Produced by Tapio Riikonen

"KUKKA KUKKAIN KUUSISTOSSA"

Komedia yhdessä näytöksessä

Ruotsalaisesta suorasanaisesta runoksi mukaillut A. Rahkonen

Helsingissä, 1899.
J. C. Frenckell'in ja Pojan kirjapainossa.

HENKILÖT:

Kilpi, entinen kapteeni.
Aina, hänen tyttärensä tytär.
Liisa, hänen emännöitsijänsä.
Lampinen, maanviljelijä.
Lauri, hänen poikansa.

Teatteri kuvaa synkkää metsäseutua. Oikealla vanha huone, jonka edessä on pöytä, penkki, muutamia tuolia sekä kyyhkyslakka. Vasemmalla portti, perällä korkea kivi-aita ja tämän vierellä kumpu, josta seutu näkyy.

Ensimäinen kohtaus.

    Esiripun noustessa kuullaan huoneessa Ainan laulavan
    iloisella säveleellä:

      Tra-la-la!
      Tra-la-la-la-la!
      Kesä kohta jo on!
      Onpa taas ilo suur!
      Enteet lentävät juur
      Tulleet on!
      Sulo-ääniä, voi!
      Sävel taivahan soi
    Ja se laaksoja, metsiä kai'uttaa,
    Kesän riemua, loistoa ennustaa.
      Tra-la-la!
      Tra-la-la-la-la!

AINA (tulee juosten huoneesta).
Nyt kukka kultaisteni luo!
    (Kumartuu orjantappurapensaan luo).
                           Kas noita!
Mä näissä eilen näin vaan silmikoita,
Vaan tänään ruusut tässä mimmoiset,
Niin somat, sorjat ruusut tuorehet!
Voi, minkä sulon meille kevät suo!
Kuin kauniisti se kesää tervehtää,
Esikkö taivoon ensin silmäns luo,
Tuo kielo tuoksuvainen, valkopää
Jo lumipeitteen alta pilkistää.
No terve tulleet! Terät orvokkien
Maanpinnan kaiken sinertääpi sitten;
Kas, silloin peippo laulaa laaksossansa
Ja visertääpi virttä rastaan kanssa:
Käy laakso laaja pukuun vihantaan —
Ja keto koht' on kesäpuvussaan.
Ja sitte saapuu tänne satakieli!
Voi, Luojain, kuin hän soittaa soreasti!
Niin sulosti, jos toiste surkeasti! —
En tiedä miksi mulla muuttuu mieli
Niin kummalliseksi, kun laulaa hän!
Ei ennen ollut siten ensinkään…
    (Seisoo vähäisen aikaa ajatuksissaan).
Kuin kummallista! — Vaan miks uneksin?
On päivä kirkas, kirkas taivaskin —
Voi kyyhkyiseni, kyyhkyt valkeat!
    (Kiiruhtaa kyyhkyslakan luo ja laskee pari kyyhkystä ulos).
No niin — nyt olettekin vapahat!
Nyt Luojan jaloon luontoon, taivoon asti
Te kiitäkäätte, kultain kiirusasti!
Oi, jospa mulla lentimenne ois
Lentäisin tästä synkiöstä pois!

Toinen kohtaus.

    Aina, Liisa (tulee huoneesta ulos, kantaen kahvitarjotinta
    kuppineen kannuineen ja asettaa ne pöydälle).

LIISA.
Näin varhain valveella jo, sinisirkku!

AINA.
Olethan muulloin aina mulle sä
sanonut: "aamutorkku, iltavirkku,
Se tapa kohta talon hävittää".

LIISA.
Se kyllä oikein on, ett' yhtä varhain
Kuin leivo ulos lennät; mutta parhain
On muistaa: ilo pitkä itkun tuo.

AINA.
No, virttäni mun viserrellä suo
Ma koska leivosena lentää saan.

LIISA.
No kaikkiapa, keskell' erämaan!

AINA.
Miks niin? niin mielelläni mä laulelen!
Vaan kuules, kuules Liisa kultainen:
Mä toivoon, että pieni peippo oisin
Ja niinkuin sekin siivin lentää voisin!

LIISA.
No, minnes matka?

AINA.
                  Kauas, luokse muiden!
Tuon aidan yli, yli metsäin, puiden,
Oi, kauas, kauas ulos maailmaan!

LIISA.
Oi, lapsi kulta! näinhän lausutaan:
Niin ylhäällen ei ykskään lintu lennä,
Ett'ei hän jälleen pesähänsä ennä.
Sinäkin kotiin kohta palajaisit.

AINA.
Niin kyllä, taaspa sa mun nähdä saisit.

(Suutelee Liisaa).

LIISA.
Sä, Aina, aika hyvä olet vain!
    (Pyyhkii suutansa).
Kas, maistui niinkuin mehu mansikkain!

AINA.
Ah, Liisa lintuseni, kuules vaan,
Maailma tämä onko ollenkaan
Niin paha, kuin on vaari kuvannut?

LIISA.
Vaan totta vaari ain on puhunut!

AINA.
Ai, Liisa! enpä usko ensinkään,
Ett' ompi laita niin, kuin lausuu hän;
Mutt', Liisa, muistatkos sa sitä vielä
Kun olin kaupungissa vaarin kanssa?
Kuin kaunista, kuin kultaist' oli siellä!
Ja Suomi kuin on sorja luonnoltansa!
Tienpuoles' oli koivupuut niin koreat,
Ja lehdot somat, niittyset niin soreat!
Kaikk' oli niinkuin kukkatuoksu ois
Maanpinnan kaiken siellä kattanut.
Ai! ja kun aurinkoinen laski pois,
Maa oli puineen purpuroittunut.
Ja kuinka kuohuvainen koski soi!
Näin siellä sinertävän järven pinnan
Ja kaupungissa suuren, kauniin linnan!
Kuin kultaista, et uskoa sa voi!…
Ma sinne siivin lentää tahtoisin!

LIISA.
Tunteeko toivoasi vaarikin?

AINA.
Vast' olen vaarillen sen virkkanut,
Vaan sit' ei vaari korviins ottanut.
Mieltänsä liikutti se … liioinkin…
Hän huokas … tuosta mä sen huomasin.

LIISA (itsekseen).
Niin, niin! sen kyllä luulen.

AINA.
                              Liisa kulta,
Nyt kuules mitä tahdon kuulla sulta:
Ovatko ihmiset niin ilkeät,
Kun vaari kuvaa?

LIISA.
                 Varmaan lienevät…
Sen vanha vaari tuntee paremmin.

AINA.
Tiedätkös, jotain tietää tahtoisin…

LIISA.
No!

AINA.
    Onhan vaari oiva ihminen!

LIISA.
Niin on.

AINA.
         Ja sinä, Liisa armainen!

LIISA.
No … niin…

AINA.
Te oikein hyvät olette
Mua kohtaan.

LIISA.
             Aina ansaitseepi sen;
Sill' olet sinä hyvä neitonen.

AINA.
Mutt' onko maassa muutkin ihmiset
Niin hyvät, armaat kuin te kumpaiset?

LIISA (hämmästyksissään).
Tiedusta vaarilta, — en tiedä ma.

AINA.
Vaarilta! Hält' en vastausta saa.
Ja mulle kun hän muista puhuu milloin
On sanans aina sekanaiset silloin…
Tiedätkös mitä?

LIISA.
                Mitä?

AINA.
                      Minä luulen,
Ett' ihmissuku pahansuopuisaa
On ollut häntä kohti, koska kuulen
Kuin vaari usein muita valittaa…
Mun täytyy itse mennä maailmaan
Ja tulla ihmisiä tuntemaan…

LIISA.
Nyt tekisit kuin nykyänsä juuri,
Kun onnettomuus sua kohtas suuri…
Vaan varo, ettei vaari tietää saa.

