The Project Gutenberg eBook of Välskärin kertomuksia 4.1 Erämaiden kevät. Porvariskuningas., by Zacharias Topelius

1. Uudenkaupungin rauha
2. Uudenkaupungin satamassa
3. Kolme pakolaista
4. Syysmyrskyt v. 1721
5. Sotaretki Raumalla
6. Joulukuun päivä Vaasassa
7. Larssonin perhe
8. Pakolaiset erämaassa
9. Talvi- ja kevätpäiviä
10. Sissi ajaa saalistaan
11. Valtioviisas ja hänen omatuntonsa
12. Omatunto vaikenee
13. "Lapinmaa on löydetty"
14. Jatkoa sissin seikkailuihin
15. Jupiter ja Juno
16. Junon kosto
17. Kevät 1722

1. Valtiopäivämiesvaali 2. Ratsastus 3. Kreivi ja porvaristyttö 4. Viskaali Spolin 5. Raharuhtinas 6. Eräs huviretki v. 1738 7. Vähäkyrön pappilan sadin 8. Seikkailuja rauhan aikana 9. Utukuningattaren sukkanauha 10. Hiidenkiuas metsässä 11. Vaasan satamassa 12. Esterin havainnot 13. Vähäkyrön metsäseikkailun loppu 14. Istvanin seikkailu 15. Perttilän talossa 16. Valtiomiehen työhuoneessa 17. Hämähäkki ja heinäsirkka 18. Kohtaus luistinjäällä 19. Harpunsoittoharjoituksia 20. Valtiollisia juonia 21. Ullakkokamarissa Läntisen Pitkäkadun varrella 22. Naamiaiset 23. Samana yönä 24. Kavalia juonia 25. Isä ja tytär 26. Ratsastuksen seuraukset 27. Miinat alkavat räjähdellä 28. Kreivi Hornin kukistuminen 29. Ester Larssonin pako 30. Vanhoja tuttuja 31. Suuri miina räjähtää 32. Kreivitär Eeva Bertelsköldin kirje pojalleen kreivi Kaarle Viktor Bertelsköldille 33. Eräänä iltana Falkbyssä 34. Vieras Falkbyssä 35. Vuosisatain perintö 36. Kuninkaan sormus 37. Puolitoista vuotta myöhemmin

VÄLSKÄRIN KYMMENES KERTOMUS.

ERÄMAIDEN KEVÄT.

Eräänä talvi-iltana, kun kuulijat taas olivat kokoontuneet välskärin kamariin, ja lumipyry kevein, pehmein hiutalein peitti ikkunanruudut, suvaitsi postimestari, kapteeni Svanholm, vastoin kaikkien muiden luuloa, hauskuttaa seuraa läsnäolollaan. Hän oli nimittäin edellisen kertomuksen lopussa jotenkin miehekkäästi kiroten ilmoittanut, että hän oli nyt kuullut kaikki, mitä halusi kuulla ja ettei hän suinkaan enää aikonut vaivata itseään tulemalla kuulemaan kaikenlaisia joutavia pikkujuttuja Kaarle XII:n kuoleman jälkeen. Siitä huolimatta tömisivät hänen rautakantaiset saappaansa tänä iltana jo ennen muita ullakon rappusissa, ja rehellinen kapteeni marssi vanhan tavan mukaan sisään niinkuin ennenkin ja oli nähtävästi jo kokonaan unohtanut kiireessä tekemänsä päätöksen. Kenties hän ei myöskään luullut saavansa kotonaan tarpeeksi torailla tänä iltana vanhan narisevan emännöitsijänsä kanssa, sillä ilman joka-iltaista riitaa oli kapteenin vaikeata saada unta silmiinsä. Hän astui siis sisään, näöltään rauhallisena, mutta oli jo ennakolta pörhistänyt mielensä niinkuin urhokas kukko pörhistää höyhenensä valmistautuen ankaraan otteluun.

Välskärin tottunut silmä huomasi sen ja hän tervehti hymyillen vierastaan. Mutta koulumestari, maisteri Svenonius, joka istui siinä, voitonvarmuuden loistaessa laihoista, mustanpuhuvista kasvoista, ei ollut halukas tällä kertaa päästämään niin vähällä vanhaa riitaveljeään, jonkavuoksi hän heti tervehdykseen vastattuaan teki sen pilkallisen huomautuksen, että veli Svanholm varmaankin tahtoisi lämmitellä itseään Norjan tuntureilla anno mundi 1718 kestetyn jouluyön pakkasen jälkeen ja olisi sentähden hyvä ja asettuisi niin lähelle valkeaa kuin mahdollista.

Kapteeni kirosi, mutta vastasi sitten niin sävyisästi kuin suinkin, että jos veli Svenonius haluaisi paistaa perunoita tuhkatulessa, hän voisi sen tehdä, mutta että hän, Svanholm, kuitenkin oli tullut tänne kuulemaan jotakin viimeisten karoliinien kohtalosta; muusta hän viisi välittää. Hän toivoi näet, että veli Bäckillä vielä olisi murunen ruutia tallessa Isonvihan ajoilta voidakseen mustata nenän ainakin kirjatoukilta.

Viittaus ei ollut hieno, ja koulumestari luuli kenties, että hänen mustaa korvapartaansa oli tahdottu loukata. Hän vastasi sentähden vuorostaan, ettei hän ollut se mies, jonka tarvitsi mustata viiksiään (kapteenin viikset olivat, niinkuin tiedämme, punertavat), ja mitä Kaarle XII:n ruutiin tulee, niin se oli nyt loppuun ammuttu. Veli Svanholm saisi kyllä haistaa palanutta vielä seuraavassakin kertomuksessa, mutta hän myöskin saisi nähdä, kuinka "kirjatoukkain" vähitellen onnistui pestä ilkeä ruudinsavu pois aikakauden kasvoista vuoden 1721 jälkeen.

— Niin, oli se kaunista pesemistä vuosina 1741 ja 42, — vastasi kapteeni ylenkatseellisesti. Silloin kynämiehet oikein näyttivät, mihin he kelpaavat. Olihan jotakin kelvollista tuossakin aikakaudessa, oli "erään nimen varjo" ja ne vanhat krenatöörit, jotka vielä kummittelivat maailmassa Kaarle XII:n ajoilta.

— Niin, sittenkun oli lyöty valtti pöytään ja vain kakkoset olivat jäljellä. Tuli ja leimaus! Suuri tappio oli jo edeltäpäin tiedossa ja yhtäkaikki uskallettiin yhdeksän kaatoa hertalla. Pietiksihän täytyi tulla mokomilla korteilla.

Koulumestari jatkoi: — Merkillisintä, mitä edellisessä kertomuksessa huomasin, olivat Eeva Rhenfeltin Kaarle XII:lle Kristinehamnissa 1718 lausumat sanat: "Mihinkä on teidän majesteettinne pannut Suomenmaan?" Pane tämä mieleesi, veli Svanholm, näissä sanoissa oli ruutia, jos veli niin tahtoo. Ne olivat rohkeita sanoja, sitä ei saata kieltää. Hän olisi kyllä voinut lisätä niihin: mihinkä on teidän majesteettinne pannut Vironmaan? Liivinmaan? Inkerinmaan? puoli valtakuntaansa ja viimein itse Ruotsinkin? Mutta jo riitti tuo yksikin kysymys. Jos nyt veli olisi ollut kuninkaan sijassa, mitä veli olisi vastannut?

— Niin, me oletamme, että veli olisi ollut Kaarle XII, mitä veli olisi vastannut?

— Minä olisin vastannut: mene hiiteen, onko minulla nyt aikaa kuunnella akkain lörpötyksiä?

— Veli kumminkin muistanee, ettei Kaarle XII vastannut siihen sanaakaan, vaan käänsi kysyjälle selkänsä. Eikö veli usko kysymyksen käyneen kuin kasakanpiikin hänen kuparilla panssaroidun omantuntonsa läpi? Ja eikö veli luule sen kysymyksen yksinään lausuneen tuomion Kaarle XII:n elämästä ja kaikista niin sanotuista sankareista, jotka maineensa ja oman kunniansa vuoksi vievät kansojaan teurastettaviksi?

— Tuli ja leimaus! — karjaisi kapteeni kovin hämmästyksissään ja närkästyksissään tästä turhanpäiväisestä pikkumaisesta hyökkäyksestä kaikkia sankareita vastaan; mutta sotaisessa raivossaan hän kykeni vain partaansa jupisemaan sekavia vastaväitteitä, joista voi erottaa ainoastaan sanat "kynäsankari", "kirjatoukka", "ihmisiä, jotka eivät edes kelpaa harjaamaan Kaarle XII:n saappaanpuhdistajan takkia, saatikka sitten tuomitsemaan sellaista jättiläistä kuin hän oli!"

Lukija muistanee, että Kaarle XII:lla oli seuran nuoremmissa jäsenissä, jos mahdollista, vieläkin kiivaampia puolustajia kuin sotaisa postimestari, ja kapteeni sai heti kohta pelkäämättömän liittolaisen Anna Sofiasta, joka aina vähän väliä hyökkäsi vihollisen kylkeen, sillaikaa kuin pieni Jonathan niin sanoaksemme "jälkijoukon kinttuja kutkutteli" niin julkeasti kuin hänen erinomainen kunnioituksensa koulumestaria kohtaan suinkin salli. Siinä syntyi siis erinomaisen vilkas taistelu, jossa milloin hyökkääjät väkirynnäköllä valloittivat ja kukistivat Kaarle XII:n maineen jalustan, milloin taas puolustajat ottivat sen takaisin ja ylensivät pilviin saakka. Saattaa sanoa, että samaa taistelua erilaisten mielipiteiden välillä on kestänyt pohjoismaissa kohta puolitoista vuosisataa ja että sitä ehkä kestää niin kauan kuin "Teiri-kuningas" ja "Ruununvouti" taistelevat Ruotsin historian ensimmäisestä sijasta; niin kauan kuin ihanteet ja numerot ovat aseissa toisiansa vastaan. Välskärin ajalla, jolloin Tegnérin "Axel" vasta oli ilmestynyt, voitto kieltämättä oli niiden puolella, jotka runoilijan kanssa ajattelivat:

"Tuot' aikaa minä rakastan, mi kunniata Kaarlen kantaa; se mielenrauhan, ilon antaa, ja maine sill' on voittajan."

Myöhempi aika on taipuvampi kirjoittamaan tunnusteensa ja hyväksymisensä sille verolipulle, jonka Fryxell on laatinut Kaarle XII:n kuolinpesälle; mutta tässä syrjäisessä yliskamarissa oli karoliininen puolue päästä kokonaan voitolle koulumestarista, olletikin kun nuo kaksi suurvaltaa eivät näyttäneet pitävän kummankaan puolta. Välskäri viskasi tahallaan aina silloin tällöin jonkin ärsyttävän huomautuksen taistelijain eteen, pitääkseen taistelunhalua vireillä, ja isoäiti koetti tapansa mukaan, vaikka onnistumatta, kääntää kiistaa johonkin viattomampaan syrjäaiheeseen, melkein niinkuin pillastuva hevonen hätätilassa ohjataan tien vieressä oleviin nietoksiin.

— Olkaa hyvä ja sanokaa minulle eräs asia! — huudahti viimein isoäiti, koroittaen ääntänsä, — kaatuiko Kaarle XII todellakin salamurhaajan käden satuttamana, niinkuin voisi päätellä muutamista edellisen kertomuksen lauseista?

Kaikki läsnäolijat olivat valmiit vastaamaan tähän kysymykseen myöntävästi. Välskäri vain liitti siihen sen muistutuksen, että asiaa ei oltu varmasti todistettu, hän oli siitä kertonut vain sen, mitä useat oppineet miehet, ja niiden joukossa useat historioitsijat ennen häntä olivat sanoneet. Hän halusi kumminkin lisätä, että kansat aina kernaasti uskottelevat itselleen, että erinomaiset miehet ja sankarit, jotka ovat maailmaa urotöillään hämmästyttäneet, eivät voi kuolla niinkuin muut kuolevaiset. Herkuleen tappoi myrkytetty vaate; Romuluksen otti pilvi mukaansa; Kaarle suuri istuu vieläkin vuoressa ja odottaa viimeistä tuomiota tulevaksi silloin, kun hänen partansa kasvanut kivipöydän yli; Olavi Trygvenpoika ei hukkunut Svolderin luona; Kaarle rohkea ei kaatunut Nancyn luona; Kustaa II Aadolf ammuttiin hopealuodilla j.n.e. Minkätähden olisi Kaarle XII kaatunut norjalaisen, Fredrikshaldin valleilta tulleesta luodista?

— Niin se on, — vastasi isoäiti. — Yksinkertaisinta asiaa on aina vaikein ymmärtää. Olisihan aivan liian luonnollista, että semmoiseen uskalikkoon kuin Kaarle XII:een, joka seisoo kädet rintavarustuksella vihollisen tulelle alttiina, olisi luoti sattunut niin kuin tavalliseen sotamieheen. Eihän toki, vaan siinä pitää olla olemassa "liitto Euroopan yhdistyneiden valtain välillä", ennenkuin saadaan särkymään ruukku, joka niin kauan kävi vettä kaivolta..

— Ruukku? — toisti kapteeni Svanholm, tulisen palavana. — Kaarle
XII:sta ruukkuko!

— Ruukku taikka ämpäri, samapa se, — vastasi isoäiti. — Serkkuni olkoon hyvä ja siivilöiköön ajatuksiani eikä sanojani. No niin, hän kaatui, mitäpä merkillistä siinä oli? Ihmeellisempää oli se, ettei hän kaatunut paljon aikaisemmin.

— Ihmeellisintä oli se, että hän kaatui oikealla hetkellä, ennenkuin kaikki kaatui hänen kanssaan, — muistutti välskäri vakavasti.

— Älkäämme enää siitä kiistelkö, — jatkoi vanha isoäiti tyytyväisenä siitä, että hiukan aineesta poiketen oli saanut taistelun sen pahimmasta paikasta syrjäytymään. Minä suon vainajalle kaiken sen vähäisen ilon, mikä hänellä haudassaan voinee olla niistä monista kauniista runoista ja kaikesta muusta, mitä hänestä on kirjoitettu mutta kyllä hän olisi meille hyvän teon tehnyt, jos olisi jättänyt tuon norjalaisen joulumessun sikseen, sillä silloin olisi meillä oivallinen majurimme Bertelsköld vielä tallella. En saata sanoa juuri erittäin ihailleeni hänen metsärosvonelämäänsä enkä hänen monia kummallisia seikkailujaan; mutta uskollinen sydän on kultaa kalliimpi, ja sen saattaa sanoa Kustaa Aadolf Bertelsköldistä. Jospa hänen leskensä, tuo miehekäs rouva, saisi elää niin kauan, että näkisi heidän pienestä Kaarle Viktoristaan tulevan kelpo miehen!

— Tuleeko hänestä yhtä vahva kuin majuri oli? — kysyi pieni Jonathan, joka nyt joka päivä koetti Bertelsköldin tavoin nostaa miestä suoralla kädellä maasta. Tämä oli Jonathanin silmissä inhimillisen täydellisyyden korkein huippu.

— Jonathan kulta, miehet käyvät yhä heikommiksi käsivarsiltaan ja kylmemmiksi sydämiltään, — vastasi Anna Sofia ivallisesti. — Ennen maailmassa he voivat murtaa hevosenkenkiä; vielä isoäidin nuoruuden aikana he voivat taistella niinkuin taistelivat Porrassalmella ja Lapualla, mutta tähän aikaan he ovat henkensä menettää, kun heidän pitää sulhasta häissä ukoksi tanssittaa.

— Mitä kahvi ja tee, paloviina ja tupakka, toti ja yönutut, höyhenpatjat ja kamari-ilma, läksyt, kalossit ja lämpimät eteiset lienevät vaikuttaneet, sitä en tahdo mennä sanomaan, — muistutti välskäri. — Mutta ylimalkaan tuskin luulisin nyt elävää sukupolvea paljoa heikommaksi kuin karoliinit ennen muinoin olivat. Erotus on vain siinä, että miehuutta sekä pidettiin arvossa että tarvittiin silloin enemmän kuin nyt, ja sentähden siihen harjaannuttiin jo lapsuudesta alkaen. Yhdeksänkymmentä siihen kenties sortui, mutta kymmenen siitä voimistui, ja niin nuo yhdeksänkymmentä unohdettiin näitä kymmentä ylistäessä. Painiskele sinä vain, Jonathan, niin jaksat sinäkin nostaa miehen ja kääräistä hopealautasen torvelle.

— Onneksi Kaarle Viktor Bertelsköld syntyi aikana, jolloin hyviä avuja ja oppia opittiin pitämään korkeammassa arvossa kuin raakaa ruumiillista voimaa, — vastasi koulumestari, yllyttävästi katsahtaen sotaista vastustajaansa silmiin.

— Jos hän raukaksi syntyi, niin hänestä raukka tulkoon, sama se minusta, — vastasi närkästynyt postimestari. — Mutta jos hän syntyi mieheksi, ja jos hän on isäänsä ja äitiinsä, niin saadaan nähdä, että Kaarle Viktor Bertelsköld ei nimeään pilaa. Toivon hänen saavan paremman opettajan kuin tuo hänen perin viekas, liukas setänsä on, jota en suvaitse takamaillenikaan. Tuli ja leimaus! Siinä on veli Svenoniukselle mielensä mukainen malliherra.

— Tiedetäänkö mitään enempää niistä karoliineista, jotka jäivät kuninkaan jälkeen elämään? — kysyi Anna Sofia.

— Tiedetään, — vastasi välskäri, — että ne harvat, jotka suuresti kunnioitettuina vielä elivät neljä- tahi viisikymmentä vuotta kuninkaan kuoleman jälkeen, eivät milloinkaan olleet hattuaan nostamatta Kaarle XII:n nimeä mainittaessa, ja että he verrattomalla kunnioituksella ja ihastuksella puhuivat sankarikuninkaasta ja hänen urotöistään, hänen yksinkertaisista elintavoistaan, hänen vilpittömästä jumalanpelostaan ja hänen järkähtämättömän rautaisesta tahdostaan. En luule kenenkään niin helposti unohtavan "Vanhaa soturia", — "viimeistä maan päällä, joka Kaarle-kuninkaan näki"… Viimeinen jälkeen jäänyt, korkeampaan päällikkökuntaan kuulunut karoliini oli kenraali Cronstedt, joka kuoli 1750. Viimeinen tunnettu upseeri oli kapteeni Gutoffsky, joka kuoli 1784 99 vuoden iässä. Viimeisen tunnetun sotamiehen nimi oli Niilo Örberg, ja hän kuoli 1816, 108 vuoden vanhana Taalainmaassa Ruotsissa.

— Mutta silloin hän ei ollut kuin kymmenvuotias kuninkaan kuollessa, — huomautti isoäiti, joka oli nopea laskuja tekemään.

— Niinpä kyllä, — sanoi välskäri, — mutta arvattavasti hän palveli jo niin nuorena, samoin kuin moni muukin siihen aikaan, piiparina tai kuormastopoikana. Örbergiä en tuntenut, mutta tunsinpa erään toisen vanhan karoliinin, joka kaiketikin oli heistä viimeisiä maan päällä. Hänen nimensä oli Abraham Lindqvist, oli syntynyt 1696, palveli Kaarle-kuninkaan johdolla ja rupesi, otettuaan palveluksesta eron, pitämään vähäistä kauppaa Tampereella, muutti sitten Uuteen Kaarlepyyhyn ja kuoli 1801, 105 vuoden vanhana. Hän oli niitä harvoja kuolevaisia; jotka saattavat sanoa eläneensä kolmen vuosisadan aikana. Hän olikin nuoruudessaan nostanut hevosen ja kuorman aidan yli kun kasakat ajoivat häntä takaa; mutta viimeisinä vuosinaan oli tämä kookas mies kutistunut pieneksi lumivalkoiseksi äijäksi, jonka selkä oli köykyssä ja jota senaikuiset ihmiset miltei kammoten katselivat niinkuin jotakin muinaisaikain aavetta.

Äänettömyys syntyi. Sotaa käyvät vallat näyttivät taipuvaisilta solmimaan rauhan karoliinien haudoilla. Lopuksi kysyi vanha isoäiti, mitä nyt kaiken tuon julman sotamelskeen jälkeen on kymmenennessä kertomuksessa odotettavana. Välskäri, joka tähän asti oli katsonut lumisen ikkunanruudun läpi ulos pyryilmaan, kääntyi nyt kukoistavan kuulijansa Anna Sofian puoleen, tarttui häntä käteen ja sanoi hyväntahtoisesti silmäillen:

1. UUDENKAUPUNGIN RAUHA.

Lunta ja rakeita oli pitkinä surullisina vuosina satanut Suomenmaan verta vuotaneelle sydämelle, ja moni jo luuli sen iäksi herenneen sykkimästä, kun syksypuoleen v. 1721 toivon sanoma lensi suusta suuhun pohjolan valtakuntien ylitse. Se oli sanoma siitä, että kolmivuotisten, usein keskeytyneiden, tähän asti turhain keskustelujen jälkeen — juonien, lykkäysten, vehkeiden, uskottomuuksien, uhkausten, lahjomisten, liehakoimisten, itsepäisten vastaväitteiden ja kaikenlaisten uusien sodan kauhujen jälkeen — ikävöity rauha jo viimeinkin, elokuun 30. päivänä vanhaa lukua, oli tehty Uudessakaupungissa ja että näin siis oli päättynyt se suuri pohjoismainen sota, jota katkeamatta oli kestänyt ummelleen 21 vuotta aina vuosisadan alusta alkaen. Sodan murhanenkeli, yksinvaltiaiden salaisissa valtakammioissa syntynyt ja kansain verellä ja kyynelillä julkisesti imetetty, oli juuri ennättänyt lailliseen ikään, kun hänen ravinnon puutteesta täytyi hellittää saaliinsa. Mutta eipä hän sitä hellittänyt, ennenkuin vampyyrin tavoin oli imenyt kaiken sen veren ja herpaissut sen elinvoiman, niin että pohjolan jättiläiskansa tämän hirmuisen käänteen jälkeen kutistui kääpiöksi.

Mitä olikaan maksanut tämä rauha, joka iäti on piirtänyt vähäisen Uudenkaupungin nimen pohjolan aikakirjoihin! Kahden vuosisadan voittojen ja valloitusten hedelmän: rikkaan Liivinmaan ja sen uutteran kaupan, viljavan Viron, Suomen sisarmaan, ja sen kanssa koko Suomenlahden eteläisen rantamaan; Saarenmaan ja Hiidenmaan ynnä muita saaria, joilla vielä tänä päivänä asuu Ruotsista tulleita siirtolaisia; Inkerinmaan verisen riidan alaisina olleet tasangot ja Nevajoen mahtavan suonen, jonka luonto vartavasten on luonut suuren vallan keskukseksi; — avaran, ihanan Laatokan, joka yksinäänkin on meri ja valtakunta — vanhan Viipurin, Ruotsin vallan äärimmäisen tukipisteen, jonka valleista idän hyökylaine on niin monesti takaisin tyrskähtänyt, ja Viipurin kanssa siihen kuuluvan alueen, Suomen kaakkoisen kulman, jossa veljekset kiskaistiin erilleen veljeksistä kahden puolen luonnotonta rajaa — kaikkiansa enemmän kuin kuningaskunnan, enemmän kuin merivaltion, Itämeren valtiuden, sillan länsimaihin, meri-ilmaa kotkan siipien alle, johtavan aseman ja etevämmyyden pohjolassa.[1] Tosin kyllä luvattiin siellä molemmin puolin "alati pysyvä, ikuinen, vilpitön ja rikkomaton rauha maalla ja merellä, ynnä totinen sopu ja erottamaton iäinen ystävyyden side" molempain valtakuntain välillä, niin että entisiä vihollisuuksia "ei koskaan enää ajatella", ja niinkuin Ruotsin kunink. majesteetti "niin voimakkaasti, kuin suinkin tapahtua taitaa, iäiseksi ajaksi luovuttaa Itseltään, sen Jälkeisiltä, ja koko Ruotsin Valtakunnalta, kaiken oikeuden, vaatimuksen ja sananvallan, mikä Hänen Kunink. Majesteetillaan on ollut ja saattanut olla" y.m.; samaten luvattiin myös, että "hänen Tsaarillisella Majesteetillaan, sen perillisillä ja jälkeläisillä ei ole koskaan oleva eivätkä he voi väittää itsellänsä olevan mitään oikeutta tahi vaatimusta, oli se minkä varjon ja nimen alla hyvänsä, nyt takaisin annettuun Suuriruhtinaskuntaan Suomenmaahan" ynnä jäljellä olevaan osaan Käkisalmen lääniä. Aikakirjat ovat luetteloonsa ottaneet tämän "ikuisen rauhan" monien muiden samanlaisten joukkoon, jotka näyttävät kirjaimen epäluotettavuuden ja kunkin aikakauden kykenemättömyyden päättämään, mitä sen jälkeen, toisina aikoina ja toisten sukupolvien eläessä on tuleva.

Ja kuitenkin, huolimatta kaikista näistä sanomattomista uhrauksista, huolimatta kaikista uhkaavista tulevista vaaroista, jotka rauha pikemminkin toi lähemmäksi kuin poisti, tuskin on milloinkaan mitään sanomaa suuremmalla ilolla pohjolassa vastaan otettu kuin tätä samaista Uudenkaupungin rauhansopimusta. Jälkimaailma kenties on ehtoja sovittelevinaan ja moittii rauhanhierojia liian suuresta myöntyväisyydestä; mutta silloin, sillä hetkellä oli voipumus niin suuri, levon tarve niin yli kaiken muun tuntuva, että rauha, rauha mihin hintaan hyvänsä oli kaikkien hartain ajatus, kovaääninen huuto kaikilla huulilla. Koko Ruotsin valtakunta oli kuin nääntyvä sankari, joka yöt ja päivät on valvonut paikallaan yliluonnollisissa ponnistuksissa, kunnes käsi on puutunut, polvet hervahtaneet, silmät umpeen painuneet ja sydän tullut toivottomaksi. Tällaisissa oloissa ei valikoida pehmeintä vuodetta, lyyhistytään ensimmäiselle tien vieressä olevalle mättäälle, huolimatta mitään siitä, mitä lepo maksaa, kunhan vain voidaan kääriytyä riekaleiksi ammuttuun sotalippuun ja pelastaa kunnia parempien päivien varalle.

Ja kuitenkin oli tässä alttiiksiantavaisuuden katkerassa kalkissa pisara makeata mettäkin. Oli saatu takaisin yhdeksän kymmenettä osaa siitä, mitä oli menetetty, oli saatu tuo kovin kaivattu Suomenmaa; äiti oli palavan huoneen jäännöksistä, joihin hänen rikkautensa hupenivat, toki viimeksi pelastanut armahimman lapsensa, voipuneen, pyörtyneen, verensä miltei kuiviin vuotaneen, hengen merkkiä tuskin näyttävän, mutta sittenkin toki toivoa ja tulevaisuutta varten pelastuneen lapsensa. Ehkäpä olisi hän voinut senkin uhrata ja siitä huolimatta elää, ja niinhän kerran oli käyvä. Mutta lapsi ei olisi voinut elää, jos se olisi joutunut hukkaan vuonna 1721. Ei mitään kaikesta siitä, mitä sittemmin, vuosisadan kehittymisen jälkeen, tuli Suomen hyväksi, olisi silloin voinut joutua sen osaksi. Niin kuolluksiin asti voimaton, ruhjottu ja runneltu kuin maa oli Uudenkaupungin rauhanteon aikana, ja silloisen ajanhengen vallitessa, olisi Suomi auttamattomasti uponnut kuin katoava pirsta valtameren laineihin, ja sen nimi tavattaisiin tällä hetkellä ainoastaan kuvernementin nimenä, jonka asema ja arvo tuskin vetäisi Virolle vertoja.

Tähän voittoon verrattuina olivat muut rauhanehtojen edut — vakuutus Fredrik-kuninkaan pysymisestä horjuvalla valtaistuimellaan, viljan tulliton vienti Liivinmaasta ja ne kaksi miljoonaa riksiä, jotka Venäjä almuna myönsi vararikkoiselle Ruotsille — mitättömiä seikkoja, jotka tuskin vastasivat sitä nöyryytystä, ettei Mazeppan kasakoille voitu hankkia anteeksiantoa.

Tuo tätä nykyä niin vireä pieni Uusikaupunki, jonka Kustaa II Adolf v. 1617 perusti, oli jo 16:nnella sataluvulla päässyt jonkinlaiseen varallisuuteen, erittäinkin puuastioittensa ja lankkujensa avulla, joita ahkerasti vietiin jahdeilla Tukholmaan. Vuonna 1685 syyskuun 14. päivänä oli tulipalo hävittänyt kaupungin, joka ei ennättänyt oikein toipua tästä onnettomuudesta, ennenkuin nälkä, sota ja rutto tulivat senkin rauhallisia seutuja hävittämään. Nyt, 1721, ei vielä oltu ehditty saada valmiiksi edes uutta kivikirkkoakaan, jota rakentamaan oli ruvettu 1706. Talot olivat pieniä punattuja yksikerroksisia puurakennuksia ja kadut ahtaat, niin että kaupunki tarjosi varsin vähän mukavuuksia noille ylhäisille rauhanhierojille, joista Ruotsin lähettiläät, valtioneuvos, kreivi Liljenstedt ja maaherra, parooni Strömfelt sekä venäläinen tykistön ylipäällikkö, kreivi Bruce olivat jo keväällä sinne tulleet, mutta tsaarin mahtava suosikki, salaneuvos Österman oli odotuttanut itseään ja hidasteli tahallaan, saattaakseen ruotsalaiset viimeisillensä ja ennättääkseen vielä perin köyhtyneestä Suomesta kiskoa veroja. Lähettiläitä ja heidän lukuisia palvelijoitaan varten oli kaupungin ulkopuolella olevalle Kivikarran saarelle rakennettu iso huoneisto. Täällä ruotsalaiset kyllä tinkivät vähän vastaan, mutta tässä kaupassa ei pitänytkään paikkaansa tuo tunnettu ohje, että

"kauan kauppoja hierota ei, ei tingitä paljon, puolet vain heti tingitähän…"

Lopuksi kiisteltiin Saarenmaasta ja Viipurista. Saarenmaa meni pian menojaan, kun hätähuutoja alkoi kuulua Uuteenkaupunkiin Ruotsin rannikoilta, missä Venäjän laivasto nyt jo kolmantena kesänä laski maihin ja hävitti. Sittemmin, ja kun Österman pyysi Ruotsin lähettiläitä tarkemmin lukemaan erään kohdan heidän (ei hänelle) salaisista ohjeistaan, meni Viipurikin. Ennen rauhantekoa oli heinäkuun 20. päivänä sopimus tehty kahden kuukauden aselevosta.

Tuskin oli aselepo tullut tiedoksi, kun joukko veneitä ja pieniä aluksia lähimmäisiltä rannikoilta riensi Uuteenkaupunkiin, joka nyt katsottiin turvallisimmaksi paikaksi ja jossa varmimmat tiedot olivat saatavina siitä, minnepäin ajan tuulet puhalsivat ja viirit kääntyivät. Myöskin vastapäätä olevasta Roslagenista tuli suomalaisia pakolaisia veneillä, vapisten malttamattomuudesta saadakseen tietää Suomen kohtalon ja samalla omansakin, sillä useat heistä kärsivät Ruotsissa yhtä suurta puutetta kuin kotona omassa hävitetyssä maassaan. Syntyi jokseenkin vilkas vaihtokauppa. Venäjän ja Hollannin kauppiaat, jotka olivat tulleet lähettiläiden ja näiden seurueitten mukana, eivät halunneet ottaa vastaan arvottomia ruotsalaisia rahamerkkejä, vaan myivät suoloja, jauhoja ja hamppua vaihtamalla niitä voihin, taliin, turkiksiin, rautaan ja vaskilevyihin, joita suomalaiset olivat sieltä täältä saaneet haalituiksi.

Sen talon ympärillä, jossa valtakuntain rajoista ja pohjoismaiden asemasta tähän aikaan päätettiin, seisoi useana kesäpäivänä varhaisesta aamusta myöhäiseen iltaan levottomasti odottava väkijoukko, joka suurten herrain ja näiden seuralaisten ilmeistä koki arvata, oliko kysymyksessä rauha vai sota. Jokaista livreapukuista kamaripalvelijaa, joka sulkatöyhdöllä koristettuun hattuun ja kirjailtuun, avarahihaiseen takkiin puettuna, salaperäisesti silmäillen näyttäytyi portailla tai ovella, katseli joukko kuin oraakkelia, ja arvonsa tunnossa tekeytyi tämä niin mahtavaksi kuin olisi pohjoismaiden kohtalo hänen hartioillaan levännyt. Jos katselijat luulivat noista tärkeännäköisistä kasvonilmeistä keksivänsä pahoja uutisia, kuului joukosta moni puoleksi tukahdutettu huokaus ja vierähti moni toivoton kyynel; mutta jos herrain ja palvelijain ilmapuntari osoitti kaunista säätä, silloin virkistyi jälleen väkijoukon laimeneva luottamus, ja itsekukin puhui vain tulevaisuudensuunnitelmistaan. Oli tultu siihen, että jokainen tuollainen kirjaeltu narri Uudessakaupungissa voi rypistetyllä otsallaan säikäyttää tämän muuten niin pelottoman kansan, joka monet monituiset vuosikaudet oli kestänyt mitä suurimpia onnettomuuksia ja rohjennut vastustaa monin kerroin voimakkaampaa vihollista.

Vaikka olikin aselepo, oli kuitenkin aika-ajoin huolestuttavia huhuja liikkeellä. Milloin sanottiin sodan taas syttyneen, ja tsaarin itsensä suurella laivastolla purjehtivan Tukholmaa kohti; milloin sanottiin ylhäisten herrain tuolla sisällä joutuneen kiivaaseen riitaan ja uhanneen viipymättä lähteä pois Uudestakaupungista; milloin taas oli muka koko Suomi rauhansopimuksessa luovutettu. Tiheään kulkevista sanansaattajista ja jokapäiväisistä neuvotteluista voitiin jo viimein arvata, että ratkaiseva hetki lähestyi. Päivä päivältä eneni levottomuus, ja neuvotteluhuoneen ulkopuolelle asetettujen kasakkain oli monta kertaa vaikea saada uhkaavilla piikeillään uteliaiden kovin lähentelevä joukko ulohtaalla pidetyksi.

Eräänä päivänä — se oli elokuun 31. päivä varhain aamulla — tuli tiedoksi, että lähettiläät olivat olleet koolla koko edellisen päivän ja että sanansaattaja myöhään illalla oli lähtenyt Pietariin, samalla kuin toinen sananviejä nopeakulkuisessa purjealuksessa oli lähetetty Tukholmaan. Näiden viestien sisältö ei pysynyt kauan salaisuutena. Uusikaupunki heräsi riemupäivää viettämään, ajattelematta sitä suruharsoa, jolla tämä päivä oli verhoava sen nimen Ruotsin historiassa. Hengästyttävästä odotuksesta, epätietoisuuden kaikista tuskista vaihtuivat väestön tunteet hillittömäksi iloksi. Suomalainen luonne oli hetkiseksi kadottanut hitaisuutensa. Siellä itkettiin, naurettiin, kiljuttiin, syleiltiin, tutut ja tuntemattomat, ystävät ja vihamiehet kaikki sekaisin; yksinpä nuo hurjat, mutta iloiset kasakatkin, jotka niin kauan olivat olleet maan kauhistuksena, pyörähtelivät satamassa käsitysten merimiesten ja talonpoikaisakkain kanssa, pullot kädessä, hurraata huutaen! Kaikki oli unhotettu, kaikki mitä oli kärsitty, kaikki mitä oli alttiiksi pantu, vuosikausien viheliäisyys, verivirrat, sadattuhannet haudat, köyhyys, nälkä, maanpako, kuolema, toivottomuus, kaikki, kaikki oli tällä hetkellä unhotettu sen sanomattoman, autuaallisen tunteen vallassa, että ihmisillä taas oli isänmaa, koti ja tulevaisuus. Ihmiset tunsivat pelastuneensa äärimmäisen hädän perikadosta; he olivat olleet niin tuiki sorrettuja, etteivät enää oikein osanneet toivoa vastakaan parempia päiviä. Mitäpä nyt enää merkitsivät kärsimykset ja tappiot; ihmiset tunsivat nyt taas olevansa oikeutettuja elämään, ja tämän tuntiessaan he olivat taas rikkaita, onnellisia, huolettomia ja vapaita.

Hallitsijain vahvistusta rauhanteolle, molemmat annettu 9. päivänä syyskuuta, ei tarvittu kauan odottaa. Mutta jo ennenkuin räikkyvät torvet julistivat tämän ilosanoman kansalle, oli tieto siitä lentänyt yli maan ja valtakunnan, ja verta vuotava Ruotsi, verensä jo vuodattanut Suomi, hengittivät jälleen.

Jos jälkimaailma, joka synkein silmin on katsellut Uudenkaupungin rauhansopimusta, olisi yhden ainoankin päivän kokenut noita suunnattomia suruja ja noita nimettömiä tunteita, ehkäpä se olisi silloin leppeämmällä kädellä kosketellut Uudenkaupungin suruharsoakin ja kirjoittanut sen nimen niiden sallimuksen neuvonpiteiden joukkoon, joiden alle on painettu välttämättömyyden leima.

2. UUDENKAUPUNGIN SATAMASSA.

Niille nuorille hienoille ja ylhäisille herroille, jotka seuralaisina ja apulaisina olivat seuranneet lähettiläitä Uuteenkaupunkiin, oli täällä kovin vähän huvituksia tarjona. He käyttivät sentähden muutamain tuntien joutoajan kävelläkseen saman 31. päivän iltapuolella satamassa ja katsellakseen niitä kirjavia väkijoukkoja, jotka tottumattomina iloisia päiviä viettämään nyt käyttäytyivät sitä meluisemmin.

Elämä satamassa oli hyvin vilkasta. Kaikki alukset ja veneet oli liputettu, ja ne, joilla ei lippuja ollut, kokivat korvata tämän puutteen vihannoilla koivuilla, joita oli pystytetty niin kosolti, että satama oli kuin lehto. Syyskuun aurinko (sillä uuden luvun mukaan olisi jo ollut 11. päivä syyskuuta) paistoi kirkkaasti tyynelle vedenpinnalle, joka vast'ikään oli sekin tehnyt rauhan meren myrskyjen kanssa. Puoteja oli tuota pikaa pystytetty rannalle, oluesta ja paloviinasta ei ollut puutetta, ja venäläiset sotamiehet, ainoat, joilla oli rahaa, pitivät menekistä huolen. Heidän nähtiin anteliaasti ja ilomielin kestitsevän uusia ystäviään, etenkin, missä nuoria tyttöjä oli seurassa. Useat näistä sotamiehistä olivat täällä ollessaan naineet suomalaisia naisia, joita verraten runsaasti oli saatavana, sillä maan jäljelle jääneistä asukkaista oli ainakin kolme naista yhtä miestä kohden. Toiset olivat solmineet rakkaudenliittoja paikkakunnalla, ja toiset kiirehtivät tekemään sitä nyt, kun tiesivät, että heidän oli pakko neljän viikon kuluessa poistua maasta. He olivat tottuneet tässä toimessa suuremmitta mutkitta menettelemään, sillä tavat olivat pitkän viheliäisyyden aikana valitettavasti niin höltyneet, että miltei kuka nainen hyvänsä salli myydä itsensä vaimoksi ilettävimmälle koirankuonolaiselle, kun tämä vain tarjosi moniaita kirkkaita hopearuplia tai lypsävän lehmän, ja yhtäkaikki oli hän mielestään onnellinen, ettei häntä ilmaiseksi otettu, niinkuin usein tapahtui, kun naisia ja lapsia vietiin siirtolaisiksi Venäjälle. Sotakurikin, jota kaivattu ruhtinas Galitzin oli ankarasti pitänyt niin pitkälle kuin hänen kätensä ulottui, oli viimeisinä vuosina, uuden kenraalikuvernöörin, kansanryöväri Douglasin aikana paljon höltynyt, niin että sotaväki oli tottunut harjoittamaan valloitetussa maassa kaikenlaista vallattomuutta.

Nälästä ja kaikenlaisista puutteista menehtyneet suomalaiset eivät sietäneet montakaan tilkkaa paloviinaa, kun heidän verensä jo alkoi kuohua, niin että tuo yhden päivän vanha "ikuinen" rauha oli jo vähällä alkuunsa loppua. Kateuden, kenties myöskin nöyryytyksen tunne täytti suomalaisten mielet ja ehkä lisäksi harmiakin siitä, että sotamiehillä oli kaikkea mitä tarvitsivat, jopa rahaakin taskut täynnä. Siellä täällä syntyi riitaa puotien ympärillä, ja riidasta sukeutui käsikähmä, joka tavallisesti päättyi suomalaisten tappioksi, sillä heidän joukossaan oli vain harvassa nuoria ja väkeviä miehiä; melkein kaikki olivat harmaapäisiä ukkoja tai puolikasvuisia poikia. Onneksi oli ilo rauhanteosta kaiken tämän ohessa niin suuri, ja naiset, jotka olivat kärhämän aiheena, niin ahkerat rauhaa rakentamaan, että riidat päättyivät yhtä pian kuin olivat alkaneetkin ja että suurin osa kansasta ei ottanut niistä huoliakseen.

Kaksi nuorta ja komeata herraa, parooni Sparrfelt ja eräs von Weidern, edellinen kreivi Liljenstedtin yksityissihteeri ja jälkimmäinen samassa toimessa salaneuvos Östermanilla, kävelivät käsitysten ikäänkuin rauhansovinnon vertauskuvana, huvikseen katsellen melskettä, kun heidän huomionsa kiintyi uuteen, lähellä rantaa syntyneeseen meteliin. Muuan pitkä venäläinen krenatööri ajeli nauraen ja kiroillen erästä nuorta suomalaista talonpoikaistyttöä, joka, päästäkseen häntä pakoon, juoksi veneeseen, ja lykkäsi sen ulos rannasta. Krenatööri juoksi hänen jälkeensä matalaan rantaveteen ja tarttui veneen keulaan kiinni. Tyttö uhkasi airolla, ja kun mies ei hellittänyt otettaan, läimäytti tyttö häntä kelpo lailla olkaan. Tästä vihastunut krenatööri painoi veneen keulan veteen; tyttö menetti tasapainonsa ja luiskahti hänkin veteen, jossa uusi taistelu syntyi hänen ja ahdistajan välillä.

Nuoret herrat lähenivät uteliaina tätä melskettä katsomaan. Vielä kerran pääsi tyttö pakoon, mutta sen sijaan, että olisi paennut rannalle, jäi hän rohkeasti seisomaan ja uhkasi krenatööriä jälleen airolla.

— Morbleu, — huudahti Sparrfelt hienosti kiroten, — luulenpa nähneeni tuon urhoollisen tytön joskus ennenkin. Oikein; sehän on Tukholman pikku Maria, hän, joka on tenhonnut oman veljeni, ratsumestarin. Millä pirun lailla hänestä on tullut talonpoikaistyttö ja miten hän on tullut Uuteenkaupunkiin?

Krenatööri juoksi, huolimatta uudesta sätkäyksestä, tyttöön käsiksi, ja väänsi airon hänen käsistään.

— Tekeepä totisesti mieleni sysätä veljeni syrjään, huudahti Sparrfelt, juosten rantaan auttamaan heikompaa sukupuolta. Mutta hän tuli yhtä postipäivää myöhemmin kuin olisi pitänyt. Eräs talonpojantakkiin puettu nuori mies ehti ennen häntä, juoksi veteen ja tarttui vuorostaan krenatööriä vyötäisiin. Tämä päästi tytön ja kääntyi raivostuneena uutta vastustajaansa vastaan. Kiivas painiskelu syntyi molempain kesken, ja tyttö riensi sillä aikaa rannalle, mutta seisahtui sinne, kasvot tulipunaisina, odottamaan ottelun loppua.

Krenatööri, joka oli päätään pitempi vastustajaansa, heittäysi ruumiinsa koko painolla hänen päällensä, painaaksensa hänet veteen. Vastoin kaikkia luuloja hän oli kuitenkin tuossa lyhyessä, mutta hartevassa talonpojantakkiin puetussa nuorukaisessa tavannut väkevämpänsä. Ei kestänyt kauan, ennenkuin mies nosti hänet ylös ja paiskasi sitten pitkäkseen savensekaiseen veteen, joka tässä oli vain noin kyynärän syvyistä.

Sparrfelt otti sillä välin tilaisuudesta vaarin ja meni tervehtimään nuorta tyttöä, jonka harvinainen, mielenliikutuksen ylentämä kauneus saattoi von Weiderninkin hämmästyksestä huudahtamaan.

— Pidän itseni onnellisena, rakastettava Maria, voidessani tarjota teille suojelustani noita raakoja sotamiehiä ja talonpoikia vastaan, — virkkoi nuori ritari ranskaksi äänellä, joka oli samalla suojeleva ja keikarimainen. — Tulkaa, minä vien teidät lähettilään asuntoon; siellä voitte rauhassa kertoa minulle, minkä kummallisen sattuman johdosta minä tapaan teidät täällä ja tuossa oudossa valepuvussa.

Nuoren tytön huomio oli miesten taisteluun niin kiintynyt, ettei hän ensin huomannutkaan uutta suojelijaansa. Mutta tuskin kuuli hän nimeään mainittavan, kun hän äkkiä kalpeni ja veti nopeasti villahuivinsa alemma otsalleen. — Armollinen herra erehtyy, — sanoi hän ruotsiksi vähän vapisevalla äänellä ja Ahvenanmaan murretta puhuen.

— Mille tonnerres! — jatkoi hämmästynyt Sparrfelt; — olisiko se tosiaankin?… Mutta ei, ihana Maria, älkää yrittäkökään pettää minua. Ken kerran on nähnyt teidät, hän jo heti ensi silmäyksellä tuntee Maria Larssonin kreivitär Hornin rakastettavan holhokin, jota niin monta vuotta on kasvatettu hänen talossaan Tukholmassa.

— En tunne sarvia[2] enkä sorkkia, — vastasi tyttö nauruun remahtaen ja vielä enemmän ahvenalaisiksi murtaen. — Minä olen Ahvenanmaalta ja olen tätini kanssa ollut seitsemän vuotta Roslagenissa. Kas, sepä oli konvehti, sanoi äiti silakkata. Mutta sitten satuin tungoksessa kadottamaan tätini, ja niin tuli tuo ilkeä mies…

— Sepä olisi tuhannen tulimmaista, — vastasi parooni Sparrfelt, taas suurellisesti keikauttaen tekotukalla koristettua niskaansa, mutta nähtävästi kahden vaiheilla. — Jos et sinä ole, se on, jos te ette ole sama Maria, jonka kanssa minulla oli kunnia tanssia espanjalainen katrilli viime talvena kreivi Bertelsköldin luona, niin on varmaan joku suomalainen noita-akka kopioinut teidän muotokuvanne ja sekoittanut rakkaudenjuomaa siihen reininviiniin, jota minun oli kunnia päivällisillä juoda teidän menestykseksenne kreivi Liljenstedtin luona. Kaikkien Cupidon oikkujen kautta, ihana Maria, lienette kuka hyvänsä, niin pyydän tänä päivänä saada olla teidän ritarinne.

— Hoitakoon hän Cupidoa, jos hänellä on senniminen hevonen, mutta antakoon minun olla rauhassa, sillä en minä ole mikään noita-akka, — vastasi tyttö. — Kas, tuolla tulee Elias! — ja näin sanoen jätti hän paroonin ja kiirehti tuota talonpojantakkiin puettua miestä kohti, joka voitettuaan pitkän krenatöörin tuli nyt tytön luo.

Asianlaita oli se, että venäläisten päällikkö, joka ankarasti oli käskenyt ehkäisemään tänä päivänä riitaisuudet suomalaisen väestön kanssa, oli pannut patrullin liikkeelle, ja se saapui juuri oikeaan aikaan ottaakseen krenatöörin kiinni ja viedäkseen hänet rauhattomuuden tekijänä päävartioon. Täten keskeytyi taistelu; ja talonpojantakkiin puettu mies pääsi ilman sen enempiä seikkailuja kuivalle maalle jälleen.

— Tule, Elias, — sanoi tyttö ja kävi nuorukaista käsivarteen; — hakekaamme täti käsiimme.

Parooni Sparrfelt esteli, mutta kun hän ei varmaan tiennyt, kuka tuo kummallinen tyttö oikeastaan oli, laski hän hänet menemään, ja ennen pitkää oli tyttö saattelijansa kanssa kadonnut väkijoukkoon.

Weidern kohautti olkapäitään. — Meillä, — sanoi hän, — ei tarvita noin monia mutkia orjatytön suhteen, olkoonpa hän sitten ihana kuin Pyhä Anna tai kuin itse keisarinna Katariina.

— Meillä ei ole orjia, — vastasi Sparrfelt. — Morbleu, olen kenties erehtynyt tuon ruskean tukan ja noiden ilkamoivien sinisten silmäin suhteen. Mutta vieläkin panen kreivi Liljenstedtin vetoon halpaa kirjuria vastaan, että tämä on se oikea Maria Larsson, joka lumosi kahtena viime vuotena kaikki Tukholman nuoret herrat. Selittäkää minulle tämä pulma, parooni hyvä! Onko hän, tuo viehättävä olento, äkkiä muuttunut ahvenanmaalaiseksi talonpoikaistytöksi vai olemmeko rauhan maljaan liian syvälle kurkistaneet?

3. KOLME PAKOLAISTA.

Turhaa oli pitää salassa Uudenkaupungin rauhantekoa, kun hallitsijain vahvistus oli tullut Tukholmasta ja Pietarista. Niinkuin pimeässä yössä valo tunkee suljetusta majakasta kaikkien rakojen kautta, niin kihoili heti alussa tämä suuri uutinen hataroilta huulilta ja tuli pian, joskaan ei virallisesti, kaikkien tietoon. Kokkolan raatimies Jaakko Fahlander, jota jälkimaailma saa kiittää parhaasta senaikaisesta kuvauksesta, mikä meillä suomalaisilla on Isonvihan ajoilta, kuuli tämän uutisen rauhanhierojain omasta suusta Uudessakaupungissa ja sai puolinaisella vaitiolon lupauksella vietäviksi ne terveiset venäläiselle linnanpäällikölle Vaasaan, että valtuutetut eivät olleet turhaan keskustelleet. Linnanpäällikkö puolestaan ei myöskään voinut pitää suutansa kiinni, ja niin lensi rauhansanoma pitkin rannikkoa pohjoiseen päin suureksi iloksi venäläisillekin sotajoukoille, jotka jo olivat kovin kyllästyneet tämän hävitetyn maan kehnoihin majapaikkoihin.

Aamulla edellisessä luvussa kerrotun tapauksen jälkeen kutsutti kreivi Liljenstedt sihteerinsä, parooni Sparrfeltin luoksensa ja antoi hänelle nuhteita eilispäivän johdosta. — Paroonin on nähty antautuvan puheisiin hyvin epäluulonalaisten henkilöiden kanssa, — sanoi hän.

Sparrfelt kertoi pienen seikkailunsa. — Se nuori tyttö, — sanoi hän, — jos se on hän — on suomalainen porvarintytär Vaasasta ja sai, yhdessä useiden muiden Tukholmaan tulleiden suomalaisten pakolaisten kanssa, kreivi Hornin välityksellä armon. Kreivitär Hornin huomio kiintyi tähän pieneen porvarintyttäreen ja hän toimitti tytölle hänen säätyään paljon hienomman kasvatuksen, jonka tähden tyttö toisinaan myös sai armon olla saapuvilla ylhäisten iltaseuroissa. Luonnollista oli, että äkkiarvaamatta nähtyäni sellaisen henkilön valepuvussa ja noin tukalassa asemassa…

— Niin täytyi teidän tietysti nuorena keikarina antaa hänelle ritarillinen suojeluksenne, kyllä ymmärrän. Mutta tietäneekö parooni, että tytön toveri, eräs nuori, talonpojantakkiin puettu mies on tunnettu olevan kuuluisan Löfvingin rohkeimpia sissejä, sanalla sanoen, olevan kivekäs?

— Niin se kumminkin on, — jatkoi kreivi. — Tuskin kolme viikkoa sitten, siis aseleposopimuksen jälkeen, on sama mies todistettavasti ollut sen aseellisen rosvojoukon johtajana, joka karkasi erään Paraisten saaristossa olleen vihollisen kaleerin kimppuun, ryösti ja poltti sen. Hänen ilmestymisensä tänne on herättänyt huomiota, kreivi Bruce puhuu asiasta närkästyksellä, ja pelättävä on, että tuskin vielä solmittu rauha voi joutua vaaraan moisten kovin epäilyttävien tapahtumain tähden.

— Se ei ulotu rosvoihin. Muuksi ei nyt enää voi sanoa noita uppiniskaisia kivekkäitä, jotka kiukustuttavat vastustajiamme juuri silloin, kun kaikki riippuu rauhallisista tarkoituksista. Ruotsin virastojen täytyy osoittautua yhtä innokkaiksi kuin venäläistenkin estäessään mokomia rosvouksia, ja tahtoni sentähden on, että parooni heti kohta liittyy siihen venäläiseen komennuskuntaan, joka on saanut käskyn etsiä puheenalaista miestä ja ottaa kiinni hänet ynnä kaikki hänen seuralaisensa ja kumppaninsa.

Sparrfelt kumarsi, tyytyväisenä siitä, että vielä kerran ja nyt laillisin valtakirjoin, sai esiintyä tuon salaperäisen tytön suojelijana. Ei hänellä myöskään liene ollut erittäin suurta halua säästää tuota talonpojantakkiin puettua nuorta miestä, jota hän syystä piti suosittuna kilpailijanaan. Hän noudatti siis kiireesti esimiehensä käskyä ja oli puolen tunnin perästä sen jälkeen tiedusteluretkellä, yhdessä palvelijansa ja venäläisen komennuskunnan kanssa, johon kuului yksi upseeri ja kaksikymmentä kasakkaa.

Pian oli pieni Uusikaupunki tutkittu. Etsityt eivät olleet kaupungissa. Kyseltiin talonpojilta, jotka olivat tuoneet kaupunkiin kunkin manttaalin, rauhanneuvottelijoille suoritettavaksi määrättyä voita. Ei kukaan tiennyt pakolaisista mitään tai ei ollut tietävinään, Useimmat olivat liitossa kivekkäiden kanssa, ja ne, jotka eivät olleet, pelkäsivät heidän kostoansa.

Kreivi Brucen käskystä julisti nyt rummunlyöjä Uudenkaupungin kaduilla, että sadan ruplan palkinto (mahdottoman suuri summa siihen aikaan) luvattiin sille tahi niille, jotka voivat ottaa kiinni ja venäläisten virastojen käsiin jättää rantarosvon Elias Pietarinpojan, joka oli kanteenalaisena siitä, että oli hyökännyt tsaarillisen majesteetin kaleerin Golubkan kimppuun ja polttanut sen sekä rikkonut aselevon. Samaan tarkoitukseen lupasi kreivi Liljenstedt sata hopeatalaria ja jokaisesta Pietarinpojan kumppanista kaksikymmentä.

Jo viimein antoi muuan ämmä lahjoa itseltänsä sen tunnustuksen, että eräs nuori mies ja nuori tyttö olivat varhain aamulla matkustaneet kaupungista pohjoiseen päin kärryillä, härkä edessä. Mutta samalla ilmoitettiin satamasta, että kaksi samanlaista henkilöä, vanha nainen muassaan, jo edellisenä iltana oli lähtenyt purjeveneellä pohjoiseen päin. Sparrfelt, joka ei löytänyt venettä, mihin tyttö edellisenä päivänä oli juossut, piti tätä jälkimmäistä ilmoitusta oikeana, miehitti nopeakulkuisen jahdin ja otti mukaansa moniaita venäläisiä sotamiehiä ynnä yhden aliupseerin. Kasakat sitävastoin ratsastivat pohjoiseen päin pakolaisia kiinni ottamaan, jos nämä olisivat maitse matkustaneet.

Oli navakka lounaistuuli, ja jahti laski laitatuulta Lyökin majakkaa ja Pyhämaata kohti. Jokainen pieninkin vene, joka vain meni pohjoista kohti, saavutettiin ja tutkittiin. Milloin tavattiin kalastaja, joka oli laskenut verkkonsa Kukkaistenmaan vierelle; milloin joku eurajokelainen talonpoika, joka palasi Uudestakaupungista muassaan pari kapallista suoloja. Mutta tuuli kiihtyi sillä välin, pakottaen takaa-ajajat pysymään ulompana rannikosta.

Tuolla ikään luikahti purje ihan maan rannassa. Sparrfelt koetti kaikin mokomin saavuttaa sen, ennenkuin se ehtisi Kursilan salmelle. Se ei onnistunut: vene puikahti salmeen, mutta jahti kulki parempaa vauhtia, väli lyheni, ja nyt voitiin selvästi erottaa veneessä mies ja kaksi naista.

Sparrfelt nostatti kaikki purjeet ja seurasi venettä salmessa. Nyt oltiin vain parin pyssynkantaman matkan päässä veneestä, jota huutamalla kehoitettiin laskemaan jahdin viereen. Ensin se näytti aikovan noudattaa käskyä; purje vedettiin kokoon, ja jahti tuli lähemmä. Sparrfelt tunsi nyt saman nuorukaisen, joka eilen oli heittänyt krenatöörin veteen. Varmana asiastaan otatti hän jo köysiä esille, sitoakseen rosvon.

Mutta veneen äskeisen liikkeen huomattiin kohta olevan vain pahankurista pilaa. Jahti oli tuskin päässyt muutamia syliä eteenpäin, ennenkuin se oli tuulen alapuolella tuuhean metsän suojassa Kamelan luona; purjeet riippuivat irrallaan ja alkoivat lepattaa. Veneestä sitävastoin pistettiin veteen kahdet hangat, ja se loittoni tasaisesti, mutta nopeasti, kunnes pääsi aukealle merelle, ja sen purjeet taas pullistuivat vinhan lounaistuulen puhaltaessa.

Sparrfelt raivosi. Airoihin täytyi nyt jahdissakin turvautua, mutta tämä kävi hitaasti, ja kun vihdoin taas saatiin tuulta purjeisiin, näkyi pakeneva vene kaukana pohjoisessa ainoastaan pienoisena valkeana pilkkuna vaahtoavain aaltojen keskessä.

— Piru vieköön sen riiviön! — huudahti nimismies, joka virkansa puolesta oli muiden mukana jahdissa. — Se luikahtaa juuri nyt Pitkäluodon taa, ja tunnin perästä meillä on pimeä. Tänään tuskin saamme rosvoa kiinni.

— Pilvi käy sakeammaksi, ja myrsky kiihtyy; eikö olisi parasta turvata maihin ennen yön tuloa? — kysyi aliupseeri, eräs saksilainen maamoukka, josta alkoi tuntua tukalalta noilla yhä yltyvillä aalloilla.

— Pidä paremmin tuuleen ja laske suoraan tuota purjetta kohti! — oli Sparrfeltin vastaus. Hän oli palvellut laivastossa ja tahtoi näyttää, ettei hän suolaista vettä pelännyt. Käskyä toteltiin, ja jahti kiisi nuolen nopeudella yli pimenevien aaltojen.

Me jätämme nyt toistaiseksi tämän hienon vapaaherran nimismiehinensä ja sotilainensa innokkaasti taistelemaan Pohjanlahden laineita vastaan ja luomme sen sijaan silmäyksen tuohon epäluulonalaiseen veneeseen, jota he ajavat takaa innokkaasti kuin otusta.

Se oli tavallinen pienenpuoleinen, ainoastaan peräpurjeella ja halkaisijalla varustettu verkkovene semmoista terävää ja sopusuhtaista tekoa, joka osoittaa hyvää purjehtijaa. Peräsintä hoiti sama nuori mies, joka oli paininut krenatöörin kanssa ja jota hänen vangitsemiskuulutuksessaan kutsuttiin Elias Pietarinpojaksi. Hän ei liene ollut paljon yli kahdenkymmenen vuoden vanha, hänellä oli vaalea tukka, avoimet, vähän päivettyneet kasvot, rehelliset harmaat silmät, ja koko hänen olentonsa osoitti neuvokkuutta, ravakkuutta ja ilomielistä hyvyyttä. Jos murhat ja rosvoukset olivat noita käsiä tahranneet, niin se ei ollut tapahtunut ainakaan julmuudesta ja saaliinhimosta. Tämä ryöväri näytti pikemmin sellaiselta, että hän voisi antaa myrskyssä oman takkinsa hädänalaiselle, kuin että hän oman voiton vuoksi kävisi ryöstämään häntä pimeässä ja tyynellä vedellä. Venettään hän hoiti tarkalla kädellä ja pelottomasti, miltei uhkarohkeasti.

Keskellä venettä istui noin 70-vuotias, vanhaan lammasnahkaturkkiin puettu vähäkuuloinen nainen. Joka kerta, kun vene kallistui, siirrähti hän hätäisesti tuulen puolelle ja mumisi hiljaa jonkin rukouksen hampaidensa välitse.

Veneen keulassa oleva kolmas henkilö oli se sama nuori tyttö, jota parooni Sparrfelt oli kutsunut Maria Larssoniksi ja joka niin rohkeasti puolusti itseään pitkää krenatööriä vastaan. Hän oli pikemmin lyhyt kuin pitkä, jäntevä ja kaikissa liikkeissään ripeä; hänellä oli pitkä, ruskea, kahdelle palmikolle pantu tukka, älykkäät siniset silmät, hienot ja kauniit kasvot, liian hienot talonpoikaistytön, mutta samalla liian reippaat kaupunkilaisnaisen kasvoiksi, ja koko hänen olennossaan oli synnynnäistä, huolellisen kasvatuksen jalostamaa hempeyttä. Hän oli soutanut salmessa ja oli siitä vielä palavissaan, mutta käsiin kohonneet rakot osoittivat hänen tottumattomuuttaan sellaiseen työhön. Kun jahti oli vähällä saavuttaa veneen, hän oli säikähtänyt enemmän kuin tahtoi tunnustaa, mutta nuorukaisen vakava ryhti rohkaisi taas hänen mielensä ja aaltoja väisti hän vain silloin, kun vettä pärskähti laidan yli veneeseen kastellen hänen mustasta kamlotista tehdyn täytetyn röijynsä.

Pakolaisia pikimmältään silmäten olisi helposti voinut luulla, että siinä oli nuori herrasneiti hoitajattaren ja uskotun palvelijansa seurassa; niin huomattava oli ero käytöksessä tuon nuoren neidin ja hänen seuralaistensa välillä. Mutta tarkemmin katsottaessa huomasi pian, että hänen varmuutensa oli vain tuon nuoren miehen vakavan ryhdin heijastusta, ja että tuon näennäisen välinpitämättömyyden takana piilivät kaikki nuoren sydämen vaihtelevat tunteet: pelko, epäilys, toivo, levottomuus ja — kukapa sen voi niin tarkoin tietää? — kenties myöskin semmoisia muistoja, joita ajatellessa sydän sulaa surullisten mietteiden valtaan.

— Onko meillä vielä pitkälti Raumalle? — kysyi nuori tyttö vähän aikaa levottomasti katseltuaan paksua mustaa pilveä, joka kohosi lounaiselta taivaanrannalta. Elias oli selin sinnepäin ja hänellä oli kirkas taivas edessään, istuessaan veneen perässä kasvot pohjoiseen päin.

— Raumalle on meillä vielä kaksi runsasta penikulmaa, emmekä taida olla sinne juuri erittäin tervetulleita, — vastasi nuorukainen. — Maria kyllä saattaa mennä sinne, mutta minä en, — lisäsi hän.

— Niin, minkätähden on meillä puolelta päivin asti ollut tuo vainukoira kintereillämme? — jatkoi nuorukainen naurahtaen ja samalla katsahtaen taaksensa jahtia, joka oli levittänyt kaikki purjeensa ja aika vauhtia puski aaltojen läpi noin penikulman etelämpänä.

— Et ole siitä vielä mitään puhunut, Elias. Vasta Uudessakaupungissahan tapasimme toisemme, sittenkun ahvenanmaalainen, joka oli tuonut minut Tukholmasta, jätti meidät. Minä tunsin sinut talonpojantakissasi heti, vaikket sinä minua tuntenut, ja sinä olit kovin hyvä, kun lupasit viedä minut aina Vaasaan asti.

— Enhän toki voinut jättää sinua oman onnesi nojaan moiseen seuraan. Ensiksikin olemme oikeat orpanukset; äitini oli sinun tätisi, isäsi sisar. Mutta näethän, Maria, tuo purjetilkku pyrkii meitä kovin lähelle ja saapi apua Raumalta, sillä sinne on sotaväkeä majoitettu. Mutta tällä kertaa se pahasti pettyy. Meillä on, jumalankiitos, pimeä puolen tunnin perästä ja vähän myrskyä ja lumipyryä talon tarpeiksi. Näetkö tätä nuoranpätkää; isäni isä on saanut sen Turussa eräältä noita-akalta, jota kutsuttiin Mustaksi Jaanaksi, mutta hän ei koskaan tahtonut sitä käyttää. Siinä on ollut kolmetoista solmua, mutta nyt on niitä vain kaksi. Minä päästin tänä päivänä tuolla salmen luona yhden ja aion juuri nyt päästää toisen.

— Hyi, Elias, kuinka saatat käyttää mokomaa pahusta merellä! Mitä sillä teet?

— Se on hyvä kapine, se on auttanut minua monet kerrat, kun ajokoirat ovat olleet vähällä haukata kinttujani. Jos päästän solmun auki, niin minulla on tuuli miltä ilmalta haluan. Jos päästän kaksi, on minulla myrsky, niin että vinkuu nurkissa, ja jos päästän kolme, niin ei voi mikään laiva kestää merellä, ja lumi tulee kuin valkoinen vaippa päällemme keskellä kesää, ja myrsky pyyhkäisee metsät ja huoneet tiehensä, ja silloin jyskää ja ryskää kuin tuomiopäivänä. Näethän, että minulla vielä on kaksi solmua.

— Mutta sehän on jumalatonta! Jos et olisi niin hyvä kuin olet, voisin ruveta sinua pelkäämään. Myrsky nousee kyllä ilmankin tänä iltana. Mutta sano minulle, miksi he ajavat meitä takaa?

— Onhan se semmoinen pienoinen juttu, eikä aivan pitkäkään. Sinä yönä, jona Mainiemi lensi ilmaan, antoi isäni viedä äitini ja meidät lapset erääseen vähäiseen merensaaristossa olevaan saareen, aikoen noutaa meidät pois, mutta silloin kävikin niin pahasti että isäni haavoittui. Me kärsimme kurjuutta kolmen viikon ajan, kunnes eräässä Paraisten laivassa pääsimme Ruotsiin. Siellä asuimme muutamia vuosia, ja siellä tapasin sinut kreivi Hornin luona. Eräänä päivänä tuli isäni takaisin, urhoollinen Löfving muassaan, ja kun Löfving taas lähti seikkailuilleen, pyysin minä päästäkseni hänen kanssansa. Lujalle se otti, sen saat uskoa, sekä isän että äidin puolelta, mutta minä olin itsepäinen kuin synti ja sain viimein tahtoni täytetyksi. Niin seurasin sitten Löfvingiä neljä vuotta tuhansissa vaaroissa ja opin hänen sotakeinonsa. Ne olivat ainoat kelvolliset keinot siihen aikaan, enkä ole enää pannut muistiin kaikkia niitä kertoja, jolloin olen, akaksi tai kerjäläiseksi puettuna, ollut kasakan piikkiä, musketin suuta ja hirsipuuta likellä. Löfving oli kyllästynyt maalla retkeilemään; me retkeilimme sen sijaan merellä. Venäjän kaleereja tuli saaliilla lastattuina Ruotsin rantamailta; me otimme vähäisen osan saaliista takaisin; mitäpä pahaa siinä voi olla? Aselevosta emme tienneet. Eräänä kauniina kuutamoyönä tapahtui, että tulimme Paraisten saaristoon. Siellä oli kaleeri rantaan kytkettynä; Golubka oli sen nimi; miehet olivat menneet maihin renttuamaan, ja vartija nukkui. Kaksikymmentä miestä meitä oli, kolme venettä meillä oli. Sukkelasti siinä liikuttiin. Me iskimme kaleeriin kiinni, otimme mitä taisimme ja poltimme loput. Kaleeri upposi kuin paha omatunto; siinä oli kirkonkelloja, ja ne soivat nyt aamusaarnaan meren pohjassa aina tuomiopäivään asti.

— Niinkuin eivät tietäisi! Minut tuntevat kaikki ihmiset, ehtimiseen vihjailtiin minulle Uudessakaupungissa salaisesti, että painuisin tieheni. Douglas ei minua suosi, ja Bruce on luvannut palkinnon päästäni. Heti kun näin tuon virolaisen purjetilkun, ajattelin: tuossa ne nuuskijat nyt ovat! Ei hätää mitään, Maria! Näillä solmuilla kyllä pidän puoliani, jos niiksi tulee, niin ettei heihin ole jäävä yhtä ainoaa kuivaa riepua.

Tuli hämärä. He olivat ennättäneet Rihtniemen kohdalle, joka puolentoista penikulman päässä Raumalta lounaaseen pistää ulos mereen, ja aikoivat juuri purjehtia myötätuulta niemen ympäri, kun vene yht'äkkiä törmäsi niin ankarasti vedenalaista kalliota vasten, että sekä tyttö että vanha nainen lensivät soututeljolta alas. Heti kohta tempasi aalto veneen ylös ja nyt se oli taas väljällä vedellä. Mutta vaarasta ei oltu päästy. Alempi aspi, johon peräsin oli kiinnitetty, oli katkennut, ja venettä saattoi ohjata vain mitä suurimmalla vaivalla. Onnettomuuden lisäksi virtasi vielä vettä sisään melkoisen suuresta emäpuun juureen tulleesta reiästä.

Nuoren miehen ensimmäinen ajatus oli rauhoittaa naisia. — Istukaa kauniisti aloillanne! — huusi hän. — Tunnen hyvin tuon salakavalan kallion; se on pettänyt monen kelpo miehen syyshämärissä. Ei vaaraa mitään. Ennen neljännestunnin kuluttua voimme olla maissa.

Vanha nainen ei ottanut rauhoittuakseen. Hän huusi kohti kurkkua, että vene uppoaa ja heittäysi joka kerta, kun vene kallistui, vastakkaiselle puolelle. Maria sitävastoin tempasi viskaimen ja ammensi reippaasti vettä veneestä. Eliaksen täytyi koota purje ja käydä airoihin käsiksi. Tätä tehdessä nähtiin jahdin aika vauhtia lähenevän, vaikka oli hämärä, sillä vene oli arvattavasti vielä sen näkyvissä.

— Mitä sinä teet? — kysyi tyttö, kun Elias hetken ajaksi herkesi soutamasta.

Ja ikäänkuin olisi ilma tätä merkkiä odottanut, kiihtyi myrsky äkkiä hirvittävällä voimalla, niin että ulappa laajalti niemen ympärillä peittyi vaahtoon, ja salakarit alkoivat ärjyä kuin metsänpedot pimeässä. Sillä vähäisellä matkalla, mikä vielä oli kuljettavana, uhkasi vene joka hetki joutua perikatoon. Kumminkin saapuivat he, vene vettä puolillaan, onnellisesti rantaan.

— Pois tuo valkea nenäliina! — huusi nuorukainen. Maria totteli. Liinanen, jonka tämä oli päähänsä sitonut, olisi voinut ilmaista pakolaiset.

Heidän varotoimenpiteensä tuli kenties liian myöhään. Vielä voivat he rannalta erottaa, kuinka jahti kulki niemen sivu, kääntyi laitatuulessa kaakkoon päin ja tuli kohta alle tuulen niemen suojaan, niin että se vähän matkan päässä maasta voi laskea ankkuriin. Ja tuskin oli tämä tehty, kun vahvasti miehitetty vene lähti laivan kupeelta ja laski Annilaan päin, nähtävästi estääksensä pakolaisia palaamasta niemeltä manterelle ja isolle Rauman kaupunkiin vievälle maantielle.

Elias naurahteli seuratessaan kalliolta vainoojainsa aikeita. — Viimeinen solmu! — jupisi hän, purki solmun ja nakkasi nuoran kauas luotansa metsään. Silloin tunsi hän sydämensä äkkiä kevenneen. Tuntui siltä kuin hän olisi lopullisesti irroittanut itsensä esi-isäinsä taikauskoisesta noituudesta, josta hän lapsuudessaan Mainiemessä oli kuullut niin monta kummallista juttua.

Olkoonpa niin, että Mustan Jaanan henki liikkui vetten päällä antaakseen voimaa hänen viimeiselle taialleen, tai että rajuilma aivan luonnollisesti oli jo kauan piileksinyt tuossa mustassa lumipilvessä, se vain on varmaa, että siitä syntyi hirmuinen ilma, jonka vertaista ei oltu näillä myrskyisillä tienoilla nähty miesmuistiin. Tuuli pyörähti yht'äkkiä kaakkoon ja yltyi hirmumyrskyksi, joka lumisin siivin riehui pitkin rannikkoa. Tuota pikaa oli kaikki peittynyt pilkkoisen pimeään. Lunta ja rakeita tuiskusi sekaisin niin sakealti, että kaikki tiet ja polut muutamissa minuuteissa kävivät mahdottomiksi kulkea. Tässä jäädyttävässä kylmässä, tässä hirvittävässä pimeässä kuului ylt'ympärinsä meren ärjyntää, kajavien kiljuntaa, susien ulvontaa, myrskyn pauhinaa ja satavuotisten mäntyjen ryskettä, jotka tuulispään tieltä yksi toisensa perästä ja välistä pitkissä jonoissa rojahtivat maahan, runko rungon päälle, niinkuin joku Ilmestyskirjan tuomionenkeli olisi näillä mailla elämöinyt vihan vaakakuppi kädessä, hävittäen kaiken mennessänsä. Näytti siltä kuin luonto olisi vielä tarvinnut jotakin väkivaltaista purkausta päästäkseen tasapainoon niiden monien tavattomien ja hävittävien ilmiöiden jälkeen, jotka tekivät seitsemännentoista vuosisadan lopun ja kahdeksannentoista alun niin merkillisiksi. Senaikaiset kirjailijat puhuvat kaikki 1721 vuoden ennen kuulumattomista syysmyrskyistä, jotka peittivät onnettoman Suomenmaan rannikot alusten pirstoilla ja haaksirikkoon joutuneilla pakolaisilla, jotka heti ensimmäisen rauhan huhun kuultuaan tahtoivat rientää kotiinsa armaaseen maahansa; mutta sen sijaan tapasivatkin kuoleman sen rannikoilla.[3]

Eräässä luonnon laatimassa, ulkonevan kallionsyrjän muodostamassa luolassa istuivat nuo kolme pakolaista, ainoastaan puolittain rajuilman kauhuilta suojattuina. He eivät tohtineet valkeata virittää, peläten siten ilmaisevansa piilopaikkansa; ja jos olisivat tohtineetkin, se luultavasti olisi ollut mahdotonta. Nuoren miehen koko huolenpito tarkoitti noiden kahden turvattoman olennon suojelemista, jotka sattuma tai sallimus oli hänen hoitoonsa uskonut. Hän keräsi sammalia lumen alta ja kuusenhakoja metsästä, tehdäkseen heille jonkinlaisenkaan leposijan; hän riisui, huolimatta heidän vastaväitteistään, lyhyen takkinsa päältään, suojellakseen heitä kylmältä, hän rohkaisi heidän mieltään ja vakuutti, että he ennen päivän koittoa olisivat vaarasta pelastetut. Ja kun hän siitä palkinnokseen sai ystävällisen katseen tytön lämpöisistä silmistä, silloin tunsi hän itsensä onnelliseksi, silloin unohti hän hurjan, vaaroista rikkaan seikkailija-elämänsä ja tunsi tämän lumisen kallion alla, keskellä myrskyä, pimeyttä, pakkasta ja luonnonvoimien raivoa itsensä onnellisemmaksi kuin koskaan ennen siitä pitäen, kun oli viettänyt lapsuutensa onnellisia päiviä kotonaan Mainiemessä.

— Maria, — sanoi hän tytölle tavattomalla äänen hellyydellä, — minä en tahdo kysyä sinulta, minkätähden lähdit pois Tukholmasta, jossa asuit levossa ja yltäkylläisyydessä ylhäisen kreivin ja hänen hyvän kreivittärensä luona, vaihtaaksesi onnellisen elämäsi niihin moniin vaaroihin ja kieltäymyksiin, jotka kohtaavat sinua täällä raadellussa ja hävitetyssä maassamme. Mutta tottapa sinulla lienee ollut siihen pätevät syyt.

— Tiedäthän, että olen tullut etsimään vanhaa isääni, — vastasi tyttö vältellen. — Kuuteen vuoteen emme ole hänestä mitään kuulleet. Sen vain tiedän, ettei mikään saanut häntä Ruotsiin siirtymään, kun hän vihollisen maahan hyökätessä lähetti äitini ja sisareni maasta pois. Meitä oli yksitoista lasta, kahdeksan veljeä ja kolme sisarta. Kuusi veljistä kaatui eräällä majuri Bertelsköldin johtamalla retkellä vähän ennen Isokyrön tappelua. Kaksi veljestä jäi kotiin isän luo, ja näistä kahdesta vietiin toinen Venäjälle, toinen lähti sotaan ja paleltui sitten kuoliaaksi Norjan tuntureilla. Äitini on nyt kuollut, sisareni ovat Ruotsissa naimisissa. Kaikista yhdestätoista olen minä nuorin ja ainoa, joka voin hoitaa vanhaa isäämme, joka, jos hän vielä elää, kenties elää puutteessa ja viheliäisyydessä. Olisitko sinä, Elias, jäänyt Ruotsiin ja elänyt ylellisyydessä, jos olisit ollut minun sijassani?

— Mutta mitä varten tuo valepuku, jos vain tahdoit isääsi etsiä? Minkätähden et ennemmin matkustanut isommassa aluksessa ja paremmassa turvassa, jonka kreivi Horn olisi saattanut sinulle toimittaa? Minkätähden et tule isäsi luo ennemmin rikkaana ja hyvästi varustettuna kuin köyhänä ja tuen tarpeessa itsekin? Kreivitär rakasti sinua kuin omaa lastaan; hän olisi niin mielellään toimittanut niin, että olisit voinut pelastaa vanhan Tuomas Larssonin puutetta kärsimästä.

Maria ei vastannut, ja jollei olisi ollut niin pimeä, olisi voinut nähdä hänen kirkkaiden sinisten silmäinsä katseen kosteina vaipuvan lumisia sammalia kohti. — Älä nyt kysy minulta sitä, — sanoi hän viimein rukoillen. — Ehkä tulee sekin päivä, jolloin saatan sanoa sinulle kaikki tyyni.

Nuorukainen ei enää kysellyt. Synkkä salama leimahti kenties tällä hetkellä hänen mielessään. Tyttö aavisti sen ja tarttui häntä käsivarteen. — En voi sitä nyt sanoa, — sanoi hän nöyrästi; — mutta älä luule minusta mitään pahaa, Elias! Minä sanon sinulle, että sinä vielä kerran olet näkevä kaikki yhtä kirkkaana ja valoisana kuin mikä nyt on pimeätä ja mustaa ympärillämme.

Ei puhuttu enää paljon sinä yönä Rihtniemellä. Ainoastaan silloin tällöin kuului myrskyn pauhinan läpi hätähuutoja mereltä, jossa purjehtijoita hukkui, taikka metsästä, jossa eksyneitä matkustajia kuoliaaksi paleltui. Mutta nämä kolme pakolaista eivät uskaltaneet lähteä turvapaikastaan; ja mitäpä he tänä kauhun yönä olisivatkaan voineet luonnonvoimien raivoa vastaan.

5. SOTARETKI RAUMALLA.

Aamu, joka koitti tämän hirvittävän myrskyn jälkeen, oli päiväpaisteinen ja tyven. Paksu valkea lumivaippa oli levinnyt kaikille kaduille ja katoille vanhassa Rauman kaupungissa, joka siihen aikaan oli paljon rapistuneemman näköinen kuin Uusikaupunki. Juhannusiltana vuonna 1682 paloi suurin osa kaupunkia: ainoastaan vanha kunnianarvoinen fransiskaanien kirkko säilyi aikain hävityksiltä ja seisoi silloin siinä, missä nytkin. Nyt olivat sodan kauhut puhaltaneet paikkakunnan ylitse. Raumalla oli siihen aikaan 6 (sanoo kuusi) porvaria. Äskettäin niin kukoistava koulu, sekin perintö keskiajalta, oli lakkautettu, opettajat ja oppilaat olivat sinne tänne hajautuneet tai kuolleet. Seitsemään vuoteen ei oltu täällä kirvestä heilutettu, ei sivellintä liikutettu, ei lasiruutua leikattu talojen ylläpitämiseksi. Kaupunki oli kuin hylätty ja autio kylä, jonka särjetyistä ikkunoista kalpeita, laihtuneita kasvoja siellä täällä kurkisteli. Eivät olleetkaan sievät neidit pitkään aikaan tarvinneet noita mainioita Rauman pitsejä, jotka olivat jääneet sinne perinnöksi muinoisten Naantalin luostarikammioitten vireiltä nunnilta. Mutta kuitenkin jatkoivat tänä synkeänä ahdistuksen aikana muutamat iäkkäät naiset vanhan tavan mukaan yhä edelleen — kuten Penelope muinoin — nypläilemistään, toivoen parempia aikoja, jolloin ehkä taas tarvittaisiin hiukkasen koristeitakin Suomenmaassa — hiukkasen tuota viatonta, sievää ja miellyttävää ylellisyyttä, joka kyllä ikivanhan syntynsä ja soman taiteellisuutensa vuoksi ansaitsisi hiukan yllykettäkin. Onnellinen olisi Suomi, jos se ei koskaan antaisi turmiollisemman ylellisyyden itseään viekoitella kuin ovat nuo kauniit ja viattomat Rauman pitsit.

Tänä aamuna panivat nämä köyhät nypläilijät työnsä pois ja riensivät uteliaina ikkunoihin. Kaupunkiin majoitettu krenatöörikomppania marssi nyt esiin ja kasakoita ratsasti täyttä laukkaa näillä muuten tyhjillä kaduilla. Nuo kunnon naiset tekivät ristinmerkin — heidän sanottiin vielä hiljaisuudessa noudattavan tätä katolista tapaa, joka venäläisten esimerkistä nyt muutenkin virkistyi. He eivät osanneet uskoa muuta kuin että sota uudestaan oli ilmituleen leimahtanut. Eikä vähemmästä puhuttukaan kuin vihollisten Rihtniemelle tapahtuneesta maihinnoususta, ja ne, jotka eivät ymmärtäneet, mitä tämä maihinnousu rauhanteon jälkeen tarkoittaa, olivat siinä varmassa uskossa, että ainakin joukko hurjanrohkeita kivekkäitä oli yöllä noussut niemelle, surmatakseen venäläisen vartijajoukon.

Asianlaita oli se, että Uudestakaupungista lähteneet kasakat olivat pakolaisia ajaessaan saapuneet kaupunkiin ja samaan aikaan oli parooni Sparrfelt samoissa asioissa tullut meren puolelta haaksirikkoutuneen miehistönsä jäännösten kanssa. Jahti oli myrskyssä hävinnyt kaikkineen päivineen; vene oli kaatunut niemen päässä aallokossa ja puolet miehistöstä hukkunut. Sen sijaan, että olisi saanut pakolaiset niemelle saarretuksi, täytyi kreivi Liljenstedtin innokkaan asiamiehen vilusta puolikuolleena ja nyrjähtynein jaloin etsiä turvapaikkaa Raumalta, jossa hän ilmoitti sotapäällystölle, että tuo rohkea rosvo joukkoineen oli nyt aivan kaupungin läheisyydessä.

Kivekkäät olivat Länsi-Suomessakin niin pelättyjä, että venäläisten päällikkö, joka luuli saavansa otella melkoisen joukon kanssa näitä hurjia partiolaisia vastaan, katsoi olevansa pakotettu ryhtymään erinomaisiin toimenpiteisiin. Pari kaupungissa olevaa kenttätykkiä kiskottiin esiin, ja koska ratsuväki tarvitsi kaikki hevoset, sai pormestari Hannu Reinman käskyn hankkia kuormastohevosia. Mutta kaikesta innostaan huolimatta hän ei voinut tässä kiireessä Rauman kaupungista saada enempää kuin neljä hevosta.

Ratsu-, jalka- ja tykkiväki, kaiken kaikkiansa 150:n miehen paikoille, lähti nyt aamulla Rihtniemelle marssimaan. Kun tuisku oli ajanut kaikki tiet umpeen, käskettiin kaupungin ja lähikylien miehet lunta pois luomaan, mutta tähänkään ei pormestari voinut saada useampaa kuin 30 tahi 40 työhön kykenevää miestä, enimmäkseen ukkoja ja poikia, jonkatähden myöskin vaimojen ja tyttöjen täytyi käydä työhön. Osastoja lähetettiin edeltäkäsin tiedustelemaan vihollisen asemaa ja hankkeita, jonka tehtyä koko miesvoima, taistelurintamassa ja joka hetki hyökkäykseen valmiina, samosi niihin louhuisiin metsämaihin, jotka muodostavat tämän mereen pistävän niemen.

Vakoilemaan lähetettyjen pienempäin partiokuntain joukossa oli eräs kersantti neljän miehen kanssa, jotka olivat saaneet käskyn tutkia niemen eteläistä, lähinnä mannerta olevaa osaa. Kersantti oli neljissäkymmenissä oleva mies, jotensakin paksu ja kömpelö, huulissa hirveät viikset ja päässä pari lystikästä harmaata silmää, jotka tirkistelivät niin pörröisten kulmakarvain alta, etteivät sellaiset vielä milloinkaan liene miehuullisen soturin urhokkaita silmiä varjostaneet.[4] Huolimatta tästä uhkaavasta ulkomuodostaan näytti hän kuitenkin niin vähän mielistyneeltä tähän vaivalloiseen vaellukseen, että, päävoiman näkyviltä parahiksi päästyään, istui kivelle levähtämään, ja käski, puhuen hullunkurista sekakieltä — jossa oli venäjää, ruotsia ja suomea ja näiden alla vahva pohjakerros hänen äidinkieltään, saksaa — sotamiestensä painua hiiden pisaan eli mihin heitä vain halutti; nyt oli muka rauha, eikä hän aikonut enää laukata "mitunter einander wie ein Eselsjunge für diese kirotut Kivikäet und Teufels nasibratten. Mars!"

Sotamiehet, jotka eivät oikein tienneet, mitä tästä komennosta ajattelisivat, menivät erääseen läheiseen rapistuneeseen latoon, toivoen saavansa siellä kaikessa mukavuudessa pehmeillä heinillä lopettaa sotaretkensä. Mutta tuskin oli ensimmäinen heistä pistänyt jalkansa aukimurretusta ovesta sisään, ennenkuin hän kiljaisten hyökkäsi ulos, pidellen molemmin käsin päätään, joka vuosi verta jotensakin kovalla kädellä päälakeen annetusta iskusta.

Tästä vastaanotosta hämmästyneenä laukaisivat nuo kolme sotilasta pyssynsä latoa kohti ja juoksivat sitten haavoitettu kumppani keskellään, niin paljon kuin jaksoivat päävoiman luo, huolimatta enää mitään esimiehestään kersantista.

Tämä oli sinellintaskusta ottanut piippunysänsä ja oli juuri päässyt ensimmäisiä suloisia savuja vetelemään, kun kuuli kiljahduksen ladolta ja heti sen jälkeen laukaukset. Vaikkei tämä häiriö keskellä rakkaita tupakkatoimia ollutkaan mieleen, näki hän vähän mietittyään hyväksi nousta ylös ja lähestyä latoa, paljastettu miekka kädessä ja piippu hampaissa. Kivääriä ei hänellä ollut, tällä kunnon miehellä.

— Was der Henker, perkele, stoi, durak! — karjui kersantti, huutaen joukkoa luoksensa; mutta tämä oli jo pitkäin matkain päässä, poissa näkyvistä, ja urhoollinen johtaja oli nyt armeijaton sotapäällikkö.

Tällaiseen tilanteeseen jouduttuaan tavalliset sotapäälliköt katsovat peräytymisen kuuluvaksi asianhaarain yleiseen menoon, mutta urhoollinen kersantti päätti kiusata sotaonnea ja tarsi ravakasti eteenpäin. Ladosta astui ulos harmaaseen talonpojantakkiin puettu nuori mies, kädessä paljastettu miekka — yksi noita pitkiä lyömämiekkoja, jotka siihen aikaan olivat karoliinien mieliaseita — sanalla sanoen, nuori Elias Pietarinpoika itse.

— Antaudu, muuten olet kuoleman oma! — huusi nuorukainen käyden vastustajaansa käsiksi.

— Wech mit miekkojen kanssa und polvilleen, koira, oder der Teufel aname dich! — huusi kersantti puolestaan, ollen heti valmis torjumaan iskua, pudottamatta kuitenkaan piippua hampaistaan.

Pian osoittautui, että molemmat olivat tottuneita taistelijoita. Minkä verran nuoremmalla oli enemmän voimaa ja vikkelyyttä, sen verran oli kersantilla enemmän järkähtämätöntä mielenmalttia. Hän antoi ja torjui iskuja ja veteli aina sillä välin paksuja savuja piipustaan.

Tämä pisti nuorukaisen vihaksi. Hänen iskunsa kävivät tiheämmiksi, mutta samalla varomattomammiksi. Miltei samassa tuokiossa, kun hänen miekkansa kärki sipaisi piipunvarren poikki, oli kersantin säilä viiltänyt hänen takkinsa vasemmalta olalta.

— Jach skall saakeli soikoon läre den tusan perkele särke min hyvä stambulka! — kiljui vuorostaan vihastunut kersantti, käyden tulisemmasti vihollisensa kimppuun, mutta tällä kertaa vähemmällä menestyksellä, sillä samassa lensi säilä hänen kädestään, ja kersantti oli nyt aseettomana.

— Antaudu! — huusi nuori mies vielä kerran ja kohotti uhaten vankkaa lyömämiekkaansa.

— Still, nur ganz sachte, kamraatti, minä tahto mans giwe den pamp och lappe den stambulka, — vastasi voitettu. — Aber ein gut Rath tahto mans giwe dazu. Packe tiehesi, padi suda! Den koko joukko ist ganz lähellä!

— Sinä olet oikeassa, toveri! — vastasi Elias, ja pisti miekkansa tuppeen, tuntien jo ystävyyttä aseetonta vastustajaansa kohtaan. — Juokse tiehesi, — jos muuten lienet juoksemaan luotu, — lisäsi hän, lystikkäästi silmähtäen kersantin pyöreää ruumista.

— Noch ein aberdass, — vastasi kersantti. — Oletko kivekäs? Mihin reissu?

— Kivekäs olen, mutta enempiä syntejäni en aio sinulle tunnustaa.
Tallusta nyt tiehesi ja paikalla! — vastasi nuorukainen.

— Mut minäkin kivekäs! Jach will verdame mich, seurata häntä vaikka pohjan perään. Hän voi anamme mich mukaansa. Jach palttua viralle, tausend Schweinefleisch, meillä ole rauha.

Elias nauroi. Mies näytti tarkoittavan totta. Mutta hetket olivat kalliit. Hän näytti aikovan miekan lappeella ajaa tuon hänen jälkeensä kärhentelevän miehen hiiteen.

— Inte klappe den hyvä Erik Burchard, burgermeister in Vaasa. Ein burgermeister anta selkään, ei otta, — jatkoi kersantti loukatun arvokkaasti.

— Mitä? — huudahti nuorukainen. — Oletko se mainio saksilainen rakuuna Eerikki Burchard, jonka Schmidtfeld pani Vaasan pormestariksi, vaikkei se osaa nimeäänkään kirjoittaa?

— Den burgermeister olen, den ganz kunnioitettava und kuuluisa person. Jach kirjoitta nimi mit den pamp und mit den nagajka. Nun ei tsinovnikka: soldat! durchaus! Nun ei soldat: kivekäs! durchaus! Nur immer mit dem Ström! Zwanzig mal besoffen im Arreste gesessen; njetu dobra! Marschiren nach Vaasa, freies Leben, rauha und den amnesti!

Elias oli omituisessa asemassa. Kersantti ei näyttänyt ensinkään luotettavalta, ja kuitenkin puhui hän avomielisyydellä, jota ei juuri voinut pitää teeskentelynä. Hauskalle veitikalle, joka oli kyllästynyt sotapalvelukseen, lieneekin viettelys karkaamaan nyt ollut sitä suurempi, kuta enemmän vaara jälkilaskuista rauhan tultua ja sotajoukkojen maasta lähtiessä väheni. Kun Elias ei päässyt miehestä erilleen, päätti hän pitää hänen toveruutensa hyvänään, niin kauan kuin ei sitä välttääkään voinut, mutta piti häntä kuitenkin tarkasti silmällä. Hän kutsui ulos Maria Larssonin ja vanhan naisen, jotka olivat olleet ladossa piilossa, jonka jälkeen kaikki neljä kiireesti lähtivät manterelle ja suurelle maantielle päin.

— Den Teufel marschiren in lunta poron, — huudahti kömpelö kersantti, joka vaivoin seurasi toisia. — Alter Junge tietä hyvä neuvo. Kamrat otta den duschinka, jach pelasta matuschka. Mars!

Ja näin sanottuaan veti Burchard säikähdyksestä vähissä hengissä olevan eukon muassaan maantielle, jonne kuormasto oli pysähtynyt ja jossa muutamain rekien eteen oli hevosia valjastettu. Elias ymmärsi hänen tarkoituksensa; pakolaiset ottivat kaksi rekeä, eivätkä kuormanajajat, jotka hyvin kyllä tunsivat urhoollisen kersantin, hänen pelättävät viiksensä ja vielä pelättävämmän puhekielensä, tohtineet vähänkään vastustella.

Lumi, joka oli tullut sulaan maahan, suli pian vedeksi, mutta rekikeli oli oivallinen, ja niin mentiin täyttä laukkaa kaupunkiin. Päästäkseen edelleen pohjoiseen päin täytyi heidän ajaa juuri tullin ohitse, ja täällä oli se talo jossa parooni Sparrfelt nyrjähtynyttä jalkaansa haudellen majaili. Innokas vapaaherra istui juuri ikkunassa, mielestään kenties tyytyväisenä siitä, ettei hänen itsensä tarvinnut uudistaa tuttavuutta Rihtniemen erämaiden kanssa, kun näki rekien tulevan ja jo kaukaa tunsi nuo niin innokkaasti etsityt ja nyt luultavasti saavutetut pakolaiset. Hän avasi sentähden ikkunan iloitakseen voitostaan ja vielä kerran tarjotakseen nuorelle tytölle suojelustaan. Mutta jokainen käsittää hänen harminsa ja hämmästyksensä, kun reet kiitävät sivuitse ja talonpoikaistakkiin puettu nuorukainen tervehtii häntä kysyen pilkallisesti, oliko herra parooni tyytyväinen eiliseen otuksenajoon! Sparrfelt raivosi ja teki minkä tehdä taisi pannakseen koko kaupungin liikkeelle. Mutta se oli helpommin ajateltu kuin tehty. Kaupungin kuudella porvarilla oli muuta tekemistä, sotaväki oli sotaretkellä, ja ainoa, minkä Sparrfelt sai aikaan, oli, että sinä päivänä nyplättiin Rauman kaupungissa pitsejä muutamia kyynäriä vähemmän kuin tavallisesti.

Ei tarvitse lisätä, että tämä Rihtniemelle tehty sotaretki päättyi ilman mieshukkaa ja ilman muuta tappiota kuin muutamia lintalleen astuttuja saappaita, ellei tahdo mainita sitä merkillistä tapausta, että pormestari Hannu Reinman jäi tekotukastaan kuuseen riippumaan. Tämä arvoisa virkamies pelastui kuitenkin Absalomin kuolemasta, kun jätti tekotukkansa ennemmin kuin itsensä oksaan riippumaan; ja näin päättyi Isonvihan viimeinen sotaretki näillä tienoin, tosin yhtä vaivalloisesti, mutta paljon vaarattomammin kuin moni edellinen seikkailu.

6. JOULUKUUN PÄIVÄ VAASASSA.

Haaksirikkoisen ja myrskyisen syksyn jälkeen v. 1721 tuli aikainen ja ankara talvi, jolla vielä oli lähinnä edellisten talvien vihainen luonne. Isonvihan muisto on nimittäin tähän päivään asti jättänyt niin syviä, vaikkakin vaalenneita jälkiä kansan muistiin, että Pohjanmaalla kuullaan, puoleksi leikillä, puoleksi todella, puhuttavan "siitä ajasta, jolloin oli niin kylmä, että tuli jäätyi takassa". Toinen taru puhuu ajasta, "jolloin oli niin pimeä, ettei nähnyt seinässä palavaa pärettäkään". Mielikuvitus ei voinut keksiä kyllin kamaloita vertauksia kuvatakseen näiden aikojen hirmuista hätää, ja jälkipolvet arvelivat sentähden, että Isonvihan aikana vallitsi ylen suuri pimeys ja sanomattoman kova pakkanen. Ehkäpä tuntuikin ilmanalan ankaruus sitä mukaa kovemmalta, kuta vähemmän hävitetyllä maalla oli keinoja sen vastustamiseksi. Kaikki kertomukset tältä ajalta ovat yhtäpitävät siinä, että talvet sotavuosina olivat tavattoman kylmiä.

Eräänä päivänä joulukuun alussa oli joukko ihmisiä kokoontunut Vaasan kirkon edustalle. Tämä tapahtui eräänä sunnuntaina puolenpäivän aikaan, ja kaakkoismyrsky ryöpytti kosolti lunta kaupungin ylitse. Oli vast'ikään tultu kirkosta; vanha kunnianarvoisa kivitemppeli oli hät'hätää saatu kuntoon; jumalanpalvelusta oli siinä, muutamia juhla- ja sunnuntaipäiviä lukuunottamatta, pidetty koko Venäjän vallan aikana, ja viimeinen maaherra Stackelberg oli laitattanut ikkunat kuntoon, niin ettei enää, niinkuin Schmidtfeldin aikana, vettä ja lunta satanut seurakunnan päälle. Mutta kirkosta oli otettu kaikki sen koristeet, joita vihollisen maahan tullessa ei oltu kätketty tai Ruotsiin viety.

Poissa oli alttaritaulu ja sen kehyskin irti revitty; poissa vanhat urut, koristeet saarnatuolista ja kynttiläkruunut katosta, samoin halvat rautapeltiset kynttiläputketkin penkkien selkäpuista, olkoon sitten, että vihollinen oli ne anastanut, tai että innokas kirkonvartija oli pelastanut pienimmätkin kirkon omaisuuteen kuuluvat esineet. Kaikki oli rappiolla, penkit olivat lahonneet, kalkitus oli sieltä täältä varissut pois, muutamat kirkonlattian alla olevat haudat oli auki murrettu, rosvottu, ja osa 16:lta sataluvulta polveutuvia hautakiviä kirjoituksineen oli rikottu. Itse kaupunki sitävastoin ei ollut niin rappiolla kuin useimmat muut kaupungit, sillä kun se oli läänin hallituskaupunki, oli sitä pidetty jotakuinkin kunnossa. Mutta sen elämä oli varjoelämää. Paitsi sotaväen majapaikkoja, Korsholman virkataloa ja vihollisen asettamien virkamiesten asuntoja oli kaikki autiona. Kymmenestä isosta laivasta, jotka Vaasan kauppiaat omistivat v. 1714, ei ollut jäljellä ainoatakaan.

