Title: Kuningasverta
Author: Helvi Herlevi
Release date: June 14, 2005 [eBook #16069]
Most recently updated: December 11, 2020
Language: Finnish
Credits: Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm
Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.
Kirjoittanut
Helvi Herlevi
Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström Osakeyhtiö 1920
PELTOLAN ISÄNTÄ.
PAAVO }
KALLE } hänen poikiaan.
ANNA, hänen tyttärensä.
MARI, palvelija.
TAPANI, renki.
KIVEKKÄITÄ.
Tapahtumapaikka ja aika: Peltolan talo Uudellamaalla, joulunaikana vuonna 1708.
(Näyttämö: Peltolan tupa. Vasemmalla ovi ulos, oikealla kamariin. Ikkuna peräseinällä, sen edessä pitkä honkapöytä, jonka molemmin puolin kaksi lavitsaa. Vasemmalla taustalla muuri. Sen lisäksi muita tupahuonekaluja: astiakaappi y. m.)
1:nen kohtaus.
ANNA ja TAPANI ikkunan luona. Katselevat ulos.
Näetkö loimua, joka punaa taivaanrannan tuolla metsän takana? Sääksjärven kylä siellä palaa! Isäntä ei sitä äsken paloksi uskonut, mutta kyllä se on. Mahtoi olla komea näky se Porvoon palo. Ja komea oli se työ myös, jonka Porvoon miehet tekivät, kun ne siellä sillalla möivät henkensä kalliiseen hintaan. Sieltä lähtivät kenraalit ja sotajoukot niin nopeasti kuin pääsivät Hämeen puolelle ja jättivät meidän vanhan kaupungin oman onnensa nojaan. Se sortui, mutta ei ennen kuin miehet makasivat sillalla ja viimeinen panos oli ammuttu….
Onko kaupunki jo vainolaisten vallassa? Niin lähelläkö ne ovat?
Lähempänäkin! Miksi muuten palaisi naapurikylän talot? Siellä niitä varmaan on satakunta, ja ennen iltaa — ne voivat olla täällä.
Täällä!
Niin, ja silloin on meidän vuoro seisoa kuin Porvoon pojatkin kodin ja konnun puolesta.
Tapani, mitä aiotte te tehdä?
Mitä voimme. Ellemme muuta voi, voimme ainakin kaatua kotikylän rajalle.
Kuollakko? Voi, Tapani, siihenkö päättyisi meidän kultaiset tulevaisuushaaveemme?
Oi, Anna, mieluummin toki eläisin kaskea kaataakseni kotimme tieltä, mutta — Anna — etkö käsitä, juuri se kotikamara meiltä mielitään riistää, onnemme pohjan ne tahtovat ottaa, ja työn hedelmän ja pellon siemenen… Ellemme voi sitä pelastaa, täytyy meidän kaatua.
Kaatua — niin, sinun ja veljien. Mutta, Tapani, isä ja minä, minne joudumme me?
Isäntä ja sinä? Ei, Anna, en jaksa ajatella näitten tupien raunioina savuavan. Me ajamme ne takaisin! Kuuma paikka on edessä, se on varmaa. Tämä on kostoa meidän viimeviikkoisesta kepposestamme. (Innostuen.) Ja oiva kepponen se oli! Kolmekolmatta miestä vallottamassa asevarastoa, joka olisi riittänyt kokonaiselle joukko-osastolle! Kuljettajat jäivät tielle siihen paikkaan, ja siinä olikin kaikki, minkä ryssä saattoi korjata talteen senjälkeen kuin me olimme vieneet aseet parempiin kätköihin. Kyllä me heti kostoa aavistimme. Sentähden kiiruhdimmekin katkaisemaan heiltä tien, ennenkuin he tänne ehtivät. Anna, minun täytyy lähteä. Miehet odottavat minua männikössä kirkon luona, ja vihollinen voi olla täällä milloin hyvänsä. Ei minulla olisi ollut aikaa tänne poiketa, mutta kun kotipellon yli oikaistiin, en voinut ohitse kulkea…
Oli hyvä, että tulit, Tapani. Saanhan edes eväillä laukkusi täyttää, jos jälleen pitemmältä viipyisit…
(Ottaa Tapanin laukun, jonka tämä on laskenut lavitsalle, ja panee siihen eväitä.)
Nyt lähden, Anna. Vihollinen luulee suuria aikaansaavansa, mutta ennenkuin he panevat tuleen sen tuvan, jossa sinun kehtosi kerran keikkui, on heidän totisesti minun iskuni tunnettava, ja ennenkuin heidän likaiset ryssänsaappaansa askeleillaan saastuttavat ne tienoot, joiden keväinen nurmi kerran taipui sinun askeleittesi alla meidän keväisen lempemme syttyessä, on heidän minun verisen rintani yli astuttava ja — Anna — (Taipuu Annan puoleen ja ottaa hänen kätensä käsiinsä.) — ennenkuin minä nyt käyn katsomaan kuolemaa silmästä silmään, on minun sinun kirkkaisiin silmiisi kerran katsottava. Oi, Anna, ne tähdet luovat valoa tielle. Totisesti on miehen käsivarren ja hengen arvoinen se maa, joka sinut kasvatti! Mutta — en voi viipyä enää — Hyvästi, tyttöni! —
Hyvästi — tervehdä veljiä — Jumalan haltuun!
