The Project Gutenberg eBook of Kysymysmerkkejä: Kuinka Muikkulan Matin kirkolla kävi
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kysymysmerkkejä: Kuinka Muikkulan Matin kirkolla kävi

Author: Gustaf Adolf Heman

Release date: November 24, 2011 [eBook #38119]
                Most recently updated: January 8, 2021

Language: Finnish

Credits: Produced by Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYSYMYSMERKKEJÄ: KUINKA MUIKKULAN MATIN KIRKOLLA KÄVI ***




Produced by Tapio Riikonen






KYSYMYSMERKKEJÄ; KUINKA MUIKKULAN MATIN KIRKOLLA KÄVI

Kirj.

Kah [G. A. Heman]


Werner Söderström, Porvoo, kustantaja.

Hämeenlinnassa,
Hämeen Sanomain Osake-Yhtiön kirjapainossa,
1885.




Esipuhe, jonka sopii lukea viimeiseksi.


Keväällä vuonna tuhat kahdeksan sataa ja usea vuosikymmen päälle oli
allekirjoittaneella kuuma ja kiireinen aika. Olin laiskotellut
Helsingissä tarpeekseni, juonut tuutinkia, käynyt suomalaisessa
teaatterissa, riidellyt ruotsikiihkoisten kanssa -- sanalla sanoen:
ollut kaikin puolin vapaa Apollon poika. Elämä oli ollut kuin paljasta
mäenlaskua, rahapulat ainoana, säännöllisenä poikkeuksena.

Mutta kerran loppui alamäki; elämän tanner oli tutkintojen ja
tutkintolukujen jyrkän ylämaan takana; ja sitä myötenhän kävi tie.

Maalle siis, hiljaisuuteen, lukemaan!

Sain asuinpaikan eräässä Hämeen vesirikkaassa pitäjässä -- nimi on
samantekevä. Se talo oli, niinkuin rekivirressä veisaamme, "järven
rannalla punainen talo, ja valkoinen akkunan lauta". Isäntä, iältään
pian neljänkymmenen, oli noita "hiljaisia maassa", joissa on jotakin
nimettömän miellyttävää, vaikk'ei olekaan heidän sydän suussa eikä
kieli hyvissä tuntumissa.

Emäntä -- Esteriksi häntä isäntä puhutteli -- taisi olla muutamaa
vuotta nuorempi. Vaikea on sanoa, minkälainen hän oli. Ei hänellä ollut
sormet täynnä kultasormuksia, kaksi vain vasemman nimettömässä, ei hän
näytellyt joka ämmälle vaatevarastoansa, ei hän puhunut pahaa muille
emännille piioistansa, eikä muillekaan ihmisille.

Näköään oli hän tunteen ihminen. Suurissa sinisissä silmissä kuvastui
syvä sielunelämä; lempeys ja kirkkaus loisti hänen otsaltansa.

Oli niillä poikakin, kymmenkunnan vanha, sinisilmäinen, kiharatukkainen
pieni veitikka, minun herttainen ystäväni.

Tämän perhekunnan yhteydessä olin liki puoli vuotta; ja muisto siitä
heloittaa vieläkin valopilkkuna kuumeentapaisesta luku-ajastani.

Olin tullut isännän kanssa hyvinkin tutuksi. Iltasin istuimme
tupakoiden ja jutellen. Hyvin usein jouduimme sielun-elämän alalle,
ihmetellen tutkistelimme niitä monia ilmiöitä, joita elämässä olimme
huomanneet.

Kun ihmettelin sitä lepoa ja mielentyyneyttä, sitä varmaa vakuutusta,
jota hänen puheensa ja elämänsä ilmaisi, niin hän sanoi, että se rauhan
rahtunen mikä hänellä on, ei ollut taistelutta saavutettu.

Kerran toi hän minulle paksun paperivihon, sanoen: "Jos viitsitte tuon
lukea, niin ehkä näette, kuinka meikäläisetkin taistelevat, kaipaavat
ja toivovat".

Luin tuon vanhan paperin; kymmenen vuotta oli se ollut romun seassa,
vanhassa kopassa.

Ehdotin hänelle, eikö sopisi toimittaa painoon tuota paperia.

Hän ei mitenkään tahtonut siihen myöntyä, sillä "mitäs metsäkulmalaisen
mietteistä maailman luettavaksi on?"

Voitin kuitenkin hänen epäilyksensä.

Se oli kyllä hyvä, että hän suostui; mutta toiselta puolen saattoi
kehoitukseni olla turhaa vaivaa, sillä ei ole takeita, saako
_tämmöinen_ kyhäelmä kustantajaa mistään.

Ainoan toivoni perustan siihen, että tämän kyhäelmän saattaa ymmärtää
kahdellakin tapaa -- aina sen mukaan kuinka kukin tahtoo.

Koettakaa siis kysymysmerkit onneanne; ehkä jostakin sydämestä
houkuttelette vastauksen, vastauksen, joka mahdollisuutena siellä on
uinunut, vaan jäänyt tietämykselle kirkastumatta!

Varustaisin teidät piirtäjänne, Kustaa Uotilan nimikirjoituksella,
mutta hän itse kielsi nimeänsä kirjan etulehdelle painattamasta.
Antaisin teille, te kysymysmerkit, jonkin-moisen puolustuslauseenkin,
mutta mitäs siitä kohtalonne valkenisi, sillä teidän piirtäjänne nimi
on kirjallisuuden kilpakentällä yhtä tuttu kuin Uotilassa asuneen
ylioppilaan nimimerkki Kah.

Kah [G. A. Heman].




I.


-- Se on semmoinen rikkiviisas, se Pohjalammin Matti! Ja todella olikin
Matti merkillinen mies, sen huomasimme me lapsetkin, vaikk'emme oikeen
älynneet mitä isäni oikeastaan rikkiviisaalla tarkoitti. Koska Matin
sen aikuisesta kuvasta vielä on muistissani joitakuita piirteitä, niin
panen ne paperille, päättäköön lukija, oliko Matin viisaus rikkinäistä
vai eheää. Melkein naapurina me olimme, ei ollut kuin vähän matkaa
mielestämme tuota metsäistä, kivistä polkua, joka takaha'an kautta vei
Pohjalammin ahoille. "Virstaksi" me sitä matkaa puhuttelimme; vaan jos
se virsta onkaan, niin se on suden juoksema, arveli moni, joka sitä
oudoksesta sattui kulkemaan. Siellä Näätäkorven hallaisella
kulmakunnalla asui Matti torpassaan, josta teki päivän viikossa
taksvärkkiä jalkasin ja talon ruualla.

Ei siinä torpassa paljon huoneita ollut; oli siinä pirtti, jossa oli
sauhunsa viemätön muuri-paha ja yksi pieni akkuna -- siinäkin kaksi
ruutua tuohesta, ja toista kaksi viheriäisestä klasista. Vähän matkaa
pirtistä oli sauna, joka myös teki riihen virkaa; tuonnempana vanha,
puoleksi lahonnut olkilato. Mutta keskellä lastuista pihaa kasvoi komea
pihlaja, ja saunan seinustalla kiemurteli humalista siintyneiden
riukujen ympäri.

Siellä eleli Matti muijansa kanssa. Ja kun heillä ei ollutkaan lapsia
kuin yksi tyttö, joka jo oli toisella kymmenellä, niin oli Matilla
tilaisuus usein sairastaa "Laiska-Jaakon tautia".

Ensikerran eläissäni kävin Pohjalammilla noin rukiinleikkuun aikaan.
Olin isältäni saanut varsin mahtipontisen toimen, piti viemäni
"taksvärkkisanaa" Pohjalammin Matille. Matti ja isäni, näet, olivat
saman talon alustalaisia, ja taksvärkkisana kulki tavallisesti torppari
torpparilta hamaan takamaan äärimmäiseen perukkaan. -- Ensimmäiseksi
tervehti minua kanaparvi, joka samoili pirtin edustalla ja pyristeli
höyhen-pukuansa tuulessa.

Astuttuani pirttiin olin kuin hölmö; ällistyneenä jätin hyvän päivän
sanomatta, sillä niin toisenlaista oli siellä kuin meillä. Matin Kreeta
otti juuri puuropannua pesän suusta, tyttö teki kanoja varten puretusta
kuppiin, ja nurkassa ammui kirjava vasikka. Elokuun aurinko oli
kirkkaudellaan tehnyt sen, että silmäni, kuten sanotaan, olivat jääneet
pihalle. En siis varjokkaassa pirtissä oikein nähnyt, miten olla kuinka
elää, seisahduin vaan oven suuhun, ja, hölmömäisesti kyllä,
"Jumalaakaan mainitsematta".

-- No, Kustaa, mihinkäs vanha mies jäi, kuului Matin tunnettu ääni
peräsängystä. Hän näkyi nytkin tekevän tavallista työtänsä, s.o.
lepäävän. Levollisena soi hänen äänensä, vakavasti katseli hän
noettuneisin orsiin. Hän oli tietysti tässä sekamelskassa kuni
kotonansa ainakin.

Kun en minä osannut vastata mainittuun kysymykseen mitään, niin toisti
hän sen vielä:

-- Mihin vanha mies jäi?

Minä luulin hänen isääni tarkoittavan ja vastasin aatos-alta: Oli jo
vähän myllynki puute, niin isä sanoi, että tarvitsis sitä mennä vaikka
Korkiakoskiin koittamaan.

-- Istu; mitäs teillä nyt jauhetaan, sanoi hän taas. Minä taisin
punastua, sillä kasvojani tuntui kuumentavan. Nälkiäisiähän isä myllyyn
vei, sillä viime kynttilästä oli meillä ostoksessa oltu, ja kun vähän
rupesi ruisvainiomme kellertämään, niin salavihkaa siitä ensi hätään
vähän leikattiin. Imeliltä ne jauhot tosin maistuivat, mutta mitäs
teki!

Mutta Matti se kyllä arvasi asian, hän vaan tahtoi kai minua vähän
kiusottaa, sillä hän sanoi: taitaa olla vanhoja "laarin laasoksia"?

-- Hm, vastasin minä epäileväisesti, sillä paha oli mielestäni
valhetella paha tottakin puhua.

-- Niin, samahan se on, jutteli Matti, millä vaan Hungerveltti näin
uutisen rajassa, Uodin koukuissa käpälämäkeen ajetaan.

Enhän minä tuosta paljoa ymmärtänyt, istuin vain ovensuussa olevan
kaljatynnyrin kupeella ja vaikenin. Totta huomasi Kreetakin minun
tyhmyyteni, sillä hän sanoi, vieden puurokuppia pöydälle:

-- Se meidän Matti mar osaa!

Sitten sanoi hän Matille yksitoikkoisella äänellään:

-- Syö nyt vaan päivällistä ja menee siitä edes lyömään vähän
saunapuita, että edes kylpöä saadaan; tekee nyt jotakin edes!

-- Huokaus on oleva töiden väleillä, lausui Matti, katsellen yhä orsiin
ja asettaen sanansa niin kirjakielen mukaisesti kuin ne tässä ovat
kirjoitettunakin; hän muisti kai sanat niin jostakin lukeneensa.

Silloin ilmoitin minä taksvärkkisanaa tuovani huomiseksi.

Matti katsahti nurkkaan; siellä oli pari sylystä taskukellon suuruisia
nauriita. Niistä siirsi hän katseensa Kreetaan ja sanoi: Kas kun et
sinä olekaan vielä listinyt noita nauriinsommia?

-- Kyllä mä he nyt listin, nuhahti Kreeta.

Matti ei sanaakaan enää vastannut. Hän meni ulos ja tultuaan oli
hänellä kourassa norea koivunvitsa.

Älä hämmästy lukija, ei kertomus sulle vanhaa koti-kuria kuvaamaan
rupea! Hän karsi ja kuori vitsansa, ja minäkin totta kyllä pelkäsin
pahinta. Vitsan tyveen sitoi hän langalla tukevasti kiini rohtimia
tallaksi, otti sitten Kreetan rukinsarvesta sian-sääriluurasvaa, jolla
voiteli tallan; latvaan pani hän silmuksen, josta hän asetti tuon
uudenaikaisen aseensa oviseinässä olevaan naulaan riippumaan.

Nyt syntyi aviopuolisoiden välille seuraava keskustelu:

-- Mitäs sillä teet?

-- Se on palavitsa.

-- Mitäs sillä teet?

-- Kun sinä jätit nauriit listimättä.

-- Hää?

-- Niin vasikka saa tietysti nauriin kulkkuunsa.

-- Hm.

-- Ja kun minä olen huomenna poissa, niin ei ole kuka palavitsan tekee
sinulle.

-- Soo, sanoi Kreeta; älyten asiaa kaiketi.

Minä ihmettelin; olin lähteä pois ja sanoin "Jumalan haltuun".

-- Jumalan nimeen; niin, ota vanha mies mukaasi, sen kanssa on hyvä
kulkee, sanoi Matti. En ymmärtänyt mitä myrkyn vanhaa miestä hän
tarkoitti. Kotona sain sitten tietää, mitä hän tarkoitti ja Matin
opetus painui syvästi mieleeni. Hyvästihän ne meidän väet ensin
nauroivat, kuu heille puhuin jutun palavitsasta. Äitini virkkoi: se
Matti on se rikkiviisas.

-- Voi sitä Kreeta parkaakin sentään, lisäsi isäni.

Mutta se juttu ei siihen loppunutkaan.

Näyttää epäilemättä siltä kuin seuraava tapaus olisi sommiteltu eikä
todenperäinen; tätä luuloa on vaikea lukijalta poistaa. Vakuutan
kuitenkin, että asia on ihan tosi, uskottakoon se taikka ei.
Asia oli näin: Seuraavana päivänä oli sekä Matti että isäni talossa
taksvärkissä, ja äitini vei minun ja pienen veljeni Joutsenojan
niitylle, hän kun sinne meni lehtiä taittamaan. Jo oli päivä
kulunut puoleen; pikku veljeni makasi levollisesti pärekopassa,
joka oli ripustettu ladon seinällä kasvavan kuusen oksaan, ja yksi
hyvän-hajuinen lehtitaakka toisensa perään siirtyi äitini hartijoilta
latoon. Ladon etehen seisahtui kerran äitini tähystellen kohti
kultaista kotiamme, joka ei kaukana ollutkaan. Mitä ihmeen huijausta
sieltä kuuluikaan? --

-- Ai, ai nyt siellä on porsas päässyt lätistä irti ja on lapsen
kimpussa, sanoi äitini.

Mutta onneksi näkyi lapsi päässeen aidan alitse ja nelijalkainen
vihollinen jäi toiselle puolelle.

Tuokion kuluttua kuului aivan läheltä tuo kimeä huuhunta:

-- Huni, huu, missäs Leena on, kuului ääni.

-- Hu, huu tääll' ollaan, vastasi äitini jotenkin samalla äänen
korkeudella.

Ja Pohjalammin Esterihän se olikin, joka hengähdyksissään saapui
luoksemme.

-- Tulkaa Leena kulta pian meille, puhua läähätti hän, vasikan meni
nauris kulkkuun, emmekä me osaa palavitsalla sitä pois ottaa.

-- Niin onhan teillä palavitsa, sanoi äitini hymyillen.

-- On, on, isä teki sen jo eilen varoiksi, riemuitsi Esteri, ja jatkoi
surumielin: mutta ei äiti saa sillä palaa pois.

-- Ei sitä pois otetakkaan, sanoi äitini, vaan se painetaan alas.

Ja äiti meni Esterin kanssa, minä otin veljeni selkääni, ja lähdin
kotia.

Onnellisesti saatiin nauriin pala alaspainetuksi. Vasikka, joka jo oli
ehtinyt henkitoreisinsa, rupesi iloisesti ammumaan ja kirmaamaan.

-- Se nyt oli ihmeellinen tapaus, sanoi kotia tultuaan äitini. Ja
kummallinen se oli, mutta kuitenkin oli se aivan tosi tapaus. Moni sen
paikkakunnallamme kyllä todistaa. Ja juuri tuo "sattumus" on kehottanut
minua tätä tapausta muistoon panemaan.




II.


Oli sunnuntai. Jumalanpalvelus oli jo päättynyt ja kirkkoväet vaelsivat
kotiansa kohden. Olimme olleet kirkossa mekin, Pohjalammin Matti, isäni
ja minä. Pakistessa siinä käydessä kaikellaista tuli puhe päivän
"täkstistäkin", joka kirkkomiehille paraiten puheenaineeksi sopiikin.

-- Mitäs meinasit, Matti, saarnasta? kysyi isäni.

-- Tuima oli ja totuutta täynnä, vastasi Matti, ja niin se provasti ne
sanansa paiskelee pitkin kirkkoa aina peräparven trapuille asti.

-- Kyllähän se niin on, terävät ovat sanansa ja nasevat.

Vaiti oltiin taas vähän aikaa; hiki hatussa marssimme pitkin
metsäpolkua kohti kotiamme. Kotvan kuluttua virkkoi Matti:

-- Sinun tarvitsisi, Aatu, panna tuo poikakloppi kouluun, ei tiedä
vaikka siitä vielä mitä tulisi, näyttäähän sillä olevan vähän
"huntramänttiä".

Sydämeni sykähti kuullessani nuo hiljaisesti lausutut sanat; ihmeellinen
taikamaailma nosti niissä sanoissa esirippuansa; oli mieleni hyvä siitä
että minulla oli tuota "huntramänttiä". Ja tottahan sitä oli, koska
Matti, itse Pohjalammin viisas Matti niin vakuutti.

En sentään ollut kuulevinaan koko puhetta, riipasin vaan ohimennessäni
haavan lehtiä käteeni ja pureskelin niihin kirjokuvia. Mutta samassa
koin olla niin hiljaa kuin suinkin kuullakseni, mitä isä sanoisi.

-- Milläs niitä torppari kouluttelee, oli hänen alakuloinen
vastauksensa.

-- Pane nyt poika edes pitäjän kouluun aluksi, kehoitti Matti.

-- Saishan sen sinne viedä edes pariksi viikoksi.

-- Mitäs hulluja puhut, sano edes pariksi tärmiiliksi.

"Huntramäntti" ja "tärmiili", se on kouluoppia se, aattelin minä,
noukkasin päivänkukan maasta ja rupesin terälehtiä nyppimään, aivan
kuin ei olisi asia minuun ensinkään koskenutkaan.

Yhä edelleen keskusteli Matti ja isä koulun asioista, ja päätös oli se
että Matti otti minun tutkittavaksensa.

-- Kuule Kustaa, hän sanoi, mikä Sepeteuksen poikain isän nimi oli?

-- Sepeteus, vastasin rohkeasti.

-- Oikein, sanoi tutkijani, mutta kun Noalla oli kolme poikaa, Sem, Kam
ja Jaahvetti, niin mikä sen Jaahvetin isän nimi oli?

-- Totta kai se Noa kanssa oli, vastasin.

-- No, jatkoi tutkijani, joka ei niin hevin tahtonut minua päästää, no,
sanoi hän, mikäs se on, kun oli vesilukko, puuavain, vangit pääsivät
vallallensa, takaa-ajajat kiini saatiin.

Minä punehduin, en ymmärtänyt, mitä piti vastatani. Isä katsoi minuun
tutkivasti, kävelin kuin hiilten päällä; ja Matti se oli niin
hymyilevän-levollinen.

-- Etkö huomaa, auttoi hän, milloin sauvalla vedet aukenivat ja Israel
kävi vetten keskitse -- --?

-- Silloin, keskeytin minä iloisesti, kun Mooses ojensi sauvansa meren
yli ja punaisen meren vesi jakautui kahtia.

-- Mistä sen olet lukenut, kysyi hän.

Yhdessä henkäyksessä luin minä: Biblianhistoriasta sisältävä sata neljä
jutelmaa kodille ja koululle, jonka on koonnut Kristian Barth, autuuden
opin tohtori, neljäs painos, kuvilla koristettu.

Voitonriemulla katsoin Mattia silmiin, ja hän virkkoi:

-- Onhan sinulla huntramänttiä.

Ja päätökseksi ukkojen keskustelusta tuli, että minä olin pantava
kouluun. Kun Matti Anongin tanhuan suussa, jossa tiemme erosi, meiltä
jäähyväiset otti, niin pyyhki hän silmiänsä sinisellä nenäliinalla.
Minusta näytti jotain kyyneleen tapaista niissä kiiltäneen. Ilmoitin
havaintoni isällenikin, vaan hän käski minun olla vaiti ja sanoi Matin
hikeä vain kasvoistansa pyyhkineen.

Mutta ihmeellisesti se Matti minun kohtalooni osaa ottikin.
Pertunpäivän huomenis, jolloin oli kouluun mentävä, oli hän taas
meillä. Ja kylläpä tarvittiinkin hänen apuansa, sillä äitini
käytännöllis-taloudelliset epäilykset olivat vähällä tehdä
kouluunmenosta palttua. Vielä Matin aikana teki hän, (kunnon muija
sillä) onnettomuuden prohveetan virkaa.

-- Kyllä siitä vielä musta sika Kustaan eväät syö, sanoi hän.

-- Muista Leena, sanoi vakavasti Matti, että autuaalla on ilo
lapsistaan.

-- Pannaan nyt poika sinne edes koetteeksi, sanoi isäni.

-- No, jos nyt koetettaisiin, myönsi äiti.

Päätös pantiin kuin pantiinkin toimeen, ja kouluun minä pääsin.

Sanotaan puhujan olevan hauskinta puhua itsestänsä, ja myöntää täytyy
minunkin, että kertomus sujuvammin seuraisi minun kouluretkeäni kuin
Matin metsäistä, jokapäiväistä polkua. Mutta kun en aiokaan tehdä
kertomusta itsestäni vaan Matista, niin pyydän lukijaa unhottamaan
pikku Kustaan. Saan kuitenkin sivumennen sanoa, ett'ei hänen
huntramänttinsä niin runsasvarainen ollut, sillä usein kyllä on se
hänet pulaan jättänyt. Jos siis Matti Kustaanpojasta suurta miestä
toivoi, niin pettyihän äijäparka aika lailla; vaan jos hän toivoi
poikanallikan, jota hän kouluun toimitti, kiitollisuudella häntä
vastaisuudessa muistavan, niin luultiin hänen toivonsa tulleen
täytetyksi.

Niin, kertomus kulkee Matin metsäistä polkua, mutta jättää myös monta
aukkopaikkaa, jotka lukija itse hyväntahtoisesti täyttäköön.

Olin ollut pari lukukautta koulussa ja tiesin jo mikä "tärmiili" on:
"huntramänttiä" ei minulle kukaan hamaan tähän päivään asti ole
selittänyt, eikä kertomukseenikaan sen selitys luullakseni kuulu.
Saanen toki sanoa vaan pikimältään, että sittemmin olen kuullut
"jäkermäntti"-sanaa jotenkin samassa merkityksessä käytettävän.




III.


Oli taaskin elokuu, niinkuin monasti ennenkin. Kuhilaita oli ilmestynyt
pelloille, nälkiäisiä leikattiin meillä niinkuin ennenkin: elokuun
kuutamo-yöt olivat entistä herttaisempia, syyskuorreita pyydettiin
ahkerasti taajoilla nuotilla, jotka olivat kangastuoleissa kudotut ja
siis laittomat. Syksy teki tuloa nopein askelin ja riihiaika oli
käsissä.

Sunnuntai-iltapäivällä tuli Matti meille, musta kankea partansa oli
ajettu, ja omatekoisensa pitkävartiset saappaat oli hänellä jalassa;
taniaiset, joita hän tavallisesti jalkineinaan käytti, olivat kai kesän
kuluessa rikkuneet ja saaneet täysin palvelleina eronsa. Olipa Matilla
vielä uusi nahkavarsi-piippukin suussa ja vaaleanläntä huopahattu
päässä. Meidän väki ja minä aattelimme: no, mitähän Matin nyt mielessä
lienee?

Siinä sitä istuskeli hän isäni kanssa ja tupakoi, äiti se askaroi
ometassa, ja minä -- niin minä en pirtistä hievahtanut, istuin vaan
uteliaana muurinpenkillä jo odotin kuullakseni, mikä Matin asia olisi.
Mutta eipä näkynyt hänellä olevan kiiruun kierää. Ehdotteli vaan
isälleni, että "preistaisivat" vähän lauluakin. Selvää oli, että minun
oli silloin asia mennä ulos, sillä saattoivathan miehet vaatia minuakin
laulamaan, eikä se olisi ollenkaan ollut nyt hupaista. Menin siis ulos,
kävelin vasikkaha'assa ja noukiskelin puolukoita. Mutta täytyipä siitä
taas pirttiinkin tulla. Laulu oli loppunut, ja minä pelkäsin, ett'eihän
vaan Matti jo ole asiaansa puhunut!

Ja pamahtihan vihdoinkin; Matti sanoi tulleensa siihen päätökseen, että
"kauppa se auttaa eikä kalavesi". Olisihan sonnimullikkakin vietävä
H:linnaan, ja sopisihan silloin olla vähän muutakin rattailla, niinkuin
voita, joku lampaankeri j.n.e. Ja olihan jo voitakin ostettuna
parikymmentä leiviskää, kolme lampaan keriä ja muutama pari pulskia
metsoja. Mutta kuu on monta lajia tavaraa, niin saishan olla useampi
myyjäkin, vaikka tosin juuri yksikin toimeen tulisi. Kreeta raukka oli
vähän semmoinen ja tämmöinen, "plikasta" taas ei vielä ihmiseksi ollut,
ja sentähden Matti nyt pyysi, jotta minä, joka osasin muka kirjoittaa
ja ymmärsin pännärätinkiä, menisin mukaan; eihän tuosta reisusta palkka
niin suuri olisi, mutta olisihan ruoka ja saisihan vähän maailmaa
nähdä.

-- Kyllähän poika mun puolestani mennä saa, sanoi isäni maltillisella
tavallansa.

-- Eikä minunkaan puolestani estettä ole, lisäsi äiti.

Ja matkaan piti lähteä huomen aamulla, päivän koittaessa.

Enkä minä suinkaan sinä yönä paljoa maannut. Illalla tervasin ja
rasvasin saappaani, jotka isä nosti piittahirrelle, äiti se ei koko
yönä silmäänsä tyynyyn pannut, sillä hänellä oli tuo tukala seikka
selvitettävänä, mistä poika housut saisi, sillä entiset, ainokaiseni
olivat tilassa, joka ei minkään-päivästä arvostelua sietänyt. Ja
puuttui takki-siekaleesta nappia pari kolme -- --. Valvoin kilpaa äidin
kanssa katsellen hänen työnsä menestystä; mutta uni voitti vihdoin, ja
rikas-unelmaisen levon perästä kun nousin, oli "univormuni" varsin
valmis. Isän parkkumiset olivat muodostuneet minun ala-ulottimieni
mittaisiksi. "Harasoo", huusi isä leikillään, nähdessään minun uljaasti
kiinnittävän viimeistä takkini nappia. -- -- Mistähän se Matti nyt on
rahoja niin paljon saanut, tuumaili meidän väki, mutta eihän se meidän
asia ollut. Ehkä oli löytänyt aarnihaudan Tonttu-kuusen juurelta,
jossa juhannus- ja pyhäinmiesten-yönä usein oli tulenliekkiä nähty.
Mutta pian kuului nuhinaa ulkoa. Siellä Matti sitoi hevostansa
veräjän-pylvääsen, ja Kreeta kiipesi "plikan" kanssa alas kuorman
päältä, pian olivat he pirtissä; ja vähän vielä pakistuamme lähdimme
neljässä hengessä Hämeenlinnaa kohden. "Kailu" -- se oli härkämullin
nimi -- oli sidottu ratasten perään, Matti ja minä istuimme korkean
voitiinun kannelle, taakse, vähää alemma istui Kreeta, mutta Kailun
marssia kiihoitti pihlajaisella raipallaan "plikka". Ja liikkeelle
panevana voimana oli meillä Matin viime pääsiäis-markkinoilla ostama
Valko. -- Ja niin sitä mentiin että kangas kajahteli pyöräin
kolahduksista.

-- Hai hevonen, sano Krooperi kuttua, äyskäsi Matti ensimmäisessä
alasmäessä, ja silloin kalahti vähäsen aisassa oleva "kurjerikello",
mutt'ei sitä sentään junanvauhdilla kiidetty, se oli varma; sitä eivät
olisi myöntäneet Valko-rukan kankeat luut, vaikka Kailu olisikin
juoksu-marssiin suostunut.

Mitähän tästä vielä tuleekaan, aattelin. Mutta eteenpäin aina sentään
mentiin ja sanottavitta seikkailuitta ehti matkue päivän laskiessa
ensimmäiseen yöpaikkaan. Siellä katseli emäntä porstuan ovelta tuloamme
ja virkki itsekseen, mutta niin kovaa, että sen mekin kuulimme:

-- Mikääs mustalais-joukko tuolta tulee?

-- Näkeehän sen päältäkin, mitä väriä me olemme, vastasi Matti.

Minunkin oli suuni auki sanomassa jotain, mutta jätin sanomatta, sillä
pelkäsin vihoittaa emäntää. Aioin sanoa: itse sinä mustalainen olet,
arvellen tämän kohteliaisuuden kylläkin hyväksi todistukseksi
"huntramäntistäni". -- Yösijan saimme, vaikka vuode ei kaksinen ollut,
honkainen permanto vaan ja toisilla pitkä ja leveä penkki.

Ilta-aterian toimitti Kreeta eväsmakkomme kannelle, vähä-sanaisena kuin
ainakin. Ja pian oli kuiva, yksinkertainen ateriamme syöty. Väsyneitä
kun olimme, sillä rattailla istuminen väsyttää -- ja olimmehan
vuorottain kävelleet Kailun kantapäillä kukin -- niin pian nukahdimme,
enkä minä ainakaan herännyt, ennenkuin kuulin Kreetan nyhkivän ja
nuhisevan: nous' ylös poika jo, nouse vaan, että päästään menemään. Kun
minä sain itseni matkakuntoon, tuli Matti jo ulkoa; hän oli ollut
hevosta valjastamassa.

-- Nyt on minun silmäni käännetty, taikka on Valko muuttunut piruksi,
hän sanoi pirttiin tullessaan filosoofin levolla.

-- No, kuinka niin sitten, kysyi korttierin isäntä.

-- Johan nyt vallan hassuja puhuu, nuhahti Kreeta.

-- Onko hevonen noiduttu, tutkasin minä.

-- Vielä se majassa kuului syövän, kun kukon laulamalta ulkona kävin,
muistutti emäntä.

-- Ja kuuluihan päristys pirttiinkin, kun ma ylös nousin, nuhisi
taaskin Kreeta.

-- Niin, kyllä se syö ja päristää vieläkin, mutta eilen se oli valkea
kuin lumi, tänään se on musta kuin sysi, selitti Matti.

