Produced by Tapio Riikonen

SÄÄSKIÄ: 1. PARVI

Runollisia kokeita

Tehnyt

A. RAHKONEN

Helsingissä, Suomal. Kirjallis.-Seuran kirjapainossa, 1865.

C. J. Wikberg'in kustannuksella.

Imprimatur: L. Heimbürger.

AINEHISTO:

Alkulause

Sääsket

Laulu-ehdotuksia

  Suomen laulu
  Serenadi
  Rukous
  Pakene kanssani!
  Ylioppilaisten laulu
  Kevätlaulu
  Serenadi
  Väinämön soitto
  Laulajain lippu
  Suomalaisten huokaus
  Luonto ja sydän
  Serenadi
  Kevääntulo
  Halu maalle
  Yksinäinen
  Oi, Suomen lapsi
  Muistutuksia

Jämmerdalin käräjä

Suomennoksia Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista

  Maamme
  Pilven veikko
  Sven Duuva
  Otto von Fieandt
  Kuningas
  Sotamarski
  Sotilaanpoika

ALKULAUSE.

Kun olemme nähneet että suomalaisissa iltaseuroissa ja maamme kouluissa on ollut puute suomalaisista lauluista, niin olemme tämän kirjan alkuun panneet ehdotukseksi muutamia lauluja siinä toivossa, että Suomen kasvava nuoriso ottaisi ne omiksensa, jos ne vaan sitä ansaitsevat. Kaikki nämät laulu-ehdotukset ovat mukaelmia semmoisista neli-äänin laulettavista lauluista, joissa on kaunis sävel, kuitenkin on kaksi viimeistä yksi-äänisiä.

Ja kun meidän mainion runoilijamme Runebergin yli maata kaikuvat lemmensävelet, vaikka luonnoltansa perinpohjin suomalaisia, ovat kuitenkin umpisuomalaisille ymmärtämättömät, niin olemme tahtoneet heille suomentaa muutamia hänen taivahallisista tuotteistansa. Vaan aina peläten ettei niistä liiaksi kukkia olisi päässyt varisemaan, olemme tätä istutustyötä johtamaan pyytäneet Maisteri B. F. Godenhjelmin, joka onkin tarkistellut joka rivin ja johtanut käsikirjoituksen oikasemista; siis olemme hänelle tästä sydämellisen kiitollisuuden velassa. Myös Maisteri Krohn'ia ja Cederhwarf'ia tuleepi kiittää siitä, että edellinen on vielä sittemmin oikonut muutamia vaillinaisuuksia eräissä suomennoksissa Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista, ja jälkimäinen hyväntahtoisesti osottanut, mitkä laulut ovat olleet mukaeltaviksi kauniit säveleittänsä.

A. R—n.

SÄÄSKI.

    Kun ompi kesä-ilta,
    Ei liiku tuulikaan,
    Ja päivä taivahilta
    Jo luopi ruskoaan.

    Niin sääsket silloin entää
    Ja laulain tanssivat,
    He koittaa pilviin lentää,
    Kun leivot riemusat.

    Vaan päivän koitteessa,
    Ne tuuli hajottaa,
    Ja juuri riemutessa
    He maahan lankeaa.

    Mun lauluin! lentää saatte
    Myös pikkusääskinä,
    Vaan kohta kuihtukaatte,
    Kun kaikuu Väinölä.

LAULU-EHDOTUKSIA.

        Aina sorja Suomen kieli
        Kaikukoon sun huuliltais,
        Asukoon Suomen mieli,
        Laulaja, sun rinnassais!

Suomen laulu.

(Lauletaan kun: Hör hur herrligt sången kallar.)

    Kuule, kuinka soitto kaikuu,
    Väinön kanteleesta raikuu:
    Suomi laulelee!
    Suomi laulelee!
    Kuule, hongat huokaileepi,
    Kuule, kosket pauhaileepi:
    Suomi laulelee!
    Suomi laulelee!

    Katso, jäät kuin pohjasessa
    Välkkyy päivän paistehessa,
    Suomi laulelee!
    Suomi laulelee!
    Katso, loistaa taivahilla
    Pohjan palo iltasella:
    Suomi laulelee!
    Suomi laulelee!

    Ihanaiset laaksot, joissa
    Purot lausuu kukastoissa:
    Suomi laulelee!
    Suomi laulelee!
    Ja nuo metsät tunturilla
    Koska kaikuu ehtosilla,
    Suomi laulelee!
    Suomi laulelee!

    Kaikkialla ääni kaikuu,
    Kaikkialla kielet raikuu:
    Suomi laulelee!
    Suomi laulelee!
    Syöntä jos on suotu sulle,
    Murheess' ilossaskin kuule:
    Suomi laulelee!
    Suomi laulelee!

Serenadi.

(Lauletaan kun: Sakta vestanflägtar susa).

    Hiljaan tuuli huokaileepi
    Illall' unta nähdessään,
    Puro yksin kohiseepi.
    Lintu nukkuu pesässään;
    Lehto hiljainen on aivan,
    Koreilevat tähdet taivaan,
    Kuukin loistaa lemmiten:
    Sulo suvi-ehtonen.

Rukous.

(Lauletaan kun: Sakta, sakta eder häfven).

    Herran luokse kohotkaatte
    Hiljaan hartaat rukoukset,
    Taivahille kaikukaatte
    Vienot lauluhuokaukset.

    Rusouksein annan sulle,
    Laupias ja armas aina,
    Enkelis sä anna mulle
    Varjoks, ettei orjuus paina.

Pakene kanssani!

(Lauletaan kun: Entflieh mit mir, j.n.e.)

    Pakene taas, oo vaimoni
    Ja lepää rinnallani mun.
    Ja kaukana mun syömmeni
    On kotihuonehesi sun.

    Ja jos et lähde, kuolen mä.
    Jäät yksin tänne maailmaan;
    Jos jäät sun isäs luokse sä.
    Niin oot kun vieraan luona vaan.

Ylioppilaisten laulu.

(Lauletaan kun: Dåne liksom åskan, bröder).

    Kaikukohon laulu maamme,
    Niinkun ukko jyrisee;
    Edespäin nyt astukaamme.
    Sydän lämmin sykäilee;
    Laulusta me voiman saamme,
    Laulu syömmen aukasee.
    Siis nyt käsi käässä teemme
    Laulain valan kallihin:
    Veri, henki Suomellemme;
    Terve maamme rakkahin!

Kevätlaulu.

(Lauletaan kun: Unsre Wiesen grünen wieder).

    Niitty jälleen vihannoipi,
    Nurmi kukkii tuoksuen.
    Peipon riemusävel soipi,
    Leivo lentää laulellen.
    Metsä muuttuu ihanaksi,
    Lemmen ääni kaikuvi,
    Paimen yltyy rohkeemmaksi,
    Neitonen on hellempi.

    Kevät kukkaa verhoileepi
    Lehtisillä hienoilla.
    Terän vuokon valkaiseepi
    Hopealla kirkkaalla,
    Lehdistänsä kohouupi
    Kielokainen tuoksuen,
    Koristeeksi valmistuupi
    Viattoman rinnallen.

    Nuokkuileepi varrellansa
    Esiköinen kultanen,
    Kuusain kiertää oksiansa,
    Suojaa suoden rakkaillen.
    Lämmin ilma kuiskuttaapi
    Meille lemmen äänellä,
    Keväänsulo vaikuttaapi
    Tuntehia syömmessä.

Serenadi.

(Lauletaan kun: Som hennes klara öga).

    Kun silmäns kirkkahasti,
    Kun sieluns kauniisti,
    Tul' ilta joutusasti,
    Tuo toivo syömmeeni!

    Kun maa on valotonna,
    Ja lamppu himertää,
    Kun lempi toivotonna
    Yöll' itkee tyynellä;

    Niin lähden sinne, jossa
    On kultain akkuna,
    Ja lausun laulelossa
    Mun syömmein tunteita.

