The Project Gutenberg eBook of Ystäväni kertomus, by Mathilda Roos

Sinua haluttaa kuulla, kuinka minun elämäni on saanut nykyisen suuntansa? sanoi ystäväni, rouva B., kun eräänä iltana istuimme valkean ääressä hänen salissansa ja keskustelimme. — Niin, se oli oikeastaan pikkuseikka, joka muutti elämäni suunnan, vähäpätöinen tapaus, jonka ehkä olisin aivan unohtanut, jollei se olisi tehnyt minuun niin syvää vaikutusta ja jollei sillä minuun nähden olisi ollut niin suuria seurauksia. Katsoppas ystäväni, minä kiinnitän erityistä huomiota siihen mikä on pientä, vähäpätöistä ja halveksittua. Minä uskon vähäpätöisten tapausten ja sanojen, vaatimattomien tekojen salaperäiseen voimaan. Vaiherikkaan elämäni aikana olen oppinut, että niinkuin luonnossa suurennuslasin avulla pienimmässä lumihiutaleessakin voi nähdä kokonaisen kauneuden ja sopusointuisuuden mailman, niin voi rakkauden näkölasi meille näyttää tuskan, ilon tai hyvyyden syvyyksiä siinä, mitä tavallisesti sanotaan pieneksi ja vähäpätöiseksi. Mutta nyt olen joutua tavallisen heikkouteni uhriksi muille saarnata lempiaatteitani, etkähän sinä niistä tahtonut kuulla. Tahdoit kuulla kappaleen elämänkokemuksistani, eikö niin? Kernaasti kyllä, siinä saat nähdä aatteeni käytännöllisessä muodossa, eikä se haittaa.

Ystäväni hymyili, keskeytti hetkeksi puheensa, tuijotti valkeaan ja jatkoi sitte:

Minun pitänee ensiksi mainita joku sana kodistani ja lapsuudestani, jotta täysin voisit ymmärtää mitä sitte aion kertoa. Niinkuin tietänet, oli kotini Tukholman varakkaimpia, uskallanpa sanoa onnellisimpiakin. Minä olin niitä etuoikeutettuja, joiden lapsuus kuluu niin, etteivät tiedä kärsimyksistä niin mitään. Kodissa olimme aina iloisia, onnellisia ja huolettomia. Taudeissakin, jotka meitä kohtasivat, oli jotain erinomaisempaa meidän suhteemme. Olihan meillä toisinaan lasten tauteja, tuhka- ja tulirokkoa y.m., mutta taudin kulku oli säännöllistä, meillä oli taitavat lääkärit, kalliit rohdot ja kun rupesimme paranemaan, tuotiin meille lohdutukseksi leluja ja makeisia, niin että minulla on se muisto, että meistä oli jotenkin hyvä olla sairaana.

Mitä köyhyyteen tulee, oli minulla siitä hyvin omituinen käsitys. Siitä oli ainoa kokemukseni köyhät ukot, akat ja lapset, jotka tulivat pyytämään apua äidiltäni ja jotka lähtivät luotamme korit tavaraa täynnä kiitellen ja siunaillen äitiä. Näen vielä niin selvästi äitini, kuinka hänen tummat silmänsä täyttyivät kyyneleillä, kun hän kärsivällisesti kuunteli köyhiensä surullisia kertomuksia. Toisinaan tulin etehiseen, jossa äitini seisoi keskustelemassa, silloin hän aina sanoi vakavasti: "tyttöni, tervehdä tätä vaimoa". Tein niinkuin käskettiin ja ojensin käteni vaimolle; tämä niiasi ja kutsui minua "armolliseksi ryökkynäksi" ja kiitteli minua ja ihaili, kuinka kaunis ja suloinen olin. Nuo kohteliaisuuden osoitukset tosin minua vaivasivat, mutta samalla tunsin jotain tiedotonta mielihyvän tunnetta, ja kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta minussa kasvoi ja juurtui se käsitys, että nuo vaivaiset olennot, jotka aika ajoin tulivat luomaan kärsimyksien varjoa isäni asuntoon, olivat aivan toista sukuperää kuin minä, vanhempani, siskoni ja seurustelupiirimme. Muistan myös kodissani kuulleeni useita lausuntoja, jotka lapsellisella luottamuksella ikäänkuin imin sieluuni ja joista sitte muodostin omat mielipiteeni, sellaisia lauseita olivat esim.: "sellaisilla ihmisillä ei ole mitään itsetuntoa", tai "sellaiset ihmiset eivät käsitä noita tunteita", tai "sellaisia ihmisiä täytyy kohdella heidän vähemmän kehittyneen tunne-elämänsä mukaisesti". Uskoin todella, että köyhien ajatukset ja tunteet erosivat meidän ajatuksistamme ja tunteistamme yhtä paljon, kuin heidän riepunsa erosivat meidän hienoista puvuistamme. Jos joku olisi minulle vakuuttanut, että tuo pieni kerjäläistyttö, jolle äitini tapasi antaa vanhoja vaatteitamme, rakasti isäänsä ja äitiänsä yhtä paljon kuin minä, että hän halusi leluja ja makeisia yhtä hartaasti kuin minä, että hänellä oli pieni, likainen, ruma nukke, jota hän rakasti yhtä paljon kuin minä kaunista vaaleatukkaista, sinisilnmäistä Roosaani, joka osasi avata ja sulkea silmänsä, niin olisinpa sitä suuresti epäillyt.

Lapsuuteni ja nuoruuteni kului ilman että tapahtui mitään, joka olisi muuttanut käsitystäni köyhien ja rikkaiden yhteiskunnallisesta asemasta tai heidän suhteestaan toisiinsa. Minä en milloinkaan tullut tekemisiin köyhälistön kanssa, paitsi milloin sain osakseni heidän kiitostansa ja siunauksiansa siitä aineellisesta avusta, jota olin heille antanut. Ja koska vanhempani ja minä emme koskaan olleet auttamatta hädänalaista, vallitsi meidän ja köyhien välillä aina hyvä suhde ja meitä pidettiin erinomaisen hyväntekeväisinä.

Pitänee minun vielä sanoa sinulle, että minulla kaikissa muissakin suhteissa oli iloisia elämänkokemuksia. Ihmiset olivat aina hyviä ja kohteliaita minulle, seuraelämässä minua hyvin suosittiin, minne tulin kohtasivat minua hyväntahtoiset katseet. Minusta elämä näyttikin niin valoisalta ja minä nautin täydestä sydämestä onnellisesta asemastani, joka niin sanoakseni piti loitolla minusta kaiken, mikä on epämiellyttävää.

Kahdenkymmenen vuotiaana jouduin naimisiin. Miehenikin oli, niinkuin tiedät, hyvin varakas, ja ihmiset tulivat yhä ystävällisemmiksi ja kohteliaammiksi minua kohtaan, kun minusta oli tullut nuori rikas rouva.

Minä järjestin elämäni samaan tapaan kuin äitini oli tehnyt vanhassa kodissa. Minullakin oli köyhät ystäväni, jotka tulivat luokseni ja vuodattivat kyyneleitä, "kun olin niin hyvä" ja minä tunsin aina suloista mielenliikutusta heidän kiitoksistaan. Varsinkin joulun aikaan minä oikein nautin näistä tunteista. Kun omat täydet joululahjakorit kannettiin sisälle, niin minä itsekkäisyydessäni ja tietämättömässä farisealaisuudessani kyyneleet silmissä ajattelin, kuinka suloista oli viettää joulua, kuu tiesi auttaneensa muita saattamaan kotejaan iloisiksi ja valoisiksi.

Kuitenkin täytyy minun tunnustaa, että aikaa myöten silloin tällöin joku häiritsevä ajatus nousi mieleeni. Tein esim. muutamia huomioita, jotka saattoivat minua epäilemään, tokko köyhien tunteet olivat erilaisia kuin meidän, ja tokko he olivat ainoastaan rahan ja leivän tarpeessa. Tulin nimittäin lähempään yhteyteen köyhien kanssa, kun itse rupesin käymään heidän kodeissaan, sen sijaan kuin ennen olin lähettänyt palvelijani tai antanut heidän tulla minun luokseni. Se, minkä siellä näin, herätti minussa uusia ajatuksia ja vaikutuksia, ei kuitenkaan kyllin syviä, jotta olisivat voineet saada aikaan todellisen käänteen katsantotavassani. Enin minuun koski, kun pari kertaa sain nähdä, kuinka epähienotunteisesti ja sydämettömästi "yliluokka" kohteli köyhiä; se järisytti sydämeni sisintä, mutta luulin, että olin sattunut näkemään vaan surullisia poikkeustapauksia, eikä mieleenikään johtunut, että minun n.s. "hyväntekeväisyyteni" oli samantapaista.

Tällä kehityksen asteella olin, kun eräänä päivänä — olin äskettäin täyttänyt 35 vuotta — sain käärön ja kirjeen eräältä ystävältäni, joka asui maalla. Käärössä oli timanttisormus ja kirjeessä hän pyysi minua, jos mahdollista myymään sitä. Ei hän ollut köyhä, mutta hän tarvitsi rahaa erääseen erityiseen tarkoitukseen — aavistin, että se oli neulouskouluun, jota hän paraillaan oli järjestämässä — ja hän pyysi minua auttamaan itseään.

Minä olin sellaisiin toimiin perehtymätön, kuin henkilö minun asemassani ainakin. Koristeen myyminen oli minusta jotain tavattoman vaikeata ja kummallista, mielessäni häämöitti hämäriä mielikuvia panttilainaustoimistoista, kun istuin tuijottaen sormukseen ja tuumin miten nyt olisi meneteltävä.

Ei minua haluttanut kysyä neuvoa muilta — ei mieheltänikään — vaan päätin tulla toimeen omin neuvoin. Eräänä iltapäivänä kun lapset istuivat läksyjensä ääressä ja mieheni oli mennyt omiin huoneisiinsa, päätin lähteä toimittamaan tätä ikävätä asiaa ja panin ylleni huonoimman takkini — vaisto, jota ehdottomasti seurasin, saattoi minut pukeutumaan niin huomaamattomaksi kuin mahdollista — ja sitte läksin sormusta kaupalle.

Jos olisin menetellyt viisaasti, olisin mennyt tutun kultasepän luo ja aivan tyynesti sanonut, että eräs ystävistäni oli antanut minulle toimeksi myydä tämän sormuksen. Siten minulla ei olisi ollut mitään vastusta sormuksen myymisestä. Mutta onneksi en menetellyt "viisaasti", vaan seurasin naisellista vaistoani. Tai oikeammin — niinkuin nyt arvostelen asiaa — en minä itse, vaan Jumala johti askeleeni, jotta minä sen vähäpätöisen seikan kautta, joka oli tapahtuva, saisin ilmoituksen ja persoonallisen kokemuksen niistä suhteista, joita tähän asti olin tajunnut ainoastaan epäselvästi.

Menin siis minulle aivan tuntemattoman kultasepän luo. Kun käteni kosketti oven avainta, tunsin sydämeni sykkivän; mutta voitin lapsellisen pelkoni ja aukaisin reippaasti oven.

Ennen minua oli puodissa komeasti puettu herra ja nainen, jotka tekivät kauppaa tiskin ääressä. Heidän läsnäolonsa teki minuun tuskastuttavan vaikutuksen, mutta nyt oli myöhäistä vetäytyä pois. Epäröiden lähestyin kultaseppää ja minä, joka muuten tein tilaukseni niin tyynesti ja varmasti, seisoin siinä arkana ja epävarmana.

Mutta kesti hetken aikaa, ennenkuin puotiherra suvaitsi tulla luokseni. — Mitä haluatte? — kysyi hän äänellä, joka sai minut säpsähtämään. Ei vielä milloinkaan puotiherra ollut puhutellut minua sillä tavalla, päinvastoin olin aina nähnyt heidät hymy huulillaan ja selkä köyryssä.

