksen Fredrikinkadun kulmassa ja siellä on hänen ikkunansa vähän matkan päässä. Valkea uudin on vielä alhaalla, ja sitä vasten näkyy kukkasia. Hän nukkuu vielä, ne eivät siis tule rantaan. Olisivat kai sitä paitsi sen eilen sanoneet, jos olisi ollut se aikomus. Ja nyt selviää minulle yht'äkkiä, miksi mieliala eilen oli heillä niin raskas. Äiti oli jäykempi kuin ennen ja veli tavallista hajamielisempi. Anna ei tietysti ole malttanut olla sanomatta, että häntä on kosittu.

Juuri kun olen heidän ikkunainsa kohdalla toisella puolen katua, aukeaa balkongin ovi. Minä säpsähdän ja pelästyn, niinkuin olisi minut tavattu jostain pahanteosta. Ja kiiruhdan eteenpäin katsomatta kupeelleni. Sen vain sain nähdä, että joku nainen tuli sieltä ulos. Vasta toisen kadun kulmassa saan rohkeutta kääntää päätäni. Näen, että piika puistaa siellä mattoja.

Ensi kerran tuntuu tilani naurettavalta. Minä olen auttamattomasti koomillinen. Vanha mies, niinkuin koulupoika! Ja minä sanon itselleni ylenkatseellisesti, moneen kertaan, tehden liikkeen kädelläni: »Ei, tämä on liian hassua, tämä on liian hassua!»

Ja poikki Kasarmintorin, jossa pitää harjoituksiaan komppania kaartilaisia ja pullistaa rintaansa nuori upseeri, mielestäni »tyhmä narri», kiiruhdan minä suorinta tietä laivaan.

Katsellessani laivan kannelta lähtövalmistuksia, satamaa ja liikettä siellä, tuntuu minusta yht'äkkiä siltä, kuin olisin parantunut ja päässyt kaikesta tästä. Voin ihmeekseni katsella ympärilleni rauhallisesti, melkein iloisesti. Maisema on kuin sateen jälkeen puhdistunut, ja minä itse ikäänkuin sisäisesti kirkastunut.

Laiva on jo levoton lähtönsä takia. Se nielee parhaillaan viimeisiä paloja lastistaan. Rantajätkät hinaavat koneellisesti huutaen myöhästyneitä tavarakolleja kokkakannelle, josta vingahteleva vipukone upottaa ne alas pimeään ruumaan. Musta kivihiilensavu kumpuaa tukevasta piipusta paksuna pilvenä, joka sattuen silloin tällöin auringon eteen maalaa oudon, keltaisen varjon laivasiltaan ja siellä hääriviin ihmisiin.

Ei tuule juuri ollenkaan satamassa, mutta Blekholman salmen läpi näkyy rannaton meren pinta kimmellyttävän pieniä laineita päivän alla. Joskus satunnainen tuulen leyhäys tuo suolaisen hajahduksen ulapalta. Ilma on lämmin. Päivänpaistetta tulee tulvimalla alas, ja silmiä häikäisevät ympärystalojen palttinan vaaleat kiviseinät ja korkealle kohoava Nikolainkirkon torni, joka muodostuu huipuksi alla oleviin rakennuksiin.

Torilla häärii ostajia ja myyjiä. Heidän takanaan, päitten yli näkyen, jyryyttää punainen omnibusvaunu ja soittaa tuon tuostakin kelloaan. Perimmäisillä perillä on Kappeli-Esplanaadin tuuhea vihreys ja korkea Grönqvistin talo, jonka katolla mutkailee laiska lippu. Torin poikki kulkee sointua häiriten rivi uusia valkeita pylväitä, joiden päällitse juoksee paksu sähkölanka Seurahuoneelta rantahalliin.

Minä tahdon ottaa mukaani muistoksi kotimaasta tämän valoisan kuvan. Pakotan sen painumaan mieleeni, katson moneen kertaan samat sattuvimmat ulkopiirteet. En tahdo muistaa mitään muuta kuin tämän. Kaikki muu kadotkoon sen taakse, peittyköön näiden voimakkaiden värien alle.

Laiva hivuttautuu hiljalleen ulos laiturista. Kankeasti kampeaa raskas runko kokkaansa köysien ja purjeitten avulla merelle päin. Jäävien ja lähtevien katseet koskettavat vielä toisiaan, hakevat ja löytävät, eksyvät ja taas yhtyvät. Sitten näyttävät niiden kärjet joutuvan haihduksiin, kuta enemmän laiva etenee, ne luiskahtavat ohitse toisistaan eivätkä enää löydä yhtymäpistettä. Liinat alkavat liehua, syttyen kuin soihdut hulmuamaan viimeiseksi hyvästiksi.

Hienot kasvot, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa ovat yht'äkkiä edessäni. Minun tekee mieleni etsiä niitä tuolta saattajajoukosta, vaikka tiedänkin, etteivät ne siellä ole. Mutta minä vedän maiseman eteen, enkä tahdo nähdä muuta kuin sataman, talot ja kirkkaan taivaan.

Ne näen ja purjeveneet ja jahdit keikaillen piirtävän kaaria veden pintaan. Ilkkuen vingahtavat pienet höyryveneet satamassa pyyhkäisten laivamme keulan editse, niinkuin kärpäset kankealiikkeisen härän turvan ympärillä.

Härkä tuhkaisee sieraimiinsa, lisää vauhtia ja asettaa kulkunsa Viaporin salmeen. Yksityiset ikkunat rantarakennuksissa katoavat ja sulavat kolmeksi päällekkäin olevaksi viiruksi. Kaupungin humina lakkaa kuulumasta, ja koneen syvämielinen, pehmoisen voimakas jyskytys sattuu ensi kerran korvaani. Täyttä vauhtia mennen sivuutetaan Viaporin vallit, joista tuijottavat ontot, mustat ampumareiät.

Ollaan aavalla ulapalla. Kävelen kannella edestakaisin lempeässä tuulessa. Helsinki katoaa katoamistaan. Kotimaa kyyristyy mereen. Hienosta maakaistaleesta hupenee Suomen ranta ruskeaksi pilveksi. Ei ole minulla nyt muuta kuin sininen taivas ja vielä sinisempi meri. Siellä täällä paistaa Ahdin peltojen periltä heleän valkoinen saaristolaisen purje, ja minä jo tulen panneeksi huomiolle ja sitä kauan aikaa ajattelen, että se pyrkii Helsinkiin päin. Kokan edessä on päivän kuvastus veteen. Laineet murtavat valon ja hajoittavat sen pirstaleiksi, joista muodostuu leveä tie häikäisevää hohdetta.

Etsin aina uutta huomattavaa ympäristöstä. Pidän kiinni tielleni sattuvista kuvista ja vedän ne kuin verhona kaiken entisen eteen. Jokainen uusi näköala on kuin hieno huntu. Ja todellakin ovat ensimmäisen päivän kuluessa mennyt elämä ja sen muistot kuin kaukaisia, muodottomia haamuja, kadoksissa, tuskin näkyen usman ja autereen takaa. En tunne niitä oikein omiksenikaan, ne ikäänkuin eivät ole minun. Mitä lienevät vanhoja, kuluneita kummituksia.

Itse olen kuin horroksissakulkija, niinkuin näkisin unta ja itse siitä kuitenkin tietäisin, enkä tahtoisi herätä. Meri painaa minuun raukean, suloisen rauhan ja vaivuttaa välinpitämättömyyteen. Ei synny ainoatakaan ajatusta ja jokainen tunne nukahtaa herätessään. Minä en kaipaa mitään, en toivo mitään.

Tapaan itseni milloin mistäkin. Loikomasta kannella, mukavassa kenotuolissa, polttaen unettavaa, mieltä verhoavaa sikaria. Silmä ottaa täytensä aavaa ulappaa, pilvetöntä taivasta ja tuossa lähempänä laivaa pieniä lipattelevia laineita, joista jotkut pärskähtävät vaahtoon, tietämättään, vahingossa, ikäänkuin unessa puhuen, mutta joilla ei ole voimaa kohottaa pitkää, raskasta runkoa. Laivoja on useampia näköpiirin sisällä. Ne, jotka ovat auringon alla, ovat kuin suuret, mustat perhoset, tai vahan ikkunan valkeaa uudinta vasten. Toiselta puolen paistavat purjeet täydessä valaistuksessa, näkyy niiden pullistus ja raakapuutkin. Sieltä siirtyy huomio omaan laivaan, kiipeää nuoraportaita myöten ylös mastoihin, tarkastaa väkipyöriä, nuoria ja purjeita. Jättää ne, kun piipun suusta pullahtaa villava savu, joka mustana häntänä jää jälelle ja laskeutuu lepereenä pitkin meren pintaa.

Tapaan itseni kävelemässä kantta pitkin tai tuijottamassa vanaveteen, joka on aina sama, samat kuplat, sama sihinä ja sama laivan laineen säännöllinen taittuminen.

Joskus alkaa kuumottaa maata merestä. Se nousee nousemistaan, ja pian on kohdalla korkea manner, mikä lieneekään. Sieltä näkyy kirkkoja, kyliä ja kukkuloita, ja niiden rinteillä vihreätä metsää. Sielläkin on ihmisiä, he elävät ja harrastavat, mitähän harrastanevatkin. Millaisiahan lienevät olot siellä?—Kalastaja laskee purjepurtensa laivan sivuun. Jos olisi hypätä alas hänen veneeseensä, soutaa maihin ja jäädä heidän luokseen, keskelle merta, erämaan kosteikkoon, jättämättä jälkeäkään itsestään. Ja luoda itselleen uusi ympäristö loppuiäkseen? Voisikohan sen? Minusta tuntuu, että pitäisi voida. Ja voinhan sitä koettaa siellä, minne olen menossa. Kuta kauempana, sitä parempi.

Mutta maa jää taakse, katoaa pois ja unohtuu. Ei ole muuta kuin laiva taas ja purjeet horisontissa, näyttäen aina samoilta.

Aurinko on mailleen menossa. Punaisena pallona vaipuu se veden rajaan. Koskettaa merta ja uppoaa siihen hipristellen, niinkuin uimasilleen antautuva, joka ensin varpaitaan kostuttaa, sitten painuu vyötäisiään myöten ja sitten yht'äkkiä sukeltaa umpipäähän ja näkymättömiin.

Tulee hämärä, näköpiiri pimenee ja vetäytyy likemmäksi. Taivaan ja meren sini juoksee harmaaksi, ja siellä täällä syntyy usmaa. Mutta läpi hämäryyden vilkkaa kaukaisia valoja. Ne ovat tienviittoja, majakkain tulia, joista toiset loistavat liikkumattomina, toiset taas syttyvät ja sammuvat säännöllisten väliaikain kuluttua. Ja niiden väliä taivaltaa laiva, ohjaten suuntansa merilyhdyltä toiselle. Kone jyskyttää ruumassa, ja tuntuu kuin se olisi itsetietoinen, ymmärtäisi asemansa ja merkityksensä. Kun kaikki ovat menneet levolle ja minä vielä valvon kannella, niin alkaa minusta koko laiva elää ja kuuluu siltä kuin veden kohina kokan edessä olisi sen omaa, salaperäistä haastelua, jonka vivahdukset se ainoastaan itse oikein ymmärtää, mutta minä en muuta kuin epämääräisesti aavistan.

Mutta sitten alkavat aistimeni jo tottua ympäristööni, meren vaikutus kadottaa voimansa, ja entisten ajatusten ja entisten tunteiden tukkeutuneet väylät aukeilevat uudelleen.

Kolmannen matkapäivän aamuna, kun nousen kannelle, silmät paljosta valosta huienneina, minä näen kapteenin tarkastavan erästä höyrylaivaa, joka savuaa oikealla puolen meitä, uhaten ajaa ohitsemme. Antaessaan kaukoputken perämiehelle hän sanoo: se on »Capella».

Se on »Capella», joka jäi meistä satamaan ja jonka oli lähteminen muutamia tunteja meidän jälkeemme. Sen luullaan ehtivän Travemyndeen vähän ennen meitä.

Nojatessani reunavarustusta vastaan ja seuratessani silmilläni kaunista laivaa tuolla loitommalla, yhytän minä itseni harhailemasta seuraavassa unelmassa:

Hän on matkalla, hän, Anna, tuolla »Capellassa». Hän on lähtenyt illalla, kun minä aamulla. Hän rakastaakin minua, niinkuin minä häntä. Kun hän näki minun poistuvan alakuloisena ja onnettomana, niin hän valvoi koko yön eikä saanut minua mielestään. Hän muisti kesäiset retkemme, hänen tuli sääli ja hän huomasi minua rakastavansa. Aamulla hän riensi rantaan, mutta laiva oli jo jättänyt. Hän ei saanut rauhaa, ennenkuin oli »Capellan» kannella, matkalla ulkomaille hänkin. Jätti äitinsä ja veljensä ja seurasi minua. Nyt hän purjehtii tuolla, vähän matkaa minusta, joutuu perille ennen minua, ja ensimmäinen, jonka Lyypekin laivasillalla tapaan, on hän. Me jatkamme matkaamme yhdessä, ja hän on minun vaimoni emmekä me eroa milloinkaan. Tämä muu on ollut vain pahaa unta.

Ja kun kerran olen alkuun päässyt, ei kuvittelujani mikään hillitse. Minä tuon hänet tänne, tähän samaan laivaan, samalle kannelle, vierelleni! Päivällä näin istuskelemme me peräkannella purjeen suojassa. Näen hänet niin peloittavan elävästi edessäni—pienimmätkin piirteet, hienoimmatkin värähdykset hänen kasvoissaan, eri vivahdukset silmissä—että tulee hetkellinen kammo itseäni ja täytyy ajamalla ajaa kuva hetkeksi luotani, kääntyä muuanne, pudistaa hänet ehdottomalla liikkeellä itsestäni. Mutta hän tulee kohta taas takaisin. Illalla, kun majakat loistavat ja pimeässä vaeltavien laivain lyhdyt tuikkavat punaisina ja viheriäisinä tähtinä, vetäydymme me johonkin laivan monista loukeroista, maston juureen tai kokkakannen äärimmäiseen kärkeen, me juttelemme hiljaa, kääriytyneinä samaan lämpöiseen vaippaan, hänen kätensä kainalossani, jota hän joskus heikosti puristaa ja minä samalla lailla vastaan.

Eläydyn sellaiseen haaveitten maailmaan, että tähden tuike tekee minut surulliseksi ja saatan, katsellessani kipunain lentoa savupiipusta, hyräillä alakuloisia kansanlauluja, semmoisia kuin:

En voi sua unhottaa poies vaikken ikänän' sua saa j.n.e.

Ymmärrän kyllä tämän mielettömäksi ja hassuksi, mutta en henno kuitenkaan pakottaa itseäni pääsemään tästä mielentilastani. Minulla ikäänkuin ei ole sydäntä nauraa itselleni. Sanon säälien, etteihän minulla ole muutakaan jälellä. Olen melkein samassa tilassa kuin surusta juova, joka juo, mutta aina ryypätessään tuntee, että hän ottaa siksi, ettei tahdo herätä todellisuuteen takaisin. Huutaa, reuhaa ja meluaa, koettaen unhottaa surunsa, mutta lasia suuhun viedessä muistaa aina, joskin hämärästi, minkä tähden juo. Aamulla, kun on selvinnyt, innoittaa sekä eilinen juominen että sen syyt. Sillä suru ei ole haihtunut, se on päinvastoin yhä raskaampi ja toivottomampi.

Heräänkin aamulla kuin henkiseen kohmeloon.

Matkan viimeisenä yönä, lähetessämme Lyypekkiä, näen minä unta hänestä, jatkoksi päivällisille mielikuvituksilleni. Saan elää uudelleen suloisimmat hetkeni siellä maalla kalastellessamme ja purjehtiessamme. Uni on hauraassa kantimessa ja katkeilee vähän väliä, mutta minä tungen pääni tyynyyn ja saan taas säikeet tarttumaan toisiinsa. Mutta vihdoin tulee melu ulkona ja kolina kannella liian suureksi. Huomaan, että höyrylaivan varoituspillin ulvonta sehän se ei anna minun nukkua, ja sen pelonsekaiset puhallukset kuuluvat korvaani ensin kauempaa ja nyt tuosta ihan pääni päältä.