Väinämön soitto.

(Lauletaan kun: Vårvindar friska).

    Tuulonen entää,
    Lehtohon ientää,
    Armahan luo kun lentelisi.
    Virtaset pauhaa,
    Etsien rauhaa,
    Ne meren pohjaan rientelevi.
    Sykkäile syömmein, kuultele sie,
    Kaiun kun laaksoon tuulonen vie;
    Väinämö soittaa,
    Kieliä koittaa,
    Silläpä lientää hän suruain.

    Syöntäni kaivaa!
    Voi sitä vaivaa,
    Kultani luotain kun erosi!
    Kun erosimme,
    Niin sylelimme,
    Muiskua soin mä kullalleni;
    Nurmi se silloin oli vihanta,
    Kuultihin rastaan lauleloa.
    Väinämö soittaa,
    Kieliä koittaa,
    Silläpä lientää hän suruain.

Laulajain lippu.

(Lauletaan kun: Sångarfanan åter höjes).

    Lippusemme kohouupi
    Taivahille sinisille,
    Joka silmä riemastuupi,
    Laulu lausuu sydämille.
    Eespäin, veljet, laulain käykäämme,
    Riemu, viini ompi seuranamme,
    Yli vuorten, laaksoin, järvein, metsäin
    Laulu kaikukoon, hurraa!
               Niin,
    Laulu kaikukoon, hurraa!
        Nyt kukkarannalla
        Maistella
        Aiomme
        Maljasta;
    Siis sinne menkäämme
    Nyt riemuin me,
    Nyt riemuin me.
        El' itke neitosein,
        Ruusu ei
        Kuolla saa
        Poskelta.
    Sylissäs valkamain
    Ma etsin vain,
    Mä etsin vain.

Suomalaisten huokaus.

(Lauletaan kun: Håll dig du höga Nord).

    Oi! terve Pohjola,
    Isiemme onnela!
    Voimamme,
    Henkemme.
    Sinulle uhraamme.

    Oi! terve urhola,
    Vapauden valkama!
    Sointuisuus,
    Vakavuus,
    On meidän oppiamme.

    Oi! terve vapaus,
    Sä kansain ihanuus!
    Eipä ken
    Orjuuteen
    Voi syöstä poikiamme.

        Terve!
        Terve!
        Terve sa,
        Suomenmaa!

Luonto ja sydän.

(Lauletaan kun: Hör jag forsens vilda fall).

    Kun mä kosken pauhinan
    Kuulen kaukaa kaikuvan,
    Sekä tuulen säveleitä,
    Mietin; myös on syömmessä
    Voiman, lemmen ääniä,
    Kuunnella mä tahdon heitä.

    Kun mä kuulen lehdossa
    Kuinka tyynell' illalla
    Lintu laulaa aina,
    Niin mä mietin: riemuitse,
    Sielu, elon onnelle;
    Ei sen huolet paljon paina.

Serenadi.

(Lauletaan kun: När i nattens sköte säll).

    Yön kun helmass nukkuva
    Lepää antuaana,
    Neitoin huonehelle ma
    Juoksen rakkahana.
    Toivon keskiyössä ma
    Hyvää yötä rauhaa.

    Kuiskan: nuku makeesti,
    Kultain, pois kun lähden,
    Riemuelkoon syömmesi,
    Lemmest' unta nähden;
    Minun näyttää maatessa:
    Uskon sulle vannon ma.

Kevääntulo.

(Lauletaan kun: Våren är kommen).

        Jo kevät joutui!
        Kaste se päilyy,
        Taivahan kansi
        Sininen on.
        Kultaset tertut
        Raidoissa häilyy,
        Niittymme loistaa,
        On lumeton.
        Aallot ne kiikkuu,
        Ja purot liikkuu,
        Tuulonen huiskaa,
        Lemmetär kuiskaa.
    Laaksossa vuokko nuokkuva on
    Korkeella leivo ilmassa laulaa:
        Nyt kevät on!
        Hurraa! hurraa!
        Jo kevät joutui,
        Kaste se päilyy,
        Taivahan kansi
        Sininen on.
        Kultaset tertut
        Raidoissa häilyy,
        Niittymme loistaa,
        On lumeton.

Halu maalle.

(Lauletaan kun: Vintern rasat ut j.n.e.)

    Talvi on jo laannut raivoomasta,
    Sulain talven kukat varisee,
    Kevään sulo joutuu taivahasta,
    Päivä metsää, vettä suutelee;
    Koht' on suvi, aallot liikkehessä;
    Kullanmoisna kukkaverhona
    Ovat niityt päivän heltehessä,
    Sekä lähteet tanssii lehdoissa.

    Haluun maalle! sana lintusille,
    Tuuli, että heitä rakastan,
    Veelle, koivuille ja lehmuksille,
    Että heitä nähdä haluan,
    Nähdä vielä niinkuin ennen heitä,
    Nähdä puron kirkkaan tanssia,
    Kuulla lehdoss' rastaan säveleitä
    Vesilinnun lemmenlaulua.

Yksinäinen.

(Lauletaan kun: Och trasten bor i skogen der).

    Asuupi rastas metsässä,
    Hän vanhemmitta on,
    Tok ilotellen visertää
    Ja ompi huoleton.
    Vaan o! häll' ompi rakkaansa,
    Ja uskollinen kultansa,
    Mi ain' on hänen luonansa,
    Siis laulaa suruton.

    Mun täytyy yksin olla nyt,
    Ei mull' oo ystävää,
    Sit' usein oon mä miettinyt,
    Ja vielä mietin mä.
    Ah! poissa ompi rakkaani,
    Merelle kultain matkusti,
    Vaan kun rientää luokseni,
    Niin riemuitsen myös mä.

Oi, Suomen lapsi!

(Lauletaan kun: O, barn af Hellas).

    Oi, Suomen lapsi! älä pois
    Sun maatas vaihda sa,
    Sill' vieraan leipä kova ois,
    Sen ääni kaijutta.
    Sen taivas, päivä synkeä,
    Ei syömmens syöntäs ymmärrä
    Oi, Suomen lapsi. älä pois
    Sun maatas vaihda sa.

    Oi, Suomen lapsi! kaunotar
    On maasi järvineen,
    Sen rannikolle Runotar
    On suonut seppeleen,
    Sen päivä, tuul' on lämpönen,
    Sen taivas tuhattähtinen;
    Oi, Suomen lapsi! kaunotar
    On maasi järvineen.

    Siis Suomen lapsi, ainiaan
    Sun maatas muista sa,
    Ei onnea ei rauhaakaan
    Oo maalla vieraalla;
    Ties vaikka minne kulkisi,
    On kotimaassa juuresi.
    Siis Suomen lapsi, ainiaan
    Sun maatas muista sa.

MUISTUTUKSIA:

Kun laulu "Ylioppilasten laulu", vaatii lopussa edellisten sanain toistamista, niin olkoon seuraava suomalaisille laulukunnille ohjeeksi:

    "Veri, henki Suomellemme:
    Teemme,
    Veljet, valan kallihin."

Laulussa "Laulajain lippu", tulee eräissä äänissä poisjätettäväksi seuraavat sanat:

     7 rivillä sana: veljet.
     8 " " viini.
    19 " " riemuin.
    26 " " etsin.

Laulussa "Luonto ja sydän", sovitelkoon Basso-ääni 2:sen värsyn sanat seuraavalla tavalla:

Kun mä kuulen, kuulen lehdossa ma, kuinka j.n.e, niin mietin mä, mä mietin sielu riemuitse, ei sen huolet, sen huolet paljon paina.

Jämmerdalin käräjä.

