Produced by Matti Järvinen and PG Distributed Proofreaders.

VAIHDOKAS

Kuvaus vanhan kansan elämästä

Kirjoitti

Juho Reijonen

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1884.

Muuan Itä-Suomen kauniimmista kirkonkylistä on kahden ruohorantaisen järven väliin pistävällä niemellä. Niemen keskitse idästä länteen — tahi lännestä itään, jos niin tahdotaan — kulkee kohtalaisen korkea kangasharju. Näköala harjulta on laaja ja vaihteleva. Niemen ympärillä päilyvät monisaariset vedet. Sen keskipalkoilla latistuu harju alangoksi, antaen siten sijaa parille hietarantaiselle lammille, joiden äyräillä humisee muutamia korkeita kelohonkia. Siellä täällä näkyy sarja istutettuja puita: hieskoivuja, hyötyisiä pihlajapensaita ja solakoita, lipiseviä haapoja. Kylä näyttää, ikäänkuin kihisevän huiskin haiskin rakennetuista taloista ja mökeistä, joita viimeksimainituita nähtävästi on monta vertaa enemmän kuin edellisiä.

Harjusta pohjoiseen päin näkyy etäällä siintäviä korkeita vaaroja, saaria, salmia, kellertäviä viljavainioita, muutamia muhkeita taloja ja nuorta, tummanvihreätä kuusikkometsää. Harjun etelävierre on loivempi. Sitä peittää metsä, jossa paraasta päästä kasvaa räkämäntyjä, ja niiden välistä Keidaslammin kirkas vesi kimaltelee kesäisen päivän laskeutuessa. Lammin rannalla sijaitsee iso ja ikirikas Lampelan talo, jonka viljavat, savimultaiset pellot ulottuvat järveen saakka.

Lampela lähimpine, hyvin ruokottuine ympäristöineen on, kuni ihana keidas tuon kaksilaskoksisena penkereenä sille puolen alenevan, vihannan erämaan keskellä, jos sitä erämaaksi voi sanoa. Suunnattoman suuren vaskikäärmeen tavoin kiemurtelee talon lähitse ruosteenkeltainen maantie. Kylän itäpäässä lyöpi se vielä muutamia lenkoja, ikäänkuin ei mielellään tahtoisikaan kylästä erota, vaan päästyään vanhan kellotapulin ohitse, lähtee se rohkeasti eteenpäin teille tietymättömille suorana, kuni mittarin linja ikään.

Noin pari miespolvea takaperin oli tapulilla vieressänsä uskollinen toveri. Se oli jyrkkäkattoinen ja varsinkin ulkopuolelta vahvasti tervattu ristikirkko, mutta nyt se jo aikoja sitten on hajotettu erään Herrassa nukkuneen provastin toimesta. Seikka, joka tuohon hajotustoimeen johti, oli seuraava. Pappilan kellokas lähti eräänä päivänä kirkkomaalle jaloittelemaan ja kun kirkkomaan aita oli huono, pääsikin se sinne. Haudankaivaja, tolvana, oli heittänyt vasta kaivamansa haudan ihan peittämättä ja Perjakka taittoi siihen pudotessaan niskansa. Haudankaivaja menetti virkansa ja kirkkomaalle päätettiin hankkia uusi aita. Kirkon seinähirret havaittiin tanakoiksi aidaksiksi ja sitten ladottiinkin niistä jo uutena vanhan näköinen ja ummelleen kymmenen vuotta kestävä aita suojelemaan kuolleitten rauhaa ja elävien elämää. Hirren lopuskoista rakennettiin kylän keskellä olevalle, kauniille kummulle vankihuone, jonka viereen eräs kirkon patsaista pystytettiin — kaakinpuuksi.

Siten oli Herran huone sanan varsinaisessa merkityksessä muutettu ryövärien luolaksi. Uusi temppeli, joka pieniruutuisine akkunoineen ja tornittomine kattoineen myöskin enämmän vivahtaa vankilaan, kuin kirkkoon, tehtiin kylän läntiseen päähän ja kiireellä tehtiinkin. Kiireessä unohtui kuitenkin tapuli entiselle paikalleen. Senpätähden onkin nyt kirkon ja sen kellojen väliä puolentoista virstan paikoille, eikä Jumalan palvelus, varsinkaan länsituulella, tulisi vähääkään häirityksi, vaikka kellonsoittaja kesken saarnan läppäämään rupeaisi.

Siihen aikaan, kuin vanha kirkko vielä oli virassa, oli kellotapuli Kaikuis-Taavetin virkahuoneena. Siinä hän, kuten vanhan testamentin aikuinen kaimansakin soitteli ihmisten hartauden herättämiseksi. Taavetti tekikin työtänsä oikein voiman perästä, eikä vain huvin vuoksi, niinkuin nykyajan soittoniekat. Hyvällä omallatunnolla saattoikin hän kehua "oikein tarmon takaa" toimittavansa virkaansa ja virka-aseman puolesta olevansa pitäjään ylhäisin mies, joka maailmassa näkee paljoa laveammalle, kuin moni muu. Tosiaankin oli hänellä tuolta ylhäältä lavea näköala ja korkea asemansa toi hänelle mieleen niin outoja mietteitä. Sieltä näki hän paljo suuria ja pieniä, rumia ja kauniita ihmisiä, näki luonnon juhlapuvussaan ja sen ihmeellisen järjestyksen, joka kaikkialla maailmassa ilmestyy. — Taavetti näki isiensä haudoilla rauhattomasti vilskuvia ihmisiä; hän näki kyynelien kostuttamilta lepokummuilta puhkeavan kauas tuoksuavia kukkasia, näki miten pienet kyynelhelmet uurtivat syviä vakoja leskien ja orpojen kasvoille ja miten ne sitten päiväpaisteessa kimaltelivat, kuni kirkkaimmat timantit.

Toisinaan taas ihmiset kävelivät hautausmaalla iloisesti nauraa hekoittaen, ikäänkuin ei murhetta maailmassa olisikaan. Joskus astuivat ystävykset tuolla alhaalla mitä suloisimmassa sovussa, välistä ne taas tölmivät ja tuustivat toisiaan Herran huoneen portailla, kiiruhtaen istumaan parhaille paikoille kirkossa, ennenkuin ystävät niille ennättäisivät. — Kaikki nuo maan pinnalla häärivät olennot näyttivät katselijasta niin naurettavan pieniltä, niin vähäpätöisiltä, joko ne sitten korskeasti kohottivat päänsä ylös pilviä kohden tahi masentunein mielin loivat alakuloisia silmäyksiä alas maan tomuun, — mutta niinhän ne aina maalliset esineet ylhäältä, lähempää taivasta katsottuina näyttävät.

Silloin tällöin luuli Taavetti kumminkin muutamissa ihmisissä huomaavansa jotakin juhlallista, katoomatonta taivaallisen valon heiastusta, joka ei laisinkaan naurettavalta näyttänyt. Hän ihmetteli kauan, ketä ja mitä ne ihmiset olivat ja keksi, kuin keksikin viimein niiden olevan sulhasia ja morsiamia, jotka saapuivat kahtena eri olentona kirkkoon, mutta tulivat sieltä yhtenä takaisin. Tavallisesti säteili silloin ihanilla toivon kukilla kaunistettu riemu heidän sasupäiltään ja koko maailma toivotteli heille hymyhuulin onnea.

Taavetille itsellensä ei taas hymyillyt kukaan. Kuparikellojen aina avonainen kita näytti irvistelevän hänelle ja niiden paksupäinen kieli oli ainoa, joka onnitteli häntä. Hän oli yksin maailmassa, vieraana vertaistensa seassa. Kummako siis, jos miehelle kerran juolahti mieleen yksinäisyytensä, kummako, jos maailma tuntui hänestä kolkolta, tyhjältä? Sentähden kysäsikin kellonsoittaja itseltään: "miksi minun täytyy olla yksin, vaikka veden kaloillakin sanotaan olevan kumppaninsa?"

Kellot lienevät ainoalla korvallaan kuulleet tuon syvänä huokauksena soittajansa rinnasta puhjenneen kysymyksen, koska ne yhäti siitä lähtien matkivat: "miksi yksin, miksi yksin?" Sitä ne vaikuttivat harvakseen ja hyvin kummallisella äänen korolla, ikäänkuin olisivat tahtoneet saada kysymyksensä aina ytimiin asti tunkeutumaan. Läpättäessä ne vielä venyttivät tuon kiusallisen utelemisensa niin luonnottoman pitkäksi ja valittavaiseksi, että rauha Taavetti-paran rinnasta kokonansa katosi.

Saadakseen tuon kirotun kysymyksen vaikenemaan rupesi Raikunen soittamaan raivoisasti, kuin vimmattu, joksi ihmiset arvelivat hänen tulleen mielenvikaan. Mutta mitäpäs se raivoisa soitto auttoi? Sitä tiheämmin vain kajahti "miksi yksin" Kaikusen korvissa ja ulkona harhaileva tuuli säesti huokauksillaan kysymystä.

Taavetista tuntui sekä soittaessa että muulloinkin siltä, kuin painajainen olisi häntä ahdistanut ja kylän väki rupesi ihmettelemään, mikä ennen niin leikkisän miehen mielen oli lattiaan lyönyt. Kevätkorvalla riutui Kaikunen aivan nähtävästi ja vallan kalpeana, haamumoisena saapui hän eräänä kesäisenä sunnuntaina toimeensa, toivoen vihdoinkin saavansa rauhan ja tuon ilkeän äänen kelloista viimeinkin tau'onneen.

Vapisevin käsin tarttui mies kellon nuoraan. Samalla alottivat soitettavat taas matkia tuota iankaikkista kysymystään. Soittaja tukki korvansa. Turha vaiva! Säälimättä helähteli yhä kysymys "miksi yksin? miksi yksin?" Silloin tunsi Taavetti täytyvänsä tulla hulluksi, jos semmoista elämää kauemmin kestäisi. Hänet valloitti epätoivo. Siinä tilassa päätti hän rohkealla hyppäyksellä syöksyä iankaikkisuuteen, johon painajaisensa ei varmaankaan voisi häntä seurata.

Aamukellot olivat soitetut ja haaveksijan tavoin seisoi soittaja luukkuaukon reunalla, tuolta pyörryttävästä korkeudesta silmäillen allensa. Pitkä, synkkä hauta ammotti siellä, juurikuin valmiina häntä nielemään. Kylmä väristys viilsi miehen selkäpiitä ja hänen polvensa longahtelivat. Hän oli juuri harppaamaisillaan ajasta iäisyyteen, kuin ukko provastin kärryjen rattaat jyrähtivät hautausmaan portilla. Velvollisuuden tunto pakotti Taavetin astumaan askeleen tapulin sisä-, eikä ulkopuolelle ja papinkello helähti aivan oikeaan aikaan, silloin kuin provasti "jalkansa sisään pisti", niinkuin hän tahtoikin ja oli kellonsoittajalle määrännyt.

"Nyt eivät ainakaan voi sanoa minun kesken työni pois lähteneen", mutisi Taavetti ja kauas kierieli tyynenä aamuna äänilaineet, kutsuen kansaa kohottamaan kiitosta ja rukousta Kaikkivaltiaan istuimen eteen.

Saarnan aikana nojautui murheellinen mies luukunpieltä vastaan surullisesti katsellen kaunista maailmaa, jolle hän Jumalanpalveluksen loputtua oli päättänyt sanoa ikuiset jäähyväiset. Silloin tunkeutuivat hänen korviinsa saarnamiehen sanat: "ei ole ihmisen hyvä yksinänsä olla —". Kuuntelija hörpisti korviaan, mutta ei enää kuullut muuta, kuin: — "hänelle avun, joka hänen tykönänsä oleman pitää".

Taavetti alkoi aprikoida, olisiko maailmassa olemassa jotain hänellekin sopivaa apua ja kuka se olisi?

"Epäilemättä joku nainen", virkkoi hän itsekseen, "mutta ovathan naiset tähän maailman aikaan niin viisaita, jotta halveksivat köyhää kellonsoittajaa. Eikähän tuo juuri ihme olekaan; enhän minä voisi puolisoani pukea, kuin sarkaan ja ruojuihin, kun muiden eukot ylvästelevät verassa ja venäjän-nahka kengissä."

Pääsky lentää sivautti Taavetin silmien editse. Hän seurasi sitä silmillään ja keksi kirkon portailla naisolennon, jota ei ainakaan koreuden hiltikka näkynyt haittaavan. Se oli nuori, hinteläinen tyttö ja pureksi siinä karkeata kauraleipää. Tytöllä oli ruojukengät jalassa, hänen sarkainen hameensa oli jo nukkavieru ja kostolin kyynäspäissä näkyi isot paikat. Taavetinkaan mielestä ei hän juuri kaunis ollut. Punertavan tukkansa ja kesakoisen ihonsa takia olisi tyttöä melkein voinut sanoa rumaksikin, jollei hänen ystävälliset, syvät sinisilmänsä olisi senlaista arvostelua vääräksi tehneet ja jollei hänen vartalonsa olisi ollut viehättävän solakka.

Kellonsoittaja tunsi tytön. Se oli Suosilmän ontuvan Matin ainoa perillinen. Taavetin kävi sääliksi tuo hento tyttöparka, joka nähtävästi oli niin kaino, ett'ei rohennut kirkkoonkaan sisälle mennä; istui vain siinä portailla, tyytyen siihen vähään, mitä sinne kuuli.

Ikäänkuin vastaukseksi äskeiseen kysymykseensä, kuka hänelle olisi sopiva avuksi, huudahti kellonsoittaja ääneen "Puna-Marjetta!"

Tyttö säpsähti ja katseli kummastellen ympärilleen.

"Marjetta!" huusi Taavetti kovemmin. Nyt tähyeli tyttö ylöspäin kuitenkaan keksimättä nimeltä kutsujaansa. Kellonsoittaja huusi vielä kerran kovemmalla äänellä ja lisäsi: "tule tänne ylös, jott'en tarvitse keuhkojani pilalle huutaa; tule tänne ylös, minulla olisi sinulle pikkuisen asiaa."

Empimättä totteli Marjetta häntä, kuten köyhä ainakin ylhäisen käskyä ja suurella vaivalla kapusi hän jyrkkiä tapulin portaita ylös. Sillä välin mietti Taavetti vakavasti tilaansa ja tuumaili mielessään, millä tavoin olisi paras ilmoittaa asiansa tytölle. Hän ei kuitenkaan ehtinyt puheensa alkuakaan oikein selville saada, kuin tytön pää jo pilkisti aukosta.

Hiukan hämillään rykäsi Kaikunen ja kunnioituksensa osotteeksi kohotti hän hieman lakkiaan, samalla sipaisten kädellä hiuksiaan ja lausui: "siinäkö sinä jo oletkin?"

"Tässä," vastasi tyttö viattomasti kysyjää silmäillen, "mutta kyllä tänne oli kiipeämistäkin."

"Onhan sitä ja se on vaikeaa, kuin onnen tikkaiden astuminen," myönsi
Taavetti.

"Niin oikein se hengästyttää," sanoi Marjetta.

Sitten seurasi hetkisen kestävä kiusallinen äänettömyys, sillä niinkuin sanottu, ei Taavetti ennättänyt puhettansa valmiiksi harkita, ennenkuin tytön tulo keskeytti hänen ajatustensa juoksun. Viimein hän kuitenkin rohkasi mielensä ja ilman esipuheitta ryhtyi asiaansa käsiksi.

"Minä olen aivan yksin," sanoi kellonsoittaja ryäistyänsä.

"Niinpä näyt olevan," tiesi tyttö vastaukseksi.

"Vainpa muulloinkin," selitti Taavetti.

"Pyydä sitten joku avuksesi toiseen kelloon," neuvoi Marjetta häntä ystävällisesti.

"Enhän minä nyt sitä tarkoita, vaan minä olen e—e—eukotta — ihan yksin," sammalsi toinen pitkäveteisesti ja pyyhki tuskan hikeä otsaltansa.

"Eukotta elämä ikävä, kuollutta on kultaisetta," vastasi tyttö veitikkamaisesti.

"Ja sinäkin olet yksin," arveli kellonsoittaja.

"Yksin olen," sanoi tyttö kierrellen, "isä jäi kotiin, kun hänen on niin vaikea käydä jalkaisin."

"Ei, vaanpa miehettä, tarkoitan minä," täydensi Taavetti puhettansa, "Ja minulle juolahti tässä mieleen, että eikös se sinusta kävisi laatuun, jos meistä niinkuin tuota pari tulisi?"

Nyt oli Marjettan vuoro ryäistä ja sepä olikin ainoa vastaus, minkä hän suustaan sai seistessään siinä Taavetin edessä. Mielihyvällä katseli kellonsoittaja hetkisen tuota hiusmartoansa myöten punastuvaa tyttöä, joka yhä vaieten näpelöi huivinsa nurkia.

Viimein katkasi hän vaitiolon kysyen: "mitäs arvelet siitä? Eikös se sinustakin kävisi laatuun?"

"Miksipäs ei," sai tyttö vihdoinkin sanotuksi ja kiireimmän mukaan lähti palausmatkallensa.

"Hyvä; minä sitten tulen tän'iltana isällesi asiasta puhumaan," lausui
Taavetti iloisesti.

"Tule vain," kuului portailta Marjetan kuiskuttava ääni, "mutta älä hisahda siitä niin kristisielulle."

Kevein askelin riensi tyttö alas ja ihmekö se olikaan, sillä nythän hän tiesi hänkin voivansa miellyttää miestä, vaikka häntä Puna-Marjetaksi sätittiin — "ja millaista miestä sitten?" tuumaili hän puoli ääneen. — "Niin uljasta, niin rotevaa, niin reipasta, jotta senhän ottaisi, vaikka ken".

Taavetti hisahti kuitenkin asiasta kaikkein kristillisimmälle sielulle,
jonka hän tunsi, nimittäin Lampelan isännälle. Mielellään suostui
Lampelainen rupemaan puhemieheksi ja lähti sitten Taavetin kanssa
Suosilmän mökkiin. Siellä piti puhemies Matille pitkät puheet Tobiaasta,
Isaakista ja muista raamatullisista kosijoista, joilla hän taivutti
Matin mielen suostumaan "nuorien puuhiin", kuten hän itse sanoi.
Toimitus päätettiin Herran siunauksella ja niin oli Taavetti kihloissa.

Lampelaisen ja Taavetin Suosilmällä käynnin johdosta joutui heti monen ämmän kieli liikkeelle. Maalarin Maija, joka kaikki seudussa tapahtuvat kihlaukset luki omaksi ansiokseen, ei sanonut uskovansa "koko historiaa, kun ei Taavetti enämpi, kuin Marjettakaan ole minulle siitä virkkanut mitään." — Vasta seuraavana sunnuntaina täytyi Maijankin myöntää huhussa olevan hiukkasen perää, kun pappi saarnastuolista sitä seurakunnalle kertoi. "Mutta," lausui Maija, "katsokoot itseänsä, ja syyttäkööt itseänsä, jos huonosti käy, niinkuin tietysti käypikin — syyttäkööt vain itseänsä, sillä, niinkuin sanottu, ei minulla ole mitään osaa koko hommassa."

Kuitenkin koetti Maija seuraavain neljän viikon kuluessa ottaa asiaan kaikin voimin osaa. Tuontuostakin pistäytyi hän Suosilmän mökissä Marjetan luona vakuuttelemassa, "ettei Taavetilta mustat kengät ensinkään kuosilliset syntyneet, vaikka hän on olevinaan suutarikin. — Kaikkipa tässä," lisäsi hän "mestareiksi rupeaisivatkin, hui, hai!" — Taavetille kertoi Maija taas Marjetan kivuloisuudesta, laiskuudesta ynnä muuta semmoista, mutta huolimatta kaikesta siitä menivät Marjetta ja Taavetti eräänä sunnuntaina kahtena eri olentona kirkkoon ja tulivat sieltä yhtenä takaisin.

Toinen ääni oli Taavetin kihlausaikana tullut kirkonkelloihin. Nyt ne soivat: "miksipäs ei, miksipäs ei" ja tuulikin ulkona kuiskaili nyt; "laatuun käy," mutta Taavetilla ei enää ollut paljoa aikaa niitä kuunnella, vaan hänellä oli muuta miettimistä. Hänen täytyi näet hankkia vaimollensa vakinainen tyyssija, sillä hän käsitti varsin hyvin, ett'ei perheellisen miehen enää sopinut Jerusalemilaisen virkaveljensä, ukko Ahasveruksen, tavoin kylästä kylään, talosta taloon kierrellä, niinkuin hän ennen oli tehnyt.

Pitkien aprikoimisien perästä valitsi kellonsoittaja kontinsijakseen Lampelan vanhan nauriskuopan, joka oli mäen syrjässä lähellä maantietä. "Luultavasti luuli hän tarpeellisen tasapainon vuoksi pitävänsä arkipäivät asuksia maan alla, kun sunnuntait ja juhlat täytyy viettää ylhäällä, tuolla huimaavassa korkeudessa lähellä taivaan pilviä," oli Sormulan herra nauraen lausunut Taavetin asunnosta kuultuaan.

Asianomaisten luvalla suurennettiin siis kuoppa. Seiniksi pantiin pölkyn päitä, maan rajaan laitettiin pienonen akkuna ja ovensuuhun ladottiin aimo kiuas. Kuopan yli asetettiin orsia, niiden päälle lautoja ja kaikkein ylimmä turpeita, joita paikoillaan pitämään pantiin moniaita vierinkiviä. Sitten pistettiin vielä ontoksi lahonnut pärepölkky kiukaan kohdalle savutorveksi ja niin oli asunto valmis.

Tuota kotia ei outo päältä nähden olisi osannut ihmisasunnoksi arvata, vaan pitänyt jonakin mäyrän tai ketun luolana, jos ei savutorvesta tuontuostakin tuprahteleva savu olisi osottanut, ett'eivät metsäläiset siinä asustelleet. Huoneen — jos suutari-kellonsoittajan asuntoa oikeita huoneita loukkaamatta voinee siksi sanoa — huoneen sisustuskin oli ulkopuolen mukainen, siis jotensakin yksinkertainen. Rahi, pienoinen lavitsan ja pöydän välillä oleva kappale, kaksi pyttyä, nahkojen lioitussoikko, tuohikopsa, kaksi vasua, pari puulusikoita, pahkakuppi, pieni pata ja rautainen pärerahko, jonka Puna-Marjetta oli myötäjäisikseen saanut — kas siinä oli perunkirjoituskirjojen mukaan kaikki huonekalut eli "*supellectilia*," niinkuin komsarjus Rytkén-vainaja on kirjoittanut. Jakokirjassa, jota tärkeänä historiallisena todistuskappaleena kirkon arkistossa yhä säilytetään, on kyllä huonekaluiksi luettu: polvihihna, veitset, nyrhikirves, lestipussi ja kiukaan vieressä olevat kylpylauteet, mutta se on arvatenkin erehdys, sillä ainoastaan viimemainituita käytettiin huonekalun verosta, nimittäin sänkynä. Erikoisomaisuutena, jota ei miehen veloista olisi saanut myödä, oli Marjetalla äitivainajaltansa perimä päivännäkemätön, jolla pienestä maksusta paranneltiin kylän lapsista maahista, savipuoleisia, lautumia ja ruohtumia.

Rauhallisesti vietti nuori parikunta päivänsä tuossa asunnossa alhaisessa, matalaisessa majassa. Marjetan omien sanojen mukaan oli heillä elämä kuin "taivaan pankolla," sillä he olivat onnellisemmat ja rikkaammatkin kuin moni kruunattu pää — he olivat tyytyväiset. — Kyläläiset nimittivät Taavetin asuntoa "hönniksi," eivätkä usein käynnillään häirinneet hönniläisten hiljaista elämää — kukapas olisi kehdannut kömpiä hönniin, jolle ei kannattanut edes mökin nimeä antaa. Vielä harvemmin kutsuttiin sinne vieraita. Melkein poikkeuksena tavallisista oloista sopii siis pitää sitä, kun Taavetti eräänä lauantai-iltana oikein pyytämällä pyysi Haapalan vanhan Sussun "menemään Marjetalle ratoksi" niin kauaksi, kuin hän itse pistäysi pyhään soittamassa. — Se tapahtui seuraavana syksynä häiden jälkeen.

II.

— — — — — — — — — — — — —

Poika se oli ja huusi tähän maailmaan tullessaan niin ettei mointa oltu ennen kuultu. Sussun kanssa häntä vastaan ottamaan tulleet kylän eukot pelkäsivätkin kuopan katon mokoman porun tähden sisään putoavan. Lampelan Liisa sanoikin sen vuoksi, asetellessaan hevoislänkiä pojan kaulaan: "kylläpäs sillä on ääntä ja keuhkoja, vaikka ei tuo kovin kummalta muutoin näytä".

Maalarin Maija lisäsi: "Jos ei vanhat merkit petä, niin tulee siitä pojasta jotain erinomaista, sillä en minä vielä tässä maailmassa ole kenenkään kuullut noin hirveästi rinkuvan hevoisonnea hänelle annettaessa."

"Tulee, tulee varmaan, jos ei vain luomiaan näe — eikä näekään, kun nystyräluomi on niskakuopassa," tuumaili Haapalan Sussu lasta käännellen ja tarkastellen.

"Minä olen paljon maailmaa nähnyt ja sen minä sanon, jott'ei se poika kellonsoittajana kuole, niinkuin ukkonsa ja isänsä ovat tehneet," sanoi päättävästi maalarin Maija, joka oli olevinaan viisaampi muita ja tunkeutui joka asiaan.

"Mitä sanot?" kysäsi Lampelan Liisa "vielähän hänen isänsä elää, tiedän minä."

"Eläköönpä jos," vastasi Maija kohottaen olkapäitään, "mutta kellonsoittajanahan se kuitenkin kuolee." Kääntyen lapseen alkoi hän säälitellä sitä: "paha oli poikaparka, ett'et malttanut odottaa, kunnes isäsi olisi ennättänyt pyhään soittaa; silloin sinusta varmaan olisi tullut suuri herra, niinkuin Martikais-vainajasta Haamanin hovissa, josta Esterin kirjassa kerrotaan."

"Ehkäpä tulee vieläkin", puuttui Sussu puheesen, "sillä nystyräluoma niskakuopassa on hyvän merkki, sanoi äitikallas, joka oli paras paapo koko pitäjäässä".

"Saattaa tulla, saattaa tulla," myönsi maalarin Maija, "mutta parempi olisi ollut, jos olisi soittaa ehditty, silloin se ehkä olisi papiksikin päässyt, niinkuin minun isäni ukkovaari on ollut ennen Punnus-kuninkaan sotia käydessä, jonka seikan tekin lienette kuulleet?"

"Kyllä sen aina saa sinulta kuulla," mutisi Lampelan Liisa, mutta Maija ei ollut hänen puhettaan huomaavinansakaan.

Hymyillen kuunteli onnellinen äiti eukkojen puhetta ja kuvaili mielessään pojasta varsinkin lukkarin tulevan. Sekin oli jo hänen mielestään jotakin erinomaista. Silloin koko seurakunta kirkkomäellä osottaisi häntä ja sanoisi: "tuossa menee lukkarin muorin anoppi kirkkoon," — eukkoparka näet luuli kaikkein lukkarien pitävän olla vaimonsa tahdon täyttäjiä eli akkavaltoja. — "Kirkossa istuisi hän sitten poikansa vieressä lukkarin penkissä; koko seurakunnan täytyisi seurata hänen poikansa laulua; hänen poikansa se messussa saisi itse provastiakin sinutella; hänen poikansa se saarnan loputtua seisoisi papin takana pöntössä; hänen pojallensa pitäisi itse rikkaan Sormulaisenkin kappoja maksaa ja hänen poikansa se joutessaan ajaisi käräjissä ihmisten asioita, aivan niinkuin muutkin lukkarit." Niin ajatteli nuori äiti, mutta ei hän mietteistään toisille mitään virkkanut.

Sussu pisti pojan vasuun, jonka hän varovasti asetti oven suussa olevalle rahille ja sanoi toisille naisille: "kuulkaapas, kuinka sillä on kirkas ääni! Olla pikkuisen enemmän ikää, niin pitäisi piiskaa antaa, mutta ennättääpähän se vielä varpurieskaankin tutustua." Vielä hommasi Sussu kaikenlaista lapsen kanssa, sillä hän oli äidiltänsä perinyt lapsimuorin ammatin, eikä toiset naiset siitä ymmärtäneet mitään; he olivat vain tulleet Sussulle avuksi. — Siinä puuhatessaan huomasi Sussu riepujen käyvän vähiksi ja päätti lähteä kotoansa lisää hakemaan.

"Pitäkää siitä nyt hyvä huoli," sanoi hän muille, "minä pistäydyn kotona tuomassa hiukan riepuja ja Tanelin vanhemman vyön kapalovyöksi."

"Tuo yhdeksän miehen-voimaakin (laakerisalvaa) Marjetalle rohdoksi," huomautti häntä Liisa.

"Kyllä," lupasi Sussu ja käski Liisan sytyttämään päreen, sillä kuopassa oli jokseenkin hämärä. "Maija tuo katsonee lasta sen aikaa," lisäsi hän vielä ja niin sanoen riensi asiallensa. Pian palasi hän kumminkin takaisin ja ovelta varoitti vielä: "Maija, muista sinä panna päreristi lapsen päälle niin kauaksi, kuin pyhään soitetaan, jott'ei rietas saa sitä vaihtaa."

"Ikäänkuin tuota ei neuvomattasi tiedettäisi," vastasi Maija äkäisesti, "mene sinä vaan asioillesi, kyllä me täällä sinuttakin toimeen tullaan."

Sussu meni ja kun Liisa mutisten itsekseen: "täällähän jo onkin pimeä kuin säkissä," sai pihkaisen päreen palamaan vaikeni poikakin itkemästä. Hän oli koko ajan ollut siihen asti äänessä, vaikka ääni jo lopulla oli ruvennut sortumaan.

Senpätähden unhottikin Maija Sussun varoituksen kokonaan ja ryhtyi Liisan kanssa kilpaa kertomaan kylän uutisia olkivuoteella olevalle Marjetalle. Ritisten paloi päre rahkossa kiukaalla. Se paloi loppuun. Muutettiin toinen ja mustahtavaa savua kohoeli siitä jo ennestäänkin noesta kiiltäviä katonalaisia kohti. Pari tahi kolme kertaa putosi palanut karsi lattialle, mutta se ei eukkojen harrasta puhetta laisinkaan häirinnyt. Viimein oli sekin päre palanut ja yht'äkkiä vallitsi kuopassa pilkkoisen pimeä. Samassa kuului oven suusta päin kummallinen rupsahdus.

"Herrainen aika! Mikä se oli?" huudahtivat eukot yhteen ääneen.

"Oliko lapsen päällä ristiä?" kysäsi Maija.

"Etkös sinä pannut?" kysyi Marjetta vapisevalla äänellä.

"Enhän minä onneton sitä muistanut, voi, voi!" valitti maalarin Maija masentuneena.

"Ja nyt se on varmaan vaihdettu," toimitti Lampelan Liisa ruvetessaan päreesen uutta tulta puuhaamaan. Ennenkuin hän sai siihen hiiloksesta tulen, tuli jo Sussukin takaisin. Sussun ovea avatessa kuului kuoppaan kirkonkellojen kajakka ääni, jota säesti Lampelan kartanokoiran surkea ulvominen.

"Pimeässäkö täällä vielä ollaankin?" lausui Sussu sisään astuessaan.

"Pimeässä, Herra nähköön!" vastasi Liisa, "ja mitä kaikkea lienee tapahtunutkaan; eikö lapsi liene vaihdettu."

"Ei se paholainen toki ristin alta lasta saa," lohdutti häntä Sussu.

"Niin, mut Maijapa ei muistanutkaan lapsen päälle ristiä panna — ja kuules kuinka meidän Musti ulvoo, se mahtaa nyt taas nähdä itse rymän," puhui Liisa.

"Onkos teidän Mustilla yösilmät?" kysyi kauhusta värisevä Sussu.

"Onhan sillä keltaiset yösilmät kulmissa," vastasi Liisa "ja sen tauttahan se haukkua luskuttaakin yökaudet ja ulisee niin surkeasti, kun aina pyhään soitettaessa näkee rymän kotiinsa kirkkomaahan palajavan".

"Varmaankin on poika sitten vaihdettu," päätti Sussu, "ja tuntuihan minustakin ovea avatessani niinkuin joku olisi ohitseni luikahtanut ja kitkerä, ikäänkuin tervassavu pisti silmiini."

"Voi, voi! Voi minua, voi minua, minä vaivainen mato!" marmatti maalarin
Maija kyyristyneenä lauteiden alle ja itki katkerasti.

"Voi sinua todellakin!" sanoi Sussu, "voi sinua, minkä teit! Eihän kastamatonta lasta saa siunaaman ajaksi ristittä heittää."

"Ylpeys on vika sangen suur', lauletaan jo virressäkin," sanoi Liisa pisteliäästi Maijalle.

Se lause tukkesi Maijan kyynelten lähteen juoksemasta ja ankara sanasota olisi alkanut eukkojen välillä, jollei Sussu olisi käskenyt heidän hoitaa sairasta Marjettaa. Vaaleana, liikkumattomana makasi tuo nuori äiti vuoteellansa, mutta hänen lastansa ei näkynyt, ei kuulunut missään — se oli kokonansa kadonnut. Tyhjänä kellotti lapsen vasu rahin alla. Sitä katseltiin ja käänneltiin nyt tulen luona, ikäänkuin poika neulan tavoin olisi voinut pujahtaa päreiden väliin.

