The Project Gutenberg eBook of Välskärin kertomuksia 2 Kapinassa omaa onneaan vastaan. Noita-akka. Mainiemen linna., by Zacharias Topelius

1. Ensimmäinen rakkaus
2. Mustan Jaana maja
3. Mainiemen linna
4. Mestari Aatami
5. Yöllisiä seikkailuja
6. Tappelu Varsovan luona
7. Kreivi Kustaa Bertelsköld
8. Väärä vala ottaa pois onnen
9. Toinen Rakkaus
10. Vähä Belt

1. Kaarle-kuninkaan metsästys
2. Ruhtinatar ja papinrouva
3. Kaksi vanhaa tuttavaa
4. Kaarle-kuninkaan metsästyksen loppu
5. Lapset Hornassa
6. Vesikoe
7. Oikeudentutkinto
8. Airiston aallot

1. Isännöitsijä
2. Hovimestari
3. Bertelsköldin perhe
4. Juhlapitoja ja vaaroja
5. Heinätalkoot
6. Kutsumaton vieras
7. Reduktsioni
8. Uskoton palvelija
9. Karhunajo
10. Kruununvouti
11. Suuri nälänhätä
12. Larssonin perhe
13. Breitenfeldin sotavanhus
14. Mainiemen linna
15. Kuninkaan sormus

VÄLSKÄRIN NELJÄS KERTOMUS.

KAPINASSA OMAA ONNEAAN VASTAAN.

Kevät oli kulunut, kesä myöskin, ja syyskuun yöt alkoivat pimenemistään pimetä. Taas leimusivat iloiset pystyvalkeat vanhan isoäidin huoneissa, ja välskäri, joka vuosi vuodelta kävi yhä viluisemmaksi, lämmitti vahvasti yliskamarissaan. Anna Sofia oli kesällä joutunut kihloihin ja vietti nyt suurimman osan aikaansa kangaspuitten ääressä kapioitaan kutoen, sillä häihin oli vielä vuosi aikaa. Työ oli hauskaa ja päivät olivat kulkeneet yhtä nopeasti ja melkein yhtä yksitoikkoisesti kuin sukkulainen, joka lenteli loimien välissä; valkoinen pyöreä käsivarsi, joka sukkulaista liikutteli, oli hiukan laihtunut, eikä lyhyt liinapaidan hiha huolinut sitä peittää. Mutta tuossa nuoressa povessa, joka alinomaa aaltoili kotikutoisen pumpulihuivin alla, sykki sydän niin lämpimästi ja uskollisesti kuin ainoastaan yhdeksäntoista vuotiaan tytön sydän voi sykkiä silloin, kun toiveet kutovat ruusunkukkiaan tulevaisuuden siniselle kankaalle.

— No, no, — sanoi vanha isoäiti, kun silloin tällöin katsahti kutomahuoneeseen ja asianymmärtävän silmällä tarkasteli rällin hienoutta, — viisas mielensä malttelee, lapsoseni; eihän tässä jäniksenkään selässä ajettane; katso vaan, ettet kudo tautia keuhkoihisi. Parempi on pitkä ikä kuin pitkät liinat; minä tarkoitan, että Karl Fredrik välittää enemmän tyttönsä punaisista poskista kuin hänen valkoisista liinoistaan. Jo riittää tämän päivän osaksi.

— Mutta kuinka minä voin tulijaispöydän kattaa, jos ei rälli ole siihen mennessä valmis?

— Ole huoletta, lapseni. Minun kaapeissani tuolla vaatekamarissa on kaksi tusinaa kauniita pöytäliinoja hienoimmasta Tukholman rällistä. Kas niin, nyt menemme puhdistamaan karviaismarjoja.

— Minulla olisi ehdotus tehtävänä, — sanoi Anna Sofia eräänä syyskuun iltapäivänä, kun taaskin oli saanut nuo tavalliset nuhteet isoäidiltä. — Meillä on tänään hyvin sopivaa työtä. Te leikkelette turkinpapuja ja minä siivoan puolukoita, ja lapset saavat huvikseen silpiä herneenpalkoja. Ehdotan, että me kaikki menemme välskärin kamariin ja pyydämme häntä jatkamaan kertomuksiaan, jotka keväällä keskeytyivät. Hänen viimeisen kertomuksensa lopussa oli jotakin, joka näytti jatkoa lupaavan, ja minun täytyy tunnustaa olevani utelias tietämään, kuinka sitten kävi. Mitä isoäiti luulee?

— Niin, mutta mitäs sanoo Bäck? Luulen, että hän vähän hämmästyisi, jos me kaikkine rojuinemme vaeltaisimme hänen kamariinsa. Ukko ehkä suuttuisi nähdessään vasumme ja vatimme, veitsemme, saksemme ja kalalautamme. Hänellä on omituisuutensa ja hän tahtoo elää rauhassa.

— Sen otan minä vastuulleni, — huudahti Anna Sofia iloisesti, ja ennenkuin isoäiti ennätti keksiä uusia esteitä, oli nuori kankuri jo, iloisena kuin lapsi, kiitänyt koukkuisia portaita myöten ylös vinnille ja käynyt vanhan Bäckin kimppuun. Tyttö tiesi olevansa vanhuksen suosikki ja osasi koskettaa häntä hellään paikkaan. Hän oli olevinaan niinkuin olisi vihdoinkin tullut katsomaan, miten vanha setä jaksaa ja kuinka kanarialinnut viihtyvät. Sitten alkoi hän puhua jotakin politiikasta ja sanomalehdistä, niin että ukko aivan lämpeni; ja viimein tipahti asia esille aivan kuin sattumalta, ja ennenkuin puoli tuntia oli kulunut, oli hän hankkinut välskärin suostumuksen siihen, että niin hyvin hän itse ja isoäiti ja lapset kuin myöskin Karl Fredrik saisivat kaikkine kampsuineen tulla yliskamariin. Luultavaahan on, että välskäri huomasi, mikä viekkaus tytöllä oli ollut mielessä, mutta ei hän siitä ollut tietävinään; Anna Sofia oli nyt kerta kaikkiaan hänen samoinkuin kaiken muunkin talonväen lemmikki, ja niin tyytyi hän kohtaloonsa, antoi vanhan Saaran kantaa lisää halkoja ja korjasi kiireimmittäin pois kalleimmat kapineensa: kirjat, sirkkelit, kartat ja kartuusit, joita lasten olisi eniten tehnyt mieli sormiella. Sitten odotti hän nurkumatta kohtaloaan, joka oli tuominnut hänet piiritettäväksi rauhaisaan linnaansa, minne eivät mitkäät muut rauhan häiritsijät kuin rotat koskaan saaneet jalallaan astua.

Nyt kuului askelia ja melua rappusissa ja sisään astui vähitellen koko seurue, isoäiti etunenässä ja Karl Fredrik jälkijoukkona. Ennen pitkää olivat he, vanhuksien ensin vähän kursailtua, asettuneet paikoilleen niin, että isoäiti istui korkeaselustimisessa nahkanojatuolissa, edessään pöydällä pavut ja kalalauta, hänen vieressään Anna Sofia puolukoineen ja lapset hernevasuineen jakkaroilla välskärin ympärillä, joka istui lähinnä uunia vanhan sohvan nurkassa, minkä niininen sisusta sieltä täältä pisti esiin kuluneen nahkapäällyksen läpi. Jotta seurue olisi täysilukuinen, saapuivat vähän myöhemmin vielä koulumestari, maisteri Svenonius ja postimestari, kapteeni Svanholm, jotka molemmat vastoin tavallisuutta olivat tällä kertaa kutsumalla kutsutut. Kymmenen henkeä — sen suurempaa yleisöä ei olisi yliskamariin voinut mahtuakaan.

Puheen alkuun ei tahdottu oikein päästä, sillä vanha Bäck oli nähtävästi hiukan hämillään näin suuresta seurasta. Mutta postimestari sai tänä iltana kielet kantimistaan irtautumaan. Heti hänen sisään tultuaan näkyi, että "aviisit" olivat tuoneet joitakin tärkeitä tietoja mukanaan ja niin oli tapahtunutkin, sillä olihan tullut ensimmäinen tieto Adrianopolin rauhasta (syyskuun 14. p:nä 1829). Salama ja leimaus! Eivätpä olleet sitten tuon kuuluisan Karstulan päivän ja Navarinon tappelun hänen silmänsä loistaneet niin suuresta sotaisesta uljuudesta kuin tänään. Hän oli aivan pakahtumaisillaan kiukusta, ettei turkkilaisia oltu suin päin karkoitettu Euroopasta, vaikka tilaisuus siihen olisi ollut niin mainio; hän raivosi kaikkia Euroopan valtioviisaita vastaan, hän sadatteli Englantia, joka kateellisena vielä kerran rupesi tukemaan Ottomaanien portin mädänneitä pihtipieliä. — Emmekö taaskin ole, Jumala paratkoon, osoittaneet aivan liika suurta hellyyttä turkkilaisia kohtaan … miksemme valloittaneet Konstantinopolia, kun meidän olisi vain tarvinnut kurkottaa kätemme ja pistää taskuumme Pyhän Sofian moskeija? Olisivatpa Fieandtin pojat vain olleet siellä ja karanneet päälle niinkuin karkasivat Karstulassa. Muistan vielä sen päivän niinkuin eilisen…

— Hyvä veli, — keskeytti Svenonius, joka aina oli varuillaan silloin, kun Karstulaa mainittiin; — niin on, kuten aina olen sanonut, että muste se maailmaa hallitsee, muste se on, joka on nyt taas ollut vallalla Adrianopolissakin ja vetänyt mustan viivan pistimien eteen sanoen: lapset, olkaa siivosti hiljaa! Muste, tai oikeastaan järki, sanoo voimalle: nyt sinä saat läimäyttää, tai: nyt saat pistää miekkasi tuppeen.

— Mustaile sinä mitä mustailet, — huusi kapteeni tulistuneena, jos muste on järkeä, olkoon menneeksi, niin silloin on se järki mustaa…

— Serkku Svanholm! — varoitti isoäiti lempeästi, viitaten silmillään lapsiin, ja kapteeni vaikeni.

Välskärin mieli oli lämminnyt niin pian kuin alettiin politiikasta puhua, ja hän alkoi totuttuun rauhalliseen tapaansa selitellä, että turkkilaiset tällä kertaa kyllä olivat päässeet muuttamasta, ja että se oli oikein ja kohtuullista, mutta että aika kyllä tulisi osoittamaan, että huone on lahonnut ja on kerran itsestään kaatuva. — Sillä, — sanoi välskäri, — Herramme tietää kyllä, mitä hän tahtoo. Hän näkee, että kristikunnan on hyvä nähdä ihan likeltä Islamin häviö ymmärtääkseen, ettei millään muulla uskonnolla kuin totisesti ilmoitetulla ole ikuisen elämän mahdollisuutta ja etteivät mitkään muut voi pitää valtioita ja ihmisiä yllä. Ellemme näkisi turkkilaista noin kurjana aivan omien silmiemme edessä, ajattelisimme ehkä: Muhamedin opilla on yhtä monta tunnustajaa kuin kristinopillakin; mahtanee se, kissa vieköön, olla yhtä hyvä se usko kuin mikä muukin.

— Mutta rakas serkku Bäck, — virkkoi isoäiti vähän närkästyksissään, pannen neljä suurta palkoa päällekkäin laudalle, — emmehän nyt ole tulleet tänne puhumaan turkkilaisista, vaan kuulemaan jotakin Bertelistä ja Larssonista ja heidän jälkeentulevistaan. Koska nyt, Jumalan kiitos, on olemassa rauha Adrianopolissa, niin olkoon rauha myöskin täällä yliskamarissa! Omasta puolestani luulen minä, että turkkilaisillakin on hyvät puolensa: turkinpavut, turkkilaiset liinat ja turkkilaiset rihmat…

— Entäpä turkintupakka? — virkkoi välskäri hymyillen ja käytti tilaisuutta hyväkseen sytyttääkseen lyhyen visapiippunsa, jonka koppa kuvasi turkkilaisen turbaanipäätä.

— Rakas, hyvä setä, — virkkoi Anna Sofia, rientäen sormiaan säästämättä sytyttämään tikun takkatulessa ja ojentamaan sen välskärille, — minä olen kauhean utelias kuulemaan, mitä tuo merkillinen sormus sai aikaan. Kuinkas sen olikaan? Kaikki ne, joilla se oli, olivat kovat tulta, terästä, vettä ja kaikenlaisia muita vaaroja vastaan, jos vain eivät väärää valaa tehneet? He tulisivat saamaan kaiken maailman vallan ja rikkaudet, eikä heillä olisi muita vihollisia kuin oma itsensä? Mutta itse olisivat he onnensa vaarallisimmat vihamiehet ylpeytensä, vallanhimonsa ja keskinäisen eripuraisuutensa vuoksi? Ja kirous ja siunaus tulisivat taistelemaan heidän elämästään?

— Rex Regi Rebellis, — ne sanat oli sormukseen kaiverrettu, — huomautti Svenonius oppineen näköisenä. — Omasta puolestani sanoisin kernaammin rebellis in eli contra regem, mutta ymmärränhän minä, että se on munkkilatinaa.

— Niin se oli, — huudahti Antero suu täynnä kuivia herneitä, — ja kun sormus on ollut kolmella polvella peräkkäin, niin tulee siitä suvusta syntymään suuria herroja ja rovasteja; mutta jos se kulkee kuudessa polvessa isästä poikaan, niin tulee siitä samasta suvusta syntymään paavi…

— Antero aikoo papiksi, — virkkoi välskäri; ja sentähden haaveksii hän rovasteista ja paaveista. Kolme polvea peräkkäin, niin siitä tulee suuria sotaherroja ja valtiomiehiä; kuusi polvea peräkkäin, ja siitä tulee mahtavia ruhtinaita, kuninkaita ja keisareita…

— Bernadotte ja Napoleon! Nyt minä jo tiedän sen! — huudahti Anna
Sofia ja löi käsiään yhteen niin, että useita puolukoita pyöri maahan.
Kaarlo Fredrik, joka oli kohtelias kuin sulhasmiehet ainakin, kiiruhti
heti poimimaan marjat — suuhunsa.

— Sitä en ole sanonut, — virkkoi välskäri tyynesti — noin levoton suku, jota niin monet vaarat uhkaavat, voipi tuskin pysyä pystyssä ja säilyttää sellaista perheaarretta kuudessa polvessa peräkkäin. Sitävastoin tahdon minä Anna Sofialle muistuttaa, että Larssonin porvarillinen suku, joka on osaansa tyytyväinen ja joka viettää tyyntä ja ahkeraa elämää, voi paljoa helpommin pysyä pystyssä kauankin aikaa…

— Sen sanoo setä vain meitä narratakseen, — jatkoi Anna Sofia veitikkamaisesti. — Niinkuin en minä jo olisi huomannut, että setä hellittelee noita "tulisia" aatelisia, vaikka setä aina on pitävinään enemmän meidän, porvarillisen "vesikansan", puolta. No niin, olihan Larssonillakin jonkinlainen taikakalu, tuo hänen tammivartinen kirveensä. Saataneenhan nähdä, mitä se sillä toimittaa?

— Hiljaa, lapset, — varoitti isoäiti, taaskin asettaen neljä suurta palkoa päällekkäin. — Jos Jonathan ei herkiä näppäilemästä herneitä Anna Sofian päälle, niin muista mitä sanon, että käy niinkuin kävi viimeksikin, kun armollinen herra osoitettiin ulos ovesta. Kas niin, serkku Bäck, olkaa nyt hyvä ja aloittakaa!

1. ENSIMMÄINEN RAKKAUS.

Eräänä kauniina kevätpäivänä loppupuolella toukokuuta 1656 nähtiin yksinäisen ratsastajan rientävän yksinäistä metsäpolkua myöten eräässä Lounais-Suomen vesirikkaassa pitäjässä. Hänen kasvonsa peittyivät melkein kokonaan leveälieriseen lakkiin, jonka pieni, sininen töyhtö liehahteli miellyttävästi tuulessa ja ilmaisi, että mies oli jalosukuinen tai oli ainakin sotilas. Tätä luuloa vahvistivat kauniisti kirjailtu satula, hopeaiset jalustimet ja keltaiset, kullatuilla kannuksilla varustetut metsästyssaappaat. Lyhyt, musta, samettinen kauhtana riippui ratsastajan hartioilla. Päättäen hänen notkeista liikkeistään ja siitä levottomuudesta, millä hän väisteli koivujen oksia, jotka sattuivat hänen tielleen, oli ratsastaja nuorukainen, joka ei vielä ollut tottunut rauhallisesti ottamaan vastaan niitä pieniä esteitä, jotka kohtasivat häntä elämän tiellä.

Vesakko sakeni ja koivujen vasta puoleksi lehdittyneet oksat kävivät niin kiusallisiksi, että ratsastajan lopulta täytyi hypätä satulasta ja taluttaa hevostaan kaatuneiden puiden yli ja läpi tiheän vesakon. Vihdoinkin kimalteli vettä lehvien välistä ja kohta oli hänen edessään tyven, auringon valaisema järven selkä — yksi noita omituisen ihania ja meren kuin leikillään luomia vesiä, joita on niin runsaasti tässä osassa Suomen rannikkoa. Maisema oli yhtä paljon sisäjärvi kuin merimaisema; poimutellen hiipivät rannat vesien pintoja pitkin, sulkivat ne kuin leikillä ahtaihin lahdelmiin ja kaitaisiin salmiin, mutta päästivät kohta taas irralleen ja antoivat niiden avautua aavemmiksi ulapoiksi.

Ratsastaja silmäili levottomasti ja tutkivasti järvelle päin ja pysähtyi sitten kuulostamaan. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin hän muutaman viheriän niemen takaa kuuli heleän ja kirkkaan äänen laulavan tuollaista puoleksi iloista, puoleksi surunvoittoista laulua, jommoisia syntyy kuin vesililjoja meren rannalla ja joita aalto ja yksinäisyys sepittävät, kenenkään voimatta sanoa missä ja kuinka.

    Odotellut olen minä ystävää
    Niinkuin aamua lintunen.
    Ja aina kun sain sinut nähdäksen,
    Oli rintani riemuinen.

Jo tarttui nuorukainen hattuunsa ja heilutti sitä innolla. Hänen sitä tehdessään paljastui mitä kaunein pää, jota ympäröi pitkä, musta tukka, ja tulivat esiin tummat, säkenöivät silmät, joissa hehkui mitä lämpimin etelämainen tuli. Hienot, versovat viikset hämärtivät hänen ylähuulessaan. Nuo kasvot tulisivat ehkä aikain ja vuosien kuluttua näyttämään liika mustilta, mutta nyt niitä kirkasti ensimmäisen nuoruuden lempeä loisto. Niemen takaa kiiti nuolen nopeudella esiin vene, jossa istui yksinäinen tyttö ja lauloi alun seuraaviin säkeihin:

Mutta silloin hän huomasi rannalla ratsastajan. Heti paikalla lakkasi hän laulamasta, mutta airot liikkuivat sitä nopeammin ja veneen kokka koskena vaahtosi. Keveästi kuin vesilintu kiiti tuo pienonen pursi salmen yli ja pian oli se laskenut maihin siihen paikkaan, missä nuori ritari seisoi. Hän oli sitonut hevosensa puun runkoon, vastasi kädellään veneen kokkaan, työnsi sen heti takaisin ja hyppäsi itse veneeseen istuutuen kapealle tuhdolle tytön viereen. Nyt tarttui tyttö toiseen airoon, nuorukainen toiseen ja molemmat alkoivat soutaa vastapäätä olevaa saarta kohti. Monta sanaa eivät he vaihtaneet, mutta epätasaisesta soudusta voi päättää, että milloin toinen, välistä molemmat yhtaikaa unohtivat, minne oli mentävä. He tarvitsivat puolen tuntia soutaakseen saman salmen yli, jonka yli tyttö oli äsken kulkenut kymmenessä minuutissa. Sattuipa niinkin, että nuorukainen kerran lakkasi kokonaan soutamasta ja kun tyttö yhä souti, alkoi vene pyöriä paikoillaan.

— Katsokaahan nyt, — nauroi tyttö, — eihän tämä nyt ollenkaan vetele. Eihän nuori herra osaa ollenkaan airoja hoitaa. Miksette souda?

— Siksi, että sinua katselen, — vastasi nuorukainen viattomasti, mutta kuitenkin niin lämpimästi, että neitosen posket sävähtivät tulipunaisiksi.

— Souda sinä, niin minä pidän perää! — Ja samassa siirtyi nuorukainen perään, yhä kiinnittäen säteilevät silmänsä tyttöön, jonka kasvot olivat vaaleat ja lempeät. Nyt kävi soutaminen paremmin ja matka kului kuin kiitämällä, sillä soutaja ei uskaltanut kohottaa kulmiaan peläten kohtaavansa nuo tuliset silmät, jotka häntä lakkaamatta katselivat. Viimein rohkaisi hän mielensä ja virkkoi suuttuneena:

— Jos hän noin katselee minua, niin en minä voi soutaa. Minkätähden hän katsoo minua?

— Niinkö hän luulee? — vastasi tyttö niskaansa nakaten. — Tietääkö hän, mitä äiti sanoi, kun olin pieni ja katsoin itseäni peilissä? Kissa on kaunis etkä sinä, sanoi hän.

— Mutta sinä olet tullut paljoa kauniimmaksi sitten kun viimeksi näin sinut. Ajatteles, Kreeta, että on kulunut kaksi vuotta siitä, kun viimeksi kävin Mainiemessä! Enkä nytkään olisi saanut nähdä sinua, jos ei Jaana tuolla linnassa olisi kuiskannut korvaani, että sinä olit aikonut tulla tänne tänään niinkuin aina ennenkin. Mutta sinä et sano minulle yhtään ystävällistä sanaa; sinä olet vihainen, sinä olet paha tänään. Sinä et enää huoli minusta niinkuin ennen…

— Minusta ei maksa vaivaa puhua! Nuori herra, joka on ollut niin kauan Tukholmassa, joka on ollut kuningatar Kirstin paasina ja kuninkaan hovipoikanakin … hänkö nyt välittäisi näin tavallisesta tytöstä kuin minä … sitä en ikinä usko.

— Tukholmassa … niin, siitä on paljon puhuttavaa ja minä kerron sitten siitäkin. Mutta sinä kai tiedät, että minun jo huomen aamuna pitää lähteä sotaan Puolanmaalle?

— Mitä hän puhuu? Pitääkö hänen lähteä sotaan, joka on noin nuori, vasta seitsentoista vuotias? Aikooko hän tappaa ihmisiä ja tulla itsekin tapetuksi? Hyi, se on jumalatonta, se on inhoittavaa… — Kreeta herkesi soutamasta ja vene liukui yhä hitaammin vettä pitkin.

— Niin, näetkös, — jatkoi nuorukainen totisesti, — meillä on nyt sota sekä kotimaassa että ulkomailla. Lewenhaupt marssii venäläisiä vastaan Viipuriin, ja ensin oli aikomus, että minä menisin mukaan. Mutta sitten kirjoitti isäni Puolasta, että minun on tultava sinne; sinä tiedät, että hän on everstinä kuninkaan esikunnassa. Ylihuomenna lähtee laiva Turusta Riikaan, ja nyt olen minä tullut tänne heittämään hyvästiä sinulle ja lapsuuteni kodille. Mutta sinä hylkäät minut, sinä vihaat minua … et sano minua enää sinuksikaan!

— Minäkö nyt sanoisin nuorta herraa sinuksi! Noin korkeata herraa … kreiviä, jonka äiti on ruhtinatar…

— Ja jonka isoäiti oli talonpojan tytär! Sinä et tunne sukuamme, sinä. Niin, totta kyllä on, että isäni on kohonnut hyvin korkealle kuningatar Kristiinan suosion avulla sekä urotöittensä ja rikkauksiensa kautta, jotka hän voitti Saksan sodassa, ja myöskin minun äitini kautta! Totta on, että hän on ylpeä, hyvin ylpeä, ja saattaahan olla mahdollista, että minäkin olen yhtä ylpeä kuin hänkin, mutta kun katselen sinua, ja kun muistelen, mitenkä me lapsina olemme leikkineet ja kuinka me olemme toisiamme rakastaneet, ja kuinka minä keskellä hovin loistoa olen ajatellut sinua sydämeni ensimmäisenä, ainoana ja ikuisena lemmittynä, niin silloin minä, Kreeta, unohdan, että sinä vain olet meidän voutimme tytär ja että minä olen kreivi Bernhard Bertelsköld; en ajattele silloin enää, että kerran olen kreivikuntanani perivä kolme kokonaista pitäjää Suomessa, ja kolme kaupunkia Liivinmaalla, sekä saksalaisen ruhtinaan arvonimen äitini jälkeen — mitä välitän minä kaikesta tuosta, jos et sinä huoli minusta niinkuin ennen etkä kutsu minua omaksi rakkaaksi Bernhardiksesi niinkuin ennen, ja jos et lupaa olla minun oma pieni tyttöni niinkuin ennenkin ja rakastaa minua niin kauan kuin elät? Sano, onko se totta, että olet unohtanut minut poissa ollessani?

Nuorukainen puhui niin innokkaasti ja hänen silmänsä olivat niin haaveelliset ja tummat ja hän oli tuolla hetkellä niin hurmaavan kaunis, että Kreeta parka, sen sijaan että olisi vastannut, alkoi taas soutaa minkä jaksoi, josta oli seurauksena, että vene samassa kohahti maihin ja ryyppäsi vettä sisäänsä perän kautta. Nyt kiiruhti tyttö ojentamaan kättään ritarille avuksi ja nauraen ilmoittamaan, että hänen kauhtanansa oli aivan märkä. Mutta vaikka hän koettikin nopeasti pyyhkäistä silmänsä kulmaa esiliinansa helmalla, huomasi kuitenkin nuori kreivi, että pari kirkasta, petollista kyyneltä oli valahtanut alas hänen punakoille poskilleen.

— Tulkaa, mennään tupaan, — sanoi tyttö kiireesti, osoittaen matalaa majaa, joka koivujen ja vaahterain takaa pilkotti noin kivenheittämän päässä rannasta.

Nuorukainen, joka ei vielä ollut noussut maihin, ei häntä pidättänyt, vaan sysäsi veneen takaisin vesille ja virkkoi: — Mene sinä vain Jaanan luo, mene! — Mitäpä minä sinua seuraan, kun et enää kuitenkaan minua rakasta!

— Mitä aikoo hän tehdä? — huudahti tyttö hämillään, suutuksissaan ja hämmästyneenä. — Venehän on vettä puolillaan; tuossa tuokiossa saattaa se keikahtaa nurin.

— Sama minulle on, kuolenko täällä vai Puolassa, kun et minusta kuitenkaan enää välitä, — ja samassa hän heilutti venettä, liekö tahallaan vai vahingossa, niin että siihen tuli yhä enemmän vettä ja se oli aivan uppoamaisillaan.

— Kuinka te voitte olla noin paha! — huudahti tyttö koettaen turhaan olla levollisena. — Tulkaa nyt takaisin, tulkaa nyt vain, niin sanon hänelle jotakin.

— En tule ennen kuin sanot minua sinuksi ja lupaat rakastaa minua niinkuin ennenkin.

— No niin, niin … Bernhard, sinä olet ilkein poika maailmassa, ja kuitenkin … kuitenkin täytyy minun sinusta huolia enemmän kuin kenestäkään muusta…

Nyt survasi nuori kreivi veneen nopeasti maihin ja samassa se keikahti kumolleen. Tyttö huudahti, mutta vaara ei ollut minkään arvoinen; vettä oli tuskin kyynäränkään vertaa, nuorukainen hyppäsi maihin ja kavahti Kreetaa kaulaan. Molemmat vuodattivat he niin runsaita kyyneliä kuin ainoastaan seitsentoista vuotiaat rakastavaiset voivat.

2. MUSTAN JAANAN MAJA.

Vettä! Paljasta vettä! — huusi ääni nuorten takana. — Kyyneliä, jotka kuivuvat, ennenkuin vesi takista haihtuu! Rakkautta, joka häviää, ennenkuin nämä lehdet lakastuvat! — Nuoruutta, joka unohtaa pitkän tulevaisuutensa kuunnellessaan hetkellisesti hurmaantuneen sydämen lyöntejä!

Nuoret hypähtivät erilleen hämmästyneinä ja noloina, koettaen salata kyyneliään. Heidän takanaan seisoi vanha, oudon näköinen nainen; kulunut, musta päähine peitti hänen harmaat hiuksensa ja osan kuihtuneita kasvoja; yhtä kuluneet ja mustat olivat nuttu ja hame, joita vastaan valkeat kasvot ja ryppyiset kädet näyttivät vieläkin kalpeammilta. Vaikka puku olikin noin kurja, ei siinä näkynyt reikiä eikä repeämiä. Päättäen siitä siroudesta ja suuresta puhtaudesta ja järjestyksestä, jota hänen pukunsa osoitti, oli vanhus varmaankin nähnyt parempiakin päiviä, joita vielä muisteli.

Musta Jaana, joksi häntä pukunsa mukaan yleensä kutsuttiin, ei ollut muuta kuin köyhän, eronsa saaneen sotamiehen leski, joka monta vuotta sitten oli tänne muuttanut ja Mainiemen rikkaalta kreiviltä saanut tämän pienen saaren ja siihen kuuluvan torpan maan asuakseen. Ei kellään ollut oikeastaan mitään pahaa sanottavaa hänestä; elatuksensa sai hän enimmäkseen linnasta, mutta oli hänellä myöskin tapana pieniä sivutuloja hankkiakseen povata kädestä ja toimittaa varastettuja tavaroita takaisin ynnä muuta semmoista. Taikauskoiset ihmiset katselivat häntä näiden pienten temppujen tähden syrjäsilmällä, varsinkin kun hän oli saksatar synnyltään ja luulon mukaan vielä katolilainen uskoltaan. Kuiskailtiin, että hänen miehensä kolmekymmenvuotisen sodan aikana oli ottanut osaa verisiin tekoihin, että hän oli kätkenyt maahan aarteen, joka oli julmilla ryöstöretkillä anastettu, ja että Jaana siitä syystä ja omaatuntoaan rauhoittaakseen vietti aikaansa ankarissa katumuksen harjoituksissa. Mutta kaikki nämä olivat huhuja, joista ei kukaan voinut varmuudella virkkaa mitään; tiedettiin vain, että oli yksi ainoa elävä olento, joka oli päässyt vanhuksen ystävyyteen ja suosioon ja että se oli linnan hoitajan kaunis Kreeta, joka aina pienuudestaan pitäen oli ollut vanhuksen silmäterä ja samalla ainoa, jonka hän salli astua yksinäiseen majaansa. Vaan sitä ei kukaan tiennyt, että nuori kreivi lapsellisen rakkautensa tähden Kreetaan oli hänkin päässyt hiukan osalliseksi Jaanan ystävyydestä ja että hän usein Kreetan kanssa salaa pistäytyi Jaanan majaan.

— Ei nyt muorin kannata torua, — virkkoi Kreeta, katsoen pitävänsä heittäytyä iloisemmalle tuulelle. — Vie meidät nyt vain koreasti tupaasi; tokihan pitää edes sen verran vierailleen kohteliaisuutta osoittaa. — Ja samalla tarttui hän vanhusta vyötäisiin ja pyöräytti häntä vallattomasti ympäri.

— Nuoruus ja hulluus! — mutisi Jaana, joka oli tottunut vallattoman tytön kujeihin. — Tulkaahan sitten, tulkaa vapaasti; saattaahan se olla yhtä hyvä kuin että täällä ulkona olette haukkasilla. Tarkoitan sitä, ettei mahtaisi isäsi päätäsi silittää, jos tietäisi, — lisäsi muori, katsahtaen Kreetaan.

— Isä on matkustanut Turkuun eikä varmaankaan tule kotiin ennenkuin myöhään illalla, — vastasi tyttö.

— No, niinpä tulkaa sitten. Pikku kreivihän on märkä kuin kuikka.
Luulenpa, että hänen korvansa taustatkin vielä ovat märät.

"Pikku kreivi" katseli vain Kreetaa eikä kuullut sanaakaan siitä, mitä Jaana sanoi. Mentiin tupaan, joka oli rakennettu kukkulalle tuuheiden lehtipuiden keskeen. Sisästä oli se yhtä köyhän näköinen kuin ulkoakin. Siellä oli sänky, pöytä, kaksi tuolia ja suuri, tamminen kirstu; mutta seinällä oli kaksi arvokasta kuparipiirrosta, joista toinen kuvasi hevosen selässä olevaa Pappenheimia, toinen oli Kustaa Aadolfin rintakuva. Tämä jälkimmäinen oli mainion Pontiuksen tekemä kuparipiirros von Dykin taulun mukaan. Heitä vastapäätä oli huono, nürnbergiläinen neitsyt Mariaa ja Kristusta kuvaava puupiirros.

Jaana toi vierailleen virvokkeita, jotka olivat kokonaan kotitekoisia, nimittäin katajasiirappiin pantuja karpaloita ja kiviastiaan juoksutettua koivun mahlaa. Sen tehtyään sanoi hän menevänsä polttopuita hakemaan.

— Mitä luulet, — sanoi kreivi Bertelsköld katsahtaen vanhuksen jälkeen; — luuletko, että voimme häneen luottaa? Oletko varma, ettei hän anna ilmi meitä sinun isällesi tai minun isälleni. Se olisi sama kuin jos kupari- tai kivimuuri pystytettäisiin välillemme.

— Minä luulen, — sanoi tyttö, — että Jaanalla on hyvät syynsä suoda meille kaikkea hyvää. Hän suosii meitä; minä tiedän kyllä asioita, joita ei kukaan muu tiedä. Häntä pidetään noita-akkana ja kuitenkin on hän vain ihminen, joka on paljon kärsinyt ja paljon maailmaa nähnyt ja kokenut ja joka sentähden näkee pitemmälle tulevaisuuteen kuin muut. Isä on hänelle hyvin vihainen, minä en uskalla tulla tänne muulloin kuin hänen poissa ollessaan. Hän voisi poltattaa Jaanan noita-akkana, jos tietäisi, että me täällä tapaamme toisemme.

— Mutta rakastatko sinä minua todellakin, Kreeta? keskeytti hänet nuorukainen ollen yhä omissa mietteissään. — Huomenna matkustan minä täältä monen sadan penikulman päähän; minun pitää saada tietää, kenen edestä elän ja taistelen.

— Bernhardin pitää unohtaa minut, — sanoi tyttö miettiväisenä, samalla kun tietämättään musersi karpalomarjan sormiensa välissä. — En, en ikinä maailmassa voi minä tulla hänen vaimokseen — minä!

— Jos sinä noin puhut, niin menen minä heti paikalla tieheni. Isäni oli talonpoikaistytön poika, ja kuitenkin sai hän ruhtinattaren vaimokseen, miksi olisi ero sinun ja minun välillä suurempi kuin isäni ja äitini? Etkö sinä ole kaikista ihanin ruusu ja…

Kreeta hymyili, mutta niin omituisella tavalla, että kyyneleitä kimalteli hänen silmäkulmissaan. — Olisipa sekin laitaa! — sanoi hän. — Ei koskaan ennen ole hän, Bernhard, puhunut tuolla tavalla. Se on kummallista; Tukholmassako hän on sellaista oppinut? Sanonko hänelle jotakin. Ajatelkoon minua niinkuin sisartaan; muutoin ei maksa vaivaa, ja minä ajattelen häntä niinkuin lintu talvella ajattelee sitä kesää, joka katosi.

— Sinä et usko, sinä, mutta saatpa nähdä, Jaana osaa povata. Jaana povatkoon meille. Lyödäänkö vetoa?

— Näetkö tämän sormuksen sormessani? Se salamoipi auringon paisteessa niinkuin olisi taottu tähtien loistosta ja aaltojen kimaltelusta. Kun kuningatar Kristiina matkusti vieraille maille, antoi hän lahjan kaikille paaseilleen. Minulle hän antoi tämän sormuksen ja se on vähintään tuhannen talarin arvoinen. Nyt me lyömme vetoa. Jos Jaana povaa niin, että minä joskus tulen rakastamaan ketään muuta kuin sinua, saat sinä tämän sormuksen. Mutta jos hän povaa niinkuin tiedän hänen povaavan, niin pitää sinun antaa minulle … odota, pitää antaa tuo ruiskukka, jonka olet neulalla kiinnittänyt huiviisi, ja se merkitsee, että me elämme toivossa.

— Olisipa sekin veto! Luuleeko hän, että minä uskaltaisin ottaa vastaan timantteja ja kuningatarten lahjoja? Luvatkoon hän ennemminkin antaa minulle sen kuparisormuksen, jonka aina olen nähnyt hänen isänsä sormessa; se olisi omansa minulle.

— Et tiedä, mitä pyydät, Kreeta! Isäni pitää hyvin suuressa arvossa sitä kuparisormusta, vaikkei kukaan tiedä miksi. Bernhard, sanoi hän minulle kerran, minä kuolen äkillisellä kuolemalla, niinkuin äitisikin. Silloin tulee sinun ennen kaikkea hyvin tarkasti säilyttää tätä sormusta; koko onnesi siitä riippuu. Enempää en saanut tietää … mutta mitä välitän minä onnesta ilman sinua! Kun kerran saan käsiini tuon kuparisormuksen, niin annan minä sen sinulle, jos näet vetoni menetän. Tässä on käteni sen asian vakuudeksi.

— Minä olen antanut käteni siihen. Mutta sinun pitää puolestasi luvata minulle ruiskukka.

Nyt tuli Jaana puita tuoden ja kohta roihusi soma kesävalkea takassa. Vanhus otti kreivin samettikauhtanan ja ripusti sen kuivamaan. Sitten pani hän hänen tuolinsa takan eteen ja pakotti hänet istumaan. — Kas niin, nyt me kuivaamme ensiksi nämä hienot saappaat. Onkos tuo nyt laitaa, että kuljetaan talviteitä keskellä kesää ja tullaan sitten ahvenena maihin? Taitaa hän olla aika hulivili; mutta täällä ei hienoja herroja kumarrella liioin.

— Tehkää niinkuin tahdotte, Jaana muori, minä tottelen teitä kuin siivo poika, mutta yksi asia täytyy teidän luvata minulle. Povatkaa vähän Kreetalle ja minulle!

— Povatako teille? Ei toki, antakaa sen asian olla. Ei se ihmistä mitään hyödytä, vaan on sille vain synniksi ja vahingoksi, jos hän saa tulevaisuudestaan tietää.

— Se on eri asia. Tyttärille povaan minä sulhasia ja sitten antavat ne minulle sukkaparin. Vaimoille povaan minä pitkiä pellavia, ukoille hyvää vuodentuloa, ja palkakseni saan heiltä leipäkakkaran tai tuopillisen maitoa. Mutta teille … ei, antakaa olla sinänsä … sen neuvon antaa teille muuan, joka tarkoittaa parastanne.

— Mutta minä tahdon, että teidän pitää povata, Jaana. Jos ette povaa, niin menen minä pois, enkä tule enää koskaan takaisin.

— No, no, hyvä herra … kuuma kuin tulen liekki! Näyttäkää kätenne ja syyttäkää itseänne!

Kreivi Bernhard ojensi hänelle kätensä, joka, vaikka olikin hieno, kuitenkin oli melkolailla päivettynyt. Vanhus tutki sitä tarkkaan ja luki sen viivoja ja poimuja, samalla kuin hänen kasvonsa vuoroin kirkastuivat, vuoroin synkkenivät. — Onnea! — huudahteli hän katkonaisin sanoin, — menestystä yhtä paljon kuin isällännekin, nuori herra, enemmänkin kuin hänellä… Korkealle te kohoatte … hyvin korkealle … ruhtinaat ja prinssit kutsuvat teitä vertaisikseen … ja kuitenkin tulette te kerran kukistumaan, kukistumaan itsenne kautta…

— Hyvä, hyvä, — virkkoi nuorukainen kärsimättömästi. — Jatkakaa. Sanokaa minulle, Jaana, voinko minä antaa ja tulenko minä antamaan sydämeni useammalle kuin yhdelle koko elämässäni?

Jaana katseli häntä kysyen ja melkein pilkallisesti. — Hän on seitsentoistavuotias, — sanoi hän … — minä ymmärrän. Mutta koska hän kysyy minulta suoraan, niin minä vastaan yhtä suoraan. Kyllä hän voi ja kyllä hän tuleekin rakastamaan montakin, hyvinkin monta.

— Se on mahdotonta, sen sanot sinä vain kiusataksesi minua, — keskeytti hänet nuorukainen kiivaasti.

— Mutta se näkyy selvään käden viivoista. Yksi, kaksi, kolme … tuo viiva merkitsee ruhtinatarta … neljä, viisi … tässä on meillä kuninkaallinen henkilö … kuusi, seitsemän … toisen vaimo, hyi, herra Bernhard! … kahdeksan, yhdeksän … näyttelijätär, ja silloin olette te jo itse naimisissa … kymmenen, yksitoista, kaksitoista … enhän näe teidän lemmityistänne loppua tulevankaan.

— Hän antaa sydämensä kahdelletoista! — huudahti tyttö omituisella äänen painolla, jossa oli sekä leikkiä että surumielisyyttä. — Kuuleeko hän, Bernhard, kahdelletoista!

— Se ei ole totta, se on valhetta, se on valhetta yksitoista kertaa! — virkkoi nuori kreivi hämillään.

— Tahtooko hän kuulla lisää, — jatkoi Jaana säälimättä, — kolme-, neljä- ja viisitoista … silloin olette häviönne partaalla. Kuusi- ja seitsemäntoista … se viiva yhtyy ensimmäiseen … hän on kerran saava jälleen ensimmäisen rakkautensa, mutta minä pelkään, että heillä molemmilla on silloin harmaat hiukset.

— Viisitoista valhetta! Kuusitoista valhetta! — huusi kreivi Bernhard raivostuneena. — Nielkööt kaikki paholaiset sinut kitaasi, vanha noita-akka! — Ja sen sanottuaan hyökkäsi hän ovelle.

— Hyvästi, Kreeta, huomen aamulla varhain tapaamme toisemme linnan puistossa. Kuparisormus olkoon sinun! — huusi hän mennessään, juoksi veneeseen ja souti niin kiivaasti salmen yli, että pieni vene näytti joka hetki olevan kaatumaisillaan. Rantaan tultuaan päästi hän hevosensa, nakkasihe satulaan ja riensi pois.

Jaana ja tyttö olivat katselleet hänen hurjaa kulkuaan. — Kuuma veri, kuuma veri! — huokasi vanhus päätään pudistaen. — Täynnä taisteluita on hänen elämänsä oleva.

— Minä olen vihainen teille, Jaana! — sanoi tyttö vetistellen. — Olisitte ennustaneet edes kahta … sen olisin voinut antaa anteeksi; mutta seitsemäntoista … se oli hyvin ilkeästi sanottu.

— Minkäs minä sille mahdan? — vastasi vanhus olkapäitään kohauttaen.
— Mutta nyt se vei veneen. Sinun täytyy jäädä tänne huomiseen.

— Se on mahdotonta, sitä en uskalla mitenkään tehdä. Isä tulee kotiin ehtoolla, ja jos hän saa tietää minun täällä käyneen, ei hyvä peri.

— Sen saatte kohta nähdä, — vastasi tyttö reippaasti. Sen sanottuaan riisui hän nopeasti vaatteensa ja sitoi ne tiukkaan myttyyn päänsä päälle. Kohta sen jälkeen oli kirkas aalto sulkenut syliinsä hänen valkeat hartiansa. Hän ui kuin vesilintu … kimaltelevat pikku aallot lipattelivat hänen kaulansa ympärillä ja veden pinnalla näkyi vain tuo kaunis, valkokiharainen pää. Kymmenen minuuttia sen jälkeen oli hän onnellisesti saapunut vastaiselle rannalle.

3. MAINIEMEN LINNA.

Kuudennentoista sataluvun keskipalkoilla oli Ruotsin ja Suomen aatelin loistoaika.

Se oli ylpeä syntyperästään, etuoikeuksistaan ja sotaisesta maineestaan, se oli saanut uusia arvonimiä ja perinnöllisiä tiluksia ja niittänyt kunniaa ja saalista pitkällisessä, ulkomaisessa sodassa ja kaikesta siitä paisunut niin, että se kuningatar Kristiinan aikana esitti vaatimuksia ja hautoi tuumia, jommoisista ei oltu tiedetty sen jälkeen kuin aatelisto itse asetti kuninkaita valtaistuimelle. Samalla kun aateli ojensi oikean kätensä kruunua kohden, riisti se vasemmalla kädellään itselleen maita ja kartanoita. Ollen kuninkaan ja kansan välissä se painoi yhtä tiukasti sekä ylös- että alaspäin, uhaten kuningasta vaalivaltakunnan perustamisella, kansaa orjuudella. Turhaan oli Kristiina, joka tuhlaten jakeli kaikkea muuta paitsi sitä, jota hänellä ei ollut muille antaa — sydämensä tunteita — turhaan oli hän jaellut aatelisarvoja kaikille sekä arvollisille että arvottomille, niin että tallirengit, kuskit ja kokitkin saivat ripustaa vaakunakilpensä Ruotsin ritarihuoneen seinälle. Aika oli edullinen aatelistolle, se paisui kuin kevättulva niiden sulkujen yli, joita hallitus ja aatelittomat koettivat rakentaa sen tielle ja uhkasi laskea valtansa alle koko valtakunnan. Ja tällä vallan ja vaikutuksen hirviöllä oli kuitenkin kaikkien mahdottomien pyyteittensä ohella niin paljon todellisia ansioita, niin paljon kunniaa ja jaloutta sekä vaakunakilvissään että myöskin sydämissään, että vielä kaksisataa vuotta sen jälkeen Ruotsin kaksi parasta historiankirjoittajaa joutuu katkeraan kiistaan siitä, mille puolelle vaaka enin kallistui: oliko kuudennentoista sataluvun ylimystöstä valtakunnalle enemmän hyötyä kuin vahinkoa.

Kustaa Aadolfin kuoleman jälkeen oli kolmekymmenvuotinen sota käynyt entistään vielä raaemmaksi ja tuhoavammaksi. Lopussa oli se sääliväisyys, millä ruotsalaiset ennen olivat voitetuitaan kohdelleet. Taistellen elämästä ja kuolemasta otti voittaja, minkä vain ottaa voi, ja palasi ryöstettyine saaliilleen kotimaahan. Melkein kaikki Kustaa Aadolfin jälkeiset sotapäälliköt, jotka eivät olleet vieraalla maalla hävittäneet saalistaan, vetäytyivät takaisin Ruotsiin suuret rikkaudet mukanaan, rakensivat komeita linnoja sekä Tukholmaan että maaseudulle ja elivät lopun ikäänsä ruhtinaallisen ylellisesti ja sotilasmaisesti. Jotkut heistä asettuivat kauempana olevaan Suomeen ja rakensivat sen rannoille ylpeät kivilinnansa; useimmat kyllästyivät kuitenkin pian maaseudun hiljaisuuteen ja siihen ainoaan huviin, metsästykseen, joka täällä oli tarjona. Niin kauan kuin voimat siihen riittivät, mellastivat he Kristiinan hovipidoissa ja Kaarle Kustaan sodissa ja säästivät Suomea varten vain viimeisen vanhuutensa sammuvan loiston, joka lopulta suljettiin Turun tuomiokirkon holveihin tai yksinäisen maalaiskirkon perhehautaan. Ja hävinneet ovat suurimmaksi osaksi heidän herraskartanonsakin, ne ovat kaatuneet ajan hampaan niitä jäytäessä ja Isonvihan niitä hävittäessä, mutta sadoissa Suomen kirkoissa on vielä surullisia jätteitä tuosta loistavasta ylimystöstä — on hautaholveja ja vaakunakilpiä, tauluja ja hautakirjoituksia, kruunuja ja alttarikaluja sekä varsinkin noita loisteliaita hautakiviä, joiden päällitse nyt astelee välinpitämätön matkamies ja joiden kuluneista kirjoituksista aina voi varmuudella löytää vuosilukujen alussa numerot 1 ja 6.

Yksi noista herraskartanoista, jotka kertovat niin suuresta ylpeydestä ja rikkaudesta, ja joiden loisto viime aikoina on vaalennut sitä myöten kuin aateli on merkityksensä menettänyt, oli Mainiemi. Sen oli rakentanut kreivi Kustaa Bertelsköld kohta Westfalin rauhan jälkeen ja nimensä oli se saanut katolilaisten pyhästä Mariasta. Kansan korvaan kuului Marianiemi oudolta ja muuttui se piankin Marjalaksi ja Mainiemeksi, joka viimemainittu nimi sitten jäi pysymään. Tämän kertomuksemme alussa, v. 1656, oli Mainiemi vielä loistavimmillaan; tuo kolmikerroksinen, korkea kivirakennus, jonka jyrkkä katto oli kuparista ja jonka korkeat tornit oli kuparilla katettu, muistutti mieleen noita ylpeitä keskiajan linnoja, jotka niin halveksivasti katselivat ympärillään olevia mataloita majoja. Portaat olivat leveät ja marmorilla päällystetyt, salit olivat suuret ja niiden seinillä riippui kilpiä, aseita ja hirvensarvia; oli siellä kaitaisia, pimeitä kiertoportaita ja pieniä tornikammioita; katot ja muurit oli koristettu kummallisilla, vanhaan saksalaiseen malliin tehdyillä koukeroilla; kaikki oli loisteliasta ja niin haaveellisen vanhanaikaista, että sitä katsellessaan olisi voinut luulla olevansa Saksanmaan sydämessä, jossakin muinaisessa ruhtinaallisessa linnassa eikä suinkaan Suomen raukoilla rannoilla, köyhyyden ja puutteen kaukaisessa kotimaassa.

Kun selaillessaan Dahlbergin teosta Svecia antiqua et hodierna tarkastelee kuudennentoista sataluvun parhaassa komeudessaan, loistossaan ja suuruudessaan olevia ylimyslinnoja, näyttää siltä kuin niissä olisi jonkinlaista omituista, syntyperäistä ylpeyttä, joka meidän päivinämme tuntuu painostavalta ja hyvin vanhentuneelta. Vaikka Mainiemen linna olikin vielä uusi, teki se katsojaan samanlaisen vaikutuksen. Vaikkei se vielä ollutkaan seitsentä vuotta vanhempi, näytti se jo siltä kuin olisi seisonut siinä vuosisatoja. Ehkä johtui tämä vaikutus siitä, että linnan rakentaja ja sen isäntä, ylpeä kreivi Bertelsköld, vain muutamia vuosia oli linnassaan asunut, kun uudet sodat jo kutsuivat häntä käyttämään vielä voimakasta käsivarttaan kuninkaan ja isänmaan palvelukseen. Ehkä johtui se siitäkin, ettei kukaan hempeä naisolento ollut vienoudellaan valaissut ja lempeydellään lauhduttanut sen uhkamielistä suuruutta noiden kurjien majojen rinnalla, joissa linnan alustalaiset asuivat.

Kello oli viiden ja kuuden välillä aamulla. Mainiemen linnan uhkeat muurit loistelivat keväisen aamuauringon valossa ja kuvastuivat tyynen lahden pintaan, jonka vesi sen perustuksia huuhteli. Ihana, yöllinen sade oli luontoa virvoittanut, koko maisema uhkui terveyttä ja voimaa ja ilmassa oli tuo tuoreuden ja nuortumisen tunne, joka tekee pohjolan kevään niin sanomattoman suloiseksi. Leivoset lauloivat taivaalla, pääskyset kiitelivät halki heleän ilman, ja iloisesti viserteli peipponen lehdittyvässä koivussa.

Puistoaidan vieressä lähellä linnaa työskenteli joukko kreivin alustalaisia, miehiä, naisia ja lapsia, repaleisia ja nälkäisten näköisiä olentoja. Keskiaikana pidettiin linnan rakentamista koko paikkakunnan onnettomuutena. Ajat olivat paljon muuttuneet, laki koetti rajoittaa läänitysvallan mielivaltaisuutta, mutta laki oli Suomessa vielä voimaton. Korkeat herrat ja heidän voutinsa tekivät mitä tahtoivat ja valituksen tekeminen oli tekijälleen vain turmioksi. Niinpä tapahtui, että täälläkin, näin lähellä Turkua ja maan korkeinta tuomioistuinta, vasta perustettua hovioikeutta, mielivalta ja oikeudettomuus oli nylkenyt melkein puti puhtaaksi koko sitä ympäröivän seudun, ja linnan kalliiksi ylläpidoksi riistettiin nyt se, minkä sota ja kato olivat säästäneet. Luultavaa on, ettei kreivi Bertelsköldillä ollut aavistustakaan alustalaistensa hädästä; sodassa ollessaan ei hänellä ollut aikaa sitä ajatella, ja hän oli tyytyväinen tiluksiinsa, kunhan vouti vain määräaikana lähetti hänelle ne suuret summat, jotka hän sen ajan aatelisten tapaan tuhlasi, ajattelematta, että nuo rahat oli viimeiseen ropoon asti kiskottu hänen köyhiltä talonpojiltaan.

Työmiesten työ oli raskasta ja pitkällistä. Tuo avara puisto, jossa oli paljon hirviä ja metsäpeuroja, ja joka ennen oli ollut puuaidalla ympäröitynä, oli piiritettävä kivimuurilla. Kello neljästä alkaen oli vedetty kiviä ja ladottu niitä korkeihin röykkiöihin — voudin asettamat työnjohtajat seisoivat aina vähän matkan päässä valmiina sujakoilla pihlajavitsoilla lyömään sitä, joka laiskotteli tai muuten niskoitteli. Eräs iäkäs ja nälistynyt vaimo ei jaksanut niin nopeaan kuin työnjohtaja olisi tahtonut työntää esiin mukulakivillä täytettyjä kärryjään ja sai sentähden muutamia iskuja piiskasta, niin että kaatui maahan. Sen näki vaimon neljätoistavuotias poika, karkasi raivoissaan työnjohtajan kimppuun ja repi ja löi häntä minkä jaksoi. Työnjohtaja, joka oli suuri, rotevatekoinen mies, tarttui poikaa niskaan, nakkasi hänet maahan ja alkoi armottomasti häntä piestä. Muutamat lähinnä olevat lakkasivat työstään, asettuivat pojan puolelle ja uhkailivat työnjohtajaa. Tämä huitoi raivoisasti piiskallaan; muuan työmiehistä, jonka naamaan piiska sattui, tarttui työnjohtajaa vyötäisiin, heitti hänet vuorostaan maahan ja antoi hänelle selkään. Nyt sekaantuivat muutkin riitaan ja siinä syntyi täydellinen kapina. Kauan tukehdutettu viha puhkesi ilmi. miehet heittivät pois työkalunsa ja katkoivat itselleen aidan seipäitä aseiksi; kaikki työnjohtajat kaadettiin maahan, niille annettiin ilman armoa selkään ja olisi siinä voinut henkiäkin olla vaarassa, ellei erään uuden henkilön ilmautuminen olisi muuttanut asiain menoa.

— Mestari Aatami! — huudahti muuan, ja kuin taikavoima vaikuttivat nuo sanat. Kiireimmän kautta heitettiin seipäät maahan, piestyt jätettiin rauhaan ja kukin kiiruhti työhönsä uhkaavaa vaaraa pelonalaisesti mulkoillen.

Kaikkien pelkäämä vouti, mestari Aatami, lähestyi linnasta tulevaa polkua myöten. Hän oli pitkä ja tanakka mies, iältään noin viidenkymmenen ja puku osoitti puoleksi herraa puoleksi talonpoikaa. Koirannahkainen talvilakki peitti hänen lyhyen, melkein vaalean tukkansa; kapeat, yhteen puristetut huulensa, pienet harmaat viikset ja matala, mutta teräväkulmainen otsa osoittivat rohkeutta, viekkautta ja kovuutta. Hänen vainuva silmänsä oli jo kauas huomannut kahakan, mutta hän ei kiirehtinyt kulkuaan, vaan läheni aivan rauhallisen näköisenä, varmana siitä, että hän milloin tahansa hillitsisi tuon väen, joka jo monta vuotta oli oppinut häntä pelkäämään.

Kärsivällisesti hän kuunteli työnjohtajien valituksia ja pani heti kohta tutkimuksen toimeen. Niin suuresti häntä työmiehet pelkäsivät, ettei kukaan heistä uskaltanut avata suutaan puolustautuakseen; ehkä olivat he jo edeltäpäin varmat siitä, että sen kautta vain pilaisivat asiansa. Ainoastaan tuo neljätoistavuotias poikanen, joka oli kapinan alkanut, käyttäytyi raivokkaasti, pui kaikkein kauhuksi nyrkkiään mestari Aatamille, ja huusi: — Minä tapan sinut mieheksi tultuani, jos et anna äidin olla rauhassa. Ensin otit isäni ja hän hukkui sotaan. Sitten otit vanhemman veljeni eikä hänkään tullut takaisin. Sitten veit meiltä hevosen ulosteoista. Sitten pakotit toisen veljeni vetämään tiilikuormaa, kun ei ollut hevosta millä vetää; veljeni veti niin, että kuoli siihen. Nyt olet pakottanut äidin ja minut tekemään kolme päivätyötä viikossa ilman palkkaa, vaikkei meillä ole leipäpalaa suuhun panna. Ja nyt on sinun renkisi lyönyt äitiä ja minua; sinä teet vääryyttä, mestari Aatami, ja pieksä vaikka kuoliaaksi minut, mutta sittenkin sanon minä, että sinä teet vääryyttä…

— Mikä on nimesi? — kysyi vouti lyhyesti ja melkein pilkallisesti, katsoen häntä tuimasti silmiin.

— Niinkuin et muka sitä tietäisi! — vastasi poika uhkamielisesti. — Pekka minä olen ja Pekka oli isäni ja Lampelaisiksi meitä sanotaan sen lammin rannalla olevan mökin mukaan, jossa asumme. Kirjoita se vaan mustaan kirjaasi, Jumala sen myös kirjoittaa omaansa.

— On sinulla ilmaa keuhkoissasi, — jatkoi vouti ivallisesti; — olisihan vahinko, jos et saisi huutaa. Pistäkää poika myllykammioon, — virkkoi hän työnjohtajille, — antakaa hänelle kaksi kertaa päivässä selkään ja ilmoittakaa sitten minulle, milloin hän pyytää armoa. Viekää äiti pois tieltä työn jaloista, hän saa suorittaa päivätyönsä huomenna. Ja te muut, jotka tässä niskoittelette, tiedättekö roistot, mitä se on, että ollaan uppiniskaisia isäntää vastaan? Hatut päästänne, lurjukset! Sinä, Niilo, olet ensiksi lyönyt esimiestäsi; minä kyllä tunnen sinut, junkkari. Viekää hänet piiskurin luo ja sieltä vanginkyydillä Turkuun. Te muut saatte sopia työnjohtajien kanssa ja palkita heidän kipunsa, sen jälkeen on teidän keskenne vedettävä arpaa ja kahdeksan teistä on lähetettävä sotaan Puolanmaalle. Ymmärrättekö, roistot!

Kaksi työnjohtajaa tarttui heti paikalla käsiksi poikaan ja Niiloon, viedäkseen heidät pois. Pojan äiti, jota oli lyöty, asettui vastarintaan ja heittihe milloin uhaten, milloin rukoillen miesten tielle. Kaikki työmiehet, joita siinä oli viidettäkymmentä, olivat kokoontuneet yhteen kehään ja katselivat nyt vuoroin toisiaan vuoroin voutia pelon- ja vihansekaisin katsein. Mestari Aatami alkoi aavistaa pahaa; hetki oli vaarallinen ja hänen valtaansa uhattiin. Mutta sattuma tuli hänelle avuksi. Puistosta kuului koiran haukuntaa ja kohta sen jälkeen laukaus. Kaikkien katseet kääntyivät sinne päin, sillä tähän aikaan vuodesta, kun hirvillä vielä oli pienet vasikat, ei koskaan ollut tapana metsästää.

Koiran haukunta läheni, oksat ritisivät, ja esiin karkasi nuori hirvi sitä paikkaa kohden, josta vanha aita oli purettu uuden tieltä. Joku työmiehistä päästi huudon, hirvi hätkähti, taas pamahti pyssy, ja verissään syöksyi kaunis eläin tieltä väistyvää väkijoukkoa kohden, alkoi horjua, kaatui maahan ja heitti henkensä rukoilevasti ympärilleen katsahtaen. Kohta hirven perässä karkasivat koirat esiin ja heidän kintereillään tuli nuori kreivi Bernhard hevosen selässä, laukaistu pyssy olallaan.

Nuorukainen pysähtyi hetkeksi, nähtävästi hiukan hämillään siitä, että hän sopimattomalla ajalla metsästäessään kohtasi tuon ankaran voudin, jota hän, vaikka olikin linnan perillinen ja isäntä, lapsuudestaan pitäen oli tottunut vaistomaisesti pelkäämään. Kohta voitti kuitenkin hänen ylpeytensä, hän astui alas hevosen selästä ja lähestyi hirveä, huomauttaen ikäänkuin vain sivumennen, että se oli härkä eikä siis ollut tullut mitään vahinkoa vasikoille. Työmiehet kumarsivat kunnioittavasti, vouti otti koirannahkalakin päästään ja sanoi nöyrällä, vaikka samalla ivansekaisella äänellä: — Teidän armollanne on kyllä lupa hävittää riistaa, milloin vaan tahtoo.

Vouti ei ehtinyt sen enempää virkkaa, kun Lampelaisvaimo heittihe nuoren kreivin jalkojen juureen ja huusi: — Armollinen herra, armahtakaa minun poikaani! Ne tahtovat panna hänet myllykammioon; te ette tiedä, mikä myllykammio on. Suuren vesirattaan päällä on pimeä häkki ja sen lattia on liistakoista, vesi pärskyy sinne sisään, ja siellä pitää vouti vankejaan yötä ja päivää, ruuatta ja juomatta, pimeässä ja kylmässä, likomärkinä. Armahtakaa poikaani!

— Onko asia niinkuin hän sanoo? — kysyi kreivi Bernhard epäilevin silmin voutia katsellen, joka yht'äkkiä oli muuttunut tuomarista syytetyksi.

Vouti kertoi kapinasta, osoittaen yhtä suurta ylenkatsetta väkeä kohtaan kuin äskenkin. Mutta hän oli erehtynyt luullessaan sillä tavalla vaikuttavansa kreiviin. Hän unohti, että seitsentoistavuotias on arka arvostaan, hän ei ehkä aavistanut, että kreivillinen nuorukainen, joka äsken oli ollut pakotettu puolittain pyytämään anteeksi sopimatonta metsästystään, käytti mielelläänkin tilaisuutta hyväkseen osoittaakseen, että hän oli herra ja toinen vain palvelija. Kreivi Bernhard katseli työmiehiä mielihyvällä. — Te olette pahasti rikkoneet, — sanoi hän, — enkä minä, yhtä vähän kuin isänikään, voisi jättää sitä rankaisematta, jos se tulisi kerran vielä uudistumaan. Mutta minä en tahdo, että lyhyttä täällä oloani häiritään rangaistuksilla. Minä annan teille tällä kertaa anteeksi, toivoen, että vast'edes tulette olemaan tottelevaisempia palvelijoita. Minä nyt armahdan teidät kaikista rangaistuksista; minä annan teille tänään vapaan päivän ja minä tahdon, että vietätte sen hauskasti. Mestari Aatami, toimittakaa niin, että väki saa ruokaa päivälliseksi ja iltapäivällä kaksi tynnyriä olutta.

Kreivi meni. Vouti katseli synkästi hänen jälkeensä. Mutta työmiehet remahtivat riemuisiin hurraa-huutoihin, ja Lammin Pekka huusi repaleista lakkiaan heiluttaen: — Eläköön nuori armollinen herra! Tämän minä aikamiehenä vielä palkitsen!

4. MESTARI AATAMI.

Voudin talo oli kivenheiton päässä linnasta, järven rannalla olevalla kukkulalla, niin että siitä voi nähdä kaikki, mitä ympärillä tapahtui. Se oli monesta syystä tarpeellista mutta varsinkin siitä syystä, että voutia kaikki vihasivat. Pihan ympärillä oli rautakeihäillä varustettu lankkuaita, joka oli kuin jonkinmoinen linnan etuvarustus. Vartioväkenään oli voudilla kolme luotettavaa ja voimakasta miestä. Rakennuksen päädyssä oli heleä-ääninen kello, jolla vouti voi kutsua apua linnasta, niin pian kuin hänen kimppuunsa käytiin. Talo oli sitäpaitsi varustettu kaikenlaisilla aseilla ja oli enemmän varushuoneen kuin rauhallisen talonhaltijan asunnon näköinen.

Vähän aikaa yllä kerrotun kohtauksen jälkeen nähtiin mestari Aatami tulevan asunnostaan ja tutkivasti katselevan puistoon päin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin hänen terävä silmänsä keksi kaksi olentoa liikkuvan puiden välissä; toinen oli Kreeta, hänen tyttärensä, ja hänen vieressään käveli nuori kreivi Bernhard. Hieno hymy ilmaantui voudin huulille. — Ei ole hulluinta! — mutisi hän. — Nuori kotka tahtoo ajoissa valtaansa näyttää; on minulla kuitenkin rihma, joka hänen lentoaan rajoittaa.

Sen jälkeen hän meni rauhallisin askelin linnaan ja jätti nuoret häiritsemättä vaeltamaan ja heittämään toisilleen viimeisiä hyvästejään.

Mestari Aatami ei ollut itsensälainen tänään. Hän käyskenteli kokoontuneen väkijoukon keskellä, jaeskeli runsaasti ruokaa ja olutta, sanoi jokaiselle jonkin ystävällisen sanan eikä ollut huomaavinaankaan työmiesten pilkallisia, epäluuloisia ja samalla ilkkuvia silmäyksiä. Lampelan poika ei malttanut kieltään hillitä: — Terveeksi, mestari Aatami, — huusi hän tunkeillessaan oluttynnyrin ääreen; — tämä olut ei ole kasvanut myllykammiossa! — Vouti hymyili ja virkkoi: — Erehdyt, poikaseni; maltaat ovat juuri sieltä.

Nuoret rakastavaiset jatkoivat huvikävelyään viheriässä puistossa. Loistaen niinkuin hekin terveyttä ja tulta, katseli heitä toukokuun aurinko läpi lehdittyvien vaahterain. Kainoina, viattomina, tuoreina ja toivovina kuin ensi lempi, kumartuivat kevään kukkaset heidän jalkojensa alla, eivätkä he sitä huomanneet. Linnut visertelivät heidän ympärillään; he eivät sitä kuulleet; ja kuitenkin näkivät ja kuulivat he kaikki, mitä tapahtui. Sillä kaikki sulautui heidän mielessään yhdeksi ainoaksi ilmiöksi ja yhdeksi ainoaksi säveleksi: aurinko, kukkaset ja lintujen laulu kuvautuvat yhdessä ainoassa olennossa ja yhdessä ainoassa äänessä: lemmityn silmässä ja hänen sanojensa soinnussa, kun eron hetki lähestyy ja koko elämä päilyy yhdessä ainoassa kyynelessä, niinkuin luonto päilyy yhdessä ainoassa vesihelmessä.

Syntyperä, arvo, rikkaus, loistavat nimet, suuret toiveet, onni ja loisto, kunnia ja valta — kumartakaa korskea otsanne maahan, sillä sydämien maailmassa on voima, joka on teitä suurempi, joka tasoittaa kukkulat ja kuilut, joka murtaa aidat ylhäisen ja alhaisen välillä, joka on kaikkivoipa siksi, että se uskoo kaikkeen ja toivoo iäti eikä kuitenkaan mitään pyydä. Sentähden on ensimmäisen rakkauden loisto niin suloinen ja sentähden se kadottuaankin valaisee menneet muistot niin ihaniksi ja niin kirkkaiksi, niinkuin runoilija laulaa:

On pilvi valoisa, on synkkäkin sun kasvos' multa peittänyt, mutt' aina yhtä kirkkaasti sä loistit.

Aurinko heloitti jo korkealla taivaan kannella, kun nuori kreivi Bernhard muisti, että hänen vielä samana päivänä oli ratsastettava Turkuun ja sen jälkeen heti lähdettävä vieraille maille. Hän tarttui tytön käteen: — hän, tuo rikas ja jalosukuinen, ei ollut koskaan uskaltanut painaa suuteloa hänen punaisille huulilleen. Nyt suuteli hän tuota kättä, joka niin lämpimästi puristi hänen kättään; tyttöparan päätä huimasi, ja kun hän katsahti taakseen, oli nuorukainen kadonnut puiston tammien taa.

Kokematon nuorukainen! Hän tuli unelmiensa maailmasta, toivehikkaana ja epäitsekkäänä; ei aavistanut hän, että häntä kotona linnassa odotti jääkylmä oman voiton pyynti; sitä vastustaakseen olisi hänellä pitänyt olla miehen voima ja vanhuksen kokemus, eikä hänellä ollut muuta asetta kuin sydämensä, joka uhkui alakuloisuutta, onnea ja surua.

Mestari Aatami odotti häntä suuressa salissa. Nuorukainen hänet tuskin huomasi. Mutta vouti astui nöyränä ja samalla kuitenkin rohkeana suoraa päätä nuoren isäntänsä eteen, ojensi hänelle kunnioittavalla kumarruksella pienen, hopearahoilla täytetyn pussin ja virkkoi tahallisella äänen painolla: — Tämän enempää en ole voinut saada kokoon teidän armonne matkarahoiksi.

— Hyvä on, — vastasi nuorukainen, katsomattakaan rahoihin; — pane ne matkarasiaani, minä kuittaan sitten kaikki yhdellä kertaa.

— Mutta tässä on vain 450 hopeatalaria, — huomautti vouti nähtävästi hiukan pettyneenä. Teidän armonne ei voi niillä suorittaa lähtö- ja matkakulujaan.

— Hyvä on, minä ymmärrän, — vastasi kreivi Bernhard hajamielisesti; — sinä tahdot jättää minulle enempi; pane sitten vain kaikki matkarasiaani.

— Valitettavasti en voi tällä hetkellä enempää antaa. Vasta huomenna tai ylihuomenna saapuvat verot pohjoisista tiluksista; ja minä olen pakotettu jättämään muille niiden kantamisen. Pyydän nöyrimmästi, että teidän armonne nyt heti myöntää minulle eron palveluksestani, siinä toivossa, että teidän armonne isä ei ole kieltäytyvä siihen suostumasta.

— Mitä te sanotte, mestari Aatami? — kysyi nuorukainen, jonka huomion nyt oli herättänyt se omituinen äänen paino, millä vouti lausui viimeiset sanansa.

— Teidän armonne lähtee sotaan, — vastasi vouti. Siellä voi jonakin päivänä tapahtua, että miehistönne tekee kapinan, ei teitä, vaan kersanttianne vastaan, joka tahtoo pakottaa heitä velvollisuuttaan täyttämään. Kersantti rankaisee rikoksen, jonka anteeksianto voisi perin pohjin hävittää kurinpidon. Teidän armonne tulee silloin sattumalta saapuville, kuulee kapinoivan joukon valitukset ja armahtaa rikokselliset, vieläpä palkitsee heidät laittamalla pidot heidän kunniakseen. Teidän käskyläisenne ei voi vastustaa teitä; hän tottelee, mutta tekee minkä hänen velvollisuutensa vaatii: pyytää eronsa.

— Mutta ettehän totta tarkoita, mestari Aatami. Ettehän voi vaatia, että minun, joka monta vuotta poissa oltuani tulen pariksi päiväksi vierailemaan isäni kartanoon, pitäisi rangaistuksilla himmentää näitten päivien muistoni.

— Ei teidän armonnekaan voine vaatia, että minä, joka viisitoista vuotta olen uskollisesti teidän isäänne palvellut, pysyn toimessa, jossa minua tästä lähtien vair pilkataan ja vastustellaan.

— Minulla ei ole muuta neuvoa kuin joko tänä päivänä lähteä palveluksestani tai jo huomenna rangaista syylliset.

— Mahdotonta on minun suostua siihen, mitä pyydätte. Minun sanaani ei voi peruuttaa enemmän kuin teidänkään. Mestari Aatami, te ette ole oikein kohdelleet väkeänne. Puutetta ja kiukkua ilmaisevat heidän kasvonsa. Minua säälittää heidän tilansa.

— Teidän armonne ei tunne tätä kansaa. Se on uppiniskaista ja jäykkää ja ainoastaan ankaruudella voidaan sitä pitää kurissa. Höllentäkää sen siteitä, antakaa sille tänään anteeksi sen viat, ja se on huomenna repivä perustuksiaan myöten teidän linnanne. Kreivi, teidän isänne tarvitsee vuosittain kolmekymmentä tuhatta talaria menoihinsa. Teidän armonne itse tarvitsee vähintäin kymmenen tuhatta. Linnan ylläpitoon tarvitaan saman verran. Mistä otetaan nuo rahat, jos ei kansaa pidetä tarpeellisessa kurissa? Kuusitoista teidän tiloistanne on kiinnitetty, kolmekymmentä on autiona sotakulunkien vuoksi. Tänään on aateli saanut varustautua kaksinkertaisesti; joka kahdeksas talonpoika puetaan sotatakkiin; täällä saaristossa otetaan viidestä talonpojasta kaksi miestä meriväkeen. Rutto on alkanut liikkua Turussa, rahvas huutaa jo, että kaivot on myrkytetty. Velhot ja noita-akat kiertelevät kiihoitellen mieliä kaikenlaisilla pirun konsteilla. Antakaa anteeksi vanhalle uskolliselle palvelijalle, jos hän kysyy: onko nyt aika osoittaa lempeyttä ja sääliä? En tahdo salata teiltä, että jos tänään höllitän ohjia, saattaa huomenna syttyä julkikapina. Mutta … jos te tahdotte kernaammin seurata sydämenne tunteita kuin niitä neuvoja, joita äly ja välttämättömyys käskevät noudattamaan, niin ei minulla ole mitään muuta lisättävänä. Tilini ovat järjestyksessä, ja minä olen valmis milloin tahansa, yhtä köyhänä kuin tänne tulinkin, muuttamaan täältä tyttärineni Ruotsiin…

— Osoittakaa minulle jokin keino, kunhan se ei vain ole rangaistus, — virkkoi nuorukainen, johon voudin synkkä kuvaus oli vaikuttanut, ja joka myöskin tuli ajatelleeksi, että kaunis Kreetakin siis tulisi muuttamaan pois.

— Teidän armonne ei tarvitse rangaista, — vastasi vouti salaperäisesti hymähtäen. — Teidän armonne matkustaa tänään Turkuun kansan siunauksien ja riemuhuutojen seuraamana. Ainoastaan minua syytetään huomenna siitä, että olen toiminut vastoin teidän tahtoanne. Minua tullaan vihaamaan vielä enemmän kuin ennen; nähdään ainoastaan käsi, joka rankaisee, mutta ei päätä, joka käskee. Mutta minä olen tottunut siihen, että minua ymmärretään väärin; mitä välitän minä heidän vihastaan? Minä palvelen herraani, se riittää, ja minä olen valmis hänen tähtensä uhraamaan kaikki.

Kreivi Bernhard taisteli itsensä kanssa. Viimein voitti hänessä ylpeys ja kunniantunto. — Ei, — sanoi hän, — käyköön miten tahansa, teidän täytyy keksiä jokin muu keino. Minä en syö sanaani.

Vouti oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän: — Luvatkaa minulle, että ennenkun lähdette, kutsutte kaikki työmiehet kokoon ja kehoitatte heitä olemaan minulle kaikessa yhtä kuuliaiset kuin he olisivat kuuliaiset teille itsellenne.

Puoli tuntia tämän keskustelun jälkeen seisoivat kaikki linnan asukkaat nuoren herransa ympärillä, jonka hevonen jo hirnahteli linnan portilla. Kreivi Bernhard oli suostunut voudin pyyntöön ja käskenyt kaikkia alustalaisiaan osoittamaan ehdotonta kuuliaisuutta mestari Aatamille. Synkkää nurinaa sekautui hurraahuutoihin; nuori kreivi ei sitä huomannut, vaan laski täyttä laukkaa Turkuun päin. Yksi ainoa oli, joka itkettynein silmin katseli, kuinka hänen sininen hattunsa töyhtö vilahteli puitten välissä ja viimein tien käänteeseen katosi; se ainoa oli ankaran voudin tytär, tuo lempeä ja valkotukkainen Kreeta.

Tuskin oli kreivi poissa, kun mestari Aatami huusi esiin työnjohtajansa. — Korjatkaa pois olut! — huusi hän. Vetäkää esille vankirattaat, ja viekää Niilo linnaan. Kahdeksan uppiniskaisinta otetaan sotamieheksi. Lampelan poika telkitään myllytyrmään, ja hänen äitinsä häädetään heti paikalla torpastaan.

Pelko ja kauhistus valtasi läsnäolijat. Ainoastaan Lampelan vaimo uskalsi korottaa äänensä. — Voi, voi! — huusi hän valittavalla äänellä. — Voi uskotonta palvelijaa, voi uskotonta voutia!

Vuonna 1656 oli Suomessa monessa suhteessa surulliset ajat. Vihollinen oli hyökännyt ryöstäen Karjalaan; siinä sodassa ne Viipurin lukiolaiset ryhtyivät niin urhoollisesti Viipuria puolustamaan. Sato oli useissa paikoin ollut huono, rutto oli tulossa, Puolan sotaan tarvittiin kaikki sotakuntoiset miehet. Kuningas oli vastoin lakia otattanut sekä sen että seuraavan vuoden nostokkaat; rahvas nurisi ja sen mieltä kiihottivat salaiset urkkijat. Kansan uskollisuus kuningasta kohtaan pysyi järkähtämätönnä, mutta puutteensa ahdistamana kallisti se muutamin paikoin, varsinkin Turun tienoilla, korvansa puheille, joiden pitäjät koettivat uskotella, että viimeinen sotamiesten otto tapahtui kuninkaan tietämättä itsekkäiden virkamiesten toimesta, jotka sitten muka tahtoivat myydä otetut sotamiehet tanskalaisille ja venäläisille. Niinpä tapahtui, että siellä ja täällä syntyi melua, että rahvas vastusti sotamiehenottoa ja ainoastaan väkivallalla ja houkutuksilla saatiin tottelemaan esivallan käskyjä.

Mainiemen ympärillä asuva väestö, jota oli useiden vuosien kuluessa kiusattu ja köyhdytetty, oli herkkähermoisinta. Myöhään illalla samana päivänä kuin kreivi Bernhard oli matkustanut Turkuun, nähtiin kaksi miestä ja yksi vaimo soutavan nopeata vauhtia salmen yli mustan Jaanan majalle päin. Vanhus nukkui tai oli nukkuvinaan, mutta herätettiin ja pakotettiin avaamaan ovensa noille myöhäisille vieraille. — Onko paholainen teihin mennyt, — kiroili hän, — kun ette anna ihmisten olla yölläkään rauhassa. Ettekö tiedä, että voudin piiska vinkuu päänne päällä jo kello neljältä aamulla?

— Tiedämme kyllä, ja senpätähden me olemmekin tänne tulleet, — vastasi Lampelan vaimo, joka oli seurannut miehiä. — Mutta ei se tästä puoleen enää vingu, ja siihen on teidän, Jaana, meitä auttaminen.

— Minunko? — huudahti vanhus, ollen käyvinään ihmeisiinsä, vaikka hän varmaankin hyvin kyllä ymmärsi heidän asiansa.

— Juuri sinun, — virkkoi vaimo. — Tässä ei ole aikaa pitkiin puheisiin. Arvion Niilo lyötiin rautoihin tänä iltana, Pekka on heitetty myllytyrmään, minut on häädetty mökistäni, ja kun aurinko nousee, niin lähetetään nämä kaksi miestä ja kuusi muuta Turkuun ja sieltä Puolan sotaan.

— Mutta mitä tämä minuun kuuluu? Saan kiittää onneani niin kauan kuin saan rauhassa asua täällä töllissäni.

— Kuuluu se, — vastasi vaimo varmasti ja salaperäisesti, — sinun täytyy tuhota mestari Aatami vielä tänä yönä.

— Kuulehan nyt, musta Jaana, älä nyt heittäydykään viattomaksi. Koko maailma tietää, että sinulla on salaiset keinosi sekä hyvään että pahaan. Maineesi on melkein yhtä suuri kuin Puu-Jumalan, ja monet pitävät sinua Tyrvään Kyni-Valpuriakin taitavampana. Älä siinä nyt tekeydy itseäsi tyhmemmäksi, sinun pitää valmistaa noidannuoli ja heti paikalla, ja kun se tänä yönä ammutaan voudin ikkunasta sisään, niin kuolee hän ennen aamun koittoa vuoteeseensa.

— Menkää tiehenne, olette liiaksi olutta särpineet, huomaan ma, — virkkoi Jaana ärtyisesti.

— Ohoh! — huudahtivat miehet, — luuletko sinä meidän tulleen tänne pilkattaviksesi? Eihän mitä, ämmä, nyt on hätä käskemässä ja nyt et sinä pääse käsistämme. Ellet heti paikalla tee mitä pyydämme, niin sytytämme me tuleen tämän sinun kurjan hökkelisi ja kärvennämme sinut, vanha noita-akka, omain nurkkaisi roviossa.

Jaana tarkasteli tutkivasti vieraitaan ja näytti ymmärtävän, että he hädän ja taikauskon ajamina voisivat pitää sanansa. — Vai niin, — sanoi hän hetken aikaa mietittyään, — minä teen mieliksenne mitä tahdotte, mutta tänä yönä se ei voi tapahtua. Luuletteko, että ihmisen voi tuhota niinkuin kissan tappaisi? Luuletteko, että täällä tuvassa kasvaa kalmanheiniä, ukkosen kaatamia puita ja lohikäärmeen verta? Kuolleitten luita saattaisi minulla ehkä olla, ehkä myöskin sisiliskon päitä ja sammakon varpaita; mutta mistä tulee nyt yht'äkkiä kirkkomullat, huuhkajan sydämet ja käärmeen kielet? Ei sitä niin vain mennä. Täytyy odottaa alakuuta, sillä yläkuussa menettävät heinät voimansa eivätkä voi vahingoittaa, vaikkakin voivat parantaa. Tulkaa takaisin kahden viikon päästä!

Miehet näyttivät menevän hämilleen. — Kahden viikon kuluttua olemme matkalla Puolaan, — sanoivat he.

— Ei tässä nyt ole itkuun aikaa! — huudahti Lampelan vaimo; joka oli heitä kaikkia rohkeampi ja kiukkuisempi. — Jos eivät taiat auta, niin auttaa kai käsivoima. Pian takaisin venheeseen; meillä on vielä tunti puoliyöhön. Ennenkuin kukko kiekuu, käymme voudin kimppuun neljänkymmenen miehen voimalla ja revimme hänet ja hänen talonsa pieniksi palasiksi.

Miehet vielä epäröivät; yritys näytti heistä liian uhkarohkealta. Jaana koetti lauhduttaa heidän mieliään. — Minusta nähden olisi parasta, sanoi hän, — että muutamat teistä kiiruhtaisivat yötä myöten Turkuun valittamaan maaherralle hätäänne. Ehkä tapaatte siellä vielä nuoren kreivinkin ja niin voitte te saada oikeutta ja vouti saada rangaistuksen julmuudestaan.

— Oikeutta? — matki Lampelan vaimo katkerasti. — Valita yhtä hyvin rakeiden tuhotöistä tai hallan vahingosta! Ennen voit niiltä saada oikeuden kuin että korkea herra toiseen korkeaan herraan koskee. Ei koira koiran hännälle polje. Ei meille tyhmille talonpojille oikeutta anneta. Mitenkäs kävi muutamia vuosia sitten sen rehellisen viskaali Croëllin, joka valitti kruunun käskynhaltijoita vastaan ja sai kiittää onneaan, että pääsi elävänä vankilasta, mutta talonpojat eivät hyötyneet siitä äyriäkään. Ei ne semmoiset auta, ja raukka on se mies, joka tämmöisinä aikoina ei osaa itse auttaa itseään; parasta onkin, että leipäpala hänen hampaistaan kiskaistaan ja lapsensa temmataan hänen sylistään; voi teitä kurjia pelkureita, jotka semmoista sortoa suvaitsette, uskaltamatta antaa takaisin sille, joka teille vääryyttä tekee!

— Jos me saisimme koko Arvion kylän ja kaikki Lampelan miehet liikkeelle tänä yönä, pitäisi meitä olla viiden- ja kuudenkymmenen miehen vaiheille, — huomautti miehistä toinen.

— Kolme työnjohtajaa ja vouti itse neljäs, paitsi Kreetaa ja piikatyttöä, — laski toinen; — mutta jos hätäkello alkaa soida, saa hän linnasta kymmenen tai kaksitoista miestä avukseen.

— Neljä ja kaksitoista, se on kaikkiaan kuusitoista, — luki vaimo. — Heitä kuusitoista ja teitä vähintäin viisikymmentä; oletteko te miehiä vai akkoja? Haukkukaa minua noita-akaksi, jos en ensi pyhänä kirkonmäellä kerro kaikelle kansalle, millaisia pelkureita te olette, ja lapsetkin tulevat teitä nauramaan vasten naamaa.

— Pian veneeseen! — huusivat miehet, joiden hidas, suomalainen luonto vähitellen alkoi tulla liikkeelle vaimon kiivaista puheista ja joiden mieli vihdoinkin oli tullut siihen tilaan, jolloin vähemmän välitetään vaarasta kuin asiansa oikeudesta. Ennen pitkää olivat he kaikki kolme soutaneet vastaiselle rannalle.

Jaana katseli poistuvien jälkeen ja pudisti huolestuneesti päätään. — Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan kaatuu, — sanoi hän itsekseen. — Eikö Suomessa sitten olekaan enää muuta oikeutta kuin verisen väkivallan? Mutta Kreeta on pelastettava; olkoon Jumala sitten hänen isälleen armollinen, jos he todellakin saavat hänet käsiinsä.

Niin sanoen irroitti Jaana veneen, joka oli piilotettu rannan kivien väliin, ja kiiruhti nopeasti, mutta kuulumattomasti soutaen samanne päin, minne voudin vihamiehet äsken olivat menneet. Ja yö oli aivan hiljainen, loitompaa metsästä kuului lahorastaan laulu, jota säesteli laineen soitto uinailevia rantoja vasten.

5. YÖLLISIÄ SEIKKAILUJA.

Noin kaksi tuntia ennen yllä kerrottua, Jaanan töllissä tapahtunutta kohtausta seisoi mestari Aatami talonsa korkeilla portailla, joilta voi nähdä kauas kukkulan ympärille. Hänen terävät katseensa tarkastelivat seutua milloin vasemmalle linnaan päin, milloin Arvion kylään päin, josta oikealla puolen olevien peltojen yli häämöitti matalien huoneiden kattoja noin neljänneksen peninkulman päässä talosta. Hän seurasi tarkkaan kotiinsa palaavien työmiesten askelia ja näytti olevan tyytyväinen, kun miehet eivät käyneet ryhmittäin, vaan astelivat yksitellen polkuja ja pientaria pitkin vieviä oikoteitä myöten.

Linnasta tulevaa suurta tietä myöten nähtiin yksinäinen matkamies reppu selässä pyrkivän taloa kohti. Hänen käyntinsä kävi sitä ravakammaksi, kuta lähemmä hän tuli, ja ennenkuin vouti oli ehtinyt rappusiltaan poistua, seisoi matkamies jo suljetun portin takana, kolkutti siihen ja pyysi päästäkseen sisään. Mestari Aatami meni avaamaan.

— Ka, Johannesko se on? — sanoi hän karsaasti, vaikkei ääni ollutkaan niin tyly kuin tavallisesti. — Mistä sinä nyt tulet tähän aikaan? Parempi olisi ollut istua Turussa kieliopin ääressä kuin reppu selässä maita mantereita kierrellä.

— Ka, mikäs auttaa, kun täytyy? — vastasi vieras, joka oli alun kolmannella kymmenellä oleva nuorukainen, kalpean näköinen ja laiha, mutta jonka jo aikaisin rypistyneissä kasvoissa oli älykkäisyyden ja hyväntahtoisen leikillisyyden ilme. — Mikäs auttaa, kun täytyy? Eväskonttini tyhjeni, ja Turussa on monta muutakin köyhää teiniä, eivätkä laupiaat ihmiset voi kaikkia elättää. Sentähden ajattelin minä, että hätä ei lakia lue. Helluntaikin on tulossa ja niin ajattelin minä, että lähden pitäjiä kiertämään ja kerään muutamia äyrejä rahaa ja pari leipäkannikkaa, niin jaksan taas mittumaariaan asti päntätä päähäni logiikkaa ja metafysiikkaa. Ettehän minulta yösijaa kieltäne; mestari Aatami? Kuinkas Kreeta voi? On jo kauan siitä kuin viimeksi näin pikku morsiameni.

— No, no, hyvä herra, ei ole vielä kuulutuksille kiirettä; luehan ensin itsesi maisteriksi ja hanki hiukan enemmän leipää konttiisi, niin saammehan sitten siitäkin puhua. Mutta tulehan sentään nyt huoneeseen ja pistä poskeesi jotakin. On kai hyvä ruokahalu, arvaan ma?

— Onpa tavallinen. Olen astunut kaksi penikulmaa yhtä kyytiä ja miettinyt uutta väitöslausetta, joka on tuottava suurta iloa oppineelle Martinus Miltopaeukselle. An homo bestia sit? Vastaus: Certe, quia comedit similes suos[1] — ja silloin, — lisäsi ylioppilas ongelmainen hymy huulillaan, — ajattelin minä sitä mainiota siankinkkua, jota tulisitte minulle illalliseksi tarjoamaan.

Vouti ei näkynyt olevan kuulevinaankaan tuota oppinutta viittausta, vaan vei vieraansa avaraan saliin, jonka takana vielä oli kaksi kamaria. — Levähdä nyt, — sanoi hän, — minä käsken Kreetan tuomaan ruokaa.

Kreeta tuli. Ylioppilas tarttui hänen käteensä ja puristi sitä lujasti, mutta tyttö loi kulmansa alas, varmaankin peittääkseen itkettyneitä silmiään.

— Mitäs nyt? — sanoi Johannes ystävällisesti. — Oletko itkenyt, pullula mea?[2] Enpä olisi ikinä voinut aavistaa, että sinulla olisi ollut minua noin ikävä?

— Hänen koiraskyyhkynsä on lentänyt tiehensä tänään, — kiiruhti isä vastaamaan, ennenkuin Kreeta vielä oli ehtinyt oikein avata kauniit silmänsä. Oletpa hupakko, tyttöseni, kun kuljet alla päin tuollaisen koreapyrstöisen keikarin vuoksi. Kas niin, sano nyt vain pian ystävällinen sana Johannekselle ja jouduta sitten viilipyttyä pöytään. Etkö näe, että hän nälissään näkyisi saattavan vaikka sinutkin suuhunsa niellä.

Ja tuo ankara vouti hymyili ystävällisesti. Olihan hänelläkin ihmisen sydän rinnassaan; ja se lämpeni aina, kun hän ajatteli rakasta lastaan ja kuvaili, kuinka tyttärensä kerran istuisi ruustinnana kotipitäjän pappilassa. Mutta Kreeta ei uskaltanut nostaa silmiään eikä vastata; hän kiiruhti ulos ja toi sieltä pian ruokaa pöytään. Ylioppilas, joka varmaankin tunsi paremmin kirjansa kuin ihmiset, uskoi täydelleen, että syynä Kreetan kyyneliin oli ollut se, minkä vouti oli ilmaissut, ja istuutui pöydän ääreen alkaen levollisesti tyhjentää edessään olevaa viilipyttyä. — Totta totisesti, mestari Aatami, — sanoi hän, — te olette kadehdittava mies: teillä on lämmin tupa, katettu pöytä, pehmoinen naisen käsi — numen domesticum, niinkuin me sanomme kohteliaammin kuin dominus Bång, joka aina puhuu mala herbastaan, rikkaruohostaan eli ohdakkeestaan — ja sitten on teillä maaseudun rauha, otium mentis ja ympärillänne joukko paimenpoikia ja paimentyttöjä, jotka ruusuisista nauhoista taluttavat teille vuonansa ja joiden paimenkuningas te olette…

— Sano minulle, Johannes, — sanoi vouti, joka luultavasti ei ollut aivan samaa mieltä maaseudun paimenelämästä kuin ylioppilas, — riidelläänkö siellä akatemiassa vielä yhtä äkäisesti kuin ennen?

— Minä annan teille anteeksi, mestari Aatami, — vastasi ylioppilas, tehden lusikallaan suuren loven viilipyttyyn; — minä annan teille anteeksi, että olette käyttänyt niin jokapäiväistä sanaa kuin "riidellä" siitä, mitä me sanomme väittelemiseksi. Kyllähän me yhä vielä ankarasti ottelemme; dominus Miltopaeus todistaa, että dominus Bång on aasi ja dominus Bång todistaa, että dominus Miltopaeus on pakana. Mitä minuun itseeni tulee, tahdon mieluummin olla pakana kuin aasi, ja kehumatta voin sanoa, että minä viime viikolla, ollessani posterior opponens, perin pohjin nolasin dominus Bångin, sekä majorem että minorem kuin myöskin conclusionem. Dominus Bång tuli silloin sellaiseksi jota sanotaan furibundus ja uhkasi vetää minut oikeuteen sekä taikuudesta että vääräuskoisuudesta, kun muka luuli saavansa näytetyksi toteen, että minä kauan sitten olin lainannut kirjoja dominus Stodiukselta, jota, kuten tiedätte, on ankarasti ahdistettu taikuudesta. Mutta … kah, minnekä se mestari Aatami hävisi?

Vouti oli mennyt ulos, ja tarkasteli vielä kerran pimenevää seutua, katsoi, että portti oli lukittuna ja hätäkellon nuora reilassa. Sitten antoi hän työnjohtajille määräyksiä yön varalta ja tutki, olivatko kahden puolen tuvan ovea riippuvien väkipyssyjen sankit kunnossa.

Kreeta oli käyttänyt isänsä poissaoloa ikäänkuin ohimennen kysyäkseen, oliko Johannes tavannut ketään vastaantulijaa Turusta tullessaan, ja oli ylioppilas, suu täynnä voileipää, vastannut, että Mainiemen nuori kreivi oli kyllä ratsastanut vastaan kahden palvelijansa kanssa, ja että ne olivat ohi ajaessaan räiskyttäneet likaa hänen silmilleen. Onneksi oli huone jo melkoisesti pimennyt, sillä taivas oli vetäytynyt pilveen ja yöksi näytti tekevän sadetta. Eivät sentähden vouti eikä Johannes voineet erottaa sitä hehkuvaa punaa, joka niinkuin leimaus pimeässä yössä välähti Kreetan ihanille poskipäille.

— Kello on kymmenen, — sanoi vouti käskevällä äänellä, jota hän oli tottunut kotonaankin käyttämään. — Hyvää yötä, lapset! Huomennapahan sitten nähdään, Johannes, mitä tässä voidaan hyväksesi tehdä.

— Koreat kiitokset teille, mestari Aatami! — vastasi ylioppilas. — Enpä toden totta ole ollut näin kylläinen sen jälkeen kuin viimeksi olin luonanne, ja jos te olisitte dominus Bång, niin kutsuisin teitä väittelemään aivan uuden uutukaisesta päätelmästä: num homo Deus sit? Vastaus: certe, quia Deus nihil desiderat. Ego autem nihil desidero (scilicet post coenam copiosam). Ergo, Deus sum. Quod erat probandum.[3] Hyvää yötä, mestari Aatami!

Kreeta suuteli isäänsä kädelle, ojensi oman kätensä Johannekselle hyvästiksi ja poistui tuohon n.s. luhtiin, missä oli pari kolme pientä yliskamaria, ja jossa hän kesäiseen aikaan nukkui piikatytön kanssa. Luhtiin mentiin rakennuksen ulkopuolelle tehtyä käytävää myöten. Vouti pani levolle toiseen kamariin, mutta ylioppilas oikasihe mukavasti toiseen niistä olkivuoteista, jotka oli asetettu päällekkäin vastapäätä suurta uunia. Siinä vaipui hän kohta unen helmaan, nähden kunnianhimoisia unia niistä väitöksistä, joissa hän oikein tulisi nolaamaan dominus Bångia.

Mutta luultavasti oli tuo rehellinen, vaikka vähän riitaisa kateederisankarimme ahminut vähän liiaksi siankinkkua ja viiliä, koska hän, uupumuksestaan huolimatta, nukkui levottomasti ja näki pahoja unia. Hän oli istuvinaan auditorium majusin alemmassa kateederissa, hänen takanaan ja yläpuolellaan istui Miltopaeus, valkoinen ja pitkä tukka keskeltä jakauksella, ja hänen edessään seisoi ex officio opponenttina, tuo jättiläisen kokoinen, mustaverinen jumaluusopin professori Bång, säihkyen odium theologicumia. Turhaan turvautui respondentti ongelmoihinsa, kaunopuheliaisuuteensa; tuo suurikasvuinen vastustaja pölytti hänen päälleen mustana pilvenä kirkkoisien lauseita ja heprealaisia sanoja, ja Johannes parka meni aivan masennuksiinsa, ei saanut sanaa suustaan. Yhä mustemmaksi muuttui Bångin vartalo, se laajeni, pullistui, kasvoi kirkontornin korkuiseksi ja katseli häntä sanomattomalla ylenkatseella; ja kun Johannes tarkasti kateederia, niin oli se muuttunut äärettömän suureksi polttorovioksi ja sen ympärillä juoksenteli sitä sytytellen nokisia olentoja, niin että liekit rätisten leimusivat ylös tuhkanharmaalle taivaalle.

Siinä silmänräpäyksessä heräsi ystävämme ylioppilas kauhistuksissaan ja asettui istualleen sänkyyn. Huone oli pilkkopimeä, sillä luukut oli teljetty ulkoapäin, mutta hänestä tuntui kuin olisivat unen kauhut päättäneet ahdistaa häntä vielä valveillakin ollen. Yön hiljaisuudessa oli hän kuulevinaan outoa ritinää ja suhinaa, joka tuli kuin räystään kohdalta. — Pöllö minuakin! sanoi hän rauhoittaen itseään, — ulkona on vaan ruvennut tuulemaan; se on myrsky, joka suhisee puistossa. — Ja hän paneutui uudelleen vuoteelleen varmasti päättäen, ettei enää anna kauhean dominus Bångin untaan häiritä.

Ei tänä yönä helläluontoinen unetar kuitenkaan antanut rauhaa uupuneelle ylioppilaalle. Yhä vain hänen korvissaan sihisi ja suhisi ja välistä oli hän kuulevinaan kaukaista hälinää ja kuin kellojen soittoa. Toistamiseen nousi hän istumaan. Räystään rajassa, yläpuolella muuatta ikkunaa alkoi näkyä pieni kiiltävä piste, joka yhä isoni ja kirkastui … ja huoneeseen tunki palaneen hajua.

Ylioppilas kavahti pystyyn. — Tuli on irti! huusi hän ja kiiruhti kolkuttamaan voudin kamarin suljettua ovea. Kohta kuului sieltä liikettä ja häärinää.

Vouti syöksyi ulos vähissä vaatteissa ja koetti avata porstuan ovea. Se oli suljettu — telkitty ulkoapäin. Heti paikalla älysi mestari Aatami vaaranalaisen asemansa. — Ne roistot! — huusi hän. — Ne ovat kiivenneet lankun yli, teljenneet oven ja sytyttäneet katon tulipalloilla. Ne kurjat konnat, joilla oli vartijatoimi tänä yönä, ne ovat juoneet liiaksi olutta ja saattaneet nukkuessaan meidät kaikki turmioon.

Vouti oli, totta puhuen, arvannut aivan oikein. Kapinalliset talonpojat olivat piirittäneet talon, tavanneet vartijat nukkumasta ja jousilla ampuneet katolle palavia tappuroista ja piestä tehtyjä palloja, kunnes muutamat niistä olivat tartuttaneet tulen kattoon. Vaikka seinät ja katto olivat sateesta kosteat, oli vaara kuitenkin sangen suuri sillä tuuli kovasti. Oli noin kello 2:n aika yöllä ja taivas oli paksujen, usvaisten pilvien peitossa, joka viivytti muuten niin aikaista aamun koittoa.

Mutta mestari Aatamin pää ei joutunut helposti pyörälle. Heti paikalla muisti hän hätäkellon; hän riuhtasi nauhaa, mutta ei mitään ääntä kuulunut; — sen sijaan tuli vain nuora alas. — Tule, Johannes! — huudahti hän. — Ne ovat leikanneet poikki kellon nuoran, mutta on meillä vielä toinen keino merkitä noita lurjuksia ja herättää väkemme.

Kiireesti otti hän väkipyssyt seinältä, antoi toisen ylioppilaalle ja pisti mukaansa ruutia, luoteja ja sytyttimiä. Sen tehtyään riensi hän jyrkkiä rappuja myöten ylisille, joiden ahtaasta, ainoastaan luukuilla varustetusta ikkunasta oli laaja näköala. Katossa palava tuli ei vielä voinut seutua valaista, eivätkä talonpojatkaan, joilla ei ollut tuohuksia mukanaan, hiiskuneet sanaakaan, arvattavasti odotellen, että tuli heidän kostotyönsä suorittaisi. — Näetkö mitään? — kysyi vouti kuiskaten.

— En erota muuta kuin puiston puut ja navetan katon. Mutta hiljaa … tuolla, aivan lähellä lankkuaitaa näen varjon liikkuvan.

— Ne ovat asettaneet vartijoita ylt'ympäri, ettemme pääsisi heitä pakoon. Ellen erehdy, ovat murhapolttajat piiloutuneet portin pieleen. Niitä on ainakin kolme- tai neljäkymmentä henkeä; koko Arvion kylä on liittoutunut lampelaisten kanssa minua tuhoamaan. Mutta odotahan, minä annan niille roistoille läksytyksen, jonka tulevat kuolinpäiväänsä asti muistamaan.

Näin sanoen pisti vouti väkipyssynsä raskaan piipun luukusta ulos ja tähtäsi hyvin huolellisesti, kohotti sytyttimen ja laukaisi. Pyssy laukesi pamahtaen ja sen salama valaisi koko talon ja sen läheisen ympäristön. Portilla seisovain talonpoikain joukossa syntyi hämmennystä, ja kuului sieltä surkeita huutoja. Vouti hykersi riemuiten käsiään ja kiiruhti lataamaan kauheata asettaan uudelleen.

— Onneksenne olkoon! — huusi hän. — Pyssyssä oli 15 luotia! Ammu Johannes, ammu, ennenkuin roistot ehtivät hajaantua. Ammu keskelle parvea — oikealle puolelle porttia.

Tuo kunnon ylioppilas ei vastannut mitään, mutta hänen kätensä vapisi. Hän tähtäsi kauan ja oli huolellisesti tähtäävinään; sitten ampui hän — ja ampui ilmaan.

— Huono ampuja! — huusi vouti äreästi; — ei kelpaa muuhun kuin suutaan soittamaan. Lataa uudelleen!

— Kah, mitenkäs sitä pilkkopimeässä osaa ampua? — vastasi ylioppilas, muka suutuksissaan, ja tavoitteli kömpelöllä kädellä latasinta pyssyn kupeelta. Itsekseen teki ja lausui hän näin kuuluvan logiikkansa sääntöjen mukaisen johtopäätöksen: — nuo kanaljat tuolla, ne ovat ihmisiä ja kansalaisiani; ihmisiä ja kansalaisia ei ammuta; ergo minä en ammu kanaljoita.

Hui, samassa suhahti ilmassa, mutta mitään pamausta ei kuulunut; samassa silmänräpäyksessä vingahti jotakin luukun läpi aivan ylioppilaan korvan juuritse ja iskeytyi kiinni vastapäiseen seinään. — Mitä se oli? — huudahti Johannes.

— Mitäkö oli? — virkkoi vouti. — Nuoli se oli. Tuolla kirotulla joukkiolla ei ole varaa hankkia itselleen pyssyjä, ruutia ja luoteja: se on sitäpaitsi ankarasti kielletty. Sentähden ampuvat he vielä esi-isäinsä jousilla ja nuolilla ja ampuvat niin varmasti kuin paraskin tarkk'ampuja. Se on oikeata sala-ampumista tuo; ei mitään paukausta kuulu, hiljainen suhaus vaan ja kuolo on saaliinsa saavuttanut. Varo itseäsi, älä seiso luukussa! Annahan, kun vielä kerran herätän heitä ja noita nukkuvia vartijoita.

Samassa suhahti taas kaksi nuolta ilmassa; toinen sattui ulkoseinään luukun viereen, toinen hipasi luukun pihtipieltä, raastoi puuta palasen, sattui voudin käteen, repäsi vähän sarkaa hihasta ja teki syvän naarmun käsivarteen. Mestari Aatami kirosi hampaissaan, ojensi uudelleen aseensa, jota oli jo ollut laukaisemaisillaan, ja laukaisi. Uusi valitushuuto portilta päin ilmaisi, ettei tämäkään laukaus ollut hukkaan mennyt. Sillävälin oli kuitenkin tuo jo kauan nousemassa ollut sade alkanut valaa virtanaan vettä maahan. Se oli onnellinen sattuma piiritetyille, sillä räystäässä palava tuli pääsi täten vain hiljalleen leviämään, vaikkakin tuuli sitä kiihdytteli. Alhaalta pihalta kuului nyt melua, huutoja ja kirouksia, vaikkei voinut vielä saada selkoa siitä, olivatko talonpojat kiukuissaan päättäneet hyökätä pihan sisään, vaiko työnjohtajat ampumisesta heränneet ja ryhtyneet vastarintaan. Taistelu tuolla alhaalla kävi yhä kiihkeämmäksi, ja vähän väliä kuului ylisten luukusta väkipyssyn jymäkkä pamahdus; peläten omia miehiään ampuvansa ei vouti enää uskaltanut kohti laukaista, vaan ampui kuitenkin ilmaan siten kutsuakseen apua linnasta.

Päivä valkeni vähitellen. Talonpojat olivat nähtävästi erehtyneet, toivoessaan saavansa huomaamatta polttaa voudin taloineen. Alkaen pelätä, että he, jos vielä vitkastelisivat, päästäisivät kostettavan käsistään, päättivät he muitta mutkitta lopettaa taistelun, jossa heikäläisiä jo oli neljä tai viisi kuollut ja haavoittunut. Sillaikaa kun lampelaiset yhä ampuivat tulipalloja katolle, tunkivat Arvion miehet kirveet kädessä pihaan. Yksi voudin työnjohtajista uskalsi mennä heitä vastaan, mutta kaatui hetikohta talonpoikain koston uhrina; hänen pelästyneet toverinsa sulkeutuivat tupaan, telkiten sisäpuolelta ovet ja ikkunat. Kun ei Arvion miehillä enää ollut mitään vaaraa pelättävänä, hyökkäsivät he päärakennusta kohti, mursivat ovet ja tunkivat sisään. Sillä hetkellä ei mestari Aatamin pää ollut paljonkaan arvoinen.

Mutta ei voutikaan ollut hätäpoikia, vaan odotti yhä apua tulevaksi. Tuskin oli hän huomannut talonpoikien tarkoituksen, kun hän, verta vuotaen ja käsi riepuun käärittynä, kiiruhti portaitten päähän ja sulki aukon tyhjillä oluttynnyreillä, joita oli varastossa ylisillä. Ylioppilas auttoi rehellisesti, minkä voi siinä työssä; ennenkuin ovi oli murrettu, oli portaatkin suljettu. — Tiedättekö mitä, mestari Aatami, — sanoi ylioppilas; — kaikki on niin kuin olla pitääkin, te tässä olette praeses ja minä olen vain respondens; mutta minusta näyttää, että toinen tai toinen kahdesta asiasta tulee tapahtumaan. Joko murtautuvat opponentes oluttynnyrien läpi, joita minä tahtoisin nimittää nimellä argumenta fundamentalia, ja siinä tapauksessa saamme me nopeamman lähdön kuin rappiolle joutunut kappalaisparka pastoraalitutkinnossa, tai annamme me opponenteille repposet, ja siinä tapauksessa paistetaan meidät elävältä täällä ylisillä; jota minä sanoisin disjunktiiviseksi johtopäätökseksi, jos vain tietäisin, että te, mestari Aatami, vähänkään logiikkaa ymmärrätte.

Mestari Aatami ei huolinut vastata tähän logiikkaan sanaakaan, vaan kuunteli yhä kiihtyvällä kiukulla talonpoikien melua tuolla alhaalla, jossa he kulkivat huoneesta huoneeseen ja ryöstivät ja rikkoivat kaikki, mitä eteen sattui, suutuksissaan siitä, kun eivät löytäneet sitä, jota etsivät. Vihdoin juoksivat muutamat heistä portaita ylös ja iskivät päänsä oluttynnyreihin. Kohta kiiruhti koko lauma sinne; mutta niin ahtaat olivat portaat, että vain kaksi tai kolme voi kirveillään kuontua tynnyrejä rikkomaan. Se työ oli turhaa työtä. Tuskin oli yksi tynnyri särjetty ja saatu poistetuksi, kun toinen vyöryi alas ylhäältä ja sulki tien. Talonpojat koettivat vuorotellen auttaa toisiaan ja kiroilivat lakkaamatta; turhaan sen tekivät: tynnyri tynnyrin perästä vyöryi lakkaamatta portaiden aukkoon kuin avonaiseen kitaan. Aika kului; päivä oli valjennut; joka hetki voi saapua apua linnasta… Silloin kuului melun seasta uhkaava ääni huutavan: — antaa suden kärventyä omaan luolaansa! Hän ei ole pääsevä käsistämme!

Samassa tunki huoneihin paksua savua, joka osoitti, että tuli vihdoinkin oli ulkopuolelta huoneen sisäosiinkin tunkenut. Huutaen vetäytyivät talonpojat ulos ja odottivat riemuissaan vihamiehensä varmaa häviötä.

On jo aika katsoa, mihinkä vouti ja hänen oppinut toverinsa ovat joutuneet. Niin pian kuin mestari Aatami yhä sakenevasta savusta oli ymmärtänyt, että vaara kasvoi joka hetki ja ettei apua mistään kuulunut, tarttui hän ylioppilaan käteen ja sanoi: — Kiitä nyt Jumalaasi, Johannes, että olet nähnyt nälkää Turussa ja käynyt vyötäisiltäsi hienoksi kuin hämähäkki. Tuo luukku tuolla antaa puistoon päin; tunkeudu ulos sen läpi; minä olen liika paksu siitä päästäkseni. Niin pian kuin olet laskeutunut siitä alas tätä nuoraa myöten, juokse Kreetan luo luhtiin, pelasta hänet liekeistä ja vie hänet sisareni, leipurin lesken luo Turkuun. Kun sitten saat oman leipäsi, niin nai tyttö — pidä hänestä rehellisesti huolta, ja ole hänelle hellä puoliso! Kas niin, Herran haltuun, poikaseni!

— Mutta mihinkäs te joudutte? — kysyi Johannes levottomasti. — Minä en jätä teitä.

— Ei mitään mukinata, poika! — vastasi vouti äreästi ja työnsi Johanneksen puoli väkisin ulos luukusta. Sen tehtyään latasi hän vielä kerran raskaan kiväärinsä, ojensi sen talonpoikia kohti, jotka vaaraa aavistamatta olivat kokoontuneet yhteen ryhmään pihamaalle, ja laukaisi. Vaikutus oli kauhea; neljä tai viisi suistui maahan, muut hajaantuivat kauhistuksissaan joka haaralle luullen, että linnan väki oli tullut apuun … silmänräpäyksessä oli koko piha tyhjä. Mestari Aatami käytti tilaisuutta hyväkseen, kiiruhti ulos ja onnistui kenenkään näkemättä piilottautua kellariin, jossa ei ainakaan tuli häntä voinut vahingoittaa.

Sillä välin oli Johannes kiiruhtanut luhtiin. Se oli tyhjä. Kreeta oli kadonnut. Johannes, joka ei tiennyt, että Jaana oli hänet pelastanut, joutui ensi kerran eläessään sanattomaksi.

Voudin talo paloi ilmitulessa ylt'ympäri. Mutta vihdoin viimeinkin oli humalassaan maannut linnan väki herännyt melusta. Kaksitoista aseellista ja voudille uskollista palvelijaa kiiruhti hänen apuunsa. Vaikka talonpoikain miesluku olikin suurempi, eivät he uskaltaneet asettua vastarintaan, kun heillä ei ollut muita aseita kuin kirveitä ja jousia, ja hajaantuivat kaikille haaroille. Mestari Aatami astui esiin piilostaan; hän oli kadottanut talonsa ja tavaransa, mutta henkensä hän oli pelastunut.