Otin esille sormuksen kääröstäni ja ojensin sen hänelle. Mitä voin saada tästä? — kysyin ujosti.

Sanottuani nämä sanat punastuin korvia myöten ja loin katseeni maahan. Nyt perästäpäin ymmärrän, että seisoin siinä kultasepän edessä kuin todellinen "pauvre honteux" — köyhä, joka häpee ilmoittaa hätäänsä — jonka täytyy myydä koristuksensa leivän hankkimiseksi.

Huolettomasti otti hän minulta sormuksen ja tuijotti minua epäkohteliaasti kasvoihin. Samassa silmänräpäyksessä herra vieressäni kysyi häneltä jotakin, hän jätti sormukseni, alkoi heti puhella ostajien kanssa ja antoi minun taaskin odottaa hyvän aikaa.

Kun hän tuli takaisin, loi hän minuun saman hävyttömän tutkivan katseen, ikäänkuin olisi tahtonut saada tietää, kuinka paljon rahaa tarvitseisin. Sitte otti hän sormuksen, antoi sen pari kertaa kimallella lampunvalossa ja tarkasteli sitä uudestaan.

— Niin, — sanoi hän lopuksi kääntyen minuun, kummallinen hymy huulillaan, se osoitti tuttavallisuutta, alentuvaisuutta, salaista ymmärtämistä ja halveksumista, — korkein mitä voin tarjota on sata kruunua … mutta epäilen voinko antaa sitäkään. Pitääkö se päättää nyt aivan heti? —

En voinut vastata hänelle mitään, koetin nielaista kyyneleeni ja kurkkuni oli kuristumaisillaan. Vapisevin käsin otin sormuksen, kumarsin ja riensin puodista ulos.

Tuskin olin ehtinyt kadulle, ennenkuin kyyneleet virtanaan valuivat silmistäni. Itkin kuin loukkaantunut lapsi — hillittömästi, mielettömästi. Nopein askelin riensin katua alas ja sillan yli ja kyyneleeni yhä tulvivat. Unohdin aivan, kuka oikeastaan olin, unohdin onnellisen yhteiskunnallisen asemani, olin mielestäni köyhä raukka, joka, kääriytyneenä vanhanaikaiseen takkiin, oli hiipinyt kultasepän puotiin, saadakseen vähän rahaa myymällä rakkaan koristeen, ja jota oli kohdeltu ylenkatseella ja ivalla. Muutamien minuuttien ajan sain juurta jaksain tuntea, kuinka toisten ylpeys ja epähienotunteisuus kirvelevät kuin tikarinpisto arassa sydämessä. "Syystä että hän luuli minun olevan köyhän, että näki, kuinka epäröin ja häpesin kaupitellessani omaisuuttani, että olin onneton, sentähden hän minua kohteli ivallisesti ja ylenkatseellisesti", sanoin itsekseni nyyhkytyksien välissä ja tuijotin melkein epätoivoisena virtaan, joka synkkänä ja raivoisana kohisi sillan alla, "oi, kuinka kurjaa, kuinka halpamaista, kuinka sydämetöntä! Kun ihmiset tulevat köyhiksi ja onnettomiksi, kun hätä ja huolet kalvavat heidän sydäntään, juuri silloin kuin heidän olisi tarvis saada osakseen vähän rakkautta ja osanottoa, silloin lisätään kuormaa ja ivataan heidän onnettomuuttaan. Oi, se on kauheata … kauheata."

Tunnin aikaa kuljeskelin katuja pitkin, tällaiset ajatukset mielessäni. Lopulta kyyneleeni taukosivat vuotamasta ja subjektiivinen loukkaantumisen tunne hävisi sekin.

Mutta katkeruus, joka oli syntynyt tästä persoonallisesta kokemuksesta, nähdessä, mitä kärsimyksen verkkoja köyhyys kietoo saaliinsa ympäri, ei poistunut, se päinvastoin kiihtyi ja kääntyi lopulta oikeaksi ihmisvihaksi. Siihen aikaan oli minun melkein vaikea seurustella ihmisten kanssa, kaikkialla, puodeissa, raitiovaunuissa, seuraelämässä, jossa niinkuin ainakin minulle oltiin ystävällisiä ja kohteliaita, näin kuin kummituksen, itseni olevan komeutta ja rikkautta vailla ja sen sijaan olin arka, kömpelö ja nöyrä, jommoiseksi käy köyhyyden painon alla. Ja samassa näin, kuinka kaikki tuo ystävällisyys muuttui huolimattomuudeksi tai alentuvaisuudeksi tai halveksimiseksi ja silloin minut valtasi melkein vihan vimma sitä syytöntä ihmisraukkaa kohtaan, joka tarjosi minulle tuolia tai maasta otti minulle ylös jotain, jonka olin pudottanut, ja tunsin lapsellisen raivokasta halua lyödä häntä kasvoihin ja sanoa hänelle: "Te olette kurja raukka! jos olisin köyhä ja yksinkertaisessa puvussa, kääntyisitte minuun selin, tehkää se yhtä hyvin nytkin!"

Niin, eihän tuo ollut ymmärtäväistä ja viisasta, mutta tunteeni ovat aina olleet kiihkeät, ja tiedäthän kuinka käy, kun kiihkeäluontoiset kauan ja tiedottomasti ovat kulkeneet yhteen suuntaan kun he huomaavat kulkeneensa väärää suuntaa, tulee vastavaikutus niin valtavaksi, että kestää kauan aikaa, ennenkuin taas tulevat tasapainoon.

Minun kesti monta vuotta. Senjälkeen mitä tapahtui kultasepän luona, alkoi kauhea sieluntaistelu, jonka eri asteita en nyt voi sinulle kuvata. Mutta varmaa on, etten saavuttanut tasapainoa ja rauhaa, ennenkuin katseeni kiintyi Vapahtajaan ja hänen rakkauteensa. Oi, jollen olisi oppinut tuntemaan häntä, luulen että olisin hukkunut toivottomuuteen ja vihaan, niin kurjia, itsekkäitä ja pikkumaisia ihmiset minusta olivat, vuosi vuodelta yhä suuremmassa määrässä. Mutta kun keksin, että on olemassa rakkaus, joka yhdistää rikkaat ja köyhät, joka poistaa kaikki aitaukset, jotka itsekkäisyys on pystyttänyt eri kansanluokkien välille, niin samassa vapauduin niitä kahleesta, joka jo oli sitomaisillaan minut ikipäiviksi. Kristuksen rakkaus minulle selitti kärsimyksen ja köyhyyden arvoitukset, ymmärsin, että missä Kristuksen rakkaus vallitsee, siellä ei enää ole köyhyyttä ja hätää, — sillä rakkauden puute se on, joka tuottaa elämän katkerimmat tuskat. Ja tämä rakkaus opetti minua ymmärtämään, ettei köyhä tarvitse ainoastaan rahaa ja apua, vaan yhtä paljon myötätuntoisuutta ja — kunnioitusta. Niin, köyhyyden kunnioittaminen, siinä se pitkä vaikea elämänläksy, jota olen saanut ja yhä uudestaan saan oppia.

Tällä tavalla minun elämäni sai nykyisen suuntansa. Kokemukseni kultasepässä oli juuri se sysäys, jota tarvitsin tullakseni pois entisiltä jäljiltäni. En voi sinulle kertoa, kuinka sen jälkeen olen taistellut. Kuinka olenkaan saanut kurittaa itseäni, oppiakseni vaan niinkin yksinkertaista asiaa, kuin että tervehtiä kaikkia samalla tavalla! On oikein pitänyt tarkata ja vakoilla itseäni, huomatakseni, enkö missään suhteessa ottanut huomioon ihmisten erilaisia elämänehtoja ja kuinka monasti teinkään surullisia kokemuksia itseni suhteen! Muistan kerran — siitä ei ole pitkä aika — kun luokseni tuli eräs hädänalainen — hän oli muuten hyvästä suvusta, vaikka oli joutunut köyhyyteen — enkä minä edes pyytänyt häntä käymään sisälle, vaan annoin hänen seista etehisen ovella. Minulla oli kiire, hän oli huonossa puvussa, kerjäsi ja vaikeroi, ja minä käytin hyväkseni viimemainittuja seikkoja päästäkseni hänestä niin pian kuin mahdollista. Jos hän olisi ollut moitteettomassa puvussa, eikä olisi tarvinnut apuani, s.o. jollei hän olisi ollut onneton ja siis entistä enemmän hienotunteisuuden ja ystävällisyyden tarpeessa, en olisi käyttäytynyt häntä kohtaan niinkuin tein. Kuinka paljon tylyyttä tässä näennäisesti niin vähäpätöisessä seikassa! Mutta ainoastaan se, jonka silmät ovat auenneet niinkuin minun, ymmärtää, kuinka vaikeata on vapautua vanhoista ennakkoluuloista, ja hän näkee, että henkemme jäsenissä aina on riippumassa jotain vanhoja riekaleita.

Tiedän kyllä, että ihmiset mielipiteitteni ja käytökseni suhteen sanovat minua innoitsevaksi, niin ehkäpä hullunkuriseksikin. Mutta on olemassa yksi, joka ei ajattele niin, yksi, joka minua ymmärtää. Hän on kuollut yhtä hyvin kerjäläisraukan kuin kuningattaren puolesta: toinen on saman arvoinen kuin toinenkin. Tiedän kyllä, että tämä on jokapäiväinen lauselma, joka on käynyt sisällyksettömäksi syystä että sitä alituiseen toistetaan. Siksi olen pyrkinyt siihen, ettei se minulle, kuten useimmille, olisi pelkkä lausemuoto. Sentähden minä tervehdin aivan samalla tavalla — huomaa aivan — alhaisinta kuin ylhäisintä, en samettitakille kumarra syvempään kuin yksinkertaiselle tohvelitakille. Siksi en osta ala-arvoisia tavaroita köyhilleni, vaan parasta mitä saan, siksi koetan aina osoittaa hienotunteista ja ystävällistä käytöstä huolimatta siitä, peseekö henkilö, jonka kanssa puhelen, ihmisten lattioita vai kirjoittaako hän tieteellisiä teoksia. Koetan aina pitää elävänä mielessäni yhtä raamatun sanaa: "se veli, jonka puolesta Kristus on kuollut". — — —

Ystäväni lopetti ja nousi äkkiä istuimeltaan kohentaakseen kekäleitä pesässä, puut olivat jo palaneet. Sillä hetkellä en voinut sanoa niin mitään hänen kertomukseensa, joka oli koskenut minuun syvästi, vaan istuin liikkumattomana ja tuijotin hehkuviin kekäleisiin sillä välin kuin hiljaisuudessa ympärillämme, kuin kaiku, kuuluivat ihanat, kehoittavat sanat: "se veli, jonka puolesta Kristus on kuollut".

HANNA TÄTI.

Ei kukaan kylässä tietänyt milloin täti Johanna tai Hanna, niinkuin häntä tavallisesti kutsuttiin, oli muuttanut heidän kyläänsä asumaan. Nuoret, jotka olivat kasvaneet viimeisen kymmenen vuoden kuluessa, eivät olisi uskoneet sen sunnuntaiaamun milloinkaan koittaneen, jolloin Hanna täti ei olisi kulkenut kirkkotietä virsikirja kädessä ja silkkihuivi vedettynä otsan yli, ja kylän vanhemmat asukkaat tapasivat sanoa, ettei täti eilispäivänä ollut alkanut raivata kiviä tällä paikkakunnalla.

Itse hän kyllä muisti, milloin ja miksi oli tänne tullut. Koko elämänsä oli hän toiminut armeliaisuuden sisarena; missä olikin ollut, oli hän aina auttanut, lohduttanut ja pitänyt ihmisistä huolta, hän meni aina sinne, missä luuli jonkun sairaan tai hädänalaisen häntä tarvitsevan. Ja siksi oli hän asettautunut tännekin seurakunnan diakonissaksi.

