The Project Gutenberg eBook of Uotilan isäntä: Rikosjuttu Suomesta, by Emil Fredrik Nervander

Ensimmäisen kerran julkaissut
K. E. Holm 1870.
Digitalisoitu vuonna 1906
ilmestyneestä toisesta painoksesta.

ESIPUHE TOISEEN PAINOKSEEN.

Tähän kertomukseen on aiheen antanut eräs synkkä tapahtuma, joka tapahtui kuudettakymmentä vuotta sitten Etelä-Suomessa ja jonka pääpiirteet sittemmin tämän kirjan tekijälle suullisesti esitettiin. Kertomus syntyi ruotsiksi, mutta julkaistiin ensiksi suomeksi v. 1869, joihin aikoihin salanimenä käytin unkarinkielistä sanaa: *Emlékyl*, joka suomeksi merkitsee: muistoksi.

Suomennoksen toimitti hyväntahtoisesti eräs ystäväni. Sen tunnustivat meidän silloiset parhaimmat kielentuntijamme kuuluvaksi etevimpien teosten joukkoon, mitkä silloisella suomenkielen kehityskannalla voitiin aikaansaada. Kielen puhtaus, sujuvuus ja rikkaus hankkivat tälle pienelle kertomukselle sen kunnian, että sitä ruvettiin käyttämään suomenkielen opinnoissa Unkarin pääkaupungin yliopistossa. — "Uotilan isännän" osaksi on tullut sekin etu, että Kansanvalistusseura v. 1883 suositti sitä maamme kansankirjastoihin sopivana luettavana otettavaksi.

Tästä jo aikoja sitten loppuun myydystä kertomuksesta ilmestyy nyt uusi painos, jonka kieliasua ensimäisen painoksen suomentaja on korjaillut suomenkielen nykyisen kehityskannan vaatimusten mukaan. Minun velvollisuuteni on nyt julkilausua sulimman kiitokseni tälle nuoruuteni ystävälle, joka, suomentamalla "Uotilan isännän" sekä "Honkain tarinat" nimiset kuvaelmani, oli ensimäinen "sillanrakentaja", joka minun saattoi suomenkielisen kirjallisuuden alueelle.

Uotilaksi nimitetään erästä yksinäistä taloa lähellä valta-maantietä kaukana ylämaassa. Entisinä aikoina talo oli ollut herraskartanona, mutta kertomuksemme aikana eli joku kymmenkunta vuotta takaperin sitä hallitsi muuan sangen varakas ja arvossa pidetty talonpoika.

Maantien puolelta tuota vanhanaikaista, punaiseksi maalattua, kahdenkertaista rakennusta ympäröitsi tiheät, ei kuitenkaan järin korkeat männyt ja kuuset, joitten välitse oli suora maantielle johdattava tie laitettu. Tällä taholla olivat pirtin ikkunat, sekä moniaat aitat, jotka seisoivat ruohokentän ympärillä päärakennuksen edustalla. Vastaisella puolella oli tarharakennukset ja niiden alla talon avarat vainiot, joidenka takaa havumetsä kohosi synkkänä ja jylhänä. Tämän metsän halki kävi tie Uotilasta muutamille taloon kuuluville salopelloille, jotka olivat puolen peninkulman päässä siitä.

Nykyinen isäntäväki käytti ainoastaan alikertaa. Ylikerta oli aivan tyhjänä. Autiolta ja hiljaiselta tuntui usein suuressa talossa, sillä paitsi palkollisia siinä ei ollut monta asukasta. Uotilan isäntä, kolmekymmen-vuotias Lauri, oli perinyt talon isältänsä, joka kuoli kun poika vastikään oli täyttänyt kaksikymmentä vuotta. Joku vuosi myöhemmin kuoli häneltä äitikin, jonka tähden Lauri päätti hankkia suurelle talolle vireän ja toimeliaan emännän. Vähän aikaa sen jälkeen toi hän talonpojantyttären naapuripitäjästä vaimoksensa Uotilaan.

Tässä olivat he nyt eläneet kahdeksan vuotta hiljaa ja rauhaisesti. Niin kuin usein tapahtuu, eivät hekään olleet avioliittoon ruvenneet keskinäisestä rakkaudesta, vaan ulkonaisten ja satunnaisten asianhaarain vaikutuksesta. Mutta kun olivat tottuneet joka päivä olemaan yhdessä, kun aina täytyi jakaa toistensa huolet, myötä- ja vastoinkäymiset, kun arvossa pitivät toistensa oikeimmiten hyvää ja rehellistä luonnetta, olivat he hyvin pian likeisesti yhdistyneet toisiinsa, ja hellä ja ystävällinen väli oli heidän kesken syntynyt.

Emäntä, nyt kuusikolmatta-vuotias Leena oli alati työssä, osottaen palkollisille reipasta esimerkkiä. Ensimäisenä aamusilla ja viimeisenä iltasilla askaroitsi hän tuvassa, ja häntä pidettiinkin sen vuoksi syystä pitäjässä perheen-emännän esikuvana. Hänen karjansa oli parhaimmassa kunnossa. Ei pappilakaan lähettänyt niin kiiltäviä ja uhkeita lehmiä laitumelle kuin ne olivat, jotka joka aamu sorkottelivat Uotilan kujaa, ja tasaisempia kankaita sai etsiä kaukaa, kuin ne olivat, joita valkaistiin tämän kelpo talon nurmilla. Ahkerasta työstä oli hän tosin jotenkin aikaisin vanhentunut, ja mitä vähän kauneutta luonto oli hänelle nuoruudessa suonut, se oli jo aikaa kadonnut. Sen sijaan oli astunut tyven, vaikka vähän kylmäkiskoinen ja jäykkä ilme, joka ei koskaan jättänyt yksivakaisia kasvoja.

Kun näki hänen ja Laurin rinnatusten, kun he sunnuntaisin pyhävaatteissa ja komeissa kiesissään ajoivat kirkkoon, olisi luullut Lauria Leenan pojaksi, niin hilpeältä ja nuorelta näytti hän. Isän eläessä Lauri ei ollut suuresti huolinut työnteosta, vaan enimmiten noudattanut iloista mieltänsä ja seudun nuorison kanssa huvitellut, kun vain niin sovistui. Hän kävi rikkaan miehen pojasta, ja kauniiseen ja pulskaan poikaan oli moni pitäjän tytöistä luonut lempeitä silmäyksiä, kun hän teikaroitsi kirkonmäellä tai otti osaa kylän tanssihuvituksiin. Lauri puoleltaan ei näyttänyt suosivan toista enemmän kuin toistakaan, vaan laski rohkeasti leikkiänsä kaikkien kauniitten neitosten kanssa, ja kun hän viimein aikoi naimiseen, valitsi hän omaksensa naapuripitäjästä tytön, jota tuskin kukaan oli huomannut, eikä suinkaan erittäin kaunista. Tämä oli kyllä ensi alussa saattanut Uotilan uudelle emännälle vähän pitäjäläisten nurjuutta, mutta kateus unohtui pian, ja kaikki yhtyivät kiittämään hänen vilpasta ja kunnollista olentoansa. Vaan Lauri oli isänsä kuoltua suuresti muuttunut. Näytti kuin hänestä olisi toinen ihminen tullut, kun tiesi että hänen yksin tuli vastata talon hoidosta. Yhtäkkiä loppui häneltä sen tähden juoksu kylissä, ja emännän taloon hankittuansa kääntyi hän koko luonnoltansa niin totiseksi ja vakavaksi, ettei sitä olisi hänestä uskonutkaan, kun otti huomioon hänen nuoruutensa.

Ne, jotka tarkemmin tunsivat Uotilan isäntäväen, puhuivatkin paljon siitä, kuinka nämä sopivat hyvin toinen toiselleen, ja pitäjän herrasväetkin arvelivat heitä kaikin puolin onnelliseksi ja ymmärtäväiseksi pariskunnaksi.

Kuitenkin yhtä kaivattiin varakkaassa talossa ja isoissa huoneissa. Ei mikään lapsi leikitellyt ihanalla kedolla rakennuksen edessä, ei mitään iloista naurua kuulunut kujalta, eikä mikään kehto ollut tuvassa liikkunut. Lauri ajattelikin tätä usein ikävillä mielin, kun muisti, ettei hän saisi jättää huolekkaasti hoidettua taloansa ja muita runsaita varojansa pojalle, vaan kaukaisille ja ahnaille sukulaisille. Yksinäisillä hetkillä tämä ajatus raskaana taakkana painoi nuoren miehen mieltä, mutta vaimollensa hän ei milloinkaan surujaan ilmoittanut. Jos vaimo olisi hänelle perillisen lahjoittanut, niin ei olisi mitään puuttunut hänen rauhallisessa ja hiljaisessa koti-elämässään.

Pyhäinmiesten aika oli käsissä, ja palvelusväki hankki muuttoa. Syystyöt olivat viikoksi tauonneet, ja ainoastaan talon jokapäiväisiä askareita toimitettiin. Uotilastakin muutti osa palkollisia, mutta nekin, jotka jäivät taloon, olivat vanhan tavan mukaan saaneet joutoviikon. Sitä enemmän työtä oli siis isäntäväki saanut itsellensä. Vähitellen oli uusi palvelusväki tullut taloon, ja kaikki alkoi asettua entiselle kannalleen. Isäntä määräsi puoleltansa uusille rengeille heidän ulkotyönsä, ja emäntä koetti totuttaa uusia piikojansa talon askareisiin. Kun isäntäväki jäi kahden kesken, oli emännän tapa sanoa Laurille mitä hän arveli uusien palkollistensa kelvollisuudesta.

Näiden vastatulleitten joukossa oli eräs nuori tyttö emännän kotipitäjästä, yhdeksäntoista-vuotias Liisa, jonka vanhempia, jotka olivat köyhää torpanväkeä, Leena kauan oli tuntenut kunnollisiksi ja ahkeriksi ihmisiksi. Sen tähden olikin emäntä, koska nyt niin sopi, antanut puhutella Liisaa tulemaan hänen palvelukseensa Uotilaan. Liisa oli iloinen ja kaunis tyttö, aina valmis leikinlaskuun ja sukkela vastauksiin, ja työ häneltä kulki ripeämmin ja sievemmin kuin muilta piioilta. Hän saavuttikin ensi hetkeltä alkaen emännän suosion, ja se, joka tarkasti piti silmällä Uotilan jokapäiväistä menoa, olisi kenties huomannut, että ikään kuin uusi ja hupaisempi elämä oli alkanut ykstotisessa ja hiljaisessa talossa siitä ajasta asti kun nuori punaposkinen Liisa sinne muutti.

Emäntä havaitsi pian, että hän huoletta voi jättää osan toimistansa tälle nuorelle tytölle, ja sai nyt useammin kuin ennen istua tuvassa rukkinsa äärellä taikka kamarissa kangaspuissaan.

Isännälle hän silloin usein lausui tyytyväisyytensä uuteen palvelijaansa. Hän jutteli isännälle Liisan köyhästä, mutta siivosta kodista ja hänen ahkerista vanhemmistaan. Lauri poltteli silloin piippuansa ja loi vain silloin tällöin jonkun silmäyksen Liisaan, kun tämä notkeasti astuskeli pihan poikki, täytettyjä kiuluja kantaen. Välistä hän kuunteli Liisan iloista, heleää ääntä, kun Liisa laski pilapuheitansa yhdelle talon uusista rengeistä, nuorelle Hartulle, joka näytti häntä erinomaisella mielihyvällä katselevan. Mutta mitä ikänänsä isäntä näki taikka kuuli, ja mitä hyvänsä hän näissä tiloissa aatteli, ei hän mitään virkkanut, nyykäytti vain päätänsä emännälle, kun tämä kehui uutta palvelijaansa, köyhää ja kaunista Liisaa.

II.

Aika kului nyt tavallisissa syystöissä. Rengit harjoittivat ulkotöitä, vetäen pelloille lantaa talon tanhualta. Piiat kehräsivät lankaa kudottavia kankaita varten.

Näin olivat Liisa ja Harttu hyvin harvoin yhdessä. He kohtasivat toinen toistansa vain iltasilla ja aterian aikoina, jolloin monta iloista kompasanaa tokaistiin Liisalle siitä suosiosta, jolla hänen usein nähtiin kohtelevan hilpeää Harttua.

Liisa oli kyllä sukkela niihin vastaamaan, mutta eipä hän näyttänyt juuri valjuin silmin katselevan sitä, että Harttu kuuli kuinka häntä tällä ujosteltiin. Kun he joskus olivat kahden kesken, poisti hän taas naurullansa pojalta sen luulon, että hän pitäisi hänestä enemmän kuin muistakaan rengeistä.

Emännän mielestä oli tuo puhe, jota pöydässä lasketeltiin, vain liedon nuorison tavallista leikkiä, ja Lauri istui ääneti pöydän päässä eikä näyttänyt kuulevan nuorten leikillistä lörpötystä.

Eräänä aamuna, kun uudet palkolliset olivat lähes kuukauden olleet Uotilassa, alkoi työ kuin ainakin. Yöllä oli lunta satanut vähäisen, ja pakkanen oli jotenkin kova aamupuhteella.

Lauri oli mennyt katselemaan riihtänsä, joka oli vähän matkaa talosta maantielle päin, mikä vei myllykylään.

Vanhemmat rengit olivat jo täyttäneet kuormansa ja lähteneet tanhualta. Harttu, joka viimeiseksi oli tullut taloon, oli viimeinen työssäkin ja jäi vähäksi aikaa yksin pihalle. Mutta pian oli hänenkin kuormansa täytetty, ja kun oli pannut kintaat käteensä ajoi hän hiljaa kujasta myöten, heleällä äänellä laulellen erästä renkutusta, jota siihen aikaan niillä seuduin hyvin suosittiin ja jossa kerrotaan pojasta, joka kosi yhtä tyttöä ja kutsui hänet hyvään ja varakkaaseen taloonsa.

Hän pääsi maantielle, jonka vieressä tuo Uotilan eteinen havumetsä oli, laulaessaan seuraavat värssyt:

      Kylä on täynnä
      Tyttöjä, neitoja vaan.
      Yks niistä onkin
      Kuin kaunihin ruusu.

      Kun mä sen näen,
      Sykkii mun sydämein.
      Tän' iltana jo
      Taas kylähän lähden.

      Kun minä sitten
      Kultani armahan nään,
      Niin hältä heti
      Näin kysyä mielin:

Kun tähän kohtaan renkutustansa oli ehtinyt, herkesi hän yht'äkkiä laulamasta, nykäisi vähäisen ohjaksista ja hoputti laiskaa hevostansa, joka juuri oli poikkeemaisillaan sille tielle, joka metsän halki oli raivattu taloon.

Siinä seisoi Liisa, jonka emäntä oli lähettänyt jollekin asialle vähän enemmän kuin peninkulman päässä olevaan myllykylään.

Harttu ajoi vain eteenpäin ja sanoi vähän ajan päästä, vakavasti katsellen tyttöä, joka astuskeli hänen takanansa, muutama askele hänestä.

"No miksikäs niin? Harttu ei varmaankaan uskalla kysyä", vastasi Liisa pilkaten.

"Ei hän juuri pelkää", sanoi Harttu ja katseli tyttöä miehuullisesti, antaen hevosen astua hiljemmin, jotta hän tulisi Liisan rinnalle. "Ei hän pelkää", toisti hän, "mutta hän ei tarjoa tytölle mitä hänellä ei ole."

"Kyllä se niin on", sanoi Liisa totisemmin kuin ennen. "Parempi on rikkaus kuin köyhyys", lisäsi hän iloisemmin, vetäytyen tiepuolessa olevan pehmeän lumen tähden likemmäs rekeä, joka kulki ajetuissa jäljissä.

"Mutta köyhän miehen sopii käskeä tyttönsä ajamaan, ettei hänen tarvitse kävellä." Sen sanottuansa, seisahdutti hän hevosen hetkeksi, Liisa nousi rekeen ja istui Hartun viereen kuorman yli levitetylle niinimatolle. Harttu läiskähytti hevosta ohjaksilla ja reki luisti sukkelaa menoansa, Hartun toistamiseen laulellessa:

      Kylä on täynnä
      Tyttöjä, neitoja vaan.
      Yks niistä onkin
      Kuin kaunihin ruusu.

Kun hän nyt alkoi laulun uudestaan, ajoivat he juuri riihen ohitse, jossa Lauri oli. Ovi oli longallaan, ja Laurin tarkka korva oli tuon kirkkaan aamun hiljaisuudessa kuullut hyvän osan korkealla äänellä lausuttua puhetta.

Lauri katseli oven ra'osta kuinka Harttu ja Liisa aika vauhtia ajoivat eteenpäin, Hartun yhä lauluansa laulellessa, ja kuinka hän avatulla veräjällä, joka vei pellolle, seisahdutti hevosen. Siinä nousi Liisa re'estä ja jatkoi matkaansa myllykylään päin, mutta Harttu ajoi kuormansa lumen peittämälle pellolle.

Kun ei Liisaa enää näkynyt, läksi Lauri riihestä ja alkoi astua vastakkaista suuntaa kirkonkylään päin, joka oli jotenkin kaukana. Hän meni sinne neuvottelemaan erään talollisen kanssa muutamista yhteisistä ja sekavista asioista. Siellä viipyi hän hämärään asti ja palasi sen tähden vasta myöhemmin illalla Uotilaan.

III.

Kotimatkalla kirkosta oli Hartun ja Liisan aamuinen puhe johtunut isännälle mieleen, ja paljon ajatteli hän, kuinka onnellisia nuoret kuitenkin ovat, vaikka ei heillä olekaan mitään maallista omaisuutta. Sitten tuli hän myös ajatelleeksi, kuinka tyhjältä ja kolkolta hänen oma iso talonsa usein kyllä tuntui hänestä. Vielä autiommalta ja halvemmaltahan se oli tuntuva hänen vanhoilla päivillään, kun ei enää ollut hänellä voimia tehdä työtä.

Ensimäistä kertaa tunsi hän tyytymättömyyttä osaansa ja melkeinpä tylyyttä vaimoaan kohtaan, ja raskaalla mielellä tuli hän vihdoin Uotilan taloon.

Kun hän astui tupaan, liikkuivat kaikki siellä tavallista hiljaisemmin ja varovammin.

Kun hän sitten katsahti ympärilleen lieden ja leimuavien päreitten
tulesta huonosti valaistuun tupaan, ei hän voinut nähdä emäntää.
Pöydälle oli jo kuitenkin kannettu iltaruoka ja lieden ääressä seisoi jo
Liisa huuruvaa puuroa padasta vatiin ajamaisillaan.

Oli kuin olisi outo ajatus nyt äkkiä noussut isännän päähän, ja liedestä kääntyneenä kysäsi hän masennetulla äänellä eräältä palvelijaltansa, missä emäntä oli.

Toimeliaasti astui silloin esille vanha Kaisa, joka oli ollut neljäkymmentä vuotta talossa, ja laihoja kuihtuneita käsivarsiansa silitellen kertoi hän kielevästi, kuinka alati hilpeä ja terve emäntä vähäistä ennen lounasta äkisti oli alkanut valittaa huonoa vointia, josta hänen pian täytyi vaipua vuoteelle. Sitten oli kova kuume hänet vallannut ja pannut hourailemaan. Houraillessaan oli emäntä usein kysynyt isäntää. Kun ei häntä kuulunut, sanoi emäntä hänen kuolleen. Sanoi että nyt oli toimitettava isot pidot, mutta että häneltä itseltään siihen voimia puuttui. Tahtoi että hänen vanhempansa kutsuttaisiin hautajaisiin, ja kun muistutettiin, että molemmat jo olivat kuolleet, sanoi hän, että hän itsekin oli kuollut, arvellen, kenhän nyt Uotilan emännäksi. — Talolaiset olivat kyllä ehdittäneet hänelle kylvyn ja vieneet sairaan emännän saunaan, parannusta siitä kuitenkaan ilmaantumatta. Illempana oli emäntä nukkunut ja nukkui nyt levotonta unta. Jumala yksin tiesi, oliko tämä tauti elämäksi vai kuolemaksi, sillä niin ankarasti oli se emäntään iskenyt. Liisa oli nyt Kaisan käskystä ja heti myllykylästä palattuaan ryhtynyt emännyyteen.

Kaisan laveasti kertoillessa emännän taudista, kuunteli Lauri, kuten näytti, tarkasti joka sanaa muijan suusta, vaan todellisesti oli hän niistä vain ymmärtänyt sen, että emäntä oli hyvin sairas ja suuri muutos Uotilan oloissa ehkä oli tapahtuva.

Kun Kaisa oli kertomuksensa lopettanut, otti isäntä pari kertaa miettiväisesti otsaansa ja meni sitten katsomaan vaimoansa, joka levottomassa unessa viskahtelihe vuoteellansa.

Se runsas puna, jonka kuume oli ajanut emännän poskille, sai hänet terveeltä näyttämään; hän ei ollut moneen vuoteen ollut niin nuoren näköinen, kuin nyt. Lauri seisoi hetken katsellen häntä, ja muisteli nyt kuinka vaimonsa aina oli ollut hänelle hyvä ja avulias ja uskollisesti hoitanut isoa taloutta. Ystävällisillä tunteilla häntä kohtaan palasi Lauri siis tupaan.

