The Project Gutenberg eBook of Rakentaja Solness: Kolminäytöksinen murhenäytelmä, by Henrik Ibsen

Rakennusmestari Halvard Solness. Rouva Aline Solness, hänen vaimonsa. Tohtori Herdal, perheen kotilääkäri. Knut Brovik, entinen arkkitehti, nykyään Solnessin apulainen. Ragnar Brovik, Knut Brovikin poika, piirustaja. Kaija Fosli, Solnessin sisarensa tytär, konttoristi. Neiti Hilde Wangel. Eräitä vallasnaisia. Väkeä kadulla.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

(Vaatimattomasti sisustettu työhuone rakennusmestari Solnessin talossa. Vasemmalla kaksoisovi, joka vie eteiseen. Oikealla ovi talon sisähuoneisiin. Taustalla ovi auki piirustushuoneeseen. Etualalla vasemmalla pulpetti, jolla on kirjoja, papereita ja kirjoitusneuvoja. Ovea taempana uuni. Nurkassa oikealla puolella sohva, pöytä ja pari tuolia. Pöydällä vesikarahvi ja laseja. Pienempi pöytä, keinutuoli ja nojatuoleja etualalla oikealla. Piirustushuoneen pöydällä, nurkkapöydällä ja pulpetilla lamput, joihin on jo pantu tuli.)

Piirustushuoneessa istuvat Knut Brovik ja hänen poikansa Ragnar, laatien piirustussommitelmia ja laskelmia. Työhuoneessa pulpetin ääressä seisoo Kaija Fosli, kirjoitellen pääkirjaan. Knut Brovik on vanha, heikonnäköinen mies; tukka ja parta valkeat. Hänellä on yllään musta, hieman nukkavieru, mutta hyvin hoidettu takki. Päässä silmälasit, kaulassa valkea, hiukan kellastunut liina. Ragnar Brovik on noin kolmekymmen-vuotias, hyvin puettu, vaaleatukkainen: hänen asentonsa on hieman kumara. Kaija Fosli on heikonnäköinen, nuori tyttö, vähän yli kahdenkymmenen, siististi puettu, mutta sairaloisen näköinen. Hänellä on silmiensä suojana viheriä varjostin. — Kaikki kolme työskentelevät jonkin aikaa ääneti.

KNUT BROVIK (nousee yhtäkkiä, aivan kuin kovassa tuskassa, piirustuspöydän äärestä, hengittää raskaasti ja vaivaloisesti ja tulee taustaovelle). Ei. nyt minä en jaksa tätä enää!

KAIJA (menee Knut Brovikin luokse). Sinä voit varmaan hyvin huonosti tänä iltana, eno?

RAGNAR (on noussut paikaltaan ja tulee lähemmäksi). Sinun pitäisi mennä kotiin, isä. Koettaa hiukan nukkua —

BROVIK (kärsimättömästi) Sänkyynkö muka? Pitäisikö minun mielestäsi suorastaan tukehtua!

BROVIK (kiivaasti). Minä en mene ennenkuin hän tulee. Tänä iltana minä tahdon puhua hänelle suorat sanat —. (Piintyneellä katkeruudella.) Hänelle — päämiehelle.

BROVIK (vetäen henkeään vaivaloisesti). Ha, ha! Minulla ei ole enää liioin aikaa odottaa!

(Menevät kaikki kolme takaisin työnsä ääreen. Hetki hiljaisuutta Rakennusmestari Halvard Solness tulee sisään eteisen ovesta. Hän on jo iäkäs mies, terve ja voimakas; hänellä on lyhyeksi leikattu, kiharainen tukka, tummat viikset ja tummat, tuuheat kulmakarvat. Yllä harmaan-viheriä takki, kaikki napit kiinni; takissa on pystykaulus ja leveät rintapielet. Päässä on hänellä pehmeä, harmaa huopahattu ja kainalossa pari piirustussalkkua.)

RAKENNUSMESTARI SOLNESS (seisoo ovella, osoittaa piirustushuoneeseen ja kysyy kuiskaten). Ovatko he lähteneet?

(Solness menee läpi huoneen, heittää hattunsa tuolille, asettaa piirustussalkut sohvapöydälle ja lähestyy jälleen pulpettia. Kaija jatkaa yhä kirjoittamistaan, mutta näyttää hermostuneelta ja levottomalta.)