Sillä täällä oli hänellä suuri työala, kansa oli tylsistynyttä ja taitamatonta ja köyhyyskin oli yleinen. Juoppous ja laiskuus olivat siihen suurena syynä.

Kaksi tyhjää kättä, muuta hänellä ei ollut tänne tullessaan. Eräs vanha ystävä, joka asui kylässä, oli pyytänyt häntä tulemaan, sanoen, että hän täällä voisi tehdä Jumalan töitä ja todistaa Vapahtajansa rakkaudesta. Mutta hänellä oli vahvat ja työhön pystyvät kädet, niillä hän rakensi itselleen tuvan ja alkoi raivata kivisiä mäkiä sen ympärillä. Ja vuosien kuluessa kivikko muuttui pientä tupaa ympäröiväksi peruna- ja ryytimaaksi.

Mutta samaan aikaan kuin hän teki työtä kivikossa, kävi hän kylän asukkaiden luona ja auttoi niitä, jotka olivat köyhiä, sairaita tai muuten avun tarpeessa.

Jonkun ajan kuluttua ilmestyi tädin tuvan rinnalle toinen samanlainen, joka sekin oli hänen kättensä työtä, ja siihen hän pani asumaan kolme raajarikkoista, jotka hän oli keksinyt matkoillaan köyhien luona, näitä hän nyt hoiti ja hemmotteli kuin omia lapsiaan. Yksi oli rampa, toinen vähämielinen ja kolmas kaatuvainen, kaikki onnettomia olentoja, jotka olivat eläneet kurjaa elämää köyhissä kodeissaan. Mutta nyt he olivat sen onnellisempia; rampa poika, joka ennen oli istunut kuin liikkumaton möhkäle, saattoi nyt kävellä tädin tekemien kainalosauvojen nojassa, täti oli nimittäin hieronut häntä — ja tädin kädet olivat yhtä pehmoiset ja lienteät sairaita pidellessä, kuin voimakkaat ja kovat raivatessaan kiviä mäellä — ja vähämielinen ja kaatuvainen saivat koko päivän olla ulkoilmassa perkaamassa puutarhaa tai maata kaivamassa. Mutta täti otti heidät joka päivä hetkeksi luoksensa kamariinsa ja koetti opettaa heitä tavaamaan ja lukemaan virren säkeistöjä ulkoa.

Ei kukaan tiennyt, millä hän ja holhokkinsa tulivat toimeen, mutta varma on, ettei heiltä milloinkaan mitään puuttunut. Hän sai usein rahakirjeitä ystäviltä, joita hänellä oli kaikkialla maassa, useinpa vierailtakin, ja hän saattoi kertoa, että nuo rahalähetykset monasti olivat tulleet juuri kun hänen omat varansa olivat lopussa.

Hanna täti oli vähitellen saavuttanut melkein rajattoman vaikutusvallan kylässä, hänestä oli tullut asukkaiden lääkäri, apteekari, sielun hoitaja ja neuvonantaja kaikissa asioissa. Sairaat tulivat hänen luoksensa ja saivat rohtoja tai hierottiin heitä, usein hän itse meni heidän luokseen, laittoi heidät kylmiin kääreisiin — hänen lempikeinonsa — ja antoi heille jotakin suuresta keltaisesta arkustaan, jota kaikki katselivat tavattomalla kunnioituksella. Tai jos joku joutui sielunahdistukseen tai jos oli ratkaistavana joku riita-asia, niin huolestunut aina mieluimmin meni Hanna tädin kuin muiden luo, ja harvat olivat ne, jotka hänen luotaan menivät saamatta apua tai lohdutusta.

Hänellä oli muuten jonkinlainen salaperäinen vaikutusvoima ihmisten mieliin, he tiesivät, että hän oli hurskas nainen, joka rakasti Jumalaansa ja seurasi Vapahtajansa jälkiä, ja he katselivat häntä sentähden kunnioituksella ja rakkaudella. Mutta he tiesivät myös, että hän näki näkyjä ja että hänellä oli aavistuksia, ja tämä tuotti salaperäisen lisän heidän tunteihinsa.

Eräänä aamuna, hän oli silloin ollut paikkakunnalla noin kaksi vuotta, tuli hän Lauri Laurinpojan taloon tilaamaan itselleen kyytihevosta, sillä hän sanoi lähtevänsä pois pariksi päiväksi.

— Vai niin, vastasi Lauri ottaen lakin käteensä mennäkseen valjastamaan, no kuinka kauas sitä lähdetään?

— Pohtarin Liisa, vanha ystäväni, kävi luonani viime yönä sanomassa minulle jäähyväisiä, vastasi täti juhlallisesti, ja siitä minä ymmärrän että hän valmistautuu lähtemään kotiin ja tahdon siksi käydä häntä tervehtimässä.

Lauri ei vastannut, vilkutti vaan silmiään ihmetellen sillä välin kun veti rillat ulos ja valjasti hevosen. Niin astui sitte täti rilloihin ja lähti matkaan, ajaen hitaasti ja varovasti, niinkuin tapansa oli, säästääkseen hevosta. Hän oli poissa pari päivää, mutta kotiin tullessaan kertoi hän parille läheisimmälle ystävälleen, että vanha Liisa oli kuollut juuri sinä yönä ja sillä tunnilla kuin täti oli nähnyt hänen tulevan luoksensa jäähyväisille.

Toisen kerran hän kertoi unessa nähneensä tulipalon raivoavan suuressa kaupungissa ja kohta sen jälkeen luettiin sanomalehdissä, että yksi naapurikaupungeista oli palanut aivan poroksi.

Sellaiset tapaukset, joita vuosien kuluessa aina väliin sattui, herättivät ihmisissä harrastusta ja uteliaisuutta, niistä kerrottiin kuiskaamalla miehestä mieheen ja ne aiheuttivat sen että Hanna tätiä pidettiin erikoisilla lahjoilla varustettuna olentona, jonka salaperäistä voimaa ei kukaan voinut vastustaa.

Hanna täti oli nyt noin viidenkymmenen vuotias nainen, selkänsä oli koukussa ja kasvoissa syvät juovat ja rypyt, uutteran työn jälkiä, työn, joka oli alkanut heti kun pienokainen oli ollut kylläksi suuri pitämään lapiota kädessään tai sekottamaan puuropataa. Hänellä oli ihmeelliset silmät, suuret, syvät, lämpöiset, niissä oli sinertävä samettimainen värivivahdus, joka muistutti kevään ensi vuokkoja, ja kun hän loi katseensa holhokkeihinsa tai puhui lohdutuksen sanoja kärsivälle, säteili näistä silmistä mitä lämpimin rakkaus. Mutta hänen katseensa saattoi olla niin tuimakin, että sen, jolla oli paha omatunto, täytyi oikein pelätä sitä kohdata. Hän rypytti silloin ulkonevaa otsaansa niin että silmien väliin tuli syvä laskos ja kulmakarvat painuivat alaspäin ja sinertävä silmän valkuainen pisti esiin silmäterän alta ja hänen katseensa sai niin myrskyntapaisen synkän ja ankaran ilmeen, että se koski paatuneimpaankin. "Kukapa niin katsoo ihmisen läpi", oli ihmisillä tapa sanoa.

Omituisen alkuperäinen olento hän todella oli kun hän päivän työstä palasi kotiin pitkin askelin ja hänen syvä katseensa oli ikäänkuin poiskääntynyt kaikesta mikä tapahtui hänen ympärillään, käveli hän vaipuneena niihin ajatuksiin ja kuviin, jotka valtasivat hänen mielensä, kunnes joku hänen holhokeistaan tuli häntä vastaan ja huusi: "Hanna täti, Hanna täti", silloin hän heti heräsi unelmistaan ja kasvonsa loistivat rakkautta ja iloa.

Nuorena oli Hanna täti ollut kaunis nainen, sen näki hänen suurista silmistään, säännöllisesti kaareutuvasta nenästään, kauniista hampaistaan ja suuresta kaunismuotoisesta suustaan, huulistaan, joilla aina oli niin henkevä hymy. Hän oli kotoisin Blekinge'n maakunnasta ja olihan hänessä jotain saaristolaisen rohkeasta hillitsemättömästä luonteesta, joka painoi häneen omituisen leimansa. Hän oli elämänsä aikana seurustellut eri kansanluokkien keskuudessa, mutta hän oli säilyttänyt omituisuutensa, hän ei koskaan ollut ympäristöltään ottanut enempää vaikutuksia, kuin mitä hän tarvitsi persoonallisuutensa kehittämiseksi.

Kerran vuodessa, tavallisesti syksyisin, kun hän kävi naapurivaimojen luona, oli Hanna tädin tapana antaa viittauksia siitä, että pian aikoi jättää tämän paikkakunnan ja siirtyä muuanne, missä häntä paremmin tarvittaisiin. Mutta siitä muutosta ei tullut mitään; hän oli juurtunut liian syvälle tänne, Hanna täti tahtoi hallita ja hän tunsi kyllä että hänen valtansa täällä oli kasvamassa vuosi vuodelta.

Eräänä päivänä, kun Hanna, täti heitteli sukkulaa kädestä toiseen samalla käännellen kirjan lehtiä, joihin aina väliin vilkaisi, tuli vanha vaimo kulkien maantietä ja poikkesi tädin alueelle. Vaimo käveli kumarassa, hitain askelin ja kun hän oli ehtinyt tädin ovelle, seisoi hän siinä hyvän aikaa ja huokasi pari kertaa syvään ja raskaasti, ennenkuin vihdoin kolkutti ovelle.

— Hyvää päivää, täti, sanoi hän avatessaan oven, jonka hän varovasti sulki ja istuutui syvään huoahtaen penkille.

— Hyvää päivää, Beda muori, vastasi täti ja nyökäytti päätään sivullepäin, kuinka nyt on laita, koska kuuluu niin pahalta?

— Voi, kaikki on hullusti, huokaili muori parka, Jumala varjelkoon, mutta pelkään että Antti lopulta surmaa itsensä, hän tulee huonoa huonommaksi, kuulin kuinka hän yöllä vaikeroi ja sitte hän kahtoo ihmiseen niin kummallisesti … en tii'ä mikä lie, mutta on kuin paholainen olisi vie'ä silmät, kun hän oikein minua töllistää…

Hanna täti lakkasi kutomasta, nojasi päätä käteensä ja rypisti kulmakarvojaan sillä välin kuin katseensa sai miettivän sisäänpäin kääntyvän ilmeen.

— Niin, niin, kyllä se niin on, sanoi hän lopulta itsekseen muoriin katsahtamatta.

— Niinkö luulette, luuletteko ihan että Antti on paholaisen riivaama, kysäsi vaimo hämmästyneenä ja uteliaana.

— Ja-a kyllä minä sen uskon, sanoi täti ja löi vahvistukseksi kättä kangaspuihin, siinä on jotain, joka pitää saada hänen ruumiistaan.

— Jos niin on, niin ei ole muuta kuin täti, joka voi hänestä karkoittaa pahan hengen, puhkesi vaimo vakuutuksella lausumaan.

Hanna täti hymyili, lapsellinen tyytyväisyyden hymy! Hän kernaasti kuuli lahjakkaisuuttansa ylistettävän samalla kuin hän, tuo karkea karaistu kansan nainen, tunsi hellyyden ja onnen väreitä, kun pienet lapset, vaikka kuinkakin ujostelivat muita, heti viihtyivät hänen luonaan.

— Niin, het' joulusta, het' kun päätettiin, että meiän pit' tehä tuo va — — va — rarikko ja kaikki mitä meillä on myötämän huutokaupassa. Se koski niin että hän on kuin päiviltä poissa. Jo-oskus hän on parempi, mutta sitte se taas tulee sen ylitte ja se on kun noi'uttu eikä syö eikä puhu. Ja sitte se mutisee että mennä hirteen ja muuta semmoista…

— Eikö se tullut paremmaksi sen jälkeen kuin viimein olin luonanne ja rukoilin hänen kanssaan?