(kääntyy ovella)
Ja eväistä kiitos, Anna. Nuotiotulen ääressä niistä nautin, kun yö on kylmä ja uhkaava, ja sinua muistan. Silloin on varmaan, kuin tuntisin sinun rakkaitten, lämpimien käsiesi kosketuksen, tuntuu, kuin olisi kotona… Oi, täytyy lähteä… (Rientää takaisin Annan luo.) Oi, Anna, Anna, miten vaikeata se on!
Tapani, minun on ikävä.
Anna.
(Raskas vaitiolo.)
Ei, ei, minun täytyy! Sinun tähtesi, Anna, ja kotoisten tanhuitten! Jää hyvästi! (Syöksyy ulos.)
2:nen kohtaus.
ANNA yksin.
(jää liikkumattomana katsomaan Tapanin jälkeen):
Mennyt, Tapani mennyt. Viimeisenkö kerran? On kuin sydän pysähtyisi povessa. Väsyttää, mutta kaikki on liian kauheata, ei voi rauhassa olla väsyksissä. Me olemme turvattomina, yksin, isävanhus ja minä… Ja kuitenkin! Niin kauan kuin he ovat hengissä ja ase kädessä siellä kirkonmäellä, elää minussakin vielä heikko toivo… Sotajoukot, ne peräytyvät peräytymistään, ne voivat sen tehdä, sillä ei ole niitten aura näitä peltoja kyntänyt. Toista on meidän miesten, heille ne ovat elämän kanssa yhtä. (Innostuen.) Hyvä Jumala heitä suojelee. Nämä kodit ovat meille liian kalliita vihollisen mellastukselle alttiiksi joutumaan. Niille uhrataan kansan viimeinen veripisara näissä sissijoukoissa. Herran täytyy siunata se viimeinen veripisara!
3:s kohtaus.
ANNA ja ISÄNTÄ.
(sisään kamarin ovesta)
Tyttöseni, oletko kuullut mitään? Joko meni Tapani?
Meni, isä. Isä, hän sanoi, että vaara on hyvin lähellä. Ja verta varmaan tänään vuotaa. Siellä ovat pojat ja Tapani, pian ei heitä ehkä enää ole. Vainolainen ryntää pirttiimme. Isä, minne menemme me?
Monta on jäänyt liettä kylmäksi vihollisen lähestyessä, kun kokonaisten kylien asukkaat ovat paenneet korpiin. Mutta, katsos, tyttäreni, näitten hirsien suojassa näki isäsi kerran päivän valon. Seitsemänkymmentä talvea olen sen jälkeen näitä seiniä katsellut, ja seitsemänkymmenen kevään oras on kotipellossa tuolla itänyt. Anna, minä luulen, että jos tässä ensi yönä rauniot savuavat, täytyy niitten olla minun hautakumpunani. Mutta (Muistaen.) Anna, lapseni, sinä! Miten suojaan minä sinua? Oi, minä muistan ne julmuudet, joista kylällä tuonnoin kerrottiin. Anna, minne voi isäsi kätkeä sinut saastaisilta katseilta? Henkeni lapseni edestä, mutta mitä se auttaisi.
(kalpeana, mutta tyynenä)
Isä, ole huoletta, sota-ajan ja kivekäskodin lapsi osaa kuolla.
Tiesinhän, lapsi, tiesin, että sinussakin on samaa verta.
(nyyhkyttää, isän luo)
Oi, isä rakas, arka minä olen, veri tuntuu kuin hyytyvän pelosta, ja sydän ja käsi vapisee, mutta katsos, isä, tunnelma on niin tavaton, ajatukset siitä ikäänkuin kasvavat ja — voimat kasvavat. Ei eletä enää tavallisin mitoin.
Ei eletä tavallisin mitoin. (Kuin itsekseen Annan mennessä ikkunan luo.) Mutta ihmisvoimat ne sittenkin mitataan tavallisin mitoin, ja minun voimani ovat puoleen alentuneet näitten raskaitten vuosien painosta. Oi, jospa Jumala kuitenkin nostaisi taakan hartioiltamme! — Jospa antaisi hän työrauhan ja pyhärauhan. — Viikon kuluttuahan on jälleen pyhä joulujuhla. Tuleeko se tänä vuonnakin pimeänä, äänettömänä? Ei tee mieli joulukynttilöitä sytyttää, kun Jumalan viha lepää raskaana isänmaamme yllä. Eikä jouluvirsikään oikein jaksa väsyneistä, toivottomista rinnoista yletä, kun joulukellot eivät saa kaikua ja kun ei ole siihen virteen yhtymässä kaikki tutut äänet. Oi, Anna, tyttöseni, tule isäsi luo ja anna hänen tuntea, että hänellä on vielä yksi jäljellä, yksi jouluvalo tupaa kirkastamassa.
(juoksee isänsä luo, hyväilee häntä)
Isä, rakas isä, Jumala varmaan poikia suojelee!
Suojelee, suojelee! Tyttäreni, sinä heikkoudessasi annoit minulle opetuksen sanoillasi tavattomasta tunnelmasta. Minäkin voin uhrata jotakin. (Uljaasti.) jos on sallittu minun heidät antaa pois, niin kiitos siitäkin Herralle. Tämän ison tuskan ja vaivan aikanahan heidän verensä silloin vuotaa hedelmöittämään isien maata.
4:s kohtaus.
(sisään vasemmalta)
Isäntä! Anna! Ne ampuvat tuimasti tuolla kylän syrjässä!
Vihollinen on siis täällä.