SOLNESS. Antakaas minun katsoa, neiti. (Kumartuu konttorineidin puoleen, on katsovinaan pääkirjaan ja kuiskaa:) Kaija!

KAIJA (samaan tapaan kuin äskenkin). Siksi, että minä näytän se silmillä niin rumalta.

KAIJA (vilkaisee hiukan ylös Solnessiin). En millään ehdolla maailmassa. En Teidän silmissänne.

(Solness menee verkalleen oikealle puolelle huonetta, kääntyy ja pysähtyy piirustushuoneen ovelle.)

RAGNAR (nousee ylös). On, se nuori pari, joka aikoo rakennuttaa huvilan sinne Lehtirantaan.

SOLNESS (murahtaen). Nekö? No, he saavat odottaa. Minä en ole vielä siitä suunnitelmasta aivan selvillä.

RAGNAR (tullen lähemmäksi; hieman vitkastellen). Heistä oli niin tärkeää saada piirustukset pian.

SOLNESS (kuten äskenkin). Niin. Jumala paratkoon, — sitähän ne tahtovat kaikki.

BROVIK (katsoo ylös työstään). Sillä he kaipaavat niin kovasti muuttaa omaan kotiinsa, sanoivat.

SOLNESS. Kyllä, tietysti. Se nyt on tuttu asia. Ja siksi he ottavat ensimäisen kodin, mitä eteen sattuu. Saavat itselleen jonkinlaisen — asunnon. Jonkin tyyssijan ainoastaan. Mutta eivät mitään kotia. Ei, koreat kiitokset! Sitä varten kääntykööt jonkun toisen puoleen. Sanokaa heille niin, kun he tulevat uudestaan.

BROVIK (työntää silmälasit otsalleen ja katsoo ällistyneenä Solnessiin). Jonkun toisen puoleen? Aiotteko Te antaa sen työnne toisille?

SOLNESS (kärsimättömästi) Aion; niin juuri, piru vie! Jos nyt ei kerran muu ole edessä, niin —. Parempi sekin kuin rakennella tuuleen! (Välittömästi purkaen.) Sillä enhän minä edes tunnekaan vielä noita ihmisiä!

BROVIK. He ovat kyllä vankkaa väkeä. Ragnar tuntee heidät. Hän käy siinä perheessä. Varsin vankkaa väkeä.

SOLNESS. Oh, vankkaa — vankkaa. Sitä minä en laisinkaan tarkoita. Herra Jumala, ettekö Tekään edes minua nyt ymmärrä? (Kiivaasti.) Minä en tahdo olla missään tekemisissä vieraiden ihmisten kanssa. Kääntykööt minusta nähden kenen muun puoleen tahansa.

SOLNESS (yrmeästi). On, ihan totta. — Kerta kaikkiaan sanottu.
(Astelee edestakaisin.)

(Brovik ja Ragnar katsahtavat toisiinsa; Ragnar tekee
varoittavan merkin. Sitten tulee Brovik etumaiseen huoneeseen.)

(Kaija menee vitkastellen piirustushuoneeseen, vilkaisee tuskissaan ja rukoilevasti Solnessiin ja sulkee oven.)

BROVIK (alentaen hieman ääntänsä). Minä en tahdo, että lapsi-raukat tietävät, miten huonosti minun laitani on.

BROVIK. Minä olen pian mennyttä miestä. Voimat vähenevät — päivä päivältä.

SOLNESS (tempaisee nojatuolin ja kääntää sen sopivammin esille). Tässä on. Olkaa hyvä. — No?

BROVIK (on asettunut vaivaloisesti istumaan tuolille). Niin, sehän se on, se Ragnarin asia. Se se on minusta kaikista vaikein. Mihinkä hän vielä joutuu?

SOLNESS. Poikanne? Hän jää tietysti tänne luokseni, niin kauan kuin hän vain tahtoo.

BROVIK. Mutta siinäpä se juuri onkin, että hän ei tahdo. Ei voi mielestään, — nyt enää.

SOLNESS. No, mutta onhan hänellä luullakseni hyvä palkka. Mutta jos hän toivoisi enemmän, niin en ole taipumaton —

BROVIK. Ei, ei. Siitä ei ollenkaan ole kysymys. (Kärsimättömästi.) Mutta hänen täytyy nyt viimeinkin saada tilaisuus työskennellä omin päin, hänenkin!

SOLNESS (katsomatta Brovikiin). Luuletteko Te, että Ragnarilla on siihen tarvittava kyky?