— Ei niin hivettäkään, luulen että se käv' pahemmaks'. Kun täti oli mennyt, niin se kirosi ja reuhtoi kuin paholainen itse ja sitte alkoi taas samanen sureskeleminen.

— Siinä piilee jotain, jotain jonka perille emme ole päässeet, Beda muori. Se on luonnotonta, että ihminen sillä tavalla suree kurjaa mammonaa!

— Sitähä'ä mie sanon, jatkoi Beda muori melkein iloisena, Antti, sanon mie, elä sure noin epäristillisesti sellasta, josta Jesus on sanonu', ettei meiän pi'ä surra, aarteista, joita koi ja ruoste raiskaa, sanon mie. Ja nähkääs täti, sentähen paholainen saa sellasen vallan sen ylitte, kun se suree epäristillisesti.

Täti ei vastannut, hän tahtoi itse tarkata tautia, sekä ruumiin että sielun tautia, eikä hän pitänyt siitä, että muut puuttuivat hänen toimiinsa.

— Niin, saapahan nähdä kuinka sen laita on, sanoi hän lopulta, kun vaan olen antanut lapsilleni ruokaa, tulen teille ja koetan puhua sille.

— Ai kiitos siitä, sanoi Beda muori ja pyyhkäisi peukalolla kyyneleen kummastakin silmästä, kunhan tulisitte siunattuun aikaan! Mie oikein oon ahistuksessa, että se Antti tekee ittelleen pahaa. Mutta eihän Jumala sitä tok' salline?

— Elkää puhuko noin epäkristillisesti, sanoi Hanna täti ankarasti ja rupesi taas kutomaan, ei Jumala kellenkään pahaa tee, vaan me itse, Hän, rakastava isämme, suo meille vaan sitä mikä on hyvää.

— Nii'hän se on, nii'hän se on, huokasi muori nöyrästi, se on kumminkin totta, että Jumala suo meille vaan hyvää! Niin, tulkeehan sitte, hyvä täti, sen kanssa puhumaan… Jumalan haltuun…! Hyvästi sitte!

— Hyvästi, sanoi täti päätään kääntämättä ja Beda muori nousi hitaasti ja lähti pois.

Raskain askelin vanhus asteli kotia kohden. Hänen tupasensa oli noin puolentunnin matkan päässä Hanna tädin asunnosta metsän takana. Melkein häntä vähän pelotti, kun aukaisi oven, hän pelkäsi, niinkuin aina viime aikoina, näkevänsä Antin riippuvana jossakin, tai muuten olevan hengetönnä itsemurhan kautta. Hän hengitti keveämmin kun näki Antin tavallisuuden mukaan viruvan vuoteella. Hän makasi aivan liikkumatonna; kun Beda muori astui sisään, heitti hän häneen pikaisen, aran katseen, mutta kääntyi heti taas seinään päin, sulki silmät ja huulet, eikä vastannut, kun muori häntä puhutteli.

Näin kului pari tuntia; Antti makasi yhä liikkumatonna, sillä välin kun Beda muori tallusteli huoneessa ja asettautui kehräämään. Pari kertaa sairas äkkiä nousi istualleen sängyssä, katsoi ympärilleen silmät hurjasti tuijottavina, pyyhkäisi kädellä otsaansa ja laskeutui taas vuoteeseen. Kolmatta vuorokautta hän oli tässä tilassa. Ennen oli hän kuitenkin ollut pystyssä ja toimittanut askareitaan, mutta nyt paha henki näytti saaneen hänet kokonaan valtaansa. Beda muori huokasi syvään; joll'ei Jumala armahtaisi häntä ja lähettäisi hänelle apua Hanna tädin kautta, ei tämä voinut päättyä muuten kuin että Antti joko tulisi heikkomieliseksi tai lopettaisi itsensä.

Mutta myöhempään aamupäivällä tuli täti, niinkuin oli luvannut. Hän tervehti ystävällisesti ensin Beda muoria ja sitte Anttia, mutta tämä ei vastannut, vaan katsahti tätiin arasti sivultapäin.

— No, kuinka Antin laita on, kysyi täti, otti tuolin ja istuutui vuoteen ääreen taputtaen sairasta käsivarteen. Mutta Antti ei vastannut; puri vaan huuliaan entistä lujemmin ja kääntyi taas seinään päin.

Täti otti nyt esiin raamattunsa ja alkoi silmäillä sitä. Hänelle oli omituista, ett'ei hän itse puhunut sairaittensa kanssa, joll'eivät häneltä erityisesti tahtoneet kysyä jotakin, hän antoi Jumalan sanan välittömästi vaikuttaa heidän sieluunsa, sentähden hän aina luki heille kappaleen raamatusta. Tavallisesti hän alkoi Isä meidän rukouksella ja Herran siunauksella tai myös luki hän juhlallisesti ja harvaan joitakuita säkeistöjä ruotsalaisesta virsikirjasta.

— Saanko lukea vähän Antille, kysyi hän, kun oli löytänyt sopivan raamatun kohdan.

Antti ei vastannut, hän vaan mutisi jotain, sen sai ymmärtää miten tahtoi. Täti kumminkin selitti sen myöntymykseksi ja alkoi lukea Markuksen evankeliumin viidettä lukua, kuinka Jesus paransi riivatun, joka sitte istui kuuntelemassa Vapahtajan sanoja.

Hanna täti luki yksitoikkoisella laulavalla äänellä ja takertui aina väliin sanoihin, mutta hänen voimakas äänensä ja vakavuus koko hänen esiintymisessään, joka vakavuus paraiten ilmeni syvässä sisäänpäinkääntyneessä katseessa, tekivät aina valtavan vaikutuksen kuulijaan. Antti ei tosin ensin näkynyt ollenkaan kuultelevan, liikkumattomana ja poispäinkääntyneenä kuin oli, mutta vähitellen hänen silmänsä kääntyivät tätiin päin, katse kävi yhä itsetietoisemmaksi, vähemmän araksi ja epäluuloiseksi ja lopulta hän jännityksellä seurasi tädin lukua.

Kun täti oli lopettanut lukunsa, sulki hän raamatun, pani kädet ristiin ja istui jonkun sekunnin silmät suljettuina rukoukseen vaipuneena.

Sitte hän kääntyi Antin puoleen, laski kätensä hänen kädellensä, katsoi häntä kauan ja totisesti silmiin ja sanoi sitte melkein rukoilevasti nöyrällä, mutta kuitenkin vahvalla ja vakuuttavalla äänellä:

— Jesuksen nimessä kysyn sinulta, tahdotko vapautua pahasta hengestä, joka sinua sitoo ja on saattanut sinut ijankaikkiseen kadotukseen, joll'et tunnusta mitä sinulla on sydämelläsi. Anna nyt Jesuksen tehdä sinulle samoin kuin tuolle riivatulle, josta äsken luin. Nouse Antti, tunnusta mikä sinua painaa ja on viemäisillään sinut perikatoon, ja anna Herran Jesuksen parantaa ja pelastaa sinua.

Antti ei enää vältellyt tädin läpitunkevia ja kuitenkin niin lempeitä silmäyksiä, hän katsoi tätiin katseella, jossa kauhu, vastahakoisuus, levottomuus ja kaiho taistelivat keskenään, niinkuin pilvet taivaalla, kun aurinko on pistäymäisillään esiin.

Äkkiä Antti työnsi tädin syrjään, heitti kiivaasti peiton yltään, nousi lattialle, otti housut ja takin ja alkoi pukeutua.

— Herra Jumalani, vaikeroitsi muori, mitästä siitä nyt tulee? Saattepa nähä, että se nyt menee tekemään ihtelleen jotain pahaa…

Täti heitti muoriin ankaran silmäyksen ja kohotti varottavasti kättään. Sitte hän nousi seisalleen pisti raamatun taskuunsa ja seurasi äänetönnä Antin liikkeitä.

— Saisinko tulla Antin kanssa, kysyi hän ystävällisesti, kun Antti vihdoin oli valmiiksi pukeutunut ja horjuvin askelin lähestyi ovea.

Horjuen, mutta nopeasti, joka osoitti että hänellä oli päämäärä mielessä, astui Antti portaita alas ja pihan poikki. Hanna täti seurasi häntä kintereillä; hän oli hyvin liikutettu, sydän sykki ja aina väliin hän pani kädet ristiin ja rukoili apua, sillä hänkin pelkäsi, että Antilla oli pahaa mielessä, hänen ulkomuotonsa ja käytöksensä osoittivat melkein mielenhäiriötä. Taempana seurasi Beda muori vaikeroiden ja itkien.

Antti kiipesi nyt heinälatoon, alkoi vapisevin käsin heittää heiniä nurkkaan päin, paneutui polvilleen ja piteli jonkun aikaa jotakin, joka näkyi olevan kahden palkin välissä. Lopulta hän veti esiin paperikäärön, kouristuksen tapaisella liikkeellä nousi hän ylös, heitti paperin päänsä yli ja huusi korkealla kirkuvalla äänellä, silmät hehkuvina:

Sitte ojensi hän paperit tädille, joka seisoi vieressä ja seurasi kaikkia hänen liikkeitään.

— Katsokaa tässä täti, jatkoi hän samaan tapaan, ottakaa nämä ja viekää ne toimitsijalle. Lauri Laurinpoika vietteli minua ottamaan ne erilleen vararikosta, sillä hän arveli ett'ei kukaan sitä huomaisi, eikä heidän tarvitsisi riistää minulta kaikkea, sanoi hän, mutta kas Jumala taivaassa näki sen, eikä minulla ole ollut hetkenkään rauhaa sittenkuin tämän tein ja saatana, se sitoi minua niin että olin menettää sekä henkeni että järkeni. Mutta nyt olen vapaa … vapaa… Herra on temmannut minut kuin kekäleen tulesta … ylistetty olkoon Hänen nimensä!

Ja nyt puhkesi ilmoille melkein hurjistunut into. Hänen aivo parkansa, jotka olivat lopussa unettomuudesta ja levottomuudesta, eivät voineet kestää tuota äkkinäistä siirtymistä tuskasta ja omantunnonvaivoista vapauteen ja iloon, äkkiä hän rupesi pyörimään, silmät tuijottivat ja hän huusi lakkaamatta: "vapaa … vapaa … halleluja … halleluja..!"

— Herra jesta … herra jesta … vaikeroi Beda muori — nyt se vasta tulee heikkomieliseksi, saattepa nähä…

— Antti, sanoi Hanna täti lempeimmällä äänellään, tarttui häntä lujasti käsivarteen ja pakotti hänen olemaan alallaan, tahtooko Antti nyt tulla meidän kanssamme tupaan, niin saamme yhdessä kiittää Herraa suuresta armostaan.

Antti totteli paikalla, hän oli hiljainen ja myöntyväinen kuin lapsi ja seurasi heti tätiä, joka talutti häntä käsivarresta ja auttoi häntä huoneeseen. Täällä hän ja muori riisuivat Antin ja saivat hänet vuoteeseen. Sitte täti alkoi hiljaa silitellä hänen otsaansa, niinkuin hänellä oli tapana rauhoittaa sairaitaan, ja hetken perästä Antti nukkui.

Hän nukkui rauhallisesti monta tuntia ja kun heräsi, pyysi hän kohta ruokaa ja kun hän oli syönyt nousi hän ylös ja pukeutui kuin tavallisesti.

Ja siitä päivästä asti oli Antti taas kaltaisensa, hän teki työtä ja rukoili ja luki raamattuansa niinkuin ennenkin, eikä muori öisin enää milloinkaan kuullut raskaita huokauksia.

Ei kauvaa tämän jälkeen Antin tupa ja tavarat myötiin huutokaupalla, mutta ei hänen mielensä silloinkaan järkkynyt tasapainostaan.