Hänen tullessansa kantoi Liisa juuri puurovatia pöydälle, ja kaikki istahtivat iltaselle.

Lauri söi kauan, mutta ei näyttänyt ruoka hänelle oikein maistuvan, vaikk'ei hän sitä tahtonut näyttää. Hän ei myöskään ottanut osaa muiden puheeseen, jotka kertoilivat mitä onnettomuuksia he elämässään olivat saaneet kärsiä, eikä ollut heissä yhtään, jolla ei jotakin kerrottavaa.

Tänä yönä ei tahtonut uni ummistaa Laurin silmiä. Hänestä tuntui kuin olisi emännällä ollut jostakin häntä nuhdella, mutta mitä se oli, siitä ei hän päässyt perille. Hän ajatteli koko sitä aikaa, jona olivat eläneet yhdessä aina siitä, kun hänet Uotilaan toi ja tähän hetkeen saakka. Tiesihän aina olleensa hyvä, malttava häntä kohtaan ja Leenan uskolliseksi ja toimevaksi vaimoksi. Kuinka ajattelikin, eivät voineet ajatuksensa muodostua syytökseksi häntä itseänsä vastaan. Jos vaimonsa nyt kuolisi, kyllä antaisi hän hänelle anteeksi mitä häntä vastaan ehkä oli rikkonut, sillä eihän sitä paljo ollut.

Unet ovat usein niiden ajatusten lapsia, jotka päivällä tahdomme sulkea sydämeemme. Ehdottomasti esiintyvät ne yöllä ivaillen ja kummallisina sielumme silmälle. Semmoisiako kuvia päivän ajatuksista olivat ne, jotka tänä yönä Laurin sielulle esiintyivät?

Hän näki unissaan vaimonsa kuolleena ja tuli nyt muun hautajaisväen kanssa pois hänen haudaltansa. Tullessa Uotilan pihaan, kuului sieltä soittoa vienosti kajahtelevan. Huoneen rappusilla seisoivatkin pitäjän tunnetut pelimannit, ja ne menivät häntä vastaan ja heidän kanssaan hänen oma vaimonsa, jonka hän äsken oli luullut haudanneensa. Hän oli morsiuspuvussaan, tarttui hänen käteensä, ja nyt menivät he papin eteen, joka uudelleen luki heille vihkimissanat.

Mutta etäällä suuressa salissa luuli Lauri näkevänsä kuinka Liisa seisoi itkien, vaikka ei sitä voinut nähdä muut, kuin hän. Hän ei enää kuunnellut papin sanoja, vaan katseli tuota itkevätä tyttöä, ihmetellen minkä vuoksi hän itki. Kuta kauemmin hän katseli, sitä raskaammaksi kävi hänen oma rintansa ja oli kuin olisi hänkin ollut itkeä.

Vihdoin hävisi tyttö hänestä yhä etemmäs, väliin hiljaa huutaen isäntää.

Aamukoitteen vienossa valossa näki hän todellakin Liisan vuoteensa vieressä. Hän oli hänet herättänyt.

Hän oli aamupuolella yötä herännyt unestansa ja herättänyt Liisan, joka makasi hänen luonansa, ja kysynyt isäntää. Hän näytti olevan päästään aivan selvä, vaikka muuten hyvin heikko.

Kun Lauri istahti vuoteen laidalle, sanoi Leena vienolla äänellä hänelle, että Jumala luultavasti oli lähettänyt hänelle kovan taudin, koska hän niin äkkiä oli käynyt niin heikoksi ja voimattomaksi. Kauan tullee hän olemaan kykenemätön emännyyttä pitämään. Paljon oli hän tahtonut lähestyviin joulupyhiin varustaa, mutta se täytyi muiden nyt toimittaa. Ja kun hänellä nyt oli terveempi hetki, tahtoi hän määrätä Liisan hoitamaan taloutta hänen sairautensa ajaksi. Hän sanoi kuinka se ja se oli tehtävä talon tavan mukaan.

Lauri istui äänetönnä ja vakaana, ja kuunteli tarkasti emännän sanoja. Hänkin katsoi soveliaaksi, että Liisa sai talon emännyyden huostaansa, ja oli mielissään, että emäntä itse niin sääsi. Emännän vaiettua, lupasi isäntä, että kaikissa oli meneteltävä niinkuin hän tahtoi.

Pitkän puhumisen perästä oli emäntä väsynyt ja pyysi nyt isäntää hänelle pyhästä raamatusta lukemaan.

Lauri otti kirjan esille, istuutui vähän etemmäs Leenasta ikkunan viereen, josta hämärä valo yhä enemmin vaaleten tuli, ja luki selvällä, vakaalla äänellänsä Luukkaan evankeliumin viidennentoista luvun, joka kertoo tuhlaaja-pojasta.

Kauan ennen kuin Lauri lopetti lukemisensa oli kuume taas yltyvällä voimalla vallannut emännän, joka ummistunein silmin makasi tilallansa.

Vaan Lauri ei sitä huomannut. Mitä pitemmältä hän luki pipliaa, sitä enemmin teki hänen alkuansa hellä, hurskas sielunsa hänet itsensä tuhlaajapojan kaltaiseksi, ja kuten tämä katuen palasi isänsä kotiin, niin olisi hänkin tahtonut pyytää emännältä pahat ajatuksensa anteeksi.

Lukemisen vielä kestäessä oli Liisa tullut kamariin. Ääneti istahti hän ja kuunteli mitä isäntä luki. Oli kuin ei olisi Lauri huomannut hänen läsnä-oloansa, vaan hänen äänensä muuttui kuitenkin ja hänen ajatuksensa näyttivät etenevän kauas tuosta hurskaasta vertauksesta, jota hän luki.

Kun hän oli lopettanut ja pannut pois piplian, katseli hän Liisaa, joka vielä istui siinä sormet ristissä. Hän ei vielä milloinkaan ollut Laurista niin kauniille näyttänyt kuin nyt, kun hän vielä ikäänkuin kuunteli noita vaienneita sanoja.

Liisa loi silmänsä isäntään, jonka kanssa hän ei ennen ollut puhellut monta sanaa, ja sanoi huolestuneena: "Voi, jos emäntä nyt kuolee!"

Lauri katsahti vaimoonsa ja alkoi sitten kertoa Liisalle kaikki, minkä emäntä oli määrännyt. Liisa sai siitä paljon miettimistä, kuinka saisi kaikki niin tehdyksi, kuin emäntä sen tahtoi.

Kohta sen jälkeen meni hän askareillensa tupaan, jättäen kamarin oven auki, että kuulisi, tarvitsisiko sairas hänen apuansa.

Laurikin läksi ulos katsomaan renkien töitä. Vaan kauan ei hän viipynyt poissa ennen kuin jälleen tuli tupaan, jossa kävi korjailemaan isoa ja kallista nuottaa, mikä syyskalastuksessa oli rikkunut.

Monta sanaa ei hän kuitenkaan puhunut Liisalle, joka ahkerasti askaroitsi talon monissa töissä. Ei rohjennut hänkään puhua monta tuolle yhä harvapuheiselle, vakaalle isännälle; väliin kyseli hän kumminkin talon tapoja, kun joku uusi työ oli tehtävä. Silloin vastasi Lauri hänelle aina leppeästi ja tavattoman hiljaisella äänellä, juuri kuin olisi hän tahtonut että Liisa vain kuulisi hänen äänensä.

Mutta vaikka hän ei Liisaa paljon puhutellut, katseli hän kuitenkin useasti nuorta tyttöä, kun ei tämä sitä huomannut.

Ja kuta enemmän hän katseli ja oppi häntä tuntemaan, sitä selvemmin hän älysi, että tyttö oli hänelle sangen rakas, ja ettei hän häntä koskaan voisi unhottaa. Lauri ei ollut ketään koskaan rakastanut, ei silloinkaan kun nuorena poikana oli tepastellut seudun nuorten ja iloisain neitosten kanssa. Hän nai, kuten sanottu, vain hankkiakseen talollensa emännän äitinsä kuoltua. Vaikka vaimonsa ei kauan voinut olla rakastumatta nuoreen, komeaan mieheensä, ei sallinut kuitenkaan hänen nöyrä, kaino luontonsa hänen lähetä miestänsä suuremmalla rakkaudella, kuin mitä hän huomasi Laurilla olevan häneen.

Lujasti ja vastustamattomasti valtasi nyt rakkauden tunteet Laurin, kun hän miehuutensa täydessä voimassa kohtasi naisen, jonka koko olento tunkeusi hänen sydämeensä.

Uhkaavana seisoi kyllä uskollisen vaimonsa kuva hänen omantuntonsa edessä, mutta kun hän Liisan näki tai kuuli hänen puhuvan, vaikeni nuo nuhtelevat äänet hänen sydämessään heti ja pakenivat hetkeksi hänen sielunsa pohjalle. Vaan siellä asuivat ne kuitenkin vaiti ja heikkoina, kuin kaipaavat muistot viattomista lapsista, jotka heidän äitinsä murhasi juuri kun he olivat syntyneet Jumalan kauniiseen maailmaan, mitkä muistot sitten elävät tämän äidin sydämessä kunnes hauta sen peittää. Niin eivät nämä Laurin tunteet itsessään olleet syntisiä, sillä sydämellinen rakkaus on aina pyhä, vaan syntisiksi tulivat ne, kun hän niiden tähden unhotti kunniansa ja sen uskollisuuden, jonka hän oli vaimollensa luvannut. Silloin oli rakkaus myrkytetty, ja se sulo ja hurskaus, jonka syttynyt rakkauden liekki antaa ihmiselle, oli hänessä pakolainen, väliin ivaileva, väliin itkevä hänen sielunsa autuutonta tilaa. Emmehän voi estää lintuja lentämästä päämme ylitse, vaan hyvin kyllä pysähtymästä luoksemme ja pesimästä luonamme.

Emännän tauti oli kovinta laatua. Kauan oli hän elämän ja kuoleman vaiheilla. Lääkäriä ei saatu, vaikkapa Uotilasta oli lähetetty sellaista hakemaan, ja vain ne luottamattomat lääkkeet, jotka pappilasta suosiollisesti tarjottiin kunnioitetulle emännälle, olivat hänelle saatavissa. Vihdoin sai kuitenkin hänen voimakas luontonsa taudista voiton, ja hän parantui, vaikka vähitellen.

Kun Lauri huomasi, että emäntä jäi henkiin, joutui hän raskaille ja synkille mielin, ja selvemmin käsitti hän sen pahan synnin, jota hän sydämessään kantoi eikä voinut siitä poistaa.

Vaikka emäntä vielä joulupyhinäkin oli vuoteen omana, tahtoi hän kuitenkin, että tätä maamiehen iloisinta ja huolista vapainta aikaa vietettäisiin Uotilassa kuin ennenkin. Ruokaa ja juomia oli runsaasti, ja nuoret huvittelivat iloisesti keskenänsä.

Hartulla, joka viime aikoina vain harvoin oli saanut sydämellisemmin puhua Liisan kanssa, oli siihen nyt usein tilaisuutta. Liisa näytti olevan hyvin iloissaan hyvän emäntänsä parantumisesta ja siitä, että emäntä oli tyytyväinen siihen tapaan, jolla taloutta oli hoidettu hänen sairaana ollessaan. Hän oli sen tähden joulupyhinä jos mahdollista iloisempi ja leikkisämpi kuin mitä hän ensin taloon tultuansa oli ollut, ja alati kuului naurua ja leikkipuheita kun Liisa ja Harttu joutuivat yhteen.

Silloin läksi Lauri useimmiten emännän huoneeseen. Siellä hän ei paljoa puhunut, vaan heittihe tavallisesti vuoteelle, ikäänkuin olisi aikonut nukkua.

Kun väki pyhänä läksi kirkkoon, ajoi Liisa ja toinen talon tytöistä yhdessä. Harttu istui heidän sylissänsä, ajaen. Hän ylpeili siitä kunniasta, jota nuo kaunokaiset hänelle osottivat.

Mutta yksin ajoi isäntä koreassa korjassaan kirkkoon, joka sytytettyjen kynttiläin valaisemana säteili kaukaa.

Siellä koetti hän rukoilla, mutta sydän oli vaiti eikä hänelle niitä oikeita sanoja sanonut, joita vailla rukous, kuin siivetön enkeli, ei koskaan kohoa taivaaseen. Sovitusta hän ei löytänyt siellä.

Uuden vuoden tultua pääsi emäntä taas jalkeille; naapurien kesken puhuttiin silloin usein kuinka hartaasti Lauri varmaankin olisi murehtinut, jos emäntänsä olisi muuttanut Tuonelan tuville, sillä niin kauan kuin emäntä sairasteli olihan tuskin ainoatakaan kertaa lähtenyt talosta; niin hellä oli hän emännällensä.

IV.

Kun nyt emäntä taas oli ruvennut talouttansa hoitamaan, näytti elämä Uotilassa kaikissa kohdin asettuneen entisilleen. Syytä oli kyllä uskoa että näin oli laita.

Isäntä, joka taas ja kenties ahkerammin kuin koskaan ennen johti tuon suuren talon ulkotöitä, oli kodissansa ääneti ja umpimielinen kuin ainakin, mutta hänen käytöksessään emäntää kohtaan ei milloinkaan huomattu vähintäkään tylyyttä. Yhdessä he neuvottelivat talon asioista ja jakoivat keskenänsä ne huolet ja ilot, jotka vaihteleva aika toi Uotilan tuville.

Sen vain olisi tarkempi silmä kuin emännän voinut huomata muutokseksi isännän oloissa, että hän nyt, kun hän työstä oli vapaa, useammin kuin ennen otti raamattunsa hyllyltä ja luki siitä ääneti itsekseen. Niinikään oli hänen nyt tapa joka sunnuntai-aamu hoputtaa emäntäänsä valmistautumaan kirkkomatkalle. Kirkossa istui hän penkissään järkähtämättä saarnastuoliin katsellen ja tarkasti papin sanoja kuunnellen tai virsikirjastaan lukien. Ja kun virret veisattiin, lauloi Laurikin, eipä kuitenkaan niin kuin ennen, jolloin hänen voimakas äänensä rauhallisna ja heleänä ikäänkuin johti seurakunnan monisävelisiä ja vapisevia ääniä — nyt kuului Laurin ääni heikommalta ja vähän epäselvästi. Oli kuin hän olisi pelännyt, että oma äänensä liiankin selvästi ilmoittaisi Jumalalle kuinka hänen sydämensä oli laita.

Ja tähän sydämeen juurtui päivä päivältä yhä syvemmäs kamala ajatus, joka uhkasi vihdoin vallita hänet kokonaan. Yön unettomina hetkinä ja useinpa keskellä päivän vaivaloista työtäkin mietiskeli hän: milloinkahan se päivä viimeinkin ennättää, jolloin emäntä kuolee.

Olihan emännän kova sairaus Lauria totuttanut hänen kuolemaansa odottamaan. Nyt oli kuin ei hän enää olisi voinut jättää tätä ajatusta. joka monimuotoisena lähestyi häntä, vuodattaen hänen sieluunsa, hänen oman kurjuutensa ja heikkoutensa katkeria tunteita. Tätä tietäen ja tuntien hän taika-uskoisella hurskaudella ahkeroitsi käydä kirkossa ja tahtoi Jumalaa rukoilemalla saada syntiset ajatuksensa anteeksi. Mutta näitä ajatuksia hän kuitenkin rakasti, eikä niitä oikein katunutkaan, ja kun hän pitkällisistä rukouksista palasi työhönsä, kantoi hän aina kuin ennenkin noita vanhoja ajatuksia sydämessään, päivä päivältä yhä syvemmin siihen juurtuneina.

Kun nyt kevät oli ohitse, oleskeltiin yhä harvemmin huoneissa, ja kiireiset ulkotyöt vaativat useimmiten, että kaikki palkolliset ottivat niihin osaa. Emännän täytyi sen tähden usein luopua Liisasta, pellolla tehtävää työtä varten.

Siellä oli usein tapa jakaa työ niin, että Liisa ja Harttu joutuivat työskentelemään yhdessä. Isäntä sitä tuskin huomasi, kenties sen tähden, että ahkera työ hetkeksi poisti osan niitä ajatuksia, joita hän mielessään kantoi, kenties senkin tähden, että hän tosiaan oli liian ylpeä köyhää renkiä pelätäkseen. Kyllähän Lauri tiesi, että hän itsekin oli nuori ja yhtä pulska kuin Harttu. Ja olihan hänen tietäminen, että köyhä tyttö pitäisi enemmän hänen varakkaasta talostansa kuin Hartun tyhjistä kourista. Mutta mitäs arvoa tällä kaikella oli Liisalle ja isännälle niin kauan kuin emäntä eli? Vaimo parka, vielä hyvin nuori, vain kaksikymmentä ja pari vuotta, ja hän oli kuitenkin oman miehensä mielestä jo elänyt liiaksi. Lauri vihasi tuota yhä karttuvaa punaa vaimonsa kasvoilla, jotka äsken, kärsityn kovan taudin perästä, olivat sangen vaaleat ja laihat, ja joskus, kun nuo pahat ajatukset olivat hänessä liian suuren vallan saaneet, oli hän tahtonut jättää koko talon ja seudun, mitkä joka päivä muistuttivat häntä hänen sydämensä rauhattomuudesta.

Tulivat nyt kesän kiireiset työt, ensin heinänteko ja viimein rukiinleikkuu. Silloin oli isäntäväkikin niityillä ja pelloilla. Tuo hupaisa ja yhteinen työ houkutteli nuoria sekä vanhoja leikillisiin puheisiin. Eri saroilla kilpailivat kirjaviin vaatteisiin puetut joukot toistensa kanssa, mikähän sarka ensiksi joutuisi leikatuksi, ja useimmiten tapahtui, että siellä, missä Harttu ja Liisa leikata häärivät, ensiksi saatiin tehtävä tehdyksi. Silloin kävi väki pellon pientarelle istumaan, ja kun siinä levättiin ja odoteltiin, että muutkin valmistuisivat uusilla saroilla kilpailua jatkamaan, oli poikien tapa kerskailla ripeistä ja kauniista tytöistä, jotka olivat auttaneet heitä kilpatyössä voittamaan. Vanhat kiittivät ahkerimpia ja kokivat heidän voimastansa ja uutteruudestaan päättää, niistäkö vastaisuudessa pariskunta syntyisi. Silloinpa aina kuultiin Harttua ja Liisaa yhdessä mainittavan. Harttu yhtyi leikkiin, mutta Liisa nauroi vain ja otti sirppinsä, taas työhön ruvetakseen. Kuulihan Laurikin tuon puheen, ja hän hymyili kummallista hymyä, jota ei itsekään voinut oikein selittää.

Ruistalkoon loputtua oli Uotilan väki vanhan tavan mukaan käskenyt pelimannit taloon, ja pitkälle pimeään elokuun yöhön tanssia tepisteltiin tuvassa ja huviteltiin täydestä sydämestä.

Kerran kun tanssi juuri oli parhaillansa, lähti Lauri ulos pihalle ja astui vitkastellen sen poikki sitä tietä kohden, joka suurelle maantielle johdatti. Etsikö hän ketään, jota ei tuvassa ollut, vai eikö, sitä ei voitu tietää.

Näin kävellessään yön hiljaisuudessa, kuuli hän pian vain kaukaa tanssivain töminää tuvassa ja viulujen kimeitä ääniä, mutta lähellä taloa olevasta avonaisesta vajasta kuuli hän selvästi kahden ihmisen äänen, jotka hiljaa puhuivat keskenänsä.

Lauri seisahtui äkkiä, sillä toisen ääni oli hänelle hyvin tuttu. Se oli vieno naisääni. Se oli Liisan ääni. Kuka toinen oli, ei Lauri äänestä voinut päättää; sen hän vain kuuli, että se oli miehen ääni. Mutta selvästi kuuli hän mitä vajassa puhuttiin, kun siinä rauhatonna seisoi kuunnellen.

Ne, jotka siellä keskenään puhuivat, näyttivät istuvan vähän matkaa toisistaan, sillä he puhuivat aivan selvästi, vaikka kaiketi koettivat hiljentää ääntänsä.

Niihin sanoihin, jotka Liisa oli lausunut kun Lauri ensin kuuli hänen äänensä, vastasi toinen, hetken ääneti oltuansa: "Kyllähän se niin on, ettei meillä kummallakaan ole mitään, ja puutetta ja kurjuutta siitä syntyisi, jos nyt joutuisimme yhteen."

"Niin, kyllä se on parasta, ettemme nyt asiaa ajattele", vastasi Liisa tyynesti.

"Kyllähän se on mahdollista", vastasi Liisa, ikäänkuin tuntien oman arvonsa, mutta salainen suru värähteli hänen äänessänsä.

"Niin, se kyllä saattaa tapahtua — ja silloin pääset sinä omaan valtaasi", sanoi toinen vitkaan.

"Hyvä on köyhän tytön, jolla ei mitään maailmassa ole, tulla omaan valtaansa ja päästä palelemasta", vastasi Liisa.