    Käräjätä herrat istui,
    Itse kukko pöydän päässä,
    Koristettu punanauhaan,
    Pitäin julistusta käässä.
    Pisti kokkanoukallensa
    Silmärillit pöyhkäellen.
    Julistusta sitte yksin
    Luki, päätä heilutellen.

    Uteljaisna toiset istui,
    Oottain saada kuullaksensa,
    Mitä taas olj määrättynä
    Heidän seurattavaksensa.
    Toinen kuiskaa toisellensa:
    "Kylläpä mä asian arvaan;
    Tuonpa kautta meille suodaan
    Palkan suurennusta varmaan".

    Äijä kun olj lukenunna,
    Lehden pöydälle hän paukkas,
    Päätään raapi suutuksissaan,
    Vavisten hän suunsa aukas:
    "Hitto vieköön, mikä harmi!
    Vievät kaiken leivän meiltä,
    Kun nyt kansa tuhmissansa
    Meiltä vaatii uutta kieltä."

    "Mik' on tullut farbrorille,"
    Toiset kaikki hälle huusi,
    "Lausukaatte, lausukaatte,
    Sisältää min käsky uusi."
    Lehtee näyttäin äijä lausui:
    "Teki tää mun suruseksi,
    Se on kieliseikan päätös,
    Meille onnettomuudeksi."

    Seisoallensa kapsahtivat
    Herrat, tämän kuultuansa,
    Silmiänsä mullistellen,
    Repivät he tukkaansa.
    "Voi, nyt oomme onnettomat!"
    Yhdestä he suusta huusi,
    "Saattaa meidät mierosauvaan
    Tämä valtakieli uusi."

    Lohdutukseksipa sitte
    Lausueli yksi heistä:
    "Totta ompi, tämä seikka
    Raskahalta näyttää meistä;
    Kyllä pääsemme vaan siitä
    Kun on valta käsissämme,
    Laki on kun laaditahan
    Mutta myös kun selitämme."

    "Ainoastaan talonpoikain
    Kirjeet vastaan ottakaamme,
    Vaikk' ei ois ne kielellämme,
    Kyllä niistä selvän saamme;
    Herrain, asjan-ajajoitten
    Kirjeet pois me lähetämme,
    Jos he eivät kirjoittele
    Kieltä, jota ymmärrämme."

    Sisään vahtimestar' astui
    Herrain juuri miettiessä,
    Papervihkoo tarjos heille,
    Kumartaen oven eessä:
    "Täss' ois muukalainen kirje.
    Min lie pappi piirustanna,
    Vai lie tähän professori
    Kansan kieltä kirjoittanna."

    "Niinpä totta maar se onkin",
    Huus he kun ei heill' ois mieltä,
    "Tarkoin miehet viisahatkin,
    Käyttää raakaa kansan kieltä;
    Ja he huutaa: virkamiehet
    Sortelevat lakiamme;
    Lain se onko sortamista,
    Mieltämme kun noudatamme?"

    Mietti pöpö pöydän päässä,
    Pani sormen nenällensä,
    Sitte viimein suunsa aukas,
    Lausui virkaveljillensä:
    "Tämän kirjeen kirjoittaja
    Kyllä kieltämmekin taitaa,
    Sakon haastoll' uuden kirjeen
    Saa hän kielellämme laittaa."

    Tuhansista niinkuin löytty
    Oli heidän seurassansa
    Yksi ainoa, mi hiljaan
    Kuultelj heidän puhettansa;
    Viimein nous tää seisaallensa,
    Heidän haastiin suuttununna,
    Tuimin silmin katsoi heihin,
    Ja hän lausui punastunna:

    "Hävetkäätte, virkaveljet,
    Lakiamme vääristellä,
    Kansan kieltä halveksia,
    Arvollanne pöyhkäellä;
    Sydämettä ne on, jotka
    Halveksivat maamme kieltä,
    Surma syököhön ne, kutka
    Noudata ei kansan mieltä."

SUOMENNOKSIA RUNEBERGIN VÄNRIKKI STOOLIN TARINOISTA.

            De tala några enkla ord,
            Tag mot dem, dyra fosterjord!

Runeberg.

Maamme.

    Oi maamme, maamme, isänmaa,
    Soi sana kallis sa!
    Ei laaksoa, ei kumpuraa,
    Ei rantaa löydy rakkaampaa,
    Kun meidän maamme, Pohjola,
    Isiimme onnela.

    On maamme köyhä, olkoon niin,
    Jos kultaa tahtoo ken,
    Vaikk' outo meitä kiertääkin,
    On maamme meistä rakkahin,
    Se vaaroinensa, saarineen
    On meistä kultanen.

    Puromme meist' on rakkahat,
    Koskeimme pauhina,
    Ja synkkäin metsäin huoannat,
    Täht' yömme, kesät kirkkahat,
    Kaikk' on, mi riemas rintaa
    Näkynä, lauluna.

    Täss' auroin, miettein, miekoilla
    Isämme taisteli,
    Ajalla synkäll' armaalla
    Ja tässä onnen vaiheella
    Tään kansan sydän sykkäili
    Ja vaivans kärseili.

    Ken tämän kansan taistoja
    Kivaili kertoen,
    Kuu sota ulvoi laaksoissa,
    Ja nälk' olj kylmän seurana,
    Sen veren kaiken juoksehen
    Ja maltin mittas ken.

    Täss' ompi veri vuotanut.
    On tässä eestämme,
    Ja täss' on riemuus nauttinut,
    Ja tässä huolten huokaillut
    Tää kansa, kantain kuormaamme
    Jo ennen aikaamme.

    Täss' olla meidän mieluist' on.
    On kaikki suotuna;
    Vaikk' onni kuinka vaihtukoon,
    Maan saimme me, se meidän on,
    Maass' onko, ois mi kalliimpaa
    Ja tätä rakkaampaa?

    Ja tässä, tässä on se maa,
    Edessä silmämme;
    Ja näyttäin järvein rantoja
    Sanella voimme riemulla:
    Kas tuota maata, tuoss' on se,
    Se maa mi äitimme!

    Jos loistoon meitä saatettais,
    Tuon sinen kultakaan,
    Jos tähtein riemun sielu sais,
    Miss' itkien ei huoattais,
    Niin tähän maahan köyhään vaan
    Haluisimm' uudestaan.

    Tuhantten järvein maa, oi maa
    Totuuden, laulujen,
    Elomme virran valkama,
    Sä toivojen, sä muistoin maa,
    El' itke vaivaa köyhyyden,
    Oo vapaa, riemuinen!

    Kun kerran kukkanuppusi
    On käyvä kukkihin;
    Kas, lemmestämme nousevi
    Sun loistos, riemus, toivosi,
    Ja vielä kerran korkeemmin
    Soi maamme laulukin.

Pilven veikko.

        Kalliimp' elämää on, näin mä, lempi,
        Tämän kuolo viel' on kallihimpi.

    Synkeässä metsässä olj pirtti.
    Sydänmaassa etähällä tieltä,
    Jossa sota syksyst' alkain riehui.
    Vihollinen löytänyt ei paikkaa,
    Vennon jalka tallannut ei poikuu
    Sinne vievää; korppi vaan toi tiedon
    Tappeluista pilvein alta huutain,
    Taikka sääksi, kuusella mi istui,
    Taikka susj, mi verisaaliillansa
    Etsi nummen peittopaikkaa jälleen.

    Isäntäpä aivan huolissansa
    Pirttisessä pitkän pöydän päässä
    Istui lauantaina illan tullen,
    Hengähtäen viikon vaivoistansa.
    Nojannut olj posken kämmenehen,
    Painoi kyynärpäätä pöytää vasten,
    Silmänsä vaan jolloin kulloin katsoi
    Sivulle, ei olleet rauhalliset.
    Perheenjoukko tät' ei huomannunna,
    Jota töllissä olj kaksi henkee,
    Ottopoikans ei, ei tyttärensä;
    Halaellen toisiaan, he istui,
    Käsi käässä, pääkin päätä vasten,
    Kiukaan vieress' hiljaa, huoletonna.

