Produced by Matti Järvinen and Distributed Proofreaders Europe.

VUOSISATOJEN PERINTÖ

Kirjoittanut
Aura [Betty Elfving]

II OSA

MURROSAIKANA

Ensimmäisen kerran julkaissut
Werner Söderström 1902.

I Luku.

Siemen tuuleen.

Kun Venäjä ja Ruotsi suuren pohjoismaiden sodan jälkeen sovittelivat rauhaa, vaati ensinmainittu itselleen osan Suomea Kymijoesta pohjoiseen päin Lappeenrantaa myöten, niin että osa Saimaata olisi joutunut Venäjälle. Myöhemmin vedettiin raja kuitenkin Vehkalahden kirkon itäitse peninkulman matka pitkin rannikkoa Vilajokeen, josta se kolme peninkulmaa Viipurista kääntyi luoteeseen ja pohjoiseen Kirvun ja Kaukolan pitäjiin. Tätä valtiorajaa varten oli Vilajoesta hakattu metsän läpi leveä katu, lähtökohta merkittynä kivipyykillä, jonka keskustaan oli pystytetty puinen paalu. Puoli peninkulmaa siitä itäänpäin sijaitsi Vilajoen kylä samannimisen virran rannalla. Sinne oli rakennettu uusia mökkejä venäläiselle rajavartiastolle, ja niiden yli kohosi ruununmakasiineja, joiden tavaroita tänne sijoitetut vartioitsivat. Enemmistö kylän varsinaista väestöä oli kuitenkin suomalaisia, ja aluksi he kauhulla; näkivät kylässään noita entisiä vihollisia. Isonvihan hirveät julmuudet olivat siksi syvästi juurtuneet väestön muistiin, että kyllä oli vielä 1809 tarpeen Aleksanteri I:sen laupiaat sanat mielten rauhoittamiseksi. Mutta kaikesta huolimatta ei Vilajoen väestöstä elämä 1741 tuntunut rasittavammalta kuin monessa paikoin ruotsalaisessa Suomessa. Lahjoitusmaiden talonpoikain valitukset muissa pitäjissä tunkivat kyllä tännekin, ja olihan täälläkin sama kohtalo varrottavana, mutta toistaiseksi oli elämä hiljaista. Majoituksestakin sovittiin kutakuinkin. Olihan nyt rauha molemmin puolin rajaa, ja suomalaiset lapset saivat helposti ystäviä venäläisistä sotamiehistä, jotka omista kodeistansa kaukana, mielellään ja suopeasti nostivat pienokaisia satulaan, leikkasivat heille paperihevosia, nukkeja ja ajopeliä ja jakelivat heille limpuistaan, joihin ei koskaan ollut sekotettu pettua. Asukkaat näkivät vieraiden sotamiesten joka päivä nöyrästi ja hartaasti seisovan pirtin seinällä riippuvan pyhimyskuvan edessä ristinmerkkiä tehden ja rukoillen, ja ymmärrettiinhän silloin, että hekin olivat kristityitä ja palvelivat samaa Jumalaa kuin kansa Suomessakin, vaikka muodot olivat erilaisia. Syvästi koskivat suomalaisiin sotamiehen kärsimykset kovien päällikköjen kourissa. Myötätuntoisuus synnytti hyväntahtoisuutta, ja yhteinen oli kaikilla se kokemus, että maailmassa pienet ovat alttiit suurten mielivallalle ja sorrolle.

* * * * *

Päivä senjälkeen kun parooni Buddenbrock oli sanonut jäähyväiset Maria Sprengtportille ajoi kaksi rekeä Vilajoen kylään. Niiden jälessä ratsasti neljä kasakkaa, ja kaikki pysähtyivät ensimmäisen mökin edustalle. Tiheä lumisade oli ryöpyttänyt tiet umpeen ja hidastuttanut heidän kulkuansa, niin että he, vastoin matkasuunnitelmaansa, olivat pakotetut etsimään yösijaa. Attila joka istui pienessä, avonaisessa reessä, hypähti ylös, koputti ovelle, mutta vastausta ei tullut. Ei näkynyt valoakaan, kaikki oli hiljaista ja pimeätä, koko kylä näkyi olevan unessa. Uudet koputukset ja vakuutukset, että oltiin ystäviä, jotka pyysivät yömajaa aamuun saakka, eivät tuottaneet mitään seurauksia. Ei ollut kukaan kuulevinaan.

Sillä aikaa oli Mariakin noussut reestä ja katseli ihmetellen ja iloisena ympärilleen. Hänen oli ollut hyvä olla mustassa samettiturkissaan ja pehmeässä nahkareunuksisessa päähineessään. Taivas kaareili tähdikkäänä hänen yllään, ja metsän takana kuumotti nouseva täysikuu. Öinen valo näytti leviävän kimmeltävänä seudun yli ja sulatti yhteen mökkien katoilta riippuvat kinokset ympäröivän erämaan kanssa. Koko kylä oli sillä hetkellä kuin ryhmä lumenpeittämiä kumpuja.

Attila luuli kuulevansa ääntä mökistä ja päätti odottaa, jott'ei säikähyttäisi asujamia. Samassa astui kaksi kasakkaa hevosenselästä, lähestyivät häntä, viittasivat erämaahan päin ja kuiskasivat muutamia sanoja, jotka tuskin olivat sanotut, kun jo kiiti mies suksillaan paikalle, sieppasi Marian kainaloonsa ja katosi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Kimakka hätähuuto ilmaisi mihin suuntaan hänet oli viety, mutta pimeys ja korkeat kinokset estivät pikaista takaa-ajoa. Sekä hevoset että miehet vajosivat syvään lumeen.

— Minä se olen, Maria, kuiskasi pois kiitävä mies. Olen Martti. Etkö tunne minua? Älä pelkää, jatkoi hän lempeästi. Kreivi Lewenhaupt on Säkkijärvellä Ruotsin armeijan kanssa. Hän aikoo valloittaa Pietarin voittaaksensa takaisin venäläisen Suomen. Meitä on täällä viisikymmentä miestä tiedustelemassa ja ryöstääksemme venäläisten muona-aitat.

He olivat päässeet metsään, ja samassa valaisi heitä kirkas kuuvalo. Martti asetti Marian lumenpeittämän puun juurelle, mutta yksi ainoa silmäys riitti ilmoittamaan hänelle, että se Maria, jonka hän oli jättänyt Lappeenrantaan oli toinen kuin se, joka seisoi tässä.

— Anteeksi! pyysi hän sydämmellisesti tarjoten kättä. Tahdon muuttaa taas kaikki hyväksi.

— Minulle et ole missään velassa. Paluutan sinulle lupauksesi.

— En ollut toisia huonompi, sanoi Martti liikutettuna. Kuningas ja maa on suonut meille anteeksi, etkö silloin sinäkin?

Maria. Jos Ruotsin valtakunta on sovitettu, niin vähänpä siitä mitä minä ajattelen.

Martti. Teeskentelet! Et ajattele mitä sanot.

Maria. Itse teeskentelit kun kehotit minua syöksymään vaaraan ja vannoit tekeväsi kaikki minun puolestani.

Martti. Et tiedä!

Maria. Tiedän kyllä. Sinä päivänä oli Ruotsin miehillä yksi ainoa tehtävä.

Martti. Älä lausu vielä viimeistä sanaasi! Odota! Tahdon alkaa uudestaan.

Maria. Pohjatonta ei voi täyttää.

Martti. Mutta jos onnistun? Tuletko taas omakseni?

Maria. Kun kuljimme käsi kädessä kuolemaa kohti, silloin olin sinun. Taistelun vaarassa yhdistettyinä ei olisi kuolemakaan meitä erottanut. Niin uskoin. Suru oli keveä ja kuolema suloinen, sillä se ei ollut ikuinen. Jumala oli meidät herättävä isänmaan mullasta, jossa olisimme saaneet levätä elämän taistelujen jälkeen. Olin vahva uskossani, enkä puoleksikaan ymmärtänyt mitä sinä tarkoitit, kun vähää ennen taistelua rupesit salaperäisesti puhumaan paosta ja pyysit minua ajattelemaan pelastustani. Huonosti ymmärsin sinua vielä silloinkin, kun kaupunki jo oli hukassa. Enkä silloinkaan, kun meidät vietiin vangittuina leiriin, ymmärtänyt, että rakkaus saattaa sammua, että uskollisuus pettää ja että omat miehet isänmaata kavaltavat. Nyt sen kyllä tiedän, ja kaikki, jotka ovat sen kuulleet tietävät sen niinikään.

Martti. Vannon sinulle, Maria, ettei rakkauteni ole sammunut, uskollisuuteni pettänyt. Jos en olisi rakastanut sinua yli kaiken, en olisi niin rajattomasti pelännyt menettää sinua.

Maria. Pelkosi oli veruketta, sillä jos olisin kaatunut taistelussa, mikä esti sinua myös kaatumasta. Mutta olit pelkuri, et rohjennut seurata. Sinä haudoit vaan omaa onneasi, sen piti pysyä, raukesipa vaikka kaikki muu. Kävit omaa tietäsi, nyt minä kuljen omaani.

Martti seisoi liikahtamatta kuin kuvapatsas, väri poistui hänen ahvettuneista kasvoistaan. Hän loi pitkän, epätoivoisen katseen Mariaan, mutta valtavasti taas sydän sykähti ja kolkolta tuntui ääni kun hän vastasi: — Olet sittenkin Maria. Et olisi se mikä olet, jos menettelisit toisin. Minä voitan sinut takaisin tahi kuolen!

Hän syöksyi pois.

Hiljaisena ja elotonna jäi Maria seisomaan paikalleen. Se suoritus, joka oli tuleva ennen tai myöhemmin, oli nyt tapahtunut, ja se hänestä tuntui vapautukselta, mutta sen äkkipikaisuus huumasi kaikki hänen ajatuksensa. Tajutonna silmäili hän ympärilleen. Täällä on valoisaa, viileätä ja vapaata. Ja tuolla oli yksi, joka häämöitti hänen sielussaan, joka veti häntä puoleensa. Hän oli rehellinen ja uljas mies.

Kaukaa kuului muutamia laukauksia, ja rajuja huutoja kajahti ilmassa. Se herätti hänet tajuntaan. Pois täytyi hänen täältä lähteä. Mutta mihin. Martti oli hiihtänyt aukean kentän yli. Sinnepäin täytyi Marian palata. Raskas talvipuku teki lumessa kahlaamisen vaivaloiseksi, mutta ponnistettuansa muutamia syliä eteenpäin joutui hän tallatulle polulle. Kylästä näkyi ainoastaan kaukaa häämöittävä valo, mutta laukaukset ja huudot kuuluivat vastaiselta puolelta. Hän seisahtui kuuntelemaan, mutta nyt ei enään mitään kuulunut. Mitä tuo melu tiesi? Puhuiko Martti ruotsalaisesta armeijasta? Sanoiko hän, että se oli täällä Vilajoella? Olivatko Attila ja hänen miehensä joutuneet vihollisen ansaan? Ei vastannut kukaan näihin kysymyksiin, mutta se vaan oli varmaa, ettei Attila levähdä ennenkuin löytää sen, joka oli uskottu hänen huostaansa.

Levottomuus riennätti Mariaa, mutta tuo autio tie näytti loppumattomalta ja hiljaisuus erämaassa tuntui kammottavalta. Ja nyt laukaukset taas kuuluivat taajemmin ja voimakkaammin. Epälukuisia ääniä sekaantui toisiinsa, ja taivaanrannalla välähtelivät kiväärien salamat. Maria pysähtyi, sillä täällä muuttui polku avonaiseksi tantereeksi, jossa lumi oli tallattu kovaksi kuin lattia. Kaukaisuus ja kuusipuuryhmä esti häntä näkemästä mitä tuolla ulompana toimitettiin, mutta huudot ja yhä kiivaampi ampuminen saivat hänet vakuutetuksi siitä, että täällä ruotsalaiset ja suomalaiset ottelivat. Oliko Attila joukossa? Ja missä Leena oli? Mihin hän itse joutuu? Tässä voi Jumala yksin auttaa, itse hän ei tiennyt mitään neuvoa. Tietämättä niissä hän oli, mihin hän tuli, astui hän eteenpäin, pysähtyi epäröivänä ja jatkoi taas matkaansa.

Martti oli puhunut totta kertoessaan Lewenhauptin olevan marssimassa Pietariin armeijansa kanssa ja että hänen etujoukkonsa oli lähetetty edeltäpäin ryöstämään venäläisten muonamakasiineja. Löfving johti retkeä, ja kaikki oli hyvin menestynyt, kunnes eräs vartioiva sotamies ja Attila kasakkoineen olivat häirinneet heitä. Nuo harvalukuiset vastustajat olivat kuitenkin pian kaatuneet, mutta ampuminen ei ollut jäänyt huomaamatta. Tänne sijoitettu venäläinen komppaniia heräsi ja syöksyi ulos mökeistä vielä tietämättä mitä oli tekeillä. Uhkaava vaara sai heidät kokoon ja huutamalla: »ruotsalaiset ovat täällä!» herättivät he talonpojatkin. Kaikki aseisiin kykenevät pakotettiin seuraamaan sotamiehiä. Viljamakasiini oli jo tyhjennetty, kruunun kaurat kuletetut pois, ja paraikaa käytiin heinälatojen kimppuun. Heinäkuorma oli jo valmis pois vietäväksi ja toista kuormaa teki kiireissä joukko sotamiehiä, joita toiset kivääri kädessä suojelivat. Vimmatut talonpojat syöksyivät kilvan sotamiesten kanssa ottamaan taloa haltuunsa, mutta heidät karkoitettiin. Löfving johti kahakkaa ja oli kaikkialla. Pimeys esti häntä käyttämästä aseitaan yhtä vikkelästi kuin tavallisesti, mutta missä vaan vastustaja tuli likelle, oli se kuoleman oma. Nyt tunkeutui hän talonpoikaisjoukkoon, ja kaadettuansa likeisimpiä voimakkaalla nyrkiniskulla, huusi hän uhaten:

— Niinkö pidätte uskollisuusvalanne Ruotsille? Hävetkää nostaa aseita omaa esivaltaanne vastaan. Katsokaa, kirkasi hän viitaten metsään, siellä seisoo itse kuningas kruunu päässään, ottamassa takaisin sitä mitä häneltä on ryöstetty. Ettekö tiedä, että Vilajoki on hänen ja hänen on Viipurikin?

Talonpojat olivat kokoontuneet Löfvingin ympärille surmataksensa hänet, mutta tuo odottamaton tiedonanto, kapteenin varma ääni ja valtaava tarmo saattoivat heidät epäröimään. Harmaahapsinen talonpoika pyysi selitystä, eikä Löfving viivytellyt sen antamista.

— Aseet alas! huusi hän. Kun ette häpeä astua meitä vastaan, jotka tulemme vapauttamaan teitä Venäjän orjuudesta. Luuletko etten tunne sinua Ojamo, ja sinua, Kaski? Oletteko unohtaneet, että me kolme nuorena ollessa vannoimme uskollisuutta samana päivänä samalle lipulle? Mutta minä, näemmä, olen ainoa uskollinen.

— Onpa sekin uskollisuutta, huusi kaksikymmen vuotias talonpoika. Rosvoina tulitte tänne ja riistitte meiltä kaikki. Millä ruokimme elukat, kun tyhjensitte latomme?

— Kyllä me ruotsin-nälän tunnemme, huusi toinen, ja nyt kohottivat useat aseensa surmataksensa Löfvingin, mutta tämä torjui vikkelästi iskut, ja pian hänen ympärilleen kokoontui joukosta puolustajiakin, sillä, arvelivat he, koska Ruotsin kuningas nyt on täällä ottaaksensa takaisin venäläisen Suomen, niin pitäähän häntä auttaa. Tiesihän koko maailma, että Vilajoki tosiaan oli hänen samoin kuin Viipurikin ja koko Karjala. Ja vaikka ei ollut hupaista Ruotsin puolella, niin ei ollut hupaista venäläisenäkään. Suo siellä, vetelä täällä, mutta siellähän on oltava mihin kuulutaan.

Toiset olivat kuitenkin toista mieltä. Ruotsalainen kurjuus ja ruotsalainen sotamiehenotto olivat nyt mennyttä. Nythän toki oli talossa leipää, eikä noita pelättyjä vouteja näkynyt Vilajoella. Niinä 20 vuotena kun kylä oli kuulunut Venäjälle oli talonpojan pelto saanut kasvaa rauhassa, itse oli hän ollut veroista vapaa eikä yhtään miestä oltu otettu sotamieheksi. Ruotsille palaaminen olisi samaa kuin heittäytyä vaimoineen lapsineen ratsuväen tallattavaksi, sillä Venäjä ei hyvällä luovu, ja Ruotsi on liian heikko varjellaksensa sitä mitä Venäjä tahtoo ottaa takaisin. Sitä paitsi oli koko kylä vannonut uskollisuutta Venäjän kruunulle, ja siinä aikoivat miehet pysyä.

Mutta Löfving ei hellittänyt. Hän kertoi, että kreivi Lewenhaupt oli marssimassa Pietariin, muassaan 7,000 jalkamiestä, 50 ratsua ja 10 kanuunaa. Ennen huomisiltaa on hän Vilajoella, ei vihollisena vaan venäläisten parhaana ystävänä, sillä se vääryys, jota Ruotsille tehtiin, kun Karjala siltä riistettiin, ei ollut Venäjän vaan ulkomaan herrojen syy, jotka valehtelivat keisarille ja sekaantuivat hänen asioihinsa, tehden semmoista jota venäläiset eivät tahtoneet. — Tässä saatte itse nähdä! huusi hän, vetäen povitaskustaan esille pinkan julistuksia ja jaellen niitä väestölle. — Lukekaa itse. Siinä seisoo selvästi miten asianlaita on. Kreivi Lewenhaupt tulee itse tänne tuota vyhteä selvittämään, ja sentähden on jokaisen rehellisen miehen velvollisuus olla kinastelematta ja auttaa asiata sujuamaan.

Talonpojat sieppasivat lehtiä käsiinsä, mutta pimeässä eivät voineet lukea sanaakaan eivätkä tietäneet niitä uskoa. Seuraukset semmoisesta ratkaisevasta tapauksesta jokainen ymmärsi, mutta kun toiset pitivät parhaana kohta luopua Venäjästä, arvelivat toiset varmemmaksi pysyä lujasti viimeksi vannotussa valassa. Koko ryhmä oli vaiti, epäröivänä ja miettivänä.

— No? kysyi Löfving kärttyisästi.

— Sanasta miestä, sarvesta härkää, vastasi vanhanpuoleinen talonpoika ratkaisevasti. Minkä mä Venäjälle vannoin, siinä pysyn.

— Ruotsin alamainen oli isäni ja Ruotsin alamaisena olen syntynyt, arveli toinen, ja näiden mielipiteiden mukaan jakaantui joukko kahteen ryhmään, liittyäksensä toinen Venäjän, toinen Ruotsin lippuun ja sotiaksensa sotamiesten keralla toinen toistansa vastaan. Molemmanpuolinen voimain lisäys kiihotti vieläkin taistelua, ja kaatuneiden luku lisääntyi joka hetki. Kuu oli noussut yhä korkeammalle ja valaisi viholliset toisillensa. Tuo pieni talo oli nyt syrjäseikkana. Kansallisviha, ikimuinoiset kärsimykset, mutta ennen kaikkea viime kuluneet kolmekymmentä vuotta kaikkine kurjuuksineen ja verineen lisäsivät raivoa. Kosto oli tunnussana molemmin puolin. Kukapa ei tahtoisi kaatua, kun vaan sai vihollisensa kaadetuksi.

Mitä likemmäksi Maria pääsi, sitä epäröivämmäksi hän tuli. Tuolla etäällä näkyi nyt yksinäinen huone ja yksityisiä miehiä, kun tuli heidän omista tahi muiden kivääreistä välähti. Katolla seisoi useita miehiä pyssyt kädessä. Milloin he ponnahtivat ylös, milloin heittäytyivät pitkäkseen, ja joskus putosi joku heistä päistikkaa maahan. Mutta tuon kaiken hävitti hänen silmistään näkö, joka pakotti hänet äkkiä pysähtymään. Maassa hänen jalkainsa edessä makasi mies joko haavoitettuna tahi kuolleena, sillä lumi oli veren punottama. Maria ei nähnyt häntä kuin puoleksi ja sivulta, kun hän pysyi liikahtamatta kädet pitkin kylkiä. Tuntui niin kolkolta puhutella tässä jylhyydessä miestä, joka ehkä ei enään voinut vastata, mutta olihan sydämmetöntä lähteä katsomatta, elikö hän ja oliko hän avun tarpeessa. Puvusta tiesi hän hänet venäläiseksi soturiksi, mutta kasvot teki tuntemattomiksi miekanhaava otsassa ja hyytynyt veri, joka peitti silmät ja posket. Maria kosketti keveästi hänen kättänsä. Se oli kylmä, mutta ainoastaan talven pakkasesta, sillä hän taivutti sormiansa, tajuten että joku oli hänen läheisyydessään.

— Voinko teitä auttaa? kysyi Maria.

Mies ei vastannut, mutta kohotti kätensä ja yritti istualleen. Tästä liikkeestä veri uudestaan pääsi juoksemaan, ja hän vaipui taas alas. Vaatteistaan revityillä rievuilla alkoi Maria sitoa hänen päätänsä ja sai vihdoin verenjuoksun taukoamaan. Sitten lämmitti hän lunta käsissään huokuen siihen, jotta voisi sillä viruttaa pois hurmeen hänen kasvoistaan. Silloin tunsi hän Attilan, joka koetti uudestaan nousta. Hänkin tunsi Marian, ja se ilo antoi hänelle uutta virkeyttä. Hän istahti, mutta hänen silmiänsä huikasi, jottei hän voinut nähdä.

— Maatkaa vielä hetkinen, pyysi Maria ja riisui turkkinsa levittääksensä sen hänen alleen.

— Ei, ei, viittasi hän, mutta vaipui samassa alas.

Maria seisoi neuvotonna. Pyörtyneekö Attila? Hän kääri turkin kokoon, asetti sen Attilan pään alle ja rupesi silmäilemään apua. Samassa näkyi pari suomalaista sotamiestä, jotka kiirein askelin riensivät häntä kohti. Hän asettui heidän tiellensä, osoitti Attilaa ja pyysi heitä pysähtymään.

Tuo outo kohtaus, nainen kaatuneen soturin vieressä, sai heidät pyytämättäkin seisahtumaan.

— Jos olette ihmisiä, sanoi Maria, niin viekää tämä herra johonkin mökkiin, muutoin kuolee hän viluun.

— Vieläkö hän elää?

— Elää, mutta täällä hän kuolee.

Miehet katselivat kysyväisinä toisiansa. Olihan heillä muuta tehtävää kuin vihollisen pelastaminen. Tappamaanhan he olivat tänne tulleet. Mutta tässä oli tarjona vanki, vieläpä upseeri. Siitä saa kunniaa. Siis —. Sotamiehet ottivat Attilan käsiinsä, kantaaksensa häntä mökkiin, mutta se oli kaukana. Semmoiseen kiertomatkaan ei ollut aikaa. Lähtivät siis suoraan taistelukenttää kohti avonaiseen hevosvajaan. Se oli sopiva paikka, ja Attila asetettiin hajoitetuille oljille, kädet ja jalat sidottuina. Sotamiehet tekivät lähtöä, mutta Maria huomasi heidän epäluuloiset katseensa ja ymmärsi, että he epäilivät häntä, vaikka hän, suomea puhuvana, oli meikäläisiä. Hän päätti siis näyttäytyä varsin levolliselta ja sanoi varmalla äänellä:

— Ellen käsitä väärin, pelkäätte te aseetonta, haavoitettua vankia, sillä minua ette pelänne. Olen majuri Sprengtportin tytär ja jouduin vangiksi Lappeenrannassa, mutta keisarillisesta armosta olen päästetty vapaaksi, ja olen nyt kotimatkalla. Tämä herra oli annettu minulle suojaksi Haminaan saakka.

Sotamiehet olivat ymmällään, mutta toinen hymyili pilkallisesti. Tuliko heidän uskoa tuota kaunista naista, joka yksinään kulki venäläisen upseerin kanssa? Kyllä he olivat nähneet majurin tyttären, ja olihan tämä sen näköinen, mutta oli hänessä sittenkin jotakin outoa, eikä näinä aikoina saanut luottaa kehenkään.

Maria kuitenkaan ei hämmentynyt. Hän kertoi lyhyesti, että rouva Löfving oli muassa. He olivat yhdessä tulleet Viipurista, mutta nyt joutuneet erilleen toisistaan, kun suomalaiset soturit, vastoin oikeutta, olivat hyökänneet vapaaksi päästettyjen naisten suojelusväkeä vastaan.

Sotamiehet olivat toista mieltä. Heillä ei ollut tekemistä suojelusväen vaan venäläisten muonatavaroiden kanssa, joita Ruotsin armeija tarvitsi. Tuo suuri makasiini oli juuri heitä varten, ja vahdille olivat he suorittaneet pikaisen laskun, mutta sitten oli koko kylä joutunut jaloilleen ja siitä oli noussut niin kiivas melu. Asiaa näin selitettyään riensivät he pois.

Maria hengitti helpommin ja katseli ympärilleen. Hän huomasi suuren kasan hevosloimia sekä heiniä ja olkia. Niistä hän valmisti Attilalle vuoteen, irroitti nuorat, joilla hän oli sidottu, ja peitti häntä loimilla. Lämpö ja lepo näkyivät tekevän hyvää, ja potilas tuntui nukahtavan. Lepo hänelle nyt olikin paras lääke. Maria istui oven suuhun olkikasalle kuuntelemaan. Tappelumelua jatkui vielä, mutta heikompana ja tuontuostakin tauoten. Mitä tästä syntynee? Oikeassa oli Tasma kun hän kehoitti Mariaa olemaan lähtemättä. Viipykää vielä edes yksi päivä, oli tietäjätär sanonut, mutta Leena ei suostunut. Olihan Tasma rukoillut, että hänetkin otettaisiin mukaan, mutta Leena pelkäsi tuota noitaa, ja sillä kertaa täytyi Marian taipua Leenan tahdon mukaan. Mutta jos Tasma olisi ollut mukana, olisi kai käynyt toisin. Niin kiertelivät ajatukset Marian päässä, mutta vihdoin hän uupuneena kallisti päänsä seinää vastaan siten odottaaksensa päivän tuloa. Nukkua hän ei rohjennut, mutta hyvää teki sittenkin suljetuin silmin levossa istuminen.

Jo oli puoliyö ja taistelu lopussa. Kummallakin puolella oli mieshukka tuntuva, mutta Venäläisten pieni joukko oli vihdoin sortunut ylivoiman alle, ja voitto jäi ruotsalaisille, jotka nyt saivat levähtää.

Maria nousi. Hän huomasi Attilan olevan hereillä ja meni häntä vaalimaan.

— Vieläkö olet täällä? kysyi hän hiljaa ja ojensi hänelle kätensä.

— Missäs muutoin, vastasi Maria lempeästi. — Tiedäthän sen.

— Niin, tiedän että rakastat minua ja tiedän myös että rakastan sinua rakkaudella, joka on ijankaikkinen. Mutta nyt meidät erotetaan ehkä koko elinajaksemme.

— Jos ruotsalainen armeija, niinkuin väitetään, on Säkkijärvellä, niin on isäni muassa, ja hänen kauttansa saan hankituksi sinulle suojaa ja hoitoa. Hän ei meitä erota.

Attila katsoi häneen surullisesti, ja surullinen oli hänen äänensäkin, kun hän sanoi: — Ennenkun joudut Säkkijärvelle ja tuhansista löydät isäsi, saattaa paljon tapahtua, mutta koeta päästä jonkun kelpo ruotsalaisen upseerin puheille ja pyydä häntä tänne, jotta saisin uskoa sinut hänen huostaansa.

Hän istahti. Uni oli tehnyt hyvää. Pyörrytys oli lakannut ja elinvoima palasi. Hän tunsi itsensä virkistyneeksi. Ensi hädässä kiedottu olkikääre oli irtaantunut, ja Maria koetti korjata sitä vaatteistaan revityillä uusilla kaistaleilla. Työn tehtyä suuteli Attila hänen kättänsä ja painoi poskensa sitä vastaan: — Sinä olet kuin hyvät enkelit, sanoi hän. Ne eivät koskaan väsy.

Samassa kulki joukko hämäläisiä ohitse, niiden joukossa Marttikin. Kun hän näki Attilan pitävän Marian kättä, ärjäsi hän sotamiehille: — Tuo nainen tuolla ei ymmärrä lopettaa eikä hävetä!

— Siltä näyttää, hohotti raaka ääni, ja Martti jatkoi:

— Jos Suomen naiset niin helposti tulevat venäläisten herrojen ystäviksi, niin tiedämme kyllä minkä arvoinen heidän ylpeytensä on.

Maria asettui suorana Martin eteen ja katseli häntä äänettömällä ylevyydellä. Martti puolestaan silmäili häntä uhmaten ja huudahti vihdoin:

— Saat kyllä katsella minua jos tahdot, mutta etpä kauemmin seisoa tuossa muiden pilkkana ja omaksi häpeäksesi! — Hän syöksyi esiin tarttuaksensa Marian käsivarteen, mutta tämä väistyi, ja Attila, joka vaivaloisesti oli noussut, työnsi hänet pois. Martti kääntyi nyt rynnätäksensä hänen kimppuunsa, mutta Maria asettui hänen eteensä.

Maria. Luuletko tulevasi paremmaksi sillä että muita häpäiset, tahi minun kunniani tahrautuvan sillä että solvaat minua. Huoletonna kohtaan omia kansalaistani tuolla kotona, yhtä hyvänä kuin sieltä lähdinkin.

Martti. Ja tuo tuolla on kai vieläkin parempi?

Maria. Niin, hän minua puolusti, kun sinä pakenit. Hän oli suojanani vaaroissa, joita sinä et enään nähnyt.

Martti. Sanoja sinulla riittää, mutta vilppiä vielä enemmän.

Attila. Hävetkää! Jos viha saattaa teitä raivoon minua vastaan, niin älkää toki unohtako mitä olette velkaa hänelle, joka syyttömästi on kärsinyt sodan vaiheita, mutta joka sittenkin, ensin miekka kädessä ja sitten vankeuden vaivoissa samalla rohkeudella ja samalla lujalla mielellä on vastustanut kaikkea mitä häpeäksi sanotaan.

Martti vastasi katkeran vihan katseella turhaan koettaen näyttäytyä kylmältä: — Ettette te häntä paljasta, se on selvää, mutta sitäkin selvemmin todistan minä, ettei teillä ole niin paljon valtaa kuin luulette olevan.

Hän syöksyi esiin, heittäytyi raivokkaana Attilan päälle ja tarttui hänen kurkkuunsa. Tämä koetti torjua, mutta vaipui maahan. Sotamiehet seisoivat ällistyneinä ja saamattomina. Mutta Maria riensi heittäytymään riitelevien väliin. Hän oli jo nostanut käsivartensa, kun Löfving salamana ryntäsi sisään ja viskasi Martin syrjään.

— Olisipa edes tuo jäänyt sinulta tekemättä, huusi hän. Oletko mieletön, Martti, kun ryntäät turvatonta vankia vastaan. Kuulithan, että hän seurasi neitiä suojelusvartiana.

— Ikäänkuin en minä olisi voinut häntä suojella, karjasi Martti, ja vimmatusti kääntyen Marian puoleen: — vai enkö ehkä innokkaasti pyytänyt sinua karttamaan sotaa? Enkö pyytänyt sinua jättämään minut vapaana ja huolettomana kumppanieni seuraan? Mutta et kuullut minua. Miksi tunkeuduit meidän riveihimme ja minun rinnalleni? Miksi vedit sydämmeni puoleesi, kun minun olisi pitänyt unohtaa kaikki muu paitsi kuninkaani ja maani?

Maria katseli vakavasti Marttia.

— Oletko sinä Martti?

— Ellen ole mikään parempi, niin ainakin itse perkele! Sinä riistit meiltä voiton ja teeskentelet nyt kavaltajana viattomuutta vihollisen rinnalla.

— Ei hän tiedä, mitä hän puhuu, katkasi Löfving. Tule pois, poika.

Kapteeni tarttui Martin käsivarteen ja vei hänet ulos, sanoen: — Älä ajattele häntä. Joku toinen vielä vast'edes rakastaa sinua enemmän.

Martti horjui ulos silmät suljettuina ja kumeasti koristen: — Tyhjyyttä toinen voi antaa, ja pelkkää tyhjyyttä voin minä antaa toiselle. Maria täytti koko sieluni ja hänen kanssaan on kaikki lopussa. Hän heittäytyi lumelle ja vaikeroi hiljaa kuin kuoleva.

Löfving jätti hänet ja palasi vajaan. Siellä makasi Attila uudestaan verta vuotavana. Martin käsi oli repinyt kääreet. Kapteeni ymmärsi kuinka oli käynyt ja synkistyi.

— Semmoista vääryyttä ei meillä ole ennen tapahtunut, vakuutti hän.
Tiedätte itse, mikä siihen on syynä. Antakaa hänelle anteeksi.

Attila puoleksi nousi ja vastasi: — Harvoin seisoo toinen niin toisen tiellä kuin minä hänen tiellään. Mutta suorituksen hetki oli huonosti valittu. Itse näette, mihin minä nyt kykenen, mutta jos Jumala suo minulle elon päiviä, niin kohtaan häntä koska ja missä hän tahtoo. Hansikkaani on jo ennen heitetty.

Haava vuoti taas, ja Attila painoi kädellä otsaansa pidättääksensä verta, mutta voimat olivat lopussa. Löfving pyysi häntä pysymään hiljaa ja kääri itse olkitukon hänen päänsä ympäri. Kyllä hänestä vielä tehdään mies. Kapteeni veti esille taskupullon: — Juokaa, se on järkevintä mitä mies voi tehdä teidän tilassanne. Ja Attila joi. Sitten repäsi Löfving kaistaleen hevosloimesta, kääri sen Attilan pään ympäri vilun vuoksi, ja käski miehiänsä kantamaan hänet likimpään mökkiin. Siellä naiset häntä kyllä hoitavat. Sinne Mariakin menköön.

Kaikki kolme lähtivät matkaan hyvillään siitä, että vihdoinkin pääsevät ihmisten pariin. Mutta tultuaan taloon huomasivat he sen tyhjäksi. Väki oli paennut.

Rakennus oli etehisellä jaettu kahteen osaan. Oikeanpuolinen tupa oli talon omaa väkeä varten, mutta nyt siellä ei ollut ketään. Vasemmanpuolista salia ja kamaria sen takana käyttivät majoitetut ja kaikki matkustavaiset, jotka kruunun asioissa kävivät Vilajoella, kortteerin tarpeessa. Nyt olivat nämäkin huoneet tyhjinä ja kylmillä. Tuvan sisimmässä sopukassa istui levotonna Leena, mutta kun Maria astui sisään nousi hän ilosta huudahtaen. Hän oli jo surrut majurin tytärtä kuolleena. Attilankin näkeminen ilahutti häntä, mutta hän ei saanut jäädä heidän pariinsa. Löfving itse vei hänet kamariin, sulki oven ja asetti kaksi sotamiestä vartioimaan. Niille antoi hän käskyn, etteivät saa päästää sisään ketään muuta kuin Marian ja Leenan, joiden piti vaalia sairasta. Kapteeni itse sulki huoneen ulkoluukut ja varoitti pysymään hiljaa. Hänen täytyi lähteä tiedustusretkelle, mutta toisena päivänä hän lupasi saapua kuulustamaan kuinka heidän käy.

Kohta leimusi tuli uuninpesässä ja pata riippui hahloissa sen yllä, sillä nyt piti valmistettaman ruokaa ja sitten laskeutua levolle. Päresoihdut kädessä tutkivat naiset talon ruokavaroja, mutta täällä oli muita käynyt edellä, eikä mitään syötävää tavattu. Talosta oli kiireessä paettu, olipa vaatemytty pudotettu etehiseen, ja kaikki ovet olivat selki selällään. Nuo kaksi, jotka nyt puuhasivat talossa, ymmärsivät hyvin paenneiden tuskat ja heidän kärsimyksensä talven pakkasessa. Vieläköhän onnettomat kodittomat saanevat nähdä omiansa? Vihdoin löysi Leena seinäkaapista vähän maitoa ja puuroa. Siinä kylliksi, ja pian se oli lämmitetty.

Kapteeninrouvan valmistaessa illallista lähti Maria katsomaan potilasta. Astuessaan etehisen läpi näki hän kuun valossa Martin tirkistämässä pihassa, mutta Marian huomattuansa vetäytyi hän pois syrjään. Seisoiko hän siinä verivihollistansa väijymässä? Kauhun valtaamana aikoi Maria ensin huutaa vahtia ja kertoa mitä hän oli nähnyt, mutta vähän mietittyänsä päätti hän olla väijyvää huomaamatta. Varovaisesti astui hän saliin, puhui muutamia sanoja vahdille ja aukasi hiljaa oven. Puut pesässä olivat jo puoleksi hiiltyneet, mutta niiden himmeässä valossa näki hän Attilan uinailevana. Yhtä hiljaa kuin hän oli tullut, aikoi Maria poistuakin, mutta sairas oli herännyt ja pyysi häntä astumaan sisään. Maria viritti päreen, pisti sen seinään ja kysyi kuinka hän jaksoi. — Paljon paremmin. Lämpö ja lepo olivat vaikuttaneet vahvistavasti.

Maria poisti verisen kääreen, leikkasi pois osan tukkaa ja pesi kasvot ja haavan, jonka jälkeen hän asetti uudet kääreet. Leena kantoi sisään maitoa ja puuroa, mutta toistaiseksi tyytyi Attila pelkkään maitoon, jota juotuansa hän taas laskeutui lepäämään. Maria huomasi, että hän todellakin oli paranemaan päin, ja kun Leena oli lähtenyt, kertoi hän mitä oli nähnyt ja mikä vaara uhkasi Attilan henkeä. Maria ei voinut hetkeksikään tyyntyä niin kauan kuin he olivat ruotsalaisella alueella. Hän tunsi Martin ja tiesi, että jos tämä kerran oli saanut päähänsä surmata vihollisensa, niin kyllä hän sen tekeekin, jos ei kohtakaan niin ainakin sopivalla hetkellä. Sentähden tuntisi Maria itsensä rauhalliseksi, jos Attila pääsisi takaisin Viipuriin ennenkuin oli liian myöhäistä.

— Henkeni on Jumalan eikä Martin kädessä, vastasi Attila, mutta samassa johtuivat tapahtumat hänen mieleensä. Ruotsalaiset olivat tunkeneet rajan yli, Viipuriin oli pari kasakkaa lähtenyt tietoa viemään, mutta itse oli hän vielä täällä, manifesti povessaan. Lewenhaupt tapaa hänet vangittuna ennemmin tahi myöhemmin, ja silloin on kaikki hukassa. Oli siis tärkeätä päästä pois ja vapaaksi. Se ajatus elähytti häntä. Hänen täytyi paeta, maksoi mitä maksoi.

Maria oli samaa mieltä ja lupasi tehdä minkä voi. Hänen tähtensä oli Attila täällä sairaana ja vankina. Hänen asiansa oli siis vapauttaa hänet.

Silloin katsoi Attila tuskallisesti Mariaan: — Oletko ajatellut mitä se maksaa sinulle? Ymmärrätkö sitä?

Maria. Kyllä, mutta tahdon tehdä minkä voin sinun tähtesi.

Attila. Jos pääsenkin pakenemaan, niin tietäväthän he, että joku on auttanut minua. Sinua epäillään kohta, ja sinä olet hukassa.

Maria. Silloin jätän sinun tehtäväksesi mitä en ole itse saanut suorittaa.

Attila. Ei, Maria, se uhri on liian suuri. En voi sillä tavoin jättää sinua alttiiksi. Mutta lähtekäämme yhdessä. Rohkenetko?

Maria. Kaikessa sinun kanssasi!

Attila. Mutta jos meidät saavutetaan, niin on henkesi ja kunniasi menetetty.

Maria. Sinun kanssasi tahdon kantaa elämän taakkaa ja käydä kuolemaa tietä, kestää kaikki mitä niiden välillä saattaa tapahtua, sillä minä rakastan sinua. Ellet minua ymmärrä, niin et ansaitse rakkauttani.

Attila. Ymmärrän että ansaitset rajatonta rakkautta ja että olet minun yhtä varmasti kuin minä olen sinun elämässä ja kuolemassa.

Hän tarttui Marian käteen, piti sitä omassaan ja suuteli sitä. Silloin kumartui Maria punastuen ja painoi suutelon hänen huulilleen.

— Martin kosto, sanoi hän, etsii minua niinkuin sinuakin, mutta sama olkoon kohtalomme, ja yhdessä menkäämme sitä vastaan.

Maria lähestyi akkunaa, tarkasti noita pieniä ruutuja, palasi vuoteen luo ja sanoi matalalla äänellä: — Koetan ulkoapäin avata luukut ja saada ne raolleen. Sitten täytyy sinun murtaa akkuna ja olla valmiina. Jos näet pihalla palavan päreen tahi kuulet naputusta seinään, niin silloin on aika.

Attila otti Marian puukon ja kätki sen sänkyyn. Maria lähti huoneesta. Etehisessä pysähtyi hän epäröivänä. Onnistuneeko tämä uhkayritys? Eikö liene parempi polttaa manifesti ja ilmoittaa kapteenille ja Leenalle Martin hankkeet? Eipä, he pitäisivät häntä lapsellisena ja liioittelevana ja aavistaisivat hänen rakkauttaan, jota he kiroisivat. Ennemmin tahi myöhemmin makaisi Attila kuolleena joko ammuttuna tahi miekalla tapettuna, ja hänen kanssaan kukistuisi heidän yhteinen suuri tehtävänsä. Tässä ei ole kuin yksi pelastus.

Hänen siinä mietiskellen seisoessaan tuli Leena häntä hakemaan. Hän aikoi itse vielä katsahtaa sairasta, ja sitten oli aika käydä levolle. Kun Leena palasi tupaan, makasi Maria jo rahilla oven suussa. Kapteeninrouva piti sitä huonona sijana ja ehdotti että he tekisivät itselleen tilan suureen seinään kiinnitettyyn sänkyyn, mutta Maria vastasi vältellen, että hän mieluummin makasi yksin. Sikseensä se jäi, ja pian oli Leena syvässä unessa. Hetki oli siis tullut. Marian piti nousta, mutta painostava taakka pidätti häntä. Hän tunsi itsensä kokonaan voimattomaksi. Mutta sen täytyy tapahtua. Väkivaltaisella ponnistuksella nousi hän ja silmäili pimeydessä ympärilleen. Öinen rauhallisuus vallitsi kaikkialla, mutta äänettömässä hiljaisuudessa kuuli hän oman sydämmensä tykytykset, levottomina, rajuina, ikäänkuin olisivat tahtoneet häntä tukehuttaa. Hän ei jaksanut hengittää. Entisyys vaati häntä äkkiä tilinteolle isän edessä, tuon isän, joka oli hänelle yli kaiken rakas. Mitä hän sanoo? Tämä ajatus sai hänet kovasti vapisemaan, ja jääkylmät kädet etsivät jotakin tukea. Mutta näiden tunteiden ohessa tuli muitakin vielä valtaavampina, ja ne pakottivat eteenpäin. Hänen täytyi ratkaista, ja valitsemisen varaa tässä ei ollut. Puoleksi jähmettyneenä mielenliikutuksesta seisoi hän vielä hetkisen kuuntelemassa rahin vieressä, mutta sitten hän hiljaa hiipi ulos.

Kylässä oli kaikki hiljaista, ei ketään elävää olentoa näkynyt. Lyhyen kävelyn jälkeen joutui hän sille paikalle, jossa he tullessaan olivat pysähtyneet ja jossa Martti oli häneen käynyt käsiksi. Hänen edessään seisoi metsä synkkänä ja Viipuriin vievän tien leikkaamana, mutta sielläkään ei näkynyt mitään vaaraa. Vielä kauemmas hän kuitenkin tahtoi tiedustella, ja niin hän kulki eteenpäin. Silloin kuului rahisevaa ääntä ja muutaman sylen päässä häämöitti jotakin mustaa, joka liikkui edestakaisin. Hänen sydämmensä lakkasi tykyttämästä. Mitä se on? Hän seisoi liikahtamatta, tirkisteli, mutta ei rohjennut edetä, kunnes tuo outo vihdoin rupesi saamaan jotakin muotoa. Vaikkei hän kaikkea erottanutkaan, havaitsi hän kuitenkin, että tuossa oli se reki, jossa hän oli tänne tullut. Hevonen oli vielä valjaissa. Säikähtynyt eläin oli paennut kylästä päästäksensä kotiin, mutta ohjat olivat takertuneet viidakkoon, josta se nyt turhaan ponnisteli vapaaksi.

Siinäpä oli käsi tarjona myrskyssä uppoavalle. Mikä ihmeellinen pelastus! Nyt menestyy kyllä kaikki sujuvasti. Maria veti reen esiin, vapautti hevosen, sitoi sen puuhun ja riensi takaisin. Hän ei kohdannut mitään estettä, ja pian hän seisoi hengästyneenä Attilan akkunan alla hiljaa koputtaen. Attila astui ulos, ja niinkuin ajetut hirvet kiitivät pakolaiset pois. Sanaa lausumatta istahtivat he rekeen ja nyt laukkasi hevonen Viipuria kohti. Vihdoinkin he saattoivat vapaasti hengittää ja Maria purskahti itkuun. Hevonen ymmärsi että täytyi tehdä parastansa ja lensi kuin siivillä. Puut tien varrella näyttivät ikäänkuin rientävän heidän ohitsensa, ja taivaan rannalla valoi kuu lumoavan hopeahohteensa heidän tiellensä. Päivän sarastaessa piti heidän olla onnellisina ja vapaina.

— Seis! huusivat äkkiarvaamatta muutamat Turun rakuunat, jotka vaativat tunnussanaa. Attila läimähytti hevosta ja onnistui pääsemään ohi, mutta ratsumiehet ajoivat takaa huutaen: — Pysähtykää, muutoin ammumme.

Vastaamatta kohotti Attila piiskansa ja ruoski raivokkaasti hevosta, joka jo ponnisti viimeisiä voimiaan. Kaikki riippui hiuskarvasta. Silloin pamahti laukaus ja sattui hevosen päähän. He olivat hukassa.

* * * * *

Päivän valjetessa Vilajoella istui Maria vankina ja yksinään tyhjässä pirtissä. Kädet yhteensidottuina oli hän polvistunut lattialle ja nukkunut kyynärpäänsä varaan penkille ja pää siihen nojautuneena. Hänen kaunis tukkansa valui alas hartioille ja hän näkyi itkeneen paljon, sillä silmät punoittivat ja olivat turvoksissa; äsken kukoistavat posket olivat tuhotut, ja koko nuorekkaissa kasvoissa kuvastui tuska semmoinen kuin ei koskaan ennen. Ei ollut kuitenkaan hänen unensa siksi sikeä, ettei hän olisi herännyt kun Leena kristillisestä laupeudesta tuli häntä katsomaan.

Kapteeninrouva silmäili ääneti onnetonta ja istahti odottamaan kunnes lapsiparka heräisi. Kertomus Marian paosta Attilan kanssa ja heidän palaamisestaan vankeina oli siksi koskenut Leenaan, että hän meni tainnoksiin. Siis niin pitkälle oli menty. Voi tuota majuriraukkaa, ja entäpä majurinrouvaa! Koskihan tyttären häväistys heihinkin, vaikka olivat syyttömiä, ja Maria itse oli tykkönään hukassa. Kuumia kyyneleitä valui Leenan poskille, kun hän ymmärsi, että Marian elämä oli ainiaaksi turmeltu. Mitä olikaan tähän verrattuna Martin suru morsiamensa menettämisestä. Vihollisen soturin vapauttaminen ja lisäksi pakeneminen hänen kanssaan — tämmöisinä aikoina — sehän oli avointa kavallusta, ja tiettyä oli mitä siitä seuraa.

Maria liikahti. Hänen näytti olevan vaikeata herätä, mutta ruumis oli väsynyt epämukavassa asennossa ja pakotti häntä ojentumaan suoraksi. Auaistuaan silmänsä näki hän Leenan, katseli häntä unen horroksissa eikä lausunut sanaakaan.

— Lapsi raukka! sanoi rouva Löfving vihdoin.

— Tiedättekö missä hän on? kysyi Maria rauhatonna. Luuletteko että he ovat tappaneet hänet?

— Vielä ei tiedetä kuinka käy. Sotavangit saavat jäädä henkiin, ja kohtelu riippuu käytöksestä, mutta nyt on toista. Kuka olisi tätä voinut ajatella?

Maria oli vaiti, ja Leena alkoi taas: — Varoitinhan minä teitä vakavasti Viipurissa, mutta ette kuullut minua, Mitä nyt majuri sanoo? — Maria purskahti taas itkuun.

— Olen puhunut Löfvingille ja pyytänyt häntä esittämään asianne mahdollisimman lievänä. Vielä on hän siksi vimmastunut, että on yhdentekevää mitä puhuu, mutta jahka ensi kiihtymys asettuu, silloin hän kyllä taas muuttuu leppeämmäksi; niin hänen tavallisesti käy. Nyt on hän sitäpaitsi pahoin uhossaan saadaksensa asiansa järjestykseen, kun armeija saapuu tänne päivällisaikaan. Taistelu yöllä vei paljon aikaa, väki on uupunut, mutta miehet uhkaavat vielä tänään lähteä suoraa päätä Pietariin vaatimaan takaisin Karjalaa. Sääli tulee noita tämän kylän talonpoikaraukkoja, ne eivät tiedä mitä tehdä. Toinen pitää Venäjän kruunua laillisena isäntänä, toinen sanoo siksi ruotsalaista, vaikkei se olekkaan voinut puolustaa valtakuntaa. Mutta tulkoon mikä loppu tahansa, niin aina jäävät köyhät vasaran ja alasimen väliin. Se kruunu, joka tänään joutuu tappiolle, vaatii huomenna omansa takaisin.

Maria näytti kuollakseen väsyneeltä, ja tuntui siltä ettei hän oikein tajunnut mistä puhe oli.

— Kreivi Lewenhauptia, jatkoi Leena, sanotaan mainioksi sotajohtajaksi.
Miehet sanovat, ettei hänen vertaistaan ilmaannu sataan vuoteenkaan.

Maria rupesi kuuntelemaan. — Saanko siis odottaa isääni tänne tänään? kysyi hän.

— Voi ei, huokasi Leena. Majuri ei tule ollenkaan tänne. Hänet on lähetetty Käkisalmeen ratsuväki-osaston kanssa. Kyllä heille sielläkin työtä riittää.

Se tieto vaikutti musertavasti Mariaan. Isän saapuminen oli ollut hänen ainoa toivonsa. Hän kokonaan luhistui.

— Ymmärrän kyllä, että tämä on raskasta teille, sanoi Leena leppeästi.

— Luulin varmaan hänen tulevan, nyyhkytti Maria.

Leena ei tiennyt mitä vastata, ja Maria jatkoi: — Tiedän kyllä että he ampuvat minut. Pyytäkää isääni antamaan minulle anteeksi, en voinut muuta tehdä. Minulla olisi niin paljon puhuttavaa omaisilleni — jota eivät aavistakaan.

— Tahdotteko sanoa sen minulle? Minä kätken mieleeni joka sanan.

— Ei, Leena kulta. Emme ymmärrä toisiamme. Te käsitätte kaikki toisin kuin minä. Mutta viekää Martille viimeinen tervehdykseni. Ehkä tein hänelle eilen illalla vääryyttä. Koska kuningas ja valtakunta on antanut hänelle anteeksi, olisi minunkin pitänyt. Tähän saakka on se minusta näyttänyt mahdottomalta, nyt sen teen mielelläni. Sanokaa hänelle että rakastan toista enemmän kuin mitään maan päällä, mutta häntä kiitän siitä mitä hän minulle on antanut. Ymmärrän häntä nyt paremmin kuin erotessamme, ja toivon vilpittömästi, että hän joskus löytäisi ystävän, jota hän tarvitsee ja jolta hän voi saada myötätuntoisuutta ilossa ja surussa.

Leena itki, hän ei löytänyt sanoja. Mariakin vaikeni ja vaipui siihen puoleksi voimattomaan horrokseen, johon hän sitä ennen oli nukkunut. Vähän ajan päästä kuului ohikulkevien miesten meluavia ääniä.

— Mitä se on? kysyi hän äkkiä.

Leena kurkisti ulos ovesta ja vastasi: — Ne tulevat taistelupaikalta. Ne ovat panneet kaikki putipuhtaiksi. Kuolleet tarvitsevat vaan haudan, mutta haavoitetut kaipaavat hoitoa. Niille Löfving tekee mitä hän voi, mutta teitä voi yksin Jumala auttaa.

Mykkänä ja surullisena nyykäytti Maria myöntäen päätänsä, ja kyyneleet valuivat taas hänen poskilleen. Leena olisi mielellään lohduttanut, mutta ei löytänyt sanoja ja kysyi myötätuntoisesti: — Jos haluatte keventää sydäntänne hengelliselle miehelle, niin tuon tänne rykmentin pastorin, kun hän saapuu kylään.

Maria katsahti ylös ja pyyhki kyyneleet silmistään: — Kyllä, silloin kun minut viedään kuolemaan.

Tämä ajatus vaikutti hänessä polttavaa tuskaa, hän istahti penkille.
Hänen äsken herpautunut ruumiinsa kaipasi ilmaa ja valoa.

Leena huomasi hänen tuskansa ja peläten että tuo onneton menee tainnoksiin, tarjosi hän hänelle vettä. Maria torjui kupin luotaan.

— En voi hengittää täällä sisällä. Pyytäkää heitä viemään minua ulos. Maallista kevättä en näe enään koskaan, mutta talvikin on kaunis, kun se on valoisa niinkuin tänään.

— Toivotte siis, neiti, saavanne elää yli tämän päivän.

— Sitä en tiedä. Huomispäivä saattaa olla vieläkin kauniimpi. Kerran vielä tahdon kuitenkin seisoa tuolla ulkona sitomattomana ja antaa auringon loistaa pääni päälle.

— Tahdotteko, että puhun siitä miehelleni?

— Tehkää se, Leena hyvä. Sieluni haluaa päästä pois tästä pienestä huoneesta. Minun tekee kovin mieleni päästä ulos. Pyytäkää puolestani. Minun on niin raskasta olla.

Leena riensi ulos ja löysi Löfvingin sotamiesten ja talonpoikien parissa. Leena odotti kunnes väki oli hajaantunut ja esitti sitten pyyntönsä, mutta sai karkean vastauksen: — Ei!

Leena yritti vieläkin, mutta Maria ei ansainnut mitään laupeutta. Hän olisi huonona esimerkkinä kaikille, jos häntä lelliteltäisiin. Eikä kukaan tiedä mihin Martti ryhtyisi, jos hän saisi nähdä häntä. Eihän häntä voitu sulkea sisään toisen rikoksen tähden, ja kapteenilla oli jo ollut kylliksi ikävyyksiä heidän tähtensä.

Leena huokasi hiljaa ja aikoi vetäytyä pois, mutta ajatellessaan Marian tuskaa, yritti hän vieläkin. Hän pyysi miestänsä muistamaan, että tyttö oli nuori ja rakkauden eksyttämä. Eihän tiedä kuinka hänen rakastajansa oli häntä kiusannut. Sitäpaitsi ei pitänyt Löfvingin unohtaa sitä hyvyyttä, jota he kaikki, semminkin Martti, olivat nauttineet majurin kodissa. Vaikka Maria olisi menetellyt satakertaisesti pahemmin, niin on hän kuitenkin majurin ainoa tytär ja hänen kaivatun puolisonsa lapsi.

Kun Löfving vielä pysyi taipumattomana, pyysi Leena että hän itse ilmoittaisi Marialle, ettei hänen pyyntöönsä käy suostuminen, — sillä, sanoi Leena, minä en rupea kumoomaan hänen viimeistä maallista toivettaan. Sitäpaitsi sanotaan vielä kieltoasi kostoksi siitä mitä Martti on kärsinyt hänen tähtensä, enkä soisi että me kumpikaan näyttäisimme kansan silmissä halpamielisiltä. Kas tuossa, sanoi hän, temmasten oven auki, tuolla hän istuu.

Löfving oli aikeissa lähteä, mutta nähdessään oven auaistuna astui hän vastentahtoisesti sisään. Siinä nyt oli tuo ennen niin itsetietoinen, nyt kokonaan murtunut nuori nainen, ja se pehmitti Löfvingin karkeata mieltä. Semmoisena hän ei ollut koskaan nähnyt Mariaa, tämmöisenä olikin hän miellyttävämpi kuin ennen.

— Mitä haluatte? kysyi kapteeni, ikäänkuin hän ei olisi tuntenut
Mariaa.

Maria aikoi vastata, mutta kyyneleet tukahuttivat hänen äänensä.
Löfvingin läsnäolo riisti häneltä kaiken voiman.

Kapteeni huomasi sen ja astui muutamia askeleita lähemmäksi. Sillä välin Maria uudestaan toipui ja vastasi: — Tiedän että minun tulee kuolla, ja että lain mukaan sen ansaitsen. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä seisoa kahleitta ja vapaana tuolla ulkona. Tahtoisin mielelläni nähdä auringon ennenkuin sanon elämälle jäähyväiset.

— Katsokaa siis tuonne! vastasi Löfving viitaten avonaiseen oveen.
Siellä paistaa aurinko, eikä kukaan estä teitä näkemästä.

Maria kohotti rukoilevana kyyneleiset silmänsä: — Älkää olko kova, Löfving. Suokaa että käteni päästetään siteistä. Olenhan voimaton ja aseellisten miesten ympäröimänä, mutta lupaan teille sittenkin, etten käy itseeni käsiksi enkä pyri pakoon.

Kapteeni kääntyi mykkänä pois. Hän ei tahtonut enempää kuulla eikä nähdä, mutta Maria polvistui hänen eteensä ja rukoili tuskallisesti:

— Isäni tähden. Hän teiltä kerran kysyy viimeisiä hetkiäni, ja teidän on silloin iloista ajatella, ettette kieltänyt viimeistä pyyntöäni.

Sen hetken, muistuttaminen, jolloin Löfvingin tuli laskea tämä suruntaakka vanhan majurinsa hartioille, vaikutti ratkaisevasti.