Näen, että seisomme ankkuroituina paksun usman sisään. Kuulen oltavan kapeassa virrassa, mutta rantoja ei näy. Muutamia syliä meistä häämöttää hämärän verhon sisästä toinen laiva, kuin suuri jättiläishämähäkki. Sen laidasta luen nimen »Capella», mutta nyt se ei enää tee sitä vaikutusta, minkä eilen. Värisen sisäistä ja ulkonaista kylmyyttä. Aivot ovat tyhjät, eilisistä kuvitteluista ja yöllisistä unelmista ei ole jälellä muuta kuin raaka aamutodellisuus. Kaikki runollisuuden tuoksu, sen eilinen valetuoksukin, on haihtunut. Höyrytorvi puhaltaa yhä vain voivottavasti, ja etäämpää usman sisästä vastaavat muut laivat kamalasti ja vaaraa aavistaen, niinkuin linnut, jotka varoittavat toisiaan pedosta, joka niitä jossain vaanii. Se lisää epätoivoani ja vie minulta viimeisenkin rohkeuden ja vastustusvoiman.

Tiedän, että tuolla usmaharson takana, muutamien sylien päässä, alkaa ulkomaa, suuri, tuntematon ja tunteeton. Olen jo sen kidassa. Minun täytyy aloittaa uusi elämä, istuttaa itseni outoihin oloihin, vaikka juuret vielä ovat vanhassa mullassa. Soisin, että laiva maalle laskematta kääntyisi takaisin kotimaahan.

Tämä heikkouteni minua tuskastuttaa, minä tahtoisin sen voittaa. Mutta rautatiematkalla se vain enenee. Sama turvaton todellisuus vallitsee sielläkin. Olen kuin rikka tuulen vietävänä. Kauhean pieni ja mitättömän vähäpätöinen. Kotona olin kuitenkin jotain, edes ratas koneistossa. Täällä tunnun kokonaan irtonaiselta, joka milloin tahansa voisi kaipauksetta pudota tiepuoleen.

Kunnes vähitellen tylsistyn ja vaivun täydelliseen välinpitämättömyyteen, antaen ruumiin nytkyä junan sysähdysten mukaan. Maisemat, kylät ja kaupungit saavat kiitää ohitseni. Ne eivät herätä minussa mitään uteliaisuutta. Ne eivät ole minua varten. En ajattele menneisyyttä enkä tulevaisuutta. Annan viedä itseäni kuin tutkintavankia käräjäpaikasta toiseen. Enkä herää tästä muihin mielialoihin kuin pari kertaa matkani kestäessä. Ensi kerran Kölnissä, kun muiden matkustajain kanssa poikkean tuomiokirkkoon. Rautatie-elämän räminästä, veturin pillin korvia särkevästä kirunnasta, vaunun pölystä ja auringon väsyneitä silmiäni kirvelevästä kirkkaudesta joudun minä yht'äkkiä hämärän kupolin alle, jossa valo on miedonnettu ja himmeä, jossa ihmiset hiipivät hartaasti ja varoen ja johon jostain, en tiedä mistä, katostako vai seinistä, hymisee hiljainen, syvämielinen, rauhallinen soitto. Pilarien välitse hämärtää pitkät näköpiirit ja niiden perillä näyttää olevan alttareja ja palavan hoikkia kynttilöitä, joiden tuli on vain lempeätä loistetta. Erään sivukappelin sisässä on polvillaan rukouksiinsa vaipunut nuori, kalpea, mustaharsoinen nainen, joka nyyhkyttää. Käyn varpaillani hänen ohitsensa ja sekä minä että nuo muut matkapukuiset turistit tunnumme loukkaavan täällä jotain hienoa ja pyhää. Minä, joka olen aina selittänyt uskonnolliset tunteet heikkojen luonteiden hurmaustilaksi, sulan kuin vaha. Minun tulee halu heittäytyä rukoilemaan minunkin ja minä toivon, että voisin uskoa ja siihen antautua. Antaa junan jättää, antaa maailman mennä ja pauhata! Minä jään tänne, holvien hiljaisuuteen. Ja kuinka hyvin minä käsitän nyt nuo erakot, munkit ja nunnat, jotka uupuneina elämään ja toiveittensa pettäminä sulkeutuivat luostareihin ja hakivat itselleen lymypaikan erämaan yksinäisyydessä! Kuinka se olisi toista kuin etsiä unhotusta työstä ja upottaa itsensä maailman pauhinaan.

Mutta ihmisiä tulee ja toisia menee ja ovien avautuessa tunkee sisään ulkomaailman melu, kärryjen kolina ja veturien hirnunta läheiseltä asemalta. Editseni kulkee kelloaan katsoen mies, jonka tunnen saman junan matkustajaksi, ja minä kiiruhdan hänen mukanaan ulos, levotonna myöhästymisestä.

Kuin kahleensa katkaissut ja irtaalleen ryöstäytynyt vihuripeto lähtee juna karkaamaan Kölnistä. Illan pimetessä aletaan lähetä Pariisia, ja tulo sinne herättää minut uudelleen horrostilastani, johon jo olin alkanut tottua.

Juna on myöhästynyt ja tahtoo ajaa aikansa kiinni. Se kiitää niin kamalata vauhtia, että vaunu kohona hyppii. Aion nousta seisoalleni, mutta typerryn takaisin istumaan. Vastaan tuleva juna toisella radalla tuntuu repäisevän minut kahdeksi kappaleeksi. Olen kuin menemäisilläni muruiksi, halkeamaisillani pieniksi pirstaleiksi. Onko se vain ruumiillista väsymystä, unen ja levon puutetta? Koetan selittää sen siksi ja voittaa itseni. Miks'en minä voi olla niinkuin nuo muut, jotka rauhallisesti kokoavat kapineitaan eivätkä näytä tuntevan mitään erikoista? Olenko minä löyhempää ainetta, heikompaa tekoa? Mitä minä hätäilen, mistä joutavasta minä olen levoton?—Mutta minun on turha vaiva kokea viihdyttää mieltäni. Jos olisi minulla joku toveri, joku ystävä! Niin, siinähän se taas onkin. Ja taas tulee minulle tuo ääretön, sydäntä hiukaiseva halu rakkautta ja joka hermon nenässä kipua herättävä kaipaus hellyyttä. Sitä ei ole, ei ole tietoakaan tulemisesta, olen ihan yksin. Ja sentähdenkö nyt lienee kuin kiitäisin perikatoani kohti. Vauhti kiihtyy kiihtymistään, virstoittain kuuluu veturista yksi ainoa vihellys, katketen vain lyhyeksi hetkeksi. Tunnelista sisään ja tunnelista ulos. Siltoja, painanteita, pikku asemia, joista ei välitetä. Näyttää kuin ei saataisi enää seisahtumaankaan. Niinkuin olisi magneetti vuori edessä, imemässä itseensä rautaista alusta, joka on lakannut tottelemasta peräsintä. Kuta likemmä sitä tullaan, sitä ahnaammin särpää se rintaansa vasten. Vihdoin tempaa tuo salainen vetovoima sen kokonaan itseensä, kaikki naulat ponnahtavat irti, runko repeää liitoksistaan ja laiva särkyy säpäleiksi mustan hirviön kiviseen kylkeen. Mutta yht'äkkiä ollaankin lasisen holvin alla, vauhti hiljenee ja juna laskee taitavasti asemasillan sivuun. Tapaan itseni yhtenä nivelenä siinä ihmisjonossa, jonka toinen pää on asemasillalla ja jonka toista päätä jo Pariisi ahmii ison oven kautta avonaiseen kitaansa, niinkuin kosken niska nielee pitkää puomia.

IV.

—C'est fini, monsieurs?

—Oui, madame.

—Pas de café, pas de cognac?

—S'il vous plait, madame.

—Vous avez l'air bien triste, monsieur! Vous avez des chagrines?

—Non, madame, au contraire.

[—Oletteko lopettanut, herra?—Olen.—Ette halua kahvia ja konjakkia? —Olkaa hyvä.—Olette niin alakuloinen. Painaako suru mieltänne?—Ei, päinvastoin.]

Istun pienessä ruokaravintolassa Boulevard de Clichyn varrella ja olen lopettanut päivällis-illalliseni.

Huone on soikea, ja ulko-ovi aukeaa suoraan bulevardille. Ovensuussa on sinkkinen tiski, jonka takaa paitahihasillaan oleva isäntä alinomaa jakelee ryyppyjä tuleville ja meneville työmiehille ja ajureille. Toisilla seinämillä on nahkaisia sohvia ja niiden edessä marmorisia rautajalkapöytiä, joiden ääressä istuu enimmäkseen punaliivisiä ajureja, voimakkaita ja ahavoituneita miehiä, syöden ja pitäen isoäänistä, lakkaamatonta melua mustien kahvilasiensa ääressä. Heidän kiiltävät nahkaknallinsa ovat kunkin pään kohdalla naulassa, joissa kussakin riippuu vielä rykelmä päällystakkeja ja sadeviittoja. Nurkassa kasvaa kimppu heidän pitkiä, sujakoita piiskaruokojaan.

Joka kerta kun ovi aukeaa ja sieltä tungekse sisään uusi aukontäyteinen ajuri, tuo hän mukanaan melua bulevardilta, tuota suuren kaupungin lakkaamatonta huminaa: katukauppiasten kimeitä huutoja, kavioitten jytinää puiseen katuun, piiskain räiskettä ja ohikulkevan raitiovaunun torven toitahdusta.

On niin omituista ajatella, että minä nyt istun tässä ja näen ja kuuntelen tuota, joka on ja tapahtuu vieressä ja ympärilläni. Minäkö? Niin, arvatenkin minä, lennettyäni kuin ilmojen halki ja sattumalta singahtaneena tähän Pariisin nurkkaan ja tähän jääneenä.

Viihdyn kuitenkin tällä hetkellä jotakuinkin hyvin. Saan olla täydellisesti rauhassa, ei kukaan häiritse eikä puhuttele minua. Oudot kasvot, ympäristön uutuus ja alituinen vieraan kielen porina kuitenkin sen verran tärisyttävät veriäni, etteivät ajatukset pääse kokonaan turtumaan ja jähmettymään. Vietänkin pari kolme tuntia tässä maistellen kahvia ja konjakkia, poltellen verkalleen ja lukien ajan kuluksi jotain sanomalehteä.

Mutta niin pian kuin astun ulos bulevardille, jossa kulkee katkeamaton jono ihmisiä ja kuuluu ohimenevien naisten iloista sointuvaa puhelua ja jossa valuu väsähtymätön virta katulamppujen valossa kiilteleviä kuomivaunuja, joiden lyhdyt näyttävät hohtavilta, viettävää pintaa myöten vieriviltä helmiltä, niin vihavoi mieltäni tuo entinen, ainainen ikävä, tullen joka päivä samaan aikaan ja tällä samalla paikalla. Ei ole ainoatakaan tuttua, jonka luo tekisi mieleni mennä, ei haluta asuntoonikaan, jossa on vielä yksitoikkoisempaa, ja niin minä veltosti astellen päädyn tavalliseen kahvilaani.

Siellä kulutan muutamia tunteja selailemalla sanomalehtiä, katselemalla biljardinpelaajia ja kirjoittamalla kirjeitä.

Tällä kertaa on minulla tekeillä pitkä kirje Annan veljelle ja olen sitä valmistanut jo useampia lehtiä.

Me kaksi, me olimme yhdessä eläneet monet mielialat ja monet tunteet. Tunsimme pienimmätkin vivahdukset toistemme luonteissa. Yhdessä olimme läpikäyneet toistemme rakkaudet ja vuorotellen auttaneet toisiamme seikkailuissamme. Kun niistä aina joku oli loppuun eletty, olimme yhdessä tehneet tilinpäätöksen ja jakaneet tulot, s.o. psykologiset havaintomme ja kokemuksemme. Pienimpäänkin vivahdukseen saakka tarkastimme sielunilmiöt itsessämme ja koetimme niiden avulla rakentaa sielutieteellisiä järjestelmiä rakkaudesta ja elämästä yleensä.

Kirjoitin hänelle nyt itsestäni koettaen antaa lyhyen tutkimuskokeen tilastani eromme jälkeen. Ehkä oli syy kirjeeni kirjoittamiseen toinenkin. Lukiessani läpi sitä, mitä olin edellisinä iltoina kirjoittanut, näytti minusta siltä, kuin se olisi ajateltu muidenkin luettavaksi kuin hänen.

»En olisi ikinä luullut, että tämä ulkomaa tekisi minuun sellaisen vaikutuksen, kuin se on tehnyt. Peräti toisenlaiseksi olin kuvitellut matkani tänne, tämän kaupungin ja yleensä elämäni täällä. Tai ehkä on oikeampaa sanoa, että olin itseni kuvitellut toisenlaiseksi. Sillä kaikkihan on semmoista, millaisen mielentilansa silmillä sitä katselee».

»Suhde toiseen sukupuoleen, sehän se määrää, miltä meistä ympäristömme näyttää. Siilonkin kun on jonkinlainen aselepo, välirauha rakkaudessa, kun emme ole sen suoranaisen vaikutuksen alaisina, silloinkin se hallitsee meitä joko menneillä muistoilla tai tulevilla toiveilla. Muistathan, kuinka monta kertaa ennen muinoin ollessamme huolettomia, onnellisia ja rauhallisia, kuitenkin tapasimme itsemme tuijottamassa etäisyyteen ja meistä jompikumpi saattoi lausua yht'äkkisenä toivomuksenaan: »Nyt ei puutu mitään muuta kuin tyttö, jonka kanssa voisi ihailla tätä kaunista maisemaa!» Ja me voimme molemmat sen johdosta vaipua mietteihimme ja istua kauan aikaa äänettöminä, epämääräisten, surunsekaisten haaveiden vallassa. Kun nainen tuolla tavalla vaikuttaa poissaollessaankin, niin mitä sitten silloin, kun on kiintynyt johonkin heistä! Silloin luo hän oman värinsä kaikkeen, mitä katselemme ja missä elämme. Minulla ei ainakaan ole yhtään seutua, ei yhtään ihmistä, joihin ei olisi kiintynyt jotain siitä naisesta, joka tuohon aikaan oli elämäni sisältö. Kun näen ne uudelleen, niin ovat ne minulle joko mieluisia tai vastenmielisiä, herättävät iloa tai surua aina sen mukaan, millaiset sydämeni suhteet olivat heihin tutustuessani. Itsessään ja itsensä vuoksi eivät ulkonaiset esineet ole koskaan tehneet minuun mitään vaikutusta, vaan ainoastaan sydämeni ilojen tai kipujen todistajina. Niin on ollut tähän saakka ja sama, kenties vielä suuremmassa määrässä, on asianlaita nytkin. Tämän ulkomaan vaikutus minuun ei ole sen vaikutus, vaan minun oman nykyisen mielentilani. Luulen, että sinua huvittaa, jos teen selkoa muutamista sen erityiskohdista».

»Vaikka emme siitä puhuneet, niin tiedät kai kuitenkin, missä mielentilassa minä lähdin kotimaasta. Anna on kai sen sinulle kertonut. Itsessään siinä ei tietysti ole mitään uutta, että minun ikäiseni mies rakastuu hänen ikäiseensä tyttöön. Mutta se oli minulle ennen tuntematonta, millaiseksi tuo tunteitteni laatu muodostui. Näyttää siltä kuin määrättyyn ikään tultuaan ja käytyään läpi kaikki kehitysasteet tunne-elämä olisi minussa uudelleen alkanut kiertokulkunsa, niinkuin mehu muutamissa puissa, jotka pitkinä syksyinä erehtyvät kukkimaan kaksi kertaa. Viime kesän kuluessa versoivat minussa kaikki ne kaihomieliset ja lapselliset tunteet, joista jo luulin päässeeni ensi kerran rakastuessani. Tuo pikku tyttö, jota olin melkein sylissäni pitänyt ja käsivarrellani kantanut ja jota siihen asti olin kohdellut kuin lasta, hänen edessään olin yhtä arka kuin nuori koulupoika, joka ensi kerran joutuu ihanteensa eteen. Minä rakastuin häneen, niinkuin olisi hän ollut ensimmäinen rakkauteni».