BROVIK. En, niin, siinähän se kauhea onkin. Se, että minä olen alkanut poikaa epäillä. Sillä Te ette ole koskaan sanonut yhtään — yhtään ainoaa rohkaisevaa sanaa hänestä. Ja kuitenkin tuntuu minusta sekin mahdottomalta. Täytyyhän hänellä olla kykyä.

SOLNESS. Niin, mutta kun hän ei ole mitään opiskellut — perinpohjaisesti, nimittäin. Paitsi piirustamisen.

BROVIK (katsoo Solnessiin salavihaisesti ja virkkaa käheästi). Tekään ette ollut liioin oppinut sillä ammattialalla silloin, kun olitte minulla apulaisena. Mutta Te pääsitte eteenpäin kuitenkin, Te. (Vetää henkeään raskaasti.) Ja kohositte. Ja tempaisitte voiton sekä minulta — että niin monelta muulta.

BROVIK. Te olette oikeassa. Kaikki Teille onnistui. Mutta siksipä Teillä ei voikaan olla sydäntä antaa minun mennä hautaan — näkemättä, mihin Ragnar pystyy. Ja sitäpaitsi minä tahtoisin nähdä heidät mielelläni naimisissakin — ennenkuin menen pois.

BROVIK. Ei niin paljoa Kaija. Mutta Ragnar puhuu siitä joka päivä. (Rukoilevasti.) Teidän täytyy, — Teidän täytyy auttaa häntä johonkin itsenäiseen työhön! Minun täytyy saada nähdä jotain, minkä poika on tehnyt. Kuuletteko Te!

SOLNESS (ärtyneenä). Mutta en suinkaan minä, piru vie, voi hankkia kuusta tilauksia hänelle!

BROVIK (hiukan vitkastellen). Hän voisi saada rakentaa sen huvilan sinne Lehtirantaan.

SOLNESS. Oh. älkää koskaan kuunnelko, mitä minä joskus — sanon —.
Saisiko Ragnar rakennuttaa sen huvilan?

BROVIK. Saisi. Hänhän on tuttu siinä perheessä. Ja lisäksi on hän, — noin vain huvin vuoksi, — tehnyt jo piirustukset ja laskelmat ja kaikki —

SOLNESS. Ja niihin piirustuksiin he ovat tyytyväisiä? Nuo, jotka rakennuttavat itselleen sitä asuntoa.

BROVIK. Kyllä. Jos Te vaan katseleisitte niitä piirustuksia ja hyväksyisitte ne, niin —

BROVIK. He pitivät niin kovasti siitä, mitä hän koetti saada piirustuksissa esille. Heidän mielestään se oli jotakin aivan uutta, tämä, sanoivat he.

SOLNESS. Ohoh! Uutta! Ei mitään vanhanaikaista joutavuutta, kuten ne, joita minä rakennan.

SOLNESS (masentaen salaista katkeruuttaan). Ragnarin puheille he siis tulivat tänne — sillä välin kuin minä olin kaupungilla.

BROVIK. Tulivat Teitä tervehtimään. Ja kysymään, olisitteko Te halukas vetäytymään —

SOLNESS. Oh, sehän on sama asia. (Naurahtaen katkerasti.) Vai niin siis! Halvard Solness, — hänen on nyt alettava peräytyä syrjään. Annettava paikka niille, jotka ovat nuorempia. Kaikkein nuorimmillekin ehkä. Ei kuin anna paikka! Tie auki! Auki!

BROVIK. Herra Jumala, on kai täällä nyt tilaa useammallekin, ei ainoastaan yhdelle —

SOLNESS. Oh, ei täällä sitä nyt niinkään avaralta ole. No, oli miten oli. Mutta minä en peräydy koskaan! En väisty kenenkään edestä! En vapaasta tahdostani. En sinä ilmoisna ikänä!

BROVIK (nousee vaivaloisesti paikaltaan). Täytyykö minun siis lähteä elämästä saamatta sitä varmuutta? Ilman iloa? Ilman luottamusta ja uskoa Ragnariin? Näkemättä ainoaakaan hänen työtään? Täytyykö minun tehdä se?

SOLNESS (kääntyy melkein syrjittäin ja mutisee). Hm, — älkää enää kyselkö.

BROVIK. Kysyn, vastatkaa minulle tähän. Täytyykö minun lähteä niin köyhänä elämästä?