(jatkaen)
Minä olin saunassa vaatteita huuhtomassa, mutta jätin ne silleen, kun näin Anttilan väen tuolla pakkautuvan portaille kuin jotain erikoista katsomaan. Minä ulos saunasta ja kiireesti yli pihan tänne portaille. Ja niin vinkui ja paukkui, että oikein… Minä jäin katsomaan ja koetin erottaa pojat —
Sinä näit heidät? —
Näin, ja ensimmäisenä meidän Paavo kiiruhti ja huusi muille, että nyt asemiin, ja sitten ei lasketa ryssää ohi, ennenkuin kaatuu viimeinen mies…
Mutta vihollinen, missä oli vihollinen, ja miltä näytti sen aikeet?
En nähnyt vihollista, minä tulin pois, sillä ajattelin — pelkäsin, että jos näkisin surman luodin sattuvan johonkin… (Istuutuen. Hetkisen kuluttua.) Että ne menivätkin, ne pojat! Voi, isäntä, kuinka saatoitte te itse vielä käskeä? Olivathan ne teidän ilonne ja ylpeytenne.
Suuremmaksi iloksihan ovat nyt!..
Entäpä jos — jos menevät viimeistä kertaa.
Niin, ehkä viimeistä kertaa. Taistelu on epätasainen, ryssät eivät liiku pienin joukoin, ei ainakaan kostonhankkeissa. Ja meidän miehiä, (kääntyy Annaan) eikö niitä ole neljäkolmatta?
Niin niitä oli kun tämä partiojoukko muodostui, mutta Anttilan Simon lävisti ryssän miekka silloin, kun he sen kuormaston ryöstivät, sen kertoi Tapani vastikään.
Se oli niitten aseitten hinta. Anttilan ainoa poika!
Ja sitten niitä oli kolme miestä kerran jotain karttaa hakemassa yöksi leiriytyneeltä viholliselta. Tapani oli mukana ja sitten se Mäkipellon Heikki, tiedätkös?
Tiedän, ikämies, mutta yksinäinen, ja käsi vielä kyllin vahva hanaa hallitsemaan… Se kai on tullut takaisin mökkiinsä, eihän siitä enää sellaisille retkille. —
Se oli mukana tuolla yöllisellä hiihtoretkellä. Mutta se retki epäonnistui, ryssät heräsivät kesken kaikkea, ei muu auttanut kuin miehet suksille ja kiiruusti korven kätköön. Heikki hiihti hädissään toisaalle kuin Tapani ja se kolmas, ja ryssät lähtivät takaa-ajolle juuri siihen suuntaan. Aamulla löysivät meidän miehet lähitienoolta Heikin hangelta kylmenneenä. Ei siihen ollut ase sattunut, se oli hiihtänyt itsensä hengettömäksi.
Ei anna kivekäs itseään elävältä otuksen ajajille! — Se oli siis
Mäkipellon vanhan raatajan loppu.
Muut tämän kylän miehet ovat vielä jäljellä ja hyvissä voimissa.
Naapurin isännän jalat vain kuuluvat paleltuneen.
Kaksikolmatta siis säästyi tähän oikeaan taisteluun. Kotinurkkien kilpenä ollessa taistellaan elämästä ja kuolemasta.
Isäntä, saattaako ryssä tulla tänne, ihan tänne? Voi hyvä Jumala, jos ne tappaa meidätkin? —
Hiljaa! Kuuluukohan vielä ampumista? (Kuuntelee.) Ei kuulu tänne ainakaan. (Tähyää ikkunasta.) Ei tästä näe mitään, alkaakin jo hämärtää. Mutta, Mari, iltahan on edessä. Unohdatko lypsyn kokonaan? — Työhän on lohdutuksemme, aika siinä kuluu. — Mene nyt, Mari, minä alan iltaista valmistaa.
Niin tosiaan, ei tahdo muistaa arkion olevan, ja eihän se aivan olekkaan, kun kuolema läheltä kulkee, mutta — lehmät on pyhänäkin lypsettävä. (Ottaa kiulun, menee kotvan kuluttua.)
Te nuoret, tehkää työt, jos jaksatte. Vanhuksen voimat eivät pitkälle riitä. Polviani niin vapisuttaa, paneun kamariin levolle. Tule sanomaan, Anna, jos jotakin kuulet. (Menee kamariin.)
5:s kohtaus.
ANNA yksin
(ANNA puuhailee tuvassa, tekee tulta ja panee padan liedelle j. n. e.)
ANNA (laulaa askarrellessaan tuon tuostakin vaipuen ajatuksiin):
Kirkkaana katsoi se kevähinen päivä kukkasta kunnahalla. Kuin kevätkukkana lasna ma leikin kotoisten koivujen alla. Tuoksuva tuulonen huojutti heinää, täytenä tähkät taipui. Tuulessa tuutien kotipihan koivut illalla unehen vaipui.
Meni kevät, meni kesä, mieleni muuttui mustaakin mustemmaksi, laulu sai surujani särähtävän sävelen, sai poskeni kalvakaksi. En enää huoletta lasna mä leiki kukkana kunnahalla, leikki jo loppui lumien tullen, kukkahan koski jo halla.
6:s kohtaus
(puolikasvuinen, noin 16-vuotias, juoksee sisään)
Nyt se on ohi, sisko, ohi, meidän on vielä kotitienoot! (Heittäytyy lavitsalle pitkäkseen.) Mutta on sitä voimat lopussa mieheltä!
17
(on juossut KALLEA vastaan —, kääntyy, kuin itsekseen hartaasti)
Kaikkivaltias, Sinulle kiitos!
Onko sinulla, Anna sisko, maitoa juodakseni?