    Vanhus viimein loihe laulamahan,
    Älys viisas hänen miettehensä,
    Vaikka itsekseen hän lauleskeli,
    Niinkun laulu juoksi, sanat sattui:

    "Metsän kuninkaaksi syntyy karhu,
    Ahon kaunisteeksi honka kasvaa,
    Jaloksiko syntyy ihmislapsi
    Vaiko turhuutehen, ei oo tietty.
    Tupaan talvi-ehtoona tulj poika
    Tuntemattomana, niinkun eksyin
    Metsän lintu ihmisien suojaan;
    Lakin reiist' otsa paljas loisti,
    Lumen alta varvas pilkisteli,
    Revinnehen vaatteen alta rinta.
    Kenen, mistä? — Kysy kenen, mistä
    Rikkaalta, joll' ompi koto, vanhin.
    Kodistani joku tuuli tuullee,
    Tohdin veljeksi mä pilven kutsuu,
    Vaan yön jalkineilla oon mä lumi,
    Tupaan tultuaan min pois hän polkee. -.
    Jaloist' yön ei lumi sulanunna,
    Pilven veikko tuulen kans ei mennyt,
    Poika viipyi, kasvoi nuorukaiseks.
    Arvotonna juoksi ensi vuonna,
    Toisena hän kaskea jo hakkas;
    Kesä neljäs viel' ei paättynynnä
    Karjaa väijyvän kun karhun tappoi.
    Missä maineens, armas usealle.
    Jonka vertaista ei seudullamme
    Yksikähän mies oo saanut? missä
    Hoitajan on toivo? Vanhus istuu
    Huolissansa, oottain, ehkä turhaan,
    Sanaa tappelusta kuullaksensa,
    Pelastettu onko maa, vai mennyt?
    Selittää ei taida kotkan kieltä,
    Ymmärtää ei korpin ääntä; vieras
    Sanomata ei tuo synkkään korpeen,
    Nuori, jonka häntä tulis auttaa,
    Neidon lemmen ääntä kuunteleepi."

    Kesä-iltana kun tuuliainen,
    Luonnon äänetönnä juhlaa viettäin,
    Tulee yksin, äkkiä kun nuoli,
    Metsän järveen laskeuu, ei kasvi
    Liiku, mänty seisoo hiljallahan,
    Hiljaa kukka rannikolla, hiljaa
    Kaikki on, vaan järven pohja kuohuu;
    Samoin nuorukainen, koska laulu
    Häntä lumoutti, istui vaiti
    Miettien ja järkähtämätönnä,
    Veri hänen syömmestään vaan kuohui.
    Kaiken iltaa istui neidon luona,
    Kävi maata myös kun toiset käivät.
    Ennen toisia olj nukkuvinaan.
    Mutta ennen toisten heräämistä,
    Rusottaissa aamuruskon, varhain
    Pujahti hän hiljaan pirttisestä.

    Valkenipa päivä, aurinkoinen
    Nousi taivaan kautta kulkemahan,
    Havautui vaan kaksi mökkisessä;
    Siivottiin ja suurusleipä tuotiin.
    Mutta kaksi käi vaan pöydän ääreen,
    Puolipäivä tulj, ei kolmas tullut.
    Vanhan otsa viel' olj murheetonna,
    Tyttärensä silmät kyyneletön,
    Lepäämähän, vaikka juhla kutsui,
    Kumpikaan ei käynyt syötyänsä.
    Kului hetki, pitkä kun se hetki,
    Jona, taivahalle noustuansa,
    Myrskyn pilvi läheneepi, kunne
    Puhkeaapi, sataa rankkaan, haihtuu.
    Sitten lohdutukseks ukko lausui:
    "Kylään tie on pitkä, tyttäreni,
    Jyrkät kohtaa, joet estää, teitä
    Ei oo, suotiin syksyn sade täyttää.
    Aamuruskolla ken sinne kulkee
    Kotona on tuskin iltasilla."
    Näinpä vanhus. Sitä kuulematta
    Istui tytär itsekseen kun kukka,
    Teränsä mi yöksi ummistaapi;
    Mitä mietti, hän sen ties vaan itse.

    Eipä jalo neiti istununna
    Kauvemmin, kun kasvi kuihtuneena
    Kastett' oottaa päivän laskettua,
    Ennenkun jo kyynel hällä vuoti
    Poskille, ja kun hän surren lauloi:
    "Sydän kun se toisen syömmen kohtaa,
    Vähäks muuttuu, mik' olj ennen kalliin,
    Koto, maa ja taivas, vanhemmatkin,
    Enemmän kun maa on syleilyssä,
    Näkyy silmiss' enemmän kun taivas,
    Silloin isän tahtoo, äidin neuvoo
    Salahuokaus on kallihimpi.
    Mikä voima lumoaa kun lempi,
    Rakastavaa mitkä kahleet estää?
    Järviä hän uipi niinkun alli,
    Vuoret estää, saa hän kotkan siivet,
    Ennen puolta päivää hän on siellä,
    Jonne häntä illaks ootettihin."

    Käsittipä tuskin vanhus laulun,
    Kun hän tuskan, huolen voittamana
    Kadonnutta lähti etsimähän.
    Tuvasta hän lähti hiljaan, kulki
    Hiljaan korven teitä pettäviä;
    Honkain latvat peitti päivän, kun hän
    Ensi taloon väsyneenä saapui.

    Tyhjä, kolkko, niinkun ahon mänty,
    Kulovalkee jonk' on karsinunna,
    Olj tää talo, ehkä rikas muinoin;
    Emäntä vaan yksin tuvass' istui,
    Kumarruksissansa silmäellen
    Lasta kätkyessä nukkuvaista.

    Niinkun lintu, äkkiä kun kuulee
    Pyssyn paukauksen, luodin lennon,
    Säikähtyy ja levittääpi siivet;
    Samoin tuoliltaan lens nuori nainen
    Oven auetessa, mutta säikäys
    Muuttui riemuks, kun hän vanhan huomas.
    Juoksi hälle vastaan, kättä antoi,
    Hänen poskens huuhti kyynelehet.
    "Terve," lausui hän, "sun, isä vanha,
    Surussa oot kallis meille tullut.
    Terve kolminkerroin ylevälle,
    Jonka vainottujen auttajaksi
    Kasvatit ja varjoks vaivasille!
    Istu, lepää matkan vaivastasi
    Sekä riemuin kuule mitä kerron:
    Sota olj jo kova syksyst' alkain,
    Ystävä ja vieras maata raivas,
    Aseeton sai rauhassa tok' olla;
    Kulunut on päivä tuskin siitä,
    Miehiä kun naapurpitäjäästä
    Joukkoo seuras vihollista vastaan.
    Tuli taisto, voitto petti meidät,
    Joku pääs vaan kuolemasta, nekin
    On kun lehdet myrskyn lennättämät.
    Viha virtasi, kun kevättulva
    Seudulla, ei yhtään säälimistä
    Aseeton, ei mies, ei vaimo nähnyt.
    Valui aamulla jo virta tänne,
    Kirkon kello kun soi ensi kerran.
    Meille poikkes aalto ryöstämähän.
    Hirmuin kertoelma heittäkäämme!
    Sidottuna puolisoni olj maassa,
    Veri oli juossut, väkivalta
    Vallitsi, olj hätä ylimällään,
    Apua ei ollut oottamista.
    Kahdeksanpa kättä mua riuhtoi,
    Repivät kun pedot saalistansa;
    Pelastaja, auttaja tulj silloin,
    Tupaan pilven veikko tulj kun myrsky,
    Hävis vaino, julkeatpa kaatui.
    Asunnossa tässä ryöstetyssä
    Varpusta mä köyhempänä istun,
    Iloisempana kun onnessani
    Ylevää mä tuota nään ja miestäin,
    Kylästä jos terveenä he tullee,
    Jonne vihollista seurasivat."