— Irroita hänen kätensä ja vie hänet ulos! huusi hän vartioivalle sotamiehelle. Mutta muista, sinun edesvastuullasi pitää hänen puolen tunnin päästä oleman täällä takaisin. Jos hän yrittää pakoon, niin ammu hänet. Sen sanottuaan hän lähti.

Kun Maria tuli ulos, silmäili hän ympärilleen, mutta samassa hän nojautui olallaan seinään ja nyyhki hiljaa. Tämä liikutus kuitenkin pian meni ohi. Päivä oli raitis ja kaunis, koko kylä oli auringon valaisema, ja huurteiset puut kimaltelivat mihinkä vaan katsoi. Tämä valoisa näköala loi häneen uutta voimaa. Hän kuivasi kyyneleensä ja katseli taas ympärilleen. — Missähän hän on? Tuleeko meidän ainiaaksi erota?

Tukahuttava tuska puristi uudestaan hänen sydäntänsä. Tuolla sisällä oli hän kuvitellut, että kun vaan Löfving päästää hänet ulos kävelemään, saa hän kyllä pian ja helposti tietää mihin Attila on viety. Nyt hän kuitenkin turhaan tähysteli, ei vähintäkään jälkeä siitä, joka oli hänelle kaikki. Kysyä hän ei rohjennut, olisi vaan ilkuttu. Sentähden nähköön yksin Jumala mitä hän kärsii.

Vähän matkan päässä siitä missä Maria seisoi näkyi pieni lato. Sammaltunut ja ajan kuluttama se oli, mutta paremman puutteessa oli sinnekin heinät korjattu. Toisen päädyn vieressä seisoi tuuhea mänty, jonka oksat vielä eilen olivat lumen painamat, mutta nyt kimalteli niissä härmä. Kuinka kaunis oli pieninkin kide sen neulasissa, ja entä kuinka kaunis aurinko oli! Se loisti vielä kaikesta huolimatta, niinkuin toivo, joka ei sammu. Mutta Marialta oli kaikki hukassa. Pian haihtuu Maria Sprengtportin muisto, ikäänkuin häntä ei olisi ollutkaan. Ei häntä kukaan muu kaipaa kuin isä, jolle hän niin suuren-suuren surun tuotti, ja ehkäpä äitipuolikin, joka joskus kertonee hänen kohtaloansa pienelle Yrjö Maunulle. Jaakko itkee hänen kuolemaansa, mutta niin nuorella ijällä sellaiset ajatukset pian haihtuvat. Toisten veljien parissa oli hän vähän ollut. Mutta Attila? Hän ei unohda ikinä sitä jota hän rakasti. Ehkä he kumpikin pian astuvat elämän rajan yli. Missä hän on? Mihin he ovat hänet vieneet? Ja taas hän silmäili ympärilleen.

Hänen edessään oli tuo aukea kenttä, jossa niin monet olivat kaatuneet. Nyt oli se tyhjä, paitsi että siinä kulki sotamiehiä edestakaisin. Huhu Marian öisestä paosta oli joutunut heidänkin korviinsa, ja missä hän näkyi, pysähtyivät miehet häntä katselemaan, milloin surkutellen milloin ilkkuen. Mitä hän siitä huoli; hänen viimeinen päivänsähän nyt oli kulumassa. Hän tiesi ansainneensa kuoleman ja että pian hän menee pois, mutta vielä vaati elämä kaipuilleen, tuskineen ja toiveineen oikeutensa.

Huolimatta ympäristönsä tarkastavista katseista lähestyi hän latoa ja pysähtyi sen nurkkaan. Vankat tikapuut nojasivat sen ränstynyttä kattoa vastaan. Koko tuo hökkeli näytti niin pörröiseltä ja surkealta kuin olisi se saanut kyliänsä elämän levottomuudesta. Mutta sen harjalta näkyi koko kylä. Ehkä voisi Maria sieltä huomata jonkun jäljen siitä jota hän etsi.

Pikaisesti tutkittuansa lahonneita pienoja astui Maria vitkalleen niitä myöten katolle ja sitten harjan yli toiselle puolelle. Vartioiva sotamies seurasi häntä ihmettelevin katsein ja pyssynhana vireillä. Hänen vankinsa oli ehkä rohjennut enemmän kuin oli luvallista.

Yhä useampia kokoontui kentälle katselemaan katolla seisovaa vangittua neitiä. Enimmät pysyivät loitommalla, näkyihän se sinnekin. Mutta mitä hän siellä aikoi? Miksi hän seisoi liikahtamatta, katse taivaaseen kohotettuna, ikäänkuin olisi hän siellä huomannut jotakin, jota muut eivät nähneet. Valoisana ja selkeänä kaareili avaruus hänen yllään, auringon säteet taittuivat korkeassa ilmassa muodostaen utukuvia äärettömään näköalaan siniselle, punertavalle ja keltaiselle taustalle. Tämä kauneus hurmasi Mariaa, ja mieli täynnä pyhyyden ja kuolemattomuuden tunteita haudan toisella puolella rukoili hän: Jumala, turvani! Tulen luoksesi kaikkien hylkäämänä ja avutonna. Ota minut, älä ylönanna minua. Suojele nyt ja kuolemassakin. Suojele häntäkin. Auta meitä ijankaikkiseen elämään.

Hän hengitti helpommin. Siitä kalliosta häntä ei karkoita kukaan. Kaikkivaltias oli sanassaan itse luvannut varjella kaikkia, jotka pakenevat hänen luoksensa. Mikä autuus kun saa kallistaa päänsä häneen, joka voitti maailman ja jolla on taivaan ja kuoleman avaimet. Köyhänä Maria lähti hänen luoksensa. Hänen korkein onnensa oli muuttunut hänen korkeimmaksi surukseen ja vienyt heidät hautaan. Mutta Jumala, joka lähetti rakkauden maailmaan, näki hänen sydämmeensä ja tiesi, että jos hän oli syyllinen, oli hän sitä sentähden että oli rajattomasti rakastanut. Sen rakkauden kautta oli hän kasvanut suureksi ja tuntenut itsensä kutsutuksi julistamaan hänen tahtoansa. Herran ääni oli kuulunut hänen sielussaan ja kehoittanut häntä palvelemaan kansaansa. Jumalan käskyä oli hän tahtonut julistaa, tuottakoon se iloa tahi surua, korkeutta tahi alhaisuutta, häpeätä tai kunniaa, elämää tai kuolemaa. Kaikkea oli hän valmis kestämään, kunpa vaan hänen sallittaisiin olla se valittu, joka virittää uuden ajan. Mutta nyt hänet temmattiin tehtävästään pois, ja Attilankin täytyy kuolla. Kun he kumpikin olivat poissa, kuka silloin tien raivaa uudelle, vielä syntymättömälle Suomelle, ja kuka rakastaa tätä raivaamistyötä niinkuin he?

Se ajatus, että hän ensi keväänä makaa maan mullassa, tuntui musertavalta, sillä silloinhan keisarinna aikoo juhlallisesti esittää ehdotuksensa. Miksi sitä viivytetäänkin kevääseen asti? Onhan elämä niin lyhyt sillekin, joka kantaa kruunua päässään. Nyt olisi manifestin pitänyt olla täällä. Nyt olisi hänen, Maria Sprengtportin, pitänyt saada levittää sen lehtiä ja selittää sen sanoja kansalle.

Äsken niin kirkkaana kohotettu katse aleni kenttään, ja kaikkialla kohtasi se kysyväisiä, tuijottavia talonpoikia, sotamiehiä, naisia ja lapsia. Kaikki seisoivat odottamassa; — miksei hän puhuisi heille?

— Tulkaa tänne! huusi hän nostaen oikean kätensä. Tulkaa kuulemaan sanani ennenkuin minut viedään kuolemaan! Kun Lappeenranta valloitettiin, jouduin vangiksi ja minut vietiin Viipuriin. Jumala lähetti minut sinne kokeakseni sellaista mitä ei kukaan aavista. Ruotsin viholliset olivat minulle niin suopeat kuin jos olisimme olleet ystäviä, ja Venäjän keisarinna päästi minut vapaaksi. Keisarinna Elisabet suo meille hyvää ja tarjoo meille ystävyyttänsä. Hän kantaa pohjoismaiden mahtavinta kruunua ja tahtoo käyttää valtansa auttaaksensa Suomea, sillä hänen sydämmensä kärsii, kun hän muistaa mitä me olemme kärsineet. Se päivä on tulossa, jolloin hän ehdottaa, että me ruotsalaisen Suomen asukkaat eroamme Ruotsista ja otamme Venäjän suojassa omat kohtalomme omiin käsiimme.

Väki oli vaijeten kokoontunut kuulemaan mitä hänellä oli sanottavana. Marian sanat synnyttivät ihmettelyä ja hämmästystä, mutta ei kukaan keskeyttänyt häntä ennenkuin hän puhui Ruotsista eroamisesta. Silloin kuiskasi muuan sotamies kumppanilleen: — Lieneekö hänessä perkele?

— Mitä hän puhuu? kysyivät toiset, ja sitten kävivät nuo sanat suusta suuhun.

— Älkää sanoko, huusi Maria, ettemme voi emmekä tahdo. Valehtelisimme siten esi-isiemme haudan edessä ja niiden edessä, jotka meidän jälkeemme perivät tämän maan. Olkaamme yksimielisiä, sillä ensi keväänä kutsutaan Suomen säädyt kokoon neuvottelemaan siitä, mikä meille on parasta. Rauhassa saamme sitä tehdä keisarinnan hyvyyden suojassa, hän kun ei tahdo enään nähdä vertamme ja kyyneleitämme, vaan takauksena sanoillensa antaa meille Viipurin takaisin.

Väki katseli häntä epäröiden. Oliko niin paljon jalomielisyyttä kruunun kantajassa? Saattoiko se, joka itse oli mahtava, sääliä tätä turvatonta surujen maata? Mitä uskoa?

— Tietääkö kuningas tästä mitään? kysyi eräs sotamies. — Mitä arvelet?

— Kuningas? toisti Maria. Oletteko miehiä? Vai ettekö tahdo minua ymmärtää? Kuninkaan kanssa en ole neuvotellut, mutta hän tietää mitä olemme kärsineet, ja jos hänellä on sydän, niin täytyy hänen iloita, että kansa, joka hänen sotiensa kautta on joutunut perikadon partaalle, toisen valtakunnan toimesta saa semmoisen avun, että se vielä voi elää. Käsitättekö mitä se merkitsee, että Suomi Venäjän suojassa saa säilyttää mitä sillä on. Kansan vero käytetään silloin itse kansan hyväksi, ei enään viedä yhtäkään pojistanne rajan ulkopuolelle sotaan vieraisiin maihin, eivät vieraat miehet estä suomalaisten valtiopäivämiesten toimia oman maan vaurastumiseksi. Ei mikään veri enään punaa kenttiämme. Sodan pauhun sijaan soivat rauhan äänet, ja maasta, jota kyyneleemme ovat kostuttaneet, nousee rikkaita satoja. Vapaana, tarmokkaana ja onnellisena on Suomi kukoistava oman kirkkonsa ja omien lakiensa suojassa, jos vaan olemme yksimielisiä ja osoitamme että hyvin voimme suoriutua ilman holhoojaa, ja että palvelusaikamme Ruotsin kuninkaan luona on lopussa.

Taas seisoi väki epäröivänä. Ei sentähden, että olisi pidetty näitä loistavia tulevaisuuden kuvia mahdollisina. Eihän tyhjä pala, eivätkä moiset tuulentuvat tule kysymykseen. Ei, mutta oliko tuo nainen hullu vai perkeleen lähettämä? Vai oliko se epätoivoinen yritys makeilla sanoilla pelastaa henkensä?

— Kunpa vaan tuo ei olisi yksi niitä, jotka aikovat myydä maamme, lausui vanha talonpoika, joka samoin kuin muutkin oli kuullut, että venäläiset rahat olivat tuhonneet Lappeenrannan.

Ukon sanat iskivät sytyttävänä kipinänä sotamiesten mieliin. Ukko oli oikeassa. Majurintytär oli Viipurissa muuttunut toiseksi kuin mitä hän ennen oli ollut. Tai ehkä hän jo Lappeenrannassa ajoi herrojen asioita. Venäläinen linnanpäällikkö oli ehkä palkannut hänet viettelemään armeijaa. Ja kuka tuo komea herra oli, jonka kanssa hän aikoi paeta? Hänelle ehkä annetaan koko Suomi lahjoitusmaaksi, jos hänen onnistuu houkutella kansa luopumaan laillisesta kuninkaastaan.

— Astukaa alas, neiti Sprengtport! huusi Löfving, joka kaukaa huomasi hänet. Alas toki, en vastaa enään hengestänne.

— Ei ole tarviskaan, vastasi Maria, sillä nyt on sanottu se mikä oli sanottava, se mikä ei enään voi kuolla. Elävinä siemeninä liitelevät sanani ilmassa etsien sydämmiä, joissa voivat itää. Joka kerta kun niitä tahdotaan tukehuttaa, tunkevat ne valittaen ihmisten mieliin. Kun yritetään niitä tappaa, kätkeytyvät ne maahan ja juurtuvat siellä, orastaaksensa kenenkään aavistamatta ja pakottaen ihmisiä rakastamaan niitä samalla rakkaudella kuin minäkin. Suomalaiset, rakastakaamme ja hoitakaamme omaamme!

— Alas kavaltaja! huusi Löfving kaukaa.

— Hirteen hänet! vaativat sotamiehet. Hän aikoo myydä ja kavaltaa meitä. Hirtettävä hän on! — Ja samassa juoksi kaksi miestä tikapuille. Vahti tahtoi estää heitä, sillä lahonnut katto saattoi luhistua, mutta uhaten: tahdotko pelastaa hänet? työnsivät he hänet pois. Marian luo päästyänsä tarttui toinen hänen käsivarteensa, mutta Maria tempautui irti sanoen:

— Tiedän tieni ja seuraan vapaaehtoisesti, mutta antakaa minun käydä yksin.

Miehet kuitenkaan eivät siitä huolineet ja torjuivat väkivaltaisesti hänen yrityksensä päästä vapaaksi. Silloin ilmaantui Marttikin katolle. Mistä hän tuli, sitä ei tietänyt kukaan muu kuin Maria, joka oli nähnyt hänen kiipeävän pitkin mäntyä ladon päädyn vieressä.

— Pois! huusi hän. Antakaa hänen olla. Antaa hänen mennä.

— Vai niin, tiuskasi eräs sotamies, tekö autoitte häntä pakenemaan!
Kavaltaja.

Martti veti miekkansa ja iski solvaajaa, niin että tämä kellahti maahan. Toinen näki kumppaninsa haavoitettuna ja syöksyi Marttia vastaan, mutta tämä hurjasti pisti ja löi.

— Mielettömät! huusi Löfving, kohta alas, ihan paikalla! Muutoin ammun teidät kaikki! — Ja varoitukseksi laukasi kapteeni pyssynsä. Luoti lensi ilmaan, mutta palava pyssyntulppa putosi heiniin ja sytytti ne. Tuulenpuuska lisäsi tulta, joka leimusi katolle. Silmänräpäyksessä oli kaikki umpiliekissä. Sotamies riensi tukehuttavan savun sisästä tikapuille, jotka hajosivat, ja hän syöksyi alas. Martti koetti tavoittaa Mariaa, mutta liekit erottivat heitä. Savu, tuska ja kuolema pimittivät Marian silmiä, hänen vaatteensa syttyivät Marttikin oli tulen vallassa, mutta hän sieppasi Marian kainaloihinsa paetaksensa jos mahdollista. Tukehtumaisillaan kuiskasi hän: — Sittenkin lähdemme yhdessä!

Ympärillä seisovat odottivat tuskissaan heidän poistumistaan. Mutta kun tuuli hetkeksi ajoi savun syrjään, nähtiin heidät vielä katolla.

— He palavat! he hukkuvat! huudettiin, mutta kukaan ei ryhtynyt heitä pelastamaan. Löfving yksin riensi paikalle. Hänkin yritti tikapuille, mutta kun ne olivat rikkuneet, koetti hän kiivetä pitkin mäntyä, jonka latva jo oli tulessa.

— Älkää menkö sinne, kapteeni, huudettiin hänelle, menette kuolemaan. — Mutta Löfving ei siitä välittänyt. Mänty paloi ja ratisi, savu tupruili Löfvingin pään yli, ja kuumuus oli sietämätön, mutta mitään tuntematta kiipesi Löfving ylöspäin.

— Tulkaa pois, kapteeni. Jo on liian myöhäistä. Kuolema siellä perii, huudettiin taas.

— Mies on hullu! supisivat sotamiehet. Käykäämme häntä pelastamaan!

Miehet riensivät vetämään kapteeniansa pois. Samassa romahti katto alas ja Löfving kaikkien kauhuksi putosi pyörtyneenä maahan. Sieltä kannettiin hänet Leenan luo, joka ei ollut hennonut seurata Mariaa eikä aavistanut mitä oli tapahtunut.

Ne kaksi, jotka hukkuivat liekkeihin eivät enää kärsineet, mutta heidän rovionsa ympärillä seisoivat elossa olevat valittaen. Kukaan ei enään muistanut mitä he olivat rikkoneet, itsekukin ajatellen omaa syyllisyyttään siunasi heitä, jotka nyt astuivat sen tuomioistuimen eteen, jossa inhimillinen oikeus lakkaa. Kalman hiljaisuus vallitsi, ja kauhusta kalpeina poistui väki paikalta. Silloin kajahti torventoitotus ilman halki ja sai poislähtevät pysähtymään, ja samassa näkyi kaksi ratsastavaa sanansaattajaa. He toivat käskyn kreivi Lewenhauptilta, että Löfvingin piti väkineen viipymättä palata Ruotsin armeijaan Säkkijärvelle.

II Luku.

Uusi päällikkö.

Kun kreivi Lewenhaupt Tukholmassa määrättiin ylipäälliköksi vastaisessa sodassa, tahtoi hän viipymättä lähteä Suomeen, mutta kun hänen valtiopäivillä istuvat ystävänsä halusivat pidättää häntä kunnes kaikki asiat olivat ratkaistut ja sotajulistus allekirjoitettu, päätti hän jäädä. Vasta Elokuun 23 p:nä, samana päivänä jolloin Wrangel ponnisteli epätasaisessa taistelussa, purjehti Lewenhaupt Tukholmasta. Kaartin ja muiden rykmenttien piti myös lähteä, mutta upseerit tekivät tenää, ja monet pyysivät virkaeroa, niin että lähtö tapahtui vasta 27 päivänä. Lewenhaupt väkineen astui maihin Haminassa, ja millä toiveilla Ruotsissa odotettiin hänen sotaisia urostöitänsä, pääsi ilmoille muun muassa seuraavissa säkeissä:

      Taashan taivaan aurinkoinen
      Säteitänsä lähettää,
      Ja se Svean vielä pukee
      Purppuransa loistohon.

      Sulle kunnia valmistelee
      Maineen, jok' ei unohdu,
      Urostöitäs mainioita
      Jälkimaailma ylistää.

* * * * *

Kun ruotsalaiset sotajoukot saapuivat Haminaan, oli kurjuus Suomessa yhä lisääntynyt. Tuntuva puute oli kaikkialla ruokavaroista, hevosista ja rehuista, ja ihmiset Lappeenrannan onnettomuuden tähden epätoivossa. Tieto tästä tappiosta oli saattanut mielet niin kovaan kuohuun, että kerrottiin ihmisiä äkkiä kuolleen sen surusanoman kuullessaan, ja itsekukin luuli, että nyt ovat taas isonvihan kauhut uudistumassa. Siinä syy miksi asukkaat suurella vastenmielisyydellä näkivät yhä uusien sotajoukkojen tuloa, niin että täkäläiset ruotsalaisetkin vastaanottivat tulokkaita haukkumasanoilla ja katkerasti soimaten kuningasta ja säätyjä. Moni suorastaan sanoi mieluummin tahtovansa olla Venäjän kuin Ruotsin alamaisena. Kun saapui tieto uusien sotajoukkojen tulosta, pakenivat talonpojat hevosineen metsiin, pelastaaksensa erämaissa sen vähän mikä heillä vielä oli tallella, ja luultiinpa itse maaherroissakin huomattavan kylmäkiskoisuutta. Suomalaiset sotamiehet napisivat ääneen, kun heitä hellittämättä rasitettiin linnoitustöissä Haminan ulkopuolella, sillä eihän ihmisvoima saanut näitä valleja kestäviksi. Se löysä hieta, jota niihin lakkaamatta kasattiin, vieri taas alas, ja tämä toivoton työ sai vihdoin sotamiehet täydelliseen raivoon.

Syyssateet valuivat alas virtoina, ja ilma kävi päivä päivältä viileämmäksi, mutta asumusten hankkimista ei oltu ajateltukaan. Armeijan täytyi sentähden turvautua maakuoppiin, joiden kosteudessa vaatteet homehtuivat käyttäessäkin. Ruokatavarain puute ja hävittävä ruttotauti kävivät päivä päivältä uhkaavammiksi, miehiä kuoli tuhansittain, ja vaikka kaivettiin 1,000 kyynärää pitkiä, 6 kyynärää leveitä ja 4 kyynärää syviä hautoja, eivät nekään riittäneet. Ruumiit täyttivät haudat liiaksi, ja henkiin jääneet näkivät niistä milloin käden, milloin jalan pistäyvän ilmoille.

Kaikki tämä teki elämän Hattujen iloisille veikoille aivan toiseksi kuin miksi he sitä olivat kuvanneet, ja pian rupesivat vilkasverisimmätkin huomaamaan aseman kolkoksi. Talvi teki tuloa jo marraskuussa. Armeijan muonat olivat jääneet Turkuun, Helsinkiin ja Porvooseen, mutta niitä ei voitu enää kuljettaa meritse, eikä maata myöten kuljettamista varten ollut hevosia. Lewenhaupt ei luullut voivansa ruveta hyökkäykseen, ja kun ei käynyt edes pitää joukkoja koossa, päätti hän sijoittaa ne talvimajoihin, niinkuin venäläiset olivat tehneet. Likeisimmät rykmentit saivat palata ruotuihinsa, ja toisia hajoitettiin pitkin Uuttamaata, Hämettä ja Turun lääniä aina sen mukaan kuinka muonavaroja oli saatavissa.

Mutta se lepo ei tullut pitkäaikaiseksi. Hajoitetusta armeijasta kutsuttiin äkkiä kokoon 7,000 miestä, ja Marraskuun 19 p:nä marssi Lewenhaupt Venäjän rajaa kohti. Sanottiin ruotsalaisen armeijan kunnian vaativan, että sen ennen talvimajoihin menoansa ensin piti käydä vihollista vastaan, siten näyttäen valheeksi niiden ulkomaalaisten kirjeenvaihtajien kuvaukset, jotka enimmiten Venäjän palkkaamina väittivät Ruotsia kykenemättömäksi suoriutumaan tästä sodasta.

Niiden joukossa joihin raivoava rutto oli tarttunut olivat myös Hubert ja Segebaden. Siitä syystä ei kumpikaan päässyt Lewenhauptin muassa hänen ensimmäiselle sotaretkelleen. Se oli surun aiheena sekä noille sairaille että heidän ystävilleen. Nyt olivat kuitenkin nuoret sankarit jotensakin toipumaan päin. Segebaden jo liikkui ulkonakin, ja Hubert oli aikeissa yrittää samaa hänkin, mutta kun ehkä oli paras olla hätäilemättä kylmänä vuodenaikana, kokoontuivat kaupunkiin jääneet ystävät hänen asuntoonsa viihdyttämään hänen maltittomuuttansa ja mahdollisuuden mukaan haihduttamaan painostavaa ikävyyttä.

Nyt kuten ainakin kohdistui useimpien keskustelu suurpoliittisiin kysymyksiin. Ylipäällikkö oli niissä keskustana, eikä Segebaden väsynyt ylistäessään tämän ihailtavan miehen ansioita:

— Missä tavataan mies, jota selvän käsityksen, jalon ajatusmuodon, hyvyyden, rehtevyyden, itsensäkieltämisen, urheuden ja isänmaanrakkauden puolesta kävisi vertaaminen Lewenhauptiin? Ajatelkaapa vaan sitäkin, että hän, vaikka itse on aatelismies, 1734 vuoden valtiopäivillä puhui aatelin ylellisistä vaatimuksista ja koetti supistaa niitä yleisen hyvän eduksi. Minä en olisi mahdollinen semmoiseen suureen ja ylevään itsenikieltämykseen.

Toverit yhtyivät Segebadenin kanssa ihailemaan jaloa ylipäällikköä, ja itse kukin riensi kertomaan jotakin niistä ansioista, joista tätä suurta miestä tähän aikaan kaikkialla ylistettiin. Niinpä tiesi yksi, että Lewenhaupt joillakin edellisillä valtiopäivillä oli esiintynyt vapaan valtiolaitoksen ja yksinvallan supistamisen hartaana puolustajana. Toinen muisti, että säädyt 1734 vuoden valtiopäivien jälkeen tahtoivat saada hänet ylennetyksi kenraaliluutnantiksi, mutta hän oli kieltänyt, koska ei tahtonut sivuuttaa vanhempia kumppaneita. Vieläkin yksi kertoi, että hänelle samaan aikaan oli tarjottu 15,000 hopeataalaria pöytärahoiksi, mutta itse hän ne vähensi 12,000:teen. Nuorten ihailu oli niin yksimielinen ja vilpitön, ettei yksikään ääni kuulunut tätä yleistä kiitosta vastustavan, ja kuten ainakin myönnettiin, että Lewenhaupt selvemmin kuin yksikään muu Ruotsin suurmiehistä oli luotu johtamaan sotaa Venäjätä vastaan.

Siten oli nyt päästy päivän polttavimman kysymyksen alalle, ja Segebaden johti keskustelua nytkin semmoisena, joka ihmeellisesti oli tutustunut ei ainoastaan yleiseen asemaan vaan vieläpä kaikkiin yksityiskohtiin, joista muilla ei ollut aavistustakaan. Hän esitti suurella varmuudella syyt Lewenhauptin äkkipikaiseen lähtöön Venäjän rajalle ja antoi sensuuntaisia viittauksia, että arvoitus oli helposti niiden ratkaistavissa, jotka tunsivat asianhaarat perinpohjin. Hän oli paremmin kuin koskaan selvillä siitä, että tekeillä oleva sotaretki paremmin kuin mitkään entiset urostyöt valaisisi ja todistaisi ylipäällikön erinomaista nerollisuutta.

Sellaisilla puolihämärillä viittauksilla sai tuo kaikkitietävä nuorukainen yleisen uteliaisuuden herätetyksi. Ne, jotka olivat seisoneet loitommalla, lähestyivät, ne jotka olivat pelanneet heittivät kortit ja noppaset sikseen, voidaksensa häiritsemättä kuunnella puhetta.

Segebadenin sydän paisui ilosta ja ylpeydestä, ei niin paljon siitä, että hän tiesi enemmän kuin muut, vaan sentähden, että hän nyt sai esittää toiveittensa ihannetta, kreivi Lewenhauptia koko loistossaan ja suuruudessaan.

— Tiedättehän, alkoi hän taas, että aina tsaari Pietarin kuolemasta saakka ja sitäkin ennen on valtaistuimen perimisestä asiat olleet niin ja näin. Ensiksi kävi suuriruhtinas Aleksejn pahasti, niin ettei hänestä ollut kysymystäkään, jota paitsi hän kuolikin. Tsaarin jälkeläiseksi tuli hänen puolisonsa Katarina I, mutta hänkin kuoli hallittuansa pari vuotta, ja hänen jälkeensä nousi valtaistuimelle hänen poikansa poika Pietari Aleksejevitsh, mutta sitten kuoli hänkin. Sitten seurasi järjestyksessä tsaarin veljenpojat sukulaisineen, ja monien kohtaloiden jälkeen julistettiin Venäjän keisariksi pieni Iivana, joka vielä makaa kehdossa.

— No niin, mutta mitä se tähän kuuluu? Tuohan kyllä tiedettiin.

— Älkää hätäilkö! pyysi Segebaden rauhoittaen. Kyllä tiedätte että Iivana tuli keisariksi ja että hänen äitinsä Anna johtaa hallitusta hänen puolestaan. Tiedätte myöskin, että asiasta syntyi rettelöltä, mutta minä yksin tiedän, että tyytymättömyys vallitsee kaikkialla. Kaikki järkevät ihmiset Pietarissa ovat sitä mieltä, etteivät he tahdo olla saksalaisen Anton Ulrik Braunschweigiläisen puolison eikä hänen pienen poikansa hallittavina, semminkin kun tämä on vaan tsaari Pietarin veljentyttären tyttärenpoika.

Segebaden vaikeni ja katseli kysyväisenä ympärillensä. Kaikki myönsivät, että tyytymättömyys oli käsitettävissä, mutta koska tsaari Pietarin poika ja pojanpoika olivat haudassa eikä likempää perillistä ollut, niin tottakai täytyi käydä niinkuin käynyt on.

— Eipä! huudahti Segebaden virkeästi. Juuri sentähden, ettei saa mennä sillä tavoin, on Lewenhaupt nyt matkalla Pietariin.

— Sen tähden?! Minkätähden?! Kuinka?! — kuului kaikilta tahoilta.

Segebaden kasvoi yhä mahtavammaksi jatkaessaan: — Tsaari Pietarin puoliso peri miehensä kruunun, ja saattaahan hänen tyttärensä Elisabet samoin periä sen äitinsä jälkeen.

— Tottakai! Tietysti!

— No niin, siten ajattelevatkin järkevät Pietarissa, mutta valta ei ole niiden käsissä. Sentähden tahtoo Lewenhaupt ajaa heidän asiatansa ja auttaa suuriruhtinatarta hänen isänsä valtaistuimelle.

— Vai niin! Vai sen tähden. — Nythän oli saatu langan päästä kiini, eikä yrityksestä ollut sanottavana muuta kuin hyvää, sillä sehän voisi tuottaa onnea sille, joka siihen oli ryhtynyt.

Hubert oli ainoa joka ei riemuinnut. — Eiköhän olisi ollut parempi, arveli hän, että pietarilaiset olisivat saaneet itse suorittaa asiansa, kuin että armeija pantiin alttiiksi talviretken aavistamattomille seurauksille.

Mutta Segebadenista oli juuri tuo aavistamaton loistokohtana ylipäällikön suunnitelmassa.

— Luuletteko te, kysyi hän reippaana ja iloisena, että mies semmoinen kuin Lewenhaupt tekee mitään hullua tahi astuu semmoisen askeleen turhinpäin? Se, mitä hän jo on saavuttanut, on siksi suurta, ettei häntä koskaan voida kylliksi palkita.

— Mutta, rohkeni Hubert inttää, kuka takaa, että hän sillä tekee palveluksen Ruotsille?

— Sen takaan minä, joka tiedän mitä hän jo on saanut aikaan. Tuskin sitä vielä voi kuiskatakaan, mutta sanon sen kuitenkin teille: Suuriruhtinatar Elisabet on otettu vangiksi, ja nyt ehdottaa Lewenhaupt, että Elisabet hänen avullaan ottaa Venäjän valtakunnan haltuunsa.

— Sepä! Vai niin!

— Mutta korvaukseksi vaatii hän, että Venäjä luovuttaa Ruotsille kaikki mitä tsaari Pietari on meiltä riistänyt.

Nyt nuoret eivät enään voineet hillitä tunteitaan. Hurmauksen vallassa puhkesi heidän onnellisista sydämmistään raikas eläköön ylipäällikölle ja hänen suunnattomalle urostyöllensä.

Hubert oli, samoin kuin muutkin, iloisen hämmästyksen vallassa, mutta vähitellen syntyi hänessä taas arveluita, ja hieman epävarmana esitti hän aran kysymyksen: lieneekö varmaa että suuriruhtinatar suostuu siihen.

Segebadenista oli suorastaan naurettavaa, että sitä epäiltiinkään. Kukahan ikinä lienee ollut kahden vaiheella, kun on valittavana vankeus vieraassa maassa tai isäin valtaistuin?

Hubert myönsi kyllä tämän oikeaksi, mutta kuka takaa, etteivät mahtavat Pietarissa riennä vapauttamaan ruhtinatarta ansaitaksensa itse palkinnon? Sitäpaitsi onhan pieni Iivana —

Pitemmälle hän ei joutunut, sillä oven aukasi vanha invaliidi, joka verkalleen ja juhlallisesti astui huoneeseen ilmoittamaan alakuloisena Ruotsista saapuneen tiedon, että kuningatar Ulrika Eleonora oli kuollut. Sitä paitsi oli Venäjän puolelta kuultu, että kreivi Levenhaupt oli saapunut Säkkijärvelle, mutta että hän kohta oli peräytynyt palatakseen kotiin. Sekä hän itse että osa armeijaa oli jo tänä iltana tuleva Haminaan.

Nämä odottamattomat uutiset syrjäyttivät kaikki muut puhelut, ja mielissä vaihteli suru ja ilo. Mutta olihan kuningatar vanha, hänellä ei ollut lapsia, ja vaikka kysymys valtaistuimen perimisestä oli Ruotsissa polttava, oli se täällä oleville vielä kaukaisuudessa häämöittävä. Toista oli Lewenhauptin. Hänen suurtyönsä oli suoritettu, ja uusi aika oli hänen kauttansa koittava. Nythän täytyi olla mukana, ja kaikki syöksyivät ulos. Hubertkin, vaikka hän vielä oli heikko sairautensa jälkeen, riensi toverien perässä.

Oli viikko ennen joulua. Talvi oli paraillaan, ja Haminan vartiaväki kulki tavattoman reippaan näköisenä hengittämässä raitista ilmaa. Painostava elämä Suomessa oli niin räikeänä vastakohtana sille iloiselle ajalle, jolloin ritarihuoneessa, kahviloissa ja Tukholman hauskoissa seurapiireissä äänestettiin sotaa, että monikin ei luullut enään voivansa kestää. Mutta nyt olivat surut poistuneet, sillä matkustavilta talonpojilta oli kuultu, että Lewenhaupt oli kotimatkalla, muassaan niin runsas saalis, ettei mistään saatu tarpeeksi hevosia sen kulettamiseen. Lukemattomia vankeja oli saatu, ja niiden joukossa komea nainen. Talonpojat olivat itse nähneet, että hän itki ja koki peittää kasvonsa. Ihmeitä saadaan kuulla ennen iltaa, ja nyt piti näytettämän loistavalla vastaanotolla, että ymmärrettiin pitää päällikön loistavaa sotaretkeä oikeassa arvossa ja että haluttiin seurata häntä vastaisissa loistavissa voitoissa.

Segebaden ystäviensä etupäässä suuntasi kulkunsa kaupungin portille. Sinne oli jo kokoontunut väkeä, ja toivorikkailla katseilla silmäilivät he toinen toistansa, yhä useampien rientäessä paikalle kirjavana joukkona. Heidän edessään aukeni kinosten välillä Viipuriin vievä tie, ja kummallakin puolella seisoi havumetsä tuoreena aamun valossa. Puiden viheriä nousi kauniina valkosesta lumesta, ja suurina punasina terttuina pihlajissa riippuvat marjat, jotka kimalsivat kelmeässä auringonvalossa, lisäsivät luonnon komeutta. Tätä nähdessä syntyi nuorissa sankareissa ajatus käyttää näitä luonnon tarjoomia koreuksia juhlalliseen tervehdykseen voitonsaajalle.

Segebadenin kehoituksesta kokoontui tuo iloinen joukko tienvarrella olevaan linnansarveen. Neuvoteltiin, ja pian oli päätöskin tehty. Tien yli kohosi äkkiä komea kuusista ja männyistä rakennettu kunniaportti. Yhteen taivutetut puun latvat muodostivat mahtavan kaaren, jonka sivusta ja holvista riippuvat pihlajanmarjat lisäsivät laitoksen juhlallisuutta. Ylimpänä liehui sinikeltainen lippu.

Tämä komea tervehdyslaitos antoi uutta vauhtia voittohuhuille, ja pian tiesi jokainen jotakin Lewenhauptin menestyksestä. Moni kaupungin asukas oli itse puhutellut matkustavia talonpoikia, toiset olivat kuulleet heidän uutisiansa niiltä, jotka olivat heitä puhutelleet, ja vieläkin toiset olivat jo aavistaneet tahi ennakolta kertoneet kaikki, aivan niinkuin nyt oli käynyt, mutta kaikki pitivät tuota suurta voittoa aivan luonnollisena asiana. Lewenhauptin neroon nähden ei voinut toisin käydä, semminkin kun Sprengtport ja Löfving olivat muassa. Kumpikin oli jo yksistään urostöiden ja voiton takeena.

Talonpojat, jotka olivat tuoneet nuo suuret uutiset, olivat tulleet Haminaan saadaksensa maksua armeijalle suoritetuista kyydeistä tahi hevosista, joita oli heiltä otettu. Heiltä nyt nuoret upseerit koettivat tiedustella kaikkea mahdollisimman tarkasti, mutta valitettavasti täytyi keskustella tulkin avulla, sillä ei yksikään heistä ymmärtänyt suomea. Tulkin kertomuksen mukaan eivät talonpojat itse olleet nähneet paljonkaan sodasta, mutta sitä enemmän he olivat kuulleet muilta, ja suurimmaksi osaksi sopi kaikki yhteen niiden tuumien ja toiveiden kanssa, joita Lewenhauptilla oli ollut matkaan lähtiessään. Enimmin puhuttiin salaperäisin sanoin siitä mikä koski suuriruhtinatar Elisabetia. Varmaan tiedettiin, että hän tähän aikaan aikoi lähteä Venäjän Karjalaan metsästämään, ja silloin täytyi pitää varansa. Kuiskattiin myös, että Sprengtport ratsumiehineen oli saanut tehtäväkseen asettua väijyksiin ja ryöstää tuon korkean naisen, mutta oliko se onnistunut? Tietysti, sillä olivathan talonpojat itse nähneet vangitun naisen, joka peitti kasvonsa ja kääntyi pois. Minkä vuoksi hän olisi niin tehnyt, ellei hän olisi ollut häpeissään ja surrut menetettyä kruunuansa. Mitä enemmän Segebaden mietti tämän sankaritoimen seurauksia, sitä rajummin sykki hänen sydämmensä.

— Mikä käänne tästä tuleekaan koko sodalle! huudahti hän. Suuriruhtinattaren vankeus on meille rajattoman menestyksen takeena! Nyt on meidän vuoro laatia lakia Venäjälle, jopa Europalle.

— En voi ajatella semmoista onnea, vastasi Hubert miettiväisenä. Elisabet ruhtinatarko täällä? Vangittuna noin vaan. En hevin pidä sitä mahdollisena.

— Miksi ei? kysyi Segebaden tulisesti innostuneena. Oltiin metsästämässä, seurue hajaantui, ruhtinatar pyrkii eteenpäin, jää yksin — ajatelkaa erämaahan — ja silloin syöksyvät meikäläiset väijyksistä. Sprengtport tuntee seudut, ja Lewenhauptin nero johtaa heitä. Minä pidän asiaa ratkaistuna.

Ympärillä seisovat kääntyivät Segebadenin puoleen. Hänen rohkea edellytyksensä nosti yleistä hämmästystä ja ihailua. Vihdoin rohkeni kuitenkin Hubert inttää:

— Mielestäni olisi ollut parempi, jos he olisivat saaneet Iivanan äidin, Annan, käsiinsä.

— Ei ikinä! huudahti Segebaden. Hänestä ei huoli kukaan Venäjällä. Annan puoliso oli muukalainen, ja hänen ystävänsä ovat muukalaisia, jotka ovat syrjäyttäneet oman maan miehiä. Kansa sitävastoin rakastaa Elisabetia, ja jos autamme häntä valtaistuimelle, niin antaa hän meille kaikki mitä vaadimme.

— Ainakaan ei hän anna kaikkea mitä sinä vaadit, nauroi Hubert, luoden pilkallisen katseen Segebadeniin.

— Niin otamme väkisin! Joko ruhtinatar peruuttaa kaikki mitä tsaari Pietari on anastanut, tahi menettää hän Venäjän kruunun. Sen verran toki ymmärrät.

— Olkoon onneksi, toivon että pyydät minua metsästämään Salmiin, hymyili Hubert ivallisesti.

— En unohda ketään, joka ansaitsee ystävyyttäni ja on Lewenhauptin miehiä, mutta sinua kiellän tappamasta kärpästäkään maillani.

— Mutta Reif on Salmin herra, ja hän on pyytänyt minua metsästykselle.

— Ette kumpikaan tule sinne! karjasi Segebaden.

— Kah! kah! huusi tiellä seisova kansa. — Kah! kah! kaikui yhä loitommalta. Ja totta tosiaan, tuo kiihkeästi odotettu oli tulossa.

Segebaden juoksi pikaisesti takaisin kunniaportin kautta ylös läheiselle vallinsarvelle, ja toverit seurasivat häntä, sillä sieltä sopi nähdä kauemmaksi tielle päin. Siellä näkyi ensin muutamia ratsumiehiä, sitten airue, sitten seurueen herrat ja heidän edessänsä Lewenhaupt, pää syvään painuneena turkin kaulukseen, arvattavasti pakkasen tähden. Näiden jälessä kulki jalkaväen osasto, mutta varsinainen armeija näkyi myöhästyneen, sillä nyt tuli heinäkuorma, josta pisti ulos huiveihin kääritty naisen pää. Kuorman takana häämöitti jotakin, josta ei voitu saada selkoa.

— Näetkö tuota naista? huudahti Segebaden tarkastaen heinäkuormaa. —
Mitkä silmät! Se on hän! — Eläköön voittaja! Eläköön Lewenhaupt!

— Eläköön voittaja! kaikui miehestä mieheen.

Kaikki nuoret Hatut olivat samoin kuin Segebaden nähneet tuon heinistä pistäytyvän pään. Kuka tämä nainen oli? Oliko se hän? Lieneekö mahdollista?! Oi Jumala!

Lewenhaupt ratsasti juhlallisesti kunniaportin kautta, mutta sitten hän kääntyi tieltä ja pysähtyi vallinsarven alle, josta nuo voitonhurmaamat nuorukaiset katselivat häntä. Ylhäiset ja alhaiset riensivät tervehtimään suurta miestä, mutta hänen ylhäisyytensä viittasi torjuvasti heille kaikille. Nähtiin että hän tahtoi olla yksin.

Heinäkuorma yhä läheni, ja nainen joka oli ollut siellä peitettynä nousi katselemaan ympärillensä. Hän näkyi tuntevan seudun.

— No ilmeinen ihme! huusi rehevä porvarivaimo harmaalle äidillensä. — Tuohan on Löfvingin Leena. Kuinka saattoivat herrat sanoa häntä Venäjän keisarinnaksi. Ehk'eivät olekaan saaneet häntä käsiinsä.

— Ei sitä niinkään hevin oteta, vastasi muija. Helpommin löytää pienokainen rikan maasta kuin suuret sieppaavat tähden taivaasta.

Nuoret upseerit seisoivat hämmästyksen murjomina. He tunsivat itsensä kokonaan pettyneiksi. Mikä kurjuus, kun yhdellä iskulla menettää kaikki.

— Tuoko se on sinun keisarinnasi? kysyi Hubert ivaten.

— Suus kiinni! ärjäsi Segebaden ja kääntyi pois. Sananvaihto lakkasi siihen, sillä nyt näkyi pitkä jono työrekiä, joita vetivät härät, sarvissa liehuvat töyhdöt. Jokaisessa reessä oli komeita, lujasti raudoitettuja ja suurilla lukoilla varustettuja arkkuja. Tämän loistavan osaston perässä kulki ratsastava vartioväki, ja ensimmäisellä arkulla istui livreaan puettu kuski.

— Pois tieltä! huusi hän töllistelevälle väelle, joka tunki eteenpäin. Tehkää tilaa! Tämä on parempaa kuin veriset liput. Tässä on hopeata ja kultaa, hyviä päiviä ja suuria palkinnolta niille jotka sitä ansaitsevat.

— Mitä tuo on? kysyi väki hämmästyneenä ja ihmetellen. — Mitä tuo on?

— Hopeata ja kultaa sanon minä. Koko Venäjän aarreaitta! Tehkää tilaa! Näin sanottuaan läimähytti hän pitkällä piiskallaan hitaita härkiä ja ajoi juhlallisesti kaupunkiin kunniaportin kautta.

Lewenhauptin ystävät, jotka jo olivat vähällä nolostua, hengittivät taas vapaasti ja juoksivat esille juhlallisesti tervehtimään voittajaa. Mikä voima olikaan näissä aarteissa! Hänen ylhäisyytensä itsekin tunsi samaa, ja nyt hän teki lopun siitä pitkästä vaitiolosta, jolla hän oli ympäriseisovia ihmetyttänyt.

— Hyvää päivää herrat, sanoi hän ja ratsasti esille syrjäisestä paikastaan. Näen, että tahdotte kunnioittaa palaamistani, ja minä kiitän teitä. Voittomme ei tullut suureksi, mutta se tuli kallisarvoiseksi. Ratkaisevasta taistelustakaan ei tällä kertaa tullut mitään, mutta se on tuleva, herrani, se tulee. Näette nuo jykevät arkut pitkin tietä.

— Näemme! huusi eräs nuori intoilija. Teidän armonne on palannut
Venäjän aarteet muassaan.

— Luulitteko siis, että lähdin lapsenleikkiin? kysyi sodanjohtaja ylpeästi. Arkut ovat asetettavat pääkortteeriin ja varmaan talteen. Niiden kanssa ei saa kevytmielisesti menetellä.

— Kuulkaa, kuulkaa! huusivat nuoret. Suunnattomia rikkauksia niissä lienee.

— Tiesinhän sen! vakuutti eräs nuorukainen. Hän on meidän miehemme!
Entä suuriruhtinatar?

— Teidän ylhäisyytenne, kysäsi Segebaden, missä hän on?

Lewenhaupt yskäsi. — Hän tulee toiste — yhtaikaa sen suuren voiton kanssa. — Hän käänsi hevosensa, ratsasti tielle ja poikkesi kaupunkiin päin. — Hyvästi, herrani, tapaamme toisemme vasta, sanoi hän lyhyesti ja jyrkästi, rientäen pois.

Segebaden riensi jälessä, juoksi minkä voi ja onnistui vihdoin saavuttamaan hänen ylhäisyytensä. Lewenhaupt huomasi hänet ja kiristi ohjaksia. — Tahdotko mitään? kysyi hän.

— Tahdon, huohotti Segebaden. Mihin jätitte suuriruhtinatar Elisabetin?

— Hän istuu Venäjän valtaistuimella. Myöhästyin. Hän ei ansainnut ystävyyttämme. Lewenhaupt tahtoi rientää pois, mutta Segebaden rukoili:

— Tätini tähden! Setä, annan henkeni teidän edestänne! Mutta mitä nuo kallisarvoiset arkut sisältävät?

— Arkut? Vai niin! Ne kätkevät suurimman salaisuuteni.

— Mutta mitä? Setä, vannon etten ilmaise sitä.

Ylipäällikkö hengähti syvään: — Olkoon, poikani, olet todellakin minulle uskollinen, ja minä tarvitsen jonkun, jolle voin keventää sydäntäni. Nuo kallisarvoiset arkut eivät sisällä mitään.

Segebaden kalpeni. — Miksi pilkkaatte uskollisinta palvelijaanne, joka tahtoisi kuolla edestänne.

— En pilkkaa. Tuumani eivät onnistuneet. Suuriruhtinatar ei näyttänyt silmiänsä. Omalla uhallaan antoi hän julistaa itsensä keisarinnaksi. Mitään muuta emme saaneet kuin vähän viljaa ja heiniä venäläisistä makasiineista, mutta mitä olemme menettäneet kuolleissa ja sairaissa, se on korvaamatonta. Hevosemme kaatuivat nälästä ja uupumuksesta, tykit jäivät tienvarsille, ja saadaksemme ne mukaamme täytyi meidän valjastaa talonpoikia vaimoineen ja lapsineen niitä kuljettamaan. Onneksi emme tavanneet vihollisia, mutta kun retkemme ei vastannut sitä mitä toivottiin, olen tällä tavalla tahtonut korvata sitä loistoa, jota sotaonnestamme puuttuu.

— Mutta, sopersi Sagebaden. Jos arkut ovat tyhjiä — niin —

— Tyhjät tahi ei, se on syrjäasia. Arvoni on säilytettävä armeijassa ja koko kansassa. Jollei niillä ole muuta ajateltavana kuin tuo jokapäiväinen nälkä ja ravitun vihollisen tulo, niin ne nääntyvät, mutta jos uskovat, että olen anastanut miljooneja, on niillä yhä toivoa että kulta muuttuu leiväksi ja ne haluavat taistella minun kaltaiseni urhoollisen miehen johtamina.

— Mutta, intti Segebaden, jos vihdoin saavat tietää totuuden, kuinka silloin käy?

Lewenhaupt viuhtoi huolimattomasti kädellään: — Älä pelkää. Olen antanut käskyt Louis'lleni. Häneen voin luottaa, hän pitää kaikesta huolen. Hän ajaa itse arkut pääkortteeriin, siellä niitä säilytetään ja vartioidaan niin ettei kukaan aavista pahaa, mutta jokainen ohikulkija näkee ne, ja se on tarpeellistakin kunnes saan sotatuumani oikeaan vauhtiin. Ja nyt, poikani, rauhoitu, mutta pidä hampaittesi takana mitä tiedät. Hyvästi! Tämän sanottuansa Lewenhaupt kannusti hevostansa ja jatkoi matkaansa, mutta Segebaden ei seurannut enään.

— Mitä uutta?! kysyivät vastaan rientävät toverit. Mitä sait tietää?
Mitä hän sanoi?

Siihen ei tullut mitään vastausta.

— Mikä sinun on, Segebaden? ihmettelivät toverit. Luulisi että sinun on täytynyt niellä kaikki nuo pihlajamarjat kunniaportissa. Ha, ha, ha!

— Niin olenkin, vastasi Segebaden, katsomatta heihin. Hyi, hitto, hyi!

III Luku.

Manifesti.

Vaikka 1741—1742 vuosien välinen talvi oli ollut tavattoman ankara, mursi sen vallan kuitenkin vihdoin kevät. Varhain Maaliskuussa alkoivat räystäät tippua, aurinko lämmitti ja päivät kävivät valoisemmiksi. Parempi aika oli tulossa. Eräänä semmoisena päivänä sattuivat Sprengtport ja Löfving yhteen autioksi jätetyssä torpassa Haminan ulkopuolella. Marian ja Martin kuoleman ensimmäinen musertava vaikutus oli jo hälvennyt näissäkin kahdessa sydämmessä, joihin se likimmin koski. Sekä majuri että Löfving olivat saaneet surusanoman Leenalta, mutta vaikka hänen kertomuksensa oli ollut samanlainen, oli hänen sanansa otettu eri lailla vastaan.

Kun Löfving surkean loppukohtauksen jälkeen heräsi tainnoksista, näki hän olevansa sotilaiden ympäröimänä, jotka levottomasti odottivat miten hänen kävisi. Lewenhauptin lähettiläs oli kiireissään saadakseen peräytymiskäskyn perille viedyksi, ja kapteenin silmäin tuskin auettua hän jo ryhtyi puhumaan. Täytyi rientää, sanottiin, sillä koko Pietari oli riemuiten tervehtinyt Elisabetia keisarinnaksi, ja nyt oli Lascy hänen käskystään valmis marssimaan armeijansa kanssa Haminaa vastaan.

Puoleksi huumaantuneena ja tästä uutisesta hämillään ei Löfving saanut ajatuksiansa selville eikä käsittänyt asemaa. Hänet siis jätettiin vaimonsa huostaan, ja saivat toiset järjestää paluumatkaa. Silloin sai Leena kertoa tapahtuman, mutta tuskin oli kapteeni sen kuullut, ennenkun hän rajusti nousi huutaen: sinä valehtelet! Mutta kun Leena vapisevalla äänellä vakuutti: en valehtele, en, niin selvisi asia äkkiä, ja Löfving vaipui alas ikäänkuin kuolleena. Semmoisessa tilassa hän jäi pitkänään makaamaan, eikä vaimo tietänyt puhuiko hän hänelle vai itsekseen, kun hän vihdoin sanoi: — Minä häntä varoitin, mutta hän ei kuunnellut. Hän oli vielä niin nuori. Hän oli lumottu. Kunpa vaan se ei olisi tapahtunut pelastaessa kavaltajaa. Oi, Jumala olkoon hänelle armoinen!

Vihdoin Löfving nousi horjuen ja pyyhki kyyneleen silmistään. Kyllä hän sittemmin aina ajatteli Marttia, häntä kaipasi hän yhä enemmän mikäli aika kului, mutta suru ei kuitenkaan lamannut hänen sotilasvelvollisuuksiensa täyttämistä. Niistä, jotka eivät likemmin tunteneet Löfvingiä, näytti hän jotensakin kovan iskun koskemattomalta. Hän oli vaan entistä tuimempi.

Toisin oli majurin laita. Lewenhauptin lähtiessä sotaretkelleen oli majuri lähetetty Käkisalmeen sikäläisiä venäläisiä karkoittamaan. Tieto hänen tulostaan oli saanut talonpojat liikkeelle. Täällä oli tyytymättömyys Venäjän valtaan suurempi kuin Vilajoella, ja kunpa vaan majuri käskisi, niin olisivat talonpojat valmiit liittymään häneen. Suuria tuloksia hän ei saavuttanut, muutamia heinäkuormia vaan ja kolme vangiksi otettua kasakkaa.

Sprengtport saapui Haminaan jouluaattona, ja kohta kun hän oli jättänyt linnanpäällikön talon, jossa hän oli raporttinsa antanut, seurasi Leena hitaasti ja vähän matkan päässä onnetonta miestä hänen asuntoonsa, pieneen vinttikamariin kaupungin syrjässä. Majurin päästyä kamariinsa rupesi Leena surun raskauttamilla askeleilla kiipeämään portaita myöten, mutta se ei tahtonut onnistua. Tukehuttava tuska pakotti hänet pysähtymään, mutta vähitellen alkoi hän sitten taas kulkunsa. Ovea avatessaan Leena näki, että majuri oli yksin, mutta jaksamatta puhua istahti hän oven suuhun. Sprengtport yllätettynä aikoi nousta häntä tervehtimään, mutta nähdessään tuon kalpean naisen murtuneen haahmon hän pysähtyi säikähtyneenä. Hänellekö tuo on tuomassa surusanomaa?

Leena nousi, ja unohtaen kaikki millä hän oli aikonut vähitellen valmistaa majuria, kertoi hän suoraan kuinka Marian oli käynyt ja koetti sitten lieventää ja selittää hänen syyllisyyttänsä. Mutta sitä hänen ei olisi pitänyt tehdä. Jokainen sana onnettoman tytön puolustukseksi koski isään yhtä syvästi kuin hänen kamala loppunsakin. Miksi tuota kaunistelua? Mariaa ei tarvinnut puolustaa, hän ei ollut tehnyt sitä, mistä häntä syytettiin. Majuri tunsi tyttärensä ja tiesi että hän oli syytön. Toiset, jotka olivat rikkoneet, tahtoivat nyt sysätä syyn häneen, joka ei enään voinut puhua puolestansa. Mutta kuinka oli menetelty hänen nuoren, kokemattoman tyttärensä kanssa? Voi, jospa hän itse olisi tässä puhumassa isällensä kaikki. Mutta, Jumalan kiitos, puhtaana ja viattomana kohtaa hänen sielunsa kerran isänsä, joka ei koskaan lakkaa häntä rakastamasta, ja joka ei suo itselleen mitään lepoa, ennenkuin on puhdistanut tahran hänen nimestään.

Leena ei väittänyt vastaan, hän vaan vetäytyi horjuvin askelin syrjään, kun majuri huoahtaen: lapseni, rakas lapseni! kääntyi hänestä pois saadaksensa jäädä yksin. Ulkovinttiin tultuansa kuuli Leena, että hän sulki oven salpaan, ja hetkisen sen jälkeen näki hän avaimenreijän kautta majurin polvistuneen lattialle. Yhä enemmän hämärtyi, ja vihdoin sulki pimeys kaikki öiseen huntuunsa. Kun majurin rouva seuraavana aamuna koputti ovea, aukasi majuri salvan, mutta pysyi yhä useat päivät huoneessaan. Ilmoitettiin, että hän oli sairastunut, ja niin olikin. Niin ylhäiset kuin alhaiset tahtoivat lohduttaa kovasti koeteltua miestä. Mutta ei kestänyt kauan ennenkuin uudet tapaukset tempasivat hänet mukaansa.

* * * * *

Kun Lewenhaupt Säkkijärvellä luopui tuumastaan valloittaa Pietarin, lähetti hän sanansaattajan Lascyn luo pyytämään aselepoa. Keisarinnan suostumuksella se myönnettiinkin epämääräiseksi ajaksi, mutta nyt tuli suomalaisille tieto, että venäläiset 3 päivän perästä aikovat ryhtyä sotatoimiin. Vakoojat tiesivät kertoa, että 60,000 miestä lisäksi kasakoita ja husaareja, oli lähdössä Viipurista marssimaan kahdessa kolonnassa Haminaa vastaan. Toisen osaston tuli kulkea Lappeenrannan kautta Keltin yli, saartaaksensa sitä miehistöä, jonka Lewenhaupt sieltä päin oli kutsunut kaupunkiin. Toinen osasto aikoi käydä jäitse pitkin Suomenlahtea. Kumpikin kolonna saattoi jonkun päivän perästä olla paikalla, sillä venäläiset tunsivat tarkoin tiet, ja vahva jää kannatti kyllä sekä miehet että tykit.

Uutinen synnytti yleistä kauhua. Kaupunkilaiset kokosivat kiireessä mitä heillä oli arvokkainta ja rupesivat pakenemaan, semminkin kun Lewenhaupt itse kehoitti heitä siihen äkkiä uhkaavan vaaran tähden. Sotaneuvosto kokoontui Maaliskuun 1 päivänä, mutta läsnäolijoista äänesti ainoastaan kenraali Bousquet ja eversti Wrede taistelua. Kaikki muut pitivät vastustusta mahdottomana ja äänestivät peräytymistä, kunnes jouduttaisiin kokoamaan maalle hajoitetut rykmentit. Kenraali Lagercrantz lisäksi ehdotti, että Hamina ja kaikki kylät penikulman matkalla sieltä aina Anjalan siltaan saakka, johon aiottiin peräytyä, poltettaisiin, että järeät tykit räjähytetään, sekä että kaikki kaleerit ja kuormalaivat upotetaan. Siihen ehdotukseen yhtyi Buddenbrockkin. Syyksi tähän esitettiin, että kaupungissa löytyi vaan 3,000 miestä, vaikka laajan linnan puolustukseksi 6,000 miestä olisi tarpeen. Vallihaudat olivat täynnä lunta ja linnaväki oli tyytymätön ja kärsi puutetta. Haminan puolustaminen oli siis mahdoton.

