The Project Gutenberg eBook of Rosmersholma: Nelinäytöksinen näytelmä
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Rosmersholma: Nelinäytöksinen näytelmä

Author: Henrik Ibsen

Translator: Hilda Maria Asp

Release date: October 7, 2005 [eBook #16806]
                Most recently updated: December 12, 2020

Language: Finnish

Credits: Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROSMERSHOLMA: NELINÄYTÖKSINEN NÄYTELMÄ ***




Produced by Matti Järvinen and Tuija Lindholm.








ROSMERSHOLMA.

NELINÄYTÖKSINEN NÄYTELMÄ.


Kirjoittanut
Henrik Ibsen.


Suomentanut
Hilda Asp.


Ensimmäisen kerran julkaissut
Hj. Hagelberg 1887.




HENKILÖT:


*Johannes Rosmer*, Rosmersholman omistaja, entinen kirkkoherra.
*Rebekka West*, asuva Rosmerin luona.
*Rehtori Kroll*, Rosmerin lanko,
*Ulrik Brendel*.
*Peder Mortensgård*.
*Matami Helseth*, Rosmersholman taloudenhoitaja.


(Tapahtuma Rosmersholman vanhassa herraskartanossa, lähellä erästä
vuonokaupunkia länsi-Norjassa.)




ENSIMMÄINEN NÄYTÖS.


(Arkihuone Rosmersholmassa; avara vanhan-aikuinen ja hauska. Alhaalla
oikealla puolen tuoreilla koivun-oksilla ja metsäkukilla koristettu
muuri. Ylempänä ovi. Perällä kaksois-ovet eteiseen. Vasemmalla seinällä
akkuna, sen edessä kasvia ja kukkia. Muurin luona pöytä, sen ympärillä
nojatuolia ja sohva. Seinällä riippuu pappien, upseerien ja
juhlapukuisten virkamiesten kuvia, toiset vanhoja toiset uudempia.
Akkuna on auki. Samoin eteisen-ovi ja ulko-ovi. Ovesta näkyy suuria,
vanhoja puita kartanoon vievissä puistokäytävissä. Kesä-ilta. Aurinko on
laskenut.)

(*Rebekka West* istuu akkunan vieressä nojatuolissa ja virkkaa suurta
valkeata, melkein valmista villahuivia. Tuontuostakin hän katsahtaa ulos
kasvien välistä. Vähän ajan perästä tulee *matami Helseth* oikealta.)

*Matami Helseth*. Parasta kait on, että vähitellen alan panna illallista
pöytään, neiti?

*Rebekka West*. Niin, tehkää se. Luultavasti pastori pian palaakin.

*Matami Helseth*. Eikö siinä käy kova viima, neiti, missä istutte?

*Rebekka*. Käy vähän. Ehkä panette ovet kiinni.

(*Matami Helseth* sulkee eteisen oven, menee sitten akkunan luo.)

*Matami Helseth* (aikoo panna akkunan kiinni, katsoo ulos). Eikös tuo
ole pastori, joka tuolla kävelee?

*Rebekka* (pikaisesti). Missä? (nousee.) On, hän se on. (Akkunan
takana.) Menkää syrjään. Hän ei saa huomata meitä.

*Matami Helseth* (keskellä lattiaa). Ei, mutta neiti -- hän lähtee taas
myllytietä.

*Rebekka*. Myllytietä hän toissa päivänäkin kulki. (Kurkistaa
akkunaverhon ja pielen välistä.) Nyt saamme nähdä --

*Matami Helseth*. Uskaltaako hän mennä sulun yli?

*Rebekka*. Niin, sitä tahtoisin nähdä. (vähän ajan kuluttua.) Ei. Hän
palaa takaisin. Menee tänäänkin ylempää, (menee akkunan luota.) Pitkän
kierroksen.

*Matami Helseth*. Herranen aika, niin. Mahtaa pastorista tuntua
vaikealta kulkea tuon sulun yli. Siellä missä sellaista on tapahtunut --

*Rebekka* (panee työnsä kokoon). Täällä ei hevin unohdeta kuolleita,
täällä Rosmersholmassa.

*Matami Helseth*. Minä nyt puolestani luulen niin, neiti, että kuolleet
eivät unohda Rosmersholmassa.

*Rebekka* (katsoo häneen). Kuolleet?

*Matami Helseth*. Niin, melkein voi sanoa, ett'eivät ne voi
täydellisesti erota jälkeenjääneistä.

*Rebekka*. Kuinka niin luulette?

*Matami Helseth*. No, eihän se valkea hevonen muuten täällä kävisi,
tiedän mä.

*Rebekka*. Niin, mitenkä sen valkean, hevosen, laita oikein on, matami?

*Matami Helseth*. Oh, siitä ei kannata puhua. Ettehän te semmoisia
uskokkaan.

*Rebekka*. Uskotteko te sitten semmoisia?

*Matami Helseth* (menee ja sulkee akkunan). Tässä minä nyt rupean teidän
narriksenne. (katsoo ulos.) Ei -- mutta johan se pastori taas on tuolla
myllytiellä --!

*Rebekka* (katsoo ulos). Tuo mieskö tuolla? (menee akkunan luo.) Sehän
on rehtori.

*Matami Helseth*. Niin oikein, rehtori se onkin.

*Rebekka*. No, sepä hauskaa! Saattepa nähdä, hän on tulossa meille.

*Matami Helseth*. Hän menee ihka suoraan sulun yli, hän. Ja kuitenkin
oli vainaja hänen sisarensa. -- No, minä lähden sitte laittamaan
illallista, neiti. (Menee oikealle.)

(Rebekka seisoo hetkisen akkunan luona; tervehtii sitte hymyilee ja
nyökkää.)

(Alkaa hämärtää.)

*Rebekka* (menee oikealle ovelle ja puhuu ovesta huoneesen). Hyvä matami
Helseth, ehkä hankitte jotain erikoisherkkua pöytään. Itse kyllä
tiedätte, mikä rehtorista on parasta.

*Matami Helseth* (huoneesta). Kyllä niin, neiti. Sen minä teen.

*Rebekka* (avaa oven eteiseen). No, vihdoinkin --! Sydämmellisesti
tervetullut, rakas rehtori!

*Rehtori Kroll* (eteisessä, laskien kepin kädestään). Kiitos. En siis
tule häiritsemään?

*Rebekka*. Tekö? Hyi, hävetkää toki --!

*Kroll* (tulee sisään). Aina yhtä herttainen. (katsoo ympärilleen.) Onko
Rosmer ylhäällä huoneessaan?

*Rebekka*. Ei, ulkona kävelemässä. Hän on viipynyt tavallista kauvemmin.
Mutta kyllä kait hän tuossa paikassa tulee. (näyttää sohvaa.) Olkaa hyvä
ja istukaa niin kauvaksi.

*Kroll* (laskee hatun kädestään). Kiitoksia paljon, (istuu ja katselee
ympärilleen.) Kas, kuinka somaksi te olette saanut tämän vanhan suojan.
Kukkia joka sopessa.

*Rebekka*. Rosmer pitää niin mielellään raittiita, eläviä kasvia
läheisyydessään.

*Kroll*Matami Helseth* Pidätte kait tekin, luulen minä.

*Rebekka*. Niin teen. Minusta ne huumaavat niin suloisesti. Ennen olemme
saaneet kaivata sitä huvia.

*Kroll* (nyökäyttää raskaasti päätään). Beate-raukka ei kärsinyt niiden
tuoksua.

*Rebekka*. Eikä niiden väriäkään. Hän meni ihan puolipyörryksiin --

*Kroll*. Sen kyllä muistan. (keveämmällä äänellä.) No, kuinka täällä
voidaan?

*Rebekka*. Kiitos, kaikki täällä kulkee tasaista, totuttua uraansa.
Toinen päivä toisensa tapaan. -- Entä teillä? Vaimonne --?

*Kroll*. Oi, hyvä neiti West, jättäkäämme minun asiani. Perhe-elämässä
sattuu aina pieniä selkkauksia, etenkin tällaisina aikoina.

*Rebekka* (vähän ajan kuluttua, istuu nojatuoliin sohvan luona). Minkä
tähden ette ole kertaakaan käynyt meitä tervehtimässä kesäloman aikana?

*Kroll*. No, ei nyt aina pidä olla ihmisten kimpussa --

*Rebekka*. Tietäisitte vaan kuinka me olemme kaivanneet teitä --

*Kroll*. -- ja olenhan sitä paitsi ollut matkoilla --

*Rebekka*. Niin, parin viikon ajan. Tehän matkustitte kansankokouksissa
maaseuduilla?

*Kroll* (nyökkää). Niin, mitä te, neiti, siitä sanotte? Oletteko
ajatellut, että minusta vanhoina päivinäni tulisi valtiollinen
yllyttäjä? Häh?

*Rebekka* (hymyilee). Aina teissä on ollut vähän yllyttäjää, rehtori
Kroll.

*Kroll*. On niin, noin yksityishuviksi. Mutta vast'edes siitä tulee
täyttä totta. Luetteko te koskaan noita radikaalisia lehtiä?

*Rebekka*. Niin, rakas rehtori, en tahdo kieltää, että -- --

*Kroll*. Hyvä neiti, ei siinä ole mitään moitittavaa. Ei, mitä teihin
tulee.

*Rebekka*. Ei niin, samaa minäkin. Pitäähän minun seurata aikaani.
Tuntea -- -- --

*Kroll*. Ja oli miten oli, enhän minä teiltä, joka olette nainen, voi
vaatia, että varmasti liitytte jompaankumpaan puolueesen tässä
kansalais-kiistassa -- voisin kyllä sanoa kansalais-sodassa, joka täällä
raivoaa. -- Mutta te olette siis lukenut, kuinka nuo «kansan» miehet
ovat suvainneet syytää minulle herjauksia? Mitä ilkeitä raakuuksia he
ovat luulleet saavansa käyttää.

*Rebekka*. Niin, mutta minusta te olette kuitannut ne sangen sattuvasti.

*Kroll*. Niin olen. Sen uskallan itse sanoa. Sillä nyt olen minä saanut
vettä myllyyni. Ja he saavat nähdä että meikäläinen mies ei itse
paljasta selkäänsä -- -- Ei, kuulkaapas, elkäämme kajotko noihin
ikäviin, ärsyttäviin asioihin tänä iltana.

*Rebekka*. Niin, jättäkäämme ne, rakas rehtori.

*Kroll*. Sanokaa minulle kernaammin, kuinka oikein viihdytte täällä
Rosmersholmassa nyt, yksin jäätyänne? Sitte kun Beate-raukka -- --

*Rebekka*. Kiitos, viihdynhän minä täällä hyvinkin. Kovin tyhjältä
täällä tuntuu hänen jälkeensä monessa suhteessa. Ja suru ja kaipuu
tuntuu myös -- tietysti. Mutta muuten --

*Kroll*. Aijotteko jäädä tänne? Noin ainaiseksi, minä tarkoitan.

*Rebekka*. Oi, rakas rehtori, enhän minä aijo sitä enkä tätä. Minä olen
nyt jo niin kotiutunut, että mielestäni olen taloon kuuluva, minäkin.

*Kroll*. Niin te. Kuka sitten.

*Rebekka*. Ja niin kauvan kun herra Rosmer arvelee, että minä voin olla
hänelle joksikin hyödyksi ja huviksi, -- niin kai minä täällä sitte
pysyn, luullakseni.

*Kroll* (katselee häntä liikutettuna). Tiedättekö mitä, -- tuossa on
jotain suurta naiselle, kun noin kuluttaa koko nuoruutensa, uhraamalla
sen muiden hyväksi.

*Rebekka*. Minkä hyväksi muuten olisin elänyt?

*Kroll*. Ensin saitte herkeämättä hoidella rampaa, äreätä
kasvatus-isäänne --

*Rebekka*. Elkää luulko että tohtori West oli niin äreä siellä Lapissa.
Ne kauheat merimatkat hänet murtivat. Vasta tänne muutettuamme, -- niin
olihan minulla sitten pari vaikeata vuotta, ennen kun hänen kärsimisensä
loppuivat.

*Kroll*. Eikö ne seuraavat vuodet tuntuneet teistä vieläkin
vaikeammilta?

*Rebekka*. Ei, kuinka voitte noin sanoa! Minä kun niin paljon pidin
Beatesta --. Ja niin hartaasti kun hän, vaivanen, kaipasi hoitoa ja
sääliväistä kohtelua.

*Kroll*. Kiitos ja kunnia teille siitä, että muistelette häntä
suopeudella.

*Rebekka* (siirtyy vähän lähemmäksi häntä). Rakas rehtori, tuon te
sanotte niin kauniisti ja sydämmellisesti, ett'en ollenkaan epäile
sanoissanne olevan mitään kaksimielisyyttä.

*Kroll*. Kaksimielisyyttä? Mitä sillä tarkoitatte?

*Rebekka*. No, eihän se olisi lainkaan kummallista, jos teistä tuntuisi
vähän katkeralta, nähdessänne minun, vieraan ihmisen, hallitsevan ja
vallitsevan täällä Rosmersholmassa.

*Kroll*. Ei, mitä kummaa te --!

*Rebekka*. Mutta siltä teistä ei tunnu. (ojentaa hänelle kätensä.)
Kiitos, rakas rehtori! Kiitos, kiitos siitä.

*Kroll*. Mutta mistä ihmeestä te olette saanut tuon päähänne?

*Rebekka*. Minä rupesin vähän pelkäämään, kun te tulitte niin harvoin
tänne, luoksemme.

*Kroll*. Nytpä olette kelpo lailla erehtynyt, neiti West. Ja sitä paitsi
-- eihän täällä oikeastaan ole tapahtunut mitään muutosta. Tehän täällä
silloinkin -- Beate-raukan viimeisinä onnettomina elinvuosina piditte
huolen kaikesta -- te yksin-omaan.

*Rebekka*. Oikeimmin minä silloin hoidin jonkinlaista sijaishallitusta
emännän nimessä.

*Kroll*. Samahan tuo lie --. Tiedättekö mitä, neiti West, -- minä
puolestani en suinkaan pahastuisi, jos te --. Mutta ehk'ei ole
soveliasta puhua sellaista.

*Rebekka*. Mitä niin, tarkoitatte?

*Kroll*. Jos voisi käydä niin, että te täyttäisitte tuon tyhjän paikan
--

*Rebekka*. Minulla on se paikka, jonka tahdon, herra rehtori.

*Kroll*. Niin kyllä töiden puolesta, mutta ei --

*Rebekka* (keskeyttää hänet, vakavasti). Hävetkäähän toki rehtori Kroll.
Kuinka voitte laskea leikkiä sellaisista asioista?

*Kroll*. No niin, Johannes Rosmer näyttää tosin saaneen kyllänsä
avioliitosta. Mutta kuitenkin --

*Rebekka*. Tiedättekö -- minun täytyy melkein nauraa teille.

*Kroll*. Kuitenkin --. Sanokaappa minulle, neiti West --. Jos on lupa
kysyä --. Kuinka vanha te oikeastaan olette?

*Rebekka*. Häpeä tunnustaa, mutta minä olen tosiaan jo täyttänyt
yhdeksänkolmatta, herra rehtori. Minä käyn nyt kolmatta kymmentä.

*Rebekka* Niin -- niin. Ja Rosmer -- kuinka vanha hän on? Annas olla.
Hän on minua viittä vuotta nuorempi. No, hän on siis ainakin
kolmenviidettä. Minusta se sopisi hyvin.

*Rebekka* (nousten). Niin, niin, niin. Se sopisi mainiosti. -- Juotteko
teetä kanssamme tän'iltana.

*Kroll*. Kiitos, juon kyllä. Olen aikonut viipyä täällä. Minun täytyy,
näet, keskustella Rosmerin kanssa eräästä asiasta. Ja sitte, neiti West,
-- ett'ette taas rupee päättömiä pelkäämään, pistäyn minä täällä tuon
tuostakin, -- niin kuin ennen muinoin.

*Rebekka*. Niin juuri, tehkää se. (pudistaa hänen käsiään.) Kiitos,
kiitos. Te olette sentään oikein hyvä.

*Kroll* (mutisee). Vai niin? Samaa en juuri saa kuulla kotona.

(*Johannes Rosmer* tulee oikeanpuolisesta ovesta.)

*Rebekka*. Herra Rosmer, -- näettekö kuka täällä istuu?

*Johannes Rosmer*. Matami Helseth ilmoitti sen minulle jo.

(Rehtori Kroll on noussut.)

*Rosmer* (lempeästi ja vienosti, pudistaa hänen kättänsä). Tervetullut
taloon taas, rakas Kroll. (panee kätensä hänen olkapäilleen ja katsoo
häntä silmiin.) Sinä, rakas, vanha ystäväni! Sen minä kyllä tiesin, että
välimme taas kerran oli tuleva entiselleen.

*Kroll*. Mutta, hyvä ihminen, -- oletko sinäkin hautonut sitä mieletöntä
luuloa, että jotain on tullut väliimme!

*Rebekka* (Rosmerille). Niin, ajatelkaas; -- kuinka hauskaa, että se oli
vaan harhaluulo.

*Rosmer*. Oliko se todellakin harhaluulo, Kroll? Mutta miksi sinä sitten
vetäydyit kokonaan pois meistä?

*Kroll* (vakavasti ja puoliääneen). Siksi ett'en tahtonut elävällä
itselläni tulla muistuttamaan sinua onnettomuutesi ajoista -- ja
hänestä, -- jonka päivät päättyivät myllykoskessa.

*Rosmer*. Siinä ajattelet kauniisti. Olethan sinä aina niin
hienotunteinen. Mutta siitä syystä sinun oli tarpeetonta pysyä poissa.
-- Tule, istukaamme sohvaan. (istuvat.) Ei, Beaten muisto ei suinkaan
kiusaa minua. Me puhumme hänestä joka päivä. Hän on mielestämme vielä
ikään kuin taloon kuuluva.

*Kroll*. Niinkö todellakin?

*Rebekka* (sytyttää lamppua). Niin, siltä meistä todellakin tuntuu.

*Rosmer*. Onhan se ihan luonnollista. Pidimmehän me kumpikin niin paljo
hänestä. Ja sekä Rebek -- -- sekä neiti West että minä tiedämme, että
tunnollisesti teimme, mitä suinkin voimme, hänen, raukan, hyväkseen.
Meidän ei tarvitse syyttää itseämme mistään. -- Siksi minusta tuntuu
vaan lempeältä ja vienolta muistellessani Beatea.

*Kroll*. Te rakkaat, kunnon ystävät! Vast'edes tulen joka päivä
luoksenne.

*Rebekka* (istuu nojatuoliin). Niin, muistakaa nyt vaan pitää sananne.

*Rosmer* (vähän empien). Kuule, Kroll, -- minä olisin hartaasti suonut,
ett'ei kanssakäymisemme olisi koskaan keskeytynyt. Olethan sinä ollut
aivan kuin luonnollinen neuvon-antaja minulle koko tuttavuutemme ajan.
Aina ylioppilasvuosistani alkaen.

*Kroll*. No niin, ja sitä oikeuttani minä pidän suuressa arvossa. Onko
nyt ehkä jotain erityistä --?

*Rosmer*. Minulla on paljon asioita, joista tahtoisin keskustella
kanssasi oikein suoraan. Oikein avosydämmisesti.

*Rebekka*. Niin, eikö totta, herra Rosmer? Minusta se mahtaa tuntua
hyvältä -- vanhojen ystävien kesken --

*Kroll*. Oh, usko pois, minulla on vielä paljoa enemmän sinulle
kerrottavaa. Nyt minä, näet, olen ruvennut toimivaksi valtiomieheksi,
niin kuin kyllä tiedät.

*Rosmer*. Niin, niinhän sinä olet. Miten se oikein kävi?

*Kroll*. Minun täytyi, näetkös. Täytyi, niin vastahakoista kuin se
olikin. Nyt ei kukaan saa seisoa velttona puustakatsojana. -- Nyt, kun
radikaalit niin surkeasti ovat saaneet vallan käsiinsä, -- nyt on kiire
tarpeen --. Siksi olen saanutkin pienen ystäväpiirimme kaupungissa
liittymään lujemmin yhteen. Kiire on tarpeen, sanon minä!

*Rebekka* (hieman hymyillen). Eikö nyt ole jo melkein liian myöhäistä?

*Kroll*. Kieltämättä olisi ollut parempi ehkäistä tulva jo aikaisemmalla
asteella. Mutta kuka osasi aavistaa mitä siitä tuli syntymään? En minä
ainakaan. (nousee ja kävelee edestakaisin lattialla.) Niin, nyt ovat
vihdoinkin silmäni auvenneet. Sillä nyt on kapinanhenki tunkeutunut
kouluunkin.

*Rosmer*. Kouluun? Eihän toki sinun kouluusi?

*Kroll*. On niin, kun onkin: Minun omaan kouluuni. Mitäs siihen sanot!
Minä olen saanut ilmi, että korkeimman luokan pojat, -- se on, muutamat
pojista -- yli puolen vuotta keskuudessaan ovat pitäneet salaista
yhdistystä, ja siinä he lukevat Mortensgårdin sanomalehteä.

*Rebekka*. «Välkyttäjää» --!

*Kroll*. Niin, eikö se mielestänne ole terveellistä ravintoa tuleville
virkamiehille? Mutta ikävin puoli asiassa on se, että kaikki luokan
lahjakkaat pojat ovat lyöttäytyneet yhteen ja kutoneet tämän
vehkeilyksen minua vastaan. Vaan nahjukset ja toisvuotiset ovat pysyneet
erillään.

*Rebekka*. Koskeeko se teihin sitte niin kipeästi, rehtori?

*Kroll*. Koskeeko se! Nähdessäni koko elämäni työtä noin ehkäistävän ja
vastustettavan. (hiljemmin.) Sekin saisi, olla sinänsä, -- olin melkein
sentään sanoa. Mutta nyt tulee kaikista pahin. (katsahtaa ympärilleen.)
Eihän täällä vaan kukaan kuuntele ovissa?

*Rebekka*. Ei, ei kukaan.

*Kroll*. Tietäkää siis, että eripuraisuus ja kapina on tunkeutunut minun
oman kattoni alle. Minun omaan rauhalliseen kotiini. Turmelleet minulta
perhe-elämän levon.

*Rosmer* (nousten). Mitä sanot? Omaan kotiisi --?

*Rebekka* (menee rehtorin luo). Mutta hyvä ystävä, mitä sitte on
tapahtunut?

*Kroll*. Voitteko ajatella, että minun omat lapseni --. Suoraan sanoen,
-- Laurits on tuon kouluvehkeilyksen esimies. Ja Hilda on ommellut
punaisen kotelon «Välkyttäjän» kätköpaikaksi.

*Rosmer*. Sitä en olisi koskaan unissanikaan osannut ajatella, -- että
sinun luonasi, -- omassa kodissasi --

*Kroll*. Et niin, kuka sellaista voisi uneksiakkaan? Minun kodissani,
jossa aina on vallinnut kuuliaisuus ja järjestys, -- jossa vaan yksi
ainoa yhteinen tahto on määrrännyt --

*Rebekka*. Mitä vaimonne tästä arvelee?

*Kroll*. Niin, nähkääs, se nyt on kaikista uskomattominta. Hän, joka
aina -- sekä suurissa että pienissä -- ollut samaa mieltä kuin minäkin,
aina hyväksynyt kaikki minun tuumani hän on tosiaan melkein lasten
puolella monessa asiassa. Ja sitte hän syyttää minua siitä, mitä on
tapahtunut. Sanoo, että minä vaikutan masentavaisesti nuorisoon. Aivan
kuin se ei olisi välttämätöintä --. No niin, nyt on erimielisyys
vallallaan kodissani. Mutta minä tietysti puhun siitä niin vähän kuin
mahdollista. Parastahan on vaikenemalla tukehuttaa sellaiset asiat,
(menee lattian poikki.) Oho -- ja jaa -- niin niin. (seisoo kädet seljan
takana akkunan edessä ja katselee ulos.)

*Rebekka* (on lähestynyt Rosmeria ja sanoo hiljaa, pontevasti ja
rehtorin huomaamatta). Puhu nyt!

*Rosmer* (samoin). Ei tänä iltana.

*Rebekka* (kuin ennen). Juuri nyt. (menee lampun luo ja korjaa sitä.)

*Kroll* (tulee lattian poikki). Niin, rakas Rosmer, nyt tiedät, kuinka
ajanhenki on heittänyt varjonsa sekä kotielämääni että virkatoimeeni.
Enkö sitten vastustaisi tuota, turmiollista, kumoavaa, raastavaa
ajanhenkeä joka aseella, minkä käsiini saan? Niin, niin, sen minä kyllä
teen. Sekä kynälläni että kielelläni.

*Rosmer*. Toivotko sitte sillä tavalla saavasi jotain toimeen?

*Kroll*. Minä tahdon ainakin suorittaa asevelvollisuuteni kansalaisena.
Ja minusta on jokaisen isänmaan-ystävän, jokaisen tosihyvää harrastavan
miehen velvollisuus tehdä samoin. Näetkös -- siksi oikeimmin olen
tullutkin tän' iltana luoksesi.

*Rosmer*. Hyvä ystävä, mitä sinä tarkoitat --? Mitä minun pitää --?

*Kroll*. Sinun pitää auttaa vanhoja ystäviäsi. Tehdä samoin kuin me
muutkin. Käydä käsiksi asioihin niin hyvin kuin voit.

*Rebekka*. Mutta, rehtori Kroll, tunnette te herra Rosmerin
vastahakoisuuden tuollaisissa asioissa.

*Kroll*. Se vastahakoisuus hänen täytyy voittaa nyt. -- Sinä et seuraa
kylliksi ajan kysymyksiä, Rosmer. Täällä vaan homehdut historiallisten
kokoelmiesi keskellä. Hyvänen aika -- olkoot arvossaan sukutaulut ja
muut muistiinpanot. Mutta aikamme ei sovellu sellaisille toimille --
paha kyllä. Sinä et voi ajatella, millä kannalla asiat ovat joka
puolella maatamme. Melkein joka ainoa käsite on mullistettu
ylös-alaisin. Urostöitä tarvitaan, ennen kun kaikki hairahdukset saadaan
taas pois raivatuiksi.

