Produced by Tapio Riikonen

KERTOVAISIA RUNOELMIA

Alkuperäisiä

Helsingissä,
Kansanvalistus-seuran kustantama.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa, 1890.

SISÄLLYS:

Suonio:

  Hyljätty äiti
  Karkuri

Kantelettaren runoja:

  Pispa Heinrikki ja Lalli
  Annikki ja Kesti
  Lalmanti ja Inkeri
  Klaus Kurki ja Elina rouva
  Antero ja Kaloniemen neito
  Kuollutta kultaansa itkevä neito

P. Cajander:

  Vapautettu kuningatar
  Runolaulaja
  Scipio Africanus
  Leena
  Vaivais-Aapo
  Kehräjä-äiti

J. H. Erkko:

  Valvojaiset
  Vanha mummo

B. F. Godenhjelm:

  Kaupin linna
  Gezelius
  Kuusen alla

J. P. Hannikainen:

Lauluun pyyntö

Jussi:

Hovin herra

Arvi Jännes:

  Hakkapeliitta
  Poku

Aleksis Kivi:

Äiti ja lapsi

Kaarlo Kramsu:

  Ilkka
  Hannu Krankka
  Jaakkiman Verends
  Taneli Luukkonen

Minna Krohn:

Silmälasit

G. Lbk.

Sotavanhus pidoissa

J. Mustakallio:

Munkazcy

Oksanen:

  Eräs nälkätalven kuvia
  Koskenlaskijan morsiamet

U. von Schrowe:

  Mierolais-äijä
  Pieni mierolainen
  Pesijä
  Morsian

Tuokko:

Birger Jarlin linna

Wäinö:

Ferencz Renyi

Asiallisia selityksiä.
Muutamia sanain selityksiä.

Hyljätty äiti.

    Köyh' asuu akkanen töllissään,
    Leipäänsä kyynelin kastaa;
    Hän istuu siin' ypö-yksinään;
    Häll' eikö heimoa, lasta?

    Näin istuiss' aikahan menneesen
    Pois kauas miettehet lentää,
    Pois kauas aikahan kultaiseen —
    Ja vedet poskille entää.

    Ain' ollut näin ei hän yksinään;
    Häll' oli poikansa silloin;
    Nyt missä lie, mihin viipyikään?
    Taas hänet nähnehe milloin?

    Se häll' oli kallehin kalleus,
    Pimeässä silmien valo,
    Se kurjuudessakin lohdutus,
    Se päivän koittavan salo.

    Raskaimmat raatoi äit' orjan työt
    Vaivoistaan nurkahtamatta;
    Hän valvoi päivät, hän valvoi yöt
    Lepoa muistelematta.

    Pojasta, toivoi hän, tulee mies
    Jalompi vanhempiansa,
    Ja maineensa rinnalla jää kenties
    Myös muistonen kantajastansa.

    Ja poika varttui kuin honka maan,
    Ei vertaa häll' ole toista;
    Ja missä parhaita mainitaan,
    Nimensä kirkkainna loistaa.

    Mut onness' uudessa halvaksi
    Hänestä käynyt on äiti;
    Hän saadun lemmen jo unhoitti,
    Ja yksin kantajan heitti.

    Se äiti köyhä ja kurja on,
    Oi suomen lape, isänmaasi.
    Kuink' olla hälle, sä armoton,
    Voit kylmä kuin talvinen paasi?

    Jo palaa jälleen sun äitis' luo
    Hänt' ota hellähän hoivaas!
    Taas hälle lempesi täysi suo!
    Hän itkien kaipaavi voimaas.

    Ja jos vaan mökkiinsä astahdat,
    Kohoova katto on kohta.
    Ja laajaks seinät käy ahtahat;
    Kuin keisarin linna se hohtaa.

    Ja äitis vanhan ja vaivaisen
    Näet nuoreks nuortuvan taasen,
    Ja kruunun painavi kultaisen
    Hän otsaansa kirkkahasen.

    Ja kummastellen kaikk' kansat on
    Näin lausuvat keskenänsä:
    "Mik' ihme outo ja verraton! —
    Sen lapsi loi lemmellänsä."

Suonio.

Pispa Heinrikki ja Lalli.

      Kaks' oli pyhä'ä miestä,
    Kaksi kansan ruhtinasta,
    Ristinveljeä jaloa,
    Yksi kasvoi Kaalimaassa,
    Varttui maalla vierahalla,
    Toinen Ruotsissa yleni;
    Pian kasvoi pienelliset,
    Yksivuotiset yleni.
    Joka kasvoi Kaalimaassa,
    Se kasvoi kananmunilla,
    Joka Ruotsissa yleni,
    Se Ruotsin sianlihoilla.
      Lapsi maalta vierahalta,
    Maalimaassa kasvatettu,
    Se oli herra Heinrikki,
    Vaan se Ruotsissa ylennyt
    Oli Eirikki ritari,
    Ruotsin kuulusa kuningas.
      Sanoi herra Heinrikki
    Eirikille veljellensä:
    "Lähtekämme Suomenmaalle,
    Menkämme Hämehenmaalle,
    Maille ristimättömille,
    Paikoille papittomille,
    Siell' on lapset ristimättä,
    Kansa kaikki kastamatta;
    Tehkämme kiviset kirkot,
    Kappelit rakentakamme,
    Papin saarnoja sanella,
    Kansan kaiken kuultavaksi!"
      Siitä Eirikki ritari
    Itse lausui, noin saneli
    Heinrikille veljellensä:
    "Veikkoseni, vaimon poika,
    Entä jos tapettanehen,
    Sinä siellä surmatahan,
    Maan kuningas kaaetahan;
    Paljo on sinne mennehiä,
    Enempi evännehiä,
    Ei paljon palannehia."
      Sanoi herra Heinrikki:
    "Lähen toki, en totelle;
    Jos minä tapettanehen,
    Toinen jäänevi jälelle."
      Siitä herra Heinrikki
    Sanoin lausui, suin puheli:
    "Pilttiseni, pienoiseni,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Laita korja kohallensa,
    Perällensä pieni korja,
    Ota ohrilta oronen,
    Maatajouhi valtahilta,
    Pane varsa valjahihin,
    Suvikunta suitsi suuhun,
    Lähimaille mennäkseni,
    Maille ristimättömille."
      Siitä piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Ottavi koasta korjan,
    Kohallensa korjan laitti,
    Saatti lastat sarjallensa,
    Aisat tammiset asetti.
      Otti ohrilta orosen,
    I'uilta isolihaisen,
    Pani länget mursunluiset,
    Valjahat majavanluiset,
    Harmin kaulahan asetti;
    Pani luokan kynnäppäisen
    Harjalle hyvän hevosen,
    Ohjat suoniset ojensi.
      Sitten herra Heinrikki
    Niin kohta ajohon läksi,
    Virman peuroja viritti
    Jälissänsä juoksemahan,
    Latoi lauman laulajia
    Päänsä päällä lentämähän,
    Jänön valkoisen hypitti
    Eessänsä vilettämähän,
    Teiri kultainen kukersi
    Karhun rautaisen kiassa.
      Ajella karuttelevi
    Kaksi päivä'ä keväistä,
    Kaksi yötä järjestänsä;
    Sanoi piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen:
    "Jo minun tulevi nälkä,
    Kun ei syöä eikä juoa
    Eikä purtua pietä."
      Sanoi herra Heinrikki:
    "Jo pian talo tulevi;
    Lallola on lahen takana,
    Hyvä neuvo niemen päässä,
    Siinä syömme, siinä juomme,
    Siinä purtua piämme."
      Sanoi piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen:
    "Entä on järvi jäätämättä,
    Sulana joki kovera."
      Siihen herra Heinrikki
    Itse vastaten sanovi;
    "Kierretähän Kiulon järvi,
    Ympäri joki kovera."
      Lähettihin Lallolahan,
    Kierrettihin Kiulon järvi,
    Ympäri joki kovera.
    Sitten tultua talohon,
    Nälissänsä niemen päähän,
    Kerttu kelvoton emäntä,
    Paha vaimo pannahinen,
    Suitsi suuta kunnotonta,
    Keitti kieltä kelvotonta,
    Einettä aneleville;
    Ei saa einettä tuliat
    Eikä heiniä hevonen.
      Sitten herra Heinrikki
    Sanoin lausui, suin puheli:
    "Pilttiseni, pienoiseni,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Ota leipä uunin päältä,
    Heitä penningit sijahan,
    Ota kellarist' olutta,
    Heitä penningit sijahan,
    Ota heiniä hevosen,
    Pane penningit sijahan,
    Katso kauroja lisäksi,
    Heitä penningit sijahan!"
      Sitten piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Otti kyrsän uunin päältä,
    Vieritti rahan sijalle,
    Otti olutta kellarista,
    Vieritti rahan sijalle,
    Heinät heinähuonehesta,
    Vieritti rahan sijalle,
    Kaurat kaurahinkalosta,
    Vieritti rahan sijalle.
      Kerttu kelvoton emäntä,
    Salasyöjä sappehinen,
    Sepä kirkui kiukahalta,
    Parkui patsahan nenästä:
    "Jahka Lalli saa kotihin,
    Se sun luusi luistelevi
    Ja pääsi päristelevi,
    Suonesi sirottelevi."
      Sitten herra Heinrikki
    Läksi Lallolan talosta,
    Lapset lauleli jälestä,
    Lapset laiskat Lallolassa:
    "Jo kävi meillä ihmisiä,
    Joivat tynnyrist' oluen,
    Kakun söivät kammarista,
    Laoit heiniä laosta,
    Heiniä hevosen syöä,
    Kannoit kauroja lisäksi."
      Lalli kun tuli kotia,
    Tuo Lallin paha emäntä,
    Vanha naara, vaimo valski,
    Kantoi kieltä kelvotonta,
    Valehteli vanha naara:
    "Jo kävi tässä ihmisiä,
    Täss' on syöty, tässä juotu,
    Tässä purtua pietty:
    Ruoka-ruotsi, syömä-saksa,
    Kiertolaiset kelvottomat,
    Joivat oluen kellarista,
    Vettä viskasit sijahan,
    Kakun söivät kammarissa,
    Kiven vierrytit sijahan,
    Veivät heiniä laosta,
    Heitit hieta'a sijahan,
    Kauroja hevosen syöä,
    Saivat santa'a sijahan."
      Lausui paimen patsahalta:
    "Jo vainen valehtelitkin;
    Ele vainen usko'kana
    Vaimon valskin lausehia!"
      Lalli mies pahantapainen
    Ei tuosta totella ollut;
    Sivui Lalli laapurinsa,
    Piru pitkän keihähänsä,
    Lykkäsi lylyn lumelle
    Suin on voisen vuolakkehen,
    Syöksi kalhun kaljamalle
    Kuin on talvisen jäniksen,
    Sitten hiihti hirmuisesti,
    Lyly vieri vinkeästi,
    Tuli suitsi suksen tiestä,
    Savu sauvan somman tiestä.
      Sanoi piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen:
    "Jo kuuluu kumu takana,
    Ajanko tätä hevoista?"
      Sanoi herra Heinrikki:
    "Jos kumu takana kuului,
    Ele aja tätä hevoista,
    Karkottele konkaria!"
      "Entä jos tavoitetahan
    Tahikka tapetahanki;
    Lalli hiihtäen tulevi,
    Pitkä keihäs kainalossa."
      Siitä herra Heinrikki
    Kun tunsi tuhon tulevan,
    Hätäpäivän päälle saavan,
    Sanan lausui, noin puheli:
    "Pilttiseni, pienoiseni,
    Käy sinä kivien taaksi,
    Kuuntele kiven takana;
    Kuin ei kilpeä kivessä,
    Niin sä mene tammen taaksi,
    Katsele takana tammen,
    Kuin mua tavotetahan.
    Taikka tapetahanki!
      Jos minä tapettanehen
    Ja sinä jälille jäänet,
    Niin poimi lumesta luuni,
    Aseta orin rekehen,
    Orin Suomehen vetä'ä,
    Vaan jos uupuvi oronen,
    Sitten härkä pantakohon;
    Kussa härkä tauvonnevi,
    Siihen kirkko tehtäköhön,
    Kappeli rakettakohon!"
      Lalli hiihti, Hiien ruoka,
    Tavotti takaa-ajetun,
    Tappoi herra Heinrikin,
    Surmasi jalosukuisen,
    Jok' oli tänne joutununna
    Suomen kansan kastajaksi.
      Sitten piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Luut korjasi lumesta,
    Poimi kaikki kaunihisti,
    Verkasäkkihin veteli,
    Sitoi silkkinauhasilla,
    Asetti orin rekehen.
      Kun sitten oronen uupui,
    Niin antoi härän vetä'ä,
    Kussa härkä seisoutui,
    Nousiaiset heitti maahan,
    Heitti kankahan nenähän,
    Johon herra Heinrikki
    Ensimmäinen hauattihin,
    Kivikirkko rakettihin
    Herran Heinrikin nimehen.
      Vaan ei piltti pikkuruinen,
    Vantti vaaksan korkuhuinen,
    Löytänyt lumen sisältä
    Pyhän miehen peukaloa,
    Sormea ison isännän
    Kultasormuksen keralla,
    Ennen kuin kesäsyännä,
    Kun oli kevät ihana
    Jäät jo järvistä sulannut,
    Sekin sitten löyettihin
    Pienen jäänpalasen päältä
    Kultasormuksen keralla.
      Sitä kuuli tuuitteli,
    Vieno aaltonen ajeli,
    Ihmisille nähtäväksi,
    Tunnusmerkiksi jaloksi,
    Jott' ei sallinut Jumala
    Eikä suonut suuri Luoja,
    Ve'en alle vaipumahan,
    Hukkahan tuleumahan,
    Sormea ison isännän,
    Pyhän miehen peukaloa.
      Lalli, se pahin pakana,
    Julmin juutasten seassa,
    Pahan työnsä täytettyä,
    Pyhän miehen mestattua,
    Surmattua suuren miehen,
    Pispan, herra Heinrikin,
    Otti korkean kypärän
    Pyhän miehen pispan päästä,
    Pani päähänsä omahan,
    Kallohonsa kauheahan,
    Palasi pahalta työltä,
    Hiihti kilttinä kotihin.
      Lausui paimen patsahalta:
    "Mist' on Lalli lakin saanut,
    Mies häijy hyvän hytyrän,
    Pispan hiipan, hirtehinen?"
      Lalli se murehetonna
    Päästä lakkia tavotti,
    Hivukset himahtelivat
    Lakkihin imentyneinä,
    Läksi kallosta kamara,
    Luikas luiska irrallensa,
    Kävi kallo kaljamaksi,
    Pää pahan nahattomaksi.
      Niin tämän pahan pakanan,
    Pispa raukan raatelejan,
    Tuli kosto korkealta,
    Makso mailman valtialta;
    Sen teki totinen Luoja
    Ja sallei jalo Jumala.
    Nyt se pispa taivahassa,
    Herran enkelein elossa,
    Voiton virttä veisailevi,
    Lalli paikassa pahassa,
    Sakean savun seassa,
    Helvetissä hiihtelevi.
    Siellä pirut pistelevät
    Helvetissä helteisessä
    Sieluparkoja pahasti.
      Varjele vaka Jumala,
    Estä Luoja armollinen,
    Meitä sinne saapumasta;
    Saata taivahan salihin,
    Ijankaikkiseen ilohon!

Kanteletar III: 28.

Annikki ja Kesti.