Kärsivällisesti odottaen seisoi väkijoukko lumituiskussa kirkon ulkopuolella. Talvesta ja hävityksestä huolimatta heräsi toivo uuteen eloon näilläkin tienoin. Rauha, rauha oli kaikkien huulilla ja sitä lähinnä se, kuinka sodan tuottamat suuret vauriot olisi korjattava. Niin kauan kuin vihollisen järjestämä hallinto vielä oli toimessa, meni yhteiskunnan koneisto menoaan, tosin monesti vinoon, mutta kumminkin jotenkuten. Stackelberg, läänin viimeinen päämies, oli ollut hyvänsuopa herra. Mutta nyt oli kellon koneisto seisahtunut. Venäläiset virkamiehet olivat poissa, suomalaiset eivät olleet vielä sijaan astuneet. Kaikki oli hajoamistilassa, koko yhteiskunta miltei ilman mitään hallitusta. Ja kuitenkin nähtiin nyt sama omituinen järjestys kuin 25 vuotta sitten suuren nälänhädän aikana. Laki lepäsi, mutta kukaan ei yrittänyt polkemaan sen käskyjä jalkainsa alle. Toimeenpaneva valta oli käsiä vailla, mutta ei kenenkään mieleen johtunut, että nyt sopi menetellä mielivaltaisesti. Rikoksella ei ollut syyttäjää, ei tuomaria; nuo perin köyhtyneet talonpojat ja porvarit olisivat saattaneet herroina menostaa ja ottaa kaikki, mitä vielä oli jäljellä, mutta ei kukaan tehnyt sitä. Niin luja oli Kaarle XI:n viisaan hallituksen aikana perustettu lainalainen yhteiskuntajärjestys, että se noin järkyttävissäkin oloissa kesti koetuksen, eivätkä ole Suomenmaan lait milloinkaan niin loistavasti näyttäneet voimaansa kuin juuri tänä murrosaikana, jolloin kaikki oli hajoamaisillaan ja jokainen muu maa olisi joutunut valloillisten nälkäisten ja hurjistuneiden joukkojen hillittömien intohimojen uhriksi.

Mutta tämän kansan koko tuona kovana koettelemusten aikana osoittama käytöstapa onkin malliksi kelpaavaa kaikille aikakausille. Kun papit v. 1715 pyysivät päästä heille pakollisesti pannusta voudintoimesta, valitsi Pohjanmaan venäläinen hallitus kirjoitustaitoisia talollisia ja talollisten poikia voudeiksi. Nämä voudit valitsivat kussakin pitäjässä nimismieheksi talonpoikaisen miehen niinkuin itsekin olivat. Ajan tavan mukaan oli heidän kaikkien, niin voutien kuin nimismiestenkin virkaohjeena selkäsaunan tai hirsipuun uhka, elleivät heti paikalla veroja kantaneet ja niitä suorittaneet. Palkasta ei ollut puhettakaan; talonpoikain käskettiin vain elättää voutinsa, jonka tähden näiden elatuksena tavallisesti oli jokunen surveleipä, vähän kalaa ja lintua, hyvin harvoin voita tai maitoa, sillä karja oli teurastettu tahi kuollut. Nykyiset voudit tai nimismiehet kuvitelkoot olevansa heidän asemassansa. Vaikka virkaohje, vaikka palkka oli tämmöinen, sanotaan heistä kuitenkin v. 1721, että "he olivat keskenään hyvin yksimielisiä, niin että hädän tullessa aina neuvottelivat, muistaen edesvastuusta ei ainoastaan nykyisen, vaan myös tulevan, muuttuvan hallituksen aikana. He valitsivat sentähden kussakin pitäjässä ymmärtäväisimpiä ja arvokkaimpia talonpoikia neuvonantajiksi ja tarkastajiksi, joiden tuli saatujen käskyjen toimittamisessa, maksuerien jaossa, veronkannoissa ja suorituksissa, rästien perimisessä ja tilinteoissa olla saapuvilla; jonkatähden myös tutkimuksessa 1722 vuoden talvikäräjillä maaherran läsnäollessa heitä vastaan ei ollut mitään muistuttamista, vaan saivat he päinvastoin kiitosta suorittamistaan toimista."

Kunnia vielä sadan vuoden perästä näille huomaamatta jääneille, nyt tuntemattomissa haudoissansa lepääville rehellisille miehille! Kansa, joka on tällaisen koetuksen kestänyt, kestää totta tosiaan minkä koetuksen hyvänsä.

Kirkossa oli kuulutettu, että kauan odotettu uusi maaherra, parooni Reinhold Wilhelm von Essen, viimeinkin oli saapuva Vaasaan ja että väestön sopii hänelle vetoumuksiaan ja valituksiaan esittää. Ahdinko oli suuri, kaikki tarvitsivat apua ja kaikki odottivat sitä uudelta maaherralta. Mutta samalla alkoi mielten kuohuakin. Useat tuon katalan tyrannin Schmidtfeldin kätyreistä olivat kiskomisillaan saaneet osakseen yhteisen kansan katkeran vihan. Stackelberg oli ankarasti rangaissut pahimpia heidän joukostaan. Kaksi talonpoikain rasittajaa, joiden nimet ovat jälkimaailmalle säilyneet, nimittäin Lappajärven nimismies Martti Essevius ja eräs hänen toverinsa, Juho Ahlgren oli jo edellisenä kesänä tuomittu hengen, kunnian ja tavaran menettäneiksi. Eräs kolmas nimismies, Antti Vidbäck Laihialla, oli erotettu virasta ja tuomittu palauttamaan kaikki, mitä oli anastanut. Mutta nyt oli levinnyt sellainen huhu, että näihin pikkutyranneihin ulotettaisiin rauhansopimuksen johdosta julistettu yleinen amnestia, ja muutakin rikkaruohoa oli vielä pois perattavana. Talonpojat päättivät siis vaatia maaherralta näille kovaa rangaistusta, ja kirkkotorilla kuultiin monta vihaista sanaa Schmidtfeldin kätyreitä vastaan.

— Antti piileskelee täällä kaupungissa! Antin täytyy tulla esille. Antti pitää meidän saada teilatuksi, — huusivat muutamat äänekkäimmät. — Schmidtfeldillä oli näet ollut kaksi mainiota renkiä, Israeli ja Antti, jotka hän oli lähettänyt viskaaleina lääniä kiertämään, ja missä nämä raa'at verenimijät liikkuivat, siellä he kiskoivat viimeisenkin äyrin, milloin herralleen, milloin itselleen. Israeli oli kyllä painunut pakoon, kun Schmidtfeldin hallinto oli loppunut, mutta Antti oli nähty näillä tienoilla; hänen luultiin kätkeneen anastamansa tavarat maahan ja nyt hiipivän täällä niitä pois korjailemassa.

Tuskin oli tämä ennätetty sanoa, kun meluava joukko, enimmäkseen katupoikia, läheni pitkin Kauppiaskatua, kuljettaen keskellään ryysyistä olentoa, jonka takkuinen tukka ja hurja ulkomuoto herättivät pikemmin sääliä kuin pelkoa. — Nyt se on kiinni! nyt se on kiinni! — kiljuivat pojat riemuiten. — Beckmanin Juuso näki hänen konttaavan Hidénin saunan lattian alle, ja sieltä vedimme hänet jaloista esille. — Rangaistava pahantekijä oli sama Antti, jota äsken oli kyselty.

— Lyö sitä koiraa! Hutki hänestä ulos jokainen talari, minkä hän on ryöstänyt leskiltä ja orpolapsilta! — huusi väkijoukko vihoissaan.

— Låt mans den hohe esivalta piestä se tusan perkele koiran brun und blau! Den rygg ist von härkän nahka jach känne den rygg; men den esivalta muss man respektiren! — puheli eräs paksu lammasnahkaturkkiin puettu mies, joka oli vetänyt silmilleen koirannahkalakkinsa.

— Purkki! Purkki on täällä! Purkillakin on tilit tekemättä! — hälisi väkijoukko ja keräytyi viimeisen puhujan ympärille, joka turhaan koetti vetäytyä syrjään. Pieninkin Vaasan poika tunsi entisen mainion pormestari Burchardin hänen kummallisesta kielensotkustaan, ja kaupungissa hän oli yhtä paljon lihavuutensa kuin nimensä tähden tunnettu haukkumanimellä Purkki.

— Es lebe Carolus! — huusi virkaheitto maistraatin virkamies, joka tässä odottamattomassa pulassaan tahtoi osoittaa uskollista mieltään lailliselle esivallalle.

— Tukkikaa sen Purkin suu! — huusivat muutamat. — Mitä Carolusta hän huutaa? Eikö hän ole venäläisten palveluksessa?

— Hän lihoi liiaksi maistraatissa — vastasivat toiset; — sentähden tarvitsi hänen laihtua ja sentähden tuli hän uudestaan venäläiseksi kersantiksi.

— Jach ei olla sergeant! — kiljasi pormestari. — Jach olla den ärliche pakolainen, den karkuri, den kivekäs, durchaus! Zwanzig mal in Arrest gesessen! Sto djelat? Prastsai! Jach pakene nach Vaasa! Jach tykkä Vaasasta, jach on Vaasassa, jach schwöre den grossmächtigen Fridericus! Durchaus!

— Kyllä meillä on ollut kehnompiakin pormestareita kuin Purkki on, — virkkoi eräs vanha porvari. — Hän joi kotona ja kuorsasi maistraatissa; mutta jos hänellä oli tilkkakin juotavaa maljassaan, niin kyllä hän muillekin tarjosi.

— Minulle hän annatti kaksikymmentä paria selkään siitä, että huusin hurraata kuninkaan kotiintulolle, jupisi uhkaavasti eräs partaniekka kalastaja.

— Immer den esivalta respektiren! — vastasi pormestari. — Eilen tsaaria tänään kuningasta, nur immer den rechten Potentaten, durchaus!

— Hiljaa! — sanoi eräs mahtavan näköinen mies, joka nyt astui meluavan väkijoukon keskelle. — Ettekö tiedä, että maaherraa odotetaan joka hetki kaupunkiin? Hän tuomitkoon heidät, emmekä me. Ja mitä Burchardiin tulee, niin joka akkakin tietää, että hän on narri, ja se on pahinta, mitä hänestä saattaa sanoa. Seuratkoon hän minua kotiini toistaiseksi.

— Larsson on oikeassa! Maaherra tuomitkoon heidät, — huudettiin nyt joka taholta, ja hälinä asettui, kun oltiin varmat siitä, että molemmat olivat hyvässä tallessa.

7. LARSSONIN PERHE.

Se mahtavan näköinen mies, joka näin hyvään aikaan tuli puolustamaan virasta erotettua pormestari Burchardia, oli sen ajan Vaasan rikkain kauppias ja sen Larssonin poika, jonka luona kreivi Bernhard Bertelsköld kävi tuon suuren nälänhädän aikana.[5] Tämä suku oli sen jälkeen, kun se esiintyi näissä kertomuksissa, kuudennentoista sataluvun edellisellä puoliskolla jakautunut kahteen päähaaraan. Toinen haara oli jäänyt talonpojiksi Isokyröön Perttilän perintötilalle ja siellä koonnut itselleen jommoisenkin varallisuuden. Mutta tämä haara oli sodan aikana melkein kokonaan hävinnyt. Kaikki sen omaisuus oli hävitetty, isä, Tuomas Larsson, oli kadonnut, äiti kuollut, kahdeksan kukoistavaa poikaa oli sodassa kaatunut, kaksi tyttäristä oli jäänyt pakoretkelleen Ruotsiin ja ainoastaan nuorin tytär Maria palasi köyhänä ja turvatonna isänmaahansa, vaivoissa ja vaaroissa etsiäkseen kadonnutta isäänsä.

Toisesta haarasta sitävastoin oli tullut Vaasaan kauppamiehiä ja sen kantaisä oli Lauri Larsson, joka renkipojasta oli päässyt kirjanpitäjäksi, kirjanpitäjästä yhtiömieheksi ja yhtiömiehestä vävyksi rikkaalle kauppias Hagelinille, joka lähetti joka vuosi viisi laivaa Tukholmaan; ja siitä sai Vaasan Larssonien rikkaus alkunsa. Tämän kauppahuoneen nykyisen päämiehen nimi oli niin ikään Lauri Larsson. Kun sodan ukkonen alkoi jyristä, lähetti tämä varova mies jo syksyllä v. 1713 vaimonsa ja lapsensa ynnä arvokkaimman irtaimistonsa Tukholmaan, ja kun maa Isokyrön tappelun jälkeen oli menetetty, onnistui hänen itsensä pohjoista tietä Tornion kautta päästä pakoon. Viholliselle jätti hän kartanon, makasiinit, pikitehtaan ja laivaveistämön, mutta olisi tähteidenkin turvin ollut rikas mies, ellei varsinainen ryöstö olisi alkanut kuninkaan kotiin tulon jälkeen ja Görtzin valtaan päästyä. Larsson oli silloin ruvennut Tukholmassa pitämään jyväkauppaa; mutta nyt tuli mielivaltaisesti määrättyjä maksuja ja veroja toisensa perästä, ja viimein sai Tukholman kaupunki v. 1718 käskyn tuottaa 100.000 tynnyriä jyviä ulkomailta. Larssonin viimeiset kirkkaat karoliinit vaelsivat sen tien; mutta tuskin olivat jyvät tulleet, kun Görtz määräsi hinnan, mihinkä jyvät oli myytävä, ja laski sen niin alhaiseksi, että kauppiaat hävisivät 6 ja 8:kin talaria joka tynnyriltä. Larssonin kaupasta oli nyt tullut loppu, niinkuin useimpain muidenkin, ja hän sai kiittää onneaan, kun hänellä, heti rauhanteon jälkeen vihdoin viimein Vaasaan palattuaan, koko suuresta omaisuudestaan oli tallella muutamia piiloon pantuja vanhoja hopeapikareita, sata vaskilevyä ja muutamia tuhansia arvottomia rahamerkkejä. Vähänhän se oli, mutta se oli kuitenkin enemmän kuin kenelläkään muulla vaasalaisella siihen aikaan, ja Larssonilla olikin sentähden syntymäkaupungissaan se maine, että hän oli järkevä mies, joka oli pelastanut pirstansa tuosta yleisestä haaksirikosta. Tätä mainetta hän osasi käyttää ulkomaista luottoa saadakseen ja oli sentähden yksi niitä harvoja, jotka voivat taas heti kohta aloittaa kauppansa suurella menestyksellä; hän osti näet halvalla hinnalla tervaa ja tuotatti suoloja. Kenellä siihen aikaan oli rahaa, se teki loistavia kauppoja. Niin korkea oli rahan arvo ja niin suuri oli tämän tavaran puute, että eräs vanhus jalkaisin vaelsi Oulusta Raaheen kokonaista kahdeksan penikulmaa noutamaan yhtä kuuden äyrin lanttia, jonka hän oli kätkenyt tuvan uunin taa.

Larsson oli vast'ikään saanut rosvotun talonsa jotensakin kuntoon. Seinät oli valkaistu ja ruudut oli pantu kaikkiin ikkunoihin; mutta kaksinkertaiset ikkunat olivat siihen aikaan, kireimpinäkin talvina, tuntematonta ylellisyyttä. Pienten katettujen portaiden ja ahtaan eteisen kautta astuttiin melkoisen avaraan, mutta matalaan saliin, jonka sisustuksena olivat suunnattoman suuri avoin takka, iso ruokapöytä, maalaamattomat penkit, visainen nojatuoli isäntää varten, tilava ruokakaappi ja seinällä Kaarle XII:n muotokuva, jonka talon nuori väki joka sunnuntai seppelöi vereksillä kuusenhavuilla. Kaikki vihankauna, jota Larsson ja kaikki kauppiaat siihen aikaan olivat kantaneet kuningas vainajaa vastaan, joka oli käynyt heille hyvin kalliiksi, oli jo ammoin aikoja sitten suunnattu vihattuun Görtziin. Hän yksinään sai kantaa porvariston katkeran vihan kaikesta siitä onnettomuudesta, minkä kuninkaan sodanhalu oli kaupalle ja elinkeinoille tuottanut; ja vaikka Larsson oli saanut olla liian paljon mukana täyttämässä vastattavaa puolta Kaarle XII:n kirjanpidossa, voidakseen juuri ihailla tätä sankaria, salli hän kumminkin poikansa ja tyttärensä siinä kohden olla toista mieltä.

Oikealla puolen salia oli kaksi kamaria, toinen isäntää ja emäntää, toinen tyttäriä varten. Vasemmalla puolella oli niin ikään kaksi kamaria, joista ulommainen oli kauppapuotina, sisimmäinen konttorina ja samalla poikain asuinhuoneena. Sitten vielä oli vastapäätä toisella puolen pihaa suomalainen pirtti talonpoikia varten ja sen päällä n.s. yötupa arvokkaimpien vieraiden varalle. Jos tähän lisäämme, että sisustus kaikissa näissä huoneissa oli vielä yksinkertaisempi kuin salissa, niin voimme saada jommoisenkin käsityksen senaikaisesta Vaasan kaupungin rikkaimmasta kauppahuoneesta.

Muutamia tunteja kirkon luona sattuneiden tapausten jälkeen tapaamme taas Larssonin ja hänen perheensä illallispöydän ympärillä kello 7 aikana illalla. Kauppiaan vasemmalla puolen istui hänen vaimonsa, muori Larsson, tuimanpuoleinen viidenviidettä vuoden vanha emäntä; lähinnä häntä tyttäret, neitsyt Kaisa, 20-vuotias, enemmän reippaan kuin suloisen näköinen, ja pieni Veronika, kirkassilmäinen, mutta kalpea ja sievävartaloinen, noin 12-vuotias tyttö. Lähinnä isää istui kolme reipasta poikaa. Näistä oli vanhin, 26-vuotias Lauri, jo tehnyt tehtävänsä sodassa, palvellen kuninkaan johdolla Norjassa, jossa oli menettänyt vasemman silmänsä, mutta oli nyt isän ensimmäinen kirjanpitäjä ja oikea käsi. Toisen, 22-vuotiaan Matin, oli määrä ottaa hoitoonsa Isokyrössä oleva maatila, perintönä isän orpanan, kadonneen Tuomas Larssonin jälkeen, ja nuorin, Bertel, joka oli vasta 15-vuotias, oli käynyt koulua Tukholmassa ja aikoi antautua opinteille, niin pian kun taas saataisiin yliopisto Turkuun. Alempana pöydässä istui eräs ruotsalainen kirjanpitäjä nimeltä Grenman, ynnä kaksi vanhaa renkiä ja kolme piikaa, ja näiden joukossa oli myös entinen pormestari Eerikki Burchard saanut sijansa.

Aikakauden ankaran järjestyksen mukaan ei kukaan saanut puhua pöydässä, ellei isäntä suoraan kysynyt häneltä jotakin. Mutta tämä, joka muuten kaikella vakavan liikemiehen ylenkatseella kohteli tuota seikkailijaa, jonka sattuma oli hänen taloonsa saattanut, alentui nyt tekemään muutamia kysymyksiä, joita muut äänettöminä pöydässä istujat uteliaasti kuuntelivat.

— Jach oli Uusikaupunki ja rauha rakenti, — vastasi entinen pormestari, antaen melkoisen haudikas-nauriin seurata isoa silakkaa pitkäin viiksiensä taa. — Jach oli Kivikarta, se saari, wo den grossen Haus war aufgebaut, und wo der grossmächtige Graf Bruce die Schwedenhunden an der Nase zog.

— Jach sano wo der grossmächtige Graf Liljenstedt die Russenhunden zog an der Nase, — pitkitti pormestari, olematta mistään milläänkään. — Jach tuntemas den grossen Potentaten, alle zusammen, kaikki tyyni, durchaus! Den Liljenstedt, den Österman, den Bruce, den Strömfelt, den Sparrfelt; guten Tag, mein lieber Burchard, kapuschewaite? Jach presentire das gevär. Gott befehle Ihre Gnaden, so und so, grosser Durst, aber der pullo so ganz pikku liten! Da hast du einen Dukaten, Burchard, me teemme zusammen rauhan! Schön Dank, ihre Gnaden, es lebe der grosse Tsar!

— Wollte sagen: der grossmächtige Fridericus soll leben! — oikaisi pormestari sukkelasti sanansa. — Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!

— No, ja siellä hän tapasi erään nuoren tytön, joka kylissä kuulusteli
Tuomas Larssonia?

— Uudestakaupungista minä saa kyyti Raumaan. Raumasta marssi kivekät vastaan. Eben aus dem Arreste wech, schlecht geschlafen, miserabel getrunken, pfui! Jach sage zu mir: bin ein gut Finnländer, bin virkamies, tsinownik, Burgermeister in Vaasa gewesen, marschiren nach Vaasa, den alten prächtigen Larsson zu sehen und den trefflichen Bier — mit Erlaubniss, maljasi — und so, paff, drei Hundsfotten in den alten ladossa! Jach sito alle zusammen: ei, jach sito de stacker nicht, nimmer grausam gewesen. Jach sano: Kinder, lasst uns gute Freunde und kumppanit werden. Hagel! Das junge Flicke fiel mir um den Hals, so verdammt froh war sie.

— Jach dem konwojierte kaikki kolme bis nach den Malaks, kirkonkylässä. Alleweil spazieren, la la, zuweilen aja hevosta, kataj! Den junge kivekäs war verdammt vergnügen mich zu haben. So ein verfluchter Bummler! Hinta päästä, sata talaria och sata rubel verdienen — eta sto rublej! Jach nichts verdiene, so ein Kerl ist der alte Burchard. Jach suojeli heitä; vanha mummo jammerte nur immer fort, aber die kleine duschinka nannte mich immer den bra Burchard, den Herzens ystävä. Wie sie verliebt war, Donnerwetter; ganz verpicht war sie wegen des alten Burgermeisters. Und so (ja tässä pisti pormestari poskeensa niin paljon puuroa, että se olisi riittänyt puolelle komppanialle) in den Malaks, traf jach ein miserables Brantwein, na wodki! Nahm ein tsarka, denn ich hatte grossen Durst, und war so ein wenig besoffen — halloh! Die junge duschinka ward schräckt, der Teuffelskerl schliess den oven kiinni, und die ganze Gesellschaft war putzwech..

Larssonin katsanto synkistyi, mutta hän ei virkkanut mitään. Kaikki pöytävieraat olivat lopettaneet ateriansa; pormestari vain koki ahkerasti korvata, mitä kertoessaan sankarillisista seikkailuistaan oli laiminlyönyt, kun ovi aukesi ja nuori tyttö astui saliin.

Vaikka nuttu oli lumessa ja villahuivi otsalle vedettynä, tunsivat kaikki läsnä olevat ensi silmäyksellä Maria Larssonin kauniit siniset silmät ja solakan sorean vartalon.

Perheen nuoremmat jäsenet nousivat häntä sydämellisesti tervehtimään; yksin pormestarikin laski pois puulusikan, joka oli tehnyt niin suunnattoman kuopan kaurapuuroon. Mutta isännän käskevä silmäys pidätti kaikki paikoilleen.

— Ruokaluku! — sanoi hän yksikantaan, huolimatta edes tervehtiä äsken tullutta.

Veronika, jonka vuoro oli lukea ruokaluku, teki tämän tehtävänsä tapaillen. Kaikkien silmät vilkuivat salaisesti tyttöön, joka seisoi arkana ja äänetönnä oven suussa.

Kun rukous oli luettu, meni Larsson Marian luokse ja talutti hänet, sanaakaan virkkamatta, kamariinsa, jonka tehtyään hän sulki oven ja katseli tyttöä tuomarin ankaruudella.

— Ennenkuin sanon sinut tervetulleeksi talooni, — sanoi hän, — täytyy minun tietää, oletko mahdollinen astumaan tänne ja olemaan meidän väkeämme. Minä olen sinulle isän sijainen ja minun täytyy tietää, minkätähden pimeän yön aikaan karkasit Tukholmasta ja noin pahasti rikoit korkeita hyväntekijöitäsi, kreivi ja kreivitär Hornia vastaan.

— Minä kirjoitin kreivittärelle Vaxholmasta ja pyysin häntä antamaan minulle anteeksi, — vastasi Maria itkuun purskahtamaisillaan.

— Kirjeen, jota ei kukaan ymmärtänyt ja jossa et mitään tunnustanut.
Minä tahdon tietää, minkätähden sinä karkasit.

— Antakaa minulle anteeksi, setä, voi, antakaa anteeksi! En nyt voi sitä sanoa; se kenties syöksisi meidät kaikki onnettomuuteen. Uskokaa minua, minä olen viaton, minä en voinut muuta tehdä! Minun täytyi, minun täytyi paeta!

— Maria, ethän saattane ajatella minun aikovan tyytyä tyhjiin verukkeihin. Sano minulle kaikki, niin minä koetan korjata erehdyksesi.

— Minä en ole rikollinen, mutta kuitenkaan en nyt saata sanoa teille, kuinka asian laita on. Olkaa minulle armollinen! Saatatteko ajaa minut pois huoneestanne?

— En. Mutta minä en suvaitse sinun puhella täällä kenenkään kanssa; etkä sinä saa ojentaa kättäsi orpanoille ja tädillesi, ennenkuin olet itsesi puhdistanut. Käytä järkeäsi, lapseni! Jos olet syytön, niin ei sinun tarvitse sanoa kuin yksi tosi sana.

— Ja se sana olisi kenties teidän onnettomuutenne! Ei, setäseni! En voi, minä en voi nyt!

— Vai niin! Kuule siis, mitä lupasin kreivi Hornille Tukholmasta lähtiessäni. Minä lähetän tytön takaisin, milloin ja missä vain hänet tapaan; niin sanoin, ja minun ei ole tapana sanaani syödä. Meri ei ole vielä jäässä. Brändön luona on eräs Uumajan vene, joka huomenna palaa Ruotsiin. Täksi yöksi saat jäädä tänne, mutta ei kukaan muu kuin minä saa puhua kanssasi. Huomenna päivän koittaessa vien sinut Brändöhön ja pidän huolen siitä, että tulet jälleen Tukholmaan. Hyvää yötä!

Näin puhuttuaan lähti ankara setä huoneesta ja pani oven ulkopuolelta säppiin. Maria peitti kasvonsa käsiinsä ja itki.

Ei kukaan uskaltanut edes yrittää nousta pelättyä isäntää vastustamaan. Veronika vain pisti salaa palan sunnuntaikakkuaan tarjottimelle, jolle hänen lukkojen taakse teljetylle orpanalleen aiottu illallinen asetettiin.

Kun tämä oli tehty, nosti Larsson säpin pois ja meni itse viemään tarjotinta vangille. Hämmästyksen huuto — ja kaikki seurasivat häntä kamariin. Ikkuna oli auki; Maria parka oli paennut yksinään ja avutonna pimeään talviyöhön.

8. PAKOLAISET ERÄMAASSA.

Kaiken syksyä v. 1721 ja vielä seuraavana talvenakin tulvaili pakolaisia Suomeen. Muutamat tulivat pohjoista tietä Tornion ja Kemin kautta; toiset tulivat meritse Ruotsista takaisin; vielä toiset tulivat sisämaan erämaista, joissa olivat olleet piilossa, takaisin entisille, lähempänä merenrantaa oleville kotipaikoillensa; muutamat harvat palasivat vankeudestaan Venäjältä. Kaikilla heillä oli suuria vaikeuksia kestettävänä. Täällä ei ollut muita teitä kuljettavassa kunnossa kuin välttämättömän tarpeelliset sotaväen tiet. Millään muilla teillä ei ollut ainoatakaan siltaa, ei ainoatakaan lauttaa, tuskin venettä rannoilla; ei majataloja, ei hevosia, ei ruokavaroja, ei asuinhuoneita eikä ihmisiä. Kun myrskyt Antinpäivän aikana 1721 viskasivat maaherran, parooni von Essenin maihin Kasabölen luona Merikarvian pitäjässä ja hän täältä tahtoi matkustaa pohjoiseen päin lääniinsä, ei hän isolla rantamaantielläkään huomannut ryhdytyksi minkäänlaisiin toimenpiteisiin matkustavaisten kulkua varten. Venäjän hallitus oli kyllä hankkinut tänne postinkulun ja majataloja, mutta ne oli nyt lakkautettu. Maaherra pääsi vain mitä suurimmalla vaikeudella eteenpäin ja useissa paikoin täytyi hänen siihen käyttää härkiä. Tästä voi suunnilleen arvata, miten oli muiden matkustavaisten laita.

Ne, jotka kulkivat pitäjän- ja kylänteitä, eivät monessakaan paikoin enää löytäneet entistä tietä, vaan sen sijalla suon tahi viidakon, jossa siellä täällä rattaanjälkiä näkyi. Ja jos löysivätkin tien, olivat kaikki ojat umpeen sortuneet, kaikki rummut hävinneet, ja yleensä olivat kaikki entisten peltojen ja niittyjen aidat kumossa. Pakolaiset etsivät kotiseutunsa kirkkoa; vaivoin he sen löysivät; metsää oli kasvanut sen ympärille peittäen sen vaeltajan silmiltä. Aita oli revitty maahan kirkkomaan ympäriltä — missä näet aitaa oli ollut, sillä useimmat kuolleet haudattiin vielä kirkon lattian alle — ja ristit oli maahan tallattu. Tornissa ei ollut kelloa, millä olisi jumalanpalvelukseen soitettu; taivaan tuulet puhalsivat särjetyistä ikkunoista sisään; alttari ei ollut juhla-asussa, sillä ei ollut ehtoolliskalkkia, ei viiniä, ja vain harvoin pappi, tai oli siellä entisen kirkkoherran sijassa joku nuori teini, joka umpimähkään oli Turussa virkaansa vihitty. Sittenkin notkistivat pakolaiset sydämellisellä hartaudella polvensa autiossa temppelissä; heistä tuntui niinkuin he jälleen seisoisivat lähempänä Jumalaansa, kun saivat palvella häntä omassa kirkossaan, vaikka se olikin rappeutunut.

Kirkosta lähtivät pakolaiset hakemaan kyläänsä ja taloansa. He hieroivat silmiään ja katselivat hämmästyneinä ympärilleen. Oudolta ja erilaiselta näytti nyt entinen ranta ja tutut kunnaat. Veräjä oli poissa, kaivo umpeen sortunut, pirtti kadonnut; ei ollut helppo tuntea entistä rakasta pihamaata, joka nyt oli kasvanut täyteen kuusia ja katajapensaita. Tai jos joskus tapahtui, että uusi pirtti viimeisinä vuosina oli kohonnut vanhan rauhoitetulle paikalle, oli uudessa pirtissä uudet, tuntemattomat asukkaat, jotka olivat ottaneet tämän aution tilan haltuunsa; silloin syntyi siellä keskinäisiä valituksia ja pitkällisiä riitoja omistusoikeudesta; ja outoa oli nähdä, kuinka nämä ihmiset riitelivät juuri tästä vähäisestä ja metsittyneestä maatilkusta, vaikka maa useiden penikulmien laajuudelta oli autiona ja asumatonna.

Kymmenen tai kaksitoista päivää ennen joulua samosi tällainen pakolaislauma Isokyrön pitäjän kautta. Heitä oli noin kymmenen huonekuntaa. Mutta heillä ei ollut kuin kaksi hevosta vähiä tavaroita vetämässä. Tie vei heidät entisen tappotanteren poikki; joki oli taas jäässä, rannat lumen peitossa, samoin kuin tuona merkillisenä päivänä lähes kahdeksan vuotta sitten.

Siellä täällä voi lumipeiton alta huomata jonkin hevosen luurangon tai multaläjiä, jotka oli luotu kaatuneiden haudoille; muutoin ei lähitienoolla merkkiäkään tuosta suuresta taistelusta. Mutta Napuen kylä oli vielä autiona ja asumatonna, puoleksi maahan revittynä, puoleksi poltettuna. Muutamia rapistuneita huoneita oli vielä jäljellä, mutta ihmiset kammoivat niitä. Läheinen tappotanner oli kovin kamala naapuri ja siihen liittyi katkeria muistoja. Pakolaiset kulkivat edelleen ja tulivat kaartotietä kirkolle. Suurelle viljellylle lakeudelle oli kasvanut koivunvesoja ja nuoria pajupensaita; ketulla oli luolansa ja metsäkanalla pesänsä keskellä Suomenmaan suurimpia ja viljavimpia vainioita. Mutta lakeudella oli paikoitellen vielä viljelyksen jälkiä.

Siellä olivat kylät vielä osaksi asuttuja, ja pakolaiset saivat kaivatun suojan päänsä päälle. He hajausivat taloihin, ja köyhä väestö otti heidät vieraanvaraisesi vastaan. Muutamat heistä olivat tältä tienoolta kotoisin. Liikuttavaa oli nähdä, kuinka he kävivät talosta taloon tiedustamassa sukulaisiaan ja ystäviään. Aivan harvat olivat enää elossa; mutta toisinaan tapahtui, että vanhemmat löysivät kadonneet lapsensa, ja lapset kaivatut vanhempansa; veljet ja sisaret löysivät toisensa, joita jo ammoin olivat kuolleiksi luulleet, ja entinen nuorukainen tapasi nuoruutensa rakkaan morsiamen toisen toverina. Ah, noita armaan isänmaan kurjia, eksyneitä pakolaisia! He tunsivat itsensä kuin haaksirikkoon joutuneiksi, joista moni oli saanut aalloissa hautansa, mutta muutamat rannalle ajautuneet, ja milloin surren milloin iloiten lukevat he harventuneita rivejänsä.

Näiden matkustajain joukossa oli eräs viisihenkinen seurue, jolla oli yksi hevonen. Kolme heistä muodosti erään kotiin palaavan perheen: nuori entinen sotamies nimeltä Heikki, hänen niin ikään nuori vaimonsa Riitta, ja tämän voimaton isä, vanha Hilli. Heikki oli talollisenpoika Isokyröstä, ja isänsä vanhimpana poikana tilan laillinen perijä. Mutta kun Heikki, jota oli luultu kuolleeksi, nyt palasi Ruotsista, tapasi hän maan ja talon nuorimman veljen viljelemänä, joka oli asunut siinä perheineen jo useita vuosia. Tila oli liian pieni jaettavaksi, eikä Heikillä ollut halua häätää veljeään pois. Siispä levähti hän vain muutamia päiviä Isokyrössä ja lähti sitten vaimoineen ja appineen edemmä pohjaan päin Munsalan kappeliin, aikeissa ruveta siellä uudestaan viljelemään erästä autiota appensa ennen omistamaa tilaa. Munsalan seurakunta on tätä nykyä kokonaan ruotsalainen, mutta paikkakunnan oma nimi (Munasalo) ja useat muut nimet (Väkisalo, Lohilahti y.m.) todistavat, että väestö ennen muinoin oli suomalainen. Isoviha muutti monin paikoin Pohjanmaan suomalaisen ja ruotsalaisen väestön asuma-alueita.

Näihin kolmeen oli Vaasan seudulla liittynyt eräs nuori tyttö, jota muuan harmaatakkinen nuorukainen saatteli. Kun helposti tunnemme heidät kahdeksi vanhaksi tuttavaksi, tarvitsee meidän vain lisätä, että Maria Larsson, paettuaan setänsä talosta, löysi turvapaikan sen vanhan vaimon sisaren luona, joka siihen asti oli häntä seuraillut ja joka nyt jäi Vaasaan. Täällä oli Elias Pietarinpoika taasen tavannut hänet, ja kun Maria ei millään muotoa tahtonut antautua setänsä uhkauksen alaiseksi ja suostua väkisin Tukholmaan lähetettäväksi, päätti hän ennemmin Eliaksen avulla omin päinsä tiedustella kadonnutta isäänsä. Molemmat seurasivat siis muita pakolaisia Isokyröön. Mutta täällä ei ollut kukaan nähnyt Tuomas Larssonia neljään vuoteen, ei sen koommin, kun hän riitaantui erään venäläisen komennuskunnan kanssa, joka oli lähetetty sinne veroja vaatimaan. Tässä tilaisuudessa ryöstettiin ja poltettiin Perttilän rakennus, ja sen vanha isäntä katosi. Mutta huhuttiin, että hänet kaksi vuotta sitten oli nähty Munsalassa tai Oravaisissa, ja tämä huhu sai Marian seuraamaan noita toisia pohjoiseen päin, sitä kernaammin, kun hän oli mieltynyt Riittaan ja toivoi täten haihduttavansa setänsä jäljiltään. Eliaksella oli omat syynsä, joiden vuoksi hän ei tahtonut palata Etelä-Suomeen, eikä hän kauan miettinyt, ennenkuin liittyi seurueeseen viidenneksi.

Pakolaisilta meni kumminkin yhdeksättä päivää kuuden penikulman taipalella Isokyröstä Munsalaan. Useita kertoja oli heidän pakko viettää yönsä jossakin rappeutuneessa ladossa tai autiossa torpassa, ja hevosparka sai tyytyä muutamiin näivettyneisiin lehtiin, joita lumen alta kerättiin. Usein olivat sudet keskellä kirkasta päivää niin julkeita, että Eliaksen ja Heikin täytyi kangeilla ajaa niitä tiehensä hevosta hätyyttämästä. Usein tavattiin metsästä myöskin jonkun yksinäisen pakolaisen jäännöksiä jonka nuo silloin niin tavattoman rohkeat pedot olivat repineet ja syöneet.

Onneksi oli jo jää muodostanut luonnollisia siltoja jokien ja soiden yli, ja matkustajat olivat Isokyrössä varustautuneet ruokavaroilla. Niinpä tulivatkin he viimein väsyneinä, mutta hyvissä voimin määräpaikkaansa Lohilahteen (nyt ruotsiksi Lojlax), joka on neljänneksen penikulmaa pohjoiseen Munsalan kirkolta ja kolme neljännestä etelään Uuden Kaarlepyyn kaupungista.

Hillin entisestä maatilasta oli jäljellä vain vanha riihi maantien varrella. He tulivat sinne kahta päivää ennen joulua. Kuinka aikoivat nämä kodittomat pakolaiset nyt viettää Vapahtajan iloista syntymäjuhlaa?

He asettuivat riiheen asumaan ja huomasivat, että sitä vielä kävi lämmittäminen, kun vain varovasti lämmitti. Vähän ajan päästä räiskivät vankat petäjähalot uunissa. Heikki ja hänen nuori vaimonsa katselivat toisiaan viihtyisin mielin. He eivät olleet koskaan ennen oman katon alla yhdessä istuneet, ja tämä rappeutunut, savustunut rakennus oli heidän ensimmäinen kiinteä omaisuutensa ja ensimmäinen kotinsa. Vaikka vanha Hilli ei voinut kyllin ylistää tilan entistä rikkautta eikä kyllin huokailla ajatellessaan sen nykyistä köyhyyttä, olivat nämä nuoret vastanaineet mielestään nyt rikkaammat kuin koskaan ennen. Surullisena ja mietteihinsä vaipuneena istui Maria uunin vieressä, ja vastoin hänen tahtoaan lensivät ajatukset Tukholmaan, rikkaaseen kreivin taloon, jossa Ruotsinmaan köyhyyden ylimmillään ollessa kaikki oli vielä samettia, silkkiä, peililasia ja kultaa. Kiusaaja, joka aina on läsnä tämmöisinä hetkinä, kuiskasi hänen korvaansa: miksi vaihdoit tuon komeuden viheliäiseen kinosten ja erämaiden keskellä olevaan vajaan? Mutta hiljainen sisällinen ääni vastasi tähän: Maria, sinä teit oikein! Ja kiusaaja vaikeni.

Elias palasi nyt pyssyineen metsästä, tuoden kaksi ammuttua metsoa, jotka heti ruuaksi valmistettiin. — Minun tekee mieleni ehdottaa sinulle jotakin, Heikki, — sanoi hän iloisesti. — Minä rupean torppariksesi, ja niin rakennamme huoneita yhdessä; täällä on hyvää hirsimetsää. Ensin autan sinua rakentamaan hyvän talon tälle kunnaalle ja sitten pitää sinun auttaa minua rakentamaan pienoista pirttiä tuonne meren rantaan. Sinä hoidat peltoa ja niittyä, riihtä ja karjaa; minä sitävastoin kalastelen tuolla kauniilla lahdella silloin, kun et tarvitse minua, sillä mieleni palaa merelle.

— Tuohon käteen! — vastasi Heikki reippaasti, — mutta silloin sinulla myös pitää olla reipas vaimo, joka ottaa sinut iloisin silmin vastaan, joka valmistaa sinulle räiskävän tulen ja lämpimän puuron palatessasi viluisena ja märkänä mereltä.

— Sitä sietää vielä paljon miettiä — vastasi Elias hämillään, työntäen halkoa uuniin. Halko räiski, kipinät säihkyivät ja valkeanvalo sattui huikaisten Mariaa silmiin hänen istuessaan uunin edessä pää käsiin vaipuneena. Ehkä hän valkean hohteen tähden kääntyi toisaalle, eikä kukaan tiennyt, tykyttikö hänen kaksikymmenvuotias sydämensä kiivaasti vaiko verkalleen näitä tulevaisuuden suunnitelmia kuullessaan.

9. TALVI- JA KEVÄTPÄIVIÄ.

Seuraava talvi Lohilahden uudisasukkailla oli jotensakin luminen. He olivat olleet joulukirkossa Uudessa Kaarlepyyssä, josta heidän muutenkin oli suolaa ja rautaa hankittava ja jonne heillä oli vain kolmen neljänneksen penikulman matka. Tämä vähäinen kaupunki oli v. 1714 joutunut pahasti sodan jalkoihin. Täällä oli venäläinen kaleerilaivasta laskenut sotaväkeä maalle joen suussa. Täältä oli tuo hirvittävä Pohjanmaalla tapahtunut pako ja vaino alkanut. Toisia vihollislaumoja samosi maitse etelästäpäin Isokyrön tappelun jälkeen. Mutta kaupungin varakkaimmat porvarit keräsivät kaiken hopean ja kullan, mikä sodasta oli heille säästynyt, ja menivät sen kanssa lähenevää vihollista vastaan eteläpuolelle siltaa. Naapurikaupungin Pietarsaaren asukkaat, jotka eivät ryhtyneet tähän varokeinoon, saivat kohta sen jälkeen nähdä kaupunkinsa porona. Uudessa Kaarlepyyssä näkyi vielä vähän varallisuuden tähteitä siitä syystä, että sen rohkeat pienet kannettomat alukset, huolimatta vihollisen valppaudesta, aika ajoin olivat käyneet kauppaa Länsipohjassa. Muutoin olivat paikat täälläkin ryöstetyt ja autiot. Kaupungissa oli, silloin kun rauha tehtiin, tuskin 150 asukasta; mutta syksyllä oli jo yhtä monta pakolaista tullut Ruotsista takaisin. V. 1708 rakennettuun kirkkoon kokoontuivat silloin, niinkuin vielä tänäkin päivänä, sekä kaupungin että maaseudun asukkaat tätä suurta juhlaa viettämään. Ensi kerran moneen vuoteen oli taas elämä iloisempaa kirkkomäellä. Taas kuultiin, niinkuin muinoinkin, kulkusten kilinää ja hevosten hirnumista pimeänä jouluaamuna kilpaa ajettaessa. Kirkko loisti niinkuin ennenkin valoa ja hartautta. Tosin olivat ruunut ja kynttilähaarat väliaikaisesti vain puusta, ja kynttilöitä oli vähän ja nekin pieniä. Mutta ei ollut kirkko vielä koskaan juhlallisemmin loistanut eikä hartaampia kiitosvirsiä kaikunut. Oli niinkuin hurmaava kiitollisuuden ja onnellisuuden tunne olisi heijastunut seurakunnan vakavista kasvoista katossa oleviin enkelinkuviin ja kivipaasien läpi aina kirkon sillan alla oleviin vainajien kammioihin saakka.

Lohilahden uudisasukkaat palasivat puolipäiväsaarnan jälkeen kotiinsa. Eliaksesta näytti, niinkuin joku paksu, pörheään lammasnahkaturkkiin puettu mies olisi seurannut heitä kappaleen matkaa heidän mennessään kirkosta majapaikkaansa raatimies Fortellille. Meidän on muistettava, että Elias oli rauhattomaksi julistettu mies, joka ei mielellään halunnut tavata tuttavia, ja hän päätti sentähden pitää silmänsä auki. Mutta kun Heikki kohta sen jälkeen istui rekeen kyyditäkseen Riitan ja Marian takaisin Lohilahdelle, ja Elias itse ilman mitään seikkailuja kulki jalkaisin sillan yli, niin tuo hetkellinen epäluulo kohta haihtui hänen mielestään.

Heti joulun jälkeen rupesivat Heikki ja Elias kaikin voimin taloa rakentamaan. Eikä viipynytkään monta viikkoa, ennenkuin tilava pirtti seisoi salvettuna ja valkoisena Lohilahden kunnaalla, itäpuolella maantietä, joka kulki kunnaan ja meren välitse. Toinen kahdesta pienestä kamarista, joista voi nähdä kauniin, silloin kunnaan juurelle asti ulottuvan lahden, vaikka se nyt on paennut kauas taapäin, määrättiin jo alusta alkaen Marialle. Toisessa kamarissa asui Heikki vaimonsa kanssa; mutta Elias ei ottanut vastaan hänelle tuvassa tarjottua sijaa. Hän meni joka yöksi riiheen majailemaan; — "siellä nukun niin hyvästi oljilla uunin vieressä", — sanoi hän piloillaan. Mutta eipä Elias nukkunutkaan. Toisten levätessä hän vartioi taloa kylminä talviöinä ja kuunteli tarkoin jokaista maantieltä kuuluvaa ääntä. Elias oli tottunut sotajalalla elämään; nyt oli rauha, mutta Elias tunsi ilmassa jotakin epäiltävää; hän ei katsonut viisaaksi, että kaikki Lohilahden asukkaat nukkuivat.

Kuitenkin kului viikkoja ja kuukausia rauhallisesti, ja Elias alkoi toisinaan suoda itselleen vähän lepoa. Välistä tapahtui, että joku vaeltaja, tuvasta näkyvän hupaisen valkeanvalon houkuttelemana, etsi suojaa pimeän ja rajuilman aikana. Milloin se oli joku vanha karoliini, joka vihdoin viimeinkin saapui kotiseuduilleen; milloin joku sotavanki, joka vihdoin viimeinkin palasi Ukrainasta ja turhaan tiedusteli sukulaisiaan ja ystäviään, joista oli eronnut kaksikymmentä vuotta sitten; milloin joku köyhä kappalainen tai lukkari, joka kulki jalkaisin seurakuntaansa takaisin; milloin pari puolikasvuista lasta, jotka etsivät kadotettua kotiaan eivätkä muistaneet siitä sen enempää kuin että kartanolla oli kaivo, tallissa hevonen ja vuoteen vieressä hyvä äiti, joka luki heille siunauksen, heidän muinoin pieninä ollessaan. Kaikki nämä vaeltajat saivat täällä turvapaikan, samoin kuin Lohilahden asukkaat itsekin olivat äskettäin saaneet sen muiden luona. Ja he kertoivat kukin tarujaan pitkinä talvi-iltoina; sillä todellisuus oli siihen aikaan ihmeellisempi kuin moni satu nyt, ja ihmiset olivat kokeneet niin eriskummaisia kohtaloita, että nykypäivinä harvoin kukaan enää sellaisia elämässään nähnee.

Eräänä päivänä alkupuolella maaliskuuta, kun rauhan ensimmäinen kevätaurinko pani lumen sulamaan Suomen kuusien oksilta, olivat Munsalan kappelilaiset kokoutuneet jäälle Veksalankylän luo nostamaan ylös kirkon kelloa, joka sinne oli upotettu vihollisen maahan hyökätessä. Se oli niinä yhdeksänä vuotena, jotka olivat kuluneet sen upottamisesta, vajonnut niin syvälle liejuun, ettei sitä syksyllä saatu ylös proomun ja ranankaan avulla — eikä nyt enää oikein tarkkaan tietty paikkaakaan. Täällä, niinkuin muuallakin Suomen rannoilla, kuuli paimen tahi sunnuntaiaamuna kirkkoon vaeltava eukko kellon soivan vedessä, oltiin siitä niin varmat, että näiltä eukoilta ja paimenilta kysyttiin paikkaakin, missä kello oli. Kuulevathan vanhukset vieläkin semmoisten upotettujen kellojen järvissä soivan.

Eräs Monäsin kylästä kotoisin oleva tietäjäukko neuvoi väestöä viskaamaan terästä veteen siinä, mistä kelloa etsittiin. Teräs ihan varmaan helähtäisi vihittyyn malmiin koskiessaan. Mutta koe ei onnistunutkaan; teräs helähti kaikkiin pohjassa oleviin kiviin. Muutamat arvelivat vian olevan siinä, ettei oltu ihan ääneti niinkuin maakätköjä haettaessa. Toiset eivät luulleet voivansa saada mitään aikaan, ellei pappi lukisi rukoustaan avannon reunalla. Vasta sitten, kun Elias keksi sen keinon, että kelloa naarattaisiin kalastajain tavoin, löydettiin se viimein, vedettiin miehissä ylös päivän valoon ja vietiin meluten ja ilosta huudellen kirkkoon jälleen.

Alkoi jo hämärtää, kun Elias ja Heikki palasivat jäätä myöten Lohilahdelle. Hyhmä, jota puolenpäivän aikana oli keräytynyt kuoppiin ja rattaan jälkiin, oli taas iltakylmässä tehnyt ohutta riittää, joka ratisten murtui kävelijäin jalkain alla. Taivas oli niin puhdas, niin sininen kuin se vain täällä pohjolassa kauniina maaliskuun iltana voi olla, ja omituinen kevättunnelma henki koko luonnosta. Niinpä hengittivät nämä molemmat vaeltajatkin, jotka eivät muuten olleet haaveiluun taipuvaisia, mielihyvällä tätä puhdasta ilmaa — katsellen äänettöminä kuusimetsän yllä tuikkivaa iltatähteä.

He olivat tulleet maantielle, vähän matkan päähän siitä suunnattoman suuresta kiviröykkiöstä, jonka valtameri muinoin on luonut tälle rannalle, kun Elias kokeneen partiolaisen tarkalla silmällä havaitsi kaksi mahdottoman leveätä jalaksenjälkeä tiellä. — Joku venäläinen herra on ajanut pohjoiseen päin tänään, — sanoi hän, vähän levottomasti katsahtaen vartioimattoman talon puoleen.

— Se kai on ollut ylhäinen herra, — vastasi Heikki, tarkastaen kavionjälkiä; — häntä on saattajana seurannut kolme ratsastajaa, yksi kummallakin puolen rekeä ja yksi reen takana.

— Riihen ovi on auki, — huomautti Elias ja kiirehti nyt kulkuaan. Riihtä käytettiin myös Lohilahden talon ainoan hevosen tallina, ennenkuin oikeata tallia ehdittiin ruveta rakentamaan.

Miehet tulivat riiheen; hevonen oli poissa, valjaat kadonneet. Lumi riihen edessä oli hevosten kavioiden ja ihmisten jalkojen tallaamaa.

Levottomien aavistusten valtaamina riensivät miehet tupaan. Mutta Heikin pelko asettui kohta, kun Riitta levollisena astui ovessa häntä vastaan. Riitta oli muutamia viikkoja sitten lahjoittanut miehelleen vankan pojan ja poistui kätkyen vierestä ainoastaan päästääkseen palaavat sisään.

— Minä luulin sinun jo tietävän sen, — vastasi Riitta. — Jahtivouti lähetti sitä noutamaan ja käski sanoa, että hän on käskenyt seurakuntalaisten tuoda kaikki hevoset vetämään kelloa kirkkoon. Sinun hevosesi oli kymmenes, sanoi hän; sen useampia hevosia ei ollut koko kappelissa.

— Mitä tämä on? — huudahti Heikki. — Me tulemme jäältä ja sinne ei ole käsketty tuoda kuin kolme hevosta, jotka hyvin riittivät koko kuljetukseen.

— Hyvänen aika! — Sen kai Maria tietänee, joka seurasi miehiä riiheen antaakseen heille avaimen, — vastasi Riitta, nyt hänkin hämmästyneenä.

Elias, joka sillä aikaa oli hakenut Mariaa joka paikasta, kysyi nyt Riitalta, minne nuori tyttö oli mennyt. — Eikö hän ollutkaan teidän kanssanne? — vastasi Riitta. — Kyllähän minua kummastutti, kun hän vastoin tapaansa viipyi niin kauan poissa, mutta minä luulin hänen menneen hevosen kanssa jäälle katsomaan, kun ne ottivat kelloa ylös.

Elias ei kysellyt sen enempää. Hän syöksähti ulos, tuli riihelle ja sieltä maantielle. Ilta oli kirkas ja tyyni; kuu nousi metsän takaa. Ei kuulunut risahdusta, ei rasahdusta. Mariasta ei näkynyt ei kuulunut vähintäkään vihiä.

Elias seisoi muutaman tuokion ääneti, hengittämättä, tyrmistyneenä. Hänestä oli niinkuin maailma hänen ympärillään äkkiä olisi tullut autioksi ja pimeäksi, eikä hän enää ymmärtänyt tuota keväistä taivasta, jonka tähtiä hän vast'ikään oli hiljaisella ilolla katsellut. Maria oli poissa: kaikki oli tyhjää; mitäpä hän enää tekisi maailmassa!

Mutta tämän huumaavan tunteen sijaan tuli uusi pelko. Kuka oli Marian vienyt? Ja minne hänet oli viety? Eikö ollut luultavaa, että tämä väkivaltainen väijytys oli jossakin yhteydessä sen salaisuuden kanssa, joka oli ajanut Marian Tukholmasta pois, ja jota hän niin itsepintaisesti kieltäytyi ilmaisemasta? Ja jos niin oli, mikä kohtalo odotti nyt Mariaa?

Hänen etsimisensä, hänen pelastamisensa tuli nyt Eliaksen ainoaksi ajatukseksi. Hänen mielenmalttinsa palasi. Hän heittäytyi kontalleen tarkastamaan maantiellä olevia jälkiä heikossa, epäselvässä kuunvalossa. Hän luuli näkevänsä, että tuo leveäjalaksinen reki oli pysähtynyt taloon eroavan ajotien kohdalla ja sitten jatkanut kulkuaan pohjoiseen. Minkätähden pohjoiseen, jos Marian vaasalainen setä oli hänet noudattanut? Lisäksi tuli vielä tämä: hän luuli näkevänsä, että reen eteen, joka sitä ennen oli kulkenut kahden hevosen vetämänä, talon pohjoispuolella oli valjastettu kolmas. Hänelle johtui mieleen, että totta kai kolmas hevonen oli Heikin. Hän luuli tuntevansa oikean takajalan jäljen; sen kenkä oli yhdestä kohti taittunut. Hän ymmärsi nyt, että hevosen pois viemisen tarkoituksena oli ollut estää hänet ajamasta takaa väkivallan tekijöitä.

Elias, jonka neuvokkuus oli monissa seikkailuissa hyvin harjaantunut, ymmärsi kohta, mitä hänen oli tehtävä. Hän kiirehti tupaan takaisin, pisti taskuunsa sen hopeakellon, jonka hän kerran oli ottanut sotasaaliiksi eräältä vihollisen upseerilta, ja muutamia samalla tavalla saatuja, kauan säästetyitä hopearuplia. Sitten hän sanoi Heikille ja Riitalle pikaiset hyvästit, luvaten, ettei palaisi ilman Mariaa.

Nyt hän tiesi, ettei ainoaakaan hevosta ollut kullallakaan ostettavissa kokonaisen penikulman alalta Uuteen Kaarlepyyhyn päin. Hänen täytyi sentähden mennä etelään päin Munsalan kirkonkylään, vaikka tämä tie vei kokonaan toisaalle kuin minne pakolaiset olivat ajaneet. Mutta Eliaksella ei ollut valitsemisen varaa. Hän tuli kylään ja meni siihen taloon, missä tiesi nopeimman hevosen olevan. — Lainaa minulle hevosesi, Simuna, — sanoi hän, — ja jos en tule takaisin, niin ota tämä kello ja nämä rahat vahinkosi korvaukseksi; ne ovat suurempiarvoisia kuin sinun hevosesi.

Simuna, vanha hevoshuijari, kapasi jonkin kerran korvansa taustaa ennenkuin taipui kauppaan. Ei toden totta ollutkaan viljalti hevosia tähän aikaan; niitä oli täytynyt tuottaa viidenkymmenen penikulman takaa aina Karjalasta asti, eikä niitä nyt saanut sieltä rahallakaan; niitä oli täytynyt viimeksi syksymyöhällä tuoda Länsipohjasta. Mutta jos hevoset olivat harvinaisia, niin olivat kirkkaat hopearahat vielä harvinaisempia, ja Simuna ei voinut kiusausta vastustaa. Hän vannoi ja vakuutti, että hän ennen tahtoisi menettää vaimonsa kuin hevosensa; mutta kuinka olikaan, ruplat huilahtivat hänen vanhaan nahkakukkaroonsa, ja kauppa oli tehty.

Muutamia minuutteja sen jälkeen ratsasti Elias täyttä laukkaa Lohilahteen takaisin, valjasti hevosensa Heikin keveän kirkkoreen eteen ja lähti aika vauhtia ajamaan pohjoiseen päin tähtien tuikkiessa tyynessä, kylmässä kevätyössä.

10. SISSI AJAA SAALISTAAN.

Elias Pietarinpoika ei ollut niitä, jotka vitkastelevat, kun jotakin tähdellistä on toimitettavana. Yhdentoista aikaan illalla hän oli jo Uudessakaarlepyyssä, jossa pysähtyi kaupungin pohjoisessa osassa olevaan vähäpätöiseen majataloon. Maaherra, parooni von Essen oli näet talvella laitattanut uusia majataloja kaikkien huomattavien teitten varsille, ja kyytipalkka oli, kalliin ajan ja hevosten puutteen vuoksi, koroitettu kuudeksi hopeaäyriksi penikulmalta.

Koko kaupunki nukkui syvimmässä yölevossaan. Siihen aikaan mentiin vanhan hyvän tavan mukaan maata kello 7 tai 8 aikaan illalla ja oltiin jalkeilla kukon laulaessa kello 3 aamulla. Valvominen kynttilän ääressä, silloinkun takkavalkean tai päreen roihun valo ei tyydyttänyt oli tänä talvena jo itsestäänkin mahdotonta, sillä talikynttilät olivat kalliita ja hyvin harvinaisia. Vielä harvemmassa oli siihen aikaan yhtään ainoata katulyhtyä Suomen kaupungeissa.

Elias koputti pelkäämättä suljettua porttia, ja rohkeni, kun ei vastausta tullut, huutaa: — Kruunun nimessä!

Viimein ilmaantui unenpöpperöinen renki, joka aukaisi portin vihaisesti kysyen: — Kuka lempo se ei anna ihmisten rauhassa nukkua?

— Minä olen maaherran sanansaattaja, — vastasi Elias sukkelasti, — ja minut on lähetetty Vaasasta viemään sanaa sille herralle, joka tänä iltana kulki tästä kautta kolmen hevosen vetämässä isossa venäläisessä reessä. Minä tahdon tietää, milloin hän lähti täältä ja menikö hän jäitse pohjoiseen päin.

Renki, jonka ymmärrys vielä torkkui, tuijotti äsken tulleeseen ja kysyi haukotellen: — Kuka herra?

— Se, joka matkusti tämän kautta tänä iltana kello 6 tai 7 aikana ja jolla oli muassaan nuori nainen ja kolme ratsastajaa.

— Täällä ei ole semmoisia herroja käynyt, enkä minä huoli vastata mokomiin kysymyksiin, — vastasi renki äreästi ja paiskasi portin kiinni aivan kruunun sanansaattajan nenän edessä.

Elias mietti, pitäisikö hänen lyödä portti rikki ja herättää talonväki. Tämä ei juuri näyttänyt hänestä sopivalta. Toinen parempi keino juolahti hänelle mieleen. — Varo, Matti, — sanoi hän, — etten katseluta sinua sotamieheksi, kun kahden viikon päästä tulen tänne maaherran kanssa. — Suurimpia huolia talvella v. 1722 oli nimittäin uuden ruotujaon toimeenpaneminen silloisessa väen puutteessa, ja vaikka ei enää käynytkään laatuun, niinkuin kuningas-vainajan aikana, sotamieheksi "katseluttaa" mikä sopiva mies hyvänsä, eli kuitenkin tuon ankaran sotamieheksioton kauhu yhä vieläkin kansan muistossa.

— No, — jatkoi Elias portin takaa, — tahdotko hyvällä sanoa minulle, mitä tietä he täältä lähtivät pohjoiseen päin?

— He majailivat raatimies Fortellilla, ja minä luulen heidän jäätä myöten menneen Flatanabbaan päin, — vastasi renki melkoista sävyisemmin. — Tarvitseeko sanansaattaja hevosta?

— En. Mutta jos he jättivät tänne vaaleanpunaisen ruunan, jonka oikean takajalan kenkä oli poikki, niin sano Fortellille, että se on Lohilahden Heikin hevonen. Hyvästi!

Nyt ajoi Elias täyttä ravia Joensuun lastauspaikalle ja sieltä alas jäälle, mennäkseen oikotietä Pietarsaareen, joka on lähes puoli penikulmaa syrjässä isolta rantatieltä. Maaliskuun yö oli edelleen kuutamoinen ja kirkas, jääkeli erinomainen, ja rannat näyttivät lentäen rientävän reen ohitse. Elias joka tänä talvena kerran ennen oli ajanut samaa tietä, käänsi kulkunsa aika vauhtia Joensuun ja niemien poikki Pietarsaaren saariston ulapoille ja pysähty: kello yhden aikana aamulla Pietarsaaren majatalon pihalle.

Täällä näyttivät paikat kovin autioilta ja hävitetyiltä. Kaupunki oli vielä raunioina maaliskuun 4. päivänä 1714 tapahtuneen palon jälkeen, jolloin viisi laivaakin paloi satamassa. Pietarsaarella oli kolme vapaavuotta, mutta ei ollut vielä raivattu pois soraläjiäkään, jotka yhä muodostivat töyrämiä ja onkaloita talven lumipeitteen alla. Vireä ja kätevä Pietarsaaren pitäjän väestö oli perinpohjin hervahtunut ja isoksi osaksi kuollut. Sinne tänne vain oli jokin vähäinen äsken salvettu huone rauhanteon jälkeen ilmautunut. Ainoastaan etelän puolella hävitettyä kaupunkia oleva Pietarsaaren pitäjän vanha kunnianarvoinen kivikirkko, jonka pelastusta perintätieto pitää kummallisena ihmeenä, katseli kuunvaloisessa kevätyössä synkeänä ja lumipeittoisena hävitettyä ympäristöänsä. Kaupungin kirkko poltettiin marraskuun 30. päivänä 1714.

Elias uudisti juttunsa sanansaattajasta ja pääsi pitkän keskustelun perästä sisään. Ei oltu vielä ennätetty unohtaa sota-ajan ilkivaltaisuuksia eikä oudolle vieraalle mielellään avattu porttia tai ovea yön aikana.

Ensimmäinen kysymys koski venäläistä rekeä. Vastaukseksi annettiin, että nainen oli tullut rekikipeäksi ja hänen oli täytynyt nousta reestä ja mennä tupaan istumaan, mutta sitten oli reki jatkanut matkaansa kello 8 aikaan illalla jäitse Kokkolaan päin. Elias puri hammasta. Hänen täytyi viipyä tunnin ajan hevostaan ruokkiakseen.

Sitten hän lähti taas taipalelle. Taas katosivat rannat ja jäät hänen nopean hevosensa kavioiden alla, kevätaamu valkeni hänen ympärillään, ja kello 6 aikaan hän oli Kokkolassa.

Tämä kaupunki ei ollut juuri paremmassa tilassa kuin edellinenkään. Se oli rakennettu uudestaan v. 1664 tapahtuneen palon jälkeen, mutta oli sota-aikana ryöstetty; alukset ja rantapuodit oli poltettu. Kokkolan historian kirjoittaja Jaakko Chydenius kuvaa kaupungin ulkomuotoa Uudenkaupungin rauhan jälkeen seuraavasti: "Harvassa olevat talot, yksi siellä, toinen täällä olivat katottomia ja hajalle revittyjä. Tuskin oli täällä yhtään asukasta. Sillä porvaristo oli, mikäli päästä voi, paennut, ja ne, joiden oli ollut pakko pysyä aloillaan, surmattiin väkivaltaisesti ja kiduttaen." — Kaupunki harjoitti kumminkin jonkinlaista kauppaa. Kuinka vähäistä tämä oli, sen voi päättää siitä, että eräs hollantilainen alus, joka oli aikonut Vaasaan, mutta oli purjehtinut harhaan ja laskenut ankkuriin Kokkolan luona, sai vain vähäisen osan suoloistaan, tupakastaan ja karttuuneistaan kaupaksi menemään, ja kun hollantilainen koetti tuota siihen aikaan tavallista keinoa, vaihtokauppaa, ei voitu tällä silloin vielä metsäisellä paikkakunnalla saada kokoon haalituksi enempää kuin 30 tervatynnyriä.

Täällä luuli Elias tapaavansa pakolaiset. Turha toivo! Kun hän sykkivin sydämin kysyi venäläistä rekeä, vastattiin hänelle, että se oli mennyt maitse pohjoiseen päin kaksi tuntia sitten. Nuori nainen oli itkenyt, ja eräs nuori mies, joka oli hevosta ajanut, oli turhaan kokenut häntä lohduttaa. Muutoin olivat matkustajat levähtäneet täällä muutamia tunteja, ratsastajat olivat syöneet kuin nälkäiset sudet, ja turpein heistä, jolla oli hirmuisen pitkät viikset, jotka nähtyään lapset juoksivat ovesta ulos, oli puhunut jotakin rengonkieltä, jota ei kukaan ymmärtänyt.

Tämä oli ensimmäinen tieto, joka antoi Eliakselle vähän valoa hänen monissa arveluissaan. Tuo turpea mies ei saattanut olla kukaan muu kuin entinen pormestari Burchard; mutta kuka oli se Marian nuori lohduttaja? Ensi kerran tunsi tämä rehellinen sissi, että hiukkasen mustasukkaisuuttakin liittyi hänen, tuon rakkaan tytön kohtalon takia tuntemaansa tuskaan. Mitä oli tehtävä? Hevonen oli uuvuksiin ajettu eikä käynyt sitä enää käyttäminen, ellei tahtonut menettää kalliista ajasta puolta tahi kokonaistakin päivää. Mutta he olivat vain kaksi tuntia edellä. Elias vaihtoi hyvän hevosensa huonompaan, mutta tarpeeksi levähtäneeseen, ja jatkoi matkaansa pohjoista kohti.

Hän ajoi Kälviän ylänteen poikki ja tuli Lohtajan tasangoille. Tämä seutu oli kärsinyt verraten vähän. Elias näki täällä harvaan asuttuja kyliä; hän kohtasi talonpoikia, jotka ajoivat kaupunkiin. Mutta hänellä ei nyt ollut juuri halua vertailla sodan eri seuduille tuottamia vahinkoja toisiinsa. Lohtajan kirkon luona hänen oli pakko lepuuttaa hevostaan. Onneksi olivat pakolaiset, jotka luultavasti eivät enää pelänneet takaa-ajamista, levähtäneet samassa paikassa. Kertomus heistä kävi yhä kummemmaksi. Nuori nainen oli ollut hyvin iloinen, sanottiin, ja puhellut tuttavallisesti saattajansa kanssa. Elias aikoi jo kääntyä takaisin. Mutta siihen hän oli liian itsepäinen.

Hän jatkoi matkaansa, viipyen taloissa niin vähän aikaa kuin mahdollista, kulki aution Kalajoen ja vielä autiomman Pyhäjoen, näiden tätä nykyä tiheästi asuttujen ja hyvin viljeltyjen rantamaiden kautta. Kuta pohjoisemmaksi hän tuli, sitä hirvittävämpiä jälkiä oli sota jättänyt. Pyhäjoen pohjoisesta osasta alkaen oli kaikki erämaana; lumen peitossa olevat soraläjät osoittivat kyläin entisiä paikkoja; pelloilla kasvoi tiheätä metsää; muutamia mökkejä vain, jotka samalla olivat matkustajain majoina, oli vielä kirkkojen vierellä, mutta näiden välillä sai matkustaa penikulmittain näkemättä yhtään ihmisasuntoa ja kohtaamatta ainoatakaan elävää olentoa paitsi joka paikassa juoksentelevia susia. Mutta Elias ei antanut mielensä masentua. Hän ajoi järkähtämättä, väsymättä yötä ja päivää, alinomaa ajatellen, miten tavoittaisi ja veisi takaisin Marian joka nyt oli tuskin penikulmaa tai kahta häntä edellä. Tällä tavoin hän tuli Saloisiin ja Raahen kaupunkiin.

Raahe näytti ulkoapäin jotenkin säilyneeltä, mutta oli perin köyhtynyt. Muutamiin autioiksi jätettyihin taloihin oli läheisestä hävitetystä ympäristöstä tullut asumaan talonpoikia, jotka elättivät itseänsä kalastuksella. Kun entiset paenneet asukkaat alkoivat syksypuoleen palata, syntyi siellä kovia kahakoita, kun uudet asukkaat niin kauan kuin suinkin tahtoivat puolustaa paikkojaan, Ja pormestari Wickmanilla, erään tässä kaupungissa aina tältä ajalta asuneen suvun kantaisällä, oli paljon työtä ja vaivaa saadakseen edes jotakin järjestystä aikaan tässä vähäisessä, hurjistuneessa yhteiskunnassa.

Elias oli tuskin oikein ennättänyt majatalon toisesta portista sisään, kun jo iso venäläinen reki, kolmen ratsastajan vartioimana, täyttä laukkaa ajoi toisesta ulos.

Nuori mies, jonka hänen hurja ammattinsa oli opettanut rohkeaksi ja päättäväksi, hyppäsi reestä, heittäytyi portin pieleen sidotun vieraan hevosen selkään ja syöksyi vimmatusti pois rientävien jälkeen. Nämä eivät olleet vielä ennättäneet kaupungin portille, kun Elias jo ratsasti heidän päällensä niin rajusti, että oikeanpuoleinen rekeä vetävistä hevosista kaatui, ja koko matkueen oli pakko seisahtua.

— Joko viimeinkin, kirotut naisen varkaat, olette käsissäni! — huusi vihaa kuohuva nuori mies ja oli samalla maassa ja reen vieressä, huolimatta ratsastajista, jotka, luullen hullun ihmisen karanneen heidän päällensä, paljastivat miekkansa, mutta empivät niitä vielä käyttää.

— Der Teufel anamme dich, tausends perkelen koira! Wech mit dir! Padi! — kiljui Eliaksen takana pormestari Burchardin tuttu ääni.

Mutta Elias ei häntä kuullut. Hän oli jo vetänyt reen uutimet syrjään ja seisoi nyt hämmästyksestä sanatonna. Aivan tuntematon nuori herrasnainen katsoi häntä silmiin, säikähdyksestä kalpeana.

— Mitä tämä merkitsee? — huusi vuorostaan yhtä tuntematon sotilas, joka hyppäsi kuskilaudalta ja tarttui Eliasta kaulukseen.

— Der man ist hullu; ferryckt, ganz toll, durchaus! — kiljui pormestari taas, mutta kuiskasi samassa Eliaksen korvaan: — packe din väg, geschwind, kamrat, seitschas! Bei Gott, jach muss verrathen den kivekäs!

— Maria! Mihinkä on Maria viety? — jupisi sissi voimatta ajatella mitään muuta kuin kadonneen pelastusta.

— So, so, die duschinka? Gut, kamrat. Die duschinka reise nach
Stockholm över den is. Jach dem begegnet perjantaina, abends bei
Munsal. Der alte Larsson dabei. Links um, kamrat; hast gal marsch
eingeschlagen! Links um![6]

— Voi minua mieletöntä! Voi minua mieletöntä! — huusi Elias. — He menivät etelään päin, ja minä haen heitä pohjoisesta. Ja kuin mielipuoli syöksyi hän takaisin majataloon.

11. VALTIOVIISAS JA HÄNEN OMATUNTONSA.

Presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld istui eräänä aamuna huhtikuun alkupuolella v. 1722 kauniissa työhuoneessaan Tukholmassa, huolettomasti kuunnellen anomuksia ja muita asioita, joista hänen sihteerinsä saapuneiden kirjeiden mukaan lyhyesti esitti pääkohdat. Tämä hieno, erinomaisen huolellisesti puettu kreivi, kaikkien muodin sääntöjen mukaan käherrettyine tekotukkineen, kirjailtuine, mustasta sametista tehtyine yönuttuineen, jossa oli avarat hihat ja isot hihansuut, lyhyine, ruumiinmukaisine keltaisine housuineen, silkkisukkineen ja komeasti kirjattuine tohveleineen, istui huolettomasti selkäkenossa nojatuolissaan, virkahtaen vain silloin tällöin muutamia oraakkelimaisia sanoja vastaukseksi palvelijan kysyviin esityksiin. Joskus vain liikkui miltei huomaamaton ivallinen hymy hänen älykkäillä, mutta salaperäisillä kasvoillaan, ilmaisten sitä kenties teeskenneltyä ylenkatsetta, millä hän näki hyväksi kohdella niitä, jotka jossakin asiassa etsivät hänen suojelustansa.

— Pastori Ringbom anoo teidän ylhäisyytenne puoltolausetta kuninkaalliseen kirkkoherran virkaan Smoolannissa, — selosteli sihteeri, matkien herransa kylmän kopeata käytöstä ja laski erään kirjeen luotansa pöydälle.

— Muistelen hänen viime valtiopäivillä äänestäneen yksinvaltaa vastaan? — kysyi kreivi huolettomasti.

— Niin, — vastasi sihteeri, ymmärtäen väärin kysymyksen, — valitettavasti hän ei ollut luotettava kuningasmielinen.

— Asessori Berling anoo tulla armollisesti huomioon otetuksi avonaista hovioikeudenneuvoksen virkaa täytettäessä, — luki sihteeri vähän ällistyksissään.

— Eikö hän ollut se, joka kyhäsi Vermlannin talonpoikain valitukset tehtaanisäntien mielivaltaisista toimenpiteistä, pistäen niihin muutamia salaviittauksia rajattoman kuningasvallan eduksi? — jatkoi kreivi.

— Valitettavasti se oli hän, — vastasi taas sihteeri, yrittäen kääntää purjetta tuulen mukaan.

— Maaherra, parooni Essen anoo uusia vapaavuosia Pohjanmaan kaupungeille, jotka ovat sodan tähden vahinkoja kärsineet, Vaasalle, Kristiinankaupungille, Uudellekaarlepyylle…

— Kukapa ei ole sodan tähden vahinkoa kärsinyt? Se asia ei koske minuun. Neuvokaa häntä kääntymään kreivi Hornin puoleen.

— Ratsumestari, parooni Sparrfelt pyytää nöyrimmästi teidän ylhäisyyttänne muistamaan häntä luvattua majurinvirkaa täytettäessä.

— Sparrfelt?… Oh, muistanpa, hän on kelvoton onnenonkija. Odottakoon vielä muutamia vuosia.

— Sörmlannissa olevat suomalaiset pakolaiset muistuttavat matka-avusta, jonka kreivi Horn on luvannut heille teidän ylhäisyytenne välityksellä…

— Kreivi Horn! Se on hänen asiansa. Jos hän on luvannut heille jotakin, niin kääntykööt he hänen puoleensa.

— Ranskan lähettiläs toivoo teidän ylhäisyytenne puolustavan hänen asiaansa, ja mitä niihin 60.000:een livreen tulee, jotka hänellä on ollut kunnia lähettää teidän ylhäisyydellenne osoitteeksi hallitsijansa suuresta kunnioituksesta…

— Minä luulen, — jatkoi hän, — että hävyttömät suomalaiset ovat kannelleet minusta kreivi Hornille. Ehrenbrand — oletteko kreivin palkkalainen?

— Eh bien, en tahdo sitä uskoa. Minunhan avullani olette saanut vaakunakilpenne. Te olitte vain tavallinen herra Brand, kunnes armollinen kuningattaremme minun esityksestäni näki hyväksi kirjoituttaa teidät 171:n uuden aatelismiehensä joukkoon. Uskollisella käytöksellä saatatte te vielä korkealle kohota, hyvä Ehrenbrand.

Kamaripalvelija ilmoitti kreivitär Liewenin. Tämän tulo ei näyttänyt olevan mieluista, mutta ei sopinut häntä käskeä poiskaan. Kreivi laski sihteerin menemään, ja kreivitär astui sisään.

Kreivitär Ebba Liewen, syntyjään Bertelsköld, oli sama jalo, suloinen nainen, jonka olemme tulleet edellisissä kertomuksissa tuntemaan, ja vaikka aika ja surut olivat noita hempeitä kasvoja vähän kalventaneet, oli kumminkin koko hänen olennossaan vieläkin sama älyn ja hyvyyden piirre, millä hän voitti kaikkien muiden sydämet, paitsi kylmän ja valtioviisaan veljensä. Hän tervehti jotenkin liikutettuna, istui kreivin viereen ja näytti epäröivän, kuinka puheensa aloittaisi.

— Lyön vetoa, että armaalla Ebballani taas on keräyslista suomalaisia pakolaisia varten ja että hän sisarellisesta ystävyydestä pelkää perin tyhjentävänsä minun hoikan kukkaroni — sanoi kreivi tekeytyen iloiseksi.

— Ei, — vastasi kreivitär hiukan vapisten, minkä veljen tarkka silmä kyllä huomasi, — minä tulen puhuttelemaan sinua Eevan, Kustaan lesken ja hänen poikansa puolesta.

— Kuinka? Urhoollinen kälymme aikoo siis taas lähteä sotaretkelle lappalaisia ja kasakoita vastaan, ja sinä olet hänen kanssansa tehnyt hyökkäys- ja puolustusliiton.

— Ei, Torsten, pilkkasi ei saa minua pelästymään. En tule anomaan almua, vaan oikeutta. Ei siinä kyllin, että olet karkoittanut veljesi lesken Tukholmasta, jossa hän vain pyysi päästä kuninkaan puheille…

— Minäkö karkoittanut urhoollisen kälyni! Ma chère, mitä ajattelet minusta? Tiedäthän, että armollisella kuningattarella, niinkuin kaikilla naisilla, on omat oikkunsa. Hän oli nyt kerta kaikkiaan saanut päähänsä, että Eeva vehkeili holsteinilaisen puolueen hyväksi ja tahtoi mihin hintaan hyvänsä häiritä laillista vallanperimystä.

— Älä keskeytä minua. Sinä olet julistanut Eevaa vastaan elämästä ja kuolemasta käytävän sodan, ja ensi työksesi sinä karkoitit hänet Tukholmasta. Sitten otatit häneltä maatilan toisensa perästä noiden kirottujen, Görtzin aikaisten mielivaltaisten veroitusten takia syntyneiden kruununrästien maksuksi, ja nyt sinä annat samojen rästien tähden myydä hänen viimeisen, Itä-Göötanmaalla olevan tilansa. Kostosi, Torsten, on leppymätön, sen tiedän; mutta ei se toki saisi olla halpamielinen.

— Jatkakaa, kreivitär. Naisille täytyy antaa anteeksi silloinkin, kun puhuvat tyhmyyksiä.

— Görtz kuoli mestauslavalla, sinä itse olit hänen katkerimpia tuomareitaan etkä suonut hänelle sitäkään, minkä laki suopi halvimmallekin pahantekijälle. Kaikkien hänen tekojensa, niin hyvien kuin pahojenkin kumoamisessa olet ollut osallisena; mutta kun veljesi leski, veljesi poika, hänen kiskomistensa seurauksista pelastettavan, silloin hyväksyt sinä Görtzin järjestelmän, sillä se on ajanut kostosi asioita.

— Sano kaikin mokomin. Tästä alkulauseestasi päättäen ei tarkoituksesi ole julistaa minua pyhimykseksi.

— No, olkoon menneeksi, Torsten, minä sanon sinulle, mikä olet. Minä tahdon puhua niinkuin olisin omatuntosi.

— Isältämme, joka kaiken ikänsä toimi ja menetteli varman periaatteen mukaan, sait sinä perinnöksi sen periaatteen, että aateliston vaikutusvaltaa oli ylläpidettävä siten, että se olisi välittäjänä kuningasvallan ja kansanvallan välillä.

— Kuinka olet seurannut tätä periaatetta? Sanon sen sinulle. Kävit kuningas vainajan aikana kreivi Hornin puolelle, kiivetäksesi hänen olkapäilleen, ja sinua pidetään vieläkin hänen hartaana puoluelaisenaan. Mutta sinä olet valmis kukistamaan hänet millä hetkellä hyvänsä, kun etusi vain niin vaatii.

— Ilvehdi, jos niin mielesi tekee; minä jatkan. Sinä liehakoit kaikkia puolueita, kaikki pitivät sinua välttämättömän tarpeellisena, ja sinä petit ne kaikki. Prinsessa ja herttua, ylimysmieliset ja kansanvaltaiset, kaikki luulivat sinun heidän edukseen puuhaavan. Oli vain yksi mies ja yksi nainen, jotka tiesivät tarkoituksesi. Se mies oli kuningas, se nainen oli Eeva Rhenfelt, sittemmin kreivitär Bertelsköld. Siitä syystä sinä vannoit leppymättömästi vihaavasi heitä kumpiakin, ja minä myönnän, että olet pitänyt sanasi kuin mies; ei, minä erehdyn: mies on kuninkaalleen uskollinen eikä vainoa turvattomia naisia. Olet pitänyt sanasi kuin — Machiavelli.

— Nyt alkaa saarna. Jatka; mutta älä vain ole kovin kaunopuheinen.
Toivon sinun lopettavan ennen puoltapäivää.

— Näit itsellesi hyödylliseksi auttaa prinsessa valtaistuimelle; siten pääsit hänen suosioonsa. Mutta samalla huomasit itsellesi hyödylliseksi olla avullisena yksinvallan poistamisessa. Siitä sait vapaudenystävän maineen. Kreivi Horn, suojelijasi ja Ruotsin suurin nyt elossa oleva valtiomies, joutui auttamattomasti riitaan hovin kanssa; mutta sinä, hänen oppilaansa ja turvattinsa, pysyit hovin suosiossa, ja kun vehkeesi alkoivat näyttää kovin kaksimielisiltä, onnistui sinun siirtää kruunu Fredrik-kuninkaan päähän. Taas olit pelastettu, pääsit tarkoitustesi perille ja tulit kaikkivaltiaaksi näkyvissä olevien esimiestesi selän takana.

— Malta. Sinulla on edelleen kahdet kasvot, mutta sydäntä ei ensinkään. Sinä olet yhtä rintaa rojalisti ja patriootti,[7] niinkuin nyt on ruvettu puolueitanne nimittämään. Sinä olet ihmeellisesti päässyt kaikista pälkähistä olemalla kaikille uskoton. Sinä olet ylennyt ja yhä ylenet. Neljässä vuodessa sinä olet alhaisesta lähetystösihteeristä kiivennyt erään valtakunnan kaikkein tärkeimpiin kuuluvan viraston presidentiksi, ja ennen pitkää, se on: kreivi Hornin kukistettuasi, istut sinä valtakunnan neuvosten joukossa. Tämä, Torsten, on kovin paljon miehen osaksi, jonka ei sovi kiittää älyään, vaan ainoastaan sattumaa vallastaan ja ylenemisestään.

— Niin, sattumaa on sinun uskosi ydin. Torsten, Torsten, mitä auttaa meitä terävinkään äly, ellei meillä sen ohessa ole sydäntä, joka antaa arvoa elämässä tavattavalle kunnialle ja uskollisuudelle! Sinä, joka et usko Jumalaan etkä omaantuntoon, sinä panet kaiken luottamuksesi viheliäiseen taikauskoon, mielettömyyteen, taikakaluun! Sinä ylenkatsot itseäsi niin syvästi, että arvioit kaiken valtasi ja onnesi tuon kamalan noitavoiman vaikuttamaksi, joka vainoaa sukuamme ja valmistaa sen tuhoa! Ainoa, hartain uskosi on usko kuninkaan sormuksen vaikutusvoimaan.

12. OMATUNTO VAIKENEE.

— Suo minulle anteeksi — sanoi hän — minulla ei nyt ole aikaa. Puhukaamme asiasta toiste, jos niin haluat. Kuinka suuri on ruunun saaminen Falkbyn tilalta?

Kreivitär jatkoi, vastaamatta kysymykseen: — Jos sinua elähyttäisi sama oikeuden ja jalomielisyyden tunne, mikä johti isäämme kaiken hänen elinaikansa, niin vetoaisin minä vain siihen, ja sinä kuuntelisit minua. Nyt täytyy sinun tietää, että minäkin tiedän tarkoituksesi — ja minua et saata vihata, se on mahdotonta. Luulet, ettei mikään pysty sinun vehkeilevään ja tunnottomaan valtioviisauteesi, ja kuitenkin on eräs arka kohta, johon sinua helposti käy haavoittaminen. Saatuasi sormuksen takaisin sinä joka päivä sanoit itsellesi: tämä sormus on tekevä minut vastustamattomaksi; tämä sormus on kohottava minut vihamiesteni juonten, vieläpä inhimillisten olojen pysymättömyydenkin yli. Minä olen ylenevä, alati ylenevä, huolimatta siitä, kenenkä siinä tallaan jalkaini alle, eikä kukaan ole minua kukistava. — Niin, älä sentään noin synkästi katsele minua; se on sisin ajatuksesi, ja tähän saakka on todellisuus sen todeksi näyttänyt. Mutta ajatteles — jos vielä kerran kadottaisit sormuksen?

Kreivi Torsten hymyili väkinäisesti. — Kyllä minä katson, ettei jalomielinen Ebbani toista kertaa myy sitä makeistötteröstä, — sanoi hän.

— Muistelen sormuksen olleen useita kertoja kateissa, ja joka kerran väärän valan tähden. Itse olet kadottanut sen kerran, kun ilvehtien vannoit vanhaa neiti Possea rakastavasi. Oletko varma siitä, ettet koskaan tee väärää valaa?

— Koko valtioviisautesi on uskottomuutta! Koko elämäsi on väärä vala! Varo, Torsten, noita sallimuksen salaisia valtoja, joita yhtä haavaa ylenkatsot ja pelkäät. Kun ei mikään muu saa sinua taipumaan, niin ajattele kukistumistasi! Menettele jalosti, Torsten, ja jos et tee sitä periaatteen vuoksi, niin tee pelosta! Sinä, joka et usko Jumalaan, vaan luotat kuparisormukseen — vapise epäjumalasi edessä, ettei se vain pilkkaa ja petä sinua!

Kreivi astui kiivaasti edestakaisin huoneessa. Hänen mielenmalttinsa oli kadonnut. Hän, joka oli mestari senaikaisessa vilpillisessä valtiotaidossa, ja joka nauroi kaikille inhimillisille tunteille, hän oli hetken ajaksi kadottanut tasapainonsa. Kreivitär koetti nopeasti, mutta kenties liian malttamattomasti käyttää edukseen tätä harvinaista jäisen sydämen liikutusta.

— No niin, — sanoi hän, — sinun vallassasi on muuttaa ruunulle Falkbystä määrätty saaminen ja julistaa se mitättömäksi, jollainen se onkin, koska se verovaatimus, johonka se perustuu, oli kokonaan laiton. Te olette kutsuneet parooni Görtziä "rautasuoksi"; teidän ei sovi vahvistaa hänen toimenpiteitään, teloitettuanne hänet.

Ennenkuin kreivitär oli loppuun puhunut, oli hetki haukansiivillä lentänyt ohitse, ja kylmä hymyily oli jälleen palannut tavalliselle paikalleen valtiomiehen huulille. — Tunnusta, ystäväiseni, — sanoi hän hymysuin, — että sittenkin olemme kaksi isoa lasta. Me inttelemme tuulentuvista ja unohdamme, että todellisuudellakin on omat vaatimuksensa. Minä tahdon miettiä esitystäsi. Kaikki asiat on mahdollisuuden mukaan järjestettävä.

Kreivitär Liewen näki kyllä, ettei hänen yrityksensä ollut onnistunut. Mutta hän tunsi sukunsa koko rohkeuden ja uljuuden leimahtavan ilmituleen ajatellessaan sitä vääryyttä, joka uhkasi hänen lapsuudenystäväänsä ja hänen rakkaan veljensä, Kustaan, poikaa. — Minä ehdotan välikeinon, joka ehkä sopii sinulle paremmin — sanoi hän.

— Eurooppa seisoo kahtena leirinä. Sanotaan ranskalaisia rahoja näinä päivinä jaetun — apuvaroina muka — jotta saataisiin Ruotsi yhteen tuumaan. Jos sattumalta jokunen määrä tätä ulkomaista kultaa olisi sinunkin jalkaisi eteen pirahtanut, niin sinä, niinkuin kunnian mies ainakin, annat sen olla ottamatta. Olenko sinut ymmärtänyt?

— Kukaan Bertelsköld ei myy isänmaatansa. Mutta — ellen erehdy, on apuvaroja tullut Venäjältäkin? Ruotsi on onnellinen, sitä tarjotaan huutokaupalla myytäväksi, se joutuu enimmän tarjonneen omaksi. Siitäkään veljeni ei tiedä mitään?

— Rahvas houreksii. Sano suoraan: tahdotko ostaa Falkbyn takaisin noilla luulotelluilla ulkomaisilla rahoilla?

— En Falkbytä, en omaa onneani, vaikka minun täytyisi kadulla leipäni kerjätä. Ennen kuolisin nälkään. Mutta kummin tahansa, joko peruutat Falkbyn huutokaupan, taikka minä paljastan kuningattarelle kaiken kaksinaisuutesi. Hän on uskova minua, sillä hän tietää — ja Jumala tietää — mitä se tunnustus minulle maksaa. Nyt olen sanonut sinulle kaikki, nyt saat katsoa minutkin viholliseksesi, ellet tahdo pitää minua uskollisimpana ystävänäsi. Valitse!

Ja kreivitär Liewen lähti tiehensä mieli kuohuen ja vapisten, pää pystyssä, mutta kasvot tulipunaisina. Olisi tarvittu vain yksi ainoa sana, ja hän olisi itkien heittäytynyt veljensä syliin. Mutta tätä sanaa ei kuulunut, ja veli ja sisar olivat iäksi eronneet.

Kreivi Torsten seisoi vähän aikaa hämmästyneenä tästä tuon leppeän ja hennon olennon noin tavattomasta kiivaudesta. Hän mietti sisarensa rakkauden hintaa. Hänen olisi tarvinnut antaa vain viittaus, ja Falkby olisi ollut pelastettu, hänen sisarensa lepytetty. Mutta hänkö, valtioviisas, tutkimaton mies, tunnustaisi itsensä voitetuksi ja punastuisi naisen edessä? Ei — kylmä hymyily palasi vielä kerran hänen huulilleen. Hän helisti kelloa. Sihteeri tuli.

— Ehrenbrand — sanoi kreivi armollisesti hymyillen — olen ajatellut teidän ylentämistänne. Huomenna menee eräs lähetystö Pietariin. Ystäväni, valmistautukaa lähtemään, teidän diplomaattinen uranne alkaa nyt. Olkaa varma minun suosiostani.

Nuori mies seisoi hämmästyneenä ja epävarmana siitä, miten hänen tulisi selittää tämä odottamaton ylennys.

— Ymmärrän. Te tarvitsette matkarahoja. Kas tässä! Näyttäkää, että olette minulle kunniaksi. Hyvästi!

Ja konemaiseen kuuliaisuuteen tottunut nuori diplomaatin alku huomasi hetken kuluttua olevansa ulkona tietämättä, kuinka kaikki oli tapahtunut. Mutta kreivin katsanto synkistyi, kun hän taas oli yksin.

— Minun täytyy puhdistaa ympäristöni — sanoi hän itsekseen. — Minun palveluksessani olevain ei tule tietää kovin paljon. Kuinka on Ebba saanut vihiä…? Saattaako hän todellakin tulla minulle vaaralliseksi? Lapsen loruja! Naisilla on omat hellätuntoiset oikkunsa. Mutta oikeassa hän on. Minä ehkä voisin joutua epäluulon alaiseksi hovissa. Minun on tarpeen yletä kuninkaan suosiossa. Mutta kuinka? Uskotellako hänelle mahdolliseksi tuota yksinvaltaa, jota hän niin halukkaasti pyytelee? Taikka — "Noihin herroihin" vaikuttavat vähäiset välikappaleet usein paremmin kuin suuret. Mistä saan nyt käsiini rihman, joka nukkea tanssittaa? Jospa minä…?

— Hän on jo odottanut tunnin ajan vierashuoneessa päästäkseen teidän ylhäisyytenne puheille.

Sparrfelt tuli — komea nuori sotilas, jonka pää nähtävästi ei kuitenkaan ollut kuin partaveitsi.

— Hyvä herra ratsumestarini — sanoi kreivi ystävällisesti ja kohteliaasti — olen pahoillani, ettei ole pidetty huolta niin ansiollisen miehen ylennyksestä. Jos asia olisi ollut minun vallassani, olisitte te aikoja sitten majurina. Ei kukaan ole siihen oikeutettu paremmin kuin te. Mutta kreivi Horn — ymmärrätte. Mutta asiasta toiseen, minulle on kerrottu, että teidän veljenne yhä vielä turhaan tiedustelee tuota kreivi Hornin perheestä paennutta kyyhkystä. Älkää kieltäkökään, että olette jollakin lailla ollut osallisena tuon kesyttömän suomalaisen linnun katoamiseen.

— En laske leikkiä, en toden totta. Te juuri olette hänet vienyt, ja nyt haetatte häntä veljellänne Suomen erämaista. Myöntäkää, että tämä kepponen on teidän keksimänne. Olettepa oikea Don Juan, paras paroonini. Te vain yhä teette valloituksia, ja pikku Maria on ihastuttava.

Hyvillään näin paljosta kohteliaisuudesta väitti ratsumestari yhä edelleen asiaa perättömäksi, mutta tavalla, jota kävi selittäminen miten tahtoi.

Samassa astui kutsumatonna sisään kookas vanhanpuoleinen, siviilipukuun puettu mies. Ulkomuodoltaan hän oli ankaran, miltei karkean näköinen. Tämä mies ei ollut kukaan muu kuin vaasalainen kauppias Lauri Larsson.

Kreivin otsa, joka oli rypistynyt tästä kursailemattomasta esiintymisestä, sileni kaikkein kirkkaimmaksi päiväpaisteeksi heti kohta, kun hän oli tuntenut miehen Larssoniksi. Hänestä oli, sanoi hän, yhtä mieluista kuin odottamatonta saada tähän aikaan vuodesta nähdä niin arvokas suomalainen tuttava.

Kauppias kumarsi juuri sen verran kuin velvollisuus vaati ja selitti, että maan puutteenalainen tila ei sallinut viivyttelemistä. Hän oli tullut jäitse Uumajaan ja sieltä tänne Vaasan kaupungin porvariston asiamiehenä alamaisuudessa anomaan lisää vapaavuosia ja tullimaksujen helpotuksia, jota varten hän nyt nöyrimmästi rohkeni pyytää hänen ylhäisyytensä suosiollista puoltolausetta. Syyt olivat ne ja ne — ja nyt alkoi Larsson, huolimatta ratsumestarin läsnäolosta, laajasti esittää tulonsa syitä: kuinka tarpeellista oli saada ensi avovedellä Suomeen suoloja, rautaa, viljaa, humaloita, köysiä, ja — ehtoollisviiniä, jonka puute oli pakottanut monen kirkon tässä suuressa köyhyydessä käyttämään paloviinaa tähän tarpeeseen.

Kreivi Torsten näytti kuuntelevan suurella mielenkiinnolla ja osanottavaisuudella tätä esitystä, mutta keskeytti viimein puhujan vastaten, että hän oli täydellisesti vakuutettu Vaasan porvariston anomuksen kohtuullisuudesta ja että hän oli puolestaan kaiken vointinsa mukaan koettava saada siihen suostumusta. Valtakunnalla oli nyt leppeä ja armollinen kuningas, joka kaikin keinoin tahtoi edistää alamaisten menestystä j.n.e., j.n.e.

Ankara vaasalainen kansanmies vastasi tähän kopeammin kuin anojain on tapana, ettei hän armoa rukoillut, vaan oikeutta, ja koska nyt oli olemassa lainalainen vapaus, niin hän toivoi, ettei sitä kiellettäisi. Se oli ollut kreivi Horninkin mielipide, lisäsi hän.

— Epäilemättä, — vastasi kreivi mitä kohteliaimmin. — Jos Larsson on jättänyt anomuskirjansa kreivi Hornille, ja hänen ylhäisyytensä on katsonut sen mahdolliseksi, niin saatan edeltäkäsin onnitella teitä menestyksestänne.

— Minä en ole antanut mitään anomuskirjaa kreivi Hornille, — vastasi Larsson jurosti. — Minä vein vain veljeni tyttären takaisin kreivin perheeseen, ja puhelin samalla kreivin kanssa asioistamme.

— Niin, herra kreivi — ja Larssonin ahavoittuneet kasvot kävivät tummanpunaisiksi.

— Sepä on iloista kuulla. Hyvästi, Larsson, olkaa varma puoltolauseestani. Ja te, majuri Sparrfelt, kuulettehan, teidän valloittajamaineenne on vaarassa. On vain yksi keino, jolla voitte sen korjata.

— Minunko? Mitä ajattelette? Mutta kyllä omaksi hyväksenne! Ryöstäkää kaunottarenne!

13. "LAPINMAA ON LÖYDETTY".

Järnan seuduille Sörmlantiin tehtiin huhtikuussa 1722 kuninkaallinen metsästysretki. Kuningas Fredrik rakasti näitä huvituksia melkein yhtä intohimoisesti kuin hänen kaksi edeltäjäänsä ja oli melkein yhtä taitava ja kokenut metsästäjä kuin hekin. Erotus hänen ja Kaarlein metsästysten välillä oli se, että ne nyt enää harvoin olivat hengenvaarallisia. Retket supistuivat pieniin, joko ratsain tai jalkaisin suoritettuihin ponnistuksiin, mistä seurasi hyvä ruokahalu; eikä kuningas suinkaan halveksinut hyvää ruokapöytää. Vieläkin oli hän, vaikka oli lihava ja kömpelö, varsin taitava ratsastaja. Tuskin oli koko Ruotsin valtakunnassa parempaa ampujaa kuin kuningas, ja usein ampui hän huvikseen täyttä vauhtia juoksevalta jänikseltä korvat, jättäen koirilleen ja metsämiehilleen tuon halvemman tehtävän, otuksen tappamisen. Sillä välin tyytyi kuningas, samoin kuin suuret Kaarletkin, tuoreeseen voihin ja keltaiseen kermaan pappiloissa käydessään, kuitenkin niin, että hänen ranskalainen kokkinsa suosiollisesti auttoi papin rouvaa ruokaa laitettaessa; tapahtuipa niinkin, ettei kuningas halveksinut viilipyttyäkään, jonka joku kaunis talonpoikaistyttö hänelle tarjosi, mutta siihen piti riputella kaneelia ja sokeria, joita aina tuli olla mukana siinä pienessä hopeakiskoilla varustetussa lippaassa, jota hovimestari aina kuljetti mukana maustaakseen maaseudun karkeita ruokia hänen armonsa mieleisiksi.

Kevät oli pitkälle kulunut, ja lumi isoksi osaksi jo sulanut. Näillä tiheämmin asutuilla tienoilla ei oltu saatu enempää kuin yksi karhu kierretyksi, ja sittenkun tämä oli kaikkien taiteen sääntöjen mukaan kuninkaan omasta luodista saanut surmansa, käytiin ajamaan kettuja ja muita otuksia, joita olikin yllin kyllin. Nyt oli metsästys siksi päiväksi päättynyt, ja kuningas oli laitattanut pappilaan oivan illallisen. Ei sieltä puuttunut espanjanviinejä eikä voimakasta olutta, ja kun kuningas Fredrik oli kansanmielinen kuningas, jolla oli omat syynsä koettaa pysyä hyvissä väleissä Ruotsin rahvaan kanssa, oli muutamia seudun arvokkaimmista talonpojistakin kutsuttu pitoihin.

Kuningas oli tavallisesti hyvin lempeä ja armollinen, päästyään työläistä hallitustoimista erilleen. Hän näki armossa hyväksi mennä eräisiin häihinkin, joita samana iltana vietettiin talon isossa väentuvassa. Varmaankin oli häät asetettu tuoksi päiväksi siinä toivossa, että kuningas niitä läsnä olollaan kunnioittaisi ja kuninkaallisella lahjalla muistaisi. Eikä tässä toivossa petyttykään. Hänen majesteettinsa näki hyväksi nipistää morsianta poskesta ja panna neljä tukaattia huomentuoppiin, jonka tehtyä hän tuntijan silmällä tarkasteli tämmöisestä kuninkaallisesta armosta kovin hämmästyneitä morsiustyttöjä. Tarkastus ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan erikoista tyydytystä, koska kuningas kohta sen jälkeen kääntyi kahta harmaapäistä talonpoikaa puhuttelemaan ja alkoi kysellä maan tilaa, mikä suuresti kummastutti miehiä, jotka tiesivät, kuinka vastenmielisesti hänen majesteettinsa näin iloisissa tilaisuuksissa tavallisesti otti valtakunnan asioista puhuakseen.