*Rosmer*. Samaa minäkin luulen. Mutta sellainen työ ei ollenkaan onnistu
minulta.

*Rebekka*. Ja muuten minä luulen, että herra Rosmer on ruvennut
katselemaan elämän oloja enemmän avosilmin kuin ennen.

*Kroll* (säpsähtäen). Enemmän avosilmin?

*Rebekka*. Niin, noin vapaammin sitte. Ilman ennakkoluuloja.

*Kroll*. Mitä tämä tarkoittaa? Rosmer, -- ethän sinä toki ole niin
heikko, että hurmaannut tuollaisesta satunnaisuudesta, että laumojen
villitsijät ovat saaneet yhden väliaikaisen voiton?

*Rosmer*. Hyvä ystävä, tiedäthän sinä kuinka vähän minä käsitän
politiikkia Mutta minusta näyttää kuitenkin siltä, kuin olisivat ihmiset
viime vuosilla saaneet vähän enemmän itsenäisyyttä ajatustapaansa.

*Kroll*. No -- ja sitä sinä ilman muita mutkia pidät hyvänä! -- Muuten
olet suuresti erehtynyt, ystäväiseni. Tiedusteleppas vaan, mitkä
mielipiteet radikaaleissa vallitsevat, sekä täällä pitäjällä että siellä
kaupungissa. Et löydä rahtuakaan muuta kuin samaa viisautta, jota
«Wälkyttäjä» saarnaa.

*Rebekka*. Niin kyllä, Mortensgård vaikuttaa paljon moneen näillä
seuduin.

*Kroll*. Niin, sanokaas muuta! Mies, jolla on niin tahrainen entisyys.
Sellainen ihminen, epäsiveellisen elämän tähden erotettiin
opettajatoimestaan --! Sellainen tässä kansanjohtajaksi! Ja se käy
laatuun! Käy kun käykin! Nyt hän aikoo laventaa lehteään, kuulin. Sain
varmalta taholta tietää, että hän hakee taitavaa apulaista.

*Rebekka*. Se minua kummastuttaa, että te ja teidän ystävänne ette tee
mitään häntä vastaan.

*Kroll*. Niinpä me nyt juuri aijomme tehdä. Tänään olemme ostaneet
«Isänmaan». Raha-asioissa ei tullut mitään vaikeuksia. Mutta -- (kääntyy
Rosmeriin.) Niin, nyt tulemme asiaan. Johdossa, -- sen lehden johdossa,
siinä se pulma on, näetkös. -- Sanoppa, Rosmer -- etkö sinä hyvän asian
vuoksi tunne itsessäsi halua siihen?

*Rosmer* (melkein säikähtyneenä). Minä!

*Rebekka*. Ei, mutta kuinka tuo on juolahtanut mieleennekään!

*Kroll*. Että sinä kammoat kansankokouksia, ja pelkäät joutuvasi
tauluksi niille sukkeluuksille joita *niissä* satelee, -- se on hyvinkin
luonnollista. Mutta sanomalehtimiehen enemmän yksityinen toimi tai
oikeammin sanoen --

*Rosmer*. Ei, ei, rakas ystävä, elä pyydä sitä minulta.

*Kroll*. Itse minä niin kovin mielelläni koettaisin voimiani silläkin
alalla. Mutta minulle se on ihan mahdotonta. Minulla on jo ennaltaan
niin viljalta työtä. -- Sinä sitä vastoin, jota ei enää mikään
virkavelvollisuus paina --. Me muut auttaisimme sinua tietysti kaikin
voimin.

*Rosmer*. Minä en voi, Kroll. Minä en kelpaa siihen.

*Kroll*. Et kelpaa? Samaa sanoit, kun isäsi hankki sinulle virkasi --

*Rosmer*. Minä olin oikeassa. Siksi sen jätinkin.

*Kroll*. Nooh, jos sinusta vaan tulee yhtä hyvä sanomalehdentoimittaja,
kuin olit pappi, niin me olemme hyvin tyytyväiset.

*Rosmer*. Rakas. Kroll; -- nyt sanon sinulle kerrassaan, -- minä en
siksi rupea.

*Kroll*. No, sitte lainaat meille ainakin nimesi.

*Rosmer*. Nimeni?

*Kroll*. Niin, jo nimikin, Johannes Rosmer, on voitoksi lehdelle.
Pidetäänhän meitä muita jyrkkinä puoluemiehinä. Minua kuulutaan sen
lisäksi kuvattavan oikein hurjaksi kiihkoilijaksi. Siksi emme voi
toivoa, että lehti meidän nimessämme voittaa suurta suosiota villityissä
ihmislaumoissa. Sinä sitä vastoin -- sinä olet aina pysynyt poissa
kahakoista. Kaikki täällä ympäristössä tuntevat sinun ja kunnioittavat
sinun suoraa luonnettasi, -- sinun hienoa ajatustapaasi -- sinun
moitteetonta rehellisyyttäsi. Ja sitte se arvo ja mahti, jolla entinen
papillinen virkasi sinua ympäröi. Entä sitte vielä sukunimesi kaiku!

*Rosmer*. No, sukunimeni --.

*Kroll* (näyttää kuvia seinillä). Rosmersholman Rosmerit, -- pappeja ja
upseereja. Korkea-arvoisia virkamiehiä. Moitteettomia kunnon miehiä
jok'ainoa, -- suku joka pian kaksisataa vuotta on ollut täällä
kihlakunnan ensimmäisenä. (laskee kätensä Rosmerin olalle.) Rosmer, --
oma asemasi ja sukusi perityt muistot velvoittavat sinua puolustamaan
kaikkea, mitä yhteiskuntamme tähän asti on hyväksynyt. (kääntyy.) Vai
mitä *te* sanotte, neiti West.

*Rebekka* (naurahtaa hiljaa). Rakas rehtori, -- minusta tämä on
naurettavaa kuunnella.

*Kroll*. Mitä sanotte? Naurettavaa?

*Rebekka*. Niin, sillä nyt sanon teille ihan suoraan --

*Rosmer* (pikaisesti). Ei, ei, -- toiste! Ei nyt!

*Kroll* (katselee heitä vuoroon kumpaakin). Mutta mitä kummia te, hyvät
ystävät -- (keskeyttää.) Hm!

(Matami Helseth tulee oikeanpuolisesta ovesta).

*Matami Helseth*. Tuolla on muuan mies, tuolla kyökkikäytävässä. Hän
sanoo, että hän tahtoo tulla tervehtimään pastoria.

*Rosmer* (keventynein mielin). Vai niin. No pyytäkää hänen tulemaan
tänne sisään.

*Matami Helseth*. Tänne sisään?

*Rosmer*. Niin juuri.

*Matami Helseth*. Mutta ei hän juuri sellaiselta näytä, että häntä voisi
päästää tänne sisään.

*Rebekka*. Miltä hän sitte näyttää, matami Helseth?

*Matami Helseth*. Ei siinä juuri ole paljon kehumista, neiti.

*Rosmer*. Eikö hän sanonut nimeänsä?

*Matami Helseth*. Sanoi, muistaakseni hän sanoi olevansa Hekman, tai
jotain semmoista.

*Rosmer*. En minä tunne ketään sen nimellistä.

*Matami Helseth*, Ja sitte hän sanoi, että hän on Uldrik kanssa.

*Rosmer* (säpsähtää). Ulrik Hetman! Niinkö?

*Matami Helseth*. Niin, Hetman se olikin.

*Kroll*. Sen nimen olen varmaan kuullut joskus --

*Rebekka*. Sitähän nimeä hän käytti, hän, tuo omituinen --

*Rosmer* (Krollille). Se on Ulrik Brendelin kirjailijanimi.

*Kroll*. Turmiolle joutunut Ulrik Brendel. Aivan oikein.

*Rebekka*. Hän on siis vielä elossa?

*Rosmer*. Luullakseni hän matkusteli ympäri maata jonkun
teaatteriseurueen mukana.

*Kroll*. Viimeksi, kun hänestä kuulin, oli hän kuritushuoneessa.

*Rosmer*. Pyytäkää häntä sisään, matami Helseth.

*Matami Helseth*. Kyllä, kyllä. (menee.)

*Kroll*. Aijotko todellakin suvaita sitä ihmistä huoneessasi?

*Rosmer*. Tiedäthän, että hän jonkun aikaa oli minun opettajani.

*Kroll*. Niin, minä tiedän, että hän täällä mätti sinun pääsi täyteen
kapinallisia mielipiteitä ja että isäsi ajoi hänet pois ratsuraipallaan.

*Rosmer* (vähä katkerasti). Isä oli majori täällä kodissaankin.

*Kroll*. Kiitä sinä häntä siitä vielä haudassaankin, rakas Rosmer. No!

(Matami Helseth avaa oikeanpuolisen oven *Ulrik Brendelille* ja menee
sitte, sulkien oven jälkeensä. Brendel on komea, vähän kuihtunut, mutta
ripeä ja vilkas, tukka ja parta harmaat. Muuten tavallisen maankiertäjän
puvussa. Kulunut takki: huonot jalkineet; paitaa ei näy. Käsissä vanhat,
mustat hansikkaat, pehmeä, likainen hattu kainalossa ja kävelykeppi
kädessä.)

*Ulrik Brendel* (ensin epävarmana, astuu sitte rivakasti rehtorin luo ja
tarjoo hänelle kättä). Hyvää iltaa, Johannes!

*Kroll*. Anteeksi --

*Brendel*. Oletko odottanut taas saavasi nähdä minua? Vieläpä näiden
vihattujen seinien sisäpuolella.

*Kroll*. Anteeksi --. (näyttää.) Tuossa --

*Brendel* (kääntyy). Oikein. Tuossa hän on. Johannes, -- poikani, sinä,
jota olen enin rakastanut --!

*Rosmer* (antaa hänelle kättä). Vanha opettajani.

*Brendel*. Muutamista muistoista huolimatta en tahtonut kulkea
Rosmersholman ohi, pikimältäni käymättä sinua tervehtimässä.

*Rosmer*. Täällä olette nyt sydämmellisesti tervetullut. Olkaa varma
siitä.

*Brendel*. Ah, tämä viehättävä rouva --? (kumartaa.) Rouva rovastinna
luonnollisesti.

*Rosmer*. Neiti West.

*Brendel*. Luultavasti joku hyvin likeinen. Ja tämä tuntematoin --?
Virkaveli, huomatakseni.

*Rosmer*. Rehtori Kroll.

*Brendel*. Kroll? Kroll? Odotappas. Oletteko lukenut filosofiiaa
nuoruutenne päivinä?

*Kroll*. Olen, tietysti.

*Brendel*. No, Donnenvetter, sittehän minä olen tuntenut sinut!

*Kroll*. Anteeksi --

*Brendel*. Etkö sinä ollut --

*Kroll*. Anteeksi --

*Brendel*. -- yksi noista siveyden sankareista, jotka hankkivat minulle
eron keskustelu-yhdistyksestä?

*Kroll*. Voi olla. Mutta minä kiellän kokonaan kaiken lähemmän
tuttavuuden.

*Brendel*. No -- no! Nach Belieben, herra tohtori. Sama tuo minulle on.
Ulrik Brendel pysyy kuitenkin sinä miehenä, mikä on.

*Rebekka*. Olette varmaan matkalla kaupunkiin, herra Brendel?

*Brendel*. Te olette arvannut oikein, rouva pastorska. Toisinaan olen
pakotettu lähtemään kiertomatkalle toimeentulon vuoksi. En minä sitä
mielelläni tee; mutta -- enfin -- täytymyksen pakko --

*Rosmer*. Rakas, herra Brendel, enkö minä saa jollain auttaa teitä? Minä
tarkoitan, jollain tavalla --

*Brendel*. Haa, mikä ehdotus! Tahtoisitko sinä saastuttaa siteen, joka
meitä yhdistää? Ei koskaan, Johannes -- ei koskaan!

*Rosmer*. Mutta mihin te sitte aijotte ryhtyä kaupungissa? Uskokaa
minua, että teidän ei ole niin helppo siellä --

*Brendel*. Jätä se minun huolekseni, poikani. Arpa on heitetty.
Tällaisena, kun nyt seison tässä edessäsi, olen minä lähtenyt pitkälle
matkalle. Pitemmälle kuin kaikki edelliset kiertelyni yhteensä. (rehtori
Krollille.) Uskaltaisinko kysyä herra professorilta -- unter uns --,
onko teidän kunnioitettavassa kaupungissanne mitään jotenkin hyväksi
tunnettua, arvokasta ja tilavaa kokoussalia?

*Kroll*. Tilavin on työväen-yhdistyksen sali.

*Brendel*. Onko herra dosentilla mitään lajiteltua vaikutusvoimaa siinä,
varmaankin hyvin hyödyllisessä, yhdistyksessä?

*Kroll*. Minulla ei ole siinä mitään tekemistä.

*Rebekka* (Brendelille.) Teidän on kääntyminen Peder Mortensgårdiin.

*Brendel*. Pardon, madame, -- mikä idiootti se on?

*Rosmer*. Minkä tähden häntä juuri idiootiksi luulette?

*Brendel*. Enkö sitä paikalla nimestä kuule, että sen omistaja on
plebeiji?

*Kroll*. Sitä vastausta en olisi odottanut.

*Brendel*. Mutta minä tahdon voittaa luontoni. Muuta keinoa ei ole. --
Kun mies -- minun tavallani -- on elämänsä käännekohdalla --. Se on
päätetty. Minä rupean tekemisiin tuon henkilön kanssa -- koen saada
sopimuksia toimeen --

*Rosmer*. Oletteko te täyttä totta käännekohdalla?

*Brendel*. Eikö minun oma poikani tiedä, että missä Ulrik Brendel on,
siellä on hän aina täyttä totta? -- Niin, niin, nyt minä aijon pukea
päälleni uuden ihmisen. Jättää sen varovan itseenivetäytymisen, jota
tähän asti olen pitänyt parhaana.

*Rosmer*. Kuinka?

*Brendel*. Minä aijon tarttua elämään toimekkaalla kädellä. Nousta
näkyville. Nousta ylös. Myrskyjen mylleröimä päiväntasauksen aika meitä
ympäröi. -- Nyt tahdon laskea roponi vapauden alttarille.

*Kroll*. Vai tahdotte *tekin* --?

*Brendel* (kaikille). Tuntevatko ihmiset täällä tarkemmin minun laajalle
levinneitä kirjoituksiani?

*Kroll*. Ei, minun täytyy rehellisesti tunnustaa, että --

*Rebekka*. Minä olen lukenut useimmat. Kasvatus-isälläni oli ne.

*Brendel*. Ihana emäntäinen, -- sitte olette tuhlannut aikaanne turhaan.
Sillä se on jotenkin mitätöintä, sen voin sanoa.

*Rebekka*. Vai niin?

*Brendel*. Se mitä olette lukenut, tarkoitan. Minun arvokkaimpia
teoksiani ei yksikään mies tai vaimo tunne. Ei kukaan -- paitsi minua
itseäni.

*Rebekka*. Kuinka *se* on mahdollista?

*Brendel*. Niitä ei ole vielä kirjoitettu.

*Rosmer*. Mutta hyvä herra Brendel --

*Brendel*. Tiedäthän, Johannekseni, että minä olen luonnoltani
sybariitti. Herkkusuu. Olen aina ollut sellainen. Minä nautin kernaimmin
yksinäisyydessä. Sillä siten nautin kaksinkertaisesti. Kymmenesti
kaksinkertaisesti. Näetkös, -- kun hehkuvat unelmat vyöryvät ympärilläni
-- sulkevat minut helmaansa, -- kun uusia, huimaavia, äärettömyyttä
tavoittavia aatteita syntyy sielussani, kohottaen minut mahtaville
siivillensä, -- silloin niistä luon runoja, näkyjä, kuvia. Vaan suurin
piirtein, ymmärräthän?

*Rosmer*. Kyllä, kyllä.

*Brendel*. Oi, tietäisit kuinka minä olen eläessäni nauttinut! Nauttinut
luomisen salaperäistä autuutta, -- noin suurin piirtein, niin kuin jo
sanoin, -- hyväksymistä, kiitosta, ihailua, laakeriseppeleitä, --
kaikkia minä olen koonnut, ilosta vavisten, -- täysin käsin. --
Hurmannut itseäni salaisessa aatemaailmassani sellaisella ilolla, -- oi,
niin pyörryttävällä ilolla --!

*Kroll*. Hm --.

*Rosmer*. Mutta ette koskaan kirjoittanut niitä paperille?

*Brendel*. En sanaakaan. Tuo mitätön kynäntöherrys on aina herättänyt
minussa vastenmielistä inhoa. Ja miksi minä saastuttaisinkaan omia
ihanteitani, kun voin pitää niitä puhtaana, nauttien niistä ihan yksin.
Mutta nyt ne ovat uhrattavat. Minusta tuntuu tosiaan, kuin olisin äiti,
joka laskee nuoret tyttärensä aviomiesten käsiin. Mutta minä uhraan ne
sittekin, -- uhraan ne vapauden alttarille. Sarja hienosti luotuja
esitelmiä -- ympäri koko maan --!

*Rebekka* (vilkkaasti). Siinä teette suurenmoisesti, herra Brendel! Te
annatte kalliimpanne, mitä teillä on.

*Rosmer*. Ainoanne.

*Rebekka* (katsoo tarkoittavaisesti Rosmeriin). Kuinka moni tekisi
samoin? Uskaltaisi tehdä?

*Rosmer* (katsoo samoin takaisin). Kuka tietää?

*Brendel*. Kuulijani ovat liikutetut. Se hiveltää sydäntäni -- ja
vahvistaa tahtoani. Ja minä siis ryhdyn toimeen. Yksi asia kuitenkin
vielä --. (rehtorille.) Voitteko sanoa minulle, herra preseptori, --
onko kaupungissa raittiusseuraa? Ehdotonta raittiusseuraa? On tietysti.

*Kroll*. On, palvelukseksenne. Minä olen itse sen esimies.

*Brendel*. Enkö sitä nähnyt päältännekin! No sitte on kai luultava, että
tulen kotianne luoksenne ja kirjoitan itseni viikon ajaksi jäseneksi.

*Kroll*. Anteeksi, -- me emme ota jäseniä viikoksi.

*Brendel*. A la bonheur, herra pedagoogi. Ulrik Brendel ei ole koskaan
tupannut sellaisiin seuroihin. (kääntyy.) Mutta minä en uskalla pitentää
viipymistäni tässä rikasmuistoisessa talossa. Minun täytyy lähteä
kaupunkiin valitsemaan itselleni sopivaa asuntoa. Toivottavasti siellä
edes on joku kelpo ravintola.

*Rebekka*. Ettekö tahdo juoda jotain lämmintä, ennen kun lähdette?

*Brendel*. Mitä lajia lämmintä, armon rouva?

*Rebekka*. Kupillinen teetä tai --

*Brendel*. Minä kiitän talon runsaskätistä emäntää. Mutta minä en juuri
mielelläni vaivaa yksityistä vieras-varaisuutta. (tervehtii kädellänsä.)
Voikaa hyvin, kunnioitettava herrasväki! (menee ovelle päin, mutta palaa
takaisin.) Ah niin, se on totta --. Johannes, -- pastori Rosmer, --
tahdotko tehdä entiselle opettajallesi palveluksen monivuotisen
ystävyyden tähden?

*Rosmer*. Tahdon niin mielelläni.

*Brendel*. Hyvä. Niin lainaa sitte minulle -- päiväksi tai pariksi --
silitetty kauluspaita.

*Rosmer*. Eikö sen enempää!

*Brendel*. Niin, näetkös, minä matkustan jalan -- tällä kertaa. Kirstuni
lähetetään perästä päin.

*Rosmer*. Niin, niin. Mutta ettekö tarvitse mitään muuta?

*Brendel*. Kyllä, -- annappas olla -- ehkä sinulla on joku
vanhanpuolinen, käytetty kesätakki, jota et niin tarvitse.

*Rosmer*. On, on, varmaankin minulla on.

*Brendel*. Ja jos siihen takkiin kuuluisi pari kunnon saappaita --

*Rosmer*. Kyllä siihen keino keksitään. Heti, kun saamme tietää
osotteen, lähetämme tavarat teille.

*Brendel*. Ei millään muotoa. Ei mitään vaivoja minun tähteni! Minä otan
nuo pikkukapineet mukaani.

*Rosmer*. Hyvä, hyvä. Tahdotteko vaan tulla minun kanssani yläkertaan.

*Rebekka*. Jätä se kernaammin minun huolekseni. Minä ja matami Helseth
pidämme kyllä siitä huolen.

*Brendel*. En suinkaan minä salli, että tämä arvoisa rouva --!

*Rebekka*. Mitä vielä! Tulkaa te vaan, herra Brendel.

(Menee oikealle.)

*Rosmer* (pidättää Brendeliä). Sanokaa -- eikö ole mitään muuta, jolla
voisin teitä auttaa?

*Brendel*. Minä en tosiaankaan tiedä, mitä se olisi. No, istu ja pala --
kun oikein ajattelen --! Johannes, -- sattuuko sinulla olemaan kahdeksaa
kruunua käsillä?

*Rosmer*. No saamme nähdä. (avaa kukkaronsa.) Täällä minulla on kaksi
kymmenen kruunun seteliä.

*Brendel*. No -- niin, samahan tuo on. Minä voin ottaa ne. Saahan ne
aina kaupungissa rikotuksi. Kiitos siksi. Muista nyt, että minä sain
kaksi kymmenistä. Hyvää yötä, oma rakas poikani! Hyvää yötä, arvoisa
herra!

(Menee oikealle, jossa Rosmer sanoo hänelle hyvästi ja sulkee oven hänen
mentyään.)

*Kroll*. Armias taivas -- *tuo* siis oli Ulrik Brendel, josta ihmiset
kerran luulivat tulevan jotain suurta.

*Rosmer* (hiljaa). Hänellä on ollut ainakin rohkeutta elää elämäänsä
oman päänsä mukaan. Minusta *se* ei ole niinkään vähäpätöistä.

*Kroll*. Mitä sanot? Sellainen elämä, kuin hänen On ollut! Luulenpa
melkein, että hänessä oli miestä vielä kerran panemaan pääsi pyörälle.

*Rosmer*. Ei suinkaan. Nyt olen itse jo päässyt selville joka asiassa.

*Kroll*. Suokoon Jumala, että niin olisi, rakas Rosmer. Sillä sinä olet
niin kovin herkkä ulkoapäin tuleville laikutuksille.

*Rosmer*. Istukaamme. Ja nyt tahdon puhella kanssasi.

*Kroll*. Niin, tehkäämme niin. (istuvat sohvaan.)

*Rosmer* (vähän ajan kuluttua). Eikö sinusta meillä täällä ole hyvä ja
hauska olla?

*Kroll*. On, nyt täällä on hyvä ja hauska olla -- ja rauhallista. Niin,
sinä olet saanut itsellesi kodin, sinä, Rosmer. Ja minä olen menettänyt
kotini.

*Rosmer*. Elä sano niin, ystäväni. Se mikä nyt on särkynyt, paranee
kyllä kerran.

*Kroll*. Ei koskaan. Ei koskaan. Itu jää pohjalle. Ei koskaan enää olot
tule entiselleen.

*Rosmer*. Kuuleppas nyt, Kroll. Me kaksi olemme olleet hartaat toverit
niin monta, monta vuotta. Voisitko sinä ajatella, että meidän
ystävyytemme loppuisi.

*Kroll*. Minä en tiedä mitään maailmassa, joka voisi sen lopettaa.
Kuinka se johtuu mieleesikään?

*Rosmer*. Panethan sinä niin ratkaisevan merkityksen mielipiteiden ja
katsantotavan yhtäläisyydelle.

*Kroll*. No niin; mutta me kaksi olemme täysin yksimieliset. Ainakin
suurissa peruskysymyksissä.

*Rosmer* (hiljaa). Emme ole. Emme enää.

*Kroll* (hypähtämäisillään ylös). Mitä tämä on!

*Rosmer* (pidättää häntä). Ei, pysy istumassa. Minä pyydän sinua, Kroll.

*Kroll*. Mitä sillä tarkoitat. Minä en ymmärrä sinua. Puhu toki suoraan!

*Rosmer*. Sielussani on herännyt uusi kesä. Uusi nuoruuden unelma. Ja
siksi olen minä nyt samalla puolella --.

*Kroll*. Millä -- millä puolella olet?

*Rosmer*. Sillä, millä sinun lapsesikin ovat.

*Kroll*. Sinä? Sinä? Sehän on mahdotonta! Millä puolella sinä olet,
sanoit.

*Rosmer*. Samalla puolen kuin Laurits ja Hilda.

*Kroll* (antaa päänsä vaipua). Luopunut meistä. Johannes Rosmer
luopunut.

*Rosmer*. Minä olisin ollut niin iloinen -- niin sydämmestäni onnellinen
siitä, mitä sinä kutsut luopumiseksi. Mutta kuitenkin tuntui niin
tuskalliselta. Tiesinhän minä vallan hyvin, että tämä tuottaisi sinulle
katkeraa surua.

*Kroll*. Rosmer, -- Rosmer! Tämä oli ankarin isku! (katsoo häneen
painuneesti.) Oi, että sinäkin tahdot liittää voimasi hävityksen ja
turmeluksen työhön tässä onnettomassa maassa.

*Rosmer*. Vapauden työhön minä tahdon liittyä.

*Kroll*. Niin, sen kyllä tiedän. Niin sitä kutsuvat sekä villityt että
villitsijät. Mutta uskotko sitte sen hengen, joka nykyään on
myrkyttämäisillään koko yhteiskunnallisen elämämme, voivan vapauttaa
meitä.