      Annikki, Turusen neiti,
    Istui Turun sillan päässä,
    Lauloi Turun neitosille,
    Neuvoi kaupungin kanoja:
    Elkätte, tytöt typerät,
    Niin kuin mie typerä tyttö,
    Reivin reistoihin ruvetko,
    Kauppamiesten kainaloihin;
    Elkättehän, nuoret neiot,
    Vastakasvavat kanaset,
    Uskoko urun sanoja,
    Miehen valskin vannonnoita,
    Pettävi uro sanansa,
    Mies valski valansa syöpi.
      Kun olin nuorna neitosena,
    Kukkana ison kotona,
    Istuin mie Turun korolla,
    Turun kosken korvaksella,
    Loin silmäni selälle,
    Käänsin päätä päivän alle,
    Näin purren purjehtivan
    Sekä vieryvän venosen:
    "Oisko tuo isoni pursi.
    Tahi velloni venonen?"
      Aloin teetellä teloja,
    Varustella valkamoita,
    Sinisiä siltapuita,
    Punaisia puolapuita,
    Laskea isoni laivan
    Tahi velloni venosen,
    Tekemilleni teloille,
    Valmihille valkamoille.
      Ei ollut isoni pursi
    Eikä velloni venonen.
    Oli pursi, Kestin pursi.
    Miehen vierahan venonen.
      Kesti purresta puhuvi,
    Venehestä veskoroivi:
    "Tule, neito, purtehein,
    Astuos alukseheni!"
      Minä vasten vastaelin
    Ja sanoin sanalla tällä:
    "Eipä käskenyt emoni
    Tätä lasta laivahasi,
    Purtehen meristen miesten,
    Joutomiesten juoniloihin."
      Kesti purresta puhuvi:
    "Lähe pois, elekä huoli,
    Tule minun turvihini.
    Käy käsivarrelleni,
    Pohatalle puolisoksi,
    Kauppamiehelle kanaksi."
      Minä vasten vastaelin:
    "Jos lähen venohehesi.
    Mull' ompi kiviset kengät,
    Sukat sukkuiset sisässä,
    Polen puhki puisen purren,
    Halki haapaisen venehen,
    Kivisillä kengilläni,
    Sukillani sukkuisilla."
      Kesti saattavi sanoa,
    Itse purresta puhuvi:
    "Polkisitko purren puhki,
    Halki haapaisen venoni,
    Kyll' on päiviä kesässä,
    Sykysyssä vietinkiä,
    Milloin pursi paikatahan,
    Veno lauoin veistetähän."
      Kesti arkkunsa avasi,
    Kimahutti kirjokannen,
    Antoi mulle pienen paian,
    Pienen paian palttinaisen;
    Niin se paita pellavainen
    Vaati verkaista hametta,
    Niin se verkainen hamehut
    Vaati vyötä kullatuista,
    Niin se vyöhyt kullatuinen
    Tahtoi raskasta raha'a,
    Niin ne raskahat rahani
    Tahtoi nuorta kauppamiestä.
      Niin mun kerran Kesti petti,
    Mie menin keralle Kestin,
    Kauppamiehelle kanaksi,
    Pohatalle puolisoksi,
    Vasten kieltoa emoni,
    Varotusta vanhempani.
      Syötin Kestin, juotin Kestin,
    Talven syötin talkkunoilla,
    Sykysyn sianlihoilla;
    Hankin voit, tupakan ostin,
    Lihat hankin, leivät hankin,
    Kalat hankin kaikenlaiset.
      Kesti taisi talven syöä.
    Sekä syöä jotta juoa,
    Paljon pantua olutta,
    Ruokia rakennetuita,
    Söi mun syötetyt sikani,
    Joi mun joulutynnyrini,
    Vuotteli kesän tuloa,
    Tuota toivoi Kestin laiva,
    Kestin laiva, Kestin lapset,
    Kestin entinen emäntä.
      Muut kaikki kesä'ä toivoi,
    Vuotteli kesän tuloa,
    Yksin pelkäsi petäjä,
    Kuorensa kokottavaksi,
    Varaeli vastaskoivu
    Oksansa otettavaksi.
      Kesti vuotteli kesä'ä,
    Kun tiesi kesän tulevan,
    Kantoi hahtehen kalunsa,
    Venehesen vei omansa,
    Lykkäsi venon vesille,
    Veti päälle purjehia,
    Itse istuihe perähän,
    Laittelihe laskemahan,
    Heitti raukan rannikolle,
    Verevän vesikivelle,
    Kultansa kujertamahan,
    Kaunoisensa katsomahan,
    Ijäksensä itkemähän,
    Kuuksensa kujertamahan.
      Tuli tuuli tuolta maalta
    Puhui purjehen sijahan,
    Työnti laivan lainehille,
    Ulommaksi uittelevi;
    Minä raukka rannikolla,
    Vienonen vesikivellä,
    Itkin äänellä isolla
    Sekä Ukkoa rukoilin:
    "Kosta, Ukko, säien voima,
    Aalto ankara kohota,
    Hurja'a hukuttamahan,
    Mielipuolta painamahan;
    Tuo, Jumala, pohjatuuli,
    Nosta tuuli luotehelta,
    Tuuli lännestä lähetä
    Sekä vielä iästä,
    Vie vienonen kallellehen,
    Sysäele syrjällehen!"
      Tuo Ukko, ylinen herra,
    Nosti pilven luotehelta,
    Nosti suuren säien voiman,
    Aallon ankaran kohotti,
    Kaatoi laivan kallellehen,
    Sysähytti syrjällehen.
      "Kutti, kutti, keito Kesti,
    Sehän oikein olikin,
    Niin sun kävi, kuin pitiki:
    Ei ole aina Annin armot,
    Annin armot, Annin tyynyt,
    Ei ele Annin pää-alaiset,
    Eikä Annin kirjavaipat;
    Anni ei nyt suuta anna,
    Meren aalto antelevi,
    Meren on tyrsky tyynynäsi,
    Meren vaahti vaippanasi,
    Aalto pää-alaisinasi."

Kanteletar III: 34.

Lalmanti ja Inkeri.

      Lalmanti, iso ritari,
    Varosi vakahan neion,
    Piennä piian pestaeli,
    Inkerin, ihanan immen;
    Antoi kättä kätkyessä,
    Kapalossa kaupan laati,
    Isoin kihlain kihlaeli,
    Suurin sormuksin lunasti.
      Läksi itse muille maille,
    Kantoi hahtehen kalunsa,
    Neuvoi siitä neitoansa,
    Lähtiessänsä varotti:
    "Kasva, neito, kaunihiksi,
    Alla varjon vanhempaisi,
    Jos mä viivyn viikommanki,
    Kauvemmaksiki katoisin;
    Kokottele vuotta viisi,
    Vuotta viisi, vuotta kuusi,
    Sekä seitsemän kevättä,
    Kanssa kaheksan kesä'ä,
    Ynnä syksyä yheksän,
    Talvikausi kymmenettä!
    Vaan jos kuulet kuolleheni,
    Kaiketi katoneheni,
    Ottaos toveri toinen,
    Elkösä pahempatani,
    Elkösä parempatani,
    Ota muuten muotohilles!"
      Lalmanti, iso ritari,
    Astuvi aluksehensa,
    Laski laivan lainehille
    Mennäksensä muille maille,
    Suurille sotakeoille,
    Miesten tappotanterille.
      Eerikki, vähä ritari,
    Valekirjat kannatteli,
    Valekirjat kiiruhusti,
    Saatteli valesanomat:
    "Lalmanti on soassa voittu,
    Pantu maahan paineluissa."
    Kenpä neien naittajaksi,
    Itkettäjäksi ihanan? —
    Suku suuri naittajaksi,
    Itkettäjäksi ihanan;
    Itketti ihalat silmät,
    Vetytti punaiset posket.
      Väen kihlat kannettihin,
    Väen sormus vaihettihin,
    Väen ois vihille viety.
    Neito itki eikä mennyt,
    Saatu ei mielin eikä miehin,
    Eikä uljahin urohin,
    Ei valituin vallasnaisin,
    Eikä neitsyin kaunokaisin.
      Nousi neito nostamatta
    Yliselle yksinänsä,
    Istuvi luhin solassa,
    Sekä istui että itki,
    Katsoi iän, katsoi lännen,
    Katsoi poikki pohjosehen,
    Näki mustasen merellä,
    Sinertävän lainehilla:
    "Jos sä lienet ve'en vaahti,
    Vesi, vaahtesi kaota;
    Jos sä lienet lintuparvi,
    Niin sä lähe lentämähän;
    Jos lienet kalainen karja,
    Purstoin pohjahan poraha;
    Vaan jos lienet Lalmantini,
    Tule pursi puittomia,
    Laske väljiä vesiä,
    Laske näille valkamoille!"
      Tuli pursi puittomia,
    Laski väljiä vesiä:
    "Tuo on pursi Lalmantini;
    Tunnen nastan, tunnen purren,
    Tulennasta, laskennasta,
    Toisen puolen purjehesta,
    Uus' on toinen purjepuoli,
    Toinen silkkiä sinistä,
    Silkki Inkerin kutoma,
    Oman käen kaiehtima."
      Inkeri alas luhilla,
    Kaapsahellen kartanolle,
    Näki nuoren veljyensä:
    "Minun nuori veljyeni,
    Ota ohrilta orisi,
    I'ulta ikilihava,
    Maatajalka maltahilta,
    Lähe vasta Lalmantia!"
      Tuop' on nuori velykäinen
    Otti ohrilta orihin,
    Läksi vasta Lalmantia,
    Lausui Lalmanti ritari:
    "Terve nuori näätamiesi,
    Kuinka Inkeri elävi?"
    "Hyvin Inkeri elävi:
    Viikkokaus' on häitä juotu,
    Toinen lahjoja laeltu,
    Kolmatta on kuoleteltu,
    Ei ole vihille saatu
    Kanssa Eerikki ritarin."

Kanteletar III: 32.

Klaus Kurki ja Elina rouva.

      Elinainen, neitsy nuori,
    Meni aittahan mäelle,
    Vaskivakkanen käessä,
    Vaski-avain vakkasessa:
    "Tuollapa tulee Klaus Kurki,
    Laukon ylpeä isäntä." —
      "Mistäs tunnet Klaus Kurjen,
    Onko hän elikkä muita?" —
    "Tulennasta tuiman tunnen,
    Jalon jalkansa polusta." —
      "Eikös muita ylpeöitä,
    Kun vaan Laukon Klaus Kurki?"
      Klaus tuo rannalta tulevi,
    Ajoi kohti kartanoa;
    Viisi veljestä Elinan
    Istuit kaikki pöyän päässä,
    Nousit kaikki katsomahan,
    Läksit vastahan pihalle.
      Kiaus tuo tuli pihalle,
    Joukon kanssa kartanolle,
    Sa'an saattomiehen kanssa,
    Sa'an satula-urohon,
    Miehet kultamiekoissansa,
    Hevoset hopeapäissä:
    "Onko teillä neiti myyä,
    Piika pietty minulle?" —
      "Ei neittä mäellä myyä,
    Panna kaupan kartanolla,
    Hevot myyähän mäellä,
    Laukaviat kartanolla;
    Onhan meillä tupiaki,
    Tupa meill' on yljän tulla,
    Tupa tulla, toinen mennä,
    Talli on hevoset panna,
    Maja varsat valjutella,
    Naulat laskea satulat."
      Klaus lähtevi tupahan,
    Polki jalan portahalle,
    Miekalla oven avasi,
    Tupellansa kiinni tunki:
    "Onko teillä neiti myyä,
    Piika pietty minulle?"
      Äiti nuoren Elinaisen
    Klaus Kurjelle kumarsi:
    "Ei ole meillä neittä myyä
    Eikä piikaista pietty;
    Meill' on piiat piskuisia,
    Vielä kesken kasvavia." —
      "Ompa teillä nuor' Elina
    Kyllä vahva varrellansa,
    Avioksi auttavainen;
    Annappa tuo nuor' Elina!" —
      "Oh mun äiti kultaseni,
    El' anna minua Klaulle!" —
      "Ei taia vähä Elina
    Panna työhön palkollista,
    Ruokkia perettä suurta,
    Kaita tarhakarjojasi." —
      "Eikä tarvitse Elinan;
    Onhan siellä Kirsti piika,
    Antakohon Kirsti piian
    Panna työhön palkollisen,
    Ruokkia talon perehen,
    Kaita kanssa tarhakarjan." —
      "Kyll' on siellä Kirsti piika,
    Laukon entinen emäntä,
    Se mun polttaisi tulessa,
    Kovin päivin kuolettaisi." —
      "Ei ole Kirsti ennenkähän
    Toista polttanut tulessa,
    Kovin päivin kuolettanut;
    Ei ole ennen eikä vasta."
      Kukas kuitenki on hullu,
    Kukas muu kuin piika raukka,
    Jos ei hullu, niin on houkka:
    Otti kihlat, antoi kättä,
    Käsiten Klaun käessä
    Kävi Klaun kartanolle.
      Kirsti katseli lasista,
    Västärästä vällisteli:
    "Oh, jos jollain lailla saisi
    Tuon välin pahenemahan,
    Ennenkuin avaimet annan,
    Toisen käskyllä kävelen."
      Toist' ei tuohon tarvittunna,
    Itse Kirsti keinon keksi,
    Lähti hän Klaun puheille!
    "Ohoh Klaus kultaseni,
    Vähän kyllä sinä tieät:
    Uolevi emännän makasi,
    Nuoren Elina emännän,
    Hyvän rouvan renki roisto." —
      "Oh mun Kirsti piikaseni,
    Jospas tuottelet toeksi,
    Minkä saattelit sanoiksi,
    Sinun silkkihin puetan,
    Elinan tulessa poltan;
    Viisi verkaista hametta
    Annan sinun käyäksesi
    Ennenkuin Elina rouvan,
    Kätehes avaimet annan
    Ennenkuin Elina rouvan." —
      "Ohoh Klaus kultaseni,
    Aja Aumasten laolle,
    Pienten niittusten perille,
    Sano kauvas kulkevasi,
    Monet viikot viipyväsi
    Keräjissä Pohjanmaalla,
    Niinpä tuottelen toeksi,
    Minkä saattelin sanoiksi."
      Klaus Kurki, kurja miesi,
    Teki työtä käskettyä,
    Kävi rouvan kammarihin:
    "Oh mun vähä Elinani,
    Viile voita vakkasehen,
    Sääli säkkihin evästä,
    Liikkiö sianliha'a,
    Karpio kananmunia,
    Matkahan mun mennäkseni,
    Käräjihin Pohjanmaalle!" —
      "Oh mun Klaus kultaseni,
    Ele siellä kauvan viivy,
    Viikot on viimeiset minulla,
    Päivät vielä viimeisemmät;
    Astu puoli saappahassa,
    Astu toiste toinen puoli,
    Puhu puolilla sanoilla,
    Puhu toiste toinen puoli,
    Syö puoli evähistäsi,
    Syö toiste toinen puoli,
    Juo puoli pikariasi,
    Juo toiste toinen puoli,
    Niin sa paremmin palajat
    Pohjan noitien parista."
      Elina emäntä rouva
    Säälei säkkihin evästä,
    Viilsi voita vakkasehen,
    Liikkiön sianliha'a,
    Karpion kananmunia;
    Klaus lähtevi ajohon,
    Ajoi Aumasten laolle,
    Pikku niittusten perille.
      Kirsti tuo kotahan lähti
    Pienten vaattetten pesolle,
    Paitojen Elina rouvan.
    Kuului kolkkina koasta,
    Paukkina patatuvasta,
    Kävi rouva katsomahan
    Mitä tuolla kolkitahan:
    "Oh mun Kirsti piikaseni,
    Mitä kolkit niin kovasti,
    Paukutat patojen luona?" —
      "Huoran huopia virutan,
    Pahan vaimon vaattehia." —
      "Ele Kirsti, piikaseni,
    Kolki niitä niin kovasti!"
      Kirstipä tähän mutkan muisti,
    Kolkki vieläki kovemmin.
      "Ele kolki, Kirsti huora,
    Paitojani niin pahasti,
    Niit' ei ole täällä tehty,
    Vaan on äitini kotona!" —
      "Huorat ne hyvätki piiat,
    Vaan ei portot puoletkahan;
    Olispa minun lukua,
    Vaikka parka palkollinen
    Hoettaisi huoraksiki,
    Itseki isot emännät
    Ovat orjien ohessa,
    Pitkäpartojen parissa."
      Itkusilmissä Elina
    Tuli rannalta tupahan,
    Kirsti kiiruhti perästä:
    "Oh mun rouva kultaseni,
    Ottakamme orjat työstä,
    Häijyt härkien perästä,
    Pietään pitoset pienet,
    Kanssa kempit kestijuhlat;
    Niin tääll' ennenkin on tehty,
    Kun oli matkoilla isäntä." —
      "Ohoh Kirsti piikaseni,
    Tehe itse, kuinkas tahot,
    Niinkuin teit minua ennen;
    Iske kaikki muut tynnyrit,
    Se vaan jätä iskemättä,
    Jok' on pantu minua varten!"
      Kirstipä tuohon mutkan muisti:
    Sen hän sitte ensin iski.
      "Ohoh Kirsti, piikaseni,
    Toisin tehit, toisin käskin." —
      "Oh mun rouva kultaseni,
    Minne teen mä yösijanne;
    Teenkö uutehen tupahan,
    ylimmäisen holvin päälle?"
      "Ele tee uutehen tupahan,
    Ylimmäisen holvin päälle,
    Tee kuin ennenkin olet tehnyt
    Sijani Klaun tupahan!" —
      "Siell' on pyssyt paukkavaiset,
    Siellä miekat välkkäväiset,
    Siellä kaikki surmarauat,
    Terävät terä-asehet." —
      "Pyssyt on surmana soassa,
    Miekat miehien käsissä,
    Tuttuna ovat tuvassa,
    Kammarissa kaunihina,
    Tee vaan sinne yösijani;
    Pane kaksin villavaipat,
    Pane kaksin korvatyynyt,
    Kaksin liinaiset lakanat!"
      Kirstipä tähän mutkan muisti:
    Pani viiet villavaipat,
    Viiet pani korvatyynyt,
    Viiet liinaiset lakanat.
      Elina levolle lähti:
    "Ohoh Kirsti piikaseni,
    Etpäs tehnyt niinkuin käskin,
    Panit viiet villavaipat,
    Panit viiet korvatyynyt,
    Viiet liinaiset lakanat."
      Kirsti lähti kammarista,
    Meni Uolevin tupahan:
    "Uolevi ylimysrenki,
    Tulkatte Klaun tupahan,
    Siellä teitä tarvitahan,
    Kiiruhusti kutsuttihin." —
      "Mitästä mä siellä tehnen?"
    Meni hän sinne arvollansa,
    Kirsti kiiruhti perässä,
    Yheksät lukut lukitsi,
    Takateljen kymmenennen.
    Niin juoksi Aumasten laolle,
    Pikku niittusten perille:
    "Ohoh Klaus kultaseni,
    Ja nyt tuottelin toeksi,
    Minkä saattelin sanoiksi:
    Ompa Uolevi nytki siellä
    Kahen kesken rouvan kanssa,
    Orjat Uolevin luvalla
    Kestitsevät keskenänsä."
      Klaus kohta kotia riensi
    Alla päin, pahoilla mielin,
    Otti tulta tervaksehen,
    Tulta tuohe'en viritti,
    Pisti tulen nurkan alle,
    Valoi alle valkeata.
      Elinainen, nuori rouva,
    Pisti sormensa lasista,
    Vihkisormus sormessansa:
    "Ohoh Klaus kultaseni,
    Ele sormustas kaota,
    Jossas kantajan kaotat!"
      Klaus Kurki, kurja miesi,
    Veti miekkansa tupesta,
    Raappasi terävän rauan,
    Laski oitis sormen poikki,
      Elinainen, nuori rouva,
    Piti lastansa lasista,
    Itkeväistä ikkunasta:
    "Ohoh kulta, Klaus kulta,
    Ele polta poikalasta,
    Jossas poltat pojan tuojan!" —
      "Pala, portto, poikinesi,
    Tulen kautta lapsinesi!
    Se ei ole minun poika,
    Uolevin se ompi poika."
      Elinainen, nuori rouva,
    Herra Jesusta rukoili:
    "Ohoh Herra Jesus kulta,
    Sinua, armas Herra Jesus,
    Että äitini näkisin;
    Palakohon kaikki paikat,
    Tämä vettä vuotakohon,
    Siks ett' äitini näkisin!
    Ohoh Uoti veikkoseni,
    Juokse, jou'u Suomelahan,
    Käske tänne äitiäni,
    Puhu paremmin, kuin ompi."
      Uoti otti mennäksensä;
    Sekä juoksi jotta joutui,
    Pian juoksi järven poikki,
    Tuli tuonne Suomelahan:
    "Ohoh muori kultaseni,
    Rouva teitä sinne kutsui."
      Nousi hän pian vuotehelta,
    Alkoi päällensä pukea:
    "Voi minua, vaimo valju,
    Kuinka hamehin hametta,
    Hame aina eestakaisin;
    Kuinka liekään tyttäreni!" —
      "Hyvin kyllä, muori kulta,
    Hyvin ennen, nyt paremmin." —
      "Voi minua, vaimo valju,
    Kuinka sukin sukkiani,
    Sukin aina eestakaisin;
    Kuinka liekään tyttäreni!" —
      "Hyvin kyllä, muori kulta,
    Hyvin ennen, nyt paremmin." —
      "Voi minua, vaimo valju,
    Kuinka kengin kenkiäni,
    Kengin aina eestakaisin;
    Kuinka liekään tyttäreni!" —
      "Hyvin kyllä, muori kulta,
    Hyvin ennen, nyt paremmin." —
      "Voi minua, vaimo valju,
    Kuinka tröijyn tröijyäni,
    Tröijyn aina eestakaisin;
    Kuinka liekään tyttäreni!" —
      "Hyvin kyllä, muori kulta,
    Hyvin ennen, nyt paremmin." —
      "Voi minua, vaimo valju,
    Kuinka myssyn myssyäni,
    Myssyn aina eestakaisin;
    Kuinka liekään tyttäreni!" —
      "Hyvin kyllä, muori kulta,
    Hyvin ennen, nyt paremmin." —
      "Voi minua, vaimo valju,
    Kuinka levin liina'ani,
    Levin aina eestakaisin,
    Kuinka liekään tyttäreni!" —
      "Hyvin kyllä, muori kulta,
    Hyvin ennen, nyt paremmin." —
      Sai muori pukeneheksi,
    Siitä lähtivät ajohon,
    Tulit Suomelan lähelle:
    "Voi minua, vaimo valju,
    Savu Laukosta näkyvi,
    Savu Klaun kartanosta;
    Mitä tuolla tehtänehen
    Noin sakean savun kanssa!" —
      "Kukot siellä kultatahan,
    Kanan pojat koltatahan,
    Lampaita lahatahan,
    Sianpäitä paistetahan,
    Pienen prinsin ristimiksi,
    Pienen poikasen pioksi."
      Tuli Laukon kartanolle,
    Laski maahan polvillensa
    Etehen oman vävynsä:
    "Oh mun Klaus kultaseni,
    Ota pois tulesta poika,
    Vaka vaimo valkeasta!" —
      "En ota porttoa tulesta
    Enkä lautan lastakahan;
    Poltan porton poikinensa
    Kansan lautan lapsinensa." —
      "Ele polta, Klaus kulta;
    Anna mennä muille maille
    Elkiänsä piilemähän,
    Töitänsä häpeilemähän!"
      Kirsti tulla kiirehtivi:
    "Ele vainen, Klaus kulta!
    Pane jauhoja pahoja,
    Tervatynnyri lisäksi,
    Ne heitä tulen sekahan,
    Että paremmin palaisi!" —
      "Oh mun vähä Elinani,
    Ohoh lapsi pikkaseni,
    Miks' et ollut mielin kielin,
    Mielin kielin Kirstin kanssa!" —
      "Ohoh äiti kultaseni,
    Ei ole syytä pienintähän,
    Ei vikaa vähäistäkähän,
    Ei ees neulan silmättömän;
    Tein kaikki, minkä taisin,
    Vielä päällenki vähäisen.
    Ole kiitetty, Jumala,
    Ylistetty, Jesus kulta,
    Kun torjuit tuliset liekit,
    Että vielä viimeiseksi,
    Kovan kuoloni e'ellä,
    Nähä sain äitini silmät!"
      Olis ottanut hyvästi,
    Sanonut sanasen vielä
    Itkevälle äitillensä,
    Vaan jo raukesi samassa,
    Lensi liekkien sisähän,
    Vaipui ilmivalkeahan.
      Se oli meno nuoren rouvan,
    Nuoren Elina emännän,
    Jok' oli kaunis kasvoiltansa,
    Kaunis kaikilta tavoilta.
    Kauvan häntä kaivatahan,
    Ijän kaiken itketähän;
    Itku ei Laukosta laka'a,
    Valitus Vesilahesta.
      Se oli loppu nuoren rouvan,
    Kanssa pienen poikalapsen;
    Kului tuskin puoli kuuta,
    Vieri kaksi viikkokautta,
    Hevosia tallin täysi,
    Nautoja navetan täysi,
    Kuoli kaikki korsi suuhun,
    Kaatui kaurojen nojalle.
      Klaus Kurki, kurja miesi,
    Miesi kurja ja kamala,
    Istui aitan kynnyksellä,
    Sekä istui että itki.
      Jesus köyhänä käveli:
    "Mitäs itket, Klaus Kurki?" —
      "Kyll' on syytä itkemistä,
    Vaivoja valittamista:
    Uskoin huoran houkutukset,
    Pahan vaimon vaakutukset,
    Poltin oman puolisoni,
    Sytytin syleni täyen,
    Poltin pienen poikaseni,
    Vastakannetun kaotin." —
      "Kyllä tieän Elina rouvan." —
      "Missäs on Elina rouva?" —
      "Tuollapa on Elina rouva
    Ylisessä ymmärkissä,
    Tuolla taivahan talossa,
    Jalan juuressa Jumalan,
    Kuuen kynttilän e'essä,
    Kulta kirjanen kä'essä,
    Pikku poikanen sylissä,
    Uolevi oven e'essä;
    Tieän myöski Klaus Kurjen." —
      "Kussast' ompi Klaus Kurki?" —
      "Tuoll' on, tuolla Klaus Kurki
    Alisessa helvetissä,
    Pimeässä loukkosessa,
    Kannukset vähän näkyvät,
    Pikkaraista pilkottavat,
    Jalat alta kuumottavat.
      Vielä tieän Kirsti huoran:
    Tuoll' on, tuolla Kirsti huora
    Alisessa helvetissä,
    Alimmaisen portin alla;
    Palmikot vähän näkyvät,
    Kultarihmat kuumottavat."
      KIaus Kurki, kurja miesi,
    Mies un kurja ja kamala,
    Satuloittavi orihin,
    Istui selkähän hevosen,
    Pisti pillit säkkihinsä,
    Soitti suolla mennessänsä,
    Kajahutti kankahalla,
    Järähytti järven päässä,
    Ajoi päin sula'a merta,
    Alle aaltojen syvien.
      Se oli meno nuoren miehen,
    Kanssa nainehen urohon;
    Kirsti huora kiiruhusti
    Häntärakkina perässä.