Hämmästyksestä melkein kivettyneinä katselivat Haapalan Sussu ja Lampelan Liisa toisiaan. Viimeinkin puhkesi Sussu sanoihin: "no onhan se vanha mies toki aina ennen jättänyt jotakin sijaan, jos ei muuta niin kissan pojan. En minä vielä milloinkaan, en saduissakaan ole sen kuullut lasta kokonansa korjanneen; vai oletko sinä?"

"En minäkään," vastasi Liisa tuskin kuuluvasti.

Ovensuunurkasta, vanhojen vastojen seasta alkoi nyt kuulua outoa vikisemistä. Tarkemmin katsottaessa huomattiinkin siellä nirisemässä pieni jonkin joutava olento, jolla ruumista oli vain nimeksi, parahiksi sen verran, että ihmishenki siinä voi asua. Se oli nurkassa melkein päälaellaan silloin, kuin Sussu sen sai sieltä ylösperkatuksi ja näkyi jo olevan ihan menehtymäisillään.

"Herrainen aika! Aivanhan se on musta," huudahti Liisa.

"Niin on, niin on, Jumala paratkoon! mutta milloinkapas se vaihdokas valkea lienee," sanoi Sussu. "Onhan tällä kuitenkin ihmisen haamu jälellä," jatkoi hän puhettaan. "Pää on tosin isohko, kuin vaivaistukilla kirkon isolla ovella ja muuta runnakkoa on tuskin sanan sijaksi, mutta kyllähän sen toki ihmiseksi tuntee."

"Ihmisen kaavahan tuolla näkyy olevan," lausui Liisa "mutta mihinhän rymällä niin kiire lienee ollut, jotta ei joutanut saalistaan vasuunkaan panemaan, lähätti vain nurkkaan?"

"Kirkkomaahan tietysti," vastasi Maija karsinasta, "kyllähän sillä kalenteri on selvillä, — mutta," keskeytti hän itseään, "miksi se sormiaan noin siristelee?"

"Tuleenhan tuo taitaa pyrkiä ja tulen sukuahan se onkin," vastasi Liisa.

"Sussu! Sussu, nipistä Herran tähden sen vasemman käden nimetöntä; ehkä se siitä taas rupeaa huutamaan ja paha tuopi oikean lapsen takaisin," neuvoi Maija, viimeinkin kömpien ylös lauteiden alta.

Sormea nipistettin ja poika saatiinkin taas täyttä suuta huutamaan, mutta paholaista ei sittenkään kuulunut kauppaansa purkamaan.

"Hupsut," sanoi Sussu "nythän on jo pyhä käsissä; eihän rietas enää uskalla liikkeelle lähteä. Lapsiraukka vaan huutaa itsensä kuoliaaksi, eikä tuossa henki näy kovin sitkeässä olevankaan. Tuskin se elää siksikään, että pappi ennätetään sitä kastamaan juosta."

"Pannaan hätäkasteesen; kukaties' se sillä muuttuukin oikeaksi ihmiseksi takaisin," ehdotti maalarin Maija.

Siihen suostui Sussukin ja koetti kädestä pudistamalla saada äitiä hereille pojallensa nimeä sanomaan, mutta pyörtynyt Marjetta ei niin hevin herännytkään. Poika alkoi taas uudestaan itkerehtää ja Sussu, kun luuli sen jo rupeavan kuolemaa tekemään, sanoi hätäisesti: "Maija, sinä, joka olet papissukua, kasta hänet, vaikka miksi, mut kasta pian, ett'ei rietas sen sielua saa, jos ruumiin veikin."

"No ei siinä ole velikultaa, kyllä minä kastan" lausui Maija mahtavasti, "mutta nimi?"

"Pane hänet, vaikka miksi," sanoi Sussu.

"Pannaan sen kaimaksi, joka vanhankin testamentin aikana itki ja Jerusalemin raunioilla valitti, koska tämäkin yhäti on äänessä," kiehitti Liisa toisten puheen väliin.

"Niinkö Moosekseksi," uteli Sussu?

"Ei, ei, vaan siksi toiseksi — mikä se nyt taas olikaan — se, jota provasti saarnoissaan ukoksi kutsuu, se valitusvirsien veisaaja — Jer— Jer— kah, kun en ny muista, vaikka ihan kieleni selällä pyörii," tuumaili Liisa.

"Jerikohan se oli," tiesi Maija.

"Ei se aivan niin taida olla," intti Liisa, mutta Maija tiuskasi vain: "ole vait', kyllä minä sen tiedän," rykäisi ja ryhtyi toimeen.

Maija kastoi pojan Jerikoksi ja melkeinpä oikealla tavalla kastoikin, luki vaan pari liikaa lukua pitkästä katkismuksesta ja lopetti sanoilla: "erinomattain tunnustan minä teidän edessänne, kunnioitettava, rakas herra, että minä kerran kiroilin, kerran puhuin riettaita puheita, kerran sitä eli sitä tein ja antakoon sitten sillänsä olla. Amen!"

Hartaasti kuuntelivat toiset naiset toimitusta. Sen päätyttyä Liisa kyllä huomautti tuon viimeisen kappaleen kuuluvan rippiin, mutta Maija sanoi sen kuuluvan kasteesen ja lisäsi: "ikäänkuin minä en sitä tietäisi, joka kuulun papissäätyyn ja osaan kastaa, vaikka ruotsiksi; tahdotkos kuulla: hevonen on hest, pappi on brest —"

"Olkaa vaiti mokomat kieliniekat", keskeytti Sussu "ja ruvetkaa virvoittelemaan toimetonna makaavaa Marjettaa".

Liisa ja Maija jättivätkin riitansa sikseen ja saivat vähitellen Marjetan tointumaan, kun oikein kilvassa hieroivat häntä vedellä ja yhdeksänmiehen-voimalla. — Heti toinnuttuaan kysyi Marjetta lastaan. Eukot kertoivat hänelle, mitä tapahtunut oli ja Marjetta rauhoittuikin jotenkin tyyneksi kuultuaan lapsen jo olevan kastetunkin. Kun muijat kuitenkin huomasivat sairaan sangen heikoksi päättivät he hakea papin häntä lohduttamaan, vaikka Marjetta ei millään muotoa tahtonut pastoria näin lauantai-iltana vaivata.

Liisa, joka asui lähimpänä ja siis ensiksi sai kirkkovaatteet päällensä, lähetettiin sille asialle. Sussu hoiteli lasta ja Maija parhaan taitonsa mukaan koetti lohdutella Marjetta raukkaa. Hän selitti: "kuolema sinulle onkin parasta, kun te olette niin köyhiä ja tuo lukkarikin maksaa kellonsoitosta niin vähän. Kuolemalla pääset kaikista huolista ja puutteista ja sieluparkasi joutuu rauhan majoihin.

Minulle saatat huoletta heittää päivän-näkemättömäsi en minä sitä pahan palvelukseen käytä. — Ensi talvi teille olisikin kova, sillä nyt on perin huono vuosi. Haapalassa oli tän'aamuna ollut riihi, eikä ollut lähtenyt, kuin hiukan neljättä karpioa sadasta, kaskimaan rukiita".

"Ei kuin neljättä nelikkoa kolmivaaksaisista", oikasi häntä Sussu.

"Kyllähän minä mielelläni kuolenkin, jos niin on Herran tahto, mutta entäs Taavetti ja lapsi — mihinkäs ne joutuvat?" sanoi Marjetta vesissä silmin.

"Ole huoletta heistä", vastasi Maija rauhoittavasti, "poika pistetään viereesi hautaan ja Taavetti on vielä nuori; kyllä hän toisen vaimon vielä saa."

Semmoisissa keskusteluissa kuului aika sinnes, kuin kylän väkeä alkoi keräytyä kellonsoittajan asunnolle. Liisa oli näet kotonaan kertonut kaikki ihmeet, mitä hönnissä oli tapahtunut ja kun nyt lauantai-iltana viikon työt olivat lopussa, niin riensivät ihmiset saunasta tultuaan vaihdokasta katsomaan ja kyynelillään papin sanoille suurempaa merkitystä antamaan.

Saapuipa viimein kellonsoittaja itsekin kotiin. Hänen kerallaan tuli eräs voinkerääjä eli saksa, jota Taavetti oli luvannut nousevalla viikolla opastella karjataloihin. Muukalainen antoi vaihdokkaalle vähän hammasrahaakin ja kun hänellä oli kädessä iso puupuntari, pyydettiin häntä pappia odotellessa lasta punnitsemaan. Mies suostuikin siihen. Kapalovyöstään pistettiin siis poika puntarin nokkaan killumaan. Mittaaja oli puntarin hankkia liian kauas perästä sysännyt ja alkoi pian pudistella päätänsä ja ihmetellä: "no nyt mie vast' ihmeiss' oun! Eihän tämä paina mitään koko poika".

"Eikö mitään? Hyvä isä armahtakoon! Eikö mitään, vaikka se jo on kastettukin?" huudahtelivat naiset.

"Painaa, painaa se hituisen kuitenkin", vakuutti voin ostaja lähemmäksi tulta siirryttyään, "mut onkohan neljänneksen alle, vaiko päälle viiden naulan, sitä en osaa niin viti varmaan sanoa, mutta olla voina, niin polttinan siitä antaisin, tulipa sitten tappio tahi voitto".

Toiset läsnäolijoista väittivät pojan painavan neljänneksen päälle, toiset neljänneksen alle viiden naulan ja mittailivat häntä käsivaralla. Oikein yksimieliseen päätökseen ei kuitenkaan ehditty tulla, ennenkuin Liisa jo toi pastorin, joten tuo painava kysymys täytyi jättää ratkaisematta.

Yleisen hiljaisuuden vallitessa valmisti sitten pastori, tuo kunnon vanhus, Marjetan viimeiselle matkalle ja puhui muutamia sydämestä lähteviä, lämpimiä sanoja lohdutukseksi Taavetille, kun tämä kuulleessaan vaimonsa tunnustautuvan vikapääksi kaikkiin synteihin, rupesi nyyhkyttämään. Hiukan kummasteltuaan pojan outoa nimeä mutisi pastori: "*nomen et omen* (nimi ja enne)", mutta vahvisti kuitenkin kasteen ja mainitsi maalarin Maijan "tässä asiassa oikein tehneen", josta Maija ei aivan vähää ylpeillyt. Ottamatta mitään vaivoistaan lähti pastori rauhassa kotiinsa ja kyynelsilmin tunnustivat kyläläiset: "kyllä se tuo meidän pastori on kelpo ukko ja oikea hengen mies, eikä mikään mammonan orja. Kaikkivaltias jatkakoon hänen elämänsä päiviä!" huokasivat vielä muutamat.

Vähitellen hälveni muukin joukko. Ainoastaan Iso-Tiina, haudankaivajan vaimo, jäi muita jälemmäksi kehottaakseen Taavettia menemään voin ostajan kanssa pitäjäälle.

"Mitäs siinä aprikoit", sanoi hän, "mene, mene vaan hörymättä; etkähän juuri kotonakaan voi miksikään avuksi olla. Mikä on sallittu, se on sallittu ja kyllähän me sinuttakin ruumiit siunattuun maahan saamme ja voithan, jos ei rahaa ole, Mikolle korjata kenkiä haudan kaivamisesta. Paitsi sitä pitäähän sinun itsesikin joutua kotiin sunnuntaiksi, jolloin heille: "levätkööt he vahvass' rauhass'" luetaan — tähän aikaan ovat rahat tiukassa, pitää ottaa silloin, kuin saa. Mikä on sallittu, se on sallittu, eikä kukaan voi kuolevaa lähtemästä estää ja pitäähän sitä meidänkin saada jotain ansaita, niin jotta mene sinä vaan." — Sen sanottuaan lähti Iso-Tiinakin matkaansa, kiroten mennessään "mokomia varpaisia, joissa ei mitään suun kostuketta annettu." Sairaan luokse jäi vain Taavetti ja Haapalan vanha Sussu. — Niin päättyi ensimmäinen päivä vaihdokkaan elämässä.

III.

Aivan tarpeetonta huolta olivat kyläläiset ja varsinkin Iso-Tiina pitäneet Puna-Marjetan ja hänen poikansa maahanpaniaisista. Seuraavana lauantaina palatessaan pitäjäältä, näki näet Taavetti paremman puoliskonsa saunapuita pilkkomassa. Vipuheijassa, lähellä Marjettaa veteli pikku mies unta ja vielä samana iltana hierottiin hänestä "harjakset pois hiivalla", niin ainakin Sussu kertoi. Kaulaan pantiin seitsenvärisistä langoista solmittu "taikeanauha" silmäysten estämiseksi, sillä, Kissa-Kerttu, Ison-Tiinan sisar, oli sanonut silmäykset sangen vaarallisiksi lapsille ja itkettäjä varmaan vaivaisi lasta, jollei sillä taikeanauhaa kaulassa ollut. Huolimatta siitä tuli itkettäjä kuitenkin, eikä se eronnut lapsesta, vaikka Kissa-Kerttu, kuinka haltioissaan olisi tepastellut. Ison-Tiinan täytyi itsensä tulla lasta "piästämään" ja hän mittailikin monta kertaa pojan pituuden vasemmasta pikkuvarpaasta oikean käden peukaloon, ottaen aina aika ryypyn joka vaaksan päästä.

Sillä retkellänsä näki Tiina, joka oli niin kehakka ihmisiä siunattuun maahan saattamaan, miten vaihdokas, vaikka turhaan, koetteli opetella varpaidensa makua tuntemaan. Hänenkin täytyi, otettuaan pullosta pienen "Silmänkääntäjän", myöntää: "elämään se rupeaa. Katsos vaan! elämään se rupeaa, mutta mikä on sallittu, se on sallittu".

Niin oli sallittukin, että lapsen piti elää, mutta muutamien vuosien perästä täytyi Ison-Tiinan itsensä erota elämästä keskellä rakkainta tointansa, viinankeittoa, ennenkuin ehti kokiaisiakaan maistella.

Pieni Jerikokin oli Tiinan hautajaisissa. Vilusta väristen seisoi hän äitinsä kanssa lumisella hautausmaalla, matalalla multavallilla, joka Ison-Tiinan erotti elävistä. Katkeroita kyyneliä itki poikaraukka, kun Ison-Tiinan arkun päälle ajettiin niin paljo multaa, "että ihanhan se hukkuu", kuten hän sanoi.

Puna-Marjetta lohdutteli kieliparkkua poikaansa ja lausui: "kummallista, jotta tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman maiden välillä ja korkea kirkkoharju erottaa vain Sormulan ja Lampelan maat toisistaan. Ja vieläkin kummallisempaa on minusta se, että minä nyt seison tässä Ison-Tiinan haudan reunalla, minä pikkuinen raukka, vaikka Tiina jo vuosikausia sitten oli Mikkonsa käskenyt sinulle ja minulle kirkkomaassa sijaa valmistamaan. Olipa hän vielä niinkuin vähäisen äkeissään, kun me emme silloin vielä hautaa tarvinneetkaan. Mutta eihän sitä meilläkään ole rautaa rinnassa; kerran kaataa se meidätkin, aikaa vaan emme tiedä milloin. Niin on, kuin vainaja sanoikin: mikä on sallittu, se on sallittu, sillä "kirjava tikka metsässä, ihmisen ikä kirjavampi".

Heti sen perästä kääntyi Marjettakin vuoteen omaksi. Kahden kesken Jerikon kanssa sai hän kotona viettää ikävät päivänsä, kun Taavetti oli päiväkaudet kylässä työnansiolla. Silloin painoi äiti poikansa sydämeen monta hyvää neuvoa, vaikka tämä ei niitä kaikkia ymmärtänytkään.

Eräänä iltana pilkisti kirkas, yksinäinen tähti taivaalta mökin ainoasta akkunasta sisään. Vilkkuvalla valollaan näytti se ikäänkuin viittaavan Marjettaa luoksensa tulemaan. "Poikani", lausui sairas "näetkö, miten tuo kaunis tähti kutsuu minua tykönsä taivaan korkeaan kuoriin".

Poika myönsi näkevänsä ja sanoi: "mutta viittasivatpas ne tähdet silloin, kesällä, kuin isän kanssa Kissa-Kertun mökillä käytiin, viittasivatpashan nekin Keidaslammin pinnalla; mutta eihän ne taivaasen kutsuneet; eihän äiti?"

"Ei poikaseni", vastasi äiti hymyillen, "ei ne todellakaan taivaasen kutsuneet, mutta kun syksyllä, ennenkuin talven kolkkous luonnon kuolettaa; kun silloin pimeys peittää vaippaansa koko maan, niin kehottavat nuo ylhäällä vilkkuvat valot meitä luoksensa liihoittelemaan, mutta pimeys ei tahdo sitä. Sentähden luopi yön valta tumman järven tyynelle pinnalle samalta näyttäviä tähtiä, kuin ylhäälläkin on ja koettaa viekoitella ihmisiä niitä tavoittamaan, — mutta luuletkos, että jos ken syvyyteen syöksyisi, sieltä tähdet käsittäisi?"

"En", vastasi poika hiukan mietittyään, "ei siellä järven pohjassa muuta ole, kuin kiviä ja soraa".

"Niin, paljasta soraa ja kiviä siellä vain on", myönsi Marjetta, "mutta kuitenkin syöksyy moni syvyyteen ja vasta liian myöhään huomaa pettyneensä.

"Miksi ne sitten sinne hyppäävät", kysäsi Jeriko?

"Siksi, että alaspäin on helpompi mennä, kuin ylös todellisia tähtiä kohden", selitti äiti, "ylöspäin ei näet siivittä voi kukaan kohota".

"Mutta ethän silloin sinäkään voi ylös tähden tykö mennä", lausui poika korkeuteen silmäillen?

"Voin", vastasi sairas, "kyllä minä voin, sillä minä olen saanut uskon kautta toivon siivet ja niillä siivillä voipi synnin merestä kohota paljoa korkeammallekin, kuin tähtitarhoihin".

"Eihän sinulla ole siipiä," väitti poika.

"On, vaikka sinä niitä et vielä näe, etkä ymmärrä," selitti äiti, "ja minä luulenkin kohta kohoavani teidän tyköänne tuonne ylös." — Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "lupaapas minulle Jeriko, ett'et rupea koskaan tavoittelemaan syvyydessä päilyviä tahteja, vaan pyrit aina valoa kohden."

"Kyllä, jos minulla vain siivet olisi," lupasi lapsi.

"Siivet, joita tarkoitan, sinä kyllä saat aikanasi, jos itse tahdot ja tahdothan sinä?" lausui äiti.

"Tahdon," sanoi poika, "tahdon tietysti ja sittenhän pääsen vaikka minne, vaikka kuuhun sen tervaajan sieltä pois ottamaan."

Keskustelun aikana oli kuu noussut ja lempeällä valollansa valasi huoneen sisustaa. Poika katseli sitä tarkasti, nähdäkseen liikkuiko kuun ukon käsi ja liikkuvanpa se näyttikin. Silloin sattui taivahalla tähti lentämään ja poika kääntyi äitiinsä, kysyen: "kukahan nyt lienee enkeliksi päässyt?" — Äiti ei vastannutkaan enää. Liikkumattomana lepäsi hän kullan keltaisilla oljilla. Kuun säteet kirkastivat Marjetan lempeät, hymyilevät kasvot sangen ihaniksi ja olista taittuvat säteet muodostivat ikäänkuin kehän niiden ympärille.

Kun ei poika yhä uudistettuihin kysymyksiinsä enää vastausta saanutkaan, tunsi hän vaistomaisesti äidin jo lähteneen ylös valon valkamille. Katkerasti itki hän, koetellen hyväilyksillään äitiä herättää. Kun ei muu auttanut, lupasi poika, ett'ei hän enää milloinkaan luvatta juoksisi maantiellä ajajoita katsomaan. Kaikki oli turhaa ja muutaman päivän perästä sai hän äitinsä haudalla muistella sanoja: "kummallista, jotta tuo noin matala harju on raja-aitana elämän ja kuoleman välillä," mutta nyt hän ei itkenyt, sillä tiesihän hän äitinsä enkeliksi tulleen.

Haudalle pystytettiin pienoinen puuristi, johon painokirjaimilla oli piirretty sanat: "tässä lepää kellonsoittaja Taavetti Kaikusen Marjetta, joka kuoli viime torstai-iltana." — Sivukulkiessaan myhäilivät ihmiset tuolle ristille, mutta vaihdokkaan mielestä opetti se kaikille jälkeen jääneille samaa, kuin hänen äitivainajansa oli hänelle muistuttanut: että ihmisen on aina pyrkiminen korkeuteen, johon ristin sydänpuu viittasi. Monasti päättikin hän seurata äitiänsä sinne, sillä mahtoihan siellä olla hyvä, koska äiti oli raskinut hänet jättää sinne mennäksensä.

Jerikolla itsellään ei nyt enää kotonansa ollutkaan kovin hyvä olla. Päiväkaudet sai hän siellä viettää yksikseen, kun ei vielä kyennyt isäänsä työhön seuraamaan. Ikävät olivat pojalle päivät, eikä niistä hänelle juuri hyötyäkään ollut, vaikka yksinäisyyden sanotaan olevan suurten aatteiden äidin. Isäkin oli toisinaan niin kummallinen, eikä poika ymmärtänyt kaukaan syytä siihen. Kerran selvisi kuitenkin se seikka, kun isä antoi hänelle putelin ja rahaa ja käski mennä Kissa-Kertulta ostamaan viinaa. Poika totteli. Repaleisissa riikineissään lähestyi hän mökkiä, jossa Kissa-Kerttu asui. Tultuaan mökin luo näki hän siellä koko joukon muita poikia rakentamassa lumilinnaa. Pojat olivat niin ahkerassa työssä, ett'eivät kotvilleen heitä katselevaa vaihdokasta laisinkaan huomanneet, mutta viimein keksi hänet Risto, Kissa-Kertun toivorikas perillinen.

"Hei pojat," huusi hän "tuolla on vihollinen kurikka kädessä; se varmaan aikoo valloittaa linnamme. Annetaanpas sille hiukan papuja." — Nyt alkoi Jerikoa kohden tuiskuta toinen toistaan kovempia lumipalloja. Alussa koetti poika pakenemalla niitä välttää, mutta kun toiset huomasivat sen, töytäsivät he perässä ja Jerikokin rupesi puolustautumaan.

"Vastarintaan se rupeaa", huudahti Risto ja edellimmäisenä lähti hyökkäämään yksinäistä raukkaa kohden, lasketellen suustaan, mitä ilkeintä osasi. Jeriko heitti häntä pallolla vasten silmiä, mutta se oli öljyä tuleen. Risto hyökkäsi päälle käsikähmään, mutta toinen piti miehuullisesti puoltaan. Muut pojat saapuivat Ristolle avuksi ja siinä he hangessa yksin tuumin vierittelivät poikaa, nimitellen häntä "vaihdokkaaksi, rymän mankaraksi, hönnin hassuksi" ynnä muuta, ynnä muuta.

Vaihdokas-parka rukoili, itkikin päästäkseen pois, mutta se oli turhaa. "Kas tätä mamselia vaan", lausui Kotilan Aapo Jerikoa tölmien. Silloin pikastui vaihdokaskin ja iski soimaajaansa putelilla, jota hän koko temmellyksen ajan oli toisessa kädessään pitänyt.

"Tuos' on sinulle mamselista", sanoi vaihdokas lyödessään ja huomattuaan, että Aapo poistui, alkoi hän toisiakin aseellaan hutkia. Heikko lasi rikkaantui pian ja leikkasi vielä särkyessään vaihdokkaan käden niin, että siitä verta virtana vuoti. Risto, joka viimeisen kolahduksen oli saanut, taisi luulla veren itsestään vuotavan ja täyttä suuta itkeä kollotellen juoksi hän äitinsä luo mökkiin.

Kissa-Kerttu kiiruhti sieltä heti poikansa avuksi ja vaihdokas sai oikein koron kanssa takaisin ne kolahdukset, joita hän oli ennättänyt toisille pojille antaa. — Rahansakin oli poika taistelun aikana kadottanut, eikä Kissa-Kerttu hänelle antanut aikaa niitä etsimään, vaan käski suoriutumaan "sen pisaan ja kiirevilkkaan joudukin sinne sen muoska", sanoi hän.

Rahojen ja särkyneen pullon vuoksi ei Jeriko uskaltanutkaan palata isänsä luokse, vaan piilottautui Lampelan saunaan. Siellä mietti hän tilaansa ja vaikka miten olisi koetellut päätänsä vaivata ei hän voinut myöntää olleensa väärässä puolustaessaan itseänsä. Hänelle juohtui mieleen: mitähän äiti tästä nyt sanoisi ja siltä hänestä tuntui, ett'ei äiti kuitenkaan lyönyt olisi, jos hän hiukan olisi torunutkin. Sitten juohtui taas mieleen lantit ja säretty puteli ja hän päätti lähteä pois, kauas pois ja olla siellä, kunnes kasvaisi suureksi ja sitten tulisi hän kotiin ja toisi isällensä oikein suuren möhömahaisen putelin, niin suuren, kuin se, josta provasti alttarilla kirkossa viiniä kaasi hopeapikariin. Vielä toisi hän rahaakin, hyvin paljon rahaa, valkeita ja ruskeita, isoja ja pieniä rahoja ja Kotilan Aapolle antaisi hän yhden hyvin suuren rahan sovinnoksi, mutta Kissa-Kertun Ristolle ei hän antaisi mitään. Sitten sekoittui vähitellen kaikki sekaisin. Rikkinäiset pullot, joita Kissa-Kerttu alttarilla provastille tarjosi ja Risto messukasukkaan puettuna ahdisteli häntä ja hän pakeni lumilinnaan ja hyppäsi hyvin isoon puteliin ja sitten kaiken hyvän lisäksi tuli äitivainaja ja viittasi ylöspäin. Jeriko koetti putelin kaulasta tunkeutua ulos, mutta ei sopinutkaan enää, sillä hän oli kasvanut siellä suureksi mieheksi. Tuommoisia sekavia kuvia vieri vaihdokkaan editse sekaisin, kunnes hän muuttui pieneksi hiireksi, jota ruma punainen kissa hätyytti. Se tuli yhä likemmäksi; nyt se jo kohotti käpälänsä tarttuakseen hänen niskaansa, hui, kuinka se puristi kovasti!

Kiljahtaen hyppäsi vaihdokas penkiltä ylös. Hänen edessään seisoi isä, joka käytyään Kissa-Kertun mökillä oli jälkiä myöten tullut etsimään poikaansa saunasta. Silmät vihasta hehkuvina tiuski Kaikunen: "missä rahat? missä puteli?" Poika parka koetti miten parhaiten taisi onnettomuuksiansa selitellä, mutta niitä kuulematta tempasi isä nahkavyön vyöltänsä, jolla huimi poikaansa kyllikseen. Kentiesi hän ei olisi herennytkään, joll'ei talon väki, itkun kuultuansa, olisi kiiruhtanut saunaan ja pelastanut poikaa mielettömän isän käsistä.

Vihdoinkin käski Taavetti poikansa kotiin menemään, hän lupasi itse tulla jälestäpäin. Vaihdokas totteli, vaan hän päätti kotiin tultuaan sytyttää koko kodin tuleen, ett'ei isä mitään löytäisi sinne tullessaan muuta, kuin tuhkakuopan, — sillä viha synnyttää aina vihaa. — Kotona, kuopassa oli kaikki ennellään. Kuu valaisi sitä aivan, kuin tuona iltana, jona äiti oli kuollut, eikä vaihdokas enää kostotuumiansa muistanutkaan. Päinvastoin istahti hän rahille ja itki katkerasti — hän tunsi ensi kerran eläessään olevansa kaikkien hylkäämä, olevansa onneton.

Isä ei sinä iltana saapunutkaan kotiin ja iltasetta täytyi pojan laskeutua levolle. Siitä lähtien tapahtui se useinkin. Joskus viipyi Kaikunen useampia vuorokausia kotoa poissa ja kun hän tuli kotiin, ei hän voinut pariin päivään mihinkään ryhtyä, kiroili vain milloin köyhyyttänsä, milloin Kissa-Kerttua ja toisinaan koko maailmaakin. Silloin sai ainakin Jeriko itse pitää huolta ruoastansa. Hän kävi kerjuulla, "maailman koulussa", kuten sitä sanotaan.

Siten kului taas lähes vuoden päivät. Eräänä iltana oli Kaikunen tapansa mukaan reuhaten saapunut kotiinsa aivan verissä. Jeriko ei uskaltanut kysyä häneltä syytä siihen, vaan ennen pitkää selvisikin asia. Armolline komsarjus tuli näet heti perästä ja Kaikunen sidottiin nuoriin. Sen verran sai poika asiasta tolkkua, että hänen isänsä oli Kissa-Kertun mökissä lyönyt Mustaa-Heikkiä, joka nyt oli kuoleman kielissä.

Aamulla lähti vaihdokas taas kylälle ruokaa pyytämään. Hän aikoi poiketa ensiksi Tiistilään mutta kun hän aukasi veräjää, huomasi Pikku-Kaisa hänet ja itkien juoksi pakoon, kuin olisi jonkun mörön nähnyt. Tiistilän isäntä tuli portaille ja heiluttaen haravansa vartta karjui hän: "avaahan vielä kerran meidän ovea, sinä murhamiehen pentu, niin tästä saat".

Koskiko isännän kovat sanat, vaiko Pikku-Kaisan pelästyminen enämmän vaihdokkaasen, sitä ei hän itsekään olisi osannut sanoa, mutta apealta tuntui vaan hänen mielialansa. Hän istahti yksinäiselle kivelle tien viereen ja tunsi olevansa liikalainen näillä tienoilla. Hän muisteli, oliko kukaan hänelle hyvää sanaa sanonut sitten äitinsä kuoleman, mutta ei muistanut sitä kenenkään tehneen. Vimmoissaan toivoi hän itsensä julmaksi jättiläiseksi, että voisi viskata hirmuisen suuria kalliojärkäleitä talojen ja niiden asukasten päälle, niinkuin jättiläiset muinoin olivat tehneet. — Nälkä herätti pojan viimein noista mietteistä ja hän päätti vielä koettaa onneaan Kotilan talossa.

Siellä ei hän päässyt edes pihaankaan, sillä Aapo ja eräs rengeistä usuttivat talon koiran hänen päällensä. Emäntä torui heitä tosin, mutta renki vain nauroi ja sanoi: "eihän sillä rymän mankaralla kuitenkaan sielua ole, vaihdokashan se on".

Pojan täytyi tyhjin vatsoin palata kotiin. Hän hämmästyi, kun näki savun nousevan torvesta ja Kissa-Kertun Riston loikovan päiväpaisteessa kuopan katolla. "Hoi vaihdokas", huusi Risto Jerikolle, "nyt meistä tulee veljekset, mutta, jos sinä vielä minua aiot lyödä, niinkuin lumilinnan luona talvella niin, niin —"

Jeriko ei kuullut enämpää, vaan luikahti kuoppaan. Siellä emännöi Kissa-Kerttu, aivan kuin kotonaan. Hän kysyi jokseenkin äreästi tulijalta: "joko sinä olet syönyt?"

"En", vastasi poika kyynelsilmin. "Tiistilän isäntä uhkasi antaa haravasta ja Kotilan Aapo usutti Hallia päälleni".

"Vai niin se Tiistiläinen peuhaa, se ulkokullattu väkäleuka! Tokko sinä häntä edes vastustit, sitä kerettiläisprofeettaa?" lasketteli Kissa-Kerttu.

Vaihdokas selitti kiittäneensä kauppojansa, kun pakoon pääsi, josta Kissa-Kerttu ärtyi häntä oikein sättimään. "Ei sinussa, mokomassa retuksessa, ole miestä niin kynnen mustaisen vertaa, ihan olet, kuin ilmoinen äitisi, semmoinen jäniksen kaima. Olispahan Risto siihen sattunut, niin olisi se körttinuttuinen Tiistilän peto saanut nimensä kuulla, jott'ois korvansa tilliä kotveroisen soineet; mutta mitäs sinusta! Ei sinusta kuuna kulloisna päivänä tule henkesi elättäjää, vaan olet aina liikana hirtenä meidän huoneessa".

Risto oli tullut sillä välin myös sisään ja nähtyään vaihdokkaalla vaskisen napin paidan rinnassa, alkoi hän tinkiä sitä itselleen. Kissa-Kerttu käskikin Jerikon antamaan sen Ristolle. — "Mutta mitäs isä sitten sanoo", rohkeni vaihdokas muistuttaa?

"Sinun isäsi on nyt minunkin isäni ja minun äitini sinun äitisi," selitti Risto "ja sentähden pitää sinun minua totella; pitäähän äiti?"

"Pitää," myönsi äiti ja kun poika ei tahtonut vieläkään napistaan luopua, tarttui Kissa-Kerttu hänen tukkaansa sanoen: "vai et sinä tottele äitiäsi, kyllä minä sinut opetan."

Vaihdokkaan mieli kävi napin tähden vielä surullisemmaksi entistänsä ja hän tuumaili: "minun äitini on jo kirkon haudassa."