»Luulin jo pääseväni toivottomasta tunteestani ja voivani jättää sen kotirannalle, niinkuin kaiken muunkin. Mutta se tuli mukaan, se seurasi minua matkalla ja ensi viikkoina täällä ollessani olin kokonaan sen vallassa, niinkuin heti kohta tulet näkemään. Koetin taistella sitä vastaan siksi, että se kiusasi minua sanomattomasti, ja ulkomaailmakin teki uusine vaikutuksineen parastaan haihduttaakseen minusta menneisyyttä. Mutta tunteeni asettuivat vastarintaan eikä entisyys ottanut himmetäkseen. Sentähden on melkein joka paikka, missä olen käynyt, jokainen uusi katu, jota olen kävellyt, jokainen kahvila, jossa olen istunut, muisto tästä taistelusta.»

»Tuon molemminpuolisen ponnistuksen seurauksia on epäilemättä myöskin se, että näen kaikki nuo paikat ja seudut niin selvästi ja tarkkapiirteisesti. Ne ovat painuneet mieleeni kuin terävä uusi klisee puhtaaseen valkoiseen paperiin. Aina kun veres kuva on uponnut aivoihini ja kun se tuoreeltaan valloittaa kaiken huomioni, on hetkiä, jolloin jo luulen päässeeni menneisyydestäni. Mutta kun mieli yht'äkkiä muuttuu, kun valo niin sanoakseni lankeaa toisaalta päin ja kuva kääntyy päivää vasten, niin on siellä sisässä jossain pohjalla vesileima, joka kuultaa kaiken muun läpi. Se on kulumaton, kalpenematon ja väärentämätön. Siinä on hahmot hänestä, jolla on niin hieno hipiä, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.»

»Kun aamulla astun ulos asunnostani ja laskeudun alas katua, joka vie bulevardille, niin en voi tosin olla hetkeksi virkistymättä elämästä ympärilläni. Pikkukauppiaat ovat levittäneet tavaransa katukäytäville, ja noiden korkeiden kivimuurien välissä on kuin kuohupäinä kalliorantaisessa koskessa hedelmiä ja vihreitä, vasta tulleita vihanneksia. Myymämiehet huutavat täyttä kurkkua ja heidän ohitsensa kulkee alinomaa ostajia, tavallisesti aamupuvussaan olevia naisia, avopäin ja ainoastaan huntu hartioille kääräistynä. Ovensa kynnyksellä seisoo siinä lihakauppias valkoisessa esiliinassaan, ja leipurin ikkunassa on pino solakoita valkoleipiä, pitkiä ja paksuja kuin koivuiset halot. Aivan vieressä hohtaa ikkunasta pienen ravintolan sinkkinen tiski, jonka ääressä on työmekkoihin puettuja miehiä, edessään rivi laseja, joista he seisoallaan ryyppivät keltaisen viheriäistä absinttiaan. Joukko univormuihin puettuja koulupoikia, kirjat kainalossa, huutaa ja hoijaa yhdessä ajurin kanssa suuren kuormavaunun hevosille, jotka turhaan iskevät kavioillaan säkeniä kadusta, koettaen saada kuormaansa liikahtamaan. Melkein joka aamu tulee vastaani sokea ukko, kuppi kourassa, odottaen almua ja pimeillä silmillään tuijottaen vastaantulijoita. Paperimyymälän ikkunan edustalla seisoo aina ihmisiä, tarkastelemassa pilalehtiä. Katu päättyy pieneen toriin, jonka keskellä on kuvapatsas ja jonka laidassa seisoo ainainen rivi ajurien vaunuja kiiltävine mustine kuomeineen. Torvi törähtää ja kahden valkoisen hevosen vetämä raitiovaunu työnnäksen esiin kadun suusta. Se on matkalla näyttelyyn, minä puhaltaun juoksuun sitä saavuttaakseni ja saan paikan sen sisällä.»

»Liikkuvain ikkunain läpi näkyen alkaa ohitseni vilistä palanen Pariisia. Kahviloita, joiden laseihin ja suuriin seinäpeileihin kuvastuu katu ihmisineen, tämä raitiovaunu ja bulevardin puut. Isoilla ilmoituksilla kirjailtuja seiniä. Kirjavia sanomalehtikioskeja. Raitioasema, missä seisoo musta ryhmä odottavia, pyrkien mukaan. Kadunkulmassa vartioivan poliisin totiset kasvot. Uusi avonainen paikka, jonka keskestä pursuaa suihkulähde. Yht'äkkiä uusi bulevardi, mustanaan ihmisiä ja ajopelejä, huveten ja kaueten kaukaisuuteen. Ja kaikkialla noita korkeita kivisiä huoneita, kohoten kuin vuoreen hakatut kalliotemppelit, yksinkertaisia ja arvokkaita, ja rautaisilla balkongeilla kaulustettuja, niinkuin harmaapukuinen nainen hienoleikkeisellä harsolla.»

»Vastapäätä minua istuu pariisitar, herkkäliikkeinen ja sulava. Hän on kuin luojansa huvitöitä, hänen hienoteräisimmällä veitsellään vuoleskeltu, ja aine on otettu mehevimmän puun terveimmästä kylestä. Hänen vierellään on vanhahko herra, napin lävessä kunnialegionan rusetti ja päässä korkea hattu kiiltävää silkkiä. He nousevat pois. Kuinka hän taitavasti kulettaa itsensä vaunun ahtaassa käytävässä, muiden polvien lomitse. Hän on minusta kuin lintu, joka sujahtaa lehvien välitse höyhentäkään itsessään häiritsemättä. Minä väistyn vähän, vedän jalkani sisään, ja hänen huuliltaan sorahtaa minulle »pardon» kiitokseksi. Hän keikahtaa kadulle, kohotaikse siitä asfalttikäytävälle, ja ponnahuttaen siellä mennessään auki päivänvarjonsa hän pistää hansikoidun kätensä herran kainaloon.»

»Eikä minulle muuta tarvita. Muistan kaikki ja mieleni käy surulliseksi ja synkäksi. Ja tuo tapahtuu minulle melkein joka päivä milloin mistäkin syystä.»

»On kyllä suuri ja mahtava se vaikutus, minkä näyttely tekee minuun joka kerta, kun katselen sitä ylhäältä Trokaderon palatsin holvien alta tuonne Marskentän laaksoon. Keskellä kohoaa Eiffeltorni kuin kukkalatva korpikuusi, auringon valossa palavat näyttelyrakennusten kullatut kupolit, ja niiden huipuilta tekevät kuvapatsaat riemukkaita liikkeitä ylös korkeuteen. Ehdottomasti joutuu veri suonissa vilkkaaseen liikkeeseen Jenan sillalla, jonka alitse vilisee Seine-virta ja pääskysinä suikkelehtavat arkkujen välitse pienet höyryvenheet täynnä väkeä. Ja kun olen itsensä Eiffeltornin alla, tämän rautaisen jättiläisen säärien välissä, niin enhän sillä hetkellä muista muuta kuin katsella ja ihmetellä. Antautuessani sitten kulkemaan tuon ihmekaupungin katuja ja käytäviä, palatsista sisään ja palatsista ulos, joiden päädyt ovat taideteoksia, portit veistokuvia, seinät maalauksia ja sisus kouhallaan kaiken maailman kalleuksia, niin haihdunnan kokonaan omasta itsestäni enkä osaa uskoa, että minä, minä täällä kuljen ja siirryn joka askeleella maanosasta toiseen. Taikka kun olen konesalissa, jonka taivasta tavoittelevan lasikaton alla on kuin pajassa, missä ponnistavat kaikki tämän aikakauden käsivarret ja takovat kaikki sen vasarat ja lietsovat höyry, kaasu ja sähkö, niin joudunhan huumauksiini ja juovun siitä surinasta, joka syntyy kuin maan alla, kulkee lävitseni ja sähköittää joka jäseneni. Ruumiissa on outo levottomuus, niinkuin räsähtäisi sähkökipinä joka hermon nenästä. Kun sitten illan tullen »loistavat lähteet» alkavat soittaa värisinfoniaansa ja koko Eiffeltorni pelmahtaa punaiseksi tulipatsaaksi, niin tempaahan minutkin yhteinen riemu, ja minä hurraan minäkin tuon uhrialttarin ääressä, joka näyttää olevan kuin jumalien uhalla sytytetty ihmisneroa ylistämään.»

»Mutta sitten ei taaskaan tarvitse muuta kuin kerran joutua syrjäisempään nurkkaan, johonkin noista monista kahviloista, yksikseen pienen pöydän ääreen. Melu keskeltä näyttelykenttää tunkee tänne heikosti, ja valo sieltä näkyy vain heijastuksena puitten latvain yli. Täällä on ilotulitusta täälläkin, puitten oksilla kasvaa pyöreitä, punaisia lyhtyjä, niinkuin suuria kirsimarjoja, ja tuon tuostakin syttyvät metsikköjen sisässä loistamaan bengaalitulet, valaisten milloin keltaisiksi, milloin sinisiksi lehvät, läheisten paviljongien seinät ja vihreällä nurmikolla kävelevät ihmiset. Se on jo jotain maalaista, jotain kotoisen kansanjuhlan tapaista. Ja minussa alkaa kehittyä alakuloisuus ja uupumus, ja mielenmuutos on valmis. Olen kyllästynyt kaikkeen, minkä olen nähnyt, eikä se tunnu nyt enää minkään arvoiselta. Tuo torni on hyödytön irvikuva ihmisten pyrinnöistä, ja kaikki nuo laitokset ovat suurten lasten leikkiä. Nuo kymmenet tuhannet, jotka tappelevat tuoleista »loistavien lähteittensä» ympärillä, ovat ihmisparkoja, narreja. Katson heidän innostustaan melkein samalta kannalta, jolta pietisti tuomitsee maallisia huvituksia. Kaikki on katoavaista, muutamien kuukausien kuluttua ei tästä ole muuta jälellä kuin irvistävät rauniot. Ja sitäkö varten on pantu koko maailma liikkeelle? Nykyaika on humbuugia, ja tämä on kaikista suurinta. Mutta minä tunnen kuitenkin, että arvosteluni olisi kokonaan toinen, jos hän olisi täällä, jos saisin kulettaa häntä kaikkialle, jos voisimme yhdessä katsella: silloin nauttisin, ihailisin ja olisin innostunut.»

»Kerran joudun näyttelyssä erääseen unkarilaiseen ravintolaan, jossa soittaa viuluorkesteti ja jossa tarjotaan alkuperäistä aron viiniä. Soitossa on etelämaisen auringon hehkua ja viinissä väärentämätön rypäleen maku. Soittajat ovat kansallispuvuissa, ne ovat mustasilmäisiä miehiä, viikset rohkeasti kierrettyinä. Johtaja soittaa hänkin ja on soittaessaan seisoallaan. Hänen soittimensa nousee ja laskee intohimoisesti, vartalo notkahtelee vyötäisistä, ja helmet hänen puvussaan välkkävät. Hänen silmänsä hehkuvat sähkön valossa, ja hän iskee ilveillen kiihoittavia katseita milloin toiseen, milloin toiseen ympärillä istuvista naisista, jotka lennättävät tuon tuostakin lavalle kukkaskimpun. Yleisö on koko ajan mukana, antautuu samoihin tunteisiin, joita viulut tulkitsevat. Siellä täällä liikkuu käsi kalvosesta, jalkaterä ja pää käyvät soittajien tahdissa. Innostun minäkin, tunnun kevenevän, ja mieleni käy hauskaksi. Mutta yht'äkkiä vaikenevat viulut ja soitto lakkaa. Kuuluu vain jostain salin perältä rahain kilinää, joita palvelija laskee jonkun käteen. Johtajan soitin on pysähtynyt täydessä vauhdissaan, kärki on ylhäällä ja hänen kätensä korvan tasalla. Ja kun hän sen siitä hitaasti, tuskin näkyvästi hivuttaa takaisin, niin on viulun mieliala muuttunut. Se on tullut surulliseksi, valittaa ensin ja itkee sitten, niinkuin jotain äsken unohdettua ja yht'äkkiä mieleen johtunutta kaipausta. Soittajan kasvot ovat käyneet totisiksi, hänen katseensa kulkevat nyt yli ihmisten päitten seuraten linjaa, joka ehkä vie lyhtyyn tuonne ovelle, mutta joka minusta näyttää harhailevan aavan aron yli, etäiseen taivaanrantaan, jonne laskee hänen oman maansa ilta-aurinko.»

Kaiu soitto, kaiu katkeraan, vetrehisiin vesiin asti vaan, soituas näin taannu suloiseks, taannu vienoks unihaaveheks.

»Siellä se on minullakin, loitolla täältä, tuo Suomen surullinen taivaanranta, pohjatuuli paneutuu juuri levolle, laineet lipattavat purren laitaan, purjeet tuskin vetävät, ja Anna istuu kokassa, selin minuun, hyräillen hiukan.»

»Lopetin tähän eilen. En nyt tahdo pitemmältä kertoa näistä mielialojeni aina samanlaisista vaihteluista. Kun on kerran nähnyt yhden laineen, niin tietää, millainen on toinenkin. Toisen kerran on niissä taivaan tumma sini, toisen kerran vaahdon valkea pärskähdys. Sitä tekoaan tehden hyllyvät ne aikansa, tylsyvät tylsymistään tuulen heiketessä ja siliävät sitten kokonaan.»

»Luulen, niin, olenpa melkein vakuutettu siitä, että tämä minunkin mieleni lainehtiminen lähestyy loppuaan. Olen alkanut työskennellä kirjastoissa enkä jouda enää niin paljon kuin alussa huomaamaan omaa itseäni. Ja toiseksi alkaa ympäristö, Pariisin taivas niin sanoakseni, uurtautua yhä syvemmälle mieleeni, tuoden mukanaan uusia haluja ja mielitekoja. Kun esimerkiksi kävelen iltasilla noilla suurilla loistavilla bulevardeilla, missä koko maailma karkelee ja pitää soidintaan, huolettomana, iloisena ja kevytmielisenä, niin herää minussakin halu yhtyä seuraan. Mikä oikeastaan estäisi minuakin kiinnittämästä käsipuoleeni tuollaista keveää, välkähtelevää katuperhosta, joka suhajaa silkissä ja sametissa ja melkein viattoman näköisenä nakkaa niskaa kaiken maailman ennakkoluuloille? Eiköhän tuollainen olento saisi unohtumaan entisyyttä, painumaan kiinni kaikkia haavoja! Eiköhän se saisi himmenemään vesileimaa, astumalla itse sen sijalle? Miksi en minäkin sekoitu yhteen mylläkkään, miksen astu noihin kahviloihin, joissa mustat knallit ja naisten vaaleat puvut sekoittuvat toisiinsa?»

»Niin mietin, mutta siinä minä nyt sittenkin olen semmoisena kuin olen. En poikkea mihinkään, vaan saavun aina samoja katuja myöten takaisin asuntooni; ollen tyytyväinen, että niin tein.»

Kirjettä kuoreen sovittaessani oli minulla se tunne, että puhe rakkauteni lopun lähestymisestä ei ollut aivan niinkuin olin sen kuvitellut. Kynän kulkiessa paperia oli se kyllä siltä näyttänyt minusta itsestänikin, mutta risteili tätä ajatusta toinenkin. En uskonut muuta kuin että se oli satunnainen mielentila, joka voi milloin hyvänsä muuttua toiseksi. Ja se muuttuikin niin pian, että samassa jo toivoin käyvän kirjeestäni selville sen, jota olin luullut siinä salanneeni. Luettuaan kirjeeni sanoo Annan veli varmaankin äidilleen: »Näkee selvään, ettei hän vielä ole irti, vaan että hän rakastaa yhä.» Mitä ajattelee Anna? Veli varmaankin toimittaa sen hänenkin luettavakseen. Ja jos hän sen siis lukee, minkä vaikutuksen on tekevä häneen kirjeeni?