Kanteletar III: 35.

Antero ja Kaloniemen neito.

      Antero ylinen ylkä,
    Ylimmäisen miehen poika,
    Otti tallista orihin,
    Ratsun kultahan rakensi,
    Lähteäksensä käkesi,
    Mennä konnusta kosihin,
    Konnun kuulua tytärtä,
    Kalonienien neittä nuorta.
      Iso kielsi, emo epäsi,
    Kielsi veljet ja sisaret,
    Varottivat lähtemästä
    Kaloniemen neitosihin:
    "Ei sua suvaita siellä,
    Neittä ei anneta sinulle."
      Toki läksi, ei totellut,
    Ajoi vasten, ei varannut,
    Ajoi vasten vaaruksia,
    Kohti miehiä kovia.
      Rahoi neion, tinki neion,
    Nosti neion ratsahille,
    Hypytti hyvän selälle,
    Toi neion ison kotihin.
      Vieri tuosta viikon päivät,
    Tauti neitosen tavotti,
    Tuosta vointui vuotehelle,
    Alkoi villoilla virua.
      Antero ylinen ylkä,
    Ylimmäisen miehen poika,
    Kävi noi'illa Virossa,
    Nartsi Narvan tietäjillä:
    Sanoi noita kuolevaksi,
    Arpoja paranevaksi.
      Tuli tuolta takaisin,
    Matkasi omille maille.
    Kirkko vastahan tulevi,
    Kilkahteli kirkon kellot,
    Antero kysyttelevi,
    Mitä kellot kilkkaeli.
      Kirkon katsoja kavala,
    Kirkon vahti varsin viisas,
    Tuopa vasten vastaeli,
    Sanoin laati, noin saneli:
    "Sitä soivat kirkon kellot,
    Parkuvat papin pasunat,
    Ken viimein kävi vihillä,
    Pariskunsin pappilassa,
    Kohta tänne kaivatahan,
    Alla nurmen nukkumahan."
      Antero ylinen ylkä,
    Ylimmäisen miehen poika,
    Puri huulta, väänsi päätä,
    Läksi eelle kulkemahan.
      Teki matka'a vähäisen,
    Jo tuli liki kotia
    Kuuli koissa kolkettavan,
    Veräjällä veistettävän:
    "Mitä veistät, veljyeni,
    Lakutat, emoni lapsi,
    Vai veistät sotivenoa,
    Sotikantta kalkuttelet?" —
      "En veistä sotivenoa,
    Sotilaiva'a lakuta,
    Veistän kuollehen kotia,
    Katonehen kartanoa."
      Antero ylinen ylkä,
    Ylimmäisen miehen poika,
    Puri huulta, väänsi päätä,
    Meni tuimana tupahan;
    Neito kolkassa makasi,
    Kutvatukka kuoliana.
      Antero ylinen ylkä,
    Ylimmäisen miehen poika,
    Iski kahta kämmentänsä
    Kuin on kahta kalman usta,
    Viskoi viittä sormeansa
    Kuin viittä Viron vipua,
    Veti veitsen reieltänsä,
    Tempasi tupesta tuiman,
    Sen hän iski itsehensä
    Syvällä syän-alahan;
    Niin he kaksin kaivattihin,
    Yhellähän hauattihin.
      Kun he sitten hauattihin
    Maan alle makaamahan,
    Yksi puron tälle puolen,
    Toinen puron tuolle puolen,
    Nousi siitä nuori koivu
    Kumpaisenkin hauan päälle,
    Juuret yhtehen junivat,
    Latvat toinen toisihinsa;
    Hakattihin koivut maahan,
    Lastut lensi toisihinsa.

Kanteletar III: 36.

Kuollutta kultaansa itkevä neito.

    Neiti kangasta kutovi,
    Sukkulaista suikahutti,
    Kultalangasta kutovi,
    Hopeaista helkyttävi;
    Kultarihmaset kulisi,
    Helisi hopealangat.
      Tuli nainen naapurista,
    Kysytteli, lausutteli:
    "Kelle kultalangastasi,
    Hopeaista huolittelet?"
      Neiti vasten vastaeli
    Ja sanoi sanoilla näillä:
    "Kelle muulle kuin omalle,
    Kuin omalle armahalle,
    Kullalleni kultapaian,
    Hopealleni hopean;
    Kohta kaupoiltaan tulevi,
    Turun mailta matka'avi,
    Kahen, kolmen yön perästä,
    Viikon päästä viimeistäki,
    Tuo mulle siniset silkit
    Sekä uuet ummiskengät."
      Sanoi nainen naapurista:
    "Saat jo katkaista ku'onnan;
    Ele outa armastasi,
    Ei tule sinä ikänä,
    Jo on kuoli kultasesi,
    Meni mielitiettyisesi,
    Meren kuohussa kovissa,
    Ve'en vankan vaahtiloissa,
    Laiva poikki, toinen halki,
    Kolmas kuivalle karille,
    Itse haukien iloksi,
    Ahvenien armahaksi."
      Neiti tuosta itkemähän.
    Kultakangas kätkemähän,
    Itki vuoen, itki toisen,
    Ja itki ikänsä kaiken;
    Pois itki ihanat silmät,
    Kasvon kaunihin kaotti.
      Meni metsähän kesällä,
    Lintu lauleli lehossa:
    "Ele itke, neito parka,
    Yhtä sulhoa ijäti,
    Kyllä saat sä toisen kullan,
    Sulhon vieläki paremman,
    Tuo sulle sinisen silkin
    Sekä sormukset soreat,
    Tuopi uuvet ummiskengät,
    Sekä pasmakat paremmat."
      Neito vasten vastaeli:
    "Jos saisinki toisen sulhon,
    En mä sua sinä ikänä,
    En oma'a kullaistani."

Kanteletar III: 121.

Vapautettu kuningatar.

    On vuoren huipulla linna, se katsovi laaksohon,
    Mut niinkuin hauta jylhä ja kolkko se on, eloton:
    Lukoss' on rautaportit, valo ikkunoist' ei näy,
    Vaan ääneti niinkuin aaveet sen tornissa vartiat käy.

    Välin sentään, yö kun tyyntyy, kun aurinko mailt' on pois
    On niinkuin laulua hellää ja vienoa sieltä sois;
    Kuningatar siellä laulaa, niin laaksossa sanotaan,
    Mut ken hän on sekä mistä, ei tiedä ainoakaan.

    Sanotaan: on hänkin ollut maan valtia ylhäinen,
    Ja kauneudestaan kuulu yli merten, mannerten;
    Mut aamu kun kerran koitti, pois, pois hän on hävinnyt…
    Saalistaan linnan herra yöt, päivät vahtivi nyt.

    Välin vaan, kun vartiat nukkuu ja tyynenä saapuu yö,
    Kuningattaren raukan rinta vapahammin silloin lyö,
    Hän silloin yölle laulaa surujansa ja murheitaan,
    Kadotettua kauneuttansa, vapautta ja toiveitaan. — —

    Näin matkamies tuli kerran, ja saapui linnan luo,
    Ja linnasta laulut kuuli: oli tuttuja laulut nuo;
    Ja rinta nyt syttyy hällä, tuli outo nyt käy sydämmen,
    Ja hän lähtevi mailleen jälleen ja ne laulavi kansalleen.

    Ja on kuin ilma lämmin taas hengähtäis yli maan:
    Runoruhtinaskin ihastuin nyt taas koskevi kanneltaan,
    Ja soitto ei ennen kuultu sen kielistä nyt salamoi:
    Siin' urhous, maine, lempi, pyhimmät elon tunteet soi.

    Ken siit' ei hurmautuisi? ken enää kylmäks jäis?
    Ken miekkaa nyt ei tahkois, ken keihäst' ei terästäis?
    Mut kuningatar hän linnass' yhä laulavi murheitaan:
    Pois, pois vapauttaja viel' on, ties, saapuuko milloinkaan!

    Oi saapuu, saapuu! Tuolla mies joutuen kiirehtii,
    Kypärästä välkkyvi päivä ja miekasta kuu sädehtii:
    "Pelastettava maan on äiti!" hän huutavi kansallen,
    Ja se soi kuni ukkosen ääni: "ken nyt mua seuraa, ken?"

    "Oi turhaa, pois on poissa!" — Hän vinhemmin vaan käy —
    "Oi surmasi helmaan kiidät!" — Hän koht' ei enää näy.
    Ylös vuoren rinnett' astuu, jo saapuvi linnan luo,
    Sadan miehen voimat hällä, kun ryntää nyt uros tuo.

    Ja rautaportit murtuu, jo aukevi haudan suu,
    Sen vartiajoukko jo häilyy niinkuin rajuilmassa puu,
    Jo lehtiä, oksia taittuu, jo kaatuvi runkokin…
    Ja kuin rytömetsän kautta tie kulkevi sankarin.

    "Jo nyt olet vapaa, äiti! pelastukses hetki nyt lyö.
    Tule päivän valkeuteen nyt, jo mennyt on pitkä yö!
    Taas syttyvi silmäs tuike, taas poskilles puna saa,
    Ja voi sitä, ken hiuskarvaa nyt päästäsi notkistaa!"

    Ja linnasta hän taluttaapi kuningattaren ilmoillen,
    Ja vastahan kansan joukko jo rientävi riemuillen.
    Ja on kuin laulua hellää ja vienoa taasen sois,
    Mut aamulaulua on se, yö on iäks mennyt pois.

    Kuningatar istuimellaan taas istuvi loistossaan,
    Ihanaisena niinkuin päivä ja kuuluna ympäri maan. —
    Mut vuoren huipulla linna vuos vuodelta vaan häviää,
    Pian maan tasallen kukistuu se, kivi ei kiven päälle jää.

P. Cajander.

Runolauluja.

    Isossa hovilinnass' on pidot uljahat,
    Kruunuista kirkkahista heloittaa valkeat,
    Hopeat siellä hohtaa ja kullat välkähtää,
    Ja sävelsoitot vienot iloiten helkähtää.