"Niin vaan, kunpa isäsi löi Mustaa-Heikkiä, jotta se vasta yöllä siitä selvisi ja kun Tiistiläinen ajoi meidät tän' aamuna mökistä pois, niin pitää isäsi ottaa äiti omakseen ja minut myös, jott'emme me vierasmiehiksi käräjissä kelpaisi ja isäsi tuopi meidän tavaratkin kohta tänne," kertoi Risto. Sitten sanoi hän äkkiä vaihdokkaalle: "nytpä tiedän, mistä sinä tämän korean napin olet saanut. Sinä olet sen varastanut vääpeliltä; olethan?"

"En, minä sen löysin maan tieltä," vastasi vaihdokas, vaan epäillen pudisti Risto päätänsä.

Senlaista oli sitten vaihdokkaan elämä parin vuoden ajan. Ylenkatsetta sai hän osakseen kylässä, huonoa kohtelua kotona. Varsinkin näkyi Risto luulevan itsellään olevan vastaansanomattoman oikeuden kiusata vaihdokasta. Itsekin tottui Jeriko pitämään itseänsä jonkinmoisena liikalaisena ja vajosi vähitellen huolimattomuuteen ja tylsyyteen. Vihaa ja katkeruutta kasvoi hänen pieneen sydämeensä ja hän inhosi noita renttuja, joita lakkaamatta tuli ja lähti, sillä Kissa-Kerttu harjoitti yhä kapakoitsemistointansa. Isä oli erotettu kellonsoittajan toimesta ja häntä käytettiin vankien piiskurina. Harvoin näki Kaikunen enää muuta selvää päivää kuin piiskauspäivän ja pojastaan ei hän selvänäkään mitään välittänyt. Jerikoa ei siis lämmittänyt yksikään rakkauden säde ja rakkauttahan pieni ihmistaimi tarvitsee paljoa runsaammin, kuin päivän valoa nuo "auringon nielijöiksi" sanotut etelämaiden ihanat tuberosit ja dahliat. — Hellä ja huolekas hoito yhdessä rakkauden kanssa, ne kehittävät ihmisestä jotain hyödyllistä ja kaunista, samoin kuin kevätauringon säteet loihtivat röhmyisestä omenapuusta esiin puhtaita kukkia ja hedelmiä, mutta Jeriko ei niitä saanut nauttia.

Oli sentähden onneksi pojalle, kun Kissa-Kerttu viimein, pojan noin kymmenvuotisena ollessa, tuskastui häneen niin, ett'ei voinut enää Jerikoa mökissä kärsiä, vaan toimitti hänet paimeneksi Sormulaan. Siten pääsi poika hengittämästä kotimökkinsä siveellisesti turmelevaa ilmaa, sillä Sormulalla, kuten muillakin vankoilla taloilla, oli oma karjamökkinsä kaukana salomaalla järvien takana ja sinne lähetettiin vaihdokaskin. Tuo paikan hankkiminen oli ainoa äidillinen työ, jonka Kissa-Kerttu pojintimallensa teki.

IV.

Iloisena jätti Jeriko kotikylänsä. Hänen äidiltä perimänsä isot, syvät silmänsä oikein hohtivat riemusta, kun hän eräänä varhaisena kesäkuun aamuna matkaan varustettuna, seisoi Sormulan navettakartanon edustalla kärsimättömästi odotellen lähtömerkkiä. Vihdoinkin viimein oli karja kunnossa ja ajopatukat viuhahtivat ilmassa. Kuivasti narahti veräjäportti pojan sitä perästänsä sulkiessa, mutta hänestä oli tuo ääni suloista soittoa; nyt rohkeni hän täysin siemauksin hengittää tuoresta aamuilmaa ja parempien aikojen toivo täytti hänen sydämensä.

Karja-Anni, Mataleena ja Maitomäen Pekka ryhtyivät heti vilkkaasen keskusteluun keskenänsä. Siten sai vaihdokas rauhassa matkatoveriensa kysymyksiltä, vaipua haaveksiviin mietteisinsä. Hän ajatteli mennyttä elämäänsä ja iloitsi siitä, ett'ei äitipuolensa nyt tuolla salolla enää olisi häntä kiusaamassa, vaan hän saisi yksin, karjan kanssa, metsissä elellä päiväkausiin näkemättä noita ihmisiä, jotka häntä olivat kiusanneet.

Aamu oli sangen kaunis. Metsä tuoksahteli niin raittiisti tuskin tuntuvassa aamutuulessa ja linnut, nuo sinisalojemme siivekkäät laulajat visertelivät oksilla iloisesti peippelehtäen. Kiilusilmäinen sisilisko, lehmiä säikähtäen, puikeltihe ruohokkoon kauemmaksi karjotiestä. Kukkasten kuvussa kimalsi kastehelmi, jota auringon, hienon autereen läpi paistavat säteet kultasivat. Edempänä, kumpujen rinteillä lainehti himmeää, terhenistä päivän sauhua; kaikki veden selätkin saarineen, niemineen olivat kiedotut läpinäkyvään utuiseen harsoon. Sydänmaan hallaisilta soilta kiirehti vilkas puronen, kivikon kautta solisten kirkasvesisen järven laajaan syliin, ikäänkuin olisi se pelännyt myöhästyvän hautaansa ehtimästä.

Silloin tällöin nykäsi joku hatasarvi tiepuolesta tukkosen tuoretta ruohoa tahi tavoitti suullaan äsken lehteen pahennutta koivun oksaa. "Viuh, vauh", äänsi silloin Pekan vitsa ja verkallensa jatkoi matkue kulkuaan. — Tuossa seisahti karjan perässä källeröittelevä mullikka maistelemaan lietteen rantaista pitkää heinää. Sen viereen asettui vaihdokaskin imehtimään lähteen silmässä kuvautuvaa kuulakkaa taivasta ja muistelemaan viimeistä keskusteluaan äitivainajansa kanssa.

He jäivät muista jälelle, mutta jo huomasi Mataleena joukon jakautuvan. Hiukan toruvalla äänellä huusi hän heleästi: "poika! aja mullikka karjaan, äläkä itsekään kaikkia hettehisen heiniä syö!"

Jeriko kiinnitti matkalla höllittyneet konttinsa viilekset paremmin selkäänsä, lyödä ropsahutti virsuparillaan viivyttelevää elikkoa ronkolle ja kiiruhti sitten kilpaa mustan ystävänsä kanssa toisten perästä.

Leikkiä laskien kului matka melkein huomaamatta siksi, kuin jo oltiin Järv'salmen sillalla. Siinä yhtyi seuraan Salmelan karjakin saattajoineen ja paimenineen. Nekin pyrkivät järvien tuolle puolen, vaaran-maille, sillä siellähän on runsaasti voimakasta rehua eläimille ja viatonta huvitusta sekä karjakoille, että paimenille. Iltapuolella päivää saavuttiinkin tuonne sinisalojen syliin. Kukin joukko ajoi karjansa talonsa maitomökille ja nyt alkoi vilkas liike noissa syrjäisissä, tavallisesti hiljaisissa asunnoissa.

Lähdekaivon kupeella hankasi joku tytöistä valkoisella hiekalla pyttyjä, toinen puhdisti siivilää, kolmas keitti katajavettä, jolla isot piimäkorvot, hinkit ja hulikat huuhdellaan. Paimenet koristelivat haavan lehdillä ja pihlajan lehvillä huoneita ja matkasta väsyneet lehmät märehtivät tyytyväisinä kesantopellolla.

Työskennellessä kerrottiin kirkonkylän uutisia, kihlauksia arvosteltiin, tiedusteltiin kuka sen ja sen talon karjakoksi täksi kesäksi tulee ja kaikenlaista semmoista. Jokaisella näytti olevan jotain tekemistä ja vasta uuden talouden jommoiseenkin kuntoon saatua muistettiin vatsan vaatimuksia. Lehdistä tuoksuvassa ruoka-aitassa nautittiin sitten tosin yksinkertainen, mutta makuisa ja iloisilla kokkapuheilla runsaasti höystetty atria. Syötyä lähtivät karjan saattajat kotimatkalle, jättäen vaalijat ja paimenet nauttimaan saloelämän kesäistä suloutta.

Hauskaa onkin tuo idyllinen elämä metsien sylissä. Paimenet kisailevat marjoista punoittavilla ahoilla, joita pitkin kevyt; aikaiset vasikat juosta vipeltävät sillä aikaa, kuin vanhemmat eläimet syövät siimeksessä. Poikanulikat paukuttelevat viidakossa ukonnuijaa, syläisten alakivelle pannulle koivun hiilelle ja samalla iskevät päälle pienellä mukulakivellä. Säikähtyen hypähtävät tyttöset tarhaleikistään ja kieltelevät vallattomia poikia, mutta yhä raikuvat rotkot pamauksista, eivätkä metsän heiluhännät uskalla kourusarvia lähestyä. Toisinaan käpyää uskalias poika korkeaan oravikuuseen, jonka latvasta sitten toitottaa pitkällä tuohitorvellansa. Heti kuuluu vastauksia kaikilta ilman suunnilta. Linnut, ajellen surisevia hyttyisparvia, livertelevät humisevassa kuusikossa ja käet kukkua helkyttävät lehtorinteillä. Jonkun kallion nyppylältä kajahtaa koivutorven eli paimen huilun soinnukas sävel ja karjan kellot säestävät sitä kilkatuksellaan. Ne ovat luonnon lapsien laulajaiset salon sydämessä.

Kun aurinko on lounaa lähennyt, lakkaavat tytöt leikistään ja sammuttavat paimensavun sil'aikaa, kuin pojat keräävät kunkin karjan eri ryhmään. Karjat käännytetään kotia kohden ja iloisesti huhuillen kävelee paimen perässä. Tyytyväinen on hän mielessään, sillä hän tietää kotona voileivän ja lämpimän maidon odottavan itseään palkinnoksi siitä, kun hän tyhjentyneesen eväskonttiinsa on kerännyt kaikenlaista tarviskalua.

Jerikollakin oli jo ensimmäisenä paimenpäivänänsä kaikenmoista kampsua Karja-Annille tuomisiksi. Kontissa oli hierinpuu, kerä huosiaintuohta, vispilä, melkein valmis tohvelipari ja kädessään kantoi hän pienoista pihtiin pistettyä käärmettä. Leppikummulle näki poika lehmisavun jo palavan kesannolla. Sinertävänä nauhana kohosi siitä savu yläilmoihin. Tuon tuostakin torahdutti paimen torveensa, että Karja-Anni tietäisi suolakopan kanssa tulla karjaa vastaan. Veräjää avatessaan näki Jeriko Annin jo mökistä lypsylle kiiruhtavankin. Hymyillen läheni Karja-Anni paimenta. Kainalossa oli karjakolla lypsinkiulu, jonka korvassa riippui rasvasarvi, sillä nännit ovat ennen lypsämistä voideltavat. Päästyään pojan luokse hurautti karjakko yht'äkkiä kiulustansa vilua vettä paimenen päälle sanoen:

      "Mimerkki metinen muori.
      Tapiolan vaimo tarkka!
      Mettä maidosta sinulle,
      Simoa salojen eläjä,
      Vettä karjan katsojalle
      Pikkuiselle paimenelle
      Kannan minä kiulussani
      Runsahasti rainnassani:
      Kun annat kuuta karjalleni,
      Lilliä mun lapsilleni,
      Minä kiiltoa sinulle,
      Sikiöillesi simoa
      Kannan kaikkina kesinä,
      Hilailen hyvillä säillä,
      Vaikk'en maitoa halua,
      Enkä voistakaan välitä.
      Poika kielasti sinua,
      Valehti vanhukselle
      Minun voita vuottavani,
      Kermoa kyseleväni,
      Sinut petti paha paimo,
      Märkähattu, kaksikieli,
      Se on itse maidon juoja,
      Rakastaja rasvakeiton,
      Hälle annan härkinpuusta,
      Varvun päillä varvikosta,
      Minä häntä härkittelen
      Koivun oksilla opetan,
      Valelen vilulla veellä,
      Lähdeveellä lämmittelen."

Sen sanottuaan nauraa kikatti Anni niin imelästi kepposelleen, että kyyneleet silmissä kiilsivät, mutta paimen-parkaa ei vain naurattanut. Hän ei tuntenut paimentapoja, eikä tiennyt paimenta aina ensimmäisnä paimenpäivänä kasteltavan. Senpä vuoksi seisoikin hän hetkisen Annin edessä, avossa suin ihmetellen, mitä moinen vastaanotto merkitsi. Jotain koivun oksilla opettamisesta oli hän kuullut Karja-Annin lorusta ja peläten kohta ryhdyttävän siihen toimeen, alkoi hän "mi saatua väkeä" juosta takaisin metsään, jättäen kaikki tuomisensa maalle maan hyviksi. — Maitomäen Tiina, joka Pekkoinensa talvellakin asui karjamökissä, oli juuri tulossa kesannolle Annia auttamaan, kun huomasi Jerikon väärillä säärillänsä viidakkoon päin pinttävän. Tiinasta oli pojan juoksu niin lystikästä, ett'ei hän malttanut itseään hillitä, vaan kädet polvia vasten purskahti hillimättömään nauruun. Sikke-muori, Pekan anoppi, ei myöskään jaksanut mökissä pysyä, vaan kiiruhti katsomaan: "miksi toisilla niin imelä säkki leuan alla oli," kuten hän sitten itse kertoi.

Metsänneidon tavoin oli kuitenkin poika jo pujahtanut pensasten peittoon, ennenkuin muori hänet ennätti nähdä. Siksipä tahtoikin Sikke-muori kärkkäästi tietää, mikä toisia "niin tyrskytti?"

Kuultuansa syyn siihen, piti hän pienen nuhdesaarnan Annille ja Tiinalle, kun olivat hänen "vanhan ämmän-rottelon pelolle narranneet, eikä edes tuota iloa pitänyt saada nähdäkkään."

"Eihän äitiä kukaan kutsunut tänne," muistutti Tiina hymyillen.

"Häh! — kutsunut? Kun tuota vielä olisitte kutsuneet," murisi Sikke-muori nyreissään — "ja toisekseen ole sinä vaiti. Oli minulla nuorikkona muutakin tekemistä, kuin tyhjällä nauramista, mutta tähän aikaan on nauru ja nästäytyminen naisten paraana työnä. Sentähden rankaiseekin Herra huonoilla ajoilla ja vilja "maast' ja merest'" vähenee, niinkuin kirja sanoo ja mikä lopuksi tulleekaan; — eikö jo kohta koittane tuomiopäivän lauantai ja silloin ne naurut loppuvat. Niin, niin ja nyt pelotitte sen poika paran pois metsään, vaikka minä jo panin puuron kuppiin ja Jumalan vilja saa taas jäähtyä aivan pahan päiväiseksi."

"Älkää nyt äiti-kulta taas tyhjästä toruko," sanoi Tiina, iskien Annille silmää, "kyllähän se poika pian takaisin tulee, jahka vain ensi säikäyksestään selviää." Sitten tiuskasi hän lähimmälle hatasarvelle "vat siihen" ja kyyristihe heruttelemaan Mansikkia. Sikke-muorinkin ruppastuuli haihtui vähitellen ja unohtui kokonaan, kun hän lehmisavun lähellä keksi paimenen kontin.

"Kyllä herra on täksi kesäksi saanut toimekkaamman paimenen, kuin viime kesäinen oli," sanoi Sikke-muori mielihyvillään. "Katsokaas, miten paljo rössyä se jo ensi päivänä on kotiin tuonut! Vispilä on, kuin ollakin pitää, hierin tulee tuosta hyvä, mutta nuo tohvelin tapaiset eivät ole mistään kotoisin. —"

Kentiesi olisi ämmä enemmänkin Jerikoa ylistellyt, jollei Karja-Anni siinä samassa tuskasta parkaisten olisi hypähtänyt ylös ja kaatanut vieressään olevaa maitohinkkiä, joka kaikeksi onneksi vielä oli tyhjä.

"Herr'estä ja varjele!" siunasi Sikke-muori ja alkoi udella: "mikä sinulle tuli Anni? — Vastaa hyvä lapsi; mikä se oli? Saitko sinä kohtauksen — no vastaa nyt jotain?"

"En, en, vaan tuo — tuo puri minua," sopersi Anni pelosta vaaleana ja vapisten osotti hän vieressään olevaa käärmettä.

"Mikä? Sano Herran nimessä mikä?" huusi hätään rientävä Tiinakin melkein yhtä säikähtyneenä, kuin Karja-Anni itsekin.

"Käärme, käärme," huokaili tyttö tuskissaan. "Ettekö näe; tuo kyy paholainen tuossa?"

"Voi hyväinen aika! Ja nyt sinä kuolet, kuin Viikunan vasikka viime kesänä," lausui Tiina osanottavasti.

"Niin, niin, jos ei apua saada. Voi, voi! Kuolla näin nuorena! Voi tokiinsa, enkähän minä vielä ole valmiskaan — ja entäs Lauri sitten —" tyttö hyrähti itkuun.

"Eikä ole edes lähimailla käärmeen jälen katsojaakaan," toimitti Tiina säälitellen.

"Eikös Sikke-muori osaa," kysyi Anni-raukka nihkuttaen.

"Mitä osaa? Luuletko sinä jumalaton minua noidaksi?" lausui Sikke-muori loukatun äänellä. "En minä, Luojan kiitos! taikoja tee, enkä loihtia osaa! Siunaa nyt vaan koreasti itsesi, tunnusta syntisi ja anna henkesi Herran haltuun," lisäsi hän, osottaen kepillään korkeuteen.

"Eihän minulla tietääkseni muita niin pahoja syntejä, ole, kuin — kuin — voih, miten se on vaikeaa," huokaili Anni ja tillahti taas itkuun.

"Tunnusta pois, se helpottaa lähtöäsi," kehoitti Sikke-muori, "tunnusta pois ujoilematta. Onko Lauri —?"

"Ei, ei Lauri, vaan minähän sitä itse. —"

"Mitä sinä itse onneton? Voi Anni-parka! mitä sinä," — tiedusti Tiina?

"Minä — sanokaa se Laurille, kun minusta aika jättää ja käskekää hänen ottamaan Miina; kyllä se on hyvä tyttö ja pitää niin paljo Laurista."

"Kyllä, kyllä, mutta mitäs meidän pitää Laurille sanoa. — Sano pian; sinä vapiset, kuin virran päällä — sano pian, sinulla ei näy enää paljon aikaa olevan elettävänä," tuumaili Sikke-muori.

"Sanokaa hänelle, että minä olen hänen joskus luullut pitävän Miinasta enämmän, kuin minusta ja siksihän minä olen Miinaa parjannut," sai Karja-Anni viimein lausutuksi.

"Oh! Eikö mitään muuta?" huoahti toiveissaan pettynyt vanhus, joka oli luullut Annin huulilta saavansa kuulla jonkun kauhean salaisuuden; mutta Tiina hengitti nyt kevyemmin.

Sillä välin oli Pekkakin, naisten hätähuudot kuultuaan, tullut kesannolle ja saatuaan vaimoltansa tietää mitä tapahtunut oli, kaivoi hän peltoon jokseenkin syvän kuopan, sillä vanhat upottivat aina käärmeen pureman jäsenen maahan. Karja-Anni kantaa retuutettiin sitte kuopan luo ja jalka pohkeineen peitettiin multaan.

Vakuutettuna keinonsa kunnollisuudesta lohdutteli Pekka naisia, ett'ei "ne kaikki taudit ole kuolemaksi," mutta epäillen pudistelivat naiset päätään. Varsinkin paipatti sairas itse selittäen: "ei se mahda auttaa, kun se ryökäle vielä pisti niin arkaan paikkaan, päkiäisen kohtaan. Aijai jai!" huudahti hän keskeyttäen itseään, "nyt tuntuu litistävän ja muutoinkin niin ilkeältä, että oikein sydäntä etoo."

Siinä sai nyt Anni istua kyköttää ja vähän väliä vastaella kysymyksiin: "tokko tuntuu vähääkään helpottavan; vieläkö sitä pakottaa: läätääkö hyvin?" ja muihin semmoisiin, joita hänelle milloin mikin läsnäolijoista teki. — Hankittuaan Annille niin paljo hoitoa, kuin mahdollista rupesi Pekka käärmettä etsimään. Eipä sitä kaukaa tarvinnutkaan hakea, sillä kuollut käärme pötkötti pihtinensä samalla paikalla, johon Jeriko oli sen kädestään singahduttanut ja jossa Karja-Anni oli sen päälle polkaissut.

"Mitä", äännähti Pekka "kuolluthan tämä onkin ja vieläpä pihtiinkin pantu?"

"Mikä," huudahtivat naiset yhteen ääneen, "mikä? käärmekö?"

"Niin justiinsa käärme," myönsi Pekka myhäillen.

"No, mutta mitenkäpäs se kuolleena olisi Annia purrut," arveli Tiina?

"Siinäpä se juuri temppu onkin," vastasi Pekka, "eikö tuo liene koko hätä ollut eukkoväen hätäilyä ja Anni pelkästä säikähdyksestä parahtanut?"

"En, en! Kyllä se purasi ja niin kipeästi purasikin, että oikein se sydäntäni vihlasi ja tuntuuhan koko jalka vieläkin olevan turtana," puolusti Anni itseään, koettaen, vaikka turhaan, haavaa näyttääkseen riuhtoa jalkaansa irti.

"Vieläkös mitä," väitti tuo itsepäinen Pekka, "sinä vain säikähdit, kun satuit polkasemaan sen päälle ja näit madon."

"Hupsista pussiin ja pussin suu auki! Mitenkähän olisi sen päälle sattunut polkasemaan, kyykkämyisissäänhän hän oli koko ajan," arveli Sikke-muori hyvin viisaan näköisenä.

"Miten lienee niehentäytynyt, sillä sehän on kai ihan varmaa, jott'ei käärme itsestään ole pihtiin tunkeutunut," intti Pekka yhä.

"Kukas sen siihen olisi pannut?" kysyi Anni ylönkatseellisesti ja aivan terveenä tuli hän nyt, vankeudestaan päässeenä, luultua kyytä lähemmin tarkastelemaan. Sikke-muori katseli sitä myöskin ja puhkesi lausumaan: "voi hupakko itseäs! Johan minä sitä arvelinkin — vaskitsahan tuo on koko käärmeesi. — Eihän vaskikäärme ketään pure, eikä se olekaan mato, se vain syö myrkyn pois ruohoista," selitti hän Karja-Anniin kääntyen.

Hiukan nolona myönsi Karja-Anni viimeinkin Pekalle: "en minä sitä enää niin tarkoilleen muista, tunsinko sen juuri pistävän jalkaani, mutta ihan olin pyörtyä, kuin sen näin."

"Niin säikähdyksestä," tuumaili Pekka, "ja toisillakin oli vielä nenän pää pelosta valkeana. Semmoisia hätä kelloja te olette kaikki."

"Kyllä minulla oli todellakin sydän kintaan peukalossa," sanoi Tiina, "mutta kuka kumma sen on mahtanut pihtiin panna?"

"Kukas muut, kuin se pojan heittiö sen olisi siihen tuonut," päätti Anni ja jatkoi innokkaasti "ansaitsisi saada aika lailla koivurieskaa se hylky, kun semmoisen sekamelskan aikaan sai. Ja nyt se herja luultavasti makeasti nauraa kolttoselleen jonkun pehkon kupeessa, kun sai minut niin säikäytetyksi, jotta kuolevani luulin, mutta tulehan kotiin, kyllä minä sinua siitä nauratan, vekkuli!"

"Ole tuossa äystäämättä," kielsi Tiina nauraen, "hyväpä tuo oli, että päästiin kerrankin selville millä kannalla asiasi Laurin kanssa on. —"

"Ole vaiti," tiuskasi Karja-Anni punehtuen ja rupesi työhönsä.

"Kas sitä poikaa vaan," puuttui Sikke-muori puheesen, "se toki ottaa neuvon varteen, eikä unhota, niinkuin viime-kesäinen paimen. Kun oikein muistan, niin minähän hänen käskinkin käärmeen tuomaan kotiin, jos semmoisen yhdyttäisi. — Jos näätte", pitkitti hän unhottaen kokonaan, "ett'ei hän, Luojan kiitos! taikoja tee, eikä loihtia osaa, "jos näätte, käärmeen saa ensimmäisenä paimen-päivänä lehmisavussa poltetuksi, niin saa niiltä, sen kesän varsinkin rauhassa olla. Sitten muori tunki käärmeen tulehen pihtineen päivineen ja haltioissaan, toisten nauruksi teukalehtaen, höpisi polttaessaan:

      "Mato musta maan alainen,
      Toukka tuonen karvallinen;
      Jospa nostat nokkoasi,
      Häilähdytät hänteäsi,
      Tungen sun tuohuksen tulehen.
      Panen papin valkeahan,
      Jos tulet tuville näille,
      Matelet mataramaille;
      Pistän pihtihin isäsi,
      Pulikkahan emosipuolen. —
      Pistänet minun lihoa,
      Vunukoita vaimon vanhan;
      Tapan silma (sinut)taioillani,
      Pakahdutan pulmillani. —
      Purret minun karjojani,
      Maidon tuojia mokoma,
      Käytän sun kärytulessa,
      Aalloissa Aluejärven;
      Kun et tuostana totelle,
      Vääjänne väheäkänä,
      Vien sun viime taivosehen
      Ukon tulihin tuherran.
      Pysy mato poikempana
      Kulon alla kurja lintu,
      Pure puita pökkelöitä,
      Rauskuta Raunio-kiviä,
      Älä meitä, älä muita,
      Eikä meidän maitosuita; —
      Tunge pääsi turpehesen,
      Mene mättähän sisälle,
      Siellähän sinun majasi,
      Asuntosi ankeloinen. —
      Tiedän sykkä synnyntäsi,
      Maan on kammo kasvantasi,
      Oot sä suusta Syöjättären,
      Hiiden kuolasta kotoisin,
      Siksi pala pihtinesi,
      Hiserry häjy-niminen."

"Voi anoppiparka", lausui Pekka nauruansa pidättäen, "ei ne nuo temput nyt enää mitään auta, niiden aika on ollut ja mennyt".

"Sepähän nähtäneen", tuumaili muori, keräillen Jerikon tuomia tavaroita ja ihmetellen, miten tottelevainen, toimekas ja kiltti lapsi tuo uusi paimen oli.

"Kiltti? Kyllä onkin koko kiltti", matki Karja-Anni, "hilaa metsästä kaikenlaista roskaa ihmisten peloksi — ja mihin lienee nyt vielä juossutkaan. Jäähdyttää puuronsakin pilalle ja nälkähän sillä raukalla varmaankin jo on, kun on koko pitkän päivän saanut karjan kanssa kulkea. Oikein käy säälikseni poika parka etenkin, kun hän näyttää kivuloiselta ja äitinsä kuului niin pahasti pitävän häntä."

Silloin Karja-Anni oli saanut Viikunan lypsetyksi ja melkein kyynelsilmin hän nyt kelkkeällä äänellänsä huutaa huhautti: "Jerikooo! Jeriko hoi! Puurosi jäähtyy; tule pooois, puurosi jäähtyy!" — Semmoinen oikea Huhtikuun päivä on naisen sydän, — myrskyä ja päiväpaistetta!

V.

Hyväksikin sai paimenpojan iltaruoka jäähtyä, vaikka Karja-Anni vähän väliä huuteli häntä sitä nauttimaan. Koko karja oli jo lypsetty, maitohinkit kannetut aittaan ja lehmät vietiin aidoitettuun hakaan yösyöntiin, mutta poikaa ei alkanut kuulua kotiin. Tuon tuostakin pistelehti Anni, iltaisen syötyään, makuuaitasta ulos katsomaan eikö paimenta näkyisi. Hän ei kuitenkaan nähnyt muuta kuin kesannolta kohoavan hienon savupatsaan, joka haihtui kuulakalle taivaalle. Joitakuita hyttyisparvia survoi tyynessä ilmassa, ikäänkuin olisivat ne iloinneet Annin levottomuudelle, eikä lätäkössä kurnuttavan suokonnan äänikään juuri rauhoittavalta kuulunut. Ainoastaan silloin tällöin helähti metsässä jonkun yksinäisen lahorastaan uninen sävel kehottaen ihmistäkin unhottamaan päivän huolet, mutta Anni ei niitä voinut unhottaa. Päinvastoin kasvoi hänen rauhattomuutensa kasvamistaan, sillä hänellä oli jonkunmoinen hämärä tunto Jerikon johonkin onnettomuuteen joutuneen ja hän oli siihen syypää.

Puolenyön aikaan meni Anni pirttiin. Hän herätti Pekan sikeimmästä unestaan ja silmät vesikiehteissä pyysi hartaasti, että Pekka lähtisi karkulaista etsimään. Pekka lupasikin mielellään lähteä ja ottaa Tiinan toverikseen.

Sikke-muorikin oli kesken uniansa herännyt ja sanoi pelkäävänsä pojan olevan metsäpeitossa. "Mutta jos onkin," sanoi hän, "niin kyllähän sen sieltä löytää, jos ei ennen, niin kolmantena päivänä, mutta mitäs sitten, jos haltija on hänet kiveksi tahi muuksi muuttanut; sitten on löytäminen harmaampaakin?"

"Älkää joutavia lörpötelkö", sanoi Pekka pukeutuessaan, "eihän ihmistä voi muuksi muuttaa".

"Eihän vain", rähähti muori, "ikäänkuin tuota jo ei olisi nähty! Mitenkäs kävi Honkalan kellokkaalle toissa syksynä! Emäntä sitä äkäpäissään lypsäessään — se on semmoinen kärähkä koko Leena, vaikka on lautamiehen tytär — niin, emäntä äkäpäissään kirosi sitä ja äläst' olla, lehmä alkaa piipertää pöheikköön. Sitä etsittiin sitten kotveroinen, mut' mitäs tyhjästä apua. Viimein haettiin minut Honkalaan ja minä päästin Perjakan metsäpeitosta. Kohta alkoi se ynyä aidan takana ja kun kotiin tuotiin oli sillä iso kirveen haava kylessä udarten yläpuolella. Sitten vasta muisti isäntä etsimismatkallansa, siellä aidan takana, hotaisseensa kirveellään muuanta koivunkantoa, jota hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt — eikös kellokas siinäkään ollut muutettu ja kuitenkin sanot sinä, jott'ei ihmistä voi muuksi muuttaa?"

Pekka ei vastannut mitään, vaan lähti Tiinoinensa etsimismatkalleen. Vanhus itsekin pistihe pihalle ja teki taaskin taikatempun päästääkseen poikaa metsäpeitosta. Hän otti kaksi leppäistä kalikkaa, asetti ne kesannolle ristiin, pani pyöreän rapakiven niiden väliin ja viimeksi vieretti läheisestä rauniosta jommoisenkin kivenjukuran tuon koneensa päälle ja väliin töpehtien jupisi:

      "Rutista ruman sydäntä,
      Pakota pahan kereä,
      Jott'on inho itsellensä,
      Vaiva kova vaimollekin;
      Kutistaa minunkin sydäntä,
      Pakottavi pernoani,
      Kun on lapsen lainannunna,
      Piilohonsa peittänynnä.

      Metsähinen mies utala,
      Havuhapsi haltijainen!
      Kun et laske lasta irti
      Päästä pientä kyyretyistä,
      Otsolla sinut revitän
      Kaivelutan karhullani.
      Kun ei otso uskaltane
      Karhu kaunis päälle käyne,
      Laulan ruton ruoskimahan,
      Tuonen taudin tappamahan.
      Kun ei tuoni uskaltane,
      Mana mahtane mitänä;
      Tiedän taaton taivahissa,
      Kaikkivoivan pilven päällä,
      Jok' ei säiky saatanoita,
      Pelkeä pahintakana;
      Hänet pyydän pieksämähän,
      Sullomahan sortamahan.
      Haltijat havuisen linnan,
      Metsän poikaset punakat!
      Laskekaatte lapsueni,
      Päästäkäätte pienoiseni,
      Jott'en luusi Luojoani,
      Puista pitkäisen iseä,
      Puhumahan puolestani,
      Sivullani sotimahan,
      Vasten teitä vaivaisia,
      Heittiöitä haltijoita;
      Hänell' on kuntoa kosolta,
      Viljahkolta voimiakin. —
      Auta Ukko onnetonta,
      Korjoa kujertavaista,
      Vaali sinä vaimon lasta,
      Etenkin imehmolaista,
      Kun oot imehnon sukua,
      Heimoa hyväntöläistä:
      Taivottaren taatto vanha,
      Laji-isä luonnotarten!
      Katso kaikki ilman suunnat,
      Silmeä sinisaloja,
      Laita lapseni kotia,
      Pienoinen piharikoille,
      Metsähiiden huimenista,
      Kourista kanervaparran!"

Tuon kaiken toimitettuansa palasi Sikke-muori tyytyväisenä takaisin mökkiin. Siellä hän parhaan taitonsa mukaan lohdutti vetistelevää Annia, vakuuttaen: "kyllä poika nyt kohta löytyy, jos hän vain metsässä on". Paljoa lohdutusta ei muorin sanat kuitenkaan näkyneet tytölle tuottavan, koska hän ei enää lähtenyt vuoteelleen, katseli vain milloin millekin suunnalle, sillä hän oli kuulevinansa odotettujen askelia jos jostakin päin. Eipä Sikke-muorikaan saanut unta silmäänsä ja jutteli sen vuoksi yhtä ja toista Annille koko yön lopun. Päivän kirkas kehrä oli jo ehtinyt parin korennon korkeudelle taivaan rannasta, ennenkuin Tiina ja Pekka saapuivat kotiin. He olivat juoksennelleet metsässä aivan väsyksiin asti ja Tiinan ääni oli sorroksissa alituisesta huhuilemisesta.