Pitemmittä puheitta mainittakoon vain, että tämä tapaus tuotti yhä suurempaa kurjuutta koko Mainiemen ympäristöön. Sotaväkeä tilattiin Turusta ja sijoitettiin osaksi linnaan, osaksi kapinallisten alustalaisten luo. Sen sijaan, että olisi otettu 8, otettiin nyt 24 miestä nostokkaiksi ja lähetettiin Puolaan. Toisia vietiin raudoissa Turun linnaan. Kaksi pahinta rauhan häiritsijää tuomittiin kuolemaan ja mestattiin. Lukuisat lähiseuduilla asuvat aateliset katsoivat Mainiemen kreivin asiata kuin omaansa ja ryhtyivät kaikin tavoin tukehuttamaan kansan kapinallista henkeä. Siitä tuli surullinen, tuhoa tuottava kevät. Monista taloista lähtivät asukkaat tiehensä; Arvion kylä joutui melkein autioksi ja Lammin taloihin jäi vain naisia, ukkoja ja lapsia. Ja kaikki tämä tapahtui Suomenmaan siihen aikaan varakkaimmassa ja tiheimmin asutussa seudussa.

6. TAPPELU VARSOVAN LUONA.

Pois riennämme taas hädänalaisesta Suomestamme kauas eteläisiin maihin, joissa tämän maan verta ja varoja tuhlattiin kunnianhimoisen kuninkaan valloitussotiin. Kustaa Aadolfin ja Kristiinan valtaistuimella istui tuo urhoollinen soturi, tuo suuri sotapäällikkö, tuo jalomielinen ja korkealle pyrkivä, mutta kovin vähän valtioviisas sankari Kaarle X Kustaa. Ollaan heinäkuussa vuonna 1656. Paljon oli tapahtunut tämän vuoden edellisenä vuotena, suuria oli sinä aikana suunniteltu, loistava oli aika-ajoin ollut menestys, riemukulussa oli kuljettu, mutta myöskin nöyrtyneinä peräydytty. Sotaista intoa hehkuen oli Kaarle Kustaa karannut suuren, mutta eripuraisen, hajaantuneen, itsekkään ja sentähden voimattoman Puolanmaan kimppuun. Heinäkuun 3. p:nä 1655 oli tuo urhoollinen ja kuuluisa, suomalainen Arvid Wittenberg 20,000 kolmekymmenvuotisessa sodassa harmaantuneen sotavanhuksen kanssa lähtenyt liikkeelle Stettinistä ja marssinut Puolaan; nopeana kuin myrskypilvi kiiruhti kuningas jäljestä ja ennen marraskuun loppua oli hän valloittanut Puolan avaimet ja pääkaupungit Varsovan, Krakovan ja Thornin, voittanut tai houkutellut antaumaan valtakunnan hajanaiset sotajoukot, karkoittanut sen heikon kuninkaan Juhana Kasimirin yli Karpaattien vuorten Schlesiaan, anastanut enemmät kuin puolet tuosta laajasta valtakunnasta ja ottanut uskollisuuden valan sen asukkailta. Ollen valtansa kukkulalla ei Kaarle Kustaa aavistanut vastoinkäymisen päiviä tulevankaan; "Ruotsin kuningas (niin luettiin eräässä siihen aikaan ilmestyneessä lentokirjasessa) luulee onnen neliskulmaiseksi, kun kaikki muut pitävät sitä pyöreänä."

Tämän ajan kuluttua, mitä vaihtelevaa vihaa kansojen välillä — mitä uskottomuutta, kavallusta, väijyntää, epätoivoa, salamurhia, kostoa, intohimoja — ja näiden rinnalla isänmaan rakkautta, uljuutta, kunniaa, neroa, — mitä verisiä tappioita — kalliisti ostettuja voittoja, hätää, vaaroja ja kurjuutta, mikä kosto Ruotsin aseille, jotka täällä kaikessa loistossaan saivat kokea vääryydellä alotetun sodan kauhut ja isänmaansa pelastuksesta taistelevan kansan raivon! Suuria, loistavia, mutta kamaloita ovat nämä ihmiskunnan intohimojen ilmiöt! Marras- ja joulukuussa 1655 olivat puolalaiset vihdoinkin käsittäneet nöyryytyksensä ja heitä uhkaavan vaaran pohjattomuuden. Hätä oli ajanut tämän kevytmielisen, mutta samalla ritarillisen kansan kuninkaansa ympärille yhdistymään; kaikkialla, missä vaan Kaarle Kustaa ja hänen urhoolliset miehensä liikkuivat, nousivat kylät ja kaupungit vastarintaan, joka majasta lähti kostaja liikkeelle, jokainen käsi tempasi miekan, ja Juhana Kasimir palasi kansansa riemuitessa takaisin onnettomaan maahansa. Petturien houkuttelemana kulki ruotsalainen sotajoukko eteenpäin, niinkuin joka askelella auringon paisteesta sulava lumivyöry. Kaarle Kustaa oli kulkenut Kaarle XII:n tulevaa tietä Jaroslaviin saakka. Täältä täytyi hänen kääntyä takaisin, täytyi äärettömien vaarojen uhatessa peräytyä Varsovaan, ja hän sai olla tyytyväinen, kun sai pelastetuksi edes itsensä ja pienet tähteet valitusta väestään tulevien voittojensa varalle. Mutta suuressa, vihollismielisessä Varsovassa oli Wittenberg sill'aikaa 3,000:n luotettavan kantajoukkoon kuuluvan sotilaan avulla, joista puolet olivat sairaita ja haavoitettuja, kuuden viikon ajan kuolemattomalla kunnialla torjunut sekä muurien sisällä väijyviä kavaltajia että sen ulkopuolella olevia kuninkaan joukkoja, joiden lukumäärä välistä nousi 120,000 mieheen. Kesäkuun 20 p:nä 1656 joutui Varsova viimeinkin puolalaisten käsiin; osaksi valloitettiin se väkirynnäköllä, osaksi antautui se kunniallisilla ehdoilla. Wittenberg joutui puolalaisten vihan uhriksi, heitettiin vastoin sopimusta vankeuteen ja päätti seuraavana vuonna vaiherikkaat päivänsä vankilassa.

Vielä koitti kuitenkin onnen ja voitonkin aika. Juhana Kasimirin hylkäsivät heti kaupungin valloituksen jälkeen useimmat hänen joukoistaan; oli hänellä kuitenkin vielä enemmän kuin 40,000 miestä. Kaarle Kustaa, joka oli pelastunut kuin ihmeen kautta, oli yhtynyt Brandenburgin vaaliruhtinaan Fredrik Vilhelmin kanssa ja riensi 18,000 kostonhimoisen ja raivokkaan miehen kanssa valloittamaan uudelleen Varsovaa. Ensi kerran seisoivat molemmat kuninkaat vastakkain, ja heidän yhteentörmäyksensä muodostui tuoksi kuuluisaksi, kolmipäiväiseksi tappeluksi Varsovan edustalla.

Ranskan lähettiläs koetti estää tappelua ja välittää rauhaa. Juhana Kasimir vastasi: "Minä tahdon syöttää ruotsalaiset eineeksi tatarilaisilleni." Kaarle Kustaa vastasi: "Olisin iloinen, jos minulla nyt olisi kaikki viholliset vastassani, että voisin heidät kaikki yhdellä iskulla musertaa." Hänen järkähtämätön päätöksensä oli käydä monta vertaa voimakkaamman vihollisen kimppuun. Heinäkuun 18. p:nä iltapäivällä marssivat sotajoukot taisteluun Veiksel-virran itäistä rantaa pitkin, vastapäätä vapisevaa Varsovaa. Puolalaisten vasemmalla sivustalla oli virta ja vahvat linnoitukset, oikealla oli Biallalenkan metsä ja räme. Ruotsalaiset ja preussiläiset etenivät joen ja metsän välistä kaitaista kenttää myöten; ratsuväki kahakoitsi vihollisen kanssa, mutta ilta pimeni ja ensimmäisen päivän taistelu oli vähäpätöinen. Sotajoukot viettivät yönsä paljaan taivaan alla ilman suojaa ja ilman ruokaa.

Valkeni heinäkuun 19 päivä. Se oli kuuma kesäpäivä, jota vain silloin tällöin viillytteli luoteinen tuuli, joka ajoi pilvittäin ruudin savua puolalaisten silmiin. Preussiläiset ahdistivat puolalaisten oikeaa sivustaa, veivät kanuunansa rämeen poikki ja miehittivät kukkulan, josta torjuivat takaisin vihollisten ankarat hyökkäykset. Ruotsalainen sotaväki riensi preussiläisten apuun. Joka taholta ahdisti vihollinen raivoisalla rohkeudella. Milloin karkasivat puolalaiset ruotsalaisten keskustaa vastaan, josta heidät karkoitettiin äkäisillä raehaulilaukauksilla. Milloin tulvahti metsästä esiin suunnattomin parvin tatarilaisia, keihäät ojossa ja kamalasti kirkuen; mutta heidänkin täytyi paeta ruotsalaisen ja suomalaisen ratsuväen tieltä. Kuningas teki rohkean päätöksen, tunki Biallalenkan metsän läpi ja seisoi nyt preussiläisten sivulla muodostaen kaaren puolalaisten oikean sivustan edessä. Näiden joukosta karkasivat esiin Juhana Kasimirin kvartiaanit ja husaarit, joiden vertaisia ratsumiehiä harvassa tavataan. Upplannin, Smoolannin ja Itä-Götanmaan ratsumiehet ottivat vastaan heidät; mutta isku oli liian voimakas ja ruotsalaiset laukasivat pistoolinsa liian varhain, rivit alkoivat horjua ja murtuivat; isolla äänellä huutaen hyökkäsivät puolalaiset husaarit eteenpäin. Mutta toisessa rivissä olivat heidän vastassaan Fabian Berndesin suomalaiset, sekä Wittenbergin ja Sinclairin ratsumiehet. Täällä kohtasi isku iskua ja teräs terästä. Puolalaiset säpsähtivät, kääntyivät takaisin ja jättivät useita satoja uljaimmistaan jälkeensä. Samaan aikaan karkasi Kaarle Kustaa uusia tatarilaislaumoja vastaan, taisteli itse tulisimmassa tuoksinassa kuin tavallinen sotamies, ampui omalla kädellään kaksi tatarilaista ja iski kolmannen kuoliaaksi; villien raivo saatiin laimenemaan. Ilta pimeni ja taistelu oli jäänyt ratkaisematta; toinen yö vietettiin vielä paljaan taivaan alla ilman ravintoa, ilman suojaa, vihollisen läheisyydessä, kuolleiden ja kuolevain keskessä, huomispäivän verityötä varmuudella odottaen. Sellaisella sotaväellä voidaan maailma valloittaa.

Heinäkuun 20 p:n koittaessa olivat ruotsalaiset ja preussiläiset uudelleen asetetut rintamaan. Nyt oli heidän vuoronsa tehdä hyökkäys. Ensimmäinen hyökkäys tehtiin muuatta Pragan etukaupungin edessä olevaa metsikköä vastaan; kiivaan taistelun jälkeen oli asema valloitettu. Puolalaiset olivat jättäneet tykistönsä puolustamatta; vaaliruhtinas valloitti sen; puolalaisten oikealla sivustalla oleva jalkaväki lähti pakoon, kiiruhti sillan yli Varsovaan ja repi tien. Vasen sivusta huomasi sen ja kävi siitä levottomaksi. Turhaan ratsasti Juhana Kasimir väkensä keskessä uhkaillen ja rahoja tarjoten; turhaan hänen jalomielinen puolisonsa kuningatar Maria Loviisa kyynelsilmin kehoitti heitä muistamaan maatansa ja kunniaansa. Kaarle Kustaa hyökkäsi eteenpäin, hänen kanuunansa pyyhkivät rantaa pitkin, puolalaiset hajaantuivat hurjasti paeten ja tappelu oli menetetty.

Puolalaiset menettivät tässä kuuluisassa taistelussa yli 4,000 kuollutta ja haavoitettua, 50 kanuunaa, kaiken kuormastonsa sekä pääkaupunkinsa Varsovan, joka antautui seuraavana päivänä vastarintaa tekemättä. Ruotsalaisten ja preussiläisten tappio laskettiin noin 700-800 mieheen. Mutta taistelun seuraukset eivät vastanneet sen loistavaa menestystä. Ylpeät ja kiukustuneet puolalaiset kokoontuivat uudelleen valmiina vastarintaan; preussiläiset ja heidän vaaliruhtinaansa tekivät vaatimuksia, joihin Kaarle Kustaa ei voinut suostua, ja menivät tyytymättöminä tiehensä. 8-10,000 miehensä kanssa ei kuningas voinut jäädä Varsovaan, jossa häntä vihasta hehkuva vihollinen uhkasi koko sotavoimallaan. Hitaasti ja varovasti vetäytyi hän takaisin pysyen puolustusasemassa, ja niin oli tappelun seurauksena Puolan vapautus eikä sen kukistuminen.

Mutta kun kuuma heinäkuun aurinko paahteli hieta-aavikoita Varsovan ympärillä, jossa monta tuhatta ruumista loikoi mätänemässä, syntyi siitä kauhean epäterveellinen ja inhottava ilma, niin että sitä tuskin voi hengittää kaupungissa tai sen läheisyydessä. Samalla oli koko kaupunki täynnä kuolevia, sairaita ja haavoitettuja, ja lopulta puhkesi tässä mahdottoman suuressa sairaalassa raivoamaan tuhoava rutto, joka säälimättä tempasi pois satoja ja tuhansia, joita miekka oli säästänyt; ja näiltä myrkytetyiltä pesäpaikoiltaan lähti murhanenkeli kiertämään kaikkia Itämeren rannikoita, riehuen lakkaamatta vuosina 1656 ja 1657 sekä Skandinaviassa ja Suomessa että Venäjällä.

Kaarle Kustaan kuuluisalla paluumatkalla Jaroslavista oli kuninkaan ja sotaväen asema useinkin aivan epätoivoinen. Suljettuna siihen niemekkeeseen, jossa San-joki laskee Veikseliin, näytti Ruotsin sotajoukko jo hävinneeltä ja olisi todella hävinnytkin, ellei kuninkaan nero, rohkeus ia onni olisi auttanut sitä pääsemään Sanin yli ja ahdistamaan ja valloittamaan liettualaisten vastaisella rannalla olevaa leiriä. Mutta vihollinen riensi hänen edellään aikoen ahdistaa ja saavuttaa hänet toisessa samanlaisessa nurkkauksessa, missä Vieperts-joki laskee Veikseliin. Kuningas kutsui sotapäällikkönsä neuvotteluun; ainoa pelastus oli johtaa vihollisten huomio harhaan sotaväen oikeasta matkasuunnasta. Osasto sotaväkeä olisi lähetettävä Lubliniin päin uskottelemaan vihollista, että oli aikomus rientää siellä olevan ruotsalaisen linnaväen avuksi. Tämä joukko oli jo ennakolta kuolemaan tuomittu; sen tehtävänä oli houkutella vihollisten koko sotavoima kimppuunsa ja häviönsä kautta pelastaa pääjoukko.

Tämä aie salattiin sotamiehiltä, mutta korkeampi päällystö sai sen kyllä tietoonsa. Ken tulisi tämän joukon johtajaksi? Urhoollisimmatkin olivat kahdella päällä. Silloin tarjoutui eversti Kustaa Bertelsköld vapaaehtoisesti johtamaan tuota kuololle pyhitettyä parvea, johon kuului noin 300 liiviläistä ja suomalaista. Tarjoukseen suostuttiin; tuo vähäinen joukkio lähti liikkeelle ja houkutteli, niinkuin oli aavistettukin, koko liettualaisen sotajoukon jälkeensä. Kolme päivää taistelivat he viisikymmenkertaista ylivoimaa vastaan. Viimein väsähtivät sen voimat, kuolleina kaatuivat miehet tiepuoleen, vuotivat verta ja hävisivät näkymättömiin alinomaa yöt ja päivät taistellessaan. Ennenkuin oli ehditty puolimatkaankaan Lubliniin päin, olivat kaikki kaatuneet … ainoastaan neljä tai viisi miestä pelastui uskomattomien Varsovan metsissä kestettyjen seikkailujen jälkeen, ja niiden harvain joukossa oli myöskin kreivi Bertelsköld.

Kohta Varsovan tappelun jälkeen vetäytyi Kaarle Kustaa Länsi-Preussiin. Kuninkaan mieli oli synkkä; onni, joka äsken oli näyttänyt hänestä "neliskulmaiselta", oli yht'äkkiä muuttunut pyöriväksi palloksi. Saavutetusta voitosta huolimatta menetti hän kaupungin toisensa perästä, maan toisensa perästä. Eniten suututti kuningasta Liettuan menettäminen, jossa de la Gardie ja Lewenhaupt yhä toivottomammin taistelivat kavaltajia ja vihollisten kiukkua vastaan. — Haa! — huudahti Kaarle Kustaa kiukuissaan, — antakaa minulle Liettua takaisin, ja minä annan sen valloittajalle herttuan kruunun.

— Teidän majesteettinne, — vastasi yksi eversteistä, jotka olivat kokoontuneet sotaneuvotteluun kuninkaan telttaan, — antakaa minulle kaksi rykmenttiä ja minä takaan hengelläni, että Liettua on oleva teidän.

Kuningas pyörähti ympäri ihmeissään tuosta vastauksesta, jota ei ollut odottanut. — Ja kuka — sanoi hän, — antaa minulle varmat takeet siitä, etten suotta uhraa sekä rykmenttejäni että teidän henkeänne?

Kuningas hymyili ja käännähti kreivi Schlippenbachin puoleen, joka seisoi hänen vieressään. — On siis vielä ainakin yksi kuolevainen, joka luottaa onneen, — sanoi hän.

— Se on teidän majesteettinne, joka on saanut maailman siihen luottamaan, — vastasi Schlippenbach.

Vastaus oli kyllä mielittelevä, mutta ei juuri tässä tilaisuudessa varsin sopiva. Kaarle Kustaa rypisti otsaansa ja hänen pitkät, hienot viiksensä ja tavattoman paksu ylähuulensa vetäytyivät ivalliseen, katkeraan hymyyn, hänen muistaessaan kaikkia toteutumattomia toiveitaan. — Te odotatte määräyksiäni varhain huomenaamuna, — sanoi hän Bertelsköldille, joka turhaan koetti kuninkaan muuten niin avonaisista, sinisistä silmistä arvata, millaiset tehtävät häntä odottivat.

Kaarle Kustaan levoton luonne vihasi lepoa ja alinomaa mietti hän uusia suunnitelmia, jotka olivat toinen toistaan uhkarohkeampia. Oli niinkuin hän olisi aavistanut, että hänen elämänsä kunnian ja vallan kukkuloilla tulisi lyhyeksi ja että hänen sen vuoksi tuli käyttää jokaista silmänräpäystä hyväkseen. Hän nukkui aivan vähän. Usein herätettiin hänet keskellä yötä — hän oli antanut ankaran käskyn, että hänet pienimmänkin vaaran uhatessa välttämättä täytyi herättää — ja ollen varhain aamulla ylhäällä meni hän useinkin levolle vasta myöhään illalla — jollei vain viini ollut tehnyt hänen päätään raskaaksi. Niinpä istui hän nytkin pöytänsä ääressä vielä kauan sen jälkeen kuin päälliköt ja sotamiehet olivat menneet levolle. Ollen kahden kesken suosikkinsa Schlippenbachin kanssa tarkasteli kuningas synkkämielisenä ja ajatuksiinsa vaipuneena Puolan karttaa, tuota hänen unelmainsa valtakuntaa, joka oli levällään hänen edessään pöydällä — paperipalanen vain, paljas nimi, sisällötön ja tyhjä niinkuin todellisuuskin tällä hetkellä. — Kirottu brandenburgilainen! — huudahti hän, silmäillen Itä-Preussia, tuota maapalstaa, jota Fredrik Vilhelm oli pyytänyt, mutta jota Kaarle Kustaa oli kieltäytynyt luovuttamasta ja josta oli ollut seurauksena vaaliruhtinaan poislähtö. — Anna kerjäläiselle voita leivälle, niin vaatii se vielä juustoa. Saakeli! Hän luulee siis, tuo sakaali, että kun hän vain seuraa leijonan jälkiä, hänen täytyy saada osa hänen saaliistaan, ja kuitenkin voi hän milloin tahansa olla valmis raastamaan rikki kaatuneen herransa jäsenet!

Schlippenbach, tuo viekas kuurinmaalainen, seurasi kuninkaan katseita ja pysähtyi, niinkuin tämäkin, Itä-Preussin kohdalle. — Sakaali on koiran sukua, — sanoi hän, huulillaan tuo epämääräinen hymyily, joka oli omituinen sen ajan vehkeileville valtiomiehille. — Pitäkää lihapalaa koiran kuonon edessä, ja se seuraa teitä, minne teidän majesteettinne vain haluaa. Ludvig XI oli suuri valtiomies. Hän noudatti koko hallituskautensa aikana periaatetta: — "luvataan, mutta ei täytetä." Ja Ludvig XI kukisti koko Ranskan.

— Olet oikeassa, — virkkoi kuningas, jonka valtiotaidossa todellakin oli paljon jälkiä Schlippenbachin antamista neuvoista. — Petos petosta, kavaluus kavaluutta vastaan … ah, hyvät herrat ja ruhtinaat, odottakaa, kerran kostonne koituu! Te luulette minua vain kädeksi, joka on puristautunut kiinni miekan kahvaan; mutta minä tahdon näyttää teille, että tämä käsi ei ainoastaan kykene iskemään, mutta voipi myöskin tanssittaa teitä kuin nukkeja nuorieni mukaan.

Se oli tuota sen ajan petollista valtioviisautta, joka ei voinut käsittää eikä seurata sitä ylevämielistä rehellisyyttä, joka kammoo käyttämästä alhaisia keinoja korkeiden tarkoitusperien saavuttamiseksi. Mustin pilkku sankarin Kaarle Kustaan historiassa on se, ettei hän tässä kohden ollut aikalaisiaan parempi — ja se vaikutti hänen kukistumiseensakin.

— Mutta, — huudahti kuningas sitten, kun hän vielä kerran oli silmäillyt Puolan karttaa, — mitä hyödyttää viisaus, äly ja sukkela nero, ellei onni seuraa kuolevaisen askeleita! Olet viisain ihmisistä; olet sankareista suurin, mutta jos joudut taistelemaan tuota itsepäistä, oikullista voimaa vastaan, jota onneksi sanotaan — niin turha on taistelosi, turhaan vuodatat veresi, et mitään saavuta. Sano minulle, Schlippenbach, onko sitä kuolevaista, joka voisi käskeä onnen häntä ikuisesti seuraamaan?

— Teidän majesteettinne, — sanoi suosikki, — en usko tähtien ennustuksiin, — voimallinen mies uskoo ainoastaan itseensä, — mutta on niitä kuitenkin olemassa ihmisiä, jotka niin kauan ovat olleet onnen suosiossa, että vastoin tahtoaankin tulee ajatelleeksi tähtien vaikutusta. Teidän majesteettinne on noita tähtien suosituita. Vaikka tähti hetkeksi pimenisikin, loistaa se kuitenkin kohta taas kahta kirkkaampana.

— Tuo Bertelsköld, — jatkoi kuningas, kuulematta kuurinmaalaisen puhetta, — hän kehuu onnestaan ja sitä minä en enää voi sietää. Mikä oikeuttaa hänet noin puhumaan?

— Todellakin, — virkkoi Schlippenbach, — kreivi Bertelsköld on omituinen mies. Olematta erittäin älykäs, niin, ollen milteipä vailla kaikkia muita suurempia lahjoja kuin uhkarohkeuttansa, on hän kuitenkin aina nuoruudestaan saakka purjehtinut myötätuuleen. Hän on taistellut sadoissa tappeluissa, on pelastunut lukemattomista vaaroista, saamatta haavaa ainoatakaan sen jälkeen kuin kerran tuli haavoitetuksi Lechin luona. Yhtämittaa on hän arvossa ylennyt, saanut rikkautta ja voittanut kunniaa; hänen syntyperästään ei mitään varmuudella tiedetä, se vain on varma, että hän on nousukas, jolle teidän majesteettinne korkea edeltäjätär tuhlaamalla tuhlasi armonosoituksiaan. Hänen alustansa ovat nyt suurimmat koko valtakunnassa eikä minua suinkaan ihmetyttäisi, jos kaiken tämän jälkeen teidän majesteettinne armollinen pilanteko Liettuan herttuakruunustakin hänen suhteensa vielä toteutuisi.

— Olet oikeassa, — vastasi kuningas hetken vaiettuaan; tällä miehellä on jonkin verran oikeutta uskoa onneensa. Sellaisia miehiä minä tarvitsen. Ja kuitenkin, — tällä hetkellä minä halveksin heitä.

— Nuo miehet ovat pieniä verrattuna neroon, joka itse onnensa takoo. Ja nero käyttää heitä kuin sokeita välikappaleita tarkoituksiinsa; kun ovat kuluneet, heitetään ne tiepuoleen. Mutta koska on puhe Bertelsköldistä, niin sallikaa minun huomauttaa, että hänen ylpeytensä on yhtä suuri kuin hänen onnensa. Ei kukaan teidän majesteettinne aatelismiehistä suvaitse häntä läheisyydessään; hänen oikea paikkansa on valloitetussa maassa, jonka ennakkoluuloja ei enää tarvitse säästää.

— Luvataan, mutta ei täytetä. Hyväillään heitä ensiksi kädellä, pehmeällä kuin naisen käsi, ja kuritetaan heitä sitten ruoskalla niin ankaralla kuin Bertelsköld. Jos teidän majesteettinne todella tahtoo pidättää Liettuan itselleen, parantaa sen haavat ja edistää sen vaurastumista, silloin lähettäkää sinne Würtz tai Dahlberg. Mutta jos teidän majesteettinne tahtoo vain jonkin aikaa pitää tätä maata voittonsa panttina, silloin lähettäkää sinne Bertelsköld kenraalin valtakirja taskussaan, ja ummessa silmin hän on valloittava maan. Tällä miehellä on merkillinen taito saada toisia lankeamaan samalla, kuin hän itse nousee. Onni vaatii aina korvausta. Se tuhlaa antimiaan Bertelsköldille, mutta saattaa samalla hänen ympäristönsä onnettomaksi.

— Liettua on miltei menetetty ja on voitettava takaisin, tapahtuipa se sitten tavalla millä tahansa, — virkkoi kuningas synkästi. — Lewenhauptin olen kutsunut pois Karjalaa suojelemaan; De la Gardie on melkein kukistumaisillaan raivoisien talonpoikaisjoukkojen käsiin. Mitä välitän minä tulevaisuudesta? Liettualaiset ovat jo kaksikymmentä kertaa pettäneet minut. Syyttäkööt itseään: minä lähetän kuin lähetänkin heidän niskaansa Bertelsköldin.

7. KREIVI KUSTAA BERTELSKÖLD.

Eräänä päivänä elokuun lopulla v. 1656 oli noin 1,200 miehen suuruinen joukko, jossa oli sekä suomalaisia että liiviläisiä, puoleksi ratsuväkeä, puoleksi jalkaväkeä, matkalla sateen liottamia teitä myöten Liettuan erämaihin auttamaan siellä olevia linnoituksia ja pysyttämään maata ruotsalaisten vallassa. Ainoastaan tämän vähäisen sotavoiman voi Kaarle Kustaa tällä hetkellä lähettää tuota kostonhimoista ja raivostunutta kansaa vastaan, joka noin sadantuhannen asekuntoisen miehen voimalla oli noussut puolustamaan isänmaataan ulkomaalaisten sortoa vastaan. Hulluudelta, urhoollisten soturien veren hyödyttömältä tuhlaukselta tuntui tämä retki kaikkien kokeneiden sotapäällikköiden mielestä. Mutta luultavasti oli juuri tämä yrityksen uhkarohkeus viehättänyt kuningasta, ja mahdollisesti toivoi hän myöskin jotakin vihollistensa erimielisyydestä, heidän tottumattomuudestaan sotaa käymään ja heidän huonoista aseistaan. Ja olisivatkin ne olleet hänelle eduksi kaikki nämä asianhaarat, kunhan vain sotavoimain suhde olisi ollut hiukan tasaisempi ja jos ei maa olisi ollut ruotsalaisille niin epäedullinen. Sillä ruotsalaisten oli kuljettava poikki virtavien jokien ja läpi äärettömien metsien, suurien rämeiden ja autioiden seutujen, joissa muonaa voitiin hankkia ainoastaan suurella vaivalla ja jossa sitäpaitsi oli mahdotonta kuljettaa enemmän kuin neljä tai kuusi kevyttä kenttäkanuunaa.

Tämän joukon etunenässä ratsasti nykyinen kenraalimajuri, kreivi Kustaa Bertelsköld, vanha tuttavamme Kustaa Aadolfin ajoilta. Tuo ennen niin solakka nuorukainen oli nyt suurikasvuinen ja vähän lihavahko mies, iältään noin viidenviidettä; hänen tukkansa oli vaalea, silmät siniset, ja hänen kasvoissaan, jotka olivat ruskettuneet Puolan auringossa, näkyi arpi siitä iskusta, minkä hän oli saanut Lech-virran luona. Monessa suhteessa muistutti hän kuningas Kustaa Aadolfia, ja varsinkin muistutti häntä silmien ilme, korkea, kaareva otsa ja roteva vartalo; puuttui kuitenkin sankarin yksinkertainen arvokkuus, hänen rauhallinen, vaatimaton suuruutensa, joka aina vaikutti niin voimakkaasti juuri siksi, että se oli luonnollista ja syntyperäistä. Muinoisen nuorukaisen lempeät piirteet olivat kuusikolmatta vuotta kestäneissä alituisissa taisteluissa ja vaaroissa kovettuneet enemmän uhkaa kuin uljuutta muistuttavaksi ilmeeksi; tuo käskevä katse vaati ehdotonta kuuliaisuutta, tuo terävä piirre ylähuulen viiksien alla ilmaisi järkähtämätöntä päättäväisyyttä. Kenraalin koko olento oli enemmän omansa herättämään pelkoa kuin rakkautta ja luottamusta.

Kaikesta tästä huolimatta oli kreivi Bertelsköld kuitenkin, ratsastaessaan lujatekoisella, suurella raudikko-oriillaan, komea sotilas, jonka kiiltelevä haarniska ja töyhtöhattu jo kaukaa näkyi sotamiehen silmään siellä, missä vaara oli suurin ja taistelu tulisin.

Muutamia askelia hänen takanaan ratsasti solakka, mustatukkainen ja mustasilmäinen nuorukainen, joka tuskin oli vielä seitsemäntoista vuotta täyttänyt ja jonka miettivästä ulkomuodosta voi päättää, että hän kernaasti vaipui haaveellisiin unelmiin. Bernhard Bertelsköld — sillä se oli hän — ei näyttänyt yksinäistä metsätaivalta kulkiessa ympäristöstään suuresti välittävän. Hänen sivullaan ratsasti hänen isänsä henkivartija, tuo sata-arpinen vanha ratsumies Pekka, jonka lukija muistanee tavanneensa Breitenfeldissä ja Baierissa. Silloin tällöin avasi hän suunsa vanhan, uskollisen palvelijan oikeudella virkkaakseen jonkin sanan yksitoikkoista matkantekoa hauskuuttaakseen, mutta kun hän ei saanut vastausta, sulki vanhus huulensa, eikä sitten enää kuulunut muuta kuin hevosten tasaista astuntaa tai jonkun ratsumiehen huuto, kun hän ohjasi hevostaan pois tiepuolesta.

Sillä tavoin kulki ratsumiesten jono hetken aikaa äänetönnä eteenpäin. Pekka ei kuitenkaan voinut olla itsekseen mutisematta katsellessaan nuorta herraansa suuttumuksen ja isällisen hellyyden sekaisilla tunteilla: — Hullu poika, ei näe eikä kuule mitään. Voisi vaikka suohon ajaa sitä huomaamatta. Jumala paratkoon, sen on hän äidiltään perinyt; kreivitär vainaja oli tuollainen, joka näki unia selvällä päivällä; taisi näkyjäkin nähdä, luulen ma. Lempo semmoista väkeä, en minä heitä jaksa ymmärtää.

— Pekka, — huudahti kreivi Bernhard, jonka ajatukset yht'äkkiä olivat joutuneet toiselle tolalle, — sano minulle, mitä juttuja ne ovat, joita täällä kerrotaan isäni kuparisormuksesta?

— Suomessa oli muuan, joka tahtoi saada sen sormuksen ja minä lupasin sen hänelle, kun kerran perin isäni. En sitä silloin sen enempi ajatellut, mutta kun eilen näin sen isäni sormessa, kysyin häneltä, miksi hän pitää niin halpaa sormusta. Silloin rypistyi hänen otsansa, hän katseli minua silmiin läpitunkevasti ja synkästi ja kysyi: — Tiedätkö mitään sen vaiheista? — En, — vastasin minä. — Kun minä kerran kuolen, — sanoi hän, löydät testamenttini Turun hovioikeuden säilöistä; siitä saat tietää mitä tarvitset. — Sitten varoitti hän minua koskaan panemasta pois sormusta, kun sen kerran olin saanut. Sano, Pekka, mitä tämä merkitsee?

— Enhän minä tiedä, jatkoi ratsumies äskeiseen tapaansa. — Liekö mikä rakkauden muisto kreivin lapsuuden ajoilta.

— Onko se laitaa? — huudahti hän. — Ei koskaan sano isäni minulle luottamuksen sanaa! Ei koskaan osoita minulle rakkauttaan! Pelätä ja totella, ja taas pelätä ja totella, ja sillä välin alituisia nöyryytyksiä — se on minun kohtaloni! Jokainen sotamieskin tietää enemmän isäni salaisuuksista kuin minä.

— Kenraali on onnen suosikki, — virkkoi ratsumies kuin ajatuksissaan.
— Kustaa Bertelsköldin onni oli käynyt sananparreksi koko armeijassa.

— Hänkö onnellinen! — huudahti nuorukainen miltei katkerasti. — Onnellinen tosiaan, jos onni on siinä, että yhä saadaan lisää valtaa, kunniaa ja rikkautta. Mutta tiedätkö sinä, että äitini kuoli kuudenkolmatta vanhana, että kaksi nuorempaa veljeäni meni ennen häntä hautaan, että onnettomuus seuraa kaikkia niitä, joita rakastamme, että alustalaisemme kuolevat nälkään ja kiroavat meitä ja että koko Ruotsin aateli vihaa ja kadehtii meitä! Ja tiedätkö, ettei isän ja pojan välillä koskaan ole ollut muuta kuin epäluuloa ja välistä tuntuu siltä kuin enemmän vihaisimme kuin rakastaisimme toisiamme. Voi, minä olen hyvin onneton ja isänikin on onneton. Meillä on kaiken ulkonaisen loiston siunaus…

— Se on isoäitinne siunaus, virkkoi ratsumies pyyhkien kyynelen silmästään lempeää Meriä muistellessaan.

— Niin, mutta kirous tallaa kantapäitämme ja heittää jalkaimme eteen kurjuutta, vihaa ja kyynelettömiä hautoja!

— Se on isoäitinne isän kirous! — virkkoi Pekka surullisesti päätään pudistaen.

Kreivi Bernhard vaipui ajatuksiinsa eikä vastannut mitään. Laskeva aurinko valaisi viimeisillä säteillään tiheän lehmus- ja pyökkimetsän rintaa, jonka läpi sotajoukon oli kuljettava. Useita tienristeyksiä sivuutettiin ja kaikki ne olivat yhtä kurjassa tilassa; mutta se, jota myöten sotaväki kulki, alkoi käydä yhä kapeammaksi, rämeisemmäksi ja kurjemmaksi. Kenraali komensi pysähtymään, kutsui oppaan luokseen ja kysyi häneltä uhkaavin sanoin, veikö tie todellakin Birzenin linnaan, missä oli matkan ensimmäinen määrä. Mies, joka oli juutalainen, vakuutti pyhällä valalla niin olevan ja kumartui maahan saakka ankaran päällikön edessä. Kulkua jatkettiin.

Mutta aurinko laski puitten latvojen taa, lähestyvä ukkosilma peitti taivaan mustaan pilveen ja joudutti yön tuloa. Tavallisessa menossa olisi jo ennen yön tuloa pitänyt ehtiä linnaan, ja sekä miehistö että päälliköt ajattelivat sen tähden huolestuneina yön viettoa asumattomassa seudussa, jossa viholliset väijyivät joka taholla. Kenraali käski kiiruhtaa kulkua ja lähetti kolmekymmentä ratsumiestä ottamaan etuvartiona selkoa siitä, eikö metsä jo kohta päättyisi ja eikö voitaisi saapua kentälle, ennenkuin yö täydelleen pimenisi.

Vartio viipyi kauan poissa. Opasta vartioitiin tarkkaan ja uhattiin hirttonuoralla, jos hän näyttäisi pienintäkään kavalluksen merkkiä.

Ukkonen alkoi käydä, salamat leimahtelivat pyökkipuiden latvoissa. Sotaväki oli pakotettu marssimaan tulisoihtujen valossa ja asettumaan rintamaan, ollakseen valmiina taisteluun.

Silloin kuului ukkosen jyrinän lomassa pyssyjen pauketta aivan läheltä ja vastaan ajoi täyttä laukkaa muutamia ratsumiehiä etujoukosta ilmoittamaan, että metsä ei suinkaan loppunut, vaan kävi yhä sakeammaksi ja että tie päättyi suureen murtoon. Vihollista ei ollut vielä näkynyt, mutta ratsumiehet olivat laukaisseet pistoolinsa varoittaakseen jäljestä tulevia.

Toisen kerran komensi kenraali pysähtymään ja tuomaan luoksensa vapisevan oppaan. — Roisto, — karjaisi Bertelsköld, — sinä olet pettänyt meidät. Valitse toinen tai toinen! — Ja toisessa kädessään kilisteli hän tukaateilla täytettyä kukkaroa, toisella osoitti hän hirttonuoraa.

Opas itki ja rukoili armoa. Turhaan. Kreivi pysyi järkähtämätönnä.
Nuora kiinnitettiin korkean lehmuksen oksaan ja ansa pantiin onnettoman
kaulaan, samalla kuin täyttä kukkaroa kilistettiin hänen korvissaan.
Myrsky kiihtyi.

Sotajoukon asema oli todella hyvin vaarallinen. Petettynä ja eksyneenä tuntemattomaan erämaahan ja vihollisten ympäröimänä oli se alttiina hyökkäyksille takaapäin, voimatta soiden ja pimeän tähden muodostaa säännöllistä rintamaa. Eikä sateen vuoksi voitu edes ampuma-aseitakaan käyttää. Mutta luottamus johtajan onneen oli niin suuri, ettei kukaan vielä ollut kadottanut toivoa pelastuksesta — ja juuri tämä luottamus oli epäilemättä sotajoukon pelastus, sillä ilman sitä olisi kaikki ollut hukassa.

Kreivi Bertelsköld osoitti, että hän oli tämän luottamuksen ansainnut. Ei hetkeksikään kadottanut hänen äänensä käskevää rauhaansa; kaikki hänen antamansa käskyt osoittivat selväjärkistä mielenmalttia ja järkähtämätöntä päättäväisyyttä. Ainoastaan kaksi keinoa näkyi olevan jäljellä. Joko oli peräydyttävä samaa tietä kuin oli tultukin, ja sitten sijoituttava johonkin varustettuun paikkaan, jossa ainakin selkä olisi turvattu; taikka oli jäätävä yöksi siihen, varustus tehtävä ympärille ja niin hyvässä järjestyksessä kuin mahdollista aamun valkenemista odotettava. Molemmat ehdotukset näyttivät yhtä vaarallisilta ja yhtä mahdottomilta toteuttaa, mutta mitään muuta keinoa ei näyttänyt olevan jäljellä.

Mutta kenraali tuumi kolmatta ja vielä rohkeampaa keinoa. Kun eivät uhkaukset eivätkä houkutukset näkyneet auttavan, antoi hän irroittaa hirttonuoran oppaan kaulasta, vei hänet syrjään ja keskusteli hänen kanssaan kahden kesken, kenenkään kuulematta. Muutamat ovat olleet tietävinään, että kreivi oli kohottanut rahatarjouksensa kahdenkertaiseksi ja uhannut kiduttaa kavaltajaa tulisten hiilten päällä. Toiset taas luulevat varmuudella tietävänsä, että juutalainen oli saanut kreivin lupaamaan hänen uskonveljilleen suuria vapautuksia, ja että hän oli valalla vannonut hankkivansa heille vapaan pääsyn kaikkiin Ruotsin alusmaihin, joka heiltä tähän saakka oli ollut lain kautta kielletty.

Tämän keskustelun seuraus oli joka tapauksessa aivan odottamaton. Kenraali antoi sytyttää tulia ja kuljettaa kanuunat, hevoset ja kuormaston niille tien kohdille, missä maa oli kovempaa, jättäen näiden vartijoiksi noin 300 miestä, jonka jälkeen hän piti miehilleen kehoittavan puheen, luvaten voittoa, saalista ja lepoa, kunhan vain nyt täsmälleen hänen käskyjään tottelisivat. Mutta itse hän koko muun väkensä kanssa vetäytyi vain keveillä aseilla varustettuna muutamia satoja askelia jäljelle päin, sammutti soihdut, antoi uuden tunnussanan ja poikkesi sen tehtyään oppaan kanssa kaitaiselle syrjäpolulle, joka vei oikealle kädelle metsän sisään. Sotamiehet, jotka olivat tottuneet häntä sokeasti tottelemaan, seurasivat häntä sanaakaan sanomatta kolmimiehisinä riveinä.

Kulku oli ylen vaivalloista. Joka askelella kompastuivat miehet tuulen kaatamiin puihin tai vaipuivat vyötäisiään myöten suohon; puheleminen oli ankarasti kielletty, yö oli sysimusta, ainoastaan silloin tällöin leimahti jokin salama ja vettä valui virtanaan. Moni uupui ja jäi jälkeen, moni eksyi, mutta kaikki muut astuivat uupumatta vaikeaa tietä. Noin tunnin kuluttua päästiin ulos metsästä. Oli kierretty vihollisen ympäri ja vaikka olikin pimeä, voitiin erottaa suuri kenttä, ja kaukaa kuului ihmisääniä.

Kreivi Bertelsköld tarkasteli nyt väkeään niin hyvin kuin pimeässä taisi, antoi miesten hiukan hengähtää ja vahvistaa voimiaan viinillä. Sen jälkeen uudisti hän lupauksensa voitosta ja saaliista. — Tuolla, pojat, — ja hän osoitti vasemmalle, mistä äänet kuuluivat, — tuolla on vihollisemme. Hän väijyy meitä murroksensa takana niinkuin susi saalistaan; hän on niin varma voitostaan, ettei edes huoli tulla sitä ottamaan. Me säästämme hänen jalkavaivojaan ja tervehdimme häntä tavalla, jota hän kaikista vähimmin odottaa. Älkää luulko, että nuo roistot ovat tulleet tyhjin käsin. Aateli on täällä lähtenyt sotaan talonpoikien kanssa; niillä on sekä ruokaa että viiniä, joka tulee meille mainiosti maistumaan. Ja tässä on meillä edessämme lakeus täynnä rikkaita aateliskartanolta; päivän koittaessa ovat ne meidän ja minä sallin teidän niitä ryöstää. Jos voitamme, tulee teistä jokaisesta rikas mies, mutta jos häikäilemme, ei kukaan meistä pääse täältä hengissä.

Suostumuksen hyminä kuului miesten riveistä. Vaara, kosto ja saaliin himo, kaikki vaikutti heidän mieliään rohkaisevasti. Nyt lähdettiin taas liikkeelle mitä suurimmalla varovaisuudella. Puro tuli eteen; sen poikki kahlattiin; puoleksi korjattu viljapelto tallattiin. Niin viisaasti ja varovasti liikkui väki, etteivät liettualaiset tienneet vaarasta ennenkuin se jo oli liika myöhäistä. Kiinnittäen kaiken huomionsa metsään ja murrokseen, odottivat he joka hetki ruotsalaisia siltä taholta, ja huvittelivat itseään myrskyn aikana viinillä ja ruualla, jota olivat tuoneet mukanaan aateliskartanoista.

Kiväärien sijasta, jotka eivät sateessa mihinkään kelvanneet, oli Bertelsköld varustanut väkensä osaksi keihäillä osaksi miekoilla. Tultuaan aivan vihollisen selän taa, karkasivat suomalaiset ja liiviläiset hurraata huutaen liettualaisten leiriin. Ennemmin olisivat nämä luulleet taivaan voivan maahan pudota. Syntyi mitä kauhein sekasorto. Vaikka vihollinen olikin kahtakymmentä kertaa voimakkaampi, joutui se, ollen osaksi aseitakin vailla, niin hämmästyksiinsä, että hajaantui heti paikalla kaikille haaroille. Kauheasti, lakkaamatta ja säälittä tekivät suomalaisten keihäät ja miekat tuhoaan; se ei ollut enää taistelua, se oli teurastusta, raakaa, säälimätöntä murhaamista; kolmatta tuhatta henkeä kaatui voimatta puolustautuakaan, loput pakenivat minne pääsivät; verinen, kuolleiden ja haavoitettujen peittämä leiri, joka sitäpaitsi oli täynnä aseita, ruokavaroja ja kaikenlaista muuta saalista, oli vajaan tunnin kuluttua ruotsalaisten hallussa.

Voitto oli saavutettu, mutta vaara ei ollut vielä ohitse. Oli vielä kaksi tai kolme tuntia aamuun. Peläten odottamatonta hyökkäystä tointuneen vihollisen puolelta, asetti Bertelsköld osan väestään rintamaan leirin eteen, sill'aikaa kuin toiset suurella vaivalla alkoivat raivata murrosta avatakseen tien jälkeen jääneille. Pitkästä matkasta, sateesta, taistelusta ja murhaamisesta ylen määrin uupuneet sotamiehet olisivat tahtoneet heti paikalla käydä ryöstämään. Johtajan voimakas ääni esti epäjärjestystä syntymästä; hänet nähtiin kaikkialla, väsymätönnä, järkähtämätönnä; hän palkitsi ja rankaisi yhtä pian; tällä hetkellä osoitti Bertelsköld, että hän oli kunnolla käynyt oppinsa suuren Kustaa Aadolfin koulussa. Rautaisen tahtonsa avulla onnistui hänen taas lujentaa sotakurin höltyneet siteet; vihollisella ei ollut tilaisuutta eikä haluakaan kostoon, ja kun viimeinkin tuo toivottu päivä koitti, huomattiin, että ruotsalainen sotajoukko oli menettänyt vain puolensataa miestä, joista osa oli eksynyt, osa kuollut tai haavoitettu. Hyvässä kunnossa, vaikkakin aivan voivuksissaan kokoontui sotajoukko valloitettuun leiriin.

8. VÄÄRÄ VALA OTTAA POIS ONNEN.

Se verinen tappio, jonka liettualaisten nostoväki oli kärsinyt, oli vain yksi tämän sodan monista vaiheista, jossa ruotsalaiset tuottivat tuhoa enemmän kuin saavuttivat todellisia etuja. Tapahtui se, mitä oli odotettu. Kun vihollinen päivän tullen oli saanut tietoonsa ruotsalaisten todellisen sotavoiman, kokoontui se taas kahta raivokkaampana niinkuin aalto sen veneen vanavedessä, joka on uskaltanut sen rauhaa häiritä. Bertelsköld sai panna liikkeelle kaiken sen älynsä ja erinomaisen sotataitonsa, jonka hän oli oppinut ensin Kustaa Aadolfin ja sittemmin Banérin ja Torstensonin koulussa, päästäkseen tasangon yli, jossa viholliset häntä joka taholla ympäröivät. Se onnistui hänelle, hän hankki väelleen tilaisuuden tarpeelliseen lepoon, virkisti sen voimia ja rohkeutta ryöstättämällä pari kolme aateliskartanoa, yhtyi De la Gardien jättämiin joukkoihin ja eteni aina Vilnaan saakka. Tuo kaikki onnistui hänelle tarkkaan laskettujen liikkeiden ja ankaran sotakurin avulla, ja edisti hänen tarkoituksiaan myöskin vihollisten eripuraisuus ja ryöstön halu. Sillä liettualaiset talonpojat olivat aatelisherrainsa ankaran sorron alaisina ja käyttivät mielellään tilaisuutta hyväkseen heitä nöyryyttääkseen ja ryöstääkseen. Kaikkialla, missä nostoväki kulki ruotsalaisten jäljessä, vapisivat linnat ja kartanot yhtä paljon oman väen kuin vihollisten vuoksi. Sekä ystävä että vihollinen hävitti kauheasti maata; kamaloita ilkitöitä tehtiin, mutta kerrotaanpa myöskin tältä hävityksen ajalta piirteitä jalosta uhrautumisesta ja orjien lempeitä herroja kohtaan osoittamasta liikuttavasta uskollisuudesta.

Bertelsköldin rohkeus ja menestys hämmästytti liettualaisia mitä suurimmassa määrässä; Ollen raakoja ja taikauskoisia selittivät he sen yliluonnollisella tavalla. Kolmekymmenvuotisen sodan jo puoleksi unohtuneet tarut suomalaisten loitsutaidosta uudistuivat; niin suuri oli liettualaisten pelko, että yksi ainoa suomalainen sotilas ainoastaan kättään nostamalla ja muutamia salaperäisiä sanoja lausumalla ajoi heitä laumoittain pakoon. Bertelsköld osasi mainiosti käyttää tätä taikauskoa hyväkseen. Vankien sallittiin ikäänkuin sattumalta olla läsnä kummallisissa taikatoimituksissa, joita oli tahallaan toimeenpantu heitä varten. Milloin nousi joksikin Liettuan jo aikoja sitten kuolleeksi suuriruhtinaaksi puettu sotamies luukun kautta lattian alta ja tarjosi kumartaen kenraalille suuriruhtinaallista kruunuaan. Milloin päästettiin salaa vapaaksi kesytetty kotka, joka sitten laskeutui Bertelsköldin olkapäälle vankien nähden. Milloin taas nähtiin kenraalin synkästi tuijottavan johonkin paikkaan kentällä ja tekevän salaperäisen merkin kädellään; kun hänen osoittamaansa paikkaa alettiin kaivaa, löytyi sieltä suuri varasto aseita ja ruokavaroja. Kaiken tämän näkivät vangit, jonka jälkeen heidän annettiin paeta. Tarkoitus oli vähällä onnistua. Pakoon päässeet liettualaiset levittivät mitä kummallisimpia juttuja. Mikä ihmisvoima olisikaan voinut vastustaa tuota mahtavaa päällikköä ja taikuria, joka tarpeen mukaan hallitsi henkiä, hallitsi ihmisiä ja eläimiä ja joka pulaan jouduttuaan vain tarvitsi osoittaa sormellaan maahan kaivattaakseen sieltä yltäkyllin ruokavaroja ja aseita?

Vaikkakin Bertelsköld oli haalinut kokoon kaikki saatavissa olevat ruotsalaiset joukot koko maasta, ei hänen armeijansa noussut täyteen 3,000 mieheen. Tällä vähäisellä sotavoimalla ei ajan pitkään voitu mitään sanottavaa saada aikaan. Bertelsköld tuumi sen tähden saavuttaa tarkoituksensa viekkaudella, ja luultavasti oli hän sitä varten saanut määräyksiä, jotka olivat alkujaan lähteneet Schlippenbachin valtioviisaasta päästä.

Ensiksi kääntyi hän tilanomistajain puoleen ja lupasi Ruotsin hallituksen puolesta laajentaa aatelin suuria etuoikeuksia. Kun se ei onnistunut, kääntyi hän kätyriensä kautta talonpoikien puoleen, luvaten heille vapautta maaorjuudesta ja kaikista ulosteoista, ja viittasipa vielä siihenkin, että he saisivat ryöstääkseen kaikki herrojensa linnat. Tämäkin yritys kilpistyi kansallisvihan kalliosta. Silloin turvautui Bertelsköld uuteen petokseen, joka oli yhtä rohkea kuin kaikki, mihin hän ryhtyi. Hän oli olevinaan kovasti suuttunut Ruotsin hallitukselle, joka tahtoi kukistaa urhoollisen ja mainehikkaan Liettuan kansan ja käytti häntä välikappaleenaan. Hän tahtoi sen vuoksi Liettuan säätyjen kanssa keskustella siitä, miten sovinto voitaisiin parhaiten aikaan saada, ja viittasi jotenkin selvästi siihen, että hän olisi valmis pettämään kuninkaansa, kun vain saisi korvaukseksi tarpeellisen määrän rahaa ja läänityksiä.

Liettualaisilla oli juuri siihen aikaan syksyllä jonkinlaiset valtiopäivät Vilnassa, jossa he valoja vannomalla ja suurta melua pitämällä sitoutuivat hävittämään ruotsalaiset viimeiseen mieheen. Bertelsköldin ehdotusta ei sen vuoksi otettu kuuleviin korviinkaan ja pidettiin sitä pikemminkin uupumuksen ja hätääntymisen merkkinä. Mutta vähitellen muuttuivat mielet. Huhu muukalaisen sotapäällikön liitosta paholaisen kanssa oli alkanut levitä ja herätti kaikkialla taikauskoista kauhua. Alettiin katsoa toivottavaksi, että tuosta noin vaarallisesta miehestä päästäisiin eroon niin vähällä kuin suinkin, ja tämän lisäksi vaikutti aateliin vielä toinenkin salainen syy. He näet alkoivat pelätä, että heidän talonpoikansa, kun maa kerran olisi vihollisista vapaa, alkaisivat vaatia korvausta vuodattamastaan verestä, ja että aatelin valta silloin joutuisi vaaranalaiseksi. Mutta jos tehtäisiin sovinto Bertelsköldin kanssa, voisi tämä väkensä avulla pitää kapinoivat talonpoikaisjoukot tarpeellisessa kurissa siksi, kunnes kaikki olot taas olisivat ehtineet entiselleen vakaantua.

Bertelsköld seisoi hyvin varustetussa leirissä Vilia-joen rannalla Vilnan ja Kownon välillä, kolme tai neljä penikulmaa ensinmainitusta paikasta, ja odotti sopivaa tilaisuutta anastaakseen tuon varakkaan kaupungin. Kun liettualaiset olivat keskenään paljon riidelleet ja kiistelleet, päätettiin viimeinkin panna toimeen yhtymys ruotsalaisen kenraalin ja kuuden mahtavimman herran ja kirkkoruhtinaan välillä sovintoehtojen tekemistä varten.

Oli paisteinen ja lämmin päivä, vaikka jo oltiinkin syyskuun loppupuolella. Kapealle kohdalle laitettiin joen poikki silta, jonka keskelle tehtiin teltta keskustelujen pitämistä varten. Molemmat puolueet olivat pyhällä sakramenttien päällä vannomallansa valalla sitoutuneet siksi päiväksi lakkaamaan kaikesta vihollisuudesta ja antamaan toisensa vapaasti tulla ja mennä. Varmemmaksi vakuudeksi sijoitettiin kummaltakin puolen sillan molempiin päihin kaksitoista samanlaisilla aseilla varustettua miestä. Vastapäätä ruotsalaisten leiriä toiselle puolelle joen olivat liettualaiset pystyttäneet telttansa, ja viettivät tanssien ja sotaisia lauluja laulaen odotettua, ruotsalaisten ikeestä pian tapahtuvaa vapautustaan.

Eräs tapaus, joka jo edeltäpäin olisi pitänyt olla arvattavissa, oli vähällä häiritä kokouksen jo heti alussa. Suomalaisten ja liiviläisten kesken levisi hämäriä huhuja siitä, että heidän päällikkönsä aikoi kavaltaa isänmaansa asian ja myydä väkensä viholliselle. Tyytymättömyys, joka alussa vain kuiskaillen kulki, muuttui vähitellen äänekkääksi ja uhkasi puhjeta ilmikapinaksi. Kenraali oivalsi vaaran ja kiiruhti sitä torjumaan. Hän kutsutti muutamia arvokkaimmista upseereistaan telttaansa ja uskoi heille aikeensa. Sen jälkeen lähtivät upseerit sotamiesten luo ja tarjoutuivat hengellään vastaamaan korkeimman päällikkönsä rehellisyydestä. Kiukustuneet ja epäluuloiset sotamiehet eivät heitä kuulleet, vaan paljastivat aseensa ja uhkasivat vihoissaan hakata kuoliaiksi kaikki petturit. Kapina kasvoi. Jaettiin rahaa, mutta turhaan. Sotamiehet huusivat, että kenraali ensin tahtoi ostaa ja sitten myydä heidät. Koko tuuma oli jo myttyyn menemäisillään. Bertelsköld oli kiukkuun pakahtumaisillaan. Silloin hyppäsi vallille nuorukainen, jalovartaloinen ja kauniin näköinen. Sotamiehet tunsivat Bernhard Bertelsköldin, tuon mustasilmäisen nuorukaisen, jota kaikki suosivat hänen urhoollisuutensa, rakastettavaisuutensa ja anteliaisuutensa vuoksi. — Toverit! — huusi hän äänellä, joka oli kaikuva, vaikkakin vielä hento; — onko täällä enää ketään niistä, jotka muinoin taistelivat isäni kanssa Breitenfeldin, Lechin ja Lützenin luona?

— On, on, — vastattiin usealta taholta, sillä siellä oli todellakin vielä sotavanhuksia, jotka, samoinkuin heidän kenraalinsakin olivat taistelleet sadoissa tappeluissa aina vuodesta 1630 alkaen.

— Missä on sitten teidän joukossanne se, — jatkoi nuorukainen vihan ja innostuksen puna hienoilla poskillaan hehkuen, — missä on se, joka uskaltaa syyttää isääni kreivi Kustaa Bertelsköldiä siitä, että hän kertaakaan olisi isänmaataan pettänyt ja mainettaan tahrannut? Hävetä saisitte, toverit, että huhuihin ja juorupuheisiin luottaen epäilette päällikköänne, joka kunnialla on palvellut Ruotsin kruunua kuusikolmatta vuotta, joka on ollut mukananne kaikissa vaaroissa, joka on vierellänne taistellut ja nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt niinkuin halvin joukossanne. Uskallatteko sanoa petturiksi sellaista miestä?

Nuorukaisen sanat vaikuttivat. Sotamiehet alkoivat hävetä itseään tuon parrattoman pojan edessä, joka muistutti heille sotilaan velvollisuuksia ja kunniaa. — Ajat ovat kehnot, — mutisivat jotkut; — eihän enää voi tietää ketä uskoo.

— Isäni on kunnian mies, — huudahti kreivi Bernhard uudelleen tulistuen. — Hän on luvannut teille, niinkuin on luvannut vihollisellekin, panna toimeen tämän neuvottelun noudattaen mitä ankarinta rehellisyyttä. Te olette kuulleet, että hän on sen vannonut, ja se, joka vielä uskaltaa epäillä hänen sanojaan ja rehellisyyttään, sen leimaan minä valehtelijaksi ja kutsun hänet taistelemaan kanssani aseilla millä hyvänsä, olkoon hän sitten upseeri tai sotamies … sodassa on jokainen urhoollinen sotamies aatelismies. Te vaikenette; eikö ole ketään joukossanne, joka uskaltaa nousta syytöstään puolustamaan?

Sotamiehet olivat vaiti. Vakaumuksen kieli oli vaikuttanut ja kukistanut kapinan. He hajaantuivat vähitellen eivätkä enää halveksineet päällikkönsä heille toimeenpanemaa keskitystä. Kreivi Bernhard laskeutui alas vallilta ja meni isänsä telttaan. — Olen antanut kunniani takuuseen edestänne — sanoi hän yksikantaan, luoden isäänsä omituisen surullisen ja läpitunkevan katseen.

— Mene tiehesi, tee tehtäväsi äläkä pyytämättäni sekaannu asioihini, — virkkoi kenraali katsahtaen poikaansa synkästi silmiin… — Haaveilija! — lisäsi hän sitten heti lempeämmällä äänellä, — aina pysyt sinä vain äitisi poikana!

Keskustelujen alkamisajaksi sovittu hetki läheni. Oli kello kaksitoista päivällä. Liettualaiset saapuivat ensiksi ja lähestyivät siltaa suurella komeudella. Heidän hevosensa kiilsivät kultaisissa heloissa, heidän puolalaiset lakkinsa ja kärpännahalla reunustetut takkinsa kimmeltelivät jalokiviä. Paitsi neljää parrakasta, käyrillä miekoilla aseistautunutta ylimystä, nähtiin heidän joukossaan kaksi pitkiin samettiviittoihin puettua piispaa, joilla kummallakin oli kädessä koukkupäinen, kalliilla kivillä silaeltu sauva. Nämä olivat päämiehiä, joiden tieltä toiset kunnioittaen väistyivät.

Kun tuo loistava seurue oli tullut sillan päähän, nousivat nuo kuusi neuvottelijaa maahan, jättäen hevosensa komeasti puetuille palvelijoilleen. Sen jälkeen vetäytyi seurue takaisin, nuo kuusi astuivat telttaan tulkin seuraamina, ja liettualaisten kaksitoistamiehinen henkivartioväki pysähtyi sillan päähän niinkuin sovittu oli.

Bertelsköld näkyi tahallaan antavan odottaa itseään, jottei hän näyttäisi hätiköivältä. Kovin kauan ei hän kuitenkaan uskaltanut viipyä, ettei ennen aikojaan suututtaisi kuumaverisiä vihollisiaan. Neljänneksen yli kaksitoista saapui hänkin, poikansa ja neljän upseerin seuraamana, jotka kaikki, samoinkuin hänkin, olivat puetut tavallista komeampiin sotapukuihin, ettei vihollinen saisi kovin huonoa käsitystä ruotsalaisten köyhyydestä; ja luultavaa on, että se kulta ja ne kalliit kivet, jotka nyt koristivat köyhäin sotilaiden pukuja, aivan äskettäin oli ryöstetty jostakin liettualaisesta aateliskartanosta. Kun Bertelsköldilläkin oli tulkki mukanaan, oli nyt saapuvilla seitsemän miestä molemmin puolin.

Tervehdittiin toisiaan kylmästi ja virallisesti; sen jälkeen panivat molemmat puolueet pois miekkansa teltan ovelle merkiksi siitä, että välirauha tällä hetkellä vallitsi. Keskustelu alkoi.

Liettualaiset esittivät ensiksi vaatimuksensa, joissa kyllä oli tinkimisen varaa. Ruotsalaisten tulisi riisua aseensa, antaa takaisin saaliinsa ja vankinsa, lähteä maasta, jättää takaisin linnoitukset sekä vannoa, etteivät enää tässä sodassa taistelisi hänen puolalaista majesteettiaan vastaan, mistä kaikesta heille luvattiin korvaukseksi vapaa kulku ja suojelu rajalle saakka. Nämä olivat pääpykälät ja esitettiin ne liettualaisten puolelta pikemmin armona kuin molemminpuolisena, tasapuolisena sopimuksena.

Bertelsköld kuunteli kärsivällisesti tuota pitkää puhetta loppuun saakka. Senjälkeen esitti hän vastaukseksi omat vaatimuksensa, jotka eivät nekään olleet aivan niukat. Liettualaisten tulisi hajoittaa nostoväkensä, luovuttaa ruotsalaisille, paitsi muita kaupunkeja ja linnoja, myöskin Vilna, maksaa kolmetuhatta tukaattia kuussa ruotsalaisen sotajoukon ylläpitämiseksi ja vannoa, etteivät kahdeksan kuukauden kuluessa, s.o. ensi kevääseen mennessä, ryhtyisi mihinkään vihollisuuksiin ruotsalaisia vastaan. Vastapalvelukseksi sitoutui Bertelsköld pitämään väkensä kovassa kurissa, olemaan ottamatta pakkoveroa, suojelemaan henkeä ja omaisuutta sekä hänen ruotsalaiselta majesteetiltaan hankkimaan hyvät rauhanehdot.

On helpompi ajatella kuin kuvata liettualaisten hämmästystä ja raivoa heidän näitä vaatimuksia kuullessaan. Vaivoin saivat he vihansa hillityksi siksi, kunnes tulkki oli sanonut sanottavansa. Kiivaimmat tarttuivat jo aseihinsa ja aikoivat keskeyttää koko keskustelun; papit saivat heidät kuitenkin hillityksi, luultavasti arvaten, että Bertelsköld oli tehnyt nämä vaatimukset vain näön vuoksi ja pysyttääksensä maineensa seuralaistensa silmissä.

Liettualaisten kiivaan luonnon lauhduttaminen ei kuitenkaan kuulunut kenraalin tarkoituksiin. Kun papit olivat vaivoin saaneet toverinsa jäämään, vuodatti tuo ylpeä päällikkö tervaa tuleen, tehden uuden vaatimuksen, vielä nöyryyttävämmän kuin edelliset, nimittäin että liettualaisten tulisi antaa kaksitoista arvokkainta miestään panttivangiksi sopimuksen täsmällisestä noudattamisesta.

Nyt puhkesi myrsky täyteen raivoonsa. Tuskin olivat ylimykset tulkin suusta kuulleet nuo häpäisevät ehdot, kun he uudelleen tarttuivat aseihinsa ja lopulta, yhä enemmän raivostuneina Bertelsköldin uhkamielisestä tyyneydestä, vetivät miekat tupesta siinä paikassa hakatakseen kuoliaiksi nuo hävyttömät muukalaiset.

Sitäpä juuri oli Bertelsköld odottanutkin. Tuskin oli ensimmäinen miekka tupestaan lentänyt, kun kenraali otti vyöstään pienen pillin ja vihelsi sillä yhden kerran pitkään ja kimakasti. Silmänräpäyksen jälkeen kuului kova paukaus ja kohta paikalla rytinä. Silta teltan alla horjui ja näytti aikovan upota; puun pirstaleita ja kiven muruja satoi teltan päälle, tunkien paikotellen vaatteen läpi sisäänkin ja satuttaen joitakuita läsnä oleviakin, kuitenkaan ketään vahingoittamatta.

Ensi hämmästyksessään laskivat liettualaiset paljastetut aseensa alas. Tuo taikauskoinen pelko Bertelsköldin yliluonnollisesta voimasta lamautti heidän rohkeutensa. Ainoastaan yksi heistä kiiruhti ulos, mutta pysähtyi kuin kivettyneenä teltan ovelle. Liettualaisten rannan puolella oleva sillan kaari oli ammuttu ilmaan taitavasti kätketyn ruutimiinan avulla; tuskin kuusi kyynärää teltasta ammotti syyssateista tulvehtinut joki, niin että pako oli mahdoton. Suurin osa liettualaisten sillan päähän asetetusta vartioväestä oli räjähtänyt ilmaan.

Bertelsköld ei vitkastellut käyttämästä hyväkseen vihollisen hämmennystä. — Vangitkaa nuo petturit, jotka ovat välirauhan rikkoneet ja tarttuneet aseihin neuvottelujen aikana! — huusi hän. Käsky pantiin toimeen melkein ilman vastustusta. Ennen pitkää oli liettualaiset vangittu, sidottu ja viety ruotsalaisten leiriin.

Mutta kun Bertelsköld aikoi lähteä teltasta, asettui hänen poikansa, kreivi Bernhard hänen tielleen. Nuorukaisen posket hehkuivat suuttumusta. — Kenraali, — sanoi hän, — pyydän heti paikalla eroni, ja jos sen minulta kiellätte, niin murran miekkani, heitän sen jalkojenne juureen ja sanon: tappakaa minut, kenraali, mutta älkää pakottako minua kauemmin palvelemaan valansa rikkojaa, vaikka hän olisikin isäni!

Bertelsköld säpsähti. Nähtävästi taisteli hän sisällistä taistelua, sillä hän vastasi vitkastellen ja melkein lempeästi: — Minä ymmärrän sinut, mutta sinä et ymmärrä minua. Mene, rauhoita mielesi, äläkä saata häiriötä aikaan; aika on kallista; minä sitten selitän sinulle kaikki.

Mutta Bernhard tuskin kuuli häntä; hän vetäisi miekan tupestaan, heitti sen kiivaasti kenraalin jalkojen eteen ja huusi kyynelien tukehduttamalla äänellä: — Olen pannut kunniani takuuseen puolestanne, isäni. Tappakaa minut, sillä te olette häväissyt oman nimenne ja minun; tämän jälkeen täytyy minun punastua jokaisen sotamiehen edessä ja jokainen sotamies on sanova minulle: mene, sinä olet Bertelsköld, ja Bertelsköld on syönyt vannomansa sanan!

Kenraali kalpeni ja hänen katseensa synkistyi: — Viekää arestiin tuo poika, ettei hän hullutuksillaan saa aikaan levottomuutta leirissä.

Käsky pantiin toimeen; nuorukainen vaikeni vesissä silmin ja antautui vastustelematta pois vietäväksi.

— Ei nyt ole aikaa kuunnella hellämielisten maitopartain jaarituksia! — mutisi kenraali, ikäänkuin vakuuttaen itseään siitä, että hänen oli täytynyt pakosta tehdä niinkuin teki. — Kaikki miehet paikoilleen! — lisäsi hän kuuluvalla äänellä. — Tykistö esiin! Laukaiskaa!

Vihollisten puolisella rannalla syntyi rajaton hämminki ja melu. Yht'äkkiä paljastettiin ruotsalaisten rannalle kätketty patteri ja viidellä kanuunalla alettiin nyt kapean joen yli ampua liettualaisten hätääntyneitä laumoja. Tanssit ja leikit päättyivät sillä rannalla piankin yleiseen kauhistukseen. Ranta tuli ruumiita täyteen, ruotsalainen sotaväki käytti tilaisuutta hyväkseen, tunkeutui osaksi veneissä, osaksi sillalle asetettujen lankkujen avulla vihollisten kimppuun ja anasti suunnattoman määrän saalista sekä useita satoja vankeja. Bertelsköld oli vielä toisen kerran tuottanut viholliselle tuntuvan tappion. Mutta pian saamme nähdä, eikö hän itselleen ollut tuottanut vieläkin suurempaa.

Bertelsköldin tarkoitus oli ollut, käyttäen hyväkseen vihollisen ensi hämmästystä, tuossa tuokiossa valloittaa Vilna. Sitä tehdäkseen kiiruhti hän viemään koko joukkonsa Vilian-joen yli ja ajamaan takaa vihollista. Mutta ensi kerran elämässään oli hän liiaksi luottanut onneensa, oli kuin onni olisi yht'äkkiä oikullisesti kääntänyt hänelle selkänsä.

Kun näet tykistöä laahattiin kiireessä korjatun sillan yli, tapahtui se kumma, että lankut ja laudat yht'äkkiä murtuivat raskaan painon alla. Neljä kanuunaa suistui hevosineen ja miehineen jokeen ja kokonainen päivä meni hukkaan, ennenkuin muut pääsivät yli. Sillä välin oli suomalainen ratsuväki siinä luulossa, että jalkaväki ja tykistö seurasivat mukana, uskaltautunut aina Vilnan porttien edustalle. Kenraalin poissa oloa hyväkseen käyttäen olivat ratsumiehet hajaantuneet ryöstämään ympärillä olevaa seutua. Äärimmilleen kiihoittuneet liettualaiset rohkaisivat mielensä, kokoontuivat taas tuhantisiin joukkoihin, iskivät kuoliaaksi jokaisen ryöstöretkeilijän, joka oli uskaltanut omin päinsä liikkeelle lähteä, ja asettuivat toisia väijymään. Se onnistui. Ratsuväkeä, jota oli vain noin kolmisen sataa miestä, ahdistettiin ankarasti kaikilta tahoilta, sen täytyi peräytyä, se joutui satimeen, ajautui metsäsolaan ja tuhoutui melkein viimeiseen mieheen. Ainoastaan parin kolmenkymmenen ratsumiehen onnistui kiertoteitä paeten yhtyä pääjoukkoon.

Bertelsköld vannoi kostavansa. Vihdoinkin oli hän tullut joen yli ja kiiruhti nyt rientomarssissa Vilnaa vastaan. Turhaan. Otollinen hetki oli mennyt; kymmenkertainen vihollinen sulki häneltä tien. Kolme kertaa teki Bertelsköld hyökkäyksen, kolme kertaa syöstiin hänet takaisin, joka kerta yhä suuremman tappion kärsineenä, ja joka kerralla kasvoi vihollisten rohkeus, samalla kuin ruotsalaisten luottamus johtajansa onneen väheni. Eivät mitkään temput, ei mikään viekkaus ja rohkeus enää auttanut tuota pelotonta päällikköä; jokainen uusi yritys päättyi uuteen tappioon. Vajaassa kuudessa päivässä oli ruotsalaisten sotaväki sulanut puoleen määräänsä, ja seitsemäntenä päivänä sillan räjähyttämisestä huomasi Bertelsköld olevansa kostonhimoisen vihollisen saarroksessa.

Asema oli epätoivoinen. Ruotsalaisten lähimpään varustukseen oli viisitoista penikulmaa; mitä hyödytti murtautua läpi, kun muutamien tuntien kuluttua tulisi olemaan samanlaisessa tai vielä tukalammassa asemassa?

Kenraali tarkasti urhoollista, harventunutta miehistöään. Ei mitään nurinaa, ei mitään valitusta kuulunut uupuneiden sotamiesten huulilta, mutta mieli oli synkkä, rinta toivoton. Bertelsköld koetti heitä rohkaista. — Pelkäisimmekö noita kurjia talonpoikaislaumoja, joita niin usein olemme sirottaneet kuin akanoita tuuleen? — huudahti hän koettaen herättää luottamusta muinaisia aikoja muistelemalla.

— Ei, kenraali, — vastasi muuan harmaantunut sotavanhus Kustaa
Aadolfin ajoilta; — me emme pelkää vihollista, mutta me pelkäämme
Jumalaa. Me yksinkertaiset sotamiehet emme ymmärrä ihmisten viisautta.
Me olemme aina kuulleet sanottavan, että väärä vala ottaa pois onnen.

Bertelsköld hymähti kummallisesti. — Olet oikeassa, — sanoi hän sukkelasti. — Vihollinen vannoi pitävänsä välirauhan, ja kuitenkin vetivät ne roistot miekkansa meitä vastaan. Siitä on meidän ymmärtäminen, että Jumala on antanut heidät haltuumme, vaikka he nyt ylpeilköötkin luullusta tappiostamme.

Samalla hetkellä saapui tieto, että vihollinen oli murtanut yhden ulkovarustuksista ja että tuon pienen sotajoukon oikea sivusta oli vaarassa. Bertelsköld heittihe hevosensa selkään ja kiiruhti sinne. Tuskin oli hän saanut hyökkäyksen torjutuksi, kun samanlainen tieto tuotiin vasemmalta sivustalta. Sinnekin riensi kenraali. Taas lennätettiin uusia sanomia. Pääjoukkoa ahdistettiin sekä edestä että takaa. Vaara oli uhkaava. Vihollinen toimi nähtävästi tarkkaan mietityn suunnitelman mukaan ja siinä ilmeisessä tarkoituksessa, että se ahdistaisi yht'aikaa joka taholta ja siten kerrassaan musertaisi ruotsalaiset.

Leirin keskipaikkeilla oli pieni kukkula, jolle Bertelsköld oli edellisenä yönä antanut pystyttää seitsemän hirsipuuta niin, että ne selvään näkyivät vihollistenkin puolelle. — Hän oli säästänyt tämän hurjan keinon viimeisen hädän hetkeen, ja nyt oli se hetki tullut. Yhä ankarammin ahdisti vihollinen, yhä harvemmiksi kävivät puolustajain rivit.

Nuo kuusi vangittua liettualaista ja heidän tulkkinsa tuotiin kukkulalle puettuina kauas näkyviin, komeihin pukuihinsa, jotka heillä oli ollut neuvottelussa yllään. Torvensoittaja lähetettiin viemään viholliselle se uhkaus, että elleivät he lakkaisi ahdistamasta ja suostuisi neuvottelemaan kohtuullisista ehdoista, heidän ylhäiset kansalaisensa heti paikalla hirtettäisiin heidän silmiensä edessä.

Liekö nyt käynyt niin, ettei torvensoittajan puhetta ymmärretty, tai että vihollinen raivoissaan ei enää tahtonut mistään sovitteluista tietääkään — mutta mitään helpotusta ei näkynyt. Yhä kauheammin hyökkäsivät viholliset vain eteenpäin ja ennen pitkää oli kolme Bertelsköldin vallitusta heidän hallussaan… Tulkki vedettiin hirteen, ja liettualaiset hyökkäsivät eteenpäin kahta raivokkaammin. Suurin osa suomalaisista, jotka tavallisuuden mukaan olivat saaneet vaarallisimmat paikat puolustettavikseen, oli kaatunut; osa liiviläisistä heitti aseensa ja alkoi ryöstää omaa leiriä.

Nyt käski Bertelsköld tuoda esille etevimmät vangit; nuoransilmukka pantiin heidän kaulaansa, mutta hirtettävät, jotka hyvin voivat nähdä kansalaistensa olevan voitolla, pyysivät uhkamielisinä ruotsalaisia vain liikkumaan nopeasti, että sitä pikemmin itse joutuisivat samaan hirteen. Verikosto ei kuitenkaan päässyt toteutumaan. Peläten tulevansa armotta tapetuiksi, jos vangit hirtettäisiin, liittoutuivat muutamat liiviläiset ja saksalaiset upseerit sotamiesten kanssa ilmi kapinaan, hyökkäsivät kukkulalle, päästivät vangit vapauteen ja pyysivät heitä myötävaikuttamaan anteeksiantoon. Koko Bertelsköldin leiri oli hajoamistilassa; osa väestöstä antautui, toiset hakattiin maahan, toiset koettivat paeta metsiin, mutta saavutettiin, ja saivat he kostuttaa kenttiä ja kukkuloita urhoollisella, turhaan vuodatetulla verellään.

Kenraali itse oli yksi niitä harvoja, jotka pelastuivat tästä suuresta häviöstä. Tuo kamala ja selittämätön onni, joka tuotti hätää ja onnettomuutta hänen ympäristöönsä, samalla kun kuitenkin suojeli häntä itseään, oli tälläkin kertaa ikäänkuin ihmeen kautta antanut hänen säästyä keskellä sitä täydellistä häviötä, joka hänen väkeään kohtasi. Ainoatakaan haavaa saamatta oli hän välttynyt kuolemasta, mutta mitä oli hän sillä voittanut? Hänen sotajoukkonsa oli hävitetty, hänen poikansa vangittu; unelma Liettuan suuriruhtinaallisesta kruunusta oli haihtunut pois kuin usmapilvi hänen silmissään; mitä vastaisi hän kuninkaalleen, kun tämä kerran kysyisi: — Kenraali, minne ovat urhoollisimpani joutuneet?

Mutta se sikseen. — Bertelsköld harhaili erämaissa niinkuin oman suuruutensa pirstale, yksin jääneenä onnensa kanssa, jota ei kukaan häneltä kadehtinut, ja saapui lopulta, satojen seikkailujen perästä Puolaan ja ruotsalaisten alueille.

9. TOINEN RAKKAUS.

Riittäköön nyt taas täksi kerraksi noista raivokkaista sodista ja verisistä ja synkistä urotöistä, jotka leimuavat kuin kaukaisten tulipalojen loimu menneiden aikojen taivaan rannalla. Miksi ovatkaan menneisyyden päivät niin täynnä kyyneleisiä muistoja, jotka viehättävät katsojaa loistollaan, mutta samalla peloittavat häntä armottomalla julmuudellaan! Ne tulevat kyllä takaisin tässäkin kertomuksessa vielä, mutta levähtäkäämme hetkeksi kukkasten keskeen ja hengittäkäämme tiepuolessa kevään tuoksua, sillä sydän siitä nuortuu.

Erään Wieprtz-joen sivuhaaran varrella — joen, jonka puolalaista nimeä ei kenenkään kieli käänny lausumaan, — näkyy vielä tänäkin päivänä Radzynin linnan jäännökset, josta linnasta samanniminen kaupunki myöhempinä aikoina on nimensä saanut. Seutu, joka nyt on tasankona ja jossa silmä mielihyvällä seuraa viljavia vainioita, oli tämän kertomuksemme aikana tammi- ja pyökkimetsän peitossa ja ainoastaan siellä täällä oli ahkera ihmiskäsi perannut pellon elämän tärkeimpiä tarpeita tyydyttämään. Uhkamielisinä kohotti vanha, muurien ympäröimä ja joen aaltojen huuhtelema ylimyslinna tornejansa taivasta kohden, ylpeänä niinkuin olisi tahtonut salamaa kiusata — kuvastaen siinä kohden Puolan aatelin senaikaista valtaa ja röyhkeyttä. Sillä Puola oli tuhanten pikkukuningasten ja miljoonien orjien maa, eikä tätä kahden puolen painavaa ylimystöä ylempänä ollut mitään hallitusta eikä sen alapuolella mitään kansaa.

Oltiin maaliskuussa 1657. Tänä keväänä oli voipunut Puola päässyt vapaaksi vihollisista, mutta linnaa vartioitiin kuitenkin niinkuin sodankin aikana. Vartijoita oli asetettu valleille sekä teiden ja polkujen suihin. Niin usein kuin joku matkamies läheni, käännytettiin hänet takaisin. Ei ainoatakaan muukalaista päästetty sisään, portit suljettiin, nostosillat vedettiin ylös. Mikä oli syynä näihin näin erikoisiin varokeinoihin?

Syynä niihin oli kamala vihollinen, joka sulki linnojen ja matalien majojenkin ovet, joka tuhosi kyliä ja kaupungeita, vihollinen, joka oli peloittavampi kuin ruotsalaisten aseet, tuhoa tuottavampi ja kauheampi kuin ne, ja se vihollinen oli — rutto.

Mutta vallien sisällä oli puutarha, tosin pieni ja ahdas, mutta somasti vihertävä varhaisen kevätauringon paisteessa, puutarha, jossa ruusut tuoksuivat ja jossa lempi oli löytänyt asuinsijansa, hiljaiset kuiskaukset varman piilopaikan. Tässä puutarhassa, seiniläiden ja akaasiain siimeksessä istui kaksi nuorta hiljaa puhellen illan viileässä ilmassa. Toinen oli ruhtinatar Lodoiska, kahdenkymmenen vuoden vanha; toinen kreivi Bernhard Bertelsköld, kahdeksantoistavuotias.

Ruhtinatar oli kaunis kuin mustaa taustaa vasten kuvastuva tulenliekki kaunis kuin kipinä, joka pilkkopimeän yön helmassa lentää. Kaunis oli nuorukainenkin, mutta kaunis niinkuin kajastus tummansinisellä tähtitaivaalla … miehen ja naisen kauneus oli vaihduksissa näissä molemmissa; toinen oli tulinen ja intohimoinen, toinen haaveilevan lempeä, uinaileva ja altis. Kun nuorukainen katsahti neitoon, oli se kuin tähden tuike illalla, jolloin harso hiljalleen laskeutuu yli lehväisen lehdon; kun neitonen katsahti nuorukaiseen, oli katseessa etelämaisen auringon häikäisevä hehku.

Nuorukainen istui neidon jalkojen juuressa, vienon kitaran kieliä kosketellen; neito istui ruohopenkillä ja poimieli oikealla kädellään lehtiä riippuvasta oksasta, samalla kuin vasen käsi, ikäänkuin tietämättään, hellästi lepäsi nuorukaisen mustilla kiharoilla.

— Laula minulle vielä, laula tuo äitisi laulu! — sanoi ruhtinatar, kiertäen vasemman kätensä nimettömän sormen ympärille yhden hänen välkkyvän tummia suortuviaan.

"Mun surun' syvä, oi neitsyt pyhä, mieleni katuvan täyttää yhä. En sanoa emmi, ma häntä lemmin ain' kuolohon yhä tulisemmin."

Ja laulaessaan katsahti hän syvälle Lodoiskan silmiin, katsahti vain kerran, sillä pian hän taas tuijotti eteensä maahan, ikäänkuin olisi etsinyt pyhää neitsyttä, mutta löytänytkin vain ihanimman maallisen hengettären. Ruhtinatar huomasi sen kyllä ja hymyili niinkuin hymyilee kokenut nainen rakastettunsa ujoutta. — Varo itseäsi, Bernhard, — sanoi hän. — Sinä laulat pyhästä neitsyestä niin lämpimästi kuin ainoastaan tosikatolilainen laulaa voi. Jos kansalaisesi sen kuulisivat, niin he polttaisivat sinut leimuavalla roviolla.

Bernhard vaikeni. — Ja entä jos nyt olisinkin katolilainen? — virkkoi hän yht'äkkiä ja kitara putosi maahan hänen kädestään.

— Haaveilija! — soperteli ruhtinatar. — Usein olet sanonut minulle, että äitisi kuolemaansa saakka pysyi tulisella innolla katoliselle uskolle uskollisena. Mutta sinä — sinä olet hänen opistaan omistanut ainoastaan neitsyen kuvan.

— Lodoiska! — keskeytti hänet Bernhard vielä kerran, — puhukaamme ennemmin sinusta. Kuinka suuressa kiitollisuuden velassa olenkaan sinulle! Sinähän isäsi kanssa kävit Vilnan vankiloissa ja pyysit saada hoitaa tuota haavoitettua vankiraukkaa juuri silloin, kun hän oli kuolemastaan varma… Sinähän kuljetit hänet linnaasi, sinä paransit hänen haavansa, annoit hänelle sydämesi ja uskalsit hänen tähtensä antautua alttiiksi isäsi ankaruudellekin… Miksi teit sen, Lodoiska? Miksi et antanut minun kuolla?

— Miksikö, sinä veitikka? Siksi, että näin sinut vankilan portailla, kun ajoin siitä ohitse isäni vaunuissa, siksi, että rakastin sinua heti sinut nähtyäni ja siksi, etten senjälkeen voinut elää ilman sinua. Ja sinä kysyt, miksi en antanut sinun kuolla?

— Mutta et ole enää vapaa, Lodoiska. Olet ruhtinas Radzivilille luvattu; jos hän näkisi minut luonasi, tappaisi hän sinut.

— Minä olen maasi vihollinen, koko sinun kansasi vihaa minun kansaani, ja sen miehen nimi, joka on kaiken Liettuan kauhu, on Bertelsköld. Rakastaa Bertelsköldiä on sama kuin kirota miljoonia puolalaisia.

— Bernhard — etkö sitten kuule, että rakastan sinua! Mitä välitän minä pakollisesti antamastani lupauksesta! Mitä välitän minä ankarasta isästäni! Mitä välitän miljoonien kirouksesta! Etkö vieläkään ymmärrä, että sinua rakastan? On olemassa mies, jonka oikeudet ovat suuremmat kuin hänen rakkautensa. Minä tiedän toisen, jonka rakkaus voisi olla suurempi kuin hänen oikeutensa — jos sillä vain olisi siihen uskallusta.

— Henkesi — niin, koko elämäsi, mutta ei kuolemaasi, Bernhard! Sinun tähtesi uhraan kaikki — puolison, sukuni ja isänmaani. Kaikki annan sinulle — kaikki, sillä minä rakastan sinua! Pyydä, ja minä täytän pyyntösi! Käske, ja minä tottelen sinua! Ei ole taivaassa eikä maan päällä mitään, jota voisin sinulta kieltää — ei mitään, paitsi sinut itsesi! Kaikesta, mistä luovun, pyydän vain yhden palkakseni, pyydän yhden suuren ja kallisarvoisen palkan: — pyydän elämäsi!

— Hetken lupauksia vain — tiedätkö myöskin, mitä olet sanonut? Olethan vain kahdeksantoistavuotias. Ehkä jo huomenna, ehkä vuoden päästä, kymmenen vuoden päästä olet unohtanut, että Lodoiskaa olikaan olemassa. Kauniimmat, nuoremmat naiset ovat sydämesi sitoneet, — oi, sinähän olet niin kaunis ja niin ylevä, miksi eivät sadat naiset kilpailisi saadakseen sinut lempensä pauloihin! Mutta minä sanon sinulle, Bernhard, että minä en tahdo jakaa kenenkään kanssa, minä vaadin sinut kokonaan, yksinomaan itselleni. Jos olet minut unohtava, tulen minä elävänä tai kuolleena luoksesi ja sanon: Bernhard, minä rakastan sinua; muista että olet iäti minun! Ei mikään yö ole kylliksi musta, ei mikään paikka kylliksi kaukainen peittääkseen sinua minulta. Sinä pakenet merien poikki, ja minä seuraan sinua; sinä pukeudut valepukuun, kylmennät mielesi minua kohtaan, sysäät minut armottomasti luotasi — turhaan, minä seuraan sinua kuitenkin, minä kiedon käteni kaulaasi, painan suudelman tuolle ihanalle, tummien kiharain ympäröimälle otsallesi — noin! noin! — ja vaikkakin isket tikarin rintaani, niin tiedä, ettet voi minusta päästä — tulen luoksesi rinta verisenä, sydän muuttumattomana ja palavana ja painan kalpenevat huuleni sinun huulillesi — noin! — ja sanon sinulle niinkuin nyt, ikuisesti, ainaisesti, peruuttamattomasti, varmasti: Bernhard, minä rakastan sinua!

Taas uskalsi Bernhard katsahtaa noihin mustiin silmiin, jotka niinkuin kaksi palavaa aurinkoa polttivat häntä. Mutta ainoastaan hetkisen voi hän kärsiä niiden hehkua; hänen päänsä vaipui uudelleen Lodoiskan polvelle ja hän vastasi rakkaudesta väristen:

— Varo itseäsi, Lodoiska! Kaksinainen kohtalo seuraa minun sukuani. Sitä seuraa siunaus, joka tuottaa meille itsellemme alituista onnea, kun vain täytämme sen ainoan ehdon, ettemme vanno väärää valaa, sillä se ottaa pois onnen. Mutta meitä seuraa myöskin kummallinen, synkkä kirous, joka vaikuttaa, että kun me itse yhtä mittaa menemme eteenpäin vallan ja kunnian tiellä, niin onnettomuus meidän ympärillämme iskee kuin korppikotka saaliiseensa, tuottaa tuhoa ystävillemme ja tappaa ne, jotka meitä rakastavat. Ei, Lodoiska, hurmaajani, niin julma en ole, että sitoisin sinun kohtalosi omaan kohtalooni. Yksin tahdon poistua rakkauteni kanssa, sillä rakkauteni on kuolema — minä tahdon rakastaa sinua niin syvästi, että iloitsen toisen helmassa nauttimastasi onnesta… Tiedätkö, Lodoiska, että suurin ja puhtain rakkaus on se, joka ei mitään muuta pyydä kuin sen onnea, jota rakastaa? —

Ruhtinatar hypähti ylenkatseellisesti seisoalleen. — Oo, te pohjolan miehet, — sanoi hän ylpeästi, — kuinka vähän te ymmärrätte, mitä ikuinen rakkaus on! Kun rintanne on lumesta ja sydämenne on jäätä, niin luulette, että kaikkien sydänten tulisi tyytyä teidän kalpeaan, haaleaan rakkauteenne, joka ei ole mitään muuta kuin olkitulta, mikä palaa tänään ja sammuu huomenna, voimatta virittää ainoatakaan tunnetta hehkumaan. Menkää, kreivi Bertelsköld, ja viekää mennessänne korkea ja puhdas rakkautenne, joka ei mitään pyydä silloin, kun voisi kaikki saada — menkää ja hakekaa pohjolastanne sydän, yhtä paleltunut ja kylmä kuin omanne on; kuvailkaa, houkkio, rakastavanne, vaikka vain sydämetöntä siveysoppia saarnaatte, ja lohduttakaa itseänne sillä, ettette aavistanut, ette tuntenut ettekä ansainneet sitä rakkautta, joka yksin ansaitsee oikeaksi rakkauden nimen. Kreivi, te olette liika pikkumainen minulle — te olette pelkuri!

Bernhard hypähti seisoalleen ja hänen poskensa hehkuivat. — Ruhtinatar! — huudahti hän ja heitti häneen suoran, rohkean ja ylpeän silmäyksen, — punnitkaa sananne, kun puhutte suomalaiselle sotilaalle! On sanoja, jotka loukkaavat, vaikka olisi kuinkakin kaunis se nainen, joka ne lausuu. Kautta taivaan, te luotatte liiaksi siihen, että olette nainen — ja nainen, jota minä rakastan.

— Minä uudistan, kreivi Bernhard, te olette pelkuri. Te kieltäytte vannomasta sitä valaa, minkä minä pyydän, ja minä sanon teille, miksi te sen teette. Te aavistatte tulevanne rikkomaan valanne ja te pelkäätte, että se on onnenne kukistava. Kaikkien pyhimyksien nimessä, häväistyksenne on kahdenkertainen — se on uskottomuutta ja pelkuriutta samalla kertaa — ja minä olen nainen, te olette oikeassa, muutoin en saisi rankaisematta teitä loukata. Menkää, hyvä herra, menkää! menkää! — huudahti tuo intohimoinen tyttö, jonka viha oli yhtä rajaton kuin hänen rakkautensa, — menkää — minä en ole koskaan rakastanut teitä, minä vihaan, minä inhoan teitä!

Ja vihansa vimmassa vaipui ruhtinatar Lodoiska ruohopenkille ja alkoi tammen runkoon nojaten itkeä niin hillittömästi kuin itkee hemmoiteltu lapsi, kun ei hänen kaikkia oikkujaan täytetä. Tekikö hän sen tarkoituksella? Vai oliko hänen itkunsa luonnollinen? Siihen on vaikea vastata; mutta missä onkaan se mies, jota eivät ainakin kerran hänen elämässään kauniin naisen kyynelet olisi voittaneet? Bernhard oli niin nuori, niin kokematon; hän ei käsittänyt rakkauden kavalia keinoja, hän tunsi vain sen huumaavan, vastustamattoman voiman; hän käsitti vain, että tuossa hänen jalkojensa juuressa oli tyttö hänen tähtensä kyyneliinsä menehtymäisillään, pakahtumaisillaan suruunsa äärettömästä uhraavasta rakkaudestaan häneen, joka oli sysännyt hänet luotaan — siinä oli kylliksi, hän ei muusta huolinut, hän syöksyi polvilleen itkevän tytön eteen, suuteli hänen kättään, vakuutti tuhansin valoin, että hän ei ketään koko maailmassa rakasta niinkuin häntä, yksin häntä — ja Lodoiska ei sysännyt häntä luotaan, hän nautti voitostaan, antoi hänen rukoilla kauan, ja kun hän viimein käänsi kauniin päänsä tammen kyljestä ja taas katsahti häneen noilla mustilla, tulisilla silmillään, jotka polttavat sydämen tuhaksi, niin silloin tarvittiin enää vain pieni silmäys kauniiden kulmien alta, tuskin kuuluva rukous hymyileviltä huulilta, ja Bernhard huudahti:

— Niin, niin, minä vannon elämäni onnen kautta, vannon kaiken kautta, mikä on minulle pyhää ja kallista, rakastavani sinua, yksin sinua kuolemaani, hautaani saakka, ja jos minä rikon valani, niin tullos, elävänä tai kuolleena, vaatimaan minua siitä tilille!

— Minä otan vastaan valasi ja aion pitää sen omanani! — vastasi Lodoiska säihkyvin silmin. — Ota osaltasi sydämeni ajaksi ja iankaikkisuudeksi!

Aurinko oli jo laskeutunut tammipuitten latvojen taa, kuu kimmelteli hiljaa juoksevan joen pinnalla ja yhä vielä kaikui Bernhardin kitara Lodoiskan jalkojen juurella hämärässä puutarhassa. Nuo onnelliset, he eivät aavistaneet, että sill'aikaa kuin lempi kevään lemua hengitti, saapui vaara Radzynin linnan portista.

Hengästyneenä syöksyi Lodoiskan uskottu palvelija puutarhaan. — Ruhtinas tulee! — huusi hän, — ja melkein samassa tuokiossa seisoi nuori ruhtinas Radzivil paljastettu miekka kädessä pienen puutarhan portilla. Lodoiska heittäysi väliin, ruhtinas nakkasi hänet raivoisasti luotaan sanallakaan häntä puhuttelematta. — Vihdoinkin tapaan sinut täällä, sinä petollisen isän petollinen poika! — huusi hän vihaa kuohuen.

Bernhardilla oli tuskin aikaa vetää miekkansa, sillä vaikka Radzivil muuten olikin jalo ritari, noudatti hän nyt espanjalaista sääntöä: tällaisissa tiloissa ei tapella — vaan tapetaan.

Miekat kilahtivat vastakkain hämärässä kuutamossa. Onni ratkaisi riidan; ruhtinas ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään, mustasukkaisuus ja kostonhimo olivat hänet kokonaan vallanneet. Onneton, urhoollinen nuorukainen! Pari kolme hyökkäystä tehtyään väistyi hänen vastustajansa nopeasti syrjään, Radzivil syöksi miekkansa tammen runkoon ja samassa silmänräpäyksessä lävisti kreivi Bernhardin miekan kärki hänen rintansa.

Radzivil kaatui vereensä, ja Bernhard kiiruhti Lodoiskan luo. — Pakene! Pakene pian! — huusi tämä. — Tässä on takaportin avain. Pian — isäni muuten tappaa meidät molemmat.

— Kuinka voisin jättää sinut hänen kostolleen alttiiksi — ei ikinä! — vastasi Bernhard vielä hämmennyksissään äskeisestä taistelusta, sillä kahdeksantoista vuotiaana ei kylmäverisesti oteta ihmistä hengiltä.

— Tahdotko sitten tuhota meidät molemmat? — kuiskasi ruhtinatar. — Pakene! Kun isäni tulee, sanon minä hänelle, että tahdoit pakottaa minua päästämään sinut vapaaksi ja että ruhtinas on kaatunut minua puolustaessaan. Hyvästi — me tapaamme vielä toisemme! Muista valasi!

Ja Lodoiskan viimeinen polttava suudelma huulillaan riensi Bernhard sykkivin sydämin vapauteen ja uusiin vaaroihin.

10. VÄHÄ BELT.

Taas on kulunut viikkoja ja kuukausia, ja tuo muistorikas vuosi 1658 on alkanut. Ruotsin kuninkaan "neliskulmainen" onni oli pyörinyt eteenpäin kuin kiitävä pallo, milloin voittoja tuottaen, milloin tappioita, milloin herättäen hurmaavia toiveita, milloin niitä pettäen, mutta aina tallaten vainioita, hävittäen kyliä ja kaupungeita ja kansojen hyvinvointia, ja levittäen miekan, tulen ja ruton kauhua kaikkialle, missä kulki. Kaikista noista ylpeistä unelmista, jotka kohosivat uusia kruunuja ja uusia maita Veikselin varrelta tavoittelemaan, mitä oli niistä jäljellä? Ei muuta kuin muisto eräistä väkivallan töistä, muisto muutamista urotöistäkin, ei muuta kuin joitakin verisiä lehtiä lisää ajan suureen kirjaan, ja sen lisäksi melkein kuolluksiinsa vaipunut vihollinen ja äärettömiin ponnistuksensa vaipumaisillaan oleva oma kansa. Mikä katkera neuvo valloittajalle, mikä ikuinen opetus sille, joka valtansa miekkaan perustaa! Kuinka harvat olivatkaan enää elossa niistä, jotka olivat lähteneet valloitettuun Puolaan! Vähän oli heitä enää jäljellä vastaisia sankaritöitä, isänmaan palvelusta ja omaa onneaan varten! Tuskin oli heitä, enää kymmentä tuhatta, ja nekin sodan villitsemiä, röyhkeitä ja raakoja, jotka alituisissa taisteluissa ja vaaroissa alituisilla ryöstö- ja hävitysretkillä olivat tottuneet rauhan hiljaisempaa onnea ylenkatsomaan ja halveksimaan kaikkia muita yhteiskunnan perussääntöjä paitsi raudankovaa sotakuria. Millä tunteilla ovatkaan noista miehistä ne harvat, jotka sittemmin isänmaahansa palasivat, katselleet kirkkoja ja rauhallisia hautausmaita, joita he vieraassa maassa olivat tottuneet häväisemään, millä tunteilla maanmiehen rauhallisia majoja, joita ennen olivat polttaneet, puolisojen ja tyttärien rakkautta, jota olivat häväisseet, peltojen huojuvia tähkäpäitä ja niitä rauhallisia kotitoimia, joita he olivat saaliinhimossaan hävittäneet? Parhaimmat heistä ovat silloin pyyhkäisseet otsaansa kädellään ja heränneet kuin ilkeästä unesta, mutta useimmat ovat säilyttäneet sotaiset tapansa, väkivaltaisen, saaliinhimoisen luonteensa kautta koko elämänsä, ja heidän kotimaansa on saanut siitä kärsiä. Sillä se sota, jota isänmaan puolustukseksi käydään, on jalo sota, joka lisää kansojen voimia ja ylentää heidän mieltään, jotavastoin sota semmoinen, minkä tarkoituksena on vieraiden maiden valloittaminen, useinkin on kuin tiikeri, joka verenhimoisena lopulta syö suuhunsa omat sikiönsä.

Tuo urotöistä kuuluisa, mutta lopulta onneton Puolan sota oli hankkinut Kaarle Kustaalle ja Ruotsille kolme uutta vihollista: Venäjän, Itävallan ja Tanskan. Kahta edellistä pidettiin aisoissa pienemmällä sotavoimalla, jotavastoin kuningas tavallisella rohkeudellaan koetti pelastaa itseään tuottamalla Tanskalle vaurioita. Sentähden luopui hän Siebenbürgenin ruhtinaasta, Rákóczista, jonka kanssa hän vielä keväällä 1657 oli harhaillut Puolassa ja sitä hävittänyt, ja vetäytyi vähäisen sotavoimansa kanssa Preussiin sekä sieltä kesemmällä Pommeriin, sittenkun Tanskan kuningas kevytmielisesti oli julistanut hänelle sodan. Ainoastaan 6 tai 8,000 miestä oli kuninkaalla ja Otto Stenbockilla vietävänä odottavan Wrangelin avuksi — mutta nämä miehetpä olivatkin sadoissa vaaroissa koeteltuja, järkähtämättömän urhoollisia sotilaita, jotka kykenivät musertamaan kymmenkertaisesti voimakkaamman vastustajan ja joiden avulla miltei voi onneaankin vastaan asettua. Pommerista lähti kuningas 13,000 miehen suuruisella sotajoukolla Mecklenburgin kautta Holsteiniin, huoahti hetkisen Hampurin edustalla ja marssi sitten Torstensonin ennen kulkemaa tietä Juutinmaalle.

Kuninkaan onni oli erinomainen. Heinäkuun 23 p:nä hyökkäsi hän Holsteiniin. Elokuun lopulla oli hän koko tämän maan valloittanut, sen lisäksi Slesvigin ja eteläisen Juutinmaan ja tunkenut Tanskan jäljelle jääneen sotajoukon Fredriksudden linnaan, tuohon samaan Fredericiaan, joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi tanskalaisten slesvig-holsteinilaisista saavuttaman loistavan voiton kautta. Tällä kertaa, v. 1657, ei Fredericiassa oltu niin onnellisia; tuon mahtavan ja hyvin varustetun linnoituksen, jossa oli 5,000 miestä, valloitti Wrangel lokakuun 24 p:nä aamulla rohkean yöllisen hyökkäyksen jälkeen ja 3,000 miehen avulla, jotka olivat Puolankin voittaneet.

Tanskalaiset joutuivat kauhun valtaan ja Kaarle Kustaa alkoi miettiä koko Tanskan valloittamista. Fredericiasta ei ole Vähän Beltin kapeimman kohdan yli Fyenin Middelfartiin kuin niukka penikulma.

Talvella 1643-1644 oli Torstenson tehnyt rohkean päätöksen kulkea jäätyneen Beltin yli Seelantiin, mutta kohtalo oli säästänyt tämän kunnian hänen oppilaalleen, ja tuuma meni sillä kertaa myttyyn, kun talvi oli lauhkea eivätkä siis Beltin aallot jäätyneet. Kaarle Kustaan rohkea pää käsitti oikeaksi mestarin tuuman ja hän päätti panna sen toimeen. Tanska tulisi voitetuksi ja kaikkien katkerain vihollistensa joka taholta uhkaama Ruotsi pääsisi voitolla taistelusta, jossa sen jo oli ennustettu tappiolle joutuvan.

Ennenkuin nämä suuret tapahtumat toteutuivat, on meidän hetkeksi pysähtyminen Koldingin läheisyyteen, kolme penikulmaa lounaaseen päin Fredericiasta, jossa tapaamme kaksi tämän kertomuksemme päähenkilöä.

Oli ilta, 26 p:nä tammikuuta 1658. Melkein koko ruotsalainen sotajoukko oli koottuna pieneen Heilsen kylään ja sen ympärille, pohjoispuolelle Koldingin kaupunkia, joka sekin tuli kuuluisaksi 190 vuotta jälkeenpäin. Kuningas tarkasti joukkojaan kovaan routaan jäätyneillä ja lumen peittämillä vainioilla. Hän oli huonolla tuulella sinä päivänä, sillä kova suojailma oli uudelleen repinyt rikki osan niistä jäistä, joita myöten hänen sotaväkensä ja hänen onnensa olisi pitänyt kulkea Kööpenhaminaa vastaan. Hän oli sinä päivänä ankara tarkastuksessaan; kovia sanoja sateli, ja sekä ylhäiset että alhaiset saivat pitää ne hyvänään.

Wrangelin, Dahlbergin y.m. urhoollisimpien upseeriensa seuraamana pysähdytti kuningas yht'äkkiä hevosensa erään äskettäin Pommerista tänne kutsutun rykmentin kohdalle. Sen aseistus oli huono, sen ulkomuoto paraatiin kelpaamaton, mutta ryhti kuin pysty seinä. Kaikki nuo arpiset, tuikeasilmäiset, päivettyneet miehet katsoivat kuningasta suoraan silmiin; ei liikettä ainoatakaan, ei ainoatakaan kasvojen värähdystä, ei vähintäkään pelkoa vihastuneen kuninkaankaan edessä. Kaarle Kustaan mieli lauhtui; hän kääntyi Wrangeliin virkkaen: — Katsokaa noita miehiä älkääkä enää sanoko, että meri erottaa minut Kööpenhaminasta.

Wrangel, joka koko ajan oli vastustanut retkeä Beltin yli, virkkoi ynseästi: — Teidän majesteettinne voinee kyllä näillä miehillä ajaa tanskalaisen Itämereen, mutta ei silti ole tarvis itsenne sulaan loikata.

Kuulematta neuvoa kutsui kuningas viittaamalla seurueestaan suurikasvuisen upseerin. — Ne ovat teidän miehiänne, kreivi Bertelsköld?

— Tapasimme toisemme viimeksi Preussissä, — jatkoi kuningas synkistyen. — Kenraali, minne ovat joutuneet urhoni, jotka Liettuaan lähetin?

— Teidän majesteettinne on osoittanut, että onni seuraa uskaliasta miestä. Olen menettänyt Liettuan niinkuin teidän majesteettinne on menettänyt Puolan, mutta minä olen teidän majesteettinne jälkiä seuraten puhdistanut Pommerin, Bremenin ja Verdenin ja on minulla ollut onni voittaa sadoissa kahakoissa samalla aikaa kuin teidän majesteettinne on suurissa tappeluissa voittanut.

Kuningas hymyili ja kääntyi Wrangeliin. — Tuo on tehty siitä puusta, jonka vitsoilla tanskalaista hutkitaan; sellaista väkeä minä tarvitsen.

— Hyvä on, kreivi Bertelsköld, — jatkoi kuningas, — uskon teihin, jos huomenna ratsastatte Beltin yli ja ennen iltaa tuotte minulle vangin Fyenistä.

— Niinkuin käskette, teidän majesteettinne! — vastasi Bertelsköld lyhyesti ja kuivasti, välittämättä Wrangelin pilkallisesta hymyilystä, sillä kaikille oli tunnettua, että Vähän Beltin itäinen virran uoma oli auennut suojailman aikana, jonka vuoksi kulku Middelfartin salmen yli oli mahdoton. Mutta kuningas halusi niin kiihkeästi sinne päästä, että hän mielellään uskoi kaikki mahdolliseksi. Luultavasti vaikutti myös jonkinlainen luonteiden yhtäläisyys sen, että kuningas niin kernaasti kuunteli Bertelsköldin rohkeaa puhetta; varmaa ainakin on, että hän, samoinkuin tuo toinenkin onnen hemmoittelema suosikki, mielellään pani kaikki onnelle alttiiksi voittipa sitten tai menetti.

Tarkastus oli päättynyt. Kuningas ratsasti pois ja sotajoukot hajaantuivat leirituliensa ääreen lämmitelläkseen kohmettuneita jäseniään. Kun kaikki eivät mahtuneet huoneisiin, oli nuotioita sytytelty kedolle ja taskumatti kierteli miehestä mieheen niiden joukossa, joilla ei ollut kattoa päänsä päällä. Yhä useampia sotaväen osastoja saapui. Lopuksi täytyi majoittua kirkkoon. Sodan aikana ei pidetty mitään pyhänä. Pullo kainalossa istui sotamiehiä penkeissä ja kuorissa, ja hurjia, kevytmielisiä lauluja kaikui samojen seinien sisällä, missä äsken oli pyhiä virsiä veisattu.

Kaarle Kustaan pääkortteeri oli pappilassa, jonka ikkunoista hänellä oli vapaa näköala rantojen ja jäiden yli. Tuon tuostakin keskeytti kuningas neuvottelunsa päällikköjen kanssa, meni levottomasti ikkunaan ja tarkasteli yhä pimenevää maisemaa. Päivän aikana voi vielä loitolla nähdä avonaisen, sinertävän sulavirran lähellä Fyenin rantaa. Lämpömittaria ei oltu vielä keksitty, mutta pilvinen taivas ja nuoskea lumi ilmaisi hänelle kyllin selvästi, että suojailmaa vielä kesti ja että hänen toiveensa olivat ylen vähissä.

Yht'äkkiä keskeytti kuningas puhelunsa Dahlbergin kanssa ja kutsutti
Bertelsköldin luokseen. — Kreivi, — sanoi hän odottamatta, — sanokaa
minulle suoraan ja pelkäämättä: oletteko liitossa paholaisen kanssa?
Älkää pelätkö, en suinkaan aio teitä elävältä polttaa.

— Se on helposti tehty. Pyydän teidän majesteettianne tekemään hyvin ja katsahtamaan ulos ikkunasta.

Kuningas katsahti ulos ikkunasta. Tuo äsken niin pilvinen taivas oli yht'äkkiä kirkastunut, ja kaikki ennusti ankaran pakkasen olevan tulossa, niinkuin tapahtuikin vielä samana iltana. Kaarle Kustaa taputti Bertelsköldiä olkapäälle. — Kreivi, — sanoi hän, — tuosta uutisesta kannattaa antaa pitäjä Suomessa — jos saatte aikaan sen, mihin olette ryhtynyt.

Kun aurinko seuraavana päivänä alkoi valaista lehdettömien pyökkipuiden latvoja Fyenin rannalla, kimmelteli koko Vähä Belt yhden yön jäässä. Ruotsalaiset juoksivat rantaan ihmettelemään, miten taitava oli talvinen yö siltoja rakentamaan ja miten onni osasi laittaa niin, että silta tehtiin juuri sopivimpaan aikaan. Kuningas oli hyvällä tuulella. Pohjolan kolme kruunua näyttivät jo kimmeltävän taivaan rannalla.

Pakkanen vain kiihtyi. Jo aamulla kantoi jää jalkamiehen. Illemmalla uskalsi Bertelsköld ryhtyä uhkarohkeaan tekoonsa. Hän riisui raskaan sotilaspukunsa ja veti ylleen keveän nahkatakin. Suuren, ruskean oriinsa asemesta valitsi hän pienen, laihan, mutta jäntevän voionmaalaisrotuisen juoksijan. Kaksi ratsumiestä seurasi häntä luistimet jaloissa, molemmilla kelkka edessään. Sillä tavalla alkoi matka melkein koko Ruotsin sotajoukon katsellessa.

Alussa, kun jää oli vahvempaa, ratsasti Bertelsköld hyvin hitaasti säästääkseen heikkoa hevostaan. Mutta kuta lähemmä hän tuli salmen vaarallisinta paikkaa, jossa vesi oli virtaista, sitä enemmän lisäsi hän vauhtia, niin että luistelijain oli vaikea pysyä hänen perässään. Yhä lähempää näkyi Fyenin luminen ranta; jää lainehti ja ulvahteli hevosen jalkojen alla, vähän väliä puhkesi kierä, hieno jää kavion alla, niin että vesi purskui … mutta tuo peloton sotilas riensi kiitävää vauhtia eteenpäin … vielä hetkinen … ja Bertelsköld seisoi vahingoittumattomana Fyenin rannalla, samassa kun hänen hevosensa kaatui kuoliaana maahan.

Aurinko laskeutui kylmänä ja keltaisena Slesvigin puolelle, ja talvi-ilta alkoi jo hämärtää. Aika oli kallista.

Bertelsköld oli noussut maihin erään kylän läheisyydessä eteläpuolella Middelfartia. Joukko tanskalaisia miehiä, vaimoja ja lapsia oli kokoontunut rannalle uteliaina kuulemaan, mitä tuolla ratsastavalla hurjapäällä mahtoi olla sanomista. Luultavasti pitivät he häntä Ruotsin kuninkaan lähettämänä sanansaattajana. Ei kukaan aavistanut oudon matkan oikeaa tarkoitusta.

Bertelsköld katsahti taakseen; hänen ratsumiehensä olivat kelkkoineen vielä hyvän matkan jälempänä. Hän lähestyi rannalla olijoita ja kyseskeli tietä Odenseen, uskotellen olevansa lähetetty rauhaa tekemään. Uutinen täytti ilolla kaikkien mielet. Väki kokoontui ystävällisesti vieraan ympärille, ja niin saapui ennen saamansa käskyn mukaan toinen luistelijoista paikalle ja jätti kelkan ja irtonaiset luistimet siihen, lähtien heti kohta paluumatkalle.