Noita peljättyjä Venäläisiä kuitenkaan ei näkynyt, ja pian kuultiin, että Savonlinnan linnanpäällikkö oli pakottanut heidän pohjoisen osastonsa peräytymään. Samaan aikaan oli jatkuva suojailma siksi heikontanut jäät, ettei siitäkään puolen vihollista ollut odotettavissa. Kokoonkutsuttu miehistö siis lähetettiin taas ruoduillensa ja sai jälleen kevään pahimman kelirikon aikana tallustaa 15—20 penikulmaa jäillä ja lumisohjussa. Tänään oli majuri päästänyt kotiin kokoontuneet ratsumiehensä ja palasi nyt melkoista keveämmällä mielellä. Miehistö oli tietysti kovaa kokenut Käkisalmen retkellä, mutta ne, jotka olivat kestäneet talven kurjuutta olivat reippaalla mielellä. Löfvingin tapaaminen ilahutti häntä lisäksi.

Nämä kaksi eivät olleet tavanneet toisiansa sitten kun tuo odottamaton tieto sotatointen jatkamisesta oli saapunut, ja siitä oli jo viikkoja kulunut. Sanottiin että kapteeni oli Porvoossa tarkastamassa kruunun varastoja ja kuljettamassa niitä Haminaan. Mutta tapansa mukaan ilmaantui hän tänään sinne, missä häntä vähimmin odotettiin. Reippaan tervehdyksen jälkeen olivat molemmat asettuneet auaistun eväspussinsa viereen pöytään, mutta nyt makasi majuri piippua polttaen sängyssä, ja Löfving puhdisteli uunin ääressä pitkää muskettiansa. Aliupseerit, jotka olivat seuranneet Sprengtportia, olivat paluumatkalla kaupunkiin, ja palvelija oli päästetty lepäämään huomiseksi torpan saunaan. Herroilla oli siis täysi vapaus illan viimeisinä tuntina. Täällä ei häiritse heitä kukaan.

Heidän yksityis-asiansa olivat pian suoritetut, ja keskustelu oli nyt kohdistunut keisarinnan manifestiin, joka jo oli usealla taholla levinnyt väestön keskuuteen. Ruotsalaisen hallituksen puolelta oli julaistu vastakirjelmä, jossa suomalaisia kehoitetaan uskollisuuteen lailliselle esivallalleen. Viimeinen suuri uutinen oli kuitenkin se, että parooni Lagercrantz oli lähetetty Pietariin anomaan aselevon jatkamista, mutta uhkarohkeana oli hän sitä paitsi omin päin koettanut saada aikaan häpeällisen rauhan, josta kuitenkaan ei tullut mitään. Lisäksi tuli, että synkkä tulevaisuus oli ruotsalaisessa armeijassa synnyttänyt niin yleistä tyytymättömyyttä, että joukko upseereja oli pyytänyt virkalomaa palataksensa kotiin. Huhuiltiin näet uusista valtiopäivistä, ja siihen tahtoivat sotaan kyllästyneet vedota. Näitä oloja tahdottiin kyllä pitää salassa, mutta tuota pikaa kaikki nämä huhut liikkuivat ilmassa, ja viime päivinä olivat ne varttuneet täysiksi tosiksi. Sen lisäksi tiesi Löfving kertoa, että Lagercrantz oli Lewenhauptin käskystä pantu arestiin Porvoossa. Kapteeni oli itse ollut saapuvilla, kun Lagercrantz rannalla pakotettiin luovuttamaan miekkansa, koska hän oli, niin sanottiin, pelannut väärillä korteilla ja pettänyt ylipäällikköä.

Nämät tämmöiset tapaukset saivat majurin veren niin tuimasti kuohuksiin, ettei hän enään pysynyt vuoteellaan. Jalat sängyn laidalta riippuvina, viskasi hän piippunsa lattialle ja huusi kiivastuneena: — Kyllä nuo vetelykset nyt poraavat rauhaa. Ensin he tekevät mahdollisensa sytyttääkseen sotaa, rohkenematta sitte kuitenkaan taistella, — se on häpeä, joka painaa minut maahan.

Löfving. Se häpeä ei satu teihin eikä minuun. Emme kumpikaan ole antaneet semmoisia käskyjä.

Sprengtport. En ymmärrä Lewenhauptia. Ennen taisteli hän urhoollisesti niinkuin muutkin.

Löfving. Siihen aikaan tempasi virta hänet mukanaan siihen suuntaan. Nyt se vie häntä toiseen suuntaan. Kuolleet kalat kulkevat aina virtaa myöten, ja ylipäällikkö on kuollut kala.

Sprengtport oli vaiti. Vastenmielistä oli hänestä synkistää varjoja muutenkin jo niin himmentyneen Lewenhauptin ympärille. Vihdoin sanoi hän epävarmasti: — Ehkäpä hän on heikkojen ystävien käsissä.

Löfving. Arvelette siis, että häntä ovat ystävät neuvoneet, semminkin ystävä Buddenbrock? Kavaltaja!

Sprengtport. En ymmärrä miksi aina tuomitset Buddenbrockia ankarammin kuin muita. Hän toki pitää päällikkönsä puolta, eikä koeta niinkuin Lagercrantz vieroittaa kaikkia hänestä.

Löfving. Mutta hän koettaa itse ja muiden kautta eksyttää Lewenhauptia. Sillä tiellä vie hän varmimmin meidät kaikki perikatoon.

Sprengtport. Jätä semmoiset puheet! Sellaista ei saa koskaan lausua ilman todistuksia.

Löfving. Ikäänkuin niitä ei olisi riittämään saakka.

Sprengtport. Siinä tapauksessa esitän minä vastatodistuksia. Buddenbrock ja minä olemme vanhoja tovereita. Koko parhaan aikamme seurasimme Kaarlo kuningasta. Pelkuri hän ei ole, paitsi —. Mutta se ei kuulu tähän.

Löfving. Te arvelette, paroonissa on aina miehuutta, paitsi silloin kun hän tarvitsee miehuuttaan. Hän tietää, että niinkauan kun Lewenhaupt pitää häntä neuvonantajanaan, on hän varsinainen päällikkö, joutumatta mihinkään edesvastuuseen. Että Buddenbrock tekee kaikki pysyäksensä tässä asemassa, se on luonnollista, mutta kuinka Lewenhaupt on joutunut hänen talutusnuoraansa, sitä en ymmärrä.

Sprengtport Myrskyisessä meressä vaanii neuvoton pelastavaa lankkua, ja nyt on Lewenhaupt semmoisen tarpeessa.

Löfving. Mutta kuinka on hän siksi valinnut Buddenbrockin?

Sprengtport. Kun ylimielisyys tahtoo sitoa ystävyyden niin täytyy myöntyväisyyden kiristää solmua. Buddenbrock, osaa taipua, sentähden sujuvat asiat hänen kanssaan, mutta ei ikinä Lagercrantzin kanssa, joka muutoin ei ole rakentanut ystävyyttä kenenkään muun kuin oman itsensä kanssa.

Löfving. Sen uskon. Hän luikertelee käsistä kuin ankeriainen.

Sprengtport. Buddenbrockin suurin vika on, että hän on totellut, missä hänen olisi pitänyt käskeä, ja että hän on käskenyt, milloin hänen olisi pitänyt totella. Sentähden äänesti hän valtiopäivillä sotaa, vaikka Ukrainan päivien muiston olisi pitänyt saada häntä harrastamaan rauhaa. Sentähden pyrki hän päälliköksi Suomeen, vaikkei hän luottanut itseensä. Sentähden vitkasteli hän, kun Vrangel pyysi häntä rientämään, ja sentähden horjuu hän nyt toisesta päätöksestä toiseen ja antaa joka taholta moitteelle sijaa.

Löfving. Paitsi veljensä taholta.

Sprengtport vaikeni taas miettien.

— Olkoon miten onkaan, sanoi hän. Jos Gotthard Buddenbrock todellakin on ollut täällä juonittelemassa, niin on se käynyt naiskäden kautta.

Löfving katsoa tuijotti häneen kysyväisenä. Hän ei käsittänyt majuria.

Sprengtport. Kuinka moni mies onkaan, samoin kuin Buddenbrock, raukka vaimonsa edessä. Ei se ole mikään salaisuus, että paroonitar Buddenbrock ohjaa miestänsä kovalla kouralla. Hän määrää maalin, johon hänen tulee pyrkiä, hän liehtoo hänen kunnianhimoansa ja itseensäluottamusta, ja hän pitää huolta suvun tulevaisuudesta.

Löfving. Mitä tuo tähän kuuluu?

Sprengtport. Rouva Lisbet elää yksinomaan vihasta Venäjää vastaan, ja hänen miehensä täytyy nyt yrittää toteuttaa sitä kostoa, jota hän on uneksinut kaksikymmentä vuotta. Jollei vanhalla toverillani olisi tuota kotiristiänsä, istuisi hän nyt kotona haavojansa hoitamassa. Minä puolestani säälin häntä.

Löfving. Sääliä tuommoista! Minun mielestäni pitäisi sen, jonka omaatuntoa Lappeenrannan kohtalo painaa, panna taivas ja maa liikkeelle paran taaksensa sen vähän, minkä hän kykenee. Mutta mitä tämä Buddenbrock tekee? Ensiksi hyväksyy hän kaikki hulluudet, joita Lagercrantz tyrkyttää Lewenhauptin päähän, ja kun ne ovat tehdyt, moittii hän niitä, puhumattakaan hänen omista kurjista neuvoistansa, jotka ovat myrkyttäneet koko armeijan. Seisotaan ikäänkuin ruutitynnyrin päällä, joka milloin tahansa saattaa räjähtää.

Sprengtport. Lagercrantz olisi valmis myymään sielunsa, jos hän voisi sillä kukistaa Lewenhauptin, mutta syyttää Buddenbrockia kaikista, se on väärin!

Löfving. Väärin! Jos Buddenbrock olisi tahtonut pelastaa Suomea, olisi hän yhtynyt Bousquet'hen. Siinä mies! Vaikka hän onkin 78 vuotias, kuuluu hän olleen ainoa, joka puhui kuin kunnon soturi. Kun vihdoin kukaan ei tahtonut kuulla häntä, ponnahti hän ylös ja huusi, että jos ruotsalaiset upseerit tahtovat kerjätä armoa Lascylta, niin ampukoot ensin vanhan toverinsa, sillä muutoin lähtee hän kuriirin jälissä ja panee koko Venäjän armeijan edessä vastalauseen semmoista häpeätä vastaan.

Majuri huoahti pää alas painuneena. Hän oli tähän aikaan vielä ollut raihnas ja palveluksesta vapaa, eikä sentähden tietänyt paljon neuvotteluista, mutta se ajatus, että viholliset nyt nauravat Ruotsin armeijaa, se häneen syvästi koski.

Löfving käsitti Sprengtportin vaitiolon väärin, ja lisäsi sentähden katkeroittuneena: — Jollei Buddenbrock olisi se, joka hän on, seisoisimme me nyt voittajina Viipurissa, jopa Pietarissa.

Sprengtport. Sitä en tiedä.

Löfving. Olisimme voineet Säkkijärveltä tunkea sinne. Rukoilin saada kulkea etupäässä.

Sprengtport. Sinä, joka olit tainnoksissa?!

Löfving. Kun tulimme Säkkijärvelle, en ollut murtunut mies. Tunsin joka kiven Viipurin tiellä, tunsin lapsuudesta saakka linnan ulkoa ja sisältä. Tiesin että linnaväkeä oli vaan 50 miestä, sillä venäläinen armeija oli, kuten meidänkin, talvimajoilla. Vallihaudat olivat täynnä lunta, ja linnanpäällikkö istui kamarissaan niin synkkänä, että yksin sihteeri rohkeni käydä sisälle. Varmana itsestäni ja asiastani menin Lewenhauptin luo ja pyysin: Teidän ylhäisyytenne, antakaa minulle 200 miestä ja minä valloitan Viipurin. Huomispäivän yöllä liehuu Ruotsin lippu siellä.

Sprengtport. No, sitten?

Löfving. Hänen ylhäisyytensä luuli minua hulluksi, mutta minä sanoin: — Lähdemme Viipuriin yön hiljaisuudessa, kiipeemme varjoina muurien ylitse, mutta kyllä sitten meistä saadaan kuulla.

Sprengtport. Entä Lewenhaupt?

Löfving. Hän hymyillen lausui: Rohkea yritys, eikä niinkään hullu. — Teidän ylhäisyytenne, pyysin minä taas, tulkaa sitten avuksemme, ja saatte nähdä, että sillä aikaa kuin Lascy istuu pesän edessä lämmittelemässä Moskovassa, menee Ruotsin armeija suorastaan Pietariin.

Sprengtport. Se ehdotus oli kyllä sinun kaltaisesi, mutta ymmärsikö Lewenhaupt sinua?

Löfving. Olisittepa nähnyt kuinka hän säteili. Aurinkona! — Kapteeni viuhtoi innostuneena kättään ilmassa. Kuin aurinko! Ylipäällikkö oli siksi rehellinen, että hän myönsi minun olevan oikeassa, mutta kun hän kääntyi Buddenbrockin puoleen, oli kaikki lopussa. — Petollinen parooni katsoi minuun ylenkatseellisesti ja ihmetteli, kun Levenhaupt hetkeksikään oli voinut kuunnella semmoista, jolla ei ollut yhtään oikeutta antaa hänelle neuvoja. Mutta minä rukoilin vieläkin: — Teidän ylhäisyytenne, tehkää minulle mitä tahdotte kun olemme voittaneet. Ottakaa pääni! Annan teille sittenkin Viipurin, mutta antakaa minulle tänään 2000 miestä! Lewenhaupt pehmeni taas, mutta sanoi ensin hiljaa Buddenbrockille, että minusta yhteen aikaan puhuttiin Tukholmassakin. Parooni vaan kohotti olkapäitään ja vastasi: — Mistäpä ei pääkaupungissa puhuta; jos siinä on kylliksi, niin rohkene sitten yrittää, mutta ole varma siitä, että pian puhutaan enemmän sinun hupsuudestasi kuin sinun voitostasi. Jos hän menestyy, himmennyt itse, mutta jos hän sortuu, laukeevat seuraukset sinun niskallesi. Ne sanat ratkaisivat kaikki. Lewenhaupt seisoi siinä kuin lammas ja vastasi hämillään: — Vai niin, niin luulet Buddenbrock, olet oikeassa. En olisi jalosukuinen, jos etsisin epävarmaa onnea roistoväen kautta. Sitten kääntyi hän minun puoleeni ja sanoi: Lähtekää virkaanne ja hoitakaa komppaniianne.

Sprengtport. Sen olisi voinut sanoa edeltäkäsin. Ei tikapuilla tähtiin kiivetä.

Löfving. No ei! Mutta siten viskattiin varma voitto käsistämme. Jos ylhäiset silloin olisivat sallineet minun toimia, niin seisoisimme nyt kaikki tsaarin pääkaupungissa. Koko Suomenlahden ympäristö olisi meidän, ja Ruotsin lippu olisi etevin pohjoismaissa.

Sprengtport. Niin ei käy enään koskaan, sen minä uskon.

Löfving. Ei ainakaan tällä tavoin. Venäjä pääsee taas voitolle, eikä ole sanottu että he enää jättävät Suomen takaisin.

Kiihtyneessä mielentilassaan oli kapteeni joutunut keskelle lattiaa, ja seisoi siinä hajasäärin ja suuriäänisenä, kun ovi aukeni ja nuori mies astui sisään. Ensi silmäyksellä huomasi jo että hän oli kaukainen muukalainen. Asetta hänellä ei ollut, mutta olalla kantoi hän matkalaukkua ja kainalossa sitraa säkissä. Harmaata ihokasta peitti osaksi lyhyt nahkavuorinen viitta, ja päässä oli leveälierinen hattu, jonka alta valui vaalea tukka.

Vieras nosti hattuansa ja kumarsi syvään.

— Pyydän, että joku olisi hyvä ja neuvoisi minulle, missä saisi tavata majuri Sprengtportia. Olen täällä vieras, mutta minulle on sanottu, että hän on kylässä.

— Minä se olen, vastasi Sprengtport nousten. Mitä tahdotte?

Vieras ei vastannut. Kalveten pysyi hän liikahtamatta.

— Kuka olette? kysyi majuri astuen pari askelta eteenpäin.

Elonväri ilmeni taas äskentulleen poskille, hän ojentui suoraksi ja vastasi vankasti: — Olen laulaja.

— Laulaja! huudahti Sprengtport, äänellä semmoisella kuin olisi vielä ollut joku kipinä iloa hänen sydämmensä pohjalla. Olette siis poikkeus meidän aikanamme.

— Saattaa olla, mutta kauniit säveleet ovat siitä ajasta saakka kuin muistan syvästi koskeneet sydämmeeni.

Sprengtportin kasvot seestyivät yhä enemmän: — Semmoinen olin minäkin nuoruudessani, hymyili hän suruvoittoisesti. Perin sen taipumuksen äidiltäni. Hän polveutui Hollannista ja oli kasvanut säveleiden ympäröimänä.

— Se on onni, virkahti tuntematon.

— Äidilläni oli suloinen ääni, jatkoi Sprengtport vireästi, ja hän usein kokosi lapsensa laulamaan.

— Minulla on teille tervehdys eräältä, joka oli teille ylen rakas. Pyhä lupaus pakotti minua tuomaan sen itse, muutoin ei olisi sieluni saanut rauhaa.

— Kukahan se on, joka lähettää minulle tervehdyksen.

— Eräs, joka pyytää teitä ajattelemaan sitä aikaa, jolloin teidät sai kyyneleihin laulu kreivi Egmontin kuolemasta, ja jolloin te hehkuvalla sydämmellä lauloitte Wilhelm Oranialaisesta, kuinka hän älyllä ja miehuudella vapautti isänmaansa Espanjan ikeestä. Elähyttävätkö teitä vieläkin ollenkaan nämät vanhat alankomaalaiset muistot?

— On siitä aikoja, sanoi majuri miettiväisenä. Kukapa vielä elää, joka tunsi minun silloin. Äitini ja ainoa veljeni ovat kuolleet. Sisareni ja vanha vaalijani olivat sitä ennen menneet, ja sitten en tiedä ketään?

— Se, joka lähetti minut tänne, sanoi että olitte saaneet ristimänimenne Wilhelm Oranialaisesta. Nimenne on Wilhelm?

— On kyllä, mutta kuka sen on sanonut? Miksi ette ilmoita nimeänne ettekä mainitse sitä, joka lähetti minulle tervehdyksen?

— Sen sanon kernaasti, mutta laulajana täytyy minun saada sanoa se laulussa.

Muukalainen otti esille sitransa ja istahti katse kiinnitettynä Sprengtportiin: — Näen että olette paljon kärsinyt; niin minäkin, sentähden ymmärrämme toinen toistamme. Sen sanottuaan alkoi hän hiljaa soittaa, mutta vähitellen vahvistuivat säveleet ja muodostuivat suloiseksi melodiiaksi.

— Kuinka kaunista, virkahti Sprengtport hänkin istahtaen, taas kuulla noita armaita säveliä.

— Eikö totta, myönsi muukalainen. Kuinka ne viihdyttävät ja sovittavat. Tietäkää, oli aika jolloin kaikki syntini, kaikki suruni, koko elämäntaisteluni toiveineen ja tappioineen olivat kokoontuneet yhdeksi ainoaksi kauheaksi taakaksi, joka painoi minua maahan. Mikä on silloin ihminen? Kaikki mikä elämässä on valoisata, kaikki mikä meitä kuitenkin pitää pystyssä tuntuu ikäänkuin poispuhalletulta ja toivoton pimeys valtaa sielun. Kenen luo silloin mennä? Siihen aikaan en tiennyt ketään. Olihan vaan yksi ainoa taivaassa ja maassa, mutta hän oli minua niin ruhjonut, ettei apua ollut näkyvissä. En voinut toivoa enkä rukoilla. Silloin liitelivät laulun hiljaiset säveleet huoneessa ja kuulin lapsikuoron laulavan:

      Kas siemenkin virkoopi, vaikka
      Sen maaks oli muuttanut multa,
      Kun joutuupi hedelmän aika
      Se tähkänä kiiltää kuin kulta.

Jos joku olisi minulle puhunut, niin olisin hänet karkottanut, mutta nuo lempeät soinnut tulivat kuin enkeliäänet. Ne liitelivät sieluni ympäri, mieleni keventyi, voin itkeä ja vihdoin rukoilla. Yö oli pimeä, mutta kun aurinko nousi, oli epätoivo haihtunut sielustani.

— Jumalan sana eikä laulu teitä lohdutti, huomautti Löfving.

— Eikö totta, jatkoi vieras huolimatta kapteenista, eikö totta, herra majuri, olette varmaan itse kokenut, että samoin kuin myrskyisen päivän muuttuminen tähtikirkkaaksi yöksi asettaa meren aallot, samoin voivat säveleiden vaihtelut viihdyttää rauhattomuuden rinnassamme. Sentähden täytyy sydämmen purkautua laulussa. Sentähden täytyy minun nyt laulaa teille.

Laulajan viehkeä kosketus sitraan, jolla hän oli säestänyt sanansa, muuttui nyt voimakkaiksi akordeiksi, ja vieras rupesi taas laulamaan, mutta tällä kertaa vanhaa alankomaalaista kansanrunoa Wilhelm Oranialaisesta, joka urhoollisesti taistellen Espanjan kuningas Filippiä vastaan vapautti maansa kauheasta sorrosta.

Hän ei kuitenkaan päässyt loppuun, ennenkun Löfving asettui hänen eteensä ja epäluuloisena kysyi:

— Kuka te olette? Luulen nähneeni teidät ennen.

— Mahdollista kyllä.

— Tähän aikaan, jatkoi kapteeni, ei saa uskoa muuta laulua kuin rummun ääntä ja esivallan käskyjä. Jos olisin majurin sijassa, niin tekisin matkan lyhyeksi sellaiselle, josta ei tiedä kuinka paljon petosta hän salaa mielessään.

Vieras laski sitran pois ja nousi.

— Minä en mitään salaa, pyydän päinvastoin luoda valoa pimeyteen. Olen lähettiläs tuonelan tuvista julistamassa elämää. — Näin sanoen veti hän esille keisarillisen manifestin ja tarjosi sitä Sprengtportille, mutta tämä pysyi liikkumatta, katseli vaan terävästi ja kysyväisesti tuntematonta.

— Teidän armonne tuntee sen jo, sanoi hän, mutta velvollisuuteni on itse jättää tämä asiakirja teille tyttärenne Marian viimeisen tervehdyksen kanssa.

— Maria! toisti Sprengtport kalveten.

Enempää hän ei voinut sanoa, ja Attila jatkoi:

— Hän kuoli tämän pyhän asian puolesta, mutta jätti minun toteutettavaksi sen minkä hän oli alottanut. — Ehkä olette näihin aikoihin kuullut puhuttavan Attilasta? Minä se olen. Teidän tyttärellenne olin enemmän kuin ystävä. Minä rakastin häntä ja hän rakasti minua. Keisarillisesta armosta —

Sprengtportin huulet liikkuivat vastausta varten, mutta sanat takertuivat hänen kurkkuunsa ja haihtuivat käsittämättöminä. Attila huomasi tämän sisällisen taistelun ja vaikeni odottaen, mutta kun Sprengtport ei saanut sanaakaan kuuluviin rupesi hän uudestaan:

— Tyttärenne vapautettiin keisarillisesta armosta vankeudestaan, ja ennen kun lähdimme Viipurista suotiin hänen aavistaa uuden ajan nousua tälle maalle, jos kansa itse keisarinnan suojeluksessa tahtoi ottaa asiansa omiin käsiinsä. Maria oli se, joka ensimmäisenä julisti tätä teidän miehillenne. Siitä häntä herjattiin ja elävänä poltettiin, sillä häntä ei ymmärretty. Sama kohtalo on ehkä oleva minunkin, mutta en voi muuta.

— Onneton! huusi majuri vapisevalla äänellä.

— Älkää minua surkutelko. Olen onnellinen. Kun kerran totuus on syntynyt sielussa, elämme ainoastaan siinä. Kaikki muu kulkee ohitsemme niinkuin liitelevät pilvet ilman elämää ja muotoa. Semmoinen olen nyt. Maria ei ole enään keskuudessamme, mutta hänen rakkautensa tähän maahan ja hänen toiveensa tämän manifestin vaikutuksesta elävät minussa ja vahvistavat uskoani siihen tulevaisuuteen, joka siihen liittyy, niin että mikäli elän, sen elän tätä tiedonantoa varten, ja mikäli kuolen, sen kuolen sen puolesta, sillä Jumalan tahto puhuu siinä.

Sprengtport oli noussut, mutta nämät sanat kuullessaan vaipui hän alas ja sanoi: — Siis oli se viekotellut Mariankin.

— Oi, pyysi Attila, älkää puhuko niin. Mikä muu olisi häntä viekotellut kuin korkein elämässä!

— Parasta on, että majuri jättää tämän linnun minulle, keskeytti
Löfving. — Ei sovi, että mokomia poikia kiertelee leirissä.

Attila vastasi kylmästi: — Ei ole tarvis jättää minua kellekään. Tänne tultuani jättäydyin majuri Sprengtportin käsiin.

Kääntyen hänen puoleensa jatkoi Attila: — Kun teidän tyttärenne minun suojassani jätti Viipurin, oli hänen sydämmensä minun.

Majurissa ilmeni rakkautta, vastenmielisyyttä ja surua, kun hän ääneti ja kalpeana suuntasi katseensa hänen edessään seisovaan. Olihan Leena jo aikoja sitten kertonut tästä, mutta hän ei ollut tahtonut eikä voinut sitä uskoa.

— Toivoni oli, että joskus saisin rakkaana poikananne tulla suljetuksi teidän syliinne. Sitä onnea minulle ei suoda koskaan, mutta kuulkaa edes ne sanat, joilla tyttärenne lähetti minut tänne.

— Jumalan nimessä. Mitä tarkoitatte?

Attila astui askelta likemmäksi: — Marian korkein toivo oli saada itse näyttää teille tämän manifestin, mutta hän pyysi minua, jollei hän saisi enään nähdä teitä, tekemään sen hänen puolestaan. Hän vannottaa teitä minun kauttani ja sen rakkauden nimessä, jolla aina olette häntä kohdellut, toteuttamaan ne jalot aikomukset, joita tässä esitetään Suomen kansalle.

— Kiusaaja! keskeytti Sprengtport. En usko teitä.

— Siinä tapauksessa ette tuntenut tytärtänne, sanoi Attila surullisesti. Jääköön hän siis mainitsematta. Kuulkaa sen sijaan minua semmoisena, jolla on julistettavana teille testamentti.

— Nyt tiedän kuka olette, keskeytti Löfving. Meiltä molemmilta on yhtä ja toista jäänyt suorittamatta.

— Eipä niinkään vähän, kuului synkkä vastaus.

— Jatkakaa, pyysi Sprengtport liikutettuna. Mitä teillä on minulle?

— Ensiksi, muistakaa kenestä polveudutte. Muistakaa että sama suku, joka antoi Witt-veljille heidän sankarimielensä, jätti teillekin urhoutensa perinnöksi. Tämä perintö velvoittaa nyt niin kuin ennenkin suuriin tehtäviin ja jaloihin urostöihin.

Majuri oli tointunut ja vastasi vakavalla tyyneydellä: — Se aika jolloin Wittit taistelivat Hollannissa on jo vaipunut vuosisatojen hautaan, ja yhtä vähän kuin heidän aikansa on minun, voin minä muuttua heiksi. Se mikä lepää maan mullassa ei kuulu tähän.

— Oi, älkää sanoko niin. Mitä teidän edeltäjänne ovat voineet, sitä täytyy teidän ei ainoastaan tahtoa vaan voidakin. Mitä olisi Hollanti ilman näitä Wittejä ja ilman Wilhelm Oranialaista? Teurastuslammas Espanjan kynsissä! Kuinka sytytettiinkään rovioita, kuinka valuikaan veri kaikkialla Filipin käskystä, kuinka sorrettiinkaan kansan uskonnollista mieltä, kuinka kuoletettiinkaan kaikki ne tunteet, joilla sen vapaa henki etsi Jumalaa hädässään jä rukoili luojalta apua.

Sprengtport teki torjuvan liikkeen kädellään:

— Asiaan, jos tahdotte että siedän tätä.

Attila. Hyvä! katsokaa tätä samaa Hollantia millainen se nyt on kolme ihmispolvea taistelujensa perästä. Vapaana ja onnellisena kansana omassa maassaan saattaa se tehdä muitakin onnellisiksi. Ja missä muinoin vallitsi ainoastaan kurjuus ja telottajavallan kauhu, siellä kuuluu nyt rauhan vienot äänet ja lauletaan voittolauluja päättyneestä taistelusta.

Sprengtport. Mitä tuo tähän kuuluu?

Attila. Se on kehoitus menneisyydestä; teidän sankarisukunne tahtoo kutsua teitä töihin semmoisiin, jotka kysyvät suurmiestä. Mitä Hollanti kärsi, sitä kärsii Suomi nyt.

— Se on valhe! huusi majuri kiivaudella, joka osoitti, että hän nyt vasta ymmärsi mitä Attila tarkoitti. — Se ei ole totta! Täällä ei ole rovioita eikä kuningas Fredrik ole mikään Filip.

— Eikä Lewenhaupt mikään Alba. Mutta sittenkään ei Suomen kohtalo ole sen parempi. Rikkaan Hollannin henki sidottiin väkivallalla ja sitä pakotettiin tottelemaan luostarikuria ja teloittajia, mutta se joka taipui paavin käskyjen alle, se jäi rauhaan ja eli hyviä päiviä. Nyt taas jää miehen omaksi se minkä hän ansaitsee, ja viljelty pelto korvaa omistajansa vaivat. Täällä on toista. Missä tapaatte niin huutavaa kurjuutta kuin täällä, välttämättöminkin puuttuu. Karu maaperä ei anna mitään leipää, jokainen jyvä on väkivoimalla anastettava, ja sen tekeekin suomalainen, joka ei hellitä. Mutta kun laiho on päässyt hetimään, silloin saapuu halla veronkannolle ja nielee vuoden sadon. Pelastaaksensa henkensä täytyy väestön tyytyä pettuun, kun jauhoja ei riitä. Mutta sittenkin kynnetään lakkaamatta uudestaan ja kylvetään kestävyydellä, jolla ei ole vertaistaan. Mutta sekään ei jää viljelijälle. Idästä ja lännestä tulevat vieraat, jotka himoavat maata saaliikseen. Missä kaikki vaativat eikä kukaan anna perään, siellä syntyy taistelu semmoinen kuin täällä, ja kuin ajettu riista, jota ei kukaan sääli, vuodattaa Suomi verensä turvatta ja armotta.

— Siinä kyllä olette oikeassa, huokasi Sprengtport. — Mutta ette te enkä minä voi asettua kohtaloa vastaan.

Attila. Te voitte. Oi, ottakaa minut avuksenne! Hän levitti manifestin: — Kehoittakoon tämä teitä tarttumaan pyörään! Älkää laiminlyökö hetkeä, joka lentää. Tehkää kuin Witt, kuin Oranialainen, ja kuinka suureksi tahansa vaivanne käyneekin, niin suuremmaksi koituu teille vapautetun kansan siunaus. Ja kun sitten elämän rajapyykistä silmäilette takaisin, kuinka lohduttavaksi käykään, virheitänne katuessanne, tämä jalon miehen suurtyö!

Sprengtport. Kyllähän niin on, että jokainen, joka on astunut elämään vihdoin kuollaksensa, joutuu kiusaukseen, se on, koeteltavaksi. Toinen lankee heti, toinen myöhemmin, mutta ei ole sitä, jolla ei olisi mitään kaduttavana. Itse olen liiankin pian langennut, milloin intohimon tähden, milloin muusta syystä, mutta tällä kertaa ette sittenkään onnistu. Tyttäreni nimi ei merkitse tässä mitään.

Attila. Ja kuitenkin tuli manifesti siksi maailmaksi, jonka puolesta hänen sydämmensä sykki.

Majuri hymyili surullisesti: — Lapsen mieli rakentaa helposti sattuman pohjalle, mutta sitä ei tee mies, joka on elämää kokenut.

— Sattuma, toisti Attila. Mitä sitten sattuma on? Tilaisuus, jonka Jumala suo meille täyttääksemme hänen aikomuksiansa. Mikä nostaa suuren miehen arki-ihmisten yli, ellei juuri se, että osaa valita oikean hetken toiminnalleen?

— Mutta monet ovat ne, jotka sortuvat yrityksessä ja vetävät langetessaan suuren tehtävän muassaan.

— Käy kyllä niinkin, mutta ei tuomita ketään meistä siitä, mitä emme ole voineet. Meidän Herramme tuomitsee meitä tahtomme mukaan. Jos vaivumme ja sorrumme, ei sittenkään oikea kuole meidän kanssamme.

— Ei tiedä, mutisi majuri hiljaa.

— Ei, lisäsi Attila, se tehtävä, joka sulkee itseensä elämän, se kyllä aikanaan löytää oikean miehensä. Olkoonpa etten minä ollut se ja että minun jälkeeni tulee toinen, olenhan kuitenkin ollut avustamassa.

Synkkyys majurin silmistä oli vaihtunut miltei avonaisuudeksi ja hyväntahtoisuudeksi, ja hän vastasi leppyisästi: — olette puhunut paljon, jota en voi ruotsalaisena upseerina hyväksyä, mutta se ei estä minua Wittin jälkeläisenä myöntämästä, että olette oikeassa. Suomessa tuo kuitenkaan ei menesty. Rikas, tiheästi asuttu Hollanti saattoi kuohuttaa aaltoja, jotka vihdoin syöksivät espanjalaisen hirmuvallan haaksirikkoon. Mutta täällä? — Harvalukuinen kansa, joka ei pyydä muuta kuin saada elää rauhassa.

— Juuri tätä rauhaa manifesti meille tarjoo.

— Kuinka pitkäksi ajaksi arvelette? Ja entä ennen kun sen saavutamme! Olen vanha soturi, ja tiedän, että rauha viihtyy paraiten tykin takana, ja tykki kaipaa miestänsä. Se, jolla ei ole voimaa lyödä ketä tahansa, se älköön esiintykö omalla lipullaan Europan eteen. Hän ei saa lapsellisesti luottaa mihinkään muuhun valtaan, kuin siihen, jonka voima hänelle antaa.

Verevä puna nousi Attilan poskille ja hän kohotti uudestaan manifestia: — Tässä, sanoi hän, antaa Venäjän voima meille oman vallan. Se antaa meille lepoa ja vapautta, antaa meille tulevaisuutta. Lukekaa itse sen lupaukset!

— Mutta jos tuo suuri valtakunta katuu? Mitä heikko Suomi silloin tekee?

— Mitä jalous lupaa, sitä ei voima kadu. Muutoin tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että joka elää vapaana, se kasvaa voimakkaaksi.

— Niin te luulette. Minä puolestani tiedän, että heikossa täytyy olla paljon tarmoa, kun sen pitää kuolettaa rakkautensa ja tallata sitä, voidakseen edes sillä keinoin säilyttää sitä, jota sen voimattomuus ei voi suojella. Mitä Löfving arvelee?

Kapteeni loi katseen puhujiin ja hänen sanoissaan tuntui olevan täyttä totta, kun hän lausui: — Minä arvelen, että se olisi hirtettävä, joka kiusaa meitä luopumaan kuninkaastamme. Teillä ei ole mitään tekemistä maamme kanssa, tiedätte vähän siitä, mitä me tarvitsemme. Hoidamme asioitamme itse omin neuvoin. Mutta jos tahdotte palkkaa tänne tulostanne, niin etsitte turhaan Venäjän kultaa, Ruotsin tappara on likempänä.

Attila ei vastannut, ja yleinen vaitiolo syntyi. Vihdoin sanoi Löfving:
— Tunsin isänne, hänkin aikoinaan kulki Venäjän asioissa.

Attilan silmät leimahtivat kun hän vastasi: — Isäni pysyi vielä ihmisenä kun te muutuitte pedoksi.

Löfving. Mieluummin peto kuin kavaltaja. Jos luulette minun muuttuneen siitä ajasta huonommaksi, niin petytte. Ruotsin puolesta olen elänyt ja Ruotsin puolesta tahdon kuolla. Venäläinen Suomi on kotimaani, ja kevään tultua otan minä ruotsalaisen armeijan kanssa sen takaisin.

Attila. Siihen ette kykene.

Löfving. Ette ainakaan te meitä estä, ettekä vältä ansaittua palkkaanne.

Löfving oli uhkaavana asettunut Attilan eteen, mutta tämä katsoi terävästi kapteeniin ja vastasi uhmaten: — Ajattelette kai poikaanne ja syytätte minua hänen kuolemastaan, mutta minä puolestani ajattelen isääni ja asetan teidät syytteeseen ei ainoastaan siitä laukauksesta, jolla te riistitte häneltä hengen, vaan siitä kohtalostakin, jonka valmistitte minulle, äidilleni ja lukemattomille muille, jotka eivät saaneet kuolla.

Löfving. Nehän vietiin rajan toiselle puolelle, ja saivat kai siellä nauttia sitä onnea, jota te meille kaikille tarjootte.

Attila. Sen kirouksen tunnette yhtä hyvin kuin jokainen lapsi Suomessa.

Löfving. Te siis muutatte mielipidettä.

Attila. En muuta mitään.

Löfving. Tottakai muutatte, kun ensin yrititte viedä koko Suomen rajan yli ja samassa hetkessä surkuttelette itseänne ja kaikkia muita, jotka vietiin pois Ruotsista. Katsokaa, niin on käynyt ja niin käy ijankaikkisesti kaikille luopioille.

Attila. Luopioille! Siksi en tullut koskaan, mutta orjaksi kyllä teidän ansiostanne. Hän tempasi auki ihokkaansa ja paljasti rintansa.

— Tässä! Näette! Tämän sain siellä, sitten kun ensin olitte tehnyt minut isättömäksi. Kummalla meistä on oikeus tuomita? Ja kellä on enemmän sovitettavana? Antakaa takaisin mitä minulta riistitte. Antakaa minulle isäni, kotini, sisaruspiirini, kotimaani! Poistakaa poltettu kotka hartioistani, tehkää minut vapaaksi niinkuin vapaana synnyin Suomessa.

Löfving tuijotti vaijeten tuohon kalpeaan olentoon, joka seisoi siinä niin kuohuksissaan, ja Attila jatkoi: — Vaikka koko ikänne olisitte polvillanne edessäni ja itkisitte verisiä kyyneleitä, ei se sittenkään voisi poistaa sitä tuskaa, jota sieluni on kärsinyt yksinomaan teidän tähtenne.

— Ehkä, sanoi Löfving myöntyväisesti. Ehkä, mutta en voinut muuta.
Kapteeni kääntyi pois. Näkyi että hän tahtoi salata liikutustansa.

— Jollette, sanoi Attila lauhkeammin, jollette silloin voinut muuta, niin nyt voitte. Käsittäkää minua vihdoin, kun pyydän teitä muistamaan, että meidän jälkeemme tulee uusia miehiä, jotka perustavat uusia perheitä tässä maassa. Niiden tulevaisuudesta minä puhun. Olemme nyt kerran mitä olemme. Meitä ja meidän kohtaloamme ei kukaan enään muuta, mutta tulevaisuutta voimme muuttaa, ja se meiltä odottaa ratkaisua.

— Älkää meiltä vaatiko mahdottomia, vastasi Löfving hiljaisesti, melkein nöyrästi. Olemme vannoneet uskollisuutta Ruotsille, kuningas Fredrik on herramme ja kuninkaamme, kotimaamme kuuluu hänelle, eikä mikään oikeuta meitä muuttamaan sitä.

Attila seisoi siinä, levottomuutta, epäilystä ja tuskaa kasvojenpiirteissä. Tämä taistelu oli ehkä toivoton, mutta hän ei voinut vieläkään hellittää. Hän alkoi uudestaan ja lausui intohimoisesti: — Ette kai tunne Oranialaista, ette kai ole koskaan kuullut puhuttavan Wittistä? Mutta Engelbrektistä olette kuullut. Mainitkaa edes yksi mies koko Ruotsin valtakunnassa, joka ei siunaa häntä ja hänen tekoansa. Hän pelasti maansa Tanskan vallasta. Tehkää niinkuin hän, vapauttakaa Suomi!

Soturiveri kuohahti taas Löfvingissä: — Olen tehnyt mitä minä voin ja niin teen vieläkin tällä hyvällä miekallani. Kun ammuin isänne, tein sen pelastaakseni talonpoikaisvapauttamme ja isäimme uskoa, eikä mitkään rukoukset saa minua uhraamaan niitä nyt. Vähän on elämä teille opettanut, jos uskotte, että mies, joka on uhrannut koko elämänsä sen puolesta, mitä hän pitää pyhänä, heittäisi haudan partaalla kaiken tämän pois ja möisi sielunsa sille, joka vie hänet ijankaikkiseen kadotukseen.

— Ette ymmärrä minua, sanoi Attila, pää kumarassa.

— Minä teitä ymmärrän, puuttui Sprengtport puheeseen, mutta te olette haaveilija ettekä ymmärrä meitä. Olette nyt vankimme ja lain mukaan kuoleman mies. Mutta minun kauttani ette kaadu. Mitäs kapteeni Löfving sanoo?

Löfving katsoi syrjään vastatessaan: — Olen jo kerran ottanut hänen henkensä katkerammin kuin tappamalla. Kaatakoon hänet ken tahtoo. Minä en voi.

Sprengtport lähestyi Attilaa. — Näette nyt mikä teitä odottaa Suomessa.
Olkoon se teille kylliksi.

Attila. Katkeran opetuksen annatte minulle muistoksi.

Sprengtport. Mutta se on terveellinen. Tahdotteko luvata minulle mitä pyydän?

Attila. Mitä on minulla annettavaa, jota te ette voi ottaa? Olen vanki vallassanne, ja te olette Marian isä.

Sprengtport. No siis, poikani, lupaa minulle, ettet enään koskaan Ruotsin rajojen sisällä nosta kysymystä manifestista. Sillä ei Suomi mitään voita, mutta kaikki saattaa joutua alttiiksi, jos kansa heittää kaiken mitä meillä on, tavoittaaksensa sitä, mitä se ei voi koskaan saavuttaa.

Attila. Voi maata, voi kansaa!

Sprengtport. Lupaatte siis luopua yrityksestänne?

Attila. Ei ole tarvis luopua siitä, joka itsestään raukee. Kenen luo nyt enään menisin, kun ne miehet, joihin luotin, kieltäytyvät ajattelemasta asiata?

Sprengtport kääntyi Löfvingin puoleen.

— Koska olemme saaneet hänen lupauksensa, niin annamme mekin omamme ja lupaamme saattaa tämän aseettoman miehen ehjänä vahtien ohi.

Löfving pysyi vielä synkkänä, mutta vastasi ratkaisevasti: — Minun käteni sai hänet isättömäksi, tahdon nyt tehdä hänen hyväksensä mitä voin ja pelastaa hänet vaarasta tahi kaatua Anteron pojan kanssa.

Mutta Attila korotti torjuen kätensä ja vastasi kylmästi: — Tunnustan hyväntahtoisuutenne, mutta en tarvitse sitä. Jos teidän kenttävahtinne ampuvat aseetonta miestä, niin tehkööt sen. Sanon heille silloin kuolinhetkelläni, kuka olen. Mutta jos tahtovat sotaoikeuden edessä tietää asiani, niin saavat tuta, että sittenkin on ollut yksi mies, joka tavoitteli kotimaansa vapautta.

Vireä tuli syttyi Sprengtportin silmiin, ja hän ojensi äkkiä kätensä: —
Me kaksi olisimme voineet hyvin ymmärtää toisiamme.

Attila seisoi hetkisen epäröivänä. Nyt hän ei halunnut enään tarttua tuohon äsken hänelle niin rakkaaseen käteen. Sprengtport huomasi sen ja sanoi: — Älkäämme niin erotko toisistamme. Se, mikä on oikeata teille, se on väärää minulle, mutta keskinäinen kunnioitus vahvistuu usein paremmin kun pidämme kiinni mielipiteistämme, kuin jos käännymme toiseen, joka on ristiriidassa parhaan ymmärryksemme kanssa. Uskotteko minua?

Majurin äänessä oli jotakin vienoa, joka vaikutti sovittavasti, ja kaikesta huolimatta tunsi Attila seisovansa Marian isän edessä.

— Ette siis kiellä minulta kunnioitustanne? kysyi hän kalpeana.

— Olisin kernaasti sanonut teitä pojakseni!

Sprengtport aukasi sylinsä, ja nyyhkien heittäytyi Attila hänen syleilyynsä.

— Uskon että Maria rakasti sinua, sanoi majuri hiljaa. Uskon sen.
Kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä. Hän ei voinut sanoa enempää.

— Häntä piti Maria rakkaana, vakuutti Löfving. Häntä eikä ketään muuta.
Näinhän itse, ettei hän huolinut ollenkaan Martista.

Attila kääntyi Löfvingin puoleen: — Antakaa minulle anteeksi se suru, jonka tein teille ja pojallenne. Se tapahtui vastoin tahtoani. En ole koskaan toivonut teille pahaa.

— Ette voinut sille mitään, sen tiedän, vastasi Löfving liikutettuna. Minäkään en voinut mitään sille, mitä teille tein. Omatuntoni ei voinut muuta. Anteeksi!

Attila tarttui tarjottuun käteen, joka etsi sovintoa: — Paljoa vaarallisempi on hyvä vihollinen kuin huono ystävä, vastasi hän vienosti. Edellinen valloittaa vähitellen sydämmemme, jälkimmäinen työntää sen vihdoin pois.

— Älkää vielä jättäkö meitä, pyysi Sprengtport. Jumala tietää kuinka ja koska tapaamme toisiamme toiste.

— Ehkä ei koskaan. Maria liitelee sieluni edessä, ja minä kuulen Suomen valitukset. Tulin tänne toimiakseni teidän kanssanne, mutta ette tahdo, sentähden täytyy minun lähteä.

Sprengtport pusersi häntä vielä kerran rintaansa vasten ja kätteli lempeästi. Sitten saattoi Löfving häntä ulos pimeään yöhön.

* * * * *

Kun Löfving seuraavana aamuna kulki Haminan torin poikki, tulivat Buddenbrock, Ring ja Segebaden häntä vastaan. Kaikki kolme näyttivät yrmeiltä ja uhkaavilta.

— Eikö teillä ole mitään raporttia annettavana? kysyi parooni vastaamatta kapteenin tervehdykseen.

— Kaikki on rauhallista, teidän armonne. Sittenkun Tatistsheff vei viimeiset joukkonsa Ykspäästä ei ole mitään kuulunut.

— Entä te itse, Löfving? Missä olette kuleksinut viime yönä? Ja kenen kanssa?

Vähääkään hämmästystä osoittamatta katseli Löfving päällikköä levollisella viattomuudella: — Minun askeleeni ovat helposti luettavissa ja seuranikin. Kello kolmeen aamulla olin Tammelan torpassa ja sitten tein kävelyretken ulkoseutuun. Minun tietääkseni ei ole mitään tapahtunut.

— Konna! huusi Buddenbrock. Tahdotte luikertaa käsistä. Ette rohkene tunnustaa kenen kanssa kuljitte! Olkaa varuillanne. Ei täällä kukaan rangaistuksetta saa kavaltaa.

— Se, joka rohkenee syyttää minua semmoisesta, on itse kavaltaja.
Minuun se ei satu.

Buddenbrock loi kysyväisen katseen nuoriin seuraajiinsa. Silloin astui Segebaden askeleen eteenpäin ja sanoi: — Löfving ei saata kieltää, että te viime yönä seurasitte erästä kummallista miestä kauas matkalle Viipuriin päin vartiomme ohitse. Kuljitte ensin jalkaisin, mutta sitten otitte hevosen ja annoitte toisen muukalaiselle. Ratsain palasitte.

— Ja, jatkoi Ring, tänä aamuna löydettiin metsänlaidassa vaaleakiharainen peruukki, aivan samanlainen kuin se jota kumppaninne käytti. Kenen se on ollut? Ja kuinka tahdotte selittää, että ensimmäinen kenttävahti näki teidän seuraavan nuorta sitransoittajaa, mutta toinen vannoo, että seurasitte sairasta kulkukauppiasta.

— Vai niin! huudahti Löfving ihmetellen. Sitäkö tarkoitatte? En voinut käsittää, että herrat panevat minut syytteeseen henkilön tähden, jolla oli herra paronin omakätisesti allekirjoittama matkapassi.

— Matkapassi!? kysyi Buddenbrock. Minulta? Mitä se tietää?

— En tiedä lieneekö se salaisuus, mutta ainakin minusta tuntui kuin olisi soittaja tahtonut salata että hän oli ollut teidän ylhäisyytenne puheilla. Vasta sitten kun olin uhannut panna hänet syytteeseen ja vankeuteen, sain tietää asian oikean laidan ja päätin saattaa hänet pois meidän alueeltamme. Luulin tehneeni hyvän työn, kun en ollut tietävinäni mitään koko asiasta.

Buddenbrock näytti kuin pilvistä pudonneelta. — Onko tuo Löfving menettänyt järkensä? Kuinka hän uskaltaa sekoittaa minun nimeni tähän asiaan?

Osoittamatta vähintäkään hämmästystä vastasi kapteeni varsin tyynesti: — Muukalaisen tapasin kello seitsemän aikaan eilen illalla kaupungin ulkopuolella, ja koska hän tuntui epäluulonalaiselta, kysyin häneltä päivän tunnussanaa. »Jumalan kanssa», vastasi mies selvästi, mutta sittenkin pyysin nähdä hänen passiansa. Hän veti sen esille, ja omilla silmilläni näin, että sen oli antanut neuvosto Tukholmassa. Muukalainen sanoi olevansa Rostockista kotoisin, vaan sieltä oli hänet kutsunut herra Gyllenborg, joka tahtoi lähettää hänet Suomeen hauskuttamaan sotaväkeä Haminassa soitollaan.

— Mitä hiton juttuja nuo ovat? huudahti Buddenbrock yhä enemmän ihmeissään.

— Kyllä uskon, että mies puhui totta, vakuutti Löfving.

— Mutta sitä minä en usko, keskeytti Segebaden. Ellette te itse valehtele, niin valehteli ainakin tuo toinen.

Löfving katseli vastustajaansa suoraan silmiin: — Jos hän oli petturi, niin kai hänet jo aikoja sitten olisi otettu kiinni. Ei ole niinkään helppo kulkea luvattomissa asioissa Turusta tänne saakka.

— Kuka sanoo, että hän on ollutkaan Turussa? kysyi Ring.

— Ainakin on hän ollut Porvoossa, mikäli minä ymmärrän. Epäilin minäkin alussa aivan kuin tekin, mutta sitten kun hän oli kuvannut minulle kaupungin ja kirkon aivan semmoisiksi kuin ne olivat täytyi minun uskoa. Yksi asia vaan epäilyttää.

— Mikä niin? kysyi Buddenbrock huomaavaisuudella, jommoista hän ei ollut tähän saakka osoittanut.

— Hän väitti että eversti Lagercrantz oli vangittu.

— Vangittu! toistivat Ring ja Segebaden hämmästyneinä katsellen
Buddenbrockia. Tämä kalpeni.

— En tiedä, jatkoi Löfving viattomasti, mutta niin se muukalainen kertoi. Se tapahtui rannalla, jossa eräs upseeri muutamien rakuunain johtajana veti käskykirjeen esiin ja vaati everstin miekkaa. Ensin eversti Lagercrantz ei tahtonut antaa sitä, mutta antoi sitten kuitenkin. Hänet vietiin laivaan, joka oli lähtövalmiina, ja siinä täytyi everstin vankina kulkea Tukholmaan. Ties Jumala puhuiko muukalainen totta, mutta niin hän vaan kertoi.

Buddenbrock seisoi siinä hämillään ja ääneti. Tämä salaisuus ei voinut olla tunnettu muuten kuin että joku juuri äsken oli tuonut sen Porvoosta. Itse hän ei ollut vielä saanut raporttia.

— Tahdon tavata tuota miestä, sanoi hän kiivaasti. Laittakaa hänet tänne!

— Voi, kun en tietänyt ennen! huudahti Löfving. Nyt on liian myöhää. Tuo kummallinen mies uskoi minulle että hänet oli lähetetty herra paronin veljen luo Viipuriin ja hän katosi käsistäni niin äkkiä ja selittämättömästi kuin olisi ollut itse paholainen.

— Valehtelet! huusi Buddenbrock. Jotakin sinulla on ollut tekeillä, ja nyt pelkäät joutuvasi kiinni.

Kapteeni loi tyynen ja vakavan katseen esimieheensä.

— Ketä pelkäisin? En pelkää koskaan, sillä minulla on laupias Jumala ja oikeutta tekevä kuningas. Vihollistanikaan en pelkää, sillä hänen iskuunsa vastaan iskulla. Jos kaikilla olisi ollut minun rohkeuteni, kun olimme Säkkijärvellä ja minä pyysin 2,000 miestä, niin olisi teidän ylhäisyydellänne 24 tunnissa ollut Viipurin avaimet kädessään.

Vihan piirre ilmaantui Buddenbrockin kasvoissa: — Sinä kai halusit komppaniiasi kanssa toistaa samaa mitä teit Lappeenrannassa, kun sitä ei millään keinoin saatu paikkaansa pitämään.

— Ei ikinä, teidän ylhäisyytenne. Kyllä se tällä kertaa olisi suorittanut asiansa niin hyvin, että teidän ylhäisyytenne lastenlapset olisivat olleet pakotetut ylpeydellä sanomaan: «Olivat sentään suomalaiset rykmentit miehiä, joihin saattoi luottaa.»

Segebaden. Semmoista on nyt helppo sanoa.

Ring. Kuka takaa, ettette olisi kaikki hukkuneet?

Löfving. Sitä ei olisi tapahtunut. Semmoisessa pyryilmassa olisi kaikki sujunut kuin rasvattuna.

Segebaden. Ainakaan ei mikään estä teitä nyt kerskaamasta.

Löfving kohotti ylpeästi päätänsä. — En ole koskaan kantanut kunniaani suussani, mutta sitä uskallan väittää, että epäilkööt mieheni ketä tahansa, minua ne eivät epäile, enkä olisikaan jättänyt heitä pulaan. Sentähden olimme voitosta varmat.

— Epäileekö väki täällä ketään? kysyi paroni tutkien.

— Kyllä, niitä, joihin se ei luota.

— Ei luota. Siis kuitenkin johonkuhun?

— Se ajattelee samaa kuin se ajatteli silloin kun menetimme
Lappeenrannan ja Wrangelin. Susi ei itke koiran kuolemaa.

Tumma puna nousi Buddenbrockin poskille, mutta hänen ryhtinsä pysyi arvokkaana ja ääni tyynenä, kun hän vastasi: — Kapteeni Löfving ei tee ensi kertaa näitä viittauksia, mutta tämä on oleva viimeinen. Kunnes olette antanut tyydyttäviä selityksiä kaikkeen siihen, mitä täällä olette puhunut, antakaa pois miekkanne.

— Miekkanne! pyysi Segebaden.

Heti seisoi Löfving miekka kädessään, valmiina antamaan sen pois, mutta siinä oli hän pakotettu purkamaan sydäntänsä, ja kylmällä tyyneydellä lausui hän lujasti ja katkerasti: — Voi teitä päälliköitä ja kuninkaan miehiä! Te hajoitatte missä teidän pitäisi koota, tapatte sitä mitä pitäisi säilyttää, ja tallaatte sitä minkä pitäisi elää. Mutta yhtä varmasti kuin te nyt kavallatte tätä maata, on se päivä koittava, jolloin teitä kavalletaan, sillä Jumala on oleva kostajamme.

IV Luku.

Levottomia päiviä.

Haminan kaupunki mainitaan perustetuksi vuonna 1632 nimellä Vehkalahti samannimisen pitäjän mukaan. Syrjäisenä kylänä pysyi se kauan huomaamattomana ja erillänsä suurista valtiollisista tapauksista, mutta kun Viipuri oli menetetty, täytyi Ruotsin etsiä uutta puolustuslinnaa Etelä-Suomessa, ja silloin kääntyivät silmät Haminan puoleen. Ensimmäinen linnoitus rakennettiin 1722, mutta vähäpätöinen se oli, ja sentähden kun ruvettiin valmistuksiin 1741 vuoden sotaa varten, laajennettiin sitä, ja tämän kertomuksen aikana oli kaupunki kaikilta tahoilta ympäröitty linnoitetuilla valleilla, jotka sitä enemmän rasittivat mieliä mikäli ne valmistuivat. Semminkin synnyttivät levottomuutta valleihin sijoitetut ruutikellarit, kun huhuttiin, että ne olivat huonosti varustetut ja kaupunkilaisille hengenvaaralliset. Eikä luontokaan tarjonnut mitään virkistävää mielelle, sillä Hamina ei ollut mitenkään sen puolesta suotuisa. Ympäröitsevät linnoitukset olivat kyllä laajat, mutta itse kaupunki oli pieni ja useimmat talot olivat vaan matalia puuhökkeleitä. Niiden keskellä kohosi kuitenkin suuri, komea rakennus, jota sanottiin kuninkaalliseksi varastohuoneeksi, sekin puusta, mutta kopeillen suurella, kullatulla F:llä kuninkaallisen kruunun alla. Tämä upea koristus oli asetettu korkealle harjalle ja loisti päivänpaisteessa puolen penikulman päähän kaupungin ulkopuolelle. Monen mielestä oli tuo kultainen merkki kunniana kaupungille ja enteenä sen vastaisesta suuruudesta, mutta toiset pitivät sitäkin vaarana, koska viholliset jo kaukaa saivat siitä selvän maalin palaville pikivannikoilleen ja pommeilleen.

Tähän aikaan lisäsi huolia myös kivulloisuus. Laivasto, joka ankkuroi Haapasalon ja Kursalon luona, lähetti joka päivä sairaita ja kuolevia maille, eikä ollut tila parempi armeijankaan väestössä. Huono ruoka, huono vesi ja epäterveelliset asunnot olivat synnyttäneet kuumeita ja punatautia, jotka vaativat epälukuisia uhreja. Ahtaus ja hoidon puute levitti ruttoa, niin ettei vihdoin, ollut yhtään taloa, jota kuolema olisi säästänyt.