"Eikö se pojan pahuus ole vieläkään palannut?" kysäsi Pekka kiukkuisena turhasta hakemisestaan.

"Ei, ettekös tekään häntä sitten löytäneet?" tiedusti Sikke-muori ihmetellen.

"Vielä mitä", vastasi Tiina, "ei se metsässä ole. Koko metsän juoksentelimme ristiin rastiin ja siellähän vasta maailmoita oli — oikein jalkoja pakottaa".

"Ei sitä metsässä kuulu, hornaanko lienee juossut koko otus", sanoi
Pekka haukotellen, luki siunauksen ja heittihe tilalleen.

"Senhän siitä saa, kun ei usko vanhojen keinojen auttavan", sanoi
Sikke-muori ähitellen vävyllensä.

"Kyllä minä uskon vanhan keinon auttavan kadonnutta löytämään ja sen vuoksi lähdinkin etsimään, muutoin en olisi paikalta hievahtanut", vakuutti Pekka.

Muori, joka ei vävynsä tarkoitusta oikein tajunnut, selitti: "no sitten ei poika varmaankaan ole metsässä, sillä jos kerran uskotaan, niin ei itse piessakaan jaksa kadonnutta metsäpeitossa pitää; on sitä toki siksi sanalla voimaa". Hetkisen kuluttua jatkoi hän: "ei se voi olla metsässä, vaan joko vetehinen tahi tuuliainen on sen korjannut, enkä minäkään niille mitään voi. Parasta onkin heittää kaikki Herran huomaan ja ruveta levolle — minäkin olen yösydämen saanut valvoen viettää". Muori köllähti kolpitsalle uunin viereen ja vaipui heti sikeään uneen.

Annin mielen haikeutta oli hakumiesten tyhjin toimin palaaminen yhä
lisännyt. Hänen tuskansa muuttui aivan sietämättömäksi, jonka tähden
Tiina alkoi akkiloida: "jos kadotuksessa vaan on niin vaikea, kuin
Annilla nyt, niin ei siellä tule toimeen tuntiakaan".

"Älä sotke semmoisia seikkoja loruihisi", muistutti Pekka ankarasti, "eikö siinä jo ole kylliksi, kun muori sotkee pakanuutta puhtaasen oppiin, vai rupeatko sinäkin vielä —"

"Äläkä sinä", sanoi Tiina, "äläkä sinä tyhjästä kiivastu; enhän minä sillä mitään pahaa tarkoittanut, vaikka eihän tuo taitanut ihan oikeinkaan olla". Hetkisen kuluttua sanoi hän: "millä tuon tytön nyt saa rauhoittumaan? Katsos miten se ulkona kävellä huuppaastaa, eikä saa sijojaan missään; ei ole hauska tyttöparalla".

Pekka kutsui Annin sisään ja lupasi iltasella viedä kirkonkylään, nimismiehelle, sanan pojan katoamisesta, joll'ei hän siihen mentäessä kotiin palajaisi. Sen lupauksensa sai Pekka täyttääkin. Nimismies pani kapulan kylille kiertämään ja seuraavana päivänä pidettiin metsässä susivoudin johdolla iso ihmisjahti. Tavallansa onnistuikin se, sillä kokonainen susiperhe saatiin päiviltä pois, "mutta Jerikosta ei nähty vilahdustakaan", selitti susivouti Annille. "Muutoin arvelen minä", sanoi hän vielä, "että sudet ovat pistäneet pojan poskeensa".

"Jumala varjelkoon!" huudahti Anni.

"No, jos eivät olekaan, niin kyllä hän nyt jo on siellä, jossa ei kuu kuule, eikä päivä näe, vaan eihän se ole sinun syysi", lohdutteli tuo säälimätön ruununmies tyttöä.

Etsijöiden kautta levisi tieto Kaikusen pojan katoamisesta ympäri pitäjään ja toinen toistaan kummempia juttuja kerrottiin siitä. Kissa-Kerttu näytti kaikkein vähimmän asiasta välittävän, sanoihan vaan: "tietäähän sen, pahalla on paha palkka ja nytpähän lienee siitäkin elätettävästä viimeinkin päästy ja Risto pannaan Sormulaan paimeneksi".

"Mutta ei", sanoi Risto, "lempo lähtekään karjan perässä juoksentelemaan, vaan en minä", ja siihen se homma raukesi.

Muilla ihmisillä oli siihen sijaan paljo puhumista. Jotkut olivat Jerikon katoamispäivän iltana kuulleet ihmeellistä huminaa ilmassa, muutamat taas olivat nähneet jotakin mustaa kiitävän päin peripohjoista, juuri tunturivuorta kohden ja maalarin Maija sanoi selvästi huomanneensa lapsen itkua pilvissä, "niinkuin taivaan vuohi olisi siellä mäkättänyt".

Tietysti ei ainoastaan kadonnut poika, vaan Karja-Annikin oli kansan hampaissa. "Hän kuului kironneen lapsiparkaa", vakuutti maalarin Maija Sormulan isäntä-rengille Laurille, jonka hän arveli iskeneen silmänsä Anniin. Karja-Annia tuomittiin nyt ankarasti kaikkialla ja vaihdokas oli katoamisellaan muuttunut kaikkien lemmikiksi. Omatuntonsa tuomitsi Annia kuitenkin kaikista enimmän, eikä hänen tilansa loppuviikolla suinkaan kadehdittava ollut. Hän oli lakkaamattomassa sielun tuskassa, joka ei hetkeksikään päässyt lauhtumaan, kun Sikke-muori ihmeteltävällä itsepintaisuudella osasi puheen aina vaihdokkaasen johtaa; vaikka ei hän sitä tyttöä kiusatakseen tehnyt.

Kerrankin, kun Anni surunsa lievitykseksi selaeli virsikirjaa, alkoi muori kertoa: "tuosta kirjasta muistan sen kirjain paljouden, joka pappilassa on. Näinköhän yksi ihminen ennättänee eläessään läpi lukea kaikki, kun niitä on niin tuhottoman paljo suuria ja pieniä? Paksuimmat kaikista kuitenkin ovat kirkon kirjat ja tietäähän sen, kun niissä on kaikkien ihmisten nimet ylhäällä, aivan Aatamista asti. Niissä on toinenkin isä poikinensa, suurensa pienensä, mustansa valkeansa ihan koko pitäjäs ja onpa joskus olemattomiakin. Niissä se on senkin kadonneen pojan nimi. Siitä juontuu mieleeni, että oikeassa se oli se Haapalan vanha Sussu-vainaja, oli kuin olikin ja nyt rietas on korjannut kynsiinsä koko pojan ja niinhän se on olevakin".

"Minkätähden se on niin oleva?" kysäsi Anni uteliaasti.

"Sentähden näethän", toimitti Sikke-muori "sentähden, että Sussu kiisti kiven kovaan Kaikusen pojan olevan vaihdokkaan; hän, vainaja näet, tarinoi minulle kaikki, mitä itse tiesi, kun oltiin niin hyvät ruukut, — levätköön hän rauhassa, lepo kuolleille, rauha eläville, lepo kuolleille, rauha eläville".

"Miksikäs se poika sitten vaihdokas olisi?" kysäsi Tiina.

"Siksi kun hän muka on vaihdettu; tietysti siksi, eikä miksikään muuksi", selitti Sikke-muori, "ja saattaahan se niin ollakin. Eihän sillä pojalla ollut edes oikean ihmisen nimikään, vaan joku semmoinen kummallinen sanan poksaus, ett'ei se ollut nimi eikä mikään.

Sormulan rouva vain nauroi koko jutulle, mutta mitähän rouva olisi virkkanut, jos olisi viime talvena ollut kylänluvussa Honkalan isossa pirtissä". Sikke-muori keskeytti äkkiä puheensa ja kysäsi Annilta: "tiedätkö sinä, minkätähden herrasväki ei milloinkaan käy kylänluvussa, eikä juuri kirkossakaan?"

Anni ei tiennyt, eikä luullut sen seikan itseään liikuttavankaan.

"Eipä sillä, jotta se minuakaan liikuttaisi", sanoi Sikke-muori, "vaan minä arvelin vain, jotta ei kolmas käsky kuulunekaan muihin, kuin talonpoikiin; mutta samahan se meille on, kunhan jokaisella tulisi itsestään huoli pidetyksi, ett'ei vihollinen saisi sielua niellä. Kyllä sillä vihollisella onkin maailmassa suuri valta ja monta kolttosta se tekee oppineillekin, mitä sitten meille tuhmille. Lukkari näytti meille siellä kylänluvussa kirkon kirjoista minkä kepposen vihollinen oli tehnyt niinkin hurskaalle miehelle, kuin vanha Matti-pappi oli. Kun Matti-pappi oli ruvennut kirjoihinsa Kaikusen pojan nimeä panemaan, oli paha sen paikalla vereksi muuttanut. Pappi oli siunannut — ja se mies vasta osasi siunata, jos kirotakin, osasi se. Kun toisinaan juhlan kunniaksi messuta kajauttikin, niin karsta kirkon laesta tippui, mutta se olikin toinen mies, kuin nämä nykyiset papit. Jo näköjäänkin se oli julma mies ja entäs se ääni sitten! Äänensä tauttahan se tänne omalle leivälle pääsikin, mutta oli sillä toki vastinekin. Tuolla lukkari-rahjuksella näet oli nuorempana ollessaan kerrassaan hirveä kulkku. Kun ne Matti-papin kanssa yhdessä vonkasivat, niin oikein se korvia särki, mutta mennyt on jo nyt lukkarinkin ääni, mennyt on. Ei se nyt enää jaksa nuottiakaan niin koreasti kiekauttaa, kuin ennen, laulaa ällöttää vain yhtä ääntä, kuin emälammas. Kohta se mahtaa jo kupertua koko ukko, mutta toista oli ennen; silloin se rillitteli, kuin hyvä tiuku."

"Vaan ylpeä se on vieläkin äänestään", huomautti Tiina.

"Oli se ennenkin, eikä antanut nenänsä alla sadetta pitää. Vieläkin muistan minä sen Juhanuksen, jona pastori saarnasi koko puolipäivä- ja puoli iltarupeamaa ja lukkari kesken saarnaa kiskasi: "kaikk', kuin maa päälläns' kantaa, nyt lepoon itsens' antaa ja raukee nukkumaan" — niin mut kadonneesta pojastahan minun piti kertoa, vaan mihinkäs minä taas jäinkään? Jo alkaa muisti pettää, kun on yksi pää kesänsä talvensa; mihinkäs minä taas jäinkään?"

"Siitähän tuosta puhuitte nimen kirjaan panemisesta", vastasi Anni.

"Niin tosiaankin, siihenhän minä jäin", jatkoi Sikke-muori kertomistaan. "Matti-pappi oli vuoroin kironnut, vuoroin siunannut, lukenut lukujaan ja tehnyt senkin seitsemän temppua, vaan mitäs tyhjästä, veri se vain verenä pysyi. Punaisia piirtoja siinä sen nimen kohdalla näkyi olevankin, kun minäkin sitä katsoin — punaisia piirtoja siinä oli, vaikka muutoin koko kirja oli täynnä mustaa ripellosta, niinkuin tervattu harakka sillä olisi hyppinyt".

Monella semmoisella kertomuksella piti Sikke-muori vireillä Annin levottomuutta. Kului niin viikon loppu ja Anni päätti rauhaa saadaksensa lähteä sunnuntai-aamuna pappilaan tunnustamaan, kuinka hän piloillansa oli loihtinut, arvaamatta vesirunoa niin vaaralliseksi, kuin se todella näkyi olevan. — Pekka lupasi käydä naapurimökeissä kuulustelemassa, jos poika olisi viimeinkin ilmestynyt sinne ja Sikke-muori lupasi kylvettää pojan, jos se kotiin tulisi, "kun hän karkaamisellaan on niin paljon tuskaa ja huolta tuottanut".

"Otatkos sinä Tiina lehmät katsoaksesi, jos minä en ennen iltaa kotiin joutuisi", kysyi Anni.

"Otan, otan, mene sinä vain ja kysele kirkkomiehiltä poikaa", vakuutti
Tiina.

Pekka kehotti vielä: "pyydä Lauriltakin joku lohdutuksen pisara murhekalkkisi lievennykseksi".

"Enpä minä Lauria siellä tapaakaan", sanoi Anni, vaan silmänsä sanoivat ihan toista.

"Ethän vain", vastasi Pekka, "yksi tie, kaksi asiaa".

VI.

Tietämättömänä kaikesta siitä tuskasta ja melusta, jonka hän katoamisellaan oli matkaan saattanut, pakeni Jeriko, kylmän kylvyn saatuansa, alussa itsekään ajattelematta, mihin hän menisi. Eipä hän edes tiennyt, minkä vuoksikaan hän pakosalle lähti; se tuntui vain hänestä selvälle, että taaskin oli yksi toivo rauennut tyhjiin, toivo paremmista ajoista ja paremmasta kohtelusta, — ja tuo tunne oli katkera. Hän ei tiennyt rikkoneensa mitään ketään vastaan ja kuitenkin koettivat kaikki kiusata häntä.

"Oi, kuin edes äiti olisi sanomassa mitä tehdä", huokasi poika ja kyyneleet pihahtivat esiin! Hänestä oli, kuin olisi joku ajanut häntä takaa ja yhä eteenpäin juoksi poika juoksemistaan puiden, kivien ja pensaiden välitse, pitämättä lukua jalkojansa pistelevistä risuista ja oksista. Yhä lähemmäksi ja lähemmäksi tuntui takaa-ajaja pääsevän ja yhä hitaammin sujui pojan juoksu. Viimein vaipui hän aivan väsyneenä eräälle kallionkielelle jaksamatta enää liikahduttaa jäsentänsäkään ja ummessa silmin, rukoilevan asennossa, odotti siinä takaa-ajajaansa.

Ei kuulunut muuta, kuin pojan oma tuhuttaminen ja hänen sydämensä ankara tykytys. Tuokion kuluttua tohti pakolainen avata silmänsä. Ei näkynyt ketään. Tuon jyrkän kallion alla päilyi syvä, sinertävä järvi ihan ihmissilmän tavoin kuvastaen läheisiä esineitä tyyneen pintaansa. Näköpiirin reunan alle painuva kesäinen aurinko koristi kulta- ja purppurareunuksilla läntisellä taivaalla välkkyvät pilvet, joiden kuvat veden kalvossa näyttivät hiljaksensa liikkuvan.

Koko veden selkä näytti huoletonna lepäävältä immeltä, jonka terveydestä hohtaviin kasvoihin eivät elämän myrskyt vielä ole vakojansa ehtineet piirrellä, eikä turhaan haihtuneet toiveet ole ennättäneet mitään kalseutta näkyviin jättää. Hymy-huulin levähtää neitonen silloin ja iloisena herää taas täysin siemauksin hengittämään elämän kevään tuoksuista ilmaa aavistamatta, mihin kärsimyksiin vielä kerran nuo, uinuvien kalojen tavoin, hänen sydämmensä pohjalla piilevät tunteet, toiveet tai himot hänet syöksevät; aavistamatta, miten kolkkoja syvänteitä, miten rumia salakaria elämän vihuriset myrskynpuuskat vielä kerran paljastavat hänenkin sielunsa syvyyksistä; aavistamatta, miten katkottuina, muodottomina, hirveinä hänen sielunsa kuvastin myrskyn pauhatessa heiastaa ympäröivät esineet, tapaukset ja menneet muistot. Semmoisena tyynenä, ja hymyilevänä levähti järvikin Jerikon sitä kalliolta katsellessa.

Tuolta etäältä taivaan ja maan yhtymäkohdasta näytti saarien, kaitaisten salmien ja sinertävien selkien yli kohoavan hienon hienoa kirkasta utua. Se levisi kautta koko taivaan, niinkuin revontulet talvisina iltoina. Poika katseli kesäisen luonnon hiljaista juhlallisuutta. Vähitellen täytti himmeä loiste koko avaruuden. Rannat, metsät, kaukaiset kummut, yksin rannalla kököttävä nuottikotakin saivat tuossa valossa omituisen miettivän näön. Semmoiselta mahtoi vasta syntynyt luonto näyttää valon alkuaineessa, ennenkuin luopa sana asetti avaruuteen auringot ja kuut, joiden valon kaltaista ei tuo lienteä valo ollut; tuntuihan vaan, niinkuin joku hellä näkymätön käsi olisi kaikki esineet kietonut pehmoiseen valovaippaan. Rantavedessä kasvava valkolumme peitti kainona kukkansa veden pinnan alle ja lehdokki avasi kupunsa laskeakseen voimakkaita tuoksuvirtoja viimehtimään kirkkaasen yöilmaan. Linnutkin, ihmetellen luonnon loistoa, vaikenivat vähitellen, ainoastaan kyntörastas kaiutti sulosointuisalla laulullansa hiljaista metsää. Puiden lehdet, ruohot, kallioa siellä täällä kattava sammalkin kaunistuivat siinä valossa viehättäviksi; haavan hieman väräjävät lehdet hohtivat, kuni hopea, saniaisten ja pihlajan vehreät lehvät muuttuivat melkein läpikuultaviksi.

Poika keksi kiiltomadon, joka ikäänkuin yön silmä hiljaisuudessa vienosti loisti. — Yön valoisa juhlallisuus tuntui sinipunertavalta taivaalta valuvan Jerikon sydämeen ja saattavan senkin juhlallisuutta heiastamaan — kokonaan sulamaankin. Jeriko ei ollut milloinkaan sellaista tunnetta sydämessään tuntenut. Hänestä tuntui, kuin koko hänen entinen elämänsä olisi ollut pahaa, tuskaloista unta, eikä häntä ennen olisi ollut olemassakaan, vaan joku sisällinen voima nyt vasta olisi selittämättömällä tavalla hänet näille ihanille ilmoille saattanut.

Poikaparkaa melkein rupesi pelottamaan, mutta kun hän taas nosti silmänsä ja katseli ympärilleen hymyili koko luonto viehkeästi hänelle ja hänen täytyi hymyillä sille vastaan. Silloin rauhottui Jeriko ja aavisti enkelien nyt liikkuvan ilmassa, jonka takia koko maa, niinkuin tuo korkean kupeva ja hiilakan sininen taivaskin niin kauniilta näyttivät. — Huokaus kohosi yksinäisen katselijan rinnasta. Hän olisi rukoillut jotakuta enkeliä hänenkin luoksensa tulemaan, mutta ei uskaltanut, — eipä oikein olisi osannutkaan.

Enkeli tuli kuitenkin. Pitkin välkkyvin siivin liihotteli se korkeudesta alas pojan luo. Hohtavan valkea puku sillä oli, niinkuin saarnastuolin päällä seisovalla kirkkoenkelilläkin ja kellankarvaiset, pitkät kiharat ympäröivät sen lempeitä kasvoja. Hymyillen läheni se hiljoikseen poikaa, jonka rinnan täytti suloinen tyytyväisyyden tunne.

Vaihdokas luuli tuntevansa tuon hentovartaloisen olennon. Hän oli sen jo ennenkin nähnyt, mutta missä — sitä hän ei voinut muistaa. Nyt oli enkeli jo aivan lähellä, sen siipien löyhytteleminen jo tuntui Jerikon kasvoilla — sehän olikin hänen äitinsä. Lempeästi silitteli äiti poikansa suortuvia ja Jeriko kertoi, ett'ei "uusi äiti" koskaan hänen päätänsä silitellyt, mutta pyysi enkeli-äidin hänen sanojansa salassa pitämään. Luottavasti laski poika sitten kiharaisen päänsä enkeli-äidin pehmoiseen syliin ja katseli hartaasti niitä kauniita kuvia, joita se hänelle näytteli. Siinä kertoeli enkeli-äiti monta sievää satua pienistä patalakkisista tontuista, järven pinnalla kisailevista keijukaisista ja muutamia julmia juttuja puunpituisista jättiläisistä.

Kertomusten aikana pojan sydän milloin riemusta sykähteli, milloin taas oli pelosta pakahtua, kun pahat haltijat veivät vallattomia lapsia jylhien vuorten komeroihin, joissa kaikenmoisia hirviöitä asui. Siellä pakotettiin pienoisparat leivän verosta syömään koivunhiiliä, joille voin asemasta oli sammakon kutua silitetty, mutta poika tunsi, ett'eivät haltijat hänelle olisi tahtoneet mitään pahaa tehdä. Kissa-Kerttu olisi tahtonut ryöstää häntä pois enkeli-äidin parmoilta, jossa oli niin hyvä olla, mutta ei toki voinut ja poika iloitsi siitä.

Pitkään nukkui Jeriko korkealla Eräkkälän kalliolla ja uneksi äitivainajastaan. Viimein tahtoi äiti lähteä pois. Poika, estääkseen lähtöä, tarttui häneen sylin kiinni. Käsiin tuntui niin kovalta ja poika heräsi. Hetkisen hieroi hän silmiään ja ihmeissään katseli paikkaa, jossa hän oli, eikä alussa muistanut, miten hän sinne oli joutunut. Viimein muisti hän kaikki: pakonsa, Karja-Annin, tuon yön omituisen kauneuden ja lempeän valon, jossa valossa kotiseutunsa oli niin kauniilta näyttänyt. Öinen kuva painui lähtemättömäksi pojan sydämeen. Hän istahti kivelle vertailemaan nyt herännyttä luontoa yölliseen uinuvaan luontoon. Kaikki oli nyt toisin. Päivän kirkas tähti oli jo kohonnut korkealle taivaan rannasta, hiljaisuus oli poistunut, liikettä ja elämää näkyi kaikkiaalla. Tuokion muisteli hän ihanoita uniansa enkeli-äidistä, mutta hiukova nälkä pakotti hänen haaveksimisesta kääntämään mietteensä tosioloihin.

"Kaikki olikin vaan tyhjää unta", huokasi poika, "ja mihinkäs minä nyt joudun?" Hiukan asemaansa aprikoitua, päätti hän parasta olevan palata takaisin maitomökille, pyytää siellä kaikilta anteeksi, vaikka ei hän tiennyt oikeastaan, mitä hänellä oli anteeksi pyytämistä. Niin oli parasta tehdä, sillä Riston ja uuden äidin luo ei hän tahtonut enää ikinä mennä. "Ennen vaikka mihin, vaan ei sinne", sanoi poika ääneen ja lähti osailemaan takaisin maitomökille.

Se oli kumminkin helpommin sanottu, kuin tehty, sillä pakomatkallansa oli Jeriko kulkenut niin kiireesti, ett'ei ollut joutanut laisinkaan paikkoja tarkastamaan. Nyt hän ei tiennyt edes suuntaakaan, mihin päin lähteä, eikä ihmisasuntoakaan näkynyt missään, josta tietä olisi voinut kysyä. Järvisarjan takaa näkyi kyllä pari taloa, mutta ne olivat pojalle samat, kuin kaunis, saavuttamaton kangastus väsyneelle erämaan matkustajalle. Päiväpaisteessa välkkyvin siivin kiitelevät kalasääkset eivät myöskään osanneet tietä neuvoa.

"Ei tässä nyt auta muu, kuin rantoja myöten osailla Järv'salmen sillalle ja sieltä minä kyllä osaan tien", mietti poika miehevästi.

Kovin kaukaa ei hänen tarvinnutkaan ihmisasuntoa etsiä, sillä jonkun matkaa kalliolta oli korkeiden rauduskoivujen ympäröimä soma kenttä ja sen reunassa pienoinen mökki. Se oli siistikäs rakennus, joka enemmän muistutti pientä herrastaloa, kuin talonpojan mökkiä. Kaikki mökin ympäristössä oli niin siistiä, että poikaa milt'ei pelottanut lähestyä sitä. Hän rohkasi kuitenkin mielensä ja päätti käydä kysymässä tietä.

Juurikuin hän oli oven ripaan tarttumaisillaan alkoi sisästä kuulua kummallinen tärisevä ääni, ikäänkuin tuo koko mökki olisi hänelle vihoissaan mörissyt. "Prr, tsirrrr, surrurrur" tärisi ääni pojan korvissa ja saattoi hänet äkkiä peräytymään, sillä yölliset unikuvat kummittelivat vielä hänen mielessään. Uskaltamatta enää mökkiin yrittää lähti poika metsää kohden astua huppuroimaan, toivoen sattumalta maitomökille joutuvansa.

Kotveroisen käveli hän metsässä oman onnensa nojassa, kunnes viimein huomasi olevansa aivan eksyksissä. Silloin juohtui pojalle mieleen, kuinka hän kerran ennenkin, Riston kanssa marjassa ollessa oli eksynyt, ja kuinka he olivat kotiin osanneet käännettyään paitansa nurin. Samaa temppua päätti Jeriko nytkin käyttää ja paremmaksi vakuudeksi, käänsi hän tällä kertaa kaikki vaatteensa, yksin lakkinsakin nurean puolen päällimmäiseksi. Jokseenkin kirjavana, mutta hyvässä toivossa perille saapuvansa, jatkoi sitten eksynyt matkaansa. Ennen pitkää alkoikin puiden välistä häämöittää avonainen paikka ja siinsipä sieltä vettäkin. Iloisena riensi poika sinnepäin, mutta kovin hämmästyi hän nähdessään joutuneensa tuolle kummalliselle mökille, joka hänelle äsken vihoissaan mörisi.

Tällä kertaa oli mökin ovi auki ja sisästä kuului nyt aivan toisenlainen ääni. Ei se ollut kanteleen, ei paimen torven, eikä huilunkaan sävel, vaan ihmeen kauniilta se kuului. Poika hiivi varovasti lähemmä nähdäkseen, mikä se niin monella äänellä pani ja toivoi taas saavansa nähdä enkeli-äidin siellä kanteletta ramputtelevan, sillä ei hän luullut muiden sillä tavoin voivan soittaa.

Ovelle päästyänsä näki poika sisässä istuvan harmaapartaisen miehen. Yhdellä seinällä oli kummallinen, kehrällä varustettu rakkine, jonka alla näkyi pieniä lastuja koko läjä. Keskentekoisia rukkeja, tuoleja ja piippuja oli ympäri huonetta. Toiseen huoneesen vievästä ovesta näkyi pitkä pyssy ja sapeli, jotka olivat ristissä pitkäpartaisen miehen kuvan päällä. — Mökin asukas, hyvin kulmikas ukko, ei näyttänyt vierasta ensinkään huomaavan; hän vaan kahvinruskeasta, pitkäkaulaisesta laatikosta kiskoi havukirveesen vivahtavalla aseella säveliä, niinkuin olakoivusta kiskotaan tuohta. Toisinaan nuo sävelet lähtivät pitkinä, eheinä suikaleina, toisinaan ne taas kiemurtelivat tuhansissa sykkyröissä, niinkuin kuivat höylänlastut.

Nuo sävelet löysivät vastakaiun Jerikon rinnassa. Häntä pelotti vain, että äänet tuosta laatikosta ehkä loppuvat ja unhottaen nälkänsä, nurin käännetyn pukunsa ja kaikki, astui hän kynnyksen yli äänen kiskomista paremmin nähdäksensä. Siinä seisoi poika avossasuin kuunnellen sävelvirtaa, ikäänkuin olisi tahtonut sen laineilla nälkäänsä tyydyttää. Toisinaan kohisivat äänet valtavana koskena, toisinaan kulkivat ne hiljaisena, tyynenä vuona ohitse sitten vähitellen muuttuakseen valittaviksi huokauksiksi, jotka tunkeutuivat sydämen sisimpiin syvyyksiin. Silloin ei poika enää jaksanut kyyneliänsä pidättää, vaan niitä tulvehtimalla tuli hänen silmistään; mutta ne olivat suloisia, ei onnettomuuden, vaan puhtaan kaunotunteen pusertamia pisaroita.

Soittaja säpsähti hiukan kuullessaan ihmisääntä ihan vierestään, loi kummastuneen katseen vieraasensa, jonka merkillinen puku yhä enemmän herätti kummastusta hänessä.

Jeriko, nähtyään itsensä huomatuksi, alkoi puheen kysymällä: "mikä ihmeellinen äänilipas se tuo on?"

"Se on viulu se", sanoi ukko, "mutta mikäs ihmeellinen otus sinä olet ja mistä sinä tänne tipahdit?"

"Niinkö minä", puhui vaihdokas ja kotiseutunsa puheenparren mukaan vastasi sitten kiertelemällä: "olenpahan vain tuolta kirkonkylältä".

"Kukas sinä olet sieltä ja mitä varten tänne olet tullut?" kyseli vanhus yhä poikaa tarkastellen.

"Enhän minä ole kukaan", mutisi Jeriko kainosti vastaukseksi, sillä hän luuli ainoastaan aika-ihmisten joitakin olevan.

"Oletko sinä hullu, vai viisas?" tiuskasi ukko ja näytti todellakin rupeavan poikaa löylynlyömänä pitämään, koska hän vetäsi oven kiinni ja pani oikein salvan eteen.

"En, vaan minä olen Kaikuis-Taavetin poika kirkonkylältä", selitti
Jeriko ja peläten isännän vihaista ääntä vetäysi ovelle.

"Seis mies!" komensi vanhus, "ei tässä nyt jäniksen selässä olla, vaan ensin otetaan miehestä selko. Senkö sinä olet sen renttu-Kaikusen poika, joka ennen oli kellonsoittajana?"

"Sen ja Kissa-Kertun", vastasi tutkittava itkussasuin.

"Mutta miksi sinä olet vaatteesi nurin kääntänyt?"

"No kun olen eksyksissä", toimitti poika.

"Hullu se taitaa sittenkin olla — eksyksissä ja vaatteet nurin — hm! — Kaikusen poika — ota siitä selko, jos saat", mutisi vanhus parrassaan ja kyseli vielä: "miksikäs sinä taannoin itkit sitten?"

"Kun sinä kiskoit ääniä tuosta lippaasta", sanoi poika terhakasti ja osotti sormellaan viulua.

"Mitäs varten sinä tänne tulit ja mitä täällä teet?"

"Minä olen paimenena Sormulan maitomökillä", sai vanhus vastaukseksi.

"Sormulasta olet paimena, niinkö? Ja rouvako sinut tänne lähetti?"

"Ei, minä tulin itse", vastasi taaskin poika, "ja olin yötä tuolla kalliolla".

"Milläs tavoin sinä tulit; venheelläkö?" kysäsi isäntä.

"Juoksemallahan minä tulin", selitti Jeriko.

"Puhuikos rouva mitään rukistaan?" sanoi ukko.

"Eihän minulle muuta sanonut, kuin käski huutamaan, jos näkisin suden tulevan".

"Jotain sotkosta tässä nyt on, mutta tottapahan selviää", mutisi vanhus itsekseen. "Tänään on torstai — lauantai-iltana menen minä kirkolle; hm! mutta olisi hän saanut viisaamman asiamiehen hankkia. — Poika parka on päästä vialla — tottapahan ylihuomenna selviää".

Hetken kestävä äänettömyys seurasi. Yht'äkkiä katkasi vanhus sen ja kysyi, osottaen toisessa huoneessa olevaa pyssyä: "tiedätkö mitä tuolla tehdään?"

"Tiedän, sillä ammutaan, lintuja ja oravia" sanoi Jeriko.

"Niin, sillä ammutaan", myönsi vanhus, "mutta jos sinä tahdot täältä lähteä pois, ennenkuin minä sinut vien Sormulaan, niin minä ammun sillä sinutkin; muista se". Sitten antoi hän Jerikolle ruokaa, joka pojalle olikin hyvään tarpeesen.

"Tunnetko minua?" kysyi ukko pojalta syötäessä.

"Tunnen; etkös sinä ole se rukkiukko?" tuumaili poika.

Tuo Jerikon uusi tuttava oli todellakin rukkiukko, josta ei pitäjään väki tiennyt paljo mitään. Sotaherrana hän oli ollut aikoinaan, vaan sitten saanut jostakin syystä eron virastaan ja Sormulan rouvalle oli hän sukua — sen verran hänestä tiedettiin. Hän ei seurustellut kenenkään kanssa muutoin, kuin kauppa-asioissa ja sitä paitsi Sormulassa. Sorvaustyöllä elätti hän itseään, vaan ei sallinut kenenkään tulla tilauksia luoksensa tekemään; ne piti tehdä Sormulassa, johon hän tilatut tavaratkin toi. Jo pari vuosikymmentä oli rukkiukko paikkakunnalla asunut, mutta ei kukaan ollut vielä ennen Jerikoa, hänen kynnyksensä yli jalkaansa astunut, eikä hänkään avannut muiden ovea, mutta kirkossa istui hän paikallansa joka sunnuntai olipa ilma millainen hyvänsä.

Kun rukkiukko oli pitäjääsen tullut, oli hänestä kaikemmoisia huhuja liikkunut. Jotkut olivat tietävinänsä, että hän oli murhannut päällikkönsä, toiset kertoivat hänen murhanneen päällikkönsä kanssa paenneen vaimonsa, mutta jo aikoja sitten olivat kaikki rukkiukkoa koskevat huhut lakanneet, eikä kukaan nyt enää välittänyt hänestä vähääkään. — Joskus olivat ihmiset, hänen mökkinsä ohitse soutaessaan, kuulleet sieltä outoja ääniä, joita luultiin yliluonnollisiksi. Moni arvelikin ukon elävän hyvässä sovussa pahan hengen kanssa ja yleiseen kammoksuttiin häntä ja hänen asuntoansakin.