(Näyttää sormeaan).

AINA.
Oi, oi, se oli oikein kauheaa!…
En milläinkään siit' ole … arvaa miksi?

LIISA.
En voi ma sitä arvata.

AINA.
                       Niin siksi,
Ett' ensikerran paitsi vaariain
Mä toisen hyvän miehen nähdä sain.
Sen silmät olivat niin siniset!
Ja kuin sen kasvot loisti kaunoiset.
Kun mun hän pelasti! Kuin nuor' on hän!
Ei hänen otsans ollut ensinkään
Niin vanha kuin on vaarin sekä sun.
Viel' on sen muoto muistissani mun!
Ja kun hän haastoi … kuinka sanat soi!
Mielestä hänt' en minä poistaa voi!
Tiedätkös, usein häntä uneksin;
Mä häntä taas nyt nähdä tahtoisin!

LIISA.
Ai, Aina! vaan jos vaari tietäis sen!

AINA.
Ken ties sen kerron vielä vaarille!
Kosk' onnellinen siitä olen ma,
Niin varmaan vaarinikin ilon saa.

LIISA.
Et suinkaan, ei! Hän siitä kuolla voisi!

AINA.
Kun vaara ohi on? Ei hätää oisi!
Min' vuoksi hältä mitään salaisin,
Mä ennen ilot kaikki ilmoitin
Mun pienet murheenikin vaarille.
Nyt mulla vaiva suur' on sydämen,
Kun tekoain en ennen julkaissut,
Sill' olethan sä mulle sanonut:
"Rehellisyyspä aina perii maan".

LIISA.
Mut, lapsi, vielä toisin lausutaan:
"Ei totuus aina auta, toran tuopi".
Siis varo! Aika suovan neuvon suopi.

AINA.
Kun sitä miestä mietin, totta vaari…

LIISA.
Nyt vaiti, tuossa tulee vaari!

Kolmas kohtaus.

Entiset. Kilpi (tulee huoneesta ulos).

AINA.
No hyvää huoment', armas vaarisein!

KILPI.
Päivää, päivää, sinisirkkusein!

LIISA (pöydän ääressä häärien, itsekseen).
Täss aika lysti leikki syntynee,
Ja vaari vallan mustaks muuttunee!
Vaan onhan kärjen silmä neitosella,
Jos variksen on silmä vanhuksella.

KILPI.
No Liisa, kai jo kahvea me saamme?

LIISA.
Te suvaitsetteko?

KILPI.
                  Siis istukaamme!

(Käyvät istumaan. Aina ja Liisa kaatavat kahvea kuppeihin).

LIISA.
Tulitte myöhään. Kylmää kahvee saamme!

KILPI.
Vaan tehän varhain nousseet olette,
Jo aikaa kuulin hälyn hirmuisen.

AINA.
Sa luulla voitko, että ken nyt vois
Näin armahalla aamusella maata?

KILPI.
Jos muut, kuin sä, niin lystit linnut ois,
Ei kukaan silloin makais, sen voin taata.

AINA.
Ja toinen lintu toisen herättää…
Ai! eilen illalla, et arvaa sä,
Kuin satakieli soitti soreasti
Mun akkunani alla ilosasti,
Ett'en ma unta saanut silmihin.
Lie silloin oikein lysti ollutkin,
Kun linnun kieltä ihmislapset taisi!
Ah, sanos, kun sit' ymmärtää vaan saisi?

KILPI.
No, sitte kummia sä kuulisit.

AINA.
Niin, sepä tietty ois… Jos tietäisit,
Kuin oisin iloissain! Oi, kuuleppas,
Jo tiedän mitä soittaa satakieli.
Sen kohta keksin siitä kirjastas,
Min annoit, kun mun tuota teki mieli.

KILPI.
No, mitä lausuupi hän laulussaan?

AINA.
Oi, rakkautta! Rakkautta vaan!

KILPI (pikaisesti).
Kuin? Rakkautta?

AINA.
                 Rakkautta vain!
Ihastuin, kunpa moista kuulla sain.

KILPI.
Hän mitä rakkautta mainitsee?

AINA.
Hän rakkautta Luojaan laulelee.

KILPI.
Niin vain!

AINA.
           Myös Luojan kaikkiin luotuihin.

KILPI.
Voi olla mahdollista!

AINA.

                      Ompikin
Se aivan varmaa. Vaari, jospa sa
Tietäisit, kuinka linnut kukertaa
Ja suullaan toinen toista suutelee!
Oi, metsä kaikki silloin kaikuilee!

KILPI (taputtaa ystävällisesti Ainan poskea).
Sun sydämessäs, Aina armainen,
Kuin kauniisti soi kaiku luontainen!

AINA.
No, vaari…

KILPI.
             Mitä, Aina armahain?

AINA.
No vaarini, kun rakkautta vain
Nuo pienet linnut lentäin laulavat;
Miss ihmiset vaan toistaan vainoovat?

KILPI.
Sen vuoks' ett' ilkeät on ihmiset.

AINA.
Sen vuoksko heitä vihoin katselet?

KILPI.
Niin.

AINA.
      Ei siis totta ole ensinkään;
Ett' ihmisien, niinkuin itseään,
Pitävi lähimmäistään rakastaa?

KILPI.
Kyll' oikein on. — Mutt' toisen rakastaa
Myös täytyy. Rakastathan minua,
Minäkin rakastan siis sinua.

AINA.
Ei vaari! Siunatkaatte vainoojianne,
Rakastakaatte vihollisianne!
Niin oppinut ma olen raamatusta.

KILPI (nousee levotonna seisaalleen).
Oikeinpa kuulustelet katkismusta!

LIISA (itsekseen).
Pienetkin kellot hyvin heläjää.

AINA.
Vaan sanos, ihmisiä miksi sä
Niin vihaat, vaari kultasein?

KILPI.
No, no! Ei nyt, vaan toiste.

AINA.
Sano vaan nyt jo! On synkkä suru otsallasi sun;
Murheelliseksi tekee myös se mun;
Vaan virkas vaariseni murhees mulle,
Niin toivon tuottaa ilon jälleen sulle.
Ilosta sykkii sydämeni mun;
Tahtoisin iloiseksi myöskin sun!

KILPI (syleilee Ainaa).
Sä ainokainen säde elämäin,
Oi, armas-Aina! vanhaa sydäntäin
Viattomuutes vielä riemahuttaa,
Sydämes' siisteys sen ilahuttaa.
Kyll' onpi murheit' ollut paljon mulla,
Ei syykses voi ne luetuksi tulla.

AINA.
No, vaari, vaari kulta, kuules sa!
Sun täytyy murhees mulle ilmoittaa.

KILPI.
Vast'edes vaan ei nyt… Noin päivää kaksi…

AINA.
Saat aikaa huomiseks', ei kauvemmaksi,
Mua murhees' liikuttaapi syvästi. —
Nyt aika kuluu, päivä kulkee myötään,
Ja eihän tytön unhottaa käy työtään.
Hyvästi, vaari kulta, hyvästi!

Neljäs kohtaus.

Kilpi. Liisa.

KILPI (Katsoo hämmästyneenä Ainaan, joka kiirehtii huoneeseen).
Vaan sanos, mitä tämä merkitsee?

LIISA.
Oh, lapsi kasvaa, hammas karkenee;
Niin sananlaskussakin lausutaan.

KILPI.
Sä puhut jonnin joutavata vaan!

LIISA.
Laps' on jo neitoseksi kasvanut.

KILPI.
Neidolle tuhmuuksia neuvonut
Oletkin sä vaan, tuhat tulimainen.

LIISA.
Ainanne on kun kirja avonainen.
Kovista käskyistänne poikennut
Ett'en mä ole, tulee kohta ilmi.