(tuo maitoa):
Juo, Kalle, olethan aivan uuvuksissa!
(juotuaan):
Kiitos! Se virkisti. En ole tänään vielä mitään maistanut. En saanut leivänpalastakaan niellyksi ennenkuin se oli ohi. Ja nyt, nyt on vaara vältetty, vaikka vähällä oli, ettemme saaneet joulukokkoja kodeistamme.
Te voititte! Te muutamat miehet!
Me voitimme, viisi miestä makaa haavoissaan tuolla suntion saunassa, mutta viisitoista on vielä paikoillaan varmuuden vuoksi. Minä lähdin isälle voiton tietoa tuomaan. — — —
Viisi — viisitoista ja sinä. Entä yksi? Kaksikolmattahan teitä oli.
Kaksikolmatta oli.
Missä on siis yksi?
Yksi — poissa.
(hätäisesti)
Kuollutko? Kuka? Kalle veli, sano, kuka?
Ei, ei kuollut, vaan poissa. Anna sisko, taitaa olla tuo sinulle ankara isku, jos oli muillekin. Voi, sisko, älä kalpene noin!
(melkein kirkaisten):
Kalle, kerro kaikki! Minä aavistan… Ei, se ei voi, ei voi… Missä on
Tapani, kerro!
7:s kohtaus
(sisään):
Kuulin ääniä, Kalle poikani!
(Syleilevät, liikutettu vaitiolo.)
Isä, voitto, voitto on meidän!
Voittosanoma! Ja sinun huulesi ovat vielä lämpimät ja eloisat ja voivat sen kertoa! Olen saanut sinut takaisin, viikkojen kuluttua kuin kuolemasta takaisin! Mutta kerro, poikani!
Alku oli kamala. Me seisoimme valmiina männikössä kirkon luona, kiihko-odotuksessa. Yksi vain joukostamme puuttui — Tapani. — Muistathan isä sen sateisen syysillan, jolloin Paavo ja minä lähdimme ja Tapani jäi kotiin, kun et sinä voinut päästää sekä poikia että renkiä talosta —
Vilja oli vielä puimatta — —
Niin, isä, mutta et sinä kauan Tapania pidättänyt. Itse hän kertoi, että sinä olit antanut hänelle käteen talon viimeiset eräaseet ja laskenut hänet lähtemään. Ja miehen sinä meille lähetit, jota tarvittiin. Kun Tapani tuli, muuttuivat yrityksemme puolta rohkeammiksi, hän otti kuin itsestään johdon käsiinsä. Me melkein jumaloimme sitä miestä — — oi, isä, en käsitä mitään, en yhtään mitään!
Kalle, mitä tarkotat?
Me odotimme. Tapania ei kuulunut. Vihollinen saattoi yllättää meidät milloin hyvänsä, ja se yllätti! Voi kauhu ja kuolema, liian myöhään me huomasimme, että vihollinen jo oli sivuuttanut Kerämäen, ainoan paikan, missä meillä olisi ollut mahdollisuutta puolustautua mahtavaa ylivoimaa vastaan. Me hyökkäsimme tielle, epävarmoina, ilman johtajaa. Liian myöhäistä! Mustana ketjuna läheni vihollinen kylää. Vain pieniä, heti sulkeutuvia aukkoja olisi siihen meidän ammuntamme tehnyt. Ja me olimme tiellä, suojattomina! Me seisoimme jäykkinä voimatta keksiä mitään keinoa, meille jäi vain yksi valinta: kaatua järjestykseen yli maantien kotikirkon veräjälle. Oi, te ette tiedä, miten kirveli sydäntä tuo »liian myöhään». Ja voi Anna sisko, että minun täytyy se sinulle kertoa! — kirveli sydäntä toinenkin seikka, toinenkin näky. Vinosti yli peltojen painalsi suksilla Tapani etelää kohti. Painalsi taakseen katsomatta pois. Sinne jätti joukkonsa. (Painaen pään käsien varaan.) En tiedä, minne hän hiihti, pakoonko ratkaisevana hetkenä vai vihollisen puolelle.
(itsekseen tuskallisesti):
Pakoonko ratkaisevana hetkenä vai vihollisen puolelle…
(reippaammin):
Mutta onni, isä, ihmeen kautta kääntyi. En vieläkään saata käsittää sitä.
Mitä te saatoitte tehdä? Voiko ajatella toivottomampaa asemaa?
Käsittämättömästä syystä hajaantui vihollisjoukko, kääntyi, kulki metsää kohti, katosi sinne. Osa vain heistä jäi pellolle, nähtävästi erimielisinä. Niitä me emme pelänneet, sillä me olimme yhtenä tahtona kaikki. Emme epäilleet hetkeäkään. Meidän Paavo otti johdon käsiinsä —
Jumalalle kiitos, minulla on kaksi kelvollista poikaa.
(jatkaen):
Me hyökkäsimme vihollisen jälkeen ja pääsimme kuin pääsimmekin Kerämäen kallioitten suojaan ammuttuamme tieltämme kolme, neljä. Muut pakenivat metsään, minne suurin osa ensin oli kadonnut. Me odotimme. Melua vain kuului metsän puolelta. Pian uskalsivat ne kuitenkin taas tielle, epäjärjestyksessä, kuin pilaa tehden. Mutta meillä oli omat aikeet, me ammuimme epäjärjestyksen entistä suuremmaksi. Ja ryssä kauhistui. Se lähti sellaista kyytiä, että se varmaan pysähtyi vasta Sääksjärven raunioilla!
Jalo työ, pojat, niin taistelkoot suomalaiset aina!