-- Silmät on käännetty Matti, on vissisti, vakuutti Kreeta
innostuksella.

Ja sitte mentiin katsomaan miehissä, mitä pirun ilveitä pihalla olisi.
Kreeta kumminkin oli varovaisin kaikista, hän käänsi vasemman sukkansa
nurin, sillä siten sanoi hän silmänsä näkevän asiat oikein.

Eikä asia katsomisesta valjennut, ei valjennut hevonenkaan, musta se
oli, ja kiiltävän musta sittekin.

-- Onkohan joku vaan luvatta hevosta vaihtanut kanssanne, sanoi isäntä
miettien.

Ruvettiin siinä miehissä hevosta katselemaan. Samanlainen oli se
kooltaan ja ryhdiltään kuin Valkokin, ja olihan vasemmassa takareidessä
metsän elävän hampaansijakin, ja oikeassa etupolvessa patti juuri
niinkuin eileiselläkin juhdallamme; vielä tuo harvajouhinen
typpyhäntäkin oli aivan eileisen näkönen.

-- Tuo nyt on ihmeellisempää, kuin se "ihmeellinen unikirja", joka oli
Lukkarin Heikulla plakkarissansa vaalissa ollessaan, jupisi Matti.

Hevosta tarkastettiin kaikin puolin. Matti silitti sitä vasta karvaa,
ja katso, ihme ja kumma! Karva oli juuresta valkeaa, päällä vaan, sanoi
Matti, oli ohut "lakieraus", joka pian mustasi silittelijän kädet
mustaksi.

-- Kenen uuspeilin töitä lienee teko tällainen, uteli Matti.

-- Kenenkäs muun kuin Himmeliinin, arveli isäntä. Minkä Himmeliinin,
kysyi Kreeta, mutta Matti oli totinen ja raappi korvallistaan.

-- Sehän se näillä paikoin on maalarinvirkaa pitänyt, selitti isäntä ja
kertoi, miten suuri "hunsvotti" tuo Himmeliini oli. Hän oli kulkenut
maailmat halki maalaillen ja koirankuriansa harjoitellen. Hän oli ollut
hämäränaikaisilla majatalossa ja juuri silloin oli hän mennyt pois kuin
me taloon tulimme, vaikk'emme me häntä huomanneet. Arvaten oli hän
kylän poikaparven kanssa liikkeellä mallassaunoja myöten sulkemassa ja
tehnyt meillen tuommoisen kepposen.

Mutta Matti oli ihmeen levollinen, hän näytti asiaa pitävän vaan
pilanomaisena. Ei siinä siis sen pitempiä puheita pidetty, lähdettiin
taas menemään. "Plikka" ajoi ensi vuoron Kailua, Matti istui minun
kanssani voitiinun päälle ja Kreeta asettui entiselle paikalleen. Eilen
oli matkue pysynyt erinomaisen hiljaisena; Kailu vaan oli silloin
tällöin huutanut, että kangas vastasi. Mutta tänään olivat matkueen
järjellisetkin osakkaat äänellisempiä.

-- "Hoi, hoi", huuteli "plikka" tavan takaa.

Ja ainakin virstan matkan lauloi Kreeta hiljaan:

    Oleppas verrattava klasiseen kaappiin,
    Eipä se loukkeita sallikaan;
    Oleppas verrattava paperiseen paattiin,
    Eipä ie veden pääll' pysykään vaan.

Ja kun tämä laulu oli tarpeenmukaisesti otettu useempaan kertaan, niin
sitten hän alotti uuden laulun. Isäni oli joskus puhunut, miten Kreeta
väliin rupesi laulamaan "omiansa", semmoisia hyräilyjä, joita ei ollut
virsi- eikä muissa kirjoissa. Sellaista hyräilyä piti hän nytkin; Matti
siitä ei näkynyt paljoa piittaavan, enkä minäkään sitä osannut juuri
minään pitää. Pysähtyi siitä mieleeni joku sananen, ja koitan jotakin
muistella tuosta kummallisesta hyräilystä vieläkin:

    Mistä toitte tyttörievun,
    Kusta kurjan kuljetitte?
    Tuolta toimme tyttörievun,
    Tuolta kurjan kuljetimme
    Ihanaisen nurmen takaa,
    Kauko niityn kainalosta.
    Hei, lallallaa; ja kauno niityn kainalosta.
    Miksi toitte tyttörievun,
    Tänne kurjan kuljetitte?
    Toimme tänne tyttörievun,
    Tänne kurjan kuljetimme,
    Kouluhun kovan elämän,
    Orjan työtä oppimahan
    Itkun alhossa alati.
    Ja milloin ja milloin ja milloin
    Tuska se nimetön loppuu,
    Tauti se kalvava taukoo?
    Ja milloin ja milloin ja milloin
    Mun saatatte onnelan maille
    Ja kultasen hongiston helmaan?
    Ja milloin ja milloin ja milloin
    Viette taasen tyttörievun,
    Täältä kurjan kuljetatte
    Ihanaisen nurmen taakse,
    Kauno niityn kainalohon,
    Metsän neitsyen salihin,
    Sinipiian kartanohon?
    Ja milloin ja milloin ja milloin?

Olipa se mielestäni kummallinen laulu. Eikä se siinäkään kaikki ollut,
vaan pitkältä sitä kesti, vaikk'en minä sitä kaikkia muista. Sittemmin
olen arvellut, että noinhan niitä kansanlauluja kai yleensä syntyykin.
Joku, jonka povessa laulun hetteet herkästi heruvat, laulaa ensin ilmi
tunteensa, toinen kuulee ja laulaa uudestaan mukaillen vähän omaan
malliinsa; ja vihdoin on tunteen onnistunut löytää kaivatut sanat,
jotka verraten täsmälleen vastaavat sen sisällisyyttä; ja silloin on
yksityisen sydämenpurkaus noussut kansanlaulun arvoon ja kulkee
valmiiksi lyötynä, käypänä rahana. Oli kuinka olikaan, Kreeta se oli
taaskin laulanut omiansa. Nyt olin omin korvin saanut sen kuulla.
Minua, poika-nulikkaa ei hän ollut karttanut, vaan antanut
"lapsellisuudellensa" matkan ratoksi vähän vapautta, vaikk'ei hän juuri
ihmisten aikana "lauluille ruvennut".

-- Tuommoisia se meidän muija usein laulaa, sanoi Matti äänellä, jonka
leikillisyys tuntui niin surumieliseltä.

-- Mistäs te Kreeta sellaisia lauluja olette oppinut, uskalsin minä
kysyä.

-- Mistäs minä niitä olen oppinut, toisti hän ja lisäsi melkein
puolustavaisesti: tuleehan sitä joutessa jotakin mieleen.

Ja niin me kaikellaista pakisten yhä lähenimme Birger Jaarlin
kaupunkia. Matilla oli tilaisuus osoittaa "osaavaisuuttansa" useinkin
matkan kuluessa. Niinpä tuli meitä vastaan Looterin Mikko. Hän oli
meidän pitäjästä ja näytti olevan tuttu Matin kanssa.

-- Hyvää päivää, sanoi hän.

Vastauksen asemasta tirkisteli Matti eteenpäin, taakse, oikealle ja
vasemmalle ja viimein korkeuteen, lausuen valittavalla äänellä: ei
erittäin, vaan pilvess' on.

Huuli vempallaan ajoi Mikko eteenpäin.

Matti oli oikullinen, hän vaati tervehdykseksi tuon täysinäisen
lauseen: "Jumal' antakoon hyvää päivää". Ja kun joku häntä näin
tervehti, oli hän valmis vastaamaan "Jumal' antakoon". Itse hän
vastaantulijalle lausui tavallisesti: "Jes' auks"!

-- Mitäs kuuluu, kysyi eräs talonmies, joka portinvajassa seipäitä teki
ja joka vanhana tuttuna rupesi Matin kanssa pakinoille.

-- Ratasten ratinaa, oli vastaus.

Talonmies katsoa muljahutti alaspäin, sylki kouraansa ja rupesi
uudestaan seivästä veistämään.

Näin oli Matilla aina joku viisas sana sanottavana oudolle ja tutulle.
Hänen suunsa meni kummalliseen hymyyn aina kun joku hölmistyneenä
seisoi hänen edessään. En ymmärrä, mikä Mattia asiassa oikein huvitti,
oma viisautensa vai muidenko tuhmuus. Luulenpa melkein, että hän piti
ihmisiä yleensä narrina, joille ei huolinut totista sanaa tuhlata.
Kenties hän piti elämää selittämättömänä ilvenäytelmänä, jonka
sopusointua ei saanut totisuudella häiritä. Kenties oli Matti parka
viiden kymmenen elinvuotensa kuluessa tullut huomaamaan, että totinen
naama ja juhlallisen painava puhe usein kyllä on yhtä paljon,
"todellista totuutta" kuin Matin tallukat ovat samettia. Kukaties?
Paras on, sanoi Matti kerran isälleni, heittää leikiksi, kun täysi tosi
näyttää tässä mailmassa olevan niin vörpaiskatun pilanpäiväistä ja
naurettavan hassua.

Eikä saanut Mattia matkallamme ymmälle juuri mikään. Kävi tosin vielä
kerran nolosti ennenkuin H:linnaan pääsimme. Kuljimme juuri kapeaa,
kivistä ylämäkeä. Arvellen, aprikoiden astui Valko jyrkkää mäkeä,
vinkkuroiden toiselle ja toiselle puolen niin paljon kuin leveys antoi
mukaan. Vastahakoisesti ja päätänsä ravistellen mennä jupasti Kailu, ja
suloisessa rauhassa astelimme 4-henkisenä takajoukkona me
kaksijalkaiset. Ja olimme aivan nousemassa mäen harjanteelle, kun
toiseltapuolen kuului melkeä melu. Ensiksi sai tällä kertaa suunsa auki
Kreeta.

-- Voi, voi Matti, johan sieltä tulee koko kruunun transportti! Matti
juoksi kyllä kuormaa hoitamaan, mutta hui, hai, siinä se jo oli
nelihevosinen "roikka" aivan suutasuksin mustaksi-muuttuneen Valkomme
kanssa, ja samassa silmänräpäyksessä oli rattaamme pyörä tarttunut
trossivaunuihin. Ajajat, jotka olivat Venäläisiä sotamiehiä, huusivat
ja huihtoivat käsillänsä.

-- Muschik, durak, biergele, padi, kuului joukosta.

Matti koki irroittaa rattaitaan, iski silmää venäläisille ja lausui
tuttavanomaisella äänellä: maltsiis, maltsiis!

Mutta siitäkös harmaatakit vaan pahemmin suuttuivat; he ropsasivat
ruoskallansa Mattia kerran ja hevosiansa useammin; voimallisesti
reuhtasivat silloin kruunun pulskeat juhdat; ja pyllähtipä korkea
kuormamme ojaan, aisain päät katkesivat, satulavyö meni poikki, Valko
kaatui kellellensä, kuin ammuttu, lampaan kerit ja metsot mätkähtivät
huiskin haiskin maantielle. Ja päälle pääteeksi marssi trossivaunujen
perässä pitkän pitkä jono harmaatakkisia sotamiehiä. Niistä otti yksi
"sutiparta" (kuten Kreeta häntä sittemmin karahteerasi) satulan
painettinsa nenään, kantoi sen mäen alle, ja heitti vihdoin tien
viereen. -- Ei se veitikka huolinut vaikka Matti huusi minkä jaksoi:
prasai prat, nietu ropoti satulaa; ja nauroi se lurjus vaan isoon
ääneen kun Kreeta kiukkuisena huuteli: äl molot, ann' pois satula,
harasoo, rakkar! -- --

Kun minä olin tuonut satulan takaisin ja yhteisin voimin olimme saaneet
kuormamme rattaille ja taas pääsimme entiseen järjestykseen, päivitteli
Kreeta: voi herrainen aika kun ne pärmänttäs meitä! Minä kysyin
Matilta, mitä hän Venäläisille sanoikaan, koska ne niin suuttuivat.
Matti selitti lyhyesti tarkoituksensa olleen sanoa: "maltas nyt, kyllä
tässä selitään"; vähän hätääntyneenä oli hän tämän lauseen kuitenkin
venäjäksi tulkinnut väärin, sanoessaan: maltsiis, sillä se on niin
paljon kuin: pidä suus' kiini. Hänen olisi pitänyt sanoa: pokatii,
pokatii, mutta eihän se siunattu sana silloin tullut hänen kielellensä.

-- Se Matti maarian osaa, ihaili Kreeta.

-- Mutta rientää sitä täytyy, ehtiäksemme ajoissa kaupunkiin; hoi
Valko, hoi Kailu, hoi! Ja niin sitä mentiin askel askeleelta ja tultiin
iltahämärässä Myllymäen kautta Hämeenläänin pääkaupunkiin, tultiin
maalatulla hevosella ja maalaamattomilla rattailla. Ja kun Pohjalammin
rikkiviisas Matti ja hessahtanut Kreeta ovat "plikkansa" ja
"puukhollarinsa" kanssa kauppias G:n luona saaneet oivallisen
majapaikan, niin jätämme heidät lepäämään ja huomisen päivän kaupoista
uneksimaan.




IV


Aamulla menimme varhain torille, ja kauppa kävi noin tavallisesti.
Lampaan kerit saatoimme, Matti ja minä "ryssän kasarmille", sillä sinne
vei meidät ostaja perässänsä. Ja siellä vasta Matin arvo minun
silmissäni eneni. "Piet kopeik, nada nietu", soi vielä kauan
jälkeenpäin korvissani kaikuna hänen keskustelustaan. Mutta hauskin
kaikista oli voikauppa. Nauloittain ensin myyskentelimme, ja hyvä oli
hinta, kuten Matti minulle kuiskasi. Ja kylläpä olikin muijia
ympärillämme.

Viisaasti oli Matti säälinyt osan voita pieniin pyttysiin ja rasioihin,
ja ne ne paraite kaupaksi kävivät. Matilla oli täysi työ kaupan
hieromisessa ja punnitsemisessa, minulla "kasöörin-virassa". Kreeta se
parhaasta päästä silitteli ja ruokki Kailua, "plikka" hän taas
ihmetellen silmäili vilkasta elämää ympärillänsä.

-- Mistä isäntä kotosin on, kysyi eräs "matammi" sävyisästi, hän oli
mielestään kai aivan höyli ja alhainen, koska hän "moukan" kera
pakinoihin puuttui.

-- Minä olen sieltä rikkaasta Arapiijaasta sen suuren Ananiiaksen
poika, ja olen perheineni tullut tuomaan hengenelatusta teille, te
Hämäläiset, lausui Matti saarnaavan juhlallisella äänellä.

Siitäkös muijat ällöttelemään. Toiset vihdoin rupesivat nauramaan,
yksinkertaisemmat päivittelemään, että missä kaukana se semmoinenkin
maa lienee?

Vähitellen kerääntyi väkeä kuormamme ympärille yhä enemmän. Eräs lihava
möhömahainen teurastaja katseli Kailua, miehet silmäilivät Valkoa,
muijat Kreetaa, "plikkaa" ja minua. Onneksi eräs "porjari" osti voimme
kaikki "trossikaupassa", ja kun tiinu oli tyhjennetty porjarin
rattaille, oli meillä vähäsen hengenvedon aikaa.

-- Onhan teillä maalattu hevonen, ivaili eräs joukosta. Ja todella
rupesi hepomme karvan äpäräkiilto silmiin pistämään. Satula-vyön ja
aisain kohdalta oli kiiltävä musteus harmaantunut liankarvaiseksi, ja
kun Valko oli matkalla vähän hionnutkin, niin oli hiki häirinnyt
maalauksen sopusointua.

Mutta ei ollut Matti millänsäkään; juhlallisesti vastasi hän vaan:

-- Jahkama pesen sen seitsemän kertaa Niilin virrassa, niin kyllä tämä
juhta on valkea kuin lumi.

Uusi kummastus kaupunkilaisissa. Aika rikkiviisas, tuumasi joku.

-- Kas sitä uuspeiliä vaan, lisäsi toinen.

-- Ei, maar se mies olekaan ensikertaa pappia kyydissä, jatkettiin
joukossa.

Tällä välin oli lihava teurastaja kävellyt useampaan kertaan Kailun
ympäri, mittaillut sitä silmällänsä, kourannut sen niskaa ja sanoi
vihdoin:

-- Viisitoista ruplaa, ottakaa pois.

-- Ei, vastasi Matti levollisesti.

-- Ei, huusimme toiset yhteen ääneen.

-- Kaksikymmentä, lisäsi teurastaja.

-- No, olkoon menneeksi, soronoo, myönsi Matti.

-- Tulkaa saattamaan mulli meille, saatte rahat, toimitti teurastaja.
Ja nyt piti Matin lähteä, hän jo irroitti marhamintaa ratasten
perälaudasta, ja rupesi hinaamaan Kailua perässänsä.

Mutta nytpä välkähti Kreetan silmä, joka tavallisesti oli niin
välinpitämätön ja unelias. Ja samassa ilmaantui siihen jotain märkää,
hän kun surullisesti katseli tepparoivaa Kailua. Viimemainittukin
käänsi päänsä emäntäänsä kohden, katsoi tylsällä silmällään häntä ja
urisi alakuloisesti. Silloin ei Kreeta enää ollut alallaan, muutamalla
askeleella oli hän kiini Kailun kaulaimessa ja sanoi pontevuudella,
jota ihmettelin:

-- Ei, Matti, Kailua myydäkään, minä en saa sitä luonnoltani.

-- Älä nyt hassuttele, Kreeta, nuhteli Matti.

-- Hassuttelen taikka viisastelen, vastasi toinen, mutta jos Kailu
myydään, niin myydään minäkin.

-- Kukahan sinusta äyriäkään edes antaisi, hymyili Matti.

Mutta lihava teurastaja oli kiivas ja kiukkuinen; hän sanoi pitävänsä
kauppansa, vaikka pataljoona ämmiä kynsin, hampain sitä estäisi; ja
tulisesti tarttui hän marhamintaan ja aikoi viedä Kailua muassansa.
Mutta ei se niin helposti käynyt, se tepasteli, mylvähteli ja ramisti
jykevää otsaansa niin, että lihava teurastaja pyllähteli marhaminnan
päässä.

-- Lyö selkään maanmies, kiljasi hän.

Mutta samassa huutaa Kreeta: Kailu seh, tul' juomaan tul'! Ja kun Kailu
tämän tunnetun äänen kuuli, ravisti se päätänsä entistä voimakkaammin
ja tehden muutaman riemurikkaan hyppäyksen oli se emäntänsä sivulla.
Ja kun teurastaja uudestaan sitä läheni, pullisti se silmänsä,
painoi päänsä polviansa vastaan, mylvi niin raivoisasti, ett'ei
teurastajan tehnyt mieli enää tarttua siihen. Kailu parka kai haisti
härkäin-surmaajan olevan tuossa miehessä. Aivan kuin tahtoen puolustaa
itseään ja emäntäänsä seisoi se Kreetan vieressä tuumaakaan eteen tai
taakse siirtymättä.

-- Ottakaa hyvä ystävä tää juusto kaupan-rikkojaisiksi ja menkää Herran
rauhaan, sanoi Kreeta teurastajalle tarjoten hänelle oivallisen
juuston.

-- Mutta emmehän suinkaan Kailua kotia vie, tuumasi Matti.

-- Viedään nyt Matti, viedään, maanitteli Kreeta ja lisäsi
surunsointuisella äänellä: muuten minä kuolen ikävään.

-- Onpa tuo hassu muija, kun eläintä noin suree, kuului väkijoukosta.

-- Näyttää olevan hessahtanut, huomautti toinen ääni.

-- Muijain kanssa riidellä ja vasikan kanssa kilpaa juosta on yhtä
hyödytöntä, mutisi Matti ja sanoi teurastajalle: tämä eläimen
elämäkerta on kummallinen; muija on sen pienestä kasvattanut: mutt'en
luullut sen noin siitä kiini pitävän. Taitaa olla paras, kun muija saa
viedä Kailun kotia, menköön siis kauppa rikki.

-- Senkin moukat, jupisi teurastaja ja asteli toisaalle. Matti taas
otti ohjakset käteensä ja ajoi korttieriin.

-- Onpa tuo Kailu oikein ihmeellinen eläin, tuumasin minä.

-- Niinhän se on; ja tällä kertaa en tahtonut Kreetan mieltä loukata:
kenties hän sentään on oikeassa.

-- Tää matka on ollut moniloppinen, sanoi.

-- Niin poikaseni, olemme nähneet ihmisiä monenmoisia. Minuahan äsken
puhuttelivat rikkiviisaaksi ja Kreetaa hessahtaneeksi; mutta näyttääpä
minusta kuin olisi noissa ihmisissä itsissä paljon hessahtaneen ja
rikkiömän vikaa itsekussakin.

Sitä puhetta en silloin ymmärtänyt, jälestäpäin olen usein miettinyt,
mitä Matti lienee tarkoittanut.

Ja niin me menimme korttieriimme.

Vähän vielä ostoksia tehtyämme, lähdimme kotia kohden. Hevosemme
harmaantui harmaantumistaan, sillä koko matkan sataa lillutteli hienoa
usvaista syyssadetta.




V.


Olen kertonut Hämeenlinnan matkastamme kylläkin laveesti, ensiksikin
siitä syystä, että "rikkiviisaan" ja "hessahtaneen" -- Matin ja Kreetan
-- kuvat juuri tällä matkalla piirtyivät varsinaisesti muistiini.
Lukija kyllä -- jos hän olletikin arvostelija on -- saattaa muistuttaa,
että tämä muistelmani koko lavea pohja ei sisällä syitä eli vaikuttimia
kertomuksen kehkeytymiseen, ja on siis oikeastaan tarpeeton. Pyydän
kuitenkin muistuttaa, että _elämä_, ikävä kyllä, on usein kokoon pantu
satunnaisuuksista, ja enhän yritäkään kirjoittaa muuta kuin
"muistelmia", sellaisinaan kuin ne muistissani vielä ovat säilyneinä.

Niinpä nytkin täytyy ikävällä mainitani, että erkanin joksikuksi ajaksi
muistelmaini päähenkilöistä, enkä siis ole tilaisuudessa enemmältä
seuraamaan tuota "rikkiviisauden" ja "hessahtaneen" mielen omituista,
jokapäiväistä runollisuutta. Asia oli, näet se, että Matin hartaista
kehoituksista isä taaskin toimitti minut pitäjän-kouluun. Mutta enpä
ollutkaan meidän kulmalla enää ainoa oppilas, sillä Pohjalammin Esteri
oli siellä myös. Olen nimittänyt häntä tavallisesti "plikaksi", hänen
vanhempainsa puhetapaa seuraten. Eikä hän minulle ollutkaan muuta kuin
"plikka", se on olento sellainen, jolla ei muuta merkitystä ollut kuin
että hän oli "plikka", ja jonka nimi oli yhdentekevä, sillä "plikka"
hän kumminkin oli. -- Mutta koulussa rupesin huomaamaan, että tuolla
"plikalla" oli "huntramänttiä", ja vieläpä enemmän kuin monella
pojalla. Yleensä elelivät pojat ja tytöt alituisella sotakannalla,
erittäin senkintähden, että me pojat saimme tavantakaa "patukkaa", jota
vastaan tytöt eivät milloinkaan, ainakaan minun aikanani, sen kanssa
tuttavuutta saaneet tehdä. Pidimme opettajaamme siinä kohden vähän
puolueellisena, jos kohta myönsimmekin, ett'ei nuo "plikat" juuri
sellaista uskalla tehdäkään, mistä patukkaa ansaitsisi. Mutta
palatakseni Esteriin, niin oli hänessä muutos tapahtunut. Noki oli
kasvoilta kadonnut, vanunut lianharmaa tukka oli suoriutunut kauniiksi
keltaiseksi palmikoksi; ja Hämeenlinnasta ostettu sinikukkainen
karttuuni oli saatu sieväksi hameeksi, niin että monesti kyllä aattelin
itsekseni: ei tuo Esteri sentään hullumpi ole. Tuosta hämärästä
yleiskäsitteestä "plikka" oli hän minun silmissäni jo käynyt yksilöksi,
Esteriksi, ja rupesi käymään sellaiseksi yhä enemmän. Ja niin sitä
käytiin koulua se lukukausi. Minä, joka olin vanha oppilas, sain jo
kirjoittaa kivitaululle, Esteri taas istui muiden vast'alkavien kanssa
"santapenkin" ääressä kirjoittamassa. Puikolla sai hienoon hietaan
kyntää kirjaimia opettajan tekemän "merkkipuustavin" mukaan, ja vähällä
vaivalla oli hieta taas yhtä sileä kuin ennenkin.

Mainita sopii, että parin viikon kuluttua, jolloin minäkin sain luvan
kirjoittaa "paperin päälle", Esteri siirrettiin "santapenkkiläisten"
joukosta "taululle-kirjoittajain" parveen.

Ja niin sitä edistyttiin edelleen. Lukukauden lopulla kirjoitti Esteri
paperille niinkuin minäkin. Opetus-tapa oli kyllä sellainen
vanhanaikuinen, josta ei nyky-ajan kasvatustieteilijät suinkaan
maksaisi "mätää munaa", mutta aina sitä sentään vähän opittiin.
Varsinainen opettajamme oli kunnianarvoinen pitäjän-apulainen, mutta
harvoin se itse koulussa opetti. Hänen sijassaan oli "sähtörinä" heikko
nuorukainen, joka oli käynyt tätä samaa koulua "viisitoista termiiliä"
ennenkuin tähän arvoon oli kohonnut. Eikä se opettaja huonompia ollut
sekään. Siunaan minä aina hänen muistoansa. Kalvama tauti kuuluu
hänen sittemmin vieneen läpi viimeisen "äksaamelin" ikuisuuden
korkia-opistoon. -- Tosi kyllä, kurin laita oli vähän niin ja näin;
opettaja olikin kuin oppilaista ensimmäinen, mutta kyllä me silti
hänelle arvon annoimme. Ja aina siitä sydän vähän pappaloitsi kun
aamusin kukin vuoromme menimme hänen pöytänsä luo, kumarsimme ja
kuulustutimme läksymme; ja mieli oli paha peräti, jos läksy takasin
annettiin. Ihmeellisenä tapauksena koulun historiassa mainitsi "sähtöri"
sen tosi-asian, ett'ei Pohjalammin Esteri ollut koko "termiilin"
kuluessa kertaakaan saanut läksyjänsä takasin. Tämä ilmoitus, sepä
silmissäni yhä kaunisti Esteriä; eikä toisin ollut, ett'ei toiset tytöt
ruvenneet häntä kovin kadehtimaan.

Kun maat ja mantereet olivat valkean vaippansa saaneet, kun jo
hartaasti odottelimme "äksaamelia" ja sitä seuraavaa joulua, sanoin
Esterille, kuullessamme kouluun soitettavan ja lapsijoukon meluten
juoksevan sisälle kouluhuoneesen:

-- Kohta tämä koulu loppuu taas.

-- Niinhän se loppuu, hän vastasi.

-- Täällä on ollut niin hauskaa, sanoin.

-- On kyllä.

-- Minun tulee niin ikäväni.

-- Mitä?

-- Kaikkia ja erittäin sinua.

-- Taitaa minunkin tulla.

-- Käytkös joulun pyhinä yhtään meillä?

-- Saa nyt nähdä.

-- Minä tykkään sinusta niin paljo, sanoin arkamielisesti.

-- Hyi, mitäs semmoisia puhut, Kustaa, sanoi hän, lopsahutti minua
märällä tumpillaan suun päälle ja juoksi aika hamppua sisään.

Vähän alakuloisena menin kouluhuoneesen, istuin paikalleni ja katsoa
tuijottelin kirjoihin.

-- Mistäs Mäkelän Kustaa nyt niin jupiintunut on, kysyi sähtöri.

Minä en vastannut mitään, olin vaan vaiti ja katselin alaspäin. Mutta
Esteri se sinä päivänä kiitosta sai runsaasti; ja minua se jotenkin
harmitti. Ja vielä enemmän tunsin itseni hyljätyksi, kun päivällisaika
tuli. Toiset söivät, näet, päivällisensä koulussa ja me, joilla oli
lyhyt matka korttieriimme, tulimme tavallisesti koululle heti kun
päivällisemme olimme syödä hitkaisseet. Kun minä tulin sisään, istui
Pohjalammin Esteri tyttöin piirissä valkean edessä ja kertoi satua
"köyhästä Matista ja pohatta Matista", ja hartaasti kuunteli häntä
toiset.

En ollut kuulevinaankaan koko juttua; luin vaan ahkerasti muka
läksyäni. Tokasin kuitenkin viimein:

-- Mitäs se Pohjalammin "plikka" siellä valehtelee?

Mutta kas nytkös epäsuosion yleinen murina kuului vastaani. -- "Pidä
suusi kiini, jukopää, jurri, visapää", ynnä monta muuta kunnia nimeä
kuului minulle, ja täytymys oli ollani siivolla. Niin se yksityinen
oikku ja itsekkäisyys masentuu enemmistön painon alle! Mutta kun tarina
oli loppunut, hiipi Esteri minun luokseni ja sanoi: näytäs nyt minulle,
Kustaa, kuinka kolmella numerolla kerrotaan. Ja minä olin taas
hyvilläni; juurta jaksain näytin hänelle kuinka kolmella numerolla
kerrotaan.

-- Kyllähän sinä minusta tykätä saat, kun'et sitä vaan minulle etkä
muille hoe, sanoi hän, ja minä olin kokonaan hyvitetty.

Vihdoin koitti toivottu "äksaamelipäivänaamu". Pitäjän provasti itse
tuli koulua lopettamaan. Kiitoksia sain väliin minäkin, mutta Esteri
sai uuden testamentin ja parhaat kiitoslauseet. Minun vanhempani eivät
sillä kertaa olleet saapuvilla, minun oli sanottu pääsevän Matin kanssa
kotia.

Kun siis toimitus oli loppunut, riensivät vanhemmat ulos hevosiansa
säälimään, ja pian lähti lapsi kuormia koulutalon pihasta kilisevin
kulkusin ajamaan Papinlahden jäätä. Silmäilin ympärilleni, missä
Pohjalammin Valko olisi. Sitä ei näkynyt missään. Katsoin halkopinon
taakse, siellä ei ollut hevosta, vilkasin vajaa kohden, siellä näkyi
jotain valkoista halkoläjän takaa. Menin lähemmin tarkastamaan ja näin,
en Valkoa niinkuin olin luullut -- vaan Kailun. Pian tuli Mattikin ulos
talon pirtistä ja -- rupesi valjastamaan Kailua.

-- Tälläkös nyt ajetaan, kysyin minä.

-- Niin.

-- Missä Valko on?