    Sanat viimeiset kun vanhus kuuli,
    Nous hän kun ois kauvan levännynnä,
    Hänen silmässään olj synkkä huoli.
    Pyydettynä jäämään, ehkä turhaan,
    Pois hän lähti astumahan tietä
    Kylään väkirikkahasen vievää.
    Metsä peitti auringon ja kasvot,
    Kun hän, epäellen toivostansa,
    Taloon tulj miss' eli sielun paimen.
    Talo suuri, tää olj ryöstettynä,
    Tyhjä, kolkko, niinkun paljas saari
    Hämärässä nähty lammen jäältä.
    Tuvass yksin kiukaan vieress' istui,
    Vuosist' uupununna, soltto Klinga.

    Oven kun hän kuuli aukastavan,
    Näki muinoispäivän ystävänsä,
    Nous hän vaikka haavoistansa sairas,
    "Viel' on päivä meillä", niin hän lausui,
    "Koska nuoret polkujamme astuu,
    Miehuus ei oo maassa unhotettu,
    Tänäin semmoinen olj kirkkojuhla,
    Jonka lapsi, va'ussaan sen kuullut,
    Lausuva on lasten lapsillensa.
    Katso, voitostansa riemahtava
    Vihollinen tulj kun susijoukko,
    Himotessa vertä, ryöstö, vaino
    Seuras häntä. — Virkkamatta muita
    Olla voipi, vaikk' ei muistamatta,
    Verehen kun kyllästyi jo joukko,
    Pahimmat vaan jäljelle olj jääneet,
    Silloin surkeus olj ääretönnä.
    Keskelle nyt käyden hevon huiman
    Sidottihin jalo sielunpaimen,
    Tähän saakka säästettynä, juosten
    Seuraamahan hurjaa ratsumiestä.
    Lyhyt oli päätös, jalka kohta
    Väsyvä olj, käsi herpoava,
    Lakaseva maata harmaa tukka.
    Yksin vanhus seisoi, taivahasen
    Loi hän silmäns, niinkun silloin luodaan,
    Pimeys ja yö kun maata kattaa.
    Kiitos, kunnia! tulj apu silloin;
    Hän, mi syntyi kankaalla kun tuuli,
    Pilven veikko, niinkun ukon nuoli,
    Maahan iski, vainojan hän murti,
    Avull' on mä toisten elänynnä,
    Juureton kun kuusi kaatununna
    Toista vasten, vaivaks itselleni,
    Ollessani kuorma raskas muille;
    Toki hengen lahjall' annan arvon
    Kirkon luota taistosta jos kääntyy
    Jalo nuorukainen voittajana."

    Sanan viimeisen kun vanhus kuuli,
    Pois hän lähti niinkun hiiluksilta;
    Iltarusko olj jo vaalennunna,
    Ennenkun hän kirkon luokse pääsi.
    Savussa ja tuhkana olj kylä,
    Pilvein peitossa kun tähtitaivas,
    Kylän luona kummulla olj kirkko.
    Niinkun pilviss' yksinäinen tähti,
    Hiljaisuus olj seudun vallitsija,
    Niinkun kuu on kolkon syksyn yöllä.

    Kaattuin urhoin kesken, tuttuin, outoin,
    Niinkun haamu peltoo niitettyä,
    Vanhus käi. Olj kuolo tehnyt työtään,
    Kuulunut ei hengen huokausta.
    Vasta polun päässä koukeroisen,
    Huonein kesken ryöstetyin mi kulki,
    Nuorukainen istui kuolevainen.
    Vaaleet posket lensi punaseksi,
    Niinkun illan hopeaiset pilvet,
    Rakastunut silmä aukes jälleen,
    Tulevan kun vanhuksen hän huomas;
    Lausui: "helppo on nyt vertä vuotaa
    Sen, ken varhain on jo onnen saanut
    Voittaneena maansa eestä kuolla.
    Terve sun, jok' olet kasvattanut
    Pelastajan maalle armahalle,
    Terve, terve jalon johtajamme,
    Meit' olj kaikkia mi voimakkaampi.
    Rauennunna joukkomme olj voimat,
    Hajallaan kun karja paimenetta
    Olj se kuoloon oma toivotonna,
    Ketään ollut ei ken kokos kansan,
    Kukaan antanut ei neuvoo, eikä
    Ketään kuultu, ennenkun hän saapui,
    Kunne korvesta tulj loisipoika,
    Jolla kuninkaan olj jalo otsa,
    Äänensä, mi sotaan kutsui, kuului;
    Joka sydän silloin leimahteli,
    Pelko haihtui, kaikki hänet tunsi;
    Hänen kans menj joukko miekkaa vasten,
    Niinkun myrsky ruovostohon lentää.
    Katso kirkkoon päin, kuin pitkin tietä
    Vihollinen kaatunut on maahan,
    Niityllä kun korsi korren päällä,
    Mihin viikate on sattununna.
    Ylevänpä käymä tie on tuossa,
    Johon katselen, kun jalkain petti,
    Jota miettein seuraa kuoloon asti."
    Lausuttu ja urhon silmä sammui.

    Niin myös hiljaan päivän hohde sammui;
    Kuu, yön aurinkoinen loisti yksin,
    Valais käyvän tietä kirkonmaalle,
    Vanhuspa kun aitoksehen astui,
    Ristein keskell' ihmisjoukko seisoi,
    Synkeänä, äänetönnä ollen,
    Niinkun alahalla nukkuvaiset.
    Yksikään ei mennyt häntä vastaan,
    Yksikään ei häntä tervehtinyt,
    Lausunut ei ehkäs silmällänsä.
    Joukon keskelle kun vanhus astui
    Makas nuorukainen jalkain eessä,
    Tunnettihin vaikka verissänsä.
    Niinkun maassakin on vertaisetta
    Honka männikössä kaatununna,
    Olj myös joukossa hän vihollisten.

    Kädet ristissä ja äänetönnä
    Seisoi vanhus niinkun ukon lyömä,
    Poskensa olj valkeet, huulet liikkui,
    Kunne huoli valitukseen puhkes:
    "Tupain kurkiainen jo nyt katkes,
    Rakeet riisti viljan pelloltani,
    Taloain nyt kalliimpi on hauta.
    Mua voi, kun noin nyt nään sua jälleen;
    Kunniain ja vanhuuteni sauva,
    Taivaan lahja, vasta suurin, uljas,
    Vähäinen nyt oot kun hiekka tuossa."
    Näin olj tuskin vanhus vaikeroinnut,
    Kun jo tyttärensä ääni kuului,
    Ja hän lausui, vasta paikkaan tullut:
    "Armas olj hän mulle, sydämensä
    Sydäntäni vasten sykkiessä,
    Kalliimpaa ei ollut maailmassa,
    Mutta kahta vertaa armahampi,
    On tuo jalo kylmänä nyt mulle
    kylmää maata vasten sortununna.
    Kalliimp' elämää on, näin mä, lempi,
    Tämän kuolo viel' on kallihimpi."

    Niin hän lausui ilman kyyneleitä,
    Meni hiljaan ääreen kaatunehen,
    Lankes polvillensa, otti huivin,
    Peitti hiljaan ammutun hän otsan.
    Suruissansa, vaiti urhot seisoi,
    Niinkun metsä, joss' ei tuuli kuiska.
    Seudun naiset seisoivat myös hiljaa,
    Suremaan ja katsomahan tulleet.
    Mutta jalo neiti jälleen lausui:
    "Tahtoisiko joku tuoda vettä,
    Verest' että voisin pestä kasvot,
    Vielä kerran silitellä päätä,
    Sulosilmää kuolossakin nähdä;
    Kaikille mä riemuin tahdoin näyttää
    Pilven veikkoo, kurjaa kerjäläistä,
    Joka nousi turvaks isänmaamme."