KILPI.
Vaan kuin hän muuten oisi muuttunut?
Hän kaikkia nyt katsoo toisin silmin.

LIISA.
Silmistä tuikkii valo sinisistä.

KILPI.
Hän ihmeekseni puhuu ihmisistä,
Joit' erottaapi meistä metsä tää.

LIISA.
Vaan Aina aattelee, se tietäkää.
Ei auta mun, suun puhtaaks puhun teille:
Te erehdytte ajatuksinenne,
Menevät männikköhön miettehenne. —
Kivestä kinnasta ei synny meille.
Huomaatte mitä tarkoitan:
Ei ihmissydän koskaan … koskahan
Tunnottomaksi aivan tulla voi.
Ja sydän semmoinen kuin Ainall' on
Niin siveä, niin puhdas, viaton
On tunteellinen, siks' sen Luoja loi;
Sen vuoks sen täytyy myöskin sykkiä.
Neidolle vaikk' ei tätä neuvottais,
Tunteita rintahans hän sentään sais
Ja sydän alkais hällä sykkiä.
Niin luonnon laki on.

KILPI.
                      Sä mitä nyt
Latelet tässä niinkuin lapsi mulle!
Ja mitä olen minä päättänyt
Sen aijon täyttää, sen mä sanon sulle.

LIISA.
Vaan luonto lujemp' on, kuin päätöksenne,
Ei sitä voittaa voine viisautenne.
Jos luulee kapteen', että ihmistä
Voi voimin nöyristää kuin elukkaa,
Niin erehdytte.

KILPI.
                Vaan mä sanon sulle.
Maailman petoksista pelastan
Mä lapsukaisen, Ainan armahan;
Mä hänet säästän iki-iloks' mulle.

LIISA.
Vaan minä sanon, ett' on synti suuri
Noin ilkeätä luulla ihmisistä.
Me korves elämme kuin karhut juuri,
Ainalla mitä tääll' on tekemistä!
Maailma eipä ole ollenkaan
Niin paha kuin te sitä kuvaatte;
Ja sanoa jos teille totta saan,
Te muihin aina kieroon katsotte. —
Muut ihmiset on paljon paremmat
Monesti, kuin vaan te, me molemmat. —
Te laskekaatte neito lentohon,
Sydäntä sata hällä vastass on.

KILPI.
Ja sata viekotusta, sanon sen!

LIISA.
Taas vanhaa virttä tässä veisaatte!
Toist' eihän kohtaa kova onni vaan
Niin kuin se toista kohtaa toisinaan!
Olette kovin kohdelleet te Ainaa:
Niin tytärtänne myöskin, muuten vainaa…

KILPI.
Vait', Liisa!

LIISA.
              Enpä ole vaiti, en.
Onnettomuuden, sanon, saatatte
Taas ankaruudella. — Jos arvaisitte…
    (Pitää kättä suun edessä; itsekseen.)
Ai, milt'en tullut tuota virkkaneeksi!

KILPI.
Minäkö arvaisin? No, mitä sitte?

LIISA.
Vait' olla parhain on.

KILPI.
                       Ei ollenkaan,
Sun virkkaa täytyy hetkellä nyt tällä!

LIISA.
No niin… Hän sanoi, ett' on sydän hällä.

KILPI.
Ken? virka mulle, ettei murhe paina
Mun sydäntäni, sano ken?

LIISA.
Tuo Aina.

    (Viimeisiä sanoja puhuttaessa on Aina ottanut ompeluksensa
    ja käynyt ikkunan ääreen istumaan. Hänen kuullaan huoneessa
    laulavan samalla säveleellä kuin: Tuoll' on mun kultani j.n.e.)

AINA.
    Siivet jos saisin ja lintu ma oisin,
    Lentää mun kultani luo minä voisin;
        Korvess' on mun nyt
        Viihtyä täytynyt,
        Uneksia vaan
        Kultaistani saan!

    (Viimeisten sanojen kaikuessa katsoo Aina ikkunasta
    ulos ja nyykyttää päätänsä Kilvelle ja Liisalle).

KILPI.
Vaan mitä hiisiä tää merkitsee?

LIISA.
Nyt kylliks kuulleet oletteko te?

KILPI.
Tuon laulun oppinut on sulta hän;
Mä kyllä sinut vielä kyyditän!

LIISA.
Saa nähdä kumpi meistä kontin kantaa.
    (Huutaa).
Hoi, Aina!
    (Kilvelle).
           Aina teille tiedon antaa.
Ain' olen minä syypää syntihin!
Mä kyllä laulaa taidan lauleloita,
Taruta kauniimpia tarinoita,
Niin että kaikkein kuulla kelpaakin.
Vaan kielen lukko kiinni olla saa
Huoneessa tässä, jossa jouduttaa
Tuo sana rakkaus niin raivoon teidät,
Ett' itse peto perii meidät.

Viides kohtaus.

Entiset. Aina.

AINA.
Täss' olen.

LIISA.
            Vastaa, Aina, vaarillen
Ken laulamaan sun opettanut on
Sen laulun, jonka lauloit.

AINA.
                           Vaarinen,
Se veisu ompi kaunis, verraton.

KILPI.
Sen on sen opettanut…

AINA.
                        Jospa tietäisin!

KILPI.
Sen varmaan Liisa tehnyt lieneekin!
Hän laulaa suullaan yhtä sukkelaan
Kuin silloin, kun hän pääsee puhumaan.

AINA.
Hän ei sit' osaa laulaa ollenkaan.
Hän laulaa milloin ompi murheissaan
Tuon vaan: "Ah, mikä taitaa olla, mun";
Mut toisellapa tuulellansa kun
Hän ompi, häll' on laulut somanlaiset,
Esmerkiks: "Luonnon suuret lapsukaiset".

KILPI.
Niin vain … se kyllä kaunis on … vaan ken…

AINA.
Nyt vihdoinkin mä sulle virkan sen. —
Lieneekö haltia, tai metsämies,
Tai paimenpoika, kenpä sitä ties!
Mut illoilla kun istut huoneessas
Ja tuolillasi tutkit kirjojas
Ja puiden joukossa mä täällä juoksen,
Niin kaikuu kaunihimmat sävelet
Tuon aidan tuolta puolta tänne luoksen'.
Ai, tiedäs, säveletpä semmoiset!
Välistä on kuin laulais useampi;
Tavallisesti yksi, yksi vaan. —
Oi, äänens leivon äänt' on sulosampi!
Myös taidan toisen hänen lauluistaan.
      (Lausuu.)
    Rakkaus ain' ison onnen suo,
    Kaikki sen tietävät!
    Tietoni suuremp' ompi kuin tuo,
    Sillä sun silmäsi hymyyvät,
    Suloa, lempeä säihkyvät;
    Niissäpä autuus on
    Ihana, verraton.

KILPI.
Mä mitä kuulen, Aina! Kuuleppas,
Sun jättää pitää nämät laulut pois!

AINA.
Jos ei se kauniilta soi korvissas,
En tiedä mikä sitte kaunis ois!

KILPI (itsekseen).
Mä tuosta olen oikein levoton!

AINA.
Et, vaari, olla saa noin vihoissas.
Miks' en mä vaiti ollut? Tahtos' on
Ett' aina sulle sen ma sanoisin,
Mi mielessäni on, ja kysyisin,
Mit' en mä käsittää voi. Kuuleppas
Olethan sanonut sen?

KILPI.
                     Sen mä tein.

AINA.
Siis saanhan haastaa?

KILPI.
                      Haasta, kultasein!

AINA.
En tiedä mistä minä alun saan. —
Minusta on kuin löytyis rakkaus,
Jok' ei niin ylentävä ole vaan
Kuin rakkaus on itse Jumalaan,
Niin tyyni ei, kuin on se rakkaus,
Jok' onpi mulla ollut sinuhun;
Mutt' semmoinen kuin mistä lauloin mä.
Kun siit' on kysymys, niin silloin mun
Sydämen' alkaa sykkäellä, kun
Suur' hätä ois, ja päätän' pyörryttää.