Talonpojat eivät suinkaan lyöneet laimin tilaisuutta avomielisin, vaikkakin nöyrin sanoin selittää kansan suurta ahdistusta ja valtakunnan, pitkällisestä sodasta johtunutta uupumusta, ja heillä oli samassa käsillä koko joukko anomuskirjoja, jotka pappi oli heille kirjoittanut, hankkiakseen tämän korkean vieraan käynnistä edes jotakin hyötyä paikkakunnalle. Kuningas otti anomuskirjat armollisesti vastaan ja lupasi, häistä lähtiessään, tehdä mitä hänen vallassaan oli, mutta lisäsi kuitenkin hiukan olkaansa kohauttaen, että "hän voi tehdä vähän valtakunnan menestymiseksi, heidän tulisi kääntyä neuvoskunnan puoleen; jos hän vastaisuudessa saisi enemmän mahdollisuutta, niin kyllä kaikki kävisi rehellisten talonpoikain mielihyväksi ja tyytyväisyydeksi".

Talonpojat, jotka eivät oikein tienneet, kuinka heidän tulisi selittää nämä kuninkaan ongelmalliset sanat, olivat kuitenkin ihastuksissaan korkean vieraan erinomaisesta alavuudesta, ja muutamat heistä alkoivat oluthaarikan ääressä suuresti ylistää nykyistä hallitusta edellistä paremmaksi. — Kauan on siitä, kun ruotsalainen talonpoika on nähnyt herransa ja kuninkaansa silmästä silmään, — huudahti eräs häävieras.

— Ja jos hän saa tehdä niinkuin tahtoo, on meidän hyvä olla, — sanoi toinen. — Mutta korkeat herrat ovat panneet hänelle päitset päähän ja tekevät kuninkaalle ja talonpojille mitä tahtovat.

— Ovatpa päitset saattaneet tarpeeseen ollakin kaiken sen jälkeen, mitä näimme tapahtuvan kuningas Kaarle-vainajan aikana, — vastasi toinen.

— Kuka rohkenee herjata Kaarle-kuningasta ja hänen sinisiä poikiaan! karjaisi eräs vanha, arpinen, tuvan loukossa istuva puujalkainen karoliini. — Ei tarvittu muuta kuin kuulla Kaarle-kuninkaan nimi, niin jo heti kuningas Fredrikin osakkeiden hinta aleni.

— Vanha Hannu on oikeassa, siinä oli kuningas, joka johonkin kelpasi, ja että kävi hullusti, se oli Görtzin ja herrain syy — huusivat useat äänet.

— Laki ja vapaus ovat nyt meidän herramme, — muistutti sävyisästi eräs vuoden 1719 valtiopäivämies.

— Laki ja vapaus! matki karoliini polkien puujalallaan lattiaan, niin että tupa kaikui; — tahdotteko, pojat, kuulla uuden laulun, tänä vuonna painetun? Se kuuluu näin:

"Kun kaikk' on huipussaan — saa maahan särjetyks'; niin kakstoist' oltuaan löi Ruotsin kello yks'."

Äänekäs ihastuksenhuuto palkitsi tämän yleisesti tunnetun, hallitsijain järjestysnumeroita tarkoittavan viittauksen, ja kuningas Fredrikin osakkeet laskivat yhä edelleen tämän kummallisen kansan silmissä, joka ennemmin tahtoi kärsiä sankarin hirmuvaltaa kuin elää vapaana nukkekuninkaan hallitessa. Turhaan väitti ensimmäinen puhuja, että Fredrik oli tunnettu urhoolliseksi sotilaaksi ja että hänellä ruumiissaan oli useampia luodin ja piikin arpia kuin edes Kaarle-kuninkaalla. Tämän jälkimmäisen nimen varjo himmensi jo nyt, kun kaikki karoliinisen ajan haavat vielä vereksinä verta vuotivat, siihen määrin kaikki muut nimet, että seuraaja kokonaan unohtui niitä tarumaisia urotekoja ja seikkailuja kuunnellessa, joilla puujalka mies nyt alkoi kestitä oluthaarikan ääressä istuvia tovereitaan.

Sillaikaa istuutui kuningas Fredrik herkullisen pöydän ääreen pappilan salissa ja söi hyvällä ruokahalulla, kuunnellen pilapuheita ja iloisia metsästysjuttuja, kun muuan hänen metsästäjistään astui sisään ja jätti kuninkaan suosikille, Bromanille, kirjeen. Hetken kuluttua otti Broman, joka silloin yksityissihteerinä aloitteli vastaista presidentinvirkaa kohti kulkevaa rataansa, lautasen kuninkaan edestä ja pudotti kenenkään huomaamatta kirjeen lautasliinalle. Kuningas laski leikkiä ja jutteli yhä edelleen, mutta pisti kirjeen poveensa. — Was giebts? — kysyi hän sitten sihteeriltään ikäänkuin sivumennen.

Kuningas nousi heti pöydästä. — Hyvät herrat, — sanoi hän kohteliaasti, — valitan, etten enää voi viipyä hupaisessa seurassanne. Tärkeät valtionasiat vaativat minua heti kohta Tukholmaan; mutta minä pyydän teitä, jatkakaa, älkää olko tästä lähdöstäni millännekään! Hyvästi, meine Herrn! Auf Wiedersehen!

Kuningas lähti. Keveän, yhdenistuttavan reen eteen, jota hänen henkikuskinsa ajoi, oli paras juoksija valjastettu, ja heti jäljessä seurasi Broman ja kamaripalvelija kuomureessä. Rinnalla ratsasti tavallinen vartijajoukko, yksi adjutantti ja neljä henkirakuunaa.

Kuningas Fredrik sääli hevosia yhtä vähän kuin kukaan Kaarleistakaan ja ajoi "kuninkaan kyytiä" niinkuin hekin. Sitäpaitsi oli hevosia jo edeltäkäsin tilattu, ja Söderteljen ohi ajettiin, siellä seisahtumatta, hyvään aikaan illalla. Sitten hiljennettiin kovaa kulkua tuntuvasti. Broman sai kahden rakuunan saattamana käskyn ajaa edelle, "katsomaan, oliko jäihin luottamista", ja kuninkaan reki muiden vartijain kanssa seurasi hiljaista juoksua kappaleen matkaa jäljessä.

— Mikä paikka tämä on? — kysyi kuningas, osoittaen oikealla puolen tietä olevaa isoa, rappeutunutta rakennusta.

— Se on Gärdinge, Sparrfeltien omaisuutta, — vastasi reen kupeella ratsastava adjutantti.

— Siinä ei ole asunut moneen vuoteen muita kuin tilanhoitaja väkensä kanssa.

— Nuoret miehet tekisivät paremmin, jos viljelisivät maatansa eivätkä lähettiläinä laiskottelisi… Aber was giebts da am Ufer? Broman lamentirt ja wie ein Verrückter. Kör på, zum Teufel![8]

Kovaa meteliä, josta voi erottaa Bromanin äänen, kuului tosiaankin kappaleen matkan päästä läpi kylmän yöilman. Kun kuningas ja adjutantti olivat paikalle saapuneet, näkivät he Bromanin reen ajautuneen kiinni erääseen toiseen vastaan tulleeseen rekeen siinä, missä talvitie laskeutui niittymäkeä alas Mälarin jäälle. Tora oli jo muuttunut tappeluksi, ja Broman molempine rakuunoineen oli jo joutumaisillaan alakynteen taistellessaan erään upseerin ja kahden tahi kolmen sotamiehen kanssa, jotka kaikki olivat paljastaneet miekkansa ja mistään huolimatta huimivat niillä vastustajiansa. Rauha oli vielä niin uusimuotinen asia; ei tahdottu oikein päästä vanhoista tavoista.

— Aja roistot hiiteen ja hanki meille tilaa! — komensi kuningas, eikä adjutanttia tarvinnut kahdesti käskeä. Vilahduksessa oli hän siellä rakuunoineen, ja taistelu sai nyt toisen käänteen. Nähden tappiolle joutuvansa pakeni vastapuolue metsään; outo upseeri vain taisteli vielä kuin riivattu puoleksi kaatuneen reen luona.

— Antautukaa, parooni Sparrfelt! — huusi Strömberg, joka nyt tunsi vastustajansa. — Kuninkaan nimessä minä vangitsen teidät tierauhan rikkomisesta.

— Ja naisrauhan rikkomisesta! — säesti Broman närkästyksellä, joka näytti vallan ritarilliselta. — Tässä reessä on nainen, joka sanoo olevansa väkisin Tukholmasta ryöstetty.

Kuningas astui reestään ulos. — Me emme olleet odottaneet, — sanoi hän sillä ylpeällä ankaruudella, jota hän tämmöisissä tilaisuuksissa osasi niin taitavasti käyttää, — me emme olleet odottaneet, että kohtaisimme upseerimme tilanteessa, mikä paremmin sopii maantierosvoille. Näinkö te, hyvät herrat, lakia ja säädyllisyyttä noudatatte? Parooni Sparrfelt menee tuossa paikassa Gärdingeen ja jääpi sinne, kunnes ehdimme hänen käytöksensä tarkemmin tutkia. Mitä naiseen tulee, käskemme me teidän, Broman, viedä hänet terveenä ja eheänä takaisin sukulaistensa luo Tukholmaan. Jokaisella viattomalla on oikeus nauttia kuninkaallista suojelustamme. Te vastaatte minulle hengellänne siitä, ettei tälle naiselle vääryyttä eikä vahinkoa tapahdu.

Kuninkaan käskyä toteltiin, ja hetken kuluttua oli Sparrfelt matkalla
Gärdingeen, jotavastoin kuninkaallinen seurue jatkoi kulkuaan
Tukholmaan, mukanaan äänetön, vapiseva ja yön hämärässä tuntemattomana
pysynyt nainen.

14. JATKOA SISSIN SEIKKAILUIHIN.

Jätimme nuoren, miehuullisen maantieritarimme Elias Pietarinpojan, viimeksi hänestä kertoessamme jotensakin vaaralliseen asemaan Raahen kaupunkiin, ja nyt on aika ottaa selkoa siitä, minne hän on joutunut. Vimmoissaan rakkaan Mariansa menettämisestä, ollen ilman rahaa, ilman tuttavia ja tohtimatta edes anoa virastojenkaan apua, kun palkinto yhä edelleen oli luvassa hänen hengestään, harhaili hän nyt kaukana pohjolassa, sillaikaa kuin selittämätön sallimus väkisin oli temmannut Marian takaisin Tukholmaan, jota tämä niin käsittämättömistä syistä pelkäsi. Elias luuli jo koko yrityksensä hukkaan menneeksi. Hänestä tuntui niinkuin maa olisi vajonnut hänen allansa.

Silloin pudisti häntä kova käsi kauluksesta, ja eräs talonpoika, joka oli juossut majatalosta hänen jälkeensä, vaati hevostaan takaisin. Sissin päähän pälkähti eräs rohkea tuuma ja se kypsyi valmiiksi päätökseksi pikemmin kuin tässä maassa on tapana.

— Kyyditse minua nyt heti kohta pohjoiseen päin, kunnes saavutamme upseerin, joka lähti tästä vast'ikään, niin saat hevoseni kyytirahasta!

Talonpoika katseli häntä suurin silmin. — Mies on joko hupsu tai hän on varastanut hevosen, — ajatteli hän itsekseen. Mutta Elias veti hänet muassaan majataloon, ja miten lieneekin asiasta sovittu, molemmat olivat kohta sen jälkeen matkalla Ouluun. Kaikeksi onneksi oli matkustajain iso venäläinen reki mennyt rikki Siikajoella, joten Elias tällä kertaa saavutti heidät helposti.

Reippaasti astui hän Kerttulan majatalon tupaan ja tapasi siellä samat ihmiset, joita hän muutamia tunteja sitten oli niin ajattelemattomasti hätyyttänyt Raahen tullin luona. Entinen pormestari Burchard nousi juuri nauriskupin äärestä, jonka sisällyksen hän oli tilavaan mahalaukkuunsa tyhjentänyt, ja yritti tukkia tien sisään tulevalta. — Den tusan perkele kivekäs will durchaus hängen! — huusi hän.

Elias sysäsi hänet syrjään ja meni suoraan upseeria kohti, joka oli keski-ikäinen, jalon ja rehellisen näköinen mies. — Antakaa minulle anteeksi, — sanoi hän, — että vielä kerran teitä häiritsen; mutta en minä, jumal'auta, tee sitä pahassa tarkoituksessa.

— Olenpahan vain muuan kuningas vainajan ja Löfvingin halvimpia palvelijoita, ammatiltani kivekäs, niinkuin he kutsuvat meitä, tämän maan vapaita miehiä, — vastasi Elias. Sadan talarin palkinto on hengestäni luvattu sentähden, että poltin erään venäläisen kaleerin Paraisten saaristossa, ja teidän vapaasukuisuutenne saattaa helposti päästä minusta antamalla minut ilmi paikkakunnan nimismiehelle. Mutta karoliiniahan puhuttelen; häntä en tarvitse pelätä.

— Etpä tosiaankaan; jos niin on kuin sanot, poikani, niin et tarvitse katua, että olet kääntynyt puoleeni. Minä olen majuri Düker, Uplannin väkeä ja palaan Venäjältä, oltuani siellä vankeudessa lähes 13 vuotta. Vaimoni seuraa minua pohjoista tietä Tukholmaan.

— Tukholmaan! — toisti Elias. — Herra majuri, — ottakaa minut mukaanne! Minä palvelen teitä kengänpuhdistajana, minä ajan kaikki hevoset kuoliaiksi teidän edessänne — minä tappelen teidän puolestanne — mutta sitähän ei nyt enää tarvitakaan — sanalla sanoen, herra majuri, minä tahdon kuolla teidän edestänne, kun vaan otatte minut mukaanne!

— Nuori mies, — sanoi Düker hymysuin, — jos ajat niinkuin ratsastat, uskon kyllä sinun pitävän sanasi. Mutta miksi sinulla on semmoinen kiire Tukholmaan?

— Se on arveluttava juttu, — sanoi majuri; — meillä on nyt rauha, poikaseni, ja niin reipas kuin oletkin, pelkään, ettet pääse pitkälle tytön holhoojan kanssa. Mutta sama se; olla henkipattona sentähden, että on tehnyt vahinkoa viholliselle, se ei minun mielestäni ole mikään vika. Eräs vanha sotamieheni, joka on seurannut minua vankeudestani, jääpi Ouluun, ja Burchard koettaa siellä saada jonkin nimismiehenpaikan. Sinä saat astua heidän sijalleen. Mutta älä ratsastakaan hevosiani kuoliaiksi, sen ehdon panen.

— Wollte sägen den grossmächtigen Friederich, — oikaisi Burchard. —
Nur immer den rechten Potentaten, durchaus!

Matkue lähti taas liikkeelle. Nyt kuljettiin kauheasti hävitettyjen seutujen kautta. Koko Limingan lakeus oli erämaana, jossa ei ollut kiveä kiven päällä tähteenä ihmisten asunnoista. Vasta Oulun läheisyydessä nähtiin taas siellä täällä jokin hökkeli tien varrella. Kaupunkia itseään oli pahoin kohdeltu. Sen historian kirjoittaja Johannes Snellman (1736) kertoo, kuinka vihollinen tuli tähän turvattomaan kaupunkiin Antinpäivänä v. 1714, ja kuinka kaikki sodan aikana ryöstettiin ja 143 asukasta vietiin vankeuteen ja kuinka useat muut paetessaan hukkuivat merellä. Talvella oli nyt monta pakolaista palannut Tornion kautta; mutta kaupunki oli vielä puoleksi autiona, ja sen rakennukset olivat rapistuneita hökkeleitä, jotka tuskin oli saatu rakennetuiksi v. 1705 tapahtuneen palon jälkeen, kun rutto 1710 ja vihollisen maahanhyökkäys saattoivat Oulunkin varallisuuden melkein kokonaan katoamaan.

Matkustajat eivät viipyneet Oulussa sen kauemmin kuin että hetkisen levähtivät, Kulkua jatkettiin kokien vaivoja ja vaaroja, joita nyt tuskin voidaan kuvitellakaan, yhä edemmä pohjoiseen päin. Aina vähäiseen rappeutuneeseen Tornioon asti ulottuivat sodan hävitykset. Sieltä alkaen oli toki suojaa pään päälle, mutta Ruotsinkin puolella, vaikka vähemmässä määrin, oli väestö kuollut, köyhyys oli suuri ja maa metsittynyt. Monta kertaa saivat matkustajat kiittää ainoastaan sissin neuvokkuutta ja tottumusta suoriutumaan pahimmastakin pulasta siitä, että terveinä ja eheinä pääsivät kaikista näistä vastuksista.

Vihdoinkin, kahdeksan viikkoa kelirikossa kuljettuaan näkivät matkamiehet Tukholman torninhuippujen kiiluvan kevätauringon paisteessa. Silloin kyyneltyivät rehellisen Dükerin silmät. Nyt oltiin toukokuun alkupuolella. Elias sanoi sydämelliset hyvästit matkatovereilleen ja lähti omin päinsä astumaan silloin vielä ahtaaseen ja sokkeloiseen pääkaupunkiin, jossa valmistumaisillaan oleva, mutta vielä asumaton Tessinin teettämä uusi kuninkaallinen hovilinna jo silloin, korskeana kuin leijonanluola, silmäili sitä paikkaa, missä Meelari valuttaa vetensä Itämeren aaltoihin.

Tottuneena samoin kuin mestarinsa Löfvingkin esiintymään minä hyvänsä meni neuvokas sissi heti kohta kreivi Hornin taloon ja sanoi olevansa erään suomalaisen herran kamaripalvelija, joka tahtoi kreivi Hornille jättää sievillä sanoilla ja hyväntekijäisillä höystetyn, virkaylennystä koskevan anomuksen. Kohta oli hän houkutellut palvelusväen kertomaan kaikki, mitä he tiesivät kreivistä, kreivittärestä ja tämän ottotyttärestä. Valitettavasti eivät tiedot olleet ilahduttavia. Larsson oli tuonut Marian takaisin kreivin perheeseen; Maria oli paljon itkenyt ja enimmäkseen pysynyt sisällä, mutta eräänä iltana hän oli mennyt tervehtimään sisartaan, joka oli Tukholmassa käymässä ja sieltä palatessaan hän oli kadonnut. Turhaan oli Larsson, turhaan kreivi itse pannut puolen kaupunkia liikkeelle kadonnutta löytääkseen; siitä oli nyt kolme viikkoa eikä Mariasta oltu saatu vähintäkään vihiä. Kreivitär oli epätoivoissaan, Larsson koetti turhaan salata katumustaan ja levottomuuttaan siitä, että oli tuonut tytön Tukholmaan. Lyhyesti sanoen, kaiken tämän alla piili jotakin outoa, arvelivat viisaat palvelijain joukossa. Tytöllä oli sydämensuru, se näkyi kyllä hänen kasvoistaan, ja lopulta kai saataisiin kuulla, että hän on mereen hypännyt.

— Mitäpä se auttaisi? — sanoi vanha portinvartija, joka luuli itseään muita viisaammaksi. — Jos hän olisi mereen hypännytkin, niin hän olisi jäänyt veden päälle, se on varmaa se; sen verran on hän toki Suomessa oppinut. Hänhän karkasi kotiin varastamaan sitä taitoa joltakin vanhalta Lapin noita-akalta, mutta sitäpä hänen setänsä toki häpesi ja toi hänet tänne takaisin, tehdäkseen hänestä uudelleen kristityn, mikä ei taida olla niinkään helppoa saada Suomessa aikaan. Parooni Sparrfeltin paras mies, arpiotsa Nuutti, vannoi ja vakuutti, että kreivittären Maria oli lumonnut hänen herransa ja vielä jonakin päivänä veisi hänet hornaan.

— Ollaankohan niin varmoja, ettei Maria ole sitä jo tehnytkin? — kysyi Elias rauhallisesti, vaikka hänen mielensä teki hakata tuo vanha lörpöttelijä palasiksi.

— Ei se niin varmaa ole, — sanoi eräs nenäkäs kamarineitsyt, joka ei koskaan ollut voinut antaa Marialle anteeksi kreivittären suosiota. — Samana päivänä, kun hän katosi, näin minä Sparrfeltin ratsastavan tästä ohitse, ja siitä päivästä asti ei ole kukaan nähnyt paroonia.

— Soita sinä sokerisuutasi! — sanoi kreivin ylpeä kamaripalvelija, joka aina tiesi enemmän kuin kaikki muut. — Parooni Sparrfelt on syössyt miekan erään rakuunan läpi ja istuu nyt putkassa maatilallaan Gärdingessä, kolmen penikulman päässä Tukholmasta.

Elias oli kuullut tarpeekseen. Puolen tunnin perästä oli hän jo tiellä Gärdingeen ja tällä kertaa tilanhoitajana, joka kulki ostamassa hevosia Suomeen. Eikä viipynytkään kauan, ennenkuin hänellä oli selvillä Gärdingen asiat. Sparrfelt oli siellä, ikävästä ja mielikarvaudesta puolikuolleena, mutta pakotettuna pysymään kotiarestissa, "sentähden että hän ja hänen väkensä olivat ajaneet jäällä kuninkaan yli ja lyöneet kuoliaaksi neljä rakuunaa, missä tilaisuudessa hänen majesteettinsa töin tuskin pääsi hengissä heistä erilleen, josta kaikesta armollinen parooni arvattavasti mestattaisiin". Syynä tähän kaikkeen oli ollut eräs suomalainen noita-akka, jonka armollinen parooni oli tahtonut viedä Gärdingeen parantamaan talon hevosten patteja, mutta kun luutnantti Strömberg näki noita-akan, hakkautti hän reiän jäähän ja työnsi hänet sinne kiväärinperällä, sillä noita pysyi tietysti veden päällä.

Tämän tiedon saatuaan palasi Elias Tukholmaan, eikä hän saanut rauhaa, ennenkuin tapasi luutnantti Strömbergin. Tälle hän sanoi olevansa Larssonin asialla, jättämässä muka erästä anomuskirjaa kuninkaalle, ja virkkoi tämän ohessa jonkin sanan Sparrfeltista ja noita-akasta. — "Larsson oli aikonut ostaa hevosia Gärdingestä, mutta oli saanut kuulla, että Sparrfeltin oli tapana parantaa hevosiaan taikatempuilla."

Strömberg nauroi täyttä kurkkua. — Se olisi kyllä Sparrfeltin tapaista, mutta siinä tapauksessa oli Broman tehnyt hänelle aikamoisen tepposen, kun oli vienyt hänen noitansa. Kenties Bromaninkin hevoset ovat pattijalkoja.

Näin sanottuaan käänsi luutnantti anojalle selkänsä, ja Elias lähti raivoissaan ja hammasta purren hakemaan Bromania käsiinsä.

15. JUPITER JA JUNO.

Tavoissa ja mielipiteissä oli Ruotsin hovissa tapahtunut Kaarle XII:n kuoleman jälkeen kummallinen muutos, mikä meidän on muistettava, voidaksemme uskoa tätä kertomusta todenmukaiseksi, tai edes mahdolliseksi. Kaarle XI:n aikana olivat tavat varsin ankarat, ja hovi, samoin kuin kuningaskin, käytti päivänsä osittain työhön ja osittain hartaudenharjoituksiin. Paljon tämän ajan vakaamielisyydestä haihtui Kaarle XII:n hurjissa nuoruudenhuvituksissa; mutta sittemmin kohottivat ensin voitot ja sitten tappiot kansan takaisin vakavampaan mielentilaan. Kuohuva sisällinen eripuraisuus, puolueviha, juonet, riidat valtaistuimesta ja taistelu joko yksinvallan puolesta tahi sitä vastaan, kaikki tämä karkaisi alussa mielet sitä tapainturmelusta vastaan, joka jo enemmän kuin miespolven ajan oli levinnyt kevytmielisestä Ranskan hovista muuhun Eurooppaan. Ruotsi pysyi ylimalkaan ankaroita tapoja noudattavana maana, ja vielä täytyi kulua 50 vuotta heikkoudessa ja sisällisissä riitaisuuksissa, ennenkuin Kustaa III:n aikana toinen ajatustapa pääsi ylhäisempiin yhteiskuntaluokkiin juurtumaan. Mutta Fredrik I oli käynyt toista koulua kuin kahdestoista Kaarle. Hän oli kasvanut samain kevytmielisten hovitapojen keskellä kuin aikakauden kuuluisimmat irstailijat, August II ja Orleansin herttua, ja hän taisteli peräti toisenlaisia valloituksia tehdäkseen kuin hänen tuima edeltäjänsä. Onneksi hänen vaikutusvaltansa ei ulottunut kauas hovin loistavasta piiristä, ja puolueet, jotka elämöivät hänen ympärillään, hänen ala- ja yläpuolellaan, peloittivat hänet noudattamaan ulkonaista säädyllisyyttä, mikä näytti kovin naurettavalta niiden silmissä, jotka hänet tarkemmin tunsivat.

Suurten tapausten pohjalla kulkee aina vahva lanka, joka niitä yhdistää, mutta pinnalla tämä lanka hupenee heikoiksi, sattumusten ja inhimillisten intohimojen kutomiksi hämähäkinverkoiksi, jotka silloin tulevat näyttämään tapausten varsinaisilta johtolangoilta. Tämän kertomuksen aikana sekaantui Ruotsissa muihin puolueriitoihin katkera vihollisuus voittaneen hessiläisen ja voitetun holsteinilaisen puolueen välillä. Kreivi Horn oli nyt se mies, joka valtakuntaa hallitsi. Mutta omavaltainen Ulriika Eleonoora ei voinut antaa anteeksi hänelle sitä, että hän, joka oli ollut hänen sisarensa pojan ja kilpailijan, Holsteinin prinssin opettajana, yhä edelleen piti entistä oppilastaan niin rakkaana kuin valtakunnan menestys ja uusi vallanperimys sallivat. Kreivi Horn teki ja toimi kuin mies, mutta hänen kuningattarensa vihasi kuin nainen. Hornin kukistaminen oli päätetty; ja jos hän olisi kaatunut sillä hetkellä, jolloin vapaus vielä oli vallaton lapsi, niin olisi ehkä yksinvalta, joka yksinään oikein tiesi, mitä tahtoi, jälleen kohottanut kruunatun otsansa Ruotsissa.

Kuningas Fredrik vapisi sitä hetkeä yhtä paljon kuin hän sitä toivoi tulevaksi. Hän ei pitänyt kreivi Hornista, mutta hän pelkäsi häntä. Väkinäisesti hän myöntyi kuningattaren yhä uudistettuihin vaatimuksiin, että uuden järjestyksen pylväs oli kukistettava. Viimein hän kumminkin antoi siihen suostumuksensa.

Näiden hovijuonien takana seisoi näkymättömänä ja mahtavana eräs näissä kertomuksissa hyvin tunnettu mies, kreivi Torsten Bertelsköld. Hänen neuvojaan kuningatar kuunteli. Hänet hän oli määrännyt astumaan Hornin sijaan. Ei kukaan muu siihen kyennyt.

Kaikki oli ennakolta valmistettu. Päivä ja tunti oli määrätty. Kaikkivoivan Hornin virasta erottamiseksi ja karkottamiseksi ei tarvittu muuta kuin kuninkaan allekirjoitus; ja sitten oli jälkeläisen nimitys heti kohta seuraava.

Kuningas odotti kuningatarta työhuoneessaan, astuen levottomana edestakaisin lattiata pitkin. Hän oli käskenyt kaikkien suosikkiensa ja uskottujensa poistua, sihteeri Broman vain istui kirjoituspöydän ääressä, kuninkaan sanelun mukaan pannen paperille erästä neuvoskunnalle tarkoitettua kirjoitusta, jolla tuota itsevaltaista ja uskallettua toimenpidettä oli puolustettava.

Kuinka ikäviksi nuo valtiolliset asiat ajan pitkään kävivätkään! Kuningas muutteli ja taas muutteli tämän arveluttavan kirjoituksen lauseita, mutta ei saanut sitä sittenkään oikein mielensä mukaiseksi. Viimein heittäytyi hän suutuksissaan sohvalle, keskeyttäen sanelunsa tällä odottamattomalla kysymyksellä: — Noch nichts von Lappland? Eikö vielä mitään uutta suomalaisesta noidasta?

— Teidän majesteettinne … sanoi Broman alamaisen hämmästyneesti kohottaen katseensa kokonaan toista ainetta koskevasta, tärkeästä kirjoituksesta kuninkaaseen.

— Nun was? Sinun täytyy hankkia hänet minulle takaisin. Enemmän kuin puolen vuotta on hän minulta alinomaa päässyt menemään. Sinä olet taitamaton pöllö, Broman; tuskin kelpaat harakanvarpaita töhrimään. Eselsjunge!

— Teidän majesteettinne käskystä minä vein hänet luotettavaan talteen hoviräätälin, mestari Gerhardin vaimon luo, joka sai käskyn tarkasti sulkea ovet ja ikkunat ja olla päästämättä ketään ihmistä sisään ennenkuin teidän majesteettinne saisi tilaisuuden tuntemattomana kunnioittaa heitä käynnillään. Valitettavasti…

— Gerhardin muori näytti minulle ikkunan, josta tyttö oli laskeutunut maahan. Sen teki hän toisesta kerroksesta, neljänkolmatta jalan korkeudesta. Käsittämätöntä!

— Käsittämätön seuraus niistä tukaateista, mitkä se kielikello on sinulta petkuttanut. Kenties olet ne omaan avaraan taskuusi pistänyt?

— Bah, Zuckerwasser! Mitä olet tehnyt, saadaksesi hänet käsiisi?
Geschwind!

— Ensin menin kysymään kreivi Bertelsköldiltä, joka houkutteli Sparrfeltiä ryöstämään tytön, toimittaakseen hänet oikeihin käsiin. Hän ei tiennyt mitään.

— Kreivi Hornin perheessä, jossa kamaripalvelija on minun kätyrini, ei myöskään tiedetty mitään. Siellä luultiin tytön hypänneen mereen.

— Sittenkun minä, yhtä turhaan kuin kreivi Horn, olin tutkituttanut koko Tukholman, tuli luokseni mies, joka ensin sanoi tahtovansa jättää anomuskirjan. Mutta kun hän näki olevansa kahden kesken kanssani, tarttui hän minua kaulustaan ja pakotti minut, pitäen pistoolia rintani edessä, sanomaan, mitä tiesin Maria Larssonin katoamisesta.

— Ennen kuolisin tuhat kertaa kuin pettäisin suuren kuninkaani luottamuksen, — jatkoi suosikki samaan tapaan alamaisesti luikerrellen ja samalla tekeytyen hävyttömän tuttavalliseksi. — Huomasin hänen tietävän, miten Sparrfeltin oli käynyt ja sepitin hänelle jutun semmoisen, että tyttö muka oli kätkössä erään hoviparturin luona kaupungin eteläisessä osassa. Mutta se lemmon mies ei ollut niinkään petettävissä. Minun täytyi saattaa hänet sanotun parturin luo. Onneksi kohtasin portailla poliisikomissaari Frifältin. Hän ymmärtää silmäniskunkin, ja mies istuu nyt kaupungin vankilassa, syydettynä kotirauhan rikkomisesta ja ryöstöstä.

— Gut, Broman, gut! Laita mies hirteen ja pian! Hän voi tehdä tyhmyyksiä ja tulla vaaralliseksi. Roskaväen siveyttä on kunnioitettava.

— Teidän majesteettinne suvaitkoon olla rauhassa. Selville on saatu, että mies, joka sanoo olevansa nimeltään Elias Pietarinpoika, on ilkeä suomalainen sissi ja että viime syksynä on luvattu jonkinlaisen hänen tekemänsä ryöväyksen takia palkinto hänen hengestään. Onpa kyllin syytä hirttää kymmenenkin hänenlaistaan miestä.

— Geschwind, Junge, geschwind! Hän älköön huomiseen enää eläkö. On syitä olemassa — hovilla on kissankorvat — kuningatar on olevinaan niin kovin siveellinen — luulevainen, ymmärretäänkö?

— Kukin ajattelee omaa kaulaansa. Kissan leikki — hiiren kuolema!
Maria tuodaan viikon kuluttua takaisin taikka virkaero on valmis.
Ymmärretäänkö? Mene! Kuningatar tulee.

Sihteeri katosi alamaisimmasti kumarrellen, herransa epäsuosio tiedossa ja harmi sydämessä. — Semmoiset aseet kuluvat pian ja särkyvät ennen pitkää, — sanoo eräs kuuluisa kirjailija.

Kreivi Bertelsköld ilmoitettiin ja otettiin armollisesti vastaan. Ei ainoakaan kasvojenjuonne ilmaissut hänen sisällistä levottomuuttaan tällä ratkaisevalla hetkellä, joka oli saattava hänet vallan kukkuloille. Hän oli, niinkuin ainakin, kylmä ja rauhallinen. Vaihdettiin vain muutamia välinpitämättömiä sanoja. Fredrik I ei suosinut niitä, jotka tiesivät hänen tarkoituksensa.

Kuningatar astui sisään; hovinaiset jäivät ulkopuolelle. Kukapa ei muistaisi Ulriika Eleonoora nuoremman kookasta ja kankeata vartaloa, ylös kammattuine hiuksineen, avorintaisine pukuineen, luonnottoman pitkine liiveineen, jotka oli kuin liisteröity pullottavan pönkkähameen päälle, sekä korkeakantaisine kenkineen. Vartalo oli kokonaisuudessaan hyvin pronssisen käsikellon näköinen. Pfalzilaisen suvun suuria silmiä ja paksuja huulia lievensi Kaarle XII:n vanhemmassa sisaressa naisellinen hempeys, mutta Ulriika Eleonooralle ne antoivat jonkinlaisen miesmäisen piirteen, joka, yhdessä ison nenän ja paksujen käsivarsien kanssa, ei oikein tahtonut sointua niihin kauneuden ylistyksiin, joilla silloiset runoilijat häntä kilvan mielistelivät. Myöskin oli hän perinyt veljensä koko itsevaltaisuuden, perimättä hänen lujuuttaan, jonkatähden hän usein oli horjuva päätöksissään ja lausui loukkaavia sanoja kiivaudessaan, mihin Kaarle XII:n tuskin milloinkaan nähtiin hairahtuvan. Tänä iltana hän ei ollut hyvällä tuulella. Kuningas huomasi heti hänen sisään astuessaan ukkospilven hänen korkealla otsallaan ja kiiruhti heti estämään sitä salamoimasta.

— Aina ihana kuin Juno ja vastustamaton kuin rakkauden jumalatar! — huudahti hän suudellen kuningattaren kättä. Keskustelu kävi saksaksi.

— Vertaus on tavallaan sattuva, — vastasi kuningatar terävästi. — Ainakin on minun korkea puolisoni ihmeellisesti Jofurin kaltainen — majesteetillinen ja uskollinen! Olympolaisten sopisi meitä kadehtia — me näyttelemme joka päivä Ovidiuksen metamorfooseja — onhan teidän majesteettinne lukenut Ovidiusta? Käytännössä kenties? Niissä tapaa ihastuttavia opetuksia. Kas, siinähän on Merkurius — jumalien sanansaattaja! Te teette tehtävänne pelotta ja moitteetta!

Kreivi Bertelsköld kumarsi tyvenesti ja hymyssäsuin, ikäänkuin hän olisi vain kuunnellut kuningattaren erinomaisia sukkeluuksia. Kuninkaan oli vaikeampi salata hämmästystään. Jotakin oli epäkunnossa, sen hän selvästi huomasi. Hänen puolisonsa, jota hän sai kruunustaan kiittää, tiesi enemmän kuin hänen olisi pitänyt tietää. Mutta mikä noista monista seikkailuista oli nyt joutunut hänen korviinsa ja herättänyt hänen vihansa?

Hän pyysi kuningatarta istuutumaan tänne erityisesti häntä varten siirrettyyn purppurasamettiseen nojatuoliin. — Katsooko teidän majesteettinne hyväksi kunnioittaa minua käskyillään? — sanoi kuningas.

Kun Kaarle XII oli vihoissaan Demotikassa, silloin oli suurvisiirin pää löyhässä turbaanin alla. Kun Ulriika Eleonoora oli suutuksissaan, silloin täytyi Fredrik I:n näytellä uskollisimman alamaisen osaa.

Kuningatar istuutui, tumma puna nousi yhä ylemmä hänen kasvoilleen ja otsalleen. Rakastettava hän ei silloin ollut, mutta hänessä oli kumminkin jotakin, mikä muistutti Benderin kalabaliikkia. Hän ei vielä virkkanut mitään.

— Toivon teidän majesteettinne voivan hyvin? — kysyi kuningas, kenties itsekään huomaamatta äänessään olevan ivaa. — Kylpyretki Medeviin ensi kesänä on palauttava teidän majesteettinne kalliin terveyden.

— Mutta tullaksemme valtakunnan asioihin, — jatkoi kuningas, nähtävästi hämillään ja selvästikin tahtoen asettaa myrskyn millä myönnytyksillä hyvänsä, — niin olen aivan samaa mieltä kuin teidän majesteettinne, että kreivi Hornia ei voida kauemmin suvaita. Meidän täytyy puhdistaa hallituksemme epäluulonalaisten tarkoitusten ajajista.

— Rhadamantus on erotettava jumalien neuvostosta, jotta Merkurius — varkaiden jumala — astuisi sijaan! Viisas Jofur, sehän on tarkoituksenne? — tiuskaisi loukkautunut puoliso.

16. JUNON KOSTO.

Hämilleen joutunut kuningas katsahti Bertelsköldiin, joka seisoi yhtä kylmänä ja levollisena kuin jos olisi tullut kuuntelemaan jotakin sen ajan pitkäpiimäisiä paimenrunoelmia. Mutta kuningatar jatkoi vain, odottamatta vastausta ja voimatta enää kauemmin kuohuvaa vihaansa hillitä.

— Niinpä niin, sen Jumala tietäköön, että minä vihaan tuota suomalaista sarvikuonoa, tuota pöyhkeätä ylimystä, joka nyt on olevinaan kruunattujenkin herra, ja se päivä on tuleva, jolloin minä tallaan hänet jalkaini alle. Mutta uhrata hänet — miehen, jolla on kykyä, jossa on jaloutta — katalan juonittelijan, teeskentelijän, halpamielisen petturin vuoksi — niin syvälle, teidän majesteettinne, ei ole vielä perimämme kruunu vajonnut! Viipykää täällä, herra kreivi; kuningattarenne käskee sen. Te hymyilette vieläkin, te olette ihastuksissanne, kun näette kohtauksen meidän kuninkaallisessa kodissamme, mutta kreivi Hornin jälkeläiseksi ette pääse sinä ilmoisna ikänä! Kas tässä, lukekaa ja päättäkää, kuinka syvästi Ruotsin kuningatar teitä halveksii.

Näin puhuen ojensi kuningatar hänelle nimettömän, kreivi Bertelsköldin tunnetulla käsialalla kirjoitetun paperilipun, joka sisälsi vain nämä sanat:

"Tänään klo 6 tahi 7 aikaan i.p. ryöstää Sparrfelt Lapinmaan ja viepi sen Gärdingeen. Pitäkää varanne!"

Bertelsköld luki lipun aivan tyynen näköisenä, ja antoi sen takaisin kylmästi kumartaen kuningattarelle. — Teidän majesteettinne suvaitkoon armollisimmasti suoda minulle anteeksi, — sanoi hän, — tämä lippu on tosiaankin minulta. Sattumalta kuulin, että erästä nuorta, kreivi Hornin perheessä olevaa tyttöä eräs narri ajeli takaa, ja minä katsoin olevani velvollinen varoittamaan hänen holhoojaansa, erästä vaasalaista kauppiasta, nimeltä Larsson.

— Joutavia! Palatkaamme valtakunnan asioihin, — puuttui puheeseen kuningas, joka viimeisen selityksen kuultuaan alkoi toivoa kalabaliikin loppuvan paremmin kuin hän alussa oli uskonut mahdolliseksi.

Ulriika Eleonoora repi kirjelipun rikki ja heitti sen lattialle. — Jumalien sanansaattajan tekemäksi sangen keskinkertaista! — huusi hän. — Odottakaa: minä teen teidän majesteetillenne ja herra kreiville sen kunnian, että vähän virkistän huonoa muistianne. Kreivi Hornin perheessä oli vuosi sitten eräs suomalainen porvaristyttö; hänen nimensä olen unohtanut, mutta eräät ylhäiset herrat, jotka ovat kunnioittaneet häntä huomaavaisuudellaan, sanoivat häntä Lapinmaaksi. Tosiaankin huonolla aistilla valittu lempinimi, hyvät herrat. Tämä tyttö oli kaunis, niin sanottiin — se on minulle yhdentekevää — ja hän oli saanut jonkinlaisen kasvatuksenkin. Kovaksi onneksi hän ei ollut mikään Danaé. Jofur ei saanutkaan armoa hänen silmissään ja minä soisin, että eräällä toisella henkilöllä, joka on korkea-arvoisempi kuin tuo tyttö, olisi ollut yhtä hyvä aisti. Kerrottiinpa niinkin, että hän oli aivan viaton ja hänen kunniansa tahraton. Se on mahdollista; ainakin hän pakeni kreivi Hornin perheestä, välttääkseen mahtavan ihailijansa vainoa. Kuitenkin salasi hän tämän vainon niin tunnollisesti, niin pyhästi kuin on tapana peittää isän hairahduksia. Kaikki hänen teostaan annetut häpäisevät selitykset hän kärsi kernaammin kuin ilmaisi ruhtinaan heikkoudet, jotka — jos ne olisi ilmaistu tälle kansalle, joka ei osaa kunniastansa leikkiä laskea — olisivat kovin halventaneet kruunun loistoa ja sen miehen arvoa, joka sitä kantaa. Mitä teidän majesteettinne arvelee? Eikö tämä tyttö olisi ansainnut parempaa kohtaloa?

Kuningas koki nauraa. — Aisopos, — sanoi hän, — kadehtisi teidän majesteetiltanne tuota kykyä, jolla te kerrotte siveyttä opettavia satuja noin erinomaisen nerokkaasti ja huvittavasti.

— Malttakaa, sire! Tulemme opettavaiseenkin osaan. Tyttö ei välittänyt minkäänlaisista vaaroista päästäkseen kotiseudulleen ja kadonneen isänsä luo. Kovaksi onneksi oli hänellä setä, joka luuli vanhan ajan rehellisyydellä ja kunnialla vielä olevan arvoa Tukholmassa. Vihoissaan tytön karkaamisesta hyväntekijänsä, kreivitär Hornin luota, ja tuntematta sen syitä, joita ei tyttö sanallakaan ilmaissut, pakotti hän tytön palaamaan kanssansa Tukholmaan ja anomaan kreivittäreltä anteeksi. Tyttö teki sen, ja hän teki sen, sire, ilmoittamatta silloinkaan salaisuutta, joka olisi voinut saattaa ikävään välikäteen henkilöitä niin ylhäisiä, ettei vähintäkään varjoa saisi heihin langeta.

Kuningas vastasi vain olkapäitänsä kohauttamalla. Kuinka saattoikaan kuningatar, ylhäinen, 34-vuotias nainen, sekaantua mokomiin pikku asioihin? Fredrik I unohti, että 34-vuotias nainen kaikista vähimmin voi antaa anteeksi sen, että hänellä on nuorempi kilpailija.

Kuningatar jatkoi yhä enemmän kiivastuen puhettaan, katsoen suurilla jäykillä silmillään terävästi Bertelsköldiin: — Viimein tyttö pakotettiin puhumaan. Eräs henkilö hovissa oli niin hävytön, että pani toimeen ryöväyksen, luultavasti koroittaakseen hänet — tuon halvan porvaristytön — Diana de Poitiers'in tai herttuatar de la Valliéren arvoon, en tiedä, kummanko; no niin: tämä henkilö antoi eräälle Leporellolle, palvelijalleen, viittauksen, ja tyttö ryöstettiin toistamiseen Gil Blas'ilta joutuakseen Don Juanin omaksi. Onneksi antoi hänen epätoivoinen tilansa hänelle rohkeutta pelastaa itsensä; sen hän teki siten, että solmi uutimia toisiinsa ja laskeutui niitä myöten maahan toisen kerroksen ikkunasta. Vielä kerran vältti hän vainoojansa. Yösydännä ja vilusta väristen etsi hän turvaa erään hovinaiseni, kreivitär Liewenin, luota. Täällä, vasta täällä, sire, ilmaisi hän, puhdistaakseen itsensä, kaikki nuo häväistykset ja juonet, joiden uhrina hän niin kauan oli ollut; ja te, kreivi Bertelsköld, te voitte nyt kieltäytyä tunnustamasta sisartanne sisareksenne, jos teillä on siihen rohkeutta. Mutta sitäpä teillä ei ole. Te olette pettänyt minut, kreivi, hävyttömästi pettänyt minut! Minä pidin teitä aatelismiehenä, valtiomiehenä; minä olin vähällä uskoa hoitoonne kruunun korkeimmat edut, ja te olette pakottanut oman sisarenne paljastamaan teidät. Katala teeskentelijä, luuletteko Ulriika Eleonooran antavan kohdella itseänsä Orleansin herttuattaren tavoin? Ettekö pelkää, kaksikielinen onnenonkija, että vihani vielä kerran on musertava teidät? Ah, Hessenin herra, ja te, Tyhjälän kreivi — missä teidän kreivikuntanne lienee aikoinaan ollut! — sentähden, ettei enää ole häntä, jota te ja maailma vapisitte, luulette te saavanne polkea jalkainue alle naisen ja puolison pyhimpiä oikeuksia; mutta te olette unohtaneet, molemmat herraseni, että se nainen vielä tänäkin päivänä on Ruotsin kuningatar!

Ulriika Eleonoora peitti vähäksi ajaksi kasvonsa hienolla pitsinenäliinallaan ja sysäsi pois kuninkaan käden, kun tämä tarttui hänen käteensä, painaakseen sitä huulilleen. Sitten hän jatkoi vähän mieltänsä malttaen:

— Tällä tytöllä, tällä "Lapinmaalla", niinkuin häntä nimititte, oli rakastaja, alhainen, mutta kunniallinen ihminen niinkuin tyttö itsekin. Hän tuli tytön jäljessä tänne, pelastamaan häntä teidän kynsistänne, ja teidän kätyrinne heitättivät hänet vankeuteen, päästäksensä hänestä erilleen. Eikö niin?

— Teidän majesteettinne, joka on kaikkitietävä, — vastasi kuningas kärkevästi, — tietänee myöskin, että tuo mies on suomalainen sissi, joka on tehnyt Tukholmassa itsensä syypääksi kotirauhan rikkomiseen, ja että on luvattu palkinto hänen hengestään.

— Tiedän, sire, että siihen aikaan, jolloin teidän suuri sotataitonne ei voinut estää vihollista polttamasta ja ryöstämästä Ruotsin rannikoita, tämä nuori mies oli yksi niitä suomalaisia sissejä, jotka häiritsivät vihollista sen omalla alueella. Hänen rikoksensa, sire, on että hän on aselevon aikana polttanut yhden venäläisen kaleerin ja että hän Tukholmassa on koettanut suojella turvatonta tyttöä. Minä olen vast'ikään käskenyt päästää hänet vapaaksi.

Kuninkaalta loppui jo kärsivällisyys. — Teidän majesteetillanne on valta käskeä, — sanoi hän, — mutta sallikaa minun muistuttaa, että tämmöinen perhekohtaus paremmin olisi sopinut suoritettavaksi kahden kesken…

— Että teidän, sire, sitten sopisi irstaissa jahtiseuroissanne pitää pilkkananne naista, jolla oli se heikkous, että hankki teille kruunun! Ja että teidän mateleva virka-aatelistonne yhä edelleen saisi rankaisematta tehdä pilkkaa kuningattarensa kunniasta! Kreivi Bertelsköld arvannee paremminkin kuin teidän majesteettinne, minkätähden hänellä on ollut kunnia olla läsnä tässä kahakassa. Muutoin, — jatkoi nyt kuningatar ylpein, ylenkatseellisin ilmein, — on meille aivan yhdentekevää, mitä tämä herra näkee hyväksi ajatella meidän kuninkaallisesta persoonastamme.

— Alamainen ajatukseni, — vastasi kreivi pilkallisesti, — on aina nöyryydessä ihmettelevä teidän majesteettinne yleviä ominaisuuksia silloinkin, kun olen niin onneton, että näen intoani ja uskollisuuttani epäiltävän…

— Emme halua kuulla teidän ajatustanne, herra kreivi. Onhan teillä maatiloja, eikö niin? Jossakin paikassa kuussa? Olette aina pyrkinyt kukkuloille. Me toivomme maaseudun ilman tekevän teille hyvää. Odottakaa, jääkää tänne vielä hetkiseksi! Saatte olla läsnä todistajana vielä toisessa kohtauksessa.

— Käskeekö teidän majesteettinne vielä jotakin? — puuttui puheeseen kuningas, pyyhkien hikeä otsaltaan.

— Sallitteko, sire, minun puhua muutamia sanoja teidän nimessänne, niinkuin te vielä kaksi vuotta sitten puhuitte minun nimessäni?

— Ellen erehdy, on teidän majesteetillanne ollut puheenvuoro kaiken aikaa. Voinko muuta kuin olla ääneti?

Ja kuningatar helisti kelloa. Ovet aukenivat, ja sisään astui Maria Larsson, vavisten, ja Elias Pietarinpoika, joka vähän hämmästyi nähdessään itsensä näin ylhäisessä seurassa. Kuningatarta palvelevat naiset ja herrat jäivät edelleen ulkopuolelle, ja ovet suljettiin taas.

Ulriika Eleonoora katseli hetkisen aikaa nuorta tyttöä tuimasti. Kenties tunsi hän halua musertaa ja nöyryyttää tämän viattoman kilpailijan; mutta voitonvarmuus tukahdutti sen vihan, minkä mustasukkaisuus taas oli vähällä sytyttää hänen rinnassaan. Hän koetti nyt sanoihinsa sovittaa armollisen kuningattaren ylevyyttä ja lempeyttä.

— Lapsukaiseni, — sanoi hän Marialle, — hänen majesteettinsa, joka mielipahakseen on kuullut kelvottomain ihmisten ahdistelleen sinua ja joka ei mitään sen hartaammin suo, kuin että kaikki hänen rehelliset alamaisensa nauttisivat täyttä oikeutta, on nähnyt hyväksi käskeä minun ottaa sinut erityiseen armolliseen suojelukseeni. Ja ettei sinulta, kotiseudullesi kohta palatessasi, puuttuisi suojelijata, joka tästälähin voi puolustaa sinua kaikkia loukkauksia vastaan, on hänen majesteettinsa armollinen tahto — ellei sinulla itselläsi ole mitään sitä vastaan — että sinut tulevana sunnuntaina meidän hovikappelissamme vihitään yhteen tämän nuoren miehen kanssa, joka rakastaa sinua ja jota on vainottu yhtä syyttömästi kuin sinuakin. Onhan se teidän majesteettinne oma korkea käsky, ellen erehdy?

— Aivan niin! Hänen majesteettinsa kuningatar on armollisimmasti nähnyt hyväksi noudattaa mieltäni, — vastasi kuningas, huultansa purren.

— Muutoin jää minun asiakseni hankkia holhoojasi suostumus ja pitää myötäjäisistäsi huolta. Sinä saat kotiin palattuasi valita parhaan kaupungintalon tai parhaan maatilan Vaasan läänistä, kumman vain tahdot, ja nostaa ostosumman käsirahastostani. Että sitten vielä kuninkaallisella suosiollamme korvaisimme sen häväistyksen, jota sinä, lapseni, olet niin syyttömästi kärsinyt, tahdomme me, hänen majesteettinsa ja minä, yhdessä hovimme kanssa, kunnioittaa teidän häitänne kuninkaallisella läsnäolollamme. Eikö niin, teidän majesteettinne? Ja te, kreivi Bertelsköld, joka niin jalomielisesti olette tämän tytön kohtaloihin osaa ottanut, ette suinkaan ole laiminlyövä siihen iloiseen tilaisuuteen saapumasta?

Kuningas nyökäytti päätään, Bertelsköld kumarsi — molemmat äänettöminä, kiukustuneina ja nöyryytettyinä.

— Minä kiitän teitä, sire! Minä kiitän teitä, herra kreivi! — jatkoi kuningatar, pistellen joka sanallaan. — Mikä onni, lapseni, kun jalomielinen kuningas ja uskollinen aatelisto yhtyvät suojelemaan halvimpainkin alamaistensa viattomuutta ja oikeutta! Jääkää hyvästi, ystäväni, me näemme vielä toisemme! Hyvästi, sire; älkää panko itseänne kovin alttiiksi tulevalla metsästysretkellä! Hyvästi, herra kreivi! Sanokaa kreivi Hornille terveisiä, kun tapaatte hänet, ja vakuuttakaa hänelle meidän armollista suosiotamme.

17. KEVÄT 1722.

Oi, jos poltetut asunnot, hävitetyt vainiot, köyhyys, kuoliaaksi lyödyt, kidutetut tai vankeuteen ja orjuuteen viedyt ihmiset, jos valtiolliset onnettomuudet, niinkuin menetetyt maat, hunningolle joutuneet raha-asiat ja yleinen voipumus, olisivat ainoat seuraukset pitkällisestä ja hävittävästä sodasta, niin ei se näky lähimainkaan olisi kamalinta, mikä ihmisen silmää kohtaa tämän maailman veljessodissa. Asunnot voidaan jälleen rakentaa, vainiot jälleen kylvää, asukkaat voivat jälleen lisääntyä luonnon viisaan järjestyksen mukaan, joka suurten hävitysten jälkeen tekee kansat kahta hedelmällisemmiksi. Niin ikään voidaan valtakunnatkin voipumuksestaan kohottaa ja menetetyt alueet, viljelemällä omien rajojen sisäpuolella olevia maita, ikäänkuin takaisin valloittaa. Mutta suurin kaikista onnettomuuksista, joka täyttää katselijan mielen haikeimmalla surulla, on suuri siveellinen rappiotila, joka tavallisesti seuraa sodan hävityksiä ja joka Suomessakin seurasi Isoavihaa. Sinä, jota ehkä tässä kertomuksessa silloin tällöin on kammoksuttanut nähdessäsi senaikaista siveellistä turmelusta, ole varma siitä, että olet saanut siitä vain kaukaisen aavistuksen. Se on ollut kertomuksen todenmukaisuuden vuoksi välttämätöntä, mutta sinua on säästetty tutustumasta törkeimpiin ja kauhistavimpiin rikoksiin yhteiskunnan alemmissa kerroksissa, missä ei sivistynyt pinta peitä tuota hillitöntä ja iljettävää itsekkyyttä, jonka siemenet on kylvetty itsekunkin ihmisen sydämeen. Sen, joka kerran tahtoo kuvata Isonvihan kaiken hirvittävän todellisuuden, täytyy kuvata nainen, joka yksinään talvisena yönä jäätä kulkiessaan syö kuolleen lapsensa, taikka — kenties se kuva on vielä sattuvampi — nainen, joka, verisen tappion jälkeisenä päivänä kurjan hopeapenningin palkasta Juudaksen tavoin suutelee miehensä murhaajaa ja maansa vihollista.

Onnellisiksi saamme katsoa itsemme, että tämän syvän turmeluksen aikana tämä kuolluksiin asti ruhjottu Suomen kansa toki ylimalkaan nääntyi kunniallisesti ja miehuullisesti, noustakseen uuden huomenen koittaessa jälleen pystyyn. Kaikkein synkimpäin tapausten rinnalla, joista historia kertoo, esiintyy lieventävinä ja sovittavina jalojen uhrausten, hädän katkerimpina hetkinä osoitetun uskollisuuden ja kieltäymysten muistoja, joita nähdessään sydän sykkii ilosta ja ihastuksesta, samalla kuin synkimmät varjot useinkin ainoastaan kirkastavat hyveen ja kunnollisuuden luomia valokohtia. Paha vain, että kohta puolentoista vuosisadan yö on kätkenyt useimmat näistä jaloista teoista unholaan — jäljelle jääneet riittävät kumminkin puhdistamaan isien muistoa jälkimaailman silmissä.

Ja nyt, hyvä lukija, viemme sinut seikkailuista, vaaroista, suruista ja hädästä Suomen pohjoiselle rannalle ihailemaan erästä kaunista kevätiltaa alkupuolella kesäkuuta 1722. Kevät oli myöhäinen, mutta tuli äkkiä, niin että puut muutamissa päivissä puhkesivat lehteen. Ei milloinkaan ole mitään kevättä Suomessa niin oudoin tuntein vastaan otettu. Palaavista pakolaisista tuntui niinkuin he nyt lähtisivät uutta elämää elämään. Kaikki heidän ympärillään näytti niin oudolta. Alussa, lumen sulaessa, he surullisin tuntein katselivat entisten kotiensa soraläjiä, metsittyneitä vainioitaan ja metsää, joka oli kasvanut tiheäksi kyläin entisille paikoille, umpeen sortuneita kaivoja, lahonneita aitoja ja ovettomia, ikkunattomia kirkkoja. Mutta kun ruoho alkoi vihannoida ja puut lehteä tehdä ja järvien sinisten aaltojen loiske taas alkoi kuulua heidän ympärillään, näytti heistä maa kaikessa autiudessaan niin sanomattoman ihanalta, etteivät he ikinä ennen olleet sen vertaista missään nähneet. Olihan tämä kumminkin heidän oma armas maansa, heidän lapsuutensa rakas seutu, eikä heidän enää tarvinnut, niinkuin muinoin Baabelin juutalaisten, ripustaa harppujaan pajupuihin tuntemattomalle rannalle ja kyynelillään kostuttaa muukalaisen armoleipää. Vähätpä siitä, että paljon puutetta ja monia murheita vielä oli edessä, ennenkuin he voivat saada uuden asuinpaikkansa kuntoon ja odottaa elonsatoa, jonka kylvökin vielä oli tekemättä! He tekivät nyt työtä ilolla ja innolla, sillä he tekivät sitä uutta kotia ja parempaa aikaa varten; sillä olihan heillä taas isänmaa ja tulevaisuus, joita varten kannatti elää.

Eräänä kesäkuun iltana, kun koivut äsken auenneine viheriäisine hiirenkorvineen katselivat kuvaansa kirkkaan Lohilahden pinnasta, nähtiin erään ennen muinoin kookkaan, mutta nyt suruista ja vanhuudesta kumarruksissa olevan harmaapään verkalleen vaeltavan maantietä, joka Uudestakaarlepyystä vie etelään päin Vaasaan. Tultuaan talon uuden ja valkoisen aidan niin ikään uudelle veräjälle, istahti hän kivelle levähtämään. Tien vasemmalla puolella oli vasta rakennettu talo, jonka haassa kaksi lehmää ahnaasti jyrsi vielä lyhyttä nurmea. Mies ja nainen kuokkivat ahkerasti pientä peltotilkkua. Oikealla puolen tietä oli lahti, ja sen rannassa rakensi toinen mies pienoista alusta, sillaikaa kun nuori nainen vähän matkan päässä hänestä keritsi muutamia uhkeita, tuuheaturkkisia lampaita. Ilta oli kirkas, tyyni ja lauhkea; koko luonto näytti myhäilevän rauhaa niinkuin olisivat ihmisten uudet toiveet kahta ihanampina kuvastuneet sen armaista äidinkasvoista. Vanhus näkyi olevan kahdella päällä, mennäkö edemmä vaiko asettua tähän yöksi, sillä vaellus oli nähtävästi häntä väsyttänyt.

Ennenkuin hän vielä oli tehnyt päätöksensä, olivat rannassa olevat mies ja nainen lopettaneet työnsä ja palasivat nyt tien poikki taloon. Nähtyään ukon kivellä lepäävän, he pyysivät häntä ystävällisesti yöksi taloon. Jäykästi päätään nyökäytettyään ja kiittämättä näin tavallisesta vieraanvaraisuudesta seurasi hän sitten heitä taloon.

Heidän sisään astuessaan olivat vanhat tuttavamme, Heikki ja Riitta, myöskin palanneet kuokkamaalta, ja yksinkertainen illallinen oli pian valmiina pöydällä. Elias Pietarinpojalla ja hänen nuorella vaimollaan Marialla — sillä nämähän ne olivat rannassa työssä olleet — oli muuten jonkinlainen kunniasija pöydässä lähinnä Heikin appi-isää; Heikki ja hänen vaimonsa olivat pakottaneet heidät siihen, sittenkun Elias nyt oli ostanut koko tilan. Mutta tällä kertaa annettiin kunniasija maantieltä tulleelle harmaapäälle, joka kursailematta sen omistikin. Aikakauden kaunis tapa vaati, että vanhuksia tällä tavoin kunnioitettiin.

Kun vanhus ruokalukua luettaessa otti karvaisen talvilakin päästään, samassa paljastaen kaljun otsansa ja aaveentapaiset, harmaapartaiset kasvonsa, kalpeni Maria äkkiä, mutta tointui jälleen ja kuunteli nyt kiinteällä tarkkuudella miesten puhetta.

— Tänään olemme tehneet koko paljon työtä, — sanoi Elias Heikille. Sinulla ja Riitalla on hernemaa valmiina, ja minä olen pannut kaaripuut pieneen purteeni, joka ennen syksyä on tuova meille, mitä tarvitsemme, Tukholmasta. Purren nimeksi pannaan Maija; kaikilla Maijoilla on hyvä onni, — lisäsi hän, ihastunein silmin katsahtaen kauniiseen vaimoonsa.

— Ja kaikilla Riitoilla samaten, — vastasi Heikki myhäillen. — Kyllä täällä, vaariseni, on raatamista syksyyn mennessä. Ohrapellon olen nyt saanut kylvetyksi, ja hernemaan kylvämme huomenna, mutta ruispelto antaa meille työtä koko kesäksi, ja sitten saamme odottaa viljaa syksystä vielä vuoden. Tänä talvena olemme syöneet enimmäkseen pettua, mutta Eliaksen ja Marian tultua Tukholmasta kotiin, armollisen kuningattaremme antamin apurahoin, on meillä ollut selvä leipä, niinkuin näette. Hän on nyt isäntä, näettekö, ja minä vain lampuoti, mutta kun hänellä vielä on vanhat tapansa ja hänen mielensä palaa ulapoille aukeille, niin minä hoidan maanviljelystä, kunnes saan toisen tilan. Eikä ole Mariakaan kovin ylpeä istuakseen pöydässä meidän kanssamme, vaikka on käynyt oppia kreivittären luona ja pitänyt häitänsä kuninkaan ja kuningattaren armollisesti läsnäollessa. Meillä on kauhean armollinen kuningas tätä nykyä, ja kuningatar, se kuuluu loistavan kuin messinkiviulu juhannuskokolla.

— Kyllä tässä nyt eteenpäin mennään, jos Herra on niin armollinen, että antaa kasvua maalla ja tuulta merellä, — sanoi Elias, keskeyttäen ystävänsä ylistykset. — Kyllähän minunlaisestani maankulkijasta tuntuu hiukan oudolta ruveta muitten ihmisten tavoin yhdessä kohden asumaan; mutta kun minulle käy ahtaaksi maalla, otan minä pikku Maijani mukaan ja lähden Tukh — niin no; ei Maija tahdokaan merelle, hän neuloo ennemmin sukkaa ja kutoo sarkaa täällä kotona. Hän se täällä vallitsee, tiedättekö; muuten olin ajatellut pyrkiä porvariksi Uuteenkaarlepyyhyn, koska merenkulku ja maanviljelys eivät oikein tahdo sopia yhteen, mutta Maijalla ei ole halua kaupunkielämään, ja mitä hän tahtoo, sitä tahdon minäkin. Nyt voitte maistaa kotipanoista oluttamme, ukkoseni; olemmehan toki saaneet maltaita tänä vuonna. Saatte uskoa minua, kun sen sanon, minä, joka tähän asti olen elänyt sodasta ja vainosta: Jumala rauhaa siunatkoon! Ellei rauhaa olisi, saisimme kaikki elää puolella ruoka-annoksella.

— Rauhaa? — jupisi maantieltä tullut äijä, synkästi pudistaen harmaata päätänsä; — mitä hyvää on kuolleilla rauhasta?

— Kuuluu niinkuin olisitte paljon menettänyt sodan takia, vaariseni, — sanoi Elias osaa ottavasti. — Mutta älkää antako murheelle ikuista valtaa; kyllä Jumala vielä ohjaa kaikki parhainpäin.

— Yksitoista lasta! Yksitoista lasta! — jatkoi vanhus, silminnähtävästi yhden ainoan ajatuksen valtaamana. — Kahdeksan poikaa! Pitkiä, reippaita, vahvoja, kaikki kuutta jalkaa ja kolmea tuumaa, paitsi nuorinta! Benjamin-raukkani — vanhuuteni ilo — oli kolmea tuumaa lyhyempi. Seitsemän on kaatunut; kuusi otti Bertelsköld; olette kenties kuulleet? — Ilmajoella — talvella — suksilla — kaikki kuusi yhtenä aamuna; se on jo vanha asia. Seitsemännen otti kuningas mukaansa Norjaan; senkin olette kai kuulleet; se tapahtui jouluyönä; yksin vuoretkin värisivät vilusta; poikaparka ei ollut kiveä kovempi. Entä Benjamin sitten; olisittepa nähneet Benjaminin, hän oli niin lempeäkasvoinen kuin tuossa tuo nuori nainen; niin, hän itkenee nyt silmänsä punaisiksi. Me korjasimme eräänä päivänä maahan tallattua ruistamme; silloin tulivat kasakat ja nostivat pienen Benjaminin hevosen selkään… Siitä päivästä alkaen en enää uskonut Jumalaan.

— Mutta, — sanoi Elias yht'äkkiä, nähdessään Marian painavan kasvonsa käsiinsä, — kuka te olette, vanhus, joka olette niin paljon menettänyt ja syytätte siitä laupiasta Jumalaa?

Vanhus jatkoi kysymystä kuulematta: — Minä juoksin ratsastajain perässä niin kauan kuin jaksoin — päivän — kaksi päivää — viikoittain — kuukausittain: en tiennyt viimein, missä olinkaan. Venäjällä minä jo olin, jossa ei kukaan minua ymmärtänyt. He näkivät minun menehtyvän, ja he antoivat minulle leipää. Minä sanoin heille: antakaa minulle viimeinen, ainoa poikani takaisin! Jaakopilla oli vielä yksitoista poikaa, kun nämä veivät hänelle Joosefin verisen paidan, ja kuitenkin raastoi hän vaatteensa rikki ja ripotti tuhkaa päähänsä. Minulla ei ole yhtään, ei yhtään! Mutta he eivät ymmärtäneet minua. Sitten en osannut takaisin — kerjäten pääsin eteenpäin, yksinäni köyhänä kuljeksien … ja kuitenkin oli minulla neljä isoa maatilaa… olihan minulla yksitoista lasta. Mutta eipä Jumalaa olekaan! Jos Jumala olisi, olisi hän jo ammoin minua armahtanut.

— Tiedättekö niin varmaan, ettei hän tee sitä nyt, vaikka sokeudessanne ja murheessanne kiellätte hänet. Olihan teillä kolme tytärtäkin?

— Kolme tytärtä … kaikki kauniita kuin päivän valo … ja nuorin niistä oli, lähinnä Benjaminiani, kaunein ja armahin heistä kaikista. Mutta he ovat kaikki jättäneet minut, kaikki unohtaneet minut; ja enhän tiedä, onko heistä enää yhtään näillä ilmoilla?

Ukon näin puhuessa oli Maria hiljaa hiipinyt hänen lavitsansa taa ja halasi häntä nyt kuumin kyynelin. — Ettekö enää tunnekaan minua, isä kulta? kuiskasi hän nyyhkien hänen rinnoillaan. — Minähän olen teidän oma pikku Marianne, joka vielä olin lapsi, kun lähetitte meidät Ruotsiin, ja sentähden en heti tuntenut teitä isäkseni. Voi, kuinka olen teitä etsinyt, isä parka! Mutta nyt ette saakaan enää lähteä luotamme, nyt tulette meille asumaan; nyt tulette taas uskomaan, että on Jumala!

Vanhus katseli häntä jäykkänä ja liikkumatonna. Hän oli kokenut niin kovia kohtaloita, että hän oli miltei unohtanut, mitä ilo onkaan. Mutta nyt suli hänen sydämensä. Hän ummisti silmänsä ja avasi ne jälleen katsellakseen tuota ihanaa, kukoistavaa tytärtä, ikäänkuin varmistuakseen siitä, ettei koko tämä kohtaus ollut vain unelma muinaisilta ajoilta. Kenties oli hän usein ennen, vaeltaessaan yksinäisenä ja köyhänä tuolla vieraassa maassa, nähnyt tämän kohtauksen unissaan, ja se oli kadonnut, jättääkseen hänet kahta yksinäisemmäksi köyhyyteen ja murheisiin. Nyt se ei enää kadonnut, nyt oli hän yht'äkkiä rikas jälleen, ja vavisten nousi hän lavitsalta, samalla sekä onnellisena että nöyryytettynä, polvistuakseen ja kunnioittaakseen Jumalaa, jonka hän vast'ikään oli kieltänyt.

— Jaakopin Jumala siunatkoon sinua, lapseni, ja häntä, jota rakastat! — kuiskasi hän. — Niinkuin minä nyt tässä seison, niin seisoo koko meidän Suomenmaamme tänä kevännä, ja on menettänyt kymmenen lasta yhdestätoista; mutta löydettyänsä yhdennentoista, tuntee se taas olevansa onnellinen ja rikas niinkuin ei koskaan olisi iloaan kadottanut. Tule, lapseni, on liian ahdasta täällä tuvassa. Katselkaamme, kuinka Jumalan armon aurinko laskee valossa ja nousee laupeudessa!

Ja he menivät ihmeellisin tuntein ulos keväisen illan ilmaan — tuon keväisen illan, jolloin niin monet itkettyneet silmät Suomessa turhaan etsivät omaisia, mutta jolloin myöskin niin monet erotetut sydämet jälleen sykkivät voimakkaasti toisiaan vasten. Aurinko meni mailleen niemen kuusien taa, kullaten lahden tyyntä pintaa; ruisrääkkä narisi vainiolla; rauhallisten tervahautain ja kytömaiden savu kietoi vaippaansa taivaanrannan; etäältä kuului taas paimentytön laulu ja haasta kellojen kalke — kaikki uhkui rauhaa, valoa, luottamusta ja toivoa, ja näin koitti taas rauhan ensimmäinen vihanta kevät Suomen erämaille.

VÄLSKÄRIN YHDESTOISTA KERTOMUS.

PORVARISKUNINGAS.

— Mihinkä viimeksi lopetimme? — kysyi vanha isoäiti, kun tavallinen seura taas oli koolla eräänä iltana joulun ja uudenvuoden välillä. Juhla oli tuonut niin paljon huolia, että toimeliaalle talonemännälle on suotava anteeksi, jos hän oli unohtanut menneet asiat nykyisten tähden.

— Kun kivekäs poltti venäläisen kaleerin, — vastasi pikku Jonathan nopeasti, mutta vain puoliääneen ja ikäänkuin itsekseen, sillä kuri oli ankara, ja lapset tohtivat harvoin avata suutaan vanhempain ihmisten läsnäollessa, ellei heiltä suorastaan jotakin kysytty.

— Muistelen kertomuksen loppuneen Uudenkaupungin rauhaan, jolloin ihmiset tulivat taas järkiinsä, — vastasi koulumestari, vetäen hänelle ominaisella arvokkuudella siniraitaisen nuuskanenäliinansa taskustaan.

— Suokaa anteeksi, se loppui Rihtniemelle tehtyyn sotaretkeen ja tappeluun Gärdingen luona, — puuttui puheeseen postimestari, kapteeni Svanholm, joka kernaasti muisteli kaikkea, mikä vain vähänkin vivahti sodalle.

Mutta Anna Sofian huomio oli kiintynyt lempeämpiin tapahtumiin. — Eikö isoäiti muista erämaiden kevättä? — huudahti hän. — Olivathan kuningas ja kuningatar Elias Pietarinpojan ja Maria Larssonin häissä, ja sitten näimme nämä eräänä iltana Lohilahden talossa, kun vanha Tuomas palasi vaelluksiltaan Venäjältä.

— Nyt muistan sen, — vastasi isoäiti. — Olipa hyvä, että kerrankin toki tuli oikeat häät. Paha vain, että niin harvinaisesta tilaisuudesta noin vaillinaisesti mainittiin. Minä odotin perinpohjaista kertomusta häistä: kuinka siellä kaikki kävi, miten morsian oli puettu, mitä vierailla oli yllään ja mitä siellä oli ruokana. Se on toki jotakin, mitä voi ymmärtää ja johon käy käsin koskeminen. Mutta jos tuo tai tämä korkea herra, presidentti tai kuningas, on harjoittanut sitä tai tätä konnuutta pettääkseen kunniallisia ihmisiä, niin se liikuttaa meitä kauhean vähän, varsinkin kun asia kerrotaan vain kautta rantain. Täytyy tunnustaa, etten koskaan ole menestynyt Torsten Bertelsköldin parissa; viekas hän oli jo poikana, ja yhä pahempi tuli hänestä vanhempana. Mutta presidentiksi päästyään hän on vallan sietämätön. Hyi, mokomaa tunnotonta miestä!

— Kun kaikki punnitaan oikealla mitallaan, ei hän kenties ollut parempi eikä pahempi kuin koko sen ajan valtiotaito, — vastasi välskäri sävyisästi. — Minkätähden maailma ällisteli Kaarle XII:ta? Eipä suinkaan ainoastaan hänen urotekojensa, vaan yhtä paljon hänen rehellisyytensä tähden, joka sai hänet hyökkäämään suin päin seinään. Sillä valtioiden kesken hyväksyttiin muuten aina se periaate, että kavalin petturi oli suurin mestari; eikä ollut olemassa yhtään petosta, mikä ei silloin saanut valtiollisen viisauden nimeä, kun vain naapurilta oli jotakin anastettava. Myönnän kyllä, että meidänkin aikamme valtiotaito hiljaisuudessa voi olla samaa mieltä — niin siltäpä tosiaankin näyttää: kaksisataa vuotta on oppi kansainvälisestä oikeudesta ollut paperille kirjoitettuna, ja yhtäkaikki valtiot vieläkin elävät luonnontilassa, niin että mies se, joka voi kaapata runsaimman saaliin joko kavaluudella tai väkivallalla. Mutta erotus on siinä, että nyt on olemassa yleinen mielipide, oikeudentunto, joka kiroo petollisuuden ja usein yhdellä henkäyksellä pyyhkäisee hämähäkinverkot pois. Ja sentähden petollisuus ei nyt enää julkene koristelemattomana esiintyä: se ei rohkene enää esiintyä periaatteena; se ei tohdi enää saarnata sitä oppia, jota Kaarle Kustaa Tessin tahtoi istuttaa Kustaa III:een, tämän vielä ollessa lapsi, että näet "hyve on sekoitus hyvää ja pahaa", aina asianhaarain mukaan. Muistettava on, että Tessin oli Arvid Hornin jälkeen sen ajan Ruotsin suurin valtiomies ja maineeltaan loistava nero, mikä hän kyllä olikin, eikä muutenkaan mikään huono mies.

— Katinkultaa — väärää kultausta — miekaton tuppi! — jupisi kapteeni riemuiten. Svanholm vihasi koko sydämensä pohjasta kaikkea valtioviisautta.

— Kutakin asiaa arvosteltakoon ansionsa mukaan, — tarttui koulumestari puheeseen vähän kiivastuneena. — Ilman älykkäitä miehiä me kaikki olisimme taivasalla. Muistelenpa, että seitsemännenkintoista sataluvun valtiomiesten tapana oli vedota yleiseen mielipiteeseen.

— Oli kyllä, — vastasi välskäri. — Kun Pietari I, August II ja Fredrik IV tekivät liiton Kaarle XII:ta vastaan koettivat he puhdistaa asiaansa lähettämällä kiertokirjeitä kaikkiin suuriin Euroopan hoveihin. Kaarle XII, tai oikeammin Piper, kumosi ne kynällä yhtä ripeästi kuin miekalla. Tämä kävi sekä tavalliseksi että tarpeelliseksi kuta enemmän tasapainojärjestelmä kehittyi ja sotia alettiin käydä liittojen avulla. Yksi esimerkki useiden joukossa oli kuuluisa, v. 1739 tapahtunut Sinclairin murha, jonka seurauksena oli vilkas kirjeenvaihto kaiken Euroopan nähden. Mutta taistelu tapahtui silloin hovien, hallitusten ja näiden palkattujen kynäniekkojen kesken. Erotus on siinä, että meidän aikanamme tahtovat kansatkin saada mielipiteensä kuuluville ja keskustella sellaisista asioista sanakkaiden sanomalehtien avulla; ja kun seitsemännellätoista sataluvulla riippui asian menestyksestä katsottiinko se lopulta väkivallaksi vai oikeudeksi, tapahtuu nyt, että yleinen mielipide panee vastalauseen semmoisiakin asioita vastaan, jotka jo aikoja sitten on vakaantuneiksi tunnustettu. Ja samalla on naamari yhä löyhemmässä petollisten otsalla, sanottakoon heitä sitten valtioviisaiksi tai yksityisiksi onnenonkijoiksi. Meidän päivinämme olisi Torsten Bertelsköld, jos ei suorastaan mahdoton, niin ainakin helposti paljastettu.

— Ellei hän olisi Talleyrand, — virkkoi kapteeni Svanholm vähän pilkallisesti.

— Veli on urhoollinen sotilas ja etenkin uuttera postimestari, — jatkoi välskäri tuolla ivallisella totisuudella joka sopi hänelle niin hyvin; — mutta enpä luule, että miestä, joka on pannut Napoleonin viralta pois ja viivoittanut Euroopan kartan, voidaan luotimitalla punnita. Palataksemme Bertelsköldiin, niin kuuluvat luonteet semmoiset kuin hänen oikeastaan murrosaikoihin, jolloin vanhat periaatteet on kumottu eivätkä uudet vielä ole täysin selvinneet. Vuonna 1721 oli vapaus Ruotsissa tuskin vielä muuta kuin yksinvallan kieltämistä; siitä olivat kaikki puolueet yksimielisiä ja heillä oli siis yhteinen pohja. Mutta kun tuli kysymykseen rakentaa jotakin pysyvää tälle uudelle perustukselle, silloin syntyi heti kohta juopa hattujen ja myssyjen välille, ja silloin ei voinut kukaan enää olla ystävä kaikkien puolueiden kanssa, pettääkseen heitä kaikkia. Koettakaamme katsoa tätä aikaa suoraan silmiin.

— Jos minä saan sanoa ajatukseni, — sanoi vanha isoäiti päättäväisesti, — niin olisi oikein hyvä, jos voisimme päästä kaikista valtiopäiväkiistoista. Olkaa hyvä ja pankaa sulkatöyhtöjä hattuihin ja nauhoja myssyihin, ja asettakaa ne sitten tekotukkaisiin päihin, joiden hiukset on ylöspäin sivelty ja puuteroitu, niin tulee siitä semmoista, minkä kaikki ymmärtävät. No niin, kuinka käy kuninkaan sormuksen? En toki soisi, että se onneton kapine viimein turmelisi pienen Kaarle Viktor Bertelsköldin, Kustaa Bertelsköldin ja hänen rouvansa pojan, hänen rouvansa, joka oli omaa sukua Falkenberg. En voi kieltää, että olen ikäänkuin vähän mielistynyt poikaan jo edeltäkäsin: hänen vanhempansa olivat kunniallisia ja siivoja ihmisiä; toivon, ettei poika peri heidän haluaan maailmaa kiertelemään. Ruvenneeko hän soturiksi?

— Se on tietty, jos hänessä on tarmoa vähänkään, — sanoi kapteeni. —
Ei hän suinkaan koulumestariksi ruvenne?

— Jos hän ei siksi kelpaa, niin voi hänestä tulla ainakin postimestari, — vastasi kapteeni Svanholmin pistosten ainainen maalitaulu loukkaantuneena.

— Kummiseni — tehkää hänestä jotakin oikein suurta ja komeata — tehkää hänestä kuningas tai ainakin sotapäällikkö, joka voittaa loistavia voittoja ja muodostaa uudestaan maita ja aikakausia! — sanoi Anna Sofia säkenöivin silmin, innoissaan siitä onnellisesta mielijohteestaan, että 18:nnen vuosisadan historia olisi muutettava pienen Kaarle Viktor Bertelsköldin eduksi.

Välskäri nyökäytti päätään suopeasti myhäillen. — Onpa suuri vahinko, — sanoi hän, — ettei Anna Sofia ole mitä Onnettaria, jotka kehräävät kohtalon lankoja ja panevat aikakausia kerälle; silloin olisi meillä vain pelkkiä sankareita ja ihania sankaritaruja. Sankarien haavoista valuvan veren hän muuttaisi vaarainmehuksi, ja kaikki heidän ympärillään vihmovat kyynelet hän loihtisi lauhkeimmaksi kesäsateeksi. Ei — Kaarle XII oli viimeinen romantikko[9] ja se sankari, joka hänen jälkeensä esiintyi, Fredrik II, oli nero ilman sydäntä, oli kylmä, itsekäs ihminen ilman innostuksen kipinääkään. Seitsemännentoista sataluvun keskikohta oli juuri tuollainen kylmä, itsekäs aikakausi joka ymmärryksellänsä sai suuria aikaan, mutta sangen vähän sisällisen innostuksen avulla. Se oli Voltairen, Fredrik II:n ja Pompadourin aikakausi…

— Ja Klopstockin, Haydnin, Svedenborgin, Linnén aikakausi, — huomautti Anna Sofia.

— Olkoon menneeksi. Eihän ole ollut aikakautta jolloin ihmiskunnan sydän olisi herennyt sykkimästä. Mutta älä odotakaan saavasi semmoisina aikoina tarun prinssejä kohdata. En voi mitään sille, että me siihen aikaan esim. Ruotsista ja Suomesta turhaan saamme etsiä noita mainioita sotilaita, jotka vähän ennen hämmästyttivät maineellaan maailmaa. Sen sijaan tapaamme uuraita ihmisiä erämaita ojittamassa, kaupunkeja ja kyliä rakentamassa, maita viljelemässä ja meriä laivastoilla kyntämässä, sekä valistusta ja varallisuutta hävitettyihin seutuihin levittämässä. Hyödyn aikana tämmöisenä, jolloin kaikki oli uudestaan rakennettava ja jokapäiväinen leipä ennen muuta hankittava, ei tapaa kimmeltäviä valopilkkuja, jotka silmää huikaiseisivat synkkävarjoista taustaa vasten. Mutta jos rehellistä työtä kunnioitetaan; jos rauhan hyvillä töillä, valistuksen edistyksellä ja ihmisten onnella on jotakin arvoa, loihtii tämä aika eteemme kuvan, joka niin monien koettelemusten perästä tekee mieltä rauhoittavan vaikutuksen. Pelkään, että Anna Sofiaa on vaikea tyydyttää. Mutta mikäpä tässä auttaa? Jännittävä sankariaika on auttamattomasti mennyttä; meidän täytyy hakea uusia aiheita kuulijoita jännittääksemme; saa nähdä, kuinka se onnistuu.

— Siis saamme nyt odottaa idyllejä: Atista ja Camillaa paimenpoikineen ja -tyttöineen ja — lampaineen? Ruusuisissa nauhoissa, vai kuinka?

— Sitä en lupaa. Luuletko intohimojen palavan laimeammin porvarin takin kuin aatelismiehen samettinutun alla?

Välskäri kopautti perät piipustaan takansyrjää vasten ja pystytti pari uutta pitkää halkoa palamaan. — Nyt käymme aarteita kaivamaan — sanoi hän.

PORVARISKUNINGAS.[10]

1. VALTIOPÄIVÄMIESVAALI.

Armon vuonna 1738 ensimmäisenä päivänä toukokuuta oli Vaasan kaupungin vanhimmat ja porvaristo kutsuttu edellä puolenpäivän maistraatin eteen valitsemaan edusmiestä läheneville lakimääräisille valtiopäiville Tukholmaan. Jo varhain aamulla oli tässä pienessä kaupungissa huomattavissa tavatonta liikettä. Käsityöläiset ja muut pienemmät porvarit olivat joukoittain lakanneet työstään, keskustellakseen päivän tärkeästä kysymyksestä kadunkulmissa tai majatalossa, joka samalla oli olutkapakka; etevimmät porvarit olivat päättäneet kokoontua pormestarin luo samasta tärkeästä asiasta keskustelemaan, ja kaupungin viskaalin nähtiin salaista puuhaa pitäen kulkevan talosta taloon tapaamassa niitä, joiden sana enimmän painoi. Silminnähtävästi oli nyt kaikenlainen vaikutusvalta käymässä, ja siinä oli pieni, mutta selvä kuva niiden monien pienten rattaiden pyörinästä, jotka yhdessä muodostivat monimutkaisen valtiopäiväkoneiston.

Eikä ollutkaan valtiopäivämies mikään vähäinen mies näinä aikoina, jolloin säädyt hallitsivat Ruotsin valtakuntaa kuninkaan ja neuvoskunnan avulla, joilla ei ollut muuta tehtävää kuin panna päätökset toimeen. Nämä kuningasvaltaiset säädyt tosin olivat monipäinen olento ja sitäpaitsi nelijakoiset, niin että sangen vähäinen murto-osa vallasta näytti tulevan kunkin valtiopäivämiehen osalle. Mutta paitsi sitä, että kansan majesteettioikeudet tekivät tämän murtoluvun yhden kokonaisen painoiseksi, riippui päätös aina viimeksi siitä, mikä näistä monista murtoluvuista voi saada enimmän suunvuoroa valtiopäivillä ja kohota siksi kokonaisluvuksi, jolla oli enin nollia kintereillään. Ja voihan halvimmallakin sotamiehellä olla marsalkan sauva repussaan. Vaasan kaupungin porvarit olivat siis vallan varmat siitä, että valtiopäiväin ja samalla myös Ruotsin ja Suomen kohtalo oli tänä päivänä heidän käsissään, ja sentähden oli tekotukat mitä huolellisimmin harjattu, sentähden kiilsivät messinkinapit ja kengänsoljet tavattoman kirkkaina, ja sentähden vedettiin parhaat mustat juhlasukat ylös polviin, huolimatta noilla ahtailla ja kiveämättömillä kaduilla vallitsevasta keväisestä kelirikosta.

Luodakseen silmäyksen tämän valtiopäivämyrskyjen pienoiskuvan esiripun taa, lähtenee lukija suosiollisesti käymään Pohjanmaan silloisen maaherran, kreivi Kaarle Frölichin luokse hänen asuntoonsa Korsholmaan.

Vanha kivirakennus oli kadonnut ajan vaivoissa ja vastuksissa, ja sen sijalla kohosi vallien sisällä iso, mutta matala puuhuoneisto kaksine kylkirakennuksineen. Korsholma oli nyt kummallinen linnoituksen ja virkatalon välimuoto. Uhkeat vallit oli hiljakkoin korjattu, portti oli rakennettu vankemmaksi, ja korkea lauta-aita, joka muodosti sisemmän varustuksen, oli taas pantu täyteen puolustuskuntoon. Portin päällä oli puuhun leikattu valtakunnan vaakuna ja sen sydänkilvessä oli kaupungin vaakuna, kuninkaallinen maljakko; mutta sen alla upeili Frölichin suvun kreivillinen vaakuna. Tämä kaikki osoitti selvästi, että tuo uudenaikaistetun ritarilinnan asukas oli ensi sijassa sotilas, toisessa ylimys.

Vanhan karoliinin kreivi Frölichin ulkomuoto osoittikin tämän arvelun oikeaksi. Hän istui työhuoneessaan ylpeänä kyllä, mutta samalla yksinkertaisena niinkuin sotilaalle sopii. Hän oli siihen aikaan 58 vuoden vanha, mutta näytti kymmentä vuotta vanhemmalta. Ei ikä eivätkä sotilaselämän pitkälliset vaivat olleet hänen kookasta varttaan koukistaneet ja hänen tukkaansa vaalistaneet, vaan sen olivat tehneet ne kaksi pahaa haavaa, jotka hän 37 vuotta sitten oli saanut Väinäjoen yli mentäessä. Hänen oli vaikea liikkua, sillä hänen toinen jalkansa oli kangistunut; mutta käskevä ryhti ja hänen tuuheitten kulmakarvainsa alta singahtava kotkankatse ilmaisi ylhäisille ja alhaisille, että leijonalla vielä oli sekä kynnet että hampaat jokaiselle, joka vain rohkeni astua häntä askelenkaan liian lähelle.

Kello oli 8 aamulla, ja vanhalla herralla oli nyt juuri luonansa vieras, jonka kanssa pantiin kova kovaa vastaan. Hän istui korkeaselkäisessä pähkinäpuisessa nojatuolissaan, ja hänen edessään seisoi ukko, joka oli yhtä pitkä kuin hänkin ja yhtä suurellinen käytöksessään. Eikä tämä mies mikään vähäpätöinen mies ollutkaan, hän oli Vaasan rikkain kauppias, vanha tuttavamme Lauri Larsson, siihen aikaan noin seitsenkymmenvuotias, vaikka hän, päinvastoin kuin kreivi, ei näyttänyt kuuttakymmentä vanhemmalta. Hänen tukkansa oli tuskin ennättänyt vielä harmaantua; hänen jäntevä käsivartensa näytti kykenevän heittämään jättiläisenkin maahan, ja hänen lujasta katseestaan loisti äly ja neuvokkuus, tarmo ja itseluottamus. Jos hän ei olisi seisonut ja kreivi istunut, olisi outo saattanut jäädä epätietoiseksi siitä, kumpiko heistä oli maaherra, sillä siltä he kumpikin näyttivät.

— Hän siis, — jatkoi maaherra nähtävästi tyytymätönnä, — pysyy lujana päätöksessään eikä mukaannu minun tarkoituksiini?

— Alamainen ajatukseni on, että rehellinen mies tekee niin kuin katsoo valtakunnalle hyödyllistä olevan, — vastasi porvari.

— Teidän armonne tarkoittaa sopimusta, joka valtakunnan kaupalle ja menestymiselle on välttämättömästi tarpeellinen. Siinä en näe mitään pahaa.

— Vai niin! Hän mättää suunsa täyteen Venäjän jauhoja ja kukkaronsa hopeatalareita, se on hänen politiikkaansa. Hän ei älyä, että se nöyryyttää meitä sen silmissä, jonka edessä meidän tulisi ylpeimpinä esiintyä. Hän puolustaa kreivi Hornia?

— No, kuinka paljon on Horn maksanut hänelle hänen kallisarvoisesta alamaisuudestaan?

— Teidän armonne, viljani myyn, mutta en vakaumustani. Sitä ei myydä hyvällä eikä pahalla — ei yhdelle kreiville enemmän kuin toisellekaan.

— Hiiteen, mies, pidä veikkonen vakaumuksesi. Minä kysyn, mitä etuja hän aikoo hankkia Vaasan kaupungille. Hän kai ei tyydy vähempään kuin että Vaasa saa tapulikaupungin oikeudet?

— Ajatukseni on, että meidän suomalaiset kaupunkimme eivät koskaan pääse edistymään, ellei niiden merenkulku tule vapaaksi.

— Joutavaa jaaritusta; niin ne kaikki lörpöttelevät. Ikäänkuin eivät tarpeeksi rikastuisi Tukholman kaupasta! Herrat rihkamasaksat tahtovat käydä kauppaa Välimerellä palataksensa kotiin Espanjan grandeina!

— Tukholmalaiset tarjoavat meille mitä tahtovat niin kauan kuin meidän markkinamme ovat suljetut. Vuonna 1729 he tarjosivat ruistynnyristä meille 24 killinkiä. Ei armollinen Jumala ole luonut Suomenmaata laajoine rantamineen ja kauniine satamineen Tukholman keittiöpiiaksi.

Karoliini kreivi Frölich, joka ei sotilaana eikä aatelismiehenä juuri suuresti kunnioittanut tuota kauan allakynsin ollutta ja usein matelevaa porvarissäätyä, katseli hämmästyneenä ja vihaisena tuota rohkeata kauppiasta, joka suorana ja pelkäämätönnä uskalsi vastustaa häntä hänen omassa huoneessaan. Vanhan soturin sisu kuohahti. — En ole käskenyt häntä tänne kaupastaan väittelemään, vaan kysyäkseni, mitä järjestelmää hän aikoo puolustaa, jos hänet tänään valitaan valtiopäivämieheksi, — tiuskaisi kreivi.

— Olen jo sanonut teidän armollenne, että katson valtakunnan hoidon olevan hyvissä käsissä, — vastasi Larsson yhtä tyynen näköisenä kuin ennenkin ja vähänkään maaherran tuikeita katseita arastelematta.

— En tiedä, kenenkä kaupunki valinnee, mutta sen tiedän, että Ruotsin valtakunnan perustuslaki vuodelta 1720 vakuuttaa porvaristolle oikeuden saada itse valita edusmiehensä, vaivaamatta siihen korkeita asianomaisia.

— Piru teidät perii, mies, jos rohkenette käydä salahankkeisiin esivaltaa vastaan. Jumaliste, eikö siis minun tahtoni enää merkitsekään mitään Vaasassa?

— Se merkitsee paljon, teidän armonne, mutta ei niin paljon kuin
Ruotsin laki.

— Ulos ovesta — ulos, kirottu jyväjuutalainen! Rohkenee vielä vastustaa minun hankkeitani! Minäpä, lempo vie, opetan teidät pöyhistelemään. Ulos, sanon minä!

Larsson kumarsi vähän, hyvin vähän vain uljasta otsaansa ja poistui verkalleen huolimatta enää virkkaa sanaakaan vihastuneelle esimiehelleen.

Kreivi Frölich ei oikeastaan ollutkaan mikään hirmuvaltias. Mutta vapaus oli vielä nuori, yksinvalta oli ikäänkuin kasvanut kiinni vanhan sukupolven luonteeseen, ja kuta kauempana maaherra oli valtakunnan keskustasta, sitä suurempi oli vielä kiusaus esiintyä satraappina.

Portailla kohtasi Larsson viskaali Spolinin, joka tuli jotakin ilmoittamaan ja joka muutamia minuutteja sen jälkeen taas nähtiin kaupungilla saatuja käskyjä levittämässä. Larsson naurahti: hän tunsi pohjalaisensa ja tiesi vanhastaan, mitä virkakäsky vaikuttaa.

Heti kello 9:n jälkeen alkoi vaali ja sitä kesti kello 12:een asti. Alussa näytti siltä kuin olisi ollut tulossa kiivas taistelu ja kuin olisi sen tulos ollut epätietoinen, sillä alempi porvaristo katseli niinkuin tavallisesti karsain silmin kaupungin pohatoita ja oli päättänyt antaa äänensä ruokakauppias Aulinille, joka lupasi vaatia kovia lakeja nurkkamestariutta ja maakauppaa vastaan. Jos nämä olisivat vetäneet yhtä köyttä, olisi kenties heidän suurempi lukumääränsä vastannut rikkaampien ääniä, ja Larssonin voitto olisi ollut täpärällä. Mutta kun tuli tiedoksi, että viskaali hääri maaherran asioilla Aulinin eduksi, meni mies toisensa perästä Larssonin puolelle, ja kun kaikki olivat äänestäneet, huomattiin Larsson valituksi Vaasan kaupungin valtiopäivämieheksi niin paljon suuremmalla enemmistöllä, että hänen vastustajansa oli saanut tuskin viidettä osaa äänistä.

Kreivi Frölich kuohui vihaa. — Vielä minä keksin keinon, jolla saan tuon porvariskuninkaan valtaistuimeltaan syöstyksi! — huudahti hän.

Lause tuli tunnetuksi, ja siitä päivästä alkaen kutsuttiin Lauri
Larssonia porvariskuninkaaksi.

2. RATSASTUS.

Se paikka, jossa myöhempinä aikoina seisoi Vaasan kaupungin kaunistus, komea, viimein kirkoksi muutettu hovioikeuden huoneisto, jonka Kustaa III vuonna 1784 rakennutti vastapäätä Korsholman kunnasta, oli tämän kertomuksen ajalla suurimmaksi osaksi asumaton. Nykyisen kauniin, vanhan lehtokujan sijalle, jossa kuningas Kustaan muisto joka syksy ajan hallan panemana lakastuu ja joka kevät jälleen puhkeaa verekseen vihantaan, nähtiin Lauri Larssonin aikana rivi pieniä, lanttuja, persiljaa ja tilliä kasvavia ryytimaita, joita siellä täällä vaarain- ja viinimarjapensaat reunustivat. Mutta Korsholman pohjoispuolella ja länteenpäin aina "Salmeen" asti ulottui laidunhaka, jossa nuorison oli tapana leikkiä kesällä ja jossa koulupojat tekivät sotaisia hyökkäyksiä syyttömiä valleja vastaan.

Saman toukokuun ensimmäisenä päivänä, jolloin valtiopäivämiesvaali toimitettiin aamupäivällä, oli suuri joukko kaupungin lapsia ja nuorisoa lähtenyt hakaan iltapäiväänsä viettämään. Maa, joka vähäistä ennen oli paljastunut, oli vielä kellahtava ja keväisen kostea, puut olivat vielä lehdettömät, ja ainoastaan vallien päivän puolella ilahdutti silmää veres vihanta nurmi. Mutta jo tämä vähäinenkin vihannuus riitti keväisiä tunteita herättämään, kun taivas oli korkea ja sininen ja kun auringon säteet kimaltelivat Salmen silloin vielä kirkkaassa vedenpinnassa. Nuorisolla oli hauskaa; palloa lyötiin ja piippaa lyötiin ja vannetta lyötiin; kissasilla ja rottasilla, väkisillä ja leskisillä oltiin ja "fria vill Simon i Sälle'ä" tanssittiin. Koulupojat, joilla oli iltapäivällä vappulupa, leikkivät "ruotsalaisia ja venäläisiä". Pienimmät heistä tulivat luokittain rummuilla ja kivääreillä varustettuina ja valmiina valloittamaan maailman ja ensi aluksi Korsholman. Ei ole muistiin kirjoitettu, voittivatko ruotsalaiset vai venäläiset tässä merkillisessä aseiden mittelyssä, mutta luultavasti olivat molemmat sotaakäyvät vallat viime lopussa tehneet sovintoliiton keskenään, koska he myöhemmin illalla kääntyivät uutta vihollista, kaupungin oppipoikia vastaan, jotka olivat kokoontuneet valleille leikkejä katsomaan. Sukuunsa olivat jo pojat; sillä kun pohjalaisella ei ole suurta sotaa, on hän hyvin halukas käymään pientä; hän on maailman rauhallisin mies, kunhan vain joskus saa sydämensä pohjasta mäikyttää. Nyt oli sitäpaitsi vanhoja tappioita kostettava, uusia voittoja saatava, ja ennenkuin aavistitkaan, oli siellä käymässä uusi kalabaliikki "kristittyjen ja turkkilaisten" välillä; ja koska voiton, niinkuin oikeus ja kohtuus vaati, lopulta piti kallistua kristittyjen puolelle, niin tapahtuikin nyt, että oppipojat, urhoollisen vastarinnan jälkeen, vaatteet repaleina ja posket turvoksissa, karkoitettiin tappelutanterelta.

Sillaikaa kuin tämä tapahtui kaupungin puolella Korsholmaa ja itsensä rehtorin nähden, joka seisoi vallilla ja katseli huvikseen, niinkuin vanhan koulupukarin sopi, poikain urotekoja, varoittaen heitä vain silloin tällöin jonkun koulunpalvelijan välityksellä aseita käyttämästä — nähtiin kaksi ratsastajaa lähenevän eteläpuolelta Kristiinankaupungista tulevaa tietä ja pyörähtävän vallin mutkan ympäri, johon he sitten seisahtuivat ottelua katselemaan. Toinen ratsastaja, joka ajoi edellä, oli hyvin tunnettuun karoliiniasetakkiin puettu hoikka ja kaunis nuorukainen. Keveä matkaviitta oli hänen hartioillaan. Hän ratsasti nuoren kimon selässä, joka liikkui kuin tanssien ja jota vaivoin voi seurata se uupunut punainen ruuna, jolla toinen matkamies ratsasti. Tämä oli vanhanpuoleinen ja hartiakas mies, puoleksi sotamies, puoleksi renki, mikäli voi päättää hänen harmaan talonpoikaistakkinsa takana olevasta ratsurepusta ja siitä sotaisesta järjestyksestä, millä pari myttyä ja pari saapasta oli satulannuppiin sidottu.