Sen jälkeen oli hyvän aikaa aivan hiljaa vajassa. Laurikin oli vaiti, eikä uskaltanut hengähtääkään. Vihdoin sanoi toinen, joka sanan pontevasti lausuen, mutta ikäänkuin hän olisi tahtonut panna sanoihin jonkinlaista leikillistä mieltä:

"Sen kyllä uskon", sanoi Liisa vakavasti, "ja hyvä se olisi. Mutta
Jumala ei sitä salli."

Nyt puhe taas keskeytyi. Kuului vain kuinka tupakkapiipusta muutamat savut vedettiin ja sitä sitte pari kertaa hiljaa ja vakaasti koputettiin pölkyn päähän. Hetken kuluttua sanoi Liisa:

Lauri vetäytyi nyt hiljaa vajan taakse. Kaksi henkeä lähti vajasta ja astui käsityksin pihan poikki. Kun ovi valaistuun tupaan avattiin, näki Lauri selvästi ovesta lähtevässä kynttilänvalossa, että, niinkuin hän heti oli arvannutkin, toinen tupaan astuvista oli Harttu, jonka hän ylpeästä astunnasta jo silloin, kun tuo mies Liisan seurassa kävi pihan poikki, oli luullut tuntevansa.

Kun Lauri vähän ajan päästä tuli tupaan, näki hän, että Harttu ja Liisa vielä tanssivat toistensa kanssa, mutta hän käänsi pois silmänsä heidän puoleltaan ja rupesi korkealla äänellä puhuttelemaan vanhuksia ja laski, ollen kovin iloinen olevinansa, leikkiä muiden tanssivain tyttöjen kanssa. Sellaisena ei häntä oltu nähty siitä ajoin kun hän nai, ja sen tähden hymyilivät vanhukset ja kiittivät emännän väkevää juomaa ja sitä iloa, jonka oiva olut oli tuottanut isännälle ja kaikille vieraille Uotilan reimassa talkoossa.

Mutta Lauri näki illempana, kuinka ei ainoastaan Harttu, vaan muutamat nuoret ja varakkaat talonpojatkin, joita tanssi oli Uotilaan houkutellut, loistavin silmin katselivat kaunista Liisaa. Usein, kun hän kävi heidän ohitse, kuuli hän Liisan nimeä mainittavan ja näki kuinka milloin mikäkin tanssi hänen kanssaan. Ja Liisa nauroi ja laski leikkiä. Mutta Hartun luo meni hän itsestään ja vei hänet kerallansa tanssimaan. Lauri laski vain leikkiä, niinkuin pihalta tupaan tultuansa, ja milt'ei ylimielisesti pakinoitsi hän useamman tytön kanssa, sill'aikaa kun tanssin meluisa ilo vallitsi tuvassa ja emäntä kanteli kuohuvaa oluttaan, kunnes pelimannit väsyneinä viimeisen kerran viulujansa vinguttelivat ja tanssijat lähtivät tuvasta, kauan vielä pihalla jutellen.

Koko yön, sekä tuon hälisevän melun kestäessä että sitä seuraavassa syvässä hiljaisuudessa, soivat Laurin korvissa sanat: "Mutta Jumala ei sitä salli", samat sanat, jotka hän oli kuullut Liisan lausuvan ja jotka miltei lumoavalla voimalla olivat iskeneet hänen rauhattomaan sydämeensä, antaen hänen aaltoileville ajatuksilleen ikäänkuin tukevan ankkurisijan. Pimeydestä, joka silloin vallitsi tuvassa, hiipivät nämä sanat hänen vuoteellensa, sirkkujen kimeä laulu niitä toisteli, ja tuuli, joka kaukaa kuului havumetsässä tohisevan, lennätti ne tuvan ikkunoille ja sitte ulos ympäristöön. Hän vaipui puolinukuksiin, ja nyt näytti hänestä kuin olisi hän kirkossa ollut ja koko seurakunta laulanut samoja sanoja, jotka kuuluivat kuin riemuitseva jouluvirsi, kynttiläin messinkikruunuissa ja penkeillä rauhattomasti liekutellen tuulen viimassa, ja laulajain henki näytti kuin sumu nousevan kylmässä kirkossa, jonka ulkopuolella äksyjen hevosten kuultiin hirnuvan, kun ovet avattiin. Sitten nousi pappi saarnastuoliin ja kertoi vakavasti nuo sanat, jonka tehtyänsä hän astui kuoriin ja luki ne juhlallisesti, ruumista hautaessaan, jolloin seurakunta meluten nousi penkeissänsä laulaen: Jumala ei sitä salli. Mutta Lauri hymyili unissaan, ja ylimielisesti hymyili hän silloinkin kun hänestä viimein näytti kuin pappi olisi kääntynyt vaseti häneen ja kauan ja tiukasti häneen katsellen sanonut: Jumala ei sitä salli! Silloin sammuivat kynttilät, ja Laurista näytti kuin hän taas olisi seisonut yön pimeydessä vajan takana ja kuullut naisen itkevän vajassa; hän ei tietänyt oliko se emäntä vai toinenko, mutta hän olisi kuitenkin mielellään tahtonut kysyä, miksi nainen itki, kun hän oli iloinen, vaan hän ei löytänyt vajan ovea ja hänen täytyi jäädä ulkopuolelle.

Näin ajeli rauhattomat unelmat nuoren isännän sydämessä, kun muut tuvassa nukkuivat rauhaista ja sikeää unta talkoopäivän iloisesta ja väsyttävästä työstä.

Rukiinleikkuu oli nyt tehty. Tiheät kuhilaat seisoivat vainioilla, ja muutamat riihet oli jo puitu. Toukovilja kellerti kaikkialla, ja sitäkin oli jo ruvettu leikkaamaan.

Uotilassa oli tapa lopettaa leikkuu jollakin talon kaukaisemmista pelloista. Niinkuin kertomuksemme alussa kerrottiin, kuului Uotilaan muutamia salopeltoja, jotka olivat noin puolen peninkulman päässä talosta. Ne olivat tänä vuonna kauralla, ja tavan mukaan oli nämä n. s. Järvenpääpellot jätetty kauimmin leikkaamatta.

Isäntä oli ruistalkoon jälkeen saanut ikäänkuin rauhaa sydämeensä. Ei niin että hän olisi tukahduttanut rakkautensa; päinvastoin oli se innokkaampi nyt kuin koskaan ennen. Hänen rauhansa tuli siitä, että se epävarma, salainen halu, joka tähän asti oli täyttänyt hänen sydämensä, halu saada tuo nuori tyttö omaksensa, nyt oli muuttunut hänestä kummalliseksi varmuudeksi siitä, että Jumala itse sitä salli ja oli auttava häntä hänen toivonsa perille. Tämä oli vain sattuman vaikutusta. Tyhjä, miltei miettimätön sana oli itävänä siemenenä pudonnut Laurin sydämeen, jonka myötäiseen maaperään se juurtui. Se taimi, joka siitä kasvoi, rehotti siellä, se kietoi oksiansa kaikkialle ja tukahdutti sen rauhattomuudenkin, joka siellä oli vallinnut.

Ja tämä sana, ja se ajatus, joka siinä oli, oli kuitenkin niin outo Laurin omalle sydämelle! Lauri tarttui siihen kuin hukkuvainen tarttuu korteen, sen heikkoutta huomaamatta.

Kun isäntä nyt hiljaisuudessa katseli nuorta kaunista Liisaa, katseli hän häntä sillä tyynellä, iloisella tunteella, että hän kerran oli sanova Liisaa omaksensa. Ja samalla tunsi hän vaimoansa kohtaan, jolla ei kaikesta tästä ollut haimiakaan, sitä hellyyttä, mikä on verrattava siihen tunteeseen, jota usein vastoin tahtoammekin tunnemme erotessamme jostakin paikasta, vaikkapa se meistä arvotonkin on. Eroaisihan Laurikin hänestä. Leenan oli lähteminen pois antaakseen sijaa Laurin nuorelle onnelle, joka ei voinut eikä saanut viihtyä tämän naisen nuhtelevain silmäin varjossa.

Käytöksessäänkin osotti Lauri selittämätöntä, milloin suoraa, milloin miltei arkaa ystävyyttä Leenaa kohtaan. Hän tosin ei katsonut Leenaan, kun häntä puhutteli, mutta äänensä oli sula ja hellä, kuin heikkoa ja kivuloista lasta puhutellessa. Uotilan yleensäkin tasainen ja rauhaisa jokapäiväinen elämä ei koskaan ollut kulunut rauhallisemmin kuin juuri tähän aikaan.

Syksy oli alkanut hyvin sateisena, mikä suuresti viivytti leikkuutyön loppua. Erittäin sateinen oli se päivä, jona isäntä oli määrännyt että kaura oli leikattava Järvenpääpelloilla, ja sen tähden täytyikin lykätä tämä työ vastaiseksi. Rajusti tulvaileva sade oli maantiehen kaivanut vakojen tapaisia ojia ja veteen upottanut noromaat.

Erittäin hävitellen oli raju-ilma kulkenut sen maantien-osan yli, jota Uotilan oli kunnossa pitäminen. Tätä tien-osaa oli yleensä vaikea pitää voimassa, se kun, osaksi malkasiltaa myöten, kulki hyvin rämeisen ja vetisen maan poikki.

Vähemmän osan tuota siltaa oli rankkasade ja vedentulva turmelleet, ja se vaati pikaista korjaamista. Mädänneet puut olivat painuneet ja tie oli sen tähden arveluttavalla tavalla laskeutunut.

Malkasillan korjaaminen ei tosin vaatinut kovin suuria työvoimia, mutta tämä työ oli nyt varsin vaivoiksi, kun kaikki väki hyvin tarvittiin salopelloilla, että tavan mukaan saataisiin yhdessä päivässä vilja siellä leikatuksi.

Se päivä, joka tuota ankaraa sade-ilmaa seurasi, oli selkeä ja suloinen syyspäivä. Sadepisarat kimaltelivat maassa, raitis tuuli lennätteli keveitä hattaroita taivaalla.

Isäntä valmisti kaikki huomispäiväksi, jolloin leikkuu Järvenpääpelloilla oikeastaan oli määrätty tapahtuvaksi. Väen piti kuitenkin jo tänään iltapäivällä lähteä sinne, illalla aloittaakseen ja seuraavana aamuna ani varhain jatkaakseen kiireistä työtä. Yö oli vietettävä ladoissa tuolla harvaan asutussa salossa.

Osa eväästä piti heidän nyt jo ottaa myötänsä; seuraavana päivänä iltapuolella oli emäntä itse tuleva sinne, tuoden ne juomat ja herkkuruo'at, jotka tavan mukaan annettiin leikkuun päätettyä. Itse oli Lauri jäävä kotiin turmeltunutta malkasiltaa korjaamaan. Näin oli toimelias isäntäväki kaikki valmistanut.

Iltapäivällä läksi Lauri vähän syrjässä olevaan ja synkkään Ristimäen metsään kaatamaan soveliaita puita malkasiltaa varten. Tästä metsästä oli Uotilan torpparit kielletty kaatamasta metsää tarpeisiinsa. Vain talo itse otti sieltä halkoja ja hirsiä.

Lauri ajoi vankkurissaan. Maantie ei pölynnyt eilisen sateen perästä, jonka syvät jälet aluksi melkein yksinomaisesti vetivät isännän huomiota puoleensa.

Hyvä matka eteenpäin poikkesi tie vasempaan. Se kaitainen, vähän ajettu metsätie, joka nyt alkoi, kulki pitkin puoleksi hajonnutta aitaa, minkä takana hoikkia ja heikkoja mäntyjä harvassa kasvoi jyrkällä mäenrinteellä, jonka alanne ei näkynyt metsätieltä.

Oikealla puolella siitä rehotti tuuheat, korkeat ja synkät kuuset, joiden alemmista, osaksi kuivettuneista oksista riippui pitkiä, harmaita hakanoita. Maa kellahti ja loisti valkoiselta jäkälistä ja suosammaleista. Rytöjä ja tähteitä puista, jotka oli kaadettu pärepuuta varten, retkotteli kaikkialla maassa lahonneiden kantojen ja sammaltuneitten kivien välillä.

Lauri tunsi hyvin tuota jylhää, vakavaa ja synkän ylevää metsää, ja luonto ikäänkuin käski häntä vaipumaan sisimpiin ajatuksiin. Hän ajatteli lemmittyä tyttöänsä, olivatko tämän ajatukset koskaan rakkaudella kääntyneet häneen ja eikös Liisakin odotellut sitä hetkeä, jolloin Lauri voisi kutsua hänet Uotilan emännäksi.

Näistä harhailevista ajatuksista heräsi hän kun hevonen oli poiketa tieltä eräässä kohden, missä aita viime vuodelta asti oli ollut maassa, sillä talvitie kirkkoon kulki siinä metsän läpi. Lauri hoputti taas vanhaa hevostansa. Kahden oravan kuultiin mäiskivän petäjissä, joiden notkuvilla oksilla ne ikäänkuin kiistellen toisiansa juoksuttivat. Variksen rääkkyvä ääni kuului kaukaa, ja sitten oli taas hiljaa metsässä; tuulen tasainen tohina havupuiden latvoissa vain ylensi hiljaisuutta siellä.

Luonnon viaton rauha levitti sovinnollista syliänsä rauhattomalle ihmissydämelle. Sen vakavuudessa leikitteli eräs ilon vivahdus, kun yksittäiset päivän välkähdykset valaisivat kanervikon, joka oli täydessä ihanuudessaan vaaleanpunaisine kukkasineen ja raittiilla vihreydellään. Puolat punoittivat, kärpässienet hohtivat ja kaadetut, kuivettuneet männyn ha'ot, jotka halkojen hakkuusta olivat jääneet, punertelivat päivän paisteessa, kunnes näiden takana kulovalkean polttama maa levisi kamalassa, synkässä, kolkossa muodossaan.

Kun nyt Lauri hiljaa ajoi eteenpäin, johtui mieleensä mitä pappi viime pyhänä oli saarnassaan sanonut, ettei varpunenkaan putoa maahan, ellei Jumala sitä salli, ja että kaikki mitä tapahtuu alkuansa on Jumalan tahdosta lähtenyt. Eiköhän siis sama Jumala ollut tuonut tuota nuorta tyttöä Uotilan rauhalliseen taloon? Kenties tahtoi Jumala sillä ilmoittaa Laurille, että Lauri oli vannonut väärän valan, jota hän ei voinut pitää, kun hän kerran lupasi rakastaa vaimoansa myötä- ja vastoinkäymisessä. Olihan sama Jumala nyt opettanut hänelle mitä rakkaus on ja kuinka rakkauden elämä aviopuolten kesken saattaa olla heille runsaaksi siunaukseksi, kun päinvastoin kylmä mieli tuottaa surua ja onnettomuutta. Eikös ollut Jumala juuri sen tähden kun oli ollut lapsilla siunaamatta heidän avioliittoansa tuominnut heitä lähestymään vanhuuden päiviä noiden yksinäisten honkain vertaisina, jotka kuivettuvat ja jotka rajutuuli viimein kaataa sille hietanummelle, missä ovat kasvaneet.

Tätä ajatellessaan oli hän joutunut syvälle metsään, joka nyt synkkänä ja tiheänä kasvoi kummallakin puolen juuri tuon kapean ja mutkaisen tien vieressä.

Oikealta tuli toinen tie hämärästä metsästä ja yhtyi siihen, jota Lauri ajoi. Korkea ja tuuhea kuusi seisoi siinä, jossa nämät tiet yhtyivät toisiinsa. Kuusesta lennähti kiivaasti rääkkyen muutamia variksia, pelästyen sitä hälinää, jota vankkurin pyörät nostivat erämaassa.

Nämät tiet kulkivat yhdessä, kunnes toinen poikkesi metsään, vieden hiekkakuoppaan, jossa nuoria kuusia ja mäntyjä nousi syvästä, joku kymmenkunta vuotta takaperin jätetystä kuopasta.

Missä metsä oli tihein kohtasi avattu veräjä, ja tie kulki siitä aidan toiselle puolelle.

Aitaa ei nyt enää näkynyt. Kaikki oli hiljaista ja kolkkoa. Vain nuo suuremmaksi osaksi nurmettuneet raitiot todistivat, että ihmiskäsi oli puuttunut luonnon ylevyyteen ja alkuperäiseen jylhyyteen.

Syyttömään sydämeen olisi tunkenut aavistus Jumalan korkeudesta ja kaikkivallasta, nähdessä sitä sanomattoman juhlallista näkyä, jota tuo ikivanha metsä tarjosi, kun tie suikerteli kuusten synkkäin tyvien välitse ja tiheät vihreät havulatvat olivat sen holvilakena ja hiljaisuus oli niin syvä ja rauhaisa. Lauri oli vaipunut hämärään sydämeensä eikä huomannut mitä hänen ympärillänsä oli.

Joskus tie vähän aukeni ja pieni aho alkoi. Siinä oli lätäköitä, jotka rankka sade oli tehnyt, ja sanajalkoja, joita syyshallat vähän olivat näpistelleet, ruskeina kohosi kaikkialla maasta. Sitten metsä taas miehen sulki synkkään varjoonsa.

Tie oli nyt vähitellen laskenut alas syvään laaksoon, jonka kummallakin puolen kohosi kankaita, joilla kasvoi havumetsää. Täällä laaksossa kävi tie vetiseksi ja tukalaksi kulkea, jonka tähden Laurin taas täytyi tarkemmin pitää silmällä, kuinka hevonen astui tuota koleaa, kivistä tietä.

Yht'äkkiä teki tie milt'ei ympyrän mutkan toista kangasviertä kohti, jossa raitiot luikertelivat kivien lomitse ja vihdoin päättyivät syvänteeseen, josta monta aikaa takaperin oli otettu hiekkaa ja jossa nyt kasvoi varsin hyvä metsä.

Tähän pysähtyi Lauri, riisui hevosen valjaista ja pani sen rauhassa syömään. Itse etsi hän malkasiltaan sopivia puita, jonka tehtyään hän rupesi työhön.

Mutta tänä iltana kävi työ huonosti nuorelta isännältä. Hän kaasi kyllä, rivakkaasti iskien kirveellänsä, puun toisensa perästä; mutta kun puut alkoivat notkua ja horjua ja viimein omituisella huokaavalla äänellä ryskyen putosivat maahan, seisahtui hän ja kuunteli tuota outoa ääntä erämaassa, vieläpä kauan sen vaiettuakin.

Kun hän sitte karsi puut ja hakkasi tyvet tarpeellisen mitan mukaan, keskeytti hän usein työnsä, istuutui kivelle ja vaipui syviin ajatuksiin, kunnes jonkun linnun lentoon lehahtaminen tai se ryminä, joka syntyi siitä, että joku kivi vieri hiekkakuoppaan, sai hänet taas työhön ryhtymään.

Se oli pitkä ja raskas ilta Laurille, joka ei koskaan ollut osaansa niin katkeraksi tuntenut, kuin tuolla synkässä salossa, missä hän vapaasti sai vaipua ajatuksiinsa. Jos emännän, joka hänkin oli yksinänsä tuolla hiljaisessa talossa, olisi ollut yhtä raskas, kyllähän Laurin olisi käynyt häntä sääliksi. Mutta mitäpä Leena tiesi Laurin murheista ja taisteluista ja mitäpä ne olisivatkaan huolestuttaneet tyyntä, aina muuttumatonta emäntää, vaikka hän olisikin tietänyt niistä! Milloinkahan koko tämä tuskallinen aika oli päättyvä koskei Jumala tahtonut kuulla häntä, vaikka hän joka hetki oli Jumalaa rukoillut.

Lauri oli taas käynyt istumaan ja istui kauan kädet otsalla ja kyynäspäät polviin nojaten. Ruskea, aaltoileva tukka valui käsille, jotka peittivät hänen tavattoman valkoisen ja tasaisen otsansa, mikä näytti olevan aiottu todellisen tunnonrauhan vallittavaksi. Huulensa olivat tiukasti umpeen pinnistetyt. Koko hänen asentonsa osotti yhtä paljon uskaliaisuutta kuin maltin puutetta.

Päivä oli jo aikoja mennyt maille. Tarpeellinen määrä puita oli jo maassa hakattuna. Vähitellen levisi hämärä synkkäin honkien välille kolkossa maisemassa.

Vihdoin nousi Lauri äkisti istualta, kun hän huomasi syysyön saavuttavan, ja iski voimalla kirveensä lähellä olevaan puuhun, johon se jäi seisomaan. Hän rupesi nyt vankkuriin kantamaan hakatuita malkapuita, kotimatkalle valmistautuakseen.