    Ja kuitenkahan riemu ei tunnu riemullen;
    Jotakin siellä puuttuu, mut mit', ei tiedä ken.
    Ilveillään, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
    Vaan tavan vuoks on kaikki ja teeskeltyä vaan.

    Mut kartanolla ulkon' on riemu julkinen:
    Siell' istuu kansan kesken mies vanha laulellen,
    Ja korkealle laulu se kaikuu pilvihin…
    Kentiesi tuossa oisi iloksi suurtenkin.

    Ja salin ovi kohta se loistoss' aukeaa,
    Ja nuorukainen vanhust' esillen taluttaa;
    "Paraimmat laulut, ukko, nyt laske soimahan,
    Kevättä laula mieliin, iloa rintahan!"

    Ja ovensuussa siinä hän seisoo kourussaan
    Olento halpa, köyhä, ja sauva nojanaan,
    Hopeelta hohtaa paita, hivukset pitkät sen
    Ne lumivalkeoina valuvat harteillen.

    Ja huonehessa valtaa kuin haudan hiljaus,
    "Mitäpä tuokin täällä?" vaan kuuluu kuiskahdus,
    Ja yli otsain lentää pimeät varjot yön,
    Ja kynttilätkin tuikkaa kuin läpi terhenvyön.

    Mut ovensuussa vanhus virittää laulujaan;
    Vavisten aluss' ääni ja värjyin kulkee vaan,
    Kuin lintu, joka metsäst' on tuotu häkkihin.
    Säveltään visertääpi sydämin tykkivin.

    Vaan pian into nousee ja sydän lämpiää,
    Ja sävel kasvaa, paisuu ja kaikuin helkähtää,
    Jo ukon käyrä varsi se sorjaks kohoaa,
    Ja silmist' ihmeenlainen välähdys tuikahtaa.

    Hän sankareista laulaa, uroista Kalevan,
    Ja valon taistelusta pimeyttä vastahan,
    Hän neiden surman laulaa, mit' äidin lempi on,
    Ja pojan tuiretuisen kamalan kohtalon.

    Ja huonehess' on niin kuin salainen tenho ois,
    Kuin aamull' on, kun koitar yön vaipan siirtää pois:
    Värähtää koko luonto, puun lehvät vavahtaa,
    Ja ruskoon peittyy taivas ja kastehelmiin maa.

    Niin huoneessakin siellä nyt sydän sykähtää,
    Punoittuu kalvas poski ja kyynel vierähtää,
    Ja sumu jäinen haihtuu, yön varjot poistuvat,
    Ja kirkkahasti taaskin heloittaa valkeat.

    Ja ompi niinkuin riemu taas näyttäis riemullen,
    Ei tunnu helke kullan, ei hohto hopeiden;
    Iloitaan, lauletahan, hymyillään, tanssitaan,
    Ja kaikki sydänt' ompi ja hartautta vaan.

    Mut vanhus halpa, köyhä, tuo hyljeksitty, hän,
    Hän huoneen ylimmällen sijallen viedähän,
    Ja kaunis siinä on hän, kuin hohteess' auringon
    Satehen vienon jälkeen puu sammaltunut on.

P. Cajander.

Kaupin linna.

    Uljaasti Kauppi herra ratsastaa linnastaan,
    Ja poikasensa pieni on hällä seurassaan.

    Kullasta loimet loistaa ja ohjat orhien,
    Hopeakengät hohtaa jaloissa ratsujen.

    Mut rautaportti raskas se kiinni kumahti,
    Ylt' ympäriltä kaiku etäältä vastasi.

    Ja jouluaamun tähdet taivaalla kimaltaa.
    Kun Herran temppelille näin Kauppi matkustaa.

    Vaan kummun alla Kauppi katsahti linnaan päin,
    Ja riemu huulillansa hän haastelevi näin:

    "Ei asuntoa moista maan päällä avaran!
    Tuskinpa lintu lentäis yl' linnan korkean."

    Majasta matalasta nyt ratsun etehen
    Käy ukko harmaapäinen, apua rukoillen.

    "Pois tieltä parempien!" niin hälle ärjähtää
    Komea Kauppi herra; pois väistyy harmaapää.

    Vaan poika pienokainen se kysyy taatoltaan:
    "Me voisimmeko tulla näin kurjaks milloinkaan?"

    "Hikoilla taivaan Herra kyll' aika lailla sais,
    Niin syvälle jos meitä hän sortaa koettais!"

    Näin vastas röyhkeästi ritari kerskaillen.
    Vaan vihdoin poikinensa hän saapui kirkollen.

    Ja Kauppi poikinensa taas kulkee kotihin,
    Etäältä linnan vuori jo siintää silmihin.

    Vaan kummastellen Kauppi nyt katsoa tuijottaa:
    Ei linnaa nä'y missään, ei harjaa korkeaa.

    Poroksi palanunna on linna julkinen;
    Kuin sormi, tyhjä torni vaan viittaa taivaasen.

    "Kyll' linna saadaan uusi ja kahta uljaampi!"
    Niin mielihaikealla ritari huudahti.

    Ja pian saha suihkaa ja kirveet heiluvat,
    Ja kivi kiveen liittyy ja muurit nousevat.

    Vaan minkä työ ja vaiva päivällä aikaan saa,
    Yöll' ilkamoiden peikot sen maahan hajottaa.

    "Mit' onpi tää?" niin Kauppi nyt huutaa raivoissaan;
    "Aseisin, miehet, joutuun! pois peikot ajetaan."

    Ei kuule ykskään, kaikki vaan syöksyy pakohon;
    Vaan haltioita vastaan käy Kauppi pelvoton.

    Mut katso, kaikkialta nyt heitä kohoaa:
    Vedestä, manteresta; jo täynnä heit' on maa.

    Puun-oksilla he liikkuu ja nauraa, irvistää,
    Ja joka pensahasta hänehen tirkistää.

    Ritari kauhistuupi ja valjuks vaalenee,
    Hän miekan poies heittää ja kauas pakenee.

    Hän kauan vielä kulki, — niin kansa tarinoi, —
    Keräillen armon leipää, min miero hälle soi.

B. F. Godenhjelm.

Birger Jarlin linna.

    Jo luonto, kuljettua kesä-illan,
    Yövaipan ylleen oli heittänyt
    Ja liepeellänsä Hämeenlinnan sillan
    Himmeesen varjohon jo peittänyt.
    Sill' yksin seisoin, silloin nuorukainen,
    Seuduilla näillä vieras, matkalainen.

    Kun katselin siell' luonnon ihanuutta,
    Outoihin vaivuin ajatuksihin,
    Hempeetä kesä-yön mä hiljaisuutta
    Sydämmin ihaelin sykkivin.
    Siell' oli näky mitä ihaninta.
    Maa tyyni oli, tyyni järven pinta.

    Vaan mikä tuolla luonnon suloutta
    Jylhällä muudollansa varjostaa?
    Se kohoutuen kohden korkeutta
    Ylpeesti ympärilleen katsastaa.
    Syvästi järveen kuvauu sen muuri,
    Sisässä maan kuin oisi sillä juuri.

    Hengille luonnon liekö hennommille
    Se peljättävä, paha kummitus?
    Inhottavalta tuntuneeko sille
    Yörauhassansa seudun kauneus,
    Kun uhaten näin katsoo kaikkialle,
    Järvelle, maalle sekä taivahalle?

    Ei, hengeksi sen mieleni vaan houraa,
    Olento on se tosi itsestään.
    Se muistuttaapi miestä rautakouraa,
    Jok' ennen voimakkaalla kädellään
    Sen rakensi ja nimess' uskon uuden
    Sen kautta sorti Hämeen vapauden.

    Ei ihme, että tätä miettiessä
    Povessa tunsin tunteen katkeran:
    Myös syntynyt mä olen Hämehessä
    Ja synnyinmaana sitä rakastan.
    Ken orjuuteen ja sortoon sitä sallis,
    Jok' ain' on ollut sydämmelle kallis?

    Näin miettiess' en huomannut ma aamun
    Taas taivaan kannelle jo astuneen,
    Kun jylhältä näin linnalt' öisen haamun
    Ja synkeyden kaiken kadonneen.
    Se kirkastunna seisoi aamukoissa
    Ja peljästys kaikk' oli siltä poissa.

    En peljästystä luonnossakaan muussa
    Sen lähellä mä nähnyt ollenkaan.
    Pelotta lintu likimmässä puussa
    Ilolla lauloi aamulauluaan.
    Ja itse jylhiin linnan räystähissä
    Näin pienen pääskysen mä pesimässä.

    Mielestä haihtui haikeus; nyt vasta
    Ma muistin, aamukoissahan sen näin,
    Ett' uskon sätehet se taivahasta
    Johdatti kerta Hämeesenkin päin,
    Ja poistaessaan meiltä pakanuuden
    Ehk' ankarast', toi oikeen vapauden.

    Maamiehen kun ma kuulin sitte siellä
    Kulkeissaan työhön riemull' laulavan,
    Yömatkan päästä matkamiehen vielä
    Kun tervesnä näin tietään kulkevan,
    Niin vielä muistin, pait sen muinaisuuden,
    Sen suojaks' olevan maan rauhaisuuden.

Tuokko.

Ilkka.

    Viel' elää Ilkan työt, kenties
    Kauanki, kansan suussa.
    Hän eli niinkuin Suomen mies
    Ja kuoli — hirsipuussa.

    Ol' Ilkka talonpoika vaan,
    Siis suur' ei suvultansa;
    Mut jaloin poika Suomenmaan
    Hän oli aikanansa.

    Hänt' ajan hurjan myrskyihin
    Vei oikku onnetarten;
    Hiin sopi niihin kuitenkin
    Kuin tehty niitä varten.

    Se aik' ol' ajoist' ankarin
    Ja itkun aika varmaan,
    Kun käsissä Klaus Flemingin
    Ol' ohjat maamme armaan.

    Kyll' itki moni huokaillen,
    Ett' oikeus on pilkka;
    Mut itkiessä toisien,
    Niin itkenyt ei Ilkka.

    Vaan koska kansa valittaa,
    Hän neuvon sille antaa:
    "Niin kauan huolta nähdä saa,
    Kun tahtoo sitä kantaa.

    "Ken vaivojansa vaikertaa,
    On vaivojensa vanki,
    Ei oikeutta maassa saa
    Ken itse sit' ei hanki.

    "Siis vapauteen taistellen
    Ken miehen mieltä kantaa:
    Tie suorin kulkee onnehen
    Lähellä kuolon rantaa!"

    Ja vasamata nopsempaan,
    Jonk' ilmaan viskas jousi,
    Nää sanat lensi halki maan,
    Ja Suomen kansa nousi.

    Nyt liekki sodan verisen
    Levisi pitkin maata:
    Ei Suomi sotaa Ilkkaisen
    Unohtaa koskaan saata.

    Jo kohtas kosto sortajat
    Kädellä ankaralla,
    Siks kunnes juonet kavalat
    Löi Ilkan Nokialla.

    Tuo teot suuret kunniaa:
    Tok' viedä voivat muuhun,
    Ja Ilkan tietä suorimpaa
    Ne veivät hirsipuuhun.

    Mut varmaan Ilkan neuvo tää
    Viel' elää kansan suussa:
    Kauniimpi orjan elämää
    On kuolo hirsipuussa.

Kaarlo Kramsu.

Hannu Krankka.

    Läks joukko reipas, nuori
    Lakeilta Limingan,
    Sotahan itsens suori
    Uhaksi sortajan.

    Käy Hannu Krankka heitä,
    Mies uljas, johtamaan;
    Vienassa surman teitä
    Jo oppi astumaan.

    Levinnyt kaikkialla
    On tieto kamalin;
    "On lyöty Nokialla
    Jo joukko Ilkankin."

    Mut suremaan ken jouti,
    Kun tullut tieto on,
    Ett' tulossa on vouti
    Jo Abram Melchersson!

    Hän luulee voivans, houkko,
    Lannistaa Pohjanmaan,
    Ja sotilaita joukko
    Häll' ompi seurassaan.

    Mut Krankka tämän kuullen
    Näin mietti mielessään:
    Sit' ennen, niin mä luulen,
    Viel' leikki leikitään.

    Vaan lähteissänsä vielä
    Käy luo hän tietäjän:
    "Kuink', ukko, johan tiellä
    Sä näät mun kestävän?"

    Ja vanhus kohoaupi
    Ja häneen katsahtaa:
    "Verissäns valittaapi
    Koht' armas Suomenmaa.

    "Ja vainon valta vankka
    Se maassa vallitsee;
    Mut sua, Hannu Krankka,
    Ain' onnes suojelee.

    "Vaan mieleesi sä paina
    Tää neuvo totinen:
    Sä karhu tapa aina,
    Ennenkuin nyljet sen."

    Ja joukko reipas lähti
    Lakeilta Limingan,
    Ja joutuisasti ehti
    Se luoksi Kokkolan.

    Nyt siellä Hannu Krankka
    Tarkastaa joukkoaan:
    Iin väki tuima, vankka
    Ei väisty milloinkaan.

    Ja Kemin kookas kansa,
    Nuo urhot rotevat,
    Ylpeillen voimistansa,
    Ain' itseens luottavat.

    Mut miehet reippaat, sorjat
    Ja liukkaat Limingan,
    On taistelussa norjat
    Ja uljaat ainian.

    Vaan odotus ei työnä
    Heill' ole kauankaan.
    Jo vouti talviyönä
    Myös rientää Kokkolaan.

    Ja Krankan joukkokunta
    Nyt verileikin saa,
    Ja hurmevirrat lunta
    Lämpöiset sulattaa.

    Ei Nuijajoukko taivu,
    Saa vouti tappion:
    Ken verihins ei vaivu,
    Hän pyrkii pakohon.

    Pakohon hevosensa
    Myös vouti käännättää,
    Kun hänen rinnallensa
    Jo Krankka ennättää.

    Ei vastustus nyt auta,
    Hän Krankan vanki on:
    "Nyt ilkitöistäs hauta
    Sun perii, kunnoton.

    "Mut ennen kuin mä sulle
    Kaikk' kostan konnantyös,
    Sä turkkis anna mulle,
    Se hyv' on talviyöss'."

    Hän turkin hältä riisti
    Ja yllens puki sen.
    Se oli pulska, siisti,
    Mut turmiollinen.

    Sill' urhot innossansa
    Jo vainoo uhriaan:
    "Tuoll' on hän, turkissansa
    Hän kyllä tunnetaan."

    Ja käsivarret tuimat
    Aseita heiluttaa,
    Ja sivallukset huimat
    Miest' uhkaa uhkeaa.

    Rajusti Krankka torjui
    Nuo iskut päältähän,
    Ja Nuijajoukko horjui,
    Kun jälleen iski hän.

    Ei iskut häntä yllä,
    Ja miehet huutamaan;
    "Hän Krankka on, hän kyllä
    Kädestä tunnetaan."

    Ja melske huima herkes,
    Ja kukin ä'issään,
    Niin nopeaan kuin kerkes,
    Taas voudin etsintään.

    Mut hänt' ei löytynynnä,
    On turhaa kaikki työ:
    On vouti lymynnynnä,
    Ja suojanans on yö.

    Ja Krankka hymyhuulin
    Näin lausui huo'aten:
    "Mä neuvon viisaan kuulin
    Mut ymmärtänyt en.

    "Jos muistanut mä oisin
    Tuon neuvon mielevän,
    Niin nähnyt oisin toisin
    Tään leikin päättyvän.

    "Ei voitto loistossansa
    Niin uljas, verinen,
    Ois ollut lopussansa
    Niin hullunkurinen.

    "Siis sanaa taidokasta
    Kaikk' urhot muistakoot:
    Sä karhu nylje vasta,
    Kun tappanut sen oot."

Kaarlo Kramsu.

Jaakkima Verends.

    Verends herra hovissansa
    Mies ol' aimo aikanaan,
    Kauas kaikui kunniansa
    Yli suuren Suomenmaan.

    Jalo oli herran henki,
    Suuria se mietti vaan:
    Rovon rosvos viimeisenki
    Köyhältä hän miekallaan.

    Naapurina Peipon maata
    Talonpoika omistaa.
    Koskaan tavata ei saata
    Talonpoikaa parempaa.

    Naapurihin Verends kerran
    Hovistansa ratsastaa.
    Uljas oli ryhti herran,
    Uljaast' orhi korskuaa.

    Joutuisasti hepo juoksi,
    Kohta kulunut on tie:
    Peippolahan, talon luoksi,
    Ratsu isäntänsä vie.

    Katsojalle kaunoisasti
    Viljapellot vihannoi.
    Talonpoika taitavasti
    Raataa siellä, minkä voi.

    Mutkat halpaa halvemmiksi
    Herran jalo mieli ties.
    Asiansa ajoi siksi
    Suoraan Verends, niinkuin mies.

    "Maistasi", hän ärjyy, "näistä
    Luovu, minulle ne suo.
    Tieltä voimakkaamman väistä,
    Tapa viisahan on tuo."

    Talonpoika joutuisasti,
    Herran eessä paljain päin,
    Kumartaapi maahan asti,
    Vastaa herralle nyt näin:

    "Vieroittaa te ette saata
    Talonpoikia tavastaan:
    Ei hän tahdo toisen maata
    Eikä luovu omastaan."

    Verends herra aikanansa
    Aina oli aimo mies.
    Työnsä kerran alkamansa
    Myöskin lopettaa hän ties.

    Maaksi Peippolan ens yönä
    Tuli tuima tasoittaa.
    Muu ei isännällä työnä:
    Vaivojaan vaan valittaa.