*Rosmer*. En minä liity vallalla olevaan henkeen. En kumpaankaan
taistelupuolueesen. Minä koetan koota ihmiset joka puolelta. Yhdistää
heistä niin monta ja niin hartaasti kuin suinkin voin. Minä tahdon elää
ja uhrata kaikki elinvoimani yhtä ainoata tarkoitusta varten --
luodakseni todellista kansallisuutta maahan.

*Kroll*. Vai ei sinusta *meillä* ole kylliksi kansallisuutta! Minä
puolestani arvelen, että me jok'ainoa olemme soljumaisillamme alas
sellaiseen liejuun, jossa muuten vaan rahvaan on tapana viihtyä.

*Rosmer*. Juuri sen vuoksi minä olen ajatellut kansallisuudelle
todellisen tehtävän.

*Kroll*. Minkä tehtävän?

*Rosmer*. Jalostaa kaikki ihmiset maassamme aatelisiksi.

*Kroll*. Kaikki ihmiset --!

*Rosmer*. Ainakin niin monta kuin mahdollista.

*Kroll*. Millä keinoin?

*Rosmer*. Vapauttamalla mielet ja puhdistamalla tahdot, niin ajattelen.

*Kroll*. Sinä olet uneksija, Rosmer. *Sinäkö* ne valutat? *Sinäkö* ne
puhdistat?

*Rosmer*. En, ystäväni, -- minä koetan vaan herättää, ihmisiä siihen.
Itse heidän täytyy se tehdä.

*Kroll*. Ja luuletko sinä heidän kykenevän siihen?

*Rosmer*. Luulen.

*Kroll*. Omin voimin siis?

*Rosmer*. Niin, ihan omin voimin. Muuta voimaa ei ole.

*Kroll* (nousee). Onko tuo puhe soveliasta papille?

*Rosmer*. Minä en ole enää pappi.

*Kroll*. Niin, mutta -- lapsuutesi usko sitte --?

*Rosmer*. Sitä minulla ei enää ole.

*Kroll*. Sinulla ei ole --!

*Rosmer* (nousten). Sen olen hyljännyt. Minun täytyi hyljätä se, Kroll.

*Kroll* (liikutettuna, mutta maltillisena). Vai niin. -- Niin, niin,
niin. Toinen johtuu toisesta. Siksi sinä ehkä erositkin kirkon
palveluksesta?

*Rosmer*. Niin tein. Kun pääsin selville itsestäni, -- sain täyden
varmuuden siitä, että se ei ollut mikään ohimenevä kiusaus, vaan jotain,
josta en koskaan enää voinut enkä tahtonut päästä vapaaksi, -- silloin
erosin.

*Kroll*. Niin kauvan se siis jo on kuohunut sinussa. Emmekä me, -- sinun
ystäväsi, ole saaneet siitä, mitään tietää. Rosmer, Rosmer, -- kuinka
sinä voit meiltä salata niin surullista totuutta!

*Rosmer*. Minusta se oli asia, joka koski vaan minua itseäni. Enkä minä
myöskään tahtonut tuottaa sinulle ja muille ystävilleni tarpeetonta
surua. Ajattelin, että vast'edeskin voin oleskella täällä, niin kuin
tähän asti, hiljaisuudessa, iloisena ja onnellisena. Päätin lukea ja
tunkeutua kaikkiin noihin teoksiin, jotka ennen olivat olleet minulle
lukittuja kirjoja. Koko sielullani antautua totuuden ja vapauden avaraan
maailmaan, joka nyt on auvennut minulle.

*Kroll*. Luopunut. Joka sana sitä todistaa. Mutta minkä tähden sitte
kuitenkin tunnustat tuon kavalan luopumisesi? Ja miksi juuri nyt?

*Rosmer*. Siihen olet itse minut pakottanut, Kroll.

*Kroll*. Minä? Olenko minä pakottanut sinut, --!

*Rosmer*. Kuullessani sinun rajusta menettelystäsi kokouksissa, --
lukiessani niitä puheita, joita niissä pidit, -- kaikkia sinun vihan
puuskauksiasi niitä vastaan, jotka kuuluvat toiseen puolueesen, -- sinun
ivallisen turmion-tuomiosi vastustajillesi --. Oi, Kroll, -- että sinä,
sinä voit tulla sellaiseksi! Silloin selveni minulle järkähtämätöin
velvollisuuteni. Ihmiset tulevat ilkeiksi nykyisen taistelun kestäessä.
Täällä tarvitaan rauhaa ja iloa ja sovintoa mieliin. Sen vuoksi minä nyt
julkisesti tunnustan itseni siksi mikä olen. Ja sitte minä tahdon
koetella voimiani, minäkin. Etkö sinäkin -- puolestasi -- voisi yhtyä
samaan, Kroll?

*Kroll*. En ikinä minä solmi liittoa yhteiskuntaa kumoavien voimien
kanssa.

*Rosmer*. Niin, taistelkaamme sitte ainakin henkisillä aseilla, -- koska
taistelu on välttämätöin.

*Kroll*. Joka ei ole minun kanssani ratkaisevissa peruskysymyksissä,
häntä minä en enää tunne. Enkä ole velkapää mihinkään sääliin.

*Rosmer*. Koskeeko tuo minuakin?

*Kroll*. Itse sinä olet rikkonut välimme, Rosmer.

*Rosmer*. Mutta *onko* tämä sitte rikkomista!

*Kroll*. Tämä! Tällä olet rikkonut välisi kaikkien niiden kanssa, jotka
ennen olivat ystäviäsi. Nyt saat tyytyä seurauksiin.

(*Rebekka West* tulee oikealta, ja jättää oven ihan auki.)

*Rebekka*. Kas niin, nyt hän on matkalla suureen uhrijuhlaansa. Ja nyt
voimme mennä illalliselle. Tehkää hyvin, herra rehtori.

*Kroll* (ottaa hattunsa). Hyvää yötä, neiti West. Täällä ei minulla enää
ole mitään tekemistä.

*Rebekka* (jännityksellä). Mitä se on? (panee oven kiinni ja menee
lähemmäksi.) Oletteko te puhuneet --?

*Rosmer*. Nyt hän tietää sen.

*Kroll*. Me emme päästä sinua käsistämme, Rosmer. Me pakotamme sinut
takaisin luoksemme.

*Rosmer*. Sinne en enää koskaan palaa.

*Kroll*. Saammepa nähdä. Sinussa ei ole miestä kestämään yksin.

*Rosmer*. En minä jääkkään ihan yksin. -- Meitä on kaksi täällä
kestämässä yksinäisyyttä.

*Kroll*. Ah --! (epäluulo herää hänessä.) Sekin vielä. Beaten sanat --!

*Rosmer*. Beaten --?

*Kroll* (tarkoittaa sen ajatuksen). Ei, ei, -- se oli ilkeätä --.
Antakaa minulle anteeksi. --

*Rosmer*. Mitä? Mistä?

*Kroll*. Elkäämme puhuko siitä enää. Hyi! Antakaa minulle anteeksi.
Hyvästi! (Menee eteisen ovea kohti.)

*Rosmer* (seuraa häntä). Kroll! Näin ei ystävyytemme saa loppua.
Huomenna tulen luoksesi.

*Kroll* (eteisessä, kääntyen). Elä astu jalallasikaan minun kynnykseni
yli! (ottaa keppinsä ja lähtee.)

(Rosmer seisoo hetkisen ovessa; sulkee sen ja menee pöydän luo.)

*Rosmer*. Vähät siitä, Rebekka. Me kaksi kestämme kyllä. Me kaksi
uskollista ystävää. Sinä ja minä.

*Rebekka*. Mitä luulet hänen tarkoittaneen, sanoessaan: hyi?

*Rosmer*. Elä siitä välitä, ystäväni. Ei hän itsekään uskonut sitä mitä
sillä tarkoitti. Mutta huomenna menen hänen luoksensa. Hyvää yötä!

*Rebekka*. Menetkö tänä iltanakin niin varhain huoneeseesi? Tämän
jälkeen?

*Rosmer*. Tänään niin, kuin muulloinkin. Mieleni tuntuu niin keveältä,
nyt kun se on ohi. Näethän, -- minä olen aivan tyyni, rakas Rebekka. Ole
sinäkin ihan levollinen. Hyvää yötä!

*Rebekka*. Hyvää yötä, rakas ystävä! Ja nuku hyvin.

(Rosmer menee ulos eteisen ovesta, heti sen jälkeen kuuluu hän nousevan
toiseen kerrokseen.)

(Rebekka menee ja vetää kakluunin vieressä riippuvaa kellonnauhaa. Vähän
ajan perästä tulee matami Helseth oikealta.)

*Rebekka*. Voitte korjata ruoat pöydältä, matami Helseth. Sillä pastori
ei huoli illallisesta, -- ja rehtori lähti kotiinsa.

*Matami Helseth*. Onko rehtori mennyt? Mikä sitä rehtoria sitte vaivasi?

*Rebekka* (ottaa käsityönsä). Hän luuli kohta saatavan aika myrskyn.

*Matami Helseth*. Sepä kummallista. Sillä eihän siellä näy
pilvenhattaraakaan taivaalla.

*Rebekka*. Kun hän ei vaan kohtaisi valkeata hevosta. Minä pelkään, että
nyt pian saamme kuulla moisista kummituksista.

*Matami Helseth*. Jumal' armahda, neiti. Älkää puhuko niin
ajattelemattomia.

*Rebekka*. No, no, no --.

*Matami Helseth* (hiljemmin). Uskotteko te sitte, neiti, että täällä on
joku, jonka pian on lähteminen?

*Rebekka*. En, johan minä nyt sellaisia uskoisin. Mutta tässä maailmassa
on niin monenlaisia valkeita hevosia, matami Helseth. -- Niin, hyvää
yötä sitte. Nyt menen huoneeseeni.

*Matami Helseth*. Hyvää yötä, neiti.

(Rebekka menee käsitöineen oikealle.)

*Matami Helseth* (vääntää lampun liekin alas, pudistaa päätään, ja
mutisee itsekseen:) 'sus siunatkoon. Sitä neiti Westiä. Mitä se väliin
puhuukaan.




TOINEN NÄYTÖS.


(Johannes Rosmerin työhuone. Vasemmalla seinällä on sisäänkäytävä.
Perällä oviaukko, josta esiriippu on työnnetty syrjään; ovi vie
makuuhuoneesen. Oikealla akkuna, sen edessä kirjoituspöytä kirjoineen ja
paperineen. Kirjahyllyjä ja kaappia pitkin seiniä. Huonekalut
yksinkertaiset. Vanhan-aikuinen sohva pöytineen vasemmalla.)

(*Johannes Rosmer*, aamutakissa, istuu korkeaselkäisessä tuolissa
kirjoituspöydän ääressä. Leikkaa auki erästä aikakauskirjaa ja lukee
sitä sieltä täältä.)

(Vasemmalle ovelle kolkutetaan.)

*Rosmer* (kääntymättä). Tule vaan sisään.

(Rebekka West tulee sisään aamupuvussa.)

*Rebekka*. Hyvää huomenta.

*Rosmer* (selailee kirjaa). Hyvää huomenta, ystäväni. Tahdotko jotain?

*Rebekka*. En muuta kuin kysyä oletko nukkunut hyvin?

*Rosmer*. Oo, minä olen nukkunut niin rauhallisesti ja suloisesti. Ihan
uneksimatta --. (kääntyy.) Entä sinä?

*Rebekka*. Hyvin, kiitos. Nukuin kappaleen aamuakin.

*Rosmer*. En tiedä milloin sydämmessäni viimeksi on tuntunut niin
keveältä kuin nyt. Hyvä se oli todellakin, että sain sen sanotuksi.

*Rebekka*. Niin, sinun ei olisi pitänyt vaijeta niin kauvan, Rosmer.

*Rosmer*. En itsekkään käsitä, kuinka voin olla niin raukkamainen.

*Rebekka*. Sitä uljaampaa sitte, että jyrkästi Matkasit entisyytesi --.
(istuu lähelle häntä, tuolille pöydän viereen.) Mutta nyt kerron sinulle
jotain, mitä olen tehnyt -- ja josta et saa suuttua minuun.

*Rosmer*. Suuttua? Rakas ystäväni, kuinka voit luulla --?

*Rebekka*. Niin, sillä minä tein ehkä vähä omavaltaisesti, mutta --.

*Rosmer*. No, annappas kuulua sitte.

*Rebekka*. Eilen illalla, kun tuo Ulrik Brendel oli lähdössä, -- annoin
minä hänen mukaansa pari -- kolme riviä Mortensgårdille.

*Rosmer* (vähän arvellen). Mutta hyvä Rebekka --. No, mitä sinä sitte
kirjoitit?

*Rebekka*. Minä kirjoitin, että hän tekisi sinulle hyvän palveluksen,
jos pitäisi vähä huolta tuosta onnettomasta ihmisestä ja auttaisi häntä,
minkä voi.

*Rosmer*. Sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä, Rebekka. Sillä olet vaan
vahingoittanut Brendeliä. Ja Mortensgård on mies, josta kernaimmin
tahtoisin pysyä erilläni. Tunnethan sinä sen rettelön, joka minulla
kerran on ollut hänen kanssansa.

*Rebekka*. Mutta etkö luule, että sinun nyt olisi sangen hyvä taas
päästä sovinnon kannalle hänen kanssaan?

*Rosmer*. Minä? Mortensgårdin kanssa? Minkä vuoksi, tarkoitat?

*Rebekka*. Ihan huoletoin et sinä nyt voi olla, sitte, kun tämä on
tullut sinun ja ystäviesi välille.

*Rosmer* (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Oletko todellakin voinut
uskoa, että Kroll tahi joku niistä toisista tahtoisi kostaa --? Voisi
ruveta --?

*Rebekka*. Ensi kiivaudessa, ystäväni --. Kuka sen voi niin varmaan
tietää. Minusta -- rehtorin käytöksestä päättäen --.

*Rosmer*. Pitäisi sinun toki tuntea hänet paremmin. Kroll on kiireestä
kantapäähän kunnon mies. Tänään menen iltapuolella kaupunkiin, hänen
puheilleen. Minä aijon puhutella heitä kaikkia. Ooh, saatpa nähdä,
kuinka helposti heidät saa --.

(*Matami Helseth* tulee vasemmanpuolisesta ovesta.)

*Rebekka* (nousee). Mitä nyt, matami Helseth?

*Matami Helseth*. Rehtori Kroll on alhaalla eteisessä.

*Rosmer* (nousee reippaasti). Kroll!

*Rebekka*. Rehtori! Ei mutta --!

*Matami Helseth*. Hän kysyy, saako tulla tänne pastorin puheille.

*Rosmer* (Rebekalle). Tiesinhän minä sen! -- Saa niin hän, saa. (menee
ovelle ja huutaa alakertaan.) Tule ylös vaan rakas ystävä!
Sydämmellisesti tervetullut olet!

(*Rosmer* seisoo pitelemässä ovea auki. -- *Matami Helseth* menee. --
Rebekka vetää uutimet perällä oven eteen. Asettelee sitte siellä täällä
jotain järjestykseen.)

(*Rehtori Kroll* tulee sisään hattu kädessä.)

*Rosmer* (hiljaa, liikutettuna). Tiesinhän min, ett'ei se ollut
viimeinen kerta --.

*Kroll*. Tänään katselen asioita ihan toiselta kannalta.

*Rosmer*. Niin, eikö totta, Kroll? Teethän sen nyt? Nyt, mietittyäsi --.

*Kroll*. Sinä käsität tarkoitukseni ihan väärin, (laskee hattunsa sohvan
edessä olevalle pöydälle.) Minun täytyy ehdottomasti saada puhua
kanssasi kahden kesken.

*Rosmer*. Miksi ei neiti West voisi --?

*Rebekka*. Ei, ei, herra Rosmer. Minä menen.

*Kroll* (mittelee häntä silmillään ylhäältä alas.) Ja sitte minun on
pyytäminen anteeksi teiltä, neiti, että tulin tänne näin varhain.
Hämmästyttäen teitä ennen kun olette ehtinyt --.

*Rebekka* (säpsähtäen). Kuinka niin? Onko teistä sopimatonta, että
täällä kotona liikun aamupuvussa?

*Kroll*. Hyvänen aika! Enhän minä ollenkaan tiedä, mikä on tullut
tavaksi Rosmersholmassa.

*Rosmer*. Mutta Kroll, -- olethan sinä ihan suunniltasi tänään!

*Rebekka*. Sulkeun suosioonne, herra rehtori. (menee vasemmalle).

*Kroll*. Sinun luvallasi --. (istuu sohvaan.)

*Rosmer*. Niin, ystäväni, istukaamme tähän hauskasti puhelemaan. (istuu
tuolille vastapäätä rehtoria.)

*Kroll*. Minä en ole koko yönä saanut rahtustakaan unta. Olen vaan
maannut ja ajatellut ajattelemistani koko yön.

*Rosmer*. No mitä nyt sanot tänään?

*Kroll*. Minulla on paljon sanottavaa, Rosmer. Salli minun alkaa
jonkinlaisella johdatuksella. Voin kertoa sinulle jotain Ulrik
Brendelistä.

*Rosmer*. Onko hän käynyt sinun luonasi?

*Kroll*. Ei. Hän asettui erääsen hylkykapakkaan. Tietysti mitä
heittiömäisimpään seuraan. Joi ja tarjosi niin kauvan kun rahoja riitti.
Haukkui sitte koko liutaa roistoiksi ja rahjuksiksi. Siinä hän muuten
oli oikeassa. Lopuksi hän sai selkäänsä ja heitettiin kadulle.

*Rosmer*. Sitte hän mahtaa olla parantumatoin.

*Kroll*. Takinkin hän jo oli pannut panttiin. Mutta joku kuuluu
lunastaneen sen hänelle takaisin. Arvaappas kuka se oli?

*Rosmer*. Sinä itse, ehkä?

*Kroll*. En. Tuo hieno herra Mortensgård.

*Rosmer*. Vai hän.

*Kroll*. Minulle on kerrottu, että herra Brendel kävi ensimmäiseksi
idiootin ja plebeijin luona.

*Rosmer*. Sehän oli hänelle onneksi --.

*Kroll*. Niin, olihan se. (nojautuu pöydän yli, vähän likemmäksi
Rosmeria.) Mutta nyt tulemme erääsen asiaan, josta vanhan -- entisen
ystävyytemme vuoksi olen velvoitettu huomauttamaan sinua.

*Rosmer*. Mikä *se* on?

*Kroll*. Se vaan, että täällä tehdään temppuja sinun selkäsi takana.

*Rosmer*. Kuinka niin luulet? Tarkoitatko Reb --. Tarkoitatko neiti
Westiä?

*Kroll*. Niin, häntä juuri. Hyvin minä ymmärrän hänen syynsä siihen. Hän
on niin kauvan tottunut olemaan valtijaana täällä. Mutta kuitenkin --.

*Rosmer*. Rakas Kroll, siinä sinä ihan erehdyt. Hän ja minä, -- me emme
pidä salaisuuksia toisiltamme pienimmässäkään asiassa.

*Kroll*. Onko hän sitte tunnustanut sinulle ruvenneensa kirjevaihtoon
«Välkyttäjän» toimittajan kanssa?

*Rosmer*. Oh, sinä tarkoitat niitä paria riviä, jotka hän antoi Ulrik
Brendelin mukaan.

*Kroll*. Sinulla on siis vihiä asiasta. Ja hyväksytkö sinä sen, että hän
rupee tekemisiin tuon herjausten kyhääjän kanssa, joka joka viikko
koettaa saada minut häpeäpenkkiin sekä koulutoimeni että yleisen
esiintymiseni takia?

*Rosmer*. Sitä puolta asiasta ei hän varmaan ole tullut
ajatelleeksikaan. Ja sitä paitsi on hänellä, niin kuin minullakin
tietysti täydellinen toimintavapaus.

*Kroll*. Vai niin? No, se mahtaa kuulua siihen uuteen suuntaan, jota nyt
kuljet. Sillä neiti West on kait päässyt yhtä pitkälle kuin sinäkin?

*Rosmer*. Niin on. Me kaksi olemme uskollisesti yhdessä pyrkineet
eteenpäin.

*Kroll* (katsoo häneen ja pudistaa päätään). Voi sinua, sokeata,
pauloihin pantua miestä!

*Rosmer*. Minä? Mistä sellaisia mieleesi tulee?

*Kroll*. Kun en uskalla -- en *tahdo* ajatella pahinta. Ei, ei, salli
minun puhua loppuun. -- Panethan sinä todellakin arvoa minun
ystävyydelleni, Rosmer? Ja minun kunnioitukselleni myös? Teethän sen?

*Rosmer*. Siihen kysymykseen ei minun tarvitse vastatakkaan.

*Kroll*. No, mutta meillä on muita asioita, jotka vaativat vastausta, --
täydellistä selitystä sinulta. Suostutko siihen, että pidän jonkinlaista
kuulustelemista --?

*Rosmer*. Kuulustelemista?

*Kroll*. Niin, että kyselen sinulta yhtä ja toista, jota sinusta ehkä
tuntuu tuskalliselta muistella. Näetkös, -- tämä sinun luopumisesi, --
no, sinun vapautuksesi, niinhän sitä kutsut, -- se on yhteydessä monen
muun asian kanssa, joista sinun itsesi takia täytyy tehdä minulle
selkoa.

*Rosmer*. Hyvä ystävä, kysy sinä vaan, mitä mielit. Minulla ei ole
mitään peiteltävää.

*Kroll*. Sano sitte -- minkä luulet oikeammin olleen syvimmän syyn
siihen, että Beate lopetti itsensä?

*Rosmer*. Voitko epäillä sitä? Tai, oikeammin, voitko kysellä syitä,
onnettoman, sairaan, heikkomielisen ihmisen töihin?

*Kroll*. Oletko varma siitä, että Beate oli niinkään heikkomielinen?
Ainakin arvelivat lääkärit, ett'ei se ollut niin varma asia.

*Rosmer*. Jos lääkärit joskus olisivat nähneet hänet sellaisena, kuin
minä usein näin hänet öin päivin, eivät he olisi epäilleet.

*Kroll*. En minäkään epäillyt silloin.

*Rosmer*. Et, sinun oli, paha kyllä, mahdotonta epäillä. Olenhan minä
kertonut sinulle hänen hillittömästä, hurjasta intohimoisuudestaan, --
jota hän vaati minun vastaamaan. Oo, sitä kammoa, jota hän minussa
herätti. Ja sitte hänen perättömät, kalvavat itsesyytöksensä viime
vuosina.

*Kroll*. Niin, saatuansa tietää jäävänsä iäkseen lapsettomaksi.

*Rosmer*. No, ajattele siis itsekkin --. Sellainen vaivaava, kammottava
tuska asiasta, johon on aivan syytöin --! Ja hän olisi ollut
täysimielinen? --

*Kroll*. Hm --. Voitko muistaa, oliko sinulla siihen aikaan kodissasi
kirjoja, joissa puhuttiin avioliiton tarkoituksesta -- aikamme
edistyneen käsityskannan mukaan?

*Rosmer*. Muistaakseni neiti West lainasi minulle yhden sellaisen
teoksen. Mutta, rakas Kroll, ethän toki luule meitä niin varomattomiksi,
että olisimme puhuneet sellaiselle sairas-raukalle moisista asioista?
Minä vakuutan pyhästi ja vakavasti, että meissä ei ole syytä. Hänen
omat, turmeltuneet aivohermonsa hänet syöksivät mielettömyyden
harhateille.

*Kroll*. Yhden seikan voin sinulle kuitenkin nyt kertoa. Tuo kiusattu ja
kiihoittunut Beate-raukka lopetti elämänsä siksi, että sinä saisit elää
onnellisena -- elää vapaana ja -- mielesi mukaan.

*Rosmer* (on puoleksi kohonnut tuoliltaan). Mitä sillä tarkoitat?

*Kroll*. Kuule nyt minua tyynesti, Rosmer. Sillä nyt voin puhua siitä.
Viimeisenä elinvuotenaan oli Beate kaksi kertaa minun luonani
valittamassa tuskaansa ja epätoivoansa.

*Rosmer*. Samasta syystäkö?

*Kroll*. Ei. Ensi kerralla hän tuli luokseni ja väitti sinun olevan
lankeemuksen tiellä. Sanoi sinun aikovan hyljätä isiesi uskon.

*Rosmer* (innokkaana). Se on mahdotointa, mitä nyt sanot, Kroll! Ihan
mahdotointa! Sinä olet varmaankin erehtynyt.

*Kroll*. Miksi niin?

*Rosmer*. Siksi, että niin kauvan kuin Beate eli, minä vielä, epäilin ja
taistelin sielussani. Ja sen taistelun minä taistelin yksin, ihan
hiljaisuudessa. En usko, että edes Rebekka --

*Kroll*. Rebekka?

*Rosmer*. No niin, -- neiti West. Minä kutsun häntä Rebekaksi,
mukavuuden vuoksi.

*Kroll*. Sen olen huomannut.

*Rosmer*. Siksi on minusta käsittämätöintä, kuinka se on juolahtanut
Beaten päähän. Ja miksi ei hän puhunut minulle itselleni siitä? Sitä hän
ei koskaan tehnyt. Ei ainoallakaan sanalla.

*Kroll*. Hän, raukka, pyysi ja rukoili minua, puhuttelemaan sinua.

*Rosmer*. Ja miksi et sitä sitte tehnyt?

*Kroll*. Eihän tullut mieleenikään silloin, pitää häntä muuna kuin
heikkomielisenä. Sellaisen syytöksen, kun hän teki sinunlaistasi miestä
vastaan! -- Ja sitte hän tuli uudestaan, -- noin kuukautta myöhemmin.
Silloin hän oli päältä nähden tyynempi. Mutta lähteissään lausui hän:
Nyt saavat kohta odottaa valkeata hevosta Rosmersholmaan.

*Rosmer*. Niin, niin. Valkeasta hevosesta -- siitä hän usein puhui.