Mutta siitä räjäyksestä, jonka tuo voimakas isku oli synnyttänyt, lohkesi hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä, jonka alusta syvältä oli syöty, vierien alas ja vieden myötänsä muutamia hoikkia mäntyjä, jotka melkein haudattiin hiekkaan ja someroon. Kauan sen jälkeen lohkeili vielä vähempiä kappaleita töyräästä ja varisi suhisten kuopan pohjaan. Oli kuin tämä hyvin tavallinen tapaus olisi herättänyt nukkuvaisen ajatuksen Laurin sydämessä. Hän katseli ympärilleen. Hän näki, kuinka ylempänä hänestä tuon syvän hiekkakuopan reunoja ympäröitsi honkien riippuvat juuret, joidenka alle mustat varjot kuvautuivat. Siellä kellerteli moni noista metsän ikivanhoista sankareista, jotka talven myrskyt olivat kaataneet. Niiden kiertyneet juuret, ikäänkuin kuolemantuskassa ollen, kohosivat haudastansa, missä kaikki näytti olevan vihitty kuolemalle, joka ääneti ja kamalana joka vuosi vaati uhriansa.

"Jos hän lepäisi noiden alla", virkahti Lauri hiljaa ja katseli kamalin silmin uutta vieremää, "ei hän silloin enää olisi tielläni."

Silloin tuntui hänestä äkkiä niinkuin joku olisi seisonut hänen takanansa kuusten välissä. Hän kuunteli. Hän kuuli ihmisen hengittävän tuolla syysillan hämärässä. Aaveita pelkäävä tunne hiipi hänen sydämeensä ja hän kääntyi äkisti.

Silloin painuivat oksat erillensä, hiljaa kahisten, ja emäntä seisoi Laurin edessä, joka tällä hetkellä ei voinut torjua sydämestään tuota kauhistuttavaa tunnetta, ettei se ollut elävä ihminen, joka näin ilmestyi hänen eteensä.

"Mitäs täällä teet?" kysähti Lauri jyrkästi Leenalta, joka nyt seisoi aivan hänen vieressään.

Emäntä pani huivinsa, joka hänellä oli ollut päässä, vankkuriin ja rupesi heti tyynesti auttamaan Lauria malkapuita vankkuriin latoessa, jota tehdessään hän tavallisella tasaisella äänellään sanoi:

"Kun lehmät jo aikoja olivat tulleet kotiin ja olin saanut karjatyöt tehdyiksi, ja kun ei isäntää eikä hevostakaan näkynyt kotosalla, vaikkei täällä olisi pitänyt olla monen tunnin työtä, tulin minä tänne tiedustelemaan. Eihän koskaan tiedä kuinka käy". Sitte lisäsi hän, puuta tarkasti kuormaan sovitellen, "ikävä tulikin minun ollessani yksin suuressa talossa, kun kaikki työ oli lopetettu."

Isännältä kysymättä, miksi hän niin kauan oli viipynyt, kertoi emäntä, Lauria yhä auttaen, kuinka väki hyvään aikaan miehissä oli lähtenyt Järvenpäälle, jotenka siellä kyllä saataisiin kaikki leikatuksi huomenna. Itse oli hän leiponut nuorta leipää ja valmistanut kaikki, mitä hänen huomenna oli vietävä vä'elle. Paljon oli hän tänä iltana saanut käsistänsä. Kun ei ketään elävää henkeä ollut Uotilassa näkynyt siitä asti kun väki lähti, oli työ nopeaan joutunut.

Tuskallinen rauhattomuus valloitti hänet ja usein hän paidan hihalla pyyhkäisi hi'en otsaltansa, vaikkapa yö oli kylmä. Joskus astui hän askeleen syrjään, kuunteli päin haudanhiljaista, metsää, mutta ei mitään ääntä kuulunut, ei lintukaan liikahtanut, eikä mikään tuulenhenki huokunut havupuissa. Vain tuo vanha hevonen, joka kuultuansa puhelevain tutut äänet oli lähestynyt hiekkakuoppaa, kuului lähellä heinän korsia appaavan.

Emäntä loi silmänsä häneen, mutta Lauri oli samalla kumartunut ja oli käsin toisessa vankkurin pyörässä. Emäntä vastasi samalla tyynellä äänellä kuin ainakin:

"Kuka täällä olisi pimeänä yönä. Ovathan torppariemme metsät tuolla lammen rannalla asti."

Nyt sieppasi Lauri kirveen, viittasi sillä uuteen vieremään päin ja sanoi oudolla, rohkealla äänellä:

"Tuo vieri kuoppaan tänä iltana. Ei suinkaan se enää milloinkaan nouse kuusten juurille."

Emäntä katsoi vieremään ja sanoi: "Hiekka on hyvää laatua ja olisi hyvä olemassa kodissamme."

Kun hän näki Laurin katselevan ympärillensä kirves kädessä, kysyi hän, aikoiko Lauri vieläkin hakata puita.

"Yhden vain vielä, mutta se on riittävä", vastasi Lauri ja lähestyi suurta honkaa, jonka vieressä vankkuri seisoi. Voimalla rupesi hän iskemään sen mahtavaan tyveen, niin että kaarnaa pirskui kaikkialle. Mihin kaarnan pirskat putosivat ei enää syvästä pimeydestä käynyt näkeminen. Vaikea oli nyt synkkäin puiden välistä nähdä kirveen kirkasta terääkään.

"Ei se malkapuuksi ole sopiva", sanoi emäntä vähän kummastuen, mutta hänen äänensä kuului kuin ainakin, kun hän miestänsä puhutteli, kunnioittavalta ja miltei nöyrältä.

Samalla emäntä, joka juuri oli kyyristynyt puun vieressä seisovan vankkurin yli, tuskalla tunsi, että kirves oli käynyt hänen olkapäähänsä. Emäntä päästi hiljaisen tuskanhuudon ja sanoi puoleksi nuhtelevalla, puoleksi nöyrällä äänellä:

"Niin, sen minä teen", huusi Lauri, joka nyt hillittömästi raivoten iski raskaan kirveen maahan vaipuneen emäntänsä päähän. "Sen minä teen! Nyt on vihdoin aika sinun kuollakin."

Kirves kävi syvälle. Ei huutoa, vain vavahdus seurasi siitä. Emännän ruumis oli pitkänänsä hiekalla.

Ryminästä lennähti pienoinen lintu pyörryksissä oksaltaan, liipoitteli hetken siivillänsä, ja sitte oli taas vallan hiljaista kolkossa korvessa.

Lauri makasi maassa kumartuen murhatun yli, kuunnellakseen oliko hän todellakin kuollut.

Sydän ei sykkinyt enää. Ei vähintäkään liikuntoa näkynyt. Kuollut oli poloinen, hiljainen nainen, joka ei edes kuolemansakaan hetkenä tietänyt mitä pahaa hän oli tehnyt isännälle ja miehellensä, miksi hän rangaistukseksi oli ansainnut kuoleman. Ei kuullut Lauri vaimonsa kaipaavia, katkeroita jäähyväisiä hänelle. Kuolleitten äänet eläville kuuluvat hitaasti, mutta soivat sitte kauan, kauan sydämen äänettömissä majoissa.

Kun Lauri näki, että Leena oli kuollut, tunsi hän kamalaa iloa ja samalla tuskallista kauhua siitä työstä, jonka oli tehnyt.

Verestyneen murha-aseen piti hän vielä kädessä, kun äkkiä nousi maasta, kuunnellen kuuluisiko ääntä metsästä. Ei, kuoleman hiljaisuus vallitsi siellä. Hän oli yksin, yksin murhatun naisparan kanssa. Mutta yöstä ja pimeydestä ja hiljaisuudesta kuuli hän tuhansien äänten huutavan hänelle: "Mitäs olet sinä tehnyt?" ja milt'ei tunnotonna tupertui hän vankkuria vastaan.

Miemoksistaan ailahti hän, kun kuuli, kuinka hevonen päristäen haisteli emännän lämmintä verta. Lauri nousi varovasti, kuunteli taas, sillä nyt oli hänestä joka hetki kuin korpi olisi kaikunut ääniä ja tulevain askeleita. Sitte peitti hän tarkasti murha-aseen vankkurissa olevain puiden väliin ja valjasti hevosen, ikäänkuin pitääkseen kaikki varalla pakoa varten. Mieluimmin olisi hän yksin ja jalkasin tahtonut paeta metsästä, joka oli hänen verisen työnsä ainoa näkijä, mutta ensin täytyi hänen kuitenkin piilottaa emännän ruumis.

Vielä kerran katseli Lauri ympärilleen ja kuunteli tarkasti. Kun kaikki oli ääneti kuin ennenkin, nosti väkevä mies tuon hoikan naisen ruumiin helposti maasta, ja kantoi sen hiekkakuopan sisäreunalle. Siellä asetti hän sen syvälle noiden pitkälle ulkonevain juurien alle.

Kun hän näin oli kumarruksissaan puiden vääntyneitten juurien alla kauhea taakka sylissään, jäätyi hänen verensä, sillä hän kuuli selvästi syvän huokauksen, joka ikäänkuin korkeudesta tunkeutui hänen luoksensa pimeydestä.

VI.

Kauhusta tyrmistyneenä kuuli Lauri taas syvän huokauksen. Hän ei uskaltanut heittää ruumista sylistään, vaan kallistui vähän ulkopuolelle kuusten juuria nähdäkseen, kuka se olento oli, joka oli nähnyt hänen hirmuisen rikoksensa.

Silloin näki hän, että hiekkakuopan reunalla seisoi ylempänä hänestä synkkä ihmishaamu, jolle pimeä syysyö antoi melkein yliluonnollisen suuruuden. Haamu kumartui Lauriin päin. Lauri heitti ruumiin maahan, ja vihasta ja kauhusta vavisten huusi hän:

Vanhuksen ääni vastasi surullisesti: "Jumala armahtakoon, isäntä, mitäs olette tehnyt?"

Ääni oli Laurille hyvin tuttu. Mies, joka puhui, oli hänen vanha torpparinsa Olli, joka kenties oli käyttänyt sitä tilaisuutta, kun talonväki oli poissa Järvenpäällä, varastaakseen puita Ristimäen metsästä, mutta jonka Jumala nyt oli kutsunut murhatyön todistajaksi.

Samalla hetkellä kun Lauri tunsi vanhan Ollin, tarttui hän voimakkaalla kädellä korkeimpiin puunjuuriin ja hypätä heipahti tavattomalla voimalla hiekkakuopasta sen ylireunalle.

Päästyään Ollin viereen, karkasi hän raivosti vanhuksen niskaan, vanhus kun koetti paeta metsään.

Lauri, tuo nuori, väkevä mies, veti vanhan Ollin hiekkakuopan reunalle, syöstäkseen itsensä ja hänet alas kuoppaan, johon murha-ase oli piilotettu, sillä hengissä ei se vaarallinen mies, joka Laurin rikoksen oli nähnyt, saisi metsää jättää.

Tuska toi vanhukselle voimia tehdä vastarintaa Laurille, ja kauan ja hurjasti heittivät miehet painia yön pimeydessä. He milloin olivat hiekkakuoppaan putoamaisillaan, milloin tarttuivat käsin puiden juuriin ja oksiin. Ei kumpanenkaan sanaa sanonut. Tiesivät kyllä ettei kukaan heitä metsässä kuulisi, paitsi kuollut, jonka lähellä he taistelivat.

Kumeasti ryskähtäen lohkesi yht'äkkiä maa heidän altansa. Hyvin suuri kappale hiekkatöyrästä vieri kuoppaan, vieden myötänsä syvyyteen molemmat miehet ja peittäen murhatun naisen ruumiin varisevan hiekan ja kivien alle. Muutamat petäjät, jotka kasvoivat lähellä reunaa, horjuivat hetken ja kaatuivat sitte, toistensa juuriin kiedottuina, rytisevin ja murskahtunein oksin.

Lauri ei päästänyt Ollia käsistänsä; sorasta ja hänen päällensä pudonneitten puiden alta reutoihe hän ylös, vetäen myötänsä vanhuksen, joka langettuansa oli joutunut miltei miemoksiin ja jonka hän nyt voimalla nosti ilmaan ja sitte paiskasi maahan.

Oli ikäänkuin vain nämät sanat olisi tarvittu, niin jo rupesi toinen aiottu murha Lauria inhottamaan. Hän pysähtyi ja katseli rauhatonna syrjään, lähestyi Ollia ja sanoi:

"Sinun suusi tietää siis kertoa enemmän kuin mitä henkesi maksaa", vastasi Lauri uhaten. Sitte kääntyi hän pois ja lisäsi hiljaa ja häveten:

"Niin oikein", vastasi Olli ja nousi juhlallisen muotoisena maasta, "mutta viattomain veri huutaa maasta. Yltäkyllin on emännän murha sydäntäsi painava; kahta salattavaa murhaa sinä et tarvitse onnen perille päästäksesi tässä kurjassa maailmassa."

Tuskan hiki herui Laurin otsasta. Hän ei olisi tahtonut yksin olla rikoksen alainen. Miksi sopi tämän vanhuksen panna rauhallinen omatuntonsa hänen syntisen muistonsa rinnalle?

Lauri istahti Ollin viereen, ja raskaita huokauksia lähti hänen povestaan. Pitkäänsä ja pelokkaasti kysyi hän sitte vanhukselta:

Olli hymyili katkeraa hymyä ja pudisti päätänsä: "Hyväpä sinä aina olet ollut häntä kohtaan."

Lauri nousi äkkiä seisoalle, ikäänkuin olisi hänen rintaansa tukehuttanut. Sitte uudisti hän entisen kysymyksensä:

Silloin vimmastui Lauri, sieppasi kirveen, paiskasi taas vanhuksen maahan ja huusi hänelle:

Hän pudisteli rajusti vasemmalla kädellänsä vanhuksen olkapäätä, samalla kun tuskissaan heitti kirveen kauas luotansa. "Vanno", miltei kuiskutti hän, "vanno pyhän Jumalan nimen ja hänen laupeutensa kautta viimeisen tuomion päivänä, ettet koskaan kellekään ihmiselle sano mitä tänä yönä olet kuullut ja nähnyt minun tekevän emännälle!"

Kun hän juuri vanhuksen korvan alla lausui nämät sanat, oli hän ikäänkuin tietämättänsä molemmilla käsin tarttunut Ollin kurkkuun ja piti häntä liikahtamatonna paikallansa.

"Päästä minut — minä teen mitä tahdot!", ja hän työnsi kaulastansa
Laurin kädet, jotka nyt vallan hermottomina putosivat alas.

Ja kun Lauri voimatonna seisoi käsiin päätänsä peittäen, istui vanha Olli hänen vieressään. Hartaasti pani Olli kätensä ristiin ja lausui pyhän valan.

Metsä, yö ja Jumala kuulivat kalliit sanat. Lauri itse, seisoen vaimonsa ruumiin edessä, ei kuullut sanaakaan valasta.

Sitte vallitsi äänettömyys kolkossa korvessa. Aikaa kului ennen kuin kumpikaan elävistä liikahti.

Hiekkavieremä oli tykkänään täyttänyt sen syvän kuopan, johon Lauri oli heittänyt ruumiin, niin ettei mitään jälkeä näkynyt. Molemmat miehet kokosivat siihen kuitenkin vielä enemmän hiekkaa ja poistivat sitte ne veriset jälet, jotka maasta löysivät.

Tämän surullisen työn kestäessä ei Olli virkannut mitään. Mutta Lauri näytti pelkäävän äänettömyyttä ja kertoi luonnottoman kylmällä äänellä, vaikka hänen luontonsa ikäänkuin pakotti häntä siihen, ne sanat, jotka emäntä oli lausunut, kun Lauri hänet murhasi. Hän kertoi vielä, kuinka hänen oli täytynyt iskeä Leenaan kaksi kertaa ennen kuin tämä kuoli, ja kuinka vanha hevonen, joka hyvin usein oli vienyt isäntäväen kirkkoon, sitte oli tullut haistelemaan emännän lämmintä verta.

Mutta vanha Olli otti lakin päästänsä, pani kädet ristiin ja luki ääneti rukouksen. Sitte painoi hän lakin päähänsä, katseli murhaajaan ja sanoi:

"Jumala sinua armahtakoon." Sen sanottuansa läksi hän kiviselle tielle päin ja katosi pimeyteen.

Hän meni vielä kerran sille paikalle, johon ruumis oli peitetty. Sitte pani hän hevosen valjaisiin, kävi kuormalle istumaan ja ajoi metsään samaa tietä, jota hän oli tullut, jättäen taaksensa kammottavan hiekkakuopan, jossa emännän ruumis kylmeni kamalassa haudassaan.

Usein katsoi hän taaksensa, seisatti hevosen, nousi puoleksi kuormalla ja kuunteli tarkkaan. Kun kaikki oli ääneti, joudutti hän vanhaa hevosta miten suinkin saattoi. Mutta hänestä oli kuin hevonen olisi kivenraskailla askeleilla astunut eteenpäin. Vihdoin oli hän päässyt synkimmästä metsästä ja ajoi tuon kaadetun aidan yli. Kun vankkuri siinä tärähti, säpsähti hän, sillä hän tunsi jonkin koskevan hänen vaatteisiinsa.

Äkkiä kääntyi hän ja näki emännän huivin, joka liehui hänen vieressänsä ja jonka Leena hiekkakuopalle tultuansa oli pannut kuormalle. Kuin kärmeen puremana veti Lauri kätensä takaisin. Hän katseli kauan tuota tuttua huivia ja köytti sen viimein vankkurin laitaan, ettei sitä metsästä löydettäisi.

Ja Lauri hoputti hevosta, mutta tie näytti hänestä loppumattomalta. Ainoastaan ajatus joutua pois metsästä ja sen kauheista muistoista ja salaisuuksista asui hänen mielessään ja poisti siitä kaikki muut kuvat. Tyttökin, jonka voittamiseksi hän oli tehnyt rikoksen, muistui hänen mieleensä vain hämäräin, unentapaisten ja kauhistavain väliaikain perästä ja silloinkin vain tyhjänä muistona, vieraana nimenä, jonka oikeaa mieltä ja arvoa hänen ei nyt ollut aikaa muistella.

Lauri oli nyt jättänyt taaksensa tuon pienemmän hiekkakuopan ja ajoi sen korkean kuusen ohitse, missä metsäpolut yhtyivät. Hänen tullessaan lennähti varesparvi tästä suuresta puusta, ja hetken kovasti räpistellen siivillään vaihettivat ne sijoja. Vihdoin pääsi hän maantielle. Vasta täällä hengähti hän rauhallisemmin, vaikka yhä vielä vilkui taaksensa. Nyt nousi hän toisinaan kuormalta ja käveli nopein askelin hevosen rinnalla, sitä yhä kiiruhtaen; toisinaan hän taas heittäytyi rattaille ja antoi hevosen kulkea niinkuin se itse tahtoi.

Olipa tänä yönä kuutama, vaikka kuu nousi hyvin myöhään, vasta noin yhdentoista aikana iltaa. Nyt kello jo oli yli kahdentoista ja kuu alkoi kumottaa puiden latvojen välistä. Kirkkaassa valossa seisoivat hongat synkkinä ja jäykkinä kuin raudasta valettuina.

Hän oli ennättänyt Uotilaan ja ajoi tuota metsän läpi raivattua tietä pihamaata kohden, mihin kuun valossa ulottuivat pimeät ja jyrkät varjot rakennuksista.

Avoimen vajan edustalla riisui hän vanhan hevosen ja antoi sen mennä mihin tahtoi. Itse päästi hän emännän huivin ja otti sen mukaansa.

Yksinään oli hän nyt. Emäntä oli, niinkuin Lauri oli tahtonut, poissa hänen tieltänsä. Vaan eiköhän se, vaikka näkymättömänä, vielä ollut häntä lähellä? Kastepisarat maassa kimaltelivat hänen kyyneleinänsä, kuun valossa oudosti loistavat pienet lasiruudut aitan oven ylipielessä katsoivat Lauriin emännän silmillä. Portaat sanoivat hänen nimessään surullista "terve tultua", ja suuri tupa kyseli koko pimeän, ijäisyydeltä tuntuvan yön aikana häneltä, missä emäntä raukka, tuo hyvä viaton emäntä oli.

Ajatus Liisaan, joka ennen usein ja riemullisesti oli häntä elähdyttänyt, pakeni Lauria tänä yönä eikä mistään mailmassa tullut ainoatakaan sovinnon ja lohdutuksen muistoa väsyneelle, valveutuneelle ja rikoksen alaiselle isännälle.

VII.

Korkealla oli jo aurinko taivaalla, kun Lauri kavahti rauhattomasta unestansa. Hänestä tuntui kuin olisi hän herännyt hirmuisesta unelmasta, jota hän ei enää voinut muistossaan elvyttää; mutta kuta enemmän unesta selkesi, sitä vakaammin käsitti hän, että tuo hirmuinen tapaus oli todenperäinen ja hänen sydämensä salasi kauheaa rikosta, josta ei mikään maailmassa voinut häntä vapauttaa.

Hiljaisessa tuvassa suuri seinäkello ei enää raksuttanut. Se oli seisahtunut, kun ei emäntä ollut sitä käymään vetämässä. Lauri istui kauan vuoteen reunalla. Hän ei ajatellut, hän vain kuunteli, hän odotteli tuskallisella rauhattomuudella jotakin ääntä kuullaksensa, jospa sitte emäntä itse tulisi haudastaan takaisin taikka nimismies saapuisi murhaajaa kahleisiin panemaan.