Bertelsköld tiedusteli, eikö voitaisi jäätä myöten päästä Middelfartiin ja sitoi samaan aikaan luistimia jalkaansa. Talonpojat tarjoutuivat hyvillään ollen vuokraamaan hänelle toisen hevosen kaatuneen sijaan. Kaikki näytti olevan ystävällisimmällä kannalla … kun Bertelsköld odottamatta tempasi joukossa seisovan viisivuotiaan pojan vyötäisistä kiinni, heitti hänet kelkkaansa, työnsi kelkan ulos kierälle jäälle ja lähti tuulen nopeudella kiitämään saaliinsa kanssa ulapalle. Kaikki tuo oli tapahtunut silmänräpäyksessä.

Hämmästyneet, typertyneet talonpojat eivät osanneet uskoa silmiään, ennenkuin kuulivat pojan parkuvan kaukana jäällä. Nainen syöksähti esiin … se oli ryöstetyn pojan äiti … hän repi tukkaansa, lähti ajamaan ryöväriä takaa, lipesi jäällä, kaatui, nousi ylös, kaatui taas, lähti vielä kerran juoksemaan Bertelsköldin jälkeen, kunnes kaatui ja meni tainnoksiin. Muutamat nuoret miehet seurasivat hänen esimerkkiään. Turhaan, sillä ryöväri oli jo melkein heidän näkyvistään eikä ollut mahdollista häntä enää saavuttaa. Kiroten ruotsalaisten petollisuutta palasivat takaa-ajajat onnettoman äidin kanssa rantaan takaisin.

Onnellisesti saapui Bertelsköld poikaa kelkassaan työntäen vastaiselle rannalle. Heikko kuuvalo edisti hänen rohkeaa tekoaan. Ruotsalaisten leirissä luultiin hänen jo hukkuneen. Ilta pimeni ja sitä mukaa pimeni kuninkaan muotokin. Hän jo katui tätä uhkayritystään; hän tarvitsi jokaisen urhoollisen miehensä, ja mikä vielä tärkeämpää — koko hänen sotajoukkonsa mieliala riippui Bertelsköldin retken tuloksesta.

Mutta Bertelsköld tuli. — Olen ratsastanut Beltin yli, teidän majesteettinne, vaikkakin olen luistellen tullut takaisin. Tässä on siitä elävä todistus Fyenistä! — Ja tuo vangittu poika tuotiin esiin. Hänen nenän päänsä oli tuulessa punehtunut ja tyytyväisenä pureksi hän vehnäleipää, joka oli pistetty hänen kouraansa pahan mielen viihdykkeeksi.

Kuningas päästi kaulastaan kultakäädyt, joissa riippui kuningatar Kristiinan muotokuva hohtokivillä koristetun medaljongin sisässä. — Kenraali, — sanoi hän, — ottakaa tämä muistoksi retkestänne. Tämän jälkeen tulee teidän kantaa Fyenin vaakunaa kreivillisessä kilvessänne. Ja tämän jälkeen — lisäsi kuningas ylpeällä varmuudella, — käymme tervehtimään veli Fredrikiä Kööpenhaminassa.

— Tämän jälkeen, — kuiskasi Dahlberg Klas Tottille, — tulee
Bertelsköld saamaan vielä yhden pitäjän Suomessa nyljettäväkseen.

— Jos Suomessa enää on pois annettavia pitäjiä, — vastasi Tott; — sitä minä suuresti epäilen.

Illalla syötettiin ja juotettiin sotamiehiä ja päälliköitä kuninkaan erityisestä käskystä. Kuten tunnettu, oli Kaarle X Kustaa oiva juomaveikko. Nuo raa'at sotamiehen tavat hän oli oppinut osaksi kolmekymmenvuotisessa sodassa, jossa viiniä vuoti virtanaan niinkuin vertakin, osaksi sinä mieltä jäytävän kunnianhimon aikana, jolloin hän eläen vapaaehtoisessa maanpaossa Voionmaalla haaveksi Ruotsin kruunua päähänsä. Useat kerrat — ja viimeksi Rákóczin kanssa toimeenpanemallaan murhapolttoretkellä Puolassa — oli kuningas kannettu vaatteet päällä vuoteelleen, ja kuitenkin hän oli aina jo seuraavana aamuna varhain uutterassa työssä. Nytkin vuoti jalo reininviini, jota oli saatu ryöstämällä Holsteinin ja Slesvigin rikkaita aateliskartanolta, ja kuninkaan esimerkkiä seurasivat useimmat hänen päälliköistään. Upseerien asunnoissa juotiin kaikkialla Tanskan pikaiseksi turmioksi, ja välistä mainittiin Bertelsköldinkin nimi. Olihan hän ollut ensimmäinen osoittamassa, että pääsy Beltin yli oli mahdollinen.

Vähän matkaa pappilasta oli kymmenkunta korkeimpaa upseeria, jotka eivät kuuluneet kuninkaan lähimpään seurueeseen, asettunut tilavaan talonpoikaistupaan syömään ja juomaan hyvin katetun pitopöydän ympärille. Urotyöt ja viini vilkastuttivat mieliä ja kieliä. Olihan nyt suuri, merkillinen päivä. Tuo vanha, usein voitettu, mutta yhtäkaikki pelätty vihollinen, Tanska, joka aina oli väijynyt Ruotsia, sen häviötä odottaen, oli nyt vihdoinkin murskattava, nöyryytettävä; Skåne, Halland, Blekinge, Norja reväistäisiin nyt siitä irti ja yhdistettäisiin Ruotsiin; niin, kukapa tietää, eikö Tanskan kansan itsenäisyyskin nyt jo ole lopussa. Juutinmaa saarineen muutettaisiin ruotsalaiseksi maakunnaksi, Kööpenhaminasta tehtäisiin nöyrä vasallikaupunki; Tanskan aatelin tilukset joutuisivat Kaarle Kustaan sotilaiden haltuun ja he palaisivat kotiinsa rikkaina ruhtinaina. Mikä kunnia! Mikä saalis! Ja näitä haaveillessa tyhjennettiin kuohuva malja toisensa perästä! Viinin kiihoittamina leimahtivat kaikki tunteet ilmituleen. Vanha Ruotsin aateli vihasi nousukkaita, joille Kristiina oli tuhlaten jakanut arvonimiä ja rikkauksia. Yksi noita oli myöskin Bertelsköld; usein oli hän saanut sen kuulla; ja sai nytkin. Sten Bjelke, jonka suonissa vuoti monta sataa vuotta vanha aatelisveri, paiskasi kiivaasti pikarinsa Bertelsköldin pikariin, niin että viini siitä maahan läikähti, ja huusi niin, että kaikki sen kuulivat: — piruko sinua riivaa, Vähän Beltin vähäinen kreivi, kun et juo! Luuletko meidän suolavettä särpivän?

— Tuo mies tuossa, — jatkoi Bjelke, kääntyen toisien puoleen, — se on syönyt nauriita Fyenissä tänään. Se on pienestä pitäen nauriita syönyt. Se osaa kaalinpäitä viljellä…

— Ja niitä listiäkin, kun tulevat hävyttömiksi, — vastasi
Bertelsköld, joka oli synnyltään kiivasluontoinen hänkin.

— Kas, mitä ylvästelee, mokomakin Beltin kreivi! — jatkoi Bjelke samaan tapaan. — Tiedättekö, mistä se tulee? Siitä, että hänen äitinsä isää haukuttiin talonpoikaiskuninkaaksi … sillä olikin jossakin Suomessa hallittavanaan puolen sataa suota ja yhtä monta kivirauniota.

— Ja hänen äitinsä, — jatkoi yhä Bjelke, — hänen äitinsä, hyvät herrat, oli prinsessa, joka paimensi lampaita. Sentähden…

Ei ehtinyt hän lopettaa lausettaan, ennenkuin Bertelsköldin hansikas lensi häntä keskelle otsaa. Vihasta punehtuen kavahti ylpeä nuorukainen pystyyn ja paljasti miekkansa. Samassa silmänräpäyksessä paljasti myöskin Bertelsköld omansa.

Loukkaus oli molemmin puolin niin suuri, etteivät läsnäolijat edes koettaneetkaan rakentaa sovintoa. Heidän toimensa rajoittui vain siihen, että ryhtyivät järjestämään välttämättömäksi käynyttä kaksintaistelua; — Pöytä vietiin pois, useampia kynttilöitä sytytettiin, ja todistajat valittiin. Neljännestunnin kuluttua oli kaikki järjestettynä tuollaiseen veriseen välikohtaukseen, jotka olivat niin tavallisia sodassa ja joita ei edes kuninkaan läsnäolo voinut ehkäistä. Sillä kun oli kysymys kunnianasiasta, ei sen ajan aateli välittänyt kuninkaankaan mahdista.

Molemmat taistelijat olivat mainioita ja tottuneita miekkailijoita, molemmissa kiehui viha toistansa kohtaan. Läsnäolijat odottivat hauskaa huvitusta, eivätkä siinä erehtyneetkään. Vaikkakin katto oli niin matala, että miekkain kärjet piirsivät naarmuja siihen, taisteltiin siinä kuitenkin molemmin puolin yhtä suurella taidolla, vaikkei yhtä suurella onnella. Bertelsköldin miekka oli jo useamman kerran sattunut vastustajaan; Bjelke oli saanut jo kolme tai neljä pienempää haavaa, voimatta raapaista viholliseensa naarmuakaan. Väsyneenä veren vuodosta pyysi hän kolmen minuutin hengähdysaikaa. Se myönnettiin.

— Minä kutsun teidät todistajikseni, hyvät herrat, — huudahti Bjelke, — että tuo konna on loihdittu haavoittumattomaksi. Sitten Nördlingenin ei hän ole saanut naarmuakaan ihoonsa, ja jokainen tietää mistä syystä. Hänellä on vasemmassa nimettömässään kuningas Kustaa Aadolfin sormus; hän luottaa sen voimaan; ja ainoastaan sen turvissa uskaltaa hän tapella rehellisen ritarin kanssa.

Nuo sanat vaikuttivat taikauskoisiin sotilaihin. — Kenraali, — sanoi eräs vanhemmista upseereista, — me olemme kristityitä sotilaita emmekä suvaitse joukossamme mitään pirun konsteja. Sana on valan veroinen; sanokaa meille, että kaikki, mitä sormuksestanne kerrotaan, on akkain puheita, ja me uskomme sen, niinkuin olisitte sen valallanne vakuuttaneet.

Bertelsköld epäili hetkisen, — mutta suuttumus ja kiusaus voittivat… — Totta on, — sanoi hän, — että kannan sormusta suuren kuninkaan muistoksi, mutta kaikki se, mitä Bjelke ja muut siitä puhuvat, on joutavaa taikauskoa.

Ja taistelu alkoi uudelleen, mutta suojeleva enkeli oli väistynyt Bertelsköldin sivulta. Ensi iskulla sattui Bjelken miekka hänen vasempaan käteensä niin, että kaksi äärimmäistä sormea lensi lattiaan. Maailma musteni haavoitetun silmissä, miekka putosi hänen kädestään, ja ainoastaan ympärillä seisovain pikainen väliintulo pelasti hänet kuolemasta.

Muuan upseereista otti maasta poikki leikatut sormet ja veti toisesta pienen kuparisormuksen. — Tämäkö olisi se kuuluisa sormus? — kysyi hän.

Toiset nauroivat. — Eihän tuo ole edes kultainen, — sanoivat he. —
Ei se suinkaan voi olla se oikea sormus.

Pakanuus ihmissydämessä, eikö sinua siis koskaan saa sieltä pois juurrutetuksi? Me synnymme ja kasvamme uskossa iankaikkiseen kaitselmukseen, joka johtaa kohtalomme järkähtämättömän oikeudentunnon mukaan; ja kuitenkin me tahdomme aina palata uskomaan muinaisuuden sokeaa onnea, tuota oikullista, järjetöntä voimaa, joka vihan ja intohimojen vaa'alla mittaa onnemme ja onnettomuutemme. Ja juuri sen vuoksi, että me siihen uskomme, voipi tuo julma voima meitä vallita; pelaaja häviää, kun hän pelkää häviävänsä, merimies hukkuu, kun sitä itselleen ennustaa.

Bertelsköld, tuo rohkea sotilas, oli onnen monivuotisena suosikkina ollen muuttunut onnensa orjaksi. Siinä silmänräpäyksessä, kun Bjelken miekka katkaisi hänen sormensa, katkesi hänen ylpeä uskonsa niinkuin tammi, johon ukonnuoli iskee. Ei hän haavastaan pyörtynyt; hän pyörtyi siitä tiedosta, että hänen onnensa oli mennyttä.

Vuorokausi kului. Pakkanen vahvisti jäätä, ja koko Ruotsin sotajoukko oli vilkkaassa liikkeessä. Tuo näky elätti sotilasten mieliä. Vaivojen ja vastuksien karaisema Bertelsköld tukahdutti kohta ensimmäisen kipunsa. Vaikka olikin verenvuodosta väsynyt, ei häntä kuitenkaan voitu saada pysymään toimetonna. Hän, joka ensimmäisenä oli ratsastanut Beltin yli, ei tahtonut jäädä viimeiseksi kun voittoisa sotajoukko lähti liikkeelle.

Ratkaisevan päivän aattoiltana kutsutti hän luokseen poikansa Bernhardin, jota hän Liettuassa tapahtuneen yhteentörmäyksen jälkeen oli kohdellut vanhaa talonpoikaiskuningasta muistuttavalla tylyydellä. Sokea usko onnensa tähden laskemiseen oli vallannut kokonaan hänen mielensä. Kun Bernhard Bertelsköld lähestyi isäänsä kenraalia, oli tämä vaipunut pientä medaljonkikuvaa katselemaan. Oliko se kuningatar Kristiinan kuva, jonka hän äsken oli saanut kuninkaalta? Ei, se oli kauniin, mustatukkaisen ja mustasilmäisen naisen, tuon ihmeen ihanan Regina von Emmeritzin kuva.

Kenraalin silmät olivat kyynelistä kosteat. Niin pitkälle kuin hän muisti, ei hän ollut itkenyt kuin kerran eläessään: silloin kun hänen äitinsä Meri kuoli. Kun hänen puolisonsa kuoli, ei sureva ollut saanut kyyneliä vuotamaan.

Bernhardin luonto oli toisenlainen. Nähdessään kyynelet isänsä silmissä, heltyi hänkin samalla itkemään. Kenraali tarttui hänen käteensä — ja sovinto isän ja pojan välillä oli sanaa sanomatta syntynyt.

— Tämä oli äitisi! — sanoi Bertelsköld tavattoman hellällä äänellä. — Poikani, jos joskus tulet rakastamaan jotakin naista, älä sido häntä itseesi murtumattomilla siteillä. Yhdistyminen meihin on onnettomuuteen yhdistymistä. Aaron Perttilän kirous seuraa meitä.

— Mutta äidin siunaus seuraa meitä myöskin ja murtaa kirouksen kärjen, — vastasi Bernhard. — Niin olette, isäni, minulle ennen kertonut! Ja teillä on äitinne sormus.

— Ei, ei, — vastasi Bertelsköld kiihkeästi — minulla ei ole sitä enää, olen sen kadottanut ja onneni on kadonnut sen mukana. Äitini on minulle sen sanonut, ja nyt minä tiedän, että hän puhui totta. Sen sormuksen kanssa seuraa onni rauhan aikana ja voitto sodassa, sitä seuraa rakkaus, kunnia ja rikkaus; se, jolla on tuo sormus, saavuttaa kaiken maailman onnen eikä hänen tarvitse taistella muita kuin itseään vastaan, mutta hän on myöskin oman onnensa vihollinen. Valapattous ja sukuviha, ylpeys ja ääretön kunnianhimo jäytävät aina hänen rintaansa häntä tuhotakseen… Bernhard, poikani! Sormus riistettiin minulta samalla kertaa kuin sormeni sillä hetkellä, jolloin heikkoudessani sen voiman kielsin … älä kysy sitä enää, tyydy tyynempään onneen, jota ei sen oma kirous seuraa … ota varteen varoitukseni … minä olen ollut onneni vihollinen, kapinoinut omaa itseäni vastaan, korkeinta, pyhintä vastaan … olen vannonut väärän valan, poikani; sentähden tulee minun huomenna kuolla.

— Se tapahtui siihen aikaan, kun minulla vielä oli voiton varmuus tiedossani. Nyt minä olen häviöstäni varma. Kuule minua, Bernhard, minä jätän sinulle tilukseni, köyhät, leivättömät, sorretut alustalaiseni. Kohtele heitä isän tavoin, paremmin kuin minä olen voinut. Mainiemessä elää leski … musta Jaana, jonka tunnet. Hän yksin tietää paikan, mihin suuri aarre on kätketty. Tähän aarteeseen yhtyy kyyneliä ja verta, sillä se on sotasaalis, saatuna hurjien taistelujen kautta Böömissä. Kaiva esiin tämä aarre, sillä se on ollut alkujaan minun; rakenna sen avulla nuo hävitetyt majat entistään ehommiksi, viljele autiot ahot, aitaa metsittyneet niityt, anna tämän aarteen pestä kiitollisuuden kyynelissä verinen velkansa.

— Hyvästi, poikani! Me tapaamme toisemme huomenna ja sitten — äitisi luona!

Bernhard syleili isäänsä; hellämielinen nuorukainen itki kuin lapsi.
Sen tehtyään poistui hän nopein askelin.

Tammikuun 29 päivä valkeni. Pakkanen oli yhäkin vain kiihtynyt. Jo aamun koittaessa oli koko sotajoukko valmiina lähtöön. Jäätä oli tarkastettu ja se kantoi. Varovainen Dahlberg ei vieläkään siihen luottanut täydellisesti. Virtavimmille paikoille oli hän levityttänyt olkia, valelluttanut niitä vedellä ja panettanut lautoja päälle. Ikuisesti muistettava retki, jota Gyllenborg sata vuotta myöhemmin ylisti lauluillaan, alkoi.

Ratsuväki ja kanuunat lähtivät ensiksi liikkeelle kulkien Heilsesta pienen Brandsön yli erästä eteläpuolella Iversnäsiä olevaa Fyenin lahdelmaa kohti. Edellä muista ratsasti oikea sivusta Wrangelin ja Tottin johdolla; sitten tuli vasen sivusta, jota johtivat kuningas ja Berends; jalkaväki kulki muita pohjoisempana. Oli se omituinen retki tuo aavalla, sinisellä jäällä … hiljainen ja totinen, niinkuin olisi avonaisen haudan yli kuljettu. Kun lähestyttiin virtaista väylää, laskeutuivat ratsumiehet alas hevostensa selästä ja taluttivat niitä suitsista jonkin matkan päässä toisistaan. Mutta kun oli tultu vaarallisimman kohdan yli, hyppäsivät kaikki taas satulaan ja ajoivat hurraten rannalla odottavaa vihollista vastaan.

Noin 4,000 tanskalaista sotilasta, 1,500 talonpoikaa, jotka oli komennettu jäätä sahaamaan, ja useita tuhansia katselijoita seisoi Fyenin rannalla rukoillen palavia rukouksia, että Ruotsin sotajoukko hukkuisi niinkuin muinoin Faraon joukko meren syvyyteen. Mutta ruotsalaiset pääsivät onnellisesti ylitse koko suuren sotaväkensä kanssa, ja rohkeutensa menettänyt tanskalainen sotajoukko osaksi hajoitettiin, osaksi vangittiin.

Kaarle Kustaa, joka tuli jäljessä, näki tappelun, mutta ei nähnyt sotajoukkonsa nopeata voittoa. — Seuratkaa minua! — huusi hän ja teki vasemmalla sivustallaan mutkan oikealle aikoen nousta maalle toisessa paikassa ja sitä tietä kiertää tanskalaisten selkään. Koko sivusta hyökkäsi sinnepäin. — Varokaa itseänne, Bertelsköld, — huusi Dahlberg ohi rientävälle kenraalille, joka vasen käsi siteessä syöksi etumaisena eteenpäin … varovasti, ratsumiehet enemmän erilleen … te ratsastatte liian taajassa!

Mutta Bertelsköld ei kuullut eikä nähnyt mitään muuta kuin rannan tuolla loitolla ja uneksi jo uusista urotöistä kuninkaan läheisyydessä. Taajoissa riveissä hyökkäsivät etumaiset osastot virtapaikan yli, kun yht'äkkiä heikko silta rusahti kauhealla pauhinalla, ja tuo ylpeästi eteenpäin rientävä joukko upposi. Niin nopeasti, niin odottamatta tuli keskellä suurinta riemua tämä häviön hetki, että hevosten ja miesten nähtiin vain muutamia silmänräpäyksiä taistelevan esille hyökkäävää lainetta vastaan, ennenkuin virta heidät vei ja he vaipuivat syvyyteen. Molemmat osastot olivat auttamattomasti hukassa; kuninkaan ja Ranskan lähettilään vaunut suistuivat hevosineen samaan avantoon.

Kaarle X Kustaa näki miestensä häviön, mutta ei voinut sitä auttaa. Tanskan kruunu kimmelteli hänen silmissään … kuningas käänsi katseensa pois tuosta avonaisesta, sinisestä haudasta, teki kierroksen ja pääsi jäljelle jääneiden kanssa onnellisesti maihin. Täällä oli taistelu jo lopussa, Fyen oli voitettu, Seeland vapisi, ja kuningas Fredrik lähetti sanansaattajan toisensa perästä anomaan rauhaa, sillä Tanskan vanha valtakunta vapisi hänen jalkojensa alla.

Mutta Ruotsin leijona harppasi harpattavansa. Dahlberg vaati sitä, mutta Wrangel ja petturi Corfitz Ulfeld olivat vastaan. Kuningas päätti jonkin aikaa mietittyään suostua Dahlbergin rohkeasti mietittyyn tuumaan. Helmikuun 6 p:nä, jo ennenkuin päivä valkeni, marssi ratsuväki Svendborgista Tassingin saaren yli Langelantiin. — Se oli kamala, synkkä retki, — kirjoittaa siitä Fryxell. — Hevosten kavioiden alla muuttui jäälle satanut lumi tummaksi hyhmäksi, niin että tie kulki kuin sulan, leveän virran yli. Tässä saivat sotamiehet kahlata vettä puolipolveen, peläten joka hetki, että haurastunut jää pettäisi. Muutamat eksyivät ja hävisivät syvyyteen.

Mutta vastustamattomasti kuin lumivyöry jono kulki eteenpäin,
Langelannista Laalantiin, Laalannista Falsteriin, Falsterista
Seelantiin. Uskoton meri petti omat lapsensa, nuo ihanat Tanskan
saaret, ja kantoi kuin toinen Ulfeld, vihollisen selässään maihin.
Helmikuun 12 p:nä 1658 saapui Ruotsin sotajoukko Wordingborgiin
Seelandin rannalle. Urotyö oli tehty, ikuisiksi ajoiksi piirretty
historian muistolehdille. Roeskilden rauha oli siitä seurauksena, ja
Skåne, Halland ja Blekinge joutuivat Ruotsin omiksi.

Kuningas Kaarle X Kustaa ei antanut samaa arvoa ihmishengelle kuin suuri Kustaa Aadolf. Muistellessaan, mitä tämä retki oli maksanut hänelle ja mitä hän sen kautta oli voittanut, ajatteli hän itsekseen: — Tanskan sain minä halvasta.

Nuori kreivi Bernhard Bertelsköld seisoi kerran kuninkaan läheisyydessä ja katseli merta kyynelet silmissä. Silloin ajatteli kuningas taaskin itsekseen: — Bertelsköld oli urhoollinen soturi — nuo muutamat sadat hukkuneet ratsumiehet olivat myöskin urhoollisia poikia … mutta Tanskan sain minä sittenkin halvasta. — Niinpä niin … mutta ei hän sitä saanutkaan.

Usein senjälkeen katseli Kaarle X Kustaa Beltin aaltoja ylpein mielin.
Mitä onkaan enää sillä voitettavana, joka on maailman voittanut?

Kaarle X Kustaa ei kyennyt itseään voittamaan. Se oli sankarin inhimillinen heikkous ja hänen perikatonsa.

VÄLSKÄRIN VIIDES KERTOMUS.

NOITA-AKKA.

Ei, serkku hyvä, — virkkoi isoäiti tuolla omituisella varmuudellaan, joka sopi hänelle niin hyvin ja joka saattoi olla aika tiukka silloin, kun hän oli tosissaan — mutta nyt oli se leikkiä, sillä eukko ei mitenkään saanut itseään vakuutetuksi siitä, että välskärin kertomukset olisivat olleet tositarinoita, — ei, serkku hyvä, älkää koettakokaan uskotella, että vanhemmasta Bertelsköldistä oli tullut se, miksi hän olisi voinut tulla ja miksi hänen oikeastaan olisi pitänyt tulla. Minä vain kysyn, onko se oikein? Hän oli toivehikas nuorukainen, kun hänet ensiksi kohtasimme Breitenfeldin tappelussa; hiukan hentomielinen ja ujo hän oli, niinkuin hänen ikäisensä nuorukaisen sopiikin, sitäpaitsi hellä, siivo ja reipas, mutta ei ollenkaan raju. Kuka olisi voinut luulla, että hänestä tulisi sellainen hurjapää, sellainen tunteeton ja sydämetön mies, miksi olette kenraali Bertelsköldin kuvannut? Se on anteeksi antamatonta, serkku, ja sen minä vain sanon, että jos te teette Bernhard Bertelsköldistä, joka vielä on nuori ja siivo, samanlaisen kuin hänen isänsä, niin en tahdo sen enempää tietää hänestä, en totta tosiaan tahdokaan.

Puhuessaan oli vanha isoäiti hiukan lämmennyt — hän lämpeni aina, kun puhui siitä, mikä oli hänen mielestään oikeata ja totta tässä maailmassa — ja siitä oli aina seurauksena, että nuoret hänen ympärillään vaikenivat kuin myyrät, sillä vaikka eukko olikin niin sydämellisen hyvä ja hellä, pidettiin hänen sanaansa suuressa arvossa. Anna Sofia puhdisti puolukoitaan niin totisen näköisenä kuin olisi hän kirkossa istunut; ehkä oli hänen totisuuteensa sekin syynä, että hänen sulhasensa oli syksyllä matkustanut Lyypekkiin kaikenlaista korutavaraa ostamaan. Serkku Svanholm otti miettiväisen näköisenä pikanellirasiansa, ja serkku Svenonius oli saanut käsiinsä paperiliuskan, josta laitteli kukkoja ja makeislaatikoita lapsille.

— Serkkuseni, — virkkoi välskäri säyseästi, — sallikaa minun tehdä teille seuraava kysymys: Miten tulee teidän mielestänne romaanin sankarin päättää päivänsä?

— Romaanien ja komediain tulee päättyä häihin, se on sekä soveliasta että asianmukaista, ja sitäpaitsi ilahduttaa se kuulijan mieltä, kun hän tietää ystäväinsä olevan hyvässä turvassa sitten, kun he ovat saaneet mitä tahtoivat. Kaikki, mikä sen lisäksi kerrotaan, on turhaa ja saa jäädä sanomatta; niin, tosin minä saatan myöntää, että silloin tällöin voi tehdä pienen lisäyksen, esim. sellaisen, että tuo nuori pariskunta vuosien kuluttua istuu asunnossaan lukuisten lasten ja lastenlasten ympäröimänä. Mutta se on kokonaan sopimatonta, että kirjat päättyvät surullisesti, ja semmoisten kirjain ilmestyminen olisi kiellettävä. Mitenkäkö romaanin sankarin tulee päättää päivänsä? Niinkuin jo sanoin, hänestä täytyy tulla aviomies.

— Serkku saattaa olla oikeassa; tavalliselle romaanin sankarille käyköön vain sillä tavoin. Mutta minun Bertelsköldini, suokaa anteeksi, serkku, eivät ole mitään tavallisia Lafontainen malliin leivottuja romaanisankareita; jos heidät sellaisiksi käsitettäisiin, olisi se varsin ikävää minulle, joka kernaasti haluan kasvattaa heistä samanlaisia ihmisiä kuin me itsekin olemme. Se on välttämätöntä varsinkin sen vuoksi, että olen koettanut painaa heihin jonkinlaista historiallisen todenmukaisuuden leimaa. Olkaa hyvä ja muistelkaa hiukan vielä vanhempaa Bertelsköldiä. Heti alusta alkaen oli hänessä kunnianhimon siemen, ja se siemen joutui mainioon peltoon kolmekymmenvuotisen sodan verisessä maaperässä. Mutta kunnianhimo idättää vuorostaan itsekkyyttä, ja jos nämä siemenet saavat valtoinaan tuleentua alinomaisten kovain taistelujen vaikutuksen alaisina, joissa kukin ajattelee vain omaa parastaan, niin siitä on seurauksena sellainen luonne kuin Kustaa Bertelsköldin. Älkää sanoko, ettei tällainen luonne ole johdonmukainen; päinvastoin se on johdonmukaisempi kuin mitä serkku ja minä olisimme toivoneetkaan. Serkku näkyy luulevan, että minä olisin oikeutettu veistelemään sankareitani niinkuin mieleni tekee, melkein samalla tavalla kuin Anna Sofia huvitteleikse leipoessaan samasta taikinasta milloin rinkilöitä milloin kakkuja…

Anna Sofia nykäisi välskäriä nutun liepeestä, sillä hän näki, ettei isoäiti pitänyt tästä vertauksesta.

— Niin, niin, — jatkoi välskäri lieventäen sanojaan, — minä tiedän kyllä, että serkku osaa erottaa kakut ihmisluonteista. Mutta kertojan ensimmäinen velvollisuus on totuudessa pysyminen, sillä tavoin näet, että hän mittaa kuvauksensa sisällisen totuuden mittapuulla; ja niin ollen ei hän suinkaan saa tehdä ihmisestä muuta kuin miksi hänen on tultava, nimittäin tulokseksi luontaisista taipumuksistaan ja niistä vaikutuksista, joita hän elämässä saa. Nyt on kyllä luultavaa, että jos Bertel olisi kasvanut äitinsä isän, Isokyrön talonpoikaiskuninkaan läheisyydessä, eikä Tukholman aatelisherrain seurassa ja sittemmin sodan touhussa; tai jos hän miehuutensa ikään tultuaan olisi saanut viettää rauhallista perhe-elämää Mainiemen linnassa, niin hänen luonteensa lempeämmät taipumukset olisivat päässeet kehittymään ja hänestä olisi niin ollen tullut toinen mies kuin mikä hänestä tuli. Mutta siihen voidaan vain sanoa, että jos ei jos'ia olisi ollut, niin olisi akka … niin, älkää panko pahaksenne, serkku, mutta niin on todellakin asianlaita. Ottakaa sen lisäksi lukuun, miten yhtämittainen myötäkäyminen vaikuttaa sellaiseen luonteeseen, jota eivät mitkään vakavat periaatteet ole alusta alkaen tukemassa, niin te huomaatte, että olen oikeassa.

— Vanhempi Bertelsköld olkoon nyt mikä on, — virkkoi isoäiti, joka vain puoleksi tahtoi myöntyä, — mutta luvatkaa minulle, ettette samalla tavalla tee nuoresta Bernhardista kovasydämistä valtiasta. Minua surettaisi se pojan itsensä vuoksi; ehkä on hän hiukan kevytmielinen, mutta hyväsydäminen hän samalla on, ja paljon hellempi kuin isänsä.

— En lupaa enempää kuin mitä voin täyttää, — vastasi välskäri miettiväisen näköisenä. — Serkku kai muistanee, että äidin siunaus ja äidinisän kirous taistelevat Bertelsköldien kohtaloista; kysymys on vain siitä, kumpiko voittaa. Me kerroimme viimeksi siitä ajasta, jolloin kenraali Bertelsköld oli osansa loppuun näytellyt. Hänen poikansa Bernhard oli silloin vielä nuori, noin kahdeksantoistavuotias; mutta suuret ovat vaarat ja kiusaukset tarjona sillä joka kahdeksantoistavuotiaana jää orvoksi ja pääsee äärettömien rikkauksien ainoaksi omistajaksi, varsinkin niin levottomina aikoina. Sillä onni on aina sellainen, että jos se paljon antaneekin, niin ottaa se vielä enemmän takaisin, ja te muistatte, että ylpeys ja kunnianhimo oli alun pitäen määrätty Bertelsköldien onnen pysyväisiksi vihollisiksi.

— Rex regi rebellis, oikeammin: in regem, — virkkoi Svenonius hyvin ymmärtäväisen näköisenä.

— Tuollaista vaikertelemista en minä kehtaa kuulla, — huudahti kapteeni Svanholm, jonka sotainen ulkomuoto jo kauan oli osoittanut suuttumusta ja levottomuutta. — Rex sinne ja rex tänne, mitä helvettiä hyödyttää ruotia urhoollisen sotamiehen sielua niinkuin silliä! Antakaa Bertelsköldien olla aloillaan semmoisina, miksi Herramme on heidät luonut, ja mitä haittaa se, jos ovatkin hiukan ylpeitä itsestään? Pääasia on, että ovat reippaita poikia, oikeita peijakkaan poikia, jotka peittoavat vihollista niin, ettei tervettä paikkaa jäljellä, ja tuottavat kunniaa sekä Suomelle että Ruotsille. Muistan vielä, mitenkä minä Karstulassa, juuri kun olimme tulleet keskelle kuuminta kahakkaa…

… — toivoin vain siitä mitä kiireimmän kautta pois pääseväni, — keskeytti hänet tuo aina varuillaan oleva Svenonius.

Kapteenin huulet jo aukenivat antamaan vastausta, joka ei suinkaan olisi ollut siivoimpia, ellei vanha isoäiti taaskin olisi ehättänyt myrskyä vaimentamaan. — Minä olen varma siitä — virkkoi hän, — että serkku Bäck tällä kertaa tulee kertomaan muistakin, ei vain Bertelsköldeistä. Me olemme rauhallisia kansalaisia emmekä viihdy kaikkea ikäämme sotaisten ylimysten seurassa. Minun tekee mieleni kuulla jotakin iloisesta Larssonista ja hänen hyvästä rouvastaan, josta emme ole pitkään aikaan mitään kuulleet; toivon, että he elävät ja voivat hyvin.

— Ja minä, — huudahti Anna Sofia, — minä tahtoisin kuulla hiukan vielä Mainiemen pikku Kreetasta. Jos hän todellakin on niin ihastunut Bernhard Bertelsköldiin kuin on syytä luulla, niin minä surkuttelen häntä. Että voi rakastaa tuollaista perhos-kreiviä — ennen minä — … Anna Sofia vaikeni.

… — Ennen minä ottaisin siivon nuoren miehen porvarissäädystä, aioit sanoa, — lisäsi välskäri. — Hyvä kaikki, minä en vihaa aatelisia, ja osoitteena siitä on se, että minä heistä puhun niin paljon kertomuksissani, varsinkin sen vuoksi, että heidän historiansa on ollut niin likeisessä yhteydessä maani historian kanssa, erittäinkin kuudennellatoista sataluvulla. Niin, väitänpä vielä, että aateli siihen aikaan, ainakin Ruotsissa, oli sitä ainesta, josta historiaa rakennettiin. Mutta kun sekä sukuperäni että elämäni kokemukset ovat herättäneet minussa paljon ystävyyttä aatelittomia säätyjä kohtaan, niin täytyy minun tunnustaa, että heille tehdään väärin, jos sallitaan suurten heitä himmentää. Ajatelkaahan vain, että suurin osa meidän nykyisestä arvokkaimmasta keskisäädystämme polveutuu miehistä, jotka ovat omalla työllään hankkineet itselleen kunniallisen nimen juuri kuudennellatoista sataluvulla ja alkupuolella seitsemättätoista; niin, luulenpa vielä, ettei kukaan korkeasti oppineista akatemian herroistakaan voi minua sormille lyödä, jos tunnustan, että Suomen historia Isonvihan ajoista alkaen on saanut parhaat rakennustarpeensa juuri aatelittomasta keskisäädystä. Sentähden — ja välskäri kääntyi isoäidin puoleen — saa serkku hyväntahtoisesti antaa minulle anteeksi, että minä, niin kauan kuin on puhe tapahtumista kuudennellatoista sataluvulla, vähän niinkuin suosittelen aatelisia, antamalla heidän esiintyä kuvausteni etualalla. Kun me sitten, jos Herra terveyttä antaa, olemme tallustelleet läpi vuosisatojen seitsemännelletoista sataluvulle, muuttuvat olot toisenlaisiksi. Aina on minusta näyttänyt siltä kuin olisi suomalaisilla pappis- ja kauppiassuvuilla oma pieni ja merkillinen historiansa heilläkin — merkillinen juuri siitä syystä, että se hienoista, mutta kestävistä säikeistä kutoo uuden porvarillisen ylimystön.

— Tulevaisuus puhuu aina arvoituksin. Muistakaa, että olemme vielä kuudennellatoista sataluvulla.

— Äärettömän paljon ja samalla äärettömän vähän, verrattuna tuon vuosisadan tavattomaan ainerunsauteen. Me elämme nyt järjestetyllä ja valistuneella aikakaudella, jolloin kaikki asiat kulkevat säännöllistä kulkuaan, kulkevat yhteiskunnan tarkkaan viittomia teitä, joita lait vartioivat ja joiden varrella eivät ennakkoluulot, ainakaan julkisesti, astu päivän valoon uhkaamaan miekalla ja roviolla niitä, jotka eivät vakaumuksestaan luovu. Voi olla hyödyllistä kerran katsahtaa toiseenkin aikaan, jolla kyllä oli hyvätkin puolensa, mutta jolloin, totta puhuen, monet kohdat olivat paljon huonommalla kannalla kuin nyt.

— Se ei ole mahdollista, serkku. Tuo vanha, hyvä aika oli paljon parempi kuin nykyinen.

I. KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYS.

Ajan pyörä ei seiso. Taas on kolmetoista vuotta kulunut siitä, kun näimme Kaarle X Kustaan onnensa kukkulalla ja kreivi Kustaa Bertelsköldin uppoavan Beltin aaltoihin. Kadonnut on pfalzilais-kuninkaan sotainen suuruus, kadonnut kuin komea ilotulitus: onni oli lopulta hylännyt uhkarohkean lemmikkinsä; ei ollut pyssyn luoti häntä saavuttanut, vaan sen sijaan oli hiljainen kuolema tautivuoteella hänet tavannut, silloinkuin hän hautoi uusia kaukotuumia valtansa vahvistamiseksi pohjoismaissa. — Hän kaatui kuin tuppeensa taittunut miekka, vähän ennen kuin sen uudelleen odotettiin vihollisten pään päällä välkkävän. Ja suurien, kansain verellä saavutettujen voittojen, ja loistavien, äärettömillä ponnistuksilla ostettujen valloitusten jälkeen vaati uupumuskin osansa — valtakunnan hermot puutuivat väsymyksestä, sen varat näyttivät olevan lopussa, ja ruohottuneet viljapellot, autiot ja köyhtyneet kylät, tyhjentyneet valtion varastot, kaikki näytti syyttävän Kaarle Kustaan ääretöntä sodanhimoa alkavasta yleisestä häviöstä.

Ruotsi oli ensimmäisen luokan valtakuntana suhteessaan muuhun Eurooppaan niinkuin pienikasvuinen nuorukainen, joka on pukeutunut jättiläisen varustuksiin ja on ylpeä urotöistään. Nuorukainen oli elänyt liian nopeasti, hänen voimansa näyttivät olevan lopussa ja hänen sotisopansa painoi häntä niin, että hän välistä lyykähti maahan polvilleen. Mutta voittojen muisto on suuri perintö; kun kansalla on itsestään se käsitys, että se on maailman parhaita ja uljaimpia, unohtaa se hetkiseksi vuotavan verensä ja heikontuneen selkäpiinsä, sen lihakset pysyvät jäntevinä, se ei kuole — se elää vielä, taistelee, voittaa — se toivoo vielä kunniakasta tulevaisuutta jatkoksi muinaiselle loistolleen.

Mutta aineellinen pohja — ruumis, joka välikappaleena palvelee tätä suurta sielua — vaatii sekin hoitoa ja huolta. Ellei Kaarle XI olisi ollut olemassa, olisi paljon ennen Pultavaa taistelutanner muuttunut Ruotsin suuruuden haudaksi ja muistomerkiksi. Olkoon, ettei tämä kuningas ollut läheskään niin suuri valtiomies kuin minä häntä on pidetty — että hän toisin kuin isänsä, tuo sankari ja suuri seikkailija, katsoi aatteiden voiman liian vähäiseksi ja valtiotaloudellisen voiton liian suureksi; mutta häntä on kuitenkin Ruotsin kiittäminen siitä, että Ruotsi vielä viisikymmentä vuotta Kaarle X:nnen kuoleman jälkeen painoi paljon Euroopan valtiollisessa vaa'assa. Hänen reduktsioninsa valmisti Itämeren maakuntain kukistumista, sanoo Fryxell; olkoon, mutta hänen lainlaadintansa loihti esiin uusia ja runsaita tulolähteitä, jotka olisivat uhkuneet satoja vuosia, ellei poika olisi tuhlannut niitä kahdessakymmenessä.

Kun Kaarle X Kustaa kaatui niinkuin ukonnuolen iskemänä keskellä rataansa, alkoi Ruotsi etsiä itselleen kuningasta ja huomasi, että kruunun kantajana oli nelivuotias lapsi. Kaksitoista vuotta kestävä holhoojain hallituskausi ei ollut mikään onnellinen aika; olisi tarvittu tyyntä myrskyjen jälkeen, levon aikaa taisteluissa vuodatetun veren takaisin saamiseksi; sen sijaan seurasi aika, jolloin suuret keskenään riitelivät ja pieniä sortivat, jolloin yksityinen voitonhimo oli ylinnä ja alinna yhteinen hyvä. Aateli näytti olevan saavuttamaisillaan sen tarkoitusperän, johon se Kristiinan hallitessa oli pyrkinyt ja johon Kaarle Kustaa oli estellyt sitä pääsemästä, vaikkei voinutkaan tietä kokonaan tukkia. Ruotsi oli harvojenvalta; muutamat suuret sitä hallitsivat ja imivät itseensä valtion parhaan mehun.

Suomi oli vuodattanut vertansa suurissa ulkomaan sodissa; Karjala oli hävitetty ja suuret alat olivat jääneet autioiksi vuoden 1656:n jälkeen. Kaikki oli hervoksissa paitsi kansan kärsivällisyys ja uskollisuus. Nuo muutamat Pietari Brahen onnelliset hallitusvuodet olivat loppuun kuluneet, haihtuneet kuin poutainen taivas synkkien pilvien väliin. Tuskin hän oli poissa, kun häiriö alkoi uudelleen. Osa aatelistoa tuhlasi ulkomailla suurten läänitystensä aarteita; toiset riehuivat kotimaassaan kuin myrsky syksyisessä metsässä. Voudit kiristivät talonpojalta hänen viimeisen äyrinsä; puolueellisuus teki tuomioita; raakuuden soraääniä kuului kirkoissakin; uskonkiihkoiset puhdasoppiset saivat piispa Terseruksen viralta, mutta taikausko kohotti päätään korkeammalle kuin koskaan ennen; kamalat, mielettömät noitavainot raivosivat kuin kulkutauti ihmisten mielissä ja tuomioistuimien edessä. Mutta tämän pimeän ajan läpi tuikkaa kuitenkin kaksi katoamatonta valopilkkua, parempaa tulevaisuutta ennustaen: ne valopilkut ovat suomalainen raamattu ja Suomen yliopisto.

Oi, kuinka hartaasti häntä odotettiin siihen aikaan, tuota nuorta kuningasta Kaarle XI:ttä, jonka nyt tuli tarttua hallituksen ohjiin, mitkä siihen saakka olivat "loassa ajelehtineet", niinkuin eräs mainio kirjailija lausuu. Monet tuhannet kohottivat ankarain aikain vallitessa häntä kohden silmänsä niinkuin pelastuksen enkeliin. Hän oli nuori, ja nuorilla on aina sydän paikallaan. Hänen sydämensä toivottiin tulevan maan hätää hellimään.

Kertomuksemme käsittelee hetkisen niitä aikoja, jolloin Kaarle XI, ollen vielä holhouksen-alaisena, ensi kerran astui Suomen manterelle. Oikeastaan ei Suomen, sillä meren saaristo oli enemmän ruotsalainen kuin suomalainen. Mutta myöhempinä aikoina on sitä suomalaiseksi kutsuttu, ja luonto, joka on asettanut nämä seudut etuvartioksi maan äärimmäiselle rajalle länteen päin, on ollut samaa mieltä.

Merellä on monta tytärtä Suomen pitkällä rannikolla, sillä on monta uljasta impeä, jotka antavat meren kivistä rintaansa huuhdella — monta hempeää tyttöä, jotka ovat viheriäisiin lehtivaatteihin puetut. Mutta suurin näistä kaikista on tuo kivenkova neito, kolmen meren tytär, vihertelevä Ahvenanmaa.

Pohjanlahden pitkät laineet hyökkäävät pohjoisen puhaltaessa sen rantoja vastaan; kaakkoistuuli kuohuttaa Suomenlahden aaltoja sen kallioita vasten, ja eteläinen heittää kaikki Itämeren äärettömät vesimäärät vaahtoisina vuorina sen rannikolle, samalla kun Ahvenanmeri kesäisen lännen puhaltaessa koettelee voimiaan sen horjumattomia kivimuureja vastaan.

Ahvenanmaahan kuuluu yhdeksättäkymmentä asuttua saarta, paitsi lukemattomia kallioita ja asumattomia kareja; joiden rannalla kalastajan vene välistä laskee ankkurinsa ja joutsen keväällä levittää valkoiset siipensä. Maa on enimmäkseen kovaa ja karua; kallio ei anna leipää eikä hiekka heinää, mutta meri on sitä anteliaampi, ja näillä rannoilla asuu karaistu merimies- ja kalastajaväestö.

Tämän saari- ja kariryhmän keskellä kohoaa Ahvenanmaan manner kirkkoineen ja kylineen purjehtijan nähtäväksi. Kertomuksemme aikana oli se harvemmin asuttu ja vähemmän viljelty kuin nykyjään. Tiheät metsät, joihin kirves ei uskaltanut koskea, peittivät suurimman osan saarta, ja näissä metsissä eleli pohjolan jaloin eläin, hirvi. Sillä suurin osa saarta kuului Kastelholman kuninkaankartanoon, jonka rauniot vielä tänäkin päivänä kuvastuvat kaitaiseen meren lahdelmaan, ja sen metsät olivat rauhoitettuja metsästysmaita, joissa ei kukaan muu kuin linnan haltija ja kuningas saanut metsästää. Niin ankara oli metsästyslaki, että myöskin lempeän kuningas Kustaa Aadolfin elokuun 2 p:nä 1620 antaman asetuksen mukaan "se, joka Ahvenanmaalla hirven tappaa, rangaistaan kuolemalla", mutta jos hän erityisestä armosta siitä vapautettiin, joutuivat hänen tavaransa valtiolle ja hänet itsensä lähetettiin Inkerinmaalle elinkautiseen maanpakoon. Tämän asetuksen ankarinta määräystä ei tietääksemme ole koskaan pantu täytäntöön, mutta onpa kuitenkin hirven ampujia tuomittu maanpakoon, kujanjuoksuun ja linnantyöhön. Myöhempinä aikoina on liioiteltu päinvastaiseen suuntaan. Tuota kaunista, jaloa eläintä on mielin määrin vainottu ja on se kohta kokonaan maastamme hävinnyt.[4]

Kun matkamies Turusta tullen on ensin kulkenut Kihdin ja sitten Teilin poikki, sivuuttaen oikealla kädellä Bomarsundin linnoituksen[5] sekä vasemmalla Lumparlannin ja Lemlannin, tulee hän leveään, sittemmin kapenevaan lahteen, jonka maanpuoleisella rannalla nähdään Ahvenanmaan suurimman kirkon, Sundin kirkon, terävä, ristillä varustettu torni, sekä siitä vähän matkan päässä Kastelholman rauniot. Elokuun 31 p:nä 1671 oli koko tämä seutu mitä vilkkaimman liikkeen keskustana, sillä odotettiin niin suurta vierasta kuin itseään Kaarle XI:ttä, jonka oli määrä saapua prinsessain ja melkein koko hovin seuraamana. Onnellinen kuningas tuo, joka tuli kansansa luo tämän kansan rakastamana ja ikävöimänä, ennenkuin se hänet tunsikaan! Mutta Ruotsin ja Suomen tulevaisuus tuli hänen kanssaan; ja muuta ei tarvittu.

Päivä oli ollut myrskyinen ja sateinen; luonnon voimat eivät mielistele maailman mahtavimpiakaan. Iltapäivällä selkeni taivas, myrsky lakkasi, laineet laskeutuivat levolle, ja iltarusko punasi salmet ja lahdelmat viehättävän ihaniksi. Ne ahvenanmaalaiset, joilla oli jotakin leikkaamista, olivat sen unohtaneet, kalastaja oli verkkonsa jättänyt, paimen karjansa. Kaikki kiiruhtivat rantaan kuningasta odottamaan, sillä jo kaksi tai kolme päivää ennen oli hovin palvelusväki saapunut tilaamaan huoneita ja elintarpeita kuninkaallisille osaksi Sundin pappilasta, osaksi voudin luota, joka asui uudemmassa puurakennuksessa lähellä suurimpia ja parhaiten varustettuja talonpoikaistaloja.

Kellon käydessä viittä iltapäivällä nähtiin komean kuninkaallisen fregattilaivan "Iriksen" majesteetillisesti halkovan meren suolaisia aaltoja ja paikkakunnan kokeneimpien luotsien ohjaamana varovasti lähestyvän Sundin lahtea. Kaksi sievää huvipurtta, joista toinen oli "Kastor", toinen "Pollux", ja jotka molemmat olivat varta vasten kuninkaan huviksi rakennetut — sillä Kaarle XI oli nuoruudessaan sekä rohkea purjehtija että uskalias ratsumies — luovi veitikkamaisia mutkia tehden suuren laivan ympärillä, joka nyt kulki vähillä purjeilla välttyäkseen karille joutumasta. Monet päättelivät, että kuningas itse ohjasi jompaa kumpaa noista purjeveneistä ja että vain naiset ja pelkurit hoviherrat kulkivat suuressa laivassa; mutta niin ei kuitenkaan ollut asian laita, vaikkei kuninkaalta suinkaan olisi halua puuttunut. Sillä kuninkaan opettaja, turhan tarkka Krister Horn, oli alamaisesta uskollisuudesta seurannut mukana, ja vaikka nuori kuningas osoittikin kärsimättömyyttä tätä ikävää kaitsijaansa kohtaan, oli hän sentään taipunut Hornin pyyntöön, ettei hänen majesteettinsa myrskyn kestäessä panisi kallista henkeään vaaralle alttiiksi.

Kello 7 illalla laski "Iris" ankkurinsa kimmeltävälle meren selälle, ja kuninkaalliset nousivat nyt hoviväen seuraamina matalammassa kulkeviin pursiin ja purjeveneisiin rantaa lähestyäkseen. Loppumattomin riemuhuudoin tervehti lukuisa rannalla seisova väkijoukko kuninkaan nousua Ahvenanmaan manterelle.

Siitä paikasta, missä maallenousu tapahtui, oli noin puolen ruotsinneljänneksen matka pappilaan. Kun maa oli sateesta vetelöitynyt, eivät korkeat vieraat voineet astua jalkaisin, eikä Ahvenanmaalla ollut muita vaunuja kuin raskaita, nelipyöräisiä talonpoikaisrattaita. Mitä oli tehtävä? Kuninkaalle, kuningattarelle ja arvokkaimmille hovinaisille oli varustettu ratsuhevosia Tukholmasta pitäen; kaikki muut hovin hienot herrat ja naiset saivat valita kahden pahan välillä: joko kävellä jalkaisin liassa tai nousta lihavien maalaiskonien selkään, jotka oli peitetty villaisilla, kotikutoisilla loimilla. Mikä turvautui mihinkin; siitä oli sekä harmia että hauskuutta, mutta kaikki tämä huvitti kuningasta sanomattomasti. Lisätkäämme vielä, että tie pappilaan oli peitetty katajilla ja tuoreilla koivunlehvillä, joista levisi mieluinen lemu viileän illan ilmaan.

Niin kulki nyt tietään tuo loistava seurue, jossa, palvelijat mukaan laskettuina, oli ainakin sata henkeä. Siinä nähtiin ensiksikin nuori kuningas, jonka tukka oli kaunis, pitkä ja kihara ja silmät pienet ja vilkkaat; hän oli puettuna hirvennahkahaarniskaan, ja kupeellaan oli hänellä suuri ja pitkä miekka, vaikka hänen olentonsa muuten olikin enemmän poikamainen kuin kuninkaallinen; sitten tuli leskikuningatar Hedvig Eleonora, jonka vartalo oli pyöreähkö ja ulkomuoto porvarillinen; prinsessa Juliana, kuninkaan kaunis, mutta sittemmin niin kiusoittavan kuuluisa serkku, joka silloin oli vasta yhdeksäntoistavuotias ja joka kansan kesken jo mainittiin Ruotsin tulevana kuningattarena. Oli siinä sitten vielä hänen kanssaan kauneudesta kilpaileva kuningattaren hovineiti Stina Wrangel; oli valtioneuvokset Krister Horn ja Juhana Gyllenstjerna, jotka taistelivat keskenään vallasta; tallimestari Martti Reutercrantz, hovijunkkari Kustaa Gyllenstjerna ja monta muuta kuninkaan nuorempaa toveria, kaikki perhosia, jotka jo olivat alkaneet liihotella nousevan auringon ympärillä. Lukuunottamatta kuningasta itseään, jonka puku oli kaikkein muitten pukua yksinkertaisempi, esiintyivät useimmat hänen seuralaisistaan ylellisen komeissa puvuissa, niinkuin oli tapana holhoojahallituksen aikana — tuona aikana, joka loisti kuin laskeva aurinko ja jonka tapoja Kaarle XI:n ankara säästäväisyys ei vielä ollut ehtinyt muuttaa.

Väkijoukko oli vieraiden maalle noustessa itsestään muodostanut käytävän, jota myöten hätiköivät hovipalvelijat kiiruhtivat edeltäpäin pihaan, milloin hätistellen pois liian lähenteleviä poikasia, milloin tukkien suun joltakin puheliaalta akalta, joka ääneensä ihmetteli tätä ennen näkemätöntä komeutta. Tämän käytävän läpi kulkivat nyt kuninkaalliset ja hovilaiset, kuninkaan tervehtiessä joka taholle. Ylhäiset naiset olivat iloissaan siitä, että vihdoinkin olivat päässeet myrskyisen meren käsistä. Nuoret aatelisherrat katselivat ylpeästi ja huolettomasti ympärilleen väkijoukkoon, alentuen silloin tällöin nyökäyttämään päätään kauneimmille talonpoikaistytöille.

Päätään pitempänä kaikkia muita kulki kuninkaan seurueessa ihmeen kaunis aatelismies, arviolta noin kolmenkymmenen ikäinen. Sen ajan tavan mukaan valuivat hänen pitkät, mustat hiuksensa alas hänen hartioilleen, — ja valmisti tuo muoti toista silloin jo alkavaa muotia, kiehkuraperuukkia. Hänen kasvonsa olivat miehekkään jalot, enemmän viehkeät kuin käskevät; hän silmäili väkijoukkoa lempeästi ja hellästi. Väljä matkakauhtana oli heitetty hänen hartioilleen ja esti näkemästä, oliko hänen pukunsa sotilaan vai siviilimiehen; leveälierinen, hohtoneulalla kiinnitetty hattu varjosti osaa hänen kasvoistaan ja mustista kiharoistaan.

— Ei, mutta katsopa tuota! — huudahti jotenkin kuuluvasti muuan lähinnä seisovista talonpoikaistytöistä, pieni rakastettava tytöntynkä, jonka kirkkaat, siniset silmät olivat uteliaisuudesta revetä. — Katsohan nyt,

— Kreeta, se on itse kuningas, tuo — semmoiselta pitääkin kuninkaan näyttää!

— Mistä sinä sen tiedät? — kysyi hänen viereisensä, toinen kukoistava, mustatukkainen tyttö, jonka avonaiset, iloiset kasvot uhkuivat terveyttä ja viattomuutta. Sinäkö muka tietäisit, millainen kuningas on!

— Niinkuin en minä tietäisi! — jatkoi toinen toimessaan. — Kuningas on pitkä kuin honka, kauniimpi kuin kevätaamu, lempeämpi kuin kesäilta — semmoinen on kuningas. Sen olen kuullut pappilan kanamuorilta; hän on nuorena ollessaan ollut hovissa kuningatar Kristiinan kananpoikien kaitsijana.

— Mitä ne tytöt hupattavat! — äsähti muuan punanaamainen kalastajan vaimo, joka oli liittynyt joukkoon kantaen kampeloita kopassaan ja toivoen oikein kuninkaallista maksua tavarastaan. — Ettekö nyt näe, että kuningas käy tuolla kaukana edellä — se on tuo ylevän ja juhlallisen näköinen mies — ja eukko osoitti Krister Hornia.

— Noin vanhan näköinen eikä ole ikää kuin kuusitoista vuotta! — huudahti Liisan naapuri.

— Entäpä sitten? — toimitti eukko. — Olisikos ihme, vaikka kuninkaalla olisi otsa rypyillä jo syntyessään?

— Sinä puhut niinkuin pökkelön päästä, — virkkoi Krister Hornin ihailija ja tukki suun tytöiltä.

Eräs neljäskin henkilö oli katseillaan seurannut tuota kauhtanaan ja jalokivillä koristettuun hattuun puettua solakkavartaloista herraa, ja hänen kasvonsa kävivät sitä tehdessä vuoroin mansikan punaisiksi, vuoroin vaaleiksi kuin talvinen lumi. Se oli Saltvikin pappilan nuori emäntä, joka oli tullut tänne markkinoille ja samalla kuninkaallisia katsomaan. Kuka olisi tuntenut hänet ankaran mestari Aatamin lempeäksi tyttäreksi, Mainiemen ihanimmaksi kukkaseksi, joka jo kuusi vuotta sitten oli ojentanut kätensä ylioppilas Johannekselle, kun tämä vihdoinkin monivuotisten kateederikahakkain jälkeen oli päässyt niin pitkälle, että sai komministerin viran etäällä Ahvenanmaan luotojen keskessä? Se, joka oli nähnyt hänet siihen aikaan, olisi varmaankin helposti huomannut, että sydän suri mennyttä nuoruuden unelmaa — mutta nyt oli vuosia kulunut, posket olivat uudelleen käyneet pulleiksi, sydän ja sielu olivat saaneet takaisin sen terveyden, joka on jumalanpelon ja rehellisten kilvoittelujen palkka — kaikki oli taas hyvin, menneisyys kangasteli kuin ihana unelma kaukaisen taivaanrannan takana — kun yht'äkkiä sydämen parantunut haava revähti vuotamaan, tosin hetkeksi vain, mutta sitä enemmän se vuoti, ja siihen koski niin kipeästi, niin kipeästi! Sillä nuori nainen kuiskasi tuskin kuuluvasti: — Se on hän — se on Bernhard — Bernhard Bertelsköld! Ja hän ei nähnyt minua! Ei minua tuntenut!

Mutta Bertelsköld jatkoi matkaansa muiden kanssa pappilaan, jossa oli laitettu ateria kuninkaalle ja niille muille kaikkein ylhäisimmille, jotka mahtuivat siellä asumaan sill'aikaa, kun toiset hajaantuivat ennakolta määrättyihin asuntoihinsa. Oli siinä kursailua, sen arvaa. Jo rannassa olivat kirkkoherra ja hänen maahan asti niiaileva rouvansa olleet korkeita vieraita vastassa, ja Krister Horn, tuo entinen viinaveikko, josta nyt oli tullut säntillisen tarkka hovimies, piti huolta siitä, että arvojärjestystä noudatettiin tarkasti. Kuninkaallisten perässä tulivat kreivit ja vapaaherrat, jotavastoin alhaisempi aateli nyt niinkuin aina ennenkin sysättiin syrjään arvokkaampien tieltä eikä voinut lohduttaa mieltään muulla kuin sillä, että se kyllä ensi tilassa riistäisi vallan vihattujen kilpailijainsa käsistä. Nuori kuningas ei olisi mitenkään tahtonut alistua noiden kankeiden hovitapojen alle. Hän oli toivonut täällä luonnon helmassa kerrankin saavansa nauttia inhimillisistä oikeuksistaan ja olla nuori ja vapaa; — mutta sen toivon esti toteutumasta äidin arkuus ja epäluuloisen holhoojan aina valvova silmä. Eipä kumma, että kuningas levottomuudella odotti sitä hetkeä, jolloin hän Ahvenanmaan tasangoilla itse saisi omaa hevostaan ohjata — ja niin lisäsi ajatuksissaan tuo tuleva itsevaltias, kerran ohjata omaa maatansa.

Seuraavana päivänä, syyskuun 1:nä, oli ilma taas ruma; vettä valoi virtanaan; ei kukaan naisista uskaltanut astua ovesta ulos ja harvat hoviherroistakin sen tekivät. Pappilassa oli ahdasta ja tukalaa, huoneet olivat pienet, vieraita oli paljon, ja kuningatar oli huonolla tuulella. Rovasti ja ruustinna, jotka olivat muuttaneet erääseen torppaan asumaan, kutsuttiin armollisesti omaan pöytäänsä päivällisille, jotka hovin mestarikokki oli mitä herkullisimmasti valmistanut. Hedvig Eleonora tahtoi elää pulskasti matkoillaankin. Syöminen suoritettiin kaiken kartanolle kokoontuneen väen nähden, matalain ikkunain läpi kun voi nähdä kaiken, mitä sisällä tapahtui.

Iltapäivällä leikkivät hovilaiset sateen yhä kestäessä kaikenlaisia leikkejä, ja vaihteen vuoksi kutsuttiin muutamia talonpoikaistyttöjäkin tuohon ylhäiseen seuraan, jota tyttöjen kömpelyys ja ujous suuresti huvitti. Vahinko vain, että sali oli niin pieni, ettei voitu tanssia; ja vahinko, että muutamat olivat niin liian isoisia, ettei voitu huvitella niinkuin mieli olisi tehnyt.

Mutta missä on hänen majesteettinsa kuningas? kysyivät hoviherrat toisiltaan, ja monet neitosista kysyivät itsekseen samalla lailla. Hän metsästää, vastattiin. Rankkasateessa? Niin kyllä. Kuninkaatkin rakastavat vapautta. Mitäpä välitti Ruotsin nuori ruhtinas siitä, että hänen viittansa oli likomärkä ja saappaat savessa, kun sai kokonaiseksi päiväksi unohtaa kuninkaankruununsa! Tallimestari Reutercrantzin ja yltiöpäisen Kustaa Gyllenstjernan kanssa, jotka olivat hänen lähimpiä ystäviään siihen aikaan, harhaili Kaarle XI aamusta iltaan metsissä, pyssy olalla ja metsästystorvi kupeellaan, iski kannukset hevosen kylkeen, ja hui, hai, yli vuorten ja mäkien, yli aitojen ja purojen, säälimättä yhtä vähän miestä kuin hevosta. Mistään oikeasta metsästyksestä ei voinut olla puhetta tänä päivänä; ammuttiin mitä eteen sattui, milloin varis, milloin orava, milloin metso, milloin jänis, milloin — totta puhuen — rauhallinen pässi tai parrakas vuohi, joka viattomuudessaan oli asettunut töllistelemään täyttä karkua ohi kiitäviä metsämiehiä; tietysti sai omistaja kohta kaksinkertaisen maksun elukastaan. Vähät muusta, kunhan saatiin ratsastaa, ja vettä valuen päätyivät ratsastajat kalastajan majaan, jossa he nautinnolla söivät tuoretta silakkaa ja Ahvenanmaan juustoa. Sillä tavoin raivosivat nuo ylhäiset hurjapäät koko päivän metsässä, eivätkä nuhteiden pelossa uskaltaneet illaksikaan palata pappilaan. Sen sijaan yöpyi kuningas Kastelholmaan, jonne joukko nuorempia herroja oli asettunut maljojen ja arpanappulain ääreen, ja hät'hätää lähetettiin huolestuneelle kuningattarelle sana, että hänen majesteettinsa voi hyvin ja että hän huomenna tulee näkyviin, jos ilma on kaunis.

— Kreivi Horn, kreivi Horn, — huokasi kuningatar, — mitä ajattelette Ruotsin tulevaisuudesta? — Ja kreivi Horn pudisti velvollisuutensa mukaisesti päätään. Mutta eivät he kumpainenkaan aavistaneet, että tuo nyt niin hurja kuninkaallinen metsästäjä kerran tulisi viettämään kuusitoista tuntia vuorokaudessa työpöytänsä ääressä ja että hänestä tulisi ahkerin ja itseään kohtaan ankarin työmies valtakunnassaan.

2. RUHTINATAR JA PAPIN ROUVA.

Syyskuun 2 päivä oli sunnuntai. Taivas katseli yhä synkin silmin kuninkaallista metsästystä. Mutta vaikkakin aurinko olisi täydeltä terältään paistanut, ei siitä olisi mitään vaaraa ollut metsän asukkaille. Niin hehkuvan palava oli vielä lutherinusko, joka äsken oli voitollisena päässyt taistelujen tulesta, niin ankarat olivat vielä sen ajan uskonnolliset vaatimukset, ettei Kristiinan kevytmielinen pila, ei Kaarle X:n hurja sotilaselämä eikä holhoojahallituksen ylimyksellinen turhamaisuus ollut voinut kuluttaa edes ulkonaista kuortakaan sen ytimen ympäriltä, jota uskottomuus ja nautinnonhimo jo olivat alkaneet sisältä jäytää. Niin pian kuin hovi virallisesti esiytyi, vaikkapa vain metsästysretkelläkin, ei kukaan sen jäsenistä uskaltanut olla poissa sunnuntain jumalanpalveluksesta. Kuningas saapui aamulla varhain pappilaan, kasvoissa oli jälkiä yön valvonnasta; äidillisistä nuhteista ei hän päässyt, mutta hän otti ne vastaan kärsivällisesti. Kastelholman juomaveikot ja Horn katselivat toisiaan kieroin silmin, mutta sen suurempaa yhteentörmäystä ei tällä kertaa tapahtunut.

Sanomattakin on selvää, että kirkkoherran saarna Sundin kirkossa sinä päivänä oli sekä pitkä että perinpohjainen ja täynnä esimerkkejä Vanhan Testamentin Nimrodista, joka oli mahtava metsästäjä Herran edessä. Sinä päivänä ei unilukkarin tarvinnut kepillään pistää nukkuvia vaimoja niskaan; jos hartaus ei ollutkaan suuri, niin oli uteliaisuus sitä suurempi. Kuningas pani haaviin kymmenen tukaattia, kuningatar viisi ja muut hovilaiset samassa suhteessa.

Iltapäivällä selkeni taivas, hovin nuoriso alkoi ikävöidä huvittelemaan, ja opettajansa suostumuksella panetti kuningas toimeen kilpa-ammunnan. Pitkän, huojuvan riu'un latvaan kytkettiin räpyttelevä kyyhkynen, ja taitavimmat ampujat koettivat kuuliaan. Ympärillä seisoi satoja katsojia; joka kerta, kun luoti meni ohitse, panivat hovinaiset pilkkojaan, mutta jokaista satutettua kyyhkystä tervehdittiin hurrahuudoilla. Kaikista voimakkaimmin hurrattiin silloin, kun kuninkaan kuula sattui.

Vasta syyskuun 3 p:nä alkoi varsinainen metsästys. Päivä oli poutainen ja ilma leuto; ei yhtään pilveä noussut pimittämään Kaarle-kuninkaan metsästystä. Koko tuo loistava seurue lähti ratsastaen, mikä kävellen, mikä ajaen Saltvikin rajametsiin päin. Somalle tammien, lehmuksien ja koivujen ympäröimälle kukkulalle pystytettiin kaksitoista telttaa; kaksi niistä oli aiottu kuninkaallisille, toinen oli punaisesta sametista, toinen valkoisesta silkistä, ja molempain huipulla liehui korkealla ilmassa sinikeltainen lippu.

Halloo — ja irti laskettiin koirat, jalointa holsteinilaista rotua, jotka kreivi de la Gardie oli kuninkaan huviksi tilannut. Kuningas ja seitsemän tai kahdeksan parhainta ratsastajaa astui hevosten selkään, muut metsästäjät kulkivat jalkaisin määrätyille paikoilleen, sill'aikaa kuin naiset harhailivat leikkien ja ilakoiden metsäisiä mäkirinteitä pitkin.

Yksi ainoa heistä oli uskaltanut lähteä hevosen selässä seuraamaan metsästystä ja hän oli ruhtinatar Juliana. Tarvittiin todella rohkeutta ja taitoa sellaiseen ratsastukseen. Usein oli metsä niin tiheätä, ja katajat ja pensaat niin korkeita, että hevoset kyllästyneinä heittäytyivät syrjään ja laukkasivat omin valloin aukeammille maille aina sen mukaan, mistä päin kuului koirain haukunta. Usein tapahtui, että mättäät pettivät hevosten kavioiden alla, ja upottava hete väijyi nurmen alla, tai saavuttiin suon reunaan, josta ei päästy yli eikä ympäri. Tai saivat ratsastajat miekkainsa avulla raivata tiensä leppäpensaikon läpi, toivoen sen takana saavuttavansa riistan, mutta näkivätkin sen sijaan edessään aavan, välkkyvän meren loiskivan rantakiviä vastaan.

Ruhtinatar Juliana oli kaikkialla ensimmäisten ja uskaliaimpien joukossa. Puut ja pensaat eivät kuitenkaau osanneet kuninkaan serkkua kunnioittaa. Kuusi ojensi tuuhean oksansa ja otti kiitävältä hänen sievän hattunsa, jonka töyhtö oli tehty ruusunpunaisista kameelikurjen höyhenistä; petäjä teki kaikki voitavansa pihkataksensa hänen ruumiinmukaisen mustasta sametista tehdyn ratsuhameensa; koivu karisteli hänen päälleen kellastuvia lehtiään; tuuhea katajapensas tempasi sivumennen hänen kullalla reunustetut pienet ratsusaappaansa; maahan kaatunut satavuotinen honka oli paneutunut pitkäkseen hänen tielleen; mäkirinteet väijyivät, suo väijyi, kaikki tahtoivat omakseen tuota kaunista, tuota yltiöpäistä ratsastajatarta. Mutta hän kiiti eteenpäin kuin metsänneito ikään, hehkuvin poskin ja tuulessa liehuvin hiuksin, ja komea oli hän nähdä; ei mikään pidättänyt häntä; ei mikään häntä pelottanut, kaikista vähimmin se, että tärvelisi kallisarvoisen pukunsa, sillä se oli jo pilalla. Kaikki hovin naiset ja useimmat herroista lahjoittivat metsästyspäivän jälkeisenä iltana koko pukunsa palvelijoilleen ja pukeutuivat seuraavana aamuna uuteen, antaakseen taas senkin pois samalla tavalla.

Kaikki olisi käynyt hyvin, jos vain hirvet olisivat olleet niin kohteliaita, että olisivat antaneet ampua itsensä. Tunnettua on, että tätä nopeaa eläintä parhaiten pyydystetään talvella, jolloin hanki sitä upottaa, ja metsämies keveillä suksilla hiihtäen saavuttaa sen joko keihäällä pistääkseen tai pyssyllä ampuakseen. Kesällä juoksee hirvi helposti kolme penikulmaa tunnissa ja on sitä vaikea saavuttaa. Nopeinkaan koira ei voi pysyä sen perässä. Kuninkaalliset metsästäjät saivat kyllä sen kokea. Tottuneina häiritsemättä metsissään elämään pelästyivät nuo jalot eläimet tuota ennen kuulematonta melua rauhoitetussa kodissaan; metsästystorvien raikuna, koirien haukunta, hevosten hirnunta, metsästäjäin huudot, jotka kaikkialla kajahtelivat, niitä pelästyttivät, ja joukoittain nähtiin niiden tuulen nopeudella kiitävän pakoon. Turhaan ponnistivat koirat viimeiset voimansa, yhden toisensa perästä täytyi niiden palata isäntiensä luo, tai tavattiin niitä kuolleina jonkin puron partaalta, josta olivat koettaneet janoaan sammuttaa. Turhaan kannustivat metsämiehet hevosiaan hurjaan laukkaan: — yli soiden, läpi metsikköjen pakenivat vainotut eläimet omia polkujaan, joita myöten ei kukaan voinut eikä uskaltanut niitä seurata. Turhaan vedettiin suuria verkkoja kaitaisten kannasten poikki, joista hirvien tie kulki; ne heittäytyivät veteen ja uivat ohi; ne poikkesivat metsiin ja tunkeutuivat läpi. Metsästäjät hehkuivat suuttumusta ja intoa; kaksi kertaa oli kuninkaan hevonen uponnut suohon ja suurella vaivalla saatu siitä ylös; kaksi kertaa oli Reutercrantz, joka oli taitavin ratsumies koko Ruotsin valtakunnassa, jäänyt puun oksaan riippumaan hevosen juostessa alta pois; eikä sittenkään oltu vielä haavoitettu, vielä vähemmän tapettu ainoatakaan hirveä.

Iltapäivällä täytyi metsästys keskeyttää, sillä metsästäjät, hevoset ja koirat olivat lopen uupuneet. Kuningas kutsutti luokseen saksalaiset metsänvartijat, jotka varta vasten oli määrätty hirviä hoitamaan, ja moitti heitä jotenkin ankarin sanoin siitä, etteivät olleet paremmin osanneet pysäyttää hirviä pakenemasta. Vartijat vastasivat pelkäämättä, että jos hänen majesteettinsa suvaitsisi tulla helmi- tai maaliskuussa, he varmaan voisivat taata, että metsästysonni olisi parempi.

Kun ilta oli kaunis ja lämmin, päätettiin yöpyä telttoihin. Ainoastaan kuningatar asettui vasta rakennetun mökin pirttiin ja vietti iltansa Hornin ja parin hovinaisensa seurassa viittä lehteä ja valttia pelaamalla. Hedvig Eleonoran himo tähän peliin oli niin tunnettu, että irvihampaat sanoivat, viitaten sen ajan tuhlaavaisuuteen, että kuningatar viiden holhoojan kanssa pelasi viittä lehteä ja valttia valtakunnan tuloista.

Seuraavakin päivä oli kaunis ja kirkas, ja metsästys järjestettiin nyt suurenmoisemmin. Metsästäjät etenivät kauemmaksi Saltvikin alueelle, jossa maan laatu oli vieläkin louhisempaa, mutta hirvien pako samalla vaikeampaa. Kuningas oli tuolla sittemmin niin hyvin tunnetulla itsepäisyydellään päättänyt, että hirvet olisi pitkän metsästäjärintaman avulla ajettava Ahvenanmaan äärimmäisiin niemiin, missä niitä sitten joukoittain surmattaisiin. Onneksi luopui hän tästä aikeestaan kun hänelle selitettiin, että ahdinkoon joutuneet hirvet polkisivat ja hävittäisivät vasta kylvetyn rukiin. Sen sijaan päätettiin panna toimeen sissisota siinä toivossa, että nuo jalot eläimet saataisiin yksitellen kierretyiksi ja tapetuiksi. Se onnistuikin tänään paremmin kuin eilen. Ensimmäisen hirven ampui lähellä Saltvikin pappilaa ruhtinatar Juliana. Yleisellä riemulla tervehdittiin hänen onneaan ja rohkeuttaan. Mutta kuninkaan kasvot siitä vain synkistyivät; yhä hurjemmin kannusti hän hevostaan yli kallioiden ja jyrkänteiden; hän oli saanut eteensä komean hirven, joka kivien välissä oli nyrjähdyttänyt jalkansa ja nilkutti; yhä hitaammin pääsi se pakenemaan … sitä ajettiin rantaa vasten, pako oli mahdoton. Koirat karkasivat esiin, hirvi pysähtyi yht'äkkiä, kääntyi päin ja odotti epätoivon tyyneydellä vainoojiaan. Tunnettua on, että kun nämä jalot eläimet näkevät perikatonsa tulleen, luovat ne metsästäjään niin liikuttavan silmäyksen, melkein niin inhimillisen surullisen, että kovinkin sydän voisi siitä sulaa. Mutta kuningas ei nähnyt eikä kuullut muuta kuin haluamaansa saalista; hän pysähdytti hevosensa, tähtäsi … mutta silloin pamahti pensaikosta laukaus vieraan pyssystä, ja tuo ylpeä hirvi kaatui veriinsä toisen ampumana juuri silloin, kun kuningas varmasti luuli saaneensa kunnian sen kuolemasta.

Kuusitoistavuotias metsästäjä kuohui kiukkua. Tarkastettiin metsää, mutta ketään ei löydetty. Täytyi aloittaa metsästys uudelleen, sillä ilman omaa ampumaansa riistaa ei kuninkaallinen metsästäjä voinut eikä tahtonut kotiin palata.

Sill'aikaa oli menestyksen hurmaama ruhtinatar päättänyt, maksoi mitä maksoi, ampua vielä toisenkin hirven. Seuraten koirain haukuntaa erosi hän yhä enemmän muista seuralaisistaan, joiden hevoset jo olivat uupuneet. Hänen suuri, holsteinilainen juoksijansa laukkaili korvat luimussa ja sieraimet suurina yli pensaiden ja aitojen … yhä kiivaammaksi kävi haukunta, yhä hurjemmaksi ratsastus … ruhtinatar oli saapunut pienelle vuorenkukkulalle, jonka laella kasvoi näreitä, ja alhaalla laaksossa juoksi virtava joki. Rohkea ratsastajatar tahtoi oikaista hirveä kohti ja kannusti rohkeasti hevostaan sateen liukastuttamaa mäen rinnettä pitkin. Holsteinilainen totteli, mutta kompastui ja kaatui, heittäen kuninkaallisen kuormansa kauas luotaan. Eräs yksinäinen ratsumies oli loitolta seurannut tuota vallatonta kulkua ja kiirehti nyt apuun. Ruhtinatar makasi tainnoksissaan korkean hongan juurella; jalo holsteinilainen korisi kuolevana jonkin matkan päässä ja sen kylkiluut olivat poikki. Ratsastaja otti ruhtinattaren syliinsä, kantoi hänet lähteen luo ja hautoi hänen otsaansa kylmällä vedellä. Hetken kuluttua avasi hän kauniit silmänsä ja tarkasteli pelastajaansa katsein, joiden ilmettä on mahdoton kuvata. — Oletteko te Bertelsköld? — kuiskasi hän. — Se on hyvä; antakaa minun nyt kuolla.

— Ei, — vastasi Bertelsköld. — Ruotsin tulevalla kuningattarella on muutakin tekemistä. Suvaitkaa, teidän korkeutenne, istuutua hevoseni selkään; minä talutan sen pappilaan, joka ei ole kaukana.

Ruhtinatar ei vastannut … hän puristi auttajansa kättä, joka koetti irroittautua. Koirien haukunta oli tauonnut, metsästys oli siirtynyt toiselle suunnalle, ja yksinäisessä metsässä ei kuulunut muuta kuin lähteen lorina ja meren hiljainen kohina etäistä rantaa vastaan.

Ristiriitaiset tunteet taistelivat vallasta Bertelsköldin rinnassa. — Teidän ylhäisyytenne, — virkkoi hän, — eläkää suurta tulevaisuuttanne varten, eläkää pohjolan kunniakkainta kruunua varten! Kuningas kaipaa teitä. Tulkaa, lähtekäämme hakemaan teille parempaa hoitoa!

Ruhtinatar vastasi hänen kehoitukseensa katseella jossa näkyi sekä suuttumusta että kipua. — Kuningas? — virkkoi hän. — Mitä välittää minusta tuo tunteeton poika, joka ei huoli muista kuin sotamiehistä ja hevosista. Ruotsin kruunu! Mitä välitän minä siitä, kun sydämeni on särkynyt!… Bernhard, — jatkoi hän kiihkeästi, — minä tiedän kuolevani, ja silloin on minulle samantekevää, mitä minusta sanotaan. Minä tahdon kuolla — teidän luonanne…

Siinä oli hän, tuo Kaarle XI:n hovin kaunein ritari, polvillaan maassa makaavan kupeella — ja tämä painoi hänen kätensä levottomasti sykkivää sydäntään vastaan, ja heidän pitkät kiharansa sekaantuivat toisiinsa. Mutta vain hetkeksi. Sanaakaan vastaamatta tarttui kreivi Bernhard kuninkaallista suojattiaan vyötäisiin ja kantoi hänet hevosensa luo. Varovasti astui hän satulaan, pitäen ruhtinatarta sylissään, ja lähti ajamaan neljänneksen päässä olevaan pappilaan päin. Ei kumpikaan heistä sanaakaan virkkanut.

Mutta pappilassa ei ollut kukaan kotona. Kaikki sekä suuret että pienet olivat ulkona kuninkaallista metsästystä katsomassa. Ainoastaan keskenkasvuinen tyttö istui kapalolasta soudattamassa.

Kreivi Bernhard meni sisään tukien horjuvaa ruhtinatarta kainaloista. Saltvikin pappila oli samanlainen kuin kaikki muutkin pappilat, ei suurempi eikä tilavampi kuin tavallinen talonpoikaistalo tähän aikaan. Pienestä eteisestä tultiin suureen saliin eli tuohon n.k. tupaan, jonka seinämällä seisoi suuri uuni, ja tuvan perällä oli pienoinen kamari. Siinä olivat huoneet. Mutta toimelias emäntä oli osannut tehdä tämän yksinkertaisen asumuksen hauskaksi ja siroksi. Kaikki oli halvan, mutta kodikkaan näköistä, lattialle oli ripoteltu hienoja katajia, honkaiset seinät olivat paljaat, mutta kuitenkin kiiltävän keltaiset, astiat oli kirkkaiksi hangattu ja pytyillä täytetty maitohylly niin maukkaan soma. Pienissä ikkunoissa oli hienot, liinavaatteiset verhot; kamarissa oli kirjoituspöytä ja kirjahylly, kaikissa ikkunoissa oli kukkasia ruukuissaan. Kaikkialla näkyi merkkejä hyvästä hengettärestä, joka oli läpi huoneiden liihotellut ja niihin jälkensä jättänyt.

Kreivi Bernhard vei ruhtinattaren kamariin, suuteli hänen kättään ja virkkoi: — Teidän ylhäisyytenne, te olette sairas, te olette vahingoittunut pudotessanne. Levätkää täällä hetkinen, minä menen ilmoittamaan tilanteen kuninkaalle ja hankkimaan tänne hovinaisia teitä hoitamaan.

— Bernhard, — kuiskasi ruhtinatar uupuneella äänellä — älkää jättäkö minua! Ehkä emme koskaan enää tapaa toisiamme. Sanokaa, että olen sairas, että olen järkeni menettänyt, sanokaa mitä tahdotte, mutta älkää jättäkö minua. Ette tiedä, kuinka minä kärsin kaikista noista vehkeistä, kaikista noista sydämettömän politiikan juonista, joita ympärilläni punotaan. Se on valinnut minut itsekkyytensä välikappaleeksi, toiset minua vihaavat, toiset mielistelevät, eikä minulla ole ainoatakaan oikeata ystävää, joka minua koko sydämestään rakastaisi. Kuningatar, jonka pitäisi olla minulle äidin sijassa, on kova ja kylmä; hän haaveksii huvilinnoistaan ja huolehtii pojastaan; minua rakastaa hän vähemmän kuin kivipalatsejaan. Kerran uskalsi hän sanoa minulle: Juliana, muista, miten kävi äidillesi! Tuo inhoittava, miten uskalsikaan hän noin puhua äidistäni! Ainoastaan te, kreivi Bernhard, olette osoittanut minulle ystävyyttä ja hellyyttä — olen nähnyt sen silmistänne, sielumme ovat jo kauan ymmärtäneet toisensa, vaikkakin velvollisuudentunto on estänyt teitä mitään ilmaisemasta. Minä vapautan teidät tuosta velvollisuudesta — minä en rakasta kuningasta, en tule koskaan hänen omakseen — kuuletteko: en koskaan!

Ja tuo kiihoittunut tyttö katseli taaskin pelastajaansa hehkuvin silmin, joissa kuvastui kokonainen maailma intohimoja yhteen ainoaan kysymykseen keskitettyinä.

Mutta kreivi Bernhard oli nyt mies; hän jaksoi vastustaa elämänsä vaarallisinta kiusausta, vaikkakin niitä oli hänen tiellään paljonkin ollut samanlaisia. Vielä kerran suuteli hän kaunista kättä ja virkkoi: — Teidän ylhäisyytenne, te olette ruhtinatar Juliana, kuninkaan serkku ja hänen tuleva puolisonsa. Minä olen teidän alamaisenne ja minulla ei ole muuta oikeutta kuin kunnioittaa teitä, valittaa teidän kohtaloanne ja ainiaaksi kätkeä sydämeeni muisto teidän hyvyydestänne. Jääkää hyvästi!

Vähän aikaa oli ruhtinatar vaiti. Sitten sanoi hän kylmästi ja käskevästi: — Minä kiitän teitä, kreivi, huolenpidostanne, Menkää noutamaan hovinaisiani; minä odotan heitä täällä.

Bertelsköld meni, ja kohta kuului hän täyttä laukkaa ajavan poispäin pappilasta. Mutta ruhtinattaren yksin jäätyä purkautui hänen lyhytaikainen ylpeytensä kyyneliin niin kiihkeihin ja niin hillittömiin, jommoisia ainoastaan yhdeksäntoistavuotiaan hyljätty lempi voi vuodattaa. Tähän saakka tukahdutetut ruumiilliset kivut palasivat kahta kovempina; hän heittäytyi vuoteelle, palava kuume poltti hänen suonissaan, hänen korvissaan suhisi, hän meni tainnoksiin ja alkoi houraillen puhua sanoja, joita ei kenenkään muun olisi pitänyt saada kuulla kuin hänen, jolla äsken oli ollut voimaa niiden vaikutusta vastustaa.

Vähän aikaa kreivin mentyä tuli tupaan talon rakastettava emäntä, nuori pappilan muori — sillä ainoastaan piispan puolisoa kutsuttiin siihen aikaan rouvaksi — ja hänen helmoissaan seurasi neljä poikaa, kaikki hänen omiaan, suurta ääntä pitäen ja aivan haltioissaan kaikesta siitä kummasta, mitä olivat nähneet. Ruhtinattaren ratsastusviitta, joka oli heitetty penkille, sattui kohta tulijan silmään. Tyttö juoksi kätkyen äärestä hänen syliinsä ja huudahti: — Äiti, äiti, tuolla kamarissa on ruhtinatar, joka itkee niin kovasti ja huutaa yhtä kreiviä, jonka nimi on Bernhard Bertelsköld.

Kreeta — kutsukaamme häntä sillä nimellä, sillä olihan hän kappalaisen nuori vaimo, vanha ystävämme Mainiemestä — toimitti pois uteliaat lapset ja astui kamariin.

Mitä hän näki siellä? Hän näki nuoren ja kauniin tytön, puettuna pitkään, ruumiinmukaiseen hameeseen, joka oli tehty tummanpunaisesta sametista — hän oli kalpea kuin marmori, hänen silmänsä olivat suljetut ja hän oli heittäytynyt pitkäkseen vuoteelle. Kreeta oli hänet nähnyt kuninkaallisten maalle noustessa; hän käsitti, että hän se nyt oli tuo ruhtinatar; hän huomasi, mitä kreivi ei ollut huomannut, että hänen ylhäinen vieraansa vuoti verta haavasta, joka oli vasemman ohimon kohdalla. Ja hän kiiruhti kylmällä kääreellä jäähdyttämään tuota kaunista, ruskeakutrista päätä.

Mutta ruhtinatar houraili yhä kovan kuumeen vallassa ja puhui katkonaisin lausein asioista, joita kuullessaan hänen hoitajattarensa vapisi.

— Varokaa itseänne, Bertelsköld … tietäkää, että minä olen Ruotsin kuningatar … oo, minä vihaan teitä! Te olette inhoittava … te luulette, että minä rakastan teitä? Näettekö mestauslavan tuolla Brunkebergin torilla … teidän mestauslavanne … ja minun … ja koko Ruotsin mestauslava! Oo, … verenne on vuotava … verenne on vuotava … paljon! ja minun vereni vuotaa teidän kanssanne … sillä te tiedätte, että minä rakastan… Älkää sanoko sitä sanaa, kreivi, sillä silloin minä tapan teidät!… Hiljaa … kuningatar tulee … niin teidän majesteettinne … te saatte käskeä. Minä tottelen.

Nyt huokasi ruhtinatar syvään, hänen huulensa sulkeutuivat, ja hän näytti nukahtavan. Samassa kuului ääniä tuvasta, Kreeta kiiruhti sinne ja näki edessään kuninkaan ja Reutercrantzin.

Ei kumpikaan heistä ollut tavannut Bertelsköldiä, eivätkä he aavistaneet ruhtinattaren läsnäoloa. Kreeta huomasi sen ja rauhoittui.

— Jumalan rauha! — huudahti kuningas reippaasti ja katsahti maitohyllyä. — Meillä on nälkä. Antakaa meille palanen leipää ja viilipytty!

— Jos vain teidän majesteettinne tyytyy meidän halpaan ruokaamme -… vastasi Kreeta ja punastui korviaan myöten.

Kuningas pyörähti selin harmissaan. — Se on sietämätöntä, että minut kaikkialla tunnetaan, — kuiskasi hän toverilleen.

— Emäntä hyvä, — huudahti tämä reippaasti, — te taidatte luulla tätä poikanulikkaa kuninkaaksi! Kruununi kautta, te olette huono ihmistuntija. Olisipa sekin laitaa; tuommoisen kuninkaan levittäisi tanskalainen voileivälleen ja söisi makeaan suuhunsa. Mutta koska meidät tunnetaan, en tahdo kauemmin salata, keitä olemme. Ystäväni, — minä olen kuningas! Tänne viilipytty!

Reutercrantz asettui käskevän juhlalliseen asentoon. Kreeta valitsi makeimman viilipytyn ja toi pöydälle muutamia kakkuja mitä mainiointa uudisleipää ja vakallisen voita, joka oli keltaista kuin täysikuu kirkkaalla taivaalla. Köyhässä pappilassa oli vain yksi ainoa hopealusikka; Reutercrantz otti sen kursailematta, näyttääkseen kuninkaallista arvoaan, mutta kuningas itse tarttui puulusikkaan. Ja sen tehtyään kävivät he molemmat viilipyttyyn käsiksi niin talonpoikamaisella ruokahalulla, että vanhin pojista nyhti äitiään hameesta ja kuiskasi: — Onko tuo tuommoinen kuningas?

Reutercrantz, joka kuuli sen, kääntyi päin, pyyhkäisi suutaan ja virkkoi: — Näetkös, ystäväni, kuninkaankin täytyy olla vähän filosofi — ja filosofia on arvossapidettävä tiede — lisäsi hän, tehden taaskin syvän loven viilipyttyyn.

Silloin kuului taas selvästi ruhtinattaren ääni kamarista. —
Pelastakaa minut, kreivi … kuningas tulee!

Kuningas ja Reutercrantz katsahtivat toisiinsa. Hopealusikka pysähtyi liikkumattomaksi pytyn laitaan; puulusikka pysähtyi yhtä liikkumattomaksi kuninkaan huulille. Kalpeana hämmästyksestä kiiruhti Kreeta kamariin.

Ääni kuului jatkavan: — Ja te luulette, herra kreivi, että minä tahdon tulla hänen omakseen!… Olenhan sanonut, että minä vihaan tuota sietämätöntä nulikkaa, joka ei välitä muista kuin hevosista, koirista ja sotamiehistä!

Kuningas punastui hiukan, mutta jäi istumaan ja virkkoi, tekeytyen rauhalliseksi ja alkaen uudelleen käyttää puulusikkaa: — Äitini on aina pelännyt Suomea; hän luulee täällä kummittelevan.

Nyt kuultiin tuolla sisällä suloisen äänen puhuvan rauhoittavia sanoja, mutta ruhtinattaren ääni siitä vain kiihtyi. — Pois! — huusi hän. — Tappakaa minut! Häväiskää minua! Minä en tahdo olla sinun kuningattaresi! Nukke nukelle, kuinka kohteliasta! Pois, teidän majesteettinne! Pois, pois, pois! Olenhan sanonut teille, että rak … en, enhän ole sanonut. Te voitte tappaa minut, herra, minä en ole sanonut sitä.

Kuningas nousi ylös. Olihan hän vasta poikanen vain. Hän tahtoi tekeytyä rauhalliseksi ja hyvin kylmäksi; hän menikin vakavin askelin tuvan poikki, mutta ei huomannut, miten hän sysäsi kätkyttä, kaatoi penkin ja polki rikki yhden poikien puuhevosista. Samassa kun hän tahtoi mennä kamariin, kohtasi hän Kreetan ovessa. — Teidän majesteettinne, — sanoi tämä vapisten, — minä pyydän teiltä armon osoituksena, ettette häiritse mielipuolta sisartani.

— Niin, onneton sisar parkani, joka muinoin oli kamarineitsyenä äitinne, hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Hän kärsi onnettomasta rakkaudesta ja hänen järkensä on siitä pitäen ollut sekaisin. Hän luulee yhä vieläkin olevansa hovissa…

— Merkillistä! — sanoi kuningas hämmästyneenä ja epäröiden. — Ääni aivan muistutti … mutta sehän on mahdotonta…

— Niin, eikö todellakin ole? — virkkoi Reutercrantz nauraen, samalla kuin iski silmää Kreetalle. — Jos en olisi tunti sitten nähnyt hänen ylhäisyytensä ruhtinattaren ratsastavan aivan toiselle suunnalle, olisin voinut panna pääni paholaisen pantiksi siitä että… Niin, hänen majesteettinsa kuningatar on oikeassa, täällä kummittelee turkasesti keskellä selkeää päivää. Tulkaa, jos teidän majesteettinne käskee, niin ajamme kiinni pakolaisemme. Olen kuulevinani koiran haukuntaa tuolta viidakosta.

Kuningas ei vastannut mitään, mutta mennessään pisti hän tukaatin vanhimman pojan käteen. Poika piti päivää vasten tuota keltaista rahaa ja näytti sitä pienemmälle veljelleen. Yksi nuoremmista rohkaisi sen johdosta mielensä, juoksi kuninkaan jäljessä ovelle ja huusi ääneensä: — Odotahan, kuulehan, anna minullekin raha; sinä olet polkenut rikki hevoseni.

Kuningas kääntyi hymyillen poikaan päin. — Ka, — sanoi hän, — jos olen polkenut rikki hevosesi, täytyy sinun saada toinen sijaan. — Ja sen sanottuaan kiiruhti hän pois Reutercrantzin seurassa.

Kertoaksemme joka asiasta ajallaan, voimme jo nyt heti lisätä, että seuraavana aamuna seisoi pappilan pihalla mitä kaunein pikku voionmaalainen varsa, täysissä tamineissa satuloineen, suitsineen, ja palvelija, joka talutti sitä, toi semmoiset terveiset, että hänen majesteettinsa lähettää tämän hevosen sen sijaan, jonka oli tullut rikki polkeneeksi.

3. KAKSI VANHAA TUTTAVAA.

Mutta palatkaamme ruhtinattaren luo. Tuskin oli kuningas poistunut, kun nuori pappilan muori taitavalla ja varmalla kädellä avasi yhden noista sinisistä suonista, jotka piilivät ruhtinattaren käsivarren hienon hipiän alla. Sen ajan papit ja papinrouvat olivat melkein kaikki enemmän tai vähemmän perehtyneet kotilääkkeihin ja yksinkertaiseen käytölliseen sairaanhoitoon; sillä oppineita lääkäreitä ei ollut ainoatakaan koko maassa ja välskäreitä ei niitäkään ollut niinkään joka oksalta otettavissa.[6] Suonenlyönnistä oli seurauksena se, että ruhtinatar lakkasi hourailemasta, kuume katosi, ja kohta vaipui hän virkistävään uneen.

Samassa saapui Bertelsköld kuninkaan lääkärin ja kahden hovinaisen kanssa, joilla oli mukanaan kaksi kamarineitsyttä, ottamaan huostaansa haavoitettua. Kreivi astui kiireesti tupaan ja aikoi sen enempää kysymättä mennä seurueineen kamariin, kun hänet keskellä lattiaa pysähdytti hiukan vapiseva käsi, joka tarttui häntä käsivarteen. — Mihin aiotte kreivi Bertelsköld? — virkkoi ääni, joka teki kreiviin omituisen vaikutuksen, vaikkei hän heti päässyt selville sen syystä.

— Onko hänen ylhäisyytensä hyvinkin sairas? — huudahti kreivi ja aikoi uudelleen mennä sisään.

— Hänen ylhäisyytensä ruhtinatar ei ole enää täällä, — virkkoi sama ääni, ja nuori papin vaimo seisoi uudelleen hänen tiellään.

— Kuinka? Hän jäi tänne tuskin kaksi tuntia sitten! … huudahti kreivi ihmeissään ja kumartaen.

— Hänen ylhäisyytensä tunsi heti voivansa paremmin ja jatkoi metsästystään hevosensa selässä, — vastasi nuori nainen, luoden silmänsä maahan, ja vartioiden yhäkin kamarin ovea. Noilta puhtailta huulilta oli tuskin koskaan ennen mikään hätävalhe päässyt pujahtamaan, ja hän häpesi lastensa edessä, jotka eivät voineet olla huomaamatta, että hän valehteli.

Bertelsköld huomasi hänen epävarmuutensa, ymmärtämättä kuitenkaan syytä siihen. Omituisia ajatuksia välähti hänen päähänsä. Vaikka hän olikin synnyltään suomalainen, uskoi hän kuitenkin ainakin osaksi kansalaistensa loitsutaitoon. Nuoren naisen itsepäisyys, hänen melkein ilmeinen valheensa mahtoi perustua johonkin salaiseen syyhyyn. Yhä enemmän kiivastuen tarttui kreivi häntä käteen ja vetäsi hänet pois ovelta. — Te valehtelette! — huudahti hän — ruhtinattaren täytyy olla täällä.

Mutta Kreeta ei väistynyt. Kolmannen kerran asettui hän päättävästi kamarin oven eteen ja sanoi matalalla äänellä: — Ei kreivi, ette pääse sisään. Te surmaisitte mielipuolen sisareni, ja sitä minä en salli.

Bertelsköld kääntyi ratsusotamiesten puoleen, jotka olivat seuranneet häntä tupaan, ja huusi vihoissaan: — Viekää pois tuo mieletön nainen kamarin ovelta. Ruhtinattaren täytyy olla siellä, elävänä tai kuolleena.

Sotamiehet astuivat lähemmä, lapset alkoivat itkeä. Ainoastaan yksi pojista, pikku Pekka, tuo samainen, joka oli juossut kuninkaan perästä, heittäytyi äitinsä ja toisen sotamiehen väliin, koettaen heittää hänet kumoon jalkakammilla. — Jos sinä teet äidille pahaa, — huusi hän, — niin lyön sinut kuoliaaksi puusapelillani.

Sotamies koetti turhaan irroittaa poikaa jaloistaan ja kohotti jo ratsupiiskansa vapautuakseen kiusanhengestään. Sitä ei äiti voinut sietää. Tuokion verran taisteli Kreeta itsensä kanssa; sitten juoksi hän kreivin luo, nousi varpailleen ja kuiskasi hänen korvaansa: Bernhard, sinä saat mennä kammariin, mutta ei kukaan muu. Minä pyydän, lähetä pois nuo ihmiset!

Noiden sanain vaikutus oli ihmeellinen. Nähtiin kreivin punastuvan, käännähtävän päin ja katsovan nuorta naista hämmästynein, epävarmoin katsein. Mutta samassa hän tointui, kääntyi seuralaistensa puoleen ja virkkoi äänellä, jonka liikutusta ei voinut kokonaan peittää: — Hän on oikeassa, ruhtinatar on todellakin ratsastanut pois ja on luultavasti jo hänen majesteettinsa kuningattaren luona. Suokaa anteeksi, arvoisat naiset, että olen vaivannut teitä tänne tulemaan. Minä pyydän teitä kiiruhtamaan edellä, minulla on kunnia heti paikalla seurata teitä.

Kuiskaillen keskenään poistuivat hovinaiset epävarmoina siitä, mitä heidän tulisi ajatella yht'äkkisestä muutoksesta kreivin käytöksessä.

Nuo kaksi vanhaa tuttavaa jäivät kahden kesken, lapset vain saapuvilla. Ei kumpikaan heistä mitään virkkanut. Suloiset olette te, muinoin hehkuneiden sydänten muistot — suloiset olette muistot keväisen nuoruuden — onnelliset olette viattomuuden ja lemmen muistot — oi, kuinka suloiset olette surulliset ajatukset, jotka heräätte, kun uudelleen näemme teidän kaukomailla kangastelevan, tähtien ja aamuruskon reunustamina, täynnä kukkasia ja niiden lemua kauan sitten kuluneilta ajoilta! Vuodet vierivät ja elämä taistelee kiihkeää taisteluaan; sydämeen ilmaantuu arpia parantuneiden haavojen jäljeltä, joista toiset vielä vertakin vuotavat; ajatukset ja aistit vanhenevat, värit kalpenevat, kukkaset kadottavat tuoksunsa, ja milloin siellä milloin täällä putoaa kuivunut lehti elämän puusta; mutta ajan hampaan saavuttamattomana, kuihtumatonna, pyhänä, ihmeellisenä säilyy ensimmäisen rakkauden muisto uurtuneena sielumme syvyyteen: se on aamu, joka voi ehtoonsa nähdä, mutta jonka hento rusko punoittaa pilvissä vielä sittenkin, kun muu maailma on yön peittoon piiloutunut.

Viisitoista vuotta oli kulunut siitä, kun Bernhard Bertelsköld ja hänen ensilempensä esine olivat heittäneet toisilleen hyvästinsä Mainiemen puistossa. Millainen oli nyt hän, ja millainen oli hänen lemmittynsä? Toinen oli maailmanmies, hovimies, joka pitkiä ulkomaanmatkoja tehden, taistellen ja seikkaillen, ja alituisesti seurustellen mitä korkeimmissa piireissä oli koonnut itselleen runsaasti tietoja hyvästä ja pahasta, hän oli mies, jonka sydämeen oli eron jälkeen mahtunut kaksikymmentä eri lempeä vierailemaan ja jolle rakkaus oli muuttunut "vanhaksi, jokapäiväiseksi saduksi". Toinen oli kolmenkymmenen vuoden iällä melkein lapsi vielä, oli viaton ja kaino; hänen elämänsä oli vierinyt hiljaa ja tasaisesti niinkuin metsäpuro; välistä oli se hiukan kohahtanut kivien kohdalla, vilissyt hiukan nopeammin siinä, missä maa oli viettävämpää; mutta muuten oli se ollut vain alituista hiljaista, viatonta lorinaa, tuottaen tuoreudellaan siunausta niille rannoille, joiden välitse se vilisi. Nyt seisoivat he taas vastakkain, tuo suuren maailman mies ja tämä maalaistyttö, ja he molemmat olivat vaiti vertaillessaan menneisyyttä nykyisyyteen.

Pikku Pekka avasi ensiksi suunsa. — Äiti, — huudahti hän luoden kieron silmäyksen kreiviin päin. — Sano tuolle pahalle herralle, että hän menee tiehensä!

Lapsen hiljainen viha herahdutti kyynelen ylpeän kreivin silmään. Hän kohotti pojan syliinsä, suuteli häntä ja sanoi lempeästi: — En minä tahdo tehdä äidillesi mitään pahaa. Tiedätkö, poikaseni, että äitisi ja minä olemme olleet hyvin hyviä ystäviä — ennen vanhaan, — lisäsi hän hiljaa.

Jää oli sulanut. Mutta Kreeta pelkäsi koskettamasta tuota arkaa ainetta. — Älkäämme siitä enää puhuko, herra kreivi, — virkkoi hän vältellen.

— Ei, — sanoi Bertelsköld, — juuri siitä pitää meidän puhua. Et tiedä, kuinka sydäntäni viillyttää kauan sitten unhotettujen viattomuuden aikain muisteleminen. Muistatko vielä vanhan Jaanan ennustuksia? Minä luulen, että hän laski lemmittyni seitsemäksitoista, — lisäsi hän leikillisesti, mutta samalla surumielisesti. — Hän erehtyi laskuissaan, laski ne liian vähäksi. Olisi voinut sanoa tulevan kolmekymmentäkin. Ja ainoastaan yksi niistä on unhottumaton.

— Te olette velkaa minulle vedon, herra kreivi, — sanoi Kreeta. — Te lupasitte minulle isänne kuparisormuksen sinivuokkoa vastaan.

— En voi täyttää lupaustani, vaikka tahtoisinkin. Kuninkaan sormus hävisi eräässä kaksintaistelussa Slesvigissä, jossa isäni menetti kaksi sormea vasemmasta kädestään. En ole sen koommin saanut takaisin sormusta, enkä juuri sitä toivokaan; jos itse olen sen katoamisesta kärsinyt, ovat alustalaiseni sen sijaan voittaneet. Olen monta kovaa kokenut, Kreeta, olen usein ollut sairaana, haavoitettuna ja kuolemaisillani, olen saanut murheita mielelleni, mutta omaiseni ovat eläneet onnellisina. Uusi isännöitsijäni kirjoittaa minulle, että Mainiemi joka vuosi kohentuu vaipumustilastaan ja että alustalaisteni hyvinvointi lisääntyy. Mieleni tekee nähdä vanhaa kotiani. Sano minulle, Kreeta, elääkö vanha Jaana vielä?

— Niin, kun … en tiedä, sanonko. Häntä on syytetty noituudesta, ja tutkinto alkaa näinä päivinä. Voi, jos te voisitte matkustaa sinne!

— Noituudesta! — virkkoi kreivi päätään pudistaen. — Se on vaarallinen syytös tähän aikaan. Kaikkialla Ruotsinmaassa palavat tätä nykyä polttoroviot, ja noita-akoista kulkee mitä kummallisimpia kertomuksia. Olet oikeassa, minun pitää viipymättä matkustaa Mainiemeen. Mutta … jatkoi hän leikkiä laskien, — ethän sanokaan minua enää sinuksi?

— Sanoin siksi, koska ette muuten olisi minua tuntenut, ja silloin olisi … teidän yhdesneljättä rakkautenne ollut lopussa.

— Yhdesneljättä rakkauteni? Mutta minähän olen aivan unohtanut ruhtinattaren. Onko hän tuolla sisällä?

— On, hän nukkuu. Hän ei tiedä, että kuningas äsken oli täällä … että kuningas kuuli hänen houreissaan ilmaisevan inhonsa häntä kohtaan ja rakkautensa toiseen, jonka nimeä hän ei onneksi maininnut… Hän ei tiedä, että minä hädin tuskin ja valheen avulla sain hänet estetyksi saamasta selkoa kaikesta. Kuningas ei saa tietää, että ruhtinatar oli kamarissa hänen täällä ollessaan, sillä silloin kadottaisi Ruotsi kuningattaren ja te… Kreeta ei saanut sanotuksi tuota sanaa.

— Sen vuoksi olin minä pakotettu puhuttelemaan teitä niinkuin ennen vanhaan. Muuten olisitte saanut paljon onnettomuutta aikaan.

— Ihmeteltävä nainen, teit tämän siis pelastaaksesi sen, mitä sanot minun rakkaudekseni…

— En toki, herra kreivi, — vastasi Kreeta melkein moittivalla äänellä, — tein sen pelastaakseni nuoren neidon tulevaisuuden ja hänen kunniansa. Tein sen torjuakseni häpeätä ja eripuraisuutta kuninkaan perheessä. Olen tehnyt velvollisuuteni, nyt on teidän vuoronne tehdä samoin.

— Olet oikeassa, ystäväni, — virkkoi kreivi totisena. — Yksinkertaisen pukusi alla sykkii suuri ja jalo sydän, — jalosukuisempi kuin minun, kuninkaallisempi kuin monen kuninkaan lapsen. Meidän täytyy pelastaa ruhtinatar, mutta miten?

— Hänen ylhäisyytensä tarvitsi vain suonenlyöntiä ja unta parantuakseen. Minä olen auttanut luontoa tekemään tehtävänsä. Pian voi hän kenenkään huomaamatta poistua pappilasta ja palata kuninkaallisten luo. Teidän on keksittävä sopiva syy hänen poissa-oloonsa.

— Siten … että Ruotsin tuleva kuningatar ei tästä lähtien enää ole kreivi Bertelsköldin … lemmitty.

— Sinä enkeli … kuinka ylevästi osaat koskettaa olentoni hyviin soittimiin! Oi! miten usein ovat kevytmielisyys ja turhamaisuus saaneet voiton parhaimmista aikomuksistani. Se on tapahtunut siitä syystä, ettei minulla ole ollut vierelläni hyvää hengetärtä, joka olisi minulle kuiskannut: varo itseäsi, noiden ruusujen alla piilee rikos ja katumus! Oi, ole sinä suojelusenkelini niinkuin ennenkin olit! Ei kukaan ole ollut sellainen minulle kuin sinä — ei kukaan koko elämässäni.

Ja tuon ylhäisen herran silmästä tipahti kyynel nuoren naisen kädelle, jota hän kumartui suutelemaan. Mutta Kreeta irroitti hiljaa kätensä, veti kyyneltyvin silmin kaksi poikaansa syliinsä ja virkkoi: — Näettekö herra kreivi, nämä ovat minun suojelusenkelini. Rukoilkaa Jumalaa, että hän kerran opettaisi teidät ymmärtämään totisen rakkauden; silloin ei sydämemme enää yksin kärsisi!

4. KAARLE-KUNINKAAN METSÄSTYKSEN LOPPU.

Ja metsästystä jatkettiin taas seuraavana päivänä mitä ihanimman syyssään vallitessa. Joko olivat nyt hirvet paljosta ajosta uupuneet tai metsästäjät olivat ottaneet oppia, oli miten oli, nyt onnistui hirvenajo paljon paremmin kuin alussa. Kuningas ampui omakätisesti hirven, Reutercrantz sai toisen, Kustaa Gyllenstjerna kolmannen ja useat hoviherrat kukin omansa. Nuori ruhtinas oli iloisella mielellä, hän kirjoitti päiväkirjaansa kaikki laukaukset, sekä sattuneet että ohimenneet; hän retkeili halki koko Ahvenanmaan manteren ja välistä yli salmienkin, kun ajettu hirvi oli uiden paennut johonkin saareen. Hänen ratsuretkensä olivat hurjempia kuin koskaan ennen; neljä kertaa päivässä vaihtoi hän hevosta. Mutta kuningatar ja valtioneuvokset olivat huonolla tuulella. He alkoivat ikävöidä takaisin Tukholmaan ja katselivat levottomuudella kuninkaan hurjaa elämää. Kuiskauksia kulki, että Kastelholman voudintalossa vietettiin iloisia iltoja maljojen ääressä ja että majesteetin arvo siellä usein joutui unhotuksiin.

Eräänä päivänä oli Sundissa markkinat, ja tuhansittain tulvi sinne kansaa koko saaristosta, Turustakin saakka. Monet tulivat vain kuninkaallisia katsomaan. Täällä oli rivi markkinakojuja pystytetty kirkon läheisyyteen, ja kuninkaalliset olivat antaneet tehdä muutamia telttoja kukkulalle, josta voi katsella väen liikettä alempana. Kuningatar teki hovinsa kanssa kävelyretken markkinapaikalle, jossa tungeskeli joukoittain pikkukauppiaita, kalastajia, merimiehiä ja talonpoikia; nimismiehet ja heidän renkinsä koettivat kehoittaa meluavaa joukkoa vaikenemaan, hovin alhaisempi palvelusväki tahtoi sekin näyttää mahtiaan ja oli aina valmis kurittamaan niitä, jotka tunkeutuivat liian likelle. Mutta siitä huolimatta oli säännöt ja hovitavat siksi päiväksi syrjäytetty; hovinaiset juoksentelivat nauraen ostelemassa nauhoja ja hattuja kauppiailta; aateliskeikarit kiinnittivät talonpoikaispojilta ostamiaan kukon höyheniä samettihattuihinsa; kuningatar itse osti korkean omakätisesti päivälliskalat, niiden joukossa sanotaan enimmäkseen olleen kampelaa ja siikaa. Mutta kuningasta ei näkynyt missään. Missä piileskeli taaskin tuo hurjapää?

— Missäkö? — kysyi reipas ja kielevä neiti Stiina Wrangel, joka sattumalta oli kuningattaren huulilta kuullut tuon huudahduksen, jossa tämän äidinsydän niin peittelemättä ilmaisihe. — Missäkö? Salliiko teidän majesteettinne minun puhua suuni puhtaaksi?

— Puhu; sinä saat loruta tänä päivänä! — Stiina Wrangel oli kuningatar Hedvig Eleonoran suosikkeja.