*Kroll*. Ja kun koettelin saada häntä noista surullisista mietteistä,
vastasi hän vaan: Minulla ei ole enää pitkältä elettävää. Sillä nyt
täytyy Johanneksen heti naida Rebekka.

*Rosmer* (melkein sanattomana). Mitä sinä sanot --! Minun naida --!

*Kroll*. Se tapahtui torstaina iltapäivällä. -- Lauvantai-iltana hän
heittäytyi sululta myllykoskeen.

*Rosmer*. Etkä sinä varoittanut meitä --!

*Kroll*. Tiedäthän itsekkin, kuinka usein hän arveli, että nyt hän
varmaankin pian kuolee.

*Rosmer*. Sen kyllä tiedän. Mutta kuitenkin; -- sinun olisi pitänyt
varoittaa meitä!

*Kroll*. Vähä sitä itsekkin ajattelin. Mutta silloin se jo oli liian
myöhään.

*Rosmer*. Mutta miksi et sen jälkeen ole --? Minkä tähden olet pitänyt
tämän kaikki salassa?

*Kroll*. Mistä syystä olisin tullut tänne lisäämään sinulle surua ja
katkeruutta? Pidinhän niitä vaan tyhjinä mielikuvituksen houreina. --
Aina eilis-iltaan asti.

*Rosmer*. Siis et nyt enää?

*Kroll*. Eikö Beate nähnyt oikein, sanoessaan sinun tahtovan luopua
lapsuutesi uskosta?

*Rosmer* (tuijottelee eteensä). Niin, sitä minä en ymmärrä. Se on
minusta kaikista käsittämättömintä.

*Kroll*. Käsität tai olet käsittämättä, --, niin vaan asia on. Ja nyt
kysyn sinulta Rosmer, -- kuinka paljo on hänen toisessa syytöksessään
perää? Siinä viimeisessä, tarkoitan.

*Rosmer*. Syytöksessään? Oliko *se* sitte syytös?

*Kroll*. Ehk'et huomannut, mitkä hänen sanansa olivat: -- Hän tahtoi
mennä pois -- sanoi. Minkä tähden? No?

*Rosmer*. Siksi, että minä saisin mennä naimisiin Rebekan kanssa --.

*Kroll*. Sanat eivät sattuneet ihan niin. Beate lausui vähän toisin. Hän
sanoi: Minulla ei ole pitkältä elettävää. Sillä nyt *täytyy* Johanneksen
*heti* naida Rebekka.

*Rosmer* (katsoo häneen hetkisen, nousee sitte). Nyt ymmärrän
tarkoituksesi, Kroll.

*Kroll*. Entä sitte? Mitä vastaat?

*Rosmer* (yhä hiljaisesti, maltilla). Niin suunnattomaan --? Ainoa oikea
vastaus olisi, näyttää sinulle ovea.

*Kroll* (nousee). Hyvä.

*Rosmer* (asettuu hänen tiellensä). Kuule nyt minua. Yli vuoden päivät,
-- aina Beaten kuolemasta asti -- olemme me, Rebekka West ja minä,
asuneet yksin täällä Rosmersholmassa. Kaiken aikaa olet sinä tiennyt
Beaten syytöksen meitä vastaan. Mutta minä en ole koskaan huomannut
sinun paheksuvan sitä, että Rebekka ja minä elimme täällä yhdessä.

*Kroll*. Ennen eilistä iltaa en tiennyt, että uskostaan luopunut mies ja
-- vapautettu nainen elivät täällä yhdessä.

*Rosmer*. Ah --! Sinä et siis luule että uskosta luopuneissa ja
vapautetuissa ihmisissä on puhtaudentunnetta? Et usko heissä voivan olla
siveellisyyden vaatimusta luonnossaan!

*Kroll*. Minä en paljoa luota sellaiseen siveellisyyteen, jonka juuret
eivät lähde kirkon uskosta.

*Rosmer*. Ja samaa sanot Rebekasta ja minustakin? Rebekan ja minun
suhteestani --?

*Kroll*. Minä en voi teidän hyväksenne luopua siitä luulostani, ett'ei
se mahda olla kovinkaan syvä, se juova, joka eroittaa vapaan ajatuksen
ja -- hm!

*Rosmer*. Ja minkä --?

*Kroll*. Ja vapaan rakkauden, -- jos sen ehdottomasti tahdot tietää.

*Rosmer* (hiljaa). Ja sitä sinä et häpeä sanoa minulle! Sinä, joka olet
tuntenut minut varhaisimmasta nuoruudestani alkaen.

*Kroll*. Juuri sen vuoksi. Minä tiedän, kuinka helposti sinä annat
niiden ihmisten vaikuttaa itseesi, joiden kanssa seurustelet. Ja tuota
sinun Rebekkaasi --. No, tuota neiti Westiä --, emmehän me juuri tunne
häntä tarkemmin. Suoraan sanoen, Rosmer, -- minä en päästä sinua
käsistäni. Ja sinä itse, -- koeta pelastaa itsesi ajoissa.

*Rosmer*. Pelastaa itseni? Mistä?

(*Matami Helseth* tirkistää ovesta sisään.)

*Rosmer*. Mitä tahdotte?

*Matami Helseth*. Pyytäisin neitiä tulemaan alas.

*Rosmer*. Neiti ei ole täällä ylhäällä.

*Matami Helseth*. Eikö ole? (katselee ympärillensä). Sepä kummallista.
(menee.)

*Rosmer*. Sinä sanoit --?

*Kroll*. Kuule nyt. Mitä täällä on salaisuudessa tapahtunut Beaten
eläessä, -- ja mitä täällä edeskinpäin tapahtuu, -- sitä en tahdo
tarkemmin tutkia. Olithan sinä niin kovin onnetoin avioliitossasi. Ja se
saa kai tavallansa olla sinulle puolustukseksi --.

*Rosmer*. Voi, kuinka vähä sinä oikeimmin tunnet minua --!

*Kroll*. Elä minua, häiritse. Sen sanon vaan, -- että jos aijot jatkaa
tätä yhteis-elämääsi neiti Westin kanssa, niin on ihan välttämätöintä,
että pidät salassa sitä käännöstä -- sitä surkeata luopumista, -- johon
hän on sinut vietellyt. Anna minun puhua! Anna minun puhua! Minä sanon,
että jos tätä hullutusta on suvaittava, niin ajattele, luule ja usko,
Herran nimessä, mitä vaan tahdot -- sekä sinne että tänne. Mutta pidä
uskosi itselläsi. Onhan se ihan yksityinen asia. Eihän sellaisia asioita
välttämättömästi tarvitse huhuilla ympäri koko maan.

*Rosmer*. Minun täytyy välttämättömästi päästä väärästä ja epäselvästä
asemastani.

*Kroll*. Mutta sinulla on velvollisuuksia sukusi muistoille, Rosmer!
Pidä se mielessäsi! Rosmersholma on ammoisista ajoista ollut
säädyllisyyden ja järjestyksen lietenä, täällä on aina pidetty kunniassa
ja arvossa sitä, mitä yhteiskunnan etevimmät ovat hyväksyneet ja
tunnustaneet parhaaksi. Koko seutuun on Rosmersholma painanut leimansa.
Onnetoin, parantumatoin häiriö syntyisi, jos se tieto pääsisi leviämään,
että sinä itse olet hyljännyt niin sanoakseni Rosmerien sukuaatteen.

*Rosmer*. Rakas Kroll, -- minä en katsele asiaa samalta kannalta.
Mielestäni on minun välttämätöin velvollisuuteni hankkia vähä iloa ja
valoa tänne, johon Rosmerien suku aikojen halki on koonnut vaan yötä ja
synkkyyttä.

*Kroll* (katsoo häneen ankarasti). Se olisi tosiaankin arvokas tehtävä
sille miehelle, jonka kanssa suku kuolee. Ei, jätä sinä sellaiset
hommat. Se ei ole sinulle soveliasta työtä. Sinä olet luotu hiljaiseksi
tiedemieheksi.

*Rosmer*. Niin, voi niinkin olla. Mutta minäkin tahdon kerran olla
mukana elämän taistelussa, minä myös.

*Kroll* Tiedätkö, mitä se elämän taistelu tulee olemaan sinulle? Se
tulee olemaan ottelu elämästä ja kuolemasta kaikkien ystäviesi kanssa.

*Rosmer* (hiljaa). Ei suinkaan ne kaikki ole yhtä kiihkomielisiä kuin
sinä.

*Kroll*. Sinä olet herkkäuskoinen ihminen. Ihan kokematoin ihminen. Sinä
et aavista kuinka äkkiä myrsky karkaa kimppuusi.

(*Matami Helseth* raottaa ovea.)

*Matami Helseth*. Neiti lähetti kysymään --.

*Rosmer*. Mikä on?

*Matami Helseth*. Siellä on alhaalla joku, joka mielellään tahtoisi
vähän puhutella pastoria.

*Rosmer*. Onko se kenties sama joka oli eilen illalla?

*Matami Helseth*. Ei, se on se Mortensgård.

*Rosmer*. Mortensgård.

*Kroll*. Ahaa! Niin pitkälle siis on päästy! Nyt jo niin pitkälle!

*Rosmer*. Mitä hän minusta tahtoo? Miksi ette antanut hänen mennä
tiehensä?

*Matami Helseth*. Neiti sanoi, että tulisin kysymään, saako mies tulla
ylös.

*Rosmer*. Sanokaa hänelle, että täällä on vieras --

*Kroll* (matamille). Antakaa hänen vaan tulla, matami.

(*Matami Helseth* menee.)

*Kroll* (tarttuu hattuunsa). Minä pakenen -- aluksi. Mutta pääottelu ei
ole vielä suoritettu.

*Rosmer*. Niin totta kuin elän, Kroll, -- minä en ole missään
tekemisissä Mortensgårdin kanssa.

*Kroll*. Minä en usko sinua enää. En yhdessäkään asiassa. En missään
minä enää usko sinua. Nyt alkaa taistelu hengen kaupalla. Saadaanpa
nähdä, emmekö saa sinua vahingoittamattomaksi.

*Rosmer*. Oi, Kroll, -- kuinka alhaiselle, -- kuinka halvalle kannalle
sinä olet joutunut!

*Kroll*. Minä? Ja noin minulle sanoo sinun kaltaisesi mies! Muista
Beatea!

*Rosmer*. Palaatko taas *siihen*!

*Kroll*. En. Muistakkin selvittää myllykosken arvoitus omantuntosi
mukaan, jos sinulla enää on siitä rahtuakaan jäljellä.

(*Peder Mortensgård* tulee hiljaa ja äänettömästi sisään vasemmasta
ovesta. Hän on pieni, heikko mies, tukka ja parta punertavat.)

*Kroll* (vihaisella silmäyksellä). No, vai «Välkyttäjä» --. Loimottaen
Rosmersholmassa. (panee takkinsa napit kiinni.) Niin, tiedänhän minä
sitte, mitä suuntaa on purjehtiminen.

*Mortensgård* (tasaisesti). «Välkyttäjä» on aina oleva vireillä,
valaistakseen rehtoria kotiin.

*Kroll*. Niin, te olette jo kauvan osoittanut hyvää tahtoanne. On tosin
olemassa käsky, joka kieltää meitä tekemästä väärää todistusta
lähimmäistänsä vastaan --.

*Mortensgård*. Ei rehtorin tarvitse opettaa minulle käskyjä.

*Kroll*. Eikö kuudettakaan?

*Rosmer*. Kroll --!

*Mortensgård*. Jos tarvitaan, niin on kait pastori lähin siihen toimeen.

*Kroll* (kätketyllä ivalla). Pastori! Niin, pastori Rosmer on
kieltämättä lähin mies siinä suhteessa. -- Hauskaa keskustelua, hyvät
herrat. (menee ja lyö oven lukkoon jälkeensä.)

*Rosmer* (seisoo hetkisen katsellen oveen, ja sanoo itsekseen). Niin
niin, olkoon sitte niin. (kääntyy.) Sanokaa minulle, herra Mortensgård,
mistä syystä te tulette tänne minun luokseni.

*Mortensgård*. Oikeimmin minä haen neiti Westiä. Mielestäni minun piti
kiittää häntä siitä hyvästä kirjeestä, jonka eilen illalla sain häneltä.

*Rosmer*. Minä tiedän, että hän kirjoitti teille. Saitteko puhutella
häntä?

*Mortensgård*. Sain, vähän. (vähän hymyillen.) Mielipiteet ovat
muuttuneet täällä Rosmersholmassa monessa suhteessa, kuulin ma.

*Rosmer*. Minun mielipiteeni ovat muuttuneet monessa asiassa. Voin
melkein sanoa -- kaikissa.

*Mortensgård*. Niinhän sitä neiti sanoi. Ja siksi minä arvelin että
tulisin ylös ja puhelisin vähä pastorin kanssa siitä.

*Rosmer*. Mistä, herra Mortensgård?

*Mortensgård*. Saanko minä luvan «Välkyttäjässä» ilmoittaa, että te
olette muuttanut mieltä, -- ja että te liitytte vapaamielisyyden ja
edistyksen puolustajiin?

*Rosmer*. Sen saatte mielellänne tehdä. Minä vielä pyydänkin teitä sitä
kertomaan.

*Mortensgård*. Huomenna varhain se sitte on luettavana lehdessä. Se on
oleva suuri ja tärkeä uutinen, se, että Rosmersholman pastori Rosmer
arvelee voivansa siinäkin merkityksessä taistella valon levittämiseksi.

*Rosmer*. Minä en oikein käsitä teitä.

*Mortensgård*. Minä vaan tarkoitan sitä, että puolueellemme lisääntyy
siveellistä lujuutta tueksi joka kerta kun voitamme vakavan,
kristillismielisen jäsenen.

*Rosmer* (vähä kummastuneena). Ette siis tiedä --? Eikö neiti West
sanonut *sitäkin*?

*Mortensgård*. Mitä, herra pastori? Neidillä oli kova kiire. Hän sanoi,
että tulisin ylikertaan, niin saisin kuulla loput teiltä itseltänne.

*Rosmer*. No sitte ilmoitan teille, että olen vapauttanut itseni
täydellisesti. Joka asiassa. Minä en enää ole minkäänlaisessa suhteessa
kirkon opinkappaleisin. Ne asiat eivät tästä lähin liikuta minua
vähääkään.

*Mortensgård* (katsoo häneen ällistyneenä). Ei, -- mutta, -- jos taivas
olisi tullut alas, enpä olisi enempää -- että itse pastorikin eroittaa
itsensä --!

*Rosmer*. Minä olen nyt samalla kannalla, jolla te itse olette ollut jo
kauvan aikaa. Sen voitte ilmoittaa «Välkyttäjässä» huomenna.

*Mortensgård*. Senkö myös? Ei, hyvä herra pastori --. Suokaa anteeksi,
mutta siihen asiaan ei ole koskeminen?

*Rosmer*. Eikö ole koskeminen?

*Mortensgård*. Ei ensi aluksi, minä tarkoitan.

*Rosmer*. Mutta minä en ymmärrä --.

*Mortensgård*. Niin, nähkääs, herra pastori --. Te ette nyt,
arvatakseni, tunne niin hyvin oloja kuin minä. Mutta kun nyt siis olette
kääntynyt vapaamieliseen suuntaan, -- ja kun te, neiti Westin sanojen
mukaan, -- aijotte ottaa osaa liikkeesen, -- niin toivotte kai samalla
olevanne sekä suunnalle että liikkeelle niin hyödyllinen kuin suinkin
voitte.

*Rosmer*. Niin toivon, kaikesta sydämmestäni.

*Mortensgård*. No; tahdon sitte vaan ilmoittaa teille, herra pastori,
että jos julkisesti julistatte luopuneenne kirkosta, niin sidotte heti
ensi hetkestä itse kätenne.

*Rosmer*. Luuletteko niin?

*Mortensgård*. Voitte olla varma siitä, ett'ette näillä seuduin saa
mitään toimeen. Ja sitä paitsi -- vapaauskoisia meillä jo on yltäkyllin
ennaltaan, herra pastori. Olin vähällä sanoa, -- *sitä* väkeä meillä on
jo liiemmaltakin. Puolueemme kaipaa kristillisiä aineksia, -- jotain,
jota kaikki kunnioittavat. Sitä meillä niin kipeästi tarvitaan. Siksi on
viisainta, että pidätte peitossa kaikki sellaiset asiat, jotka eivät
liikuta yleisöä. Se on minun mielipiteeni.

*Rosmer*. Vai niin. Te ette siis uskalla yhtyä minuun, jos julkisesti
tunnustan luopumiseni?

*Mortensgård* (pudistaa päätänsä). Tuskinpa vaan, herra pastori. Viime
aikoina olen pitänyt sääntönä, ett'en koskaan auta mitään tai ketään,
joka vastustaa kirkollisia asioita.

*Rosmer*. Oletteko te itse sitte viime aikoina palannut takaisin
kirkolliselle kannalle?

*Mortensgård*. Se olkoon eri asia.

*Rosmer*. Vai niinkö siis. No, sitte ymmärrän käytöksenne.

*Mortensgård*. Herra pastori, -- teidän pitäisi muistaa, että minulta,
-- erittäin minulta -- puuttuu täydellistä toimintavapautta.

*Rosmer*. Mikä teitä sitte sitoo?

*Mortensgård*. Minua sitoo se, että olen merkitty mies.

*Rosmer*. Ah -- vai niin.

*Mortensgård*. Merkitty mies, herra pastori. Erittäin pitäisi teidän
muistaa se. Sillä te etupäässä toimititte minut merkityksi.

*Rosmer*. Jos siihen aikaan olisin ollut samalla kannalla kuin nyt,
olisin menetellyt säälivämmin tutkiessani erehdystänne.

*Mortensgård*. Sen minä uskon. Mutta nyt sitä ei enää voi auttaa. Te
olette jo merkinnyt minut. Merkinnyt minut elinkaudekseni. Ette suinkaan
te oikein tiedäkkään miltä merkittynä oleminen tuntuu. Mutta nyt saatte
ehkä pian itse tuntea sen karvautta, herra pastori.

*Rosmer*. Minä?

*Mortensgård*. Niin. Sillä ettehän toki luule, rehtori Krollin ja hänen
piirinsä koskaan antavan anteeksi sitä, että niin perin pohjin olette
luopunut heistä? Ja «Isänmaasta» pitäisi tehtämän oikein kiivas nyt,
sanotaan. Te voitte helposti tulla merkityksi mieheksi, tekin.

*Rosmer*. Minä tunnen olevani virheetöin yksityistoimissani. Elämääni ei
kukaan pääse moittimaan.

*Mortensgård* (rauhallisesti hymyillen). Se oli rohkeasti sanottu, herra
pastori.

*Rosmer*. Voi olla. Mutta minulla on oikeus puhua niin rohkeasti.

*Mortensgård*. Sittekkin, jos tutkitte omaa elämäänne yhtä perinpohjin
kuin kerran tutkitte minun?

*Rosmer*. Tuon te sanotte niin kummallisesti. Mitä te sillä tarkoitatte?
Jotain erityistä asiaako?

*Mortensgård*. Niin, *yhtä* erityistä asiaa. Vaan yhtä ainoata. Mutta
*siitä* taitaisi tulla hyvinkin kipeä juttu, jos ilkimieliset
vastustajat saisivat siitä vihiä.

*Rosmer*. Tahdotteko olla hyvä ja sanoa minulle, mikä se asia on.

*Mortensgård*. Eikö pastori voi itse arvata sitä?

*Rosmer*. En, en ollenkaan. En vähääkään.

*Mortensgård*. Niin -- niin, -- sitte pitänee minun puhua suuni
puhtaaksi. -- Minulla on tallella eräs kummallinen kirje, joka on
kirjoitettu täällä Rosmersholmassa.

*Rosmer*. Neiti Westin kirje, tarkoitatte? Onko se niin kummallinen?

*Mortensgård*. Ei, se kirje ei ole kummallinen. Mutta minä olen kerran
ennenkin saanut tästä talosta kirjeen.

*Rosmer*. Senkin neiti Westiltä?

*Mortensgård*. En, herra pastori.

*Rosmer*. No, keneltä sitte? Keneltä?

*Mortensgård*. Rouva vainajalta.

*Rosmer*. Minun vaimoltani! Oletteko *te* saanut kirjeen minun
vaimoltani!

*Mortensgård*. Olen, olen minä saanut.

*Rosmer*. Koska?

*Mortensgård*. Rouva vainajan viimeisinä elinpäivinä. Siitä taitaa nyt
olla noin puolitoista vuotta. Ja se kirje, se on kummallinen.

*Rosmer*. Tiedätte kai, että vaimoni oli sairasmielinen siihen aikaan?

*Mortensgård*. Niin, minä tiedän, että moni niin luuli. Mutta ei minusta
mitään sellaista voinut kirjeestä havaita. Kun sanon kirjettä
kummalliseksi, niin tarkoitan sillä muuta.

*Rosmer*. Ja mitä ihmettä minun vaimo-raukkani on tullut teille
kirjoittaneeksi?

*Mortensgård*. Kirje on minulla kotonani. Hän alkaa jotenkin niin, että
hän on suuressa tuskassa ja kauhussa. Sillä näillä seuduin on niin paljo
ilkeitä ihmisiä, hän kirjoittaa. Ja ne ihmiset koettavat vaan tehdä
teille harmia ja vahinkoa.

*Rosmer*. Minulle?

*Mortensgård*. Niin, niin hän sanoo. Ja sitte tulee kaikista
kummallisin. Kerronko senkin, herra pastori?

*Rosmer*. Tietysti! Kaikki tyyni. Ihan peittelemättä.

*Mortensgård*. Rouva vainaja pyytää ja rukoilee minua olemaan
jalomielinen. Hän tietää, sanoo hän, pastorin toimittaneen minun pois
opettajavirastani. Ja sitte hän pyytää niin hartaasti, ett'en kostaisi.

*Rosmer*. Mitenkä hän sitte luuli teidän voivan kostaa?

*Mortensgård*. Kirjeessä seisoo, että jos korviini tulee sellaisia
huhuja, että Rosmersholmassa eletään syntistä elämää, niin ei minun
pitäisi uskoa niitä; sillä ilkeät ihmiset niitä vaan levittelivät,
tehdäkseen teidät onnettomaksi.

*Rosmer*. Onko kirjeessä niin!

*Mortensgård*. Te voitte itse sopivassa tilaisuudessa saada lukea
kirjeen, herra pastori.

*Rosmer*. Mutta minä en ymmärrä --! Mitä hän sitte kuvitteli niiden
huhujen tarkoittavan?

*Mortensgård*. Ensiksikin, että pastori oli luopunut lapsuutensa
uskosta. Sitä nyt rouva väitti varmaksi valheeksi -- silloin. Ja sitte
-- hm --

*Rosmer*. Sitte?

*Mortensgård*. Ja sitte hän kirjoittaa, -- se osa tuntuu jotenkin
sekaantuneelta -- ett'ei hän tiedä mistään syntisestä elämästä
Rosmersholmassa. Ett'ei hänelle koskaan ole tehty mitään vääryyttä. Ja
sitte hän rukoilee minua, että jos sellaisia huhuja tulisi liikkeelle,
minä en puhuisi niistä mitään «Välkyttäjässä».

*Rosmer*. Mainitseeko hän mitään nimiä?

*Mortensgård*. Ei.

*Rosmer*. Kuka teille sen kirjeen toi?

*Mortensgård*. Minä olen luvannut, ett'en sano sitä. Se tuotiin minulle
eräänä iltana hämärässä.

*Rosmer*. Olisitte heti tiedustellut, niin olisitte saanut kuulla, että
onneton vaimo-parkani oli heikkomielinen.

*Mortensgård*. Minä tiedustelinkin, herra pastori. Mutta minun täytyy
tunnustaa, ett'ei hän minuun tehnyt sitä vaikutusta.

*Rosmer*. Eikö tehnyt? -- Mutta minkä tähden nyt puhutte minulle tuosta
vanhasta sekanaisesta kirjeestä?

*Mortensgård*. Neuvoakseni teitä olemaan hyvin varovainen, pastori
Rosmer.

*Rosmer*. Elämässänikö, tarkoitatte?

*Mortensgård*. Niin. Muistakaa, että vast'edes olette sotajalalla oleva
mies.

*Rosmer*. Te siis pysytte luulossanne, että täällä on jotain salattavaa?

*Mortensgård*. Minä en ymmärrä, miksi vapautunut mies ei nauttisi
elämästä, niin paljon kuin mahdollista! Mutta olkaa vaan, niin kuin jo
sanoin, tästä lähin hyvin varova. Jos vaan uumottaisiin jotain, joka on
vasten tapoja, niin voitte olla varma siitä, että sen johdosta
moitittaisiin koko vapaamielistä suuntaa. -- Hyvästi, pastori Rosmer.

*Rosmer*. Hyvästi.

*Mortensgård*. Ja nyt minä menen suoraan kirjapainoon ja panen tämän
uutisen «Välkyttäjään».

*Rosmer*. Pankaa kaikki lehteen.

*Mortensgård*. Minä panen kaikki, mitä yhteisen kansan tarvitsee tietää.
(Tervehtii ja menee. *Rosmer* jää seisomaan ovelle, hänen mennessään
portaita alas. Ulko-ovi lyödään kiinni.)

*Rosmer* (ovessa, huutaa puoliääneen). Rebekka; Re --! Hm. (ääneen.)
Matami Helseth, -- eikö neiti West ole siellä alhaalla?

*Matami Helseth* (vastaa alhaalta eteisestä). Ei, hra pastori, täällä
hän ei ole.

(Perältä vedetään esiriippu syrjään. Rebekka näkyy aukossa.)

*Rebekka*. Rosmer!

*Rosmer* (kääntyy). Mitä! Olitko minun makuuhuoneessani! Mitä siellä
olet tehnyt?

*Rebekka* (menee hänen luoksensa). Minä olen kuunnellut.