LIISA (itsekseen).
Sydäntä vaivaa, päätä kaivaa!

KILPI.
Ken tuota aivohos on ajanut?

AINA.
Ei kukaan!

LIISA (itsekseen).
Senpä olen huomannut: Ett' itsestänsä lempi liekähtää,
Ei sytykkettä huoli virittää.

AINA.
Näetkös, vaarikulta, kernahasti
Tahtoisin jonkun, joka tanssaella
Ja joka laulaa vois' ja juoksennella
Mun kanssain kuusikossa ilosasti!
Sun täytyy mulle hankkia semmoinen.

KILPI.
Minäkö?
    (itsekseen.)
       Asian vielä auttaa voinen!

LIISA (itsekseen).
Parittain lintusetkin liehuvat.

AINA.
No vaarisein!

KILPI.
              No niin … sä tarkoitat,
Ett' yhtä ystävää sä haluat,
Esmerkiks jonkunmoista nuorta naista,
Iloista, riemullista neitokaista,
Sen…

AINA.
       Yhtä ystävää! … en ensinkään
Mä tiedä se mik' on, en nähnytkään
Viel' ole semmoista mä ollenkaan.

KILPI.
No virka, lausu, sano miettees mulle.

AINA.
No, täytyyhän se vihdoin virkkaa sulle.

LIISA (itsekseen).
Nyt pamahtaa… Jos pakoon pääsis' vaan!

(Vetäytyy salaisesti huoneeseen.)

Kuudes kohaus.

Kilpi. Aina.

KILPI (itsekseen).
Mutt' mitä tästä tulnee!
    (Ääneensä.)
                         Epäilethän!
No puhu suusi puhtaaks!

AINA.
                        Vaari, ethän
Sä suutu…

KILPI.
            Jospa voin mä suvata…

AINA (hyväilee Kilpeä).
Ei, se sun täytyy oikein luvata!

KILPI (itsekseen).
Niin onpi niinkuin hiiluksilla oisin!

AINA.
Salata en voi sulta … kuulekkos!

KILPI.
Salata!?

AINA.
         Mutta Liisa luuli toisin,
Hän pelkäs', että peljästyisit, jos…

KILPI (itsekseen).
Vapisen!

AINA.
         Vaari, ja kun mainitsin,
Ett' olet ollut oikein uljas mies
Ja monta tappelua taistellut,
Niin vanha Liisa luuli kuitenkin…

KILPI (vihaisesti).
Maltappas, vanha naakka! — Mä ken ties
Sun vielä…

AINA.
             Eihän Liisa lausunut
Pahasta sydämest', on syytön hän.

KILPI.
En salaisuutta kärsi ensinkään!

AINA.
En salaa sulta mitään koskahan,
Siis ihan kaikki sulle ilmoitan.

KILPI.
No, asiaan!

AINA.
            Mä tuonain kävelin…
Se oli vallan vasten kieltoas,
Vaan siitä älä ole vihoissas.

KILPI.
Jos haastaisit tok' vähän välemmin.

AINA.
Kanarilintuin lensi häkistään,
Sen tiedät.

KILPI.
            Tiedän sen, nyt kerro vain
Ja anna linnun mennä lentämään.

AINA.
Sen kanssa satuin salaretkelleni.

KILPI.
Sa salaretkelle!

AINA.
                 Niin vaan, mun vaariseni!
Mä' istuin lintuin luona huoneessain
Ja heinää annoin niille armahille,
Ja häkin ovi oli selällään;
Kun juuri juttelin ma pienosille,
Niin somin lintu lähti lentämään.
Tavoitin kiini häntä laattialta,
Onnettomuudeks' auk' ol' akkunain —
En kertoa voi sulle kauhuain!
Niin ulos lintu lens'.

KILPI (itsekseen).
                       En kuulla malta!

AINA.
Mun silmäin seuras hänen lentoaan,
Hän lensi tuohon tuomeen istumaan.
Niin ihmeen ilosalta näytti hän
Ja laulain koitti kultasiipiään.
Kuin kauniisti hän katsoi minuhun!
Niin oli niinkuin laulanut hän oisi:
Minäkin lystäilemään lähden poisi,
Lentäissään koreasti koivuhun.

KILPI (itsekseen).
Ah, jospa puheensa jo päättyiskin!

AINA.
Mä ikkunasta poijes pyörähdin
Ja hiivin hiljaan, oven aukasin.
Pihalle häntä kohti kiiruhdan —
Mut' eipä mua hän tok' älynnyt —
Siin' ottamahan käten' ojennan,
Vaan juuri kun…

KILPI.
                  Jos päättäisit jo nyt!

AINA.
Mut maltas, vaari kulta, maltas vaan,
Niin että kertoa ma kaikki saan.
No niin, tuo armas aidalla jo on —
Voi tarinaani! paljon pois jäi siitä —
Hän aidall' onpi, olen levoton,
Tuon tikapuut ja kiipeänpä niitä
Ja astuin sitte tuolle aidalle.
Kolmannen kerran pyytää koettelen,
Vaan mahdotonta! Hän nyt metsään päin
Lens' kuuseen.

KILPI.
               Kuusestapa petäjään
Ja petäjästä leppään lensi hän,
Lepästä koivuun ja niin edespäin.
Sen tunnen jo.

AINA.
               Juur' niinkuin sanot sa;
Mutt' täytyihän mun sitä tavoittaa.

KILPI.
Tavoittaa! Olihan se mennyt pois.

AINA.
Siks' aidalta mä metsään hyppäsin.

KILPI.
Tottelematon laps'! ken luulla vois!

AINA.
Tottelematon tosin olinkin.
Ei aikaa ollut sitä ajatella!
Ma saavuin metsään yhä syvemmälle,
Kun tahdoin sitä kiini tavoitella.
Luo portaan päästen, laskeus hän tälle —
Niin liki, liki pääsin, kuin näin täällä…

KILPI.
Näit täällä?

AINA.
             Miehen, millä oli päällä
Kaunoiset vaatteet tummanvihreät.
Mietippäs, keskellä metsää juuri!
Häll' oli parta, pyssy, koira suuri!
Ett' ihmiset on kaikki ilkeät,
Nyt mieleen muistui nämät sanat sun;
Ja ajatus tul' aivohoni mun:
Se rosvo on!

KILPI.
             Mi varomattomuus!

AINA.
Pelosta hämmästyin. — Mi hirmuisuus! —
Mun silmäin musteni. — Mä horjahdin —
Samassa portahalta putosin.

KILPI.
Oi, kauheaa!

AINA.
             Se oli kauheaa!
Huu, kuinka kylmää sekä kosteaa!
Ves' pääni peitti. — Jouduin tainnoksiin.

KILPI (syleilee sydämellisesti Ainaa).
Jumalan kiitos, että jällehen
Minulle Aina lapsi annettiin!

AINA.
Näetkös vaan sä, vaari kultainen,
Ett' oikein paljon pidät minusta,
Niin paljon, paljon kuin mä sinusta!
Tiesinhän, ett'et suotta suuttuiskaan.

KILPI (itsekseen).
Mun Jumalain, mä sua kiittää saan!
    (Ääneensä).
Kuin sitte kävi?

AINA.
                 Hyvin, hyvin vaan!
Kun toinnuin, nurmella ma makasin.
Mua kylmi, mutta kylmä katos' kohta
Kun luonain kauniit kasvot huomasin,
Ja vieraalla, jok' oli vieressäin,
Siniset, lempeimmät silmät näin.
Kuink' oli hällä oikein kaunis otsa!
Säteili hänen kasvons' kokonansa
Ja suunsa hymys' hänen huutaissansa:
Mun Jumalallein kiitos olkohon,
Viel' elää hän, hän pelastettu on!