-- Sen myin Antin markkinoilla Tampereella.

-- Osaakos tää vetää?

-- Kuin Pileaamin aasi.

Ja niin me istuimme rekeen. Talon isäntä hymyili, Matti hymyili,
provasti seisoi koulurakennuksen rappusilla ja hymyili, kylän lapset
seisoivat ympärillämme ja hymyilivät, sanalla sanoen, koko maailma
hymyili, taisipa Kailukin hymyillä, poikkeuksena olin kuitenkin minä,
sillä minä en hymyillyt, vaan häpesin, sillä paikkakunnalla ei oltu
totuttu härillä ajamaan.

Kylän raittilla sai Taavan Kalle, iso jumalaton poikamölli, meidät
kiini, astui reen-kannaksille ja sanoi: Onhan teillä pramea juhta!

Olishan sen vielä kärsinyt; mutta Kalle rupesi suullansa erinomaista
ääntä pitämään; hän hyrräsi niinkuin paarma.

-- Älä pelota Kailua, varoitti Matti.

Mutta ei se Kalle siitä huolinut, hän hyrräsi vaan. Ja pian nosti Kailu
häntänsä pilviä kohti, tömisti päätänsä ja rupesi ravaamaan ja vihdoin
täyttä nelistä laukkaamaan. Matti kyllä sysäsi Kallen pois jalaksilta;
mutta Kailu ei herennyt laukkaamasta. Päinvastoin yltyi se yhä
kiivaampaan menoon, viimein loikki se pitkin tietä niin vihaisella
vauhdilla että lumi pöllysi ympärillämme. Ja niin sitä mentiin yli
lahden, läpi Jokelan kylän ja kappale matkaa ohitsekin.

Mutta viimein kai Kailu huomasi, ett'ei talvella paarmoja olekaan,
hiljensi vauhtinsa ja kulki levollisesti kuin tottunut härkä ainakin.

-- Kai sen niinkauvan pidätte hevosenanne, kuin se elää.

-- Kyllä kai; Kreeta ennen luopuisi vaikka toisesta silmästänsä kuin
Kailusta.

-- Kuinka se niin rakas sille on?

-- Hän on sen maitovasikasta juottanut, mullikkana syöttänyt ja
hoidellut sitä kuin arapiijaalainen hevostansa.

-- Niin aina, "Araapian hevoset ovat tunnetuita", sanoo "Maanoppaassa".

-- Ja se sen vähissä hengin pelasti jolkankin hampaista.

-- Niin; eikös Kailu juuri ollut se vasikka, joka palavitsalla ennen
muinaan tukehtumastakin pelastettiin?

-- Sama tanssimestari, sama!

Illan suussa saavuimme vihdoin kotiani. Matti oli Esterin kanssa meillä
yötä ja lähti vasta seuraavana aamuna kotia. Illalla kun ukot
tupakoitsivat, sanoi Matti:

-- Kyllä siellä lapset vastailivat, vastasi meidän plikka kauniisti,
mutta kyllä vastasi poikakin.

Ja niinkuin ennenkin, niin haastelivat he koulusta ja koulunkäynnistä,
panivat paraansa kumotaksensa äitini epäuskoisia esteitä, hän kun alkoi
ja lopetti tällä perusteella: milläs köyhä kouluttaa?

Mutta päätös -- summa summaarum, niinkuin kirkonkylän kauppias sanoo --
oli se, että minun piti ensi kynttilästä menemän Tampereelle kouluun.
Ja siihen se jäi.




VI.


Asia oli siis käynyt siksi, että pääsin kuin pääsinkin Tampereen
kouluun. Vaikka olikin kevätlukukausi, eikä siis varsinainen
vastaanottiaika, pääsin kuitenkin alialkeis-kouluun ensiluokalle. --
Koulun käynnissä se nyt kului aikani. Suvi- ja joulu-aikoina käväisin
Pohjalammillakin. Siellä oli vähän muutostakin tapahtunut. Nuohaa ei
ollut niin paksulta katossa kuin ennen, lattia oli puhtaaksi käväisty,
isompi akkuna oli ilmestynyt seinään. Pirtti ja sen asujamet näyttivät,
niin sanoakseni, valistuneimmilta kuin ennen. Kreetakin oli vilkkaamman
näköinen. Matti tosin usein loikui peräsängyssä seljällään, mutta nyt
ei hän tavallisesti tuijottanut kattoon, vaan hänellä oli kädessään
milloin "Maanopas", milloin "Suomen historia", milloin joku muu kirja.
Esterikin oli toisen näköinen kuin ennen, hän oli puhdas, ja keltanen
tukkansa oli somasti järjestetty. Hänestä yleni vähitellen sorea
neitonen, ja meidän tuttavuutemme kasvoi kasvamistaan, olimme oikein,
niinkuin nyt sanoisin, lapsuuden-ystävät. Muutos oli minussakin
tapahtunut niinä neljänä vuonna, jotka koulua olin käynyt. Olin saanut
maistaa tiedon puusta ja ehtinyt jo "yli-koulun" kolmannelle luokalle.
Olisin mielelläni jatkanutkin, mutta äitini oli ollut oikea profeetta;
varat olivat loppuneet ja koulun-käynnin täytyi loppua. Olin silloin
16:ta vuotias ja Pohjalammin Esteri kävi viidettätoista. Minusta tuli
siis taas "maan-mies", ja rupesin auttelemaan vanhempiani heidän
töissään.

Oli Juhannus-päivä, usea vuosi sen jälkeen kuin olin kouluni
lopettanut. Esteri ja minä olimme jo kolme vuotta sitten käyneet
rippikoulumme, ja käyneet sen kunnialla. Iltapäivä oli käsissä,
vanhempani olivat menneet huokuulle kirkkopäivällisen syötyään, ja minä
tunsin itseni niin yksinäiseksi. Lähdin kävelemään Pohjalammia kohden.
Muistelin siinä kävellessäni lapsuuteni ihania päiviä, vaikka eihän
elämä vieläkään minusta juuri murheen laaksolta tuntunut. Illan
ihmeellinen rauha ei ollut vaikuttamatta mieleeni, kun siinä kuljin
tunnettua, kiemurtelevaa metsäpolkua lehtevän koivumetsän kautta.
Hyräilin itsekseni ja ajattelin: voi kuin kaunis sentään on tämä
maailma! Vieno tuulen-henki suhisi puiden latvoissa, metsän murheeton
laulukunta piti juhannusjuhlaa sinisen korkeuden hohtavassa salissa.
Muistan kuinka huoleton nuorukainen silloin imi itseensä luonnon
povessa tykkivää elämää. Ei siinä ollut vielä silloin murheellisia
muistoja häiritsemässä, ei harkinnon kylmä sekaantuminen, ei
aineellisuuden jäinen himo häirinnyt luonnon iki-ihanuutta
heijastumasta nuorukaisen povessa. Ääretön meri iki-elämän kylläisyyttä
aaltoili Tapiolan jylheässä tuvassa, ja sen meren raikkaista laineista
imi silloin sielu jotain salaperäistä, jotain jolle en nytkään nimeä
tiedä.

Kun siinä polkua hiljakseen kävelin, kilahti jotakin jaloistani.
Katsoin alas ja mitä näin, oli hyvinkin jokapäiväistä, oli vaan
lehmänkello. Tarkemmin katsottuani, huomasin sen Kailun kelloksi. Otin
mättäästä sammalia, joilla tukkosin kellon, sillä ilkeähän sen
rämpytystä oli kuulla, ja niin astelin kello kädessä Pohjalammia
kohden.

Aholla tuli Matti minua vastaan "paitansa hioilla" niinkuin pyhäiltasin
suvella tapa onkin, ja sanoi kaivanneensakin minua.

-- Kreeta on ollut vähän kivunluokassa, sanoi hän, Esteri oli mennyt
taloon asioille, ja hän se nyt läksi itse karjaa laitumelta kotiin
hakemaan.

Kellon otti Matti minulta ja vahvisti arveluni, että se Kailun kello
oli.

-- Käy kanssani, sanoi hän, lehmiä hakemaan, niin saan jutella sinulle
yhtä ja toista, mitä mielessäni on.

Ja niin me kulkea kuhkailimme pitkin avaraa laidunta, jonka äärelle oli
matkaa kolmeenkin penikulmaan. -- Se oli Suomen aarniometsää se;
vuoroin korkeaa männistöä, vuoroin tuuheaa kuusistoa, ja avaroita
kulonpolttamia ahoja, rahkoja ja hallaisia korpia. -- Siellä täällä oli
elähtänyt honka puhurin puuskasta ottanut kaatuakseen ja kaataessaan
nostanut juurillaan maata möhkäleen, joka siinä ilmassa töröttäen
kaukaa näytti julmalta, pörhökkäältä kuin metsän peto. Salaperäinen on
honkain humina takamaan metsässä; salaperäiseltä tuntuu hämärä varjosto
hongiston viheriäisessä salissa, hyvältä lemahtaa havumetsän raikas
tuoksu. Melkein äänetönnä kävelimme tuokion aikaa. Matti näytti niin
kummalliselta, hän käveli ajatuksiinsa vaipuneena edellä, ja minä
astuskelin perässä. Voi kuinka pienet olimme me noiden metsän
jättiläisten rinnalla, noiden jättiläisten, jotka niin sääliväisesti
meitä katselivat. Kuinka oudosti, mutta kuinka tutusti samalla,
katselivat meitä nuot noron syrjässä kasvavat ryhmyiset visakoivut.
Itse kallion halkeamat ja kivilouhutkin, kun ne äkkiä silmiin tulevat,
ovat kuin nauravan jättiläisen kasvot, joissa on jotain kamottavan
outoa, mutta myös jotain tuttua. On kuin kirjava palokärki, joka hongan
kupeesen läpeä nokkii, sanoisi meille jotain; kevyesti liehotteleva
haukka, joka puiden välissä kiitää, näyttää keveillä liikkeillään
ivaaman meitä, turpeesen kiinnitetyitä, kömpelöitä maanorjia. Olen
sittemmin ajatellut, että nuot luonnon kasvoilla tavattavat tutut
piirteet viittaavat sitä elämän-yhteyttä, joka meillä on luonnon
kanssa. Tuo outous taas kai viittaa ihmishengen tarkoitusta päästä
erilleen luonnon siteistä, päästä persoonaksi "minäksi" ja nousta
luonnon ylipuolelle, luonnon herraksi. Oli kuinka olikaan. Takamaan
jylheä hongisto ei ole niinkään hengetön kuin luullaan, ilmankos sille
ihminen, luonnon lapsi, saattaisi kertoa kaihonsa ja mielihaikeansa!

Kotvan kuluttua kysyi Matti: Eikö teillä koskaan ole ihmetelty mistä
minä rahaa voin-ostoon saan?

-- Onhan sitä väliin sanottu, mutta aattelimme taas, että eihän se
meidän asia ole.

-- Oletko siellä koulussa oppinut pitämään suusi soukalla, kun niin
tarvitaan?

-- Hei johan ma sen kotonakin opin!

-- En tiedä, mikä minun oikein on, puhui hän, mutta tahtoisin, että
joku tietäisi asian laidan. Kun minua ei enää ole, niin saattaa sinun
olla hyvä tietää minkälainen minä oikein olen ollut. Sinä olet melkein
kuin poikani -- isäs ja minä olimme nuoruudessamme kaksi vuotta samassa
palveluspaikassa -- minä en juuri piittaa, mitä vähäjauhoiset ihmiset
minusta arvelevat, mutta jos minua maailmassa meinaisivat suuremmaksi
lurjukseksi kuin oikeus ja kohtuus on, niin olisi hyvä jos joku edes
tietäisi, millainen Matti oikeastaan on ollut -- ja saattaisihan siitä
olla sinun jotain opittavaakin.

En ollut Mattia nähnyt milloinkaan noin heltyneenä, useimmiten oli hän
esiytynyt tuollaisena rikkiviisaana, joka viisasteli ja nauroi -- noin
vaan vasemmalla suupielellään -- milt'ei kaikille ihmisille.

-- Mutta missähän ne lehmät ovat, muistutin minä.

-- Kylläkai ne nyt löytyvät niinkuin ennenkin, lohdutteli Matti.

Istuimme siitä sitten eräälle kallion kielekkeelle liki suuren suurta
kuusta. Aurinko piiloutui hongiston taakse, tuulen henki tyyntyi,
jättiläisiksi kasvoivat aholla honkain varjot ja Matti puhui, niinkuin
hän sanoi:

_Tarinan itsestänsä_.

Niinkuin kai tiedät, olen minä Korpikylän Uotilan poikia. Neljä oli
meitä veljestä, joista vanhimman jälkeinen olin minä. Veljeni olivat
Aaro, Yrjö ja Taneli. Kova oli meillä isä; hirvennahkainen vyö oli se
välikappale, jolla poikia kasvatettiin; erittäin sain minä usein
tunnustella sen lämpimiä lätkäyksiä. En tiedä, mikä peijakas minussa
oli, mutta usein minua jo silloin tämän maailman meno nauratti. Missä
toiset eivät mitään naurettavaa huomanneet, siinä minun oli usein
"suuni irvissä", kuten sanottiin. Hurskas Hakomäen Ullakin tuo
vanhapiika, joka niin totisena päätänsä nyökyttäen huokaili, oli
minusta oikein naurettava. Hänen kirkkopuvun virkaa tekevä kohiseva
tykkimyssynsä, avosuiset kenkänsä ja vanhan-aikuinen poimuhameensa
saivat väkisinkin minut nauramaan. Huomaan kyllä että nauruni oli
enimmiten kovin ilkeää. Ja sentähden kai minua tavallisesti kotonani
mainittiinkin irvihampaaksi ja veuru-Matiksi. Mutta jääköön ne sikseen.
Minä jouduin yksinäiselle puolelle, toiset olivat kaikki toisella
puolella; he olivat hyviä, minä vain paha. Yksi asia, mistä minua
kiitettiin, oli lukemisen kallis konsti. Mutta sen konstin taitavuus
olikin onnettomuuteni, sillä ensiksikin kadehtivat minua huonolukuiset
veljeni ja siksi toiseksi en minä olisi muuta tehnytkään kuin lukenut.
Tuntui niin kummalliselta oloni; minun oli kuin jano, vaikk'ei se
ruumiillista janoa ollut. Seitsemään kertaan luin virsi- ja
evankeljumi-kirjan viitenäkin vuonna pyhäinpäivästä kynttilään; ja
Pyhän Raamatun luin ennen rippikoulun käyntiä, en tiedä kuinka moneen
kertaan. Kirkkoveisuja ostin tukuttain kaupungista, aarnakan luin
tarkasti moneen kertaan, sainpa unilukkarilta Kristityn vaelluksenkin,
jonka ahmimalla luin. Mutta ei se luku onnelliseksi tehnyt, aina oli
vaan semmoista hiukasemista, janoa taikka mitä lienee ollutkaan. Lukuni
takia hutiloin töissänikin. Monesti sai kyntöhevonen seisoa pitkät
tuokiot sill'aikaa kuin minä pensaan juurella luin Kristityn vaellusta
tai Eustakiuksen kirjaa. Monta kertaa oli lukemiseni juuri syynä
hirvennahkaisen läikymiseen. Ripille päästessäni sain provastilta Uuden
Testamentin. Sitä mä sitten erittäin ahkerasti rupesin lukemaan. Sen
kirjan sanoihin verrattuna olivat ihmiset niin huonoja ja pahoja, sillä
he eivät ollenkaan uskoneet, toivoneet tai eläneet, niinkuin se kirja
vaatii. Isäni, joka niin totisena istui sunnuntaisin pöydän vieressä ja
lukea rohveteerasi, oli arkipäivinä niinkuin ei hän milloinkaan olisi
sitä kirjaa nähnyt. Ja nuot muut ihmiset sitten! He lukivat,
veisasivat, siunasivat ja kävivät kirkossa, elivät ja kuolivat, mutta
tekivät sitä niinkuin unen päihin. He olivat mielestäni, kuinka ma
sanoisin, niin hätäräsilmäisiä, että täytyi heitä surkutella, mutta he
olivat myös niin _olevinansa_, että täytyi heitä nauraa. Eihän minun
panetella tarvitse, mainitsen kumminkin esimerkiksi Pietilän isännän,
naapurimme. Tuolla hän istui jouluaamuna kirkossa penkissänsä niin
totisena kuin Lotilan puntari ja veisasi niin hartaana, että vesi
silmistä valui; mutta iltapäivällä hän ryyppäsi renkiensä kanssa, veti
väki-kapulaa, ja rupesi vihdoin heidän kanssaan tappelemaan. Saatuansa
kelpolailla selkäänsä, pyysi hän itkein anteeksi kaikilta, tuotti
aitasta miehille haarikkaallisen viinaa, hieroi viinalla ensin
loukkaantunutta silmikulmaansa ja maisteli loput taistelu-kumppaniensa
kanssa. Tultuansa uudestaan mehteriin, rupesi hän taaskin samaan
leikkiin siksi kuin lanttui joulupahnoille.

Siitä sinun kirjastasi luin entisestä viisaasta, joka keskellä päivää
käveli pitkin kaupunkia lyhty kädessä etsien _ihmisiä_. Niin minäkin
etsin _ihmisiä_, ja kun luulin löytäneeni jonkun, ja rupesin sitä
katselemaan tarkemmin, niin katso, hänelläkin oli narrin naama. Ja niin
minussa kasvoi aina se ajatus, että narria me sentään taidamme ollakin,
toinen enemmän toinen vähemmän, joka mies. Ja sentähden, vaikka
puhunkin leikkiä, ja veuruelen, mitä mieleeni melkahtaa, tuntuu täällä
sydänalan kohdalla aina oudonlaista viilomista; jos voisi ihminen
yht'aikaa itkeä ja nauraa niin silloin ehkä tuntuisi huokeammalta.

Sinä olet vasta poika, etkä ymmärrä, mikä vanhan miehen sisustassa
viiloo, mutta pane mieleesi, poika, pane, kerran on sinulla jotain
hyötyä Matin rikkuneesta viisaudesta.

Mutta palaan tarinaani. -- Isä ja äiti kuolivat sinä suurena
kuolovuonna; kävin silloin kahdeksattatoista. Kyllä mä nyt huomaan,
että isä tarkoitti hyvää hirvennahkaisella kasvatuksellaan, niinkuin
äitinikin hellyydellään, vaikk'ei se kummankaan kasvatus oikein tainnut
hyvää hedelmää tehdä.

Kototalomme myytiin vasaramarkkinoilla, ja kuin suden pennut, jotka
pesästään lähtevät, jouduimme mekin maailman hartioille. Se mies, joka
saaliin saapi ja rauhassa sen syöpi, -- niinhän se on susien sekä
ihmisten kesken. Aaro on lampuotina toisessa pitäjässä, Yrjö on
torpparina Virvamäen kartanon alueella ja Taneli on renkinä vielä.
Renginvirka se minunkin edessäni oli, mikäs muu? Himmolassa, Niemen
kylässä, kylläs tiedät, palvelin alun viidettä vuotta. Isäntä oli
oivallinen mies, niinkuin sanotaan, teki työtä tuimasti ja vaati paljon
väeltänsä.

-- Mutta ilta tulee, kuinkas karjan laita on, keskeytin minä.

-- Ehkä karja kotiin tulee, niinkuin ennenkin, sanoi hän, ja lisäsi:
kuuntele nyt vaan vielä vähän aikaa, tarinani rupee loppumaan jo.

Himmolan maalla asui itsellisihminen, kraatarin Leena, joka
tavallisesti kävi pidoissa ruuanlaittajana. Hänen miehensä, pitäjän
paraita mestaria, oli kuoltuaan jättänyt leskellensä vähän tavaraa ja
tyttären, joka minun Himmolaan tullessani oli täydessä piikuuden iässä.
Meidän välillemme syntyi naimisen hommaa; ja minä huomasin Katrin
sopivaksi minulle. Hän oli mielestäni järkevä, hyvänluontoinen
tyttö; eikä se rumakaan ollut. Minusta rupesi tuntumaan maailma
päiväpaisteisemmalta, enkä enää ollut entinen veuru-Matti. Ihmisetkin
sanoivat, että johan siitä Matista on tullut oikein säisy poika. Ja
ihmiset ympärilläni taisivatkin olla parempia kuin ennen, taikka
lieneekö se tuntunut minusta vain niin; oli niinkuin jotain
taivaallista olisi todella liikkunut ihmisten kesken. Kyllä minä tosin
aina hapuilin ja haparoin jotain semmoista, miten sanoisin, niinkuin
sinun Kalevalassasi sanotaan, syntyjä syviä, asioita ainaisia; minä
halusin, -- ymmärrätkös -- halusin juoda "elämän vettä", olisin
tahtonut syödä "salattua mannaa". -- Ja niin virkistävää oli tavata
Katriinaa. Hän kun sinisine silmineen katsoi minuun, tai kun hän
heinäniityllä riuskasti haravoi ja lauloi hopealta heliseviä
laulujansa. Kun hän siinä käyskenteli paitahiasillaan ja sininen liina
päässä, niin silloin tuntui sydämmessäni ennen tuntematon hellyys; oli
niin kummallista, oli, kuinka taas sanoisin, kuin sinisiä kukkasia
olisi kasteltu kirkkaalla lähdevedellä. Kyllä se oli kummallinen aika,
ollut ja mennyt!

Matti vaikeni hetkeksi ja katseli alaspäin. Vielä oli hongiston harja
punertava. Laskeva aurinko loi viimeistä purppuraansa lännen
pilvihattaroihin ja heitti hongistollekin jäähyväisensä. Siinä istui
kalliolla Matti; kasvonsa juonteet olivat mielestäni tänään niin
kauniit; ivallista hymyilyä ei ollut koko iltana näkynyt.

Siinä istui rikkiviisas Pohjalammin Matti kallion kielellä; kertomus
muinaisesta lemmestä oli kai luonut iltaruskon miehen kasvoille.

Mutta synkistyy vähitellen istumatoverini ryppyinen otsa; silmät
tuijottavat hetkisen vimmattuina kuusen tuuheaan neulastoon. Kameasti
lausuu hän:

-- Sarvipää saatana, karvakoipi tuli väliimme.

Minä säikähdyin hänen muotoaan ja vielä enemmän hänen kolkkoa ääntänsä
ja vavahdin, sillä en ollut ennen kuullut Matin suusta yllämainittua
nimeä.

-- Älä kammoksu, sanoi hän surullisesti hymyillen, ei se sentään itse
iso isäntä taitanut olla, vaan joku hänen häntyreistänsä! Asia oli se,
että Himmolan haltioilla oli poika, Kustaa oli hänen nimensä niinkuin
sinunkin; hän oli tuommoinen "plikkojen poika", joka kulki tansseissa
ja häitä katselemassa, ryyppäsi viinaa, pelasi korttia ja vaihetti
hevosta. Isä, tuo ankara työmies ja talon pitäjä, ei siitä oikein
hyvillään ollut; vaan lohdutti itseään sillä, että meneehän tuo ohi,
kuin mieli malttuu, ja -- emmehän mekään olleet nuorina parempia. Ja
niin sai poika herrastella; oli se sorja poika, kun se pitkävartisissa
saappaissa ja vapriikinverassa, hopeapislaipiippu suussa teiskaroitsi.
Luulen monen tytön ja monen äidin häntä toivolla katselleen. Ei hän
vielä silloin ijäkäs ollut, saattoi olla parinkymmenen taikka vähän
päälle. Rupesin huomaamaan, että hänen silmänsä paloivat niin
pirullisesti Katriinan läheisyydessä. Ja silloin minun oli niin hapanta
tuolla sydänalan paikoilla.

Yhtenä ehtoona syksypuolella, kun ei vielä niin suuria puhdetöitä
tehty, lähdin menemään kraatarin Leenalle. Polulla tuli Kustaa minua
vastaan, niinkuin näytti, vähän liikutettuna, ja nauroi niin ilkeää
naurua. Hän kysyi: "mihinkäs Mattia nyt viedään", vaikka hän sen kyllä
tiesi, sillä ei se juuri salaisuus ollut, että meistä piti pari
tuleman. Sentähden vastasinkin ynseästi: "menen sinne mihin tie vie".
Hän sanoi: "vai niin, menetkös minun henttuni tykö, sano sitten
terveisiä paljon." Mieleni oli pahaa aavistusta täynnä; menin sentään
määrän päähän.

Astuin pirttiin; siellä Leena kehräsi ja Katriina istui kangaspuissa.
Sanottuani hyvää ehtoota, istuin käskemättä pesän eteen valkean ääreen.
Punehduksissa se Katriina oli ja kutoi kangastaan, että syöstävä
vinkui. Totisena, suu mokollaan istui Leena kehräten, eikä kumpikaan
puhunut Jumalan luotua sanaa. Minä avasin ensin suuni mainiten, että
olihan se meidän Kustaakin täällä.

Leena torahutti sanoa siihen, että eikös ihmiset käydä saa, isäntä
miehet sittenkin, sillä on heillä oma aikansa, jota ei tarvitse
toiselta varastaa. Kyllä minä nyt huomasin jo, mistä tuuli kävi, ja
kysyin, eikö tässä enää renkiä miehenä pidetäkään.

Ja silloin sain minä, Matti parka, kuulla sekä lain että evankeliumin.
Minulle selitettiin, ett'ei kraatarin Katriinaa renkiroiston häntään
panna kulkemaan, sillä onhan niitä parempiakin. Silkin, jonka
Pertunmarkkinoilta olin Katriinalle ostanut, antoi Leena käteeni ja
käski minun viemään rääsyni sinne missä ne paremmin kelpaavat. Minä
otin silkin käteeni ja nakkasin sen, tyhmästi kyllä, pesässä palavaan
tuleen. Leena julkesi vielä ottaa sängynpäästä kirjavan hamekankaan ja
suuren kukitetun tahtisilkin, näyttää niitä minulle ja sanoa: "kas
tuommoisia miehen tavarat ovat!" Ja mitäs minä muuta tein kuin lähdin.
Kysyin sentään vielä Katriinalta: näinkö se meidän asiamme nyt päättyy?
Ja kun hän vastasi, että kai se niin paras on, niin lähdin minä pois ja
mutisin puoliääneen: "kun ei vaan olisi portonpalkkaa tuo prameus!"

Taisin sanoa ikävät sanat oven vielä auki ollessa ja tarpeeksi kovaa,
sillä Leena ne kuuli; hän tuli perässäni ja huusi: vieläkös haukut
siellä sinä renkiretkale, etkös korjaa luitasi, taikka ma kyllä
toimitan, ettäs vielä pyykkiin pääset.

Minä huusin ovea kohden, josta valkea lähetti hauskaa valoansa
syysillan pimeyteen: "Kunpa et vaan Katriina parka katuisi tätä
kerran". Hänen puolestansa huusi Leena vastaukseksi: "joka uhkaukseen
kuolee, se sontaläjään haudataan". Ja niin minä lähdin. Tuntui tuolla
sydän-alan paikoilla niinkuin tervaan kastetun sammakon matelemista.

Ylös puiden latvoihin katseli Matti. Olihan tuo valoinen, lämmin päivä
laskenut häneltä, samoin kuin juhannuksen aurinko tänään jo oli metsän
taakse piiloutunut.

-- No, Matti, mitäs Himmolan Kustaasta ja Katriinasta sitten tuli,
kysyin hetkisen kuluttua.

-- Niin kävi kuin ennustinkin; Kustaa vietteli Katriinan ja oli jo
jättää hänet. Mutta Himmolan isäntä kuoli ja kahdessa vuodessa oli
pojalta talo mennyt.

Kyllähän Kustaa sitten Katriinan nai, ja taisikin onneksi olla, ett'en
minä häntä saanut, sillä niin ne jo alusta kuuluivat eläneen kuin kissa
ja koira.

Kustaa muutti sitten kaupunkiin ja rupesi siellä "muurmanniksi", sillä
Himmolan 5:sta hevosesta jäi hänelle yksi jäljelle. Sanotaan hänen
nikkaroineenkin ja huonompia maalaustöitäkin tehneen. Oli se sitten
ollut tuolla Hämeenlinnankin tien varrella muijinensa asuntoa.

-- Olikos se Himmeliini sama mies, kysyin minä.

-- Sama lurjus, vahvisti Matti ja lisäsi, nyt se kuuluu taas olevan jo
meidän pitäjässä.

-- Vanhasta vihastako se siis hevosenne maalasi, tutkasin minä.

-- Niin kai, se oli olevinaan kiusaa. Surkutellen täytyy nauraa noin
typerää halpamielisyyttä.

-- Mutta olishan se voinut pahempaakin tehdä, vaikka tappaa sekä
hevosen että Kailun.

-- Totta pelkäsi mies lain kostavaa kättä. Mutta suuri kelmin työ se
sittenkin oli, se osotti älyä, jota en olisi luullut niin paljoa
Himmolan Kustaassa olevan.

-- Kuinka niin?

-- No selväähän se on; hän näytti niinkuin peilissä ja kuvauksessa,
kuinka valkea saadaan mustaksi; ja samalla tapaa kävisi mustakin
valkeaksi.

-- Mitä tarkoitatte Matti?

-- Että moni ihminen, eläin tahi asia _on_ valkea ja _näyttää_ mustalta
tahi useimmin päin vastoin, se on Kustaa, elämän opetus!

-- Niin kyllä! Mutta ette ole vielä puhuneet, niinkuin lupasitte, mistä
rahaa olette saaneet; kuuluuko se asia kanssa tähän tarinaan?

-- Ei juuri, kerroin sen vain aluksi eli esipuheeksi. Mistä minä rahaa
taas olen saanut, sitä en puhukaan sinulle.

-- Miksi ette?

-- Minä näytän sen sinulle.

Tuskin oli Matti päättänyt lauseensa, kun torven raikuna tyynessä
ilta-ilmassa kaikui Pohjalammin torpasta päin. Olihan se kuin
juhlasoitto juhannusiltana Tapiolan korkeassa salissa; ja siihen
soittoon vastasi hongisto, vastasi kumea kuusisto, vastasi vuoret ja
Tapiolan väki. -- Yltympäri kaikui ja raikui kolmisävelinen toitotus
takamaan metsässä.

-- Mitäs se merkitsee, kysyin.

Hymyillen sanoi Matti: minun palvelijani soittavat vaskitorvea, että
kaikki häijyt henget karkamustuisivat. -- Luonnon raikas sointu, jonka
torvi oli henkiin herättänyt, oli saanut Matinkin taas entiselle
leikilliselle tuulelle. Selittäin jatkoi Matti: sieltä sanottiin
meille, että kaikki on hyvin kotona. Esteri on tullut talosta ja karja
metsästä, ja merkiksi on Esteri soittanut pukinsarvella tapansa mukaan.

-- Soitetaanko teillä niin joka ilta, kysyin.