Tuota miettiessäni alkoi minussa sarastaa toivo uudelleen. Säie säikeeltään punoutui mahdollisuus toisensa ympärille, ja minä aloin kuvitella, että kirjeeni ehkä vielä voisi muuttaa kaikki. Kun oikein ajattelin, niin eihän Anna vielä tietänyt mitään tunteitteni syvyydestä. Se oli tullut kaikki niin äkkiarvaamatta hänen ylitsensä. Enhän ollut saanut puhua hänen kanssaan vakavasti ja totisesti. Lähtöni jälkeen hän ehkä oli alkanut miettiä ja ajatella minua lempeämmin. Rakastuneen raukkamaisuudella otin vielä lukuun hänessä heräävän säälin tunteen ja samalla myöskin—sitä en voinut salata itseltäni—äidin ja veljen vaikutuksen. Mutta kaikista eniten minä luotin omaan kirjeeseeni. Hän tulee siitä näkemään, kuinka pohjattoman syvä rakkauteni on, kuinka minä kärsin ja kuinka olen onneton.

Oli niin omituista katsella sitä, kun se loikoi tuossa edessäni pöydällä. Kuori oli hienoa ranskalaista paperia. Se näytti kuin elävän siinä, se oli kuin vaalea samettisiipinen poutaperhonen, joka liikahtamatta on kiinnittäytynyt yhteen kohti lehvän päälle. Se ei värähdäkään, mutta jos lähestyt, lehahtaa se lentoon.

En henno panna sitä taskuun rutistumaan. Annan olla sen siinä siksi, kun olen juonut olueni ja polttanut vielä yhden paperossin. Biljardipallot napsahtelevat toisessa huoneessa. Rahastonhoitajanainen helistelee hopeitaan pulpettinsa takana. Peililaseilla päällystetyissä seinissä kuvastuu pitkät näköpiirit kaasuvaloja. Lasioven läpi vilkkaa alituisesti ulkoa bulevardilla käveleviä pareja ja kiitää ohitse vaunuja ja hevosia.

Lähden pois. Pidän varovasti kirjettä hyppysissäni ja kun kuulen sen putoavan laatikon pohjaan, niin säpsähdän. Alan sitten hiljalleen astella asfalttikäytävää myöten asuntooni päin. Kaikki kahvilat loistavat täydessä tulessa, konserttisaleista kuuluu soittoa ja laulua. Avautuvista ovista näen sinisen savun läpi huoneitten perällä tanssivia naisia, puettuja ainoastaan hienoon harsoon. Kiinnitän kulkuani ja katson suoraan eteeni välttääkseni joka askeleella vastassani vainuavia naisia:—Monsieur! Dites donc, monsieur! Voulez-vous, monsieur?

Minä pudistan heidät armottomasti pois käsipuolestani ja käännyn omalle kadulleni. Siellä on nyt rauhallista ja hiljaista. Puodit ovat kiinni, ja ainoastaan kastanjien paistaja työskentelee vielä kolkassaan, ratisevan pannunsa ääressä. Ja edelläni kulkee, lyhtyä maassa viistättäen, chiffonier, kaiken roskan kerääjä, rättiläinen, tuo Pariisin yöllinen shakaali, joka selässään olevaan viilekevasuun heittää, mitä löytää katuojista muiden jäleltä.

Soitan, huudan nimeni ovenvartialle ja kiipeän pieneen huoneeseeni kuudenteen kerrokseen. Suljen ikkunan ja koetan tunkea näkemään läpi pimeyden. Koko Pariisi on siinä edessäni yön hämärässä. Minä en näe sitä nyt, mutta sähköllä valaistujen bulevardien kajastuksesta ja eri haaroilla tuikkavista tulista aavistan sen suuruuden. Ei kuulu hiiskahdustakaan lähimmästä ympäristöstä. Mutta tuolla etäämpänä on alituinen uhkaava ääni, niinkuin se nousisi kaukaisesta koskesta, jonka kohina illan tullen kuuluu metsän sisästä mäkikyliin. Siellä sohisee, välistä paukkuu, kirahtaa ja ulvahtelee, niinkuin ahdistaisi sitä alinomainen tuska. Kuulen joka ilta samat äänet, mutta en osaa selittää niiden tulopaikkaa. Toiset äänet luulen kuitenkin tuntevani. Tuo on juna, joka vinkuu tullessaan lähimmälle asemalle. Nuo ovat ihmisten huutoja. Joku laulaa.

Kauan, kauan, toiselle puolelle puoliyön olen valveilla. Unohdan, missä olen, ja kuvittelen olevani kotona, isäni talossa, vanhassa yliskamarissani korkealla mäellä, jossa ennen muinoin istuin yökaudet kirjaini ääressä ja varustauduin tutkintoihini kiirettä pitämättä. Mieleni oli täynnä haaveita ja tulevaisuuden toiveita. Minä rakastin ja luulin olevani rakastettu. Ikkunastani oli avara näköala niinkuin tästäkin, yli metsämaiseman, ja minulla oli omat tulinaapurini toisten mäkien huipuilla. Talossa oli käyty levolle, viimeiset askeleet vaienneet. Mutta korpi ei ole lakannut liikkumasta. Se valvoi läpi yön, sillä oli aina sama hiljainen huminansa ja samat yölliset äänet.

Riisuudun ja laskeun levolle. Unenhorroksiin mennen alkaa minusta näyttää, että tuo musta tuolla ikkunan alla on metsä ja että siellä kohisee vain kotoinen korpi.

Kaikki aika, mikä on näiden kahden hetken välillä, tuntuu kadonneen. Olen sama nyt kuin silloin. Harrastusteni määränä näen samat säilyneet toiveet ja varmana mahdollisuutena uneksin tulevaisuutta, kotia ja onnea. Enkä enää usko, että olisi perää siinä pelossani, että olisin tuomittu elämään yksin, viettämään kaiken ikäni ilottomia päiviä.

V.

Elän useita viikkoja samassa rauhallisessa mielentilassa. Elämääni on tullut uusi ylläpitäjä, jotenkin todennäköinen toivo. Uskon yhä enemmän mahdolliseksi kirjeeni vaikutuksen. Ne päivät, jolloin en vielä voi vastausta odottaa, ovat miltei onnelliset. Minä tiedän, että nyt se siellä menee, että se on oleva lopullinen käännekohta, viimeinen koetus ja että sitten en voi enää mitään. Ja minä vaivun sen johdosta fatalistin tyyneen rauhaan.

Työni, johon olen päässyt toden teolla käsiksi, sujuu kuin koneen käynti, ja minä vietän melkein kaiken aikani kansalliskirjastossa. Siellä vallitseva kirkon-hiljaisuus, ylhäältä katon rajasta tuleva valo, aina tasainen ja suloinen lämmin, nuo totisennäköiset tiedemiehet, mietteiset kasvot, ajatuksista rypistyneet otsat ja harmaantuneet hiukset—ne kaikki valavat minuun rauhaa ja mielen tyyneyttä, eikä epätoivo pääse ulomma omaa piiloaan. Kävihän miten kävikään, ajattelen minä, minun täytyy tyytyä. Elämäni kai tulee olemaan tasaista taivaltamista, tosin ilman erityistä iloa, mutta samalla ehkä myöskin ilman kalvavaa ikävyyttä. Ja minusta näyttää, että olen laskeutunut elämäni mäkisiltä mailta sen alangoille.

Se on kuitenkin tuo vielä kokonaan sammumaton toivo ja odotus, joka oikeastaan on luonut minuun tämän rauhan. Sillä kuta pitemmältä kuluu aikaa siitä, kun lähetin kirjeen, sitä levottomammaksi ja hermostuneemmaksi minä tulen. Kun on mennyt kaksi viikkoa eikä vieläkään vastausta kuulu, ovat päiväni pilalla. Usein laiminlyön mennä kirjastoon enkä voi poistua asunnostani, ennenkuin kirjeenkantaja on tehnyt kierroksensa noin kello kolmen tienoissa. Ja jos joskus menenkin, niin voin yht'äkkiä jättää kaikki ja palata tuulessa, sateessa ja liassa kesken kiireen asuntooni.

Tullessani seisoo ovenvartia tavallisesti huoneensa edustalla ja katselee aikansa kuluksi liikettä kadulla. Jo kaukaa koetan hänen kasvoistaan lukea, onko hänellä minulle mitään. Jos olisi, hän peräytyisi kammioonsa minut nähtyään. Mutta ehkä hän ei muista, ja ehkä hänellä kuitenkin on. Tervehdin häntä mitä ystävällisimmällä äänellä. Hän vastaa yhtä ystävällisesti, väistyy kohteliaasti, ja minä sujahdan hänen sivuitsensa. Mutta hän ei tule jälessäni. Pyyhin jalkojani kauemmin kuin olisi tarpeellista. Nousen kaksi kolme rappua. En voi jatkaa. Minun täytyy saada varmuus. Ilman sitä en voi toimittaa mitään huoneessani. Koko päivä on menevä pilalle. Minun täytyy häneltä kysyä.

—Rien, monsieur, rien! [Ei mitään, hyvä herra, ei mitään!]

Joka päivä sama vastaus, ja sama sydäntä repivä sorahdus hänen ärrässsään, josta hän ei aavistakaan, kuinka kipeästi se koskee. Hän on hyväntahtoinen vanha nainen, aina ystävällinen ja aina kohtelias. Mutta kuitenkin minä välistä epäilen häntä joistain salaisista vehkeistä. Kuka tietää, eikö hän ehkä ole kirjettäni tahallaan piilottanut. Ehkä hän vähäksyy saamiaan juomarahoja eikä anna. Ja sopivassa tilaisuudessa pistän minä viisi frangia hänen kouraansa.

Mutta kirjettä ei kuulu. Aina vain sama vastaus:

—Rien, monsieur, rien!

Eräänä päivänä tulen aamiaista syömästä. Olen lakannut odottamasta enkä välitä enää kysyä sen enempää. Olen jo nousemassa rappuja, kun ovenvartia yht'äkkiä huutaa jälkeeni:

—Voilá une lettre pour monsieur! [Täällä on kirje herralle!]

Se on Annalta! säpsähdän minä nähdessäni päällekirjoituksen. Voisiko se olla mahdollista? Mitä se merkitsee? Ja se ajatus kiidättää minut kiertoportaita myöten muutamassa harppauksessa ylös kuudenteen kerrokseen. Olen menehtymäisilläni hengästyksestä enkä tahdo saada pyörtymykseltä avainta reikään. Kun vihdoinkin saan auki kirjeen kuoren, jonka mukana repeää osa itse kirjeestäkin, näen, että se on veljeltä. Ja kuorta tarkemmin tutkittuani onkin osoite äidin käsialaa.

En tahdo päästä ryhtyneeksi lukemaan kirjettä. Minä puoleksi toivon, ettei se olisi ollenkaan tullut. Sillä minä pelkään, että se on kokonaan suistava minut rauhalliselta radaltani. Häilyvä odotustila on sittenkin parempi kuin kokonaan kaatunut toivo. Nyt, kun kerran olen saanut kirjeen, voisin lykätä sen lukemisen huomiseksi, toistaiseksi.

Mitenkä on siihen tullut tuohon kuorelle äidin päällekirjoitus? Vaan se on kai selitettävä siten, että veli tapansa mukaan on laiminlyönyt lähettää kirjeensä illalla. Hän herää aamulla, mutta ei viitsi nousta ja äiti toimittaa kirjeen postiin. Sillä lailla lienee siihen tullut hänen käsialansa, joka on jotenkin yhdenlainen kuin hänen tyttärensä.

Mutta täytyyhän minun vihdoinkin se lukea. Ja ehkei siinä ole mitään koko asiasta.

Veli kirjoittaa toivovansa, etten pane pahakseni, että hän on näyttänyt kirjeen äidille ja Annalle. Äidin oli ollut minua kovasti sääli. Anna oli luettuaan antanut sen takaisin sanaa virkkamatta, eikä siitä oltu hänen kanssaan mitään keskusteltu. »Varmaankin haluttaisi sinua tietää, minkä vaikutuksen se on häneen tehnyt ja mielelläni sinulle siitä kertoisin, jos itse tietäisin jotain. Luulen kuitenkin, ettet ole mitään kadottanut, joshan et voittanutkaan.——Muuten ne nuo naiset yleensä ovat sellaisia, ettei heidän mieltään milloinkaan oikein tiedä. Ja sanoakseni sinulle kaikki, mitä täällä on tapahtunut, niin on Annalla ihailijansa. Tietysti ylioppilas, nuori nokka. On tutustuttu Suomalaisella Seuralla, saatettu kotiin teatterista, harjoitettu ja tanssittu yhdessä pukutansseja ja saatu serenadeja kuutamoisina pakkasöinä. Tietysti ollaan siitä mielissään. Hänen 'tunteistaan' en tosin tiedä, kuinka syviä ne mahdollisesti lienevät. Siitä voi tulla kihlaus, mutta yhtä luultavaa on, ettei tule mitään.»

»Ehkä en oikein osaa asettua kannallesi, mutta näin meidän kesken puhuen kummastuttaa minua hiukan, että otat rakkautesi häneen niin kovin totisesti ja niin sanoakseni raskaasti. Tunteesi yleensä semmoisinaan kyllä käsitän. Ne ovat sitä yleistä kaipausta ja ikävää, jota meidän iällämme on niin vaikea, melkein mahdoton kantaa. Se ajaa meitä hakemaan hellyyttä ja kiintymistä ainoana elämisen mahdollisuutena. Ja kuta kiivaammin tuntee ajan luistavan jalkainsa alta, sitä kiihkeämmäksi tulee halu hypätä pois jollekin kiinteälle kivelle. Mutta vaikka Anna nyt kyllä on hyvä tyttö, ehkä parhaimpiakin mitä nykyään tunnen, niin ei hän nyt kuitenkaan ole ainoa maailmassa. En usko ollenkaan, että hukka sinut perii, vaikk'et häntä saisikaan. Sinä sanot, että tällainen vanhanpojan rakkaus on ensimmäisen rakkauden kaltainen. Mutta yhtäläisyys ilmaantuu siinäkin, että kummankin kuvittelee samalla myöskin viimeiseksi. Ne eivät sitä sentään ole kumpikaan. Jonain päivänä kohtaat toisen yhtä mukavan ja ehkä vielä mukavammankin. Meidän kehityskannallamme olevien miesten täytyy aina tinkiä vaatimuksistamme, ja kun sen teemme, niin on meille kyllä vielä naisia jälellä maailmassa.»

»Mitä minuun itseeni tulee, niin olen jo purjehtimaisillani perheellisen onnen talvisatamaan. Ajattele, mies, että olen ollut jo muutamia päiviä kihloissa. Hänen nimensä on Helmi, kauppiaan tytär Oulusta, ei emansipeerattu, ei erittäin oppinut, valkotukka, vahvavartaloinen, terveruumiinen, käytännöllinen pohjalainen, ei käy jatko-opistossa eikä aio ylioppilaaksi, vaan on taitava käsitöissä ja on tullut tänne talouskouluun. Tarkka silmäni huomannut hänen pitkän palmikkonsa Suomalaisella Seuralla, antanut esitellä itseni ja tanssinut franseesin. Kuten tiedät, olen minä kovin intressantti hienoine viiksineni ja hiukan blaseerattuine ulkomuotoineni. Lyönyt laudalta kaikki poikanulikat. Hän keksii kohta rakastua minuun, mikä tulee pian tietooni Annan kautta, jonka kanssa hän yht'äkkiä on tullut erinomaisen hyväksi ystäväksi. Hän laulaa hiukan, kutsutaan meille ja minä säestän. Minä saatan häntä kotiin j.n.e. Sanalla sanoen, nuo yksityiskohdat ovat aina samat, monesti ennen eletyt eikä niistä tällä kertaa sen enempää. Ei ole tietysti puhettakaan minun puoleltani siitä, mitä ennen ymmärsin rakkaudella. Se oli ja meni hänen kanssaan. Mutta mistäpä me, hyvä ystävä, löytänemme niitä suuria ja syviä naisia, joiden haaveksimme täydellisesti voivan meitä tyydyttää ja ymmärtää. Kun tulee joskus tarvis jotain hienompaa henkistä seuraa, tuota niin kutsuttua sielujen sympatiaa, niin menen toverien seuraan, vaihdan (tuutingin ääressä) heidän kanssaan mielipiteitä ja palaan sitten rauhalliseen kotiini, jossa kaikki on hyvässä järjestyksessä ja jossa minua ympäröi mukavuus ja hellyys.»