Rukkiukko eli yksinäisyydessään, jonkinmoisessa salaperäisyyden hämärässä ja omituinen kolkkous tuntui hänestä leviävän kaikkiaalle, missä hän liikkui. Tuo yleinen kammo oli syynä siihenkin, ett'ei kukaan vaihdokkaan etsijöistä mennyt Arnold Mark Meyerin mökkiin — se oli rukkiukon oikea nimi — kadonnutta poikaa kysymään.

Vielä seuraavana sunnuntaina puheltiin kokkomäellä vilkkaasti kadonneesta pojasta ja useimmat päättivät haltijoiden ottaneen hänet halttuunsa. Muutamat toivoivat pojan Jumalanpalveluksen aikana ilmestyvän sakaristoon, sillä sinnehän kuului menninkäisillä olevan tapana heittää ryöstämänsä lapset, kun niihin olivat kyllästyneet. Suuresti hämmästyivät sen vuoksi ihmiset, kun näkivät rukkiukon jäykkänä astuskelevan kirkkomäelle ja kadonneen pojan seuraavan häntä.

Monen olisi tehnyt mieli puhutella poikaa, mutta ei kukaan rohennut, kun hän ilmestyi rukkiukon seurassa. Kirkonmenojen jälkeen täytyi Jerikon kuitenkin kertoa vaiheensa väkijoukolle, joka kuunteli häntä paljoa hartaammin, kuin papin saarnaa kirkossa ja juurta jaksaen poika seikkailunsa kertoikin.

Kansaan levisi puhe enkelien ja jättiläisten taistelleen Jerikon sielusta ja enkelien voittaneen, sillä rukkiukko oli rukoillut pojan puolesta. Poika oli näet lopettanut kertomuksensa vakuuttamalla, ett'ei rukkiukko ole ollenkaan paha, "vaan hän on hoitanut minua, niinkuin oma äitini ja hän soittaa niin kauniisti, niin jott'ei sitä osaa sanoa", ja silloin, sitä sanoessa, pojan silmät oikein hehkuivat ilosta.

Siitä päivästä alkaen ei enää kukaan ymmärtävä ihminen pitänyt Jerikoa vaihdokkaana, "sillä rukkiukko oli hänelle hankkinut sielun", sanoivat ihmiset ja niin todellakin oli asian laita, vaikka vähän toisella tavoin, kuin ihmiset luulivat.

Meyer oli soitollaan ja ystävällisellä kohtelullaan herättänyt Jerikossa rakkautta ja itsekin tullut pojan kautta takaisin kiinnitetyksi ihmiskuntaan, josta kohtalon rautakoura oli häntä kauan erotettuna pitänyt. Ihmisten rukkiukkoa kohtaan tuntema kammokin haihtui haihtumistaan ja häntä ennen ympäröinyt salamyhäisyys muuttui myötätuntoisuudeksi, sillä nyt tiedettiinkin hänen olevan "hyvän ukon, joka on mahtanut saada paljo kovia kokea", lausui Lampelan kunnioitettu isäntä.

VII.

Paimenelämä oli Jerikosta kadottanut paljo suloansa sittenkuin hän oli tutustunut rukkiukon kanssa ja aina nähtiin hänen siitä pitäen ajavan karjaansa Mayerin mökille päin, sillä hän väitti siellä olevan paremmat karjanlaitumet, kuin muualla. Kun lehmät lypsivät tavallisuuden mukaan, ei paimenelta sitä kiellettykään ja vähitellen rupesivat muidenkin talojen karjat sielläpäin käymään, mutta Jeriko ei toisten paimenten leikkeihin usein ottanut osaa. Päinvastoin oli hänellä omat huvinsa. — Tavallisesti nähtiin Jerikon istuvan erillään muista pojista jollakin kivellä nikartelemassa jotakin, mutta ei kukaan hänen tekeleistään voinut päättää, mitä hän aikoi sommikoida. Paitsi sitä koetteli poika kaikkia esineitä mitä vain käsiinsä sai, eikö niistä ääniä lähtisi. Ihmeellinen taito näkyi hänellä olevankin saamaan jonkunlaisia ääniä kappaleista, joista niitä ei luulisi ensinkään lähtevän. Hän soitteli milloin tuohen julmalla, milloin luunkappaleella tai omatekoisella kanteleellansa; mutta ei nuo säveleet näkyneet soittajaa oikein viehättävän, koska hän kyynelsilmin aina, kesken soiton, singahdutti soittimensa syrjään ja vaipui ajatuksiinsa.

Usein katosi poika kokonansa karjansa luota ja kun kerran toiset paimenet salakkali häntä seurasivat, nähtiin hänen hiipivän rukkiukon mökkiin, johon muut eivät tohtineet seurata. Ei Jeriko milloinkaan yhtynyt paimenlauluihinkaan, paitsi erääsen, jossa toivotaan päivän loppua sanoilla:

      "Mene päivä männikölle,
      Viere vemmel koivikolle,
      Päästä paimenta kotihin,
      Laske lasta lämpimähän,
      Vilusta värisemästä,
      Pakkasesta parkumasta!"

Pistäytyipä poika toisinaan kotoakin rukkiukon mökkiin ja vasta iltamyöhällä saapui pirttiin, jossa hänen leposijansa oli. Sikke-muori ei oikein pitänyt noista Jerikon iltamatkustuksista ja käski pojan aina olemaan läsnä arvoituksilla oltaessa, "sillä se teroittaa järkeäsi", sanoi hän.

Muutamana iltana oli Sikke-muori niin hyvällä tuulella, että lupasi yhdestä ainoasta arvaamattomasta arvoituksesta lähteä Hymylään, jossa hän jo oli käyttänyt muita kaikkia, paitsi Jerikoa.

Sen kuultuansa lakkasi Tiina paikalla värttinäänsä pyörittämästä ja Pekkakin, joka peräpenkillä haravan vartta vuoleskeli, taukosi työstään jotakuta ongelmaa keksiäkseen. Tiina ehätti heti äidillensä selitettäväksi arvoituksen sanoen: "teiri puussa, suolet maassa, vielä sittenkin kukertaa; mikäs se on, äiti?"

"Kyllä tiedän", sanoi Sikke-muori "sinä tahtoisit värttinän sijaan saada rukin, mutt'ei siitä synny mitään, se tuottaa vain taloon kotivarkautta ja kaikkea muuta pahuutta; vaikka kaikki ihmiset kuuluvat nyt hullaantuneen semmoisia hankkimaan".

Viimein luuli Pekka keksineensä muorille selittämättömän pulman ja voiton hymy huulilla lausui hän: "puinen kirja, luiset puustavit, laskut suorin selvittävi, tilit tarkasti tekevi; mikäs se on?"

Siinä oli Sikke-muorille kotvaksi miettimistä ja Pekka jo hyvillään tuumaili: "ei nyt auta anoppikulta, kuin läkkää pois Hymylään. Hyi, hyi Hymylään, Hymylän koirat haukkumaan, mene Kaisa katsomaan, kuka sieltä tulee. —"

"Älähän nyt noin hätäile", puhui Sikke-muori. "Eihän se ole muuta, kuin semmoinen kapine, jolla laukkuvenäläiset laskunsa tekevät, vaan en nyt sen nimeä muista".

"Niin todellakin, helmilautahan se onkin", tiesi nyt Karja-Annikin ja otti Laurin lahjoittaman, venäläisiltä ostetun esiliinavaatteensa käsitöikseen. Sikke-muori ihaili sen koreutta ja kyseli hintaa, mutta ennenkuin Anni sai kaikki esiliinaa koskevat seikat selitetyksi, kysäsi Jeriko saisiko hänkin arvoituksen sanoa.

"Sano vaan", tuumaili Sikke-muori pilkallisesti, "sano vaan, niin saadaan nähdä, voipiko vaihdokas vanhan ämmän ongelmoissa voittaa".

Luvan saatuaan sanoi poika hymyillen veitikkamaisesti: "mikäs se on: ei siin' ole hinku, vaan kumminkin se vinkuu, kyllä sill' on kaulaa, mut suutta se laulaa, sen kaula on käyrä, ja kielet siinä kiinni?"

Kaikki rupesivat miettimään pojan ongelmaa ja viimein sanoi Sikke-muori: "sitä et sinä toki tiedä itsekään".

"Tiedänpä kyllä", väitti poika "ja jos ette sitä huomeneen mentäessä arvaa, niin on muorilla matka Hymylään". Sen sanottuaan luikahti poika pihalle ja viipyi myöhään yöhön poissa.

Pojan antama arvoitus vannehti aika tavalla Sikke-muorin päätä, vaan kaikki oli turhaa, se ei selvinnyt, eikä edes antanut muorin saada untakaan. Lopuksi rupesi muorin sappea karvastelemaan, ja hän mutisi itsekseen: "tuommoinen mankki, jonka korvantaukset tuskin ovat kuivat, panee pulmillaan vanhain ihmisten pään ihan pyörälle. Mistä ihmeestä se pungastaneekin semmoisia arvoituksia, joita ei ole ikinä ennen kuultu. — Saranalla olisi kaulaa, mutta kieliä ei; kanteleella on kielet, mutta eihän sillä ole kaulaa; mistä hän semmoisia viisauksia keksineekin. — Varmaankin se rukkiukko niitä hänelle neuvoo ja nyt minun täytyy Hymylään lähteä; mutta maltahan rukkiukko, et tästä lähtien enää kovin monta rukkia tarvitse kaupaksi tehdä".

Muori syännyksenteli yhä enemmän. Kun Jeriko viimeinkin tuli kotiin ja väsyksissä hiivi vuoteelleen, lupasi muori panna tuoreesen muistoon hänen yöjuoksunsa ja nukkui vihdoin itsekin. Aamusella sai kuitenkin paimen luvattoman kylänkäyntinsä anteeksi, mutta siitä hyvästä täytyi hänen muorille selittää arvoituksensa. Sikke-muori pilkkasi vielä sitten vävyänsä, kun hän ei voinut arvata "niin helppoa arvoitusta, kuin rukkiukon viulu oli".

Niin kului kesä ja joutui syksy. Yhä useammin kuului metsästä paimenten syystoivotus:

      "Sa'a lunta luppaele,
      Ränteäkin räppäele!
      Jo on törkyjä talossa,
      Hauteina hautumassa,
      Kyllin syödä kourusarven,
      Ahmailla emännän viljan."

Sormulan karjakin vietiin viimein maitomökiltä kotiin. Ilma oli sumuinen, puut tien varsilla seisoivat surulsina ja kirjavia lehtiä putoeli niistä tuontuostakin tielle. Alakuloisena palasi Jeriko kotikyläänsä ajatellen, mitä hänestä tulisi, kun häntä ei enää paimeneksi tarvittaisi. Oikein häntä värisytti miettiessään, että taas joutuisi Kissa-Kertun ja Riston kiusattavaksi, vai lieneekö syystuuli sen aikaan saanut.

"Jospa rukkiukko olisi isäni, niin ei hätääkään, mutta nythän en enää saa häntä nähdäkään, kuin toisinaan; enkä enää milloinkaan saa hänen kuulla soittavan", ajatteli poika. Hiukan lohdutti häntä kuitenkin se seikka, että hän nyt rukkiukon avulla oli oppinut tavaamaan, "ja sitä ei uusi äiti osaa, eikä Ristokaan, tuskinpa koskaan oppinevatkaan", lausui hän ääneen perille päästessä.

Lauri oli tullut karjaa ottamaan vastaan ja Jeriko kuuli, kuinka hän lupasi Annille toimittaa häät nauriin listimisen aikaan. Heti tarjoutui poika heille palvelukseen, mutta nauraen hylkäsi Lauri tarjouksen, tuumaillen: "sitten menisi meidänkin aikamme hukkaan sinua etsiessä, kun paholainen taas jonkun kerran sinut kuleteltavakseen ottaisi."

Silloin päätti poika lähteä pois koko tienoilta, sillä hän huomasi, ett'ei hän nyt enää voisi loukkauksia niin helposti sulattaa, kuin ennen. Muutaman päivän perästä muutti Jeriko kuitenkin päätöksensä, sillä rukkiukko pyysi häntä luoksensa oppiin. Meyerille oli näet alkanut kesän kululla tuiskuta tilauksia niin, ett'ei hän itsekseen voinut enää toimeen tulla ja paitsi sitä oli hän tottunut pojan seuraan ja ikävöi häntä. Sentähden tulikin rukkiukko Sormulaan poikaa luoksensa hakemaan ja mietti: "minä koetan kiitollisuudella kiinnittää pojan itseeni ja saan siten todella nähdä, onko ihmiskunnassa vielä mitään hyvettä jälellä, sillä rakkautta, koira vieköön! ei heissä ole rahtuakaan tai kuinkas olisi Maria voinut minulle semmoisen kolttosen tehdä?"

Sormulan herra luovutti Jerikon mielellään palveluksestaan ja taivutti vielä Meyerin myymään mökkinsä Laurille hyvästä hinnasta ja muuttamaan asuntonsa kirkonkylään, jossa hänellä olisi paremmat tulot ja muutoinkin mukavampi elämä. Suuri hinta houkuttelikin ukon kauppaan, sillä hän piti paljon rahasta ja täytyyhän ihmisen jostakin pitää, niinkuin vanhain naisten kissalempikin osottaa. —

Meyerin elämässä oli ollut aika, jolloin hän ei rahalle antanut mitään arvoa, vaan tuhlaeli sitä tuhottomasti tyydyttääkseen nuoren kevytmielisen vaimonsa oikkuja, joka viimein karkasi erään nuoren upseerin kanssa. Sentähden erosi Meyer ihmisseurasta ja pakeni yksinäisyyteen, jossa Jeriko hänet kohtasi. Pojan asema säälitti rukkiukkoa hän rupesi tuon onnettoman suojelijaksi, sillä hän tunsi itsekin olevansa hylätty, siihen sijaan kuin ennen ollessaan soittokunnan johtajana eräässä rykmentissä, oli ollut ihailtu ja kunnioitettu taiteensa tähden.

Lyhyesti sanoen Jerikon uusi kasvattaja oli noita lentotähden kalttaisia ihmisiä, jotka yht'äkkiä valaisevat ympäristöänsä, sitten heti sammuvat ja unhotetaan; hän oli niitä, niinkuin hän myöhemmin kasvatillensa sanoi, "joiden elämästä kirjoissa lukiessaan nuoret naiset kyyneleitä vuodattavat, mutta, joita kaikki joko välttävät tahi katsovat ylön elämässä kohdatessaan".

Tuo paljon kokenut rukkiukko kohtelikin Jerikoa enämmän poikanaan, kuin oppipoikana ja opetti hänelle kaikkea mitä itse tiesi ja taisi. Poika sai oman viulunsakin, sillä ilolla oli Meyer huomannut hänellä olevan luontaista taipumusta sen soittamiseen. Kaikin tavoin koetti rukkiukko sitten pojan kykyjä kehittää sekä sanoin, että töin.

"Sinun pitää", lausui Meyer kerrankin oppilaalleen, "sinun pitää oppia oikein hyvin viulua soittamaan, sillä sen rinnalla ovat muut soittimet roskaa; mutta varjele Herra ihmistä kuulemasta sitä huonosti soitettavan! Huono soittaja on ilkeä ihminen, sillä kuta puhtaammat tunteet sinulla on, sitä puhtaammin soitat. Viululla yksin voi luoda ja tietysti hyvä luo hyvää, paha pahaa".

Jeriko ei koskaan ollut tuntenut itseänsä niin onnelliseksi, kuin nyt rukkiukon luona. Hän sai vielä leikkikumppaniakin, sillä pappilan Kallea ja Sormulan pikku Loviisaa oli Meyer ottanut opettaakseen yhdessä Jerikon kanssa.

Loviisalle laittelivat pojat katinleikoista kaikenmoisia koristeita ja näyttivät pitävän hänestä kumpikin hyvin paljo, koskapa he kilpaa suosittelivat häntä.

Leikin ei kuitenkaan annettu tositöitä häiritä, sillä rukkiukko painoi oppilaittensa mieleen syvälle oman elämänsä ohjeen, jonka hän oli lainannut eräästä kirjasta ja joka kuului:

      "Työ ja taistelu, käskyt on Herran,
      Eloa on työ, mut' laiskuus kerran
      Häpeähän saattaa
      Ja kuolemahan kaataa."

Tosityötä oli pojallekin yltäkyllä, kun kaikki piikaihmisetkin rupesivat talon tyttärien kanssa kilpailemaan värttinän hylkäämisessä. Ainoastaan Sikke-muori, Honkalan Leena ja pari muuta emäntää, jotka kaikissa asioissa Sikkeä seurasivat, nurisivat rukkeja vastaan, sillä Sikke-muori vihasi sekä rukkeja, että niiden tekijää.

"Niinkuin olen sanonut", lausui tuo arvoisa vanhus, "ne rukit vain tuottavat kotovarkautta ja muuta pahuutta taloon. Ja tietäähän sen, kun niiden tekijäkään ei ole oikea kristitty! Minä olen aina hänen pyhyyttänsä epäillyt, vaikka Lampelaiset ja monet muut kuuluvat häntä ylistelevän kupliksi vesien päälle, vaan saavatpahan vielä nähdä, mikä siitä lopuksi tulee. Nyt se vielä pilaa Kaikusen pojankin ja kuuluu tehneen piipun kopan Jeriko-paran päivän näkemättömästäkin".

Honkalan Leena keskeytti muoria kysyen: "onkos se totta, kun kylällä sanotaan rukkiukon Sormulan pirtin uunilta viskanneen pellolle lehmän pääluun; se muka oli siellä hänen tarvispuittensa tiellä, vaan eiköhän Sormulan lehmäonnikin liene mennyt samaa tietä?"

"Menihän se! Tottahan se on", tiesi Sikke-muori, "eihän siin' ole savua, joss' ei tulta; tottahan se on ja nyt kuuluu se vielä opettavan poikaa soittamaan viuluakin, vaikka tietäähän jokainen siinä koneessa asuvan jotakin, joka ei oikealle kristitylle sovi".

"Se on tietty se", myönsi Honkalan Leena.

"Tiettyhän se on, eikä niistä rukeistakaan ole mihinkään, eikä se maalarin Maijakaan niitä muutoin kehuisi, vaan saadakseen ukollensa työtä; mutta älä sinä toki hanki tytöllesi mokomaa hyrisijää", puhui Sikke-muori.

"En toki", sanoi Leena "ei siitä kunnian kukko talolle laula, jos rukin ostaa, kaikkihan se vie lehmäonnet ja muut".

Maalarin Maijan tai rukin ystävien puolue kasvoi kuitenkin kasvamistaan ja rukintekijöiltä ei puuttunut koko talvena työtä. Ihmiset ihmettelivät suuresti nähdessään rukkiukon ja vaihdokkaan ystävyyttä ja tuumailivat: "kyllä se rukkiukko vielä kuollessaan määrää vaihdokkaan perillisekseen, eikä sitten sillä pojalla hätää ole".

Maalarin Maija taas kertoi kylällä pojan edistyksistä yhtä ja toista ja vaikka Maijan arveltiin panevan vähän liikoja, odotettiin kuitenkin uteliaisuudella kylänlukua.

Se tulikin kevättalvella. "Mäkitupalaisen Taavetti Kaikusen lapset Risto, Peti, Anni ja Jeriko! ovatko ne täällä?" huusi pastori römäkällä äänellä. —

"Eivät ole", lausui Risto pyrkien väkijoukon taakse piiloon, mutta aika-ihmiset lykkäsivät hänet seisomaan Jerikon rinnalle, joka jo seisoi papin edessä. Risto ei tuntenut i:täkään ja sai tukkapöllyn, Petille ja Annille tapahtui sama temppu ja kiukkuisena ojenti luettaja Jerikolle kirjan ärähtäen: "lue tuosta!"

Selvällä, vapisemattomalla äänellä luki Jeriko luettavansa ja lukipa pastorin käskystä vielä toisenkin värsyn. Ihastuneena katseli pappi poikaa ja puhkesi lausumaan: "*omnibus numeris absolutus*! (kaikin puolin täydellinen!) *Mi fili, bene legis*! (hyvin luet poikani!)"

Pastori rupesi siitä lähtien opettamaan Jerikollekin latinaa samalla kertaa, kuin omalle Kallellensakin ja niin tuli pojista täydelliset koulukumppanit.

"Ihan siitä väännäksen vielä herra tuosta Kaikusen pojasta", puhelivat ihmiset kylällä sen kuultuaan.

Molemmat pojat kasvoivat sitten yhdessä ja perehtyivät toisiinsa, kuin parhaat veljekset. Tuota elämää kesti monta vuotta ja kaikki rukkiukon oppilaat olivat jo käyneet rippikoulun. Silloin kylmeni poikien väli, sillä he huomasivat molemmat lempivänsä Loviisaa, eikä kumpikaan ollut Loviisan tunteista selvillä. Selvä järki sanoi kuitenkin Jerikolle, ett'ei hän koskaan voinut toivoa omakseen rikkaan Sormulan ainoaa perillistä, mutta siitä huolimatta elätti hän rinnassaan tuota suloista tunnetta, kuitenkaan virkkamatta siitä kellenkään mitään.

Lähestyi niin aika, jolloin Kallen piti lähteä pois kotoansa opinnoitaan jatkamaan. Koitti viimein tuo surullinen lähtöpäivä ja Jeriko tunsi oikein iloitsevansa siitä, kuin Kalle nyt tulisi Loviisan seurasta erotetuksi. Iltasella meni hän järven rannalle kävelemään ja odottamaan Kallea, joka oli sieltäpäin tuleva.

Jeriko istahti kivelle ja tuumaili pyytää Kallelta anteeksi, kun hän oli iloinnut ystävänsä poislähdöstä. Hän päätti avata koko sydämensä ystävälleen ja kysyä häneltä neuvoa sammuttaaksensa rakkauttaan Loviisaan. Noihin mietteisinsä oli hän niin vajonnut, ett'ei laisinkaan kuullut askelia, jotka lähestyivät. Viimein luuli hän kuulevansa Loviisan äänen hiljaa kuiskaavan sanat: "sinun, ikuisesti sinun".

Säikähtäen hyppäsi Jeriko ylös ja näki aivan lähellänsä näön, joka vihlasi hänen sydäntänsä, kuni terävä puukko. Tuolla rantaäyräällä seisoi Loviisa ja Kalle. Hellästi oli Loviisa kietonut käsivartensa Kallen kaulaan, jonka oikea käsivarsi ympäröi tytön hentoa vyötäistä.

Rakastuneet huomasivat Jerikon ja iloisesti huudahti Kalle: "Jeriko! tule ottamaan osaa onneemme; meidän sydämemme ovat löytäneet toisensa; mutta pidä se vielä salassa".

Kylmästi ja hajamielisenä lausui Jeriko onnentoivotuksensa ja lähti horjuvin askelin kotiinsa päin.

"Mikäs Jerikolle on tullut; hän näytti niin kummalliselta?" kysäsi
Kalle.

"En tiedä", sanoi Loviisa, "luultavasti hän suree poislähtöäsi, niinkuin minäkin".

"Älkää surko, tulenhan minä takaisin ja sitten pidämme häät, mutta siksi olkoon kaikki vielä salassa", sanoi Kalle.

Sillä välin kävellä huppuroi Jeriko metsässä sinne tänne, kuin mieletön, mutta viimein rohkasi hän itsensä ja päästi kamalan naurun. "Haha haa! vaihdokashan minä olen ja minäkö nostaisin silmäni Sormulan neiteen, haha haa! Hupsuja on kaikenlaisia! Vaihdokas ja enkeli — sehän olisi kaunis pari, haha haa!" Kolkosti vastasi metsän kaiku tuohon särkyneen sydämen nauruun ja tuuli huokaili niin syvästi puiden latvoissa Jerikon metsästä kotiin lähtiessä.

VIII.

Elämän pienet vastoinkäymiset olivat jo nuorena pusertaneet Jerikon silmistä monta katkeraa kyyneltä. Lapsen huolet haihtuvat kuitenkin pian, sillä jokaisessa kuolleessa, niinhyvin kuin elävässäkin esineessä löytää hän ystävän ja lohduttajan. Meyer-ukko, Kalle ja Loviisa olivat olleet maailman edustajina Jerikolle ja heidän ystävyytensä oli helposti haihduttanut lapsuuden huolet. Ilon aurinko paistoi täydeltä terältä pojalle hänen nuoruuden ikänsä alkuvuosina. Tuo nuori, viaton sydän oli sopusoinnussa maailmansa ja itsensä kanssa aavistamatta mitä taisteluita tarvitaan, ennenkuin nuorukainen taipuu maailmassa vallitsevan järjestyksen alaiseksi. Nyt olivat nuoruuden viattomat hetket eletyt, nuoruuden kauniit, taivasta tavoittelevat tuulen tuvat rakennetut ja kovalla kädellä ryhtyi kohtalo noita pilvissä häilyviä, mielenkuvituksen luomia rakennuksia kukistamaan.

Jonkunmoista katkeruutta synnytti jo se seikka, että Kalle, joka oli taidoissa ja tiedoissa jälempänä Jerikoa, pääsisi nyt edelle, paljoa edelle hänestä päästessään opinnoitaan jatkamaan; mutta ystävyys voitti katkeruuden.

"Jäähän minulle sitä, mitä Kallelta puuttuu", mietti nuorukainen. "Saanhan minä yhä nähdä Loviisaa ja kuka on sanonut, ett'en kerran saa häntä omanani puristaa rintaani vasten. Hän on tosin rikas, minä köyhä, mutta työllä ja toimella voin minäkin koota varoja tahi ainakin jokapäiväisen leivän ansaita. Hyvä onkin, kun Kalle menee — hänestä tulee muutamien vuosien perästä pappi ja hänellä ei voi olla suurempaa iloa, kuin sitoa meidät yhteen katkeamattomilla siteillä".

Niin pitkälle oli Jeriko mietteissään päässyt, kuin Loviisan Kallelle kuiskaamat sanat: "sinun, ikuisesti sinun", äkkiä katkasivat kaikki ne siteet, jotka yhdistivät hänet elämään. Nyt oli elämä hänestä arvoton ja katkeralta pilkalta kaikuivat Kallen sanat "tule ottamaan osaa onneemme". Maailma ja Jeriko seisoivat nyt vastatusten, toisillensa vieraina ja vihollisina. Metsäin yksinäisyydessä koetti nuorukainen viihdyttää vimmaa, jota tunsi jouduttuansa ensimmäisen kerran tappiolle taistelussa maailman ja kohtalonsa kanssa.

"Vai niin", ajatteli Jeriko, "vai niin, että minä olin kylliksi houkko luulemaan itseäni ihmiseksi, jolla olisi oikeuksia maailmassa. Se oli erehdys, se on Meyerin syy; hän on kasvattanut minut siinä luulossa, kenties uskoi hän niin itsekin, vanha hupsu! Ei elämä meille köyhille tarjoa onnea, vaan kurjuutta ja ylenkatsetta; ja sitähän me ansaitsemmekin. Mikä on isäni? Juopporenttu. Mitä ovat veljeni ja minä itse? Ihmiskunnan hylkyjä. Ja mikä on elämämme tarkoitus? Mikä se on muu, kuin kuolema ja sitten väetämmehän mekin ruumiillamme jotakin auhtoa kangasta niin, että se onnellisten silmien viehätteeksi jaksaa kasvattaa jonkun surkean ja vaivaisen näköisen orvokin. Iloitkaa te onnelliset, te rikkaiden lapset, joilla on oikeus onnessanne poleksia rikki köyhäin sydäntä; iloitkaa! me sorrumme, te saatte pilkata tunteitamme! Mitäs meidän tunteistamme, tukahduttakaa ne viinaan; lohduttakaa meitä sillä: upottakaa ihmisyytemme siihen, mutta upottakaa nopeasti, ett'emme raivostuneina revi rikki teidän laitoksianne, ett'emme herää huomaamaan olevamme ihmisiä!"

Äkkiä säpsähti Jeriko, sillä joku laski hänen olkapäällensä kätensä ja kysyi: "miksi niin alakuloinen, poikani?"

Se oli Meyer, joka oli lähtenyt Jerikoa vastaan.

"Miksi niin alakuloinen, poikani?" toisti rukkiukko kysymyksensä, mutta ei saanut mitään vastausta.

"Kallen lähtöäkö noin suret", jatkoi vanhus, "sehän on narrimaista. Heitä hiiteen semmoiset huolet, sillä kerran pääset sinäkin matkoille ja minä toivon sinun tuottavan kunniaa sillä matkallasi sekä minulle että itsellesi, sillä, suoraan sanoen, jokaisella soittoniekalla ei ole ollut opettajana Arnold Mark Meyer".

"Kunnia", huoahti Jeriko, "kunnia ja ihmisarvo ovat rikkaita varten, eikä meikäläisiä".

"Meikäläisiä?" sanoi rukkiukko kummastuneena. "Poika, tiedä se, että juuri meikäläiset eivät rikkauksista välitä, sillä meillä ovat rikkaudet taiteen maailmassa, me kohoamme sinne, johon ei mitkään rikkaudet voi toisia laskea. Tähtitarhoissa liehuu meidän sielumme, eikä se tongi kylmää kultaa maan ytimissä. — Sinä olet tänään kummallinen, luulisin sinun melkein kadehtivasi Kallea, mutta se on joutavaa, jos sinusta se tulee, mitä sinusta toivon, niin ei sinulla ole siihen vähääkään syytä. Taiteen ala on näet ääretön, kuin avaruus ja siellä on rikkauksia, joita ei maihin sovi verratakaan. Mutta harvoille taiteen hengetär aarteitansa tarjoaa ja vielä harvemmat jaksavat häntä seurata sinne, jossa yltäkyllin saisivat, mitä etsivät. Kalle varmaankin väsyisi tiellä, sinä ehkä pääset perille, älä siis häntä kadehti".

"En laisinkaan", murisi Jeriko, "tiedänhän, ett'ei minulla ole elämässä mitään oikeuksia; miksi siis muita kadehtisin?"

"Ahaa", mietti Meyer, "elämän taistelu on alkanut, hm! mikähän ensimmäisen tappion tuotti? — No hyvä, kuta aikaisemmin, sitä parempi".

Turhaan koetti Meyer sitten keksiä syytä Jerikon suruun ja turhaan kysyikin hän sitä, sillä Jeriko ei sanonut olevansa oikeutettu sitä sanomaan. Meyer luuli asian koskevan vanhaa Kaikusta ja jonkun loukanneen poikaa isän tähden, "mutta aika kaikki haavat parantaa", arveli hän.

Siltä kuitenkin näytti, kuin aika ei Jerikon haavoja parantaisikaan. Koko syksyn ja talven alun pysyi hän jörömäisenä, kalpeni kalpenemistaan ja karttoi kaikkea ihmisseuraa niin paljo, kuin suinkin taisi, ilmoittamatta edes kasvatusisällensäkään, mikä häntä oikeastaan vaivasi. Sormulassakaan ei hän käynyt, niinkuin ennen ja vaikka hän usein soitteli viuluansa, näytti hän rukkiukon mielestä paremmin taantuvan, kuin edistyvän sen käyttämisessä. Jeriko ei näet enää koskaan tahtonut mielellään soitella niitä kappaleita, joita Meyer käski, vaan päinvastoin hän aina valitsi mitä viehkeimmät liirutukset. Useimmiten hän kuitenkin soitteli aivan olemattomia kappaleita, ihan omasta päästään ja ne vasta oikeata sekamelskaa olivat niin, että Meyer oli melkein epätoivoon joutua. Vanhuksesta tuntui kuin olisi kasvatti tavoitellut jotakin, mutta mahdotonta oli ymmärtää, mihin päin hän oikeastaan pyrki.

Meyeriä harmitti kovasti tuo Jerikon uneksiva olento ja hän näki suuret toiveensa Jerikon suhteen ihan tyhjään rauenneen, mutta hän ei keksinyt keinoa, millä asiat saisi muuttumaan. — Rukkiukko luuli Jerikon haaveilemiseen syyksi Kallen kirjeet, joissa elävästi kuvailtiin sen aikuista "suuren maailman" elämää ja toimia. Joskus rukkiukko varovasti kysyikin syytä kasvattinsa alakuloisuuteen, mutta ei saanut tyydyttävää vastausta. Sitä olikin Jerikon mahdoton antaa, sillä hän ei itsekään tiennyt, mikä häntä vaivasi. Nuoruuden voimista tunsi hän koko olentonsa uhkuilevan, mutta sydän tuntui tyhjältä. Hän koetteli soitolla poistaa sydämensä tyhjyyttä, mutta juuri silloin, kuin hän oli tyytyväisin soittoonsa, keskeytti Meyer häntä ja tuomitsi tuommoisen soiton mitättömäksi "sekamelskaksi". Sen vuoksi tuntuikin Jerikosta elämä kolkolta. Hänestä oli elämä kuin autio, ääretön kangas, jolla kohtalonsa oli hänet määrännyt harhailemaan edestakaisin ilman mitään päämäärää.

Sillä kannalla olivat asiat, kun taas sattui tulemaan kirje Kallelta. Rukkiukko toi sen itse pappilasta ja kummasteli suuresti, kun poika, joksi hän yhä Jerikoa nimitti, ei siitä ensinkään näyttänyt ihastuvan. Päinvastoin muuttui hän kalmankelmeäksi sen luettuansa ja mutisi "tämä vielä, mutta olkoon. Niinhän on köyhien kohtalo: haittana hako vesillä, tiellä köyhä rikkahilla".