    "Mut' ei hädäst' itku päästä,"
    Niin hän miettii vihdoinkin;
    "Itse auttaa itsens hä'ästä,
    Se lie keino viisahin."

    Aika riensi. Riemahdellen
    Piti Verends pitojaan.
    Vieraista yks ilkkuellen
    Silloin alkoi kertomaan:

    "Hyöty suuri rovioista
    Olevan ei näytäkään:
    Peippola nous' raunioista
    Ehompana entistään."

    Hovistansa vielä kerran
    Verends herra ratsastaa.
    Tulta iski silmä herran,
    Tulta orhi korskuaa.

    Joutuisasti hepo juoksi,
    Kohta kulunut on tie.
    Ratsu talon uuden luoksi
    Isäntänsä tuiman vie.

    Talonpoika pellollansa
    Työssä on kuin ennenkin,
    Hälle herra ratsultansa
    Ärjyy äänin vihaisin:

    "Julkeutt' en vielä moista
    Nähnyt ole milloinkaan!
    Kuinka taloa teet toista?
    Teetkö senkin palamaan?"

    Talonpoika joutuisasti,
    Herran eessä paljain päin,
    Kumartaapi maahan asti,
    Vastaa herralle nyt näin:

    "Se on talonpojan työksi
    Aina tullut Suomenmaass':
    Minkä herra maahan syöksi,
    Rakens' talonpoika taas."

Kaarlo Kramsu.

Hakkapeliitta.

    On usvast' astunut aamu
    Jo Lytsen'in aukeillen,
    Kun mustempi, murheen haamu
    Taas peittävi päivyen:

    On poissa Kustavi suuri —
    Hepo juoksee haltiaton —
    Ja puhtahan uskon muuri
    Hänen kanssaan murtunut on.

    Eräs urhosa poika Suomen
    On maassa, haavoissaan;
    Ei koittane uusi huomen
    Tuon silmähän milloinkaan.

    Maa ruskovi rinnan alla,
    Jo silmiä peittää yö; —
    Mut kuolla hän viel' ei malta,
    Kun kesken on kaikki työ.

    Ja toivoen tuskissansa
    Hän selvähän aistelee,
    Kuin Ruotsin ja Suomen kansa
    Taas eistyen taistelee.

    "Gud med oss!" kasvaen kaikuu ["Jumala kanssamme!"]
    Taas puolelt' ystävien,
    Ja "Hakkaa päälle!" jo raikuu
    Kuin pauhina Pauvanteen.

    Hän tempaa suitset ratsaan —
    Taas säihkyvi säilän suu —
    Ja lailla paatisen patsaan
    Hän selkähän istautuu.

    Ja kussa taistelu kuumin,
    Etumaisna hän raivoaa
    Ja johtaja-urhon ruumiin
    Vihamiehiltä valloittaa.

    Kun viimein on voitto saatu,
    Ja tehtynä kaikki työ,
    Hymysuin hän maahan kaatuu,
    Ja silmät peittää yö.

Arvi Jännes.

Taneli Luukkonen.

    Näin Luukkonen rohkea lausui:
    "Nyt teille mä tarjoan,
    Te korpien väijyvät sissit,
    Urotyön niin loistavan.

    "Teit' ajohon otuksen kutsun
    Niin uljahan voimakkaan,
    Ett'ei sen vertaista nähty
    Ole saloilla Suomenmaan.

    "Sen otuksen pyytää mä tahdon;
    Mua siinä te auttakaa!
    Kuningas siit' teitä kiittää
    Ja Ruotsin ja Suomen maa.

    "Nyt Venäjän mahtava Tsaari
    Lähitienoilla majailee,
    Hän, jonka rautainen koura
    Sulo maatamme runtelee.

    "Nyt kuivata voimme kaikki
    Verikyyneleet Suomenmaan.
    Ken sortoa enään pelkäis,
    Otus semmoinen saaliinaan?"

    Ja riemuiten sissit huusi:
    "Sua seuraamme, Luukkonen!"
    Mut Långström, iloinen veikko,
    Hän huudahti nauraen:

    "Mä leikissä myös olen myötä,
    Mut sitä te muistakaat:
    Nuo otukset suuret ne potkii,
    Ja koivet on voimakkaat."

    Jo nukkui levossa Tsaari,
    Mut äkkiä heräjää,
    Kun ulkona huudot kaikuu
    Ja asehet helähtää.

    Nuo metsien hurjat sissit
    Ovat tulleet peitossa yön,
    Nyt Tsaarin he vangita tahtoo,
    Nyt alkavat verityön.

    Mut Tsaarin vartijamiehet
    On uljaat taistelemaan.
    Ei kuolemata he kammo,
    Ei väisty he paikaltaan.

    Ja vihdoin kun taistelu lakkas,
    Ja vastus voitettu on,
    Niin nähtihin, että Tsaari
    Pois päässyt on pakohon.

    Ja Luukkonen kuolleita katsoi,
    Veriuhreja urhotyön:
    "En teidän tähden mä tänne
    Ole rientänyt halki yön.

    "Otus oiva täällä on nähty,
    Sitä pyytää mä halusin,
    Mut kurjien orjain ruumiit.
    Mitä niistä mä huolisin?"

    Mut Långström, iloinen veikko,
    Hän naurahti, lausuen:
    "Ei saalista aina saada,
    Vaikk' ollaan jäljillä sen.

    "Vaan siitä sä ylpeillä taidat,
    Ett' ajettu milloinkaan
    Niin jaloa otust' ei ennen
    Ole saloilla Suomenmaan.

    "Enk' usko, ett' edes vasta
    Niin uljahan otuksen
    Käy kimppuhun talonpoika,
    Kuin käynyt on Luukkonen."

Kaarlo Kramsu.

Gezelius.

    "Maan mainiona eikö Ruotsin valta
    Nyt kansain kesken loista avaralta
    Ja eikö Itämerta aaltoisaa
    Se äidin lailla sylihinsä sulje
    Ja ylpeänä voiton teitä kulje,
    Rohkeesti vastustaen maailmaa?

    "Kuningas yksi sitä hallitseepi
    Ja yksi kansa siinä vallitseepi,
    Se kansa uljas Ruotsin kansa on;
    Siis kaikkialla, missä voittoisana
    Sen lippu liehuu, siellä mahtavana
    Sen kieli yksin armon saakohon.

    "Mut mitä täällä teidän seuduillanne
    Ma kuulen, herra piispa? Kirkoissanne
    Soi kieli outo, halpa Suomenmaan.
    Miks suvaitsette tuota kurjaa kieltä?
    Se ylevämmän siirtyköhön tieltä,
    Tuon Ruotsin kielen jalon, arvokkaan."

    Niin Ruotsin mies se puhui korskeasti;
    Sen kuuli vakavana loppuun asti
    Gezelius piispa; sanan pontevan
    Hän sitten lausui, vaikka tyynin mielin:
    "Näin sanoo pyhä kirja: kaikin kielin
    Jumala pitää tunnustettaman.

    "Te tahdotteko Hänen kunniaansa
    Vähentää, joka suureen maailmaansa
    Loi kansat, määräs kielet kansoillen
    Ja heille kullenkin soi tehtävänsä,
    Ett' yhä töillänsä ja kielellänsä
    Hänt' ylistäisi kansa jokainen?"

    Vait' oli Ruotsin mies. Mut nuorukainen
    Sen kuuli. Siitä säen pienokainen
    Lennähti nuorukaisen sydämeen.
    Se liekiks yltyi, joka leimahdellen,
    Jusleniuksen mieltä lämmitellen,
    Toi valon kirkkaan hänen sielulleen.

    Välkähti aatos hänen hengessänsä:
    "On Suomen kansallakin tehtävänsä,
    Johonka sitä kutsuu sallimus.
    Ei mua houkuttele loisto, maine;
    Mua kyllin on, ett' olen Suomalainen;
    Meillenkin koittaa päivän valkeus!"

B. F. Godenhjelm.

Sotavanhus pidoissa.

    "Hovissa ol' joulutanssiaiset,
    Kyntteliä loisti, viulu soi.
    Pitäjäämme herrat sekä naiset
    Kuomit kulkus-aisat sinne toi.
    Niinkuin kirkko jouluaamuna,
    Valaistuna joka ikkuna,
    Loitolle se loisti illalla.

    "Sinne, tahdost' armollisen herran,
    Miekin, vanha kanto, kompuroin, —
    Taivas palkitkoon sen hälle kerran,
    Minä häntä kehun, minkä voin! —
    Siellä herrain hyväin kammariin
    Vei hän minut, kättä paiskattiin,
    Piippuakin polttaa käskettiin.

    "Puuta painoin; aloin kurkistella,
    Suu, kuin salin ovet, ammollaan,
    Salin, kynttilällä tuhannella,
    Näin mä siellä ihanuudessaan.
    Nytpä juuri juomat kannettiin, —
    Mulle vankka lasi annettiin,
    Oh, niin makealta maistui, niin!

    "Hei, kuin viulu vinkui, kielet soivat!
    Tanssiapa pyörähtelivät,
    Herrat koreasti pokkuroivat,
    Naiset niinkuin kukat nyökkivät.
    Minä istuin siellä nurkassain,
    Poltin vaakunaa ja katsoin vain;
    Taikka maistelin ma lasiain.

    "Tutuksi jo alkoi tuokin tulla,
    Kun se loppui, tanssi lakkasi.
    Säveliä silloin taas sain kuulla
    Toisia, kun herrat lauleli.
    Tuot' en juuri mikskään älynnyt, —
    Lienenkö jo hiukan päihtynyt,
    Raskaan' ainakin ol' nokkan' nyt.

    "Silloin — säpsähdin, kuin tykin luoti
    Oisi käynyt vanhaan rintahan':
    Kaikuipahan herrain suusta nuotti,
    Voimakas ja tuttu, vastahan'.
    Herra Jumala! — En saata, en,
    Selitellä tämän sävelen
    Lumovaikutusta mielehen'!

    "Tuo se oli, joka äänellänsä
    Meitä taistoon kutsui, kiihdytti!
    Tuo se silloin soi, kun veressänsä
    Kuolemaan jo kaatui kumpppani!
    Tuohan soi, kun liput liehuivat,
    Vastatusten rivit riehuivat,
    Sydänsuonten nesteet kiehuivat:

    "Porin marssin sävelehen kuulin!
    Ylös syöksyin, kaikki unohtain, —
    Vihollista vastaan jopa luulin
    Miehissä nyt marssittavan vain.
    'Rynnäkköön siis!' — minä huutamaan.
    'Eespäin, nuori joukko, eespäin vaan
    Voittoon, kuoloon edest' isänmaan!'

    "Näin ma huusin, — hiljaisuuden hartaan
    Kummastus ol' ympärilläni.
    Kohta selvennyin, — ja vanhaan partaan
    Itkun hauliapa virtaili.
    Hurjaa hulluuttani häpesin,
    Vaan kun toisia nyt katselin,
    Vuoti vettä silmät niidenkin. —

    "Hyvät oli herrat, pidot oivat,
    Enkä äkkiä niit' unohda;
    Sillä uljaat sävelehet soivat
    Alati nyt ukon korvissa.
    Soivat; — vanhain Porin sävelten
    Kyllä tiedän selvän entehen:
    Tämä vuosi mulle viimeinen!"

G. Lbk.

Karkuri.

    On musta yö, on synkkä syksy-yö;
    Rajusti rankkasade maahan lyö,
    Vinhasti vinkuu ääni myrskytuulen.
    Kaikk' ihmiset jo meni levollen,
    Elävät piilohon. Mut — mitä kuulen! —
    Metsässä on kuin kävis ihminen!

    Jo näen: tuossa läheneepi mies
    Taloa yksinäistä. Se kenties
    On matkustaja eksynyt, hän varmaan
    Yömajaan pyrkii, ilomielissään
    Ja toivoo kohta helmaan unen armaan
    Vaivoista matkan päästä lepäämään.

    Mut ovellenpa astuvan ei näy —
    Sivuitse hiljaa hiipien hän käy,
    Ja seisahtuupi ikkunaisen alle. —
    Mit' aikoo hän, kenties hän rosvo on,
    Mi talonväelle syvään nukkuvalle
    Tuo ryöstön, tuopi murhan, kunnoton!

    Sen näyttää koko muoto; partansa
    Tuo pitkä, siivomaton, sakea;
    Likaiset ryysyt kulunehen puvun;
    Reikäinen kate pörhettyisen pään;
    Ja liike levoton, mi Kainin suvun
    Eroittaa muista ihmisveljistään.

    Ken oli tuo? Hän rosvo, murhamies
    Todella oli. Moni täällä ties
    Jutella vielä töistä Korven Kustan,
    Vuoskymmen vaikka siitä vierryt on.
    Ijäti näin on jälki veren mustan
    Pois pesemätön, kuluttamaton.

    Ei ollut aikanansa julmempaa,
    Ei ketään hirmutöistä kuulumpaa.
    Helpommin hengitettiin, koska tiettiin:
    Jo Korven Kusta vangiks saatihin,
    Jo Siperian vuorien pohjaan vietiin,
    Mist' ei voi päästä hengin elävin.

    Mut onpa taas hän tänne osannut,
    Maan altakin nyt jälleen palannut
    Työhönsä vanhaan. Kädessäns' on rauta;
    Sill' ikkunalta luukun murtaa pois —
    Poloiset nukkujat, ah, jospa auttaa,
    Unesta teitä herättää jos vois!

    Mut ihme! liesi puolisammunut
    On miehen kasvot täysin valaissut:
    Eip' ollut sen, ken murhamiellä tuli,
    Tää katse lempeä ja suruinen!
    Ja yhä lempeemmäks se vielä suli,
    Ja kyynel viimein vieri poskellen.

    Hän katsoi, katsoi, vilkkumatta pois,
    Kuin sieluuns' imeä tään näön sois:
    Tuvassa nukkui kaikki rauhaisasti
    Sit' unta, jonka puhdas sydän suo. —
    Näin katsoin, seisoi Kusta aamuun asti,
    Vaan sitten astui nimismiehen luo:

    "Ma olen Korven Kusta. Rautas tuo!
    Käsiini pane tuttavani nuo!
    Ja laittakaatte sitten vaikka minne!
    Palanut tuolla mielen' oli vain
    Yhdeksi hetkeks' vielä päästä sinne,
    Miss' äidin syliss' istuskella sain!"

Suonio.

Eräs nälkätalven kuvia.

    Oli kolkko: mä kangasta kuljin,
    Lumi singoten silmihin lyö;
    Jop' on päiväki maillensa mennyt,
    Pian joutuvi jouluinen yö. —
    Kuka tuo, joka hoippuvi tuolla
    Maantietä mun eelläni päin?
    Koto kaukana lienevi sillä,
    Joka matkall' on tuiskussa näin!

    Hepo joutuen juoksi sen kiinni.
    Mitä? Vaimo! Ja lapsonen myös!
    "Kuhun kuljet sä, onneton äiti,
    Miss' arvelet vietellä yös?
    Peninkulmalt' on kummallakin puolen
    Talotointa, ja ummessa tie;
    Pyry, yö, vilu surmasi suuhun
    Sinut, surkea vaimo, nyt vie!"

    "Hyvin joudanki kuolla ma kurja,
    Koto kuoltuan' mullakin ois!
    Liki hiipasikin Manan siipi,
    Tämän lapsen kun sammutti pois;
    Kipuhuns' olis syönyt se rintaa —
    Mitä vielä, kun läks' veri vaan!
    Se jo pääsi! Nyt hankeen sen hautaan,
    Nukun luo, menen myös Manalaan!"

Oksanen.

Mierolais-äijä.

    Päivän läike kirkas akkunoista
    Pirttiin tunkee, kimallellen loistaa,
    Pitkin seinuksia angervoiden
    Tuoksut leviävät; askaroiden
    Emänt' yksin kotitöissä hyörii,
    Ketteränä permannolla pyörii.

    Repaleinen vanhus sauvoinensa
    Pirttiin astuu, kasvoin piirroksensa
    On jo aika ammoin uureskellut,
    Hopeata hapsiin hajotellut,
    Jotka tummankellervinä kerran
    Läikkyilivät. "Taloon rauha Herran!

    "Vuotta kolmekymment' aalloissansa
    Ai'an virt' on vienyt mukanansa;
    Kaikk' on muuttunut, jo kaikk' on toisin:
    Tuskin silmää uskoa mä voisin,
    Jollei synnyinpaikan muisto pyhä
    Mieless' säilyis muuttumatta yhä.

    "Tässä synnyin, tässä mieheks vartuin,
    Auran kurkeen ensi kerran tartuin.
    Toisin silloin elettihin: eipä
    Pöydäll' ollut puhtaan viljan leipä
    Usein silloin, harvoin halla säästi
    Pellon halmeen, joutumahan päästi.

    "Usein kyllä vilja heilimöiden
    Loisti, hedelmänä vuoden töiden,
    Silloin elpyi toivo rintaan, vaivat
    Unhottuivat, päiväpaisteen saivat
    Mieleen tähkät nuokkuvat — vaan vaihtui
    Yöksi päivä kohta, toivo haihtui.

    "Nousi suosta vainioiden alla
    Turmiota tuoden harmaa halla,
    Ahmisteli halmeen ilkkumiellä…
    Mutta rinnass' sentään toivo vielä
    Kyti: jospa suon vaan kuivaks saisi
    Ehkä turman tuoja katoaisi.

    "Petäjäistä, vehkaa kaiken vuotta
    Syötiin, ojitettiin suo, — vaan suotta.
    Julmempana vielä entistänsä
    Noro huokui kylmää henkeänsä…
    Ojat suossa laajennettiin vielä,
    Sentään hallan henki piili siellä.