Molempien tultua linnanportille pidätti vanhempi hevosensa, ikäänkuin odottaakseen herraansa, joka oli ratsastanut portin ohi; mutta nuori upseeri ei tätä huomannut, vaan jatkoi ratsastustaan. Samassa hän sai näyttää, ettei hän ollutkaan satulassa mikään variksenpoika. Turkkilaiset olivat juuri silloin joutuneet täydellisesti tappiolle ja pakenivat nyt täyttä karkua vallin sivuitse, voittoisain kristittyjen meluten ja kiljuen ajaessa heitä takaa. Kimo säikähti ja pillastui: tuulispäänä lensi se kivien ja kantojen yli. Kristityt ja turkkilaiset saivat varoa korviaan, mutta ratsastaja istui hevosensa selässä kuin valettu ja hänen onnistuikin, tehtyään jokseenkin pitkän kaarroksen, joka oli vaarallisempi muille kuin hänelle itselleen, hiljennettyä vauhtia palata takaisin vallien luo. — No no, — huudahti hän, taputellen virmaa ja uljasta hevostaan kaulalle; — häpeisit Bogatir näyttämästä pahoja tapojasi Vaasassa! Siivolla, sanon minä! Luuletko arolla olevasi?

Hevonen pysähtyi, mutta vilkutteli yhä korviaan, kuunnellen jokaista epäilyttävää ääntä. Hevonen ja ratsastaja olivat sillaikaa tulleet lännen puolelle valleja, eivätkä olleet enää kaukana Salmesta, kun äkkiä uusi tapaus herätti ratsastajan huomiota.

Tällä puolen oli rauhallisempaa nuorisoa leikkimässä, lapsia, nuoria tyttöjä ja muutamia vanhempia poikia, jotka eivät välittäneet niin jokapäiväisestä huvituksesta kuin taistelu pohjoispuolella valleja oli. Outo ratsastaja hurjan hevosensa selässä oli sitävastoin harvinainen, suurta uteliaisuutta herättävä ilmiö Vaasassa; juoksut ja leikit taukosivat ja toinen kysyi toiseltaan, kuka tuo korea herra mahtoi olla.

Oli kuitenkin kaksi leikkivää, jotka joko eivät olleet huomanneet vierasta tai eivät innoissaan hänestä välittäneet. Nämä olivat eräs nuori, hento ja ruskeasilmäinen tyttö, joka oli puettu lyhyeen valkoiseen hameeseen ja oli vielä miltei lapsi, ja eräs pitkäsäärinen rehtorinluokkalainen, joka "haukkaa ja kyyhkystä" leikittäessä ajoi tyttöä takaa, mutta huolimatta seitsenpenikulmaisista askelistaan turhaan yritti häntä saavuttaa. Tyttö teki kuin metsäkauris satoja mutkia juostessaan, ja juuri, kun oli kiinni joutumaisillaan, kiepsahti hän aina taas syrjään. Mutta vähän aikaa paettuaan häätyi hän yhä likemmä Salmea, ja siellä hänen tietystikin täytyisi antautua. Tämä näytti häntä suututtavan, ja hän seisahtui hetkeksi rantamakasiinien luo, ikäänkuin etsiäkseen sieltä pakopaikkaa. Luultavasti huomasi hän kuitenkin tämän keinon arveluttavaksi, hypähti taas syrjään ja tuli niin erään vanhan lepän juurelle, joka kasvoi rannalla, likellä vedenrajaa puoleksi riippuen veden päällä kallellaan. Nyt oli hän vankina, sillä palaamaan hän ei päässyt. Mutta ajelijan juuri lähetessä tarttui hän puunoksaan ja kiipesi kuin kissa leppään. Pitkä, saaliistaan varma koululainen seurasi kohta esimerkkiä. Ja niin istuivat kuin istuivatkin linnut samassa puussa. Mutta nyt kuului rasahdus, ja sama oksa, joka oli kestänyt pakenevan kyyhkysen, katkesi raskaamman haukan alla, ja poika pudota mulskahti pitkäkseen veteen.

Outo ratsastaja oli pakoa ja ajoa huvikseen katsellen vähitellen ratsastanut yhä likemmä. Nähtyään, mikä loppu leikistä tuli, ei hän kauan aprikoinut, vaan hyppäsi tuota pikaa satulasta alas ja riensi rantaan hukkuvaa pelastamaan. Onneksi ei hätä ollut niin suuri kuin miltä näytti. Salmi, jossa vielä sata vuotta sitä ennen isot laivat olivat kulkeneet, oli jo 1738 melkoisesti mataloitunut Pohjanmaan suuren luonnonilmiön, maan ylenemisen vaikutuksesta, ja tuo Vaasan triviaalikoulun toivorikas vesa putosi sentähden aivan pehmeästi ja viattomasti neljää tahi viittä korttelia syvään veteen, jossa oli vähän harmaata mutaa pohjassa. Ennenkuin muukalainen vielä ennätti ojentaa hänelle taittuneen lepän oksan, oli hän jo likomärkänä ja liejuisena kavunnut rannalle.

Näin ratkaisevaa tappiota ei sopinut jättää kostamatta. Siipeen ammuttu ja kovin vihastunut haukka keksi taas kyyhkysen, joka ensi hämmästyksessään oli hypännyt puusta avuksi, mutta jonka nyt, kun näki ajelijansa vaarattoman aseman ja hänen muuten tuiki surkean tilansa, pisti päähän ruveta niin raittiisti ja makeasti nauramaan kuin ainoastaan kyyhkynen voi nauraa.

— Odotahan, — huusi hurjistunut haukka — kyllä mä sinut nauramaan opetan! — ja samassa harppasi hän taas seitsenpenikulmaisen askelen, uhaten ryvettää ajettavansa valkoiset vaatteet saven liejulla. Tyttö lähti siis uudestaan pakoon, mutta varsin vähän oli hänellä nyt enää pelastumisen toivoa. Kuta enemmän hän mitteli matkaa vallille, sitä selvemmin hän näki, että pakeneminen sinne oli mahdotonta. Mitä oli hänen tehtävä? Hän turvautui siihen ainoaan keinoon, mikä hänellä enää oli tarjona, mutta johon harva tyttö hänen sijassaan olisi turvautunut: hän juoksi odottavan Bogatirin luo, pisti hyvin varovaisesti vasemman jalkansa jalustimeen ja istui, tiesi mitenkä, tuota pikaa satulassa. Nähtävästi hän ei ensi kertaa hevosen selässä istunut. Mutta mitä taitoa ja kykyä vaadittiin Bogatirin selässä, sitä ei hän aavistanutkaan, ja tämä leikki oli päättyä pahemmin kuin haukkasilla-olo. Tuskin oli virma hevonen tuntenut satulassa olevan keveän kuormansa, tuntematta samalla herransa pelättyjä ohjia, ennenkuin se karkasi halki haan kaupunkiin niin hirvittävää vauhtia että tyrmistynyt ratsastaja menetti sekä kuulonsa että näkönsä. Hänen nähtiin päästävän ohjat kädestään, kallistuvan eteen päin ja vaistomaisesti tarttuvan molemmin käsin satulankaareen. Pian olivat hevonen ja tyttö näkymättömissä. Haukka oli loistavasti kostanut kyyhkyselle, ja nyt oli hänen vuoronsa hämmästyksestä kalpeana tuijottaa pois rientävän jälkeen.

Vieras upseeri koetti kaikkia niitä hyväilysanoja ja uhkauksia, joita hänen Bogatirinsa ennen tavallisesti oli totellut. Se ei auttanut, ja hän ymmärsi itsekin, että vast'ikään säikähtynyt hevonen oli uudestaan pillastunut. Tyttö näytti olevan hukassa, eikä nyt ollut muuta neuvoa kuin kiirehtiä jalan Bogatirin jälkeen kenties tavatakseen tytön jossakin maahan suistuneena ja pää murskautuneena.

Silloin kuului läheltä Korsholman valleja vihellys niin kova ja kimeä, että sen selvästi erotti kaiken sen hälinän seasta, mikä oli syntynyt pillastuneen hevosen ohi karatessa. Muukalainen näkyi tuntevan tuon äänen: hän seisahtui; hän kuunteli; hänen kalpeat kasvonsa punehtuivat, ikäänkuin hän olisi hävennyt sitä, ettei itse voinut saada aikaan samanlaista ääntä. — Se on Istvan, se on minun uskollinen Tapanini, — sanoi hän pojalle, joka häntä seurasi. — Tuota vihellystä ei voi kukaan matkia. Bogatir tuntee sen; se on Unkarissa syntynyt, ja tuo on se merkki, jolla unkarilaiset kutsuvat hevosiaan arolta. Kuuletko! Nyt hän taas viheltää!

Tuo kimeä, läpitunkeva ääni kuului vielä toisen ja kolmannenkin kerran. Ja katso: kolmannen vihellyksen perästä nähtiin Bogatirin näköjään aivan rauhallisena noudattavan ääntä ja hiljaista hölkkää lähenevän valleja, joiden luona toinen ratsastaja helposti sai sen seisahtumaan.

Muukalainen ja hänen seuralaisensa riensivät sinne. Valkopukuinen tyttö piti vieläkin suonenvedontapaisesti satulasta kiinni. Mutta hän oli mennyt tainnoksiin.

— Ester! Ester-kultani! Oi, hyvä Jumala, hän on kuollut! — huudahti eräs vaalea ja kaunis nuori nainen, joka tunkeutui esiin väkijoukosta.

— Eikö Veronika näe, että tyttö vielä pitää itseään kiinni? — huomautti eräs koulunopettaja, joka nosti tytön hevosen selästä. Olikin aika suuri työ, ennenkuin kädet saatiin satulasta irti.

— Se on Ester Larsson, rikkaan Larssonin nuorin ja rakkain lapsi, — vastasi koulunopettaja.

— Niin, niin, siinä saapi Larsson nyt nähdä, kuinka käypi, kun lennetään ylemmä kuin siivet kantavat, — jupisi eräs teurastaja, joka aamupäivän vaalissa oli kuulunut Aulinin puolueeseen. — Saadaanpa nähdä, että hän ratsastaa uhka-uljaasti valtiopäiville, mutta miten hän sieltä ratsastaa takaisin, ja kuka silloin hänelle viheltää, sitä ei voi niin tarkoin tietää.

— Niinpä kyllä, — sanoi muuan ämmä joukosta, — muistakaa minun sanani, tämä, tämä ennustaa jotakin Larssonille. Ylpeys, ylpeys — mitenkä sanoo sananlasku?

3. KREIVI JA PORVARISTYTTÖ.

Vieras nuori upseeri näkyi tahtovan hyvittää sen vahingon, johon hänen hurja hevosensa oli niin suuresti syypää. Hän riensi noutamaan vettä lähimmästä kaivosta, kostutteli sillä pyörtyneen tytön otsaa ja antoi hänen hengittää jotakin hyvätuoksuista hajuvettä, jonka hän otti satulapussissa olevasta kotelosta. Hän saattoi nyt lähemmin tarkastella tytön kasvoja, eikä hänen säälinsä suinkaan vähennyt siitä, että ne olivat tavattoman kauniit. Ester Larsson oli enintään neljän- tai viidentoista vanha; hän oli vielä lapsi, niinkuin hänen käytöksensäkin kyllä oli osoittanut, mutta nuoruuden rajalla oleva lapsi; hoikka ja hento hän oli, tukka kiiltävän ruskea, iho vähän päivettynyt kevätauringon paisteesta, kädet liian hienot pikkukaupungin porvaristytön käsiksi. Pienoinen, vasemmassa kädessä oleva hohtokivillä koristettu sormus ja pienoiset, tuota hienoa raumalaista tekoa olevat pitsikalvosimet, jotka nyt ovat jääneet yhä enemmän pois käytännöstä, sittenkun eivät enää hinnan puolesta ole voineet kilpailla belgialaisten koneteosten kanssa, vahvistivat muukalaisen ensimmäistä arvelua, että tämä nuori tyttö oli rikkaan miehen hemmoiteltu lempilapsi.

Kenties joku vielä muistaa entisen pikku Veronikan joka samana iltana, kuin ankara setä otti niin tylysti vastaan Maria Larssonin, lähetti tälle lohdutukseksi palasen sunnuntaikakkuaan.[11] Veronika Larsson oli kasvanut ja kukoistanut rakkaudessa; hän ei enää ollut nuori, hän oli nähnyt jo 29 kesää, mutta vielä hän levitti rakkauden tuoksua ympärilleen. Hän oli hylännyt montakin kosijaa hoitaakseen isänsä taloutta ja omistaakseen koko sydämensä nuorimmalle sisarelleen Esterille, joka niin kipeästi tarvitsi hänen holhoustaan, sittenkun heidän äitinsä oli kuollut ja isällä yhä harvemmin oli aikaa lastensa kasvatukseen ja sittenkun isä oli ruvennut hemmoittelemaan pientä lemmikkiään, jonka Luoja oli hänelle lahjoittanut vanhain päiväin iloksi. Veronika oli ainoa, joka uskalsi vastustaa Esterin oikkuja; hän yksin tohti kieltää häneltä jotakin; ja kun itsepintainen tyttö kumminkin sai tahtonsa täytetyksi, niinkuin nyt näissä vapunpäivän leikeissä, oli Veronika aina pitämässä häntä silmällä ja korjasi samassa kaikki ne erehdykset, joita ei voinut estää. Tuota hurjaa ratsastusta hän ei ollut voinut estää ja nyt sai hän niinkuin aina ennenkin käydä äidin hellyydellä vaalimaan pientä, ymmärtämätöntä lastaan.

— Älä nyt pelkää, Ester, vaara on ohi, ja sinä olet minun luonani! — kuiskasi hän hellästi kalpealle sisarelleen, joka hänen sylissään alkoi tointua pelästyksestään ja aukoa silmiään. Ei ollut vanhemman sisaren sanoissa nuhteen varjoakaan kaikesta siitä julmasta levottomuudesta, jota hän äsken oli kärsinyt, tuo hyvä Veronika.

Ester katseli pää pyörällä ympärilleen ja jo huomasi hän leikkitoverinsa, tuon pitkäsäärisen rehtorinluokkalaisen, joka hämmästyksestä vieläkin hengästyneenä tuijotti häneen sisaren olan yli.

— Näethän nyt, Ringblom, — sanoi hän, ja riemuitseva, vaikkakin vielä raukea uhka ilmaantui hänen vaaleanpunaisille huulilleen, — sanoinhan minä sinulle, raukka, ettet ikinä saisi minua kiinni!

Samassa huomasi hän toisella puolen vieraan upseerin, joka häntä säälien katseli, ja heti valahti hänen kalpeille kasvoilleen mitä helein puna. Arkana kuin ujo lapsi kätki hän oitis päänsä sisarensa helmaan.

Tuo huvitti muukalaista. Hän laski kätensä tytön ruskealle tukalle ja virkkoi hymyillen: — Älä nyt enää pelkää. Bogatir on huimapäinen veitikka, joka tarvitsee kovat ohjat, ja minä olen nähnyt vanhainkin ratsastajain lentävän samasta satulasta, jossa sinä pysyit. Tulevalla kerralla käy paremmin. Tahdotko oppia ratsastamaan?

Ester katsahti puhujaan: luultavasti häntä suututti, että häntä kohdeltiin kuin lasta. — Myytkö hevosesi? — kysyi hän.

— Tuskinpa, — vastasi muukalainen. — Luulen sinun jo saaneen siitä tarpeeksesi.

— Bogatir on unkarilainen eikä anna myydä itseään! — jatkoi nuori upseeri. — Mutta jos myisin sen sinulle, mitä sitten tekisit? Tahtoisitko vielä kerran koettaa onneasi?

— Tahtoisinpa kyllä, — vastasi tyttö, luoden taisteluhaasteisen silmäyksen hevoseen, joka siinä jalkojaan malttamattomasti tömisteli.

— Entä jos se ei näkisi hyväksi totella sinua? Jos se heittäisi sinut satulasta, vauvaseni?

Muukalainen naurahti. Mutta Veronikasta ei tämä leikinlasku ollut mieleen. — Tule, menkäämme kotiin, nojaa minua vasten! — sanoi hän. — Tule, Ester, ennenkuin isä saa muilta kuulla sinun olleen vaarassa.

Esterin ilme muuttui äkkiä, ja hän koetti turhaan salata levottomuuttaan. — Ei, Veronika, ei, — sanoi hän; — et saa puhua tästä isälle. Hän suuttuisi tuolle vieraalle herralle. — Ja isä ei ole hyvä silloin, kun hän on suutuksissaan! — lisäsi hän teeskentelemättömästi, katsahtaen muukalaiseen.

— Mistä on kysymys? — sanoi samassa käskevä ääni heidän takanaan, ja siinä seisoi maaherra, kreivi Frölich, joka palasi kävelyltään satamasta ja kummastuksekseen näki Korsholman portilla tämän väenkokouksen. Samassa huomasi hän nuoren upseerinkin, joka kunnioittavasti kosketti kädellään kolmikulmaista hattuansa.

— Mitä näen mä? — huudahti maaherra ranskaksi. — Kreivi Bertelsköld täällä! Ole sydämellisesti tervetullut tänne pohjan perille. Kuustako nuori orpanani on tänne tipahtanut?

Linnoitusväen luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka äitinsä puolelta oli sukua kreivi Frölichille, unohti nämä sanat kuultuaan pienen uhkarohkean porvaristytön, joka häntä nyt suurin silmin katseli. Vaasassa ei ole koskaan ollut liiaksi kreivejä ja sitä ainoata, joka siellä ennestään oli, katsottiin niin erinomaisen suureksi herraksi, että hänen vertaisiaan tuskin voi olla Tukholmassakaan. Kukapa olisi uskonut, että Vaasa nyt yht'äkkiä oli saanut yhden kreivin lisää? Ester tointui tuossa paikassa niin täydellisesti, ettei häntä mitenkään saatu kotiin lähtemään. Hän vain siirtyi vähän noiden ylhäisten herrain tieltä ja katseli yhä vain lapsellisen uteliaasti tuota nuorta muukalaista, jonka kanssa hän vast'ikään oli puhellut niin ujostelematta ja jota hän vallattomuudessaan oli sinuksikin sanonut. Mutta Esterin mielestä se ei ollut niin vaarallista; tuskin oli koko Vaasassa muita kuin itse maaherra, jota hän ei olisi puhutellut samalla tuttavallisella tavalla. Se vain oli hänestä merkillistä, että tuo nuori herra oli noin komea, noin pitkä, noin ylhäinen kaikessa käytöksessään; että hänellä oli noin kirkkaat siniset silmät, vaikka hänen hiuksensa olivat niin mustat, että ne miltei siniselle vivahtivat; ettei hänellä ollut irtotukkaa; että pieni hattu sopi hänelle niin hyvin; että hänellä oli miekka ja vyö lyhyen päällystakin alla; että hän näytti olevan niin hyvä, vaikka kummallinen sallimus oli luonut hänet kreiviksi; että oli sattunut olemaan juuri hänen hevosensa, joka oli ollut hänet kuoliaaksi säikäyttää, ja että tuo kreivi oli laskenut kätensä hänen otsalleen ja luvannut opettaa hänet ratsastamaan. Kaikki nämä ajatukset risteilivät pienen vallattoman tytön ruskeakiharaisessa päässä eikä hänellä ollut ollenkaan aikaa kuulla sisarensa lempeitä varoituksia.

Kreivi Kaarle Viktor — sillä siksi voimme kutsua häntä erotukseksi hänen sedästään Torsten Bertelsköldistä — selitti nyt, ranskaksi hänkin, muutamin sanoin, mitä varten hän oli tullut Suomeen. Hän oli viime syksynä palannut Ruotsiin Wienistä ja Unkarista, jossa hän oli ottanut osaa turkkilaisia vastaan tehtyyn sotaretkeen ja viisi vuotta ollut oppimassa sotataitoa suuren prinssi Eugenin oivallisella johdolla. Nyt oli hänen äitinsä laskenut hänen sydämelleen, että hänen tulisi tutustua esi-isäinsä maahan, tähän Suomeen, jota hänen isänsä oli puolustanut viimeiseen mieheen asti ja rakastanut aina kuolemaansa saakka. Hänen setänsä kreivi Torsten oli neuvoskunnalta hankkinut hänelle toimeksi tarkastaa Suomen linnoituksia ja tehdä ehdotuksia Suomen rantamaiden puolustukseksi mahdollisesti uhkaavan sodan varalta; ja koska eräs alus oli lähtenyt Kristiinaan viemään vaatteita Pohjanmaan rykmentille, oli hän käyttänyt tätä tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen huvikseen Vaasassakin. Nyt hän oli täällä ja tahtoi, armollisen eno Frölichin luvalla, viikon tahi kaksi istua Korsholmassa.

— Ei kuitenkaan vedellä ja leivällä? — vastasi kreivi Frölich nauraen. — Tiedätkö, mon cher ami, että kravut ja aatelismiehet eivät menesty Pohjanmaalla?

— Sen tietää sukuni vanhastaan, — vastasi nuori kreivi samaan tapaan. — Melkein kaikki Bertelsköldit ovat olleet riidassa Pohjanmaan kansanvaltaisten kanssa. Itse olin tuskin jalallani tänne astunut, kun jo hevoseni joutui erään pienen villikkotytön Larssonin käsiin…

— Larssoninko? Toivotan onnea; minullakin on ollut kunnia tutustua muutamaan heistä. Mutta tule, katsokaamme, vuotavatko Korsholman lähteet muutakin kuin kaivovettä…

4. VISKAALI SPOLIN.

Ei ollut vielä kahta viikkoa kulunut siitä, kun kreivi Kaarle Viktor oli tullut Vaasaan. Sillaikaa hän oli jo ehtinyt tulla vakuutetuksi siitä, että Korsholma ei kelvannut linnoitukseksi uudemman sotataidon vaatimusten mukaan. Sitävastoin oli hän miettinyt suunnitelman Vaasan sataman suun varustamiseksi odottamatonta vihollisen hyökkäystä vastaan ja oli nyt, nämä hankkeet mielessään, seurannut maaherraa, kreivi Frölichiä tämän tavalliselle iltaratsastukselle satamaan. Jää oli vielä sisemmissä lahdissa aloillaan, mutta edempänä Raippaluodon saaristossa oli ankara lounaistuuli särkenyt jään, ja molemmat ratsastajat seisahduttivat vähäksi aikaa hevosensa nauttiaksensa siitä virkistävästä tunteesta, minkä meren näkeminen tuotti. He näkivät lännessä olevan sinertävän juovan laajenevan ja selkenevän; he näkivät siellä kaukaisuudessa liikkuvien nuorten aaltojen milloin nousevan, milloin taas laskevan, mitä kauneimpia koukeroita muodostellen; he näkivät niiden rynnistävän kallioita tahi jääröykkiöitä vastaan ja taas murtuessaan räiskyttelevän sulanutta hopeaansa korkealle kuulakkaaseen kevätilmaan. Hylkeenampujat palasivat vaaralliselta retkeltään jääteleiltä, laahaten perässään rekien täydeltä kaatuneita vedenkoiria, jotavastoin toiset, jotka olivat ampuneet vesilintuja kuvilta jään reunasta, kantoivat saalistaan säkeissä.

Satamassa oli kahdeksan alusta, jotka kaikki hankkiutuivat merelle lähteäkseen, niin pian kuin jäät ja tuulet sen myöntäisivät; ja näistä kahdeksasta oli viisi suurinta rikkaan laivanisännän ja kauppiaan Lauri Larssonin. Yhtenä hänen rikkautensa lähteenä oli juuri se, että hän joka vuosi myi Tukholmassa kolme tahi neljä uutta alusta, jotka oli vartavasten myytäviksi rakennettu; viidennen aluksen, jonka perässä komeili Esterin nimi, hän oli määrännyt omaan laskuunsa, mutta erään tukholmalaisen laivanomistajan nimissä, tekemään matkoja Rostockiin ja Wismariin.

Maaherra katseli synkein silmin näitä hankkeita ja kääntyi sitten toveriinsa, yht'äkkiä kysäisten, odottiko tämä sotaa?

Bertelsköld vastasi, että Tukholmassa yhä enemmän oltiin sotaisissa tuumissa. Tahdottiin käyttää hyväksi suotuisia olosuhteita ja ottaa takaisin Venäjältä Uudenkaupungin rauhassa tehdyt suuret uhraukset. Mutta oli siellä olemassa kaksi säppiäkin nykyisen rauhan ovea pitämässä, nimittäin kreivi Hornin johtama valtakunnanneuvosto sekä edellisten valtiopäiväin rauhaa puoltava enemmistö. Molemmat säpit toivoi sotapuolue pian voivansa murtaa; ja sitten merkitsisi taas sotamieskin jotakin Ruotsissa.

— Aivan oikein, onkin jo aika, etteivät vasta leivotut kyynäräherrat vie voittoa vanhoista kavaljeereista, — vastasi maaherra kiivaasti. — Tiedätkö, Kaarle, että tuohon alukseen kohta astuu valtiopäivämies, jolla on rauha taskussaan? Myyrä menestyy kolossaan, ja kauppiaan näköpiiri ulottuu tiskin takaa puodin oveen. Nuo rauhan sankarit voisivat myydä Riian tynnyrillisestä omenoita, Narvan voittomerkit suolakapasta ja koko Pietarin kaupungin pohjanahkanpalasesta. Mutta voinko minä sitä estää? En, paha kyllä, en, olemme pahaksi onneksi vapaita kansalaisia; Vaasan maaherra on tätä nykyä vähempiarvoinen kuin Pietarsaaren pormestari! Ah, kuinka loistava menestys meillä olisi! Me saisimme voiton, joka hankkisi meille takaisin alueemme tuolla puolen Nevajokea! Me saisimme kostaa kaikki tappiomme! Ja yhtäkaikki sanotaan meille, että meidän tulee odottaa! Ikäänkuin meillä olisi aikaa odottaa, meillä vanhoilla sotureilla, Kaarle-kuningas vainajan aikaisilla (tässä kohotti maaherra hattuaan niinkuin vanhat karoliinit aina tekivät kuninkaan nimeä mainitessaan)! Parbleu, Charles, ne jotka jälkeemme tulevat, malttakoot mielensä, jos heitä haluttaa. Mutta meidän, joilla on vain muutamia päiviä jäljellä, meidän täytyy korjata kunniamme, emmekä me saa antaa hiirien nakertaa Kaarle-kuninkaan muistoa!

— Setä tarkoittaa myssyjä, — jatkoi Bertelsköld naurahtaen, mutta vanhan sotilaan muistoista lämmenneenä.

— Eno ei siis ole kuullut, että kuningas Fredrikin sana on tullut historialliseksi: "Sie sind alle Nachtmützen." [12]

— Fredrik-kuninkaalla on toisinaan sukkelatkin sanansa; sopisi kumminkin Ruotsin kuninkaalle itselleenkin, ettei hän painaisi yömyssyä liian syvälle korviinsa. Mutta tuo Larsson on vimmattu mies, joka rohkeudellaan, viekkaudellaan ja porvarissäädyssä nauttimallaan vaikutusvallalla voi pilata koko kunniakkaan yrityksemme. Jos valta olisi ollut minulla ja minä olisin määrännyt vaalin, ei häntä ikinä olisi valittu. Se on Hornin ohjelman seurauksia; roskaväki anastaa vallan aatelistolta ja tallaa valtakunnan kunnian lokaan. Mutta se mies on nyt valtiopäivämies; sitä ei voi lempokaan auttaa; hän hankkiutuu juuri Tukholmaan lähtemään. Antaisinpa vuoden tulot koko läänistäni sille, joka voisi estää hänet lähtemästä.

— Suokaa anteeksi, eno, että satu tuulesta ja päiväpaisteesta muistuu mieleeni. Ettekö imartelevalla alavuudella — pitämällä esimerkiksi päivälliset hänen kunniakseen — voisi taivuttaa tuota jäykkää miestä ja lähentää häntä puolueeseenne?

— Turhaa vaivaa! Tunnen nuo Pohjanmaan kansanvaltaiset: ikimuistoisista ajoista asti he eivät tunnusta muuta ylimystöä kuin kirkon ja rahan ylimystön. Periaatteihinsa piintynyt mies on aina vaarallinen, ja sellainen on Larsson. Hänellä on olemassa ainoastaan kuningas ja kansa eikä mitään niiden välillä. Kuningas Fredrik tuntee hänet, kuningatar suosii häntä, ja lisäksi hän on Plomgrenin, Kjerrmanin ja muiden vaikutusvaltaisten Ruotsin porvarien läheinen ystävä, puhumattakaan Suomesta, jossa hänellä on ehdoton kannatus. On vain yksi keino hänen lannistamisekseen.

— Hänen omain säätyveljiensä kateus. Jos hänen lähtöänsä voidaan viikonkaan viivyttää, niin ettei hän ehdi valtiopäivien alkuun, niin ei hänestä ole vaaraa. Mutta minä en osaa kulkea mutkateitä. Minulla on viskaali, — kas tuossa, niinhän mies tulee kuin käskettynä! Spolin!

Se, jota näin puhuteltiin, oli pienoinen, kalvakka, laiha ja vaaleaverinen mies, puettuna kuluneeseen, mutta hyvästi harjattuun, isoin messinkinapein komeilevaan ruskeaan takkiin ja hän tuli ratsastajia vastaan kehnoissa talonpoikaiskärryissä ajaen. Maaherran huudon kuultuaan hän seisahtui, hyppäsi kiireesti alas kärryistä ja lähestyi niin nöyrästi kumarrellen kuin olisi aikonut poimia kiviä maantieltä. — No, — jatkoi maaherra, — kuinka ovat asiat?

— Hyvästi tai pahasti, aina sen mukaan, miten teidän armonne käskee, — vastasi viskaali varovasti ja luoden kysyvän syrjäkatseen nuoreen kreiviin.

— Mitä tuo merkitsee, herra koiransilmä? Puhu suusi puhtaaksi; tämä herra on minun sukulaiseni. Parin päivän perästä on meri auki; kauppiaamme aikovat lähteä merille. No, Spolin?

— Vai niin? Mitä varten meillä on tullilaitos? Ymmärräthän, mies, ettei minun sovi kieltää passia valtiopäivämieheltä?

— Hm, tuo maistuu raippavitsoilta. Ethän aikone mitään koiruutta harjoittaa?

— Hyvä. Tee niinkuin tahdot. Ja muista, että saatoit minut ikävään
asemaan toukokuun 1. päivänä. Sinulla on erehdys korjattavana, Spolin.
Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että koetat korvata tyhmyytesi.
Olen ajatteleva virkaylennystäsi.

— Teidän armonne — kysymyksessä oleva henkilö ei tule lähtemään
Tukholmaan; ei ainakaan toukokuussa.

— Älä hiidessä? No no, Spolin tekee niinkuin tahtoo, se on hänen asiansa. Lähtekäämme, Kaarle! — Ja kun maaherrasta nähtävästi oli vastenmielistä jatkaa keskustelua, kannusti hän hevostaan palatakseen kaupunkiin. Mutta viskaali Spolin, jonka selkä taas oli hyvästiä heittäessä melkoisesti koukistunut, oikaisi itsensä vähitellen pystyyn, kuta enemmän hänen korkea esimiehensä eteni, ja viimein näytti hän siinä suorana seistessään olevan ainakin viiden jalan ja kahden tuuman pituinen. Sitten hän taas hypähti kärryihin ja jatkoi matkaansa satamaan jupisten itsekseen: Ennen mikkeliä minulla on Korsholman voutikunta.

— Oliko se suomalaisen kansanvaltaisuuden näyte? virkkoi Bertelsköld, heidän ratsastaessaan edelleen. — En tiedä, minkätähden ratsupiiskallani oli niin suuri vetovoima tuon miehen selkään.

— Niin oli minunkin ratsupiiskallani, — sanoi maaherra leikillään. — Lempo soikoon, onko se minun syyni, että keppi tarvitsee kenkäintä lokaa kosketellessaan? Mitäpä voin muuta tehdä? Vapaus voi olla hyvä kyllä kerjäläisille ja talonpojille, mutta maaherralle se on epämukava. Ei, siinä tapauksessa katson Kaarle-kuninkaan aikaisen yksinvallan paremmaksi. Mars, mies! ja mies meni. Seis, koira! ja koira seisoi. Nyt sitävastoin… Mutta kuulehan, kuka on harjoittanut Bogatiriasi?

— Mies on joko hurjin uskalikko tai myös hienostunein ratsastaja, mikä milloinkaan on hevosta suistanut. Katsohan vain, se elukka kuuntelee jokaista pienintäkin, puolen penikulman alalla tapahtuvaa varpusen pyrähdystä! Aivan toisenlainen oli isäsi Bogatir; muistan sen niinkuin eilisen päivän, kun menimme Väinäjoen poikki: suomalaista rotua, joka ei turhia hätäillyt; jalat paksut, kaula lyhyt, rinta leveä ja keuhkot hyvät — kesti siinä, missä Venäjän ja Puolan hevoset sortuivat kuin vasikat. Sano minulle, mistä sait tämän korkeakaulaisen kissanpojan puikkosäärineen ja kaitaisine korvineen, jotka alinomaa värähtelevät?

— Hyvä. Voimme säästää sen asian siksi, kunnes taas vietämme yötä vanhan rudesheimini[13] patterien suojassa. Par miracle, tekeepä mieleni nähdä, kumpiko heistä pietiksi joutuu: Larssonko vai Spolin. Sarvikuono on joutunut krokotiilin kynsiin.

5. RAHARUHTINAS.

Tämän kertomuksen aikana oli rikkaan Lauri Larssonin talo vielä melkein samassa kunnossa kuin 16 vuotta sitten, jolloin se korjattiin Isonvihan jälkeen. Sama matala sali, samat neljä kamaria, sama suomalainen pirtti ja makuutupa tarvekaluineen, se vain eroa, että huoneet olivat nyt pulskemmasti laudoitetut ja että osa huonekaluista oli valkealla öljyvärillä maalattu, mikä siihen aikaan oli suurta komeutta. Torin vieressä oikealla puolen vanhaa kartanoa oli uusi kartano, jossa asui vanhin poika Lauri lukuisan perheensä kanssa; vasemmalla puolella oli vanhempi, tytär Kaisan omistama kartano, jossa hän asui ylpeän ja mahtavan miehensä, raatimies Blomin kanssa. Kaikki kolme, Larsson itse, poika ja vävy pitivät kukin omaa kauppaansa omissa puodeissaan kilpaillen pohjalaisten tapaan tervamiehistä, voinkaupitsijoista ja suolankaupasta, mutta harjoittivat laivaliikettä yhtiömiehinä ja vallitsivat siten paikkakunnan merenkulkua. Voi sanoa, että heidän keskensä vallitsi rauha ja liitto ulkomaan asioissa, mutta alituinen kiista oman maan markkinoilla — sopu ja yksimielisyys, kun oli taisteltava vierasten kilpailua vastaan, mutta samalla myös keskinäinen kilpailu, josta voi syntyä aika jupakoita. Jos kaksi heistä oli matkalla joillekin suurille sisämaan markkinoille, ajoivat he, jos vain pääsivät, yöllä toistensa sivuitse, ennättääkseen tuntia ennen anastamaan itselleen parhaat ostajat; ja jos joku ennen tuntematon hämäläinen tahi savolainen talonpoika tuli, niinkuin silloin oli tapana, Vaasaan, riensi kukin kilvan houkuttelemaan häntä puolelleen, luvaten kukkuraisia suolamittoja tai niin ja niin monta savipiippua kaupantekijäisiksi. Mutta kaikki tämä ei estänyt poikaa ja vävyä ulkonaisesti osoittamasta vanhalle porvariskuninkaalle ja hänen suurille pääomilleen ylen suurta kunnioitusta, niin että he ulkonakin puhuttelivat häntä hatuttomin päin, eivätkä koskaan huoneessa vastanneet hänelle istualtaan. Sitäpaitsi kokoontui koko tämä suuri perhekunta sunnuntaipäivinä jumalanpalveluksen jälkeen päivällisille vanhemman Larssonin kotiin, ja silloin istui vanhus siellä kuin patriarkka Aabraham, rehevänä ja yksinvaltiaana, lastensa, lastenlastensa ja palkollistensa keskellä suuren perhesalin pitkän pöydän ääressä.

Nyt ei ollut sunnuntai, vaan päinvastoin tulinen arkikiire; mutta kuitenkin nähtiin klo 11 aikana aamupäivällä molempain naapuritalojen asukasten lapsineen ja kaikkineen astuvan juhlavaatteissa vanhaan taloon. Ei ollut helppo asia pujotella siinä hevosten ja ihmisten välitse, jotka täyttivät pihan. Talonpoikia, merimiehiä ja joitakuita arvokkaampia kaupunkilaisia oli keräytynyt portaille ja eteiseen sisäänpääsyä odottamaan. Pirttiin oli pöytä katettu kaukaisille liiketuttaville; leipomatuvasta, jossa Veronika alipäällikkönsä Esterin kanssa komensi kolmea tahi neljää palavissaan juoksentelevaa piikaa, höyrysi vasta leivotun leivän suloinen lemu; makuutupa oli tulleiden matkamiesten hallussa. Asianlaita oli se, että saaristo vast'ikään oli jäistä puhdistunut, ja Larsson oli viiden aluksensa kanssa lähdössä Tukholmaan. Tuhansia tehtäviä oli siis ennen lähtöä suoritettava, ja kaikki asiat, jotka vaativat esimiehen henkilökohtaista käsittelyä, oli nyt ratkaistava. Mutta ennenkuin perheenisä ja päämies lähti merelle, oli perheen määrä ottaa osaa yhteisiin lähtöpäivällisiin.

Hälinän ja tungoksen ylimmillään ollessa astui kartanolle nuori kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld nostamaan Larssonilta erästä Tukholmasta tullutta kreditiiviä. Hieno ja ylhäinen kun oli ja puettuna vaatteihin, jotka olivat omansa kaikkia Vaasan tyttöjä ihmetyttämään, näytti hän olevan vähän hämillään tullessaan näin lähelle noita takkuisia kansalaisiaan ja odotti nähtävästi, että portailla oleva väkijoukko itsestään siirtyisi hänen tieltään. Mutta siinä hän erehtyi; ei kukaan liikahtanut paikaltaan, ja paria tervaista merimiestä näytti tämä tien tukkiminen huvittavankin. Herra kreivi sai odottaa ja odottaa mielestään kenties liiankin kauan.

— Olkaa hyvä ja siirtykää tieltä! sanoi hän merimiehille käskevällä äänellä.

— Herra hiljentää vauhtia, ettei töksähdä, — sanoi toinen merimiehistä, katsellen häntä pilkallisin silmin.

— Siirtykää, minulla ei ole aikaa odottaa kauemmin! — toisti
Bertelsköld.

— Ei Jumala ole kiirettä luonut, — vastasi toinen merimies kädet housujentaskuissa.

Samassa juoksi solakka tyttö, jauhoista aivan valkeana, kartanon poikki, lensi portaita ylös ja puikahti, sukkelasti kuin kissanpoika, tungoksen läpi, jättäen kuitenkin ohi kiitäessään selviä leipomatuvan merkkejä kreivin hienoon siniseen verkatakkiin.

— Ester, — huusi kreivi hänelle, — sano isällesi, että minä haluan puhutella häntä!

Tyttö pysähtyi hetkiseksi, katsahti häneen vilkkailla, ruskeilla silmillään ja katosi sitten eteiseen.

— Seis, risteilijä! Älä luovi virrassa, muuten joudut tuuliajolle! — jupisi edellinen merimies ja laski pikisen kätensä tuttavallisesti kreivin olalle.

Arvattavasti ei tarkoitus ollut paha, mutta Bertelsköld ei nyt ollut leikkituulella. Hän koppasi merimiestä niskasta ja heitti ennenkuin toinen osasi tällaista temppua odottaakaan, hänet alas portailta.

Semmoista kohtelua ei vaasalainen matruusi toki voinut sietää. Tuskin oli kaatunut uros jälleen päässyt jaloilleen, kun hän vihapäissään hyökkäsi takaisin portaille, ja samalla tarttui toinen Ahdin poika Bertelsköldiä kaulukseen.

Tilanne oli vaarallinen ja olisi käynyt vieläkin vaarallisemmaksi, ellei tuo pieni jauhoinen tyttö taas olisi tunkeutunut esille taistelevain väliin, jolloin merimies hellitti otteensa. — Isä tulee heti! — kuiskasi hän ja kiiti kuin raketti jälleen leipomotupaan piiloutuen oven taa nähdäkseen, miten taistelu päättyisi.

Bertelsköld käytti tilaisuutta hyväkseen, juoksi kartanolle, asettui selin seinää vasten ja paljasti miekkansa. — Varokaa korvianne! — huusi hän.

— Kaikki miehet kannelle! — vastasivat merimiehet, koppasivat kukin kankensa ja hankkiutuivat tappelemaan. Kartanolla nousi melu ja hälinä. Useimmat merimiehet kävivät toveriensa puolelle. Pari sotamiestä, jotka sattuivat olemaan joukossa läsnä, asettautuivat ahdistetun puolelle, ja talonpojat, joita tämä ilmainen näytelmä suuresti huvitti, valelivat öljyä tuleen. — Lyökää päälle vain! — huusivat he. — Puu terästä vastaan! Riuhtaiskaa vartaat heidän käsistään ja paistakaa niillä silakoita! Puikaa heitä, niin että ruumenet pölisee!

Näytti jo olevan syntymässä yksi noita käsirysyjä, jotka olivat ennen ja muutamin paikoin ovat vieläkin miltei jokapäiväisenä huvituksena Pohjanmaan kaupungeissa — kun portaille ilmaantunut vanhan Larssonin kookas hahmo teki metelistä pikaisen lopun. — Kuka uskaltaa pitää pahaa ääntä minun kartanollani? — huusi hän mahtavalla äänellä. — Pois kanget! Niin totta kuin minä olen herra täällä, niin Jumala armahtakoon sitä, joka mukisee sanallakaan vastaan! Ja te, nuori herra, joka unohdatte, ettette nyt seisokaan turkkilaisten ja pakanain keskellä, pistäkää miekkanne tuppeen, jos henkenne on teille kallis, ja astukaa sisään minun luokseni! Minä sanon teille, ettei hiuskarvaakaan nykäistä päästänne.

Hälinä kartanolla lakkasi heti paikalla, ja nostetut aseet vaipuivat itsestään alas.

Bertelsköld ei olisi ollut suuren prinssi Eugenin oppilas, ellei hän olisi katsonut kunniakasta peräytymistä paremmaksi kuin vaarallista asemaa, jossa voitto voi helposti kääntyä tappioksi. Hän seurasi siis kutsumusta huolettomasti ja välinpitämättömästi ja astui väistyvän väkijoukon välitse Larssonin saliin. Tämä oli puolillaan odottavia, joista yksi kerrallaan laskettiin vasemmalla olevaan konttoriin. Kreivi sai seisten odottaa halvimman päiväläisen vertaisena, kunnes hänen vuoronsa tuli. Tapahtuiko tämä erityisessä tarkoituksessa vai oliko tapa semmoinen? Hän ei sitä tiennyt, mutta hänen ylhäinen nuori verensä joutui taas kuohuksiin tästä uudesta nöyryytyksestä, jonka tuo rajattoman ylpeä raharuhtinas — kuten hän luuli — tahallaan hänelle valmisti.

Vihdoin tuli hänen vuoronsa, ja hän astui tuohon vähäpätöiseen huoneeseen, joka oli tämän rikkaan ja arvokkaan kauppahuoneen ainoa konttori. Pähkinäpuusta tehty kaappi, maalaamaton tamminen pöytä, samanlainen pulpetti, rautainen raha-arkku, yksinkertainen yhden miehen maattava sänky ja kolme tai neljä kömpelötekoista tuolia — siinä olivat konttorin ainoat huonekalut. Pulpetin ääressä hikoili vanha kirjanpitäjä Grenman tuhansien huolien painamana, kynä kummankin korvan taa pistettynä; pöydän ääressä istui mahtava Lauri Larsson itse, edessään suuri kasa kirjeitä ja konttorikirjoja. Sen useampia henkilöitä ei tässä konttorissa ollutkaan.

Bertelsköld esitti tuhannen riksin kreditiivin, mutta sanoi, ehkä ylpeämmin kuin mihin Larsson oli tottunut, että hän toivoi viimeisen kerran tarvitsevansa vaivata miestä, jolla oli niin vähän aikaa puuttua moisiin pikkuasioihin.

— Herra mahtaa olla muukalainen tässä maassa, — vastasi Larsson kylmästi, ottaessaan raha-arkustaan muutamia kirkkailla rikseillä täytettyjä pusseja. — Jos tuntisitte täkäläiset olomme, niin ehkä oivaltaisitte, että hävitettyä maata, jommoinen meidän maamme on, ei temmata voipumuksestaan kursailemalla ja kumartelemalla luulotellun kunnian edessä, vaan rehellisellä ahkeruudella ja suurimmilla ponnistuksilla. Teistä, joka ette ole nähnyt toisia aikoja, voi näyttää siltä, että meidän halpain porvarien tulisi pitää suurena kunnianamme tulla teitä vastaan portaille ja nöyrimmästi anoen pyytää teitä tekemään hyvin ja ottamaan rahamme vastaan. Mutta minä, nuori herra, olen nähnyt ne päivät, jolloin tässä maassa ei ollut viidenkymmenen penikulman alalla sen vertaa, millä olisi ostanut kymmenen tynnyriä suoloja, ja jolloin Görtzin täytyi verta imeä, haaliakseen kokoon summan, jota te sanotte pikkuasiaksi. Suokoon Jumala, ettette koskaan näkisi semmoisia aikoja; silloin ehkä oppisitte työtä ja työn hedelmiä paremmin kunnioittamaan. Tässä ovat rahat. Hyvästi; toivotan teille onnea matkallenne.

— Sinä ratsastat kaupungista pohjoisen tullin kautta. Tultuasi Veikariin kääntyy kyläntie vasemmalle kädelle merenrantaan, mutta sinä seuraat valtatietä Kyrönjokea pitkin Vähäkyrön kirkolla olevan sillan luo. Sieltä menee rantatie pohjoiseen päin Vöyriin ja Uuteenkaarlepyyhyn, mutta sinä pysyt oikealle kädelle kääntyvällä ylämaan tiellä, joka vie Isokyröön, ellet katso paremmaksi olla yötä Vähäkyrön pappilassa, mikä olisi turvallisempaa, sillä maankiertäjät tahtovat näillä tienoin häiritä matkamiestä.

— Mieluummin soisin, että jättäisit seikkailusi siksi, kunnes voin antaa sinulle miehiäni mukaan. Tätä nykyä en voi luovuttaa ainoatakaan miestä; roistoväki on liikkeellä; itse olet nähnyt, millä tuulella se on. Par honneur, Charles, vapaudesta olen saanut kylläkseni. Olla maaherrana ja joka askelella tuntea jalassaan paula, jonka nimi on perustuslaki, etuoikeudet, tuomioistuin — se on sietämätöntä! Perhana! Anna minullekin hiukkanen vapautta kotitarpeikseni — vapautta karata noiden riivattujen kimppuun, kun ne käyvät kovin nenäkkäiksi — vapautta antaa heille aika löylytys, niinkuin tapamme oli Kaarle-kuninkaan aikana Puolassa — ja vielä saamme nähdä, että siitä on hyötyä maalle ja valtakunnalle. Mutta ethän ole vielä sanonut, mikä tuottaa Isokyrön talonpoikaislurjuksille sen kunnian, että käyt heidän luonansa.

— Haluan vain huvikseni katsella tätä maata vähän enemmän kuin mitä Korsholman vanhoilta valleilta voin nähdä. Ja sitä paitsi, enoseni, tekee mieleni tavata isäni vanhaa sotatoveria, tuota Lauria eli Laurikaista, joka kuuluu olevan jossakin Kyrön pitäjässä ja jota äitini käski minun kuulustella siltä varalta, että hän olisi avun tarpeessa.

— Ole varuillasi! Nuo entiset kivekkäät eivät aina ole käytökseltään aivan hyvässä maineessa. Muutamat heistä ovat asettuneet rauhallisesti entisille tiloilleen ja käyvät nyt metsäin ja soiden kimppuun yhtä tuimasti kuin muinoin ahdistivat venäläisten kuormastoja. Mutta toiset, jotka eivät ole oikein osanneet rauhaan tottua, ovat asettuneet autiotiloille metsiin ja harjoittavat siellä kaikenlaisia syrjäammatteja, mikä ei oikein miellytä kruununpalvelijoita, esimerkiksi kruununmetsäin luvatonta hakkuuta, viinanpolttoa, salakuljetusta ja tuon tuostakin vaihteen vuoksi pientä rosvoustakin maanteillä. Meillä on, Kaarle, ollut uusi yhteiskunta rakennettavana, ja sellaista ei saada yhdessä miespolvessa valmiiksi. Paljon on vielä tekemättä, paljon täytyy vielä sietää semmoista, jonka vain vähitellen saamme lain ja asetusten alle taipumaan. Näiden vanhain kivekkäiden kanssa me vasta pulassa olemme. Väestö pelkää heitä kuin itse perkelettä; mahdotonta saada todistajia, ja nimismiehet eivät uskalla heidän pesiinsä ilman suuria miesjoukkoja. Sanon vieläkin kerran, ole varuillasi, poikaseni; älä lähde metsiin seikkailemaan.

— Niinkuin tahdot; olen sinua varoittanut, mutta en sentään aio kehoittaa vanhan ystäväni poikaa mihinkään pelkuruuteen. Näkemiin siis! Sillaikaa tahdon katsoa, mitä voisi tehdä tuon juutalaisen, tuon Larssonin suhteen, jonka niskoille lempo itse jonkin käräjäasian hankkikoon. Mutta kun tuli puhe hänestä, etpä ole vielä sanonut minulle mielipidettäsi hänen kartanollaan tapahtuneesta kahakasta. Entä jos sillä voisi estää hänen lähtönsä… Annammeko vangita merimiehet?

— Ei, enoseni, ei, minä pyydän teitä, antakaa asian jäädä siksensä.
Tahdotteko sekoittaa minut käräjäjuttuun?

— Saatatpa olla oikeassa. Voin ehkä keksiä muitakin keinoja. Hyvästi ja — vielä sananen! Jos sinua hätyytetään metsissä, niin sano niille konnille nimesi. Lohtajan metsistä aina Lapväärtiin asti ei ole yhtään roistoa, joka ei olisi valmis menemään hirteen Kustaa Bertelsköldin pojan puolesta. Jumala niitä riiviöitä siunatkoon, on niillä toki sydän povessa riekaleisen koiranturkkinsa alla…

Neljännestunnin kuluttua tämän, maaherra, kreivi Frölichin ja hänen vieraansa, nuoren kreivi Bertelsköldin välillä tapahtuneen keskustelun jälkeen nähtiin tämä jälkimmäinen uskollisen palvelijansa Istvanin seuraamana ratsastavan harmaantäplikkäällä hevosellaan Bogatirilla Vaasan pohjoisesta tulliportista. Nuori aatelismies oli pukeutunut yksinkertaiseen ratsastajanpukuun ja pistänyt satulakoteloonsa pari vankkaa, isältään perimäänsä ratsupistoolia; mutta isän suunnattoman suuri lyömämiekka oli jo, rauhan ja muodin vaikutuksesta, vaihtunut kaitaiseen, hienointa unkarilaista tekoa olevaan pistomiekkaan. Istvanilla sitävastoin oli turkkilainen damaskolaismiekka ja olalla, paitsi reppua, lyhyt musketti.

Kello oli 3 iltapäivällä, päivä oli kaunis ja kirkas, vaikka vähän kolea. Molemmat ratsastajat ajoivat keveätä hölkkää koilliseen päin, ja kohta olivat Vaasan matalat puutalot ja kunnianarvoisa vanha kivikirkko jääneet heidän taakseen. Ensimmäinen penikulma oli silloin niinkuin nytkin suureksi osaksi metsätöntä, tasaista ja yksitoikkoista, ainoastaan siellä täällä oli peltovainioita, joiden ruokaisessa savimaassa kasvoi vihantaa laihoa. Kyliä ja taloja oli niin ikään harvassa siihen nähden, että seutu oli niin lähellä eteläisen Pohjanmaan pääpaikkaa ja siihen aikaan varakkainta kaupunkia; laveita aloja oli vielä autiona, mutta näkyvissä olevat talot olivat kaikki isoja ja vastarakennettuja. Kaikenlaisia kuormia tuli tiellä vastaan pakottaen ratsastajat aina ojanreunalle väistymään. Silminnähtävää oli, että näiden seutujen ruotsalaisella väestöllä, joka oli luonteeltaan levotonta ja joka harjoitti etupäässä tervanpolttoa, merenkulkua, maakauppaa ja laivanrakennusta, ei vielä ollut ollut aikaa korjata Isonvihan hävityksiä maanviljelyksen alalla, varsinkin kun Pohjanmaan talonpojilla oli oikeus harjoittaa merenkulkua Ruotsiin. Kuuluisa Vaasan ruis kasvaakin vain osaksi kaupungin läheisimmässä ympäristössä, sillä tämän oivallisen viljalajin varsinaiset kasvupaikat ovat ympärillä olevissa Vähäkyrön, Isokyrön, Laihian ja Ilmajoen suomalaisissa pitäjissä.

Maisema muuttui toisenlaiseksi heti, kun ratsastajat tulivat suomalaisen väestön alueelle, joka kaitaisena kiilana pistää ruotsalaisen alueen keskestä Vähäkyrön pitäjän kohdalla aina merenrantaan asti. Tie kulki täällä enimmäkseen pitkin tuon muinoin tasavirtaisen Kyrönjoen rantaa, joka nyt, jääkahleistaan juuri päästyään, vallattomana vaahtoili matalain, leppää ja pajua kasvavain savirantainsa välissä. Aukeilla lakeuksilla näkyi jo jommoisiakin metsiä, jotka olivat sodan aikana saaneet aikaa kasvaakseen ja joita kirves ei vielä ollut haaskannut tervahautain tarpeiksi. Metsäin lomissa kohtasi kulkija jo tiheämmässä kuin äsken paremmin hoidetuita peltovainioita: entiset alat eivät tosin vielä kaikki olleet viljelyksessä, mutta pellot olivat hyvästi aidatut, paremmin ojitetut ja ulkonäöltään semmoiset, että selvään voi huomata maanviljelyksen olevan näillä tienoin pääelinkeinona. Talot tihenivät, mutta pienenivät samalla ja useimmat olivat yksinäisiä, paitsi kirkonkylässä, sillä suomalainen rakasti täälläkin yksinäisyyttä ja itsenäisyyttä ja tahtoi asua väljästi; vain hämäläiset ovat toisinaan keräytyneet suuriin tiheästi asuttuihin kyliin, ikäänkuin pitääkseen puoliaan herraskartanoiden sortoa vastaan. Väestö kävi hiljaisemman, vakavamman ja juromman näköiseksi; kun ratsastajat tulivat näkyviin, lapsia juoksi aidoille ja naisia ikkunoihin katsomaan, mutta harvoin nyt enää lakkia nostettiin tervehdykseksi, ja veräjät sai matkustaja enimmäkseen itse aukaista, mitä hänen ei tarvinnut tehdä hilpeämmän ruotsalaisen väestön alueella lähempänä kaupunkia.

Melkolailla hämmästyttivät Bertelsköldiä lukuisat lapsilaumat, joita näkyi olevan matalimmissakin majoissa. Parissa paikassa nousi hän hevosen selästä ja meni pyytämään vettä juodakseen. Yleensä kohtasi häntä sama ilmiö kaikkialla: kymmenen tai parikymmentäkin paljasjalkaista ja vaaleatukkaista lasta, joilla ei ollut verhonaan muuta kuin paljas paita; nuorenpuoleinen mies useampain naisten avustamana ulkotyössä; muutamia harmaapäisiä eukkoja ja joku ukko ja hyvin harvoin joku 40- tahi 50-vuotias mies. Syy siihen oli selvä: rauhanteon aikana 17 vuotta tätä ennen oli tuskin yhtä täysikasvuista miestä neljää tahi viittä naista kohden, sillä lähes neljä viidettä osaa miehisestä väestöstä oli tuo hirvittävä sota niellyt. Mutta tästä ajasta alkaen huomattiin sekä täällä että muualla koko Suomessa vaikuttamassa eräs ihmeellinen luonnonvoima, joka kaikkialla elämässä pyrkii suurten häiriöiden hävittämää tasapainoa korjaamaan. Kaikki, tahi melkein kaikki avioliitot olivat siihen aikaan niin hedelmälliset, että aivan tavallista oli tavata samassa perheessä kymmenen, viisitoista, jopa kaksikymmentäkin lasta. Väkiluku lisääntyi niin nopeasti, että se — osaksi kyllä pakolaisten palaamisen vaikutuksesta, mutta enimmäkseen kuitenkin tästä luonnon ihmeellisestä luomisvoimasta johtuen — 27 vuotta rauhanteon jälkeen oli, mikäli tiedetään, kasvanut kaksinkertaiseksi ja noussut 29:stä hengestä 60:een henkeen neliöpenikulmaa kohti. Mutta tämä kansa oli lapsikansaa! Suurin osa Suomen poikia ja tyttäriä katseli nyt kirkkain sinisin lapsensilmin onnellisempaa tulevaisuutta kohti. Ne olivat kummallisia aikoja, jotka eivät koskaan palaja. Mitä olisikaan silloin voitu tehdä kaikkien olojen uudistamiseksi ja uuden, vanhoista vammoista vapaan suvun kasvattamiseksi Herran pelossa ja totuuden valossa, tiedossa ja hyvissä avuissa!

Oli jo ilta, kun matkustajat maaherran neuvon mukaan päätyivät joen ahteella olevaan Vähäkyrön pappilaan. Kunnianarvoisa kirkkoherra Gumse, vanha viluinen mies, puettuna lammasnahkaturkkiin, päällyssaappaihin ja nahkakalottiin istui ulkoeteisen penkillä ja näytti parhaillaan läksyttävän erästä mylläriä, joka lakki kädessä ja suuresti huolissaan aina tuon tuostakin sipaisi jauhoista tukkaansa. — Sen sanon sinulle, Antti, — puhui rovasti isällisen hyväntahtoisella äänellä, joka oli omituisen ristiriitainen puheen sisällön kanssa, — niin, sen sanon sinulle, vanha veräjänpylväs, että katalampaa talonkoiraa kuin sinä ei ole Vähäkyrön sillan ja Vöyrin pitäjänrajan välillä! Annat noiden filistealaisten varastaa hevosesi juuri nenäsi edestä, sinä näivettynyt nauris, etkä edes ärähdäkään, että nimismies olisi saanut siitä vihiä, ennenkuin ne metsään ennättivät, sinä vanha puuromylly! Luuletko sinä niiden istuvan ja odottavan tulevana sunnuntaina kirkossa luettavaa kuulutusta, sinä koninraaja? Huonosti tunnet Laurin, jos luulet, että hän tuo takaisin hevosesi!

Mylläri penkoi taas tukkaansa ja vastasi ällistyksissään, että hevonen oli kadonnut laidunhaasta, mutta kuka sen oli ottanut, sitä hän ei osannut sanoa. Sen hän vain tiesi, että hänen poikansa Jaakko, joka oli poiminut karpaloita metsässä, oli tänä aamuna nähnyt Laurin palaavan viuluineen eräistä kylässä pidetyistä häistä, ja sentähden hän ajatteli…

— Pääsi on yhtä jauhoinen kuin tukkasi, Anttiparka, — jatkoi vihastunut kirkkoherra samanlaisella ystävällisellä äänensävyllä, mutta katkaisi saarnansa siihen, nähtyään Bertelsköldin tulevan. Tämä läheni rovastia uteliaana tietämään, oliko hänen etsimänsä mies sama, jota tässä näyttiin epäiltävän ei enemmästä eikä vähemmästä kuin myllärin hevosen anastamisesta.

7. VÄHÄKYRÖN PAPPILAN SADIN.

— Jos korkea-arvoinen rovasti tuntee erästä vanhaa sotamiestä Lauria eli Laurikaista ja hänen olinpaikkansa, niin olisin suuresti kiitollinen, jos saisin sen tietää, — sanoi Bertelsköld kohteliaasti tervehtien.

Rovasti Gumse otti esille messinkisankaiset silmälasit, pyyhki ne hyvin huolellisesti, nosti ne arvoisalle nenälleen ja katseli vierasta ilmeisellä kummastuksella. — Olinpaikkansa? — toisti hän. — Laurinko olinpaikan? Suokaa anteeksi, mistä herra on kotoisin?

— Minä tulen Vaasasta ja minulla on asiaa mainitulle miehelle, joka taitaa asua näillä seuduin.

— Asuako? — toisti rovasti taas. — Hm, hm, jos herra, niinkuin arvelen, on viskaali, hm, hm, vaikka herra vielä näkyy olevan nuori, niin — suokaa anteeksi — luuleeko herra Lauria mieheksi, joka jossakin asuu?

— Tiedän vain hänen olleen viimeisiä maansa puolustajia viime sodan aikana ja haluaisin mielelläni tietää jotakin hänen nykyisistä oloistaan, — vastasi Bertelsköld tahtomatta huomauttaa rovastille hänen erehdyksistään.

— Oloistaanko? — vastasi taas itsepäinen vanhus. — Nuori mies, te saisitte yhtä hyvin kysyä pohjoistuulen oloja, kun se humisee tuolla koivikossa, missä se asuu. Sota on suuri onnettomuus, jolla Herra on etsiskellyt meitä meidän synteimme tähden; Jumala armahtakoon sitä, joka semmoista kokee. Te, joka olette nuori, ette suinkaan ole nähnyt muuta kuin arpia, mutta kysykää siltä maalta jolla seisotte: Ammonin lasten hevosten kaviot ovat sitä tallanneet. Mainitkaa vain Isoviha, ja te kuulette kivien puhuvan.

— Suokaa anteeksi, mutta voiko se olla sama Lauri, jonka epäillään varastaneen myllärin hevosen?

— Mitä sanotte? Minulla ei ole mitään todistuksia, ei ensinkään. Olenko sanonut, että hän on varastanut hevosen? — Ja levottomasta silmäin räpytyksestä päättäen pelkäsi arvoisa pappi jostakin syystä antautua tästä asiasta pitempiin puheisiin.

— Siinä tapauksessa pyydän nöyrimmästi saada joitakin tietoja, mistä minun on miestä haettava. Jos hänet on nähty täällä päin tänä aamuna, voin kenties saavuttaa hänet vielä tänä iltana.

— Hänetkö saavuttaa? — Hm, hm, jos tyydytte vanhan miehen neuvoon, niin jääkää tänne yöksi ja pitäkää hyvänänne, mitä talo voi tarjota. Riitta, mene kokemaan makuutupaa! Luulen siellä olevan sijaa teille yhtä hyvin kuin jollekin toiselle.

Roteva, punaverinen tyttö ilmestyi samalla kartanolle ja toi hetken kuluttua sen vastauksen, ettei makuutuvassa tällä kertaa ollut muita kuin tuomarin pitkä kirjuri. Ajan kaunis ja vierasvarainen tapa näet vaati, että talossa aina oli isonpuoleinen lämmin huone valmiina levitettyine vuoteineen kaikkien matkustavain varalle, jotka kursailematta ja ilmoittautumatta niihin poikkesivat ja joille sinne hankittiin mitä he tarvitsivat, isäntäväen useinkaan edes tietämättä, keitä vieraat olivat. Aina tuon tuostakin, etenkin aamusella, lähetettiin joku palvelija katsomaan, keitä sinne oli poikennut ja mitä he ehkä tarvitsivat ja tätä sanottiin makuuluvan kokemiseksi, aivan niinkuin kalastaja aamulla kokee rysänsä ja lohipatonsa.

Nämä vieraanvaraiset satimet olivat erittäin paikallaan semmoisena aikana, jolloin niin vähän muita mukavuuksia oli matkustaville tarjona. Ei isäntä eivätkä vieraat tarvinneet nähdä sen suurempaa vaivaa kuin itse tahtoivat; Suomessa ei ollut ainoatakaan sanomalehteä, mutta jokainen matkustaja vastasi yhtä meidän aikamme sanomalehden numeroa ja maksoi kestityksensä läheltä ja kaukaa tuomillaan vereksillä uutisilla. Jos sattui niin, että sadin huomattiin koettaessa tyhjäksi, tunsi monikin kunnon maalaispappi samaa pettymystä kuin jos posti sinä päivänä olisi jäänyt tulematta.

Kenties oli luullun viskaalin ulkomuodossa jotakin, jonka johdosta rovasti Gumse toivoi tavallista runsaampaa saalista, sillä hän uudisti ystävällisen kutsunsa, käskien Riitan valmistaa sängyn vieraalle herralle; kirjuri voisi maata penkillä, ja mies saisi maata renkituvassa; hevoset oli juotettava ja talliin vietävä, sillä ruohoa oli haassa vielä kovin vähän; tulisi sitäpaitsi muistaa, kuinka oli käynyt Antin hevosen.

Bertelsköld suostui vain syömään illallista pappilassa sillaikaa, kun hevosia ruokittiin. Hänet vietiin talon matalaan saliin, joka yhdessä kahden kamarin ja keittiön kanssa muodosti tämän varakkaan pitäjän kirkkoherran ja hänen perheensä asunnon; apulainen, jolla oli palkkaa kolmekymmentä plootua, asui yliskamarissa. Katetun pöydän ääressä tapasi hän kodikkaan papinrouvan, joka oli puettu harmaaseen, kotona, omain lampaitten villoista kudottuun nuttuun; ja molemmin puolin häntä ruokahaluisen lauman lapsia ja lastenlapsia, jotka äänettöminä tyhjentelivät suuren puurokupin sisältöä. Ei siinä huolittu kursailla, sillä istuihan täällä joka päivä vieraita samassa pöydässä talonväen kanssa. Kun luultu viskaali nyt oli asetettu pöydän päähän kunnianarvoisan isännän viereen, niin se luultavasti oli ylimääräinen kunnianosoitus, joka voi johtua siitä, että hän ulkomuodostaan päättäen oli hienompaa säätyä kuin pappilan tavalliset jokapäiväiset vieraat.

Rovasti Gumsella oli paljon kyselemistä: mitä Vaasassa arveltiin valtiopäivistä; kuinka oltiin vaaliin tyytyväisiä; mitä rukiista maksettiin; oliko sota tulossa; mitä voi maksoi; kuinka oli Puolan asiain laita; kuljetettiinko täältä paljon paloviinaa salaa Ruotsin puolelle; oliko Rooman keisari pahastikin sairaana; kuka pääsisi Korsholman kihlakunnan voudiksi ja oliko siinä perää, että paavi aikoi luopua hallituksestaan. Sittenkun Bertelsköld oli näihin kysymyksiin vastannut minkä tiesi ja ehkä vähän enemmänkin, koetti hän taas kääntää puheen Lauriin. Mutta tuskin oli hän toisen kerran maininnut tämän nimen, kun syntyi äänettömyys, toinen katsoi toiseensa ja yksi pienimpiä poikia kysyi kuiskaten äidiltään, "tahtoiko vieras herra panna Laurin putkaan".

Selvää oli, että tämmöiseen varovaisuuteen oli olemassa jokin syy, ja kun nuorella kuljeksivalla ritarilla ei ollut halua ilmaista, kuka hän oli, kiitti hän kestityksestä ja hylkäsi kaikki kehoitukset jäädä taloon yöksi, kohteliaasti selittäen, ettei hänen aikansa sallinut viipyä: hänen täytyi heti kohta jatkaa matkaansa, ja hän olisi hyvin kiitollinen, jos saisi jonkun, joka kunniallista palkintoa vastaan opastaisi hänet Laurin asunnolle.

Kunnianarvoisa rovasti rykäisi pari kertaa, katsoi milloin isoon seinäkelloon, milloin muorinsa kaulahuivin nipukkaan, ikäänkuin keksiäksensä jonkin hyvän keinon ja sanoi vihdoin viimein, että myllärin Jaakko tunsi kaikki metsän polut ja osaisi parhaiten häntä opastaa, "jos hän välttämättömästi kernaammin tahtoi tutustua rosvoihin soihin ja yösumuihin kuin lämpimään sänkyyn kunniallisten ihmisten luona".

Kun Jaakko oli seurannut isäänsä pappilaan ja parast'aikaa ahtoi sisäänsä puuroa renkituvassa, ei ehdotus kohdannut mitään erityistä estettä, ja hetken kuluttua nähtiin molempain ratsastajain, hoikka, avojalkainen, noin 13- tahi 14-vuotias, liukkaan näköinen poika oppaanaan, lähtevän pappilasta, kaikkien sen asukasten heitä hiukan kummastellen katsellessa.

Luutnantti Bertelsköld oli kasvanut mieheksi kaukana isäinsä maasta ja oppinut tuntemaan monen muun maan olot paremmin kuin tämän, mutta taisi kuitenkin hiukan suomenkieltä. Hän oli elänyt osan lapsuusaikaansa vanhan Topiaksen seurassa, joka ennen muinoin seurasi hänen äitiään tuolla vaarallisella retkellä Kajaanin linnaan,[14] ja häneltä oppinut isäinsä kieltä. Paljon oli sitä senjälkeen unohtunut, mutta sen verran hän sitä kuitenkin osasi, että jotakuinkin voi selittää ajatuksensa pojalle, joka nyt vainukoiran ketteryydellä juosta viiletteli maantienojan reunaa molempain ratsastajain edellä. Hän sai nyt tietää, että noin penikulman päässä pappilasta oli metsässä torppa, jossa Laurin oli tapana toisinaan oleskella. Ja jos hän ei olisi siellä, niin ehkäpä rahalla ja hyvällä puheella saataisiin selville, mistä häntä olisi etsittävä. Näine laihoine tietoineen jatkoivat miehet ratsastustaan valoisana kevätiltana.

Kello kävi yhtätoista, kun ratsastajat Jaakon johtamina erosivat suurelta maantieltä ja poikkesivat eräälle pienemmälle kyläntielle vasempaan käteen. Tämäkin tie kapeni vähitellen, sittenkun oli kuljettu ohi muutamain talojen, joissa koirain haukunta houkutteli uteliaita ihmisiä pieniin ikkunoihin, joista muutamat olivat vain luukuilla suljettavia tai avattavia reikiä. Bertelsköld huomasi, että eteisten ovet näissä taloissa oli suljettu, jollaista varovaisuutta muuten harvoin noudatettiin tässä rauhallisessa ja harvaan asutussa maassa.

Viimein muuttui tie kaitaiseksi poluksi, rattaanjäljet katosivat saviseen maahan, eivätkä ratsastajat enää voineet kiviin, kantoihin ja katajapensaihin kompastumatta ajaa rinnan. Viimeinen talo oli jäänyt jo kauas jäljelle; koiranhaukunta lakkasi; karjankellot eivät enää kilisseet; ei enää tuntunut tuota omituista, niistä lastuläjistä nousevaa savun hajua, joita kesantopelloille lehmien suojelemiseksi sääskiltä sytytetään. Valpas toukokuun aurinko oli mennyt levolle koivujen ja kuusien taa; yö-usva nousi rämeiköistä ja levisi kuin harso kosteille ja alaville paikoille. Metsä tiheni, ilma viileni, hiljaisuutta häiritsi vain sääskien surina, hevosten tasainen kavioiden kapse, jonkin taittuneen oksan rasahdus, tai laulurastaan ääni, sen helähytellessä tässä yksinäisyydessä sulosointuisia säveliään puiden latvoissa.

8. SEIKKAILUJA RAUHAN AIKANA.

Kuta syvemmälle ratsastajat metsään painuivat, sitä kaidemmaksi kävi polku, niin että viimein erotti tuskin muuta kuin kaitaisen karjanuran. Hevoset kompastelivat alinomaa murtoihin, kuusien oksat pieksivät ratsastajain kasvoja. Ei mitään merkkiä halkopinoista eikä muitakaan ihmisten jälkiä voitu huomata tässä asumattomassa, metsäisessä, kivikkoisessa, sammaleisessa ja rämeisessä erämaassa.

— Mitäs nyt, lurjus, tiehän loppuu tähän! — huudahti Bertelsköld äreästi, kun tiheä metsä vihdoin pakotti hänet nousemaan ratsailta ja taluttamaan hevosta ohjaksista. Viimeisetkin jäljet olivat loppuneet, mutta Jaakko luikerteli yhä vielä oravan ketteryydellä ja puoleksi kontaten pensaiden välitse eteenpäin.

— Onko tie loppunut? — kysyi poika niin tyhmännäköisenä katsellen, että se missä muussa tilanteessa tahansa ehdottomasti olisi pakottanut nauramaan.

— Ellemme kohta tule torpalle, niin panen sinut poikkiteloin satulaan ja annan maistaa koivurieskaa, — jatkoi vihastunut kreivi.

— Torpalleko? — toisti poika. — Mahtaisikohan olla torppa, joka näkyy tuolta puiden välitse? — Sieltä näkyikin jokin tumma esine kuusien hämärästä varjosta.

Samassa lensi hän tiehensä kuin nuoli puunrunkojen sekaan. Istvan, joka kaiken aikaa oli häntä epäluuloisin silmin seurannut, päästi ohjansa ja lähti juoksemaan samaan suuntaan. Ennen pitkää olivat molemmat näkymättömissä.

Bertelsköldillä, joka ei tiennyt, mitä ajattelisi pojan katoamisesta, ei ollut muuta neuvoa kuin kytkeä hevoset puuhun ja lähteä jalkaisin sinne päin, mistä tuo tumma esine häämötti öisen sumun läpi. Ei hän ollut monta askelta astunut, kun huomasi erehdyksensä. Se, mitä hän oli luullut ihmisasunnoksi, olikin vain iso sudentarha, joka oli rakennettu yhteenliitetyistä puunrungoista ja sisäpuolelta varustettu satimella. Rungot oli kuitenkin useista paikoin maahan revitty, ja koko laitoksen rapistunut tila osoitti, ettei sitä nähtävästi oltu moneen vuoteen katsottu eikä hoidettu alkuperäistä tarkoitustaan varten. Tämä sadin oli kaikin puolin epämiellyttävämpi kuin tuo vieraanvarainen Vähäkyrön pappilan sadin.

Bertelsköld jäi kuuntelemaan. Ylt'ympäri vallitsi hiljaisuus niinkuin meren pohjalla: ei ainoatakaan lintua, ei ainoatakaan tuulahdusta; etäältä vain kuului hiljainen, niinkuin miljoonain sääskien siivistä lähtenyt suhina. Paikka oli ylänteinen, mutta aivan sen vieressä oli räme, ja sen yllä häilyi läpinäkymätön sumu. Tämä näytti yhä enemmän laajenevan; se liukui kuin kevykäinen pumpulinen järvi puiden juurien ja runkojen ylitse; latvat vain näkyivät vielä kevätyön omituisessa kirkkaudessa. Vähitellen nousi sumu yhä korkeammalle, eikä kestänyt kauan, ennenkuin kuljeksiva ritarimme oli niin kokonaan sumun sisässä, ettei voinut erottaa esineitä kymmenen askelen päähän.

Hän huusi; ei kaikukaan vastannut. Hän vihelsi; ei vastausta. Hän luuli kuulevansa taittuneen oksan rasahduksen ja pyrki sinne päin; hän oli pettynyt; se oli ehkä metso, joka oli lentänyt jotakin kuivettunutta oksaa vasten. Ei ollut enää epäilemistäkään: tuo petollinen opas oli tahallaan vienyt hänet eksyksiin erämaahan, ja hän luuli aavistavansa syynkin siihen. Häntä oli luultu matkustavaksi viskaaliksi, ja kuta enemmän hän muisteli sitä varovaisuutta, millä oli Laurista puhuttu, sitä selvemmin ymmärsi hän, että Jaakko mahtoi olla jossakin liitossa tämän seikkailijan kanssa ja oli tahtonut johdattaa hänen luulotellun takaa-ajajansa harhaan, antaakseen rosvolle tiedon vaarasta.

Suutuksissaan ja pahalla tuulella hapuili Bertelsköld edelleen erämaassa, tietämättä minne meni. Ei häntä se huolettanut, että ruoho oli märkää ja yöilma kolea; milloin sieltä, milloin täältä luuli hän kuulevansa toveriensa äänen. Mutta jatkettuaan tätä työlästä vaellusta, niinkuin hänestä tuntui, lähes penikulman, oli hän jälleen sudentarhan luona, josta hän jo aikoja sitten oli lähtenyt. Hän oli kulkenut miltei säännöllisessä kehässä paikan ympäri.

Vähän ajan kuluttua kuului metsästä selviä askeleita. Jotakin liikkui sumussa, ja heti sen jälkeen hyppäsi solakka haamu ihan hänen ohitsensa. Se oli tyttö; sillä oli valkoinen päähine ja luultavasti se ei häntä nähnyt, sillä kuultuaan huudon: "odotapas vähän!" säpsähti se ja katsahti hämmästyen taaksensa, mutta pakeni taas linnun nopeudella ja katosi usvaan.

Vaikka tyttö niin nopeasti vilahtikin hänen ohitsensa, oli Bertelsköld kuitenkin suureksi kummastuksekseen luullut tuntevansa hänen piirteensä. Jollei se ollut utukuva, haltiatar, aavenäky, niin oli se ainakin hämmästyttävästi samannäköinen kuin eräs hyvin tuttu henkilö, jonka hän oli tavannut kaksitoista tuntia sitten Vaasassa — sama, joka oli vappuna ratsastanut hänen hevosellaan — pelastanut hänet aamupäivällä merimiesten käsistä — sanalla sanoen: vallaton ilkamoinen pikku porvaristyttö Ester Larsson.

— Ester! Pikku, kaunis Ester, hennotko jättää minut yksinäni tähän erämaahan? — huudahti nuori luutnantti hänen jälkeensä, hämmästyksissään tästä odottamattomasta kohtauksesta.

Ei kukaan vastannut. Bertelsköldistä näytti niinkuin tuo oikullinen tyttö olisi kätkeytynyt muutamain askelten päähän erään ison kuusen taa. Hän riensi sinne; mutta se, jota hän oli luullut tytön valkeaksi päähineeksi, olikin vain koivun valkoinen runko, joka veljellisessä sovinnossa oli kasvanut kuusen viereen. Hänen täytyi hymähtää vilkkaan mielikuvituksensa synnyttämälle näköhäiriölle. Kuinka hän oli voinut hetkeäkään luulla, että rikkaan kauppiaan tytär, isänsä lemmikki ja silmäterä, samoilisi yksinään keskellä yötä täällä tiettömässä erämaassa näin kaukana Vaasasta.

Tyytymätönnä palasi hän takaisin sudentarhalle, toiveen Istvanin toki viimein hakevan hänet käsiinsä tämän varman merkin luota. Tuskin oli hän sinne kumminkaan ennättänyt, kun uusi haamu tunkeutui esiin puunrunkojen lomitse.

Se oli noin 50:n ja 60:n vuoden vaiheilla oleva mies, tavattoman lyhyt varreltaan, mutta hyvin harteva, puettu seudun tavalliseen talonpoikaispukuun ja kirves olallaan. Mies tuli samaa tietä kuin tyttö — ja Bertelsköld huomasi siinä nyt vähäisen, tuskin tuntuvan polun — seisahtui hiukan ihmeissään, ja kysyi: — Mitä herra tähän aikaan metsässä tekee?

— Ja mitä te itse täällä teette, ystäväni? — vastasi kreivi tyytyväisenä, että nyt vihdoin viimeinkin oli tavannut jonkun, joka voisi vapauttaa hänet tilanteesta, joka jo häntä kyllästytti.

— Ja minä haen erästä lemmon poikaa, jonka piti opastaa minua ja joka karkasi tiehensä. Oletteko nähnyt häntä? Tai oletteko kohdannut palvelijaani, joka vähän aikaa sitten meni tuonnepäin?

— Kuulkaapa, mies, te tekisitte paremmin, jos sanoisitte, mistä minun tulee hakea tovereitani, sillä ilvehtimistä en suvaitse.

— Ja herra tekisi paremmin, jos tähän aikaan päivästä nukkuisi sängyssään kuin että jänisten jäljessä juoksee.

— En pyydä neuvoja, — vastasi Bertelsköld hieman ylpeästi — vaan toivon, että opastatte minut pois tästä kirotusta metsästä. Voitte ansaita hyvän päiväpalkan.

— Mahdollista kyllä, herra, mutta minä en siitä välitä, — vastasi mies välinpitämättömästi. — Opastaa teitä en voi; minulla on urakkatyöni ja honkien pitää olla maantiellä ennen iltaa. Mutta hyvän neuvon saatan teille antaa, ja jos ette ole kovin kopea uskoaksenne mastonhakkaajaa, niin kuunnelkaa tuota tuolta kaukaa kuuluvaa ääntä. Ettekö kuule mitään?

— Se on iso paarma se, ja jos olisitte sitä muutamaa penikulmaa lähempänä, niin ehkäpä ymmärtäisitte paremmin sen aamuvirren. Ettekö koskaan ole kuullut Pohjanlahden koirain haukkua nalkuttavan kallioita vasten?

— Luulenpa kuin luulenkin. Auttakaa nyt itse itseänne. Jos sumulta ette näkisi aurinkoa, niin kuunnelkaa koirain haukuntaa: tuolla on teillä länsi, ja sitten saatatte laskea oman kompassinne mukaan. Kahden tunnin päästä alkaa lounaistuuli puhaltaa; silloin katoaa sumu, mutta samalla kompassikin; aamupuolella kämpii aurinko nahkasiinsa, ja me saamme kuulla Ukon käyvän. Hyvästi, hyvä herra; jos suotte isänne pojalle hyvää, niin älkää kengänpohjianne säästäkö. Toivotan teille onnea matkalle.

Ja näin sanottuaan oli mieskin kadonnut samalle suunnalle, minne vast'ikään tyttö. Bertelsköldin teki kovasti mieli lähteä ajamaan takaa tuota hävytöntä ja pakottaa hänet oppaakseen, mutta hän oli äsken nähnyt, kuinka semmoiset hakemiset menestyvät. Hänen asemansa oli hänestä enemmän naurettava kuin vaarallinen, ja ajatellessaan niitä paljon vaarallisempia öitä, jotka hän oli viettänyt etuvartijana Unkarin metsissä, päätti hän tyynesti istuutua ja odottaa usvan hälvenemistä.

Sallimus näkyi kuitenkin määränneen, ettei Kaarle Viktor Bertelsköld, kunink. majesteetin linnoitusväen luutnantti, tänä yönä saisi nauttia edes neljännestunnin lepoa, sillä kauan ei kestänyt, ennenkuin kimakka vihellys vingahti metsästä. Tällä kertaa se oli Istvan, ja jos joku vielä olisi sitä epäillyt, ilmaisi Bogatirin vilkas hirnunta, että se oli kuullut tuon hyvin tunnetun merkin. Bertelsköld vastasi unkarilaisten tavallisella sotahuudolla, eikä kestänyt kauan, ennenkuin hänen uskollinen palvelijansa astui esille aivan toiselta suunnalta kuin minne oli lähtenyt.

Istvan kertoi nyt kerrottavansa. Hän oli ajanut karkulaistaan liki tunnin ajan; mutta tuo viekas poika oli osannut käyttää edukseen seuduntuntemustaan niin hyvin, että alinomaa jokin este oli ollut ajoa keskeyttämässä: milloin räme, milloin pensaikko, milloin jokin noita huoneenkokoisia vierinkiviä, joita on siellä täällä pitkin koko Pohjanmaan rannikkoa. Tämmöisen ison kivikummun taa oli Jaakko kadonnut, ja kun Istvan itsepintaisesti yhä vieläkin etsi häntä, oli hän "nähnyt väkeä vuoressa".

Tämän hän sanoi niin vakavin naamoin, että se nosti hymyn hänen heikkouskoisen herransa huulille. — Kai menit sisään heidän luoksensa ja pyysit heitä sinulle tietä neuvomaan? — kysyi Bertelsköld.

— Minäkö menisin vuoreen! toisti Istvan teeskentelemättömällä hämmästyksellä. — Minä menen minne teidän armonne käskee, kunhan siellä vain teräs pystyy nahkaan eivätkä kuulat maalistaan kilpisty; mutta minä olen ihminen, teidän armonne, enkä tahdo olla missään tekemisissä sen kanssa, mitä näin. Minä ymmärsin, etteivät kaikki asiat ole oikeinpäin täällä metsässä ja laputin pois niin pian kuin pääsin hakemaan teidän armoanne; mutta siitä olen varma, että tuo ilkeä sumu on vartavasten meitä varten lähetetty, ja niin olen juossut kehässä kuin jänis, kun koirat ovat sen kinterillä.

— Sinä olet narri. Olen kuullut sanottavan, että täällä vielä on paljon lymypaikkoja metsissä Isonvihan ajoilta, jolloin ihmiset piiloutuivat maakuoppiin ja vuorenkoloihin välttääkseen vihollista. Kuka tietää, emmekö juuri siitä kolosta löydä sitä miestä, jota etsimme.

Istvanin huomio oli kuitenkin toisaalle kiintynyt. Hän paneutui alas, korva maata vasten, makasi siinä minuutin ajan yhdessä kohti henkeänsä pidättäen ja kysyi sitten yht'äkkiä: — Onko teidän armonne päästänyt hevoset irti?

— Minä kytkin ne tähän lähelle, eivätkä ne ole voineet kiskoutua irti, sillä minä kuulin Bogatirin hirnuvan samalla paikalla, jonne olin sen jättänyt.

Istvan kuunteli taas. — Ne ovat irti, ne ovat kappaleen matkan päässä täältä itään päin — ne etenevät — nyt seisahtuvat — nyt taas astuvat — verkalleen — ne astuvat pölkkyjen ja kuivain oksien päälle — niiden askelet ovat raskaammat ja tasaisemmat kuin hevosten, jotka ovat karkuteillä… Teidän armonne! Hevosemme on varastettu; noin astuvat vain hevoset, joilla on ratsastajat selässään.

— Tule, — sanoi Bertelsköld, joka hyvin kyllä tiesi Istvanin lapsuudesta asti kasvaneen vaaroissa ja aarniometsissä, missä aistit terovat tavallista paljon tarkemmiksi; — kohta näemme, oletko arvannut oikein ja silloin alkaa ajo, jonka rinnalla tähänastinen on ollut lapsenleikkiä.

9. UTUKUNINGATTAREN SUKKANAUHA.

Pian olivat nämä Vähäkyrön metsien kuljeksijat sillä paikalla, mihin olivat hevosensa kytkeneet, ja heti huomattiin, että Istvanin tarkka kuulo ei ollut häntä pettänyt. Paikka oli tyhjä, pehmeässä sammalessa näkyi vereksiä jälkiä, ja hevoset olivat poissa. Mahdotonta oli, että ne olisivat pudistaneet päitsensä pois tai repineet itsensä irti. Ei edes niiden puiden kuorissa, joihin hevoset olivat olleet sidotut, näkynyt pienintäkään sellaiseen viittaavaa merkkiä.

Istvan oli suunniltaan. Hän heittäytyi maahan, ryömi nelinkontin ja nuuski jälkiä kuin metsäkoira; hän päristeli harmista. — Kas tässä! — kiljaisi hän; — Bogatir on karannut pystyyn. Eivät olekaan noin vain päässeet sen selkään eivätkä varmaankaan pysyisi satulassa, ellei tuo lemmon metsä olisi näin tiheä.

— Seis! He ovat jotakin pudottaneet! — huudahti Bertelsköld, kumartuen alas ja ottaen lähimmästä katajapensaasta kiiltävän esineen. Se oli pieni ja sievä silkkinen sukkanauha hopeasolkineen, joka kiilsi kuin jalokivi katajapensaan kastehelmien keskessä.

Istvan katseli kapinetta mielestään hyvinkin oikeutetulla kauhulla. — Johan ma sen sanoin! — riemuitsi hän. — Kyllä tunnen sen ja kyllä tiedän, mitä se merkitsee. Juuri noin löysin sen kerran Bukovinan vuorilla Zablatovin ja Kolomean välillä. Se tapahtui yöllä, kirkkaassa kuutamossa mutta oli vähän sumua joen rannalla; me kuulimme uskottomain hevosten hirnuvan laaksossa. Minusta olisi voinut tulla mahtava pasha, mutta enpä onneani ymmärtänyt, nakkasin pahuksen Prutiin! Päivän koittaessa oli vihollinen kimpussamme, ja me saimme selkäämme. Miksi olin tyhmä?

— Niin vaarallinen ei toki mokoma nauhanpala liene, — vastasi Bertelsköld naurahtaen. — Minusta se on ihmeesti tytön sukkanauhan näköinen.

— Näköinenkö? Niin, herra, se on vaikka minkä näköinen, milloin tuon milloin tämän. Se, joka sen on pudottanut, voi niinikään olla milloin yhden milloin toisen näköinen, välistä kannon, välistä kiven, välistä akan, välistä tytön. Kaikki riippuu siitä, mikä aika päivästä on ja millä tuulella on se, joka sumussa liehuu.

— Minkätähden viskaisin minä luotani sen, jonka avulla ehkä voin saada varkaat ilmi?

— Sen sanon teidän armollenne, että olin tyhmä kuin bosnialainen, kun viskasin sen pois; mutta sen huomasin vasta jäljestäpäin. Minun olisi pitänyt kätkeä se takkini alle, niin olisin tullut haavoittumattomaksi; ja se, joka oli sen pudottanut, olisi ollut pakotettu tulemaan luokseni ja pyytämään sitä takaisin. Silloin olisin saattanut ehtoni sanella, teidän armonne, vaikka olisin kruunua pyytänyt. Ja silloin olisi se, joka sumussa liehui, antanut minulle mitä olisin pyytänyt. Pankaa se talteen, herra, mutta pankaa tuohta sen ympärille, taikka pankaa se kahden litteän kiven väliin liivintaskuunne; se ehkä polttaa tuohen läpi.

— Narri olet; suurin ihme tässä on se tyttö, joka… Mutta sillaikaa, kun kuuntelen taikauskoisia tarinoitasi, päästämme me varkaat menemään.

— Sandecin vuoren nimessä, niinpä on kuin herra sanoo. Seuratkaa minua, jos voitte, ja jos taas tulemme tasaiselle maalle, niin näytän minä niille veitikoille, kuka käski.

Näin sanottuaan paneutui Istvan taas korva maata vasten, ja päästyään selville suunnasta, jonne heidän oli lähdettävä saavuttaakseen varkaat, alkoi hän, enemmän ryömien kuin juosten pensaiden ja puunrunkojen välitse tunkeutua eteenpäin niin nopeasti, että hänen herrallaan, vaikka oli melkoista nuorempi, oli täysi työ häntä seuratessa. Ihmeellistä oli nähdä, millä oveluudella unkarilainen innoissaan otti selkoa jokaisesta merkistä, mikä osoitti hevosten jälkiä tässä erämaassa. Milloin oli siinä mätästä tallattu, milloin oksa taitettu, milloin näkyi kavion jälki kaatuneessa, lahoavassa puunrungossa; milloin taas näyttivät jäljet katoavan kivikkoon, ja silloin ilmaisi hänelle tien jokin paikka, josta sammal oli irtautunut tai jokin kumolleen kääntynyt pieni kivi, jonka märkä puoli oli ylöspäin. Bertelsköld luuli huomaavansa, että he nyt kulkivat itään päin ja melkein suorassa kulmassa sitä suuntaa vastaan, jota he olivat metsään tulleet; mutta sitten tuntui hänestä taas niinkuin hän olisi nähnyt sen ja sen väärän männyn, sen ja sen sammaltuneen vierinkiven jo edellisenä iltana. Tästä hän päätti, että heidän petollinen Vähäkyrön pappilasta saamansa opas tahallaan oli vienyt heidät mutkaista kaartotietä metsään, estääkseen heidät omin päin osaamasta takaisin.

Tässä luulossaan vahvistui hän vielä enemmän, kun he kovin vaivalloisen matkan perästä ja ennenkuin osasivat toivoakaan, näkivät metsän harvenevan ja taas lähenivät viljeltyjä seutuja. Aamuruskosta päättäen saattoi kello olla ehkä 2, mutta sumu, joka sakeana peitti märkiä niittyjä, esti näkemästä edemmä kuin viidenkymmenen askelen päähän. He tulivat aidan luo: toisella puolen sitä oli vastakuokittu kytömaa. Täällä ei ollut mitään hyötyä korvan panemisesta maata vasten: kaukaisten äänten kumu katosi kokonaan tuohon pehmeään mutaiseen savimultaan. Heidän täytyi juosta pitkin ojapientaria ja niin he tulivat vähäiselle tielle. Kun he muutamia minuutteja olivat sitä seuranneet näkivät he pienoisen talon sumussa.

— Seis! — huusi Bertelsköld, ihan väsyksissään ja kiukuissaan. — Koputa ovea, koira, ja levähtäkäämme tunnin aika; en kestä kauempaa. Olen marssinut yökausia Unkarin aroilla, ja minulla on ollut yhtä hyvä pohjanahka jalkaini alla kuin sinullakin, mutta hiisi sinua kauemmin seuratkoon. Mars, mies, mitä siinä ällistelet?

— Arvelen, että tämän kummun alla on vuori, — vastasi palvelija, eikä ollut kuulevinaankaan herransa käskyä. Sen sijaan kävi hän sormin raapimaan multaa mäenrinteeltä aidan vierestä, ja heti sen jälkeen kumartui hän taas maahan kuuntelemaan. — Siinä ne nyt taas ovat! — huusi hän. — He ovat neljännespenikulman päässä täältä. Nyt saamme nähdä, ymmärtääkö Bogatir isäinsä kieltä!

Sen sanottuaan lähti Istvan juoksemaan mäkeä ylös niin keveästi kuin ei olisi koko yönä askeltakaan astunut. Mäelle tultuaan hän kiipesi siellä kasvavaan haapaan ja päästi suustaan yhden noita kimakoita vihellyksiä, joilla hän osasi viiltää ilmaa kuin naskalilla. Vaikka aamu oli sumuinen, lienee tämä vihellys kuulunut hyvinkin kauas, kun ääntä kantoi vieno tuuli, joka jo alkoi tuntua kukkulalla ja puhalsi koillista kohti sinnepäin, minne Istvan kääntyi.

Parin minuutin ajan oli kaikki hiljaa hänen ympärillään; kuului vain pienen, kivien välitse mäen rinteellä puikkelehtivan keväisen puron solina. Istvan vihelsi toisen kerran, kolmannen kerran. Ei ääntäkään vastaukseksi.

Mutta kolmannen merkin annettuaan laskeutui hän puusta alas, asettui kuuntelevaan asentoonsa ja ilmoitti vilkkain elein, että hän kuuli Bogatirin kavioiden lähenevän. Kohta huomasi Bertelsköldkin niin olevan. Ennenkuin vielä usvan läpi voi mitään erottaa, kuuli hän uskollisen ratsunsa lähenevän tuota lyhyttä tunnettua laukkaa, joka oli saattanut ratsastajatytön Korsholman luona niin suureen pulaan. Ja muutamien minuuttien kuluttua laukkasikin Bogatir, merkinantoa totellen, noiden eläinten ihmeellisellä vaistolla suoraan halki sumun kaitaista kyläntietä pitkin.

Mutta se ei tullut yksin. Matkamiesten suureksi huviksi ja ihmeeksi näkyi sen selässä sekä surkuteltava että naurettava olento, joka kaikin voimin piti hevosen harjasta kiinni, samalla kun paljaat jalat, jotka olivat liian lyhyet jalustimiin ulottuakseen, pomppivat kuin rummunpalikat kahden puolen satulaa. Ja kuka oli tuo ratsastaja parka? Ei kukaan muu kuin Jaakko, tuo poikanulikka, tuo opas, jonka nyt kummallinen sallimus toi vastoin hänen tahtoaan vastaamaan töistään niiden edessä, jotka hänen koirankuriensa tähden olivat saaneet kaiken yötä metsässä harhailla. Hänen rangaistuksensa oli täydellinen, kun Bogatir, joka oli hyvin harjoitettu kaikenlaisiin sotatemppuihin, miltei täydestä laukasta äkkiä pysähtyi herransa eteen sillä seurauksella, että onneton ratsastaja silmänräpäyksessä suistui hevosen kaulan yli päistikkaa maahan.

Tämä oli kuitenkin Jaakolle sangen onnellinen sattuma, sillä se säästi tämän toivehikkaan nuorukaisen muuten varmaankin välttämättömästä selkäsaunasta. Sen sijaan saivat hänen tuomarinsa nyt auttaa hänet jaloilleen jälleen ja tutkia, oliko hän vahingoittunut pudotessaan. Onneksi hän oli lentänyt aivan pehmeään, tien vieressä olevaan savirapakkoon ja nousi siitä, joskaan ei aivan siistin näköisenä, niin kuitenkin ehyenä kuin savikukko.

Jaakko paran vastoinkäymiset eivät kuitenkaan vielä olleet lopussa. Sillaikaa, kun Istvan sysäsi hänet ylenkatseellisesti syrjään ja meni hevosta taputtelemaan sillä hellyydellä, jota tämmöisissä tilaisuuksissa osoitetaan kauan kaivatulle ja taas tavatulle ystävälle, ryhtyi hänen herransa pitämään sitä tutkimusta, johon asianhaarat antoivat aihetta. Mutta tuota pientä veitikkaa ei ollutkaan niin helppo tutkia. Niin pian kuin hän vähän oli hengähtänyt ja näki olevansa pinteissä, alkoi hän ulvoa taidolla semmoisella, että sudenpenikkakin olisi saattanut häneltä sitä kadehtia. Mahdotonta oli saada häneltä ainoatakaan ymmärrettävää sanaa.

— Istvan, — sanoi Bertelsköld vakavaksi tekeytyen, — mene ja palmikoi luja vitsa tuosta koivusta!

Ulvonta kävi nyt kahta rajummaksi, mutta kun se ei auttanut, näki veitikka hyväksi ruveta rukoilemaan. Herrain pitäisi antaa hänelle anteeksi, ei hän ollut hevosia ottanut, Lauri ne oli irroittanut ja pakottanut hänet olemaan apunaan. Tyttö ei ollut uskaltanut istuutua kimon selkään ja sai sentähden ratsastaa toisella hevosella, Laurin taluttaessa sitä ohjista; sitten oli Lauri ottanut kimonkin, etteivät herrat häntä saavuttaisi; ja niin oli Jaakon tehnyt mieli vähän ratsastaa ja niin — uhuu (tässä alkoi ulvonta, kun Jaakko ajatteli sitä huvitusta, joka oli niin lyhyeen loppunut) — niin he olivat tulleet maantielle, kun kimoon yht'äkkiä oli sattunut noidannuoli, ja se oli lähtenyt karkaamaan usvan läpi — ja sitten — uhuu (musiikki alkoi taas, kunnes pieni vitsan näppäys teki tarpeellisen vaikutuksen).

— Lauriko se oli, joka vast'ikään meni sudentarhan sivuitse? kysyi kreivi. — Poika sanoi niin olleen.

— Tyttö? — toisti veitikka tyhmäksi tekeytyen. — Kai se oli hänen oma tyttärensä.

— Älä koetakaan koukutella! — vastasi hänen jäykkä kurittajansa. —
Mitä tiedät tytöstä?

— Herra, — kuiskasi Istvan, — ei ole hyvä puhua semmoisista niin kauan kuin sumu vielä peittää niityn.

— Sinä parahiksi muistutat minua toisesta asiasta, — jatkoi Bertelsköld. — En tahdo, että olen aivan hukkaan kahlannut näitä kirottuja rämeitä. — Mars, lurjus! — jatkoi hän Jaakolle, — opasta meidät metsässä olevalle kiviröykkiölle, jossa miehet piilevät. Tällä kertaa olen katsova, ettet vedä meitä nenästä.

Istvanin vastaväitteet olivat yhtä turhia kuin Jaakon musiikki, ja kohta oli matkue taas liikkeellä metsään päin, Bertelsköld ratsain ja hänen edellään tuo vastahakoinen poika, suitsittuna kuin vikuri varsa vitsasköydellä, jonka toinen pää oli Istvanin kouran ympärille käärittynä.

10. HIIDENKIUAS METSÄSSÄ.

Nouseva aamuaurinko ei ollut vielä ehtinyt tunkeutua sumun läpi, joka, ollen tuulen suojassa peitti sisemmät osat Vähäkyrön metsää, kun seikkailevat ratsastajat vastahakoisen oppaansa kanssa lähenivät erästä isoa kiviröykkiötä, jonne oli tuskin neljännespenikulman matka isolta maantieltä länteen päin. Maa oli peräti karua, rämeikköjen ja siellä täällä olevien äärettömän suurien kivimöhkäleiden peittämää, niin että tarvittiin sekä varovaisuutta että kärsivällisyyttä kulkiessa. Mutta niin houkuttelevia olivat nämä vaivat tuon Korsholmassa vallinneen yksitoikkoisen hiljaisuuden jälkeen, niin vilkkaasti heräsi peritty seikkailijaluonne eloon nuoren aatelismiehen rinnassa, että tämä yritys, joka sen hyödyttömyyteen katsoen jokaisesta toisesta olisi voinut tuntua lapselliselta ja naurettavalta, sai hänet unohtamaan nälän ja väsymyksen sen toivon rinnalla, että hän nyt pääsisi sen salaisuuden perille, joka äsken oli niin kovasti säikäyttänyt hänen rohkeata, mutta taikauskoista matkakumppaniaan. Omituisen viehättävää oli hänestä kuljeksia näissä erämaissa, joissa hänen isänsä muinoin oli taistellut hurjia sissitaisteluitaan ylivoimaista vihollista vastaan; ja jos hän, tuon isän poika, ei voinutkaan maatansa puolustaa, niin voi hänelle kenties olla jotakin hyötyä siitä, että oppi tuntemaan tätä maata kaikessa sen köyhyydessä ja jylhyydessä, jommoisena se vielä joka askelella esiintyi tuon suuren hävityksen jälkeen.