*Rosmer*. Ei mutta, Rebekka, kuinka voit niin tehdä?

*Rebekka*. Voin minä, voin. Hän sanoi sen niin ilkeästi, -- sen minun
aamupuvustani --.

*Rosmer*. Ah, sinä olit siis siellä Krollinkin aikana --?

*Rebekka*. Niin olin. Minä tahdoin tietää, mitä hän oikein tarkoitti.

*Rosmer*. Minä olisin kyllä kertonut sen sinulle.

*Rebekka*. Tuskin sinä olisit kertonut minulle kaikkia. Etkä suinkaan
hänen sanoillansa.

*Rosmer*. Kuulitko sinä sitte kaikki?

*Rebekka*. Enimmät ainakin, luullakseni. Minun täytyi mennä hetkeksi
alas, kun Mortensgård tuli.

*Rosmer*. Ja sitte palasit ylös takaisin --

*Rebekka*. Elä suutu siitä, rakas ystävä.

*Rosmer*. Tee sinä kaikki, mitä vaan itse pidät oikeana ja hyvänä. Onhan
sinulla täysi vapautesi. -- Mutta mitä nyt sanot, Rebekka --? Oo, en ole
mielestäni vielä koskaan tarvinnut sinua niinkuin nyt.

*Rebekka*. Olemmehan me kumpikin olleet valmiit kestämään, mitä kerran
oli tuleva.

*Rosmer*. Ei, ei, emme tätä?

*Rebekka*. Emmekö tätä?

*Rosmer*. Ajattelinhan minä tosin, että meidän kaunis, puhdas
ystävyytemme joskus kyllä joutuisi tahran ja epäluulon alaiseksi. Mutta
Krollia en peljännyt. Häneltä en ikinä olisi tällaista odottanut. Mutta
kyllä noilta muilta, raakoine mielineen ja saastaisine silmineen. --
Niin niin, minulla oli kyllin syytä, kateellisesti salatessani
liittoamme ihmisiltä. Se oli vaarallinen salaisuus.

*Rebekka*. Oi, mitä me siitä huolimme, mitä kaikki nuo muut sanovat!
Tiedämmehän itse olevamme syyttömät.

*Rosmer*. Minä? Syytön? Niin, niinhän itsekkin luulin olevani -- aina
tähän päivään asti. Mutta nyt, -- nyt Rebekka --.

*Rebekka*. Niin, mitä nyt?

*Rosmer*. Kuinka minun on selittäminen Beaten kauhea syytös?

*Rebekka* (puhjeten sanoihin). Oi, elä puhu Beatesta! Elä ajattele enää
Beatea! Olithan jo niin hyvin vieraantunut hänestä, joka on kuollut.

*Rosmer*. Saatuani tämän tietää, on hän mielestäni taas tullut
kauhistavan eläväksi.

*Rebekka*. Oi ei, -- elä puhu siitä Rosmer! Elä puhu!

*Rosmer*. Puhun, Rebekka. Meidän täytyy koettaa päästä asian perille.
Kuinka hän on voinut saada päähänsä tuon onnettoman epäluulon?

*Rebekka*. Ethän toki itse alkane epäillä, oliko hän oikein
heikkomielinen?

*Rosmer*. Alan niin, -- se se juuri on, josta en enää voi olla ihan
varma. Ja sitä paitsi, jos hän olikin --.

*Rebekka*. Jos hän olikin? Niin, mitä sitte?

*Rosmer*. Minä tarkoitan, mikä oli sitte lähin syy siihen, että hänen
mielensairautensa muuttui heikkomielisyydeksi?

*Rebekka*. Oi, mitä hyötyä siitä on, että heittäyt tuollaisiin
mietteisin!

*Rosmer*. En voi muuta, Rebekka. En voi koskaan, vaikka kuinka
tahtoisin, päästä tästä kalvavasta epäluulosta.

*Rebekka*. Vaaralliseksi voi tulla -- noin herkeämättä seurata samaa
tukalaa ajatusta.

*Rosmer* (kulkee edestakaisin levottomana ja ajatuksissansa). Minä olen
mahtanut jollain tavalla ilmaista salaisuuteni. Hän ehkä havaitsi,
kuinka minusta alkoi tuntua onnelliselta *sinun* tultuasi meille.

*Rebekka*. Mutta rakas Rosmer, vaikka niinkin olisi ollut --!

*Rosmer*. Saatpa nähdä -- hän kyllä huomasi, että me luimme samoja
kirjoja. Että me etsimme toistemme seuraa ja puhuimme yhdessä kaikista
noista uusista asioista. Mutta minä en sittekkään käsitä sitä! Sillä
minä olin niin varovainen säästääkseni häneltä katkeruutta
Muistellessani niitä aikoja, tuntuu minusta, että koetin ikäänkuin
henkeni kaupalla, pitää häntä ulkopuolella meidän elämäämme. Tai enkö
minä koettanut, Rebekka?

*Rebekka*. Koetit, koetit ihan varmaan.

*Rosmer*. Ja sinä samoin. Ja kuitenkin --! Ooh, sitä on kauhea ajatella!
Täällä hän siis -- hän, sairasmielisessä rakkaudessaan -- vaan aina
vaiti -- piti meitä silmällä -- huomasi kaikki ja, -- käsitti kaikki
väärin.

*Rebekka* (väännellen käsiään). Oi, ett'en koskaan olisi tullut
Rosmersholmaan!

*Rosmer*. Oi, kun ajattelee, mitä hän on kärsinyt hiljaisuudessa! Mitä
ilkeyksiä hän on sairaissa aivoissaan kutonut kokoon ja sovittanut
meihin. -- Eikö hän koskaan puhunut sinulle mitään, josta olisit voinut
aavistaa tätä?

*Rebekka* (kiihkeästi). Minulle! Luuletko, että sitte olisin viipynyt
täällä päivääkään sen jälkeen?

*Rosmer*. Et, et, tietysti. -- Oi, mitä taistelua hän on mahtanut
taistella. Ja taistellut ihan yksin. -- Ja lopuksi sitte tuo liikuttava
-- meitä syyttävä voitto -- myllykoskessa, (heittäytyy tuolille
kirjoituspöydän eteen, nojaa kyynärpäänsä pöytään ja peittää kasvonsa
käsillään).

*Rebekka* (lähestyy varovasti takaa päin). Kuuleppas nyt Rosmer. Jos
voisit kutsua Beaten takaisin -- luoksesi -- Rosmersholmaan, --
tekisitkö sen?

*Rosmer*. Oo, tiedänkö minä, mitä tekisin tai olisin tekemättä. Minä en
voi ajatella, muuta kuin tuota yhtä ainoata asiaa, -- jota ei voi
parantaa.

*Rebekka*. Nyt olisit alkanut elää, Rosmer. Sinä olit jo alkanut. Olit
vapauttanut itsesi täydellisesti, -- kaikista. Sinusta tuntui niin
iloiselta ja keveältä --.

*Rosmer*. Aivan niin, -- siltä minusta tuntui, -- nyt tulee tämä kalvava
tuska --.

*Rebekka* (hänen takanansa, käsivarsin nojaten hänen tuoliinsa). Kuinka
suloiselta tuntui, kun istuimme hämärissä tuolla alhaalla arkihuoneessa.
Ja kun sitte yksin neuvoin sommittelimme uusia elämän tehtäviä. Sinä
tahdoit omin käsin tarttua virkeään elämään, -- nykyhetken virkeään
elämään, -- niinkuin sanoit. Kodista kotiin aijoit kulkea vapauttavana
vieraana. Voittaa mielet ja tahdot puolellesi. Luoda aatelis-ihmisiä
ylt'ympäri -- yhä loitommalle. Aatelis-ihmisiä.

*Rosmer*. Iloisia aatelis-ihmisiä.

*Rebekka*. Niin -- iloisia.

*Rosmer*. Sillä ilo, Rebekka, ilo se jalostaa mielet.

*Rebekka*. Etkö luule -- tuskankin jalostavan? Suuren tuskan?

*Rosmer*. Luulen, -- jos sen voi kestää. Päästä siitä. Voittaa sen.

*Rebekka*. *Voittaa* sinunkin juuri täytyy.

*Rosmer* (pudistaa, raskaasti päätään). Minä en koskaan voita sitä --
täydellisesti. Ainiaksi kytee sielussani sama epäluulo. Sama arvelu.
Minä en enää koskaan voi riemuita *siitä*, joka tekee elämän niin
hurmaavan suloiseksi.

*Rebekka* (hiljemmin, tuolin selkälaudan takaa). Mitä sinä tarkoitat,
Rosmer?

*Rosmer*. Tyyntä, iloista viattomuuden tuntoa.

*Rebekka* (astuu askeleen taaksepäin). Niin, viattomuus. (pieni
vaitiolo.)

*Rosmer* (nojaa kyynärpäitään pöytään; pää käsien nojassa, tuijottaa
eteensä). Ja kuinka hän on osannut yhteen sommitella. Miten järkevästi
hän on johtanut luulon luulosta. Ensin alkaa hän epäillä minun
uskonnollisuuttani --. Kuinka hän juuri voi epäillä *sitä*? Mutta hän
epäili. Ja epäilys kasvoi varmuudeksi. Ja sitte, -- niin, sitte oli
hänen niin helppo pitää kaikkea muuta mahdollisena. (oikaisee itsensä
tuolissa ja työntää sormet kiivaasti tukkaansa.) Oi, näitä hurjia
kuvitteluja. Minä en koskaan pääse niistä. Tunnen sen niin varmasti.
Minä tiedän sen. Milloin tahansa kiitävät ne lymypaikoistaan
muistuttamaan minulle vainajata.

*Rebekka*. Aivan kuin Rosmersholman valkea hevonen.

*Rosmer*. Niin, aivan niin. Vinhuen pimeyden halki. Hiljaisuudessa.

*Rebekka*. Ja tuollaisen onnettoman kuvittelu-kummituksen tähden
päästäisit sinä käsistäsi virkeän elämän, juuri kun olet alkanut elää.

*Rosmer*. Oikeassa olet; se on raskasta. Raskasta, Rebekka. Mutta minä
en voi muuta. Mitenkä minä sitte koskaan voittaisin sen!

*Rebekka* (tuolin takana). Luomalla itsellesi uusia suhteita.

*Rosmer* (säpsähtää, katsoo ylös). Uusia suhteita!

*Rebekka*. Niin, uusia suhteita ulkopuoliseen maailmaan. Rupeamalla
elämään, toimeen ja työhön. Jättäisit tämän miettimisen ja
ratkaisemattomien kysymysten punnitsemisen.

*Rosmer* (nousee). Uusia suhteita? (menee lattian poikki, seisahtaa oven
luona ja palaa sitte takaisin.) Yksi kysymys johtuu mieleeni. Eikö se
ole tullut sinunkin mieleesi, Rebekka?

*Rebekka* (hengittää vaikeasti). Sano minulle -- -- mikä -- se on.

*Rosmer*. Miten luulet meidän suhteemme muuttuvan tämän jälkeen?

*Rebekka*. Minä luulen ystävyytemme kestävän -- mitä tahansa tulleekkin.

*Rosmer*. Niin, en minä nyt juuri *sitä* tarkoita. Mutta eikö se, joka
meidät heti alussa vei yhteen; -- se joka sitoo meidät niin hartaasti
toisiimme, -- meidän yhteinen uskomme puhtaasen yhdys-elämään miehen ja
naisen välillä --

*Rebekka*. Niin niin, -- mitä siitä?

*Rosmer*. Minä tarkoitan, että sellainen suhde, -- kuin meidän siis, --
eikö se sovi paraiten hiljaiseen, onnelliseen rauhan-elämään --?

*Rebekka*. Entä sitte!

*Rosmer*. Ja nyt minulle alkaa elämä täynnä taistelua ja levottomuutta,
suuria mielenliikutuksia. Sillä minä *tahdon* elää elämäni, Rebekka!
Minä en anna pöyristävien mahdollisuuksien kukistaa itseäni. Minä en
salli kenenkään määrätä elinrataani, en elävien -- enkä kenenkään
muunkaan.

*Rebekka*. Ei ei, elä sallikkaan! Ole täydellisesti vapaa mies, Rosmer.

*Rosmer*. Mutta tiedätkö, mitä sitte tulee mieleeni? Etkö tiedä? Etkö
huomaa, kuinka minä paraiten voin vapautua kaikista kalvavista
muistoista -- koko surullisesta entisyydestäni?

*Rebekka*. No --!

*Rosmer*. Asettamalla sitä vastaan uuden, elävän todellisuuden.

*Rebekka* (tavoitellen tuolin selkälautaa). Elävän --? Mitä --
tarkoitat?

*Rosmer* (lähemmäksi). Rebekka, -- jos nyt kysyn sinulta -- tahdotko
ruveta toiseksi vaimokseni?

*Rebekka* (silmänräpäyksen sanattomana, huudahtaa riemuiten). Sinun
vaimoksesi! -- Sinun? -- Minä!

*Rosmer*. Hyvä, koetelkaamme sitte. Me kaksi tahdomme olla *yksi*.
Elköön täällä enää missään olko tyhjää sijaa kuolleen jälkeen.

*Rebekka*. Minä -- Beaten sijalle --!

*Rosmer*. Sitte olemme päässeet hänestä. Täydellisesti. Ikuisiksi
ajoiksi.

*Rebekka* (hiljaa ja vavisten). Luuletko niin, Rosmer?

*Rosmer*. Sen täytyy tapahtua. Minä en voi, enkä tahdo käydä elämäni
halki ruumis seljässä. Auta minua heittämään se luotani, Rebekka. Ja
tukahuttakaamme kaikki muistot vapauteen, riemuun, intohimon liekkiin.
Sinä olet oleva minulle ainoa vaimo, joka minulla koskaan on ollut.

*Rebekka* (tyyntyneenä). Elä enää koskaan ota tätä puheeksi. Minä en
milloinkaan rupea vaimoksesi.

*Rosmer*. Kuinka! Et milloinkaan! Oo, etkö sitte luule voivasi ruveta
minua rakastamaan? Eikö meidän ystävyydessämme jo ole vivahdus
rakkaudesta!

*Rebekka* (panee kädet korvilleen, aivan kuin säikähtäneenä). Elä puhu
noin, Rosmer! Elä sano sitä!

*Rosmer*. On on, -- meidän suhteessamme *on* versova mahdollisuus. Ooh,
minä näen kasvoistasi, että sinusta tuntuu myöskin siltä, eikö tunnu,
Rebekka?

*Rebekka* (taas lujasti ja maltilla). Kuule minua. Sen sanon sinulle, --
että ellet heitä tuota ajatustasi, lähden minä Rosmersholmasta.

*Rosmer*. Lähdet! Sinä! Sitä et voi. Se on mahdotonta.

*Rebekka* Vielä mahdottomampaa on, että minä voin ruveta sinun
vaimoksesi. Siksi en kuuna päivänä voi ruveta.

*Rosmer* (katsoo häneen säpsähtäen). «Et voi,» sanot. Ja sanot sen niin
kummallisesti. Minkä tähden et voi?

*Rebekka* (tarttuu hänen kumpaankin käteensä). Rakas ystävä, -- sekä
itsesi että minun tähteni, -- elä kysy minkä tähden. (päästää hänet.)
Kas niin, Rosmer. (Menee vasemman puoliselle ovelle.)

*Rosmer*. Tästä lähin ei minulla ole muuta kysyttävää kuin tuo sama --
minkä tähden?

*Rebekka* (kääntyy, katsoo häneen). Sitte on kaikki loppunut.

*Rosmer*. Meidän väliltämmekö?

*Rebekka*. Niin.

*Rosmer*. Ei koskaan ole meidän kahden väliltä kaikki loppunut. Et
koskaan sinä lähde Rosmersholmasta.

*Rebekka* (käsi ovenkääkässä). En, en suinkaan minä lähdekkään. Mutta
jos useimmin minulta kysyt -- niin tulee loppu kuitenkin.

*Rosmer*. Loppu kuitenkin? Kuinka --?

*Rebekka*. Niin, sillä silloin menen minä samaa tietä kuin Beatekin. Nyt
sen tiedät, Rosmer.

*Rosmer*. Rebekka --!

*Rebekka* (ovessa, nyökkää hitaasti päällään). Nyt sen tiedät. (menee).

*Rosmer* (tuijottaa ikäänkuin sekaisena ollen suljettuun oveen ja sanoo
itsekseen). Mitä -- tämä -- on?




KOLMAS NÄYTÖS.


(Rosmersholman arkihuone. Akkuna ja eteisen ovi ovat auki.
Aamupäivä-aurinko paistaa ulkona.)

(*Rebekka West*, samassa puvussa kuin ensimmäisessä näytöksessäkin,
seisoo akkunan edessä, siirrellen ja hypistellen kasvia. Hänen
virkkaustyönsä on nojatuolissa. Matami Helseth kulkee edestakaisin
höyhenhuiska kädessä, tomutellen huonekaluja.)

*Rebekka* (hetken vaitiolon perästä). Kummallista, että pastori viipyy
tänään niin kauvan yläkerrassa.

*Matami Helseth*. No, useinhan se tapahtuu. Mutta kai hän nyt jo pian
tulee alaskin, luulen ma.

*Rebekka*. Oletteko nähnyt häntä tänään?

*Matami Helseth*. Vilaukselta vaan. Kun vein kahvia hänelle, meni hän
makuukamariinsa pukemaan päälleen.

*Rebekka*. Kysyn vaan siksi, että hän eilen ei ollut oikein terve.

*Matami Helseth*. Ei, huonolta hän näytti. Ja sitte minä luulen hänen
vielä joutuneen johonkin kinaan lankonsa kanssa.

*Rebekka*. Mistähän syystä, luulette te?

*Matami Helseth*. Sitä minä en voi tietää. Ehkä se tuo Mortensgård on
ärsyttänyt heidät riitajalalle.

*Rebekka*. Ehkäpä niin. Tunnetteko te tuota Peder Mortensgårdia?

*Matami Helseth*. Enhän nyt toki. Mistä tulee mieleennekin? Sellaista
mokomaa kuin hän on!

*Rebekka*. Siksikö, tarkoitatte, että hän toimittaa ilkeätä lehteänsä?

*Matami Helseth*. Ooh, ei ainoastaan siitä syystä. -- Olette kai, neiti,
kuullut, että hän eli erään naidun vaimon kanssa, jonka mies oli
lähtenyt karkuun? Vaimo sai lapsia.

*Rebekka*. Olen kuullut siitä puhuttavan. Mutta se tapahtui varmaankin
paljoa ennen minun tänne tuloani.

*Matami Helseth*. Niin, tietysti. Mortensgård oli silloin aivan nuori.
Ja olisihan sillä naisella pitänyt olla enemmän järkeä kuin hänellä. Hän
olisi tahtonut mennä naimisiinkin, hän. Mutta eihän se käynyt päinsä. Ja
kyllä hän siitä kärsiä sai. -- Mutta sitte hän on paisunut mahtavaksi.
Moni täällä tarvitsee nykyään *sitä* miestä.

*Rebekka*. Useammat alhaiset ihmiset kääntyvät kai kernaimmin häneen,
kun ovat joutuneet pulaan.

*Matami Helseth*. Hm, kyllä ne vaan muutkin kuin alhaiset ihmiset -- --.

*Rebekka* (vilkasee häneen salaa). Mitenkä?

*Matami Helseth* (sohvan luona, tomuttaa ahkerasti). Sellaisetkin
ihmiset, joista sitä ei voisi edes uskoakkaan, neiti!

*Rebekka* (asettelee kasvia). Niin, te vaan arvelette, matami Helseth.
Sillä ettehän *te* voi olla ihan varma noista asioista.

*Matami Helseth*. Vai niin, vai luulette te, neiti, että minä en voi
olla ihan varma. Voin niin, kun voinkin. Sillä -- jos puhun suuni
puhtaaksi -- niin olen itse kerran vienyt kirjeen Mortensgårdille.

*Rebekka* (kääntyy). Eihän, -- vai olette!

*Matami Helseth*. Olen kyllä; olen kun olenkin. Ja se kirje oli vielä
kirjoitettu täällä Rosmersholmassa.

*Rebekka*. Oikeinko totta, matami?

*Matami Helseth*. Niin, toden totta. Ja hienolle paperille se oli
kirjoitettu. Ja takapuolella oli hienoa, punaista lakkaa.

*Rebekka*. Ja teille se uskottiin vietäväksi. No, sitte ei ole vaikea
arvata, keneltä kirje oli.

*Matami Helseth*. Noh?

*Rebekka*. Se oli tietysti jotain, jota rouva Rosmer-parka
sairasmielisyydessään --

*Matami Helseth*. *Niin* sanotte te, neiti West, enkä minä.

*Rebekka*. Mutta mitä siinä kirjeessä sitte oli? Niin se on tosi --
mistä te sen tietäisitte.

*Matami Helseth*. Hm, ehkä minä kuitenkin tiedän sen.

*Rebekka*. Sanoiko hän teille, mitä hän siihen kirjoitti?

*Matami Helseth*. Ei, ei hän sitä juuri tehnyt. Mutta kun Mortensgård
oli lukenut kirjeen, alkoi hän kysellä minulta jos jotain, ristiin
rastiin, niin että minä kyllä arvasin, mitä kirjeessä oli.

*Rebekka*. Mitä luulette siinä sitte olleen? Voi, hyvä, rakas matami,
sanokaa se minulle?

*Matami Helseth*. E -- en, en suinkaan neiti. En mistään hinnasta minä
sano.

*Rebekka*. No, minulle te kyllä voitte sen sanoa. Olemmehan me niin
hyviä ystäviä.

*Matami Helseth*. Herra varjelkoon minua kertomasta *siitä* teille,
neiti. Minä voin ainoastaan sanoa, että siinä oli jotain ilkeätä, jota
ne olivat uskotelleet sairaalle rouva-raukallemme.

*Rebekka*. Kuka oli uskotellut hänelle?

*Matami Helseth*. Häijyt ihmiset, neiti West. Häijyt ihmiset.

*Rebekka*. Häijyt --?

*Matami Helseth*. Niin, sen sanon kahdesti. Oikein häijyjä ne ihmiset
olivat olleetkin.

*Rebekka*. Kenen te luulisitte sen sitte olleen?

*Matami Helseth*. O-oh -- kyllä minä tiedän, kenen siksi luulisin. Mutta
herra hallitkoon kieltäni. Siellä kaupungissa on tosin muuan rouva, joka
-- hm!

*Rebekka*. Minä näen kasvoistanne, että tarkoitatte rouva Krollia.

*Matami Helseth*. Niin, hän on se, mikä on, hän juuri. Minulle hän nyt
aina on ollut niin isoista. Ja teitä hän ei ole koskaan hyvänsuovan
silmillä katsellut.

*Rebekka*. Luuletteko te, että rouva Rosmer oli täydellä järjellään,
kirjoittaessaan tuon kirjeen Mortensgårdille?

*Matami Helseth*. Sen järjen laita on niin ja näin, neiti. Ei hän nyt
ainakaan ihan sekasin ollut, luullakseni.

*Rebekka*. Mutta hän joutui aivan suunniltaan, kun sai kuulla jäävänsä
lapsettomaksi. Silloin se hulluus puhkesi.

*Matami Helseth*. Niin, *se* koski kovasti rouva-parkaan.

*Rebekka* (ottaa käsityönsä ja istuu tuolille akkunan luo). Ettekö tekin
muuten usko sen olleen onneksi pastorille?

*Matami Helseth*. Minkä, neiti?

*Rebekka*. Että taloon ei tullut lapsia. Vai kuinka?

*Matami Helseth*. Hm, minä en oikein tiedä, mitä siihen pitäisi
sanomani.

*Rebekka*. Uskokaa minua. Paras se meille oli. Pastori Rosmer ei ole
luotu kuulemaan lasten-itkua.

*Matami Helseth*. Rosmersholmassa eivät pikku lapset itke, neiti.

*Rebekka* (katsoo häneen). Eivätkö ne itke?

*Matami Helseth*. Eivät. Ei kukaan muista kuulleensa pikkulapsien
itkeneen tässä talossa.

*Rebekka*. Sepä kummallista.

*Matami Helseth*. Niin, eikö se ole kummallista? Mutta se on suvussa. Ja
sitte on vielä toinen kummallinen seikka. Suuremmaksi tultuaan eivät ne
koskaan naura. Eivät koskaan, koko elämässään.

*Rebekka*. Sepä vasta olisi ihmeellistä --.

*Matami Helseth*. Oletteko kertaakaan nähnyt tai kuullut pastorin
nauravan?

*Rebekka*. En -- kun oikein ajattelen, niin luulen teidän melkein olevan
oikeassa. Mutta tämän puolen ihmiset nauravat minusta yleensä hyvin
harvoin.

*Matami Helseth*. Niin nauravat. Rosmersholmasta se sai alkunsa,
sanotaan. Ja sitte se arvatakseni on levinnyt, sekin, niin kuin muutkin
tarttumat.

*Rebekka*. Te olette syvämielinen nainen, te, matami Helseth.

*Matami Helseth*. Ooh, ruvetkaa tässä nyt pitämään pilkkananne --.
(kuuntelee.) Hys -- Hys, -- pastori kuuluu tulevan alas. Hän ei kärsi
tomuhuiskaa huoneessa. (menee oikeanpuolisesta ovesta ulos.)

(*Johannes Rosmer*, keppi ja hattu kädessä, tulee eteisestä.)

*Rosmer*. Hyvää huomenta, Rebekka.

*Rebekka*. Hyvää huomenta ystäväni. (vähän ajan kuluttua; virkaten.)
Menetkö kävelemään?

*Rosmer*. Menen.

*Rebekka*. Niin, ilma onkin niin kaunis.

*Rosmer*. Sinä et käynyt aamulla luonani.

*Rebekka*. En, -- en käynyt. En tänään.

*Rosmer*. Etkö aijo toistekkaan tulla?

*Rebekka*. Ooh -- en minä nyt vielä tiedä.

*Rosmer*. Onko tullut mitään minulle?