— Kun minä olin saatanan vallassa ja olin rikkonut Jumalan käskyä vastaan, silloin olivat jalkani kuumat kuin uuni, mutta tämä on helppoa kantaa, kun on rauha Jumalan kanssa, sanoi hän Hanna tädille, joka oli heillä huutokauppapäivänä, sillä välin kuin hän vähän surumielisin katsein seurasi lehmää ja hevosta, joita kuljetettiin pois.

— Niinpä se kyllä on, rakas Antti, vastasi täti ja nyykäytti päätään ikäänkuin vakuudeksi, onhan kallis Vapahtajammekin lausunut nuo huomattavat sanat: "Mitä se auttaa ihmistä, vaikka hän mailman voittaisi, mutta saisi sielullensa vahingon?"

TOSISATU.

Pyydän saada esittää itseni ennenkuin alan kertomukseni, tahdon nimittäin kertoa, kuka olen ja minkälaisissa olosuhteissa elän.

Tosin kyllä en sillä tule herättämään mitään harrastusta; minulla ei nimittäin ole mitään hauskempaa kerrottavaa itsestäni, kuin että olen vanha yksinäinen nainen, joka elän hyvin vähissä varoissa. Ja tiedän että ihmisten mielestä yleensä sellaisissa henkilöissä ei ole mitään harrastusta herättävää — mielipide, johon muuten minäkin täydellisesti yhdyn.

En minä kuitenkaan aina ole ollut yksinäinen ja vanha; olen minä, niinkuin muutkin kerran ollut — nuori, iloinen ja toiveita täynnä, ja siihen aikaan oli elämäni kylläkin vilkasta ja jouduin monien ihmisten pariin, useimmat heistä ovat nyt kuolleet. Siihen aikaan tein myös ankarasti työtä; minun täytyi, sillä köyhäksi en ole tullut vasta vanhoilla päivilläni, olen köyhänä syntynyt ja vaikka toisinaan elämässäni on ollut keveämpää, on köyhyys kuitenkin uskollisesti seurannut minua.

Työllä ja säästäväisyydellä onnistui minun kuitenkin siihen aikaan, jolloin jaksoin tehdä työtä, koota pieni rahasumma, pari tuhatta kruunua vanhuuden varaksi; eräältä vanhalta sukulaiselta perin vielä noin neljä tuhatta. Pidin itseäni siis, kun yli 60 vuotiaana "erosin virasta" melkein rikkaana, joka saattoi elää koroistaan ja tyytyväisenä ja Jumalaa kohtaan kiitollisena katsoin kohti vanhuuttani ja toivoin saavani pitkän päivätyön jälkeen nauttia illan lepoa.

Tiedätte ehkä, että jokaisessa pikkukaupungissa löytyy — yhtä varmasti kuin siellä on tori, torninkello ja kaupungin puutarha, jossa herrat saavat punssia ja naiset marjamehua ja vettä — joku mahtaja, joka vähitellen on saavuttanut kaikkien luottamuksen. Miksi häneen luotetaan, sitä en tiedä, sillä ei suinkaan toinen ihminen ole enemmän luottamusta herättävä kuin toinenkaan sentähden että elää komeasti, on laajassa liikeyhteydessä, että häntä kutsutaan konsuliksi tai pankkitirehtöriksi ja että hän pistää nenänsä jokaiseen osakashankkeeseen kahdenkymmenen peninkulman alueella. Mutta niin asian laita kuitenkin on, sillä ihmiset ovat kuin suuri lammaslauma: mihin toinen rientää sijoittamaan rahojaan, sinne rientää toinenkin, ymmärtämättä asiaa niin rahtuakaan.

Niin tein minäkin, vanha hyvänsävyinen lammasparka. Siinä pikkukaupungissa, jossa elin, asui eräs pankkitirehtöri, joka nautti "yleistä luottamusta", joka loisti kuin kynttilä ystävien ja tuttavien keskuudessa ja hänen luonaan sijoitin minäkin vaivalla ansaitut rahani. Minun täytyy kumminkin puolustuksekseni mainita, että tämä herra — hänen nimeänsä en tahdo mainita, vaan kutsun häntä herra X, niinkuin olen nähnyt sanomalehdissä, kun henkilön nimeä ei mainita — oli harvinaisen rakastettava, ystävällinen ja luottamusta herättävä henkilö, hyvä köyhiä kohtaan ja aina avulias, niin että en minä nyt aivan ollut lammaslaumaliikkeessä.

Tästä minulla kuitenkaan ei ollut suurta iloa, kun eräänä päivänä, jonkun ajan tuskan ja levottomuuden perästä, minulle selvisi, että siitä vararikosta, johon herra X oli joutunut, minä en saisi enempää kuin 30 tai 40 prosenttia.

Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, ett'en kantanut tätä onnettomuutta niinkuin olisin toivonut voivani kantaa sen. Rukoilin yötä ja päivää voimia voidakseni antaa anteeksi, voidakseni taipua Jumalan tahdon alle, mutta liha ja veri nousi vastaan vastustamattomalla voimalla. Koko elämäni olin tehnyt työtä ja ollut puutteessa ja vihdoin saanut lepoa ja hauskuutta ja sitte 60 vuoden ikäisenä minun uudestaan piti ruveta "ansaitsemaan leipääni", ja tämä ei tapahtunut minulle oman huolimattomuuteni tai kykenemättömyyteni tähden, vaan toisten kevytmielisyyden takia, kun heillä ei ollut kunnian tuntoa.

Minun täytyi rajoittaa menoni entistäkin pienemmiksi, lopuilla rahoillani ostin pienen elinkoron ja menetin siis koko pääomani, jonka olin aikonut jättää perinnöksi veljeni lapsille, muita omaisia kuin minulla ei ollut. Sitte minun täytyi jättää asuntoni, hauska valoisa huoneeni, josta oli näköala virran yli, ja muutin pieneen ahtaaseen komeroon pihan puolella, missä en nähnyt aurinkoa enkä kuuta. Mutta vielä vaikeampi kuin huoneestani oli minun luopua eräästä toisesta nautinnosta. Minä olin väliin pitänyt pieniä kahvikutsuja kaupungin köyhille lapsille, oi, kuinka nuo pienet juhlat minusta olivat hauskoja, ne olivat iloni, elämäni valokohta, johon aina kaipauksella loin katseeni. Mutta ne olivat nyt mennyttä; ei minulla ollut varaa saada itsellenikään kuppia kunnollista kahvia, vaan sekoitin siihen rukiita saadakseni sen halvemmalla, saati sitte tarjota muille. Oi, te pienet kahvikekkerini, kuinka teitä kaipasin! Ja tämä kaikki sentähden, että olin uskonut rahani henkilölle, jolla oli yleistä luottamusta…

Aika kului kuitenkin hiljalleen ja vaikka minun olikin kovin vaikea taipua — sillä luonnostani olen kankea ja uppiniskainen — onnistui minun kuitenkin voittaa katkerat tunteeni ja sydämessäni suoda anteeksi sille, joka oli tuottanut minulle tämän onnettomuuden. Kymmenen vuotta elin tällaista elämää; olin siis seitsemänkymmenen vuoden vanha, kun eräänä päivänä sain kirjeen, joka minua suuresti hämmästytti. Se oli herra X:ltä. Hän oli taas, tiesin sen kyllä, päässyt jaloilleen ja ostanut maatilan parin peninkulman päässä kaupungista, siellä hän oleskeli perheineen. Kirje sisälsi päivälliskutsun hänen maatilalleen, ja kutsun alla oli luettavana sanat: "koska isännällä on hyvin tärkeä asia ilmoitettavana vierailleen, pyydetään, että he jos mahdollista eivät antaisi minkään estää tuloansa".

Tämä kirje tietystikin saattoi minut ihmettelemään ja kiihdytti mieltäni. Enpä minä usein saanut kirjeitä, saati sitte kirjeitä, joissa oli päivälliskutsu jo viikkoa aikaisemmin ja tuo salaperäinen lisäys kummastutti minua vielä enemmän. Aluksi aioin kieltäytyä tulemasta; kuinka saattaisin esiintyä vanhassa kuluneessa puvussani niin hienossa seurassa? Mutta pian kyllä huomasin, ett'en todenperäisesti aikonutkaan kieltäytyä ja kun istuin kutsukirje kädessä ja höpisin: "kuinka hän luulee, että sellainen köyhä raukka kuin minä tulisin hänen kutsuihinsa?", niin olin mielikuvituksessani jo siellä, palaen uteliasuudesta saada kuulla mitä hänellä oli ilmoitettavaa. En siis enää huolinut näytellä, vaan otin esiin 25 vuotta vanhan silkkileninkini, aloin parsia hihoja ja korjata hameen helmaa, hain vähän vanhaa pitsiä myssyyni ja pesin kaasuöljyllä parin valkosia hansikkaita, niin että koko huone ja piha tuli öljylle.

Sen viikon aikana en miettinyt mitään muuta kuin herra X:n kutsuja ja mitä hänellä olisi ilmoitettavaa. En voi sanoa aavistaneeni, mistä olisi kysymys, mutta aina väliin tunsin niin kummallisia ilon ja liikutuksen tunteita.

Se päivä koitti vihdoin, niinkuin kaikki muutkin päivät, joko me niitä toivomme tai pelkäämme. Kutsuihin minä menin laivalla, niinkuin monet muutkin vieraista. Laivasillalla olivat vaunut meitä vastassa, sillä talo oli vähän matkaa rannasta. Kaikki vieraat olivat harvapuheisia ja näyttivät vakavilta; ne jotka tunsivat toisensa, puhelivat vähäsen, toiset olivat ääneti ja mielessään kummastelivat kaiketi niinkuin minäkin mitä oli tuleva.

Perille tullessamme oli isäntä portailla vastassa ja tervehti ystävällisesti, mutta hänkin näytti totiselta, melkeinpä juhlalliselta. Itse hän oli leskimies, mutta hänellä oli luonaan eräs vanhanpuoleinen naissukulainen, joka hänkin tervehti meitä ystävällisesti. Melkein heti meitä kutsuttiin ruualle ja kullekin osoitettiin paikkansa. Minä sain naapurikseni erään vanhan kamreerin, jota vähän tunsin ennestään, erittäin olin ollut hänen kanssaan tekemisissä herra X:n vararikon aikana ja pian me olimme joutuneet vilkkaaseen keskusteluun. Mutta ei kumpikaan meistä kosketellut sitä asiaa, joka luultavasti oli ei ainoastaan meidän, vaan muidenkin mielessä, nimittäin näitä omituisia kutsuja ja tuota kummallista kutsukirjettä. Hienotunteisuutemme kaiketikin esti meitä siitä puhumasta.

Pöydässä oli jotenkin jäykkää. Isäntä oli hajamielinen, toisinaan näytti hän liikutetulta, niinkuin hänen olisi ollut vaikea pidättää kyyneleitä.

Vihdoin tuli jälkiruoka; herra X nousi äkkiä ylös, aivan kalpeana ja huomasin että kätensä vapisi kuu hän tarttui tuolin nojaan. Päätään nyökäyttäen antoi hän palvelijalle merkin tarjota viimeinen "ruokalaji", jonka hän otti esiin taskustaan ja asetti hopeatarjottimelle, joka oli palvelijan kädessä. Tämä oli varmaankin kummallisin jälkiruoka, mitä milloinkaan on tarjottu, jokainen vieras sai nimittäin sinetillä varustetun kirjeen. Palvelija kuljetti nyt tarjotinta ympäri pöytää ja jokainen otti kirjeen, jolla oli hänen päällekirjoituksensa. Oli juhlallisen hiljaista ja luulen että me kaikki, sekä vanhat että keski-ikäiset, näytimme yhtä liikutetuilta kuin isäntä itse, ainakin vapisi minun käteni niin, että kirje tuskin siinä pysyi.