— Minä tahdoin vain sanoa, että jaloja otuksia täytyy pyydystää viekkaudella. Niin kauan kuin teidän majesteettinne käyskentelee kansan keskellä kuninkaallisen arvonsa loistossa, kumartavat kaikki nöyrimmästi, mutta ei kukaan ilmaise, missä kuningas piilee. Jos me sitävastoin — minä tarkoitan, teidän majesteettinne ja muutamat meistä tytöistä teidän majesteettinne henkivartijoina — lähtisimme hämärissä valepukuun puettuina…

Kuningatar hymyili. — Sinä tarkoitat, — virkkoi hän, — että minä rupeaisin teidän tyhmyyksienne suojaksi… Mutta sama se, hankkikaa meille heti muutamia talonpoikaispukuja ja antakaa neljälle henkivartijalle määräys seurata meitä loitolla, huomiota herättämättä. Ainoastaan Juliana, Märtha Leijonhufvud, Ebba Wachtmeister ja sinä saatte olla mukana. Mars!

Pieni, veitikkamainen hovineiti lensi kuin nuoli tiehensä, ja tunnin kuluttua oli kuningatar muuttunut kunnianarvoiseksi, pyhäpukuun puetuksi Ahvenanmaan muijaksi, samalla kun hänen neljä hovineitiään, jotka olivat koristelleet itsensä äsken ostamillaan kirjavilla nauhoilla, hyppelivät ilosta ja käyttäytyivät kuin maalaistytöt konsanaan. Ainoastaan ruhtinatar Juliana oli vielä kalpean ja kärsivän näköinen. Kaikki viisi olivat jo valmiit lähtemään liikkeelle, kun kuningatarta alkoi pelottaa, että puvut ehkeivät ole tarpeeksi onnistuneet, että hänet tunnettaisiin ja että hänen arvonsa joutuisi vaaraan. Vähän aikaa mietittyään kutsutti hän luokseen suosikkinsa Bertelsköldin, ilmaisi hänelle, mitä oli tekeillä ja käski hänen seurata varalta mukana. Kreivi joutui aika lailla ihmeihinsä; hänen oli vaikea löytää talonpoikaispukua, joka sopi hänen pitkään vartaloonsa, mutta onneksi oli niitä koko joukko varastossa naamiaisten varalta, ja niin oltiin vihdoinkin valmiita. Kello oli seitsemän illalla, ja pimeä oli jo tullut. Kaikki hiipivät hiljaa ulos pappilasta ja lähtivät käymään kylään päin.

Siihen aikaan tunnettiin kyllä jo paloviina, mutta se ei ollut vielä tehnyt markkinoista tappelupaikkoja; olutkapakoissa sentään pidettiin jo aika suurta melua. Salaisella pelolla lähetti kuningatar Bertelsköldin ottamaan selkoa siitä, näkyisikö kuningasta jossakin olutkapakassa. Kreivi meni, sai siellä ja täällä tunkeilla kyynärpäittensä avulla eteenpäin, sai kuulla haukkumisiakin, mutta palasi tuoden rauhoittavan vastauksen, ettei kuningasta näkynyt.

Kylän päässä oli suuri talonpoikaistupa, jonka ympärille oli kokoontunut paljon kansaa. Sisästä kuului rakkopillin soittoa ja laulavia ääniä sekä suuren, vasikannahkasta tehdyn patarummun pärinää. Kaikesta päättäen siellä sisällä leikittiin ja tanssittiin. Kuningatar antoi merkin seuralaisilleen, Bertelsköld asettui etunenään tietä raivaamaan ja niin sitä varovasti tungettiin läpi väkijoukon. Taru kertoo, ettei kaikki käynyt aivan ilman seikkailuja. Muutamat iloiset velikullat sattuivat vastaan rappusissa; yksi tarttui kuningatarta vyötäisiin ja pyöräytti häntä pari kertaa ympäri; toinen heitti käsivartensa Stiina Wrangelin kaulaan ja moiskautti hänen huulilleen leveän suudelman; kolmas pisti kätensä Ebba Wachtmeisterin kainaloon ja aikoi muitta mutkitta ryöstää hänet. Kaikki naiset olivat vähällä mennä tainnoksiin säikähdyksestä ja katuivat jo katkerasti tätä ajattelemattomuuttaan; mutta Bertelsköldin kylmäverisyys pelasti pulasta. Hän huusi isolla äänellä ja niin ahvenanmaalaisittain kuin suinkin osasi: — Pojat, tuolla vastapäätä on kuningas avauttanut tapin oluttynnyristä; jokainen saa juoda niin paljon kuin haluaa. — Se vaikutti. Suurin osa väkijoukosta hyökkäsi sinne, ja naiset pääsivät vapaiksi ihailijoistaan, jotka juoksivat heidän luotaan juomajumalan iloihin.

— Kääntykäämme takaisin, kreivi, — sanoi lihavanläntä kuningatar, joka vielä huohotti äskeisen tanssipyöräyksensä jälkeen ja oli saanut jo kyllänsä seikkailusta.

— Niin, niin, lähtekäämme jo, — kuiskasivat tytöistä pelkurimmat. Mutta Stiina Wrangel ei vain ollut rohkeuttaan menettänyt. — Odottakaa, antakaa minun katsoa vähän, ennenkuin menemme, — sanoi hän, ja vastausta odottamatta hän tunkeutui avonaisesta tuvan ovesta sisään Toiset olivat vasten tahtoaankin pakotetut odottamaan porstuassa ja piilottautuivat sen pimeimpään nurkkaan.

Tuvassa vietettiin häitä. Huone oli jotakuinkin suuri ja täynnä kansaa, niin että vain keskellä lattiaa oli avonainen paikka, jossa tanssileikkejä leikittiin. Rakkopillin puhaltaja puhalsi kovasti ja kauan, minkä keuhkot kestivät; kun hän väsyi, yltyivät tytöt laulamaan ja sillä välin pärisi rumpu. Palavat päreet ja nauriisiin pistetyt talikynttilät valaisivat huonetta hulmuten ilmanhengessä, joka puhalteli viileyttä aukinaisista ovista ja ikkunoista. Nuoret näkyivät sydämensä pohjasta iloitsevan; silloin tällöin vetäistiin joku vanha kalastaja tai iäkäs emäntä piiriin ja hän sai hytkytellä siinä oikein sydämensä pohjasta. Aivan hienoisittain ei siinä juuri käyttäydytty; nuotanainoa ja kirvesvartta puristamaan tottuneet kourat olivat luonnon hansikkaihin puetut ja tarttuivat lujasti kiinni kaikkeen, mikä eteen sattui; askeletkaan eivät olleet kuningatar Kristiinan tanssikoulussa opittuja, mutta rehellisesti ja reimasti siinä liikuttiin. Kömpelyys oli viatonta ja kelpasi kyllä vastakohdaksi hovin hienontuneelle kevytmielisyydelle, ja tuo hieno hovineiti nautti sydämensä pohjasta katsellessaan oven suusta tätä hänelle outoa näytelmää.

Nopeasti palasi hän porstuaan, nyhtäisi kuningatarta helmasta ja virkkoi: — Teidän majesteettinne, kuningas on siellä!

Kuningas oli todellakin siellä kahden tai kolmen parhaimman toverinsa kanssa. Kaikki olivat he puetut yksinkertaiseen metsästäjänpukuun, melkein samanlaiseen kuin hovin ratsupalvelijat; Reutercrantz oli varovaisuuden vuoksi hankkinut näille tekemistä toisaalla, etteivät sekaantuisi kuninkaan seikkailuun. Luultavaahan on, että jotkut talonpojista aavistivat, keitä vieraat olivat, eikähän ole ihme, jos se herätti huomiota, että huomentuoppia juotaessa lautaselle ilmaantui kolme kultarahaa hopea- ja kuparilanttien sekaan; mutta ne, jotka jotakin aavistivat, ymmärsivät kyllä, ettei heidän pitänyt olla mitään näkevinään, ja niin siinä tanssittiin yhä edelleen eikä kukaan ujostellut outoja metsästäjiä. Kuninkaan kasvoista näkyi, että hän viihtyi hyvin — niinkuin Kaarle XI sittemminkin aina viihtyi paremmin sivistymättömäin kuin ylhäisten ja hienosti sivistyneiden seurassa, jossa hänen, ujoutensa ja tottumattomuutensa vuoksi käyttäytymään, aina oli tukala tulla toimeen. Hän pyöritteli tyttöjä ja emäntiä niin, että sitä ilokseen katseli, ja kun talon hopeamalja täynnä ranskanviiniä, johon oli sekoitettu kuminaa ja kardemummaa, kierteli arvokkaampien vieraiden kesken kädestä käteen, pistäytyi kuningas mieluummin vaahtoavan oluthaarikan ääreen, joka oli kaikkia muita varten asetettu pöydälle uunin luo, ja otti siitä kulauksensa oikein talonpojan tavalla.

Mutta kaikesta huolimatta näkyi olevan tähtiin kirjoitettu, etteivät korkeat vieraat saisi tuntemattomina päättää ilojaan. Pappilan pikku Pekkakin oli äitinsä kanssa tullut markkinoille ja oli hänet, hengelliseen säätyyn kuuluvana, kutsuttu häihinkin. Siellä hän oli kiivennyt kiukaan kulmalle lähelle oluthaarikkaa. Tuskin hän oli nähnyt nuoren metsästäjän, kun hän jo huusi: — Kiitoksia hevosesta!

Äiti koetti saada pienokaista vaikenemaan ja onnistuikin vähäksi aikaa, mutta kauan ei kestänyt, ennenkuin Pekka taas keksi metsästäjän ja huusi niin kovalla äänellä, että kaikki sen kuulivat: — Tuolla menee se hyvä kuningas, joka antoi minulle hevosen.

Lapsi oli lausunut julki sen, mitä useat häävieraista olivat jo kauan aavistaneet. Läsnäolijat alkoivat hämillään ollen katsella toisiaan, ja pian huomasivat vieraat metsästäjät, että heidän ympärilleen oli muodostunut tyhjä piiri lattialle ja että hääväki asettui heitä tarkastelemaan tarpeellisen välimatkan päähän. Kohta antoi kuningas ystävilleen merkin ja he vetäytyivät ovelle päästäkseen huomaamatta tiehensä. Mutta tieto hänen läsnäolostaan oli lentänyt kuin kulovalkea suusta suuhun ja ehtinyt ulos kartanollekin, josta väkeä nyt tulvi sisään näkemään edes vilahdukselta nuorta herraa ja kuningasta. Tungos ovessa kävi niin suureksi, ettei kukaan päässyt sisään eikä ulos, ja siinä seisoi nyt kuningas hämillään ja nolona, miettien, miten parhaiten pääsisi pälkähästä.

Samaan aikaan olivat kuningatar, ruhtinatar Juliana, Bertelsköld ja hovineidit tunkeutuneet ovelle kuningasta nähdäkseen ja joutuivat nyt kiinni niiden väliin, jotka tahtoivat sisään ja niiden, jotka tahtoivat ulos. Saltvikin pappilan nuori emäntä olisi hänkin tahtonut vetäytyä pois hämillään siitä häiriöstä, minkä hänen poikansa oli aikaan saanut.

Mutta lapsi pelästyi ja alkoi itkeä; vieressä seisovan merimiehen tuli sääli pienokaista, hän otti hänet syliinsä ja asetti olkapäälleen auttaakseen häntä ahdingossa.

Mutta nyt oli Pekka miestä mielestään, istuessaan aikamiehen pään tasalla, ylempänä kaikkia muita. Hän silmäili ympärilleen kuin kuningas valtaistuimeltaan ja lopulta sattuivat hänen silmänsä muutamiin henkilöihin, jotka hän luuli tuntevansa vanhastaan. — Varo itseäsi, äiti, tuolla on se ilkeä kreivi, joka tahtoi tehdä sinulle pahaa kotona!

Sattumalta seisoi kuningas lähellä; hän oli juuri äsken tuntenut pienokaisen ja saanut todistuksen tuosta huomiokyvystä, jonka usein tapaa teräväpäisissä lapsissa. — Mitä sanot sinä? — kysyi kuninkaallinen metsästäjä ja tarttui poikaa käteen.

— Niin, niin, — puheli pienokainen mielissään, — luuletko, etten sinua tunne? Sinä olet kuningas ja tuolla seisoo kreivi, ja tuolia seisoo ruhtinatar, joka oli kamarissa silloin, kun sinä olit meillä, kyllä minä tunnen teidät, vaikkette te tunne minua.

Kuningas seurasi silmillään sitä suuntaa, jonne poika sormellaan osoitti ja luuli tuntevansa talonpoikaisvaatteihin puetun ruhtinatar Julianan, vaikka tämän kasvot olivatkin puoleksi peitetyt valkeaan päähineeseen. — Oliko hän kamarissa, kun minä olin teillä? — kysyi kuningas, jonka ääni hiukan vavahti.

— Mitä tyhmyyksiä sinä latelet, Pekka? — kuultiin äidin kuiskaavan.
— Tässä on sinulle vehnästä; — äiti koetti sulkea suun Pekalta.

Mutta pienokainen vain yltyi puhumaan, kun sai vehnästä. — Olipahan se kamarissa silloin, kun sinä söit viiliä ja potkasit rikki minun puu-Polleni, ja sitten raapasi äiti sitä käteen, niin että veri vuoti; ja sitten sanoi äiti kreiville: se on minun sisareni, sanoi hän. Ei äidillä ole mitään sisarta.

Sillä välin oli Bertelsköldin onnistunut raivata naisilleen tie väkijoukon läpi. Kaikki korkeat vieraat pääsivät vihdoinkin ulos, ja kuningatar, joka ei enää voinut hillitä vihaansa, tarttui poikaansa käsivarteen ja kuiskasi: — Teidän majesteettinne, tällä tavallako Ruotsin kuningas ylläpitää arvoaan kansan silmissä?

Kuningas punastui ja kuiskasi yhtä hiljaa: — Teidän majesteettinne, kreivi Horn on aina asettanut korkean esimerkkinne seurattavakseni. Mutta kuka on tuo valkeapäähineinen nainen, joka myöskin on kunnioittanut tätä juhlaa läsnäolollaan?

— Hän on tuleva kuningatar, jota syystä kyllä ovat tulevan kuninkaan poikamaisuudet huolestuttaneet.

— Sanokaa sitten terveisiä tuolle tulevalle kuningattarelle, että tuleva kuningas, "tuo sietämätön nulikka, joka ei välitä muusta kuin hevosista, koirista ja sotamiehistä", "ei tahdo tehdä häntä nukeksi nukelle" — ei, teidän majesteettinne, tuosta tulevasta kuningattaresta ei tule koskaan kuningatarta — ei ainakaan Ruotsissa, ellei hän tahdo odottaa minun seuraajaani!

Ja sen sanottuaan riensi kuningas pois, ja kuningatar jäi kummissaan ja vihoissaan miettimään tapausta, josta hän ei käsittänyt alkua eikä loppua.

Ei ollut muuta jäljellä kuin hiljaa hiipiä takaisin pappilaan. Taru ei tiedä, tapahtuiko matkalla enää mitään muita seikkailuja, ja luultavaa on, että yhden miehen rohkeus ja viiden naisen viekkaus riitti kaikkia vaaroja torjumaan. Mutta hääkansa, joka oli yhtä hidastuumaista kuin muutkin Suomen asukkaat, oli vasta kuninkaallisten poistuttua päässyt selville, mikä kunnia heidän tietämättään oli häätalolle tapahtunut. Ja nyt vasta purkausi sen rakkaus kuninkaalliseen huoneeseen ilmoille kaikuvana hurraahuutona, joka kuului illan tyynessä aina pappilaan saakka.

Mutta Saltvikin Kreeta painoi vedet silmissä pikku Pekkansa rintaansa vasten ja virkkoi: — Onneton lapsi, sinä olet rikkonut kruunun.

Pekka hämmästyi vähän, vaikkei hän mitään ymmärtänyt. Mutta sen verran hän kuitenkin ymmärsi, että hän oli tehnyt jotakin pahaa. Hän seistä tökötti vähän aikaa hyvin mietteissään; sitten sanoi hän: — Älä ole vihainen, äiti! Kuningas rikkoi hevoseni ja antoi minulle toisen sijaan. Jos minä olen rikkonut hänen kruununsa, niin teen minä hänelle toisen sijaan. Älä nyt ole vihainen äiti, älä!

Mutta varmaa on, ettei ruhtinatar Julianasta tullut Kaarle XII:n äitiä. Kuka tietää, miltä olisi pohjoismaissa näyttänyt, jos niin olisi käynyt? Tuli päivä, jolloin tuo Ruotsin kuningattareksi aiottu nainen luki itselleen onneksi, kun voi peittää hairahduksensa kauppiaan nimen suojaan — kun hänen täytyi vaihtaa sen kruunun loisto, joka hänen nuorena ollessaan oli hänen päänsä päällä kimallellut, väkinäiseen maanpakolaisuuteen, tahrattuun nimeen, katumukseen ja unhotukseen. Kaunis ruhtinatarparka — kuka heittää päällesi ensimmäisen kiven?

Syyskuun 6. päivä v. 1671 oli määrätty lähtöpäiväksi. Kuningatar ja valtioneuvokset lähtivät iloisin mielin Ahvenanmaan rannoilta, mutta kuningas ja kaikki nuorimmat hovin jäsenet heittivät kaipauksella hyvästinsä vapaalle elämälle raittiin luonnon ja metsien helmassa. Kuiskailtiin, että jotkut nuoremmat aatelismiehet olivat aikoneet täällä julistaa kuninkaan täysi-ikäiseksi vuotta ennen laillista aikaa, ja samalla itsevaltiaaksi; tämä tuuma ei kuitenkaan toteutunut. Ja hyvä oli, että niin kävi; yksinvalta ennätti tulla vielä sittenkin, kun sen aika oli valmis.

Kuninkaallisten käynnin johdosta tapahtui useita laupeudentöitä. Kirkot ja köyhät lienevät saaneet melkoisia lahjoja; kirkonkirjat, jotka Isonvihan aikana hävisivät, eivät niistä mitään tiedä. Muuan Ahvenanmaan reippaimmista metsästäjistä, joka oli kaatanut hirven ja joutunut kuolemaan syypääksi, sai armon kuninkaalta. Hirviä korkeine, komeine sarvineen nähtiin vielä neljäkymmentä vuota tämän jälkeen Ahvenanmaan lehdoissa. Mutta Isoviha, joka tuhosi niin paljon, tuhosi nekin. V. 1710, kun vihollista odotettiin, surmattiin suurin osa niistä Ruotsin hallituksen käskystä; lihat suolattiin ja nahkoista tehtiin sotisopia Kaarle XII:n ratsumiehille, vihollinen ampui loput. Sen jälkeen harhaili vielä yksi ja toinen hirvipari entisillä laitumilla, kunnes v. 1778 viimeinen hirvi ammuttiin Flakan tilalla Lemlannin pitäjässä.

Tämä Kaarle XI:n ensimmäinen retki Suomeen oli myöskin viimeinen. Kuninkaallinen fregatti oli valmiina nostamaan ankkurinsa, sadat liput liehuivat sen mastoissa, veneet työnnettiin rannasta — nuo lukuisat joukot, jotka ylt'ympäriinsä seisoivat rannoilla ja veneissään soutelivat lähtöä katsellen, kohottivat tuhatkertaisen hurraahuudon rakastetulle kuninkaalleen — ja fregatin kanuunat vastasivat. Kun viimeisen laukauksen savu oli haihtunut, nähtiin kuninkaan paljastetuin päin heiluttavan hattuaan jäähyväisiksi — ja kohta uursi komea laiva leveän uomansa laineeseen, joka kullalle kimalteli iltaruskon paisteessa.

5. LAPSET HORNASSA.

Ennenkuin annamme tämän kertomuksemme edistyä, on meidän palattava ajassa noin neljä kuukautta takaisinpäin. Oli Valpurin aika v. 1671. Maa oli juuri paljastunut, ja muutamia ihania, lämpimiä sadepäiviä oli seurannut yhtä ihania poutapäiviä; keveä höyry kohosi kellahtavan maan pinnasta, josta ensimmäiset vihreät heinänkorret alkoivat pistää näkyviin; olisi miltei voinut luulla kuulevansa, kuinka ruoho kasvoi; hetki hetkeltä kävivät niityt vihreämmäksi, ja puut tulivat urvelle.

Ja taasen me olemme Mainiemen seuduilla vähän matkaa Turusta. Sen jälkeen kuin viimeksi kävimme täällä noin viisitoista vuotta takaperin, on kaikki käynyt iloisemman ja ystävällisemmän näköiseksi. Suuri on vielä köyhyys matalissa majoissa, jotka ylpeää linnaa ympäröivät; mutta se puute, epätoivo ja viha, joka vallitsi siellä kreivi vainajan aikana, on paljon vähennyt. Kreivi Bernhard Bertelsköld on ottanut toisen voudin linnaansa; vanha mestari Aatami on alustalaisten kostoa peläten muuttanut Turkuun asumaan, niinkuin lohikäärme vartioidakseen niitä rikkauksia, joita hän oli köyhiltä talonpojilta kiskonut. Uusi vouti on saanut isännältään ankaria määräyksiä kohdella säälivästi talonpoikia sekä auttaa ahkerimpia heistä pienillä rahalainoilla ja köyhimpiä heidän verojaan vähentelemällä. Sillä tavoin ovat monet autiot talot taas tulleet asutuiksi, kesantopeltoja on jälleen kylvetty; voisi jo toivoa parempien aikojen koittavan, jos vain aatelisten tilain talonpojilla olisi jotakin varmuutta tulevaisuudestaan. Mutta ken voi taata hänelle, ettei hänen nykyisen lempeän isäntänsä jälkeen kerran tule hirmuvaltias, joka taaskin kohtelee alustalaisiaan kuin järjettömiä luontokappaleita? Ja niin teki talonpoika työtä vain huomisesta huolimatta, ollen tyytyväinen, kun sai rauhan ja leipää siksi hetkekseen; mutta vastaisia viljelyksiä ja tulevan polven parasta ei kukaan ajatellut, sillä kukapa olisi tahtonut tehdä työtä jonkun uuden mestari Aatamin hyväksi?

Noin neljänneksen päässä linnasta oli Arvion kylä, tuo sama, joka melkein kokonaan oli hävitetty kapinan jälkeen mestari Aatamin aikana. Suurin osa väestä oli ulkotyössä, kun iltapäivä oli niin kaunis; kylän läpi kulkevalla tiellä nähtiin yksinäinen eukko kulkemassa. Hän oli kokonaan mustaan puettu, ja hänen vaatteensa olivat karkeasta, mutta puhtaasta villakankaasta. Kangistuneesta vartalosta päättäen hän oli jo hyvin vanha, vaikka hänen terävät, läpitunkevat silmänsä ilmaisivatkin älyä ja toimeliaisuutta, samalla kuin hänen reippaat liikkeensä osoittivat ruumiinvoimia, joita vanhuus ei vielä ollut voinut huomattavasti murtaa.

Jos tarkemmin tarkasteli vanhusta, niin tunsi hänet helposti "Mustaksi Jaanaksi", jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta. Se, joka ei häntä tuntenut, olisi voinut luulla häntä noin kuusikymmenvuotiaaksi; toiset tiesivät hyvin kyllä, että hän oli ainakin seitsemänkymmenenviiden vuoden ikäinen. Nähtiin hänen varovasti astuvan tietä myöten ja silloin tällöin katsahtavan taloihin. Niin pian kuin ei luullut tarvitsevansa mitään pelätä, pistäytyi hän nyyttyineen tupaan, viipyi siellä hetkisen, palasi nyytty yhä suurempana ja jatkoi matkaansa toisiin taloihin. Mitä oli hänellä siellä tekemistä, ja mitä toi hän sieltä?

Ettei mitään epäluuloja syntyisi henkilöä kohtaan, joka tavallaan on vanha ystävämme, tahdomme seurata häntä noille retkille. Ensimmäisessä talossa oli emäntä kotona ja kirnusi voita. Musta Jaana otettiin ystävällisesti vastaan, suljettiin hetkiseksi maitohuoneeseen ja kun hän lähti pois, oli hänellä pari uusia sukkia mytyssään, ja monet hartaat kiitokset seurasivat häntä. Toisessa talossa oli parinkymmenen vanha tyttö kotona pieniä lapsia kaitsemassa. Tännekin oli Jaana yhtä tervetullut, tehtiin tuli takkaan ja hiiloksesta povattiin tulevia asioita. Ennustukset lienevät olleet nuoren tytön mieleen, silla Jaanan poistuessa talosta oli hänen nyyttyynsä ilmaantunut iso juusto. Kolmannessa talossa oli isäntä kotona ja sairasti. Jaana kutsuttiin sisään, mutta tuli väkinäisesti; hän suostui kuitenkin lukemaan sairaan parantumiseksi ja sai siitä palkakseen kirkkaan hopeatalarin ja luvattiin vielä toinenkin, jos mies huomenna voisi mennä ulos. Neljännessä talossa tuli häntä vastaan piika, veti hänet perässään navettaan ja kertoi kuiskaten, että hänen sulhasensa oli hänet jättänyt, jonka vuoksi Jaanan pitäisi valmistaa hänelle taikajuoma. Tarina ei kerro, minkä vastauksen tyttö sai, mutta varmaa on, että Jaana sai siitä parin uusia sukkanauhoja. Viidennestä talosta ajettiin hänet uhkauksin ja ankarin sanoin; emäntä syytti häntä siitä, että hän oli varastanut villoja pääsiäisyönä ja pilannut karjan lypsämättömäksi. Kuudennessa talossa otettiin hänet taas ystävällisesti vastaan, kun hevonen oli sairastunut ja uhkasi kuolla. Jaana antoi hevoselle viinaa, sitoi pussin sen kaulaan ja sai kapan suoloja vaivainsa palkkioksi. Seitsemännessä talossa tarvittiin oluenpano-onnea; Jaana pesi astiat pihlaja- ja kanervavedellä, jonka tiettiin onnea antavan, ja sai tästä työstään palkkioksi kaksi leipää ja pari naulaa voita. Niin kulki hän talosta taloon; lopulta oli hänellä niin suuri kuorma selässään, ettei hän enää luullut voivansa enempää kantaa tällä kertaa. Ja kun jo ilta pimeni, näki hän hyväksi lähteä kotimatkalle, eikä enää ollut huomaavinaan niitä viittauksia, joita hänelle tehtiin melkein joka talosta tien varrella. Sillä tällaisia käyntejä ei tapahtunut joka päivä, ja Jaanalla oli työtä toisissakin kylissä. Sentähden tahtoi kukin käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Sillä välin olivat miehet alkaneet töistään palata, ja Jaanasta oli parasta olla heitä tapaamatta. Hän tiesi, että useimmat heistä häntä pelkäsivät, mutta hän tiesi myöskin, että monet syyttivät häntä kaikesta pahasta, jota kylässä tapahtui, ja jotkut olivat uhanneet antaa hänet ilmi, mikä näihin aikoihin olisi ollut arveluttava asia. Hän oikaisi sen vuoksi niittyjen poikki ja kääntyi siitä syrjäpolulle, joka vei metsän läpi rantaan.

Sinne oli vielä noin neljänneksen matka ja vaikka vanhus astuikin reippaasti eteenpäin, valahti ilta-aurinko puitten latvojen taa hänen vielä metsässä ollessaan. Yö tuli, ja tuskin on luonnossa mitään rakastettavampaa kuin pohjolan toukokuun yö, kun pimeyden huntu hienoisena väikkyy puiden ja pensaiden yllä niinkuin hyvä, miellyttävä uni, samalla kuin laulurastas tummassa havumetsässä helkyttelee surullisen kauniita laulujaan. Olipa vielä toinenkin laulaja, jonka ääni kuului kauempaa järven rannalta ja jota kuunnellessaan rastas lakkasi laulamasta; se oli satakieli, joka silloin samoinkuin nytkin oli rakas ulkomaan vieras Suomen etelärannalla.

Jaana kiirehti kulkuaan, sillä olisihan joku ilkiö voinut ottaa rannasta hänen veneensä, ja silloin hän olisi saanut viettää metsässä yönsä. Hänen noin yksin kävellessään kauniina yönä ja muistellessaan menneitä aikoja, hän kuuli metsästä oudon äänen. Ei se ollut teeren kuherrusta, ei suden ulvontaa, ei kehrääjän hurinaa eikä ruisrääkän narinaa. Se oli itkevän lapsen ääni.

Jaana rakasti lapsia ja meni sinnepäin, mistä ääni kuului. Pitkän kierroksen tehtyään löysi hän kolme lasta, pojan ja kaksi tyttöä, kaikki noin neljän tai viiden vuoden vanhoja, kyyristyneinä puun juurelle. Kaksi heistä nukkui viattomuuden unta kostealla maalla, mutta toinen tytöistä oli valveilla ja itki itsekseen nälästä ja pelosta vavisten.

— Voi, voi, — valitti tyttö, — kun me menimme ensi kerran paimeneen tänä päivänä, niin alkoi sataa puolenpäivän aikana, ja siellä oli niin kaunis sateenkaari. Tommu sanoi: otetaan kiinni sateenkaari, se on aivan lähellä mäen rinteessä. Mutta kun me tulimme sinne, oli se vielä vähän kauempana, ja niin menimme me yhä edemmä metsään, emmekä enää osanneetkaan kotiin.

Jaana hymyili melkein surullisesti. Ehkä ajatteli hän sitä, kuinka nämä lapset olivat koettaneet sateenkaarta tavoittaa, niinkuin ihmiset koettavat tavoittaa onneaan. He sanovat niinkuin lapset: se on aivan lähellä, ottakaamme kiinni se! Ja kun he tulevat sinne, on se taas hiukan matkaa edempänä, ja kun he taas sinne saapuvat, näkyy se kimmeltävän kaukana pilvissä, ja niin seuraavat kuolevaiset ihmiset sen katoavia jälkiä, kunnes lopulta eksyvät synkän metsän syvyyteen.

— Seuratkaa minua, — sanoi Jaana, — niin saatte maata yötä tuvassani. Huomenna näytän teille tien kotiinne.

Nukkuvat saatiin vaivoin heräämään, ja niin jatkoi koko seurue matkaansa rantaan. Lapset kulkivat äänettöminä ja peloissaan; he tunsivat kyllä mustan Jaanan ja olivat kuulleet, millainen hän oli; ehkä he olisivat mieluummin jääneet metsään kuin häntä seuranneet, mutta he eivät uskaltaneet pelkoaankaan ilmaista. Tommi vain rohkeni itku kurkussa virkkaa: — En minä tahdo peikon mukana metsään mennä; minä tahdon mennä kotiin äidin luo.

— Ka, mitäs te nyt, pikku hupakot? — toruskeli Jaana. — Äiti nukkuu, ja kylään on puolen penikulman matka. Kas niin, tassutelkaa nyt vain perässä; minä annan teille voileipää ja maitoa.

Voileipää ja maitoa! Jokainen, joka on ollut lapsi ja ollut nälissään, tietää, mikä viehätys on noilla sanoilla, jotka sillä kertaa sisältävät kaiken maallisen onnen ja makeuden! Kyynelet herkesivät vuotamasta ja lapset tallustelivat eteenpäin uusin voimin; ainoastaan toinen tytöistä taittoi välistä pieniä oksia ja ripotti niitä jälkeensä polulle. — Miksi noin teet? — kysyi toinen tytöistä. — Hiljaa! — kuiskasi toinen. — Mummo on kertonut tytöstä, jonka peikko ryösti ja vei metsään, mutta joka ripotti oksia jäljelleen tielle, ja sittenkun hän näki ne oksat, niin osasi hän niitä myöten kotiinsa.

Jos Jaana olisi nuo sanat kuullut, olisi hänellä ollut syytä vavista. Kun jokin aate, ennakkoluulo tai mikä käsitys tahansa on tarttunut ihmisten mieliin, niin näkyy sen merkitys ja tärkeys kaikista parhaiten siitä, millaisena se lasten suusta kuullaan. Jos he eivät siitä mitään tiedä, niin voi olla varma, ettei tuo aate vielä ole juurtunut eikä muuttunut sydämen asiaksi. Mutta jos se alkaa lasten huulilla kummitella, silloin iloitkoon se, joka siitä hyötyy, mutta vaviskoon se, jota se voi vahingoittaa, sillä silloin on aate mennyt kaikkien mieliin, tunkenut perheiden kaikkein sisimpään, jopa yksin äidin maitoonkin, eikä sitä voida miespolviin hävittää.

Siihen aikaan, jota tässä kuvailemme, oli usko noitiin ja taikuuteen tuollainen luulo, joka, vaikkakin jo ikivanha, taas on uudelleen leimahtanut ilmituleen mitä kauhistavimmalla tavalla. Juuri sillä vuosisadalla, joka oli synnyttänyt Newtonin, Leibnizin ja Voltairen, juuri samaan aikaan, jolloin uskonpuhdistuksen kautta oli suurimmalle osalle Eurooppaa valoisamman ajan aamurusko koittanut, juuri silloin tapahtui tuo merkillinen taantuminen pakanuuden ja keskiajan synkimpään pimeyteen. Vääräuskoisten polttoroviot katolisessa Euroopassa eivät vielä olleet lakanneet roihuamasta, kun noitain tulet alkoivat palaa protestanttisessa maailmassa. Taikuus muuttui uskonkappaleeksi, jota eivät älykkäimmätkään miehet epäilleet. Yleisiä rukouspäiviä säädettiin torjumaan "saatanan raivoa", kuninkaalliset kuulutukset varoittivat ihmisiä, vahvistivat heidän uskoaan ja kiihoittivat heidän mielikuvitustaan; taikakomissiooneja, joihin kuului puoleksi hengellisiä, puoleksi maallikoita, asetettiin, ja ne tuomitsivat monta sataa henkeä "sielunsa autuuden vuoksi" roviolla poltettaviksi, mistä kaikesta tuonnempana kerromme. Ruotsissa alkoi tämä villitys Norrlannissa jo Kustaa Aadolfin aikana, kiihtyi ja raivosi sitten koko maassa, mutta erittäin ja kaikista julmimmin Taalain maakunnassa. Suomi, tuo taikuuden vanha kotimaa, joutui myös pian tämän tartunnaisen valtaan ja sairasti sitä ankarasti, niin että roviot leimusivat siellä melkein koko jälkimmäisen puoliskon kuudettatoista satalukua; eipä tarvittu paljon muuta kuin että vanha, ruma suomalainen akka ilmaantui Ruotsiin, kun hänet jo vedettiin noiden kauheiden tuomioistuinten eteen, jotka langettivat tuomionsa säälimättä siksi, että langettivat sen järjettömästi. Ja mikä merkillinen osa pienillä lapsilla oli näihin hirmutöihin, se selviää seuraavasta.

Palatkaamme Jaanan ja häntä seuraavien lasten luo. Oli jo myöhäinen yö; kun he saapuivat rantaan, astuivat veneeseen ja soutivat Jaanan majaan, jonka lukija muistanee edellisestä kertomuksesta. Täällä oli kaikki niinkuin oli ollut viisitoista vuotta takaperin, paitsi että katosta riippui kummallinen koriste — irvistelevä pääkallo. Joko se oli nyt siihen pantu peloittamaan taikauskoista kansaa tupaan tulemasta sillä Jaana ei suvainnut ketään luonaan, tai oli Jaanan rakkaus kaikkeen kamalaan, joka usein syntyy yksinäisyydessä — oli miten oli, kun Jaana teki tulen takkaansa, nähtiin kuolleen ontelot silmäkuopat kuin ilmasta tuijottavan tulijoita vastaan.

Lapset parkaisivat pelästyksestä. — Suunne kiinni, — tiuskasi Jaana vihoissaan. — Semmoisiksi kuin tuo tuossa on, tulemme me kerran kaikki, sillä ihminen on mato maan päällä. Kas niin, rakkaat lapset, istukaa nyt vain tänne pöytään ja syökää mahanne täyteen; sitten saatte kiivetä nukkumaan minun omaan sänkyyni.

Sen sanottuaan otti hän nyytystään tuoretta leipää ja vastakirnuttua voita, asetti ainoan viilipyttynsä pöydälle ja kehoitti sydämellisesti lapsia nälkäänsä sammuttamaan. Viihdyttääkseen heitä otti hän vielä esille kolme kirkasta messinkilautasta, jotka kiilsivät kuin kulta, ja kolme samasta metallista tehtyä lusikkaa, kaikki muistoja muinoisilta ajoilta. Mutta lapset pakenivat loukkoon eivätkä uskaltaneet pelosta jäsentäkään liikauttaa. Lopulta sai hän heidät puoleksi väkisin pöytään tulemaan.

Lapsiparoilla oli nälkä, mutta samalla heitä hirveästi pelotti. Jo oli nälkä vähällä voittaa, kun muuan vähäpätöinen seikka riisti heiltä kaiken ruokahalun. Muuan viaton kuoriainen, joita keväisin asustelee seinänraoissa, oli sattunut asettumaan viilipytyn laidalle, josta se lähti kulkemaan viilin yli niinkuin ihminen kulkee jään yli. Tuskin olivat lapset sen huomanneet, kun he heittivät lusikat ja voileivät luotaan ja juoksivat vavisten nurkkaan. — Mikä teitä vaivaa? — huudahti Jaana suuttuneena. Lapset eivät vastanneet. Hän uudisti kysymyksensä ja astui lähemmä. Silloin rupesivat kaikki kolme täyttä kurkkua kirkumaan ja vanhin tytöistä huusi yli muiden: — Emme koskaan syö noidan ruokaa; noidan ruoka muuttuu madoiksi!

Jaana koetti turhaan rauhoittaa pienokaisia, kun ovi samassa aukeni ja kaksi oudon näköistä henkilöä astui sisään. Toinen oli melkein musta — siitä luonnollisesta syystä, että hän oli hiilenpolttaja. Toinen taas oli vanha vaimo, joka oli puettu kummalliseen punaiseen hameeseen ja kaikenlaisilla merkeillä kirjailtuun puseroon, ja kaulassa oli hänellä simpukan kuorista tehty helminauha, joita talonpojat luulevat käärmeen päiksi ja joilla he vielä tänäkin päivänä suitsiaan koristelevat. Tämän uuden kauhistavan ilmiön nähtyään ryömivät lapset sängyn alle ja pysyivät siellä niin hiljaa, että tuskin uskalsivat hengittääkään. Tulijat eivät heitä huomanneet.

Jaana katsahti vihaisesti uusiin vieraihinsa ja kysyi äreästi: — No, mitäs nyt taas? Olenhan sanonut, etten voi teitä auttaa.

Mies rupesi puhumaan ja sanoi melkein nöyrällä äänellä: — Älä nyt suutu, Jaana, vaikka tulemmekin näin outoon aikaan. Nyt on puolenyön aika, ja Valpuri sanoo, ettei kukaan muu kuin sinä voi minua auttaa. Jo neljänä yönä peräkkäin olen nähnyt noidantulen metsässä palavan; olen heittänyt siihen terästä, olen vaiennut kuin seinä, mutta kattila ei vain ota pinnalle noustakseen. Valpuri sanoo, että lempo ratsastaa kahareisin sen selässä ja ettei sitä saada siitä pois, ellet sinä taio sitä seitsemän kertaa lohikäärmeen verellä ja itsensä menettäneiden luilla ja pienten, murhattujen lasten pikkusormilla. Sentähden…

— Niin, sentähden täytyy sinun auttaa häntä, — puuttui akka kiivaasti puheeseen. Älä nyt ole olevinasi, sen kyllä kaikki tietävät, ettei kukaan voi tehdä sitä niin hyvin kuin sinä, sillä sinä olet paholaisen tuttava ja hyvä ystävä. Herra Jeesus, siinähän se jo on … — kirkaisi hän samassa, kun näki katosta riippuvan pääkallon.

— Tukitko suusi heti paikalla! — huusi Jaana vihoissaan. — Etkö häpeä sellaisia sanoja käyttämästä minun omassa huoneessani?

Vieras vaimo käsitti väärin hänen sanansa ja vastasi hämillään: — Ka, niin, tyhmästihän tein, Jaana, kun täällä Jumalan nimen mainitsin, se kun ottaa sinun taioiltasi kaiken voiman ja vaikutuksen. Mutta katsos nyt, nyt minä korjaan vikani. — Ja hän otti, tuo puolihullu, taikuuden sokaisema naisparka, kaksi oljenkortta, asetti ne ristiin lattialle, polki siihen ja sylkäisi. — Kas niin, — virkkoi hän riemuiten, — nyt ei enää haittaa, vaikka mainitsinkin Jumalan nimen.

Onneton, hän ei tiennyt mitä teki. Taikauskon musta peikko oli saanut hänessä vallan; sen musta aave oli astunut esiin epäoleellisesta tyhjyydestään ja kasvanut kauhistuttavaksi todellisuudeksi, synniksi, joka pilkkasi sitä, mikä oli kaikista pyhintä.

Jaanakin oli taikauskoisuuden vaikutuksen alainen, mutta ei antautunut kokonaan sen valtaan. Valpurin pilkka pyöristytti häntä. Hän hypähti seisoalleen ja huusi uhkaavasti kättään huitoen: — Ulos minun huoneestani, te jumalanpilkkaajat! Ulos, te kadotetut! Ulos! Ulos! Ulos!

Ei ollut hyvä sillä hetkellä asettua Jaanaa vastustamaan. Hän oikaisi koko pitkän vartalonsa; harmaa tukka liehahti, luinen nyrkki kohosi uhkaavasti. Hiilenpolttaja ja hänen toverinsa riensivät ulos, mutta Valpuri mutisi mennessään: — Hän tahtoo pitää taitonsa itsellään, mutta sen hän saa kalliisti vielä maksaa.

Jaana meni ulos ruohoja keräämään, sillä oli juuri täysikuu sinä yönä. Kun hän tuli takaisin, muisti hän lapset. Heidän piilopaikkansa sängyn alla oli tyhjä. Hän etsi heitä kaikkialta, mutta turhaan. He olivat kadonneet jäljettömiin.

6. VESIKOE.

Varhain eräänä kauniina kesäkuun aamuna v. 1671 liikkui Turun kaupungin kaduilla ja joen rantoja pitkin suuri väen paljous. Oli silmin nähtävää, että jotakin erikoista ja tavatonta oli tekeillä, vaikkei aikaa ja paikkaa niin tarkkaan tiedettykään. Sillä milloin kuului rannalta melua, ja kohta kiiruhti tuo moneen sataan nouseva kansanjoukko sinne näkemään, mitä siellä tapahtui; milloin keräännyttiin torille tuomiokirkon eteen, ja kohta kasvoi tungos moninkertaiseksi, kun yhä uusia uteliaita saapui joka haaralta; milloin välähtivät vartiosotamiesten kiväärit vastatehdyllä Linnankadulla, ja kohta kiiruhtivat kaikki heitä vastaan. Aurajoki oli täynnä veneitä ja pursia, joiden valkeat, kuivumaan levitetyt purjeet somasti liikahtelivat tyynessä ja kirkkaassa aamuilmassa, ja maalta päin tuli jonottain kärryjä, joiden omistajat toivat tavaroitaan kaupaksi kaupunkiin ja ihmetellen pysähtyivät toimettomain torilla seisojain tungokseen.

Vastatulleiden joukossa oli kannellinen pursi, joka näytti muita isommalta ja komeammalta ja joka, parhaimmalla Vaasan rukiilla lastattuna oli tunkeutunut aivan lähelle sitä ainoata siltaa, jota myöten liike siihen aikaan kulki joen poikki. Sen pienestä kajuutasta ryömi esille lyhyt ja paksu ukko, jonka vaalennut tukka ja suippoparta olivat omituisena vastakohtana myhäilevälle ja punakalle naamalle. Kohta hänen perässään kömpi samasta piilosta ilmoille yhtä pieni ja yhtä pyöreä eukko, ollen ehkä muuatta vuosikymmentä nuorempi ukkoa, mutta yhtä iloinen ja hyvinvoipa kuin hänkin. Molemmat virkkoivat joitakin sanoja kahdelle nuorelle miehelle, jotka olivat purren miehistönä, ja nousivat sitten maihin. Vähän vaivalloista se tosin oli, sillä veneellä ei päässyt liikkumaan eteen eikä taaksepäin toisiinsa kiinni ahtautuneiden pursien välissä, ja vanhusten piti sen vuoksi, ennenkuin rantaan pääsivät, kiivetä toisten pursien yli, jotka olivat heidän purtensa ja rannan välissä.

Vanhukset näyttivät olevan oikein sydämensä pohjasta toisiinsa tyytyväisiä. Ukko tarjosi eukolleen kätensä tuolla epämukavalla taipalella, ja kun tuli hypätä rantaan, tarttui hän häntä vyötäisiin ja keikautti hänet voimakkaalla kädellä maihin. Eukko taas kiitti avusta iloisella päännyökkäyksellä, ja niin lähtivät he tallustelemaan torille tavatakseen sitä kauppiasta, jolle aikoivat rukiinsa myydä. Matkallaan joutuivat he kuitenkin väkijoukon keskeen ja eukko sattui syyttömästi saamaan survauksia milloin hartevilta merimiehiltä, milloin nenäkkäiltä katupojilta. Ukon valkeat kulmakarvat rypistyivät silloin jotenkin tuimasti ja päästäen viiksiensä välistä mehevän "blitz-donnerkreutz-pappenheimin" työsi hän tunkeilijat ravakasti syrjään. — Kuule, hyvä ystävä, — virkkoi hän muutamalle vanhalle, jykeväluiselle miehelle, joka juuri oli tullut maalta päin, ajaen juurikasveilla täytettyä kuormaa, — ovatko ihmiset täällä Turussa aivan hulluja? Mitä varten hyppäävät he tuolla tavalla näin varhain aamulla, mane manium et sero venientibus ossa, niinkuin meidän oli tapana sanoa siihen aikaan kuin minä kävin täällä katedraalikoulua?

Puhuteltu kääntyi verkalleen päin, pyöräytti yhtä verkalleen mälliä suussaan ja vastasi jonkin aikaa arveltuaan: — Mustaa Jaanaahan ne kuuluvat aikovan vedellä koettaa.

— Vai niin, vai niin, — vastasi ukko, ja avasi lyhyen lammasnahkaturkkinsa, joka oli alkanut varistaa päiväpaisteessa; — musta Jaana on siis noita-akka, mala sibylla, jos mä oikein ymmärrän.

— Eikä olekaan, — vastasi taas maalainen. Mutta sitten lisäsi hän puoleksi ylpeillen puoleksi pelonalaisesti, niinkuin olisi halunnut omistaa osan Jaanan maineesta, mutta samalla pelännyt seurauksia: — Jaana on kotoisin Mainiemestä.

— Ystäväni, — jatkoi pieni ukko naurettavan totisesti, — minä panen vetoon purteni rukiineen ja rottineen vanhaa viskainta vastaan, että sinä olisit parempi toveriksi yöllisellä hyökkäysretkellä kuin puhujaksi ristiäiskesteissä! Sanokoot minua kroaatiksi, mutten sittenkään tunne minä sitä pitäjää. Ubi nunc ecclesia … sepä nyt on merkillistä, että niin pian kuin minä näen tuon vanhan rehellisen tuomiokirkon, jonka katolta ennen vanhaan niin monta naakkaa nuolipyssylläni ammuin, kohta kasvaa latina esiin niinkuin rukiin tähkä kantojen välistä vanhassa kaskessa.

— Minä muistelen, että kreivi Bertelsköldillä on suuri säteritila, jota Mainiemeksi sanotaan, — virkkoi tuo pieni ja pyöreä eukko, tehden samalla turhan yrityksen jatkaakseen matkaa ja vetääkseen miestään perässään.

— Bertelsköld? — mutisi vanhus — vai niin, vai semmoinen sato kasvaa hänen vainioillaan. Hän kylvi taikuutta ja niittää nyt noitia, sehän on niinkuin olla pitää, hoc est in suum ordinem, niinkun ne vanhat niin oikein sanoivat. Tule eukkoseni, kastakoot noitansa; olen varma siitä, että hän pysyy veden päällä, jos kerran on oikeata sorttia.

Vanhukset aikoivat nyt lähteä, mutta kuorman vieressä seisonut mies oli toisella kädellä tarttunut ukkoa turkin helmaan samalla kuin toinen käsi haparoi koirankarvalakkia, joka hänellä oli päässään. — Olisiko se … olisiko se kapteeni? — änkytti mies ja tarkasteli ukkoa ja hänen turkkiaan ihmeen lämpimillä ja rehellisen tyhmillä katseilla.

— Mitä nyt … sapperment, sinut olen minä nähnyt joskus ennenkin, — virkkoi vanhus ja tutkisteli tuota muinoin jäntevää vartaloa, jonka selkä oli vuosien painosta melkoisesti koukistunut. — Blitzdonnerkreutz, Pekkahan se on, numero 30 Larssonin eskadroonassa autuaan kuningas vainajan suomalaisia rakuunia?

— Sepä … sehän minä olen, ja te olette minun kapteenini, — vastasi kuorman kuljettaja, ja vierähti siinä yksi ainoa hyväsydäminen vesikarpalo hänen päivettyneille, ryppyisille kasvoilleen, josta se tipahti lammasnahkaturkille, kun tuo entinen rakuuna painoi sen lievettä partaisille huulilleen.

Ukko — jonka lukija ehkä jo on tuntenut vanhaksi, hyväksi ystäväksemme Larssoniksi Kustaa Aadolfin ajoilta — unohti latinansa ja tuomiokirkon naakat pudistaakseen vakavasti ja sydämellisesti vanhan toverin kättä. — Blitzpappenheim, Pekkako se on! — huudahti hän. — Onhan siis vielä yksi reipas poika elossa kuningas vainajan ajoilta: niin, niin, ei meitä ole monta jäljellä enää, jotka voivat sanoa katsoneensa vanhaa korpraalia silmästä silmään Breitenfeldillä ja jotka suuren kuninkaan kanssa ovat Lützenin kentillä vertansa vuodattaneet. Kas niin, Pekka, vai olet sinä talonpoika nyt ja kuormia kuljetat; talonpoika minäkin olen ja kuljetan rukiitani omalla purrellani, jossa omat poikani ovat miehistönä. Tässä on eukkoni, niin, niin, vähän lihavammaksi ja harmaammaksi on eukko käynyt sen jälkeen, kun ensi kerran toisillemme suuta suikkasimme Würzburgin tornikammiossa ja vedimme jesuiittaroistoja nenästä, niin että on ilo sitä ajatella. Mutta tiedä se, että eukko sen jälkeen on lahjoittanut minulle kahdeksan poikaa ja kuusi tyttöä, yhteensä neljätoista, hyvä ystäväni, joista on elossa kaksitoista, kuusi kumpiakin. Niin, niin, Kätchen, ei nyt silti maksa vaivaa sen vuoksi tekeytyä ylpeäksi. Mutta sanos, Pekka, mikä riivattu siihen Berteliin meni, kun se viime aikoina niin kokonaan muuttui?… Mutta, — lisäsi hän, — tässä minä seison ja rupattelen, vaikka pitäisi kauppiaan puheille mennä; suuni on minulla tallessa vielä, jumalan kiitos, ja olutta siihen mahtuu vielä vanhoilla päivilläkin. Hetken päästä palaan tätä samaa tietä ja silloin täytyy sinun tulla laivaani tyhjentämään kunnon oluthaarikka vanhan kapteenisi kanssa.

Vanhukset jatkoivat matkaansa. Sillä välin oli väkijoukko jakaantunut niin, että toiset olivat menneet kirkkoon, toiset asettunet Linnankadulle. Syy siihen selvisi pian. Laivasta lähestyivät vankikärryt, joita seurasi korpraalin johtama sotilasvartio. Kärryillä istui kalpea, laiha ja kuihtunut olento, jota tuskin olisi voinut tuntea vielä kuukausi sitten niin reippaaksi, vanhaksi Jaanaksi. Kokoon kyyristyneenä, käsistä ja jaloista rautoihin lyötynä ei hän näyttänyt häpeästään ja onnettomuudestaan mitään välittävän. Katsojain mielissä vaihteli hänen ohimennessään pelko, inho ja ilo siitä, että tuo kuuluisa noita nyt vihdoinkin oli saava rangaistuksensa. Ei ainoatakaan armahtavaa katsetta, ei ainoatakaan säälivää kyyneltä näkynyt noissa sadoissa silmissä, jotka nyt häntä katselivat. Ei kenenkään päähän pistänyt, että tuo vanha nainen oli yksi noita sokeimman taikauskon monia onnettomia uhreja; ei kukaan aavistanut, että hänenkin rinnassaan ihmissydän sykki ja kärsi; jokainen oli varma siitä, että noita-akka, joka oli luvannut sielunsa pimeyden ruhtinaalle, samalla oli kironnut kaikki inhimilliset tunteensa ja menettänyt kaiken oikeutensa toisten sääliin.

Hitaasti kulki tuo surullinen saattue matkaansa katsojain pilkkahuutojen sitä seuratessa. — Miksi ei noidalle ole annettu luutaa ratsuksi? — Jaana, Jaana, missä nyt on piru, kun ei se tule sinua auttamaan? — Puhalla kahleet käsistäsi! Kasvata korpinsiivet olkapäihisi ja lennä huuhkajana hornaan; älä ole olevinasi, Jaana, kyllä sinä lentää osaat! — Monet tekivät salaa ristinmerkin, joka katolinen tapa ei ollut vielä unohtunut, vaikka uskonpuhdistajat olivat voimainsa takaa koettaneet sitä hävittää.

— Mitä tuo peikko on tehnyt? — kysyi Larsson palatessaan kauppamiehen luota eukko käsipuolessaan.

— Mitäkö on tehnyt? — virkkoi lähellä seisova, punanaamainen porvari. — Ei se ole niinkään vain sanottu. Kirjoita hänen syntinsä pergamentille, niin se luettelo ulottuu Turusta Viipuriin. Mitäkö on tehnyt? Kysy sitä! Sen minä vain sanon, että se on noitunut ihmisiä ja elukoita, muuttanut rehellisiä kristityitä susiksi ja vienyt monta viatonta lasta pimeyden pitoihin hornan hinkaloon.

— No, polta sitten se pakana, — mutisi rehellinen kapteeni suutuksissaan, — mutta älä seiso siinä ja panettele vankia, joka ei voi jäsentä liikauttaa. Donnerblitz, oikein tahtoo suututtaa, kun näen monen sadan miehen soittavan suutaan vanhalle akalle, joka ei voi puolustautua.

Nyt oli saattue saapunut tuomiokirkon eteen, jonne kaikki kansa oli kokoontunut aamurukousta kuulemaan. Kello oli kuusi. Siihen aikaan oltiin ylhäällä varemmin kuin nyt; päivän työ alkoi kaikissa piireissä kello viisi aamulla ja loppui kello kahdeksan illalla. Nyt kertoi huhu, että ankara piispa Gezelius itse tulisi toimittamaan rukouksen tuomiokirkossa. Noita-akka, jonka likainen henki saattaisi kirkon saastuttaa, ei saanut tulla Herran temppeliin. Hänen täytyi vartijainsa kanssa pysähtyä ahtaaseen eteläisen ristin eteiseen ja sieltä aukinaisten ovien läpi kuunnella rukousta.

Huhu oli totta tiennyt. Virren ja tavallisen rukouksen jälkeen astui piispa itse keskelle eteläisen ristin suurta käytävää, luki ensin voimakkaan rukouksen sitä taikuutta ja saatanan petosta vastaan, joka tänä jumalattomana aikana oli vienyt niin monta sielua iankaikkiseen kadotukseen, sekä kääntyi sitten suoraan vangin puoleen yhtä voimakkaalla varoituksella kehoittaen häntä vihdoinkin tekemään katumuksen Jumalan seurakunnan edessä ja itselleen pelastukseksi ja muille varoitukseksi avonaisesti tunnustautumaan syylliseksi pirun vehkeisiin ja siihen syntiseen seurusteluun, jota hän oli paholaisen kanssa harjoittanut.

Näitä sanoja lausuessaan astui piispa Gezelius aivan lähelle ovea, jonka suussa Jaana seisoi, ja loi häneen tuiman, ankaran katseen. Miehekäs, ankara ja käskevä oli tuon jo kuudennella kymmenellä olevan kirkkoruhtinaan ryhti; hänen vielä punakat poskensa, koukkuinen nenänsä, pitkä, käherretty ja jo vaalennut tukka, harmaa parta, joka valahti alas hänen rinnoilleen — kaikki tuo oli omansa vaikuttamaan tässä miehessä, jonka vertaa voimassa ei oltu nähty sitten kuin Maunu Tavast istui Turun piispan istuimella. Oli kuin olisi siinä ollut Endorin noita, joka oli manannut Samuelin hengen hänen haudastaan.

Katse, jonka edessä papit ja maallikot aina Turusta Tornioon vapisivat, pani Jaanankin vapisemaan. Mutta vähitellen näkyi hän rohkaisevan mielensä; hehkuva puna nousi hänen kuihtuneille kasvoilleen, hän uskalsi jo silmänsäkin maasta nostaa; niin, lopulta uskalsi hän sen, mitä pahat omattunnot eivät koskaan olleet uskaltaneet: hän katsoi piispaa suoraan silmiin; salama salamaa vastaan. Kirkon päämies vaikeni ja odotti tunnustusta syntisen vaimon huulilta.

Mutta suoraksi oikaisihe seitsemänkymmenenviiden vuoden vanhan naisen koukistunut vartalo, ja hän virkkoi yhden ainoan sanan, joka sai kaikki läsnä olijat kauhistumaan. — Vääräuskoinen! — huusi hän.

Piispa säpsähti. Hän muisti nyt, että yksi pahimpia (ja järkevimpiä) syytöksiä Jaanaa vastaan oli se, ettei hän miesmuistiin ollut Herran ehtoollisella käynyt. Hän alkoi aavistaa siihen toista syytä kuin jumalatonta sakramenttien halveksimista. Ja piispa oli yhtä kiivasluontoinen kuin voimakaskin. — Mitä uskallat sinä sanoa? — huudahti hän, ja hänenkin kasvoilleen kohosi vihan puna.

— Minä sanon, että sinä, joka sanot itseäsi kirkon paimeneksi ja joka seisot tässä minun synnintunnustustani kuullaksesi, et ole muuta kuin vääräuskoinen Jumalan huoneessa. Sinä ja sinun tuomiokapitulisi ja pappisi ja koko kansasi, te olette kaikki kadotettuja oikean uskon luopioita. Te istutte tuomitsemassa oikeauskoista katolilaista, mutta minä sanon teille: parempi olisi, jos pukeutuisitte tuhkasäkkeihin ja menisitte Roomaan anomaan pyhältä isältä anteeksiantoa suurista synneistänne. Kuule, mitä sanon sinulle: minä olen katolilainen, ja uskollinen Baieri on isänmaani. Yli kolmenkymmenen vuoden olen teidän vääräuskoista oppianne saanut kuulla, olen ollut pakotettu kieltämään oman uskoni ja kätkemään rukousnauhani, niinkuin varas kätkee varastamansa alttarikalkin, enkä minä ole suutani avannut. Te olette vanginneet minut viattomasti vähäpätöisen syyn tähden ja heittäneet minut kuuden sylen syvyyteen maan alle tuohon kauheaan reikätorniin tässä Turun linnassanne; siellä olen nälkää nähnyt ja janoa kärsinyt ja kaikkia pimeyden kauhuja kokenut, ja minä olen kestänyt sen valittamatta. Nyt te vedätte minut oikeutenne eteen ja viette minut, köyhän, vanhan ja turvattoman naisen kuolemaan ja roviolle poltettavaksi, ja minä kärsin senkin niinkuin pyhät marttyyrit sen muinoin ovat kärsineet. Mutta kun te vedätte minut väkisin kirkkoonne ja vaaditte, että minä, oikeauskoinen, teille syntini tunnustaisin, silloin nousee sydämeni vastaan ja ensi kerran avaan minä neljättäkymmeneen vuoteen suuni sanoakseni teille: Totta on, että syntini ovat suuret, mutta teidän syntinne ovat vielä suuremmat kuin minun: te olette kaikki vääräuskoisia ja luopioita, ja niinkuin maallinen tuli on minun ruumiini polttava tuhkaksi, niin on ikuinen tuli teidän sielunne polttava, te suuren, pyhän ja yhteisen katolisen kirkon kadotetut lapset!

Mitä virkkoi piispa Gezelius, tuo ankara ja mahtava protestantti, tähän kolmikymmenvuotisen sodan hehkuvan tulivuoren viimeiseen purkaukseen? Hän hillitsi vihasta vapisevan äänensä, kohotti kätensä taivasta kohti ja sanoi: — Minä kiitän sinua, Jumalani, ettei näitä häpäiseviä sanoja ole lausuttu sinun temppelissäsi, vaan ainoastaan temppelisi eteisessä. Tosin annat sinä saatanalle suuren vallan täällä maan päällä, kun sallit hänen uskonmantteliinkin pukeutua ja pilkata sitä, mikä kaikkein pyhintä on. Kuitenkin olen minä varma siitä, että olet raja-aidan hänen eteensä asettanut, eikä hän ole siitä sivuitse pääsevä, vaikka hän viekkaudessaan köyhäksi, kurjaksi ja viattomaksikin tekeytyisi. Viekää pois tämä paatunut vaimo siihen koetukseen, jonka lait määräävät, ja vasta kun laki on hänet tuominnut, on taas kirkon aika vielä kerran, vielä viimeisen kerran, tarjota hänelle armonsa parantavaa lahjaa.

Ja piispa Gezelius poistui pää pystyssä. Mutta Jaanan kuihtunut vartalo oli taaskin lyyhistynyt kokoon tuon kiivaan, voimia kysyvän purkauksen jälkeen, ja vastustelematta antoi hän kuljettaa itsensä siihen julmaan narrinpeliin, joka odotti häntä lain nimessä.

Yhtä uteliaina, säälimättöminä kuin muinoin roomalaiset eläinsirkuksessaan odottivat tuhannet katsojat kirkon edustalla noidan vesikoetta. Tuskin näyttäytyi Jaana uudelleen ja tuskin ennätti levitä väkijoukkoon tieto siitä, että hän ei ollut tunnustanut, kun kansa puhkesi myrskyäviin riemuhuutoihin niillä vankia tervehtien. Melkein riemusaatossa kuljetettiin hänet joen rantaan — mutta se oli julmaa riemua, se oli kissan leikkiä hiiren kanssa, se oli ivaajan iloa, kun hänen pilkkansa uhri ei enää voinut päästä häntä pakoon. Niin raaistuneet olivat jo mielet näistä eriskummallisista, yhtä mittaa toistuvista noitatutkinnoista; niin raaistuneet olivat niiden vaikutuksesta käsitykset inhimillisyydestä ja säälistä, että ihmiset luulivat tekevänsä Jumalalle palveluksen ivaamalla tuota onnetonta hänen häpeässään ja alennustilassaan. Ja kun sen lisäksi vielä tuli tiedoksi, että Jaana itsensä tuomiokirkon eteisessä oli häväissyt piispaa ja avonaisesti tunnustanut kuuluvansa paavinuskoon, silloin ei ollut kansan riemulla ja raivolla enää mitään rajaa; jos ei olisi toivottu niin suurta hauskuutta vesikoetuksesta, niin oli pahoin pelättävä, että vanki parka jo sitä ennen palasiksi revittäisiin.

Niin pian kuin Jaana vartijoineen oli saapunut määrätylle paikalle joen rannalla, asettuivat sotamiehet puoliympyränmuotoiseen kehään hänen ympärilleen, pitääkseen yhä kasvavaa väkijoukkoa loitommalla. Sen jälkeen luki kaupunginpalvelija viran puolesta asiata varten asetetun noitakommissionin päätöksen, jossa ennen mainittu leski, Mustaksi Jaanaksi kutsuttu, niinkuin se, joka noituutta ja yhteyttä perkeleen kanssa harjoittanut oli, mutta jota ei kuitenkaan tätä suurta syntiään oltu hyvällä tunnustamaan saatu, nyt Jumalan kunniaksi ja totuuden ilmi saamiseksi oli määrätty pantavaksi erehtymättömän vesikoetuksen alaiseksi, josta selvästi tultaisiin saamaan ilmi, voisiko hän noituudellaan muuttaa luonnonjärjestyksen, mikä selvästi osoittaa, että veteen heitetty ihminen vaipuu ilman pirun apua pohjaan.[7]

Jaana laskettiin kärryistä maahan. Hänen kätensä ja jalkansa sidottiin lujasti ja säälimättömästi vahvoilla nuorilla, ja tuossa surkeassa tilassa kannettiin hänet sitten matalalle laiturille, joka oli joen syvimmän paikan partaalla. Ei pienintäkään valitusta kuulunut hänen huuliltaan. Mutta katsojain uteliaisuus oli kiihoittunut korkeimmilleen. Sillä hetkellä olivat lauta-aidat, kaikki katot ja varsinkin silta niin kauas kuin silmä kantoi täynnä ammottavia suita ja ojennettuja kauloja; niin, olivatpa vartijasotamiehet pakotetut keihäillään ja muilla ristiin panemillaan aseilla pidättämään päälle tunkevia.

— Sata talaria viittäkymmentä vastaan, että hän pysyy veden päällä! — huudahti sama punanaamainen porvari, joka äsken oli Larssonia suututtanut.

— Olkoon menneeksi, — vastasi tämä heittäen kiukustuneen silmäyksen riitaveljeensä.

Vielä viimeisen kerran kysyi oikeuden palvelija korkealla äänellä syytetyltä, tahtoiko hän vapaaehtoisesti tunnustaa itsensä syylliseksi. Väkijoukko vapisi pelosta, että Jaana tunnustaisi. Mutta Jaanan huulilta kuului hiljainen, päättävä: "ei"!

Tämä vastaus oli ratkaiseva. Kaksi väkevää miestä tarttui onnetonta toinen jalkoihin toinen kainaloihin; he heiluttivat häntä muutamia kertoja vauhtia saadakseen ja lennättivät hänet sitten kauas kevättulvan paisuttamaan jokeen. Kun vanha naisen ruumis polskahti veteen, remahti villiintynyt väkijoukko huumaavaan hurraahuutoon.

— Hän uppoaa — olen vetoni menettänyt! — huudahti porvari vihoissaan. Samassa kuin Jaana putosi veteen, katosi hän pinnan alle, vain vaahtoinen paikka osoitti, mihin hänet oli heitetty. Riemuhuudot taukosivat; jokainen tunsi kuitenkin itsessään, että tämä leikinteko oli liian karkeaa ja ettei se ollut murhaa parempi.

Veneitä työnnettiin heti paikalla vesille etsimään ja pelastamaan hukkuvaa. Merkillinen johtopäätös! Se, että hän upposi, oli todistus hänen viattomuudestaan; mutta tämä todistus tulisi viemään hänen henkensä. Tähän epäjohdonmukaisuuteen ei totta puhuen oltu valmistauduttu; oikeuden palvelijat olivat varmasti olettaneet, ettei noita uppoaisi.

Jaana oli heitetty jokeen sillan yläpuolella. Yht'äkkiä syntyi nyt sillalla melua, joka kohta muuttui mitä hurjimmaksi riemuksi. — Hän kelluu! Hän kelluu! — huudettiin ja muutamat pilkkakirveet lisäsivät: — Ylös, akka, vastavirtaan! Ylös vastavirtaan!

Todella näkyikin Jaanan pää hetken aikaa veden pinnalla lähellä siltaa. Samassa se kyllä taas upposi, mutta veneitä oli saapuvilla ja niiden onnistui onkia kuiville tuo onneton, ennenkuin virta olisi iäksi päiväksi hänet syvyyteensä niellyt. Tunnotonna vietiin hänet linnaan.

Väkijoukossa syntyi melua, huutoja ja väittelyä. Oliko noita kellunut? Oliko hän uponnut? Molempiin kysymyksiin voitiin vastata kieltävästi ja myöntävästi. Niin hyvin Larsson kuin porvarikin väittivät voittaneensa vedon. Mutta useimmat jäivät siihen uskoon, joka heitä parhaiten miellytti, nimittäin että noita oli kellunut, ja kaikki olivat yksimieliset siitä, ettei sen kummempia todistuksia hänen rikollisuudestaan tarvittu. Huutaen ja meluten hajaantui kansa kaikille tahoille, ja siihen oli päättynyt tuo häpeällinen, mutta ajan tapoja räikeästi valaiseva näytelmä.

Merkillinen vastakohta! Sama joki, joka nyt hylkäsi luotaan tuon taikauskoisuuden uhrin — sama joki, joka sai olla tämän uudemman ajan julman raakuuden todistajana — sama joki oli tuo kuuluisa Aura, jonka rannoilla Suomen sivistys niin kauniisti kukoisti — tuo Aura, jota runoilijat sittemmin niin lämpimästi ylistivät — tuo Aura, jonka nimeen on liittynyt kaikki, mitä Suomessa yliopiston ensi vuosisatoina oli mainiota tieteen, taiteen ja kirjallisuuden alalla!

7. OIKEUDENTUTKINTO.

Se suuri tulipalo, joka toukokuun 29. p:nä 1681 hävitti suurimman osan Turun kaupunkia, joka vast'ikään oli tointunut v. 1656 tapahtuneesta palosta, poltti poroksi myöskin hovioikeuden talon ja suuren osan sen tärkeitä asiakirjoja. Arvattavasti olisi niistä muuten saatu joitakin tietoja tuosta pitkällisestä oikeudenkäynnistä Mainiemen noita-akkaa vastaan v. 1671.

Koko kesän, joka seurasi äsken kuvaamaamme julmaa vesikoetusta, oli Jaana istunut vankina Turun linnassa. Kaikkia keinoja käytettiin, jotta saataisiin hänet tunnustamaan syyllisyytensä; yksin tuota kauheaa reikätorniakin linnan päärakennuksessa, jonne pimeät käytävät veivät milloin ylös milloin alaspäin kulkien ja jonne syytetty paljaaseen paitaan puettuna jätettiin kitumaan kylmässä ja pimeydessä kuusi syltä maan alla, koetettiin käyttää tähän tarkoitukseen, mutta turhaan. Jaana ei tunnustanut, ja vaikka häntä pidettiin puolella näytteellä rikokseensa syylliseksi todistettuna, ei tuomari kuitenkaan uskaltanut langettaa häntä roviolla poltettavaksi, koska vesikoetus oli jäänyt hämäräperäiseksi ja koska sitä ei voitu täysin todistavaksi katsoa. Varmaankin pelättiin tällä puolen merta vielä vanhan Brahen valistuneita mielipiteitä — hänen, joka jo oli pelastanut niin monen taikauskon uhrin.

Tämä taru tietää kuitenkin kertoa, että tutkintoa jatkettiin Turun hovioikeuden edessä keskipalkoilla syyskuuta 1671, ja kun moiset tutkinnot usein tarjoavat merkillisiä kuvauksia ajan tavoista ja mielipiteistä, lienee huvittavaa seurata hiukan sen kulkua.

Hovioikeuden istuntohuoneen ahtaassa eteisessä seisoi syytetty vartijoiden ja todistajain ympäröimänä; viimeksimainittujen joukossa oli useita lapsiakin. Ulkopuolella oleva tori ja talon rappuset olivat täynnä uteliaita, jotka levottomuudella seurasivat tutkinnon kulkua.

Vihdoinkin näyttäytyi hovioikeuden vahtimestari eteisessä ja kutsui syytetyn sisään. Jaana seurasi häntä horjuvin askelin. Hänen voimansa olivat murtuneet vankilan huonosta ilmasta ja pitkällisistä kärsimyksistä; hänen silmissään hehkui outo tuli; hän katseli ympärilleen sekaisin silmin; hänen ennen siisti pukunsa oli käynyt repaleiseksi ja vaalennut, takkuinen tukka ympäröi kuihtuneita, vaaleankeltaisia kasvoja.

Istuntohuoneen suuren pöydän ympärillä näkyi vain muutamia hovioikeuden jäseniä. Presidentti, valtioneuvos Sparre, oli matkustanut Tukholmaan. Pöytäkirjuri, harmaapäinen Juhana Gartzius piti pöytäkirjaa ja yleinen syyttäjä Laurentius Wigelius luki syytöskirjan. Läsnä oli myöskin kaksi noitakommissionin jäsentä, joista toinen maallikko, toinen pappi.

Wigeliuksen esitys tarkoitti todistaa sitä, miten tuo kauhistava noituus, Jumala paratkoon! näinä pahoina aikoina oli niin nopeasti lisääntynyt, ettei enää ilman sääliä ja surkua voinut nähdä, kuinka monet lunastetut sielut saatanan viekkauden kautta olivat iankaikkiseen kadotukseen joutuneet. Ja hän katsoi asian epäilemättömän todellisuuden olevan, mitä siihen jumalattomat filosofit sitten vastaan uskaltanevatkin väittää; kuitenkin tahtoi hän asian enemmäksi todistamiseksi esittää hänen korkea-arvoisuutensa piispa Gezeliuksen todistuksen tästä asiasta hänen kirjoituksessaan encyclopedia synoptica, jossa selvästi ja suurella opilla selvitetään, että noita-akat, perkelettä avukseen huutamalla, voivat vahingoittaa viljan kasvua, tuhota karjan, tehdä ihmiset ontuviksi, kuuroiksi ja sokeiksi, jopa panna sarvia ihmisten päähän, niellä talonpoikain hevosia ja kärryjä sekä harjoittaa kaikenlaista muuta sietämätöntä ja hävytöntä ilkeyttä.[8] On myöskin arvoisa ja oppinut Dominus Enevald eräässä disseriatione theologicassa täysin todistanut, että Pragin torilla oli poppamiehen nähty nielevän vatsaansa elävän porsaan. Ja on kaikille hyvin tunnettua, ei ainoastaan, että pahat naiset ovat aina viimeisiin aikoihin saakka harjoittaneet pirullisia konstejaan, niinkuin oikeudenkäynti korkea-arvoisen piispan ja Dominus Alanus-vainajan[9] lesken välillä selvästi osoittaa, vaan myöskin että monta sellaista ennen vanhaan sekä täällä että Ruotsissa on tuomittu ja noituudesta poltettu, ilman että tässä metelissä vielä mitään näkyvämpää diminuatiota on huomattu, vaan on se päinvastoin yhä itsepintaisemmin continuerannut, kuta kauemmin sitä on kestänyt.

— Nyt, — jatkoi sitten syyttäjä, — on täällä saapuvilla oleva nainen, Mustaksi Jaanaksi kutsuttu, puolittain syylliseksi todistettu monenlaisiin synnillisiin vehkeisiin ja pirun kanssa seurusteluun, joita kaikkia tässä kävisi liian pitkäksi luetella. Mutta koska hän ilmeisestä ilkeydestä yhä nämä tekonsa kieltää ja koska myöskin hänen päälleen pantu vesikoetus, paholaisen toimen kautta, on epäilyksen alaiseksi osoittautunut, tahtoo syyttäjä, korkeimmasta käskystä, hänelle vielä näistä asioista kysymyksiä tehdä ja hänet todistajain kautta langettaa, tehden kaiken tämän Jumalan kunniaksi, totuuden edistämiseksi ja monen syntisen sielun iankaikkisesta kadotuksesta pelastamiseksi.

Tämän esipuheen jälkeen ryhdyttiin tutkintoa pitämään. Alussa vastasi Jaana kaikkiin kysymyksiin miltei uhkamielisesti. Kysymykset olivat pääpiirteissään seuraavat.

Kysymys. Missä hän oli syntynyt ja miten oli tänne tullut. — Vastaus. Oppelsbachin kylässä lähellä Augsburgia Baierin maassa. Joutui kahdenkymmenen vuoden vanhana naimisiin suomalaisen sotamiehen kanssa ja seurasi häntä, monien retkien ja seikkailujen perästä, tähän maahan v. 1640. Joutui kohta sen jälkeen leskeksi ja on asunut miehensä tuvassa Mainiemen maalla.

Kysymys. Miksi kutsutaan häntä Mustaksi Jaanaksi, ja eikö se ole saanut alkuansa siitä, että hänen katsottiin osaavan noitua. — Vastaus. Häntä kutsutaan mustaksi syystä, että hän aina pitää surupukua. Hän suree miestään, uskoaan ja isänmaataan.

Kysymys. Mitä uskoa hän tunnustaa. — Vastaus. Oikeauskoisen yleisen roomalaisen kirkon uskoa.

Kysymys. Eikö hän ole osoittanut halveksimista lutherilaista uskoa ja sakramentteja kohtaan. — Vastaus. Ei muulloin kuin silloin, kun teidän piispanne tahtoi pakottaa minut synnintunnustukseen omassa kirkossaan. Silloin olen kutsunut häntä vääräuskoiseksi, joka hän myöskin on.

Nyt kutsuttiin todistajat sisään ja he vannoivat, että Jaanaa kyllä oli epäilty paavillisesta opista, koska hän ei milloinkaan missään kirkossa käynyt, mutta ettei hän koskaan vastannut, kun sitä häneltä kysyttiin. Kappalainen Stigzelius, noitakommissionin jäsen, todisti, että syytetty itsepintaisesti oli kieltäytynyt vastaamasta niihin kysymyksiin ja varoituksiin, joilla häntä vankilassa oli koetettu saada luopumaan kirotusta paavillisesta epäuskosta. Todistajaa kehoitettiin jatkamaan käännytystyötään.

Kysymys. Millä hän on henkeään elättänyt noiden kolmenkymmenen vuoden kuluessa miehen kuoleman jälkeen. Vastaus. Kehräämisellä, ja kun hyvät ihmiset ovat auttaneet.

Kysymys. Onko totta, että hänen tupansa läheisyyteen on aarre kaivettu maahan. — Vastaus. Joka sen tietää ja uskoo, hakekoon sen käsiinsä.

Hiilenpolttaja, joka ennen kerrottuna yönä oli ollut Jaanan tuvassa, kutsuttiin sisään ja otti valalleen, että hän oli nähnyt noidantulen palavan saaren rannalla. Kysyttiin häneltä, oliko Jaana opettanut häntä taikoja tekemään aarretta löytääkseen. Vastasi, että hän sitä heikkona hetkenä oli pyytänyt, mutta että Jaana ankarin sanoin oli hänet ajanut ovesta ulos. Kehoitettiin etsimään aarteita jumalansanasta eikä mistään pirun konsteista.

Kysymys. Olihan kaikille tunnettua, että Jaanan oli tapana povata tuhkasta; miksi hän siis sen kieltää? — Vastaus. Yksinkertaiset ihmiset ovat häneltä sitä pyytäneet, eikä hän ole osannut sitä syntinä pitää. Kun puu palaa, näkyy hiilessä kaikenlaisia näkyjä, jotka eivät ole muuta kuin tulen vilkettä. Sellaisella huvitetaan lapsia, ja viisaat ihmiset sille nauravat.

Neljä talonpoikaistyttöä kutsuttiin sisään ja he kaikki todistivat, että Jaana oli povannut heille porosta, mille sulhasen, mille muita rikkauksia; kolme heistä valitti itkien, etteivät ennustukset vieläkään olleet käyneet toteen. Ainoastaan neljäs oli vaiti ja vastasi vasta siitä kysyttynä punastuen, että asia oli jo viikon kuluttua tapahtunut niinkuin ennustettu oli. Sentähden oli hän antanut Jaanalle seitsemän kyynärää palttinaa. Joka merkittiin.

Kysymys. Eikö hän ollut tuhonnut mestari Aatamin renkiä, joka oli varastanut säkin jauhoja isäntänsä myllystä. — Vastaus. En ole tuhonnut häntä, olen vain tehnyt hänet sairaaksi. Mestari Aatami vaati minulta sitä, uhaten muuten ajaa minut pois torpastani. — Mestari Aatami kutsuttiin saapuville, mutta ei sanonut mitään muistavansa.

Kysymys. Miten hän teki rengin sairaaksi. — Vastaus. Minä otin vanhan aurtuan, käärin pikeä sen ympärille, heitin sen maahan ja sanoin: "Avaa korvas, herra Jumala, ja anna varkaan palkkansa saada." [10] Sen olen oppinut Oulun Puujumalalta.

Kysymys. Tekikö hän rengin terveeksi jälleen ja millä lailla. — Vastaus. Luin hänelle evankeliumin pääsiäisyönä, ja siitä hän parani, kun ensin oli vienyt varastetun tavaran takaisin.

Kysymys. Onko lukenut suolasta. — Vastaus. Välistä on lukenut sairaita ihmisiä parantaakseen. Se ei liene mikään synti. — Kysymys. Oliko hänen tapana lukea sairaiden lehmien ylitse. — Vastaus. (Vähän mietittyä). Oli. — Kysymys. Mitä sanoja oli hän siihen käyttänyt. — Vastaus. Näitä sanoja: "Neitsyt Maria valitti: lehmäni on huutavassa hukassa; se on paraneva, sanoi Jeesus. Jeesus meni palavalle vuorelle ja näki nuo mielettömät naiset. Manaan sinua, mieletön nainen, sinä saat minulta omani jälleen, täynnä kuin munan, punaisena kuin kukon, ennen kolmea auringon kiertoa, merkittynä tai ristittynä." [11] — Joka merkittiin.

Kysymys. Voiko hän parantaa olutpanoksen ja mitä siihen käyttää. — Vastaus. Otan sitä varten katajaa, pihlajaa ja kanervaa, hakkaan ne hienoksi ja sekoitan veteen. Sillä vedellä pesetän minä olutastiat. — Kysymys. Hankkiiko hän myöskin vointeko-onnea ja millä tavalla. — Vastaus. Panen harmaakiven kiehuvaan veteen ja pesen sillä vedellä kirnun. Se ei ole syntiä. — Monta todistajaa huudettiin esiin ja vakuuttivat he, että niin oli tapahtunut. Varoitettiin heitä vasta sellaista taikuutta harjoittamasta. Arvion kylän akat lupasivat itkien, etteivät koskaan sellaista taikuutta enää harjoita.

Kysymys. Eikö hän erään kerran ollut kieltäytynyt tulemasta häihin ja uhannut muuttaa hääväkeä susilaumaksi. — Vastaus. Emäntä oli minut kutsunut, mutta isäntä ajoi ulos ovesta. Kun muutamat heittivät kiviä jälkeeni, sanoin minä heille: "te elämöitte kuin sudet metsässä."

Todistajat kutsuttiin sisään ja vakuuttivat he Jaanan heille huutaneen: "muuttukaa susiksi metsässä!" Kohta sen jälkeen oli yksi niistä nuorista miehistä, jotka olivat kiviä heittäneet, juossut häätupaan huutaen ja käsiään huitoen, tahtoen purra jokaista, joka eteen sattui. Parani kuitenkin, kun pappi oli hänelle lukenut. Tähän vastasi Jaana, että poika oli ollut oluesta päissään. Joka kiellettiin, ja todistus pöytäkirjaan merkittiin.

Kysymys. Oliko totta, että hän oli lehmän selässä ratsastanut, ehdyttänyt sen sitten kuiviin eikä koskaan parantanut. — Vastaus. Sitä ei hän ollut koskaan tehnyt. — Todistaja todisti nähneensä Jaanan voihin sylkevän, ja kohta oli se muuttunut palaneeksi. Kun hän kävi kylässä, tapahtui usein, että karja pysähtyi häntä katsomaan. Joka merkittiin.

Tutkinto siirtyi nyt syytteen tärkeimpään osaan, kysymykseen hornanretkistä. Kysymyksiä tehtäessä oli sali vähitellen tullut täyteen sisään kutsutuita todistajia, joista suurin osa oli naisia ja lapsia, ja kaikkien kasvoilla kuvastui vuorotellen kauhu, viha ja kiihkeä uteliaisuus. Juuri tällaiset mielettömät, kaikissa muissa asioissa ymmärtäväisten ja arvossapidettyjen miesten toimeenpanemat tutkinnot ne juuri olivat omiansa vahvistamaan rahvaan uskoa taikuuteen ja sen kauhistavaan todellisuuteen.

Kysymys. Onko totta, että hän pääsiäisöinä, ja sillä välinkin, oli ajanut hornaan, palvellut pirua ja samaan suureen syntiin viekoitellut pieniä, viattomia lapsia, sekä miten se oli tapahtunut. — Vastaus. Sitä en ole koskaan tehnyt. Kaikki, mitä ihmiset siitä ovat sanoneet, on pelkkää taikauskoa ja valhetta. Hän voisi ottaa Jumalan todistajaksi siinä asiassa. — Kehoitettiin uudelleen tunnustamaan ja hän antoi siihen samanlaisia vastauksia.

Nyt kutsuttiin todistajat esille. Ensimmäinen heistä, myllärin vaimo, todisti, että hän eräänä helluntaiyönä oli nukkunut myllyssä, kun mies oli ollut matkoilla. Keskiyön aikana oli hän herännyt siihen, että saatana enkeleineen tuli suurella jymäkällä lentäen, ja kohta sen perästä neljä tai viisi noita-akkaa, joiden joukossa oli myöskin Musta Jaana, ratsastaen luudilla; ja heillä oli kullakin ollut selässään kuorma varastettuja villoja. Silloin oli piru punninnut villat väärällä puntarilla ja huomannut ne aivan riittämättömiksi, jonka jälkeen hän oli puntarin varrella takonut noita-akkoja selkään ja sanonut heille: "tuppateera! tuppateera!" [12] Kun noita-akat olivat tulleet, olivat he sanoneet: "nyt olemme täällä, herra." Ja kun olivat menneet: "nyt me menemme, herra." Ja jokakerta, kun olivat paholaista puhutelleet, olivat he sanoneet: "seis, piru!" ja hän oli vastannut: "piru seisoo." Ja koko yön oli vesirattaasta kuulunut kummaa sihinää ja suhinaa, mutta todistaja oli maannut nurkassa piilossa ja vetänyt säkit korvillensa. Kysyttiin, kuinka hän sitten oli voinut nähdä ja kuulla mitään. Vastasi, että hän välistä kauheasti peläten oli tirkistänyt säkkien peitosta. Sitten oli hän nukkunut hätäänsä, ja kun hän heräsi, oli kummitus kadonnut, ja mylly seisoi paikoillaan. Joka merkittiin.

Useat todistajat kertoivat toiset nähneensä toiset kuulleensa noita-akkojen pääsiäisen aikana ratsastavan läpi ilman ja oli joukossa ollut myöskin Musta Jaana. Heidät voidaan parhaiten nähdä kolme kertaa muutetun huoneen katolta. Ja joka kerta, kun noita-akat valmistautuvat lentämään, voitelevat he itseään pukinsarvessa säilyttämällään rasvalla, ja hokevat sitä tehdessään: "pitkin poikin, ilmass' loikin." Jonka tehtyään he lentävät kuin linnut lakeisen läpi, loukkautumatta. Mutta yksi heistä on erehdyksestä sanonut: "pitkin poikin, maassa loikin"; jonka jälkeen oli kolhinut itseään puihin ja seiniin ja siitä ruhjoutunut kuoliaaksi. Ja jos he lentäessään tulevat liian likelle kirkontornia, niin kohta se vetää heidät puoleensa ja musertaa palasiksi y.m.s.

Kun todistajia moneen kertaan oli varoitettu puhumaan ainoastaan sitä, mitä tiesivät Jaanasta kertoa, todistivat useat heistä, että heidän lapsensa olivat olleet poissa yöllä, ei kukaan tietänyt missä, ja heidän vuoteisiinsa oli pantu kivi tai puupalanen. Ja kun lapset toisena aamuna olivat palanneet, oli heiltä kysytty: "oletteko olleet hornassa yötä?" johon he ovat vastanneet siellä olleensa; ja kun heiltä oli kysytty, oliko musta Jaana heidät sinne vienyt, olivat he sen itkien myöntäneet. Äitejä käskettiin tuomaan lapsensa esille, joka tapahtui; ja selvästi näki, että lapset suurella pelolla katselivat syytettyä, ja useita heistä ei saatu suutansa avaamaan, ennenkuin Jaana oli viety toiseen huoneeseen.

Pääsisältö lasten sekavissa kertomuksissa oli seuraava: Jaana oli yön aikaan ottanut heidät vuoteelta ja vienyt ilman läpi hornaan. Siellä on paljon huoneita ja hyvin komeata. Suuri, musta mies kastaa lapset kuumassa vedessä; sitten juoksuttaa hän heidän verensä, kirjoittaa sillä paperille ja opettaa heitä lukemaan. Pieniä lapsia on hän pannut kiehuvaan kattilaan ja kuorinut rasvan, sittenkun he ovat kiehuneet; toisia hän on hienontanut jauhoksi, ja siitä hän on tehnyt voidetta noita-akoille. Jaanalla on ollut sarvet jaloissa ja hän on koettanut nyhtää niitä irti, ja joka kerta on hän sanonut: "kirottu sarvi, kun ei irtaudu." Eräänä iltana oli hänellä ollut päällään kaulustakki ja hän oli hyppinyt lasten ympärillä kuin harakka. Hornassa on enkelikamari, jossa rukouksia luetaan ja virsiä veisataan, mutta sinne ei lapsia päästetä. Se suuri, musta mies opettaa heitä lukemaan uskonkappaleita takaperin, ja ne, jotka sen hyvin tekevät, saavat pestilahjoja, jotka ovat kultarahojen kaltaisia, mutta muuttuvat seuraavana päivänä kuiviksi lehdiksi j.n.e.

Viimeksi tuotiin esille myöskin ne kolme lasta, jotka olivat olleet Jaanan luona Valpurinmessuyönä, ja kertoivat he seuraavaa:[13] Jaana oli variksena heidän edessään lentänyt ja heidät metsään houkutellut. Siellä oli hän ottanut heidät kiinni ja vienyt hornaan, ja siellä olivat he nähneet paholaisen, joka irvisti heitä vastaan niinkuin pääkallo. Sitten oli hän antanut heille ruokaa kultalautasilta, mutta vanhin tyttö oli lukenut ruokaluvun, ja silloin oli ruoka muuttunut ilkeiksi madoiksi. Kohta sen jälkeen oli paholainen tullut sisään ihan mustana ja oli hänellä ollut noita-akka mukanaan. He olivat hieroneet Jaanan kanssa kauppaa lasten sieluista, mutta eivät olleet sopineet hinnasta, ja olivat sitten lentäneet pois suurilla, mustilla siivillä. Jaana oli sitten samalla tavalla heidän jäljessään lentänyt, mutta silloin olivat lapset juosseet tiehensä ja löytäneet rannasta veneen. Sillä olivat he soutaneet monta sataa penikulmaa suuren meren yli, ja sitten oli muuan mies löytänyt heidät metsästä, jonne olivat nälkään kuolemaisillaan.

Tämän kertomuksen jälkeen kutsuttiin Jaana sisään, pöytäkirja luettiin hänelle ja kysyttiin, mitä olisi hänellä siihen sanomista. Kaikki odottivat hänen yhä edelleenkin kieltävän, mutta noiden muutamain tuntien kuluessa oli merkillinen muutos tapahtunut onnettomassa naisessa. Kärsimys oli häneltä voimat vienyt; sen, mitä kaikkien muiden todistus ei ollut voinut aikaan saada, sen saivat aikaan lapsien kertomukset. Kun hän ne sai luulla, alkoi hän vapista kiireestä kantapäähän, hänen silmänsä sumenivat, ja hän vastasi tuskin kuuluvasti: — tottapa se lienee, koska lapset sen sanovat.

Hän tunnustaa! — kuului kaikkien huulilta ja heidän kasvoissaan kuvastui hämmästys ja inho, suurempi vielä kuin ennen, jolloin noita ei ollut tunnustanut. Tuomarejakin puistatti. — Sinä tunnustat siis, — sanoi puheenjohtaja, — että olet harjoittanut yhteyttä pimeyden ruhtinaan kanssa? — Tunnustan. — Että synnillisillä taikatempuilla olet noitunut ihmisiä ja eläimiä? — Olen. — Että kovasta sydämestä ja pahasta aikomuksesta olet vietellyt pieniä lapsia kaikenlaiseen pirullisuuteen, lentänyt heidän kanssaan ilman läpi hornaan, pettänyt heidät, myynyt heidät ja luovuttanut heidät ihmiskunnan viholliselle? — Koskapa lapset sen sanovat, niin olen sen kyllä tehnyt. —

Tämän langettavan tunnustuksen jälkeen seurasi hetken hiljaisuus. Silloin kohosi seisoalleen kuusikymmenvuotias hovioikeuden asessori Olavi Wallenius[14] vihan puna arvokkaalla otsallaan, pyysi sananvuoroa ja lausui: — Jo kauan on minusta näyttänyt kuin istuisin jaarittelevain ämmien parissa enkä älykkäiden tuomarien totisessa seurassa, joiden tulee tuomita Jumalan ja ihmisten lain mukaan järkeään ja omaatuntoaan noudattaen. Onhan kaikille selvä, joilla silmät ja korvat on, että kaikki nämä todistajat ovat törkeän taikauskon kahleihin sidotut, niin että he kyllä omassa uskossaan vilpittömät ovat, mutta kuitenkin valheen ruhtinaan kaikenlaisilla surkeilla ennakkoluuloilla saastutetut. En myöskään tahdo kieltää, että voi olla paljonkin totta siinä, mitä oppineet ja oppimattomat tätä nykyä kertovat perkeleen kavaluudesta, vaikka suurin osa on pelkkää lorua ja erehdystä. Ja ihmettelen minä suuresti, että oikeuden jäsenet eivät ole sitä huomioonsa ottaneet, että tämä nainen, joka tähän saakka on kieltänyt, on tehnyt sen siitä syystä, että hänellä silloin vielä oli järkeä enemmän kuin teillä kaikilla. Mutta kun hän nyt kauheassa vankeudessa on ruumiiltaan kurjaksi käynyt ja monien ihmisten ilkeyden kautta hänen sielunsa on hämmentynyt, niin ei hän enää voinut sitä kestää, että lapset ovat hänestä kaikenlaista hullutusta todistaneet, ja on hän siis ruumiinsa ja sielunsa heikkoudessa menettänyt järkensä ja sanoo nyt tehneensä, mitä ei koskaan tehnyt ole. Sen vuoksi panen minä vastalauseeni kaikkea tutkintoa vastaan mielipuolen ihmisen kanssa, ja kiellän hänen tunnustukseltaan kaiken arvon ja merkityksen, kunnes taitavain lääkärien todistuksen kautta on selville saatu, missä määrin hän on ollut pätevä lain edessä vastaamaan siitä, mitä hän noituudestaan tunnustanut on.

Tuollaisia jaloja ja valistuneita mielipiteitä pilkistää välistä esiin taikauskoisen ajan pimeydestä, joka niiden kautta jälkimaailman silmissä kuitenkin näyttää vain kahta synkemmältä, Walleniuksen puheesta syntyi oikeuden kesken melua ja eripuraisuutta. Jotkut olivat samaa mieltä kuin hän, useimmat kuitenkin vastaan. Todistajat ja syytetty käskettiin ulos, ja kiivaan väittelyn jälkeen päätti oikeus — lukija varmaankin luulee, että oikeus päätti pyytää lääkärin todistusta Jaanan sieluntilasta — ei, vaan se päätti, että Jaanan olkapäitä oli tutkittava, olisiko niissä tuo tavallinen noidan merkki. Ja katso, hänen oikeasta olkapäästään löytyi kaksi ristiin menevää viivaa, ja tämä merkki katsottiin niin todistavaksi, niin langettavaksi, ettei mistään vastalauseesta nyt enää voinut olla puhettakaan.

Mutta kiiruhtakaamme ohi tämän mustan esi-isiemme raakuutta osoittavan näytelmän. Tarpeellisten oikaisujen ja keskustelujen jälkeen julistettiin yksimielisesti, Walleniuksen ääntä lukuunottamatta, se tuomio, että koska noita-akka Jaana, Augsburgista kotoisin ja Mustaksi Jaanaksi sanottu, täysillä näytteillä ja omasta tunnustuksestaan oli huomattu syypääksi pakanalliseen noituuteen, seurusteluun pirun kanssa ja kristityn nuorison viettelemiseen, ja koska hän myöskin oli paavillisessa uskossaan korkea-arvoista piispaa ja puhdasta lutherilaista oppia pahasti pilkannut, niin on hän tämä Jaana, Augsburgista kotoisin, oman sielunsa pelastukseksi ja muille kauhistukseksi ja varoitukseksi, tuomittava asianmukaisen valmistuksen saatuaan kristillisen seurakunnan läsnäollessa roviolla poltettavaksi; joka julistettiin Turussa sinä 10 päivänä syyskuuta vuotena Kristuksen syntymän jälkeen tuhantena kuudentenasadantena yhdentenä kahdeksatta.

Tietoa tästä tuomiosta, joka siinä tuokiossa levisi kautta koko kaupungin, tervehti torille kokoontunut utelias väkijoukko kaikuvilla hurraahuudoilla.

8. AIRISTON AALLOT.

Sanotaan, että syksy on synkkä ja kolkko ja kai välistä niin onkin, ja alakuloinen se on aina, koska se elää kaikkien niiden ilojen muistoista, jotka ovat olleet ja menneet. Sen hymyily on niin kalpea kuin kätkeytyisi suru sen taa, ja kun se on kauneimmillaan, on se kuin kuoleva kaunotar, joka vielä kerran katsahtaa ympärilleen taivaallisilla silmillään, silloin kun ne iäksi ummistaa.

Mutta sanomattoman ihana on syksy kuitenkin, punaiset pihlajat ja kirjavat haavat seisovat tyynen järven rannalla kasvavien ikuisten vihreäin kuusien rinnalla — kun ilta-aurinko niin autuaasti kuin hyvä henki vaipuu yön helmaan ja sanomattoman hieno valaistus leviää yli hiljaisten vesien ja kuihtuneiden rantojen. Se on luonnon ylevää nöyrtymistä, se on sen kärsivällinen, rauhaisa, säteilevä silmäys kuolon valtakuntaan — sillä se tietää olevansa kuolemassaankin katoamaton, se tietää, että uudet keväät hiljalleen versovat menneisyyden tuhkasta. Sellainen ihana, kirkastunut syysilta on aina kuin muistutus elämästä tuolla puolen haudan: kuolevainen, miksi valitat, että majasi lahoaa ja että elämän kukkaset niin nopeasti kuihtuvat? Katso minua; minä olen kärsivällinen ja lempeä, ja minä kuolen rauhan hymy huulillani, sillä toivo ei kuole kanssani, se elää ikuisesti, minäkin olen elävä ja henkeni ihanimmat kukkaset elävät kanssani eivätkä koskaan kuihdu!

Sellainen liikuttavan kaunis ilta oli nyt, kaksi viikkoa noiden synkkien tapahtumien jälkeen, joista äsken olemme kertoneet. Yksin istui tuomionsa saanut noita-akka Jaana Turun linnassa sen päivän edellisenä iltana, jolloin hänet oli roviolla poltettava. Hänen ikkunansa antoi linnanselälle päin ja sen takana kimmelsivät Airiston laineet iltaruskon hehkussa. Valo tuli sisään ahtaasta ristikko-ikkunasta ja punasi sitä vastapäätä olevan seinän; ja koska valo heijastui merellä käyvästä hiljaisesta mainingista, nähtiin sen seinällä niin hienosti ja miellyttävästi väräjävän, että tyly kivimuurikin siitä lämpeni ja loisti kuin olisi ollut kirkkaista hohtokivistä tehty. Jaana sitä katseli, mutta mitä hän siinä ajatteli, sen tietää vain Hän, joka salaisimmatkin tietää; ehkä hän ajatteli iloisia lapsuutensa aikoja Lech-virran rannalla; ja iltaruskon loiste linnan muurilla, se oli muiston viimeinen ilo, joka seuraa onnetonta hänen elämänsä äärimmäisille rajoille.

Jaanan siinä istuessa ja auringonlaskua katsellessa aukeni ovi hiljaa, ja sisään astui vanha mies, joka, vaikka hänen hiuksensa olivatkin vaalenneet, oli vielä voimakkaan näköinen. Hän kosketti Jaanaa keveästi olkapäähän ja kysyi: — Nukutko sinä?

Jaana katsahti ylös ja tunsi mestari Aatamin, Mainiemen entisen hirmuvaltiaan. Mutta kysymykseen hän ei mitään vastannut.

— Kuule minua, — jatkoi vanhus toisen välinpitämättömyydestä huolimatta. — Siihen olet nyt joutunut, Jaana, kun et ole minua totellut etkä jakanut aarretta kanssani. Nyt näet auringon viimeistä kertaa laskevan; polttoroviotasi jo rakennetaan Hämeentullin ulkopuolella, ja paljon kultaa, paljon kultaa olen saanut maksaa puheillesi päästäkseni. Ketä varten nyt enää aarrettasi kätket? Lapsia ei sinulla ole eikä sukulaisia; vanhemmistasi ja sisaristasi et ole mitään kuullut neljättäkymmeneen vuoteen. Ole siis nyt kerrankin järkevä ja neuvo minulle aarteen piilopaikka. Palkkioksi autan minä sinut pakoon vielä tänä yönä.

Jaana katseli ukkoa hetkisen. — Mihinkä aikoisit sitten käyttää aarteeni? — kysyi hän vitkalleen ja melkein epäilevästi.

— Mihinkäkö? Ah — minä tahdon kätkeä sen kellariini; minä tarvitsen kultaa, enemmän kultaa! Kullatta en voi elää. Sinä et tiedä, mitä se on, kun isoaa ja janoaa tuota keltaista metallia. Kun minä olin nuorempi, Jaana, silloin raivosi rinnassani monta intohimoa — minä voin rakastaa, vihata, kostaa ja tappaa; nyt olen siivo kuin lammas, kylmä kuin kallio, ilman rakkautta ja ilman vihaa. Yksi ainoa säie minua vain enää elämään kiinnittää: kultaa! kultaa! minun täytyy saada enemmän vain kultaa. Kuule, minun täytyy saada aarteesi, muuten sinut huomenna poltetaan.

— Ei, älä sano niin, Jaana; etkö näe, ettei minulla ole mitään rauhaa maan päällä eikä haudassanikaan niin kauan kuin tiedän, että niin suuret rikkaudet olisivat voineet tulla omikseni, mutta eivät ole tulleet. Mitä tahdot, että minun on tekeminen ne saadakseni? Olet katolinuskoinen; tahdotko sitten, että annan niistä osan luostarille Baieriin?

— En, — vastasi Jaana. — Nuo rikkaudet on ryöstetty luostareista ja kirkoista, synnillisesti ja väkivaltaisesti, ja luostareihin ja kirkkoihin täytyy niiden jälleen tulla. Mutta et sinä, kelvoton, ole tätä siunattua työtä suorittava. Kolmeen paikkaan on ne kätketty ja yksi on jo kaivettu. Bertelsköldille annoin minä vähimmän aarteista, ja minä tiedän, että hän on siitä lahjoittanut hienosta hopeasta tehdyn kruunun Augsburgin tuomiokirkkoon. Toiset kaksi saavat levätä maan povessa siksi, kunnes…

— Malta mielesi, Jaana; puhut järjettömiä. Kenelle olisit neuvonut paikan, johon aarteet ovat kätketyt?

— Jaana, Jaana, anna minulle kultasi — se ahdistaa ajatuksiani, se painaa sieluani! Jaana, anna minulle kultasi!

— Niinpä pala sitten roviollasi, kurja noita-akka! — huusi äijä ja syöksyi pois.

Jaana jäi yksin. Hän lankesi polvilleen ja rukoili. Olivat riistäneet häneltä rukousnauhan ja ristin. Mutta vankilan muuriin, siihen paikkaan, minkä aaltojen kimmellys punaiseksi kuvasi, oli hän piirtänyt itselleen pienen ristin. Sen eteen hän polvilleen notkistihe; se kimmelteli hänen silmissään kuin kultainen ristiinnaulitun kuva ja hän uskoikin sen sellaiseksi. Se oli ihana näköhäiriö, ja kuitenkaan hän ei enää ollut mielipuoli sinä hetkenä.

Aurinko laski, varjot painautuivat yhä pitempinä seudun yli, ja ahdas vankila pimeni. Jaana oli vielä polvillaan ristin edessä, jota ei enää nähnyt. Hän rukoili, tuo onneton, että Suomi kääntyisi oikeaan uskoon.

Silloin ovi avautui taas hiljaa, ja sisään astui vaippaan kääritty naisolento, ja sulki varovasti oven jälkeensä. — Jaana, — kuiskasi hän, — tunnetko minut?

— Kreeta? — huudahti vanhus, kavahti seisoalleen ja lankesi tulijaa kaulaan. — Äsken oli isäsi luonani pyytämässä kultaani. Tuletko sinäkin minua kiusaamaan?

— Puhu hiljaa, Jaana, ettei tuolla alhaalla käytävässä oleva vartija meitä kuulisi. Tulen sinua pelastamaan. Pian, ota tämä vaippa, vedä huivini päähäsi ja kulje niin suorana kuin voit. Avaa sitten ovi, ja kun kohtaat vartijan, niin pudota tämä kultaraha hänen kouraansa, mutta varo koskettamasta häntä käteen, ettei hän huomaisi, kuka olet. Kun sitten kuljet linnan portilla olevan vartijan ohi, anna hänelle tämä toinen kultaraha, kas tässä. Aivan portin edessä odottavat sinua Bertelsköld ja mieheni. He saattavat sinut rantaan, vene on sinne hankittu, ja pieni laivamme on ankkuroituna vähän matkan päässä ulapalla. Jo tänä yönä se purjehtii kanssasi Ahvenanmaalle, ja sieltä menee huomenna laiva Danzigiin. Joudu, aika on täpärällä!

— Minä jään tänne sinun sijaasi. Luuletko todellakin, että he minut polttavat, niinkuin aikovat sinut polttaa?

— Mutta tiedätkö, Kreeta, että minä olen ilkeä noita-akka, joka noidun sekä ihmisiä että eläimiä? Varo itseäsi, sinulla on pieniä lapsia; voisinhan minä pelastukseni palkaksi saattaa lapsesi turmioon.

— Ihmiset ovat luulleet sinusta pahaa, Jaana, mutta minä tunnen sinut paremmin. Sinä olet turhien kappalten kanssa askaroinut, mutta mitään pahaa et ole sillä tarkoittanut.

Jaana puristi nuoren naisen käsiä. — Et siis usko, että olen muuttanut ihmisiä susiksi? — sanoi hän.

— Ja minä olen vielä ihminen ja minulla on ihmisen sydän, eikä minulla ole sarvia jaloissani eikä siipiä olkapäissäni eikä helvettiä sielussani?

— Kiitos! Kiitos! — huudahti vanhus, kumartui alas ja suuteli Kreetan hameen helmaa. — Niin, nyt tiedän sen, minä olen ihminen niinkuin te muutkin, ja minulla on Jumala, niinkuin teilläkin; oli aika, jolloin en sitä uskonut. Sillä katsos, Kreeta, he ovat kohdelleet minua kuin metsänpetoa. Ja nyt minä saan nähdä kotimaani, ihanan Baierin, lapsuuteni virrat, nuoruuteni viheriät viinitarhat ja vanhan Augsburgin kirkkojen tornit! Kuinka voisin sinua siitä kiittää, lapsi!

Ja vanhus kiiruhti pois käärittynä väljään viittaansa. Mutta Kreeta jäi pimeään vankikomeroon, pani kätensä ristiin ja rukoili: — Anna, hyvä Jumala, minulle anteeksi, että olen maallista lakia vastaan rikkonut; sinun lakisi ei ole tuomitseva häntä eikä minua. Hän oli niinkuin äiti minulle; minä olen menetellyt häntä kohtaan niinkuin tytär olisi tehnyt. Ja kun itse olen äiti, niin kuule minun inhimillinen rukoukseni: pelasta minut lasteni tähden!

Mutta ulkona ulapalla keinui kohta sen jälkeen vene odottavaa laivaa kohti. Sen peräsimessä istui jalo aatelisherra, ja veneen pohjalla istui tuo kurja, vainottu Mainiemen noita-akka. Ja he saapuivat laivaan kenenkään estämättä, ja sen valkoiset purjeet odottivat levottomasti aamun koittoa levälleen lennähtääkseen. Ja kuu oli kohonnut vuorien takaa ja kuvastui veteen pitkänä, väräjävänä valojuovana. Silloin kumartui Jaana laidan yli ja loi kummallisen ennustavan katseen hiljaa lainehtivaan meren pintaan, joka hitaasti nousi ja laski levein, tyynipäisin lainein.

— Mitä näet Airiston aalloista? — kysyi Bertelsköld koskettaen vanhuksen käsivartta.

— Ja millainen on tuo tulevaisuus? — jatkoi kreivi samalla uteliaana ja epäillen.

Jaana loi häneen terävän silmäyksen. — Pitkällisiä tuskia ja kauka-aikaisia iloja, ikuisia taisteluja ja ikuista palkkaa, pimeyttä paljon ja valoa viimein, — vastasi hän totisesti.

Kreivi Bertelsköld hymyili. — Mene levolle, Jaana parka, — sanoi hän; — taikauskon henki sinua vielä hallitsee. Mutta vapaalla, ihanalla merellä ei rovioita pala; sen kirkkaalla pinnalla ei mitään vääriä tuomioita enää kirjoiteta.

Seuraavana aamuna oli rovio valmis, ja koko Turku oli liikkeellä nähdäkseen, miten noita-akkaa poltetaan. Mutta lintu oli lentänyt pesästään, ja häkki oli tyhjä. Kansa raivosi, kun ei saanut uteliaisuuttaan tyydyttää. Mutta tuomarit eivät vaatineet mihinkään ankariin toimenpiteihin ryhtymistä; Kreeta päästettiin vapaaksi muutamin vihaisin sanoin ja vartijat vedettiin sotaoikeuden eteen. Nuo arvoisat hovioikeuden herrat, jotka olivat kunnon miehiä, vaikkakin oman aikansa ennakkoluulojen sokaisemia, aavistivat ehkä, että tuleva aika oli lempeämmin kuin he tuomitseva Mainiemen noitaa.

VÄLSKÄRIN KUUDES KERTOMUS.

MAINIEMEN LINNA.

Kun välskäri oli lopettanut viidennen kertomuksensa kuninkaan metsästyksestä ja noitatutkinnosta, olivat kaikki hänen kuulijansa vähän kaamealla mielellä. Hiilet suuressa uunissa olivat himmenneet, kynttilän sydän savusi, ja välskärin pitkä hyljepyssy loi kummallisia varjoja seinälle ruutisarven ja metsästyslaukun viereen. Kertoja itse istui äänetönnä; kaunis Anna Sofia ei huomannut, että ne viilekkeet, joita hän neuloi sulholleen, olivat pudonneet lattialle; serkku Svanholm kierteli miettiväisen näköisenä viiksiään; serkku Svenonius etsi hyvin totisen näköisenä viimeisiä nuuskan muruja tyhjän rasiansa pohjasta; vanha isoäiti, jonka raitis, käytännöllinen mieli pysytteli enemmän todellisuudessa kuin haaveitten maailmassa, oli huomaamattansa neulonut sukkansa terän ainakin paria tuumaa pitemmäksi kuin mikään sopusuhtainen jalkaterä olisi vaatinut.

Vihdoinkin virkkoi vanhus: — Sen minä vain sanon, serkku hyvä, että kovin oli kamala tuo kertomus. Hyvä toki, että lähetin lapset pois, kun serkku alkoi kertoa vanhasta Jaanasta. Voisi vähemmästäkin ruveta pimeätä pelkäämään. Ja vaikka minä omasta puolestani uskon voivan tapahtua ihmeellisiä asioita, joita sokea järkemme turhaan koettaa tutkiskella, niin sen kuitenkin sanon, että noituus ja velhous ja muut sen semmoiset sotkut ovat kristitylle ihmiselle inhoittavaa taikuutta.

— No, no, — vastasi kapteeni Svanholm toimessaan, — voi olla hyväkin kristitty ja kuitenkin tutustuu paholaiseen, kun niin sattuu. Pelkuri en ole koskaan ollut; se joka minua siksi sanoo, on roisto, ja minä voisin kertoa teille jotakin Karstulasta…

— Herra! — karjaisi kapteeni, mutta hillitsi itsensä samassa, sillä koulumestarin pahanilkiset pistokset alkoivat tottumuksen voimasta jo menettää vaikutuksensa, niinkuin Mithridateen myrkky. — Minä vain tahdoin sanoa, — jatkoi hän vähän vielä sieraimiinsa tuhkien, — että tunsin ennen muinoin erään turkulaisen akan; hän oli noita ja ennusti kahviin katsoen v:n 1809 vallankumouksen ja v:n 1812 sodan ja Napoleonin kukistumisen ja Kaarle XIII:n kuoleman.

Svenonius kierteli jo uutta pistosanaa kielellään, kun välskäri tavallisella levollisuudellaan, puoleksi leikillä, puoleksi totisesti virkkoi: — Veli Svanholm on oikeassa, minä olen nuoruudessani nähnyt kummallisia asioita neiti Arvidssonin korteista, ja Pariisissa näin minä kerran paholaisen sukkelimman oppilaan. Hänen nimensä oli muistaakseni mamselli Lenormand.

Anna Sofia, joka välistä oli sanomalehtiä lukenut, tuli yht'äkkiä hirveän uteliaaksi. — Hyvä, paras kummi, — huudahti hän vilkkaasti; — kertokaa meille jotakin mamselli Lenormandista.

— Niin, kertokaa, serkku, — sanoi isoäiti, joka samoin kuin hänen tyttärentyttärensäkin oli siinä kohden rakastettavan sukupuolensa kaltainen, että aina tahtoi tietää enemmän kuin mitä milloinkin tiesi. — Mitenkä serkku sanoi? Lenormandko?