»Muuten olen varma, ettei hänellä tule olemaan mitään valittamista. Minä olen oleva hyvä isä hänen lapsilleen, joita kaipaan, ja uskollinen aviomies hänelle itselleen. Se ei olekaan vaikeaa. Minä niinkuin sinäkin olen soittanut läpi kaikki tunne-elämän monimutkaiset melodiat ja luulen, että nyt tyydyn siihen yksinkertaiseen säveleen, jonka ynisyttämistä loppuelämäni tulee olemaan—'kotoisen lieden ääressä'. Minä kaipaan rauhaa, häiritsemätöntä ja hermoja viihdyttävää.— Oblomoff! sanot sinä. Niin juuri, tavallaan Oblomoff. Siihen suuntaan minä olen kehittynyt.»

»Ja koettaisit sinäkin kehittyä samaan suuntaan. Heittäisit hiiteen nuo huolesi. Ei maksa vaivaa kulkea kaikkea ikäänsä kuutamohaaveilijana. Ei varsinkaan Pariisissa, pienen suomalaisen kaunottaren takia. Sinun sijassasi minä menisin virran mukana, kun kerran olen rannalla. Irroita purtesi, laske koskia, kun niitä on! Kun et ihan pahasti pidä perää, ja siitähän ei enää meidän iällämme ole suurta pelkoa, niin suilut hiljalleen elämäsi suvantoon. Minä olen siellä jo odottamassa, ja kokastan venheesi järkevien naimisten rantateloille. Jos ei Anna huoli sinusta, joka sekään ei ole sanottu, niin sitä pahempi hänelle. Minä koetan ainakin tehdä parastani ja samaa mieltä näyttää olevan äitikin. Ehkä siinä suhteessa kaikki järjestyy hyvin, mutta jos ei järjestyisi, niin voit olla vakuutettu, että tulevan eukkoni kanssa—joka muuten lähettää sinulle terveisensä—haemme ja löydämme sinulle jonkun uskollisen ja hyvän pappilanmamsselin, joka ei ole rikkiviisas eikä 'etevä', mutta luonnollisella ymmärryksellä varustettu.»

Kirje vaikuttaa minuun hyvästi. Ei siihen nähden, että olisin hyväksynyt ystäväni teoriat ja hänen katsantotapansa avioliitosta. Mutta kirje jättää minut riippumaan vielä yhdestä toivon säikeestä, vaikkakin hienosta. Olen tyytyväinen, kun ei sentään kaikki vielä ole lopullisesti ratkaistu. Antaudun uudella innolla työhöni. Elän erakkoelämätä, ja kokonaan kajahtaa korvieni ohitse ystäväni kehoitus heittäytyä elämään. Nyt, jos koskaan, tahdon olla ihanteilleni uskollinen, käydä periaatteitani toteuttamaan.

VI.

On jouluaattoilta. Kello on viiden vaiheilla. Paksu harmaa pilvimöhkäle on kohonnut pois lännen ja pohjoisen puolelta ja jättänyt näköpiiriin kirkkaan, yhä laajenevan juovan puhdasta taivasta, joka näyttää aikovan kokonaan selvitä poutaan. Ilta-aurinko pääsee näkyviin ja paistaa, tullen yli koko Pariisin, suoraan huoneeseeni. Sen valo on keltainen ja kylmä ja lasiruutujen kuva vuoteeni yläpuolella seinässä on pettävän kotoinen. Se muistuttaa Suomea, noita talvisia jouluiltoja siellä kaukana, kun yliskamarini ikkunasta katselin lumista maisemaa, jossa kolkon kuusikon taakse laskeutui viluisen näköinen auringon terä.

Kuulen ajatuksissani keveitä tassuttelevia askeleita, oven takana supatetaan salamyhkäisesti, tartutaan epävarmasti avaimeen, ja sisään työntäytyy jono veljiä ja sisaria, joista pisin tuskin ulottuu lukkoa kiinni vääntämään. He ovat tulleet kuluttamaan luonani iltapäivää, joka hämärän tuloa ja joulukuusen sytyttämistä odottaessa on niin tukalan pitkä. On kaikki leikit leikittynä, on pusattu uuvuksiin asti piilosilla ja sokkosilla, ryömitty pöytien ja sänkyjen alukset, ja kuitenkin on vielä vietettävä monta tuntia, ennenkuin aukeaa ovi suureen saliin. Ei tiedetä, mitä tehdä, kaikki leikit jäävät sikseen, ei jakseta enää jatkaa, kädet kupeella riipuksissa huolitaan tätä yhteistä epätoivoa eikä tule pyyhityksi hikihelmiäkään otsalta ja nenän päästä.

Mutta sitten muistetaan, että yliskamarissa on vanhin veli, ainoa turva tässä äärettömän suuressa surussa. Hän osaa huvitella, hän saa ajan kulumaan, kun vain tahtoo. Hän heittäytyy selälleen sänkyyn, miehissä sytytetään hänen pitkä piippunsa ja kiivetään mikä millekin puolelle. Huoneessa vaeltaa sinisiä savupilviä, ja hän kertoo »juttuja», joita henkeä pidätellen kuunnellaaan. Eikä huomata, kuinka ikkunan kuva katoaa, kuinka hämy laskeutuu huonekalujen ylle, kuinka ei enää erota, mitä on pöydällä, mitä nurkassa, missä ovat toisten nenät, suut ja silmät. Ainoastaan tuon tuostakin lauseiden lomassa rätäjää piipun koppa ja tuikahtaa sen suusta tupakan hiillos.—»Kerro vielä! Kerro vielä!—Entäs sitten? mitenkäs sitten kävi?»

Ei muisteta enää joulua, ei kuusta. Ei, ennenkuin kuuluu yht'äkkiä alikerrasta oven avaus ja sisaren ääni huutaa ylös kumisevaan vinniin: »Lapset ho-ooi!… Jo saapi tu-u-uulla!» Sänky alkaa kuohua päitä ja jalkoja, piipun kopasta lentää lattialle tulinen tupakan poro, tuoli kaadetaan kumoon, ovi jää selko selälleen, ja ennenkuin minä ennätän sitä sulkemaan, ollaan jo alhaalla rappusissa ja vimmatusti paiskataan alaovi lukkoon.—Itse minä pukeudun sitten puhtaisiin kauluksiin juhlan kunniaksi ja laskeudun vähän päästä alas minäkin.

Ne olivat aikoja nekin, kauan sitten olleita ja menneitä. Vanhemmat ovat kuolleet, sisaret ja veljet sirottuneet maailmalle, ja kuka asuneekaan nyt entisessä yliskamarissani.

On sentään omituinen jylhä autiuden viehätys tuossa, että nyt on taas joulu, mutta ei ketään, jonka kanssa sen viettäisin, ei muuta kuin tuo suunnaton maailmankaupunki miljoonine asukkaineen, joista ei yksikään minua tunne enkä minä heistä ainoatakaan. Valmistaudun kuitenkin jonkinlaisella mielihyvällä harhailemaan yksin tänä iltana. Katsellen ikkunastani ja muistellen milloin mitäkin tapahtumaa entisestä elämästäni pukeudun minä verkalleen. Paneudun puhtaisiin paitoihin, vasta kiilloitettuihin kauluksiin ja kalvosimiin, sovitan kravatin huolellisesti sijoilleen ja otan kotelosta korkean silkkihattuni, sivellen sen nukkaa samettisella sualla. Hansikkaat käteen ja hopeapäinen kävelykeppi kouraan.

Ilma on kirkas ja kylmänkö. Laskeudun suoraa päätä suurille bulevardeille. Tavallista virkeämmin tulvailee nyt väkijoukko kaduilla. Naisten askeleet ja liikkeet näyttävät entistä notkeammilta, ja miesten käynti on rivakkaa ja voimakasta. Melu kuuluu kirkkaasti kuin kosken kuohu seesteisellä säällä, ja ajurien ruoskat läiskähtävät iloisesti, ikäänkuin leikkiä lyöden. Pienet keveät vaunut ja heidän hevostensa kipakat kavion iskut takovat katukiviä kuin naulahamarit tehtaassa, samalla kuin mahdottoman suuret kuormavaunut, niin korkeat kuin huoneet, ja niiden edessä hevoset, isot kuin elefantit, saavat aikaan jyskeen, joka muistuttaa suuren jukavasaran jyhmähtelevää käyntiä. Ja siitä syntyy yksi ainoa iso ääni, joka alkaa rattaiden rytinästä, ottaa vauhtia kavioiden kalkkeesta, kimpoaa kirkaisten taivaalle veturin vihellysten mukana, saa kuin säkeniä itseensä ruoskien läiskähdyksistä ja kohoaa ylös kahden väliseinän välitse paksuna, mahtavana pauhuna. Joskus sattuu esteitä eteen, tie tukkeutuu, ja niin tulvii tämä huokuva ja huutava vuoksi yli äyräittensä, tunkee takaisin, ja läheisetkin kadut kuohuvat seisahtuneita ajoneuvoja, hevosten päitä ja miesten mustia lakkeja. Kunnes ruhka taas selviää ja rynnätään eteenpäin enennetyllä vauhdilla, voimalla ja melulla.

Mutta suurilla bulevardeilla, jonne vähitellen pujottelen, on melu kadonnut. Vaunut ovat solahtaneet puiselle pinnalle ja hupsahtaneet äänettöminä liukumaan; pyörä ei hiiskahdakaan kierähtäessään, ja kuuluu ainoastaan kavioiden tumma ääni, niinkuin olisi hevosella villainen sukka jalassa. Tässä hiljaisuudessa on kuitenkin vapisuttava kiihko. Jokaisen hermon pää teroittuu ja jokainen jäsen pinnistyy varuilleen, niinkuin tehtaassa, jossa huimaratas mennä karmaisee salavihaisesti vonkuen ja liukkaat kautsukkihihnat kiertävät suristen akselista akseliin. Ei ole enää yksityisiä hevosia eikä yksityisiä ajoneuvoja. Kahden puolen katua, toinen toisaalle sujuen, on olemassa vain yksi ainoa jono, jonka päätä ei näy.

Vaikka on vielä jotenkin valoisa, ovat tulet jo sytytetyt sisällä puodeissa, makasiineissa ja kahviloissa. Ovet avautuvat ja sulkeutuvat lakkaamatta, ja niiden täydeltä ikäänkuin höyrähtää ihmisääniä, melua ja kiireistä hommaa ulos raittiiseen ilmaan. Kultaseppien ikkunat kiiluvat kalleuksia, sormukset, rannerenkaat, kellot, rintakoristeet, kynttiläjalat ja lamput kasvavat moninkertaisiksi, heijastellen kuvastimesta kuvastimeen. Silkkitavarat hehkuvat sähkötulien alla, joita terästetään lasisärmiöiden avulla. Suuret basaarit ovat ahdetut laesta lattiaan ainoastaan leikkikaluja. Kirjakaupoista vuotavat kirjat ja paperit kuin laavavirrat katukäytäville. Paitamyymälät ovat kuin lumilinnoja, joissa nietostaa valkeita kauluksia, liinaa, pellavata ja palttinaa.

Ne ovat nyt kaikki täynnä ostavaa yleisöä. Edelläni kulkee äiti kahden pienen tyttönsä kanssa. Minä seuraan heitä ikkunasta ikkunaan, ovelta ovelle ja seisahdun heidän kanssaan katselemaan. Äiti on pakotettu yhtämittaa ostamaan jotain pienokaistensa sormenosoitusten mukaan. Kääryillä sälytettyinä he kaikki kolme astuvat viimein ovesta sisään, joka arvatenkin on heidän asuntonsa ja kohoavat rappuja ylös, joista kuuluu kadulle saakka, minun seistessäni ovella, kaiku lapsien iloisesta naurusta.

Jo syttyvät sähköpallot keskellä bulevardia ja kahden puolen katukäytävien partaalla palavat tummempina kaasulyhdyt. Mutta päivän viimeinen heijastus voittaa vielä niiden valon, ja ne näyttävät silmiltä, jotka ovat huienneet eivätkä vielä tottuneet näkemään.

Joudun kahvilaan, jonka ikkunat ovat värillisin kuvin koristetut, niinkuin keskiaikaisessa kirkossa. Ovessa kohtaa minua melkein kodikas henkäys. Teräksinen kamiini keskellä lattiaa levittää herttaista lämmintä ympärilleen. Palvelija kiiruhtaa ottamaan haltuunsa päällystakkini ia keppini. Hän osoittaa minulle mukavan sijan sohvalla ikkunan edessä ja tuo tuoreimman iltalehden luettavakseni.

Tilaan absinttia, tuota unhotuksen ja haaveitten juomaa, jolla on se voima, että se vetää hiljaa hunnun toisensa perästä silmien eteen. Sähköpallot tuolla ulkona ovat jo päivän valosta voitolla, niillä on nyt lämpimämpi loisto, ja on niinkuin ne levittäisivät sinistä samettiutua ympärilleen. Omnibusvaunut, suuret vaaleat hevoset, tulipunaiset ilmoitustaulut myllertävät ikkunain ohitse. Punaista, sinistä ja valkoista sekaantuu yhteen, ja se sekoitus on alituisessa liikkeessä. Mutta sanomalehtikioski ei liiku, ei myöskään musta bulevardin puu eikä kaasulyhdyn pylväs.

Minulla olisi sanomalehtikin, mutta en viitsi sitä lukea. Miksi en ole tullut ennen tänne iltojani haaveksimaan, tämän vilisevän virran partaalle … niin, todellakin virran partaalle … tähän satumaiseen ritarilinnaan…

Mutta tuolla ylempänä, kaareutuen mustan huonerivin yli, on kirkas kuulakka taivas. Illan rusko ei ole vielä kokonaan sammunut. Se on kalpea ja kylmä, painuen bulevardin näköpiirin perille ja tullen selkeämmäksi aletessaan. Mutta minulta se ei pääty vielä sinne, se jatkuu suurena kaareutuvana taivaan lakena pohjoista kohti, yhä edemmä ja edemmä. Ja kuta pohjoisemmaksi se tulee, merien poikki ja vuorten yli, sitä kylmemmäksi se käy ja tähdet syttyvät siinä tuikkamaan. Siellä Suomessa, siellä se nyt parhaillaan luo paukkuvan pakkasen. Lumen se puree kitiseväksi ja kuivaksi, ja nurkissa natajaa. Helsingin Esplanaadin puut ovat valkeina härmästä, telefonilangat riippuvat paksuina ja huuruisina, piipuista kohoaa valkeat savukiemurat ja ajurien tiuvut kilisevät…

Kuka on tuo, joka kulkee keikutellen tuossa, tuuhea puuhka heilahdellen alapuolelle polvia? Posket punoittavat, kun hän hetkeksi seisahtuu valaistun ikkunan eteen, ja silmäripset ovat huurussa. Tuo hieno, kylmä hipiä … jos saisi koskettaa sitä huulellaan…

Ja enköhän kerran vielä saakin. Minä olen siitä varma, minä en hätäile enkä huolehdi. Minä odotan aikaani. Minä olen kerran löytävä onneni minäkin.