(Liikettä eteisessä.)
(PAAVO ja MUITA MIEHIÄ sisään.)
8:s kohtaus.
Terve, isä! Tuomme iloisia terveisiä!
Terve, terve taloon. Täälläpä on lämmintä ja ihanaa. Istumme lieden ääreen.
Istukaa, istukaa, ylpeä on taloni saadessaan teidät vieraiksi.
Vartijat ovat varmat, saamme rauhassa levätä ellei merkkiä kuulu. Tiedätkös, isä, me teimme tänään enemmän kuin luuletkaan. Ei se ollut pelkkä kostonhanke ryssän puolelta. Siinä oli takana yritys puhdistaa tie suurempaa läpimarssia varten täältä Hämeeseen. Jos me voisimme estää sen! Mutta meillä on kyllä odotettavana useampia hyökkäyksiä ja suurempia.
1:nen SISSI
Kun edes tietäisi niitten aikeista paremmin!
Niin, kun tietäisi. Ei sitä paljon ihminen tiedä, emme tienneet mekään eilen, että tänään saisimme voittoa juhlia, ja vielä vähemmän tiesimme, että voittotunnelmaamme sekottuisi se katkera tieto, että yksi joukosta oli pelkuri tai — petturi. Orjan veri — orjan veri, ei saattaisi ajatella ryssän orjuutta vapaa mies, joka on tuntenut, miltä tuntuu polkea ja kyntää omaa isänmaata.
2:nen sissi
Käsittämätöntä se oli, hän, urhoollisista urhoollisin.
Tapani, joka johti meitä kymmenissä seikkailuissa uhkarohkeana ja useimmiten voittoon.
Mutta riittää jo, unohtakaamme mies! Iloitkaamme voitosta niinkauan kuin se on sallittu. Kuinka kauan? siinä kysymys. Jospa meitä olisi vähän enemmän, että voisimme olla varuillamme mitä yllätyksiä vastaan hyvänsä.
3:s SISSI
Tai jos tietäisi, mistä ja milloin ne uudelleen yrittää.
Ajatelkaa, me tiedämme, että juuri tuolla osastolla, joka nyt majailee muutaman virstan päässä hätyyttääkseen meitä, rauhanhäiritsijöitä, on hallussaan hyökkäyssuunnitelma. Se on kartta, jonka eräs vankina ollut kivekäs oli nähnyt kahtena, kolmena iltana peräkkäin. Jos olisi se meillä! Silloin olisi helppoa miehittää oikeat polut. Tämä kylä olisi silloin heidän tiellään salpa.
1:nen SISSI
Se kartta täytyy saada.
2:nen SISSI
Täytyy, vaikka menisi henki.
3:s SISSI
Vaikka menisi kaksikin tai kolmekin.
(Laukaus ulkoa.)
Merkki! (Syöksyvät ulos.)
(mennessään):
Ole rauhassa, isä, he luultavasti vain huomasivat jotain epäillyttävää.
Mutta on riennettävä paikalle.
(Ulos.) (Isäntä jäljessä portaille.)
9:s kohtaus.
(yksin):
Kartta — suunnitelma. — Se on saatava, vaikka menisi henki! (Innostuen.) Oi, jos menisi minun henkeni! Oi Tapani, en jaksa käsittää, en jaksa ajatella, en jaksa sinua vihata. Mutta minä tahdon sovittaa, maksaa, maksaa tahdon maalleni velkasi.
(Sama tupa, jouluksi somistettuna.)
1:nen kohtaus.
ANNA ja MARI.
(sovittelee huivia kaulalleen, laulaa)
Nyt saa arkiset huolet heittää, murehet sydämen pohjahan peittää. Kerran on viikossa sunnuntai, joulu on kerran vuodessa vain — —
Nyt olen joulupukimissa! Vähän taas juhla juhlalta tuntuu, kun pojatkin omissa vuoteissaan yönsä lepäävät, vaikka puristuukin melkein ateriankin aikana käsi aseen ympäri. Anna, olisit vähän iloisempi. Anna, nythän on juhla, kuule, joulujuhla!
Niin, Mari, joulu on. Ja joulu sovittaa synnit. Mutta jos on meillä syntejä sovitettavana, vaatii se juhla meidät ne sovittamaan. (Itsekseen.) Nyt, nyt se on sovitettava. — Jospa Jumala näyttäisi minulle tyhmälle tyttö paralle tien — enhän tiedä, en ymmärrä, ja sydän — tuo arka — vapisee pelosta.
Mitä mietit, Anna? Aina sinä mietit! Kuule, ole iloinen nyt! Mutta isäntä ja pojat tulevat, nyt on saunalla kiire. Pistäyn katsomassa, onko kaikki kunnossa. (Ulos.)
(ISÄNTÄ ja POJAT tulevat.)
2:nen kohtaus.
(tullessaan)
Nyt, pojat, nyt vietämme joulua! Ei auta enää ajatella tuota karttaa, vaikka se kyllä olisi joulurauhamme turvannut. Heitetään se mielestä ja heitetään muutkin huolet. Ei ajatella katkeruutta ketään kohtaan, ei halveksittavin takaan, sillä kuuluuhan pyhä joulusanoma: »ihmisille hyvä tahto.» Vapahtajan synnyinjuhlana ei tapeta eikä tulla tapetuksi, silloin on rauha maassa. Jouluyön siunaushan laskeutuu vihollisenkin yli ja yli — petollisen ystävän.