Kevät kului kuitenkin ilman erityisiä tapauksia, sillä uudistettu aselepo jatkui määräämättömäksi ajaksi. Pohjoisessa, Marttilan tienoilla, tapahtui joskus kahakoita, mutta vaikka olivatkin verisiä, eivät ne tuottaneet tärkeämpiä seurauksia. Ruotsalainen pääkortteeri oli yhä vielä Myllykylässä, kolme virstaa Haminasta pohjoiseen. Armeija, johon kevätpuolella oli tuotu lisäväkeä, oli nyt luvultaan 15,000 miestä ja majaili osaksi Haminassa, osaksi pitkin Kymijokea, estääksensä Keltin ja Anjalan luona venäläisten pääsöä. Laivastossa oli 15 linjalaivaa ja 5 fregattia paitsi kaalerilaivastoa 3,700:dan miesvoimalla. Idässä vartioitsi kaupunkia 600 jalka- ja 72 tykkimiestä, joiden 24 kenttätykkiä olivat asetetut vuorisolaan Mäntylahdella 5 virstaa kaupungista.

Siten varustettuna taistelua varten oli koko seutu jännityksessä ja levottomuudessa. Kukaan ei tiennyt milloin aselepo päättyy, mutta että se voi tapahtua minä hetkenä tahansa, sen tiesivät kaikki. Ja mitä sitten tulee? Alituinen epätietoisuus rupesi vihdoin painostamaan rohkeimpienkin mieltä, ja moni piti jo lopullista ratkaisua parempana kuin tätä ijankaiken uhkaavaa vaaraa.

Sillä kannalla olivat asiat, kun yksi Lewenhauptin ajutantti äkkiä sairastui ja kuoli. Hänen edeltäjänsä oli sama kuume jo sitä ennen temmannut pois, ja kun useat muutkin upseerit tunsivat saman raivoavan ruton heitä uhkaavan, pääsi kauhu ja levottomuus yleiseksi. Ei ollut ylhäinen enemmän turvattu kuin alhainenkaan. Täällä saattoi ken hyvänsä ensi päivänä maata paareilla.

Huolimatta tarttumasta ja yleisestä alakuloisuudesta, tahtoi Lewenhaupt kunnioittaa ajutantti-vainajansa muistoa ja saada hänen viimeisen matkansa niin juhlalliseksi kuin mahdollista. Ruumis siunattiin muutama päivä ennen juhannusta kirkossa, ja siellä ympäröivät arkkua ylhäisimmät esikunnan upseerit. Itse Lewenhaupt näytti kovin liikutetulta, kun sotapappi pitkässä puheessa ylisti vainajan ansioita, tulkitsi jälkeen jääneiden kumppanien kaipuuta, ja hartailla sydämmillä yhtyivät kaikki virteen, jolla toimitus lopetettiin.

Pieni kirkko oli ahdinkoon saakka täynnä, ei ainoastaan likeisiä ystäviä, vaan uteliaitakin, jotka tavalla tai toisella olivat hankkineet itselleen pääsyn. Mutta vaikka monikaan ei voinut nähdä muuta kuin korkeiden herrojen hattuja, pysyttiin kuitenkin hartaina loppupuoleen. Jo oli aljettu viimeinen virsi, kun ovenpuolella syntyi häiriö. Mitä se on? Mitä merkitsi tuo kumea sorina ja liike, joka aallon tavoin vyöri yhä ylemmäksi? Joka mies ehdottomasti käänsi päänsä nähdäksensä, eikä aikaakaan niin huomattiin venäläinen sanansaattaja kirkon ovella ja nähtiin kapteeni Mörnen tunkeutuvan joukon läpi tuoden kirjettä, jonka hän antoi Lewenhauptille. Tämä kiihkeästi repi kuoren ja punastui. Sillä välin loppui virsi, ja kun viimeiset säveleet olivat haihtuneet, lausui kreivi matalalla äänellä likimmäisille jotka kovassa jännityksessä olivat odottaneet hänen sanojansa — Aselepo on päättynyt. Kolmen päivän perästä aikoo Lascy olla meitä vastassa.

Nyt syrjäytti tämä kysymys kaikki muut ajatukset, ja tuota pikaa oli kirkko tyhjänä. Uutinen levisi miehestä mieheen, ja koko Hamina joutui kauhun valtaan. Väkijoukko hajaantui kuin akana tuuleen, ja sotapäälliköt kokoontuivat linnanpäällikön, eversti Villebrandin luo neuvottelemaan. Neuvottelu oli lyhyt mutta kiivas, sillä eversti Bousquet asettui mitä jyrkimmästi useimpien ehdottamaa peräytymistä vastaan. Hän huomautti mitä seurauksia olisi siitä, että ilman muuta Hamina lahjoitetaan pois, vaikka se aivan äskettäin oli maksanut 23 tynnyriä kultaa. Olkoonpa vaan, että Ranska eikä Ruotsi maksoi nuo rahat, tappio on yhtäkaikki sama. Hamina oli koko muun Suomen avain. Sitäpaitsi oli tänne koottu suurin osa sitä viljaa, niitä ampumavaroja ja muuta muonaa, mitä maassa löytyi. Tahdottiinko nyt heittää tämä kaikki?

Tämä kaikki voidaan pelastaa, arvelivat toiset, mutta se käy mahdottomaksi, jos päistikkaa peräydytään.

Jos saataisiinkin varastot kuljetetuiksi pois, millä korvataan linna, joka tarkoittaa koko Etelä-Suomen suojelemista ja armeijan tukea. Eikö peräytymisellä saada aikaan sama epätoivo kuin Lappeenrannan hävityksessä. Ja kuka takaa, että päällikkyys moisen siveellisen häviön jälkeen vielä jaksaa pitää johdon käsissään? Omasta puolestaan varoi Bousquet pahinta ja kehoitti virkeällä innolla taisteluun.

Tämän johdosta syntyi uusi neuvottelu. Edut ja vaikeudet otettiin vielä kerran harkittaviksi, mutta mitä likemmin asemata tarkasteltiin, sitä selvemmältä tuntui jokaisesta, että oli täytymys peräytyä. Hamina ei ollut paljonkaan parempi kuin hiirenpesä. Sen katuja voitiin joka haaralta ampua, eikä vihollisen ollut vaikeata päästä parinsadan askeleen päähän kaupungista, sillä ollessaan korkean rannan suojassa ei tarvinnut hyökkääjän pelätä, että häntä ennen aikoja huomataan, vielä vähemmin että häneen ammutaan. Sitäpaitsi oli koko puolustuslaitos nurinpäin. Ei ollut ulkovarustuksia ympäröivien kunnaiden pyyhkimistä varten. Ja millainen oli itse linnoitus? Ikäänkuin tehty tarjoamaan valloittajalle voiton. Nostosiltain sijassa oli kiinteitä siltoja ja kelvottomia puuportteja ilman yhdistysvalleja. Ja vallit! Ne saattoi sadekuuro viruttaa pois. Juoksuhaudat olivat kyllä riittävän syviä, mutta paaluaitauksia puuttui saatikka muuta, mikä ryntäävää vihollista estäisi. Sitäpaitsi oli linnoitussuunnitelma niin laaja, että sen puolustukseen tarvittiin 10,000 miestä. Mutta ruotsalaisessa armeijassa ei ollut kuin 14,000 miestä. Lascy sitävastoin oli tulossa 22,000 miehen kanssa. Täällä ei voitu mitään saada aikaan.

Eversti Bousquet ikäänkuin kairasi terävät silmänsä tuohon loistavaan joukkoon, joka niin avomielisesti hylkäsi jokaisen puolustamishankkeen.

— Hamina, ärjäsi hän, on siis hiirenpesä, kurja hökkeli, kokonaan arvoton ja mahdoton puolustaa!

— Siihen asiaan ei maksa vaivaa tuhlata sanojakaan, huudettiin monelta taholta.

Mutta Bousquet ei hellittänyt: — No olkoon! Veremme on siis liian kallis vuodatettavaksi Haminan puolesta! Mutta miksi olemme siis viipyneet täällä ikäänkuin tämä linna olisi paras turvamme. Vastoin parempaa tietoamme olemme houkutelleet tänne talonpoikia Venäjän puolelta saadaksemme siedettävää ruokaa ja voidaksemme puolustaa asemaa. Olemme kestäneet kelvotonta juomavettä, joka on vienyt hengiltä sadottain nälkäisiä miehiämme, olemme rasittaneet suomalaisia rykmenttejä vallien korjaamisella ja jo entiseltään syvien vallihautojen syventämisellä. Olemme luulotelleet kuninkaalle ja kansalle, että he juuri tässä paikassa saavat nähdä uskollisten ruotsalaistensa taistelevan viimeiseen veripisaraan ennenkun luopuvat siitä. Olemme entisillä erehdyksillä synnyttäneet alakuloisuutta ja avonaista nurjamielisyyttä niissä, joiden pitäisi meihin luottaa, ja joita ilman emme mitään voi. Minkä tähden? Totta tosiaan, siksi vaan että he voisivat syystä leimata meitä julkisiksi kavaltajiksi.

Syntyi ääretön hälinä. Bousquet'n viimeiset sanat olivat nostaneet vimmattua suuttumusta, joka purkautui uhkauksiin ja solvaaviin sanoihin, mutta vanha eversti ei peruuttanut mitään. Ranskalaisena ja kaarlolaisena hän tiesi, mitä sellainen armeija, joka taistelee henkensä puolesta, voi saada aikaan, ja Hamina oli kyllä hyvä, jos sitä puolustivat miehet eikä jänikset. Muutoin ei ollut tarvis päästää vihollista kaupungin luo. Olihan Mäntylahden sola, jota voitiin puolustaa maailman loppuun saakka.

Tämä viime lausunto sai mielet vähän rauhoittumaan. Neuvoteltiin uudestaan ja ryhdyttiin vihdoin äänestykseen, mutta tulos oli sama. Solalla ei ollut varsinaista merkitystä kaupunkiin nähden. Peräytyminen oli välttämätön mieluimmin Summaan, josta sitten käännyttäisiin joko Marttilaan tahi Haminaan. Sieltä voitiin pitää auki tie Kymijoelle, joka oli oikea puolustuslinja. Tätä ehdotusta puolustivat kaikki muut paitsi Buddenbrock ja eversti Freidenfelt, jotka yhtyivät Bousquet'hen.

Armeijalle annetaan käsky peräytyä, ja vähälukuisen miehistön kanssa jätetään ainoastaan Bousquet paikalle suoriutuman miten parhaiten voi. Raivostuneena kuin ärsytetty leijona tempasi 78 vuotias eversti peruukin päästään, iski sen pöytään ja kysyi eikö jo Säkkijärven ja Lappeenrannan häpeä riittänyt. Sitten huomautti hän taas mitä seurauksia peräytymisestä olisi ja syytti kaikkia jotka Hatun nimen omistavat. Erityisesti puhui hän Lewenhauptia varmaankin kohtaavasta edesvastuusta, ja kuinka hän kerran vielä saa katua sitä erehdystä, jonka nyt teki, sillä puolustaa sitä ei voitu koskaan.

Levotonna ja tuiki pahalla mielellä lähti Lewenhaupt pois. Säkkijärven muisto oli haava, joka ei tahtonut parantua, ja nyt oli Bousquet iskenyt sitä syvemmäksi. Voi tuota onnetonta talviretkeä, josta häntä alituisesti soimattiin! Buddenbrock huomasi synkän ystävänsä alakuloisuuden ja seurasi häntä lieventääksensä hänen ahdistustansa lohduttavilla sanoilla. — Miksi yhä tuskitella tuosta vähäpätöisestä Säkkijärven asiasta? Sitä ei enään kukaan ajattele. Sinua ei moitita sotaliikkeistäsi, vaan kuninkaanvaalista, kun pidät Birkenfeldin etkä Kaarlo Ulrikin puolta.

— Tiedän sen, vastasi Lewenhaupt suuttuneena. Mutta minkätähden sitte huudetaan tuota holsteinilaista nulikkaa? Selvästi vanhan ystävän loukkaamista varten. Tahdotaan pettää Ranska ja vaihtaa tämä vanha liittolainen Venäjän ystävyyteen. Venäjä ja Ruotsi ystävyksiä! Sepä jotakin. Mikä halpa mielettömyys!

— Mutta, intti Buddenbrock varovaisesti, sillä voimme saada rauhan ja keisarinnan ystävyyden. Armeija saisi palata kotiin, ja tämä kurja rajamaa pääsisi jatketusta hävityksestä.

Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä, kun hän pysähtyen puoleksi uhkaavalla äänellä kysyi:

— Oletko sinäkin niitä? Luuletko etten tiedä mikä käärme noissa rauhan laupeissa sanoissa piilee? Kadehditaan valtaani, tahdotaan kukistaa minut, jotta päästäisiin itse peräsimeen. Siinä se rauha, jonka tähden meidän miehemme nyt matelevat verivihollisemme edessä. Mutta vielä minä pysyn ohjaksissa, eikä kukaan minulle määrää lakia, sillä itse minä olen heidän lakinsa.

Buddenbrock laski kätensä ystävän olalle: — Sinun täytyy punnita sanojasi, Lewenhaupt. Tuonlaiset lausunnot saattavat käydä raskaiksi, jos meidän suupaltit sattuvat niitä kuulemaan.

— Ikäänkuin ei kaikki kävisi raskaaksi, kun vaan ei tanssita junkkarien pillin mukaan. Mutta minä sanon sinulle, tällä kertaa Ruotsi valitsee kuninkaansa siitä huolimatta mitä nuo pöyhistyneet onnenonkijat käskevät. Vielä on Fredrik kuningas elossa, ja hänen jälkeläisensä valitaan julkisilla valtiopäivillä. Kansa äänestää Birkenfeldin herttuata, sillä hän voi luoda Ruotsin onnen. Kaikki muut ajattelevat vaan omaa etuansa.

— Toivokaamme että niin käy, vastasi Buddenbrock, hyvillänsä kun sai aihetta päästä polttavasta pääkysymyksestä. Toivokaamme että herttuasta kehittyy sinun onnesi ja Ruotsin. Muistathan millaista loistoa kaikki ennustivat sinulle, kun Tukholmassa astuit laivaan purjehtiaksesi Suomeen?

Lewenhaupt seestyi ja katsoi luottomielisesti asekumppaniansa. — Kun nousen loistoon, niin sinäkin Buddenbrock nouset kunniaan. Tahdon palkita ystäviäni kuninkaallisesti, mutta vihollisiani tallaan, kunnes he kiemuroivat kuin madot ja menehtyvät.

Buddenbrock nyökäytti kiitollisesti päätään, ja Lewenhaupt jatkoi: — Tiedän semmoisen päivän tulevan, sillä eräs tietäjätär on minulle ennustanut enemmän kunniaa kuin mitä voin kestää.

— Koska? Missä?

— Ranskassa, Hän sanoi että voin odottaa hallitsijanvaltikkaa, ellen kompastu 2:teen ja 3:een. Varon näitä numeroita, sillä ne näkyivät paarini alla.

— No niin, ruumispaaria he voivat ennustaa meille kaikille, mutta valtikkaa! Oletko koskaan ajatellut itseäsi hallitsijan valtikka kädessä?

Lewenhaupt punastui äkisti, ja hänen silmänsä leimahtivat: — Miksi ei?! Mutta valtikkaan kuuluu kruunukin. Hän viittasi itään: — Ehkäpä se riippuu tuolla.

* * * * *

Tieto armeijalle annetusta peräytymiskäskystä levisi kuin kulovalkea kaupunkiin, ja samaan aikaan kiiti kuriiri pääkortteeriin ilmoittamaan, että aselepo oli päättynyt. Odottamaton uutinen sotaväen lähdöstä nosti Haminassa hämmästystä ja kauhua. Ennen niin taistelukiihkoiset Hatut olivat nyt siksi sävyisiä, että pahoittelivat kun ei oltu rauhallisilla keinoilla sovitettu selkkauksia. Pääkortteerin ei tarvinnut heti tehdä lähtöä, oli siis riittävästi aikaa päästää tunteet purkautumaan, ja sitä kyllä käytettiinkin joka taholla. Eräästä teltasta Myllykylän kanervakankaalla kuului jo meluavia ääniä.

— Koko tämä kurjuus tulee yksinomaan Lewenhauptista ja hänen ranskalaisista ystävistään! huusi kornetti Hubert, joka samanikäisten kumppanien parissa tahtoi purkaa sydäntänsä.

— Kenestäpä muista, myönsi Reif. Ranskalaiset kujeilijat ovat saaneet meikäläiset mielipuoliksi.

— Valehtelet, tiuskasi Segebaden, iskien nyrkkinsä pöytään. Jos kaikki olisivat Lewenhauptin lailla äänestäneet Birkenfeldin herttuaa, olisivat asiat selvillä, ja silloin voisi valtakunta yksimielisesti hieroa rauhaa.

— Mainio rauha! ivasi Reif. Jänisten ja kavaltajien ostama ranskalaisella kullalla.

Segebaden astui uhkaavana hänen eteensä.

— Toista se! Jos uskallat.

— Uskallan! Kaikki, jotka eivät ole hulluja, tahtovat rauhaa, ja sen voisimme saada, jos tekisimme Peter Ulrikin kuninkaaksemme. Hän on keisarinnan sisarenpoika, ja hänestä olisi valtakunnalle suurta hyötyä, mutta Lewenhaupt tahtoo tasavaltaa, päästäksensä itse hallitsemaan, ja sentähden hän jättää maan ja valtakunnan hunningolle.

Raivokkaana kohotti Segebaden käsivartensa hyökätäksensä nyrkillä vastustajaansa; Reif niinikään tarttui pikaisesti miekkaan, mutta ennenkun hän sai sen tupesta, olivat hänen ystävänsä rientäneet estämään häntä. Segebaden tahtoi tunkea vastustajansa syrjään, mutta Reifin ystävät eivät väistyneet, ja kun samassa Segebadenin hengenheimolaiset asettuivat hänen ympärilleen, ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa suunpieksämistä.

— Ruotsi, huusi Segebaden, saa kiittää Jumalaa, kun sillä on Lewenhauptin kaltainen mies, joka vielä valvoo, että sen kuninkaan valitsevat valtiosäädyt eikä muutamat jänissydämmiset sotapäälliköt.

Reif, Hubert ja muut samanmieliset tahtoivat käydä Segebadeniin käsiksi, mutta Lewenhauptin puoluelaiset tunkivat heidät pois. Siinä huusi Reif häntä ympäröivästä ryhmästä: — Odotapa, Segebaden, sen saat vielä maksaa. Björnberg, Stjerneld ja monet muut ovat vannoneet, etteivät taistele Venäjää vastaan jos Peter Ulrik tulee kuninkaaksemme, ja siksi hän tulee. Tehköön Lewenhaupt mitä voi.

Ne sanat saivat aikaan uuden, vielä hurjemman mylläkän, ja pian syöksyivät nuoret, hurjistuneet soturit taivasalle. Sieltä kuului muiden kovaäänistä puhetta. Joukko vanhempia upseeria joi vallan lähellä heitä keisarinna Elisabetin sisarenpojan, Peter Ulrikin maljaa ja kohottivat sitten lasinsa juodaksensa Venäjän menestykseksi. Silloin lähestyi Lewenhaupt kulkien käsikynkässä Buddenbrockin kanssa, tosin jotensakin kaukana, mutta kuitenkin siksi lähellä, että jo saivat sanoista selkoa ja ymmärsivät mistä oli puhe. Ei ollut ensi kerta kun alapäällikkökunta täten uhmasi hänen tahtoansa, mutta kun hän ei kyennyt ryhtymään mihinkään näitä uppiniskaisia vastaan, poikkesi hän syrjään ja katosi ystävänsä kanssa, ikäänkuin eivät olisi mitään kuulleet.

* * * * *

Tämä levoton päivä oli nyt lopussa, ja uupuneena heittäytyi Lewenhaupt vuoteelle nauttiaksensa muutaman tunnin lepoa. Neuvottelut olivat suoritetut, kirjeet kirjoitetut ja kuriirit lähetetyt. Palvelevat herratkin olivat poistuneet. Hän halusi lepoa, voidaksensa unhottaa vaivat ja huolet. Ahdistetun ylipäällikön sisu oli kuitenkin siksi kuohuksissa, ettei uni saapunut, ja taas tunki kiivaita sanoja hänen korviinsa, niin ettei unta ollut ajateltavissakaan. Liikahtamatta koetti hän käsittää näitä ääniä ja huomasikin, että etehisessä vartioiva sotamies oli joutunut sanakiistaan jonkun kanssa. Lewenhaupt kuunteli vieläkin, mutta kun kiistaa jatkui, tarttui hän pieneen soittokelloon, jolla hän kutsui vahdin sisään. Tämä aukaisi oven, mutta samassa tunki Segebaden sisään ja heittäytyi polvilleen Lewenhauptin eteen, joka vielä oli vuoteella.

— Suokaa minun lausua muutamia sanoja! pyysi nuorukainen huohottaen.
Älkää käskekö minua pois. Sanani ovat vaan teitä varten.

Lewenhaupt nousi, käski sotamiehen ulos ja tarjosi kättä Segebadenille, nostaaksensa hänet polvistuneesta asemastaan.

— Mikä on? kysyi kreivi levottomana. Mitä tahdot?

— Voi setä, jos tietäisitte! Kaikki ovat teitä vastaan. Ylhäiset päälliköt aikoivat tehdä salaliiton keisarinnan sisarenpojan eduksi. Olen kuullut heidän vannovan, etteivät aijo taistella Venäjää vastaan, koska Kaarlo Pietari Ulrik on saava Ruotsin kruunun eikä kukaan muu. Useat upseerit valmistavat jo matkamyttyjänsä palataksensa Tukholmaan ja ajaaksensa siellä tahtonsa perille.

— Lähtekööt, vastasi Lewenhaupt kalpeana mutta ylpeänä. He eivät ole yksin maailmassa. Minä saan tahtoni perille ilman heitä.

— Teidän pitää tietää kaikki! Ne komeat arkut, joita juhlallisesti ajettiin tänne — voittosaalis Säkkijärveltä —

Lewenhaupt säpsähti: — No, mitä niistä?

— Niistä puhutaan kaikkialla. Sotamiehet väittävät, että te olette salassa tyhjentänyt ne, ja pistänyt kullan omaan taskuunne. Luullaan että olette saanut nämä aarteet palkkioksi kavalluksesta. Päälliköt huutavat rauhaa, mutta sotamiehet vaativat taistelua. Ääretöntä katkeruutta on nostanut Haminan heittäminen ilman puolustusyritystäkään. Suomalaiset ja ruotsalaiset sotamiehet ovat yksissä tuumissa, ja kuulin heidän sanovan, ettei tämä peräytyminen ole muuta kuin sen jatkoa, mitä Buddenbrock teki Lappeenrannassa. Armeija lisäksi uskoo, että Lagercrantz ja Löfving ovat vangitut sentähden, että tahtoivat taistella ja koettivat estää Suomen jättämistä vihollisille.

Segebaden vaikeni, ja vasta silloin hän huomasi minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet. Lewenhaupt oli kavahtanut pystyyn, hänen värinsä oli muuttunut tuhkaharmaaksi, ja hän seisoi tuossa liikahtamatta tuijottaen uskolliseen sanansaattajaansa. Näytti siltä kuin olisi hänen sydämmensä lakannut tykyttämästä. Painostava vaitiolo alkoi, jolloin Lewenhaupt tajuttomasti kairasi katseensa Segebadeniin.

— Suomen jättäminen viholliselle?! huudahti hän vihdoin. Nuo ilkiöt!

— Niin, armas setä. Väestö uskoo, että te ja muut päälliköt aijotte myydä Suomen. Moni arvelee, että se jo on tapahtunut ja että vastustaminen on turhaa.

Lewenhaupt seisoi ääneti huulet yhteen puserrettuina, ja Segebaden
jatkoi: — Jos kuulisitte mitä ilkeitä renkutuksia teistä lauletaan.
Sanotaan, että kävitte Säkkijärvellä ainoastaan juodaksenne veljenmaljaa
Lascyn kanssa ja saadaksenne hänen kultansa.

— Kahleisiin nuo konnat! kirkasi Lewenhaupt ja polki lattiaa niin että huone tärisi. Jok'ikinen, joka niin puhuu, on vangittava.

— Ei ole meillä tilaa niille kaikille. Ette tiedä.

Kreivi oli hetkisen vaiti, sitten naurahti hän äkkiä teeskennellen iloisuutta, ikäänkuin olisi hän kuullut hyvän pilan: — Ho, ho, ho! Luulevat voivansa pelottaa minua! Kirkukoot, poikani! Äänekäs parkuminen rauhoittaa mielet, ja kun sitten esiinnyn niin he tottelevat.

Segebaden tunsi suojelijansa ja tiesi, ettei ollut helppoa saada häntä uuteen ajatussuuntaan, mutta hän tahtoi kuitenkin vielä yrittää ja jatkoi siis:

— Moni uskoo, että olette syytön ja että voidaan suoriutua, jos rohkeasti puolustatte Mäntylahtea. Kansa saisi siitä suurta lohdutusta, jos ottaisitte tämän huomioon. Asettukaamme vastarintaan!

Lewenhaupt hengitti helpommin. Hän näkyi päässeen oikealle uralle: — Vai niin! Minuun ei luoteta turhaan. Olen aina ollut sotamiehen ystävä ja otan asiata harkitakseni. Ehkä ei olisi hullumpaa. Voi, kunpa vaan tietäisi mitä tulevaisuus kantaa helmassaan.

Virkeä ilo näkyi Segebadenin kasvoissa, ja varmana hyvästä menestyksestä huudahti hän innostuneena: — Tiedän yhden, joka voi teille ilmaista kaikki! Se tietäjätär, joka ennusti Lappeenrannan hävityksen, on täällä. Hän tuntee koko maailman salaisuudet. Kysykäämme häneltä. Hän puhuu yksinomaan suomea, mutta olen jo siksi oppinut tätä kieltä, että voin olla tulkkina.

Kreivi vaipui ajatuksiin. Kaunis tietäjätär Lyonissa oli jo ennustanut hänelle katoamatonta kunniaa. Mutta täällä Suomessa ei siitä näkynyt jälkeäkään. Ehkä voisi tämä suomalainen noita sanoa hänelle, missä ja kuinka menestystä oli saatavissa, ja ennen kaikkea kuinka hän saisi vastustajansa kukistetuiksi.

— Tuo tänne se nainen. Mutta kenenkään tietämättä.

Segebaden riensi ulos ja palasi heti, mutta ei yhden vaan kahden tietäjättären parissa. Ring oli muuttanut vahtimiestä ja seisoi nyt samoin kuin hänen toverinsakin jännityksessä odottaen salaisen kohtauksen tuloksia.

Lewenhaupt oli valmistanut pienen kehoittavan tervehdyksen rohkaistaksensa tuota halpaa naista, ja saadaksensa hänet haltioihinsa, mutta nähdessään nämä molemmat ilmautuvan yhtaikaa, astui hän hämmästyneenä taapäin ja kääntyi sitten kysyvästi katsomaan Segebadeniin.

— En tiedä kuka heistä on oikea, sopersi tämä neuvotonna.

Korkeana ja tarmokkaana, mustapukuisena ja vakavana astui toinen naisista pari askelta huoneen sisään, ja hänen kalpeat kasvonsa kävivät vielä kalpeammiksi. Lewenhaupt katseli häntä ääneti, hänestä näytti nainen uhkaavalta kuin onnettomuutta ennustava, välttämätön kohtalo, mutta sittenkin tuntui hänestä tuo toinen nainen, joka valkoisessa puvussaan palavine silmineen katseli häntä, vieläkin kolkommalta. Hän käsitti nyt, että tuo se olikin Tasma, tietäjätär. Hänen yliluonnollinen tyyneytensä vaikutti sietämättömästi. Mutta vastenmielinen oli tuo toinenkin. Sehän oli Löfvingin vaimo. Mitä varten hän oli saapunut tänne? Ehkä muiden kanssa syyttääksensä häntä. Mitä tuolle kutsumattomalle vieraalle olisi tehtävä?

Leena vaan ei epäröinnyt. Hän astui esille, tarjosi polvistuen anomuskirjan Lewenhauptille ja sanoi: — Armahtakaa, teidän ylhäisyytenne, onnetonta. Olen kapteeni Löfvingin vaimo ja rukoilen mieheni puolesta, joka syyttömänä on pantu vankeuteen.

Tuskainen ääni kuului etuhuoneeseenkin ja lisäsi siellä seisovan Ringin uteliaisuutta. Hän raotti ovea ja näki vilahdukselta kreivin sillä hetkellä, jolloin tämä jätti anomuskirjan Segebadenille. Leena oli noussut, ja sinne uloskin kuului hänen kiivaat sanansa, jotka kaiketi koskivat Lewenhauptin vastausta hänen armonanomukseensa.

— Oi, teidän ylhäisyytenne, kuka on niinkuin Löfving kaikkialla seisonut vahvana tornina, johtavana majakkana pimeydessä? Kuka on niinkuin hän viittonut tietä epäröiville? Ei hän ole koskaan pelännyt eikä pettänyt. Olen seurannut häntä kotona ja ulkomailla niinkuin ei yksikään toinen, ja vannon, että hän on ollut vahvana linnana, jonka koko maailma näki kaukaa ja josta vihollisemme sanoivat: auta meitä, Jumala, tuosta. Hän on Ruotsin tuki, kotimaan maine ja kunnia. Semmoisiako miehiä teidän ylhäisyytenne aikoo tuomita kuolemaan?

Nyt sulki Segebaden oven, Lewenhaupt oli antanut Segebadenille viittauksen, mutta sittenkin tunki vielä yksityisiä sanoja ulos. Ring kuuli selvästi: »kavallus» — »sotaoikeus» — »lievittäviä kohtia» — »vapaus ja armo». Enempää ei mitään.

Kun Leena heti sen jälkeen lähti huoneesta, tarkasteli Ring häntä löytääksensä vastausta selittämättömään arvoitukseen. Mutta se ei onnistunut, sillä yhtä lujana ja läpitunkemattomana kuin Leena oli tullut lähti hän pois.

Tasma oli kuitenkin jäänyt, ja Lewenhauptin ovi pysyi suljettuna, mutta kauan ei kestänyt ennenkuin Segebaden tuskallisena syöksyi ulos. Ring tarttui kiireesti hänen käsivarteensa ja kysyi: — Tietäjätärkö siinä lähti?

Segebaden viittasi kädellään torjuvasti: — Ei, ei!

Ring seisoi hämmästyneenä: — Hän oli kai sittenkin tietäjätär? Vastaa toki.

Kylmänväreet pudistuttivat Segebadenia: — Hän oli sitäkin pahempi, sopersi hän. Hän oli itse kolkko totuus. Lewenhaupt lupasi armahtaa hänen miestänsä, ja kiitokseksi siitä luetteli nainen kaikki vaarat ja vihamiehet, jotka ympäröitsevät kreiviä. Hän tunsi ne kaikki ja tietää kaikki. Olen itse sanonut tuota kaikkea, mutta varovaisemmin ja lievemmin. Oi, et voi aavistaa!

— Tuon minä tiedän ennalta, mutta tietäjätär. Mitä hän sanoi?

— Älä kysy. Tuo vanha noita tuolla sisällä ennustaa semmoisia kauheuksia, etten rohjennut ilmoittaa niitä Lewenhauptille. En kertonut muuta kuin että hänen täytyi välttää numeroa 23, ja että hän vahvisti sanojansa sillä — sillä —

— Millä?

— Hän sanoi, että onnettomuuden ollessa lähimpänä oli kreivi juova oman maljansa silmästä silmään katsoen itseänsä. Tämä ennustus koski häneen niin syvästi, että minä käänsin kaikki muut varoitukset onneksi ja kunniaksi.

— Konna sinä! huusi Ring uhaten. Annan sinut ilmi!

— Tee se, vastasi Segebaden, pyyhkien tuskanhien otsastansa. Tee se, ja ota edesvastuullesi, jos Ruotsin ensimmäinen mies menettää järkensä.

Ring jähmettyi kauhusta. Hänet kätensä riippuivat hervottomina ja hän jäi liikkumattomana seisomaan.

Segebaden purskahti itkuun ja jatkoi: — Kunpa vaan en olisi niin varma siitä, että tuo vanha yökkö puhui totta, mutta sitä hän teki. En pääse hänen sanoistaan. Lewenhaupt tulee vangituksi, häväistyksi, surmattavaksi!

— Surmattavaksi? toisti Ring kauhistuneena.

— Niin, mestattavaksi. Ehkä tappavat meidätkin, sillä useat hänen miehistänsä saavat kyllä kärsiä hänen kanssansa.

Nyt uudistui Ringissä hänen tarmonsa, ja hän lausui pontevasti: — Miksi et puhu kaikkea puhtaaksi. Tahdon tietää kaikki. Tahdon itse tavata tuota ihmeellistä naista. Tule!

Segebaden piti ehdotusta hyvänä, ja nuoret miehet koettivat sitten kaikin mokomin saada naisen käsiinsä, kysyäksensä häneltä kohtaloansa. Mutta hän oli poistunut kreivin luota ja koko tienoilta.

* * * * *

Kolme päivää oli kulunut aselevon päättymisestä, mutta Lascya ei vielä näkynyt ja pidettiin varmana, että tuskin hän liikkuu rajamailla. Kuohuvat tunteet rupesivat viihtymään, ja moni näki jo kaikki toivokkaammassa valossa. Ehkäpä Lascy oli katunut. Ehkä tämä vitkaileminen ennustaa uutta, onnellista asiain käännettä, ehkä kunniakkaitakin päiviä. Jos asema vaan seestyy, kyllä Hatut silloin valvovat etujansa.

Juhannuspäivä sarasti auringonpaisteisena ja iloisena. Luonto oli täydessä kauneudessaan kukkineen ja viheriöitsevine metsineen. Ilmassa oli ylt'yleensä kukkaistuoksua ja lintujen viserrystä, joka ylisti suven ihanuutta.

Jo aamupuoleen nähtiin Lewenhauptin seurueensa kanssa valmistavan lähtöä Mäntylahdelle. Uusia tuumia ja toiveita oli taas syntynyt hänen päässään. Sotamiesten taisteluinto ja toimintahalu teki olon pääkortteerissa kreiville raskaaksi, ja hän päätti sentähden äkkiä tarkastaa sotajoukkojansa. Hänen ensimmäinen aikomuksensa oli ratsastaa Summan leiriin, mutta sitten päätettiin kuitenkin lähteä Mäntylahteen. Tämän paikan oli luonto valmistanut vahvaksi tueksi, ja otaksuttiin että sitä voitiin puolustaa monenkertaista vihollista vastaan. Itse paikka oli alhainen kenttä, jota etelässä ja pohjoisessa rajoittivat kummut ja idässä vuolas, liejurantainen joki. Joen yli johti silta, suojeltu paaluaidalla, jota tarpeen tullessa voitiin avata niille, joilla oli oikeus kulkea sen kautta. Joesta itään oli vahva metsämurros, ja tässä estekohdassa, jonka yli jo muutenkin oli varsin vaikea päästä, vihollinen suorastaan jäi kunnailla olevan tykistön syötiksi. Pohjoiset kunnaat olivat vihollisen puolella äkkijyrkät, mutta alenivat vähitellen kankaaksi Haminaan päin, joten tykkien kuljetus korkeammalla oleviin linnoituksiin tuntuvasti helpottui. Tämä luonnon valmistama asema hallitsi koko seutua kauas ympäristöön ja suojeli puolustajia kunnes päästiin käsikahakkaan. Solasta etelään oli Suomenlahti, ja pohjoisessa suojeli luonto varustustansa soilla ja nevoilla, joihin nyt oli tokeilla nostettu vettä ja siten saatu ne sekä ihmisille että eläimille ylipääsemättömiksi. Tämä puolustuspaikka oli uskottu eversti Fröbergille 2,500 miehen kanssa, ja tänne suuntasi nyt Lewenhaupt matkansa.

Varsinaisena aiheena kreivin matkasuunnitelman muuttamiseen oli kirje everstiluutnantiksi korotetulta Sprengtportilta, päivätty 21 kesäkuuta, jossa tämä ilmoittaa että ne tokeet, jotka nostivat vedet nevoihin ja olivat tehneet ne pääsemättömiksi, oli edellisenä yönä puhaistu, joten tulvavesi nyt virtasi mereen. Kuka tämän ilkityön oli tehnyt, siitä ei ollut aavistusta, mutta koska vaara oli ylimmillään, pyysi Sprengtport pikaista käskyä ryhtyäkseen korjaustöihin. Semmoista ei kuitenkaan kuulunut, mutta pari päivää sen jälkeen päätti Lewenhaupt kerrankin itse huvin vuoksi tarkastaa tuota tärkeätä solaa, jonka puolustusrakenteita hän ei ollut koskaan nähnyt.

Komeannäköinen tuo pitkä solakka mies oli hevosensa selässä, niin monen loistavan herran seuraamana. Buddenbrock ratsasti hänen rinnallaan, ja pölyn vuoksi kulkivat nämä kaksi toisten edellä, mutta kun jouduttiin matkan loppuun käskettiin seurueen rientää edelle.

Ratsastettuansa vähän aikaa hiljaista hölkkäjuoksua pysähtyivät Lewenhaupt, ja samoin Buddenbrock tarkastamaan seutua. Matkaa Haminasta solaan oli vaan 5 virstaa. Tie kulki pitkin kaitaa maakaistaletta, jonka etelärantaa Suomenlahden aallot huuhtoivat, mutta pohjoispuolella oli sisäjärvi ja aavat hyllyvät nevat.

Lewenhaupt viittasi mereen päin, jossa kalereja makasi ankkurissa, ja sanoi: — Noissako nyt on väestö sukupuuttoon kuolemaisillaan, kuten eilinen raportti tiesi?

Nyt katseli Buddenbrock merelle päin, kierteli viiksiänsä ja vastasi surullisella äänellä: — Arvattavasti noissa. Olihan niillä eilen kymmenen ruumista. Rauha on nähtävästi ainoa pelastuksemme.

— Siihen sinä aina palaat, vastasi Lewenhaupt kärttyisesti, hillitsi tulisen ratsunsa ja näytti tyytymättömältä.

— Olenko minä ainoa? Tiedät itse, että jokainen ajatteleva ihminen toivoo tästä onnettomasta sodasta pikaista loppua. Useimmat upseerisi vaikkapa väkisin estävät taistelua Venäjää vastaan.

— Mutta sittenkin, tiuskasi Lewenhaupt pikastuen, olit sinä äänestyksessä Bousquet'n puolella, kun tämä vaati meitä puolustamaan Haminaa.

Buddenbrock katseli tyynesti asetoveriansa silmiin. — Tiedät varsin hyvin, että jos olisin muiden kanssa äänestänyt peräytymistä, olisi minua tavallisuuden mukaan sanottu kavaltajaksi. Nyt ei kukaan voi syyttää minua pelkuruudesta, mutta yhtymiseni Bousquet'hen oli kaikessa tapauksessa ilman merkitystä, kun muut vaativat peräytymistä.

Lewenhaupt nyökkäsi myöntävästi päätään ja Buddenbrock jatkoi: — Pääasia on, että saamme aikaa ja että vältämme kaikkea, mikä saa viholliset vimmastumaan, sillä vielä on venäläinen päällystö sangen mukaantuvainen.

— Mukaantuvainenko? toisti Lewenhaupt selvästi hämillään.

— No niin, sano Lascyn menettelyä miksi tahansa, mutta ajatteleppa kuinka kohteliaasti hän Säkkijärvellä myönsi meille pitkäaikaisen aselevon, vaikka hän suuremmitta vaikeuksitta olisi voinut ruhjoa meidät. Ja nyt. Ensin lähettää hän meille tiedon aselevon lakkaamisesta, ja sitten jättää hän meidät kuitenkin rauhaan. Sellaista menettelyä sanon minä jalomieliseksi.

Lewenhaupt mietti ääneti hetken aikaa, sitten vastasi hän hitaasti ja ikäänkuin epäröiden: — Otaksukaamme, että voimme saada Lascyn suostumaan aselevon pitentämiseen. Eikö meidän silloin pitäisi vahvistaa sotavarustuksiamme?

— Ei, vastasi Buddenbrock hätäisesti, ei vahvistamista vaan rauhan saamista varten. Siten pelastamme isänmaamme ja pelastumme itse.

Lewenhaupt katseli toveria silmiin, kysyen melkeinpä epäluottamuksella: — Rauhaa! Nyt jo! Mitä olemme siis voittaneet? Ja mistä otamme sen kunnian, jonka menetämme, jos palaamme kotiin vihollista karkoittamatta?

— Jos tässä otamme voitot ja kunniat lukuun, niin älkäämme unohtako mitä siitä tulee, jos viholliset lähtevät ajamaan takaa meitä, kun meidän pitäisi karkoittaa heidät?

Lewenhaupt yhä synkistyi: — Siinä tapauksessa olisi Suomi menetetty ijäksi ja Birkenfeldillekin saisimme sanoa jäähyväiset, ja se taas merkitsee sitä, että Ruotsista tulisi Venäjän käskyläinen.

Buddenbrock kallisti nöyrästi päänsä. — Mitäs auttaa jos ei vähemmällä päästä. Muutoin lausuit itse riidellessäsi Myssyjä vastaan, ettei Ruotsille paljoa merkitse, onko sillä yksi erämaa enemmän tai vähemmän. Suomi kernaasti menköön. Ja minä olen samaa mieltä. Vahinkoa siitä ei synny, sillä luopumalla tästä rajamaasta saa Ruotsi rauhan, jota muuten ei tule isoon aikaan, niin kauan kun suomalainen erämaa riippuu kaulassamme ja imee voimamme. Mutta jos Venäjä nielee tämän palan, niin se vaikenee ja lahjoittaa meille kaupanpäälliseksi Birkenfeldin.

— Täytyneekö minun vielä joskus myöntää sinun olevan oikeassa?

— Ole siitä varma. Usko minua, Lewenhaupt, Ruotsille tulee onneksi jos se menettää Suomen, sillä siten ja ainoastaan siten saamme rauhaa ja lepoa.

Taas kävi Lewenhaupt miettiväksi ja uudestaan kysyi hän epäröiden: —
Mutta entäs voitto? Kunnia? Miten saamme sen?

— Eikö se riitä, kun saamme rauhan ja Birkenfeldin?

— Entä kunnia? Sehän meitä tänne houkutteli, ja se yksin siellä kotona turvaa meitä. Mistä saamme kunnian?

— Etujen saavuttaminen on jo kunniaa, ja enemmän saamme kun rauha on turvattu.

— Olkoon, mutta koska ja miten saamme sen turvatuksi? Buddenbrock kiristi ohjaksia vasemmalla kädellään ja nojasi oikealla kupeeseen. Hän katsoi vakavasti ja itsetietoisesti Lewenhauptiin ja kysyi tyynesti: — Oletko unohtanut kuka välitti Lascylta pitkän aselepomme?

— En, Buddenbrock, sitä en unohda koskaan. Tiedän että sinä sen sait aikaan, mutta rauhaa ei ole yhtä helppo saada. Rehellistä rauhaa, ymmärräthän. Kunniakasta rauhaa.

Lewenhaupt oli puhunut ilman ylpeyttä, melkein pehmeästi, ja Buddenbrock tarjosi hänelle kätensä: — Ole levollinen. Sinun kunniasi ei ole suuremmassa vaarassa kuin minunkaan, ja ruotsalaisia olemme molemmat. Veljeni on venäläinen, ja mielellänsä olisi hän tahtonut että minustakin olisi tullut bojaari, mutta matkamme kulkee nyt auttamattomasti erilleen. Se ei kuitenkaan estä meitä joskus ajattelemasta samaan suuntaan. Me kaikesta sydämmestämme kammoksumme sotaa ja pidämme rauhaa kalliimpana. Sen opimme molemmat Ukrainassa.

Lewenhauptin silmät salamoivat. Hän katsoi terävästi toveriinsa ja huudahti ylenkatseellisesti: — Sinä olet kaksoisihminen, Buddenbrock. Sinä räpyttelet sinne tänne niinkuin yökkö.

— Lewenhaupt! huusi Buddenbrock myöskin kiihtyneenä. Ajattele kenelle puhut! Enkö minä ole jalosukuinen niinkuin sinäkin ja sotilaana kunnioituksen arvoinen? Mitä tarkoitat tuolla kaksoisihmisellä?

— Mitäkö tarkoitan? Niin, tarkoitan, ettei kukaan enemmän kuin sinä valtiopäivillä kiihoittanut sotaan, vaikka sinä Gotthardin kanssa halusit rauhaa. Et koskaan tunnustanut totuutta. Kiellä se, jos voit.

Nämä sanat saivat Buddenbrockin ihan muuttumaan. Hänen uljas sankariryhtinsä veltostui, silmistä katosi loiste ja puoleksi neuvotonna puoleksi suruvoittoisena lausui hän vienosti: — Veli, jos tietäisit, anna minun sanoa —.

Mutta Levenhaupt ei tahtonut kuulla. — Ei, älä keskeytä minua! Sinun täytyy kerran kuulla totuus. Sinä tahdoit rauhaa, mutta äänestit sotaa ja astuit minun sijalleni Suomessa. Silloin pyytää Wrangel sinua rientämään hänen avukseen, mutta sinä jäät liikahtamatta leiriisi Myllykylässä, ja kun sinut vihdoin saadaan jalkeille, kuljet sinä armeijan kanssa kuin kilpikonna, vaikka kaikki jo on pantu arpaan. Ja vihdoin, puhumattakaan muusta, äänestät Bousquet'n kanssa ja vaadit taistelemaan Haminassa, mutta kun minä yksin olen sinua kuulemassa, huudat taas rauhaa. Jollei tämä ole väärää peliä, niin en ymmärrä sitä. Miten sinä kerran aijot puolustautua valtakunnan neuvoston edessä?

Buddenbrockin kasvojenpiirteet veltostuivat yhä enemmän, ja nähtävästi hänessä riehui sisällinen taistelu. Hän näkyi jännittävän kaiken tarmonsa pysyäksensä lujana, kunnes vihdoin puistuttavainen huokaus helpotti tukehtunutta hengenkulkua.

— Sinä, Lewenhaupt, olet onnellinen. Sinun tarvitsee vaan ajatella valtioneuvostoa ja vastata järkevien ja tyynten miesten edessä.

— On sitä siinäkin. Heidän peruukkinsa kummittelevat edessäni yöt päivät, ja jos nukun, kummittelevat he unessani.

— Mutta kun olet heistä suoriutunut, olet vapaa.

— Entä sinä? Mitä tarkoitat?

— Minä tarkoitan, että silloin vasta on tosi edessäni.

— Ajattelet kai Gotthardia? Tuota linnanpäällikköä?

Buddenbrock pysyi sanatonna.

— Et kai siis tarkoita Gotthardia? Hän on kyllä veljesi, mutta myös
Ruotsin vihollinen.

— Kaukana siitä! vastasi Buddenbrock. Hän ei ole kenenkään vihollinen. Tätä nykyä säälii hän Suomea ikäänkuin se olisi kerubien asunto, ja koettaa estää kaikkea mikä rasittaa kansaa. Hän on innokkaampi rauhamme puolustaja kuin yksikään muu, ja hän on saanut minut ymmärtämään, mitä Ruotsi voittaa, kun se menettää Suomen.

— Ilkiö! kuului Lewenhauptin kurkusta. Vaikka olet ruotsalainen upseeri, olet siis levoton siitä, kuinka sinä sodan päätyttyä voit vastata Viipurin linnanpäällikön edessä. Eikö niin?

Buddenbrock sai entisen ryhtinsä. — Ei niin! vastasi hän hämillään hymyillen. En laisinkaan pelkää veljeäni, kuten luulet, ja syyttömäksi minut muuten valtioneuvosto julistaakin.

Buddenbrock kääntyi taapäin ja silitteli kädellään uljaan ratsunsa selkää: — Katsopa tätä lointa, sanoi hän, katkerasti hymyillen. Tämä kultakirjainen silkkivaate pitkine hepsuineen on Lisbettini huivi. Hän kääri sen ympärilleni kotoa lähteissäni ja sanoi, että nämät kultaiset kukat, jotka hän itse on neulonut, muistuttakoot minulle hänen silmiänsä, kun minä Suomen erämaissa en enään voi nähdä häntä itseään. Ja niin ne todella tekevätkin. Ne eivät koskaan satu silmiini muistuttamatta hänen katsettaan, jonka hän loi minuun valtiosalissa, saadaksensa minut vastoin tahtoani äänestämään sotaa. Hän se tahtoi, minä en tahtonut. Niin, niin, Lewenhaupt, katsele vaan minua. Semmoista et ymmärrä. Mutta eipä ole leikinasia, vastata hänen edessään, jollei hän myönnä, että olemme saavuttaneet kunniaa ja kostaneet Ruotsin viholliselle.

— Eikö sinua hävetä sanoa tuota minulle?

— Ikäänkuin et sitä tietäisi ennen.

Parooni oli esittänyt asiansa matalalla äänellä. Nyt hän hengitti helpommin ja nosti hattunsa pyyhkiäksensä hien otsaltaan. Kuinka tuskallista olikaan vanhan kaarlolaisen ollut tehdä tällainen tunnustus! Jokainen sana oli vähällä tukehuttaa hänet, mutta sanottu se nyt oli.

Hämmästyksen, säälin ja ylenkatseen valtaamana katseli Lewenhaupt ystäväänsä, kun tämä puolustukseen kykenemättömänä kuin antautunut kaupunki, tirkisti vaimonsa välkkyvää saalia. Hienotunteisuudesta kreivi kuitenkin vaikeni. Ääneti, katse maahan luotuna hän ei tiennyt mitä sanoa. Ylpeä päällikkö käsitti kai miltä toverista tuntui. Mitä kasakka ei voinut, sen on siis Lisbet voinut, ajatteli hän itsekseen. Oi teitä naisia!

Buddenbrockilla ei ollut sen enempää sanottavaa, ja katkaistaksensa äänettömyyden kysyi Lewenhaupt vihdoin: — Vaimosiko siis pakotti sinut tänne lähtemään?

— Niin teki, Lewenhaupt. Usein me tosin peittelemme totuutta pelastaaksemme kunnian.

— Mutta se on väärin, Buddenbrock, aivan väärin!

— Kaiketikin varsin väärin, mutta en ole minä semmoisessa ainoa.
Itsekin salaat totuutta.

Tulinen puna nousi Lewenhauptin kasvoille: — Koska olen minä semmoista tehnyt?

— Koska? toisti Buddenbrock hymyillen. Jääkööt nyt sivuseikat sikseen; mainitsen vaan suurimmat: sinun raporttisi Tukholmaan. Armeija elää täällä toinen jalka haudassa, ja sinun valtasi horjuu, sydämmesi on täynnä levottomuutta, mutta sittenkin kirjoitat valtioneuvostolle kaikissa kirjeissäsi, että tulevaisuus pilkistää toivokkaana kuin kevätaurinko.

— Lakkaa, tämä ei kuulu tähän!

Mutta Buddenbrock hymyili säveästi: — Ehkä ei, mutta katsopa, nyt olet sinä vuorostasi kiikissä.

Lewenhauptin kasvojen lihakset värisivät harmista ja tuskasta. Hän olisi tahtonut ruhjoa kaikki tyyni murskaksi, mutta Buddenbrock taputti ystävällisesti häntä olalle: — Teethän niin kunnian tähden. Tämän ylpeän, loistavan jumalattaren tähden on moni, niinkuin sinäkin, astunut harhaan. Sinä rakastat kunniaa ja tahdot kuolla sen puolesta. Minä rakastan ennen kaikkea rauhaa. Taisteluista sain tarpeekseni Ukrainassa, mutta asianhaarat ovat pakottaneet minua äänestämään sotaa. Sen tein ainoastaan rauhan vuoksi.

Ääneti katselivat herrat toisiansa, sillä Buddenbrockilla ei ollut sen enempää sanottavana, ja Lewenhauptin oli hänen sanansa saanut mykäksi. Kreivin päätä pyörrytti, ja kirkas päivä kävi pimeäksi, mutta hän ei tiennyt hänkö horjui, vai horjuiko koko maailma. Säälien katseli hän kumppaniaan, joka oli ollut pakotettu semmoiseen tunnustukseen: — Sellainen et ollut ennen.

— Etkä sinäkään ole entiselläsi. Emme ole kumpikaan sitä mitä olimme eilen saatikka silloin.

— Tosin emme. Mutta tahdon löytää entisen itseni ja voittaa kunniakkaasti tahi kuolla.

Hän kannusti hevostansa, Buddenbrock seurasi, eikä aikaakaan, niin ilmoittivat jylisevät tykinlaukaukset, että nuo ylhäiset herrat olivat saapuneet Mäntylahden solaan.

V.

Ratkaiseva askel.

Juhannusaatto oli säteilevän iloisena noussut Mäntylahden ja sen linnoitusten yli. Luonto hymyili juhlivana ja meren tuulahdukset toivat mukanaan raitista viileyttä, jossa tuntui kaadetun metsän tuoksua. Keuhkot laajenivat jokaisella hengittäjällä, ja mieli virkistyi raittiissa ja hyväilevässä ilmassa.

Solaan kokoontuneiden soturien elämä kului näennäisesti rauhallisesti.
Vasta tarkemmin katsoen heissä huomasi jonkinmoista mielten jännitystä.

Erään kunnaan rinteellä istui Kolmhalko, Hohti ja muutamia nuorempia sotamiehiä. Ne olivat yöllä olleet mukana kuljettamassa kukkuloille äsken saapuneita tykkejä ja nauttivat nyt levon suloisuutta. Heidän uurtuneet, ahavoittuneet kasvonsa ilmaisivat väsymystä ja alakuloisuutta. Eihän kuultu muuta kuin surkeutta. Yleistä kurjuutta lisäsivät yhä uudet, aavistamattomat, toinen toistansa pahemmat tapaukset. Ei ollut helppo säilyttää rohkeuttansa, kun ei mikään toive näkynyt toteutuvan. Keväällä jo olivat nuo kummalliset huhut ylhäisten vangitsemisesta synnyttäneet levottomuutta, semminkin se, että eversti Lagercrantz oli vartioittuna viety Tukholmaan. Sen johdosta arveltiin jos jotakin, mutta kun ei sen koommin mitään kuulunut, vaikeni se asia vähitellen. Uutinen Löfvingin vangitsemisesta vaikutti sitä vastoin valtaavasti. Kaikki suomalaiset rykmentit, mutta semminkin hämäläiset ja karjalaiset, pitivät sitä uusien onnettomuuksien enteenä. Mitä! Tämmöisenä aikana pannaan kahleisiin mies semmoinen kuin Löfving! Mitä nuo korkeat herrat ajattelivatkaan? Näin käsittämättömät vangitsemiset lisäsivät painostavaa mielentilaa armeijassa ja synnyttivät uudestaan epäluuloa päälliköitä kohtaan. Jos vastakin käy samoin, niin eihän rehellinen mies tiedä milloin hänet pistetään rautoihin. Mutta ehkäpä juuri rehelliset tahdotaankin poistaa.

Äsken annettu käsky, että Mäntylahden solaa oli puolustettava, oli kuitenkin johonkin määrin rauhoittanut mieliä, ja ajan vieriessä heräsi toivo, että nyt siitä kai jotakin kelvollista syntyy. Nyt oli kaikki kunnossa, eikä nyt enään tarvittu muuta kuin että täällä olevat joukot pysyivät varuillaan. Silloin saapui äkkiä tuo kamala tieto, että tokeet olivat puhaistut, ja että nosto vesi valui mereen. Kuka tuo kavaltaja oli, sitä ei kukaan tietänyt, mutta ei voinut myöskään kukaan tukehuttaa niitä epäluuloja ja arveluja, jotka siitä virisivät eloon. Ilkiöt, jotka ottavat semmoista tehdäksensä, eivät ole tavallisia ihmisiä, eivätkä ne sitä ilmaiseksi tee. Mutta kuka heille maksaa? Ehkä juuri nuo suuret aarteet, jotka Säkkijärvellä miekaniskutta valloitettiin, olivatkin aijotut tällaisiin salaisiin hankkeisiin. Miksi ei niistä, kuten herrat lupasivat, sotamiehet mitään hyötyneet? Tokeiden murtamisesta oli kuitenkin jo kulunut kaksi päivää, eikä vielä mitään kuulunut, mutta vakoojat olivat tietäneet, että Venäjän koko armeija oli lähtenyt Viipurista, ja että 10,000 miestä kulki Mäntylahtea kohden. Vähän aikaa tämän uutisen jälkeen levisi tieto, että Lewenhaupt itse oli tulossa tänne kaiketikin saadaksensa selvän tuosta hirveästä ilkityöstä. Tämä toivo viritti uutta rohkeutta mieliin, sillä nythän päästään asian perille. Jos vaan kreivi itse on rehellinen mies, niin kyllä hän saa totuuden ilmi, ja hänen käskystään saadaan tokeet taas korjatuiksi hyvissä ajoin. Siitä sovittiin, että jos korkea herra aikoo pitää katselmusta, niin kyllä joka mies osottaa olevansa luotettava.

Se sotamies, joka oli tuonut Kolmhalolle ja hänen seuralaisilleen tiedon Lewenhauptin tulosta, kertoi myös, että tuolla laaksossa tehtiin suuremmoisia valmistuksia. Eversti Fröberg, joka oli koko ajan ollut huonolla tuulella, säteili nyt kuin aurinko, eikähän kukaan tiedä, vaikkapa vanhimmat sotamiehet saisivat kulauksen siitä suuresta viiniastiasta, joka kokin valvonnanalaisena oli tuotu ilmoille. No niin, kerrankin kuultiin jotakin huvittavaa. Tulkoot nyt Keith ja Lascy kyllä heitä osataan kestittää.

Nuori sotamies lausui reippaasti: — Jos vihollisia on 10,000 ja meitä 2,000, niin tulee jokaisen osalle viis.

Kolmhalko vakavana veti savun piipustaan, otti sen suustaan ja vastasi isällisestä: — Älä laske sillä tavoin vaan näin: krenatöörejä, kaarttilaisia, kasakoita, kalmukkeja ja tuhansia muita, mutta ei ainoatakaan miestä, jolle tämä sota on minkään arvoinen. Vieraina tulevat he tänne vieraaseen maahan ja taistelevat koska heidän täytyy, mutta jos sitten he itse tahi Turkki, tahi me saamme pitää nämä vuoret hallussamme, niin se ei venäläiseen sotamieheen koske, kun hän itse vaan pääsee kotiin. Toinen on meidän laitamme. Tämän kautta käy tie koko maan halki Turkuun. Sentähden on joka kivi täällä ikäänkuin osa itsestämme, ja jokaista maakaistaletta on puolustettava niin kauan kuin sydän sykkii. Eikö niin?