KILPI (liikutettuna).
Se mies ken oli?

AINA.
                 Enpä tiedä mä.

KILPI.
Nimeä etkö kysynynnä sä?

AINA.
En, sit' en ajatellut ensinkään.
Kun toinnuin, nurmelta mun nosti hän
Ja saattoi tänne saakka sieltä asti,
Hyvästi sitte heitti koreasti.

KILPI.
Kiititkös hänt'?

AINA.
                  Ei mieleen muistunut.
Kiititkös häntä, joka Juuttahalla
pelasti henkes'!

KILPI.
                 Vaaraan antautumalla
Ken toisen pelastaa, se ansainnut
On kiitoksen.

AINA.
              Siis häntä kiitän mä
Jos toisen kerran kohtaan.

KILPI.
                           Etkö sä
Hänt' ole nähnyt taas?

AINA.
                       En ollenkaan.

KILPI (itsekseen).
No, sitä paremp' on! Sen toimitan,
Ett'ei he näe toinen toistahan.

AINA.
Ain' olen häntä ajatellut vaan.
Sen saanhan tehdä, kuule vaari kulta!

KILPI.
Saat.

AINA (taputtaa käsiänsä).
Ai hauskuutta! Mitä kuulen sulta!
Mun tämä teki oikein iloiseksi,
Se myöskin, että hänet nähtyäin
Mä tulin tietämään ja kohta näin:
Huudettu maailmaa on huonommaksi
Ja ihmisiä paljon pahemmaksi
Kuin ovat. Ettei rosvoja olekaan
Kaikk' ihmiset, jo kauvan aikaa vaan
Sen sulle sanonut jo minä oisin,
Ett' oisit ilon saanut sinäkin.

KILPI (liikutettuna itsekseen).
Viattomuuttaan oi! Kuink' olla voisin
Niin tuhma, että turhaan maailmaan
Siveän lapseni mä laskisin!

AINA.
Niin sinisilmistänsä näin ma sen,
Ett' on hän oikein hyvä ihminen;
Ja äänestänsä jospa päättänen,
Se hän on, joka laulaa lauleloita
Metsässä itsekseen niin ihanoita.
Jos hän on, hältä opin lauluin nää;
Hänt' aina aattelen kuin laulan mä;
      (Lausuu).
    Siivet jos saisin ja lintu ma oisin,
    Lentää mun kultani luo minä voisin;
        Korvess on mun nyt
        Viihtyä täytynyt,
        Uneksia vaan
        Kultaistani saan!

(Äänettömyys. Ulkoa jyskytetään porttia).

Seitsemäs kohtaus.

Entiset. Liisa (tulee huoneesta ulos, astuu portin luo ja aukaisee vähäisen luukun, josta hän hiljakseen puhuu jollekin portin ulkopuolella olevalle).

KILPI (astuu levottomasti sinne tänne. Itsekseen).
Hiidenpä paha pula onpi tää!
Mitäpä tullee täst', en tiedä mä!
Vaan pahaa mieltä, harmiakin uutta!
Menevät männikköhön miettehein.
En ennen varonut, sen pahoin tein!
    (Huomaa Liisan, joka tulee portilta takaisin.)
Vaan mitä nyt, vai taaskin salaisuutta?

LIISA.
Niin, salaisuutta! niinhän tahdotte.
En virkkaa saa ma, teitä etsii ken.

KILPI.
Vaan kun mä kysyn, vaadin vastauksen.

LIISA.
Sen saatte, siitä annan lupauksen.

KILPI.
Se mieskö oli vaiko nainen?

LIISA.
Mies.

KILPI (levottomasti).
Mies nuori?

LIISA.
            Ei!

KILPI.
                Ken sitte?

LIISA.
                           Vanha mies.

KILPI.
Hän mitä tahtoi?

LIISA.
                 Teitä kysyi hän.

KILPI.
Sä mitä sanoit?

LIISA.
                Ettei ensinkään
Vieraita kapteen kärsi, sanoin sen.

KILPI.
Sanoiko niinensä?

LIISA.
                  Sanoi, Lampinen…

KILPI (iloisasti).
Vai Lampinen! Sä juokse joutusaan
Takaisin häntä tänne huutamaan!
Ah, häntä nähdä kyllä haluan!

AINA.
Ken Lampinen on? Vaari, virkahan…

KILPI.
Laps, hän se ompi, joka Juuttahalla…

AINA.
… pelasti henkes. Uljas mies on hän!
Halulla häntä minä hartaimmalla
Tahtoisin nähdä!

KILPI.
                 Saat, saat! Varro vaan!
Siks' ajaks, Aina, mene sisähän,
Kun vastaan otan vanhan ystäväin,
Mä sitä tahdon tehdä yksinäin.

AINA.
Mä lähden ehdoll', että minä saan
Pelastajaasi kiittää kumminkin,
Kosk' omallein sen tehdä unhotin.

(Menee huoneesen).

Kahdeksas kohtaus.

Kilpi. Lampinen. Liisa (lähtee samassa huoneeseen).

LAMPINEN.
Kas, kestääpähän karhu luolassansa!

KILPI.
Oi, terve tullut, vanha ystäväin!

(Syleilee Lampista).

LAMPINEN.
Syleillä voi tuo vielä veikkojansa!

KILPI.
Syleillä vanhaa sotaveljeäin
Mä taidan! yhdessähän taistelimme!
Muistatkos miehuuttamme Lapualla,
Muistatkos jyskettäkin Juuttahalla,
Me Venäläistä missä opetimme
Kuin Suomen poikain kanssa soditaan
Vaan missä Ryssän miekka minua…

LAMPINEN.
Oi, veikko! siit' ei enää sanaakaan!
Puolestas' yhtä paljon teit sä mulle,
Kuin mitä tehnyt minä olen sulle,
Mut suopas katsella mun sinua!

KILPI.
Miks' niin?

LAMPINEN.
            Niin, kansa kertoo tullehen
Sun ihmisvihaajaksi, sitä en
Juur' ole luullut; mutta jutellaan
Ett' oletkin sa aika tonttu vaan.
Sa porttis salpaat, huonees lukitset,
Kuin tämä tieno rosvoja ois täynnä.
Sä eräkkäänä täällä elelet,
Et kenenkähän luona ole käynyt.
Jos tulee joku sua hakemaan,
Pois aina luolastas' hän ajetaan.
Olithan vilkas hulivili ennen
Ja tanssaelit tappeluhun mennen!

KILPI.
Onnettomuutein oi! jos tuntisit,
Käytöksein oikeaksi katsoisit.
Monesti on se mua pahoittanut,
Mun henkeni ett' olet pelastanut.

LAMPINEN.
Oi, miehen täytyy olla miehuisampi!

KILPI.
Sanottu välein, tehdä vaikeampi!
Näytäthän onnellinen olevan.

LAMPINEN.
Kyll' olen ollut, kiitos Jumalan!
Jo monta vuotta siitä vierryt on
Kun toinen toisemme me kohtasimme.
Kun sota loppui, jättäin kumppalimme,
Mä muutin poijes synkkään salohon
Harmista, että maa noin hyljättiin
Ja altiks vierahille annettiin;
Nyt korpea mä kyntää alotin,
Kuin esi-isät maata viljelin.
Kun vihdoin viimeinkin ma sitte nain,
Niin onnellisna olen elänyt.
Jo poikain pulskeat on miehet nyt;
Ei mitään puutu. Se mun historjain.
Vaan kuinka sinun laitas ollut on?

KILPI.
Äläpä muistiin johda murhettain!