Olet oikeassa, isä. Ei asia miettimisestä parane. Olemmehan tuumailleet sinne ja tänne. Mutta sille, joka ajatteleekaan yrittää haltuunsa karttaa, näyttää varma kuolema irvistävän. Olemme miettineet aivomme väsyksiin, levätään nyt yli joulun, käsi kahvassa tosin, mutta kuitenkin kotona joulupöydän ääressä.
Niin, onhan meille annettu vielä yksi joulu.
(huokaisee)
Vielä yksi joulu!
3:s kohtaus.
(sisään)
Isäntä, joulusauna on valmis.
Joulusauna!
On sitä nautintoja sota-aikanakin! (Mennessään.) Tulethan pian, isä?
Tulen. Mari, joko hait arkusta sen minun joulu paitani?
4:s kohtaus.
Mari
Hain, isäntä. Mutta ettekös te kerran tuumaillut, ettette sitä yllenne laita, ennenkuin taas kerran tulee rauhan joulu.
Tuumailinpa niin, mutta nyt olen tuumaillut pitää rauhaa, vaikka ne siellä maailmalla mellastavatkin. Sainhan pojat kotia, ja eihän ole tarvis katsella pihaa pitemmälle.
Ihan niin, isäntä, eikä ole ryssistäkään viikon vertaan mitään kuulunut, varmasti on ne jo menneet omille mailleen.
Ainakaan eivät täällä pidä joulua. Tämä on sitä kotoista itsekkyyttä ja, niin, väsymystäkin. Niistä on ehtinyt paatua, niistä puolen vuosikymmenen kauhuista.
Niin, pikku tyttöjä me olimme, kun ensi kertaa puhuttiin sodasta.
Kalle silloin ensi aakkosia tavaili. Ja pian ei siitä enää vain puhuttu, vaan se elettiin tuo sana »sota». Se nieltiin moneen kertaan petäjäisessä ja luettiin ruttoon sortuneitten kirstun kannesta. Ja tulisina liekkeinä se mateli taivasta kohti. Tunnetaan se sisältä ja päältä. Mutta — tänään se ajetaan ovesta ulos. Ei ole tietoa, eletäänkö ensi jouluna. Haes joulupaita, Mari! Minä menen kylpemään. (MARI menee kamariin.)
5:s kohtaus.
Isä, viivy hetki vielä!
Mitä haluat, lapseni?
Minulla on sinulle puhuttavaa. Istu tuohon noin — hetkeksi vain!
Mielelläni, lapseni. En saunaa kaipaa, kun sinä minua tarvitset.
(MARI tulee.)
6:s kohtaus.
Tässä on isännälle paita.
Laske tuohon tuolin selkämykselle.
Nyt minä menen vähän lehmille joulua tekemään. Panen parasta eteen. On niin lysti pitkästä aikaa! (Menee.)
7:s kohtaus.
Nyt, lapseni…
Isä, rakas isä, sydämeni on raskas. Minun täytyy se sinun helmassasi keventää. (Painaa päänsä isän syliin.) Kovin heikko on naisen sydän. Katsos, isä, se tunto, se kumma värinä, jonka Luoja sinne pani, se on niin pelottavan voimakas. Ja — oi, isä, — minun sydämeni värinä pyrkii tuntemattomille poluille, sinne, missä kulkee Tapani.
Tapani! — Lapsi, älä ajattele pelkuria, petturia, Minun tyttäreni täytyy olla toista maata.
Isä, älä tuomitse! Se on niin katkeraa. Tiedänhän, että minun tulisi häntä vihata ja halveksia, ja toisin vuoroin vihaan ja halveksinkin, mutta en voi kestää, että muut … ja voi, isä, usein tahtoisin heittää sydämeni kuin taakan luotani ja pitää joulua teidän kanssanne, mutta sitten taas — —
Anna, minä näin kerran, että tyttäreni rakasti renkiäni. Ei se toiveitteni mukaista ollut, mutta rakkaimmaltani en hennonnut mitään iloa kieltää. Mutta jos tyttäreni rakastaa velvollisuutensa unohtanutta suomalaista, täytyy minun se miehenä ja suomalaisena kieltää!
(uljaammin)
Isä et voi käskeä ihmissydäntä! (Taas liikutettuna.) Isä, miksi olet kova, miksi et tahdo minua ymmärtää? Luuletko, että sinun täytyy hävetä tytärtäsi? En voi sydäntäni heittää luotani, sillä silloin heittäisin parhaimpani. Rakastan häntä, maan petturia — voi, isä, mikä pohjaton tuska — minun *täytyy* tehdä jotakin, muuten kuolen! Isä, etkö käsitä, että minun täytyy?
Tehdä jotakin? Niin, sinun täytyy raivata ajatuksistasi mies, joka itse kantakoon häpiänsä.
En voi, en tahdo! Ei ole syntiä niin suurta, ettei rakkaus sitä voisi sovittaa. Isä, minä tunnen itseni maalleni velalliseksi.
Älköön ihminen ottako toisten velkoja harteilleen.
Oma se on, isä, oma ja — rakas. Isä, minä maksan sen!
Lapsi — et sinä mitään voi.
Tässä juuri sinä istuit menneenä pyhänä, isä, ja itse kerroit siitä tytöstä, joka lähti vihollisleiriin ja läheni ryssiä heidän juotuaan vähän liiaksi. Sanoit, että tyttö toi sieltä tärkeitä tietoja ja että sen tytön isä sai olla ylpeä…
Tyttö, mikä nyt aivoissasi askartelee?