— Niin tosin on, myönsivät muut, ja Kolmhalko jatkoi:

— Sentähden me pidämme taistelua niin yksinkertaisena asiana. Me joko voitamme tahi kaadumme paikalle. Kummassakin tapauksessa on maa meidän.

— Totta kaiketi, lisäsi Hohti, jos emme me saa pitää maata niin pitää maa meidät, ja saamme siinä rauhassa levätä.

Vanhuksen sanat elähyttivät, ruvettiin arvioimaan milloin päästäisiin toimeen. Ehkä jo huomenna juodaan veljenmaljat odotettujen kanssa.

— Mitä pikemmin sitä parempi. Kyllä kilistetään laseja niin että kuuluu!

Nuori sotamies heilutti hattuansa: — punaista se viini on oleva!

Innostus tuli yleiseksi. — Ei yksikään meistä peräydy ennenkuin sydänveri on vuotanut loppuun. — Ei, ei yksikään! — Nyt taistelemme miehinä. — Emme antaudu koskaan. — Ei koskaan! näin kuului kaikkialta, ja jokainen tunsi vannoneensa kalliin valan.

* * * * *

Tällä aikaa seisoivat päälliköt solassa odottamassa kreivi Lewenhauptia. Vihollisen lähestyminen oli tietty asia, ja pikasana oli puoli tuntia sitten lähetetty pääkortteeriin viemään tätä tietoa, mutta kysymys toeaidan repimisestä pysyi yhä käsittämättömänä salaisuutena ja aiheutti yhä uusia neuvotteluja. Tuo ihmeellinen arvoitus oli jo monta kertaa ollut puheena ja tarkastettu joka taholta. Tahdottiinpa ensin tehdä Sprengtport vastuunalaiseksi, koska tärkeimpien paikkain vartioiminen oli täällä olevan ratsuväen velvollisuus. Syy oli siis hänen. Siihen vastasi Sprengtport, että jos omat puolustuslaitokset omalla maalla ovat vartioittavat omia puolustajiansa vastaan, niin oli siinä tehty yhtä suuri virhe, kun ei valleille asetettu ratsumiehiä. Hän puolestaan oli luullut sen riittävän, kun oli tiedusteluilla pitänyt vihollista silmällä, mutta jos valtakunnan puolustajiakin olisi vartioittava, niin hän myönsi tehneensä virheen kun ei sitä tiennyt.

Tämän selityksen johdosta syntyi uusia riitoja, joissa itse kukin koetti todistaa syyttömyytensä ja tietämättömyytensä tästä käsittämättömästä ilkityöstä. Toinen ei tahtonut toistaan epäillä, ja siten ensimmäinen jännitys laimeni, mutta kun sittenkään kukaan ei voinut saada asiata mielestään, ryhdyttiin taas yksityiskohtiin. Täytyihän vielä tänään antaa joku selitys.

Lewenhaupt saapui ja otettiin vastaan yleisellä riemastuksella. Nyt saadaan kaikki kuntoon. Kreivi huomasi tuon vilpittömän ihastuksen, ja nämä iloiset tervehdykset tietäjättären valoisien ennustusten lisänä, sillä semmoisiksi ne Segebaden oli tulkinnut, kohottivat hänen toiveitansa yhä korkeammalle.

Ensimmäiset kunnianosoitukset olivat suoritetut, ja säteilevin silmin katseli korkea vieras kaikille tahoille. Hänen sydämmensä riemuitsi, ja houkutteleva voitontoive näkyi hänessä muuttuvan varmuudeksi. Tässä siis oli hänen nimensä saatava kuolemattomaksi. No niin, tällä linnoituksella oli suuri merkitys, ja hän aikoi näyttää Lascylle, että hän osasi sitä käyttää.

Buddenbrock, joka oli saapunut kreivin rinnalla, oli nyt vetäytynyt syrjään, ja muutkin pysyivät kunnioittavasti hänestä ulompana. Yksin Sprengtport lähestyi ylipäällikköä iloisella luottamuksella.

— Asemamme täällä on oivallinen, sanoi Lewenhaupt.

— On tosin, teidän ylhäisyytenne. Tahtoisin sanoa sitä mahdottomaksi valloittaa, ellei julkinen kavaltaminen saa kaikkea mahdolliseksi.

Siten jouduttiin kysymykseen veden alle upotetuista nevoista, ja Sprengtport kehoitti Lewenhauptia omin silmin tutkimaan tilaa. Siihen suostui kreivi, ja tuota pikaa hän, ratsasti herrojensa kanssa tuon tärkeän joen luo. Täällä yhä virtasi vesi ja todisti Sprengtportin sanojen totuutta, mutta kun tämä pyysi käskyä korjata tokeet, tiuskasi hänelle kreivi: — Ette te, Sprengtport, ole se, jolla täällä on käskyn valta, vaan minä.

Buddenbrock, joka huomasi minkä katkeran vaikutuksen nämä sanat tekivät moneen läsnäolijaan, yritti saada Lewenhauptia vakuutetuksi siitä, että johonkin täytyi ryhtyä, mutta se tapa, jolla hän esitti mielipiteensä tuntui kreivistä loukkaavalta, ja hän luuli arvonsa vaativan häntä pysymään sanoissaan. Sprengtport ei saanut käskyä.

Äsken niin eloisa mieliala alkoi masentua. Kreivi huomasi seurueensa synkistyneet katseet, ja vastoin tahtoansa kääntyivät hänen ajatuksensa onnettomaan Säkkijärven retkeen. Tuo häpeällinen tapaus esiintyi varottavana aaveena, ja sen ohessa muisti hän Lappeenrannan verisen kohtalon. Sanottiinhan Wrangelin onnettomuuden etenkin aiheutuneen siitä, että miehistö epäili päälliköitä, ja kuka takasi, ettei hän itse nyt ollut samassa pulassa. Ruotsalaiseen sotaväkeen saattoi kyllä luottaa, olihan hänellä koko Ruotsin sydän, mutta entä nuo kirotut suomalaiset! Kuinka heidän laitansa lienee? Ja sinä hetkenä Lewenhaupt muisti liiankin selvästi, että suomalaiset edustajat valtiopäivillä olivat rukoilleet rauhan säilyttämistä, mutta että hän oli pilkannut heidän anomuksiansa. Silloin hän arveli, että menköön vaan Suomi, mutta nyt oli toista. Hänen nimensä kunnia vaati, että nämä erämaat hänen toimestaan saisivat entiset rajansa. Sitä varten hän välttämättömästi tarvitsi suomalaisia sotamiehiä ja heidät taivuttaakseen tahtoi hän sanoa heille kuka hän oli. Suomea hän ei osannut, mutta Sprengtportin piti seisoa hänen rinnallaan ja kääntää joka sana. Sitten pitää majurin itsensä puhua koska suomalaiset rykmentit häntä suuresti ihailivat, käyttäköön hän nyt vaikutustansa valtakunnan hyödyksi. Näin päätettyänsä lähestyi kreivi Sprengtportia ja ilmoitti hänelle muutamilla kehoittavilla sanoilla aikomuksensa.

Mutta nyt oli Fröbergin vuoro tullut, ja hän pyysi kaikkia läsnäolevia upseereja aterialle, toivoen, etteivät arvoisat vieraat sitä ylenkatso. Hänen saksalainen kokkinsa oli kyllä tehnyt parastaan, mutta nyt oli kehnot ajat, ja kun ei ollut mitään saatavissa, niin ei ollut mitään tarjottavissakaan.

Vieraat noudattivat kutsua vilpittömällä mielihyvällä, kiittelivät vieraanvaraisuudesta ja vakuuttivat että aamu-ilma tuntuvan ruokahalun lisänä kyllä höystää yksinkertaisimmatkin laitokset. Mutta suuresti he ällistyivät, kun tapasivat rosoisen kallioseinän vieressä runsaasti ruoalla ja viineillä katetun pöydän. Kymmenen miestä oli samoillut vesiä ja maita etsimässä ruokatavaroita, ja kun kalaa ja lintuja y. m. rahalliselle oli runsaasti tarjona, ei kokilla ollutkaan suurta vastusta monenkaltaisten maukkaiden ruokien valmistuksessa. Viinin oli eversti tuottanut muassaan Tukholmasta. Hän ei lähtenyt koskaan pääkaupungista olematta hyvin varustettuna, ja kun hän nyt toeaidan repimisen johdosta saattoi edellyttää ylipäällikön tuloa Mäntylahdelle, oli toimeliaan isännän ensimmäisenä huolena ollut valmistaa mitä suinkin voi.

— Tämäpä vasta oivallista lohta! huudahti Buddenbrock riemastuneena, maistettuansa sirosti asetettua kalaa.

Fröberg lähestyi kumartaen viinipullo kädessä: — Ehkä teidän ylhäisyytenne sallii sen päästä uimasilleen. Eikö niin? Ha, ha, ha!

Kohteliaalla hymyilyllä täytti hän ahkerasti pikareita, ja jokaisen tyhjennetyn maljan jälkeen haihtuivat huolet yhä kauemmaksi. Nuorten upseerien piirissä tosin suuresti ihmeteltiin ja moitittiin sitä välinpitämättömyyttä, jolla johtavat henkilöt käsittelivät tuota silminnähtävää kavaltamista tokeiden rikkomisessa, mutta koska Lascy vielä oli kaukana ja päivää vielä kesti, niin eihän kukaan tietänyt mihin toimiin päälliköt vielä ennen illan tuloa saattoivat ryhtyä. Kuka rohkenisikaan Lewenhauptia epäillä! Nautittiin siis huoletonta iloa.

Mutta päivän sankariin ei mikään näkynyt koskevan. Hänelle osoitettu kunnioitus ja hyväntahtoisuus, isännän suuremmoinen vieraanvaraisuus, hänen tuliset viininsä ja vihdoin heleänsininen taivas auringonpaisteineen ja metsäntuoksuineen sekä raitis ilma saivat kaikkien mielet hilpeiksi, kaikkien paitsi itse Lewenhauptin. Hän tosin ei kieltäytynyt nauttimasta mitä tarjottiin, mutta ei näyttänyt sitä erikoisesti huomaavankaan. Hän näytti välinpitämättömältä, ja ikäänkuin uneksivana käänsi hän katseensa pois tästä yleisestä ilosta, etsien kaukaisuudessa sitä, mitä hänen henkensä ikävöi, mutta joka ei täällä ollut. — Kunnia! Oliko tuo korkea, hurmaava jumalatar täällä? Kaiketi, niinhän tietäjätär äsken oli sanonut Segebadenin tarkan käännöksen mukaan.

Kaikki muut vieraat sitävastoin keksivät yhä uusia aiheita riemastukseen eikä säästetty kiitosta ja kauniita sanoja. Buddenbrock tyhjensi innostuneena pikarinsa ja lausui: — Välkkyvän säiläni kautta vakuutan, etten ole tuntenut itseäni yhtä hilpeäksi ja rohkaistuksi, sitten kun voitimme Narvan luona. Sen jälkeen saimme oppia jyrsimään luita, ja Ukrainassa sai kylmyys niin pysyväisen sijan sydämmessäni, ettei se sitä myöten enään ole sykkinyt entisellään. Mutta nyt! Nyt kohoaa rintani niinkuin kuningas Kaarlon järkähtämätön tahto. Nyt tunnen itsessäni voimaa astua koko maailmaa vastaan.

Buddenbrockin hurmaus aiheutti riemullisen maljan isännälle ja hänen erinomaisille laitoksilleen. Fröberg vastasi puheeseen monilla kumarruksilla ja kertoi sitten, että hän itse mielellään otti osaa kyökkitehtäviin, joihin hänellä jo nuoruudesta saakka oli taipumusta, ja joista häntä jo silloin oli kiitetty. Semminkin kastikkeissa hän oli aina onnistunut, mutta jänistäkin ja lintuja hän osasi eri tavalla saada maukkaiksi.

— Nähkääs, hyvät herrat, puhui hän vikkelästi, tärkein siinä on, että saadaan oikea lämpö, ja se tarpeen mukaan sovelletuksi.

Imarreltu isäntä pyysi nyt kaikkia niitä vieraitansa, jotka sitä halusivat, katselemaan hänen hätävaraista kyökkiänsä vuoren rotkossa, ja sinne kekseliäästi laitettua hellaa, jossa viime yönä oli käytetty kolmattakymmentä kattilaa. Kyökkiin tultua puki Fröberg vikkelästi yllensä esivaatteen, sieppasi kynityn pyyn ja näytti, kuinka näppärästi hän osasi täyttää ja sitoa tuon maukkaan linnun. Sitten käänsi hän katselijain huomion siihen, millä tavalla tällaiset paistit parhaiten asetetaan pataan, niin että nesteet sisältä ja ulkoa saattavat sopusointuisesti yhdistyä. Mutta kun kukaan ei näkynyt oikein käsittävän tällaisen taidon tärkeyttä, palattiin taas pöytään, jolloin Fröberg laveasti ylisti kokkinsa monenlaatuista taitoa.

Ateria vihdoin päättyi, ja isäntä ehdotti että ajankuluksi ruvettaisiin korttipeliin tahi ehkä noppasille. Hän näytti ranskalaisia korttejansa ja tarjosi kumartaen nuo neljä loistavaa kuningasta Lewenhauptille.

— Neljä kruunattua päätä tarjoutuu palvelukseenne, sanoi hän, mielistelevällä hymyllä. Teidän ylhäisyytenne on meidän parissamme kuningas yli kaikkien kuninkaiden.

— Ja minä täytän kuninkaan velvollisuudet, vastasi tämä arvokkaasti torjuen kortit luotaan. Herrani, kun tosi on käsissä, on leikki lopussa. Nyt on aika ryhtyä toimeen.

Näin sanottuaan loi kreivi katseensa Sprengtportiin, ja tämän riennettyä esille lausui Lewenhaupt ylpeällä vakavuudella: — Nyt on minun päiväni tullut, mutta minun kaltaiseni mies ei halua joutua Wrangelin kohtalon alaiseksi. Sanokaa siis, mihin miehistönne kelpaa?

Sprengtport seestyi. Olihan tämä nyt toimen alkua, ja tyynellä varmuudella hän siis vastasi: — Teidän ylhäisyytenne on niinkuin minäkin elänyt ja taistellut kuningas Kaarlo-vainajan silmien alla, mutta siten olette myös tullut tuntemaan hänen suomalaisia joukkojansa.

— Älkää kerskatko siitä, mikä on ollut. Tahdon tietää kuinka nyt on.

— Olkoon! En puolusta meikäläisten menettelyä Lappeenrannassa, mutta voin vannoa, etteivät he ikinä olisi paenneet, jollei tuo onneton huhu kavalluksesta olisi levinnyt vanhoihin ja nuoriin ja sitä olisi tullut uskotuksi. Teidän armonne saavuttua Suomeen elpyi parempien aikojen toivo. Nyt ovat tosin onnistumaton retki Säkkijärvelle ja täällä murretut tokeet herättäneet paheksumista ja epäilystä, mutta kaikki uskovat, että kreivi Lewenhaupt kyllä tahtoo ja voi saada asemamme korjatuksi. Tässä toivossa takaan kunniallani suomalaisten poikiemme puolesta.

— Hyvä, vastasi kreivi mieltyneenä. Ei Wrangelkaan ollut syytön, mutta minä olen toista.

Sprengtport synkistyi ja vastasi yrmeästi: — Jos kenraali Wrangel onkin syypää, on hänen erehdyksensä helposti selitettävissä. Ainakin on varma, että me taistelussa olleet kunnioitimme häntä kuin isää.

Lewenhaupt kuohahti: — Täällä siis rohjetaan puolustaa rikosta. Sekö on kunnioitusta — tottelevaisuutta päälliköille!

— Teidän ylhäisyytenne tehköön niinkuin Wrangel; viekää meidät taisteluun, niin kyllä teitä jokainen kernaasti tottelee.

Lewenhaupt tuijotti tiukasti tuohon nyt hänelle niin vastenmieliseen mieheen ja kysyi uhkaavasti: — Tekö täällä käskette vai minä?

Sprengtport vaikeni, mutta tällä hetkellä hän sattui olemaan Lewenhauptille tarpeellinen. Tämä siis vaan käänsi häneen selkänsä lyhyesti käskien rummuttamaan väen kokoon. Luoden silmäyksen taaksensa lisäsi hän sitten: — Pysykää valmiina rinnallani.

Lewenhaupt tahtoi puhua sotureille. Puhujalavakseen valitsi hän vuoresta ulkonevan penkereen. Sen vieressä viheriöitsi korkea, ikivanha honka. Kaunis se oli tuuheine oksineen, joissa riippui viljavasti käpyjä, myöskin menneenvuotisia, ja joita vieno tuulahdus puun latvassa heilutteli levittäen pihkaista tuoksua avaruuteen. Tuntui ikäänkuin tuo vanha honka, olisi imettänyt parhaat nesteensä näille lapsillensa valmistaaksensa heistä uusia sukupolvia. Alhaalla maassa oli kyllä sammal viheriöinnyt korkeilla kalliolohkareilla, mutta solassa riehuvat säälimättömät kädet olivat täälläkin riistäneet rusottavalta maaperältä luonnon kaunistavan verhon. Honkakin oli jo tuomittu kuolemaan, mutta sotamiehet olivat pyytäneet armoa tälle vanhalle muistomerkille, jonka juurella tarina kertoi Mikael Agricolan kerran istuneen erään munkin kanssa ja silloin täällä rukoilleen Jumalaa suojelemaan luterilaista oppia Suomessa. Vuoripenkereeltä tämän hongan alla saattoi kokoontunut sotaväki nähdä puhujan ja tästä tahtoi Lewenhaupt puhua.

Nyt kaikui kutsuvia pärrytyksiä pitkin koko solaa, ja hetken perästä seisoi tänne sijoitettu miehistö kokoontuneena harjun rinteelle. Lewenhauptin sydän sykki tavallista kovemmin, ja kun hän hyppäsi puhujalavalleen, leimusivat hänen silmänsä tavatonta loistoa. Korskealla liikunnolla kohotti hän käsivartensa ja lausui:

— Soturit! Armollinen kuninkaamme on määrännyt minut johtamaan valtakunnan armeijaa niin kauan kun sotaa kestää. Eikä tätä sotaa leikkinä käydä eikä se häpeällä pääty. Ruotsin kunnia vaatii, että joka mies syöksee esiin leimuavana salamana ja musertaen kaikki mikä ei väisty. Ehkä vihollisemme nyt uskoo Lappeenrannan raunioissa löytäneensä Tukholman avaimet, mutta me osoitamme hänelle, että hän on erehtynyt, ja että se päivä on käsissä, jolloin Ruotsin valta raivaa itselleen tien Pietariin. Maailma saa vielä nähdä Ruotsin kunnian koko säteilevässä loistossaan. Verrattomia voittoja, kunnian riemua te saavutatte minun johdollani, ja jokainen teistä saa siitä osansa, sillä sen vallan on minulle Ruotsi myöntänyt. Missä minä johdan, siellä ei tarvitse kenenkään epäillä, kun vaan uskollisesti seuraa jälissäni ja ehdottomasti noudattaa käskyjäni.

Samassa kuului hiljainen rasahdus. Käpy oli pudonnut puusta ja sattunut maahan, mutta vinhassa vauhdissaan oli se koskenut Lewenhauptin otsaan ja poskeen, joihin se jätti punertavan jäljen.

Vaistomaisesti pyyhkäsi Lewenhaupt kasvojansa kädellään, mutta moisesta vähäpätöisyydestä huolimatta loi hän hurmautuneen katseen ympäristöön ja astui alas, mielessään ainoastaan se korkea päämäärä jota hän tavoitteli. Alhaalla kentällä kerääntyivät upseerit lasit kädessä hänen ympärilleen valmiina juomaan hänen menestyksekseen. Fröbergin viittauksesta riensi palvelija tarjoamaan hänen ylhäisyydellensä varatun pikarin, jonka Lewenhaupt otti vastaan. Se oli vanhanaikaista siroa tekoa vaikka vaan tinainen. Etusivuun oli kiireessä kiinnitetty hänen ylhäisyytensä rintakuva ja sen päälle kreivillinen kruunu.

Segebaden tarttui Ringin käteen. — Näetkö, kuiskasi hän levottomana.
Älköön vaan kreivi juoko siitä.

— Voi, voi, huokasi Ring, tämä ei ikinä pääty hyvin.

— Kunpa vaan joutuisin varottamaan häntä. — Ja sen sanottuaan
Segebaden riensi niin varovasti kuin suinkin herransa luo.

Eversti Fröberg kohotti lasinsa: — Pohjoismaiden tähden malja!
Sankarien sankarin malja!

Riemuiten juotiin malja ja Lewenhaupt nosti voitonvarmana pikarin huulillensa.

— Jumalan tähden! pyysi Segebaden tuskan tukahuttamana. Mutta kreivi ei huomannut häntä. Hän oli jo juonut.

— Älkää oman itsenne kanssa juoko! kuiskasi nuorukainen kauhistuneena ja kuuluvammin. Tänään on 23 p. kesäkuuta.

— Tänään! toisti kreivi ikäänkuin unesta heränneenä.

Segebaden viittasi pikariin: — Tuossa näette itsenne.

Vasta nyt kreivi huomasi oman hymyilevän kuvansa ja kalpeni. Siitä pikarista ei hänen olisi pitänyt juoda.

Äkkinäisestä vilunvärähdyksestä kreivi tuli pahoinvoivaksi, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Äsken niin voimakas sydän lakkasi hetkeksi tykyttämästä. Hän oli juonut omaksi turmiokseen. Hän oli juonut oman itsensä kanssa.

Sammunut oli loisto Lewenhauptin silmissä, eikä äskeisestä innostuksesta näkynyt mitään. Aseistaan luopuneen sotamiehen kaltaisena kääntyi hän ympäristönsä puoleen ja sanoi alakuloisena: — Ei tässä muu auta kuin odottaminen.

Vastenmielisyyden piirre synkisti Sprengtportin kasvot, kun hän vakavasti vastasi: — Teidän ylhäisyytenne, nyt täytyy meidän käydä asiaan käsiksi ja toimia. Ainoa ajatuksemme olkoon sota.

— Ei, huusi Fröberg, ei, ei mitään sotaa. Täällä ei voi kukaan taistella.

— Herra eversti, keskeytti Sprengtport, tänään on teillä ollut päivänne ja nyt tulee minun. Vaadin käskyä ja vaadin miehiä nevojen uudestaan tekemiseen. Lascy saattaa olla täällä minä hetkenä tahansa, ja silloin on korjaaminen myöhäistä.

Lewenhaupt hymyili alakuloisena: — Tämä kelpo Sprengtportimme hätiköitsee kuten ainakin. Päivänä tämmöisenä älköön olko mitään hoppua.

Hilliten harminsa kääntyi Sprengtport Buddenbrockin puoleen toivoen että ainakin tämä ymmärtäisi häntä, mutta parooni vastasi vältellen, ettei hän varmasti tiedä, voidaanko vauriota korjata uudella parsimisella.

— Olkoon sitten! huudahti Sprengtport, tahdon näyttää että sitä ilmankin rohkenemme.

Ympärillä seisovat huomasivat majurin uhkaavan vakavuuden ja tiesivät että hän miehen lailla pysyy sanassaan.

Fröberg pahoillansa esitti yhä uusia epäilyksiä. Nevat olivat kuivaneet, ne siis eivät estä vihollista. Etumurrokset, joita oli kiitetty, olivat liian laajat. Hänen, Fröbergin, oli mahdotonta puolustaa niitä vähäpätöisellä miesvoimallaan, jonka vuoksi hän vaati ainakin 1,000 miestä avukseen.

— Vai 1,000 miestä! huudahti Lewenhaupt hämmästyneenä. Minun seitsemästätuhannestani tuhat miestä? Lascylla on 10,000. En luovu yhdestäkään miehestä, saatikka tuhannesta.

Sprengtportin sanat jylisivät varmoina ja kovina, kun hän esitti mielipiteenään, että Lewenhaupt kernaasti pitäköön miehensä. Lisäväkeä täällä ei laisinkaan kaivattu, sillä vieläkin oli nevojen poikki mahdotonta päästä. Mäntylahden solaa ei voida valloittaa, eikä täällä oleva miehistö luovu siitä niinkauan kuin heissä sydän sykkii.

Tuo uudestaan puhjennut riita lisäsi vielä Lewenhauptin mielipahaa. Hänen parempi tunteensa myönsi että Sprengtport oli oikeassa, mutta Fröbergin vastustus tuntui varoitukselta — paikka oli itse turmion paikka. Mihin ryhtyä? Epäröivin silmin katseli kreivi Buddenbrockia, joka ehkä voisi neuvoa.

Parooni vastasi ratkaisevasti, että hän piti Fröbergin vaatimusta oikeutettuna. Olisi kaiketi lyhytmielistä ylönkatsoa täällä esitettyjä epäilyksiä. Omasta puolestaan piti Buddenbrock kyllä solan puolustamista suotavana, mutta toiselta puolen ei ollut mitään takeita siitä, ettei sitä voitu kiertää, ja silloin oli kaikki alttiiksi pantuna vaikka Fröberg saisikin lisäväkeä. Jos täällä olevat joutuvat saarrokseen, on heillä tarjona joko vankeus tahi varma kuolema, ja niin ollen täytyy solan puolustamista pitää kevytmielisyytenä.

— Teidän ylhäisyytenne on aivan oikeassa, myönsi Fröberg kiihkeästi. Se olisi järjetöntä.

— Järjetöntä on se mitä te vaaditte, huudahti Sprengtport liikutuksesta värähtävällä äänellä. Se ei sovi kunnon miehille.

Lewenhaupt oli nyt vähitellen tajunnut asemansa ylipäällikkönä ja katseli ylevän ryhdikkäänä Sprengtportia: — Puhutte rohkeasti. En tiedä millä oikeudella.

— Sillä oikeudella, joka meillä kaikilla on puolustaa lapsiemme kätkyeitä ja isiemme hautoja. Minä rukoilen teidän ylhäisyyttänne, ottakaa menneistä tapauksista oppiaksenne mitä on tulossa.

Lewenhauptin katse harhaili kysyväisenä Buddenbrockiin, hänestä Segebadeniin ja jälleen edelliseen, mutta kun ei kumpikaan heistä mitään virkkanut, ja kun Fröberg yhä kiivaammin esitti jäämisen vaaroja, ryhtyi Lewenhaupt ratkaisevasti puheeseen: — Päiväni teidän keskuudessanne ei ole alkanut edullisesti. Nyt täytyy pahalla pelastua pahemmasta. Sota ei meille sovellu.

— Teidän armonne, intti Sprengtport lämpimästi, tämä sola on Suomen avain. Tiedän ettette tarkoita sitä mitä sanoitte.

— Tarkoitan että meidän täytyy luopua solasta. Turmiopäivänä ei saa taistella.

Kalpeana ja liikahtamatta silmäili Sprengtport Lewenhauptia. Samassa palvelija ilmoitti, että punssimalja oli valmiina, mutta nyt ei Lewenhauptilla ollut aikaa semmoisiin. Kun Fröberg kehoitti hänen ylhäisyyttänsä astumaan alas laaksoon, asettui Sprengtport kreivin eteen synkkänä kuin syyttävä kohtalo, ja uhkaavalta tuntui hänen äänensä, kun hän kysyi: — Voineeko teidän ylhäisyytenne tulevaisuudessa, kestää sitä edesvastuuta, joka kohtaa teitä ja meitä, jos nyt luovumme tästä verrattomasta asemasta yrittämättäkään puolustaa sitä?

Vihan salama leimahti Lewenhauptin silmistä kun hän kopealla äänellä vastasi: — Se asia ei koske teitä. Kuningas ja neuvosto tiesivät kenen käsiin uskoivat valtakunnan edut. Olen soturi, joka osaa voittaa, mutta olen myös kyllin valistunut tietääkseni, että se joka asettuu kohtalon tahtoa vastaan ja häiritsee sen kulkua kohtalon turmiopäivinä hän musertaa itsensä ja kaikki, jotka häntä seuraavat. Mutta kun pahalle onnelle suo aikansa ja sitten astuu esiin kun vuoro on mennyt, silloin tulee onni suloisesti hymyilevänä, ja sitä minä tavoittelen.

Samassa hän tarttui Buddenbrockin olkaan ja kuiskasi: — Tule! Meidän täytyy rientää pois. Levottomana käski hän tuomaan hevosensa, lausui muutamin sekavin sanoin jäähyväisensä ja riensi kelmeänä ja vakavana sotajoukkonsa luo Summaan.

Sitä alakuloisuutta, joka solassa vallitsi Lewenhauptin lähdettyä, lisäsivät vielä Fröbergin valmistukset peräytymiseen. Jo samana iltana eversti liikkui kyökissään valvoaksensa itse tavaroittensa kuormaamista. Siellä patojen ja laatikkojen keskellä huomasi hän äkkiä rääsyisen, kelmeän pojan kuiskivan väen kanssa, ja samassa tuokiossa toi kokki tuon tuntemattoman lapsen herransa luo. Tämän kysyttyä kertoi poika saaneensa tuotavakseen sen ilmoituksen, että venäläinen armeija paraikaa kulki nevojen poikki saartaaksensa everstin väkineen.

Nyt tuli kiire kaikkialla, ja yrittämättäkään tutkia oliko pojan jutussa perää valmistettiin kaikki matkaa varten. Peräytymistä kyllä salattiin vielä mikäli mahdollista, mutta pojan uutisesta nousi yleinen häly, jota vielä lisäsivät nuo kummalliset käskyt, jotka eivät mitenkään ennustaneet puolustusta. Auringon noustessa saapui laivastosta kirje, jossa sen päällikkö ilmoitti, ettei hän väenpuutteen tähden voinut enään viipyä Kuorsalossa. Kirje julaistiin, ja tuo surullinen uutinen päättyi käskyyn vitkailematta lähteä matkaan.

Miehistö tämän käskyn kuullessaan osoitti suuttumusta ja nurisi vallan julkisesti. Masennusta lisäsi vielä pojan kertomus, että kellot Anjalan kirkossa olivat edellisestä illasta saakka soineet, vaikka ei kukaan niihin koskenut. Välistä ne vaikenivat, mutta alkoivat uudestaan ikäänkuin kutsuisivat jumalanpalvelukseen tai maahanpanijaisiin. Mutta eihän kukaan keskellä yötä saarnannut eikä silloin kuolleita haudattu. Olihan tuo kummallinen juttu, mutta sotaväellä ei enään ollut aikaa kuunnella moisia. Nythän oli pötkittävä tiehensä tykkineen ja kuormastoineen.

Kun keväällä oli kokoonnuttu Mäntylahteen, oli Jumalalta rukoiltu apua ja voitononnea. Toisin oli käynyt, ja syytä siihen ei osattu arvostella. Kavaltamiselta se vaan näytti, mutta sotamiehen ei auttanut muuta kuin totella, ja epäluulon, alakuloisuuden ja pettyneiden toiveiden tunteilla sanoivat sotamiehet jäähyväisensä solalle.

* * * * *

Ruotsin armeija oli peräytynyt Summaan, mutta Haminaan oli vielä jäänyt pieni osasto kenraali Bousquet'n johdossa. Ihanan Ranskan poikana oli hän saanut sotilaallisen kasvatuksensa Ludvig XIV:nen voittoisten lippujen alla. Saatuansa sotavankina kokea onnen vaihtelevaisuutta, saapui hän vihdoin Puolan kautta ruotsalaiseen armeijaan, siihen aikaan kun Kaarlo kuningas vielä uneksi Venäjän kukistamista, ja hänelle hän tuolla itämaalla vannoi uskollisuusvalan, jonka miehuullisesti pitikin. Tuo Ruotsin palveluksessa harmaantunut linnanpäällikkö kuuli katkeralla mielellä sanoman Fröbergin peräytymisestä, semminkin kun tämän kertomus, että hän oli ollut vähällä joutua saarrokseen, huomattiin turhanaikaiseksi hälytykseksi ellei joksikin vielä pahemmaksi.

Nyt istui Bousquet vastaanotto-huoneessaan odottamassa majuri Freidenfeltiä, joka oli palannut matkalta Summaan, ja jonka oli siitä annettava raportti. Päivä oli aamusta helteinen ja painostava, raskaita pilviä oli kasaantunut taivaanrannalle, ja vinhat tuulenpuuskat ennustivat myrskyä tai sadetta. Levottomana liehui linnan lippu Bousquet'n asunnon katolla, ja valleilla kävivät Suomen pojat vahtina. Kuinka heidän käy, kuinka käy Haminan ja hänen itsensäkin? Miten Suomi ja Ruotsi pääsevät tästä kamalasta leikistä? Surkea oli alku ollut. Freidenfelt astui sisään ja Bousquet iski katseensa häneen.

— No, kuinka kävi? kysyi hän tuimasti.

— Niinkuin saattoi arvata. Lewenhaupt itse näyttää täydellisesti neuvottomalta, ja kaikki muut kielsivät puolustamasta Haminaa, kaikki paitsi Buddenbrock, joka vaati taistelemaan.

Majuri otti esille sinetityn käskykirjeen, mutta luomatta siihen silmäystäkään viskasi Bousquet sen pöydälle ja kysyi kiihkeästi: — Entäs te, Freidenfelt? Ettekö kannattanut häntä?

— Tietysti minkä voin, mutta olivathan he jo kuulleet teidän ylhäisyytenne esittämät syyt. Sanani kumottiin kaikilta tahoilta todistuksilla, jotka merkitsivät enemmän kuin Suomen menettäminen ja Ruotsin häviö.

Bousquet ei vastannut, hän vaan alakuloisena naputti sormillaan pöytää ja viittasi vihdoin Freidenfeltiä istumaan. Tämä nyt asettui avaraan nojatuoliin pöydän toiseen päähän. Tuokion kuluttua kysyi Bousquet: — Kuinkas Fröberg peräytyessään suoriutui solasta? Onhan todistettu, etteivät venäläiset mitenkään voineet kulkea nevojen poikki, saatikka sitten että olisivat kulkeneet.

— Siitä kysymyksestä ei kukaan välittänyt. Lausuin mahdolliseksi että tuo sanansaattaja, joka varoitti Fröbergiä saarroksiin joutumasta, oli jossakin yhteydessä hävitettyjen tokeiden kanssa, mutta yleinen mielipide oli se, ettei pitäisi nostaa epäluuloja, jotka ehkä sattuisivat syyttömiin. Ja olihan Fröbergillä sitäpaitsi turvanaan Lewenhauptin käsky valmistaa hiljaisuudessa peräytymistä, koska solassa ei ollut mahdollista taistella.

Bousquet vaipui taas äänettömyyteen ja luhistui ikäänkuin raskaan painon alla. Kutrinen peruukki paisui yhä hänen päänsä ympärillä; oli kuin olisivat ajatukset sen alla olleet liian katkeria ja tuimia pysyäksensä aivojen sisässä, jossa ne kiihkoisesti ajoivat toisiansa. Sinä hetkenä näytti vanha soturi siksi murtuneelta, että Freidenfelt säälillä ja myötätuntoisuudella ajatteli sitä tehtävää, sitä häpeätä ja sitä surua, johon johtavat miehet Summassa olivat tuominneet kunnollisen toverinsa.

Sanaakaan lausumatta istui Bousquet hetkisen tässä asennossa, mutta sitten hän äkkiä iski nyrkkiä pöytään ja hypähti ylös.

— Se ei voi olla mahdollista! huudahti hän nuorukaisen tulisuudella.
Lähden sinne itse. Ette ole sanonut heille kaikkea.

Freidenfeltkin nousi: — He saivat kuulla teidän omat sananne. Sanoin heille, että ratkaisu koski tietä Turkuun, asukkaita, omaisuutta ja kruunun varastoja. He tietävät yhtä hyvin kuin mekin, että Haminaa voidaan puolustaa 10,000:nella miehellä, ja Lewenhauptilla on 11,000. He tietävät että me täällä teemme mitä voimme ja että he saattavat tulla meidän avuksemme milloin vaan tahtovat. Sanoin heille, että kunpa vaan voimme kestää pari viikkoa, niin on Lascyn pakko muonan puutteesta vetäytyä takaisin, mutta he pysyivät käsityksessään, että Hamina on mitättömyys, jonka tähden ei saa panna armeijaa alttiiksi.

Suuttumuksen murina keskeytti Freidenfeltin puheen, mutta kun ei sanoja seurannut, jatkoi hän taas: — Siitä he olivat yksimielisiä, ettei linna voinut kestää vakavata ryntäystä. Sitäpaitsi luulivat he, että saatoimme joutua kierrokseen, ja siinä tapauksessa olisivat kruunun varastot Porvoossa ja Helsingissä menetetyt. Vielä lisäsi joku heistä, että laitumet Haminan ja Kymijoen välillä olivat niin loppuun syötetyt, että hevosemme kuolevat nälkään.

— Ettekö voinut sanoa heille, että he valehtelevat?

— Valheistaan vastatkoot itse, mutta minä ilmoitin heille rukouksenne, että Ruotsin armeija Jumalan tähden saapuisi miekka kädessä kaupunkia puolustamaan, ja että se ennemmin kaatuisi kuin pettäisi, mutta sitä ei yksikään läsnäolijoista ottanut kuuleviin korviinsa, eikä sekään auta, vaikka itse sinne lähtisitte, sillä Kaarlo kuningas on kuollut ja Ruotsin sankarihenki on hänen kanssaan kuopattu.

Bousquet vaipui taas tuoliinsa. Freidenfelt oli oikeassa. Saattoihan jo ennakolta tietää miten kävisi, mutta sittenkin —. Vanha linnanpäällikkö ei voinut käsittää, että hänen linnansa, hänen miehensä ja hänen kunniansa heitetään häviöön tavalla, jota ei voida enään korjata. Pidättäen rinnastaan puhkeavaa huokausta tarttui hän sinetittyyn käskykirjeeseen, repäsi kuoren ja luki. Freidenfelt seurasi häntä silmillään ja näki auringon paahtaman värin linnanpäällikön poskissa muuttuvan tuhkanharmaaksi. Pikaa silmäiltyänsä paperia katsahti Bousquet ylös ja lausui vimmastuneena:

— Lewenhaupt syyttää tästä kirotusta toimesta minun miehistöäni. Hänelle on muka sanottu, että linnanväki on uppiniskainen ja tottelematon.

— Miehet, keskeytti Freidenfelt, ovat kyllä suutuksissaan kun ovat ensi vaarassa jättäneet heidät alttiiksi. Mutta se on vaan veruketta.

Bousquet'n silmät salamoivat. — Nuo kurjat! Väkeni ei pelkää vaaraa, mutta se pelkää ettei kukaan Summassa välitä heidän kohtalostaan eikä Haminasta. Lewenhaupt väittää syyksi suomalaisten tyytymättömyyttä ja tottelemattomuutta; ei sano voivansa sallia, että moisella väellä mennään ylivoimaista vihollista vastaan. Sepä kepponen! Hävetä pitäisi hänen. Jos hän olisi täällä, kyllä näyttäisin minkätähden väki nurisee.

— Hän ei teitä ymmärtäisi, sanoi Freidenfelt surullisen ylenkatseellisesti.

Bousquet ei vastannut. Lujasti suljetut huulet ja leimuavat silmät ilmaisivat rajatonta harmia, mutta sanat hän tukehutti ja jatkoi käskykirjeen lukemista.

— Lähteä linnasta, mutisi hän. Räjähyttää tykit ja polttaa kaupunki. — Kuuletteko Freidenfelt?! He eivät edes suo meille aikaa pelastaaksemme varastot. Jospa auttaisivat meitä edes niin kauan että saisimme aseet ja viljat korjatuiksi.

— Niin on käynyt pitkin matkaa, hymyili Freidenfelt katkerasti. Jos herrat Summassa olisivat toisia kuin ovat, eivät he viruisi rauhassa jonkun tunnin matkan päässä kun Lascy käy päällemme.

Bousquet pisti käskykirjeen povitaskuunsa, heittäytyi istualleen ja peitti kasvonsa käsiinsä. Pari minuuttia sen jälkeen hän nousi, asettui kädet puuskassa Freidenfeltin eteen, kairaten häneen silmänsä: — Mitä arvelette? kysyi hän tuimasti. Ruvetaanko nyt työhön?

Freidenfelt kohautti olkapäitään: — Muuta neuvoa en tiedä. Puolessa tunnissa ovat venäläiset täällä, emmekä saa apua.

— Olkoon siis. Hälyttäkää. Käskekää asukkaita pelastumaan. Ilmoittakaa että teemme kaupungista tuhkaläjän.

* * * * *

Kun kirkonkellot Anjalassa soivat itsestään Juhannusyönä, lauloivat ne omaa hautavirttänsä ja valitusta Haminan tuhosta. Neljä päivää sen jälkeen tuo vanha temppeli paloi ja Hamina sytytettiin. Vinha tuuli ajoi liekit talosta taloon, eikä aikaakaan niin ei näkynyt muuta kuin tulta ja savua. Epätoivo sydämmessä peräytyi Bousquet miehineen Summaan ja pelastui töin tuskin, sillä venäläiset astuivat jo itäisen portin kautta sisään, kun suomalaiset läntisen portin kautta tekivät lähtöä. Majuri Ehrensparre oli muutamain miesten kanssa jätetty valleille salaamaan peräytymistä ja räjähyttämään tykit rikki.

Kello kävi yhdeksättä illalla, aurinko laskeutui pilviin, mutta palavasta kaupungista nousevat liekit saivat taivaan punertavaksi ja hehkuvan valon alla vyöryi avaruudessa tukehuttava kuumuus tuhansissa vivahduksissa. Kauhun, raivon ja surun valtaamana syöksyi kansa kaupungista rajusti paeten ja sen muassa ne eläimet, joita oli maltettu pelastaa. Mutta niistä oli kuitenkin enin osa unohdettu, taikka ei ollut aikaa niiden irroittamiseen. Tuskallinen tosin oli näiden kytkettyjen, kuolemaan tuomittujen eläinten tila, mutta sitäkin kauheammassa asemassa olivat jälelle jätetyt neljäsataa sairasta, ne kun olivat kahlehditut vuoteeseen ja kykenemättömät pakenemaan.

Monta sankaritekoa tässä hädässä kyllä suoritettiin, mutta rajaton oli sittenkin kurjuus siellä, missä kiire ja oma hengenvaara teki ihmiset kokonaan tajuttomiksi. Voivotusta, tuskaa ja kauhua kuului pitkin katuja ja vielä kaupungin ulkopuolellakin. Äidit, lapset kainalossa tahi ympärillä riippuen kokivat viimeisine voimineen pelastaa nääntyvää isää tahi äitiä. Heikot ukot ja vanhat, tutisevat eukot vetivät läähättäen turvattomia lapsia tai sairaita. Nuoret ja reippaat kantoivat selässään tahi sylissään jotakin onnetonta, muita kannettiin säkeissä tahi matoissa, jotta heidätkin saataisiin matkaan, mutta useimmat sairaat jäivät kuitenkin joko ajan tai voimien puutteessa liekkeihin menehtymään. Noista onnettomista pelastui kuitenkin jokunen, kun tuuli kääntyi ja ajoi tulen takaisin, joten noin neljäsosa kaupunkia säästyi. Ne jotka onnellisesti olivat poistuneet sitä tuskin tajusivat. Kauhusta jähmetyksissään loi moni pakolainen vielä metsän rannasta tahi maantieltä katseen kotimökkiin kuullaksensa vaan tulen ja vihurin ilmaa täyttävää huminaa, jonka yli tuon tuostakin kajahti Ehrensparren räjähyttämien tykkien pauke. Mutta sitäkin mahtavammin jyrisivät ilmaan lentävät ruutikellarit, joista uusia tulimeriä purkautui ryskeellä, joka muistutti viimeistä päivää. Vihdoin kuitenkin hiljeni kaikki, ja silloin nähtiin Venäjän kotkan liitelevän Haminan raunioiden yllä, sieltä ijäksi päiväksi karkoittaen Ruotsin upean lipun.

* * * * *

Ruotsalainen armeija jatkoi askel askeleelta peräytymistään ja oli vihdoin jättämäisillään Kymijoen taaksensa. Osa ratsuväkeä oli käsketty kulkemaan etupäässä, ja se läheni nyt Ahvenkoskea. Yhä selvemmin kuului vellovan veden kohina, ja jopa näkyi siltakin, jonka yli soturien piti ratsastaa. Kauniiden, metsäisten harjujen ympäröimänä lepäsivät Kyminlaakson hymyilevät rannat, joita koivut ja lepät varjostivat. Edempänä pohjoisessa pauhasi koski jyrkkien kallioseinien välissä ja pirskoitti vaahtonsa helmiä tuuheisiin kunnaisiin. Mutta täällä alempana aallot valuivat ylevällä tyyneydellä. Ne olivat voimakkaasti raivanneet itsellensä tien ja etenivät hiljaisen vakavina, siinä turvallisessa tiedossa, etteivät mitkään esteet enään voi sulkea niiden syvää uomaa.

Väriskää te vihannat harjut, kääntäkää pois katseenne, te humisevat hongat, verhotkaa paitanne te kukoistavat pensaat ja ruohot, epätoivo saapuu. Mutta se ehkä ei häiritse rauhaanne, sillä se on syvä ja äänetön kuin kuolema. Eipä kukaan muu kuin Kaikkivaltias näe kuinka soturin sydän vuotaa verta, kun hän luopuu isänmaastaan ja ajattelee kansan kurjuutta.

Pitkin joen rantoja ja sillankin luona vallitsi tavallisina aikoina erämaan hiljaisuus, vaan ei tänä päivänä. Joukko ympäristön rahvasta oli kokoontunut tänne. Mitä se tahtoi? Äänetön, uhkaava levottomuus kuvastui sekä miehissä että naisissa, kun he seisoivat siinä kirveet ja seipäät käsissä, mutta askelta astumatta, sanaa sanomatta. Ryhmän edessä joen itäisellä rannalla näkyi Leena jäykkänä ja suorana tähystäen metsää kohden, josta odotettiin sotajoukon tuloa. Tiedettiin että armeija oli peräytymässä. Nyt kuten ennenkin oli Suomi uhrattava Ruotsin eduille. Hämmästyksellä ja tuimalla vimmalla kuultiin näitä huhuja, mutta maan asukkailla ei ollut muuta neuvoa kuin pitää hyvänään mitä Venäjä tahtoi ottaa tai antaa.

Niiden joukossa, jotka edellisinä päivinä olivat neuvotelleet siitä, mitä nyt pitäisi tehdä, oli Leenakin ollut. Mutta kun enemmistö neuvotonna ja alakuloisena pohti toista ehdotusta toisen perässä, astui Leena esiin ja kehoitti kaikkia kunnon ihmisiä seuraamaan häntä Ahvenkoskelle, sillä Lewenhaupt väkineen aikoi siellä käydä joen yli. Siitä toki ei tule mitään, jos kaikki ajattelevat niin kuin Leena. Mikä estää repimästä siltaa ja pakottamasta armeijaa kääntymään vihollista vastaan!

Ehdotus oli hyvä ja nyt oltiin paikalla, mutta siltaan ei koskettu vielä. Ensin piti nähtämän oliko puheissa perää ja odotettiin siis. Tänäänhän heidän pitäisi tulla.

Uupumatta seisoi Leena tähystämässä ja kuuntelemassa kuten sotapäällikkö ainakin. Oli jo kauan näin seisottu, eikä ketään näkynyt. Mutta vihdoin kuului selvästi tuhansien miesten omituista ryhdikästä astuntaa. Kuunneltiin pinnistyneessä levottomuudessa. Ei kukaan tuossa odottavassa joukossa luiskahtanut. Silloin huudahti Leena ja useat hänen kanssaan: — He tulevat! Tuolla! ja samassa hän heilutti punakeltaista huiviansa merkiksi että nyt oli hetki tullut.

Äänetönnä mutta tarmokkaasti lähti väkijoukko siltaa kohden ryhtyäksensä työhön. Kun ensimmäiset soturirivit häämöittivät metsässä, astui Leena äkkiä pontevasti heitä vastaan huutaen: — Kääntykää, te miehet. Tästä ei mitkään kavaltajat pääse kulkemaan. Kääntykää!

Tuo kehoitus tuli sotureille aivan odottamatta, se teki vaikutuksensa ainoastaan etumaisiin riveihin, joihin sanat kuuluivat. Ennenkuin täysin tajuttiin tarkoitusta tunkivat taaemmat rivit esiin, eikä siis ollut jouduttu miettimään. Täytyihän tästä läväistä. Esteet pois!

Silloin kääntyi Leena omiensa puoleen huutaen: — Purkakaa silta! Tätä käskyä sentään ei tarvittu. Jo tekivät kirveet tehtävänsä, ja kun nyt käskykin oli saatu, kävivät kaikki yhtenä miehenä sillan kimppuun. Ei puhuttu sanaakaan, mutta kaikki tekivät parastansa. Kyllä Leena puhuu heidän puolestansa. Ja kääntyen ratsuväen puoleen hän huusikin taas:

— Ettekö häpeä jättää kotimaatanne turvattomaksi! Häpeä teille, jotka taistelematta saavutte Kymin rannoille. Näettekö! Tuossa haudassa sammaltuneen paaden alla lepää muinoin kaatuneita sankareita! Monen naisen kyyneleet ovat kostuttaneet tätä maata, kun he kalpeina ovat nähneet onnensa ijäksi tuhottuna, mutta sen ajan suruista oli kuitenkin lohdutustakin. Voitetut olivat kaatuneet kunnialla. Säteillen kimaltaa heidän muistonsa Kymin kallioiden välissä ja kotimaan tyttäret laulavat heidän sankaritöitänsä uuden aikakauden miehille! Mutta mitä teille jää? Tahdotteko tulla kirotuiksi?

Hurmaantuneena oli hän puhunut, mutta turhaan. Pysähtymättä soturijoukko yhä enemmän lähestyi rantaa. Silloin Leena poistui heidän tieltään ja riensi sillalle. Siellä hän kääntyi hautakummun puoleen ja huusi väristen: — Te nukkuneet sankarit! Kaikki uhrauksenne ovat rauenneet tyhjiksi! Katsokaa kuinka ne, jotka ovat teiltä perinnön saaneet, kavaltavat tätä maata! Nouskaa haudoistanne tuhoamaan heitä!

Mutta kuolleet eivät vastanneet, ja Leena kääntyi jatkamaan puhettaan joelle: — Pysähdy sinä Kymijoki! Kätke aaltosi syvyyteen, kun et voi kätkeä kotien surua ja Suomen miesten häpeää!

Äänettöminä ja synkkinä olivat soturijoukot ilmaantuneet metsästä, äänettöminä ja synkkinä ratsastivat ne kentällä, mutta likellä rantaa seisahtuivat ensimmäiset rivit ja sen jälkeen muutkin. Kaikki olivat nyt kuulleet ja ymmärtäneet Leenan sanat.

— Eteenpäin! komensi Sprengtport, joka istui hevosen selässä sotajoukon etupäässä: — Eteenpäin!

Komentoon vastasi kaiku vuorten rinteistä, mutta ainoakaan mies ei liikahtanut. Uhmaavina ja jylhän lujina seisoivat miehet rivissä sanaakaan lausumatta, mutta puserretut huulet ja synkät katseet selvästi ilmaisivat heidän ajatuksensa: — Emme kulje edemmäksi.

Pinnistynyt odotus; kuului ainoastaan kirveiden kalke sillalta. Käsipuut olivat jo kaadetut tahi horjuivat, nyt oli kannen vuoro tullut. Sprengtport, joka miehineen oli edennyt katseet luotuina raivoisaan naiseen, huomasi vasta liian myöhään mitä oli tekeillä. Kun asema hänelle selveni laukkasi hän rannalle ja sitten sillalle.

— Pois tieltä! huusi hän tuimasti. Pois täältä!

— Ei lähdetä, kuului vastaus. Ei päästetä kavaltajia sillan yli. Ennen kuolemme.

Leena heittäytyi hänen hevosensa eteen polvilleen ja rukoili kohotetut kädet ristissä: — Jesuksen nimessä, puolustakaa maata!

— Pois sillalta! kirkasi Sprengtport hurjistuneena.

Samassa kuului kumea ryske, osa sillan kantta heitettiin jokeen. Leena ponnahti ylös ja sieppasi tuimassa epätoivossa kirveen ollaksensa hänkin mukana. Sprengtport tempasi sen hänen kädestään ja viskasi sen jokeen. Sitten tarttui hän pistooliinsa ja laukasi ilmaan.

— Lapset! huudahti hän, miksi tätä meille teette?! Eikö meidän muutoinkin ole kyllin raskasta. Kuulkaa minua.

Työ keskeytyi, tahdottiin kuulla mitä sanottiin, ja Sprengtport jatkoi: — Armeija on saanut käskyn peräytyä, ja meidän täytyy totella käskyä, mutta jos voisimme itkeä verta, niin sen tekisimme teidän kanssanne! Pois alta, muutoin runtelemme teidät hevostemme jalkoihin. Älkäät joutuko epätoivoon! Jumala elää, ja vielä kerran valkenee päivä, joka vie teidän jälkeläisenne takaisin niihin seutuihin, jotka nyt heitämme taistelematta. Kun yö on synkimmällään, silloin Herra virittää aurinkonsa uutta päivää varten. Perästäpäin Ruotsi viisastuu. Minä käsken teitä kuninkaan nimessä, väistykää!

Mutta rahvas ei väistynyt, ja Sprengtport kääntyi sotajoukon puoleen: —
Eteenpäin pojat! Älkää uudistako Lappeenrantaa!

Lappeenranta, se koski rakuunain sisimpään. Kamala sana se oli, mutta sittenkään ei kukaan liikahtanut. Sotamiehet ja maanmiehet silmäilivät epäröivinä toisiansa. Miten onkaan?

Silloin kuului taas Leenan ääni: — Väistykää, ne eivät voi muuta. — Hänen äänensä värisi, mutta kansa totteli häntä. Väki vetäytyi syrjään ja katseli kyynelsilmin ratsuväen kulkua, mutta kun kaikki oli ohitse, kokosi Löfvingin vaimo heidät vielä kerran ja sanoi: — Kun ihmiset vaikenevat pitää kivien puhua.

Hänen kehoituksestaan pystytettiin suurista kivistä kumpu ikuiseksi muistoksi siitä, että tällä rannalla olivat Ruotsin johtavat miehet jo toisen kerran yhdessä vuodessa kavaltaen heittäneet Suomen Venäjälle.

* * * * *

Siten alotettu peräytyminen jatkui pysähtymättä. Porvoossa saatiin tietää, että valtiopäivät olivat kutsutut kokoon, ja sen johdosta pitivät useimmat ylhäiset upseerit oikeutenaan poistua armeijasta ottaaksensa Tukholmassa osaa väittelyjen meluun. Johto oli sentähden vihdoin jätettävä majureille ja kapteeneille. Niiden kesken, jotka jäivät paikalleen, vallitsi eripuraisuus, josta sekasorto vielä lisääntyi. Suomalaisten katkeruus kasvoi päivä päivältä, sotamiehet karkasivat joukottain, ja kulkupuheet, että Suomi oli jätetty tuhottavaksi, nostivat kaikkialla vihaa ja kauhua. Armeijan lähestyessä pakeni väestö ikäänkuin vihollisen edestä, ja venäläiset etenivät ruotsalaisten kintereillä. Lewenhaupt toivoi kuitenkin vielä pääsevänsä Turkuun, mutta Elokuun 11 p:nä ilmoitettiin hänelle Helsingin edustalla, että venäläiset olivat senkin tien miehittäneet. Hän oli siis saarroksissa.

Näin ollen kehoitti Lascy lähetystön kautta suomalaisia sotureita luopumaan Ruotsin lipusta ja vannomaan uskollisuutta keisarinnalle, joka tarjosi heille turvaa ja armoa. Tästä kehoituksesta kuitenkaan ei ollut mitään seurauksia.

Lewenhaupt oli asettunut Helsinkiin, ja siellä aikoi hän vahvistaa asemaansa ja koettaa onneansa taistelussa. Itse tahtoi hän määrätä taistelupaikan, joko Domarbyn kentällä tahi Helsingin malmilla. Kummankin läheisyydessä liikkuivat Venäjän sotajoukot, joutuen kahakoihin jonkun pienemmän ruotsalaisen osaston kanssa tahi umpimähkään lähettäen luotejansa niitä vastaan, jotka olivat tahi luultiin olevan läheisyydessä.

Tässä luotituiskussa nähtiin usein komea ratsastaja yksin autiolla kentällä. Hän oli puettu valkoiseen viittaan ja suuntasi aina hevosensa sinne, missä vaara tuntui suurimmalta, ikäänkuin osoittaaksensa noille lentäville kuolemanlähettiläille maalin ja kutsuaksensa niitä luoksensa. Tämä yksinäinen mies oli kreivi Lewenhaupt.

Kerran semmoisen päivän jälkeen hän palasi illalla auringon laskiessa Helsinkiin, josta häntä vastaan täyttä laukkaa läheni Segebaden. Ikivanhojen koivujen suojassa hyljätyn mökin vieressä oli nuori ajutantti tarkoin seurannut herraansa, rohkenematta ratsastaa hänen luoksensa tahi häiritä häntä, mutta kun kreivi nyt hyvää vauhtia ajoi kotia päin, ei Segebaden enään epäröinnyt. Hänen hevosensa oli satuloittu, ja tuossa hetkessä kiiti hän ulos kentälle ja Lewenhauptin läheisyyteen, tervehtien häntä. Mutta olematta ajutanttia huomaavinaan jatkoi Lewenhaupt matkaansa torppaan. Täällä hän pysähtyi ja silmäili ympärillensä ikäänkuin varmana siitä, että hän mökissä ja sen ulkopuolella tapaa muita. Ei kuitenkaan näkynyt ketään muuta kuin Segebaden, jolle Lewenhaupt tiuskasi: — Oletko unohtanut käskyni vai etkö aijo totella?!

Segebaden loi rukoilevan katseen kreiviin, ja joku selitys tuntui pyrkivän hänen huulillensa, mutta Lewenhaupt keskeytti hänet: — Tiedät että inhoan vartijoita ja vakoojia.

— En kuulu kumpiinkaan, soperti Segebaden. Olen palveleva ystävä, joka ei pyydä parempaa kuin saada nöyränä aseenkantajana seurata teitä kuolemaan.

Lewenhaupt painoi vaieten päänsä alas ja Segebaden jatkoi: — Kreivi Lewenhauptin ystäviä ei ole enään niin monta, että ne poistavat ilman hänen ympäriltänsä. Jos he kaikki tunkeutuisivatkin ympärillenne, olisi siinä sittenkin riittävästi tilaa.