Nähtävästi tunsi Jaakko tien paremmin kuin oli tuntevinaan, sillä muutamain pienten turhien pakoyritysten perästä opasti hän vaeltajat kaitaiselle ajotielle; siinä oli vereksiä rattaiden jälkiä ja se vei rämeiden ja kivien sivuitse mainitulle kiviröykkiölle, jonka Istvan tunsi samaksi, mikä oli häntä niin kovasti pelästyttänyt. Se oli yksi noita luonnon vankkoja varustuksia, joita tavataan siellä täällä Pohjanmaan rannikoilla ja jotka ovat kuin suunnattoman suuria, kaatuneiden hiisien haudoille ennen vedenpaisumusta rakennettuja kiukaita. Tämä kumpu oli ainakin tuhat jalkaa ympärimitaten; pohjana eli perustuksena oli isoja sammaltuneita ja syrjiltään kuluneita kallionlohkareita, jotka jokin suunnaton voima on paiskannut päällekkäin hurjaan epäjärjestykseen, mutta läjännyt ne varmaan suuntaan, niinkuin jokin vastustamaton aalto olisi ne sinne huuhtonut. Näiden möhkäleiden päällä oli pienempiä, mutta samanmuotoisia kiviä, kaikki pyöreäkulmaisia, ja ylinnä näiden päällä oli yhä pienempiä kiviä, niin että muutamat ylimmistä, jotka muodostivat röykkiön harjan eli huipun, olivat tuskin kananmunaa isompia. Tuo röykkiö oli enemmän harjun kuin pyramidin näköinen ja päättyi kaiken sekasotkuisen epäjärjestyksensä ohessa miltei säännölliseen kupuun, joka oli melkein kumotun kaukalon kaltainen.

Bertelsköld katseli huvikseen ja uteliaasti tätä luonnon suurenmoista mullistusta, joka näytti erinomaisen hyvin sopivan hautakummuksi kahdennelletoista Kaarlelle, kun Istvan, joka varsin vastenmielisesti oli suostunut kulkemaan röykkiön ympäri, osoitti merkitsevästi erästä kummallista kiveä, jonka piirteet sumussa muodostuivat mahdottoman suureksi hevosenpääksi.

— Tässä oli, — vastasi palvelija ynseästi. — Se, joka tässä huoneessa asuu, on jättänyt hevosenpään jälkeensä sisään ratsastaessaan.

Bertelsköld jätti nyt pojan ja hevosen Istvanin hoitoon ja lähti yksinään nousemaan tuota kummallista kiveä kohti, joka oli melkein puolivälissä röykkiön huipulle mentäessä. Vaellus oli lyhyt, mutta vaivalloinen: milloin luiskahti hänen jalkansa niljakassa sammalikossa, joka peitti näitä alkuaikain mullistusten jäännöksiä; milloin siirsi hänen jalkansa jonkin kiven asemiltaan ja pani sen kumisten vierimään alas ikäänkuin kellariholvin kattoa pitkin. Röykkiö oli läheltä katsoen kadottanut säännöllisen muotonsa: kaikki näytti jylhältä ja sekavalta; harmaat graniittimöhkäleet näyttivät sattumoisiltaan ja hullunkurisesti päällekkäin ladotuilta. Ja se, mikä etäältä katsoen näytti hevosenpäältä, ei ollutkaan muuta kuin iso muodoton kivi, joka riippui röykkiön rinteessä ikäänkuin joka hetki siitä alas vyörähtääkseen.

Tämän kiven alla oli niin iso kolo, että mies mahtui siihen. Lähellä oleva litteä paasi näkyi kerran olleen asetettuna tuon kolon suulle, joka nyt oli auki. Röykkiö oli tähän muodostanut luonnollisen luolan,[15] ja hädän ja vaaran aikoina se varmaankin oli ollut seudun asukkaille oivallisena turvapaikkana, jota hätätilassa kävi puolustaminen voimakastakin vihollista vastaan.

Mutta eivät liene ihmisolennot huviksensa etsineet turvaa tästä aukinaisesta haudasta, joka ammotti äänettömänä ja pimeänä röykkiönä tuhatvuotisten kallioiden alta. Bertelsköldistä tuntui niinkuin täällä olisi jotakin, jolla oli syytä kammoa päivän valoa. Samassa, kun hän kumartui alas, lemahti heikko savunhaju häntä vastaan; hän luuli näkevänsä himmeätä tulenvaloa luolan pohjasta, ja heti sen jälkeen huomasi hän tikapuut, jotka oli pystytetty luolan suuta vasten ja selvästi osoittivat, ettei siinä asunutkaan henkiä, jotka eivät suinkaan olisi tarvinneet semmoisia apuneuvoja ylös ja alas kiivetäkseen.

Tutkittuansa niiden kahden pienen pistoolinsa sankkiruutia, joita hän aina Unkarin sotaretkestä asti kantoi vyössään, päätti nuori seikkailijamme laskeutua alas tikapuita ja tutkia luolaa. Varmuuden vuoksi pudotti hän kolosta pienen kiven ja päätti sen synnyttämästä äänestä, ettei luola ollut syvempi kuin että tikapuut otaksuttavasti sen pohjaan ulottuivat.

Hän astui siis rohkeasti tikapuita alas, tuon tuostakin kuitenkin varovasti tutkien kapuloiden kestävyyttä ja katsahtaen taakseen, koska laskeutumisen piti käydä takaperin. Muutamia askelia astuttuaan hän oli tullut kirkkaasta aamuvalosta hämärään, jota aukosta tuleva päivänkajastus heikosti valaisi. Vielä moniaita askelia, ja tämä hämäräkin katosi, jolloin täydellinen pimeys sai vallan, ja ylhäällä oleva valoreikä näkyi pyöreänä valoisana pilkkuna luolan katosta.

Luettuansa alun kolmattakymmentä tikasta saapui kreivi luolan pohjaan, jossa oli soraa ja liukkaita pikkukiviä. Kaikkein ensiksi kiintyi hänen huomionsa puoleksi riutuneeseen valkeaan, joka paloi eräässä tämän maanalaisen asuinpaikan nurkassa, levittäen himmeätä valoaan tummille kivimöhkäleille, jotka olivat luolan seininä. Bertelsköld oli säännöttömässä kellarintapaisessa holvissa, joka ei ollut isompi, vaikkakin vähän korkeampi kuin tavallinen talonpoikaistupa.

Kallioiden välissä lirisi pieni vesisuoni, vaaran aikana korvaamaton aarre tällaisessa lymypaikassa. Paitsi muutamia sammakoita, jotka luiskahdellen oikoivat sääriään märillä kivillä, ei luolassa näkynyt yhtään elävää olentoa, mutta kaikki osoitti, että siinä kuitenkin aivan äskettäin oli asuttu. Tuli oli kenties noin tunnin verran palanut kohentamatta; eräällä paadella näkyi aterian tähteitä; ja kahdella muulla paadella, joita oli makuusijoina käytetty, oli lampaannahkoja vuoteina.

Paitsi näitä esineitä oli luolassa vielä kaikenlaisia työaseita, niinkuin valinkauhoja, alasimia, vasaroita, pihtejä, sulattimia, valinmuotteja ja monenlaisten metallien jänteitä, joita näyttiin käsiteltävän tässä maanalaisessa työpajassa. Bertelsköld oli nähnyt maailmaa siksi paljon, ettei antautunut vielä hänen aikanaan yleisen taikauskon valtaan, ja ymmärsi siis, että kaikilla näillä kapineilla oli aivan luonnollinen, vaikkakin hänelle vielä epäselvä tehtävänsä. Mutta hän oli kumminkin liian nuori voidakseen kokonaan irroittautua tämän äänettömyyden ja haudantapaisen hämäryyden salaperäisestä vaikutuksesta täällä 30 jalan syvyydessä, loitolla valosta ja elämästä ja paikassa, jossa ei mikään inhimillinen voima voisi tulla hänen avukseen, jos kalliot hänen päänsä päällä syöksyisivät yhteen. Vaikutus oli niin voimakas, että Bertelsköld hetken aikaa luuli sammuvan valkean valossa näkevänsä kääpiöiden ryömivän kallioseinän halkeamista esiin, ja pienillä mustilla käsillään tavoittelevan vasaroita, jatkaakseen työtänsä, jonka oli keskeyttänyt kutsumattoman vieraan tunkeutuminen heidän maanalaiseen asuntoonsa.

Närkästyksissään tästä mielikuvituksensa tuottamasta harhaluulosta ja pettyneenä toivossaan, kun ei löytänytkään niitä, joita etsi, päätti nuori soturi jättää enemmät tutkimukset sikseen ja palata takaisin valoisampaan maailmaan. Hän kävi siis etsimään tikapuita ja löysikin ne hetken aikaa haparoituaan, sillä tämä osa luolaa oli käynyt pimeämmäksi, kenties sentähden, että tuli oli sammumaisillaan.

Hän lähti nyt paluumatkalleen Ariadnen-lankaansa myöten, nousten tikkaalta toiselle, mutta pimeyttä kesti yhä. Olisihan hänen jo pitänyt nähdä tuo päänsä päällä oleva pyöreä valoaukko. Mutta sitä ei näkynyt. Hän kapusi kärsimättömästi edelleen, ja tikapuut tuntuivat hänestä nyt kahta vertaa pitemmiltä, kun hän äkkiä satutti päänsä johonkin kovaan esineeseen. Hän hapuili käsin pimeydessä ja tunsi tulleensa tikapuiden yläpäähän, mutta aukko oli kadonnut, ja sen sijaan oli sen suulla nyt raskas paasi, joka tietysti oli sama, mikä hänen alas astuessaan oli aukon vieressä. Tahallaan taikka tahtomattaan oli joku sulkenut häneltä paluutien, ja hän oli vankina tuossa kamalassa, pimeässä ja autiossa vuoren luolassa.

11. VAASAN SATAMASSA.

Käyttäen hyväksemme samaa säälimätöntä oikeutta jolla oikukas kohtalo joskus jättää kuolevaiset epätietoisuuden tuskien kidutettaviksi, täytyy meidän nyt vähäksi aikaa jättää nuori luutnantti vankilaansa ja siirtyä takaisin Vaasaan, jossa rikas ja mahtava valtiopäivämies Lauri Larsson vihdoinkin oli lähdössä aiotulle matkalleen Tukholmaan ja valtiopäiville.

Oli lauantaiaamu ja juuri sama aamu, jolloin kreivi Bertelsköld ja hänen ratsupalvelijansa muutamia tunteja aikaisemmin harhailivat Vähäkyrön metsien sumussa. Erinäiset esteet olivat viivyttäneet Larssonin lähtöä. Jokin muodollisuus oli laiminlyöty maaherran passia hankittaessa, ja valtiopäivämiehen valtakirja oli ollut vailla tarpeellisia allekirjoituksia. Tullikamari ei ollut antanut laivan asiakirjoja, ja viskaali Spolin oli edellisenä päivänä panettanut kaksi sen matruusia katurauhan rikkomisesta putkaan. Lyhyesti sanoen, köydet olivat epäkunnossa, niinkuin merimiehet sanovat, ja kenties oli jotakin vikaa Larssonin omassa päätöksessäkin, sillä ensiksi määrätty lähtöpäivä oli perjantai, ja tämän katsoi moni jo yksinään riittäväksi. Kukapa tahtoi ja kukapa voi suurimmatta pakotta lähteä perjantaina matkalle? Se olisi sen ajan yleisen uskon mukaan ollut samaa kuin sokeasti antautua alttiiksi kaikkien pahaenteisten tähtien vaikutuksille.

Miten paljon Larsson itse näki hyväksi kuunnella ystäväinsä ja sukulaistensa puhetta perjantain onnettomasta merkityksestä, siitä ei ole mitään tietoja saatu, mutta varmaa on, että hän viisaan liikemiehen tavoin käytti viivytystä edukseen. Kaiken yötä lisättiin aluksen lastia paikkakunnan tavallisilla Tukholmaan vietävillä tavaroilla, etupäässä jyvillä, sitten voilla, lihalla ja suolakalalla, mutta myös tervalla ja piellä, joita kiireessä ei oltu ennätetty ennemmin laivaan panna. Vanha kirjanpitäjä, joka itse oli paikalla lastausta valvomassa, vietti unettoman yön satamassa, jotavastoin hänen esimiehensä lepäsi muutamia tunteja; mutta kun tämä vanha uskollinen palvelija oli valvonut edellisenkin yön, kävivät hänen silmäluomensa vähitellen raskaiksi, ja viimein putosivat verhot kokonaan alas hänen silmäinsä eteen, hänen istuessaan laiturilla muistikirjaan merkitsemässä laivaan tuotuja tavaroita.

Hänen virka-intonsa näin vasten tahtoaan väsähtäessä tapahtui, että sillalle tuotiin kuormallinen pieniä nassakoita, jotka ulkomuodoltaan olivat pikeä sisältävien puolinelikkojen kaltaisia, joita toisinaan käytettiin lastin telkeeksi. Ne olisivat nyt olleet kirjaan pantavat. Mutta kun kirjanpitäjä nukkui, annettiin hänen nukkua, ja tavara vietiin laivaan ja otettiin vastaan kirjaan panematta.

Sillaikaa kohosi aurinko yhä ylemmä, paistaen suoraan kirjanpitäjä Grenmanin kasvoihin, niin että hän heräsi juuri parahiksi vastaan ottaakseen esimiehensä, joka saapui perheensä seuraamana satamaan klo 9 ja 10 välillä aamupäivällä. Passi ja asiakirjat olivat vihdoin viimein kunnossa, matruusit vapaina arestista, tuuli myötäinen, ja ankkuri aiottiin heti kohta nostaa. Sukulaiset tulivat laivaan sanomaan viimeisiä jäähyväisiä, ja kun osa porvaristoa oli osoittanut valtiopäivämiehelleen sen kunnian, että saattoivat häntä satamaan toivottaakseen hänelle onnellista matkaa, tarjottiin sen johdosta etevämmille vieraille ranskanviiniä ja miehistölle paloviinaa.

Larssonin vävy, raatimies Blom, piti apelleen puheen: hän sanoi häntä maan kaunistukseksi ja tuleentuneeksi tähkäksi (jonka kuultuaan nahkuri Vidlund kuiskasi viereisensä korvaan, että Blom vain odotti riiheen päästäkseen) ja arveli hänen nauttiessaan kuninkaallisen majesteetin armoa ja valtakunnan herrain suosiota sekä valvovan porvariston etuoikeuksia, että myöskin niin laittavan, että Vaasan kaupunki saisi tapulikaupungin oikeudet, ja saisi ne yksinään Pohjanmaalla…

Mutta tässä keskeytti Larsson kärsimättömästi innokkaan vävynsä puheen selittäen, että hän piti kuninkaallista majesteettia kaikessa velvollisessa kunniassa, mutta mitä valtakunnan herroihin tuli, niin hän oli vapaan valtakunnan vapaa mies eikä tietänyt muista herroista kuin kuninkaasta ja laista. Ja kun tuuli alkoi kiihtyä, tahtoi hän nyt kiittää ystäviään kunniasta, jonka he olivat hänelle osoittaneet ja sanoa heille sydämelliset jäähyväiset.

Tätä vastaan ei ollut kenelläkään mitään muistuttamista, ja vaikka nämä hyvät ystävät vielä olisivatkin halunneet kurkistaa puoliankkurin pohjaan, salasivat he pettyneet toiveensa remahtaen kaikuvaan hurraahuutoon, johon koko miehistö yhtyi.

— Kiitos ja kunnia! — vastasi laivan isäntä. — Ja nyt, pojat — kaikki selväksi!

— Hurraa patruuna Larssonille! — kaikui vielä kerran huuto raittiissa aamuilmassa.

— Hauska nähdä herrat kaikki näin iloisina! — virkkoi samassa hyvin tunnettu, vähän nenään honottava ääni, ja laitaportin kautta astui laivaan eräs pienoinen, laiha ja vaaleatukkainen olento, joka ei ollut kukaan muu kuin itse viskaali Spolin.

— Anteeksi, — jatkoi viskaali hyvin kohteliaasti, mutta äänenpainolla, josta jo edeltäpäin kuului huonosti salattua vahingoniloa — anteeksi, herra patruuna; mutta ennenkuin laiva lähtee merelle, on minulla käsky toimittaa tarkastus.

— Mitä se merkitsee? — karjaisi Larsson kiivaasti. — Minulla on selvät paperit tullikamarista…

— Se on mahdollista, — jatkoi viskaali olkapäitänsä kohauttaen; — mutta minulla on selvät määräykset. — Ja samassa hän veti esiin maaherranvirastolta saamansa kirjallisen käskyn, että "sattuneista syistä" tarkastus oli pidettävä Ester-nimisessä laivassa, ennenkuin sen oli lupa satamasta lähteä.

— Niinpä näkyy olevan, — vastasi Larsson ylenkatseellisesti, papereita silmäiltyään. — Laivuri Märssi! — antakaa viskaalin tarkastaa, mitä hän tahtoo, mutta tehkää se joutuin ja katsokaa, ettei mitään turmella. Jos hän särkee yhden ainoankaan uurteen tahi rikkoo yhden ainoankaan kannen, niin ottakaa todistajat, se tulee aikanaan velottavaksi.

— Älkää huoliko todistajista, ne on minulla itselläni, — vastasi viskaali vähän ivallisesti, viitaten erään tullipäällysmiehen ja erään kaupunginpalvelijan mukaansa tälle odottamattomalle, tullilaitoksen pyhitettyyn alaan kuuluvalle tarkastusmatkalle. Ja kun hän, nähtävästikin vain näön vuoksi, oli pikapäin kurkistanut muutamain pressujen alle ja vilahdukselta katsahtanut kajuuttaan, riensi hän rohkeasti alas ruumaan, jossa hänen vaaniva silmänsä heti kohta keksi yhden noista pienistä nassakoista, jotka oli viety laivaan sillaikaa, kun kirjanpitäjä Grenman veteli viattomuuden unta laivasillalla.

— Lyö auki tuo nassakka! — komensi hän mahtavasti hämmästyneitä apulaisiaan.

— Mutta pikeähän siinä vain on, rohkeni tullivirkamies nöyrästi muistuttaa, vähän närkästyneenä loukatun arvonsa puolesta.

Viskaalia toteltiin, ja tuskin oli kantta kirveellä longistettu, kun nassakasta vierähti kokonainen röykkiö kirkkaita ja uusia hopeariksejä.

Tullimies ja kaupunginpalvelija ällistyivät. Laivuri ja matruusit, jotka uteliaina katselivat toimitusta, ällistyivät yhtä paljon. Kuin kulovalkea levisi laivassa tieto siitä, että Larsson kuljettaa hopeata Tukholmaan ja on pistänyt kalleimman nassakkansa telkeeksi tervan ja pien väliin.

Enin kaikista hämmästyi kuitenkin rikas kauppias itse tämän odottamattoman löydön johdosta. Hänen ensimmäinen tuikea silmäyksensä sattui vävyyn, raatimies Blomiin, joka usein oli yrittänyt vetää arvoisaa appeaan nenästä kaikenlaisilla salaisilla keinotteluilla. Mutta hyvin arvoisan raatimiehen kasvot osoittivat niin vilpitöntä hämmästystä, että pikemmin voi luulla hänen epäilevän appeaan siitä, että tämä ehkä näin viekkaasti koetti riistää häneltä hänen tulevaa perintöään. Laivan ruumassa syntyi hetkeksi paljon merkitsevä äänettömyys.

— Nämä rahat eivät ole minun, eikä minulla ole niistä vähintäkään tietoa, — ärjäisi Larsson viimein närkästyksellä, jota ei huolinut salata.

— Se on hyvin mahdollista, että niin on, — vastasi viskaali sävyisästi. — Mutta patruuna suokoon anteeksi, että minä asiain näin ollen toistaiseksi olen pakotettu kieltämään laivan lähtemästä.

Larssonin kärsivällisyys loppui. — Ja millä oikeudella, — huudahti hän, — rohkenette te estää valtiopäivämiestä määräpaikkaansa saapumasta? Missä se on kirjoitettuna, että laiva kielletään lähtemästä sentähden, että se vie hopeata paikasta toiseen valtakunnan rajain sisäpuolella?

— Hopeata? — vastasi Spolin ivallisesti, pitäen yhtä noista uusista rahoista isosta luukusta tulevaa valoa vasten.

— Hopeata vieköön patruuna Larsson minne vain tahtoo valtakunnan rajain sisäpuolella, mutta leimattujen tinakappaleiden kuljettaminen ei luullakseni ole asetuksissa sallittua. Nämä rahat ovat kaikki vääriä!

12. ESTERIN HAVAINNOT.

Jos Ester-laiva olisi haljennut kahtia ja yht'äkkiä alkanut upota, olisi se tuskin synnyttänyt suurempaa hämmästystä kuin tuo ainoa pieni sana väärä raha. Kun Kaarle XII:n raskaita kupariplootuja ja Görtzin rahamerkkejä vielä jotenkin yleisesti oli liikkeessä, oli hopearaha sitävastoin harvinaista ja sitä katseltiin jonkinlaisella kunnioituksella. Joskus oli tätä rahalajia koetettu törkeästi jäljitellä, ja saksalaisten tinanvalajain oli onnistunut salaa tuoda maahan jokunen määrä tätä petollista tavaraa. Mutta vaikkakaan tällainen petos ei ollut aivan tuntematonta, oli kumminkin mitä suurimmassa määrässä hämmästyttävää, että tuota väärää rahaa nyt tavattiin näin tavattoman suuri määrä, ja että se sen lisäksi oli tavattoman hyvästi mukailtua niin että tarvittiin vanhan nuuskijan tarkka vainu sen oikean arvon ilmi saamiseksi. Se epäluuloinen murina, joka oli ollut vastauksena viskaalin ensimmäiseen vaatimukseen, lakkasi kuitenkin samassa, kun tämä innokas virkamies huolettomasti pudotti rahan ruuman pohjaan, eikä mitään oikean hopean helähdystä kuulunutkaan.

Liikemiehen semmoisen kuin Larssonin silmissä oli tuskin mitään maan päällä inhoittavampaa kuin väärät rahat. Ensimmäisestä hämmästyksestä toinnuttuaan selitti hän suoraan, että tämän asian alla piili jokin ilkeä salahanke, ja että hän, ollen loukkaamaton valtiopäivämies, ei siitä huolinut, vaan aikoi jatkaa matkaansa. Tähän viskaali Spolin kohteliaasti muistutti, että se asia oli kokonaan patruunan omassa vallassa ja että vain hänen laivansa Esterin tulisi tällä kertaa jättää lähtönsä toistaiseksi.

Larsson vaati ankaraa tutkintoa, ja innokas viskaali vastasi, että se kyllä tulisi pidettäväksi, mutta laillisessa järjestyksessä, oikeuden edessä ja pöytäkirjaa pitäen. Vihastunut laivan isäntä rupesi siis itse pitämään tutkintoa. Mutta se oli mahdotonta; hänen kirjurinsa oli nukkunut, ja vain se saatiin selville, että tuntemattomat miehet olivat tuoneet nassakat sillalle, jonka jälkeen ne muun tavaran kanssa oli viety laivaan.

Nyt tutkittiin muutkin nassakat ja havaittiin, että ne aivan oikein sisälsivät pikeä eivätkä rahaa. Ei tiedetty, mitä oli kaikesta tästä ajateltava.

Laivassa oli kumminkin valtiopäivämiestä saattaneiden sukulaisten ja ystäväin joukossa eräs hentoinen olento, joka tähän asti ääneti ja kenenkään huomaamatta oli vilkkain silmin seurannut asiain menoa, ja se oli Ester Larsson, kauppamiehen nuorin tytär. Hän luikahti nyt isänsä luokse ja kuiskasi viskaaliin vilkaisten: — Kysykääpä häneltä, mitenkä hän heti kohta löysi sen nassakan, jossa rahat olivat.

Tytön huomautus oli paikallaan, ja isä, joka harvoin kysyi neuvoa keneltäkään kuolevaiselta, näki nyt hyväksi seurata tyttärensä kehoitusta.

— Mitenkäkö? — vastasi viskaali Spolin silminnähtävästi hämillään. —
Siten, että rahanassakka sattui olemaan päällimmäisenä.

Ester sysäsi, ikäänkuin sattumalta, pienellä jalallaan tuota tyhjennettyä, nyt laivankannella olevaa nassakkaa ja huomautti kuin sivumennen, että sen reunassa oli pykälä, jonkalaista ei ollut muissa nassakoissa.

Viskaali selitti tämän sattumaksi, joka ei häneen kuulunut. Mutta hän oli tullut tekemisiin kiusanhengen kanssa, joka ei niin hevillä päästänytkään häntä käsistään.

— Missä viskaali Spolin oli viime yönä kello 1:n ja 2:n välillä? — kysäisi Ester nokkelasti, ja hänen ruskeat silmänsä vilkkuivat niin oudosti, että hämmästynyt oikeudenpalvelija seisoi hetkisen aikaa tyrmistyneenä ja äänetönnä. Vaivoin sai hän änkytetyksi, että hän oli täällä syyttäjänä eikä syytettynä, ja ettei hän ollut velvollinen tyhmiin kysymyksiin vastaamaan. Hän oli kaiken yötä nukkunut levollisesti vuoteellaan.

— Viskaali saattaa vastata kuitenkin, — vastasi Ester yhtä ilkamoisesti. — Mutta jos viskaali nukkui, niin kenties ei vuode ollut oikein hyvästi laitettu. Sanonko, missä viskaali nukkui?

— Viekää pois tuo nenäkäs tyttöreppana ja väistykää, että saan korkean kruunun puolesta panna ruuman sinettiin, kunnes asianmukainen tarkka tutkimus toimitetaan — jatkoi virkamies, tahtoen kaikin mokomin päästä kiusanhengestään.

Mutta Ester kallistui ihan hänen korvaansa ja kuiskasi hiljaa: — Älkää kieltäkö, viskaali, että olitte kello 1:n aikana viime yönä hiidenkiukaan luona Vähäkyrön metsässä.

Jos ukonnuoli olisi iskenyt pöytä- ja kannekirjain keskeen hänen virkahuoneessaan, ei vaikutus olisi ollut ankarampi. Tuo tyrmistynyt mies näkyi läsnäolevain hämmästyneistä kasvoista etsivän vahvistusta johonkin kovin odottamattomaan huomioon, ja hänen puolustuksensa rajoittui siihen, että hän heikosti jupisi: "Näytä toteen!"

Mutta eipä Ester päästänyt häntä käsistään. — Antaako viskaali heti kohta laivan purjehtia ja selittää kaikki väärinkäsitykseksi? — kuiskasi hän taas, pannen painoa sanoihinsa.

Tuo onneton mies oli kuin kärpänen, joka iloisesti lennellessään on tarttunut hämähäkinverkkoon. — Siinä nyt on seuraus siitä, kun vanhemmat eivät kurita lapsiaan! — huudahti hän ja läheni samalla laivan porttia, pitääkseen selkänsä vapaana.

— Minä sanon, että viskaali voi tavata vanhoja tuttuja, jos välttämättömästi niin tahtoo, — vastasi Ester, kenkänsä kannalla pyörähtäen ja osoittaen erästä vanhanpuoleista miestä, joka istui eräässä laivan kupeella olevassa veneessä, puettuna avaraan harmaaseen takkiin, ja näkyi kuuluvan soutajain joukkoon. Viskaali Spolin vilkaisi laivan laidan yli mieheen, ja siitä oli se merkillinen seuraus, että hän heti kohta, jalka portailla, selitti koko suuren löytönsä väärinkäsitykseksi. Päivänselvää oli, sanoi hän, että patruuna Larssonilla ei ollut mitään tietoa tuosta luvattomasta yrityksestä, eikä hän tahtoisi millään muotoa olla estämässä niin kunnianarvoisaa miestä saapumasta asianomaiselle paikalleen valtakunnan säätyjen kokoukseen. Hän, Spolin, olisi vastedes ottava mahdollisimman tarkan selon tästä ikävästä asiasta eikä hänellä suinkaan olisi mitään sitä vastaan, että laiva heti kohta lähtisi purjehtimaan, jonka tähden hän ei myöskään tahtoisi läsnäolollaan tämän enemmän olla kenellekään vaivaksi, vaan hän toivotti kaikille onnellista matkaa.

Näin sanottuaan hän laskeutui veneeseensä, useita kertoja taakseen katsahtaen, ikäänkuin peläten saavansa tervasangon täyden niskaansa, ja poistui pian venettään nopeasti soudattaen laivan kupeelta.

Oli kenties onneksi tälle uskolliselle virkamiehelle, ettei kukaan lähtöpuuhissa joutanut kyselemään hänen virkaintonsa kummallisen muutoksen syitä. Laivassa tuli kova kiire, vieraat astuivat alas kannelta veneisiinsä, ja purjeita alettiin nostaa. Larsson sulki tyttärensä syliinsä ja kuiskasi hänelle jotakin semmoista, että hän toisi hänelle koreita vauvoja ja sokeriryynejä Tukholmasta palkinnoksi hänen osoittamastaan älystä.

Luultavasti Ester tunsi noiden lupausten, jotka nyt kuuluivat hänestä niin lapsellisilta, loukkaavan itseään, koska hän punastui ja kääntyi pois. Isä katseli häntä: hänestä näytti niinkuin tytär olisi kasvanut päätänsä pitemmäksi eilisestään. Hänen alahuulensa venähti ylähuulta pitemmälle, niinkuin aina tapahtui, kun jokin tähdellinen päätös oli tekeillä, ja vähän mietittyään kysyi hän äkkiä, halusiko Ester lähteä hänen mukanaan Tukholmaan.

Pieni vallaton tyttö säpsähti, katseli isäänsä suurin silmin ja vastasi heti kohta, että juuri sitä hän oli hartaimmin halunnut, vaikkei ollut uskaltanut pyytää. — Ja saanko minä nähdä kuninkaan? Entä linnan! Entä ne kauniit upseerit, joilla on töyhtöjä hatussa! Ja saanko katsoa, kun sota alkaa?

Ankaran isän kasvot rypistyivät, mutta pilvi haihtui pian. — Minä lupaan, että saat nähdä kuninkaan, — vastasi hän, — mutta siihen sinun täytyykin tyytyä. Ymmärtäväinen tyttö ei huoli loistavista hullutuksista. Muista, pikku hupakko, ettet pääse mukaan ainoastaan huvitellaksesi, vaan myöskin oppiaksesi jotakin hyödyllistä, jota et saa täällä kotona oppia. Minä panen sinut parhaaseen sikäläiseen kouluun ja sinä saat oppia enemmän kuin moni neitikään, ja sinun tulee tuottaa vanhalle isällesi kunniaa.

— Minä saan nähdä kuninkaan! Minä saan nähdä kuninkaan! — huudahti Ester, joka tämän merkillisen uutisen tähden kokonaan unohti tuon hänen mielestään hyvin mitättömän lisäyksen koulusta. Ja ihastuksissaan hän täydensi heti kohta lauseensa: — Minä saan nähdä Kaarle kahdennentoista! Minä saan nähdä sodan!

— Jumalan ja säätyjen avulla toivon, ettet tule sitä näkemään, — sanoi isä hymyillen. Mutta jo on aika, että laittaudut valmiiksi, lapseni. Veronika, katso, että tyttö heti joutuu valmiiksi; olemme jo ilmankin tarpeettomasti viipyneet.

— Mutta, isä hyvä, — muistutti sisar, joka nyt vasta suureksi hämmästyksekseen kuuli puhuttavan tästä odottamattomasta lähdöstä, — Ester ei voi lähteä noin vain. Täytyyhän meidän toki lähettää kotiin noutamaan paitoja ja sukkia, ja se musta juhlaleninki, ja ne uudet kengät, ja matkahuntu, ja hillikka, ja kultaketjut, ja mahdotonta hänen on lähteä ilman harmaata villahametta, ja sitten hän vielä tarvitsee merellä viittansa; ja se uusi harso, jonka hän viime kesänä sai, ja pitsikalvosimet, ja se pieni ompelulipas, ja Uusi Testamentti ja virsikirja, ja käsipuuhka, ja helminauha ja…

— Lakkaa toki jo rojujasi luettelemasta! Minkätähden et niitä ennen ajatellut? Mutta ei lapsi saa vilustuakaan. Riennä siis kaupunkiin noutamaan välttämättömimpiä, mutta koristeet jääkööt kotiin… Niin, tuota, että kultaketjut voit ottaa, ja helminauhan ja sormuksen; lapsi ei saa olla kuin kerjäläiskakara, ja se maksaa rahaa, jos kaikki semmoiset ostetaan uudestaan. Ja kuules, Grenman, sinä menet Veronikan kanssa ja lähetät puodista lapselle vähän rusinoita ja manteleja evääksi. Pidä renkejä tarkasti silmällä, mies, äläkä nuku kynttilän ääreen! Anna suomalaisille määrän perästä viinaa, etteivät käy rajuiksi, ja pidä tupakkaa säästäen, Grenman, siinä on kylliksi, kun saavat pari lehteä kaupantekijäisiksi, jos terva on sakeata ja tynnyrit hyvästi täytettyjä. Mutta (ja tämä sanottiin kuiskaamalla) pidä Blomia silmällä, ettei hän saa tarjota enemmän kuin me, ja jos jotakin siihen suuntaan havaitset, niin älä sääli yhtä kappaa suoloja ja paria savipiippua, pitääksesi talonpoikia hyvällä tuulella. Äläkä mittaa kamlottia ja karttuunia tytöille enemmän kuin akoillekaan, sinä vanha narri, äläkä laske poikia lakerilaatikolle. Maltahan — me tarvitsemme vähintään tuhannen neljäsataa tolttia lankkuja syksyksi; ei tee mitään, jos Blom saa odottaa. Katso humalatarhaa, ja pitele tarkasti mausteita: kahta luotia enempää ei saa inkivääriä kulua talon tarpeisiin viikossa. Ja vielä yksi asia! Jos maaherra tahi hänen väkensä pyytävät puodista jotakin velaksi, niin vastaa kohteliaasti, mutta varmasti, ettei siitä voi olla puhettakaan. Minä tunnen ne kuningas-vainajan hallituksen aikaiset suuret herrat; ne ovat niin kauan ottaneet maksutta sodassa, että ovat unohtaneet maksaa rauhan aikana. Mutta jos se nuori mies Bertelsköld joskus sattuu olemaan rahapulassa ja jos hän haluaa koettaa meidän flanderinverkaamme tai maistaa espanjanviiniämme, niin saakoon sen tehdä; hänellä on hyvät paperit ja voi maksaa kaksikymmentä prosenttia luotostaan ja — no niin, Jumala olkoon kanssasi, hyvä Grenman! Jo on aika, että laittaut maihin.

Sillaikaa kun isä kuiskutti noita salaisia neuvoja uskotun apumiehensä korvaan, oli Ester äkkiä käynyt miettivän näköiseksi. Hänen nähtiin hyppäävän alas viimeiseen jäljelle jääneeseen veneeseen, joka laivan kupeella odotti hänen sisartaan kaupunkiin, ja puhuvan innokkaasti ja hiljaa saman miehen kanssa, jonka nähtyään viskaali oli niin äkkiä muuttanut käytöksensä. Vanha soutaja pudisti useita kertoja tyytymätönnä päätänsä, mutta näytti viimein myöntyvän johonkin hyvin hartaaseen pyyntöön, ja hänen kuultiin mutisevan jotakin siitä, että itsepintaisten lasten täytyy saada tahtonsa täytetyksi. Heidän puheensa keskeytyi kumminkin Veronikan ja Grenmanin veneeseen astuessa, jonka jälkeen vene kiireesti poistui laivan kupeelta, kun Ester oli taas sen kannelle kiivennyt.

13. VÄHÄKYRÖN METSÄSEIKKAILUN LOPPU.

Mutta jo on aika palata vangin luo, jonka kohtalo kenties jo on alkanut lukijaamme huolettaa, ja siirrymme sentähden taas takaisin Vähäkyrön metsässä olevalle hiidenkiukaalle, jossa kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld niin odottamattaan huomasi olevansa vuorenkoloon suljettuna.

Kuumaveriselle nuorelle miehelle, jonka maltti harvoin ulottui pitemmälle kuin kädestä miekankahvaan, oli tämä vastentahtoinen vangiksi joutuminen hyvää harjoitusta odottamisen taidossa. Ei Bertelsköld kuitenkaan sitkeättä vastarinnatta vapaudestaan luopunut. Saatuaan selville, ettei luolaan ollut kuin yksi ainoa aukko, johon hän vain tikapuiden avulla voi päästä, rupesi hän alhaalta löytämällään rautakangella vääntämään pois paatta, joka peitti aukon. Paaden poistaminen ei tuntunut hänestä mahdottomalta: hän oli osaksi perinyt isänsä tavattomat ruumiinvoimat, ja vaikka hänen asentonsa olikin ylen hankala, väistyi paasi kumminkin vähitellen, niin että päivänvaloa pilkotti aukosta sisään. Uudistettujen yritysten jälkeen hän voi jo pujottaa käsivartensa rakoon. Hänen malttamattomuutensa kasvoi; hän longisti paatta kaikin voimin. Mutta tätä ponnistusta ei hänen jalkanojansa kestänyt; tikapuut katkesivat hänen allaan, ja hän suistui pirstaleiden kanssa alas luolaan.

Onneksi ei tässä keikauksessa kuitenkaan käynyt niin pahasti kuin olisi voinut luulla. Iloissaan siitä, että toki kädet ja jalat olivat vielä eheinä, nousi nuori sotilas taas seisoalleen ja alkoi tutkia tilannetta. Ei ollut enää mitään toivoa päästä omin voimin luolan suulle, ja siintävä valojuova hänen päänsä päällä näytti vain ilkkuvan hänen voimattomalle vihalleen.

Hänen täytyi siis tyytyä kohtaloonsa. Hän meni juuri sammumaisillaan olevan valkean luo ja sai sen viritetyksi. Sen valossa hän näki karkean reikäleivän, rasian, jossa oli voita, ja toisen, jossa oli suolakalaa. Kun on kaiken yötä metsiä samoillut, on sellainen löytö varsin tervetullut, ja Bertelsköld pitikin heti kohta aterian hyvänään. Se oli oivallinen, ja luolan vesisuoni piti särpimestä huolen. Kun vain olisi ollut hyvää seuraa ja toivoa päästä pian vapaaksi, niin olisi tässä ollut yhtä siedettävä olla kuin ennen sodan aikana vartiotulen ääressä.

Kun nälkä oli sammutettu, pääsi huoleton nuorenmiehen mielikin virkoamaan, ja huolehtimatta juuri sen enempää kohtalostaan heittäytyi Bertelsköld löytämiensä nahkasten päälle lepäämään ja vaipui, yön vaivoista väsyneenä, pian levolliseen ja virkistävään uneen.

Todennäköisesti hän oli nukkunut jotensakin kauan sillä hän tunsi perin pohjin levänneensä, kun heräsi siitä, että joku astui hänen jaloilleen. Hän nousi istumaan ja näki edessään viisi tai kuusi miestä, jotka räiskähtelevän päresoihdun valossa häntä katselivat.

Ensi töikseen hän aikoi tarttua aseihinsa, mutta ne eivät olleetkaan saatavilla. Miekka oli vedetty tupestaan, pistoolit, jotka hän oli laskenut viereensä, olivat poissa. Sen enemmän miettimättä hyppäsi hän seisoalleen, koppasi rautakangen, jolla oli turhaan koettanut vääntää paatta syrjään, ja asettui selin kallioseinää vasten.

Tämä kaikki tapahtui niin ravakasti, että luolaan äsken tulleet miehet eivät yrittäneetkään häntä estää. He katselivat milloin häntä, milloin toisiaan, eivätkä näyttäneet tietävän, mitä tekisivät.

Viimein astui yksi heistä esiin ja pani toimeen jonkinlaisen kuulustelun tiedustellen, kuka vieras oli, mistä hän tuli ja mitä varten hän oli täällä vuorenkolossa. Bertelsköld vastasi epäröimättä, että heitä ei liikuttanut, kuka hän oli; hän tuli Vaasasta ja etsi erästä Lauria eli Laurikaista, jonka hän luuli olevan tässä luolassa. Aukko oli ollut suljettuna, kun hän oli tahtonut lähteä täältä pois, ja jos he auttaisivat häntä löytämään sen miehen, jota hän etsi, olisi heillä kunniallinen palkinto tiedossa.

Tämän vastauksen seuraus oli neuvottelu, joka pidettiin matalalla äänellä, ja Bertelsköld näki nyt, että yhdellä noista tuntemattomista miehistä oli hänen pistoolinsa, toisella hänen miekkansa ja että muut olivat varustetut sekä kirveillä että myöskin puukoilla, jotka paikkakunnan tavan mukaan riippuivat nahkavyössä kunkin kupeella.

Sama mies, joka äskenkin oli puheen aloittanut, sanoi nyt suoraan, että he kyllä tiesivät, kenen kanssa olivat tekemisissä, nimittäin sen ruotsalaisen viskaalin kanssa, joka edellisenä iltana oli käynyt pappilassa vakoilemassa. Nyt oli tuo sama viskaali hiipinyt tänne nuuskimaan heidän hankkeitaan ja panemaan Lauria kiinni, mutta siitä ei tulisi mitään; hänen olisi parasta lukea isämeitänsä, sillä he eivät ole narreja, eivätkä päästä häntä vapaaksi heitä ilmiantamaan, niin ettei viskaalin tarvitse luullakaan pääsevänsä yhtä eheänä ylös kuin oli tullut alas.

Bertelsköld vastasi hätäilemättä, ettei hän ollut se, joksi he häntä luulivat, vaan että hän oli kruunun palveluksessa oleva luutnantti, ja he saisivat kalliisti maksaa, jos kärventäisivät hiuskarvankaan hänen päästään. Ei hän aikonut antaa heitä ilmi, vaan hän varoitti heitä pysymään vähän loitommalla rautakangesta, jonka kanssa ei ollut hyvä leikkiä laskea.

Nuoren soturin mieli ei kuitenkaan ollut aivan niin levollinen kuin miltä näytti. Hän tiesi hyvin kyllä, että nämä olivat nyt noita Isonvihan aikaisia miehiä, joista maaherra Frölich oli häntä varoittanut silloin, kun hän lähti tälle vaaralliselle retkelle — villiytyneitä entisiä partiolaisia, jotka eivät olleet nähneet hyväksi taipua yhteiskunnallisten lakien määräämän järjestyksen alaisiksi, vaan kuljeksivat yhä edelleen metsissä ja harjoittivat kiellettyjä ammatteja — sanalla sanoen, haaksirikkoon joutuneita pitkällisen ja hirmuisen sodan myrskyissä, joiden aallot tarvitsivat miespolvia asettuakseen ja silitäkseen niinkuin kuohuvan meren mainingit vielä kauan vaahtoisina murtuvat rantoja vasten.

Luultavasti oli hänen uhkauksensa jotakin vaikuttanut, sillä sen jälkeen pidettiin taas uusi neuvottelu miesten kesken, mutta päätös ei ollut rauhoittava, sillä päresoihtu viskattiin maahan, ja siten syntyneessä hämärässä kuuluivat anastettujen pistoolien hanat jo napsahtelevan. Asema alkoi käydä vaaralliseksi. Joka hetki oli kallis. Bertelsköld tarttui molemmin käsin rautakankeensa, päättäen rohkeasti karata rosvojen kimppuun ja ennemmin käydä yksinään taisteluun heitä kaikkia vastaan kuin antaa vastustamatta ampua itsensä omilla aseillaan.

Mutta ennenkuin hän ennätti ryhtyä tähän epätoivoiseen tekoon, jonka tulos oli hyvinkin epätietoinen noin sitkeitä ja kaikenlaisiin taisteluihin hyvin tottuneita miehiä vastaan taistellessa, kuului ylhäältä valoaukosta pyypiiskun hieno vihellys. Miehet näyttivät hätkähtävän. Mutta vähän aikaa epäröityään vastasivat he merkkiin samalla tavalla. Heti sen jälkeen pimeni valoaukko, ja harmaaseen takkiin puettu mies laskeutui alas köyttä myöten, joka riippui aukosta luolan pohjaan.

— Mihinkä olette panneet sen vieraan herran? — kysyi äsken tullut ankaralla ja komentavalla äänellä, kun ei heti, kirkkaasta päivänvalosta tultuaan, voinut erottaa esineitä tuolla alhaalla.

— Hoi, toveri, jos olette kelpo mies, niin auttakaa minua kurittamaan noita konnia, jotka ovat anastaneet aseeni! — huudahti Bertelsköld, iskien rautakangella kallioon, niin että kivi kipenöitsi.

— Oletteko siellä? — vastasi mies. — Luulin jo, ettei kukaan ammattiin kuulumaton voisi pysyä kymmentä minuuttia elävänä hiidenkiukaassa. Antti, anna miekka takaisin herralle — Mörtti, anna hänelle pistoolit! Minä vastaan hänestä.

Rosvot eivät näyttäneet aikovan totella. He jupisivat vihaisesti jotakin siitä, että oli mieletöntä antaa kruunun koirien nuuskia heidän piilopaikkaansa.

— Mitä nyt? — ärjäisi mies. — Enkö sanonut jo, että vastaan hänestä? Aseet takaisin, muuten teidät piru perii! Ettekö häpeä, mokomat pelkurit, hiipimästä miehen kimppuun, joka eilen niin mainiosti suoriutui pikihousujen käsistä Larssonin pihalla!

— Mutta sotamiehetpä pitivät hänen puoltansa, hän on kruunun nuuskijoita! — väitti jyrkästi ja pelkäämättä yksi hätyyttäjistä, joka nähtävästi oli itsekin ollut mukana eilisessä väentungoksessa Vaasassa.

— Se ei ole totta — minä näin hänen heittävän yhden sotamiehen portailta alas. — Valehdelkaa heille jotakin älkääkä Jumalan tähden hiiskuko sanaakaan siitä, että olette maaherran väkeä, — kuiskasi hän samassa Bertelsköldin korvaan ruotsiksi äänellä, josta voi huomata, että hän pelkäsi kapinaa.

Mutta tämä varoitus vaikutti päinvastoin ja kiihoitti vain nuoren aatelismiehen ylpeyttä. — Olenhan sanonut teille, lurjukset, — huusi hän, — etten tahdo teitä ilmiantaa; mutta tietäkää, että minä asun maaherran luona ja olen hänen sukulaisensa.

Nyt vasta melu nousi. — Siinä sen nyt kuulet! Ja juuri sinut, Lauri, hän tahtoo viedä linnaan! — Samassa laukesi toinen pistooli niin lähellä, että sen tuli kärvensi Bertelsköldin mustaa tukkaa. — Toinen tähdättiin aivan hänen päätänsä kohti; mutta käteen, joka sitä ojensi, sattui rautakanki niin voimakkaasti, että pistooli putosi maahan ja laukesi.

Tappelu olisi epäilemättä käynyt veriseksi, ellei se mies, jota Lauriksi nimitettiin, olisi hypännyt väliin, huolimatta siitä, että jokin niistä kirveistä ja puukoista, joita hämärässä heiluteltiin, olisi voinut käydä häneen. — Hullut! — huusi hän vimmastuneille miehille, — oletteko koskaan kuulleet puhuttavan vahvasta majurista?

Tämä nimi vaikutti ihmeellisesti. Iskevät aseet pysähtyivät, huudot ja kiroukset vaikenivat, ja rosvot näyttivät epäröivän.

Lauri käytti tätä tilaisuutta hyväkseen. — Hävetkää! — huusi hän. — Majurin aikana me seisoimme yksi kuutta, täysissä aseissa olevaa miestä vastaan, ja tässä te seisotte kuusi yhtä vastaan, jolta vielä olette hänen aseensakin riistäneet! Jos teillä olisi hiukankaan kunniantuntoa, te käsillänne kantaisitte majuri Bertelsköldin poikaa!

— Onko hän vahvan majurin poika? — jupisivat miehet selvästi hämillään.

Vahvan majurin nimellä oli Kustaa Bertelsköld näillä tienoin tunnettu ja sillä nimellä häntä mainittiin, kun kerrottiin hänen urotöistään, jotka vielä elivät kansan suussa tämän kertomuksen aikana.

— Minä sanon teille, että hän on vahvan majurin poika, — jatkoi Lauri, — ja jos tietäisitte, mitä varten hän on tänne tullut, niin kiittäisitte minua siitä, että olen estänyt teidät tekemästä elämänne suurinta tyhmyyttä. Hän on tullut tänne, pojat, hankkiakseen teille jotakin tekemistä. Hän tahtoo hankkia meille sodan!

Tuskin oli tämä sanottu, kun kaikki oli muuttunut. Aseet putosivat rosvojen käsistä; nämä hurjistuneet, yhteiskunnan hylkimät miehet tunkeilivat nyt nuoren soturin ympärillä, likistivät hänen käsiään, rukoilivat anteeksi, ja se heistä, jonka oikea käsi riippui lyönnistä hervotonna, ojensi nyyhkien vasemman kätensä saadakseen hänkin osansa sen miehen anteeksiannosta, jonka he vast'ikään olivat tahtoneet koston ja pelon kiihoittamina tappaa.

— Nuori herra, — sanoi Lauri yksinkertaisen arvokkaasti nuorelle kreiville, joka seisoi siinä liikutettuna ja hämmästyneenä, — te ehkä joskus jätätte pojan jälkeenne. Pitäkää huoli siitä, että hän perii teiltä nimen, joka karistaa maahan aseet hänen vihollistensa käsistä ja voi lämmittää jälkeentulevaistenkin sydämiä! Mutta tulkaa, — kuiskasi hän, — jo on aika lähteä täältä; teitä haetaan kaikkialta, enkä minä millään muotoa soisi vainukoirain etsivän teitä täältä hiidenkiukaasta.

Nämä sanat kuultuaan riensivät kaikki luolan suulle, josta köysi riippui äskeisten tikapuiden sijalla.

14. ISTVANIN SEIKKAILU.

Kun kreivi Bertelsköld nousi ylös hiidenkiukaasta, oli aurinko jo ehtinyt keskipäivän korkeuden ohi. Mikä suloinen tunne nuorelle mielelle nousta kosteasta, kylmästä pimeydestä kuin haudasta kirkkaaseen päivänvaloon, keväiseen ilmaan, vapauteen, elämään ja raittiiseen tuuleen kuulemaan kaikilta oksilta heläjävää linnunlaulua! Vaikutus oli niin valtava, että nuori soturi hiljaisessa mielessään lähetti sanattoman kiitoksen vapaudestaan ja elämästään maailmoiden Herralle; sillä eivät olleet myrskyiset kohtalonvaiheet eivätkä aikakauden jo silloin alkavan epäuskon kiusaukset voineet hänen mielestään poistaa niitä rukouksia, joita hänen äitinsä, joka vastoinkäymisten koettelemuksissa oli oppinut Jumalaa pelkäämään, oli hänelle opettanut hänen lasna ollessaan. Lapsen rukous on kuin lähteen suoni; talvien lumet tuiskuttavat sen umpeen, ja kalliot paneutuvat raskaina hiedalle, mutta salainen suoni lirisee alla, ja nurmi sen päällä vihannoi.

Bertelsköldin ensimmäinen kysymys koski Istvania. Mutta tämä uskollinen palvelija oli kadonnut. Bogatir ja opas olivat poissa. Mutta sen sijaan, että kertoisimme ne tiedot, joita Laurin onnistui miehiltä hankkia kadonneiden kohtalosta, palaamme me kertomuksessamme siihen hetkeen, jolloin palvelija näki herransa luolaan katoavan, ja itse jäi vartijana seisomaan hiidenkiukaan juurelle.

Hän ei ollut siinä kauan seisonut, toinen käsi hevosen ohjissa, toinen pojan niskassa, kun hän näki hevosen ja kärryt, jotka, kahdeksan miehen vartioimina, vaivalloisesti pyrkivät eteenpäin koleikkoa metsätietä myöten. Miehet puolestaan näyttivät hämmästyvän nähdessään oudon miehen hiidenkiukaan luona, ja neljä heistä erosi heti tovereistaan, Pyrkien suoraan Istvania kohti. Yksi heistä näytti hänelle viinapulloa. Mutta he olivat nyt yhtyneet mieheen, joka satoja kertoja oli seisonut vahdissa vaaroja ja vihollisia uhmaten. Istvan veti tyynesti pistoolin satulakotelosta ja odotteli näin varustettuna outojen miesten tuloa.

Mutta näistä ei tuo tuollainen teko ollut aivan mieleen. He seisahtuivat neuvottelemaan, erosivat sitten toisistaan ja lähenivät neljältä eri haaralta ilmeisesti vihamielisessä tarkoituksessa.

Istvan käytti epäedullista asemataan hyväkseen niin paljon kuin voi, asettui selin hevoseen ja viritti pistoolinsa hanan. Kovaksi onneksi tuli hän tätä tehdessään päästäneeksi pojan käsistään, jolloin tuo kavala nulikka puikahti hevosen mahan alitse tiehensä. Hätyyttäjät tulivat yhä likemmä, ja nyt alkoi seuraava lyhyt keskustelu:

Mutta sen pitemmälle ei tämä miehuullinen palvelija ennättänyt jatkaa kinailua, kun hän tunsi jonkin takertuvan jalkaansa ja vetävän häntä kumoon. Kun hän ei ollut osannut ollenkaan varoa tätä vihollista, joka ei ollut kukaan muu kuin se sama pieni hirtehinen, joka oli tehnyt niin paljon kiusaa tänä yönä, koetti Istvan nyt kaikin voimin riuhtoa jalkaansa irti. Mutta samassa olivat miehet hänen kimpussaan, ja yksi heistä nakkasi hevosenloimen hänen päänsä ympärille. Siinä hurjassa painiskelussa, joka nyt alkoi, laukesi pistooli, ja rosvot, jotka nähtävästi olivat yhtä harjaantuneet kuin hän itsekin tällaiseen leikkiin, pääsivät viimein voitolle ja saivat köytetyksi Istvanin, joka kuitenkin sitä ennen teki mitä urhoollisinta vastarintaa. Luultavasti oli joku heistä tämän voiton jälkeen ollut niin varovainen, että asetti paaden luolan suulle.

Kuohuen voimatonta vihaa ja voimatta nähdä tai kuulla mitään hevosenloimen alla, tunsi Istvan, kuinka roistot nostivat hänet hevosen selkään, jonka tehtyä yksi heistä kiipesi hänen taaksensa ja karkasi pois saaliinsa kanssa nopeudella semmoisella, ettei sitä olisi uskonut mahdolliseksi näin koleikolla maalla.

Hetkisen kuluttua erotti vangin tottunut korva tasaisemmasta ja pehmeämmästä kaviontöminästä, että oli tultu raivatulle tielle; ja ratsastusta jatkettiin nyt yhä nopeammin ja keskeytyksittä arviolta noin kaksi tuntia. Vähitellen tunsi hän Bogatirin voimain, joita oli koeteltu enemmän kuin puolen vuorokauden alituisissa rasituksissa, olevan loppumaisillaan; ja se ajatus, että tämä jalo eläin, joka oli hänestä rakkaampi kuin kukaan ihminen, viimein sortuisi tähän armottomaan ajoon, suretti häntä paljon enemmän kuin hänen oma kummallinen ja epämukava tilansa.

Vähitellen kuitenkin hiljennettiin Bogatirin alussa ankaraa juoksua, ja viimein annettiin sen pysähtyä, joko sentähden, ettei se enempää kestänyt, tai siksi, että vanki ja hänen kuljettajansa olivat tulleet matkansa perille. Istvan nostettiin hevosen selästä, kannettiin huoneeseen ja heitettiin suin päin lattialle. Siinä hän sai maata noin tunnin ajan, turhaan koettaen vapauttaa jäseniään. Hän sai kuitenkin loimen solutetuksi päältään ja silloin hän huomasi olevansa saunassa. Siihen tuli hiukan verran päivänvaloa lauteiden yläpuolella olevasta reiästä, joka oli siksi iso, että kissa parahiksi olisi mahtunut siitä kulkemaan, mutta josta hänen kokoisensa miehen ei ollut yrittämistäkään.

Tässä muutoin tavallisessa huoneessa oli kuitenkin jotakin, joka erityisesti herätti vangin huomiota, ja se oli eräs kiukaan kiviin hakattu risti, arvattavasti jokin katolisen taikauskon jäännös, jonka tarkoitus oli tehostaa saunan lääkitsevää voimaa ja varjella sitä kaikkien pahain noitain vahingolliselta vaikutukselta. Istvan ei saanut silmiään kääntymään tästä rististä: hänestä tuntui niinkuin hän olisi nähnyt sen jo ammoin sitten ja niinkuin hän joskus olisi kylpenyt juuri noilla lauteilla, punaisena ja lämpimänä, äsken puhjenneista koivunlehvistä sidottu vasta kädessä ja samalla tavalla kylpeväin miesten ja naisten ympäröimänä.

Koetellessaan selvitellä näitä hämäriä muistoja, näki Istvan saman miehen astuvan sisään, jota hän sai kiittää tästä pakollisesta retkestään; mies irroitti hänen köytensä ja tarjosi hänelle leipää, juustoa ja piimää. Istvanin ensimmäinen kysymys koski Bogatiria, ja hän tunsi mielensä melkoisesti kevenevän, kun kuuli, että tämä uskollinen eläin tosin kyllä oli hyvin uuvuksissaan, mutta muutoin voi hyvin ja parhaillaan pureksi kauroja tallissa. Hänen seuraavaan kysymykseensä, mitä hänelle oikeastaan aiottiin tehdä, vastattiin lyhyesti ja töykeästi, että hän toistaiseksi pitäköön suunsa kiinni; sittenpähän nähdään, mikä mies hän on, kunhan "Sarkatakki" tulee kotiin.

Istvan jo vilkuili ovea kohti, mutta ennenkuin hän ennätti panna tuumansa toimeen, oli hänen vastustajansa lähtenyt saunasta ja salvannut oven. Muuta neuvoa ei nyt ollut kuin pitää hyvänään ateria, jota paasto, yön valvonta ja rasitukset mainiosti höystivät. Syötyään kömpi Istvan lauteille savureiästä tämän puolen maailmaa katsomaan.

Hän näki edessään isot alat viljavia vainioita, joilla rukiin oras vihannoi ja joiden halki virtasi leveä joki. Joen rannalla oli kylä, jonka hän luuli tuntevansa, ja ihan likellä saunaa oli kaivo, josta hän joskus ennen oli muiden kanssa nostanut vettä hevosille. Kaivon lähettyvillä oli vanha, käyrä mänty, jonka alimmaiset paksut ja rosoiset oksat muodostivat ikäänkuin istuimen, ja tämä näky vaikutti, että Istvanin rintaan tunki outoja tunteita. Hänen ruskeat, jäykät ja ahavoittuneet kasvonsa vääristyivät vähitellen irvistykseen, joka oli puoleksi naurua, puoleksi itkua, ja hänen siinä katsellessaan, ja pyyhkiessään aina tuon tuostakin silmiään, joita oudot kyynelet himmensivät, kävi tämä tunne niin valtavaksi, että hän viimein heittäytyi oljille pitkäkseen ja itki — ei itkenyt, vaan ulvoi kuin vanha karhu, joka on joutunut loukkuun ja turhaan taistelee siitä pois päästäkseen.

Istvan parka, hän ymmärsi nyt selvästi, että hän kerran varmaankin oli istunut tuossa käyrässä männyssä ja nakellut käpyjä noiden samain poikain kanssa, jotka nyt satulatta ratsastaen tulivat kaivolle; mutta miten ja milloin, sitä oli hänen mahdoton käsittää; sen hän vain tiesi, että siitä varmaankin oli kulunut hyvin kauan aikaa.

Hänen herransa, joka muutamien tuntien kuluttua saapui paikalle tuon kummallisen miehen kanssa, jota Sarkatakiksi nimitettiin, tapasi Istvanin niin sikeään uneen vaipuneena, että tarvittiin oikein käsivoimia häntä hereille saadessa. — Tulkaa, — houraili unen horroksissa oleva palvelija, tuijottaen eteensä ja sekoittaen vanhoja muistoja uusiin, — tulkaa, niin ratsastamme kaivolle hevosia juottamaan! Isä on sanonut, etten saa ratsastaa ruunalla, sanoi hän, sillä se potkii, vaan Mustilla tahdon ratsastaa ja ottaa pikku sisareni Maijan syliini — ja sitten tappelemme poikain kanssa tuolla männyn luona — ja kaikki seitsemän veljestä saavat nähdä, kuinka vahva olen — ja tuolta tulee isä pellolta ja ajaa heidät kaikki riiheen, ja — ylös toverit! Pyhä Istvan! Pyhä Istvan! Uskottomat ovat kimpussamme!

— Katalat! — huusi Bertelsköld vihoissaan; — mitä olette tehneet uskolliselle Istvanilleni? Mies parkahan on menettänyt järkensä.

Mutta Istvan oli sillaikaa ehtinyt unestaan selvitä ja kavahti alas lauteilta. — Missä ollaan? — kysyi hän sanomattomasti hämmästyksissään.

— Perttilän talossa Isokyrössä, — vastasi mies, jota Sarkatakiksi sanottiin.

15. PERTTILÄN TALOSSA.

Jos tämä kertomus suosiollisesta lukijasta näyttänee liian seikkailurikkaalta ja uskomattomalta, niin sopinee hänen olla saapuvilla kuulemassa seuraavaa keskustelua nuoren kreivi Bertelsköldin ja sen miehen välillä, jota muutamat sanoivat Sarkatakiksi, toiset Lauriksi eli Laurikaiseksi, ja joka nyt vei kumppaninsa erääseen, sen saunan lähellä olevaan torppaan, jossa nuo kummalliset muistot vast'ikään olivat Istvania niin ankarasti ahdistaneet. Huomattava on, että tämän nuoren aatelismiehen avomielinen ja reipas käytös sillä kahden penikulman taipalella, jonka hän ja Sarkatakki olivat yhdessä kulkeneet Istvania hakeakseen, melkoisesti oli lähentänyt heitä toisiinsa, samalla kuin "vahvan majurin" nimi ja muistot ynnä luolassa sattunut tapaus olivat olleet omansa herättämään ystävällisiä tunteita vanhan sissin ja hänen entisen rakkaan päällikkönsä pojan välillä.

— Onko tämä Perttilän talo? — kysyi nuori kreivi, tutkien uteliaasti köyhän näköistä torpan tupaa, jonka merkillisin koriste oli töhryinen, kotitekoisiin puupuitteisiin pantu Kaarle XII:n kuva, samalla kuin kaksi raskasta luotipyssyä, pitkä lyömämiekka ja vanha kenttäpullo riippuivat savustuneella seinällä veljellisessä sovinnossa kirveen, sahan, purasimen ja muiden rauhallisia tarkoituksia varten aiottujen työaseiden kanssa.

Sarkatakki veti partaisen suunsa nauruntapaiseen vireeseen. — Hui hai, teidän armonne! — sanoi hän. — Tämä nauriinkuori, joka riittää vanhalle kivekkäälle ja joka aina on hiukan lämpimämpi kuin karhunsammal metsässä, on kenties pienin Perttilän maalla oleva torppa. Armollinen herra katsokoon ikkunasta länteen päin: siinä on sievä maapalanen, neljä manttaalia vanhan maakirjan mukaan, ja maata, joka sen vertaisesti pystyisi täysipainoista ruista kasvamaan, saa teidän armonne hakea kautta koko Suomenmaan. Se kaikki on Perttilän taloon kuuluvaa, se on koottu siihen tila tilalta Larssonien aikana, ja vaikka tilat eivät vielä ole päässeet entiseen kuntoonsa isonvihan jälkeen, niin voi koko omaisuus vielä olla kuuden- tahi seitsemänkymmenen tuhannen talarin arvoinen veljesten kesken. Niinpä niin, teidän armonne saakoon kyllä katsella tuota maatilkkua, koska teidän esi-isänne ovat täältä syntyisin ja nimikin täältä saatu, ja ihmiset sanovat, että teidän armonne — odottakaapas vähän — niin, isoisän isän äidinisä, niin se oli, aikoinaan suuttui teidän armonne isoisän isän äitiin ja testamenttasi koko tilkun Larssoneille; sen tietää joka ainoa akka tässä kylässä; mutta kuinka se kävi laatuun Ruotsin lain mukaan, se ei minua liikuta. Ihmiset sanovat, että siitä ajasta lähtien ovat kaikki Bertelsköldin kreivit, isät ja pojat, kerran elämässään käyneet täällä katsomassa sitä, jonka olisi pitänyt olla heidän omaansa, mutta se on aina ennustanut maalle jotakin suurta onnettomuutta. Viimeksi kävi täällä vahva majuri ja värväsi mukaansa ne kuusi Larssonia, jotka kaikki kaatuivat samassa ottelussa, ja muutamia päiviä sen jälkeen oli Isokyrön tappelu… Mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään.

— Luulisi näin suuressa kartanossa olevan isommat asuinrakennukset, en näe kuin pieniä majoja, — vastasi Bertelsköld.

— Suuressa kartanossa? — toisti sissi vihaisesti, osoittaen samaa nurjaa mieltä kartanonherroja kohtaan kuin kaikki muutkin pohjalaiset. — Täällä ei ole yhtään semmoista hovia; täällä on vain talonpoikia, jotka itse omistavat maansa, ja Larssonit ovat siksi viisaita, etteivät kynnä peltojaan samettitakissa. Hyvät rakennukset oli täällä ennen sotaa, mutta ne paloivat, ja paljon muuta niiden mukana, ja Matti Larsson, porvariskuninkaan poika, asuu tuossa pienessä punaisessa tuvassa, jonka teidän armonne voi nähdä muutamain pyssynkantamain päässä täältä tuolla joen varrella.

— Sitä teidän armonne kysyköön hänen serkultaan, Tuomas Larssonilta, joka haudassaan makaa. Hupelo oli ukko vanhoillaan, vaellettuaan Venäjällä hakemassa poikaansa, jonka kasakat ottivat tukasta kiinni eräänä kauniina päivänä ja jota sitten ei ole sen koommin kuulunut. Lauri Larsson huomasi, että nyt kauppoja sopi tehdä, ja miksi ei jyväjuutalainen myisi jyviä omasta riihestään yhtä hyvin kuin muiden? Sehän on kuin omalla ruudilla lataisi. Tuomas Larssonilla oli kolme tytärtä elossa eikä poikia yhtään; kaksi tytärtä oli naitu Ruotsiin ja ne olivat heti valmiit suutelemaan vaikka porvariskuninkaan nahkasormikkaita kiitokseksi niistä 8.000:sta talarista, jotka tulivat heidän osalleen Perttilästä. Nuorin tytär Maria on naimisissa Löfvingin lempipojan, Elias Pietarinpojan kanssa Munsalassa, ja semmoiselle ahvenelle käytettiin toisia koukkuja. Elias sai, paitsi rahoja, pienen nopeakulkuisen kuunarin, juuri parahiksi niin teräväkeulaisen, että se voi vajaassa viikossa purjehtia Danzigiin, ja tietystikin Larssonin hyväksi; se mies ei, lempo vieköön, tee mitään ilmaiseksi. Kun tämä oli näin hyvin järjestetty, siirtyi Matti tänne ja alkoi kuokituttaa kaikkia nurmettuneita sarkoja, kunnes sai sadan tynnyrin siemenet niistä kahdestasadasta, jotka täällä ennen kylvettiin. Mitä minuun tulee, niin sain tämän torpan kuolinpäivääni asti palkkioksi joutavanpäiväisestä palveluksesta, jonka tein ukolle Isonvihan aikana, mutta se ei kuulu tähän.

— Hoh, mitäkö miehiä ovat? Poikanulikoita, jotka varastivat nauriita siihen aikaan, kun me kasakoita nujersimme. Mutta he ovat sukuunsa, ja jollakinhan pitää elää.

— Entä nuo kaikki valinkauhat ja painimet ja muut semmoiset — myönnä, mies, että se on ammattia, johon nimismiehellä ehkä olisi syytä sekaantua.

— Kah, kasakan piikki sinuas, minkätähden teidän armonne piti niitä veitikoita siinä uskossa, että he olivat viskaalin kanssa tekemisissä? Kulkupuheilla on pitkät koivet, ja ennenkuin te, hyvä herra, olitte astunut ulos pappilan portista, oli sana jo mennyt pojille metsään, että pitäisivät silmänsä auki, vaikka lempo laittoi niin, että he antoivat viskaali Spolinin vetää itseään nenästä.

— Mitä voi viskaalilla olla tekemistä noiden laista piittaamattomien seikkailijain kanssa?

Sarkatakki iski silmää. — Sanonpa teidän armollenne erään asian, — vastasi hän. — Kun kuningas on rahapulassa, tekee hän rahaa hopeasta, ja siihen hänellä on varoja. Kun Görtz oli rahapulassa, teki hän hopeatalareja kuparista; siihen hänellä oli varoja. Kun reippaat metsien pojat joutuvat rahapulaan, lyövät he itselleen hopeatalareja tinasta ja siihen heillä on varoja. Mutta kun viskaali Spolin joutuu rahapulaan, lyö hän rahaksi kelvottoman sielunsa, joka ei ole tinapalasenkaan arvoinen, ja siihen hänellä on varoja. Hän sai pojat uskomaan, että hän toimittaisi heidän kotitekoiset talarinsa meren yli Ruotsiin ja jakaisi voiton, tietysti, ja koska niin oli ennenkin tapahtunut, niin nuo naudat antoivat sen ilkikurisen konnan vetää itseään nenästä. Väärä lataus, teidän armonne! Ensiksikin oli Spolinilla todistukset heitä vastaan, ja sitten hän sai oivan tilaisuuden rettelöidä Larssonin kanssa. Mutta pitkäksipä venähti hänen naamansa, kun Ester sai hänet verkkoonsa, sillä tyttöreppana oli sattunut näkemään hänet aamupuhteella metsässä.

— Se oli siis Ester Larsson, joka juoksi ohitseni ja auttoi sinua varastamaan hevoseni?

— Varastamaan? Pyydän teidän armoanne puhumaan suuremmalla kunnioituksella kummityttärestäni. Totta puhuen, hän oli illalla matkustanut maalle isänsä asioissa, kun ei ketään muuta luotettavaa ihmistä siinä kiireessä ollut saatavana, eikä se tyttö ollut ensi kertaa pappia kyydissä, hänellä on isänsä rohkeus ja ymmärrys kuin riivatulla. Mutta metsäpoikain päähän pälkähti kaapata pois hänen hevosensa ja renkinsä, juuri samoin kuin he sitten tekivät teidän Ispanalle, vai mikä Hispanja hänen nimensä lienee, ja se oli luvallinen sotajuoni, teidän armonne, koska he joka hetki odottivat viskaalia. Tyttö ei tahtonut menettää hevostaan hyvällä ja haki sentähden kumminsa. Minä otin nyt opastaakseni hänet kaupunkiin takaisin, jossa työssä hevoset olivat hyvään tarpeeseen. Mutta hän on harvinainen lapsi, hän näkee enemmän kuin muut, ja hän pelkäsi teidän kimoanne; eikä hän erehtynytkään, teidän armonne, sillä juuri, kun ratsastimme parasta vauhtia, alkoi se lemmon eläin höristellä korviaan, hyppäsi sitten äkisti syrjään ja kiiti kuin nuoli pojan kanssa tiehensä. Vähätpä siitä, ihmisillä on omat tapansa, ja eläimillä samaten; mutta me ratsastimme kaupunkiin ja saavuimme hyvissä ajoin auttamaan Spolinia. En, lempo vieköön, olisi viitsinyt lähteä uudestaan liikkeelle auttamaan teidän armoanne pulasta, ellei tyttö olisi niin hartaasti pyytänyt. Mutta hänen nyt pitää saada tahtonsa perille, vaikka koko Vaasa ja hänen isänsä päälle päätteeksi kuinka jyrkästi tahansa panisivat sitä vastaan.

Bertelsköld seisoi vähän aikaa ääneti takan luona. Hänen ajatuksensa olivat muualla menneitä aikoja muistelemassa. Hän pyysi Sarkatakkia saattamaan häntä Isokyrön kirkkomaalle hänen kantaäitinsä haudalle.

— Käyhän se laatuun, — vastasi sissi. — Mutta mikäli minä tiedän, ei siellä ole paljon katsomista, sillä kaikki ylhäiset ihmiset ovat haudatut kirkon lattian alle, ja lukkari tuskin enää tietääkään, missä teidän armonne esi-isät lepäävät.

— Minun isoisäni isänäiti ja tämän isä ovat haudatut kirkkomaan luoteiseen nurkkaan, — jatkoi Bertelsköld. — kas tässä, minä en tahtonut matkustaa Suomeen ilman tätä piirrosta, jota säilytetään meidän suvussamme ja jonka isoisäni teki käydessään Isokyrössä ostamassa jyviä 1697 vuoden nälänhädän aikana.[16]

— Olkoon menneeksi, niinpä siis matkustamme kartan mukaan, vastasi Lauri. — Mutta nyt on siitä kulunut neljäkymmentäyksi vuotta, ja ihmisen muisto maan päällä on kuin ammuttu etulatinki: se suitsuaa vähän aikaa, ja sitten se sammuu aamukasteessa ja tallataan ja unohtuu.

Sarkatakki oli oikeassa. Tultuaan kirkkomaalle etsivät he turhaan niitä kolmea hautakiveä, jotka Bernhard Bertelsköld ennen muinoin oli piirustanut jälkeentulevaisten muistoksi. Ne olivat maahan vajonneet tai kaatuneet, ja joku välinpitämätön ihminen oli ne toimittanut tieltä pois. Poissa oli talonpoikaiskuninkaan, poissa hänen vanhan aseveljensä Larssonin muistomerkki. Ainoastaan yksi noista hautakivistä oli jäljellä, sekin niin sammaliin ja soraan peittyneenä, että vain yksi kulma näkyi maanpinnalla. Viidennen polven jälkeläinen nosti nyt tämän unohdetun kiven pystyyn, ja raavittuaan sammalet pois löysi hän sen etupuolelta E-kirjaimen. Se oli hänen kantaäitinsä Emerentian hauta. Kadonnut oli kaikki rikkauden, urotöitten ja maallisen arvon muisto: ainoastaan rakkaus, ainoastaan sydämen hyvyys oli kestänyt katoavaisuuden kourissa. Puhtain ja jaloin noista kolmesta oli kauimmin elänyt; hänen viaton sielunsa oli, vielä sata vuotta kuoleman jälkeen, pelastanut kovan kivenkin unohtumasta ja katoamasta!

16. VALTIOMIEHEN TYÖHUONEESSA.

Pohjanmaan metsistä siirrymme nyt muutamia kuukausia eteenpäin Ruotsin pääkaupunkiin. On jo myöhäinen syksy vuonna 1738. Kylmä koillistuuli roiskuttaa lumiräntää Tukholman kaduille ja on hyvässä sopusoinnussa ajan levottomuuden kanssa. Maltiton, huikenteleva ruotsalainen viikinkiluonne oli nyt levähtänyt 17 vuotta ja oli mielestään nukkunut tarpeeksi, oli mielestään saanut uusia voimia ankaran, Kaarle XII:n aikana tapahtuneen verenvuodon jälkeen. Uusi suku oli kasvanut rauhan aikana, suku, joka muisti voitot, mutta unohti, mitä ne olivat maksaneet, ja tämä suku halusi taas päästä meluamaan maailmassa. Nuori Ruotsi hautoi tulevaisuuden tuumia. Se näki, että maailma oli paljon muuttunut noiden seitsemäntoista vuoden kuluessa, kun vallan painopiste pohjolassa oli siirtynyt Meelarilta Nevajoelle ja kun idän jättiläinen oli vironnut eloon ja alkanut haluta kolmessa meressä kylpeäkseen. Se ei voinut kärsiä, että oli muuttunut pohatasta torppariksi; sankariunelmat alkoivat taas kummitella sen aivoissa, ja se vannoi mullistavansa tämän uuden järjestelmän.

Mutta ennen sitä täytyi päästä isäntävaltaan omassa talossa. Tämä valta oli aina hallitusmuutoksesta ja Uudenkaupungin rauhanteosta asti ollut Hornin ja hänen ystäväinsä varovaisissa käsissä. Nämä oli nyt pois saatava ja siinä tarkoituksessa innokkaasti puuhattiin vuodesta 1731 alkaen. Mutta se ei ollut niinkään helposti tehty. Hallitsevilla oli puolellaan kaksi henkilöä, jotka vielä vanhan tottumuksen mukaan painoivat paljon vaakakupissa, nimittäin kuningas ja kuningatar, jotka eivät tosin heitä rakastaneet, päinvastoin olivat sanoneet heitä "yömyssyiksi", mutta jotka monesta syystä vielä vähemmän luottivat valtaan pyrkivään puolueeseen. Ja kansan silmissä saattoikin Horn oikeutetulla ylpeydellä osoittaa noita seitsemäätoista rauhallista vuotta, joiden kuluessa valtakunta odottamattoman pian oli saanut takaisin osan entistä hyvinvointiaan — tuota onnellista aikaa, jota vielä jälkeenpäin kauan kahdeksannentoista vuosisadan myrskyissä ja eripuraisuudessa vanhukset ylistivät hyväksi kultaiseksi ajaksi, jolloin rauha, vapaus, yksimielisyys ja jumalanpelko vallitsivat koko maassa ja valtakunnassa.

Aikakauden valtiollisen vyyhden langat juoksivat kautta koko Ruotsinmaan ja olivat punotut jo valtiopäivämiesvaaleissa; ne olivat vähitellen kudottu isoksi nuotaksi, jolla yhtä haavaa aiottiin pyydystää kuningas, neuvoskunta ja säädyt. Kalat oli piiritetty, perä solmittu, apaja oli vedettävä. Niitä, jotka köysiä pitelivät, ei näkynyt; nähtiin vain kaikenlaista kuohua ajan aalloissa ja tuon ison nuotan maalatut kohot, jotka loistivat tuolla korealla nimellä isänmaanrakkaus.

Eräänä aamuna presidentti, kreivi Torsten Bertelsköld, sukunsa päämies, istui työhuoneessaan Kuningattarenkadun varrella. Tavallisuuden mukaan oli hänellä nytkin sekä paljon työtä että paljon vastaan otettavia vieraita. Tällä miehellä oli harvinainen kyky ennättää kaikkeen ja olla kaikkien kanssa. Aina hänellä oli muutamia minuutteja joutoaikaa kunkin vieraan, ylhäisen ja alhaisen varalle; jokaisesta tuntui niinkuin kreivi vain häntä varten käyttäisi aikansa; tuskin koskaan nähtiin hänet työssä, ja kuitenkin hän sai kaikki tehtävänsä aikanaan valmiiksi ja ennätti vielä olla läsnä hovin iltaseuroissa ja katsomassa sukkelia ranskalaisia huvinäytelmiä kreivi Tessinin luona. Hänen toimintansa salaisuus piili siinä, että hän nukkui vain kolme tuntia vuorokaudessa, oli peräti kohtuullinen kaikissa elintavoissaan ja osasi heti voittaa takaisin ne hetket, jotka oli menettänyt. Kuningatar vihasi häntä, kuningas pilkkasi häntä, Horn varoi häntä; hänellä oli vihamiehiä kaikissa puolueissa sentähden, että hän oli pettänyt heitä kaikkia, mutta kaikki häntä pelkäsivät, ja kaikki häntä tarvitsivat. Kylmänä ja itsekkäänä hän istui siellä, huulet ylpeään pilkalliseen hymyyn vetäytyneinä, niinkuin hämähäkki keskellä verkkoansa. Hänen aina terävät kasvonpiirteensä olivat käyneet vielä terävämmiksi, vielä kovemmiksi noina 16 tahi 17 vuotena, jotka olivat kuluneet siitä, kun viimeksi näimme hänet vehkeilemässä; mutta ylen huolellisesti hoidettu tekotukka salasi kaikilta muilta paitsi kamaripalvelijalta, että hänen hiuksensa olivat lumivalkeat, vaikkei hän ollut kuin 56 vuoden vanha; mustassa samettitakissa, jossa ajan kuosin mukaan oli kultakirjauksia ja muodottoman suuret käänteet, ei koskaan näkynyt pienintäkään pöytäkirjoista tarttunutta tomunhiukkasta, ja mustat silkkisukat, jotka ulottuivat polviin asti keltaisten, ruumiinmukaisten housujen alle, olivat vedetyt niin moitteettomain pohkeiden ylle, että niitä melkein olisi voinut luulla vanulla täytetyiksi. Ja jos oikein läheltä tarkasti hänen vielä nuorekasta ihoansa ja hänen harmaiden kulmainsa säännöllistä kaarevuutta, joutui väkisinkin ajattelemaan hyvin taitavasti siveltyä poskiväriä mutta harvat olivat ne, jotka tulivat häntä niin lähelle. Muutoin ei tämä keinotekoinen nuoruus enää ollut harvinaista Kaarle XII:n jälkeläisten hovissa, sillä Fredrik I itse oli suuri keikari, ja ranskalaiset tavat virtasivat muun maailman ilman mukana Tukholman uuden kuninkaallisen linnan ikkunoista sisään.

Tämän ylhäisen herran edessä, joka istui yksinkertaisella, mutta sorealla mahonkisella tuolilla, joka oli helmiäisellä päällystetty, seisoi pitkä, kankea ja suora, siniseen koruttomaan verkatakkiin puettu vanhus. Hänen ryhdissään ei ollut mitään rukoilevan anojan tapaista, vaan pikemminkin hän oli luonnollista oikeuttaan vaativan miehen näköinen, mutta kreivin vastaukset osoittivat, että tämä katseli asiata toiselta kannalta.

— Malttakaa mielenne, hyvä Larsson, — sanoi kreivi hänelle. — Minulla on ollut armo esittää teidän alamainen Vaasan tapulikaupungin oikeuksia koskeva anomuksenne, ja hänen majesteettinsa on nähnyt hyväksi ottaa sen suosiollisesti tutkittavakseen. Mutta, niinkuin tiedätte, asia on säätyjen päätettäviä asioita, ja nyt riippuu sen kohtalo, ystäväiseni, niistä ansioista, joihin kenties voitte vedota. Minä sanon teille vilpittömästi, että porvariston käytös ja tarkoitukset ovat epäluulonalaisia; sanotaan, että omat edut asetetaan valtakunnan kunniaa ja menestystä tärkeämmiksi. Porvaristo menee niin pitkälle, että hyväksyy liiton Venäjän kanssa.

— Porvaristo tahtoo rauhaa ja katsoo sen parhaiten edistävän valtakunnan todellista parasta, — vastasi epäröimättä jäykkä vaasalainen valtiopäivämies.

— Hyvä, ystäväiseni, hyvä, minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin, mutta ymmärtäkäämme toisemme. Te tiedätte, että neuvoskunta uudistaessaan tuon liiton toimi tavalla, johon sillä ei ollut tukea valtakirjassaan. Laki ja oikeus ennen kaikkea muuta, hyvä Larsson. Teillä on suuri vaikutusvalta, teillä on säädyssänne asema, jota teidän täytyy käyttää valtakunnan hyväksi. Olen varma siitä, ettette hyväksy neuvoskunnan menettelyä; teidän tulee taivuttaa säätyveljenne äänestämään niinkuin heidän tulee.

— Ja sitten, ystäväiseni, kun olette äänestäneet hyvän asian puolesta neuvoskunnan omavaltaisuutta vastaan, on luonnollista, että anomuksenne otetaan suosiollisesti huomioon ja että kysymys tapulikaupungin oikeuksistakin tulee esille. Ensi kesänä, siitä olen varma, purjehtivat teidän laivanne suoraan Välimerelle.

— Mutta jos katson neuvoskunnan menetelleen niinkuin sen on tullut menetellä ja äänestän sen mukaan? — vastasi valtiopäivämies kylmästi.

— Niin, silloin en voi mitään! Asianne on menetetty, ja laivanne purjehtivat Tukholmaan, niinkuin ennenkin.

— Jääkää siis hyvästi, teidän ylhäisyytenne! Nyt tiedän, mitä toiveita
Vaasalla on tämän oikean asian ratkaisun suhteen.

— Niin minäkin luulen. Kun menetellään velvollisuuden ja vakaumuksen mukaan, niin päättyy kaikki lopulta kumminkin hyvin. Suokaa minun vain sanoa teille, herra kreivi, että me Pohjanmaan kauppiaat kyllä myymme jyviä ja tervaa, mutta me emme myy omiatuntojamme, joskin saisimme kaupatuksi ne — vaikkapa Välimerelle.

Näin sanottuaan poistui porvari tehden jäykän kumarruksen, joka tuskin olisi katsottu riittävän syväksi pikkukaupungin pormestarinkaan edessä. Kreivi rypisti otsaansa. — Aina taipumaton! — jupisi hän. Frölich on oikeassa; nuo rihkamaruhtinaat alkavat paisua meitä ylemmä. On jo aika masentaa heidän pöyhkeytensä. Mies on saatava meidän mieheksemme; hänellä on hallussaan kaksi kolmattaosaa säädystään.

Hän tarttui soittokelloon. — Käske Plomgren sisään! — sanoi hän kamaripalvelijalle.

Plomgren tuli. Hän oli Tukholman arvokkaimpia kauppiaita, rikas, neuvokas eikä juuri liian omantunnontarkka mies. Hän ja hänen säätyveljensä Kjerrman, molemmat valtiopäivämiehiä, olivat hattupuolueen virkeimpiä kätyrejä porvarissäädyssä.

— No, hyvä Plomgren, — kysyi kreivi huolettomasti, — kuinka asiat sujuvat? Toivon vaimonne ja kahvisäkkienne voivan hyvin? Täällä Tukholmassa on ruvettu juomaan paljon kahvia. Toivon, että hovihankinta on annettu teidän toimeksenne.

— Teidän ylhäisyytenne on ollut niin suosiollinen, että on antanut armollisen puoltolauseensa — vastasi tämä säätynsä edustaja tehden sellaisen kumarruksen, että itse majesteetinkin olisi luullut siihen mielistyvän. — Se on vain vähäinen asia, neljäneljättä säkkiä, mutta säästäen tulemme toimeen, teidän armonne, ellei vain Kjerrman tulevana vuonna saa suorittaakseen veran hankintaa sotaväelle.

— Tulee elää ja antaa toistenkin elää, hyvä Plomgren. Kjerrman on niinkuin tekin mies, joka harrastaa valtakunnan parasta; en kumminkaan ymmärrä, minkätähden juuri hän saisi veran hankinnan ennen teitä. Mutta asiasta toiseen, kuinka sujuvat asiat porvarissäädyssä tätä nykyä? En ole pitkään aikaan joutanut sitä ajattelemaan.

— Huonosti sujuvat, helkkarin huonosti, teidän ylhäisyytenne, suokaa anteeksi rohkeuteni. On varsinkin yksi mies, joka sotkee asiat, ja se on tuo Pohjanmaan Larsson. Teidän ylhäisyytenne tuntee hänet; uppiniskainen kuninkaan mies, jyväjuutalainen, joka on valmis nujertamaan niskan vapaudelta, kunhan vain saa hyvän maksun siemenrukiistaan.

— Olette oikeassa. Hän oli vast'ikään luonani, ja saatatteko arvata, mitä hänellä oli asiaa? Hän anoo tapulikaupungin oikeuksia kaikille Pohjanmaan kaupungeille. Mitäs ystäväni Plomgren siitä sanoo?

Plomgren kalpeni. — Tapulikaupungin oikeuksia Pohjanmaan kaupungeille! — toisti hän kuvaamattoman hämmästyneesti. — Voi taivaan tuulet ja tuulispäät! Tapulikaupungin oikeuksia noille viheliäisille kauppaloille! Eikö enää ole oikeutta maailmassa? Vapaata merenkulkua Suomelle! Sehän olisi Tukholman häviö!

— Epäilemättä varma häviö. Mutta mitä voin tehdä? Hänen majesteettinsa ei sanota olevan asiata vastaan, ja kenpä tietää, mitä säätyjen päähän pälkähtää? Asiat ovat huonosti, hyvä Plomgren, jos suomalaiset rupeavat itse viemään tervaansa ja lankkujaan ulkomaille ja kenties päällisiksi vielä ottavat Tukholman suolakaupankin haltuunsa.

— Se on mahdotonta! — huudahti kauhistunut kauppias — Silloinhan olisi maailma mullin mallin! Vapaus olisi lopussa, ja valtakunnan varma häviö ovella.

— Niin ajattelen minäkin, ja vaikka asia ei koske minua, niin olen katsova, mitä voin tehdä, jos edelleen pysytte ahkerana ja teette mitä voitte taivuttaaksenne porvarissäädyn toisiin tuumiin. Voitte ehkä myöskin hankkia minulle jonkun miehen Suomesta, jonkun, joka tuntee tuon Larssonin asiat. Ei kenties haittaisi, jos hänen vehkeilleen hankittaisiin vastapainoa, vai mitä arvelette?

— Se rosvo! Se valtion petturi! Niin — odottakaapas, tunnenpa kuin tunnenkin miehen, joka tuli pari viikkoa sitten Vaasasta — viskaali Spolinin.

— Hyvä. Lähettäkää hänet tänne ensi tilassa. Tahdon ajatella verkojanne, kunnon Plomgren. Sanokaa vaimollenne terveisiä ja pyytäkää häntä pitämään hyvänään se pieni parisilainen hajuvesilaatikko; se on samaa hajuainetta mitä kuningatarkin käyttää.

17. HÄMÄHÄKKI JA HEINÄSIRKKA.

Uskomattoman nopeasti, vain neljännestunnin aikana, joka oli kulunut siitä, kun valtiopäivämies Plomgren oli lähtenyt presidentti, kreivi Bertelsköldin työhuoneesta, oli tämä ehtinyt suorittaa neljä asiaa: allekirjoittaa valtakirjan hyvätuloisiin kirkkoherran virkoihin kahdelle pappissäädyn valtiopäivämiehelle ja antaa arvonylennyksen parille vastapuolueeseen kuuluvalle porvarissäädyn jäsenelle, joista toinen nimitettiin kauppaneuvokseksi, toinen pormestariksi. Sitten lähetettiin yksityissihteeri Feldman salaisin ohjein talonpoikaissäädyn sihteerin Troiliuksen luo. Ritarihuoneen enemmistöön saattoi hänen ylhäisyytensä luottaa; mutta vieläkin oli eräs, ei aivan vähäpätöinen valtiomahti voitettava asian hyväksi, ja se oli majesteetti itse.

Nyt astui kuin kutsuttuna sisään kuninkaan suosikki, kamariherra ja kauppakollegin jäsen, sittemmin presidentti Broman, eli de Broman, niinkuin tämä turhamainen mies kirjoitti nimensä ruusunpunaisille, hajuvesiltä lemuaville ranskalaisille nimikorteilleen. Sitten kun viimeksi näimme entisen kamaripalvelijan ja Fredrik I:n kätyrin, oli hänen ulkomuotonsa samalla kuin arvonsakin melkoisesti muuttunut. Hän oli nyt ylen hieno ja sorea, ja vaikkakin nousukas aina tuli näkyviin hovimiehen lainahöyhenien alta ja teki hänen pönäkän arvokkaisuutensa hiukan naurettavaksi, niin sopi tämä arvokkaisuus kuitenkin hänen hyötyvään vartaloonsa ja muuten lystikkääseen olentoonsa. Vaikka Broman ei enää ollut nuori, oli hän kuitenkin semmoinen, jota meidän aikanamme sanottaisiin mukavaksi mieheksi; kekseliäs, hyväsydäminen hän oli; tuhlaavainen ja perin velkaantunut, mutta ei sentään koskaan raha-asioissa neuvoton, koska, sanoo hänestä Kaarle Kustaa Tessin, "hän sai kanasta paremman hinnan kuin minä sain espanjalaisesta hevosesta" ja koska hän lainasi rahaa 12 prosenttia vastaan ja, jos niin tarvittiin, kaksinkertaisen summan velkakirjaa vastaan, mikä ei estänyt häntä lainaamasta niitä taas ystävilleen 6 prosenttia vastaan sillä menestyksellä, että hän jätti jälkeensä noin 400.000 riksin velat. Sanalla sanoen, tämän miehen "olisi vain tarvinnut päästä Perun isännäksi, ollakseen maailman vakavaraisin, mainioin ja avuliain mies", ja kaikki nämä ominaisuudet vaikuttivat osaltaan siihen, että hän kauemmin kuin kukaan muu häilyvän kuninkaan lemmikeistä pysyi tämän alinomaisessa suosiossa.

Presidentti Bertelsköld vastaanotti hänet tuolla tuttavallisella tasa-arvoisuudella, joka niin suuresti miellyttää kaikkia nousukkaita. Tällä kertaa ei sanottukaan "Broman hyvä", vaan "rakastettavin kamariherraseni", jota pyydettiin istumaan ja puhelemaan hetkinen — ranskaksi tietysti, vaikka kamariherran ranskankielen taito oli vähän niin ja näin — viimeisistä hovin tanssiaisista, uudesta ranskalaisesta tanssijattaresta, jota tänne odotettiin, naamiaispuvun oikeasta kuosista tai mademoiselle Scudéry'n vereksimmästä romaanista. Hänellä oli nyt niin hyvää aikaa, tällä kohteliaalla kreivillä, hänellä "ei ollut mitään, joka olisi huvittanut häntä niin paljon kuin puheleminen tämän hovin pelottoman" — joskaan ei juuri moitteettoman — "ritarin kanssa" ja sitäpaitsi hän tahtoi pyytää hyviä neuvoja niiden uusien _landau-_vaunujen johdosta, jotka hän aikoi tilata Parisista ensi keväänä. Tässä kohden oli Bertelsköldillä hyvät tiedot. Kamariherralla oli juuri semmoiset vaunut kuin kreivi halusi; ne olivat maksaneet hänelle 600 riksiä, ja hän sanoi nyt mielellään luopuvansa niistä, jos sillä voisi tehdä hänen ylhäisyydelleen pienimmänkin palveluksen. Hänen ylhäisyytensä puolestaan selaili erästä parisilaista hintaluetteloa ja sai selville, että ne uudet vaunut, jotka hän aikoi tilata, tulisivat maksamaan vähintään 1.000 riksiä, jonka tähden hän piti oikeana ystävän tekona, jos kamariherra luopuisi vaunuistaan samaan hintaan. Kaupoista sovittiin pian, sillä olivathan he molemmat kunnian miehiä ja heillä oli syytä olla niihin tyytyväiset; toinen oli ostanut hyödyllisen kätyrin; toinen oli saanut rahaa, millä voi maksaa nälkäisten palvelijainsa palkat.

Ikäänkuin sattumalta kysyi kreivi sitten, näin "ystäväin kesken", heidän majesteettiensa nykyistä mielipidettä neuvoskunnasta. Kamariherra vastasi yhtä tuttavallisesti, että jos myssyt eivät olleet erityisessä suosiossa, niin olivat hatut vielä vähemmin, ja että heidän majesteettinsa eivät aikoneet sekaantua koko tuohon vallananastamis-rettelöön, tuon vallan, jonka…

— Jonka heidän majesteettinsa mieluimmin haluaisivat pitää itsellään, — keskeytti hänet kreivi iskien silmää, mikä oli tarpeeksi selvä merkki valtiomiesten kesken.

Mutta Broman joutui tästä vähän hämilleen, eikä osannutkaan kunnolla jatkaa diplomaatinosansa esittämistä. — Piru vieköön kaikki ne, jotka pilaavat hänen majesteettinsa ruokahalun tuolla kirotulla valtiopäivätoralla! — huudahti hän ja katseli kenkänsä solkea lojuessaan siinä jalat ristissä mukavassa samettisessa nojatuolissa, ikäänkuin hän olisi ollut joku omia palvelijoitaan. Luultavasti katsoi hän arvonsa vaativan, ettei hän mitenkään häiritsisi mukavuuttaan.

— Ja siihen hurskaaseen toivomukseen vastaan minä amen, — jatkoi Bertelsköld. — Mutta myöntäkää toki, monsieur de Broman, että neuvoskunta on kohdellut hänen majesteettiaan välinpitämättömästi, tekeepä mieli sanoa katalasti! Neljäsataa tuhatta talaria matkarahoiksi Kasseliin, mikä naurettava summa! Minä kysyn, käykö majesteetin arvoa mokomilla pilkkarahoilla edustaminen? Voiko kuningas mokomilla rahoilla ansion mukaan palkita uskollisimpia palvelijoitaan? Ei, monsieur; valtakunnan hallinto on asetettava toiselle kannalle, sen kyllä käsitätte te, joka olette niin taitava raha-asioissa, paremmin kuin minä. Pitääkö meidän suvaita juutalaisia neuvostossa? Esimerkiksi Horn, jolla ei koskaan ole rahaa, kun kruunun arvo on kysymyksessä, mutta aina tarpeeksi, kun hän itse tahtoo loistaa! Bjelkeä, joka ei kutsu niin arvokasta ja ansiokasta miestä kuin te olette iltaseuroihinsa — teitä, hovin miellyttävintä miestä, jolla on onni kuulua hänen majesteettinsa lähimpään seurapiiriin. En tahdo puhuakaan, monsieur, kreivi Hårdista, joka on suvainnut poikansa tehdä tuon pilkkarunon, niinkuin kyllä tiedätte, teidän lemmenseikkailuistanne. Te ymmärrätte, ettei moista hallitusta voida kauemmin sietää.

Kamariherra Broman ei juuri vähistä punastunut, mutta tällä kertaa kohosi kuin kohosikin entistä helakampi puna hänen kukoistaville poskilleen. — Vähätpä niistä — sanoi hän välinpitämättömyydellä, joka sopi hänelle mainiosti, — teidän ylhäisyytenne näkee hyväksi imarrella minua. Se on aina kunniaksi minulle, että minut katsotaan pilkkarunon ansainneeksi; armollisesta herrastani ja kuninkaastani tehdään joka päivä semmoisia. Esimerkiksi everstiluutnantti Coyetin tekemä; mitä teidän ylhäisyytenne siitä sanoo?

— Coyet? — toisti kreivi, joka nyt oli tullut juuri siihen, mihin oli tahtonut; — mitä hänestä sanotaan? Onko hänellä ollut liian paljon vai liian vähän menestystä naismaailmassa? Välistä voi olla yhtä hyvin niin ja yhtä hyvin näin.

— Luulin teidän ylhäisyytenne kuulleen puhuttavan eräästä kirjoituksesta, jota kohta laulettanee kaikilla Tukholman kaduilla, — vastasi suuttunut suosikki. Tuo siveä Coyet lukee nerontuotteensa kaikille, jotka viitsivät sitä kuunnella. Se kuuluu olevan anomus säädyille…

— Niin, nyt muistelen kuulleeni siitä jotakin. Hän vaatii, että palkkapiika Haagar poikineen ajettakoon pois Aabrahamin huoneesta. Coyet parka, luulenpa tosiaankin, että hän on päättänyt ruveta sukkelaksi; se tietysti on tuottanut hänelle tavattoman suuria ponnistuksia. Hän on tosiaankin tehnyt hänen majesteetilleen suuren kunnian vertaamalla häntä patriarkka Aabrahamiin; mutta jätän arvaamatta, onko neiti Taube yhtä mielissään tästä vertauksesta.

— Sekaantua hänen majesteettinsa perheasioihin … mitä pirua on
Coyetilla kaiken tämän kanssa tekemistä?

— Se nyt on sitä myöten, miten kukin tahtoo. Meidän siveydentuntomme, monsieur de Broman, voi tuntea itsensä täydellisesti tyydytetyksi siitä, että hänen majesteettinsa on vihityttänyt itsensä salaa neiti Taubeen; miksikä ei? Tiedän hallitsijoita, jotka eivät välitä moisista muodollisuuksista. Mutta sallikaa minun huomauttaa teille, että Kaarle XII oli naimaton, ja hänen ajastaan alkaen on täällä Ruotsissa koko joukko ihmisiä, jotka katsovat yhden vaimon olevan liikaa ja pitävät kahta vaimoa ylellisyytenä. Hänen majesteettinsa kuningatar oli epäilemättä ikäisekseen ymmärtäväinen nainen, mutta on kumminkin asioita, joita ei kuningatarkaan mielellään anna miehelleen anteeksi, olletikin jos ne tulevat julkisiksi. Ja kun Coyet on onnettomuudekseen verrannut hänen majesteettiaan kuningatarta Saaraan, joka ei enää ollut mikään kaunotar, niin pelkään pahoin, että armollinen kuningattaremme … te tiedätte, että hän on veli vainajaansa.