LAMPINEN.
Kuin sinä tahdot, siten olkohon. —
Vaan miehuutta jos sulta viel' ei puutu,
Sydämes aukaise sä ainoalle
Vanhalle ystävälle armahalle.
Sanoa täytyy sulle — älä suutu —
Kyll' oletkin sä oikein narrimainen!

KILPI.
Minusta niin et miettiä saa vainen!
No, koska tahdot, niin mä kertoilen.
Kun sota loppui, luovuin armeijasta,
Pois mennä aioin seudust' armahasta.
Vaan sydän sykki maalle isien;
Sen vuoksi viran hankin, työtä tein
Ja voimain uudestansa uhrasin
Kalliille suloiselle Suomellein. —
Sain siten lohdutuksen sittemmin. —
Vaan vaaralliseks mieheks katsottiin
Ja mua syystä juuri syytettiin,
Ett' olin varsin vapaamielinen;
Sain virka-eron häpeällisen.
Mä sydän täynnä vihantulta vain
Maatiluksellein maalle mennä sain,
Jonk' olin vanhemmittain perinyt.
Näin siellä kauniin, soman neidon nyt,
Ja kohta häneen kovin ihastuin
Ja oikein raivoon asti rakastuin.
Hän vaimokseni tuli vihityksi. —
Onnellisimmat olimmekin vain,
Ja viha, vaino hävis' rinnastain. —
Kun sitte vuoden jälkeen syntyi yksi
Korein tytär meille, korkeimmalla
Mä olin silloin onnen portahalla.
Vaan vaimoin kuoli!

LAMPINEN.
                    Sääli, ystäväin!

KILPI.
Mä huolell' yksin hoidin tytärtäin;
Se voimain virkisti, sill' äitiään
Muistutti muodoltansa mulle hän.
Mä elin tämän lapsen eestä vaan.
En voinut löytää maassa vertaistaan,
Hänelle sydän sykki ainoasti!
Hän hurjaa luontoani hallitsi,
Ja hänen sanans mua vallitsi,
Niin että minä kaikki kernahasti
Tein mielen nouteheksi neidollen.
Hän houkutti mun joukkoon ihmisten!
Hän oli oikein kaunis kasvoiltansa
Ja häntä ihmetteli kaikki kansa!
Mä siitä syystä kovin pelkäsin,
Hän että häviäisi multa pois.
Hänettä, luulin, etten elää vois,
Sentähden muiden seurast' erosin.

LAMPINEN.
Et tehnyt viisahasti ensinkään.

KILPI.
En. — Äkkipäätä hävis luotain hän.

LAMPINEN.
Sitä arvelinkin.

KILPI.
                 Aatteleppas nyt
Mun mustaa murhettain! Mä matkustin
Hänt' etsimässä —; enkä löytänyt.
Kun löysin sitte vihdoin viimeinkin
Niin hän jo oli mennyt miehelle. —
Oi, tuota luulla oisi voinut ken!
Häll' oli tytär, viikon vanha vain.
Odottamattomasta tulostain
Äkisti äitiparka kauhistui
Ja siitä hyvin kovin sairastui.

LAMPINEN.
No, sitte…

KILPI.
             Olin hänet surmannut!
Ja miehens' murheinen ja onneton
Hän kohta seuras häntä kuollohon.
Mä kyllä ihmisiä vihaan, mutt'
Vaarallisempi vihollinen on
Minussa itsessäni asunut!
Se historjani! Hyvä ystäväin,
Sä älä ihmettele, että näin
Mä piillen tyttäreni lapsen kanssa.
Kuin arvaat, toivon aina parastansa.
Pelastaa Aina kultain kumminkin
Maailman turhuudesta tahtoisin —
Näethän, etten korvess elä suotta.

LAMPINEN.
Kuin vanha on hän?

KILPI.
                   Seitsentoista vuotta.

LAMPINEN.
Tekisit taaskin uuden tyhmyyden.

KILPI.
Kuin niin?

LAMPINEN.
           Niin, sinun täytyy tässäkin
Myös olla varoillas, kun neitonen
On seitsentoista vuotta vanha vain.
Maailma ulottuupi metsäänkin.

KILPI (pikaisesti).
Ohoh, ken tohtis tulla tupahain!

LAMPINEN.
No, no, sä veikko, älä suutu noin!
Nyt kumminkin mä selittää sen voin,
Miks' pitänyt et ole pojastain.

KILPI.
Sun pojastas? En ole ollenkaan
Mä häntä nähnyt enkä kuullutkaan
Hänestä haastettavan.

LAMPINEN.
                      Selvää on,
Kun ketään lasketa ei luolahas.
Monesti jyskyttänyt porttias'
Hän turhaan on.

KILPI.
                Hän missä on?

LAMPINEN.
                              Salohon
Mä metsäherran luoksi lukemaan
Ja metsänhoidantoa oppimaan
Lähetin hänet. Lähellä on tästä,
Sun luonas käskin hänen käymähän.

KILPI.
En poiketa voi enää tekemästä
Mä päätöksestäni. Ei päässyt hän
Sentähden ole tänne. Tahtoisin
Kernaasti häntä nähdä kuitenkin,
Siis lähtekäämme! — Luoksens' minut vie!
Sun poikas kyllä kunnon poika lie?

LAMPINEN.
Se tietty on! Ja arvanethan sä,
Ett' oli viesti sairaudestansa
Minulle kova sanoma.

KILPI.
                     Hän on
Siis sairas ollut?

LAMPINEN.
                   Senpätähden kanssa
Kiiruhdin tänne. Kiitos olkohon
Mun Jumalallein, hän jo terve on. —
Romanimainen oli taudin syy:
Hiestynynnä jahdista hän heittäytyy
Vetehen nuorta somaa neitokaista
Pelastamahan…

KILPI.
                Mitä kummanlaista
Sä haastat mulle? Vai se oli hän?

LAMPINEN.
Mun Lauri lapsein, niin. Oh, sydäntään!
Häll' on se oikealla paikallaan.

KILPI (itsekseen).
Ah, mikä miete, miete kaunis vaan!
    (Ääneensä).
Sun poikas mistä me nyt kohtaisimme?

LAMPINEN.
Talosta metsäherran tapaisimme.

KILPI (huutaa).
Hoi, Liisa! Liisa, tänne joutuisaan!

Yhdeksäs kohtaus.

Entiset. Liisa.

LIISA.
No, herra kapteen'.

KILPI (innokkaasti).
                    Liisa, laitas vain
Nyt puolipäivällinen valmihiksi:
Parasta pane mit' on talossain —
Kaks' ystävää me saamme vierahaksi —
Ja kellarista vanha viini tuo.
Mutt' joutuun, joutuun vaan!

LAMPINEN.
                             No eihän nuo
Maailman lapset ole laisinkaan
Niin pahat sinusta, kuin päätin ma!

KILPI.
Se ansio on armaan veikon vaan!
No tule! tätä tiet' on suorempaa.
Aukaise, Liisa, pieni portti nyt!

(Kilpi ja Lampinen menevät oikealta huoneen takaa ulos).

LIISA (seuraa heitä).
Kah kummaa, kuin on mieli kääntynyt!

(Menee).

Kymmenes kohtaus.

Aina. Lauri (myöhemmin).

AINA (katsoo varovaisesti ovesta ulos).
Kosk' ei tuo vaari kutsu, kuitenkin
Pelastajaansa tulen kiittämään.
    (Tulee esille).
Kas ihmettä, ei ihmist' yhtäkään!
Hoi, vaari, vaari! Tietää tahtoisin,
He minne mennehet on kumpikin.
Myös Liisa poissa! Yksin olen ma
Huu! kuinka mieltä kovin kammottaa
Ja sydämeni kovin sykkäilee!
Se tekee niin. Se hälle tykkäilee!

LAURI (laulaa aidan ulkopuolella).