Tuo hienosti tuoksuva absinttiko sen tehnee … mutta mieleni väreet ovat yht'äkkiä muuttuneet. Minulle ei ole enää tämä elämä eikä tämä Pariisi entisensä näköinen. Minussa kuohahtaa ilo, ja mieleni herahtaa hyväksi. En ole ennen ymmärtänyt näitä oikein arvostella. Olen pelännyt tätä kaupunkia satapäiseksi pedoksi, ja tämähän onkin hellä kaunotar, lempeäsilmäinen ja hienohipiä,—joka tarjoutuu tarttumaan kaulaasi, on valmis hyväilemään ja tuudittamaan ja silkillä sivelemään.

Ulos taas takaisin kadulle. Ja minusta näyttää täällä nyt joka paikassa kuohuvan kiihkoa, tulista tunnetta ja elämäniloa, niinkuin kuumista maanalaisista lähteistä. Vuosisatain kehitys suihkuaa täällä ylös ilmaan kaikkialta ja laskeutuu kuin hienona sateena ympäristöön, tuorestuttaen ja virvoittaen joka paikan. Ja huippu sen kaiken, tuo joka hetki vaihteleva vaahtokimppu, on tuo kaikkialla vastaantuleva pariisitar, keveä kärppä, vilkasliikkeinen orava. Hän on suloinen kuin lapsi ja arvokas kuin kuningatar. Mikä mesisulous hänen liikkeissään ja haastelussaan! Mikä jännähtelevä notkeus hänen astunnassaan! Kuinka hän mahtaa osata rakastaa ja hellitellä ja antautua sen omaksi, joka on hänet voittanut!

Minä alan ymmärtää ranskalaisen mieltymyksen tähän hänen pääkaupunkiinsa. Minä käsitän hänen isänmaanikävänsä, niin pian kuin hän ei näe näitä suuria väkirikkaita bulevardejaan, kahvilain valaistuja ikkunoita, omnibusvaunujen ohikulkua, niin pian kuin ei tunne jalkainsa alla tätä keveästi astuttavaa asfalttia ja kuule sanomalehdenmyyjäin huutoja. Käsitän niin hyvin, kuinka hän voi tuntikaudet vaeltaa tällä lailla edes ja takaisin ja kuvitella olevansa koko maailman keskipisteenä.

Enköhän voisi minäkin sulautua ja tottua tähän lopuksi ikääni? Onhan se kaunis se Suomi, ja sen taivaanranta herättää niin vienoja ja puhtaita tunteita. Mutta ne ovat niin laimeita, niin heikkoja. Siellä on kyllä kesäyön kirkkaus, mutta ilmassa liikkuu aina nuo kylmät, jäähdyttävät juovakkeet, joita huokuvat roudasta sulamattomat suot.

Siell' varjot on niin viileät all' leppäin, koivujen, ja lehdot kullan-kiiltävät, ja laine vilpoinen.

Kuink' autuus siell' on armahin kultaansa armastaa, sielt' uskoisuus on syntyisin ja sinne halajaa.

Mutta täällä on hehkua ja virkeätä liikettä ja täyteläistä elämää. Täällä voisi käydä nuoresta vielä vanhoillaankin, nuortua uudelleen ja nauttia elämästään kauemmin kuin muualla.

Johtuu taas Anna mieleeni ja hänen veljensä antamat neuvot. Ja minä arvelen, puolittain kysyn itseltäni, minkä vaikutuksen hän tekisi minuun nyt, jos hänet näkisin täällä, tuossa kadulla, noiden toisten rinnalla. Olisiko mahdollista, ettei hän ehkä olisikaan minulle se, miksi olin häntä pitkin aikaani kuvitellut? Vaan kenties laimeampi, vähäpätöisempi?—Ja olisiko veli ehkä ollutkin oikeassa?

En ajattele sitä sen enempää. Harhailen suuren oopperan editse, käännyn alas Avenue de l'Operata pitkin ja ohi Theatre Français'n. Siitä Louvren holvien alitse ikivanhaan kuningasten linnan pihaan, jonka keskellä on rautainen pylväs, korkea kuin juhlariuku, ja kahden poikkipuun nenässä riippuu suuret pyöreät sähkölamput levittäen haaveellista valoa. Käyn siltaa myöten Seinen poikki ja seisahdun hetkeksi seuraamaan noita pieniä höyry venheitä, joiden punaiset kokkalyhdyt kuvastuvat veteen kuin tuulastulet.

Olen kokonaan haihduksissa omista huolistani. Minulla on yksi noita harvinaisia, täydellisen tyynen mielen päiviä, jolloin ei ajattele muuta kuin hetkellistä olemassaoloaan. Usein on minulle sattunut, että kun sellaisten päiväin iltoina olen saapunut kotiini, on ollut sähkösanoma pöydälläni tai kirje odottamassa. Paha aavistus säpsähdyttää heti kohta mieltä, ja kun on vapisevalla kädellä rikkonut sinetin, niin saa lukea jotain, jota ei pitkään aikaan ole muistanut, jota kenties on pelännyt tulevaksi, mutta joka jo oli kokonaan unohtunut. Ja tällaiset hetket voivat kuitenkin olla suurimpia käännekohtia elämässä.

Syötyäni Duvalin ravintolassa Seinen vasemmalla rannalla palaan takaisin samoja teitä ja pistäydyn mennessäni Regencen kahvilaan, silmäilläkseni siellä ohimennen suomalaisia sanomalehtiä.

Tapaan tutun kahvilan melkein tyhjänä. Palvelijat seisovat joutilaina, ja biljardit vaikenevat peittojensa alla. Tavalliset kahvilassa istujat ovat tietysti kotonaan, perheissään. Sillä jokainen, jolla vain on ystävä tai tuttava, on liittynyt hänen seuraansa täksi illaksi. Ainoastaan joitakuita vanhoja herroja istuu sanomalehtiä lukien ja piippua poltellen. Kenties he ovat ulkomaalaisia, kenties sellaisia, joilla on kahvila ainoa koti, niinkuin minullakin.

Vähän matkaa minusta, toisessa päässä samaa pöytää, on eräs nuorempikin mies. Hän oli siinä jo minun tullessani. Hän on juonut kahvinsa ja näyttää odottavan. On levoton ja katselee tuon tuostakin kelloaan. Sovittu aika on nähtävästi jo ohitse. Hän malttaa kuitenkin vielä mielensä ja laittaa itselleen paperossin. Hetken kuluttua näen lasisen oven läpi naisen, joka kadun poikki kiiruhtaa ohiajavan omnibuksen editse ja juoksee suoraan tännepäin. Nyt huomaa hänet herrakin, hän ilostuu ja kilistää tarjoilijaa maksaakseen. Nainen pujahtaa ovesta sisään ja tulee suoraan hänen luokseen. Ne vähän väittelevät, selittävät, ymmärtävät toisensa ja menevät käsikädessä ulos.

Kuvittele, että olisi sinullakin joku, jota odottaisit noin! Ajattele, että se olisi hän, että häntä juuri nyt odottaisit! Sivulleen katsomatta kulkisi hän nopein askelin bulevardia pitkin, kääntyisi tännepäin oopperan kohdalla. Nyt hän olisi jo tuolla puolen tuota aukeata pikkutoria, Place du Theatre Français'ta. Odottaa vaunujen ohimenoa, yli päästäkseen. Minä en näe häntä, hän on tuon suihkulähteen takana…

—Iltaa, täälläkö sinäkin istut yksiksesi?

Se, joka laskee kätensä olkapäälleni, on eräs tuttava suomalainen, jonka olen täällä joskus tavannut.

—Jahah, vai niin! No, mitä sinulle kuuluu?

Hänen seuransa ei minua juuri erittäin huvita, eikä hänelle kuulu juuri mitään erityistä. Ei hän tiedä juuri enempää, kuin minkä sanomalehdetkin tietävät, että siellä kotona on uhkaavat ajat ja että aiotaan viedä omat postimerkit ja oma raha. Se on tietysti surullista, ja me pudistamme päätämme ja huokaamme molemmat. Hänen kertomuksensa muistuttavat minulle myös, että siellä on suomenmielisiä ja ruotsinmielisiä, jotka tätä nykyä taistelevat viroista. Hän on suomenmielinen, ja ruotsinmieliset vehkeilevät häntä vastaan.

Meillä ei ole juuri mitään sen enempää yhteistä, me eroamme toisistamme sanomalehtemme taakse kumartuneina.

—Vai niin, katsos sitä! sanoo hän yht'äkkiä. Ne vain kihlautuvat siellä kotona.

—Kuka on kihloissa? kysyn minä keskeyttämättä lukemistani.

Hän ojentaa minulle sanomalehden, josta luen ensimmäiseltä sivulta suurilla kirjaimilla ilmoituksen:

           Kihloissa:
          ANNA HJELM
          TOIVO RAUTIO

—Oo, vai niin, kuulen minä ääneni sanovan.

—Sinä olit tuttu Hjelmin perheessä, kuka on tuo Toivo Rautio? Onko hän niitä Pohjanmaan Rautioita?

—En minä häntä tunne.

—Pianpa se tyttö tarttuikin. Minä en tosin tuntenut häntä muuta kuin ulkomuodolta. Hän oli helkkarin sievä tyttö. Minä näin hänet teatterissa, ja joskus herätti hän huomiota Esplanaadissa veljensä kanssa.

—Garçon!

—Joko aiot mennä?

—Minun täytyy tavata erästä tuttavaa.

Näen pitkän lyhtyrivin jollain kadulla yhtyvän jossain kaukana. Kuulen rattaiden rytinän ja hevosten kavioiden kalkkeen. Erään puodin eteen laskeutuu romahtaen rautainen esirippu. Erään talon koko päädyn yli kulkee suurin messinkikirjaimin sanat: »Hôtel du Louvre». Iso rakennus vasemmalla, pilkko pimeä, musta, synkkä möhkäle. Valaistu kellotaulu jonkin pylvään päässä. Sen osoittimet ovat yhtenä.

Nyt ne istuvat siellä Annan kamarissa, hänen pienellä sohvallaan. Huoneessa ei ole kynttilää. Ainoa valo on se, mikä tunkee salista puoleksi auki olevan oven kautta. Jos hän tulisi ulos, niin hänen otsatukkansa olisi epäjärjestyksessä ja poskipäät punoittaisivat.

Minä käyn ja käyn, ajattelematta, minne käyn…

Keskellä jotain avaraa paikkaa, jonkin vesisäiliön reunalla on ryhmä vihertäviä, limaskaisia vetehisiä. Pää ihmistä ja jalkapuoli kalan pyrstöä. Ne kiiluvat kosteutta ja näyttävät tulien valossa ilkkuvilta ja irvistäviltä.

Mihinkä ihmeeseen minä! Tuossa on Seinen silta ja Edustajakamarin pääty. Tämähän on Place de la Concorde!… Ja minähän asun Montmartressa!

—Hoo-op!

Takaa tulevien vaunujen ratas hipaisee hihaani. Tuskin ehdin alta pois.
Kuski murahtaa minulle jotain vihaisesti.

Jos et sinä, niin en minäkään!

Ja lähtöillan uhka alkaa kasvaa minussa ja enenee yhä, kuta likemmäksi tulen Montmartrea. Kävelen nopeasti torien poikki ja mustavarjoisia seinävieriä pitkin. Jumalan kiitos, että siitä nyt vihdoinkin on tullut selvä! Hyvä, että kerrankin katkesi viimeinen lanka! No, nyt ei ole enää vanhoista juurista vastusta! Työnnä tynkä uusiin maaemihin! Iske niin, että ympäristö jymähtää ja karisee kupeilta vanha kaarna!

Ovat ne sentään narrimaisia! Pannaan kuulutus sanomalehteen. Ja kuinka monta kertaa aina yhdessä ivattiin tuollaisia kihlausilmoituksia! Puuttuisi vain, että veljen kihlaus olisi siinä vieressä, yhtä paksuilla kirjaimilla. Kenties se olikin! Kuinka liikuttavaa, kun veli ja sisar!… Ja häät tietysti samana päivänä!

Minulle ei katsota tarpeelliseksi mitään ilmoittaa. Mitä varten sitä vaivaa! »Saahan se lukea sen lehdistä!»—Ollaan tietysti ihastuneita sulhaseen ja vävypoikaan.

Olen kulkenut rue Blanchea, joka mutkailee kylmännäköisten rakennusten väliä. Yht'äkkiä minun sitä nyt muistamattamani, aukeaa sen yläpäästä Montmartren rinteeltä eteeni »Moulin Rouge.» Se paistaa punaisemmalta kuin koskaan ennen. Sen punaiset, pienillä sähkölampuilla kirjatut siivet vaakkuvat hitaassa tahdissa viittilöiden jo kaukaa luokseen. Ikkunoista tuikkavat punaiset tulet, ja ovi alhaalla myllyn jalkojen välissä on punainen sekin. Joka taholta kiiruhtaa sitä kohden väkeä. Yksityisiä kävelijöitä ja kokonaisia ryhmiä rientää bulevardilta ja läheisten katujen suista myllyä kohti. Vaunuja seisahtuu toiset toistensa perästä sen edustalle, ajaen pian pois toistensa tieltä. Alituisena kuiluna vetää ja nielee myllyn alus ihmisiä sisäänsä. Ne menevät tottuneina, varmoina ja tyytyväisinä, naureskellen naiset ja miehet, niinkuin kuvassa kirkon seinällä, jossa iloinen ihmiskunta tanssii leveätä tietä suuresta portista suoraan helvettiin.

Sinnehän minäkin, juuri sinne—jouluillaksi! Hullua minua, kun en jo ennen ole sitä tehnyt! Olen kulkenut, narri, melkein ankarana tämän ilopaikan ohitse. Ja kiivennyt kuin kurja köykkyselkä körttiläinen ylös kaitaisia kiertoportaita asuntooni, kuudenteen kerrokseen, taivaan valtakuntaani. Mitä varten? Ja miksi hyväksi?

Seisahdun edustalle, katsellen ohikulkevia. Vaunusta pistäytyy ulos naisen pää ja polvi, ja pieni jalka koskettaa katukäytävää. Kapat kuhisevat silkkiä ja päälaella keikailee pienoinen samettihattu hiusten käänteessä.

—Oh! oh! comme c'est chic! [Oi, Oi, kuinka somaa!] huudahdellaan ulompana seisovasta ryhmästä.

Epäilen, menisinkö mukaan. Mitä minä oikeastaan siellä? Mutta poliisi kehoittaa minua joko poistumaan tai astumaan sisään. Oven aukeillessa kuuluu katkelmia tanssijain tahdista, ja se saa minut riipaistuksi mukaan melkein vastoin viimeistä aikomustani.

Olen yläpäässä rappuja, jotka leveinä laskeutuvat tanssisaliin. Mieleeni muistavat kauan unohduksissa olleet sadut »tuhannesta ja yhdestä yöstä», maanalaisista kemuista, kultalinnoista ja kristallipalatseista vuorten sisässä, jonne ei ole tiettyjä teitä, mutta jonne »Sesam» aukaisee oven.

Rohkeannäköisillä maalauksilla koristettu katto kohoaa pääni päällä. Sakeassa riippuu siellä lippuja ja viirejä, heilahdellen hiukan. Näen kallioluolia, viheriäisiä metsiä, enkä ensi silmäyksellä huomaa, että seinät ovat osaksi peililasia, osaksi maalauksia. En tiedä, mikä on totta ja mikä sen kuvastusta. Näen pitkät pilaristot ja lukemattomat sähkölamput.