— Oli kerran pimeä ja kolkko marraskuun ilta, — alkoi välskäri. — Ellen väärin muista, oltiin juuri adventtiin pääsemäisillään, ja oli siis oikea aaveiden aika käsissä. Eräällä Pariisin autiolla kadulla kuultiin tornikellon kumealla lyönnillään ilmoittavan, että puoliyö oli käsissä.

Silloin kavahti Anna Sofia seisoalleen ja parkaisi kauhistuksesta, ja hänen muutoin niin punakat poskensa olivat yht'äkkiä käyneet kummallisen kalpeiksi. Välskärin kertomus katkesi keskeltä kahtia ja kaikkien katseet kääntyivät sinnepäin, mihin Anna Sofia tuijotti. — Siellä liikahti jotakin tuolla pimeässä nurkassa.

Välskäri nousi ylös ja meni silmää räpähyttämättä nurkkaan päin. — Tääll' on keppi, veli Bäck, tääll' on keppi! — huudahti Svanholm, jonka sotainen mieli ei sallinut, että hänen vanha ystävänsä meni aseetonna tuntemattomia vihollisia vastaan. Mutta välskäri pisti pelkäämättä kätensä suuren supiturkin taa, joka rauhallisesti riippui nuorassaan vaarallisen paikan päällä, ja sai käsiinsä jotakin, joka ei kuulunut turkkiin. — Esille, junkkari! — Se karusteli vastaan, mutta pian veti välskäri sieltä tukasta esiin pienen Jonathanin, joka huusi ja potki hänen käsissään.

— Mitä? — sanoi isoäiti. — Etkö sinä mennytkään tiehesi silloin kuin
Antti ja ne muut menivät?

— Niin kun minä, — selitti poika itku kurkussa … — minä kun … kun minun teki mieleni kuulla kummin kertovan mustasta Jaanasta ja lapsista, joita se vei hornaan … ja niin minä piilottauduin turkin taa. Ja sitten, kun kummi alkoi puhua kummituksista, pistin pääni ulos, ja…

— Niin, silloin se turkki liikahti, — virkkoi Anna Sofia vähän hämillään.

— Mene sinä tiehesi ja varo kuuntelemasta toisen kerran, — varoitteli isoäiti ankarasti. — Tukkapöllysi saat tällä kertaa anteeksi.

— Minä en uskalla mennä pimeän vinnin läpi, — tunnusti hän vihdoin matalalla äänellä.

— Näytä hänelle tulta, Anna Sofia, — jatkoi isoäiti. — Siinä nyt nähdään, mitä seuraa, kun lapset saavat kuulla sellaista, joka ei ole heitä varten aiottu.

— Ehkä jätämme kertomuksen mamselli Lenormandista toiseen kertaan, — sanoi välskäri.

— Jätämme, — sanoi Svenonius; — muuten ei veli Svanholm uskalla mennä vinnin läpi ilman keppiä.

— Minulla on muutamia kysymyksiä tehtävänä serkulle viimeisen kertomuksen johdosta, — virkkoi isoäiti miettiväisen näköisenä. — Eihän ole epäilystäkään siitä, että noituus ja taikausko ovat olleet kansan keskessä yleisemmät ennen kuin nyt. Mutta että täällä olisi pantu toimeen oikeudenkäyntejä ja että täällä Suomessa välistä olisi noituuden tähden ihmisiäkin roviolla poltettu — suokaa anteeksi, tämähän onkin vain romaania, josta kukin saa uskoa minkä verran tahtoo!

— En pakota ketään uskomaan, — vastasi välskäri vähän närkästyneenä, — enkä myöskään kiellä, että niitä nimiä, joita tässä kertomuksessa kaikenlaisia käytän, turhaan saa aikakirjoista hakea. Sillä minulla on vapaista kuvauksista se ajatus, että niiden totuus piilee siinä, että ne voivat olla tosia siten, että ne ovat sopusoinnussa sen ajan varsinaisen ja yleisen hengen kanssa, jota kuvataan; niin, väitänpä vielä senkin, että sellainen kuvaus voi olla vieläkin todellisempi kuin todellisuus itse. Voin esim. kuvata Napoleonin voileipää syömässä, jos nimittäin olen nähnyt hänen voileipää syövän; mutta voinko silloin myöskin sanoa, että olen maalannut Napoleonin sellaisena kuin hän todella oli? Mutta katsos, nyt voi sattua, että kerron hänen tehneen urotyön, jota koskaan ei ole tapahtunut, mutta joka on häntä hyvin kuvaava; tai panen minä hänen suuhunsa rautaisen sanan, jota hän ei koskaan ole sanonut, mutta joka sopii kuin naulattuna hänen oikeaan luonteeseensa; eikö silloin siinä, jonka olen keksinyt, ole enemmän todellista sisältöä kuin tuossa pienessä voileivässä, joka vain sattumalta oli tosi? No niin, sama on mustan Jaanan ja Turun noitatutkintojen laita. Aivan varmaa ja kieltämätöntä on, että noita-akkoja on meidänkin maassamme poltettu, ja että noitatutkinnot ovat tapahtuneet melkein niin kuin olen kertonut. Mutta vaikka asia tosiasiana on kieltämätön, niin myönnän kuitenkin, että on vielä kovin hämärää ja vaikeaa ymmärtää esim. se, kuinka jotakin niin mieletöntä saattoi tapahtua vielä miespolvia sen jälkeen kuin Suomeen oli perustettu yliopisto.

— Se oli pimeyden ruhtinas, joka oli suuttunut evankelisen uskon valoon, — virkkoi koulumestari.

— Veli Svenonius tekee niinkuin monet muut, hän syyttää kaikesta piruparkaa, — vastasi välskäri. — Mutta minä luulen, että tässä niinkuin monessa muussakin syy on haettava ihmisistä itsestään. Täällä pohjolassa ovat tavat ja käsitykset hyvin sitkeät. Minä ajattelen, että katolinen oppi — joka olennoltaan on sokeaa uskoa, vastakohtana evankeliselle opille, joka on valistunutta uskoa — vielä satoja vuosia uskonpuhdistuksen jälkeen itsepintaisesti riippui ihmisten mielissä kiinni, niin että kirkon muoto ja henki kyllä olivat lutherilaisia, mutta kansanusko sitävastoin pohjaltaan katolinen. Ei saa unohtaa, että Raamattu siihen aikaan ruotsinkielisenäkin oli harvinainen ja että se vasta v. 1642 käännettiin suomenkielelle. Nyt ajattelen minä, että niin kauan kuin lutherilaisuus hehkui ensimmäistä nuoruutensa lämpöä, valmiina sotimaan sekä uskon kilvellä että maallisella miekalla, niin kauan kuin sitä elävä henki elähytti, niin kauan tunsivat myöskin mieliin kätkeytyneet katoliset muistot ikäänkuin vaistomaisesti, että suuri hengellinen voima niitä tunki takaisinpäin; hiukan ne kyllä potkivat tutkainta vastaan, mutta aivan rajusti eivät ne sitä tehneet. Sitävastoin tiedetään, että jonkin aikaa kolmikymmenvuotisen sodan jälkeen valtasi lutherilaisuuden eräänlainen ruumiillinen ja hengellinen uupumus, niin että, vaikka sillä kyllä uskon elämässä oli vanha voimansa tallella — sitä osoittaa vuoden 1695 virsikirja — sen henki oli kadonnut kirkon opinkappaleista ja voipunut kirjanoppineiden opinkirjaimesta käymissä, kurjissa sodissa. Sen tunsivat nuo vanhat, sokeat katoliset muistot, tunsivat sen vaistomaisesti taaskin — sillä kansa on lapsi, se ei mietiskele, se vain tuntee, ja se toimii — ja siitä saivat ne voimaa kohottamaan viimeisen hurjan rovionsa taikauskoa vastaan. Ja taikausko oli fenix-lintu, se nousi uutena ja entistään ehompana jokaisen polttorovion tuhkasta. Se sai sen kautta oikeuden päätöksen ja valtakirjan olemassaoloonsa, ja kun sitä vastaan kirkossa rukoiltiin, niin merkitsi se vain sitä, että taikausko oli uskonkappale, ja joka sitä epäili, oli vääräuskoinen. Siitä huomaa, miten lutherilaisuus tuli tässä itselleen uskottomaksi ja kuinka Jumalan vitsa sitä ruoski. Mutta tästä aineesta voisi pitää loppumattomia puheita, varsinkin täällä Suomessa, jossa taikausko on perisynti, ja sentähden lienee parasta jättää se tällä kertaa omaan arvoonsa. En kuitenkaan voi kieltää, että se tavallaan on suurenmoisen jylhää ja on omansa meitä kaikkia kauhistuttamaan. Sillä mitäpä onkaan nykyajan vähäpätöinen, pikkumainen taikausko sen raivoavan sieluntaudin rinnalla, joka kuudennellatoista sataluvulla sai tuhansien mielet valtaansa, jota sekä teloittajat että heidän uhrinsa uskoivat, joka oli tunkenut tieteen oppisaleihin, tuomiopöytien ääreen, jopa kuninkaiden valtaistuimillekin! — Onko veli Svenoniuksella vielä nuuskaa rasiassaan?

— Kiitos, kiitos, Anna Sofia, kyllä minä itsekin hoidan piippuni. Totta puhuen olen nyt iloinen, että olemme päässeet taikauskon ohitse, sillä samalla on lopussa kohtaloittemme kirjan synkkä luku. Sitä kyllä jatkui vielä kappaleen aikaa jälkeenpäinkin, aina kolmannelle ja neljännelle kymmenluvulle seitsemättätoista satalukua, mutta ainoastaan aika-ajoin se enää leimahti tuleen ja sammui vähitellen itsestään. Tarkoitan, että saamme muuta ajattelemista ja tekemistä seuraavassa kertomuksessamme, sillä nyt tulee tuo suuri reduktsioni ja sen mukana yksinvaltius, jonka kautta ei ainoastaan omaisuus, vaan myöskin Ruotsin ja Suomen sisäinen asema suuresti muuttuivat. Ja sitten tulemme uuden ajan partaalle, joka alkoi kauheammilla onnettomuuksilla kuin mitä maamme koskaan on saanut kokea, ja paljon tarvitaan kaiken tämän kestäessä hyvällä tuulella pysyäksemme.

— Minä luulen, serkku, — virkkoi isoäiti hiukan hämmästyksissään, — että menemme siivosti tämän ajan ohi ja annamme sen levätä verisessä haudassaan. Mitä hyötyä on vanhojen haavojen repimisestä? Minä ainakaan en koskaan mene teatteriin murhenäytelmiä katsomaan; itkeä saapi tässä maailmassa kyllä ilman sitäkin. Suokaa anteeksi, serkku, mutta minä tahdon iloita kaikesta, mitä näen ja kuulen, ja sentähden rakastan minä huvinäytelmiä, joissa kaikki loppuu niinkuin pitääkin, yksiin tai kaksiin kunniallisiin naimisiin.

— Sotaa pitää väliin olla, ja muutamia reippaita poikia, joilla on tarmoa rinnassa, sitä minä rakastan, — huudahti Svanholm, muistellen Montfauconin "Johannaa", jota oli Wiederbergin seurueen äsken nähnyt esittävän. — Lazarra rukoilee silloin, kun hän voisi käskeä, — lisäsi hän itsekseen.

— Täytyy kuitenkin olla hiukan ryövärejä ja paljon uljuutta, — sanoi
Anna Sofia, joka oli ihastuksesta itkenyt katsellessaan "Hedvigiä" eli
"Pahantekijän morsianta", eikä koskaan voinut unohtaa Kaarle
Lindegrenin "Suojelusenkeliä".

— Minä tarkoitan, että suurempaa näytelmää kuin Isoviha oli, ei vielä täällä pohjolassa ole esitetty, — alkoi taas välskäri. — Mutta onneksi on meillä vielä matkaa sinne, ja ensi kerralla me näemme esiripun vain laskevan kuudennentoista sataluvun taistelujen eteen. Se oli suuri vuosisata, ja minun on tunnustaminen, että siitä kaipauksella luovun. Sillä vuosisadalla olivat ruumis ja sielu tasaväkiset, molemmat jättiläisen voimakkaat, ja sydän ja pää olivat yhtä kehittyneet; sen vuoksi on sen tekemä vaikutus niin kokonainen. Mutta seitsemännellätoista sataluvulla oli ruumis veltto, vaikka sielu olikin suuri, sydän kylmä, vaikka äly loistava: sen vuoksi täytyy sitä ihailla, vaikkei voikaan rakastaa. Niin, niin, en puhu mitään Kaarle XII:sta enkä Pietari Suuresta, sillä nämä molemmat karhut olivat kuudennentoista sataluvun nisiä imeneet. Mutta olkaa hyvä ja asettakaa Fredrik I Kustaa Aadolfin rinnalle, niin pahoin pelkään, että hän näyttää pieneltä, ja minä epäilen, tekevätkö kaikki Lehnbergin saarnat yhteensä sitä vaikutusta, minkä teki yksi ainoa piispa Rothoviuksen suusta lähtenyt voiman sana tai yksi ainoa vanhan Spegelin virsi. — Anna Sofia, ystäväni, niistä kynttilä!

Isoäiti oli vaipunut ajatuksiinsa, ja välskäri luuli kai, että hän mietti, mikä oli ero Kustaa Aadolfin ja Fredrik I:n välillä. Mutta kun välskäri herkesi puhumasta, kysyi isoäiti yht'äkkiä: — Tuo juttu ruhtinatar Julianasta oli kai sekin satua? Oliko hän todellakin aiottu Ruotsin kuningattareksi?

— Serkku hyvä, siitä asiasta voin minä vain sanoa niinkuin entinen herra: kyllä minä voin vannoa sen, mutta vetoa en mene lyömään. Sen vain tiedän, että ihmiset niin uskoivat, ja että kuningatar Hedvig Eleonora, jonka suosikki Juliana oli, uskoi samaa, ja että hän oli vaikeampiakin asioita perille ajanut.

— Serkku viittasi hänen myöhempiin kohtaloihinsa. Minun täytyy sanoa, että minun oli sääli tyttö parkaa, vaikka pelkäänkin, että hän oli hiukan kevytmielinen.

— Sen hän oli perinyt äidiltään, pfalzkreivitär Eleonora Katharinalta. En huoli puhua kauniin ruhtinattaren myöhemmistä seikkailuista; riittäköön, kun tiedämme, että hän lopulta meni naimisiin erään kauppiaan lesken pojan kanssa, jonka kuningas aateloitsi nimellä Liljenborg. Tässä nyt siis päättyy huvinäytelmä naimisiin, mutta epäilen, tokko serkku pitää sitä iloisena ja opettavana.

— Ja kreivi Bernhard Bertelsköld, mitä on hänestä tullut? — kysyi isoäiti, iloisena siitä, että sai keskeyttää aineen, joka alkoi käydä visaiseksi.

MAINIEMEN LINNA.

Neljäkolmatta vuotta on kulunut siitä, kun viimeksi kerroimme Airiston kirkkailla aalloilla kulkevasta Mainiemen noita-akasta. Paljon on nuorta vanhentunut, paljon on kukoistavaa kuihtunut. Uutta on tullut, vanhaa on mennyt; uudet kirkkaat silmät katsovat nyt valkean lapsentukan alta Suomen tutuissa tuvissa; uudet neitoset poimivat nyt kukkasia Suomen niityillä. Nuorentaen ja inhimillisiä oloja muodostellen on aika rataansa kulkenut; suuret muutokset ovat yhteiskuntaa uudistaneet, ja onnellista on, että uudistus on tällä kertaa tullut sisältä käsin ja käynyt enimmäkseen parempaan päin — hiljaa ja rauhallisesti, niinkuin suuret vallankumoukset aina käyvät. Se, mikä on todella suurta, ei nosta melua. Se on kuin keväinen auringon valo: se sulattaa hiljalleen jäätyneet maat ja kovat jäät, se silmäilee niitä rakkauden lempeällä lämmöllä, ja ne eivät voi vastustaa. Kaiken maailman kirveet ja miekat eivät riittäisi särkemään Suomen järvien jäitä, ja kuitenkin sulavat ne kevään vienosti hymyillessä. Turhaan tyhjentää viha myrkkyisen maljansa; turhaan tuhlaa väkivalta jättiläisvoimiaan; rakkaus on niitä voimakkaampi; se yksin voi kaatuneen nostaa pystyyn ja sovittaa sijoilleen murtuneen ja kuolleista herättää; se yksin rakentaa maailman uudelleen.

Vuosien 1671 ja 1695 välillä, johon sisältyi alku ja loppu Kaarle XI:n hallituksesta, oli melkein neljännes vuosisataa kulunut. Tämä aika oli monessa suhteessa lumisen talven jälkeen seurannutta kevättä. Tosin synkistytti yksinvaltius varjollaan moniakin oloja; tosin oli paljon sisällisiä taisteluita ja puolueriitoja, ja vääryyttäkin harjoitettiin; tosin seurasi voittoja ja niiden loistoa synkkä syysyö raivoavine myrskyineen, joiden vuoksi lähinnä edellisen ajan hedelmät vasta vuosisatain päästä pääsivät tuuleentumaan. Mutta näistä varjopuolista huolimatta puhalsi raitis ja elähyttävä henki läpi Kaarle XI:n hallituskauden; sill'aikaa kuin valtio keräsi aarteita, jotka piankin tuhlautuivat, alkoi yhteiskunnassa uusi elämä, joka pysyi vireillä myrskyissäkin, ja joka muodostui siksi äidinhelmaksi, josta ne voimat versoivat, mitkä myöhempinä aikoina ovat olleet Ruotsin ja Suomen onneksi…

Välskäri vaikeni, ikäänkuin olisi hänen ollut vaikea irtautua noista suurista ilmiöistä ja palata pienempiin. Mutta sitten hymähti hän herttaisella tavallaan, katsahti ympärilleen ja virkkoi: nyt me palaamme Mainiemeen, sillä siellä on merkillisiä asioita tekeillä.

1. ISÄNNÖITSIJÄ.

Oli kirkas, paisteinen päivä keskipalkoilla kesäkuuta v. 1695. Edellinen talvi oli lokakuusta alkaen ollut niin tavattoman kylmä, ettei sen vertaista muistettu olleen sitten v:n 1658, jolloin Kaarle X kulki Beltin yli. Tämän rautaisen talven jälkeen, joka koko Euroopassa synnytti paljon surkeutta, tuli niin myöhäinen kevät, että maa vielä toukokuun lopulla oli roudassa, ja epätoivoon joutunut maamies odotti vain joka päivä lämpimämpää säätä kevätkylvöjä tehdäkseen. Vasta juhannukseen päästessä suli maa, ja Mainiemen viljavilla vainioilla nähtiin nyt kaikki linnan talonpojat hiukan iloisemmin mielin kylvämässä ohraa vasta kynnettyihin peltoihinsa. Toivo pitää ihmisten mieliä vireillä viimeiseen saakka; nytkin toivottiin, että ehkäpä lämmin ja hedelmällinen kesä korvaa viljelijän vaivat.

Mutta linnan muurien sisällä ja sen laajassa ympäristössä oli ihmisillä muuta ajattelemista. Siellä siivottiin ja puhdistettiin ylen ahkerasti noita suuria, mutta jo hiukan ränstyneitä juhlahuoneita, sillä linnan omistaja, kreivi Bernhard Bertelsköld oli viidenkolmatta vuoden kuluessa vain kolme tai neljä kertaa käynyt vanhassa linnassaan, viipyen silloinkin vain muutamia kuukausia kerrallaan. Täällä oli siis paljon tekemistä huoneiden saattamiseksi siihen loistavaan kuntoon, jota komeutta rakastavan linnan herran arvo ja rikkaus vaati. Kaikenlaiset käsityöläiset, joita tänne oli lähetetty Tukholmasta saakka, muutamia aina Saksanmaalta, olivat jo pari viikkoa olleet linnaa kuntoon panemassa, ja heidän kanssaan työskenteli täällä monta rehellistä suomalaista mestaria ja kisälliä, jotka oli Turusta tuotu tänne samassa tarkoituksessa. Monta kertaa nämä saivat vanhaa kansallista "perkelettä" mainiten puida nyrkkiä noille ylpeille tulokkaille, jotka pitivät suomalaista työmiestä paljon huonompana itseään sekä arvoon että taitoon nähden. Nuo kunnon turkulaiset mestarit olivat tottuneet pitämään itseään maansa parhaimpina ja monet heistä olivatkin reppu selässä ja roskulakeppi kädessä vaeltaneet läpi Saksanmaan, joista retkistään sitten olivat sepittäneet monta hauskaa kisällilaulua, yhdenkin tämmöisen:

    I Prämen hawer jag wantra
    Perfuttan keinum tallarna
    Å hawer låti hämta, sänta
    Ortor å rusor.
    Linnun launan prassikka.

y.m.s., joista voimme lukea monessa tositarinassa. Oli siis anteeksi annettavaa, että he pitivät itseään yhtä kykenevinä kuin nuo muukalaisetkin ja jos niin tarvittiin, osasivat he sitä osoittaakseen käyttää sekä kieltä ja laastilapiota että maalarinharjaakin.

Aika ajoittain, kun riitapuolet rupesivat käsikähmään käymään, täytyi linnan isännöitsijän sekautua asiaan, useimmiten rauhaa rakentaen, mutta välistä myöskin rangaisten. Ehkä on meidän vaikeanlainen tuntea tuota kolmikymmenvuotista, pienikasvuista ja jäntterävartista miestä, joka on puettu siniseen, suurilla, kiiltävillä messinkinapeilla koristettuun sarkakauhtanaan; jolla on päässään harmaa, vaaleata tukkaa varjostava lierilakki; jonka silmät ovat siniset ja rehelliset ja kasvot rauhalliset ja hyväntahtoiset, mutta osoittavat samalla lujaa tahtoa. Lienee sen vuoksi parasta, kun heti kohta ilmaisemme, että olemme tutustuneet häneen kerran ennenkin, vaikka aivan toisissa oloissa, nimittäin Saltvikin pappilassa ja Sundin markkinoilla pidetyissä häissä siihen aikaan, kun kuningas Kaarle XI vielä poikamiehenä ollessaan metsästeli Ahvenanmaalla. Se oli todellakin sama pikku Pekka, joka sai voionmaalaisen korvaukseksi rikkipoljetusta puuhevosestaan ja joka sitten, poikaparka, tuli vasten tahtoaan kukistaneeksi aiotun Ruotsin kuningattaren hänen tulevalta valtaistuimeltaan. Sen koommin ei Pekka ollut valtiollisiin asioihin puuttunut. Sen sijaan rakasti hän yhä vieläkin hevosia ja kärtti yhtä mittaa vanhemmiltaan ratsuväkeen päästäkseen; mutta siihen eivät isä ja äiti koskaan suostuneet. Kun ei Pekalla ollut halua muiden veljien tavoin ruveta "papiksi lukemaan", pääsi hän äärettömäksi ilokseen 16 vuoden vanhana kreivi Bertelsköldin ratsupalvelijaksi. Tässä toimessa pääsi hän suureen suosioon uskollisuutensa ja luotettavaisuutensa vuoksi, sai oppia kaikenlaista matkoillaan vierailla mailla, ja vaikka Suomella ei siihen aikaan ollutkaan mitään Mustialaa, huomattiin Pekka 28 vuoden vanhana kykeneväksi avonaiseksi joutuneeseen Mainiemen isännöitsijän virkaan. Tähän toimeen ryhtyi hän suurella innolla jo senkin vuoksi, että hänen kunnon isä-ukkonsa jo kymmenen vuotta takaperin oli päässyt kirkkoherraksi pitäjään, jossa Bertelsköldillä oli papinotto-oikeus.

Selvästi näkyi, että Mainiemessä oli toinen hallitus nyt kuin ennen mestari Aatamin aikana. Kyllähän kreivi tarvitsi rahoja ja yhä enemmän rahoja nyt niinkuin ennenkin, mutta onneksi oli hänellä muitakin tulolähteitä kuin Mainiemi, jotenka kirkkoherran rukoukset ja mestari Pietarin tiedonannot saivat toimeen sen, että hän heltyi luopumaan suuresta osasta päivätöitä ja muita läänitysrasituksia, jotka siihen saakka olivat kovin raskaasti painaneet Mainiemen alustalaisia. Eipä olisi linnan ympäristöjä enää entisiksi tuntenutkaan. Ennen kuljeksi siellä repaleisia, nälkäisiä olennoita, joiden synkillä kasvoilla kuvastui viha ja onnettomuus; nyt oli väki reipasta ja kaikki olivat puettuina ehyihin, vaikkakin yksinkertaisiin vaatteihin; hevoset vetivät nyt kuormia eivätkä työnjohtajien ruoskimat ihmisorjat niinkuin ennen. Kadonneet olivat entiset kurjat hökkelit, jotka synkistivät koko seudun tuon komean linnan ympärillä, ja niiden sijalla kohosi hauskan näköisiä, hyvin rakennettuja huoneita, jotka oli laitettu tähän saakka tuntemattomilla lasi-ikkunoilla ja oikeilla tulisijoilla, joita tätä ennen oli vain harvoissa paikoissa nähty. Maamies oli kohonnut tähän saakka näillä seuduin tuntemattomaan varallisuuteen, ja varallisuus oli tuonut mukanaan ei ainoastaan ulkonaista siisteyttä, vaan myöskin ahkeruutta, jumalanpelkoa ja rauhallista elämää sinne, missä ennen laiskoteltiin, niskoiteltiin ja raakuutta harjoitettiin. Suuri ja jalo työ oli tehty ennen niin onnettomassa Mainiemessä: talonpoika, jota ennen ei pidetty juuri orjaa parempana, oli saanut oikeutensa takaisin ja niiden mukana ihmisarvonsa, ja kun ihmisyys ja lempeys kaikkina aikoina kantaa ulkonaisestikin siunauksen hedelmiä, niin oli täälläkin se ihme tapahtunut, että Mainiemi vapaamman ja lempeämmän hallinnon aikana oli vähitellen alkanut tuottaa enemmän kuin mitä mestari Aatamin ennen oli onnistunut haalia kokoon, vaikka kansalta silloin säälimättä kiskottiin viimeinen ropo ja viimeiset työvoimat kulutettiin.

Takapihalla, aivan lähellä rantaa oli pitkä rivi komeita ulkohuoneita, talli 50 hevoselle, navetta 100 lehmälle, renkitupa, piikain kamari, juomakeittiö, leipomatupa ja pesutupa. Kaikkialla oltiin yhtä vilkkaassa liikkeessä kuin ylhäällä linnassakin. Kaikkialla korjattiin, puhdistettiin, leivottiin, pantiin olutta ja pestiin. Oli siinä liikettä ja kiirettä, joka tiesi tärkeitä tulossa olevan. Vähän väliä nähtiin kunnianarvoisen ja iloisen, siniseen villakauhtanaan puetun emännän toimessaan tassuttelevan yhdestä tuvasta toiseen pitämässä silmällä noita monilukuisia töitä. Jos kysyit joltakulta piialta, kuka tuo kunnon mummo oli, joka niin keveästi kiipesi rappuja ylös ja rappuja alas, vaikka olikin aika lihava, niin vastattiin sinulle nopeasti: — Pappilan muorihan se on, tiemmä, joka auttaa poikaansa hänen askareissaan.

Niinhän onkin, että täällä me tapaamme useamman kuin yhden vanhan ystävän. Pappilan muori oli nyt 56 vuoden vanha. Vaikka hän olikin 14 lapsen äiti, joista kymmenen vielä oli elossa, oli hän, paitsi terävää älyään ja iloista, hurskasta ja reipasta sydäntään, vielä säilyttänyt suuren osan nuoruutensa reippautta ja kukoistavaa terveyttään. Tuo ennen muinoin seitsentoistavuotias Mainiemen salmen uimari, tuo sittemmin kahdenneljättä vanha Saltvikin pappilan emäntä, se oli se sama herttainen, peräti rehellinen Kreeta, joka nyt, päästyään emännöimään kirkon luona olevassa punaiseksi maalatussa, yksinkertaisessa pappilassa, oli tullut auttamaan poikaansa, mestari Pietaria, kun tällä oli paljon puuhia Mainiemessä. Varovasti olivat vuodet luntaan ripotelleet hänen kauniin päänsä päälle; tuskin oli ainoatakaan harmaata hiusta ilmaantunut hänen ennen niin tuuheaan, vaaleaan tukkaansa; tuskin oli ainoatakaan ryppyä tuossa avonaisessa, iloisessa otsassa. Nuo siniset silmät katselivat vielä yhtä kirkkaasti, huulet hymyilivät yhtä herttaisesti kuin ennen; yksi ainoa noista valkoisista hampaista oli vain pudonnut pois ja lihavuus oli vaikuttanut, että ennen keveä käynti oli muuttunut vähän keinuvaksi. Nuoruus katoaa, vuodet kuluttavat, mutta sydämen kauneus levittää kuitenkin kasvoille kirkkauttaan, joka kestää kauemmin kuin poskien puna, kauemmin kuin lemmen ensi hymyily, jopa kauemmin kuin aikakin.[15]

Pesutuvassa silitettiin juuri parhaillaan hienoja hollantilaisia pöytäliinakankaita, jotka vuosikausia olivat kaapeissaan käyttämättöminä kellastuneet, mutta joiden nyt täytyi valmistautua tarkoitustaan täyttämään. Silitys on raskasta työtä, joko sitten mankelia vedetään tai työnnetään, ja vaatteen levittäjällä täytyy olla käsi sekä nopsa että taitava. Sen vuoksi kai lienevät ne pesijättäret, joiden työnä oli ennen manklausta tapahtuva vähempiä voimia vaativa vaatteiden venyttely, katsoneet velvollisuudekseen huvittaa mankelia kiskovia tovereitaan ja samalla itseäänkin tarinoimisella, jota ei suinkaan haitannut kielen kankeus.

— Sanokaa, mitä sanottekin, Riitta, — virkkoi naisista terhakin, — mutta minä olen nähnyt pyykkiä ennenkin, minä. Kuka oli se, joka niin monena herran vuonna pesi piispa vainajan yömyssyt ja paikkasi hänen sukkansa ja joka useamman kuin yhden kerran kiillotti piispan kaulukset, kun hän, Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen, seisoi siellä niin arvokkaana kuin Aaron Israelissa? Kukas muu kuin minä, eikä minusta saakaan sanoa, etten osaisi erottaa Hollannin rälliä Tukholman liinasta. Jos armollinen rouva ei tahdo minun pesuuni tyytyä, ja jos hän halveksii näitä liinoja, joita parempia ei koskaan ole paistetun porsaan alle levitetty, niin sanon minä hänelle, mitä piispan muorin oli tapana sanoa — piispan muori oli aina alava köyhiä kohtaan, vaikka olikin ruhtinaallista sukua…[16]

— Eivät taida teidän pesunne, Sanna muori, eivät meidän manklauksemme
eikä koko Mainiemikään kelvata ylhäiselle kreivittärelle! — kiiruhti
Riitta-muori virkkamaan, sill'aikaa, kun Susanna veti henkeänsä. —
Ihmiset sanovat sitä julman ylpeäksi.

— Mutta onpa sillä oikeuskin olla ylpeä, — keskeytti taas vuorostaan Sanna, — koska on syntyisin Sparre, ja kaikki Sparret[17] ovat kovaa puuta. Senhän toki minä tiennen, että kreivi on nuorta aatelia, ja vaikka hänen äitinsä sattuikin olemaan ruhtinatar, niin eihän sille mitään taida, että mummo on (tässä puhui Susanna kuiskaamalla) pesinkarttua heiluttanut ja suopaa käsitellyt niinkuin muutkin oikeat ihmiset. Ja silloin ajatteli armollinen kreivi, ettei kai haittaisi, jos hänen lapsensa saisivat vähän lisää aatelisverta suoniinsa, varsinkin kun kreivitär vielä oli jumalattoman rikas, mutta nähkääs, kulta on multaa, niinkuin lukee siinä ihka uudessa virsikirjassa. Jumala kuningasta siitä siunatkoon, että on sen teettänyt, kaikille kristityille sieluille ylösrakennukseksi ja autuudeksi. Niinpä niin, mitäs minun pitikään sanoman? Niin, että rikkaudet ne hupenivat ja hävisivät, reduktsioniherrat iskivät kouransa kreivin moniin kirkkopitäjiin sekä Liivinmaalla että Suomessa, ja kreivittären tavarat menivät saman tien, ja eipä aikaakaan (tässä eukko taas puhui supattamalla), kun paha viepi itsensä Mainiemenkin. Sanokaa mitä sanotte, mutta minä olen ollut täällä mestari Aataminkin aikana; se mikä on väärin saatu, se pian kaatuu. Ja sentähden — tässä hän taas korotti äänensä — ajattelen minä, että kreivitär saapi tyytyä siihen, mitä talo tarjota taitaa. Sillä vaikka täällä nyt tuhlataan satoja, jopa tuhansiakin talareita turhanpäiväiseen pesuun ja kiillotteluun, niin älkää luulkokaan, että linnassa on kaikki niinkuin olla pitää…

— Saisitte hävetä, Sanna-muori, seisomasta täällä kuin tarhapöllö ja ennustamasta pahaa lempeälle ja hyvälle herrallemme, — virkkoi taas Riitta äänen painolla, jonka hän katsoi pitävänsä panna sanoihinsa joka kerta, kun oli talon puolella olevinaan. — Olkoonpa, että täällä ennen on ollut pahoin, nyt ainakin ovat asiat oikealla tolallaan. Senhän jo lapsikin voi nähdä ja ymmärtää. Älä sylje pääsi yli, äläkä soimaa sitä, jonka leipää syöt, sanoo sananlasku. Sanotaan kuninkaan kyllästyneen reduktsioniin, ja verimadot ovat imeneet vatsansa täyteen. Ajattelen, että antavat Mainiemen olla rauhassa.

— Verimadot! — huudahti Susanna vuorostaan niin tolkussaan kuin ainakin korkean kruunun puolustaja. — Senkötähden, että armollinen kuninkaamme on oikeutensa mukaisesti ottanut takaisin sen, mitä korkeat herrat pyynnöllä ja pakolla ovat kruunulta ja köyhältä kansalta monina herran vuosina anastaneet…

— Tietääkö kukaan, mikä mies se oikeastaan on se hovimestari, jota odotetaan tänne tänään taikka huomenna? — puuttui taas Riitta puheeseen, varmaankin päästäkseen keskusteluaineesta, joka saattoi olla hiukan vaarallinenkin näinä yksinvallan aikoina, jolloin teloittaja oli vastannut moneen ajattomana aikana lausuttuun varomattomaan sanaan.

— Aina se haukka teeren pesään mahtuu, ja kyllä tanskalaisen selkä sujuu ruotsalaisen tuolin selustimen mukaan, — vastasi Susanna.

— Siihen aikaan, kun Niilo Janssen vielä oli halpa kamaripalvelija, sanottiin häntä ylpeäksi ja ilkeäksi mieheksi, — tuumaili Riitta, — ja minä ajattelen, ettei ihminen tässä maailmassa paljosta myötäkäymisestä parane. Mutta sillä miehellä sanotaan olevan ihmeellinen onni kaikessa, mihin hän ryhtyy, niin että kaikki käy hänen mielensä mukaisesti aivan niinkuin itsestään. Kuta köyhemmäksi ja lempeämmäksi kreivi on käynyt, sitä rikkaammaksi ja kovemmaksi hänen hovimestarinsa. Moni luulee, että palvelija on rikkaampi kuin hänen herransa; niin, niin, sanotaanpa, että monta murua on pudonnut poskeisen pussiin niistä monista pitäjistä ja tiluksista, joita on otettu kreivi Bertelsköldiltä. Sen tietää tuo ilkeä mies hyvin kyllä, ja senpätähden hänellä on enemmän sanomista talossa kuin kreivillä itsellään. Hän siellä hallitsee ja vallitsee. Voisin kertoa jotakin minäkin siitä, mitä itse kreivittärestäkin puhutaan, mutta, kas, sitä korvaapa ei olekaan olemassa, joka olisi kuullut vanhan variksen nauravan kilpaa harakkain kanssa.

— Miksi ei kreivi sitten, jos kerran hänellä valta ja herruus on, erota niin vaarallista palvelijaa? — kysyi muuan nuoremmista naisista.

— Miksi ei eroita? — matki Sanna-muori toimessaan. — Pese sinä lakanoitasi, Saara, äläkä pistä nenääsi ylhäisten avaimenreikiin. Sen saatan kuitenkin sanoa sinulle, että kreivillä saattaa olla syynsä, minkä vuoksi pitää hovimestarinsa palveluksessaan. Olenhan sanonut teille, että se mies onnistuu kaikessa, mihin ryhtyy, mutta kreiville tapahtuu vain onnettomuuksia silloin, kun hovimestari ei häntä auta. Kuka toimitti kreivin rikkaisiin naimisiin, kuka lainasi hänelle rahoja reduktsioniherrojen lahjomista varten, kun Mainiemi viimeksi oli vaarassa? Kuka pelasti hänet merihädästä Ahvenanmerellä? Kuka sammutti niin ihmeellisesti sen suuren tulipalon täällä linnassa seitsemän vuotta takaperin? Niin, näetkös, sen kaiken teki… Kah, mitä seisot ja töllötät siinä, Saara, kuin mikäkin kiiski suu selällään. Soisinpa papin muorin tulevan neuvomaan sinua tekemään työtä ruokasi edestä, lunttu. Siinä on tarmoa siinä perheessä, ja tahtoisinpa nähdä sen päivän, jona mestari Pietari Niilo Janssenia niskaan tarttuu. Totta tosiaan soisinkin.

— No no, älkäähän nyt sentään suuttuko, Susanna-muori, — lepytteli Riitta, toivoen saavansa kuulla vielä enemmän noita juoruja, joita alhaisemmat niin mielellään ylhäisemmistään kuuntelevat. — Näettehän, että me kaikki kuuntelemme teitä kuin pappia kirkossa? Sanoittehan, että hovimestari on onnen lapsi? Muistelenpa kuulleeni, että hän jollakin kummallisella tavalla joutui kreivin palvelukseen. Kerrotaanhan, että vanha kreivi Bertelsköld, tämän nykyisen isä, eräänä talvena kuningas vainajan aikana ratsasti jään yli Tanskaan, ja toi sieltä muassaan pienen pojan, jonka oli ryöstänyt tanskalaisilta…

Susanna, jonka mieli meni hyväksi siitä, että häntä edes pesutuvassa kunnioituksella kuunneltiin, oli heti valmis loistavalla tavalla vastaanottamaan tämän luottamuksen, kun kaikkien huomio samassa kiintyi ylemmästä linnan pihasta kuuluvaan huutoon ja meluun, joka siksi kertaa keskeytti kaiken juoruamisen. Ymmärtääksemme tätä tavatonta tapausta on meidän kertomuksessamme peräydyttävä puoli tuntia.

Se puoli Mainiemen linnan päätyä, joka, oli linnan pihalle päin, oli koristettu sillä raskastekoisella, mutta suurenmoisella ylimyksellisellä loistolla, joka vielä tänäkin päivänä tekee seitsemännellätoista vuosisadalla rakennetut herraskartanot niin vaikuttaviksi. Rakennus oli ylellisesti koristettu sen ajan sekä puu- että kipsityön parhaimmilla teoksilla. Muun muassa näkyi ikkunoiden välissä jättiläiskokoisia sankarien kuvia, jotka kuin menneen ritariajan haamut kilpineen, miekkoineen ja kypärineen vartioivat muuria. Sade, tuuli ja aika eivät kuitenkaan olleet ujostelleet katkaisemasta missä kättä, missä jalkaa, missä kypärätöyhtöä, jonka vuoksi nyt oli pakko tikapuitten ja telineitten avulla paikkailla noita sankareita tavalla, johon ne tuskin itse olisivat suostuneet, jos olisivat olleet luuta ja verta.

Ainoastaan saksalaiset mestarit olivat siihen työhön tottuneet, ja Turun muurarit saivat tällä kertaa tyytyä olemaan näiden toisten apureina. Vaikkeivät he voineetkaan keksiä mitään oikeata syytä tästä toimesta kieltäytyäkseen, ei toveruus saksalaisten kanssa kuitenkaan ollut sen parempi kuin että siinä molemmin puolin soitettiin suuta. Suomalaisten joukossa oli siinä pieni, hartiakas muurari, Yrjö-niminen, joka oli muita mainiompi ruotsinkieltä rääkkäämään. Sillä vaikka Turku jo seitsemännentoista vuosisadan lopullakin oli suomalaisempi sekä mieleltään että kieleltään kuin moni muu kaupunki maassamme, oli kuitenkin ruotsinkieli sekä yliopiston että aatelin niinkuin myös joskus epäviisaitten kirkonmiestenkin kautta päässyt jonkinmoiseen ylempään arvoon niin hyvin hovin kuin sivistyksenkin kielenä. Seurauksena siitä oli, että alemmat kansanluokat koettivat tätä kieltä matkia omalla tavallaan, kenties hyvinkin oivaltaen, että tämä sekasotku oli jonkinlaista ivaa sekä ruotsinkielestä että heistä itsestään, samalla kuin se oli kostoa siitä halveksimisesta, joka tuli heidän oman kielensä osaksi.

Tikapuitten päässä seisoi nyt muuan saksalainen mestari sankarien jalkoja paikkaillen, sill'aikaa kun Yrjö maasta käsin ojensi hänelle kipsiseosta, sanoen sen olevan "saksalaista puuroa suomalaisessa kapustassa." Vastaukseksi ripautti saksalainen tuon tuostakin taitavasti ja muka tapaturmaisesti paakun kipsiä Yrjön otsaan. Tämä ei ollut sitä huomaavinaan. Mutta kun saksalainen aikansa huviksi alkoi isolla äänellä laulaa jotakin kotimaansa laulua, viritti Yrjökin kurkkunsa omaan äänilajiinsa ja lauloi:

Hyykä pärju, juupa taalar, härät tanssaa, mihi haakar, konkommu lilla syötävän: Viska tanssaa suullen hyppijän. Konkommi lilla tokka viska tanssako hoppaa.[18]

Hetken aikaa kesti tätä omituista kilpalaulantaa, ja yhä tiheämpään sateli kipsipaakkuja Yrjön kasvoille saamatta häntä vaikenemaan. Viimein loppui mestarin kärsivällisyys, ja taitavalla kädellä sinkautti hän savilusikkansa vasten hävyttömän apumiehensä otsaa. Siinä oli jo liiaksi leikkiä lystikkään turkulaismuurarin osaksi. Tuota pikaa köyristi hän vankat olkapäänsä tikapuiden alle, nosti ne miehineen päivineen ylös maasta ja tanssi sääriään sätkyttelevän vastustajansa kanssa, joka töin tuskin kykeni itseään kiinni pitämään, ympäri linnan pihaa yhä edelleen jatkaen lauluaan "Konkommi lilla tokka, viska tanssako hoppaa." Urhea Yrjö ei sillä hetkellä ollut mielestään huonompi Simsonia, joka kantoi Gazan portin olallaan. Yrjön turkulaisten toverien ja linnan renkien ja piikojen mielestä, jotka melu oli sinne houkutellut, oli tämä ilveily niin mainiota, että kaikki yhtyivät tuttuun säveleen, ja joka kerta kun tultiin sanoihin "tanssako hoppaa", kävivät muurarin pyörähdykset ja saksalaisen ylhäinen asema yhä arveluttavammiksi. Mutta saksalaisen tovereista ei asia ollut ollenkaan hauska, ja heihin yhtyivät tukholmalaiset. Tuota pikaa oli muodostunut kaksi melkein tasaväkistä puoluetta, toinen tikapuilta vankia pelastaakseen, toinen tanssia jatkaakseen. Seurauksena siitä oli, niinkuin helposti voi arvata, tora, haukkumasanat ja käsikähmä.

— Alas tikapuut! — huusi samassa tilanhoitajan jymisevä ääni toiselta puolen pihaa, mutta taistelevat eivät kuunnelleet mitään muuta kuin omaa kiukkuaan ja rummuttivat kaikin voimin, vuoroin kiroten, vuoroin nauraen, toistensa selkään tahtia lauluun "Konkommu lilla syötävän, viska tanssaa suullen hyppijän!"

— Alas tikapuut, sanon minä! — huusi toiseen kertaan Pietari-mestarin käskevä ääni, ja muutamat tuimat korvapuustit oikeaan ja vasempaan antoivat lisäpontta hänen käskyilleen. Yrjö päästi tikapuut, joita niin urhoollisesti oli puolustanut, vanki hyppäsi maahan, ja taistelijat erkanivat nuristen toisistaan.

Isännöitsijä oli tuimistunut. — Saisitte hävetä lannoittamasta ilmaa suurilla sanoilla ja varastamasta päiväpalkkaa isännältänne. Sinä Yrjö, jos tästä lähin vielä tanssit, niin tanssit patukan mukaan, tiedä se. Ja te, Müller, sivelkää seinäkuvianne tai muuten teitä itseänne sivellään. Työhön, sanon minä! Jos kenelle on vääryyttä tapahtunut, niin tulkoon valittamaan iltasella, sittenkun kello on soinut. Mars!

Meluava joukko vaikeni isännöitsijän lujan äänen masentamana. Silloin kuului yht'äkkiä kuiva, terävä ääni kysyvän: — Kuka se on, joka täällä käskee?

2. HOVIMESTARI.

Outo tulija, joka niin käskevästi keskeytti kahakan linnan pihalla, näytti olevan hiukan viidennelläkymmenellä oleva mies; lyhyt ja laiha oli hän varreltaan, eikä ensi katsannolta juuri kunnioitusta herättävä. Mutta jos seurailit hänen pienten, teräväin silmäinsä vilkkaita liikkeitä, ja jos panit merkille sen rohkean, miltei röyhkeän päättäväisyyden juonteen, mikä oli hänen ohuen ylähuulensa ympärillä, niin aavistit, ettei häneltä puuttunut kykyä keksiä rohkeita tuumia, eikä tarmoa niitä toteuttaa, olivatpa ne sitten hyviä tai pahoja. Mies oli puettuna ruumiinmukaiseen, vähän kuluneeseen, vihreään ihokkaaseen, josta, ynnä lyhyestä kuvetapparasta, saattoi arvata hänet metsästäjäksi; mutta metsästyspyssyn asemesta pistivät hänen vyöstään esiin kahden pienen terserolin perät, lyhyt, harmaa matkakaapu oli heitettynä hänen hartioilleen, ja vaaleanruskeata, vähän punertavaa tukkaa peitti leveälierinen, hopeasoljella koristettu, mutta töyhdötön hattu.

Muukalaisen äänessä oli jotakin läpitunkevan terävää, mikä vaikutti, että hänen ensimmäiset sanansa, vaikka matalasti sanotut, kuitenkin kuuluivat hyvin selvästi pihan yli ja saattoivat sekä isännöitsijän että työntekijät ehdottomasti katsahtamaan taaksensa. Samassa muukalainen tunnettiinkin, sillä hän oli käynyt linnassa useita kertoja ennenkin, vaikka viime käynnistä jo oli vuosia kulunut, eikä hän ollut odottamaton nytkään. Hiljainen hämmästyksen humahdus kuului väkijoukosta: — Se on hovimestari, — kuiskittiin.

Mestari Pietari punastui, tervehti kohteliaasti ja näytti joutuneen hämilleen. — Älkää pahastuko, herra Niilo, — sanoi hän; — täällä oli vähän riitaa työntekijäin kesken, mutta se on jo sovittu. — Muistettava on, että herran arvonimeä siihen aikaan annettiin harvoin muille kuin aatelisille tai muille ylhäisille miehille ja että, kun se annettiin jollekin alhaisemmalle henkilölle, se oli tavatonta kohteliaisuutta, joka osoitti joko pelkoa tai suuria ajatuksia henkilön arvosta ja merkityksestä.

— Kysyn, kuka täällä käskee? — uudisti hovimestari miltei pilkallisesti. — Kuka sinä olet, mies? On kuin olisin sinut ennen nähnyt.

— Arvatenkin, ja useammin kuin yhden kerran, — vastasi Pietari närkästyneesti, punastuen aina korvalehtiään myöten. — Siihen aikaan kun ruokkosin kreivin mustaa tammaa, ei Niilo Janssen ollut vielä liian hyvä sen häntää typistämään.

Pikaisella, tuskin huomattavalla vilkaisulla katsahti hovimestari entistä toveriaan päästä jalkoihin, mutta tämä silmäys ilmaisi kyllin selvästi, että Pietari oli saanut vaarallisen ja leppymättömän vihamiehen. Huolimatta tilanhoitajan rohkeasta vastauksesta, kääntyi herra Niilo vieraiden työntekijäin puoleen ja vaati heitä selittämään linnan pihalla tapahtuneen hälinän ja kapinan syytä. Kahdesti ei näiltä tarvinnutkaan kysyä ja tietysti he esittivät asian niin, että syy kokonaan tuli olemaan Yrjön, talonväen ja viime lopussa isännöitsijänkin.

Hovimestari kuunteli tätä esitystä. Sitten kääntyi hän kylmästi mestari Pietarin puoleen ja sanoi äänellä, joka ei vastaansanomista suvainnut, ällistynyttä Yrjöä osoittaen: — Paneta tuo mies kaakinpuuhun kiinni ja annata hänelle kaksikymmentä paria selkään.

Kunnon isännöitsijä tunsi veren yhtä äkisti hyökkäävän pois poskiltaan kuin se vast'ikään oli niihin töytännyt, ja hämmästyksestä kalpeana änkytti hän: — Se ei voi olla aikomuksenne, herra Niilo!

Hovimestari katseli häntä ylenkatseellisesti ja viittasi sitten kädellään, että rikollinen oli viipymättä kiinni otettava. Kaikkia läsnäolevia pudistutti. Heistä tuntui niinkuin vanhan mestari Aatamin aika jälleen olisi palannut kaikkine laittomine hirmuineen, jolloin ihmisten onni ja menestys tutkimatta ja tuomitsematta asetettiin raa'an mielivallan alaiseksi.

Mestari Pietari rohkaisi mielensä. — Peruuttakaa käskynne, herra Niilo — sillä ette voi puolustaa sitä Jumalan, ette ihmisten ettekä kreivinkään, armollisen herramme edessä. Muurari Yrjö on tehnyt tyhmyyksiä, sitä en tahdo kieltää, mutta hän on vapaa käsityöläinen eikä kuulu linnan alustalaisiin. Ja vaikka hän niihin kuuluisikin, niin ei hän sentähden ole orja, jota saa häväistä ja lyödä mielivaltaisesti. Jos hänet on rangaistava, niin on häntä lain tuomiosta lyötävä, herra Niilo, eikä teidän käskystänne, vaikka olisitte seitsemän kertaa äreämpi näöltänne, kuin näytätte olevan. Haastattakaa hänet käräjiin, sitä vastaan minulla ei ole mitään, mutta niin totta kuin nimeni on Pietari, niin ette sitä ennen koske häneen sormellannekaan, sen takaan.

Isännöitsijän miehevät sanat vaikuttivat kaikkiin muihin, mutta eivät siihen, jota ne tarkoittivat. Hyväluontoisten saksalaisten oikeudentunto heräsi: — Ist schon gut, Ihre Gnaden! — he sanoivat; — lassen wir den armen Teufel laufen.

Tukholmalaisetkin, jotka kyllä olivat käsirysystä vast'ikään kiihtyneet, mutta kuitenkin olivat rehellisiä miehiä, jotka kuninkaan omain silmäin alla olivat tottuneet näkemään lain vallitsevan ja korkeiden herrain itsevaltaisuutta hillittävän, menivät muurarin puolelle ja arvelivat, että mies kyllä ansaitsi saada selkäsaunan ystäväin kesken, mutta ei millään muotoa julkista rangaistusta niinkuin tavallinen pahantekijä.

Mies, joka näin näki käskyjään yhä useammalta taholta vastustettavan ja jolla silminnähtävästi oli tarkoituksena polkea isännöitsijän arvoa valitsemalla Yrjöparan uhrikseen, kuunteli näöltään välinpitämättömästi ympärillä seisovain vastaväitteitä, ikäänkuin katsoen niihin vastaamisen halventavan itseään. Kun hovimestari mielestään oli tarpeeksi kuunnellut, katkaisi hän jyrkästi saksalaisten, ruotsalaisten ja suomalaisten kauniit puheet kysymällä lyhyesti, tahdottiinko häntä totella vai ei.

Sille, joka ei likemmin tuntenut hovimestaria, tämä kysymys tuli aivan äkkiarvaamatta, juuri silloin kun jo luultiin hänen taipuneen leppeämpään menettelyyn. Mestari Pietari oli yksi niitä. Hän jäi sanatonna seisomaan; muut niinikään. Mutta ei yksikään käsi eikä jalka liikahtanut ankaraa käskyä tottelemaan.

Herra Niilo näytti sitä aavistaneen. Tuhlaamatta sen enempiä sanoja noille, joita hän piti niin paljon halvempina itseään, otti hän esiin lyhyen pillin, semmoisen, jota metsästäjät käyttävät pyitä houkutellakseen, ja vihelsi — lyhyen, kimakan vihellyksen, joka pahaa ennustavasti vihlaisi keräytyneen väkijoukon korvia. Pian sen vaikutus nähtiinkin. Kuusi metsästäjää, kaikki samanlaisilla aseilla varustettuja kuin heidän herransakin, astui portista sisään.

— Sitokaa tuo lurjus likimmäiseen puuhun, — sanoi hovimestari Yrjöä osoittaen, — ja antakaa hänelle neljäkymmentä paria.

Käsky oli lyhyt, mutta ei sen toimeenpanokaan tällä kertaa viipynyt. Metsämiehet tarttuivat hämmästyneeseen muurariin käsiksi, ja ennenkuin kukaan ympärillä seisovista ajattelikaan nostaa kättänsä häntä puolustaakseen, oli mies jo pois vietynä ja tuomiota pantiin jo täyttä päätä täytäntöön.

Oliko se pelkuruutta? Oliko se hätäytymistä? Suomalaisen luonne on hidas. Joukko ei ollut arvannut odottaa syrjäisten sekaantumista asiaan ja antoi ensimmäisessä neuvottomuudessaan häkellyttää itsensä. Ainoastaan saksalaiset mutisivat kreutz-sappermenttiään ja tukholmalaiset ilmaisivat säälinsä suomalaisia kohtaan tavalla, joka oli Ruotsissa yleinen siihen aikaan: — Kun käy hullusti, niin käy niinkuin Suomessa! — sanoivat he.

Kunnon mestari Pietari tarvitsi useita minuutteja selvittääkseen ajatuksiaan ja sill'aikaa olivat sekä hovimestari ja metsästäjät että rangaistu kadonneet kartanolta. Mutta kun Pietari vihdoinkin oli ennättänyt tointua, valtasi hänet mitä kiihkein viha, hän tarttui lähimpään rautatankoon ja huusi talon väelle, että he seuraisivat häntä; maksoi mitä maksoi, syyttömästi häväisty oli pelastettava.

Olihan siellä useita, joiden suuttumus oli yhtä suuri kuin isännöitsijänkin, mutta ei ollut kaikilla hänen rohkeuttaan. Useimmat luikkivat tiehensä, kun taistelusta alkoi tulla täysi tosi, ja ainoastaan kuusi tahi seitsemän miestä tarjoutui varustettuina niillä aseilla, joita käteen sattui, seuraamaan isännöitsijää. Vanha Sanna kurkisteli linnan kylkirakennuksen nurkan takaa, jonne hän oli asettunut tähystelemään, ja korotti rohkeasti äänensä, kun ei hovimestaria enää näkynyt.

— Mitä nyt, mestari Pietari! — huusi hän isolla äänellä, — onko itse ilkeä pelsepuupi mennyt teihin ja kääntänyt silmänne, niin että juoksette tuon viheriän takin perässä niinkuin sonni punaisen huivin perässä? Vaikka olisitte kuinka hyvä talonkoira tahansa, mestari Pietari, niin sen sanon teille, varokaa itseänne tuolta susilaumalta, älkääkä pistäkö päätänne kitaan, muuten saatte tulevalla kerralla katsoa, mihin hattunne panette. Korppi on onnen miekkonen, mestari Pietari, sentähden se elää sata vuotta, mutta älkää koskeko häneen, sormianne alkaa särkeä. Olen monta herran vuotta silittänyt piispa vainajan papinkauluksia, ja sen sanon minä teille, että joilla valta on, niitä vastaan ei ole hyvä potkia. Tehkää niinkuin minä ja muut ymmärtäväiset ihmiset, mestari Pietari, ja haukkukaa häntä lemmon lailla, kun hän ei ole kuulemassa, mutta varokaa lukemasta hänen viheriän takkinsa lankoja. Katsokaa minua, minä osaan puhua, kun niin tarvitaan, ja sillä välin pitää suuni kiinni, ja se on minulle vain hyväksi, mutta teikäläiset tuliset junkkarit eivät paljon huoli, mitä vanhat ja viisaat ihmiset sanovat teidän omaksi hyväksenne.

Nämä viimeiset sanat tuli Sanna-muori jo närkästyksissään sanoneeksi, nähdessään, ettei isännöitsijä huolinutkaan hänen hyvistä neuvoistaan, vaan hyökkäsi väkensä kanssa muuraria pelastamaan. Taistelu näytti välttämättömältä, mutta olisi tuskin päättynyt hyvän asian voitoksi, sillä mestari Pietari unhotti kiivaudessaan, että hovimestari ja hänen miehensä olivat hyvästi varustetut sekä pistooleilla että muilla aseilla. Onneksi ilmaantui oikeaan aikaan pappilan muori itse, tuo reipas ja kelpo Kreeta, jonka äidillinen huolenpito ei sallinut hänen noin vaarallista yritystä toimetonna katsella.

— Pietari, oma poikaseni, — sanoi hän ja tarttui häntä lujasti käsivarteen; — ole siivolla ja tottele äitiäsi, niinkuin aina olet totellut. Väisty ylivoiman edestä, kelpo miehen arvoa se ei milloinkaan halvenna; älä mene, kunnon poikani, lain rajamerkkien yli, vaikka väkivalta menee; pysy oikeudessa kiinni, niin Jumala kaikkivaltias auttaa meitä aikanaan…

— Tahdotko, että minä vapaaehtoisesti suvaitsen tapahtuvan moista väkivaltaa; ei, äiti, se ei käy laatuun, eikä saa käydä, — huusi Pietari vimmoissaan. — Olen ollut Virossa, Liivinmaalla ja Puolassa, olen nähnyt ei ainoastaan herrain, vaan voutien ja käskyläistenkin kohtelevan työntekijää kuin järjetöntä eläintä; mutta se ei saa tapahtua täällä Suomessa, äitiseni, niin kauan kuin meillä on kirjoitettu laki ja minulla miehen käsi vielä sitä puolustamaan…

— Ei, Pietari, — jatkoi Kreeta, — älä koetakaan riuhtoa itseäsi irti. Annat ampua itsesi kuin koiran … tahdotko antaa? Mene sitten, mene, mutta minä seuraan sinua; ennenkuin heidän luotinsa sinuun käyvät, käyvät ne minuun. Mene, uppiniskainen poika, anna surmata minut, jos välttämättömästi niin tahdot, mutta silloinpa oletkin äitisi surmannut…

Pietari ratkesi itkemään. — Tahdotteko siis, että minun, jonka tulee vastata siitä, että kaikille tehdään oikein täällä linnassa herrani poissa ollessa, pitää suvaita…? Mitä tahdotte minulta?

— Pyydän vain kärsivällisyyttä hetkiseksi, — sanoi Kreeta, koettaen turhaan puhua äskeiseen päättäväiseen tapaansa. — Ole järkevä, Pietari, ole hyvä! Tiedäthän, että kreivi vanhastaan suosii meitä kaikkia. Hän on meitä kuuleva. Hän on hyvittävä Yrjön ja niinkuin oikeutta harjoittava herra rankaiseva palvelijainsa väkivaltaisuuden…

— Muuta neuvoa ei enää ole, nyt se on jo myöhäistä, — vastasi isännöitsijä huoaten ja katsahti linnan portille, josta hovimestari miehineen näkyi palaavan rangaistuksen toimeenpantuaan. Eräs Pietaria seuranneista miehistä läheni häntä ja kuiskasi hänelle korvaan: — Sano vain sana, niin muserran tuon konnan kallon rautakangella niin, ettei hän ikinä enää anna hosua kunniallista miestä.

— Kiellän sinua häneen koskemasta, — kuiskasi Pietari. — Antaa hänen olla tällä kertaa, Lammin Matti! Tiedän sinulla olevan vanhaa äkää pikku tyranneille mestari Aatamin ajoilta; mutta anna hänen olla, ukkoseni; Herramme käsi on tekevä sen asian paremmin kuin sinä ja minä.

— Olipa vahinko, — jupisi Lammin mies, sama, jonka mestari Aatami ennen muinoin oli panettanut myllykammioon. — Olisipa tehnyt hyvää saada tukkia tuon roiston röyhkeä suu. Mutta jos tarvitaan toiste, niin luottakaa minuun.

Hovimestari läheni luontevasti ja reippaasti, voitollinen pilkkanauru ohuilla huulillaan, ja tervehti pappilan muoria, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. — Minua ilahduttaa nähdä teidät noin reippaana, Kreeta muori, — sanoi hän. — Armolliselle rouva kreivittärellemme tulee olemaan mieluista tutustua teihin ja pappilan oivallisiin vasikkoihin ja kesävoihin. Pikku kreivi Kustaa Aadolf on oikea susi päästessään viilipytyn ääreen; surkuttelen maitohyllyjänne, jos häntä huvittaa usein käydä pappilassa.

— Saamme siis odottaa hänen armoaan kreivitärtä ja lapsia kohtakin? — kysyi Kreeta iloisena päästessään puhumaan toisista ja rauhallisemmista aineista, sillä mestari Pietari seisoi yhä vielä kasvot synkkinä hänen vierellään.

— Viimeistään ylihuomenna jälkeen puolen päivän, — vastasi hovimestari mielipalvelijan mahtavuudella ja huolimatta edes katsahtaa isännöitsijään. — Kreivi ei voi päästä irti Tukholmasta ennenkuin tuonnempana kesällä, mutta hänen armonsa soisi, että kreivitär ja kaikki lapset, kreivi Torsten ja kreivi Kustaa Aadolf ja neiti Ebba, saisivat nauttia vuoden kauneimmasta ajasta täällä Mainiemessä. Hänen armonsa kreivittären terveys ei ole ollut oikein hyvä viime kevännä, ja kreivi Torsten on sangen heikko neljätoistavuotiaaksi, mutta kun näkee kreivi Kustaa Aadolfin ja neiti Ebban, niin ei uskoisikaan kreiviä ainoastaan kaksitoista- ja neitiä kymmenvuotiaaksi, niin vahvan ja rehevän näköisiä he ovat — juuri niinkuin teidän juotetut vasikkanne, Kreeta muori, käyttääkseni vähemmän sopivaa, vaikka kyllä näin maaseudulla hyvinkin tavallista vertausta. — Mutta, — jatkoi hovimestari, katkaisten oman puheensa ja jyrkästi ja huolettomasti käännähtäen mestari Pietarin puoleen, — tässä haaskaan aikaa muistelemalla kreivillisen perheen sukuluetteloa ja unhotan kokonaan, että paljon on vielä tekemättä, mikä pitää olla valmiina ylihuomiseksi. Mitä näenkään, mestari hyvä! Työntekijät joutilaina kuin pyhäpäivänä, nyt kun kaikki kädet pitää olla liikkumassa! Pihalla ajelehtii kalkkia, kiviä ja pölkkyjä; ystäväiseni, pyydän teitä muistamaan, että hänen armonsa kreivitär on tottunut näkemään ympärillään mitä hienointa olla saattaa. Linnan seinät vielä märät rappauksesta? Teidän olisi pitänyt käyttää enemmän väkeä, olihan teillä käsky syytää kultaa kahmaloittain menemään. Entä portaat? Luulenpa totta tosiaan teidän panettaneen niihin rautakankia entisten kullattujen messinkitankojen sijaan. Mitä se merkitsee, ystäväni?

— Unohdatte, herra Niilo, — sanoi tilanhoitaja tuimasti, — unohdatte, että entiset käsipuut hävisivät tulipalossa seitsemän vuotta takaperin. Ja kun minulla harvoin on ollut, niinkuin sanotte, kultaa kahmaloittain syytää, niin panetin niihin käsipuut hyvästä Dannemoran raudasta.

— Mutta, mestari hyvä, mihinkä, jos saan kysyä, olette käyttänyt Mainiemen tulot kahtena viimeisenä vuotena? Sillä sen tiedätte itse parhaiten, että hänen armonsa kreivi tuskin on saanut niistä sen vertaa kuin olisi saattanut tarvita tavallisen ratsuhevosen ostoon.

— Mihinkä? — matki mestari Pietari närkästyen. — Sen sanon teille heti paikalla, herra Niilo Janssen, joka niin kernaasti syydätte herranne kultaa menemään — toisella kädellä ainakin. Kreivin luvalla olen käyttänyt hovin tulot linnan maiden uudelleen viljelemiseen, useiden autiomaiden viljamaaksi tekemiseen, peltojen ojittamiseen, koulun perustamiseen, ja ihmisasuntojen rakentamiseen alustalaisille, jotka tähän saakka asuivat huonommin kuin kreivin kehnoin hevonen; heidän rasitustensa lieventämiseen, heidän varustamiseensa työaseilla ja juhdilla, heidän ihmistyttämiseensä, herra Niilo! Ajattelen, että kreivi, joka on hyvä ja jalo herra, muistaessaan, minkä näköinen Mainiemi ennen oli, ja omin silmin nähdessään, minkä näköinen se nyt on, on unhottava kysymästä kullatuita käsipuita.

— Te tulistutte, — sanoi hovimestari pilkaten; — juokaa lasillinen vettä ja malttakaa mielenne, niin saamme sitten puhella noista uusista parannuksista. Ei mikään ole täydellistä tässä maailmassa, eipä edes rakkautenne tämän seudun roistoväkeen. Olette unhottanut yhden asian: kuka te olette ja kuka minä olen ja kuka linnan herra. Teillä on aivan liian paljon huolia, ystäväiseni; vast'edes olen koettava huojentaa taakkaanne.

Näin sanottuaan pyörähti hovimestari kantapäillään ja lähti linnaan, koettaen matkia ylhäisten huoletonta käytöstä. Mestari Pietari ja hänen äitinsä jäivät äänettömiksi paikoilleen, hämmästyneinä katsellen palvelijaa, joka uskalsi näytellä herransa osaa.

3. BERTELSKÖLDIN PERHE.

Kaksi päivää kului Mainiemessä suuria valmistuksia tehtäessä. Tunnustaa täytyy, että hovimestari oli tavattoman ponteva mies. Kahtena, kolmena hän liikkui, oli saapuvilla kaikkialla. Hänen käskiessään oli jokainen käsi pakotettu tekemään työtä neljän edestä. Linna muuttui uskomattoman lyhyessä ajassa kokonaan toisen näköiseksi. Työt tarkoittivatkin ainoastaan ulkonäköä. Milloin täytettiin jokin seinän halkeama; milloin peitettiin rapistunut paikka uudella maalilla; kaikki käytävät siistittiin, somistettiin; kaikki paraatihuoneet verhottiin uusilla tapeteilla; huoneisiin levitettiin kalliita mattoja; puutarhassa pantiin suihkulaitos kuntoon; piha kaunistettiin nuorilla koivuilla, jotka tosin olivat hakatut ja tuomitut muutamain päiväin perästä lakastumaan — mutta mitäpä siitä? Hovimestari oli niitä, jotka katsoivat kuoren tärkeämmäksi kuin ytimen ja joiden mielestä hetken loisto on pääasia, vähät siitä, joskin kaikki tulevaisuudessa kuihtunee.

— Hyvältä näyttää, — sanoi hän, tyytyväisesti silmähtäen nopeasti suoritetun työnsä hedelmiä. — Enemmän kultaa — enemmän, enemmän vain pohjattomaan kuiluun. Kreivi on oleva tyytyväinen, työni menestyy! — lisäsi hän hiljaa hymyillen ja samalla synkistyen.

Mestari Pietari oli ylen huonolla tuulella. Hän mörisi kuin kahlekoira kaikille, joita kohtasi. Mitä enemmän hovimestarin otsa kirkastui, sitä enemmän tilanhoitajan kasvot synkistyivät. — Kurja Mainiemi! hän huokaili.

Kolmannen päivän illalla oli kaikki väki juhlavaatteihin puettuna, ja koko pihamaa ja melkoinen kappale tietä ripoteltu lehtiä ja kukkasia täyteen.

Näin odotettiin ja odotettiin. Mutta Turusta tulevaa sanantuojaa, jonka puolta tuntia ennen piti julistaa kreivittären tulo, ei kuulunutkaan. Viimeinkin tuli hän myöhään yöllä tuoden sen sanoman, että oli vastatuuli saaristossa ja että Tukholmasta lähtenyt laiva oli jäänyt ankkuriin Korppooseen. Se oli tavallista silloin ja kauan sen jälkeenkin, ennenkuin vielä tunnettiin höyryvoiman ihmeitä.

Useat odottavista nolostuivat. Mutta hovimestari katsoi asiaa toiselta kannalta. — Meillä on vielä yksi päivä, — sanoi hän, — ja se on käytettävä. Enemmän kultaa, vielä enemmän.

Ja Turusta pantiin noutamaan kalliita maljakoita kukkineen ja harvinaisine kasveineen, jotka asetettiin pitkin portaita ja käytäviä; riemuportteja, köynnöksiä ja lehdityksillä koristettuja, rakennettiin tien yli, ja noille kuudelle metsästäjälle valmistuivat heidän uudet, hopeakudoksilla koristetut samettipukunsa. Mutta vieläkin yhden päivän viipyivät odotetut, ja sitten taas päivän ja jälleen päivän, vastatuulen tähden. Ja yhä kylvi hovimestari kultaa menemään, ja joka päivä hakattiin uusia koivuja ja hankittiin uusia kukkia, ja päivä päivältä kasvoivat komeus ja laitokset kreivittären vastaanottoa varten. Hovimestari meni innoissaan niin pitkälle, että maalautti punaiseksi kaikkien seudun talonpoikaistupien maantielle päin olevat seinät. Yksin aidatkin koristeltiin viireillä ja pihlajankukka-kiehkuroilla, jotka levittivät hurmaavaa lemua. Mutta teille kokonaisen penikulman päähän linnasta ruiskutettiin vettä pölyn poistamiseksi.

Ja viimein seitsemäntenä päivänä hovimestarin tulon jälkeen saapui iltapäivällä sanansaattaja vaahtoisen hevosen selässä ja julisti, että kreivitär Bertelsköld oli ennen iltaa oleva täällä, oltuaan päivällisillä Turussa maaherran, vapaaherra Lorenz Creutzin tykönä.

Nyt ei tarvinnut kauemmin epäillä. Neljä kertaa oli hovimestari harjoittanut linnan alustalaisia innostustaan ilmaisemaan, nyt vaadittiin sitä vielä viidennen kerran. Kello seitsemän aikana illalla näkyivät neljät kreivilliset vaunut tulevan, kaksi esiratsastajaa ja neljä ratsastavaa lakeijaa jäljessä saattovartijoina. Ilta oli kaunis, ja hauskan vaikutuksen tekivät laitokset. Niin pitkälle kuin silmä voi seurata tien mutkia, oli kaikkialla pelkkää vihannutta, kukkia, lehdityksiä, kunniaportteja ja juhlapukuja, hattuja huiskuteltiin ja hurraahuudot kaikuivat. Ei olisi keisarinnaakaan voitu näin maalaiskylässä sen suuremmalla komeudella ottaa vastaan.

Kun neljän valkoisen hevosen vetämät etumaiset vaunut ajoivat linnan portista sisään, annettiin merkki ja sinikeltainen Bertelsköldien vaakunalla merkitty viiri nousi jokaiseen linnan viiteen torniin, ja puolella tusinalla vanhoja, rannalle asetettuja tykkejä ammuttiin tulijain tervehdykseksi. Seurakunnan kirkkoherra, isä Johannes, oli ehdottanut, että kreivitär otettaisiin riemuvirrellä vastaan, mutta hovimestari oli sen kieltänyt, ja arvoisa kirkkoherra sai, ainoastaan sillä ehdolla että tekisi sen hyvin lyhyesti, luvan tervehtää linnan emäntää hengellisellä tervetuliaispuheella.

Isä Johannes teki tehtävänsä parhaan ymmärryksensä mukaan. Se ihme tapahtui, että puheessa oli vain kuusi tahi seitsemän latinalaista puheenpartta, mitkä olivat sen ajan parhaita kaunopuheisuuden koristuksia, mutta sitävastoin sovelias lukumäärä raamatunlauseita. Hän vertasi kreivitärtä Saaraan, Aaprahamin vaimoon, joka palvelijoineen samosi luvattuun maahan, ja toivotti, että Rebekan ja Raakelin siunaus vihmasateen tavoin lankeisi armollisen rouvan ja kaiken hänen perheensä päälle. Hän vertasi hänen lapsiansa Saaronin liljoihin ja Kidronin kukkasiin, flor es in horto Domini, ja toivotti että Salomon viisaus ja Gideonin urhoollisuus tulisi heidän ajalliseksi perintöosakseen, mutta kunnian kruunu heidän iankaikkiseksi omaisuudekseen. Eikä unhottanut hän verrata itseään Jaakopin huoneen ovenvartijaan ja lausui mielevästi sen toivomuksen, että, jos se oli Jumalalle otollista, täällä, heidän kreivillisten armojensa turvissa, hunajaa ja mannaa sataisi näiden Mooseksen lapsien päälle heidän vaivainsa korvessa ja … ja…

— Mutta lopettakaahan jo, isä Johannes, muutenhan teette meistä kaikista juutalaisia, — kuiskasi hovimestari huolestuneena nykäisten kirkkoherraa kauhtanasta. — Ettekö näe, että hänen armonsa jo alkaa tuskastua?

Ylhäisen kreivittären kauniissa kasvoissa näkyi todellakin jo kyllästymisen ensi oireita. Hän, jonka vuoksi kaikki tämä komeus oli hankittu ja jota tervehdittiin näin kaunopuheisilla vertauksilla, näytti olevan keskikokoinen nainen, tuskin yli viidenkolmatta vuoden, vaikka hän vanhimman poikansa rinnalla oli arvattava vähintään yhdenneljättä ikäiseksi. Hänen kasvonsa olivat kalpeat, miltei kärsivät, erinomaisen hienot ja säännölliset, hyvin lempeät, vaikkakaan eivät suorastaan kauniit; silmät siniset, tukka vaalea, otsa avonainen, ja etenkin suu erinomaisen kaunis helmivalkeine hampaineen. Hän oli puettu pitkään, vaaleanharmaasta sametista tehtyyn, kultahakasilla varustettuun ja kalliilla turkiksilla sisustettuun matkakaapuun, joka kyllä tuntui vähän liian varovaiselta tähän vuodenaikaan; koristelematon musta hattu ja valkoinen harso enensivät vielä kasvojen tavatonta kalpeutta, joihin kumminkin vieno puna ilmaantui, hänen keskeyttäessään ujostelevan kirkkoherran onnentoivotukset sanomalla: — Paljon kiitoksia, hyvä kirkkoherra!

Sitten kääntyi hän, vaunun astuimella vielä seisoen, lukuisan, vaunujen ympärillä tungeksivan väkijoukon puoleen, ja sanoi äänellä, joka oli kovin heikko kuuluakseen muille kuin likinnä seisoville: — Kiitän teitä kaikkia, hyvät ihmiset, hyvästä tahdostanne, ja toivon, että arvoisan kirkkoherranne toivomukset Jumalan avulla tulevat toteutumaan.

Uusi riemuhuuto remahti vastaukseksi näihin sanoihin, vaikkeivät etempänä olevat tietäneetkään, mistä syystä nyt taas huudettiin. Mutta ympärillä seisovat olivat huomaavinaan, että kreivitär oli lausunut nuo harvat sanat tosin kyllä lämpimästi ja lempeästi, mutta kuitenkin tuolla omituisella alentuvalla tavalla, joka osoitti, ettei hän niinkään suuresti hämmästynyt kaikista näistä hänen kunniakseen tehdyistä laitoksista, vaan päinvastoin näkyi hyvinkin tottuneen semmoisia alamaisen huomaavaisuuden osoituksia ottamaan vastaan.

Niinpiankuin voi tehdä sen ketään loukkaamatta, vetäytyi kreivitär huoneihinsa linnaan, jossa hänet otti vastaan Kreeta muori; väkijoukolla oli sen sijaan yltä kyllin huvia hänen seurueensa tarkastamisessa. — Kuka on tuo pitkä, laiha ja mustaverinen nainen, jonka käsivarteen hänen armonsa nojaa? — kysyi Riitta-muori eräältä hätiköivältä kamaripalvelijalta.

— Hänen armonsa seuranainen, muuan köyhä neiti Sinclair, — vastasi kamaripalvelija.

— Kah kaikkiakin, — sanoi Riitta, luulinpa häntä ainakin paroonittareksi; hän näyttää yhtä ylhäiseltä kuin hänen armonsa itse. Entä tuo toinen ruudukkaiseen villakaapuun puettu nainen, kuka hän on? — jatkoi Riitta, osoittaen erästä vaaleaveristä ja hyväluontoisen näköistä, mutta niin nuoreksi miltei liian lihavaa tyttöä.

— Senpä olisin saattanut kysymättäkin arvata, — sanoi Riitta; — ei ole siinä tytön tyllerössä enemmän aatelista verta kuin minussakaan. Mutta katsokaapas, tuolla auttaa hän pikku neitiä vaunusta. Jumala siunatkoon sitä lasta, mikä kaunis Jumalan enkeli hän on! Ja kuinka hän on mammaansa! Ja tuo, joka yhdellä hyppäyksellä vaunuista laskeutui, totta se lienee vanhin kreivi, pikku Torsten! Ja kuinka iso ja komea hänestä on tullut! Ja kuinka hän on pappaansa!

— Pitäkää suunne kiinni, ystäväiseni, — tiuskaisi kamaripalvelija, —
älkääkä vaivatko heidän armojensa korvia tyhmillä lörpötyksillänne.
Muuten sanon teille, ettei se olekaan kreivi Torsten, vaan nuori kreivi
Kustaa Aadolf. Kyllä ei kreivi Torsten hyppäisi vaunusta sillä lailla!

Ne kaksi lasta, jotka olivat istuneet opettajattaren kanssa toisissa vaunuissa, ansaitsivatkin, ainakin ulkonäkönsä puolesta, Riitta-muorin heihin tuhlaaman kiitoksen. Ebba-neiti oli äitinsä ilmeinen kuva, jota kaunistivat lapsuuden tuoreus ja hyväntahtoisuus. Vaikka kreivittären kasvot muuten olivatkin miellyttävät, puuttui niistä tuo hyväntahtoinen piirre. Kustaa Aadolf Bertelsköld taas oli reipas, voimakas, tulinen, hilpeä ja vallaton poika, tukka musta kuin isällä, niin musta, että se miltei sinerti, silmät mustat ja elävät, ruumiinrakenne hänen vuosikseen vahva ja jäntevä. Vaunuista alas hypättyään juoksi hän ensi töikseen taputtamaan hevosia kaulalle, kaatoi sivumennen erään kamaripalvelijan jalkakammilla kumoon, sieppasi sitten sisarensa vyötäisistä kiinni ja kantoi hänet ylös suuria rappusia harpaten kaksi kolme porrasta kerrallaan. Kaiken tämän suoritti hän muutamissa silmänräpäyksissä.

Kolmannessa vaunussa istui kreivi Torsten opettajansa kanssa. Torsten Bertelsköldin ulkonäkö ei herättänyt katselijain huomiota likimainkaan niin paljon kuin veljen ja sisaren. Hän vivahti sekä isäänsä että äitiinsä, tukka oli vaalea ja silmät ruskeat, muuten näkyi hänessä jonkinlaista ylpeyttä yhdistettynä tunteelliseen, heikkohermoiseen ja kivulloiseen ulkomuotoon. Nuorukainen hän oli, 14:n vanha, mutta näytti paljon vanhemmalta. Hän istui paksuun, turkiksilla sisustettuun kaapuun käärittynä, nojasi, vaunusta astuessaan, opettajansa olkapäähän ja astui kartanon poikki miltei horjuvin askelin, tervehtimättä ketään ympärillä seisovista. Opettaja, maisteri Schönberg, vanhaa, mutta köyhtynyttä ja rappiolle joutunutta aatelista sukua, näytti olevan noin 40-vuotias mies, laiha, kalvakka ja kuivan näköinen.

Neljännessä vaunussa istui neljä kamarineitsyttä vaalimassa kaikenlaisia huviksi ja hyödyksi aiotuita kaluja, joista mainittakoon kaksi sylikoiraa, Ebba-neidin mielikissanpoika, marakatti nimeltä Bobbo, kaksi papukaijaa ja eräs hollantilainen kääpiö nimeltä Dick. Jäljessä tuli vielä useita kuormavaunuja kuljettaen kaikenmoisia kesätarpeita, joista ei mitään ajan ylimykselliseen ylellisyyteen kuuluvaa saanut puuttua. Katselijat eivät kyllästyneet töllistelemästä noita kummallisuuksia, joista useat olivat heille nimeltäänkin tuntemattomia. Enintä huomiota herättivät kumminkin kääpiö, marakatti ja papukaijat. Mutta näidenkin maine oli vielä himmenevä.

— Kas, mimmoinen pieni ja nätti herra! — Mikä sen pikku herran nimi on? — huudahti Riitta-muori mielinkielisesti, kumartuen vaunuun katsomaan, paremmin nähdäkseen marakattia, joka istui siellä, korea hattu päässä, loukkoon kyyristyneenä. Bobbo arvattavasti luuli tätä kehoitukseksi likemmän tuttavuuden tekemiseen, sillä yksi hyppäys vain, hän istui kahdareisin Riitta-muorin niskassa ja alkoi käherrellä hänen hiuksiaan tavalla semmoisella, että ämmä lähti kohti kurkkuaan parkuen juoksemaan, luullen paholaisen ihka elävänä hänen selkäänsä hypänneen. Sanna-muori, joka oli ollut Turussa ja kiilloittanut piispavainajan kauluksia, oli useammin kuin yhden kerran nähnyt marakatteja torilla näyteltävän ja alkoi ylenkatseellisesti puhua "ihmisistä, jotka eivät ymmärtäneet erottaa ihmisiä eläimistä". Sentähden, kun pieni Dick, kääpiö, aikoi astua vaunusta ulos, piti Sanna-muori varansa, otti hänet syliinsä, silitteli häntä kuin kissaa ja sanoi: Kis, kis, kuinka kauniit vaatteet sillä on, oi oi, niin kaunis takki, kissa mirriseni! — Mutta Dickistä mokomat mairittelut eivät olleet ollenkaan mieleen, hän iski kyntensä ällistyneen ämmän poskiin ja huusi vihasta tirskuen: — Kissa olet sinä itse enkä minä, sen tuhannen naaras!

Jos Riitta-muori parkui vast'ikään, niin parkui nyt Sanna-muori kymmentä kertaa kovemmin. Ämmän huudoista syntyneen hälinän kestäessä kuului kavion kapsetta portilta, ja kartanolle ilmestyi kuusi pulskeata ratsuhevosta, kukin ratsupalvelijansa kanssa, sekä niiden etunenässä murjaani, koreaan, hopealla kirjattuun jakkuun puettu, mutta musta kuin synti. Kauhistus oli yleinen; katselijat hajausivat joka haaralle. Joko nyt murjaani närkästyi herättämästään inhosta tai tahtoi hän huvikseen vielä enemmän pelästyttää taitamatonta joukkoa, hän irvisti julmasti ja pisti kielensä ulos näyttäen kaksi riviä valkoisia ja teräviä hampaita. Alettiin huutaa, manata ja rukoilla. Sanna-muori toipui toki siksi, että ennätti saada mietityksi, miten perkele tietystikin kulkee mukana siellä, missä ihmiset ovat kissoiksi muuttuneet ja kissat ihmisiksi; mutta, lisäsi hän riemuiten, pappia se kuitenkin pelkää; eipähän tohtinut tulla tänne, ennenkuin sen jumalanmiehen puhe oli loppunut.

Oikeastaan oli asianlaita niin, että murjaani, jolla oli tuo musta nimi Nero, oli kreivittären tallimestari ja oli hiljalleen tullut jäljestäpäin Turusta, ratsuhevosia kuljettaen.

Linnaan tulonsa jälkeisenä aamuna istui kreivitär Bertelsköld komeassa sänkykamarissaan, katsellen Mainiemen salmen ihanaa näköalaa sill'aikaa, kun hänen kamarineitsyensä asetteli hänen tuuheaa tukkaansa ylös samalla tarkkuudella, kuin jos olisi ollut mentävä loistaviin juhlapitoihin Ruotsin pääkaupungissa. Pöydällä kreivittären edessä oli hopeinen tarjotin ja sen päällä kiinalaiset posliinikalut, joista hän vast'ikään oli suklaata aamujuomakseen nauttinut; hänen kullalla kirjattuihin tohveleihin pistetyt jalkansa lepäsivät vaatetuspöydän eteen asetetulla silkkityynyllä, ikäänkuin ei pehmeä persialainen mattokaan olisi ollut kyllin hieno ja lämmin sitä tallaavalle jalalle. Viereisestä huoneesta kuului papukaijain ilkeää kuherrusta, joka kokonaan olisi estänyt linnunlaulun rannan koivuista kuulumasta, vaikka tämä olisikin voinut tunkea huolellisesti suljettujen ikkunain läpi.

Kello oli 7:n paikoilla, ja luonto loisti niinkuin se vain voi kesäkuun kosteisena aamuna loistaa. Ihana oli näköala tuuheille, lehväisille rannoille päin, joiden välitse peilikirkkaat lahdelmat luikertelivat niinkuin hopeanauhat vaaleanvihreällä samettimatolla. Meri, tuo valtava ja iso, joka syvinä hyökyinä kohoili tuolla taampana, oli tänne lähettänyt ainoastaan leppeimmät tyttärensä, nuo kaidat lahdet ja salmet, jotka armaasti syleilivät pihlajilla, koivuilla ja kukkivilla tuomilla reunustettuja niemiä ja saaria.

— Vedä ikkunaverho paremmin syrjään, Kaarina, — sanoi kreivitär ihastuksissaan tuosta lumoavasta näköalasta. — Bertelsköld oli oikeassa, — lisäsi hän ajatuksiinsa vaipuen — tämä maa, niin köyhä kuin onkin, on kuitenkin ihana, miltei yhtä ihana kuin Länsi-Göötanmaani.

— Teidän armonne älköön vilustuttako itseään, — virkkoi kamarineitsyt mielipalvelijan toimeliaalla tuttavuudella. — Oi, taivaan kirkkaus, kuinka teidän armonne tänäpäivänä on kaunis, oikein ihastuttava; lyön vetoa, että kreivi sanoisi samaten. Kukapa olisi uskonut, että tuo ilkeä merituuli ja tämä kylmä Suomen ilma tekisi niin hyvää teidän armollenne! Anteeksi … vielä yksi kihara … kas noin. Mutta kannattaako todellakin olla noin viehättävä näille tyhjille seinille tai tuota ikävää pappia tai noita muita tomppeleita varten tässä moukkain maassa. Oi, teidän armonne!

— Oi, teidän armonne, Suomi on sittenkin iljettävä maa, minkätähden piti meidän tänne lähtemän? Erämaita ja mäntymetsiä, noita joka kannon takana, entä sitten kieli, kiks, kaks, kuks! Ajattelen Ranskanmaalla ja Italiassa suorittamiamme matkailuja. Siellä voi ihastua maalla asumaan. Missä ikänä käveli, sai oikein kylpeä kukkasissa ja tuoksuissa; hunajaa kaikilla huulilla, joka askelella markiisi, joka pensaassa kreivi. Oli se sentään viehättävä, se kaunis kreivi d'Ayrac Rouenissa.

Kamarineitsyt odotti, että hänen rohkea huomautuksensa loihtisi hymyilyn kreivittären huulille tai punan hänen poskilleen, mutta sen sijaan näkyi äkillinen kalpeus kreivittären kauneilla poskilla. — Missä Sinclair on? — kysäisi hän keskeyttäen.

— Näen hänen tulevan tuolla puutarhassa. Hän kävelee kirja kädessä; ei hän näe eikä kuule. Mutta … hän seisahtuu, hän näyttää hämmästyneeltä. Niinpä tosiaankin, hän huutaa apua. Hän hosuu ympärilleen tulipunaisella saalillaan … hän juoksee … ei kukaan kuolevainen ole tätä ennen nähnyt neiti Sinclairin juoksevan! … nyt hän taas seisahtuu. Mutta mikä on hänellä hätänä? Mutta katsokaa, teidän armonne, katsokaahan. Tämä on kovin hullunkurista!

Ja vallaton kamarineitsyt remahti niin makeaan nauruun, ettei kreivitärkään malttanut olla ikkunan luo tulematta. Itsensäkin täytyi hänen hymähtää sille, mitä näki. Neiti Sinclair seisoi puutarhan muurin vierellä, mistä hän ei enää päässyt eteen eikä taakse, ja hosui riivatusti punaisella saalillaan ympärilleen, peloittaakseen pois kalkkunakukkoja, jotka kaulat kurollaan ja pyrstöt levällään häntä ahdistivat; ja jota enemmin hän saalilla hosui, sitä hurjemmiksi hänen höyhenpukuiset vihollisensa kävivät.

— Olenpa varma siitä, että kaikki tyyni on Kustaa Aadolfin ilveitä, — sanoi kreivitär voimatta pidättää nauruaan, vaikka olikin pahastunut. — Juokse alas, Kaarina, ja pelasta neiti; lähetä tänne tuo huimapääni, jos näet hänet.

Kaarina meni ja tuli kohta takaisin Kustaa Aadolfin ja pelastetun neidin kanssa; tämä jälkimmäinen oli närkästyksestä yhtä punainen kuin hänen saalinsa. Paikalla pidettiin tutkinto. Kustaa Aadolf selitti olleensa tallissa Neron kanssa hevosia ruokkimassa. Sitten oli hän ollut isännöitsijän kanssa pellolla ja koettanut "opetella kyntämään." Sitten oli hän sattunut aukaisemaan puutarhan portin kalkkunoille…

— Sen teki kreivi tahallaan, kun näki minun siellä kävelevän, — sanoi neiti terävästi.

— Niin, — sanoi Kustaa Aadolf rohkealla suoruudella, joka sopi hänelle oivallisesti, — minun kävi sääliksi, että neidin piti kävellä niin yksinään, ja tahdoin hankkia neidille sopivaa seuraa.

Jos äidin sydän olikin taipuisa puolustamaan kaunista, mustasilmäistä, iloisen ja rohkeamielisen näköistä pahantekijää, niin kreivitär toki ymmärsi sen mestarillisesti salata. — Aatelismiehen ei sovi oppia tapojaan tallissa, — sanoi hän ankarasti, — ja vielä vähemmän astua kuin talonpoika auran perässä. Sitäpaitsi olet käyttäytynyt sopimattomasti neiti Sinclairea kohtaan. Tahtoni on, että pyydät häneltä anteeksi.

Kustaa Aadolf puri huultansa. — Pyydän teiltä anteeksi, äitini! — sanoi hän.

Poika oli vaiti vähän aikaa. Sitten sanoi hän sukkelasti: — Ei, äitini, aatelismiehen ei sovi pyytää anteeksi siltä, jota kalkkunat ovat ahdistaneet. Luuletteko minun olevan velvollinen antamaan neidille hyvitystä? Olkoon, en kieltäydy siitä, jos hän tahtoo tapella kanssani.

Tuskin huomattava hymy ilmaisi, että heikko äiti, jonka lujuus oli enemmän näennäinen kuin todellinen, vaivoin voi pysytellä ankarana. Samassa tuli vanhempi veli, kreivi Torsten, ja kuuli tuon taistelu vaatimuksen. — Kustaa ei pelkää muuta kuin yhtä vihollista, — sanoi hän, — ja se on ikävyys.

— Olet oikeassa, — sanoi äiti, iloisena keksiessään keinon, joka oli hänen lemmikkiään vähemmän nöyryyttävä. — Suvaitkaa, neitiseni, minun pyytää anteeksi uppiniskaisen poikani puolesta. Mutta sinä, Kustaa Aadolf, menet heti kohta ylös huoneeseesi ja pysyt siellä iltaan asti arestissa. Se olkoon rangaistuksesi tällä kerralla.

Tuomittu pahantekijä kumarsi kankeasti ja totteli. Tuskin oli hän tullut huoneesta ulos, ennenkuin pieni Ebba, joka oli kuunnellut oven takana, lensi häntä kaulaan ja itku kurkussa huudahti: — Älä ole pahoillasi, Kustaa, tahdon olla koko päivän luonasi. Kaikki vauvani haen sinulle, kun vain lupaat, ettet, niinkuin viimeksi, ripusta niitä pellinnauhaan.

— Anna minun olla, — sanoi poika äreästi. Mutta heti sen jälkeen katui hän, ja kyynelet herahtivat hänen silmiinsä. — Kyllä olisi sinulla hauskempi siellä ulkona, — sanoi hän, — mutta tule kumminkin. Oletpa oikein hyvä, kun huolit minusta. En koskaan enää tee vauvoillesi pahaa.

Veli ja sisar menivät yhteiseen arestiinsa. Mutta makuuhuoneessa syntyi neuvottelu kreivittären, hänen seuranaisensa ja kreivi Torstenin välillä.

— Kustaa Aadolf on kovin taipuisa pahoihin tapoihin, — sanoi äiti puolustaen. Vahinko, ettei hänellä täällä Mainiemessä ole sen parempaa seuraa kuin palvelijat ja talonpojat.

Neiti Sinclair, joka vielä oli suutuksissaan, tahtoi sanoa sanan linnan alustalaisten kovin itsenäisestä käytöksestä. Hän oli juuri puutarhassa ihastuksekseen lukenut erästä Scudéryn uutta romaania, kun häntä äkkiarvaamatta oli alettu ahdistaa … ja siinä oli hän nähnyt puutarharenkien vähän matkan päässä hänestä olevan työssä, mutta ei yksikään ollut jalkaansa liikauttanut hänelle avuksi tullakseen. Olipa vielä isännöitsijäkin kulkenut juuri silloin pihan poikki ja — uskaltanut nauraa…

Torsten otti tämän muistutuksen varteen tavalla, joka oli osoituksena niistä sukuylpeistä periaatteista, mitkä hän aikaisin oli opettajaltaan, ehkäpä osaksi isältäänkin imenyt.

— Mainiemestä, — sanoi hän, — on kovin kauan puuttunut paikalla asuvaa herraa. Väestö on tottunut elämään omin päinsä; sen täytyy tottua siihen vallanalaiseen asemaan, joka sille kuuluu. — Isännöitsijä ei ollut hänestä vastenmielinen; hän näytti olevan kelpo mies, mutta kovin itsevaltainen. Hovimestari oli kertonut vallan moitittavasta uppiniskaisuudesta. Semmoista olisi toiste estettävä tapahtumasta.

Kreivitär katseli mietteissään ihanaa näköalaa. — Anna sanoa isännöitsijälle, — sanoi hän huolettomasti, — ettei hän vast'edes opeta Kustaa Aadolfia kyntämään. Anna sanoa hänelle, että alamaisuus, ulkonainen ja sisällinen, on hänen ja hänen väkensä velvollisuus. Tule, Torsten, ja katso tuonne! Näetkö tuon, tuolla lehtipuiden latvojen takana? Se on meri, Torsten! Oi, kuinka suuruus on ihana, kun se ymmärtää olla lempeä!

Torsten katsoi merelle. Hän huomasi ristiriitaisuuden äitinsä sanoissa, ja vastasi tavalla, jota ei olisi odottanut hänen ikäiseltään: — Mutta, äitiseni, eikö suuruuden suurin velvollisuus ole olla suuri?

— Juuri senpä tähden, — sanoi kreivitär, — sen ei tarvitse halveksia mitään muuta rinnallaan. Näetkö, Torsten, tämä on se Suomenmaa, jota on kuvailtu meille niin autioksi ja jylhäksi. Minusta se kuitenkin on sekä ihana että suurenmoinen.

4. JUHLAPITOJA JA VAAROJA.

Kaarle XI:nnen tarmokas, järkevä, vakainen, miltei juromielinen hallitus oli yht'äkkiä pannut sulun Ruotsin aateliston loistolle, joka oli aivan yli äyräittensä kuohunut aina siitä pitäen kuin Kristiina kuningatar nousi valtaistuimelle. Tulipa äkkiä loppu sekä Ruotsissa että Suomessa kaikista noista komeista ja viikoittain kestävistä juhlapidoista, kilpa-ajoista, turnauksista, ilvenäytelmistä, kaksintaisteluista, viinivirroista, paistetuista karjuista, kullatuista juhlavaunuista, silkin kahinasta ja hopean helinästä. Elämä muuttui hiljaiseksi, milteipä kolkoksi noissa uhkeissa aatelislinnoissa; juhlapitojen hälinä oli loppunut, pöytäin ylellisyys oli vähiin sulanut, komeus oli kalvennut, hopea oli vaeltanut kuninkaan reduktsionin avaamaa tietä valtion rahastoon. Ja sen sijaan tulivat kankeat kiehkuraperuukit, pitkät saarnat, ankarat tutkimukset, raudankova kaksintaistelu-asetus, ja niiden ohessa eräänlainen juro raakuus, johon kuningas itse antoi esimerkkiä. Mutta ikäänkuin pimeyden vallat olisivat harmistuneet siitä jumalanpelosta, vakavuudesta ja ankarasta siveellisyydestä, mikä kaiken tämän ohessa tuli tavaksi ja laiksi, niin alkoi koko pohjolan rauhalle vaarallisin ja mitä suurinta tuhoa tuottava vihollinen samaan aikaan vuodattaa myrkkyään yhteiskunnan sydämeen. Loisto katosi, mutta paloviina tuli sijaan.

Mahtavan aateliston masentajan viimeisinä hallitusvuosina olikin sentähden aivan tavatonta, jopa kerrassaan kuulumatonta, että tuo suurimmaksi osaksi perin köyhtynyt aateli uskalsi edes osaksikaan levitelläidä vanhassa loistossaan, ja jos se joskus tapahtui, niin tapahtui se ainoastaan tienoilla niin etäisillä, joilla ei enää luultu tarvittavan pelätä reduktsioniherrain aina väijyviä silmiä. Oliko näin laita Mainiemen, tulemme kohta näkemään. Varma vain on, että heti kreivillisen perheen sinne tultua, kesällä 1695, alkoi sarja juhlapitoja niin loistavia, niin tuhlaavaisia, etteivät ne juuri näyttäneet sopivan yhteen ajan tavan, rikkauden vaarain eivätkä sen maakyläisen rauhan kanssa, johon kreivitär Bertelsköld oli vetäytynyt heikkoa terveyttään hoitamaan.

Vaikka kreivi Bertelsköld itse olikin nuorempaa Kristiinan luomaa aatelia, kuului kuitenkin hänen puolisonsa, syntyään Sparre, maansa vanhimpiin sukuihin ja otti täydellisesti osaa heidän nykyistä hallitusta kohtaan tuntemaansa tyytymättömyyteen. Valitettavasti ei tässä todenperäisessä kertomuksessa ole säilynyt kaikkien niiden ympärillä asuvaan vanhaan aateliin kuuluvain korkeasukuisten ja uljaiden vieraiden nimiä, jotka siihen aikaan kävivät Mainiemessä ja ottivat osaa sen juhlapitoihin.

Varmana sopinee kuitenkin pitää, etteivät sieltä olleet poissa Kankaisten Hornit — joista kumminkin eversti Eevert Kustaanpoika oli kuollut v. 1687 ja Suomen kenraalikuvernööri Henrik Horn, Marienborgin vapaaherra, v. 1693 — ei Lemunsaaren ylhäinen paroonitar Anna Maria Cruus, syntyjään Horn, eivätkä myöskään Louhisaaren yhtä isoiset Flemingit, jotka silloin olivat siirtyneet kreivillisestä suvusta samannimiseen vapaaherrasukuun. Eikä suinkaan puuttunut sieltä myöskään Turun maaherraa, Cassaritzin vapaaherraa, Sarvilahden, Tyysterinkylän ja äskettäin rakennetun Teijon herraa Lorenz Creutzia, eikä hänen isoista puolisoaan vapaaherratar Hedvig Eleonora Stenbockia, jonka äiti oli syntyjään De la Gardie. Lukuisa joukko Turun ja sen lähiseutujen aatelisia seurasi näitä päämiehiään Mainiemeen.

Kesä oli sateinen ja kylmä eikä juuri sopiva ulkoilmahuvituksiin. Oli kuin olisi sää ollut noiduttua; joka kerta, kun kreivitär oli järjestänyt oikein iloiset pidot taivasalle, alkoi taivas pilvettyä, tuli rankkasadetta ja tuulta, kaikki oli pilalla, ja vieraat saivat huvitella linnan muurien sisällä. Heinäkuun lopulla hän päätti kuitenkin viettää heinäntekoa oikein loistavilla pidoilla ja kutsutti hovimestarin luoksensa. — Hyvä Janssen, — sanoi hän, — luonnonvoimat ovat liittoutuneet minua vastaan; teillä sitävastoin on aina hyvä ilma-onni; määrätkää jokin ensi viikon päivä, jona saan kutsua ystäväni niittäjäisille. Ensi maanantaina esimerkiksi?

Hovimestari oli heti valmis. — Teidän armonne laskee leikkiä, — vastasi hän. — En tiedä tosin muusta onnesta kuin onnesta voida täyttää teidän armonne käskyjä. Mutta maanantaita ja perjantaita pidetään sopimattomina päivinä. Suvaitseeko teidän armonne määrätä tulevan torstain?

— Niinkö myöhään? Ehkäpä olisi siinä tapauksessa syytä odottaa kreiviä. Mutta olkoon, määräämme torstain. Onko teillä rahaa?

— Kreivin lähettämä vähäinen summa on aikoja sitten loppunut, — vastasi hovimestari, — ja minä olen kantanut kaikki, mitä olen voinut isännöitsijältä pusertaa. Sillä miehellä on ihmeteltävä kyky kaivaa kaikki tilan tulot pohjattomiin soihin. Kuitenkin (ja tässä kumarsi Janssen hyvin nöyrästi) tarvitaan vain viittaus teidän armoltanne niinkuin ennenkin…

— Lainaamaanko teiltä, arvelette? — keskeytti hänet kreivitär ylpeästi. — Herraseni, en kaipaa palvelijaini suosionosoituksia. Apuanne tarvitessani olen sen sanova teille.

— Niinkuin teidän armonne käskee, — vastasi hovimestari samaan tapaan kuin ennenkin, mutta hänen silmissään leimahti loukatun ylpeyden salainen salama ja hän hankkiutui lähtemään huoneesta.

— Odottakaa, — virkkoi kreivitär, — luulen kreivin olevan täällä kahden viikon kuluttua. Saatatte siis vielä tämän kerran suorittaa kustannukset; on kysymyksessä vain muutamain päiväin etumaksu. Kuinka paljon olen teille velkaa?

— Aivan mitättömän summan, teidän armonne, jota en voi muistaa, — vastasi silmänpalvelija yhä samaan tapaan. — Muistini on sangen huono kaikkeen muuhun paitsi teidän armonne käskyjä täyttämään.

— Ja tuon muistinne huonouden vuoksi te kai olette antanut minun joka kerta allekirjoittaa kuitin summasta jo ennen kuin olen sen saanutkaan? Janssen … entä jos pettäisitte minua?

— Teidän armonne, tämä epäluulo…! Tahdon heti paikalla teidän armonne silmäin edessä repiä palasiksi nuo onnettomat kuitit, jotka riistävät minulta sen, minkä pidän kalleimpana maan päällä, teidän armonne luottamuksen.

— Se on tarpeetonta, jääkää tänne. Luuletteko neljä sataa hopeatalaria riittävän kaikkiin torstaiksi Turussa tehtäviin ostoksiin — pukuihin, musiikkiin, ilotulituksiin, rypäleihin, maustimiin y.m.

— Jos teidän armonne antaa minun toimittaa ostokset huolellisesti ja säästäväisesti, niin toivon voivani kolmellasadalla talarilla…

— Huolellisesti! Säästäväisesti! — keskeytti kreivitär kiivaasti. — Kerjäläisen palveluksia en teiltä pyydä, herraseni. Tahtoni tunnette; olkaa tarkka ja säästäväinen omissa asioissanne eikä minun. Täksi illaksi teette suunnitelman juhlapitoja varten, ja mitä kustannuksiin tulee, kas tässä…

Kreivitär meni kirjoituspöydän luo ja kirjoitti käsialalla, josta tuskin sai selvää, seuraavan kuitin, jonka antoi hovimestarille:

"Janssenilla on saamista 400 hopeatalaria. Kuitataan.
Ebba Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre."

Torstai tuli, ja ensi kerran pitkästä ajasta nähtiin poutaisen taivaan ennustavan kaunista kesäpäivää. Kello 8 paikoilla aamulla pyrki hovimestari kreivittären puheille hänen viimeisiä käskyjään vastaan ottamaan.

Kuulumattomin askelin astui hän vastaanottohuoneeseen; kreivitär ei näkynyt hänen tuloaan huomaavan. Hovimestarin katseet hyväilivät salaisella mielihyvällä tuota ihanaa, vielä nuorekasta, keveään aamupukuun puettua olentoa. Kreivitär istui ajatuksissaan ja oli vaipunut erään vast'ikään saapuneen kirjeen lukemiseen.

Hovimestari odotti vähän aikaa äänetönnä, mutta viimein kadotti hän kärsivällisyytensä, sillä aika oli täpärällä. — Tulen kuulemaan, onko teidän armollanne vielä jotakin käskettävää, — sanoi hän nöyrästi. — Teidän armonne on tehnyt väärin epäilemällä onneani. Päivä tulee olemaan ihana, ja pidoistakin tulee ihanat.

Kreivitär katsoi ylös — vähän närkästyneesti kenties sillä hän vastasi lyhyesti ja miltei vihaisesti: — Pidoista ei tulekaan mitään. Peruuttakaa kaikki tyyni.

— Pitääkö minun sanoa kahteen kertaan, mitä teidän on tekeminen.
Pidoista ei tule mitään.

— Suokaa anteeksi, teidän armonne, se on mahdotonta. Kaikki on valmiina. Hänen ylhäisyytensä Turussa ja heidän armonsa Louhisaaressa, Lemunsaaressa, Kankaisissa ja kaikki muut ylhäiset vieraat kutsuttiin kaikki eilen aamupäivällä ja ovat täällä jo puolenpäivän aikaan. Heille ei käy enää peruutusta lähettäminen.

— Tarvitseeko minun tehdä tiliä syistäni. Sinclair olkaa hyvä ja tulkaa tänne. Luuletteko syitä tarvittavan?

Neiti Sinclair tuli. — Arvelen, ettei teidän armonne voi olla syytä selittämättä, — vastasi hän hämillään, — nuo Hornit ja Flemingit vaativat huomaavaisuutta. Heidän sukuperänsä, arvonsa…

— Sanokaa heille, mitä tahdotte. Voinko minä mitään sille, että mieheni on poissa järjiltään? Kuulkaa itse, mitä hän kirjoittaa: "Valtiolliset syyt vaativat, kallis ystäväni, että tänä kesänä elät niin retirée kuin mahdollista. Ei juhlapitoja, ei ylellisyyttä, ylen risquablea on näyttää loistoa, splendeuriä, mikä voisi herättää eräiden henkilöiden jalousieta. Epäilykseni olen itse ennen pitkää sinulle expliceraava. Siihen asti, ma très chère, olisin sinulle obligé, jos tarkoitukseni suosiolliseen huomioosi ottaisit."

— Jos rohkenen sanoa ajatukseni, — sanoi neiti yhäkin hämillään, — niin ei herra kreivin tarkoitus pas du tout ole ollut panna esteitä juhlapidoille, jotka teidän armonne jo on ilmoittanut. Se on aina oleva question de demain.

— Hänen armonsa kreivi, — säesti hovimestari, — varmaan pahastuisi kuullessaan, että sen arvoisia henkilöitä, kuin esim. vapaaherra Creutzia, loukataan peruuttamalla annetut kutsut.

— Mutta mitä tulee minun tehdä? — jatkoi huolestunut kreivitär. —
Mieheni tahto on selvä, vaikka en voi käsittää sen syytä.

— Teidän armonne olettaa, että kirje tuli huomenna eikä tänäpäivänä, — vastasi Sinclair rohkeammasti.

— Päivä tulee olemaan ihana, pidot komeat, — virkkoi hovimestari samaan tapaan. — Tämmöistä päivää ei tule toista kertaa. Teidän armostanne tullaan sanomaan, että hänellä on määräävä asema Suomen aatelin kesken.

Kreivitär horjui päätöksessään. Mutta hän oli mieheensä suuresti kiintynyt ja olisi arvattavasti sittenkin päättänyt noudattaa hänen mieltänsä, ellei pikku Ebba olisi samassa tullut sisään aivan ihastuksissaan uudesta puvustaan, jossa hänen oli esiinnyttävä pidoissa ja joka oli kuvaavinaan metsänneitoa. Äidin heikkous voitti. Vähän epäröityään päätti kuin päättikin kreivitär juhlapidot pidettäviksi — mutta ainoastaan tällä kertaa.

Sinclair ja hovimestari riensivät kumpikin taholleen riemuiten siitä, että olivat saaneet tuumansa toteutumaan. Nyt ilmoitti kamarineitsyt isännöitsijän. Kreivitär ei olisi kernaasti tahtonut ottaa vastaan tuota tuimaa, nuorta miestä, joka useammin esiintyi hänen edessään tylynä kuin iloisena ja tyytyväisenä, mutta taipui siihen kuitenkin lopulta.

Mestari Pietari ei ollut hätäpoikia, kun oli käytävä vaikka karhun kimppuun, mutta nyt tunsi hän rohkeutensa katoavan. Hän oli lukenut niin kauniin läksyn matkalla; nyt hän oli sen kokonaan unhottanut ja murahteli sekavasti jotakin, joka oli olevinaan onnentoivotusta kauniin ilman johdosta.

— Hyvä, hyvä, — vastasi kreivitär kärsimättömästi. — Oliko teillä mitään muuta sanottavaa?

Mestari Pietari änkytti jotakin semmoista kuin että vuoden kasvu oli varsin huono ja että niittyjen pitäisi saada vielä kasvaa, ennenkuin ne niitettiin.

Kreivitär kadotti kärsivällisyytensä. — Paha kyllä, ettei teillä ole heiniä, — sanoi hän, — se on oma syynne. Vieraani tulevat niittämään linnan niityn tänä päivänä. Jos kasvu on kovin niukka, niin niittäkää likimmäiset niityt ja viekää niitetyt heinät linnan-niitylle. Minä tahdon, että niitty on rehevän näköinen. Mainiemi on rikas; niityt eivät saa olla köyhät. Hyvästi; tehkää niinkuin olen sanonut.

Ennenkuin mestari Pietari huomasikaan, oli hän jo linnanportaita laskeutumassa. — Kirottu pölkkypää! — mutisi hän. — Olinhan aikonut niin kauniisti esittää asiani, olinhan aikonut avata kreivittären silmät näkemään totuuden alusta loppuun. Kuinka hevoset käyvät lihavimmilla niityillämme laitumella! Kuinka metsästäjät tallaavat parhaat peltomme! Kuinka elo ei tee terää! Kuinka heinä näivettyy! Kuinka katovuosi irvistelee kaikilla kedoilla! Kuinka nälkä kolkuttaa kaikkia ovia! Kuinka röyhkeys meitä sortaa! Kuinka ahneus kiskoo meitä! Kuinka laiskat, röyhkeät palvelijat pitelevät talonpoikia! Kuinka kaikki tuhlataan! Kuinka väki napisee! Kuinka täällä valehdellaan! Kuinka varastellaan! Kuinka Mainiemi menee häviötään kohti! Kuinka kaikki työni hävitetään! Hyvä Jumala, ei minun, vaan sinun työsi! Varjele sinä tätä onnettomuuden linnaa, etteivät ne päivät palaisi, joista miehet ja äijät vielä peloissaan puhuvat!

Nämä sanat kuohuivat epäselvinä niinkuin etäisen kosken kohina isännöitsijän leveästä rinnasta. Mutta ei ollut hänellä aikaa kauemmin antautua näihin surullisiin ajatuksiin. Portaissa olivat kamaripalvelijat juostessaan vähällä paiskata hänet kumoon; kartanolla ahdistettiin häntä joka haaralta. Siellä kysyttiin kauroja, heiniä ja tallisuojaa sadalle hevoselle, runsasta kestitystä vieraiden lukuisille seurueille; viirejä torneihin; uusia lehtimajoja; uusia riemuportteja; kaikkien linnan alustalaisten piti olla paikoillaan, juhlallisesti puettuina, hyvin notkeina, kaikin mokomin iloisen näköisinä. Kaikki varastot oli tyhjennettävä, kaikkien kellarien piti luovuttaa sisällyksensä. Mainiemen piti näyttää rikkaalta, kreivilliseltä, ruhtinaalliselta, kuninkaalliselta, samalla kuin puute jo sen hökkeleihin hiipi, ja vaarat vaanivat sen loistavan ulkonaisen komeuden takana.