Kallen kirje oli tällä kertaa hyvin lyhyt. Siinä oli vain sanat: "Turussa Joulukuun 7 p:nä v. 18.. — Uskollinen ystäväni! Nyt en enää ehdi kirjoittaa, kuin pari sanaa, sillä isä-ukolle ja Loviisalle kirjoittaessa meni aika ja posti lähtee heti; kysele siis heiltä elämästäni. Terveenä olen toki ollut ja toivon niin teidänkin siellä kotona olevan. Lukeminen käy yleiseen sanoen *lente festinare* — (hitaasti rientävää) vauhtia, sillä "beanina" ollessa on ihmisen tutustuttava muuhunkin, kuin kirjaan. — Mutta nyt itse asiaan. Loviisa ei näet, isänsä tähden, enää uskalla ottaa kirjeitäni suorastaan vastaan, vaan käskee kirjoittamaan sinun kauttasi. Älä siis minua syytä vaivoistasi ja uudesta virastasi, vaan Loviisaa. Ei, hyvästi nyt hyvä ystävä, sillä se todella olet minulle — missä sinä, siellä sydämeni; siksi säilytä Loviisan ja ystäväsi salaisuus, niinkuin omasi soisit säilytettävän. Niin tiedän tekeväsikin, mutta hyvästi nyt. *Nihil novi; valeas vigeasque, optat amice: tuus Carolus*!" (Ei mitään uutta; voi hyvin ja elä terveenä toivoo ystävällisesti: Kallesi).

Jeriko olisi ennen tehnyt vaikka mitä, kuin ruvennut Kallen rakkausseikkoja edistämään. Siksipä hän ensi aluksi päättikin heittää Loviisalle menevän kirjeen liekkeihin, mutta hiukan tyynnyttyänsä, vaikka katkerin mielin, lähti sitä kuitenkin Sormulaan viemään. Hän tapasi Loviisan yksin pirtissä leipomassa, sillä tuohon aikaan ei vielä pidetty sopimattomana, jos herrastytötkin hyörivät taloudellisissa puuhissa.

"No herrainen aika!" huudahti Loviisa nähdessään Jerikon; "pilvistäkös sinä pirahdit ja minä kun luulin vuoren väen sinut taas korjanneen, niinkuin Sikke-muori uskoo niiden sinua pikkupoikana kuletelleen?"

"Niin ne kulettelevat nytkin", sanoi Jeriko katkerasti, "mutta niiden tie ei käy rikkaiden ovien editse —"

"Mutta oletko sinä kipeä?" keskeytti Loviisa puhujaa, "sinä olet valkea, kuin palttina, etkä ole lähettänyt minulle sanaa, minä olisin toimittanut sinulle järnestestamenttia".

"En minä ole kipeä, vaan minulla on neidelle kirje Turusta", toimitti
Jeriko, antaen Loviisalle kirjeen.

"Neidelle, hihihi", nauroi Loviisa raikkaasti, "kukas sinua nyt on neuvonut minua neidittelemään? hihihi!"

"Suokaa anteeksi, ett'en sitä ennen ole tehnyt, vaan sitä en tosiaankaan huomannut, ennenkuin tänä syksynä", sanoi Jeriko.

"Vai et huomannut; hyväpä kun viimeinkin huomasit", puhui Loviisa loukatun äänellä.

"Ja sen lupaan, ett'en sitä enää koskaan unohdakaan", puhui nuorukainen. "Muutoin pyytäisin neiden kirjoittamaan sulhaselleen, ettei hän kirjoittaisi enää minun kauttani, sillä kasvatusisäni voisi huomata asian".

"Minä viis' Kallen kirjeistä, vaikka hän ei kirjoittaisi laisinkaan. Tiedätkö sinä, että hän puhuu minulle kirjeissään katutappeluista ja muista semmoisista", lausui Loviisa. "Kohta hän mahtaa puhua juomingeista ja Luoja tiesi mistä".

"Sehän on rikkaiden etuoikeus, pieksää ja sortaa alhaisoa", sanoi
Jeriko.

"Se on tyhmyyttä", puhui Loviisa kiivaasti, "tyhmyyttä, eikä muuta, vaan te kaikki miehet olette semmoisia, hyi teitä! Toinen kirjoittaa tappeluista, toinen ei käy vaihtamassa sanaakaan, vaikka häntä vaihdokkaaksi sanotaan; eikä nyt enää, niinkuin ennen, saa kertaakaan soittoa kuulla, vaikka sinä lupasit minua viulullasi puhutella ja sitä kieltä minä parhaite ymmärränkin. Nyt olet sinä, niinkuin Kallekin, syönyt sanasi — hyi teitä! En enää kärsi teitä silmieni edessä, vaikka ethän tuota tosin —"

"Hyvästi", sanoi Jeriko ja meni.

"Noo!" sanoi Loviisa ihmeissään, kun näki Jerikon ovesta pujahtavan ulos, "kerran vuoteen häntä nyt enää saa nähdäkään ja sittenkin on hän jo tiessään, ennenkuin on ennättänyt sanaakaan vaihtaa! Hyvästi! Eikö hän siis enää ai'o takaisin tullakaan? Mikä hänelle niin äkkiä tuli? Loukkasinkohan minä häntä jotenkin? Eihän hän vain liene vaihdokkaasta suuttunut; leikkiähän se oli ja olenhan minä häntä niin usein vaihdokkaaksi sanonut. — Ei kuulu", sanoi tyttö avaten ovea, "pois hän meni, poikaparka, ennenkuin ennätin saada selville, mikä häntä vaivasi, vaan sairas hän oli varmaankin. Senhän näki jo päältäkin. — Tämähän on perin hullua, enkä minä ymmärrä tästä mitään".

Loviisa peitti kasvonsa käsillään. Hetkisen istui hän noin rahilla pöydän edessä ja kun sitten otti kätensä pois kasvoiltaan, olivat ne kosteat kyynelistä. Avaamattomana oli kirje hänen sylissään, kun hän huokasi: "kaikki hylkäävät nyt minut, Jerikokin! Mutta hän ei saa enää karttaa minua, en kärsi sitä. Kalle on pois ja Jerikokaan ei enää välitä minusta mitään. Ei hän nyt enää soutaisi Hirvatsaareenkaan minulle nimipäivikseni kukkia hakemaan. Kaikki on pois ja kaikki on toisin, kuin ennen."

Loviisa nousi istualta, jolloin kirje putosi hänen, helmastaan lattialle. "Hyväinen aika!" huudahti tyttö. "Olen kokonaan unhottanut kirjeeni, jota niin hartaasti olen odottanut. — Kaikki on tänään niin kummallista ja oma sydämeni on kaikista kummallisin".

Hän otti kirjeen maasta, mutisten sitä avatessaan: "Niin se on, kirjeparka, ett'en enää, nähtyäni Jerikon niin kummallisena ja kalpeana, tunne vähintäkään halua sinua lukea".

Sillä aikaa, kuin Loviisa mietti kotipirtissään lapsuuden ystävänsä kummallisuutta, riensi Jeriko Sormulasta pois kiirein askelin, mutta kotiinsa päin hän ei mennyt. Vaikeata oli hänen ollut seisoa työstä punoittavan Loviisan edessä, joka lempeillä silmillään katseli häntä aivan, kuin ennen jonkun leikkikalun saatuaan. Hänen päätänsä poltti ja valtimo sykki ohimoissa niin, että sen jyske selvästi kuului. Työllä ja tuskalla voi hän hillitä itseänsä sulkemasta Loviisaa syliinsä, kuten ennen usein oli tehnyt. Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä vastaansanomaton oikeus Loviisaan ja kuin olisi Loviisa itsekin sen lukemattomia kertoja myöntänyt. Olivathan he, Loviisa ja Jeriko, aina lapsina leikissä olleet mies ja vaimo ja olihan Loviisa vielä nytkin, suurempina ollessa, luottavammin, sydämmellisemmin kohdellut häntä, kuin Kallea. Nyt viime vuosina oli tosin heidän välinsä ollut toisenlainen, kuin ennen, mutta olihan se luonnollistakin, sillä eihän täysikasvuiset voi seurustella, niinkuin lapset. Kyllä Loviisan oli täytynyt monasti huomata hänen tunteensa ja kuitenkin hän voi juuri hänen kädestään ottaa vastaan Kallen kirjeen; kuitenkin voi hän hymysuin sanoa: "hyväpä kuin viimeinkin huomasit erotuksen meidän asemissa". Vielä voi Loviisa riimittää häntä vaihdokkaaksikin. Mitä varten hän olisi sen tehnyt, jos ei juuri huomauttaakseen, että rikkaan Sormulan ainoa tytär on liian korkealla vaihdokkaan saavutettavaksi; mitä varten, jos ei juuri näyttääkseen, että hän häpeää vaihdokasta ja tuttavuutta hänen kanssaan. Loviisa tahtoi särkeä kaikki yhteyden hänen kanssaan ja häpesi sitä, jonka sydän oli rakkaudesta häntä kohtaan halkeamaisillaan. Varmaankin hän sitä tahtoi ja olihan hän selvään sanonut ei enää häntäkään kärsivänsä silmiensä edessä. — Mutta jospa se vain oli Loviisan tavallista pilaa? — Entäs kirje, jonka hän niin säkenöivin silmin otti vastaan? Ei totta se oli, täyttä totta.

Nuo mietteet pyörivät sikin sokin Jerikon kiihtyneessä mielessä ja ajoivat häntä yhä eteenpäin pitkin tietä. Hän ei huomannut, mihin hän juoksi, ennenkuin oli joutunut kosken reunalle.

Tuossa oli mylly, joka, ikäänkuin joku harmaa kummitus, näytti kohoavan kuohusta. Se seisoi, eikä missään näkynyt liikkujaa. Luultavasti oli Musta-Heikki taaskin mennyt kylään viekottelemaan vanhaa Kaikusta ryyppimaän. "Mylläri, tuo sama Musta-Heikki, se on isäni paha henki", ajatteli nuorukainen ja istahti myllynportaille, vaipuen mietteihinsä.

Koski pauhasi, ja hyrski tuossa aivan hänen allansa. Virta oli muuten jääkuoren peitossa, mutta koskeen ei pystyneet kylmän huurteiset henkäykset, vimmoissaan sohisi ja kiehui se, kuin raivostunut ihmissydän. Tuossa hypähtää laine ylöspäin kallioa kohden, tässä töytää toinen myllyn perustusta järkyttämään. Turhaa kaikki, kallio ei horju, eikä vankka perusta järkähdäkään.

Noinhan on ollut minunkin elämäni juoksu, ajatteli Jeriko. Minäkin olen pyrkinyt ylöspäin, olen kohottanut toiveeni Loviisaan, olen kokenut pyrkiä muiden ihmisten seuraan, mutta turhaa on ollut kaikki. Särkyneenä, pirstoutuneena, kuin laineen hyöky, vaivun minä taaskin syvyyteen ja vimmoissaan siitä kiehuu ja kuohuu nyt sydänparkani turhassa raivossa. Koski ja minä olemme toistemme sukua, me kuulumme yhteen. Tuossa jalkojeni allahan saapi sydämeni rauhan, ehkäpä tyyntyy koskikin minut nieltyään ja silloin ovat unhotetut kaikki tuskat, kaikki niin hyvin suloiset, kuin katkeratkin muistot. Muistot? Millaiset ovat sitten elämäni muistot?

Ne alkoivat pujotteleutua Jerikon sielun silmien eteen. Tuolta huurteisten puiden välistä pilkistelivät ne yhdessä mailleen menevän päivän kirkkaiden säteitten kanssa. Tuossa irvisti hänelle äitipuolensa Kissa-Kerttu, joka uhaten nosti keppiänsä häntä vastaan ja samalla potki taidottomana makaavaa juopunutta isää; tuossa kiihotti Risto kylän poikia hänen kimppuunsa ja tuon velipuolen punaiset hiukset nousivat pystyyn sihisten, kuin käärmeet ja ojentelivat päätään häntä kohden. Tuolla näkyi nuorten kisatanner ja yht'äkkiä ryntää poikajoukko leikkiä katsovaa Jerikoa kohti lasketellen pilkkapuheita viulua vinguttajasta, vaihdokkaasta, puutoukasta ynnä muusta; tässä taas ilmestyy Kotilan perheen tupa. Jeriko yhtyy toisten joululeikkeihin, vaan toiset väistyvät hänen edestään. Talon vanhin poika, Aapo, tulee juhlallisena häntä vastaan käskien hänen jättämään seuran, "sillä hän on ruvennut herraksi, eikä täällä ole päivän varkailla mitään tekemistä". Kun ei Jeriko tottele, tarttuvat Aapo ja Risto häneen kiinni "peitotakseen hänestä herruutta ulos" mutta tuolla jo kellottaa Risto tuvan peränurkassa ja Aapo voivottelee ovensuussa, johon hänet Jeriko koholla on lennättänyt. — Pönäkkänä kävelee tuossa Tiistilän kuudennusmies ja omantuntonsa rauhoittamiseksi varoittaa hän Jerikoa lakkaamaan jumalattomasta elämästään ja tappeluistaan, joll'ei kerran tahdo istua kirkonkuudennuksen keskelle kirkkoa asettamalla mustalla tuolilla. Tuolla taas tepsuttelee Tiistilän kopea Kaisa tanssissa Halolan häissä ja Jeriko uskaltaa pyytää tuota kyläkaunotarta tanssitoverikseen, mutta: "en minä kuokkavierasten enkä tappelukukkojen kanssa ole tottunut tanhuelemaan", kajahtaa Kaisan suusta hääväen nauruksi.

Mutta ilmestyyhän tuolta suloisempiakin muistoja. Tuossa lohduttaa häntä vanha Meyer, sanoen kylän poikien ja varsinkin Riston itsensä olevan roiston alkuja, tuossa hakee Kalle häntä leikkimään ja Loviisa itse pyytää, että Jeriko tulisi hänen tanssikumppanikseen Sormulan rouvan nimipäivillä; sama Loviisa kehuu taas, että Jeriko oli etevin koko rippikoulussa; Loviisahan se on tuokin, joka sanoo: "sinä saatat soitollasi koko sydämeni sulamaan;" sama Loviisahan se on tuokin, joka niin ystävällisesti puristaa hänen kättänsä nähdessään nuo Hirvatsaarelta asti tuodut hämylehdokit, lemmikit ja vanamot: ainahan se on sama Loviisa, joka sanoo ymmärtävänsä sävelten kieltä ja kuitenkin on tuo sama tyttö nyt Kallen kihlattu morsian.

"Niin on", puhkesi Jeriko itseksensä puhumaan, "Loviisa ja Kalle ovat sulattaneet sydämeni ympäriltä sitä jääkuorta, johon muut ovat sitä koettaneet kietoa, mutta hekin ovat tulleet vihamiehikseni, enkä koskaan voi unhottaa näköä Sormulan rannassa. En koskaan löydä enää rauhaa, se näkö on aina edessäni, se on painajaiseni yöllä, se sekoittaa järkeni päivällä. Muut kadehtivat minua, Loviisa ja Kalle inhoovat minua, kun olen heidän vertaisekseen pyrkinyt ja kohta mahtaa Meyerkin minut hylätä. — Ei, hän ei voi enää elää minun työttäni, hän ei voi hylätä minua; mutta elättäköön hänet vaivaishoito ja silloinhan on hänellekin saman tekevä, onko minua olemassa tahi ei".

Hän nousi seisalleen ja katseli synkästi allansa ryöppyelevää koskea. Siellä syvyydessä pilkutti jotain kirkasta, joka ikäänkuin maanitteli itseänsä tavoittamaan ja takana seisoi musta haamu, joka ojensi kättänsä Jerikoa kohti valmiina tarttumaan häneen kiinni. Äänettömänä tuijotti Jeriko veteen uskaltamatta hengittääkään. Valo vilkkui siinä yhä. Viimeinkin käsitti Jeriko sen olevan tähden, joka turhaan koetteli saada kuvaansa kuohussa näkymään. Jeriko muisti yht'äkkiä äitinsä kuolin-illan, muisti kuolevalle äidillensä antaman lupauksensa, muisti äskeisen hirveän aikeensa, ja kaikkinäkevän Jumalan.

"Niinkö pitkällä", parkasi hän sydäntä särkevällä äänellä ja horjahti takaperin tuon mustan haamun syliin. Kauhistus valtasi hänen kokonansa, kun hän tunsi oudon syleilyksen ja kuuli korvansa juuressa kähisevällä äänellä lausutut sanat: "niin pitkällä, mutta heitä hornaan koko tuo puuha ja tule sisään ottamaan pieni ryyppy; — se antaa rohkeutta elämään ja synti olisi, jos noin reima poika joutuisi ahvenien ruoaksi, hehehe!"

Puhuja ei ollut ehtinyt lausettansa lopettaa, ennenkuin Jeriko jo oli irtautunut hänen syleilyksestään ja niinkuin raivotarten vainooma, samosi pois tuolta kauhistavalta paikalta.

Käheä nauru seurasi häntä ja tuo musta haamu mutisi myllypirttiin mennessään: "niin pitkällä, niin pitkällä, hehehe! Siitä pojasta tulee vielä kalu ja minä opetan hänelle rakkautta elämään, hehehe, tahi hirsipuussa kuolemaan, hehe! Tappaa itsensä, kun on pyöveliä olemassa — hulluutta, hehehe!"

Kun mies myllypirtin portailla otti sammuneesen piippuunsa valkean, valaisi liekki silmänräpäykseksi Mustan-Heikin kasvot.

IX.

Kolkko ja kuollut oli seutu, jonka kautta Jeriko nopein askelin kulki ja valittavasti narisi lumi hänen jalkojensa alla. Ei missään näkynyt, ei kuulunut elämää, kaikkiaalla vaan vallitsi kuolon hiljaisuus ja kolkkous. Tien varsilla seisovat puutkin olivat kuolleina, liikkumattomina ja oksiin tarttuneet lumijoukot peittivät niitä, kuni kateliinat. Ilman kylmyys tuntui polttavan vaeltajan sieramia, kun hän sitä hengitti ja ohuen puvun läpi tunkeutuva viima kangistutti hänen jäseniänsä. Viimeinkin vilkahti valo tuolta edestäpäin ja pari kolme kertaa haukahti siellä koira. Kuta lähemmäksi valoa Jeriko saapui, sitä äkeämmin alkoi koira äännellä ja töytäsi viimein tulijaa vastaan. Likelle päästyään lakkasi tuo uskollinen eläin haukkumasta, urisi tuttavasti ja hääri häntäänsä liehuttaen Jerikon ympärillä, mutta hän vain potkasi sitä ja vingahtaen pakeni pentu taloon.

Vilusta väristen saapui kulkija vihdoinkin kotiin ja toivoi kasvatusisän huomaamatta voivansa hiiviä vuoteelleen. Tuo toivo petti, sillä rukkiukko valvoi vielä ja näkyi ahkerasti tutkivan isoa kokolehti-raamattua, josta hänellä oli tapa aamuin illoin lukea kasvatillensa joitakuita lukuja. Ukko käänsi hiukan päätänsä Jerikon sisäänastuessa ja yrmeällä äänellä lausui: "aikuinen mies ja juoksentelee, kuin mikäkin hulttioin poika". Hiukan pidettyänsä väliä sanoi hän lujasti: "missä sinä näin kauan olet maleksinut ja antanut minun turhaan odottaa — missä olet ollut?"

"Tuollahan tuota vain olin kylällä, enkä luullut vielä näin myöhän olevan", vastasi Jeriko vihasta tai liikutuksesta vapisevalla äänellä ja paineli kohmistuneita käsiänsä uunin rintaan.

Ukko loi terävän silmäyksen nuorukaiseen, joka ei uskaltanut hänen silmiinsä katsoakaan, ja sanoi: "siellä taitaa olla aika pakkanen tuolla ulkona?"

"Kyllä siellä on kylmä ja vielä käy niin kova viima", vastasi Jeriko hajamielisesti. Vanhus kuuli kasvattinsa äänestä, että jotakin eriskummaista oli hänelle tapahtunut, vaan ei virkkanut mitään. Sitten selaili hän raamattua vähän aikaa ja rupesi lukemaan sitä ääneen pannen muutamille värssyille erityisen painon. Luettava paikka oli Salomon sananlaskujen 19 luku. Lukemisen lopetettua otti vanhus kynttilän käteensä ja meni perähuoneesen mutisten hiljaa: "väärän todistajan ei pidä pääsemän rankaisematta". Sitten hän kutsui kasvattinsakin sinne. Jeriko totteli ja istahti vuoteen reunalle katsomattakaan vanhukseen, jonka vakavissa kasvoissa kuvastihe surkuttelu ja sääli.

Tuo muutoin jo köyristynyt vartalo oli nyt suora, koko ryhti oli käskevä ja osotti murtumatonta voimaa; korkean nenän hienot sieramet liikkuivat kiivaudesta, otsan rypyt olivat syventyneet ja sen verisuonet pullistuivat, mutta silmistä heiasti lempeys, eikä nuo kokoon vedetyt, tuuheat kulmakarvatkaan voineet kaikkea hyvyyden vivahdusta jyrkiltä kasvoilta kokonansa poistaa.

Tuokion katseli vanhus ääneti edessänsä istuvaa, alakuloista kasvattiansa ja hänen rintansa kohoili valtavasti. Sitten alkoi hän kolealla, sydämeen ja ytimiin tunkeutuvalla äänellä kiivaasti puhua:

"Jo kauan sitten olen huomannut jonkun kompastuksen tapahtuneen elämässäsi, vaan en ole tahtonut sinulta mitään kysyä, ett'et luulisi minun tahtovan salaisuuksiisi tunkeutua. Aluksi luulin tuon huolesi heti itsestään haihtuvan, niinkuin ne lapsena usein tekivät ja suoraan sanoen olipa minulla hiukan toivoa, että sinä luottaisit siksi minuun, että kertoisit minulle surusi syyt, joll'et muun vuoksi, niin saadaksesi minulta jonkun hyvän neuvon. Nyt huomaan kuitenkin tuonkin toivon pettäneen minut, niinkuin se melkein läpi elämäni on tehnyt. Sydämesi on pysynyt minulle sulettuna ja nähtävästi pidät velvollisuutenasi itse kantaa huolesi. Sitä vastaan ei minulla ole mitään muistuttamista, enkä tahdo toisten murheita kannettavakseni kerätä, sillä tarpeeksi on kantamista omissanikin, kun minä houkko luulin voivani ihmiskunnalle pelastaa elämän lokavirrasta yhden ihmistaimen. Vanha sydämeni murtuu nähdessäni rintani lämmöllä elvyttäneeni myrkyllistä, itsekästä matoa.

Sinä olet muuttunut viime aikoina päivä päivältä yhä kärtyisemmäksi, itsekkäämmäksi; ei mikään enää ole mielesi mukaista ja koko käytöksesi osottaa uhkaa ja ylönkatsetta. Toisinaan peittäytyvät nuo kauniit omaisuutesi katkeraan, matelevaan nöyryyteen, jonka alla vihan liekki hehkuu. Sinä luulet koko maailman olevan vastaasi siksi, kun itse olet koko maailmaa vastaan ja upeasti vaadit sinä, että kaikkien pitäisi nöyrinä kumarrella sinua. Ja minkä vuoksi? Siksikö, kun olet Jumalalta saanut muutamia eteviä ominaisuuksia: voimakkaan ruumiin ja terävät hengen lahjat? — Vai siksikö, kun sinulla on elämässä ollut parempi tilaisuus noita lahjojasi kehittää, kuin monella muulla köyhyydessä syntyneellä onnettomalla? Sinä jo tahdot joskus nöyryyttää minuakin, tahdot saada omat mielipiteesi tunnustetuiksi ja vallalle.

En varmaan tiedä, oletko itsekään tuota kaikkea huomannut, mutta niin asian laita kuitenkin on. Minä hartaasti toivon, ett'et sitä ole havainnut, mutta niinhän lienee toki, että sydämesi pohjalla on luulo minun jo olevan vanhuuden höperön, joka muka en enää tulisi sinutta toimeen, mutta sen sanon sinulle: se on mitä suurin erehdys. Humalaseiväs pysyy pystyssä kyllä itsekseen, mutta tuo kasvi se tarvitsee tukea kasvaakseen. Minä en laisinkaan tarvitse sinua, josta minulle on ollut enämpi murhetta, kuin iloa, sillä lapsena oli kasvatuksesi kokonaan laiminlyöty, nyt olet tullut ylpeäksi — minä en tarvitse sinua, vaan sinä sitä enämmän minua saadaksesi kuulla selvää totuutta ja oppiaksesi pitämään sitä arvossa." —

Katkera hymy väikkyi nuorukaisen huulilla ja, kun hän tahtoi ruveta jotakin vastaamaan, tyrehtyi häneltä ääni, niinkuin itkevältä lapselta epäselväksi sorinaksi — niin kurjana ja hylättynä piti hän itsensä kuullessaan senkin olevan häntä vastaan, johon hän vielä hiukan luotti. Käskevästi viittasi Meyer nuorukaiselle ja sanoi: "älä keskeytä minua poika, vaan kuule loppuun asti sanojani, vaikka totuus olisikin muuta, kuin hunajaa".

"Vähitellen olet sinä paatunut; lapsellisesta vallattomuudesta jouduit sinä ilkeään pilkantekoon, siitä taas olet edistynyt niin pitkälle, ett'et enää kammo rikostakaan, vaan rohkeasti rupeat siihen. Jatka vielä hiukan samalla tavalla, niin teilausrattaalla valkenevat luusi. Sinä jo riennät hyvää vauhtia sinne päin. Tänä iltana olet sinä aivan punastumatta uskaltanut valhetella minulle; sanot olleesi kylällä, mutta siellä et ole ollut, etkä sinne voi mennäkkään, sillä itsekkäisyydessäsi olet jo ennättänyt loukata siellä kaikkia ja he mittaavat sinulle aivan samalla mitalla; mitä kaloja olet onkinut, niitä nyt saat".

"Mutta olettehan juuri te itse useinkin sanonut heidän tekevän minulle väärin", puhkesi Jeriko lausumaan ja ääni osotti selvää uhkaa.

"Olen kyllä", vastasi Meyer tyynesti ja kovuus oli hänen äänestään lievennyt, "olen kyllä silloin, kuin he todella ovat niin tehneet, mutta muulloin en. Jos he joskus ovatkin olleet sinulle kohtuuttomat, niin ei sinulla ole syytä siitä nurista, sinä olet näet pistävällä pilkalla ja mielessäsi heitä halveksimalla kylliksi palkinnut heille. Ja mitä syytä on sinulla muita ihmisiä halveksia, kysyn vieläkin kerran?"

"Mitä syytä!" huudahti Jeriko, "mitäkö syytä? Kaikki vihaavat minua, he ovat ryöstäneet minulta kaikki; kaikki halveksivat minua, niiden seassa tekin, ja miksi?" Hammasta purren jatkoi hän kähisevällä äänellä: "kaikki polkevat minua lokaan siksi, kuin olen köyhä, vaan minä tahdon näyttää heille —"

Jeriko oli hypähtänyt seisallensa, innoissansa puristanut kätensä nyrkkiin ja puhui erittäin kiivaasti, mutta lopetti yht'äkkiä lauseensa nähdessään ukon silmän nurkassa kirkkaan kyyneleen kiiluvan. Hän aavisti edessänsä seisovan miehen, joka ei käyttänyt kovia sanoja masentaaksensa häntä, vaan kaikesta sydämestään tahtoi hänen parastansa.

Meyer kuivasi kädellään tuon silmän nurkkaan kohonneen harvinaisen vieraan ja innokkaasti, ilosta loistavin silmin huusi hän: "tee niin, tee niin poikani! Näytä työllä, ahkeruudella ja lahjojasi oikein käyttämällä, — näytä koko ihmiskunnalle, että sinä voit ja tahdot uhrata kaikki voimasi voittaaksesi totuudelle, oikeudelle ja kauniille ihmisten sydämet; näytä kaikille sortajillesi ja panettelijoillesi, että tahdot saada totuuden vallalle ihmisten seassa ja uhrata henkesikin sitä tarkoitusperää saavuttaaksesi! Se on paras kosto, joka miehelle sopii! Nyt on sinulla miehen ikä, ota itsellesi miehen horjumaton mielikin. Ahkeroi rehellisellä työllä toteuttaa Luojasi ajatuksia maailmassa; puolusta kynsin ja hampain ja rohkeasti, sitä mitä omatuntosi oikeaksi sanoo, niin olet kostanut kaikki kohtaasi tehdyt vääryydet. Silloin voit elämäsi iltana tyynesti katsella päivätyötäsi, olkoon se miten vähäpätöinen hyvänsä. Sitä parempi, jos sinun on sallittu paljon toimittaa, mutta jos vähänkin olet aikaan saanut, niin sekin on hyvä, sillä silloinkin on maailmassa elämäsi ollut tarpeellinen ja sinä olet sitä edes hiukan työlläsi edistänyt vahvistumaan hyvässä; mutta älä pyri ohjaamaan maailmaa oman pääsi mukaan, sillä se on turhaa työtä. Suuret nerotkaan eivät sitä voi eläessään ohjata, vaan vasta kuoltuaan: maailma ei näet suostu kulkemaan yhden miehen mielen mukaan ja hukka sen perisikin, jos se sen tekisi".

Ukko vaikeni, ikäänkuin katsoakseen mitä hänen sanansa Jerikossa vaikuttivat, mutta kun poika kuunteli, eikä mitään virkkanut, jatkoi hän taas: "sinussa ei ole vielä vakavuutta, luonteesi on sangen heikko ja epäröivä; toisinaan olet aivan, kuin lapsi, toisinaan tahtoisit taas hurjan jättiläisen tavoin repiä rikki kaikki, mitä eteesi sattuu. Älä liiaksi riuhdo onnea puoleesi, nauha voi katketa ja onnea et enää löydäkään. Anna järkesi vallita, niin luonteesi tasaantuu; jos sen taas annat vapaasti reuhata, saattaa se sinut perikatoon joko niin, että järkesi muuttuu joutilaaksi, ja sen valo sammuu, tahi niin, että toivon ovet sulkeutuvat ja sinä syöksyt epätoivoon ja itsemurha seuraa".

Hiljaa oli Jeriko kuunnellut kasvatusisänsä puhetta, vaikka se ei sisältänytkään mitään uutta, paljaita vanhoja ja yleisiä totuuksia vain. Hänen täytyi ihmetellä miten perinpohjin Meyer hänen sydämensä tunsi, tuon sydämen, joka hänestä itsestään oli tuntunut niin käsittämättömältä, onnettomalta ja särkyneeltä. Häntä harmitti, kun täytyi omassatunnossaan myöntää vanhuksen sanat tosiksi, sillä eihän hän tosiaankaan ollut tehnyt vielä mitään koko elämässään; toisia oli hänen kaikesta kiittäminen. Tuo tunne oli hyvin katkera. Jerikon täytyi hävetä itseään, hän häpesi kiittämättömyyttään, lapsellisuuttaan ja huikentelevaisuuttaan, jota hän ei ennen luullut itsessään löytyvänkään. — Nyt oli hän mielestään paljoa onnettomampi, kuin äsken tuolla kosken rannalla, mutta uhka oli paennut. Sen oli tuo pikkuinen vesipisara ukon silmän nurkassa saanut aikaan.

Jeriko tunsi itsessään runsaasti elinvoimia ja nuoruuden innostuksella päätti hän, Meyerin johdolla, ryhtyä miehen tavoin tosityöhön, sillä hän oli nyt vakuutettu kasvatusisänsä olevan todellisen ystävän hänelle. Koko eletty ikä tuntui hukkaan menneeltä, mutta sitä innokkaammin oli nyt ryhtyminen toimeen, että Meyerkin ennättäisi hänet oikeana miehenä nähdä.

Äännettömyyden katkasi Meyer sanomalla: "nyt en minä aio sinulle enää saarnoja pitää, sillä luulen sinussa olevan niin paljon miehuutta, että tohdit mieheksi ruveta kuultuasi, ett'et vielä semmoinen ole, ja parhaan ymmärrykseni mukaan annan sinulle neuvoja, jos niitä kysyt, mutta väkisellä en niitä sinulle tuki".

"Antakaa niitä minulle aina", tuumaili Jeriko, "ja ennen kaikkea antakaa minulle anteeksi tyhmä käytökseni".

"Sitä ei nyt enää muistella", sanoi vanhus, "entiset ovat olleet ja menneet, mutta nyt vallitkoon molemminpuolinen luottamus välillämme ikuisesti".

"Minua hävettää —" alkoi Jeriko.

"Vaiti häpeilemisistä; kaikilla meillä on jotakin kaduttavaa; vaiti siis semmoisista ja kerro nyt minulle, mikä sinua oikeastaan vaivaa, sillä totta tosiaan se on minulle selittämätön arvoitus".

Jeriko taisteli lyhyen, mutta kovan sisällisen taistelun ja hikiherneet nousivat hänen otsallensa. Joku ääni tuntui tuolla sydämessä kuiskuttavan: "älä kerro, hän nauraa sinulle;" toinen ääni puhui: "kerro, sillä miehekkäämpää on voittaa ylpeytensä, kuin olla sen orja". Naurakoon, jos tahtoo, päätti Jeriko; minä sanon hänelle selvän totuuden ja hän kertoi kaikki mitään salaamatta, — hänestä oli tullut mies.