*Rebekka*. «Isänmaa» on tullut.

*Rosmer*. «Isänmaa» --!

*Rebekka*. Se on tuolla pöydällä.

*Rosmer*. (laskee hatun ja kepin kädestään). Onko siinä jotain -- --?

*Rebekka*. On.

*Rosmer*. Etkä sinä lähettänyt sitä minulle --

*Rebekka*. Kyllä sen ehdit ajoissa lukea.

*Rosmer*. No niin. (ottaa sanomalehden ja lukee sitä pöydän vieressä
seisoen). -- Mitä! -- «ei voi kylliksi varoittaa karttamaan
halpamielistä puoluepetturia» --. (katsoo Rebekkaan.) He kutsuvat minua
puoluepetturiksi, Rebekka.

*Rebekka*. Eihän siellä mainita mitään nimeä.

*Rosmer*. Samahan se on. (lukee eteenpäin.) «jalon asian salakavaltajia»
--. -- «Juudaksia, jotka röyhkeästi julistavat langenneensa, kun vaan
luulevat sopivimman ja -- hyödyllisimmän hetken olevan käsissä». --
«Julkea solvaus kunnioitettavien esi-isiensä muistolle» --. --
«odottaen, että nykyhetken herrat palkitsevat heitä ansion mukaisesti.»
(laskee sanoman pöydälle.) Ja noin he kirjoittavat minusta. He, jotka
tuntevat minut entisistä ajoista ja niin hyvin. He eivät itsekkään usko
tuota. He tietävät, että siinä ei ole ainoatakaan sanaa totta -- ja
sentään he kirjoittavat niin.

*Rebekka*. Siinä on vielä muutakin.

*Rosmer* (ottaa taas sanoman). -- «on puolustuksena kehittymätön
arvostelukyky» --. -- «turmiollisen vaikutuksen alaisena, -- ja on se
vaikutus ehkä ulottunut aloille, joita emme vielä tahdo vetää yleisön
arvostelun ja arvelujen alaisiksi» -- (katsoo Rebekkaan.) Mitä tämä on?

*Rebekka*. Huomaathan, että sillä tarkoitetaan minua.

*Rosmer* (laskee sanoman kädestään). Rebekka, -- näin tekevät
epärehelliset miehet.

*Rebekka*. Niin, minusta he eivät ole Mortensgårdia paremmat.

*Rosmer* (kävelee edestakaisin lattiata). Täällä *tarvitaan* pelastusta.
Kaikki mitä ihmiskunnassa on hyvää, menee turmioon, jos näin jatketaan.
Mutta niin ei saa tapahtua! Oi, kuinka iloinen, -- kuinka iloinen
olisin, jos saisin ihmiset kuulemaan parempaa tässä inhoittavassa
sekasorrossa.

*Rebekka* (nousee). Niin, eikö totta? Siinä sinulla on suuri ja jalo
tehtävä, jonka hyväksi voit elää!

*Rosmer*. Ajatteles, jos minä voisin herättää heidät itsetuntoon. Saada
heidät häpeämään omaa itseänsä ja katumaan. Johtaisin heidän lähestymään
toisiansa suvaitsevaisuudessa -- rakkaudessa, Rebekka.

*Rebekka*. Niin ryhdy siihen vaan kaikin voimin, niin saat nähdä
onnistuvasi.

*Rosmer*. Minusta sen pitäisi onnistua. Oi, millaista riemua eläminen
silloin olisi. Poissa olisi vihamielinen taistelu. Kilvan vaan
riennettäisiin. Joka silmä tähdäten samaan päämaaliin. Tahdot, mielet
pyrkien eteenpäin -- ylöspäin, -- kukin oman luontonsa määräämää tietä.
Onnea olisi kaikkia varten, -- kaikkien kautta (tulee katsahtaneeksi
ulos, säpsähtää, painuu kokoon ja lausuu raskaasti:) Ah! Ei minun
kauttani.

*Rebekka*. Ei --? Ei sinun kauttasi!

*Rosmer*. Eikä minua vartenkaan.

*Rebekka*. Oi Rosmer, elä anna tuollaisen epäilyksen herätä mielessäsi.

*Rosmer*. Onnen, rakas Rebekka -- onnen ensi ehto on tyyni, iloisa,
varma viattomuuden tunto.

*Rebekka* (tuijottaen eteensä). Niin, viattomuus --.

*Rosmer*. Ooh, sen puutetta et sinä käsitä. Mutta minä -- --.

*Rebekka*. Sinä kaikista vähin!

*Rosmer* (osoittaa akkunaan päin). Myllykoski.

*Rebekka*. Oi, Rosmer --!

(*Matami Helseth* kurkistaa oikeanpuolisesta ovesta.)

*Matami Helseth*. Neiti!

*Rebekka*. Toiste, toiste. Ei nyt.

*Matami Helseth*. Vaan pari sanaa, neiti. (Rebekka menee ovelle. Matami
Helseth sanoo hänelle jotain. Kuiskuttelevat hetken toisilleen. Matami
Helseth nyökähyttää päällään ja menee.)

*Rosmer* (levottomana). Oliko se jotain minulle?

*Rebekka*. Ei, se oli vaan talous-asioita. Nyt sinun pitäisi mennä ulos
raittiisen ilmaan, Rosmer. Käydä oikein kauvaksi.

*Rosmer* (ottaa hattunsa). Niin, tule. Niin menemme yhdessä.

*Rebekka*. Ei, ystäväni, minä en nyt pääse. Sinun täytyy mennä yksin.
Mutta karkoita mielestäsi kaikki nuo raskaat ajatukset. Lupaa se
minulle.

*Rosmer*. Niitä en saa koskaan karkoitetuksi -- pelkään mä.

*Rebekka*. Että niin perusteeton asia voi vaikuttaa sinuun noin
valtavasti --!

*Rosmer*. Paha kyllä -- se ei ole niinkään perusteeton. Minä olen
miettinyt sitä yön, pitkän. Ehkä Beate sittenkin näki oikein.

*Rebekka*. Missä asiassa, tarkoitat?

*Rosmer*. Näki oikein, luullessaan minun rakastavan sinua.

*Rebekka*. *Siinäkö* oikein!

*Rosmer* (laskee hattunsa pöydälle). Minua painaa vaan se kysymys --
emmeköhän me kaksi ole koko ajan pettäneet itseämme -- kutsuessamme
suhdettamme ystävyydeksi.

*Rebekka*. Tarkoitatko, että sitä yhtä hyvin voisi kutsua --?

*Rosmer*. -- rakkaussuhteeksi. Niin, sitä minä tarkoitan. Jo silloin,
kun Beate vielä eli, annoin minä sinulle kaikki ajatukseni. Sinua minä
vaan kaipasin. Sinun luonasi minä tunsin tyyntä, iloisaa, vaatimatonta
onnea. Kun oikein muistelemme, Rebekka, -- niin alkoi meidän
yhdys-elämämme aivan kuin suloinen, salaperäinen lapsuudenrakkaus.
Intoilematta ja haaveksimatta. Eikö se sinustakin tuntunut siltä. Sano.

*Rebekka* (taistelee itsekseen). Ooh -- en tiedä, mitä siihen vastaisin.

*Rosmer*. Ja tätä likeistä elämää toisissamme ja toistemme hyväksi me
olemme pitäneet ystävyytenä. Ei, Rebekka, meidän suhteemme on ollut
henkistä avioliittoa -- ehkä heti ensi päivistä alkaen. -- Siksi painaa
minua rikos. Minulla ei ollut oikeutta siihen, -- Beaten tähden ei
minulla ollut oikeutta.

*Rebekka*. Ei oikeutta elää onnellisena? Niinkö luulet, Rosmer?

*Rosmer*. Hän katseli meidän suhdettamme oman rakkautensa kannalta.
Arvosteli meidän suhdettamme oman rakkautensa mukaan. Se oli
luonnollista. Beate ei voinut luulla toisin, kuin luuli.

*Rebekka*. Mutta miksi sinä sitte syytät itseäsi Beaten hairahduksesta?

*Rosmer*. Rakkaudesta minuun, -- se oli rakkautta tavallansa, -- meni
hän myllykoskeen. Se tosiasia on varma, Rebekka. Enkä minä koskaan saa
sitä mielestäni.

*Rebekka*. Oi, elä ajattele muuta kuin sitä suurta, ylevää tehtävää,
jolle olet pyhittänyt elämäsi.

*Rosmer* (pudistaa päätään). Se tehtävä ei mahda koskaan onnistua. Ei
ainakaan minulta. Ei sen jälkeen, mitä nyt tiedän.

*Rebekka*. Minkä tähden ei sinulta?

*Rosmer*. Sen tähden, ett'ei mikään rikokselle perustettu asia onnistu.

*Rebekka* (tuskaantuen). Oi, tämä on suku-epäilystä -- suku-tuskaa, --
suku-arkuutta. Sanotaan kuolleiden kummittelevan täällä kiitävinä,
valkeina hevosina. Minusta tämä on jotain sellaista.

*Rosmer*. Olkoon se mitä lieneekin. Samahan se on, kun en kumminkaan
sitä voita? Ja usko minua, Rebekka. Niin kuin jo sanoin: varmaan
voittoon pyrkivällä asialla olkoon iloinen ja viaton mies ajajana.

*Rebekka*. Onko ilo sitte niin perin välttämätöin sinulle, Rosmer?

*Rosmer*. Iloko? On, Rebekka, on se.

*Rebekka*. Sinulle, joka et koskaan voi nauraa!

*Rosmer*. On se kuitenkin. Usko minua, minulla on suuri taipumus
iloisuuteen.

*Rebekka*. Nyt sinun pitää lähteä, ystäväni. Käydä kaukana, -- oikein
kaukana. Kuuletko? -- Kas tässä on hattusi. Ja tässä keppisi.

*Rosmer* (ottaa kummankin). Kiitos. Etkö sinä tule mukaan?

*Rebekka*. En, en, en voi tulla nyt.

*Rosmer*. No niin siis. -- Sinä olet kuitenkin mukanani. (menee ulos
eteisen läpi. Vähän ajan kuluttua kurkistaa Rebekka samasta avonaisesta
ovesta ulos. Menee sitte oikean puoliselle ovelle.)

*Rebekka* (avaa ja sanoo puoliääneen). Kas niin, matami. Nyt voitte
päästää hänet sisälle. (menee toiselle puolen akkunan luo.)

(Vähän ajan kuluttua tulee *rehtori Kroll* oikealta, Tervehtii vaiti ja
lyhyesti ja pitää hattua kädessään.)

*Kroll*. Hän on siis mennyt?

*Rebekka*. Niin on.

*Kroll*. Onko hänen tapansa käydä kaukana?

*Rebekka*. On kyllä. Mutta tänään ei hänestä juuri voi olla varma. Ja
ellette tahdo tavata häntä --

*Kroll*. Ei -- ei. Teitä minä haluaisin puhutella. Ja ihan kahden
kesken.

*Rebekka*. Parasta sitte on käyttää tilaisuutta. Istukaa, herra rehtori.
(istuu akkunan ääressä olevaan nojatuoliin. Rehtori Kroll istuutuu hänen
viereensä.)

*Kroll*. Neiti West, -- te voinette tuskin ajatella, kuinka syvästi ja
tuskallisesti minuun koskee -- tämä käänne, joka Johannes Rosmerissa on
tapahtunut.

*Rebekka*. Me olimme varmat siitä, että niin piti käymänkin -- ensi
aluksi.

*Kroll*. Vaan ensi aluksi?

*Rebekka*. Rosmer toivoi niin lujasti, että te, joko heti tai myöhemmin
olisitte samaa mieltä, kuin hän.

*Kroll*. Minä?

*Rebekka*. Sekä te, että kaikki muut hänen ystävänsä.

*Kroll*. Niin, siinä nyt näette! Noin kykenemätöin hän on arvostelemaan
ihmisiä ja oloja elämässä.

*Rebekka*. Muuten, koska hän kerran tuntee itselleen tarpeelliseksi
vapautua kaikin puolin --

*Kroll*. Niin mutta nähkääs -- *sitä* minä en usko hänestä.

*Rebekka*. Mitä te sitte uskotte?

*Kroll*. Minä uskon *teidän* olevan kaiken alkuun panijan.

*Rebekka*. Tuon arvelun olette saanut rouvaltanne, rehtori Kroll.

*Kroll*. Se on saman tekevä, keneltä sen olen saanut. Varma asia on
vaan, että minussa on herännyt suuri epäluulo -- erittäin suuri
epäluulo, minä sanon -- muistellessani ja miettiessäni koko teidän
käytöstänne, aina tänne tulostanne asti.

*Rebekka* (katsoo häneen). Muistaakseni oli kerran sekin aika, jolloin
teissä oli herännyt erittäin suuri luottamus minuun, hyvä rehtori. Olin
vähällä sanoa, lämmin luottamus.

*Kroll* (puoli-ääneen). Jokaisenhan te lumositte, jota koetitte saada
valtaanne.

*Rebekka*. Koetinko minä saada teitä --!

*Kroll*. Koetitte niin. Nyt en ole enää niin hupsu, että uskoisin teidän
puolellanne olleen rahtuakaan tunnetta. Te tahdoitte vaan hankkia
itsellenne pääsyn Rosmersholmaan. Saada täällä jalan sijaa. Siihen
tarvitsitte minun apuani. Nyt sen huomaan.

*Rebekka*. Olette siis ihan unohtanut, että Beate minua pyysi ja rukoili
tänne muuttamaan.

*Kroll*. Niin, sitte kun te ensin olitte lumonnut hänetkin. Tai voitteko
kutsua ystävyydeksi sitä tunnetta, joka hänet valtasi. Se kääntyi
hurmaukseksi -- jumaloimiseksi. Se muuttui -- miksi sitä sanoisinkaan --
jonkinmoiseksi luonnottomaksi rakkaudeksi. Niin, se on oikea nimitys.

*Rebekka*. Olkaa hyvä ja ajatelkaa missä tilassa sisarenne oli. Mitä
minuun tulee, niin en luule olevani millään tavalla intoileva.

*Kroll*. Ette, ette suinkaan. Mutta sitä vaarallisempi te olette niille
ihmisille, joita tahdotte valtaanne. Teidän on niin helppo toimia
tuumien ja varmojen laskujen mukaan, -- juuri sen vuoksi, että teillä on
kylmä sydän.

*Rebekka*. Kylmä? Oletteko niin varma siitä?

*Kroll*. Nyt olen siitä ihan varma. Muuten ette olisi niin järkähtämättä
vuodesta vuoteen voinut pyrkiä täällä päämaaliinne. -- Niin -- niin, --
sen te nyt olette saavuttanut. Te olette saanut hänet ja kaikki täällä
valtaanne. Mutta perille päästäksenne ette ole empinyt tehdessänne hänet
onnettomaksi.

*Rebekka*. Se ei ole totta. Minä en ole sitä tehnyt. Te itse olette
tehnyt hänet onnettomaksi.

*Kroll*. Minäkö!

*Rebekka*. Niin, pannessanne hänet siihen luuloon, että hän oli syypää
Beaten kauheaan loppuun.

*Kroll*. Vai koski se siis kuitenkin häneen niin kovasti?

*Rebekka*. Sen voinette arvata. Niin hellä luonto kuin hänellä on --

*Kroll*. Minä luulin, että niin kutsuttu vapautunut mies olisi voittanut
kokonaan arkatuntoisuuden. -- Mutta siinäpä se on! -- No niin --
kyllähän minä sen oikeimmin jo tiesin. Noiden, seiniltä katseleväin
miesten jälkeläinen ei pääse niin vaan irtautumaan siitä; mikä polvesta
polveen on kulkenut suvussa perintönä.

*Rebekka* (katselee miettien eteensä). Johannes Rosmerilla on lujat
juuret suvussansa. Se on varma se.

*Kroll*. Niin, ja se teidän olisi pitänyt muistaa, jos teissä olisi
ollut myötätuntoisuutta häneen. Mutta ette suinkaan te osannut sitä
muistaakkaan. Ovathan teidän edellytyksenne niin perin erillaiset kuin
hänen.

*Rebekka*. Mitä edellytyksiä te tarkoitatte?

*Kroll*. Minä tarkoitan sukukannan, -- alkuperän edellytyksiä, neiti
West.

*Rebekka*. Vai niin. Niin, se on kyllä totta, minä olen hyvin halpaa
sukua. Mutta kuitenkin --

*Kroll*. Minä en tarkoita arvoa enkä asemaa. Minä ajattelen siveellisiä
edellytyksiä.

*Rebekka*. Edellytyksiä? Mihinkä?

*Kroll*. Ylipäänsä teidän olemassa oloonne.

*Rebekka*. Mitä te sanotte!

*Kroll*. Minä sanon sen vaan sen vuoksi, että siinä on selitys teidän
menettelyynne.

*Rebekka*. Tätä minä en ymmärrä. Minä tahdon täyden selvyyden!

*Kroll*. Minä luulin tosiaan, että teillä oli täysi selvyys asiassa.
Muuten olisi hyvin kummallista, miksi te rupesitte tohtori Westin
ottotyttäreksi --.

*Rebekka* (nousee). Vai niin! Nyt ymmärrän.

*Kroll*. -- ja otitte hänen nimensä. Äitinne nimi oli Gamvik.

*Rebekka* (menee toiselle puolelle). Isäni nimi oli Gamvik, herra
rehtori.

*Kroll*. Äitinne toimi saattoi kai hänet tuon tuostakin tekemisiin
piirilääkärin kanssa.

*Rebekka*. Siinä olette oikeassa.

*Kroll*. Ja sitte ottaa tämä teidät luokseen -- heti äitinne kuoltua.
Hän on tyly teille. Ja kuitenkin te pysytte hänen luonaan. Te tiedätte,
että hän ei aijo jättää teille äyriäkään perinnöksi. Saittehan te vaan
kirstullisen kirjoja. Ja sentään te kestätte hänen luonaan. Suvaitsette
hänen äreyttään. Hoitelette häntä viimeiseen asti.

*Rebekka* (toisella puolella, pöydän luona, katsoo häneen
pilkallisesti). Ja syyksi kaikkiin noihin töihini arvelette te sen
seikan, että syntymässäni muka oli jotain epäsiveellistä --
rikoksellista!

*Kroll*. Minä päätän, että teitte, kaikki mitä teitte hänen hyväkseen,
ehdottomasta tyttären vaistista. Muuten pidän koko teidän
menettelytapaanne alkuperänne seurauksena.

*Rebekka* (kiivaasti). Mutta koko puheessanne ei ole sanaakaan totta!
Sen voin todistaa! Sillä tohtori West ei ollut vielä tullut Lappiin
minun syntyessäni.

*Kroll*. Anteeksi, -- neiti. Hän tuli sinne vuotta ennen. Siitä olen
minä ottanut selon.

*Rebekka*. Te olette erehtynyt, minä sanon! Tykkänään erehtynyt!

*Kroll*. Sanoittehan tässä toissa päivänä, että olette yhdeksänkolmatta
vanha. Käytte kolmeakymmentä.

*Rebekka*. Niinkö? Sanoinko minä niin?

*Kroll*. Sanoitte kyllä. Ja siitä minä voin laskea --

*Rebekka*. Seis! Laskuista ei ole hyötyä. Minä voin yhtä hyvin tunnustaa
teille heti, että olen vuotta vanhempi kuin sanoin olevani.

*Kroll* (hymyilee epäillen). Todellakin? Sepä oli uutinen. Mistä se
lähtee?

*Rebekka*. Täytettyäni viisikolmatta, aloin mielestäni -- naimatoin kuin
olin -- tulla liian vanhaksi. Ja sitte rupesin valehtelemaan itseäni
vuotta nuoremmaksi.

*Kroll*. Te? Vapautunut nainen. Onko teilläkin ennakkoluuloja naima-ijän
suhteen?

*Rebekka*. Siinä tein perin tuhmasti -- oikein naurettavasti. Mutta
ihmiseen jää aina jotain, josta ei pääse vapautumaan. Sellaisia me nyt
olemme.

*Kroll*. Olkoonpa niinkin. Mutta laskuni voi sittenkin olla oikea. Sillä
tohtori West kävi siellä käymätietä, vuotta ennen viran saantiaan.

*Rebekka* (kiivastuu). Se ei ole totta!

*Kroll*. Eikö ole totta?

*Rebekka*. Ei. Sillä äiti ei koskaan puhunut mitään siitä.

*Kroll*. Vai ei hän puhunut?

*Rebekka*. Ei koskaan. Eikä tohtori West myöskään. Ei sanaakaan.

*Kroll*. Ehkä he vaikenivat sen vuoksi, että heillä oli syytä saada yksi
vuosi unhohtuksiin? Samoin kuin *tekin* olette tehnyt, neiti West. Se on
ehkä suku-omituisuus.

*Rebekka* (kulkee edestakaisin, väännellen käsiään). Se on mahdotonta.
Te tahdotte vaan luulotella minua. Ei ikinä se ole totta, ei. Se ei voi
olla totta! Ei iki-päivinä --!

*Kroll* (nousee). Mutta, hyvä neiti, -- miksi Herran nimessä te noin
riehutte? Vallanhan te säikytätte minua! Mitä on minun luuleminen ja
ajatteleminen --!

*Rebekka*. Ei mitään. Teidän ei tarvitse luulla eikä ajatella mitään.

*Kroll*. Selittäkää sitte kaikella muotoa, kuinka te joudutte noin
suunniltanne sellaisen asian -- sellaisen mahdollisuuden tähden.

*Rebekka* (hilliten itseänsä). Onhan se selvä asia, rehtori Kroll. Ei
minulla ole halua pitää itseäni laittomana lapsena.

*Kroll*. Vai niinkö? No, no, tyydytään nyt -- vastaiseksi -- siihen
selitykseen. Siis on teillä siinäkin suhteessa jäänyt pieni
ennakkoluulo.

*Rebekka*. Niin kaiketi minulla on.

*Kroll*. No, ja luullakseni tuo teidän vapautumisenne -- niinkuin sitä
kutsutte -- on monissa kohdin samanlaista. Te olette kirjoista hankkinut
itsellenne koko joukon uusia mietteitä ja mielipiteitä. Te olette saanut
jonkinlaisia tietoja tutkimuksista usealla alalla -- tutkimuksista,
jotka näyttävät kukistavan monta perustusta, joita tähän asti on pidetty
pyhinä ja kumoamattomina. Mutta tuo kaikki on vaan oppimalla saatua,
neiti West. Vaan tietoa. Se ei ole muuttunut teissä lihaksi ja vereksi.

*Rebekka* (miettien). Ehkä te olette oikeassa.

*Kroll*. Tutkikaa vaan itseänne, niin saatte nähdä! Ja kun te olette
tuollaisella, kannalla, niin voi helposti arvata, miten Johannes
Rosmerin laita on. Sehän on selvää hulluutta -- suin päin turmioon
syöksymistä, -- että hän tahtoo julkisesti tunnustaa luopuneensa
entisestä puolueestaan! Hän, -- joka on niin arka luonnoltaan! Ajatelkaa
häntä entisten ystäviensä hylkäämänä -- vainoomana. Torjuen yhteiskunnan
etevimpien miesten hyökkäyksiä. Ei sinä ilmoisna ikänä hänessä ole
miestä sitä kestämään.

*Rebekka*. Hänen *täytyy* kestää! Nyt on jo liian myöhäistä vetäytyä
takaisin.

*Kroll*. Ei ollenkaan. Ei millään tavalla. Tapahtuneet asiat saadaan
vaikenemalla unohduksiin, -- tai ne voidaan ainakin selittää vaan ohi
meneväksi, vaikka kyllä surkuteltavaksi hairahdukseksi. Mutta -- *yksi*
seikka on kuitenkin ihan välttämätöin.

*Rebekka*. Ja mikä se on?

*Kroll*. Teidän täytyy saada hänet hankkimaan suhteellensa laillista
vahvistusta.

*Rebekka*. Suhteellensa minuunko?

*Kroll*. Niin. Pitäkää huoli siitä, että hän sen tekee.

*Rebekka*. Te ette siis voi päästä siitä luulosta, että meidän suhteemme
kaipaa -- laillista vahvistusta, niin kuin sitä kutsuitte?

*Kroll*. Minä en tahdo lähemmin koskea asiaan. Mutta minä luulen ainakin
huomanneeni, että ihmisten on helpointa voittaa niin kutsutut
ennakkoluulot -- kaikissa -- hm.

*Rebekka*. Miehen ja naisen välisissä suhteissa -- niinkö?

*Kroll*. Niin, -- suoraan sanoen, -- niin minä luulen.

*Rebekka* (menee lattian poikki ja katselee, akkunasta). Olin vähällä
sanoa, -- kumpa olisitte oikeassa, rehtori.

*Kroll*. Mitä sillä tarkoitatte? Sanotte sen niin kummallisesti.

*Rebekka*. Eikö mitä! Elkäämme enää puhuko niistä asioista. -- Ah --
tuolla hän jo tulee!

*Kroll*. Nytkö jo! Sitte minä lähden.

*Rebekka* (menee hänen luokseen). Ei -- jääkää! Sillä nyt saatte kuulla
jotain.

*Kroll*. Ei nyt. Minä en luule kärsiväni hänen näköänsä.

*Rebekka*. Minä pyydän, -- jääkää. Tehkää se. Muuten kadutte. Viimeisen
kerran minä teiltä jotain pyydän.

*Kroll* (katsoo häneen kummastuneena ja panee sitte hattunsa pois). No
niin, neiti West. Olkoon menneeksi sitte. (Ovat hetken hiljaa. Sitte
tulee *Johannes Rosmer* eteisestä.)

*Rosmer* (näkee rehtorin, seisahtuu ovessa). Mitä --! Oletko sinä
täällä?

*Rebekka*. Hän olisi kernaammin karttanut sinua, Rosmer.

*Kroll* (ehdottomasti). Sinua!