SOLNESS (näyttää taistelevan itsensä kanssa; viimein sanoo hän matalalla, mutta lujalla äänellä). Te saatte lähteä elämästä semmoisena kuin itse voitte ja parhaaksi näette.

SOLNESS (menee Brovikin perästä puolittain epätoivossa). Niin, sillä minä en voi muuta, ymmärrättekö! Minä olen nyt kerran se, mikä olen! Ja en kai minä voi itseäni uudestaan luoda.

BROVIK. Ei, — ette tiettävästi voi. (Horjuu ja pysähtyy sohvapöydän ääreen.) Saanko minä tästä juoda lasin vettä.

SOLNESS (menee ja avaa piirustushuoneen oven). Ragnar, — saatte tulla ja viedä isänne kotiin.

SOLNESS. Neiti Fosli saa jäädä hiukan tänne. Ainoastaan silmänräpäykseksi. On eräs kirje, joka täytyy kirjoittaa.

(Brovik ja Ragnar poistuvat eteisovesta. Kaija menee pulpetin ääreen. Solness seisoo pää kumarassa oikealla puolella, nojatuolin luona.)

SOLNESS (lyhyesti). Ei, ei tietenkään. (Katsoo tuikeasti neiti Fosliin.) Kaija!

SOLNESS (katselee hetken neiti Fosliin). Teitäkö minun on kiittäminen tästä jutusta?

KAIJA (hiljaa). Ragnar ja minä olemme olleet kihloissa neljä, viisi vuotta, joten —

KAIJA. Ragnar ja eno sanovat, että minun täytyy. Niin että onhan minun taipuminen.

SOLNESS (lempeämmin). Kaija, ettekö Te pohjaltanne pidäkin hiukan
Ragnarista?

KAIJA. Minä pidin Ragnarista hyvin paljon kerran. — Ennenkuin tulin tänne Teille.

KAIJA (intohimoisesti, panee kätensä ristiin ja ojentaa niitä Solnessia kohti). Oh, tehän tiedätte, että minä pidän nyt vain yhdestä ainoasta koko maailmassa! En tule koskaan kenestäkään toisesta pitämään!

SOLNESS. Hm, niin Te sanotte. Ja kuitenkin Te lähdette minun luotani.
Jätätte minut tänne yksin, keskelle kaikkea.

SOLNESS (kieltävästi). Ei, ei, se ei käy päinsä. Jos Ragnar menee tiehensä ja ryhtyy töihin omin päin, niin hän tietysti tarvitsee itse teidät.

KAIJA (vääntelee käsiään). Voi, minä en ymmärrä, miten minä saatan erota Teistä. Se on suorastaan mahdotonta, mahdotonta, tunnen!

SOLNESS. No, pitäkää sitten huoli, että Ragnar heittää nämä typeryydet päästään. Menkää naimisiin hänen kanssaan, miten paljon tahdotte —. (Muuttaa puheensa sävyä.) Niin, niin, tarkoitan, — saakaa hänet pysymään täällä, hyvässä paikassaan luonani. Sillä sitenhän minä saan pitää Teidätkin, rakas Kaija.

SOLNESS (sulkee hänen päänsä käsiinsä ja kuiskaa). Sillä minä en voi olla ilman Teitä, käsitättekö. Minun täytyy saada pitää Teidät lähelläni, jok'ainoa päivä.

KAIJA (vaipuu Solnessin eteen maahan). Voi kuinka kiltti Te olette minulle. Kuinka sanomattoman kiltti!

SOLNESS (kiivaasti). Nouskaa ylös! No, nouskaa nyt, saak…! Olin kuulevinani, joku tulee.

(Auttaa neiti Foslia nousemaan. Neiti Fosli menee horjuen
pulpettinsa luokse.)

(Rouva Solness tulee oikeanpuolimmaiselle ovelle. Hän on laiha ja vaivautuneen näköinen; huomaa hänen ennen muinoin olleen kauniin. Vaaleat riippukiharat korvallisilla. Hienossa, kokonaan mustassa puvussa. Puhuu hieman pitkäveteisesti ja valittavalla äänellä.)

ROUVA SOLNESS (katsahtaen Kaijaan). Minä tulen kyllä sopimattomaan aikaan, huomaan.

SOLNESS. Et suinkaan, neiti Foslin on kirjoitettava ainoastaan eräs pieni kirje.