-- Soitetaan melkein. Kreeta sai kerran päähänsä, että metsäpiiat ja
haltiat eivät anna meille yörauhaa ellei heille torvella julisteta
lepo-ajan alkua, päivällä taas, jos minun tarvitsisi kotia tulla, niin
torvi soimaan, ja minä riennän heti kotia.

-- Niin, niin. -- Mutta kun ette saanut Katriinaa, niin unhotitte hänen
ja rakastuitte Kreetaan.

-- Rakastua -- -- -- kyllä kuulen että sinulla on kouluviisautta: tuo
kuuluu niin oudolta -- -- niin minä nain syvältä takamaasta Juhalan
Kreetan, sillä miehen ei ole hyvä yksinänsä olla -- ja sitten jouduin
tänne Pohjalammin torppaan.

-- Tunsitteko Kreetan enemmän aikaa?

-- En; mutta tulin hänen kerran tuntemaan, ja ihmistä kiitettiin
hyvällaiseksi, vaikka kuului olevan vähän pehmeä. Minä arvelin, että
mitäs minä kumppalia etsin noiden älykkäiden, näppärien reimaplikkojen
joukosta: heissä _on_ karva sen rumempi mitä kiiltävämmältä se päältä
_näyttää_. Arvelin, että yksinkertaisuus on parempi kuin liian
moniloppinen viisaus.

-- Te olette ihmeellinen mies, Matti, sanoin.

-- Ilta hämärtää, huomautti Matti, menkäämme nyt katsomaan mistä minä
rahaa lainaksi saan.




VIII.


Noin puolen tuutia vaellettuamme takamaan ikivihreässä havumetsässä,
saavuimme erittäin korkean kuusen luo. Ylpeänä nosti Tapiolan vanhus
vehreän päänsä yli metsän kaiken, tuonne ylös kohti ijäistä valoa.
Mutta kuusen juurella kasvoi näreitä, ja närehikön juurelle oli
kokoutunut pehkua, risuja ja sammalia kosolta.

Närehikköön viittasi sormellaan Matti ja sanoi hymyillen: tuoll' on
Pohjalammin pankki.

Katsoin närehikköön, mutt'en minä siellä mitään nähnyt, mustalta vaan
paisti silmiini maa sen juurella. Luulin Matin menevän närehikköön ja
näyttävän minulle jonkunlaisen aarnihaudan; mutta ei Matti sinne
mennyt, katseli vaan sinne ja sanoi toistamiseen: tuoll' on Pohjalammin
pankki.

-- Onko siellä sitten aarnihauta, kysyin.

-- Saat nähdä, oli vastaus.

Me menimme vähän syrjään, noin parikymmentä kyynärää kuusesta ja
istuimme erään toisen, vähän vähemmän kuusen alle.

Siinä nyt istuimme kuin vartiamajassa alaspäin riippuvien, tuuheiden
kuusen-oksien suojassa. Ilta rupesi jo olemaan myöhäinen. Linnut
vaikenivat yksi toisensa perään; korpirastas se vielä vaan leikitteli
runsailla äänivaroillansa jonkun matkan päässä. Matti pisti piippuunsa,
nojasi levollisesti selkäänsä kuusen runkoa vasten. Minua vähän noin
pöyristeli, sillä olin niin paljon kuullut "ihmeellisiä" tapahtuneen
Juhannus-yönä; ja olihan tuossa nyt vähän matkan päässä mainio
Tonttu-kuusi.

-- Eihän tässä vaan ole noitakonstia tekeillä, kysyin minä.

-- Jopas hulluja luulet, sanoi Matti, ja lisäsi: katsele nyt tuonne
kuusen juurelle päin, niin näet.

Ahkerasti pidin minä kuusta silmällä. Taisi kulua noin puolen tunnin
verta vielä odottaissamme; pitkältä se aika ainakin minusta tuntui:
Mattiakin torkutti vähän väliä, ja nahkavarsikin pääsi sammumaan.

Mutta äkkiä teroitti Matti katseensa kuusta kohden, ja yhä tarkemmasti
silmäilin sinne päin minäkin. Kuului raskaita askelia, ne lähestyivät
lähestymistänsä "pankin" paikkaa, ja vihdoin näin hämärässä harmaan
haamun lähestyvän närehikköä. En erottanut sen kasvoja vielä, sillä
juhannus-yönkin hämärä on metsässä niin hämärä, ett'ei selvään tunne
ihmistä niin pitkän matkan päässä kuin haamu meistä vielä oli. Vaan kun
hän oli päässyt kuusen juurelle, eroitin selvään hänen muotonsa.

-- Pöllön Yrjö, kuiskasin Matille.

-- Odotetaan vaan, niin nähdään vastasi hän.

Ja Pöllön Yrjö se olikin, tuo kummallinen "vanha poika", joka oleskeli
eräällä niemekkeellä, mikä pistää Pohjalammin mustavesiseen järveen.
Hän oli sellainen erakko, olin kuullut. Jonkinmoinen pirttipahainen
hänellä oli, mutta harva sen sisustaa oli nähnyt; sillä sen ovi oli
tavallisesti aina kiini. Jos oli sinulla asiaa hänelle, niin sait lyödä
ovelle ja huutaa häntä nimeltään pari kolme kertaa ennen kuin hän avasi
pienen ikkunansa ja katsahti ulos. Kirkossa ei oltu häntä miesmuistiin
nähty, ja ainoastaan kahdesti oli hän ollut lukusijoilla, ja silloinkin
siltavoudin suosiollisella välityksellä.

Nämät harvat piirteet hänen elämästään tulivat heti mieleeni,
nähdessäni hänen tuossa kuusen juurella. Siinä hän nyt seisoi kuin
Tapio itse tyynenä ja katseli ympärillensä. Kaakkurinnahkainen lakki,
jonka hän oli painanut päähänsä, peitti melkein korvatkin,
mäyrännahkainen reppu, joka hihnasta riippui hänen kaulassansa
kuvastihe lianharmaata mekkoa vasten selvästi; näkyipä nuot mainiot
taniaisetkin, joiden suuruus oli seudulla saanut kunnian joutua
sananparreksi. Kainalossa oli hänellä valkea kimppu, nähdäkseni
päreitä. Ympärilleen katseli vankka, rokon-arpinen Yrjö, vilkasi ylös
korkeuteen, otti reppunsa vasemmalta sivultaan ja pitkän pyssynsä
selästään ja laski kuusen juurelle. Kumartuen rupesi hän nyt
lapion-levyisillä kämmenillään kaivamaan maata. Ähisten ja itsekseen
puhisten heitteli hän multaa, sammalia, risuja ja muuta pehkua läjälle
viereensä. Tätä työtä noin kymmenkunta minuuttia tehtyänsä, lepäsi hän
hetkisen, katseli taas ympärilleen ja nosti syvänteestä kuusen juurelta
ilmoille suurehkon pytyn, joka taisi olla noin parin kannun vetoinen.
Nyt rupesi hän kaivamaan jotain repustansa, -- luultavasti olivat hänen
tuluksensa siellä, sillä heti rupesi hän iskemään valkeaa, niin että
kipinät kimpoilivat yön hämärässä. Vanhan-aikaiset tulitikut olivat
sulatettuun tulikiveen kastelluita korttelin mittaisia päreen piirtoja,
ja semmoisia kai oli Yrjölläkin, sillä sellaisen tikun kärjellä
kosketti hän palavaan taulaan, ja pian leimusi tikussa ilmi valkea.
Kimpustaan otti hän pari tervaista pärettä, joissa pian liehui
kellertävä, savuava tuli.

Tulisoihtu hampaissa avaa hän pyttynsä kannen ja ottaa pytystä
ympyriäisen rasian, ensin yhden, sitten toisen ja niin aina kymmeneen
asti. Hän punnitsee rasiaa kädellänsä, myhähtää tyytyväisesti, ottaa
taas toisen, tekee sille samat temput. Vihdoin avaa hän yhden rasian,
katsoo sen sisällystä ja ottaa sieltä kämmenellensä kirkkaita
hopearuplia. Kummallisesti kiiltää Yrjön silmä, kummalliseen hymyyn käy
taas hänen tukevat huulensa, kummallisesti kiiltää hopea, tervaksisen
soihdun valossa, keltaiselta loistaa "Tonttu-kuusen" satavuotisella
juurella närehistö, omituinen oli näkö juhannus-yönä tervaksisten
päreiden palaa lopottaessa takamaan salossa! Yrjö tutkii kunkin rasian
sisältöä tarkasti; hän tyhjentää ne kaikki pyttyyn, rupee taas
poimimaan pytystä niitä rasiaan, sytyttäen aina välillä uudet päreet
palamaan, ja puhuen itsekseen: kas niin, kas niin, kauniita rahoja, --
kyllä kelpaa, kyllä vaan, yks' kaks' kolme, yks' rasia, kaks' rasiaa,
kolme rasiaa, kas niin vaan, kas.

-- Siinä se nyt on minun pankkini, josta usein olen lainaksi saanut --
ilman tasauksetta ja velkakirjatta, kuiskasi Matti.

-- Hsch, hsch, tyystytin minä.

-- Ei Yrjö näin vähiä kuule, vastasi Matti levollisesti ja puhui vielä:
jos tuolta juuttaalta menisi pyytämään lainaksi paria ruplaa, niin ei
maarian heltiäisi edes kopeekkaakaan, vaan kyllä äijä valittelisi, että
mistäs ne rahat tämmöiselle "korpikrotarille" tulee, kiittää, kun tässä
elääkin.

-- No kuinkas te häneltä olette rahaa saanut?

-- Olen ottanut itse pankista.

-- Luvatta, mutta se -- -- -- se -- -- -- on --

-- Varastamista, täydensi Matti ja jatkoi: katso vaan äijän tyytyväistä
muotoa, päätä siitä, kaipaako hän edes kolikkoa aarteestansa.

-- Ei se siltä näytä, mutta jos hän tarkastaisi eli, niinkuin sanotaan,
pitäisi revisjoonia pankissa siihen aikaan kun laina on ulkona?

-- Sitä ei hän tee; tunnen hänen tapansa: kahdesti vuodessa,
Juhannus-yönä ja pyhäinmiesten yönä käy hän aina aarrettansa katsomassa
ja lisäämässä sitä; Juhannus-yönä tuo hän pankkiin, mitä on talvena
saanut ansaituksi, sekä kevät kalastuksen tulot, pyhäinmiesten yönä
taas syyssaannit.

-- Tästäkö siis on syntynyt koko juttu Tonttu-kuusen aarnihaudasta?

-- Tästä, mistäs myös! Pahastipa Perälän Toponkin housut rupesi
vapisemaan, kun tuli Tonttu-kuuselle toissa vuonna pyhäinmiesten yönä.
Äijä oli vähän hetukassa, ja nähdessään Yrjön valkean ääressä, pelästyi
hän niin ankarasti, että juoksi vähissä hengin kotia, siunaili koko
päivän, eikä sen talkoon takaa ole uskaltanut sataa syltä likemmäksi
Tonttu-kuusta lähestyä. Hän kertoi nähneensä sarvipään äijän, jolla oli
silmä keskellä otsaa ja karvaset reidet.

-- Kuinkas te olette asiasta selon saanut?

-- Aivan niin kuin nytkin, rupesin kerran vartioimaan paikkaa tyystin.
Kuu Kalliolan miehet olivat halkometsässä täällä likittyellä, toin minä
meidän kollin tänne, tukistin sitä vähän pari kertaa ja parkasin
itsekin pahalla äänellä, -- ja siitä asti on Yrjön pankki ollut
vahvemmassa turvassa, kuin jos tusina pitkä-piikkisiä kasakoita olisi
sitä vartioimassa. Rauhassa olen saanut käydä lainaamassa ja velkojani
maksamassa; eilen maksoin viimeiset 20 ruplaa hopeassa.

Pakinan kestäessä tarkastelin yhä Yrjön toimia. Yhä hän piteli kiiltäviä
kolikoita, yhä loimotti tervaksinen soihtu, yhä vaapahteli hymyilevä
alahuuli. Mutta mikäs tuo oli? Jotain pudota mätkähti Yrjön viereen ja
hän ärähti: "no, no, mikäs se on", nousi seisomaan, kourasi maahan ja
näkyi saaneen käteensä kirveen.

Oliko se pilvistä siihen pudonnut? Eipä toki!

Samassa kuuluu loitompaa ääni: tule nyt vaan Toppo, jos mies olet, älä
pelkää; minä en pelkää piruakaan, vaan putsaan aarnihaudan puhtaaksi,
vaikka häntä vartioitsisi kaikki Näätäkorven tontut.

Ja juoksujalassa rientää mies kohti palavaa soihtua, joka Yrjön
hampaista oli maahan pudonnut ja jo oli sammumaisillaan.

-- Aarnihauta on minun, huusi tulija, ennätinhän heittää terästä tuleen
ennenkuin se sammui.

-- Mitäs se siitä paranee, vastasi Yrjö järeällä paasiäänellään, otti
tupakkamassin näreen oksalta ja rupesi sen sisällystä poskeensa
siirtämään.

-- Kyllä aarnihauta minun on, olet sitten ihminen taikka piru, huusi
vieras käheällä äänellänsä.

-- Nylje karhu ammuttuasi, älä ennen, puhui Yrjö.

-- Pois äijä tieltä, että saan rahani, tuossahan ne ovat pytyssä, sanoi
vieras ja tarttui pyttyyn.

-- Ventasliitte, sano pappilan mampselli, huusi Matti vieressäni
matalan-kumajavalla äänellä, jollaisella varmaan aaveet puhuvat, jos ne
puhua osaavat.

Mutta nytkös vieras kävi totiseksi; hän näytti oikein olevan kasaan
putoamaisillaan, vaaleni ja katsoa tuijotti meidän piilopaikkaamme
päin. Yrjö ei suinkaan ollut koko ääntä kuullut, sillä hän oli aivan
entisellään.

-- Taitaa olla paras viedä pytty pois, sanoi hän, otti kirveen
kainaloonsa, pytyn käteensä ja pyssyn olallensa. Samassa silmäili hän
pyssyä, katsoi sitten vieraasen ja virkki:

-- Kelpo kalu, vanhan-aikaista lujaa tekoa, polttaa aina, eikä ole
klikannut kuin yhden kerran eläissänsä -- silloin kuin vihollinen
meinaili ampua sillä isävainaani hengettömäksi; onni se olikin
isälleni, sillä ennätti hän präjähyttää omalla luikullansa vihollisen
tuhanneksi pliiskaksi ja sai periä tämän kelpo kalun.

Näin sanoen läksi hän astuskelemaan taas, että maa tömisi, auringon
laskua kohden, suomatta enää edes silmäystäkään vieraalle.

Olen nähnyt malttia ja levollisuutta Hämeen metsäkulmalaisissa
ennenkin, mutta Yrjöä olen enimmän kaikista ihmetellyt. Siinä hän nyt
polki tavallisessa tahdissaan kuusiston rinnettä, selitettyään toiselle
aseensa oivallisuutta.

Vieras se oli ällistyneen näköisenä kauan aikaa, vihdoin päästi hän
muutamia "sarvipäitä" hammastensa välistä ja lähti kiiruusti hiipimään
Yrjön perässä.

-- Vanha tuttu, ihan itse Kustaa Himmeliin, kuiskasi Matti. Siitäkös
silmäni pystyyn kävivät. Himmeliini oli siis taaskin sattunut Matin
tielle! Epäilemättä oli hänkin kuullut aarnihaudasta, jossa
juhannus-öinä tuli paloi, ja oli tullut sitä Perälän Topon kanssa
anastamaan.

-- Mitä lienee riivatulla nahassa, mutisi Matti ja viittasi minua
tulemaan perässänsä.

Hiivimme siinä nyt Himmeliinin perässä, koettaen pitää häntä
nähtävissämme. Niinkuin kissa hiipaili hän Yrjön jäljissä, kätensä
tavoitteli tuppea, joka heilui hänen vasemmalla kupeellansa: saatuansa
sen käteensä rientää hän yhä nopeammin, eikä vähäkuuloinen Yrjö kuule
edes oksain hiljaista ratinaa, vaan astuu levollisena eteenpäin.

Jo saa melkein vainooja kiini vainottavansa, ja valmiina on pitkä
puukko syöksymään Yrjön hartialihoihin. Ei ole enää heidän väliään kuin
pari syltä; minä olisin mielelläni huutanut, mutta Matti veti minua
taas tuuhean kuusen suojaan. Tästä piilopaikastaan huusi hän taas
matalalla kolealla äänellä, joka minustakin tuntui kammottavalta:
murhamies! riennä, riennä että pian saan sinun omakseni!

-- Mitä pirua se on, jupisi Himmeliini ja seisahtui vähän, kuitenkaan
taakseen katsomatta, minussa on ollut sekainen veri, korvani
valehtelevat. Ja huolimatta äänestä riensi hän taas eteenpäin, vaikka
paljon arempana kuin äsken.

-- Murhamies riennä, riennä, oveni on auki, lattia lakaistu, käy
kiiruusti eteenpäin, huusi taas Matti entiseen tapaansa.

Silloin seisahtui Himmeliini ja huusi raivokkaasti: mikä piru sinä
olet, joka et anna kunniallisille ihmisille rauhaa -- -- --?

Mutta nyt kääntyi Yrjökin meihin päin, sillä tuon puheen oli hänkin
kuullut.

-- Hää, mitäs sanot, kysäsi hän.

-- Täällä metsässä on ihmeitä, sanoi Himmeliini, vieden salavihkaa
veitsen tuppeensa.

-- Hää, mitäs sanot, kysyi uudestaan Yrjö.

-- Ollaan ystävät, sanoi Himmeliini, ja mennään yhdessä pois täältä
pirun pesästä.

-- Älä sentään niin liki tule, että napit sattuu, puhui Yrjö,
tarkasteli pyssynsä lukkoa miettiväisenä ja lähti taas astuskelemaan.

Eikä sitä sellaista asetta kohden niin helppo ollut käydä; Himmeliinin
täytyi siis pysyä loitommalla. Mutta eteenpäin hän vaan hiipaili
hiljalleen. Me samosimme yhä perässä, vaikka tiheässä viidakossa
kadotimmekin hänen näkyvistämme, ja saavuimme vihdoin niemelle, jolla
Yrjön pirtti oli. Tyynenä kiilusti lammen pinta, rauhallisena uneksi
Yrjön pirtti, jonka yli suuri vihdaskoivu oli levittänyt tuuhean
kruununsa. Ei hiiren hiiskaustakaan kuulunut. Istuimme vähän lepäämään
suuren kiven varjoon nähdäksemme, oliko Himmeliini vielä paikoissa.

Ja olihan se siellä. Tuossa hän tuli ylös Yrjön lähdepolkua kuivia
katajia kainalossa ja kädessä lastuja. Näimme selvästi, miten hän
kyyristyi pirtin nurkalle ja raappasi tulitikulla valkean, -- ja silmän
räpäyksessä räiskyi jo tuli kuivissa katajoissa. Mutta silloin oli
Matti kolmella hyvällä hyppäyksellä kiini hänen niskassansa, läimähytti
häntä Kailun kellolla päähän ja viskasi palavat katajat kauaksi mäelle,
jotta kipinät ilmaan sinkoilivat.

-- Lurjus, kiljasi hän, miks'et totellut varoitustani. Kustaa sammuta
sinä valkea, lisäsi hän, minä höyhennän tuota murhapolttajaa vähäsen.
Samassa aukeni pirtin ovi, ja Yrjö astui ulos. Silmänsä olivat niin
hirmuisen näköiset ja kädessä heilui tuo tunnettu pyssy. Siinä hän nyt
tuijotti Mattiin ja Himmeliiniin, jotka täysin toimin pitivät toisiansa
tukasta kiini ja telmivät jytisevällä tantereella.

-- Vai niin, sanoi Yrjö synkästi, sinä aattelit kai ruveta otusta
korpeamaan, mutt'et saanut saunaa oikein lämpöiseksi, hää?

Himmeliini irroitti kätensä Matista; hän huomasi olevansa tekemisissä
ylivoiman kanssa, Matti kuitenkin piteli hänestä yhä kiini ja kysyi:
mitäs tälle lurjukselle, Yrjö, tehdään?

Ja puukollansa leikkasi Yrjö tuomesta, joka kasvoi kodan vieressä,
pienen norean vitsan ja antoi sen Matille ja sanoi: Piiskataan se
kakara, ehkä parantaa tapansa! Samassa kävi hän oikealla kädellään
kiini uhrinsa käsivarsiin, vasempahansa piilotti hän hänen molemmat
nilkkansa, istui itse vähäiselle kivelle ja piti Himmeliiniä sylissään
niinkuin keritsijä jaloista sidottua lammasta. Alahuuli vaapahteli
taaskin niin omituisesti kun hän sanoi: niin vaan luuletkos minua
elävältä niin helposti poltettavan, vaikk'en ma oikein kuulekaan; kyllä
tunsin luonnossani vaan takanani tömisevän, mutt'en viitsinyt itseäni
ennen aikaa semmoisen äpärikön takia vaivata. Kiitä nyt näitä vieraita,
että hengissä pääsit, sillä jos eivät he olisi tulleet niin -- -- --
Ota nyt Matti tuo tuominen ja sivele sillä vähäsen! Ja Matti piiskasi
Himmeliinin, joka potki ja kiemurteli, huusi ja sadatteli, rukoili ja
noitui. Vihdoin päästi Yrjö hänen ulottimensa pihdistä, potkasi häntä
jäähyväisiksi ja lausui: olkoon opiksi kuri koiralle!

-- Niin, olkoon onneksi, sanoi Matti; Ja kyllä Himmeliini sai käpälät
allensa ja laukkasi pois. Huusi hän vielä mennessänsä kuitenkin: Kyllä
Pohjalammin rikkiviisas kerjäläinen vielä onneksensa saa!

Sanaa sanomatta Yrjö meni mökkiinsä ja sulki ovensa. Aurinko nosti jo
otsansa itäisen metsän rinteen takaa, tuhannet äänet rupesivat soimaan
luonnon iki-sointua ja me lähdimme Pohjalammia kohden tallustelemaan.
Matkamme kävi "pankin ohitse"; siellä tapasimme välähtävän pelukopan,
joka oli raidilla peitetty. Katsoimme siihen ja näimme siinä olevan 9
kukkopoikasta. Ne oli Himmeliini sinne unhottanut. Hän oli kai kuullut
saman tarinan, jonka minäkin monesti Tonttukuusesta olin kuullut,
ett'ei sen juurella olevaa aarretta muutoin saa, jos ei siihen yhdeksän
veljen verta vuodateta. -- Tuo maailmaa kulkenut veijari oli siis
taikauskoinen niinkuin takamaalaisetkin. -- Ja niinhän rahanhimo saakin
meidän sekä mahdollisia että mahdottomia keinoja koittamaan.




VIII.


Eräänä sateisena elokuun päivänä, kun heinä jo oli tehtynä ja ruis
keltaisena ja täysinäisenä odotti leikkaajaa, tuli meille tuo
"Pohjanmaan tohtori", joka suuressa kontissaan kantoi kaikellaisia
lääkkeitä. Olimme kaikin pirtillä silloin, sillä eihän se varsityö
sateella käy. "Ovatko ukot sairaita, jotka rohtoja tarvitsevat", kysäsi
hän pirttiin astuttuaan.

Ja kauppaa ruvettiin tekemään. Isäni "kleiniin" antoi hän "semmoista
troppia, joka maksoi ruplan luoti ja oli hyvää yhdeksään tautiin".
Minua oli vaivannut päänkivistys ja sitä hän tarjoutui parantamaan
"korpinkivellä, jonka Muhametti oli saanut valkeen korpin suusta". Se
oli tuommoinen pieni, rastaanmunan kokoinen sileä musta kivonen; --
lienee ollut n.s. Imatran-kiviä. Sillä piti potilasta muka yhdeksään
kertaan kierrettämän. En kuitenkaan antautunut tällaisen menettelyn
alaiseksi, vaan tein jyrkän vastalauseen ja sanoin koko menettelyä
turhamoiseksi taikauskoksi. -- "Älä puhu poika", hän sanoi, "joka
maailmaa kulkee, hän ihmeitäkin näkee ja perää on salatuissa asioissa
paljon".

-- Jopa hulluja, vastasin epäillen.

-- Äläpäs huoli poika, harvat ovat haivenet leuassasi; kuulee ma
kerron, puhui hän: kerran varastettiin minulta hevonen ja minä menin
Santalan Matin luo.

-- Santalan Matin, sen suuren noidan, huudahti äitini.

-- "Niin, juuri Santalan Matin", myönsi vieras ja puhui edelleen:
"päivällä hän ei voinut mitään, sentähden odotimme yötä. Minä menin
Tietäjän käskystä olkilatoon maata. Sinä yönä, jos milloinkaan, minä
siunasin itseni ja peitin itseni heiniin; mutta eipä siinä silmä
tyynyyn mennyt. Ja puoli-yön aikana kuulin Matin huutelevan henkiään.
Pian rupesi ilmassa kuulumaan outoa suhinaa, ja Matti kysyi:
tiedättekö, missä sen vieraan miehen hevonen on? Tiedämme kyllä,
vastasivat henget, se on kolmannessa pitäjässä pohjoiseen päin, kolme
virstaa kolmen tien haarasta, punaisessa talossa, niinisellä nuoralla
haapaiseen 'krupuun' sidottuna. Matti kysyi: niinkö mä sanon sille
miehelle? Paha vastasi: 'ei tarvitse sanoa, hän kuulee sen itsekin':
'Mene ja väännä sen niskat nurin', ärjäsi Matti; mutta paha sanoi: 'en
minä voi sille miehelle mitään, sillä hän on kolmen kovan miehen
hallussa' -- kun minä siunasin itseni, niin ei pahalla ollut valtaa.
Kyllä siis on perää salatuissa asioissa -- -- --. Mennyttä yötä olin
tuolla Korpikylässä, Rantalassa, jossa ennen Mikko asui. Menin
pirttiin, joka, niinkuin tiedätte, on rantakiville rakennettu. Mikko ei
siellä enää asunut. Kurjan-näköinen oli se maja; vanha kaappi oli
pöytänä, enkä istuttavaakaan nähnyt kuin yhden ympyriäisen
kömpelötekoisen tuolin".

-- "Niin hän kuoli toissa vuonna", sanoi isäni.

-- "Pirtissä oli keski-ikäinen vaimo, niin kalpea ja surkastuneen
näköinen. Hän istui puoleksi palaneen valkean vieressä ja nukutti
parhaillaan lastansa, joka kehdossa ruikutti; toinen lapsi kitisi
sängyssä. Minä pyysin yösijaa, enkä oikein kuullut mitä vaimo vastasi;
luulin kuitenkin hänen myöntäneen; ehkä pelkäsi hän minua. Ja
levittikin se vanhan kuluneen raanun lattialle minua varten. Minä
kysyin, eikö miestä talossa olekkaan. Hän vastasi miehen olevan
toimillaan, vaan kohta kyllä kotia tulevan. Tuuli vinkui hirveästi, ja
Alvolahden laineet loiskivat seinään kovasti, pesän hiilos hiipui
hiipumistaan, pikkuinen kehdossa ruikutti ja vaimo hyväili yhä. Kaduin
jo, että olin mokomaan sarsaan yöksi tullut, mutta mihinkäs siitä nyt
enää meni? Koitin siis nukkua väkisinkin. Mutta tuskin olin vähän
unenhorkkaan mennyt, niin kuulin järveltäpäin selvään huudon: nouse
ylös ja valvo!

"Minä luulin huudon vaan omien ajatuksieni ääneksi, painoin pääni
nuttuani vastaan ja koitin nukkua uudelleen. Mutta samassa kuului
lainehtivalta järveltä taaskin huuto: nouse ylös ja valvo! minä
siunasin, luin isämeidän ja aattelin että oma vaivaantunut vereni minun
korviini sellaista toi. Siinä istuin sijallani puoli valveilla hetken,
ja jopa taas kuului järveltä huuto, tuo sama huuto: nouse ylös ja
valvo:

"Nyt tuumasin minä, ettei suinkaan se huuto varsin suotta kuulunut, ja
että kai se jotakin merkitsee, nousin ylös, otin kontin selkääni,
sanoin vaimolle, joka vielä hyräillen tuuti lastansa, hyvästi ja läksin
ulos".

-- Himmeliini hän siellä kuuluu asuvan, huomautti isäni.

-- "Niin, niin", jatkoi 'tohtori', "antakaas ma puhun asian
järjestänsä. Rannalla ladon seinällä oli vanha vene kumossa. Sen alla
oli hyvä tuulen ja sateen suoja; aattelin, voihan tuolla pari tiimaa
odottaa päivän tuloa, ja ryömin veneen alle. Pian kuului mielestäni
järveltä taaskin puhetta aaltojen kohinan seasta. Pistin pääni ulos
veneen laidan alta ja tirkistelin järvelle päin. Näkyi sieltä jotain
mustaa, joka näytti lähenevän lähenemistään. Jo erotin sen veneeksi;
näin senkin, että siinä oli kaksi miestä. Vihaisten aaltojen kanssa
tulivat he nopeaan rantaan, vetivät veneen maalle ja ottivat veneensä
keulasta parin kannun lekkerin. Siitä maistivat miehet kumpikin
vuoronsa ja rupesivat pakisemaan".

"'Kuinka hemmetissä olet sinä nää viikot elänyt?' kysyi toinen laiha ja
kierosilmäinen mies".

"Se oli Himmeliini", sanoin minä.

"Niin, niin", jatkoi yhä 'tohtori', "niinkuin jo sanoin, antakaa ma
puhuu järjestyksessä. Kun kierosilmäinen oli näin kysynyt, vastasi se
toinen, tukeva mies: kyllähän siitä vastus on ollut: 'huonot ovat ajat
ja yöt valoisat, melkein paistin-perunoilla ja nauriin sommilla'.

"'Huono trahtamentti', sanoi toinen.

"'No onhan sitä väliin vähän paistiakin; pari vasikkaa olen teurastanut
metsän eläväin rätinkiin'.

"'Ahaa', sanoi toinen, 'sinäkö se susi olitkin, joka Nuutilan vasikan
söit?'

"'Paljo mahdollista', myönsi toinen ja nauraa hohotti.

"'Mutta nyt on kysymys kovista ruplista eikä vähemmästä kuin
pytyllisestä'.

"'Jos ei se piru anna meille lyijyä mahaamme'.

"'Yrjö on kuuro; ennenkuin hän kuulee katajan kohahtavan on pytty
näillä poi'illa'.

"'Koska siis menemme karhun kontua murtamaan'.

"'Huomen-illalla'.

"'Ei suinkaan täällä vaan vaara vuohella aja? Onko pelkoa täällä
tällaisen kersantin?'