— Sen tietänen parhaiten minä, jota jo monetkin torat ovat uhanneet hovinaisten kielevyyden tähden. Parbleu, sitä en ollenkaan salaa, ja sitäpaitsi ovat torat rajoittuneet vain uhkauksiin.

— Te olette oikeassa, mitäpä emme kärsisi kuninkaamme vuoksi? Kuitenkin tulette juuri te, monsieur de Broman, olemaan ensimmäinen uhri.

— Minäkö? Se on mahdotonta. Minä olen syytön kuin muumio koko tuohon rakkauden asiaan.

— Sitä ei kukaan epäile. Ja kuitenkin — muistatteko satua leijonista, jotka torailivat ja jälleen sopivat? Te juuri, rakastettava ja siveä kamariherra, tulette olemaan se hinta, jolla armollinen kuninkaamme on ostava kotirauhansa.

Suosikki ei enää punastunut; hän vaaleni. — Teidän ylhäisyytenne lienee oikeassa, — sanoi hän. Olen teidän käskettävänänne.

— No hyvä, — jatkoi Bertelsköld, huolimatta enää peittää ylenkatsettaan, — en tahdo riistää isänmaalta niin välttämätöntä ja taitavaa palvelijaa. Te menette heti kohta kuninkaan luo. Te kerrotte hänelle — ikäänkuin itsestänne, ymmärrättekö — että Coyetin kirjoitus on kaikkien huulilla ja että se epäilemättä jätetään säädyille ja että siitä on syntyvä kauhea häväistysjuttu, lukuunottamatta sitä, että kuninkaan täytyy lähettää neiti Taube pois maasta, ellei hänen majesteettinsa anna ehdotonta suostumustaan ja myönnytystään toimiin ja puuhiin neuvoskuntaa vastaan. Kuningattarelle sanotte, mitä hyväksi näette. Oletteko minut oikein ymmärtänyt?

— Olen, teidän ylhäisyytenne, — vastasi nöyryytetty suosikki kumartaen nyt paljon syvempään kuin ennen.

— Hyvästi, monsieur de Broman! Te voitte sopivan tilaisuuden tullen lähettää minulle vaununne.

18. KOHTAUS LUISTINJÄÄLLÄ.

Tämän kertomuksen aikana oli entinen "Vallmarin" eli "Valdemarin-saari", joka sittemmin on tullut niin kuuluisaksi Tukholman Djurgårdenin eli Eläintarhan nimellä, vielä suurimmaksi osaksi metsästysmaata, joka oli täynnä kallioita, liejuisia alankoja ja kauniita, mutta raivaamattomia lehtoja, joissa kuninkaan ja hovin huvimetsästystä varten aiotut jalot metsäneläimet kävivät jotenkin rauhallisesti laitumella, vaikka paikka olikin aivan pääkaupungin läheisyydessä. Jo Kaarle X Kustaa oli vuonna 1658 antanut käskyn tämän saaren muuttamisesta "huvipuistoksi" ja ranskalainen De la Vallée oli kohta sen jälkeen Versaillesin mallin mukaan tehnyt erään Hedvig Eleonooran hyväksymän piirustuksen "lähteineen, käytävineen ja puistoineen". Mutta se aurinko joka oli saattava Eläintarhan vihannoimaan, ei ollut vielä noussut. Työt Piispansaarella taukosivat; loitolla harmaiden pilvien takana uinaili vielä Kustaa III:n aikakausi; vielä olivat kätkössä Sinisen portin ja Rosendalin ihanuudet, ja aineelliset puuhat Hornin ja Fredrik I:n aikakaudella olivat ilman kilpailijoita tämän tulevaisuuden saaren rannoilla.

Amiraalikunta oli, kun laivasto oli siirretty Karlskronaan, vuokrannut pois entiset, näillä tienoin sijaitsevat alueensa. Tukkukauppias Lodsach oli silloin saaren lounaiselle niemelle perustanut laivaveistämöjä parhaiden ulkomaisten mallien mukaan, ja nämä veistämöt herättivät juuri nyt tukholmalaisten suurinta ihastusta ja uteliaisuutta. Ei ollut harvinaista, ja sitä katsottiin sopivaksi suosionosoitukseksi, että hänen majesteettinsa itse ja osa hovilaisia toisinaan kunnioitti hyödyllistä veistämöä armollisella läsnäolollaan.

Eräänä yönä marraskuun lopussa 1738 oli tuima pakkanen — tulevaa, tavattoman ankaraa talvea ennustaen — vetänyt jäähän sekä meren että Meelarin Tukholman lähellä; ainoastaan virtapaikka lähinnä sulkuja oli auki. Sitten tuli tyyni, selkeä ja lumeton pakkaspäivä. Oli siis sopiva tilaisuus panna toimeen oikein pohjoismaiset huvit Ranskan lähettilään, kreivi Saint Sévérin d'Arragonin kunniaksi, jota nyt kaikin tavoin mielisteltiin Ranskan kanssa äskettäin tehdyn niin sanotun puolustusliiton jälkeen, joka tuotti Ruotsille vuosittain 300.000 Hampurin pankkomarkkaa apuvaroina sitä sotaa varten, jota jo kauan ennakolta valmisteltiin.

Hänen majesteettinsa ja hoviväki, ynnä valtojen lähettiläät, ajoivat siis aamupäivällä vaunuissa Eläintarhaan; mutta kuningatar, vihoissaan ja pahoilla mielin Coyetin kirjoituksen johdosta, joka koski hänen kilpailijaansa neiti Taubea, sekä kaikesta siitä häpeästä, mitä siitä kenties seuraisi, sanoi olevansa pahoinvoipa ja jäi kotiin. Päivän ohjelma oli: 1) ajelua Eläintarhan ympäri vaunuissa; 2) käynti laivaveistämöllä; 3) metsästystä Eläintarhassa; 4) päivällinen veistämöllä klo 1; 5) luistelua; 6) paluumatka kaupunkiin klo 5; 7) tanssit hovissa klo 7; 8) illallinen klo 11.

Kaikki kävi oivallisesti. Ajelu oli herttaista, näköalat vähän kuuroittuneine puineen olivat ihastuttavat, veistämö huomattiin mainioksi, metsästys maksoi neljän tai viiden hirven hengen ja päivällinen oli laitettu niin herkulliseksi, että kuningaskin oli siihen ylen tyytyväinen. Ajat olivat nyt toiset kuin v. 1725, jolloin rehellinen, vanha hovimarsalkka Düben rohkeni tarjota kuninkaalleen karoliinien jokapäiväistä ruokaa ja jolloin niin suuri melu nousi vanhoista konvehdeista ja "juomattomista" viineistä. Kuningas Fredrik oli siitä pitäen antanut mitä ankarimmat säännöt viinikellarinsa kunnossa pitämiseksi, eikä yhdelläkään reininkreivillä ollut pöydällään jalompaa nestettä kuin hänellä. Ei puuttunut muutakaan ylellisyyttä tällä pönkkähameiden hyvällä aikakaudella. Kuinka vähän Ruotsin tarvitsi odottaa Kustaa kolmattaan päästäkseen osalliseksi ulkomaisiin koristeihin, näkyy jo siitä kreivi Tessinin valituksesta, että hän oli nähnyt papinrouvia, jotka vetivät perässään kadulla silkkisiä laahuksia, (á la robe trainante) ja asessoreja, jotka ajoivat komeissa vaunuissa mukanansa kaksi nauhoitettua palvelijaa takanaan seisomassa.

Päivällisten jälkeen lähdettiin luistelemaan. Jää oli kuin peili ja kyllin luotettava, kun vain ei menty virran kohdalle; ja ettei olisi mitään vaaraa pelättävänä, oli seurueen mukaan otettu hovin palvelijoita, jotka edellään lykkäsivät pitkiä, keveitä rekiä. Hovin keikarit näyttivät parhaan kykynsä mukaan taitoaan, ja niiden naisten varalle, jotka uskalsivat lähteä tuolle liukkaalle jäälle, oli pieniä, sametilla verhotuita jalastuolia, joiden takana aina oli joku kohtelias ritari, valmiina lykkäämään nuorta kaunotarta eteenpäin ja tuon nopean kulun kestäessä kuiskaamaan suloisia kohteliaisuuksia hänen pieneen punoittavaan ja palelevaan korvaansa.

Näiden keikarien joukossa oli myöskin luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka syksyllä oli palannut Suomesta. Hänen naisensa oli eräs nuori ranskalainen kreivitär de Lynar, kreivi d'Arragonin sukulainen. Tämä etelän hilpeä lapsi oli aivan ihastunut tuohon keveyteen ja nopeuteen, millä hän nyt näin ensi kerran elämässään kiisi iljannetta pitkin. Hän taputteli pieniä käsiään sekä ihastuksesta että kylmän tähden; hän halusi aina edemmä, yhä edemmä tuolle kirkkaalle lakeudelle, eikä taru mainitse hänen ritarinsa sitä iloa häneltä kieltäneenkään. Luultavasti tuo salaperäinen kuiskailu kylmästä punoittuneeseen korvaan oli kumpaisestakin niin hupaista, että he unohtivat kuinka pitkälle he jo olivat tulleet, ja kuitenkin olivat he jo niin kaukana, että olivat lähempänä vastapäätä olevaa Danvikiä kuin Eläintarhan veistämöä, josta olivat lähteneet.

Täällä nuori kreivi kumminkin pysähtyi ja ehdotti, että palattaisiin, sillä hänen muistaakseen kulki virta Meelarin puolelta lähempänä eteläistä rantaa. Mutta neiti de Lynar pani vastaan. — Katsokaahan vain, — huusi hän, — tuolla toisella rannalla luistelee eräs nainen! Minua suuresti huvittaisi tulla hänen kanssansa tutuksi ja oppia hänen taitonsa. Katsokaapa vain, kuinka taitavasti hän kiertelee tuota vanhaa vaimoa, joka seisoo siellä niin hämmästyneenä ja tuskin pysyy jaloillaan.

Toisella rannalla olevasta väkijoukosta, joka sieltä käsin katseli hovilaisten huvituksia, olikin eräs ruumiinmukaiseen levättiin puettu nainen — levätti oli kotimaista flanellia, jota siihen-aikaan oli alettu Ruotsissa valmistaa — lähtenyt jäälle luistelemaan, ja hän osoitti siinä mitä kauneimpia kaarroksia tehden niin tavatonta taitoa, että katsojat häntä kilvan ihailivat ja ranskalaisen neidin oikein kävi kateeksi. Kädessään hän piti raudoitettua viippapuuta luultavasti varoen jään heikkoutta, mutta tämä keveä kapine muuttui hänen hallussaan pikemmin vain keikailukaluksi. Milloin piti hän keppiä edessään keihään tavoin, milloin heilautti hän sitä päänsä ylitse, milloin iski hän sen jäähän ja lykkäsi itseään sillä kuin hiihtäjä, milloin hypähti hän sen yli näppärästi kuin nuoralla tanssija. Kaikki hänen liikkeensä olivat yhtä haavaa niin oikullisia ja niin miellyttäviä, että neiti de Lynar kääntyi ritarinsa puoleen kysyen vähän pilkallisesti, oliko Tukholmassa balettia — "tuo pieni keijukainen on epäilemättä tanssijatar."

— Rohkenen olla toista mieltä, — vastasi kreivi; — ensiksikin sentähden, ettei kukaan voi kilpailla sulossa ranskalaisten naisten kanssa, ja toiseksi sentähden, ettei kukaan tanssijatar henno puristaa jalkoihinsa luistinhihnoja.

— Mais si, — sanoi nuori nainen, joka ei sietänyt vastaväitteitä. — Olkaa hyvä ja työntäkää vähän likemmä; onhan meidän helppo ottaa omin silmin asiasta selko.

— En tiedä, uskallanko, — vastasi hänen ritarinsa. Kenties jää on heikompaa täällä päin.

— Mitä, herraseni? — huudahti neiti de Lynar. — En tiennyt tätä ennen, että ruotsalaiset kykenevät kaikkeen — vähän pelkäämäänkin, kun niin sattuu.

— Kiitän kohteliaisuudestanne, — vastasi nuori kreivi hiukan loukkautuneena, — ja jos se teitä huvittaa, on minulla kunnia seurata teitä kuolemaan. — Näin sanottuaan työnsi hän kelkkaa aika vauhtia eteenpäin, toivoen salaisesti, että pieni ranskatar saisi ylimielisyydestään sopivan rangaistuksen.

Ja tuskin he olivat ennättäneet kymmenen tai viisitoista syltä eteenpäin, kun yksiöinen jää murtui heidän allaan ja molemmat, sekä neiti että hänen ritarinsa vajosivat kylmään, petolliseen meriveteen.

— Auttakaa! Minä kuolen! — huusi neiti de Lynar kovin pelästyksissään, kun tunsi uppoavansa. Mutta hänen asemansa ei ollut vaarallinen, sillä nojatuoli yksin riitti hänet pinnalla pitämään. Pahempaan pulaan joutui kreivi Bertelsköld, koettaessaan estää tuolia kaatumasta. Joka kerta, kun hän yritti turvautua jään laitaan, murtui siitä palanen toisensa perästä hänen allaan. Katselijat Danvikin rannalla alkoivat kovasti huutaa. Hovin luistelijat ja lakeijat huomasivat vaaran ja riensivät apuun. Mutta heillä oli jotenkin pitkältä liukasta jäätä kuljettavana, ja onhan elämässä välistä tilanteita, jolloin ei ole aikaa kauan odottaa.

Nuori tuntematon nainen, joka tietämättään oli saanut tämän onnettomuuden aikaan, oli sillä välin ryhtynyt sekä älykkäihin että nopeihin pelastustoimiin. Hän paneusi pitkäkseen jäälle, lähestyi avantoa, vaikka oma henki oli ilmeisessä vaarassa ja ojensi viippapuun vajoavalle. Onneksi jää kantoi häntä; kreivi tarttui tankoon ja hänen onnistui sen avulla pysytellä veden pinnalla, sillaikaa kun hän toisella kädellä piteli neiti de Lynaria, joka pelästyksestä aivan pyörällä riuhtoili irti päästäkseen. Ennenkuin yksikään hovilaisista ennätti tulla avuksi, oli Bertelsköldin, tarjottua apua hyväkseen käyttäen, onnistunut päästä kestävälle jäälle ja samalla pelastaa läpimärkä toverinsa.

Tuskin neiti de Lynar tunsi lujan jään jalkainsa alla, kun hän jo purskahti mitä iloisimpaan nauruun. Hän näki jalkainsa alla mitä kirkkaimman peilin; tuosta kiiltävästä jäästä kuvastuivat hänen ja hänen ritarinsa hahmot niin hullunkurisen näköisinä, että täytyi väkisinkin nauraa. — Taivaan pyhät! — huudahti hän; — meidän pitäisi lähteä näyttelemään itseämme rahan edestä! Parisissa maksettaisiin kaksi souta, kappaleesta, kun saisivat nähdä meidät!

Mutta kreivi ei häntä kuullut; hän seurasi silmillään vain tuota tuntematonta naista, joka yhdellä hyppäyksellä oli taas noussut luistimilleen ja riensi pois. Hänestä tuntui kuin hän olisi ennenkin nähnyt nuo kasvot ja tuon vartalon; Vähäkyrön metsien udutar johtui yht'äkkiä hänen mieleensä. — Ester! — huusi hän hänen jälkeensä, — Ester Larsson, odottakaahan toki, että saamme teitä kiittää!

Mutta Ester — jos se todellakin oli hän — ei odottanut, vaan katosi kohta rannalla olevien katselijain joukkoon, jossa eräs vanhanpuoleinen nainen näkyi ottavan hänet vastaan sekä hätäisenä että vihoissaan.

— Enkö ollut oikeassa? — virkkoi neiti de Lynar iloisesti. — Tanssijatar hän sittenkin on, ja todistuksena siitä on se, että hän on lumonnut teidät, kreiviseni!

Bertelsköld olikin melkein kuin lumottu. — Hän on suomalainen nainen, ja kaikki Suomen naiset osaavat lumota, — vastasi hän samaan tapaan. Itsekseen hän ajatteli: — Onko mahdollista, että tuosta vaasalaisesta pyryharakasta on kuudessa kuukaudessa tullut täydellinen sulotar.

19. HARPUNSOITTOHARJOITUKSIA.

Jos kaikki merivirrat alinomaa kulkisivat samaan suuntaan, niin olisi helppo oppia merta kulkemaan; ja jos kaikki halut ja toiveet tässä maailmassa alati noudattaisivat samaa kompassia, ei elämisen taitoa olisi vaikea oppia. Mutta ei mikään suunta ole niin suora, ettei laitatuuli laivaa sivulle kantaisi, eikä yksikään luonne ole valettu niin hyvästä teräksestä, ettei jokin vieteri siinä painaisi epätasaisesti. Elämän kompassi näyttää vähän väliä väärin, ja siitä on todistuksena tämäkin kertomus.

Aina siitä asti, kun luutnantti, kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld marraskuussa 1738 näki Ester Larssonin, porvariskuninkaan nuorimman tyttären, Eläintarhan laivaveistämön ja Danvikin välisellä jäällä Tukholman lähellä, kun sekä hän että neiti de Lynar saivat kiittää hengestään tytön neuvokkuutta, ei hän enää voinut karkoittaa ajatuksistaan tuota ihmeellistä, ihastuttavaa olentoa. Kun sattuma jo neljännen kerran oli vienyt heidät vastakkain, oli siinä hänen mielestään tarpeeksi syytä oppia hänet tuntemaan; mutta hänen tietämättään oli hänen haaveksiva luonteensa, joka kenties oli perintö isoisältä Bernhard Bertelsköldiltä, kietonut Ester Larssonin olennon siihen salaperäisyyden hohtavaan huntuun, joka niin voimakkaasti kiehtoo nuorukaisen sydäntä. Hovin huvitukset, ylhäisten naisten hienosteleva hempeys, vieläpä neiti de Lynarinkin ranskalainen iloisuus, kaikki oli hänestä nyt yhdentekevää, ja kaiken sen ajan, jota ei tarvittu virka- ja muihin tehtäviin, kulutti hän nyt osaksi Tukholman kaduilla, osaksi meren jäätyneillä rannoilla, toivoen löytävänsä tuon pienen uhkamielisen suomalaisen porvaristytön kadonneet jäljet.

Tämä ei ollut niinkään helppoa, sillä hän kuuli kohta, että valtiopäivämies Larsson asui yksinään eräässä vaatimattomassa huoneessa Kauppiaskadun varrella, ja hänen tyttärestään ei tiennyt kukaan mitään. Mutta nuori kreivi ei hellittänyt. Tukholma ei ollut siihen aikaan niin suuri, että ihmiset voivat siellä jäljettömiin kadota, ja niinpä hän sai eräänä päivänä tietää, että Larsson töistään päästyään tavallisesti joka ilta kävi eräässä Läntisen Pitkänkadun varrella olevassa talossa, jossa oli rikkaan rouva Sagerin liinavaatekauppa.

Luutnantti Bertelsköld huomasi yht'äkkiä, että hänen liinavaatevarastoansa täytyi melkoisesti lisätä. Ei missään ollutkaan niin ylen hienoja Hollannin nenäliinoja, niin valkoista Norrlannin ja Turun palttinaa, niin oivallista sekä saksalaista että ruotsalaista ja suomalaista reivasta kuin juuri rouva Sagerilla. Ja kun nuori siivo mies, joka ei koskaan tingi, vaan heti paikalla maksaa ostoksensa ja aina kehuu tavaraa hyväksi, hintaa helpoksi, puotia sieväksi ja ehkäpä vielä talon rouvan pitsimyssyäkin hyvin silitetyksi ja hänelle hyvin sopivaksi; kun sellainen nuori mies on kaikkiin puoteihin tervetullut vieras, niin eipä kestänytkään kauan, ennenkuin luutnantti Bertelsköldiä onnisti niin, että pääsi rouva Sagerin suosioon. Vanhan hyvän tavan mukaan tämä seisoi itse puodissaan myymässä yhdessä vanhan silmäpuolen neitsyen ja jöröpään pojan kanssa, joka oli Tukholman nykyisten sivistyneiden puotiherrain näköinen yhtä paljon kuin takkukarva karjakoira on sileäksi kammatun, pestyn ja hyvälle lemuvan sylikoiran näköinen.

Että rouva Sager oli entisen valtiopäivämiehen leski, miehen, joka oli poistanut yksinvallan, perustanut vapauden ja auttanut Fredrik kuningasta valtaistuimelle; että hän itse oli hyvin merkillinen henkilö, joka vihasi yksinvaltaa ja voimakkaasti tuki vapaata hallitusmuotoa; että hänellä — luultavasti sentähden — oli onni olla ylhäisten ostajain suosiossa ja että hänen puodissaan joka päivä kävi kreivejä, vapaaherroja ja valtakunnanneuvosten rouvia — että kreivitär Tessin osti häneltä palttinatarpeensa, sekä että kreivi Horn ja muut Kaarle XII:n urhoista olivat hänen puodistaan sotapaitansa ostaneet; kaiken tämän ja paljon muutakin hän oli jo ensi näkemässä ennättänyt kertoa, mitatessaan kreiville parasta palttinaa, joka "kelpaisi kuninkaallekin". Seuraavalla kerralla Bertelsköld kuuli, että tämä mahtava rouva oli syntyjään suomalainen ja kaukaista sukua Larssonille, jota ne siellä kotona sanovat porvariskuninkaaksi; vaikka Jumala kyllä tietäköön, sanoi rouva, että hänellä oli enemmän huolta kuin kunniata siitä sukulaisuudesta, kun Larsson oli saanut päähänsä majoittaa hänen luoksensa hemmoitellun lapsensa, joka yöt ja päivät tuotti huolta ja murhetta…

Tähän katkaisi yht'äkkiä tämä puhelias rouva sanatulvansa, katsahtaen kadulle, ikäänkuin olisi pelännyt, että jokin asiaan kuulumaton henkilö olisi kuullut hänen puheensa. Turhaan koetti luutnantti viittailla siihen, että hänellä, joka vast'ikään oli tullut Suomesta, oli rakkaita terveisiä Esterille kotipuolesta. Rouva Sager nakkasi vain niskaansa, ikäänkuin sanoakseen, että semmoiset terveiset olivat tarpeettomia, ja siksi päiväksi olivat kaikki enemmät tiedustelut turhia.

Mutta jo seuraavana päivänä, kun uusia liinoja yhä taas oli koeteltava, ja kun eukko oli puhellut palaviinsa asti politiikkaa ja hurskaana myssynä toivottanut kaikki hatut velkavankeuteen, kuuli Bertelsköld hänellä olevan senkin seitsemän huolta päivässä niistä monista koulumestareista, jotka Larsson mukamas oli lähettänyt hänen niskoilleen tyttärensä sivistämistä varten. Milloin tuli niitä yksi, jonka piti opettaa tytölle, kuinka pitkä matka on Roomaan; milloin toinen, joka tuhersi rihvelitaulut täyteen numeroita; milloin kolmas, jolla oli suu täynnä vanhan maailman historioita; milloin neljäs, joka opetti lasihelmiä ompelemaan; milloin viides, jonka piti opettaa Esterille saksaa; milloin kuudes, joka opetti häntä ratsastamaan hurjemmin kuin turkkilainen sillä hurjalla päistäriköllä, jonka tyttö oli saanut isältään lahjaksi; lyhyesti sanoen kaikenlaista hyödytöntä ja joutavaa oppia, paitsi Jumalan sanaa ja ranskankieltä, sillä Raamattua tyttö luki isänsä kanssa, ja mitään ranskalaista ei ukko suvainnut, vaan sanoi sitä hattulaisroskaksi. Tosin olivat kaikki nämä opettajat vanhoja harmaapäisiä ihmisiä; vaikka, Jumala paratkoon, eivät juuri silti sen parempia; mutta nyt tuli pahin pula. Isä oli nimittäin saanut päähänsä, että tytön pitäisi oppia harppua soittamaan, sillä se oli, arveli hän, oikeaa ja jumalista taidetta, jota itse jumalanmies kuningas Daavidkin oli aikoinaan harjoittanut ja siitä niin suurta mainetta niittänyt. Mutta kun ei koko Tukholman kaupungissa löytynyt ainoatakaan taitavaa opettajaa tahi opettajatarta, ei ainakaan ikäänsä nähden tarpeeksi vakavaa…

— Jos minun vähäinen harpunsoittotaitoni voisi olla miksikään hyödyksi, — puuttui nuori luutnantti puheeseen, itsekin hämillään siitä, että voi semmoista esittää halvalle palttinankaupustelijattarelle.

Rouva Sager mitteli häntä hämmästynein silmin ja kysyi, tunsiko hän porvariskuninkaan.

— Jos teidän armonne tuntee Larssonin, — vastasi rouva vilpittömästi, — niin teidän armonne tietää silloin myöskin, että itse kuningas Daavid ei olisi tarpeeksi hyvä opettajaksi tytölle, jos hänellä vain olisi kreivin arvonimi varsinaisen nimensä edellä. Olen sanonut Larssonille: mikset seurustele niinkuin minä ylhäisten ja alhaisten kanssa ja mittaa valtakunnanneuvoksia samalla kyynärmitalla kuin mittaat suutarin oppipoikia; sitä sanon minä oikeaksi kaupaksi, minä. Mutta tuli on nyt tulta ja vesi vettä; aatelisia hän ei suvaitse, ja kuitenkin tahtoo kouluttaa tyttärensä neidiksi. Eikö teidän armonne halua samanlaisia lautasliinoja kuin kreivi Hornilla on?

Bertelsköld meni, mutta tuli seuraavana päivänä takaisin. Hän oli saanut tietää, että rouva Sagerilla oli poika, joka puhalsi huilua.

— Niin no, mitä Kalleen tulee, — jatkoi rouva, kun tuota hellää kohtaa oli taitavasti kosketettu, — niin hänellä on kyllin tekemistä virassaan kunink. majesteetin kamarikollegiossa. Kallesta olisi saattanut tulla yhtä hyvä palttinankauppias kuin kenestä tahansa ja kenties parempikin, mutta hänellä on pää, teidän armonne, tosiaankin pää kuin partaveitsi; hän osaa kreikkaa, latinaa ja ranskaa, jos niksi tulee, ja sentähden ajattelin, että antaa hänen nyt koettaa onneaan maailmassa ja kamarikollegiossa, kyllä minä puodin hoidan, ja hänellä on jumalankiitos vähän säästössäkin, kun moni muu ylhäinen herra vie kengänsolkensakin panttiin. Minä pidän aina vapauden puolta, mutta, Jumala kuningasta siunatkoon, pojastani saattaa tulla asessori, jos saa elää, ja sitten … mitäpä sitten, jos hän soittaa huiluakin?

— Päinvastoin, — keskeytti hänet kreivi, — se lisää aina vähän hänen arvoaan. Kreivi Tessinin silmissä esimerkiksi — (kreivi Tessin ei sietänyt musiikkia).

— Niinkö teidän armonne luulee? — kysyi äiti ihastuneesti hymyillen. Ehkäpä teidän armonne tahtoisi olla niin armollinen että lausuisi jonkin hyvän sanan Kallen puolesta…

— Sen teen mielelläni, hyvä rouvaseni, ja ehkäpä voin setäni välityksellä vielä toimittaa hänen majesteetilleen kuningattarelle näytteitä näistä hienoista reivaistakin.

— Voi, mitä teidän armonne sanoo? Hänenkö majesteettinsa kuningatar näkisi hyväksi aterioida minun pöytäliinoiltani? Ja kenties seisahduttaa tähän oven eteen kuninkaalliset vaununsa, ajaessaan Ulriksdaliin?

— Ei se ole ollenkaan mahdotonta, jos vain hänen majesteettinsa kuningatar saapi asiasta sopivan viittauksen. Ja koska Kalle soittaa huilua, voisimmehan sopivassa tilaisuudessa soittaa huilua ja harppua yhdessä…

— Ei suinkaan, on hyvin harvinaista tavata taitavia huilunsoittajia. Kenties Ester haluaakin oppia soittamaan huilua mieluummin kuin harppua.

— No vie sun! Sepäs vasta oli naulanpäähän osattu! Totta puhuen ovat lapset jo kauan toisiaan kierrelleet ja vaikka Ester kyllä on huonosti kasvatettu tyttö, niin luulen kuitenkin, että hänestä hyvällä komennolla saadaan kunnon aviovaimo, eikä hän aivan avojaloinkaan taloon tule, niin että … niin, jos teidän armonne suvaitsee, niin on halpa taloni kernaasti avoinna niin kohteliaalle herralle, ja voihan teidän armonne ottaa harpunkin mukaansa, jos haluttaa; sehän on aivan yhtä hyvä, kuin jos palkkaisimme vanhan, juopon urkurin maksaen hänelle korttelin riisiryyniä tunnilta.

Nuori, Fredrik I:n hovin aatelismies naurahti vertaukselle ja suostui kutsuun. Noissa jyrkissä vastakohdissa oli tavallaan jotakin houkuttelevaa ja kiihoittavaa. Toisaalla oli hänen setänsä, presidentti, tuo pöyhkeä ylimys, joka ylenkatsoi ja halveksi kansaa — toisaalla Larsson, tuo pinttynyt kansanvaltainen, joka huusi onnettomuutta aatelisvallalle — näiden välissä tuo kaupparouva, joka huusi vapautta ja oli valmis suutelemaan ylhäisten hameenhelmoja; — sitten tuo luonnonlapsi, joka oli kesytettävä uusimpain Tukholman mallien mukaan — lopuksi hän itse, loistavan nimen perijä, joka hienosteli hovissa ja lähti sieltä suoraa päätä palttinapakkain keskeen säestämään Kalle Sagerin huilua, saadakseen tavata pientä porvaristyttöä, jota hänen setänsä tuskin olisi huolinut kamarineitsyeksi suositella — ja kaikki tämä tapahtui sillä uhalla, että jos hänen puuhansa tulisivat ilmi, toinen tekisi hänet perinnöttömäksi ja toinen heittäisi ulos ikkunasta; lyhyesti sanoen, tämä tilanne näytti nuoresta luutnantista niin hullunkuriselta, että hän lähti rouva Sagerin kauppapuodista mitä mainioimmalla tuulella, eikä hän muistanut hymyilleensä vielä näin herttaisesti tuon hullunkurisen, Vähäkyrön metsissä tapahtuneen seikkailun jälkeen.

20. VALTIOLLISIA JUONIA.

Asiain kulkua seuratessamme joudumme taas presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin työhuoneeseen, tähän niin monien sotkuisten vehkeiden salaiseen keskustaan, josta valtiopäiviä johdettiin ja jossa haudottiin ei enempää eikä vähempää kuin hallitusmiesten ja koko valtiollisen järjestelmän muuttamista.

Kaikki oli täällä ennallaan: sama erinomainen järjestys, sama ulkonainen somuus; ei tomun hituistakaan valtiomiehen hienolla samettitakilla; ei syrjähtänyttä kiharaakaan hänen kaikkien taiteen sääntöjen mukaan käherretyssä tekotukassaan; ei kiireen merkkiäkään mahonkisille ja elefantinluisille hyllypöydille ladotuissa paperiläjissä; kaikessa näkyi ikäänkuin filosofinen tyyneys, mutta tyyneys, joka oli tehtyä ja tarkoitettu näkymään. Oven eteen asetetusta isosta peilistä sai jokainen vieras heti sisään astuessaan ihmetellä omaa itseään. Pehmeä flanderilainen matto näytti olevan pantu lattialle vartavasten sitä varten, ettei edes silkkikengän narina häiritsisi huoneen harrasta hiljaisuutta. Kaarle XI:n rintakuva katseli tuimasti vierustovereitaan, Ranskan Ludvigeja, XIV:ta ja XV:ta, jotka taas vuorostaan silmäilivät erästä siihen aikaan kaikkivaltiaan ministerin, kardinaali Fleury'n alempana olevaa rintakuvaa; mutta turhaan sai etsiä somasti koristetuilta jalustoilta Kaarle XII:n pystyä päätä. Kreivi Torsten oli liian kopea kieltääkseen vastenmielisyyttään tätä hallitsijaa kohtaan, ja jokainen tiesi hänen olleen sankarikuninkaan katkerimpia vihamiehiä. Lopuksi oli vielä yksi jalusta, jolla olisi luullut tapaavansa kuningas Fredrik I:n kuvan. Mutta ei; sillä sijalla oli eräs ranskalainen tanssijatar, mademoiselle Zoë.

Kello oli 8 aamulla, ja kreivi, joka harvoin pani maata ennen klo 2 yöllä, oli ollut työssä klo 5:stä alkaen. Vieras vieraan perästä tuli ja meni. Sisään astui nyt yhtä haavaa kaksi kookasta, komeata herraa. Toinen, joka oli soturi, oli puvussaan osaksi säilyttänyt jätteitä vanhasta karoliinien univormusta, joka Fredrik I:n aikana oli saanut siirtyä senaikaisen preussilaisen kuosin tieltä, joka taas kankipalmikkoineen, puuteroituine tekotukkineen, pitkineliiveineen ja polvihousuineen oli vain ranskalaisen univormun huonoa jäljittelyä. Tällä herralla oli ratsusaappaat, rannehansikkaat ja pitkä karoliinilainen miekka vyöllä, aivankuin sotaan lähtevällä; hänen käytöksensä oli rohkeaa ja käskevää, mutta ei loukkaavaa, pikemmin avonaista, rehellistä, miltei ritarillistakin, vaikka vähän liian suorasukaista. Kun hän puhui, puhui hän kiivaasti, ikäänkuin ei olisi sietänyt mitään vastaväitteitä, mutta taitavasti keksitty vastasyy hämmensi hänet, sukkela käännös muutti pian hänen mielipiteensä. Voi melkein aavistaa, että ajan olot olivat tehneet tämän miehen päätään pitemmäksi kuin hän oikeastaan olikaan; toiset ajat tulisivat tekemään hänet päätään lyhyemmäksi. Tätä nykyä oli hänen arvonsa ylimmillään; tämä mies oli tuon lähenevän surullisen sodan sankari, kenraali, kreivi Kaarle Emil Lewenhaupt, jota hänen rohkeimmat puoluelaisensa nimittivät "Kaarle XIII:ksi."

Toinen herra oli keski-ikäinen siviilimies, hänen pukunsa oli yksinkertainen, mutta niin aistikas ja arvokas että tuon keikarimaisen valtiomiehenkin puku sen rinnalla joutui varjoon. Pieninkin pitsi hänen kaulahuivissaan oli kaikkein hienointa lajia. Ranteita peittivät hienot kalvosimet, ja kädet, jotka aina olivat vilkkaassa liikkeessä hänen puhuessaan, olivat valkeat ja kauniit. Ja hän puhui mestarillisesti, tämä herra, hänen puheensa oli täynnä suloa ja sukkeluutta; ruotsia puhuttaessa sekoitti hän siihen alinomaa puhtainta ranskaa, joka näytti olevan hänen oikea äidinkielensä. Hän oli ryhdiltään täydellisen maailmanmiehen esikuva; koko hänen ylimyksellisessä olennossaan oli jotakin erinomaisen miellyttävää, monen mielestä mielistelevääkin, sillä hän osasi varsin notkeasti väistyä vastakkaisten mielipiteiden tieltä, kumminkin niin, että hän useimmiten sittenkin pysyi omassa mielipiteessään. Itse hän näytti tahtovan olla jonakin myrskyisen aikakauden äärimmäisyyksien sovittavana välittäjänä, vaikkakin hän siinä kohden lienee arvioinut kykynsä liian suureksi, sillä ulkopuolella hovin saleja poti hän tahtonsa teräksen puutetta, ja 1738 vuoden Ruotsi, joka kukisti Lewenhauptin, voitti lopulta ylimyksellisen tasavaltalaisen kreivi Kaarle Kustaa Tessininkin, joka tätä nykyä oli maamarsalkkana valtiopäivillä.

Nämä kolme mahtavaa herraa — tuo kylmä, viekas, hienostunut diplomaatti, tuo kiivas, ritarillinen, mutta ei juuri teräväpäinen sotilas ja tuo älykäs, sukkela, mutta pintapuolinen hovimies — liittyivät nyt asianhaarain pakosta saman lipun alle, hallitakseen isänmaatansa. Keskustelu kävi enimmäkseen ranskaksi.

— Minua ilahuttaa nähdä teidän ylhäisyytenne täällä näin ratkaisevalla hetkellä, kun isänmaa enemmän kuin koskaan tarvitsee urhoollisten ja älykkäiden miesten tukea, — lausui kreivi Bertelsköld; hyvin tietäen, että Lewenhaupt heti kohta tulisi siirtymään yleisistä korupuheista varsinaiseen keskusteluaiheeseen.

Tessin ehti kuitenkin sitä ennen sanoa yhtä kärkeväksi sorvatun kohteliaisuuden. — Teidän ylhäisyytenne — sanoi hän, osoittaen rintakuvia, — istuu niin kuuluisien ja jalojen henkilöiden ympäröimänä, että me tuskin uskallamme toivoa voivamme kartuttaa kokoelmaa. Kardinaali Fleury ja mademoiselle Zoë; näytte tahtovan hakea innoitusta sekä tästä että tulevasta maailmasta.

— Te muistutatte minua todellakin, kreiviseni, siitä, että olemme unohtaneet, mitä ensi äänestykseen tulee, kysyä oraakkelilta neuvoa. Kenties teidän ylhäisyytenne, jolla on onni olla asessori Svedenborgin ystävä…

— Asiaan, hyvät herrat, — keskeytti Lewenhaupt malttamattomasti. — Meillä on vain muutamia minuutteja käytettävänämme ennen täysi-istuntoa. Hänen majesteettinsa horjuu. Englannin suostumus vallanperimykseen Hessenin prinssin eduksi miellyttää hänen majesteettiaan paremmin kuin liitto Ranskan kanssa.

— Onneksi, — jatkoi kreivi Tessin, — on Ranskalla jotakin, joka miellyttää kuningas Fredrikiä. Hänen majesteettinsa sanotaan antaneen kardinaalille viittauksen siitä, että muutamat härkätynnyrit ranskanviinejä, première qualité ja arvoltaan noin 100.000 ecuta, voisivat vaikuttaa korkeimmasti samaisen mielialaan Ranskaa kohtaan. Olisi epäkristillistä, jos kardinaali kitsastelisi mokomassa pikkuasiassa, kun koko Euroopan menestys on kysymyksessä.

— Mahdollista. Mutta kuka menee takuuseen hänen majesteettinsa suostumuksesta valtakunnanneuvoston virastaerottamiseen?

— Rohkenenko kysyä, mihin teidän ylhäisyytenne perustaa varmuutensa tuon jotenkin epäilyttävän suostumuksen saamisessa?

— Aivan yksinkertaiseen asiaan. Coyet'n säädyille jättämä neiti Taubea koskeva kirjoitus on tehnyt toivotun vaikutuksen. Hänen majesteettinsa tahtoo, maksoi minkä maksoi, välttää häväistystä, ja kuningattaren vihakin merkitsee vielä jotakin Ruotsissa.

— Onnittelen teitä, herra kreivi, — sanoi Tessin ivallisesti. — Te pelaatte shakkia kuin mestari. Se siirto on tehnyt kuninkaan matiksi.

Bertelsköld vastasi pienellä kumarruksella. — Sallikaa minun, — sanoi hän, — pitää itseäni vain sen diplomaattisen koulukunnan, jossa teidän ylhäisyytenne on Orleansin ruhtinaan johdolla opinnoita harjoittaessaan saanut tohtorinarvon, vähäpätöisenä jäsenenä.

— Mutta, hyvät herrat, — huudahti Lewenhaupt tähän sanasotaan tyytymätönnä, — tietänettekö, että meitä tahdotaan ostaa Venäjän rahoilla? Bestusheff on äskettäin saanut 6.000 tukaattia, jotka hän on tallettanut pankkiin. Sillä kullalla hän ostaa puolet puoluelaisiamme.

— Fi donc, kuusituhatta tukaattia! Mikä pilkkahinta ruotsalaisesta vapaudesta! — huudahti Bertelsköld närkästyksissään, samalla kun hänen huulillaan väreilevä kylmä, pilkallinen hymy antoi hänen sanoilleen kaksimielisen merkityksen.

— Joko on niin pitkälle menty, — lausuili Tessin, — että Ruotsin miesten kunniaa ja omatuntoja ostetaan ulkomaisella kullalla? Hyvät herrat, minä vetoan ritariston ikivanhaan kunniaan. Maamarsalkkana en voi suvaita, että vähäisinkään moisen törkeän epäluulon varjo tahraa säädyn mainetta.

— Sallikaa minun huomauttaa eräästä asianhaarasta, jatkoi Bertelsköld, — Bestusheff on tehnyt meille palveluksen, jota ei käy kyllin suureksi arvioiminen. Niin pian kuin hän nostaa pankista nuo kuusituhatta, tulee meidän järjestää niin, että se tulee tunnetuksi, ja joka vähänkin pelkää tulevansa näyttämään ostetulta, hän on pakotettu äänestämään meidän kanssamme.

— Mikä ei estä panettelijoita puhumasta siitä, että meidät on ranskalaisilla rahoilla lumottu, — vastasi Tessin olkapäitään kohauttaen. — Hyvät herrat, sääty on perattava, ja ulkomainen kulta kerrassaan häpeään saatettava.

— Ja mitä ovat apurahat muuta kuin ostoa? sanoi Bertelsköld. — Eikö
Ruotsia joka päivä myydä enimmän tarjoavalle? Tänään Ranska, huomenna
Englanti, ylihuomenna kenties Venäjä. Kuinka aiotaan yksityisiltä
kieltää kaupankäynti, kun koko isänmaasta kauppaa käydään?

Lewenhaupt puuttui puheeseen: — Minä olen samaa mieltä kuin hänen ylhäisyytensä maamarsalkka, että perkaus on välttämättömän tarpeellinen. Pahansuovat on saatettava vaikenemaan tai äänestämällä ritarihuoneesta erotettava, asiaankuulumattomat on pois lähetettävä, sotaväkeä on kutsuttava kokoon, vahingolliset kirjat ja kirjoitukset on kiellettävä. Muuten emme voi luottaa äänestykseen, ja petturit vehkeilevät minkä kerkiävät.

Tessin ja Bertelsköld hymähtivät ivallisesti kuullessaan, miten omituisesti tämä sotilas tulkitsi perustuslaillista vapautta. Maamarsalkka huomautti hyvin sävyisästi, että voitaisiin kenties keksiä keinoja, jotka eivät loukkaisi sananvaltaa vapaassa tasavallassa. Niiden tietojen mukaan, jotka hän nyt oli saanut, ei voitto ritarihuoneessa olisi epätietoinen ja papit äänestävät aina kuninkaan tahdon mukaan. Mitä talonpoikiin tulee…

— Talonpojat ajattelevat niinkuin heidän sihteerinsä, ja Troilius on neuvokas mies, — vastasi Bertelsköld.

Tessin naurahti. — Se merkitsee, että Pierrot aina saa tanssia Harlekinin pillin mukaan. Kaikki riippuu siis siitä, mistä päin tuuli porvarissäädyssä puhaltaa.

— Teidän ylhäisyytenne on oikeassa; tällä hetkellä kaikki on porvarissäädyn varassa. Plomgren ja Kjerrman soittavat meiltä saamiaan nuotteja kauppiaiden korviin aamusta iltaan, mutta niin kauan kuin sitä härkäpäätä Larssonia ei saada kääntymään, on sääty meitä vastaan.

— Sitä emme voi tehdä, hyvä kenraalini. Me elämme vapaassa tasavallassa, niinkuin hänen ylhäisyytensä kreivi Tessin aivan oikein huomautti. Ainoa keino on se, että saamme sen kamasaksan vapaaehtoisesti poistumaan, ja sitä varten olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin.

— Me luotamme herra kreiviin. Entä kuinka voivat sudenpenikkamme salaisessa valiokunnassa?

— Teidän ylhäisyytenne tietää kenties, että tuota suomalaista jyväjuutalaista kutsutaan porvariskuninkaaksi.

— Sepä on hauskaa kuulla; kaksi kuningasta tasavallassa on aina parempi kuin yksi. Me syöksemme kummankin valtaistuimelta, ja Ruotsi on meidän.

21. ULLAKKOKAMARISSA LÄNTISEN PITKÄKADUN VARRELLA.

Rikkaan rouva Sagerin Läntisen Pitkäkadun varrella omistama talo oli Tukholman vanhimpia ja rakennettu muinaiseen tapaan niin, että pääty oli kadulle päin. Vähäiseen pituuteensa ja leveyteensä katsoen se oli sangen korkea ja siinä oli kolme kerrosta, paitsi korkeata ullakkoa, jonka jyrkkä katto oli liuskakivillä peitetty. Maakerrassa näiden kolmen muun kerroksen alla oli päätyyn sijoitettu puoti ja puotikamari, jossa kirjanpitäjä asui, keittiö, varastohuone ja rengin huone. Toisessa kerroksessa olivat talon parhaat huoneet, luvultaan neljä, joista kaksi oli pojan hallussa, yksi vieraita ja yksi rouva Sageria itseään varten, mutta neljästä näitä vastaavasta kolmannen kerroksen huoneesta pidettiin kahta asumatonna ja käytettiin palttinakankaiden varastohuoneina; kolmannessa asui puotineitsyt Loviisa, joka oli köyhä ja kaukaista sukua rouva Sagerille, ja tämän katsannon alla asui Ester Larsson neljännessä huoneessa eli ullakkokamarissa, josta oli laaja näköala itään päin.

Tähän korkealla olevaan turvapaikkaan oli nyt arvoisa rouva eräänä päivänä kello 3:n aikana iltapäivällä itse saattanut toivehikkaan kamarikollegiossa palvelevan poikansa ynnä nuoren kreivi Bertelsköldin siinä luvallisessa tarkoituksessa, että hänen turvattinsa oppisi harppua soittamaan niinkuin hänen isänsä oli toivonut. Arvattavasti tämä kunnon rouva jostakin syystä ei tahtonut soitantoa harjoitettavan omassa kerroksessaan, jossa Ester otti vastaan muut opettajansa, koska naapurit voisivat siitä saada aihetta juorupuheisiin, ja muutoinkin oli rouva Sager turvattinsa suhteen siksi varova ja arka, ettei sallinut kenenkään nousta ullakkokamariin muutoin kuin hänen itsensä taikka Loviisan läsnä ollessa.

Kreivi Bertelsköld nousi nyt viidettä tai kuudetta kertaa noita jyrkkiä portaita, ja joka kerta oli hän noussut yhä keveämmin askelin. Hänen edellään lensi Ester keveästi kuin lintu, kaksi tahi kolme porrasaskelta kerrallaan; emäntä itse kiipesi sinne kreivin taluttamana ja oli ylen mielissään tästä kunniasta, mutta poika, joka palveli kamarikollegiossa, oli tuntemattomasta syystä jäänyt tulematta, ja kohtelias nuori ylimys sai kiittää talossa saavuttamaansa suurta suosiota siitä, että tämä pojan pois jääminen ei siksi kerraksi keskeyttänyt opetuksen antamista. Kunnon rouvalla oli kyllä syytä huoliin ja epäilyksiin, niinkuin näkyy seuraavasta keskustelusta tai paremmin sanottuna yksinpuhelusta.

— Ei sen vuoksi, teidän armonne, — puheli hän portaita vaivalloisesti kiivetessään, — eipä sen vuoksi — minulla on jumalankiitos silmät päässä erottaakseni kunniallisen nuoren miehen ylhäisestä epatosta, joka panee yksinkertaisten porvarillisten ihmisten pään pyörälle, mutta minä epäilen kuitenkin, olisiko mies-vainajani, joka puolusti vapautta ja Fredrik-kuninkaan kruunua, sallinut noin sievän nuoren herran käydä Esterin luona hänen omassa huoneessaan, vaikka se olisikin tapahtunut minun itseni läsnä ollessa, sillä teidän armonne voi kyllä arvata, että olemme arkoja kunniallisesta nimestämme, ja Jumala kuningasta varjelkoon, se on tietty, mutta Jumala varjelkoon myös maan tyttäriä kuninkaallisen majesteetin armollisilta silmäyksiltä. Kummoinen herra, semmoinen palvelija, sanoo sananlasku, eikä ole kauan siitä, kun oli vähän niin ja näin, että Maria Larsson pääsi onnellisesti pakoon… No, en puhu mitään, ja teidän armonne tietää, että kamarikollegiossa palveleva poikani on miltei kihloissa Esterin kanssa, eihän se haitanne hänen ylenemistään, että hän soittaa huilua, vai kuinka? Siunatkoon, missä hän nyt virkailee, kun teidän armonne on tehnyt meille sen kunnian — kyllähän voin ymmärtää, että siellä on paljon kirjoittamista. Kallella on kaunis käsiala, hänhän se kirjoittaakin meidän kaikkein armollisimman kuninkaamme arvonimen päällekirjoituksiin … huh, nämä portaat ovat niin jyrkät, teidän armonne, talo on rakennettu Kustaa-kuninkaan aikana, ja Sagerin suku on syntynyt ja kuollut tässä rakennuksessa. Mutta nyt olemme ylhäällä. Loviisa, vartioi puotia niin kauan kuin minä pidän seuraa hänen armolleen, ja pidä Maleniusta silmällä, ettei hän mittaa liian paljon kamaripalttinaa, jos kuningattaren hovipiiat puotiin tulisivat. Kiusaa ja vaivaa on noista puotipalvelijoista, ja pelkkiä hutiluksia on nykyajan nuori väki, kaikki he ihastuvat ylhäisiin, mutta kuinka vapauden ja kamaripalttinan käypi, sen jätän sanomatta…

Nyt oli tultu Esterin ullakkokamariin. Se oli pitkä, korkea ja vanhanaikainen huone, joka ainoine ikkunoineen olisi ollut ylen ikävä, ellei siitä olisi ollut mitä ihanin näköala linnanmäelle, laivasillalle ja merelle. Tässä ainoassa ikkunassa oli omat merkillisyytensä, ja Bertelsköld oli useita kertoja rohjennut tiedustella syytä siihen, saamatta kuitenkaan muuta vastausta kuin että se oli "vanhan maailman aikainen". Ruutujen edessä oli nimittäin vankka rautaristikko, ja Ester oli — oikukas kun oli — luultavasti päästäkseen tuota näkemästä, asettanut ikkunan eteen omituisen kukka-astian: nuoren, isossa puulaatikossa kasvavan kuusen. Mutta metsän vapaa kasvi ei näyttänyt muuttuvan tässä vankeudessaan; kuusi hyötyi hyvin levittäen tuuheita oksiaan ikkunan ja ristikon eteen, niin että huone selkeällä päivälläkin oli puolipimeä.

— Ester, nosta nyt pois tuo ilkeä puu; eihän täällä voi toisiaan nähdä; ja kun hänen armonsa on niin armollinen että sinun tähtesi näkee vaivaa tänne tullakseen, lapseni, tulee hänen toki nähdä sormesi kieliä koskettelevan, — mutisi rouva Sager pahalla tuulella, kun ei poikaa kuulunut.

— Suokaa anteeksi, — vastasi Ester nöyrästi, mutta varmasti, — se on minun metsäni, ainoa mikä minulla on, ja jos ei metsä saa päivänvaloa, se lakastuu.

— Sallikaa puun olla paikallaan, — puuttui Bertelsköld puheeseen. — Vanha sananlasku sanoo, että soitannon oppiminen aina käy parhaiten hämärässä.

— No, jos niin on, — vastasi rouva Sager, ottaen sukankutimensa esille, — niin ymmärtää teidän armonne semmoiset asiat paremmin kuin minä… Missä Kalle viipynee … mutta kenties, lapseni, otat aluksi sen virren, jota isäsi niin rakastaa — numero 354.

Ester juoksutteli sormiaan suuren, huoneessa olevan paljinharpun kielillä ja avasi juuri huulensa aloittaakseen virren, kun Loviisa samassa vähän hämillään pisti päänsä ovesta sisälle.

— Muori olisi hyvä ja tulisi heti kohta alas, — huudahti hän. — Uudenaikaisen "rouvan" sijasta käytettiin siihen aikaan vielä kotipuheessa vanhaa kunniallista muorin nimeä.

— Tottapa taas on nokivalkea keittiössä, vaikka nokikolarille maksetaankin kaksi plootua vuodessa, — jupisi eukko. — Niin se on aina, sulaa kiusaa ja vaivaa, ja ajat huononevat huononemistaan. Loviisa, jää tänne niin kauaksi … hänen armonsa suokoon anteeksi…

Näin sanottuaan hän oli kadonnut. Kreivi ja hänen oppilaansa olivat yht'äkkiä kahden kesken tässä hämärässä huoneessa, jossa marraskuun varhainen iltapuhde jo muutoinkin alkoi tuntua.

Syntyi hetken äänettömyys. Bertelsköld oli tähän asti kohdellut Esteriä kuin oikullista lasta; heidän välillään oli syntynyt jonkinlainen tuttavallisuus niinkuin veljen ja sisaren välillä. Ollessaan nyt ensi kertaa kahden kesken tämän virmapään kanssa, joka oli niin ihmeellisesti kehittynyt sen jälkeen, kuin he ensi kerran olivat tavanneet toisensa Suomessa, ei kreivi aluksi oikein tiennyt mitä virkkaa.

Mutta luonnonlapsen tarkalla vaistolla, joka aina neuvoo, mitä hänen on tehtävä, tarttui Ester uudelleen harpun kieliin ja aloitti virren raittiisti ja heleästi, niinkuin olisi metsän kuusille laulanut. Kreivi kuunteli. Tässä mutkattomassa, liikuttavassa sävelessä oli jotakin, mikä sai hänen sydämensä heltymään. Ester lauloi:

Jos kaikilla puilla ja ruohoillakin — jos niilläkin äänensä oisi, ja lintuset sävelin taivaisin, kuin enkelit laulella voisi, ei Jeesusta Kristusta kuitenkaan me kyllin taitaisi kiittää.

— Vielä yksi säkeistö, Ester, vielä yksi säkeistö! Bertelsköldistä tuntui niinkuin hän kuulisi vangitun linnun häkissään laulavan metsän vapaudesta.

Ja ikäänkuin nuori tyttö olisi aavistanut hänen ajatuksensa, aloitti hän heti sen jälkeen seuraavan säkeistön:

Kas lintunen lentääpi laaksosta maan, läpi ilman se liiteleepi, se riemuiten kiittääpi Jumalataan ja ilosta viserteleepi, niin sielukin, lennä sä korkeuteen ja Luojalles kiitosta laula!

Laulu lakkasi. — Sano minulle, Ester, — virkkoi Bertelsköld, vielä äskeisissä ajatuksissaan, — kuinka on isäsi hennonut sulkea sinut tähän synkkään häkkiin? Ja mitä merkitsevät nuo vahvat rautaristikot ikkunasi edessä, — kun sinä enemmän kuin kukaan muu tarvitset vapautta ja valoa?

Ester painoi sormensa suun eteen ja osoitti ulommaista huonetta, ikäänkuin peläten jonkun kuulevan.

Bertelsköld aukaisi oven. — Ei siellä ole ketään, — sanoi hän teeskentelemättömästi.

— Niinpä sanon minä kreiville, — kuiskasi Ester, — että täällä on monta vuotta sitten asunut eräs mielipuoli tyttö, Sagerin sukuun kuuluva. Hän oli rakastanut erästä ylhäistä herraa ja hänet oli petetty, siinä kaikki, ja se on niin tavallista, sanoi Loviisa. Mutta ei häntä rautaristikko pidättänyt, se on tietty. Hän hyppäsi alas.

— Mutta korkeus on hirvittävä, yli viidenkymmenen jalan, ja alla on kivetty pihamaa. Kai hän musertui kuoliaaksi?

— Niin — kyllä kai, mutta eihän se ollut niin vaarallista! Hänethän oli petetty.

— Sen, että saan nähdä kuninkaan ja kuningattaren oikein läheltä. Tietääkö kreivi, että sitä olen niin kauan toivonut. Ja ylihuomenna on naamiaiset kreivi Tessinillä, ja kuninkaalliset tulevat sinne, sen on eräs kamarineitsyt sanonut Loviisalle eilen. Lupaako kreivi viedä minut naamiaisiin?

— Ei sittenkään. Sinä olet jo iso tyttö. Se voisi pilata mainettasi, ja sitä en soisi.

Ja sen sanottuaan, ennenkuin hämmästynyt nuorukainen ymmärsi hänen tarkoituksensa, oli hän kadonnut kuusen taa. Rautaristikko rasahti, ruutu kilahti. Bertelsköld juoksi ikkunaan. Hänen ensi ajatuksensa oli, että Ester oli piiloutunut kuusen taa. Mutta tyttöpä ei ollutkaan siellä. Saranoilla ikkunapieleen kytketty ristikko oli auki, — kaksi ruutua oli säpäleinä. Ester oli hypännyt ulos ikkunasta.

Kreivi ei vähästä säikähtänyt, mutta katsahtaessaan ulos ja nähdessään tuon huimaavan korkeuden, nähdessään kivetyn pihamaan allaan eikä jälkeäkään hurjasta tytöstä, — alkoi hänen sydämensä ankarasti tykyttää. — Ester! — huusi hän.

— Ester! — huusi hän taas, — sinä pahankurinen tyttö! Sano sananenkaan, että elät! Missä olet? Minä kuolen levottomuudesta!

— Saanko nähdä kuninkaan, vai mitä? — kuului raitis ja iloinen ääni ihan hänen korvansa juuresta. Bertelsköld katsahti taakseen. Ikkuna oli ulkopuolelta varustettu tukevalla raudoitetulla luukulla, ja tässä luukussa, joka oli työnnetty auki seinää vasten, piteli Ester itseään kiinni.

— Tule heti kohta sisään, muuten huudan koko talonväen hätään! — huusi kreivi suutuksissaan.

— Et, sitä et saa. Ja jos et heti paikalla tule takaisin, niin ilmoitan isällesi narrimaiset ilveesi.

— Vai niin … en siis saa nähdä kuningasta? — jatkoi Ester huolettomalla äänellä ja samassa hän päästi oikean kätensä luukusta irti, pani sen ilkkuen puuskaan ja piti itseään kiinni vain vasemmalla kädellä, riippuen melkein kuin ilmassa.

Bertelsköldin päätä huimasi, mutta hän päätti olla taipumatta. Hän nojautui oikealle polvelleen, koppasi oikealla kädellä ikkunapielestä kiinni, ojensihe eteenpäin niin pitkälle kuin voi, veti ikkunaluukun luokseen ja tarttui vasemmalla kädellään Esteriä vyötäisiin. Ylen vaarallinen painiskelu syntyi nyt molempain välillä. Ester suuttui puolestaan hänkin ja hosui käsillään kuin vimmastunut lapsi. Mutta nyt hän oli tavannut väkevämpänsä. Bertelsköld tempasi hänet ikkunasta sisään ja salpasi rautaristikon.

Viha nousi nuoren miehen poskille. Esteriä oli rangaistava — hän suuteli tyttöä.

Poskensa vielä verta vuotaessa hän otti harpun, näppäili sen kieliä ja jatkoi virttä 354, laulaen sen kolmannen säkeistön:

"Isä Jumala, poika ja Pyhä Henk' ynnä enkelit armahasti pahan pauloilta tietämme turvatkoon ain' viime hetkehen asti ja perkeleen juonilta suojelkoon ain' sielua, ruumistamme."

Huoneessa oli melkein pimeä. Kun hän aloitti virren, polki Ester jalallaan lattiaa. Mutta kun hän sen lopetti, istui Ester kasvot ikkunaa vasten ja itki.

22. NAAMIAISET.

Pitoja ei sanottu naamiaisiksi, ne olivat vain petit cercle, pieni iltaseura, pukutanssit maamarsalkan, kreivi Tessinin ja hänen rakastettavan kreivittärensä luona. Kutsuttuja vieraita oli vain muutamia, tuskin kaksi sataa henkeä: kuningas Fredrik ja kuningatar Ulriika Eleonoora, hovin hienosto, ulkomaiden lähettiläät ja ylhäinen aatelisto. Kuitenkin oli hänen ylh. maamarsalkka, eikä varmaankaan ilman tarkoitusta, kutsunut myöskin muutamia vaarallisimpia vastustajiaan ritarihuoneesta ja porvarissäädystä. Myssyt pitivätkin näitä kemuja puoluepitoina, joiden tarkoitus muka vain oli vastahakoisten mielitteleminen, ja heidän huikaisemisensa kuninkaallisuuden loistolla; ehkä oli myös tarkoituksena antaa kuningas Fredrikille tilaisuus henkilökohtaisesti vaikuttaa heidän mielipiteisiinsä, kun hänet nyt oli saatu hattupuolueen aatteita kannattamaan. Myöskin ne kuusi valtakunnan neuvosta, jotka tahdottiin syöstä pois vallasta, oli kutsuttu, mutta ainoastaan kreivit Hård ja Bonde olivat saapuneet; kreivi Horn syytti kivulloisuuttaan, toiset kiireellisiä töitään.

Kuului kuiskauksia, että vieraiden tuli esiintyä naamioituina eräästä aivan erityisestä syystä. Kuningattaren ja neiti Tauben välit olivat käyneet, Coyetin, Saaraa ja Hagaria koskevan kuuluisan kirjoituksen johdosta niin kireiksi, että Ulriika Eleonoora ylen vastenmielisesti näyttäytyi isommissa seuroissa, varsinkin semmoisissa, missä hän pelkäsi kohtaavansa vihatun kilpailijansa. Mutta jos ei neiti Taubea olisi kutsuttu, niin olisi sillä taas loukattu kuningasta ja saatettu hänet koko illaksi pahalle tuulelle. Siten, että kaikki esiintyivät naamioituina, tahdottiin siis välttää mahdollista yhtymystä, ja jos kuningatar viipyisi niin myöhään, että naamarit hänen aikanaan oli poistettava, toivottiin kyllä keksittävän jokin keino, jonka avulla vaaralliset yhteentörmäykset vältettäisiin.

Ruotsissa ei ollut siihen aikaan aatelismiestä, joka hienoon sivistykseensä ja loistaviin ominaisuuksiinsa nähden olisi voinut vetää vertoja kreivi Tessinille — ei sitä naista, jonka hempeys ja rakastettavaisuus olisi ollut yhtä suuri kuin kreivitär Tessinin — ei perhettä, missä seurustelutapa oli niin hieno, nero, kirjallisuus, taiteet ja tieteet niin kotiutuneet kuin Tessinin perheessä. Kaikki aikakauden sukkelimmat, valistuneimmat ja viehättävimmät henkilöt kokoontuivat mielellään näihin upeihin, parasten Parisin mallien mukaan sisustettuihin salonkeihin. Siihen aikaan, kun Tukholmassa oli vain vanha hovi ja valtaistuimella jo rapistuva armastelija, jonka kohteliaisuuksia naiset enemmän pelkäsivät kuin olivat niistä mielissään, etsivät ja löysivät pelästyneet hemmettäret ja jalommat tavat turvapaikan Tessinin perheessä, joka monessakin suhteessa muistutti vielä tulevaisuuden hämärässä piilevää Kustaa III:n aikakautta. Ollen enemmän hovimies kuin valtiomies, enemmän loistava kyky kuin syvällinen nero oli kreivi Tessin kuin luotu semmoisia pitoja varten, joiden järjestämisessä kysyttiin kekseliäisyyttä ja kauneudenaistia. Nämä pienet pidot, joista sanottiin tulevan aivan vaatimattomat, olivat kumminkin jo edeltä käsin puheenaiheena hovissa ja ne osoittivatkin täydellisesti isännän ja emännän suurta kekseliäisyyttä sillä alalla.

Entisissä naamiohuveissa tavattu jumalien ja jumalattarien raskas komeus oli nyt saanut väistyä keveäjalkaisempien ranskalaisten paimenpoikien ja -tyttöjen tieltä, jotka tanssivat kukilla ja lehtimajoilla koristetussa salissa. Tämän salin perällä oli erehdyttävän todenmukainen sveitsiläinen maisema, jossa vuorenkukkulat olivat simpukan kuorilla ja kimaltelevilla kristalleilla peitetyt ja järvet peililasilla reunustetut. Näiden maalattujen vuorten juurella nähtiin mitä kauneimpia sveitsiläisiä majoja, joissa vieraille tarjoiltiin mansikoita ja kermaa, juustoa ja mantelimaitoa. Eräässä erakkomajassa oikealla kädellä — erakkomajassa, joka oli tehty gobeliineista ja intialaisista matoista — oli korkeampi paikka kuninkaallisia varten, ja erakkona tässä loistavassa erämaassa oli isäntä itse. Loisteliasta vaikutelmaa kohottivat vielä ne isot pystypeilit, jotka olivat taitavasti kätketyt lehvistöjen väliin ja asetetut vastapäätä toisiaan salin sivuseinille, joten lattialla käyvä vilinä ja kynttiläkruunujen liekit kuvastuivat niihin niin, että molemmin puolin luuli näkevänsä loppumattoman jonon valaistuja lehtimajoja ja helakoita pukuja.

Kuningatar Ulriika Eleonoora istui siinä kankeana ja juhlallisena muodottomassa pönkkähameessaan, niinkuin puusta veistetty madonna, ja näytti hyvin vähän ottavan osaa illan huvituksiin. Kuningatar parka, hän seurasi synkein ja epäluuloisin silmin noita kirjavia parveilevia naamioita, ikäänkuin aavistaen, että jonkin naamarin alla piilivät ne kasvot, joita hän kaikkein vähimmin halusi nähdä. Välistä vilahti, erakon leikkiä laskiessa, pikainen hymy hänen hiukan miesmäisillä kasvoillaan, mutta kohta vaipui hän taas raskasmieliseen rauhaansa. Kenties hän olisi suonut istuvansa piilossa maailmalta kuninkaallisen linnansa sisimmässä sopessa; mutta niin mahtavaa miestä kuin kreivi Tessiniä ei saanut loukata; ja sentähden kuningatar pysyi paikoillaan.

Se vähän untelo mieliala, joka tästä syystä levisi Ulriika Eleonooran lähimpään ympäristöön, ei kumminkaan näyttänyt vähääkään haittaavan hänen kuninkaallista puolisoansa. Kuningas Fredrik oli samana päivänä palannut onnistuneelta metsästysretkeltä ja oli hyvin armollisella päällä. Hänen majesteettinsa suvaitsi ylhäiseltä asemaltaan tarkastella vieraita, erittäinkin nuorta väkeä, ja suosiollisesti kuunnella niitä välistä vähän ruokottomia sukkeluuksia, joilla suosikki Broman näki hyväksi huvittaa herraansa läsnäolevain kustannuksella.

Yht'äkkiä synkistyivät kuninkaan kasvot, kun hän huomasi erään komean, kankean ja suoraselkäisen ukon, joka salin alimmassa päässä katseli vilinää samalla välinpitämättömyydellä kuin halonhakkaaja metsässä katselee muurahaiskekoa. — Kas, tuollapa on tukki, joka kelpaisi vaikka Englantiin vietäväksi, — virkkoi kuningas. — Missä hiidessä olen tuon miehen jo ennen nähnyt?

— Se mies kilpailee teidän majesteettinne kanssa kruunusta; hän on porvariskuningas Larsson, — vastasi suosikki huolimatta vähintäkään eräistä vähemmän hauskoista muistoista, jotka Larssonin näkeminen hänessä herätti. — Suomessa, — jatkoi hän — on tapana kastaa porvari kolmeen kertaan piessä, jotta hän saisi sopivan ryhdin.

— Ah, sen kirotun tytön isä! — vastasi kuningas, jatkaen tarkastustaan, nyökytti armollisesti päätään Ranskan lähettiläälle ja jokseenkin kylmästi presidentti, kreivi Bertelsköldille, ja pysähtyi viimein katselemaan erästä nuorta paimentyttöä, joka naamioituna niinkuin kaikki muutkin seisoi yksinään erään ikkunan luona, katsellen häntä naamarin läpi.

Tarkastus lienee herättänyt kuninkaan uteliaisuutta, sillä heti sen jälkeen kuultiin hänen majesteettinsa sanovan isännälle ranskankielellä: — Erakkoseni, lieneekin aika, että noitasauvallanne jälleen annatte oikean muotonsa kaikille noille aaveille, jotka erämaassanne liikkuvat.

Mutta Tessin oli huomannut, että kuningattaren tarkat silmät seurailivat erästä toisella puolen salia liikkuvaa solakkaa, naamioitua Amaryllistä. — Suvaitkaa, — sanoi hän, — että odotan hetkeä, joka on tähdissä määrätty. Juuri tällä hetkellä näkyy taivaalla kaksi kiertotähteä, jotka kulkevat ristiin Jupiterin radan yli.

— Ahaa, — vastasi kuningas samaan tapaan, — te tarkoitatte, että Jupiter voisi joutua välikäteen Junon ja Venuksen välillä. Suuri tähdistälukija, minä ihmettelen tarkkanäköisyyttänne. Tehkää niinkuin viisautenne hyväksi näkee.

Vieraat vaihtoivat monta kertaa naamaria ja pukuja. Kaksi paria, jotka olivat vuodenaikoja esittävinään, astui nyt sisään ja tanssi vastakkain. Yksi näistä neljästä, nuori Kevät, joka oli kokonaan kukilla verhottu, herätti kaikkien huomiota. Noin notkeata sulotarta, noin kevykäistä jalkaa ei vielä oltu tanssissa nähty. Kaikki kysyivät toisiltaan, kuka Kevät oli. Toiset arvailivat neiti Stenbockia, toiset nuorta kreivitär Bondea.

— Mutta tuohan on oikea kukkaiskimppu, — sanoi neiti de Lynar kärkevästi luutnantti Bertelsköldille, joka kaiken iltaa oli ollut tavattoman hajamielinen ja nyt, niinkuin kaikki muutkin, tarkasti seurasi vuodenaikain tanssia. — Te olette kovin runollinen tänä iltana, kreiviseni, — lisäsi hän. — Menkää noukkimaan ruusuja tuolta keväältä; lyön vetoa, että saatte niitä koko korillisen.

— Meidän pohjoiset keväämme kalpenevat eteläisten rinnalla, — vastasi
Bertelsköld miltei ajattelematta, mitä sanoi.

— Niinkö luulette? — jatkoi neiti de Lynar. — Minulle johtuu jotakin mieleeni. Tunnustakaa, että arvasin oikein silloin, kun minulla oli kunnia teidän seurassanne mitata Itämeren syvyyttä.

— Tänä iltana ette muista mitään. Se ketterä luisteleva tyttö, hän, joka teatterikepposella pelasti meidät hukkumasta — hän oli sittenkin tanssijatar, vaikkette tahtonut sitä uskoa.

— Mikäkö? Ja niin sanotte te, joka neljännestunnin ajan ette ole tehnyt muuta kuin tarkastellut häntä!

— Oi, kreiviseni, tosin olette hyvin ihastunut, mutta niin sokea ette voi olla, ettette huomaisi yhdennäköisyyttä … sanalla sanoen, tanssiva luistelija ja tuo Kevät ovat sama henkilö.

Onneksi oli tanssi samassa loppunut, ja kun kaikki kiiruhtivat osoittamaan ihastustaan esitykselle, ei kukaan muu kuin neiti de Lynar havainnut, että kreivi Bertelsköld kalpeni. — Mikä teitä vaivaa? — kysyi hän. — Niinhän olette vaalea kuin tuo kauluksenne. Kas, teillä on arpi poskessanne! Onko käärme purrut teitä?

— On — käärme on purrut, — vastasi Bertelsköld ja riensi pois tuota tuntematonta naamiota etsimään. Joukko ihailevia herroja oli hänet piirittänyt — niiden joukossa oli erakkokin, joka pyysi saada esittää hänet kuninkaalliselle vieraalleen. Mutta Kevät pani sormensa suun eteen eikä vastannut mitään.

— No niin, armollinen neiti, — jatkoi aina kekseliäs isäntä. — Minä kunnioitan äänettömyyttänne, teillä on oikeus antaa ruusujen tuoksun puhua puolestanne!

Näin sanottuaan tarttui hän naamiota käteen ja esitti hänet kuninkaalle Hesperidien puutarhan ruusuna, joka oli "kaikkein kaunopuheisin juuri siksi, että oli vaiti".

Kuningas Fredrik lausui jonkin noita kohteliaisuuksia, joita hänellä oli niin viljalti. Mutta nuori Kevät vain niiaili ja niiaili yhä syvempään. Kuningas nauroi. — Päivä koittaa, — sanoi hän leikillään. — Pois yö kaikkien noiden aurinkojen edestä!

Silloin niiasi nuori Kevät vielä syvempään kuin ennen ja luikahti kuin ankerias hämmästyneiden katselijaryhmäin välitse tiehensä. — Viekää minut täältä! — kuiskasi hän nopeasti Bertelsköldin korvaan.

— Ei, armas Kevät, niin helposti ette pääse käsistämme! — huudahti eräs lihava, lystikkään näköinen herra, asettuen heidän tiellensä. Se oli monsieur de Broman.

— Pois, pois! — vastasi Bertelsköld ja työnsi hänet syrjään. Syntyi tungos… Eräs kookas, harteva mies seisoi pakenevain tiellä. Se oli Larsson… Ei päästy paikalta liikahtamaan.

— Onneton! — kuiskasi Bertelsköld, — sinä olet hukassa, jos emme pääse täältä pois…

— Naamio, naamio! — huudettiin usealta taholta. — Kaikki olivat nyt riisuneet naamarinsa. Kevät yksin oli vielä naamioituna. Hänen kätensä vapisi.

Silloin kääntyi yht'äkkiä kaikkien huomio erakkomajaan. Kuningatar oli pyörtynyt! Kiertotähtien radat olivat käyneet ristiin. — Bertelsköldin ja hänen turvattinsa onnistui päästä pakoon.

Pidot keskeytyivät vähäksi aikaa. Kuningatar vietiin pois, mutta kuningas jäi vielä sinne katsomaan kreivi Tessinin uutta ilveilyä: "L'enfant jaune" (keltainen lapsi), joka esitettiin ennen illallista. Turhaan etsittiin ihastuttavaa Kevättä. Hän oli kadonnut, ja nyt oli taas marraskuu.

23. SAMANA YÖNÄ.

Kevättä esittävä naamio oli tuskin päässyt salin tungoksesta palvelijoita täynnä olevaan eteiseen, ennenkuin hän, sanaakaan selitykseksi sanomatta, riuhtaisihe irti saattajastaan ja riensi erään odottavan kamarineitsyen luo, joka heitti viitan hänen hartioilleen ja vei hänet pois. Bertelsköld kiiruhti heidän jälkeensä portaita alas. Portille ehdittyään hän näki eräitten vaunujen vierivän pois, ja lyhtyjen valossa hän erotti vaunujen ovesta Stenbockin kreivillisen vaakunan.

Hämmästys, pelko, levottomuus ja närkästys täyttivät vuorotellen nuoren miehen mielen. Oliko se todellakin Ester Larsson? Olihan verratonta kevytmielisyyttä ja rohkeutta, että tuo lapsellinen tyttö, joka oli sekä alhaista sukua että vailla kaikkea suuressa maailmassa vaadittavaa esiintymistaitoa, uskalsi valepuvussa tunkeutua tähän paikkaan, johon kaikki pääkaupungin ylhäiset ja loistavat suvut olivat kokoontuneet! Ja kuinka se oli ollenkaan voinut tapahtua? Oliko tosiaankin Larsson, tämä jäykkä kansanvaltainen, isällisen heikkoutensa viettelemänä suostunut tyydyttämään pilalle hemmotellun lempilapsensa oikkuja? Sama turhamaisuus, joka oli houkutellut hänet antamaan tyttärelleen kasvatuksen, joka oli yläpuolella hänen säätyään, olisi siis vietellyt hänet siihenkin, että hän tahtoi antaa tämän tuntematonna näyttää ulkonaisia etujaan majesteettien ja hovin edessä? Muuta ymmärrettävää selitystä ei ollut. Ja kuta varmemmalta tämä Bertelsköldistä näytti, sitä enemmän hänen närkästyksensä kohdistui isään, joka noin anteeksiantamattomasti voi saattaa lapsensa maineen vaaraan. Lapsi parka, mikä oli hänestä semmoisen johdon alaisena tuleva tuon kevytmielisen hovin läheisyydessä, jonka loistoa kohti hän lensi kuin perhonen kynttilän liekkiin? Olihan hän kaikessa hurjassa uhkamielisyydessään kuitenkin rakastettava ja lahjakas olento, joka oli pelastettava mihin hintaan hyvänsä, vaikkapa häntä sitten olisi puolustettava oman isänsä ajattelemattomuutta vastaan.

Bertelsköld ei kauan miettinyt. Hän päätti heti hakea käsiinsä
Larssonin, joka ei vielä ollut kreivi Tessinin pidoista poistunut.

Samassa avattiin ovet, ja kuningatar, joka oli tointunut tainnoksistaan, astui ulos mennäkseen vaunuihinsa isännän, emännän ja kamarirouviensa saattamana. Mutta kun kuningas Fredrik, joka yhä enemmän laiminlöi puolisoaan, näki hyväksi edelleen kunnioittaa pitoja läsnä olollaan, jäivät useimmat vieraistakin sinne vielä katsomaan L'enfant jaunen esitystä.

Kaikki olivat nyt ilman naamareita. Useat olivat nähneet Bertelsköldin tarjoavan käsivartensa sille nuorelle naamiolle, joka oli herättänyt niin suurta huomiota. — Ah, — huudahti monsieur de Broman, — tuossa on meillä neiti Stenbockin ritari! Tiedättekö kreiviseni, että te oikeastaan olisitte sotaoikeuden eteen asetettava siitä, että olette ryöstänyt meiltä yhden pitojemme kauneimpia koristuksia — lähinnä ihastuttavaa Amaryllistä — lisäsi hän siksi kovalla äänellä, että kuningas, joka ei ollut heistä kaukana, kuuli sen.

— Teidän tarkkanäköisyytenne on erinomainen, — kuiskasi Bertelsköld, iloissaan siitä, että voi haihduttaa epäluuloja; — mutta minä pyydän teitä, sallikaa naiselleni se pieni hauskuus, että hän saa esiintyä tuntematonna; varmaankin hän pian taas palajaa takaisin.

— Neiti Stenbock se ei ollut; hän sairastui eilen illalla eikä pääse huoneestaan, — puuttui puheeseen eräs kamarijunkkari, joka täsmälleen tunsi hovin asiat.

— Anteeksi herraseni, te erehdytte, — vastasi toinen kamarijunkkari, joka oli tuntevinaan nuo asiat vieläkin paremmin. — Neiti Stenbock tilasi viikko sitten ne Parisin kukat, joita Kevät kantoi, ja hänen vaununsa pysähtyivät portille, kun minä saavuin tänne.

— Mutta hänen oma lääkärinsä on sanonut minulle, että hänessä on tuhkarokko, — väitti edellinen.

— Luottakaa te lääkäreihin! Ne sanovat mitä tahansa auttaakseen hoidettaviaan heidän pikku juonissaan! — jatkoi toinen.

Bertelsköldin onnistui pujahtaa pois. Hän ei ollut kuitenkaan päässyt kauas, kun raskas käsi laskeutui hänen olkapäälleen, ja hänen vieressään seisoi porvariskuningas.

— Se ilahduttaa minua, vastasi Bertelsköld —, minullakin on vähän asiaa herra valtiopäivämiehelle.

— Käykäämme puhumaan rauhassa noilta narreilta, — sanoi Larsson ja vetäytyi erään ikkunan luo. — Tiedättekö, herra kreivi, että teidän ratsupalvelijanne uhkaa viedä minulta puolen omaisuuttani?

— Minä tarkoitan, että teidän ratsupalvelijanne Istvan väittää olevansa vanhemman veljeni Tuomas Larssonin kadonnut poika, ja semmoisena hän uhkaa ottaa sukulunastuksella Isokyrössä olevan maatilani. Mitä siitä sanotte, herra kreivi? Eikö se ole mainiosti keksitty juttu?

— Minä pyydän, selittäkää tarkemmin. Istvan on aina siitä asti, kun kävimme Isokyrössä, ollut minulle kuin arvoitus.

— No niin, koetan kertoa asian niin lyhyesti kuin mahdollista. Vanhemmalla veljelläni Tuomas Larssonilla, joka omisti Perttilän talon ja siihen yhdistetyt tilat Isokyrössä, oli kahdeksan poikaa ja kolme tytärtä. Kuusi veljeksistä kaatui samana päivänä kuninkaan ja isänmaan puolesta taistellessaan; seitsemännen tappoi sotarutto. Sitten oli jäljellä vain nuorin veljeksistä, Benjamin. Hänen kävi niinkuin Joosepin, Jaakopin pojan; kuitenkaan ei häntä myyty, vaan kasakat ryöstivät ja veivät hänet yksitoistavuotiaana muassaan Venäjälle. Sen koommin — siitä on nyt jo kolmekolmatta vuotta — ei ole kukaan kuullut vähintäkään Benjamin-pojasta. Hänen isänsä Tuomas, joka oli lähtenyt häntä hakemaan, palasi rauhanteon jälkeen murtuneena ja mielipuolena syntymäseudulleen. Hänen kohta sen jälkeen kuoltuaan oli koko Larssonin suvusta jäljellä ainoastaan nuo kolme tytärtä; kaksi heistä on naimisissa täällä Ruotsissa, kolmas on naimisissa laivurini, Elias Pietarinpojan kanssa, joka asuu Munsalassa. Näiltä kolmelta ja heidän miehiltään minä ostin viisitoista vuotta sitten heidän maatilansa, jotka silloin olivat sodan jälkeen kovin rappiolla, ja sittemmin on poikani Matti uudisviljelyksillä nostanut omaisuuden arvon neljää vertaa suuremmaksi. Nyt ilmestyy tuo Istvan, tai oikeammin hänen asianajajansa, viskaali Spolin…

— Ja vaatii saada ostohinnasta lunastaa veljeni Tuomaan omaisuuden sillä perusteella, että hän, Istvan, on muka sama Benjamin Tuomaanpoika Perttilä, jonka ensin kasakat veivät kotiseuduilleen Don-virran varrelle, joka sittemmin eräällä partioretkellä joutui turkkilaisten vangiksi ja vihdoin karkasi heiltä Unkariin, josta te hänet tapasitte ja otitte palvelukseenne. Nyt minä kysyn: mitä sanoo herra kreivi tästä jutusta?

— Minä sanon, — vastasi Bertelsköld miettien, — että kertomus on varsin kummallinen ja ehkä myöskin epätodenmukainen, mutta mahdotonta se ei sentähden ole. Aina on minusta näyttänyt niinkuin Istvanissa olisi hyvä määrä pohjoismaista hitautta ja suomalaista sitkeyttä, ja kummallisen helposti hän oppi suomenkielen, ikäänkuin se hänessä olisi ollut eloon herännyt lapsuudenmuisto. Tultuamme Isokyrön Perttilän taloon tuli mies kuin mielettömäksi; hän houraili eräästä kartanon luona olevasta kaivosta, jonka hän muka oli ennen nähnyt ja jonne hän lapsena oli ratsastanut hevosia juottamaan. En tiedä, mitä siitä on ajatteleminen. Onko minkäänlaisia todistuksia?

— Kirjallisia ei kerrassa mitään. Ei muuta kuin sekavia muistoja, vierastenmiesten todistuksia ja eräs poskiluussa oleva arpi, joka pojalla oli ollut jo kadotessaan, ja jonka hän kahdeksanvuotiaana oli saanut hevosen potkaisusta.

— Ja siinäkö kaikki, mitä herra kreivi tietää? — jatkoi Larsson kylmästi. — Suokaa anteeksi, minä olen pitänyt herra kreiviä rehellisenä nuorukaisena, jolla ei ole mitään syytä liittyä vihamiesteni juoniin.

— Sitä en olekaan tehnyt; päinvastoin. Kaikki, mitä tiedän sanoa, on, että niin ihmeellisinä aikoina kuin ne, joita olemme eläneet, eivät semmoiset tapaukset kuin puheenaoleva, ole aivan mahdottomia.

— Vai niin? Minä ymmärrän. Älkäämme siis asiasta sen enempää puhuko.
Aikoiko herra kreivi sanoa minulle jotakin?

— Aioin, — sanoi Bertelsköld vähän hämillään, — tahdoin pyytää, ettette panisi pahaksenne, jos kysyisin teiltä jotakin tyttärestänne.

— Olen kuullut kerrottavan, että nuorin tyttärenne on tullut kanssanne Tukholmaan. Tämä on kaupunki, jossa on monta vaaraa tarjona. Sallikaa minun ystävänä kysyä teiltä: tunnetteko kaikki nuo vaarat ja oletteko varma siitä, että olette voinut varjella niistä rakastettavan lapsenne?

Larsson nousi ylös melkoista ylpeämpänä kuin nuori ylimys hänen edessään. — Herra kreivi, — sanoi hän, — olen kysynyt mielipidettänne eräästä asiasta, mutta perheseikoistani pidän itse huolen ja ystäväni valitsen minä itse; en suvaitse kenenkään tyrkyttää minulle ystävyyttään. Onko muuten mitään, jolla voin palvella teitä?

— En minä tyrkytä kenellekään ystävyyttäni, — vastasi Bertelsköld, vuorostaan päätään nostaen, — mutta olkaa vakuutettu siitä, etten turhanpäiten tee tätä kysymystä. Onko mahdollista, että Ester ilman teidän suostumustanne…

Larsson keskeytti hänet ja laski kätensä hänen olalleen. — Nuori mies, — sanoi hän, — jotta ette tarvitsisi tehdä sen enempiä kysymyksiä, tulee teidän tietää, että teidän ja minun sukuni välillä vanhastaan on vallinnut perinnöllinen viha. Minun tulee meidän molempien kunniaksemme sanoa, ettemme ole riidelleet yksityisistä eduistamme, vaan sitä enemmän niistä, jotka ovat kalleimmat valtakunnan ja yhteiskunnan menestymiselle. Te olette nuorukainen ja sentähden valmis haaveksimaan milloin minkin mielijohteenne toteuttamiseksi; mutta tultuanne kymmentä vuotta vanhemmaksi te tulette tuon miehen sijalle (hän osoitti presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldiä, joka seisoi jonkin matkan päässä heistä), ja silloin tulee teidän, niinkuin esi-isäinnekin tarkoituksena, olemaan kansan tallaaminen jalkainne alle. Minä sitävastoin — ja Jumalan avulla poikanikin minun jälkeeni — pidän kiinni esi-isäini päämäärästä: kohottaa kansaa sen alennustilasta ja vuorostamme polkea sen sortajat jalkaimme alle. Te ymmärrätte siis, herra kreivi, että meidän välillämme ei voi olla mitään yhteistä — korkeintaan jokin kauppa-asia. Olkaa sentähden hyvä älkääkä vaivatko itseänne. Näytelmä alkaa.

Näin puhuttuaan käänsi hän nuorelle aatelismiehelle selkänsä. Salin perällä oleva sveitsiläinen maisema nostettiin ylös, ja L'enfant jaunen esitys alkoi.

24. KAVALIA JUONIA.

Jos suosiollinen lukijani edellä kerrotusta on aavistanut, että uhkaavia pilviä kokoontui porvariskuninkaan harmaan pään ympärille, niin hän kenties ei ole arvannut aivan väärin. Mikäli Larssonin vaikutusvalta porvarissäädyssä eneni ja uhkasi tehdä tyhjäksi hattupuolueen, tämän säädyn puolelleen taivuttamiseksi punomat vehkeet, sikäli viritettiin yhä ahkerammin pimeydessä niitä verkkoja, joihin tämä vaarallinen vastustaja oli kiedottava ja joiden avulla hän oli kukistettava. Valtiopäivämiehenä hän henkilökohtaisesti oli koskematon niin kauan kuin valtiopäiviä kesti; mutta nyt, kun tapahtumat päivä päivältä kehittyivät huippuansa kohti, kävi myöskin päivä päivältä yhä välttämättömämmäksi toimittaa hänet tieltä pois, ja tämän salaliiton kätyriksi tuli nyt vanha tuttavamme, kaikenlaisiin vehkeisiin hyvin harjaantunut viskaali Spolin.

Nolostumatta vähääkään hukkaan menneestä yrityksestään, jonka avulla hän oli koettanut pidättää Larssonia Vaasassa tuon valheellisen syyn nojalla, että tämä varkain oli yrittänyt kuljettaa laivassaan vääriä hopeatalareja, oli uuttera viskaali ystäviltään Vähäkyrön metsien vääränrahan tekijöiltä saanut vihiä eräästä Bertelsköldin palveluksessa olevasta Istvan-nimisestä miehestä, jonka monivaiheinen elämä ja herkkäuskoinen luonne näyttivät tekevän hänet erittäin sopivaksi olemaan syöttinä siinä karhunajossa, joka nyt aiottiin panna toimeen. Ja sittenkun Spolin asianomaisista paikoista oli kerännyt kaikki asiaan kuuluvat tiedot, lähti hän syksyllä Tukholmaan, jossa hän, saatuaan kaikki tarpeelliset ohjeet, kohta haki käsiinsä Istvanin.

Suurta taitoa ei tarvittu tämän rehellisen miehen vakuuttamiseksi siitä, että hän eikä kukaan muu oli niiden suurten maatilain oikea omistaja, jotka Larsson oli ostanut veljensä tyttäriltä aivan polkuhinnasta, kuten kerrottiin. Isonvihan jälkeisinä aikoina kerrottiin jo ilmankin kaikenlaisia kummallisia juttuja kadonneista ja palanneista perillisistä, niin että ne ikäänkuin kuuluivat päiväjärjestykseen ja että niin hyvin tuomarit kuin riitapuolet ja todistajat helposti niitä uskoivat.

Istvan, joka oli houkuteltu pitämään asiata herraltaan salassa, oli hakenut käsiinsä Larssonin ja lyhyesti ja kursailematta esittänyt itsensä hänen veljenpoikanaan, tarjoten hänelle sovintoa. Ken tunsi porvariskuninkaan — ja Spolin hänet kyllä tunsi — tiesi myöskin edeltäkäsin, miten semmoinen käynti hänen luonaan oli päättyvä. Larsson ei ollut niitä miehiä, jotka lahjoittavat kokonaisen omaisuuden kenelle tahansa, joka tarjoutuu sitä vastaan ottamaan. Päätökseksi tuli lyhyesti se, että hän ajoi uuden sukulaisensa pellolle.

Nyt oli häntä kumminkin peloitettava oikeudenkäynnillä, joka pakottaisi hänet palaamaan kotiseudulleen hankkiakseen itselleen laillisia todistuksia omaisuutensa turvaamiseksi. Hänen mieleensä palautettiin useita samanlaisia tapauksia, joissa oli riidelty kuninkaaseen asti ja jotka olivat päättyneet vastaajan täydelliseksi häviöksi. Mutta Larsson ei ottanut niistä huoliakseen. Hän pysyi mielipiteessään ja jatkoi valtiopäiväasiain hoitamista niinkuin ennenkin siinä varmassa toivossa, että hänen puolueensa voitto oli samalla oleva voitoksi niille hankkeille, joita hän niin kauan ja innokkaasti oli ajanut, eli että Pohjanmaan kaupungeille oli saatava tapulikaupungin oikeudet.

Spolin alkoi epäillä ovelan juonensa onnistumista. Se oli hyvä kyllä kerran maailmassa valmistamaan hänen kostoaan; mutta mitä tämä liikutti noita hänen selkänsä takana olevia mahtavia herroja? Pois on porvariskuningas saatava; vasta hänen valtaistuimensa kukistuttua voivat hatut toivoa valtaan pääsevänsä.

Mutta Spolinilla oli, niinkuin taitajalla kalastajalla ainakin, yhtä aikaa monta verkkoa virrassa. Hän nuuski sieltä, nuuski täältä ja löysi Tukholman ravintoloista erään nuoren narrin, nimeltä Kalle Sager, joka eli hauskaa elämää muutamien köyhien aatelismiesten kanssa, jotka, kun saivat viettää iloisia päiviä hänen kustannuksellaan, eivät pitäneet niin tarkkaa lukua siitä, vaikka seuratoveri ei ollutkaan aatelismies. Kun rehellinen, mutta kovin lyhytnäköinen äiti luuli poikansa istuvan kamarikollegiossa valtakunnalle ylen tärkeihin toimiin syventyneenä, katsoi Kalle Sager taiteellisiin lahjoihinsa nähden sopivammaksi soittaa huilua ihanille ravintolaneitosille, ja näiden iloisten, noiden ylhäisten ystäväinsä seurassa viettämänsä päivällisten jälkeen hän kerran hairahtuikin niin, että tuli kotiin jotensakin vireissä juuri sinä päivänä, jolloin neitsyt Loviisa, säikähtyen hänen iloisuuttaan, pyysi muoria tulemaan alas Esterin ullakkokamarista — mistä oli seurauksena se, että eukko unohti menemästä takaisin.

Tämän oivallisen nuoren miehen kanssa onnistui Spolinin päästä lähempään tuttavuuteen etupäässä sillä tavoin, että hän uskotteli voivansa korkeiden suosijain luona puhua tuon ansiokkaan nuorukaisen puolesta. Ja koska samat lupaukset olivat suorin tie rouva Sagerin sydämeen, niin oli tämän viekkaan urkkijan helppo päästä siihen samaan puotiin, jonka ovet vähäistä ennen olivat auenneet kreivilliselle harpunsoittajallekin.

Spolin tiesi hyvin kyllä, mikä oli hänen vastustajansa heikoin ja arin kohta. Mutta hän tiesi myöskin, että Ester oli häntä viisaampi: jo kerran ennenkin oli tyttö tehnyt hänen hankkeensa tyhjiksi. Hän varoi sentähden näyttäytymästä Esterille ja hänen onnistui sen sijaan saada puolelleen neitsyt Loviisa, joka oli hyvänluontoinen, mutta yksinkertainen ihminen. Hän puheli niin kauniisti, tämä siivo viskaali, vanhasta ystävyydestään tuota kammioonsa suljettua lapsiraukkaa kohtaan, kuvaili, kuinka julmasti tyttöä nyt kohdeltiin ja kuinka ei pitäisi vastustaa hänen viattomia toivomuksiaan. Neitsyt Loviisan hyvä sydän heltyi kokonaan, etenkin kun hän muutamista pienistä kohteliaisuuksista oli huomaavinaan, että viskaalinrouvan arvonimen saavuttaminen ei kenties olisi aivan mahdotonta. Ja koska tapahtui niin, että neiti Stenbock sairastui iltaa ennen kuin hänen oli esiinnyttävä katrillissa kreivi Tessinin luona, ja hänen kamarineitsyensä oli neitsyt Loviisan hyvä ystävä, niin tarvittiin vain muutamia määräyksiä ja sopiva käsiraha neiti Stenbockin palvelijoille, ja niin valmistettiin Esterille, joka sattui olemaan vartaloltaan samanlainen kuin neiti Stenbock, se hauskuus, että hän sai mennä naamiaisiin tuon korkeasukuisen neidin puvussa. Kunnon viskaalin kavala salahanke tarkoitti sitä, että tämä uhkamielinen, kokematon porvaristyttö ennen pitkää ilmaisisi itsensä niin loistavassa seurassa, josta tietysti olisi seurauksena ilmeinen pahennus ja julkinen häväistys Larssonin itsensä läsnä ollessa. Mutta suurinkin viisaus joutuu häpeään, eikä viskaali Spolin ollut osannut ottaa lukuun sitä, että vaasalaisen tytön luontaista reippautta naamiohuveissa pidettiin hyvin näyteltynä osana ja että hänen synnynnäinen suloutensa, jota Tukholman kuuluisin tanssinopettaja oli kehittänyt, oli antanut hänelle rohkeutta esiintymään edeltä käsin harjoitetussa katrillissa, ja että hänen tuona vaarallisena hetkenä onnistui tavata suojelija, joka pelasti hänet joutumasta ilmi. Spolinin hanke oli taas mennyt myttyyn; hänen täytyi keksiä toinen.

Tähän uuteen neronleimaukseen oli toivehikasta nuorukaista Kalle Sageria käytettävä välikappaleena, ja sitä varten usutettiin hänen kimppuunsa jotenkin julkea karhu.

— Tiedätkö mitä? — kysyi Spolin häneltä eräänä tuttavallisena hetkenä, kun istuttiin pullojen ääressä Espanja-nimisessä ravintolassa. — Kaupungilla juorutaan, ettei sinulla enää ole paljonkaan perinnöstäsi jäljellä.

— Joutavia! — vastasi huilunsoittaja, joka ei ollut asiasta milläänkään. — Ellen tahtoisi pitää äiti-eukkoa hyvällä tuulella, niin näyttäisin heille, mitä hänellä on arkun pohjalla.

— Sitä et voi niin tarkoin tietää. Minä sinun sijassasi ottaisin pyöritelläkseni tuota pohjalaista tervatynnyriä. Tyttö on painava, vaikk'on pieni, ja se tekisi velkojat lauhkeiksi kuin lampaat.

— Esterkö? Vai niin, sitä virttä vetää äiti joka päivä. Mutta minä en huoli siitä penikasta, eikä hän huoli minusta. Hän on ollut vähällä repiä silmät päästäni, kun olen sinnepäin viitannut.

— Niinkö luulet? Vanha mies, etkä ymmärrä enempää kuin koulupoika tyttöjen oikkuja. Se, että hän sinua kynsii, todistaa juuri, että hän salaa rakastaa sinua.

— Niin, niin, kyllähän sinä sen ylpeän Larssonin mielestä taitaisit olla liian halpa hänen tyttärelleen, vaikka oletkin Tukholman pulskimpia nuoria miehiä! Minä sinun sijassasi näyttäisin hänelle, että tyttö ottaa sinut avosylin, milloin vain tahdot tehdä hänelle sen kunnian, että kosit häntä.

— Niinkö se luulee, se siivoton jyväjuutalainen, että minä olen liian halpa hänen tyttärelleen? No olkoon menneeksi, vaikkapa vain häntä oikein suututtaakseni…

— Kas, sepä olisi kostoa se! Huomenna esimerkiksi, kun tyttö lähtee tavalliselle ratsastukselleen Hornin tulliin… Eikö teillä ole päivälliset siellä lähiseudulla?

— Muutamat parhaat ystäväni: Ulfvenklou ja Lejonram, ja Gyllenfelt, ja hänen ylhäisyytensä Hårdin veljenpoika, ja muutamia muitakin ylimyspoikia.

— Sehän napsahtaa lukkoon kuin ranskalainen huvinäytelmä. Jos esimerkiksi tytön hevonen pillastuisi — noin vain vähän, tietysti, pienestä korvaan pistetystä taulapalasesta… Sinähän olet hyvä ratsastaja, muistelen kuulleeni?

— Niin sanovat kaartin musikantit. Mutta tallirengit sanovat, että olen hyvä huilunsoittaja.

— Kateutta, pelkkää kateutta! Olenhan nähnyt sinun ratsastavan kuin turkkilainen ojien yli Ladugårdissa? Sanalla sanoen, sinä suistat pillastumassa olevan konin … sinä pelastat kaunottaresi… Se on niin kaunista, semmoista tapahtuu usein nykyajan romaaneissa…

— Sitten viet hänet ystäviesi luo … vähän tainnoksissa, se vaikuttaisi mainiosti…

— Niinkö veli arvelee? — Ja sitten julkaiset sinä kihlauksenne koko seuran läsnä ollessa.

— Kadu sitten niin paljon kuin mielesi tekee. Kumminkin olet saanut kostaa tytölle, kostaa isälle, kostaa velkojillesi … tulet kuuluisaksi kautta koko Tukholman. Sinusta sanotaan: sillä Sager pakanalla on hiiden hyvä onni; sieppasi kultatynnyrin joka sormen osaksi! Ja niin sukkelasti vielä! Se tulee vaikuttamaan ylennykseesi. Semmoista hienoa herraa kuin sinä ja vielä niin suunnattoman suuren rikkauden omistajaa ei voida mitenkään syrjäyttää, kun tulee kysymys uusista aatelismiehistä. Kenties vielä parooni … parooni Sager! Se kuuluu hyvältä, vai kuinka?

— Miksikä ei? On niitä talonpoikaisempiakin nimiä kuultu. Kreivi Bonde[17] esimerkiksi. Olet oikeassa, Spolin, Isä vainaja oli vapautta maahan hankkimassa. Eihän olisi liiaksi, jos hänen pojastaan tulisi parooni.