ROUVA SOLNESS. Tulin ainoastaan sanomaan, että tohtori Herdal istuu tuolla nurkkahuoneessa. Tuletko sinäkin sinne. Halvard?

SOLNESS (katsoo epäluuloisesti vaimoonsa). Hm, — tahtooko tohtori niin välttämättä puhella minun kanssani?

ROUVA SOLNESS. Ei juuri välttämättä. Hän pistäysi ohimennessään minua katsomaan. Ja silloin hän luonnollisesti tahtoi käväistä sinuakin näkemässä.

SOLNESS (naurahtaa itsekseen). Sen nyt arvaa, tietysti. No, saatpa pyytää häntä odottamaan hiukan.

ROUVA SOLNESS (katsahtaen jälleen Kaijaan). Niin, mutta älä nyt vain sitä unohda, Halvard.

KAIJA (hiljaa). Oi hyvä Jumala, — rouva ajattelee varmaan minusta jotakin pahaa!

SOLNESS. Oh. ei suinkaan. Ei ainakaan muuta kuin tavallisesti. Mutta on parasta että nyt menette, Kaija.

SOLNESS (ankarasti). Ja sitten Te muistatte pitää huolen asiasta, josta puhuin. Kuuletteko!

SOLNESS. Minä tahdon nyt sen asian kuntoon, tietkää! Ja sen täytyy tapahtua jo huomenna.

SOLNESS (kiivastuen). Puratte kihlauksenne! Oletteko suorastaan hullu!
Aiotteko purkaa kihlauksenne?

KAIJA (epätoivoissaan). Niin, parempi sekin. Sillä minun täytyy, — minun täytyy saada olla täällä Teidän luonanne! En voi Teistä erota! Se on aivan — aivan mahdotonta!

SOLNESS (kuohahtaa). Mutta. piru vieköön, — entä Ragnar! Ragnarin tähdenhän minä juuri —

KAIJA (katsoo Solnessiin pelästynein silmin). Etupäässä Ragnarin tähdenkö Te — Te —?

SOLNESS (jälleen hilliten itsensä). Oi, ei suinkaan, ei! Kun tekään ette nyt ymmärrä mitään! (Lempeästi ja hiljaa.) Teitähän minä luonnollisesti tahdon. Ennen kaikkea Teitä, Kaija. Mutta juuri siksi Teidän täytyy saada Ragnar jäämään paikkaansa. No, kas niin, — menkää nyt kotiin.

SOLNESS. Hyvää yötä. (Kun neiti Fosli aikoo mennä.) Ah. kuulkaas!
Ovatko Ragnarin piirustukset tuolla?

SOLNESS. No menkää ja hakekaa ne minulle. Voisinhan kuitenkin hiukan niitä silmäillä.

(Kaija rientää piirustushuoneeseen, kaivelee siellä hädissään pöytälaatikkoa, löytää erään piirustusvihkon ja tuo sen Solnessille.)

KAIJA (asettaa salkun pöydälle). Hyvää yötä sitten. (Rukoilevasti.) Ja ajatelkaa kauniisti ja kiltisti minua.

SOLNESS. Oh, niinhän teen aina. Hyvää yötä, rakas, pikku Kaija.
(Vilkaisee oikealle.) Menkää nyt!

(Rouva Solness ja tohtori Herdal tulevat sisään oikealla olevasta ovesta. Tohtori Herdal on ikämies, täyteläinen ja pyöreä; hänen kasvonsa ovat tyytyväiset, parrattomat; hänellä on ohut, vaalea tukka, ja kultasankaiset silmälasit.)

ROUVA SOLNESS (virkkaen jo ovelta). Halvard, nyt minä en voi viivyttää tohtoria enää.

ROUVA SOLNESS (Kaijalle, joka kääntää paraikaa pulpettilamppuaan sammuksiin). Kirje on jo valmis, neiti?

ROUVA SOLNESS. Lienee hyvä sinulle, Halvard, että sait toimeesi tämän neidin.

SOLNESS. No, — on jo oppinut melkoisesti näinä kahtena vuotena. Ja lisäksi hän on kiltti ja taipuisa mihin vain tarvitaan.

ROUVA SOLNESS. Ei mitään. — Niin, tohtori, Tehän tulette siis sitten takaisin, juomaan teetä kanssamme?