— Ja, lisäsi kreivi vienommin, jos karkoittaisin ne kaikki, niin jäisi tähän sittenkin yksi ainoa tyhjä sija, se jossa sinä seisot. Tiedän varsin hyvin, että niistä epälukuisista, jotka ovat minulle vannoneet ystävyyttä ja uskollisuutta, sinä olet ainoa valassasi pysynyt. Mutta miksi juuri sinä olet se, joka oljenkorren tavoin uit ympärilläni kun kaikki muut pakenevat, sitä en tiedä.

Hän astui maahan, heitti ohjakset satulaan ja jätti hevosen omiin hoteisiinsa.

Kreivin sanat olivat siksi koskeneet Segebadeniin, että hän, unohtaen kaiken ympärillänsä sykkivin sydämmin puhkesi puhumaan:

— Nuo muut ovat kaikki unohtaneet teidän suuruutenne yletäksensä itse. Mutta minä näen teidät, kreivi Lewenhaupt, vielä samana kuin Tukholman saleissa. Nerossa voititte vanhat ja nuoret, ja teidän pyrintönne olivat verrattomia. Valtiomarskina ja jo kauan sitä ennen olitte, niin kuin ainoastaan harva, oikea ruotsalainen miehuudessa ja kunniassa ettekä, niinkuin moni muu, kädestä käteen kulkeva kalu niiden ylennettäväksi ja palkittavaksi joilla enimmin valtaa oli.

Kalpeana ja liikahtamatta oli kreivi kuunnellut nuorukaisen sanoja mutta näytti kuin ei se lämmin myötätuntoisuus, jolla ne lausuttiin olisi ollenkaan koskenut häneen, sillä jo ennestään synkkiä kasvoja pimensi yhä syvempi raskasmielisyys ja kauniit huulet värähtelivät, kun hän vitkalleen vastasi:

— Se, jonka nyt näet edessäsi on ihan toinen kuin se, jonka silloin näit. Sinun entinen Lewenhauptisi oli aurinko, joka levitti loistoa Ruotsin valtakunnan yli. Häneen kääntyi jokainen silmä, häneen luotti jokainen tarmo, häntä tahtoi jokainen sydän seurata. Itse tunsi hän voimansa paremmin kuin kukaan muu, ja siihen luottaen hän ryhtyi jättiläistoimeen, jonkamoista maailma ei ollut koskaan nähnyt ja jota jälkimaailma tuskin enään suorittaisi. Siinä toivossa astuin Ruotsissa laivaan ja saavuin kaikkien ystävieni kanssa Suomen niemelle.

— Ne pettivät teitä. Nuo vilpilliset! Jos olisivat muut rakastaneet teitä niinkuin minä ja kestäneet miehinä, silloin tämä häväistyksen aika olisi kunnian aika.

— Ehkä. Mutta ne ovat kaikki pettäneet ja jättäneet minut yksin, ypö yksin. Se aurinko jota rakastat ei paista enään, se laskee sammuen ja muuttuu tyhjäksi.

— Älkää puhuko niin, jalo herra. Ehkei ole kaikki sitä, miltä se näyttää.

Mutta Lewenhaupt pudisti vaan päätä: — Sinun sankarisi on utukuva, joka kammottaa ja ajaa kaikki luotansa, sillä kun hänen menestyksensä teki haaksirikon, katosi se taikakalu, jonka korkeata arvoa ei kukaan muu aavista kuin se, joka sitä on kokenut. Nyt näkevät entiset ystävät ainoastaan vaaroja, ja jokainen, joka seuraa minua, luulee syöksyvänsä samaan kuiluun, jonka partaalla minä seison.

Kreivi irroitti äkkiä viittansa ja viskasi sen maahan ikäänkuin se olisi ahdistanut hänen hengitystään. Segebaden tahtoi sen nostaa, mutta Lewenhaupt viittasi kieltäen.

— Antaa sen olla. Se on kuten moni muu palvellut loppuun ja saa nyt todistaa kuinka kaikki minua hylkii, kun eivät edes vihollisen luodit tahdo tervehtiä sitä miestä, jonka kädenpuristuksesta maailma riiteli.

— Jalo setäni, miksi etsitte kuolemaa?

— Olisi mieluista haudata levottomuutensa ja päästä viemästä tuskiaan kotia Ruotsiin.

— Näyttäkää, että maailma tuomitsee teitä väärin! Kootkaa meidät, jotka vielä olemme täällä, ja viekää meitä taisteluun. Me voitamme! Miehuutemme ei ole hävinnyt eikä tarmomme, nyt kun kunnia, vapaus, elämä ovat pelastettavat tai ainiaaksi menetettävät. Vannon, että jokainen sydän kääntyy teihin, jos vaan pidätte mitä kerran lupasitte.

Lewenhaupt teki vaieten torjuvan liikkeen, ja Segebaden jatkoi taas: —
Miksi nyt enää epäröitte? Nostakaa lippu! Johtakaa, järjestäkää!
Näyttäkää kuka olette!

— En voi!

— Oi, miksi annatte epätoivolle sijaa, miksi epäilette itseänne ja kaikkia ympärillänne. Te varmaan kykenette, ja teidän täytyy uskaltaa sitä mihin kykenette, ja mihin velvollisuus teitä vaatii.

— On liian myöhä. Minua ei ole enään.

Näin sanoen veti kreivi taskustaan kaksi kirjettä, näytti ne pikaisesti ja jatkoi käsi toisen kirjeen päällä:

— Tämä on Lascylta. Hän ilmoittaa, että Savonlinna on antautunut, ja tarjoo meille aseheittoa samoilla ehdoilla, joista on ollut puhetta, mutta minä —

— Oi, olkoon ainoana ehtonamme taistelu. Älkäämme antautuko! Sehän häpäisee lippuamme.

— Samaa mieltä ovat Didron ja Bousquet. Muut tahtovat aselepoa ei taistelua vaan neuvotteluja varten.

— Sen tiedän. Ne sanovat, että armeija on liian heikko, ja että meidän keskinäinen eripuraisuutemme on siihen määrään turmellut sen henkeä, että taistelu voiton toivossa nyt on suoraa hulluutta. Mutta älkää tätä uskoko! Rukoilen teitä. Ajatelkaa mikä häpeä meitä kotona odottaa, jos loppu kaikesta on antautuminen.

Lewenhaupt ei vastannut, mutta veti hiljakseen kuorestaan toisen
kirjeen, levitti sen ja viittasi allekirjoitukseen ja sinettiin: —
Tässä näet kuninkaan käskyn, joka kutsuu Buddenbrockin ja minut
Tukholmaan. Minulla ei täällä ole enään mitään valtaa.

Kalpeana ja kauhistuneena tuijotti nuori ajutantti vuorotellen Lewenhauptiin ja kuninkaalliseen käskykirjeeseen, mutta vielä hän ei kyennyt käsittämään mitä oli kuullut. Lewenhaupt silmäili surunvoittoisesti, melkein hellästi tuota ainoata, joka todella oli pysynyt hänelle uskollisena ja sanoi vihdoin:

— Kun olen poissa, saatat ajatella tätä hetkeä ja muistaa mitä nyt sanon: — Segebaden on ensimmäinen, joka on saanut tämän tiedon. Ei kellään toisella Suomessa ole aavistustakaan siitä.

Segebaden yritti vastata, mutta kyyneleet tukehuttivat hänen äänensä, ja Lewenhaupt jatkoi: — Olkoon se todistuksena ystävyydestäni ja kiitos myötätuntoisuudestasi ja uskollisuudestasi.

— Oi, nyyhkytti Segebaden, jospa minulla olisi tuhat elämää. Kaikki ne antaisin teille, elääksenne onnessa ja kunniassa.

Jähmettyneenä tarjosi Lewenhaupt hänelle kätensä: — Elämä on vaan yhden kerran elettävänä, ja kun seisoo, niinkuin minä, loppunsa alussa, silloin luo vielä kerran silmänsä menneisyyteen. Niin teen minäkin ja näen kirjavan jonon unelmia ja todellisuutta, joiden langat ovat sekautuneet toisiinsa ja kietoneet minut pauloihin. Jos teko voitaisiin tehdä tapahtumattomaksi ja asettaa uudelleen alusta alkain oikealle tolallensa, tekisin varmaankin monessa kohden toisin kuin nyt. Todistakoon nämät sanat, että ymmärrän sinua.

Kreivi ojensi taas hänelle kätensä: — Jos jäät eloon, niin annan sinulle jäähyväissanan matkallesi: — Älä etsi onnea ja kunniaa, etsi Häntä, joka niitä antaa. Minä rakensin ilman mestaria ja muserruin.

Päivä oli sammunut ja Heinäkuun yön hämärässä palasi Lewenhaupt leiriin ainoan uskolliseksi jääneen seurassa. Aamulla hän ilmoitti eroamisensa ja lähti samana päivänä Buddenbrockin kanssa Ruotsiin. Ylipäällikkyys uskottiin Bousquet'lle. Ruvettiin uusiin välittelyihin Lascyn kanssa, ja kuusi päivää sen jälkeen, Elokuun 24 p:nä, suostuttiin antautumisesta. Siten oli koko Suomi valloitettu, ja Hattujen korskeat tuumat musertuneet muruiksi.

VI Luku.

Tilinsuoritus.

Tämän surkeuden ja hämmingin aikana istui Löfving vangittuna Birger jaarlin vahvassa linnassa. Hänelle oli annettu yksi niitä huoneita, joissa onnettomat tuomitut joutuivat erilleen kaikesta yhteydestä ulkomaailman kanssa. Kyllä oli hänelle tarpeen paljon tarmoa ja paljon uskallusta pysyäksensä lujana.

Hänen matalasta ovestansa oikealle oli olkivuode, joka oli kyhätty pukeille pannuista laudoista, ja vasemmalla seinällä seisoi penkki, siinä koko sisustus. Tänne ei saapunut yhtään muuta ihmistä kuin vartija, jonka huostaan vanki oli uskottu, ja paitsi hänen raskaita askeleitaan ei kuulunut tänne muuta ääntä kuin kaijakan ja naakkojen huudot tahi Vanajaveden aaltojen loiske, kun myrsky niitä ajoi kallioita vastaan, joiden päälle linna oli rakennettu. Huoneen kolkkoutta lisäsi vielä se hämärä valo, joka niukasti tunki paksuun muuriin tehdyn, rautaristikolla varustetun aukon läpi. Auringon noustessa pilkisti kuitenkin joku säde vastaiseen seinään, ja yöllä kulki tuikkiva tähti hitaasti ohi. Nämä valonvilahdukset eivät kestäneet kauan, mutta Löfving niistä sai aina hiljaista lohdutusta ja virkistystä. Niitä hänen sydämmensä kaipasi, kun hän päivällä istuen penkillään koki pysyttää rohkeuttansa, ja niihin katseli hän öisin kovalta vuoteeltaan rukoillessaan apua.

Vapauden ja toiminnan halu oli hänessä herättänyt monta pakoyritystä, mutta tämä linna ei hevin päästänyt kynsistään niitä, joiden piti pysyä sen muurien sisällä. Niin rohkean ja yritteliään miehen kuin Löfving oli, olisi ehkä onnistunut pujahtaa pois, mutta mitä arvoa olisi vapaudella hänelle ollut semmoisessa tilassa. Hänen toimintansa armeijassa oli lopussa, ja Suomeen hän ei voinut jäädä, eikä hän enään jaksanut maleksia pakolaisena maailmalla. Ei, parempi on odottaa laillista tutkimusta. Tuomarin edessä hän kyllä suoriutuu, ja hänen kaltaisensa miehet olivat tähän aikaan siksi merkille pantuja, ettei häntä unohdeta. Näillä toiveilla koetti hän viihdyttää itseänsä, mutta päivä vieri toisensa perästä turhassa odotuksessa, ja suvi läheni loppuansa, mutta ei vaan mitään kuulunut. Vihdoin pääsi kuitenkin tieto armeijan peräytymisestä ja Haminan hävityksestä Löfvinginkin korviin; edellisen päivän illalla oli hän lisäksi kuullut, että Savonlinna oli antautunut, ja että tämä uutinen oli siksi koskenut Hämeenlinnan sotamiehiin, että he pitivät kaikki menetettynä. Upseerien sanottiin olevan vallan epätoivossa miehistön tähden, joka näkyi menettäneen sekä malttinsa että rohkeutensa. Löfving toivoi, että näissä oloissa upseerit vapauttaisivat urhoollisen kumppanin vankeudesta, ja antaisivat hänelle takaisin miekkansa. Hän, Löfving, kykenisi kyllä saamaan rohkeutta miehiin ja heidän luottamuksensa palautetuksi. Nuoruudestaan saakka hän oli epätoivoisimmissa oloissa pysynyt lujana ja kestänyt tähän saakka. Kyllä hän näyttää että täälläkin vielä osataan taistella.

Ajatellessaan mitä hän itse kykeni tekemään ja mitä täällä olisi tehtävänä, innostui siihen määrään Löfvingin mieli, että hän heti sai valmiiksi sotamiehille pidettävän puheen. Semmoisia sanoja kuultuansa koko miehistö kyllä seuraisi häntä, eikä heidän taistelunsa jäisi lapsenleikiksi. Rohkeutensa ja hyvän tahtonsa elähyttämänä luuli kapteeni vihdoin itsensä vallan välttämättömäksi, niin että hän joka hetki odotti näkevänsä koppinsa oven aukeavan, ja jonkun astuvan sisään pyytämään häntä toimeen. Niin kuitenkaan ei käynyt, ja kuta useampia tunteja turhassa odotuksessa kului, sitä enemmän kiihtyi kapteenin kärtyisyys. Mitä ajateltiinkaan, kun hänet jätettiin koppiinsa eikä pyydetty hänen apuansa! Ihmekö se, että kaikki meni hullusti, eihän ollut enään kenessäkään järkeä.

Jatkuva jännitys ja sielunkamppaus masensivat vihdoin hänen henkisiä voimiansa, ja hän rupesi tuntemaan kovaa nälkää. Ollen liian levoton pysyäksensä paikallaan, astui hän lakkaamatta edes takaisin mikäli ahdas tila myönsi ja tuon tuostakin yritti hän syvässä akkunareijässä katsella tai kuulla jotakin siitä kaikesta, mitä tapahtui maailmalla. Aika kävi sietämättömän pitkäksi. Miksi vartija nyt viipyi kauemmin kuin koskaan? Päivää oli jo kulunut paljon, vaan einettä ei kuitenkaan tuotu, eikä edellisenä iltanakaan hänelle annettu ruokaa. Vähätpä siitä, ellei hän olisi toivonut sen ohessa saavansa jotakin tietoa oloista. Kiihtynyt mielentila oli tukehuttanut kaikki ruumiilliset tarpeet, mutta sen mukaan kuin hänen kauniit tuulentupansa hajosivat, astuivat aineelliset tarpeet voimaansa, ja nyt täytyi saada ruokaa.

Unettoman yön, nälän ja levottomuuden uuvuttamana heittäytyi Löfving vihdoin vuoteelle. Pakollisen toimettomuuden tunne riisti häneltä hänen koko elämänhalunsa ja rohkeutensa. Ei hän voinut millään estää asioita menemästä menoansa, toinen lohduton ajatus seurasi toista, mutta sittenkään epätoivo ei sopinut Löfvingin luonteelle. Entä jos heittäisi sikseen kaikki huolet ja yrittäisi nukkua. Silmät suljettuina odotti hän unhoa ja lepoa, onnellisena kun tunsi ainakin jonkinlaista turtumusta. Mutta äkkiä tunki hänen korviinsa riemuinen soitto, joka esti unta ajattelemastakaan. Nuo oudot säveleet olivat alkaneet heikkoina ja kaukaa, mutta vähitellen ne kuuluivat lähemmältä, ja nyt Löfving huomasi äkkiä, että säveleet olivatkin tsaari Pietarin voittomarssi, joka kaikui kaupungissa, ehkäpä jo linnan pihallakin.

Tämä varmuus teki lopun kapteenin mielenmaltista. Nyt hänen täytyy olla muassa. Jäntevänä kuin jousi ponnahti hän ylös, tempasi laudan vuoteesta ja alkoi sillä työntää oveen ja lujasti huutaa, kunnes ääni kävi käheäksi ja lauta pirstaantui, mutta sittenkään hän ei saanut muuta vastausta kuin onton kaiun. Oliko hänet unohdettu? Kaiketikin. Tsaari Pietarin marssi todisti, että ruotsalaiset täälläkin olivat heittäneet linnan, ja nyt tietysti kaikki vanha heitetään tiehensä ja tila annetaan voittajalle. Oli kai jo vanha vanginvartijakin kadonnut, eikä kukaan enään huoli kurjasta vangista, jonka oloa eivät aavistakaan. Löytyihän kyllä linnan avainten seassa tämänkin kopin avain, mutta ennenkuin muukalaiset joutuvat tarkastamaan tätä syrjäistä sopukkaa, saattaa kyllä sen asukas nääntyä nälkään.

Ei muuta neuvoa; kapteeni päätti paeta, maksoi mitä maksoi. Ehkä tuon ahtaan reijän kautta? Jos sen kautta mahtuu, sopii rikkirevityistä vaatteista punoa nuora ja laskeutua sen avulla alas. Mutta entä tuo luja ristikko, venäläinen vahti ja Vanajan aallot? Ei ollut paljonkaan toivoa. Mutta kapteenin näitä miettiessä kuului vihdoin yhä läheneviä askeleita, avain kirskui lukossa, ja vartija astui sisään Hänen jälissään tuli Tasma hiljaa, ikäänkuin karttaaksensa häiritsemistä. Epäröivänä jäi hän ensin seisomaan ovelle, kyykistyi sitten, ja istahti kynnykselle. Mutta kapteeni tällä hetkellä ei välittänyt muusta kuin vartijasta. Kun hän nyt oli varma siitä, ettei häntä toki elävänä haudata, palasi uskallus häneen, ja uhkaavana asettui hän käskijänryhtiin sen miehen eteen, jonka vallassa hän oli.

— Niinkö te kohtelette kuninkaallisen majesteetin palvelijoita ja vankeja, huusi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä. En aijo täällä koko ikääni istua, ja silloin käy teille tämä aamu kalliiksi.

— Täällä saattaa kyllä paljonkin käydä meille kalliiksi, mutisi vartija. Tietysti huudatte sentähden, että teidän on nälkä, mutta kosk'en ennenkään ole kiusannut teitä nälällä, en olisi nytkään, ellei —

Löfvingin jäseniä puistatti. Kauan pidätetyt tunteet vaativat monenkertaisella voimalla saataviansa, ja tulvasivat esiin valloilleen päässeen luonnonvoiman lailla. Vartija katseli häntä hämmästyneenä.

— Elkää toki vaan kuolko, kapteeni! sanoi hän.

— Itse kuolkaa! ärjäsi Löfving. Minä tahdon tietää mitä kuuluu! Kuinka käy?

— Ei käy ollenkaan. Kaikki on lopussa. — Hän istahti penkille ikäänkuin eivät hänen jalkansa enään olisi kannattaneet häntä.

— Lopussa? toisti Löfving. Mikä on lopussa?

— Me ja koko maa. Katsokoon nyt Ruotsi miten tästä selviää. Meistä sillä ei ole apua. — Ukko, murtuneena ja kädet ristissä, vaappui edestakaisin eikä voinut enempää sanoa.

Löfving tuijotti hengittämättä kamalaan sanansaattajaan ja pyysi vihdoin melkein nöyrästi: — Sanokaa toki jotakin. Enhän tiedä mitään.

Vanhus oikasi itsensä kertoaksensa mitä tiesi ja alkoi hitaasti ja kolkosti: — Venäläiset sotajoukot saapuivat tänne viime yönä, eikä vastustusta voitu ajatellakaan. Herrat lähettivät siis viholliselle tiedon, että linna antautuu vapaaehtoisesti.

Vartija katsoi kysyen kapteeniin. Hän ikäänkuin odotti, että kapteeni taas kuohahtaisi, mutta tämä seisoi ääneti ja liikahtamatta. Niinhän pitikin käydä kuin käynyt on, sitä hän oli jo aikoja sitten itsekseen aavistanut, mutta tämä viimeinen ratkaisu tuntui sittenkin salaman iskulta, siksi äkilliseltä ja ankaralta, etteivät mitkään sanat voineet sitä lieventää.

— Ei saa syyttää päälliköitä, jatkoi vanhus. Mitä he voivat ilman miehiä. Niitä oli jälellä vaan kuusikymmentä. Muut olivat karanneet.

Kapteeni rupesi vähitellen tointumaan ja asettui vuoteen laidalle: — Korkeat herrat ovat kai nyt hyvillään, kun kaikki on käynyt heidän mielensä mukaan, nauroi hän ivallisesti ja katkerasti.

— No niin, ei ole kaikki puhdasta, myönsi vartija, surullisesti nyykäyttäen päätänsä.

Kumpikin vaikeni ja jäi tuijottamaan jäykkänä lattiaan ikäänkuin olisivat siinä nähneet jotakin erittäin huomattavaa. Hetkisen perästä kysyi Löfving näennäisesti tyynenä: — Meikäläiset ovat kai kaikki vankeina?

— Ei, ei ainakaan vielä. Sanotaan että heille on suotu vapaa lähtö, kun vaan vannovat uskollisuuden valan Venäjälle. Sitäpaitsi ovat aseet luovutettavat, ja sen he tekivät paikalla. Tunnin perästä vaaditaan meitä valalle, mutta ennenkun lähden sinne, tahdoin vielä palvella teitä viimeisen kerran, miten voin.

— Päästäkää minut ulos, pyysi Löfving kuumeentapaisella kiiruulla.
Tänne en jää enään.

Vartija mietti hetkisen, sitten hän nousi hitaasti ja juhlallisesti: — Se ei saata olla syntiä jos vapautan teidät. Ruotsia en saa enään palvella, enkä ole vielä mitään venäläisille luvannut, mutta teitä, joka olette kärsinyt molempien puolelta, teitä, joka olette saanut potkun palkaksenne, teitä tahdon auttaa matkaan. Suotte kai anteeksi, että tänään unohdin suuruksen ja eilen illallisen. Olen ollut siksi hölmistyneenä, etten ole joutunut siunaamaankaan.

— Kenen luulette nyt syömään joutavan, mutisi Löfving. Paras oli, että jätitte ruoan, se olisi vaan vienyt meiltä aikaa.

— Ties Jumala, olisinko ollenkaan muistanut teitä, ennenkun olisi ollut liian myöhäistä, ellei tuo tuossa (hän viittasi Tasmaan) olisi tullut vastaani. Hän tiesi, että teidät oli viety tänne ja pyysi saada tavata teitä.

Nyt vasta Löfving katsahti tuohon naiseen, joka huomaamattomana oli kuullut kaikki. Vanha, kalpea, tuntematon oli tämä nainen. Puvusta päättäen oli hän tullut kaukaa. Välinpitämättömänä kääntyi kapteeni pois vieraasta. Leena hän ei ollut, eikä Löfving joutanut muista huolimaan. Parasta on että hän lähtee. — Ja kiitos nyt teille, sanoi kapteeni, liikutettuna tarjoten kättä vanhukselle ja katsellen ympärilleen epävarmana mihin nyt ruveta.

— Tahtoisitte kai nyt mieluimmin paeta? kysyi vartija. Helposti se ei käy mutta ehkä sentään.

Löfving ei vastannut. Hän seisoi miettivänä, ymmärtämättä mitä tehdä saavutetulla vapaudellaan ja voimatta siitä iloita, niinkuin oli ennakolta luullut. Epäröivänä lausui hän vihdoin: — Joko nyt pakenen tahi jään, semmoinen on laita nyt, että tulin tänne miehenä ja lähden koirana. Toista olisi ollut, jos olisin päässyt linnaa puolustamaan.

— Myöhäistä on lähteä myllyyn kun akanat ovat syödyt, huokasi vartija. Minun täytyy rientää täältä. Kun olette puhutellut tuota naista, on teidän parasta tulla alas meidän luoksemme.

Nainen? No, hänet oli kapteeni unohtanut, ja nyt hän olisi mieluimmin tahtonut päästä hänestä, mutta vartija huomautti, ettei pitäisi jättää kuulematta sitä, joka semmoisena hädän hetkenä oli tullut häntä vankeudessaan tapaamaan; eihän se voi mikään vihollinen olla. — Mutta pitäkää kiirettä! Muistakaa että olette puettu univormuun! — Näin sanoen lähti hän huoneesta.

Löfving kääntyi naisen puoleen ja katseli häntä tutkivasti silmiin.
Tasma nousi ja katseli niinikään häntä.

— Tunnetteko minua? kysyi Tasma, ja hänen surullisiin kasvoihinsa ilmaantui yhä selvemmin lempeä, eloisa valo. — Kyllä te vielä muistatte minua, Annikkaa, Anteron Annaa!

Katse tuijottavana astui Löfving askeleen seinää kohden ja jäi siihen nojautuneena seisomaan kädet selän takana. Kun Tasma ei enempää puhunut, kysyi hän: — Mitä tahdotte?

— Kun kuulin teidän suuren surunne, ja että teidät oli suljettu linnaan, halusin nähdä teitä vielä kerran.

— Onko mieleenne, että löydätte minut täältä? Ehkä luulette, että
Jumala on minua vielä liian vähän koetellut?

— Paljon on muuttunut siitä ajasta, jolloin viimeksi tapasimme toisiamme. Mitä ennen ajattelin, sitä en ajattele enään.

Sisällisen liikutuksen piirre ilmaantui Löfvingin kasvoihin: — Oletteko lakannut vihaamasta minua?

— En vihaa enään ketään. Ainoa toivoni on saada tilini elämän kanssa suoritetuksi.

Löfvingin sydän rupesi heltymään: — Se ei käyne teille vaikeaksi, sanoi hän surullisesti hymyillen. Teidän on vaan annettava anteeksi niille, jotka ovat teille pahaa tehneet.

Tasma loi ylös kostean, kimaltelevan katseensa ja silmäili kapteenia hiljaisella myötätuntoisuudella: — Tuntuu niin oudolta tavata teitä taas, Löfving. Kahteenkymmeneen vuoteen emme ole nähneet toisiamme, mutta nyt on kaikki edessäni niinkuin jos emme koskaan olisi eronneet.

— Uskokaa tai elkää, Anni, mutta sitten kuin jouduin tänne vankilaan, olen ikäänkuin odottanut teitä. Yksinäisyys on herättänyt niin monta ajatusta, ja mitä syvemmälle elämä vaipuu, sitä enemmän vanhat muistot astuvat esille, aivan niinkuin kuu ja tähdet kun aurinko on laskenut.

— Ehkä tarvitset lepoa ja sovitusta niinkuin minäkin.

— Niin, lepoa ja sovitusta! Anna minulle anteeksi, Anni! Olen tarvinnut tämän kolmekymmenvuotisen taistelun käsittääkseni että olit oikeassa.

— Kunpa vaan et olisi sinä ollut oikeassa. Elämä Volgan rannoilla opetti minulle paljon, josta en tiennyt ennen. Semmoisesta tahdoit meitä pelastaa.

— Mutta sinnepäin sittenkin mennään.

— Kyllä. Sinnepäin varmaankin, mutta sekin tie saattaa tulla paremmaksi kuin mitä ihmiset uskovat, kun vaan kansa menettelee niin, että Herra tahtoo sitä varjella.

Löfving ei vastannut. Hänen ajatuksensa kääntyivät takaisin menneisiin aikoihin: — Silloin, sanoi hän, en ymmärtänyt sitä, mitä minun olisi pitänyt ymmärtää. Sittemmin olen koettanut sovittaa mitä olen voinut, mutta siitäkään ei ole tullut mitään, ja nyt se on liian myöhäistä.

— Elämää eletään vaan yksi kerta.

— Jos sitä voisi elää toisen kerran, niin paljon tekisin toisella tavalla.

— Niin minäkin. Mutta nyt on kaikki jo takanamme. Olen koettanut paikata ja puhdistaa minkä olen voinut. Sen vuoksi olen tännekin tullut puhumaan teidän kanssanne, niin että kaikki tulee selvitetyksi. Martin kuoleman jälkeen on ainoana halunani ollut tavata teitä vielä kerran.

Tuskan piirre kasvoissaan lausui Löfving: — Jospa tietäisitte kuinka minä häntä kaipaan äärettömästi!

Tasma istahti hiljaa penkille: — Jos kuka kaipuuta ymmärtää, niin kyllä minä. Sen huomaatte kyllä, Löfving, jos ajattelette menneitä aikoja.

Löfving punastui äkkiä, mutta kalpeni taas: — Jos olette tullut tänne syyttämään minua, niin syyttäkää! Mikä on tehty, sitä ei tekemättömäksi saa, ja jos nyt olisi samat olot kuin silloin, niin tekisin samoin vieläkin. Mutta jos käy niinkuin nyt näyttää, niin olette oikeassa. Te näitte silloin edemmäksi kuin minä.

— Ellette olisi silloin halveksinut mieheni sanoja, olisitte jo aikoja sitten tiennyt mihinkä kohtalo vie.

— Minulla oli vaan yksi tie. Olin ruotsalainen sotamies, ja semmoisena täytyi minun elää ja kuolla. Mihin Jumala on asettanut, siinä täytyy seisoa.

— Ikäänkuin ei Jumala silloin olisi niinkuin nytkin nöyryyttänyt meitä vieraiden aseiden alle. Mutta siihen aikaan tahdoitte yksin hallita, ja sentähden luulitte voivannekin.

— Jos olisin sen tehnyt oman edun vuoksi, ei mikään minua epätoivosta pelastaisi, mutta Jumala on todistajani, että mitä teinkin, sen tein valtakunnan eduksi parhaan ymmärrykseni mukaan.

Tasma ei vastannut, hän vaan istua huojutteli synkkänä ja miettiväisenä, ja Löfving jatkoi taas: — Olisinhan, niinkuin moni muu, voinut heittää kaikki sikseen ja pelastaa nahkani, mutta se ajatus tuntui minusta kamalammalta kuin kuolema, sillä aseista luopuminen oli samaa kuin olisi omin käsin polttanut lapsiinsa orjanmerkin.

Nytkään ei Tasma vastannut. Hän vaan kuunteli. Mutta Löfvingin sydän halusi palavasti anteeksiantoa, ja kun Tasma ei vielä ymmärtänyt minkä uhrin Löfving teki ampuessaan parhaan ystävänsä, tahtoi hän sitä vieläkin selittää.

— Mitä tulee vaimooni ja lapseeni, niin olisinhan voinut saada heidät maasta ulos ja itsekin paeta. Maailma oli meille avoinna niinkuin muillekin, ja tsaari Pietari olisi palkinnut minua kuin mies, jos olisin ruvennut hänen palvelukseensa. Mutta joka kerta kun semmoinen ajatus johtui mieleeni, nousi taas toinen ajatus, joka huusi: Juudas! Aijotko myydä kotimaasi ja saattaa äitisi orjuuteen? Ja silloin vastasin itselleni: Ruotsin kuninkaan puolesta olen miekkani paljastanut, ja Suomen puolesta tahdon kuolla. Mutta kun Antero ei tahtonut enään seurata minua, ammuin hänet.

Tasma katsahti häneen: — Ette te, vaan minä tapoin hänet.

Tuon surullisen naisen katse oli siksi kummallinen ja hänen sanansa sitäkin kummallisemmat. Eiköhän suru hänet tehnyt mielettömäksi?

— Tekö? kysyi Löfving, tutkivaisesti katsellen hänen kalpeita kasvojansa. Kuinka saatatte niin sanoa?

— Antero tahtoi mennä teidän kanssanne, eikä hän olisi koskaan luopunut ellei minua olisi ollut. Mutta minä puhuin hänelle sissien toivottomasta taistelusta, minä hänelle todistin kuinka te ja teidän miehenne turhaan uhrasitte naisia ja lapsia, ja kun hänen sydämmensä vihdoin heltyi, vein lapset hänen syliinsä ja asetin heidän kätensä hänen kaulansa ympäri ja kastoin hänen poskiansa kyyneleilläni, kunnes hän vihdoin ei voinut kestää suruani.

Tasma vaikeni hetkeksi, mutta lisäsi pian: — Siihen aikaan en ymmärtänyt mitä tein. Olisi ollut parempi että itse olisin tarttunut aseisiin kuin että estin muita.

Löfving tuijotti hämmästyneenä hiljaiseen, riutuneeseen naiseen. Ei kukaan ollut enemmän kuin hän kironnut sodan kauhuja, ei ketään veriset aseet syösseet epätoivoisempaan tilaan kuin häntä. Nyt kun kaikki tuo oli mennyttä, nyt vanhoina päivinään, haudan partaalla hän katui, ettei itse ollut lisännyt kurjuutta.

— Onko se mitä sanotte todellakin vakaumuksenne?

— On, niin totta kuin minua Jumala auttakoon! Silloin olisi meidän kaikkien täytynyt pitää yhtä ja yhdessä kaikki hukkua. Olisi ollut parempi jos nuoret olisivat saaneet hautansa oman turpeemme alle, niin ei olisi kukaan saanut kokea sitä mitä he ja minä.

Tasma vaikeni ja kääri auki liinan, jossa oli säilytettynä kokoontaitettu paperi.

— Tulen kaukaa, lausui hän, ja tuon teille terveisiä Säkkijärven hautausmaalta. Siellä lepää yksi, jonka te tunsitte.

— Montakin, mutta yksi niistä seuraa minua yöt, päivät. Hän tahtoo päästä vihittyyn maahan.

— Marttiko?

— Niin.

— Sanottiin, että hän teki semmoista, jota hänen ei olisi pitänyt tehdä.

— Hän teki niin hyvin kuin hän ymmärsi. Ehkä itse pakotin häntä ankaruudellani.

— Sitä en usko, mutta semmoista johtuu mieleemme, kun joku meille rakas on kuollut.

— Oi, tiedän kyllä itse, mutta niin minä menettelin siitä syystä että hän oli minulle niin rakas. Hän oli ainoa, muisti mitä minulle oli säilynyt hänestä jota rakastin, ja hänen kuoltuaan keskittyi koko rakkauteni lapseen. Sentähden annoin hänet pois hädän aikana, sillä hänen oli parempi olla majurin kuin minun ja Leenan luona, me kun olimme mieron tiellä. Ja sentähden, että rakastin poikaa yli kaiken, koski minuun hänen pakonsa ja hänen suhteensa Mariaan kipeämmin kuin kuolema. Minua saivat solvata, häntä ei. Ymmärrättekö?

— Ymmärrän.

Kapteeni astui askeleen eteenpäin ja istahti vuoteelle! — Nyt kun hän on poissa, johtuvat mieleeni kaikki kovat sanani, ja tahtoisin kestää mitä tahansa, jos saisin vielä sanoa hänelle kuinka paljon hän on ollut minulle ensi päivästään saakka.

— Tuon kyllä käsitän.

— Martti oli minulle mitä on hongalle yksinäinen käki, kun se, täynnä toiveita, laskee alas autiosta avaruudesta rauhassa katsellaksensa maailmaa. Hänestä liitelivät parhaat ajatukseni tulevaisuutta kohden, ja häneen ne palasivat takaisin.

Löfvingin ääni rupesi värisemään. Uinaileva suru oli herännyt hänen sielussaan ja esti häntä puhumasta enempää. Tasma ei häirinnyt häntä kysymyksillä, mutta hetken kuluttua hän sanoi: — Teidän ei tarvitse luulla, että hänen tuhkansa on tuuleen hajonnut. Kun minä saavuin Martin kuoleman jälkeen Vilajoelle, oli se paikka, missä nuoret hukkuivat tuleen, vielä koskemattomana. Siitä korjasin heidän jäännöksensä ja vein kaikki kirkkomaahan. Ne lepäävät nyt vihityssä maassa. Kummulle on pystytetty pieni risti, jonka ympärillä ruoho jo nousee, ja ristissä on kukkasseppele. Niistä otin nämät teille.

Auaistusta paperistaan otti hän nyt ulos muutamia kuivettuneita kukankorsia, ja Löfving ottaen ne liikutettuna käteensä sanoi: — Olette kuin Herran enkeli, Anni, kuinka jaksatte laupeudella palkita semmoista kuin minä?

— Mitä olen tehnyt, sen olen tehnyt oman itseni tähden ja hänen tähtensä, joka lepää maan povessa. Hänen tähtensä olen tännekin tullut, ja nyt tahdon kiittää ja siunata teitä kaiken sen edestä mitä olette Martille tehnyt, sillä hän oli minun poikani eikä teidän.

— Valehtelette! kirkasi Löfving ponnahtaen ylös, silmät raivokkaasti pyörien. Mutta Tasma ei menettänyt korkeata tyyneyttään, ja hänen vastauksensa kuului juhlalliselta: — Jospa tietäisitte kuinka maa vetää puoleensa ja vaatii omaansa! Tunnen kuinka kuolon ruumis päivä päivältä lakastuu minussa ja kuinka ikuisen elämän ruumis kypsyy ja haluaa vapautumista.

Tasma näytti tuossa istuessaan niin liikuttavalta, ettei Löfving voinut hänestä irroittaa silmiänsä, ja Tasma lisäsi juhlallisesti: — Kun ihminen on joutunut niin pitkälle, käsittää hän, että suorituksen päivä on tullut, eikä silloin valehdella.

— Viettekö minulta Martin? nyyhkytti Löfving vaipuen alas ja peittäen kasvonsa käsillään.

— Älkää itkekö. Lapsi, jonka sieppasitte penkiltä, kun Antero kaatui, oli minun lapseni. Marttinne jäi ja hän elää vielä.

Tasma nousi ja meni ovelle, aukasi sen, ja nyt näkyi siinä Attila.
Samassa hetkessä seisoi hän, käsivarret levitettyinä Löfvingin edessä:
— Isäni, rakastakaa minua! pyysi hän kalpeana mutta säteilevin silmin.

Mutta Löfving pysyi liikkumattomana kuin kuollut. Koko menneisyys tuntui hänen sielussaan murskatulta. Tämä uusi, odottamaton oli tullut kuin myrsky, joka herpasi hänen voimansa ja sokaisi hänet näkemästä mikä vielä oli olemassa.

— Tapani, sanoi Tasma vienosti, olkaa hänelle hyvä. Hän on kärsinyt niin paljon. — Mutta Löfving ei jaksanut kestää mitä kuuli. Kasvot käsiin kätkettyinä huojui hän edestakaisin suuressa tuskassa ja puhui murtuneena itsekseen: — Herra, miksi olet luonut kärsimykset maailmaan? Sinun taakkasi käy minulle liian raskaaksi. Auta minua!

Tasma katseli häntä suruisena ja säälien, mutta nyt oli kaikki saatava selville, ja hän lausui: — Muistattehan menneitä, Löfving. Kun sinä, kivääri kädessäsi, viimeisen kerran kävit meillä, istuivat kasakat pöydän ääressä, ja sen kulmassa istui Antero poikansa kanssa. Uunin vieressä istuin minä sinun Marttisi kanssa joka nukkui pää sylissäni. Itse seisoit oven suussa näkemättä meitä. Kun Antero kaatui, sieppasit sinä lapsen häneltä, mutta sitä poikaa, jonka kanssa pakenit, et tuntenut paremmin kuin omaasikaan. Siten sinä petyit.

Löfvingin pää oli vaipunut rintaa vastaan, ja kädet ristissä istui hän mykkänä ja liikkumatta, ikäänkuin eivät Tasman sanat olisi hänelle kuuluneet. Attilakin seisoi ääneti, ja onnen kajastus hänen piirteistään rupesi haihtumaan. Pettyneiden toiveiden kylmyys pääsi voitolle, ja käsivarsi Tasman hartiain ympärillä sanoi hän vihdoin surullisena: — Itse te ette saa mitään kiitosta, sentähden tahdon kerran puhua julki: — Mitä olette ollut minulle viidennestä ikävuodestani saakka, sitä en voi kertoa enkä palkita, sen voi yksin Jumala.

Tasma kallisti harmaan päänsä hänen rintaansa vasten ja kuiskasi kyynelsilmin: — Mitä tein, sen tein siitä syystä etten muuta voinut, sillä sinä juurruit pian sydämmeeni mutta nyt minun täytyy antaa sinut pois.

Hän oli nämä sanat lausuessaan katsonut Löfvingiä silmiin, ikäänkuin olisi toivonut, että tämä ainakin nyt heltyisi. Mutta kapteeni pysyi yhä jäykkänä. Tämä äänetön kylmyys mursi Attilan rohkeuden, lämpö hänen äsken niin hehkuvassa sydämmessään haihtui, ja kylmänä lausui hän: — Tullessani tänne luulin löytäväni isän, mutta jos olen erehtynyt niin lähden taas. Tehtäväkseni jää ainoastaan päästää teidät vapauteen.

Vihdoin Löfving nosti silmänsä lattiasta: — Älä lähde vielä. Hitaasti herää entisyys talvihorroksista, mutta olet äitisi näköinen, ja täytyyhän minun uskoa mitä Tasma kertoo.

Attilan surulliset kasvot seestyivät taas. Hän hymyili vienosti
Löfvingille ja vastasi: — Lapsena ollessani Volgan rannoilla kysyi
moni, olinko minä Kirsti Löfvingin poika. Sanoivat minussa tuntevansa
Alcenius-suvun piirteet.

Löfving kohosi suoraksi, mutta kädet olivat vielä ristissä ja ääni kuului epävarmalta, kun hän Attilaan katsellen sanoi: — Kun äitisi makasi kuolinvuoteellaan, valvoin minä eräänä yönä oljilla hänen sänkynsä vieressä, mutta edellisten päiväin raskaasta työstä olin niin väsyksissä että nukahdin. Puoliyön aikaan kuului hiljainen valitus, joka herätti minut ja kuulin Kirstin sanovan: Tapani, nouse ja rukoile Jumalaa puolestani. Minun on kovin vaikea olla.

Kyynel vieri kapteenin poskelle, ja hän lisäsi tukahtuvalla äänellä: —
Nyt sanon samat sanat teille, sillä aallot käyvät sieluni yli.

Ei Attila eikä Tasma vastanneet, ja Löfving heti jatkoi: — Kun avasin silmäni, istui hän vuoteella ja hänen kauniit hiuksensa valuivat hänen hartioilleen. Hänen katseensa oli kuin enkelin, ja hän osoitti sinuun sanoen: Pidä huolta lapsestani, kun olen poissa. Ja Jumalan edessä lupasin vaalia sinua, mutta huonosti se on tullut tehdyksi. Ja Löfving itki.

— Jumala sen on teidän sijassanne tehnyt, kuiskasi Attila.

— Katsokaa, Tapani, huudahti Tasma, näettekö! Eikö hän nyt ole äitinsä elävä kuva.

Elämä palasi Löfvingin sydämmeen. Hänen ryhtinsä muuttui suoremmaksi, ja äänessä kajahti ponteva avomielisyys, kun hän elävästi vilkaisten Attilaan sanoi: — Kun majurin kanssa tapasin sinut Haminassa, en saanut sinusta silmiäni irroitetuiksi. Vaikka kernaimmin olisin tahtonut halaista kallosi, veti sydämmeni minua oudosti puoleesi, kaiketikin tuon näköisyyden tähden, vaikka en sitä silloin ymmärtänyt.

Attila katsoi vakavasti tutkien Löfvingiin: — Tahdotteko siis tervehtiä minua poikananne?

Löfvingin sydän tykki rajusti ja hänen silmänsä kimaltivat: — Koska olet entinen pikku Marttini, niin täytyyhän minun.

Kapteeni hypähti ylös levittäen käsivartensa: — Rakas lapseni!

Attila kiersi käsivartensa isän kaulan ympäri: — Isäni! Teitä olen ikävöinnyt, vaikka, niin vähän aavistin ensimmäisessä kohtauksessamme, en kuitenkaan enään voinut unhottaa teitä.

Löfving katsoi iloisesti ja hellästi poikaansa, mutta nyt hän näki punaiset liivit viheriän takin alta pahana enteenä, ja käsi pojan olalla sanoi kapteeni ystävällisesti mutta ratkaisevasti: — Kuninkaani lippu on sini-keltainen. Minä kannan Ruotsin värejä, ja niin pitää poikanikin tehdä.

Attila katseli isää suruisella hymyllä. Vangittu siis ei tietänyt vielä kuinka kaikki oli muuttunut. Täytyyhän se sanoa.

— Isä, alkoi hän hitaasti, sinikeltainen lippu on ijäksi paennut Ruotsiin, ja Venäjän kotka liitelee nyt Suomen yli. Ahvenanmaakin on venäläisten sotajoukkojen vallassa. Elokuun 24 p:nä riisui Lewenhauptin armeija aseensa, ja Lascy salli miesten valita, tahtovatko palata Ruotsiin lippuineen, aseineen ja kuormastoineen vai jäädä Suomeen, luopua kaikesta ja vannoa uskollisuutta keisarinna Elisabetille.

Löfving ei vastannut. Tuntui kuin olisi hänen sydämmensä haljennut.
Kesti kauan ennenkun hän taas toipui ja kysyi epävarmalla äänellä: —
Kumman suomalaiset miehemme valitsivat?

— Ensimmäisinä kutsuttiin esille Turkulaiset, ja kun kapteeni Fock kysyi heiltä, tahtoivatko Ruotsiin vastasi yksi sotamies: — Emme! On jo tarpeeksi juostu. Tahdomme kotia, ja muutkin tahtoivat kotiin. Jo samana päivänä vannoi koko armeija uskollisuutta Venäjälle.

Löfving pyyhki kyyneleen silmästään ja lausui ikäänkuin itselleen: —
Elämä kangastaa elävälle vaikkapa haudan partaalla.

— Teillekin, isä, myönnetään vara valita.

Attila vetäytyi syrjään ja katseli Löfvingiä ikäänkuin olisi hänen elämänsä riippunut tästä vastauksesta. Vanha, jäykkäluontoinen kuitenkaan ei miettinyt kauan. Tämä hetki oli tehnyt hänestä murtuneen miehen, ja hän vastasi nöyrästi: — Mikä olen minä taistelemaan Herraa vastaan. Hänen kauttansa on tämä tapahtunut.

— On käynyt niinkuin sanoin teille silloin, kuiskasi Tasma. Jumala tahtoi jo silloin viedä meidät toiselle puolelle.

Tätä kuullessaan tunsi Löfving että hänen sydämmensä vielä eli, se rupesi tykkimään kuin nuoruudessa. Hän kohotti nyrkkinsä ja huusi leimuavin silmin: — Voi teitä, kavaltajat! Petoksella on maa myyty!

Mutta Tasma vastasi varoittaen: — Jättäkäämme tuomio Jumalalle. Korkeampi valta löi heitä sokeudella, sillä Ruotsin tuli nyt menettää se ystävä, jonka se ylenantoi hädässä. Kaikki pahat kostetaan.

Miehet vaihtoivat kyseleviä silmäyksiä, ja Tasma seurasi heitä hiljaa silmillään. Täällä häntä ei enään tarvittu. Hän vetäytyi hiljaa pois ja lähti huoneesta.

— Ja nyt tulette kanssani, pyysi Attila, sydämmellisesti ojentaen kättä
Löfvingille.

— Ei, poikani, sinua en voi seurata. Minun ijälläni ei enään vaihdeta aseita, mutta palvele sinä sitä lippua, jolle olet vannonut, ja tee se niinkuin mies; puhu myös kansasi puolesta Venäjän johtaville miehille.

— Mihinkä siis itse aijotte? Jätättekö Suomen?

Löfving pudisti surullisesti päätänsä: — Mihin menisin? Koti-ikävä oli jo kerran viemäisillään minut hautaan. Nyt en enään kestä moista taistelua, eikä siihen ole aihettakaan.

— Jumalan kiitos. Te jäätte tänne.

— Jään, vastasi Löfving päättävästi. Jos minulta vaaditaan uskollisuuden vala, niin vannon, mutta univormustani en luovu. Suomalaisena kapteenina tahdon kuolla.

Attila ymmärsi isänsä. Hän olisi itse vastannut samoin, ja nyt tuli heidän ainaiseksi käydä yhdessä.

— Isä, pyysi hän, älkäämme enään koskaan erotko. Kun olemme löytäneet toisemme, en voi enään teitä jättää.

Mutta Löfving pudisti kieltävästi päätänsä: — Uskotko että minä nuoruudessani tapoin parhaimman ystäväni ja tein ainoan lapseni isättömäksi palvellakseni maani voittajia?

— Minähän palvelen, ettekä te, joka tarvitsette lepoa.

— Lepoa, toisti kapteeni pikaisella katkeruudella. Kyllä, niinkuin järsitty luu heidän hopeakulhossaan.

Vastaus sai Attilan värisemään. Sanat tuntuivat kovilta ja kylmiltä kuin miekanisku, mutta autiommalta kuin erämaan jylhyys tuntui hänestä luopuminen ainoasta jälelle jääneestä. Sentähden tahtoi hän vieläkin uudistaa pyyntönsä: — Armoleipää ette tule koskaan syömään. Olemme isä ja poika. Paitsi teitä ei ole minulla enään ketään.

— Mitä sinulla ei ole, sen voit saada. Ehkä sinua odottaa suurikin loistavuus. Se ei sovellu minulle eikä omaisilleni.

— Ette siis tahdo?

— Tosin on niin, en tahdo. Erotkaamme ystävinä, ja jos kohtalo vielä tuo meidät yhteen tapahtukoon se sovinnossa. Parempi on siten, kuin jos tulisi päivä, jolloin kadumme ettemme eronneet.

Attila seisoi kalpeana ja mykkänä. Hän ei voinut sanaakaan sanoa.

— Jumala sinua suojelkoon ja varjelkoon! sanoi Löfving. Anna anteeksi jos suretan sinua, mutta toisin en voi.

Sanattomana tarttui Attila Löfvingin käteen, puristi sitä ja lähti. Ovessa hän kääntyi ja sanoi: — Olin vähällä unohtaa majuri Sprengtportin tervehdyksen teille. Hän makaa sairaana Porvoossa. Häneltä sain tietää että olitte täällä vankina, ja minä lupasin tuoda teidät hänen luoksensa. Välskäri Göhle sanoi minulle, ettei hän enään kestä kauan.

Löfvingin silmiin nousi kyyneleitä. Hän oli päässyt vapauteen itkeäksensä isänmaatansa, hän oli löytänyt poikansa menettääksensä hänet, ja nyt tuli kutsu vanhan kumppanin luo sanomaan jäähyväiset hänelle haudan partaalla.

— Täytyykö minun ensin vannoa uskollisuutta? kysyi kapteeni kalpeana.

— Kyllä täytyy, vala vannotaan tuolla pihalla.

Löfving oikaisi itsensä, loi jäähyväiskatseen vankilan muureihin ja vastasi jäykällä tyyneydellä: — Lähtekäämme yhdessä. Miehen täytyy jaksaa kestää kaikkea.

* * * * *

Nyt oli kapteenin ainoana ajatuksena päästä tervehtimään rakasta majuriansa. Mutta esteitä syntyi uudestaan. Kun venäläiset viranomaiset saivat tietää että Löfving oli vangittu valtiorikollisena, ei tyydyttykään hänen vapaaehtoisesti vannomaansa valaan, vaan täytyi hänen uudestaan alistua vangitsemiseen, kunnes saatiin kirjeillä ja selityksillä selville, että hänet voitiin vapauttaa. Nyt oli hän vihdoin oma herransa, ja nyt oli toteutettavissa hänen rakkain toivonsa käydä majuria tervehtimässä.

Mutta paljon oli tapahtunut siitä kun he viimeksi tapasivat toisiansa. Kyllä jo silloin asema Suomessa näytti toivottomalta, mutta jokaisen sydämmen pohjassa kyti sittenkin kipinä, jota viimeiseen saakka tahdottiin säilyttää. Ehkä vielä joku ihme saa kenraalit järkiinsä ja antaa heille rohkeutta taisteluun. Niin ajateltiin silloin vielä. Mutta pian sen jälkeen kutsuttiin molemmat ylipäälliköt Tukholmaan ja johtajaksi määrättiin Bousquet. Häpeän ja surun murtamana yritti tuo vanha, koeteltu soturi koko tarmollaan estää viimeistä alentavaa askelta. Hän kyllä huomautti, että hänen korkean ikänsä vuoksi toinen määrättäisiin tähän edesvastuulliseen tehtävään, mutta kun siitä ei ollut apua, ja kun armeija oli kokonaan hajaannuksen tilassa, täytyi epätoivoisen päällikön vihdoin suostua Lascyn ehdotukseen ja riisua aseet. Ruotsalaiset saivat palata kotiin, suomalaiset saivat joko seurata heitä tai jäädä omaan maahan. He valitsivat jälkimmäisen ehdon ja marssivat venäläiseen leiriin, jättääksensä sinne lippunsa ja aseensa ja vannoaksensa uskollisuutta keisarinnalle.

Sinä päivänä heittäytyi moni soturi itkien maahan, kun toiset surusta mykkinä ja jäykkinä antoivat asiain mennä menoansa. Seisoen rinnatusten katselivat Hohti ja Kolmhalko kuinka toinen osasto toisensa perässä kulki ohitse, pysähtyi ja laski alas miekkansa ja kiväärinsä. Liput olivat jo viedyt. Kun heidän oma rakas lippunsa otettiin heiltä, oli vieno tuulenpuuska levittänyt kunniakkaan kankaan ja kohottanut sen aaltoilemaan ikäänkuin viimeisiksi jäähyväisiksi. Nyt oli näiden sotavanhusten vuoro tullut. Vapisevin käsin ja kovaan puristetuin huulin irroitti Kolmhalko miekan vyöstään ja lähti jäykkänä ja kalpeana määräpaikkaan, josta hän tyhjin käsin palasi yhtä jäykkänä kun oli mennytkin, mutta toverit huomasivat kyyneleitä vierivän ukon poskille. Husulankin vuoro tuli, mutta viime hetkellä jäi hän seisomaan, silmät kiiluivat ja hän kohotti käsivartensa pontevasti ja väkivaltaisesti, ikäänkuin olisi tahtonut murtaa uskolliset ystävänsä sirpaleiksi, mutta nähdessään kumppanien arvokkaan ryhdin pidätti hän iskun ja lähti hänkin antautuaksensa uuden vallan alle. Saapuvilla oli siellä Sprengtportkin, ja siellä hänen sydämmensä sai kuolinhaavan, josta hän ei enään toipunut.

Kaikkialla synkkyyttä, epätoivoa ja — häpeätä.

VII Luku.

Kaarlolaisten jäähyväiset.

Päiviä ja viikkoja oli taas kulunut, ja syksy eteni suurin askelin. Gammelbackan kartanossa tehtiin hiljaisuudessa valmistuksia talvea varten, ja jokainen palvelija teki parastansa miellyttääksensä sairaana kotiutunutta majuria ja voidaksensa suoriutua talon emännän edessä, kun hän palaa Ruotsista. Aamu oli ollut päiväpaisteinen mutta tuulinen; puolenpäivän jälkeen ilma tyyntyi, ja ilta näytti rupeavan kauniiksi. Vanha aurinkokello heitti jo pitkän varjon itään, ja metsästä kuului paimentytön torvi, jolla hän kutsui karjansa kotiin. Aamulla oli puitu, ja väki riensi nyt saunaan, joka oli lämmitetty ja lemusi tuoreita olkia ja löylyä. Talossa oli kaikki hiljaista, ei näkynyt elävää olentoa, ja vanha, pitkä asuinrakennus näytti niin kolkolta tuolla kunnaalla, kun useimmat akkunaruudut olivat kiinni naulatut ja ovet suljetut. Yhdestä huoneesta vilahti kuitenkin valkeahapsinen mies, joka kurkisti ulos pienistä akkunoista, ja kun tarkemmin katseltiin, niin nähtiin lisäksi osa miehen vartaloa kuluneessa soturipuvussa, semmoisessa jota majuri Sprengtport käytti, sillä hän se oli.

Päivä oli hänestä tuntunut loppumattoman pitkältä tässä yksinäisyydessä, ja lähestyvä ilta uhkasi tulla vieläkin pitemmäksi. Hän oli palannut sodasta murtunein voimin, oli ollut vuoteen omana ja kärsinyt paljon, mutta elämänvoimaa kesti yhä, hän toipui, ja vihdoin jaksoi hän liikkua ei ainoastaan huoneissa vaan lyhyemmän ajan ulkonakin. Mutta mihin ryhtyä ilman työkykyä ja ilman ketään, jolle hän voisi avata sydämmensä! Hänen naapurinsa, eversti, vapaaherra Bildstein oli Lappeenrannan taistelun jälkeen viety Venäjälle, ja hänen perheensä, joka ennen oli asunut tilallaan Drägsbyyssä Gammelbackan läheisyydessä, oli nyt hajallaan, poika sotapalveluksessa, tyttäret naimisissa ja vapaaherratar pakolaisena Ruotsissa. Porvoo tosin oli lähellä, ainoastaan jonkun virstan päässä, mutta sielläkään ei ollut ketään, jota hän olisi voinut odottaa, saatikka halusi tavata. Voudin ja rengin kanssa olivat päivän kysymykset suoritetut, naisten tehtäviä järjesti emännöitsijäksi määrätty vanha talon palvelijatar, ja siten ei ollut majurilla muuta seuraa kuin hän itse. Onneksi oli tuuli tyyntynyt, ehkä oli paras lähteä ulkoilmaan.

Viitta hartioilla ja matala töyhtöhattu päässä seisoi hän pian portailla ja silmäili ympärilleen, mutta korkea tivis aita kaariporttineen rajoitti näköalaa, eikä sallinut mitään ilahuttavaa vapauden tunnetta. Tähän hän ei voinut pysähtyä. Majuri lähti siis pihasta, mutta päästyänsä portin läpi seisahtui hän taas epäröivänä. Hänen edessään olivat leikatut vainiot autioina kuin kaikki muukin. Ylempänä oli tosin viheriöimässä äsken kylvetty pelto harvoine oraineen, mutta ei tehnyt mieli kulkea pitkin uurteista ajotietä. Talon toisella puolella näkyi ainakin järvi, ja sinne hän nyt meni. Hitaasti astui hän etelään alas siltä kunnaalta, jonka päälle talo oli rakennettu. Pitkin rannalle johtavaa käytävää seisoi korkeita, tuuheita puita edellisiltä ajoilta, ja rinteen alapuolella alkoi vaatimaton puutarha, jota sanottiin entisten munkkien raivaamaksi. Nyt ei ollut siitä jälellä muuta kuin hoitamaton kirsikkametsä ja muutamat omenapuut, mutta ennen oli kaikki ollut toisen ja paremman näköistä, sen huomasi metsistyneistä viinimarja- ja ruusupensaista, jotka kuihtuvina ja rikkaruohon vallassa olivat kokonaan kuolemaisillaan. Täällä olivat Maria ja Martti luoneet tuumiansa suurista uudistuksista hyödyksi ja huviksi. Tuo pieni kaistale unikukkineen, piooneineen ja reseedoineen todisti vielä heidän hyvää tahtoansa.