Ja silloin puhui Paavo siitä toisesta tytöstä, jonka sulhanen oli vankina, ja se meni ja pääsi taloon, jossa ne majaili. Leikkasi poikki nuorat yön aikaan ja pakeni pojan kanssa. Isä, olisinko minä huonompi.
Mitä tarkotat, lapsi?
Isä, etkö vieläkään käsitä … kartta — —
Sinä — sinä aikoisit yrittää?
Monet ovat yrittäneet. Oi, isä, älä kiellä! Se on ainoa, mitä voin tehdä, ainoa, millä voin sen sovittaa!
Mitä ymmärrät sinä, lapsi? Miten voisit saada kartan haltuusi?
En tiedä, isä — en tiedä mitään. Lähden suksilla, tien tiedän — Jumala ohjaa, siihen luotan.
Surman suuhun menet.
Menen hakemaan — elämäni hintaa.
Pahempi sinua odottaa kuin kuolema. Anna, älä lähde! — Ja minne lähtisit? Ethän tiedä, missä vainolainen oleilee.
Maunun talo siellä Sääksjärvellä vain kuuluu säilyneen. Niille itselleen oli onni, että se säästyi liekeiltä. Naapurin isäntä sanoi päällikön siellä majailevan.
Ja sinnekö aiot?
Voi, isä, en ole vielä paljoa sitä ajatellut! Kaikki sitten selviää. Ehkä menen ensin siinä vieressä olevaan kankurin mökkiin. Jätän sinne sukset… Älä kysy, isä, en vielä tiedä…
Laskisinko lapseni tuntemattomaan tuhoon?
Tämä tuska on tuhoa pahempi. Isä, isä — en voi elää muuten, sydäntänihän syö ja kiduttaa joka hetki tuo musta tieto. Se on velka, velka, se painaa minut maahan! Ja sitten — kadotinhan enemmän kuin kaiken. Isä, minua väsyttää…
Menisit lepäämään, lapseni!
Lepäisinkö? Ei, ei! Minä lähden!
En anna lastani. (Rukoilevasti.) Älä jätä minua!
Isä, pojat jäävät luoksesi. Anna minut uhriksi — — isä, en osaa puhua, niinkuin tahtoisin — vaan — eikö totta — et voi liian paljoa milloinkaan uhrata.
Lapsi, oikein sanoit.
Oi, isä, sinä suostut! Minä lähden, mutta sitten — sitten vielä yksi pyyntö, rakas isä. Kun kaikki on sovitettu, ettehän te sitten enää täällä kotona ajattele katkeruudella pettäjää? Minä — minä olen häntä niin paljon rakastanut.
Mene, lapsi. Kuka ajattelisi katkeruutta silloin, kun sinä olet muistossa.
(itkien)
Siis nyt, isä, nyt heti sen täytyy tapahtua! Sen täytyy olla minun joulunviettoni. Huomenna olisin jo liian arka ehkä… Pois siis lämpöisestä kotipirtistä tiettömään pimeyteen; (Huomaa isänsä liikutetuksi.) Isä, suo anteeksi, että pimennän joulusi; Älä sure minua! Nyt menen pukeutumaan, ja sitten hiihdän pimeään jouluyöhön ja pyhän yön enkelkuoro seuraa minua ja varjelee minua vaaroilta, Niinhän, isä?
(ISÄNTÄ ei vastaa. ANNA syleilee häntä vielä kerran. Sitten kamariin.)
8:s kohtaus.
(yksin, äänettömyyden jälkeen):
Tyttäreni — ainoani — joululahjaksi isien maalle.
9:s kohtaus.
(tulee);
No, täälläkö olette vielä, isäntä? Joutukaa nyt jo saunaan, jouluateria on pian valmis.
Kiitos, Mari, mutta en nyt jaksakkaan saunaan.
Oletteko sairas? Ehkä sauna virkistäisi? Koettakaa nyt sentään, isäntä! Minä kun laitoin siellä kaikki niin joulukuntoon, ja löylynkin pitäisi olla oikein hyvää.
Uskon, Mari, mutta olen jo viipynytkin niin kauan. Pojat jo kai pian palaavat?
Kyllä kai. Minne se Anna meni? Onkos se ulkona?
Ei, tuolla kamarissa. Pian hän tulee. — (Itsekseen.) Tulee ja — menee.
Nyt tulevat pojat. Niillä on kiire joulupuurolle.
(POJAT tulevat.)
10:s kohtaus.
Terveisiä saunasta, isä!
Niin, terveisiä saunasta!
Tähtikirkasta on, oikea joulusää.
(itsekseen):
Tähdet syttyivät hänen polkuaan valaisemaan — joulutähdet.
(on mennyt ikkunan luo):
Niin, kirkasta on, se on vuoden pimeimmän yön kirkkautta. Otava palaa kuin kirkon joulukynttilät. Mutta — kuka hiihtää tuolla yli riihipellon? Yksinäinen mies. Isä, Paavo, se on Tapani!
Tapani! Ei meidän kynnyksen yli, ei!
(on noussut):
Paavo, kuinka lieneekin, mutta nyt on joulu. Ja — ihmisille hyvä tahto.
Emme me ole toisten tuomareita.
Isä, ethän tarkota totta? Et saa tarkottaa!
Tarkotan. »Älkää tuomitko», sanoo Herra »ettei…»
Mutta minä tuomitsen, ja minä tahdon kostaa sille, joka oli vähällä saattaa meidät kaikki häpeään! Ei meidän tupaan, sanon minä!
Kyllä, *minun* tupaani! Mutta hiljaa, eteisen ovi jo narahti.