Mestari Pietari oli suora ja rehellinen maanviljelijä. Hän ei voinut käsittää, miten näin loistavasti kävi peittäminen noin uhkaavaa häviötä. Mutta eräs ajatus oli hänen lohdutuksensa: — Kreivin tultua kyllä kaikki muuttuu paremmaksi! Kreivi on jalomielinen, kreivi on rikas! Hän on ymmärtävä kansansa tarpeet! Ehkäpä hän viskaa tynnyrin kultaa puutteen kitaan; ja enemmänkin kuin kultaa hän on luova säteen ihmisyyden päivänvaloa tähän tyranniuden pimeyteen.

Mutta ken ei mestari Pietarin tavoin tuntenut kaikkia linnan salaisuuksia — joita ei hänkään täysin tuntenut — se varmaankin kulki iloisemmissa ajatuksissa ihanan kesäpäivän paisteesta nauttien. Tuossa kohosi tuo komea linna viisine torneineen vihannan seudun yli niinkuin koko valtakuntansa ympäröimä kuninkaan linna. Mainiemen sirkkuset lauloivat lehdoissa; kesä oli niin myöhäinen, että luonto vielä eleli kevään jälkiloistossa. Hiljaisina laineina keinui lahtien hopea rantain vaiheilla. Kuusien tummat latvat humisivat menneen ajan muistoja; koivujen vaaleissa kutrisissa haaveili tulevien keväitten toivo. Kaiken sen, mitä inhimillinen ylpeys milloinkaan voi Suomessa saada aikaan, sen oli se tässä koettanut toteuttaa; mutta sen komeutta komeammin, sen ihanuutta ihanammin levitti luonto selkeän, heloittavan rauhansa pitkin Mainiemen kukoistavia rantoja.

5. HEINÄTALKOOT.

Kello kahdentoista aikaan päivällä alkoi vieraita saapua. Siellä tuli pitkissä jonoissa sen ajan raskaita umpivaunuja, jotka tarvitsivat neljä hevosta paikalta liikahtaakseen. Ja niiden rinnalla nelisteli keveästi ja sievästi siroja, monivärisiin pukuihin pukeutuneita nuoria aatelismiehiä, jotka milloin oikealla, milloin vasemmalla puolen vaunuja antoivat korskuvien hevostensa, päät pystyssä, keikailevasti tanssia, voittaakseen jonkunkaan ihastelevan katseen niistä ihanista silmistä, jotka vaunujen ikkunoista katselivat.

Teille oli pirskotettu vettä ja kukkasilla sekoitettuja koivunlehtiä ripoteltu. Pitkin aitoja riippui, samoin kuin kreivittärenkin tullessa, nauhoihin sidottuja, pienistä pihlajan- ja kuusenlehvistä tehtyjä kiehkuroita. Ennenkuin käännyttiin isolle ajoportille, ajettiin noin sadan kyynärän kaarros koivuista ja kuusista keinotekoisesti tehdyn holvin kautta, joka levitti suloista viileyttä kesän helteeseen. Kustakin viidestä tornista liehuivat nytkin nuo sinikeltaiset viirit kuulakassa ilmassa, ja suurin päätorniin pystytetty viiri oli koristettu Bertelsköldien vaakunalla, täysissä aseissa olevalla ratsastajalla, joka toisella puolen oli alaslaskettu, Marienburgia[19] tarkoittava nostosilta ja toisella Fyenin vaakuna, jonka kantamisoikeuden Kustaa Bertelsköld oli saanut kuningas Kaarle X:ltä muistoksi siitä, että hän ensimmäisenä ratsasti Vähän Beltin poikki.

Päivällinen laitettiin isoon linnansaliin juuri kello 1 ajaksi, mikä oli tavattoman myöhäistä Kaarle XI:nnen aikaiseen elämänjärjestykseen nähden, jolloin tavallisesti noustiin ylös kello 4 aikaan aamulla, syötiin päivällinen kello 11 ja mentiin nukkumaan kello 9 aikaan. Sali ansaitsee oman selityksensä. Se oli niin iso, että sata vierasta — sillä niille paikoin niitä oli — hyvästi mahtui pöytäin ympärille, jotka oli asetettu B:n muotoon, tietysti siten, että helposti voitiin päästä molempain puoliympyräin väliin. Kumminkin voi salin korkeutta sanoa suhteellisesti vieläkin suuremmaksi, ja keskeltä kattoa riippui kaksitoista-haarainen, puhtaasta kullasta taitehikkaasti tehty, ylen kallis kynttiläkruunu, joka kolmikymmenvuotisen sodan aikana oli ryöstetty jostakin saksalaisesta ruhtinaanlinnasta (kenties jostakin luostarinkirkosta) ja jonka vanhempi Bertelsköld oli muiden kalliiden aarteiden muassa kotiinsa kuljettanut. Katto oli koristettu lukuisilla kuvilla. Siinä nähtiin Egyptin seitsemän maanvaivaa, israelilaiset korvessa, Joosuan ja makkabealaisten taistelut y.m. mieltä ylentäviä, Vanhan Testamentin aiheisia maalauksia, niin valikoituja, että selvästi voi huomata linnan herran mieltymyksen sotaisiin aiheisiin. Seinät osoittivat samaa aistia vielä suuremmassa määrässä, sillä ne oli katosta lattiaan asti peitetty suunnattoman suurilla öljymaalauksilla, jotka esittivät kohtauksia kolmikymmenvuotisesta sodasta ja Kaarle XI:nnen sotaretkistä. Tekotapa osoitti hollantilaisen taiteilijan käsialaa, ja ratsuväen taistelut olivat pääaiheena. Muun muassa nähtiin siinä Wallensteinin hyökkäys Stålhandskea ja suomalaisia vastaan Breitenfeldin taistelussa; kulku Lech-virran yli; Kustaa Aadolfin tulo Müncheniin; Kustaa Aadolfin kuolema Lützenin luona; Nördlingenin ja Wittstockin taistelut; Varsovan taistelu y.m. kuuluisia tapauksia. Myöhemmin syntynyt ja toisen käden tekemä oli eräs iso taulu, johon retki Vähän Beltin yli oli kuvattu; siinä nähtiin etäämpänä, kuinka kuningas voitollisena nousi Fyenin maalle, samalla kun etualalla ratsastajajoukko vaunuineen ja kuormineen vajosi särkyvän jään alle, ja ylälaidassa näkyi maineen jumalatar, musta vaakunakilpi kädessä, johon kullatuilla kirjaimilla oli kirjoitettu:

Gustavus Bertelsköld, comes, obiit 29 Jan. 1658. Jacet indomitus victor pro rege sub unda.[20]

Tämän taulun opastamana voi helposti muissa tauluissa, tavallisesti Kustaa Aadolfin tai Kaarle X:nnen rinnalla, tuntea vanhan kreivi Bertelsköldin rotevan sankarivartalon antamassa iskuja taistelun tulisimmassa tuoksinassa. Maalari tietysti ei ollut halventanut urhoollisen kreivin urotekoja; mutta tunnustettava on, että todellisuus tarjosi hänen siveltimelleen runsaasti aiheita. Ikäänkuin näiden veristen taulujen vaikutuksen lievennykseksi oli keskellä isoa seinää, vastapäätä ovea, toinen rauhallisemman näköinen taulu, johon Kristiina kuningatar oli kuvattu antamassa kreivillistä arvoa teräkseen puetulle sotilaalle, ja alla luettiin niin ikään kullattu päivämäärä lokak. 20 p. 1650. Pitkällä seinustalla olevain kuuden ikkunan välissä nähtiin vielä viisi isoa kuvaa, joista heti kohta tunsi Kustaa Aadolfin, Kristiinan ja Kaarle X Kustaan kuvat. Neljäs taulu, ritari täysissä aseissa, esitti samaa ensimmäistä kreivi Bertelsköldiä, jota maalari joka paikassa oli pitänyt esillä, ja viides taulu oli hänen aikaisin poismenneen puolisonsa ihmeen ihana kuva, jonka alle oli merkitty kuolinpäivä, kesäkuun 24 p. 1653. Nykyisen kreivin ja kreivittären kuvat olivat vaatimattomammalla paikalla n.s. marmorisalissa.

Turhaa olisi koettaa selittää aterian komeutta. Olkoon vain sanottu, että noiden sadan vieraan pöytäkalusto oli hopeasta, ja oli Bertelsköldien vaakuna siihen kaiverrettu erään nyt tuntemattoman, puolalaisen vaakunan yläpuolelle, joka osoitti, että tämä kalleus, samoin kuin kynttiläkruunukin, oli tuotu saaliina jostakin Puolan valloitetusta linnasta. Sotain muistot uudistuivat; nyt nähtiin ainoastaan niiden loisto, unhotettu oli niiden kyynelet.

Kahvi ei ollut enää tuntematonta, mutta sitä ei juotu vielä suuremmissa tilaisuuksissa. Sen sijaan tarjottiin monien Tukholman leivosten ja Ranskan hedelmähillojen jälkeen aterian lopulla erästä imelää Espanjan viiniä pienistä, hiotuista, norsunluisilla jaloilla varustetuista laseista. Kreivitär, joka oli istunut kunniaistuimella parooni Creutzin rinnalla, nousi heti sen jälkeen ylös, vieraat seurasivat esimerkkiä, ja ateria päättyi kello 4 aikaan iltapäivällä.

Nyt tarjosi kukin herroista käsivartensa jollekin naiselle, ja niin mentiin linnan puutarhaan kävelemään. Historia ei ole kirjoittanut muistoon, mitä he sanoivat toisilleen, nämä ylhäiset Mainiemen vieraat, kävellessään lehtimajain siimeksessä. Valikoituja kohteliaisuuksiako tuolla ruotsalais-ranskalaisella kielellä, jota siihen aikaan käytettiin ja jota ei kuninkaiden esimerkit eikä runoilijain harrastus äidinkielen hyväksi vieläkään ole saanut puhdistumaan? Mahdollista kylläkin, sillä seurassa oli herroja ja naisia tuota vanhempaa koulua, joka oli saanut sivistyksensä suorastaan "suuren vuosisadan" loistavasta keskustasta, häneltä, johon katsottiin ylös niinkuin aurinkoon ja epäjumalaan, kaiken täydellisyyden esikuvaan, kaiken sivistyksen oraakkeliin, mahtavalta, suurenmoiselta, loistavalta puolijumalalta Ludvig XIV:ltä. Mutta nämä vanhemmat jo melkein syrjäytti nuorempi suku, joka oli kasvanut Kaarle XI:nnen tuiman ja tosivakavan hallituksen aikana, joko Tukholmassa tahi kotona linnoissaan, ja jonka varat eivät enää riittäneet tuhlaaviin ulkomaanmatkoihin. Ja näillä nuoremmilla oli aikansa hienostuksesta ainoastaan lauseparret tallella; niiden takana piili vallan usein maalaisjunkkarin rehellinen raakuus tahi soturin kömpelöt nyrkkioikeuden aatteet.

Mutta onpa kuin näkisin heidät vieläkin, semmoisina kuin Dahlberg kuvaa heitä silloisessa Suecia hodiernassaan 1695 vuoden piirroksissa — herrat puettuina kenkiin, silkkisukkiin ja lyhyihin housuihin, pitkiin, kaikkia selän mutkia näyttäviin takkeihin niissä olevine pitkine nappiriveineen, muodottomine alasriippuvine hihankäänteineen, hienoon valkeaan pitsihuiviin ja suunnattoman pöyheään kiharaperuukkiin, joka aaltoili maidon valkeain ja puolukan punakkain kasvojen ympärillä — ja nuo ihanat naiset kaarretuissa, lyhytrintaisissa, kapeissa, mutta pitkissä hameissaan niissä olevine monine reunustuksineen, yllä lyhyt 19:nnellä vuosisadallakin uudelleen nähty viitta, nuo naiset paljaine käsivarsineen, kädessä keikaileva viuhka ja päässä tavattoman korkea päähine à la Maintenon — ei, ei kaikkein pyhimmän Maintenonin, ei toki — vaan sen Maintenonin, joka ei vielä ollut hurskaaksi muuttunut.

Linnan molemmat päädyt olivat pohjoiseen ja etelään päin. Pohjoispuolella olivat ajoportti, linnanpiha ja iso ylöskäytävä. Eteläinen pääty sitävastoin oli puutarhaan päin, jonka latvotun pensasaidan yli linnan akkunoista oli mitä ihanin näköala merenlahdelle. Itäpuolella olivat ne avarat ulkohuoneet, joissa tämän kertomuksen alussa mekin olimme pyykin pesussa, jotavastoin avara puisto levisi länteen päin linnasta ja siltä puolen oli yhdistetty puutarhan kanssa sillalla, joka vei keinotekoisen lammikon yli.

Kuvataksemme Mainiemen puutarhaa tarvitsisimme seikkaperäisiä tietoja sen ajan puutarhanhoidosta, johon uhrattiin uskomattomia summia ja jota varten asian alkaen kutsuttiin kaikkein taitavimpia hollantilaisia puutarhureita. Meidän aikamme pitäisi ehkä kovin eriskummaisena sitä, mikä siihen aikaan oli hienointa hienoutta; yksinkertaisempia tunteitamme kenties loukkaisi nähdessämme sitä väkivaltaa tai ehkä oikeammin sitä kavaluutta, millä luonnon kaunis säännöttömyys puserrettiin linjasuoriksi, matemaattisiksi kuvioiksi, jotka tekevät yksitoikkoisen, miltei tuskallisen vaikutuksen. Mutta puutarhan hoitotaidossa oli taidon kannalta katsottuna siihen aikaan kehitytty pitkälle, ehkä pitemmälle kuin nykyaikana, koska tähän huvitukseen silloin uhrattiin summia, jotka nyt näyttäisivät tarumaisilta; ja olihan tämä huvitus muodostunut aivan raivoksi Hollannissa, muodiksi Ranskassa, ylellisyydeksi Englannissa, intohimoksi Saksassa, saatettiinhan se kaikissa näissä maissa viimeisiin mahdollisuuksiin asti; loistonhaluinen ruotsalainen ja suomalainen aatelistokin oli sen omaksunut, kenties enemmän matkimisen halusta kuin todellisesta taipumuksesta. Sillä eteläisempien maiden uhkean kasvullisuuden rinnalla näyttivät nämä laitokset täällä pohjolassa kovinkin kelmeiltä; puuttui maiseman mehevä vihannuus, puuttui tuo etelän lämmin, yli kukkien hehkuvien värien henkäilevä valaistus. Mutta samassa määrässä kuin täkäläinen luonto joutui tappiolle etelämaisen kasvullisuuden rinnalla, samassa määrin ponnisti taito täällä kaikkia keinojaan täyttääkseen näitä aukkoja, peittääkseen tätä huonommuutta.

Varmaankin oli moni muu puutarha siihen aikaan Ruotsissa, joskaan ei Suomessa, Mainiemen puutarhaa etevämpi. Ja yhtä hyvin tämä puutarha tekotaitoon ja komeuteen nähden olisi voinut kilpailla monen yhdennentoista vuosisadan kuninkaallisen huvilinnan kanssa. Kahdeksana isona kohtisuorana nelikulmana, joista jokainen oli leikatulla akaasia- tahi ruusupensas-aidalla ympäröity, levisi se kuin sametinpehmoinen matto linnan ikkunain alla. Jokainen neliö oli tehty taidokkaasen rokoko-tapaan, jokaisessa oli kukkapenkereitä, kalliita tulpaaneja, koukeroisia, ylen kapeita hietapolkuja ja erästä hienoa, ulkomaista ruoholajia, joka helposti saatiin mitä eriskummallisimmalla tavalla vivahtelemaan. Jokaisen neliön keskikohdalla seisoi sitäpaitsi marmorinen kuvapatsas kantakivellään; Juppiterillä, Junolla, Marsilla, Venuksella, Apollolla, Minervalla, Merkuriuksella ja Cereksellä oli kullakin vähäinen kukkia ja vihreyttä käsittävä valtakuntansa. Jokaisessa noiden kahdeksan neliön muodostamassa äärimmäisessä nurkassa oli loistava suihkukaivo, josta loiskiva tritoni ruiskutti kirkasta suihkuaan ilmaan. Mutta keskellä puutarhaa oli ympyriäinen lammikko, noin 10 kyynärää yli mitaten, jonka keskeltä hirmuinen, kolmipäinen lohikäärme kustakin kolmesta kidastaan ruiskutti leveän vesipatsaan sillä tapaa, että nämä kolme suihkua, käyden ristiin keskenään, muodostivat auringossa kimmeltelevän B:n.

Kukkain ja suihkukaivojen katseluun kyllästyttyä ei tarvinnut mennä kauas ennenkuin löysi siimeksen isossa, kuusihaaraisessa, humaloista tehdyssä tähdessä; nämä kiemurtelivat päistään yhdistettyjä tankojaan pitkin, muodostaen ihanoita kaariholvia, joiden alla kävelijä tapasi siroja penkkejä levähtääkseen. Tämän tähden keskikohdalla oli ympyriäinen, tuoksuva humalamaja, sen keskellä seisoi marmorinen pöytä ja sievä Heben vartalokuva, jonka päähän sattui keveän lehtilaen läpi tunkeva ja sen vihreyden miedontama päivänvalo.

Vanhemmat vieraat levähtivät tässä majassa hetken aikaa, jotavastoin nuoremmat hajautuivat pitkin rantaa missä viisi tai kuusi venettä oli varalla, jos ketä halutti lähteä merelle soutelemaan. Herrat soutivat, naiset leyhyttelivät pois hyttysiä viuhkoillaan, ja niin soudettiin saaren ympäri, jossa mustan Jaanan mökki vielä seisoi rapistuneena ja asumattomana niinkuin muinaisaikainen raunio. Tämän kuolemaan tuomitun noita-akan muisto oli juurtunut kansanuskoon; paikkaa katseltiin taikauskoisella kauhulla, eikä ketään olisi saatu tuossa pahamaineisessa huoneessa asumaan. Veneseurakin souti nopeasti ohi, laskien leikkiä siitä, että Mainiemen aarteet olivat sinne haudattuina. Huilun ääni väikkyili hyväillen kirkkaan vedenpinnan yli, nuoruus ja lempi kulkivat keinuen edelleen, ja kauniit neidit kallistautuivat veneen laidan yli, ja nähdessään poskensa punastuvan tyynessä vedessä, kastoivat he valkoiset kätösensä veteen ja pirskottivat leikillisesti muutamia pisaroita soutajainsa päälle, jotka rangaistukseksi uhkasivat laskea heidät maihin tuolle epäluulonaiaiselle saarelle.

Kauan ei retki kumminkaan saanut kestää, sillä nyt annettiin merkki, että heinänkorjuu alkoi linnan niityllä. Pietari-mestari seisoi siellä murahdellen, että kaste alkoi laskeutua luo'on päälle, joka oli niin kallista tavaraa tänä hallavuotena; mutta hänen synkkä otsansa kirkastui, kun pieni opettajatar Linderoth paimentytöksi puetun Ebban kanssa hyppeli niittyä pitkin, kiirehtien saamaan haravoita vieraille neideille. Pietari-mestari oli voitettu; saatiin mitä pyydettiin, tuotiin esille ainakin kolmekymmentä sievää, keveätä, siniseksi maalattua haravaa, jotka asian alkaen oli veistetty kätösiä varten, mitkä olivat tottuneet työtä pitämään leikkinä. Kaikki seuran vanhemmat sijoittuivat nurmipenkeille ja sinne siirretyille sohville, mutta kaikki nuoret kävivät reippaasti työhän käsiksi. Nousipa siitä melu ja leikki, niin että Mainiemen rannat raikuivat. Ylhäisistä naisista olivat muutamat varsin harjaantumattomia ja käyttäytyivät hullunkurisesti haravoidessaan, toiset taas, jotka olivat maalla kasvaneita, olivat pidelleet haravaa ennenkin. Mutta, oi taivaan korkeus, mimmoista jälkeä siinä syntyi! Pietari-mestari, jonka käytännöllinen mieli ajatteli aina etupäässä hyötyä, oli lumoutunut vain hetkiseksi näiden armaiden haravoitsijain edessä. Kohta näki hän kauhukseen, kuinka toiset heiniä kyllä rukoihin haravoivat, mutta toiset taas hajoittivat tai rukoihin toisiaan sysien niitä tallasivat tai ympäri niittyä nakkelivat. Pahin kaikista oli nuori Kustaa Aadolf; hän raivosi niityllä, elämöiden ja hävittäen kuin Attila, hunnien kuningas, sillä jos ruohoa kasvoikin hänen jäljissään, niin ei ainakaan kasvanut heiniä karjalle. Muut aateliset nuoret herrat olivat kantavinaan heiniä rekiin minkä voivat, mutta varistelivat sillä välin toiset puolet ympärilleen. Onnettomassa tilassa olivat tällä hetkellä kiharaperuukit; ei yksikään Turun tai Tukholman kähertäjä olisi harmistumatta voinut nähdä noita heidän babyloonisen rakennustaitonsa uhkeita, ylimyksellisiä mestariteoksia! Litistyneinä, perin pilautuneina, täynnä heinänkorsia ja pölyä nämä peruukkiparat viimein ripustettiin puiden oksiin, vallattomain iltatuulten leikkikaluiksi. Olihan se vähän hurjaa, eikä aivan hienon hienoakaan tämä meno Mainiemen linnanniityllä; vanhukset pudistivat tyytymättöminä pitkien, liikkumattomien peruukkikiharain verhoamia päitänsä; mutta minkäpä sille teki, tavat olivat hiukan villiytyneet, ja he saivat tyytyä niiden herkullisten lakkain ja kirsikkain maistelemiseen, joita paimeniksi ja metsänhaltijoiksi puetut kamaripalvelijat runsaasti tarjoilivat.

Mutta aurinko alkoi vähitellen vajota länteen puiston tammien ja koivujen taakse, herrat työntekijät alkoivat väsyä, ja talonpojat saivat alkaa siitä, mihin toiset olivat lopettaneet. Silloin kuului torven toitotuksia puistosta, ja esiin ajoi kaksi ratsastajaa, toinen päästä jalkoihin sysimusta mustan hevosen selässä, ja toinen yhtä lumivalkea valkoisen hevosen selässä, julistaen, että jos korkeasukuinen seura tahtoisi astua Floran linnaan, niin prinssi Talvilumi ja prinssi Syysyö palvelijoineen kävisivät taistosille vieraiden kunniaksi. Seura lähti heti kohta liikkeelle puistoon päin.

Floran linna oli jotenkin korkea kukkula keskellä puistoa, ja sen huipulla oli huvihuone, josta oli erinomaisen loistava näköala merelle, puistoon, puutarhaan ja kasvihuoneihin, joiden ikkunat kiilsivät kuin kulta illan auringossa. Neiti Sinclair otti Floraksi puettuna vieraat vastaan, ja ojensi isosta vasustaan itsekullekin, siinä järjestyksessä missä tulivat, valitun kimpun harvinaisia kukkia, ilmaisten kiitollisuutensa siitä, että vieraat olivat tehneet työtä hänen valtakunnassaan. Kunnaan alla itäpuolella oli sannoitettu tanner, joka ulottui lammikon partaalle, ja siellä oli laitoksia kehäjuoksua varten: pahvipaperisia turkkilaispäitä, renkaita ja räpytteleviä, nuoralla kiinni sidottuja kyyhkysiä.

Vieraiden paikoilleen istuttua ratsastivat eri tahoilta prinssi Syysyö viiden muun yhtä mustan ratsastajan seuraamana, ja prinssi Talvilumi viiden yhtä lumivalkean ratsastajan kanssa. Molemmat puolueet tervehtivät vieraita; torvet törähtelivät ja kehäjuoksu alkoi. Nyt oli määränä kolme kyynärää pitkän keihään kärjellä, kehän ympäri kovasti ratsastaessa, joko tavoittaa riippuva rengas, syöstä irvistelevä turkkilaispää maahan tai pistää kuoliaaksi kyyhkysraukka, joka turhaan koki välttää vaaraansa. Musta prinssi väkensä kanssa näytti tässä olevan valkoista prinssiä ja hänen väkeään huomattavasti etevämpi. Silmäntarkkuudessa, käden sukkeluudessa ja hevosensa hallitsemisessa ei prinssi Syysyöllä näkynyt vertaansa olevan; hän oli ottanut kuusi rengasta, yhtä monta turkkilaista ja neljä kyyhkystä, ennenkuin vielä prinssi Talvilumi oli saanut ainoatakaan. Vilkkaalla mieltymyksellä häntä katselijat tervehtivätkin, ja merkin annettua heitti Flora kukkasauvansa radalle, jonka jälkeen kilpailu lakkasi, prinssi Syysyö julistettiin voittajaksi ja sai haltiatarten kuningattareksi koristetulta Ebba-neidiltä ensimmäisen palkinnon, silkistä solmitun ja Ranskan karamelleilla täytetyn metsästyslaukun; karamellit olivat Ebba-neidin omaa keksintöä, josta hän melko lailla ylpeili.

Nyt tarjottiin simaa, ja vähän aikaa levähdettyä alkoi karkelon toinen ja vakavampi osa, joka oli jäännös muinoisilta ajoilta, mutta joka silti sopi hyvin ajan sotaiseen luonteeseen — ajan, jolloin ne karoliinit olivat kasvamassa, jotka muutamia vuosia sen jälkeen tulivat maineellaan täyttämään koko Euroopan. Oli kumminkin se melkoinen erotus näiden ja muinaisajan sotaisten karkeloiden välillä, että todelliset ritarit istuivat nyt katsomassa silloin, kun heidän palvelijansa ja alhaisempaa säätyä olevat henkilöt ottivat osaa taisteluun.

Kustaa Aadolf, joka hehkuvalla mielenkiinnolla oli katsellut kilpailun menoa, puikahti nyt prinssi Talvilumen korvaan kuiskaamaan: "Pidä puolesi, mestari Pietari; näytä, että olet ripeä ja paiskaat häijyn Janssenin maahan. Varo Neroa, hänellä on sukkelampi hevonen; älä anna hänen survaista sinua kylkeen, hän on vahva kuin susi. Älä pelkää, Pietari; jos hän on susi, niin oletpa sinä karhu, laita niin, että ajat heidät molemmat lammikkoon, tee se, Pietari, niin pidän sinusta."

Prinssi Talvilumi ei vastannut, nyökäytti vaan suopeasti päätään ja kiinnitti rynnäkköhytyrän ja nahkahaarniskan päällensä.

Kaikki muutkin taistelijat varustautuivat nyt samoin kuin valkoinen prinssi rynnäkköhytyröillä ja nahkahaarniskoilla. Sen jälkeen annettiin merkki kisan uudestaan aloittamiseen.

Rata oli kovin ahdas, niin etteivät kaikki voineet yhtä haavaa käydä taisteluun osallisiksi. Oli sentähden sovittu, että taistelijain piti kohdata toisensa parittain, yhden valkoisen ja mustan aina kerrallaan siten, että heidät ensin asetettiin vierekkäin; sitten ratsasti toinen oikealle, toinen vasemmalle puolelle, kunnes he kohtasivat toisensa radan vastakkaisella puolella, joten heidän hevosensa saivat parahiksi vauhtia, voidakseen törmätä yhteen tarpeellisella voimalla ja nopeudella. Oli näet tarkoituksena, että taistelijat haapakeihäillään[21] koettaisivat survaista toisensa hevosen selästä. Mutta kun hyökkäys tehtiin puoliympyrässä, niin tapahtui, että ratsastajat keskipakoisvoiman ajamina kampeutuivat ulospäin ja helposti menettivät tasapainonsa, jota oli taitavasti vältettävä, ettei se taistelun päättymiseen vaikuttaisi.

Seuraus olikin se, että ensimmäinen valkoinen ja ensimmäinen musta, yhteen karatessaan, eivät arvanneetkaan välttää tätä vaaraa, vaan kellahtivat kumpikin yht'aikaa hevosen selästä ja suistuivat hiekkaan katselijain suureksi huviksi. Hiekka oli pehmeätä, molemmat nousivat vahingoittumattomina, vaikkakin aivan pölyisinä ylös, ja poistuivat harmistuneina syrjään, äkäisesti toisilleen viittilöiden.

Molemmat johtajat käyttivät tätä vahinkoa hyväkseen varoittaakseen niitä taistelijoita, joiden vuoro nyt oli käydä taisteluun. Karkaus tehtiin nyt suuremmalla varovaisuudella ja yhteentörmäys tuli olemaan ratkaisevampi. Valkoinen kaatui, musta pysyttelihe reippaasti satulassa ja katselijat tervehtivät häntä ihastushuudoin voittajaksi.

Molemmat puolueet, ja samalla katselijatkin, alkoivat lämmetä taistelusta. Uhkauksia, huutoja ja kehoituksia kuului; Floran linnassa löivät herrat vetoa toisen tahi toisen puolueen puolesta, ja naiset viskelivät milloin kukkia, milloin makeisia taisteleville.

Kaikesta tästä innostuneena ratsasti kolmas pari esiin, samalla sekä varovasti että ravakasti, mutta valkoinen oli kovin kiihkoisa, hänen keihäänsä katkesi; musta käännähti heti kohta syrjään ja tähdäten vastustajaansa oikean olkapään alle, survaisi hänet satulasta. Taas oli valkoiset voitettu, taas remahtivat mustain ystävät Floran linnassa äänekkääseen riemuhuutoon.

Neljännen parin ryntäyksestä ei tullut mitään, samoin kuin ei ensimmäisenkään. Ylen kiivaasti ajamaan lähdettyään putosi kumpikin hevosen selästä, ja valkoinen nyrjäytti siinä niin pahoin jalkansa, että oli talutettava pois taistelupaikalta.

Nyt oli valkoisista ainoastaan kaksi jäljellä, mutta kun kaksi mustista oli voittanut ja niillä oli oikeus jälleen koettaa onneaan, oli heitä yhteensä neljä. Samassa suhteessa nousivat panokset Floran linnassa niin, että pantiin vetoon neljä kahta vastaan mustain voitosta valkoisista. Valkoisten rohkeutta kannatti vielä se, että heidän parhaat miehensä eivät vielä olleet koetelleet onneaan. Mutta olivatpa mustatkin säästäneet parhaansa viimeiseksi.

Prinssi Talvilumi lähetti nyt ainoan jäljellä olevan taistelijansa otteluun, ja Kustaa Aadolf, joka kokonaan oli käynyt valkoisten puolelle, ei malttanut olla huutamatta: "Pidä puolesi, Lammin Matti, pidä puolesi kuin mies ja nakkaa mustat maahan!…" Valkoinen näytti aikovan seurata nuoren kreivin kehoitusta. Kahdessa karkauksessa peräkkäin kaasi hän kaksi mustaa — samat, jotka sitä ennen olivat kumpikin voittaneet valkoisen vastustajansa. Riemuhuutoja ja pilkkasanoja kuului sekaisin katselijain joukosta. Valkoisten osakkeet olivat nousseet hinnassa; he olivat nyt tasavoimaiset vastustajain kanssa, kaksi kahta vastaan.

Prinssi Talvilumi näki kuitenkin hyväksi antaa ainoan jäljellä olevan taistelijansa levähtää vähän aikaa ja kannusti itse hevosensa toista mustaa vastaan. Jo heti ryntäykseen lähtiessään havaitsi hän vastustajansa olevan hänen kanssansa tasaväkisen, kenties hevosensa hallitsemisessa häntä etevämmänkin. Kun he kohtasivat toisensa, kyyristyi musta alas, väisti prinssin hyvästi tähdätyn keihään, ja antoi hänelle, hevostaan pyöräyttäessään, niin kovan syrjäiskun rynnäkköhytyrää vasten, että prinssi välttämättömästi olisi suistunut hevosensa selästä, jolleivät nahkanauhat olisi katkenneet ja hytyrä pudonnut maahan. Koko seura tunsi nyt prinssi Talvilumen Pietari-mestariksi, joka harmista ja häpeästä punastuen otti maasta rautahytyränsä, aloittaakseen leikin uudestaan.

— Musta koira, — jupisi hän itsekseen, — toista kertaa et pääse käsistäni! — Merkki annettiin, ratsastajat töytäsivät yhteen, mutta taas syrjähti Pietari-mestarin keihäs, sillä musta mies oli, ainoastaan oikea jalka jalustimessa, heittäynyt pitkin hevosen oikeata kylkeä riipuksiin ja tähtäsi sieltä uuden salaisen iskun, joka kuitenkin kävi vain vastustajan jalkaan. Prinssi Talvilumi ei semmoista leikkiä ymmärtänyt, pyörähti päin, tarttui vihollisensa hevosta vasemmalla kädellä ohjaksiin ja anteli sitten oikealla kädellä riippuvalle miehelle iskun toisensa perään, hevosten sillä välin pystyyn kavahdellessa, kunnes musta viimein oli pakotettu päästämään kätensä irti ja romahti raskaasti maahan. Samassa pääsi teräsristikko irti, ja hytyrän alta irvistelivät Nero-murjaanin sysimustat kasvot.

Nyt oli prinssi Syysyö kahta valkoista vastaan. Mutta kohta kyllä tasapaino taas tuli entiselleen, sillä jo ensi hyökkäyksessä syöksi hän toisen valkoisen maahan. Se oli Lammin Matti, joka ei saanut toivomiansa kostotuumia toteutetuksi. Hän oli ylen tulinen, iski syrjään ja kaatui samassa mustan prinssin voimakkaasta ryntäyksestä.

Niin olivat siis ainoastaan molemmat johtajat enää jäljellä. Kaikkien silmät kääntyivät heihin; molemmat olivat jo osoittaneet tarmoa ja taitavuutta. Vedot kukkulalla pantiin tasan; ei kukaan voinut ennakolta sanoa, miten taistelu päättyisi. Arveltiin vain valkoisen prinssin olevan enemmän väsyksissä, hän kun vast'ikään oli kestänyt kovemman ottelun. Sitävastoin näytti hänen hevosensa vahvemmalta ja notkeammalta kuin hänen mustan vastustajansa.

Taistelijat ratsastivat verkkaisesti paikoilleen ja tervehtivät toisiaan ritarilliseen tapaan. Ei käynyt teräsristikkojen läpi näkeminen, kuinka vihaisesti he katseillaan mittelivät toisiaan, vaikka koko ottelu oli olevinaan sulaa leikkiä.

Torvi törähti, hevoset kiitivät kannusten kiihoittamina yhdessä vilauksessa puoliympyränsä päähän kumpikin. Toisensa kohdatessaan kummankin prinssin keihäät lensivät pirstoiksi, ja kumpikin ratsastaja horjahti iskusta, mutta vain silmänräpäyksen ajaksi. Molemmat pysyivät satulassaan, ja rajut käsien taputukset ja ihastushuudot ilmaisivat selvästi että katselijat olivat mieltyneet ja ihastuneet tähän kauniiseen ratsastusleikkiin.

Ratsastajat palasivat paikoilleen, ja taas torvi toitahti. Toisessa karkauksessa oli mustan prinssin käydä onnettomasti. Hänen hevosensa kompastui, ja valkoisen olisi ollut helppo sysätä hänet syrjästä maahan, mutta hän ei tehnyt sitä. Hän kääntyi rauhallisesti takaisin, katselijain äänekkäiden ihastushuutojen kaikuessa, ja nyt aloitettiin kolmas kerta.

Musta prinssi ei näkynyt tietävän jalomielisyydestä. Taistelevain yhteentörmätessä meni valkoisen prinssin keihäs toisen kerran pirstoiksi, mutta musta oli tahallaan tehnyt keveämmän iskun ja sai aseensa säilytetyksi. Eikä hän häikäillyt sitä käyttäessään, ankara pisto paiskasi vaaraansa aavistamattoman valkoisen prinssin satulasta, mutta hän ei pudonnut, hän jäi tuokioksi jalustimestaan riippumaan ja onnistui hänen ohjista kiinni pitämällä keikahtaa jälleen ylös. Aseetonna ratsasti hän raivoissaan mustaa kohti, jonka hevonen kavahti pystyyn, peräytyi, tallasi rikki aidan ja oli vähällä heittää ratsastajansa lammikkoon. Mutta musta prinssi ei hätäytynyt. Ratkaisevalla hetkellä, juuri lammikon partaalla, ennätti hän töin tuskin nostaa keihäänsä ja läimäyttää valkoista kasvoihin. Tämän teki hän niin voimakkaasti, että verta purskahti suusta ja sieraimista, ja valkoinen prinssi suistui päistikkaa hevosen selästä alas lammikkoon.

Naisilta pääsi kauhistuksen huuto. Vaara ei kumminkaan ollut suuri, sillä voitetut valkoiset riensivät heti luo ja vetivät vedestä pyörtyneen johtajansa, joka vietiin pois linnaan saamaan tarpeellista hoitoa. Mustat olivat nyt voittaneet; heidän johtajansa, prinssi Syysyö, ratsasti Floran linnaan ja sai luvatun palkinnon, kauniin kullatusta hopeasta tehdyn metsästystorven.

Tällaista oli tämä vähän hurja leikki, joka helposti olisi voinut päättyä pahastikin, mutta joka ei kuitenkaan ollut sen kovempaa leikkiä kuin moni muukaan aseharjoitus Kaarle XI:n aikana, jolloin useinkin verta vuosi ja kauloja katkottiin ja kylkiluita rikottiin tulevain karoliinien tuimissa leikkisodissa. Hetken aikaa sen jälkeen oli kukkulalla oleva seurue uusissa huvituksissa unhottanut äskeiset aseleikit. Kesäyön vieno hämärä kattoi maan, ja hienoon pilveen vetäytynyttä taivasta vasten loisti kohta komea ilotulitus aurinkoineen, tähtineen ja häikäisevine raketteineen. Komeata oli elämä Mainiemessä siihen aikaan. Väkeä ravittiin ja lukuisat muukalaiset palvelijat mässäilivät iloisesti linnan alakerroksissa, ja ainakin sata hevosta rouskutteli pilttuissaan kauroja purren ja varistellen niitä kukkuraksi täytetyistä seimistä maahan.

6. KUTSUMATON VIERAS.

Juuri kun ilotulet Mainiemen puistossa paloivat komeimmillaan ja puunlatvain yli korkealle kimpoilevat raketit piirtelivät tulijuovia kalpealle yötaivaalle, ajoi kaksi ratsastajaa täyttä laukkaa isoa Turusta tulevaa maantietä. Tultuaan linnan puiston aitauksen luo kääntyivät he oikeaan käteen syrjätielle ja astuivat ratsailta erään takaportin luona, jonka kautta voi päästä puistoon. Siellä otti toinen ratsastaja hevoset huostaansa, jotavastoin toinen äkisti katosi puiston varjoihin.

Vähän ajan perästä ilmaantui hän Floran linnan tienoille ja jäi sinne hetkiseksi puuta vasten nojautuneena ja kädet ristissä rinnalla ilotulitusta katselemaan. Musta kaapu suojasi häntä yökylmältä, peittäen osan hänen kasvojaan. Kirjavia haamuja, paimenia ja fauneja parveili hänen ympärillään valkean valossa. Kunnaalta soi iloinen soitto, ja niin pitkälle kuin nähdä voi, oli puisto täynnä leikkiä ja laulua, iloa ja vallattomuutta. Paitsi linnan omaa väkeä oli sinne keräytynyt useita satoja katselijoita lähiseudulta, ja ettei soitto kaikuisi turhaan, pyörähteli milloin siellä, milloin täällä iloisia, tanssivia ryhmiä vihannalla nurmella puiden välissä.

Matkamies ei juuri näyttänyt olevan halukas käymään öisiin iloihin osalliseksi ja aikoi jo lähteä eteenpäin, kun häneen äkkiarvaamatta takertui eräs linnan palvelijoista, jonka vihreässä takissa riippui kaislan jäännöksiä: nähtävästi hän oli päivän huvituksissa näytellyt jonkun vedenhaltian osaa. Lystikäs palvelija oli nauttinut hieman liikaa ja luuli arvattavasti puun luona seisovaa äänetöntä miestä joksikin ylhäisten vieraiden palvelijaksi, joka puolestaan oli saanut liian vähän kestitystä. Hän katsoi kai sentähden linnan kunnian vaativan, että hän nyt esiintyi isäntänä. Tarttuen vierasta olkapäähän pyöräytti hän tämän kerran ympäri hoilottaen:

Pätö puro se on, jonka vetten luo hepo nääntyvi janoissaan. Pätö isäntä se, joka vieraansa suo mennä selvinä pidoistaan!

— Eikö niin? Kah, älä tuossa estele. Merkurius vai mikä Dromedarius lienet, vai ketä olet tänäpäivänä näytellyt! — huusi kunnon isäntä linnan puolesta, turhaan koettaen vetää kaapuun verhoutunutta ja synkän näköistä miestä muassaan. — Minä olen Neptunus, vai Näkkikö lienen vai Lempoko, häh? Tiedätkö, veikkoseni, minä olen märkä ulkoa ja märkä sisästä, märkä selästä ja märkä mahasta. — Ja tiedätkö, veikkoseni, märkiin kun kuulun, niin olen tänäpäivänä märässä mässännyt. — Lempo, minkälainen ruhtinas se on se meidän hovimestari! Luulivat siellä sisällä, etteivät ne muut kuin ylhäiset Espanjan viinejä juo, mutta niin totta kuin tässä seison — suo anteeksi veikkoseni, en seisokaan, vaan purjehdin, uiskentelen niinkuin kala — niin tuotatti Niilo Janssen meille viimeisen ankkurin tuosta kurjasta linnankellarista, jossa rotatkin tästä lähin saavat janoon kuolla, sillä kuulepas, armas ystäväiseni, Niilo Janssen se on meidän kreivimme, ja vanha herra siellä Tukholmassa — soisinpa hänen kukoistavan kuin katajapensas kuivalla kivikkomäellä, darum kein Feindschaft nicht, sanoi juutalainen jesuiitalle. Tiesi lempo, mitä huomenna syötäneen ja juotaneen, mutta siitä saa Niilo Janssen pitää huolen, hänellä on rahaa kuin pähkinöitä pähkinäpuistossa; mutta kreivi, tiedätkö, on köyhä kuin baierilainen munkki ruotsalaisessa sakaristossa. Sen saat uskoa, veikkoseni, koht'sillään on kreivistä tullut loppu, perin pohjin tullutkin, aivan sukkelaan, kaikki tyyni nurinnarin.

Palvelija koetti näiden sanain perästä alentaa ääntänsä kuiskaavaksi, ikäänkuin kertoakseen jotakin suurta salaisuutta, ja raastoi yhä vierasta miestä mukaansa. Tällä oli kumminkin pää ja jalat paremmin vallassaan ja hän antoi, niinkuin näytti, taluttaa itseään, vaikka hän oikeastaan ohjasi molempain kulkua ja ohjasi niin, että he välttivät väentungosta.

— Vai niin, — sanoi vieras omituisella äänen painolla, — vai on siis kreivistä tullut loppu, ja mistä sen tiedät?

— Mistäkö tiedän? — matki mies änkyttäen, sillä öinen ilma näkyi sekoittavan hänen päätään sen sijaan, että olisi sitä selvittänyt. — Mistäkö? Sen sanon sinulle tuossa paikassa, Juppiter tai Posidonius, vai mikä nimesi lienee, sillä jumaliahan me kaikki olemme. Mistäkö? Tietänenhän toki, että kreivin on kunnia, kreivittären on huvi, ja hovimestarin ovat rahat. Jollei Niilo Janssen lainaisi rahojaan kreivillisen vallasväen kunniaksi ja huviksi, niin eipä olisikaan elämä täällä Mainiemessä näin isoista ja hupaista.

— Sinä valehtelet, konna! — tiuskaisi muukalainen; mutta samassa hillitsi hän itsensä. — Sanon, — lisäsi hän, — että valehtelet kuin aika poika. Tuosta on hovimestari kerskunut sinulle, pikariin liian syvälle kurkisteltuaan.

— Pikariinko? Maltapas hiukan, sanonpa sinulle jotakin. Niilo Janssenilla on eräs vika, hän ei koskaan kurkistele pikariin, ei vähääkään, rundarum nichts, sanoo saksalainen. Mutta tiedänpä jotakin, mitä et sinä, Posidonius, tiedäkään.

— Tiedänpä, että pitkä Valentin on kuullut Kirstiltä ja Kirsti on kuullut Katrilta, että Niilo Janssen on sulamaisillaan kuin voi rakkaudesta erääseen ylhäiseen naiseen, ja Katri on sanonut Kirstille, ja Kirsti on sanonut Valentinille, ja Valentin on sanonut minulle, että eräs ylhäinen nainen ei ole niinkään haluton armollisesti silmäilemään erästä hovimestaria, ja … ka, mitä sinä, Posidonius … älähän…

Lystikkään palvelijan juorut keskeytyivät aivan odottamatta. Hän ei ollut vielä ehtinyt saada sanottavaansa loppuun sanotuksi, kun muukalainen, ikäänkuin äkillisen vihan valtaamana tarttui häntä lujasti hartioihin ja paiskasi hänet päistikkaa maahan. Tämä sattui tapahtumaan lähellä lammikkoa Floran linnan luona, ja palvelija suistui kaulaansa myöten veteen. Kiroillen ja puoleksi selvinneenä nousi hän sieltä ylös, päättäen maksaa velkansa kiittämättömälle Posidoniukselle; mutta tämä olikin kadonnut eikä häntä löytynyt mistään.

Jätämme nyt palvelijan vertailemaan toisiinsa sisällistä ja ulkonaista märkyyttään ja siirrymme erääseen toiseen linnan läheisyydessä olevaan paikkaan.

Yö oli jo myöhäinen, tai oikeastaan oli jo aamu; useimmat vieraat olivat jo lähteneet linnasta, muutamia oli vielä jäänyt sinne, majoitettuina vierashuoneisiin, jotka täyttivät kokonaisen sivurakennuksen ja olivat aina valmiina Mainiemen vierasvaraisuuteen vedonneille sekä tutuille että tuntemattomille. Elämä äsken niin meluisella linnanpihalla hiljeni hiljenemistään; hiljeni se huoneissakin, ja kynttilä kynttilän perästä sammui ikkunoissa. Ainoastaan puistosta saattoi vielä kuulla myöhästyneiden yöjuoksijain ääniä, ja sivurakennuksista kuului hopea- ja porsliiniastiain kilinää, joita ahkerat piiat papinmuorin valvonnan alla pesivät, saadakseen huomispäiväksi edes osan juhlapitojen jäännöksistä poistetuiksi.

Mutta mikä yö! Kadonneet olivat jo vetten ja lehtien yltä kaikki varjojen hunnunhäilähdykset; jokaisella oksalla Mainiemen puistossa visertelivät lintuset, ja koillisten lehtojen yli kohosi punoittava aurinko kaikessa kirkkaudessaan lyhyen leponsa helmasta. Ja aina sitä mukaa kuin aurinko yleni, alkoivat ensiksi linnan tornien ylimmät ikkunat kullalta kimmellellä; sitten tuli alempain ikkunain vuoro, sitten räystään alla olevain pienten ikkunain, sen jälkeen kolmanteen kerrokseen kuuluvain, sen jälkeen toisen ja viimeksi ensimmäisen kerroksen ikkunain, kunnes viimein kuusi tai seitsemänsataa ruutua yhtä haavaa loisti kultaisena tulena, ja linna näytti ikäänkuin uiskentelevan aamuruskon punertavassa valovirrassa. Ja vielä suurenmoisemman ihanaksi muuttui näköala, kun auringon vastapäätä nousi lounaasta musta ukonpilvi, jonka tummaa pohjaa vastaan uhkea rakennus kimalteli kuin tarujen linna, jonka haltiattaret loihtivat keskelle valon ja pimeyden maailmaa — sulaa ihanuutta auringon, sulaa surua yön puolella, helmiä ja kristalleja suruharsoon ja kauhuun kiedottuna — täällä kirkkaus, rauha ja onnellisuus, tuolla uhka, myrsky ja onnettomuus — täällä nouseva aamu, joka koitti hurmaavan kauniina — tuolla lähestyvä yö, joka kätki salamoitaan synkkiin pilviin.

Näky oli tosiaankin niin viehättävä, että voi ymmärtää, kuinka ainakin yksi mies, sen näkemiseen vajonneena, unhotti yön vaivat ja levon sulouden. Se mies oli sama, joka vähän ennen oli niin jyrkästi katkaissut palvelijan tuttavalliset tunnustukset. Yksinään, liikkumattomana ja miettiväisenä hän katseli linnaa tuossa sen ihanassa valaistuksessa. Huomaamatta pääsi nyt huokaus hänen rinnastaan, ja hän puheli itsekseen: — Komeus, joka katoaa, valta, joka horjuu, suuruus, joka vajoaa! Vielä muutamia lyhyitä, katoavia vuosia, ja tämä suuri vuosisata on loppunut, sen teot kadonneet ja sen urotyöt elävät ainoastaan taruissa. Hän, joka rakensi tämän linnan vieraasta maasta väkivallalla anastettujen aarteiden avulla, hän luuli kai rakentaneensa vuosisatoja kestävän rakennuksen ja pystyttäneensä ikuisen kivisen muistomerkin sukunsa kunniaksi ja jälkeläistensä ihmeteltäväksi. Ja kenpä tietää — tuo aurinko nousee niin ihanana, ja se on kenties Mainiemen viimeinen aurinko? Ja tuleva aika lähettää jo ennakolta tuossa myrskyisessä pilvessä salamansa kukistamaan kopeita unelmia ja ylvästelevän ihmisen suurentelevia tekoja.

Samassa havahti hän äkisti unelmistaan, riensi pois ja katosi tuntemattomain salaportaiden kautta linnaan.

Melkein samaan aikaan aamulla istui kreivitär Bertelsköld unettomana makuuhuoneensa ikkunan edessä, mietteihinsä vaipuneena katsellen sitä hurmaavaa näköalaa, joka oli hänen silmäinsä edessä nousevan auringon valossa. Juhlapidot olivat olleet onnistuneet ja loistavat; kaikki korkeasukuiset vieraat olivat ilmaisseet ihastuksensa Mainiemen loistoisuuteen, sen kalliisiin laitoksiin, sen tuhlaavaan komeuteen, sen erinomaiseen kauneuteen. Kreivittären turhamaisuus oli tyydytetty; mutta sekaantui siinä vielä eräs toinenkin anteeksi annettavampi tunne tämän nuoren ja loistonhaluisen vallasnaisen uneksiviin ajatuksiin. Hän oli kasvanut perheen helmassa, jossa vielä oli säilynyt melkoisia tähteitä ruotsalaisen ylimystön entisestä rikkaudesta ja jolla etäisissä linnoissaan, kaukana tuiman, totisen kuninkaan katseilta, oli ollut tilaisuutta esiintyä ainakin osaksi muinaisen loistonsa mukaisesti. Vastenmielisesti oli kauniin kreivittären muutamia vuosia sitten täytynyt mukautua siihen säästeliääseen, juroon elämäntapaan, mikä vallitsi hovissa ja kuninkaan lähimmässä ympäristössä. Olihan ymmärrettävää, että hän täällä maaseudun vapaudessa luuli olevansa oikeutettu uudistamaan nuoruutensa muistoja ja ympäröimään itsensä sillä ruhtinaallisella komeudella, mikä sopi hänen synnylleen, arvolleen ja rikkaudelleen.

Välistä sekaantui näihin ajatuksiin pieni pelko siitä, mitä kreivi, hänen puolisonsa, tulisi tästä kaikesta sanomaan, ja hänellä oli syytä epäillä, ettei kreivi suostuisi olemaan asiasta samaa mieltä kuin hän. Mutta molempain puolisoiden keskeiset välit olivat olleet hyvät, joskin viimeisinä vuosina toisinaan hiukan kylmät. Kreivitär luotti kauneutensa lumousvoimaan varmana siitä, että se saattaisi puolison vastaväitteet vaikenemaan. Olleen päivän politiikkaan perehtymätön, ja tuntematta kreivin todellisia vaikuttimia, luuli hän niiden syntyneen enemmän huonosta tuulesta, oikusta tai ehkä luulevaisuudestakin kuin todellisista syistä. Hän päätti siis kreivin tulijaisiksi panna toimeen uudet juhlapidot, vielä kauniimmat ja loistavammat, ollen vakuutettuna siitä, että hän siten kutkuttaisi hänen ylpeyttään ja hellää huomaavaisuutta osoittaen hankkisi hänen hyväksymisensä.

Näihin tuumiinsa ihastuneena soitti kreivitär kamarineitsyttään luoksensa kysyäkseen, oliko neiti Sinclair jo mennyt levolle. Hän tunsi tarpeen ilmaista jollekin uskotulle uudet ajatuksensa — ja sitäpaitsi oli jo yö mennyt ja aamu tullut, eikä kreivitär voinut enää nukkua. Ovi aukeni, ja hän kääntyi samalla selin oveen.

— Kirsti, — sanoi kreivitär, katsomatta taaksensa ja odottamatta neidin tuloa, — eivätkö nämä juhlapidot olleet ihanat? Ateriat, huvikävelyt, veneretket, heinänteko, kehäjuoksu, keihäisilläolo, ilotulitus, naamiaiset, soitanto, tanssit … sano, luuletko suomalaisen aateliston milloinkaan nähneen semmoista kotimaassaan? Ah, olenpa nöyryyttänyt heidät, nuo Kankaisten ja Louhisaaren herrat ja Lemunsaaren kopean paroonittaren. Mutta ei, Kirsti — en tehnyt sitä sen tähden; tein sen antaakseni heille esikuvan; he tulevat sitä seuraamaan, mon enfant; ja niin on meillä kaikilla hauskuutta siitä. Mitä arvelet? Kreivin tultua pidettävät juhlapidot tulevat olemaan kahta loistavammat. Jo huomenna matkustamme Turkuun tilaamaan uusia pukuja. Meillä täytyy olla täydellinen paimennäytelmä, vai mitä luulet, kenties olisi parempi esittää jokin allegoorinen tai jokin muinaistarullinen näytelmä? Minä rupeaisin Dianaksi ja kantaisin timanteilla koristettua kuuta. Sinclair voi hyvin käydä Junosta, hän tahtoo mielellään näyttää uljaalta. Torsten saa ruveta Apolloksi — ei, hän on liian kumara, ruvetkoon Merkuriksi; Torsten on diplomaatti. Kustaasta tulee Mars, Ebbasta Eos, aamurusko, ja Linderoth saanee kureliivinsä siksi kiristetyksi, että voi esiintyä Minervana. Nero saa olla Vulkanuksena ja Bobbo Cerberuksena. Maisteri Schönberg kirjoittaa runot, ei kuitenkaan latinaksi. Pastorin puheista pyydämme päästä. Niin, Kirsti, me matkustamme Turkuun, me tyhjennämme kauppapuodit; me puhdistamme kaikki puutarhat ja kasvihuoneet; on niin ihanaa tuhlata! Neljäsataa viiriä tulee liehumaan molemmin puolin tietä. Ruusujen päällitse on kreivi ajava, riemuporttien alitse, joita on rakennettu aina kahdenkymmenen askelen päähän toisistaan ja jotka hän on tapaava jo peninkulman päässä linnastaan; ja hänen tullessaan pitää kanuunain jyristä ja soiton kaikua ja koko linnan olla kukitettuna ja lehditettynä, ja minä otan hänet vastaan ruumiinmukaisessa, vihreässä, samettisessa ratsastuspuvussani, ja hän tulee, onnellisena ja ylpeänä rakkaudestani, hän levittää kätensä ja sanoo…

Kreivitär vaikeni. Aikeihinsa ihastunut hän oli, mutta häntä alkoi kuitenkin arveluttaa, mitä kreivi oikeastaan siitä sanoisi… Silloin kuului hänen takaansa ääni:

— Ja hän sanoo: Ebba, sinä olet palkinnut hänen luottamuksensa valmistamalla hänen häviönsä!

Kreivitär hätkähti. Edessään olevasta isosta peilistä näki hän ensimmäisten auringonsäteiden valaisemana puolisonsa haamun, joka seisoi siellä hänen takanaan ja katseli häntä sekä rakastavin että samalla suuttunein ja surullisin silmin.

Aika oli taikauskoinen, ja kreivittären ensimmäinen ajatus oli, että hänen takanaan seisoi kummitus. Äkillinen kauhistus kuvastui hänen kauniilla kasvoillaan; nuo muutenkin niin heleänvalkoiset posket kävivät nyt lunta valkoisemmiksi, nuo vast'ikään niin elävät silmät tuijottivat kankeasti tuohon peilissä näkyvään kamalaan olentoon, ja hänen äsken niin kaunopuheiset huulensa eivät voineet lausua ainoatakaan sanaa. Syntyi äänettömyys, jolla välin haamu turhaan näytti odottavan vastausta.

Mutta kreivi Bernhard Bertelsköld — sillä hänhän se olikin — oli, niinkuin lukija muistanee, oikeastaan hento ja lempeä, eikä koskaan voinut iloita toisten kärsimyksistä. Häntä suretti, että hänen tulonsa, jota kreivitär äsken oli niin suurella ihastuksella kuvaillut, nyt herättäisi näin päinvastaisia tunteita. Hän riensi luo, kävi puolisoaan syliksi ja painoi suudelman hänen kalpealle otsalleen.

— Rauhoitu, rakas Ebbani, — sanoi hän sanomattoman lempeästi ja samalla arvokkaasti. — Tulen luoksesi kuin kummitus yön hiljaisuudessa, ja Jumala tietää, etten tule iloisin tuntein. Mutta oletpa yhtä ylevämielinen kuin olet ylpeäkin, ja jos häiritsen juhlapitojasi, Ebbaseni, niin tiedän, että sielussasi on tilaa suuremmillekin ajatuksille, ja sinä olet kestävä kovimmatkin koettelemukset, kun vain kaatuvan suuruutemme alta pelastamme kaksi aarretta loukkaamattomina: kunniamme ja rakkautemme!

Kreivitär katsahti ylös — epäröivänä, pelokkaana, levotonna. Puna palasi takaisin hänen poskilleen, mutta sen sijaan kyynelet himmensivät hänen silmänsä; epämääräisellä pelolla otti hän vastaan puolisonsa suutelon. — Sinä kova, julma ystävä, — sanoi hän, — miksi tulet noin luokseni, ja mitä merkitsevät salaperäiset sanasi?

— Ja kuitenkin… — Kreivi vaikeni. — Mutta — jatkoi hän hetken kuluttua, — sinun täytyy saada tietää kaikki. Niin olen tullut linnaani pahantekijänä — älä pelkää, en ole mitään rikkonut — sillä maine loistavista juhlapidoistasi saavutti minut heti kohta Turkuun tultuani, ja minä olen sanonut, että nämä juhlapidot tulevat olemaan häviömme. Sentähden ratsastin tänne yksinäni, ainoastaan yhden ratsupalvelijan seuraamana, sillä minulla ei ollut sydäntä nauraa kohtalolleni siitä syystä, että se on sinunkin kohtalosi. Viittaani verhoutuneena näin, kenenkään minua tuntematta, pitosi ja ilotulituksesi. Soiton pauhina ja tanssin riemu kirvelivät sydäntäni. Aioin paeta pois päästäkseni näkemästä kaikkea tuota vaaran partaalla vallitsevaa kevytmielisyyttä, kun muuan katala konna pakotti minut juorujaan kuuntelemaan. Kaikeksi onneksi oli vielä hämärä. Jos olisi ollut päivä, olisivat omat palvelijani nähneet minun häpeästä punastuvan.

— Mutta minä en ymmärrä, mitä tarkoitatte kreivi… Selittäkää sananne! — keskeytti kreivitär, joka samoin kuin hänen miehensäkin pian tulistui.

— Älä nyt hätäile, olen levollinen niinkuin näet (kreivin ääni kuitenkin ilmaisi, että hänen mielensä yhäkin kuohui), mutta tuolla ulkona olisin voinut tahrata miekkani eräiden katalain verellä, sillä heitä mainittiin nimeltä. Sano minulle, kuka on lainannut sinulle rahat näiden poissa ollessani toimeenpantujen juhlapitojen kustannuksiin? Ne summat, mitkä olen sinulle lähettänyt, ovat valitettavasti olleet riittämättömät niitä korvaamaan?

Kreivitär punastui kovasti. — Monsieur le comte — sanoi hän ääntään koroittaen, — puolisonani on teillä oikeus tehdä moisia kysymyksiä, mutta aatelismiehenä teille olisi sopinut paremmin olla tekemättä niitä. Säästäkää minua tarvitsemasta tulonne ensi hetkellä ruveta tekemään tiliä talousasioista. Huomenna saatte nähdä kaikki asiaan kuuluvat paperit.

Itaruudesta ei kukaan olisi voinut kreivi Bernhard Bertelsköldiä soimata, ei edes taloudellisesta tarkkuudestakaan. Kreivittären sanat sattuivat sentähden arkaan paikkaan. Kreivi astui pari kertaa kiivaasti lattian poikki.

— Rouvaseni, — sanoi hän, — minulla on ollut enemmän alusmaita kuin monella ruhtinaalla, ja ne olen kadottanut — tällä hetkellä kenties kaikki. Minulla on ollut miljoonia, ja olen nähnyt niiden haihtuvan kuin tuhkan tuuleen. Teidän pitäisi tietää, kreivittäreni, että kaikki nämä vahingot eivät ole maksaneet minulle yhtä ainoaa huokausta, eivät tuottaneet yhtä ainoaa unetonta yötä. Jos te olette tuhlannut taipumuksesta, niin olen minä tehnyt sitä periaatteellisista syistä; siinä kohden ei meillä ole mitään, josta voisimme toisiamme syyttää. Mutta kulta, minkä minä viskasin pois, oli omaani. Se, mitä te olette maahan syytänyt, se oli erään palkollisen, se oli erään katalan, joka rohkeni tulla teille rahojaan lainaksi tarjoamaan päästäkseen siten emäntänsä velkojaksi ja kenties velvoittaakseen hänet nöyryyttävään kiitollisuuteen. En olisi sanonut sitä teille, sillä jos olisin loukannut puolisoni kunniaa vähimmälläkin epäluulolla, niin en nyt seisoisi tässä … mutta koska sanotte minulle, mitä aatelismiehen tulee tehdä, niin tahdon sanoa teille, mitä kreivitär Bertelsköldin ei tule tehdä. Tiedättekö, mihinkä on johtanut tuo kevytmielinen palkollistenne hyväntahtoisuuteen turvautuminen. Siihen, että jokainen heistä nyt siitä kuiskailee, pannen maineenne juorupuheille alttiiksi. Olette tanssinut tänäpäivänä, olette pitänyt loistavia juhlapitoja, sokaistu puolisoparkani! Sillaikaa, kun huvittelette ja tuhlaatte, kuiskivat päihtyneet palkolliset jokaiselle, joka tahtoo sitä kuunnella, että kreivitär Bertelsköldin hovimestari julkeaa nostaa silmänsä aina teihin itseenne asti.

Kreivitär kohosi kiivaasti seisoalleen. Hän tahtoi vastata, mutta ylpeät sanat takertuivat hänen huulilleen, hän tunsi itsensä nöyryytetyksi naisena ja puolisona, ja hänen tunteensa sulivat sanattomaan kyynelvirtaan.

Bertelsköld tunsi vihansa lauhtuvan. — Älä vastaa minulle, Ebba — sanoi hän, — taikka vastaa vain — ainoastaan kyynelilläsi.

Kreivitär kuivasi kumminkin kohta kyynelensä, kohotti päänsä ja sanoi: — En tahdo kuulla enempää. Hovimestarini ei voi loukata minua. Hänet ajetaan pois … siinä kaikki. Ja sitten jätämme koko tämän Suomen, jossa meillä on tarjona vain ikävyyksiä ja nöyryytystä. Eikö niin — lisäsi hän kiivaasti — me matkustamme takaisin Ruotsiin, pian, hyvin pian?

— Suomi on synnyinmaani, se on ollut minulle rakas aina lapsuudestani saakka — sanoi kreivi. — Se on antanut meille, mitä sillä oli antaa: maaseudun rauhan, uskollisuutta ja hartaita ystäviä; onnettomuutemme toimme tänne muassamme meren yli. Olen samaa mieltä kuin sinä, että Niilo Janssen on erotettava ja hinnasta mistä hyvänsä.

— Mutta … voinethan suuremmitta vaikeuksitta suorittaa nuo mitättömät tuhat talaria, jotka olen hänelle velkaa?

— Kenpä tietää! Hän on vaarallinen mies, älykäs, voitonhaluinen ja kostonhimoinen. Janssen on perintö isältäni; jo aikoja sitten olisin käskenyt hänet pois, jollei minulla mielestäni olisi ollut hänelle jotakin korvattavaa. Muistathan, että tehtäessä tuota merkillistä retkeä Beltin poikki v. 1658 isäni oli ensimmäinen, joka ratsasti jään yli Fyeniin. Todistukseksi siellä käynnistään toi hän kuninkaalle erään tanskalaisen pojan, viisivuotiaan, jonka oli temmannut väkijoukosta ja äidin käsistä Fyenissä. Se poika on Janssen. Kunnioitan tanskalaisia, he ovat kunnon kansaa. Mutta ylen väkivaltaisesti ja luonnottomasti tämä vesa siirrettiin tanskalaisesta maaperästä muukalaisten sekaan; hän kasvoi sotaisena aikana ja huonossa hoidossa; senpätähden hän tuli sukuaan huonommaksi ja hänestä tuli konna. Ikävä kyllä, tässä on velka, joka rasittaa sukuani. Olen koettanut sitä suorittaa — turhaan. Kosto tuli olemaan sen väkivallan hedelmä, joka tempasi tämän pojan meidän puolellemme. Hänestä tuli käärme, joka kalvaa rintaani. Kasvaneena aina lapsuudestaan asti kodissamme, tietää Janssen enemmän kuin hänen pitäisi tietää. Pelkäänpä hänen voivan meidät kukistaakin vielä.

— En taaskaan ymmärrä! Mies semmoinen kuin hän, sukupatto, halpa palkollinen, voisi kukistaa kreivi Bertelsköldin!

— Voi, Ebba, kreivi Bertelsköld on, taikka hänestä tulee ennen pitkää kerjäläinen. Et tunne sinä sitä pelättävää liittokuntaa, joka ojentaa kyntensä aateliston valtaa ja omaisuutta anastaakseen, joka on ryöstänyt ja köyhdyttänyt rikkaimmat, joka on kukistanut ja häväissyt mahtavimmat, ja joka, saaliiseen vielä kyllästymätönnä, alinomaa aukoo avaraa kitaansa nielläksensä ruotsalaisen ylimystön ikivanhojen perintötiluksien tähteetkin. Niin tiedä siis, että tuo Moolok uhkaa niellä meidätkin polttavaan kupariuuniinsa, ja että sen nimi, jota Ruotsi ja kaikki sen maakunnat vapisevat, on — reduktsioni!

7. REDUKTSIONI.

Reduktsioni — huudahti kreivitär Bertelsköld hämmästyneenä, voimatta itsekään oikein käsittää syytä siihen. Hän tunsi hyvin kyllä tämän sanan — kukapa sitä ei olisi tuntenut? — mutta hänellä oli vain epäselvä aavistus tämän suuren mullistuksen täydestä merkityksestä, mullistuksen, jossa kaksi hyökyaaltoa, toinen korkeudesta tullen, toinen syvyydestä, yhtyivät hukuttamaan kuohuunsa koko Ruotsin aateliston, uhaten rangaista sitä sen ylpeydestä ja hävittää täydellisesti sen vallan.

Kreivi tarttui puolisoaan käteen ja istui hänen vierelleen. — On välttämätöntä — sanoi hän — että opit tuntemaan tilanteemme ja ne vaarat, jotka meitä ympäröivät. Minä lähenen sitä elämän ikää, jolloin varjot ilmoittavat illan olevan tulossa. Voin jonakin päivänä poistua, ja silloin olet yksinäsi kolmen alaikäisen lapsen kanssa, ilman tukea ja turvaa. Mutta sinä olet älykäs nainen, Ebba, joskin toisinaan erehdyt; Luoja on antanut sinulle tarmoa, joka vastuksista on saava vain uutta jäntevyyttä. Maltatko kuunnella minua? Mutta sinä olet väsyksissä, sinä tarvitset lepoa. Jättäkäämme tämä keskustelu tuonnemmaksi.

— Ei, keskeytti kreivitär hänelle ominaisella kiivaudella, — en tunne väsymystä. Sano minulle kaikki ja sano se säälimättä. Luuletko tosiaankin, että saattaisin nukkua tietäessäni totuudesta vain toisen puolen ja aavistellen vaaroja, jotka uhkaavat koko tulevaisuuttamme? Minä pyydän sitä, vaadin sitä; sano minulle totuus kokonaan. Minulla on kuin onkin voimaa kuulla se.

— No niin — vastasi kreivi. — Sinä tiedät, että Bertelsköldin suku on nuorta aatelia; vaakunakilpemme polveutuu vasta vuodesta 1636. Mutta Kristiina-kuningattaren suosio, yhdessä eräiden perhesalaisuuksien kanssa, kohotti isäni aikaisin valtakunnan vanhimpain aatelissukujen rinnalle. Kreivillinen arvomme on vuodelta 1650. Ensimmäiset rikkautemme olivat osaksi Saksanmaalta saatua sotasaalista, osaksi äitini ruhtinaalliset myötäjäiset. Nämä aarteet olisivat kumminkin kohta olleet tyhjennetyt, kun isäni aatelisarvonsa uutuutta ylentääkseen koetti tuhlaavalla komeudella voittaa vanhat suvut. Mutta samaan aikaan sai isäni suuria maaomaisuuksia läänityksiksi osaksi Suomesta, osaksi Liivinmaalta, ja näitä läänityksiä Kaarle X melkoisesti lisäsi Puolan sodan aikana ja tuon kuuluisan, Beltin yli tehdyn retken jälkeen, jolloin isäni hukkui. Näin oli minulla tämän kuninkaan kuollessa v. 1660 Suomessa neljä pitäjää, joissa oli enemmän kuin 300 kokonaista taloa, ja tiloillani Liivinmaalla oli enemmän kuin 12,000 maaorjaa.

— Niin, olin. Mutta nyt minun tulee ilmaista sinulle jotakin, josta en tähän asti ole mitään virkkanut. Sano sitä lapsellisuudeksi, jos niin tahdot, mutta isäni uskoi sen, enkä minäkään voi kieltää, että sattumus merkillisesti on häirinnyt epäuskoani siinä kohden. Sukuamme seuraa siunauksen ja kirouksen kaksinainen, ristiriitainen kohtalo. Tämä salaisuus on yhteydessä erään sormuksen, erään taikakalun kanssa, josta vanhin poikani kerran on löytävä selonteon eräästä salaisten paperieni joukossa olevasta kääröstä. No niin, tätä sormusta piti kauan aikaa kuningas Kustaa Aadolf ja se joutui sitten isälleni. Niin kauan kuin hän sitä piti, seurasi häntä ylen harvinainen, melkeinpä uskomaton menestys kaikissa hänen yrityksissään, mutta samalla kiusaus yhtä äärettömään ylpeyteen ynnä kaiken sen lisäksi vielä onnettomuus hänen läheisimmilleen. Tämä sormus hävisi. Eräässä viheliäisessä kylässä Jyllannissa syntyi kaksintaistelu, jossa isäni vasemman käden kaksi sormea hakattiin poikki; sormet löydettiin, mutta ei sormusta. Kaksi päivää myöhemmin isäni hukkui. Sormus jäi kateisiin, ja sen mukana katosi onni suvustamme. Suurin osa elämääni on sittemmin ollut täynnä ulkonaisia vastuksia, mutta samalla kuitenkin sisällistä tyytyväisyyttä. Hovissa koetettiin minua kaikenlaisten juonien avulla kukistaa; monta kertaa olin perikatoni partaalla, mutta kuningatar Eleonoran suosio minut sentään aina pelasti. Etsin kunniata Turennen ja Condén lippujen alla; kunnian löysin, mutta en koskaan menestystä. Miltei joka taistelussa jouduin tappiolle, ja jos se lippu, jonka alla taistelin, voitti, niin oli saamani haava sitä ennen tehnyt minut kykenemättömäksi pääsemään voitonriemusta osalliseksi. Kuningatar lähetti minut lähettiläänä ulkomaisiin hoveihin. Rohkenen sanoa, että toimitin tehtäväni taitavasti ja tunnollisesti, mutta alinomaa minua kohtasivat aavistamattomat vastukset. Olin pannut toivoni erään itsevaltiaan suosioon: hän kuoli. Minulla oli eräs ministeri täydellisesti vallassani: hän kukistui. Olin hankkimaisillani Ruotsille loistavan liittolaisen: Fehrbellinin tappelu teki kaikki tyhjäksi. Ja sillä välin rikkauteni sulivat kuin lumilinnat kevätauringon paisteessa. Osa maa-omaisuuksiani Liivinmaalla pantattiin ja menetettiin. Toinen osa suistui reduktsionin ensimmäisiin pyörteihin. En niitä surrut, sillä lemmen suloinen onni oli minulla jäljellä. Ihana Ebba Sparre ojensi minulle kätensä. Samalla kuin ulkonainen maallinen onni ilvehti kanssani, näytti kaikki ympärilläni kukkivan onnea. Yksin tälle Mainiemellekin, joka muinoin oli niin onneton ja poljettu kaikessa komeudessaan, näytti iloisempi aika koittavan uskollisen ja ihmisrakkaan palvelijan sitä hoitaessa.

— Ja kuitenkin on olemassa jotakin, joka sinua surettaa? — sanoi kreivitär hellästi. — Eikö sinulla ole rohkeutta kieltäytyä ulkonaisesta kunniasta sydämen hiljaisempien riemujen vuoksi?

— Rohkeutta! — toisti kreivi synkästi. — Tiedäthän, etten ole horjunut. Mutta mies ei ole ainoastaan oma miehensä; hänellä on jalompia harrastuksia, joiden vuoksi hänen tulee elää ja taistella. Olen kietoutunut suureen ja yhteiskunnan syvyyksissä riehuvaan taisteluun. Lienenkö sanonut sinulle, että isäni äiti oli talonpojan tytär Pohjanmaalta. Tällä isäni äidillä oli isä, joka kaiken elinaikansa oli taistellut erään aatteen puolesta, sen näet, että kaikkinainen väkivalta, mikä asettausi kuninkaan ja kansan väliin, oli turmiollista ja turhaa. Luoja ja hänen oma kunnianhimonsa asetti niin, että juuri hänen omat jälkeläisensä, hänen tyttärensä lapset, joutuivat aatelisiksi ja että heistä heidän asemansa vuoksi täytyi tulla aateliston luonnollisia asianajajia. Silloin kirosi vanha talonpoikaiskuningas oman sukunsa, teki erään ystävänsä pojan lapsekseen ja otti häneltä ja hänen jälkeläisiltään sen pyhän lupauksen, että he leppymättömästi taistelisivat aatelistoa hävittääkseen, sen täydellisesti tuhotakseen. Tämä lupaus on jo kantanut hedelmiään. Sallimus asetti niin, että tämän Larssonin lapsista, jotka täten perivät isäni äidin-isän omaisuuden ja mielipiteet, tuli varakkaita, kunnollisia, korkeasti kunnioitettuja miehiä ja sen lisäksi vielä älykkäitä puoluepäälliköitä. Niin tapahtui, että toisesta tuli Suomen talonpoikaissäädyn valtiopäivämies, toisesta taas porvarissäädyn edusmies. Nämä miehet olivat toimekkaimpia aatelin vihollisia 1680 vuoden valtiopäivillä, ollen osaltaan avullisina tuossa suuressa hävitystyössä. Minun ja heidän välillään on siis olemassa perinnöllinen sukuviha, ja he tekevät tälläkin hetkellä kaikkensa minut perinpohjin tuhotakseen. Mutta heidän kunniakseen samoin kuin omaksenikin tulee minun sanoa, että henkilöt katoavat suurten kysymysten rinnalla. Kysymys ei ole minusta eikä heistä, vaan siitä, onko enää oleva muuta aatelistoa kuin se, joka liehakoi kuninkaan eteisessä ja elää komeasti hänen armolahjoistaan. Oh! — onpa minuakin koetettu saattaa kiusaukseen. Ovathan he luulleet, että minä, nuorempaan sukuun kuuluvana, astuisin noiden nousukkaiden riviin, jotka rakentavat onnensa vanhan aateliston häviön varaan. Mutta he ovat pettyneet. Periaatteesta olen asettunut ylhäisaatelisten puolelle; erottamattomasti olen yhdistänyt omat etuni sen etuihin mennessäni naimisiin sinun kanssasi, enkä minä eivätkä lapseni milloinkaan tule kannattamaan hillitöntä kansanvaltaa, rajatonta kuningasvaltaa ja orjamaista, liehakoivaa virka-aatelistoa.

— Niin, juuri sentähden tuntisin itseni onnettomaksi, jos menettäisin kaiken valtani, kaiken vaikutusvoimani siinä suuressa taistelussa, joka minun vakuutukseni mukaan koskee valtakunnan sisällistä menestystä. Jopa nostaa vastapuolue vahingonilosta riemuiten päätään, nauttiakseen meidän täydellisestä tappiostamme. Mutta he riemuitsevat vielä kovin aikaisin, nuo tyhmät talonpojat, nuo ahnaat rihkamasaksat, nuo ulkokullatut papit — nuo, jotka saarnatuoleista julkisesti julistavat, että alamaiset eivät ole muuta kuin kuninkaan orjia.[22] Mutta vielä on tuleva meidänkin aikamme, jolloin otamme heiltä heidän saaliinsa takaisin ja karkoitamme heidät jälleen myyränpesiinsä! Ja voi silloin tuota meille tyrkytettyä, yksin- ja rahvasvaltaa ja noita aateliston luopioita, noita Gyllenstjernoja, noita Wachtmeistereita, tuota Klaus Flemingiä ja koko heidän lahkoaan, ja kaikkia noita loisia, jotka ovat heidän paisteessaan lekotelleet, Lindsköldejä ja muita — tulee jumal'auta, jälkilasku, ja he tulevat näkemään, että vanhan tammen sydän ei ole sen juuressa eikä sen latvassa, vaan yksinomaan sen terveessä ytimessä!

Kreivi Bertelsköld oli noussut istualtaan ja mitteli lattiaa kiivain askelin, jotka ilmaisivat hänen kuohuvia tunteitaan. Niiden tosin ylevämielisten ja pontevain, mutta samalla kovin vihamielisten ja puolueellisten piirteiden sijasta, joilla hän kuvaili reduktsionia, tahdomme koettaa muutamin sanoin antaa puolueettomamman esityksen tästä merkillisestä, siihen aikaan Ruotsin ja Suomen sisällisessä tilassa tapahtuvasta mullistuksesta.

Ruotsin ja Suomen maa oli jaettu silloin, niinkuin se on vielä tänäkin päivänä, kruununmaihin, rälssimaihin ja perintömaihin. Omistajainsa ja etuoikeuksiensa kautta edusti ensimmäinen kuningasta, toinen aatelistoa, kolmas kansan suurta enemmistöä. Kaikkien näiden kolmen kesken oli ylimuistoisista ajoista ollut luodetta ja vuoksea, kilpailuja ja muutoksia, milloin laillisia, milloin väkivaltaisia, milloin hitaampia, milloin äkillisempiä. Keskiajalla vei n.s. hengellinen rälssi voiton, kun kirkoille ja luostareille lahjoitettiin paljon maita. Kustaa Vaasa anasti kaikki kirkon tilukset, kaikkiaan enemmän kuin 20,000 maatilaa, kruunulle, josta nyt tuli suurin maanomistaja. Sitten alkoi aatelinen rälssi sotain ja valtiollisten mullistusten suosimana päästä valtaan ja pani allensa ison osan valtakunnan maata, kunnes Kaarle XI:n reduktsioni sen kukisti. Nykyisempinä aikoina taas perintömaa — oikeammin talonpoikaissääty, sillä osa maata on nyt "luonnolleen" muuttumatonta — alinomaa laajenee kruunun- ja rälssimaan tappioksi. Kullakin luokalla on siis ollut aikansa ja ylivaltansa, joka on painanut paljon valtion sisällisten asiain vaakakupissa.

Ruotsissa ja Suomessa oli vuonna 1655 kokonaisia, kaikenlaista laatua olevia maatiloja kaikkiaan noin 65,000. Näistä olivat Kustaa Aadolf, Kristiinan holhoojat ja etenkin Kristiina itse, osaksi myyneet, osaksi lahjoittaneet 38,750 kruununtilaa, joista vuotuinen tulo oli toista miljoonaa talaria; suurin osa oli joutunut aatelisille, niin että aatelistolla siihen aikaan, kun sen entiset omaisuudet otetaan lukuun, oli maatiloja 40:n ja 50:n tuhannen välillä. Palmsköldin kokoelmat antavat käsityksen aateliston läänityksistä Kristiinan aikana. Koko Pohjanmaa oli lahjoitusmaina, Kruunupyyn pitäjää lukuunottamatta. Siellä oli seuraavat vapaaherrakunnat: Stjernsköldeillä oli Kemi; Aake Akselinpoika Natt och Dagilla oli Ii ja Pudasjärvi; Gyllenstjernoilla oli Oulu; Tauben suvulla oli Hailuoto; Soopin suvulla oli Liminka; Brahen suvulla oli Kajaani, Paltamo, Sotkamo, Salo, Raahen kaupunki, Siikajoki, ynnä vielä Pielisjärvi, Nurmes, Iisalmi ja Kuopio; Falkenberg ja Niilo Bjelke jakoivat Pyhäjoen; Shering Rosenhanella oli Kalajoki; Kankaan Horneilla enin osa Lohtajaa; Rosenholmilla oli jäännös, ja hänen leskensä sai päällisiksi Kälviän; Banéreilla oli Kokkola; De la Gardien suvulla oli Pietarsaaren pitäjä ja kaupunki; Klaus Tottilla oli Uuden Kaarlepyyn kaupunki ja pitäjä, Lapua, Ilmajoki ja puolet Vöyriä kreivikuntana; jäännös Vöyriä oli Patkullilla vapaaherrakuntana; Oxenstjernoilla oli Isokyrö, Vähäkyrö, Mustasaari ja Vaasa; Bonden suvulla oli Maalahti ja Laihia; valtaneuvos Helmfeltillä oli Lapväärti. Ja kaikki tämä oli kuitenkin yhtä ja samaa Pohjanmaata, joka niin verisesti oli taistellut kansan vapauden puolesta puoli vuosisataa sitä ennen nuijasodassa.

Jos tätä menoa olisi häiritsemättä jatkunut, niin ennen pitkää olisi sekä Ruotsin että Suomen vapaasta, maata omistavasta talonpoikaissäädystä tullut aateliston vuokralaisia, alustalaisia, torppareita ja loisia. Sitä ylhäisaatelisten toimet tarkoittivatkin. Puolan, Tanskan, Liivin ja Viron esimerkki, joissa maissa aatelistolla oli kaikki valta, orjuutetulla talonpojalla valtaa vähemmän kuin sillä hevosella, joka hikoili hänen auransa edessä, kun hän itse ei sitä vetänyt — olihan tämä esimerkki houkutteleva! Mutta tätä vastaan nousi kansan ikivanha itsenäisyyden tunto yhdessä säätyvihan ja alhaisempienkin vaikuttimien kanssa, kaikilta haaroilta keräytyi myrskypilviä aatelisten pään yllä pauhaamaan. Eihän kuninkailla ollut oikeutta antaa pois valtion luovuttamatonta omaisuutta. Valtion rahasto oli vararikkoon joutumassa. Talonpojat kantoivat kahta raskaampia veroja ja rasituksia kuin aateliset. Sitä vartenko he olivat vuodattaneet vertansa valtakunnan voitoksi noissa monissa sodissa! Oliko Ruotsin kunniasta oleva seurauksena kansan orjuus! Ensimmäinen myrsky jymähti 1650 ja puhkesi 1655, jolloin aatelisto luovutti vähäisen osan omaisuudestaan n.s. neljänneksenkorjauksessa, mikä sittemmin useita kertoja uudistettiin. Tämä myrsky meni ohitse, se jymähti uudelleen 1672, johdettiin pois, seisahtui, mutta pyyhkieli 1680 vuodesta alkaen kaksi kolmannesta ruotsalaisen aateliston äärettömistä omaisuuksista.

Kuinka siinä kävi, siitä annamme kreivi Bertelsköldin kertoa. Kuvaus on synkkä ja puolueellinen, mutta siinä on suuri osa tottakin.

— Kaarle XI, sanoi hän, pyrkii kovin paljon yksinvaltaan. Yksi Jumala, yksi kuningas, yksi kirkko — niinpä kyllä; mutta täällä ei kukaan saa uskoa, mitä kirkko ei tahdo, eikä kukaan saa omistaa, mitä kuningas ei tahdo. Semmoisten kuninkaiden ympäriltä ei koskaan puutu niitä, jotka otsaansa ja kulmiaan rypistellen puhuvat valtion voitosta ja yhteisestä hyvästä, kehoittaen sitä varten anastamaan alamaisten omaisuutta. He liittyivät meitä vastaan; rengit ja kirjurit olivat heidän neuvonantajansa: Ruotsin valtakunnan suurin kahlekoira oli heidän päämiehensä.[23] He eivät olleet mitään muuta tahtovinaan kuin huojennusta valtakunnan hädälle. Kaikenlaiset kuiskailijat veivät heidän sanansa säädyille; palkatut salakirjurit kolkuttivat heidän ovilleen ja kirjoittivat häväistyskirjoituksia aatelistoa vastaan. Näin sai asia alkunsa, ja pelinukkein takana nauroivat ne, jotka rihmoja vetelivät. Aatelisten joukossa oli luopioita, jotka kiljuivat niin kovasti, että heitä luultiin enemmistöksi. Sitten syntyi siellä äänestys, eriskummaisin mitä koskaan on kuultu; sillä ne, joilla oli suurin kurkku ja vähimmin omaatuntoa, vannoivat ja vakuuttivat, että kaikki olivat samaa mieltä kuin hekin, ja niin saatiin päätös tehdyksi sill'aikaa, kun muutamat meistä olivat poistuneet kuninkaan suljetulle ovelle kolkuttamaan. Se päivä oli lokakuun 20:s 1680, ja siitä on Ruotsin voimattomuuden alku luettava. Sillä kotoisen sotarintaman sisällä oli se valta murrettu, joka suojeli kansallista vapautta kuninkaallisia oikkuja vastaan, ja sotarintaman ulkopuolella taas tehtiin Viron- ja Liivinmaan ritaristosta, joka oli uhrannut niin paljon Ruotsin puolesta, keppikerjäläinen, ja se oli pakotettu heittäytymään ensimmäisen vastaantulijan syliin, joka vain lupasi palauttaa heille heidän menetetyt oikeutensa. Asetettiin toimikuntia, joiden tuli tutkia kruunun ja alamaisten oikeutta ja langettaa tuomionsa kummastakin sill'aikaa, kun kuningas seisoi takana ja otti; ja noissa toimikunnissa istui miehiä, joita ei omatunto haitannut eivätkä lailliset lahjoituskirjat sitoneet. Ja he ottivat kaikki, mitä taisivat, ensin mahtavimmilta, sitten varakkailta, viimein myös halvimmiltakin. Ja silloin syntyi voivottelua niiden joukossa, jotka olivat ummessa silmin juosseet puoluemiesten ansaan, sillä nyt he tunsivat sen oman kaulansa ympärillä, ja se kiristettiin niin tiukalle, että heidän hätähuutonsakin siihen tukehtuivat. Ja samalla, kun muutamat harvat rikastuivat ja pöyhkeilivät ryöstetyissä puvuissaan, köyhtyivät kaikki muut, ja kaikkialla koko valtakunnassa kohosi yksi ainoa valituksen voivottelu köyhtyneiden perheiden, ryöstettyjen leskien ja suurten, ansiokkaiden miesten perillisten huulilta, joilta näin isien veren hinta ryöstettiin, ettei moista ole koskaan kuultu, eikä tulla koskaan kuulemaan, ellei vihollinen pääse maan sisimpää sisustaa hävittämään.

Kreivi vaikeni vähäksi aikaa, ja me tahdomme käyttää hänen vaitioloaan täydentääksemme hänen kuvaustaan toiselta puolelta.

Ruotsin suurimpain silloisten historioitsijain, Geijerin ja Fryxellin, välillä oli muutamia vuosia sitten kiivas kynäsota "ylimystön tuomitsemisesta Ruotsin historiassa." Vaikea lienee myöntää kummankaan heistä olleen yksinomaan oikeassa. Mutta että Geijer historiallisen tarkkanäköisyytensä avulla on tunkenut syvemmälle kuin vastustajansa, siitä ovat m.m. todistuksena Fryxellin omat, myöhemmin julkaistut teokset, joissa hän kiitettävällä puolueettomuudella, vastoin kaikkea sitä loistoa ja niitä suuria ansioita, jotka kieltämättömästi on etenkin kuudennentoista sataluvun ylimyskunnan kunniaksi tunnustettava, samalla esittää ne vaarat, jotka uhkasivat sekä kuningasvaltaa että kansan vapautta aateliston niitä kumpaakin ahdistaessa. Geijerin mukaan on ruotsalaisen ylimystön mielessä, sen ollessa loistavimmillaan Kustaa Aadolfin kuolemasta Kaarle XI:n reduktsioniin asti, kangastellut ajatus muuttaa Ruotsi toiseksi Puolaksi, jota hallitsisi valittu, ei perinnöllinen kuningas. Kuninkaan valtaa sitoisi mahtava neuvoskunta, ja kansa saisi maaorjuuden alle painettuna nöyrästi suudella sen jalkapohjia. Myönnettävä on, että tähän tarkoitusperään oltiinkin pääsemäisillään siihen aikaan, kun aateliston hallussa, loistoisimman sotakunnian ja suunnattomien etuoikeuksien ohessa, oli kaksi kolmatta osaa Ruotsin maata. Mutta Kristiina, joka teki 17 uutta kreiviä ja 46 uutta vapaaherraa,[24] laajensi siten aukon ylhäisen ja alhaisen aateliston välillä, loi eripuraisuutta säädyn omaan keskuuteen, ja sen kautta, että ylhäisön aatelisarvo täten menetti arvonsa ja alhaisen aatelin kateus kiihoittui ylimmilleen, halkaisi voimakkaan ylimysvallan kahtia, tehden aatelittomille säädyille mahdolliseksi sulun murtamisen altapäin. Oikeastaan tuli hyökkäävä virta kuitenkin ylhäältäpäin, vaikka salaa, niinkuin vuorivirta; jonka nähdään vastustamattomasti kuohuvan kallioiden juurella, mutta joka kumminkin on kukkuloilta saanut alkunsa ja voimansa. Seurauksena siitä oli kuitenkin tulva, joka matkallaan pyyhkäisi pois ensin kreivien hovilinnat ja vapaaherrakunnat, jotka kaikki siitä ajasta lähtien tulivat olemaan vain tyhjiä arvonimiä, sitten alhaisemmat läänityslinnat, viimein halvemmat asunnot, lopuksi majatkin. Reduktsioni oli todellakin särjetyn sulun kaltainen siinä, että se aukko, joka alussa luultiin niin tarkoin rajoitetuksi, vähitellen yhä laajeni niin, että oli monta, jotka alussa huusivat hei ja hoi, mutta sitten kauhistuksekseen näkivät, että hekin joutuivat veden valtaan. Pitkät ovat kertomukset kaikista niistä vääryyksistä, joita reduktsioni teki, ja muutamat olivat semmoisia, että ne ulottuivat pilviin. Valtiollisetkin seuraukset olivat sekä pahoja että hyviä, mutta varmana kumminkin pysyy, että suuri enemmistö, yleinen etu, kansan ja valtion etu vielä tänäkin päivänä siunaavat reduktsionia valtiovaraston järjestämisestä, omaisuuden jaosta, kansallisen vapauden turvaamisesta, yleisestä varallisuudesta ja sivistyksen leviämisestä yhteisen kansan keskuuteen, jossa se sitä ennen oli ollut kokonaan tuntematon.

— Mutta, — keskeytti kreivitär, — et ole vielä sanonut minulle, kuinka sinun niiden viidentoista vuoden kuluessa, jotka seurasivat myrskyn puhkeamista, on ollut mahdollista säilyttää Mainiememme, sill'aikaa kun kaikkialla munalla Kristiinan läänitykset peruutettiin kruunulle.

Kreivi sanoi: — Oli kerran isä, joka eräänä talvi-iltana meni metsään lastensa kanssa. Siellä joutui hän susien keskeen, ja kohta näki isä, että tuho lähestyi kaikkia. Silloin hän, pelastaakseen muut, viskasi yhden lapsistaan susille…

— Niin julmasti ei ikinä äiti olisi tehnyt! — huudahti kreivitär kauhistuen.

— Ei, — sanoi kreivi tyynesti, — hän olisi kenties itse heittäytynyt uhriksi, ja silloin olisivat yhtä hyvin kaikki hukkuneet hänen kanssansa. No niin, käyden saaliinsa kimppuun jättivät sudet isän lapsineen vähäksi aikaa rauhaan, mutta sitten tulivat ne takaisin. Nyt viskasi isä heille toisen lapsensa, ja hetken perästä kolmannen. Mutta joka kerta päästiin vain vähän matkaa pakoon. Lopuksi oli hänellä vain yksi lapsi jäljellä, ja se oli hänen rakkaimpansa. Nyt sanoi hän: Ei, tätä lasta en heitä enää luotani. Kernaammin hukkukaamme molemmat…

— Niin, mitä sitten tapahtui, — sanoi kreivi synkästi, — sen on tulevaisuus pian osoittava.

8. USKOTON PALVELIJA.

Kun kreivi Bertelsköld ei näyttänyt olevan halukas antamaan tarkempia selityksiä siitä, miten hänen oli onnistunut toistaiseksi säilyttää Mainiemi omanaan, ei hienotunteinen kreivitärkään sen enempää kysynyt,[25] hän uskalsi vain arasti kosketella eilispäivän juhlapitoja. Ei hän sanonut voivansa käsittää, että niillä ja reduktsionikysymyksillä oli jotakin yhteyttä.

Kreivi virkkoi: — Minun tulee Kaarle XI:n kunniaksi myöntää, että henkilöt hänestä ovat olleet vähempiarvoisia kuin asia. Hän aloitti reduktsionin vastoin tätinsä miehen ja oman velipuolensa mieltä, ja hän antoi sen ärjyaallon erotuksetta kuohua yli ystäväin ja vihamiesten. Mutta kun hän on tuon yhden ainoan aatteen valtaan joutunut, kun häntä hallitsee tuo valtiovarain säästämishimo, niin hän on samalla sellaisten vaikutustenkin vallassa, jotka ovat yhteydessä sen kanssa. Kuningas on nyt kaikki, kuningas on laki, kuningas on omatunto, kuningas on hyvä tapa. Yksityinen ihminen sitävastoin ei ole mitään; hänen tekonsa eivät saa olla toisenlaisia kuin kuninkaan teot, hänen sanansa eivät toisenlaisia kuin kuninkaan sanat, ja, jos se olisi mahdollista, pitäisi hänen ajatellakin niinkuin kuningas ajattelee. Sentähden täytyy nyt kaiken elämän, kaikkien tapojen, mikäli ne julkisesti näkyvät, mukautua kuninkaan elämään ja kuninkaan tapoihin. Ja kuningas on tiukka, ankaran vakava, juro ja säästäväinen herra. Sentähden täytyy elämän hänen ympärillään käydä yhtä saranharmaaksi kuin hänen oma elämänsäkin on, eikä siinä saa näkyä muuta loistoa kuin teräksen. Muistathan, kuinka säästäväisesti elimme viimeisinä vuosina Tukholmassa, kuinka huolellisesti vältimme yksin sen komeuden varjoakin, mikä oli kuninkaasta vastenmielinen. Ainoastaan siten onnistui minun, vaikka kuulunkin reduktsionia vastustavaan puolueeseen, lepyttää kuninkaan mieli niin, että hän otti vain enimmän osan eikä kaikkea. Vapaaherrakuntani on kruunulle peruutettu, mutta Mainiemi on jäljellä, siitä syystä muka, että isäni on saanut sen korvaukseksi 1000-miehisestä rykmentistä, jonka hän v. 1644 omilla varoillaan perusti ja Lennart Torstensonin komennon alla vei sotaan Tanskaa vastaan. Mutta tähän oikeusperusteeseen ei ole paljon luottamista, sitten kun Aake Tott, jolla samasta syystä oli kuninkaallinen lahjoituskirja suomalaisiin kruunun omaisuuksiin nähden, menetti ne, saamatta minkäänlaista korvausta suorittamistaan kustannuksista. Neljä kertaa on Mainiemi jo ollut reduktsionin mustalla taululla; neljästi on se jälleen pyyhitty pois. Mutta kuta kauemmas reduktsioni on edistynyt, kuta enemmän se on niellyt, sitä ahnaammin se on uusia saaliita etsinyt, ja sitä ahtaammalle ovat mahdollisesti vielä otettavina olevat tilukset joutuneet. Kaksi viikkoa sitten ilmoittivat reduktsionitoimikunnassa olevat salaiset ystäväni, että Mainiemi oli ollut esillä viidennen kerran. Gyllenborg on katkerin vihamieheni; Piper samoin; Lovisin horjuu, ja paljon on Hastferillakin sanomista. Mutta kaikki on viime lopussa kuninkaan itsensä vallassa, ja jos hänelle saadaan toteen näytetyksi, että Bertelsköldin perhe on uudistanut holhooja-ajan ylellisyyden Mainiemessä, niin on tämä viimeinen äärettömän omaisuuteni jäännös peruuttamattomasti hukassa.

— Mutta, — sanoi kreivitär vähän levottomana — tänne, tähän etäiseen maaseutuun kuninkaan katseet eivät tunge. Kuka olisi ilmoittanut hänelle…?

— Kuka! — huudahti kreivi vähän kiivastuen. — Yksinvalta on aina epäluuloinen; sillä on silmä joka pensaassa ja korva joka seinässä. Missä julkinen sana on ääneti tai esittää vain yhden puolen asioista, siellä vääristellään mutkattomimmatkin, siellä väritetään viattomimmatkin asiat, siellä tehdään kärpäsestä härkänen. Kuningas itse on julkaissut kirjoja reduktsionin puolustukseksi, mutta hänen korkeimman epäsuosionsa uhalla ei kukaan ole saanut kirjoittaa mitään niitä vastaan. Ja sinä vielä kysyt, kuka voisi asettaa meidät vihattavaan valoon? Kolmesataa ihmistä on ollut eilisiä juhlapitoja näkemässä, ja sinä kokematon luulet, ettei maine niistä ennättäisi niiden kuuluville, jotka ovat teroittaneet korvansa kuulemaan jokaista epäluulon alaista ääntä maailman neljältä ilmansuunnalta! Tahdon sitäpaitsi sanoa sinulle erään asian. Täällä, aivan keskuudessamme, on varmasti joku kavaltaja, joku Gyllenborgin ostama vakoilija.

— Olen vakuutettu siitä. Salaisten ystäväini kautta kuulin, että Gyllenborg tiesi jo alkupuolella kesää toimeenpanemistasi juhlista ja hän on ymmärtänyt tarpeellisessa valossa kuvata ne kuninkaalle. Yhteydessä sen kanssa tuli kysymys Mainiemen reduktsionista uudestaan esille. Nyt ymmärrät syyn kirjeeseeni. Eikä sillä hyvä, eilisistä suurista juhlapidoistasi tiedettiin Tukholmassa jo viikko sitten, tiedettiin ennenkuin Turussakaan, ja sentähden kiiruhdin tänne ennenkuin olin aikonutkaan, estämään niitä, jos mahdollista. Tulin neljäkolmatta tuntia liian myöhään.

— Olivat tietona Tukholmassa viikko sitten? — Mutta se on mahdotonta.
Silloin tuskin itsekään tiesin niistä mitään.

— Muistelehan, ajattele, etkö noin pari viikkoa sitten puhunut niistä kenenkään seurueeseesi kuuluvan henkilön kanssa.

— En voi muistaa puhuneeni. Kenties olen Sinclairin kanssa niistä leikkiä laskenut. Mutta … maltahan, johtuu hämärästi mieleeni, että kaksi viikkoa takaperin puhuin hovimestarin kanssa muutamista puvuista, jotka oli Turussa tehtävä siinä tapauksessa, että täällä heinätalkoot pidettäisiin.

— Hän kuvasi niin vilkkaasti semmoisten pitojen maaseudun yksitoikkoisuuteen tuovaa vaihtelua ja hauskuutta, että päätökseni oli samassa tehty. Luulenpa, että suunnilleen mainitsin päivänkin ja muutamia muitakin yksityiskohtia.

Kreivitär punastui, ja kreivi puri huuliaan. — Arvattavasti ovat muittenkin tämänkesäisten pitojen suunnitelmat hänen tekemiään?

— Myönnän, että hän oli niin kekseliäs, taitava ja aistikas järjestämään, että minä…

— Tiedän jo, mitä tarvitsen tietää, kreivitär. Mitä ajattelette tästä: lähtiessänne Tukholmasta se mies lupasi minulle pyhästi, että hän — tietysti teidän käskyjänne kaikin tavoin kunnioittaen — noudattaisi suurinta säästäväisyyttä toimeensa kuuluvissa asioissa, pitäisi palvelusväkeä silmällä mitä ankarimmin, sanalla sanoen välttäisi kaikkea, mikä jollakin tavoin voisi tehdä linnani tuhlaavista tahi ylimielisistä elintavoista tunnetuksi! Ja kun äkkiarvaamatta tulen omaini luokse kesäyön hiljaisimpana aikana, mitä silloin näen ja kuulen? Hurjan tuhlarimaiset juhlapidot, joiden maine Kaarle XI:n aikana välttämättömästi tulee kuulumaan kautta koko valtakunnan — useita satoja ihmisiä yösydännä liikkeellä — päihtyneitä palkollisia — herjasanoja heidän huulillaan — ja alustalaiseni epäilemättä kerjäläisiksi nyljettyinä! Mutta linnani, se loistaa rikkaampana kuin milloinkaan ennen — kiiltää kultaa ja hohtaa hopeata ja marmoria, ja on siinä kalliita kasvihuoneita — kaikkea semmoista, mikä sopi ruhtinaalle ja Bertelsköldille kolmekymmentä vuotta takaperin, sitä on täällä yltä kyllin, jotavastoin kaiken tämän komeuden omistaja kulkee rauhatonna kuin aave yöllä, astuen niiden ruusujen päällä, joita on kylvetty hänen maallensa, ja tuntien samalla, että hän tällä hetkellä kenties omistaa tyhjää vähemmän — niin, tyhjää vähemmän, puolisoni, sillä enin osa tätä komeutta on lainattu hänen armonsa kreivittären hovimestarilta, konnalta, joka pettää meidät kaikki! Sillä selväähän on, että Janssen on Gyllenborgin vakooja, ja tämä kaikki on ennakolta mietittyä meidän kukistamiseksemme![26]

Kreivitär vastasi ainoastaan kyynelillä, ja siitä oli se tavallinen seuraus, että kreivin kuohuva mieli tyyntyi. — Suvaitsetko, että heti kohta kutsun Janssenin vierashuoneeseen? — sanoi kreivi vähän leppeämmällä äänellä. — Mutta — parempi on, että soitat kamarineitsyen luoksesi ja kutsutat hovimestarin puheillesi; hänen ei tarvitse tietää tulostani vielä mitään. Pyyhi kyynelesi, Ebba; ei kannata kostuttaa noin kauniita silmiä moisen asian vuoksi. Sano minulle, olethan samaa mieltä kuin minäkin, ettei tuo konna saa silmänräpäystäkään kauemmin viipyä talossamme?

— Olen, olen — vastasi kreivitär ja tarttui soittokelloon. Kreivi astui puolisonsa vuoteen avarain uutimien taa, ja sovittiin niin, että kreivittären ensin piti ottaa vastaan petollinen palvelija.

Kello oli lähes viisi aamulla, ja aurinko oli jo kohottanut kultaisen pallonsa Mainiemen rannan koivujen yli. Yökulkijain räyhy oli vaiennut puistossa; koko linna, koko tienoo nukkui niin sikeästi kuin nukutaan päivän perästä, joka on ollut täynnä vaivoja ja väsyttäviä huvituksia.

Kamarineitsyt odotutti itseään. Jo viimein tuli Kirsti, unen pöpperössä, ja kysyi sekaisin silmin tirkistellen, mitä hänen armonsa käski.

— Kutsu heti kohta hovimestari tänne! — sanoi kreivitär. — No, ymmärrätkö? Tänne vierashuoneeseen.

Tyttö hämmästyi niin, että miltei heräsi. — Hovimestariko? — matki hän, ikäänkuin ei olisi oikein kuullut. — Hän varmaankin nukkuu nyt, ja minä en tohdi häntä herättää, — lisäsi hän.

Kreivitär suuttui. — Mene, — sanoi hän, — kun minä käsken. Mutta älä herätä ketään muuta linnassa, kolkuta itse hänen ovelleen ja sano, että haluan keskustella hänen kanssaan eräästä asiasta, jota ei käy toistaiseksi jättäminen.

Kirsti oli vähän tungetteleva ja liiaksi hemmoteltu kamarineitsyt, mutta hän oli emännälleen vilpittömästi uskollinen ja luuli, että hänen piti väittää vastaan sitä, mitä hän piti mahdottomana oikkuna. — Teidän armonne, — sanoi hän, — nythän on miltei keskiyö, ja mitä ihmiset sanoisivat, jos…

Enempää ei kreivi kärsinyt kuulla. Hän astui esiin. Kirsti kiljaisi kauhistuksesta nähdessään pitkän miehen astuvan esiin uutimien takaa. — Eikö jo riitä, sinä itsepäinen hupakko, että kreivitär sinua käskee! Pitääkö minunkin vielä käskeä? Mene, mutta henkesi uhalla älä kenellekään ilmaise minun täällä oloani!

Tyttö riensi ulos. — Kreivi! — huudahti hän hiljaa itsekseen; — nytpä en tahtoisi olla Niilo Janssenin sijassa.

— Nyt kuulette itse, puolisoni, — sanoi kreivi taas suutuksissaan, — nyt kuulette, mihin palvelijain suositteleminen on saattanut. Jokainen talari, jonka hän on antanut ja jonka te olette ottanut vastaan, on ollut hietamurunen hyvän maineenne hautakummulla. Niin pitkälle vie ajattelemattomuus. Tahdon nyt itse kuulla, mitä teillä on hänelle sanomista.

Hetken kuluttua kuului vierashuoneen ovi aukenevan, ja kreivitär meni, pukunsa järjestettyään, ulos. Makuuhuoneen ovi jäi puoleksi auki, niin että kreivi voi selvästi kuulla joka sanan toisesta huoneesta.

Samoin kuin Kirsti lienee hovimestarikin katsonut tämän kutsumuksen yhdeksi noita oikkuja, jotka ovat niin tavallisia niillä, jotka ovat oppineet vain komentamaan eivätkä koskaan tottelemaan. Hän tuli, vaarasta tietämätönnä, suosikin täydellisin itseluottamuksin, ihan levollisesti, vähän huolettomasti, huolimatta edes haukotuksiaan salata. Jotenkin ujostelematta kysyi hän, mitä kreivittärellä oli käskemistä.

— Kuinka paljon olen teille velkaa, Janssen? — kysyi kreivitär äänellä, jonka piti olla muka kylmä ja kopea, mutta joka kumminkin vapisi harmista, kun täytyi tehdä noin nöyryyttävä kysymys.

Janssen oli odottanut saavansa kuulla kauniita kiitoksia juhlapidoista, joitten onnistumisen hän suurimmaksi osaksi luki omaksi ansiokseen, mutta oivalsi kuitenkin heti kohta asemansa ja vastasi uudestaan haukotellen: — Teidän armonne näkee hyväksi laskea leikkiä. Kaikki muut sitoumukset olen unhottanut, paitsi omani. Minähän olen teille velkaa ettekä te minulle. Teidän armonne hyvyys on kaikiksi ajoiksi tehnyt minut teidän kiitolliseksi velalliseksenne.

Hovimestarin astuessa askelen eteenpäin, peräytyi kreivitär tietämättään askelen taapäin. — Riittääkö tämä? huudahti hän, voimatta hillitä närkästystään, ja näin sanottuaan viskasi hän hovimestarin jalkain juureen kalliin, hohtokivillä koristetun rannerenkaan niin kiivaasti, että pari sen kimmeltelevistä timanteista irtautui juotoksestaan ja vieri kuin vesipisarat pitkin turkkilaista mattoa, joka peitti vierashuoneen lattian.

Hovimestari astui takaisin sen askelen, minkä hän vast'ikään oli astunut eteenpäin. Hän hämmentyi, mutta vain silmänräpäykseksi. Samassa oli hän jo selvillä siitä, että tämä oli vain tuollainen tavallinen pahan tuulen puuska, joiden valtaan tuo muuten niin rakastettava nainen tuon tuostakin joutui. Hän otti rannerenkaan ylös, laski sen pöydälle ja kumarsi sanaakaan vastaamatta.

— Mitä? — sanoi kreivitär yhä enemmän ärtyneenä tästä äänettömyydestä, — ettekö näe, että rannerengas on vähintäin kuudentuhannen talarin arvoinen? Eikö se riitä saamisianne korvaamaan? Tahdotteko enemmän? Kas tässä! Ja tässä! Ja tässä — ottakaa kaikki koruni, pyytäkää mitä tahdotte, mutta älkää rohjetko luulla, että olette jotakin minulle lainannut — te, halpa palkollinen, jonka saatan milloin tahansa heitättää portista ulos!

Näin sanottuaan tyhjensi kreivitär järjettömällä kiivaudella piirongistaan, jossa hän säilytti parhaita korujaan, erään laatikon, ja kultaketjuja, sormuksia, helmiä ja timanttikorvarenkaita varisi Janssenin jalkain eteen.

Hovimestari poimi kaikki tyynni ylös ja pani ne nöyrästi, mutta arvokkaasti takaisin pöydälle. — Teidän armonne, — sanoi hän kunnioittavasti, — pieninkin näistä kalleuksista riittää sen summan maksuksi, jolla onnettomuudekseni olen suututtanut teidän armonne. Tämän sormuksen, — ja hän valitsi pienimmän, — olen teidän armonne suostumuksella ottava vastaan maksuksi, ja se on alati lepäävä sydämelläni sen kalliin suosion muistona, jota teidän armonne muinoin on nähnyt hyväksi minulle osoittaa.

— Mitä sydämellänne kannatte, — sanoi kreivitär, — on minulle yhtä yhdentekevää kuin mitä sydämenne sisällä kannatte. Antakaa tänne minun velkasitoumukseni. Jos ne eivät ole mukananne, niin menkää niitä noutamaan — menkää! menkää! menkää! — ja kreivitär polki pientä silkkikenkään pistettyä jalkaansa pehmoiseen lattiamattoon.

Hovimestari kumarsi, otti esille vähäisen lompakon, joka hänellä aina oli mukanaan, ja ojensi kreivittärelle tukun pieniä paperilehtisiä, joissa kaikissa oli kreivittären allekirjoitus. — Minä tottelen teidän armonne käskyä, — sanoi hän samaan tapaan kuin ennenkin. — Suvaitseeko teidän armonne katsoa, ovatko ne oikeita?

Miehen koko käytös oli niin hyvin mietittyä, että kreivitär vasten tahtoaan tunsi itsensä miltei aseettomaksi. Neuvottomuuttaan salatakseen oli hän tarkastavinaan papereita ja sitä tehdessään päätti hän alentua petoksen tekoon, paljastaakseen teeskentelijän ja tullakseen asiassa johonkin loppupäätökseen, jota ei äsken ollut voinut kiivaudellaan saavuttaa.

— Älkää panko pahaksenne, — virkkoi hän hetken aikaa vaiti oltuaan. — Nämä paperit ovat tuottaneet minulle levottomuutta; minä luulin summaa suuremmaksi kuin se onkaan, ja kreivistä ei ole mieleen, että lainaan. Sattumalta hän vielä viipyy jonkin aikaa Tukholmassa. Luuletteko, että sill'aikaa voisi järjestää elonleikkuujuhlan ruisvainioiden tuleentuessa?

Hovimestari oli liian viisas mennäkseen ansaan. — Teidän armonne käskyt ovat minun lakini, — sanoi hän kierrellen, samalla kun hänen epäluuloiset silmänsä kokivat tutkia, mitä tämä äkillinen muutos merkitsisi. Mutta kreivitär osasi tekeytyä niin huolettoman näköiseksi, että hovimestari ei päässyt hänen tarkoitustensa perille.

— Tämä maaseudun elämä — jatkoi kreivitär — on niin kuolettavan yksitoikkoista; alinomaa samoja näköaloja, samoja kasvoja, samaa hitaisuutta kaikissa askareissa. Vaihtelut eivät huvita kreiviä; onhan luonnollista, että hänen iällään enemmän rakastetaan hiljaisuutta ja totisuutta. Teidän täytyy auttaa minua, Janssen, keksimään jotakin uutta, jotakin oikein ihastuttavan hauskaa. Jos meillä vain olisi lyhempi matka Tukholmaan! Turku on pikkukaupunki, kaikki, mitä siellä on, on jo käytetty. Mutta valitettavasti ei minulla ole Tukholmassa ketään, jolle voisin uskoa tarpeidemme ostamisen.