Puoliyöhön asti pilkotti valkea Meyerin mökistä sinä iltana ja naapurit kummastelivat, mitä ihmettä siellä nyt mahdettiin tehdä. Maalarin Maija ei jaksanut hillitä itseänsä, vaan nousi vähissä vaatteissaan vuoteelta, heitti ison villahuivin hartioilleen ja juosta sipsutti naapuriin. Ovi oli tosin kiinni, mutta Maija ei sitä hämmästynyt. Hän jyskytti ovea ja huuteli: "ohoi! avatkaa, avatkaa! Hohoi! avatkaa, minä ihan palellun!"

"Kuka siellä ihmisten yörauhaa häiritsee", kysyi Meyer äreästi ovea avatessaan?

"Ei kukaan; minä vain juoksin kysymään kumpiko teistä sairastaa?" puhui
Maija.

"Sairastaa? Ei kumpikaan", sanoi rukki-ukko.

"No miksikä te sitten valvotte?" tiedusteli Maija.

"Me keitämme öljyä sinun myllysi voiteeksi ja hankimme sille jauhamista", sanoi Meyer, sulkien oven aivan Maijan nenän edessä. Jerikoa nauratti kasvatusisänsä vastaus, sillä Maijaa kutsuttiin kylän kesken "rollimyllyksi;" mutta Maijaa itseään tuo vastaus ei ensinkään naurattanut. Hän kierti akkunan alle, painoi korvansa seinään ja koetti kaikin mokomin saada selvää siitä, mitä sisässä puhuttiin.

Kauan seisoi muijaparka siinä vilusta väristen kuulematta mitään muuta kuin yhden ainoan sanan, mutta siinä sitä olikin. Se sana oli "Loviisa", ja siitä ynnä Meyerin vastauksista sai tuo vikkelä eukko selväksi koko asian menon. Huomenna jo ennen puolta päivää tiedettiin sitten kylällä kertoa, että rukkiukko ja Sormulan Loviisa kuulutetaan ensi pyhänä pyhään "aviokäskyn säätyyn". "Sormulan herra kuuluu pakottavan tyttärensä siihen, sillä rukkiukko on rikas, kuin juutalainen", tiesi maalarin Maija.

Loviisasta mökissä todellakin keskusteltiin. Meyer lohdutteli siellä kasvattiansa parhaan mukaan ja sanoi jo aikoja sitten huomanneensa tytön pitävän Jerikosta enämmän, kuin Kallesta. Hän lupasi paitsi sitä ottaa asiasta selon ja sanoi arvelevansa Loviisan lähteneen lemmen vesiä purjehtimaan tuulen mukaan, kysymättä neuvoa sydämensä kompassilta.

"Kuitenkaan ei minulla tätä nykyä suuria toiveita ole, sillä Sormulan Herra ei tunnusta sinua vertaisekseen ja ehkäpä hän vaatii vävyltänsä varojakin, sillä hänellä on jokseenkin tiukat asiat", lausui Meyer lopuksi ja sitten vihdoinkin ruvettiin levolle.

Seuraavana aamuna nousi Jeriko vuoteeltaan virkeämpänä, kuin moneen aikaan ja melkein iloisena ryhtyi työhönsä. Siinä unhotti hän vähitellen koko ennen kuvailemansa kurjuuden ja ystävällisesti silmäili Meyer tuota rotevaa, sorvaustuolin edessä työskentelevää nuorukaista.

"Lakkaapas hetkiseksi tuosta työstä", sanoi vanhus, "ja soita minulle hiukan, niin minä lopetan Loviisan tilaaman ompeluruuvin ja vien sen sitten hänelle". Tumma punerrus levisi Jerikon kasvoille, mutta ukko lohdutteli häntä: "älä ole milläsikään; minä jo samalla tiellä kopeloin purjehdusvesiä, sillä niinkuin illalla jo sanoin, luulen minä Loviisan unhottaneen kysyä kompassilta neuvoa matkan suunnasta".

Nopeasti kului Jerikosta aika, sillä Meyer-ukko oli sanoillansa sytyttänyt hänessä uutta toivoa ja huomauttanut kaikenmoisia pikkuseikkoja, jotka todellakin näyttivät vahvistavan hänen sanojansa.

Viimein lähti vanhus Sormulaan ja kärsimättömän kauan hän siellä viipyikin. "Mitähän jos se nyt minun siellä jo kihlaa," arveli Jeriko, "olisi se hiukan hullua, mutta ei siinä ole paljoa takeita, sillä hän näytti milt'ei minua itseäni innokkaammalta saadakseen asiaa kuntoon". — Vihdoinkin viimein kuului portailta askelia. Jeriko riensi tulijaa vastaan, mutta kovin ällistyi hän nähdessään edessään Mustan-Heikin inhottavan naaman.

"Näin ukon menevän morsiamensa luokse, niin arvelin, jotta pistäydyn täällä sinuakin kerran katsomassa," sanoi vieras ja istahti käskemättä rahille pöydän ääreen.

"Morsiamensa luokse? Kukas hänen morsiamensa olisi," tiedusti Jeriko nauraen.

"Sormulan Loviisahan tuo kuuluu olevan, hehehe! Vanha hupsu, ei älyä, että rahojen tähden Sormulainen valkeahapsisen vävyn ottaa, hehehe!" tuumaili Musta-Heikki.

"Sormulan Loviisa!" sanoi Jeriko vaaleten, mutta heti purskahti hän nauruun pitäen koko jutun hulluutena. "Vai Loviisa? Kuka sen jutun nyt lienee keksinyt?"

Vieras ei virkkanut mitään, vaan kaivoi poveltaan vaskihelaisen piippunysänsä, koputti siitä perskat pöydän nurkalle, pisti ne poskeensa ja pani sitten vielä uuden tupakan. Sitten hän vetäsi pari pitkää henkisauhua ja viimein vastasi: "Kuka lienee, mut niin puhutaan."

Taas oltiin hiukan ääneti, mutta kun talon mies ei alottanut puhetta, jatkoi Musta-Heikki: "eilen olit sinä vaihdokas-parka jokseenkin huonolla tuulella: sinä siis tiesit tuon ukkohupakon naimapuuhista?"

Hän tirkisteli viekkaasti Jerikoa, joka vuoleskellen jotain puukappaletta näytti miettivän, mitä asiaa Mustalla-Heikillä oikeastaan mahtoi olla, sillä häntä ei juuri nähty usein kunniallisten ihmisten seurassa. Yksinänsä asui hän vain Hiisikosken myllyllä ja näytti tulevan hyvästi toimeen, vaikka syrjäisessä myllyssä ei usein jauhattajia käynyt, eikä Heikki mitään varsinaista työtä tehnyt. Miestä epäiltiin varkaaksi ja niiden suojelijaksi, varsinkin kuin hän vilkkaasti seurusteli kansalaistensa mustalaisten kanssa, mutta mitään varmaa ei hänestä tietty. Pari eri kertaa oli nimismies pitänyt talontarkastusta myllyllä, mutta ei mitään varastettua sieltä löydetty ja nyt Heikki oli jo kauan aikaa saanut olla aivan rauhassa ja hätyyttelemättä. Päinvastoin tiedettiin Mustan-Heikin toisinaan viime aikoina taikatempuillaan toimittaneen kadonneita tavaroita takaisin ja varsinkin oli hän taitava eläintautien puoskaroija.

"Nyt se konna antaa rikkautensa Sormulaan ja heittää sinun lehdellä soittamaan, hehehe! Siihen se on mennyt sinun työsi, kuin tina tuhkaan, hehehe! Nuoruuden aikasi olet menettänyt saamatta äyriäkään ja hän on pitänyt sinua aivan, kuin orjaa; mutta kylläpä minä sinun sijassasi tietäisin, mitä tekisin, hehehe! ja se olisi hänelle parahiksi, hehehe!"

"Mitä te sitten tekisitte?" kysäsi Jeriko ja hänen alahuulensa kohosi pilkallisesti.

"Minä tekisin vain, niinkuin toimen mies ainakin, hehehe! Sinun isäsi on toimen mies, iso perhe elätettävänä ja päivästä päivään vaan mennään; äitisi on kanssa toimen ihminen, erittäin toimellinen ja Risto kanssa, — sillä keinoin minä tekisin, hehehe!" sanoi Musta-Heikki.

"Niinkö pitäisitte viinakauppaa ja toisinaan joisitte itsennekin aivan toimettomaksi," tiedusti Jeriko inholla.

"Eihän pieni ryyppy tee pahaa, mutta ei pidä itseään ani toimettomaksi juoda, siitä on vain huolta ja lörpötetään joutavia," tuumaili vieras, "ei pidä mieltä juoda, vaan pitää katsoa eteensä, niin toimen mies tekee ja pysyy aina leivässä käsin, hehehe!"

"Niin minäkin aion pysyä, kuin rehellisesti teen työtä," sanoi Jeriko.

"Hullu paljo työtä tekee, elää viisas vähemmälläkin, hehehe!" nauroi vieras.

Jeriko ei vielä ollut selvillä Mustan-Heikin käynnin tarkoituksesta, vaan päätti hänen antaa puhua suunsa puhtaaksi ja olla vieraan tuumiin myöntyvinään. Sentähden sanoikin hän: "olisipa se hauskaa elämää, kuin ei tarvitsisi työtä tehdä, mutta eiköhän silloin hampaat joutuisi naulaan?"

"Eikö mitä, hehehe!" sanoi vieras luullen nyt löytäneensä Jerikon aran paikan ja hymyillen jatkoi hän: "elää siitä niin moni työttä, esimerkiksi sinun isäsi ja vaikka ken, kun vain elää osaa. Eikäpä nuo taida Ristonkaan työt liiaksi haittailla, hehehe, vaan kuitenkin hänellä aina on heliseviä taskussaan enempi, kuin monella muulla, hehehe!"

"Sanokaa suoraan ja peittelemättä, mitä tarkoitatte tuolla puheellanne," sanoi Jeriko, "sillä minä en ymmärrä, mihin tahdotte tulla?"

Asiaa mahtoi pitää tarkasti joka haaralta miettiä ja punnita; koska Musta-Heikki pyöritteli kotvasen piippuansa, vetäsi siitä sitten oikein jättiläissavun, joka mitä ilkeimmällä katkulla täytti koko huoneen ja sitten hän vasta mutisi: "enpähän paljo mitään." Heikki kysäsi, "etkö ota pikku ryyppyä," ja saatuaan jyrkän kieltävän vastauksen, näytti päättävän puhua selvemmin, käyköön sitten syvin tai matalin; mietti vieläkin vähän ja alkoi:

"On syksyiltoja, on pimeitä kuuttomia öitä; mitä varten niitä olisi, jos ei jotakin varten? On lukottomia aittoja, on yhtä ja toista rikkaille tarpeetonta kampsua, niinkuin rukkiukollakin on rahoja jossakin piilossa homehtumassa, toimen mies katsoo, missä ne ovat ja laskee ne piilosta päivän valoon. Sitä isäsi osaa, hehehe! Hätäkös on ottaessa niitä, kun on hyviä ihmisiä, jotka tavaroista maksavat hyvän hinnan, niinkuin esimerkiksi tuolla Hiisikoskella, minä näet sen, ja rahat säilyvät siellä hyvässä tallessa. Ei löydä lempo soi! nimismieskään, hehehe, ei löydä tavaroita, ei rahoja, hehehe! Tulee näet välistä mustalaisia, rohkeita Roms'ia, mustasilmäisiä Juvas'ia ja tavarat ovat toisilla markkinoilla, ota niistä sitten enää selvä, hui hai! ne kissa vei, hehehe! Toimitat taikauskoiselle emännälle silloin tällöin takaisin jotakin pientä, ei epäile kukaan, pysyt rehellisenä miehenä, etkä tarvitse työllä selkääsi katkaista, hehehe! Sukkela temppu, hehehe, eikös ole?"

"Se on hävytön valhe, että isäni on varas," kiljasi Jeriko vihasta tulipunaisena, "ja nyt ulos sinä iankaikkinen hehehe, sinä pyövelin ruoka, äläkä avaa toiste tämän, huoneen ovea, muutoin —"

"No, no ei olla niin kiivaita, ei olla niin kiivaita," keskeytti Musta-Heikki, "on nähty mies valmiina koskeen hyppäämään, on pelastettu miehen henki, voisi olla ilkeää, jos ihmiset saisivat sen tietää; voisi loppua tuttavuus Sormulassa, hehehe ja voitaisiin panna kammitsa isän jalkoihin, hehehe!"

Jeriko ei jaksanut enää hillitä itseänsä, vaan voimakkain käsin heitälti hän vieraansa ovesta ulos. Tulisina hiilinä hehkuivat Mustan-Heikin silmät, kun hän hangesta ylös päästyään pudisti nyrkkiänsä ovea kohti ja kähisi: "tätä muistat sinä vielä, muistat lempo soi!" Sitten lähti hän astumaan, tyyntyen tyyntymistään matkalla ja mutisi: "ei hän uskalla virkkaa siitä kellekään ja jos virkkaa, niin onhan minullakin — kieli, mutta toistaiseksi olemme kumpikin vaiti, hehehe!"

X.

Jerikon mielestä eivät lähteneet nuo kamalat sanat: "sitä isäsi osaa," vaikka hän kuinka olisi niitä koettanut poistaa. Hän mietti lähteä heti paikalla isänsä luo ottamaan asiasta selkoa, sillä voihan Mustan-Heikin puheessa olla todellakin perää, miksikäs hän niin paljon muutoin seurustelisi hänen isänsä ja Riston kanssa. "Mutta mitäs teen sitten, jos isäni huomaan varkaaksi," mietti onneton poika. "Mitäs muuta, kuin ilmoitan ruununmiehille, sillä enämpi tulee kuulla Jumalaa, kuin ihmisiä."

Meyer saapui viimein illan suussa kotiin Sormulasta ja hänelle kertoi
Jeriko Mustan-Heikin vieraissakäynnin ja esitykset.

"Annetaan nyt toistaiseksi asian olla sillänsä," sanoi vanhus "ja pidetään silmällä niinhyvin Mustaa-Heikkiä, kuin isääsikin, mutta nyt ei pidä koko jutusta olla tietävinäänkään. Se minusta kuitenkin on ihmettä, että hän uskalsi tehdä sinulle niin hävyttömän tarjouksen."

"Ei hän varmaankaan olisi sitä tohtinut tehdä, jos ei olisi minua nähnyt tuolla kosken rannalla," sanoi Jeriko, "mutta nyt hän sen vuoksi luottaa äänettömyyteeni."

"No ollaankin sitten ääneti ja katsotaan laatua, tulee aika, tulee neuvo," puhui Meyer. "Loviisaa on meidän myös pitäminen silmällä, sillä en hänestäkään saanut vielä oikeaa tolkkua."

Kuullessaan Loviisaa mainittavan remahti Jeriko nauramaan, johon nauruun Meyerkin sydämellisesti yhtyi, saatuansa tietää, mitä hänestä kylällä puhuttiin… "Mutta miksi he eivät sinua älynneet sulhaseksi panna, vaan minun, vanhan kannon," sanoi Meyer Jerikolle?

"Säätyerotus on heidän mielestään tärkeämpi, kuin iän ero," vastasi
Jeriko.

"Niin säätyerotus", mutisi Meyer. "Hm! Sormulainen on kyllä ylpeä suvustaan, mutta ehkä kaikki kävisi hyvin, jos Loviisasta vain oikean tolkun saisi."

Hiljakseen kului sitten aika rukkiukon mökissä. Joskus kävi rukkiukko Sormulassa "purjehdusvesiä kopeloimassa," niinkuin hän sanoi, mutta tytöstä hän ei saanut sen selvempää. Loppupuolella talvea tuli vielä sitten Sormulan herran veljen tyttö seutuun ja se teki Meyerille Loviisan taipumusten tutkimisen aivan mahdottomaksi. Ukko ei näet saanut silmänräpäystäkään Loviisan kanssa kahden kesken viettää, ennenkuin Himmi, se oli tuon sukulaisen nimi, häiritsi heitä. Alussa viehätti tuo hempeän näköinen tyttö ukkoa, mutta heti kyllästyi vanhus häneen. Meyerin piti näet lakkaamatta puuhailla vieraan kanssa, milloin selittää hänelle, mitä Chamisson Schlemilillä tarkoitetaan, kuinka pitkä Rinaldo Rinaldinin parta oli, tahi muuta semmoista, milloin taas kuunnella, kuinka hirveitä Bachin sonaatit olivat huonosti soitettuina. Sanalla sanoen, Himmi oli tuommoinen kirkkaasti säihkyvä salama, jonka häikäisevää loistetta mielellämme kaukaa ihailemme, mutta Herra varjele joutumasta lähempiin tekemisiin sen kanssa! Paitsi sitä oli tyttönen tottunut ihailemiseen, ja nuoremman ihailijan puutteessa tyytyi hän Meyeriin, jonka lauseita hän aina, kahdeksannen käskyn mukaan, koetti "parhain päin kääntää."

Kerrankin istui ukko kärsimättömänä kuuntelemassa muuatta sävelteosta, jota Himmi surkeasti rääkkäsi, kun tyttö äkkiä soittoansa keskeyttäen kysäsi: "kuinkas minä teistä soitan, herra Meyer?"

"Hm," vastasi vanhus "minä tässä juuri ihmettelen, millaisiksi kauniimmatkin kappaleet teidän käsissänne muuttuvat, mademoiselle Himmi."

"Oikeinhan sinä soitat, kuin runottaret, Loviisani," kuului silloin äkkiä heidän takaansa miehen ääni ja lausuen: "*Terpsichore affectus citharis movet, imperat, anget*!" (T.soitolla tunteita tuottaa, vallitsee, paisuttaa!) sulki Kalle punehtuvan Himmin syliinsä ja tulisesti suuteli häntä.

Siihen iloon todistajaksi joutui Loviisakin, joka nähtyään Kallen tulevan, oli kiiruhtanut saliin. Yleinen hämmästys, Kallen anteeksipyynnöt, Himmin anteeksianto ja vallaton sormen pudisteleminen Loviisalle seurasivat toisiansa, kuin vesipisarat rankkasateella. — "Vai niin ne ovatkin asiat," sanoi Himmi, "etkä sinä, Loviisa-kulta, ole virkkanut minulle mitään?"

Kalle puolusti morsiantaan ja sanoi asian vielä oikeastaan olevan salassa, vaikka hän ei ollut kainostellut vanhaa isällistä ystäväänsä ja opettajaansa Meyeriä. Tästä edeskin päätettiin sitten vielä asiaa pitää salassa, kunnes se syyspuoleen, Loviisan päivillä, julastaisiin, vaikka Himmi ensin katsoi Loviisalle kohtuulliseksi rangaistukseksi sen, että asia tulisi ilmi. Viimein taipui kuitenkin hänkin, mutta uhkasi: "kyllä minä sinulle, Loviisa, vielä jonkun tempun teen, koska sinä et niin paljoa luottanut minuun, että olisit sanonut jo olevasi kihloissa."

Kallen kotiin saavuttua näytti Jerikolta kaikki toivo olevan hukassa, eikä rukkiukkokaan enää voinut lohduttaa häntä, sillä Kalle oli isänsä puheiden mukaan ihmeellisesti edistynyt sekä tiedoissa, että taidoissa. Senpätähden päättikin Jeriko, jos mahdollista, kokonaan tukahduttaa tunteensa Loviisaa kohtaan, eikä enää ajatella toisen miehen morsianta. Työtä ja tuskaa maksoi hänelle jo tuon päätöksen tekeminenkin, mutta vielä vaikeampi oli sitä toimeen panna, sillä ajatukset ne vain yhä pyrkivät Sormulaan. — Kallekin käyttäytyi hyvin ystävällisesti kasvinkumppaniansa kohtaan, joka seikka yhä vain lisäsi Jerikon omantunnon rauhattomuutta. Hän ei voinut Kallea kohdella entisellä ystävyydellä, sillä Kalle tuntui hänestä olevan hänen onnensa esteenä, vaikka selvä järki sanoi päinvastoin hänen itsensä koettavan Kallen onnea estää.

Monasti katui Jerikoparka, kun oli salaisuutensa Meyerillekään uskonut, mutta asia ei sillä korjautunut. Jeriko kartti taas rauhattomana kaikkien ihmisten seuraa niin paljo, kuin mahdollista ja etsi aina yksinäisyyttä. Kuitenkin oleksi hän joutohetkinänsä usein semmoisissa paikoin, joissa toivoi saavansa Loviisaa nähdä, mutta Sormulaan hän ei uskaltanut mennä, sillä hän häpesi itseänsä ja luuli Loviisan jo päältäpäin hänestä näkevän, mitä ajatuksia hänellä mielessä pyöri.

Rukkiukkokaan ei Sormulan asioista sanottaviksi kertonut, joten siis Jeriko ei tiennyt Loviisan ja Kallen välistä muuta, kuin sen, että Kalle oli Sormulassa jokapäiväisenä vieraana, ja luuli asiat siellä olevan aivan ennallaan.

Sormulassa eivät kumminkaan asiat olleet aivan sillä kannalla, kuin Jeriko luuli, sillä Himmi teki siellä kostotyötänsä. Kun Loviisan äiti viime aikoina oli tullut kivuloiseksi, täytyi tyttären tavallista enämmän hyöriä taloustoimissa ja ainoastaan silloin tällöin jouti hän viettämään hetkisen toisten parissa. Sitä enämmän oli Himmillä aikaa. Hän hääräsi alinomaa Kallen luona, niinkuin paarma hevosen ympärillä. He soittivat yhdessä, lauloivat yhdessä ja keskustelivat yhdessä. Alussa paheksui Kalle sitä, kun Loviisalla oli niin vähän aikaa hänelle uhrata, mutta vähitellen haihtui kaipaus ja Himmin seura palkitsi hänelle kaikki. Himmi, jos kukaan, osasikin kiinnittää nuoren miehen itseensä. Hän oli lukenut paljon kaikenmoisia kirjoja ja Kallen täytyi ihmetellä hänen mielikuvituksensa laajuutta ja tietojensa paljoutta. Erittäin hurmaavaa oli Kallesta kuunnella, kun Himmi hopeanheleällä äänellä kertoi muinaisista ritareista ja kuninkaista, joiden nimiä ylioppilasparka ei ollut edes unissaankaan nähnyt, sitä vähemmän ilmisissään lukenut tahi kuullut. Himmi ei kuitenkaan koskaan näyttänyt loistavan tiedoillaan, vaan paremmin kyseli Kallelta, oliko se tahi se seikka niin ja heti siirtyi aineesta toiseen, jos Kallea milloin näytti ikävästyttämään rupeavan.

"Oliko", kysyi Himmi kerrankin, "oliko kuningas Arturilla kuus'toista, vaiko neljäkymmentä ritaria pyöreän pöytänsä ympärillä?"

"Arturilla?" tuumaili Kalle. "Arvattavasti niitä oli neljäkymmentä, vaikka en minä heitä niin tarkoilleen muista". Kalle ei tarkoilleen muistanut edes, missä ja milloin moinen kuningas oli hallinnutkaan, vaan oli liian ylpeä tunnustamaan sitä.

"Niin neljäkymmentä niitä oli, nyt minäkin sen muistan", lausui Himmi ja rupesi ihmettelemään, miten tarkka muisti Kallella oli ja miten vaatimaton hän kuitenkin oli. Molemmin puolin ihmeteltiin sitten toistensa hyviä omaisuuksia, kunnes Kalle innossaan sanoi sen miehen onnelliseksi, joka läpi elämänsä saisi niin ihmeellisen naisen kanssa elää ja jakaa "myötä- ja vastoin-käymiset". Sillä kertaa ei enämpää puhuttu, sillä Loviisan tulo keskeytti puheen, mutta siitä lähtien muuttui noiden kahden väli entistä sydämellisemmäksi.

Kalle ei voinut olla mielessään Loviisaa ja Himmiä toisiinsa vertailematta. Aina kallistui silloin voitto Himmin puolelle; hänen vaakalautansa jäsähti maahan. Loviisan kohosi, kuin kevyt höyhen, ylös korkeuteen.

"Hyvän karjapihan ja oivallisen talouden hoitajan minä kyllä Loviisasta saan, mutta aatteles miten hän käyttäytyisi, jos esimerkiksi joutuisi piispan salonkiin Turussa, jossa minulla oli kunnia olla, sillä isäni on piispan sukua. Hävetä minä saisin silmäni korvani täyteen; mutta Himmi liehuisi siellä, kuin kotonaan", mietti Kalle.

Ensimmältä hävetti häntä itseäänkin tuommoiset mietteet, mutta vähitellen tottui hän niihin. Siihen lisäksi osasi Himmi muutamilla hämärillä lauseilla uskottaa Kallelle, että Loviisalla kyllä olisi enämmän aikaa seurustelemiseen uhrata, jos heidän seuransa häntä huvittaisi. Harmikseen huomasi Kalle niin olevankin asian laidan ja niin todella olikin. Loviisa, kun näki, ett'ei toiset häntä kaivanneet, ei tahtonut tungettelentua heidän joukkoonsa, vaan nähtävästi karttoi heitä. Se loukkasi Kallen ylpeyttä ja seuraus oli selvä, hän uhalla lellitteli Himmiä sitä enämmän.

Loviisa näki tuon, mutta kärsi valittamatta. Hänen olikin jokseenkin helppo kärsiä, sillä ihmeekseen hän huomasi, ett'ei hänen sydämensä, vaan paremmin hänen ylpeytensä, ollut loukattu.

Sillä kannalla olivat asiat Sormulassa, kun tytöt muutamana päivänä istuivat salissa. Tapansa mukaan tuli Kalle heidän luoksensa ja Himmi uteli: "kuuluuko kylälle mitään uusia?"

"Eipä erityisiä, armas Himmi", lausui Kalle ja kääntyen Loviisaan päin lisäsi hän: "tiellä tapasin vaihdokkaan molempine isinensä ja hän näytti minusta niin kummalliselta, kuin olisi maansa myönyt ja rahansa syönyt".

"Eihän tuo ihme olekaan, kun hän, poikaparka, ei ole ollut terveenä pitkiin aikoihin", sanoi Loviisa ja jätti Kallen selittämään Himmille: "mikäs olento se vaihdokas on?"

Loviisasta oli sisällä niin tukahduttavan kuuma, että hänen täytyi saada hengittää raitista ilmaa ja hänen sydämensä tykytti niin rauhattomasti, kuin olisi se tahtonut rinnasta pois hypähtää. Hän riensi järven rannalle ja istahti juuri sille kivelle, jolla Jeriko vuosi takaperin oli istunut tuona iltana, jolloin Kalle lupasi hänelle ikuista uskollisuutta. Tuskin oli siitä vuotta kulunut ja nyt Kalle jo nimitti Himmiä "armaaksi". Koko vuosi oli ollut niin tavattoman pitkä, eikä Jerikokaan hänestä enää mitään välittänyt. Koko vuoden oli hän päinvastoin karttanut häntä ja näyttipä siltä, kuin olisi tuo entinen lapsuuden ystävä inhonut häntä, samoin kuin Kallekin nyt näkyi jo tekevän.

"Ilkeä, kevytmielinen mies koko tuo Kalle; sanoo Jerikoakin vaihdokkaaksi; hyi, ett'ei hän häpeä! — Niin Jeriko — onko hän sitten parempi? Ei hän tänä vuonna enää tuo Hirvatsaaresta kukkiakaan, niinkuin aina ennen", mietti Loviisa kyynelsilmin. "Voi! jos vielä kerran saisi nähdä tuota samaista Jerikoa", huudahti tyttö ja näytti itsekin säikähtävin sitä vienoutta ja kaipioa, joka hänen äänessänsä ilmestyi.

Hetkisen ihmetteli Loviisa, miksi hänellä kyyneleet oli silmissä, mutta päätti heti: "kummako on, jos ne joskus pihahtavatkin esiin, kun äitikin on ollut niin sairaana ja Kalle sitten —"

Huolimatta kaikista noista surun syistä, kääntyivät Loviisan ajatukset yhä uudestaan Jerikoon ja hänen kummallisuuteensa. Hän muisteli kaikkia, mitä Jeriko oli hänelle puhunut ja tehnyt, ja huomasi hänen aina olleen hänelle mieliksi, kun Kalle sitä vastaan oli usein ollut kiusaksi. "Minä kärsin aivan ansiosta" ajatteli neitonen, "jos en niin kevytmielisesti olisi Kalleen kiintynyt, niin olisi tämäkin vuosi ollut onnellisempi, hauskempi, kuin se todella oli; nyt se on ollut pelkkää varjoelämää. Niin, niin! Jerikokaan ei silloin olisi karttanut minua, niinkuin hän nyt on tehnyt, luullen arvattavasti sopimattomaksi seurustella toisen kihlatun morsiamen kanssa. Mut jospa hän pitäisikin minusta ja olisikin sen tähden minua niin tarkasti paennut? — vielä vai; — silloin hän toki tahtoisi nähdä minua, mutta sitä hän ei tahdo. Voi kuitenkin! jos Jeriko tietäisi mitä tämä rintaraukkani tuntee, niin ei hän minua näin jättäisi yksinäni suremaan", puhui Loviisa itsekseen ja hyräillen laulua:

"jos kultain kuulis', hän tykön' tulis' lohduttamaan minua",

lähti hän astumaan kotiansa kohti, sillä hän muisti pitävänsä isänsä ja äitinsä kanssa tänään vielä mennä pappilaan vieraaksi ja oli sitä kotonakin yhtä ja toista toimitettavaa.

Tuskin oli Loviisa ehtinyt rannalta poistua, ennenkuin pensaiden takaa hyppäsi ylös nuori mies ja kiiruhti kylälle päin. "Jumalalle kiitos! ett'ei hän minua keksinyt", mutisi nuorukainen, "hän olisi ehkä luullut minun itseänsä vaanivan. — Hupsu minä olen, kuin olenkin; luulin hänen mainitsevan nimeäni, vaikka kultaansahan hän vain ajattelee! Parasta on, ett'ei hän enää saa minua nähdä, sillä kuka takaa, että minä vielä voisin hillitä itseni? Parasta on erota näkemättä, ajatelkoon hän mitä tahansa — ja sainhan minä hänet nähdäkin, mutta murheelliselta hän näytti. Se oli arvattavasti erehdystä ja minä vaan näen kaikkien kasvoilla oman tuskani kuvastuvan. Mitkäpä murheet häntä nyt painaisivat; ilohan hänellä on, kun huomenna saa kainostelematta, kaikkien nähden ja kuullen, kutsua Kallea omakseen. Silloin hän ei muistakaan köyhää, hyljättyä vaihdokasta, mutta älköön, samahan se on".

Niin mietti mielessään onneton Jeriko, mutta asia ei hänestä kuitenkaan taitanut aivan "sama" olla. Kotiin saavuttuansa hän, näet, pyysi pyytämistään, että Meyer, niinkuin jo aikoja sitten oli luvannut, lähettäisi hänet matkoille, "vaikka jo tänä iltana tahi viimeistäänkin huomenna".

Meyer suostuikin tavallansa tuohon pyyntöön, kuitenkin siten, että Jerikon oli vasta pappilan Kallen kanssa yhdessä lähdettävä, "ja Kalle enämmän maailmaa nähneenä voi sinua siellä perillä hiukan ohjailla", sanoi hän. Jerikon täytyi tyytyä siihen, vaikka se olikin hänestä vastahakoista.

Huomenna sanoi Meyer lähtevänsä Jerikon lähtöä valmistelemaan ja meni Sormulaan. Siellä kutsui hän herran kahdenkeskiseen ja kauan he sitten keskustelivatkin Jerikosta.

Kovin ällistyi Sormulainen alussa, kun rukkiukko aivan peittelemättä ilmotti tulleensa kosimaan Loviisaa kasvatillensa. "Varmaan olet sinäkin huomannut, että tyttäresi ja pappilan Kallen välillä on ollut yhteisiä tuumia, mutta se on ollut molemmin puolista erehdystä", lausui Meyer.

"No, mutta onko poika, kasvattisi, tullut hulluksi ja sinä myös vanha mies?" kysyi Sormulan herra.

Meyeriä suututti tuommoinen kysymys ja kiivaasti kysäsi hän vastaan: "mitä hulluutta siinä sitten olisi?"

"Mitä hulluutta?" huudahti toinen, "et suinkaan sinä täydellä todella vaatine minun antamaan ainoata lastani entiselle paimenpojalleni, talonpoikalurjukselle, joka vielä on köyhempi kerjäläistäkin ja korkeintaan kelpaa minun talkoissani työväelle viulua kihnuttamaan, — hahaha! sehän olisi siivoa!"

"Ensiksikin", vastasi rukkiukko vakavasti, "Jeriko ei ole mikään lurjus, vaan kentiesi kunniallisempi, kuin moni muu, eikä minusta muutoinkaan tuo niin ihmettä olisi, jos renkivoudin pojan tyttö joutuisikin naimisiin kunnialliselle talonpojalle, mutta Jeriko sitä paitsi onkin saanut paljoa paremman kasvatuksen, kuin moni herran nimeä kantava".

"Niin, niin", vastasi Sormulainen pilkallisesti, "sinä olet opettanut hänen, niinkuin jo sanoin, aika tavalla viulua kihnuttamaan ja sillä hän voi ansaita äyrin, pari ja muutaman ryypyn silloin tällöin".

"Pilkkaa sinä vain asioita, joista et ymmärrä rahtuakaan", tuumaili Meyer, "mutta saat nähdä, että poika vielä viulunsa "kihnuttamisella" hankkii itsellensä paremman ja puhtaamman nimen, kuin sekä sinä, että isäsi vapaaherran talouden hoitajina".