(TAPANI tulee.)
11:s kohtaus.
Siunattua joulua, te täällä kotona! Vihdoinkin siis olen täällä.
(Äänettömyys.)
(ISÄNTÄ epävarmana. POJAT kääntyvät pois vastenmielisyyttä osottaen.)
(katsoen vuoroin kutakin):
Isäntä, mitä on tapahtunut? Mikä suru teitä painaa? Isäntä, missä on
Anna?
(kääntyy)
Terve tultuasi, Tapani. Joulu sovittakoon katkerat muistot meidän väliltämme.
Isäntä, mitä tarkotatte? Suuri Jumala, minä aavistan… (Käskevästi:)
Selittäkää!
(raskaasti):
Mitä on selittämistä? Sinä, jonka olin valmis pojakseni sanomaan, sinä olit — pelkuri tai — petturi.
(kuohahtaen):
Isäntä! (Rauhallisemmin): Ei, älköön vihani kuohahtako, siitähän sen täytyi näyttää. Mutta vastaukseni, se on täällä. (Panee käden poveensa.)
(POJAT kääntyvät päin.)
Suunnitelma!
Karttako?
Hänellä on kartta…
(nousten):
Tapani, tässä käteni, anna anteeksi erehdykset ja epäluulot.
(kädenpuristuksen jälkeen):
Syyssä olin minäkin. Hetkeksi peittyi minulta velvollisuus ja isänmaa Annan silmien kirkkaaseen loistoon. Minä unohdin silloin — viime viikolla — mikä oli kysymyksessä.
Sinä viivyit täällä —
Ja me odotimme turhaan.
Mutta kun täältä ulos syöksyin, käsitin, mitä oli tapahtunut, ja minulla oli vain yksi mahdollisuus —
(uudestaan epäluuloisena):
Paeta! Sinä olit ainoa joka tunsit sen mahdollisuuden.
(häntä kuulematta):
Tiesinhän miten ryssät janosivat juuri minun vertani. Minä annoin heille mahdollisuuden…
Ja he uhrasivat voittonsa?
Niin saadakseen minut vangikseen. Hiihdin tahallani niin, että luulivat minun syystä tai toisesta pyrkivän metsään tuonne pappilan taakse. Koko lauman sain jälkeeni.
He saavuttivat sinut.
Tuonnempana. Se oli tarkotuskin. Minulla oli heille asiaa. Vaikka Luoja tietää, ettei se helppoa ollut. Ajatelkaa, heittää aseensa, ja heittää ne heille!
Mutta miten säästyi henkesi? Miten olet nyt täällä?
Täytyi toimia ripeästi. Minut vietiin riemukulussa vihollisleiriin. Suurin juhlallisuuksin kai ne aikoivat tuomioni langettaa. Mutta minä tiesin, mitä tahdoin, enkä ole luotu kahleissa kuolemaan! Viime hetkessä pakenin — mukanani —
(ANNA tulee samassa kamarista.)
12:s kohtaus.
(keskeyttäen, astuen askelen Annaa kohti):
Anna!
(on pysähtynyt kuin kivettyneenä. Itsekseen):
Suo voimaa, Herra, ei hänen luokseen!
(kärsimättömästi):
Mutta, Tapani, jatka!
Jumalan tähden, jatka!
Ja mukanasi…
…mukanani tämä! (Ottaa kartan poveltaan.)
(riemusta kirkaisten, juoksee Tapanin luo, jonka syliin puoleksi tajuttomana vaipuu):
Suunnitelma! Kartta!
(TAPANI ja ANNA äännettömänä syleillen toisiaan. Kartta putoaa lattialle, mistä PAAVO sen nostaa ja näyttää ISÄNNÄLLE ja KALLELLE. KAIKKI KOLME yhdessä ryhmässä karttaa tarkastamassa.)
Tuossa se musta pilkku, johon vahdit on ensi yönä pantava. Ei hätää mitään, nyt vietämme rauhallista joulua.
Eläköön, nyt on meidän pitäjän turva taattu! Ja eläköön Tapani, urhoollisista urhoollisin!
(lähestyy Tapania):
Tapani, minä sanoin kerran, vaikket sinä sitä kuullut, jotakin josta saisit iskeä minut tapparalla kahtia. Se onkin vallassasi, sillä kuule: sanoin, että sinussa on orjan veri. En jaksanut uskoa suomalaiseen vapaaseen vereen.
(nuoruuden innostuksella):
Et tiennyt, veli, että suomalaisissa suonissa virtaa kuningasveri, niin palkollisen kuin talokkaan takin alla.
Eläköön se kuningasveri! Älköön se vuotako kuiviin tai aateluuttaan kadottako.
Ja eläköön suomalainen kuningasajatus, vapauden vaatimus ja vapauden riemu!
Sitä kuningasajatusta on meillä nyt syytä juhlia. Anna, tyttöseni, sytytä kirkkain silmin joulukynttilät palamaan joululle ja onnellesi. Mari, onko joulupuuro valmista?
On, isäntä, ja kaunista ja vaaleata se on kuin kotipellon puuro ainakin.
(ANNA sytyttää pöydällä olevat kynttilät. MARI tuo ruoan pöytään. KAIKKI kokoontuvat pöydän ääreen.)
Lapset, nyt on joulu. Kiitos Herralle, että jälleen näen kaikki tutut kasvot pöytäni ympärillä. Nyt voimme keventynein mielin yhtyä joulun ylistyslauluun: »Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa ja maassa rauha, ihmisille hyvä tahto.»