Mutta ketään ei tullut, kaikki oli ääneti. Kissa hiipi äänettömin askelin ympäri huonetta, niinkuin ketä etsien. Vihdoin rupesivat Laurin silmät seuraamaan hiipivän kissan askeleita. Hän näki, kuinka se hyppäsi jähtyneeseen hiilukseen ja sieltä kulki oven ja sivulavitsan ohitse ikkunalaudalle sekä istui siinä kauan äänettömänä päivää paistatellen.

Laurin ajatukset olivat nyt saaneet suunnan, jota seurasivat. Kukapa nyt hiiluksen lämmittää ja tekee emännän askareet? kysyi hän itsekseen. Ensi kerran tunkihe Liisan kuva nuoren miehen poveen hempeällä sulolla. Liisan tähden olikin häijy ääni hänen povessaan saanut hänet syntiä harjoittamaan, ja ainoastaan hän ehkä voisi hänen rauhattomuutensa levoksi muuttaa.

Silloin tunsi hän kuinka kissa tuttavasti sivuili hänen jalkojansa, ja hän nousi seisalleen. Itsensä suojelemisen halu hänessä nyt viimein sai voiton oman tunnon kovilta nuhteilta ja hän meni ulos poistamaan, mikäli mahdollista, kaikki ne jäljet, jotka voisivat hänen hirmutyönsä ilmaista.

Rattaiden pyörät, joilla muutamia veripilkkuja näkyi ja verisen kirveen puhdisti hän hyvin huolellisesti.

Kun hän tähän tarpeeseen haki vettä takakartanolta, ammui karja surullisesti. Se oli jo kauan ja turhaan odottanut emäntää.

Järjettömien luontokappalten murheellinen huuto kuului uhkaavalta Laurin korvissa ja hän kiiruhti päästämään ne tutulle laitumelle, lypsystä välittämättä.

Kun kaikki murhan jäljet olivat poistetut, meni Lauri katsomaan mitenkä emäntä oli valmistanut eväät leikkuuväelle. Kaikki mitä niihin kuului, oli vainaja tavallisella toimellisuudellaan järjestänyt. Ainoastaan suuri kahvipannu oli vielä tavallisella sijallaan. Hän mietti itsekseen, mitenkä hänen oli käyttäytyminen Järvenpäällä olevaa väkeä kohtaan; päätti toki ensiksi vain kiiruusti tarttua malkasillan työhön.

Hän siis valjasti hevosen metsästä tuodun kuorman eteen ja läksi sille paikalle tiestä, jonka veden juoksu oli turmellut.

Siellä hän askaroi uutterasti koko aamupuolen päivää, että tehdystä työstä nähtäisiin, mitä hän oli toimittanut sinä päivänä, jona emäntää kaivattaisiin. Muutama verenpisara oli murhan tapahtuessa sinne tänne roiskahtanut hakattuihin puihin, jonka tähden hän hakkasi ne uudestaan ja piilotti pantujen malkojen alle.

Ainoatakaan näkyvää jälkeä tehdystä rikoksesta ei enää löytynyt, ja kumminkaan ei Riihimäen metsästä kukaan aluksi etsisi emäntää.

Ei ainoatakaan elävää olentoa näkynyt tiellä ennen kuin kauemmas päivällä, kun aurinko jo oli korkeimmillaan taivaalla. Silloin kuului kaukaa nopeasti eteenpäin rientävien rattaiden jyrinä.

Veri tunkeusi syyn-alaisen Laurin sydämeen, ja hän unohti korjata pois muutamia tielle jääneitä malkapuita.

Sykkivin sydämin ja maata kohden tuijottavin silmin vetäytyi hän vankkurinsa viereen.

Kun tulija pääsi näkyviin, huomasi Lauri, että se oli seurakunnan kirkkoherra, joka tuli ajaen yhden-istuttavissa kiesissä, renki taka-istuimella.

Vanha lempeä pappi hiljensi kulkua, kun läheni sitä paikkaa tiestä, jonka malkapuut salpasivat, ja tultuansa siihen seisatti hän hevosen, Laurin häntä nöyrästi tervehtiessä.

"Herran rauha", sanoi pappi ystävällisesti nyykäyttäen päätänsä Laurille, joka nyt vasta huomasi, että puut estivät hevosen pääsemästä eteenpäin, ja alkoi hätäisesti raivata niitä tieltä, höpisten jotain muka huolimattomuutensa puhtimiseksi.

"No, isäntä itse on työssä täällä", virkkoi rovasti ystävällisesti arvossa pidetylle ja varakkaalle isännälle. "Minäpä juuri mietiskelin, mimmoinenhan nyt tie täällä lienee viimeisen rankkasateen perästä. Mutta enpä sinua luullut saavani nähdä täällä työssä."

Näytti siltä kuin olisivat nämä ystävälliset ja hyvittelevät sanat hämmästyttäneet Lauria enemmän kuin jos rovasti olisi häntä hänen rikoksestansa nuhdellut. Hän oli nyt saanut raition raivatuksi ja seisahtui tien äärelle. Teeskennelty nauru väänsi hänen kasvojansa, ja nöyrällä äänellä sanoi hän:

"Hyvä herra rovasti, koko väkeni on Järvenpään salopelloilla ja tie on korjattava."

"Niin! Vai niin!" sanoi rovasti leppeästi, ohitse ajaessaan. "Rupeepa täälläkin olemaan kiiru. Jää hyvästi nyt! Kuinka jaksaa emäntä?", huusi hän puoleksi kääntyen taaksepäin, sillä hän oli jo ehtinyt ohitse.

Lauri otti uudestaan lakin päästänsä ja piti sitä puoleksi suunsa edessä, kun hän miltei vavisten höpisi:

Kun rovasti samalla nyykäytti hänelle päätänsä ja oli kääntymäisillään eteenpäin, näytti Lauri tästä ensimmäisestä puheesta emännästä miehistyneen, ja ääntänsä vähän korottaen lisäsi hän silmäyksellä, joka oli vakaa olevinansa, mutta kumminkin oli arka:

Ei ole varmaa, kuuliko rovasti vai eikö. Lauri näki rengin virkkavan jotakin rovastille, jonka jälkeen molemmat vilahtivat taaksensa, renki kaksikin kertaa. He puhuivat joutavista asioista, mutta Laurin paha omatunto sanoi hänelle, että he varmaankin puhuivat hänestä ja että joku epäluulo oli heissä herännyt häntä kohtaan. Ja ikäänkuin poistaakseen omia ajatuksiansa, ryhtyi hän taas kiivaasti työhön, joka joutui nopeasti, vaikkei aika ensinkään näyttänyt edistyvän.

Puolipäivän aika tuli. Lauri ei ollut syönyt mitään viime vuorokauden kuluessa, ja nälkä rupesi tuntumaan. Mutta hän ei uskaltanut jättää työtä, joka hänen mielestään oli todistava hänen syyttömyytensä tehtyyn rikokseen.

Viimein kun aurinko tyynenä ja hämäränä syysiltana alkoi kallistua maille, kiiruhti Lauri kotiinsa, pani vankkuriin emännän valmistamat eväät ja mitä muuta tuohon tavalliseen kestaukseen kuului sekä emännän huivin, että näyttäisi niinkuin se olisi häneltä siihen jäänyt.

Sitten kun hän vankkuriin oli valjastanut nuoren ja vähän vallattoman hevosen, ajoi hän sen takateitä sille tielle, joka meni Järvenpäälle.

Kaikki tämä tapahtui tarkalla varovaisuudella, ettei kukaan, joka sattuisi ohitse kulkemaan, sitä huomaisi.

Kun Lauri oli päässyt mainitulle tielle, rupesi hän hevosta ärsyttämään sillä, että lakkaamatta nykäisi ohjaksia ja viimein ruoski sitä aika lailla. Hevonen hirnakoitsi tuskasta, nytkäytti vankkuria ja kavahti pystyyn, mutta Lauri pidätti sitä kiinteillä ohjaksilla. Kun eläimen oli hurjimpaan raivoon saattanut, lyödä huimaisi hän sitä vielä kerran ruoskallansa, päästäen ohjakset valloilleen, ja hevonen karkasi juoksuun kivisellä tiellä.

Lauri seisoi kiitävää hevosta katsellen. Hän näki kuinka tavarat vankkurissa jyskien kolahtelivat toisiinsa mullin mallin, ja kuinka hevonen, pelästyneenä yhtä paljon äsken kärsitystä rääkkäyksestä kuin syntyneestä jyskeestä, pilttosasti karkasi metsään päin.

Kun Lauri sen oli nähnyt, palasi hän kiireesti työhönsä ja viipyi siellä kauan auringon laskettua ja hämärän tultua. Kun pimeä viimein saavutti, oli malkasilta korjattu, ja Lauri palasi kotiin päin levotonna ja tuskalla odottaen, mitä nyt oli tapahtuva.

Järvenpäällä oli tuon kauniin syyspäivän kuluessa pidetty iloa ja reipasta menoa, kauraa leikatessa. Elähyttävä tunne, että pitkällinen ja tärkeä työ läheni loppuansa, innostutti leikkuumiehiä vielä enemmän, ja kauniisti tehdyt kuhilaat peittivät puolipäivän aikana jo enemmän kuin toisen puolen pelloista.

Kun päivä alkoi illastua, rupesivat muutamat nuoresta väestä, leikillistä puhetta laskien, odottamaan emäntää ja hänen tuotaviansa herkkuruokia ja juomia.

Vanha Kaisa, jota aina huvitti vastustella muiden arveluja, nuhteli nuoria heidän malttamattomuudestaan ja luetteli kaikkia niitä moninaisia toimia, jotka emännän tehtävinä olivat ennen kuin hän pääsikään lähtemään Järvenpäälle, jonka tähden ei vielä sopinut odottaa häntä tänne ennen kuin aurinko oli ehtinyt puolitiehen likemmäs metsärinteen latvoja. Mutta sydämessään Kaisa vähäisen murisi, kun tuo rakas kahvipannu viipyi, jota muori sangen hyvin olisi tarvinnut virkistääkseen päivän töistä väsyneitä voimiansa.

Ehtoopäivä kului, mutta emäntä ei tullut. Ruvettiin jo nurisemaan hänen viipymisestään, kun yht'äkkiä kuului metsästä rajusti vierähtelevän vankkurin jyrinä.

Väki keskeytti työnsä. Olikohan se emäntä, joka noin tuli ajaen, kysyttiin toisiltansa. Muutaman hetken kuluttua tuli vaahtoileva hevonen nelisiin kiitäen näkyviin ja pysähtyi kauheasti vavisten, kun vankkurin pyörät tarttuivat avattuun veräjään ja vankkuri kaatui kumoon.

Pellolla oleva väki kokoutui nyt paikalle, hämmästyksestä ja kauhistuksesta huutaen. Miehet ottivat kiinni hevosen ja nostivat vankkurin pyörilleen, ja hajalle lentäneet tavarat kerättiin kokoon.

Kaikki he tiesivät, että hevonen ja vankkuri oli Uotilasta. Hälinä oli suuri, ja ensimäisen hämmästyksen kestäessä kyseltiin tuskalla mitähän tiellä lienee tapahtunut ja lieneekö emäntä vikautunut, sillä että emäntä oli tällä hevosella ajanut nähtiin siitäkin, että hänen huivinsa löydettiin vankkurissa olevain tavarain joukosta.

Mutta kun ei emäntää näkynyt eikä kuulunut, päätettiin viimein, että jonkun oli lähteminen häntä etsimään, jos kenties joku onnettomuus oli häntä kohdannut.

Kaksi renkiä lähti sen tähden matkalle, mutta muu väki palasi työhönsä, monella tapaa selittäen tuota odottamatonta tapausta.

Etsintään lähetetyt rengit eivät palanneet. He etsivät tiellä ja metsässä, vaan eivät löytäneet mitään jälkeä emännästä.

Sillä välin saatiin Järvenpään pelto loppuun leikatuksi, ja alakuloisena lähti väki kotiin, tien vieriä tähystellen nähdäkseen jälkiä emännästä.

Mutta kun he pimeällä tulivat kotiin, eivät he Uotilassa tavanneet emäntää eikä niitä renkejä, jotka häntä etsimään oli lähetetty. Nämä olivat juur'ikään menneet tavoittamaan isäntää, jonka tiesivät olevan työssä malkasillalla.

Matkalla kohtasivat he Laurin, joka palasi tyhjissä vankkurissaan, ja kysyivät häneltä, oliko hän nähnyt emännän?

"Tottapa hän on Järvenpäällä?" vastasi Lauri. Pimeä esti näkemästä sitä tuskaa, joka kuvautui hänen kasvoihinsa, kun hän nyt näki, että aika oli tullut, jolloin hänen täytyi vastata emännän kohtalosta.

Rengit kertoivat nyt pilttouneesta hevosesta ja kuinka he turhaan olivat emäntää etsineet.

Lauri istui ääneti vankkurissa, heidän kertoessaan. Kun olivat lopettaneet, sytytti hän vitkaan sammunutta piippuansa ja sanoi, että emäntä puolipäivän aikana oli tuonut hänelle vähän ruokaa, sanoen heti jälkeen puolipäivän lähtevänsä Järvenpäälle. Sittemmin ei hän häntä ollut nähnyt.

Ääneti tulivat he Uotilaan, jossa kauan oli mietiskelty mitä nyt oli tehtävä. Ei kukaan voinut arvatakaan mitä emännälle oli tapahtunut. Jos hän vain oli kaatunut, kylläpä sitte löydettäisiin elävänä tai kuolleena. Mutta jos rosvot olivat tahtoneet ryöstää häntä ja hän oli jäänyt heidän käsiinsä, kun hevonen karkasi Järvenpäälle päin, olivat ne varmaankin murhanneet hänet ja piilottaneet ruumiin metsään.

Lauri ja muutamat rengeistä menivät vielä yön pimeällä metsään ja huhuilivat siellä emäntää, mutta vastausta ei saatu eikä mitään jälkeä nähty, ja he palasivat kotiin.

Mutta koko tämän päivän kuluessa ei Lauri tapansa mukaan ollut uskaltanut rukoilla Jumalaa, ja väsyneenä ruumiin sekä mielen ponnistuksista nukkui hän raskaaseen uneen.

Ne tiedustukset, jotka nimismieskin sittemmin teki, olivat turhia. — Nostetun rahvaan joukossa nähtiin myöskin eräs vanha, harmaapää ukko, jonka otsassa oli syvät rypyt. Hänen synkän surulliset, mutta tavattoman kirkkaat silmänsä eivät oikein tajonneet hänen kasvojensa muutoin jyrkkään muotoon. Vanhus otti ääneti ja, niinkuin näytti, innokkaasti osaa tiedustukseen. Lauri astui usein vanhuksen vieressä, vaan ei ainoatakaan sanaa eikä silmäystä nämä miehet keskenänsä vaihtaneet. Vanhus oli Olli torppari, joka uskollisesti piti valansa, vaikkapa tunnon tuskat siitä, että hän oli ainoa, joka tiesi kauhean rikoksen eikä kuitenkaan voinut ilmaista tuota tuskallista salaisuutta, vaivasivat häntä päivät sekä yöt. Senpä tähden tuo selittämätön asia, mitenkä emäntä oli kadonnut, vast'edeskin peittyi kaikilta pimeyteen, ja niistä useammista arveluista, jotka tästä asiasta lausuttiin, näytti tuo ensimäinen, että muka rosvot olivat hänet murhanneet ja että hevosen oli onnistunut päästä heidän käsistään, olevan otollisin ja luonnollisin.

Monta huhua rosvoista ja karanneista linnanvangeista ilmautui samaan aikaan, ja useampi, etenkin naisista, luuli nähneensä sellaisten epäluulonalaisten ihmisten kuleksivan hämärällä.

Yleinen ja sydämellinen myötätunto, jota arvossa pidetylle isännälle osotettiin, vaivasi häntä kovasti, ja raskain sydämin kuunteli hän nöyrästi pitäjäläistensä valituksia emännän kuolemasta. Kunnioitettu kirkkoherrakin surkutteli liikutetulla sydämellä Laurin kovaa onnea ja muistutti häntä siitä, kuinka he samana päivänä olivat tavanneet toisensa aavistamatta että kova onni oli Lauria lähellä.

Niinkuin Lauri, kun hän edellisen kerran puhui rovastin kanssa emännästä, yht'äkkiä vavahti, kun emännän nimi ensin mainittiin, mutta sitte rauhoittui ja hillitsi mielensä, niin kävi hänen vast'edeskin hyvän aikaa. Hän oli odottanut, että edes joku epäluulon varjo sattuisi häneen. Nyt kun hän ei huomannut siitä vähääkään, vaan kaikki osottivat hänelle milt'ei suurempaa kunnioitusta kuin ennen, häpesi hän enemmän teeskentelyään kuin todella rikostaan katui.

Tosin olisi hän suonut, että kauhea teko olisi ollut tekemättä, vaikkapa hänen olisikin monta pitkää vuotta täytynyt odottaa emännän kuolemaa, mutta usein valtasi hänet selittämätön rauha, kun hän kuollutta ajatteli.

"Onhan hänen paras niinkuin nyt on", sanoi hän silloin itselleen, muistellen vastoin tahtoansa oman sydämensä tuskallista tilaa.

Vähitellen, kun kaikki tiedustukset yhä olivat turhia, laattiin puhumasta emännän salaisesta katoamisesta ja Uotilassa mukautui kaikki tuohon uuteen tilaan.

Mutta se, joka nyt, isännän määräyksen mukaan, emännöitsi Uotilassa, oli nuori Liisa.

VIII.

Ne, jotka maailmassa nöyrästi ja hiljaisesti elävät, unhotetaan heidän kuoltuansa pian. Niin kävi emännänkin. Tosin ei Lauri emäntää koskaan unohtanut, mutta hän salasi synkät muistonsa hänestä; Liisakin vuodatti kyyneleitä emännän kamalasta kuolemasta ja muisteli häntä joskus sittemminkin. Mutta ei yksikään lapsi täällä kätkenyt kuolleen äidin muistoa koko iäkseen kiitolliseen sydämeensä.

Sen tähden ei kukaan joulun aikana enää emäntää kysellytkään, ja väki vietti pyhää kuin ainakin leikeillä ja iloisilla ilveillä.

Hiljaa ja tasaisesti joutui päiväin ja kuukausien kulku Uotilassa, mutta syvällä tuon hiljaisen pinnan alla vieri salainen, mutta ei sen tähden heikompi virta. Talon suoran ja jokapäiväisen väen joukossa oli yksi henkilö, jota ei kukaan oikein tuntenut, vaikka kaikki noudattivat hänen käskyjänsä ja söivät hänen leipäänsä. Se oli Lauri.

Ehkä heidän isäntänsä, oli hän kuitenkin heidän vankinsa. Hän tosin ei raudoissa ollut, mutta hänen sanansa ja silmänsä olivat kahleissa, ja vapaina asuivat hänen mielessään ainoastaan syntien ja rikosten synkät muistot.

Lauri, joka ennen vaimonsa murhaa joka päivä oli rukoillut ja lukenut raamattua, ei rukoillut enää. Tosin pakotti rauhattomuutensa häntä rukoilemaan, mutta hänellä ei ollut mitään Jumalalta rukoilla, sittenkun hänen rukouksensa emännän kuolemasta oli kuultu sillä tavoin, millä hän nyt näki sen täytettynä. Hänen ei käynyt rukoileminen, mutta raamattua luki hän kuin ennenkin. Lauri parka! Se jumalanpelko, jossa hän oli kasvanut, oli muuttunut törkeäksi taika-uskoksi, ja rikostansa oikein katumatta tahtoi hän Jumalalta saada rauhaa sairaalle sydämelleen.

Olihan se aika nyt tullut, jota hän oli odottanut ja valmistanut. Nyt oli hän nauttiva kadotetun tunnonrauhansa hedelmiä.

Ja nämät hedelmät näyttivät hänestä rakkailta ja kalliilta. Ei mitään estettä ollut enää hänen ja armaansa välillä, paitsi lyhyt maltin ja odotuksen aika.

Suuressa talossaan ja hyvävaraisessa kodissaan näki Lauri nyt tuon nuoren ja kauniin Liisan toimittavan kaikki hänen mieltänsä myöten, vaikkapa Liisa siellä vielä piti palvelijan virkaa. Eihän Liisa tuntenut nuoren isäntänsä ajatuksia; hän ei aavistanut, että tuo pulska mies, tuo häntä kohtaan aina umpimielinen ja harvapuheinen Lauri ei mitään parempaa toivonut kuin että Liisa tulisi hänen vaimokseen, ja että hän vain odotti otollista hetkeä.

Rakastiko Liisa Uotilan isäntää? Kukahan sitä olisi tietänyt. Hän teki hänen töitänsä ja toimitti kaikki niin huolellisesti ja hyvästi hänen talossaan kuin suinkin taisi. Pitihän Liisan tehdä se mielellään, sillä hyvä isäntä oli Lauri koko väkeänsä ja Liisaakin kohtaan. Jospa hänen nuori, säveä sydämensä joskus olikin tuntenut tuota kaikissa hellissä sydämissä asuvaa halua saada turvautua väkevämpään, eihän tuon köyhän, turvattoman tytön sopinut ajatella rikasta, arvossa pidettyä isäntää, jonka aviopuoleksi moni pitäjän talontyttäristä mielellään rupeisi.