    Tyttärensä lauseet kuultuansa,
    Onnettoman vieressänsä nähden,
    Vanhus lausui, ääni sortununna:
    "Sua voi, mun tyttäreni parka!
    Surun lievitys ja riemun riemu,
    Isä, puoliso ja veikko, varjo,
    Hänen kanssaan sulta kaikk' on mennyt,
    Kaikk' on mennyt, ei oo mitään jäänyt."

    Puhkes joukko suurest' itkemähän,
    Kukaan seisonut ei kyyneleittä,
    Mutta neitin kyynelehet loisti,
    Pitäin kättä kaatuneen, hän lausui:
    "Vietetä ei murhein muistoasi,
    Ei kun sen, mi lähtee, unhohtuupi;
    Suree isänmaasi sua, niinkun
    Lämmin kesä-ehto kastett' itkee,
    Täynnä loistoo, riemua ja laulua,
    Syli auki aamuruskoo kohden."

Sven Duuva.

    Sven Duuvan isä kersantt' olj ja virkaheittona,
    Olj sodass' ennen viimeistä, jo silloin vanhana;
    Maatilkullansa eli nyt, sai siitä leipäsen,
    Häll' yhdeksän olj lapsia, ja nuorin heistä Sven.

    Jaella liekö järkeä ukolla ollunna
    Tarpeeksi tälle joukolle, ei siit' oo tietoa;
    Hän vanhemmille varmaanki olj liiaks antanut,
    Kun viimesyntyneelle häll' ei antaa piisannut.

    Sven Duuva kasvoi hartevaks ja vahvaks kumminki,
    Kun orja raatoi pellolla ja metsää raivasi;
    Olj ilosampi, nöyrempi kun viisat lieneekään,
    Hän kaikkiin töihin saatiin, vaan ne väärin teki hän.

    "Voi taivaan herra, poikasein, sä miksi aiotkaan?"
    Monesti ukko lausui näin ja huokas tuskissaan.
    Kun laulu tää ei loppunut, niin loppui kärsimys
    Pojalta, hänpä miettimään, min sieti ymmärrys.

    Kun tuli Duuva kersantti siis kerran uudestaan
    Ja laski vanhaa virttänsä: "Sven, miksi aiotkaan?"
    Niin vastausta hämmästyin tuo äijä säikähti.
    Kun Sven, hän nokkans aukasi: "niin, sotamieheksi."

    Ivaten vanha kersantti tok' viimein naurahti:
    "Vai, pöllö, pyssyn saisit sä, sä sotamieheksi!"
    "Niin," poika mietti, "nurinpäin käy täällä kaikki vaan,
    Lie ehkä helpoin kaatua maan eestä, kuninkaan."

    Ijäkäs Duuva hämmästyi ja itki syömmestään;
    Sven selkään otti säkkinsä, menj joukkoon lähimpään.
    Hän mitan täytti, terve olj, jo kyllä siinäkin,
    Ja rekryytiksi paikalla tulj joukkoon Dunckerin.

    Nyt Duuva sotatemppuihin olj opetettava,
    Se kulki kummanlaisesti, olj hauska katsella,
    Korpraali huusi, naurahti, ja naurahti ja huus,
    Vaan sama toimess' leikissä, olj rekryyttinsä uus.

    Väsymätönnä ainiaan, jos muutkin, oli hän,
    Hän tallas että jytis maa, käi ett' olj hiessään,
    Vaan käännöstä kun huudettiin, hän kääntyi harhahtain,
    Käi oikeaan ja vasempaan, päinvastoin aina vain.

    Olalle pyssy oppi hän myös pyssy jalkoihin,
    Hän taisi tehdä kunnian ja laskee painetin;
    Vaan kunniaa kun huudettiin, hän laski painetin.
    Olalle pyssy hällä lens, kun jalkaan vaadittiin.

    Siis Duuvan sotaharjoitus tulj kuuluks yleiseen,
    Ja nauroi joukko, päälliköt, he tälle ihmeellen;
    Vakaana tietään käi hän vaan, kun ennen kärseili,
    Odottain aikaa parempaa, — niin sota leimahti.

    Kun joukon oli mentävä, niin silloin mietittiin:
    "Sven piettäisiinkö viisaana ja kanssa vietäisiin?"
    Hän salli heidän lausua ja seisten mietti vaan:
    "Jos toisten kans en mennä saa tok yksin mennä saan."

    Kuitenkin pyssyn, renselin, sai hänkin, renkinä
    Sai olla missä levättiin, sotilas melskeessä;
    Vaan tappelu ja passaus käi yhtä pulskeesti,
    Araksi hänt' ei kutsuttu, vaan hulluks jollonki.

    Palausmatkaa Sandels käi ja Ryssät ahdisti,
    Peräyttiin joen rannatse pois vitkallisesti,
    Ja joen poikki portahat käi joukon raitteella,
    Noin miestä kaksikymmentä olj siinä varjona.

    Kun heitä lähetetty olj vaan tietä laittamaan,
    Sen tehtyä, pois melskeestä he piti rauhoaan,
    He otti, minkä taisivat, maanmiehen talosta.
    Ja Duuvan — sill' olj hänki kans — he antoi passata.

    Vaan muuttui toiseks äkkiä, kun laukkaan, vaaralta
    Tulj adjutantti Sandelsin, hevonen vaahdessa.
    "Jumalan tähden, sillallen, kivääriin!" huusi hän,
    "Vihollisjoukko kuuluu tuost' ylj joen pyrkivän."

    Päämiehell' äänti: "silta te, jos voitte, rikkokaa,
    Jos ette voi, niin viimeiseen verehen taistelkaa;
    Hukassa kaikk' on, taaksemme jos Ryssät pääsevi.
    Apua saatte, huolta ei, tänn' entää kenraali."

    Takaisin riensi. Joukkomme pääs tuskin sillallen,
    Kun toisen rannan töyrylle tulj joukko Ryssien.
    Se laajeni, se tihjeni, se tähtäs, paukahti,
    Tulj Suomalaista kahdeksan sen ensi uhriksi.

    Ei ollut hyvä viipyä, jokaista häpsäyttää
    Täräys vielä, nähtiin vaan viis veljee jäljellä.
    "Kätehen pyssy, taaksepäin," kun kaikui toteltiin,
    Erehtyi Duuva yksinään ja laski painetin.

    Vaan käännöksensä taaksepäin olj vielä ihmeempi,
    Kun kääntyy täytyi, sillallen hän yksin tähtäsi;
    Hän seisoi siinä jäykkänä, kun muinoin tyynellään,
    Kaikille valmis neuvomaan tuot' äkserinkiään.

    Ei aikaakaan kun näyttääkseen sai taitoansa hän,
    Samassa Ryssäin nähtihin jo sillan täyttävän;
    Mies miehen jälkeen syöksyvät, vaan aina ensimäin
    Sai oikeaan ja vasempaan ja kaatui toisappäin.

    Käsillä tätä jättiä ei voitu kukistaa
    Ja lähin miehens luodilta hänt' aina varjoaa.
    Kun vahingosta Ryssät vaan tulj rohkeammaksi,
    Tulj Sandels, näki joukkoneen kuin Duuva taisteli.

    "Hyv' on," hän huusi, "kestä vaan, sä uljas poikanen,
    El' yhtään hittoo laske ylj, viel' kestä hiukkasen;
    Kas, siin' on kunnon sotamies, niin taistaa Suomalain!
    Avuksi, pojat! Meidät tuo pelasti yksin vain."

    Ja Ryssät huomas rynnäkköns jo turhake käynehen,
    Ja heidän joukkons kääntyi pois, peräytyi verkalleen;
    Kun kaikk' olj hiljaa, rannallen tulj käyden Sandelsi
    Ja kysy missä mies olj se, ken sillall' otteli.