Syvästi surumielisillä tunteilla katseli majuri nuorten työtä, joka nyt oli hyljätty ja rappeutunut ja jatkoi kulkuansa rantaa kohti. Täällä laaksossa oli hänen lempipaikkansa eräällä penkillä, joka jo aikoja sitten oli asetettu kauniiseen metsälehtoon, jonka vanhinta puuta sanottiin Juhana Flemmingin istuttamaksi, kun hän myrskyn ajamana lepäsi Gammelbackassa kotimatkallaan Puolasta. Nyttemmin oli tuon vanhan niinipuun ympäri vyötetty pari rautavannetta hajoamisen estämiseksi, mutta kyllä se antoikin siimestä kaikille taloon kuuluville, ja mitä se puolentoista vuosisadan elämänsä ajalla oli saanut nähdä, sitä ei voinut kukaan nyt elävä kertoa. Tämän ikivanhan muistomerkin alla oli Sprengtportin tapana mieluimmin levähtää, ja täältä katseli hän seutua. Täältä näytti tumina hakometsä kaukaisuudessa viehättävimmältä, täällä viheriöitsi suvi tuoreimpana, ja tässä oli hänen edessään kaunis Suomenlahden poukama, josta purjehtija laski ulos ulapoille.

Tähän lempipaikkaansa laskeutui hän nytkin levolle ja katseli tavallisuuden mukaan syksyistä maisemaa. Vähänpäässä seisoi vanha huvikoju, jonka huippukaton yli muutamat korkeat lehmukset ja tuuhea pihlaja heiluttivat latvojansa, ja etempänä rannasta kuljui tummilla ja levottomilla aalloilla kaksi venettä paaluissaan, todistaen että ihmisiä kyllä oli läheisyydessä, vaikka niitä ei näkynyt. Majuri katseli kaikkea tätä, niinkuin oli sitä monet kerrat katsellut, ja otti vihdoin esille ennen auaistun kirjeen lukeaksensa sitä vielä kerran. Hän ei kuitenkaan päässyt alkuunkaan, ennenkun yksinäinen soutaja ilmaantui lahdelle. Aikoneeko hän Gammelbackaan? Siltä melkein näytti, koska hän suuntasi rantaan päin. Mutta ei, hän katosi pian muutamien leppäpensasten taa eikä enään näkynyt.

Hän souti ohitse, ajatteli majuri, katsellen yhä kirje kädessään järvelle päin ja vaipuen ajatuksiinsa. Vihdoin rupesi hän taas silmäilemään kirjettä, mutta silloin kuului vankkoja askeleita kahisevissa lehdissä, ja majuri kääntyi. Seuraavassa hetkessä seisoi hänen edessään Löfving, mutta kykenemättä sanomaan sanaakaan nousi majuri ja ojensi tervehdykseksi hänelle kalpean, laihtuneen kätensä. Liikutettuna piti Löfving sitä lujasti omassaan, ja suuret kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Sprengtportin kamalasti muuttunut ulkomuoto näytti kapteenista valloitetun Suomen esikuvalta. Hän ei aavistanut että hän teki majuriin samanlaisen vaikutuksen. Eihän tuo riutunut, sammuvakatseinen mies toki ollut Löfving. Semmoisena hän ei ollut koskaan ollut.

Seisottuaan näin silmä silmää vastaan uskollisesti puristaen kättä, veti
Sprengtport vihdoin kätensä pois ja lausui surumielisellä vakavuudella:
— No, rakas Löfving, tämmöisiltä näyttävät nyt entiset kaarlolaiset.

Löfving käsitti näissä sanoissa piilevän tuskan, mutta vastausta hän ei löytänyt.

— Kaikki oli ainoastaan laina, lisäsi majuri.

— Kyllä kaiketi, mutta kuka olisi sitä silloin voinut ajatella?

— Oi, veli, ihmisajatuksia ja ihmistöitä! Mutta meidät uhrattiin kuin koirajoukko. — Sprengtport tunsi voimansa horjuvan, istahti ja pyysi Löfvingiä istumaan vastakkaiselle penkille. Löfvingkin istahti, ja taas kului hetki kummankaan sanaa sanomatta. Kummallekin näkyi omat ajatuksensa riittävän, mutta vihdoin lausui Löfving: — Mitähän Kaarlo kuningas sanoisi, jos näkisi tätä kaikkea.

— Hän se kuitenkin sen alkuun pani, mutisi Sprengtport. Hän ja me kaikki.

Nämä sanat tuntuivat Löfvingistä joltakin moitteelta hänen korkeasta ihanteestaan, ja hän oli vähällä kuohahtaa, mutta hillitsi itsensä kuitenkin. Sprengtport huomasi vieraansa närkästyksen ja käänsi keskustelun toiseen suuntaan kysymällä kuinka Löfvingin laita oli ollut sitten kun erottiin.

No niin, siitä ei ollut paljon kerrottavaa. Hän oli tavannut Leenan sairaana eräässä Janakkalan torpassa, ja siellä hän vielä oli nuorimman tyttären kanssa. Muut lapset olivat ympäri maata leipäänsä etsimässä. Kun vaimo nyt oli parantumaisillaan, aikoi Löfving lähteä Turkuun, etsimään jotakin tointa, sillä näin hän ei voinut elää. Mutta sitä ennen tahtoi hän vielä kerran tavata majuria sanoaksensa jäähyväiset. Enempiä tietoja itsestänsä ei kapteeni näkynyt haluavan antaa, sillä tiesihän majuri jo entisestä kuinka syyttömästi hänet oli vangittu ja kuinka hänet vihdoin vapautettiin, mutta kuitenkin hän jotakin vastatakseen sanoi hiljaisesti:

— Kovallehan otti, mutta kun rohkeus rupesi loppumaan, ajattelin, että jos Herra tahtoo olla minulle armoinen, niin päästää hän minut täältä, niin että saan kiittää häntä hänen kartanoissaan, mutta jos hänestä on parempi että kuolen kurjana vankina, niin olkoon sekin. Häntä vastaan ei käy riiteleminen.

Majuri ei joutunut vastaamaan, sillä kapteenin tullessa oli kirje huomaamatta pudonnut maahan, ja tuulenpuuska rupesi sitä nyt mukanaan lennättämään. Löfving riensi sitä noutamaan ja antoi sen majurille.

— Se on vaimoltani, sanoi tämä huolellisesti taittaen sen kokoon. Sain sen jo viikko sitten, mutta täällä yksinäisyydessäni olen sitä lukenut yhä uudestaan. Hän ikävöi kotiin.

— Sehän on luonnollista, kun hän on niin kaukana teistä, majuri.

— On siinä muutakin. Ruotsi on kyllä hänen oikea kotimaansa, mutta sittenkin hän on sekä Boksvikissa että Tukholmassa oppinut tietämään, ettei hän enään kuulu sinne.

Löfvingin silmät laajenivat kysyvinä ja ihmettelevinä, ja majuri jatkoi: — Köyhänä lähti hän täältä, eikä se, mitä hänen miehensä on kärsinyt valtakunnan edestä ole enemmän arvoista, kuin se tolva,[1] jonka armot viskaavat kirkkohaaviin. Mutta niin se nyt on —.

[1] 12 skillingin paperiraha siihen aikaan.

Nuo katkerat sanat koskivat kapteenin sydämmeen, mutta yhä vielä umpimielisenä pysyen kumartui hän sanattomana eteenpäin ja jäi siihen asemaan kädet ristissä polvien välissä. Kun hän siten oli hetken katsellut maata ja omia jalkojansa, oikasi hän taas itsensä ja kysyi hiljaa: — Mitä tiedetään rauhasta? Loppuuko sota?

— Siitä ei vaimoni tiedä mitään muuta, kuin että Ruotsi on kyllästynyt leikkiin, kun Tanskakin uhkaa sodalla, ja Venäjän ylivoiman pelko on siksi vallannut mielet, että kernaasti luopuvat koko Suomesta, kun vaan itse saavat olla rauhassa. Toiset taas arvelevat, että pitäisi luopua ainoastaan puolesta Suomesta, koska siten oltaisiin paremmassa turvassa. Kuinka meidän käy, se on heille yhdentekevää.

— Murtuneella sankarilla ja hampaattomalla hevosella ei ole kosolta ystäviä. Mutta ehkä sentään joskus kaivataan sitä apua, joka nyt menee.

Niin majurikin luuli. Ruotsi sai nyt kantaa seuraukset siitä sokeudesta, joka puolue-etujen ja persoonallisen voiton tähden pani alttiiksi kunnian ja valtakunnan. Löfving huokasi syvään: — Kun Kaarlo kuningas kuoli, vei hän kaiken vanhan muassaan hautaansa.

— Siinä olet oikeassa, myönsi majuri. Näen kuinka uusi aika sarastaa. Uudet sukupolvet nyt tehkööt mitä voivat. Meitä vanhoja ei enään tarvita.

Hukka, joka oli tallipojasta ja sotamiehestä ylentynyt palvelijaksi, lähestyi kantaen tarjotinta, jossa oli kinkkua, leipää ja suomalaista olutta, jonka hän asetti pöydälle.

— Täytä lasit, poikani, pyysi Sprengtport, ja Hukka varovaisesti kaatoi olutta kannusta, katsellen sitten kysyväisesti majuriin. Pitäisikö hänen myös tarjota?

— Anna seisoa siinä. Mutta sano, että järjestävät sinisen kamarin kapteenia varten. Hän jää tänne yöksi.

Löfving koetti estellä, mutta majuri kielsi häntä tyhmyyksiä puhumasta, ja vaikka Löfving vakuutti, että hänen aikansa oli täpärällä, tuli lopuksi että hän jäi.

Kun he olivat vanhoina ystävinä kilistelleet lasia, sanoi Sprengtport: — Olen hyvilläni kun nyt olet täällä, sillä aikani ei ole enään pitkä ja tahdon suorittaa kaikki. — Löfvingistä se oli luonnollista. Majuri asettui ylemmäksi penkille ja nojasi selkälautaan.

— Mitä Gammelbackaan ja muuhun omaisuuteeni tulee, sanoi hän, niin siitä ei jää suuria kun olen ummistanut silmäni, sillä olen veloissa, mutta toivon kuitenkin että asiat selvenevät niin, että vaimoni saa jäädä pesään. Vanhemmat pojat tulevat vähitellen omin neuvoin toimeen ja hajaantuvat maailmaan, mutta kuinka Yrjö Maunun käy, sitä ei tiedä. Aluksi hän tietysti jää äitinsä hoimeen, mutta sitten? Nuoruuteni toverit ovat hajalla tahi kuolleet, ja ainoa veljeni on ilmoittanut minulle, että hän jää Ruotsiin. Suomi venäläisenä, siihen ajatukseen hän ei voi taipua, ja hän koettaa yllyttää minuakin siirtymään pois.

— Sitä kai te majuri ette kuitenkaan tee? keskeytti Löfving melkein rukoillen.

— En, Löfving hyvä, sitä en tee. Et ole sinä enkä minä pitänyt kotimaata majatalona, josta vihdoin ainiaaksi juoksemme. Siperia opetti minulle, että Suomesta olen tullut ja Suomeen täytyy minun palata. Sanon sinulle, Löfving, jos siihen aikaan joku olisi antanut kourallisen sammalia omista vuoristamme, niin olisi se, vaikka olinkin köyhä, ollut kaiken maailman kultaa kalliimpi.

— Terveydeksenne, herra majuri! Olette tuntenut samaa kuin minäkin.

Löfvingin sanat sytyttivät Sprengtportin sydäntä. Tuntui niin hyvältä saada pitkistä ajoista puhua sydämmensä puhtaaksi ja lievittää mieltä palaamalla vanhoihin muistoihin semmoisen kanssa, joka oli kokenut samaa.

Kapteeni laski lasin kädestään ja katseli majuriin myötätuntoisesti: —
Oli sekin päivä, kun te, herra majuri, jouduitte Tobolskiin.

— Entä se, jolloin saavuin tänne! Maa oli hävitetty, koti oli kadonnut, ja kaikki joita ikävöitsin olivat kuolleet. Mutta sittenkin! Olivathan vielä kivet ja metsän tuoksu ennallaan. En ole koskaan kokenut samallaista tunnetta kuin silloin. Oli sielläkin metsiä mutta niiden tuoksu oli toinen samoin kuin puiden humina. Kyllä on niin että mikä kotimaan mullassa kasvaa, se on toista kuin mitä maailma sen ulkopuolella tarjoo. Ehkäpä merenkin tuuli sai henkeni semmoiseen lentoon. Tiesi Jumala, mutta minä lankesin polvilleni ja kiitin Jumalaa, joka oli auttanut meitä kotiin.

— Ei minun siis enään tarvitse ajatella miltä tuntuisi, jos tekin, hyväntekijäni, muuttaisitte meren toiselle puolelle.

— Ei, rakas Löfving, sitä sinun ei tarvitse. Täällä on kehtoni seisonut ja tänne kaivettakoon hautanikin. — Niin oli kapteeninkin mielestä. Mihin Jumala on asettanut, siellä täytyy seisoakin.

Kun uudestaan oli lasia maistettu, alkoi majuri taas: — Yrjö Maunusta tahdoin puhua ja vaimostanikin. Jos hän tulee avun tarpeeseen ja sinä voit häntä auttaa, niin tee se, Löfving. Lupaatko sen?

Majurin silmiin oli palannut niiden entinen kirkkaus, ja hän loi ne nyt kimaltelevina Löfvingiin, kun tämä juhlallisesti lupasi tehdä minkä voi.

— Kiitoksia, Löfving! Ja jos Yrjö Maunu joskus joutuu matkoillesi, älä unohda että hän on poikani.

Oli kuin olisi tuo kova kuori kapteenin sydämmen ympärillä puhjennut. Hän nousi liikutettuna ja polvistui äkkiä majurin eteen ja syleili pää kumarassa hänen polviansa. Tähän hän olikin pyrkinyt siitä päivästä asti, jolloin hänet päästettiin vankilasta. Martti oli koputtanut hänen sydäntänsä ja pyytänyt kertomaan majurille kaikki, ja Attilakin oli häntä kehottanut. Hän teki nyt lyhyesti selkoa kaikesta tapahtuneesta, ja siitä kävi ilmi, että ero hänen oikeasta pojastaan kalvoi hänen mieltänsä, mutta tehty kuin tehty. He olivat ainiaaksi erotetut. Jonakuna lohdutuksena oli saada palvella Yrjö Maunua ja nähdä hänen varttuvan.

Sprengtport ojensi Löfvingille kätensä kiitokseksi, ja tämä lisäsi liikutettuna: — Ellen muutakaan voi, niin lupaan, että kun Yrjö Maunu surren seisoo haudallanne, niin on muisto hänen isänsä ja esi-isänsä teoista antava hänelle lohdutusta ja rohkeutta, aivan niinkuin taivaan kimaltelevat tähdet luovat valoansa pimeille kallioille ja osoittavat erämaassa vaeltavalle hänen tiensä.

Sitten kun majuri sydämmellisellä tavallaan vielä kerran oli kiittänyt Löfvingiä lupauksesta, vaikenivat kumpikin hetkeksi. Kumpikin tyhjensi lasinsa ja vaipui ajatuksiinsa. Maria, joka oli niin syvästi vaikuttanut heidän elämäänsä, astui nyt, kuten ainakin esiin menneisyydestä. Kumpikin näki hänet muistossa ihanana ja kovaonnisena, mutta kumpikaan ei maininnut hänen nimeänsä. Olihan hän kuollut.

Vihdoin Löfving lausui: — Mitä enemmän elämää ajattelee, sitä kummallisemmalta se tuntuu. Olkoon miten onkaan, mutta kummallisinta on kuitenkin, että pahuus on saanut niin suuren vallan maailmassa, vaikka Jumala on kaikkivoipa.

Majuri oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän: — Tosin Jumala on kaikkivoipa, mutta hän loi ihmisen vapaaksi. Hän siis ei pakota ihmistä ylivoimalla, koska hän tahtoo vapaan rakkautta eikä orjan pelkoa. Sentähden on ihmisellä oikeus ja vara valita kumpaa noudattaa, Jumalan tahtoa vai omaansako. «Hyvän ja pahantiedon puun» nimi paratiisissa on vapaus. Kun ihminen noudattaa omaa tahtoansa luopuen Jumalasta, silloin pääsee paha valtaan ja paisuu ylimmilleen, kunnes se vie niin suureen kurjuuteen, että ihmisten taas täytyy etsiä apua Jumalalta.

— Olkoon niin. Paha siis ei ole Jumalasta vaan ihmisestä, ihmisen tahdon asettaminen Jumalan tahtoa ylemmäksi. Mutta kuinka Jumala tätä sallii?

— Sen ymmärrät, jos ymmärrät mitä on vapaus ja mitä on orjuus. Ainoastaan vapaassa voi löytää rakkautta ja jaloutta, mutta vapaa voi myös vaipua törkeimpiin rikoksiin. Eläin on orja, se ei voi joutua rikoksiin, mutta ei kohota jalouteenkaan. Vapaa on edesvastuun alainen, ja sentähden on hänelle sanottu: »joita ei silmä ole nähnyt, eikä korva kuullut, ja ei ihmisen sydämmeen astunut, niitä on Jumala valmistanut niille, jotka häntä rakastavat», mutta myös: »siellä pitää olla itku ja hammasten kiristys.»

Ajopelien kolina keskeytti puhelun. Ruvettiin kuuntelemaan. Ajajat tulivat yhä lähemmäksi, ja tuntui kuin olisivat pysähtyneet portin eteen. Samassa näkyi Hukka astuvan heitä vastaan, mutta hän kääntyi äkkiä ja syöksyi täyttä juoksua mäkeä alas.

— Rouva on tullut kotiin! huusi hän läähättäen. Armo on jo pihassa. Ja samaa vauhtia juoksi hän takaisin tervehtiäksensä odottamattomasti saapuneita.

Heikko väristys tuntui Sprengtportissa, kun hän käsitti, että nuo ikävöidyt olivat kotiutuneet. Odottamaton ilo sai hänet huomaamaan, kuinka mennyttä hänen voimansa oli. Hän tahtoi rientää, mutta kivistys lonkassa ei sietänyt kiireitä liikkeitä. Löfving tarjosi apuansa, mutta sitä ei otettu vastaan. Majuri mieluummin kulki itsekseen nojautuen sauvaansa, mutta kapteenin piti kuitenkin tulla muassa, ja niin kuljettiin hitaasti ylöspäin. Pitkäksi ei heidän kulkunsa kuitenkaan tullut, sillä virkeänä ja nopeana riensi rouva lapsi sylissään häntä vastaan, jota hän oli ikävöinyt ja joka nyt näkyi tuolla. Pysähdy aurinko radallasi, älä kiidä aika, kun onni kerrankin täyttää ihmisen sydämmen! Nyt oli tullut tuo hetki, jonka odottaminen oli huojentanut kaipuun; nyt oli toteutunut toivo, joka niin usein oli pettänyt. Tullut oli hän, tuo kaivattu kodin ilo ja aurinko.

Kun majuri tahtoi ottaa Yrjön syliinsä, kääntyi poika pois, mutta se oli siksi tottunut olemaan vierasten parissa, että äiti pian sai sen viihdytetyksi iloisesti kysymällä: — Kuinka sinä tervehdit?

Lapsi hymyili sievästi ja vastasi ujostelematta: »hyvää päivää».

Sepä Sprengtportille iloinen yllätys. Hän taputti lapsen vereviä poskia:
— Hyvä että palaat maasi poikana.

— Kyllä varmaankin, vakuutti Ulla, joka seisoi vieressä. Minä opetin hänelle sanat, eikä Yrjö Maunusta koskaan saa sanoa että hän, kuten moni muu isonvihan jälkeen, on palannut Suomeen vieraskielisenä ja ruotsalaisena.

— Oikein se, vastasi talon herra, kääntyen sinisilmäisen, vaaleatukkaisen Ullan puoleen. Niiaten ja onnea säteilevänä tervehti tämä ja palasi sitten kartanoon, ryhtyäksensä vanhan tapansa mukaan askareihinsa, ja kiittäen Jumalaa, joka oli auttanut hänet onnellisesti kotiin.

Entä rouva? Ilon kyyneleitä kotiintumisen, surun kyyneleitä miehen riutuneen ulkomuodon tähden, semmoinen oli alku, ja sitten istahdettiin. Olihan nyt niin paljon kysyttävää. Kuinka hän oli viihtynyt?

— Milloin paremmin, milloin huonommin. Armoleipä on aina katkeraa. Moni oli kyllä ollut siksi hienotunteinen, ettei pannut kiveä taakan päälle; mutta sittenkin on liikanainen aina tiellä, ja sitä olen tuntenut niidenkin parissa, joilta en olisi semmoista odottanut. Täällä kotona en aavistanutkaan vähäpätöisyyttäni, vaikka en ollutkaan silkkiin ja samettiin verhottuna niinkuin Tukholman upeat rouvat, mutta jalosukuinen olin niinkuin hekin. Se vaan, että olin tullut Suomesta.

Katkera piirre synkisti kuuntelevien miesten kasvot, mutta sitä huomaamatta kertoi rouva kuinka muutoinkin vaan kuului rauhattomuutta ja pahoja aikoja. Kyllä kohta ainakin Lewenhaupt ja Buddenbrock saavat palkan teoistansa. Heidät oli kohta Ruotsiin tultuansa pantu arestiin vastaamaan toimistansa ja yleisesti vaadittiin, että heidän piti menettämän henkensä.

— Jumalan tuomio, arveli Löfving. Paha työ pahan perii. Mutta entä rauha? Ja Suomen kohtalo? Mitä siitä kuuluu?

— Kyllä siitä paljonkin kuuluu, mutta yksin Jumala tietää, mitä lopuksi tulee, huokasi rouva. Hatut olivat jo johonkin määrin nolatut kenraalien kohtalon tähden, mutta nyt ovat taas saaneet tuulta siipiensä alle vastaisen kuninkaanvaalin kautta.

— Sepä kummallista, lausui kapteeni. Vielähän kuningas Fredrik elää.
Eihän ole laillista ennen hänen kuolemaansa valita uutta kuningasta.

— Laillista se ei ole, myönsi rouva, mutta se tehdään kuitenkin. Monet ovat jo liittyneet Holsteinin herttuaan Kaarlo Pietari Ulrikiin, koska hän oli Kaarlo kuninkaan sisaren pojanpoika ja lisäksi keisarinna Elisabetin sisarenpoika. Hatut toivovat, näet, lievempiä rauhanehtoja, jos antavat Ruotsin kruunun venäläisen keisarihuoneen sukulaiselle.

Tämä kertomus nosti lämpimän punan Sprengtportin poskille, ja tähän aikaan jo harvinaisella tuimuudella iski hän nyrkillään pöytään. Sitten rupesi hän sormillaan rummuttamaan ikäänkuin taisteluun ja ärjäsi kuohahtaen: — Niin pitkälle on siis ylpeä Ruotsi joutunut, että se ryömien antaa pois kruununsa!

Kukaan ei kieltänyt tätä surkeata tosiasiata. Kyllähän Ruotsissa surkuteltiin katkerasti isänmaan kohtaloa, mutta siihen Hatut olivat pyrkineetkin. Kuitenkin oli kuninkaanvaali jo joutunut uudelle uralle, sillä kun Ruotsin lähettiläät saapuivat Pietariin neuvottelemaan Kaarlo Pietari Ulrikin vaalista, oli tämä prinssi jo määrätty Venäjän valtaistuimen perijäksi. Hän oli kastattanut itsensä kreikkalaiskatoliseen uskontoon ja oli valmis ottamaan hallituksen käsiinsä keisarinnan kuoleman jälkeen. Yllätyksen huudahdus kuului molempien miesten huulilta. Kuka sitten saa johdon Ruotsissa?

— Niin, siitäpä juuri nyt riideltiin. Keisarinna oli antanut Ruotsin
lähettiläille tiedon, että hän suostuu lieventämään rauhanehtoja, jos
Ruotsi valitsee toisen holsteinilaisen prinssin, joka oli Pietari
Ulrikin serkku.

— Eihän vaan tuota piispaa? keskeytti Löfving hämmästyneenä. Hänet näin usein Kööpenhaminassa.

— Kyllä, hän se juuri on, huokasi rouva. Täytyy tyytyä siihen mitä tarjotaan, ja yhdentekevää on se Suomelle, sillä sen on nyt valloittanut Venäjä, joka varmaankaan ei siitä luovu koskaan. Jumala yksin tietää mihin tuo kaikki vienee. Ranska puuhaa saadaksensa Birkenfeldin kreivin valtaistuimelle, ja useimmat Hatut liittyvät häneen, kun taas talonpoikaissääty tahtoo Tanskan kuninkaan nuorempaa poikaa. Suomalaisilla on kuitenkin vielä edusmiehensä valtiopäivillä Tukholmassa ja nämät monien muiden järkevien kanssa vaativat sitä vastoin ehdottomasti Aadolf Fredrikiä, sillä siitä kaikki riippuu. Jos Tanskan prinssi pääsee voitolle, niin kyllä olisi siltä taholta apu toivottavissa, mutta sitä vastoin olisi Suomi menetetty, sillä keisarinna oli ilmoittanut ettei hän aikonut luovuttaa vähintäkään, ellei Aadolf Fredrikiä valita. Sitä vastoin lupasi hän antaa suurimman osan Suomea takaisin, jos hänen vaatimukseensa suostutaan. Kun tämä tuli tiedoksi, neuvottelivat suomalaiset valtiopäivämiehet keskenään, ja Henrik Wrede avonaisesti ja kaikkien puolesta ilmoitti aateliston täysistunnossa, että suomalaiset vapaana kansana mieluummin heittäytyvät Venäjän huostaan kuin antautuvat tanskalaisen ikeen alle. Sillä kannalla, lopetti rouva, olivat asiat Ruotsista lähtiessäni.

Tuijottavin silmin katselivat molemmat miehet toisiansa ja yhä syvempi katkeruus ilmaantui heidän kasvoissaan. Siis hierottiin taas kauppaa Suomesta, ja aijottiin, jos tarve vaatii, silpoa se, jakaaksensa palaset eri tahoille. Semmoinen oli siis emämaan kiitollisuus kaikesta. Jos vaara olisi uhannut itse Ruotsia, niin ei olisi mitenkään ruvettu tähän sotaan, eikä olisi puolustusta jätetty onnenonkijain käsiin. Vieläkin vähemmin olisi toinen osa heitetty sinne toinen tänne. Mutta nythän oli vaan kysymys kurjasta Suomesta. Muukalaisille ja vihollisille olisi semmoinen menettely anteeksi annettava, mutta sille maalle, jonka eduksi vuosisatojen kuluessa oli uhrattu, — ei ikinä!

Syvä alakuloisuus oli lamannut mielet, mutta kenessäkään ei näkynyt halua purkaa sydäntänsä. Oli niin hiljaista kuin olisivat kaikki turtuneet. Lapsi oli nukkunut äidin syliin, ja tämä kietoi lämpöisen vaippansa hänen ympärilleen, sillä ilma tuntui jo viileältä. Kapteeni istui eteenpäin kumartuneena, kädet polvillaan ja piirsi kuvioita santaan, kenties ollakseen häiritsemättä majuria, joka silmät ummessa nojautui selkälautaa vastaan. Hetken kuluttua Sprengtport avasi silmänsä.

— Onko todellakin aikomus silpoa Suomi? kysyi hän näennäisesti tyynenä.

— On. Niin yleisesti uskottiin Ruotsissa, ja sitä pidettiin halpana hintana rauhasta.

— Voi, mikä kohtalo, mikä hirvittävä kohtalo! Lähteä tulevaisuutta kohti maa silvottuna ja raadeltuna, kansa jaettuna kahtia!

Lisääntyvä kalpeus toisten poskilla oli ainoa vastaus, ja majurikin vaikeni, mutta hetken kuluttua hän lausui surullisesti: — Vaikka kuinka silmäilen taapäin, en näe muuta kuin levottomuutta, tuskaa ja häviötä, silloin tällöin vaan — hän kurotti kätensä vaimolleen — rakkauden ihmeellisen voiman lieventämänä. Mutta minä saan lohdutusta siitä toivosta, että tuolla ylhäällä on toisin, ja ikävöin hänen luoksensa, joka antaa ijankaikkisen rauhan. Mutta sinä jäät vielä tänne, ja mitä lapsesta tulee?

Rouva puristi lasta rintaansa vasten: — Hänestä tulee mitä Suomesta tulee, eikä sitä voi kukaan ennustaa. Vai kuolemaanko toinen menisi niinkuin toinenkin?

— Ei, huusi Löfving, Jumala ei meitä ylenanna! Hän, joka nosti rantamme merestä ja sulki kuohuvat aallot rajoihinsa, joka puki vuoremme metsillä ja laaksomme viheriällä ruoholla ja antoi kansalle leipää erämaasta, hänkö ei lähettäisi meille vielä apuansa niinkuin ennenkin!

— Jos Kaikkivaltias suo, niin kaikki vielä kääntyy hyväksi, sanoi rouva hiljaa. Mutta kuka hänen välikappaleeksensa?

— Se, joka on valittu.

Rouva loi kauniin katseen mieheensä ja huudahti lämmöllä: — Mitä huolisimme kaikista sinun kärsimyksistäsi, Vilho, mitä kaikista minun kyyneleistäni, jos Jumala tahtoisi uskoa tämän tehtävän sinun pojillesi. Ah, jos uskaltaisin ajatella, että meidän pieni Yrjömme tulisi täksi välikappaleeksi Jumalan kädessä.

— Turhamainen äiti, hymyili majuri surunvoittoisesti. Et ymmärrä mitä tämmöisen kansan yhteenliittämiseen ja uudestaan synnyttämiseen vaaditaan, kun ei ole valtaa eikä edes leipää. Siitä tulisi hänen perikatonsa.

— Mutta hänestä voisi sittenkin tulla se silta, joka johtaa kansan uuteen aikaan. Hänet itsensä taakka ehkä murtaisi, mutta hänen maansa pelastuisi.

Kyyneltynein silmin katseli äiti poikaansa: — Sanotko minua joskus kovaksi? kysyi hän nukkuvalta lapselta. Kuulepa sinä pikku Yrjö Maununi, sinun äitisi on uhraamaisillaan sinut, ja isäsi tuntee jo tuskaa sinun kärsimyksistäsi.

Mutta Sprengtport vastasi vakavasti: — Jos hän sen kautta tulisi kärsimään, siitä en välitä, sillä kaikkien meidän täytyy kärsiä. Enkä siitäkään välitä, vaikkei hän koskaan saisi inhimillistä voitonpalkkiota, sillä tämän maallisen laita on semmoinen, että jollei loistoa oteta meiltä pois, niin otetaan meidät pois loistosta. Mutta sitä minä haluan pojalleni, että hänen tekonsa sietäisi tuomarien tuomarin tarkastusta, ja että kun se on läpikäynyt koetuksen tulen ja on puhdistunut maallisen katoavaisuuden tomusta, sen sittenkin havaittaisiin sisältävän siemenen, josta voisi kasvaa joku tälle maalle vielä tuntematon siunaus.

Rouva ei vastannut, vaan kallisti kasvonsa lapsen kasvoja vastaan ja itki.

— Tien raivaaminen uudelle ajalle, jatkoi majuri, on on itsensä uhraamista tahi ainakin alttiiksipanemista. Raivaamaton maa kysyy uutta auraa, ja sen joka semmoisen valmistaa, täytyy itsensä sulattaa rauta ja takoa se pelvotonna, vaikka tuli häntä itseään kärventää.

Löfving ponnahti ylös, ja salama leimahti hänen silmistään: — Niin tosin on! huusi hän. Hän ajatteli sankariansa, Kaarlo kuningasta. Tämäkään ei väistynyt koskaan tieltänsä.

— Ja kun hän sitten, lisäsi Sprengtport hiljaisella surumielisyydellä, takomallansa auralla kääntää vanhan nurmen, silloin ne ehkä kivittävät hänet kuoliaaksi, jotka eivät häntä ymmärrä.

Rouva pyyhki kyyneleensä, ajatellessaan että hänen pienokaisensa vielä oli niin kaukana tästä hirveästä tulevaisuudesta eikä ehkä saisi koskaan sitä kokeakaan.

— Sitä ei kukaan meistä tiedä, lausui majuri nöyrästi. Eikä meitä silloin ole. Mutta jos Yrjö astuisi sitä tietä, olisi hyvä, jos se onni, jota hän luo, heittäisi säteen poismenneen työnjohtajan haudalle ja selittäisi ne erehdykset, joita ei voi välttää niin kauan kun toimimme tässä epätäydellisyyden maassa.

Ja tätä sanoen silitti Sprengtport vienosti lapsen vaaleata päätä: — Nuoret, sanoi hän, arvostelevat meidän tekojamme, ja ehkä syyttävät meitä niistä taakoista, joita jätämme heille perinnöksi, mutta sitten elämä heille opettaa, ettei kaikki käy tahtomme mukaan.

Lapsi loi ikäänkuin kysyväisenä suuret silmänsä isään, mutta ummisti ne taas ja nukahti uudestaan.

Tämä rakkautta huokuva kohtaus liikutti Löfvingin sydäntä, ja iloisesti hymyillen sanoi hän hienosti: — Te katselette poikaanne aivan samalla lailla kuin Jakob Josefiansa eräässä taulussa, jonka kerran näin Kööpenhaminassa. Ja totta puhuen, Yrjö Maunua ja meitä kaikkia ovat, samoin kuin Josefia, veljemme kavaltaneet.

— Mutta tuskinpa me pääsemme Josefin lailla sortajiamme hallitsemaan, muistutti majuri synkästi.

— Eipä Josefkaan sitä olisi uskonut silloin kun veljensä hänet möivät.

— Te ajattelette rohkeasti, Löfving.

— Ajattelen, että koska Jumala niin ihmeellisesti on johtanut kohtaloltamme ja säilyttänyt meidät tähän päivään saakka, niin totta kai hän sillä jotakin tarkoittaa, ja mitä muuta hän saattanee tarkoittaa, kuin että Suomi joskus, samoin kuin Josef, nousee alennustilastaan ja suorittaa hyvän työn niiden kesken, jotka ovat tahtoneet tuhota sitä.

Nämät sanat palauttivat elämänilon rouva Sprengtportin sydämmeen, ja tarmoa osoittavalla äänellä lausui hän: — Toivokaamme että sanat suustanne joutuvat Jumalan korvaan.

— Niin, toivokaamme, toisti Löfving nousten ja lisäsi:

— Tätä toivoen sanon jäähyväiseni.

— Mutta eipä vaan; nyt te Löfving vielä vähemmin saatte lähteä.

Kapteeni ei kuitenkaan taipunut, sillä eihän majuri nyt enään ollut yksin, ja odottajansa oli Löfvingilläkin. Sitä paitsi oli vielä paljon valmistuksia pitkää matkaa varten suorittamatta. Ehkä täytyi kapteenin mennä Tukholmaan saakka, ja sentähden tahtoi hän ennen yötä joutua Porvooseen.

— No, mitä siihen voi, sanoi majuri tarjoten kättä Löfvingille. Tahtosi mukaan olkoon! Jäähyväisemme ovat kuitenkin pian sanottavat. Pian ei minua olekaan enää, mutta erotkaamme kaarlolaisina, iloisella rohkeudella niin elämässä kuin kuolemassa. Hyvästi!

VIII Luku.

Entisyys ja tulevaisuus.

Edellä kerrotusta kohtauksesta oli 12 vuotta kulunut, kun Löfving eräänä syyspäivänä kahden nuorukaisen kanssa saapui Lappeenrantaan. Kapteeni ei ollut astunut tälle maalle sitten kun hän täällä Wrangelin johdolla oli mukana ruotsalaisen armeijan epätoivoisessa taistelussa, ja siitä ajasta oli paljon muuttunut Suomessa. Aadolf Fredrik oli valittu Ruotsin kuninkaaksi, Venäjä ja Ruotsi olivat ystäviä, mutta ystävyys oli ostettu rajamaiden sydänverellä. Venäjän rauhanehdoissa vaadittiin näet uusi kaistale Suomea, ja Ruotsi piti itsensä onnellisena päästyänsä sillä hinnalla pulasta. Aadolf Fredrikin vaalin tähden lahjoitti keisarinna takaisin toisen puolen Suomea. Venäjän kruunulle joutuneille asukkaille vakuutettiin heidän uskontunnustuksensa ja lailliset oikeutensa, ja he olivat vapautetut sotamiesotosta, mutta sittenkin tuotti irtimurtaminen muusta Suomesta semmoisen tuskan ja voipumuksen tunteen, että se likeni täydellistä epätoivoa. Ruotsille jääneessä Suomessa ei ollut suru vähempi. Levottomuus, katkeruus ja kaipuu vaikuttivat kaikkialla sen tunteen, että asema oli mahdoton, ja kysymys milloin uusi isku oli odotettava, ja mimmoiseksi isänmaan kohtalo lopullisesti muodostuu, kyti kaikkien mielessä.

Uusi valtioraja oli avattu pitkin Kymijokea ja siten, että Hamina, Lappeenranta ja Savonlinna joutuivat Venäjälle. Vedettynä suorana viivana jakoi se kahtia pitäjiä ja kyliä, lukuun ottamatta yhteiskunnallisia oloja, niin että saman pitäjän itäinen osa vannoi uskollisuuden valan keisarinnalle, mutta läntinen Ruotsin kuninkaalle. Ne voivotukset, joita siihen aikaan kuului Suomessa, ja ne kyyneleet, joita silloin vuodatettiin, eivät ole historian lehtiin piirretyt, mutta kansan sydämmessä ne äänettöminä ja salaisina jäytivät luottamusta emämaahan. Isonvihan muistot elpyivät koko hirmuisuudessaan, yhteenkuulumistunne Ruotsin kanssa heikkeni, ankarasti tuomittiin hallituksen kevytmielisyyttä, ja sen anteeksiantamatonta huolimattomuutta puolustuksen aikana.

Kaikki nämä tunteet riehuivat nytkin Löfvingin sydämmessä, kun hän lähestyi entistä Lappeenrantaa. Hänen mieleensä muistui, että juuri tänä päivänä oli kulunut noin 40 vuotta siitä, kun hän täällä oli seisonut eräässä mökissä, aikeissa lähteä vihollisen kuormastoa väijymään ja odottamassa tovereita, jotka olivat luvanneet auttaa häntä. Hänen hengestään oli pantu 300 ruplan palkkio, seudussa vilisi vihollisia, ja niin turvattomana kun hän nyt oli, saattoi minä hetkenä hyvänsä murhaaja ilmaantua. Toverien kanssa tehtyä välipuhetta hän kuitenkaan ei voinut rikkoa. Elävänä tai kuolleena piti heidän tavata hänet täältä.

Vilkastessaan ulos akkunasta, huomasi hän mökin läheisyydessä vanhanpuolisen naisen, joka painoi sormensa huulilleen, ikäänkuin merkiksi, ettei Löfvingin pitänyt puhua. Sitten näytti hän ruskeata nahkavyötä, jonka solki oli suljettu, mutta keskeltä oli nahka katkaistu ja riippuvista päistä vuoti verta. Kun nainen kohotti sen ilmaan, tunsi Löfving sen kumppanin vyöksi ja ymmärsi että se tiesi jotakin vakavaa. Nainen kutsui hänet ulos viittaamalla ja riensi sitten metsään. Löfving seurasi niin nopeasti kuin voi, mutta tienopastaja kiiti vieläkin nopeammin ja katosi välistä näkymättömiin. Hän vaan viittaamalla yhä vaati Löfvingiä seuraamaan. Vihdoin he saapuivat lammen luo, mutta kun Löfving aikoi pyytää selitystä tähän kummalliseen kulkuun, oli nainen kadonnut. Vähän sen jälkeen sai kapteeni tietää, että ne miehet, joita hän odotti, olivat tapetut parin kivenheiton päässä mökistä, jossa hän odotti, ja viimeisenä tapetun miehen vyö riippui sitten kauan puussa tien varrella.

Jollei tuntematon nainen olisi houkuttanut häntä ulos, olisi hän joutunut hukkaan. Jumalan enkeli oli se, joka hänet pelasti. Ja senkin jälkeen oli hän samoin tuntuvasti nauttinut Kaikkivaltiaan suojelusta. Nyt oli hän vanha, ja entinen tarmo oli katoamaisillaan, mutta elämän koulu oli sitä vastoin tehnyt hänen luottamuksensa Jumalaan järkähtämättömäksi. Koko sydämmellään oli hän kiinnitetty Suomen kohtaloon, joka rauhan jälkeen näytti huojuvan yhä enemmän Venäjän puolelle kallistuvassa vaa'assa. Mutta eihän tiedä, ehkäpä Ruotsi vielä osaa heittää siihen raskaan vastapainon. Luultavaa se ei ollut, mutta Jumalalle ei ole mikään mahdotonta.

Löfvingin oma kohtalo rauhan jälkeen ei ollut kovinkaan valoisa. Hän oli päättänyt jäädä Ruotsin puolelle ja koetti monin tavoin tulla aikaan, mutta köyhyyttä, kiusauksia ja surua hän vaan kohtasi tiellään. Vastaukseksi hänen moniin anomuksiinsa oli hänelle vihdoin annettu majurin valtakirja ilman palkkaa, ja kun hän ei voinut millään ansaita leipäänsä, oli hän siihen aikaan epätoivoon joutumaisillaan. Hänen palkintonsa näkyi olevan se, että kaikki häntä hylkivät, ja ettei hän kenellekään kelvannut. Toisella tavalla oli Venäjä palkinnut miehiänsä, ja se kykeni sitä tekemään vieläkin. Mikä pimeyden ja sisällisten taistelujen aika! Valoa pilkisti kuitenkin, kun hän 1752 sai 120 taalarin eläkkeen ja asunnon Hommansbölen virkatalossa Porvoon läheisyydessä. Eihän tuo mitään loistavaa ollut, sillä maanviljelykseen ei Löfvingillä ollut koskaan ollut halua, ja talo oli, samoin kuin koko Suomi, rappiolla, mutta laihat sarat antoivat kuitenkin sen verran, ettei ollut pakko kerjätä tahi kuolla vieraalla tunkiolla. Hänen uskollinen Leenansa ei ollut kestänyt näitä katkeria koettelemuksia. Äkkinäinen rintatauti vei hänet hautaan, ja siitä ajasta tuntui Löfving siipipuoli-linnulta, kaikesta välinpitämättömältä. Vähitellen hän rupesi kuitenkin toipumaan, eikä hän vastenmielisesti kuullut vanhan sotaprovasti Lauraeuksen kehoitusta, kun tämä ehdotti hänelle naimista hyvämaineisen Maria Fontinin kanssa. Ihmisten nähden saattoi tuo urhoollinen kaarlolainen vielä elää monta onnellista vuotta tämän kolmannen vaimonsa kanssa. Toivo saada jälellä olevalle ijälleen koti ja hyvän naisen hoitoa, oli osaksi virittänyt entisen tarmon kapteenissa, ja se kyllä heijastui hänen vakavista kasvoistansa, joiden virkeät silmät katselivat yhtä terävästi kuin ennenkin.

Siinä hän nyt seisoi entisen Lappeenrannan partaalla. Mutta mikä muutos! Täällä, missä Wrangelia ja ruotsalaista armeijaa silloin kansa riemuten tervehti, näkyi vaan yksinäinen Venäjän sotamies vahtikojunsa edessä, ja tullivirkamies venäläisessä univormussa venäläisiin väreihin maalatun tullisalvan vieressä. Mitähän jalo kenraali sanoisi, jos tätä näkisi? Kuinka toivokkaana kansa häntä tervehti, mutta pitkin samaa tietä oli sitten hänen oma rykmenttinsä juossut pakoon jättäen hänet vihollisten valtaan. Täällä oli urhoollinen mies joutunut asekumppaninsa ja ystävänsä kavallettavaksi. Ketä enään voi uskoa? Ihmisvoima ja ihmiskunnia ei ole enemmän arvoinen kuin taivasta kohti nouseva savu, joka hetkessä katoo. Eivätköhän nuo korkeat herrat Lewenhaupt ja Buddenbrock ajatelleet samaa matkallaan mestauslavalle?

Koko seutu muistutti vielä tuosta suuresta hävityksestä, joka 14 vuotta sitten oli kohdannut kaupunkia, mutta väsymättä työskentelevä luonto oli jo joutunut luomaan sovittavia näköjä keskelle hävitystä. Poltettujen kotien rauniot seisoivat vielä paikallaan, mutta niiden tuhasta oli noussut tuore nurmikko, ja sen yli oli versonut nuori metsä kaikenlaisia seudun puita. Edempänä nähtiin kivi- ja soraläjiä hävitettyjen linnavallien jäännöksiä, mutta nekin viheriöitsivät ja muistuttivat, samoin kuin edellisetkin, hautakumpuja. Kaupungin keskiosassa oli sitä vastoin elämä päässyt oikeuteensa. Venäläinen kasarmi ja talo linnanpäällikköä varten seisoivat valmiina muiden rajavartijoille tarpeellisten kruununrakennusten yhteydessä. Maan omista asukkaista olivat muutamat porvarit vaimoineen ja lapsineen palanneet uuden kruununvoudin ja hänen perheensä kanssa. Suomalainen rihkamakauppa kahden venäläisen kauppapuodin naapurina sekä jotkut kalastajamökit rannalla osoittivat, etteivät suomalaiset olleet ainiaaksi hyljänneet tätä surun saarta. Oltiinpa aikeessa rakentaa luterilainen kirkkokin, mutta toistaiseksi täytyi seudun suomalaisen väestön käydä joko Luumäen tahi Taipalsaaren kirkossa. Vihkiäiset, lasten kastaminen ja maahanpanijaiset tuottivat siten monta vaikeutta, mutta mitä ei voitu auttaa, sitä täytyi kestää.

Löfving päätti nyt holhottiensa kanssa lähteä kaupungin rajojen sisälle etsimään jotakin mökkiä, jossa voisivat lämmitellä kun aamu oli kylmä ja rauhassa auaista eväspussinsa. Nuo hänen kaksi seuraajaansa olivat, vaikka vasta ensimmäisessä nuorukais-ijässä, kaikessa hyvin erilaiset. Vanhempi, Yrjö Maunu Sprengtport syntynyt 1740, oli kadetti ja väri hänen verevissä poskissaan sointui hyvin hänen sinikeltaisen ruotsalaisen univormunsa kanssa. Nelivuotiaana isättömäksi jääneenä ja köyhänä kehdosta saakka oli hän kyllä ollut puutteiden karaistavana, mutta hänen ijälleen luonnollinen reippaus ei ollut kuitenkaan kadonnut. Piirre hänen somasti muodostuneen suunsa ympärillä ja loisto hänen silmissään ilmaisivat haaveilevaa ja tulista mielenlaatua.

Ei voinut enään kukaan huomata kuinka kovaa koulua hän lapsuudessaan oli käynyt. Kaikki olikin jo voitettu, sen suuren taitekohtauksen jälkeen, kun hän ensi kerran astui jalkansa Ruotsin mantereelle. Rouva Sprengtport oli vuonna 1752, kun Aadolf Fredrik kuninkaana matkusti Suomessa, esittänyt silloin yksitoistavuotiaan poikansa hänen majesteetillensa, pyytäen hänelle sijaa itse kuninkaan äsken perustamassa kadettikoulussa. Hänen pyyntöönsä suostuttiin, mutta kun oppilaitos muutama vuosi sen jälkeen, kuningattaren yrittämän revolutsioonin tähden suljettiin, otettiin nuori kadetti konduktööriksi linnoitustöissä ja joutui siten suuren Ehrensvärdin johtoon Viaporissa. Tästä käännekohdasta alkoi uusi aika Yrjö Maunulle. Ylevämielinen, nerokas mestari tuli hänen ihanteekseen, ja hänen isänmaanrakkautensa siksi tarkoitusmääräksi, joka liiteli nuorukaisen unelmissa. Kunpa vaan Suomi saisi useamman semmoisen miehen, niin olisi se pelastettu.

Ensimmäistä matkaansa Ruotsiin Yrjö Maunu ei unohtanut koskaan. Niukalla eväspussilla lähetettiin hänet kodista mukanaan kirje sedällensä, Henrikille, joka oli everstiluutnanttina Itägöötinmaan rykmentissä, vaan jonka siihen aikaan piti saapuman Tukholmaan. Alus lähti purjehtimaan, mutta syysmyrskyt ja merivahingot viivyttivät matkaa monenkertaisesti, ja kun vihdoin päästiin satamaan, oli Yrjö Maunu puilla paljailla. Kirje oli kuitenkin hänen povessaan ja sinä hyvänään lähti hän maille. Avuliaat ihmiset opastivat häntä Ladugårdslandetiin, jossa kuningas piti suurta paraatia, ja monien loistavien herrojen joukossa huomasi hän setänsä. Kun tämä äkkiä näki edessään kalpean, risaisen pojan, joka nöyrästi kumarsi ja tarjosi hänelle kirjettä, huudahti setä: — Suuri Jumala, oletko sinä Yrjö Maunu? Kun asia oli selvillä, pantiin poika kouluun. Kyllähän nyt kaikki vastoinkäymiset olisivat jääneet unohduksiin, mutta olo kuninkaallisten oppilaiden seassa tuntui nuoresta kadetista painostavalta, koti-ikävä rasitti häntä, ja ne monet nöyryytykset, joita suomalainen maalaispoika sai kokea Tukholman hienojen kumppaniensa puolelta, eivät koskaan hävinneet hänen mielestään.

Hänen nykyinen kumppaninsa, Juhana Henrik Hästesko, oli syntynyt 1741. Hänkin oli koko kaunis, mutta toverin innostunutta näköä hänessä ei ollut. Harmaa nuttu ja valkonen kaulaliina tekivät hänen kalpeanpuoliset kasvonsa vieläkin kalpeammiksi. Raskasmielisyyden vivahdus varjosti hänen siniharmaita silmiänsä, ja suun hymyssäkin tuntui joskus salainen alakuloisuuden piirre. Kahdeksan kuukautisena oli hän jo menettänyt isänsä, ja äidin köyhyys sekä heidän muutoinkin ahtaat olonsa olivat muiden vaikeuksien ohella painaneet leimansa nuoreen mieleen. Kunpa olisi hänelläkin, niinkuin Yrjö Maunulla, ollut setä avustamassa! Isänsä, luutnantti Hästesko-vainajan ystävien ja kumppanien toimesta oli hän päässyt kuninkaalliseen tykkiväkeen, mutta kun hän ei voinut pienellä palkallaan tulla toimeen Tukholmassa, palasi hän Turkuun ja koetti siellä jatkaa opintojaan. Hänen toivonsa oli päästä niiden onnellisten joukkoon, jotka Ehrensvärdin johdossa työskentelivät Viaporissa, mutta vielä hän ei ollut onnistunut. Juhana oli suvella käynyt linnassa uudistamassa pyyntönsä, ja täällä suostuttiin Yrjö Maunun kanssa matkasta Lappeenrannan taistelutantereelle, jossa heidän isänsä olivat tapelleet, ja josta luutnantti Hästesko haavoitettuna kannettiin vangiksi, eikä sen koommin enään palannut. Rouva Sprengtport kuitenkaan ei ollut suostunut heidän tuumaansa muulla ehdolla, kuin että Löfving ottaisi heitä opastaaksensa. Siihen oli vanha kapteeni varsin valmis, ja niin lähdettiin matkaan ja täällä nyt oltiin.

Kaikki kolme astuivat, suoritettuansa kaikki temput tulliportissa, kaupungin alueelle. Siellä he poikkesivat ensimmäiseen hökkeliin, jonka sisustus osoitti köyhyyttä kaikkialla. Alastomaan seinään kiinnitetty leveä penkki teki kai vuoteen virkaa, sillä semmoista ei näkynyt, ja siinä olikin ryijyllä peitettyjä patjoja. Sen edessä seisoi pieni pöytä ja akkunan alla tuoli ilman selkänojaa. Muita huonekaluja ei näkynyt paljon: vaatearkku ja rukki, villakoppa, mustunut virsikirja ja vähän astioita hyllyllä, siinä kaikki. Mökin asujammena oli vanha, hyväntahtoiselta näyttävä eukko, joka kernaasti suostui vierasten pyyntöön saada vähäksi ajaksi tyyssijaa ja jos mahdollista lämmintä maitoa. Sitä oli saatavissa ja emäntä viritti tulta pesään. Pojat istuivat pöydän ääreen ja kuuluivat virkeästi keskustelevan lempiaineestaan, Viaporin linnasta, jonka pääpiirteitä Yrjö Maunu kuvasi hänen eteensä levitettyyn paperiin ja selitti kumppanilleen. Löfving asettui pienen akkunan eteen katselemaan seutua. Kun hän oli siinä kotvan aikaa seisonut, herätti hänen huomiotaan joukko maarahvasta, miehiä ja naisia, jotka pyhävaatteissa, toiset ajaen, toiset jalkaisin, pitkin maantietä riensivät tulliportille, jossa alaslaskettu salpa kuitenkin esti heidän pääsöänsä kaupunkiin. Venäläisen sotamiehen täytyi ensin tarkastaa heidän passejansa ja tutkia heidän myttyjänsä, etteivät sisältäneet mitään tullattavia tavaroita. Kun kaikki oli suoritettu, nostettiin salpa ja koko joukko riensi sisään.

Löfvingille ei tämä ollut mitään uutta, olihan hän äsken ollut saman menettelyn alainen, mutta häntä huvitti katsella näitä kokemattomia ihmisiä, jotka ällistyneinä seisoivat uuden kruunun vartijamiehen edessä. Minkä tähden lienevät he tänne saapuneet. Lappeenrannassa ei pidetty markkinoita ja kaupankäynti ruotsinpuolisten pitäjien kanssa oli kielletty. Jotakin erinomaista oli kaiketi tekeillä, sillä vähäpätöisestä syystä eivät nämät kaukaa tulleet olisi matkustaneet vieraaseen kaupunkiin. Kun askareilla ollut emäntä samassa astui sisään, kysyi häneltä Löfving pidettiinkö nyt markkinoita kaupungissa.

— Ei maar, selitti eukko, ne kokoontuvat kuulemaan saarnaajaa. Häntä odotettiin eilen Vehkalahdelta, ja nyt virtaavat kaikki ihmiset hänen luoksensa. Minunkin pitää lähteä sinne ennenkuin hän alkaa. Kai herratkin tulevat?

— Vai niin! Käykö Vehkalahden pastori täällä, vai onko se joku vieras pappi? kysyi Löfving.

— Ei hän olekaan mikään oikea pappi. Kerrotaan, että hän useita vuosia on kierrellyt Jumalan sanaa saarnaamassa, ja kaikkialla on hän vetänyt ihmiset puoleensa. Hän on niin köyhä, ettei hänellä ole muuta kuin mitä hyvät ihmiset antavat, mutta hän ei kerjää koskaan eikä jää kenenkään luo asumaan. Sanotaan hänen tulleen semmoiseksi surusta.

Kun ei enempää kysytty, rupesi emäntä asettamaan ruokaa pöydälle.

— No joko olette selvillä? kysyi Löfving pöydän ääressä istuvilta pojilta.

— Heti, vastasi Yrjö Maunu nousten. Kaikki olisi valmista, mutta linnoitukset Wargössa ovat kovin mutkikkaat.

— Vai niin. No onhan semmoisissa monta mutkaa. Näytäpä.

Kapteeni veti paperin luoksensa, tarkasti piirustuksen ja sanoi: — Tämä siis on Viapori.

— Niin on. Katsokaa näitä saaria. Everstiluutnantti Ehrensvärd väittää rakentaneensa Suomelle pesän, jota ei voida valloittaa, jos sitä ymmärretään puolustaa.

— Vai niin, vastasi kapteeni, ikäänkuin olisi hän kuullut suurenkin uutisen. Hän oli itse pari kertaa käynyt Viaporissa omin silmin nähdäksensä näitä puolustuslaitoksia. Viime kerralla oli Ehrensvärd itse kuljettanut häntä ympäri ja selittänyt luonnoksiansa ja toiveitansa, mutta vanhaa soturia huvitti nyt kuulla nuorten mieltä ja tutkia mihin entisten kumppanien pojat kelpasivat.

— Kuinka tuon monimutkaisen suunnitelman laita oikeastaan on? kysyi
Löfving ollen olevinaan tietämätön.

Yrjö Maunu osotti sormellaan paperiin: — Katsokaa herra kapteeni. Ehrensvärd on linnoittanut nämät saaret tavalla, jolla ei ole vertaista Ruotsissa. Tämä suuri saari on Wargö. Nämät kaksi kohtaa ovat päälinnana, mutta pienet saaret muodostavat niinikään linnoja, jotka voivat taistella itsenäisesti. Sitä paitsi on aikomus laittaa makasiinit, varastohuoneet, pajat ja asuinhuoneet tavallansa linnoiksi, niin että niistä on kaksinkertainen hyöty. Kaikki nämä rakennukset Wargössä ovat niin sijoitetut, että ne kokonaisuudessaan muodostavat suuren linnan päälinnassa. Ja nämä muut saaret muodostavat Wargön kanssa mahtavan kokonaisuuden.

Löfving naurahti: — Totta tosiaan, kun nyt vaan saadaan Viapori miehitetyksi urhoollisilla sotureilla.

Juhana ojensihe. Hänkin halusi saada sanansa joukkoon ja lausui: — Luulen, että everstiluutnantti Ehrensvärd aikoo saada aikaan uuden tykistökoulun Viaporia varten. Kun pyysin saada oppia hänen johdollaan, paheksui hän entisen koulun lakkauttamista. Hän sanoi välttämättömäksi parantaa rajapuolustusta ja kasvattaa miehiä, jotka kykenevät korjaamaan tehdyt erehdykset.

— Hän sanoi, keskeytti Yrjö Maunu vireästi, että Suomi oli uhrattu anteeksi antamattomalla tavalla, mutta nyt pitää hän huolta siitä, että Ruotsin uskollinen rajavartija joutuu parempaan tilaan. Rajavartijalla tarkoitti hän meitä, jotka asumme Suomessa.