SOLNESS. No istutaanpa sitten vähän. (Viittaa tohtoria asettumaan keinutuoliin ja istahtaa itse nojatuoliin. Katsoo tutkivasti tohtori Herdaliin.) Sanokaapas, — huomasitteko Te mitään Alinessa?

TOHTORI HERDAL (hymyillen). No, peijakas vie, — eihän sitä voinut olla huomaamatta, että Teidän vaimonne, — hm —

TOHTORI HERDAL. — että Teidän vaimonne ei pidä erikoisesti tuosta neiti Foslista.

TOHTORI HERDAL. Ettei hän ole aivan mielissään, että Teillä on alinomaa seurassanne toinen nainen.

SOLNESS. Ei kyllä; siinä saatatte olla oikeassa. Ja samoin Alinekin.
Mutta se seikka, — se ei nyt voi toisin olla.

SOLNESS. Ensimäisen hölmön, mitä eteen sattuu? Ei. kiitoksia, — sellaisista minulle ei ole apua.

TOHTORI HERDAL. Mutta kun nyt Teidän vaimonne —? Niin heikko kuin hän on —. Koska hän kerran ei siedä nähdä tätä?

SOLNESS. Niin; se on, Jumalan nimessä, yhdentekevää, — olin vähällä sanoa. Minun täytyy pitää Kaija Foslia. En voi käyttää siinä toimessa muita kuin juuri häntä.

TOHTORI HERDAL (nykäisee tuolinsa lähemmäksi Solnessia). Kuulkaahan nyt, rakas herra Solness. Saanko minä tehdä Teille erään tuttavallisen kysymyksen?

TOHTORI HERDAL. Naisilla, — niillä on, nähkääs, eräissä asioissa niin peijakkaan tarkka vainu —

TOHTORI HERDAL. No niin. Kuulkaa minua. Kun nyt vaimonne ei mitenkään vai sietää tuota Kaija Foslia —?

TOHTORI HERDAL. — eikö hänellä silloin ole joku — sellainen pienen pieni syy suureen vastenmielisyyteensä?

TOHTORI HERDAL. Tiedän, että Te olette tuntenut yksiä ja toisia naisia elämässänne.

TOHTORI HERDAL. Mutta tämä, mitä neiti Fosliin tulee —? Tässä ei siis ole mitään sellaista alla?

SOLNESS. Kyllä, sen teimme. Ja mitä siihen tulee —. (Alentaa ääntänsä.) Alinen vainu, kuten sanoitte, — se on tavallaan kestänyt kokeensa.

SOLNESS (asettuu jälleen istumaan). Tohtori Herdal, — nyt kerron Teille erään kummallisen tarinan. Jos nimittäin haluatte sitä kuunnella.

SOLNESS. No hyvä, Te muistatte kai, että minä otin Knut Brovikin ja hänen poikansa luokseni työhön, — siihen aikaan kuin ukon asiat menivät niin takapajulle.

SOLNESS. Sillä he ovat pohjaltaan sangen pystyviä miehiä, nuo kaksi, ymmärrättekös. Heillä on kykyä, kummallakin omalla tavallaan. Mutta sitten pisti pojan päähän mennä kihloihin. Ja sitten, luonnollisesti, piti hänen mennä naimisiin, — ja alkaa itse rakentaa. Sillä kaikkihan ne ajattelevat sitä, ne nuoret.

TOHTORI HERDAL (naurahtaen). Niin, heillä nyt on se paha tapa, että haluavat yhteen.

SOLNESS. No niin; mutta se ei mitenkään sopinut minulle, sillä minähän tarvitsin itse Ragnaria. Ja hänen isäänsäkin. Hän osaa näet erinomaisesti laskea kuormitukset ja kuutiosisällykset, — ja kaiken muun penteleen, näettekös.

SOLNESS. Kuuluu kyllä. Mutta Ragnar, hänen piti ja hän aikoi alkaa omin päin. Siinä ei mikään auttanut.

SOLNESS. Niin; nyt sen saatte kuulla. Eräänä päivänä tuli hän, Kaija Fosli, heidän luokseen asialle. Ei ollut käynyt koskaan ennen täällä. Ja kun minä huomasin, miten tavattoman hullaantuneet he olivat toisiinsa, pälkähti aivoissani yhtäkkiä ajatus: jos voisin saada Kaijan tänne konttoriin, niin ehkä Ragnarkin jäisi tänne luokseni.