    Sven Duuva hälle näytettiin. Hän oli taistellut.
    Hän oli taistellut kun mies, olj taisto loppunut;
    Hän levätäkseen leikistään olj maata pannunna,
    Ei vakaampana entistään, vaan vaalakkaampana.

    Silloinpa Sandels kumartui ja katsoi makaavaa,
    Ei tuntematon ollut se, se mies olj tuttava;
    Ja hänen sydämensä all' olj ruoho punanen,
    Olj rintaan luoti sattunut, hän kuollut verehen.

    "Se luoti, täytyy tunnustaa, ties kuinka kohtasi,
    Enempi meitä tiesi se," niin lausui kenraali,
    "Se hänen kaidan otsansa soi olla rauhassaan,
    Käi, mit' olj hällä parempaa, jalohon rintahan."

    Levisi nämät lausehet sitt' yltä yleiseen,
    Jokainen myönsi Sandelsin tok' oikein lausuneen.
    "Ajatus Duuvall'," arveltiin, "ei liiaks riittänyt,
    Olj huono pää, vaan hyvä häll' olj sydän sykkäillyt."

Otto von Fieandt.

    Oli Kristinasta mies,
    Otto Fieandt, hänpä ties
    Antaa muille käskyjänsä,
    Kun olj vanhin veljistänsä.

    Sodass' olj hän, todellaan,
    Everstluutnanttina vaan,
    Armeijaan ois saanut tulla,
    Jos ois voinut toista kuulla.

    Vaan hän kulki polkuaan
    Oman päänsä jälkeen vaan,
    Ketään ei hän kuulla tainnut,
    Eri joukon siis olj saanut.

    Kuule, olj min muotoinen:
    Päällä harmaa takkinen,
    Tehty kotiluhtiloissa,
    Keritty olj villat koissa.

    Lakin kantoi päässähän
    Kesän vanhan kiiltävän,
    Peru Lappehelta saatu,
    Missä ukko vaari kaatu.

    Talvella olj laajassa,
    Lammasnahkaturkissa,
    Talonpoikaismahlikkaissa,
    Joukon eessä ratsastaissa.

    Ei ois urhon näköinen
    Kansan nähdä nykyisen;
    Aika toinen, toinen tunto,
    Syvemmällä piili kunto.

    Miekka häll' olj suotta vaan,
    Jos hän sodass' ampukaan
    Yhtäkähän laukausta,
    Siitä ei oo kertomusta.

    Teräs, ruuti, lyijy saa
    Olla joukon huolena,
    Se, se lauloi, hänpä soitti,
    Ruoska kädessänsä voitti.

    Sitä heilutti hän vaan
    Eestä maan ja kuninkaan.
    Niinkun tammi vankkumatta,
    Leikistänsä uupumatta.

    Tapella hän kyllä tais,
    Huoli ei ken voiton sais,
    Taiston vaan pyys saada voimaan,
    Ruosk' olj siihen valmis soimaan.

    Luonnostaan ei Suomen mies
    Kiireinen oo, sen hän ties,
    Siis hän pyysi tulistuttaa
    Kulkua, ei rohkeutta.

    Piti piippu olla vaan,
    Muuten hyv' ei ollutkaan,
    Kun hän piipustansa maisti,
    Riemuin voitettunai taisti.

    Ja hän pauhinassa kun
    Tupakkaa panj piippuhun,
    Lähin mies sai viivähdellä,
    Tulta hälle viritellä.

    Joukossaan kun sitten hän
    Hiessänsä, veressään,
    Sivaltaen ruoskallansa,
    Imeskellen piippuansa.

    Miehensä sai rinnukseen,
    Pajunetit kohdalleen,
    Ryntäs joukkoon taajimpahan,
    Niin hän olj kun totonahan.

    Suomee tais kun tulkki hän,
    Huusi niinkun niityllään,
    Milloin kiitti, laitti milloin,
    Töllistää ei saatu silloin.

    Hyv' ei silloin, kerrotaan,
    Vihollisten ollutkaan,
    Silloin olj kun hitto oisi,
    Olj kun talonpoika toisin.

    Niin hän viimein joukkoneen,
    Piippu suussa, takkineen,
    Tapeltua raivosasti,
    Pääsi Karstulahan asti.

    Toivo joukon Suomenmaan
    Oli näihin miehiin vaan,
    Tuhatt' toista tällä kertaa;
    Vlastoffill' olj kolme vertaa.

    Soma leikki syntyyki,
    Fieandt piipun täyttävi,
    Siimalla lyö kantapäähän,
    Sitte lähtee ryntäämähän.

    Kuusitoista tuntii hän
    Kesti, vaan sai selkähän
    Poijes viedä joukon saiki,
    Hitollepa heitti kaikki.

    Silloin, niinpä tiedetään,
    Enää hän ei lyönytkään,
    Lakin painoi alemmaksi.
    Muuttui muita hiljemmaksi.

    Möttöseen näin ratsasti,
    Satulaan vaan tuijotti,
    Piti kättä povessansa,
    Muistanut ei piippuansa.

    Mitä silloin mietti hän,
    Sit' ei tiennyt yksikään,
    Neuvotella yksin mahtoi,
    Joukko kulki kuin se tahtoi.

    Lintulahteen päästyään,
    Olkikuvon pyytää hän,
    Tahtoo unta vaivastansa,
    Syö ei yhtään ruuastansa.

    Niin hän päätti päivän tään;
    Aamullapa varhain hän,
    Kello kolme noustuansa,
    Jo olj toinen luonnoltansa.

    Oli niinkuin ennenki,
    Ovest' ulos tirkisti,
    Yht' olj jyrkkä kasvoiltansa
    Rypisteli otsoansa.

    Otti taskumatistaan,
    Torui nuorta veikkoaan,
    Joella olj puustin suonna,
    Tupakoitsi Perhon luona.

    Olkoon kuinka huoliaan,
    Sodass' ase tarvitaan,
    Kuitenkin kun Fieandt taistaa
    Tainnee olla soveljaista.

    Senpätähden lausuvat,
    Miehensä kun kertovat
    Vaivoistansa taistellessa
    Tai pääjoukkoo muistellessa:

    Toisin oisi käynytki,
    Jos ois saatu kenraali,
    Jok' ois aikaa arvioinut,
    Tappelussa tupakoinut.

Kuningas.

    Kuningas Kustaa Adolf
    Kohosi salissaan,
    Äänettömyyden katkas
    Ja loihe lausumaan.
    Hänellä kuulijoita
    Olj kolme kaikkiaan,
    Toll marski, kreivi Piper,
    Karl Lagerbring, ne vaan.

    Kuningas silloin virkkoi,
    Totisna lausui näin:
    "Asiat Suomen joukon
    Käy kaikki nurinpäin;
    Toivomme Klingsporista
    On melkein haihtunut,
    Ja Viapori mennyt,
    Se pylväs kaatunut."

    "Me ilmestystä kauvan
    Olemme oottaneet,
    Pää-enkeli vaan viipyy,
    Hänt' emme nähnehet.
    Sodanpa lähemmäksi
    Tulevan tiedetään;
    Se seikka kuningasta
    Paneepi miettimään."

    "Siis kuninkaallisesti
    Olemme päättäneet,
    Ja tosipäätöstämme
    Nyt täyttää määränneet;
    Me oomme tuottanehet
    Tänäänpä puvun sen,
    Min Leijonamme vihki
    Narvalla taistellen."

    "Kahdennentoista Kaarlen
    Otamme hanskat me,
    Se kuningasta, miestä
    Yht' aikaa merkitsee.
    Tään suuren urhon miekan
    Sitoen vyöllemme,
    Maailmaa velttomaista
    Peloittaa tahdomme."