*Rebekka*. Niin, herra rehtori. Rosmer ja minä -- me sinuttelemme
toisiamme. Suhteemme toisiimme on johtanut siihen.

*Kroll*. Sitäkö minun piti jäämän tänne kuulemaan?

*Rebekka*. Sekä sitä -- että vielä muutakin.

*Rosmer* (tulee lähemmäksi). Mikä on tarkoitus tänpäiväisellä
käynnilläsi?

*Kroll*. Minä tahdoin kerran vielä hillitä sinua ja voittaa sinut
uudestaan puolellemme.

*Rosmer* (näyttää sormellaan sanomalehteä). Sen jälkeen, mitä tuossa on
luettavana?

*Kroll*. Minä en ole sitä kirjoittanut.

*Rosmer*. Teitkö mitään estääksesi sen ilmaantumista?

*Kroll*. Se olisi ollut rikos sitä asiaa vastaan, jota ajan. Eikä se
muuten ollut minun vallassanikaan.

*Rebekka* (repii sanomalehden palasiksi, rusentaa sen ja heittää uunin
taakse). Kas noin. Nyt se on pois silmistä. Ja olkoon se samoin
mielestäkin. Sillä toiste ei tule enää sellaisia, Rosmer.

*Kroll*. Niin, niin, kun vaan saisitte asiat *sille* kannalle.

*Rebekka*. Tulkaa, ja istukaamme, ystäväni. Kaikin kolmisin. Niin
ilmoitan teille kaikki.

*Rosmer* (istuu ehdottomasti). Mikä sinuun on tullut, Rebekka! Tuo
kammottava tyyneys --. Mitä se on?

*Rebekka*. Se on päätöksen tyyneys. (istuu.) Istukaa tekin, rehtori.
(*rehtori Kroll* istuu sohvaan.)

*Rosmer*. Päätöksen, sanoit. Minkä päätöksen?

*Rebekka*. Minä annan sinulle takaisin, mitä tarvitset, voidaksesi elää.
Sinä olet saava takaisin iloisen viattomuutesi, rakas ystäväni.

*Rosmer*. Mitä tämä on?

*Rebekka*. Minä kerron vaan. Muuta ei tarvita.

*Rosmer*. No!

*Rebekka*. Tultuani tänne Lapista -- tohtori Westin kanssa, -- aukeni
minulle, mielestäni uusi, suuri, avara maailma. Tohtori oli opettanut
minulle yhtä ja toista. Kaikki ne hajanaiset tiedot, jotka minulla
siihen aikaan oli elämästä. (taistellen ja tuskin kuuluvasti). Silloin
--

*Kroll*. Silloin --?

*Rosmer*. Mutta, Rebekka, -- tämänhän minä jo tiedän.

*Rebekka* (hilliten itseänsä). Niin -- niin, -- oikeassa olet. Tämän
sinä kyllä tiedät.

*Kroll* (katsoo kiinteästi Rebekkaan). Ehkä on paras, että minä lähden
pois.

*Rebekka*. Ei, istukaa vaan, hyvä rehtori (Rosmerille). Tarkoitan vaan
*sitä*, näetkös, -- että tahdoin seurata uutta, koittavaa aikaa. Kaikkia
uusia aatteita. -- Kerran kertoi rehtori Kroll minulle, että Ulrik
Brendelillä oli ollut suuri valta sinuun, yhteen aikaan vielä
alaikäisenä ollessasi. Sen olisi mielestäni pitänyt onnistua
minullekkin.

*Rosmer*. Tulitko sinä tänne sala-tarkoituksessa --!

*Rebekka*. Minä tahdoin, että me kaksi yhdessä menisimme eteenpäin
vapaudessa. Aina yhä eteenpäin. -- Mutta sinun ja täydellisen
vapautumisen välillä oli synkkä, ylipääsemätöin muuri.

*Rosmer*. Mitä muuria tarkoitat?

*Rebekka*. Tarkoitan sitä, Rosmer, että sinä et voinut kehkeytyä
vapaaksi muualla, kuin hellässä päivän-paisteessa. Ja täällä sinä
kuihduit ja näivetyit moisen avioliiton pimeydessä.

*Rosmer*. Sinä et vielä koskaan ole puhunut minulle avioliitostani
*tuolla* tavalla.

*Rebekka*. En, sitä en uskaltanut, sillä siten olisin säikyttänyt sinut.

*Kroll* (nyökkää Rosmerille). Kuulitko *sitä*!

*Rebekka* (jatkaa). Mutta minä tiesin kyllä missä sinun pelastuksesi
oli. Ainoa pelastuksesi. Ja sitte minä ryhdyin toimiin.

*Rosmer*. Mitä toimia sinä tarkoitat?

*Kroll*. Tarkoitatteko sillä, että -- --!

*Rebekka*. Niin, Rosmer --. (nousee.) Istu vaan. Te myöskin, rehtori
Kroll. Mutta, kaikki on tuleva ilmi. Sinä, Rosmer, olet viaton. Et sinä,
vaan minä houkuttelin --; tulin houkutelleeksi Beaten harhateille --

*Rosmer* (hypähtää seisomaan). Rebekka!

*Kroll* (ylös sohvalta). -- Harhateille!

*Rebekka*. Niille teille, -- jotka johtivat Myllykoskeen. Nyt sen
tiedätte kumpikin.

*Rosmer* (huumauksissa). Mutta minä en ymmärrä --. Mitä hän sanoo? Minä
en ymmärrä sanakaan --!

*Kroll*. Niin vai, niin. Minä alan ymmärtää.

*Rosmer*. Mutta mitä sinä sitte olet tehnyt! Mitä sinä olet voinut sanoa
hänelle? Eihän ollut mitään sanottavaa. Ei vähääkään.

*Rebekka*. Hän sai tietää, että sinä pyrit vapaaksi kaikista vanhoista
ennakkoluuloista.

*Rosmer*. Niin, mutta sitä minä en vielä siihen aikaan tehnyt.

*Rebekka*. Minä tiesin sen pian tapahtuvan.

*Kroll*. (nyökkää Rosmerille). Ahaa!

*Rosmer*. Entä sitte? Mitä vielä? Nyt tahdon tietää lopunkin.

*Rebekka*. Vähää myöhemmin -- pyysin ja rukoilin häneltä, että saisin
lähteä Rosmersholmasta.

*Rosmer*. Minkä tähden sinä tahdoit lähteä -- silloin?

*Rebekka*. Minä en tahtonut lähteä. Minä tahdoin pysyä täällä, missä
olin. Mutta minä sanoin hänelle, että olisi paras meille kaikille, että
minä ajoissa poistuisin. Minä viittasin hänelle, että jos minä viivyn
täällä kauvemmin, -- niin voisi, -- voisi tapahtua, -- mitä tahansa.

*Rosmer*. Niin sinä siis sanoit ja teit?

*Rebekka*. Niin, Rosmer.

*Rosmer*. Sitä sinä kutsuit toimeen ryhtymiseksi?

*Rebekka* (murtuneella äänellä). Niin, siksi minä sitä kutsuin.

*Rosmer* (vähän perästä). Oletko nyt tunnustanut kaikki, Rebekka?

*Rebekka*. Olen.

*Kroll*. Ette kaikkia.

*Rebekka* (katsoo häneen arasti). Mitä olisi vielä jäljellä?

*Kroll*. Ettekö te lopuksi ilmoittanut Beatelle, että teidän matkanne
muille seuduille oli välttämätöin -- ei ainoastaan paras vaan ihan
välttämätöin Rosmerin ja teidän tähtenne, ja että lähdön täytyi tapahtua
niin pian kuin mahdollista? Noh?

*Rebekka* (hiljaa ja epäselvästi). Ehkä minä sanoin jotain sinnekin
päin.

*Rosmer* (vaipuu akkunan vieressä olevaan nojatuoliin), ja tuollaista
valhe- ja petosverkkoa on hän -- onneton sairas, uskonut. Uskonut ihan
todeksi! Järkähtämättä! (katsoo Rebekkaan.) Eikä hän koskaan maininnut
mitään minulle. Ei koskaan edes viittaamalla! Oh, Rebekka, -- minä näen
kasvoistasi, -- että *sinä* kielsit häntä sitä tekemästä!

*Rebekka*. Hän oli saanut päähänsä, ett'ei hänellä lapsettomana vaimona,
ollut oikeutta olla täällä. Ja sitte hän luuli velvollisuutensa vaativan
häntä tekemään tilaa.

*Rosmer*. Ja sinä -- sinä et tehnyt mitään, saadaksesi häntä siitä
luulosta?

*Rebekka*. En.

*Kroll*. Te ehkä vaan vahvistitte häntä luulossaan? Vastatkaa!

*Rebekka*. Siltä se taisi hänestä tuntua, luulen.

*Rosmer*. Niin, niin, -- ja sinun tahtoasi hän totteli kaikissa. Ja niin
hän teki tilaa. (hypähtää seisomaan.) Kuinka sinä voit -- voit jatkaa
noin kauheata leikkiä!

*Rebekka*. Mielestäni oli valittava toinen kahdesta elämästä, Rosmer.

*Kroll* (kiihkeästi ja mahtavasti). Teillä ei ollut oikeutta ruveta
valitsijaksi.

*Rebekka* (kiivaasti). Luuletteko sitte minun silloin toimineen kylmän,
harkitsevan järjen avulla! Silloin en ollut sellainen kuin nyt, tätä
kertoessani. Ja onhan joka ihmisessä kaksi tahtoa, tiedän mä. Minä
tahdoin Beaten pois. Millä keinoin tahansa. Mutta en kuitenkaan luullut
sen koskaan tapahtuvan. Joka askelta uskaltaessani ja koetellessani,
kuulin mielestäni jonkun äänen sisässäni huutavan: Tähän asti vaan! Ei
askeltakaan enään! -- Enkä kuitenkaan voinut heretä. Minun *täytyi*
koetella hieman vielä. Sanoa vaan yksi ainoa sananen. Ja sitte yksi
lisää -- ja aina vaan sananen lisää. -- Ja sitte se *tapahtui*. -- Niin
sellaiset asiat valmistuvat. (lyhyt vaitiolo).

*Rosmer* (Rebekalle). Miten luulet itsellesi vast'edes käyvän? Tämän
jälkeen?

*Rebekka*. Minulle saa käydä miten tahansa. Ei sillä ole suurin lukua.

*Kroll*. Ei sanaakaan, josta huomaisi katumusta. Ehk'ei se teitä
vaivaakkaan?

*Rebekka* (kylmästi). Anteeksi, herra rehtori, -- se asia ei liikuta
muita kuin minua. Siitä teen vaan tiliä oman itseni kanssa.

*Kroll* (Rosmerille). Ja tuon naisen kanssa sinä elät saman katon alla.
Mitä likeisimmässä suhteessa. (katsoo kuviin seinillä). Ooh -- noita
poissa olevia, -- näkisivät he nyt haudoistaan!

*Rosmer*. Menetkö kaupunkiin?

*Kroll* (ottaa hattunsa). Menen. Mitä pikemmin, sitä parempi.

*Rosmer* (ottaa samoin hattunsa). Sitte tulen minä kanssasi.

*Kroll*. Tuletko! No arvasinhan minä, ett'emme me vielä olleet ihan
menettäneet sinua.

*Rosmer*. Tule nyt, Kroll! Tule! (menevät eteisen kautta, katsomatta
Rebekkaan. Hetken kuluttua menee Rebekka varovasti akkunan luo ja
kurkistaa kasvien välistä ulos.)

*Rebekka* (puhuu puoliääneen itsekseen). Eikä tänäänkään sulun yli.
Yläpuolelta nytkin. Ei pääse koskaan Myllykosken yli. Ei koskaan. (menee
akkunan luota.) Niin -- niin sitte! (menee ja vetää kellonnauhasta.
Vähän ajan perästä tulee *matami Helseth* oikealta.)

*Matami Helseth*. Mikä on, neiti?

*Rebekka*. Matami, olkaa hyvä ja tuottakaa minun matkakirstuni alas
vinniltä.

*Matami Helseth*. Matkakirstunne?

*Rebekka*. Niin, ruskea hylkeennahka-kirstuni, tiedättehän?

*Matami Helseth*. Tiedän toki. Mutta Herra hallitkoon -- aikooko neiti
lähteä matkoille?

*Rebekka*. Niin, nyt minä aijon lähteä matkoille, matami.

*Matami Helseth*. Ja heti tuossa tuokiossa!

*Rebekka*. Niin pian kun olen säälinyt tavarani kokoon.

*Matami Helseth*. No en ole mokomaa ennen kuullut! Mutta tottahan neiti
pian palaa, tiedän mä?

*Rebekka*. En minä palaa enää koskaan.

*Matami Helseth*. Ette koskaan! Mutta miten, Herran nimessä, me sitten
tullaan toimeen täällä Rosmersholmassa, kun neiti on poissa? Ja
pastori-raukallakin oli niin hyvät oltavat.

*Rebekka*. Niin, mutta minä olen tänään ruvennut pelkäämään, matami
Helseth.

*Matami Helseth*. Pelkäämään! 'sus siunatkoon, -- minkä tähden?

*Rebekka*. Luulen nähneeni vilauksen valkeista hevosista.

*Matami Helseth*. Valkeista hevosista. Ihan päiväsydännä.

*Rebekka*. Oo, ne valkeat hevoset, ne liikkuvat täällä Rosmersholmassa
joka aika. (toisella äänellä.) No -- entä matkakirstuni, matami?

*Matami Helseth*. Niin oikein. Matkakirstunne.

(menevät molemmat oikealle.)




NELJÄS NÄYTÖS.


(Arkihuone Rosmersholmassa. On myöhä ilta. Pöydällä palaa lamppu, sen
päällä on varjostin.)

(*Rebekka West* seisoo pöydän edessä, latoen pieniä esineitä
tavaralaukkuun. Hänen hattunsa, päällystakkinsa ja virkkaamansa valkea
villahuivi riippuvat sohvan selkämyksellä.)

(*Matami Helseth* tule oikealta.)

*Matami Helseth* (puhuu matalalla äänellä, näyttäen salaperäiseltä).
Niin, nyt on kaikki kapineet viety ulos, neiti. Ne ovat
keittiökäytävässä.

*Rebekka*. Hyvä. Olette kai sanonut kuskille?

*Matami Helseth*. Olen. Hän kysyy, mihinkä aikaan hänen pitää tulla
vaunuinensa.

*Rebekka*. Luullakseni noin yhdentoista paikoilla. Höyrylaiva lähtee
puoliyön aikaan.

*Matami Helseth* (vähä vitkastellen). Entä pastori sitte? -- Joll'ei hän
tule siksi kotiin?

*Rebekka*. Minä matkustan kuitenkin. Ell'en enää tapaisi häntä, voitte
sanoa, että kirjoitan hänelle. Pitkän kirjeen. Sanokaa niin.

*Matami Helseth*. Niin, -- käyhän se laatuun kirjoituskin. Mutta, neiti
parka, -- minusta teitin pitäisi koittaa puhutella häntä vielä kerran.

*Rebekka*. Ehkä niinkin. Tai ehk'ei sittenkään,

*Matami Helseth*. No ei nyt, -- että minun vielä piti näkemän tällaista,
enpä minä tätä olisi luullut!

*Rebekka*. Mitä te sitte olisitte luullut, matami Helseth?

*Matami Helseth*. No olisin minä toki luullut pastori Rosmeria vähä
enemmän kunnon mieheksi.

*Rebekka*. Kunnon mieheksi?

*Matami Helseth*. Niin totta, niin minä juuri sanon.

*Rebekka*. Mutta, matami hyvä, mitä te sillä tarkoitatte!

*Matami Helseth*. Minä tarkoitan täyttä totta, neiti. Ei hänen vaan
pitäisi *sillä* tavalla suoriutua asiasta.

*Rebekka* (katsoo häneen). Kuulkaapas matami. Sanokaa minulle
rehellisesti ja suoraan -- minkä tähden te luulette minun lähtevän pois?

*Matami Helseth*. Hyvänen aika, se on kai välttämätöntä, neiti. Jaa,
jaa, niin, niin. Mutta minusta ei pastori ole ollenkaan tehnyt
kauniisti. Mortensgårdiakin voi vielä puolustaa. Sillä olihan sen naisen
mies elossa. Eikä he niin päässeet yhteen, vaikka kuinka olisivat
tahtoneet. Mutta pastori, nähkääs, hän on -- hm!

*Rebekka* (vähä hymyillen). Oletteko te voinut luulla tuollaisia asioita
minusta ja pastori Rosmerista?

*Matami Helseth*. En, Jumala varjelkoon. Niin, minä tarkoitan, -- en
ennen kun tänään.

*Rebekka*. Mutta tänään siis --?

*Matami Helseth*. No -- sitte kun ne ihmiset sanovat sanomissa olevan
niin paljon ilkeitä asioita pastorista, niin --.

*Rebekka*. Hahaa!

*Matami Helseth*. Sillä minun mielestäni luulisi semmoisen miehen, joka
kerran menee Mortensgårdin uskoon, kykenevän vaikka ihan mihin tahansa.

*Rebekka*. No niin, taitaa olla niin. Mutta entä minä? Mitä minusta
luulette?

*Matami Helseth*. Hyvänen aika, -- eihän teistä ole suurin sanottavaa.
Ei sitä yksinäisen naisen ole niinkään helppoa pysyä lujana -- arvelen
ma. Kaikkihan me olemme ihmisiä, neiti West.

*Rebekka*. Se on tosi sana, matami. Kaikki me olemme ihmisiä. -- Mitä te
kuuntelette?

*Matami Helseth* (hiljaa). Herra Jesus, -- siellä se tulee suoraa päätä.

*Rebekka* (säpsähtää). Siis kuitenkin --! (päättävästi) No niin. Olkoon
menneeksi!

(*Johannes Rosmer* tulee eteisestä.)

*Rosmer* (näkee matkahankkeet, kääntyy Rebekkaan ja kysyy). Mitä tämä
merkitsee?

*Rebekka*. Minä matkustan pois.

*Rosmer*. Heti?

*Rebekka*. Niin. (matamille.) Siis kello yksitoista.

*Matami Helseth*. Hyvä, neiti. (menee oikialle.)

*Rosmer* (vähä vai'ettuaan). Mihin sinä matkustat, Rebekka?

*Rebekka*. Pohjoiseen päin, höyrylaivalla.

*Rosmer*. Pohjoiseen? Minkä tähden pohjoiseen?

*Rebekka*. Sieltähän minä tulinkin.

*Rosmer*. Mutta eihän sinulla nyt ole siellä mitään tehtävää.

*Rebekka*. Eihän minulla ole mitään tehtävää täälläkään.

*Rosmer*. Mihin sitte aijot ryhtyä?

*Rebekka*. En tiedä. Kunhan vaan saan tästä lopun.

*Rosmer*. Saat lopun?

*Rebekka*. Rosmersholma on murtanut minut.

*Rosmer* (tulee tarkemmaksi). Niinkö sanot?

*Rebekka*. Murtanut minut ihan perinpohjin. -- Minulla oli niin terve ja
uljas tahto, tänne tullessani. Nyt olen joutunut vieraan lain alle. --
Tämän jälkeen en luule uskaltavani ryhtyä enää mihinkään.

*Rosmer*. Minkä tähden et? Minkä lain alle sinä sanot, että olet?

*Rebekka*. Elkäämme puhuko siitä nyt. -- Kuinka sinun ja rehtorin kävi?

*Rosmer*. Me olemme sopineet.

*Rebekka*. Vai niin, sillä se siis päättyi.

*Rosmer*. Hän kokosi luokseen kaikki vanhat ystävämme. He ovat
todistaneet minulle, että ihmismielten jalostajaksi en ollenkaan kelpaa.
Ja se on sitä paitsi niin toivotonta työtä. Minä heitän sen kokonaan.

*Rebekka*. Niin, niin, -- paras kai se mahtaa olla.

*Rosmer*. Sanotko nyt *niin*? Oletko *nyt* *sitä* mieltä?

*Rebekka*. Minä olen tullut siihen mieleen. Näinä parina viime päivänä.

*Rosmer*. Sinä valehtelet, Rebekka.

*Rebekka*. Valehtelen --!

*Rosmer*. Niin, sinä valehtelet. Sinä et ole koskaan uskonut minuun. Et
ole koskaan uskonut minussa olevan miestä viemään sitä asiaa voittoon.

*Rebekka*. Minä olen uskonut, että me kaksi yhdessä saisimme sen
toimeen.

*Rosmer*. Se ei ole totta. Sinä olet uskonut, että itse voisit tehdä
jotain suurta elämässä. Voisit käyttää minua tarkoituksiisi. Luulit
minun kelpaavan sinulle välikappaleeksi. Sitä sinä olet uskonut.

*Rebekka*. Kuule, Rosmer --.

*Rosmer* (istuu raskaasti sohvaan). Oh, elä huoli! Kaikki minä näen
perinpohjin. Minä olen ollut aivan kuin sormikas sinun käsissäsi.

*Rebekka*. Kuule nyt, Rosmer. Puhelkaamme tästä asiasta. Se on oleva
viimeinen kerta. (istuu tuolille sohvan viereen.) Minä arvelin
kirjoittaa sinulle jahka taas olin päässyt sinne pohjoiseen. Mutta
parasta lienee, että saat heti kuulla kaikki.

*Rosmer*. Onko sinulla lisää tunnustettavaa?

*Rebekka*. Suurin asia on sanomatta.

*Rosmer*. Mikä suurin?

*Rebekka*. Se, jota sinä et koskaan ole aavistanut. Se, joka kaikelle
muulle luo sekä valoa että varjoa.

*Rosmer* (pudistaa päätään). Minä en käsitä tätä vähääkään.

*Rebekka*. Se on aivan totta, että minä kerran kudoin juonia päästäkseni
tänne Rosmerholmaan. Arvelin, näet, että täällä kyllä pääsisin valtaan.
Millä tavalla tahansa -- tietysti.

*Rosmer*. Sinulle onnistuikin -- se mitä pyysit.

*Rebekka*. Luulenpa, että minulta olisi onnistunut vaikka mitä -- siihen
aikaan. Sillä silloin minulla vielä oli uljas, vapaa tahtoni. Silloin en
tuntenut arkuutta. En tuntenut suhteita, joiden tähden olisin poikennut
polultani. Mutta silloin heräsi alku siihen, joka on murtanut tahdon
minulta -- ja tehnyt minusta saamattoman koko elämäkseni.

*Rosmer*. Mikä heräsi. Puhu niin, että voin sinua ymmärtää.

*Rebekka*. Silloin minussa heräsi -- tuo hurja, hillitsemätön halu --.
Ooh, Rosmer --!

*Rosmer*. Halu. Sanoit --! Mihin?

*Rebekka*. Sinuun.

*Rosmer* (tahtoo hypähtää seisomaan). Mitä tämä on!

*Rebekka* (hilliten häntä). Pysy vaan istumassa, ystäväni. Nyt saat
kuulla eteen päin.

*Rosmer*. Ja sinä tarkoitat -- että olet rakastanut minua -- tuolla
tavalla!

*Rebekka*. Mielestäni sitä voi kutsua rakkaudeksi, -- siihen aikaan.
Minä pidin sitä rakkautena. Mutta sitä se ei ollut. Se oli niin hurja jo
sanoin, hurja, hillitsemätöin halu.

*Rosmer*. (tukalasti). Rebekka -- istutko sinä todellakin itse siinä --
sinä -- sinä itse, kertomassa tätä!

*Rebekka*. Niin, mitä arvelet, Rosmer!

*Rosmer*. Sellaisesta syystä, -- sellaisen halun vallassa sinä siis --
sinä -- sinä -- ryhdyit *toimeen*, -- niinkuin sitä kutsut.

*Rebekka*. Se tarttui minuun, kuin meren rannikoilla myrsky. Sellainen
myrsky, jota meillä on talvisaikaan siellä pohjan puolessa. Se tempaa
mukaansa, -- kantaa pyörteessään kauvaksi, -- mihin tahansa. Turha on
ponnistella vastaan.

*Rosmer*. Ja onnettoman Beaten se riuhtasi Myllykoskeen.

*Rebekka*. Niin, sillä siihen aikaan Beate ja minä taistelimme
keskenämme kuin kaksi hukkuvaa veneen kölillä.

*Rosmer*. Sinä olit ehdottomasti voimakkain Rosmersholmassa.
Voimakkaampi kuin Beate ja minä yhteensä.

*Rebekka*. Minä tunsin sinut tarpeeksi, tietääkseni, että joka tie oli
suljettu luoksesi, siksi kunnes olit päässyt vapaaksi sekä suhteistasi
että -- mielipiteistäsi.

*Rosmer*. Minä en käsitä sinua, Rebekka. Sinä -- sinä itse, -- koko
sinun käytöksesi on minulle selittämätöin arvoitus. Nythän minä olen
vapaa -- sekä mielipiteistäni että suhteistani. Nyt olet saavuttanut
alkuperäisen päämaalisi. Ja kuitenkin --!

*Rebekka*. En ole vielä milloinkaan ollut niin kaukana päämaalistani
kuin nyt.

*Rosmer*. -- ja kuitenkin -- sanon -- kun eilen kysyin sinulta -- pyysin
sinua: rupea vaimokseni, -- silloin sinä huudahdit aivan kuin kauhulla,
ett'et koskaan sitä tee.

*Rebekka*. Silloin minä huusin epätoivosta.

*Rosmer*. Minkä tähden?

*Rebekka*. Sen tähden että Rosmersholma on lamannut minut. Täällä minun
oma, uljas tahtoni on tukahutettu. Murrettu! Se aika on ollut ja mennyt,
jolloin minulla oli rohkeutta uskaltamaan mitä tahansa. Minä olen
menettänyt toimintakykyni, Rosmer.

*Rosmer*. Sano minulle, kuinka se on tapahtunut.

*Rebekka*. Se on lähtenyt yhdys-elämästä sinun kanssasi!

*Rosmer*. Mutta kuinka? Kuinka?