Sormulainen punastui korviaan myöten ja sopersi: "mutta eihän hän paljaalla nimellänsä elä, eikä elätä vaimoansa?"

"Hän, veikkonen, elää viulullansa ja jos ei sen kautta varoja kokoontuisikaan, ei sekään suuria haittoja tee, sillä minä jätän kaikki rihkamani hänelle; ja jos et sinä, kuolemaani ennen, saa Sormulaa velattomaksi, niin tulee Jerikosta Sormulan perillinen, vaikka hän tytärtäsi ei saisikaan. Sinulle en näet aio jättää äyriäkään: nyt tiedät sen, tee siis kuin tahdot."

Kun asia oli semmoisen käänteen saanut, vaipui Sormulan herra ajatuksiinsa ja pyysi miettimisaikaa "edes pari viikkoa", johon Meyer mielellään myöntyikin.

Pari viikkoa oli sitten kulunut, kun eräänä päivänä Meyer lähetti
Jerikon pappilaan Kallen kanssa sopimaan lähtöpäivästä. Jeriko moni,
mutta ei tavannut Kallea kotoa. Hänen oli sanottu menneen Sormulaan.
Sinne lähti taas kerran rukkiukkokin.

Mitä rukkiukon ja Sormulan herran välillä sitten lienee tapahtunut, siitä ei kenelläkään ollut tietoa, mutta hyvin liikutetulta oli vanhus näyttänyt Sormulasta kotiin lähtiessään. Kotiinsa palaavaksi ei häntä näkynyt, ei kuulunut. — Jeriko odotteli kauan, mutta kun ei Meyer palannut, lähti hän ikävissään kävelemään. Hän meni hautausmaalle, ikäänkuin sanomaan jäähyväisiä äitinsä haudalle ja mielensä tuntui tänään erinomaisen raskaalta. Vaihdokas luuli syksyilman alakuloisuuteensa syyksi, sillä vinheä tuuli pudotteli tuontuostakin sateista liejuiselle tielle kellastuneita koivun lehtiä ja taivaskin oli synkässä pilvessä.

Hautausmaan näkö sopi hyvin yhteen hänen alakuloisen mielensä kanssa. Jerikon äitinsä haudalle istuttamien pihlajien lehdet alkoivat käydä kirjaviksi ja ahnaat tilhit olivat jo puoliksi hävittäneet nuo punaiset marjatertutkin. Haudankaivaja kiroili kuuluvasti "tuota siunattua vettä", jota oli näinä aikoina niin runsaasti tullut, ettei siltä enää "tahdo hautojakaan saada kuivina pysymään".

Haudankaivajan seura ei Jerikoa tuntunut huvittavan ja kun kalmuri asettui istumaan hänen viereensä puna Marjetta-vainajan haudalle, lähti poika kotiinsa.

Rukkiukko ei vieläkään ollut kotona ja kärsimättömänä, lähtöpäivästä selon saamisen vuoksi, odotteli Jeriko häntä. Ilta tuli ja pimeä vallitsi jo kaikkiaalla, mutta Meyeriä ei alkanut näkyä, ei kuulua. Vihdoinkin viimein kuului etäältä askelia. Ne lähenivät ja tuokioisen kuluttua töytäsi sisään maalarin Maija.

Hengästyneenä ja läähättäen selitti tulija: "vaihdokas, joudu pian Sormulaan. — Siellä on rukkiukko joko kuolleena tahi kuoleman kielissä — halvauksen kuuluu saaneen ja pappilan Kalle oli hänen löytänyt Riihimäen rinteessä, kun oli Sormulasta pimeässä kotiinsa päin ajanut — hevonen kuului säikähtäneen, eikähän tuo ihmekään — kuollutta ihmistä, pelkäähän sitä. — Joudu nyt vain pian, minä kerron tiellä tarkemmin, — lukkari vietiin jo sinne suonta iskemään. — No etkö sinä tulekaan — luulisipa sinun toki tahtovan olla hengen lähtöä katsomassa, mut oma asiasipahan se on — minä menen kuitenkin".

Maija oli jo mökistä ulkona, ennenkuin Jeriko käsitti, mitä oli tapahtunut. Hän riensi sitten myös ulos ja tiellä sivuutti sekä maalarin Maijan, että Lampelan ja Tiistilän isännät, jotka menivät lautamiehinä olemaan läsnä poliisitutkinnossa.

"Ei, herra nimismies", lausui lukkari silloin, kuin Jeriko töytäsi Sormulan asuinpirttiin, jonne rukkiukko oli viety — "ei, herra nimismies, ei tässä nyt enää suoneniskut auta, sillä hänessä ei ole henkeä hituistakaan".

"Mutta ei halvaus tavallisesti ensi kerralla tapa", selitti Kalle, joka siihen asti oli koetellut lohdutella hätäilevää Himmiä.

"Halvaus", jupisi lukkari hampaidensa välistä ja inholla silmäillen Kallea, "se on sama halvaus, joka kohtasi Kotilan isäntää puun oksassa ja se tappaa aina, jos ei vain kunniallisia ihmisiä satu saapuville".

"Mitä kanttori sanoo?" kysäsi nimismies.

"En mitään, en mitään", vastasi lukkari, "ihmettelen tässä vain, kun musta veri alkaa kohota kaulaan".

Sormulan herra ja nimismies siirtyivät ruumista lähempää tarkastelemaan ja edellinen tiesi mustan veren nousemisen kulkkuhalvauksen tuntomerkiksi.

Viimein saapuivat Lampelan ja Tiistilän isännät ynnä joitakuita muitakin kyläläisiä. Sitten pidettiin varsinainen poliisitutkinto ja kaikki asiaan kuuluvat piirsivät joko nimensä tahi puumerkkinsä nimismiehen kirjoittaman pöytäkirjan alle. Lukkari yksin oli, kuultuaan mihin päätökseen keskustelu ja tutkimus johti, luikahtanut matkoihinsa liian aikaiseen.

Jeriko oli koko ajan seisonut ruumiin vieressä, eikä laisinkaan näkynyt huomaavan, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Tulinen tuska repeloi hänen rintaansa, mutta ei pienintäkään vesipisaraa näkynyt hänen silmissänsä. Siihen sijaan vuoti vuolas kyynelvirta äskettäin sisään tulleen Loviisan silmistä. Koko hänen olentonsa värisi katsellessaan Meyerin kuolon jäykistänsä kasvoja, jotka vielä tuossakin tilassa näyttivät niin lempeiltä ja vakavilta. Loviisa heitti käsivartensa tuskissaan Jerikon kaulan ympäri ja nojasi päänsä hänen rintaansa vasten.

Sormulan herra huomasi, mitä tyttärensä teki ja säihkyvin silmin hyppäsi hän tytärtänsä Jerikosta erottamaan.

"Loviisa, Loviisa", karjui Sormulainen, melkein tuhkaharmaana kasvoiltaan, "ettes häpeä syleillä tuommoista roistoa tässä isäsi ja sulhasesi silmien edessä!"

Himmi katsoa tuijotti punehtuen Kallea, joka myös oli tavattoman punainen.

"Meillä oli todellakin hieman puhetta sinne päin", soperteli Kalle silloin hämillään ja nolostuneena, "mutta tarkemmin asiaa mietittyäni, en minä vielä —"

Kallen selityksiä kuuntelematta ajoi Sormulan herra Jerikon ulos huoneestaan, ikäänkuin Jeriko olisi sen siellä olollansa saastuttanut ja kielsi "vaihdokkaan" vast'edes hänen tyttärellensä "livertelemästä". — "Kaikkia ne uskaltavatkin, hävyttömät", puhkui herra, vaikka Jeriko jo oli ulkona.

XI.

Nyt vasta tunsi Jeriko itsensä oikein yksinäiseksi ja hylätyksi, sillä Sormulaisen käytös osotti selvästi, mitä sekä Loviisalla, että hänellä oli edessä, kärsimystä ja tuskaa. Katkerammalta, kuin ensin, tuntui nyt Jerikosta rukkiukon kuolemakin, joka oli ollut syynä Loviisan tunteen purkaukseen. Hän tunsi oman onnettomuutensa, mutta paljoa kovemmalta tuntui mielestä se, kun Loviisakin joutui hänen tähtensä onnettomaksi.

Ikäänkuin houriossa saapui Jeriko viimein rukkiukon mökille, josta hänen ihmeeksensä vilkkui valkea. Siellä tapasi tulija lukkarin itseänsä odottamassa. Lukkari selitti sitten Jerikolle, että hän suuresti epäili, oliko Meyer elämästä erinnyt luonnollisella kuolemalla ja kyseli tiesikö Jeriko Meyerillä olleen rahoja matkassa.

Jeriko ei luullut hänellä niitä olleen, mutta lukkari sanoi: "en sitten käsitä, mitä varten he ovat hänet kuristaneet kuoliaaksi, sillä eihän hänellä olisi luullut olevan niin kovia vihamiehiäkään".

Jeriko sanoi luulevansa halvauksen äkkiä kohdanneen Meyeriä, mutta lukkari vain pudisteli päätänsä uskomattomasti ja erimielisinä rukkiukon kuoleman syystä, he vihdoin toisistaan erosivatkin.

Yksikseen jäätyänsä sai Jeriko vihdoinkin rauhassa ajatella asemaansa. Koko yön hän istui akkunan poskessa mietteissään, tuijotellen ulkona olevaan pimeyteen. Yö oli synkkä ja sumuinen, ettei edes tähtien tuike voinut sitä vähäistäkään valaista, mutta semmoinen yö sopikin hyvin yhteen Jerikon nykyisen mielialan kanssa.

Aamupuolella seestyi ilma kumminkin hiukkasen ja pilvet ohenivat siksi, että yksi ja toinen vilkkuva tähti pääsi niiden välitse pilkistämään. Jeriko nousi silloin ylös istuimeltansa akkunan pielestä ja sytytti uuden kynttilän entisen, jo kauan sitten hänen huomaamattansa loppuun palaneen sijaan. Sitten etsi hän kaikista mahdollisista ja mahdottomista paikoista paperia, mutta, kun ei löytänyt, repäsi viimein kasvatusisänsä hänelle lahjoittamasta raamatusta kansilehden, johon Meyer oli piirtänyt lauseen: "vaella minun edessäni ja ole vakaa".

Tuo kummallinen lause tuli siten, ikäänkuin alkulauseeksi siihen kirjeesen, jonka Jeriko sitten vapisevalla kädellä kirjoitti Loviisalle. Siinä sanottiin:

"Illalla, tuona kamalana hetkenä, jona seisoimme minulle ja sinullekin rakkaan kasvatusisäni ruumiin vieressä, huomasin, että sydämeni on minulle puhunut sinusta täyttä totta. Minusta onkin aina ollut, kuin olisi meillä joku oikeus toisiimme ja nyt tiedän niin olleenkin, sillä molempien sydämessä ovat samat tunteet toisiansa kohtaan vallinneet. Se on minulle lohdutuksena nykyisessä murheessani ja on oleva vastaisissakin huolissani, sillä mitä muuta olisi minulle elämässä tarjona, kun kohtaloni riistää minulta nyt kaiken toivonkin saada sinua koskaan omakseni kutsua. Mieleni on paha, hyvä Loviisa, kun näin olen ollut syynä sinun onnettomuuteesi, sinun, jonka onnen tähden mielelläni elämäni antaisin, mutta ettei kohtaloni enää teitä kiusaisi, jätän nyt synnyinseutuni ja lähden maailman myrskyihin etsimään rauhallista valkamaa, jonka kohtaloiden Herra varmaan lienee minullekin jossain valmistanut, jos ei muualla, niin haudassa. Jää siis hyvästi kallis Loviisa, joka olet ollut päiväpaisteena elämäni pimeällä polulla ja tule onnelliseksi Kallen kanssa! Hänellä on hyvä sydän ja varmaan hän hellyydellänsä hankkii sen onnen, jota minä en voi sinulle valmistaa. Kaikenlainen onni tulkoon osaksesi, Loviisa hyvä! Toivon, vaelluksemme päätyttyä, tuolla täydellisyyden majoissa toisemme tapaavamme, sillä tuskin enää tässä elämässä kohdannemme.

      Aina sydämellinen ystäväsi
      Jeriko eli vaihdokas."

Päivä alkoi jo sarastaa silloin, kuin Jeriko sai kirjeensä valmiiksi ja tuskin oli se ehtinyt valeta, kun jo Sormulan herra, nimismiehen kanssa, tuli Meyerin asuntoon laillisena perillisenä panemaan vainajan omaisuutta "sinetin taakse". Jerikon täytyi silloin taas kerran lähteä kodistaan, eikä hän suinkaan paljoa tavaraa kanssansa saanut. Rukkiukon viulun antoi kuitenkin Sormulainen hänelle lausuen: "ota tuo matkaasi, sillä minä en sitä tahdo, vaan sinä sillä ehkä voit leipäpalaisen ansaita. Tuskinpa kunniallisella työllä kykenisitkään leipääsi ansaitsemaan, kun olet saanut laiskana kasvaa".

Muistoksi rukkiukosta ottikin Jeriko viulun, aikoen sitä soitellessaan muistella niitä nuoruutensa päiviä, joita oli saanut Meyerin luona viettää, ja niin hän lähti tuosta asunnosta, joka oli hänelle ollut kotina niin kauan ja jossa hän oli mieheksi varttunut.

Käytyänsä isänsä luona ja luvattuansa auttaa häntä, jos hänen, toivonsa mukaan, onnistuisi jossakin kaupungissa saada työtä sorvarien luona, lähti Jeriko reppu selässä kotiseudustaan patikoimaan. — Oli mitä kauniin syksyinen päivä, kun vaeltaja Pitkänmäen rinteeltä loi jäähyväissilmäyksen kotiseutuunsa. Sinne kuului kirkonkellojen ääni. Luultavasti soitettiin sanomakelloja rukkiukolle. Jerikon mieli kävi siitä alakuloiseksi, mutta rivakasti hän kuitenkin lähti jatkamaan matkaansa, toivoen toisissa oloissa pian muuttuvansa iloiseksi ja unhottavan huolensa.

Aluksi suuntasi vaihdokas kulkunsa läheisimpään kaupunkiin, mutta siellä ei vielä hänen mielensä kovin iloiseksi tullut, sillä kehräherrat kyselivät häneltä kisällikirjaa. Jeriko huomasi, ettei hänellä olekaan laillista oikeutta edes elättää henkeänsä "kättensä työllä", ja yhä eteenpäin, kauemmaksi ja kauemmaksi täytyi hänen rientää. Maaseuduilla kävi matka kuitenkin hieman paremmin. Ihmiset olivat ystävällisempiä ja yksinkertaisempia maalla, kuin kaupungeissa, mutta paljon sai Jerikoparka sittenkin kurjuutta kokea, niin että hän oli melkein epätoivoisena, viimeinkin saapuessaan Turkuun.

Turhaan koetti Jeriko siellä, tuntemattomassa kaupungissa, hankkia itselleen jonkunmoista paikkaa. Työtä hän siksi tosin sai milloin mitäkin, ett'ei juuri kerjäämään tarvinnut ruveta, mutta kuitenkin täytyi hänen lopulla lähteä tarjoamaan viuluansa joko kaupaksi tahi pantiksi. Onnensa satutti Jerikon erääsen taloon, jossa silloin sattui olemaan vieraana muuan ruotsalainen kauppias Tukholmasta.

Kun Jeriko siellä viuluansa kauppaeli, pyysi eräs talon puotilaisista hänen soittamaan sitä, että saataisiin kuulla, "millainen tuolla on ääni?"

Jeriko totteli pyyntöä. Hän soitti alussa vienosti jotakin suruista säveltä. Vähitellen näkyi soittaja kuitenkin unhottavan ympäristönsä. Hän oli olevinaan kotona, kaukana tuolla salojen sylissä. Linnut lauloivat kilpaa kummuilla; päivän säteet leikkivät keskenänsä sisäjärven tyynellä, kiiltelevällä pinnalla; raikkaita lauluja tuntui liikkuvan ilmassa, mutta laulajoita ei näkynyt. — Hämmästyneinä kuulijat sekä katselivat että kuuntelivat tuota kummallista soittajaa, joka tuntui viulullansa osaavan loihtia, mitä tahtoi. Kaikissa ihmisissä on näet rakkautta tosikauniisen, vaikka se harvoin näkyviin pääsee. Kaikista enimmän kuitenkin näytti tuo äskettäin sisään tullut muukalainen saavan nautintoa vaihdokkaan soitosta, jota yhä kesti — kesti vielä kauan ja siinä yhdistyi sekä luonto, että taide.

Vieras viittasi kädellään, ikäänkuin varottaakseen toisia, ett'eivät soittajaa häiritsisi, mutta se oli tarpeetonta, sillä kaikki näyttivät siltä, kuin olisivat nielleet Jerikon soittoa.

Nyt muuttui soitto vähitellen. Päivä pimeni, pilvijoukot tuntuivat hohisten rientävän eteenpäin taivaslaella ja metsässä huokailivat korkeat puut notkistellen latvaansa myrskyn edessä. Jo jyrisi pitkäisen pauhu pilvissä ja sähisten risteilivät siellä salamat. Oli sitten, kuin olisi rakeita ravoisasti satanut, mutta vähitellen tyyntyi taas kaikki. Viulu tuntui nyt valittavan, kuni kärsivällinen lapsi sairasvuoteella, mutta jo seuraavassa tuokiossa virtaili siitä rohkaisevaa toivoa. Sitten seurasi taas tyyntä, hiljaista hyrinää, mutta äkkiä parkasi soitin, kuin olisi sen sydän särkynyt ja kaikki ollut hukassa, kadotettu — itse toivokin.

Sitä sydäntä särkevää ääntä ei kestänyt kauan. Taas puhui tuo kummallinen viulu lohdutuksen sanoja, ikäänkuin antaaksensa uutta uskallusta toisiin ponnistuksiin ja taisteluihin, ehkäpä tappioihinkin.

Yhä haaveksivammin liikutteli Jeriko käyräänsä, yhä vieri uusia säveliä ja kuvia soittimen kieliltä. Siinä oli ikihonkiemme humina, siinä virtaimme vilkas juoksu, purojemme solina ja koskiemme juhlallinen kohina; siinä kuului uudisasukkaan kirveiden iskut ja kaatuvien puiden rytinä; kuului ankaroiden taistelujen temmellys, sairasten valitus, puutteiden liikuttava sävel, mutta kaikkien muiden sävelien ohessa oli eräs, joka vähitellen yhä enämmän sai valtaa ja oli viimein, kuni kaikista kärsimyksistä pelastetun joukon korkeuteen kohoava halleluja tai kiitollisuudesta pakahtuvien sydämien riemuisa ylistysvirsi.

Kyyneleet kiilsivät kuulijain silmissä, kun Jeriko taukosi ja viulua sydäntänsä vasten puristaen selitti, ettei hän kuitenkaan voi siitä luopua, vaikka epätoivossaan oli aikonut sen tehdä.

Ruotsalainen kauppias silloin syleili Jerikoa, kuin kadonnutta, mutta jälleen löydettyä veljeänsä ja nyt vaihdokkaan elämässä oli tapahtunut uusi käänne; häntä oli ymmärretty, kun hän antoi soittimensa puhua sielunsa syvimpiä tunteita. Uusi ystävänsä vei hänet sitten veljenään kotiinsa ja vieläkin todistaa muutamat heidän yhdessä säveltämänsä kappaleet heidän olleen todellisia veljeksiä, vaikka tuo ruotsalainen veli ei uskaltanut sydämensä tunteita niin selvästi esiin tuoda, kuin suomalainen luonnon lapsi. — Meren takana herätti Jeriko heti huomioa ylhäisissäkin piireissä niin paljon, että hänelle siellä uskottiin erään sotaväen soittokunnan johtaminen, vaikka hänen soitannollisessa kasvatuksessaan vielä ilmestyikin muutamia pieniä puutteita.

Nyt tunsi Jeriko tosiksi kasvatusisänsä sanat, "ettei jokaisella soittoniekalla ole ollut opettajana Arnold Mark Meyer", ja hän olisi ollut täydellisesti onnellinen, jollei vaan Sormulan Loviisa olisi ollut Kallen kihlattu morsian, mutta sittenkin oli hän onnellisempi, kuin milloinkaan oli uskaltanut uneksiakaan.

Kaukaa ei tuo onnellisuus kuitenkaan kestänyt, sillä vuoden parin perästä täytyi Jerikon taaskin kokea, miten itsepäisesti tuoni hänen suosijoitansa ja ystäviänsä vainosi. Jeriko sai saattaa ystävänsä maanpoveen, ystävän, jonka kanssa hän oli valvonut monta yötä valmistaessaan erästä hehkuvalla tunteella sepitettyä suurta sävelteosta, joka on tuon vainajan tehnyt tunnetuksi ja kunnioitetuksi. Jerikosta tuntui ystävän kuoltua puoli hänen omasta itsestään olevan poissa.

Nyt ei vaihdokas enää viihtynyt Tukholmassa, vaan pyysi ja sai eron virasta. Matkoille paloi hänen halunsa, sillä tuntemattomissa, vieraissa ja vaihtelevissa oloissa luuli hän paremmin, kuin paikoillaan voivansa viihdyttää suruista sydäntänsä.

Maasta maahan, kaupungista kaupunkiin kierteli sitten soittaja ja hänen nimensä maine kiirehti aina miehen edellä. Tuo nimi ei kuitenkaan enää ollut Jeriko Kaikunen, vaan vieras lippu jo silloin, niinkuin useimmin nytkin, peitti meidän miehemme. "Echo"na kaikui silloin Jerikon sukunimi, vieläpä saksalaiset sitäkin tiesivät väännellä, niin että tänäkin päivänä kopeilevat he vielä vaihdokkaasta, niinkuin olisi hän nähnyt päivän valon jossakin Pommerilaisen omenapuun varjossa, vaikka hänen kehtonansa oli vipuheija revontulista rikkaan pohjoisen taivaan alla.

Kymmenkunta vuotta oli Jeriko kierrellyt suurissa sivistysmaissa keräten kunniaa ja kultaa ja tietämättä mitään syntymäseutunsa oloista. Hän oli kyllä määräaikoina lähetellyt rahoja isällensä, mutta kun ukko Kaikunen ei ollut kirjoituksen taitava, ei Jeriko edes tiennyt, olivatko lähetykset päässeet perillekään tahi eikö. Sitten, noin monen vuoden kuluttua, luuli Jeriko kylliksi vakaantuneensa, että voisi rauhallisesti katsella Loviisan ja Kallen onnea, ehkäpä vielä siitä iloitakin. Sentähden hän, kun päivät taas pitenivät ja kukkaset alkoivat herätä talviunestaan, päätti seurata pohjoiseen pesimään rientäviä lintuparvia ja rakentaa hänkin sinne jonkunmoisen pesän, vaikka siitä tulisikin paras, nimittäin kumppani, puuttumaan.

Pääskyset, kiurut, peipposet ja muut siivelliset soittoniekat olivat jo ehtineet saada pesänsä kuntoon, jopa ensiksi tulleilla oli perettäkin silloin, kuin Jeriko joutui syntymäseutuunsa.

Pitkänmäen rinteellä käski matkustaja ajajan seisahduttaa hevoset ja mielihyvällä katseli hän kesäpuvussaan koreilevaa luontoa. Kaikki tunsi hän vielä talot, pellot, lahdet, salmet ja saaret, yksin tuon suuren kivenkin Lampelan rantapellon pientarella. Kummako se, olihan hän usein pienenä paitaressuna kiivennyt sille ja hypännyt sieltä Keidaslammin kirkkaasen veteen vilvastuttamaan itseänsä helteissään. Kaikki näytti olevan ennellänsä, mutta kuitenkin oli kaikki muuttunut. — "Saa nähdä, missä nyt Risto on, missä isä, tuo kurja isä. Miten ottaa Loviisa minut vastaan? Vieläkö Tiistilän isäntä nytkin pitää minulle nuhdesaarnoja viulun soitosta ja ennen kaikkia vieläkö Sormulan herra sulkee minulta ovensa, niinkuin viimein", ajatteli Jeriko.

Kyyditsijä ihmetteli itsekseen, mitä varten herra noin kauan tarkasteli kylää, johon hän kuitenkin oli menossa, mutta ei uskaltanut kiirehtiä niin suurta herraa, joka ajoi parilla, vaikka oli aivan yksikseen. "Kuka sen tietää, millainen mahtipukari se on", arveli mies.

Vihdoinkin lähdettiin eteenpäin ja heti oltiin Lampelan kohdalla. Tuossa oli nyt hönni, jossa ukko Kaikunen oli asunut, mutta nähtävästi oli se nyt autiona. Aavistaen pahinta, kysäsi Jeriko kyytimieheltä: "onko Kaikunen, se entinen kellonsoittaja, kuollut?" "Ei, kyllä se elää, vaan akkansa kuoltua kuului muuttaneen Lampelaan", selitti kyytimies ja lisäsi: "älkää pahaksi panko, mutta mistä herra sen Kaikusenkin tuntee?"

"Tunnenpahan vain", vastasi Jeriko ja käski ajaa Lampelaan.

Talossa nousi hirmuinen häläkkä, kun huomattiin vaunut kujoisten suussa kääntyvän sinne. Pienet pojat ja tytöt suikuilivat mikä mihinkin nurkkapieleen, josta sitten avossa suin uteliaasti pilkistelivät, kun luulivat milloin vaunuissa tulijan silmän välttyvän. Naiset töytäsivät aittoihinsa tai muihin piilopaikkoihin, joten vierasta vastaan ottamaan jäi vain talon nuori isäntä. Kartanokoirakin, pystykorvainen Vahti, hämmästyi alussa vaunujen tulosta niin, ettei ollut sanaa suuhun tulevaa, vaikka se ei tavallisesti ollut ensimmäinen säikähtämään.

"Hyvää päivää Matti!" lausui tulija reippaasti hypähtäen alas vaunuista ja löi kättä isännälle.

Nöyrästi kumarrellen vastasi Matti tervehdykseen. Samassa pistäytyi etehiseen sisähuoneista pari valkohapsista vanhaa miestä katsomaan "kuka kummitus sieltä semmoisilla ajopelillä tuli".

Niitä tervehtimään kiiruhti Jeriko. Hämmästyneinä ja ääneti katselivat vanhuksetkin tuota solakkavartaloista herraa, joka heitä niin sydämmellisesti tervehti.

"Ettekö enää tunne minua?" kysäsi Jeriko nähdessään kaikkien niin oudosti itseänsä tarkastelevan.

"Suokaa anteeksi", puhui Lampelan vanha isäntä, "minä en jaksa muistaa, — ettehän vain liene meidän uusi voutimme?"

"Ettekö tekään enää tunne minua isä?"

"Tekö poikani?" huudahti vanha Kaikunen, "se on mahdotonta, minä olen vaan Taavetti Kaikunen —"

"Sen kyllä tiedän ja kuitenkin olen poikanne."

"Jeriko?"

"Sama kappale."

"Jumala olkoon kiitetty! Hän on armollinen, Hän on kuullut rukoukseni! Sitä en minä olisi ansainnut", sopersi vanha Kaikunen ja ilokyyneleet kohosivat hänen silmiinsä halatessa poikaansa.

"Hänen armonsa on suuri", virkkoi Lampelan vanha isäntä kätensä ristiin pannen ja vesikiehteissä olivat hänenkin silmänsä.

"Voi miten iloiseksi mamseli nyt on tuleva", huudahti Kaikunen lapsellisella ilolla.

"Mikä mamseli?" tiedusti Jeriko.

"Sormulan mamseli, Loviisa mamseli", selitti isä pojallensa. "Hän on ollut minulle niin hyvä, niin hyvä, jotta et voi uskoa ja puhuu usein sinusta".

Sisällä sai Jeriko sitten kuulla Kallen ja Himmin olleen avioliitossa, mutta Himmin muuttaneen maan majoille jo pari vuotta sitten, katkeroitettuaan ensin turhamaisuudellansa sekä miehensä, että oman elämänsä. Sormulan herra taas oli halvattuna sairastanut monta pitkää ja vaikeaa vuotta, kunnes kuolema viimein oli vapauttanut hänet kärsimyksistään. "Nyt äitinsäkin kuoltua, emännöi Loviisa yksin Sormulassa, mutta kyllä siinä talous yhä vain on korjaantumaan päin", sanoi Lampelan Matti.

Vielä samana iltana lähti Jeriko isänsä kanssa Sormulaan tuliaiskäynnille. Kylällä katselivat ihmiset pitkään uljasta, Kaikusen rinnalla kävelevää, herraa. Maalarin Maija, joka vielä omien sanojensa mukaan oli yhtä "kappera jalalta, kuin ennenkin, kun vaan milloin asia vaati", oli jo jollakin tavoin saanut tietää "vaihdokkaan, sen Kaikusen pojan tulleen kotiin ja olevan nyt suuren herran, ihan maaherran arvoisen", jonka vuoksi kyläläisten uteliaisuus Jerikon suhteen pian tuli tyydytetyksi.

Matkalla huomasi Jeriko Riihimäen rinteessä kaksi mustaa ristiä tiepuolessa.

"Toinen noista on varmaan pystytetty rukkiukon kuoleman muistoksi", lausui hän isällensä, "mutta mitä varten siinä on kaksi".

"Toisen panivat siihen Mustalle Heikille, joka sitten, toisena syksynä hirtti siinä itsensä", kertoi vanha Kaikunen.

Viimein saavuttiin Sormulaan ja siellä tietysti oli ilo suuri.

"Loviisa!" ja "Jeriko!" olivat sanoja, joita nuoret vaihtelivat keskenään tuokioisen, sillä muuta he eivät liikutukseltaan pitkään aikaan kyenneet sanomaan, vaikka sydän kumpaisellakin oli täynnä tunteita ja sanoja.

Jerikon onni oli täydellinen, kun hän syleili vieläkin suloista, vaikka monenlaisista suruista ja kärsimyksistä kalvennutta, uskollista Loviisaa, mutta yht'äkkiä tempasihe tyttö irti hänen syleilystään.

"Ei, ei", nyyhkytti Loviisa, "minä en voikaan tulla omaksesi — sinä et tiedä mikä hirveä rikos meidät erottaa!"

Säikähtäen kysäsi Jeriko: "mikä?"

"Isäni, isäni", tyrski Loviisa, "oli syynä Meyerin kuolemaan".

"Kuinka? Ei suinkaan! Hänhän kuoli halvaukseen?"

"Ei, ei", selitti Loviisa, mutta ei voinut jatkaa.

Silloin kertoi vanha Kaikunen, että Sormulan herra oli kuolinvuoteellaan tunnustanut hänelle Mustalla Heikillä Riihimäen rinteessä kuristuttaneensa Meyerin kuoliaaksi, kun rukkiukko oli uhannut velastaan myyttää Sormulan ja sitten lahjoittaa kaiken omaisuutensa Jerikolle. Loviisa oli sattumalta viereiseen huoneesen kuullut tuon kamalan tunnustuksen ja surrut sitä sitten niin, että oli pelätty järkensä menettävän.

"Niin", lausui hiukan tyyntynyt Loviisa, "nyt näet, ett'et voi minua, hänen tytärtänsä, puolisoksesi ottaa".

Kului hetkinen, ennenkuin puhuteltu kykeni puuttumaan puheesen, mutta se aika oli Loviisasta sanomattoman pitkä.

"Älkäämme tuomitko", lausui Jeriko vihdoin, "he ovat korkeimman, mut samalla armollisimman tuomarin tuomittavina, ja Hänen edessänsä on puhtainkin meistä saastainen".

Ilokyyneleet kiilsivät taaskin vanhan Kaikusen silmissä, sillä hän huomasi poikansa jo nuorena löytäneen sen kalliin helmen, jonka hän vasta vanhana, harmaapäänä oli käsittänyt.

Silloin aukeni ovi ja sisään astui Kalle, Jerikon ja Loviisan kasvinkumppani, joka nyt oli pitäjäässä kappalaisena.

"Jeriko! ja ihan ilmi elävänä", lausui tulija.

Jerikon täytyi sitten illan kuluksi Kallelle jutella vaiheistaan ja matkustuksistaan vieraissa maissa.

"No pitäisihän sinun sitten olla yhtä tunnettu koko Europassa, kuin itse tuo mainio Echo", lausui Kalle kuultuansa Jerikon matkoista.

"Tietysti", vastasi Jeriko leikillisesti, "tietysti olenkin ihan yhtä tunnettu, sillä minähän juuri olen tuo mielestäsi "mainio" Echo".

"Oletko sinä Echo", huudahti Kalle ikäänkuin kunnioituksesta seisomaan nousten, "nykyajan viuluniekkojen kuningas? Oletko sinä se?"

"Olen, se on nykyinen nimeni", lausui Jeriko ja viitaten juuri illalliselle kutsumaan tulevaa Loviisaa jatkoi hän, "jos minä olen kuningas, niin on tuossa tuleva kuningattareni ja hartain toivoni on, että sinä otat vaivaksesi yhdistää meidät toisiimme avioliiton siteillä".

Kalle huokasi syvään, mutta kuitenkin tuntui hänen onnentoivotuksensa tulevan sydämestä. — Kihlatut astuivat sitten ensin ruokahuoneesen ja heitä seurasi sinne vanha Kaikunen ja Kalle-pappi, joka, viimeksi mainittu, siunasi ruoan, ennenkuin sitä nautittiin, sillä niin oli vanhan kansan tapa.