Hartusta arveli Liisa kuin ennenkin, että hän oli iloinen ja rehellinen poika, ravakka kuin harva, mutta kyllä hän säälitteli Harttua siitä, kun hän oli niin köyhä. Milloin sovistui, suositteli hän häntä enemmän kuin muita, ja kärsi kenties iloisemmalla mielellä kuin ennen niitä pistopuheita, joita hänelle siitä lasketeltiin.

Hän ei huomannut, että Harttu tänä jouluna oli vähän totisempi kuin viime joulupyhänä. Hän ei tietänyt, että Harttu oli vähän syvemmältä katsellut hänen suloisiin silmiinsä ja että hän turhaan vaivasi päätänsä miettimällä kuinka paraiten hankkisi turvallista tulevaisuutta itselleen ja Liisalle. Mutta yhtenä pyhä-iltana, kun ei isäntä eikä Liisa ollut kotona, kuuli hän, kuinka vanha Kaisa jutteli isännästä erään kylänaisen kanssa, jolloin Kaisa sanoi että "isäntä olkoon nyt Jumalan nimessä aikomatta ottaa emännäkseen tuota köyhää Liisaa, kun hänelle kyllä olisi tarjona rikkaita ja arvokkaita tyttöjä". Nämä sanat saivat hänen uskollisen mielensä kauan miettimään, kuinkahan kuitenkin lopuksi käynee, ja mitä likemmäksi kevät lähestyi, sitä useammin johtuivat nuo sanat hänen mieleensä.

Ja kun kevät tuli, rupesivat paikkakunnan emännät mietiskelemään ketähän Uotilan isäntä nyt emännäkseen ottanee, ja arveltiin, että hänen nyt sopisi valita pitäjän omista tyttäristä eikä kosia naapuripitäjässä kuin viime kerralla. Mutta Laurille ei kukaan rohjennut kertoa mitä tästä asiasta puhuttiin kylässä, eikä hän itse näyttänyt aikovan käydä kosioilla siellä eikä täällä.

Eräänä aamupäivänä istui Lauri yksin tuvassa; hän poltteli piippuansa eikä näyttänyt huomaavan, että Liisa astui sisälle kantaen sylillistä halkoja, jotka hän heitti takan viereen, ja alkoi virittää tulta.

Hetken kuluttua rykäisi Lauri pari kertaa ja kysyi sitte Liisalta, nostamatta silmiänsä lattiasta: "Tarvinneekohan nyt Uotila omaa emäntää?"

Liisa keskeytti hetkeksi työnsä, hämmästyen enemmän siitä, että isäntä puhutteli häntä, kuin itse kysymyksen laadusta. Vitkaan lähensi hän sytytetyt päreet halkoihin ja vastasi:

"Kyllähän se olisi hyvä! — Ikävä on talo emännättä", lisäsi hän iloisesti.

Liisa puhalsi vähän tuoreisiin halkoihin, jotka eivät tahtoneet syttyä, ja sanoi sitä tehdessään:

Kun halot samassa syttyivät ja kirkas liekki vilkkaasti kiilteli mustalla takalla, jatkoi kaunis tyttö puhettansa ilosilmin:

"Kyllä emäntää tarvitaan, niin arvelevat kai nuo rikkaat talontyttäretkin kirkonkylässä!"

Lauri loi silmänsä Liisaan. Ne kohtasivat Liisan ilkamoisia ja huolettomia silmäyksiä. Lauri nyykäytti päätänsä hymyillen. Kun Liisa taas kääntyi ja nosti raskaan padan hahloihin, nousi Lauri istualta ja meni Liisan luo.

Ystävällisesti syleili hän tyttöä ja sanoi, katsellen hänen punastuviin kasvoihinsa:

Kun hän sen oli sanonut, kääntyi hän pois; seisoi nyt ääneti hetken.
Sitte läksi hän ulos.

Mutta Liisa jäi takan ääreen. Ahkeraan hän hämmensi oivallista päivällispuuroa padassa. Mitä hän sitä tehdessänsä ajatteli, se lensi iloisten räiskyvien kipinäin seurassa ylös takan torveen, ja kevättuuli vei sen kauas yli seudun.

Kaukana metsänrinteellä seisoi silloin Harttu aidaksia haloten. Hän näki kuinka savu leikiten tuprueli Uotilan takantorvesta ja sanoi itsekseen:

Kun Lauri sitte taas tapasi Liisan, oli kaikki kuin ennenkin ja Lauri yhtä harvapuheinen ja totinen kuin koskaan.

Mutta vaikkei Lauri mitään näyttänyt, oli kuitenkin vanhan Kaisan sukkela silmä hoksannut, että isäntä rakasti Liisaa, ja Kaisa ei siitä päivin voinut kärsiä tuota nuorta tyttöä, jolle rikas isäntä hänen mielestään oli liian hyvä. Ikä olikin vaikuttanut Kaisaan, ja hän oli käynyt hyvin toraiseksi. Kun vain joku syy siihen tarjoutui, valitti hän kuinka nurinpäin vieras väki hoiti taloutta, mutta siihen ei Lauri koskaan vastannut sanaakaan, vaan Liisa vuodatti usein yksinäisellä luhdillaan katkeroita kyyneliä ämmän sanoista.

Aika kului. Kesä oli kylmä ja sateinen. Aikaiset hallat turmelivat kasvavaa laihoa. Kaikki ennusti huonoa vuotta. Monessa paikoin pitäjässä pestattiin sen tähden tulevaksi vuodeksi vähemmän palvelijoita kuin tavallisesti, ja moni kelpo renki jäi sillä tapaa paikatta.

Niiden joukossa oli Harttukin, jonka isäntä, mistä syystä, ei tiedetty, kaikessa ystävyydessä erotti palveluksestaan. Paikkaa ei hän saanut muissakaan taloissa. Harttu aikoi sen tähden, niinkuin useimmat muutkin pitäjän rengeistä, etsiä itselleen työtä vierailta paikoilta.

Kauan epäili hän kuitenkin, sillä hän ei tahtonut joutua kauas Uotilasta. Liisa kyllä surkutteli häntä, mutta ei hän näyttänyt surevan sitä, että Hartun oli lähteminen.

Eräänä iltana — oli jo myöhään syksyllä — oli Kaisa taas ankarasti torunut Liisaa, isännän poissa ollessa. Liisa ei vastannut mitään. Mutta kun Lauri hetken kuluttua astui tupaan, sytytti Liisa lyhtinsä ja meni navettaan, jossa ammuvat lehmät ystävällisesti ottivat hänet vastaan, kun hän, heitä puhutellen, alkoi lypsää toista toisensa perästä.

Mutta tuvassa istui vanha Kaisa tuikealla tuulella rukkinsa äärellä, vihastuen kehräykseensä ja siitä syntyviin onnettomuuksiin, mutta vähä väliä pistäen äkäisiä sanoja siitä, kuinka huonosti kaikki tätä nykyä toimitettiin talossa. Viimein, kun lanka taas katkesi, seisatti hän rukkinsa yht'äkkiä ja sanoi jyrkästi Laurille, ettei hän tahtonut enää päivääkään olla hänen talossaan, jossa nyt kaikki hoidettiin ja toimitettiin kurjimmalla tavalla, ellei Lauri kohta aikonut hankkia taloon varsinaista emäntää. "Tuossa te istutte", pakisi hän, "nuori ja varakas kuin olette, päivät päätänsä kotona tai ajatte pyhinä kirkkoon, vaan ette koskaan sano sanaakaan rikkaiden ja suurten talojen tyttärille, niinkuin Uotilan isännän kuitenkin paraiten sopisi." Itse sanoi hän olleensa viidettäkymmentä vuotta talossa ja nähneensä täällä parempia sekä huonompia päiviä, mutta ei koskaan mokomia kuin nyt, kun koko talo on tuiki köyhän tytön vallassa.

Lauri hymyili huolimatta iäkkään ämmän valituksista eikä näyttänyt aikovan vastata mitään hänen puheeseensa. Mutta hetken kuluttua hymyili hän taas puoleksi ystävällisesti, puoleksi pilkallisesti ja sanoi:

"Enkös sitä arvannut", vastasi Kaisa äreästi surisevan rukkinsa ääreltä.
"Kyllähän tuota sopi tietää."

"Jos jonkun pitää tuleman Uotilan emännäksi, kenties tahtoo Liisa itse siksi ruveta."

"Herra mun luojani!" huusi vanha Kaisa, heittäen sikseen surisevan pyörän. Hän aikoi jatkaa puhettansa, mutta isäntä katseli häneen tuimin silmin ja nousi istualta, josta Kaisa ällistyi. Ja kaikki tuvassa kävivät uteliaiksi tietämään mitä nämät sanat ennustivat.

Kun Liisa tuli takaisin tupaan, vallitsi siellä syvä äänettömyys, ja hän näki kyllä kaikkien silmistä, että hänestä oli puhuttu.

Mutta isäntä seisoi ylevänä ja vakavana keskellä lattiaa ja katseli vain
Liisaan, käskien häntä tulemaan kanssansa sisähuoneeseen.

Lauri sytytti päreen ja läksi edeltä. Liisa seurasi häntä sykkivin sydämin. Mitähän isännän lienee hänelle sanomista?

Kaikki väki istui ääneti tuvassa, kummastuneena ja uteliaana. Kaisa kehräsi niin että rukki surisi kuin paarma, ja hänelle tuli huomaamatta useampia solmuja ja sykkyröitä hänen muutoin tasaiseen lankaansa.

Pitkän hetken kuluttua astuivat Lauri ja Liisa huoneesta. Lauri näytti totiselta kuin ainakin, mutta nuori punastunut tyttö näytti onnelliselta ja meni takan ääreen iltaruokaa puuhailemaan.

Kaikki tekivät työtä tavallista ahkerammin, ja Liisaan luotiin vain salaisia vilkauksia. Mutta hän ei katsellut ympärilleen, hän ei katsonut Harttuunkaan, joka istui aivan lähellä häntä takan ääressä kirvesvartta veistellen. Harttu oli kenties vähän kalveampi kuin tavallisesti, mutta tyynesti hän työskenteli. Hän tiesi nyt kuinka kävi eikä hän sydämessään ensinkään nuhdellut siitä tyttöä, jota hän rakasti. Ettei Liisan sopinut hylätä onneansa, oli Hartusta yhtä selvää ja luonnollista, kuin että hänen nyt hyvin sopi etsiä työtä vierailta paikoilta.

Sen tähden, kun jonkun ajan kuluttua eräs korpraali tuli värväämään miehiä komppaniaan ja tarjosi Hartulle käsirahaa, rupesi hän sotamieheksi, ja pyhäinmiesten aikana läksi hän Uotilasta.

Paljoa ei hän viime aikoina ollut puhunut sen kanssa, jonka hän ja kaikki tiesivät tulevan talon emännäksi. Jäähyväiseksi sanoi hän Liisalle vain "Herran rauha!" mutta näissä vähän kankeasti lausutuissa sanoissa oli kuitenkin paljo yksivakaisuutta ja hellyyttä.

Hiljaa antoi Liisa hänelle kättä ja vastasi hänen jäähyväisiinsä samoilla sanoilla. Heidän välinsä näytti aivan vieraalta ja ujolta, mutta hyvän tytön sydämessä kysyi leppeä ääni miksikäs Harttu nyt oli niin harvapuheinen.

Vähän aikaa siitä pidettiin Laurin ja Liisan häät suuritta menoitta Uotilassa. Vihkimisen tapahtuessa nousi rankkasade, ja naisväki ennusti sen johdosta, että uusi emäntä saa itkeä katkerasti kaikkina elinpäivinänsä.

Mutta kova onni näytti olevan kaukana Uotilasta. Oli kuin hyvä haltia olisi nuoren emännän seurassa asettunut suureen taloon. Karja menestyi hyvin, työt joutuivat nopeaan ja tasaisesti, ja näytti kuin vuoden vähemmät varat olisivat muuttuneet kahta suuremmiksi, niin runsaasti ne riittivät talon yltäkylläiseen ravintoon. Pimeä, pitkä ja usein synkkä talvi kului tänä vuonna pikaisesti Uotilan väeltä, ja näytti kuin nuori emäntä olisi levittänyt suloista päivänpaistetta kaikkeen, johon hän puuttui.

Liisa oli onnellinen ja nautti onneansa puhtaalla omallatunnolla ja iloisin sydämin. Ei tietänyt Liisa, että miehensä omatunto oli kipeä, kun Lauri lemmen silmin katseli häntä.

Lauri oli hyvä ja hellä vaimollensa. Ei koskaan hän kauheaa salaisuuttansa Liisalle uskonut; eikä hän uskaltanut sanoa hänelle kuinka kauan hän häntä oli rakastanut. Hän ei hennonut syöstä omantunnon tuskaa Liisankin säveään sydämeen, ja kun suru synkkänä ja uhaten lähestyi häntä, kärsi hän yksin ja ääneti, ja sulki tuskat sydämeensä.

Silloin koetti hän rukoilla Jumalaa poistamaan hänestä muistot tehdystä rikoksesta, jota ei mikään maailmassa voinut peräyttää, mutta hänen sydämensä oli ääneti ja kolkko. Se rukouksen lempeä enkeli, joka kerran on asunut joka ihmisen ja Laurinkin rinnassa, oli paennut, pelästyen rikoksen verisiä, leppymättömiä muistoja, ja aikaansa odottaen istui se nyt ulkopuolella, tuolla paljaalla nummella, jolla hävittävä rajutuuli riehui ja päivän helle poltti jok'ainoan kukan, joka maasta nousi. Laurin sydämestä ei tämä enkeli enää kantanut taivaaseen hänen voimattomia rukouksiansa raskaina hetkinä, jotka kuitenkin harvenivat mitä syvemmälle hän näki onnensa juurtuvan. Häntä kohtaan, jota Laurin siitä tuli kiittää, oli hän laukea ja hellä, niinkuin kukin on sitä kohtaan, jota hän rakastaa ja jonka tähden paljon on saatu kärsiä, ja hän näytti rakkaudellansa Liisaan tahtovansa sovittaa mitä Leenaa kohtaan oli rikkonut.

Niin kului vuosi rauhallisesti ja milt'ei iloisesti, ja kun Liisa lahjoitti miehellensä pojan, ei mitään puuttunut hänen onnestansa.

Niin syvästi liikutettuna, ettei sitä olisi tuosta tyynestä, totisesta miehestä uskonutkaan, otti Lauri viattoman lapsensa ensi kerran syliinsä. Tämä lapsi oli sovittava kaikki, ja siinä näki hän todistuksen siitä, että lempeä ja laupias Jumala loi silmänsä häneen eikä ankarasti tahtonut hänen rikostansa rangaista. Niin arveli Lauri ollen onnellinen ylimäärin.

Vähän aikaa sen jälkeen läksi hän eräänä päivänä, kun kaikki väki oli ulkotyössä, yksin Ristimäen metsään, jossa hän ei ollut käynyt tuon onnettoman illan perästä. Ihmeelliset olivat ne ajatukset, jotka hiljaisessa metsässä heräsivät hänen mielessään. Siellä kangasteli tiellä ja kamalalla murhapaikalla joka askeleella muistoja, joita, hänestä nähden, moni, moni hävittävä talvi oli vaalentanut. Nämä talvet olivat asuneet hänen omassa sydämessään.

Surullisen rauhallisena seisoi Lauri sillä hiekkavieremällä, joka peitti hänen vaimonsa ruumiin. Myrskyt olivat vieläkin kaataneet muutamia mäntyjä haudalle. Ei mikään ihmissilmä voinut huomata epäluulonalaista jälkeä, joka voisi saattaa rikoksen ilmi.

Lauri seisoi siinä kauan ajatuksiin vaipuneena. Nuori, voimakas mies oli tällä hetkellä, jolloin ei kukaan häntä nähnyt, kadottanut koko sen pontevuuden, joka jokapäiväisessä elämässä oli häntä näiden kahden vuoden kuluessa kannattanut, ja hän näytti melkein voimattomalta ukolta.

Viimein pani hän kätensä ristiin, ja ensimäinen lämmin henkäys lensi nyt hänen sydämensä läpi. Hänen ajatuksensa puhkesivat sanoiksi, jotka olivat kuin rukous, että Jumala tahtoisi unohtaa hänen rikoksensa. Itse ei hän sitä koskaan ollut unohtava.

Ennen kuin hän läksi metsästä peitti hän haudan vielä paremmin, ja erosi siitä viimein milt'ei rauhallisilla tunteilla.

Viattoman lapsensa kuva oli hänen mielessään, ja hän arveli, että hänen entinen vaimonsa, hyvä ja nöyrä kuin hän aina oli, nyt katselee haudastansa häneen anteeksi antavin silmin.

Kun lapsi ristittiin, nimitti hän sen Eeroksi, Leenan isän muistoksi, jota emäntä hartaasti oli rakastanut ja kunnioittanut, ja kun Lauri sitte tämän nimen lausui, kuului aina hänen heleässä, syvässä äänessään tavattoman hellä väre.

Sitte kului taas yksi vuosi, jolloin onnen aurinko valaisi Laurin kotoa ja tulevaisuuden toivo yhä syvemmäs juurtui hänen sydämeensä. Kullakin päivällä oli omat työnsä, vaivansa ja ilonsa, ja muuta ei siitä ole sanomista.

Ei mitään muutoksia likitienoillakaan ollut tapahtunut, paitsi se, että myllykylä, jolla tähän asti oli ollut pitkä ja vaivaloinen mutka kirkolle, nyt oli päättänyt raivata uuden tien, joka suuresti oli lyhentävä matkan sinne.

Tämä tie oli menevä pitkin sitä laaksoa, joka kulkee Ristimäen metsän poikki, ja oli aiottu myöskin sivuamaan sitä paikkaa metsässä, joka peitti Laurin rikoksen maailman silmiltä.

Kun siis otettiin puheeksi tien tekeminen sille paikalle, oli kyllä Laurin ensimäinen aikomus vastustaa tätä ehdotusta, mutta ei hän sitä kuitenkaan uskaltanut, koska ehdotusta kaikin puolin pidettiin pitäjälle hyödyllisenä. Hän antoi sen tähden, niinkuin näytti, mielellään maatansa yrityksen hyväksi, mutta kielsi ottamasta hiekkaa hänen maaltansa.

Kun työ oli tekeillä, oli Lauri usein metsässä katsomassa, että määrätyitä ehtoja noudatettiin. Vaan ei mikään siellä antanut hänelle syytä pelkoon, että hänen salaisuutensa tulisi ilmi.

Syksyn alussa oli uusi tie valmis käytettäväksi, ja moni myllykuorma ja useampia kirkkomiehiä kulki jo silloin tätä tietä.

Tämä vuosi oli ollut tavattoman hyvä ja siunattu viljavuosi Uotilassa. Aitat olivat täynnä kalliita tavaroitansa, jotka halusivat saada palkita viljelijän vaivaa ja ilottaa häntä. Senpä tähden tahtoikin Lauri, että hänen väkensä tänä jouluna vielä runsaammin kuin ennen saisi nauttia hänen hyväänsä, ja Liisa koetti sen tähden valmistaa pyhäpäiville surutonta iloa Uotilaan, jossa onni ja hiljainen autuus nyt näyttivät viihtyvän hyvin.

Kaikki siis valmistettiin joulua varten, kun isäntäväen ainoa lapsi, Eero, joka nyt jo oli vuoden vanha, yht'äkkiä sairastui kovaan kuumetautiin.

Tuo pienokainen oli viattomalla hymyllänsä jo ehtinyt poistaa monta surullista ajatusta Laurin sydämestä ja oli tullut hänelle rakkaammaksi kaikkea muuta maailmassa.

Kun Lauri nyt yht'äkkiä näki lapsen makaavan vuoteellansa, hiljaa kuumehoureissa vaikeroiden, vapisi hänen sydämensä ja hän pelkäsi että ankara Jumala nyt oli lapsukaiselle kostava hänen isänsä rikoksen.

Kaikista niistä ahkeroimisista huolimatta, jotka taudin poistamiseksi tehtiin, paheni se kuitenkin pahenemistaan.

Muutamat tuskalliset ja pitkät päivät kuluivat, ja kaikki toiveet pojan pelastumisesta näyttivät haihtuneen.

Oli ilta. Lapsi oli jo kolme päivää ollut sairaana. Kynttilä paloi huoneessa, johon Liisa oli muuttanut armaan kipeän lapsensa. Hän suuteli sitä hellästi, kun ei hänellä muita neuvoja sen tuskain lievittämiseksi ollut, otti sen varoen syliinsä ja tuuditteli sitä näin hiljaa, kyynelsilmin katsellen pienokaiseensa.

Lauri istui Liisan vieressä, kallella päin. Hänen sydämensä oli kolkon epätoivon vallassa. Hän ei rukoillut, hän ei ajatellut, hän ei sanonut mitään. Milloin lapsi liikahti, loi Lauri kuitenkin pitkän, kysyvän silmäyksen siihen ja sitte lapsen äitiin.