"'Ei ensinkään: ensin ryypätään rauhassa, sitten mennään raha-pyttyä
noutamaan'.

"'Onko mökkisi lämmin? Kolmeen viikkoon en ole lämpimässä huoneessa
levännyt'.

"'Ei nyt levätä, nyt juodaan'.

"'Niin velikulta, sanoi Kiikkis Matti, ja sitte me ryypättiin'.

"Näin he pakisivat astuissaan rannasta pirttiin. Minä olin kotvan aikaa
vielä vartio-majassani, ja pian kuului naurua ja laulun loilotusta
pirtistä, erotin muutamia sanoja, niinpä nämätkin:

"'Mitäs minä siitä huolin, tuos mun lekkerin tänne! Minä lekkerin
pyllistän ja elän niinkuin ennen'. Kuului usein käheää kiroustakin, ja
kuulin kierosilmäisen huutavan: katsos tätä kalua; kyllä kosto tulee,
ja kova kosto tuleekin. Lähdin viimein pois; miehet jäivät juomaan ja
meluamaan. En puhunut asiasta mitään kellenkään, ja mitäs siitä olisi
puhuttavaa ollut, sillä mieleni ei tee käräjiin. Jos tiedätte kenen
ympärillä vaara pyörii, niin varoittakaa! Näette nyt, että salaisissa
asioissa on paljon perää, ei se huuto suotta minulle järveltä kuulunut
eikä siis sovi ivata korpin-kiveä. Älkää minua sekoittako asiaan
millään muotoa! Hyvästi; onhan helpompi ollakseni, kun asian olen
puhutuksi saanut. Tässä on vähän Hokmannin troppia päivällisestä!
Hyvästi, herran rauha!" Ja niin hän meni. Älysimme Niemen Yrjön olevan
vaarassa, ehkä Pohjalamminkin väen. Himmeliini oli epäilemättä saanut
jonkun karanneen vangin kanssansa; ja nyt he menevät ryöstöretkilleen.

-- Herra siunaa, mitä nyt on tehtävä, sanoi äitini.

-- Pohjalammille ensiksi, sanoin minä.

Sen keinon piti isänikin parhaana.

Menimme siis Pohjalammille. Kreeta ja Esteri tekivät vihtoja, ja
suloisesti lemusivat vastaamme koivunlehdet. Matti se nytkin totuttuun
tapaansa loikui peräsängyssä ja luki. Vilkasin hänen kirjaansa, se oli
raamattu, ja käsillä oli hänellä Salomon Saarnaaja.

Nousi hän kuitenkin ylös ja sanoi: mistäs ihmeestä nyt tuuli käy, kun
Mäkeläkin meille tulee? Istu! Aatu!

-- Sitä on tullut istuttua jo.

-- Kyllä se tuulikin puhaltaa jos jostakin, vastasi isäni ja istui. Ja
eikä isäni tällä kertaa pitänyt pitkiä esipuheita; pian hän kertoi
Matille, mistä kysymys oli.

Päätettiin siis mennä suojelemaan Niemen Yrjöä rosvoilta. Tupakoitiin
siinä kuitenkin ensin ja odotettiin iltaa vähä lähemmäksi.

-- Nyt on aika, sanoi Matti, puki mekon yllensä, otti kirveen
kainaloonsa ja lähti ulos. Isä ja minä lähdimme perässä. Jos jotakin
kotona tapahtuisi, piti Esterin torvella merkki antaman.

-- Voi kun ihmisen sydämmen aivoitus on paha, virkkoi isäni
kävellessään Matin kantapäillä märässä ruohossa.

-- "Paha hamasta lapsuudesta", vastasi Matti. Suurin osa ihmisiä on
typeriä narria, toinen osa riivattuja ja siellä täällä on joku, joka
koittaa olla ihminen.

-- Eikä niitä ihmismäisiä ihmisiä juuri paljon taida olla.

-- Ei mar! Harvat ovat valitut, peräti harvat!

-- Ja mikähän piru sitä Himmeliiniäkin riivaa?

-- Se oli ensin pieni piru, viksari eli piru pullossa, sitten siitä
kasvoi suuri piru, oikea paholainen ja sarvipää.

-- Hm.

-- Mies oli nähnyt herrasmaista prameutta kodissaan, ja sitä hän aina
himosi. Ihmisen mieli ei tyydy siihen mitä sillä on, vaan se haluaa
jotakin uutta ja suurempaa. Meidän Kreetakin uneksii aina
kaikenmoisista kultaisista saleista, hohtavista linnoista, ihanasta
musiikista, joka kuuluu ijankaikkisuuden temppelistä, ynnä muuta
semmoista. Yrjö taas etsii sielunsa ravintoa jostakin hopean
kirkkaudesta; luulen hänen sydämmensä lämpimästi sykähtelevän, kun hän
pyttyynsä katselee. Semmoista jotain minäkin jo lapsena kaipasin, usein
sain Hokkalan Tiinan kortit katsellakseni; asettelin kuninkaat, rouvat
ja sotamiehet kattoon joulupäreiden väliin. Siinä ne hohtivat niin
somassa järjestyksessä; en tiennyt mitä se oikeen oli; mutta usein
istuin jakkaralle ja hyräilin jotain ja mieleeni tuli kaikellaista
ihanaa, jonka sittemmin olen unhottanut. Niin luulen myös olevan
Himmeliinin laidan. Hänkin himoaa jotakin. Hän tahtoisi olla ylhäinen
ja komea, olla hyvissä seuroissa, ajaa loistavilla kääseillä ja
uljailla hevosilla ja niin pois päin. Ja kaikkea sitä himoaa hän
sentähden, että ihmisissä asuu himo, salainen nälkä, salainen kalvava
hiu'astus.

-- Mutta eikös semmoinen himoaminen synti olekkaan, kysyi isäni.

-- On, kuinkas sitten, mutta minä tarkoitan, että tämä himo on niinkuin
se eläin, joka värinsä muuttaa, -- mikä se taas olikaan, Kustaa?

-- Kameleontti, vastasin.

-- Niin, se himo on ihmisessä ja se muuttaa värinsä ja karvansa kunkin
luontoa myöten. Yksi saa himota oikein ja hän himoaa taivaan autuutta;
toinen himoo väärin, hänkin himoo autuutta, mutta saa kadotuksen.

-- Kuinka?

-- Kerran sain maistaa kaupungissa puhdasta ja selkiää ulkomaan viiniä;
sen jälkeen kotoiset liemet ei maistu juuri miltään; vaan joka kerran
vuodessa omapolttoista maistaa, hän juo hyvällä maulla sikunaakin.

-- Himoaako Himmeliinikin mielestänne taivaan autuutta, kysyin.

-- Himoaa, mutta hän luulee saavuttavansa totisen onnen sillä, että
pääsee rikkaaksi ja prameaksi. Ja sellainen ihminen menee vaikka neulan
silmän lävitse kameelin selässä, saadakseen mitä himoaa.

-- Saattaa niin olla mutta rientäkäämme, ettemme tule myöhään, kehoitti
isäni.

-- Riennetään! En tosiaan tiedä, nauranko vai itkenkö itseäni ja
ihmisiä; kaikki on turhuus ja hengen vaiva.

-- Niin on, paratkoon.

-- Viisas, selitti Matti, ei himoa mitään, niin pelastaa hän sielunsa
kuolemasta, sillä helppoa on jättää tyhjä.

-- Hm.

-- Kaikki on turhuus ja hengen vaiva -- onko, Kustaa, sanoppas, onko
semmoista kiikaria, jolla voisi nähdä taivaan portille? Onko kukaan
arvannut arviostakaan, kuinka paljon matkaa on ehtootähdestä uuteen
Jerusalemiin?

-- Ei, vastasin, ei luonnollisessa merkityksessä.

-- Ei, ei Kustaa. Kaikki on turhuus ja hengen vaiva. Salomo rakensi
suuria huoneita ja komeita linnoja -- se oli turhuus; hän toimitti
itsellensä veisaajoita miehistä ja vaimoista, ja ihmisten lasten ilon,
kaikkinaiset kanteleet, mutta siitä hän ei saanut hoivaa, kaikki se oli
hänestä turhuus. Viisaus -- turhuus; hurskaus -- turhuus, kaikki oli
turhuus!

-- Mutta jos kirjoitukset paikkansa pitävät, niin selviäähän kerran
tämä sekainen vyyhti, lausui isäni.

-- Selviää, selviää, myönsi Matti.

Tämä keskustelu ei minua _nyt_ oikein huvittanut, mieleni oli siksi
liian levoton. Noiden hämäläis-ukkojen levollisuutta ja mielen malttia
olen monesti itsekseni ihmetellyt. Ajattelin: noin kai ne esi-isämmekin
ennen menivät vihollista vastaan, tyynenä ja levollisin sydämin. Minun
sydämeni tykytti tavallista hätäisemmin.

Jo saavuimme Niemen Yrjön mökille. Ilma oli ruvennut selkiämään ja
raitis oli sadetta saatuaan metsä, raikkaasti tuoksahti vastaamme
lehtevä niemi. Yrjö ei ollut kotona, sillä pirtin ovi oli lukossa.
Tuollapa hän olikin lammin kaislistossa ruuhinensa -- sateen jälkeen
söi tavallisesti kala hyvin ahnaasti. Istuimme suurelle kivelle pirtin
eteen, miehet pistivät tupakkaa, katselivat lammille päin ja rupesivat
neuvottelemaan, mitä oli tehtävä.

Päätös oli että Yrjöä oli kutsuttava kotiin, ja minä lähdin heti
päätöstä toimeen panemaan. Huudettuani useoita kertoja, kuuli Yrjö
vihdoin ääneni ja huusi päätänsä nostaen: Hää, mitäs sanot?

-- Tulkaa kotia, huusin, teillä on vieraita, joilla on teille tärkeää
asiaa.

Yrjö veti ylös vielä ahvenen, joka juuri oli nyppinyt onkea, irroitti
ruuhensa seipäästä ja rupesi melomaan rantaa kohden.

-- Mikäs siellä on, hän kysyi rantaan päästyään.

-- Pohjalammin Matti ja isäni ovat pirttinne edessä, niillä on teille
tärkeää asiaa.

Hän kokosi mustaselkäiset ahvenet konttiinsa, heitti onget olallensa ja
astua tömisteli niemen lapetta ylös valtavilla jaloillansa.

Muutamalla sanalla selitti Matti Yrjölle aseman. Neuvottelimme siinä
nyt miehissä miten meneteltävä olisi, vaikk'ei Yrjö juuri neuvotteluun
osaa ottanut, murahteli vaan sekaan. Matti esitti, että olisi annettava
rosvojen murtautua pirttiin, jonne heidät sopisi salvata, mutta Yrjö ei
tähän suostunut, hän ei antanut kaikkien lurjusten pirttiänsä myllätä.
Siinä neuvottelun kestäessä tapahtui meille se kunnia, että, kun Yrjö
meni pirttiin, niin saimme avatusta ovesta nähdä sen sisustankin --
onni joka Matillekin oli tapahtunut pari kertaa ainoastaan. Se oli
kummallisin asuinpirtti, mitä eläissäni olin nähnyt. Ovinurkassa
törötti musta kiu'as, sivuseinällä riippui neljä pitkää pyssyä, ja
vähää ylempänä kiilui häkissä kaksi kirvestä, pitkiä puukkoja, puras ja
muita pieniä kaluja. Kiukaan vieressä oli lava, ja lavalla Yrjön
"pritsi", se on: raanu ja heinillä täytetty säkki ja peittona pari
pulskeaa suden nahkaa. Eikä ollut tuo pritsi suuren suuri, mahtuihan
siinä tuo roteva Yrjö kääntelemään ja kun hän harjahirren kohdalla
seisoi, niin oli päästä kattoon ainakin puoli korttelia. Semmoinen oli
se noettunut maja, jossa Yrjö monta vuotta oli asunut. -- Oli tosin
peräseinällä sängyn mukainenkin, mutta siinä Yrjö lepäsi ainoastaan
lämpimimpänä vuoden aikana.

Vähän aikaa puuhattuansa pirtissä, tuli Yrjö ulos, nyökkäsi päätänsä
meille sanoen: kiitos, kunnia miehet, nyt olen valmis ottamaan vastaan
vaikka tusinan sissiä; kiitos kunnia, menkäät nyt vaan kotianne, kyllä
minä toimeen tulen.

-- Eikö apumme olisi sovelias, kysyi Matti.

-- Ei juuri.

-- Ettekö tarvitse apuamme, kysyi isäni.

-- En, vastasi hän, meni pirttiinsä ja sulki oven jälkeensä; me jäimme
seisoa töllöttämään ulkopuolelle.

-- Kas se on poika, joka toppaa, sanoi Matti hymyillen.

-- Aika korven juuri on koko mies, tuumasi isäni.

Ja niin me saimme itseksemme tuumailla, mitä oli tehtävä. Menimme
lähellä kasvavan lepistön suojaan nähdäksemme, miten asia oli
kehittyvä. Vähän aikaa istuttuamme kuului polulta hiljaisia askeleita;
ja kun kuukin rupesi jo nousua tekemään, näimme selvään, miten kaksi
miestä hiipi mökkiä kohden. Vilkasimme mökkiin päin. Siinä istui
suurella kivellä Yrjö itse kaakonnahkainen lakki päässä, suuri pyssy
kädessä ja toinen maassa jalkojen juuressa, katsellen tarkasti metsän
rinnettä kohden. Hän katsoo miehiin, katsoo katsomistaan, nostaa pyssyn
tukin viimein poskensa kohdalle ja antaa miesten lähestyä.

Eivät olleet he enää kelpoon paria kymmentä syltä pirtistä, kun Yrjö
huutaa heille karjuvalla äänellä: Seis miehet, ei askeltakaan enää,
taikk' on pala plyijyä nahoissanne.

Miehet säpsähtivät, mutisivat hiljaa ja katselivat tarkoin sinne päin,
mistä ääni kuului. Ja vaikka kivi olikin varjossa, näkivät he kai
sentään Yrjön, sillä pienempi mies osoitti sormellansa Yrjöä ja pujahti
nopeasti tukevamman selän taakse.

-- Onko sillä karhulla luoti- vai hauli-pyssy, kysyi tukevampi
hiljasella äänellä.

-- Luoti-pyssy, ja hyvä, oli vastaus.

-- Seis, ei askeltakaan eteen eikä taakse, karjui Yrjö; muuten olet
tuossa paikassa raatona.

Miehet seisoivat kuin naulatut. Eihän siinä ollut hyvä liikkua.

-- Ota sen takamiehen niskasta kiini ja sysää sitä tännepäin, huusi
Yrjö. Mutta kun vieras ei aikonut totella, uudisti hän käskynsä: Älä
siekaile, heti pikkumies eteen, taikka on plyijy sisässäsi. Ja
täytyihän toisen totella. Pikkumies vapisi ja vaikeroitsi toisen
takana, eikä olisi mitenkään astunut etupuolelle. Mutta toinen tarttui
häneen ja veti väkisin eteensä.

-- Kas niin, puhui Yrjö, sinä isomies siellä, sinä olet viisas mies,
pysy nyt vaan paikallasi, niin sinun käy hyvin. Ota nyt vyöhihnasi ja
sido pikkumiehen kädet toisiinsa, kovasti, muista se!

Mies epäili; mutta Yrjön pyssy oli yhä ojennettuna, täytyihän sitä
totella, olletikin kun Yrjö taaskin uhkasi.

Pikkumiehen kädet sitoi siis hänen oma kumppaninsa; ja kun se oli
tehty, komensi Yrjö: pikkumies, eteenpäin mars! Ja pikkumies rupesi
käymään Yrjöä kohden pelvosta vapisten. Mutta isomies vilkui sivulleen,
vaikk'ei vielä liikkua tohtinut. Pikkumies tahtoi mutkistella, mutta
Yrjö huusi: linja suora, sanoi maanmittari, jos ette pysy suorassa
linjassa, niin präjähtää, ja juuri kovasti; tule vaan sinäkin isomies
likemmäksi.

Ja miehet marssivat suorinta tietä Yrjöä kohden.

-- Isomies topp, seis, huusi Yrjö; ja isompi mies seisahtui, noin
kymmenkunnan sylen päähän. Pikkumies Himmeliini, sillä Himmeliini se
oli, -- oli jo melkein kiven juurella.

-- Istu, sanoi Yrjö, ja Himmeliini istui kalpeana kuin ruumis.

-- Jalat suoraan, komensi yhä armoton Yrjö. Kun toinen oli tehnyt työtä
käskettyä, sitoi Yrjö ne yhteen nuoralla, joka oli valmiina kiven
kupeella. Sill'aikaa hän yhä oikealla kädellään hoiti pyssyänsä pitäen
sen ojennettuna toista miestä kohden. Kun Himmeliini voimatonna,
sidottuna kelletti kiven juurella, sanoi Yrjö vieraalle: no naapuri käy
nyt sinäkin lähemmäksi!

Mies totteli, vaikka, näköään, hyvin vastahakoisesti.

-- Mitäs minä tuon pirun teen, murisi Yrjö.

-- Et sinä minulle mitään voi, -- sanoi mies; ammu jos tahdot, päässyt
kuollut vuorostansa.

-- Mars pirttiin, ärjäsi Yrjö. Mies astui välinpitämättömästi sisään.

Me juoksimme myös samaan kähyyn, nähdäksemme miten miesten pirtissä
kävisi. Pian olimme ovella, emme joutuneet kelpoon katselemaan
vaikeroivaa Himmeliiniä.

-- Men' kuoppaan, men', tiuskoi Yrjö vieraalle ja piti pyssyn yhä
ojennettuna hänen rintaansa kohden. Ja vieras totteli. Hän meni pirtin
alla olevaan perunakuoppaan, Yrjö pani kannen kiini, ja ovensuussa
seisova päresorko oli mainio telki; sen alapää painoi kuopan kantta
kiini, yläpää taas ulottui melkein harjahirteen; ja aivan kireellä oli
telki, kun Yrjö asetti vanhan ikkunanlaudan katon ja teljen yläpään
väliin. Yrjö kääntyi ympäri, huomasi meidän ja sanoi: tulinhan yksin
toimeen, susi meni kuoppaan, kettu satimeen; mutta hyvin teette, jos
nostatte ketunkin pirttiin.

Itse hän seisoi miettivänä keskellä lattiaa.

Ja me nostimme rukoilevan Himmeliinin pirttiin.

-- Voi Kustaa, siinäkö sinä nyt olet, sanoi hänelle Matti.

-- Matti, Matti, auta minua, ettei tuo hullu mies saa tappaa minua,
rukoili Himmeliini.

-- Sinä löit minuun haavan, joka vielä veristää, puhui Matti, mutta
olen sen antanut anteeksi. Koitan jotain tehdä hyväksesi.

-- Niin, en minä tänne muuta tullut kuin katsomaan, selitti Himmeliini
puolustavaisesti.

Mutta olisit silloin nähnyt Matin katseen; niin ilmeisenä ilmaantui
siinä halveksu ja inho.

-- Sama viheliäinen alvokaati sinä näenmä olet vieläkin, sanoi hän
tuskin kuultavasti ja istui jakkaralle.

Minä löysin vanhan pistoolin Himmeliinin povitaskusta, ja hirveän
suuren veitsen hänen tupestaan. Hyvä oli, ett'ei hän ollut
tilaisuudessa niitä käyttämään.

-- Mitäs nyt, Yrjö, noille kurjille tehdään, kysyi Matti.

-- Minä paiskaan sen penteleen seinän triiviksi, urahti Yrjö ja tarttui
kädellään Himmeliinin nutun kaulukseen.

-- Maltas sentään, viihdytteli Matti; kyllähän sinä sen viskaisit niin,
että märkä plätti seinään jäisi, mutta se sellainen nakkaus ei olisi
viisaasti.

-- Mitäs meinaat, karjui Yrjö ja hänen otsa-suonensa pullistuivat
hirmuisesti ja silmät iskivät tulta.

-- Armahtakaa miehet, rukoili Himmeliini, en minä enää koskaan tule
näille maille, minä menen vaikka Savoon taikka Ryssän maalle.

-- Kyllä minä sinun armahdan, lausui Yrjö vihan vimmassa ja kiristi
miestä niskasta.

-- Armahtakaa, vaikeroitsi Himmeliini.

-- Tutkitaan ensin asiaa, puhui Matti Yrjölle.

-- Armahtakaa, aneli edelleen Himmeliini, armahtakaa minua lasteni
tähden, ne joutuvat maantielle.

-- Rosvon penikoita, ärjyi Yrjö.

-- Vaimoni on sairaalloinen ja heikko, armahtakaa, rukoili kurja mies
yhä edelleen.

-- Rosvon kurva, murahti Yrjö.

-- Tiedätkö, sanoi Matti, mitä tietä olet ruvennut käymään?

-- Helvetin tietä, armahtakaa!

-- Niin, vankeuden ja kaakinpuun kautta; etkö ole aatellut jo ruveta
parannusta tekemään.

-- Olen, olen, armahtakaa, minä olen viheliäinen ihminen.

-- Etkö milloinkaan enää vaella tällaisilla jumalattomitten retkillä?

-- En koskaan; päästäkää irti!

-- Päästetään irti mies kurja, ehkä parantaa tapansa.

-- Puhu Matti, puhu sinä, sanoi Yrjö, kyllä minä teen, minulla on kaksi
kovaa kouraa, sinulla on pää.

-- Armahtakaa minua pienten lasteni tähden, rukoili taas Himmeliini.

-- Hm, sanoi Yrjö; muistan sen vielä, kun isä pantiin rautoihin,
siltavouti pani renkaat, kalisevat renkaat, käsiin ja jalkoihin,
syyttömästi -- sanoi äiti, -- itkimme silloin, äiti itki ja me neljä
lasta -- ei jäänyt kuin kymmenkunta leipää; se oli surkeaa!

Ja Yrjö rupesi sanaa sanomatta päästelemään sidotun käsiä ja jalkoja.

-- Istu ja pistä tupakkaa taikka mene minne maittaa, sanoi Yrjö
Himmeliinille, joka nyt oli siteistään päästetty.

-- Mutta mikäs mies tuo kampraati tuolla alivooviingissa on, kysyi
Matti.

-- Se on Tuohisaaren Eero tuolta Järvenpään kulmalta, selitti
Himmeliini lattiaan katsellen, ja lisäsi: Hän se oli, joka Tampereen
kauppamiehen makasiinissa kävi. Muutama viikko sitten pääsi hän
vapaaksi vankeudesta; ja hänen kanssansa minä onneton tänne jouduin.

-- Oletko luja siitä ett'ei miehen rikisterissä ole uusia syntiä, kysyi
Matti.

-- Sitte kuin hän trahvinsa kärsi, on hän ainoastaan luvattomasti
teurastanut vasikan ja syönyt vähän nauriita.

-- Päästetäänkös mies kuopasta, kysyi Matti Yrjöltä.

-- Tahtos tapahtukoon, vastasi Yrjö ja otti teljen kuopan ovelta, avasi
oven ja huusi kuoppaan:

-- Tul' ulos Eero, tule, tuuli käy nyt taas sieltäpäin. Ja mies kömpi
ylös kuopasta.

-- Istu vieras, sanoi Yrjö ja katsoi kysyvästi Mattia.

-- Mikä nimes on, kysyi Matti.

-- Eeroksi minua on sanottu.

-- Aiotko jättää entisen ammattisi ja ruveta työtä tekemään?

-- Kuka vangille edes ovensa avaa, saati työtä antaa, vastasi vieras
alakuloisesti, kääntyen Yrjöön päin kysyen: oletko sinä ihminen vai
piru?

-- Olenko minä pirun näköinen, vastasi Yrjö loukatun näköisenä.

-- Olit kuun valossa äsken aivan kuin piru, jonka pikkupoikana unissani
näin; en suinkaan minä muutoin sinua niin nöyrästi olisi totellut.
Mutta mitäs miehet nyt minusta tuumaatte; ettekö pelkää, kun tällaisen
jallin olette omiin valtoihinsa laskeneet?

-- Emme, vastasi Matti; kehoitamme sinua luopumaan entisestä elämästäsi
ja rupeemaan uudeksi ihmiseksi.

-- Te? Minua on kehoittanut papit ja poliisit, mutta eihän minuun
mikään ole pystynyt.

-- Tekeekö mielesi taas kruunun korttieriin, sanoi Matti.

-- Yks' hävinneen kaikki, vastasi mies huolettomasti.

Mutta Yrjö puolestaan oli jo muistellut isännän velvollisuuksia. Hän
toi leipää, kalaa ja kalja-haarikan penkille ja käski meitä kaikkia
illalliselle, muistuttaen:

-- Kyllä mar' jo kai ruokakin maittaa?

Ja me söimme kaikin. Kummalliselta tämä ateria minusta tuntui: rosvot
aterioitsevat sen luona, jonka äsken olivat riistää puille paljaille!
Sitä ihmisyyden tuntoa mitä karkeankin pinnan alla usein piilee! Nämä
jäykät miehet huomasivat nuot viallisetkin ihmisiksi.

Kun ateria oli lopetettu, nousi Eero seisomaan, ja aivan niinkuin olis
jokapäiväisimmän asian Yrjön luona toimittanut, astui hän ovesta ulos
sanoen: hyvästi nyt ja kiitoksia paljo.

Ja niin hän lähti.

Pois lähdimme mekin Himmeliinin kanssa.

-- Etkös pelkää, Yrjö, täällä pirtissäsi, kysyi Matti lähteissämme.

-- Enhän minä ymmärrä pelätä, sanoi Yrjö ja sulki ovensa.




IX.


-- Talvi on tullut perältäkin, tullut pitkän ja pimeän syksyn
perästä. Raikas ja puhdas oli taaskin Pohjolan lumivalkea muoto.
Paikkakunnallemme oli ilmaantunut uusia asumuksia yksi toisensa perään.
Niinpä olimme saaneet uuden naapurin mekin. Se oli Himmeliini. Hän oli
ruvennut puusepän ja maalarin ammattia taaskin harjoittelemaan pienessä
pirttikopissansa, jonka Jutilan isäntä oli hänen asuaksensa antanut. Ja
nyt joulun viimespyhänä tuotiin hänelle uuden pirtin hirsiä.
Himmeliini, näet sen, piti talkoota.

Mutta kuinka oli hän siihen mittaan vaurastunut?

Hän oli Pöllön Yrjön mökistä saanut parempaa kuin hopeakolikot
olivatkaan, hän oli saanut viisautta, ja siitä asti kuin hän siellä
viimeksi oli ollut, oli hän ruvennut uutta elämää elämään. Silloista
seikkailua ei tiennyt kukaan muu kuin asianomaiset. Syksyllä oli hän
urakalla rakentanut Mattilan riihet ja talvemmalla oli hän nikkaroinut
ahkerasti; sillä kyllä se mies aikaan sai kun vaan tahtoi. Par'aikaa
oli hänellä nytkin uuskuosinen kirkkoreki tekeillä ja pari
uudenaikaista pöytäkaappia. Itse hän sanoi työssä olevan ihmisen onnen
ja kiitteli isävainaatansa, "että se oli hänen työhön opettanut".

-- Opiksi kuri koiralle, sanoi Matti kerran isälleni. Ja totta se
näytti, ainakin tällä kertaa, olevan.

Talkooväkeä kokoontui siis ympäristöltä. Vein minäkin pulskan hirren,
ja niin tekivät naapuritkin. Olipa Mattikin siellä; Kailullansa oli
tuonut kelpo viissylisen hänkin. Oli siellä Yrjökin, vaikk'ei hänellä
juhtaa ollut. Hän oli vaan kutsuttu vieraaksi "vanhan tuttavuuden
vuoksi", kuten Himmeliini minulle kuiskasi. Mutta ei ollut hän
hyödyttämättä sillä; hänen karhumaiset voimansa olivat suureksi avuksi
hirsiä läjätessä, ja "kyläkakoksi" oli hän tuonut suolattuja haukia
puolen leiviskää. Hän oli jo sydämmellisessä sovussa Himmeliinin
kanssa, sillä jälkimmäinen oli tuomiosunnuntaina ruvennut ajattelemaan
"mitä rauhaansa sopei" ja Matin välityksellä sopinut Yrjön kanssa.

Ja niin se talkoo pidettiin kuin tavallisesti tapa paikkakunnalla on.
Pötyä oli pöydässä, eikä Jumalan lahjoista puutetta ollut.

  Koska ei ole mahdotonta, että joku innokas muinaistutkija muutaman
  tuhannen vuoden perästä ryhtyy kirjoittamaan "muinaissuomalaisia
  kuvia" ja koska on hyvin mahdollista, että tuo tuntematon sattuisi
  jonkun kirjakaupan vintiltä löytämään pinkan myymättömiä kappaleita
  näistä muistelmista, niin panen tähän tuon tulevaisuudessa
  ilmaantuvan entisyyden tutkijan varaksi pöytäkunnan ruokalistan.
  Olen sen tehnyt silmin-näkijän ilmoitusten johdolla siihen tunnettuun
  malliin, joka maamme ruotsinkielisissä sanomissa on kaiken vuotta
  ollut nähtävänä ja yleisön suuta vesittämässä.

    _Himmeliinin pirtissä_.

    Table d'hôte (= juhlapäivällinen).

        Kello 1-2.

    à yksi mäntynen hirsi tai kuorma malkapuita.
    Tiistaina Tammikuun 28 p.

        -- Meno: --

    Priski ryyppy.
    Voita ja juustoa rievän kaakun kanssa.
         *   *   *
    Suolaista haukea räätikkä-loodan kanssa.
        Kalaryyppy.
         *   *   *
    Suolaista lampaanlihaa perunaloodan kanssa.
         *   *   *
    Kaurankryynipuuroa voita silmässä tai maidon kanssa.
         *   *   *
    Pannukaakkua hienon sokerin kanssa.

  Kah.

Sahtihaarikka kulki ahkerasti joka ruokalajin välillä, ja aika jaakkoa
se sahti olikin. Pidettiin tässä pöydässä puheitakin, vaikk'ei yhtään
tuommoista yksijaksoista, saarnantapaista. Tosin kyllä Matti puhui
joskus pidemmältäkin, mutta tuon tuostakin tekivät pöytäkumppanit
muistutuksiansa ja väitteitänsä. Luulen sentään näissä pöytäpuheissa
olleen älyä yhtäpaljon tai oikeastaan yhtä vähän kuin monilla muilla
juhlapäivällisillä, joissa pidetyitä puheita sanomalehdet niin laveasti
kertoelevat. Matin ja kumppanein puhetavalla on ainakin se etu, ettei
puhuja sitä seuraamalla ole aivan suuressa vaarassa "hukata
konsähtiänsä", sillä vaitiolo ja yskiminen ovat aivan luonnollisesti
puheenjaksoksi luettavat. Mitä siis näillä päivällisillä puhuttiin?