Hovimestari astui puolen askelta likemmä. — Vaikeaksi se käynee, — sanoi hän varovasti, mutta teidän armonne käskyt voinevat kenties tehdä mahdottomankin mahdolliseksi. Ei minulla tosin ole tuttavuuksia Tukholmassa, mutta jos teidän armonne käskee, niin tahdon koettaa.

— Kiitos, Janssen, te yksin ymmärrätte minut. Minun asemassani oleva on niin sidottu … on ennakkoluuloja, on oikkuja, enkä minä ole koskaan luostarielämää rakastanut. Mutta meidänhän piti puhua juhlapidoista. Kenties kumminkin on parasta, ettei niitä ajatella kreivin vuoksi?

Janssen astui kokonaisen askelen likemmä. Hänestä oli, niinkuin hänelle yht'äkkiä olisi valo koittanut. Tuo kiivaus, tuo viha alussa oli siis vain temppu, johdanto… Hänen rohkeimmat unelmansa näyttivät olevan toteutumaisillaan, ja tämä odottamaton keksintö sokaisi hänet niin täydellisesti, että hän kadotti kaiken varovaisuutensa. Hän uskalsi langeta polvilleen, eikä kreivitärkään peräytynyt.

— Ei, teidän armonne, — huudahti hän, — olisin kiittämätön, kurja, jos sallisin niin suuren hyvyyden hukkaan mennä. Suokaa minun tässä teidän jalkainne edessä vannoen vakuuttaa rajatonta uskollisuuttani! Käskekää, ja kaikki teidän vähimmätkin toivomuksenne tulevat täytetyiksi! Olen elävä ainoastaan teitä varten, olen jumaloitseva ainoastaan teitä! Puhukaa noista juhlapidoista, puhukaa kaikesta, mikä teille tuottaa huvitusta, ja kaikki olen täyttävä! Ette kenties tiedä, että onni auttaa minua kaikessa — mutta minä olen siitä varma, ja jos sitä epäilisinkin, niin huomaisin sen todeksi tässä teidän jalkainne juuressa, teidän armonne! Te pidätte minua ainoastaan halpana palvelijana, ja se on tosi, orjannehan olenkin, ihana, lumoava kreivitär! Mutta, jumal'auta, minulla on enemmän valtaa kuin luulettekaan. Minulla on ystäviä, minulla on suosijoita, jotka ovat kaikkivaltiaita. Yksi ainoa teidän sananne — ja te olette vapaa siitä tyranniudesta, joka teitä sortaa, siitä kelvottomasta kohtelusta, jota teitä kohtaan on julkeasti käytetty. Yksi ainoa minun sanani, ja minä kannan teidän syntyperäänne ja arvoanne vastaavaa nimeä ja vaakunakilpeä! Kaukana ihanassa etelässä, loiston, huvitusten ja rikkauden ympäröimänä, tulette ihmisten ihailemana rientämään voitosta voittoon, ja uskollinen, jumaloitseva orjanne on kaikesta siitä anova ainoastaan silmäyksen ihanista silmistänne, hyväksyvän sanan viehättäviltä huuliltanne, ja kaikki olen unhottava, muistaakseni ainoastaan teitä, niin teitä…!

— Ja minua! — huudahti kreivi Bertelsköld, joka samassa silmänräpäyksessä seisoi Janssenin takana, tarttui häntä lujasti olkapäähän ja heitti hänet niin voimakkaasti taapäin, että hän kaatui pitkäkseen pehmeälle samettimatolle.

Syntyi hetken äänettömyys, jolloin kreivitär heittäysi puolisonsa syliin ikäänkuin etsiäkseen turvaa tuota ääretöntä loukkausta vastaan ja vapautuakseen siitä painosta, jonka alle hänen äsken oli täytynyt tukehduttaa ylpeytensä ja naiselliset tunteensa.

Hovimestari ei enää haukotellut. Hän nousi ylös kalpeana, sanaakaan vastaamatta. Hänen tavallinen mielenmalttinsa oli luopunut hänestä, ja hän tarvitsi aikaa tointuakseen.

Kreivi mittaili häntä ylenkatseellisin, musertavin katsein. Sitten sanoi hän kylmästi: — Poimikaa ylös nuo (kaksi sormusta oli vielä lattialla), ja pankaa ne pöydälle. Te tiedätte, ettei kreivitär suvaitse huolimattomuutta palkollisissaan.

— Ja nyt, — jatkoi kreivi samalla äänellä, — tahdon nähdä velkalaskunne. Summa tekee 6200 talaria hopeassa. Siinäkö kaikki?

— Kaipaan kuitenkin erästä myöhempää velkakirjaa, jonka pitäisi olla yhteydessä eilisten pitojen kanssa. Antakaa se tänne.

— Tosiaankin? Antakaa kumminkin tänne se sormus, jota aiotte kantaa sydämellänne. Te voitte, jos niin tahdotte, saada toisen kamarineitsyeltä. Kreivitär ei suvaitse, että lakeijat saastuttavat hänen korujaan — ja teidän sydämenne läheisyydessä menettäisi kultakin kiiltonsa.

Mahtoi kuohua hovimestarin rinnassa, mutta tottumus aina lapsuudesta pitäen olemaan herransa silmänpalvelija oli kuitenkin niin voimakas, että hän hämmennyksissään pisti kätensä poveen ja otti esiin sormuksen. Aikoessaan ojentaa sitä kreiville havaitsi hän, että sormus oli silkkinauhaan sidottu. Se ei ollutkaan siis oikea. Nopealla liikkeellä koki hän salata erehdystään ja ojensi esiin kreivin pyytämän sormuksen.

Bertelsköld huomasi sen heti kohta, ja miehen hätäytyminen näytti hänestä kummalliselta. Yhtäkaikki jatkoi hän niinkuin ei mitään olisi huomannut: — Menkää ja tuokaa kreivittärelle jalkajakkara. Näytte unhottavan velvollisuutenne hänen armoansa kohtaan.

Hovimestari epäili ensin, mutta totteli sitten. Laskiessaan jakkaran kreivittären jalkain juureen asennossa niin toisenlaisessa kuin äsken, koetti hän saada selkoa, oliko tämä aseman muutos tapahtunut kreivittären tietäen vaiko tietämättä. Ylpeän vallasnaisen ylenkatseellinen katsanto ilmaisi hänelle viimein koko totuuden, ja hän päätti sen mukaan toimia.

Hän nousi röyhkeästi ylös, katsoi kreiviä rohkeasti kasvoihin ja sanoi: — Riittää jo, herra kreivi! Te olette palkinnut pitkän palvelukseni tavalla, joka vapauttaa minut kaikesta kiitollisuudenvelasta teitä kohtaan. Tästä hetkestä alkaen en olekaan enää teidän palvelijanne, jota saatatte mielin määrin huvittaa ja nöyryyttää. Minä olen vapaa mies, ja minä olen tietävä käyttää vapauttani. Varokaa itseänne, kreivi Bertelsköld, tunnette kovin vähän sitä miestä, jota olette rohjennut loukata. Te puhutte velkakirjoistanne, mutta olette unhottanut, että minäkin olen teille vähän velkaa. Ja se on kerta maksettava, ja maksettava koron kanssa.

Kreivin veri kuohahti. — Tunnen, — sanoi hän, ilkiön, jonka olen kasvattanut kodissani ja jolle olen ylenmäärin hyvää tehnyt — jonka konnanteot olen antanut anteeksi, jonka kavalluksia en ole ollut huomaavinani, vaikka ne ovat maksaneet minulle suunnattomia summia. Tämä katala on palkinnut luottamukseni ilkeimmällä petollisuudella, ja palkaksi herransa armosta hän on ollut niin halpa, että on loukannut herransa puolisoa ja niin mieletön, ettei ole heti käsittänyt, kuinka salama välkkyi hänen viheliäisen päänsä päällä. Jos kenties tiedätte jotakin lisäksi siitä miehestä, niin sanokaa, minä tahdon vielä hetkiseksi alentua teitä kuuntelemaan.

— Tiedän, herra kreivi, tiedän vielä hieman enemmänkin, — vastasi Janssen. — Oli kerran isätön poika, viisivuotias, hyvä ja viaton, niinkuin lapset useimmiten ovat, kun niitä ei turmella. Hänellä oli äiti, jonka ainoa poika hän oli, ja joka rakasti häntä enemmän kuin mitään muuta maailmassa. Äiti oli onnellinen kaikessa köyhyydessään; hän toivoi pojastaan rehellistä miestä niinkuin pojan isä oli ollut. Mutta eräänä päivänä tuli siellä eräs ratsastava mies jäätyneen meren yli Fyenin saarelle Tanskan maassa, ja kun hän sanoi olevansa rauhan sanansaattaja, jota kaikki ikävöitsivät, niin keräytyi hänen ympärilleen sävyisää, herkkäuskoista kansaa kuulemaan, eikö onneton sota jo kohta päättyisi. Tässä väkijoukossa olivat myös poika ja hänen äitinsä. Nyt jätti muukalainen kaatuneen hevosensa, pani jalkoihinsa luistimet, ja kenenkään vähintäkään pahaa aavistamatta tarttui ryöväri, uskottomampi kuin talvi, joka rakensi siltoja maan vihollisille, pientä poikaa kaulukseen, viskasi hänet kelkkaansa, riensi pois avaralle, kierälle jääkentälle ja katosi. Poika itki ja huusi äitiään, ja äiti kuuli hänen vaikeroivan äänensä ja juoksi ryövärin jälkeen aavalle ulapalle, mutta hänen jalkansa ja sydämensä eivät olleet raudasta niinkuin ryövärin — hän lipesi, nousi ylös, juoksi taas, kaatui taas, nousi taas ylös ja kaatui jälleen, kunnes ei enää noussutkaan ja hänet löydettiin hengetönnä jäällä, sydän särkyneenä rinnassa.

Bertelsköld seisoi synkkänä ja vaiti, ja Janssen jatkoi: — Vaikka olikin pieni, ei poika sittemmin koskaan voinut unhottaa äitinsä viimeistä huutoa, jonka kuuli takanaan epätoivoisena kaikuvan. Se kuului hänen korvissaan yötä ja päivää kaiken elinajan, ja jos hänestä olisi tullut hyvä ihminen, olisi siitä kenties ollut paremmat seuraukset hänelle itselleen ja muille. Mutta tästä lapsenryöstöstä ei kasvanut ainoastaan se rikos, vaan lukemattomia muitakin. Tämä kodistaan ja isänmaastaan temmattu poika kasvoi sodan jaloissa, raakain sotamiesten joukossa ja kaikenlaisten paheiden keskellä; hän jäi kaikeksi ajakseen ilman kotia ja isänmaata. Näin temmelsivät pahat vallat esteettömästi hänen nuoressa sielussaan, ja hänestä tuli — mikä tuli. Kerran kävi tämä hänelle ylen raskaaksi, ja hän päätti paeta lapsuutensa maahan jälleen ja ruveta paremmaksi ihmiseksi; mutta hänen sinne tultuaan ei kukaan enää häntä tuntenut, ja häntä luultiin ruotsalaiseksi vakoilijaksi ja hänet ajettiin pois. Silloin vannoi tämä poika, joka vielä oli aivan nuori, leppymättömästi vihaavansa onnettomuutensa aikaansaajia … ja nyt tiedätte, kreivi Bertelsköld, mitä teillä on odotettavana, en huoli enää kauemmin edessänne teeskennellä. Vuosikausien kuluessa olen rosvonnut teidän aarteitanne ja tehnyt ne omikseni. Olen kukistanut kaiken onnenne. Olen antanut teidät reduktsionin kynsiin, enkä minä ole lopettava, kopea herra kreivi, ennenkuin olen tehnyt teistä kunniattoman kerjäläisen. Komentakaa minua vielä kerran tuolla pöyhkeällä katsannolla, joka sopii teille niin hyvin, nostamaan jakkaraa kreivittärenne jalkain alle! Sanokaa minua vielä tuolla kreivillisellä äänellänne palkolliseksi ja lakeijaksi! Vielä puuttui kostostani jotakin, ja te olette tehnyt sen tyhjäksi, mutta älkää riemuitko kovin aikaisin, ette vielä ole nähnyt loppua siitä kostosta, joka seuraa isänne rikosta, ja minä olen mies, joka onnistan kaikessa.

Näin sanottuaan kumarsi hovimestari pilkallisesti, ja ennenkuin kreivi ehti häntä pidättää, hän oli kadonnut.

Silloin Bertelsköld hypähti seisoalleen, löi kädellä otsaansa ja huudahti äkillisen kauhistuksen valtaamana: — Ebba, puolisoni, me olemme hukassa! Sillä miehellä on kuninkaan sormus!

9. KARHUN AJO.

Kertomus siirtyy nyt noin seitsemän kuukautta eteenpäin — seitsemän kuukautta, jotka olivat täynnä huolia ja koetuksia. Kuta enemmän Kaarle XI:n voimakas hallituskausi läheni loppuaan, sitä tummemmiksi kävivät sen varjot ja mustenivat viimein synkkäin onnettomuuksien yöksi, jossa Kaarle XI:n tähti laski ja Kaarle XII:n nousi.

Olemme nyt ruotsalaisella maaperällä. On tavattoman lauha päivä helmikuulla vuonna 1696. Luonto näyttää tähän aikaan olevan hämmästyttävällä tavalla suistuneena säännöllisestä menostaan. Kun edellisen vuoden talvi oli verrattoman kylmä ja ankara, niin oli talvi 1696 yhtä tavaton ennenaikaisen kevätilmansa tähden. Jo helmikuun 2. päivänä oli nähty sormenpituista ruohoa maanteiden syrjillä Tukholman lähistössä, ja helmikuun 17. päivänä alkoi Eläintarha vihannoida. Samaan aikaan sulatti suoja Meelarin jäitä, ja sen rannoilla oli rekikeli jo loppumaisillaan.

Tiellä, joka Södermanlannista vei Vestmanlantiin Arbogan sivu Kaarle XI:n mielipaikkaan, kuuluisaan Kungsöriin, nähtiin varhain aamulla kahden reen työläästi pyrkivän pohjoiseen päin talvilumen viimeisillä tähteillä. Vähän oli apua vienosta yökylmästäkään, joka liukastutti tietä ja peitti sen lätäköt ohuella, paperinkaltaisella jäällä. Etumaisessa reessä, jonka eteen oli valjastettu kolme hevosta, istuivat kreivi Bertelsköld ja hänen vanhempi poikansa Torsten; jälkimmäisessä, jota kaksi hevosta veti, istui nuorempi poika Kustaa Aadolf suosituimman jahtipalvelijansa Tanelin kanssa, joka oli mestari Pietarin nuorin veli sekä isä Johanneksen ja Kreeta-muorin nuorin poika. Kreivin otsa oli synkkä; välistä katseli hän äänetönnä tummanvihreätä havumetsää; välistä vaihtoi hän muutamia sanoja poikansa kanssa; välistä taas kääntyi hän taapäin, antaen tyytymättömän merkin jäljessä tulevalle reelle.

Syynä siihen oli se, että aika kävi nuorelle Kustaalle liian pitkäksi. Milloin tarttui hän ohjiin käsiksi ja koetti kantojen ja ojain yli ohjaten ajaa isästä edelle. Milloin havaitsi hän metsäkanan tahi pyyn tiepuolessa, seisautti hevoset, kaappasi Tanelin pitkän luotipyssyn ja ampui, tavallisesti osumatta ja sillä seurauksella, että hevoset säikähtivät ja olivat pillastua. Milloin taas hän hyppäsi tielle ja koki huvikseen pidättää rekeä, pannen hevoset kaikin voimin vetämään, sillä tämä vasta kolmetoistavuotias poika alkoi jo osoittaa omaavansa jättiläisvoimat, joiden avulla hän useamman kerran oli paiskannut aikuisia miehiä tantereeseen. Vähäinen asia hänelle oli, reen ojaan vajottua, yksinään nostaa se ylös jälleen.

Sill'aikaa synkistyi taivas, nousi ankara tuuli ja tuulen kanssa lumipyry, joka ennen pitkää pani harmaat tiet vaalenemaan. Kulku kävi nyt nopeammin, ja kenties tämä oli syynä siihen, että kreivin synkeä mieli vähän keveni, ja hänen äänettömyytensä useammin keskeytyi. Puhelusta, joka nyt syntyi hänen ja Torstenin välillä, voimme saada joitakin tietoja perheen nykyisestä tilasta ja matkan tarkoituksesta.

Perhe oli jo elokuussa viime vuonna lähtenyt Suomesta ja viettänyt syksyn sekä suurimman osan talvea Tukholmassa. Nyt olivat kreivi Bertelsköld ja hänen poikansa saattaneet kreivittären ja Ebba-neidin Sparren suvun sukukartanoon Itä-Göötanmaalle, missä kreivittärellä oli läheisiä omaisia ja missä hän aikoi viettää kauniin vuodenajan. Mutta kreivi oli liian ylpeä nauttiakseen vieraanvaraisuutta, joka hänen nykyisessä tilassaan näytti miltei nöyryyttävältä. Hän oli muutamain päiväin perästä, jotka vietti puolisonsa sukulaisten luona, palannut pohjoiseen päin, ei kuitenkaan suoraa tietä Tukholmaan, vaan niinkuin hänen nykyisestä matkansa suunnasta näemme, Kungsöriin. Syynä siihen oli hänen halunsa itse päästä kuninkaan puheille, joka juuri silloin vietti muutamanviikkoista oleskeluaikaa lempipaikallaan, ja tähän taas kreivillä oli syitä, jotka hänelle olivat ylen tähdellisiä.

Mainiemen, hänen viimeisen ihanan ja rikkaan perintökartanonsa, oli vihdoinkin, kun reduktsioni viidennen kerran sitä uhkasi, sen ahnas ärjyaalto nielaissut. Turhaan olivat Bertelsköld ja hänen ystävänsä käyttäneet kaikkea jäljellä olevaa vaikutusvaltaansa. Turhaan oli hänen omat kalleutensa ja hänen vaimonsa hohtokivet uhrattu lahjoiksi eräille reduktsionin kätyreille, jotka eivät halveksineet harjoittaa tätä tuottavaa liikettä silloinkaan, kun heidän ei onnistunut, tahi he eivät todella tahtoneet auttaa niitä, jotka heihin turvautuivat. Selvitystoimikunta oli vielä kerran näön vuoksi tarkastanut kreivin oikeudenvaatimuksia ja katsonut ne ala-arvoisiksi. Mainiemi julistettiin, samoin kuin niin monet muut lahjoitukset, kruunun luovuttamattomaksi omaisuudeksi, jota Kristiina-kuningattarella ei ollut ollut oikeutta antaa lahjaksi.

Mutta, muistutti siihen Bertelsköldin asiamies, Mainiemi on vain korvaus siitä rykmentistä, jonka Kustaa Bertelsköld perusti vuonna 1644.

Olkoonpa niinkin, sanoivat reduktsioniherrat, mutta silloin se ainakin on "hedelmätön" saaminen. Hedelmättömiksi saamisiksi sanottiin sellaisia, joista kruunua ei katsottu velvolliseksi maksamaan korkoa, ja sellaisiksi vaatimuksiksi katsottiin maksamattomat palkat, etumaksut, tavarat, ruokavarat, sotajoukot y.m., joita kruunu oli yksityisille velkaa; mutta hedelmällisiksi, s.o. korkoatuottaviksi katsottiin ainoastaan puhtaat yksityisen miehen valtiolle antamat rahalainat. Kun siis sota-aikana syntyneissä rahapulissa useimmat kruunun velat olivat tulleet kruunun tiloilla maksetuiksi, ja nämä näin pois annetut tilat nyt palautettiin kruunulle, niin syntyi kysymys: onko omistaja saanut ne hedelmällisestä vai hedelmättömästä saamisesta? Edellisessä tapauksessa sai omistaja pitää tilan niin kauan, kunnes sen katsottiin korvanneen sekä pääoman että koron, niin että jos vuotuiset tulot ainoastaan vastasivat vuotuista korkoa, jäi tila omistajalleen; muussa tapauksessa se otettiin pois, kun koko summa katsottiin maksetuksi. Jälkimmäisessä tapauksessa, missä velkojalla oli oikeus ainoastaan korvauksen saamiseen pääomasta, laskettiin, kuinka monen vuoden tulot vastasivat tätä pääomaa, ja jos se aika jo oli kulunut, otettiin tila kruunulle. Eikä sillä hyvä. Jos omistaja oli yli sen ajan pitänyt tilaa hyödykseen, luullen sitä omakseen, niin vaadittiin nyt takaisin ei ainoastaan tila, vaan myöskin tulot niin monesta vuodesta kuin hänen katsottiin niitä laittomasti nauttineen. Ei siis siinä kyllin, että hän menetti omaisuutensa, hän huomasi äkkiarvaamatta olevansa velassa kruunulle, ja tavallisesti niin suuressa, että se, varsinkin kun tuli aivan odottamatta, saattoi hänet aivan perikadon partaalle. Niin juuri oli Mainiemenkin laita. Bertelsköldien suvulla se oli nyt ollut 48 vuotta, ja toimikunta teki sellaisen laskun, että 20 vuoden tulojen olisi pitänyt riittää ennenmainitun rykmentin maksuksi. Tämän johdosta tuomittiin Bertelsköld ei ainoastaan jättämään tila takaisin, vaan myös korvaamaan kruunulle 28 vuoden tulot, jotka 10,000 talariksi vuodelta arvioituma sälyttivät hänen selkäänsä 280,000 talarin odottamattoman velan.

Tämmöiset toimenpiteet olivat tavallisesti täysivalmiit ja kumoamattomat samalla hetkellä, kun ne päätettiin, sillä minkä kruunun rautakoura kerran oli kaapannut, siitä se nyt harvoin, tuskin koskaan enää luopui. Mutta kun kreivi oli valittanut päätöksestä, tarvittiin kuninkaan vahvistus, ennenkuin reduktsionituomio voitiin panna täytäntöön, ja tätä vahvistusta ei oltu vielä annettu. Tähän perusti Bertelsköld viimeisen heikon toivonsa, että tuomio vielä voisi tulla peruutetuksi, ja senpä tähden kiirehti hän pyrkimään majesteetin puheille Kungsöriin.

Ylpeä kreivi ei ollut keveällä mielellä alistunut tätä nöyryyttävää matkaa tekemään. Hänen ritarisielunsa oli useamman kuin yhden kerran inhoa tuntien alentunut reduktsionin verenimijäin kanssa sovintoa hieromaan. Hän ei ollut se mies, joka tahtoi kerjätä armopalana sitä, mitä luuli olevansa oikeutettu vaatimaan oikeutenaan. Mutta tässä oli kysymys tärkeimmistäkin asioista kuin Mainiemestä. Oli kysymys hänen lastensa ainoasta perinnöstä ja hänen yhteiskunnallisesta asemastaan; sillä ilman Mainientä hänellä ei ollut muuta jäljellä kuin nimensä kaiku ja rikkautensa muisto; oli lopuksi vielä kysymys kaikkea tätäkin paljon tärkeämmästä, nimittäin niiden ylimyksellisten periaatteiden puolustamisesta, joiden vuoksi hän oli elänyt ja joita hän nyt kaikella vakaumuksen lämmöllä koki vanhimpaan poikaansa istuttaa.

— Sinuun, Torsten, panen toivoni, — sanoi hän. — Kustaan luonne on toinen; hänestä tulee hyvä sotamies, siitä olen vakuutettu, reipas maanviljelijä, siitä olen varma; mutta sen enempää ei hänestä tule. Nuori olet, Torsten, mutta sinulla on jo täysi-ikäisen miehen harkitseva järki. Sinun pitää hankkia itsellesi oppia, kokemusta; sinun pitää ruveta valtiomieheksi. Kenties kerran vielä kohoat sijalle, missä sanoillasi on ratkaiseva paino valtakunnan asioita ratkaistessa. Muista silloin, poikani, että mitä järkesi muuten käskeneekin, sinä et koskaan saa tinkiä velvollisuutesi, periaatteittesi etkä vakaumuksesi kanssa. Älä tee niinkuin muutamat meidän puoluelaisemme, jotka ovat koettaneet torjua vaaraa tekemällä myönnytyksiä joka haaralle ja imartelemalla sitä puoluetta, joka kulloinkin on vallassa. Älä koskaan etsi kansansuosiota; se on tuulahdus, joka tänä hetkenä nostaa kevykäisen höyhenen pilviä kohti, viskatakseen sen seuraavana hetkenä joka miehen jalkain alle. Pysy lujana, poikani, siinä, minkä katsot oikeaksi, todeksi ja hyväksi; pysy lujana, vaikka kansansuosio tahtoisikin sinua houkutella tahi räyhäävä joukko sinut merkitä vääräuskoiseksi. Älä koskaan kumarra kuninkaiden armoa; liian hyvä on kilpesi olemaan ruhtinaallisen tohvelin alusimena. Älä koskaan kumarra kansan suosiota; kun päivän häilyvät mielipiteet kiljuvat äänensä sorruksiin ja huutavat: totuus on tuolla! totuus on siellä! — niin paina kätesi rintaasi ja vastaa heille hiljaisella mielellä: ei, se on täällä! Muista, että vaikka en jättäisikään sinulle muuta perintöä, niin jätän sinulle erään aatteen perinnöksi, ja tämä aate on yksinvaltaa ja monivaltaa välittävän vallan kannattaminen, vallan, joka on kuninkaan ehdottoman, kaikkein muiden oikeutta kieltävän vallan, ja hillittömän, kaikkea puolueiksi hajoittavan kansanvallan välillä. Toiset ajat kenties keksivät jonkin toisen tavan näiden iäti taistelevain vastakohtain sovittamiseksi. Minun eläessäni ja sinun eläessäsi, Torsten, on riippumaton aateli näiden vastakohtain ainoa sovittaja — lupaa minulle, että alati taistelet aateliston välittävän oikeuden puolesta!

Torsten, joka oli luonteeltaan kylmempi ja päättäväisempi kuin hänen tulinen, miltei haaveksiva isänsä, katsoi häntä lujasti silmiin ja sanoi: — Se on liian vähän. Te teette aateliston kahden vallan välittäjäksi, jotka kumpikin välttämättömästi tahtovat sen kukistaa. Se on liian vähän. Aateliston pitää olla kaikki kaikessa, ja minä lupaan, että siitä on tuleva kaikki kaikessa.

Kreivi säpsähti sitä jyrkkyyttä, millä viisitoistavuotias poika lausui nuo sanat. — Alinomaa, — sanoi hän, — luulee nuoriso voivansa uudistaa maailman, ja totta on, että nuorison voima on siinä. Mutta ota, Torstenini, kokemuksen opetukset onkeesi. Olen elänyt Ranskassa ja nähnyt sen muinoin mahtavan aateliston vajoavan luikerteleviksi hovilaisryhmiksi, jotka kilpailevat puolijumalansa Ludvig XIV:n armollisesta silmänluonnista tahi pyhän Maintenonin huulien hymystä. Olen elänyt Venetsiassa ja Sveitsissä, jotka sanovat itseään tasavalloiksi ja jotka periaatteessa tunnustavat kansan kuninkaaksi, ja minä olen nähnyt toisen puolueen toisensa perästä julmasti kohtelevan kansaa, herraansa. Olen elänyt Puolassakin…

Kreivi vaikeni. Torsten ymmärsi hänen tarkoituksensa ja sanoi: — Niin,
Puolassa on aatelisto kaikki kaikessa!

— Älä liioittele, poikani, — sanoi Bertelsköld kohauttaen hartioitaan; noblesse obligé. Ei Ranskan tavoin. Ei Puolan. Ei Venetsian. Vaan Englannin tavoin, niinkuin olot siellä ovat muodostuneet 1688 vuoden jälkeen. Ylimysvalta ja vapaus. Kuningas vallitsee, mutta ei hallitse. Aatelisto hallitsee, mutta ei vallitse. Kansa tottelee, mutta ei ole orja. Älä hävitä latvaa äläkä juurta, vaan anna sydämen olla puun väkenä.

Torsten oli sanomaisillaan saman tulevaisuuden sanan "liian vähän", jonka aika vielä kerran oli neljännesvuosisadan kuluttua tuleva, kun odottamaton tapaus keskeytti keskustelun isän ja pojan välillä.

Pyryilma oli yltynyt ja sullonut tiet niin täyteen epätasaisia nietoksia, että hevoset vain vaivoin pääsivät liikkumaan. Kyytimies oli silloin poikennut eräälle metsän kautta menevälle oikotielle, missä tuuli oli heikompi ja lumen tulo tasaisempaa. Mutta täällä oli honka kaatunut kaitaisen tien poikki, ja kulkijat oli pakotettu seisahtumaan. Juuri kun Kustaa ja miehet kokivat saada puuta syrjään, kuului yht'äkkiä koiranhaukuntaa aivan läheltä metsästä, ja heti sen jälkeen juosta ruhvelsi iso emäkarhu vakaisena esiin, puuhkea, ruskea turkki ylt'yleensä lumessa. Joka kerta, kun karhua nopeammat koirat yrittivät karata sen päälle, kääntyi se päin, mörähti ja näytti kaksi riviä hirvittäviä hampaita sillä seurauksella, että koirat pysyivät tarpeellisen välimatkan päässä. Mutta nähdessään hevoset, reet ja matkamiehet ja tultuaan noin viidenkymmenen askelen päähän heistä, teki se jyrkän käänteen ja poikkesi jälleen metsään päin, sen erikoisemmasti huolimatta takaa-ajajainsa rähinästä.

Nalle oli kuitenkin viipynyt siksi kauan tiellä, että Kustaan veret ennättivät siitä kuumimmilleen kiehahtaa. Välittämättä mistään muusta kuin karhusta tempasi hän Tanelin ladatun pyssyn ja juoksi nietosten läpi karhun jäljessä metsään. Turhaan varoitti ja uhkasi isä. Poika katosi puiden taa, eikä ollut nyt muuta neuvoa kuin lähettää Taneli ja kuski huimapään jälkeen.

Hetki hetken perästä kului levottomassa odotuksessa, eikä Kustaata eikä miehiä näkynyt, ei kuulunut. Hevoset seisoivat pystyssä korvin, ikäänkuin ottaen matkustajain levottomuuteen osaa; ei päästy eteen- eikä taapäin, ja lunta tuli niin sakeasti, että ilma oli kuin levitetty, valkoinen lakana. Koirain haukunta eteni, läheni, kävi puoliympyrässä ja eteni taas. Yht'äkkiä muuttui se yhtämittaiseksi ulvonnaksi, ja heti sen jälkeen kuului laukaus ja sitten taas laukaus ja taas laukaus. Hetken kuluttua pamahti vielä neljäs laukaus. Kreivi oli siksi vanha metsästäjä, että heti kohta tunsi pamauksen.

Näistä neljästä perättäisestä laukauksesta voi päättää, että jotakin oli tekeillä metsässä, vaikka puut ja lumisade estivät mitään näkemästä. Seuraamme sen vuoksi Kustaata hänen retkellään, kun hän seurauksia ajattelematta lähti ajamaan karhua takaa.

Kustaa vajosi monesti polviaan myöten, kompastui kantoihin ja repi vaatteensa riippuviin oksiin. Mutta jos hänen matkansa oli vaivalloinen, niin haittasipa syvä lumi kontiotakin, joka tähän vuoden aikaan oli tottunut nukkumaan pehmeässä talvipesässään. Kustaa ei oikein ymmärtänyt, minkätähden karhu oli luopunut turvallisesta linnastaan ja lähtenyt näin vaaralliselle retkelle; sillä hän oli kuullut, että metsän kuninkaan tavallinen tapa on puolustaa itseään siellä viimeiseen asti eikä juuri huolia nelijalkaisten vihollisten ärsyttävästä, mutta vaarattomasta nalkutuksesta. Jos Kustaa olisi tullut ajatelleeksi vuodenajan tavatonta, kevääntapaista lauhkeutta, niin ehkä hän olisi arvannut, että karhu oli "viikkopöllö". Kun koirain haukunta herätti sen horroksistaan ja se vainusi kevätilmaa leveällä kuonollaan, se varmaankin arveli jo tarpeeksi kauan tuutineensa ja olevansa huhtikuussa sen sijaan, että oli helmikuussa. Näin heräsi siinä halu jälleen nähdä, miltä maailma näytti sen pitkän ruokaunen jälkeen, ja se älysi erehdyksensä vasta sitten, kun sai alkaa paininsa kinosten kanssa.

Kontio sai kohta kyllänsä huvikävelystään ja näytti, niinkuin taitava sotapäällikkö ainakin, olevan taipuvainen peräytymään linnoitukseensa jälleen. Mutta erinomaiseksi närkästyksekseen näki se, että tien olivat tukkineet muutamat metsästäjät, jotka olivat kiertäneet pesän ja turhaan hakeneet sitä sieltä. Möristen lähti se uudelleen metsään risteilemään, mutta eipä käynyt nytkään paremmin, sillä Kustaa havaitsi, että säännöllisesti järjestetty metsästäjäin rintama oli kiertänyt metsän mahtavan ruhtinaan, ja että tämä rintama vetäytyi joka hetki yhä ahtaammalle. Kustaasta oli käsittämätöntä, minkätähden eivät metsästäjät ampuneet, vaikka karhu useamman kerran oli ollut ammuttavissa. Näytti melkein siltä kuin olisivat he säästäneet häntä arvokkaammille ampujille.

Ja niin olikin. Tuskin oli karhu väsyksissään liiasta jaloittelustaan toistamiseen lähennyt pesäänsä, kun laukaus pamahti tuuhean kuusen takaa. Luoti oli hyvästi tähdätty, mutta matka vielä kovin pitkä; totta lienee käsi, joka sen ampui, ollut nuori ja kiihkeä. Silmänräpäyksen ajaksi karhu seisahtui, ravistelihe ikäänkuin paarmaa pois pudistellakseen, ja astui sitten edelleen. Nyt paukahti toinen laukaus noin 60 askelen päästä, mutta sekin repäisi vain hiukkasen otson ruskeata, lumettunutta turkkia oikean etulavan yläpuolelta.

Tämä pilanteko alkoi viimein suututtaa kontiota, varsinkin kun koirat yltyivät laukauksista ja metsästäjäin huudot jo ahdistivat sitä joka taholta. Sen äskeinen levollisuus vaihtui kiukkuiseksi närkästykseksi. Eräs kaunis, ruskea, englantilaisrotuinen narttu oli ensimmäinen, joka sai kokea sen pahaa tuulta. Nopeammin kuin olisi luullutkaan pyörähti se taapäin, ja yksi ainoa sivallus sen leveästä käpälästä paiskasi ärhentelevän nartun kuoliaaksi maahan.

Nyt paukahti kolmas laukaus ja sattui karhua keskelle rintaa. Nyt oli jo leikkiä liiaksi. Hirveästi möristen nousi kontio molemmille takajaloilleen, veri pisaroi pitkin sen karvaista rintaa, ja vihaa säihkyvin silmin se etsi salaista vihollistaan.

Paikka oli karua ja epätasaista; siinä oli rytöjä, tiheitä pensaikkoja ja isoja vierinkiviä ärtyneen karhun tiellä. Metsästäjän olisi ollut helppo antaa piilopaikastaan kontiolle yksi tai pari laukausta lisää, mutta hän näytti halveksivan niin epäritarillista taistelua. Kustaa, joka hengästyksissään oli kontannut likelle, näki hämmästyksekseen aivan nuoren miehen, miltei pojan niinkuin hänkin, viskaavan laukaistun pyssyn kädestään, koppaavan lyhyen metsästyskeihään ja juoksevan kaksintaisteluun tuon mahtavan kanssa. Tämä rohkeus oli käydä nuorelle metsästäjälle kalliiksi. Karhu tempasi keihään etukäpäläinsä väliin ja rutaisi sen kuin leikkikalun pieniksi palasiksi. Metsästäjä astui taapäin ja aikoi vetää kuvetapparaansa, mutta ennenkuin hän ehti sen tehdä, paiskasi hirvittävä, leveä käpälä hänet kumoon, ja hän suistui lumeen,

Kauhistuksen huudahdus pääsi muiden takana seisovain metsämiesten huulilta. Ampua he eivät voineet, peläten satuttavansa toveriinsa. Kaksi heistä juoksi keihäs kädessä esille, mutta silminnähtävää oli, että he tulisivat myöhään, sillä yksi ainoa sekunti vielä, ja karhu olisi musertanut hoikan nuorukaisen jalkainsa alle yhtä helposti kuin kotka rutistaa hamppulinnun kynsiensä välissä.

Ruotsi, Suomi ja Venäjä olisivat kenties toisen näköiset, jos pelastus olisi jäänyt tulematta.

Mutta tuskin kymmenen askelen päässä oikealla kädellä siitä makasi Kustaa Bertelsköld ison rydön takana, ja hänen pyssynsä oksaan nojattu suu oli jo muutamia silmänräpäyksiä seuraillut karhun päätä, vaikkei hän vielä ollut tohtinutkaan laukaista. Nyt hän älysi, että elämä tahi kuolema oli silmänräpäyksen varassa. Samalla sekunnilla kun nuorukainen kaatui, ja karhu toisen kerran nosti käpälänsä kaatunutta rusentaakseen — paukahti Kustaan laukauskin.

Vaikeroivasti parkaisten karhu astahti kolme askelta takaperin, pyyhkäisi etukäpälällään päätään, vaappui hetkisen aikaa takajaloillaan ja kaatui koristen maahan. Veri purskahti molemmista sieraimista ja punasi lumen, missä se makasi. Metsän väkevä kuningas ojensi vielä kerran jättiläiskäpälänsä; sitten se ei enää liikahtanut; se oli kuollut.

Metsästäjät hyökkäsivät luo ja nostivat varovasti jaloilleen kaatuneen nuorukaisen, joka hirmuisesta lyönnistä huumautuneena tarvitsi hiukan aikaa tointuakseen. Tuskin hän oli jälleen jaloillaan, kun hän koko nuoruutensa innolla heittäysi kaatuneen vihollisensa päälle, saadakseen selkoa sen surmasta. Silloin huomattiin, että aivan vähäinen, tuskin herneen kokoinen luoti oli mennyt oikean korvan kautta aivoihin ja saanut aikaan melkein silmänräpäyksellisen kuoleman. Isompi luoti oli pysähtynyt rintaan ja tuntui sinne litistyneen lonkkaluun sisempiä osia vasten. Karhu oli suurimpia, mitä on nähty, ja vielä kaatuneenakin metsästäjät sitä ihmettelivät ja koirat suuresti kammoivat.

— Olipa se aika moskovalainen! — huudahti nuorukainen sekä iloisena että vihoissaan, sillä häntä harmitti että toinen oli korjannut voiton hänen rohkeasta urotyöstään. — Otan teidät todistajiksi, hyvät herrat, että minun luotini se kuitenkin oli, joka teki tuon leveän naarmun pukarin tuuheaan turkkiin. Mutta toiste, Fleming, täytyy sinun antaa minulle parempi keihäs, ja sen pitää olla pyökistä tahi tammesta, eikä niinkuin tuo aapistikku, koivusta. Olipa se kelpo korvapuusti, minkä se minulle antoi; se putosi kuin vuori päälleni, mutta minä luiskahdin samalla, ja sentähden minä kaaduin. Kiitos sinulle, Rosen, viimeisestä laukauksesta. Ei ikinä ole nähty kauniimpaa lyijyn kulkua; kuulin sen vinkuvan kuin mikä lemmon sikiö kaksitoista tuumaa pääni päällä, ja oikeaan se osui, muuten en olisi ikänäni enää hanaa virittänyt. Tässä annan sinulle kuvetapparani, muuta minulla ei ole sinulle antaa. Mutta älä virka isälleni mitään siitä, että kaaduin.

— Karhulla on kahdentoista miehen voima, — vastasi Rosen lohduttaen; — ei ole häpeä kaatua yksi kahtatoista vastaan.

— Niinkö luulet? — vastasi nuorukainen mietiskellen. — Hyvä, niinpä tahdon siis oppia kaatumaan, jos tarvitaan, mutta väistymään — en ikinä! Mahtaa olla ihanaa voittaa taistelussa yksi kahtatoista vastaan! Tyydyn voittamaan yksi kymmentäkin vastaan — en ole ylpeä. Mutta mitä näen… Luoti ei olekaan lähtenyt sinun pyssysi suusta, Rosen; siihen se on liian pieni.

— Ei, — sanoi Rosen vähän hämillään, — enhän ampunutkaan viimeistä laukausta. Joku teidän ylhäisyytenne metsästäjistä oli onnellisempi kuin minä, joka en uskaltanut ampua, kun teidän korkeutenne itse oli ampumalinjalla.

— Sano, — jatkoi nuori urho, — oletko koskaan nähnyt mokoman otuksen kaatuvan näin pienestä luodista? Luulisi sitä herneellä ammutuksi. Ainoastaan norrlantilaiset ja suomalaiset käyttävät niin pienireikäistä pyssyä säästääkseen ruutia ja lyijyä. Hoi, pojat, kuka teistä ampuu karhuja varpus-hauleilla? Kiväärit tänne! Neljä tukaattia viimeisen laukauksen palkinnoksi!

Kustaa, joka oli sekä hämillään että iloissaan, ei rohjennut liikahtaakaan, vaikka kehoitus aivan selvästi koski häntä. Hän näki metsämiesten kokoontuvan nuorukaisen ympärille, jota sanottiin hänen ylhäisyydekseen ja jonka hän muisteli nähneensä jo ennen Tukholmassa. Hän ajatteli heti kohta perintöruhtinas Kaarlea, mutta hänet oli Kustaa aina nähnyt luonnottoman isossa irtotukassa, jonka pitkät kutrit valuivat aina olkapäille asti, molemmin puolin sieviä, miltei naisellisia kasvoja. Nuorella metsästäjällä, joka nyt seisoi hänen edessään, oli lyhyeksi leikattu ruskea tukka, majavannahkainen lakki, sininen, karkeasta verasta tehty ihokas, nahkavyö vyöllä ja jalassa suuret saappaat, jotka ulottuivat parahiksi niin ylös, etteivät haitanneet käyntiä. Hän ei ollut ollenkaan sankarin näköinen. Hoikasta vartalosta, leppeistä, sinisistä silmistä, heleänvaaleista, pakkasen punaamista poskista ja noista solakoista jäsenistä päättäen olisi tätä nuorta metsästäjää voinut luulla valepukuun puetuksi tytöksi, ellei äänessä, joka juuri oli murroksessaan, olisi ollut jotakin karkeata ja koko hänen ryhdissään jotakin reipasta, joka osoitti, että hän oli tottunut oleskelemaan metsässä ja ulkoilmassa.

Kaikki metsästäjät vakuuttivat, ettei yksikään heistä ollut ampunut puheenalaista laukausta, vaikka kaikki sanoivat aikoneensa sen tehdä, jollei heidän edelleen olisi ennätetty. Tästä asiasta väitettäessä läheni kuusi- tahi seitsenmiehinen ratsastajajoukko metsän laitaa niin pitkälle kuin kivikkomaalta ja lumelta voivat päästä, jonka jälkeen yksi heistä nousi ratsailta, kompuroi tappotanterelle ja esitti kuninkaan kysymyksen, mikä oli hätänä metsässä. Isoääninen hurraa oli vastaus; kontion raskas ruumis pantiin nuorista koivuista tuota pikaa kyhätyille paareille ja kannettiin voitonriemun, melun ja ilohuutojen kaikuessa odottavan kuninkaan luo.

Sill'aikaa Kustaa makasi kaatuneen kuusen tuuheiden oksain väliin piiloutuneena. Hän oli sekä pelännyt että toivonut tulevansa keksityksi, mutta hänen piilopaikkansa oli parempi kuin hän oli luullutkaan. Koko mieslauma kulki melkein hänen ylitseen; ja kuitenkaan ei yksikään tuon yleisen riemastuksen takia havainnut oksain välissä olevaa.

Häpeissään, miltei närkästyksissään poika nousi ylös ja lähti metsästäjäin jäljessä alas tielle päin. Siellä hän kohtasi Tanelin ja kuskin, jotka turhaan olivat häntä etsineet ja nyt seisoivat kummastuksesta suut selällään, nähdessään metsästäjoukon, joka osaksi ratsastaen, osaksi jalkaisin poistui Kungsöriin päin.

Kustaa Bertelsköld palasi nyt isänsä ja veljensä luo, jotka levottomina häntä odottivat. Kreivi oli suuttunut; sen sijaan, että häntä olisi voittajana tervehditty, sai Kustaa kovia nuhteita. Tuskin kreivi huoli kysyä edes sitäkään, miten karhun oli käynyt; Kustaalla ei ollut rohkeutta ilmoittaa, mikä merkillinen osa hänellä oli ollut karhun tapossa, ja niin jäivät hänen voitostaan tietämättömiksi kaikki muut paitsi Taneli, jolle hän uskoi menestyksensä, häpeänsä ja kovan onnensa. Kungsöriin oli vielä runsas ruotsinpenikulma, mutta ennenkuin sinne päästiin, tapahtui lähimmässä majatalossa jotakin, josta emme voi olla sitä ennen kertomatta.

10. KRUUNUNVOUTI.

Näkemään kuningasta ja kaadettua karhua katselemaan oli Mölnan majataloon, kolme neljännestä Kungsöristä, kokoontunut paljon kansaa. Kun matkustajat sinne saapuivat, oli eräs metsästäjä väkijoukon keskessä parhaillaan julki lukemassa kuulutusta, jossa ilmoitettiin, että se tuntematon ampuja, joka voisi todeksi näyttää olevansa tämän karhun tappaja, saisi anoa jotakin armoa kuninkaalta.

Monia arveluita lausuttiin miehestä mieheen. Kertomukseen salaperäisestä neljännestä laukauksesta oli jo sekautunut senaikaista taikauskoa. Toiset väittivät sen tulleen ilmasta, toiset sen paukahtaneen maasta. Muutamat olivat aivan varmasti vakuutettuja siitä, että metsänhaltia oli ampuja eikä kukaan muu. Mitkä taas luulivat tietävänsä, että perintöruhtinaalla oli tonttu vierellään, ja että hän kaikissa vaaroissa oli sen suojeluksen alainen, ja vaikka tonttu enimmiten näki hyväksi olla näkymätönnä, niin oli niitäkin, jotka väittivät nähneensä hänet harmaassa takissa, punaisessa myssyssä ja punaisissa kintaissa, josta päätettiin, että paljon verta tulisi vuotamaan tulevan hallituskauden aikana. Ne vihdoin, jotka luulivat itseään muita viisaammiksi, katselivat viekkain silmin kuninkaan enimmin suosittua metsästäjää, vanhaa Hookanaa, joka tavallisesti lähetettiin vaarallisissa tilanteissa pitämään vaaria prinssistä ja jota nyt hiljaisuudessa luultiin karhun todelliseksi tappajaksi.

Mutta ei Hookana eikä kukaan muukaan astunut esiin luvattua palkintoa vaatimaan. Kuningas, niin sanottiin, oli siitä sangen tyytymätön. Ne, jotka tunsivat hänen syntyjään kiivaan ja epäluuloisen luonteensa, alkoivat jo pelätä, että jos ampuja viipyisi kauemmin tulemasta esiin, kuninkaallinen armo helposti voisi muuttua kuninkaalliseksi epäsuosioksi.

Bertelsköld ihmetteli itsekseen sitä, että väkijoukko kartanolla oli tavattoman hiljaa ja ainoastaan kuiski keskenään. Noin kaksikymmentä hevosta seisoi satuloituina kuningasta, perintöruhtinasta ja heidän seuruettaan varten. Mutta paluun Kungsöriin sanottiin tulleen viivytetyksi. Kuningas oli ratsastanut kovin ankarasti, kenties vilustunut, ja kärsi nyt viime vuosina tavallisesta taudistaan: oksennuksista ja päänkivusta. Perintöruhtinaan päätä taas oli äkisti ruvennut huimaamaan. Sanottiin, että karhun käpälän raskas lyönti nyt vasta alkoi oikein tuntua, ja että kaikki luut prinssin ruumiissa olivat kuin rikki rouhitut. Kuitenkaan ei ollut lääkäriä eikä lääkkeitä saatavilla, ei edes Kungsörissäkään. Semmoisia Ruotsin Kaarlet ylenkatsoivat.

Asiain näin ollen ei ollut puheillepääsyä ajatteleminenkaan, ja kreivi meni hollitupaan odottamaan hevosia kärsivällisesti. Ei hän ollut kauan siellä istunut, kun odottamaton melu syntyi kartanolla. Peläten kuninkaan kenties olevan pahoinkin sairaana, riensi Bertelsköld ulos kysymään, mitä hälinä merkitsi. Mutta syy oli kokonaan toinen. Eräs pienoinen, nokkela ukko, kuuluisa noita Vermlannin suomalaismetsistä, oli sattunut olemaan saapuvilla ja kuullut kuninkaan sairaudesta. Toivossa, että tavoittaisi onnensa, hän oli rohkeasti tunkeutunut aina kuninkaan huoneisiin asti ja suurentelevin sanoin tarjoutunut tuossa paikassa loihtimaan pois kaikki vaivat korkeasta sairaasta. Kuningas oli hetkisen aikaa kuunnellut häntä ja sitten, niinkuin hyvä kristitty ainakin suuresti vihoissaan mokomasta tarjouksesta, kavahtanut ylös sängystä, kaapannut kepin ja omalla korkealla kädellään kepittänyt noidan ovesta ulos. Sanottiin, että noita oli ollut oikea noita ja että hänen parannuskokeensa oli onnistunut, vaikka toisella tavoin kuin tarkoitettu oli, sillä äkillinen vihastus oli yht'äkkiä ajanut kaikki kivut tiehensä, ja kuningas tunsi itsensä taas kyllin voimakkaaksi noustakseen ratsaille. Pahempi oli prinssi Kaarlen laita; vaikka kuningas ei suinkaan ollut kova lapsilleen silloin, kun hänen synkeä luontonsa ei häntä ahdistanut, inhosi hän kuitenkin sydämensä pohjasta ruumiillista heikkoutta eikä säästänyt muita enemmän kuin itseäänkään. Prinssi oli kalpea ja sairaan näköinen. Mutta ei auttanut. Muutamain minuuttien kuluttua istui koko seurue ratsailla (turhaan oli yritetty houkutella kuningasta reellä ajamaan), ja sairaat ja terveet laskivat samaa laukkaa tiehensä.

— Siinä ratsastaa yksinvaltias ensimmäisen orjansa kanssa, — kuiskasi Torsten Bertelsköld, joka hoiti terveyttään sairaalloisen huolellisesti ja oli perintöprinssin täydellinen vastakohta.

— Taisez vous, — vastasi kreivi ankarasti. — Kotka opettaa poikaansa lentämään. Mitä muuten prinssi Kaarlesta tulee, se on Jumalan ja tulevaisuuden varassa, mutta se on ainakin varma, että hänestä tulee mitä sinusta ei ikinä tule, poikani — tulee hyvä soturi.

Hevoset oli nyt valjastettu, ja matkustajat lähtivät taas liikkeelle Kungsöriin päin, vähän matkaa jäljempänä nopeasti rientävää kuninkaallista metsästysseuruetta, jota he eivät edes koettaneetkaan saavuttaa. Kustaa Bertelsköldillä oli matkan kestäessä ylen tähdellisiä neuvotteluja Tanelin kanssa. Onnellinen laukaus surisi hänen korvissaan kuin paarma lasiastiassa, eikä hän kuitenkaan rohjennut päästää sitä irti. Mutta tuo tärkeä neuvottelu koski nyt sitä, mitä hänen pitäisi vaatia, kuinka korkeaan hintaan hänen pitäisi myydä salaisuutensa. Myyminen oli Tanelin tuumia, mutta ei miellyttänyt nuorta aatelismiestä. — En käy luotikauppaa, — hän vastasi närkästyneenä; — mutta jos kuningas tahtoo nimittää minut perintöruhtinaan paasiksi, niin se on vain oikein ja kohtuullista. Isäni sanoo, että minun olisi pitänyt olla paasi jo aikoja sitten; mutta tiedäthän, Taneli, kuningas ja hän eivät ole oikein hyviä ystäviä. En voi suvaita eräitä noista toisista paaseista; he ovat mielestään kauhean ylhäisiä, vaikka ovatkin vain halpoja aatelismiehiä, ja muutamat heistä ovat päässeet kreiveiksi ja parooneiksi vasta eilen tai toissapäivänä. Mutta perintöprinssi on mies! Lyönpä vetoa, että hän on väkevämpi kuin luuletkaan, Taneli, vaikka näöltään on kuin tyttö.

Taneli vastasi sivaltamalla hevosta selkään, ja niin saavuttiin Kungsöriin noin puoli tuntia myöhemmin kuin metsästysseurue. Kungsör on Arbogan joen suulla, missä se laskee vetensä Galten järveen Meelarin sisimpäin lahtien luona, eikä sillä ole koskaan ollut mitään muuta merkitystä kuin kaunis asemansa ja Kaarle XI:n erinomainen mieltymys paikkaan. Oikealla puolen jokea oli vähäpätöinen kauppala, jossa asui talonpoikia, tallirenkejä, kalastajia ja muutamia maakauppiaita. Vasemmalla puolella oli avaroita talleja, jotka kuuluivat tänne sijoitetulle hevossiitoslaitokselle — hevoset olivat Kaarle XI:n heikko puoli — ja likempänä joen suuta sijaitsi varsinainen kuninkaankartano, vähäpätöinen tiilirakennus, sisältäen kaikkiaan 15 tahi 20 huonetta, jotka oli määrätty yksinomaan kuningasta ja hänen likimmäisiä ystäviään varten. Siitä oli seurauksena, ettei kuningas koskaan voinut tarjota niille lukuisille matkustajille ja ulkomaisille lähettiläille, jotka täällä kävivät hänen luonansa, majaa kuninkaankartanossa, vaan he olivat pakotettuja, niin hyvin kuin taisivat, hankkimaan itselleen asunnon kauppalasta toiselta puolen jokea, jonne tästä syystä oli syntynyt jonkinlainen, jotenkin keskinkertainen ravintola. Kuninkaan vihamiehet sanoivat, että hän ahneudesta eli näin ahtaasti, ettei tarvitsisi kestitä kalliita vieraita, mutta oikea syy oli todennäköisesti se, että hän, ollen arka luonteeltaan ja edustamaan vähän tottunut, tunsi muukalaisten tunkeilemisesta olevan itselleen vaivaa, ja sentähden kernaimmin oli yksin kotonaan, missä ei ollut pakotettu noudattamaan kiusallisia hovitapoja.

Kreivi Bertelsköldin saapuessa olivat ravintolan huoneet täynnä matkustajia, sillä kuninkaan saapuvilla ollessa keräytyi sinne tavallisesti kaikensäätyisiä ihmisiä, joilla oli jokin asia esitettävänä tai jotakin armoa rukoiltavana. Väen tungos oli tällä haavaa tavattoman suuri, ja kreivi olisi ollut pakotettu hakemaan itselleen huonetta jostakin matalasta majasta, ellei ravintolan isäntä, eräs kohtelias tukholmalainen, olisi luovuttanut hänelle kahta omaa huonettaan ja sulloutunut itse perheineen kolmanteen. Epämukavaahan se oli, mutta täytyi tyytyä.

Alakuloisena ja levottomana heittäysi kreivi sohvalle. Hänen asemansa ei ollut hauskimpia. Hän tuli kuninkaalta oikeutta hakemaan ja kuitenkin voitaisiin hänen matkaansa katsoa armonkerjuuretkeksi. Kuningas oli kipeä, äreä ja toraisa; pitäisikö Bertelsköldin alentua kenties maistamaan kuninkaallista keppiä, joka yhtä helposti voi sattua aatelismiehen kuin halvimman palvelijan selkään? Tätä ajatellessa alkoi kreivin veri kuohua. Mainiemi oli hänelle rakas, se oli välttämättömän tarpeellinen hänen perheelleen, se tarvittiin poikain kasvatukseen. Mutta nyt, kun sen kohtalo ehkä voi riippua kuninkaallisen vatsan huonosta ruuansulatuksesta, oliko se todellakin sen arvoinen, että kannatti ostaa se mieskohtaisen nöyryytyksen hinnalla? Ei, Bertelsköld päätti uskaltaa, mitä hänen tuli uskaltaa — päätti pyrkiä kuninkaan puheille ja esittää lailliset vaatimuksensa, mutta ei hiuskarvankaan verran enemmän. Kävi miten kävi, uljaana ja otsa pystyssä hän oli astuva esiin; uljaana ja otsa pystyssä hän oli poistuva.

Hän ilmoittautui puheillepyrkijäksi ja sai vastoin luuloaan sen vastauksen, että hän pääsee klo 4:n aikaan iltapäivällä hänen majesteettinsa puheille. Sanantuoja tiesi kertoa, että hänen majesteettinsa taas voi paremmin ja että kuninkaankartanossa valmistettiin karhunpeijaisia.

Sohva, jolle kreivi oli heittäytynyt, oli vierashuoneeseen vievän, suljetun oven edessä. Siinä levähtäessään ja odottaessaan päivällistä, jota kukaan ei ikävöinyt enemmän kuin Kustaa, kuuli hän ääniä viereisestä huoneesta eikä voinut välttää kuulemasta seuraavaa katkonaista ja kiivasta keskustelua seinän takaa:

Ylenkatseellinen, pilkallinen hymy väreili Bertelsköldin huulilla. — No hyvä, herrat porvarit ja talonpojat, — sanoi hän itsekseen, — joko nyt vihdoin viimein olette päässeet niin pitkälle? Joko nyt käsitätte reduktsionin ovelat ongelmat? Joko nyt vihdoin ymmärrätte, mitä yksinvalta merkitsee? Kuinka makealta, kuinka suloiselta on teistä tuntunut, kun suuressa innossanne edistätte kruunun ja valtakunnan parasta, olette molemmin käsin työntäneet tuota suurta laitosta eteenpäin, joka oli pyyhkäisevä pois aateliston, niinkuin minkäkin rikkaruohon, minkäänlaista maaomaisuutta tässä maassa omistamasta! Kuinka helppoa oli silloin työnne! Kuinka mieluista vaivannäkönne! Kuinka isänmaallinen intonne! Mutta lehti on kääntynyt, nälkäinen lapsi käy syömään isän, äidin, imettäjät, kätilöt, kummit ja koko hurskaan ristiäisseuran. Ettekä naurakaan enää. Ette rukoilekaan enää kaikkea taivaan mannaa isolle egyptiläiselle lihapadalle, josta jokainen teistä toivoi saavansa lihavan paistin syödäkseen! Mutta huutakaa nyt toki hurraata, onhan tekonne ylenmäärin hyvin onnistunut, se on ylittänyt rohkeimmatkin odotuksenne, se on niellyt meidät, ja nyt se nielee teidätkin, te suuret, oivalliset isänmaan ystävät! Reduktsionin velli on valmis, ja kokit itse siitä hämmästyvät. Onpa se, jumal'auta, mainiota. Toivon sydämestäni, että aterianne maistuisi, ja surkuttelen vain, etteivät pyhät herrat papit yhdy mieltä ylentävään litaniaanne.

Kas, tässä muutamia sanoja selitykseksi siihen, mitä kreivi Bertelsköld nimitti porvarien ja talonpoikain litaniaksi.

Kaikki kolme aatelitonta säätyä, yhdessä pikkuaatelisten kanssa, olivat ilolla suostuneet Kaarle XI:n reduktsioniin siinä kolminkertaisessa toivossa, että valtakunnan rahapula siten saataisiin poistetuksi, ylhäisaateliston valta murretuksi ja he itse saisivat turvaa ajan myrskyjä vastaan. Tämä viimeinen toivo meni aivan odottamatta hukkaan. Alhaisaatelisto, joka oli toivonut saavansa pitää ne lahjoitustilat, jotka antoivat vuotuista veroa alle 600:n talarin, alkoi jo v. 1682 saada paiskella rukkasiaan pöytään. Samana vuonna suuntasi kostonhimoa hehkuva ylhäisaatelisto reduktsionin nälän kaupunkien lahjoitusmaihin, jotka osaksi nekin kruunulle peruutettiin; 1686 ja 1689 alettiin ankarasti tutkia porvariston suostuntaa laivaosuuksiin, kauppayhtiöihin y.m., ja yleiseksi tyytymättömyydeksi ehdotettiin peritty ja ansaittu omaisuus tarkastuksen alaiseksi. 1687 peruutti reduktsioni pappien nauttiman korvauksen n.s. kestityksestä, ja 1695 syntyi hälinää ja levottomuutta, kun vaadittiin luetteloa kaikista tuloista, joita kirkot ja papisto kruunulta nauttivat. Mutta papit, jotka olivat kuninkaan suosikkeja ja innokkaimpia liittolaisia, pääsivät kumminkin helpoimmalla. Talonpojat pelastuivat petturi Schillerin hankkeesta, joka väärennetyllä asiakirjalla oli vähällä peruuttaa kruunulle 4,000 maatilaa. Mutta hekin, samoinkuin porvaristokin, joutuivat kärsimään n.s. metsätoimikunnan takia, joka 1694 vuoden jälkeen tutki ja pani kanteeseen kaikki laittomat, kruunun metsiä, järviä ja virtoja koskevat valtaukset, eikä siinä kelvannut puolustukseksi ylimuistoinenkaan nautinto-oikeus. Mutta kaikkea tätä vaarallisempi oli se usein lausuttu väite, että kruunu muka on perintömaankin oikea isäntä. Tätä mielipidettä — yksinvallan äärimmäistä johtopäätöstä, josta oli vain askel siihen väitteeseen, että kaikki omaisuus on kruunun — ei toki, valtakunnan, vapauden ja omistusoikeuden onneksi, koskaan voitu panna toimeen. Mutta vuoden 1693 jälkeen alkoi useita perintötiloja muuttua kruununtiloiksi syystä, että se oli tilaluvun veronhuojennuksen ehtona ruotujakolaitoksessa. Ylimalkaan reduktsioni kuninkaan viimeisinä elinvuosina paisui leveydelleen. Epävarmuus eneni. Kuninkaan valta taajeni, rahastohuone täyttyi, mutta sen leveä perustus kansan hartioilla alkoi horjua pelon ja tyytymättömyyden tähden. Arveltiin jo kruunun tahtovan ottaa kaikki tyyni, ja jättävän alamaisten ainoaksi omaisuudeksi spartalaisen köyhyyden.

Päivällisten jälkeen huvittelivat Bertelsköldin nuoret herrat kumpikin luonteensa mukaisesti. Kustaa meni katsomaan hevossiitoslaitosta ja kauniita hevosia; Torsten istui tutkimaan Hugo Grotiusta. Kreivi, heidän isänsä, pukeutui sen ajan hovipukuun, suunnattomaan kiharaperuukkiin, hienoon, valkoiseen pitsikaulahuiviin, ruumiinmukaiseen, pitkäselkäiseen, siniseen samettitakkiin, jossa oli luonnottoman avarat, roikkuvat hihansuut, keltaiseen silkkiliiviin, joka ulottui vyötäisten alapuolelle, lyhyihin, sinisiin housuihin, mustiin silkkisukkiin, nilkkaan ulottuviin, suurilla nauharuusuilla koristettuihin kenkiin eli puolisaappaihin, sulkatöyhtöiseen lakkiin; lisäksi tuli riippuva, pitkä miekka ja mitä vielä lienee kuulunut senaikuisen täydellisen herrasmiehen ulkoasuun. Miekasta on huomattava, että sen olisi ranskalaisen muodin mukaan pitänyt olla aivan hento ja lyhyt, mutta Kaarle XI ei suvainnut näitä kynäveitsiä, joiksi hän niitä sanoi, ja tietysti hänen hovimiehensä, joskin vastenmielisesti, seurasivat esimerkkiä.

Kreivi Bernhard Bertelsköld, nyt 56:n vuoden vanha, oli nuorempana ollessaan ollut Ruotsin hovin komeimpia keikareita. Ludvig XIV:n aikakaudelle ominainen hieno käytös, erinomainen kauneudenaisti, hienostunut sivistys, joka siihen aikaan voitiin saavuttaa ainoastaan monivuotisella oleskelulla ulkomaisissa hoveissa ja juuri sen miehen läheisyydessä, joka huikaisi vuosisataansa — kaikki nämä yhdistyivät Bertelsköldissä uljaaseen, päättäväiseen ryhtiin, joka oli enemmän hänen kokemiensa monien vaarojen ja onnen vaiheista, kuin hänen synnynnäisen luonteensa seurauksena, joka oli lempeä ja alkujaan hyvin hento. Hän ei ollut syntynyt puoluevihaa varten, se vain samensi hänen muuten kirkasta katsettaan, se vain katkeroitti hänen muuten rakkautta uhkuvaa sieluaan. Samoin kuin Magnus de la Gardie, hän oli tavoitellut ylevämielisen mesenaatin, oppinsa ja ansioittensa yhtä hyvin kuin syntyperänsä ja rikkautensa vuoksi loistavan aatelismiehen nimeä. Mutta Bertelsköldin kunnianhimo ei mennyt niin pitkälle, hän ei halunnut valtaa, vaan loistoa, ei pelkoa, vaan rakkautta, ehkäpä toisinaan ihastustakin, sillä ihmissydän on heikko. Jos se olisi ollut hänen vallassaan, ei hänellä olisi ollut vihamiehiä, ja kuitenkin oli hänellä niitä useita. Tunne siitä oli uurtanut hänen otsansa ja harmentanut hänen muinoin niin kauniit, mustansiniset hiuksensa; mutta vielä nytkin kohosi hänen sopusuhtainen, kaunis vartalonsa puolta päätä ylemmäksi muita; vielä nytkin hehkui hänen silmissään se älykäs, lauhkea loiste, joka oli lumonnut niin monen naissydämen, ja hänen äänensä oli säilyttänyt kaiken entisen ihastuttavan sointunsa. Lisätkäämme, että hän myöhempinä vuosinaan, kun häntä ei enää käytetty dilpomaattisissa lähetystöissä, palveli hovissa kuningatar Hedvig Eleonoran tallimestarina, nauttien hänen suosiotaan, joka kumminkaan ei voinut pelastaa hänen omaisuuttaan. Ludvig XIV oli säätänyt univormut sotaväelle, ja useimmat hallitsijat, myöskin Kaarle XI, olivat aikaa voittaen seuranneet esimerkkiä, mutta siviilivirkamiehille ei vielä oltu annettu mitään määräyksiä tässä suhteessa, ja sentähden esiintyi Bertelsköldkin nyt siinä puvussa, mitä yleisesti käytettiin hovissa ja Ruotsin aateliston kesken.

Semmoinen oli se mies, joka nyt oli aikeissa astua Kaarle XI:n eteen, ja tunnustettava on, että se kireä väli, mikä vallitsi kuninkaan ja tämän hänen alamaisensa välillä, perustui sekä sisällisiin että ulkonaisiin molempain luonteissa, tottumuksissa ja ajatustavassa vallitseviin vastakohtiin. Kaarle XI oli tarmokas henki, kuuluisa monista hyveistään, joita eivät hänen katkerimmat vihollisensakaan ole voineet kieltää; hän oli myöskin, kun oli kysymys suurista tarkoitusperistä, niinkuin hänen valtakuntansa onnesta, suuri hallitsija, jonka vuoksi moni hänen laitoksistaan onkin jaksanut kestää vuosisatain myrskyt ja ollut siunaukseksi tuleville sukupolville. Mutta ihmisenä hän toisinaan vajosi pienuuteen asti; häneltä puuttui kokonaan se, mitä sanotaan ritarillisuudeksi eikä hän voinut ikinä käsittää esim. Kustaa Aadolfia, jota hän ja hänen ystävänsä, osoittaaksensa muka halveksimistaan kaikkea korkealle pyrkivää ja seikkailevaa kohtaan, tavallisesti kutsuivat Teiri-kuninkaaksi. Ja ikäänkuin kohtalo olisi tahtonut antaa nimen nimestä, kutsui sata vuotta senjälkeen Kustaa III, joka yhtä vähän pystyi käsittämään Kaarle XI:ttä, kuin tämä pystyi käsittämään Kustaa Aadolfia, samaa Kaarle XI:ttä kruununvoudiksi — sillä ivatakseen reduktsionia, joka, vaikka siitä olikin hyötyä valtakunnalle, usein muuttui pikkumaisuudeksi, rettelöimiseksi ja ahneudeksi, joita Kustaa III aina inhosi.

Bertelsköld kuninkaansa edessä, se oli Kustaa III:n tulevaisuus Kaarle XI:n edessä; se oli Teiri-kuningas kruununvoudin edessä; se oli ritari, valtiotaloudenhoitajan edessä — vastakohtia, jotka eivät ikinä voi keskenään sopia, luonteita, joiden täytyy sisällisestä välttämättömyydestä olla toisilleen vihamieliset.

Kellon juuri neljää lyödessä seisoi Bertelsköld kuninkaan eteisessä, sillä Kaarle XI:n läheisyydessä kävi kaikki tarkasti ja säntillisesti. Tällä kertaa sai hän kumminkin odottaa noin kymmenen minuuttia. Hänelle sanottiin, että kaksi suomalaista, eräs porvari ja eräs talonpoika, olivat kuninkaan puheilla.

Kaksi hiukan verran kuudennellakymmenellä olevaa miestä astui ulos. Bertelsköld tunsi heidät heti kohta vanhoiksi vihamiehikseen, entisiksi valtiopäivämiehiksi, Larssonin veljeksiksi, joista toinen oli kauppiaana Vaasassa, toinen talonpoikana Isokyrössä. Molemmat olivat alakuloisen näköisiä; tottapa heidän asiansa ei liene hyvin käynyt. He vaihtoivat jäykän tervehdyksen kreivin kanssa. Kenties väreili tällä hetkellä hymy hänen huulillaan — kenties hän naurahti vasten tahtoaankin tuolle kummalliselle kohtalolle, joka toi tähän paikkaan nuo kaksi keskenään taistelevaa valtaa: aatelisvallan ja kansanvallan, rukoilemaan kolmatta valtaa, yksinvaltaa, joka oli niellyt heidät molemmat. Tottuneita puoluepäälliköitä ollen käsittivät Larssonit heti hänen ajatuksensa. — Herra kreivi, — kuiskasi talonpoika ohi mennessään, — jos me kukistumme, niin eipä kansa sentähden kukistu.

— Niin, — vastasi kreivi; — senpätähden sataakin ulkokaton kautta, ja lattia alkaa lahota.

Nyt kutsuttiin Bertelsköld sisään, ja tämä lyhyt, mutta katkera sananvaihto keskeytyi.

Kaarle XI:n aikalainen Pufendorf kuvaa kuningasta hänen vanhemmilla päivillään seuraavasti: Hän on varreltaan keskinkertaista pienempi; tukka on musta ja kiherä, suurella huolella hoidettu 1687 vuoteen asti, jolloin se ennen aikaansa harmaantui, jonka jälkeen kuningas rupesi pitämään peruukkia. Hänellä on kohtalaisen korkea otsa, pienet ja ystävälliset silmät, suora nenä, suippo leuka, paksut huulet, leveät hartiat, kaunis asento, suuret kädet[27] ja pienet jalat. Hän ontuu vähän, sitten kun taittoi vasemman jalkansa, on hyvin voimakas, ruumiinharjoituksissa notkea, työssä ja matkoilla väsymätön, syö nopeasti, juo kohtuullisesti, nukkuu vähän; on jumalinen, säästäväinen, sodassa urhoollinen, rakastaa hevosia ja sotamiehiä, mutta on kylmä naisille. Hän ei ole ylhäisen näköinen; majesteetillista ei näy hänen ulkomuodossaan; jollei häntä tuntisi, ei häntä suinkaan luulisi kuninkaaksi. Hänen käytöksensä on yksinkertaista ja teeskentelemätöntä; teeskennellä hän sentään osaa. Hänen hengenlahjansa eivät ole huonoimpia eikä parhaita, mutta hänen kasvatustaan on paljon lyöty laimin, hän ei puhu latinaa eikä ranskaa, ja osaa tuskin nimeään kirjoittaa. Hän puhuu kankeasti, änkyttää vähän eikä voi pitää yllä keskustelua. Hänen pukunsa on yksinkertainen, hän käy aina ruumiinmukaisessa takissa ja kupeella pitkä miekka…

Kreivin astuessa sisään istui kuningas tammisen kirjoituspöydän ääressä, joka täytti melkein neljännen osan tätä sangen kohtalaisesti sisustettua työhuonetta. Korkeaselkäisen, ruskean nahkatuolin takana seisoi reduktsionimies, apteekkarin poika Jaakko Gyllenborg, hän, jota pidettiin kuninkaan pahana henkenä. Bertelsköld aavisti heti kohta, mitä hänellä oli odotettavana. Hän kumarsi ääneti, odottaen, että häntä puhuteltaisiin.

Mutta kuningas näytti odottaneen samaa ja sanoi ynseästi tervehdittyään ja vähän aikaa vaiti oltuaan:

— Se oli tarpeetonta. Millä oikeudella valitatte laillisesta toimenpiteestä, jossa on vain se vika, että se on tullut viisitoista vuotta myöhemmin kuin sen olisi pitänyt tulla?

— Olen anomuskirjassani selittänyt vaatimusteni oikeusperusteet ja tulen nyt henkilökohtaisesti vetoamaan teidän majesteettinne oikeamielisyyteen.

— Katsokaa, mitä kreivillä on esitettävänään, — sanoi kuningas kääntyen Gyllenborgin puoleen. Tämän selaillessa isossa kirjalaukussa olevia asiapapereita, tarkasteli kuningas Kungsörin hevossiitoslaitoksen äskettäin saapuneita edellisen vuoden tilejä, vähensi omalla kädellään useita kruunun osalle merkittyjä maksueriä ja tutki tarkkaan kaikki niissä olevat numerot. Toisinaan näytti hänen säästäväisyytensä joutuvan ristiriitaan hänen hevosiin kohdistuvan mielitekonsa kanssa; jokin jo pyyhitty numero muutettiin jälleen ja entinen muutos pyyhittiin; jokin reunamuistutus poistettiin ja parhaille tallirengeille myönnettiin kuin myönnettiinkin palkankorotusta.

Tähän tehtävään kiintyneenä näytti kuningas kokonaan unhottaneen Bertelsköldin läsnäolon. Joko nyt oli niin, että haettavat asiapaperit olivat vaikeat löytää, tai että Gyllenborg tahtoi nöyryyttää ylpeätä kreiviä, se vain on varmaa, että hakemista kesti kauan, ja Bertelsköld sai sillä aikaa odottaa, seisoallaan ja äänettömyyden vallitessa, jota ainoastaan silloin tällöin kuninkaan rykäisy tahi tililaskujen johdosta syntynyt tyytymättömyyden murina hetkeksi keskeytti.

Viimein löytyi haettu paperi, ja Gyllenborg esitti sen sisällön: pääpiirteet — Kreivi Bertelsköld vetoaa erääseen Kristiina-kuningattaren lahjoituskirjaan, mutta kuninkaallisen majesteetin ja säätyjen päätöksen mukaan ei millään kuninkaallisella kirjeellä ole voimaa kruunun luovuttamattoman oikeuden vahingoksi.

Kreivi tahtoo kumminkin, että tila pidettäköön korvauksena eräästä hänen isä vainajansa saamisesta kruunulta v. 1644, joka saaminen oli 100,000 talaria hopearahaa; mutta toimikunta selittää, että tila siinä tapauksessa on pidettävä panttitilana, joka, 1686 vuoden valtiopäiväpäätöksen mukaan on nautinnossa ainoastaan niin kauan, kunnes kruunu sen lunastaa tahi sen tulot ovat korvanneet kruunun velan ja 5 prosentin vuotuisen koron. Koska Mainiemi tuottaa 10,000 talaria vuosittain, ja kruunun velka korkoineen siis pitäisi olla maksettu 20 vuoden kuluttua, eli vuonna 1667, niin on kreivi Bertelsköld syystä tilalta häädetty ja velvoitettu kruunulle takaisin suorittamaan, mitä hän sen ajan yli on nauttinut, nimittäin 28 vuoden tulot, 280,000 talaria sanottua rahaa.

— Herra kreivi[28] unhottaa alamaisen katsaukseni Mainiemen tuloihin viimeisinä 30 vuotena, — muistutti Bertelsköld. — Siitä näkyy selvää selvemmin, että tulot ainoastaan kahtena vuotena, 1682 ja 1689, nousivat siihen korkeimpaan määrään, jonka toimikunta on keskimääräksi otaksunut. Olen osoittanut, että tulot useina vuosina alenivat aina 3,000 jopa 2,000 talariin, sekä että keskimäärää ei millään muodoin käy laskeminen korkeammaksi kuin 6,500 talariksi vuodessa. Jo tämä tekee kruunun muka olemassa oleviin saamisiin 28 vuoden ajalta 168,000 talarin lyhennyksen.

— Meidän asiamme ei ole sitä tutkia, — vastasi kuningas synkeänä. — Meillä on sitä varten toimikunta, jonka tutkinnon mukaan teidän tulee itsenne ojentaa.

— Ja toimikunta, — sanoi siihen vielä Gyllenborg, — ei ole voinut ottaa lukuun, että tilaa mahdollisesti on jonkin aikaa hoidettu huonosti ja sen tuloja siten vähennetty. Kruunun tulee saada omansa.

— Teidän majesteettinne, — vastasi Bertelsköld, reduktsionimiestä puolella katseellakaan kunnioittamatta, — en ole tullut tänne kuluttamaan kuninkaani kallista aikaa yksityisiin luvunlaskuihin. Vetoan toisiin ja jalompiin syihin, jotka eivät koske minun etuani eivätkä minun häviötäni, niistä vähät välitän, vaan valtakunnan ja koko kansan yhteistä hyvää. Teidän majesteettinne on Ruotsinmaan mahtavuuden ja menestyksen hyväksi tehnyt enemmän kuin tuskin kukaan muu kuningas tätä ennen. Ehkei teidän majesteettinne ole siitä saanut paljonkaan kiitosta tähän saakka, mutta jälkimaailma on ymmärtävä, että teidän majesteettinne on ennen kaikkea tahtonut maan ja kansan parasta. Älkää himmentäkö suuruutta, joka levittää loistoaan niin laajoihin tarkoituksiin, pienillä toimenpiteillä, jotka voivat tuottaa valtiolle muutamia satoja tuhansia talareita, mutta jotka maksavat sille ja maksavat teidän majesteetillenne mitä eivät miljoonat korvaa, nimittäin sen, mikä on korkeampi, pysyvämpi kuin itse kruununkin, kansan ja teidän majesteettinne oma etu: oikeuden! Älkää uskoko noita liehakoitsevia suosikkeja, jotka luulottelevat teidän majesteetillenne, että valtion voitto on jotakin muuta kuin alamaisten voitto! Jos valtakunnan hätä on oikeuttanut reduktsionin toimeenpanemisen, niin olkoon siinä kyllin: monet kyynelet ruostuttavat viimein hopeankin. Valtakunta on pelastettu, sen valta turvattu, sen valistusta edistetty, sen rahastohuone täytetty, sen sotajoukko ja laivasto ovat kunnioitusta herättävässä kunnossa. Kun teidän majesteettinne hallinto on kantanut niin loistavia hedelmiä, älkää enempää pyytäkö, älkää antako teidän majesteettinne vihollisille ja parjaajille aseita käsiin! Aateliston valta on murrettu: olkaa leppeä, teidän majesteettinne; olkaa viisas! Älkää tallatko jo kaatunutta, älkää pusertako viimeistä ropoa köyhän kädestä! Teidän majesteettinne on yksinvaltias kuningas: suurta valtaa painaa yhtä suuri edesvastuu, ja mitä ikinä säädyt päättänevätkin, tai toimikunnat oikeaksi katsonevat, taikka omatekoiset lait tuominnevat, siitä koituu vielä kerran edesvastuu teidän majesteetillenne ja teidän majesteettinne neuvonantajille Jumalan tuomion, kansan uskon, nykyajan ja jälkimaailman edessä. Minä vannotan teidän majesteettianne kaikkien jalojen hyveiden nimessä, joita maailma Kaarle XI:ssä ihailee (tässä kreivi notkisti toisen polvensa kuninkaan edessä), kuunnelkaa totuuden ääntä miehen suusta, joka jo on uhrannut seitsemän kahdeksatta osaa omaisuuksistaan valtiolle ja joka ei ole tullut kerjäämään armoa viimeiselle jäännökselle, vaan hakemaan oikeutta, ei ainoastaan itselleen, vaan kaikille! Pankaa sulku reduktsionin jälkilaskuille! Kumotkaa sen viimeiset vääryydet! Erottakaa nuo miehet, jotka myyvät teidän majesteettinne kunnian pilkkahintaan! Ottakaa vaari Jumalan varoituksista! Kuulkaa nälän hätähuutoa ja vääryyttä kärsineiden vaikeroimista! Olkaa suuri, teidän majesteettinne, olkaa jalo! Ja pysyväisemmälle perustukselle kuin mitä on ilkeä omanvoitonpyynti on teidän majesteettinne maine ja valtakunnan onni rakennettava, ne on rakennettava oikeuden, jalomielisyyden ja kokonaisen kansan täydellisen rakkauden pohjalle.

Bertelsköld nousi, odottaen ihastuksissaan, miltei nöyränä, sanainsa vaikutusta, joita Gyllenborg pari kertaa oli koettanut keskeyttää.

Hämmästyneenä sanoista, jollaisia hän ei pitkiin aikoihin ollut kuullut, oli kuningas ääneti antanut rohkean alamaisensa puhua loppuun. Mutta hän oli noussut sijaltaan, tumma puna peitti hänen muuten kalpean otsansa, ja hän oli tarttunut Gyllenborgia niin kovasti käsivarteen, että tämä murti kivusta kasvojaan. Bertelsköldin lopetettua pääsi ensin ainoastaan muutamia katkonaisia sanoja kuninkaan huulilta. Myrsky oli lähenemässä.

— Edesvastuu! — huudahti hän. — Edesvastuutako?… Enkö ollutkin oikeassa … he tekevät kapinan herraansa ja kuningastaan vastaan!… He ovat sortaneet kansaani!… Pikkukuninkaat!… He ovat tuhlanneet juhlapidoissaan valtakunnan kultaa!… Ranskalaisia apinoita! … ja nyt vaativat he minua edesvastuuseen… Mielettömät! Kapinoitsijat…!

Ja kuningas astui pikaisin askelin ympäri huonetta, etsien turhaan miekkaansa, joka onneksi hänen äskeisen tautinsa aikana oli korjattu pois. Silmittömäksi suuttuneena siitä, että ei löytänyt miekkaansa, hyökkäsi hän ulos, paiskasi ovet auki ja huusi, osoittaen Bertelsköldiä kahdelle henkivartijalle, jotka seisoivat pitkine musketteineen ovea vartioimassa: "ampukaa tuo koira!"

Bertelsköld päästi miekkansa irti ja laski sen ääneti kuninkaan jalkain eteen. Ei ainoakaan juonne hänen kasvoissaan muuttunut, levollisena, kookkaana, nöyränä seisoi hän paikallaan, ja ainoastaan hänen mustat, kiiltävät silmänsä katselivat kuningasta yhtä haavaa leppeästi, surullisesti ja nuhtelevasti.

Gyllenborg seisoi hämmästyksestä liikkumatonna. Henkivartijat eivät pelästyksissään tienneet, mitä tekisivät. Toinen heistä kävi polvilleen, toinen kohotti kiväärinsä, mutta epäili vielä, koskisiko liipasimeen… Syntyi väliaika, uhkaava, epätietoinen, kiusallinen kaikille.

Kuningas astui taas muutamia askelia kiivaasti edestakaisin, käskyä kumminkaan uudistamatta. Sitten seisahtui hän äkisti Bertelsköldin eteen, joka seisoi liikkumattomana ja yhtä surullisen näköisenä kuin äsken, katsoi häntä tuikeasti silmiin ja sanoi: Ettekö pelkää?

— En, — vastasi Bertelsköld. — Varsovan ja Kööpenhaminan luona teidän majesteettinne isän, ja Lundin luona teidän majesteettinne oman johdon alla olen oppinut sen ruotsalaisen tavan, etten pelkää.

Kaarle XI polki jalkaansa lattiaan. — Mutta minäpä tahdon, minä, että pitää pelätä Jumalaa ja kuningasta! — sanoi hän.

Bertelsköld ei vastannut. Hän kallisti hiukkasen, mutta kunnioittavasti, kaunista, harmaantunutta päätänsä ja katseli yhä edelleen kuningasta noilla selittämättömän kauniilla silmillään, joiden kiilto voi saada kivettyneenkin sydämen sulamaan.

Vaikea on sanoa, mitkä vallat tällä hetkellä taistelivat voitosta kuninkaan mielessä. Kenties hän horjui kahden ristiriitaisen tunteen välillä: toinen kehoitti häntä ammuttamaan kapinoitsijan, toinen käski häntä likistämään kapinoitsijaa syliinsä. — Menkää tiehenne! — sanoi hän viimein äänellä, joka koetti olla kova, mutta joka paljon enemmän ilmaisi taistelua niiden molempain ristiriitaisten tunteiden välillä, jotka nyt pyrkivät valtaan kuninkaan povessa.

Bertelsköld huomasi sen, mutta ei tahtonut pingoittaa jännettä tiukemmalle. — Jumala kaikkivaltias valaiskoon ja varjelkoon teidän majesteettianne kaikkina elämänne päivinä! — sanoi hän nöyrästi ja poistui kuninkaallisesta työhuoneesta yhtä lujin askelin kuin oli sinne astunutkin.

Ovet suljettiin hänen jälkeensä, ja henkivartijat astuivat taas paikoilleen, iloisina, että asia oli päättynyt tällä tavoin. Silloin, kuninkaan jäätyä yksinään Gyllenborgin kanssa, sanotaan hänen kiivaasti kääntyneen tämän puoleen ja sanoneen: — Teidän on Jumalan tuomion edessä vastattava kaikesta pahasta, mitä reduktsionista sanotaan![29] — Mitä Gyllenborg siihen vastasi, ei ole tiedossa, mutta varma on, että reduktsionia sittenkin jatkettiin aina kuninkaan elämän loppuun asti.

Sill'aikaa, kun tämä tapahtui kuninkaankartanossa, oli nuori Kustaa-kreivi lähtenyt kuninkaan tallirenkien kanssa juottamaan hevosia joelle, joka jo oli luonut jääpeitteensä. Tallirengit olivat kurillaan antaneet hänelle nuoren varsan, jota ei vielä oltu opetettu ratsastettavaksi, toivoen hänen pian lentävän selästä. Mutta eipä Kustaa ollutkaan sellainen poika, joka päästi ohjat käsistään. Ilman satulaa ja ainoastaan suitsien avulla suoriutui hän niin hyvin, että varsan muutamia kertoja turhaan pystyyn karattuaan täytyi tunnustaa hänen ylivaltansa ja antautua nöyrästi ohjattavaksi edes ja takaisin. Prinssi Kaarle oli sattunut näkemään sen ja asiantuntijana kummastellut vieraan pojan taitoa. Uskollinen Taneli käytti tilaisuutta hyväkseen, luikahti ravintolaan pyssyä noutamaan ja ilmaisi todistus käsissään prinssille, kuka karhun oli ampunut. Seuraukset tulivat olemaan ratkaisevat Kustaa Bertelsköldin koko tulevalle elämänradalle.

Prinssi tahtoi kuitenkin vielä kerran koetella nuoren ratsastajan rohkeutta, hyppäsi siis hevosen selkään ja ratsasti täyttä laukkaa rannasta tulevia vastaan. Tultuaan kohdalle hän ajoi suoraa päätä Kustaan hevoseen kiinni, aikoen ratsastaa hänet kumoon — leikki oli rajunpuoleinen ja vaarallinen, mutta isältä opittu. Mutta aikomus ei onnistunutkaan. Vaikkei Kustaa ollutkaan varuillaan, käänsi hän kuitenkin hevosensa niin nokkelasti syrjään, että prinssi livahti ohi. Sen nähtyään pyörähti prinssi heti kohta päin, kävi poikaa käteen ja sanoi: — Näenpä, että kelpaat sekä ratsastamaan että ampumaan! Tahdotko jäädä luokseni, niin saat hyvän pyssyn ja hyvän hevosen.

Tunnin kuluttua sai kreivi Bertelsköld yhdessä miekkansa kanssa, jonka hänelle toi eräs kuninkaan adjutantti, Kaarle XI:ltä seuraavan omakätisen kirjeen, jonka huonon oikeinkirjoituksen[30] korvasi sen kuninkaallinen, jalomielinen sisällys:

Me lähetämme tässä teidän miekkanne, toivoen, että sitä yhä edelleen palveluksessamme kunnialla käyttää tahtoisitte. Teidän Mainientänne ei käy lain vuoksi auttaminen — mitä suinkin yli sen on teille kuuluvaa, tahdomme nyt ja aina lahjaksi jättää. Kuninkaallisen armonne todisteeksi tahdomme täten nimittää Teidät kuninkaalliseksi lähetiksemme Berliiniin sekä poikanne Kustaan paasiksi rakkaan poikamme hänen ruhtinaallisen armonsa prinssi Kaarlen luo. Me uskomme Teidät Jumalan Kaikkivaltiaan haltuun armollisesti.

CAROLUS."

11. SUURI NÄLÄNHÄTÄ.

Oi Vaasa, sinä kuninkaitten kuuluisa nimi, pohjolan vaakunakilvellä ensimmäinen — sinä heloittava tähti, jota vuosisadat ovat ihaillen katselleet — sinä voimakas lippu, jonka ympärillä sankarien veri on vuotanut — sinä rauhallinen tähkälyhde, joka lupasit viljelyksen satoja — täälläkö olet mättään löytänyt, johon voit jalkasi laskea, ja jossa voit toivoa suvusta sukuun eläväsi vielä sittenkin, kun kruunujen loiste on himmennyt! Olen matkustanut kautta maailman: Eurooppa oli täynnä mainettasi, ja valtamerien yli se on kulkenut Uuteen Ruotsiin; mutta en ole tavannut majaa, jonka oveen olisit ollut piirrettynä, en kiveä, joka olisi kantanut nimeäsi, ellen ota lukuun Schwedensteinia, jossa suurin urhosi kaatui. Olen matkustanut kautta koko Ruotsin ja kaikkien sen maakuntain ylt'ympäri Itämeren, jota ne syleilevät kuin morsianta; koko Ruotsin valtakunta oli hurmaantuneena kunniastasi, joka samalla oli senkin kunnia, niin että se sinun tähtesi unhotti vertavuotavat haavansa ja poikansa vieraalla maalla vaalenevat luut; mutta turhaan olen etsinyt sitä kartoista ja tiedustellut sen teillä, en ole nimestäsi enempää löytänyt kuin vähäisen talonpojan talon Skeptunan pitäjässä ja nyt tämän vähäpätöisen pilkun Pohjanlahden rannikolla. Onko siis suuruus niin nöyrä ja vaatimaton, että se samalla voi täyttää maailman ja tyytyä muutamiin kyynäriin maata hautaansa varten ja muutamain satain jalkain maa-alaan nimensä ikuistuttamiseksi! Onnellinen, vähäinen Vaasa, missä on kaupunki avarassa maailmassa, jota sinä kadehdit ja joka ei sinua kadehdi! Rooma, Aleksandria, Konstantinopoli, maailman pääkaupunkeja kaikki, kantavat ylpeydellä sankariensa nimeä, ja se nimi oli kumminkin vain yhden ainoan miehen. Mutta sinun nimesi, sinä suuruuden turvallinen lymypaikka, se kätkee helmaansa kokonaisen sarjan muistoja, joita historia rakastaa ja kansat ihailevat, ja vaikka itse kuolisitkin, niin ole varma, että nimesi ei kuole, vaan elää vuosisadasta vuosisataan iankaikkisesti.

Nämät sanat pääsivät kreivi Bertelsköldin huulilta, kun hän tilanhoitajansa, mestari Pietarin seuraamana kulkien rantatietä Maalahden ja Sulvan kautta läheni Vaasaa, ja tämä pieni kaupunki ahtaine katuineen ja punattuine huoneineen sievästi esiintyi hänen eteensä auringon valossa. Nyt oltiin alkupuolella maaliskuuta 1697. Syy siihen, miksi nyt tapaamme kreivin Suomessa, vaikka tiedämme, että kuningas oli nimittänyt hänet lähettilääksi Berliiniin, on lyhyesti sanottuna se, että Bertelsköld kuninkaallisesta armosta ja vastoin tavallisuutta oli saanut Mainiemen luovuttamisen siirretyksi tulevaan lähtöpäivään eli maaliskuun 14:nteen asti 1697 ja sen johdosta oli anonut ja saanut lomaa matkustaakseen Suomeen, järjestääkseen siellä asiansa ja heittääkseen jäähyväiset sukukartanolleen. Syy siihen, minkä vuoksi kreivi nyt on Vaasan seuduilla, on taas yhteydessä eräiden muistojen kanssa, jotka ovat mitä synkimpiä pohjoismaiden historiassa — niin sanottujen nälkävuosien eli suuren nälänhädän kanssa vuosina 1695, 1696 ja 1697.

Kaarle XI:n hallituskauden loppuvuosina rasitti maata pitkä katovuosien jono, joihin tavattomat häiriöt vuodenaikain säännöllisessä menossa olivat syynä. Aina vuodesta 1688 alkaen, jolloin ensimmäinen katovuosi tuli, ja sitten yhä enemmän kaikkina seuraavina kahdeksana vuotena luonto näytti olevan ikäänkuin tasapainostaan siirtynyt. Kesä 1689 oli tavattoman kuuma ja syksy niin kuiva, että vilja kuivettui ja ihmisten monesti täytyi kulkea useita penikulmia juottamaan karjaansa ja jauhattamaan eloansa. Sitten seurasi ankara talvi ja semmoinen nälänhätä Taalain maakunnassa, että suuria ihmislaumoja vaelsi sieltä pois hakemaan uusia ja parempia olinpaikkoja. Molempina vuosina 1689 ja 1690 liikkui kulkutauteja ja kulovalkeita. Vuonna 1691 tuli kevät aikaisin ja äkisti; jo huhtikuun 28 päivänä poimittiin kypsiä mansikoita Tukholmassa. Kesällä kuultiin hyvin ankaria ukkosilmoja, rakeita ja rankkasateita mainittavan. Vuonna 1692 huhtikuussa tuli niin kova pakkanen, että sen vertaista ei sinä vuoden aikana oltu ennen koettu. Ajettiin jäitä myöten kauas merelle. Monta ihmistä paleltui kuoliaaksi. Keski-Euroopassa satoi tavattoman paljon lunta, ja sitten seurasi tulvia ja maanjäristyksiä. Vuonna 1693 talvi oli ankara, kevät ja kesä kovin kuumat. Suunnattomat heinäsirkkaparvet hävittivät Unkaria ja Saksanmaata; tulivuoret kävivät levottomiksi; Etna ja Hekla purkivat tulta. Enteet enenivät. Ruotsissa satoi vahvan lumen toukokuulla, mutta sitten oli poutaa ja hellettä koko kesäkauden. Laiho oli pienikasvuista, elonhinta nousi 20 talariin tynnyriltä.

V. 1687 ja 1688 oli Suomessa ollut kato, mutta seuraavat vuodet 1693 vuoden loppuun saakka olivat antaneet hyvän, toisinaan runsaankin sadon, niin että kerrotaan, kun sittemmin muisteltiin "vanhoja hyviä aikoja", kuinka eloa silloin oli niin paljon, että jyväkuormat monesti saivat seisoa useita vuorokausia kaupunkien toreilla ostajien puutteessa. Mutta kaikki elivät siksi päiväkseen, ei kukaan ajatellut tulevaisuutta. Yleisiä makasiineja ei ollut; varastaja ei hankittu; taivaan linnut söivät maahan varisseita jyviä, ja ihmiset elivät iloisia päiviä, kuuntelematta luonnon aavistelevia huokauksia ja ylt'ympäri jo alkavia varoituksia. Ja niin tuli turma raskaana, äkillisenä ja odottamattomana pohjoismaita kurittamaan.

Vuonna 1694 oli tiheitä maanjäristyksiä etelässä, kallis aika ja nälänhätä Keski-Euroopassa. Loistavassa, rikkaassa Pariisissa sanotaan sinä vuonna 92,000 ihmistä kuolleen nälkään ja tauteihin. Rakeet hävittivät viljan toisessa Ruotsin jyvä-aitassa, Pommerissa. Toisessa, Suomessa, saatiin niukka sato, ja edellisen vuoden varat olivat lopussa. Nyt jo käytiin puunkuoreen käsiksi, ja nyt jo nähtiin joskus nälkään nääntyneitä ihmisiä kuolleina tiepuolissa.

1695 vuoden alkupuolella oli talvi niin kylmä, ettei sen vertaista tietty olleen sitten vuoden 1658, jolloin Kaarle X samosi Beltin yli. Saksanmaalla joet olivat niin paksussa jäässä, että katolilaiset muutamilla paikkakunnilla saivat luvan syödä lihaa paaston aikana, kun ei kalaa ollut saatavissa mistään hinnasta. Moni paleltui kuoliaaksi; Suomen kirkonkirjat mainitsevat, että sudet hyökkäsivät ihmisten kimppuun kotona heidän huoneissaan. Portugalissa ja Espanjassa kuoli kolmas osa karjaa rehun puutteesen. Tätä talvea seurasi myöhäinen ja kylmä kevät, minkä jo olemme Mainiemessä käydessämme nähneet, niin että kevätkylvöjä ei ehditty lopettaa ennen kuin juhannuksen aikaan, ja tätä kevättä seurasi kylmä ja sateinen kesä. Vilja ei ennättänyt tuleentua; pelloilla näkyi vain muutamia harvoja viheriöitä korsia ja muuten musta multa, jonka tähden tämä vuosi oli tunnettu suuren mustan vuoden nimellä. Uudellamaalla ruis heilimöi vasta heinäkuun lopulla, ja syyskuun alussa teki pakkanen lopun keskeneräisestä viljasta. Hätä eneni. Tynnyri rukiita maksoi 10 riksiä, joka oli suunnaton hinta! Herrasmiehet ja varakkaammat talonpojat alkoivat vähennellä palkkaväkeään puoleen entisestä määrästä, päästäkseen heitä elättämästä. Kuningas antoi jyväinvientikiellon, ja tilasi niitä ulkomaalta. Seitsemän laivanlastia hukkui syysmyrskyissä Merenkurkkuun.

Vuosi 1696 alkoi perin erilaisilla, mutta yhtä tavattomilla enteillä. Talvi oli lauha kuin kevät. Jo helmikuun 2. päivänä nähtiin Tukholmassa sormenpituista ruohoa. Helmikuun 20. päivän paikoilla jäät katosivat, Hallantiin tuli pääskysiä, ja moni aloitti jo kevätkylvönsä. Mutta maaliskuun 7. päivänä tuli pakkanen takaisin, kaikki järvet ja lahdet menivät jälleen niin vahvaan jäähän, että niitä voitiin ajaa hevosella. Kevättouot olivat hävinneet, syyskylvöt olivat mädänneet maassa. Ne harvat, joilla vielä oli jotakin kylvettävää, pettyivät kuitenkin toivossaan. Kesä tuli kolkko. Elokuun 8. päivää vasten yöllä oli muutamin paikoin Suomessa niin kova pakkanen, että jyvätähkät olivat aamulla paksussa jäässä. Neljänä yönä perätysten elokuun 22. päivän jälkeen kävi uusi pakkanen, joka teki tähteistä lopun. Sitävastoin oli syksy niin lauha, että Tukholmassa syötiin kypsiä mansikoita syyskuun 1. päivänä ja tuoreita vaaraimia lokakuun 10. päivänä.[31] Vuodentulo oli miltei mitätön. Siltä vuodelta mainitaan Mäntsälän kirkonkirjassa, että jänikset ja muutamat lintulajit, esim. käki, katosivat kokonaan, kukko herkesi laulamasta, muuten niin arka ilves tunkeusi kyliin, rottia tuli nälkäisinä isoissa laumoissa sinne, missä niistä ei koskaan ennen ollut mitään tiedetty, ja söivät kaikki mitä tapasivat. Kesälahdella kerrotaan tuntemattomia ulkomaisia lintuja näkyneen metsissä.

Nyt vasta alkoi Kaarle XI tuntea yksinvallan painoa, sillä kaikki ihmiset syyttivät hädästään häntä, jonka hallussa kaikki valta oli ja joka tahtoi kaiken omaisuuden itselleen. Jo v. 1696, jolloin Norrlannissa ja Suomessa nääntyi nälkään niin monta sotamiestä, että rykmenteissä tuskin oli puolta määrää jäljellä, oli paljon niitä, jotka muistelivat, kuinka kuningas oli näistä miehistään ylpeillyt, ja häntä verrattiin kuningas Taavettiin, jota Jumala rankaisi sentähden, että hän ylpeydessään toimitti väenlaskun. Kuningas Faaraolla, niin sanottiin, oli toki Jooseppi, joka selitti hänen varoittavat unensa; nytkin oli edelläkäyviä merkkejä näkynyt, mutta ei kukaan Jooseppi ollut niitä kuninkaalle selittänyt. Tällaiset puheet koskivat kovasti kuninkaan mieleen. Noina kahtena vuotena 1695 ja 1696 jakoi hän kansalle halvasta hinnasta 110,682 tynnyriä jyviä, mutta ne eivät pitkälle riittäneet.

Sillä nyt seurasi — mikkelistä v. 1696 lähtien, koko v:n 1697 ja kappaleen seuraavaa — niin kova ja yleinen hätä kaikissa pohjoismaissa, että sen vertaista ei oltu ikinä koettu eikä myöskään Jumalan avulla koskaan enää tultane kokemaan. Se, joka tahtoo nähdä, mitä kansa voi menehtymättä kärsiä, ollen vielä kahden tai kolmen vuoden perästä sen jälkeen valmis uudelleen valloittamaan puolen Eurooppaa — hän seuratkoon meitä.

Ei ainoakaan Ruotsin maakunnista, kenties Skoonea lukuunottamatta, päässyt vapaaksi sen ajan vaivoista. Helpoimmalla pääsi Etelä-Ruotsi; sen jälkeen Pommeri; sitten Keski-Ruotsi. Norrlanti kärsi paljon, Viron- ja Liivinmaa vielä enemmän, Suomi luultavasti kaikista eniten.

Nämä olivat ne haamut, joihin pukeutuen hätä yleisimmin näytti kalpeita kasvojaan — kalpeampia ja hirvittävämpiä, kuta enemmän kevät läheni vuonna 1697. Ensiksi alkoivat isännät panna pois palkollisiaan, ja palkolliset, yhdessä loisten kanssa olivat pakotetut lähtemään isäntäinsä luota, kun nämä eivät enää voineet hankkia heille elatusta. Joukoittain tulvi semmoista irtolaisväkeä kaupunkeihin. Jo ennestään halvat työpalkat alenivat tyhjää vähemmiksi, niin että pelkällä ruokapalkalla sai työmiehiä enemmän kuin tarvitsikaan, ja nuoret miehet työntäytyivät kilvan sotapalvelukseen. Mutta useimmat kaupungit, paitsi muutamia, niinkuin Tukholma, Turku, Riika ja Tallinna, olivat itse köyhiä, miltei leivättömiä, ja sieltä, missä leipää alussa olikin, se pian loppui. Maaseuduille virtaileva väenpaljous ei saanut työtä eikä leipää, vaan ajelehti siellä täällä, surkeasti kerjäten, ja nääntyi viimein nälkään ja kaikenlaiseen viheliäisyyteen. Fryxell tuo esiin erään kertomuksen Tukholmassa huhtikuun 24. päivältä 1697. "Monta tuhatta köyhää on maaseudulta lähtenyt pääkaupunkiin. Ne horjuvat, konttaavat tai loikovat joka paikassa kaduilla. Ei kukaan tahdo ottaa heitä huoneihinsa. Näin täytyy näiden viheliäisten onnettomuuden uhrien viettää vielä talvikylmiä öitä paljaan taivaan alla, maaten milloin siellä milloin täällä seinävierillä. Useat eivät siitä enää koskaan nouse ylös, ja aamusilla tulevat kaupungin vartijat ja vievät pois nuo kuolleet ruumiit, jotka viskataan suuriin kuoppiin ja niihin yhteisesti haudataan."

Irtolaisväestö[32] joutui siis ennen muita hätää kärsimään. Mutta kohta astui hätä askelen kauemmas. Maata omistava tai ainakin maata viljelevä talonpoika torppareineen kävi kohta käsiksi petäjänkuoreen, joka ei tavallisinakaan vuosina ollut mikään harvinainen ravintoaine Suomessa ja Pohjois-Ruotsissa. Tämä kuori hienonnettiin jauhoksi ja paistettiin leiväksi, taikka myös hakattiin se rikki, silputtiin hienoksi, survottiin, keitettiin vedessä eräänlaiseksi velliksi tai puuroksi ja syötiin ilman enempää särvintä. Tämä ruoka ei suinkaan ollut maukasta eikä terveellistäkään, mutta mukiin se kumminkin meni niinkauan kuin oli vähän ruis- tai ohrajauhoja siihen sekoittaa. Mutta yhä pienemmiksi kävivät jauhoannokset, kadoten viimein useimmilta kokonaan. Hätä alkoi nyt etsiä apua muualta. Sekoittamaton petäjäleipä oli mustaa ja kovaa kuin kivi. Koetettiin siihen sekoittaa kuivista, puiduista rukiin- tai ohrantähkistä survottuja jauhoja, ja tämä oli vielä herkkua. Senkin loputtua seurasivat järjestyksessä ruumenet, kaunat, oljet, mäski. Nämäkin loppuivat, ja nyt koeteltiin ruohoja, nokkosia ja muita kasveja, muun muassa vehkan juuria (calla palustris). Tämmöinen leipä oli vaikeata valmistaa, se hajosi vähänkin siihen koskiessa ja paloi helposti poroksi leivinuunissa. Talonpoika oli tottunut käyneesen kaljaansa, mutta nyt ei ollut maltaita. Koetettiin siis panna juomaa milloin oljista, milloin katajanmarjoista tai suomyrteistä, mutta sitä ei saatu käymään, siitä tuli terveydelle vahingollista ja pahanmakuista. Nauriit ja juurikkaat olivat jonkin aikaa muutamain turvana; perunoita — tätä siunattua amerikkalaista juurikasvia, joka nyt antaa Suomen talonpojalle lähes puolen hänen ravintoaan ja enemmän kuin mikään muu tekee mahdottomaksi sellaisen hädän kuin oli v. 1697 — ei tunnettu nimeltäkään. Saaristossa ja eräiden sisäjärvien rannikoilla tultiin paremmin toimeen, kun toki oli kalaa; ei ole tosin muistiin kirjoitettu, mutta todenmukaista kuitenkin on, että tämä vedenanti on pelastanut monet tuhannet kuolemasta. Sillä maitoa ja lihaa ei pitkälle riittänyt; rehun puute seurasi nälänhätää; sen vuoksi täytyi teurastaa karja, niin että vain rikkaimmilla oli jokin elukka laitumelle laskettavana tuona surun keväänä v. 1697.

Kun kuljeksivat, nälkiintyneet ihmiset tapasivat hengissä olevan eläimen, löivät he sen paikalla kuoliaaksi, repivät sen palasiksi, joivat sen veren ja söivät sen lihan, malttamatta sitä edes keittää. Metsälinnut olivat harvinaisia, syystä että niiden poikaset olivat noina kylminä kesinä paleltuneet kuoliaiksi. Kun sarvikarjaa, sikoja ja lampaita alkoi puuttua, tuli vuoro hevosten, koirain ja kissain, rottain, varisten, eläinten vuotain, kuolleiden eläinten ja kaikenlaisten haaskain. Eikä siinä vielä kyllin. Tarut, joita kuunnellessaan ihmissydän kauhistuu, kertovat, että vanhemmat olivat syöneet kuolleita lapsiaan ja että lapset epätoivoissaan olivat tyydyttäneet nälkäänsä kuolleiden vanhempainsa ruumiilla.

Talonpojan tuvasta hiipi hätä pappiloihin, etäisimpiin ensin, toisiin sitten. Petäjäisellä ja survejauholla katettiin monen köyhän kappalaisen pöytä. Viimein kova aika sai kaupunkeihin, maakaupunkeihin ensin, merikaupunkeihin sittemmin. Niiden satamat olivat jäässä, niiden laivat hukkuivat myrskyissä. Nälkäiset maalaiset kalvoivat niitä niinkuin rotat syöden kaiken, minkä käsiinsä saivat. Itse Tukholmassa ryöstettiin eräs leipurinpuoti. Kuningas antoi tutkia joka perheen kodin; kenellä vain oli suurempi varasto kuin minkä hän välttämättömästi tarvitsi, hänen täytyi se myydä. Mutta ei mikään riittänyt. Ruistynnyri maksoi 15-20 riksiä. Tähteetkin loppuivat kevään kuluessa. Tanskan ministeri ei saanut ostaa sen verran jyviä kuin mitä hänen taloutensa muutamiksi viikoiksi tarvitsi, vaan hän oli pakotettu tilaamaan niitä Helsingöristä. Pienemmissä kaupungeissa oltiin vieläkin pahemmassa pulassa. Koko valtakunta näki nälkää alhaisimmasta päiväläisestä alkaen aina yhteiskunnan ylhäisimpiin asti.

Kaikesta tästä nälästä, kaikenlaisista puutteista ja niistä epäterveellisistä ravintoaineista, joita täytyi nauttia, syntyi voimattomuutta, tauteja ja kuolemaa. Terveet kävivät niin heikoiksi, että vaivoin pysyivät pystyssä, saatikka sitten voivat jotakin toimittaa. Usealla pöhöttyi ruumis ja kangistui kokonaan; toisilla jäsenet näivettyivät, iho kävi tummanruskeaksi, kasvot tuntemattomiksi. Kaikkialla nähtiin ihmisiä horjuvan haamuina sinne tänne, kunnes laupias kuolema teki lopun heidän kivuistaan, useinkin aivan yht'äkkiä kirkossa, kartanolla, tiellä, työssä. Kerjäläisen käsi kangistui juuri samassa, kun hän sen anoen ojensi; äidin ääni vaikeni juuri silloin, kun hän koki laululla viihdyttää nälkäistä lastansa. Kulkutaudit seurasivat hädän kintereillä; murhanenkeli raivosi hillittömästi joka paikassa.

Yhdentoista penikulman päässä Tukholmasta pohjoiseen, sanoo eräs sen aikalainen, nähtiin teiden varsilla ylen harvassa hengissä olevia ihmisiä, ainoastaan siellä täällä menehtyneitä olentoja, jotka istuivat nälkään kuolleiden eläinten ruumiiden vieressä. "Minua kauhistuttaa vieläkin", sanoo eräs samanaikainen tarttolainen, "ajatellessani kaikkea sitä viheliäisyyttä, jota olen ollut pakotettu näkemään; kauhistuttaa ajatellessani noita nälkiintyneitä ihmisiä, nuoria ja vanhoja, joita joka päivä kömpi kaduilla, kasvot nälästä ryppyisinä ja murtuneina." Ihmiset kuolivat lopulta niin laumoittain, että viimein ei ehditty heitä haudatakaan, vaan heitettiin ruumiit läjittäin toistensa päälle kirkkomaihin. "Siihen aikaan" — sanoo H. Forsius vuonna 1757 julkaisemassaan Helsingin kuvauksessa — "vihittiin Kampilla oleva hautausmaa kuolleiden leposijaksi, kun nuo monet maaseudulta tulleet ihmiset eivät kaupungin kirkkomaahan mahtuneet. Voineeko kukaan murtumattomin mielin kuulla vanhustemme kertovan, että ihmisten kaduilla käydessään täytyi ruuan puutteesta kaatua toistensa päälle? Voiko kukaan mielikarvaudetta kuunnella kertomuksia siitä, kuinka moni siihen aikaan meni hautausmaalle, siellä lähenevää pelastustaan odottamaan? He näkivät itse sen paikan, missä heidän raukeat luunsa tulisivat lepäämään. Heidän hajalliset ryysynsä tulevat olemaan heidän käärinliinansa ja ruumisarkkunsa. Kaksi heikkoa jalkaa tulee nyt olemaan heidän hautapaarinsa ja nälkäinen vatsa heidän ainoa saattueensa. Älkäämme tätä lukeko, suutelematta Herran kättä, joka pitkinä aikoina on varjellut Ruotsiamme semmoisesta nälänhädästä!"

Täydellistä tilinpäätöstä tämän suuren hävityksen uhreista ei ole voitu tehdä. Ainoastaan Viron- ja Liivinmaalla lasketaan 50,000 ihmistä kuolleen nälkään. Useista Suomen paikkakunnista puuttuu tietoja syystä, että niin useat sen ajan kirkonkirjat osaksi tuhoutuivat kohta sen jälkeen alkaneen Isonvihan aikana, osaksi korjattiin pois Ruotsiin tai muuten joutuivat hukkaan. Ne tiedot, joita on saatu kokoon, riittävät kuitenkin osoittamaan hävityksen suuruutta ja laajuutta.