Vähitellen sairaan liikunnot harvenivat ja heikontuivat heikontumistaan. Viimein makasi lapsi aivan liikkumatta, eikä vaikeroinutkaan enää. Kuoleman enkeli oli vienyt hänen viattoman henkensä ja pitkällinen uni oli vallannut pienokaisen, joka väsyneenä lepäsi nuoren äitinsä sylissä, sillä aikaa kun Lauri yhä istui kuunnellen, havaitakseen edes heikointa ääntä, vähintä liikuntoa ainoassa lapsessaan.

Mutta siitä suuresta tuvasta, joka oli huoneen ulkopuolella ja johon ovi oli auki, kuultiin kuinka muutamat myllystä tulleet talonrengit hiljaa kertoivat ihmeellisiä juttuja, joita koskenkylässä oli kerrottu Ristimäen metsästä.

IX.

Jättäkäämme se huone, jossa äsken onnelliset vanhemmat murehtien ja ääneti istuvat ainoan lapsensa ruumiin vieressä, kuulematta mitä tuvassa jutellaan, joka puhe kenties kuitenkin olisi voinut saattaa Laurin taintuneen sydämen hämmästyksestä säpsähtämään.

Myllykylän mylläri oli näet, sill'aikaa kun Uotilan rengit istuivat jauhettansa odottamassa, kertonut kummallisia ja kauheita kulkupuheita, joita useammat niistä myllymiehistä, jotka kirkolta päin olivat kulkeneet uutta tietä, syksyllä olivat levittäneet tuosta muutoinkin kamalasta ja kolkosta Ristimäen metsästä.

Kun he — niin olivat he kertoneet — yön pimeydessä olivat joutuneet kuormineen siihen alanteeseen, joka Ristimäen tienoilla kulkee noiden molempien korkeain metsäkangasten välillä, ja tulleet siihen paikkaan, mistä kaita tie suikertelee toista kangasviertä ylöspäin, olivat heidän hevosensa yht'äkkiä ruvenneet levottomiksi ja vauhkoiksi ja olleet viedä kuormat kumoon. Kun he katselivat ympärilleen nähdäksensä syytä miksi hevoset pelästyivät, olivat selvään nähneet valkean, mahdottoman suuren haamun, joka seisoi nojautuen honkaa vasten. Kun he, kauhistuen tätä hirveää kummitusta, olivat kiirehtineet eteenpäin, olivat he olleet huomaavinaan, että tuo valkea haamu hiljaa liikkui metsän puiden välissä, joskus kohoten luonnottoman pitkäksi, kunnes se viimein vaipui maahan ja hävisi.

Näin oli ensimäinen, joka kummituksen oli nähnyt, kertonut tapauksen. Sittemmin olivat useammat muutkin, jotka pimeinä syys-öinä olivat kulkeneet mainitun paikan ohitse, kauhistuksekseen saaneet Ristimäen metsässä nähdä kummituksen, josta kuitenkin kertomukset vähän erosivat toisistaan. Muutamat sanoivat sen olleen pienen lapsen näköisen ja väittivät kuulleensa sen hiljaista itkua; toiset kertoivat haamun luonnottoman suureksi ja aivan mykäksi. Kaikki he olivat yksimieliset mainitessaan sen paikan metsässä, jossa haamun oli tapa tulla näkyviin. Moni oli tosin kulkenut samaa tietä, pimeälläkin, näkemättä siintoakaan kummituksesta; mutta se usko, että semmoinen todella oli ottanut ollakseen niillä tienoin, oli kuitenkin hyvin yleinen varsinkin taika-uskoisessa ja vähemmän valistuneessa osassa kansasta.

Luonnollista oli, että Ristimäen metsä tällä tapaa sai pahan maineen, ja uljas oli se mies, joka yön-aikana ja varsinkin syksyllä, jolloin haamu useimmiten näyttihe, uskalsi kulkea uutta tietä.

Kaikellaisia selityksiä ja vanhoja muistoja ruvettiin kohta sovittamaan tuohon tavattomaan kummitukseen metsässä, ja milloinpa sanottiin, että se oli suuri syntinen, milloin murhattu lapsi, joka siellä kummitteli löytämättä rauhaa haudassansa.

Semmoinen oli lyhyesti kerrottuna se ihmeellinen juttu, josta väki puhui
Uotilan tuvassa samana iltana kuin Laurin ja Liisan ainoa lapsi kuoli.

Ei surullinen isäntä silloin kuullut tätä puhetta, ja vasta kauan aikaa jälkeenpäin sai hän kuulla muutamia tyhjiä ja katkonaisia huhuja kummituksesta Ristimäen metsässä, jotka vanha Kaisa kertoi hänelle.

Vaikkapa nämä kulkupuheet näyttivät Laurista kummallisilta ja epäiltäviltä, ei hän kuitenkaan uskaltanut näyttää haluansa saada tarkempia tietoja niistä jutuista, jotka kerrottiin tästä, hänen pahaa omaatuntoansa uhkaavasta ilmiöstä, ja hän koetti kylmällä ja uhkealla epäilyksellä kuunnella kertomusta, jonka jälkeen hän teeskennellyn rauhallisena moitti niitä, jotka uskoivat mokomia taika-uskoisia juttuja.

Mutta Laurin sydäntä kauhisti uhkaava haamu tuolla hänen murhatun vaimonsa haudalla ja tuskissaan sovitti hän sen ilmestymisen hänen ainoan lapsensa kuolemaan. Eiköhän hänen uskollinen ja nöyrä vaimonsa, jonka hän kauhealla tavalla elämästä oli erottanut, saanut rauhaa haudassaan ennen kuin oli kostanut Laurille ja hävittänyt sen onnen, jonka Lauri luuli saavuttaneensa rikoksen kautta? Tuo entinen tuska tunnonvaivoineen ja unettomine öineen rupesi taaskin Laurin seuralaiseksi, ja hän vaipui usein ankeaan synkkämielisyyteen, jolloin vain odotti vieläkin nähdäkseen Jumalan rankaisevan käden lähestyvän häntä.

Tätä Laurin synkkämielisyyttä selitettiin suruksi hänen lapsensa kuolemasta. Mutta Liisan rakastava silmä rupesi aavistamaan, että Laurin suruun oli joku muu syy ja kysyi häneltä joskus sitä.

Viimein herkesi Liisa kysymästä, sillä hän rupesi uskomaan, että isäntä sanoi mitä hän ajatteli, ja Lauri tottui taas kuin ennenkin sulkemaan ajatuksensa syvemmälle sydämeensä.

Kun vuosi näin oli kulunut hiljaa, olisi vieras silmä tuskin voinut huomata muuta kuin että rauhallinen ja yleinen menestys ja onni taas asui Uotilan talossa.

Tähän aikaan syntyi Laurin toinen poika. Isäntä vastaanotti tämän lapsen nöyrän kiitollisuuden tunteilla, jotka suuresti erosivat siitä ylenmääräisestä ilosta, jolla hän oli tervehtinyt ensimäisen lapsensa syntymistä. Mutta vaikkapa hän nytkin oli iloinen, ei hän kuitenkaan voinut poistaa epäluuloansa Jumalaa kohtaan. Ryöstettäneeköhän tämäkin lapsi häneltä? Väijyikö kosto senkin kehdolla? Näin kyseli hän hiljaa itseltään ja katseli levottomana tulevaisuuteen, varsinkin kun tarinat kauheasta kummituksesta murhapaikalla tähän aikaan jälleen virkenivät matkustajain kertomuksista, jotka sitä taas olivat nähneet.

Mutta ei mikään onnettomuus nyt Uotilaa kohdannut. Lapsi kasvoi. Sen viaton nauru kaikui jo suuressa tuvassa ja sen ensimäiset horjuvat askeleet koettelivat jo pihan nurmikkoa.

Kun poika oli täyttänyt kaksi vuotta oli sillä pieni sisar, jota tuo vielä kaunis Liisa lempein lauluin tuvassa vaivutteli uneen.

Näin muuttui Laurin levottomuus rauhaksi ja suruttomuudeksi, ja hän ajatteli tulevaisuutta isän hellin ajatuksin.

Mutta onnettomuuden musta lintu oli kuitenkin pesinyt Uotilaan, vaikk'ei sitä ihmisten silmät vielä huomanneet. Suruja haudellen istui tuo kamala lintu salaisessa pesässään ja eli vielä vain muutamista tuskaisista huokauksista, jotka yksinäisinä hetkinä puhkesivat Laurin vielä paranemattomasta sydämestä. Mutta surun kaarne rupesi suurempia uhria haluamaan. Se levitteli siipiänsä ja toi kipumäeltä vieraita Uotilaan.

Laurin molemmat lapset makasivat kohta sen jälkeen kuolinvuoteella. Sairastettuaan kovan taudin, joka silloin kävi näillä tienoin, kuolivat he, toinen vain muutamia päiviä toisen perästä ja kaksi uutta ristiä nousi kohta kalmistossa sen pienen, valkoisen ristin viereen, jonka alla Laurin ensimäinen lapsi lepäsi.

Tuoni, joka viimein on kokoova kaikki, jotka maailmassa elävät, avaraan valtakuntaansa, ei katsele meihin niin tuimasti vanhusten sammuneista silmistä, kuin lasten viattomista silmäyksistä. Vanhat lähtevät ikuiseen lepoon väsyneinä päivän harvoista iloista, pitkistä huolista ja pettyneistä toiveista, jotka kerran olivat heistä suloisia ja rakkaita, mutta jotka he nyt aikoja sitte ovat jättäneet taaksensa elämän tiellä kuihtumaan päivän polttavassa helteessä. Mutta kun lapsi kuolee, on kuin tuo pienoinen, kylmenevä enkeli eroaisi meistä pitkällä kysymyksellä, miksikäs hänen täytyy lähteä päivänvalosta ja kukkasilta, jotka hänestä vielä näyttävät lempeiltä ja kauniilta. Ei kuoleva lapsi kysymykseensä saa mitään vastausta. Elämää se ei tunne, kuolo on sille vieras, ja ihmetellen se lähtee ikuisuuden valoon.

Moni isä ja moni äiti olisi omalla hengellään tahtonut ostaa armaansa hengen, jos se vain olisi mahdollista ollut. Katkera oli Laurin mieli, kun hän ajatteli, että se rangaistus, joka hänelle oli aiottu, näin tempasi hänen lapsensa elämästä, johon Jumala kuitenkin oli heidät työhön synnyttänyt, ja hänen sydämessään suli se jää, joka siitä oli sulkenut tien rukouksen enkeliltä.

Hänen entiset itsekkäät ajatuksensa, jotka vain tarkoittivat hänen omaa onneansa ja rakkauttaan, olivat nyt kuin tyhjät varjot, verrattavina pirteän metsän kuolleisiin puihin, ja selvää oli hänelle nyt vain se, että se paha, jonka hän oli tehnyt, vaati sovitusta Jumalan kanssa.

Oli kuin Laurin tuskallinen sydän olisi herännyt uuteen elämään, kun katumuksen ja sovitus-toivon ensimäinen lämmin henkäys siitä kerran oli poistanut itsekkäisyyden jäät. Hänen sydämessään oli parempi tunne, joka ei ollut elämästä herennyt, vaikka se tähän asti vain epävakaisena ja hämäränä oli astunut hänen ajatuksiinsa. Se oli tarve saada sovintoa Jumalan kanssa. Nyt tiesi hän, että tämä oli se päämäärä, johon hänen oli pyrkiminen, ja sen oli hän kerran saavuttava. Sen sanoi hänelle nöyrästi katumuksen ystävällinen ääni.

Lastensa hautoja katseli hän surulla ja kuitenkin sydämellisellä ilolla. Nämä viattomat pienokaiset, joita hän hartaasti oli rakastanut, olivathan nekin häntä rakastaneet ja lähteneet pois, jotta hän heräisi suruttomuudestaan ja saisi rauhaa sielulleen.

Milloin hän lähti kirkkoon, oli hänestä kuin hän olisi mennyt kysymään lapsiltansa mitä hänen oli tehtävä, ja kun virret kaikuivat temppelissä oli hänestä kuin pienokaisten heikot äänet kalmiston haudoista olisivat niihin yhtyneet, taivaallisella autuudella laulaen, että rauha häntä lähestyi, kun hän vain ensin täydellisesti oli käsittänyt rikoksensa ja vakaasti tahtoi sen sovittaa.

Laurin luonteessa oli aina ollut jotain hentoa ja haaveksivaista, vaikkapa taika-uskoista, jota kuitenkin hänen muutoin voimakas luontonsa hallitsi. Nyt alkoi tämä puoli yhä selvemmin ilmestyä ja omituinen lempeys kirkasti usein hänen totiset kasvonsa.

Eräänä iltana oli hän yksin tuvassa Liisan kanssa, jota hän nyt oli lähestynyt jos mahdollista suuremmalla hellyydellä kuin ennen.

Hän kiskoi päreitä takan äärellä, jossa tuli vilkkaasti leimusi.
Molemmat olivat he tänä iltana hyvin vähän puhutelleet toisiansa.
Viimein loi Lauri silmänsä Liisaan ja sanoi:

"Minä ajattelen kummitusta tuolla metsässäni ja milloinka kerran saanen sen tavata."

Mutta Liisa, joka hurskaasti ja järkähtämätönnä uskoi Jumalan sanaa ja jonka puhdas omatunto ei mitään pelännyt, vastasi tähän paheksien:

"Synti on sellaista puhua, eikä onneksi ole kuunnella kansan mielettömiä loruja mokomista asioista."

Nämät sanat vähän hämmensivät Laurin ajatuksia. Hetken kuluttua sanoi hän:

Kummallisilta kuuluivat Liisasta nämä sanat, ja tuska ahdisti häntä, kun hän katseli isäntää ja ajatteli hänen synkkämielisyyttänsä, jonka hän luuli lasten kuoleman synnyttäneen. Liisakin oli suuresti surrut lapsiansa, mutta nöyryydellä taivaan tahtoa kohtaan. Nuoren vaimon ääni vapisi vähän, kun hän hartaalla luottamuksella sanoi:

"Sen neuvoo meille vain Jumalan sana, ja hänen armonsa on kerran antava meille autuuden kruunun. Sen on hän sanonut lapsillemmekin."

Laurin kasvoissa ilmeni synkkä väre nöyrää odotusta ja toivoa. Hän ei puhunut sen enempää. Liisakin oli ääneti.

Puoli vuotta sen jälkeen, eli noin seitsemän aastaikaa siitä kun Laurin ja Liisan häät olivat, syntyi heidän neljäs lapsensa, poika, jonka tulo maailmaan milt'ei maksanut hänen äitinsä henkeä. Lapsen syntymisen ja Liisan parantumisen piti Lauri ansaitsemattomana taivaan lahjana. Hän rukoili vain, että Jumala hänen kanssansa tehköön miten hyväksi ja oikeaksi katsonee, ja valmistakoon häntä vihdoin löytämään rauhaa maailman ja taivaan kanssa.

Lempeämpi kuin ennen oli hän kodissaan, ja mielellään hän usein luki Liisalle raamatusta, jolloin hän ylisti sitä laupiasta ja ihmeellistä tapaa, jolla Jumala johti syntiset ihmislapset. Rauhallisemmaksi kävi hänen mielensä, ja Liisa näki ilokseen, että Lauri yhä ahkerammin ryhtyi talon töihin, joita hän kaikin puolin koetti parantaa ja järjestää.

Kun syksy tuli täysine latoineen ja aittoineen, puhui Lauri nähtävällä tyytyväisyydellä siitä, kuinka Uotilassa kaikki nyt oli valmistettu lähestyvää talvea varten. Ei nyt Liisan eikä hänen lapsensakaan tarvinnut puutosta kärsiä, vaikkapa Jumalan tahto olisikin, että joku onnettomuus oli Lauria kohtaava. Liisa iloitsi Laurin ilosta, ja hänen suora, suruton mielensä ei etsinyt mitään salaista tarkoitusta isännän ystävällisissä sanoissa.

Ennen kuin kertomus päättyy, joudumme vielä kerran Uotilaan, jonka kuitenkin nyt jätämme kertoaksemme tapausta, joka tänä syksynä tapahtui myllykylän majatalossa.

Pimeä oli yö pyhäinmiesten päivää vastaan. Koski, joka kuin ainakin valtavasti vyörytti vesiänsä alas syvyyteen, kohisi yöllä tavallista mahtavammin. Tuuli vinkui lähellä toisiansa seisovain asuinhuoneitten välissä, ja viirit kirisivät kimeästi. Muutoin oli kaikki hiljaa kylässä; kaikki nukkuivat, paitsi joku yksinäinen myllärinrenki myllyissä, joka valvoi, ettei jauhin-kivet syttyisi tuleen.

Kello oli yhdentoista paikoilla, kun kärryjen kolina kuului vähän matkan päästä, herättäen kylän koirat, jotka kaikuvasti haukkuivat vieraan tullessa majataloon.

Matkustavainen oli nuori pappi, joka, kun molemmat papit lähipitäjässä olivat estetyt virkaansa toimittamasta, kiiruhti sinne yötä myöten, varhain aamulla ollakseen paikalla jumalanpalvelusta pitämässä.

Kun hän vihdoin sai talonväen valveille ja ilmoitti tahtovansa heti saada hevosta kirkonkylään, katseli vanha isäntä häntä hämmästyneenä. Sitte katseli hän salavihkaa ympärilleen ja vastasi matalalla äänellä:

Kun pappismies nyt kysyi häneltä syytä ja mainitsi miksi hänen matkansa oli kiireinen, raapi isäntä päätänsä arvelevaisesti ja rupesi kärryistä nostamaan maahan matkustavaisen kapineita, sanoen toistamiseen vakavasti:

"Ei se käy laatuun, herra pastori, että tänä yönä matkustatte eteenpäin."

Vähän suuttuen isännän jyrkkiin sanoihin ja siihen kiertelevään tapaan, jolla isäntä vastasi hänen kysymykseensä, muistutti pappismies isäntää hänen velvollisuudestaan antaa matkamiehelle hevosta, kun hevonen oli saatavissa, ja käski häntä paikalla ryhtymään tarpeellisiin toimiin matkaa varten.

Sill'aikaa olivat kyytimiehet kokoontuneet pihalle puhujain ympärille, mutta kun kuulivat mistä oli puhe vetäytyivät he milt'ei arasti muutamat askeleet taaksepäin.

Kun majatalon isäntä huomasi, ettei matkustavainen mistään verukkeista huolinut, vastasi hän kauan mietittyään ja kavahtavalla äänellä:

"Hyvä herra pastori, tähän aikaan vuorokaudesta ei kukaan kule Ristimäen metsän kautta; vain onnettomuus ja kauhu asuvat nyt pimeässä korvessa."

Kun matkustavainen näki, että taika-usko ja pelko tässä koettivat estää hänen matkaansa, kuulusteli hän tarkemmin mitä Ristimäen metsästä tiedettiin kertoa. Sitten kun hän nyt oli saanut kuulla niitä taruja, joita juteltiin kummituksesta siellä, nuhteli hän kansaa sen taikauskosta ja muistutti siitä, että Jumala suojelevalla kädellään kaikkialla varjelee ihmisiä, sekä rauhallisissa kodeissa että kolkossa korvessa, ja kysyi eikö kukaan läsnäolevista uskaltanut tulla häntä kyyditsemään. Kaikki olivat ääneti ja katselivat epäillen toisiinsa.

Viimein kääntyi pappi ystävällisesti ja luottamuksella pienimpään poikaan, mikä joukossa oli, kysyen, eikö poika tahtonut seurata häntä. Papin tyyni luonne rohkaisi pojan mieltä, ja hän suostui papin pyyntöön.

Muut, isäntä etupäässä, hääriä kiiruhtivat nyt vetämään kärryt vajasta ja valjastivat siihen yhden talon paraimmista hevosista, ollen tyytyväiset omasta puolestaan, kun he vihdoin näkivät kärryjen matkamiehineen lähtevän myllykylästä kammottuun Ristimäen metsään päin.

Ei kauan viipynyt ennen kuin olivat päässeet viimeisten ihmis-asuntojen sivutse ja tulivat synkkään havumetsään, jossa tuuli vinkui kauheasti raivoten.

Poika rupesi aroin silmin katselemaan syrjään ja välistä taaksensakin, mutta kun matkustavainen ystävällisesti alkoi kertoa hänelle kaikenlaisia pieniä tarinoita ja paljon hauskaa ja miellyttävää, jota hän tiesi, katosi pojan pelko vähitellen, ja ilolla hän kuunteli nuoren apulaisen puhetta sill'aikaa kun kärryt kulkea pyörähtelivät tiellä.

He olivat nyt syvällä metsässä. Alakuloisuutta pappismiehenkin mielessä synnytti tuo valtavan ylevä luonto metsässä, jota myrsky ikäänkuin tuuditteli, ja hän rupesi harvapuheisemmaksi. He olivat nyt joutuneet siihen alanteeseen, jossa kummituksen oli näyttäyminen.