Kaikellaista, ilmasta, kelistä, vuodentulosta, viljan hinnasta ynnä
muusta.

Vähän väliä loin minä silmäni Esteriin, joka tuossa sievänä ja
siistittynä kantoi ruokavateja pöydälle ja pöydästä pois. Hän oli siis
talkoossa "passarina". Kuinka somana hän liehui edestakasin pirtin ja
sodan välillä. Aivan kuin tyhjä oli pirtti mielestäni silloin kuin ei
hänen "sinikierttyä" hamettansa ja kiiltovyötänsä näkynyt!

Puhuttiin siinä pöydässä Anttilan emännän kuolemastakin ja kuinka
isäntä suree itsensä hassuksi, suree niin hirveästi, ett'ei taida ikänä
naimaan mennä, vaikka moni tyttö kyllä "hypän kengässä" menisi hänelle,
-- sillä mikäs rikkaalle, ja semmoiseen taloon, mennessä oli.

-- Niin, honotti Aapelin Malakias, vuositulos miehelle muijan kuolema
on.

-- Niinpä vaan, puuttui puheesen Matti, jos minunkin muijani kuolisi,
niin vesikiuluun kastaisin nestuukin, ja sillä mä sitte haudalla tavan
takaa silmiäni tuhraisin.

-- Miksi niin, kysyttiin joukosta.

-- No ajattelisivathan plikat silloin, että voi kuin se piti muijansa
hyvänä, kuin noin suree; -- ja totta vieköön, uusia saisin vaikka viisi
joka sormeeni.

Se oli minusta hiukan jumalatonta; mutta olihan Matti eineen
kielessänsä -- ja ajattelin: jos saisimme katsoa monen muunkin Matin
sydämeen, niin eiköhän sielläkin olisi samallaista surua nähtävänä?
Eroitus on vaan se, että mitä hienompi surija, sitä vähemmän hän
_näyttää_ minlainen hän _on_.

Loppui se päivällinen viimein ja taukosi aterioitsevien isoääninen
pakina. "Kiittäkäämme Herraa!" lausui juhlallisesti Matti -- sillä
tässä ei ollut pappia eikä lukkaria niin sanomassa -- ja hiljaisina
panivat kaikki kätensä ristiin ja kumarsivat. Se oli kiitos. Ja sen
jälkeen alotti Matti ruokavirren, johon toisetkin vähitellen yhtyivät.
Kuin ruumis on saanut riemull' hänen tarpeens' ja kylläns', oli
muistaakseni virsi, joka siellä veisattiin.

Siinä sitä sitten vielä istuskeltiin, juotiin kahvia ja tehtiin plöröjä
sekä pakistiin kaikenmoista.

Punalan Ville tiesi kertoa, että kirkonkylän rusthollarin
porstuanperä-kammarissa oli toisella viikolla varkaita käynyt. Kaapin
ovi oli auki murrettu ja toista sataa ruplaa oli sieltä viety. Kun
varkaita oli heti illan pimeässä ruvettu etsimään, niin oli navetan
takaa huudettu: "täällä minä olen". Mentiin katsomaan, ja siellä oli
tukeva mies. Vastusta hän ei ollut ensinkään tehnyt, vaan laskenut
leikkiä nimismiehen luo vietäessä. Kun rahoja oli etsitty hänen
taskuistansa, ei niitä löydetty.

Matti, Himmeliini ja minä kuuntelimme tarkasti.

-- Mikähän oli varkaan nimi, Matti kysyi.

-- Sanotaan olleen Tuohijärven Eero, vastasi kertoja ja jatkoi: hän
oli kesällä päässyt vankeudestansa, kun oli "trahvinsa" kärsinyt; mutta
niinkuin sanotaan: lasketaan huora huoneesen, vaan ei varasta
vainiollekaan, niin ei hänkään ollut saanut paikkaa mistään; täytyi
siis tehdä pahaa vielä, että pääsi uudelleen "Isoon Heikkilään". Oli se
saanut selkäänsäkin nimismiehen luona, mutt'ei ilmoittanut rahoja
sittenkään.

-- Voi maailman vaellusta, huokasi Matti.

Sopisi tästä talkoosta kertoa enemmänkin. Sopisi kuvata
Usa-Jussin itkevää naamaa, Aapelin Malakiian honottavaa nenää tai
Himmeliinin isäntäpuuhia; sopisi ihaillani Esteriä ja kertoa niistä
veitikkamaisista silmäyksistä, joita hän loi puoleeni tarjotessaan
minulle kahvia suurella pytyn kannella, joka hänellä oli tarittimena;
sopisi myös kertoa, kuinka Himmeliinska huushollaili pakarissa ja
täytti emännän velvollisuuksia; sopisi -- -- niin -- sopisi kuvata
meikäläisten elämässä ilmaantuva luonnon-omainen runollisuus, mutta se
kaikki jääköön tällä kertaa sikseen. Sen vain mainitsemme, että Matilla
oli täysi syy sanoa:

Tuo helvetin liemi se se meidän kirouksemme on! Näetkö, miten nuot
miehet, jotka tavallisesti ovat viisaita, sävyisiä miehiä ja
punnitsevat kulta-vaa'alla puheensa, näetkö, miten he kaikki ovat
kekkulia, ett'ei tiedä, nauraako vai itkeekö heille. Niin he molisevat
kuin ämmät. Katsos kuinka Usa-Jussi itkien halaa Veräjäntaustan Kallea
ja miten Mäenpään Esa ja Upeen Miia väittelevät -- kah, ett'eivät vaan
mene nupusta yhteen! Holt miehet! Ei riitaa saa haastaa; joisitte
viinan ettekä mieltänne! Niin hän puhui riitelijöille. Mutta kuin he
eivät ottaneet kuuleviin korviinsakaan tätä ystävällistä muistutusta,
niin Matti meni välittämään, otti kummankin miehen niskasta kiini,
nukersi Esan oikealla kädellään sänkyyn, Miian vasemmallaan ovinurkkaan
lennätti.

Taukosi siitä miesten riita, sillä Matti oli tunnettu sekä voimastansa
että viisaudestansa. Vaikutuksetta ei ollut Yrjön ankara
silmäinmuljauskaan, johon oli yhdistetty seuraava järeä-ääninen uhkaus:
"Supisulkianne miehet heti, taikka ma paiskaan teidän seinän
triiviksi!"

-- Noin kurjia ovat ihmiset, sanoi Matti, heitä ei pidä aisoissa muu
kuin pelko. Tuommoisia he ovat, vaikka kristinoppia on saarnattu satoja
vuosia.

-- Niin paratkoon, vastasin.

-- Ja tällaista peliä on pidetty Nooan ajoista asti. -- Ahasveerus ja
Holofernes olivat juomaria, piru heidän peri, mutta -- --

Samassa kuului Jussin ja Kallen loilotus:

    Ei ole ihme jos pojat juo;
    Kun pakanat ja papit juo!

-- Näethän, sanoi Matti, korkeat esimerkit lohduttavat. -- Olenkin
usein huomannut tuossa laulussa olevan liiankin paljon perää.

Jopa viritti Esakin laulun:

    Viina on puhdasta ja kirkasta, saattaa ihmisen iloiseks';
    Pikari se kiiltää, viina se välkkyy, mieleni tulee niin iloiseks'.

En tiedä oliko laulu paikalla sepitetty vai muististako se laulettiin.
Matti teki muistutuksen tämänkin laulun johdosta, sanoen:

-- Kirkkaus ja kiilto se ihmistä juomaan kai houkutteleekin; vaikka hän
kirkkauden sijaan löytää helvetin pohjasta nousevan sinisen lieskan.

En vastannut mitään, ajattelin vaan, että surkea todella on, jos niin
moni, joka kalaa anoo, saa kalan sijasta mujuisen kyyn.

-- Oletko ollut juovuksissa, kysyi Matti minulta.

-- Olen; jo koulussa ollessani pääsin väkevän makuun, vastasin
hämilläni; ajattelin, mikä rippi tässä alkaneekaan.

-- Varhaista, varhaista, mutisi Matti, mitä sitten järvi kuin
rannatkin; mutta tiedätpä sitten myös, että juopunut nousee aivan kuin
valkeuden maailmaan, sillä siinä tilassa ei ole mies köyhä eikä kipeä,
jokapäiväiset huolet unhottuvat, kaikki on niin preaalia ja hyvää;
tuolla rinnan alla tuntuu suuri voima ja urhoollisuus -- vaikka viisi,
ei tämä mies pelkää, sanoi Turmiolan Tommi. Se sellainen tila tuntuu
hauskemmalta tietysti kuin tyhjä, ikävä maailma, ja onnen kaipaus se
monen juomariksi saa.

-- Saattaa niin olla, myönsin.

Silloin rupesi puhumaan Sivutalon Kristo. Hän oli kaksi vuotta
pappilassa tallirenkinä ja sentähden pidettiin häntä paikkakunnallamme
hienomman sivistyksen edustajana. Jahkas minä laulan teille miehet --
sanoi hän -- oikein sukkelan laulun. Oli, näette, kerran herraskestit
pappilassa, ja silloin ne herrat sitä laulua lauloivat. Akkuna oli
auki, niin että minä kuulin laulun tallinovella aivan selvästi; ja kun
ne lauloivat sen pariinkin kertaan, niin pystyi se muistooni. Se oli
näin:

    Jos Aatamikin oisi
    Ja kanssamme nyt joisi,
    Niin Eevan malja ensiksikin juotaisiin.
    Jos Aatamikin häissään
    Oisi ollut päissään,
    Niin paratiisin poikia nyt oltaisiin.

Siihen se laulu loppui, ja Kristo vakuutti sen omin silmin nähneensä
"präntättynäkin".

-- Mutta kuinka maaherra ja konsistorjumi on sellaisia kirjoja präntätä
antanut, kysyi Aapelin Malakias.

-- Juo se pispakin, jos ei muuta kuin aarakkia taikka Pranskan
paloviinaa, miks'ei sitten semmoisesta asiasta laulaa saisi, selitti
Kristo.

Matti sanoi: mutta jos vallesmanni näkee teidän maantienojassa
pyllyelevän, niin mitä hän teille antaa?

-- Kasakanpamppua ja juopuneen sakon, vastasi usea ääni.

-- Tiedättekö mitä hän herroille tekee, kysyi Matti.

-- Juu, juu, vastasi Kristo, hän kilistää heidän kanssaan lasiaan ja
sanoo: kool pruu!

-- Kool pruu, sano Hiislunti muijaansa, irvisti Jussi.

-- Ja Maijala valakkaansa, lisäsi Miia.

-- Niin, sanoi Matti, miksi turmelemme itsemme ja miksi seuraamme
herrain esimerkkiä, kun siitä kumminkaan ei kunnian kukko laula?

-- Niin vallesmanni tekee, mitä virkansa vaatii, puhui Malakias.

-- Niin, niin, säestivät toiset, hänen virkansa vaatii pitämään
talonpoikaista väkeä kovalla.

-- Eikös herrojen juominen yhtä synnillistä ole, kysäsi Himmeliini.

-- He juovat taidolla, selitti Kristo.

-- Eivät he melua eikä pyllyele maantienojassa, selitti Kalle.

-- Meluavat kyllä kopissansa ja pyllyelevät uljaissa trahtööreissä,
joihin ei suomenkielellä pääse edes ryyppyä ottamaan, honotti Malakias.

-- No tarvitsevathan hekin sydämen lämmitystä, selitti Kristo.

-- Miks'ei heille pamppua ja sakkoa anneta, kysyi Usa-Jussi.

-- Eihän korppi toisen korpin silmää puhkase, sanoi Malakias.

-- Ja yhtä sutten silmäin väli, lisäsi Kalle.

-- Valoa, totista valoa tarvittaisiin, kuiskasi Matti minulle.

-- Valoa, jossa on lämpö ja elämä, vastasin. Matti kääntyi miehiin päin
ja lausui: ettekö ole ajatelleet juopumusta synniksi?

Vastaukseksi kaikui nurkasta:

    Ei ole ihme jos pojat juo j.n.e.

-- Mutta, huusi Matti kovalla äänellä, vaikka pakanat ja papit, herrat
ja vörpaiskatut joisivat niin että sininen tuli sieramissa palaisi,
niin me emme saa juoda, jos juominen kerran synti on.

-- Vaivaisia syntisiä me kaikki olemme, Matti niinkuin muutkin, kuului
pistävästi nurkasta.

-- Kukas täällä täydellinen on, huoahti Malakias.

-- Kelpaahan Matillekin jumalanvilja, muistutti Miia.

-- Olen koettanut olla kohtuullinen nautinnossani, sanoi Matti.

Nyt kuului meluavasta joukosta:

-- En minäkään ole sikana ollut! Määräni minäkin tiedän! En ole
kertaakaan kurrassa ollut. Ei minua ole Matin tarvinnut talua.

-- Vanhurskautta sekin, ajattelin.

Istuimme Matin kanssa akkunan ääressä. Ilta oli jo tullut, kynttilä oli
sytytetty. Matti vilkasi ulos ja sanoi: Kas kuinka pohjanen palaa!
Katsoin ulos minäkin: pohjoinen taivas leimusi, tuliset miekat
sädehtivät näköpiirin rannalla, laella kiiluivat talviset toverimme,
sädehtivät tähdet. Majesteetillinen on talvinen tähtikirkas ilta,
taivas on kuin iki-isän helmitetty viitta.

-- Voi, sanoi Matti, kun tuolta ylhäältä katselisi ihmiselämää, niin
täytyisi sanoa: kuin turhat ovat kuitenkin ihmiset kaikki!

Samassa tuli Veräjäntaustan Kalle ulkoa ja puhui tullessansa: minun
piti huomenna mennä taloon hako-metsään, mutta siellä taitaa tullakin
huono hako-ilma, näen sen taivaan merkeistä.

Näkeehän se juopunutkin taivaan merkit!

Mutta ihme! Yht'äkkiä valkeni peri valkeaksi pirtti. Lännen taivaalla
näkyi kirkas sinertävä valkeus, joka hetkeksi täytti koko taivaan
rannan; pitkän juovan jätti se jälkeensä ja sammui eteläisen metsän
takana.

Kun se pirtin akkunasta ensin sisään loisti, niin himmeältä tuntui
pöydällä palavan kynttilän valo; ja iltainen valonilmiö kirkasti
talkoomiesten ahavoittuneet kasvot.

Ei sanonut pitkään aikaan yhtään mitään, hiljainen siunaus vaan
kuiskeena kuului miesten huulilta.

-- Nyt näimme miehet, tulevaisen maailman, sanoi Kalle.

-- Se oli muistutus kirkkauden maasta, sanoi Esteri minulle.

Totisina istuivat siinä kulmakunnan miehet. Kynttilä kävi yhä
himmeämmäksi ja yks' kaks' -- se nukahti kokonaan viimein -- lieneekö
ollut vettä sydämessä? Kirkkaasti tunki pohjoisen väläysten jylhä valo
pirttiin luoteen puolisesta akkunasta, värisevän hohteensa loi
tähtitarha sisään toisesta akkunasta. Haamuina liikkui talkooväki
pirtissä, valkealle hankivaipalle tuolla ulkona vuodatti kirkkautensa
kajastusta Pohjolan leimuava yö.

Esteri asettui seisomaan keskelle lattiaa. Puneva leimu kajasti hänen
kasvoillensa, ja tähtein valossa häämötti hänen vaalean tukkansa
palmikot. Siinä hän seisoi tyynenä, ympärillään järeät, hiljaisuuteen
vaipuneet miehet. Nosti hän päänsä pystyyn, ojensi kätensä kohti
pohjanpuolista akkunaa ja lausui hiljaa: Miehet! päällämme on
kirkkauden säteilevä holvi, allamme alhainen maa, sydämmissämme yö. Ei
näytetä meille jouluyön kirkosta kunniaa, ei Taaporin säteilevää
paistetta, vaan tuomion helevä valkeus. Yö on valkeus Hänen edessänsä;
pimeyden lävitse näkyvät viilovat tulimiekat. Ne välkkyvät pohjoisen
taivaalla, ne leimuavat jo kaikilla neljällä ilman suunnilla! Nouse
kansa, herää ihminen, katso korkeuden kirkasta hohtoa, nouse, ole
kirkas, ole kirkas kuin auringon läikehtivä otsa, ole raitis kuin
äilehtivä taivas tuolla takana pohjoisen maan; ole raikas kuin talvinen
puhdas päivä, muutoin, muutoin -- -- kasvaa häikäisevä kirkkaus, venyy
säteilevä miekka, venyy sydämesi pimeään karsinaan asti, leikkaa,
polttaa, veristää -- välkähtelee tuomion kiiltävä miekka, pakene, mene
piiloon, taakse kukkulain, alle vuorien; onnettomat naapurit, sokea
talkooväki, melusi estää tänne laskeumasta kirkkauden salaisen
haltijan!

Kummastellen katselimme puhuvaa impeä. Hänen äänensä sointu teki
ihmeellisen vaikutuksen: kaikki katselivat häntä ihmetellen, sanaakaan
sanomatta.

-- Mitä tarkoitat, Esteri, sanoi Matti levottomasti.

-- Oih, hän vastasi, mieleni oli niin kummallinen, ett'en tiennyt mitä
puhuin. -- Ja häveliäänä istui hän tuolille.

-- Selvää se on, puuttui puheeseen Himmeliini, selvää, perin selvää on,
että meidän jokaisen on välttämättömästi tehtävä parannus ja juuri
tuima ja totinen!

Ei siihen miehet juuri mitään vastanneet, rupesivat pois hankkimaan
yksi toisensa perään.

Lähtöä rupesimme mekin tekemään.

Kun kiittäen sanoimme jäähyväiset Himmeliinille, sanoi hän Matille:
Kyllä saa olla tämä vihoviimeinen tällainen kokous; olen ollut
matkareisulla ihan helvettiin! Soisi Jumala, että pääsisin pahan
pauloist'!

-- Apuu meille ylhäält' anna, huokasi Matti.

-- Hyvästi nyt vaan ja kiitoksia paljo!

-- Hyvästi, hyvästi, ja kiitoksia vaan!

Porstuassa oli Katriina. Hän virkkoi hyvästi-jättäissänsä: Mitä ihminen
tekee, sen edestänsä löytää; sullotun ja kaksinkertaisen mitan olen
saanut -- älä minua Matti järin kovin vihaa!

-- Jumala varjelkoon, sanoi Matti, ja läksi ulos Kailua valjaisiin
säälimään.

Tiemme erosi Punalan veräjällä. Oli mielessäni _jotakin_, jonka olisin
sanonut Esterille, ja Matillekin, mutta eihän se sana suustani
lähtenyt.

Erotessamme huusi Matti: ei tämä komento kelpaa, ihmisestä pitää tulla
pyhä taikka -- paha.

Kummallinen sana, ajattelin, niinhän se on; ja kuitenkin on paljon
ihmisiä, jotka eivät ole tehneet ratkaisevaa päätöstä, eivät vaella
pyhyyden eikä pahuuden tiellä, vaan tavan ja tottumuksen yleisellä
karjakujalla.

Miettiessäni kului matka pian, tuskin huomasin että jo ajoin rakkaasta
kotiveräjästä pihaan.

Kuinka hyvältä sentään tuntuu päästä kotia!




X.


Taas on suvi, minulla jo kahdeskolmatta. Pohjalammilla on häät.
Kirjavalla vaatteella peitetty kaappi on alttarina; tämän satunnaisen
alttarin edessä on kukitettu ryijy, ryijyllä on kaksi n.s. vihkipallia,
joille parin on määrä polvillensa laskeutua. Pitäjänapulainen seisoo
kaappialttarin takana kirja kädessä, ja yltympäri ryijyn seisovat
telturit valmiina. Pirtti on puhdistettu ja pesty, päreillä on verhottu
sekä katto että seinät. Jo nostavat telturit korkeuteen sinipohjaisen
suuren liinan "morsiustaivaaksi", sillä porstuassa vetää kraatari
Sankreini porinmarssia merkiksi, että morsiuspari on tulossa. Morsian
astuu jo sisään sulhasen kanssa. Se on Esteri, tuo mustahameinen tyttö,
jolla naapurivaimojen suureksi kauhistukseksi ei ole päässä muita
"koreuksia" kuin muutama sininen ja valkea kukka. Ujostellen astuu hän
vihkimatolle. Sulhasena on hänellä niin kukas muu kuin minä!
Juhlallisesti toimitti "maisteri" vihkimystoimituksen -- ei messuakaan
unhotettu.

Tässä sitä siis nyt ollaan.

Esteri oli ihmeellisesti kehittynyt. Koulussa saatuja tietojansa
lisäämistänsä lisäillyt, niin että hän meikäläisiin oloihin nähden
saattoi käydä kylläkin sivistyneestä tytöstä. Meidän tuttavuutemme,
koulussa alotettu, oli kasvanut kasvamistaan ja tullut aina
likeisemmäksi -- luulen olleemme onnelliset, kun olimme
katkeamattomilla siteillä yhdistetyt.

Kun nyt vihkimisen päätyttyä vieraat meitä onnitellen kättelivät, niin
astui muurin nurkasta esiin Yrjö; oikein permanto-palkit notkuivat, kun
hän astua jytisti luoksemme. Hän piilotti leveään kouraansa Esterin
käden, teki saman tempun minulle ja murahti: olkoon onneksi! Samassa
kääntyi hän takasin, toi muurin-nurkasta katajavanteisen pytyn, laski
sen Esterin jalkain juureen, sanoen: täss' olis vähän huushollin alkua!
Me kiitimme lahjasta; vaan kun sittemmin katsoimme siihen, näimme
ihmeeksemme pytyn olevan kovia hopearuplia puolillansa. Emme tahtoneet
mitenkään tällaista lahjaa vastaan ottaa, mutta Yrjö oli ykspäinen eikä
ottanut sitä takasin, sanoi vaan: pitäkää te vaan hopea, ei se minulle
ole juuri iloa tuonut -- ja -- ja -- tottahan korpi-krotari hako-äijänä
tai kalaviskarina teillä jokapäiväisen leipänsä saa? Ja siksi asia jäi.

Huomenis oli lähdettävä meille, sillä olihan Mäkelä isompi torppa kuin
Pohjalammi, ja tarvittiinhan siis meillä miniä paremmin kuin vävy
Pohjalammilla. Lähtö oli siis käsissä. Sankreini veti taas porstuassa
marssia, Esteri liritti viimeisiä jäähyväisiä itkevälle äidilleen.
Kailu oli valjastettu reen eteen -- Pohjalammille ei ollut ratastietä.

Reessä oli Esterin kapineet, mitä lienee ollutkin, sänky, kaappi ja
pari pataa. Me morsiuspari marssimme jalkasin häävierasten kanssa
edellä; perässä piti Yrjön kuskata kalukuormaa.

Kun siinä juuri oltiin lähdössä, ja Yrjö jo oli pari kertaa huutanut
Kailulle lähdön merkiksi, niin tulee Himmeliini olkiladosta päin suuri
uudenaikainen piironki selässä. Päästyänsä reen luo, asettaa hän
taakkansa kuormalle ja sanoo: Lisänä rikka rokassa.

-- Hämmähäkki taikinassa, lisäsi Yrjö, istui kuormalle ja läjähytti
Kailua vitsalla lautasille.

Liikutetun näköinen oli Matti, kun hän siinä huusi lähteissämme: ota
vanha mies mukaasi, Kustaa, niin on hyvä elämän läpi kulkeaksesi!

Ja niin me lähdimme jalkapatikassa tuota suden juoksemaa virstaa
käymään. Törähytteli kotvan aikaa Pohjalammin pihaveräjällä raikuvaan
pukinsarveen Matti, ja jäähyväisiksi vastasi monenkertaisesti ahon
syrjässä alkava jylhä hongisto. Välimiten soitteli pelikommoansa
Sankreini, ja kehoitukseksi Kailulle räyskähteli silloin tällöin jyreä
kalukuormalla istuva kuski.

Ja niin toin minä nuoren vaimoni kotia.

       *       *       *       *       *

Ajat ja olosuhteet ovat muuttuneet. Uotila, Matin kototalo tuli
kansliissa myytäväksi. Sen huusin minä, ja Maariasta olemme jo täällä
asuneet. Täällä nyt saan yhä suuremmassa määrässä kokea, "kuinka hauska
on päästä kotia". Tässä nyt istun porstuanperä-kammarissa ja kirjoitan
näitä muistelmiani. Kyllä moni nauraisi minua, minä maanmies kun
tällaisia kirjoittelen. Mutta mitäs minä siitä! Hauska on muistella
menneitä päiviä, hauska on, jos elän vanhaksikin, katsella näitä
asioita, joita olen muistoon pannut. Paha vaan, ett'en enää kerkiä
kirjoittamaan kuin aikaharvoin muutaman rivin. Esteri askaroitsee
pakarissa, Yrjö hakkaa hakoja karjopihassa. Vanhempani kuuluvat voivan
hyvin -- he lupaavat pitää tölliä niinkauvan kuin jaksavat.

Kaikki olisi hyvin, ellemme eilen olisi saaneet sitä ikävää sanaa, että
Pohjalammin Kreeta sairastaa.

       *       *       *       *       *

Paras lienee, että panen paperille päivänkin, jona rivini kirjoitan.

Toukokuun 19 p.

Kreeta on tullut huonoa huonommaksi. Esteri meni eilen sinne. Omituinen
ihminen se Kreeta; Hän uneksii ihmeellisiä asioita. Hän kuuluu usein
sanovan: kuinka autuasta sentään on päästä kotia! Ihmeellinen sana! Se
on usein minunkin povessani kuulunut, vaikk'en ole sitä ijäisyyden
valossa käsittänyt.

Toukokuun 21 p.

Esteri on ollut kotonansa; kuinka tyhjä on kotimme hänen poissa
ollessaan! Hän lähetti minua sinne kutsumaan. Hevonen valjaisiin siis
ja matkaan!

Toukokuun 25 p.

Kreeta on siis kuollut. Ennätin arvoltaan Pohjalammille, ennenkuin
loppu tuli. Siinä hän makasi vuoteellaan hyräillen: "o taivaan koreus!"
Ei mene milloinkaan tämä kuolemantapaus mielestäni. Maisteri luuli
hänen hourailevan, mutta ei hän suinkaan houraillut. Sumeeni tuli
suuresti kun hän siinä vuoteellaan katseli ylöspäin ja puhui: Kuulkaat,
korkeemmassa kuorissa veisataan, ah kuinka urkuin uusi virsi pauhaa ja
kantelein soitto kaikuu niinkuin suurten vetten pauhina. Jo aukenee
taivaan kultainen portti, jo kiiltää hopeakirkas elämän virta. Avatkaa
räppänä, avatkaa ovi, että kuulen selvästi kotimaani soiton -- siellä
on minun kotini, sieltä minä tänne lähetettiin kouluhun kovan elämän,
orjantyötä oppimahan; -- vaan kohta, ja kohta, ja kohta viette te -- te
kauniit siivelliset taaskin vaivaisen vaimon kultanurmen kainalohon,
Tuonelan sinisalihin.

Hän vaipui sitten vähäksi aikaa äänettömyyteen. Matti istui pesän
edessä pää käteen nojattuna. Esteri oli asettanut istuimensa
päänaluisen kohdalle, minä seisoin oven suussa.

Tuli sinne kotoni väetkin ja seisahtuivat oven suuhun.

Kreeta nosti taaskin silmiään ja huomasi Matin pesän edessä.

-- Matti, hän sanoi, tule likemmä, että saan puhua. Minä olen ollut
huono vaimo, sinun on minusta ollut usein vastusta. Anna anteeksi, --
minä olisin ollut hyvä, mutta minä en osannut.

-- Anteeksi antakaamme, sanoi Matti melkein tukehtuneella äänellä,
minäkin olen usein sekoittanut kyyneleitä leipääsi.

-- Olisin ollut parempi, jos olisin osannut, vaan en osannut. Nyt on
minulla moni asia selvempi, ennen sitä vastaan en tiennyt, mikä minun
oli ja mikä minulta puuttui. Muistelin autuasta maata, josta olin tänne
tullut. Toisinaan oli se muisto niin hämärä: minua oli käsketty jotain
tekemään, mutt'en muistanut, mitä se oli. Kaikki oli niin ihmeellisen
sekavaa ja sumuista, eikä selinnyt minulle elämäni sekava vyhti, ei
hälvennyt sakea sumu; kun minä oloani aloin ajatella, niin täytyi
itkeäni -- -- Esteri, tuo vieläkin minulle vilukukkia, tuo sinisiä ja
valkoisia vilukukkia, kevään ensi kukkia -- Matti, avaa ovi selki
seljälleen, että vielä kerran saan nähdä kauniin pihlajamme, että saan
nähdä, kuinka loistaa säteilevä päivä _meiltä_ tänne sakean sumun ja
paksun pimeyden maahan.

Ovi avattiin, ja Esteri toi sini- ja valkovuokkoja, pani ne vesilasiin
ja asetti lasin tuolille, sairaan päänalusen kohdalle.

-- Kas, sanoi sairas, tikapuut käyvät tuolta pihlajan juurelta ylös
ilmaan, ylös tuonne aina päärlyillä kaunistettuun saliin -- enkelit
käyvät ylös ja alas -- Kas, kas, tuo yksi viittaa minulle hienolla,
hohtavalla kädellään -- Näytäs, Esteri, kukkasiasi! Katsoppas vaan
noita pieniä, kauniita silmiä, joita kostuttaa murheen kyynel -- Matti,
Esteri, Kustaa, kaikki, jääkäät hyvästi -- suloista on päästä kotia.

Esteri avasi kirjan ja luki: "Hän on pyhkivä pois kaikki kyyneleet
heidän silmistänsä, eikä kuolemata pidä silleen oleman, eikä itkua,
eikä parkua, eikä kipua pidä silloin oleman".

-- Niin se on, sanoi sairas, veisatkaa minulle suvivirsi!

Sen jälkeen ei hän enää puhunut mitään. Me istuimme ja rupesimme
veisaamaan: "Jo joutui armas aika ja suvi suloinen".

Mutta Kreeta hengitti vielä muutaman raskaan kerran ja sammui niinkuin
kynttilä ennen Himmeliinin pöydällä.

Lopetan tämän kertomuksen Kreetan lopusta kysymysmerkillä, sillä kuka
osaa selittää hänen elämänsä himmeän sadun?

Kesäkuun 1 p.

Tarkastin Mattia haudalla. Tekokyyneleistä tai kastetusta nenäliinasta
ei näkynyt rahtuakaan. Silmät maahan luotuina hän seisoi haudan
partaalla; ja kun hauta oli siunattu ja kellot paukahtivat soimaan,
luulin hänen silmässään nähneeni kyyneleen, nähneeni sen ensikerran
eläissäni.