"Aukaiskaa kirjeenne, olkaa hyvät!" sanoi herra X puoleksi tukahutetulla äänellä.

En voi sanoa mitä sillä hetkellä tunsin, kun kömpelösti aukaisin kirjeeni ja siitä putosi pöydälle neljä tuhannen kruunun seteliä ja koko joukko pienempiä — pääoma jonka olin menettänyt ja arvatenkin korko. — Muistan vaan että rupesin itkemään, noin kuin vanhat naiset itkevät, niin että kyyneleet valuivat kurttuisia poskia pitkin, kuin syyssade kastaa kynnetyn pellon.

"Ystäväni", alkoi herra X vapisevalla äänellä, "kuinka olenkaan kärsinyt siitä, että kymmenen vuotta sitten tein teille niin suurta vääryyttä, sen ymmärrätte ehkä kun minä nyt teille, jokaiselle velkojalleni maksan korkoineen sen summan, jonka kerran minun kauttani menetitte. Olen kärsinyt sanomattomasti ja sitä enemmän kuin kaikki lain edessä oli oikeata ja minua pidettiin rehellisenä miehenä, jota en kuitenkaan ollut. Mutta Jumala, joka auttaa sitä, joka rehellisesti tahtoo korjata mitä on rikkonut, on auttanut minuakin saavuttaman päämääräni: voida maksaa jokaiselle mitä olin velkaa, ja siitä tällä hetkellä Häntä kiitän ja ylistän, minä ja koko minun huoneeni."

Hän pani kätensä ristiin ja kumarsi päätänsä ja ehdottomasti kaikki vieraat tekivät samoin. En luule että monikaan meistä oli nähnyt juhlallisempaa hetkeä. Lopun päivää oli herra X niin iloinen ja ystävällinen, että teki hyvää vaan nähdäkin häntä. Hän näytti niin täydellisesti onnelliselta, kun kävi ympäri keskustelemassa vieraittensa kanssa, että hänen ilonsa ehdottomasti tarttui muihinkin.

"No, neitiseni, mihin nyt sijoitamme rahat, johonkin pankkiin kaiketi tai ostammeko muutamia valtion obligatsiooneja, sillä ei suinkaan niitä enää uskalla tallettaa minun luonani?"

"Uskallanpa kyllä, herra X!" huudahdin minä ja olisin paikalla syleillyt häntä, joll'ei se olisi ollut epäsoveliasta. "Joka äyrin sijoitan juuri teidän luonanne, enkä kenenkään muun. Tässä on, olkaa hyvä ja ottakaa ne heti!"

Hän nauroi ja vastusteli, mutta huomasin kyllä, että hän vaan tahtoi kiusoitella minua. Ennenkuin läksin, otti hän rahani, jotka siitä asti ovat olleet hänen liikkeessään ja joista hän on minulle antanut kuusi prosenttia korkoa. Niin että jos vielä saan elää jonkun vuoden, voin elää iloisena ja tyytyväisenä, muuttaa takaisin päiväpaisteiseen huoneeseeni ja taas pitää kahvikestiä kaupungin köyhille lapsille.

Rakkaat ystäväni, ennenkuin lopetan, toistan vielä kerran mitä äsken sanoin; elkää milloinkaan uskoko rahojanne herroille, jotka ovat saavuttaneet yleistä luottamusta, sillä uskokaa minua, herra X oli poikkeus; kaikki joille olen kertonut tämän tapauksen — ja niitä on monta — kaikki sanovat, että saisin etsiä kautta koko Ruotsin löytääkseni sellaista kunnon miestä.

Ja minä olen vakuutettu siitä, että he ovat oikeassa. Hänen tekonsa on noita suuremmoisia, joita kaikki ihailevat, mutta joita ei kukaan tai ani harvat tekevät.

Jumala siunatkoon häntä, tuota rakasta miestä! Kaksinkertaisessa merkityksessä on hänestä tullut minulle aurinko elämäni iltana. Ensinnäkin koska hänen rehellisyytensä on tehnyt minulle mahdolliseksi viettää hauskaa ja huoletonta elämää vanhoilla päivilläni, mutta vielä enemmän sentähden, että tuntuu niin sydämen pohjasta hyvälle voida rakastaa ja ihailla jotakuta henkilöä.

"KALLIOMIES"

MATHILDA ROOS

Kun tutkistelemme pyhää Raamattua ja koetamme tunkeutua sen äärettömiin syvyyksiin, valtaa meidät samanlainen tunnelma, kuin tarkastellessamme talviyön tähtitaivasta. Me tiedämme, että näköaistilla havaittavien ilmiöitten tuolla puolen leviää käsittämätön, suunnaton äärettömyys, jossa rajattomia maailmoja vilisee ja tähtikuntia vaihtelee loppumattomassa jaksossa, — vaikka himmeä silmämme ei salli meidän havaita siitä muuta kuin pienen häviävän osan.

Hengen alueella on nimittäin Raamattu juuri samanlainen mittaamaton äärettömyys, joka sisältää ikuisia totuuksia, loppumattomia ihanuuksia ja salattuja viisauden aarteita. Mutta samoin kuin avaruuden tähtimeri katoaa äärettömyyteen sallien meidän havaita ainoastaan osan kirkkaudestaan, samoin meidän riittämätön älymme ja himmeä katseemme ei koskaan kykene täysin ja yht'aikaa tutkimaan kaikkien Raamatun ihanuuksien syvyyttä. Yksitellen ne meille ilmenevät, milloin hitaasti, milloin äkkiä välkähtäen niinkuin tähti taivaanrannalla hämärän tullen; yksitellen selvenevät nämä totuudet henkemme taivaalle, jota epäuskon usvat ja maallisen elämän eksyttävät harhavalot niin usein pimittävät. Mutta kerran selvenneenä ne kohoavat kirkkaudesta kirkkauteen, epäuskon usvat haihtuvat, pettävät harhavalot himmenevät ja henkemme silmä yhä vahvistuu hiljaisen mietiskelyn yksinäisyydessä.

Tämän olen itsessäni havainnut tarkastellessani Pietarin luonteenkuvaa ja mietiskellessäni, miten ihmeellisillä piirteillä Raamattu kuvaa tätä Herran Jesuksen "kalliomiestä".

Lapsena ja nuorena luin ajattelemattomasti kertomuksen siitä, miten hän kielsi Herransa ja Mestarinsa. Sen enempää en sitä ajatellut. Koska Raamattu näin kertoi, oli asia ehdottomasti niin, että Pietari, ensimmäinen noista kahdestatoista opetuslapsesta, joiden nimet minä virheettömästi osasin luetella ulkoa, kielsi Mestarinsa, samoin kuin eräs toinen opetuslapsi hänet petti. Korkeintaan yhtyi pintapuoliseen käsitykseeni lapsellinen kummastus siitä, että "kalliomies", jolle Jesus tahtoi rakentaa seurakuntansa, hän, joka juuri oli ylpein sanoin taannut uskollisuutensa Jesukselle, saattoi tehdä tänlaisen pelkurimaisen työn.

Myöhemmin nousivat epäuskon usvat ja himmensivät minussa kokonaan Pietarin kuvan. Aloin katsella häntä epäilyksen ja ivan silmillä sielunvihollisen tahkomien silmälasien kautta ja näin hänessä yksinomaan pelkurimaisen raukan. Kiinnyin tarkastamaan ainoastaan yhtä tapahtuman puolta, joten näin pelkkää kavaluutta, uskottomuutta ja pelkuriuutta, mutta kaikki muut vaikuttimet: syvä traagillisuus, liikuttava katumus, hillimätön tuska, ne jäivät huomioni ulkopuolelle. Säälimättä, ylenkatseellisesti pyyhkäsin ne piirteet pois.

Vanhemmaksi tultuani aloin lieventää tätä nuoruuteni ehdotonta tuomiota. Pietarin kuva alkoi muuttua ihan toiseksi. Syvempi psykolooginen käsitys oli luonut hänen ääri-piirteensä tasaisemmiksi ja selvemmiksi. Hän ei enää ollut minun silmissäni kurja pettäjä, hän oli ihminen, varustettuna varsin selväpiirteisillä persoonallisilla ominaisuuksilla, joiden monipuolisesta yhdistyksestä teot ja toimet ihan loogillisesta ja luonnollisesti johtuivat.

Mutta vasta sitten, kun aloin lukea Raamattua uskon valossa, tuli Pietarin kuva täysin elävänä näkyviini. Entisen ajattelemattomuuden ja epäilyn hämärästä alkoi vähitellen esiintyä ihminen kaikkine lukemattomine mahdollisuuksineen ja psykoloogisine omituisuuksineen. Näin hänessä horjahtaneen opetuslapsen, näin puutteellisen ystävän, mutta ennen kaikkia näin hänessä tosi-inhimillisyyden kaikkina aikoina voimassa olevan perikuvan, jossa jokainen meistä saattaa itsensä tuntea.

Näin on elämäni vieriessä tämä evankelistan kertomus Pietarin kieltämisestä minulle kehittynyt liikuttavimmaksi draamaksi, mikä ihmiskunnan historiassa milloinkaan on esiytynyt. Tuon omituisen synkän aamuhetken tunnelma, jolloin kukon kolkko, räikeä laulu sattui kieltäjän korvaan kuin tuomiopasunan kajahdus, on saattanut sieluni sisimmät kuohuksiin; on kuin olisin nähnyt tuon katseen Ihmisen Pojan syvämietteisissä silmissä, joka sulatti kivisydämet ja tunki luihin ja ytimiin. On kuin olisin tuntenut koko tuon polttavan tuskan, joka tässä sisältyy yhteen ainoaan sanaan: "katkerasti", — "ja Pietari meni ulos ja itki katkerasti." Sydämeni on vavahdellut syvästä säälistä ja sanomattomasta osanotosta, jota ihminen tuntee käsittäessään ei ainoastaan syntisen katumuksen ja epätoivon, vaan itse synninkin.

Poloinen Pietari! Täydellä syyllä saatoit sinä itkeä, sillä suurempaa, polttavampaa tuskaa kuin sinun ei ole koskaan ollut olemassa. Katkerasti kirvelee sen ihmisen sydäntä, joka hädän hetkenä on kieltänyt jonkun maallisen ystävänsä, veljensä tai isänsä; miten kauhistavalta sitte tuntuneekaan katumuksen tuska sille, joka on kieltänyt itse Mestarinsa, Herransa ja Jumalansa! Sinäkö Pietari, joka olit niin korkealle kohonnut, joka riemuitsevan uskonvarmuuden hetkenä olit lausunut sanat: "sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika", — ja olit saanut Vapahtajan suusta kuulla tuon ihanan vastauksen: "autuas olet sinä Simon Pietari" — sinäkö saatoit niin langeta? Vastoin omaa tahtoasi, tuntemattomien vaikuttimien ansaan takertuneena petit ihanteesi, suurimman rakkautesi; puit oman itsetietoisen olentosi salaperäisen irvikuvan hahmoon; kielsit koko entisen elämäsi, iäisyystoiveesi, kaikki, kaikki… Todenperäiseltä tuntuu kyllä taru, joka kertoo, että polttavan katumuskyynelen uurtama jälki ei milloinkaan poskeltasi poistunut.