    Siivet jos saisin ja lintu mä oisin,
    Lentää mun kultani luo minä voisin;
        Korvess' on mun nyt
        Viihtyä täytynyt,
        Uneksia vaan
        Kultaistani saan!

Aina (joka hämmästyksissään ja ihastuksissaan on kuunnellut laulua).
Se ompi hän!
    (Kovin peljästyksissään).
             Ah, armas Jumalain!
Mun kyyhkysein! Kas tuota kotkaa vain —
Hän kuinka ilmaa kiitää silmillään!
Hän laskee kohta kyyhkyslakan luo.
    (Pyssyn pamahdus kuuluu metsästä).
Ei enää lentimillään lennä tuo;
Se kukaan muu ei ole, kuin vaan hän!
    (Kiiruhtaa kummulle aidan vierelle).
Niin, oikein! Hän se on, sen näen mä!
    (Taputtaa käsiänsä).
Hän mun jo näkee.
    (Nyykyttää Laurille päätänsä).
                  Terve tullut vaan!
Mun luoksein tulla tahtoisitko sä!

LAURI (aidan ulkopuolia).
Niin kovin mielelläin! mutt' näinkö saan…

AINA.
Odota hiukan, vähän aikaa vielä,
Siks' että auki portin aukaisen.
    (Lauri näkyy aidalla).
Vai niin, sä tahdot tulla lentäen!
    (Kiiruhtaa hakemaan tikapuita, jotka hän
    asettaa kivi-aitaa vasten).
Kas, nyt sä olet oikealla tiellä.

LAURI (aidalla).
Haluan tietää, tokko saanen tulla?

AINA.
Saat kyllä! mutta joudu väleen! mulla
On oikein paljon sulle puhumista.
    (Lauri kiiruhtaa tikapuita myöten alas).
Niin tulit tänne niinkuin taivahista.

LAURI.
Täss' olen!

AINA.
            Oikein lysti, että sä
Nyt tulit, kuin niin tuhma olin mä,
Ett'en mä sua edes kiittänyt,
Kun vedest' olit pois mun vetänyt.
Sen sydämellisemmin teen nyt sulle —
Sä silloin oikein hyvä olit mulle! —
    (Kättelee Lauria).
Käteni tuossa on.

LAURI.
                  Siit' ei sanaakaan.
Minähän teidät peljästytin kuin
Onnettomuus ol' joutumaisillaan;
Velvollisuus mun siis ol' auttamaan.
Ei syvä ollut — ja mä hyvin uin.
Niin oli niinkuin oisin' tanssihin
Mä mennyt.
    (Itsekseen).
           Hän on impi ihanin!

AINA.
Niin vain; mut kiitän sua kuitenkin;
Sill' enpä sinutta ma eloss' oisi —
Sua koskaan kiittämätt' en olla voisi.
Mut sano, miksi mua kutsut te?
Te, sanoo Liisa vaan, kun puhelee
Hän vaarille; vaan aina ma
Sinuksi sanon koko maailmaa.

LAURI (itsekseen).
Kuin teeskentelemätön on hän, oi!
    (Ääneensä).
Jos suotte, sinuks' kutsun kernahasti.

AINA.
Kas sinä! Sepä toisin tavoin soi!
Kun kestä pidetään, niin mieluisasti
Sinuksi häntä silloin kutsutaan. —
Pitäisin oikein paljon sinusta,
Jos pitäisit vaan hiukan minusta —
Vai mitä? kuuletkos sä sitä vaan?

LAURI.
Rakastan sua sydämellisesti!

AINA.
Vai sydämestäs! tuo soi suloisesti!
    (itsekseen).
Kyll' on hän hyvin kaunis kasvoiltansa!
Ja sitte kuinka nuori hän on kanssa!
Ei otsa uurtunut kuin vaarillain;
Ja silmät sitte — niinkuin linnullain!

LAURI (itsekseen).
Viattomuuden kuva kummoinen!
Siveä on hän sekä suloinen!

AINA.
Mik' onpi nimes?

LAURI.
                 Lauri!

AINA.
                        Lauri vai!
Se kaunis on!…

LAURI.
                 Ja sun?

AINA.
                         On Aina; kai
Se ei niin kaunis ole, niinkuin kuulet.

LAURI.
On oikein ihanainen!

AINA.
                     Niinkös luulet?
No sepä vallan lysti oli vasta!

LAURI.
Suo anteeks', että estän haastamasta.
Mutt' kuinka kutsua nyt tohdit sa
Minua luokses' tänne tulemaan,
Kun vaaris vihaa koko maailmaa
Ja ihmislapsia? — niin lausutaan.

AINA.
Se aivan oikein onpi, ettei hän
Rakasta maailmata ensinkään.
Vaan kunpa kysymys on milloin noista
Pelastajista, silloin onpi toista.
Hän silloin sanoo: pitää kiittämän. —
Juur tänäin tuli tänne miesi, ken
Pelasti hengen vaari-vanhuksen,
Paikalla päästettiin hän sisähän,
Ja niinpä kohta kun mä nä'in sun,
Mi pelastit nyt vasta henkein mun,
Samassa tein mä samoin, näyttääksein
Kiitollisuutta sulle. Kyyhkysein
Sä päälle päätteheksi pelastit,
Kun kotkaa kohti luodin laukasit.

LAURI.
Sai kotka kyllä kyydin, ettei maari…
Vaan tiedätkös sä varmaan, ettei vaari…?

AINA.
Päinvastoin. — Tänne jäädä täytyy sun
Niin kauan kun joutuu vaariseni.
Pois pyssy pane, istu viereheni!
No, tule! Aina käypi apuhun.
    (Ottaa pyssyn ja jahtilaukun Laurilta ja taluttaa
    hänet penkin luo, jolle he käyvät istumaan).
Kas niin!

LAURI (itsekseen).
          Mä olen lumouksissain.
Kuin ihastuttavainen impinen!

AINA.
Miks puhut itsekses? Kun vaari vain
Noin puhuu, on hän nuromielinen.
Oletko sä nyt, Lauri, vihanen.

LAURI.
En. — Enpä ole koko elämässä
Niin onnellinen ollut, kuin nyt tässä.

AINA.
Vaan entäs minä. Lauri, mietippäs,
Kuin lysti, kun mä jonkun nähdä saan,
Ken viel' ei ole harmaa hiuksiltaan.
Kyll' olet oikein kaunis näöltäs! —
Kun sinuun silmät luon, niin luulen vaan
Ett' ihmiset on kaikki hyvät täällä…

LAURI.
Mon' onpi!

AINA.
           Niinpä luulen!

LAURI.
                          Vaan maan päällä
Ei ole kukkaa kauniimpaa kuin sä.

AINA.
En ymmärrä sit' ensinkähän mä.
On paljon, jota en voi ymmärtää.
Tiedänpä yhtä, tiedän kumminkin,
Salossa että laulat soreasti.

LAURI.
Kyll' olen laulellut, mutt' koreasti…

AINA.
Niin kyllä. Laulujas mä kuuntelin
Niin tarkoin, että muistiss' on ne mulla.
Kun toisten tänne tulet jällehen —
Nyt saatkin joka päivä tänne tulla —
Ne kaikki sulle silloin laulelen.

LAURI.
Yhdessä laulelemme sitte noita.

AINA.
Kun kuulin Laurin sulolauleloita,
Ne aukas mulle uuden maailman.
Mi lumous on sävelissäs, oi!
Kuin illall' istuin ääress' ikkunain,
Niin silloin soreasti mulle soi:
      (Lausuu).
    Kun lämmin länsituulonen
    Puunlatvaisissa huiskaa,
    Niin kuulteleppas kultainen,
    Suloa vaan se kuiskaa;
    Sill' aina tänne metsään tullen,
    Se tervehdyksen tuopi sullen
    Mun ruusuiseni metsistössä!
Oi Lauri! kun mä tuota kuulen milloin,
Silmistä kyyneleeni virtaa silloin.