Poika kuunteli nyt vain hajamielin papin jotenkin pakonperäistä puhetta ja loi vakavana silmänsä tien vasemmalle puolelle. Hänen ajatuksensa kulkivat omaa suuntaansa, ja vihdoin sanoi hän papille, puoleksi kuiskaten:

Pappi koetti vakaalla ja rauhallisella äänellä poistaa pojan kauhistusta, mutta samassa pilttoutui hevonen yht'äkkiä, heittäen kärryt matkamiehineen rajusti syrjään. Hevosen koko ruumis vapisi, ja korviansa liipottaen seisoi se hajonneitten kärryjen vieressä.

Samana hetkenä näki pappi pitkän, valkoisen haamun liikkuvan tuuheain puiden välissä mäen rinteellä. Kun hän oli tointunut ja huomasi olevansa viatta, loi hän vielä kerran silmänsä metsään ja näki tuon valkoisen haamun vitkaan viittaavan hänelle seuraamaan itseänsä, liikkuen syvemmäs metsään.

Kun pappismies näki, että kyytipoika makasi tainnuksissa tien vieressä, vaikk'ei hän muutoin näyttänyt joutuneen vialle, nosti hän nopeaan hänet tien vieressä olevalle nurmelle, ja koetti sitten rauhoittaa pelästynyttä hevosta, jonka hän riisui hajonneista kärryistä ja sitoi lähellä kasvavaan puuhun.

Tätä tehdessään loi hän tuon tuostakin ihmettelevän silmäyksen valkoiseen haamuun, joka välistä katosi puiden taa, yhä peräytyen ja kehoittaen matkustavaista seuraamaan itseänsä.

Ajatus, että tässä kummallisessa ilmiössä piili tehdyn tai kenties häntä itseänsä tarkoittavan rikoksen salaisuus, oli noussut matkustavaisen mieleen, ja hän päätti saada selville tämän oudon tapauksen.

Pelkäämättä, mutta mahdollista väkivaltaa varoen, seurasi hän haamua tuota suikertelevaa, kivistä tietä ylöspäin. Yht'äkkiä katosi valkoinen haamu hänen silmistään, ja kun hän astui muutaman askeleen eteenpäin, huomasi hän olevansa jätetyssä hiekkakuopassa, joka oli täynnä kaatuneita puita. Tutkistellen katsellessaan joka haaralle, näki hän kuinka valkoinen haamu taas vitkaan kohosi hiekkakuopan toiselta töyräältä, johon se jäi seisomaan, kolme kertaa kädellänsä vitkaan viitaten alhaalla olevaan hiekkavieremään.

Kun pappi nyt puhutteli tuota ihmeellistä olentoa, katosi se yht'äkkiä eikä hän enää voinut nähdä jälkeäkään siitä.

Syvästi mietiskellen mitä hän täällä oli nähnyt, palasi pappi maantielle, jossa kyytimies alkoi tointua tainnuksistaan.

Kysymättä papilta kummituksesta, hiipi poika pelästyksissään lähemmäs hevosta ja kysyi papilta mitä nyt oli tekeminen, kun kärryt olivat hajallansa tiellä ja he olivat keskellä pitkää väliä yksin kolkossa korvessa.

Pappi kysyi pojalta eikö likempänä ollut taloa, josta saisivat lainata kärryt voidakseen jatkaa matkaansa. Poika ilmoitti, ettei Uotilan suuri ja varakas talo ollut kaukana siitä, ja että sieltä varmaankin saataisiin mitä oli tarvis.

Kun pappi sen kuuli, ja että kulettava metsätie meni sinne, päästi hän hevosen puusta, nousi sen selkään ja nosti pojan eteensä, sanoen:

He kulkivat nyt hiljaa tuota meille tuttua tietä, jonka poika hyvin tunsi. Eivät he puhuneet keskenään siitä tapauksesta, jonka äsken olivat nähneet, ja ratsastivat metsän läpi, ollen ääneti miltei koko ajan. Vihdoin tulivat he vanhalle maantielle, joka nyt oli jätetty ja rappiolla.

XI.

Uotilassa oli Lauri illalla lukenut ääneen vaimollensa Luukkaan evankeliumin kolmannenkolmatta lu'un. Tässä ylevässä kertomuksessa Kristuksen kuolemasta oli puhe Jesuksen ja hänen viereensä naulittujen pahantekijäin kesken suuresti liikuttanut Lauria, ja lukemisensa lopetettuaan puhui hän siitä Liisan kanssa, kertoen sanat: "Herra muista minua, koskas tulet valtakuntaasi".

Lauri oli viime aikoina usein puhunut Liisan kanssa hengellisistä asioista, mikä Liisasta oli hyvin mieleen, sillä Lauri selitti raamatun sanoja niin selvästi ja vakavasti, että moni sana, joka tähän asti oli ollut Liisalle hämärä, siitä selveni ja tuli ymmärrettäväksi.

Talonväkikin kuunteli mielellään nuoren ja ahkeran isännän heleää ääntä, kun hän illoin luki ääneen raamatusta. He kuuntelivat häntä sitä mieluummin, kun hän ei milloinkaan moittinut sitä, että he ottivat osaa nuorison tavallisiin huvituksiin, milloin pyhäpäivät soivat heille vapautta työstä.

Vihdoin mentiin levolle tuvassa, jonka ulkopuolella tuuli vinkui raivosasti. Kaikki nukkuivat rauhallista ja sikeää unta. Laurikin nukkui rauhassa.

Vähän keskiyön perästä heräsivät he siitä, että lukittua porstuvan ovea kovasti kolkutettiin.

Lauri sytytti päreen ja läksi kuulustelemaan, kenpä tuo lienee, joka tähän aikaan yöstä ja semmoisella ilmalla oli liikkeellä ulkona.

Hänen kysymykseensä vastasi tyyni miehen ääni, että se oli pappi likipitäjästä, joka tarvitsi apua päästäkseen kulkemaan eteenpäin.

Kun Lauri sitten avasi oven, valaisi päreen tuli tuon nuoren pappismiehen jalot ja ystävälliset kasvot, jotka heti Laurissa synnyttivät luottamusta häneen. Lauri käski hänen astua tupaan ja teki itse valkean takkaan sill'aikaa kun matkustavainen muutamin sanoin kertoi tapaturmasta metsässä, kuinka hevonen oli säikähtynyt ja kärryt olivat hajonneet, ja pyysi saada lainata toiset ajoneuvot sijaan, koska hänen vielä tänä yönä täytyi jatkaa matkaansa.

Sillä välin olivat Liisa ja talonväki ruvenneet liikkumaan tuvassa, ja emäntä puuhaili jo jotakin suun-avausta vieraalle pappismiehelle.

Papin kertomusta oli Lauri hartaasti kuunnellut valkea kädessään. Kun pappi herkesi puhumasta, kääntyi Lauri kirkkaasti leimuavalta valkealta ja kysyi vähän liikutetulla äänellä, mutta kasvot syvän totisina:

"Minä tunnen sen", sanoi Lauri surullisesti hymyillen. "Kylläpä minä sen paikan tunnen", toisti hän vieläkin kerran.

Sillä välin oli kyytipoika tullut tupaan ja meni talonväen joukkoon, hiljaa kysyen eräältä naispalvelijoista, oliko pappi nähnyt kummituksen, jota hän ei ollut uskaltanut papilta kysyä tuolla pimeässä metsässä.

Pappi kuuli pojan sanat ja näki nyt vasta ympärillään seisovain pelästyneistä ja kysyvistä silmistä, että he kenties kaikki heti olivat toivoneet saavansa kuulla hänen puhuvan kummituksesta, josta paikkakunta näytti olevan taruja täynnä.

Hän kääntyi nyt isäntään ja kysyi matalammalla äänellä, olikohan isäntä nähnyt valkoisen haamun metsässä.

"En ole", vastasi Lauri tyynellä mielin. Mutta näytti kuin vakaa päätös samalla olisi vahvistunut hänen mielessään. Mitään puhumatta, meni hän rauhallisna nukkuvan lapsensa vuoteelle ja nosti sen varovasti syliinsä.

"Tämän ainoan kerran vain", jonka sanottuansa hän lapsi sylissä palasi papin luo ja sanoi tyynellä ja nöyrällä äänellä:

"Ihmeellistä se oli", vastasi pappi lämmitellen itseänsä valkean edessä, "ja joku syvä salaisuus lienee siinä kaiketi. Niin selvään, kuin nyt näen teidät täällä tuvassa, näin minä tuon valkoisen haamun hiipivän edessäni ja viimein seisahtuvan jätettyyn hiekkakuoppaan, jossa se vitkaan viittasi suureen hiekkavieremään."

Kauhistus kuvautui kaikkien kasvoissa; ainoastaan Lauri katseli lastansa rauhallisna. Sitten meni hän nuoren vaimonsa luo, suuteli häntä sydämellisesti ja antoi hänelle lapsen, jonka hän siunasi. Sen tehtyään astui Lauri papin eteen, joka, samoin kuin muu väki tuvassa, ihmetellen oli katsellut häntä, ja, silmät kirkkaina ja rauhallisina, sanoi hän:

"Tuon hiekkavieremän alla lepää minun vaimoni, jonka murhasin yhdeksän vuotta takaperin."

Kun Lauri näin puhui, loi hänen vaimonsa kauhistuen silmänsä häneen ja sitten vieraaseen pappiin, tuskalla ja hellästi sanoen:

Mutta Lauri katseli häntä sydämellisellä rakkaudella ja sanoi surullisen vakavana:

Sitten istuutui hän renkulle, joka oli takan vieressä. Hän nojasi päänsä käsiänsä vasten, ja ensimäiset kyyneleet, jotka hiljaa heruivat hänen silmistään, lämmittivät hänen kauan tuskallista sydäntänsä.

Hän oli puhunut hyvin tyynesti ja sydämellisesti. Ei hänen käytöksessään mitään ylellistä ollut, eikä kukaan läsnäolevista uskaltanut epäilläkään, että hän totta oli puhunut. Näytti kuin he kaikki olisivat oivaltaneet, ett'ei se ollut hän itse, vaan laupias ja vanhurskas Jumala, joka hänen sanoissaan puhui; ja ääneti ja liikutettuina he katselivat omiin heikkoihin sydämiinsä.

Vieras pappismieskin näki että Jumalan käsi tässä johti tapausten menoa, eikä hän sanonut mitään, vaan laski kätensä rikoksen-alaisen painuneeseen päähän, rukoillen: "Herra kääntäköön kasvonsa meidän puoleemme ja antakoon meille ijankaikkisen rauhan!"

Tuvassa oli niin hiljaa, että kuultiin, kuinka tuuli ulkona tohisi hongistossa. Laurin vieressä seisoi Liisa, lapsi sylissään. Hän itki hiljaa syvästi liikutettuna. Nojaten lapsensa kanssa Lauria vasten, sanoi hän miehelleen:

Silloin näytti kuin Lauri olisi mielinyt tarttua hänen käteensä, mutta eipä hän tehnyt sitä kuitenkaan, sanoihan vain:

Sitte nousi hän seisoalle, katseli ympärilleen ja sanoi eräälle talonväestä:

"Pastori sanoi tarvitsevansa kärryjä. Eiköhän liene parasta nyt niitä hankkia hänelle."

Lauri kääntyi nyt pappismieheen, kiitti häntä hänen tulostaan ja sanoi sitten:

"Koska nyt näin on käynyt, pyydän saada seurata teitä kirkonkylään, sillä minun pitää lähteä vallesmannin luo."

Silloin hyrähti Liisa ankaraan itkuun, ja ympärillä seisovainkin silmissä oli kyyneleitä, kun kuulivat kunnioitetun isännän sellaisia sanoja puhuvan.

Lauri yksin näytti tyyneltä ja rauhalliselta. Nöyränä tarttui hän lempeästi Liisan käteen ja sanoi:

"Armas vaimoni, suo mulle anteeksi mitä nyt olen sinulle tehnyt. Mutta omatuntoni tahtoo rauhaa."

Ei kukaan häneltä kysynyt miksi hän entisen emäntänsä oli murhannut. Eikös sitä hennottu, vai ajateltiinko vain isäntää ja sitä taistelua ja tuskaa, joka niin kauan oli hänen sydämessään asunut.

Muutaman hetken kuluttua, jolloin syvä äänettömyys vallitsi, sanoi Lauri
Liisalle:

Hymyillen katseli hän hellällä mielin pientä lastansa, jonka Liisa antoi hänelle.

Lauri seurasi pappia ja tarttui innollisesti rakastetun vaimonsa käteen.
Äänensä oli hellä ja vapisi, kun hän lausui:

"Nyt saa murhattu rauhaa haudassaan ja rikoksen-alainen sovituksen. Suo sinäkin mulle anteeksi ja sano pojallemme, että olen katunut rikokseni."

Liisa itki, hän itki niitä katkeroita kyyneliä, joita se itkee, joka eroaa siitä, jota hän on rakastanut ja kunnioittanut, kauan uskottuaan, että ystävän omatunto oli puhdas, ja näkee, että ystävä on kärsinyt yksin ja on kärsivä suruja, joihin hän ei saa ottaa osaa. Ei tietänyt Liisa, että Lauri oli tehnyt kaikki heikosta rakkaudestaan häneen. Hän rakasti Lauria vielä nytkin, tuo vaimo parka; eihän hän näin yht'äkkiä voinut luopua rakkaudestaan häneen, ja lapsi sylissään sopersi hän vähä väliä rukouksen, pyytäen Lauria olemaan lähtemättä.

Mutta Lauri hymyili synkkämielisesti, jätti jäähyväiset muille tuvassa oleville, kiitti heitä yhteisen työn vaivoista ja käski heitä uskollisesti palvelemaan emäntää, joka nyt yksin oli jäävä talon haltiaksi.

Vieras ei tahtonut pyytää Lauria jäämään. Hän näki että Lauri, sovitusta isoten, oli tehnyt vakaan ja muuttamattoman päätöksen. Mutta vaistonsa vaikutuksesta vetäytyi hän kuitenkin syrjään ovelta, ett'ei lähtöä jouduttaisi.

Sitte kääntyi Lauri niihin, jotka jäivät taloon, sydämellisellä äänellä lausuen jäähyväissanat:

Samat sanat lausui pappikin, ja tuvan ovi suljettiin. Tupaan jäivät ne, joita Lauri rakasti. Ulkona oli yön synkkä pimeys.

Lähteväin kärryjen kolina kuului hetken; kohta kuoli tämä ääni tuulen tohinaan, ja Uotilan talossa vallitsi taas äänettömyys. Pimeä metsä sitä ympäröitsi.

Mutta onnettomuuden ja koston musta lintu oli sillä välin istunut ääneti pesässään Uotilassa. Se oli nähnyt kaikki, ja nosti nyt siipiänsä, lentääkseen pois Uotilan tuvilta. Sen sijassa lauloi siellä pitkänä unettomana yönä lempeän surun valkoinen lintu katkeran suloisia laulujansa yksinäiselle emännälle, joka kyynelsilmin tuuditteli lastansa, rukoillen Jumalaa laupiaasti suojelemaan sitä tunnonvaivan kalvavasta tuskasta.

Kun kirkolle päin ajajat olivat joutuneet siihen paikkaan Ristimäen metsässä, jossa tapaturma oli tapahtunut, seisahtuivat he, ja sill'aikaa, kun kyytipoika kantoi jätetyt kapineet Uotilasta saatuihin kärryihin, katseli pappi ympärilleen, kenties nähdäkseen tuota ihmeellistä haamua, joka yksin näytti tunteneensa salaisen rikoksen. Ei mitään jälkeä kuitenkaan nyt enää näkynyt siitä, eikä tämän yön perästä mikään ihmissilmä ole nähnyt tuota aikanansa hyvin kammottua kummitusta Ristimäen metsässä.

Mutta Lauri seisoi hiekkavieremällä, ja hellin silmin hän katseli kamalaa hautaa. Tuuli riehui vinkuen sen ylitse ja pani hautaan kaatuneitten puiden havut vapisemaan.

Sitte he ajoivat eteenpäin. Kirkonkylässä he pysähtyivät. Lauri pyysi silloin nuorta pappismiestä hautaamaan emännän lastensa hautain viereen, kun se aika oli tullut, jonka pappi lupasikin tehdä. Sitten he erosivat toisistaan. Pappi matkusti eteenpäin, perille päästäkseen. Kyytipoika palasi. Hänen kanssaan lähetti Lauri terveisiä Uotilan emännälle, sanoen, "että hänen nyt oli hyvä olla".

Päivän koittaessa istui Lauri sen talon rappusilla, jossa nimismies asui. Ovi oli vielä lukittuna. Kun väki myöhempään aamulla astui ulos, kummasteltiin sitä, että tuo varakas ja arvossa pidetty isäntä istui ulkona rappusilla, ja kysyttiin, mihinkä hän hevosensa oli jättänyt.

Kun hän oli tullut nimismiehen huoneeseen, ilmoitti hän olevansa kadonneen emännän murhaaja ja kertoi todenmukaisesti kuinka kaikki murhaa tehdessä oli tapahtunut. Hän mainitsi, kuinka hänen oli onnistunut salata rikoksensa, ja ainoastaan silloin, kun hän kertoi, miten hän oli rääkännyt hevostansa saadakseen sen karkaamaan Järvenpään pelloille päin, näytti arka häpeä hämmentävän sitä tyyntä ja vakavaa tapaa, jolla hän kertoi kaikki muut kohdat.

Murhan todistajaksi ilmoitti hän vanhan Olli torpparinsa, jonka hän tiesi uskollisesti pitäneen sen valan, jonka Olli oli tehnyt luvatessaan olla kellekään puhumatta siitä rikoksesta, minkä hän oli nähnyt.

Kun nimismies kysyi Laurilta miksi hän oli murhannut emännän, vastasi
Lauri vain:

Muuta vastausta ei hän vast'edeskään antanut tähän kysymykseen, pudisteli vain päätänsä eväten ja oli ääneti. Ainoastaan papille, joka seurasi häntä Uotilasta kirkonkylään, oli hän epäselvästi viitannut murhan todelliseen syyhyn.

Kauhistus murhasta, joka niin ihmeellisellä tavalla ja pitkän väliajan perästä oli tullut ilmi, ja sääli ja kunnioitus taistelivat vanhan nimismiehen sydämessä, kun hän kuuli Uotilan isännän nöyrästi ja omasta ehdosta syyttävän itseänsä rikoksesta, josta ei kukaan voinut pitää häntä epäluulon-alaisena, ja hän kohteli sen tähden Lauria sääliväisesti.

Käräjissä kertoi Lauri tunnustuksensa ja kehoitti vanhaa Ollia, joka vieraaksi mieheksi oli manattu, sanomaan kaikki, mitä hän tiesi, mitään salaamatta.

Tutkittaessa tuli silloin ilmi, että se kammottu kummitus Ristimäen metsässä oli ollut tuo vanha torppari, joka ei saanut rauhaa sydämelleen tuntiessaan tuota kauheaa rikosta, miksi hän nyt noin kuusi pitkää vuotta öisin oli oleskellut murhapaikalla, toivoen että joku niistä, jotka näkivät hänet siellä, seuraisi häntä ja panisi tähdelle hiekkavieremän, minkä hän sille tahtoi osottaa, jotta rikos vihdoin kenties tulisi ilmi. Mutta taika-uskoisina olivat kaikki kummituksena pitäneet äänetöntä haamua, jota he kammosivat ja jonka ohitse he kiiruhtivat pääsemään, kunnes viimein tuo matkustava pappi oli uskaltanut seurata vanhaa miestä hiekkavieremälle, ja sitten oli rikos tullut ilmi, Ollin sitä valaa rikkomatta, johon häntä oli pakotettu.

Kolkon Siperian kaivoksissa eli hän sitten muutamia vuosia kotimaansa pahimpain pahantekijäin parissa, jotka sinne oli lähetetty. Nämä raa'at, paatuneet onnettomat katselivat ensin pilkalla, sittemmin ihmetellen ja jonkinmoisella kunnioituksella hiljaista, aina rauhallista ja ahkeraa Lauria, joka joutohetkinä luki raamattuansa, minkä hän uskollisesti vei myötänsä.

Usein nähtiin hänen kuitenkin istuvan syviin ajatuksiin vaipuneena, unohtaen, että häntä katseltiin. Hän muisteli silloin rakkaitansa, jotka hän kotimaahan oli jättänyt, ja raskaita huokauksia puhkesi hänen povestaan.

Viimein tuli ikävänsä kotiin liian kovaksi ja mursi hänen ruumiilliset voimansa. Heikosta maallisesta majasta loisti kuitenkin viho viimeiseen hetkeen asti uskovainen henki, joka sovinnossa Jumalan ja maailman kanssa meni astumaan tuntemattomaan valtakuntaan haudan toisella puolella.

Kotimaassa eli Laurin muisto kauan synkkänä ja selittämättömänä kansassa. Surullinen oli tämä muisto Liisallekin, mutta rakas ja suloinen samalla, sillä hänen lempivä sydämensä muisti vain, kuinka hyvä Lauri aina oli ollut häntä kohtaan. Poikaansa, joka täysi-ikäisenä, Liisan kuoltua, otti Uotilan haltuunsa, oli hän opettanut kunnioittamaan hänen onnettoman isänsä surullista muistoa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UOTILAN ISÄNTÄ: RIKOSJUTTU SUOMESTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.