    "Voimat murti petäjäinen, karttui
    Yhä kurjuus, tauti viimein tarttui…
    Isän, äidin, veikan, siskon vei se
    Armotonna mullan poveen, — ei se
    Sääliskellyt. — Yksin jäin mä, mutta
    Kärsimähän mieron surkeutta.

    "Siitä kolmekymment' on jo vuotta.
    Nyt nään vasta ettei työtä suotta
    Tehty ole: kuiva nurmi-niitty
    Suo on nyt ja viljapellot liittyy
    Hallatoinna siihen. — Kiitos Herran!
    Toisin kun nään kaikki vielä kerran."

    Näinpä vanhus. Emännältä kieri
    Kyynel, poskipäätä pitkin vieri;
    Huoaten hän otti päästä vartaan
    Leivän, antoi vanhukselle. Hartaan
    Kiitoksen tää lausui — sauvahansa
    Tarttui taas ja jatkoi kulkuansa.

U. von Schrowe.

Hovin herra.

    Astuu ruokalevoltansa
    Hovin herra huoneestaan,
    Pitkä piippu hampaissansa,
    Vasen käsi puuskassaan.

    Suur' on herra hovilainen,
    Rikkain puolen Savonmaan,
    Pitkin maita käypi maine
    Uhkeasta talostaan.

    Pulska talo, laajat pellot,
    Aluskunta avara,
    Sadan lehmän soipi kellot
    Tarhatiellä illalla.

    Siks'pä hymy huulillansa
    Viiksen alta vilahtaa,
    Kun hän leikkuupellollansa
    Joukkoaan käy katsomaan.

    Kuhilaita tuhatmäärin
    Sängen päälle kohoaa,
    Kirjavana joukko häärii
    Työssä siinä uutteraan.

    Tuota herra astuissansa
    Ihastellen imehtii,
    Tyytyväisyys savun kanssa
    Rinnastansa lainehtii:

    "Onhan tuossa tavarata,
    Onhan aluks' ensinkin —
    lähtee siitä hopeata,
    Lähtee vähä varsinkin.

    "Ensi-yönä panee halla'
    Viljat viiden pitäjän,
    Elon hint' on korkealla
    Kuluess' ens' kevähän."

    Ja hän hymyy hyvillänsä,
    Tyven rauha rinnassaan,
    Hyväileepi viiksiänsä,
    Työväkensä luoksi saa.

    Niinkuin kukko karjassansa,
    Kotkottaa ja kaartelee,
    Niin hän johtaa joukkoansa,
    Komentaa ja katselee.

    Sirpit leikkuu sukkelasti,
    Seljät taipuu, oikiaa,
    Herran mielest' hitahasti
    Kumminkin työ sujuaa.

    "Sarka puolillaan on vasta,
    Hallan tuopi ensi yö. —
    Lakata ei leikkaamasta,
    Ennenkuin on kaikki työ."

    Olki taittuu nopeasti,
    Yhä sänki suurenee —
    Pohjoistuuli koleasti
    Hallaa ilmaan huokailee. —

    Levotonna mieli sillä
    Syän-alassa asustaa,
    Jonka viljaa tuuli vielä
    Näillä ajoin heiluttaa.

    Herran työssä leikkaa tuossa
    Aapo, mökin ainoa,
    Rukihinsa viel' on suossa
    Koskematta kokonaan.

    Kalvakkana, päänsä hiessä
    Päivätöitään maksaa hän,
    Toisen ru'is sirpin tiessä,
    Oma ru'is mielessään.

    Usein miehen silmä siirtyy
    Pilvettömään pohjoseen,
    Usein kuuma kyynel kiertyy
    Karkeoille kasvoilleen.

    Äkkiä hän työstä lakkaa,
    Kesken jättää lyhtehen,
    Kuhilaasen sirpin nakkaa,
    Astuu herran etehen.

    "Eikö laskis' ehkä herra
    Mua täksi illaks' pois —
    Viel' ehk' ehtisi sen verran,
    Että siemeniksi ois.

    "Lapsi pien' on vaimollani,
    Isä vanha sairastaa,
    Halla tuolla takanani
    Nälkää talveks ennustaa.

    "Ei se huomiseksi heitä,
    Mitä tänään ottaa saa —
    Kaikk' on kohta koossa teillä,
    Mull' ei vielä ollenkaan."

    Herra katsoo kulmistansa
    Pitkin pitkää piippuaan,
    Kotkottaapi vihoissansa
    Seisovalle huolissaan:

    "Mitä kärtät joutavata —
    Tuskin hallaa tuleekaan —
    Ja jos tulee, panemata
    Ei jää pelto minunkaan."

    Aapo ryhtyy lyhteesensä,
    Tuuli kuivaa kyyneleen,
    Herra imee piippuansa,
    Asteleepi edelleen.

    Olki taittuu nopeasti,
    Yhä sänki suurenee,
    Pohjoistuuli koleasti
    Hallaa ilmaan huokailee.

Jussi.

Pieni mierolainen.

    Armas päivä paistaa, kohta
    Lämpimäks jo muuttuu sää,
    Hanki loisteessansa hohtaa,
    Sulain kiteet kimmeltää.

    Poika repaleissa vallan
    Saloss' yksin kuljeksii.
    Hongat, kuuset huminallaan
    Häntä täällä tervehtii.

    Pieni mierolainen aina
    Yhä rientää eteenpäin,
    Eipä murhe mieltä paina,
    Rallatellen laulaa näin;

    "Hopsis jalat! Väsymystä
    Tunnetteko? Talohon
    Kohta päästään, siellä kystä
    Minulleki kyllin on.

    "Hongat, kuuset, vaiheitani
    Tahdotteko tietää te?
    Kuulkaa, tässä kulkeissani,
    Nyt mä teille kerron ne!

    "Aina muistan riemuin vielä
    Isän armaan mökkiä,
    Viisi meit' ol' lasta siellä,
    Vanhin niistä olin mä.

    "Muistan kuinka kotikaski
    Tähkäpäin jo kellerti;
    Noro hallan irti laski,
    Julma viljan runteli.

    "Talvi tuli, loppui leipä,
    Petäjäistä syötihin —
    Äitiin tarttui tauti, veipä
    Hänet kohta hautaankin.

    "Häntä multaan saatoin, itkin
    Haudallaan ma hetkisen.
    Kyynel poskipäätä pitkin
    Vieri, jääksi hyytyen.

    "Siitä asti tepastellut
    Olen mieron tietä ain'
    Jopa sulle kertoellut
    Olen, metsä, muistelmain.

    "Hopsis, jalat, joutukaa jo
    Muuten yövyn korpehen.
    Varjot synkät lankeaa jo,
    Tuolla päivä laskeiksen." —

    Yhä kiitää, vaan ei vielä
    Ihmis-asuntoa näy.
    Metsän haamut poikaa tiellä
    Uhkaa, mustaks yö jo käy.

    Kylmä yltyy. Tähtein valo
    Syttyy taivahalle jo,
    Leimuelee pohjanpalo,
    Huokaa synkkä hongisto.

    Kohta aamun koittehessa
    Öinen jylhyys häviää —
    Vaan, ken tuolla kinoksessa
    Kalvenneena lepäjää?

    Pieni mierolainen siellä
    Lepoon vaipui viimeiseen,
    Jäätyneenä kiiltää vielä
    Kyynel silmän murtuneen.

U. von Schrowe.

Scipio Africanus.

    On vainon hirmupäivä päästy päähän,
    Yö vaippans' sovitti ja rauhan toi.
    Veriset liekit, haihtuin myrskysäähän,
    Viel' ilmi hohteen taivahalle loi.
    Mut taivaan alla riutuu tuskissansa,
    Veriinsä nääntyy mainehikas kansa,
    Ja kansan muistot liekki tasoittaa;
    Lyö liekki Kartaagin, mut murhamiesi
    Iloiten takoo kahletta ja liesi
    Kuin hornan kita tultaan leiskottaa.

    Vaan keskellä tuot' ivan näyttölavaa
    On aatteissansa mies. Mit' aikoo hän?
    Hän on kuin nukkunut, — jo silmäns avaa
    Ja katsoo, tähtää — mitä näkee hän?
    Käy kurttuun otsa, huulet murtoon vääntyy,
    Vert' itkee sydän, silmä maahan kääntyy
    Ja rintaa vasten päänsä kallistuu;
    Hän äsken iskun taivahalle heitti,
    Mut mustat pilvet ennustähdet peitti,
    Nyt lausumahan aukee miehen suu:

    "Mä nähnyt olen kukan kuihtuvaisen,
    Kuink' alle myrskyn painuu palmupuu;
    Mä nähnyt olen kalman murhan, naisen,
    Kuink' kultaansa hän surren lakastuu;
    Olenpa nähnyt kuinka Rooman kansa
    On hautaan vienyt miehet parhaimpansa,
    Ja haudoilla vuoskaudet itkenyt;
    Vaan nähnyt konsanaan en surmaa mointa:
    Kuink' kansa, kansain kuulu, ilman tointa
    Jää, hukkuu pois, näen ensikerran nyt.

    "Täss' seison haudall' luonnon suurimmalla
    Maaks' sorretun Kartaagin e'essäin nään.
    Tuoll' ilohuudot kaikuu taivas-alla,
    Ne mieltä viiltää, kun nään sorron tään,
    Vaan kunnias sen vaati, Rooma, sen
    Työn tehtäväksi määräsit, ja minä
    Mies roomalainen olen, — Huoli pois!
    Ei huollut Curtio, kun maahan syöksi,
    Ei Mucio, kuin murhan otti työksi.
    Tät' työtä minäkö en kestää vois!

    "Vaan täytymyst' ei minun kieltää sovi,
    Ja se, se Kartaagiakin hautaan vei.
    Niin säätää jumalat, ja tuonen ovi
    Se vielä kerran aukee Roomallei.
    Niin Rooma, kerran vahvat muuris murtuu,
    Maan tasalle sun kuulu kansas sortuu,
    Sep' Iliaan on kohtaloa vaan!
    Mut käyköön niinkin, tulkoon kuolo mainen,
    Kun kansansa vaan henk' on Roomalainen,
    Meit' alentamaan voimaa tarvitaan."

P. Cajander.

Ferencz Renyi.

    Vaiti seisoo Ferencz Renyi
    Sotamiesten keskellä
    Itävallan verihurtan
    Kenraal Haynaun edessä.

    "Virka mies, miss' on pääpesä
    Koirain kapinoitsevain,
    Joiden kiimaan kiiruhdit sa
    Koulukeppis unohtain?

    "Jos et virka viipymättä,
    Mitä tietää haluan,
    Tähän paikalle ma sinut
    Kuolijaaksi ruoskitan."

    Vaiti seisoo Ferencz Renyi
    Huulin liikkumattomin.
    Kenraal Haynau verihurtta
    Yltyi vihan vimmoihin.

    "Vai et virka, vai et pelkää
    Kidutusta, kuolemaa?
    Viel' on mulla muukin keino
    Tahtoasi taivuttaa.

    "Jos et virka viipymättä,
    Mitä tietää haluan,
    Tähän sinun silmäis eteen
    Vanhan äitis ammutan."

    Kyläst' akan sotamiehet
    Toivat käyrävartisen,
    Suoraksi hän ojentihe
    Oman poikans' etehen.

    "Henkein uhalla ma sinut
    Isäinmaalle synnytin,
    Sitäkö nyt säästääkseni
    Pettäjäks sua tekisin?"

    Vaiti seisoo Ferencz Renyi
    Huulin liikkumattomin;
    Vaiti oli suu, ja vaiti,
    Vaiti oli sydänkin.

    Kenraal Haynau verihurtta
    Antoi käskyn ampua,
    Sitten kääntyi vangin puoleen
    Jatkoi julmaa puhetta:

    "Vai ei ikälopust' ollut
    Jätettävää elämään?
    Vielä tässä toisen ikä
    Lyhyempi päätetään.

    "Jos et virka viipymättä,
    Mitä tietää haluan,
    Tähän sinun sisaresi
    Äidin viereen ammutan."

    Toivat tytön sotamiehet
    Vielä keskenkasvuisen,
    Kepeästi asteli hän
    Oman veljens etehen.

    "Silloin itkin, kun en päässyt
    Kanssas sodan leikkihin,
    Nyi en itke, maani eestä
    Kuolla osaan minäkin."

    Vaiti seisoo Ferencz Renyi,
    Huuliaan ei liikuta.
    Kenraal Haynau verihurtta
    Antoi käskyn ampua.

    "Vai ei sulle äiti, sisar
    Yhtä verta olleetkaan?
    Vielä tässä liiemmälti
    Sydäntäsi osataan.

    "Virka jo! jos et ja virka,
    Mitä tietää haluan,
    Tähän sinun jalkais juureen
    Oman vaimos ammutan."

    Toivat vaimon sotamiehet,
    Vaimon vastavihityn,
    Jolta sota tempas sulhon
    Kesken ensi syleilyn.

    "Puhu, Ferencz!" polvillaan hän
    Ryömi lemmittynsä luo,
    "Nuori olen, elo mulle,
    Elon ilo mulle suo!

    "Unhu, Ferencz! henkes oma
    Mulle kallis pelasta,
    Vapahina eläkäämme
    Täältä poissa kaukana!

    "Puhu, Ferencz, puhu, puhu!
    Muista rakkauttani,
    Muista, että minä olen
    Sinun oma vaimosi."

    Ja hän tarttui kiinni käsiin,
    Painoi niihin huulensa,
    Sanain asemesta seuras
    Suudelmata suudelma.

    Vaiti seisoo Ferencz Renyi
    Huulin liikkumattomin;
    Vaikka tuska miehen rintaa
    Kohotteli aaltoihin.

    Vihdoin puhkes tumma puna
    Häpeävän katseehen,
    Naisen nuoren työnti luotaan,
    Kääntyi seljin hänehen.

    Kenraal Haynau verihurtta
    Antoi käskyn ampua.
    "Sinut kiroon!" viime sanat
    Pääsi naisen huulilta.

    "Sinut kiroon, joka minut,
    Oman vaimos" — enempää
    Ei hän saanut sanotuksi.
    Ferencz Renyi säpsähtää.

    Vaiti seisoo mielipuoli
    Huulin liikkumattomin,
    Vaiti ovat sotamiehet,
    Vaiti kenraal Haynaukin.

Wäinö.

Munkazcy.

    Hän istui istuimella,
    Oli taitehen kuningas.
    Ken sai hymyn, lauseen hältä,
    Oli ainiaks onnekas.

    Hän istui ja vastaan otti
    Jumaloivien suosion —
    Ja maailman ääret kaikui;
    Munkazcy on verraton!

    Ja vihdoin päätti hän tehdä,
    Mi tehty on kerta vaan:
    Hän päätti Kristuksen luoda
    Ristillehen uudestaan.

    Ja ristinpuussa jo rippui
    Rakas Herramme tuskissaan,
    Kyljestään verta jo tippui;
    Vaan vait Hän ol' yhä vaan.

    Ja pääkin jo kallistuupi
    Ja kuolo jo lähenee —
    Vaan Kristus se ristin päällä
    Yhä vieläkin vaikenee.

    Munkazcy se silloin sieppaa
    Taas pensselin pivohon —
    "Mun Herrani täytyy myöskin
    Sanoman: Se täytetty on!"

    Ja huulet jo liikkuu, liikkuu —
    "Nyt huuda jos milloinkaan!"
    Munkazcy niin kiljahtaapi;
    Ja vaipuvi lattiaan.

    Ja päivät ja yöt Munkazcy
    Nyt valvoo ja vuottelee —
    Munkazcyn Kristus se ain vaan
    Ja ijäti vaikenee. —

J. Mustakallio.

Koskenlaskijan morsiamet.

    "El'. armas Annani, vaalene,
    Jos Pyörtäjäkoski pauhaa;
    Sen voimaa en tosin vallitse,
    Ei löydä se koskaan rauhaa,
    Mut kellä sen kalliot tiedoss' on,
    Niin sille se nöyr' on ja voimaton."

    Näin virkkoi Vilhelmi Annalleen
    Ja itsekin purteen astuu,
    Ja päästi purtensa valloilleen,
    Sen koskessa laidat kastuu,
    Ja Pyörtäjän luontoa katsomaan
    Nyt Vilhelmi vie tätä morsiantaan.

    "Voi kuinka kirkas on illan kuu,
    Ja välkkyvä virran kalvo!
    Ei linnut liiku, ei oks' ei puu,
    Ei muut kuni tähdet valvo;
    Voi, kuinka nyt kuolema kaunis ois,
    Kuin kultansa kanssa nyt kuolla vois!"

    Näin Anna äänteli hiljalleen,
    Sen silmähän kyynel entää
    Mut koski kiihtyvi eellehen,
    Sen voimassa venhe lentää;
    Vaan Vilho on oppinut laskemaan,
    Tää kulku se on hänen riemujaan.

    Jo laski poikana purrellaan
    Hän Lyyjoen kaikki kosket,
    Useinpa Pyörtäjä kuohuillaan
    Se kasteli hältä posket;
    Ei paatoa löytynyt yhtäkään,
    Jot' ei olis tottunut välttämään.

    Mut kosken kuumassa kuohussa,
    Juur' jossa sen juoksu suorin,
    On, päällä vaahtinen vaippansa,
    Yks' Ahtolan neito nuorin;
    Se Vellamon karjoja paimentaa,
    Ja koskien kuohua katsastaa.

    Sydän on Vellamon neidollai
    Sen vaahtisen vaipan alla,
    Ja lemmen liekki se aallossai
    Voi syttyä niinkuin maalla:
    Ja Vilhoa neitonen Vellamon
    Se katsellut kauan ja liioin on.