LAURI (itsekseen).
Voi! sydämelleni tuon sievän Ainan
Tahtoisin mieluisasti minä painaa!

AINA.
Oletkos unissasi nähnyt minua?

LAURI.
Mä usein näen uuta sinusta,
Kuin oisit ruusuiseni metsistössä.

AINA.
Mä myöskin usein sua uneksin. —
Vaan, Lauri, tule lakan luoksi, jossa
Mun kyyhkyin ovat, sillä kyyhkytkin
Sua kiittää tahtoo avustas,
Kun kotkan häijyn kaasit luodillas. —
Ai! kyllä ehdimme sen tekemään. —
Parempi lie jos käymme leikkimään.
Oleppas sä nyt kotka, kyyhky mä.
    (Juoksee näytelmäsijan toiselle puolelle).
Saa nähdä, saatko kiinni minut sä!
No, käytkös?

LAURI.
             Kyllä kohta kiinni saan;
    (Juoksee Ainaa ottamaan kiini).
Vaan sitte en mä irti laskekaan.

AINA (juoksee pakoon).
Kas, paljon parempi olen minä.

LAURI.
Kuin nuoli nopsa! Mutta varo! kotka vie…

AINA.
Ei tällä kertaa!

LAURI.
                 Kyllä kohdakkoin.

AINA.
Jos kiinni saat, niin saatpa jotakin.

LAURI.
No, minkä?

AINA.
           Muiskun!

LAURI.
                    Sitte pian vain!

(Juoksee Ainan jäljessä, ja saa hänet kiini).

AINA.
Oi, jopa jouduin kotkan kourihin!

LAURI (suutelee Ainaa).
Mun Ainain, Ainain!

AINA.
                    Se oli aivan toista,
Kun viimein vaariani suudellessa.

Yhdestoista kohtaus.

Entiset. Liisa.

LIISA.
Kah, mitä kumman kummaa näen ma!
Sun, tyttö, onko järki jättänyt?

AINA.
Ei, Liisa, me vaan leikitsimme nyt.

LIISA.
Ja mitä nuori herra uskaltaa!
Nyt luunne kohta täältä korjatkaa,
Sill' itse kapteen kohta koton' on;
Ja jos hän saapi täällä nähdä teidät,
Niin peto silloin perii kaikki meidät.
Aukaisen portin.
    (Aukaisee portin).
                 Pois salohon!

LAURI.
Hyvästi, Aina!

AINA.
               Et saa mennä pois:
Sun täytyy jäädä. — Miks et jäädä vois?

LAURI.
Ei nyt, vaan pian! Ikipäiviks sitten,
Jos niin vaan tahtoo Herra taivahitten.

(Pois).

Kahdestoista kohtaus.

Aina. Liisa.

AINA.
Mä häntä seuraan!

LIISA.
                  Aina armainen,
Sä mitä mietit?

AINA.
                Riemuin häiritsit!
Maa paratiisi on, nyt tiedän sen,
Ja ihmiset kuin itse enkelit!
Sen tiedänkin!

(Itkee).

LIISA.
               Jos vait' jo olisit!

Kolmastoista kohtaus.

Entiset. Kilpi, Lampinen.

KILPI.
No, mitä?…

LIISA.
             Neuvoin onpi, ole vait'!

AINA.
En! Sitä en mä tee, sen kuulla sait. —
Nyt taas hän tahtoo, että minä uutta
Pitäisin vaariltani salaisuutta.

KILPI.
Ei puhu vaan!

AINA.
              Tääll' oli hän … hän,
Ken pelasti henkein. Häntä huusin mä
Ja hän tul' aidan yli, näet sä,
Ja sitte lausuin hälle kiitoksen
Ja sitte lystiksemme leikitsimme
Ja sitte suotta … hiukan suutelimme.

LIISA.
En ole syypää. — Olen viaton.

LAMPINEN.
Semmoinen veitikka!

AINA (itkee).
                    Hän poissa on!
Tuo paha Liisa ajoi hänet pois.

KILPI.
Se tekemättä olla saanut ois.

LIISA (pikaisesti).
No, kenpä moista kärsiä nyt vois!
Niin onpi kapteen' itse käskenyt.

KILPI (Ainalle).
No niin, mun tyttöseni, ole tyyni nyt!
Nyt jälestänsä juokse joutuisaan,
Tuo hänet tänne, sano hänelle,
Ett' isäns täällä on, se sano vaan.

AINA.
Vaan vaari, onko totta?

KILPI.

Joudu, neitonen!

AINA.
Näetkös, kuin teit pahoin, Liisasein!

(Kiiruhtaa portille).

KILPI.
Vaan varovasti, Aina kultasein!
Muistathan lintua kun ha'it sä.

AINA.
Hyvästi! En nyt enää pelkää mä!

(Juoksee portista ulos).

Neljästoista kohtaus.

Entiset paitsi Aina.

LAMPINEN.
Hän onpi metsäkukka kaunihin;
En moista ole nähnyt koskahan.
Mutt' kyllä paikkans pitää poikakin!

KILPI.
Mä häntä nähdä oikein haluan!
Jos hänen niinkuin lapsein laita on —
Kuin luulen — eloin toiseks' toimitan:
Maailman kanssa teen mä sovinnon
Ja siitä saan mä kiittää veljeäin.
    (Antaa kättä Lampiselle).

LAMPINEN.
Vakuudeks' kättä, vanha ystäväin!

Viidestoista kohtaus.

Entiset. Lauri. Aina.

AINA (taluttaa Lauria sisään).
Hän tässä on nyt, tässä onpi hän!

LAMPINEN.
Sinusta, poika, mitä kuulla saan?

LAURI.
Voi, isä kulta! Minä … minä vaan…

LAMPINEN.
Veitikka, en ois luullut ensinkään…

LAURI.
Nyt hyvin huomaan, että…

LAMPINEN.
                           Lauri, kuule!
Pidätkö neidosta?

LAURI.
                  Mä rakastan
Hellästi häntä, ettei kukaan luule…

AINA.
Sen aikaa sitte tiesin! — Varmahan
Tuo isäs onpi?

LAMPINEN.
               Tule, tyttärein,
Syliini!

AINA (syleilee Lampista).
         Lauri, hyvä on isä sulla.

LAMPINEN (Laurille).
Tuo vaarins' on. — Sä saat…

LAURI.
                               Mä saanko tulla?

KILPI.
Mun sylihini joudu poikasein!

(Painaa Lauria rintaansa vasten).

LAMPINEN.
No, lapset, lystiä nyt pitäkää,
Kuin kiltit kumppanukset leikkikää!
Kun kolme vuotta vielä vieree, niin
Te saatte sitte mennä naimisiin.

AINA (hämmästyksissään).
Vai naimisiin?
    (Äänettömyys).
               Se ompi jotakin, —
    (Juoksee Laurin luokse ja ottaa häntä kaulasta kiinni).
Niin käyköönkin!

KILPI.
                 Ajan pitkäks' arvasin,
Vuos' ehkä kyllin kyllä lie, ken ties!

LIISA.
No, niin … niin… Kaikkiapa katuu mies,
Va'an kuitenkaan ei nuorna naimistaan.

AINA (astuu Liisan luo).
Suo anteeks, Liisa! —. Minä milloinkaan
En paha tahtois olla koskaan!

LIISA.
Kuin hyvä sydän meidän hellikossa!

KILPI.
Pirtistä vihdoin päivä paistaa meille.
Jumala suokoon siunauksen teille!

AINA (likistää lempeydellä Lauria).
Oi, Lauri!

LAURI.
          "Kukka kukkain kuusistossa!"

(Loppu).

End of Project Gutenberg's 'Kukka kultain kuusistossa', by A. Rahkonen