Miten lienee Pietari viettänyt ne pimeät tuskan tunnit, jotka kuluivat viimeisestä kukonlaulusta siihen hetkeen, jolloin hän kuuli vaimojen kertovan Kristuksen nousseen kuolleista? Ehkä erosi hän ihmisten seurasta yksinäisyyteen kätkien sinne häpeänsä ja epätoivonsa. Tai hiiviskelikö hän ehkä esille seuraamaan tapausten kulkua ja kehitystä; katselemaan, miten lopulta kävisi Hänelle, jota Pietari ei nyt enää uskaltanut kutsua Herraksensa ja Mestariksensa? Mitä lienee hän siinä tapauksessa tuntenut kuullessansa vasaran lyönnit Golgatalta ja nähdessään nauloja iskettävän niihin käsiin, jotka olivat niin monta haavaa parantaneet, niin monen tuskat lievittäneet? Mitä lienee hän tuntenut nähdessään kuolon kaihen laskeuvan niille silmille, joiden viimeinen katse häneen oli ollut niin murheellisen nuhteleva? Ja mitä lienee hän vihdoin tuntenut, nähdessään ne huulet, joiden viisaussanoilla hän niin usein oli sieluansa ravinnut, iäksi sulkeutuneena, ennenkuin olivat lausuneet hänelle sitä anteeksiannon sanaa, jota hänen tuskautunut sydämensä parkuen kaipasi.

Raamattu ei kerro meille mitään siitä. Ja tosiaankin on tämä vaitioloon verhoutunut tuska kaikessa hirvittävässä syvyydessään niin pyhää, että siihen kosketteleminen, sen lähempi selvitteleminen on ikäänkuin pyhyyden loukkaamista ja häväisemistä. Jotakin ääretöntä piilee tässä äänettömyydessä. Siinä tuntuu se iäisyyden tuulahdus, joka salaperäisen heittovarjon tavalla seuraa jokaista suurta surua.

Ei mitään kerrota meille Pietarista, ennenkuin enkelin aamutervehdyksessä murheellisille opetuslapsille saamme lukea: "menkäät ja sanokaat Hänen opetuslapsillensa ja Pietarille."

Varmaankin oli jumalallinen rakkaus itse pannut nämä sanat enkelin huulille. Pietarilla ei enää ollut oikeutta pitää itseään opetuslasten joukkoon kuuluvana, sillä hän oli menettänyt tuon oikeutensa. Epätoivon ja itsensä halveksimisen tunne oli kokonaan valloittanut hänen sielunsa, ja juuri sentähden, ett'ei hän hukkuisi tähän epätoivoon, että hän rohkenisi lähestyä ylösnoussutta Vapahtajaa, lähetettiin hänelle erityiseksi tervehdykseksi nämä rakkauden syvintä hellätuntoisuutta uhkuvat sanat: "ja Pietarille."

Jos meitä äsken värisytti kuvaillessamme Pietarin sydäntävihloavia tuskia sinä hetkenä, kun kukon laulu ja Mestarin vakava katse hänet taas tajuihinsa tainnutti, niin sitä enemmän saatamme nyt riemuita, ajatellessamme iloa, joka seurasi epätoivon yötä silloin, kun Pietari enkelin tervehdyksen kautta sai tietää Jesuksen nousseen kuolleista. Varmaankin oli hänen sydämensä ilosta pakahtumaisillaan, kun hänet näin tuokiossa siirrettiin katumuksen ja tunnonvaivojen synkästä yöstä toivon ja anteeksi-antamisen, pääsiäisaamun valkeuteen. Ja tämä Pietarin ilokin ilmaisee jotakin valtavan suurta, siinäkin on jonkinlainen salaperäinen iäisyys-sävy. Ihmekö siis, jos hän kiirehtien juoksi haudalle? Ihmekö, jos hänen koko olentonsa, ruumiinsa ja sielunsa riensi rakastettua, kuolleista noussutta Mestaria vastaan?

Pietarin ensimmäisestä yhtymisestä Jesuksen kanssa ei kerro Raamattu mitään. Luk. 24: 34:ssä luemme: "ja ilmaantui Simonille." Tästä päättäen olisi Herra puhutellut Simonia kahdenkesken, joko ennen tai jälkeen yhtymistänsä muitten opetuslasten kanssa. Nämä kahdenkeskiset hetket ovat kuitenkin siksi pyhät, ett'emme tohdi niihin kajota muuten kuin tunteen ja aavistuksen avulla; — mitä Herra tällöin lienee puhunut, miten hän lienee kohdellut rikollista opetuslasta, sitä emme voi emmekä saakaan erityiskohdissa tiedustella. Sen vaan tiedämme, että rakkaus ja anteeksi-antamus oli pohjasäveleenä niissä sanoissa, joilla Herra Pietaria puhutteli.

Tämän liikuttavan draaman viimeinen kohtaus tapahtui Genetsaretin meren rannalla. Siellä Jesus kolmasti esittää Pietarille kysymyksen: "rakastatko minua?" Tuolle Pietarille, joka kolmasti oli hänet kieltänyt. Tässä tulee nyt Pietarin parannus täydelliseksi ja hän saa opetuslapsi-oikeutensa takaisin. Jesuksen juhlallisen vakava kysymys saattaa hänet tutkimaan ja koettelemaan sydäntänsä, ja kun se kolmannen kerran uudistetaan, tulee hän murheelliseksi. Tämä murhe on heijastus kieltämisen tuottamasta tuskasta; vielä kerran hiipii epätoivon varjo hänen sydämeensä ja ilmenee hänen äänensä väreessä, kun hän surullisesti vastaa: "Herra, sinä tiedät kaikki, sinä tiedät, että minä sinua rakastan."

Mutta senjälkeen Jesus ikäänkuin vahvistaa sinetillänsä sen vapauskirjan, jonka Hän on Pietarille antanut. Pietarin synnin ja lankeemuksen muistokin on nyt ihan haihdutettu. Jesus ei tee häntä osalliseksi ainoastaan parannuksen kieltoperäisistä eduista antaen hänen syntinsä anteeksi ja unhottaen hänen entisyytensä, vaan suo hänen nauttia sen myöntäperäisiäkin ansioita uskoen hänelle luottamustoimen. Tässä toteutuvat nyt ne sanat, jotka varmaankin kerran olivat täyttäneet Pietarin sydämen epäilyksellä ja hämmästyksellä: "täst'edes sinä saat ihmisiä" … "tälle kalliolle rakennan minä seurakuntani."

Lausuen kehoituksen: "ruoki minun lampaitani", vihki Jesus Pietarin "kalliomieheksi", joka karkaistuna kärsimyksen helteessä, synnin ja nöyryytyksen ahjossa, sittemmin kypsyi nousevan seurakunnan itsetietoiseksi tukeeksi ja johtajaksi.

Ja sitten antaa Herra ihmeellisen ihanan tulevaisuus-näköalan avautua Pietarin eteen. Juuri hän, tuo Herran heikko ja arasteleva opetuslapsi tulisi kerran suurella voimalla ja altiudella kestämään ristin kärsimykset Jumalan kunniaksi.

Saatammeko kuvaillakaan ihanampaa ja täydellisempää sovitusta niin syvän ja häpeällisen lankeemuksen jälkeen?

Mutta lukiessamme Pietarin historiaa ja koettaessamme seurata hänen sisällisen elämänsä kehitystä sen hienoimpiin vivahduksiin asti, herännee meissä itsekussakin kysymys: eiköhän jokainen totuutta etsivä ja rakastava ihminen ole ainakin joskus elämässänsä saanut kokea samanlaista itsensätuntemisen nöyryytystä kuin Herran Jesuksen "kalliomieskin", jos kohta ei kaikkia kokemuksia voitaisikaan näin selvään ja tarkkapiirteisesti kuvata? Eiköhän Pietarin kieltäminen kuvaa juuri yleistä inhimillistä luontoa? Samoin kuin kullakin meistä on ollut Damaskus-matkansa, jolloin Herra Jesus täydellisesti ilmoittausi meille, samoin tulee meidän kunkin kokea Pietarin hetkikin, jolloin koko sisällinen elämämme avautuu eteemme ja me tänlaisen paljastuksen kautta nöyryytettynä opimme tuntemaan oman olentomme salaisuudet.

Sillä, voi, varsin vähän me lähtiessämme maailmalle, sen taisteluja ja vastuksia kokemaan, vielä tunnemme omaa itseämme, käytettävinämme olevia voimia sekä niitä heikkouksia, jotka voivat vietellä meitä lankeemukseen. Suotta ei suinkaan kreikkalainen filosoofi kutsunut itsensätuntemista kaiken viisauden kruunuksi ja täydellisyydeksi. Mutta oman älymme avulla emme koskaan voi saavuttaa tätä täydellisyyttä. Turhaan me omilla ponnistuksilla pyrimme tutkimaan salaperäisiä kuiluja, missä kutoutuvat nuo ihmeelliset psykoloogiset yhdistelmät, jotka kypsyneenä rikoksiksi ja intohimoiksi, saattavat meitä kaikkia hämmästymään. Siellä salaisissa kätköissään ne myöskin uinailevat, nuo hyvän ja pahan monet tuhannet aiheet, uinailevat kuin siemenet, joista toiset ovat määrätyt kuolemaan, toiset elämään ja hedelmätä tekemään.

Sillä jokainen ihmissielu on oikeastaan pienoismaailma, jonka syvyyttä ei mikään sielutieteilijä milloinkaan ole mitannut, yhtä vähän kuin tähtientutkijankaan on onnistunut päästä aurinkokunnan kierron pääpisteeseen. Me teemme arvostelujamme kuinka sattuu: kuka on mielestämme hyvä, kuka paha, kuka täynnä lempeyttä, kuka epähieno, mutta asianlaita on senlainen, että me huolimatta psykoloogisesta arvostelukyvystämme ja tarkkanäköisyydestämme, näemme ainoastaan tuiki vähäisen osan kaikesta siitä, mitä saattaa liikkua sen pienen ikkunan takana, jota kutsumme sielun kuvastimeksi. Kun joku ihmis-veljistämme tekee rikoksen lakia vastaan, olemme heti valmiit painamaan häneen pahantekijän leiman, aavistamatta, ajattelematta, että saman rikoksen aihe saattaa uinua itsessämme, lähimmässä ystävässämme tahi puolisossa, johon täysin luotamme.

Mahdollisuus rikoksiin, jopa n.s. törkeimpiinkin, piilee meissä itsekussakin. Ken meistä ei ole ainakin kiihkon ja ärtymyksen tilassa joskus ajatellut: "kevyemmältä ja mieluisammalta tuntuisi toki elämä, jos tuo ihminen ei olisi vaivanamme", tahi: "jopa päästäisin helpoituksen huokauksen, jos vaan se tai se ihminen näkyvistäni katoaisi" j.n.e. Mutta, tässähän piileekin jo alku murhaan! Ulkonaiset suotuisat olot ovat sen kyllä kutistaneet hyvin pieneksi ja sukupolvesta sukupolveen periytyneet hyvät taipumukset sen jo siihen määrään tukahuttaneet, ett'ei se enää edes vaikuta kuvittelemisvoimaammekaan, joka kuitenkin on niin herkkä, että sitä vienoinkin värähdys saattaa tärisyttää. Mutta varsin helppo on seurata tänlaisen pienen alun asteittaista kasvamista: se kehittyy vastenmielisyydestä inhoon, inhosta katkeruuteen, katkeruudesta vihaan. Ja sen ohessa kasvavat tunteet yhä voimassa, mielikuvitus alkaa kuohua, kiivaus hiiviskelee esiin, monet asianhaarat alkavat kietoa ja vietellä…. Näin avautuu tutkivan silmämme eteen vähitellen tuo kalteva pinta kokonaisuudessaan ja yhä paremmin tulemme ymmärtämään, että eroitus n.s. hurskaan ihmisen ja pahantekijän sielunelämässä ilmenee rikoksen astemäärässä, ei laadussa.

Ja ken meistä ei liene nähdessään toisen ihmisen onnen ja varallisuuden joskus sydämessänsä tuntenut katkeruuden kaunaa, varsinkin, jos oma elämämme on ihan toisenlaista, koettelemuksia ja kieltäymisiä täynnä? Tässä tunteessa piilee jo siemen viidennen, yhdeksännen ja kymmenennen käskyn rikkomiseen. Ja rohjenneeko vihdoin kukaan meistä varmuudella väittää, ettei hän milloinkaan ole sydämensä syvyydessä tuntenut senlaisia intohimon oireita, jotka vähemmän suotuisissa ulkonaisissa oloissa, kovien kiusausten pakottaessa ehkä olisivat saattaneet kypsyä kuudennen käskyn rikkomiseksi.