Löfving nyykäytti myöntävästi; — Ehrensvärd on viisas ja kunnon mies. Tunsin hänen isänsäkin, mutta hänen nimensä oli Schaeffer. Ukko oli rehellinen porvari Turussa, ja hänen veljensä elää siellä vielä. Hän tekee kauppaa tuossa pienessä talossa vastapäätä kenraalirakennusta.

Ihmettelyn huudahdus kuului nuorten huulilta. Eivät olleet aavistaneetkaan, että Ehrensvärd oli heidän kotimaallensa niin likeinen.

Kapteeni jatkoi: — Ehrensvärd pitää kyllä itseänsä ruotsalaisena, koska hän, niinkuin moni muu suomalainen, ison vihan aikana syntyi Ruotsissa ja jäi sinne, mutta hän rakastaa Suomea isäinsä maana, ja neuvon teitä pitämään mielessä mitä hän opettaa.

Yrjö Maunu. Hän sanoi, että jos Suomi menetetään, joutuu Ruotsin vapaus vaaraan.

Löfving. Saattaapa joutua vaaraan muutkin pohjoisvallat. Katsokaa pojat, vapautemme ja uskomme puolesta olemme me vanhat taistelleet, ja niiden puolesta tulee teidänkin seisoa.

Juhana. Emme kammoksu taistelua eikä kuolemaa.

Yrjö Maunu. Emme kuole, me voitamme.

Emäntä oli jo saanut vaatimattomat laitokset pöytään ja ruvettiin ruoalle. Löfving katseli häntä nyt tarkemmin ja huomasi että eukkokin häntä katseli. Tuossa naisessa oli jotakin tuttua. Lieneekö hän ennen nähnyt häntä?

— Ettekö kapteeni enään tunne minua? kysyi nainen vihdoin. Minä olen majurinrouvan Ulla.

— Rouva Sprengtportin Ulla? toisti Löfving itsekseen. Mutta samassa hänelle selveni kaikki. Totta tosiaan, olihan siinä majuri Sprengtportin entinen palvelijatar, naimisissa Raskin kanssa Löfvingin omasta komppaniiasta. Niin oli, vaikka hän ei tuota alussa huomannut.

Sitä vastoin oli Ulla kohta tuntenut kaikki kolme. Miksei hän tuntisi kapteenia, majurin oikeata kättä, ja kuinka hän ei käsittäisi, että tuo välkkyväsilmäinen kadetti oli hänen oma, pikku Yrjö Maununsa. Ja olihan tuo kolmas herra aivan isänsä näköinen. Ulla muisti hänet hyvin ihan semmoisena kuin hän seisoi Lappeenrannassa samana päivänä kun naiset lähtivät Wrangelin luo pyytämään apua. Kaikki nämät muistot saivat hänen mielensä niin virkeäksi, että hän itkien ja nauraen tervehti rakkaita vieraitansa lämpimillä kädenpuristuksilla.

Ullan elävät kertomukset virittivät Yrjö Maunussa hänen lapsuutensa ja kaiken sen hyvän muistoja, mitä hän oli kuullut tästä uskollisesta hoitajasta. Unennäön, kaltaisia, mieluisia tapauksia astui äkkiä esille ja lämmitti hänen sydäntänsä. Ne häntä yllyttivät antamaan Ullalle jonkun merkin kiitollisuudestaan, mutta millä tavoin? Hänen matkakassansa ei sietänyt mitään ylimääräistä menoa, ja muuta hänellä ei ollut. Ehkä sopisi lainata toverilta. Mutta Juhana sanoi sitä mahdottomaksi. Suurella vaivalla oli hän saanut kokoon matkaa varten välttämättömän summan, ja epätietoista oli, riittäisikö se edes.

Entä lainata Löfvingiltä? Ei, häneltä kai saisi jonkun järkevän saarnan.
Mutta jättääkö Ulla ilman mitään kiitollisuuden muistoa? Ei sitäkään.

Hetkisen mietittyänsä otti nuorukainen esille rahapussinsa. Hiiteen huolet, suoriutaan miten voidaan. Hopeariksin sieppasi hän sieltä ja astui vakavin askelin Ullan luo laskeaksensa sen hänen käteensä.

Ällistyneenä ja hämmästyksissä tahtoi tämä kieltää, mutta kun Yrjö punastuen pyysi häntä pitämään hyvänään rahan hänen muistokseen, otti Ulla sen ja käänteli sitä äänettömänä kädessään. Hän vaan katseli sitä katselemistaan, ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Olihan tuo ruotsalainen raha Ruotsin Suomesta kotoisin. Kuinka paljoa se muistutti! Kuninkaallisessa kuvassa näki hän taas kotimaan, nuoruutensa ja kaiken mikä hänelle oli rakasta.

Yrjö Maunu ymmärsi kyllä, että hän, Ullan kyyneleistä huolimatta, oli saanut hänet onnelliseksi, ja sehän teki Yrjönkin onnelliseksi. Matkakassan vajavuus sai jäädä huomispäivän huoleksi. Kun Ulla sitten tuhannesti kiittäen ja siunaten puristi hänen kättänsä, unohti hän että kirkas riksi kyllä joutuu muistiin viimeisessä tilissä Löfvingin kanssa.

Kapteeni oli mitään sanomatta, mutta kahdella päällä katsellut tuota pientä kohtausta. Hyvin hän tiesi, mitä riksi merkitsi kadetin ja hänen äitinsä taloudessa, ja ihmetteli itsekseen koska tuo nuorukainen tulee järkiinsä. Mutta se tapa ja se katse, jolla Yrjö Maunu antoi lahjansa, liikutti hänen sydäntänsä ja vahvisti, huolimatta tuosta kevytmielisyydestä, hänen hellyyttänsä vanhan majurinsa poikaa kohtaan. Olihan tuo veitikka pahanpäiväinen huimapää, mutta sydän oli kuin kulta, ja järki tulee kai vuosien kanssa. Tuon köyhän naisen ilo oli kyllä jonkun uhrauksen arvoinen.

Ulla oli vanhentunut, hän kuten muutkin, mutta keltainen tukkansa ja lapsenhurskaat silmänsä hänellä vielä olivat. Nöyryys ja luottamus loi hänen lempeisiin kasvoihinsa hiljaisuuden ja rauhan ilmeen, vaikka kyllä näkyi, että hän kuluneina vuosina oli saanut monta kovaa kokea. Sodan edellisenä vuotena oli Rask tullut kysymään eikö mentäisi pappilaan ja vihille. Lappeenrannan taistelun jälkeen häntä ei ollut näkynyt, ja Ulla suri häntä vainajana, mutta kun hän äkkiä ilmaantui, piti Ulla asiata Jumalan säätämällä ja päätti seurata Raskiansa. Täysin iloisena hän sitä ei tehnyt, sillä täytyihän hänen luopua rouvasta, joka oli leskenä ja kaipuulla päästi Ullansa lähtemään. Lisäksi oli ruotsalainen Suomikin jätettävä, sillä Raskin torppa oli Venäjän puolella. Häät vietettiin sittenkin hyvän emännän luona, itkusilmin erottiin ja Ulla lähti, mutta se onni, jota hän toivoi, katosi pian kuin unelma. Torppa oli köyhä, parina vuotena vei halla vuodentulon, ja vihdoin täytyi se myydä. Molemmat hänen lapsensa kuolivat pieninä, ja vihdoin sai hän saattaa miehensäkin hautaan. Tämä oli joku kuukausi sitten kuollut ponnistuksista ja puutteesta. Siitä ajasta ei ollut Ullalla kuin yksi maallinen toivo: hän halusi takaisin majurinrouvan luo, ja herrojen piti nyt puhua hänen puolestaan. Ensi kevännä aikoi hän, mytty kainalossa, vaeltaa Ruotsin Suomeen, sillä siellä tahtoi hän kuolla. Täällä ei hänestä tietänyt kukaan eikä hän kenestäkään. Ne perheet, joissa hän pesi vaatteita ja lattioita, huolivat hänestä yhtä vähän kuin hän niistä. Useimmat Lappeenrantalaiset olivatkin muukalaisia Venäjältä.

Nuorista oli erittäin hauskaa tutustua Ullaan. Hän oli ollut muassa sodan alusta ja oli tuntenut heidän isänsä. Hänen sanansa olivat historiallisia todistuskappaleita, ja nuorukaisista tuntui ikäänkuin olisivat tämän naisen kautta tulleet viedyiksi uuteen ja merkilliseen entisten aikojen kuvakokoelmaan. He kuuntelivat hänen kertomuksiansa avosuin, ja Ulla katseli heitä hymyillen ja lempeästi.

— Eikö teidän mielestänne, kapteeni, nuori herra Hästesko ole hyvin isänsä näköinen? Huomasin kasvoista heti kuka hän oli.

Kapteeni käänsi päänsä Juhanaa kohden, katseli häntä tarkasti ja vastasi: — Mielestäni on hän sekä isän että äidin näköinen. Molemmilla oli kova aika.

— Sanokaas muuta, herra kapteeni. Muistan sen päivän, jolloin sota julistettiin. Voi niitä aikoja! Samana päivänä kun lähdimme Marttilaan oli rouva Hästesko pienen lapsensa kanssa meillä. Herra Juhana oli silloin puolen vuoden vanha vaan. Näen vielä kuinka luutnantti juoksujalkaa tuli suuressa kiireessä pirttiimme sanomaan jäähyväisiä, sillä tieto oli tuotu, että vihollinen on tulossa, eikä kukaan saanut poistua asemastaan. Mutta everstiluutnantti Brandenburg oli kuullut, että luutnantin rouva aikoi lähteä kaupungista ja antoi sentähden neljäsosa tunnin loman luutnantille.

Juhanin sydän tykytti yhä kovemmin: — Oliko se viimeinen kerta? kysyi hän.

— Oli. Teidän äitinne lähti meidän seurassamme Marttilaan ja taistelun jälkeen kannettiin luutnantti pois vangiksi.

— Olen kuullut, sanoi nuori Hästesko, että univormu, jossa isäni vietiin, pian oli repaleina. Ne hän kuitenkin piti säilyssä, sillä hän tahtoi saada ne ruumispuvukseen, koska äiti itse oli kutonut kankaan. Kun isä kuolinvuoteellaan jätti tovereillensa hyvästit, leikkasi hän kappaleen univormun rintapielestä ja pyysi että se toimitettaisiin minulle sillä tervehdyksellä, että hänen sydämmensä oli sykkinyt Ruotsin hyväksi, mutta kiitokseksi uhrattiin Suomi ja sen kansa kavallettiin. Tuota muistan vielä.

— Jos kertoisimme moisia asioita Ruotsissa, sanoi Yrjö Maunu reippaasti, niin vastattaisiin ylpeästi, että Ruotsin rykmentit tekivät minkä voivat Lappeenrannan pelastamiseksi, mutta suomalaiset pakenivat. Ei kukaan tiedä kuinka kauhealta se tuntuu, kun Tukholmassa matkitaan meidän suomenvoittoista puhettamme ja meidän sotamiehiämme haukutaan pelkureiksi.

Ullan kasvot värähtelivät. Pakoa hän ei voinut kieltää, mutta toivoi kuitenkin että Jumala tuomitsee erehtyneitä lievemmin kuin ihmiset. Paljon entisaikojen tapauksista aaveili sinä päivänä.

Yrjö Maunu loi kysyväiset silmänsä alakuloiseen naiseen. Mitä hän tarkoittanee?

— Isonvihan kauhut, jatkoi Ulla, turmelivat sielua pahemmin kuin ruumista. Iloinen rohkeus, luottamus, uhraavaisuuden halu olivat kadonneet.

— Saattaa olla, kuului Löfvingin ääni akkunan luota, jossa hän veteli savujansa, saattaa olla, mutta tuo kurja pako ei ollut sodan syy. Sotia on ollut kaikkina aikoina, mutta eivät Suomen pojat ole koskaan ennen häväisseet itseänsä sillä tavoin. Mihin olisivat Ruotsin kuninkaat joutuneet, jos olisimme heille lähettäneet moista väkeä.

— Miehen urhous ei ole hänen käsivarsissaan, vaan hänen sydämmessään, sanoi Ulla. Mutta Suomen miesten sydän oli haavoitettuna niinkuin heidän isänmaansakin. Se oli heissä kai perintönä.

Löfving. Sitä en usko.

Ulla. Kun lisäksi kerrottiin, että herrat olivat myyneet maan, kävi epäluottamus niin toivottomaksi, että heitettiin kaikki.

Yrjö Maunu. Ensi sodassa valloitamme takaisin venäläisen Suomen.

Ulla. Ei kirkkoa unelmilla rakenneta. Moni sanoo, että käy vielä pahemmin kuin ennen sille, joka rohkenee ruveta taisteluun. Ettekö tekin, kapteeni, luule samaa.

Kapteeni kohotti päänsä ja nojautui seinää vastaan. Hän ei voinut kieltää, että kaikki oli mennyt hirveästi taapäin. Oh! kun hän ajatteli Ruotsia semmoisena kuin se oli hänen nuoruudessaan. Ja nyt? Tuo loistava valtakunta oli vaan entisyytensä varjo. Poissa oli Liivin-, Viron- ja Inkerinmaat linnoineen. Poissa oli Viipuri, ja Suomi oli halaistu.

— Otamme takaisin kaikki mikä on meidän, huusivat nuorukaiset kuohahtavalla rohkeudella. Vääryydellä on Suomi anastettu. Eikö niin kapteeni?

— Vääryydellä, toisti kapteeni. Sitä en tiedä. Voittaja piti itsensä oikeutettuna ottamaan mitä omistaja heitti. Olihan koko Suomi yhteen aikaan hänen vallassaan, vaikka hän sitten luopui toisesta puolesta.

Sitten kapteeni kertoi, että ensin puhuttiin semmoista, että Suomi oli jaettava Hankoniemestä pohjoiseen, niin että Ruotsille jäisi ainoastaan kapea kaistale. Sitten sanottiin toisena päivänä, että maa oli tehtävä venäläiseksi maakunnaksi ja toisena taas, että keisarinna tahtoi tehdä siitä itsenäisen kuningaskunnan Aadolf Fredrikille.

Yrjö Maunu nykäsi toisten huomaamatta toveria kylkeen: — Nyt kuulet ettei ne olleet satuja ja valhetta mitä sinulle kerroin sisarestani. Maria oli ensimmäinen, joka ilmoitti keisarinnan päätöksen.

Juhana ei vastannut, ja Löfving kertoi lisäksi, että kyllä moni Venäjällä harrasti Suomen tekemistä eri valtakunnaksi. Arveltiin, että maasta siten saataisiin sopivin erottaja Ruotsin ja Venäjän välille.

Haaveilevina katselivat nuorukaiset avaruuteen. He etsivät tuota valtakuntaa, mutta sitä ei näkynyt. Itsenäistä Suomea tuntui mahdottomalta ajatella. Yrjö Maunu kääntyi Löfvingin puoleen kysyen: — Miltähän semmoinen näyttäisi? Löfving veti suunsa täyteen savua, puhalsi sen ilmaan ja viittasi sitten noihin keveisiin tupruihin: — Tämmöiseltä Suomen valtakunta näyttäisi. — Ja sitten hajotti hän kädellään hattaran, joka siten haihtui.

Nuoret pitivät näitä sanoja kovina ja kylminä, mutta Löfving selitti säälimättä: — Köyhä maa, semmoinen kuin meidän, ei tule aikaan omin neuvoin. Me tarvitsemme mahtavamman suojaa. Tähän saakka on Ruotsi ollut semmoisena, mutta nyt täällä on kaksi herraa, toinen itäistä toinen läntistä puolta varten, ja saattaa tulla aika, jolloin moni on kahdella päällä kenen kanssa kulkea. Ruotsi ei voi enään suojella rajaansa, ja kahden herran palveleminen on meidän perikatomme.

— Mitä arvelette? kysyi Yrjö Maunu katsellen Ullaan.

Tämä pani surullisena kätensä ristiin: — Mitä minä ymmärtäisin arvella!
Jos ei hyvä Luoja meitä auta, niin ei tässä auta ihmisneuvot.

Nuorukaiset katselivat toisiansa ahdistettuina. Näytti niin ihmeellisen salaperäiseltä ja toivottomalta. Mutta hetken perästä Yrjö Maunu hypähti ylös, heitti päänsä taapäin kuin virma varsa ja huudahti reippaasti: — Tahtoisin olla kuningas! kuningas!

Löfvingistä oli mieluista nähdä pojan tulista luonnetta, ja hän kysyi iloisesti: — Mitä kadetti silloin tekisi?

— Minä kiipeisin korkeimmalle huipulle rajalla ja rummuttaisin kunnes koko Ruotsin Suomi kuuntelisi. Sitten puhaltaisin torveeni ja huutaisin: — Tulkaa tänne! Tänne luokseni! Kaikki! Menemme yhdessä!

— Ja sitten? naurahti Juhana.

— Sitten huutaisin: — Katsokaa! Tuolla on Venäjän Suomi! Mutta se on meidän ja me sen otamme!

— Mutta jos eivät tottele, pilkkasi toveri.

Yrjö Maunu loi häneen puoleksi uhmaavan katseen: — Oletko unohtanut mitä Ehrensvärd puhui eri aikakausien taistelusta keskenään.

— Minkä aikakausien?

— Etkö muista? Ehrensvärd sanoi, että kun suurten miesten sanoja ymmärretään, niin ne koskevat ihmisten sydämmiin ja nostavat vastakaikua, joka kantaa ne ulos maailmaan. Sentähden huutaisin valtakunnan rajalta ulos maailmaan. Jos kansa ei tottelisi vapaaehtoisesti, niin käsken: Nyt täytyy mennä. Valitkaa. Joko seuraatte minua tahi ammun teidät, sillä minun täytyy mennä eteenpäin!

— Mutta, keskeytti Löfving musertavalla hymyllä, oletteko, kadetti, te siis semmoinen suuri mies?

Nuorukainen punastui tuimasti, mutta malttiansa menettämättä vastasi hän reippaasti: — En sanonut olevani suuri mies, minä haluaisin olla kuningas vapauttaakseni Suomen. Mutta sitä, joka sitä voi ja sen tekee, minä sanon suureksi mieheksi, ja semmoinen tahtoisin olla.

Kapteeni, joka virkeästi oli seurannut lemmikkiänsä silmillään, ei
joutunut vastaamaan, sillä ovi aukeni, ja sisään astui mies, jonka
Löfving ensi silmäyksellä luuli tuntevansa Attilaksi, omaksi pojakseen.
Mutta voi kuinka hän oli muuttunut.

Kapteeni seisoi siinä hervaistuneena. — Attila! huudahti hän. Martti sinäkö se olet? Sinähän se olet!

— Niin, mikäli minä enään olen sama kuin se, joksi minua luulette. Minä olen nyt toinen.

— Sen näen. He ovat jättäneet sinut leivättömäksi samoin kuin minutkin, mutta Jumala on auttanut niin, että minulla nyt on leipää meille molemmille. Sinun ei tarvitse enään kerjätä.

Löfving ojensi hänelle kätensä. Attila tarttui siihen, mutta vastasi vakaasti: — Jos maallinen onni olisi ollut silmämääränäni, olisin voinut saavuttaa sen jo aikoja sitten, sillä hyväntekijäni Viipurissa halusi kernaasti saada minut perillisekseen ehdolla, että ottaisin hänen nimensä ja naisin hänen sisarentyttärensä. Olihan se loistava tarjous suurine maallisine etuineen, mutta viskasin kaikki luotani, ja olen nyt yhtä paljaana kuin alottaessani elämään tässä köyhässä maassa, mutta sittenkin onnellisena toivossa, että voin ennen kuolematani laskea perustuksen, jolle onneton kansamme saattaa rakentaa vastaisen korkeamman ja kauniimman maailman.

Löfving seisoi kuin ukkosen iskemänä. Oliko tämä hänen ennen niin uljas ja rohkea poikansa?

— Sinuako he sanovat saarnaajaksi? kysyi kapteeni toinnuttuansa.

— He sanovat minua myös lohduttajaksi, tienoppaaksi. Suokoon Jumala että olisin semmoinen.

Isä ja poika katselivat toisiansa ääneti. Vihdoin kysyi Löfving: — Mikä on pakottanut sinua tähän kulkurielämään? Itsekö sinä vai muut?

— Onko sitten minulla muuta kuin yksi tehtävä tässä maailmassa. Ettekö tiedä mitä lupasin hänelle? Sen työn, jonka vannoimme suorittaa kotimaassamme, on sen oma kansa jo aikoja sitten ruhjonut. Se ei tietänyt mitä se teki, mutta minä tiedän mitä lupasin. Maallista valtakuntaa emme enään saa aikaan, mutta me luomme toisen, joka on ylevämpi. Ristin lippu kohoo korkeammalla kuin mahtavien kruunut, ja sen alla tulee kansamme vast'edes pyrkiä vapautukseen.

Löfving tarkasti surullisena tuota niin ihmeellisesti muuttunutta, mutta
Attila hymyili hellästi isälle ja silmäili tyynesti ympärilleen.

— Keitä nuo ovat? kysyi hän, haaveilevat silmät kiinnitettyinä nuoriin, jotka olivat vetäytyneet syrjään.

Löfving vastasi viitaten Yrjö Maunuun: — Hän tuossa on Sprengtport ja hänen velipuolensa.

Attila ei vastannut, mutta sielunelämä hänen silmissään virisi ylevämmäksi, kun hän liikahtamatta katseli sitä, joka oli Marialle niin likeinen. Tämäkin huomasi sen, ja hänestä vihdoin tuntui epämiellyttävältä tuon vieraan tutkiva katse. Kuuma puna nousi nuorukaisen poskille ja hän vetäytyi puoleksi hämillään kumppanin taa. Silloin Attila astui esiin, tarjosi hänelle kätensä ja sanoi: — Herra sinua varjelkoon, nuorukainen. Tulkoon sinusta se, joka tekee mitä me emme voineet.

Yrjö Maunu kiinnitti silmänsä kirkkaina ja kysyväisinä vieraaseen. Hän ei tiennyt mitä ajatella ja mitä vastata.

— Olen tuntenut isäsi.

— Isäni?

Vastaamatta tarttui Attila pojan hartioihin ja käänsi häntä päivää kohden, tarkastaen kauniita kasvoja ja vetäytyi sitten takaisin syvästi liikutettuna. Yrjö Maunu seurasi häntä kysyvillä, jopa uhmaavilla katseilla. Kerjäläisen ihmeellinen tunkeilevaisuus loukkasi häntä, mutta jonkinmoinen surullinen hellyys tuossa rohkeassa miehessä sekä luontainen arvokkuus hänen ryhdissään pidätti nuorukaisen käsivartta, kun hän aikoi työntää hänet pois. Löfving ymmärsi mitä nuorukaisen mielessä liikkui, ja lähestyi ystävällisesti:

— Tämä on Attila, josta olemme puhuneet, kuiskasi hän.

Ällistyksen tunne yhdistettynä vastenmielisyyteen vihloi Yrjö Maunua. Semmoiseltako tuo Attila näyttää? Mieronkiertäjältä. Ei ollut mahdollista että Maria olisi rakastanut semmoista. Joko oli koko hänen historiansa valhe, tahi valehteli Löfving nyt. Nuorukainen kääntyi pois.

— Hän ei ole aina ollut semmoinen, sanoi Löfving ääntään hiljentäen.
Hän on nyt murtunut ja köyhä.

Nämät sanat koskivat uuteen kieleen nuorukaisen sisussa. Köyhyys, sehän oli jotakin, jota hän ymmärsi. Se nosti sääliä.

Juhana, joka oli kuullut Attilan sanovan, että hän tunsi Yrjö Maunun isän, toivoi, että ehkä vieras tietää jotakin hänenkin isästään, mutta epävarmana kuinka menetellä pyysi hän kumppaniansa: — Kysy sinä tuolta mieheltä, tunsiko hän isäni.

Yrjö Maunu muisti hyvin, että Attilan ja hänen isänsä tuttavuus oli lyhytaikainen. Toisin oli Marian laita, ja hänen ihmeellisestä tarustaan hän ei koskaan saanut kyllikseen. Ehkä hän nyt saa siitä selvän. Mutta oliko se toivottavaa nyt vierasten läsnäollessa? Marian hairahdus oli kyllä tunnettu, mutta aika oli sen saattava unohdukseen. Hänkö, hänen veljensä, nyt pyytäisi verestyttämään rakkaan nimen häpeätä. Hetkisen nuorukainen epäröi, sitten hän vastasi pää poiskäännettynä: — En kysy mitään. En tahdo. Sillä hän luuli päässeensä enemmistä tiedusteluista.

Sillä välin oli Attila pyytänyt Ullalta lupaa paistaa muutamia nauriita tuhassa. Tämä tarjoutui keittämään ne, sillä tuhka oli jo jähtynyt, ja kun Attila aukasi pussinsa, kaatoi Ulla sisällyksen pataan.

Löfvingiin oli tämä ihmeellinen yhtymys syvästi koskenut, ja hänen kiihkein toivonsa oli, että nuorukaiset jättäisivät hänet yksin poikansa kanssa. Kun hän sitä varten kysäsi, näennäisesti välinpitämättömänä, eivätkö nuoret miehet tahtoneet omin päin katsella kaupungin ympäristöä, vastasivat molemmat mieluummin jäävänsä tänne, ja kapteeni laskeutui sanattomana istumaan akkunan ääreen vedellen savujansa.

Ulla oli poistunut uunin tyköä, ja Attila seisoi pesän edessä lämmittämässä kohmettuneita käsiään. Vihdoin hän asettui selin seinään ja katseli tutkivasti noita neljää, jotka niinikään tarkkaavasta katselivat häntä.

Hetkisen kuluttua kysyi hän tyynellä vakavuudella: — Mikä on sielujenne työ?

Ei vastannut kukaan, katseltiin vaan, ja kun äänettömyys jatkui, alkoi hän uudestaan.

— Tietääkö teistä kukaan että ihminen saatetaan myydä orjaksi, mutta että hän silti voi olla vapaa? Tiedättekö minkä arvoinen semmoinen vapaus on?

Nytkään ei kukaan vastannut, mutta ihmetellen olivat kaikkien katseet kiintyneet häneen, joka puhui niin kummallisesti. Attilaan heidän tarkastuksensa kuitenkaan ei pystynyt, ja hän toisti taas kysymyksen: — Mikä on sielujenne työ? Tahi oletteko oppineet, että elämämme täällä maan päällä on työpäivä, josta meidän tulee suorittaa tili? Tahdotteko seurata Herraanne ja Mestarianne matkalla ijankaikkiseen elämään, tai oletteko myyneet itsenne sille, joka asuu kultaisessa vasikassa ja lupaa kaikki, jos palvelette hänen maallista loistoansa?

— Hänen kanssaan meillä ei ole mitään tekemistä, vastasi Löfving vakaasti.

Attila jatkoi: — Miksi olette tulleet rajan yli? Nähdäksennekö kuinka elämme täällä, vai kertoaksenne kuinka eletään siellä? Ikäänkuin emme tietäisi kaikki, että Suomi makaa paareilla. Onnettomuus asuu sen kukkuloilla, kyynelten virta juoksee jokaisessa laaksossa, ja suru kalvaa kansan rintaa, sillä Suomen jäntereet ovat katkaistut ja sen sydän vuotaa verta. Tiedättekö sen?

Kyllähän sen kaikki tiesivät.

— Nyt, alkoi Attila taas, maa tarvitsee rakkautta enemmän kuin koskaan, ja tämän rakkauden täytyy vireimpänä elää nuorissa, sillä niiden asiaksi jää tarttua työhön, kun me vanhat olemme menneet. Jotakin täytyy tehdä kansan pelastamiseksi, sillä Suomi on kansa, mutta kellä on rohkeutta toimia ja kuka voi uhrautua? Minä tunsin yhden, joka osasi kumpaakin, mutta hänet ruhjottiin. Häntä ei ole enään.

Nuorten katseet tapasivat toisiansa. Ymmärsivätkö he ketä hän tarkoitti?

— Neiti Sprengtportko? kysyi Juhana, jonka tarkkaavaisuus yhä jännittyi. Hän ei tahtonut luopua toivosta saada tältä kummalliselta mieheltä tietoja isästänsä, ja miksipä ei myös tuosta tarumaisesta tytöstä, jonka kohtaloa vanhemmat aina kokivat salata.

— Hänen veljensä seisoo tässä, lisäsi hän katsellen kumppaniin ikäänkuin vahvistaaksensa, että hän tunsi Marian kohtalon.

Yrjö Maunu ei ollut voinut taipua lausumaan sisarensa nimeä, mutta nyt kun toinen oli sen tehnyt, poistuivat hänen arastelemisensa, kun kerran oli tullut puheeksi Attilan rakkaus Mariaan ja Attila itsekin oli siihen viitannut.

— Muistatteko häntä vielä? kysyi nuorukainen tuskin kuuluvalla äänellä.

Salama leimahti Attilan silmistä ja uusi sävel kaikui hänen äänessään, kun hän vastasi: — Se, joka on nähnyt Marian sellaisena kuin minä, se häntä ei unohda koskaan. Mutta kelle hän kuuluikin, niin unohtakaamme itsemme, älkäämme mainitko häntä sisarena, tyttärenä eikä ystävänä. Hän oli sitäkin enemmän. Hänen muistonsa on elävä isänmaanrakkauden kirkastuneena enkelinä, sen kauneimpana ilmauksena. Kantakaa hänen kuvaansa sydämmissänne ja muistakaa, että hän kuoli Suomen kansan henkisenä kuningattarena.

Hehkuva hurmaus säteili Attilassa, kun hän lausui nämät sanat, ja hänen sielunsa tuli tarttui molempiin kuunteleviin nuorukaisiin. Mutta kapteeni oli toisilla tunteilla häntä kuullut. Hän nousi ja sanoi: — Levätkööt kuolleet rauhassa, ja se kunnia, joka seurasi majuri Sprengtportia hänen hautaansa, seuratkoon Mariankin muistoa. Mutta pysyköön oikea oikeana ja mainittakoon petos oikealla nimellään. Siinä se, mitä minulla on sanottavana. Löfving istahti taas ja näytti synkältä.

— Älkäämme enään riidelkö, vastasi Attila lauhkeasti. Rauhaa tarvitsemme kaikki. Näen, että te nuoret aijotte miekan miehiksi niinkuin teidän isännekin, mutta minä pyydän, pankaa pois kaikki aseet ja tukehuttakaa kaikki taistelun ajatukset, sillä pelastuksemme on nyt etsittävä ainoastaan rauhan pyhällä tiellä. Tahdotteko luopua sotilaspuvusta ja kaikesta mikä taisteluun kuuluu?

Nuorukaiset katselivat häntä kummastellen. Noin ei kukaan ollut ennen puhunut heille. Yrjö Maunu kysyi jyrkästi: — Tiedättekö että Ruotsi varustaa rajansa ja että meidän täytyy sitä suojella?

— Antaa Ruotsin suojella sitä mitä se pelkää menettävänsä. Ruotsilla on vielä oma itsensä, mutta Suomella ei ole mitään, sillä sen voima on sama kuin hengeltä tuomitun, joka on kahteen hevoseen sidottuna ja revitään kahtia.

— Ei sanaakaan enään, kirkasi Löfving ponnahtaen ylös. Ainakaan ei meille. Pois täältä pojat!

Kapteeni sieppasi hattunsa lähteäksensä, mutta Attila asettui hänen tiellensä. — Jääkää, pyysi hän hiljaisesti. Antakaa minun puhua loppuun. Antakaa minun neuvoa heille tie.

— Ei, mikäli minusta riippuu. Ovatko nämä miehen sanoja vastaisille miehille? Puhut kuin akka.

— En, puhun kristittynä. Heittäkää kaikki valtiolliset tuumat ja etsikää ainoastaan Jumalan valtakuntaa. Rakentakaa se tähän vereen upotettuun maahan, ja Jumala on teitä auttava.

Löfving oli kohottanut käsivartensa syöstäksensä saarnaajaa tieltään, mutta Attilan viime sanat pidättivät häntä ja hän jäi seisomaan.

Attila jatkoi: — Mitä olisikaan tullut Jerusalemista, jos se olisi totellut kutsuvaa ääntä, joka tarjosi ijankaikkista elämää. Pimeydestä ja synnistä olisi Davidin kaupunki voinut rauhassa kasvaa säteileväksi auringoksi, jonka valo olisi levinnyt koko maailmaan. Sitä olisi sanottu pyhäksi paikaksi ja sen lapsia Jumalan omaksi kansaksi. Mutta he työnsivät rakennusmestarin pois luotansa ja samoilevat siitä ajasta juurettomina ympäri maailmaa. Mutta vieläkin kaikuu Kristuksen kehoitus: rakentakaa valtakuntani maan päälle. Se kutsuu Suomea niinkuin se kutsui neljätoista vuotta sitten, vaikka toisella tavalla.

— Mitä loruja tuo on? katkaisi Löfving kärtyisenä. Neljätoista vuotta sitten ei Kristus ollut täällä enemmän kuin nytkään, eikä hänen äänensä silloin kutsunut muuta kuin Jumalan pyhässä sanassa, mutta siinä ei puhuta tämän maailman valtakunnista, kaikkein vähimmin Suomen valtakunnasta.

Attila kohotti äänensä ikäänkuin varoitukseksi: — Älkää uskoko, että keisarinnan manifesti kirjoitettiin hänen kädellään, jollei Jumala ensin olisi sitä kirjoittanut tuon mahtavan naisen sydämmeen. Semmoiset asiat eivät ole ihmistekoja. Kaksi valtaa on niitä johtamassa. Tällä kertaa johti itse Herra.

Löfving yritti vastaväitettä, mutta Attila jatkoi siitä huolimatta: — Niinkuin Jumala muinoin tarjosi juutalaisille tilaisuuden ruveta kristillisen kirkon airueiksi, ristin lipun alla valloittaaksensa maailman, samoin hän neljätoista vuotta sitten tarjosi tälle kovin koetellulle kansalle tilaisuuden ruveta Jumalan työmieheksi Kristuksen lakia levittämään.

— Niinkö sinä saarnaat Jumalan sanaa! huudahti Löfving vimmastuneena, mutta minä sanon, että teet sitä sutena lammasnahoissa. Kristus on kuollut syntiemme tähden ja avustaa kyllä niitä, jotka seuraavat häntä, mutta hänen valtakuntaansa ei voi kukaan maan päällä rakentaa. Se on hänen kanssaan haudan toisella puolella, mutta meillä ei täällä eläessämme ole muuta neuvoa kuin noudattaa Jumalan kymmeniä käskyjä, mikäli voimme, rauhan aikana lapiolla ja auralla, sodassa kiväärillä ja miekalla, mutta aina maallisen lain ja kuninkaan käskyjen mukaan.

— Kuninkaan käskyjen, toisti Attila, hyvä se. Mutta tänään vaatii toinen, huomenna taas toinen kuningas teidän uskollisuuttanne. Se joka ensiksi ehtii riistää teiltä vaivojen ne hedelmät, sillä se mitä hän valloittaa, se on hänen. Toisena päivänä saapuu tuo toinen ja vaatii itselleen kaikki, ja koska hän on väkevämpi, niin olette hänen, mutta te, jotka seisotte heidän välillä, ette voi pelastua kuin yhdellä tapaa. Heittäkää miekkanne ja kaikki maallinen suuruus, ja säilyttäkää isienne usko. Älkää etsikö muuta kuin sielun tulevaisuutta, mutta rukoilkaa Jumalan voimaa ei yksistään itsellenne vaan kaikille niille tuhansille, jotka vast'edes joutuvat samoihin kärsimyksiin, joita te olette kestäneet. Rukoilkaa kaikkien niiden kotien puolesta, jotka tuhotaan, kaikkien tuskassa taistelevien, kaikkien niiden onnettomien puolesta, jotka teidän jälkeenne raastetaan tästä maasta, kantaaksensa orjan merkkiä hautaansa saakka. Rukoilkaa, rukoilkaa! Silloin voitte kestää kaikkea eikä teistä mikään tunnu sietämättömältä. Se varmuus, että ruumiin kuolema on oleva sielun elämä, antaa teille lohdutuksen, jota ei kukaan teiltä riistä.

Ulla oli itkien kuullut Attilan sanoja, mutta toiset kuuntelivat häntä sekalaisin tuntein, ja mitä edemmäksi hän pääsi, sitä vähemmin sopivat saarnaajan sanat heidän mielipiteisiinsä ja tuumiinsa. Nuoret olivat semminkin pahoilla mielin. Mitä tulee maasta ja heistä semmoisen ohjelman mukaan? Ehrensvärd, hänen linnoitustyönsä ja opetuksensa juohtuivat heidän mieleensä, ja kun Attila oli lopettanut, kysyi Yrjö Maunu: — Aijotteko kehottaa meitä heittämään kaikki ja jättämään valtakunta oman onnensa nojaan. Niin en minä ainakaan ajattele.

— Enkä minäkään, lisäsi Hästesko.

Löfving, joka vaivoin oli voinut hillitä itsensä tukkimasta Attilan suuta, oli synkistynyt yhä, mutta nuorukaisten sanoista hän taas muuttui iloiseksi, ja hän puhui pojallensa: — Pysyn siinä mitä jo lausuin: sinä saarnaat sutena lammasnahoissa, ja se, joka kuuntelee puolitotuuksia, ei tiedä koskaan missä raja on, sillä niin totta kuin Jumala on olemassa, niin totta on olemassa elävä saatanakin. — Näin sanoen asettui kapteeni suoraksi ja jäykäksi kuin järkähtämättömän totuuden kuva ja katseli toisia vakavasti silmiin. Ullan kyyneleet lakkasivat valumasta.

— Oletteko nähnyt saatanaa? kysyi hän hämmästyneenä.

— Olen kyllä. Hän esiintyy jokaista ihmistä kiusaamaan, mutta hänen paras kujeensa on, että hän osaa tehdä itsensä olemattomaksi. Jumalan sanan valossa näemme ja tunnemme hänet kyllä. Siten näin hänet.

— Mitä? Kuinka?

— Hm; ei ole hyvä koskea semmoiseen, mikä jo on ollutta ja mennyttä, mutta ehkä kuitenkin tällä kertaa. Isonvihan jälkeen oli Ruotsin mahtavuus loppunut ja Suomi silvottuna erämaana. Ennen kuin se pääsi vähänkään toipumaan syttyi uusi sota, jota käytiin ennen kuulumattomalla surkeudella, ja rauha ostettiin taas Suomen lihasta leikatulla kaistaleella. Ihmekö että suomalaisten katkeruus nousi ylimmilleen, ja keisarinna Elisabetin manifesti tarkoitti takomista raudan kuumana ollessa koettamalla viekottaa suomalaisia luopumaan Ruotsista.

— Jumala, noita aikoja! huudahti Ulla.

— Entä perkele? Koska hän ilmaantui? kysyivät nuoret hieman pilkallisesti.

— Voi noita nuorukaisia, jotka eivät ymmärrä, että hän koko ajan oli ollut toimessa, huokasi Ulla.

— Kyllä niin oli, jatkoi Löfving. Moni minua parempi oli taipuvainen erottamaan Suomen Ruotsista, sillä, arvelivat he, muutoin emme ikinä saa rauhaa maassa, ja minuakin tahdottiin mukaan. Olin siihen aikaan vähällä kuolla nälkään, minä halusin työtä ja ruokaa, mutta turhaan. Tuhansia ajatuksia kierteli aivoissani, ja kun kerran heittäydyin vuoteelleni saadakseni lepoa, nukuin vihdoin. Mutta silloin se perkele astui eteeni.

— Herra siunaa ja varjele! huudahti Ulla.

— Niin ihmisen ajatuksissa ja mielessä hän liikkuu. Hän tiesi hätäni ja tarjoutui auttamaan minua työllä ja palkalla, jos suostuisin edistämään hänen toimiansa. Tiedän kyllä että hän olisi pitänyt lupauksensa. Hän olisi antanut minulle rikkautta, kunniaa ja valtaa, mutta sieluni rauhan ja ijankaikkisen elämäni hinnalla. Sentähden kielsin ja käskin häntä Jeesuksen Kristuksen nimessä poistumaan.

— Poistuiko hän? kysyi Ulla.

— Hänen täytyi. Ei hän tahtonut, mutta Kristuksen korkeata nimeä vastaan ei kukaan jaksa seisoa. Se joka ei ano Jumalan apua kiusauksessa, on hukassa.

Attila. Olenko minä sitten muuta sanonut! Onnettomuus painaa meitä sentähden että hylkäsimme Jumalan kutsumuksen emmekä ottaneet suorittaaksemme Jumalan omaa työtä. Tahi kenenkä muun kuin meidän asia olisi ollut vapautettuna kansana näyttää mahtaville kuinka kristityn kansan tulee elää. Täällä, missä mahtajat kiistelivät voitosta, vallasta ja kunniasta, olisi meidän pitänyt vihkiä kaikki ihmisrakkaudelle ja armahdukselle. Meistä olisi pitänyt tulla Jumalan valtakunnan esikartano ja esimerkki muille kansoille. Mutta kukaan ei ryhtynyt tähän tehtävään, ja niin saimme vapauden, elämänvoiman ja tulevaisuuden sijaan toivottomuutta, voipumusta ja surua. Kuoleman varjo uhkaa tiellämme, eikä onnea näy missään. Se on pakottanut minut lähtemään veljieni luo, sillä se mikä koskee heitä koskee minuakin. Meidän täytyy ymmärtää toisiamme. Maallinen toivomme on haihtunut, sentähden täytyy meidän etsiä katoavaisuuden raunioista se mikä on ijankaikkista, rakentaaksemme tälle perustukselle uutta. Katsokaa, syntinen Jerusalem on kadonnut, mutta hän, joka tahtoo pelastaa sen lapsia, elää vielä, ja hänen äänensä kaikuu yhtä lohduttavana kuin silloin: «tulkaat minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut, ja minä tahdon teitä virvoittaa.« Kuulkaa häntä ja etsikää Hänen rauhaansa. Jättäkää kaikki kiista ja kaikki maalliset voitot, sillä muutoin taistelu kääntyy omia parhaita pyrkimyksiämme vastaan. Ymmärtäkää minua oikein! Niinkuin jalokivi vasta pitkän hiomisen jälkeen saa kauniin kirkkautensa, niin ovat sydämmemmekin puhdistettavat ja kirkastettavat, mutta ei hiomisella veljiä vaan sielun kuolettavia himoja vastaan. Se on vaikeata työtä, sillä sekä maalliset että hengelliset vallat asettuvat teitä vastaan, mutta te voitatte lopuksi.

Attila vaikeni, mutta jäi seisomaan liikkumatta. Hänen ajatuksensa olivat selvästi kaukana täältä. Kun hän taas pääsi omaksi itsekseen, lähestyi häntä Ulla liikutettuna, ojensi hänelle kätensä ja sanoi: — Minun täytyy kiittää teitä. Olette lohduttanut sieluani.

Mutta muutkin tunsivat Attilan sanojen vaikutuksen, ja nuorukaisten silmät seurasivat häntä yhä lämmöllä ja ihailulla. Yrjö Maunu oli helläsydämminen luonne, ja häneen painuivat helposti mitä vaihtelevimmat tunteet. Se kuva, jonka saarnaaja avasi hänen silmiensä eteen, nosti hänessä ei ainoastaan valoisia ja ihania tulevaisuuden toiveita, vaan niiden ohessa muistoja omista ja muiden suruista, joita hän oli kuullut lapsuudestaan saakka. Semminkin hän muisti isän kärsimyksiä ja äidin koti-ikävää Ruotsissa, jossa häntä sanottiin »lappalaiskuningattareksi» ja muita pakolaisia »kerjäläislaumaksi« ja »nälkäisiksi suomalaisiksi», vaikka kaikki kyllä tiesivät mistä syystä he olivat tulleet, ja mitä olivat kotiin jättäneet. Kuinka toisin olisikaan, jos olisi noudatettu keisarinnan manifestia. Sitä ei kukaan muu ollut ymmärtänyt kuin Maria, mutta häntä ei kukaan ollut kuullut Tämä saarnaaja nyt tahtoi korjata kansan erehdyksen, mutta hänen ehdotuksensa oli niin uusi, niin yli-inhimillinen, että kuninkaallisen kadetin oli vaikea päästä selville semmoisesta. Juhanakin epäröi. Tämä ohjelma tuntui melkein hurskaalta sadulta, unelmalta. Mitähän Yrjö Maunu ajattelee?

Vaihdettuansa kysyväisiä silmäyksiä, kääntyivät molemmat Löfvingin puoleen, kuullaksensa mitä hän arveli tästä ennustetusta valtakunnasta. Hän oli tarkkaavasti kuunnellut Attilaa ja istui yhä hiljaisena tuolillaan akkunan edessä, mutta kun nuorukaiset kysyivät, kumartui hän miettivänä eteenpäin, aprikoi hetkisen ja sanoi sitten:

— En usko, että tuo menestyy. Pelkkä kärsiminen, pelkkä myöntyminen, pelkkä anteeksiantaminen, mihin se vie. Jumala sanoi: »otsasi hiessä sinun pitää leipääsi syömän«, ja Kristus sanoi: »antakaa keisarille kuin keisarin ovat ja Jumalalle kuin Jumalan ovat.» Mutta jos emme mitään omista, ei meillä ole mitään annettavana, ja jollemme mitään puolusta, niin emme saa mitään pitää. Sentähden luulen parhaaksi jos pidämme itsemme sekä taivaallisen että maallisen kuninkaan palvelijoina. Mutta silloin täytyy meidän myös taistella kummankin aseilla.

Samoin ajattelivat kadetitkin. Kapteenin sanat olivat keventäneet heidän sydämmiänsä.

Löfving huomasi sen ja jatkoi: — Minun nuoruudessani sanottiin, että rauhassa tulee antaa anteeksi, mutta sodassa tappaa, ja niin olen tehnyt kaikesta sydämmestäni. Mitä useamman vihollisen kaadoin, sitä iloisempi olin, sillä sota on sotaa, ja sen, joka ei jätä maatani rauhaan, sen minä tapan. Jos se on syntiä, niin Jumala minulle anteeksi suokoon. Mutta synniksi sitä en usko vielä.

Attila. Neuvotteko näitä nuoria miekka kädessä kohtaamaan sitä murrosaikaa, joka on tuleva? Otatteko päällenne niin raskaan edesvastuun?

— Edesvastuuta siitäkin on, jos pyydän heitä luopumaan miekastaan.

— Näettekö te vuodatetusta verestä mitään hyvää versovan? Minä sitä en näe. Kuoleva maa, semmoinen kuin meidän, ei voi säilyttää valtiota eikä kirkkoa, vielä vähemmin lahjoittaa mitään kruunua, mutta sitä, mihin sielumme pyrkii ei meiltä kukaan voi riistää.

Ulla. Mitä meistä suomalais-raukoista olisi ilman Jumalaa.

Attila. Meidät voidaan saaliina jakaa mahtavien kesken, mutta Kristuksen seuraajina pidämme kiinni oikeuksistamme ja kiellämme kun hukuttajamme pakottaa meitä hukuttautumaan veljiemme vereen. Se kauhun aika, joka vastakerralla saa pohjoismaat järisemään, nähköön meitä kernaammin vääryyttä kärsivinä kuin sitä tekemässä, ja kukapa voi miekka kädessä tehdä sitä mikä oikea on?

Löfving veteli ääneti muutamia savuja. Näytti siltä kuin olisi hän niillä tahtonut saada vaikenemaan ne tunteet, jotka uhkasivat taas murtaa salpojansa. Selvittyään vastasi hän sitten hiljaisesti:

— Olen vanha soturi, joka en ole saanut muuta opetusta kuin mitä itse olen voinut hankkia, mutta se Jumalanpelko, jonka perhekoti jätti minulle perinnöksi, on ollut hyvänä oppaana sekä tyynessä että myrskyssä. Sentähden noudatan sen ääntä hautaani saakka.

Syntyi äänettömyys. Attila katseli tuota tuimaa kapteenia surunvoittoisella vakavuudella ja sanoi vihdoin: — Olemme jo ennen seisoneet kerran tienhaarassa ja lähteneet eri tahoille. Silloin minä tahdoin tarttua asiaan, mutta te panitte vastaan. Nyt on päinvastoin. Emme koskaan ymmärrä toisiamme.

Näkyi että nämät sanat koskivat kipeästi Löfvingiin. Jonkinmoista surullisuutta tuntui hänen äänessään kun hän hitaasti jatkoi: — Saattaa kyllä näyttää siltä, että samantekevätä meille suomalaisille on vaikka heittäisimme kaikki oman onnensa nojaan, koska suuret eivät ikinä kysy mitä toivomme tai voimme, vielä vähemmin kiittävät tai palkitsevat. Valehtelisin, jos kieltäisin ajatelleeni samaa. Mutta joka kerta kun semmoinen kiusaus on tullut, olen vedonnut vanhan isäni sanoihin, kun hän lähetti minut maailmalle itse ansaitsemaan leipääni. — Kapteeni kumartui ja katseli silmiään räpäyttämättä lattiaan, ikäänkuin olisi siellä tavannut vanhoja muistoja.

— Mitä hän sanoi? kysyi Attila.

— Päivämme hupenevat, sanoi hän, ja elämän tie loppuu, mutta sitten on vastattava siitä, kuinka on kuljettu. Sentähden on paras sulloa rensselinsä niin, ettei sitä tarvitse salata kuninkaalta eikä maalta. Silloin siitä tulee hyvä päänalus odottaessamme tuomion suurta päivää. — Sentähden olen tehnyt niin hyvin kuin olen voinut. Suorittakoon Jumala nyt loput. Jokaisen täytyy menetellä omantuntonsa mukaan.

Kapteeni tarjosi kättä Attilalle, joka sanoi: — Totta kai. Olette ehkä oikeassa omalla tavallanne, mutta minäkin olen oikeassa minun tavallani.

Löfving loi katseen ulos pienestä akkunasta ja huomasi että aurinko oli laskemaisillaan. Oli siis aika viedä nuorukaisia ympäristöä katsomaan.

Samassa kuului kaukaa pitkä torven toitotus, joka muistutti kapteenille niitä taistelusignaaleja, jotka ennen kokosivat hänen miehiänsä.

— Mitä tuo merkitsee? kysyi hän jännitetyssä odotuksessa.

— Se tarkoittaa minua, vastasi Attila. Annetaan tieto että olen saapunut ja kutsutaan väki kokoon. Saarnaaja otti hattunsa lähteäksensä.

— Nauriit ovat juuri kypsät, muistutti Ulla rientäen padan luo. Älkää vielä menkö.

— Kiitoksia, palaan illalla. Löfving riensi hänen jälkeensä ja nuorukaiset seurasivat heitä pikaisesti, mutta hiljensivät pian askeleitansa. Näytti, että kapteeni mieluummin tahtoi olla yksin, koska hän mitään sanomatta oli jättänyt heidät.

Siellä ulkona läikkyivät Saimaan aallot tummina ja kolkkoina rantaa vastaan, mutta aurinko valaisi vielä ruohoisia kunnaita ja syksyn kellastuneita lehtiä. Syksyn sulosuruinen valo kultasi luonnon sammuvalla loistollaan niinkuin rakkaus, joka kaikki voi, mutta joka nyt elämän rajalla sanoo jäähyväisensä.

Nuorukaiset seurasivat miettivinä noita miehiä. Heidän sydämmensä oli täynnä kaikkea sitä, mitä olivat kuulleet. Semmoista ei kukaan muu ollut puhunut.

Juhana katseli Yrjö Maunua: — Kuka mielestäsi oli oikeassa? kysyi hän.

— Kyllä Löfving oli oikeassa. Ehrensvärdkin olisi samaa mieltä.

— Niin minustakin.

He pysähtyivät ja katselivat toisiansa silmiin.

— Pysykäämme aina ystävinä, sanoi Yrjö Maunu lämpimästi.

— Niin pysykäämme niinkuin David ja Jonathan.

— Ja Akilleys ja Patroklus.

— Niin.

— Luvatkaamme valloittaa takaisin vanha Suomi, kun tulemme miehiksi.

— Lupaan!

Säteilevin katsein löivät he kättä. Heidän sydämmensä tykyttivät rajusti, kun ajattelivat vastaisia urostöitänsä. He tunsivat itsensä kykeneviksi kaikkeen.

Samassa kohosi joutsen valittaen Saimaasta. Se liiteli hitaasti ja raskain siivin; sen näkyi olevan vaikeata pysyä korkealla radallaan. Nähtävästi se oli haavoitettu.

— Katso, sanoi Yrjö Maunu. Se vuotaa verta. Kunpa laskeutuisi alas, niin pelastaisimme sen. — Ja sääliväisyyden vallassa kohotti hän kätensä. Mutta aavistamatta, että yksikään maan päällä soi sille hyvää, lenteli lintu yhä kauemmaksi ja katosi vihdoin.

Attila ja Löfving olivat niinikään pysähtyneet katselemaan tuota kaunista lintua, mutta kumpikaan ei sanonut sanaakaan. Kun Löfving taas jatkoi kulkuansa ja poikkesi Myllymäelle päin, kysyi Attila: — Mihinkä menette?

Löfving pysähtyi. — Aijomme taistelutantereelle. Nuorten isät ovat siellä vuodattaneet vertansa niinkuin mekin.

— Vai tappelutantereelle. Entä sitten?

— Sitten täytyy meidän palata kotiin. Seuraa meitä sinne.

— En voi.

Tuo jyrkkä, ratkaiseva vastaus vaikutti äkkinäisen värähdyksen Löfvingin riutuneissa kasvoissa. Hän laski kätensä Attilan olalle ja sanoi:

— Kuule Martti, tahdon sanoa sinulle pari sanaa. Mitä Jumala itse on antanut se pysyy. Eikö niin?

— Totta kaiketi.

— Paljon on tapahtunut, johon emme ole syypäitä ja jota emme kumpikaan ole tahtonut. Yhtä ja toista olisi saanut jäädä tekemättä, mutta olethan kuitenkin poikani.

Kapteeni nosti hatun päästään ja jatkoi: — Katso tuota harmaata päätä. Semmoiseksi tulin sinä yönä, jolloin kohtalo riisti minulta pikku Marttini. Sitten olemme muutamia kertoja tavanneet toisiamme vihollisina, mutta miksi satuimme yhteen nyt kun taistelu on päättynyt? Eiköhän sentähden että olen ikävöinyt sinua niin, että itse kohtalo on heltynyt. Ainakin minut tämä ikävä on jo masentanut.

Surun piirre liiteli Attilan silmissä, mutta hän ei vastannut, ja
Löfving jatkoi:

— Katso, poikani, nuoren mieli kasvaa ja haluaa urostöitä; vaarat ylentävät sieluamme ja lisäävät käsivarsiemme voimaa. Sankarin tekojen hurmaamana syöksyin minä kuten muutkin vihollisiin käsiksi, suorittaakseni suurtöitä tai kaatuakseni kunnialla. Mutta kaikki on nyt muuttunut. Poissa on voimani, poissa ovat nuoruuden kumppanit. Muiston haamut ainoastaan lisäävät kaipuuta, ja uudesta ajasta vieraantuneena olen kaksinkertaisesti yksinäinen. Ymmärrätkö minua?

— Oi, täydellisesti!

— Muistatko sitä päivää, jolloin erosimme linnanpihassa — tuolla
Hämeenlinnassa — valan jälkeen?

— Isä, sitä en unohda koskaan.

— Silloin kasvoit sydämmeeni, ja siitä ajasta on sieluni kaivaten vaaninut sinua, mutta vasta nyt on ikävöimiseni saanut lohdutusta.

— Ja nyt täytyy meidän erota.

— Ei, Martti, seuraa minua tuonne Ruotsin Suomeen. Hommansbölen virkatalossa on minulla koti, joka riittää meille molemmille. Älä pelkää riitaa. Miekkani riippuu ainiaaksi Porvoon kirkossa. Vein sen sinne samana päivänä kun rauha julistettiin ja kiitin Jumalaa hänen ihmeellisestä armostansa. Hiljaisuutta sinä siellä kohtaat.

— En voi. Valtakunnan raja erottaa meitä.

Vaalea puna nousi äkkiä Löfvingin poskille, ja ääni värähti kun hän, tukehuttaen pahaa mieltänsä, sanoi: — Et tahdo?

Attila loi katseensa ylös: — Hän se ei tahdo! Hän tietää, että minua tarvitaan täällä. Sieluni ei elä maassa, se elää hänen luonansa ja tehtävässäni. Minun täytyy pitää lupaukseni ja suorittaa se, minkä alotimme yhdessä. Muutoin seuraisin teitä.

Syvä suru synkistytti Löfvingin mieltä, kun hän hiljaa vastasi: — Emme siis koskaan tapaa toisiamme?

— Ei täällä, mutta ehkä tuolla ylhäällä. Tien tunnemme molemmat, ja sillan, joka johtaa haudan yli, tunnemme myös.

— Hyvästi, poikani, nyyhkytti Löfving, sulkien Attilan syliinsä. Suo minulle anteeksi!

— Kiitoksia rakkaudestanne, kuiskasi hän kyyneleissä kallistaen päänsä isän rintaan ja suudellen hänen valkosia hiuksiansa. Sitten hän lähti.

Auringon säteet olivat ehtineet kauas länteen, syksyn hämärä laski hienon huntunsa maitten ja vetten yli, ja vaahterat varistivat punakeltaisia lehtiään kunnaille. Syksy oli luonnossa, ja Löfvingkin tunsi voimansa murtuneeksi, mutta tuolla mäntyjen luona odottivat tulevaisuuden miehet. Löfving meni nuorten luo.

Hiljaisella myötätuntoisuudella kohottivat nuorukaiset katseensa kalpeaan mieheen. He olivat kuulleet hänen sanansa. Mutta kapteeni salasi surunsa ja sanoi jämeällä äänellä:

— Nyt lähdemme taistelutantereelle ja kuuntelemme mitä kaatuneet puhuvat haudoistansa. Kätkekää sitten mieleenne heidän sanansa ja pyytäkää heiltä neuvoa. Minä en enää voi viittoa teille tietä.

— Miksi ette?

— Suomi tarvitsee jotakin uutta. Mikä on tuleva, sen yksin Jumala tietää, mutta tällaisenaan se ei voi pysyä. Entiset ovat menneet.

SISÄLLYS.

II Osa.
   I Luku. Siemen tuuleen…………….. sivu 3
  II » Uusi päällikkö…………….. » 39
 III » Manifesti…………………. » 55
  IV » Levottomia päiviä………….. » 87
   V » Katkaiseva askel…………… » 113
  VI » Tilinsuoritus……………… » 148
 VII » Kaarlolaisten jäähyväiset…… » 170
VIII » Entisyys ja tulevaisuus…….. » 189