Ihmisjoukko, joka tunkeilee tuossa lattialla, näyttää täyttävän avaran, silmänkantamattoman kentän. Ne ovat tuolla kauempana yhä pienempiä ja pienempiä. Ne liikkuvat ja lainehtivat sävelien mukana, huojuen sinne ja huojuen tänne valssin virtauksissa. Silkkihattujen sileät kupeet kiiltävät ja välkähtelevät, ja sieltä täältä ottaa silmä omakseen valkeita kauluksia, kravatteja, paljaita olkapäitä tai naisen keikailevan kaulan, joka hetken verran vain kohdalla viipyy, tekee pyörähdyksen ja katoaa pian taas joukkoon. Soitto on surullista ja yht'äkkinen alakuloisuus kouristaa sydämeni kohdalla. On kuin heikontuisin, minua väsyttää, jalat vapisevat. Voisin melkein itkeä. Mutta yhteisestä huminasta erottuu kimakkaäänisiä ilon huudahduksia ja kohoaa ylös helähtelevää naurua. Parit pyörivät toisiinsa puristautuneina, miehet ja naiset, rinta rintaa vasten, melkein yhtenä olentona. Lakit ovat niskassa, kantapäitä kohoaa ilmaan, valkeat hameet leimahtelevat mustien alta, pään tasalle potkaiseksen pieni silkkikenkä ja punainen sukka paljastuu yläpuolelle polvea…

Ilma on lämmin ja kiihkoinen. Se lemahtelee sieltä paksuina aaltoina … ja siinä on hajuvesillä höystettyä hikeä … niinkuin nousisi savu parhaillaan palavien ihmisellisten intohimojen uunista.

Laskeudun alas ja yhdyn joukkoon. Näen silmien säihkyvän ja tunnen, kuinka kahiseva silkki, pehmoiset käsivarret ja pyöreät olkapäät koskettavat minua tungeskellessaan ohitseni.

Vaellan salin toisesta päästä toiseen, seisoskelen tanssivissa ryhmissä ja koetan kurkottaa yhden sieltä, toisen täältä noita käsien ja jalkojen, keskiruumiin ja kaulan notkeita liikkeitä.

Ja ensi kerran elämässäni tulee minulle halu heittäytyä elämään kokonaan, nauttimaan täydellisesti kaikesta, minkä maailma voi tarjota. Tahdon antautua menemään, liukumaan viettävää, voideltua pintaa, hurmautumaan ja humaltumaan. Enkä pelkää heräämistäkaän, niinkuin ennen. Ottakoon maailma, puristakoon tämä Pariisi kuoliaaksi, kunhan ensin hyväilee ja kantaa käsillään! Onhan minulla varoja, voinhan minä omat hääni suorittaa, maksaa kuherruskuukauteni kulungit! Vieköön siis virta, kellutelkoon kosken niska, minä liehutan lakkiani hyvästiksi olemattomille ystävilleni, isänmaalle, sen rauhallisille rannoille, lepikkölehdoille, koivuille, haavoille, ja tummille viidakoille. Enkä tahdo kuulla kosken pauhua siellä alhaalla, en tietää uhkaavasta kuolemasta!

En minä jaksa surra ikääni minäkään! Minulla täytyy olla oikeus minullakin elämään! Minä tahdon nauttia siitä, ennenkuin vereni kokonaan hyytyvät ja minä jähmetyn lähenevän vanhuuteni viluun. Minä tahdon tänä iltana suudella ja syleillä minäkin ja korvata vuosikausien kiusat.

Menee kuin veriini vähitellen tämä ilma. Hengitän ahnaasti sen hekumata. Saan rohkeutta ja varmuutta silmään, alan tunnustella ja tarkastella, alan valikoida joukosta vartaloita, hakea kasvoja, jotka minua miellyttäisivät. Saan tavarantuntijan varmuuden entisiltä ajoilta, ja kauan käyttämättöminä olleet taipumukset heräävät uudelleen. En aio huoliakaan ensimmäisestä hyvästä. Hylkään yhden, epäröin toisen kohdalla, tekee mieleni kolmatta hetkisen aikaa, mutta minä jätän hänetkin. Tuo on liiaksi maalattu, tuolla on epäluuloa herättävä kalpeus, tuon suun seutu on kovin rivo ja tuon silmät liian mehuttomat. Minulle pitää löytyä hienointa tuoksua, parasta, mitä täällä lieneekin.

Editseni on useamman kerran hivahtanut totisen näköinen nainen. Hän on vartaloltaan virheetön ja täyteläinen, piirteet puhtaat ja hienot, melkein jalot. Hän on samalla hyväntahtoisen ja ystävällisen näköinen. Ei ole jauhotusta kasvoissa, ja huulet ovat luonnostaan tuoreet. Puku on yksinkertainen ja tumma, ja samettisen puuhkan rusettiin on kiinnitetty sininen viaton orvokki.

Hän ei ota osaa tanssiin, eikä hänellä näytä olevan tuttavia. Kerran hän kulkee editseni ja näyttää kuin epähuomiosta koskettavan minua kyynärpäällään. Katoaa joukkoon, ja minä käännyn taas katsomaan tanssivia. Mutta kun soitto lakkaa ja kehä hajoaa, on hän taas takanani, ja kun menen hänen ohitsensa, katsoo hän minua suoraan kasvoihin, ja minä näen hänen silmänsä suuriksi, ja mielestäni kauniimmiksi, kuin olen ennen koskaan nähnyt.

Hän menee, mutta nyt seuraan minä häntä. Ehkei hän olekaan tuollainen tavallinen, ehkä hän on vain sattumalta täällä. Ja minä kuvittelen seikkailun tavallista hienomman pariisittaren kanssa, joista niin usein olin romaaneissa lukenut.

En heitä häntä silmistäni, ja kun hän pysähtyy, jään minä hänen taakseen seisomaan.

Luontaisesti, ilman sen pitempiä valmistuksia, kääntyy hän puoleeni ja kysyy:

—Te ette tanssi?

—Valitettavasti en tanssi.

—En minäkään. Te suvaitsette siis tarjota minulle jotain juotavaa?

Hän tarttuu käsipuoleeni, ja me istuudumme salin seinämälle pienen pyöreän pöydän ääreen. Kysyn, mitä hän haluaisi juodakseen.

Hänen on jano eikä hän sano tahtovansa muuta kuin olutta.

Palvelijan mentyä sitä noutamaan syntyy äänettömyys. Kaivan käsiini paperossikoteloni ja tarjoan hänellekin. Hän ottaa yhden, mutta ei huoli tulta. Kätkee sen poveensa ja sanoo mieluummin polttavansa kotona.

—Te tietysti tulette luokseni tänään?

Kun minä lupaan, painaa hän polvellaan polveani pöydän alla ja juo onnekseni.

—Ah, kuinka minun on jano! Ja hän tyhjentää lasin yhdellä siemauksella.

—Te olette kovin hyvä, minä pidän teistä, puhuu hän.—Te jäätte koko yöksi luokseni?' Vai mitäs'

—Koko yöksi.

Hän tyhjentää lasinsa ja me lähdemme. Alkaa soida taas se surullinen, vaakkuileva valssi. Noustessani leveitä portaita näen mustan joukon taas tulevan aaltomaiseen liikkeeseen. Näen toiselta puolen salia soittajien lavan, viuluniekkain liikkeet ja johtajan kädenkäynnin.

Miksi minua yht'äkkiä taas kuin itkettäisi? Miksi tuntunee kaikki niin sydäntä-sulattavan surulliselta? Ja miksi tehnee mieleni kauas pois täältä?

Mutta hän on kuin käpristäytynyt kiinni minuun, eikä jätä kainaloani edes ottaessaan sateenvarjoaan vaatteiden vartialta.

Ulkona on sill'aikaa ruvennut satamaan. Ovella lävähdyttää hän auki sateenvarjonsa, antaa sen minulle pideltäväksi, ja koottuaan helmansa oikeaan käteensä tarttuu hän vasemmalla käsipuoleeni.

Sade on hienoa ja tuhuttavaa. Se ei ole missään saanut aikaan oikeaa rapakkoa, mutta hieno lika leviää kaikkialle ja tahtoo livettää joka askeleella. Lyhdyt ja vaunujen liikkuvat lamput kuvastuvat märkään katuun kuin tyyneen kanavaan. Hevosten kaviot loksavat kuin vetisellä kierällä jäällä.

Me mennä pujottelemme saman sateenvarjon alla. Hän ohjaa koko ajan ja vetää minua muassaan. Kysyn, asuuko hän kaukana, mutta hän vakuuttaa:

—Ihan likellä, ihan likellä!

Eräässä kadunkulmassa hän tahtoo, että suutelisin häntä.

—Suutele minua, ystäväni!

Se käy vähän kömpelösti, mutta hänen poskessaan on omituinen hempeys, hipiä on hieno huulta vasten, ja minä suutelen häntä toisen kerran pyytämättä.

Ja miten siinä kaasuliekki yht'äkkiä heittänee valonsa hänen hattunsa liepeitten alitse ja kuinka langennevatkin varjot, mutta kun hän katsahtaa ylös minuun, olen minä näkevinäni vilahduksen Annan piirteistä. Sama poski, sama kihara korvan juuressa.

Hän puhuu minulle koko ajan kulkiessaan, hän laulahtelee, yhä vetäen minua mukanaan. Mutta minä en kulje enää hänen kanssaan, minä kuljen sen toisen kanssa. Hänen kanssaan minä seisahdun muutaman oven edustalle ja hänen hansikoitu kätensä se vetää messinkistä kellon nappulaa. Meillä on tuolla ylhäällä kuudennessa kerroksessa pienoinen talous, kaksi huonetta ja keittiö, raskaita uutimia ovissa ja ikkunoissa, on alkovi ja minun työpöytäni ja hänen nojatuolinsa sen vieressä. Ja odottaessani oven avautumista minä käyn muutamissa silmänräpäyksissä kuin satunnaisen salaman valossa läpi kaikki kauneimmat toiveeni, kaikki haaveeni ja kuvitteluni, niinkuin kuolemaisillaan olevan sanotaan tekevän vähää ennen kuin henki hänestä pakenee.

Oven avautuminen herättää minut. Hän sujahtaa korridoriin ja noutaa kynttilän ovenvartian kammiosta, kiipeää edelläni ylös rappusia, laahaten helmojaan, ja minä pudistan pois märkyyttä sateenvarjosta.

Hänen huoneensa näyttää olevan hienosti sisustettu. Mukava, leveä sohva, isoja, pehmeitä nojatuoleja, raskaat, tukevat uutimet ikkunain ja alkovin edessä. Jotenkin kodikas valaistus lampunvarjostimen läpi.

Olen riisunut pois päällystakkini ja nakkautunut nojatuoliin.

Hän puuhaa kuin emäntä taloudessaan, sytyttää tulen kamiiniin, häärää polvillaan sen ääressä, järjestää pöytää, laittaa vuoteen ja käy aina ohimennen minua hyväilemässä. Hän on vaihtanut kovasti kurotun korsettipukunsa väljään viittaan ja pudistanut peilin edessä tukkansa hajalleen, sitaisten sen punaisella nauhalla keskeä kiinni. Nyt olen näkevinäni vartalossakin ja pään asennossa jotain tuttua ja yhtäläistä.

Kutsun hänet luokseni, hän kavahtaa kaulaani, istuutuu polvelleni, suutelee otsaani ja pitää päätäni käsiensä välissä, niinkuin hän tietäisi, mitä minä kaipaan ja mitä minä ajattelen. Minä kummastelen, mistä hän arvaa olla juuri noin, kuin minä tahdonkin.

—Niin, mutta miksi sinä olet niin surullinen, vastaa hän.

Hän ei ole tyhmä tuo. Mitä kokemuksia hänellä mahtanee ollakaan! Kuinka hän tuntenee elämää ja ihmisiä! Kuinka hän lienee eläessään milloin minkin kanssa oppinut heitä halveksimaan! Hän on kai kerran rakastanut hurjasti ja onnettomasti hänkin, hänet on ehkä petetty, ja vuorostaan hän on taas toisia jalkojensa juuressa madelluttanut. Ja missä hän vielä päivänsä päättänee?

—Miksi katselet minua noin omituisesti? Sano, miksi?

—Kun sinä olet niin kaunis…

Hänen on olevinaan kylmä, hän tahtoo, että menisimme maata. Viitta putoaa matolle, hän suikaisee vuoteeseensa ja kutsuu minua pian tulemaan.

—Pian, pian, joudu nyt!

Ja hän antaa olkapäänsä värähdellä levottomuutta peitteen alla.

Hänessä ei ole raakuutta eikä rivoutta. Hän on hellä ja hyvä ja ystävällinen ja tahtoo yhäkin pidättää minua luonaan. Hän vakuuttaa, että hän oli heti kohta mieltynyt minuun. Ei voi olla puhettakaan siitä, että nyt kohta menisin ja jättäisin hänet. Koko yön, aamuun saakka tahtoo hän nukkua vierelläni. Ja hän kietoo peitteen ympärillemme ja hakee suojaa päällensä rintaani vasten. Minun täytyy usein tulla tänne, hän on kotona joka päivä. Minä voin tulla joka päivä ja milloin hyvänsä. Jo huomenna aamiaista syömään, eikö niin?' Hän ei inhoita minua, kumma kyllä. Minä katselen häntä tuohon, jossa hän lepää, pää vasemmalla käsivarrellani. Ja hän on taas Annan näköinen. Kenties on ruvennut siltä näyttämään siksi, että haen tuota yhtäläisyyttä, että tahdon tahallani pettää itseäni ja saada itseäni siihen uskoon. Ja sitä tehdessäni on minulla jonkinlainen kostontunteen tyydytys, ja armottomalla kädellä koetan minä pakottaa tämän tuon toisen sijalle. Se kirvelee, mutta minä nautin siitä.

Noin olin minä kuvitellut hänetkin vierelleni, noin tahtonut harhailla sormineni hänen hiuksissaan, noin kohonnut kyynärpäilleni ja katsellut noin likeltä hänen kasvojaan, hänen pienimpiäkin piirteitään, otsaa, kulmakarvoja, nenänvartta, suuta ja kaulaa. Ja noin olisi kai lampun valo kimallellut hänenkin mustassa kosteassa silmäterässään.

Hän taas kysyy, miksi katselen häntä noin kummallisesti, ja minä sanon, että hän on erään naisen näköinen, jota kauan sitten rakastin.

—Oliko hän kaunis?

—Ei niin kaunis kuin sinä.

—Rakastitko häntää

—Kyllä vähän, mutta nyt se jo on mennyttä.

—Rakastikos hän sinua?

Ja ilman mitään syytä keksin minä jutun, että hän oli ollut minulle uskoton ja että minä olin tavannut hänet toisen sylissä.

—Miekkailitteko te?

Me olimme miekkailleet, minä olin haavoittanut häntä käteen.

—Sinä kostit!—On minunkin tähteni miekkailtu, sanoo hän sivumennen ja kysyy, rakastanko häntä vielä, tuota toista.

—En, minä rakastan nyt sinua.

—Niin, hetken vain.

—Minä luulen, että voisin rakastaa sinua kauankin, jos olisit
Suomessa.

Hän alkaa pyytää, että veisin hänet Suomeen, hän on kyllästynyt tähän elämään, hän ei rakasta kahviloita eikä tanssiaisia. Hän tahtoisi pois, pois kauas Pariisista.

—Mutta miksi sitten elät näin?

—Minun täytyy.

Ja me antaudumme molemmat siihen hetken haaveeseen, että me matkustamme täältä yhdessä minun maahani. Tiedämmehän kumpikin, ettei siitä mitään tule, mutta me olemme molemmat sitä uskovinamme ja me innostumme sitä ainakin kuvittelemaan mahdolliseksi. Häntä ei sido täällä mikään, hänellä ei ole ketään oikeata ystävää. Ja me purjehdimme merien yli, kävelemme päiväkauden kannella, istuskelemme lämpimässä paisteessa ja yöt nukumme näin samassa hytissä, kaikkein hienoimmassa, mikä laivassa on. Me olemme kuin vastanaineet.

—Niin, niin, me leikimme vastanaineita!

Ja kun tulemme Helsinkiin, niin minä sanon, että hän on minun vaimoni, ja kun kävelemme bulevardeilla…

—Onko siellä bulevardejakin sinun maassasi?'