Maaliskuussa 1697 sanotaan kuningas Kaarle XI:n yhdellä kertaa saaneen kuusi postia Suomesta. Ne sisälsivät tiedon siitä, että 80,900 ihmistä oli nälkäkuolemaan nääntynyt, että yhdeksästä pitäjästä olivat kaikki ihmiset kuolleet sukupuuttoon ja niiden kirkot suljetut.[33] Neljätoista päivää sen jälkeen sai kuningas saman tiedon viidestä muusta maan kirkosta. Yhdessä ainoassa pitäjässä oli yhtenä päivänä 156 henkeä kuollut nälkään. Sanottiinpa, että melkein kaikki Uudenmaan rykmentin sotamiehet olivat nälkään kuolleet. Syyskuun 1 päivästä 1696 samaan päivään 1697[34] oli Turun hiippakunnassa sillä tavoin 60,371 ihmistä saanut surmansa, Pohjanmaalla 19,540, Uudenmaan ja Hämeen läänissä 28,248, jotka numerot ovat pikemmin alhaisiksi kuin korkeiksi lasketut. Viimeksimainitussa läänissä jäi 857 tilaa autioksi. Seuraavat numerot mainittakoon näytteinä. Lohjalla kuoli mainitun ajan kuluessa 840, Karjalla 436, Janakkalassa 1,152 ja 69 vierasta kerjäläistä, Tammelassa 658 ja 124 vierasta, Sääksmäellä 789 ja 116 vierasta, Naantalissa 401 ja 178 vierasta, Raumalla 370, Porissa ja Ulvilassa 716, Huittisissa 671 ja 173 vierasta, Laitilassa 373 ja 71 vierasta, Tyrväällä 865, Kangasalla 1,304, Pirkkalassa 789, Orivedellä 840, Ruovedellä 1,017, Längelmäellä 685 ja 150 vierasta, Messukylässä 873 ja 25 vierasta, Oulun kaupungissa ja pitäjässä 1,592 (kaupungissa yksistään 713), Limingassa 895 ja 122 vierasta, Kalajoella 1,238 ja 66 vierasta, Raahessa 484 ja 38 vierasta, Kemissä 676, Paltamossa 1,612, Sotkamossa 1,584, Kokkolassa 814, Uudessa Kaarlepyyssä 514, Pietarsaaren pitäjässä 1,026 henkeä j.n.e. Yksistään toukokuussa haudattiin Turussa 165 kuollutta.

Porvoon hiippakunnasta ei ole tietoja. Tiedetään kuitenkin, että Porvoon kaupungissa ja pitäjässä vuonna 1697 kuoli 2,294, Helsingin pitäjässä 439, Sipoossa 533, Pernajassa 815, Hillolassa 1,906, Orimattilassa 540, Elimäellä 670, Hauhossa 1,266, Lammilla 1,165 j.n.e.[35] Pyörein luvuin arvaten oli Suomenmaan koko ihmishukka yhtenä ainoana vuotena 1697 100,000 ja kaikkina kolmena nälkävuotena 150,000 kuollutta, eli 7-8 kertaa enemmän kuin tavallisina vuosina. Ja näin olivat asiat, vaikka Suomen koko asukasluku todenmukaisesti ei noussut korkeammalle kuin noin kolmanteen osaan sen nykyisestä, eli puolen miljoonan paikoille.[36]

Näin ankarat sallimuksen rangaistukset eivät voineet olla haavoja ja arpia jättämättä. Viljelyksen ja valon suuret valloitukset pysähtyivät, uudisviljelykset hävisivät, ja erämaa otti hengen uhalla takaisin omansa, temmaten kyntäjältä ne kedot, jotka jo oli menettänyt vuosisatoja sitä ennen. Toisinaan höltyivät yhteiskuntajärjestyksen siteet; Mikkelin tienoilla ryösti rahvas herraskartanot 1696 ja löi kruunun veronkantajat kuoliaiksi. Ylenmääräinen hätä tekee ihmisen itsekkääksi, ja kun oli pitkäin aikain kuluessa täytynyt pieninkin ropo antaa muille, löyhtyivät tai kuluivat toisinaan tottumuksen ja hädän kautta rakkauden siteet, niin että jolla oli varaa antaa, se ei enää antanut, ja jolla oli voimia ottaa, hän otti, ja itkun ja valituksen kyynelet juoksivat jälkeä jättämättä maahan, ja epätoivon huokaukset katosivat, kenenkään niitä kuulematta, avaruuksiin. Useimmathan istuivat, niinkuin Forsius sanoo, omaa hautaansa katsellen.

Mutta Jumala antoi kaiken tämän ainoastaan aikansa kestää, ja senkin ajan kuluessa kantoi kansa onnettomuutensa miehuullisesti. Koko yhteiskunta olisi voinut hajautua, mutta täällä se pysyi koossa. Kun moni muu olisi kaatunut tahi epätoivoon joutunut, seisoi suomalainen vielä pystyssä, raudanlujana, sitkeänä, luottavaisena. Paras todistus siitä on se nopeus, millä hävityksen jäljet, joskaan niitä ei voitu saada pois, ainakin saatiin lievennetyiksi. Avautuva meri, hyvä vuodentulo v. 1698 — ja taas alkoi aura kyntää tulevaisuuden maata, toivo palasi, ja inhimilliset olot alkoivat järjestyä ja selvetä, ja Suomen kansa vetäisi henkeään niin syvältä, että se kohta taas kykeni kantamaan, sitäkin suuremmaksi kunniakseen, suurempaa taakkaa kuin milloinkaan ennen. Mikä opetus kaikille ajoille! Totta puhuu tosiaan sananlasku, joka sanoo, että "hukassa on vain se, joka itse itsensä hukkaa!"

12. LARSSONIN PERHE.

Kun kreivi Bertelsköld ensi kerran elämässään ajoi vähäiseen Vaasaan, hämmästyi hän nähdessään jonkinlaisen varallisuuden jälkiä suuren, selvästi huomattavan köyhyyden rinnalla. Pienten, kauniiksi punattujen rakennusten vierellä, joiden kaksiosaiset portit oli taitavalla kädellä koristettu, nähtiin siellä täällä jonkun menehtyneen kerjäläisen nojaavan seinää vasten tahi hapuilevan porttia kohti. — Mutta enimmin hämmästytti kreiviä kuitenkin se, että kaikki nämä portit oli suljettu. Kaduilla vallitsi kamala hiljaisuus, jota ainoastaan nälkäisten valitukset häiritsivät; mutta kreivin jäljessä kulki hälisevä seurue, jota hän ei voinut häätää luotaan. Kaikista hänen matkansa tuhansista vastuksista tämä ehkä oli kaikista suurin. Kaikkialla, missä hän liikkui, keräytyi nälkiytyneitä ihmisiä hänen tiellensä, ja kun hänellä ei ollut enää mitään antaa, tapahtui, että muutamat heittäytyivät hevosten jalkoihin, estääkseen häntä poistumasta, samalla kun kaikki muut, hänen irti päästyään, juoksivat hengästyneinä hänen rekensä jäljessä, kunnes uupuneina sortuivat maahan.

Bertelsköld oli toivonut pääsevänsä näkemästä tätä masentavaa surkeutta lähetessään Vaasan seutua, jota syystä pidettiin Suomen jyväaittana. Vähän paremmalla kannalla olivatkin asiat Närpiössä ja Maalahdessa, kun siellä toki oli menneenvuotista kalaa. Mutta Vaasaan tunki laumoittain kansaa etäämpää maaseudulta Ilmajoen, Lapuan ja Ruoveden köyhistä pitäjistä. Näitä vaeltajia olivat kaikki kaupungin lähistössä olevat tiet niin täynnä, että matkustajat vaivoin pääsivät kulkemaan. Suopeamielinen mestari Pietarikin menetti välistä kärsivällisyytensä niin, että armotta sysäsi pois ne, jotka astuivat jalaksille tahi tarttuivat hevosten ohjaksiin riippumaan, huutaen sydäntä vihlovalla äänellä: "leipää! leipää!" Mutta nämä viheliäiset eivät totelleet rukouksia enemmän kuin uhkauksiakaan; he seurasivat tämän oudon, komean herran jälkiä kaikkialla, ja niin ajoi Bertelsköld kaupunkiin, perässään kiljuva seurue, jossa oli vähintäin 60 tai 70 kerjäläistä.

Tuskin hän oli ehtinyt torille, ennenkuin sai nähdä uuden meluisen ilmiön nälän kauhuista. Iso pörhökarvainen karhukoira oli nälän pakosta uskaltautunut kadulle. Heti kohta alkoi yleinen takaa-ajo. Kaikki hyökkäsivät koiran jälkeen; voimaton kerjäläinenkin sai uusia voimia odottamattoman saaliin nähtyään, ja hänen hervonneet jalkansa vertyivät. Koira parkaa ajettiin kadulta kadulle, pihasta pihaan, innokkaammin kuin sutta metsässä. Välistä kääntyi se päin ja näytti hampaitaan; mutta turhaan, joukko ei siitä huolinut; uusi pako, uusi ajo! Jo viimein saatiin tämä vainottu raukka ahtaaseen umpisopukkaan kahden huoneen väliin. Siellä ryhdyttiin sitä ahdistamaan kepeillä, kivillä ja jääpalasilla. Vähän aikaa se puolusti itseään epätoivon uljuudella, mutta sortui viimein, vedettiin riemuiten esiin, vietiin torille, teurastettiin, paistettiin ja syötiin — ja tämä kaikki oli muutaman silmänräpäyksen työ.

Olihan tässä kumminkin vähän enemmän ihmisyyttä kuin usein muulloin, sillä Bertelsköld oli samanlaisissa tilanteissa nähnyt otuksia syötävän raakanakin. Surullisena kääntyi hän pois ja kysyi kauppias Larssonin taloa. Hänelle osoitettiin erästä Kauppiaskadun varrella olevaa kartanoa, joka oli kaupungin pulskimpia, ja jonka ikkunat olivat muita isommat ja portti tavattoman komeasti koristettu. Mutta tämäkin portti oli suljettu niinkuin kaikki muutkin, ja useimmat akkunaluukut kiinni väännetyt. Kreivi kolkutti porttia.

Pitkän odotuksen jälkeen kuului vihdoin portin takaa ääni, joka huusi:
— Menkää tiehenne! Meillä ei ole eloa myydä eikä leipää muille antaa.

— Sanokaa isännällenne terveisiä, että kreivi Bertelsköld on tullut tänne varta vasten häntä tapaamaan, — huusi kreivi ulkopuolelta vastaukseksi.

Hetkinen kului, ja sitten nähtiin punaposkisen tytönpään pilkistelevän ullakolta, uteliaasti katsellen muukalaisia kiireestä kantapäähän.

— No, — huusi kreivi uudelleen, — tahtooko isä Larsson antaa minun matkustaa liki 40 penikulmaa häntä tavatakseni ja sitten sulkea porttinsa juuri silmäini edessä?

Tyttö peräytyi, taas kului hetkisen aikaa, ja nyt aukaistiin portti. Kartanon isäntä tuli kreiviä vastaan vähän hämillään ja tätä epäkohteliasta vastaanottoa anteeksi pyydellen. — Me elämme kuin sodan jaloissa — sanoi hän — öin ja päivin on kartanomme satain ihmisten saartamana, ja jollemme pitäisi porttia kiinni, olisi talo tuossa tuokiossa puti puhtaaksi ryöstetty. Mutta astukaa sisään, ja pitäkää hyvänänne, mitä köyhä talo voi tarjota näin leivättömänä aikana.

Se, joka näin kreiviä tervehti, oli noin 54 vuoden vanha, ruumiinmukaiseen villapuseroon, sarkapolvihousuihin ja pieksuihin puettu mies. Hänen olennossaan oli jotakin sekä talonpoikaista että herrasmaista; jokapäiväiset tavat eivät olleet voineet kokonaan kuluttaa pois jonkinlaista omintakeista käytöstavan sievyyttä, joka oli siihen aikaan opittu, kun tämä rikas porvari valtiopäivämiehenä ja kansanjohtajana näki ylhäisten ja alhaisten valtakunnan pääkaupungissa ympärillään hyörivän. Muuten ei mikään kohta talossa osoittanut, että se olisi ollut niin köyhä kuin miksi isäntä oli sitä sanonut. Reipas emäntä, lihava, kaksikymmenvuotias poika ja kaksi vankkaa, pulloposkista tyttöä olivat todistuksena siitä, ettei perhe ainakaan ollut kärsinyt välttämättömäin tarpeiden puutetta. Ruokaa tuotiin runsaasti pöytään ja näkyi siinä sitä, mikä tähän aikaan oli ylen harvinaista, nimittäin selvää rukiista leipää, ei kumminkaan tuoretta, sillä ei kukaan kaupungissa ollut tohtinut pitkään aikaan leipoa, jottei tuoreen leivän haju saattaisi kadulla kulkevia kerjäläisiä aivan vimmoihinsa. Vielä harvinaisempi oli kenties se savustettu lampaanliikkiö ja tuopillinen olutta, jotka kreivin kestitykseksi pantiin esiin. Ei koskaan ollut hieno ylimys vilpittömämmällä hartaudella ruokalukuaan lukenut.

Tahtoen haihduttaa muiston viimeisestä vihamielisestä kohtauksesta Larssonien kanssa kuninkaan vierashuoneessa, lausui Bertelsköld perheelle muutamia kohteliaisuuksia heidän iloisen ulkomuotonsa johdosta. Sen sanoi hän ilahduttavan häntä sitäkin enemmän, kun hän kahden viikon aikaan ei ollut nähnyt muuta kuin kalpeita, kuihtuneita kasvoja, ja mitä taas ruokaan tuli, niin hän tahtoi vilpittömästi tunnustaa, että hän ei ollut näihin kahteen viikkoon syönyt nälkäänsä sammuksiin, vaikka oli matkustanutkin pappilasta pappilaan, sillä pettuleipä, suolaiset silakat ja vähän kaljaa väliin olivat ne ainoat herkut, joita pappiraukoilla oli ollut vieraalle tarjottavana.

Kreivin näin heitä kiitellessä katselivat isäntä ja emäntä hämillään ympärilleen, ikäänkuin tullakseen vakuutetuiksi, ettei kukaan ollut sattunut kuulemaan tätä sopimattomaan aikaan talon varallisuudesta annettua kiitosta. — Niin, herra kreivi — sanoi Larsson — eihän lähimmäistä palvella sillä, että itse nälkään kuollaan. Olemme antaneet niin paljon kuin olemme tainneet, mutta jonkin vähän olemme raappineet itsellemme kokoon jyvähinkaloiden pohjilta. Mene ja katso, Maijaseni, onko portti suljettu. Pahat ajat, herra kreivi, ei varmuutta minkäänlaista, maankulkijoita kaikkialla ylt'ympäriinsä. Saa onneaan kiittää, ettei leipää suusta temmata.

— Luulenpa kuitenkin, — sanoi kreivi, — että jos nuo kurjat raukat tuolla ulkona olisivat muuta kansaa kuin mitä ovat, niin vähänpä olisi apua porttinne sulkemisesta. Onko teillä sotaväkeä ja poliisia kaupungissa?

— Jumala varjelkoon! Korsholmassa asuu muutamia vartiomiehiä, mutta täällä ei ole kuin kolme kaupunginpalvelijaa, joista yksi on rampa, toinen kuuro ja kolmas ei kelpaa muuhun kuin iltarumpua lyömään.

— Ja eikö täällä ole ollut häiriöitä? Tarkoitan todellisia, arveluttavia häiriöitä, niin että taloja olisi ryöstetty ja ihmisiä tapettu?

— No hyvä, — sanoi kreivi arvokkaasti, — ettette ajattelisi pahempaa kansastamme kuin mitä se ansaitsee, tahdon kertoa teille, miten käy muissa maissa, mahtavimmissa ja rikkaammissa kuin meidän silloin, kun suuri hätä saattaa ihmiset epätoivoon. Kerrankin olin läsnä kapinassa, jonka nälänhätä oli saanut aikaan Lontoossa. 34 leipurinpuotia ryöstettiin, noin 200 ihmistä tapettiin tai haavoitettiin. Vuonna 1683 näin samanlaisen melskeen Kartagenassa Espanjassa; väestö huusi leipää ja sytytti kuvernöörin palatsin palamaan; vasta sitten, kun enin osa kaupunkia oli ryöstetty, saatiin järjestys tykeillä palautetuksi. Samana vuonna ja samasta syystä raivosi kolme viikkoa verilöyly Palermossa. Kohta sen jälkeen sain nähdä yhtäläisiä melskeitä Kölnissä; kaupungin porvarit tarttuivat aseihin, verta vuoti kosolti, ja kokonainen kaupunginosa poltettiin. Vuonna 1693 keväällä oli yötä ja päivää monta tuhatta miestä sotaväkeä aseissa Pariisissa estämässä väestön epätoivon purkauksia, ja yhtäkaikki meni tuskin päivääkään, ettei olisi tapahtunut murhaa, murhapolttoja ja hurjia, verisiä kahakoita, joissa enemmän kuin tuhat ihmistä sai surmansa. Huomatkaa tarkoin, että kaikki nämä suuret kaupungit perustivat puolustuksensa hätää vastaan asevoimaan. Entä täällä, mitä asetatte täällä turvaksenne useita satoja, jopa tuhansiakin tänne tulvaavia ihmisiä vastaan, jotka kuolevat nälkään juuri silmäinne edessä? Kolme invaliidia ja suljetun puisen portin, jonka kuka tahansa voi kokkona polttaa. Mutta nämä huutavimpaan hätään joutuneet kerjäläiset tyytyvät ajelemaan koiria kaduillanne! Heitä kuolee akkunainne edessä, eikä sormeakaan nosteta porttianne särkemään! Minunlaiseni matkustaja kulkee neljättäkymmentä penikulmaa mitä suurimpaan epätoivoon joutuneen maan kautta, enkä ole vielä pistoolia tarvinnut. Mikä olisi estänyt noita laumoja, jotka minua maanteillä alinomaa ympäröivät ja jotka, puolikuolluksissa ollen, jo olivat tehneet tilinsä elämän kanssa, minua ryöstämästä tahi tappamasta, kun heitä usein oli satoja yhtä vastaan? Mutta he eivät sitä tehneet. Sekä siellä että täällä, kaikkialla, vielä äärimmäisenkin hädän hetkenä, kun luulisi, että kaikki inhimilliset velvollisuudet alkavat horjua ja luonnon vieteistä voimakkain — itsensä säilyttämisen oikeus — vaatii osansa, silloin pidättävät näitä ihmisiä vielä yhteiskuntajärjestyksen siteet ja heidän siveellisen tunteensa järkkymätön voima, ja hätä, joka kaikkialla Euroopassa olisi täyttänyt maan väkivallalla, murhalla ja tulipalolla, se tyytyy täällä ojentamaan rukoilevaa kättä, suljetun portin takana seisomaan äänetönnä ja valittamatta, maahan nääntymään, kuolemaan! Jumal'auta, se on suurta, se on ihmeteltävää, ja jos kansamme olisi yhtä mahtava toimiessaan kuin se on suuri kärsiessään, niin sillä ei olisi vertaistaan maan päällä!

— Olette oikeassa, — sanoi Larsson liikutettuna. — Suokaa minulle anteeksi nuo nyreät sanat, jotka hädän johdosta vast'ikään tulin lausuneeksi. Olen kansan keskestä lähtenyt mies, te olette ylhäinen herra, ja sentähden liikuttaa mieltäni, kun puhutte hyvää köyhästä rahvaasta. Siihen saatan vain vastata: Jumala maata ja kuningasta varjelkoon!

— Niin, varjelkoon heitä Jumala! — sanoi kreivi. — Parempain aikain koittaessa saamme opiksemme nähdä, mitä kumpikin voi. Teidän mielipiteenne, Larsson, on, että pitää olla kansa ja kuningas eikä mitään niiden välillä. Hyvä, en tahdo nyt siitä väitellä. Mutta jos tunnustamme kansan kunnian, niin tunnustakaamme kuninkaankin. Siitä suuresta, ihmeteltävästä lainkuuliaisuudesta, jonka tänä hädän aikana olemme huomanneet vallitsevan, siitä saamme lähinnä Jumalaa ja kansaa itseään kiittää sitä lujaa, lakien turvaamaa yhteiskuntajärjestystä, minkä Ruotsin kuninkaat ovat meille antaneet, ja etenkin Vaasan suvun kuninkaat. Ikuinen kunnia tästä lahjasta Kustaa Vaasan suvulle! Siitä, mitä Suomi nyt on, siitä saa se suureksi osaksi kiittää tätä kuningassukua, jonka rauhalliset muistot elävät kauemmin kuin sen voittojen muistot. Luuletteko tätä kiitollisuuden velkaa milloinkaan voitavan unhottaa — ja unhottaa Vaasassa?

— Mutta käykäämme asiaan, — jatkoi kreivi. — Arvannette jo matkani tarkoituksen? Olen tullut tänne teiltä jyviä ostamaan.

— Ja jotta ette sitä kummastelisi, niin tulee minun sanoa teille, että olen matkustanut Mainiemeen erään tähdellisen asian vuoksi — lyhyesti sanoen, tila on kruunulle luovutettava, ja piakkoin on siellä katselmus pidettävä. Tiedätte, millaisia nuo katselmukset ovat; minun täytyy itseni olla saapuvilla estämässä sitä, etteivät isäni ja minun kaikki kustannukseni tulisi aivan polkuhintaan arvioitaviksi. Mutta siellä hallitsee kuninkaankin käskyjä voimakkaampi valtias. Nälkä on kuninkaana, hätä sen käskyjen täyttäjänä. Minun ei tarvitse kuvailla teille, minkä näköistä siellä nyt on. Puolet alustalaisistani ovat jo kuolleet puutteeseen. Jäljelle jääneet elävät kalalla, jota heidän on onnistunut saada jäässä olevasta merestä. Ei missään, ei Turussakaan, ole jyviä kaupan, ei vaikka niistä maksettaisiin painonsa puhdasta kultaa. Silloin sanoin tilanhoitajalleni: ainoa toivomme on Pohjanmaa, matkusta sinne, Larssonit ovat kunnon miehiä: juuri sen tähden, että olemme epäsovussa olleet, he meitä auttavat, ja vaikka minulta menisi omaisuuteni viimeiset tähteet, niin en tahdo, että viimeinen muisto, mikä Bertelsköldin suvusta Mainiemeen jää, on oleva se, että sen entiset isännät ovat antaneet väkensä kuolla nälkään.

— Ei, hän ei tohtinut. Hän sanoi minulle: ette tunne hädän suuruutta. Jos saisinkin eloa Vaasasta tahi Isokyröstä, niin enpä saisi sitä tänne kuljetetuksi. Ei käy näyttäminen leipää tuhansille, jotka ovat nälkään kuolemaisillaan, eikä voi vaatia, että he rauhassa antaisivat jyväkuorman kulkea ohitse. Niinpä seuraan minä sitten mukana, sanoin minä, ja kyllä me kai aina jonkin keinon keksinemme estääksemme kerjäläisiä aavistamasta, mitä muassamme kuljetamme. Ja nyt olen täällä, Larsson; voitteko ja tahdotteko myydä minulle jyviä mihin hintaan hyvänsä?

— En voi, — vastasi kauppias. — Minulla ei ole sen enempää kuin mitä itse juhannukseen asti tarvitsemme.

— Sitten täytyy teidän neuvoa minut jonkun toisen luokse, — sanoi Bertelsköld. — Ette suinkaan saata antaa minun palata takaisin tältä pitkältä, vaaralliselta matkalta asiaani toimittamatta.

Larsson ei virkkanut mitään. Mutta nuori Maija, joka erinomaisella hyväntahtoisuudella oli kantanut miellyttävän tilanhoitajan eteen parasta, mitä talo tarjota voi, virkkoi rohkeasti: — Sedällä Isokyrössä on kyllä, jos vain tahtoo antaa.

Ei ollut siihen aikaan tapana, että lapset puhuivat vanhempain läsnä ohessa, kun ei heitä puhuteltu. Isällä oli jo ankara sana huulillaan, kun äiti, ihastuksissaan tämän ylhäisen herran kohteliaisuudesta ja alentuvaisuudesta, rupesi hänen ja tyttärensä liittolaiseksi. — Voisihan Lassi seurata herra kreiviä Perttilään? — sanoi hän nöyrästi kysyen. Pojan nimi oli näet Lassi.

— Kreivin vuoksi olkoon menneeksi, — vastasi Larsson vitkastellen. —
Mutta ei ole Perttilään niin varmasti luottamista.

— Muuta neuvoa ei enää ole, — sanoi kreivi. Jos suvaitsette, niin lähdemme heti kohta matkalle.

Isäntä ehdotti näön vuoksi, että kreivi levähtäisi täällä päivän. Mielessään hän oli kuitenkin ehkä hyvillään, kun ei tarjousta otettu vastaan. Perheen naispuoliset jäsenet sitävastoin olivat pahoillaan vieraiden lähdöstä ja panivat heille mukaan eväitä, joita näihin aikoihin sopi sanoa ruhtinaallisiksi.

Samana iltana kello 7:n paikoilla ajoivat matkustajat Isokyrön Perttilän pihaan. Niinä kuutenakymmenenä vuotena, jotka ovat kuluneet siitä, kun kertomuksemme viimeksi näitä seutuja kosketteli, oli kartanoa melkoisesti laajennettu. Päärakennus oli vielä sama, missä talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä ennen muinoin hallitsi; mutta sen läheisyyteen oli rakennettu pitkä jono sivurakennuksia ja varastohuoneita; metsä ja erämaa olivat vetäyneet niin kauas, että näkyivät vain tummana juovana taivaan rannalla, ja koko tämä viljava tasanko, niin pitkälle kuin silmä kantoi, oli talon tiluksia ja uudisviljelyksiä, jotka todistivat, että Perttilä oli Suomen jyvärikkaimman pitäjän jyvärikkain talo. Perttiläkin oli menettänyt paljon reduktsionin vuoksi: siitä oli otettu pois useita siihen kuuluvia tiloja, jotka Kaarle IX oli Aaron Perttilälle lahjoittanut tämän nuijasodan aikana tekemistä palveluksista, ja metsätoimikunta oli pitänyt ankaran tutkinnon kaikesta, mitä se katsoi anastetuksi kruunun metsistä y.m. Mutta onneksi nämä vahingot eivät kohdanneet talon päätiluksia, ja taloa pidettiin siitä syystä vieläkin pitäjän äveriäimpänä.

Uteliaisuuden sekaisin liikutuksen tuntein astui kreivi Bertelsköld nyt ensi kertaa tähän isänsä vanhaan lapsuuden kotiin. Isäntä Lauri Perttilä (sillä paikkakunnan tavan mukaan kutsuttiin häntä talon nimellä) oli juuri ruvennut illalliselle lukuisan perheensä, vaimon ja neljän täysi-ikäisen pojan, kolmen tyttären, kuuden rengin ja neljän piian kanssa. Kaikki nämä 11 miestä ja 8 naista sekä kaksi ruotivaivaista ja kaksi loista, kaikkiaan 23 henkeä, astuivat tänä nälkävuoden kovimpana aikana pöytään, jossa oli selvää rukiista leipää, tuoretta voita, suolakalaa ja puuroa — jotka siihen aikaan olivat Suomessa miltei verrattomia herkkuja.

Kreivi Bertelsköldillä oli hyvää aikaa iloita tästä harvinaisesta näystä, sillä hänen sisään astuessaan ei kukaan liikahtanut paikaltaan. Nuorin tytär, iältään noin kymmenvuotias, luki juuri ruokalukua, jonka sanoja kaikki muut hiljaisina ja seisoallaan ollen hartaasti kertasivat, niinkuin sen ajan tapa vaati. Vasta rukouksen loputtua ja muiden istuuduttua astui isäntä esille ylhäistä vierastaan tervehtimään, samalla kun hänen väkensä mistään huolimatta kävi aterioimaan. Näkyi selvästi, että kansanvaltainen henki vielä eli Perttilässä; nämä rikkaat ja itsenäiset talonpojat eivät ketään kumarrelleet.

Vaikkakin tämä tällainen hänelle outo vastaanotto alussa hiukan loukkasi kreivin ylpeyttä, alkoi hän kuitenkin pian ymmärtää ympäristöään. Ei hän ollut Etelä-Ruotsissa eikä Etelä-Suomessa, missä talonpoika välittömästi tahi välillisesti oli suurten aatelistilain vaikutuksen alaisena, tullut tuntemaan tuota Pohjanmaan talonpojalle ominaista ujostelemattomuutta, joka on lähtöisin siitä, että hän itse on ollut maansa isäntä ylimuistoisista ajoista ja ettei Pohjanmaalla koskaan ole ollut mainittavampia herraskartanoita. Kreivi alkoi aavistaa, että Aaron Perttilästä lähtenyt oppi kuninkaasta ja aatelittomasta kansasta perustui muuhunkin kuin vain yksityisen mielijohteihin; hän alkoi ymmärtää, että tämä oppi päinvastoin oli hyvin läheisessä yhteydessä näiden seutujen koko kansan luonteen, tottumusten ja katsantotapojen kanssa.

Kokien peittää hetkellisen, hänelle oudon hämmennyksensä leikkipuheeseen pudisti Bertelsköld sydämellisesti vastaansa astuvan isännän kättä ja virkkoi: — Hyvää iltaa, ukko Perttilä. Tässä näette minun niinkuin kalan kuivalla maalla, sillä olenpa kuullut, että ravut ja aatelismiehet eivät menesty Pohjanmaalla. Mutta kohtaapa minua ilahduttava näky täällä heti sisään tultuani. Toivotan teille onnea, arvoisa isäntä, että hyvä Jumala on siunannut talonne noin runsailla antimilla tänä aikana, ja toivon teille aina sitä onnea ja sitä iloa, että voitte elättää näin paljon reipasta väkeä.

Kreivi varoi koskettamasta siihen kohtaan, että tämä oli hänen isänsä koti, sillä talo olisi tietysti ollut hänen, ellei talonpoikaiskuningas olisi tehnyt tyttärensä poikaa Kustaa Bertelsköldiä perinnöttömäksi. Kai oli tieto siitä, samoin kuin muisto monista valtiopäiväkiistoista syynä siihen, että Lauri Perttilä, reipas ja arvokas 60-vuotias ukko, näytti olevan vielä enemmin hämillään kuin hänen vieraansa. Hän tervehti kreiviä kohteliaasti, mutta harvasanaisesi ja vähän kylmästi. Sen enempää kursailematta valmistettiin vieraalle sija pöydän yläpäähän ja talonväen ateriaansa jatkaessa aloitti kreivi emännän vieressä istuen ateriansa hänkin. Teeskentelemättömällä käytöksellään valloitti hän pian talonväen ja varsinkin naisten sydämet. Pojat ja tyttäret esitettiin; uutisia kyseltiin kuninkaasta, kovasta ajasta haasteltiin, mutta kreivi ei tuonut vielä varsinaista asiaansa esille, sillä isännän otsaa peittävä pilvi ei näyttänyt lupaavalta. Aterian jälkeen pidettiin yhteinen iltarukous ja sitten mentiin levolle. Ison tuvan perällä oli vain nuo kaksi kamaria, joissa ennen oli toisessa asunut Aaron Perttilä, toisessa hänen tyttärensä Emerentia. Tämä jälkimmäinen kamari, jossa isäntä ja emäntä muuten nukkuivat, annettiin nyt vieraalle, ja Bernhard Bertelsköld vietti siis yönsä lempeän isoäitinsä huoneessa, kenties samalla vuoteella, jossa tämä ennen muinoin oli levännyt.

13. BREITENFELDIN SOTAVANHUS.

Kreivi Bertelsköld oli vain ohimennen ehtinyt luoda silmäyksen Korsholmaan, jossa hänen äitinsä oli istunut vankina. Tämä huone, jossa hän nyt lepäsi ja joka hänen isänsä kertomusten mukaan varmaankin oli ollut hänen iso-äitinsä huone, sai hänen mielikuvituksensa vilkkaampaan liikkeeseen. Sen muistoihin yhdistyivät kaikki tarut noista kahdesta vihamielisestä vallasta, jotka taistelivat hänen sukunsa onnenkohtaloista. Hän, joka muinoin asui tuossa viereisessä huoneessa, oli Bertelsköldien nimeä vastaan sinkauttanut äidinisän kirouksen suvusta sukuun. Se taas, joka muinoin tässä kamarissa asui, oli sitä vastaan suojelevaksi kilveksi asettanut äidin siunauksen. Ja hämärästi kutoutui näihin öisiin unelmiin tuo salaperäinen, kummallinen tarina kuninkaan sormuksesta. Kreivistä näytti siltä kuin olisi häntä kohden yön pimeydessä ojentunut musta käsi, joka tarjosi hänelle kadonnutta kuninkaan sormusta. Ahnaasti tarttui hän aarteeseen, mutta silloin kuului yön hiljaisuudessa hänen isoäitinsä surullinen, varoittava ääni: "Älä ota sitä takaisin, älä ota sitä!" Ja musta käsi sormuksineen katosi, ja taas vallitsi hiljaisuus, ainoastaan kaukainen huokaus kuului haihtuvan pimeään yöhön.

Viimein vaati väsymys osansa, ja kreivi vaipui sikeään, vahvistavaan uneen. Kevätaamun varhainen aurinko paistoi pienestä ikkunasta sisään, kimallellen hänen vielä vanhoillaankin kauniin päänsä ympärillä: ehkä se olikin hänen isoäitinsä henki, joka katseli häntä näin äidillisen hellästi ja näin heloittavan kirkkaasti. Sillä pojanpoikahan se oli eikä poika, joka oli perinyt hänen sydämensä lempeyden.

Kohta sen jälkeen heräsi Bertelsköld viereisen huoneen seinän takaa kuuluvasta veisuusta. Sieltä kuului ukon vapiseva ääni, joka veisasi ruotsalaista virttä, ei noita uusia, joita Spegel ja muut tarmokkaat hengen miehet olivat äskettäin ilmestyneeseen virsikirjaan sepittäneet, vaan noita Lutherin vanhoja virsiä, jotka jo olivat eläneet viisi tai kuusi miespolvea. Bertelsköld säpsähti. Hän oli vielä yön ja huoneen vaikutuksen alaisena; hän oli unissaan kuullut lempeän isoäitinsä armaan äänen, ja nyt hänestä tuntui, niinkuin hän kuulisi vanhan, raudankovan talonpoikaiskuninkaan äänen viereisestä huoneesta.

Samassa kreivi naurahti itsekin mielikuvitukselleen, pukeutui huolellisesti, niinkuin hänen tapansa oli, ja meni tupaan. Siellä olivat jo kaikki kokoontuneet aamurukoukseen, jonka perheen isä itse toimitti, ja jonka edellä ja jälkeen veisattiin virsi, mihin kaikki yhtyivät.[37] Ketään ei kreivin tulo näyttänyt häiritsevän.

Mutta ylinnä kunniasijalla ei nyt seisonutkaan isäntä, vaan pienoinen, köyry, valkeapäinen äijä, vasemmalla kädellään keppiin nojaten ja yllään paksu lammasnahkaturkki, vaikka tupa oli jokseenkin lämmin. Virttä kuunnellessaan katseli Bertelsköld ukkoa mieltymyksellä, johon kenties oli syynä hänen äskeinen mielikuvituksensa. Hänen teki jo mielensä kysyä, vieläkö tosiaankin vanha Aaron Perttilä oli entisellä kunniapaikallaan … mutta Perttilähän oli jättiläinen sekä ruumiin että sielun puolesta, ja tuo pieni äijä tuossa oli sävyisän ja vähän rappeutuneen näköinen, oli niinkuin uudelleen lapseksi muuttunut.

Perttilän isäntä näkyi aavistavan kreivin ajatukset. Rukouksen loputtua ja kohteliaasti kysyttyään, kuinka kreivi oli nukkunut, talutti hän vieraansa vanhuksen luo ja sanoi ruotsiksi: — Arvaatteko, isä, kuka tämä herra on!

Ukko painoi umpeen toisen silmänsä, joka ei enää oikein tahtonut tehdä tehtäväänsä ja tarkasteli kreiviä lapsellisella uteliaisuudella. — En tunne, en tunne, — sanoi hän päätään pudistaen. — Monta ylhäistä herraa olen päivinäni nähnyt ja olenpa ollut kelpo otteluissakin heidän kanssaan, mutta nykyajan pojat ovat minulle tuntemattomiksi kasvaneet. Komea mies, varmaankin kolme tuumaa päälle kolmen kyynärän. Luulinpa sen suvun jo maailmasta hävinneen, sillä nykyajan ihmiset ovat vain keturoita, pelkkiä keturoita, eivät ole vanhan jalustimenkaan veroisia … paitsi sinä, Lassi, sinä ja veljesi. Kuka on tuo herra?

— Onko tämä tosiaankin teidän isänne, minun isäni vanha asetoveri? — kuiskasi kreivi Perttilälle silminnähtävästi hämmästyksissään.

— Hän se on, — vastasi isäntä. — Älkää panko pahaksenne hänen vanhuudenheikkouttaan; Jumala yksistään tietää, minkänäköisiä me olemme yhdeksänkymmentä ja yhdeksän vuotta elettyämme.

— Niin, ja kahdeksan kuukautta vielä päälle. Ei isä ole niin raihnainen, ettei vielä voisi elää sadankin vuoden vanhaksi, jos Herra tahtoo.

— Mutta, — sanoi Bertelsköld, liikutettuna puristaen äijän vasenta kättä (koko oikea käsivarsi oli vanhojen haavojen takia surkastunut) — eikö ole minussa mitään, joka muistuttaisi teille jotakin nuoruutenne ajoilta — jotakin, joka johtaisi mieleenne henkilöitä, joiden kanssa olette hyviä ja pahoja päiviä viettänyt?

Ukko varjosti silmiä kädellään. — Sen verran näen, — sanoi hän, — että ylhäistä verta on hänen suonissaan, mutta hänellä ei ole Hornien sinisiä silmiä, ei Flemingien leveätä otsaa, ei Wredein kotkannenää, ei Stålhandsken karhunkäpäliä eikä Wittenbergin yhteen puristettuja huulia — ajakoon minut kroaatti kumoon, mutta hän ei ole ruotsalainen eikä suomalainenkaan, vaan saksalainen hän on, Baierin rotua, joku pienoinen nunna… Jumala minulle vanhalle rakuunalle anteeksi suokoon, että ne vanhat ajat niin mieleeni tulevat … blitzdonnerpapp … onpa yksi, jonka muistan tuosta ylhäisestä alahuulesta ja tuosta syvästä, tummasta, silmien yllä olevasta juonteesta, ja se oli ihanin nainen, minkä Herra on luonut … lähinnä äitiäsi, Lassi… Mutta kuka on tämä herra?

— Bertel-sköld … sköld? — tapaili ukko. — Vai niin, vai niin, Bertelsköld? Bertelinkö poika olet? Etkä ole isääsi enemmän kuin unkarilainen varsa on holsteinilaiseen raudikkoon! Mutta sama se, tule, salli minun syleillä Bertelin poikaa, oletpa, poika, runsasta kahta tuumaa isääsi pitempi! Niin, niin, pientä Berteliä olen sylissäni kantanut, ja useamman kerran olemme mäikyttäneet kroaatteja pahanpäiväisesti. Missä nyt olisit, jollen olisi tullut oikeaan aikaan, kun baierilaiset talonpojat olivat isääsi elävältä paistamassa? Lempo heitä! Minäpä annoin sulkea ovet ja … silloin oli meillä hauskat päivät, poikani! Muistatko sitä jouluyötä Würzburgissa, kun suljimme sen jesuiittahurtan hänen omaan rahastohuoneeseensa, ja kun narrasit minut mustetta juomaan, ja kun messusin latinaa munkeille ja kun ratsastimme tytön kanssa juuri heidän nenänsä alitse tiehemme? Niin, niin, tunnusta vain pois, että pitkiä laukkoja loikkailit silloin linnanpihan poikki! Entä, blitzdonner, Lützenin luona, kun sait sen sivalluksen Pappenheimin miekasta vasempaan ohimoosi, ja kunsne konnat riuhtaisivat minut hevosen selästä ja joivat kaiken viinini… Jumala siunatkoon kuningasta! semmoista kuningasta ei enää ikinä synny … ja … mutta minkätähden et ole itsestäsi niin pitkään aikaan tietoja antanut, pikku poikaseni? Pelkkiä rakkauden houreita, niin, niin … nuoruus ja hulluus, vanhuus ja viisaus… Lassi, annapa minulle kirnupiimätuoppini!

Muistoistaan sekä innostuneena että uupuneena vaipui pieni äijä, henkeään vedellen, penkille, samalla kun poika ojensi hänelle hänen mielijuomansa. — Isä kulta unhottaa, — sanoi hän, — että kenraali Bertelsköld on kuollut jo neljäkymmentä vuotta sitten ja että tämä on hänen poikansa kreivi Bernhard, joka ei enää ole lapsi hänkään.

— Kenraali Bertelsköld? kreivi Bernhard? kertasi vanhus koneentapaisesti. — Vai niin. En tunne niitä herroja. Mutta muistanpa erään illan täällä tuvassa, kun vanha Aaron lahjoitti meille talon … herra, jos olette Bertelin poika, niin teidän tulee tietää, että tarjosin isällenne taloa jälleen, kun talonpoikaiskuningas silmänsä umpeen laski, koska sydäntäni kirveli ottaa sotatoveriltani hänen laillinen perintönsä, mutta hän lähetti terveisiä Pentti Ristonpojan, sen reippaan kersantin muassa, joka lasketteli senkin seitsemänkymmentä valhetta yhtenä iltapuhteena, että hän oli saanut seitsemän tai kahdeksan ruhtinaskuntaa Saksanmaalla omalle osalleen, ja että minä kernaasti saisin pitää myyränpesän Isokyrössä… Olkoon menneeksi, sanoin, koska niin on, niinpä pidän sen.

— Tahdotteko olla hyvä ja näyttää minulle isoäitini haudan! — keskeytti kreivi, päästäkseen tästä arkaluontoisesta aineesta, joka jo oli alkanut synkistyttää isännän otsaa.

— Tulen itse saattamaan herra kreiviä sinne, — vastasi Perttilä iloissaan, kun parhaaseen aikaan pääsi erilleen ukon laverteluista. — Mutta meiltä on sinne matkaa neljännes penikulma, ja sill'aikaa, kun hevosia valjastetaan, voi herra kreivi pitää hyvänään, mitä talossa on tarjolla.

Jo höyrysikin lämmin velli tuvan isolla pöydällä, eikä kreiviä tarvinnut kahta kertaa käskeä siihen käsiksi käymään. Suurustaessaan vaihtoi hän silloin tällöin jonkin sanan vanhemman Larssonin kanssa, joka oli niin vajonnut muinaisiin aikoihinsa, että unhotti kaiken muun ympärillään, unhottipa sen ankaran jumalisuudenkin, jota tässä talossa vaadittiin ja joka monien vuosien kuluessa oli hillinnyt entisiä kevytmielisiä ajatuksia tämän vanhan rakuunan sielussa. Niin suuri on kumminkin muistojen voima, etenkin sillä iällä, joka vain menneissä ajoissa elelee, että myöhempinä aikoina opitut hyvät ja pahat asiat, kuinka huolellisesti niitä lieneekin mieleen teroitettu, saavat niiden edestä väistyä, ja vanha taistelija ojentaa ihastuksissaan turtuneen kätensä — hänen kainalosauvansa muuttuu miekaksi — hänen tuntilasinsa vaahtoaa entisten pikarien mehua!

Isokyrön kirkko on rakennettu vuonna 1304. Jo kertomuksemme aikana seisoi se kunnianarvoisena muistona muinaisilta ajoilta viljavalla lakeudella Kyröjoen varrella. Vuosisadat näyttivät huomaamatta liukuneen alas sen suippoa, jyrkkää kattoa myöten; menneet ajat katselivat sen pienistä ikkunoista, joissa moni maalattu ruutu polveutui vielä katoliselta ajalta.

Kirkkoa ympäröi aidattu hautausmaa. Etevimmät seurakuntalaiset haudattiin kirkon lattian alle. Talonpoikaiskuningas Aaron Perttilä oli kumminkin omasta ja sukunsa puolesta luopunut tästä kunniasta. Vaikka oli kopea eläessään, oli hän kuollessaan nöyrä. Kirkkomaan luoteisesta nurkasta oli hän valinnut itselleen erikoisen aidatun paikan. Sileä kivi, johon kirjaimet A. P. ja vuosiluku 1638 oli hakattu, oli hänen ainoa muistomerkkinsä. Oikealla puolellaan oli hänellä ainoastaan E-kirjaimella merkitty kivi; se oli hänen tyttärensä Emerentia, Bertelsköldin isoäiti; vasemmalla puolella osoitti kolmas kirjaimilla L. L. merkitty kivi ensimmäisen Larssonin leposijaa. Iso, jo viidenkymmenen vuoden vanha kuusi levitti tuuheita oksiaan näiden sydämien yli, jotka muinoin olivat niin voimakkaasti sykkineet elämän taistelussa, mutta nyt saaneet rauhan.

Bertelsköld kumartui suutelemaan kantaäitinsä haudan sammaltunutta kiveä. Sitten seisoivat molemmat miehet kotvan aikaa ääneti. Kreivi otti lompakkonsa ja kuvasi paikan, "että hänen lapsensa", sanoi hän, "eivät unhottaisi talonpojan tyttärestä polveutuvansa".

Nyt ilmaisi Bertelsköld asiansa, puhui Mainiemen kurjuudesta ja sanoi haluavansa ostaa eloa hinnalla millä hyvänsä. Perttilä ei virkkanut mitään. Heidän poistuessaan lumen vielä puoleksi peittämältä kirkkomaalta osoitti Perttilä mustaa, lähellä kirkon ovea olevaa esinettä. Se oli nainen, joka kangistuneeseen syliinsä likisti kahta kuollutta lasta — kaikki kolme makasivat kuolleina armon ja laupeuden temppelin portaiden juurella.

— Nyt näette itse, taidanko ja tuleeko minun antaa teille mitään vielä tallella olevista tähteistäni, — sanoi Perttilä.

Kreivi Bertelsköld ei voinut mitään vastata. Synkein mielin molemmat palasivat taloon.

Mutta täällä kohtasi heitä odottamaton näky. Talon suurin eloaitta oli auki. Rengit olivat sälyttämässä täytettyjä ruissäkkejä kuuteen rekeen, tukkien säkkien väliin ja niiden ympärille hyvin huolellisesti vanhoja liinaryysyjä, niin että kuormat olivat lumppukuormain näköisiä, joita toisinaan täältä kulki Turkuun ja sieltä Tukholmaan, sillä siihen aikaan ei ollut ainoatakaan paperitehdasta koko Suomessa.

— Kuka on rohjennut tämän tehdä? — huudahti tämän nähtyään Lauri
Perttilä vihan vimmassa.

— Sen olen minä tehnyt, — vastasi pieni, satavuotias ukko, astua nilkuttaen aitasta ulos niin harmaana pölystä, että häntä olisi voinut luulla makasiinirotaksi tai ainakin makasiinin aarteita vartioivaksi haltiaksi. — Niin, sen olen minä tehnyt, — toisti hän, — kreivin tilanhoitaja on kertonut minulle, miten asiat ovat. Mitäpä sinä kuudesta ruiskuormasta, Lassi? Vai tahdotko, että ystäväni Bertelin pojan on sallittava matkustaa tänne tyhjin käsin palatakseen?

— Onko meillä varaa elättää ulkopitäjäläisiä, kun omat pitäjäläisemmekin nälkään kuolevat? — vastasi Perttilä, kuiskaten jotakin erään rengin korvaan.

Pieni äijä näytti tuota pikaa nuorentuneen. — Vai niin, — sanoi hän ja astui poikaa likemmä, — etkö aiokaan totella isääsi, nulikka! Blitzdonner, kiittämätön lurjus olet sinä, eikä sinussa ole kahden äyrin arvosta tointa ja tolkkua. Ajattelepa, että kaikki, mitä sinulla on, ja koko kartano ja kaikki, mitä tässä näemme, se olisi ollut Bertelin laillinen äidinperintö, jollei vanha Aaron aikoinaan olisi sitä meille lahjoittanut. Ja nyt tulee saman Bertelin poika ja tahtoo ostaa sinulta eloa helisevällä hopealla, koska hänen sukukartanonsa alustalaiset kuolevat nälkään — ja yhtäkaikki et häpeä, tyhmä poika, puhua ulkopitäjäläisistä ja kieltäytyä myymästä, mitä sinun olisi pitänyt hänelle maksutta tarjota! — Hyi, Lassi, häpeänpä sinun tähtesi, mutta etpä olekaan ollut sotamiehenä, myyrä olet, joka maata kaivat etkä älyä kunniallisen urhon tavoin leben ja leben lassen.[38] Mene nyt sisään äläkä hiisku sanaakaan, poika; kyllä minä kuormat laitan.

— Isä on höperö vanhuudenheikkoudesta, — mukisi kuusikymmenvuotias "poika"; mutta niin suuri oli hänen kunnioituksensa isää kohtaan, ettei hän sen enempää vastaan väittänyt, vaan saattoi kreivin sisälle ja antoi kuormain laittamisen mennä menojaan. Hyvään aikaan aamupäivällä olivat ne valmiit. Bertelsköld tarjosi maksuksi 20 riksiä tynnyriltä ja kysyi, tahtoiko Perttilä enempää. — En, — sanoi tämä, — olen sanonut, etten jyviä myy, mutta nämä minä lahjoitan teille.

— Ja minä en ota mitään lahjoja vastaan, — vastasi kreivi ylpeästi.
— Tässä ovat rahat.

Rikas talonpoika ei halveksinut hohtavaa hopeaa. Mutta nyt hän pani itsepäisesti vastaan. Asia päättyi niin, että hinta olisi annettava Isokyrön pitäjän köyhille.

Bertelsköld söi vielä päivällisen isänsä lapsuuden kodissa. Sitten muutti hän toiset vaatteet päälleen, pukeutui talonpojaksi ja lähti matkalle tilanhaltijansa ja muutamain palkattujen miesten seuraamana, jotka olivat vievinään lumppuja Turkuun. Jäähyväiset olivat kohteliaat, joskaan eivät sydämelliset. Viimeinen, joka pudisti kreivin kättä, oli vanha rakuuna. — Hyvästi, Bertelin poika, — sanoi hän. Lähtiessäsi luotani on niinkuin vuosisata lähtisi kanssasi. Blitzdonnerkreutzpappenheim, nyt on jo aika, että satulanlyöttämä rakuunakin lähtee etsimään tovereitaan Breitenfeldin pelloilta ja Lützenin ojista. Jumala varjelkoon kuningasta ja isänmaata, hurraa!

14. MAINIEMEN LINNA.

Kreivi Bertelsköldin matka kuuden jyväkuorman kanssa oli, niinkuin tilanhoitaja oli aavistanut, jotenkin vaarallinen: jos ne nälkiintyneet laumat, joita matkustajat kaikkialla kohtasivat, olisivat tienneet, mitä lumppujen alle oli kätkettynä, olisi kiusaus varmaankin käynyt liian suureksi. Suurinta varovaisuutta oli sen vuoksi noudatettava, eikä tohdittu seisahtua siellä, missä isompia väkijoukkoja oli koolla. Ainoastaan yksinäisissä taloissa uskallettiin toisinaan levähtää. Ja niin jatkui matka onnellisesti, vaikka vaivalloisesti.

Vaikka kreivi kaikin tavoin koki matkaa jouduttaa, oli hänen mahdotonta ennättää Mainiemeen ennen kuin maaliskuun 14. päivän illalla, jolloin tila oli luovutettava. Ne muutamat tunnit, mitkä hän yli määrätyn ajan viipyi, tulivat hänelle paljon maksamaan. Matkalle lähtiessään ei hän vielä tiennyt, kuka olisi kruunun puolesta yhdessä paikkakunnan tuomarin kanssa tilan ottava vastaan, pitävä katselmuksen ja arvion, ja ylimalkaan valvova kruunun oikeutta. Hämmästyksekseen hän sai sen nyt tietää. Tiellä vähän matkaa talosta tuli häntä vastaan ryysyinen, hurjistunut, nälän näännyttämä haamu, jonka hän vaivoin tunsi Lampelan Matiksi, samaksi, joka hamasta lapsuudestaan kuohui niin sammumatonta vihaa talonpoikain kiusaajia kohtaan. — Tulettepa parhaasen aikaan, teidän armonne, näkemään, miten Niilo Janssen haaskaa omaisuuttanne. Jos tahdotte, niin palaan kanssanne takaisin ja rutustan korpin hengiltä juuri, kun se parhaillaan saalistaan raatelee?

— Niin, hänpä juuri on nyt korkean kruunun asiamiehenä, — vastasi Lammin mies. — Teidän armonne tietäköön, että hän tekee tehtävänsä oiva lailla. Enpä ole vielä nähnyt tyytyväisemmän näköistä lurjusta. Hän oikein hykertelee kämmeniään ilosta; hän voisi hotkaista koko Mainiemen ja sen lisäksi vielä Lammin ja Arvion kylät yhdellä nielaisulla. Ajakaa vain; katselmus on jo pidetty linnassa, ja nyt pidetään sitä kylissä.

Mies oli oikeassa. Ankaran vihollisen käsi oli käynyt koskettelemassa linnan kaikkea komeutta. Ei mitään oltu hävitetty, hyvin vähän siirretty paikoiltaan, näköjään oli kaikki entisellään, mutta liidulla piirretty kaininmerkki loisti kaikista esineistä osoittaen, että irtaimisto ja kiinteimistö oli arvioitu ja arvioitu mitä kiireimmän kautta. Kreivi tarkasteli pikimmältään vihollisen jälkiä; tultuaan isoon asesaliin seisahtui hän vihan ja masennuksen valtaamana: hänen isänsä luonnollisenkokoisen kuvan ja sen alla olevan Bertelsköldien vaakunan yläpuolelle oli isoilla kirjaimilla kirjoitettu: 15 talaria hopearahaa!

Olemme usein nähneet, että kreivi Bertelsköld oli perinyt kiivaan ja tulisen luonteen, vaikka hän monesti ymmärsikin hillitä sitä oikeaan aikaan. Mutta tällä kertaa hän niin vimmastui entisen palvelijan käytöksestä, ettei tiennyt enää mitä teki.

Hän otatti pois liitumerkit arvioiduista irtaimista kaluistaan ja odotti, niinkuin näytti, maltillisesti Niilo Janssenia katselmusretkeltä palaavaksi. Janssen tuli vasta iltahämärissä ja astui rohkeasti sisään Turun hovioikeuden antamalla valtakirjalla varustetun paikkakunnan tuomarin kanssa. Kreivi otti hänet istualtaan vastaan alakerran n.s. viheriässä salissa. Lieneekö se tapahtunut vanhasta tottumuksesta tahi kunnioituksesta, jota uljaan aatelismiehen ryhti ehdottomasti herätti — se vain on varma, että Janssen seisahtui oven pieleen ja epäröi hetkisen aikaa. Huolimatta häneen edes katsahtaakaan kääntyi kreivi tuomarin puoleen ja muistutti, että hänen poissa ollessaan pidetty katselmus oli laiton, koska oikeudenkäymiskaari säätää, että jos jompikumpi riitapuoli jää katselmuksesta pois, tuomari määrätköön toisen päivän, jolloin katselmus pidettäköön, ellei laillista estettä vähin tule.

Janssen kiirehti vastaamaan, että Mainiemi jo menneen vuoden toukokuussa oli tuomittu panttitilana kruunulle peruutettavaksi ja että, sittenkun kuninkaallinen majesteetti oli sallinut tuomion täytäntöön panon viipyä kokonaisen vuoden ajan, enemmästä viivytyksestä ei nyt enää voinut olla puhettakaan.

Tuomarikin sanoi niin olevan. Kreivi muistutti vielä, tuomarin puoleen edelleen kääntyneenä, että maaomaisuuden katselmus lain mukaan olisi pidettävä Vapun ja pyhäinmiesten päiväin välillä, taikka ainakin sulan maan aikana, eikä siis nyt, kun maa vielä osaksi oli lumen peitossa. Janssen väitti tähän, että asianlaita oli sama tässä kuin edellisessäkin kohden ja että kreivi sitäpaitsi ei ollut valittanut, vaikka oli saanut ilmoituksen katselmuksen ajasta. Tämänkin sanoi tuomari niin olevan.

Kreivi muistutti lopuksi, että kun kuninkaallinen majesteetti oli antanut anteeksi kruunun luullut saamiset tilan tuloista tätä ennen ja kreivillä siis, tilasta luopuessaan, olisi täydellinen omistusoikeus ilman vähennystä ja enempää velkaa kaikkeen täällä olevaan irtaimistoon, ja niin ikään linnan rakennuksiin, jotka hänen isä vainajansa oli omilla varoillaan rakentanut ja joita hän itse oli lisännyt, niin olisi kaikenlainen ryöstö ja muun kuin maan ja siihen tarpeellisten huoneiden arvioiminen oikeudetonta, eikä hän tulisi sitä suvaitsemaan; sen lisäksi oli hän vielä vaativa edesvastuuta siitä, että hänen poissa ollessaan oli tunkeuduttu hänen huoneihinsa ja siellä sopimattomalla tavalla merkitty kaluja, joiden kanssa kruunulla ei ollut mitään tekemistä.

Tätä oli Janssen epäilemättä odottanutkin, sillä ilkkuvin silmin veti hän esille äsken kirjoitetun katselmuskirjan konseptin, josta kävi selville, että talon metsä 1644 vuodesta alkaen oli puoleensa vähennyt…

… — Mutta sehän on tapahtunut enimmäkseen uudisviljelyksen vuoksi, — keskeytti kreivi kiivaasti; — ja tottahan minulle on hyväksi luettava, että tilan viljeltyä maata mainitusta vuodesta alkaen on lähes kaksi vertaa entisestään laajennettu.

… — Ja sen lisäksi, — jatkoi leppymätön ryöstömies, — on melkoinen maa-alue metsästä aidattu puistoksi, josta tilalle ei ole ollut mitään hyötyä, sekä myöskin joukko muita tässä erittäin lueteltuja laiminlyömisiä keksitty, jotka kaikki on panttitavaran haaskaukseksi katsottava ja siis korvattava; siihen nähden tulisi kuninkaallisen hovioikeuden päätöksestä riippumaan, eikö Mainiemen tähänastinen haltija olisi velvoitettava melkoisella summalla korvaamaan kruunulle sen tilan huonoa hoitoa. Ja on toimitusmies sentähden tuomarin suostumuksella katsonut kohtuulliseksi, toistaiseksi ja kunnes asia on selville saatu, panna kreivin täkäläisen irtaimiston takavarikkoon sekä arviolta laskea sille hinnan, tehden tämän kuitenkin asianomaisen tutkinnon ehdolla… Ja katsonee kreivi — lisäsi Janssen pilkallisesti — tämän johdosta kohtuulliseksi, että korkean kruunun oikeuden vakuudeksi kaikki linnan huoneet heti paikalla pannaan sinettiin, jotavastoin kruunun asiamies ei tahdo kieltää talon palvelijoita toistaiseksi huoneissaan asumasta eikä kreiviäkään niihin muuttamasta, jos hän sen hyväksi näkee … eikä myöskään tahdo toimitusmies kieltää kreiviä ottamasta linnasta mukaansa tarpeellisia pito-, makuu- ja liinavaatteita sekä ruokavaroja, mikä kumminkin on tapahtuva tuomarin ja kuninkaan valtuutetun läsnä ollessa…

Jos Janssenin tarkoitus oli todellakin jännittää jousi niin kireälle, että sen täytyi katketa, niin hän onnistui. Kuunneltuaan häntä loppuun asti tarttui Bertelsköld soittokelloon. Mestari Pietari astui sisään, ja hänen takanaan ovessa näkyi Lampelan Matti. — Heitä tuo hävytön mies portaista alas ja aja hänet portista ulos! kuului kreivin lyhyt käsky.

Se täytettiin silmänräpäyksessä — huolimatta Janssenin ja huolimatta tuomarin "korkean kruunun nimessä" panemista vastalauseista. Sanotaanpa Lampelan miehen vielä sätkineen kuninkaallista asiamiestä Janssenia vitsoillakin.

Tällaisia jäännöksiä keskiaikaisesta lääniherrain uppiniskaisuudesta kruunun valtaa vastaan rankaisi Kaarle XI mitä suurimmalla ankaruudella. Turun maaherralle oli sitä varten annettu ankaroita ohjeita, ja jo puolenpäivän aikaan seuraavana päivänä seisoi Janssenin tilaama 50-miehinen komennuskunta Mainiemen linnan suljettujen porttien ulkopuolella, vaatimassa toimeenpanevalle vallalle tarpeellista kuuliaisuutta.

Mahdollistahan on, että kreivi Bertelsköld katui pikaisuuttaan. Mutta ennemmin kuin kärsisi entisen palvelijansa röyhkeyttä, päätti hän uskaltaa koettaa viimeisimpiä keinoja. Hän varusti väkensä, kaksi- tai viisitoista hänelle rajattomasti kuuliasta miestä aseilla, ja pani sovintolähetin ilmoittamaan, että hän antaisi linnan ainoastaan sillä ehdolla, ettei kukaan saisi koskea hänen irtaimeen omaisuuteensa, jonka kanssa, lain ja oikeuden mukaan, kruunulla ei ollut mitään tekemistä. Vastaus tuli semmoinen, että kreivin tuli antautua ilman mitään ehtoja.

Linnaa ei tosin voitu sanoa varustetuksi, etenkin kun puutarha, joka oli ainoastaan matalan muurin ympäröimä, ulottui aina linnan merenpuoleisen sivun ikkunain alle. Mutta ikkunoihin asetti kreivi tarkkampujia mestari Pietarin johtoon, jotavastoin päävoima puolusti kivihuoneiden kolmelta taholta ympäröimää linnanpihaa, jolla oli neljännellä puolellaan korkea muuri ja siinä pääportti ja kaksi käymäporttia, yksi kummallakin puolella. Piirittäjät olivat miesluvultaan kolmea vertaa vahvemmat, mutta heidän vahvemmuuttaan vähensi pelko, että tilaan kuuluvien Lammin ja Arvion kylien asukkaat, joiden kesken kreivi oli suuresti rakastettu, varsinkin sitten, kun hän oli tuonut jyviä ankaran nälänhädän huojennukseksi, yhtyisivät viholliseen. Suurimman osan tuomiaan jyviä kreivi oli näet jo iltaa ennen maksutta jakanut molempiin kyliin. Tuskin olivat sotamiehet tulleet näkyviin, ennenkuin eräs kylänmiesten lähettämä pienoinen poika hiipi puutarhan kautta sisään, tuoden kreiville sen sanoman, että 40 kirveillä ja viikatteilla varustettua miestä oli valmiina karkaamaan sotamiesten selkään, jos nämä ryhtyisivät linnaa väkirynnäköllä valloittamaan.

Tähän ilmoitukseen vastasi Bertelsköld niinkuin hänen tapaiseltaan jalomieliseltä mieheltä sopi odottaakin. Talonpoikia varoitettiin ankarasti pysymään siivosti kotonaan eikä hyödyttömästi saattamaan onnettomuutta itselleen. Riita ei näet koskenut tilaa, sillä se oli nyt peruuttamattomasti kruunun oma; se koski ainoastaan kreiviä itseään, jota ei käynyt vastoin lakia ja oikeutta häväiseminen panemalla takavarikkoon hänen omaisuuttansa, ennenkuin oli toteen saatettu, että hän todellakin oli velkaa kruunulle. Tämän vastauksen kanssa pantiin sanansaattaja menemään. Samalla kreivi Bertelsköld kuitenkin varovaisuuden vuoksi kirjoitti Turun maaherralle, parooni Creutzille ja selitti syyn riitaan, pyytäen hänen välitystään verenvuodatusta välttääkseen.

Niilo Janssenin tuumat näyttivät toteutuvan toinen toisensa perästä: kun nyt vain voisi saada väkivaltaisuuksia aikaan, kun kreivi vain saataisiin tekemään aseellista vastarintaa ja siten valtiorikokseen syylliseksi, niin kaikki olisi saavutettu. Sentähden hän antoi kerätä niin paljon tikapuita kuin oli saatavissa, ja sillä aikaa, kun muutamat hänen väestään pantiin näön vuoksi hyökkäämään pääporttia vastaan, lähetettiin päävoima puutarhaan, kiipeämään tikapuita myöten alakerran ikkunoihin, hakkaamaan puiset luukut rikki, ja sitä tietä tunkeutumaan linnaan.

Mutta kreivi Bertelsköld, joka oli ollut vaiherikkaan elämänsä aikana monessa pahemmassakin piirityksessä, keksi kohta vihollisensa tuuman ja päätti estää sen, jos mahdollista, ilman verenvuodatusta. Hän oli muutamia vuosia sitten tuottanut Hollannista linnaa varten kolme siihen aikaan vasta keksittyä isoa paloruiskua. Nämä antoi hän viedä kolmanteen kerrokseen ja täyttää linnan kaivon jääkylmällä vedellä. Vähäinen linnaväki jaettiin niin, että vain kolme miestä asetettiin kartanoa vartioimaan ja tyhjiä laukauksia ampumaan, jotavastoin päävoima, linnan naispuolisten asukkaiden auttamana, komennettiin osaksi ruiskujen luo, osaksi toisen ja kolmannen kerroksen luukuttomiin ikkunoihin.

Vasta kello kuuden aikaan illalla piirittäjät olivat järjestyneet ja marssivat esiin. Janssen luki asiaan kuuluvat pykälät Rikoskaaresta:[39] "Joka kiihoittaa ja yllyttää yhteistä kansaa tottelemattomuuteen kuningasta taikka sitä vastaan, joka esivallan puolesta määrää ja käskee, menettäköön henkensä. Jos siitä kapina nousee, menettäköön sekä henkensä että tavaransa. Jos kansaa kokoutuu ja asettautuu kuninkaan tai hänen käskynhaltijansa käskyä vastaan, rangaistakoon päämies niinkuin edellä sanottu on, ja toisista menettäköön arvalla joka kymmenes mies henkensä, ja muut rangaistakoon kukin neljälläkymmenellä parilla raippoja tai kuukauden vesi- ja leipä-vankeudella;" jonka jälkeen uppiniskaisia vielä kerran kehoitettiin antautumaan.

Kun ei tähän vastausta kuulunut, ryhdyttiin rynnäkköön. Komennuskunta portin ulkopuolella melusi, kiljui ja ampui ilmaan, samalla kun nuo kolme vastamainittua Tanelin johtamaa miestä tekivät samoin, koettaen siten salata vähää voimaansa. Merkin saatuaan hyökkäsi päävoima puutarhaan, nosti tikapuut pystyyn ja valmistautui hakkaamaan luukkuja rikki. Mutta sitä tehdessä tuli heille kova onni vastaan jääkylmäin, ikäänkuin pilvistä pudonneiden ruiskausten muodossa. Ruiskut tekivät tehtävänsä oivallisesti. Niiden alaspäin suunnatut suihkut olivat niin voimakkaat, että pyyhkivät miehen toisensa perässä tikapuilta maahan, ja läpimärkinä, kiroillen ja häpeissään hiipivät ryntääjät yksitellen tiehensä.

Koko tuo pelättävä piiritys oli vähällä muuttua nauruksi. Voittoisa linnaväki ja varsinkin sen naiskaarti ei juuri pistosanojaan säästänyt. — Enemmän vesivelliä, enemmän vesivelliä ruunun nälkäisille! Janoissaan ei kenenkään tarvitse Mainiemestä lähteä! Mokomat mankujat, kääpiöt, pakanat, joko nyt olette kastetut? Katsopas, toveri, ovatko korvasi taustat kuivat! Röhki mitä röhkit! Pistä varras sisään, nauriin nakertaja, tahi pistä itsesi vartaaseen, mokoma valmiiksi kaltattu, nälkäänkuolija ruunun rötkäle! Luulit kenties kiipeäväsi yhtä helposti Mainiemen tikapuita ylös kuin kiipeät piikain luhtiin lauantai-iltoina!

Turhaa oli kuitenkin luulla, että vihollinen näitä ja muita yhtä kohteliaita pistosanoja pakenisi. Niilo Janssen ei ollut se mies, joka jätti työnsä keskeneräiseksi. — Ja tuommoista sinä voit suvaita, sinä? — kuiskasi hän eräälle sotamiehelle, joka kiroillen oli peräytynyt erään vanhan tammen taa. — Raukkoja olette ettekä kunnon sotureita, jos annatte kaikkien hullujen pilkata itseänne! Näetkö tuota veijaria toisen kerroksen ikkunassa? Se oli hän, joka…

Sotamies, joka oli märkä ja kiukustunut, ymmärsi yskän. Tuossa paikassa koppasi hän kiväärinsä, nojasi sen tammea vasten, tähtäsi ja ampui. Laukaus sattui Lammin Mattia olkaan.

— Haavoittuiko kukaan? — huusi kreivi Bertelsköld, joka oli kuullut luodin vinkuvan.

— Ei, vastasi Lammin mies hammasta purren. — Niilo Janssen lähetti herneen akkunaa kohti; hän on saava pavun takaisin.

— Lyijyä! — vastasi mies tuskissaan irvistellen. — Teidän armonne on ollut niin armollinen ja antanut meille suoloja! — Kreivi olikin antanut heille ruutia ja kiväärejä, mutta vain karkeita suoloja luotien ja haulien asemesta. Lammin Matti oli kumminkin siksi vanha pyssymies, että oli paremmin varustettu, ja pisti kuin pistikin salaa pari luotia kivääriinsä.

— Se tehdään, teidän armonne! — pyssy pamahti, ja laukauksesta kellahti kumoon, ei Janssen, vaan sotamies, joka samassa silmänräpäyksessä oli kumartunut entisen hovimestarin eteen.

— Ammuin syrjään, teidän armonne! Tähtäsin korppia ja ammuin käen. Mitäpä minun tarvitsisikaan tunkeutua pirun ammattiin? Kaikki, mikä on mustaa, pitää hän itseään varten, — ja sen sanottuaan nilkutti mies pois, olkaansa vanhaan esiliinaan käärimään. Huolissaan seurauksista otatti Bertelsköld aseet pois epäluotettavimmilta miehiltä ja lähetti tiedustelemaan laukauksen seurauksia. Hänelle vastattiin, että sotamiestä oli ammuttu rintaan ja ettei hänellä varmaankaan enää ole monta tuntia elettävänä. Ei saanut kreivi Bertelsköld sinä yönä unta silmiinsä.

Janssen oli saavuttanut tarkoituksensa. Saatuaan todistajia siihen, että sotamiestä oli ammuttu linnan ikkunasta, vei hän väkensä pois linnaa sen enempää ahdistamatta ja meni yöksi pappilaan.

Seuraavan päivän aamuna tuli maaherra, parooni Creutz paikalle ja piti tarkan tutkinnon. Sotamies eli vielä. Bertelsköld antoi heti kohta avata linnan portit. — Parooni, — sanoi hän ranskan kielellä, — te olette rehellinen aatelimies; pelkäämättä uskon asiani teidän huostaanne. Tutkinto on kyllä näyttävä, että sotamiehet ampuivat ensimmäisen laukauksen.

— Surkuttelen teitä vilpittömästi, kreiviseni, — vastasi parooni Creutz samalla kielellä. — Ei mitään, mitä laki suinkin sallii, ole laiminlyötävä, mutta — tässä alensi sotavanhus äänensä — te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että yksinvaltias kuningas ei koskaan voi olla väärässä. Niin arassa asiassa kuin reduktsioni on, pelkään, että se, joka on rohjennut ruveta toimeenpaneville virkamiehille vastarintaa tekemään, on joutuva tappiolle. Tässä ei ole enää kysymys teistä eikä muista, ei ole kysymys maan laistakaan, vaan siitä periaatteesta, jonka mukaan hallitaan — ja teitä on syytetty kapinasta, herra kreivi! Olen pakoitettu vangitsemaan teidät ja palkollisenne.

— Minä seuraan teitä, — vastasi Bertelsköld. — Tässä on miekkani. Tahrattomana jätän sen, ja jätän miehen käteen, jota jalompaa en näissä oloissa ole voinut toivoakaan kohtaavani.

On helposti ymmärrettävä, mikä hämminki nyt Mainiemessä syntyi. Linna jätettiin Niilo Janssenin haltuun, sittenkun kumminkin muutamat huoneet, kreivin pyynnöstä, oli maaherran sinetillä suljettu. Bertelsköld sai luvan ottaa mukaansa mitä halusi. Kaikki miespuoliset palkolliset, jotka olivat linnan puolustukseen osaa ottaneet, niiden joukossa mestari Pietarikin, keräytyivät Turun linnaan vietäviksi, kuitenkin ilman köysiä ja kahleita.

Kaiken tämän tapahtuessa läheni Janssen entistä herraansa, kumartaen hänen edessään teeskennellyn nöyrästi, mikä semmoisella hetkellä oli mitä katkerinta ivaa. — Teidän armonne, — kuiskasi hän, — te näette, että teidän nöyrä palvelijanne on sanansa pitävä mies. Olen tehnyt teidät kerjäläiseksi; nyt häpäisen teitä ja vien teidät, armollinen kreivi, niin likelle mestauslavaa kuin on mahdollista niin korkeasukuiselle ja ylhäiselle herralle kuin te olette. Olkaa huoleti, etuanne olen valvonut ja olen valvova perheennekin etua. Muistatteko tuota yötä, jolloin niin kohteliaasti vaaditte minulta noita velkasitoumuksia, jotka armollinen kreivittärenne kirjoitti "lakeijalle". Voittonne ei ollutkaan niin täydellinen kuin luulitte, teidän armonne! Olipa vielä jäljellä eräs vähäpätöinen, aivan vähäpätöinen paperilippu, jonka avulla käy vallan hyvin paljastaminen eräitä perhesuhteita ja joka voi panna jotakin enempääkin aavistamaan — tuosta "saastaisesta sydämestä". Kas tässä, lukekaa itse — onhan se kreivittärenne omaa käsialaa, eikö niin?

Ja Janssen kohotti Bertelsköldin silmäin eteen vähäisen paperilipun, johon oli kirjoitettu:

"Janssenilla on saamista 400 talaria hopeassa. Kuitataan. Ebba
Kristiina Bertelsköld, omaa sukuaan Sparre."

— Vaatia kreivittäreltä saamiseni oikeuden kautta. Sitten tulee lastenne vuoro!… Oi äitini, kolmanteen ja neljänteen polveen olet kostettava! — lisäsi mies äänellä niin synkällä ja tuimalla, että ehdoton kauhistus karmi kreivin selkäpiitä.

— Ja tuolla konnalla on kuninkaan sormus! — huudahti onneton kreivi, joka hänkin oli aikansa taikauskon kahleihin kietoutunut.

— Siis tiedätte sen? — sanoi Janssen matalalla äänellä. No hyvä — tiedätte siis voimanikin. Uskotteko, kreivi Bertelsköld, siihen, mitä ihmiset sallimukseksi sanovat? Olkoon kumpi tahansa — onnen kohtalo tahi sattumus; tahdotteko tietää, kuinka kummallisesti koston siemen putoaa pahain tekojen vakoon? Viisivuotiaana istuin itkien erään jyllantilaisen talonpoikaistuvan loukossa, samana iltana, jona isänne oli ryöstänyt minut äitini sylistä. Minulle oli annettu nisuleipää: sillä hinnalla tahdottiin minulta ostaa menneisyyteni muistot … minä söin, sillä olinhan lapsi, mutta syötyäni itkin jälleen, sillä äitini vaikerointi kuului yhä edelleen korvissani. Ajatellessani siinä, kuinka hänen sydämensä pakahtui, syntyi kiivas tora tuvassa olevain ylhäisten herrain kesken, kaksi heistä paljasti miekkansa ja kaikin voimin iskivät he toisiaan. Vetäydyin peloissani vielä syvemmälle loukkoon, vapisin, ummistin silmäni, etten mitään näkisi — silloin lensi jotakin syliini. Minä tapailin sitä kädelläni … se oli verinen, poikki hakattu sormi, ja sormessa oli kuparisormus. Lapset ovat uteliaita; minä vedin sormuksen sormesta ja kätkin sen, vaikka kuulin sitä haettavan. Vaikka olinkin pieni ja pahainen, älysin kuitenkin sitä tallettaa; olihan siihen liittynyt muisto hirmuisesta päivästä. Vasta kauan sen jälkeen sain tietää sen voiman; te, herra kreivi, sen ilmaisittekin; kuuntelin teitä eräänä päivänä, kun kerroitte sen voimasta eräälle lemmityllenne. Silloin ymmärsin, minkä tähden ryövärin verinen sormi oli syliini pudonnut, ja minä huomasin heti, että olin jo tietämättäni saanut sormuksen voimaa kokea. Kaikissa onnistuin — ja onnistuva olen edelleenkin, armollinen herrani! Katsokaa — ja Janssen näytti sormusta — tämän näköinen se on, se pikku kalunen, josta sukunne kohtalo riippuu! Antaisitte siitä varmaankin puolet jäljellä olevaa elämäänne… Mutta suokaa anteeksi, unohdinhan, että olette syytetty kapinasta herraanne ja kuningastanne vastaan. Onnea matkalle, herra kreivi!

15. KUNINKAAN SORMUS.

Lähes kuusi viikkoa on kulunut ja nyt olemme huhtikuun lopulla 1697. Kreivi Bertelsköld asui vankina kahdessa kauniissa huoneessa, jotka parooni Creutz oli antanut sisustaa hänelle Turun linnassa, eikä tämä ritarillinen maaherra ollut edes vaatinut kreiviltä hänen kunniasanaansa, vaikka kreivillä oli vapaus kulkea ja liikkua, missä vain halusi linnan alueella. Bertelsköld käytti kuitenkin aivan vähän hyväkseen hänelle suotua vapautta. Hän oli alakuloinen ja hänen mielensä oli kovin masentunut; oli jo kulunut toista kuukautta siitä, kun hän viimeksi oli saanut tietoja omaisistaan Ruotsista, sillä postinkulku Ahvenanmeren yli oli silloin huonommin järjestetty kuin nyt, eikä ollut harvinaista, että syksyisin ja keväisin neljä jopa kuusikin viikkoa kului, jolloin tie Ruotsin ja Suomen välillä oli tukossa.

Kreivin ja hänen palvelijainsa asia oli parast'aikaa esillä hovioikeudessa, ja maaherra oli, kaikki mahdollisesti lieventävät asianhaarat esittäen, ilmoittanut sen kuninkaalle. Asia riippui osaksi ammutun sotamiehen hengestä. Haava oli varsin vaarallinen; molemmat luodit olivat tunkeutuneet rintaan, ja ainoastaan toinen saatiin ulos. Vastoin kaikkia luuloja pysyi hän kumminkin hengissä, ja kauan elämän ja kuoleman vaiheilla häilyttyään hän alkoi vähitellen toipua. Asia venyi tästä yhä pitemmälle. Sill'aikaa istuivat kreivin palkolliset linnassa vankeina, mutta asiaan vähimmin sekaantuneet oli laskettu irti, ja se oli tehty vallan omituisesta syystä: korkealla kruunulla ei ollut antaa heille ruokaa. Pahimmin syytetyn, Lammin Matin, oli onnistunut päästä karkuun, eikä häntä oltu saatu kiinni.

Levottomuus ja surut painoivat viimein kreivi Bertelsköldin tautivuoteelle. Joka päivä katseli hän pienestä akkunastaan linnanlahtea; niin kauas kuin silmä kantoi, se oli vielä jäässä, ja toivon sinertävää juovaa ei vielä näkynyt loitollakaan. Tiedot hovioikeudesta eivät olleet hyviä; nälänhädän kauhut raivosivat ylt'ympärinsä; kreivi oli mielestään koko maailman hylkiö, ja tämä ennen niin tarmokas mies vaipui ruumiiltaan ja sielultaan sortuneena raskasmielisyyteen, josta ei edes maaherrankaan tunnollinen huolenpito voinut häntä irtauttaa.

— Sukuni tähti on laskenut, — huokasi hän: — en sure itseäni, suren vain nimeäni ja lapsiani.

Kreivi kääntyi päin. Ääni oli hänestä niin rakas ja niin tuttu kuin muisto ammoin kuluneilta nuoruuden ajoilta. Hänen vierellään seisoi Kreeta, isä Johanneksen vaimo Mainiemen pappilasta, hän, jonka jälleen tapasimme tämän kertomuksen alussa. Kreeta katseli kreiviä ystävällisillä, hellillä silmillään, jotka vielä vanhuudenkin syyspäivänä olivat säilyttäneet kaiken entisen kirkkautensa ja joista nyt, vastoin hänen tahtoaan, kimmeltävä kyynel hänen poskilleen salaa herahti. — Älkää surko! — toisti hän. — Jumala kaikkivaltias kääntää surun paremmaksi iloksi kuin syntisen sydämen ilot ovat sitä ennen milloinkaan olleet.

Bertelsköldistä tuntui niinkuin hänen hyvä hengettärensä olisi tullut kuin tähti tuikahtaen niiden synkeiden pilvien raosta, jotka estivät hänet tulevaisuuttaan näkemästä. — Kreetako se on? — sanoi hän raukeasti. — Mene iloiseen kotiisi jälleen; minun ovat kaikki hyljänneet, suruni minulle vain enää seuraa pitää! Sanoinhan: mene kotiisi — äiti parka. Unohdinhan, että olen kenties vienyt sinulta rakkaimman poikasi.

Kreeta koetti hymyillä niinkuin oli aina ennenkin hymyillyt, jolloin hänen ilonsa valaisi kuin aurinko kaikkea, mitä kohtasi. — Nyt on kreivi aivan väärässä, — sanoi hän. On niin monta, jotka pitivät kreivistä, sekä tässä maassa että toisella puolen merta. Ja jos ei muuta olisikaan, niin muistaahan kreivi, mitä musta Jaana ennen muinoin povasi meille mökissään: minä olisin oleva viimeinen, joka pysyisin teille uskollisena, sanoi hän. Jaana hupatti toisinaan, sitä ei tarvitse muistella.

— Ensimmäinen ja viimeinen! vastasi kreivi mietteissään. — Hän povasi totta: muistatko, hän sanoi minulle senkin, että kerta olin kukistuva omasta syystäni. Nyt olen kukistunut … Mainiemi on kukistunut … sukuni on niin ikään kukistuva!

— Te olette sairas; silloin tulee niin surullisia ajatuksia. Tulin tänne katsomaan poika raukkaani, mutta poika on reipas ja hyvällä mielellä, hänellä ei ole hätää. Muut lapseni siellä kotona ovat niin ikään terveet. Luvatkaa sentähden, että saan hoitaa teitä, kunnes olette saanut terveytenne jälleen.

— Hyvä, uskollinen ystävä! Jää tänne, jos tahdot, kauan se ei tule kestämään. Äitini kuoli sydäntautiin; olen saanut sen häneltä perinnöksi, nykyajan lääkärit eivät voi sitä parantaa. Kenties joskus toiste onnistutaan sekin tauti parantamaan.

— Ette saa sitä alinomaa ajatella. Minulla on teille uutinen, joka ei kyllä ole iloinen, mutta joka ehkä voi saada teidät muuta ajattelemaan. Tietänettekö, että Niilo Janssen on kuollut?

— Hiljaa, muuten en kerro mitään. Niin, se tapahtui eilen. Hän elämöi kuin mikä tyranni Mainiemessä, ja kun suuri menestys aina synnyttää kopeutta ja ylimielisyyttä, niin alkoi mies juoda enemmän kuin oli tarpeellista; ennen hän ei koskaan ollut liiaksi juonut. Nyt tapahtui toissapäivänä, joka oli sunnuntai, että hän tuli juovuksissa pappilaan ja tarjoutui päivälliselle, kun ei tuossa viheliäisessä linnassa muka ollut rotallekaan ruokaa, sanoi hän. Isän ja minun täytyi olla niinkuin emme olisi olleet millämmekään. Mutta pöydässä kehui Janssen suurta onneaan tässä maailmassa, kuinka ei kukaan voinut häntä vastustaa, kun hänellä muka oli taikakalu, joka teki hänet voittamattomaksi. Ja sitten otti hän esiin sormuksen, jota näytti meille.

— Tiedättehän, ettei isän kanssa ole leikkimistä, jos hän kuulee Jumalan sanaa ylenkatsottavan ja Hänen kunniaansa loukattavan. Pelkäämättä tuon mahtavan miehen vihaisia silmäyksiä alkoi Johannes ankarasti nuhdella häntä noituudesta ja liitosta perkeleen kanssa, ja kun meille keräytyi paljon köyhiä, niinkuin tavallisesti, saamaan ruokaa ja almuja sunnuntaina, niin tupa vähitellen tuli täyteen ihmisiä, jotka kummastellen kuuntelivat isän nuhdesaarnaa. Liekö Janssen nyt väkeä hävennyt, en tiedä, mutta yht'äkkiä hän muutti käytöksensä ja alkoi nauraa ja vannoi, että kaikki, mitä hän oli sormuksesta kertonut, oli sulaa ilvettä, ja ettei siinä ollut sanaakaan totta, sillä sormuksessa ei ollut muka enempää voimaa kuin muussakaan kuparipalasessa, ja että me olimme oikein narrimaisia, kun pidimme hänen sanansa täytenä totena.

— Valapatto! Sanoiko hän niin, Kreeta? Silloin oli hukka hänet perivä, sillä samalla tavalla kävi … minun isälleni, aikoi kreivi sanoa, mutta pojan kunnioitus isän muistoa kohtaan keskeytti hänen sanansa.

— En tiedä, sekö siihen oli syynä vai jokin muu, — vastasi Kreeta levollisesti, — mutta iltapäivällä ajoi Janssen Jaanan saarelle, ja hänellä oli paljon väkeä muassaan, aarretta hakemaan — tiedättehän. Jääkeli oli juuri viimeisillään, ja kaikki varoittivat häntä ajamasta, mutta hurjana ja hulluna pieksi hän hevostaan, ja niin murtui jää ja…

— Ei kuin hän yksinään. Kuusi vajosi, mutta viisi pääsi jälleen ylös.
Kuudes oli Janssen.

— Jumalan olkoon kiitos! — huudahti Bertelsköld, ja syvä helpotuksen huokaus kevensi hänen rintaansa.

Kreeta katseli häntä hämmästyen, miltei ankarasti. — Jumalaa kiitetään ihmisen kuoltua, — sanoi hän, — mutta se tehdään siksi, että sielu on pelastunut ja ruumis päässyt lepoon elämän vaivoista. Jumalaa ei kiitetä vihamiehen kuolemasta. Kun syntinen kuolee paatumuksen tilassa, on kristillisempää rukoilla hänelle iankaikkista laupeutta.

— Sinä olet oikeassa, — sanoi kreivi, — se oli synnillinen kiitosuhri. Mutta ei se ollut minun tähteni, se oli vaimoni ja lasteni vuoksi. Jos se mies olisi saanut elää, olisi hän tuhonnut meidät kaikki: minä olisin erinnyt maailmasta tietoisena siitä, että rakkaimpiani uhkasi varma häviö.

— Ja sen sanoo kreivi, vaikka on kristitty ja vaikka on mies, — sanoi Kreeta nuhdellen. — Onko siis Jumalan kaikkivaltiaan väkevä käsi herpaantunut? Te se soitte vihamiestänne vastaan niinkuin ihminen ihmistä, niinkuin mies miestä vastaan. Ja te, joka olette niin ritarillinen ja uljas, olette alentunut häntä pelkäämään!

— En ole ihmisiä pelännyt, — sanoi kreivi kiivaasti; — satoja kertoja olen henkeni alttiiksi pannut enkä koskaan kalvennut. Mutta tuon miehen kosto ahdisti meitä sovittamattoman pahanteon painolla. Onhan hirmuinen rikos ryöstää lapsi, surmata sen äiti ja sitten kantaa edesvastuuta tämän lapsen tuhoutuneesta ajallisesta ja iankaikkisesta onnesta. Sen on isäni tehnyt — tosin kyllä sen seurauksia aavistamatta — mutta isien pahat teot kostetaan lapsille aina kolmanteen ja neljänteen polveen asti… Nyt ymmärrät, minkä vuoksi olen pelännyt. Sano minulle — ja kreivi tarttui Kreetaa lujasti käteen — minne on kuninkaan sormus joutunut?

Kreeta näytti hämmästyvän, miltei pelästyvän. — Ellei kreivi pane kauniisti vuoteelle lepäämään, — sanoi hän, — niin menen tieheni. Sopiiko nyt sairaan saattaa mielensä tuolla tavoin hehkumaan? Kreivillä on kuume; parasta kun ajattelemme jotakin virkistävää lääkettä.

— Sormus! Sormus! — jatkoi Bertelsköld. — Minun täytyy tietää, minne kuninkaan sormus on joutunut. Jos se jälleen joutuu vieraisiin käsiin, niin siitä kasvaa uusi vaara suvulleni koko miespolven ajaksi.

— Sanokaa minulle, — sanoi Kreeta leppeästi nuhdellen, — eikö ole epäkristillistä ja pakanallista uskoa, että sellainen voima voisi olla kätkettynä kuparipalaseen? Te, joka olette niin viisas ja hyvä, ettekö itsekin huomaa, että semmoinen usko kieltää Jumalan kaikkivaltiuden, sotii hänen viisasta kaitselmustaan vastaan ja panee ihmisten elämän, joka kumminkin on kokonaan Jumalan isällisessä kädessä, sokean sallimuksen varaan, jossa on yhtä vähän oikeutta kuin siinä on laupeuttakaan?

— Sinä onnellinen, hurskas sielu, sinä olet oikeassa; kuinka mielelläni tahtoisin vaihettaa lujan luottamuksesi omaan epäuskooni! Mutta sinä, joka tiedät, kuinka ihmeellinen voima usko on, sinä myöskin tiennet, kuinka kummallinen voima on epäusko. Eikö tuo noituuden meno, joka on ollut häpeäksi vuosisadallemme, ole muuttunut todellisuudeksi sen kautta, että ihmiset niin lujasti siihen uskoivat? Ja sama on kuninkaan sormuksen laita. Noita-akat katoavat ja sormus kadottaa voimansa, kun niihin ei enää uskota — mutta me olemme aikamme lapsia; minä en voi päästä siitä erilleni, minä uskon sormuksen voimaan, ja sentähden se on muuttunut minulle niin pelottavaksi todellisuudeksi. Minä tahdon tietää, missä sormus, on.

Kreeta koetti vielä kerran johtaa kreivin ajatuksia pois tästä vaarallisesta aineesta. — Olenko minä velvollinen pitämään teidän sormuksistanne huolta! — sanoi hän, ollen närkästyvinään. — Pitäisi riittää, kun tuon teille jotakin muuta, joka löytyi Janssenin taskusta, nimismiehen ottaessa hänen kapineitaan talteen. Tässä on velkakirja kreivittäreltä; minä arvasin, että olisitte halukas saamaan sen takaisin, ja pyysin siis miestäni jättämään vastaavan summan pantiksi, että enemmittä rettelöittä saisitte sen lunastetuksi. Oli meillä, Jumalan kiitos, vähäinen säästöraha, joka parahiksi riitti.

— Se oli oikein ja hyvästi tehty, Kreetaseni, — vastasi kreivi, kiireesti repäisten paperin pieniksi palasiksi, ja kirjoittaen nopeasti muutamia sanoja lompakkonsa lehdelle. — Jos minulle tapahtuisi jotakin, niin tässä on teille tunnustus velastani. Mutta vastaa minulle nyt vilpittömästi, sillä tottapa tiedät sen: minne on kuninkaan sormus joutunut?

— Se on minulla, — vastasi Kreeta vastenmielisesti huomatessaan, ettei voinut muutenkaan päästä asiasta.

— Mieletöntä minua, kun ollenkaan tulin luoksenne! Jos se ei olisi tapahtunut teidän tähtenne, niin enpä tosiaankaan olisi antanut kihlasormustani nimismiehelle pantiksi tuosta katalasta kuparipalasesta. Ja nyt saan kiitokseksi sen, että kiivastutte, ja tilanne siitä huononee. Niinhän olette kalpea kuin valkoinen pilvi.

— Kas tässä, — sanoi kreivi yhtä kiireesti, kiskaisten sormestaan kalliin sormuksen, — kas tässä se kalleus, minkä Kristiina-kuningatar antoi minulle pois lähtiessään. Ota se, pidä se, mutta anna minulle kuparisormus. En ole koskaan sitä pitänyt, ja kuitenkin täytyy minun saada pistää se sormeeni, vaikkapa vain tuokion ajaksi, sillä sen voima kasvaa suvusta sukuun, kun vain poika isänsä jälkeen, polvesta polveen, keskeytymättä sitä kantaa; sitä suuremmaksi silloin paisuu sen omistajan voima — ja kuudennessa miespolvessa hänestä tulee kuningas…

— Oi, sinuas synnillinen, maailmallinen, turhamainen himo, joka pyrit valtaan ja kunniaan! Kääntäkää ajatuksenne siitä! Jos niin olisi kuin luulette, silloinhan sormus olisi onnettomuuden perintö, joka alinomaa pitäisi sukuanne kietoutuneena tämän maailman turhuuteen. Muistakaa, mikä isästänne tuli tuon sormuksen takia. Olen kuullut sanottavan, että hän oli hyvä ja jalo nuoruudessaan, mutta lopulla sai synti hänessä vallan. Ja te itse, joka ette koskaan ole sormusta pitänyt, te olette pysynyt jalona ja hyvänä, aina siihen asti, kunnes minä mieletön toin sen luoksenne, ja nyt, vaikkette vielä ole nähnytkään sitä, vaikkei se vielä teillä olekaan, se jo näkymätönnä vaikuttaa teihin, niin että kunnianhimon peikon tähden kaiken muun unohdatte — oi, tottapa se on paha peikko, joka voi villitä miehen semmoisen kuin te olette!

— Sitä et sinä ymmärrä, Kreetaseni. En ole elänyt enkä taistellut oman etuni vuoksi, eivätkä poikanikaan tule sitä tekemään. Me elämme aatetta varten — kuninkaan ja kansan, yksinvallan ja monivallan, tyranniuden ja anarkian välistä tasapainoa varten, joka on saavutettava aateliston näitä molempia välittävän aseman avulla — ja siihen me tarvitsemme valtaa, paljon valtaa. Ymmärrätkö nyt, minkä tähden minulla täytyy olla kuninkaan sormus?

Kreetan silmät täyttyivät kyynelillä. — Olen köyhä ja oppimaton nainen, — sanoi hän, — enkä paljon ymmärrä tämän maailman riitoja. Sen vain ymmärrän, että kaikki, mikä eksyttää ihmisen mielen Jumalasta ja iankaikkisista asioista ja kääntää sen ajallisiin ja katoaviin, se on syntiä ja turmelusta ja se on pahasta. Kun en voi taivuttaa sydäntänne muulla tavalla, niin vetoan nuoruutenne aikaan. Nyt on yksiviidettä vuotta kulunut siitä, kun kohtasimme toisemme eräänä päivänä Jaanan majassa. Olitte silloin minulle hyvin rakas, kreivi Bernhard, ja te vakuutitte samaa minulle. Muistatteko, että nuoruutenne ymmärtämättömyydessä pyysitte minua, isänne tilanhoitajan tytärtä … vaimoksenne?

— Niin niin. Se oli elämäni onnellisin aika. Ja sinä, köyhä tyttö, kieltäydyit…

— Minä sanoin teille: — Bernhard on unhottava minut, ja minä olen häntä ajatteleva niinkuin lintu talvella ajattelee kadonnutta kesää. Mutta te vakuutitte, ettette ilmoisna ikänä pitäisi kenestäkään muusta kuin minusta. Siitä löimme veikan. Te tahdoitte panna Kristiina-kuningattaren sormuksen sinivuokkoa vastaan, jonka olin kaulahuiviini kiinnittänyt. Se on liian paljon, sanoin, mutta jos Bernhard menettää veikan, niin voi hän antaa minulle isänsä kuparisormuksen. Sen lupasittekin, ja Jaanan piti povata, ratkaistakseen veikan. Muistatteko, mitä hän teille povasi?

— Luulen niitä olleen seitsemäntoista… Oi, Lodoiska, näin sinusta unta viime yönä!

— Kahdessakin olisi ollut kyllin veikan menettämiseksi, ja Jaana povasi seitsemäntoista. Onko hän totta povannut?

— Te olitte nuori, rikas, kaunis ja ylhäinen. Älkäämme enää puhuko siitä. Mutta kun poistuitte vihoissanne ja huusitte mennessänne, että Jaana oli povannut kuusitoista valhetta, silloin sanoitte minulle nämä sanat: "Kuparisormus on oleva sinun."

— Ja nyt on se teidän, kreivi Bernhard. Lupaus on pyhä. Siispä on sormus minun, sillä te olette menettänyt veikan.

— Ei, herra kreivi, minä en tarvitse mitään enkä pyydäkään mitään muuta kuin sitä, mihin minulla on oikeus. Sormus on minun, ja sen omistuksen takuuna on minulla miehen kunniasana. Tässä se on…

Ja Kreeta otti esiin pienoisen puurasian, veti käsineen oikeaan käteensä ja asetti sormuksen peukalon ja keskisormen vähin. — En tahdo, — sanoi hän, — paljain käsin koskea tuohon onnettomuuden esineesen, joka jo on saanut niin paljon pahaa aikaan. Niin, tässä on nyt noitakalu, joka on ollut kateissa lähes neljäkymmentä vuotta — tässä on se taikakalu, josta sanotte sukunne onnen riippuvan — tässä vallan ja onnen paha henki, joka nostaa ihmisten mielet kopeaan kapinaan Jumalaa vastaan, tekee heidät itsekkäiksi ja julmiksi muita ihmisiä kohtaan — ja nyt se on minun hallussani, nyt se on minun omani, ja tahdotteko tietää, mitä nyt sillä teen…?

— Minä rukoilen sinua, Kreeta, — huudahti kreivi niin ankaran mielenliikutuksen vallassa, ettei voinut vuoteeltaankaan kohota.

— Tahdon sanoa teille, mitä nyt teen tälle pahalle hengelle, — jatkoi reipas nainen hänelle tavattomalla innostuksella. — Tuossa ikkunan alla kohisevat linnanlahden aallot … minä hautaan iäksi päiväksi kuninkaan sormuksen sen syvyyteen, ja te ja lapsenne tulevat siunaamaan minua teostani.

Ja samassa särki hän ruudun, astahti takaperin ja valmistautui nakkaamaan sormusta niin tarkasti ja niin kauas kuin hänelle oli mahdollista. Juuri samassa silmänräpäyksessä lennähti musta lumipilvi auringon eteen, ja huone kävi miltei pilkkopimeäksi.

— Hetkinen vielä! Lyhyt hetkinen vain! — rukoili Bertelsköld, saaden tuskin sanaa suustaan.

Kreivin muuten heleä ääni oli nyt niin tavattoman kaiuton, että Kreeta epäili. — Mitä vielä tahdotte? — kysyi hän, vasten tahtoaan vapisten.

— Pyydän vain … viiden minuutin aikaa. Paina sormus sormeeni… Jos viisi minuuttia kuluu … eikä kohtaloni sillä ajalla muutu … niin että sormus osoittaa voimaansa … niin se on sinun … muuten … se on minun!

— Synnillinen, surullinen taikausko! — sanoi Kreeta. — Ja sillä ehdolla siis annatte minulle sormuksen vapaaehtoisesti?

— Ja jos ne viisi minuuttia kuluvat ilman suuria muutoksia, lupaatteko sitten kääntää mielenne tästä maailmasta eikä koskaan enää uskoa tuon onnettoman sormuksen voimaan?

— Olkoon sitten, anna minulle anteeksi, rakas Jumala, jos teen syntiä hänen pyyntöönsä suostumalla ja kiusaan sinua ihmiskeinoihin turvaamalla! Tässä on sormus!

Ja hän painoi sen kreivin sormeen. Sitten peitti hän särjetyn ikkunan, suojellakseen sairasta kylmältä. Noin minuutin aika kului hiljaisuudessa. Hetkisen perästä vilahti aurinko näkyviin. Tämä aivan tavallinen tapaus sai kumminkin sekä kreivin että papinvaimon vapisemaan. Mutta sitä kesti vain muutaman sekunnin ajan. Aurinko katosi taas pilviin.

— Aika on kulunut, — sanoi viimein Kreeta. Nyt näette, kuinka mielettömiä uskoitte. Antakaa minulle kiusaaja takaisin, ja se on iäksi päiväksi vajoava aaltojen syvyyteen.

— Vielä on minuutti jäljellä! — kuiskasi Bertelsköld, jonka silmät muuanne kääntymättä seurasivat suuren, oven pielessä riippuvan seinäkellon viisarin hidasta kulkua.

Kreeta pudisti päätään. — Maallisten toiveiden viimeinen oljenkorsi! — sanoi hän säälien. — Vielä kerran liikauttaa aika siipeään, ja sitten on kaikki lopussa.

Tuskin oli hän sen sanonut, kun askelia kuului, ja oven ripaan tartuttiin. Jos huoneessa olisi ollut valoisampi, olisi Kreeta nähnyt, kuinka Bertelsköldin haamu muuttui, niin että hänen kalpeille kasvoilleen yht'äkkiä kohosi hehkuva puna.

Maaherra, parooni Creutz, astui sisään. Jo hänen synkkä surupukunsa osoitti, että jotakin erikoista oli tapahtunut.

Hän läheni kreivi Bertelsköldiä ja sanoi lempeällä ja totisella äänellä: — Tulen antamaan teille tietoa eräästä surusanomasta, jonka äskettäin tänne tullut ruotsalainen posti vihdoin viimeinkin on tuonut Suomenkin rantamille. Hänen majesteettinsa, meidän armollinen kuninkaamme Kaarle XI ei enää ole elävien joukossa. Hän on jo tämän huhtikuun 5. päivänä silmänsä Herransa ikuiseen uneen ummistanut, jonka jälkeen hänen valtaistuimensa perillinen, meidän nyt hallitseva kuninkaamme Kaarle XII on Ruotsin maan valtaistuimelle astunut. Rauha vainajalle! Hän on useissa kohdissa ollut oikea maan isä, ja jos hän lieneekin inhimillisesti erehtynyt, on hänet kumminkin aina luettava Ruotsin valtakunnan parhaitten kuningasten joukkoon. Suokoon Jumala, että hänen poikansa hallituskausi tulee olemaan onnellinen.

— Sen jälkeen, — jatkoi maaherra, — on minulla iloisempia tietoja teille itsellenne ilmoitettavana. Vihamiehenne Gyllenborg on menettänyt valtansa. Nykyinen armollinen kuninkaamme, joka, jos huhu totta kertonee, ei ole reduktsionin ystävä, on käskenyt, että kanne teitä vastaan on peruutettava ja kuninkaallinen asiamies Janssen viralta pantava ja nuhdeltava häntä ankarasti hänen sopimattomasta käytöksestään, joka nyt enää on tarpeetonta, koska kuulin miehen hukkuneen. Hänen majesteettinsa on käskenyt minua teille erittäin ilmaisemaan, että hän paheksuu sitä vääryyttä, mikä teille on tapahtunut, ja kehoittaa hänen majesteettinsa teitä samalla, niin pian kuin terveytenne sen sallii, saapumaan Tukholmaan ja rupeamaan jäseneksi kuninkaan ja valtakunnan neuvostoon.

Huoneessa oli niin pimeä, ettei kumpikaan huomannut, kuinka Kreeta, joka oli vetäytynyt vuoteen uutimien taa, kauhistuneena peitti kasvot käsiinsä. Bertelsköldiin nämä uutiset tekivät toisenlaisen vaikutuksen. Sen sijaan, että olisi vastannut, veti hän parooni Creutzin lähemmä itseään, näytti hänelle vasemmassa kädessään olevaa sormusta ja kuiskasi: Tämä sormus … Torstenille … sanokaa hänelle … kuningas … ja kansa … aateliston avulla…

Kenties oli jalo parooni jo hiukan tottunut kreivi Bertelsköldin haaveiluihin tämän sairastaessa. Oli miten oli, mutta toivoen voivansa ilahduttaa vierastaan, joka nyt oli kohonnut arvossa häntä niin paljon ylemmä, jatkoi parooni Creutz: — Kun mainitsitte poikanne Torstenin, niin tahdon ilmoittaa, että kreivittärenne ja tyttärenne voivat hyvin. Olen kuullut sen sisareltani, ja tässä ovat molempain poikainne kirjeet. Tahtomatta kertoa samaa, mistä hekin varmaan kirjoittavat, rohkenen vain tuttavuuden vuoksi ilmoittaa, että poikanne Torsten, niin nuori vielä kuin onkin, on erinomaisten tietojensa nojalla saanut paikan kuninkaan kansliassa, samalla kun poikanne Kustaa reippautensa vuoksi joka päivä saavuttaa yhä enemmän nuoren hallitsijamme suosiota. Mitäs tästä kaikesta sanotte, jalo vieraani? Jos ette nyt heti paikalla parane, niin se ei ole minun syyni. Ja vielä sittenkin on minulla teille pieni loppuherkku tarjottavana. Niihin melkoisiin kustannuksiin nähden, joita te ja isänne olette maan kaunistamiseksi Mainiemen linnaan uhranneet, on armollisen kuninkaamme tahto, että elinaikananne saatte hallita tilaa tahtonne mukaan. Kuolemanne jälkeen siirtyy tila Turun läänin rykmentin everstin virkataloksi, koska, niinkuin kuninkaallinen majesteetti leikkiä laskien on virkkanut, poikanne Kustaa todenmukaisesti joka tapauksessa tulee olemaan lähin jälkeläisenne. — Mutta ette edes kiitäkään minua. Hyvä kreiviseni, mitä tulee minun ajatella teistä? Te hymyilette, luulen ma, — hyvä merkki! Lyönpä vetoa, että huomenna olette terve; me lähdemme yhdessä metsästämään, varokoon karhu turkkiaan; olen onnellinen päästessäni metsälle niin kokeneen metsästäjän seurassa! Tavattoman pimeä päivä kevätpäiväksi… Ah, nyt pilkistää aurinko esiin… Mutta…

Niinkuin tumma, musta harso yht'äkkiä olisi pudonnut pois luonnon otsalta, välähti aurinko kaikessa kirkkaudessaan, ja kevätloistollaan linnan ruutujen läpi tunkien valaisi hämmästyneen linnanpäällikön kasvoja, polvistuneen naisen kyyneltyviä silmiä ja Mainiemen kuoleman uneen nukkuneen kreivin, Bernhard Bertelsköldin jaloja piirteitä. Hänen ihmeen ihana, ennen niin mustien, mutta nyt ajan hopeoimien kutrien ympäröimä päänsä johti vielä kuoltuakin mieleen hänen jalon, hienotunteisen, ylpeän ja sankarimaisen urhean luonteensa. Hän nukkui niinkuin mennyt aika nukkuu pois uuden ajan päivänpaisteessa.

Aurinko, joka nyt Turun linnaa valaisi, oli ylevämielisen, urotöistä kuuluisan, hengen ja aineen maailmoissa yhtä jättiläisvoimaisen seitsemännentoista vuosisadan ilta-aurinko. Sen ilta oli nyt tullut. Kun Kaarle XI:n tähti laski, nousi taivaanrannalle kaksi uutta, vielä mahtavampaa ja paljon loistavampaa tähteä, toinen lännessä, toinen idässä. Se sinertävä juova, jota Bertelsköld turhaan oli meren jäiden seasta etsinyt, oli nyt laajennut kimmeltäväksi ulapaksi, jolla laineet vapaina liikkuivat — ja nyt oli kevät kaikkialla hengen valtakunnissa, ja epäuskon jäät alkoivat sulaa, ja ihmisajatuksen iäti lainehtivat aallot alkoivat yhä vapaammin vyöryä äärettömyyden ja ikuisuuden avaruuksia kohden aikojen etäisten rantain tuolla puolen.

Pysähtykäämme tähän kevättä ihailemaan. Lumen, joka sulaa, tulee aina muistaa, että sen taivahan aurinko sulattaa; vihannan, nousevan nurmen tulee aina muistaa, että nietokset ovat suojelleet sen juuria hallalta. Vanhuus menköön, nuoruus astukoon rakastavana sijaan!

Ja näin päättyy kertomus keväisenä iltana. Jumala tietää, milloin vaaraimet metsässä kypsyvät.

VIITESELITYKSET:

[1] Onko ihminen järjetön luontokappale? Tietysti on, koska syöpi vertaisiaan.

[3] Onko ihminen jumala? Varmaankin, sillä jumala ei mitään kaipaa. Mutta en minäkään mitään kaipaa (s.o. runsaan aterian jälkeen). Siis olen jumala. Joka oli todistettava.

[4] Välskärin aikana ei vielä ollut laadittu lakia, joka rauhoittaa hirven meillä kokonaan.

[6] Tässä katsoi välskäri sopivaksi kehua oikein tarmonsa takaa sitä onnellista aikaa, jolloin tiedekunnista ei mitään tiedetty ja välskäri oli ainakin nykyaikaisen arkiaatterin arvoinen.

[7] Nämä vesikoetukset samoin kuin niitä vastaavat tulikoetukset, joita tehtäessä syytetyn täytyi tarttua tuliseen rautaan, olivat jo kauan tätä ennen käytännössä ja tavataan usein keskiajan kronikoissa mainittuina. Kummallista kyllä, oletettiin, että ainoastaan perkele voi pelastaa syyllisen, jotavastoin n.k. jumalantuomiot sisälsivät sen, että Jumala ihmeen kautta pelastaa syyttömän.

[9] Vrt. samaa teosta, siv. 142 ja seur. Piispa syytti Alanuksen leskeä siitä, että tämä muka olisi käyttänyt erästä mynämäkeläistä naista noituuteen, hankittanut itselleen takaisin erään koristeen ja muutamia palasia sianlihaa, kiduttanut Dn. Enevaldia noidannuolilla ja tahtonut taikajuomalla tuhota itsensä piispan puolison tämän sairaana ollessa. Juttu kesti liki viisi vuotta ja vedottiin siinä lopulta Tukholman neuvostoon, joka tuomitsi piispan maksamaan leskelle 400 talaria hopeaa.

[15] Anna Sofia katseli ihastunein silmin vanhaa isoäitiä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa, että hänestähän oli välskäri saanut tuon kauniin vanhuksen ihanteen. Vanhus ymmärsi tytön ajatukset ja nyökäytti kiittäen, melkein liikutettuna hänelle päätään. Mutta välskäri ei ollut huomaavinaan sanojensa vaikutusta, vaan jatkoi kertomustaan niinkuin ei mitään olisi tapahtunut.

[16] Susanna tarkoittaa varmaankin tuota pfaltzkreivin arvonimeä, jonka keisari Fredrik III antoi piispa Maunu III Särkilahdelle ja hänen jälkeläisilleen, ei piispoille, vaan Turun tuomiorovasteille.

[19] Würzburgin luona, jossa suvun päämies ennen muita tunki linnan nostosillan yli.

[20] Kustaa Bertelsköld, kreivi, kuoli tammik. 29 p. 1658. Lannistumattomana voittajana kuninkaansa puolesta lepää hän aallon alla.

[21] Keihäät tehtiin tämmöisiin tilaisuuksiin hauraasta puulajista että ne vahinkoa tuottamatta taittuisivat, jos sysäys tulisi olemaan liian ankara.

[25] Saanemme tuonnempana tarkastaa sekä näitä että muita reduktsionin yksityiskohtia.

[26] Kreivi Bertelsköldin oli tapana, aina kun oli vihoissaan, puhua ranskankieltä, jonka tähden hän silloin myöskin puolisoaan teititteli. Olemme kuitenkin katsoneet parhaaksi suomentaa hänen sanansa.

[28] Gyllenborg aateloitiin 1680, tehtiin vapaaherraksi 1689, kreiviksi 1695. Siihen aikaan kohottiin nopeasti.

[29] Kuolinvuoteellaan sanotaan Kaarle XI:n vierittäneen tämän edesvastuun Gyllenborgin hartioille.

[32] Köyhälistöä, tämän sanan nykyisessä merkityksessä, ei oikeastaan siihen aikaan ollut olemassa. Päiväläiset, palvelijat, loiset, mäkitupalaiset katsoivat, tavallisten olosuhteiden vallitessa, kuuluvansa isännän perheeseen tai maahan.

[33] Fryxellin mukaan. Ei liene aivan sanan mukaan ymmärrettävä. Kirkot voivat tulla lukituiksi senkin johdosta, että papit olivat kuolleet tahi hädän ja puutteen tähden tulleet pakotetuiksi siirtymään pois.

[35] Saatavilla olleet tiedot on koottu valtioneuvos Pippingin kirjaan "Historiska underrättelser om boktryckeriet i Finland" (S. T:de S:n Toim. 1846.)

[37] Isokyrön pitäjä on suomalainen, jonka vuoksi kaikki kävi suomenkielellä, mutta Larssonit puhuivat ruotsiakin, Bertelsköld, samoin kuin kaikki sen ajan Suomen aateliset, ymmärsi ja puhui suomenkieltä täydellisesti.

[39] Välskäri teki tässä virheen ajanlaskussa, sillä hän luki sanat 1734 vuoden lain mukaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 2 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.