*Rebekka*. Jäätyäni tänne kahden kanssasi, -- ja sitte kun sinä olit
muuttunut oikeaksi itseksesi --

*Rosmer*. Niin niin?

*Rebekka*. -- sillä sinä et ollut täydellisesti oma itsesi, niin kauan
kuin Beate eli --

*Rosmer*. Paha kyllä, sinä olet aivan oikeassa.

*Rebekka*. Mutta kun sitte sain elää täällä kanssasi -- hiljaisuudessa
-- yksinäisyydessä, -- kun annoit minulle ehdottomasti kaikki
ajatuksesi, -- joka mielialan vivahduksen, niin vienona ja puhtaana,
kuin ne tunsit, *silloin* minussa tapahtui se suuri muutos. Vähitellen
-- tietysti. Melkein huomaamatta -- mutta lopuksi niin valtavasti. Ihan
perin pohjin.

*Rosmer*. Mitä se oikein on Rebekka!

*Rebekka*. Kaikki muu, -- tuo inhottava, aistillinen halu, erosi minusta
kauvaksi, kauvaksi pois. Kaikki kiihkeät intohimot vaipuivat vienoon
rauhaan. Mieleeni laskeutui tyyneys, -- hiljaisuus sellainen kuin
lintujen *lepokallioille* sydän-yön auringon aikana siellä pohjoisessa
-- -- --.

*Rosmer*. Puhu enemmän siitä. Kaikki mitä tiedät.

*Rebekka*. Ei ole enää suurin sanottavaa. *Se* vaan on enää kertomatta,
että silloin minussa heräsi rakkaus. Suuri, vaatimatoin rakkaus, joka
tyytyy yhdys-elämään, sellaiseen, kuin on vallinnut meidän kahden
välillämme.

*Rosmer*. Oi, olisi minulla edes ollut pienikin aavistus tästä.

*Rebekka*. Paras on, niin kuin on. Eilen -- kun kysyit minulta, tahdonko
ruveta vaimoksesi -- silloin minä riemuitsin --

*Rosmer*. Niin riemuitsithan sinä, Rebekka! Siltä minustakin näytti.

*Rebekka*. Niin, minä riemuitsin hetkisen. Unohdin itseni silloin.
Muinoinen reipas tahtoni pyrki taas vapautumaan. Mutta nyt sillä ei ole
enää voimaa -- ei pidemmältä.

*Rosmer*. Miten sinä selität muutoksen, joka sinussa on tapahtunut?

*Rebekka*. Rosmer-suvun näkökanta elämästä -- tai ainakin *sinun*
näkökantasi on turmellut minun tahtoni!

*Rosmer*. Turmellut?

*Rebekka*. Niin, tehnyt sen sairaaksi. Sitonut sen sellaisten lakien
alaiseksi, joilla ennen ei ollut arvoa silmissäni. Yhdys-elämä sinun
kanssasi -- on jalostanut minun mieleni --

*Rosmer*. Ooh, voisin vaan luottaa siihen!

*Rebekka*. Voit lujasti luottaa siihen. Rosmer-suvun näkökanta jalostaa.
Mutta: -- (pudistaa päätään.) mutta -- mutta --

*Rosmer*. Mutta? -- Mitä?

*Rebekka*. -- mutta se murhaa onnen.

*Rosmer*. Niinkö sanot, Rebekka?

*Rebekka*. Ainakin minulta.

*Rosmer*. Niin, mutta oletko ihan varma *siitä*. Jos nyt taas kysyisin
sinulta --? Pyytäisin sinua niin hartaasti --

*Rebekka*. Ystäväni -- elä koskaan enää puhu siitä! Se on mahdotonta!
Niin, -- sillä, Rosmer, tiedä, että minulla on entisyydessäni jotakin --

*Rosmer*. Enemmänkin kuin mitä ennen olet kertonut?

*Rebekka*. Niin. Enemmän ja jotain muuta.

*Rosmer* (heikosti hymyillen). Eikö se ole kummallista, Rebekka?
Ajatteles, sielussani on silloin tällöin hämärtänyt aavistus siitä.

*Rebekka*. Onko? Ja sentään --? Kuitenkin sinä --?

*Rosmer*. Minä en koskaan uskonut sitä. Leikin sillä vaan -- noin
ajatuksissani -- ymmärräthän.

*Rebekka*. Jos vaadit, niin kerron sinulle nyt heti senkin.

*Rosmer* (kieltäen). Ei, ei! Minä en tahdo kuulla sanaakaan. Mitä se
lieneekin -- niin minä voin unhoittaa kaikki.

*Rebekka*. Mutta minä en voi.

*Rosmer*. Oo, Rebekka!

*Rebekka*. Niin, Rosmer, -- *se* se juuri on kauheata, että nyt, kun
elämän onnea tarjotaan minulle täysin mitoin, -- nyt olen muuttunut
sellaiseksi, että oma entisyyteni salpaa minulta onnen.

*Rosmer*. Entisyytesi on kuollut, Rebekka. Sillä ei ole enää valtaa
sinuun, -- ei minkäänlaista yhteyttä kanssasi, -- semmoisena kuin nyt
olet.

*Rebekka*. Ei, ystäväni, nuo ovat vaan puhetapoja. Entä viattomuus
sitte? Mistä minä *sen* otan.

*Rosmer* (raskaasti). Niin, niin -- viattomuus.

*Rebekka*. Viattomuus, niin. Siinä on onni ja riemu. *Se* oppihan sinun
piti tehdä eläväksi kaikissa noissa tulevissa, iloisissa
aatelis-ihmisissä --.

*Rosmer*, Oi, elä muistuta minua siitä. Se oli vaan epäselvä unelma,
Rebekka. Hätäilty tuuma, johon en itsekkään enää usko. Ihmisiä ei voida
jalostaa ulkoa päin.

*Rebekka* (hiljaa). Eikö hiljaisella rakkaudellakaan, eikö?

*Rosmer* (miettien). Niin, -- *siinähän* se suuri juuri olisi. Elämän
ihanin onni mielestäni, melkein. -- Jos niin on -- (kiemurtelee
tuskissaan). Mutta kuinka minä saan selville sen kysymyksen? Pääsen sen
perille.

*Rebekka*. Etkö sinä usko minua?

*Rosmer*. Voi Rebekka! Kuinka minä voin täydellisesti uskoa sinua?
Sinua, joka täällä olet salannut ja peitellyt niin sanomattoman paljon!
Nyt kerrot taas minulle jotain uutta. Onko sillä joku salatarkoitus, --
niin sano se suoraan, tai tahdotko ehkä voittaa sillä jotain. Teenhän
minä niin mielelläni hyväksesi kaikki, mitä vaan voin.

*Rebekka* (väännellen käsiään). Voi tuota murhaavaa epäluuloa, Rosmer --
Rosmer!

*Rosmer*. Niin, eikö tämä ole kauheata, mutta minä en voi sitä auttaa,
minä en koskaan enää pääse epäluulosta. Minä en koskaan voi varmasti
tietää, oletko minun täydellisesti, puhtaassa rakkaudessa?

*Rebekka*. Mutta eikö sielusi sisimmässä sitte ole mitään, joka
todistaisi, että minussa on tapahtunut muutos! Ja että muutos on
tapahtunut sinun, -- ainoastaan sinun kauttasi!

*Rosmer*. Ooh -- ininä en enää usko, että kykenen muuttamaan ihmisiä.
Minä en usko enää itseeni missään asiassa. Minä en usko itseeni enkä
sinuun.

*Rebekka*. Kuinka sitte luulet voivasi elää?

*Rosmer*. Niin, sitä en itsekkään ymmärrä. Minä en käsitä sitä. Minä en
luule että voinkaan. -- Enkä minä tiedä mitään asiaa koko maailmassa,
jonka hyväksi kannattaisikaan elää.

*Rebekka*. Elämässä, -- siinä on uudistusvoimaa. Luottakaamme siihen.
Aikanamme siitä kyllä suoriumme.

*Rosmer* (hypähtää levottomana seisomaan). Anna minulle sitte
luottamukseni takaisin! Luottamukseni *sinuun*, Rebekka! Luottamukseni
rakkauteesi! Todistuksia! Todistuksia minä tahdon!

*Rebekka*. Todistuksia? Mistä minä voin antaa sinulle todistuksia.

*Rosmer*. Sinun täytyy. (menee lattian poikki.) Minä en kestä tätä
autiota, -- tätä kauheata tyhjyyttä, -- tätä -- tätä --.

*Rebekka*. (eteisen oveen kolkutetaan kovasti. Rebekka hypähtää
seisomaan.) Ah, kuuletko?

(Ovi aukenee. *Ulrik Brendel* tulee sisään, hänellä on kiillotettu paita
päällä, musta takki ja hyvät saappaat, joiden varret ovat vedetyt
housujen päälle, muuten samassa puvussa kuin edellisellä kerrallakin,
näyttää ränsistyneeltä.)

*Rosmer*. Tekö siellä olette, herra Brendel.

*Brendel*. Johannes poikani, -- minä sanon sinulle hyvästi.

*Rosmer*. Minne aijotte näin myöhään?

*Brendel*. Alas mäkeä.

*Rosmer*. Kuinka?

*Brendel*. Nyt menen kotipuoleen, kallis oppilaani. Olen alkanut kaivata
sitä suurta olemattomuutta.

*Rosmer*. Teille on tapahtunut jotain, herra Brendel! Mitä se on?

*Brendel*. Vai huomaat sinä muutoksen? Niin, onhan se luonnollistakin.
Kun viimeksi johdin askeleeni tähän saliin, -- silloin seisoin edessäsi
äveriäänä miehenä ja taputtelin tyytyväisenä povitaskuani.

*Rosmer*. Vai niin! Minä en oikein ymmärrä --

*Brendel*. Mutta tällaisena kuin tänä yönä näette minut, olen minä
hävinnyt kuningas palaneen linnani tuhkakasalla.

*Rosmer*. Jos *minä* voin auttaa teitä jollain --

*Brendel*. Sinä olet saanut säilymään lapsen sydämmesi. Liikeneekö
sinulta pieni laina minulle?

*Rosmer*. Kyllä, kyllä, hyvin kernaasti.

*Brendel*. Anna sitte minulle yksi ihanne, tahi pari!

*Rosmer*. Mitä te sanotte!

*Brendel*. Pari kulunutta ihannetta; sillä teet hyvän työn. Sillä nyt
minä olen köyhä, poikaseni. Typityhjä.

*Rebekka*. Ettekö tullut pitäneeksi esitelmäänne?

*Brendel*. En, hurmaava neito. Mitä arvelette! Juuri kun juhlallisesti
asetun tyhjentämään runsauden sarvea, niin keksin katkeruudekseni, että
olenkin konkurssitilassa.

*Rebekka*. Entä kaikki teidän kirjoittamattomat teoksenne?

*Brendel*. Viisikolmatta vuotta olen minä istunut, kuin saituri istuu
lukitun raha-arkkunsa kannella. Eilen, -- kun kimmahutin kannen auki,
tuodakseni ilmoille aarteeni, niin siellä ei ollutkaan mitään. Ajan
hammas on kuluttanut sen tomuksi. Koko komeus rauvennut tyhjiin.

*Rosmer*. Mutta oletteko siitä nyt niin ihan varma?

*Brendel*. Ei ole epäilystäkään ystäväni. Presidentti on antanut minulle
siitä täyden vakuuden.

*Rosmer*. Presidentti?

*Brendel*. No, niin, -- hänen ylhäisyytensä sitte. Ganz nach Belieben.

*Rosmer*. Niin, mutta ketä te tarkoitatte?

*Brendel*. Peder Mortensgårdia tietysti.

*Rosmer*. Mitä!

*Brendel* (salaperäisesti.) Hys, hys! Peder Mortensgård on tulevaisuuden
päällikkö ja herra. Milloinkaan en ole vielä seisonut mahtavamman miehen
silmien edessä. Peder Mortensgårdilla on kaikkivaltaisuuden kyky. Hän
voi tehdä kaikki mitä tahtoo.

*Rosmer*. Oo, elkää uskoko sitä.

*Brendel*. Voi kun voikin, poikani. Peder Mortensgård ei koskaan tahdo
enempää kuin voi. Peder Mortensgård kykenee elämää elämätänsä ilman
ihanteita ja siinä, näetkös, -- näetkös siinä juuri on voiton suuri
salaisuus. Se on kaiken viisauden summa. Sanottu!

*Rosmer*. (puoliääneen.) Nyt huomaan, että menette täältä köyhempänä
kuin tulitte.

*Brendel*. Bien! Ota siis esimerkkiä vanhasta opettajastasi. Pyhi pois
kaikki, mitä hän täällä päähäsi penäsi. Elä rakenna huonettasi
juoksevalle hiekalle. Ja katso eteesi ja koittele, -- ja koettele ennen
kuin rakennat tälle viehättävälle olennolle, joka täällä sulostuttaa
elämätäsi.

*Rebekka*. Minuako tarkoitatte?

*Brendel*. Niin, hurmaava merenneito.

*Rebekka*. Miksei minulle voisi rakentaa?

*Brendel* (astuu askeleen lähemmäksi.) Minulle on kerrottu, että
entisellä oppilaallani on elämän tehtävä vietävä voittoon.

*Rebekka*. No niin --?

*Brendel*. Hän voittaa varmaan. Mutta -- huomatkaa, -- yhdellä
välttämättömällä ehdolla.

*Rebekka*. Millä ehdolla?

*Brendel* (tarttuu häntä kohteliaasti ranteesen). Että se nainen, joka
häntä rakastaa, menee iloisena keittiöön ja lyö poikki hienon
ruusunpunaisen pikkusormensa, -- tästä, -- tästä, keskinivelen kohdalta.
Toiseksi, että mainittu rakastettava nainen -- myöskin iloisesti --
leikkaa pois verrattoman siron vasemman korvansa. (Päästää hänen kätensä
ja kääntyy Rosmeriin.) Hyvästi, voittava Johannekseni!

*Rosmer*. Lähdettekö nyt yön pimeyteen?

*Rosmer*. Yön pimeys on paras. Rauha olkoon teille. (Menee. Hetken
äänettömyys huoneessa.)

*Rebekka* (hengittää raskaasti). Ooh, kuinka täällä on tukalaa ja
raskasta! (menee akkunan luo, avaa sen ja jää sen eteen seisomaan.)

*Rosmer* (istuu uunin luona olevaan nojatuoliin). Se lienee sittekin
parasta, Rebekka. Minä huomaan sen. Sinun on matkustaminen.

*Rebekka*. Niin, minä en tiedä muuta keinoa.

*Rosmer*. Käyttäkäämme siis hyväksemme viimeistä hetkeä. Tule tänne ja
istu tuohon viereeni.

*Rebekka* (menee ja istuu sohvaan). Mitä tahdot, Rosmer?

*Rosmer*. Ensiksi sanon sinulle sen, ett'ei sinun tarvitse huolehtia
tulevaisuudestasi.

*Rebekka* (hymyilee). Hm. *Minun* tulevaisuuteni.

*Rosmer*. Minä olen sovittanut asiat kaikkien mahdollisuuksien varalle.
Jo aikoja sitte. Mitä tahansa tapahtuisikin, niin on sinusta pidetty
huolta.

*Rebekka*. Sekin vielä, rakas Rosmer.

*Rosmer*. Olisihan sinun pitänyt arvatakin se.

*Rebekka*. Aikoja on siitä kulunut, kun minä viimeksi ajattelin moisia
asioita.

*Rosmer*. Niin, niin, -- sinä arvelit kai, ett'ei meidän välimme koskaan
voisi muuttua toisellaiseksi, kuin se oli.

*Rebekka*. Niin, niin luulin.

*Rosmer*. Samoin luulin minäkin. Mutta jos minä kuolisin --.

*Rebekka*. O, Rosmer -- sinä elät kauvemmin kuin minä.

*Rosmer*. Kurja henkeni lienee sentään omassa vallassani, saan kai sille
tehdä, mitä tahdon.

*Rebekka*. Mitä sillä tarkoitat! Ethän vaan ajattele --.

*Rosmer*. Olisiko se sinusta niin kummallista? Kärsittyäni näin nolon,
surkean tappion! Minä, jonka piti viedä elämäntyöni voittoon --. Ja nyt
olen paennut, jättänyt kaikki, -- ennen -- kuin taistelu oli edes oikein
alkanutkaan.

*Rebekka*. Ala taistelu uudestaan, Rosmer! Koeta vaan, -- niin saat
nähdä, että voitat. Sinä olet jalostava satojen, -- tuhansien mielet.
Koeta vaan!

*Rosmer*. Voi, Rebekka -- minäkö, joka en itse luota omaan tehtävääni.

*Rebekka*. Mutta onhan sinun tehtäväsi jo kestänyt koetuksensa. *Yhden*
ihmisen olet ainakin jalostuttanut. Minut, koko elinijäkseni.

*Rosmer*. Niin, -- kun voisin uskoa sanojasi.

*Rebekka* (vääntelee käsiään). No, mutta, Rosmer, -- etkö tiedä mitään,
-- etkö mitään, joka saisi sinut uskomaan sitä?

*Rosmer* (säpsähtää, aivan kuin kammosta). Elä tutki sitä tarkemmin! Elä
tutki, Rebekka! Ei sanaakaan enää!

*Rebekka*. Ei, juuri se asia on tutkittava. Tiedätkö mitään keinoa, joka
tukahuttaisi epäluulosi? *Minä* en tiedä ainoatakaan.

*Rosmer*. Paras sinulle ett'et tiedä. Paras meille kummallekkin.

*Rebekka*. Ei, ei ei, -- tähän minä en tyydy! Jos tiedät keinon, millä
voin puhdistaa itseni silmissäsi, vaadin minä oikeutenani, että sanot
sen.

*Rosmer* (ikäänkuin ehdottomasti, vasten tahtoansa pakotettuna). No,
olkoon menneeksi! Sanoit, että suuri rakkaus on sinussa. Että mielesi on
jalostunut minun kauttani. Onko niin? Oletko tehnyt tarkat laskut?
Koettelemmeko tulostasi? Mitä?

*Rebekka*. Siihen olen valmis.

*Rosmer*. Koska tahansa?

*Rebekka*. Koska tahansa. Mitä pikemmin, sitä parempi.

*Rosmer*. Näytä minulle sitte Rebekka, -- uskallatko, -- minun tähteni,
-- vielä tänä iltana --. (keskeyttää.) Oi, ei, ei, ei!

*Rebekka*. Kyllä, Rosmer! Kyllä kyllä! Sano se niin saat nähdä.

*Rosmer*. Onko sinulla rohkeutta, -- onko sinulla lujuutta, --
iloisesti, niin kuin Ulrik Brendel sanoi, -- minun tähteni, nyt tänä
yönä, -- iloisesti, -- mennä samaa tietä kuin Beate meni?

*Rebekka* (nousee hitaasti sohvalta ja lausuu melkein mykistyneenä).
Rosmer --!

*Rosmer*. Niin, -- se kysymys ei jätä minua rauhaan -- sinun
lähdettyäsi. Joka hetki päivästä on se minua kiusaava. Oo -- mielestäni
näen sinut ilmi-elävänä edessäni. Sinä seisot sululla. Ihan keskellä
sulkua. Nyt kumarrut käsipuiden yli! Vaivut pyörteesen, alas putousta
kohden! Ei! Sinä horjut. Et uskallakkaan -- mitä hän uskalsi.

*Rebekka*. Mutta jos minulla olisi rohkeutta siihen? Ja iloinen tahto?
Mitä sitte?

*Rosmer*. Sittehän minun täytyisi uskoa sinua. Täytyisi minun sitte kai
saada takaisin uskoni elämäni tehtävään. Uskoa kykyni jalostavan
ihmismieliä. Uskoa ihmismielten jalostumiseen.

*Rebekka*. (ottaa valkean huivinsa, kietoo sen päänsä ympäri ja sanoo
maltillisesti). Sinä olet saava takaisin uskosi.

*Rosmer*. Onko sinulla rohkeutta ja tahtoa -- siihen, Rebekka?

*Rebekka*. Sen saat nähdä huomenna, -- tai myöhemmin, jahka saavat minut
ylös.

*Rosmer* (tarttuu otsaansa). Siinä on kammottava viehätys --!

*Rebekka*. Sillä minä en tahtoisi jäädä veteen. En kauvemmaksi aikaa
kuin välttämättömästi tarvitsee. Pidettäköön huoli siitä, että ruumiini
löydetään.

*Rosmer* (hypähtää ylös). Mutta tämähän -- tämähän on hulluutta.
Matkusta, -- tai jää! Minä uskon sinua tälläkin kertaa pelkän sanasi
nojalla.

*Rebekka*. Puhetapoja, Rosmer. Pois nyt heikkous ja arkaileminen! Kuinka
sinä tämän jälkeen voisit uskoa minua pelkkien sanojen nojalla?

*Rosmer*. Mutta minä en tahdo nähdä sinun tappiotasi, Rebekka.

*Rebekka*. Siitä ei tule tappiota.

*Rosmer*. Tulee kyllä. Ei sinulla ole koskaan lujuutta mennä Beaten
tietä.

*Rebekka*. Etkö luule olevan?

*Rosmer*. En koskaan. Sinä et ole Beaten tapainen. Sinä et ole
tuskaantuneen näkökannan alainen.

*Rebekka*. Mutta minä olen Rosmersholman näkökannan alainen. -- Nyt
minun tulee sovittaa, mitä olen rikkonut.

*Rosmer* (katsoo häneen kiinteästi). Onko *se* nyt kantasi!

*Rebekka*. On.

*Rosmer*. Hyvä. Sitte olen minä meidän vapautuneen näkökantamme alainen.
Ei ole kukaan meidän tuomarimme. Ja siksi saamme itse istua oikeutta.

*Rebekka* (käsittää väärin hänen tarkoituksensa). Sekin vielä. Vielä
sekin. Minun kuolemani vapauttaa kaikista paraimman sinussa.

*Rosmer*. Ooh, minussa ei ole enään mitään vapauttamista.

*Rebekka*. On kyllä. Mutta minä -- minä olisin tästä lähin aivan kuin
vesihirviö, vaan estelemässä ja pidättelemässä laivaa, jolla sinä
riennät eteenpäin. Minun pitää mennä mereen. Tai jäisinkö tänne kitumaan
ehkäistyä elämää. Miettimään ja suremaan onnea, jonka entisyyteni salpaa
minulta? Paras on minun päästä pois, Rosmer.

*Rosmer*. Jos sinä menet -- tulen minä kanssasi.

*Rebekka*. (hymyilee melkein huomaamattomasti, katsoo häneen ja sanoo).
Niin, tule -- tule todistajaksi --

*Rosmer*. Minä tulen sinun kanssasi, minä sanon.

*Rebekka*. Sululle asti, niin. Sen päälle sinä et koskaan rohkene astua.

*Rosmer*. Oletko huomannut sen?

*Rebekka* (raskaasti ja murtuneella äänellä). Olen. -- Se juuri teki
minun rakkauteni toivottomaksi.

*Rosmer*. Rebekka, -- nyt lasken käteni pääsi päälle. (tekee niin.) Ja
otan sinut oikeana vaimonani aviopuolisokseni.

*Rebekka* (tarttuu hänen käsiinsä ja kumartaa päänsä hänen rinnoilleen).
Kiitos, Rosmer. (päästää hänet.) Ja nyt menen minä -- iloisena.

*Rosmer*. Miehen ja vaimon tulee seurata toisiansa.

*Rebekka*. Sululle asti vaan, Rosmer.

*Rosmer*. Sen päälle myöskin. Niin pitkälle kuin sinäkin menet -- tulen
sinun kanssasi. Sillä nyt minä uskallan.

*Rebekka*. Tiedätkö ihan varmaan, että se tie on sinulle paras?

*Rosmer*. Minä tiedän, että se on ainoa.

*Rebekka*. Mutta jos erehdyt? Jos tämä onkin vaan hairahdus? Joku
Rosmersholman valkeista hevosista.

*Rosmer*. Voi olla. Sillä niistä me emme pääse tässä talossa.

*Rebekka*. Jää siis, Rosmer!

*Rosmer*. Miehen tulee seurata vaimoansa, samoin kuin vaimon miestään.

*Rebekka*. Niin, sano minulle *se* ensin. Seuraatko sinä minua? Tai
minäkö seuraan sinua?

*Rosmer*. Sitä emme koskaan saa harkituksi.

*Rebekka*. Minä tahtoisin sentään mielelläni tietää sen.

*Rosmer*. Me seuraamme toinen toistamme. Minä sinua ja sinä minua.

*Rebekka*. Niin minäkin melkein luulen.

*Rosmer*. Sillä nyt me kaksi olemme *yksi*.

*Rebekka*. Niin. Nyt me olemme yksi. Tule! Niin menemme iloisina.
(menevät käsi kädessä eteisen kautta ja kääntyvät vasemmalle. Ovi jää
auki.)

(Huone on hetken tyhjä. *Matami Helseth* raottaa oikeanpuolista ovea.)

*Matami Helseth*. Neiti, -- vaunut ovat -- (katsoo ympärilleen.) Ei
ketään? Yhdessä ulkona tähän aikaan? No, entä -- sen minä sanon --! Hm!
(menee eteiseen, katselee ympärilleen, tulee takaisin jälleen.) Ei
penkilläkään. Ei nyt, ei, (menee akkunan luoja katsoo ulos). 'sus
siunaa! Tuo Valkonen *tuolla* --! Siellähän ne, toden totta, seisovat
kumpikin sululla! Varjelkoon, niitä syntisiä ihmisparkoja! Eivätkös
seiso ihan sylitysten! (huutaa kovaa.) Ooh -- kaiteen yli -- kumpikin!
-- Koskeen. Apua! Apua! (vapisee polvistaan, pitelee tuolista kiinni ja
saa tuskin sanotuksi:) Ei. Apu on turha. -- Rouva vainaa vei ne.







*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ROSMERSHOLMA: NELINÄYTÖKSINEN NÄYTELMÄ ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.