    "Te Piper auttakaatte
    Käteeni hanskoa,
    Ja Lagerbring, Te toista
    Samaten auttakaa,
    Ijän ja arvon tähden
    Te, marski, ansaitte
    Vihityn voittoon miekan
    Sitoa vyöllemme."

    Kuningas Kustaa Adolf
    Kun Jumal' oisiki,
    Kahdennentoista Kaarlen
    Puvussa loistavi,
    Hän ylpee haastamaankin
    Olj tänä hetkenä.
    Salissa askeleilla
    Vaan astui pitkillä.

    Kun astuntansa loppui,
    Niin nähtiin ihmeempää:
    Takaisin miekan, hanskat
    Herroille antoi tää,
    Juhlalliseeti heihin
    Katsahti muhkeillen,
    Myös arvostansa alkoi
    Puhella jällehen:

    "Nyt Lagerbring saa laittaa
    Sanoman Suomehen,
    Puvussa leijonamme
    Nyt meidän ollehen.
    Toll marski, kreivi Piper,
    Mä kutsun Teidätki
    Tekoni juhlallisen
    Vieraiksi miehiksi."

    Tekonsa suuri tokko
    Asiat Suomessa
    Lie saanut muuttumahan,
    Ei tiedä historja;
    Vaan kyllä hämmästytti
    Hän siinä maailmans,
    Toll marskin, Piper kreivin,
    Ja Lagerbringin kans.

Sotamarski.

    Ranssilassa riemu raikui,
    Leirissä olj illanvietto,
    Voitosta kun Siikajoen
    Tuli Kronstedtille tieto,
    Eri seuroissapa juotiin
    Isänmaalle rakkahalle,
    Ensi onnen ilmiölle
    Saadulle taas kunnialle.

    Siellä saatiin nähdä kahta
    Urhoo, Everetluutnanttia,
    Vanhan Christjernin ja Loden,
    Molemmat oli vanhuksia.
    Aminova vertaisena
    Loisti heidän rinnallansa,
    Ringissäpä nuoret urhot
    Oli heidän seurassansa.

    Vapahasti kaikki saivat
    Jutellakin kun nyt juotiin!
    Seurassapa semmoisessa
    Kielen lukko auki suotiin:
    Ilman pelkoo, ilman vaaraa
    Päälliköistä moite raikui,
    Nimiä kun mainittihin,
    Marskin nimi ensin kaikui.

    Aflechti, mi retkistänsä
    Revolahden luona lakkas,
    Lausui: "malja Klingsporille!
    Tavat vanhat pois hän nakkas;
    Soma oisikin nyt nähdä
    Kuin hän päätään heiluttelee;
    Juostuansa pitkin maata
    Seista viimein uskottelee."

    Kronstedtinpa adjutantti,
    Luutnant Reicher lauseen katkas:
    "Se on väärässä ken lausui,
    Että Klingspor ei oo matkass';
    Adlercreutz ja Hertzen poisti
    Häpeämme voimillansa;
    Marski olj jo, hitto vieköön,
    Niinkun ennen matkassansa."

    Major Furumarki lausui:
    "Kuninkahan syy on tässä;
    Miksi hänen armostansa
    Leikkiin pääs tää pata-ässä?"
    Ladau lausui: "sä et kelpaa
    Arvostamaan marskin työtä,
    Sydän sull' on, häll' on vatsa,
    Osaat kuolla, hän vaan syödä."

    Ehrnroth lausui: "Muistelkaamme
    Missä loisti aikanansa;
    Makasiinissä ei suinkaan
    Kukaan löydä kunniansa,
    Klingspor teki urhotöitään
    Milloin tarvittiin vaan suita,
    Ihme ei, jos rakastaapi
    Vatia, ei tappeluita?"

    Tigerstedt, Suomen poika,
    Aflechtin mi kaatui kanssa,
    Näinpä lausui harmissahan
    Kiristellen hampaitansa:
    "Totta on, hän vieras onkin,
    Kasvanut ei laaksoissamme,
    Kieltämmepä hän ei tunne,
    Eikä meidän tapojamme;

    "Mutta maamme hän on nähnyt,
    Nähnyt on sen saaret, kannat.
    Nähnyt, niinkun mekin, vaarat,
    Tuhansien järvein rannat.
    Sydämettä, jumalatta
    Sepä ihminen on, jolla
    Rakkautt' ei oo kuoloon asti
    Tään maan vartijana olla."

    Christjernin loi silmät Lodeen:
    "Kuuletkos sä nuorii, veikka,
    Klingspor on taas heillä suussa,
    Sepä onkin vanha seikka.
    Tosin autuaat me oomme
    Kaatuessa vainiolla,
    Toista on, kun marski tässä
    Kielten piestävänä olla."

    Vanha Lode, jäykkä herra,
    Oli hiljaan istununna,
    Nyt nous ukko seisaallensa,
    Kasvoiltansa punastunna,
    Lasin täyden joi hän pohjaan,
    Vihoin pöydälle sen laukas,
    Lakin pisti kainaloonsa,
    Harmissahan suunsa aukas:

    "Menen pois mä seurastanne,
    Iloitkaatte keskenänne;
    Klingsporista saapi kuulla
    Moitett' aina piirissänne.
    Sotamarski, sotamarski,
    Ei oo muuta haastamista,
    Häpeä kun urhot viitsii
    Haastellakaan tuommoisista."

Sotilaan poika.

    Isäni nuor' olj sotamies, somin mi löytykään,
    Jo varhain tuli mieheksi ja pyssyyn tarttui hän,
    Maailmans tie olj kunnia,
    Hän seisoi seisten riemussa,
    Veressä, kylmäss', ruuatta;
    Isäni mun olj hän.

    Laps olin kun hän riensi pois, kun rauha päättihen,
    Vaan muistan muhkeen kulkunsa, mä aina muistan sen.
    Näkönsä, töyhtönsä, lakkinsa
    Ja silmäripseins varjoa;
    En koskaan sitä unhota
    Hän kuin olj herttainen.

    Ja kuultiin kohta, joukkomme kun Pohjasta tulj pois,
    Kuin uljas, kuin olj voimakas hän ollut taisteloiss';
    Ja rintamerkin, kerrottiin,
    Häneenpä saaneen, kaksikin;
    Mä silloin yksin mietin niin:
    Ah! kans ken ollut ois.

    Ja talvi poikkes, lumi sulj, tulj kevät riemuineen;
    Sanoma tulj: sun isäsi on kuollut taistellen.
    Mä silloin mietin mietteitä,
    Surussa riemuis' olin mä;
    Äit' itki kolme päiveä
    Ja pantiin paarillen.

    Isäni Lapualla kuolj, vaan luona lippujen,
    Sanoivat silloin hänen vast' ens kertaa vaalenneen;
    Kuolj isäns, kantain miekkoa,
    Maan, Kustaan eestä Uttiissa,
    Tään isä kaatui Lappeella
    Olj Kaarlen aikainen.

    Niin laitans olj, he vertä vuos, on aina käynyt niin,
    Sulosti olj he eläneet, olj kuolons kallihin.
    Ken rienteliskö hiljallaan?
    Ei, nuorra mennä kuolemaan
    Maan eestä ynnä kuninkaan,
    Se toista ompikin.

    Mä olen köyhä poika vaan, syön toisen kannikkaa,
    Kotoa, ystävää ei oo mull' isän kuoltua,
    Vaan kaivata en ymmärrä,
    Mä kasvan päivä päivältä,
    Soturin poika oonki mä
    Ei mull' oo vaivoa.

    Elänkö vaan ja täytänkö viistoista vuotta mä,
    Samahan taistoon, kuolohon mä aion rienteä,
    Soi luodit niissä tiheään
    Minäkin siellä löydetään,
    Rupean siellä rientämään
    Isäni jäljillä.