Syyskuun 15 p.

"Syksy on tullut ja myrskyelee". Siunattu on maa, sato runsas. Esteri
utelee minulta, mitä minä oikeastaan iltasilla olen kirjoitellut
yksinäisyydessä. Ehkä luen hänelle ensi pyhänä nämät muistelmani. --
Olen itselleni aivan kuin kysymysmerkki, tulleeko selvää milloinkaan?

Syyskuun 20 p.

Olen lukenut tämän kyhäelmäni Esterille. Muutoin oli se hänen
mielestänsä joltinenkin paitsi siinä kohden, että siinä oli mainittu
hänen lapsellisuuksiansa liian paljon. Hän sanoo myös kaipaavansa siinä
lemmen-asioita, semmoista kuin esim. "Kuuselan kukassa", "Suomalaisissa
Uuteloissa" ynnä muissa kertomuksissa on. Mutta, myöntää hän, mistäs
niitä semmoisia ottaa, sillä mehän saimme toisemme ilman pitemmittä
mutkitta.

Olen pyytänyt Esteriä joutohetkillä -- joita hänellä ei näytä viljalta
olevan -- kirjoittamaan jotain näiden muistelmain lisäksi, joita sitten
vanhoina saisimme katsella. Hän kielsi ensin, mutta suostui vihdoin.
Vuoden kuluttua luemme toisillemme, mitä olemme kirjoittaneet.

  Tässä seuraa molempien aviopuolisoin kirjoitukset ajanmukaisessa
  järjestyksessä, sellaisina kuin ne lopullisesti järjestettiin.

  Kah.

Jo syyskuun 30 p. kirjoittaa Esteri.

Minun pitäisi siis kirjoittaa elämästäni ja niistä ihmisistä,
joista Kustaan muistelmissa puhutaan. Kenestä muusta alkasin kuin
äidistäni? Ihmiset kyllä pitivät häntä hessahtaneena; ja tosi on,
että hänen henkensä oli nukkumuksen tilassa, mutta kuitenkin oli hän
hyvä-sydäminen ihminen. -- On kuin aukenisi kirkkauden maailma sieluni
silmäin eteen muistellessani kaikkea sitä, mitä äitivainaja minulle
itkein lauloi ja kertoi. Hämärä oli se maailma, jossa hän liikkui,
mutta hämärän sulon ja suloisten aavistusten maailma se myös oli.

Sama, lokakuun 3 p.

Kummallinen mies se isänikin. Vanha viisasteleminen on häneltä milt'ei
kadonnut. Raamattuansa hän vaan lukee jättäen kaikki muut kirjat
sikseen. Ainoasti Kiven runoja hän vielä usein lukee. -- On kuin
ahdistaisi rintaani joka kerta kuin näitä runoja luen. Niiden tekijä on
sydänverellään ne kirjoittanut, sillä ne runot ovat täynnä elämän
tuimaa tuskaa.

Eilen luuli kai isä olevansa vapaa kuulijoista, sillä hän luki ulkoa
taaskin tuota synkkää ja ihanaa runoa:

    Mi ikävyys,
    Mi hämäryys sieluni ympär'
    Kuin syksy-iltanen autiomaall'?
    Turha vaiva täällä,
    Turha ompi taistelo
    Ja kaikkisuus maailman, turha!

Sitten hän käveli edestakasin pirtissä, laski polvilleen sänkynsä
viereen ja rukoili. Noustuansa huusi hän kiivaasti: jos se kallio
horjuu, niin sitten kaikki horjuu.

Sama, marraskuun 1 p.

Isä käy yhä miettiväisemmäksi; hän sanoi eilen, ett'ei rakkautta eikä
uskoa ole muualla kuin kirjoissa. Hän raukka on niin usein pettynyt!
Luulen puolestani, ett'ei hän ole saanut osakseen tuota rakkauden
valoista silmäystä ylhäältä. Oli kuinka oli, minä tunnen rakkautta
olevan maailmassa, minä uskon Kustaata ja hänen rakkauttansa. --
Merkillistä, että hän, joka on käynyt koulua melkein lukioon asti ja on
niin paljon lukenut, rnpesi maamieheksi ja nai torppariin tyttären.
Mutta totta kai "vakka kantensa hakee, vakan kansi kantumensa".

Kustaa, marraskuun 15 p.

Syksyiset kiireet ovat estäneet kaiken kirjoitustyön. Matti puhuu
kuolemastansa usein ja levollisesti, mutta katsantonsa on synkkä, ei se
uskon riemua osoita.

Esteri, joulukuun 1 p.

Nuori pastori kävi isän tykönä, mutta ei isä hänelle paljoa puhunut,
tunnusti vaan itsensä syntiseksi ja sanoi turvaavansa armoon avaraan.
-- Kauniisti puhui pappi, oikein kauniisti -- niillä nuorilla papeilla
on toinen tapa kuin vanhoilla.

Kustaa, joulukuun 2 p.

Nuori pastori oli Matin luona; sanansa olisivat mainiosti sopineet
esimerkiksi kielioppiin, niin olivat ne punnitut ja sommitellut. Onhan,
kuulenma, pappissivistystä viimeisinä aikoina korotettu. Mutta kuinka
oli itse _asian_ laita? Niin, siinä kohden olisi Matilla kenties ollut
sanomista enemmän kuin pastorilla.

Esteri, joulukuun 3 p.

Olen siis orpo; molemmat ovat he siis jo menneet hämärää tietä
ijäisyyden kaukaiseen kaupunkiin. Isä nukkui rauhallisesti ja sanoi
toivovansa, että taistelu sai hyvän lopun.

Kustaa, jouluk. 21 p.

Olemme haudanneet appeni. Rauha hänenki, kärsineen, tomulle. Mikä on
elämä? Onko se uni? Onko se mitä tavallisesti kuolemaksi sanotaan,
heräjäminen uuteen, korkeampaan elämänmuotoon? Vai uinahtaako elämämme
kuolemassa taas siihen tiedottomuuden ja tunnottomuuden hämärään, missä
se ennen syntymistä uinaili? Mistä saan vastauksen?

Esteri, jouluk. 25 p.

Olen siis pitänyt joulua oman kattoni alla. Kuinka hauskaa, vaan kuinka
ikävää samalla! He eivät olleet veisaamassa kanssamme jouluvirsiä,
mutta varmaan niillä tuolla ylhäällä on paljon ihanampi joulu kuin
meillä täällä alhaalla. Kustaa on usein niin miettiväinen ja
tuomioissansa ylen ankara. Tosiaan ei auttaisi meidän ihmisten
toisiamme tuomita vaan sääliä ja surkutella, sillä kaikki olemme
viheliäisiä, viheliäisiä peräti.

Esteri, helmikuun 5 p.

Se on siis tapahtunut. Yrjö Matiias on hänen nimensä -- Kustaan tahtoma
nimi. Kyllä elämä ansaitsee elämisenvaivan. Priski on poika, potkii
kuin veitikka ja huutaa kuin lukkari.

Kustaa, 12 p. toukokuuta.

Olimme Vapunpäivänä pappilassa. En olisi luullut Esterin niin somasti
herrasväen joukossa itseänsä käyttävän. Ei puuttunut häneltä muiden
rinnalla muuta kuin ruotsin taito; mutta viis' siitä, kielellänsä
lintukin laulaa. -- Odotin saavani kuulla herrain huoneessa jotakin,
josta olisi sydämelleni virvoitusta, mutta petyin. Maasta maallisia
olivat jutut kaikki; totia siellä illan kuluksi juotiin. Se kuuluu
olevan  vaan tapa sellainen. Kysyin siinä herroilta pakinan lomassa,
mistä ihminen saisi totuuden, elämän, lämmittävän ja voimaa antavan
totuuden.

"Raamatusta", vastasi provasti, kunnon ukko.

"Mutta millä tavoin", uskalsin kysyä.

"Älä tutki opin perustusta, usko yksinkertaisesti", sanoi kappalainen
juhlallisesti.

"Loiskis, Uotila", sanoi Monnilan maisteri, kilautti lasiansa, otti
siitä siemauksen ja lisäsi, "täss' on totuus!"

Mikä siis on totuus?

Tahtoisin nähdä totuuden, nähdä sen kristillisessä elämässä, niin että
_elämä_ jokaisena hetkenä saarnaa totuutta. Koulussa luettiin ketun
sanoneen kukolle: "en minä suupuheilla elä". Ja samaa täytyy minun
sanoa. Jospa edes "suupuheilla" olisi täysi tosi tarkoituksena!

Seuraelämän kukkanurmen alla, tervehdysten, kumarrusten, kiitosten ja
hymyilyjen kirjavien kukkien alla on routaa paksulta. Tuskastuttavalta
tuntuu minusta se, että kaikki ovat niin varmoja ajan ja ijäisyyden
kysymyksissä; ei koskaan oteta niitä puheeksi, ei kenenkään tarvitse
epäillen kysyä. Minä yksin olen kuin outo härkä vieraassa karjassa --
yksin epäilyksineni ja tuumineni.

Sama, toukokuun 20 p.

Isänmaallisuus ja kansallisuus -- ne, ne ovat käyneet nykyään
mahtisanoiksi, niitä käyttää ylioppilaat luennoillaan, niitä
rusthollarit totiklasin ääressä. Olen kuin pussissa.

Sama, toukokuun 30 p.

Eilen oli pitäjämme ylioppilasten toimeenpanema "kansan-juhla".
Kiipeemistä, pussitaistelua, kilpa-ammuntaa, seuranäytelmä ja viimein
vilkas tanssi -- niinhän varmaan mainitaan asia sanomissa. Puheen piti
Monnilan maisteri -- sama joka klasissa sanoi totuuden olevan -- ja
lopetti puheensa innokkaalla huudolla: eläköön isänmaallisuus ja
kansallisuus. Ja väki huusi mukaan: eläköön, eläköön!

-- Maisterin viimeinen "purpuri" meni päin mäntyä; hän vikureerasi
aivan uunin taakse -- ja sinne hän jäi -- hän kaatui uhraten voimansa
kansallisuuden- ja isänmaa-aatteen eteen! Sehän on suomalaisen pyhin
velvollisuus, kuten hän puheessaan sanoi.

Pitihän siinä kirkonkylän rusthollarikin puheen isänmaanrakkaudesta; ja
kylläpä hän "maatansa" rakastaakin, vieläpä muittenkin -- ajoihan se
leski-Eevan pois maansa päältä nimismiehen kautta, Eeva kun oli
iso-uskolainen. Ajaahan se kerjäläisetkin talostansa tyystin pois aina
riihiveräjälle asti. Ja kuitenkin puhuu hän isänmaanrakkaudesta. Hän
harrastaa kansan valistusta, ei hän siis renkien kanssa ryyppää -- vaan
vertaistensa.

Totuutta, totuutta siis "isänmaallisiin" ja "kansallisiin"
pyrintöihimme, ei suupuheilla eletä!

Sanovat: "vallassääty sulakoon yhteen talonpoikain kanssa". Aivan niin.
Mutta talonpoikaisylimystö sulakoon myös yhteen alhaisemman kansaluokan
kanssa! Katsokaa, ett'ette seuroissamme puhu sellaista, mikä muistuttaa
olevanne ylimystöä! Ja me "kansalliset", me yhteen sulaneet talonpojat
ja herrat -- herra talollinen Matti Mattila ja herra valismanni B. B.;
mikä tasa-arvoisuus! niin me alentukaamme taas Heikki-rengin ja
Kaisa-piian kannalle -- herra Heikki Heikinpoika ja neiti Kaisa
Kaisantytär -- mikä tasa-arvoisuus! Tahi mukavampi lienee jättää herrat
ja neidet pois ja sanoa: kansalainen Heikki, kansalainen valismanni.
Eteenpäin siis! Kerran tulee Heikin ja Kaisan vuoro, _he_ taistelevat
silloin mahtavaa, omavaltaista keski-säätyä vastaan; ja onneton se,
jolla on eheät housut ja harjattu nuttu -- hän on kavaltaja.

Ja kuitenkin sanoo povessani ääni, että tässä uudessa puuhassa on
totuutta, jota meidän tulee auttaa voitolle. Mutta mikä on totuus? Sen
sanoo päivän selvästi jokainen maaseutukirjeenvaihtaja sanomalehdissä
-- mutta sanoo sen niin varmasti, niin epäilemättä, että on syytä
epäillä, onko hän milloinkaan _täydellä todella_ kysynyt: "mikä on
totuus?"

Ennemmin tahdon ilmoisen ikäni olla epäkansallinen pimikko -- jonka
nimen jo noin sivumennen sain -- mieluummin tahdon olla oma itseni
kuinka pienenä tahansa kuin huutaa "huroota" tietämättä, mistä puhe on
tai kirjoitella sanomalehtiin tuon ainoan mallin mukaan, jota melkein
yleisesti käytetään.

Eiköhän pienikin ihminen ole parempi suurta apinaa?




XI.


Kun luimme nämät muistoonpanomme, niin huomasimme ne sangen
vaillinaisiksi. Päätimme sentähden jatkaa niitä, kirjoittaen aina
jotakin "kun aikaa on ja jotakin merkillisen-laatuista tapahtuu".

Esteri, kesäkuun 6 p.

Nyt on siis Kustaan nimipäivä. Annoin hänelle lahjaksi vihkosen
Suomalaisia Uuteloita. Mutta entistä iloisuutta en hänessä enää näe,
hän on niin umpimielinen. Kaikissa seuroissa, joihin meitä viime
aikoina on ruvettu kutsumaan, on hän aina niin yksinänsä; ei hän
_innostu_. Hän on luonnoltaan vähän isävainaani tapainen, epäilevä ja
ivallinen. -- Niin isävainaani, kunnon äijä! Hän oli niin paljon saanut
kokea petosta ja kavaluutta. Katriina hänen hylkäsi Himmeliinin tähden.
Olen pitänyt Katriinaa silmällä, missä on sopinut. Kirkkotiellä olen
hänen nähnyt niin prameasti pyntättynä. Hänen päävikansa on epäilemättä
turhamaisuus -- isävainaa olisi sanonut hänen himoitsevan kirkkautta
ijänikuista, mutta väärällä tavalla. Ja todellakin hänen silmänsä
hyväilee ulkokiiltoa; luulen ett'ei hänellä ole tuota sisällistä
silmää, jolla pintaa syvemmälle katsoa voi; ja sentähden hän kai
isävainajani hylkäsikin ja otti pramean Himmilän Kustaan.

Kustaa, kesäkuun 15 p.

Himmeliinin väki on, kuulemma, tullut _uskoon_. Sinne kuuluu
kokoontuvan pyhä-iltasin, joskus arkionakin, kansaa kaikellaista.
Siellä lauletaan ja pidetään "kanssapuheita". Katriina koreilee entistä
enemmän. On laittanut itselleen suuripuikkoiset korvarenkaat ja huikean
punertavan hameen ja heluja kaikellaisia. Hän sanoi kirkkotiellä
meille, "että eikös Kristuksen puhdasta, kiiltävää morsianta kelpaa
koristaa".

Hyvästi sitä Himmeliinin joukkoa pilkataan ja parjataan, mutta eivät ne
siitä näytä huolivan. Pappien kanssa he väittelevät ahkerasti ja
lupaavat tunnustaa uskonsa vaikka korkean konsistorjumin edessä.
Menisinkö heidän seuraansa? En! Sillä heidän opettama vanhurskautensa
on ulkopuolinen kiiltävä puku vaan, joka ei sisällisesti saa ihmistä
sotakannalle _maailman_ kanssa. Se on jotakin, joka _näkyy_ vaan ei
todella _ole_.

Se juuri lienee elämäni suurin kuorma, että olen oppinut näkemään
_olemisen_ olevan riidassa näkemisen kanssa. Osaksi on Matti minulle
sen asian huomauttanut. Hän se yksinkertaisella silmällään _näki_
eroituksen pinnan ja ytimen välillä, näki silloinkin kun muiden
mielestä kaikki oli oivallista aivan. Toivoisin hänen nyt olevan
siellä, missä oleminen ja näkyminen on aivan samaa! Kuinka vaikea tuo
tuollainen oleminen on, sen olen kyllä saanut kokea. Niin pian tahtoo
häilähtää elämä sille suunnalle, että oleminen on tipo tiessään ja
paljas näkymisen kuori jälellä. Silloin tuntuu kuin en olisikaan enää
oma itseni; tyhjältä tuntuu silloin ja kylmältä, kunnes taas
hiljaisuudessa alan etsiä itseäni.

Esteri, kesäkuun 23 p.

Oikein hauskalta tuntuu, että olen saanut askareeni tehdyksi. Kuinka
paljon onnea kuitenkin on minulle suotu! Kustaa on miesten kanssa
koivunlimoja pihaan tuomassa, sillä huomenna on Juhannus. Kirjoitan nyt
tässä odotellessani muutaman rivin. Mutta millä alan? Korkeana kohoo
sininen pilvetön taivas, viheriänä rehoittaa nurmi, jota tuhannet
kukkaset kaunistavat. Lempeänä laskee länteen aurinko armas. Suloinen
lemu tuoksuu avatusta akkunasta vastaani. Koivistosta kuuluu lintujen
iloinen viserrys; kuusistosta kuuluu käen kaipaava kaksiääninen sävel.
Kuinka ihanaa lienee siellä, missä kesä ijankaikkinen viheriöitsee,
tuolla äitini "kotimaassa", elonvirran äyräillä, siimeksessä elämän
puun! -- Mikä ihme vetänee mieltä ihmislapsen tuonne ylös äärettömyyden
sinimereen? _Nyt_ ymmärrän äitivainajani laulun: oi milloin ja milloin
ja milloin? On tänään niin kummallista. On aivan kuin koko olentoni
hiukeisi, -- tahtoisin poveeni imeä, imeä kaikin voimin, jotakin tuolta
ylhäältä, tahtoisin painaa pääni vihannalle mättäälle, nukkua iäksi ja
siirtyä vapaana kuin lintu tuonne kirkkauden maahan, tuonne autuuden
vihannoimaan saareen, joka tuolla sini-aaltojen välissä sijaitsee -- --
siellähän se on tuhansien aurinkoin kirkkaassa välkkeessä -- tuonne,
mentävä on, ohi kuun, taakse tähtein, pohjantähden tuolle puolen!
Minne? "Oletko nähnyt Jerusalmin porttia, uuden Jerusalmin kultaista
porttia?" Niinhän kysyi pimeyden hetkellä isäni. Oletko nähnyt?
"Autuaat ovat jotka eivät näe ja kuitenkin -- uskovat". -- Sinä,
kukkaseni, kultaseni siinä akkunan alla! Ilta lähenee, yö, lyhyt
kesäinen yö on tulossa; ummista siis jo punalehtinen teräsi!
Ummistathan sen jo. Mutta huomenna on uusi päivä, kesän kirkas
juhlapäivä; silloin sinä käännät hohtavan pääsi kohti kirkkauden
porttia, päin ääretöntä itää; valoa ja elämää kaipaavan pääsi käännät
sinä aurinkoa kohden. Eikä _petä_ sinua elämä, ei turhaan tarvitse
sinun ikävöidä, sillä huomenna saat imeä taivaan kirkasta elämää.
Silloin koko olentosi loistaa kirkkauden puvussa. -- Mutta minä?!
Kuinka on minun laitani? Ihminenkö yksin turhaan nostaa päänsä kohti
kirkkauden kultaveräjää, ihminenkö yksin tuntee olevansa petetty?

Täytyy lopettaa, miehet tulivat jo kotia ja pystyttävät
juhannus-koivuja pihaan.

Pikku Yrjö herää. Herra siunatkoon häntä, sydämeni lemmittyä. Hänen
tähtensä tahdon vaikka sata vuotta elää ja -- ikävöidä, sillä
suunnattoman suuri on rakkauden voima, kuolemaakin väkevämpi on
rakkaus.

Kustaa, kesäk. 24 p.

On taas vähäsen aikaa kirjoittaa, Esteri ja muu väki ovat kirkossa. --
Kyllä on juhannus tänä vuonna ihana, ja kaunis on kesäinen päivä.
Kuinka tasaisesti läikkyy lahti tuossa rantavainion alla, hopeainen
läike aivan kuin hymyilee siintävälle taivaalle niin juhlallisesti ja
rauhallisesti. Jospa ihminen voisi unohtaa menneet ja tulevat ja yhtyä
tähän rauhalliseen hymyilyyn! Mutta päivät rupeavat lyhenemään
lyhenemistänsä, kirjava keto alkaa himmentää loistavaa kaunistustansa.
Kaikki on vaihtuvaista; pysyväistä on synti ja kurjuus vaan. Jospa
voisin olla niinkuin Esteri! Hänelle puhuu koko maailma, niinkuin hän
sanoo, "ijäisyyden ihanaa kieltä"; minulle se puhuu katoovaisuuden ja
kuoleman, muuttumisen ja häviön "siansaksaa". Jospa en ensinkään olisi
mitään lukenut, niin kenties olisin tyytyväisempi -- kävellä jätkisin
pellolla pitäen kiini auransauvasta enkä -- aattelisi mitään. --
Vaivanneeko Yrjöä esimerkiksi tuollainen levottomuus? --
Tosiaan? -- -- --

Sama, kesäkuun 30 p.

Aina vain on Yrjö levollinen ja tyyni, levollinen kuin hakotukki, joka
hänen edessänsä seisoo. Kysyin häneltä tuonoin syödessämme: mikähän on
edessänne teidänkin tämän maailman perästä?

"Arvatenkin kuolema", hän vastasi välinpitämättömästi.

"Mutta mitä tulee kuoleman perästä", kysyin.

"Niin, sanos muuta", vastasi hän entiseen tapaansa.

"Mitäs olette ajatelleet omasta tilastanne?"

"Mitäs mä siitä sitten ajattelen?"

"Ettekö pelkää ajatellessanne, että kerran täytyy täältä lähteä?"

"Mitäs se pelosta paranee?"

Niin hän vastasi, nuoli juurtajaksain lusikkansa, "kiitti" kädet
ristissä, otti kaakkurinnahkaisen lakkinsa päähänsä ja meni pesän eteen
lämmittelemään.

Sen koommin en niistä asioista päässyt hänen kanssa juttuun kiini.

"Suruton niinkuin kanto", sanoi hänestä kerran Kujansuun Johanna.

"Makaa, että horisee, synnin unessa", arveli kiertokoulu-mestari.

"Kaikkea kristillisyyden tietoa vailla", arvosteli pastori viime vuonna
Kokkolan lukusijoissa.

"Epäuskon tilassa on se mies", sanotaan Himmeliinin sanoneen
"veljilleen".

Esteri, heinäkuun 5 p.

Eilen kun miehet olivat ulkotöissä, olimme Yrjön kanssa kahden
kotosella. Hän valitti sydämensä olevan kipeän, istuskeli ja makaili
kaiken päivää pakarissa, katsellen miten minä leipiä uuniin panin.
Siinä minäkin vähän istahdin, odotellen leipien kypsymistä. Ajattelin
itsekseni, mitähän tuokin äijä oikein tuumii? Ja kun monesti olimme
ihmetelleet, että mistähän syystä tuo Yrjö meille rakkaat hopearuplansa
lahjoitti, niin kysyin sitä häneltä suorastaan. Yrjö vastasi:

"Näin kerran ihmeellisen unen -- se oli pari viikkoa sen jälkeen kuin
ne meillä kävivät, ne sissit".

"No, minkälaista unta?"

"Enhän minä sitä ole kellenkään viitsinyt puhua".

"Puhukaa nyt sentään!"

"Olkoon niin, et suinkaan sinä vanhan korpikratarin unia raitilla
roinaa?

"Johan nyt".

"Niin: se oli aamupuolella yötä, vähää ennen päiväntuloa. Makasin
sängyssäni niinkuin tavallisesti; rahapytty oli sängyn alla, ja kuu
paistoi klasinmuotoisesta sisään. Olin olevinani valveilla mutta nukkua
sentään taisinkin. Silloin rupesi sänkyni jalat kolkkumaan, ja hiljaa
nousi sänky, ja minä sängyssä. Ajattelin, mikäs myrkky sitä sänkyä
nostaa, vilkasin sivulleni, katsoin sänkyni allekin ja näin pytynkannen
kahvasta käyvän niiniköyden ylös korkeuteen. Seurasin silmilläni köyttä
aina korkeammalle, ja tuolla ylhäällä, niin ylhäällä että tarvitsisi
kumminkin tusinan kirkontornia ennenkuin sinne ulottuisi, näin taivaan
pelistukin".

"Taivaan pelistukin", ihmettelin.

"Niin; ja oikein rytinä kuului, kun sitä väänsi kaksi julmaa partasuuta
miestä, joilla oli nahkaiset esiliinat edessä ja karvaiset kintaat
kädessä".

"He väänsivät vääntämistään, ja pytty nosti sänkyä aina ylemmäksi.
Menimme siitä jo pirtin katon lävitse, että tuohet kropisivat".

"Olisin hypännyt sängystä poiskin, mutta en saanut jäsentä
järkähytetyksi, ja siksi toiseksi ajattelin, että meneehän minun
pyttyni kumminkin. Olin siis sängyssä ja ajattelin: mikähän tästä
peräksi tulee? Mutta kun taas vilkasin köyteen, niin rupesi minua
vetämään plaatiksi, sillä se ei enää ollutkaan uuniköysi, vaan pieni
rohtiminen lanka; vaikka kyllä se sentään pitävän näytti. Ja jota
ylemmäksi mentiin, sitä pienemmäksi se kävi; ei ollut enää paksumpi
kuin lanka hämmähäkin seitissä. Ja aina vaan partasuut väänsivät
pelistukkia, aina enemmän kiertyi lankaa pelistukin tammen ympärille ja
aina korkeammalle nousin minä".

"Mutta se oli vielä hullumpaa, että luja sänkyni kasvoi aina
suuremmaksi ja oli niinkuin savua tai sumua. Kihahti vaan kerran ja
sumuinen sänkyni oli pois ja minä istuin pyttyni kannella pitäen
kahvasta kiini. Vielä rytisi vähän aikaa pelistukki ja minä tulin
partasuiden tykö. Se toinen villitty otti pytyn ja minun leveälle
kämmenelleen ja paiskasi minun pyttyineni päivineni suuresta
rautaisesta ovesta suureen huoneesen, niin suureen että kattokin näytti
olevan korkeammalla kuin 'tonttu-kuusen' latva. Siinä minä istuin
lattialla pytty polvillani. Seinänraoissa ylt'ympäri palaa lopotti
tervaksisia päreitä. Edessäni näin raput eli portaat, jotka oli tehty
hopearuplista, ja ne oli niin korkeat, että ulottuivat kattoon asti".

"Samassa kurkisti toinen partasuu rautaisesta ovesta, viittasi
karvakintaallaan ja sanoi: 'men' ylös Yrjö maailman ullakkoon ja vie
pyttys' kanssa!'"

"Ja mitäs minun muuta auttoi kuin totella. Minä rupesin astumaan
ylöspäin. Mutta hutiloiden oli muurattu ruplaiset portaat! Kyllä ne
kiilsivät ja välkkyivät satojen lopottavien päreiden valossa, mutta
joka askeleella ne kiilsivät ja liukuivat toinen toisensa päällitse,
niin että pelkäsin henkeäni. Ja se pytty raatokin painoi niin
hirmuisesti. Pääsin sentään viimeinkin koko ylös. Teki mieleni jo
levätä; mutta karvakinnas näkyi taas rautaovesta ja partasuu huusi:
'ylös, ylös maailman ullakkoon Yrjö, ja vie pyttys' kanssa!'"

"Astuin vielä askeleen, ja armahda sitä melua, joka syntyi!"

"Hirmuiset portaat rupesivat elämään; jok'ainoainen rupla rupesi
pyörimään kuin tarapaappa, pyttyni nappula meni poikki, ja minun
kiiltävät ruplani menivät yhteen iloon ja rupesivat tanssimaan samaa
katrillia toisten kanssa. Ja minä rupesin vajoamaan aina syvemmälle
tanssivien ruplien sekaan. Vilkasin sivulleni kerran vielä, ennenkuin
Hornaan piti menemäni; ja silloin olikin iloni muuttunut. Istuin
siivotussa pirtissä ja pidin pyttyni kantta kädessäni. Nuori mies istui
pöydän päässä ja luki suurta kirjaa; vaimo, joka oli juuri kuin sinä,
Esteri, toi minulle lämmintä maitovelliä syödäkseni. Siinä pirtissä oli
niin hauska olla. Minun piti miehelle rupeaman puhumaan; olisin kysynyt
häneltä, keitä nuot partasuut hantvärkkärit olivat, mutta samassa
istuin jo taaskin pyttyni kannella, jota hämmähäkin seittilangasta
laskettiin alaspäin. Mutta lasku kävi nopeammin kuin nosto; ryskähti
kerran taivaan pelistukki taas, lanka meni poikki, ja minä putosin
maahan. Mätkähti tanner allani silloin rumasti, ja luulin meneväni
tuhanneksi pliiskaksi. Kourin ympärilleni, löysin tulukseni, otin
valkean ja havaitsin olevani omassa pirtissäni ja omassa sängyssäni.
Rupla-pyttykin oli koreasti sängyn alla".

"Ja joka ilta, kun nukkua alotin, rupesi kuulumaan pelistukin rytinä,
niinkauvan kuin pytty oli pirtissä. Vasta sitten kuin pytyn sinulle
annoin, sain rauhassa maata".

"Joskus teen vieläkin unissani matkoja; vaan tavallisesti käy matka
tukevimmilla keinoilla, enkä milloinkaan enää ole saanut kuulla karheaa
käskyä partaisesta suusta, -- menemään maailman ullakkoon".

Sellainen oli siis Yrjön uni; ihmekös se, jos yksinäisyydessä jotakin
tulee mieleen ja uniin yksinäisen hyljätyn miehen, jolla ei muuta
seuraa ollut kuin pytyllinen ruplia.

Kustaa, heinäkuun 10 p.

Yrjökin on siis mennyt "kaiken maailman tietä". -- "Tahtoisitteko
pappia", kysyi Esteri häneltä eilenaamulla.

"Jos hänen antaa olla", hän vastasi.

Kun me illalla istuimme hänen vuoteensa vieressä, ja pärevalkea loi
punertavan valonsa hänen römyliäisille kasvoillensa, rupesi Esteri
veisaamaan niinkuin tavallista on. Yrjön kasvoilla ei näkynyt liikkeen
väräystäkään, silmänsä olivat ummessa ja raskaasti virtasi hänen
rinnassaan elämän tyrehtyvä vuolle.

Avasi hän kuitenkin vielä kerran silmänsä, katsoi Esteriin ja sanoi:
"Onkohan korpikrotarille taivaassa mitään loukkoa tyhjänä?"