—On siellä bulevardejakin…

Ja kaikki kääntyvät häntä katsomaan ja kysyvät, kuka hän on tuo nainen, joka on niin kaunis, niin hienosti puettu, niin »chic»?

—Sinä luulet, että herättäisin siellä huomiota?

—Kyllä, paljonkin.

—Vie minut sinne, rakas, oma kultani… Lähdetään heti paikalla … huomenna jo!

Kesällä me menemme maalle, meillä on siellä huvila!

—Niin, niin, pieni talo … niinkuin maalla…

Ja me kalastamme ja soutelemme ja purjehdimme. Hän on soudellut
Seinellä, hänellä on soutupuku, hän ottaa sen mukaansa.

Ja näin minä asetan hänet joka paikkaan, samalle sijalle, johon ennen ajatuksissani, yksinäisillä retkilläni ja hiljaisina yöllisinä hetkinä ylhäällä kamarissani olin asettanut Annan, johon hän jo oli kasvanut kiinni ja josta nyt raastoin hänet irti, koettaen repiä rikki hienoimpien mielentilojeni arat kudokset. Ja minä olen siitä tyytyväinen, minä nautin siitä, että voin näin tehdä. Ja ajatellessani rakkauttani Annaan ja sitä tapaa, jolla nyt omia tunteitani kohtelen, alan ylenkatsoa niiden heikkoutta ja minä sanon puoliääneen itselleni: »Pyh, siinäkö se nyt olikin! Eipä todellakaan maksanut vaivaa!» Mutta sitten alkaa minua uuvuttaa, ja minä tahtoisin nukkua pois tästä kaikesta. Puhallan kynttilän sammuksiin, mutta tunnen, etten voi vielä nukkua. Alan hermostua, hänen päänsä painaa kättäni kuin raskas hirsi ja hänen hengityksensä polttaa kylkeäni vaatteen läpi. Toivoisin, että hän menisi toiselle puolen vuodetta ja huokuisi seinään päin.

Miettiessäni, miten voisin sitä ehdottaa häntä loukkaamatta, ehdottaa hän sitä itse. Kun minä epäilen, että hän ehkä tekee sen tuntien samaa kyllästystä minuun kuin minä häneen, niin minua alkaa vaivata kaikki tämä, ja kun muistan, mitä juuri olen puhunut, niin puistattaa minua vastustamaton inhon tunne ja minä vetäydyn hänestä pois niin kauas kuin vuoteen reunaa suinkin ulottuu.

Hän alkaa pian hengittää nukkuvan tavoin, ja minä koetan myös saada unta silmiini. Mutta outo ympäristö, yöllinen liike kadulla ja rattaiden kolina estää minua siitä. Kuulen ääniä ja askeleita rappusissa, miesten ja naisten haastelua viereisestä huoneesta ja pidätettyä naurua. Vaan eniten kaikesta häiritsee minua hänen läsnäolonsa. Pelkään hänen heräävän minua hyväilemään ja olen nukkuvinani, kun kuulen hänen liikahtavan.

Vihdoin viimeinkin vaivun puolihorroksiin. Mutta tuskin se on tapahtunut, kun minua alkaa vaivata kamala painajainen. Minä näen unta, että vartioin häntä, joka nukkuu selkäni takana. Luulen hänen valvovan ja odottavan nukkumistani. Hän vaanii tilaisuutta hiipiäkseen hiljaa tuonne tuolin luo, jossa ovat vaatteeni ja kaikki rahani. Mutta se, jota vartioin, ei olekaan hän, vaan se on Anna, joku sekotus heistä molemmista. Hän odottaa tilaisuutta varastaakseen minulta rahani.

Koetan pakottaa itseni valvomaan, mutta en jaksa ja nukahdan. Säikähdän sitä, että hän ehkä on sill'aikaa noussut. Herään siitä, että oudosti huutaen olen hypähtänyt istualleni.

—Mikä sinun on? Anna minun nukkua! Minä tahdon nukkua!

En uskalla enää nukkua, en tahdo enää millään ehdolla nähdä toistamiseen sellaista unta. Ja pitkät hetket vietän siinä valveilla, kuullen kellon nakuttavan marmorisen kamiinin päällä ja lyövän tunteja ja puolia. Koko tämän elämän kurjuus, koko tämän kohtaloni surkeus painaa ja ahdistaa minua. Ja se ei ole mielestäni ainoastaan minun onnettomuuteni, vaan koko ihmiskunnan onnettomuus, joka tuntuu tahtovan tällä hetkellä minun kauttani puhjeta parkaisemaan valitushuutoa siitä samasta särkyneestä ja kierosta, josta minä nyt kärsin. Kuinka tämä on likaista, saastaista ja valheellista! Ja minä, joka olin hetkeäkään voinut toivoa tästä unohdusta ja lohdutusta!

Ja yhtämittaa näen minä Annan edessäni. Minä näen hänet nyt, tänä yönä, kotonaan, nukkumassa vuoteellaan viattomuutensa rauhallista unta, neitseellisesti sisustetussa huoneessaan, johon paistaa puhdas kalpea kuu, ikkunassa kimmeltää härmäisiä kuvioita ja ulkona on luminen kuutamoinen maisema. Ei koskaan, ei koskaan, se on siis iäksi mennyttä, iäksi kadotettua!

Mutta ei aikaakaan, niin toverini alkaa unissaan valittaa. Hän itkee, nyyhkyttää ja huokailee, hän heitteleksen kuin painajaisen kourissa hänkin. Kuka tietää, mitä hän näkee, mitä hän kärsii ja eivätkö hänen unensa ehkä ole vielä kauheammat kuin minun. Ja minun tulee häntä äärettömän sääli, ja kuvitellen yhteistä onnettomuutta herätän minä hänet ja suljen syliini epätoivon hellyydellä ja kiihkolla. Puolihorroksissa puristaa hän minua itseensä:

—Minä rakastan sinua … rakastan sinua … minulla oli painajainen … suutele minua! … suutele minua!…

Hän on nukuttuaan lämmin ja tulinen ja hän pureutuu puolihulluna hellyydestä poskeeni kiinni. Ja minä unohdan taas entisyyteni, minä en tahdo sitä muistaa, minun täytyy siitä päästä.

Kynttilä palaa äänetönnä ja loistaa tasaisesti. Olen juonut lasillisen olutta ja sytyttänyt sikarin. Maaten ja haaveksien hereillä, omituisen kirkkaassa ja läpikuultavassa mielentilassa, ruumis ja sielu hetkellisessä herpoontumisen ja väsymyksen sopusointuisessa tasapainossa, minä ajattelen melkein ihmetellen kiintymistäni Annaan ja kaikkia niitä nyt mielestäni lapsellisia mielentiloja, joita olen hänen tähtensä elänyt viime aikoina. Yht'äkkiä ei hän minulle näytä olevan muuta kuin tuo pieni tyttö ylioppilasajoiltani, jonka kohtasin hänen koulumatkallaan ja joka ei ollut minulle muuta kuin tuttu lintu, jonka tulin erottaneeksi muista ainoastaan siksi, että hän niin usein lensi editseni tien poikki. Kysyn itseltäni, mitä oikeastaan on ollut kaikki tämä antautuminen itsensä kiusaamiseen hänen tähtensä. Olenko todellakin voinut olla noin kehittymätön, noin takapajulla? Kuvitella yhtäkkiä mahdolliseksi hienoa, ihanteellista rakkautta, perhettä, kotia ja aviollista onnea, johon en enää vuosikausiin ole uskonut. Mistä ihmeestä on yht'äkkiä tullut tämä takatempaus vanhoihin tauteihin? Maailma on realistinen ja raaka, siihen on tartuttava kovakouraisesti niinkuin viholaiseen, joka polttaa rakoille sen käden, joka sitä hellävaroen ja nivelien koskettaa.

Alkaa koittaa aamu. Hän on jo nukkunut aikoja sitten ja tällä kertaa rauhallisesti. Kynttilän tuli kellastuu ja vaalenee, ja päivän valo tunkee uutimien läpi. Eilen illalla ne näyttivät vahvalta silkiltä ja sametilta, nyt ovat ne useista paikoin repaleista pumpuli vaatetta, ja loimi paistaa niiden läpi. Nousen ylös ja vetäisen ne syrjään ikkunan edestä. Sohvan päällys kalpenee, matot ja pöytäliinat käyvät vanhoiksi ja kuluneiksi. Todellisuutensa koko säälimättömällä voimalla aurinko paistaa suoraan hänen vuoteelleen. Hän lepää siinä nyt selällään, hervotonna, pää retkottaa alas tyynyltä. Ei hänkään siedä verhotonta valoa enempää kuin hänen huoneensakaan. Keinotekoiset kiharat ovat oienneet otsalla ja piipottavat kuin ohdakkeet. Otsa on uurrettu pieniin ojiin, kulmain alukset ovat mustat, suupielessä on veltto piirre.

En ole itsekään sen parempi tuolla peilissä. Kasvot uupuneet, silmät laimeat, tukka epäjärjestyksessä, parta tekee sänkeä, paidan rinta on rutistunut.

Alan pukeutua peseytymättä. En tahdo käyttää hänen astioitaan ja pyyhinliinojaan. Lahkeet ovat vielä märät eilisestään ja kengät savessa. Silkkihatun nukka on useasta paikoin pörröllään ja kaulus likainen.

Kun hän kuulee kävelyni, herää hän äkkiä.

—Joko menet? kysyy hän.

Hän näyttää olevan levoton jostain, hän seuraa, pää kyynärpään varassa, jokaista liikettä pukeutuessani. Ja kun minulla jo on päällystakki ylläni ja minä harjaan hattuani, ei hän enää malta olla kysymättä:

—Et kai mene antamatta minulle pientä lahjaa? Kun hän kuulee kultarahan kilahtavan kamiinille, nousee hän ylös, hakee tohvelinsa, kääräisee viitan ympärilleen ja tulee päästämään minua ulos. Hän tarjoutuu suutelemaan minua ovella, mutta minä estän sen, eikä hänkään ole siitä enää milläänkään. Me olemme molemmat saaneet kylliksi toisistamme.

Laskeutuessani alas rappuja, joissa parhaillaan pölyytetään mattoja, minä näen joka oven edessä kahdet parit kenkiä, isommat miehen ja pienemmät naisen, savessa molemmat, pantuina siihen kiilloitettaviksi.

Ulkona on kirkas, kylmä jouluaamu. Läheisestä kirkosta kuuluu kellojen soittoa.

—Iloista joulua! toivottaa minulle ovenvartiani, tullen vastaan rappusissani.

Kamarini ikkunasta näkyy koko aamuinen Pariisi, ja katot ja kirkkojen kupolit kimmeltävät.

Koneellisesti kiiruhdan peseytymään, pukemaan puhdasta ylleni ja laskeutumaan uudelleen levolle.

Ja siinä loikoessani ja ylös kattoon tuijottaessani jatkuu minussa tuo taanoinen jääkylmän kirkas mieliala naisen luona. On suloinen väsymys ruumiissani, ja minä oion mielihyvällä jäseniäni, jotka tuntuvat vetreiltä ja miellyttävän veltoilta. Veret kiertelevät niin rauhallisesti ja tyynesti suonissani, jotka tuntuvat kuin peratuilta ja puhdistetuilta jostain pohjamudasta. »Pyh!» sanon minä taas ajatellessani Annaa. »Siinäkö se siis olikin! Vai ei sen juuret sen syvemmälle ulottuneetkaan!» Sanon sen ääneen, tahdon kuulla, miltä se kuuluu. Eikä todellakaan äänessäni ole mitään vastalausetta.

Ole siis tyytyväinen! Semmoista se on elämä! Ota se vastaan sellaisena kuin se annetaan!

Ja levätessäni siinä selälläni puhtaitten, pyhiksi muutettujen lakanain välissä, minä piirustan kylmästi, rauhallisesti ja ivansekaisella ylenkatseella säännöllisen kuvan tulevaisuudestani. Se on väritön ja mehuton kuvio kuivia linjoja, niinkuin viivoittimella vedettyjä, samanlainen kuin minun nykyinen mielentilanikin.

Se on vanhanpojan asunto, jossa on iso työpöytä papereineen, hyvässä järjestyksessä, ja kirjahylly kirjoineen. Nahkasohva ja sen toisessa kulmassa kulunut tyyny vanhanpojan ruokalepoja varten. Rautasänky. Huoneessa tupakansavua. Hyvin harjatut vaatteet koulussa päivällä. Kotona ollessa laahustava viitta ja tohvelit. Vanha matami pitämässä taloutta. Useimmat illat ravintolassa, jossa keskustelee vakavasti päivän kysymyksistä ja kallistuu vanhoillisuuteen. Se on kuitenkin varminta. Määrätyllä kelloni lyönnillä kotiin. Lukee jotain kirjaa ennen maatapanoaan. Vuoteen vieressä seinällä on kellastunut laakeriseppele, muisto maisterinvihkiäisistä. Mutta ilman sitojattaren kuvaa sen sisässä. Kesällä asuu yksinäisessä meren saaressa ja kalastelee.

Siinä se on, sitä ei ole sen enempää. Ja sen yli ei herää ainoatakaan haavetta eikä niille perustettuja toiveita. Elämäni taivas tuntuu kirkastuvan ja kylmenevän. Minä itse jäähdyn ja kitistyn kokoon. Täydellinen tyhjyys ympäröi minua, aution yksinäisyyden sielukellot soivat korvissani. Ja minä luulen olevani valmis vastaanottamaan sitä olematonta, jonka elämä minulle tarjoaa. Ja minä käännyn seinään päin maata, nukkuakseni. Mutta silloin minä olen tuntevinani lakanassani tuoksahduksen tämänaamuisesta vuoteesta, hänen hiuksistaan, hänen huoneestaan. Hän tahtoo vetäytyä minua lähelle, hän pyrkii hyväilemään, suutelemaan ja syleilemään. Ja yhdellä pyyhkäisyllä on kumossa äskeinen mieliala ja sen tuoma katsantotapa. Sydäntä etova inho kääntää mieltäni nurin, ja minua pudistuttaa kiireestä kantapäähän.

Minä rakastan häntä taas, Annaa, rakastan yhä hullummin, epätoivoisemmin kuin koskaan ennen. Koko olentoni pohjasta huudan häntä juuri nyt, juuri tällä hetkellä, tähän vierelleni, huudan häntä tulemaan tuolta ovesta, heittäytymään rintaani vasten, puhdistamaan minua suudelmillaan, uudistamaan minua hyväilyillään. Minä kertoisin hänelle kaikesta tästä niinkuin pahasta, ilkeästä unesta. Hän antaisi minulle anteeksi, ja minä aloittaisin elämäni uudelleen.

Mutta hän ei tule. Nuo askeleet rappusissa, ne eivät ole hänen. Se on joku samanlainen kuin minäkin, hän seisahtuu ovensa luo ja kuuluu vääntävän avainta lukostaan.

Miksei hän anna minulle rauhaa haudassanikaan? Miksen voi hänestä päästä, häntä unhottaa, siirtää sivulle, niinkuin monta muutakin pettynyttä toivetta? Miksen saa hakea hänestä eroa nautinnoissa ja yksinäisyyteni itsekkyydessä? Miksen saa jäätyä välinpitämättömyyteeni?

Mutta minun on turha kysyä. Minä tunnen, etten saa enkä voi. Ehkä haihtuu hän mielestäni lyhyiksi hetkiksi, ehkä illoiksi ja öiksi. Nämä toivottoman todelliset, nämä lahjomattomat aamuhetket, ne tulevat aina olemaan samanlaiset. On tuleva takaisin nämä samat tunteet, tämä sama surkea kaipaus, tämä kuluttava, kirvelevä ikävä. Elinhän missä elinkään, hainhan lohdutusta ja unhotusta mistä hainkaan,—aina olen haparoiva häntä viereltäni, jossa häntä ei ole. Koettelinhan sammuttaa hänen kuvaansa, peittää hänen kasvojaan,—aina on näkyvä vesileima läpi, puhdas profiili ja kihara korvan juuressa.