    Ja tuostapa neitosen rintahan
    On syttynyt outo mieli,
    Povensa kuulevi huokaavan,
    Mut kertoa voi ei kieli;
    Hän kuohujen keskehen istuksen,
    Siin' ainakin Vilhoa vuotellen.

    Niin Vilhon venhe nyt kiiruhtaa
    Kuin Pohjolan vankin myrsky,
    Se kons' on aaltojen harjalla,
    Kons' yltäki käypi hyrsky;
    Mut itse perässä hän pelvott' on,
    Vaan Annasen poski on ruusuton.

    Ilolla Vellamon neitonen
    Sen vastahan uida täyttää:
    "Se Vilho tuo on! Mut toinen ken,
    Jok' immeltä silmään' näyttää?
    — Voi, voi mua, Vellamon neitonen,
    Sill' ompi jo kultana ihminen!"

    Jo päättää Vellamon neitonen
    Nyt toivonsa turhan kostaa,
    Ja kosken pohjasta paatosen
    Hän äkkiä pintaan nostaa,
    Johon vene Vilhelmin loukahtaa,
    Ja hän kera kultansa kuolon saa.

    Vaan suussa Pyörtäjän vieläkin
    On Vellamonneidonpaasi,
    Se paasi, jolla hän Vilhelmin
    Veneen sekä onnen kaasi;
    Mut neitosen itsensä kerrotaan
    Meressä murehtivan rakkauttaan.

Oksanen.

Kuusen alla.

    "Armas Anna, huolet heitä!
    Kaukomaille lähden pois.
    Köyhyys erottaapi meitä;
    Mut jos sulhos kultaa tois,
    Rikkaus kaikk' esteet poistais,
    Onnen tähti meille loistais."

    Niin hän lausui. Toivo hohtaa
    Silmäst' Antin, totinen,
    Sama toivo häntä kohtaa
    Katsehesta neitosen.
    Anna uskollisin mielin
    Hälle vastaa, hellin kielin:

    "Katso kuusta vieressämme,
    Ainiaan se vihannoi;
    Kuvatkoon se lempeämme,
    Jot' ei talvi murtaa voi!
    Aina olkoon, niinkuin kuusi,
    Lempemmekin tuore, uusi!"

    Antti läksi. Vuodet vaipui
    Ajan virtaan nopeaan,
    Verkalleen vaan onni taipui
    Hälle suomaan lahjojaan.
    Vihdoin kultaa saatuansa
    Palajaa hän kotiansa.

    Taas hän seisoo kukkulalla,
    Jossa kuusi kohoaa;
    Armaan koti rinteen alla
    Koivuin takaa pilkoitta.
    Kaipausta suloisinta
    Täynnänsä on Antin rinta.

    Mutta kuusen pimennossa
    Leikki lapsi pienoinen.
    Antti lapsen katsannossa
    Huomaa sävyt Annasen,
    Tuntee kuni leimauksen
    Kummallisen aavistuksen.

    Heti astui lapsen luoksi,
    Tervehti sen hoitajaa;
    Ujostelematta juoksi
    Poika vastaan tulijaa.
    "Mikä nimes?" — "Antti." — "Nainen,
    Kenen laps' on pienokainen?"

    Hoitajalta lapsukaisen
    Antti vastauksen sai;
    "Se on poika Peltolaisen,
    Joka Annan tuolta nai." —
    "Annan! Koivulamko Annan
    Vaiko toisen, Metsärannan?"

    "Koivulan. — Hän kauan vuotti
    Ensimäistä sulhoaan,
    Uskollisna aina luotti
    Antin rakkauteen vaan,
    Kunnes viimein kertoi maine,
    Että Antin kätki laine.

    "Riutuneena kuni kukka,
    Jonka myrsky kuihduttaa,
    Surkastui nyt Anna rukka,
    Kantain tuskaa kauheaa.
    Kaiken lohdutuksen hylkää,
    Itkien vaan kuollutt' ylkää.

    "Aika kumminkin tuo hoivan;
    Annan murhe lieventyi,
    Rakkaudessa miehen oivan
    Onni jälleen lähestyi;
    Mutta ensi lempi yhä
    Annalla on muisto pyhä." —

    "Anna jälleen onnellisna!
    Muisto uuden tuskan tois,"
    Antti mietti murheellisna
    Itseksensä, kääntyi pois;
    Kuusest' oksan taittoi vielä,
    Konsanaan ei nähty siellä.

B. F. Godenhjelm.

Lauluun pyyntö.

    "Mä pyydän, huomenna olkaa
    Niin hyvät, mun veikkosein,
    Ja lauluun kanssani tulkaa
    Taas vienoisin sävelein." —

    "Vai taasen lauluhun soisit
    Sä heräävän impyes;
    Tuon vähemmästäkin voisit
    Jo uskoa omakses!

    "Ei mont' ole iltaa vielä
    Kun hänelle laulettiin,
    Ja muistathan miten siellä
    Tul' ilmestyi kyntteliin:

    "Se olihan toivon tähti,
    Min sullen sytytti hän.
    Jo nytkö se sammua ehti?
    Voi houkko muu ystävän'!" —

    "Oi heretkää, mua kuulkaa,
    Pois leikki nyt veikkosein,
    Jo lauluun kanssani tulkaa
    Taas vienoisin sävelein.

    "Niist' ei mun armaani herää,
    Ei siit' ole huolta, ei!
    Niin nukkuvi hän täll' erää" —
    "Mitä, hänet Tuoniko vei?"

    "Ei toivon tähtönen paista
    Nyt enään ikkunastans,
    Mut tuolta taivahan laesta
    Se täst'edes vilkkuvi vaan!

    "En enään ikkunans' alle
    Mä vie teitä laulamaan,
    Vaan tuonne hautausmaalle —
    Siell' lepoon hän lasketaan."

J. P. Hannikainen.

Valvojaiset.

    Siell' laajan pöydän ympärillä
    Nuor' istuu parvi paimenten.
    Ja korven saalis, karhun jalka,
    On olvikannun viereinen.

    Vaan alla orren honkapuisen
    Ei riemunkannel kaiukaan,
    Ja reunall' ei nyt herkkupöydän
    Juo nuoret riemumaljojaan.

    Ei viulu-Aapran virret vieri
    Nyt lailla hyppysoitelman,
    Ja laulu nuorten metsämiesten
    On sävel surun haikean:

    On parvest' uljain miehentoivo,
    On ylkä sorja sortunut.
    Hän, jonka luoti karhun löysi,
    On kylmäks aivan kalvennut.

    Siin' äiti istuu kyynelsilmin
    Pään luona poikavainajan,
    Ja isä, vailla lohdutusta,
    Myös sortuvans' sois hautahan.

    "Miks omiaan ei syksy riistä,
    Vaan kevätvesat katkaisee?
    Tääll' elänyt ken kyllin ompi,
    Hän hautahan jo joutanee."

    Näin kaikuu virret kaipausta
    Ja viulun kielet surua.
    Niin ilmestyypi valko-impi
    Sisällen yöstä mustasta.

    Hän kirkastui — vaan haamun lailla
    Kasvonsa kohta vaaleni:
    Kuin kuolon enkel', armahansa
    Hän vuotehen luo lankesi.

    Nyt kynttilätkin kirkkahammin
    Valaisi kuolinvuotehen
    Ja sävelvirrat suruisammin
    Soluivat kautta sydänten.

    Yön kaiken voimakkaasti kaikui
    Näin murhevirret ahkeraan,
    Vaan ylkänsä luo impi vaipui —
    Ja siit' ei noussut milloinkaan.

    Syysluonto armotonko voitti
    Näin ihmis-elon kevähän?
    Kun kukka puhkes, päivä koitti —
    Jo hallayö vei hedelmän.

    Vaan varro! Herran päivän tullen
    Saat kuulla kelloin kaikuvan,
    Saat kuulla täältä kutsutullen
    Ikuisen kevään koittavan.

J. H. Erkko.

Pesijä.

    On suvipäivän helle,
    Ei tuulen henki käy,
    Värettä vienoisint' ei
    Kalvolla lahden näy.
    Tuo siintäväinen taivas,
    Heijastaa siinä vaan
    Ja rannan äyräät, kunnaat
    Kuvastaa kupeitaan.

    Rannalla lahden tyynen
    On nainen yksinään,
    Hän sotkee, huljuttelee
    Ja huuhtoo pyykkiään.
    Ja lip-lap uutterasti
    Käy läiky tappuimen
    Ja lip-lap vastaa kaukaa
    Myös kaiku kiireillen.

    Ja tapuin vinhaan läikyy,
    Mut naisen silmä tuo
    Se veden tyyneen kalvoon
    Vaan katseitansa luo.
    Mik' kumma silmät yhä
    Näin puolehensa saa? —
    Tuo kaukainenko kunnas,
    Mi siinä heijastaa?

    Niin, kaukainen tuo kunnas
    Ja laakso kaukainen,
    Mi kauempana vielä
    Nyt kätkyy taakse sen.
    Ja mieleen hälle muistuu
    Aik' armas kevähän
    Ja muistot menneen ai'an
    Ja niiden kanssa — hän.

    Niin — helteisenä paistoi
    Näin päivä silloinkin
    Ja kirkas, tyynen tyyni
    Ol' lahden kuvastin.
    Sen pintaa pitkin souti
    Kaks sorsaa kaislistoon —
    Ne pesäsensä laati
    Rannalle juurikkoon.

    Näin entisaikain muistot
    Nyt mieleen heräjää
    Ja kyynelpari naisen
    Silmissä kimmeltää,
    Rinnasta hältä nousee
    Hiljainen huokaus —
    Sen ilmi tuoko kaipuu,
    Vai unheen katkeruus?

    Jo tapuin vinhemmästi
    Taas läikyy entistään
    Ja polttavammin päivä
    Valavi hellettään.
    Mut tuuli herää vieno,
    Se lahden röyheltää —
    Jo katoo kuva kunnaan,
    Sen muistot häviää.

U. von Schrowe.

Morsian.

    Hän kangasta helskytellen
    Nyt kutovi uutteraan
    Ja kultainen kihlasormus
    Hänen kiiltävi sormessaan,
    Ja niidet ne nousee, laskee
    Ja sukkula suihkailee,
    Jalat tanssivat polkusilla
    Ja loimet ne lyhenee.

    Vaan kalpeus poskipäillä
    On kuroissa morsion,
    Ja silmässä luonti, tuike
    Niin outo ja kumma on.
    Mut sukkula kiirein lentää
    Ja neitonen myhäjää,
    Ja kutrien kultalaineet
    Ne harteilla läikkyää.

    "Jo herkeä lapsi parka!
    Mi kankaalla kiire on?
    Jo toisehen kuuloitettiin
    Sun kultasi uskoton."
    Vaan sanoja näitä äidin
    Ei kuulevan neito näy,
    Sen sormissa vinhemmästi
    Vaan sukkula suihkain käy.

    Näin kutonut viikon, kaksi
    Ja kolmekin kohta on.
    "Jo herkeä tyttö raukka,
    Käy lapseni lepohon.
    Sun uskoton kulta petti,
    Jo huomenna häät on sen
    Ja alttarin luona pappi
    Hänet vihkivi toisehen."

    Jo lankevi illan varjot
    Ja himmeä ehtii yö.
    Kaikk' käyvät jo leposalle,
    Vaan neitoa estää työ.
    Hän loppuhun kankaan saapi,
    Sen puista jo irroittaa;
    Läp' yön puvun neuloo siitä.
    Sen aamuhun valmiiks saa.

    On aamu ja käy hääsaatto
    Nyt kirkkohon verkalleen
    Ja vieressä sulhon uljaan
    Käy morsian kruunuineen.
    Ja uhkea Herran huone
    Luo tuntehet hartahat;
    He saattoa johdatellen
    Luo alttarin astuvat.

    Vaan alttarin luona nainen
    On kalvea, verho sen
    On palttinakaapu, sormus
    Sen sormessa kultainen.
    Ja keltaiset kutrit liehuin
    Luo sulhasen rientää hän:
    "Et uskoton ollut sentään,
    Oi armahin ystävän'!

    "Nää morsiusvaatteet vasta
    Tän' aamuna valmiiks sain —
    Sun pettävän äiti luuli —
    Mä luotin ja toivoin vain,
    Sun valasi kalliit muistin —
    Voi kuinka sä rikkosit ne! —
    Ja tänne mä riensin — Kulta,
    Nyt käymmehän vihille!"

    Näin lausuen autuaasti
    Mielipuoli nyt myhäjää,
    Käs'vartehen sulhon tarttuu,
    Luo alttarin lähentää.
    Taas morsiussaatto kohta
    Käy kirkosta palaten —
    Kaks keskessä mielipuolta
    Ja morsian murheinen.

U. von Schrowe.

Leena.

    Ja Leena istuvi kankaallaan
    Ja morsiusseppel on kulmillaan.

    Lyö pirtaa, niisiä helskyttää.
    Ja oudosti silmä se välkähtää.

    "Oi laps, mikä kiire sull' on työ?
    Käy, raukka, maata, jo pääll' on yö."

    "En, en, mua vartovi armahan',
    Ma morsiusvaatetta valmistan."

    "Oi raukka, sun ruumiis raukee pois."
    — "Oi, jospa se vieläki raukeemp' ois."

    "Sun silmäs tuike se tummenee."
    — "No, tummetkoon, se ei haittaa tee."

    "Sun poskeltas puna pois putoaa."
    — "Mun kultani lempivi hopeaa."

    "Oi, turha on toivosi, onneton,
    Sun petti hän, hällä jo toinen on."

    "Ei pettää voi minun kaivattun',
    Ens' sunnuntaina hän noutaa mun."

    Käy pirta ja niidet ne helskähtää
    Ja oudosti silmä se välkähtää.

* * *

    Pyhä aamu on, tyynt' yli vetten, maan,
    Ja huomenkello se kaikuu vaan.

    "Laps', nouse, päivä jo kirkas on,
    Ja kellot jo kutsuvi kirkkohon."

    Mut Leena hän työnsä on päättänyt
    Ja vaivoistansa hän huokaa nyt.

    Hän tyynenä nukkuvi vuoteellaan,
    Ja morsiusseppel on kulmillaan.

    Ja hääpuku valkea yllähän,
    Ja valkeamp' entistään on hän.

    "Jo kirkonkellot ne yhteen soi.
    Oi, lapsi raukka, mik' on sun, oi?"

    Hän kättä sen koskevi kalpeaa,
    Mut vastaukseks likistyst' ei saa.

    Hän suutelon painavi huulillen,
    Ei tunnu henkeys lämpöinen.

    Hän posken poskelle lähentää,
    Mut kylmä ja valju se on kuni jää.

    Ja hetken viipyvi, katsoo vait
    "Oi, tuoni, nyt morsion kauniin sait."

P. Cajander.

Vaivais-Aapo.

    Petäjistössä kankahalla
    Vaivainen on hökkeli vain,
    Ja vieläkin vaivaisempi
    Sen hökkelin on asujain.

    Kyll' on rikas ollut hänkin,
    Nuor' ollut on aikoinaan,
    Rujo nyt on, pettua syöpi,
    Tytär ainoa riemunaan.

    Syys-ilt' oli myöhä kerran,
    Pesävalkea leimuaa.
    "Mikä liike ulkona tuolla?
    Ken yöksi nyt tänne saa?"

    Matalast' ovest' astuu mökkiin
    Mies röyhkeä liikkeiltään.
    Pukimestaan hohtavi kulta
    Ja irstaus silmistään.

    "Hyv' ilta!" — "Herran rauha!
    Mikä mökkihin kreivin toi?" —
    "Olet köyhä, ma tuon avun sulle,
    Joka puuttehes poistaa voi."

    Ja kultia hän pivon täyden
    Nyt pöydälle levittää,
    Ja ne valkean hohtehessa
    Niin ihmeesti välähtää.

    "Ja sun tyttäres kaunokaisen
    Komeaan minä vien hovihin,
    Puetan hänet kultiin, silkkiin
    Ja kalleihin kivihin."

    Näin lausuvi, kullat hohtaa,
    Ja immyt tuo punattaa,
    Ja hän rientävi luo, kädellänsä
    Sen poskea koskettaa.

    Mut polttava liekki lensi
    Ukon silmähän raukeesen,
    Ja hän nousi ja leimuvan katseen
    Hän viskasi vieraasen.

    "Pois, röyhkeä!" niin hän huusi
    Tuen ottaen sauvastaan,
    "Pois, röyhkeä! pois kätes riettaat!
    Impi olkohon rauhassaan!

    "Veren kansastas olet juonut,
    Hien, työn olet ryöstänyt,
    Ja tahdotko kunnian vielä
    Vaivaiselta riistää nyt!

    "Se kallis on kullall' ostaa.
    Pois, pois tuo lahjas vie!
    Häpiäll' en liikkunut vielä,
    Ei tarpehen nytkään lie.

    "Jos niin sen tahtovi Luoja,
    Voin kuolla ma näljissäin,
    Mut lapseni kunnia myydä,
    Ei, herra, se ei käy päin."

    Hän istui, kullan pyyhkäs
    Tyköään, kuni polttavat' ois;
    Mut vieras vait, puhumatta
    Rahat otti ja hiipi pois.

    Ja riemastuin tytär juoksi
    Isän helmahan herttaiseen,
    Ja hiilokseks tuli riutui,
    Pois hiipuen hiljalleen.

P. Cajanber.

Poku.

    Poku, kaunis Karjalan orhi,
    Isän' armaan ylpeys aikoinaan,
    Jalo, kirkassilmä ja tyyni,
    Oli parhain juoksija Suomenmaan.