"Siellä on monta asuinsijaa", sanoi Esteri.

"Niin aina, ja kadut kuuluu olevan puhtaasta kullasta; hyvä ett'ei
sinne mennä noita rullaportaita myöden".

"Hyvästi nyt", hän sanoi pitkään, "nyt taitaa olla täytymys lähteä".

Ja niin hän lähti eikä sen enempää puhunut.

Esteri, elokuun 1 p.

Hyvä on, että olemme päättäneet lopettaa nämät lapselliset
kirjoitukset! Jos olisin oppineempi, niin panisin paperille kaikki
unelmani ja ajatukseni; mutta olen niin kopuli löytämään juuri sitä
sanaa, joka selittäisi mitä tarkoitan.

Yrjö on päässyt pois, ja hyvä se hänelle oli, sillä vaivalloinen on
vanhan elämä. Ihanaa olisi ajatella harvasanaisen Yrjön uudella
kielellä uutta virttä veisaavan!

       *       *       *       *       *

Rustaa, 10:n vuotta myöhemmin.

Ei ollut aikomukseni näitä lorujamme kellenkään näyttää; erittäin olen
huomannut niistä puuttuvan lopun ja jännittävän juonen -- ne loppuvat
melkein niin kuin kangas, joka kesken poikki leikataan, ja jonka
lopettaa tutkaimeton syrjä. Koko juttu olisi saanut koristaa
seinäpaperina pakari-kamarin seiniä, ellei tuo maisteri, Hämäläinen,
olisi saanut päätöstäni horjumaan. Hän on tässä asuskellut tämän kevään
ja on näyttänyt tarkastelevan elon-kysymyksiä syvemmin ja tarkemmin
kuin tähän aikaan tavallista on. Tulin siis hänelle lukeneeksi nämät
muistelmat. Mutta hän tahtoo minua antamaan tämä kertomukseni
painettavaksi ja sanoo luulevansa siitä lukijalle hyötyä tulevan.

Mutta minkä nimen annan kyhäelmälleni?

_Esteri_: "Vieraat maan päällä".

_Minä_: Erhetyttävä nimi, joku luulisi sen olevan hartauskirjan,
ostaisi sen ja pettyisi.

_Esteri_: "Eikö antaisi ystäväimme hautaristit meille tässä kohdin
apua?"

Aivan niin! Himmeliini on maalannut heidän ristihinsä paitsi nimeä ja
virrenvärsyä, myös värsyn alle kaunistukseksi lihavan kysymysmerkin.
Ennen muinaan oli hänen tapansa ristiä koristaa kolmella yhteen jaksoon
kirjoitetulla latinaisella V:llä; mutta tämä koristus oli kai hänen
mielestään vanhanaikainen ja muuksi muutettava. Ja somana seisoi ?
Pohjalammin parikunnan ja Yrjön ristillä.

Tuolla ne ovat kirkkopihassa kolme vaaleaksi maalattua ristiä, ja
kussakin on värsyn alla tuo tunnettu merkki. Vihantaa ruohoa kasvaa
ristin juurella, levollisesti lepäävät luut ristien alla.

Sinisiä ja valkeita kukkia on Esteri istuttanut äitinsä haudalle.
Pihlajan istutin minä Matin turve-majan harjalle, ja missä Yrjön luut
lepäävät, siinä kasvaa pikku Yrjön istuttama kuusonen.

Ristit pian mätänevät ja lahoovat, puut ne kasvavat, ja joka kevät
kylvää Esteri kukkia äitivainajansa haudalle.

Kun kirkkaana pyhä-aamuna lintunen lentää pihlajaan ja rupeaa
laulamaan, niin silloin kirkastuu Esterin silmä ja hän lausuu
kaipaavalla äänellä äitinsä sanat:

    Oi milloin, ja milloin, ja milloin?

Mutta kun olemme taas kotona, menemme omaan itseemme ja koetamme saada
_olemisen_ näkymisen mukaiseksi, niin silloin tuumaamme, jotta _ehkä_
ristihimme _ei_ piirrettäisi kysymysmerkkiä vaan kolme latinaista V:tä
tällä tavoin:

    VVV.

"Ja mitä se merkitsee". kysyy pikku-Yrjö.

"Sillä saattaa olla montakin merkitystä", vastasi Esteri, esimerkiksi
tämä:

    "Voimaton voittanut varmaan!"

Kun kerran katselemme tuolta ylhäältä tänne alas entistä elämätämme,
niin varmaan lyhyeltä ja vähäpätöiseltä tuntuu elon lyhyt näytös.
Hymyillen saattaa silloin matkamies sanoa, vaikka toisessa
merkityksessä kuin roomalainen, veni, vidi, vici! Se olisi suomeksi:
"Tulin tänne, opin näkemään ja taisteltuani elon taistelun, sain
viimein voiton".

Niin tapahtukoon!

"Mutta muistelmaisi nimi?"

    "? ? ?"






KUINKA MUKKULAN MATIN KIRKOLLA KÄVI

Pieni muistelma


Kirj.

Kah.


Hämeenlinnassa,
Hämeen Sanomain Osake-Yhtiön kirjapainossa,
1885.




I.


Niin, se oli siihen aikaan se! Silloin oli viinakultaa joka talossa ja
olipa sitä monessa torpassakin. Nykyään, jos pientäkin asiaa haet
lähimmäiseltäsi, niin pidä penni hyppysissäsi; muutoin älä toivokaan
asiasi luonnistuvan!

Silloin palkittiin pieniä palveluksia puolella korttelilla, puolella
tuopilla, "haljulla", ja "halstipalla" sai jo ihmeitä aikaan, pienen
pieniä asioita saatiin toimeen ryypylläkin.

Se oli siis siihen aikaan, ennen vuotta "kuusikymmentäkuus", jolloin
"tuli Suomeen laki uus; viinaa kielttiin keittamäst" j.n.e.

Oli elokuu. Keltaisia kuhilaita kökötti pitkin vainioita; oli pouta
kuin pukinsarvi. Rauhallisena, aivan kuin ajatuksiinsa vaipuneena
häälyi muutama vaalea pilven hattara elokuun taivaalla, purjehtien
tuulen muassa Pohjolaa kohden; vaan eivät ne maata auringon helteiseltä
paisteelta paljoakaan varjonneet.

"Tarvitsis tästä kirkkoonkin mennä", tuumasi Muikkulan Matti
sunnuntai-aamuna suurukselta päästyään.

"Mene nyt vaan sinä, minähän tässä olenkin kotona tämän pyhän", sanoi
hänen vaimonsa Justiina Heikintytär ja lisäsi: "pestaa nyt siellä
mukavansorttinen, luonnikas renki taloon, sillä Santeri koreilee niin
ruokinensa, ett'ei sen kanssa mitenkään toimeen tule".

"Niinhän se olisi".

"Kyllä se _niin_ on; mutta vähät ovat talossa noukan aluiset, ahmattia
et saa taloon tuoda, vaan nättiruokaisen pitää miehen oleman".

"Niinhän se olisi".

Ja Muikkulan Matti puki kirkkovaatteet yllensä, otti virsikirjan
kainaloonsa ja lähti kirkkoa kohden astelemaan. Tarvitsihan juhtain
tänäpänä levätä, sillä kertausta oli loppu viikolla kynnetty
Muikkulassa, kynnetty juuri tuimasti.

Tänään oli kirkolla markkinat, renki- ja piika-markkinat. Sinne saapui
Mattikin; runsaan tunnin patikoittuansa hän saapui kirkolle. Ohhoh,
kuin ilma onkin hikinen, sade siitä taitaakin tulla, ajatteli hän,
pyyhki kasvojansa sortuukinsa helman nurjalla puolella, nosti hartaasti
lakkiansa kuullessaan huomenkellon kumahduksen ja seisahtui Kanttorin
aitan seinustalle. Siinä niitä seisoi isäntä-miehiä muitakin,
haastellen maanviljelyksestä ja muista maanmiehen elämää koskevista
asioista.

Tuolla kellotapulin juurella seisoi nuoria miehiä, rotevia, pulskia
poikia. Naureskellen he juttelivat keskenään ja vilkasivat silloin
tällöin isäntäin juhlallisen-totiseen parveen.

Kirkkopihan puolella parveili pitkässä koinruohon sekaisessa heinässä
punaposkisia tyttöjä "parasta päällä, valkeinta varrella".

Emäntiä käveli kauppapuodin edustalla, heillä oli usealla mytty
kainalossa -- kahvia, sokuria ja nisukaakkua kenties.

Ne ne olivat palvelusväen-markkinat.

Siinä käveli Kuppari-Maija emäntäin ja piikaparven välillä, kuiskasi
jotain väliin yhden, väliin toisen korvaan ja oli, sanalla sanoen,
ahkerassa puuhassa. Ja pian hiipi sorea Eeva piikain prameasta
parvesta, astui ulos kirkkopihan rautaisesta portista, asteli, noin
sattumoilta vaan, kauppapuodin tienoille. Erkanipa emäntäinkin
pulskeasta parvesta pian keskievarin pullea, monisormuksinen,
tohveli-palttoinen emäntä ja yhtyi Eevaan. He puhuivat vähän aikaa
keskenään, ja puheen päätökseksi antoi Eeva Keskievarin emännälle
kirjoituksella täytetyn paperilapun ja emäntä Eevalle korean setelin.

Ja niin se kauppa kävi, kävi kaikessa hiljaisuudessa.

Mutta Maija ei ollut enää yksin kaupanvälittäjänä, vaan hänelle
ilmaantui vähitellen sisaria useampiakin. Monta pellava- ja villanaulaa
hänkin sentään sinä elokuun sunnuntaina ansaitsi.

Surulliseksi jäi tosin monen kuoppaposkisen immen silmä, tietoa kun ei
vielä tänään saanut, ketä tuleva vuosi oli palveltava tai saiko paikkaa
ollenkaan.

Miesten puolella ei renginkauppoja oikein tahtonut ruveta syntymään.
Ainoastaan pari poi'ista parainta oli jo ottanut rahat, mutta
epätietoisina olivat vielä usiammat; epätietoisina imeskelivät vielä
isännät piippunysiään, sillä "markonki" ei vielä ollut vakaantunut.

Ja kuinkas kaupat vielä saattoivatkaan luonnistua, sillä varsinainen
"toimitusmies" tuo niin sanottu Topra-Hono oli toiseen virkansa toimeen
kiinteästi sidottu. Hän, näet, oli kellonsoittaja. Tuolla hän seisoi
korkeudessa, katsellen kellotapulin luukusta elämää, joka vanhan,
juhlallisen kivikirkon ympärillä vilisi. Hän silmäsi yli lavean vainion
ja mutisi itsekseen: "taajassa on kykkiä vainiolla, kyllä saa isäntä
hellittää kukkaronsa kurenuoria, saapa niinkin hellittää". Hän silmäsi
yli lehteväin kumpuin, joiden kupeille elokuun aurinko leikkien nakkeli
säteilevää valoaan, hän loi katseensa Kirkonselän läikkyvään,
välkkyvään laine-lakeuteen, katsoi tuonne kohti kaukaisen Kallasvuoren
haikeata huippua, katsoipa metsän tummaa rantaakin, joka taivaan
äärimmäisellä äärellä haamoitti, seurasi hän silmillään joen
hopeanhohtavaa rauhaa, joka vainioiden läpi kiemurteli.

Soittotoverilleen hän virkkoi: "Topraa pojat, topraa! Totta vieköön,
maailma on sunnuntai-aamuna aivan toisellainen kuin arkioinna!"

"Hm, kyllä kai".

"Kas vaan", jatkoi hän, "kas kuinka päivänen läikkyy kirkon räystäällä,
ilmassa, järvellä, kunnailla väikkyy Herran sapatti!"

"Pappi tulee", huomautti joku soittajista. Paukahti silloin soimaan
raikasääninen papinkello, joka kolmesta toveristaan oli suuruudeltaan
keskimmäinen.

Pari ruumista vielä haudattiin, väki soitettiin kirkkoon, huomenvirsi
alkoi, ja Topra-Hono astui tapulista alas.

Nytpä liike ja elämä tuli isäntäin vakavaan parveen ja renkien
pulskeaan joukkoon. _Heille_ ei tänään kelloinsoitto ollut
kirkkoon-kutsunnan kehoituksena, heille oli se tänään merkkinä, että
nythän ne kaupat alkavat. Topra-Hono kulki edestakasin, ja uutterasti
toimitti hän isännille renkejä, puolen korttelia viinaa oli --
sanottiin -- toimitus-palkka poikamiehestä, koko kortteli sellaisesta,
jota sopi mieheksi sanoa. Totuuden nimessä mainitkaamme kuitenkin,
ett'ei Topra-Hono kaikkia palkkaansa yht'aikaa hitkaissut, vaan
syksyllisiä ansioita oli hänellä tavallisesti vielä joulunakin.

Paljon niitä renginkauppoja tehtiin; ystävämme Muikkulan Matti vielä
oli ilman.

Hän sanoi Topra-Honolle: "toimita nyt minullekin renki, mies siivo ja
nättiruokainen!"

"Varsin topraa", honotti toinen, "siivo ja nättiruokainen, jaa'ah vai
siivo ja nättiruokainen -- -- no niin, mutta sellainen kauppa kannattaa
koko korttelin, kannattaa pian halstipankin".

Ja korttelin sai toimitusmies.

"Mutta missäs se mies on, kysyi Muikkulan Matti.

"Tuolla se on kellotapulissa".

"Onkohan kyllä palkoillensa runsas?"

"Onko riski mies ja tukeva?"

"Tavallisesti. On sillä leveät, punaiset posket, eikä se sentään ole
ruualla itseänsä reväissyt eikä repäise!"

"Onkos mies siivo ja suustaan sievä?"

"Sen takaan! Ei se suullaan ole ketään pahentanut".

"Tottahan on myös, niin kuin välipuheemme oli, mies nättiruokainen?"

"Nättiruokaisin mitä tunnen".

"Mikäs miehen nimi on?"

"Simpsoni".

"Ei taida ollakaan meidän pitäjän synnynnäisiä, kosk' on niin
vanhanaikainen nimikin.

"Kyllä kai se täällä syntynyt on, jos ei vaan ole syntynyt ja kasvanut
Järventaustan takamaalla".

"Ehk'on mies sitten vähä niinkuin mettittynyt?"

"Ei suinkaan! Ahkera se on kirkkomies; ja jos oikein muistan, niin hän
on ollut rakkauden priiskeissä oikein herrasmamsellien kanssa".

"No sun perhana".

Näin jutellen menivät miehet kellotapuliin ja pysähtyivät n.s.
kellotapulinjalkaan, jossa säilytetään paaria, lapioita y.m.

"Eihän täällä ketään olekaan", sanoi Muikkulan Matti.

"Tuossahan on itse ukko Simpsooni", honotti "toimitusmies", -- "monta
Mooseksen aikaa on hän uskollisesti palvellut tätä seurakuntaa; mutta
kun rippikoulupojat, ne ärmätit rupesivat sen kanssa koirankuria
tekemään, sovittelivat piippuja ukko paran suuhun ja muitakin juonia
harjoittelivat, niin silloin -- noin kolme vuotta sitten -- käski
provasti minua tuomaan ukon tänne kellotapulin jalkaan. Hyvä on, varsin
topraa, että kerrankin äijä pääsee löysän kirjoista ja saa vakinaisen
paikan! Ja kyllä maar hän yhtä uskollinen on sinullekin kuin tälle
kunnioitetulle seurakunnalle -- -- -- Hän on väkevin mies, mitä ikänä
olen kuullut, aasin leukaluulla -- --"

"Mitä veikeitä? Niinhän se on -- mutta -- --"

"Kyllä se nättiruokainen on, on maarian".

Siinä seisoivat miehet, pullea ja heleän punainen Simpsoni, jotenkin
kömpelötekoinen puuveistos, katseli heitä vakavasti. Sattui siihen
tulemaan pari muutakin miestä yhteen iloon, kuten sanotaan.

Mutta totisena, kädet ylöspäin ojennettuna seisoi Simsoni valmiina
nojaamaan pylvääsen ja kaatamaan uudestaan filistealaisen Dagonin
temppelin tahi -- kannattamaan saarnatuolia, kuinka vaan, näet,
tahdottiin. Epäilemättä olikin viimemainittu toimi hänestä mieluisempi,
sillä mahdoton oli uskoa, että punaposkinen ukko, jonka kasvot
loistivat ihan tyytyväisyyttä ja hyvinvointia, olisi milloinkaan edes
kiukustunut, sitä vähemmin itseään ja muita tappamaan ruvennut.

Kauvan katseli Muikkulan Matti vuoroin Simsonia, vuoroin Topra-Honoa,
ja sanoi vihdoin korvallistansa raappien: "olet mar sinä se
Topra-Hono!"

Mutta silloin sai Matti marssia tapulista ulos, sillä kellonsoittaja
tempasi jalkapuun kupeelta touvivyhden ja uhkasi sillä Mattia.
Haukuntanimeänsä eli "kölliänsä" ei hänen ollut paremmiltakaan
tarvinnut kuulla, saati sitten Muikkulan Matilta, tuolta
"kirpun-nylkijältä", joka rengillensäkään ei ruokaa soisi.

"Oma syys, oma syys", huusi hän Matille, joka mutisten käveli
kellotapulin edustalla, "ei rengin ruokaa saa kysymykseen ottaa, sen
mies syö mitä mies syö".

Tapulin edustalla tuli Mattia vastaan Reijon Jussi, riski ja tuore
mies. Hänen pestasi Matti, eikä ensinkään udellut hänen nätti- tahi
iso-ruokaisuuttansa.

Sananlaskuna kulkee paikkakunnalla vieläkin tänäpäivänä:
"nättiruokainen kuin Muikkulan Matin renki".

Mutta kun Justiina emäntä kerran taas oli pahalla päällä ja valitti
miesten syövän niin hirveän paljon, niin silloin Reijan Jussi sanoi
hänelle: "ei se porusta parane, sen mies syö mitä mies syö; pötyä siis
pöytään taikka pöytä pihalle!" Niin hän lausui aamiaista syödessään ja
pisteli ahkerasti poskeensa ohrapuuroa.

"Niinhän se on", sanoi Muikkulan Matti siihen ja muistutti: "mies syö,
mies saa, miehelle Jumalakin antaa".




II.


Se oli melkein samaan aikaan sekin. Oli jouluaamu. Kirjavana kiilui
taivaan kansi, ja hopeanhämärän valovirran vuodatti maanpäälle
kiperäsarvinen keltakehästään pilkistävä kuu.

Kauroja, oluella kasteltuja kauroja olivat saaneet Muikkulan juhdat.
Oikein kuoppi kavioillansa köyhkeää lunta Tuomaan-markkinoilta
vaihdettu Kimo, hän kun levottomana seisoi porstuan edessä kirkkoväkeä
rekeensä odotellen. Päätänsä hän ravisteli uljaasti, ja vempeleesen
sidottu kulkunen helähteli.

Mutta pirtissä hankki väki kirkkoon. Jussi sitoi jo vyötä suoliinsa;
kapulaisten nahkainsa ympärille hän sen pinteästi kiinnitti. Valmistui
siitä jo emäntäkin, ja pikku Mattikin oli jo saanut kirkkopuvun ylleen
-- sillä jouluna pääsi hänkin kirkkoon.

Isäntä, itse Muikkulan Matti sovitteli niinikään lammasnahkaista,
Sipirankaulurilla kaunistettua turkkia yllensä. Mutta tuikeasti
katsahti häneen emäntä ja sanoi:

"Mitäs sellaista roittia yllesi panet, kuin kerran parempikin miehellä
on!"

"Onhan se niinkin, mutta kehtaisko tuolla supsiinisella kulkea
ruotitalon isäntä?"

"Oohoo sitä hopsoa, käyhän nyt jo suutarit ja kraataritkin
supsiinissa!"

"Onhan se niinkin".

Ja Muikkulan Matti otti suuret supsiiniset kohopälsit naulasta
peräsängyn kohdalta ja veti ne yllensä. Eiväthän ne tosin niin kaksiset
enää olleet, mutta olihan kauluri suuri, paikottain tuuheakarvainenkin
ja suojasihan se korvat hyvin kylmältä. Kuinka monta vuotta ne jo
olivat lämmittäneet ihmisruumista, sitä ei kukaan tiennyt.
Parikolmekymmentä vuotta oli niitä tosin jo Ruotsilan Herrassyörinki
pitänyt; mutta mitäs siitä, eihän huutokaupassa usein uusia myydäkään,
eikä kolmella ruplalla juuri uusia saadakaan.

Kun Muikkulan Matti kietoi turkkinsa ympäri pitkän, kirjavan villavyön
ja painoi ruskean karvalakkinsa päähänsä, niin varsin uhkealta hän
näytti. Ilmankos hänen aviopuolisonsa olisi ihmetellen sanonut: "Nyt on
meidän isä jämptoo niinkuin ilmetty provasti".

Ja niinhän olikin, sillä provastillakin oli samallainen turkki vaikka
paljoa, paljoa uudempi, hienompi ja kalliimpi.

Matti istuu emäntänsä kanssa rekeen, oikein herramaisesti he istuivat,
ryijy allansa ja tuuheakarvaiset vällyt polvilla. Antoi se Matti
sentään oikean jalkansa olla reestä ulkona varovaisuuden vuoksi, jos
muka sattuisi reki liidänteessä kaatumaan. Kuskipenkille istui pälseä
Reijan Jussi. Hoi, Kimo, nyt sitä mennään!

"Oikeinpa se on korea-ääninen kulkunen, Matti, se kuuluu juuri
samallaiselta kuin provastinkin", puhui emäntä. "Saman se maksoikin.
Pappilan tallirenki kehui niin kulkustansa, että minun täytyi panna
'pahansäärykset selkääni' ja ostaa samalta jeljuuttarilta samallainen".

"Hyvähän tämä onkin ravia pistämään", puhui Jussi ja vilkasi taaksensa.

"Kuuluudan se kelloa soittavan", tuumi Matti hyvillään ja sanoi: "se
sopisi vaikka pariin provastin Kimon kanssa".

"Niin aina, provastilla on kimo tamma", muistutteli Jussi.

Ja niin kulki kirkkomatkue mutkaista, kapeaa metsätietä, jonka yli
lumiset oksat monin paikoin yhtyivät toisiinsa kuni kädet
tervehdykseen. Kuin äärettömät hopeakoristeet välkkyivät lumiset kuuset
ja valkeakukkaiset koivut jouluyön kuutamossa, tähtein vivahtelevassa
välkkeessä.

"Hopsis, Kimo, että päästään maantielle, siellä on tasainen, kovaksi
ajettu tanner!"

       *       *       *       *       *

Herännyt on unestaan kirkonkylä, kynttilöitä on asetettu akkunoihin.
Öisestä unelmastaan on havautunut jykevä kivikirkkokin, säteilevin
silmin katselee se jouluaamun hälinää. Jo ovat kellotapulinkin luukut
auki ja pieni lyhty antaa himmeää valoa korkeudessa odottaville
soittoniekoille. Heidän esimiehensä Taavetti Krankvisti -- mainitsemme
hänen oikealla nimellään; emme tahdo jouluaamuna häntä Topra-Honoksi
köllitellä -- hän seisoo korkeudessa valmiina isoo-kelloa soittamaan.
Jo tempaa hän kerran nuorasta -- jo liikahtaa kello. Hän tempaa
toistamiseen, jo heiluu se; hän tempaa kerran vielä, jo moukuu
suuri-ääninen kello, ja sen ääneen yhtyvät tasaisessa tahdissa nuot
vähemmät toverit. Väristen kiirii sävel korkeudesta yli lumisen,
raikkaan seudun, kiirii yli taloin ja mökkien, kuiskaa mennessänsä:
"maassa rauha!" Se kiirii kauvas ja kuolee vihdoin hiljaisena kuminana
Tapiolan hohtokivisen linnan portilla, ja kuollessaan huokaa se: "ja
maassa rauha!" Näin huokaa sävel, ja läpi Tapiolan hopeanhämärän talon
kuuluu hiljainen huokaus: "ja maassa rauha!"

Pohjoisesta, etelästä, idästä ja lännestä rientää väkeä Herran
temppeliä kohti. Kulkuset kilisevät ja aisakellot moikavat.

Soittaja-Taavetti katselee alas korkeudesta. Kuinka kauniita ovat
korkeuden joulukynttilät, nuot vaaleat, sinertävät, punertavat,
sädehtivät!

Tuolla haamoittaa Kallasvuori hämäränä varjona, tuolla levenee
kirkonkylän jäinen lakeus -- -- ja tuolla alhaalla on pieniä tähtiä,
jotka akkunoissa loistavat; tuolla rannassa on Taavetin pieni mökki, ja
senkin akkunasta tuikuttaa kynttilä.

"Nyt leikittelee joulujuhla talven raikkaassa ilmassa", sanoo hän.

Mutta pappi saattaa jo pian tulla, ei ole siis aikaa unelmiin!
Soittajan täytyy olla varoillaan. Ja jospa jo pian tuliskin vaan, sillä
pakkanen näyttää olevan halukas tallukoihin tarttumaan!

Vielä vilkaisee soittaja luonnon temppelin jouluista koreutta;
mielihyvällä pysähtyy ukon huurreripsinen silmä taikavaloiseen
koivistoon ja siirtyy sieltä kirkkopihaan, josta ristein varjot yhdessä
kuutamovuolteen kanssa luovat vaihtelevaisen taulun. -- -- Siellä,
siellä -- --! Mutta jo kuuluu tuttu kulkunen -- se on provastin
kulkunen. Jo tulee hän lähemmä. Niinköhän se provasti onkaan, kun noin
lujaan ajaa? Onpahan niinkin -- jo ajaa hän läpikäytävän kohdalle --
ihan provastin kimo, ihan provasti itse -- ja miu mau! Papinkello soi.
Eikä joudu soittaja enää ulos vilkumaan, hihnasta hän vaan vetää
tarmonsa takaa, vetelee oikein lämpimäksensä.

"Aikasin se provasti tänään tuleekin", tuumasi suntio ja avasi sakastin
oven selki selälleen.

Mutta eihän sitä provastia kuulunutkaan.

"Missähän se nyt viipyy, vaikka papinkello jo soi", tuskitteli suntio.

Tapulissa seisoskeli Taavetti odotellen Jumalanpalveluksen alkamista,
että saisi "yhteen soittaa" ja sitten mennä vähän lämmittelemään. Hänen
apulaisensa olivat jo tulleet Mikkolan joulupahnoilta, kopistelivat
jalkojaan ja -- odottivat merkkiä suntiolta.

Mutta mitä ihmettä? Johan sieltä taas yleisestä kilinästä selvään voi
eroittaa provastin kulkusen. Mitä vietävää!

Soittajat tirkistävät läpikäytävän puoleen. On se provasti, on -- se on
provastin toinen persoona, selvään näkyy kuutamossa kenokaulainen Kimo,
ja Kimon helisevän kulkusen tuntevat soittajat selvästi.

"Nyt on minun päässäni kaikki sekasin tahi ajaa piru papilla", huokasi
soittaja.

"Mitäs nyt tehdään", kysyivät kumppanit.

"Ei kahta papinkelloa yhtenä pyhänä soiteta", lausui hän
päättäväisesti.

"Mutta kellenkäs te äsken soititte?"

"Se oli hänen enkelinsä".

Mutta ulkona huitoo käsiänsä kiihkeästi suntio ja huutaa: "soittakaa
papinkelloa, soittakaa! Kelle sitä äsken luulitte rämpyttävänne?
Soittakaa!"

"Saamanne pitää", vastaa Taavetti hiljaisella äänellä ja rupeaa
soittamaan,

Kun sitten "yhteensoitto" oli suoritettu, kutsuttiin Taavetti
sakastiin. Saatuansa vakavan muistutuksen siitä kultaisesta säännöstä,
että "jolla on virka, niin pitäköön virastansa vaarin", niin hän kertoi
provastille, kuinka provastin enkeli oli tullut hänen edellänsä
kirkolle.

"Sinulla oli mitämaks sika viitenä silmissäsi", arveli provasti.

"Ei, Herra korkeasti oppinut provasti, vaan kahtena se oli".

Provasti hymyili, ja se tiesi Taavetille hyvää.

       *       *       *       *       *

Kun kirkosta lähdettiin, niin Muikkulan Matti tapasi Taavetin
seisomassa Kanttorin aitan seinällä ja lausui hänelle tuhnailevaan
tapaansa: "milläs minä sinut enää palkitsenkaan ja vaivasi maksan, --
tuonain toimitit minulle nättiruokaisen rengin, tänään taas osoitit
minulle saman kunnian kuin provastillekin".

"Sinulleko ensi kerran papinkelloa soitin?"

"Juuri minulle, minun vaimolleni ja Reijan Jussille, joka kuskasi
meitä".

Taavetti yrähti itsekseen ja astuskeli kotiansa päin.

Matin hevonen jo kanssa oli valjastettu; Jussi ja emäntä ajoivat
Mikkolan pihasta maantielle. Matti istui rekeen; ja koreasti helisi
uusi kulkunen kun he ajoivat Taavetin ohi.

Siinä hän nyt sai nähdä, kelle hän tänään oli ensi-kerran papinkelloa
soittanut.

Topraa, tupultti topraa, mutisi hän ja saapui kotihinsa.

Siitä pitäen odottaa kellonsoittaja jouluaamuina suntion viittausta
ennenkuin rupeaa papinkelloa soittamaan. Eikä niin muodoin olisi syy
enää kellonsoittajan, jos niin tapahtuisikin, että jollekulle
kohopälsiselle isännälle tapaturmasta papinkelloa soitettaisiin.

Vähänaikaa kuului vielä kirkon tienoilla kulkusten helinää ja
aisakelloin moikunaa; vaan pian uinaili taas kirkko yksinään pyhällä
pellollansa. Sakea lumipyry alkoi sitä kietoa valkeoihin hahtuviinsa.

Kauvan oli paikkakunnalla kulkemassa juttu siitä, kuinka Topra-Hono
Muikkulan Matille jouluaamuna papinkelloa soitti.

Vielä toisenkin kerran soitettiin Muikkulan Matille eräänä
Tapanin-päivänä; mutta silloin soivat kaikki kolme kelloa. Matti itse
ei niiden soimista silloin kuullut -- taikka -- mitä minä tiedän? --
ehkä kuuli -- kuulikohan?

Taavetille -- Topra-Honolle ei milloinkaan kelloja soitettu; ja kylläpä
hän sitä lajia soittoa oli eläissänsä tarpeeksi kuullutkin.










*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KYSYMYSMERKKEJÄ: KUINKA MUIKKULAN MATIN KIRKOLLA KÄVI ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.