25. ISÄ JA TYTÄR.

Rikas valtiopäivämies Lauri Larsson astui eräänä päivänä odottamatta Sagerin taloon ja kiipesi kankein askelin jyrkkiä portaita myöten ylös tyttärensä kamariin. Oli jo puolenpäivän aika, jolloin hän tavallisesti oli kiinni valtiopäivätoimissaan, mutta tänä päivänä ei porvarissäädyllä ollutkaan täysistuntoa. Nyt valmistauduttiin tärkeään ylihuomenna tapahtuvaan äänestykseen, kaikki kävi hyvin ja porvariskuningas oli erinomaisen hyvällä tuulella.

Hän luuli tapaavansa Esterin lukupuuhissa, mutta hän erehtyi. Ester oli juuri vast'ikään nähnyt hyväksi lähettää pois saksankielen opettajansa ja istui nyt avonaisessa ikkunassa, huvikseen puhallellen saippuakuplia, joita hän lähetteli lentämään selkeään, kylmään talvi-ilmaan, jossa ne kaikkien ohikulkijain kummastukseksi lentelivät kuin pienet kiiltävät tähdet auringon valossa kattojen ja katujen yllä.

Isän katsanto synkistyi; mutta tyttö ei antanut rajuilmalle aikaa puhkeamaan. Hän lensi ukolle kaulaan ja pyysi häntä katsomaan hänen pieniä, koreita lintujaan, hän saisi nähdä, kuinka korkealle ne lensivät, ja kuinka varpuset turhaan koettivat tavoittaa niitä lennosta.

Karkeapintainen ukko heltyi kohta, ja nuhdesaarna jäi pitämättä; hän veti huulensa juroon nauruun, ja harvinaista oli nähdä Larssonin nauravan. Koko avarassa maailmassa oli vain yksi ainoa ihminen, joka voi saada hänen aina järkähtämättömän totiset kasvonsa kirkastumaan, ja tämä ainoa oli Ester Larsson, hänen nuorin, vallaton ja hemmoteltu lempilapsensa.

— Sinä tyttöhupakko, — murisi ukko. — Onko mielestäsi sopivaa, että hyväntapainen tyttö, joka jo kesällä pääsi ripille, puhaltelee saippuakuplia Tukholman kaduille? Sano minulle, veitikka, — ja hän nipisti häntä korvasta, — milloinka sinusta tulee viisas ja ymmärtäväinen?

— Viisas minä olen jo, sen on isä monesti sanonut minulle, ja ymmärtäväinenkin minusta kai vähitellen tulee, kunhan saan harmaat hiukset ja ehdin valtiopäivä-ikään niinkuin isä, — vastasi Ester, puhaltaen uuden kuplan lentämään.

— No, toivokaamme, että siitä kesytyt, — jupisi ukko ja myhäili uudelleen. — Mutta katsotaan nyt sentään, että saat parempaakin ajattelemista. Tahdon sanoa sinulle jotakin, lapsukaiseni. Tämä nykyaika on vaarallista aikaa, ja lintu, joka visertää liian varhain aamulla, on ennen iltaa haukan kynsissä. Isäsi on vanha ja tahtoisi mielellään nähdä sinut hyvässä turvassa, tyttöseni. Sinä täytät kohta kuusitoista vuotta. Mitä sanot, jos hankkisin sinulle hyvän miehen?

— Minulleko? Katsokaa, tuo kupla lensi kaikkia muita korkeammalle! Uskooko isä, että se nyt on ainakin yhtä korkealla kuin Jaakopin kirkon torni?

— Kuplat särkyvät, lapseni, ja isäsi puhuu vakavista asioista. Olet kasvatettu kunniallisessa ja jumalisessa kodissa; tahdon, että sinusta tulee vakaa ja nuhteeton nainen. Et vastaa kysymykseeni? Olisiko nuori Sager puhunut sinulle tyhmyyksiä? Kyllä ymmärrän — jostakin semmoisesta, jota sanotaan sydämeksi, rakkaudeksi ja sen semmoiseksi. Olisihan minun pitänyt arvata se, kun toimitin sinut tähän taloon asumaan… Hm, vanha akan höppänä ja epatto poika, siitä oksasta ei ole istuinpuuksi, sanoi teiri sanajalkaa. Ester, ethän vain liene antanut minkään lupauksen sitoa itseäsi Sageriin?

— Se on hyvä se; nostit raskaan taakan sydämeltäni. Tytön ei pidä koskaan sitoa itseään tulevaisuuteen, jota hän ei voi arvostella. Se olkoon niiden asia, jotka paremmin ymmärtävät. Sanalla sanoen, olen valinnut sinulle hyvän, kunnon miehen, en kovin nuorta, enkä kovin vanhaakaan, noin vain hiukan neljännellä kymmenellä olevan. Mitä sanot siitä, lapseni?

— Jos isä katsoisi noita minun kupliani? Katsokaapa nyt … hui hai, se hajosi, ennenkuin ennättikään kirkonkukkoon.

— Ester, sydänkäpyseni, ainoa iloni maan päällä, luuletko vanhan isäsi tahtovan niin mielellään erota iloisista, veitikkamaisista kasvoistasi, jotka valaisevat synkeitä hetkiäni tämän maailman vaivoissa? Mutta kerran täytyy sen tapahtua, lapseni, ja parempi on, että minä valitsen miehen sinulle kuin että sinä valitset hänet oman narrimaisen pääsi mukaan. Olethan nähnyt nuoren Årströmin, Eerikki Årströmin, isänsä yhtiömiehen? Rehellinen ja kelpo mies, vakavarainen … juuri heidän kauppahuoneensa kanssa minä olen tehnyt sen suuren jyväkaupan, josta olet kuullut … johon olen pannut puolen omaisuuttani. Siitä tulee hyvät voitot, odotan juuri kirjettä siitä asiasta. Alankomaissa on ollut katovuosi…

— Onpa niinkin, kerran saamme me suomalaisetkin ruokkia rikkaita hollantilaisia. Siis, rakas lapseni, sinä otat nuoren Årströmin mieheksesi. Moni tulee sinua siitä kadehtimaan; vain suuret suuria nai; lienee niitäkin, jotka tulevat Årströmiäkin kadehtimaan. Hänen isänsä ja minun välilläni on jo sovittu, että teidän häänne pidetään joulunpyhinä. En tahdo salata sinulta, että vanhalla Årströmillä on paljon sanomista porvarissäädyssä.

— Kunnollisuus, uutteruus ja tavara, niiden avulla päästään hyvään maineeseen sekä kansalaisena että isänmaanystävänä paljon suoremmin ja paljon pikemmin kuin muutoin. Jos tietäisit, rakas lapseni, mihin vehkeisiin on ryhdytty isäsi kukistamiseksi! Mutta ne eivät tule onnistumaan; vanha Larsson on heille liian sitkeä. Ja olethan sinä luonani… Haluaisitko mitään, pikku hupakko? Ehkä jonkin niistä kauniista rannerenkaista, jotka riippuvat kultasepän ikkunassa Isokirkon rinteellä? Tai ehkä jonkin niistä kalliista flanderilaisista pitsikauluksista, joita monen hovin neidinkään ei ole vara ostaa? Ei, älä kiitäkään minua edeltäpäin! Et ole vielä niitä saanut, hempukkaiseni! Luuletko minua niin heikoksi, että heitän pois hyvät rahat semmoisen harakan vuoksi kuin sinä olet?… Mitä annat minulle, jos saat ne pitsit, sanopas?

Ester kavahti häntä kaulaan. — Kaikki mitä tahdot, isäni, en vain sinua itseäsi. Sinua en anna pois minkään Orrströmin tai Arrströmin edestä, vai mikä hänen nimensä lienee.

— No — no, siitä asiasta saamme toiste puhua. Mutta en ole saanut kuulla, kuinka olet edistynyt kuningas Daavidin harpun soitossa. Kuka on ollut opettajasi, lapseni? Joku vanha urkuri, muistelen Sagerin muorin kertoneen.

Ester ei vastannut. Hän ei osannut vielä valehdella. Onneksi ei isä vaatinut enempiä selityksiä tässä arassa asiassa. Isä jatkoi:

— Voit joskus toiste veisata minulle n:o 354:n. Nyt ei minulla ole aikaa. Täytyy mennä päivällisille ja heti sen jälkeen valiokuntaan. Mitä aiot nyt ruveta tekemään? Ethän aikone koko päivää istua täällä noita joutavia saippuakuplia puhaltelemassa?

— En, isä. Aion lähteä ratsastamaan niinkuin aina teen ennen päivällistä.

— Hm — vai niin, sinä olet päässyt tahtosi perille siinäkin asiassa. Ei minun oikeastaan olisi pitänyt suostua siihen … sillä se ei ole tapana sinun säätyysi kuuluvien tyttöjen kesken. Mutta minä tahdon, että lapseni pitää kaikessa kyetä kilpailemaan kenen kanssa hyvänsä, olkoon se sitten vaikka se hieno ranskalainen neiti, joka on hovissa; hän ei ratsasta läheskään niin hyvin kuin sinä. Mutta varo, lapseni, ettei papurikko paiskaa päätäsi honkaan; se näyttää minusta vähän vauhkolta, vilkuttaa niin korviaan.

— Niin — niin, et ole vielä unohtanut Korsholman luona tapahtunutta ratsastustasi. Se nuori kreivi on nyt täällä. Hänen sanotaan olevan kihloissa neiti de Lynarin kanssa.

— Mitä tarkoitat? Annan sinulle erään neuvon, lapseni. Älä koskaan kuuntele piikain juoruja. Tietysti syöttää Loviisa sinulle hovijuttuja. Mutta kuulehan, ratsastatko vielä sen vanhan tallimestarin seurassa?

— En, isä. Nyt menen ratsastamaan Kalle Sagerin kanssa, vaikka hän onkin huono ratsastaja.

— En pidä siitä. Jos ei tallimestari jouda ratsastamaan kanssasi, saat pysyä kotona.

— Isän ei tarvitse olla milläänkään Sagerin suhteen, hän on narri.
Aionkin nyt viimeisen kerran ratsastaa hänen kanssansa.

— Olkoon sitten, koska se on viimeinen kerta. Mutta nyt on meillä puolenpäivän aika. Hyvästi, tyttöseni. Ratsasta varovasti. Ja Jumala sinua varjelkoon!

Näin sanottuaan erosivat isä ja tytär. Hetken kuluttua istui Ester virman hevosensa selässä ja ratsasti turhamaisen orpanansa seuraamana Hornin tullia kohti.

26. RATSASTUKSEN SEURAUKSET.

Espanja-nimiseen, tosin pieneen, mutta tavallaan hienoon ravintolaan oli valittu seura Tukholman köyhtyneimpiä nuoria tyhjäntoimittajia sijoittunut erään pöydän ympärille, jolle oli asetettu hienoja hollantilaisia piippuja ja knasteritupakkaa, jotka siihen aikaan olivat muodissa. Tupakka oli kaikissa muodoissaan ollut tunnettua Ruotsissa ja Suomessa aina kolmikymmenvuotisesta sodasta alkaen, mutta vasta myöhempinä aikoina oli sen käyttäminen tullut tavaksi ylhäisten piireissä, jotka arvattavasti noudattivat korkeita preussiläisiä esimerkkejä ja olivat siihen Pommerissa tottuneet. Hienoille, ranskalaiseen tapaan kasvatetuille aatelismiehille oli kaikenlainen tupakka yhä vielä kauhistus, mutta tämä juuri synnytti vähemmän sivistyneissä keikareissa vastustuksen, ja kuta sakeampia savuja he tupruttivat koreista posliinikopistaan, sitä enemmän he luulivat seisovansa Ruotsin vapauden puolella ylimysten turhia ennakkoluuloja vastaan. Muutoin pidettiin Rostockin olutta ryyppimällä huolta siitä, etteivät piiput päässeet kuivumaan. Eikä nyt ollut syytä kitsastella, sillä tämän huviretken kustansi rikas Sager, jonka tuloa odotettiin joka hetki. Tiedossa oli päivälliset, joissa halvempain tavarain piti väistyä ranskan- ja saksanviinien tieltä, jotka jo odottivat böömiläisestä lasista tehdyissä karahveissa.

Politiikka oli päivän tunnussana, ja seura, jonka jäsenillä vallankumouksessa ei olisi ollut mitään menetettävää, mutta kaikki voitettavana, kuului tietystikin vastustuspuolueeseen. Näiden herrain joukossa oli pelureita, jotka olivat uhranneet omaisuutensa petollisen onnen alttarille; elostelijoita, jotka olivat syöneet perintönsä odotellessaan setien ja tätien kuolemata; laiskureita, jotka eivät voineet päästä ankaran ja uutteran hornilaisen hallitusjärjestelmän aikana minkäänlaisiin virkoihin. Kaikki nämä olivat tätä nykyä hattuja; kaikki he teroittivat kieltänsä nykyistä hallitusta vastaan, joka ei ymmärtänyt oikein arvostella heidän kykyjänsä, ja olivat parhaillaan Euroopan valtiollista asemaa muokkaamassa, kun kuului kavionkapsetta kartanolta ja odotettu isäntä, Kalle Sager, näkyi saapuvan.

Kaikkien kummastukseksi tapahtui tulo jotensakin omituisella tavalla. Eräs nuori, solakka tyttö, tavattoman notkea ja viehkeä kaikissa liikkeissään, astui jalkaisin kartanolle, taluttaen ohjista hevosta, jonka selässä nuori Sager ainoastaan vaivoin näytti pysyvän. Saatiin kohta selville, että tämä kunnon nuori mies oli pudonnut hevosen selästä; ja koska lienee parasta, että heti kohta kerromme asiain menon, niin teemme sen. Ester Larssonin papurikko oli pillastunut, Sagerin raudikko oli seurannut kumppaninsa esimerkkiä, ja uljas ratsastaja oli mennyt kuperkeikkaa, jolloin Ester, joka suoriutui asiasta paremmin, oli tarjonnut serkulleen hevosensa ja hänen pyynnöstään taluttanut hänet ravintolaan, luullen hänen pahoin vahingoittuneen ja tarvitsevan pikaista apua.

Vahinko ei liene kumminkaan ollut niin hengenvaarallinen kuin Ester oli luullut, sillä tuskin hän oli auttanut ritarinsa alas satulasta ja taluttanut hänet huoneeseen, ennenkuin tämä alkoi toipua nähdessään vanhat ystävänsä ja katetun pöydän. Hän selitti nyt, että palanen hummeria ja muutama lasillinen reininviiniä luultavasti eivät tekisi hänelle pahaa, olletikin jos hänen naisensa näkisi hyväksi istua hänen viereensä ja virkistää voimiaan siinä isänmaallisessa ja erinomaisen kohteliaassa seurassa, jonka jäsenet hän pyysi saada hänelle esitellä.

Ester Larsson ei ollut arka tyttö; mutta tultuaan näin äkkiarvaamatta outojen herrain seuraan, jotka eivät huolineet salata iloista tuultansa, hän sekä hämmästyi että suuttui. Ovi oli auki; hän kääntyi lähteäkseen.

Mutta nyt asettui yksi herroista hänen tiellensä. Mahdotonta olisi, sanoivat he, että niin ihastuttava keijukainen, joka oli pelastanut heidän ystävänsä hengen, eroaisi heistä sallimatta seuran juoda hänen kunniakseen lasillisen oivallista rüdesheimeriä.

— Ka, juo sinä vain, äläkä kursaile; tietäväthän nämä herrat kaikki, että sinä olet minun pikku morsiameni, — virkkoi Sager huolettomasti, istuutuen tyytyväisenä kukkuraksi katetun pöydän ääreen ja ilman pienintäkään merkkiä mistään vaarallisesta vammasta.

— Hänen morsiamensa! Toivotamme onnea! Toivotamme onnea! — huusivat vieraat, keräytyen täytetyt lasit kädessä säikähtyneen tytön ympärille, jolla ei ollut mitään mahdollisuutta päästä pakoon. He eivät kuulleet ensi kertaa Kalle Sagerin kerskuvan läheisestä tuttavuudestaan Pohjanmaan porvariskuninkaan kanssa ja kaikista hänen rikkauksistaan, nuorin tytär niihin luettuna. Tuommoista pientä halpaa porvaristyttöä kohtaan sopi käyttäytyä miten tahansa.

— Maljanne, hempukkaani! - huusi yksi julkeimmista, tuo jo jotensakin humaltunut Gyllenfelt.

— Oo, juokaa vain — ei tämä ole tervaa, tämä juoma! — nauroi nuori keikari von Harzdorf, jolla oli sorein kankipalmikko koko seurassa.

— Toivon, että pääsemme sulhaspojiksi teidän häihinne! — lisäsi pilkallisesti lihava parooni Krauser, Tukholman paras juustontuntija, pistäen lautasliinansa liivin ja huolellisesti kiilloitetun rintaröyhyksen väliin.

— Entä ne hienot keittiöliinat, jotka anoppi on antava! — sanoi hienosteleva Lejonram, joka kerskaili siitä, että hän kuuden viikon kuluessa oli menettänyt kaksi tynnyriä kultaa biribi-pelissä.

— Kas niin, pikku ystävämme, tulkaa ja ottakaa ryyppy ja voileipä! — jatkoi malttamaton Gyllenfelt tarttuen kaiken kukkuraksi Esteriä vasempaan käteen, taluttaakseen tämän pöydän ääreen.

Mutta nyt olikin jo Ester Larssonin lyhyt kärsivällisyys loppunut. Hän vastasi hävyttömälle herralle niinkuin kenties monikaan loukattu tyttö ei olisi rohjennut hänen sijassaan vastata. Hän sivalsi häntä ratsuvitsalla vasten naamaa. Ja hyvästi hän osasikin. Heleänpunainen juova miehen tulipunaisiksi sähähtäneissä kasvoissa todisti, että kuritus oli yhtä perinpohjainen kuin hyvin ansaittukin.

— Sinä saakelin porvaristallukka! — semmoinen oli se hieno lausahdus, joka ensi hämmästyksessä pääsi tuon humalaisen herran huulilta samalla, kun hän päästi Esterin käden ja tapaili kirvelevää paikkaa.

Herrain närkästys tästä loukkauksesta oli hirmuinen. He tunkeilivat Esterin ympärille meluten ja ilvehtien. Herra Sager jätti lautasensa ja vasta pöytään kannetun hummerin siksensä, lausuakseen paheksumisensa tuon taitamattoman tytön kovin törkeästä käytöksestä. Ainoastaan Krauser istui naurahdellen paikallaan, lautasliina rintaröyhyksen edessä ja ruoti itselleen herkkupaloja paistetusta juhlakampelasta.

Tämän hälinän aikana ei lainkaan huomattu, että uusi vieras oli tullut viereiseen huoneeseen ja pyytänyt lasillisen viiniä, samalla kun hän raollaan olevasta ovessa selvästi kuuli jokaisen sanan salista. Nyt hän näki hyväksi astua keskelle seuraa, sysäsi nenäkkäimmät syrjään ja asettui rohkeasti Esterin viereen.

Vastatullut oli kreivi Kaarle Viktor Bertelsköld, joka ratsastaessaan
Espanjan ravintolan sivu oli tuntenut kartanolla seisovan Ester
Larssonin papurikon ja, siitä hämmästyneenä, päättänyt tiedustella
syytä hänen läsnäoloonsa tässä hieman huonomaineisessa paikassa.

— Mitä tämä on? — huudahti hän vihan punastus ylevällä otsallaan, — mitä tämä on, hyvät herrat? Sopiiko ruotsalaisen aatelismiehen tällä tavoin käyttäytyä turvatonta ja kunnioitettavaa naista kohtaan? Onko täällä ketään, joka rohkenee sanallakaan tahrata tämän nuoren tytön mainetta?

Herrat katsoivat toisiinsa, Gyllenfelt mutisi: — Kuka on antanut kreiville oikeuden sekaantua meidän asioihimme? Tyttö on lyönyt aatelismiestä; hänen pitää, saakeli vieköön, suudella ensin kättäni ja sitten suutani.

Lejonram, joka, vaikka olikin peluri, oli hyväsydämisin kaikista näistä rentuista, löi nyt kreiviä hiljaa olkapäälle ja kuiskasi: — Ole järkevä, älä nosta riitaa. Tule ja tyhjennä lasi meidän kanssamme, niin annamme tytön mennä tiehensä. Tiedämmehän kaikki, että sinä olit hänen ritarinsa naamiaisissa kreivi Tessinillä.

— Kukako? Kysy sitä miltä parturilta tahansa, joka kähertää hiuksiasi, sillä se on nyt luultavasti puheenaiheena kaikissa Tukholman parturituvissa. Minä kuulin sen tänään eräältä pieneltä ilkeältä mieheltä nimeltä Spolberg tai Spole, vai mikä hänen nimensä lienee.

— Vai niin, — kiljaisi taas Gyllenfelt, joka myöskin näytti muistavan jotakin, — kreivi luulee, että meillä täällä on naamiaiset, joihin saapi ilman muuta tuoda minkä katunaisen tahansa!

— Luuleeko kreivi, että meitä voi pettää yhtä helposti kuin eräitä ylhäisiä yömyssyjä.

— Antakaa hänen tanssia keväthyppyjään! Täällä on kyllä kavaljeereja — kesiä, syksyjä ja talvia — tarpeen mukaan.

Myrsky kiihtyi. Bertelsköld tarttui Esteriä käteen ja talutti hänet erääseen sivuhuoneeseen. — Jää tänne hetkiseksi, — kuiskasi hän; — ja jos en voisi viedä sinua täältä pois, niin luutnantti Lejonram sen tekee. Älä pelkää; hän on parempi kuin hänen maineensa.

— Jos sinä kuolet, niin tahdon minäkin kuolla kanssasi! — huudahti Ester ja tarttui häntä käsivarteen. Hän oli kuin mieletön eikä enää tiennyt mitä sanoi.

— Ei, Ester, vielä olen elossa puolustaakseni kunniatasi. Jää tänne; tuo häväistys vaatii verta!

— Ei, ei, älä mene, he tappavat sinut! Minä en päästä sinua! — ja hän tarttui vielä lujemmin kiinni Bertelsköldin käsivarteen.

— Lapsi parka, etkö siis tiedä, että minä rakastan sinua ja että sinun kunniasi on minun kunniani! Tahdotko saattaa minut epätoivoon?

Ester katsoi häneen suurin, hämmästynein silmin ja päästi hänen kätensä. — Mene, mene! — kuiskasi hän, turhaan koettaen salata kyyneleitään.

Bertelsköld sulki sivuhuoneen oven ja astui saliin. Hän tapasi kaikki vieraat valmiina vaatimaan hyvitystä. Siitä vain riideltiin, kenen ensin pitäisi miekkailla Ester Larssonin puolustajan kanssa.

— Hyvät herrat, — sanoi nuori kreivi maltillisesti ja varmasti, — herra Gyllenfeltiä on lyöty kasvoihin. Minä sanon, että hän on sen täydellisesti ansainnut, ja hänen kanssaan on minulla siis kunnia ensiksi taistella. Luutnantti Lejonram lienee niin hyvä, että rupeaa todistajakseni.

— Minä ehdotan, että lopetamme päivällisemme ja sitten sovimme asiasta Liljeholmissa, — ehdotti Krauser, tyytymätönnä siitä, että häntä häirittiin näin hauskassa toimessa.

— Mahdotonta! Pimeä tulee! Allons, käykäämme asiaan käsiksi! — huudettiin.

He järjestyivät, ja takit heitettiin pois. Gyllenfelt oli tuota pikaa selvinnyt ja valitsi von Harzdorfin todistajakseen.

Taistelu alkoi. Molemmat vastustajat olivat harjaantuneita miekkailijoita, mutta Gyllenfelt, vimmoissaan kärsimästään loukkauksesta, ei voinutkaan säilyttää sitä mielenmalttia, jota hän niin hyvin olisi tarvinnut osatakseen välttää taitavan vastustajansa iskuja. Ei kestänytkään kauan, ennenkuin oikeaan olkapäähän sattunut ankara isku pusersi häneltä raivoisan huudahduksen.

— Ei haittaa; jatkakaamme! huusi hän. Mutta samassa riippui hänen kätensä hervotonna kupeella, ja Bertelsköld laski miekkansa.

Haavoitettu vietiin syrjään, ja Harzdorf astui sijaan. Nuori ja hento kun oli, olisi hän ollut helppo saalis säälimättömämmälle viholliselle. Bertelsköld raapasi vain vähän hänen oikeata poskeaan, jonka perästä todistajat kiirehtivät panemaan miekkansa ristiin taistelijain välille.

— Hyvästi, menestyksesi kauniin sukupuolen parissa, muistutti Krauser, säälimättä hämmästynyttä ystäväänsä, jonka ensimmäisenä huolena oli katsella haavaansa peilistä.

— Nyt on teidän vuoronne, herra parooni! — sanoi Bertelsköld, ollen ulkonäöltään yhtä maltillinen kuin ennen, vaikka hänen tuimasta äänestään voi arvata, että viha kuohui hänessä.

— Olisitte voinut odottaa, kunnes olisin lopettanut tämän kalkkunan, — murisi taisteluun vaadittu, kääntäen lautasliinansa huolellisesti kokoon, pyyhkäisi huuliaan ja asettui taisteluasentoon. — Joutuisaan, minulla on nälkä! — lisäsi hän huolettomasti leikitellen miekkansa kanssa, ikäänkuin ei olisi koskaan käyttänyt sitä muuhun kuin omenain pudottelemiseen.

Bertelsköld ei kumminkaan antanut pettää itseään. Hän tiesi, että hän nyt oli tekemisissä vaarallisimman vihollisensa, Tukholman kuuluisimman miekkailijan kanssa, joka oli harjaantunut kaikkiin Italian mestarien temppuihin. Hän tiesi, että tuo kylmäverinen, itsekäs ihminen lävistäisi hänet miekallaan yhtä välinpitämättömästi kuin hän leikkeli kananpojan palasiksi. Hän päätti pitää varansa, sillä Krauserin tarkoituksena oli nähtävästi välinpitämättömyydellään tehdä hänet huolimattomaksi ja houkutella hänet paljastamaan jonkin paikan ruumiistaan, johon silloin hänen aina valpas miekankärkensä iskisi.

— Kuinka monta olette surmannut kaksintaistelussa, herra kreivi? — kysyi Krauser huolettomasti, väistäessään hyvin tähdättyä pistoa.

— Te tulette olemaan ensimmäinen, — vastasi Bertelsköld samaan tapaan; mutta hänen verensä alkoi kuohua.

— Mitä? Eikö yhtään? Ja minulla on parhaillaan kahdeksas vainaja tekeillä, — jatkoi parooni, samalla kuin hän, vielä puhuessaan, tähtäsi salakavalan piston Bertelsköldin rintaa kohti. Miekka lyötiin syrjään, mutta repäisi paidanhihan, ja verinaarmu punasi paitaa.

— Kas vain! Olette tainnut tipahduttaa puolukoita paidallenne, — huomautti Krauser.

Bertelsköld ymmärsi vaaransa. Joka hetki kävi hän tulisemmaksi, hänen vastustajansa sitävastoin yhä kylmemmäksi, yhä pilkallisemmaksi. Siinäpä juuri vaara olikin. Hän hillitsi vihansa, herkesi hyökkäämästä ja rupesi puolustautumaan.

— Oh, — kylläpä kreivi on arka ihostaan, — herjasi Krauser, ja samassa paljastihe hän tahallaan, viekotellakseen kreiviä hyökkäykseen. Kun tämä temppu meni hukkaan, kadotti Krauserkin vuorostaan mielenmalttinsa. — Finissons! — huusi hän.

Bertelsköld pysyi yhä puolustusasennossaan. Krauser luuli verenvuotoa syyksi siihen ja arveli nyt voivansa uskaltaa ratkaisevan piston. Hän siirtyi askelen taapäin, ikäänkuin asettuakseen puolustusasentoon, mutta samassa hän tekikin kiivaan hyökkäyksen, joka ei onnistunut sen paremmin kuin että hän hyökkäsi vastustajansa miekkaan, joka upposi suoraan hänen keskiruumiinsa läpi ja kaatoi hänet lattiaan.

— La pièce est finie, allons souper! (näytelmä on loppunut, menkäämme illallisille) — huudahti hän toistaen nuo tunnetut kamalat, Kaarle XII:n kuolinhetkellä lausutut sanat, veren pursutessa nenästä ja suusta. Herkkusuu oli lopettanut mainehikkaan elämänsä.

Bertelsköld ymmärsi, että vähinkin viipyminen oli vaarallista. Hän tempasi Esterin mukaansa ja riensi ulos. Ei edes Sagerkaan estänyt heitä, ja ennen pitkää karauttivat molemmat sillan yli Liljeholmille.

Nyt pysähdytti kreivi hevosensa. — Ei, — sanoi hän, — minun täytyy viedä sinut jälleen isäsi luo.

— Ennemmin kuolemaan! — huudahti Ester kauhistuen. — Naamiaisjuttu on tunnettu koko Tukholmassa. Isäni on kauhea mies, ja paras, mitä voisin nyt odottaa, olisi se, että minut vielä tänä iltana yhdistettäisiin mieheen, jota inhoan.

— No hyvä, — sanoi Bertelsköld; minä tiedän toisen turvapaikan, jossa voit huoleti elää, kunnes myrsky on ohitse. Minä vien sinut äitini turviin.

27. MIINAT ALKAVAT RÄJÄHDELLÄ.

Samana päivänä, kun tuo tapahtui Espanjan ravintolassa, oli presidentti, kreivi Bertelsköld saanut suotuisia tietoja. Hänen suurin kalansa — hänen valaskalansa, jota ei kukaan ennen ollut saanut pyydystetyksi — alkoi potkia nuotassa. Ja yhä ahtaammalle vedettiin verkkoa Ruotsin todellisen herran ja hallitsijan, vanhan, vuosista, vaivoista ja kunniasta harmaantuneen kreivi Arvid Hornin ympärille; yhä enemmän laajeni näköpiiri hattujen kunnianhimoisille tulevaisuuden hankkeille, ja päivä päivältä nähtiin heidän yhä enemmän lähenevän tarkoitusperäänsä: uutta hallitusta ja uutta valtiollista järjestelmää. Voiton varmuus loisti tuon kavalan valtiomiehen terävistä silmistä, kun hän yksinään työkammiossaan mietti keinoja viimeisen vastarinnan murtamiseksi. Hän oli siksi viisas, ettei halveksinut pienempiäkään kaloja, jotka vielä olivat suomustamatta, ja etenkin huoletti häntä porvarissäädyn yhä jatkuva vastustus. Ei tosin ollut enää kuin yksi sääty kolmea vastaan, joista jo oltiin melkein varmat, mutta tärkeää oli, että saatiin maan raha-arkun avain omiin käsiin, ja niin kauan kuin ei porvarissääty ollut käskettävänä, oli aina pelättävä, ettei saatu tätä avainta tai ettei sillä ainakaan osattu avata juonikasta lukkoa.

Kello oli 5:n ja 6:n välillä iltapäivällä. Vahakynttilät paloivat hopeisissa jaloissaan, ja kreivi, joka näkyi odottavan jotakin vierasta, katsahti tuon tuostakin kelloon. — Jokohan se vanha susi vainuaisi vaaraa? — sanoi hän itsekseen.

Mutta kaksoisovet avattiin, ja kamaripalvelija ilmoitti valtiopäivämies
Larssonin. Kreivin otsa kirkastui, ja hän virkkoi "astukaa sisään."

Larsson astui sisään, yhä yhtä jäykkänä kuin hänen kotimaansa metsien honka. — Herra kreivi on kutsuttanut minut puheilleen, — sanoi hän niukasti kumarrettuaan. — Meillä oli valiokunnan kokous, niin etten voinut tulla määrälleen kello 5:n aikana.

— Ei tee mitään, hyvä Larsson; virka ja isänmaa ennen kaikkea. Olkaa hyvä ja istukaa. Olen halunnut puhella kanssanne yhteisestä asiastamme, Pohjanmaan kaupunkien tapulikaupunkioikeuksista.

— Minun täytyy tunnustaa, etten enää ole osannut toivoa herra kreivin suosiollista puoltolausetta…

— Teillä on aivan väärä luulo hyvistä tarkoituksistani, ystäväiseni. Voimme olla eri mieltä muissa asioissa ja itsekunkin tulee seurata vakaumustaan; mutta isänmaallista mieltänne ei kukaan epäile! Uskokaa minua — ja nämä sanat lausuttiin liikuttavalla vilpittömyydellä — minä olen teidän tosi ystävänne ja teen kaikki mitä voin teitä palvellakseni.

Larsson vastasi lyhyellä kumarruksella, jättäen tuon ystävyydenvakuutuksen omaan arvoonsa.

— Teillä on vihamiehiä, ystäväni, — jatkoi kreivi; — vihamiehiä, jotka koettavat vahingoittaa teitä ja teidän asiaanne, Plomgren esim.; voitonhimoinen mies! Minua inhoittaa mokomat miehet. Jos minuun luottaisitte, niin käyttäisin kaiken vaikutusvaltani tehdäkseni hänen hankkeensa tyhjiksi. Teidän riita-asianne, mitäs siitä arvelette? Korkeimman tuomioistuimen jäsenet sanovat, että joudutte välttämättömästi tappiolle. Ja onhan siinä puoli omaisuuttanne kysymyksessä?

— Suvaitseeko teidän armonne, että vielä puhumme tapulikaupungin oikeuksista?

— Juuri siitä tahdoinkin puhella. Te ymmärrätte, että mokoma riita vahingoittaa teidän asiaanne samalla kuin teitä itseännekin. Teidän sanottaisiin pyytävän tapulikaupungin oikeutta korjataksenne rappiolle joutuneita asioitanne. Ja kun ollaan, niinkuin te nyt olette, isoissa asioissa, kun liikkeenne perustuu viljan vientiin, joka aina on epäluotettavaa, asianhaaroista riippuvaa…

— En ymmärrä, mitä yhteyttä yksityisillä asioillani on kunink. majesteetin ja valtakunnan säätyjen päätöksen kanssa. Minä olen yhtiössä tukholmalaisen kauppahuoneen Årström ja Poikain kanssa ja voittaisin kenties enemmän, jos Tukholma saisi pitää etuoikeutensa maailmankaupassa. Mutta onhan räikeää vääryyttä kieltää uutteroita kaupunkeja, valtakunnan parhaita vientipaikkoja, viemästä tavaroitaan niihin kauppapaikkoihin, joissa saavat parhaan hinnan … pakottaa niitä myymään tavaransa tukholmalaisille polkuhintaan ja ostamaan heiltä sillä hinnalla, minkä he näkevät hyväksi vaatia, että he voittaisivat, sillaikaa kuin kaikki muut kärsivät tappioita. Sillä tavalla valtakunnan kauppa ei tule ikinä kukoistamaan; kaikenlainen liike lamautuu, köyhät kaupunkimme sortuvat, ja Tukholma imee maan ytimet sisäänsä, saamatta siitä kumminkaan pysyväistä voittoa; sillä kuta enemmän maata köyhdytetään, sitä vähemmän se kuluttaa ja sitä vähemmän Tukholma itse ansaitsee monopolillaan.

Karkea ukko lämpeni, päästyään puhumaan asiasta, jonka ajamisen hän oli asettanut elämänsä tarkoitusperäksi. Valtiomies kuunteli häntä kärsivällisesti ja leppeästi hymyillen ja jatkoi sitten mitä suopeimmalla äänellä:

— Kenelle te kaikesta tästä puhutte, kunnon ystäväni? Miehelle, joka on juuri samaa mieltä kuin te ja pitää, niinkuin tekin, tätä asiata kaupan ja merenkulun elinehtona. Mutta teidän vihollisenne tulevat muistuttamaan sitä vastaan, että te itse olette oiva esimerkki nyt voimassa olevan järjestelmän hyödystä ja tarkoituksenmukaisuudesta. He tulevat vastaamaan, että te itse tämän järjestelmän avulla olette ansainnut jommoisenkin omaisuuden — että teillä on kahdeksan laivaa merellä — että te olette Suomen suurin tavaranviejä — että teidän nimenne koko kauppamaailmassa käy kullasta — ja että te syystä kyllä olette ansainnut tuon kunniakkaan nimityksen: porvariskuningas…

— Sitä vähemminhän, teidän armonne, sopii minua sitten syyttää siitä, että omanvoiton vuoksi puolustan meriliikkeen vapautta; — ja näin sanoessaan oikaisi tuo kopea ukko itsensä päätään pitemmäksi.

Presidentti Bertelsköld ei voinut aivan kokonaan salata omituista ylenkatseellista ja pahaa ennustavaa hymyä. — Olette oikeassa, — sanoi hän, — asemanne on tätä nykyä hyvä ja riippumaton. Olette rikas, arvossa pidetty ja mahtava, kunnioitettu, ihailtu ja kadehdittu, onnellinen perheenisä — eikö niin, onhan teillä hyvin kasvatettuja, rakastettavia lapsia, ja niiden joukossa tytär, joka on vanhuutenne ilo? — Mitäpä voisi kuolevainen sen enempää elämältä vaatia? Hyvä Larsson, sallikaa minunkin, vanhan, yksinäisen naimattoman miehen, kadehtia onneanne!

— Juuri teistäpä onkin, ystäväni, ja samalla siitä asiasta, jota ajatte. Ajatelkaa esimerkiksi, että koko tuo harvinainen, tuo ylistetty onni, jota ihmiset kadehtivat ja jonka te — tietystikin syystä kyllä — luette oman uutteruutenne, viisautenne ja työkykynne ansioksi, ajatelkaa, että tuo onni on vain lentohiekalle rakennettu paperihuone, joka on määrätty ensimmäisen tuulenpuuskan edessä kukistumaan, kenties juuri samalla hetkellä kuin siitä puhelemme.

Larsson katsoi häntä lujasti silmiin. Mutta noista aina hymyilevistä, aina kylmistä kasvoista oli mahdoton saada mitään selkoa.

— Minä pyydän teitä, kuulkaa tarkoin, mitä minulla nyt on teille sanomista, ja huomatkaa tarkkaan, että minä puhun kuin ystävä ainakin, joka ajattelee vain teidän omaa parastanne. Ensiksikin te joudutte oikeudenkäynnissänne tappiolle.

— Se on varmaa. Ystäväni, se tulee hyvin paljon arvoanne vahingoittamaan. Te tulette siinä esiintymään miehenä, joka on tahtonut — kuinka sanoisinkaan — anastaa lähimmiltä sukulaisiltaan heidän omaisuutensa.

— Kuunnelkaa minua kärsivällisesti. Minkä vuoksi panna puoli omaisuuttanne ja koko arvonne alttiiksi? Eikö olisi syytä heittää sikseen tuo häpeällinen oikeudenkäynti, joka tuottaa teille häviön? Ajatelkaa, kuka on riitapuolenne? Seikkailija, halpa mies, veljenpoikani palvelija. Ja mies semmoinen kuin te sallii, että moinen henkilö alentaa teidät ahnaaksi nylkyriksi! Se on mahdotonta. Meidän täytyy lähettää riitaveljenne Unkarin aroille, josta hän on tullutkin.

— Kiitän teidän armoanne. Mutta koska semmoinen sovinto sitoisi minut velvollisuuksiin, joita en voi täyttää, niin tahdon ennemmin antautua vaaralle alttiiksi, jos kerran täytyy.

— Tosiaanko? Niin, teillähän on vielä melkoinen omaisuus, johon veljenlastenne vaatimukset eivät ulotu. Muistelen kuulleeni, että koko liikepääomanne, ja kenties vähän enemmänkin, on tätä nykyä kiinni suurissa viljakaupoissa Hollannissa.

— Pyydän vieläkin kerran, ettei teidän ylhäisyytenne sekaantuisi minun asioihini.

— Syy siihen selviää heti paikalla. Tässä on kirje, jonka tänä aamuna sain Hollannin ministeriltä. Hän kirjoittaa, että viljan vapaa tuonti Alankomaihin lakkasi 25. päivänä viime lokakuuta ja että, vastoin kieltoa, eräs viljalastissa oleva ruotsalainen kauppalaivasto, tukholmalaisen kauppahuoneen Årströmin ja Poikain omistama, lokakuun 26. päivänä oli purjehtinut Zuiderseehen. Minä surkuttelen teitä, ystäväni; sillä te tiedätte, kuinka kateellisia hollantilaiset ovat maanviljelys-eduistaan. Ellei hallituksen onnistu sovittaa asiata, ovat laivat ja omaisuus menetetyt ja otetaan takavarikkoon.

Larsson puri huultansa. Nuoli oli nähtävästi raapaissut hänen kauppiaansydäntään. Mutta hän malttoi mielensä. — Minä toivon, — sanoi hän, — ettei Ruotsin hallitus suvaitse harjoitettavan niin törkeätä väkivaltaa alamaistensa oikeutta vastaan.

— Mitä voimme tehdä? Muistattehan, kuinka kurjiin tekosyihin nojautuen englantilaiset anastivat aluksemme Kaarle XI:n aikana, ja kuitenkin Ruotsin mahtavuus silloin oli ylimmillään. Amsterdamin herrat ovat kovin kateellisia, ja minä pelkään, ettei Ruotsilla ole voimaa saada alamaistensa vaatimuksia huomioon otetuiksi. Te, joka haluatte rauhaa mihin hintaan hyvänsä, ettehän toki te tahtone aloittaa sotaa Årströmin ja Poikain viljalaivaston tähden.

— Teidän armonne, jos niin hävytöntä väkivaltaa saadaan harjoittaa ilman ankaraa, Ruotsin hallituksen puolelta tapahtuvaa korvausvaatimusta, niin tämä katala hallitus ei ansaitse, että kunniallinen mies tuhlaa sanaakaan sen puolustukseksi taikka äyriäkään sen kannatukseksi.

Presidentti naurahti: juuri siihen hän tahtoi tulla. — No, minusta on oikein hauskaa, hyvä Larsson, — sanoi hän, — kerran kuulla teidänkin lausuvan järjellisiä mielipiteitä meidän valtiollisesta tilastamme. Te näette, minne olemme joutuneet tuon hallituksen johtamina, joka alentaa meidät meidän omissa ja ulkomaalaisten silmissä. Ja juuri tuota hallitusta te puolustatte porvarissäädyssä! Ei, ystäväni, meidän on saatava muutos aikaan, ja jos se kauemmin viipyy, niin on teidänkin asianne hukassa. Uuden hallituksen ensimmäisenä huolena on oleva hankkia kaikille oikeutta ja käyttää tuimia sanoja ulkomaisten valtain mahdottomia vaatimuksia vastaan.

Larsson mietti vähän aikaa. Sitten hän sanoi: — Minä luulen tuntevani kreivi Hornin; on mahdotonta, että hän jättäisi tämän asian huomioonsa ottamatta.

Taas naurahti valtiomies. — Minä epäilen, nähneekö kreivi Horn hyväksi puuttua teidän asioihinne. Hänellä on tätä nykyä tarpeeksi tekemistä omissa asioissaan.

— Olkoon sitten. Mutta ennenkuin olen täydellisesti vakuutettu, en muuta mielipiteitäni porvarissäädyssä.

— Vai niin. Tehkää niinkuin tahdotte. Minä olen neuvonut teitä kuin ystävä, mutta te katsotte paremmaksi joutua sekä häpeään että täydelliseen häviöön. Mutta voittehan joka tapauksessa lohduttaa mieltänne perheellisellä onnellanne … lapsillanne…

— Olen jo kerran ennen sanonut teidän ylhäisyydellenne, etten myy valtiollista vakaumustani. Uhkaukset ja imartelut eivät minuun pysty. Onko jotakin muuta, millä voin teitä palvella?

— Ei. Taivas varjelkoon minua tahtomasta järkyttää valtiollisia mielipiteitänne… Mutta koska tulin lapsianne maininneeksi, sallikaa minun, hyvä Larsson, tehdä vielä yksi kysymys, — ja nyt vetäytyi kreivin suu mitä leppeimpään hymyyn. — Toivon teidän tyttärenne voivan hyvin? Mikä ihastuttava olento; oikein ihailin hänen tanssiaan naamiaisissa kreivi Tessinillä.

— Herra kreivi erehtyy. Nuorin tyttäreni on vielä lapsi eikä hänellä ole ollut kunniata päästä niin ylhäiseen seuraan.

— Mitä, ystäväiseni? Kyllähän tiesin teidän olleen osallisena tuossa pienessä ihastuttavassa seikkailussa, mutta en luullut teidän enää tahtovan pitää tytärtänne tuntematonna. Muutoin koko Tukholma ei puhu mistään muusta kuin neiti Larssonista ja hänen sievästä, kuninkaallisten edessä tanssimastaan katrillista, jossa hän näytteli Kevään osaa. Minun täytyy tunnustaa, että kreivi Tessin ja hänen majesteettinsa itse hiukan hämmästyen kuulivat, että kutsumaton vieras noin kunnioitti seuraa läsnäolollaan…

— Teidän ylhäisyytenne, se on hävytöntä panettelua! — Viimeinen, hyvästi tähdätty nuoli alkoi jo tunkeutua porvariskuninkaan sydämen ympärillä olevan jääpanssarin läpi.

— Mutta, rakas Larsson, miksi kieltää vähäistä viatonta leikintekoa? Kaunis tyttö voi sallia itselleen pieniä ylimääräisiä huvituksia, joita meidän valistuneen aikamme ei sovi niin ankarasti tuomita. Näittehän itsekin, kuinka suloinen, kuinka rohkea hän oli. Oi, se oli mainiota! Teidän kasvatuksestanne olisi kunniata hovinaisellekin.

— Kun sanon teidän ylhäisyydellenne, että se on valhe, niin ei pitäisi minun tarvita sitä kahdesti sanoa, — vastasi Larsson ylen suuttuneena ja levottomana.

— Niinkuin tahdotte! Kysykää kuitenkin keneltä tahansa, jonka kadulla kohtaatte, mistä asiasta aina eilisestä asti puhutaan. Koko maailma tietää, että juuri minun veljenpoikani onnistui pelastaa tyttärenne ahdingosta. Siitä en sano mitään. Minä hyväksyn hänen makunsa.

— Hävyttömiä herjauksia! Oo, te luulette siis, suurisukuiset herrat, voivanne rankaisematta polkea porvarien kunnian jalkainne alle?

— Älkää kiivastuko! Kuka nyt kunniasta puhuu? Mutta oletteko sattunut kuulemaan, missä tyttärenne nyt on?

Larsson säpsähti. Hänelle alkoi selvitä, että hänen rakastettu lapsensakin voisi joutua niiden salahankkeiden uhriksi, joihin häntä kiedottiin. Hänen silmänsä liekehtivät. — Mitä teidän ylhäisyytenne tietää tyttärestäni? — kysyi hän tuimasti.

— Mutta malttakaahan toki mielenne! Tyttärenne voi luultavasti hyvin. Kuulin vain sattumalta, että hän tänään oli lähtenyt ratsastamaan erään nuoren, hiukan huonomaineisen miehen, Sagerin kanssa, syödäkseen päivällistä useiden iloisten nuorten herrain kanssa Espanjan ravintolassa.

— Minun lapseni! Minun Esterini! — vaikeroi onneton isä käsiään väännellen. Hän muisti tuon ratsastuksen ja uskoi nyt kaiken todeksi.

— Ravintolassa, — jatkoi kreivi säälimättä, — lienee noussut riita siitä, kenellä oli suurin oikeus teidän tyttärenne suosioon. Nuori, kuuma veri kuohahtaa; voitte arvata, kuinka sitten käy. Syntyi kaksintaisteluja pari kolme — eräs parooni Krauser lienee kaatunut, ja teidän tyttärenne sanotaan paenneen erään toisen herran kanssa. Tämä kaikki tapahtui tuskin tunti sitten. Sain siitä kuulla juuri vähän ennen kuin tulitte. Te voitte olla huoleti. Mikäli tiedän, ei tyttärellenne ole mitään vahinkoa tapahtunut.

— Ei mitään vahinkoa! — huusi isä täydessä vimmassa ja astui uhaten kreiviä kohti. — Kelvoton ihminen, ottakaa kaikki, mitä minulla on — ah, johan olette ottanutkin! mutta antakaa minulle Esterini, minun lapseni, minun rakastettu lapseni takaisin!

Kreivi soitti kelloa ja virkkoi kamaripalvelijalle: — Taluta valtiopäivämies varovasti portaita alas; häntä pyörryttää.

Larsson tyyntyi. — Herra kreivi, — sanoi hän vielä vapisevalla äänellä, — teidän pitäisi muistaa, miten kävi Maria Larssonin[18] ja mikä kunniallinen osa teillä oli siinä jutussa. On olemassa sallimus, joka kostaa halpain kärsimän vääryyden mahtavimmillekin.

— Älkää herjatko minua ystävyydellänne, herra kreivi! Tästä hetkestä alkaen olemme veriviholliset.

Ja porvariskuningas meni vielä jäykempänä kuin oli tullut, vähääkään koukistamatta taipumatonta niskaansa.

28. KREIVI HORNIN KUKISTUMINEN.

Me tahdomme nyt, päinvastoin kuin mitä maailmassa on tapana, kääntää silmämme nousevasta auringosta laskevaan, niistä, jotka kiipeävät nykyhetken olkapäille, niihin, jotka sortuvat sen painon alle. Huomaa, että puhumme menneistä ajoista ja sortuvasta suuruudesta — ylevästä ja kunnioitusta herättävästä sortuessaankin — emme noista pikku matelijoista, joita ajan tuulet ovat ansiotta kukkuloille nostaneet, puhaltaakseen heidät seuraavassa hetkessä takaisin heidän oikealle paikalleen.

Ja missä suomalaiset lukevat näitä kertomuksia, huomatkoot, että Arvid Horn oli suomalainen mies, suurin valtiomies, mikä tähän asti on syntynyt Pohjanlahden idänpuoleisessa maassa.

Me astumme toiseen työhuoneeseen, yhtä komeaan ja vielä loistoisampaan kuin presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin on. Mutta tämä huone näyttää kaikessa komeudessaan vanhalta; tomua on tauluilla, tomua rintakuvilla, tomua komeilla kirjoilla, tomua hienoilla, silkillä ja sametilla päällystetyillä huonekaluilla. Uutimet riippuvat raskaina ikkunain edessä ja pimittävät huonetta; matot ovat niin pehmeät kuin pelkäisi huoneen asukas pienimmänkin askelen äänen itseänsä häiritsevän. Vaikka rakastaakin loistoa ja mukavuutta, ei isäntä ole moneen aikaan sallinut tomutettavan eikä siivottavan työhuonettaan; hän ei siedä, että pienintäkään huonekalua liikutetaan, että pienintäkään paperilappua siirretään paikaltaan. Hän on vanhoillinen yksin jokapäiväisen elämänsä pikkutavoissakin, ja hänellä on oikeus olla sellainen; hän on 70-vuotias ja nuorena ollessaan hän auttoi Kaarle XII:ta sen ajan tavalla pölyttämään ja siivoamaan pohjolan valtakuntia.

Nyt istuu kreivi Arvid Horn vanhana ja raihnaisena täyden työpöytänsä ääressä. Kellon koneisto ei vielä ole seisahtunut; hänen sihteerinsä on vast'ikään mennyt kantaen kirjeitä, puolet Euroopan hallituksille ja puolet Ruotsin ja Suomen virkakunnille. Vielä muutamia minuutteja sitten mietti tämä vanha valtiomies uusia valtiollisia tuumia valtakunnan menestyksen turvaamiseksi, rauhallisia hankkeita antaakseen viljelyksen valloittaa uusia aloja 1721 vuoden paljon supistuneiden rajain sisällä. Vielä äsken hän oli isänmaansa valtiollisen elämän sielu ja se, joka vakavalla kädellä piteli valtion ohjia, hilliten intohimoja ja sovitellen niitä monia keskenään vihamielisiä ja ristiriitaisia pyyteitä, jotka uhkasivat ja koettivat hävittää toisiaan. Mutta nyt oli hän heittänyt maailman kuorman hartioiltaan; hän oli väsynyt, hän etsi lepoa sielulleen ja hänen edessään oli Kaarle XII:n Raamattu avattuna. Mitä hän luki siitä? Se oli Salomon Saarnaajan ensimmäinen luku:

"Kaikki on turhuutta! Mitä hyötyä ihmisellä on kaikesta vaivannäöstään, jolla hän itseään rasittaa täällä auringon alla? Miespolvi menee, ja toinen tulee; mutta maa pysyy ikuisesti samalla kannalla. Aurinkokin nousee ja aurinko laskee, ja rientää taas paikkaansa, josta hän nousee. Tuuli kulkee etelään ja kiertää pohjoiseen, kulkee alinomaa kääntyellen ja kierroksilleen palaten. Kaikki purot laskevat mereen, mutta meri ei täyty; sinne, minne purot laskevat, ne aina uudelleen palaavat. Kaikki oliot rasittavat itseään, enemmän kuin kukaan voi sanoin ilmaista: silmä ei tule kyllikseen nähneeksi, eikä korva riittämään kuulleeksi. Mitä on ollut, sitä tulee olemaan, ja mitä on tapahtunut, sitä tulee tapahtumaan edelleenkin, eikä ole mitään uutta auringon alla. Jos on jotakin, josta saattaisi sanoa: 'Katso, tämähän on uutta!' niin sitä on ollut jo olemassa niinä aikakausina, jotka ovat olleet ennen meitä. Ei muisteta entisaikalaisia, mutta ei tulevaisuudessakaan eläviä muisteta myöhemmin elävien kesken."

Näitä sanoja lukiessaan vajosi vanhuksen kunnianarvoisa pää käden varaan. Hänen elämänsä seitsemänkymmentä, hänen valtansa kolmekymmentä vuotta kulkivat kuin uni hänen ohitsensa, ja hän toisti Saarnaajan sanat: "Kun käännyin tarkastamaan kaikkia tekojani, jotka käteni olivat toimittaneet, ja vaivaa, jota olin niistä nähnyt, niin katso: kaikki oli turhaa ja tuulen tavoittelemista, eikä siitä ole edunerää auringon alla."

— Kaikkiko? — kysyi hän itseltään. Ja taas vastasi hän itse: —
Tyhjyyttä, turhuutta, katoavaisuutta!

Sitten sattuivat hänen silmänsä erääseen toiseen kirjaan, joka oli auki eiliseltään. Siinä olivat Senecan teokset. Niistä oli avattuna eräs paikka, joka sopi yhteen Saarnaajan sanain kanssa ja kuului:

"Quosdam, cum per mille indignitales in usum dignitatis subrepserint, misera subit cogitatio, ipsos laborasse in titulum sepulchri." Se on: "Muutamia, jotka tuhansilla häpeällisillä keinoilla ovat korkeihin arvosijoihin madelleet, kohtaa yht'äkkiä se surkea ajatus, että he itse ovat sepittäneet hautakirjoituksensa."

— Mitä? — huudahti hän. — Olenko minäkin niitä, jotka syntyivät maassa matelemaan ja jotka ovat luikerrelleet valtaan, jota olivat kelvottomat pitämään? Kaiken elämäni teot, nuoruuteni taistelut kuninkaan ja isänmaan puolesta — miehuuteni vaivat, ja tämä vapaa valtiomuoto, jonka olen perustanut, jota olen vahvistanut ja ylläpitänyt Ruotsinmaassa — eikö tämä kaikki olekaan muuta kuin kirjoitus omalla haudallani?

Hän kohautti ajatuksissaan olkapäitään ja vaipui synkkiin mietteisiin. Ah, mikäpä elämä on niin tahraton, ettei joskus jokin raskauttava omain puutteiden, omain heikkouksien tunne herää jaloimmassakin sydämessä ja häiritse sitä itseluottamusta, joka joskus kenties paisui liian korkealle, sitä suurten aatteiden, suurten tekojen tietoisuutta, jonka kenties ylpeämpinä hetkinä teki mieli jumaloida omaa itseänsä! Tuo suuri, mainehikas, nerokas mies oli tällä hetkellä paljon surkuteltavampi kuin päiväläinen, joka laskee kaiken vaivansa hedelmän sen viikkopalkan mukaan, minkä hän lauantai-iltana saa. Tämä köyhä työmies näkee toki tuloksen työstään; kreivi Horn näki isänmaansa eri puolueiden raatelemana, näki itsensä harmaantuneena ja voimatonna — ja hän kysyi itseltään: mitä varten minä olen elänyt?

Silloin avattiin ovi, aivan hiljaa, niinkuin tapa oli tässä talossa, ja kamaripalvelija ilmoitti presidentti, kreivi Bertelsköldin. Vanhan valtiomiehen otsa synkistyi uhkaavaksi ukkospilveksi; kuitenkin hän sanoi: — Kreivi on tervetullut.

Ja sisään astui varovasti, ikäänkuin sairashuoneeseen, hänen entinen oppilaansa, joka oli ylennyt mestaria mahtavammaksi ja joka nyt — sen tiesi kreivi Horn hyvin kyllä — oli sen salaliiton johtaja, joka kauan oli hänen kukistumistaan valmistanut. Molemmat herrat tunsivat toisensa, mutta vaikka aika oli paljon heidän suhdettaan muuttanut, oli siinä kumminkin jäljellä vielä paljon mestarin etevämmyyttä toisella ja oppilaan arkuutta toisella puolen. Oli vain yksi ainoa kuolevainen, jota kohtaan kreivi Bertelsköld tunsi kunnioitusta, eli oikeammin sanoen pelkoa, jota eivät iva eikä viekkaus koskaan voineet täydellisesti voittaa, ja se ainoa oli hänen herransa ja mestarinsa, kreivi Arvid Horn.

Ja kuitenkin hän oli nyt — kenties luullen, ettei se kenellekään muulle onnistuisi — ottanut ylen vaikean asian ajaakseen, oli ottanut taivuttaakseen tämän vanhan valtiomiehen vapaaehtoisesti astumaan alas korkealta asemaltaan valtakunnan hallitusmiehenä ja jättämään valtansa hattujen käsiin.

Hän aloitti keskustelun hyvin varovasti kysellen muutamin osaa ottavin sanoin hänen ylhäisyytensä terveydentilaa, niinkuin tämä olisi ollut hänen siellä käyntinsä ainoana ja hyvin luonnollisena tarkoituksena. Koko Ruotsi, niin vakuutti hän, oli levottomuudekseen kuullut, että hänen ylhäisyytensä pitkälliset vaivat maansa onnen edistämiseksi olivat synnyttäneet ruumiillisen väsymyksen, joka, toivoi hän, ei kumminkaan estäisi hänen ylhäisyyttänsä vielä useita vuosia eteenkinpäin omistamasta kypsynyttä kokemustansa isänmaan palvelukseksi.

— Suokaa anteeksi, — keskeytti hänet kreivi Horn tuolla tunnetulla, ylhäisen ylpeällä äänellä, jota oppilas niin hyvin osasi matkia omia käskynalaisiaan puhutellessaan, — onko minulla kunnia nähdä herra kreivi luonani yksityisenä ystävänä, vaiko ritarihuoneen asiamiehenä?

Presidentti vakuutti tulleensa ainoastaan omasta puolestaan tiedustelemaan hänen ylhäisyytensä terveydentilaa.

— Se ilahuttaa minua. Muuten voisin ajatella, että olen jo elänyt liian kauan ja että herrat jo ovat käyneet malttamattomiksi. Kreivin on laita toisin. Mutta minä käyn vanhaksi sekä ystävilleni että vihamiehilleni. Kun on, niinkuin minulla, arpia kahdelta tappotanterelta, ei voi pysyä iankaikkisesti ripeänä. Väinäjoella saamani haava tuntuu usein, mutta kenties voisin sen unohtaa, ellei minua eräällä toisella taistelutanterella ahdistettaisi sekä edestä että varsinkin takaa. On eräs asia, josta vanha soturi kärsii pahemmin kuin luuvalosta, ja se on eduskunta.

— Herjauksista älkäämme puhuko. Ne tekevät meille saman palveluksen kuin hehkuvat kuulat, joilla muinoin lämmitimme telttojamme talvisaikana Puolassa: kaikki riippuu siitä, miltä kannalta sitä arvostellaan. Mutta kuinka edistyy asia ritarihuoneessa? Joko meistä kohta päästään?

— Teidän ylhäisyytenne, ritarihuone samoin kuin muutkin säädyt ymmärtää täysin arvostella teidän ylhäisyytenne suuria ansioita.

— Jättäkäämme kohteliaisuudet, heittäkäämme nuo ulkoläksyt. Minä kysyn, kuinka pitkälle on käsitelty Venäjän kanssa uudistamamme sopimuksen takia tehtyä syntiluetteloamme. Mehän olemme menetelleet vastoin salaisen valiokunnan määräystä, eikö niin? Ja vikamme ei vähene siitä, että valiokunnan määräykset olivat sinetillä suljetut ja odottivat asiain käännettä, jota meidän mielestämme ei tullutkaan.

— Teidän ylhäisyytenne tietää paremmin kuin minä, että sopimusta Venäjän kanssa todellakin on katsottu loukkaukseksi, miltei sodanjulistukseksi Ranskalle, ja että säätyjen enemmistö tulee vaatimaan neuvoskuntaa edesvastuuseen — niinkuin myös salainen valiokunta katsoo ajan soveliaaksi liitontekoon Turkin kanssa, apuvarain saamiseen Ranskalta ja sotaan Venäjää vastaan. Arvellaan velvollisuuden vaativan jotakin uskaltamaan valtakunnan kunnian ja itsenäisyyden vuoksi sekä myöskin menetettyjen maakuntain takaisin ottamiseksi.

— Mitä? Ajanko soveliaaksi? Sentähden, että tuo seikkailija, tuo Bonneval Konstantinopolissa uskottelee teille kaikenlaisia lastensatuja liitosta Turkin kanssa! Kunnia ja itsenäisyys, jotka täytyy ostaa Ranskan apuvaroja kerjäämällä! Menetetyt maakunnat, joita poikanulikat lähtevät valloittamaan ilman armeijaa ja sotatarpeita, ilman laivastoa ja rahaa! Oletteko siis niin varmoja siitä, hyvät herrat, ettei Ruotsin leijonamme moiseen rotanloukkuun joutuessaan vielä saa hellittää muutamia palasia kuluneesta nahastaan? Ja missä on teillä se nerokas sotapäällikkö, joka on raivaava teille tien noihin tarumaisiin voittoihin? Kyllä ymmärrän: sanokaa Lewenhauptille terveisiä eräältä Kaarle XII:n sotilaalta, ettei maita valloiteta suurilla sanoilla. Sanokaa hänelle, että tarvitaan toisenlaista taitoa saadakseen voittoja tappotanterella, kuin voittaakseen hyvä-huutoja puhujalavalla.

— Minä pyydän teidän ylhäisyyttänne olemaan vakuutettu siitä, että kiukku neuvoskuntaa kohtaan, syystä tahi syyttä, on sangen suuri; mutta mitä teidän ylhäisyyteenne tulee, on velvollisuuden vaatima kunnioitus aina…

— Niin, minä en voi sitä salata, että sen kiireellisyyden, millä teidän ylhäisyytenne on rientänyt ilmoittamaan Tanskan lähettiläälle siitä sopimuksesta, jonka teidän ylhäisyytenne äskettäin on tehnyt Ranskan kanssa, luullaan vahingoittavan viimeksimainitun vallan kanssa tehtävää liittoa, ja muutamat teidän ylhäisyytenne vihamiehistä uhkaavat tämän johdosta nostaa kanteen teidän ylhäisyyttänne vastaan.

— Mitä? Mekö pyytäisimme Ranskalta lupaa saada kääntyä toisen vallan puoleen asioissa, jotka koskevat meidän omia etujamme? Vai niin, hyvät herrat! Siis on tultu niin pitkälle, että maa, joka sanoo olevansa vapaa ja itsenäinen, ei tohdi virkkaa sanaakaan ilman tuon n.s. liittovaltansa suostumusta.

— Mitä vihamieheni minua liikuttavat? Kysymys on siitä, onko valtakunnan johto uskottava kavalajuoniselle Parisissa olevalle kardinaalille vai Konstantinopolissa olevalle rappiolle joutuneelle maankiertäjälle.

Ja tuo vanha, äsken raihnainen mies käveli kiivaasti kuin nuorukainen edestakaisin pehmeällä matolla. Yht'äkkiä hän seisahtui Bertelsköldin eteen, katsoi häntä terävästi silmiin ja kysyi: — Kuka tulee minun jälkeläisekseni? Tekö vai Gyllenborgko?

Bertelsköld vastasi maltillisesti: — Säästäköön meitä taivas siltä kysymykseltä vielä monta vuotta! Mutta jos teidän ylhäisyytenne pitkälliset vaivat oikeuttaisivat ikävöityyn lepoon — jos todellakin syytös, jonka naurettavaisuuden teidän ylhäisyytenne on nähnyt hyväksi niin selvästi osoittaa, täyttäisi teidän ylhäisyytenne mielen oikeutetulla närkästyksellä, niin olkaa kumminkin vakuutettu siitä, etten suinkaan minä — minä, jolla on ollut kunnia palvella teidän ylhäisyytenne johdolla ja joka saan teidän ylhäisyytenne opastusta kiittää siitä kokemuksesta, mikä minulla kenties voi olla valtiollisissa asioissa — etten suinkaan minä pyri sijalle, jossa edeltäjän maine välttämättömästi on himmentävä hänen jälkeläisensä, kenen hyvänsä.

Kreivi Horn sai näiden korulauseiden kestäessä aikaa malttaa mielensä. Hän kävi taas istumaan ja lausui kylmästi: — Sanalla sanoen, te siis aiotte tehdä minut tarpeettomaksi.

— Teidän ylhäisyytenne, nuo epäluulot…! — Ja Bertelsköld oli tekevinään lähtöä, muka närkästyneenä siitä, että hänen hyviä tarkoituksiaan oli uskallettu epäillä. Mutta Horn jatkoi:

— Herra kreivi — puhukaamme peittelemättä. Minä surkuttelen maatani sentähden, että se muutamain harvain vallanhimon, muutamain harvain kunnianhimon tähden tulee viskattavaksi vapauden ja edistyksen rauhalliselta uralta arveluttaville syrjäpoluille, missä vanha silmäni näkee vain vaaroja ja nöyryytyksiä. Mieleni tekisi surkutella itseänikin, koska minun ei ole onnistunut kasvattaa muullaisia valtiomiehiä kuin taitavia vehkeilijöitä ja kuohahtelevia politikoitsijoita, joiden näköpiiri ulottuu tuskin heidän miekkansa kärkeen. Kuitenkin on minulla syytä kiittää teitä eräästä asiasta, herra kreivi — ja minä kiitänkin teitä siitä. Te olette nostanut kuorman sydämeltäni. Kas tässä! — Ja samassa hän osoitti sitä Senecan kirjan paikkaa, joka vast'ikään oli saattanut hänet niin miettiväksi ja alakuloiseksi.

Seneca ei ollut mikään tuntematon suuruus kreivi Torsten Bertelsköldille; mutta hän oli jo ammoin unohtanut tuon mietelmän. Hän antoi kirjan takaisin virkkaen pilkallisesti, että se epäilemättä oli hyvinkin opettavainen kirja.

— Niin onkin! — jatkoi Horn niin ylevällä suuruudella, että pilkkanauru katosi vastustajan huulilta. — Kas siinä yksi noita ajatelmia, joita muinaisajan viisaus linkoaa vuosituhansien läpi alhaisen kunnianhimon julkeata otsaa kohti! Tahdon nyt sanoa teille, kreiviseni, minkätähden kiitin teitä. Luulin jo hukkaan eläneeni. Ja vähäiseltä se näyttäköönkin Kaikkivaltiaan edessä, mitä heikko käteni on toimittanut. Mutta kun vertaan tekojani teidän tekoihinne, hyvät herrat jälkeläiseni, silloin tunnen olevani oikeutettu sanomaan teille, jotka hätäilette minusta päästäksenne: minä olen nostanut Ruotsin valtakunnan sen syvimmästä alennustilasta, kuolemanhädästä ja häviöstä varallisuuteen, arvoon ja ulkonaiseen itsenäisyyteen. Minä olen temmannut sen itsevaltiuden kahleista, kun se virui voimatonna, verta vuotavana ja muserrettuna, Görtzin ja hänen kätyriensä saaliina, jotka tallasivat sitä jalkainsa alle, ja olen antanut sille takaisin sen ikivanhan vapauden, 1734 vuoden lain ja sen, mikä on kaikkia lakeja parempi: kunnioituksen omaa itseään kohtaan. Minä olen ottanut sen vastaan toivottomana rauniona; minä annan sen takaisin valtakuntana, jolla on elinvoimaa ja jolla on tulevaisuutta. Hyvät herrat, mitä aiotte tästä lapsestani tehdä — mitä aiotte tehdä siitä valtakunnasta, jonka teille jätän?

— Oli hetki semmoinenkin, jolloin tuon vanhan roomalaisen sanat sattuivat minuun kuin totuuden terävä miekka, seisoessani elämäni päämaalissa, ja minä kysyin itseltäni, olivatko keinoni aina olleet kaikista parhaat — enkö ollut minäkin työskennellyt tyhjän, viheliäisen arvonimen vuoksi, joka tulisi olemaan hautakirjoitukseni. Tosin täytyy minun tunnustaa, että tuolla ylhäällä asuvan suuren tuomarin edessä minä olen yhtä vähän puhdas kuin kukaan toinenkaan kuolevainen, täynnä puutteita ja turhuutta. Mutta jos vertaan itseäni teihin, hyvät herrat jälkeläiseni, silloin on minulla jonkinlainen oikeus sanoa teille: minä en ole hiipinyt valtaan sysäämällä edeltäjääni pois tieltäni! Minä en ole pysytellyt pinnalla valheen ja kavaluuden avulla; en ole katalilla juonilla pettänyt kuningastani ja isänmaatani, nauttiakseni vallasta niin kauan kuin mahdollista ja kopeillakseni jonakin tämän maailman mahtavana. Ei, hyvät herrat! Sille sijalle, jossa olen ollut, ovat maailman myrskyt ja valtiollinen välttämättömyys minut nostaneet; minä olen pysynyt sillä sijalla niin kauan kuin minulla on ollut selvä tietoisuus siitä, että olen ollut isänmaalleni hyödyllinen, eikä minua _kukisteta__ siltä sijalta, niinkuin teidät kerran kukistetaan — minä poistun vapaaehtoisesti, kun näen tarkoituksiani väärin selitettävän, voimani murtuneen, ja minä poistun vapaana, vapaiden kansalaisten ympäröimänä miehenä siltä kukkulalta, jolle kohosin taistellessani yksinvaltaa vastaan, joka minun toimestani nostettiin kaikkien hartioilta. Kas siinä, kreiviseni, syy minkätähden kiitän teitä; ja nyt on teidän vapaassa vallassanne menetellä niinkuin hyväksi näette. Tänä päivänä jätän eronhakemukseni.

Kreivi Bertelsköld aikoi sanoa jotakin, mutta ei saanut sanaa suustaan. Hän seisoi kuin koulupoika vanhan opettajansa patukan edessä, ja hän poistui äänetönnä, nöyryytettynä, raivoissaan, mutta samalla myöskin tyydytetyn koston ja saavutetun voiton pilkkanauru huulillaan.

Ja yksin jäätyään palasi kreivi Arvid Horn Kaarle XII:n raamatun ääreen, laskeakseen menetetyn valtansa Hänen jalkainsa juureen, jolla on taivas valtaistuimena ja maa jalkalautana.

29. ESTER LARSSONIN PAKO.

Kun nuori tyttö ja hänen suojelijansa ensin ajaa karauttivat isoa tietä myöten Hornin tullista, eivät he luultavasti kumpikaan oikein käsittäneet tämän yrityksensä vaaraa. Sen vain Ester selvästi ymmärsi, ettei hän tahtonut, ettei hän tohtinut palata Tukholmaan, jossa häntä niin törkeästi oli häväisty ja jossa hän nyt oli yleisenä puheenaiheena, eikä isänsä luo, jonka ankaruus oli yhtä raudankova erehdyksen rankaisemisessa kuin hänen rakkautensa oli ollut liioiteltu lempilapsen hemmottelemisessa. Kuinka olikaan hän kohdellut Maria Larssonia, Esterin orpanaa, joka anoi hänen suojelustaan ja otettiin vastaan niin, että hän ennen hyppäsi ikkunasta ulos talviyöhön kuin jäi setänsä taloon! Ester oli lapsena kuullut sisarensa Veronikan kertovan tästä julmasta tapauksesta; se oli käynyt kovasti hänen sydämelleen. Hänen rikoksensa oli suurempi kuin orpanan ja häntä odotti nyt rangaistuskin sen mukaan. Sentähden oli hänen ainoa selkeä ajatuksensa vain se, että hänen täytyi paeta, paeta; mutta minne, sitä hän ei tiennyt.

Molemmat nuoret ratsastivat alussa ääneti rinnakkain. Bertelsköld, joka oli vanhempi ja kokeneempi, toipui kohta asiata tyynemmin miettimään ja lausui arvelunaan, että Ester ehkä tulisi katumaan pakoaan; eikö olisi ehkä parempi, että he ajoissa kääntyisivät.

Nuori tyttö vastasi kiivaasti, että Bertelsköld kääntyköön, jos niin tahtoo. Hän ei millään ehdolla palaa Tukholmaan.

— No niin, — sanoi nuori mies, — olemme siis tästä hetkestä alkaen veli ja sisar. Luottamuksesi olen pitävä pyhänä ja todistukseksi siitä tahdon viedä sinut äitini luo.

Ratsastusta jatkettiin. Alkoi tulla pimeä, ja ilta kävi yhä kylmemmäksi. Ilokseen ennättivät he sinä iltana Mariefrediin.

Tänne yöpyminen oli kuitenkin vaarallista, sillä Larsson oli varmaankin koettava kaikki keinonsa, saadakseen kadonneen tyttärensä takaisin. Bertelsköld toimitti sentähden niin, että ratsut lähetettiin takaisin Tukholmaan, osti reen ja lämpimämmän päällysvaatteen Esterille, ja he jatkoivat kulkuansa kyytihevosella yötä myöten Nyköpingiin. Täältä lähetettiin sanansaattaja Norrköpingiin ja niin edelleen etelään päin, ja Malmöhön lähetettiin kirje, jossa tiedusteltiin tilaisuutta päästä Tanskan puolelle. Tämä kaikki sitä varten, että takaa-ajajat eksyisivät jäljiltä. Pakolaiset lähtivätkin sitä tietä kaupungista, mutta puolen penikulman päässä sieltä he poikkesivat oikeaan käteen Örebrohon vievälle tielle. He kulkivat nyt tehtaanhoitajana ja hänen sisarenaan, jotka muka matkustivat Säteristä erääseen Noran vuoristossa olevaan tehtaaseen, ja heidän onnistui saada matkatoverikseen eräs puhelias ja urhakka örebrolainen teurastajamatami, joka oli käynyt Tukholmassa vuotia myymässä.

Tämä kunnioitettava kansalainen ei voinut näin hyvän tilaisuuden sattuessa olla jo ennen kotiin tuloaan keventämättä sydäntään kaikkien niiden Tukholman uutisten taakasta, joita hän nyt maaseudulle kuljetti. Lähinnä talin ja vuotain hintoja, joilla hänen kertomuksissaan oli ainainen etusija, seurasi hiukkanen valtion asioita, koska eukko kuului hattupuolueeseen siitä luonnollisesta syystä, että kun oli sota, niin oli sotamiehiä, ja kun oli sotamiehiä, niin näille sotamiehille piti olla saappaita ja reppuja, mistä taas voi olla vähän rahan tuloa köyhille kansalaisille näinä kalliina aikoina. Sen pitemmälle ei eukon luvunlasku ulottunut. Tästä taas oli hyvä päästä päivittelemään valtiopäiviä ja myssyjä, muitten muassa Larssonia. — Ja sitten kuuluu hänellä olevan tytär, tuolla Larssonilla, puolihullu tyttö, joka muuanna yönä oli pukeutunut ryökkynäksi ja ajanut eräisiin hovissa pidettäviin tansseihin ja pyytänyt kuningasta itseään kanssansa tanssimaan; ja senhän kyllä tietää, että kun kuningatar sen näki, suuttui hän niin, että paikalla pyörtyi istuessaan kuninkaallisella istuimellaan; ja silloin oli kuningas sanonut, että tottapa siinä oli jokin noidantemppu, koska tyttö oli hänet lumonnut; sillä tiedättekö, tyttö oli suomalainen ja suomalaisista naisista voi uskoa vaikka mitä. Mutta kun alettiin etsiä tyttöä, oli hän kadonnut kuin savu, liekö sitten mennyt ikkunan vai uuninpiipun kautta, sitä ei kukaan tiennyt niin tarkoin sanoa; mutta sitä ei kuningatar ole saattanut unohtaa, vaan on sanonut: vieköön venäläinen koko Suomenmaan, sillä sieltä ei tule muuta kuin ilkeyttä ja pahoja ihmisiä. Sillä tiedättekö, se on semmoinen maa, jossa kahvi on niin sakeaa, että lusikka pysyy kupissa pystyssä, ja kun he kaatavat kermaa sekaan, niin heidän täytyy sitä keritsimillä leikellä.

Turhaa olisi ollut ruveta kumoamaan kunnon eukon kertomuksia, ja matkustajamme saivat siis kärsivällisesti pitää hyvänään nuo jutut, jotka eivät olleet parempia eikä pahempia kuin juorupuheet yleensä. Semmoisessa asemassa, missä he nyt olivat, saivat he tyytyä siihen, että heidän matkatoverinsa hyväntahtoisesti tarjosi heille yösijaa talossaan Örebrossa, ja sittenkun he ensikerran tällä matkallaan olivat vähän levähtäneet, jatkoivat he seuraavana päivänä kulkuaan pohjoista kohti vanhan kreivitär Bertelsköldin Itä-Göötanmaan rajalla olevalle Falkby-nimiselle maatilalle.

Tästä suuresta maatilasta oli entisellä omistajalla jäljellä ainoastaan vähäinen lohkaistu osa, jossa hän nyt yksinkertaisessa maalaisasunnossa vietti ennen muinoin myrskyisen elämänsä iltaa. Suurin osa tätä maatilaa oli joutunut huutokaupalla myytäväksi Görtzin aikaisten kruununrästien maksuksi, ja tästä kovasta onnesta sai hän kiittää mahtavaa lankoansa, presidentti, kreivi Bertelsköldiä, joka, niinkuin tiedämme, ennen muinoin halveksitun rakastajan kaikella kostonhimolla oli vannonut häntä leppymättömästi vihaavansa. Tämän mahtavuutta vastaan olivat kaikki valitukset olleet turhia, ja kreivittärellä oli, paitsi pojan antamaa apua, vain sen verran omaisuutta jäljellä, ettei häneltä puuttunut kaikkein tarpeellisinta. Falkbyssä — sillä näin nimitettiin vielä sitä vähäistä osaa tästä maatilasta, johon kruunu "suosiosta ja armosta" oli suonut urhoollisen karoliinin Kustaa Bertelsköldin leskelle nautinto-oikeuden hänen elämänsä loppuajaksi — tässä Falkbyssä vietettiin, paitsi tavallisia juhlapäiviä, kahta muutakin juhlaa. Toista silloin, kun kreivitär Ebba Liewen, syntyjään Bertelsköld, kävi täällä veljensä vaimoa ja rakastettua nuoruudenystäväänsä tervehtimässä; toista silloin, kun ainoa poika Kaarle Viktor sai lomaa käydäkseen äitinsä luona. Nämä vierailut olivat tulleet Falkbyn muuten yksitoikkoisen ja yksinäisen elämän valokohdiksi; ja ne olivat talon almanakan merkkipäiviä, joiden mukaan aikaa laskettiin. Kun joskus sattui se harvinainen onni, että molemmat tulivat yht'aikaa, oli Falkbyn kreivittären tapa leikillä sanoa, että hän mielestään oli kahta vuosisataa nuorempi, kun hänellä toisella puolellaan oli 16. sataluvun, toisella 17. sataluvun nuoriso luonaan. — Paha vain, — lisäsi hän, ja kyynel kimmelsi silloin hänen vielä säteilevissä mustissa silmissään, — paha vain, että Isoviha on niiden molempain välillä!

Kaarle Viktor Bertelsköldin sydän alkoi sykkiä yhä nopeammin hänen näin äitiään muistellessa, kun hän eräänä päivänä marraskuun loppupuolella iltahämärässä jo etäältä tunsi Falkbyn lehdettömät, kuuroittuneet koivut. Tähän asti hän oli ajatellut miltei yksinomaan nuorta matkatoveriaan, jonka hän noin odottamattaan oli saanut seuralaisekseen. Hän oli koettanut pitää huolta hänen mukavuudestaan matkalla, lohduttaen häntä puhumalla hänelle paremmista ja onnellisemmista ajoista ja mitä hienotunteisimmalla tavalla haihduttaa hänestä sitä yksinäisyyden ja avuttomuuden tunnetta, joka nähtävästi oli vallannut hänet hänen säätyään niin paljon ylempänä olevan nuoren miehen seurassa. Ja siltä näyttikin kuin jokin lempeä sallimus olisi vartavasten säästänyt Ester Larssonille tämän katkeran nöyryytyksen masentaakseen hänessä tuota oikullista, itsepäistä ja omavaltaista uhkamielisyyttä, joka oli hänen suurin ja vaarallisin vikansa ja joka muissa oloissa varmaankin olisi ollut hänelle varmaksi turmioksi. Hänen kopeutensa, hänen uhkamielisyytensä olivat lannistetut; tämä kova koettelemus, jonka katkeruutta heidän matkatoverinsa kertomat Tukholman juorut vielä lisäsivät, oli tunkenut aina sydämen pohjaan asti, ja kahtena ensimmäisenä päivänä ei Ester vastannut suojelijansa rohkaiseviin sanoihin muuten kuin äänettömyydellä ja kyynelillä. Vasta kolmantena päivänä toipui hän sen verran, että silloin tällöin voi maksaa kreivin huomaavaisuuden pienillä vastapalveluksilla, esimerkiksi neulomalla hänen ratkenneen hansikkaansa tai keittämällä heidän ateriakseen maljallisen lämmintä maitoa majataloissa; ja ken vain olisi nähnyt Ester Larssonin näin nöyränä ja vaatimattomana hoitavan näitä pikku askareita, hän tuskin olisi enää tuntenut häntä samaksi ylpeäksi tytöksi, joka juuri vähän ennen ajaa karautti ratsullaan Tukholman katuja niin, että kaviot tulta iskivät ja ihmiset väistyivät syrjään, peläten joutuvansa pillastuneen hevosen jalkoihin.

Tämä muutos liikutti Bertelsköldiä syvästi. Hän oli karttanut kaukaisimmittainkaan viittaamasta niihin sanoihin, jotka rajujen tunteiden pakosta olivat päässeet hänen huuliltaan onnettoman Espanjan ravintolan sivuhuoneessa. Mutta nämä sanat alkoivat juurtua hänen sydämeensä. Ken tietää, millaisin hellin tuntein kuvanveistäjä katselee elotonta savea, joka hänen käsissään saapi ihanat, sopusointuiset muotonsa, hän tietää myös, millaisin tuntein nuori, jalomielinen, herkkätuntoinen mies katselee nuorta, uhkuvaa, mutta muodotonta, ja väärään suunnattua naissielua, joka ikäänkuin hänen käsissään saa takaisin jalon naisellisuutensa teeskentelemättömän ja kainon sulouden! — Ah, ajatteli hän itsekseen, — mikä aarre hyvyyttä ja rakastettavaisuutta onkaan ollut kätkettynä tuon huonosti hoidetun pinnan alla, ja mikä jalo olento voineekaan vielä kehittyä tuosta luonnonlapsesta, kun hän vain tulee hellän äidin hoitoon — hän, jota äiti ei milloinkaan ole hoitanut!

— Rohkeutta, Ester! — lohdutti hän. — Rohkeutta, pieni itkettynyt sisareni! Näetkö noita tuolla vasemmalla kädellä lahden rannalla olevia koivuja? Kenties vielä hämärän läpi näet pienen punaisen huoneen valkeine ikkunapielineen ja korkean, päätyyn kiinnitetyn viiritangon? Siinä on kaikki, mitä äitini maatilasta on jäljellä — sillä isälläni oli vain pitkä säilänsä — ja juuri siellä olet löytävä äidin sinäkin.

Ester ei vastannut. Ei hämärä, vaan kyynelet olivat himmentäneet hänen näkönsä.

— Ja hyvän ja jalon äidin! — jatkoi nuorukainen lämpimästi. — Sinä olet viisas lapsi, Ester. Minun tulee sentähden sanoa sinulle, että äitini ensi näkemässä kenties tuntuu kylmältä ja ehkä hiukan ylpeältäkin. Monet ja katkerat kärsimykset ovat tehneet hänet epäluuloiseksi ihmisiä kohtaan. Mutta niin pian kuin minä olen ennättänyt hänelle sanoa, kuka olet ja mitä olet kärsinyt, niin pian kuin hän on saanut minun ritarillisen sanani kunniasi ja viattomuutesi vakuudeksi, on hänen sylinsä oleva sinulle empimättä avoinna, etkä sinä tule katumaan, että olet uskonut itsesi hänen ja minun suojelukseemme.

Bertelsköld oli nähnyt jo paljon maailmaa, mutta vielä liian vähän oikein arvatakseen kuusitoistavuotiaassa sydämessä asuvaa järjen voimaa. Hirmuinen tuska valtasi Esterin. — Pysäyttäkää! — huusi hän. — Armahtakaa ja antakaa minun mennä ja ennemmin kätkeytyä köyhimpään majaan! Ah, minä kuolen häpeästä yhden ainoan musertavan silmäyksen edessä.

— Mutta minä lupaan kunniasanallani, että sinä jo seuraavassa hetkessä lepäät kuin oma lapsi äitini sylissä.

— Ei, ei, pysäyttäkää! Armoa, pysäyttäkää, herra kreivi! — jatkoi Ester äänellä, jossa vielä kuului kaikua hänen entisestä kiivaasta luonteestaan, kun hän huomaamattaan taas puhutteli toveriaan tuolla arvonimellä, joka ilmaisi eron heidän syntyperänsä ja säätynsä välillä.

— No niin — sanoi Bertelsköld vähän mietittyään, — minä teen niinkuin tahdot. Tuossa pienessä tuvassa veräjän luona asuu äitini vanha uskollinen palvelija, Flinta-muori — hänkin urhoollisen karoliinin leski. Hänen sydämensä on pehmeämpi kuin hänen nimensä,[19] ja sinä voit jäädä hänen luoksensa siksi, kunnes kaikki on valmistettuna ja minä tulen sinua noutamaan.

30. VANHOJA TUTTUJA.

Kun elämän kesä on kadonnut ja syksyinen tuuli vinkuu metsässä, on omituista nähdä, kuinka erilaiset jäljet se jättää puiden lehdistöihin. Muutamat lakastuvat kokonaan, lehdet varisevat ja oksat jäävät paljaiksi. Toiset lehdistöt lakastuvat ja varisevat vain osaksi, niin että ala- ja keskiosa puuta paljastuu, jotavastoin kesän vihannuus vielä vähän aikaa viipyy latvoissa. Toiset taas kestävät hävityksen myrskyn, eli oikeammin, saavat siitä vain uutta, vaikkakin pian katoavaista kauneutta pukeutuessaan noihin monivärisiin kirjaviin lehtiin, joiden sulo on liikuttavampi ja ihanampi kuin itse nuoruuden viehkeys.

Ja sama on laita noiden katoavaisten naisellisenkin ihanuuden kukkasten, jotka, niinkuin nuo toisetkin, kukoistavat ja lakastuvat, joita hyväillään ja jotka unohdetaan, jotka lepattavat jonkin aikaa tuulessa ja sitten katoavat hiljaisen yön helmaan. Eri-pitkä on näilläkin ihanuuden ikä, erilaiset lakastumisen jäljet; paljon vaikuttavat ulkonaiset myrskyt, mutta enin vaikuttavat sisällinen rauha tai sisälliset taistelut.

Nuo kaksi ennen muinoin niin ihanaa naista, jotka molemmat nuoruudessaan olivat olleet koko Tukholman ja uljaiden karoliinien ritarillisen ihailun esineinä, istuivat nyt vanhoina ja unohtettuina Falkbyn kartanon pienessä punatussa rakennuksessa. Molemmat olivat samanikäiset, 56 vuoden vanhat; molemmat olivat ylevämielisiä, jalosydämisiä naisia, jotka olivat rakastaneet toisiaan uskollisesti ja sydämen pohjasta aina lapsuudesta asti. Mutta samoin kuin heidän luonteissaan oli eri vivahduksia, samoin oli heidän kasvoihinsakin vuosien syksy jättänyt erilaisia jälkiä. Kreivitär Ebba Liewen, syntyisin Bertelsköld, oli säilyttänyt suuren osan nuoruutensa ihanuutta: tuon kauniin heleänvalkean hipiän; nuo suloiset hyväntahtoiset ja iloiset, siniset silmät, jotka vähänkin hellempi tunne täytti kyynelillä; nuo kauniit, täyteläiset muodot, joita ikä oli vain pyöristänyt vähän arvokkaammiksi; vaalea tukka vain oli vähän harvennut ja harmaantunut. Kreivitär Eeva Bertelsköld, syntyisin Falkenberg, oli ulkonäöltään ikäänkuin ajan vaikutuksen kovettama; tuo muinoin hoikka, notkea vartalo oli laihtunut ja vähän kangistunut; nuo tulisen ihanat kasvonpiirteet olivat käyneet vähän ankarammiksi; mustaan tukkaan alkoi ilmaantua muutamia hopeanhohtavia hiuksia; ainoastaan mustat, muinoin säihkyvät silmät olivat vielä säilyttäneet hurmaavan loistonsa.

Kreivitär Bertelsköld vietti nyt toista kauan kaivatuista juhlistaan: hänen rakas nuoruudenystävänsä oli ensimmäisen rekikelin tultua matkustanut ne kaksitoista penikulmaa, jotka erottivat heidät toisistaan, ja lähtenyt häntä Falkbyhyn tervehtimään. Hän oli, niin vakuutti hän itse, tullut vuosisataa nuoremmaksi, eikä hän aavistanut, että hän kohta oli saava painaa toisenkin vuosisadan nuorison sykkivää äidinsydäntään vastaan.

Molemmat ystävykset istuivat nyt työpöydän ääressä hämyhetkiä viettäen ja puhelivat tuttavallisesti nykyisistä ja entisistä ajoista. Kreivitär Liewen oli lapseton; luonnollista oli siis, että molempain rakkaus oli kääntynyt heitä lähinnä olevaan henkilöön, poikaan ja veljenpoikaan, Kaarle Viktor Bertelsköldiin. He puhuivat hänen armaasta, rakastettavasta ja lempeästä luonteestaan, joka niin selvästi muistutti isoisää Bernhard Bertelsköldiä, ja niistä toiveista, joita hänellä oli, voidakseen ajan myrskyissä kohota vakavaan ja kunniakkaaseen yhteiskunnalliseen asemaan. Molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että tätä asemaa olisi tuettava liittymällä johonkin valtakunnan mahtavaan sukuun, sillä ei kumpikaan odottanut mitään luotettavaa tukea itsekkäältä sedältä, presidentti Bertelsköldiltä. Mutta molemmat olivat he hienotunteisia ja oivalsivat, kuinka vaarallista oli perustaa elämänsä järjen kylmien laskelmien varaan ilman jalompien tunteiden myötävaikutusta. Heidän yhteinen toivonsa oli siis se, että rakastettu nuorukainen itse valitsisi ja löytäisi sopivan morsiamen Ruotsin hovista, ja kreivitär Ebba ehdotti leikillään, että he kumpikin riisuisivat aina pitämänsä surupuvun sinä iloisena päivänä, jolloin Kaarle Viktor heidän nähdensä liittyisi arvoiseensa, jaloon, viehättävään ja korkeasukuiseen puolisoon.

Näistä asioista puheltaessa oli huomaamatta tullut melkein pimeä, kun ovi hiljaa aukeni ja eräs mies heidän näkemättään astui huoneeseen, jossa hän hetken aikaa sanaakaan virkkamatta kuunteli ystävyksien puhetta. Mutta sitten hän astui reippaasti esiin, heittäytyi kreivitär Bertelsköldin syliin ja huudahti iloisella äänellä: "Pidä sanasi armas äitini!"

Kreivitär huudahti ilosta: hän tunsi poikansa. Ja nuorukainen riensi hänen luotansa suutelemaan tätinsä kättä. Lähinnä äitiä oli maailmassa tuskin yhtään ihmistä, jota hän niin rajattomasta kunnioitti ja rakasti kuin hyvää ja lempeää Ebba-kreivitärtä.

Kaarle Viktor ei tahtonut jättää hyvää tilaisuutta käyttämättä. Kun jälleennäkemisen ensimmäiset ilon huudahdukset ja tärkeimmät kysymykset olivat ohi, kääntyi hän sentähden tätinsä puoleen ja pyysi hänen hyvän sydämensä puoltosanaa eräälle nuorelle ja onnettomalle olennolle, joka anoi hänen äitinsä suojelevaa suosiota.

— Mitä? — sanoi hämmästynyt Ebba. — Minunko puoltosanaani? Narrimainen poika! Milloinka on äitisi koskaan kieltänyt apuaan syyttömiltä ja onnettomilta?

— Ei milloinkaan, se on kyllä totta, — vastasi nuorukainen vähän hämillään; — mutta äitini tuomitsee kenties kovemmin kuin tätini ihmistä, joka on hairahtunut nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.

Eeva kreivitär katseli poikaansa tutkivin, vähän synkein silmin. — Selitä tarkemmin, — sanoi hän; — kuka se on, joka on hairahtunut nuoruutensa ymmärtämättömyydessä.

Kaarle Viktor tarttui äitiään käteen ja katseli häntä pelkäämättä ja avonaisesti suoraan silmiin. — Minulla on muassani eräs nuori tyttö, jonka haluaisin jättää äitini suojelukseen, — sanoi hän rukoilevalla äänellä.

Kreivittären silmät synkkenivät vielä enemmän. — Poikani, — sanoi hän ankarasti — sinä tulet kevytmielisestä hovista, jossa se, mitä minun nuoruudessani pidettiin hyveenä ja siveytenä, kuuluu taruksi muuttuneen. Täytyykö minun kärsiä se häpeä, että sinäkin…? Mutta ei! Sano minulle, että olen sanasi väärin ymmärtänyt; sinun isäsi poika ei voi unohtaa ritarillista kunniaansa, ei unohtaa sitä kunniata jonka hän on velkapää itselleen ja vanhalle äidilleen.

— Sitä hän ei voi; antakaamme hänen selittää tarkemmin asiansa — muistutti leppeästi niinkuin ainakin Ebba-kreivitär.

Nuorukainen kertoi nyt vilpittömästi ja yksinkertaisesti, miten hän ensi kerran oli kohdannut Ester Larssonin Korsholman vallien luona, kertoi Larssonin kartanon metelistä ja sitten Vähäkyrön metsässä sattuneen tapauksen. Hän kertoi vielä, kuinka Ester oli pelastanut hänen henkensä Danvikin jäällä; kuinka hän oli opettanut Esteriä soittamaan; kuinka Ester lapsellisessa vallattomuudessaan oli mennyt valepuvussa noihin onnettomiin naamiaisiin kreivi Tessinille ja kuinka tämä mielettömyys riisti häneltä hänen hyvän maineensa, ja kuinka sitä sitten seurasi tuo loukkaus Espanjan ravintolassa. Hän ei salannut Esterin vikoja; mutta hän selitti, kuinka hän, joka oli nuorin, äiditön ja hemmottelemalla pilattu lapsi, oli kasvatettu syntymäseutunsa rikkaimmassa kodissa; hän puhui hänen isänsä heikkoudesta, järkähtämättömästä kovuudesta, jota tyttö pelkäsi enemmän kuin kuolemaa; hän ei unohtanut huomauttaa hänen harvinaisista sekä ymmärryksen että sydämen ominaisuuksistaan ja hän lopetti puheensa rukouksella, että hänen äitinsä ottaisi tämän nuoren, onnettoman ja vainotun tytön suojelukseensa siksi, kunnes isän anteeksianto oli tavalla tai toisella saatu hankituksi.

Naiset kuuntelivat häntä kärsivällisesti ja loivat vain silloin tällöin toisiinsa kysyvän katseen, kun kertomus kävi niin lämpimäksi, ettei sitä enää voinut pitää pelkän säälin ilmauksena. Kun nuorukainen oli lopettanut kertomuksensa, syntyi siitä jonkinlainen perheneuvottelu.

— Oletko ajatellut, — sanoi kreivitär Bertelsköld, — että laki tuomitsee tekosi ja uhkaa sinua ankaralla edesvastuulla? Poikani, mitä olet tehnyt? Olet ryöstänyt isältä hänen tyttärensä.

— On kyllä. Mutta jos lain kirjain tällä kertaa suojelee pyhintä kaikista maallisista velvollisuuksista, rohkenetko yhtäkaikki uhmata sitä? Mitä pyydät minulta? Sinä pyydät, että äiti auttaisi sinua musertamaan isän sydäntä!

— Ah, te ette tunne tuota kovaa isää! Hän voisi tappaa tytön, mutta hän ei tee sitä. Hän menettelee julmemmin kuin murhaaja: hän myy hänet vaimoksi miehelle, jota tyttö inhoo.

— Jos se on kunniallinen mies, niin tyttö saa kiittää onneaan, että hänelle tarjotaan tämä pelastus häpeästä, johon hän ei näytä olevan aivan syytön. Sydämesi, poikaseni, on tällä kertaa voittanut viisautesi. Mutta kysykäämme neuvoa siltä, jonka tulee puhua sekä viisautta että sydäntä selvemmin, kysykäämme omaltatunnoltamme. Kysy itseltäsi, onko sääliväisyytesi tätä nuorta tyttöä kohtaan niin aivan puhdas itsekkäistä pyyteistä, että voisit suoraan katsoa hänen äitinsä silmiin — jos hänellä olisi äiti — ja sanoa hänelle: mitä Esterin hyväksi teen, sen teen kokonaan hänen parastaan silmällä pitäen!

— No niin, — jatkoi kreivitär, — jos näin arassa asiassa et voi menetellä aivan kokonaan epäitsekkäästi, niin ettei omatuntosi mistään nuhtele sinua, niin lähettäkäämme heti kohta tuo ymmärtämätön lapsi isänsä luo Tukholmaan.

— Suo anteeksi Eevaseni, — puuttui nyt kreivitär Liewen puheeseen, ja hänen kauniit silmänsä täyttyivät kyynelillä, — minä en ole koskaan osannut tehdä erotusta sydämen ja omantunnon äänen välillä, ja sydämeni sanoo minulle nyt, että me tekisimme julmasti, jos sysäisimme luotamme tuon onnettoman, apuamme pyytävän olennon, häntä itseään edes kuulematta tai tuntemattakaan. Salli Kaarle Viktorin esittää hänet itsellesi. Ole hyvä tuolle lapsiparalle; hän on yksinäinen ja hylätty, hän tarvitsee lohdutusta enemmän kuin neuvoja.

— Jumala teitä siunatkoon, armas tätini! — huudahti nuorukainen ja suuteli hartaasti hänen kättänsä.

Kreivitär Bertelsköldin ankara katsanto heltyi tämän vastustamattoman auringonpaisteen edessä. — Ebba, — sanoi hän hellästi, — kun sinä kerran siirryt autuasten majoihin, niin valitsevat varmaan kadotetutkin sinut puolestaan puhumaan, sillä sinun hyvyytesi voi sulattaa yksin taivaankin portit. No niin, poikani, tätisi ei ole oikeata keinoa keksinyt, hän on sen tuntenut, ja se merkitsee enemmän. Mene, nouda tänne tuo nuori tyttö. Tänä iltana me ajattelemme vain minun onneani, että minulla nyt on luonani ne, jotka ovat minulle kaikista kalleimmat ja rakkaimmat tässä maailmassa. Mutta mitä minä näen? — kätesi on siteessä? Sinä olet haavoitettu? Kuinka on sinua haavoitettu?

Kaarle Viktor ei voinut valehdella. Hänen täytyi kertoa tuosta kaksintaistelusta, josta hän tähän asti ei ollut mitään virkkanut. Hänen haavoitettu kätensä ei ollut vielä parantunut.

— Kaksintaistelu! Jumala sinua varjelkoon! Ja sinä olet tappanut vastustajasi! Miksi et kohta sitä sanonut? Meidän täytyy nyt ajatella sinua. Maltahan! — minä olen vähän tottunut haavoja sitomaan. Minulla oli hyvää aikaa harjaantua siihen v. 1716 Kajaanin linnan piirityksessä. Ja nuorukaisen täytyi riisua takkinsa pois ja ojentaa haavoitettu käsivartensa tarkastettavaksi.