Totta on, että muutamissa ihmisissä Jumalan kuva esiintyy niin selväpiirteisenä, että meistä pintapuolisista arvostelijoista näyttää kuin ei heidän sydämessään milloinkaan olisi liikkunut tahraista ajatusta, pahaa viettelystä. Nämä tänlaiset olennot, joiden mielenpuhtaus tuntuu tuulahdukselta kadonneesta paratiisista, tuskin käsittävät, vielä vähemmän tuntevat pahan voimaa. Mutta ne eivät ole tyypillisiä, eivät ole niitä tavallisia "homo sum" luonteita, jolle ei mikään inhimillinen ole vierasta, ja senvuoksi emme voi niitä yleiskelvollisina esimerkkeinä esittääkään.

Myös on olemassa toisia, kummallisen itsetiedottomia ja kehittymättömiä luonteita, jotka eivät tunne itseänsä, ei elämää eivätkä muita ihmisiä. He eivät ole tehneet mitään silminnähtävästi suurempaa rikosta ja sentähden pitävät he itseänsä vanhurskaina. Pelottavalla voimalla kypsyy näissä ihmisissä luulo, että he ovat muita parempia, kunnes viimein farisealais-tyyppi on täysin kehittynyt ja yksinkertaisessa itsetyytyväisyydessään kiittävät he Jumalaa siitä, "etteivät ole, kuten tuo publikaani." Jos tänlaiselle ihmiselle sanoisimme, että hänenkin sielunsa syvyydessä, hänen tasaisen virheettömän ulkomuotonsa takana saattaa uinua mahdollisuus samaan rikokseen, joka vast'ikään johti jonkun kurjan raukan vankilan komeroihin, — niin hän varmaan sekä hämmästyisi että suuttuisi.

Ja kuitenkin on asian laita niin. Turhaan ei ole Jesus varoittaen huutanut: "joka teistä on synnitön, se heittäköön ensin häntä kivellä!" Hän, sydänten tutkija, tiesi, että me syvimmästä sielustamme olemme kaikki yhdenvertaiset, kaikki olemme langenneet, toinen enemmän, toinen vähemmän. Ihmisen sydäntä, sen salaperäisiä outoja oloja, kussa pahojen halujen ja intohimojen myrskyt temmeltävät, Herra tarkoittaakin, kun Hän säälimättä lausuu tuomiosanansa: "kaikki ovat he poikenneet pois ja ynnä kelvottomiksi tulleet, ei ole yhtään, joka hyvää tekee, ei yhtäkään…"

Raamattu sanoo: "ei yksikään tiedä, mitä ihmisessä on, ainoastaan ihmisen henki, joka on hänessä." Se sanoo myös: "henki kaikki tutkistelee."

Niin; hämärätä ja monimutkaista on ihmisen sielun elämä, mutta ihmisen henki, tuo ylevin hänessä, jonka avulla hän voi tajuta korkeimpia asioita, se yksin voi käsittää, mitä ihmisessä on, tai oikeammin, sen voi kasvattaa sitä käsittämään. Ja sen kasvattaja on Jumalan henki, Pyhä henki, joka todistaa sen syylliseksi syntiin ja siten johtaa sitä itsensätuntemiseen.

Ja sentähden täytyi Pietarinkin näin langeta, sillä sen, jonka Jumala jo edeltäpäin oli valinnut seurakuntansa pylvääksi ja johtajaksi, piti tunteman itsensä. Hengen todistamisen kautta tuli hänenkin päästä selvyyteen sisimmästä olennostaan.

Mutta, ihmetellee joku, saattaako se olla Jumalan tahdon mukaista, että meidän pitää tekemän syntiä tullaksemme itsetuntoon? Eiköhän Jumala isällisessä rakkaudessaan olisi voinut käyttää jotakin muuta keinoa muodostaaksensa ja kehittääksensä ihmisluonnetta korkeita tarkoituksiansa varten?

Eipä kaiketikaan; Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme. Pietarin historiaa lukiessamme ja tutkiessamme täytyy meidän uskoa, että hänelle ainakaan ei ollut mahdollista tulla todelliseen synnin tuntoon muulla tavoin kuin lankeemuksen ja nöyryytyksen kautta. Näemme, että Herra usein johdossaan käyttää äärimmäisiä keinoja: kun Jesus ei hyvällä voinut vetää Paavalia puoleensa, käytti hän, niin sanoaksemme, väkivaltaa; kun Mestari lemmekkäin sanoin ja nöyryyteen kehoittavan esimerkkinsä avulla ei saanut kukistetuksi Pietarin kerskailevaa itsensä luottamusta, täytyi hänen antaa Pietarin vaipua itsensähalveksimisen ja epätoivon hyrskyävään aallokkoon. Kun Herra huomaa, että joku synnin siemen sydämessämme alkaa elpyä, kun hän näkee, että meillä esimerkiksi on joku kehittynyt vaarallinen luonteenomaisuus, josta itsekylläisyyden sokaisemina emme tarpeeksi välitä, vaan annamme sen vapaasti itää ja työntää vesoja sinne tänne, jotta se alkaa ilmetä sanoissamme, käytöksessämme, jopa teoissammekin, — silloin ryhtyy Hän ankarampaan rangaistustapaansa. Hän milloin kurittaa meitä kärsimyksillä, milloin syöksee meidät joksikuksi aikaa hengelliseen pimeyteen, milloin kieltää meiltä näennäisesti kaiken apunsa, antaen meidän lopulta suistua siihen syntiin, johon itsepäinen, ylpeä luontomme meidät vihdoinkin johti.

Mutta itse asiassa ei Hän sittekään ole koskaan päästänyt meitä käsistänsä; pimeissä syvyyksissäkin, kussa aallot ja hyrskyt ylitsemme kuohuvat, pitää Hän meitä lujasti kädestä. Kun Hän kerran on saavuttanut tarkoituksensa meissä, vie Hän meidät vihdoin murheen helteestä, synnin hädän sulatusuunista jälleen ulos… "Ja Pietarille" — näitten tervehdyssanojen pääsiäissointu kaikuu varmaan suloisesti meidänkin korviimme, jos me vaan olemme tunteneet jotakin kieltämisyön tuottamasta tuskasta.

Jesus sanoi Simon Pietarille: "Simon, Simon, katsos, saatana on pyytänyt seuloa teitä niinkuin nisuja; mutta minä olen rukoillut sinun puolestasi, ettei sinun uskosi puuttuman pidä. Ja, kun sinä kerran palajat, niin vahvista veljiäsi!"

Niin, saatana oli pyytänyt "seuloa" Pietaria, ja Herra oli siihen myöntynyt; sillä Pietarista, tuosta kiivasluontoisesta opetuslapsesta, joka aina arvasi omat kykynsä liian suureksi, juuri tätä tietä oli tuleva suuri ihminen, se kalliomies, jonka tuli veljiänsä vahvistaa. Mutta Jesus on rukoillut ett'ei hänen uskonsa puuttuman pidä, — se usko, joka kerran niin vahvana oli ilmennyt tunnustuksessa: "sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Ja kun Jesus näin oli rukoillut opetuslapsensa puolesta, ei Pietarille voinut lankeemuksen kautta tapahtua mitään pahaa, vaikka saatana kaikella kavaluudella oli iskenyt kiinni juuri hänen luonteensa heikompiin puoliin. Mitään pahaa ei hänelle tapahtunut; päinvastoin tuotti kieltäminen kaikkine vastenmielisine kauhuineen hänelle hyötyä, sillä kaikki, mitä ikänänsä tapahtuu, kaikki puheemme ja työmme, tuottavat, herkällä vaa'alla punnittuna, meille aina joko voittoa tai tappiota.

Ja Pietarin voitto oli siinä, että hän kadotti oman itsensä, siten pelastaen elämänsä. Pelottavan seulomistoimituksen kestäessä katosi kaikki, mikä oli hänen omansa, ainoastaan yksi jäi, juuri se ainoa, joka sisälsi itse elämän, se, jonka puolesta Jesus oli rukoillut: usko jäi. Syvän nöyryytyksen ja itsensäpaljastamisen kautta oppi Pietari ymmärtämään sen pyhän ongelman sisällyksen, jonka Paavali myöhemmin on sovittanut seuraaviin sanoihin: "Koska minä heikko olen, niin minä väkeväkin olen." Näissä sanoissa ilmeni Paavalin hengellisen elämän pääsisällys, — ja ilmaiskoot ne samoin jokaisen muunkin kristityn elämän tunteen!

Varsin pelottava hetki on tosiaankin se, jolloin näin saamme katsella omaa heikkouttamme ja viheliäisyyttämme silmästä silmään. Tulemme näin selvemmin tuntemaan oman sisällisen elämämme, jota me ennen, silloin kuin ei mikään vielä häirinnyt ulkonaista hurskauttamme, tarkastelimme itsekylläisen tyynesti, jos sitä milloinkaan syvemmälti ajattelimme. Mutta tänlainen nöyryytyksen hetki saattaa terveellisesti mullistaa olevat olomme, se saattaa kerran tuottaa meille mitä runsaimmat hedelmät. Sillä tänlaisena hetkenä ei selvene minulle yksin oma heikkouteni, vaan muittenkin; kun synti näin salaman leimauksena sattuu sydämeeni, avautuvat silmäni samassa näkemään, miten monia tuhansia synnin mahdollisuuksia liikkuu sekä minun että kaikkien muitten Adamin lasten sydämessä. Oman lankeemiseni kautta olen oppinut tuntemaan ja käsittämään koko ihmiskunnan lankeemuksen; itse ollen katumuksen ja epätoivon vallassa käsitän myös koko ihmissuvun synnin tuskan. On ikäänkuin olisi pieni lieve kohotettuna siitä hunnusta, joka verhoo suurta, salaperäistä maailman draamaa: valon ja pimeyden taukoamatonta taistelua. Äärettömän etäisyyden päästä saatan seurata tämän taistelun kulkua loppuun asti; näen, miten kaikista näennäisistä tappioista ja häviöistä huolimatta yksi alati kestää ja pysyy vahvana vuosisatojen halki, se yksi, jota Jesus rukoillen pyysi: se on usko. Näen, miten voitto lopultakin tulee Jesuksen ja Hänen sotasankariensa osaksi.

Minä en siis ole yksin tuskineni, katumuksineni. Tunnen, että on olemassa yhteinen edesvastuu, joka sitoo sekä minut, että kaikki muut yhteiskunnan jäsenet yhdeksi kokonaisuudeksi. Ja juuri suurimmassa heikkoudessani tunnen silloin itsessäni ensimmäiset oireet siitä voimasta, joka ilmenee Jesuksen sanoissa: "vahvista veljiäsi!"

Niin voi syvimmän lankeemuksen ja näennäisesti äärettömän tappion hetki avata meille tien mitä suurimpaan voittoon ja korotukseen. Se opettaa meitä tuntemaan oman itsemme, ja itsetuntemus tekee meidät nöyriksi; se saattaa meidät käsittämään täydellisen heikkoutemme; mutta heikkoudestapa juuri lähtee suurin voima.

En tiedä, lieneekö Luther erityisesti ajatellut Pietarin lankeemusta, mutta ainakin arvelen, että tämän Herran Jesuksen opetuslapsen ihmeelliset vaiheet hänen mielessänsä liikkuivat, kun hän kirjoitti seuraavat vaikeatajuiset, mutta samalla niin yksinkertaisen ylevät sanat:

"Jumala antaa aika-ajoin pyhiensä ihmeellisesti langeta, jotta he oppisivat nöyryydessä jälleen nousemaan."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YSTÄVÄNI KERTOMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.