    Rodun oivimman valikointa,
    Hyvä, hellä kasvatus aikainen,
    Hyvä ruokko, Karjalan kaura
    Sekä työ ol' saanehet aikaan sen.

    Ja se korvas hoitajan huolet.
    Hepo säysy, ketteräsääri tuo,
    Ja se kaiken korvasi ruokon,
    Stepa rengin vaivan ja kaurat nuo.

    Kun ol' ukko konttorityössään
    Kamarissaan istunut kyllikseen,
    Tai huolet mieltä kun painoi,
    Pokun tuotti hän sekä kilpareen.

    Ja hän valjait' tutkivi ensin,
    Jopa kouraans' ottavi ohjat hän
    Sekä korjaan istuvi viimein;
    Poku poika lähtevi lönkkimään.

    Ja kun lahden pääsivät jäälle,
    Poku tehtävänsä jo tarkoin ties:
    Lumitierat lensi, ja poijaks
    Oli käynyt harmajapäinen mies.

    Punan nostaa poskihin tuuli,
    Veret vanhat nuorena kiehuvat,
    Lumitierain lailla jo tuuleen
    Murehetkin lentävät mustimmat.

    Pekunoineen tuolta ja täältä
    Moni yhtyy naapuri kilpaan nyt;
    Poku poijallenpa se mieleen:
    Likimailleen yhtä ei päästänyt.

    Poku kilpaan kiihteli varsat
    Sekä miehet Karjalan kaunihin;
    Hevosmiesten nosti se innon,
    Hepokunnon myös koko Suomenkin.

    Nevan jäällä näytti se sitten,
    Miten eespäin rientävi Suomenmaa,
    Sekä Moskovan pajareille,
    Miten oivan meilläki kyydin saa.

* * *

    Käsivars kun herposi herran,
    Tutun ään' kun kaikunut enää ei,
    Poku hiljalleen, alapäisnä
    Rauhaan herransa ruumiin vei.

    Ja se meiltä muutaki silloin
    Veti rattaillaan ikipäivikseen:
    Elinvoiman äitini hellän
    Sekä nuoruus-aikani riemuineen.

Arvi Jännes.

Äiti ja lapsi.

    Mökki matala on kankahalla;
    Kenen kurjan asuinmaja tää?
    Vaimo köyhä, raukeneva sairas,
    Asuu siellä poikasensa kanss'.

    Kinostornit mökin ympär' seisoo,
    Rakentavat vinkan pohjaisen,
    Taivas kirkkahana kaarteleikse,
    Seiniss' paukkuu tammipakkanen.

    Äyriä ei arkuss' äidin löydy,
    Huoneen kaarnaleipä kaikki on,
    Nälkäisenä tulisijall' istuu
    Äänetönnä pieni poikanen.

    Äidin silmä häntä katsellessa
    Säälin kyyneleissä viruilee;
    Mutta viimein olkivuoteeltansa
    Vaisull' äänellä hän haastelee:

    "Oma poikaseni, armahani,
    Sydämmeni kultakäpynen,
    Täytyypä mun lähettää sua käymään,
    Mieron kurjaa tietä astumaan.

    "Tule tänne, puenpa sun päälles,
    Talven kylmäss' ett'et palele;
    Ota olallesi paimenlaukku,
    Siihen pannos antipalaset."

    Vuoteen reunall' äiti huohottaen
    Poikaa varustelee matkahan,
    Ottaa kerran vielä sylihinsä
    Sydämmensä kultakäpysen.

    "Ole oma, uljas poikaseni,
    Mieron kenkiä kun polkeilet,
    Toivo päivii parempia vielä,
    Majassamme onnen päiviä.

    "Meill' on kohta kesä lämmin, kaunis:
    Viita soi ja linnut laulelee,
    Koska mansikoita poimeilemme
    Aholl' aurinkoisen paisteessa.

    "Ole oma, kiltti poikaseni,
    Madollenkaan pahaa älä tee,
    Siivost' astu kylissä ja teillä,
    Muista aina taivaan Jumalaa."

    Niinpä vaimo huohottaen lausuu,
    Poikaa kyyneleillä valellen;
    Lähtee poika tielle talviselle
    Emäntien armoa anomaan.

    Kauan äiti häntä katselevi
    Mökin akkunaisen ääreltä,
    Kyynelvirta hänen helmaans' vuotaa,
    Povi painuu, sydän musertuu.

    Katoo viimein hänen silmistänsä
    Metsän korpeen pieni matkamies;
    Äiti vuoteellensa kallistuvi,
    Taivaan korkeuteen rukoillen.

    Kelmeällä reunall' eteläisen
    Päivän lamppu seisoo hymyten,
    Himmentyy ja sammuu lounaisessa,
    Kuumottavat latvat honkien.

    Jo on tullut, myrsky vuorilt' ärjyy,
    Kaikkiall' on pauhu, pimeys;
    Pinta maan ja otsa kylmän taivaan
    Peittyy lumituiskun kierroksiin.

    Mikä ääni hirveä nyt kaikuu
    Kankahalla majan ympäri?
    Petoin ulvominen herättääpi
    Kurjan vaimon vaisust' unestaan.

    Niinkuin kirouksen kaupungista
    Vimmattujen sieluin kirkuna,
    Niinpä kaikuu susilauman ääni,
    Parku, meteli ja ähellys.

    Tämän kuulee kauhistuen vaimo,
    Toki liikkumatta vuoteeltaan;
    Hikihelmet kylmät otsalt' kiirii,
    Kun hän hiljaisesti rukoilee:

    "Pelasta mua täältä, korkein taivas,
    Pelasta myös pieni poikasein!
    Täällä aina ahdistua ja tuska,
    Siellä rauha iankaikkinen."

    Niin hän hiljaisesti rukoileepi,
    Myrkyn riehuessa kankaalla,
    Villin petojoukon ulvoessa;
    Korkuudessa kuultiin rukous.

    Tähtikirkas puol'-yön taivas kiiltää,
    Myrsky raueten jo hengittää;
    Äänetön, kuin lähde lehtilaaksoss',
    Sinitaivaall' loistaa kelmee kuu.

    Vaaleana olkivuoteellansa
    Vaimo kuolon unta uneksuu,
    Kädet ristiss' kylmän rinnan päällä;
    Rukoukseen on hän nukkunut.

    Vaaleana lumivuoteellansa
    Poika talvimetsäss' uneksuu,
    Kädet ristiss' vasten kylmää rintaa;
    Rukoukseen on hän nukkunut.

    Kinoksella pieni poika istuu,
    Lumi kiirehellä kimmeltää;
    Kainalossa onpi paimenlaukku,
    Kaarnaleivän pala laukussa.

    Tammipakkanenpa seisautti
    Sykkimisen vienon sydämmen;
    Mut nyt ollos huoletonna, poika,
    Kylmän, nälän tuskist' ainiaan.

    Tähtikirkas puol'-yön taivas kiiltää,
    Hurja myrsky lepoon käynyt on.
    Äänetön, kuin lähde lehtilaaksoss',
    Sinitaivaall' loistaa kelmee kuu.

    Kaksi tähtee, armahammat muita,
    Säteileepi taivaan kannella.
    Miks' niin ihmeellisen ihanasti
    Murheen laaksoon katsahtavat he.

    Runotarpa kertoa nyt tietää:
    Kunnianpa kirkkaudessa
    Onpi äiti poikasensa kanssa;
    Alas katsovat he hymyten.

    Mikä autuus tyyness' katsannossa,
    Sointo, rauha iankaikkinen!
    Menneet päivät kankahalla johtuu
    Heidän mieleens' unelmana vaan.

Aleksis Kivi.

Silmälasit.

    Pohjanmaalla kaukaisella
    Asui vanha eukkonen
    Tilallansa rauhaisella
    Kanssa pienen tyttösen.

    Stiina oli tytön nimi,
    Viisi kesää nähnyt vaan,
    Vielä peukaloaan imi
    Eikä surrut tapojaan.

    Töistä mailman ikävintä
    Oli Stiinall' aapinen;
    Lukuhetket ankarinta
    Nuhdetta toi mummosen.

    Lelut, kanat, kukot, muuta
    Oli mieless' ainiaan,
    Mutta kirjan oppii uutta
    Stiina yhä kammoi vaan.

    Kerran mummon vieraisilla
    Ollessa vaan hetkisen,
    Istuu Stiina kotosella
    Mummon "lasit" koettaen.

    Aapiskirja kädessänsä
    Lukea hän koettaa;
    Kova onni! — hädässänsä
    Stiina "silmät" pudottaa.

    "Rikki! voi, se oli pahaa —
    Mitä mummo sanoopi? —
    Eikä ole mulla rahaa —
    Varmaan hän nyt toruvi."

    Pieni sydän suruissansa
    Oli vallan katketa;
    Kyyneleitä murheissansa
    Silmät vuosi tulvana.

    Mummo tuli, surumielin
    Tapaturman havaitsee,
    Mutt' ei sentään sanoin, kielin
    Käpyänsä toruile.

    Vaan hän otti lempeästi
    Syliin oman kultansa,
    Itkein puhui suloisesti,
    Lohduttaen armasta.

    Vaan ei enään Raamattua
    Mummo voinut lukea,
    Senpä Stiina huomattua
    Tuntee syvää surua.

    Stiina alkoi mietiskellä,
    Pientä päätään vaivata,
    Eikö hän vois huojennella
    Rakkaan mummon huolia.

    Työhön ryhtyi hartahasti,
    Koko syksyn tutkien;
    Joulu tuli, sujuvasti
    Luki Stiina mummollen.

    Nyt ei mummo "lasiansa"
    Enään yhtään tarvinnut,
    Hänen lasisilmiksensä
    Oli Stiina muuttunut.

Minna Krohn.

Vanha mummo.

    Kasteli kukkaa vanha mummo,
    Kukkaa ikkunalla.
    "Missä on tyttösi, vanha mummo?"
    — "Kaukana maailmalla."

    "Tiedätkö millä hän kulkee tiellä,
    Vaivainen mummo kulta?" —
    "Tiedä en, — maailma taisi niellä,
    Taikka jo peittaa multa.

    "Kastelen kukkaa, armastani,
    Muistelen tyttölasta,
    Tuskinpa jälleen puhdastani
    Löytänen maailmasta."

J. H. Erkko.

Kehrääjä-äiti.

    Ja äiti istuvi, kehräjää,
    Ja kyynel silmähän vierähtää.

    "Pois aurinkoiseni läksi, pois,
    Oi, jos pian taas hänet nähdä vois!

    "Ihanainen hän oli, kaunoinen,
    Oli puhtoinen kuni pulmonen.

    "Samanlaisena jos hänet nähdä sais,
    Oi, aurinkoiseni jos palajais!"

    Ja rukki se hyrräten, pyörien käy,
    Mut armasta poikaa vaan ei näy.

    Ja äiti istuvi, kehräjää,
    Ja kyynel silmähän vierähtää.

    "Iloitse, äiti, kun poikasi
    Jo mainehen siivillä kiitävi."

    "Ylistetty luoja!" ja viuhuen
    Nyt rukki se hyrrävi pyörien.

    — "Hän luokses saa, kotimatkall' on,
    Mut niinkuin syksyn puu alaston."

    — "Ylistetty luoja, kun vaan hänet saan!"
    Mut rukki se tyyntävi vauhtiaan.

    — "Oi äiti parka ja vaivoinen
    Sun kuollut on poikasi kaunoinen".

    — "Ylistetty luoja, kun puhdas nasaa
    Hän äidin helmahan taas nukahtaa."

    Eik' enää rukki se hyrräten käy,
    Eik' enää kyynel vierivän näy.

P. Cajander.

Asiallisia selityksiä.

Pispa Henrikin Suomen apostolin, murhasi suomalainen talonpoika Lalli
Köyliönjärven jäällä Tammik. 19 p, 1158.

Annikki ja Kesti. Keskiajalla, jolloin Suomen kauppa paraasta päästä oli Hansalaisten käsissä, pitivät saksalaiset kauppiaat täällä asiamiehiä, jotka syksyllä tulivat tänne kauppahuoneen asioita ajamaan, vaan keväällä palasivat kotimaahansa.

Klaus Kurki, Laukon herra, oli Ylisen Satakunnan tuomari. Hänen julma tekonsa lienee tapahtunut vuosien 1470 ja 1480 vaiheilla.

Kaupin linna. Kansantarinan mukaan tapahtunut Marttilassa
Varsinais-Suomessa.

Birger Jarlin linna perustettiin 1249.

Ilkka. Jaakko Pentinpoika Ilkkalainen, kotoisin Ilmajoelta, oli talonpoikaiskapinan päällikkö Nuijasodassa. Klaus Fleming'in vouti Abraham Melkiorinpoika mestautti hänet Ilmajoen kirkolla 1597.

Hannu Krankka, kotoisin Limingasta, oli niinikään talonpoikaispäällikkö Nuijasodassa. Sai Tarharannan kahakassa mainitun Abraham Melkiorinpojan vangiksi.

Jaakkima Verends. Sotaherra, jolla oli virkoja ja läänityksiä Suomen ja Liivin maalla. Kohteli talonpoikiaan Suomessa aivankuin maaorjiaan Liivinmaalla. Kuoli Riiassa 1623.

Hakkapeliitta oli suomalaisen soturin nimitys 30-vuotisesssa sodassa.
Kustaa II Aadolf kaatui Lützenin tappelussa lähellä Leipzigiä
Saksanmaalla 6. p. Marrask. 1632. Runoelma on sepitetty saksalaisen
aiheen mukaan.

Taneli Luukkonen oli etevin sissipäälliköistä Ison-Vihan aikana. V. 1713 kerrotaan hänen tehneen Viipurin ja Pietarin välillä hyökkäyksen muutamaan aateliskartanoon, missä Pietari Suuri par'aikaa söi päivällistä.

Gezelius nuorempi, Turun piispa 1690-1718. Nuorukainen Taneli Juslenius, joka tässä mainitaan, oli sittemmin professorina ja piispana innokkaimpia Suomen kielen, kansanrunouden ja historian tutkijoita.

Eräs nälkätalven kuvia 1867 vuoden lopulta.

Scipio Africanus nuorempi oli Roomalainen sotapäällikkö, joka valloitti Kartaagin kaupungin vimmatun vastustuksen jälkeen 146 e. Kr. Curtio syöksyi auvenneesen maanhalkeamaan pelastaakseen isäinmaansa. Murcio Scaevola yritti surmata etruskilaisten kuninkaan Porsennan; kun häntä uhkauksilla koetettiin saada tunnustuksiin, pisti hän oikean kätensä leimuavaan uhrituleen, osottaaksensa, miten vähän hän kuolemaa ja kidutuksia pelkäsi.

Ferencz Renyi oli unkarilainen kyläkoulun opettaja, joka otti osaa 1848-vunden vapautussotaan ja eli mielipuolena vielä 30 vuotta tässä kerrotun tapauksen jälkeen.

Munkazcy on maailman kuulu unkarilainen taidemaalari.

Muutamia sanain selityksiä.

S. 1. Kaalimaa = Gaelin maa, Wales Englannissa.

S. 2. Evätä = kieltää, varoittaa; piltti ja vantti (Ruots. pilt ja fant) = poika; maatajouhi — jonka häntä maahan ylettyy; suvikunta = suven vanha.

S. 3. Lastat = liisteet; harmi = harmaa hevonen; kynnäppäinen = tehty kyynäppää- l. jalavapuusta; virma = lauma; purtu = hevosen syöttäminen.

S. 4. Pannahinen = kirottu.

S. 6. Laapuri = keihäs; lyly = vasen suksi; vuolake = ohut leipäpala; kalhu = oikeanpuolinen lyhyempi suksi; kaljama = paljas jää, iljanko.

S. 8. Nousiaiset = luult. joku uhri, joka onnellisesti päätetyn matkan jälkeen heitettiin maahan.

S. 9. Kiltti = ylpeä; hytyrä = hattu; himahella = sitä ääntä osottava, jolla hieno lanka l. kieli menee poikki.

S. 10. Reista = houkutus; valski = petteliäs; korko = kukkula.

S. 11. Puolapuu = telalaitos, jolle laiva vedetään maalle; veskoroida = tehdä t. puhua turhaa.

S. 12. Sukkuinen = luult. sulkkuinen s.o. silkkinen; vietinki = joutilas iltahetki.

S. 14. Keito = paha.

S. 17. Kaiehtia = kaiteella valmistaa, kutoa; näätämiesi = näätämies, lanko.

S. 19. Valjutella = jäähdyttää.

S. 20, Västärä = puu-ikkuna.

S. 21. Liikkiö = kinkku; karpio = 10 kappaa.

S. 23. Kemppi = erinomainen.

S. 26. Valju = onneton.

S. 27. Kultata = kaltata s.o. kuumalla vedellä polttaa, niin että korvat lähtee.

S. 28. Elki = paha tapa.

S. 29. Ymmärkki (ruots. himmelrike) = taivaan valtakunta.

S. 31. Kontu = luult. suuret Konnun kylät liki Kaarostan eli Oranienbaumin kaupunkia Inkerissä; vaarus = itseensä luottava; vointua = vaipua; nartsia = käydä narisuttaa.

S. 32. Kaivata = saattaa.

S. 33. Kutvatukka = kiharatukka; junia = liittyä yhteen.

S. 34. Ummiskenkä = nahkakenkä.

S. 35. Pasmakka = kenkä.

S. 99. Vinkka = vinha.

S, 100. Vaisu = tuskainen.

S. 102. Ähellys = äherrys, ähkyminen; kiiriä = pyöriä.