— Matkatoverini, — vastasi nuorukainen hymyillen. — Te näette, äitiseni, että voisitte saada hänestä hyvän oppilaan.

— Haava ei ole vaarallinen, kun sitä vain hyvästi hoidetaan — jatkoi kreivitär, pannen taitavalla kädellä poikansa käsivarteen uuden siteen. — Mutta entä tuo arpi poskessa; missä olet sen arven saanut? Sinä punastut? Ethän toivoakseni ainakaan kunniattomassa taistelussa?

— Sinä saatat Kaarle Viktorin aivan hämilleen. Äiti ei saa olla liian utelias, — puuttui Ebba-kreivitär taas puheeseen, hyvänsuovasti hymyillen.

— Äiti lupaa siis, että saan tuoda tänne matkatoverini? — sanoi
Kaarle Viktor, päästäkseen tuosta tarkasta tutkinnosta.

— Rakastaako hän tuota tyttöä? — kysyi Ebba-kreivitär, nuorukaisen mentyä.

— Valitettavasti näyttää siltä, — vastasi huolestunut äiti. — Mikä onnettomuus! Mutta hänet on pelastettava.

— Eeva — mitä aikonetkin tehdä — älä unohda, että mekin olemme olleet nuoria, ja että mekin olemme rakastaneet ja kärsineet!

Eeva-kreivitär puristi ystävänsä kättä. Hän oli koskettanut jännettä, joka ei koskaan ollut herennyt väräjämästä.

Ennenkuin he olivat muistoistaan tointuneet, aukeni ovi taas, ja Kaarle
Viktor astui sisään, kasvot kalpeina.

— Ester on paennut. Häntä ei löydetä mistään. Voi, hän on selittänyt pitkän viipymiseni niin, että äitini on kieltäytynyt häntä vastaanottamasta.

31. SUURI MIINA RÄJÄHTÄÄ.

Siirrymme nyt noin kaksi kuukautta eteenpäin tammikuuhun v. 1739. Valtiopäivävehkeiden pitkät, sotkuiset langat olivat nyt valmiiksi kehrätyt, nuotta oli potkettu ja vedetty niin likelle maata, että suuret kalat olivat jo kuin köysissä. Suurin valaskala oli jo ennen keihästetty ja vedetty maalle, jossa se ei enää värähtänytkään. Suomalainen sarvikuono — joksi Hornia nimitettiin — oli herennyt puskemasta. Kreivi Horn oli astunut alas valtansa kukkuloilta, ja kun tämä peikko oli kukistunut, luulivat hatut piankin muista pienemmistä peikoista suoriutuvansa.

Neuvoskunta pantiin nyt salaisen valiokunnan edessä syytteeseen kaikenlaisista virheistä. Sitä syytettiin muun muassa siitä, että se vastoin salaisen valiokunnan edellisten valtiopäivien aikana antamia määräyksiä oli laiminlyönyt liitonteot Ranskan ja Turkin kanssa, uudistanut sopimuksen Venäjän kanssa, nimittänyt kolme vara-amiraalia noudattamatta virka-arvosta annettuja määräyksiä y.m.s. Heidän ylhäisyytensä puolustivat itseään rohkeasti ja arvokkaasti, mutta menestyksettä.

Tämä hattujen ensimmäinen menestys oli kuitenkin vähällä jo heti ensi alussa muuttua tappioksi. Aatelittomat säädyt, joihin oli luultu voitavan luottaa, alkoivat potkia vastaan. Puolueet olivat melkein tasaväkiset ritarihuoneessa, mutta muissa säädyissä olivat myssyt voitolla. Talonpojat miettivät; papit ja porvarit puolustivat valtakunnanneuvoksia sillä perusteella, etteivät he muka ymmärtäneet, missä nämä oikeastaan olivat väärin tehneet. Hatut kuohuivat kiukkua, ja ponnistivat viimeiset voimansa, ja heidän onnistuikin saada porvarissäädyn mielipiteet hajalle.

Tällä kannalla olivat asiat, kun kertomuksemme yksityiset langat taas solmiutuivat tämän kuuluisan valtiokeikauksen yleiseen vyyhteen.

Koko Tukholma oli kuohuksissa; kaikki säädyt pitivät täysistuntoja, ja puolueet taistelivat mitä kovimmalla kiivaudella vallasta. Porvarissääty oli jakautunut kahteen puolueeseen. Plomgren ja hänen kannattajansa kokivat kaikin voimin saada enemmistöä hattujen puolelle. Mutta toisella puolen seisoi Larsson, porvariskuningas, raudankovana ja jäykkänä kuin petäjä hänen kotimaansa kankailla, ja hänen takanaan koko joukko pikkukaupunkien porvareita, joiden vastustusta melkoisesti kovensi yhteinen viha Tukholman porvarien etuoikeuksia vastaan. Pääpontena heidän puolellaan oli aina se, etteivät he tienneet, missä kohden valtakunnanneuvokset olivat tehneet väärin. Hatut vastasivat, saamiensa määräysten mukaan, ettei sitä sopinut sanoa, se oli valtiollinen salaisuus. Myssyt väittivät tähän itsepäisesti, että koska vika oli näkymätön, tulisi rangaistuksenkin olla näkymätön. Hatut huomauttivat: riittää, että salainen valiokunta tietää rikokset. Myssyt vastasivat, että oikeus on kalliimpi kuin mitkään valtiosalaisuudet. Mahdotonta oli saada heitä tästä asemastaan karkotetuiksi.

Samaa kiivasta taistelua taisteltiin kaikkien valtiopäiväjuonien palavassa ahjossakin, tuossa salaisessa valiokunnassa, jossa välipäätös oli tehtävä. Aatelisto lausui 18 äänen enemmistöllä sanan "syyllinen". Pappeja ei saatu siihen taipumaan. Porvarit olivat mielipiteissään jakautuneet täällä, niinkuin täysistunnossaankin, ja kuitenkin riippui nyt kaikki heistä, sillä jos he pitivät aateliston kanssa yhtä, niin oli valiokunnassa kaksi säätyä yhtä vastaan, koska ei talonpojilla ollut edusmiehiä salaisessa valiokunnassa, ja tämä äänesti säädyittäin. Tällä ratkaisevalla hetkellä, kun voitto jo näytti kallistuvan myssyjen puolelle, ja porvariskuningas seisoi jäykkänä kuin kallio, eikä häntä kyetty miltään puolelta kaatamaan, pistettiin hänen käteensä kirje, samalla pyytäen, että hän sen heti lukisi, koska sisällys oli kiireellistä laatua ja ylen tärkeä. Hän mursi sinetin koneentapaisesti ja luki seuraavat lyhyet rivit:

"Eräs henkilö, joka voi antaa tietoja teidän kadonneesta tyttärestänne, odottaa teitä ulkona eteisessä. Jos tyttärenne onni on teille kallis, niin tulkaa heti kohta."

Ei mitään allekirjoitusta. Keino oli hyvin mietitty. Todistus, joka Larssonilla oli valmiina vastustajain mielipiteiden kumoamiseksi ja omien puoluelaistensa rohkaisemiseksi, jäi esiintuomatta! Hän pyyhkäisi kädellään korkeata, huolien uurtamaa otsaansa ja hoiperteli ulos pitkin askelin, sanaakaan virkkamatta.

Hämmennys ja kummastus valtasi myssyjen mielet. Mikä sai heidän johtajansa näin tärkeällä hetkellä jättämään heidät aateliston enemmistön valtaan? Plomgren riensi vastaamaan tähän kysymykseen. Olihan selvää, arveli hän, että kunnianarvoisella valtiopäivämiehellä ei ollut enää mitään lisättävää; hänen mielipiteensä oli kumottu ja hän itse katsoi puoltamansa asian menetetyksi Jumalan ja ihmisten edessä.

Larsson tapasi eteisessä sen saman örebrolaisen teurastajamatamin kunniallisen ja arvoisan aviokumppanin, joka muutamia viikkoja sitten oli tarjonnut noille kahdelle pakolaiselle yösijaa huoneessaan. Tämä kunnianarvoisa porvari sanoi tulleensa muiden kehoituksesta kertomaan Larssonille kaikki, mitä hän tiesi pakolaisista, joita luultiin samoiksi nuoriksi henkilöiksi, jotka olivat sanoneet matkustavansa Noran vuoristoon. Hänen kertomuksensa oli siihen nähden tärkeä, että Larsson tiedusteluissaan oli kuin olikin joutunut harhateille, niin että hän oli antanut sekä virastojen että omain urkkijainsa seurata pakolaisten jälkiä aina Malmöhön asti, tietysti turhaan.

Porvariskuningas kuunteli häntä otsa rypyssä ja huulet yhteen puristettuina. Nyt hän oli unohtanut kaikki tyynni — valtiopäivät, valtakunnanneuvoston, hatut ja myssyt, ystävät ja viholliset: kaikki oli hänestä yhdentekevää, kunhan hän vain saisi jotakin tietoa kadonneesta lapsestaan. Mutta hänen kiivaisiin kysymyksiinsä voi teurastaja vastata vain niinkuin totta olikin, ettei hänellä ollut mitään aavistusta siitä, minne pakolaiset olivat matkustaneet, sittenkun he olivat Örebrosta lähteneet.

Aika kului, eikä Larsson ollut vielä lakannut kyselemästä, kun yksi hänen innokkaimpia puoluelaisiaan syöksyi valiokunnan salista ja pyysi häntä kaikin mokomin tulemaan takaisin, sillä heidän puolueensa sortui. Vanhus heräsi ikäänkuin unesta. — Niin, niin, — sanoi hän ja palasi hajamielisenä saliin. Hän tuli liian myöhään. Hatut olivat porvaristossakin voittaneet 2:n äänen enemmistöllä, ja nuo viisi valtakunnanneuvosta julistettiin syyllisiksi.

Larsson ei virkkanut mitään, hän itsekin oli tänä hajaannuksen aikana kahtia hajonnut. Isä ja kansalainen taistelivat vallasta hänen sielussaan; toinen oli valloittanut hänen sydämensä, toisella oli vielä valta hänen päässänsä.

Valiokunnan hatut kiirehtivät kirjoittamaan nyt välipäätöstä noiden viiden valtakunnanneuvoksen, nimittäin kreivien Bonden, Hårdin, Bjelken, Barckin ja Creutzin virasta erottamisesta; neuvokset saivat pitää arvonimensä ja 4.000 talarin vuotuisen eläkkeen. Mutta tällä ei valtiokeikausta oltu vielä loppuunsaatettu. Salaisen valiokunnan päätös oli vielä valtakunnan säätyjen täysistunnossa hyväksytävä.

Ja nyt alkoi sama jupakka uudelleen. Säätyjen keskustelut kävivät yhä rajummiksi. Ei paljon puuttunut, ettei syntynyt verilöylyä ritarihuoneessa. Syynä tähän oli taaskin porvarissäädyn vastustus.

Valiokunnassa tappiolle jouduttuaan oli Larsson vielä kerran vaikutusvaltansa ja jäykän luonteensa koko voimalla noussut syytettyjä valtakunnanneuvoksia porvarissäädyssä puolustamaan. Ei koskaan ollut hänen äänensä niin voimakkaana kaikunut; ei koskaan ollut hänen mutkaton, käytännöllinen todistelutapansa, joka niin oivallisesti soveltui hänen kuulijainsa käsitykseen juuri siitä syystä, että hän itse oli mies heidän miehiään, niin paikalleen sattunut. Lyhyin, nasevin, sydämeen sattuvin sanoin näytti Larsson, kuinka valtakunta Hornin järjestelmän aikana oli kohonnut voimattomuudesta varallisuuteen; kuinka rauha oli maalle elinasia; kuinka nyt tahdottiin kukistaa valtakunnanneuvokset, jotta toinen puolue pääsisi valtaan, ja kuinka, jos se onnistuisi, valtakunnalla siitä ennen pitkää olisi odotettavana sota, köyhyys, mieshukka, sisällinen viha ja uhkaava häviö. Hän siis rukoili rukoilemalla, etteivät hänen säätyveljensä kuuntelisi vastustajain puolelta tulevia lupauksia eikä uhkauksia; heidän tulisi vapaina ruotsalaisina miehinä pysyä lujina hyvän asian puolella, ja vanhurskaat pääsisivät vihdoin voitolle, mutta väärät hajotettaisiin kuin akanat kaikille taivaan ilmoille.

— Varokaa itseänne, Larsson, — kuiskasi aivan hänen takanaan eräs hattujen palkattu kätyri, — varokaa itseänne! Ettekö tiedä, että tuolla ulkona joka paikka on täynnä sinitakkeja, jotka kysyvät kaikilta sisään tulevilta ja ulos meneviltä heidän mielipidettään.

— Kuulkaa, te Ruotsin miehet! — huusi Larsson jylisevällä äänellä, niin että sali kaikui. — Meitä uhataan sinitakeilla! Minä kysyn, onko Ruotsinmaa palkannut sotamiehensä suojelemaan meitä väkivaltaa vastaan, vai polkemaanko valtakunnan säätyjen rehellistä, laillista sananvaltaa?

Näiden sanain jälkeen nousi säädyssä sanomaton meteli, ja osa säätyä keräytyi porvariskuninkaan ympärille, kovalla äänellä uhaten kostaa niille, jotka uskaltaisivat riistää heiltä heidän oikeutensa.

Sillä välin oli Plomgren pujahtanut ulos ja rientänyt ritarihuoneeseen viemään sanaa, että hatut joutuisivat tappiolle porvarissäädyssä, ellei sinne viipymättä lähetettäisi lähetystöä, "joka rohkeat vaientaisi ja ujot rohkaisisi". Heti jätettiin pöytäkirjantarkastus kesken, suuri joukko aatelistoa tunkeusi aitauksen luo, huutaen pro patria et libertate (isänmaan ja vapauden puolesta) ja nimitti itsensä Lewenhauptin johtamaksi lähetystöksi. Toiselta puolen sai laamanni Hammarberg puheenvuoron ja muistutti, kuinka sopimatonta olisi, että yksi sääty tyrkyttäisi toiselle mielipidettään; jos tämä lähetystö lähtisi porvarissäätyyn, niin hän heti kohta tulisi jäljessä toisen lähetystön kanssa ja selittäisi ensimmäisen lähetystön laittomaksi, koska sen asettamisesta ei oltu laillisesti äänestetty. Hämmennys paisui aivan yli äyräittensä: seitsemän tahi kahdeksan aatelismiestä hyökkäsi Hammarbergiä kohti huutaen, että hänet pitäisi heittää ulos ikkunasta; toiset paljastivat miekkansa, ja myssyt asettautuivat selin seinää vasten henkeään puolustamaan. Turhaan pyysi kenraali Wrangel heitä muistamaan, että he olivat ruotsalaisia eivätkä puolalaisia aatelismiehiä. Maamarsalkka. kreivi Tessin, joka oli ollut "pahoinvoipa", tuli melskeen aikana yönuttuun puettuna saapuville, ja sai kauan koputettuaan puheenvuoron, jolloin hälinä vähitellen asettui, kun vakuutettiin, että lähetystö tulisi lähtemään, mikä sitten tapahtuikin kovasti meluten.

Lähetystön saapuminen porvarissäätyyn synnytti siellä uutta melua ja uutta epätietoisuutta. Pikkukaupunkien rihkamasaksat pelästyivät pahoin. Turhaan koki Larsson rohkaista heitä. Hän ei saanut aikaan muuta kuin lykkäyksen. Tahdottiin muka tarkemmin miettiä asiaa. Porvariskuningas raivosi. — Miettiä! — huudahti hän. — Miettiä, kun oikea asia ja valtakunnan etu riippuvat meidän sanoistamme? Oletteko porvareita? Oletteko vapaita miehiä? Ja noiden aatelispenikkain, jotka tallaisivat meidät jalkainsa alle, ellemme olisi valtakunnan edusmiehiä ja täällä yhtä hyviä kuin hekin, heidän annatte te rankaisematta sulkea suunne!

Taas kuiskasi joku hänen takanaan: — Larsson, tulkaa ulos! Teidän tytärtänne pidetään vankina kreivitär Bertelsköldin luona Falkbyssä Itä-Göötanmaalla.

Larsson ei edes kääntynyt päin. Hän pyyhkäisi otsaansa, mutta vain pikimmältään. Heti oli hän taas aineessaan, huolimatta hälinästä, joka sorti häneltä äänen. Tämä itsepintaisuus, tämä lujuus vaikutti horjuviin. He alkoivat taas keräytyä tämän harmaatukkaisen, kookkaan ja mahtavan vanhuksen ympärille, joka noin pelkäämättä puhui vapauden ja oikean asian puolesta aatelisvaltaa vastaan, mikä uhkasi sortaa heidät kaikki jalkoihinsa. Ja taas kallistui voitto myssyjen puolelle. He saivat aikaan ainakin sen, ettei päätös tullut kovin jyrkkä, valtakunnanneuvoksia kohtaan oli ryhdyttävä "lievempiin keinoihin".

Muutamia päiviä sen jälkeen muuttui kaikki. Nuo neljä kanteenalaista valtakunnanneuvosta olivat ilmoittaneet, että he, säästääkseen valtakuntaa sisällisestä sodasta vapaaehtoisesti luopuivat viroistaan.

Hämmästys, ällistys, voitonriemu ja vahingonilo vaihtelivat ystävissä ja vihollisissa. Porvariskuningas oli menettänyt korkeimman pelinsä. Hatut olivat voittaneet.

32. KREIVITÄR EEVA BERTELSKÖLDIN, O.S. FALKENBERG, KIRJE POJALLEEN LINNOITUSVÄEN LUUTNANTILLE KREIVI KAARLE VIKTOR BERTELSKÖLDILLE.

Joka päivä olen kiittänyt Jumalaa kirjeestäsi, jonka suurimmaksi lohdutuksekseni sain sinulta Bergenistä. Iloitsen sydämestäni siitä, että Hän kaikkien näiden vaarain keskeltä auttoi sinut onnellisesti Norjan rajan yli; toivon myöskin sinun yhä vielä elävän terveenä ja raittiina, sinun, joka köyhälle äidillesi olet, lähinnä Jumalaa, suurin lohdutus tänä surullisena erossaolon aikana. Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että kevään tultua aiot sieltä Englantiin, kunhan vain, rakas poikani, et tee velkoja tämän kalliin matkan vuoksi, ja mahtanethan sinä huomata, että Lontoo on monelle nuorukaiselle kuilu, jossa sinä, Jumalan avulla, et joutune mihinkään vahinkoon. Ja kuuluu siellä tätä nykyä ylhäisemmän nuorison kesken olevan kaksintaistelut kovin yleisiä. Rakas poikani, en tahdo tämän yhteydessä antaa sinulle mitään neuvoja, joita et jo ennestään tietäisi ja olisi ajatellut; toivoen Tukholman onnettomuuden olevan sinulle muistutuksena siitä, että Jumala ja kuningas ovat antaneet sinulle aatelisen miekan käyttääksesi sitä urhoollisesti valtakunnan vihollisia vastaan, eikä seikkailuissa ja yksityisissä kahakoissa. Älä pane pahaksesi äidillistä vilpittömyyttäni; Jumala parhaiten tietää, että sillä hyvää tarkoitan ja että hyvin kyllä tunnen sinun jalomielisen luonteesi. Mutta minä ajattelen isävainajaasi, kuinka hän niin uskollisesti ja miehuullisesti taisteli aina kuolemaansa asti kuninkaan ja isänmaan puolesta, peläten kaikissa vaivoissa ja vastuksissa Jumalaa ja taistellen sen hyväksi, mikä täällä maailmassa on korkeinta ja pyhintä, huolimatta nuoruuden narrinkureista ja niistä hullutuksista, jotka nykyaikana ovat tapana. Sentähden hän myös on jättänyt sinulle kunniakkaan nimen, mikä on ainoa perintösi, jota sinun Jumalan avulla tulee säilyttää ja sitten kunnialla jättää se jälkeläisillesi.

Rakas poikani, minä olen asiastasi rohjennut kirjoittaa hänen majesteetilleen kuningattarelle ja äskettäin saanut armollisen vastauksen kreivitär Tessinin välityksellä. Hänen majesteettinsa on suvainnut muistaa isävainajaasi ja kiitellen sinustakin puhunut, luvaten kaikella mahdollisella tavalla suoda sinulle armollista suosiotaan. Tätisi, joka vartavasten tämän asian vuoksi on matkustanut Tukholmaan, kirjoittaa, että setäsi, presidentti, päivä päivältä käy yhä mahtavammaksi ja että hänellä on kaikki toiveet päästäkseen valtakunnanneuvostossa kreivi Hornin jälkeläiseksi. Hän ei siis voi suvaita, että hänen nimensä, Jumala paratkoon, sinun takiasi joutuu tuomioistuimen eteen. Mutta Ebba ei ole vielä nöyrtynyt menemään hänen luoksensa; sinä tiedät, ettei kenelläkään meidän suvussamme ole ollut sitä onnea, että olisi hyötynyt hänen suosiostaan ja menestyksestään, jos sitä muuten käyneekään onneksi sanominen. Vielä saanen lisätä, että parooni von Krauserin, jonka kovaksi onneksi surmasit, sanotaan olleen kaikkien kunniallisten ihmisten kauhistus, ja kreivi Hård lienee sanonut, että sinun tulisi saada palkinto eikä haastetta siitä, että olet pelastanut Tukholman siitä vitsauksesta, joka on seitsemän tahi kahdeksan henkeä kaksintaistelussa surmannut. Mikä, rakas poikani, ei kuitenkaan vähennä vikaasi kaikkinäkevän Jumalan edessä, koska noin onnettomasti ennen aikaansa olet saattanut syntisen ihmisen sen tuomion alaiseksi, jota ei koskaan peruuteta.

Armas Kaarleni, minä varoitan sinua sydämeni pohjasta antamasta epätoivon saada itsessäsi valtaa. Sinun armahdustasi ei voitane lykätä tulevaa kevättä kauemmaksi. Ei tarvinne minun sanoa, millaisin tuntein sinut silloin Falkbyssä vastaan otetaan.

Se onneton nuori ihminen, joka karkasi Flintan luota ja jonka me sittemmin löysimme vilusta puolikuolleena eräästä torpasta toiselta puolen järven, on vielä minun hoidossani ja voi hyvin. Minä tunnustan, että hän on minua suuresti huolettanut, ei kumminkaan käytöksellään, joka alusta alkaen on ollut siivompi ja alamaisempi kuin olin osannut häneltä odottaakaan. Että hänen kasvatustaan on suuresti laiminlyöty, sen voi edeltä käsin arvata. Hän on suurimmalla huolella koettanut käyttäytyä niin, etten sitä huomaisi, ja hän on aina, kun on jotakin liioiteltua tai vallatonta tullut tehneeksi, pian hillinnyt itsensä ja kyynelsilmin rukoillut, etten häntä hylkäisi. Näitä vallattomuuksia onkin viimeisinä viikkoina harvoin tapahtunut, ja hänellä on hellä sydän ja suora luonne, jota pidän arvossa. Kirjastostani olen valikoinut hänelle parhaat kirjat, joita hän lukee ahkerasti ja ymmärryksellä; joka ilta hän lukee minulle isävainajasi Raamattua, minulle suureksi lohdutukseksi, olletikin sitten, kun silmäni eivät enää salli minun lukea kynttilän valossa.

Mikä minua huolettaa ja saattaa levottomaksi, on, niinkuin saatat ajatellakin, hänen isänsä tänne tulo, jota melkein joka päivä pelolla odotan. Auttakoon meitä Jumala, rakas Kaarleni, oikein vastaamaan, kun tuo ankara mies tulee vaatimaan takaisin sitä, mikä oikeastaan on hänen, omaa lastansa! Enkä minä saata uskoa hänen kauan pysyvän tietämättömänä suojeluksesta, jonka tyttö on saanut Falkbyssä, vaikka valtiopäivä-asiat, joihin hänen sanotaan paljon sekaantuneen, häntä tähän asti ovat estäneet tyttöä hakemasta. Minä ehdotin tytölle, että hän sinun tätisi turvissa palaisi Tukholmaan, luvaten hänelle kaikkea mahdollista suojelusta ja puolustusta niin hellän suojelijan puolelta kuin kreivitär Liewen on; josta ei muuta seurannut kuin kyyneliä ja rukouksia, joita olin kovin heikko vastustamaan, mikä ehkä olisi ollut velvollisuuteni. Älä, rakas poikani, hätäile siitä lapsiraukasta. Kenties kaikki käy hyvin, varsinkin kun hän mielellään näkyy suosivan erästä nuorta kelpo miestä, puutarhuri Bergflyktiä, joka asuu piharakennuksessa. Voi siis tapahtua, että hänen isänsä taipuu tuumaan, kun hänen tyttärensä maine pelastuu edullisen naimiskaupan avulla.

Minulla oli menneellä viikolla oikein mieluinen vieras luonani. Kreivitär Stenbock, joka on viettänyt joulua Länsi-Göötanmaalla, teki minulle sen mieltäni hyvittävän kohteliaisuuden, että matkustaessaan Tukholmaan kävi luonani. Hänen kanssansa oli neiti Maalina, jota en ollut nähnyt kahdeksaan vuoteen: kummallinen sattumus nuoren Larssonin suhteen, koska se juuri oli Maalinan puku, joka hänellä oli noissa onnettomissa naamiaisissa, jotka sitten niin surullisesti päättyivät. Kreivitär kertoi minulle tuon jutun, jota minä en ollut mahdolliseksi uskovinani. Hän ei sanonut uskovansa sinulla olleen siihen mitään osaa, vaikka pahat kielet ovat sitä kertoneet, ja palvelijansa hän oli heti erottanut tuon pukujutun vuoksi. Onneksi eivät nuoret naiset toisiaan tunteneet, varsinkin kun Larsson omasta pyynnöstään pysyi keittiökamarissa. En tahdo kumminkaan jättää mainitsematta, rakas Kaarleni, vaikka sinä siitä vähän lukua pitänet, että ristityttäreni Maalina-neiti on kaunistunut näinä kahdeksana viime vuotena ja kaunistunut enemmän kuin olisin odottanutkaan. Minusta on kummaa, että sinä, joka olet niin rakastettava ja niin hyvin kasvatettu mies, et ole siitä mitään puhunut. Minun nuoruudessani ei niin kaunista ja lahjakasta naista olisi niin kylmäkiskoisesti kohdeltu. Hän puhui sinusta jonkinlaisella suopeudella.

Rakas Kaarleni, kun tämä surullinen aika on ohi, tahdomme lähemmin puhella sinun palvelusurastasi linnoitusväessä. Jos setäsi tässä nykyisessä pulassamme tahtoo suojella sinua, niin en ole hänen entistä kovuuttansa muistava; mutta luottaa häneen emme voi; itse hän luottaa vain omaan viisauteensa ja synnilliseen taikakaluunsa, kuninkaan sormukseen, joka nyt kohta auttanee hänet valtakunnan korkeimmille kunniasijoille. Varjelkoon Jumala sinua, rakas poikani, saamasta koskaan tuota hornan kapinetta käsiisi ja joutumasta sen kiusattavaksi, niinkuin moni suvussasi on siitä sydämessään kalliota kovemmaksi kivettynyt. Mutta pidä sinä isäsi usko ja säilytä hänen kunniansa, ja isäsi usko oli se, että Jumala yksin voi meitä auttaa, mutta kuparikuvat ovat kuin Baabelin jumalat ja sortuvat tuhkaksi kaikkien kanssa, jotka niihin luottavat, elävän Jumalan edessä. Tämä mieleesi paina, rakas Kaarleni, ja kirjoita pian, että tietäisin sinun hyvin käyvän. Sitä pyytää öin ja päivin

P. S. Lähtösi kiireessä ei minulla ollut aikaa panna mukaasi tarpeeksi sukkia ja paitoja. Nyt lähetän sinulle erään sillinkauppiaan mukana puolen tusinaa kumpiakin, ja tiedä se, jos ne siitä jotakin arvoa saavat, että iloni on ollut sekä kutoa että ommella ne. Mutta kun niiden viejä nyt juuri lähtee, en tiedä, onko Ester ehtinyt ne kaikki merkitä nimikirjaimilla. Näen, että hän kiireissään on muutamissa kääntänyt kreivillisen kruunun ylösalaisin. Voi hyvin! Minä lähetän tervehdyksesi kreivittärelle ja Maalinalle; kiireimmittäin.

E. B.

33. ERÄÄNÄ ILTANA FALKBYSSÄ.

Eräänä päivänä helmikuun alkupuolella nousi ankara pyryilma, joka peitti tasangot, tiet ja jäät Itä-Göötanmaalla miehen korkuisten nietosten alle. Pieni Falkbyhyn vievä syrjätie oli kokonaan ummessa, niin että vain säleaidan nenät talon ympärillä näkyivät nietosten alta. Pitkän tangon päässä oleva viiri, jonka Kaarle Viktor Bertelsköld kerran oli pystyttänyt tuon punatun huoneen päähän, heilui kitisten sinne tänne, niinkuin tähystelijä, joka etäältä näkee vihollisen tulevan.

Oli jo ruvennut hämärtämään, ja Falkbyn kreivitär istui sukkaa kutoen kauniissa sahviaanilla päällystetyssä nojatuolissaan, jonka hänen poikansa kerran oli hänelle Tukholmasta lähettänyt ja joka oli ainoa ylellisyyskalu tässä muuten yksinkertaisessa salissa. Vähän matkan päässä hänestä lähempänä ovea istui Ester Larsson villoja kartaten, ja keskellä lattiaa seisoi puutarhuri Bergflykt, joka oli käsketty sisään neuvottelemaan uusien taimilavain laittamisesta puutarhaan. Hän oli noin 30-vuotias mies, kunniallisen ja rehellisen näköinen ja uuttera palveluksessaan, jonka voi kuulla jo hänen puheestaan, mutta kaikki muut asiat näyttivät olevan hänen näköpiirinsä ulkopuolella.

Kun oli taimilavoista tarpeeksi puhuttu, siirtyi kreivitär taitavasti toiseen puheenaiheeseen. Puutarhan rakennus, sanoi hän, tarvitsisi korjausta kevääksi; sen voisi nyt tehdä samoin tein. Kohtuus vaati, että Bergflykt jo viimeinkin saisi kelvolliset ja lämpimät huoneet. Eihän hänen kävisi laatuun aina olla yksin. Kauniina vuodenaikana oli hänellä kukkasensa; mutta iltana semmoisena kuin tämä toki tuntee jokainen ihminen tarvitsevansa toveria, johon saattaisi ystävyydellä ja luottamuksella turvautua…

— Niiden hoitoon ei kulu paljonkaan aikaa, — jatkoi kreivitär. — Ja sitten tuntuu Bergflyktistä elämä jälleen yksinäiseltä…

— Pyydän anteeksi, mutta kyllä ruukkujenkin hoito vaatii aikaa, etenkin jos ne sammaltuvat ja lehdille ilmaantuu toukkia, — jatkoi nuori mies, väistymättä hiuskarvaakaan pääasiasta.

— Ester, lapseni, käske laittaa teevettä; ulkona on niin hirveä ilma, ja me tarvitsemme jotakin lämmikettä.

Ester meni. Nyt näki kreivitär hyväksi käydä suoraan asiaan ja virkkoi kursailematta, että ymmärtäväisen ja omistaan elävän miehen, semmoisen kuin Bergflykt oli, pitäisi etsiä itselleen kelpo vaimo.

Tämä oli selvää puhetta. Rehellinen nuori mies punastui vähän ja arveli sitten, ettei se ehkä olisi hulluinta, koska hänen ollessaan ulkona puutarhassa talous oli rappiolla, ja hänen vartioidessaan papuja varpuset söivät hänen herneensä.

— Niin, niin, mutta on niitä aina esteitäkin, — arveli puutarhuri. Noita esteitä hän ei tahtonut oikein ilmaista, mutta oli kuitenkin selvää, että hän oli miettinyt asiaa ja pelkäsi saavansa rukkaset.

— Mutta kenties erehdytte, — virkkoi kreivitär. — Kuka kunniallinen tyttö halveksisi noin kelpo miehen tarjousta?

— Voisi niinkin käydä, — vastasi Bergflykt huoaten. — Sen, jota minä haluaisin, sanotaan olevan hyvin rikas.

— Sitä tuskin luulen teidän tarvitsevan pelätä — vastasi kreivitär hymyillen. — Tahtoisiko Bergflykt sitten ennemmin, että tyttö olisi köyhä?

— No niin. Sanokaa suoraan, Bergflykt: tahdotteko Ester Larssonin vaimoksenne?

Puutarhuri hypisteli hylkeennahkalakkiaan ja vastasi sitten miehuullisesti: — Tahdon.

Kreivitär jatkoi: — Suostumuksen tai kiellon antaminen siihen asiaan ei ole minun, vaan Esterin isän vallassa. Sen vain voin sanoa, ystäväni, että hyväksyn vaalinne ja toivotan sille Jumalan siunausta. Te tiedätte jo syyn, minkätähden Ester on tullut tänne, ja mitä hänestä on Tukholmassa puhuttu; hiukkanen on siinä totta, enin osa panettelua. Sentähden, rakas Bergflykt, älkää koskaan soimatko häntä siitä tai sanoko, että teitä siinä tahi missään muussa suhteessa on petetty. Te tiedätte myöskin, kuinka Ester päivä päivältä on tullut nöyremmäksi, järkevämmäksi ja itsensä suhteen tarkemmaksi; voipa sanoa senkin, että hän on käynyt minulle päivä päivältä rakkaammaksi, ja mieleni tekee uskoa, että Jumala on lähettänyt hänelle tämän koetuksen nöyryyttääksensä ja taivuttaaksensa hänen tätä ennen kylläkin uppiniskaista sydäntänsä. Entä jos jo huomenna lähtisitte Tukholmaan itse pyytämään hänen isänsä suostumusta? Onhan kohtuullista, että isä pääsee tuntemaan sen miehen, jolle hän lapsensa antaa. Minä pidän huolen siitä, että hän muiden välityksellä saa tietää, että olette kelpo ja kunnon mies.

— Kiitän kaikkein nöyrimmästi, että teidän armonne on niin armollinen ja tahtoo puoltaa minua; muuten voisi se rikas mies, jonka sanotaan olevan pian kuin kuningas, vastata minulle, että suopursu ja lavendeli eivät menesty samassa ruukussa. Voisinhan lähteä matkalle vaikka jo tänä iltana…

— Ilmasta vähät, teidän armonne, jos on kerran voitettava niin harvinainen ruusu kuin neitsyt Ester on; mutta minä tahdon puhua suoraan ja sanoa, etten tosiaankaan tiedä, mitä Ester itse sanoo semmoisesta talonpojasta kuin minä olen.

Muistutus oli paikallaan, ja kreivitär lykkäsi vastauksensa siksi, kunnes Ester kohta sen jälkeen toi teen sisään. Silloin hän viittasi tytön luoksensa, tarttui häntä käteen ja puhutteli häntä hellästi. — Ester, — sanoi hän, — sinulla ei ole, niin kauan kuin muistat, ollut äitiä. Ajattele, että minä olen äitisi.

— Niin, lapseni, — jatkoi kreivitär, — sinulla ei ole tällä hetkellä isääkään, jolta kysyisit neuvoa, ja kuitenkin on tämä sinulle tärkeä hetki, sillä nyt on sinulla tilaisuus korjata kunniasi ja yhtyä kunnon mieheen, joka pyytää sinua omakseen ja jonka vaimona sinusta on Jumalan avulla tuleva onnellinen, kunnioitettu puoliso. Vastaa minulle nyt niinkuin vastaisit äidillesi: mitä arvelet? Suostutko Bergflyktin tarjoukseen ja rupeatko hänen vaimoksensa?

Ester purskahti itkemään, mutta ei vastannut. Kreivitär jatkoi puhettaan, samalla kuin hänen silmiinsä vähitellen ilmaantui se kostea kiilto, joka ennen aikaan oli tehnyt ne niin ihastuttaviksi.

— Älä luule, että tahdon houkutella sinua, lapseni, tai pakottaa sinua antaman suostumustasi, jota kenties vielä kerran katuisit, ellet sitä nyt voi täysin vapaaehtoisesti antaa. Minä näen sydämeesi; minä tiedän, mitä tunteita siellä liikkuu. Minä olen ollut nuori niinkuin sinäkin; minä tunnen ne unelmat, jotka kangastelevat silmissämme tuolla iällä. Ah, lapseni, talvi tulee, jolloin kaikki se paleltuu, mikä on varmaa juurta vailla, ja tämä juuri on, lähinnä uskoa Jumalaan, kunnioitus omaa itseä kohtaan ja täytetyn velvollisuuden tunto. Velvollisuutesi omaa itseäsi kohtaan vaatii, että sovitat nuoruutesi hairahdukset. Sinulla on vanha isä, jonka mielen olet pahoittanut ja loukannut; myöskin hänet olet velvollinen hyvittämään voidaksesi astua hänen eteensä avoimin kasvoin ja sanoa: isä rakas, tässä on tyttärenne taasen ilman tahraa; antakaa hänelle anteeksi, ja kaikki on taas kääntyvä parhain päin, ja teidän kunnianarvoinen harmaa päänne voi murheetonna viimeiseen leposijaansa painua.

Esterin mieli oli murtunut. Hän heittäytyi polvilleen kreivittären eteen ja kuiskasi: — Teidän armonne … hyväntekijäni … tehkää niinkuin tahdotte … te sen paremmin tiedätte … olen valmis teitä tottelemaan!

Kreivitär suuteli häntä otsalle ja nosti hänet hellästi ylös. — Älä itke enää, — sanoi hän. — Minä pyydän uhrausta, mutta tottelemaan en sinua vaadi. Jumala minua varjelkoon tahtomasta sitoa sinua ajattelemattomuudesta annettuun lupaukseen. Määrää itse aika, minkä luulet tarvitsevasi voidaksesi rauhassa miettiä päätöstäsi.

— Ei, teidän armonne, ei, en tahdo miettiä! Minä tottelen heti kohta! — huudahti Ester vähän entiseen kiivaaseen tapaansa.

Kreivitär pudisti tyytymättömänä päätänsä. — Muista — hän sanoi, — että kerran annetun lupauksen tulee olla peruuttamaton! Minä myönnän, että mieleni olisi hyvä, ellei päätöksesi kauan viipyisi, sillä voi tapahtua asioita, jotka … sanalla sanoen, sinun isäsi voi tulla silloinkun vähimmin osaamme häntä odottaa. Mutta minä pyydän sinua, lapseni, mieti ainakin huomiseen asti.

— Ei, ei, — jatkoi Ester niinkuin ennen; — kuka sen sanoo, että minä huomenna olen niinkuin nyt?

Sitten hän kumartui kreivittären korvaan ja kuiskasi: — Minä pelkään omaa itseäni!

Kreivitär katseli häneen tuimasti, miltei säikähtäen; pitkä, tuskallinen äänettömyys syntyi. Tuo tähän saakka ujo kosija alkoi tuskastua ja sopersi jotakin semmoista, ettei hän millään muotoa tahtonut pakottaa tätä jaloa neitsyttä vastoin hänen tahtoaan; hän saisi suoraan vastata jaa tai ei.

— No niin, — sanoi kreivitär, vielä tuimemmasti, miltei kovastikin, ja yhä edelleen katsellen tyttöä synkein, tutkivin silmin; — tee niin, että voit vastata siitä Jumalan ja omantuntosi edessä!

Ester katsoi häntä suoraan silmiin; hänen kasvonsa tulivat heleän punaisiksi. Hän oikaisihe niin arvokkaasti kuin olisi hän ollut kreivitär itse ja muistutti siinä isäänsä tämän uljaimmillaan ollessa. — Teidän armonne, — sanoi hän, — minä annan teille anteeksi, että sydämessänne olette lisännyt erehdysteni painoa yhdellä, johon en koskaan ole tehnyt itseäni syypääksi. Jos suostun tämän miehen tarjoukseen, niin teen sen häpeämättä Jumalan ja omantuntoni edessä. Mitä olen rikkonut, sen tietää Hän, ja minulla ei ole enää mitään lisättävää, koska en ole sen parempi enkä pahempi kuin luulen olevani. Minä olen, niinkuin hänkin, halpaa, porvarillista syntyperää: senpätähden sopinemmekin toisillemme. Mutta ei syntynne eikä arvonne, teidän armonne, eikä myöskään hyvät tekonne, joita en ikinä unohda, oikeuta teitä häpäisemään minua enemmästä kuin olen ansainnut. Ette kenties usko, että meillä tavallisillakin ihmisillä on sydän, joka tuntee, kun sitä poljetaan ja loukataan; mutta te erehdytte, teidän armonne; meidän ylpeytemme voi olla yhtä suuri kuin teidänkin!

Porvariskuninkaan tytär siinä nyt puhui. Mutta ennenkuin kreivitär ennätti vastata, kuului yht'äkkiä kulkusten helinää ulkoa pihalta.

34. VIERAS FALKBYSSÄ.

Tunnettu on totuus, että juuri jaloimpiin ihmisluonteisiin, jotka muuten katsovat elämää korkeammalta kannalta, aikakauden ennakkoluulot usein pystyvät helpommin kuin muihin. Tämän kertomuksen ajalta oli vielä puoli vuosisataa tuohon merkilliseen vuoteen 1789. Kummako siis, jos vielä vuonna 1739, jolloin ylimystö hallitsi Ruotsia vapauden nimessä, ylhäinen nainen, sellainen kuin kreivitär Bertelsköld, luuli tekevänsä hyvän työn, kun toimitti panetellun ja herjatun porvaristytön sopiviin naimisiin. Tämä onnellinen sattumus oli hänen mielestään niin taivaan sallima, ettei hän luultavasti huomannut, kuinka läheisessä yhteydessä hänen omat äidilliset puuhansa pojan hyväksi olivat tämän aiotun avioliiton kanssa. Ne kovat kokemukset, joita kreivitär oli saanut kärsiä, olivat vaikuttaneet hänen vilkkaaseen, voimakkaaseen sieluunsa, jonka ulkokuori niistä oli kovettunut, ja senpätähden hän nyt sekä hämmästyi että vihastui kuullessaan Ester Larssonin puhuvan isänsä tavoin ja ylpeydellä, jota kreivitär ei ollut odottanut nuorelta naiselta, joka hänen mielestään oli vain kamarineitsyen ja ottotyttären välinen olento.

Kun kulkusten kilinä kuului pihalta, lähetti hän sentähden Bergflyktin katsomaan, kuka oli uskaltanut lähteä liikkeelle tässä hirveässä pyryilmassa. Sitten hän kääntyi Esterin puoleen, joka vielä seisoi hänen edessään punaisena ja jäykkänä, nuo rohkeat sanat vielä huulillaan, ja puhutteli häntä emännän komentavalla äänellä. — Mitä tämä merkitsee? — kysyi hän. — Olenko sinua kasvattaessani niin huonosti onnistunut, että unohdat, ketä puhuttelet?

Mutta Ester oli nyt taas hurjalla tuulellaan ja vastasi, silmiään maahan luomatta: — Minä en ole sitä unohtanut. Teidän armonne itse on unohtanut, että matokin kiemurtelee, kun sitä poljetaan. Minä olen kaiken ikäni teille kiitollinen suojeluksestanne, mutta se ei oikeutta teidän armoanne loukkaamaan minua sopimattomilla epäluuloilla. Teidän armonne pelkää, että minulla on joitakin oikeuksia kreivi Kaarleen. Mutta minä pyydän saada muistuttaa teidän armoanne siitä, minkä jo näytte unhottaneen, että ennenkuin alentuisin niin halvaksi, että tahtoisin tunkeutua teidän korkeaan sukuunne, ennen tahtoisin yksinäni kuolla kinokseen maantien viereen.

Hänen vielä puhuessaan astui puutarhurin saattamana sisään pitkä, harmaapäinen ukko, turkki päällä ja kokonaan lumessa, jota hän ei edes huolinut pois pudistaa, jäi muutamiksi silmänräpäyksiksi oven pieleen seisomaan ja vastasi Esterin viimeisiin sanoihin syvällä huokauksella, puoliääneen virkkaen: — Minä kiitän sinua, Jaakopin Jumala, että olen jälleen löytänyt viimeksi syntyneen lapseni Egyptinmaasta ja että hän vielä on mahdollinen lapsekseni kutsuttaa!

Ester säpsähti ja kääntyi päin. — Isäni, — huudahti hän ja peitti kasvonsa käsiinsä.

Kreivitär, joka ei milloinkaan ollut nähnyt porvariskuningasta, ymmärsi heti, kuka hänen edessään seisoi. Mutta hän malttoi mielensä ja meni arvokkaasti häntä vastaan.

— Minä arvaan, — sanoi hän, — että se on valtiopäivämies Larsson, joka kunnioittaa minua luokseni tulemalla. Minä pyydän teitä olemaan tervetullut talooni, ja katson itseni onnelliseksi voidessani jättää teille kadonneen lapsenne takaisin. — Ester, syleile isääsi, ja rukoile häntä antamaan sinulle anteeksi kaiken sen surun, minkä olet koonnut hänen harmaan päänsä päälle!

Ester seisoi liikkumatonna eikä rohjennut luoda silmiään ylös lattiasta. Kenties muistui hänelle juuri silloin mieleen, kuinka hänen orpanansa Maria Larsson kerran oli vastaanotettu samanlaisessa tilaisuudessa. Mutta lieneekö nyt ollut niin, että vuodet, murhe tai ne sanat, jotka hän vast'ikään oli kuullut tyttärensä lausuvan, olivat murtaneet isän raudankovan mielen. — Vanhus levitti sylinsä ja sanoi vapisevalla äänellä: — Ester! Lapseni! Minun armas lapseni!

Ja Ester lensi hänen syliinsä. Hänellä ei ollut sanoja millä rukoilla, hänellä oli vain kyyneliä niin lapsellisia, niin rajusti vuotavia kyyneliä sydämen sisimmästä pohjasta, että ne tukahduttivat häneltä äänen, ja näin kaunopuheisesti rukoillen lepäsi hän nyt nyyhkien isänsä rinnoilla.

Oli niinkuin he kaikki olisivat yht'äkkiä lumouksesta selvinneet. Vanha Larsson unohti tuossa tuokiossa kaiken sen katkeruutensa, kaikki ne uhkaavat varoitukset, joita hän oli mielessään hautonut tuolla pitkällä vaivalloisella matkallaan lumessa ja tuiskussa. Esteriltä katosi menneisyys niinkuin paha unennäkö siihen onnelliseen tunteeseen, että hän oli saanut takaisin isänsä rakkauden, ja kreivittären ylpeä vihastus suli pois kuin kinos kevätauringon paisteessa, kun hän näki tämän näin nopean sovinnon hairahtuneen lapsen ja kovan, syvästi loukatun isän välillä. Ja rouva ymmärsi sen niin hyvin: olihan hänkin äiti.

Ainoastaan puutarhuri Bergflykt, joka aina oli tottunut syvimmällä kunnioituksella astumaan ankaran emäntänsä huoneeseen, ei voinut kyllin kummastella tuon vieraan miehen epäkohteliaisuutta, joka oli lumisine turkkineen tunkeutunut tähän pyhättöön. Vilpittömällä hämmästyksellä katseli hän kohtausta isän ja tyttären välillä; ja hänen mielestään oli siinä merkillisintä se, että lumi alkoi sulaa ja valua turkilta alas Esterin tukalle ja olkapäille. Käyttäen hyväkseen ensi näkemisen jälkeen syntynyttä äänettömyyttä avasi tuo kunnon mies suunsa ja pyysi neitsyt Larssonia olemaan varuillansa, muuten hän varmaan kastuisi läpimäräksi.

Tämä hyväntahtoinen muistutus vaikutti muiden kuohuviin tunteisiin kuin terveellinen, kylmä vesisuihku. Ester irroittautui herttaisesti hymyillen isänsä sylistä, avasi hänen vyönsä ja auttoi märkää turkkia hänen päältään. Kreivitär käski valmistaa lämpimän aterian ja pyysi vierastaan istumaan tuohon komeaan nojatuoliin, jota kunniaa ei jokaiselle vieraalle suotu. Eikä Larssonkaan kursaillut; hänen tapansa ei juuri ollut häikäillä ylhäisten edessä. Sen voi kuitenkin huomata, että hän niin paljon kuin hänen töykeä luonteensa salli, koki osoittaa kohteliaisuutta emäntää kohtaan. Kenties hän varoi synnyttämästä uusia myrskyjä, jotka voisivat häiritä hänen kalliisti ostettua isän-iloansa.

Samaa peläten koki Esterkin osoittaa mitä hellintä huomaavaisuutta kumpaakin vanhusta kohtaan. Milloin koki hän kreivittären silmistä lukea hänen pienimmänkin toivomuksensa ja rientää sitä täyttämään, samalla kuin hänen rukoilevat silmänsä anoivat anteeksi hänen äskeistä hillitöntä kiivauttaan. Milloin palasi hän isänsä luo häntä hyväilemään, näyttäen tahtovan siten torjua pois kaiken siltä taholta uhkaavan vaaran. Ja kun hän pöytää kattaessaan salaa tarkasteli isäänsä, täyttyivät hänen silmänsä taas kyynelillä. Isä oli paljon vanhentunut sitten viime näkemän. Jäykkä niska oli taipunut, korkea otsa oli syvillä rypyillä, ja hänestä näytti niinkuin terävän silmän käskevä ilme olisi laimentunut. Mutta hän koki uskotella itselleen, että se oli vain matkan vaivoista johtunutta väsymystä. Isän oli nimittäin täytynyt jalkaisin kahlata viimeiset penikulmat kinoksissa, kun hevoset upposivat niin syvälle lumeen, että tuskin voivat tyhjää rekeä vetää.

Kreivitär, joka puolestaan koetti tehdä kaiken voitavansa välttääkseen myrskyä puhkeamasta, ennenkuin kaikki oli valmistettu, johti puheen matkasta ja pyryilmasta Falkbyn maanviljelykseen, ja hän osasi huomaamatta asettaa puutarhurin ansiot mitä edullisimpaan valoon. Hän kertoi muun muassa, että Bergflykt vartavasten oli tuottanut kapallisen perunoita Saksasta ja että hän erinomaisesti oli osannut saada täällä viihtymään tuon uuden, Ruotsissa vielä hyvin harvinaisen, Suomessa miltei tuntemattoman kasvin, josta luultavasti tulisi vielä koitumaan paljon hyötyä. Bergflykt, joka oli saanut merkin jäädä huoneeseen ja tähän asti oli pysynyt nöyränä oven pielessä, sai nyt käskyn selittää kokeitaan valtiopäivämiehelle. Hän esittikin asian selvään ja tarkasti niinkuin ainakin, kun sai puhua omaan alaansa kuuluvista asioista. Kreivittären salaiseksi iloksi näytti Larsson tarkasti kuuntelevan. Kekseliäässä päässään hän mietti jo keinoja, miten tätä uutta kasvia olisi Isokyrössä ruvettava viljelemään; sentähden hän tahtoi päästä selville viljelystavasta. Silloin tarjosi kreivitär hänelle puolen kappaa siemeneksi, ja toimitti niin, että hän illallispöydässä itse sai koetella tämän amerikkalaisen juurikasvin oivallisia ominaisuuksia.

Tähän asti kävi kaikki hyvin, ja nuo kolme henkilöä, joita asia lähimmin koski, näyttivät sanaakaan sanomatta sopineen siitä, etteivät he sinä iltana tuota arkaa kohtaa koskettaisi, kun kovaksi onneksi Bergflykt, joka oli aivan hurmautunut ja hyvillään siitä harvinaisesta kunniasta, että sai istua kreivittären omassa pöydässä, alkoi viattomuudessaan puhua niistä omenapuista, joita pakkanen viime talvena oli turmellut, ja kuinka hän oli peittänyt niiden juuret oljilla "juuri samana päivänä, kun nuori kreivi tuli tänne neitsyt Esterin kanssa."

Jos Falkby olisi halennut, ei hämmästys siitä olisi ollut suurempi kuin minkä tämä viaton muistutus synnytti kahdessa läsnäolijassa. Kreivitär loi palvelijaansa yhden noita säihkyviä silmäyksiä, jotka tukkivat suun rohkeammiltakin miehiltä kuin puutarhuri oli, ja tämä kunnon mies kävi heti paikalla äänettömäksi tietämättä itsekään minkätähden. Ester punastui korvanlehtiään myöten ja tuijotti edessään olevan englantilaisen lautasen kuvioita niin tarkkaan kuin olisi tahtonut niiden läpi katsoa. Vain salavihkaa uskalsi kreivitär katsahtaa harmaantuneeseen vieraaseensa.

Mutta Larsson ei ollut tänä iltana enää sama kuin ennen. Hänen otsansa vetäytyi vain yhden ainoan kerran noihin hyvin tunnettuihin tuimiin ryppyihin; sitten kääntyi hän puutarhuriin päin ja sanoi levollisesti:

— Kun teillä on nuoria puita, tulee teidän hoitaa niitä paremmin. Jos ne turmeltuvat, on vika useimmiten sen, joka niitä on kasvattanut. Saattaa käydä niinkin, että Jumala suo kevättä ja päivänpaistetta, niin että ne taas virkistyvät ja kantavat siunattuja hedelmiä.

— Niin, — sanoi kreivitär liikutettuna, — minä tunnen semmoisen nuoren puun. Rajuilma oli taittanut yhden oksan, ja pakkanen oli kellastanut sen lehtiä; mutta juuri ja sydän olivat, jumalankiitos, terveet. Te olette oikeassa: se puu tarvitsee hoitoa ja lämmintä päivänpaistetta, ja jos Jumala tahtoo, kasvaa se vielä runsaita hedelmiä.

Noustiin pöydästä. Larsson suuteli tytärtään otsalle, kiitti emäntää ja virkkoi, huoneeseensa mennessään:

35. VUOSISATAIN PERINTÖ.

Seuraavana aamuna oli tuisku muuttunut suojaksi. Kello 8 aikana astui Larsson jäykkänä ja komeana Falkbyn saliin, jossa kreivitär otti hänet vastaan vankan aamiaispöydän ääressä. Ester oli varhemmin aamulla puhellut kauan isänsä kanssa kahdenkesken.

Kreivitär ja Larsson tervehtivät toisiaan jonkinlaisella juhlallisuudella, virkkoivat jotakin yön levosta ja ilmasta ja istuivat sitten pöytään. Vanhukselle maistui ruoka hyvin, mutta Esterin lautanen pysyi koskematonna, ja hänen silmänsä olivat itkettyneet.

Aterian loputtua nousi Larsson ylös, kumarsi kohteliaasti emännälle ja kiitti omasta ja tyttärensä puolesta. Heidän oli nyt lähdettävä, hevoset oli jo tilattu.

Tämä kaikki tuntui kreivittärestä vähän kylmältä. Hän ei huolinut ruveta turhia puhumaan, mutta hänen sydämensä lämpeni, kun hän ajatteli Esterin tulevaa kohtaloa. Nyt vasta, kun heidän oli iäksi toisistaan erottava, huomasi hän tämän kovanonnen lapsen käyneen hänelle rakkaammaksi kuin hän itse oli luullutkaan. Heidän välillään oli jotakin hengenheimolaisuutta, joka nyt vasta hänelle selveni: sama hehkuva sielu, sama tarmokas tahto, sama jyrkkä, uljas, itsenäinen luonne. Erotus oli vain eri iän, erilaisen kasvatuksen, erilaisen yhteiskunnallisen aseman; pohja oli sama, sillä se perustui elämänkohtaloihin.

Kreivitär mietti mielessään, pitäisikö hänen olla vaiti vaiko puhua. Mutta kun jäähyväiset oli heitettävä, ja Ester kallistui hänen rintaansa vasten, silloin tuntui hänestä niinkuin hänen eiliset sanansa olisivat toteutuneet ja niinkuin hän olisi äiti, joka lähettää lapsensa tuntemattomia kohtaloita kohti kylmään talvipakkaseen. Hän päätti puhua ja pyysi kahdenkeskistä keskustelua vieraansa kanssa.

Larsson seurasi häntä sivuhuoneeseen. Kreivitär sanoi nyt sillä varovaisuudella, mitä hän katsoi olevan syytä noudattaa, että hän oli velvollinen tekemään tiliä hänen tyttärensä olosta Falkbyssä. Hän oli vastaanottanut Esterin hairahtaneena lapsena, jonka ajattelematonta karkuretkeä puolusti se häväistys, jota hän oli kärsinyt ja ne herjaukset, joita hän Tukholmaan tultuaan pelkäsi. Ester oli tuo nuori puu, jota kenties ei ollut tarpeeksi varovasti hoidettu ja jota pakkanen oli purrut, mutta joka hellästi hoidettaessa taas oli kukoistava ja kantava hyviä hedelmiä. Hänen isänsä olkoon huoletta; kreivitär jätti hänelle hänen tyttärensä kovan koettelemuksen parantamana ja puhdistamana. Kreivitär toivoi siis, että tyttären kaikki hairahdukset oli unohdettu ja täydellisesti anteeksiannettu.

Larsson vastasi yksikantaan olevansa kiitollinen kreivittären suojeluksesta eikä tahtovansa enää muistella tyttärensä hairahdusta, kun hän vain tästälähin osoittaisi hänelle ehdotonta kuuliaisuutta, mikä olisi hänen lapsenvelvollisuutensa.

— No hyvä, — jatkoi kreivitär, innostuen siitä ajatuksesta, että hän vielä voisi tehdä jotakin Esterin onneksi — jos teillä nyt olisi todistus siitä, ettei tyttärenne maine ole vahingoittunut — jos esimerkiksi joku rehellinen mies, joka on hänen arvoisensa, pyytäisi teiltä tytärtänne vaimoksensa — mitä siihen vastaisitte?

Larsson oli vähän aikaa vaiti; epäluulo täytti hänen ylpeän rintansa, ja hän kysyi otsa rypyssä, mitä hänen armonsa tarkoitti.

— Sitä vain, — vastasi kreivitär pelkäämättä, — että minun talossani on eräs nuori, kelpo mies, joka tuntisi itsensä onnelliseksi, jos te antaisitte Esterin hänelle vaimoksi. Puuttuu vain teidän suostumuksenne, ja Esteristä on tuleva arvossa pidetty, kunnioitettu, onnellinen puoliso.

Larsson sai näistä sanoista vahvistusta epäluulolleen. Hän nousi ylös, hänen katsantonsa synkistyi peloittavasti.

— Minun suostumukseni! — huudahti hän. — Jo riittää; nyt ymmärrän kaikki. Nyt tiedän, minkätähden lähetitte poikanne Suomeen, minkätähden hän hiipi sukulaiseni perheeseen Tukholmassa, minkätähden Ester oli häväistävä ja houkuteltava karkaamaan, ja minkätähden hänelle oli hankittava turvapaikka teidän luotanne. Tahdotteko, että sanon minkätähden? Sentähden, että poikanne oli köyhä ja tarvitsi rahojani! Niin, teidän armonne, niin se oli! Minun rahani painoivat sittenkin enemmän kuin koko teidän aatelisylpeytenne, ettekä te hävennyt alentumasta niin syvälle, että kutsuitte porvarin tyttöä tyttäreksenne, jotta poikanne saisi syödä ja mässätä ja kiilloittaa lahonneen vaakunakilpensä halvan kauppiaan vaivalloisesti ansaitsemalla kullalla. Semmoisia te olette, te korkeasukuiset herrat ja rouvat, jotka tätä nykyä vallitsette Ruotsin valtakunnassa. Te ylenkatsotte meitä, ja me kelpaamme tuskin harjaamaan teidän kenkiänne ja kantamaan teidän hameittenne laahuksia; mutta annapas olla, että te tarvitsette meidän kultaamme, kyllä te silloin olette niin armollisia, että pidätte sen hyvänänne ja viette lapsemmekin kaupantekijäisiksi. Minun suostumukseni! Mihinkä sitä tarvittaisiin? En enää ole rikas; olen köyhä, teidän armonne, köyhempi kuin te itse. Peruuttakaa siis sananne. Mitäpä te enää tyttärestäni huolitte, kun ei häntä enää voi kullalla punnita.

— Te ymmärrätte väärin tarkoitukseni, — vastasi kreivitär hämmästyneenä ja suuttuneena hänkin siitä, että hänen vilpitöntä ehdotustansa noin odottamattomalla tavalla tulkittiin.

— Tahdon sanoa teille jotakin, mitä ette kenties tiedä, tai minkä jo olette unohtanut. Minunkin sukuni on vanha; sen juuret ulottuvat yhtä kauas menneisyyteen kuin Bertelsköldinkin suvun. Ja meidän sukujemme välillä on ollut olemassa vihollisuus aina alusta alkaen sentähden, että toinen on pitänyt sortajain ja toinen sorrettujen puolta. Muistanpa vielä sen ajan, jolloin teidän miehenne isä kerjäten rukoili isääni hänelle armosta myymään muutamia tynnyrejä jyviä, kun koko hänen väkensä oli nälkään kuolemaisillaan. Muistan vielä senkin päivän, jolloin kuusi Larssonia, kaikki nuoria uljaita miehiä, asettautui teidän miehenne komentoon eikä yksikään heistä palannut, sillä se kunnia maksoi heille heidän sydänverensä. Muistan vielä teidän lankonne, tuon katalan juonittelijan, joka nyt on noussut valtakuntaa hallitsemaan; hän se on, joka on turmellut rauhan ja sovinnon maassa, joka kahdesti on häväissyt sukuni tyttäriä ja kohta on tekevä minustakin kerjäläisen. Ja te pyydätte minun suostumustani poikanne ja tyttäreni väliseen avioliittoon!

Vaikka kreivittären arinta kohtaa oli loukattu, oli hän jo ehtinyt rauhoittua.

— Valtiopäivämies Larsson, — sanoi hän ylhäisesti ja arvokkaasti, — olkaa vakuutettu siitä, että minä olen aivan samaa mieltä kuin tekin minun poikani ja teidän tyttärenne yhtymisestä. Siitä ei koskaan olekaan ollut kysymystä. Tarkoitukseni oli pyytää Esteriä puutarhurini vaimoksi; katson tämän avioliiton molemmille sopivaksi. Ja kun nyt tiedätte tarkoitukseni, niin luulen teidän huomaavan omat arvelunne ainakin liian aikaisiksi.

Larsson jatkoi: — Teidän armollanne on oikeus selittää tarkoituksenne; minä olen kenties liian paljon vanhoja asioita muistellut. Mutta koska minä nyt, niinkuin sanoin, olen köyhä, niin en voi ottaa pitääkseni huolta edes puutarhurinne toimeentulosta, ja sentähden lienee parasta, että lopetamme tämän keskustelumme tähän. Mutta — vielä yksi sana! Koska kuulen, että olemme samaa mieltä lastemme suhteen, mutta kun mahdollisesti voi tapahtua, että heillä olisi oma päänsä heilläkin — niin, ken tietää, kreivitkin voivat joskus ruveta hulluttelemaan — niin luvatkaamme tässä kaikkinäkevän Jumalan edessä, te minulle ja minä teille, ettemme ikipäivinä sanalla tai teolla suostu lastemme yhtymiseen! Älköön kumpikaan meistä horjuko määrätystä tarkoitusperästä. Pysykööt sukumme iäti kahdessa en leirissä, käsi kättä ja sydän sydäntä vastaan, niin ettei mitään pelkurimaista sovintoa meidän välillämme tule syntymään, ennenkuin ajat ovat täytetyt, ja jälkimaailman tuomio on julistettu siitä asiasta, josta molemmat taistelemme.

Ylevämielinen kreivitär Bertelsköld käsitti täydellisesti sen ajatuksen suuruuden, joka oli kätkettynä vanhan porvariskuninkaan perinnölliseen vihaan. Ollen synnyltään ja luonteeltaan ylimys, oli hän yhtä lujasti vakuutettu aatelisvallan olemassaolon oikeudesta kuin Larsson oli kansanvallan, ja hänen yksityiset toivomuksensa olivat sopusoinnussa sen kanssa, minkä hän katsoi isänmaallensa hyödylliseksi. Hän oli sentähden aikeissa ehdottomasti antaa häneltä vaaditun lupauksen, kun eräs heille molemmille aivan odottamaton tapaus keskeytti hänet.

Salin aukinaisen oven kautta näki hän oman poikansa, jonka hän luuli olevan kaukana Norjassa, seisovan Ester Larssonin vieressä, jota hän piteli kädestä, näyttäen kuulumattomin sanoin kehoittavan häntä rohkeuteen ja toivoon.

— Sinäkö täällä! — huudahti kreivitär, unohtaen kaiken muun ja luullen näkyjä näkevänsä.

— Niin, äitiseni, täällä olen ja parhaaseen aikaan tulin, mistä kiitän teidän kertomustanne eräästä kilpailijasta! — huudahti Kaarle Viktor Bertelsköld iloisesti astuen huoneeseen. — Vasta silloin, kun Norjan tunturit kohottivat korkeat muurinsa meidän välillemme, ja minä seisoin siellä isäni tuntemattomalla, lumisella haudalla — vasta silloin selveni minulle, ettei elämä ole minulle minkään arvoinen ilman Esterin rakkautta. Valtiopäivämies Larsson! Minä anon nöyrästi ja kunnioittaen tytärtänne omakseni. Äitiseni! Minä pyydän, että sanotte Ester Larssonia tyttäreksenne!

Larsson ja kreivitär katsahtivat toisiinsa. Siinä kohosivat nyt korkeat muurit, paljon korkeammat kuin Norjan tunturit molempia nuoria erottamaan — vuosisatain vihan ja perittyjen ennakkoluulojen kaksinkertaiset vaskiset muurit. Kreivitär ei virkkanut mitään; hän tiesi, millainen vastaus oli odotettavissa toiselta puolen, eikä se jäänytkään tulematta.

Jäykkä, ankara, harmaapäinen ukko astui esiin, tarttui tytärtään kovasti käteen ja tempasi hänet mukaansa.

— Tule! — sanoi hän. — Kiitän kreiviä tarjouksestanne; tarkoituksenne ei liene paha. Mutta tuli ja vesi eivät sovi yhteen. Larsson ja Bertelsköld eivät saata ikänä olla toistensa omat. Herra kreivi tietää nyt vastaukseni: en tarvinne sanoa, että se on peruuttamaton. Hyvästi, rouva kreivitär. Tule, Ester; hevoset ovat valjaissa.

Ester totteli. Hän ei itkenyt. Hän ei rukoillut. Hän tiesi kyllä, että vuosisatain perintö oli heidät erottanut. Mutta hänen silmissään hehkui himmeä tuli, ja hän kuiskasi hämmästyneelle nuorukaiselle, joka turhaan koki häntä pidättää: — Älä seuraa minua! Isäni on oikeassa. Me emme voi olla toistemme omat. Mutta rakastaa toisiamme, Kaarle, — sitä voimme vaikka meret ja tunturit erottaisivat meidät kaikeksi elinajaksemme toisistamme.

Ja hän kiskaisihe irti isästään, kietoi kätensä nuorukaisen kaulaan ja suuteli häntä. — Jää hyvästi! — sanoi hän.

Kohta sen jälkeen kiiti reki pois Falkbyn kartanolta, ja kreivitär
Bertelsköld seisoi siinä yksin kotiin palanneen poikansa kanssa.

36. KUNINKAAN SORMUS.

Vielä kerran me astumme presidentti, kreivi Torsten Bertelsköldin työhuoneeseen. Vierashuone on täynnä ulkomaisia valtiomiehiä, hovimiehiä, sotaherroja ja ylhäisiä virkamiehiä, jotka odottavat puheille pääsyä vuorolleen. Kaikki kääntyvät nousevaa aurinkoa kohti. Kaikki he kilpailevat kerjätäkseen armon silmäyksiä siltä mieheltä, joka nyt on ottava valtakunnan ohjat käsiinsä ja voittaneiden hattujen kantamana johtava Ruotsin kohtalot uusille poluille säätyjen ja vapauden nimessä.

Tuolla huoneessaan istuu tuo kohta kaikkivaltias mies, Ruotsin todellinen kuningas, vaikka toinen sitä nimeä kantaa. Hän on ehkä vanhentunut ja kuihtunut kaikkien niiden juonien painosta, joiden avulla hän on valtaan päässyt; mutta sitä ei kukaan huomaa. Kirjo-ompeleinen samettitakki peittää taitavasti hänen laihtuneen vartalonsa; erinomaisen hyvin käherretty tekotukka kätkee hänen harmaat hiuksensa; hienosti sivelty, melkein huomaamaton ihonväri luopi nuoruuden ja terveyden värityksen ryppyiselle otsalle ja näivettyneille poskille. Ainoastaan viheriä, silmien suojaksi pantu verhostin heikentää hiukan tuon ennen niin tuiman katseen voimaa, joka tunkee kaikkien läpi, mutta jonka läpi ainoastaan hyvin harvat voivat tunkea. Mutta se ei mitään merkitse; se on vain satunnaista heikkoutta, joka on syntynyt ankarasta yötyöstä. Kreivi istuu suorana ja reippaana kuin nuorukainen norsunluulla ja simpukan kuorilla koristetussa nojatuolissaan, lämmitellen itseään tulevan valtansa paisteessa. Hän on nyt päässyt koko elämänsä tarkoitusten perille. Sanomattomia vaivoja, monivuotisia ponnistuksia hän on saanut kokea näin pitkälle päästäkseen! Mutta nyt on voitto voitettuna, nyt hän on astuva sille sijalle, josta hän on sysännyt pois suuren mestarinsa kreivi Hornin. Mitäpä hän, jälkeläinen, huolii siitä, että tämä valtaistuin on perustettu kansansuosion ja puolueiden lainehtivalle aallokolle! Onhan hän oppinut hallitsemaan noita epävakaisia elementtejä; nyt hän on paremmin kuin koskaan ennen ymmärtävä niitä hillitä.

Hänen sihteerinsä ei ollut vielä lopettanut huomispäivän monien ja tärkeiden asiain esitystä, kun kamaripalvelija ilmoitti nuo vastaleivotut valtakunnanneuvokset toisensa perästä: kreivi Possen, parooni Löwenin, hovioikeudenneuvos Ehrenpreussin ja valtiosihteeri Cederströmin sekä lähettiläs kreivi de Lynarin.

— Pyydä heidän ylhäisyyksiään tekemään hyvin ja astumaan pieneen salonkiin, — oli vastaus.

Sihteeri jatkoi: — Nöyrä kirjelmä kruunun käskynhaltijalta Isokyröstä, Suomesta: Perttilän taloa koskeva perintöriita, toistaiseksi lykätty vastaajan poissaolon tähden laillisen esteen vuoksi, koska hän on valtiopäivämies.

— Armonhakemus koskeva tappoa ja verivammaa kaksintaistelussa: hänen majesteettinsa on sattuneesta syystä nähnyt hyväksi armossa lieventää sotaoikeuden tuomion, koskeva luutnanttia, vapaasukuista kreivi Kaarle Viktor…

— Vaiti. Jo tiedän: vuoden virkaero ja puolen vuoden maanpako. Jotakinhan täytyy tehdä kelvottomien veljenpoikiensakin hyväksi. Entä sitten!

— Kansliakollegioon asetetaan virkamiehet teidän ylhäisyytenne ehdotuksen mukaan. Hovikansleri, parooni von Kochen, kanslianeuvokset Nerés ja Bahr pyytävät virkaeroa…

— Vai niin? Vai anoo? No niin, kun ilveily on loppuun suoritettu
Tukholmassa on aika aloittaa huvinäytelmää Parisissa. Hän saa viran.
Entä sitten?

— Hänen majesteettinsa ehdottaa monsieur de Bromanin välityksellä koroitettua eläkettä valtakunnanneuvos, kreivi Taubelle…

— Hylätään. Hänen majesteettinsa ei ole aina nähnyt hyväksi mukautua valtakunnan tarpeiden ja isänmaan ystäväin mielen mukaan. Ja koska hänen majesteettinsa kuningatar lienee toista mieltä, niin olisi koroitus loukkaus häntä kohtaan.

— Hänen majesteettinsa kuningatar tekee kamarijunkkarinsa, parooni
Höökin välityksellä ehdotuksen saksalaisista kamarirouvista.
Tarpeettomina sopisi heidän virkansa lakkauttaa ja siirtää palkkarahat
muiden hovinaisten palkkain lisäämiseksi.

— Hänen majesteettinsa kuningatar osoittaa kiitettävää säästäväisyyttä. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas lienee toista mieltä, niin kirjoittakaa, että saksalaisten hovinaisten palkat koroitetaan. Onko mitään muuta?

— Ei muuta kuin että sotamiehen leski Flinta anoo uutta avustusta. Hän sanoo teidän ylhäisyytenne siihen valalla sitoutuneen silloin, kun hänen mies vainajansa oli kuljettanut teidän ylhäisyyttänne vahingoittumatonna edestakaisin Kaarle-kuningas vainajan luo Stralsundin piirityksessä.

— Te ette vastaa mitään. Onko minulla aikaa puuttua akkain kujeisiin ja valoihin, joita en koskaan ole vannonut. Jo riittää. Saatte mennä.

Kreivi jäi vähäksi aikaa yksin. Hän oli oikeassa: kuka voi tällä hetkellä vaatia häntä ajattelemaan köyhiä leskiä ja kauan sitten unohdettuja valoja? Hän oikein riemuitsi nähdessään Ruotsin kuninkaan ja kuningattaren muiden armonanojain joukossa rukoilevan häneltä ja rukoilevan turhaan toimenpiteitä, jotka olivat mitä läheisimmässä yhteydessä heidän yksityisten mielihalujensa kanssa. Kuinka nauttikaan hän nyt nähdessään tämän kuninkaallisen parikunnan, joka kerran oli niin syvästi häväissyt ja nöyryyttänyt häntä,[20] nyt vuorostaan häväistynä ja nöyryytettynä kumartuvan hänen vaikutusvaltansa edessä! Eikä ainoastaan heidän, vaan kaikkien hänen vihamiestensä, ylhäisten ja alhaisten, tuli nyt saada tuntea hänen kätensä painoa, kun hän heidän hartioiltaan nyt valtaansa kiipesi. Hatutkin, jotka luulivat hänestä saavansa hankkeittensa toimeenpanijan, tulisivat huomaamaan erehdyksensä; hän oli heitä hillitsevä myssyjen avulla, samoin kuin myssyjä heidän avullaan; hän oli totuttuun tapaansa perustava kumoamattoman valtansa juuri sille eripuraisuudelle, joka jakoi valtakunnan kahtia. Ja kaiken tämän ohessa oli hän nyt, nyt vasta, toteuttava sen aatteen, jonka hän oli perintönä vastaanottanut, mutta toteuttava sen paljon perinpohjaisemmin kuin hänen isänsä oli rohjennut uneksiakaan: hän tahtoi kohottaa aateliston sekä kuninkaan että kansan yläpuolelle, ja kun se olisi onnistunut, silloin hän muodostaisi Ruotsin tasavallaksi Puolan mallin mukaan, niin että siinä olisi vain kaikkivaltiaita herroja ja maaorjiksi tehtyjä talonpoikia; pysyttäen kuitenkin kaiken tämän onnen perustajan sinä mahtimiehenä, jonka edessä kaikki muut mahtavat nöyrästi maahan kumartaisivat.

Näiden kopeiden, itsekkäiden, korkealle tähtäävien ajatusten valtaamana, jotka saattoivat hänet unohtamaan koko tuon tuolla ulkona odottavan joukon, ojensi kreivi koneentapaisesti nyrkkiin puristamansa käden, ikäänkuin olisi tahtonut sillä kouristaen yhdellä kertaa musertaa murskaksi koko Ruotsin. Samalla hän tunsi sormessaan sen sormuksen, jonka hän niin omituisella tavalla oli saanut takaisin ja josta hän ei sitten koskaan enää ollut luopunut.

Pirullinen ajatus välähti hänen mielessään. — Voi teitä, katalat, kurjat ihmisraukat! — sanoi hän itsekseen. — Te puhutte Jumalasta, sallimuksesta, ja tuo mitätön vaskikappale pitää niitä pilkkanaan. Mitä on Jumala, mitä on sallimus minun hyväkseni tehnyt? Ei mitään! Mutta tähän sormukseen — se on naurettavaa, mutta niin se kuitenkin on — tähän sormukseen on ainainen onni kätkettynä. Sen hukattuani kävi kaikki minua vastaan: työ, viisaus, kavaluus, kaikki oli turhaa. Mutta saatuani sen takaisin onnistui minulle kaikki. Niinpä tosiaan, kaikki! Minulle ei ole enää mikään mahdotonta. Minä voisin pyytää vaikka kruunun päähäni, elleivät kruunut tässä maassa tätä nykyä olisi niin polkuhinnassa… Mutta entä jos nostaisin ne taas entiseen arvoonsa?….

Tietämättä, kuinka se oli tapahtunut, oli hänellä yht'äkkiä sormus irrallaan kädessä, sormus, joka 18 vuoden kuluessa oli miltei kasvanut kiinni hänen sormeensa. Kummallinen tunne, puoleksi pilkkaa puoleksi pelkoa, valtasi hänet. Hän piti sormusta päivää vasten, nähdäkseen, voisiko hän vielä siinä erottaa nuo salaperäiset kirjaimet R.R.R. — Rex Regi Rebellis. — Sano minulle, — sanoi hän, — sano minulle sinä: tuleeko minun tavoitella kruunua?

Kenties vapisi hänen kätensä hänen näitä sanoja lausuessaan, sillä sormus luiskahti sormesta ja helähti lattialle pudotessaan omituisen oudosti; ainakin kuului kreivin korvissa siltä kuin olisi kantelen kieli katkennut.

Kreivi Bertelsköld hypähti ylös nojatuolistaan ottamaan sormusta ylös.
Hänen silmissään musteni niin oudosti. Vaivoin löysi hän soittokellon.
Valkeata! huusi hän kamaripalvelijalle, — sytytä kynttilät! Yöhän nyt
on!

Palvelija katseli oudoksuen herraansa, sillä kello oli 10 aamupäivällä, ja huoneessa oli aivan valoisa.

Mutta kreivi haparoi lattialla niinkuin pilkkopimeässä ja huusi ehtimiseen kynttilää, sillä hän oli kadottanut jotakin, sanoi hän, mutta mitä, sitä hän ei sanonut. Hän luultavasti pelkäsi, että hänen kallein kapineensa vielä kerran häneltä varastettaisiin.

Kamaripalvelija teki niinkuin hän oli käskenyt, ja sytytti kaksi vahakynttilää. Turha vaiva; kreivi valitti vihaisella äänellä, että hänet jätettiin yksin pimeään. Palvelijat juoksivat päättöminä edestakaisin, ja tieto tapauksesta kulki jo kuiskeina puheille pyrkijäin kesken, joiden kärsivällisyys alkoi loppua. Huhu levisi, että kreivi Bertelsköld äkkiä oli tullut mielipuoleksi.

Haettiin hänen lääkärinsä; puheille pyrkijät tunkeutuivat uteliaina ovelle. He tahtoivat nähdä sen miehen, jonka juuri oli ruvettava valtakuntaa hallitsemaan ja joka nyt ei voinut itseäänkään hallita.

Lääkäri tuli ja tapasi Bertelsköldin nojatuolissa istumassa. Kylmä hiki oli peittänyt otsan ja posket, vienyt ihomaalin pois ja paljastanut kaikkien nähtäväksi kalpeat, kuihtuneet ja laihtuneet kasvot. Oli erehdytty: hän ei ollut mielipuoli — ei ainakaan vielä.

— Tekö se olette, hyvä tohtori! — sanoi hän hiukan vielä entiseen mahtavaan tapaansa. — Sanokaa minulle, mitä merkitsee tuo ilkeä kuiskina ympärilläni, ja mitä merkitsee tämä pilkkoisen pimeä, joka minua ympäröi?

Lääkäri tutki hänen silmiään ja vastasi vakavasti: — Se merkitsee, herra kreivi, että te olette sokea!

— Mitä? Sokea? Oletteko hullu, herra! Tosin ovat silmäni olleet heikot, mutta vähän aikaa sitten näin vielä jotenkin hyvin.

— Ei se ole tavallista heikkoutta, herra kreivi; teillä on kaihi silmissänne. Se on vähitellen kehittynyt, ja minä olen jo kauan sitä pelännyt. Teidän mielenne on varmaankin äsken ollut jollakin tavalla kuohuksissa ja se on jouduttanut taudin puhkeamista.

— On — on ollut, — jatkoi kreivi hämmennyksissään ja katkonaisesti. — Tiedättekö, hyvä tohtori — minä satuin kadottamaan jotakin — vähäpätöisen kapineen — joka ei ole kupariäyrin arvoinen — erään isävainajaltani saamani muiston. Semmoinen suututtaa, ja — mutta sanokaa: eihän kestäne kauan, ennenkuin saan näköni jälleen? Kuuletteko, tohtori: minun täytyy saada näköni jälleen, ja saada se pian, pian, sanon minä. Ikäänkuin minulla olisi aikaa odottaa! Luuletteko vihamiesteni minua odottavan?

— Herra kreivi, minä pettäisin teidät, jos uskottelisin teillä olevan toivoa taudissa, jolle lääketiede ei mitään mahda. Kaikki viittaa siihen, että te valitettavasti kaikeksi elinajaksenne olette menettänyt näkönne.

— Mitä, katala puoskari! Ja te rohkenette sanoa sen minulle; ettekö tiedä, että panette henkenne alttiiksi! Tohtori — teidän täytyy antaa minulle näköni takaisin, kuuletteko sen? Tohtori hyvä — te tiedätte, että minä kykenen kuninkaallisesti teidät palkitsemaan. Sanokaa, mitä haluatte? Kunniavirkojako? Arvonimiäkö? Kultaako? Kaikki on teidän, teillä on valta valita, sillä te tiedätte, että Ruotsi odottaa minua. Mutta silloin teidän täytyy myös antaa minulle näköni. Taivaan pyhät! Hallita valtakuntaa ja olla sokea, sehän on naurettavaa, eikö ole? No, mutta naurakaahan, tohtori: myöntäkää, että se olisi mielettömyyttä, hullutusta!

— Vielä kerran, teidän ylhäisyytenne: käskekää minua mihin hyvänsä, mutta näköänne en voi palauttaa.

Kreivi hypähti ylös nojatuolistaan. — Ah, — huudahti hän, — minut on petetty, minut on petetty! Nuo katalat rohkenevat vastustaa minua ja minä en voi heitä rangaista. Missä on sormukseni? Antakaa minulle sormukseni… Ei, pois, kaikki pois! Te saattaisitte varastaa onneni. Voi aikojani! Voi päiviäni! Halvin palvelijani voi löytää kruunun! Pahin viholliseni voi valloittaa maailman! Ja minä olen sokea, kykenemätön ja sokea! — Nyt muistan, niin se oli: kuninkaan sormusta ei koskaan kadoteta ilman väärää valaa! Ja noin mitätön vala! Enkö ole kalliimpiakin valoja rikkonut! Kuulkaa, ystäväni, jos minulla on yksi ainoakaan ystävä, niin menköön hän sen Flintan lesken luo Falkbyhyn ja luvatkoon hänelle koko omaisuuteni, jos hän hankkii minulle sormukseni takaisin! Mutta hänen täytyy tehdä se pian, muuten olen hukassa, sillä minulla ei ole onnea ei taivaassa eikä maan päällä ilman kuninkaan sormusta!

Ja näin haparoi ja raivosi tämä onneton yhä edelleen sillaikaa, kun läsnäolijat peloissaan siirtyivät pois ja hattujen päämiehet jo kuiskailivat keskenään, että tässä ei auttanut enää mikään, valta oli heti paikalla tarjottava Gyllenborgille.

Silloin astui sisään mustiinpuettu olento, joka oli lempeä kuin enkeli, läheni kukistunutta valtiomiestä, talutti hänet nojatuoliin ja kuiskasi: — Torsten, tunnetko minut?

— Ebba! — huudahti Bertelsköld, kovasti puristaen kreivittären kättä.
— Voitko vielä kerran antaa minulle sormukseni takaisin?

— En, — sanoi kreivitär. — Mutta rukoilkaamme, että voisin antaa sinulle Jumalasi takaisin! Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän kaiken maailman voittaa ja kuitenkin saa sielullensa vahingon?

37. PUOLITOISTA VUOTTA MYÖHEMMIN.

Eräänä päivänä syyskuussa vuonna 1740 oli syksyn ensimmäistä pakkasyötä seurannut kaunis päiväpaisteinen aamu. Nopeasti astuen palasi eräs nuori tyttö Vaasan ulkopuolella olevilta puutarhoilta kaupunkiin. Hän kantoi kummassakin kädessään vasua, joista toinen oli täynnä nauriita, toinen kupukaalia, ja päässä hänellä oli raitainen villahuivi, vähän otsalle vedettynä, ikäänkuin hän olisi tahtonut peittää kauniita mustia silmiään ja mustaa tukkaansa. Astuessaan Korsholman ohi loi hän ikäänkuin vanhasta tottumuksesta pikaisen silmäyksen valleille, mutta jatkoi vaellustaan ja poikkesi valtakadulta erääseen vähäpätöiseen kujaan, josta hän pistäytyi vanhaan, matalaan ja vähäpätöiseen taloon. Siellä hän laski vasunsa tupaan, joka myös oli keittiö, ja sanoi eräälle vanhemmalle naiselle, joka juuri asetti pataa tulelle:

— Tiedätkö, että tänään on minulla ollut oikein hyvä onni. Kauniimpia nauriita ja komeampia kaaleja et saa mistään, Veronika! Parempia ei ole maistraatillakaan. Sano, luuletko saavani puhutella isää?

— Hän istuu Grenmanin kanssa tuolla kamarissa kauppa-asioita päättämässä. Luulen, että hän aikoo avata puodin tämän kujan varrelle. Voi, Ester, Ester, kun isä toki muuttaisi Blomin luo, joka otti hänen ison kartanonsa viime keväänä, kun meidän täytyi myydä melkein kaikki, mitä meillä oli, ja muuttaa tähän vanhaan hökkeliin! Sensijaan, että taistelee köyhyyden ja huolien kanssa, voisi isä vielä elää varakkaana vanhoilla päivillään, eikä sinun, Ester-parka, tarvitsisi kulkea penikulmaa joka päivä ostoksilla kylissä.

— Elää toisten armoilla, vai kuinka? — vastasi Ester ylpeästi. — Ei, sisareni, ennenkuin kerjäämme leipämme itaralta langoltamme, joka huusi itselleen isän parhaat tavarat polkuhinnasta, ennen lähdemme Isokyröön ja anomme suojaa päämme päälle unkarilaiselta orpanaltamme, joka vei sen palan suustamme. Se voisi käydä hyvin kyllä päinsä, — lisäsi Ester naurahtaen; — onhan hän kosinut minua.

— Mutta ethän toki aikone ottaa miestä, joka on puoleksi turkkilainen? — muistutti Veronika hämmästyen.

— Aion kyllä, sittenkun olen oikein hyvästi unohtanut sen toisen, mutta kun se ei tulle minun elinaikanani tapahtumaan, niin saa Istvan — eli Penna, niinkuin ne nyt häntä nimittävät — hakea emännän mistä tahtoo Perttilän taloon. Maltas, minä vähän raotan isän kamarin ovea.

Näin sanottuaan avasi Ester hiljaa tämän talon ainoan sivuhuoneen oven ja tirkisti sisään. Kamarissa istui maalaamattomalla tuolilla, ja yhtä yksinkertaisen pöydän ääressä tuo vanha, varansa ja arvonsa menettänyt porvariskuningas, hänestä eriämättömän, kovinakin päivinä uskollisena pysyneen palvelijansa, vanhan Grenmanin kanssa tuumimassa, miten taas pääsisi uusiin varoihin. Larsson oli vanhentunut, ja onnettomuus oli köyristänyt hänen jäykkää niskaansa; mutta samalla kuin hänen harmaat silmänsä näyttivät tunkevan läpi aikojen, mietti hänen kekseliäs päänsä yhä edelleen, niinkuin ennenkin, parhaita keinoja, miten aikaa ja olosuhteita olisi edullisimmin hyväksi käytettävä.

— Sen sanon sinulle, Grenman, — virkkoi hän, — että joka tahtoo olla mukana silloin, kun puuroa sataa, pitäköön kauhan aikanaan valmiina. Se, että tässä sota syttyy, ennenkuin tulevan vuoden kuhilaat korjataan, on yhtä varmaa kuin se, ettei itä lakkaa tuulemasta ennenkuin sataa. Mutta Blom ja muut perustavat laskunsa kauniisiin ilmoihin. Sen sanon sinulle, Grenman, että ryöppy tästä vielä nousee ja ennen kahden vuoden kuluttua maksaa tynnyri suoloja kaksi tynnyriä rukiita, ja Venäjän hamppua on vain hirsipuissa. Meidän täytyy saada rahaa ja koota varastoon.

Kirjanpitäjä pudisti syvään huoaten harmaata päätänsä. Hän ei tahtonut tunnustaa, että luotto oli loppunut.

Kauppatuumistaan innostuneena jatkoi Larsson: — Minä kirjoitan Tukholmaan: hollantilaisten täytyy toki kerran antaa vahingonkorvaus ryöstetyistä laivoistamme. Entiset talonpoikani antavat minulle tervansa ja rukiinsa velkakaupalla. Jos ei se menesty, niin minä vannehdin saaveja, sinä kiskot päreitä, poikani hakkaavat halkoja, ja tyttäreni kutovat sukkaa. Rahaa, Grenman, rahaa meidän täytyy saada suoloihin ja hamppuihin. Tulevana kesänä hakkaamme kamarin ikkunan oveksi ja teemme kauppapuodin.

— Sepä joltakin näyttäisi, — nyökäytti Ester päätänsä ovesta: — Te saaveja vannehtimaan! Ei, isäni, minä annan teille paremman neuvon. Huomenna olette te valtiopäivämies, ja valtiopäivämiehellä on aina luottoa.

— Sen asian laita on niin ja näin, — sanoi vanhus naurahtaen. Huolimatta kaikista kovista kohtaloista näkyi heissä vielä jälkiä heikosta isästä ja hemmoitellusta lapsesta.

— Uskokaa pois, — jatkoi Ester. — Kuulin sanottavan, että täällä on suuri puolue, joka äänestää isää sentähden, että toiset äänestävät Blomia.

— Mene tiehesi! Äläpäs — tulehan ensin tänne, että saan syleillä sinua, surunlapseni, josta kumminkin tuli viimeinen iloni tässä maailmassa! Kas niin, nyt saat mennä. Ja sentähden, Grenman, minä ajattelen niin, että annamme kolmentuhannen talarin vekselin Merlades & Pojille Cadiziin ja tilaamme suolat Fribergin & Winkelmanin välityksellä Tukholmasta.

— Mutta se ei käy päinsä, ei käy päinsä, — vaikeroi kirjanpitäjä tuskissaan, kun hänen luultavasti ensi kerran elämässään täytyi sanoa isäntäänsä vastaan.

— Sentähden, että — änkytti Grenman, kun ei muukaan auttanut, — sentähden, ettei meillä ole mitään luottoa! Tervat, jyvät, kaikki menevät Blomille, ohi porttimme, ja jos kysyn, mitä tynnyri maksaa, ovat he ylpeän näköisiä ja vastaavat: rahaa. — Kolmetuhatta talaria! Eikä meillä ole kolmeakymmentäkään!

Larsson ei virkkanut mitään, vaan vaipui synkkiin ajatuksiin. Ilman rahaa täytyy kauppiaan usein tulla toimeen: ilman luottoa hän on hukassa.

— Ehkä ei olisi mahdotonta keksiä jotakin keinoa, — jatkoi Grenman, nokkelan näköisenä näpäyttäen tuohesta tehtyä kapinetta, joka oli olevinaan nuuskarasia.

— Mitä tarkoitat, mies? Uskallapas vain kerta vielä puhua kumppanuudesta Blomin kanssa.

— Minä tarkoitan, — vastasi kirjanpitäjä viattomasti, — että sittenkun nyt presidentti Bertelsköld on tullut hulluksi ja hänen veljensä poika perii kaiken omaisuuden, joka taitaa nousta viiteen tai kuuteen kultatynnyriin, niin riippuu vain isäkullan omasta tahdosta…

Larsson iski häneen silmänsä, tuikeat ja terävät kuin kolmen tuuman naulat. Mutta Grenman huomasi kummityttärensä Esterin seisovan ovessa ja sai nyt uuden tavattoman rohkeuden puuskan ja jatkoi pelkäämättä: … niin riippuu vain isäkullan tahdosta, että saadaan kaikki tyydytetyiksi ja samalla vahvistetuksi kauppahuoneen luottoa. Merlades & Pojat lähettävät toukokuussa suolalastin Friberg & Winkelmanille; Friberg & Winkelman lähettävät lastin kesäkuussa Larsson & Kumppanille; Larsson & Kumpp. hyväksyvät seuraavassa tammikuussa Merlades & Poikain vekselin; puhdas voitto 100 prosenttia.

Vanha kauppias näpäytti sormiaan ja astui muutamia kertoja edestakaisin huoneessaan. Kiusaus oli suuri, mutta ei kyllin suuri murtaakseen hänen rautaista tahtoaan. — Bertelsköld & Larsson! — mutisi hän. — Ei, se on firma, jonka kanssa taivaan Herralla ei ole mitään asioita.

— Mutta patruuna on itse sanonut, että tästä vielä ryöppy nousee, — jatkoi Grenman, joka niinkuin hidaskulkuiset konit lönkytteli vanhaa vauhtia kerran alkuun päästyään. — Kuka on oleva tyttärenne turva, kun kerran täältä lähdette?

— Ja pitääkö hänen kaiken elinaikansa syödä heidän leipäänsä? Ei, patruuna. Hänessä on paljon teidän omaa luonnettanne. Te ette suostu yhtiökumppanuuteen oman vävynne kanssa; Ester ei suostu yhtiökumppanuuteen veljiensä ja kälyjensä kanssa; se on kaikki samaa sotkuista vyyhteä, ukko Larsson, ja sentähden olisi hyvä, että sen ajoissa selvittäisitte.

— On hitunen totta siinä, mitä sanot, — vastasi Larsson, jonka täytyi myöntää muistutus oikeaksi. — Toivon vielä eläväni sinä päivänä, jolloin rajuilma puhkeaa. Silloin saan nähdä, mille puolelle tuo nuori mies on asettunut. Ester, kirjoittaako hän sinulle vieläkin, niinkuin teki ensimmäisenä vuonna?

— Kirjoita siis hänelle, että hän rupeaa kansan puolelle, ja minä olen ajatteleva yhtymistänne.

— Isä hyvä, — vastasi Ester. — Kaarle Bertelsköld on mies niinkuin tekin, eikä myy periaatteitaan. En voi kirjoittaa hänelle, mitä pyydätte.

— No niin, älkäämme siitä enää puhuko. — Mitähän Grönbergillä ja
Saloviuksella on minulle asiaa?

Nämä kunnianarvoiset Vaasan porvarit astuivat sisään nähtävästi hiukan hämillään huoneessa vallitsevasta köyhyydestä, ja ilmaisivat monen mutkan perästä asiansa, joka oli semmoinen, että Blomin vastapuolue aikoi taas valita kaupungin entisen korkeasti kunnioitetun valtiopäivämiehen; ja he toivoivat, ettei hän kieltäytyisi tästä vaivalloisesta toimesta; mutta tähän tahtoivat he kumminkin liittää pienoisen ehdon, nimittäin sen, että heidän edusmiehensä tulisi äänestää hattupuolueen kanssa, ettei kaupunki tulisi kärsimään vallanpitäjäin epäsuosiosta.

Niska jäykkänä nousi porvariskuningas seisomaan ja viittasi kädellään ulos aukinaisesta ikkunasta, josta Korsholman vallit näkyivät. — Menkää — sanoi hän, — menkää tuonne noille valleille ja käskekää niiden muuttua nurmilavoiksi, että ylhäiset ja mahtavat herrat voisivat mukavasti niillä istua. Mitähän vallit siihen vastaisivat? Ne sanoisivat teille: ei meitä mitattu tämänpäiväisen mitan mukaan, eikä meitä tehty selkätueksi hetken röyhkeydelle. Meidät mitattiin semmoisiksi, että voisimme kestää läpi aikojen, ja meidät luotiin synnyinmaata puolustamaan. Sama on minunkin vastaukseni teidän ehtoonne. Hattujen ystävää ette ikinä minusta saa, vaikka vielä eläisin kaksienkymmenien valtiopäivien ajan. Ja jos Vaasa niin suuresti haluaa vallanpitäjäin suosiota, niin lähettäköön notkeampia miehiä kuin minä olen. Mutta silloin Vaasa katsokoonkin, mitä sillä vielä on omasta itsestään jäljellä.

Grenman ja nuo kaksi porvaria katsahtivat toisiinsa. Ensinmainittu ei ymmärtänyt, kuinka oli mahdollista olla köyhä, ilman ystäviä, ilman luottoa, ilman mahdollisuutta jälleen aloittaa toimeliasta elämää, ja kuitenkin halveksia yhtymistä rikkaan ja ylhäisen suvun kanssa, joka voi avata tien vaikka mihinkä yritykseen. Jälkimmäiset taas eivät käsittäneet, kuinka oli mahdollista, että nöyryytetty, halveksittu, jopa läheisten sukulaistenkin pilkkaama mies voi hylätä tilaisuuden loistavan hyvityksen saamiseen, ainoastaan vanhoissa ennakkoluuloissa itsepintaisesti kiinni pysyäkseen. Kaikki he kuitenkin olivat vaiti; tuo kookas, harmaapäinen ukko tukki heiltä suun tuolla muinaisia aikoja muistuttavalla totisuudellaan ja järkähtämättömällä ryhdillään.

Mutta Ester Larsson ymmärsi isänsä. Hän tuli luo, kavahti häntä kaulaan ja kuiskasi: — Isä, sinä olet mies, ja minä olen ylpeä siitä, että saan olla sinun tyttäresi!

VIITESELITYKSET:

[1] Välskäri muistutti: merkillistä on lukea, kuinka nämä suuret maanluovutukset, jotka kokonaan muuttivat valta-aseman pohjolassa, summittaisin suoritetaan kahdessa, nim. 4:nnessä ja 8:nnessa rauhansopimuksen 24:stä kohdasta, kun sitävastoin muut välipuheet ja ehdot laajasti eritellään. Suuria asioita käy harvoin sanoin lausuminen.

[3] Fahlander mainitsee muiden haaksirikkoon joutuneiden joukossa Kokkolan sen ajan rikkaimman ja arvokkaimman kauppiaan, raatimies Lauri Brennerin. Tämän malttamattomuus päästä jälleen kotimaahan oli niin suuri, että hän syksyllä astui vaimoineen, lapsineen ja kaikkine tavaroineen laivaan palatakseen kotimaahansa. Kaikki hukkuivat läntisessä Merenkurkussa Uumajan ulkopuolella.

[4] Tätä selitettäessä vilkaisi koulumestari pahanjuonisesti ystäväänsä kapteeni Svanholmia, joka lämmenneenä ja hartaana tulevaa ottelua odottaen kierteli punaisia nääveleitään.

[6] Vai niin, sydänkäpykö? No niin, toveri. Morsian on mennyt jäitse Tukholmaan. Minä kohtasin heidät perjantai-iltana Munsalassa. Vanha Larsson oli muassa. Käänny takaisin toveri; olet marssinut väärää tietä! Vasempaan mars!

[8] Mutta mitä on tuolla rannalla? Niinhän Broman huutaa kuin vimmattu. Aja hiidessä!

[9] Näkyy, ettei välskäri ollut nähnyt Garibaldin aikakautta. Latojan muist.

[10] Välskäri sanoi tavalliseen leikkisään tapaansa, että hän kernaammin olisi valinnut tälle kertomukselle toisen nimen, mutta Anna Sofia halusi kuningasta, hän ei tyytynyt vähempään, ja sen tähden täytyi hänelle antaa kuningas mimmoinen hyvänsä.

[15] Välskäri luuli huomaavansa, että hänen kuulijansa pitivät kuvausta tästä luolasta hänen itsensä sepittämänä juttuna ja sai sen johdosta syytä muistuttaa kuuluisasta noitavuoresta Vöyrissä. Kansantaru arvelee näitä luolia jättiläisten tekemiksi, luulee niitä paholaisen pesiksi ja ammoin aikoja haudattujen salaperäisten aarteiden kätköiksi. Jotenkin todenmukaista on, että ne entisinä aikoina ovat olleet pakolaisten, rosvojen ja vääränrahan tekijäin turvapaikkoja.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VÄLSKÄRIN KERTOMUKSIA 4.1 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.