SOLNESS. Mutta minä en hiiskunut ainoaakaan sanaa siitä — sillä kertaa. Minä seisoin vain ja katsoin neitiin — ja toivoin oikein hellittämättä, että saisin hänet tänne. Sitten puhelin minä hetkisen hänen kanssaan ystävällisesti sitä ja tätä, aivan tavallisista asioista. Ja sitten hän meni pois.

SOLNESS. Mutta seuraavana päivänä, tuossa iltapuolella, kun ukko Brovik ja Ragnar olivat menneet kotiin, silloin tuli Kaija takaisin tänne luokseni ja käyttäytyi kuin minä olisin tehnyt hänen kanssaan sopimuksen.

SOLNESS. Juuri siitä, jota minä olin ainoastaan itsekseni ja mielessäni toivonut. Mutta josta minä en ollut virkkanut yhtään ainoaa sanaa.

SOLNESS. Niin, eikö ollut? Ja nyt tuli neiti kysymään, mitä hän täällä tekisi. Ja saisiko hän alottaa kohta seuraavana aamuna. Ja muuta siihen tapaan.

TOHTORI HERDAL. Ettekö luule hänen tehneen sitä saadakseen vain olla sulhasensa seurassa?

SOLNESS. Niin ajattelin minäkin ensin. Mutta ei, asia ei ollut sillä tavoin. Hänestä Kaija ikäänkuin luisui erilleen, — kohta, kun oli ehtinyt tänne luokseni.

SOLNESS. Aivan täydellisesti. Olen huomannut, että hän tuntee, kun katson takaa häneen. Hän värisee ja vavahtaa, kun minä vain joudun hänen läheisyyteensä. Mitäs Te sellaisesta arvelette?

SOLNESS. Niin, mutta entä se toinen seikka? Se, että hän luuli minun puhuneen jotakin sellaista, jota minä olin ainoastaan toivonut ja tahtonut — aivan vaiti. Omissa ajatuksissani. Itsekseni. Mitäs siitä sanotte? Voitteko Te sellaisen selittää, tohtori Herdal?

SOLNESS. Sen minä jo arvasinkin. Siksi minä en ole siitä koskaan ennen tahtonut puhuakaan. — Mutta ajan pitkään se käy minulle kirotun kiusalliseksi, ymmärrättekö. Täällä minun täytyy olla alinomaa, ikäänkuin minä —. Ja sehän on synti häntä kohtaan, raukkaa. (Kiivaasti.) Mutta minä en muuta voi! Sillä jos hän karkaa minun luotani, — niin menee myöskin Ragnar matkaansa.

TOHTORI HERDAL. Ja Te ette ole puhunut vaimollenne, miten tämän asian laita oikeastaan on?

SOLNESS (katsoo tohtori Herdaliin lujasti ja sanoo hillitysti). Sentähden, että minusta tuntuu ikäänkuin — ikäänkuin jonkinlaiselta terveelliseltä itseni kiduttamiselta, se nimittäin, että annan Alinen tehdä itselleni vääryyttä.

TOHTORI HERDAL (pudistaen päätään). Tästä minä en ymmärrä tuon taivaallista.

SOLNESS. Niin, katsokaas, — sillä se on hiukan kuin loppumattoman, suunnattoman velan lyhennystä.

SOLNESS. Niin. Ja sehän keventää mieltä. Saa hengähtää edes hetkisen, ymmärrättekö?

SOLNESS (keskeyttää, nousee jälleen paikaltaan). No, niin niin, — emme nyt puhu siitä enää. (Kuljeksii edestakaisin, palaa äskeiselle paikalleen ja pysähtyy pöydän ääreen. Katselee tohtoriin tyynesti hymyillen). Te luulette kai saaneenne minun nyt oikein luisuvalle pinnalle, tohtori?

TOHTORI HERDAL (hiukan harmissaan). Luisuvalle pinnalle? Tästäkään en ymmärrä mitään, herra Solness.

SOLNESS (hillitysti, verkkaisesti). Että Te aivan yksinkertaisesti olette niin rauhallista miestä ja pidätte minua silmällä.

TOHTORI HERDAL. Minä Teitä silmällä! Minkä kumman tähden minä pitäisin?

SOLNESS. Sentähden, kun luulette, että minä —. (Kuohahtaen.) No, piru vie, — luulette minusta samaa kuin Alinekin luulee?

SOLNESS (halliten jälleen itseään). Hän on alkanut luulla, että minä olen sellainen — noin — sairas.

TOHTORI HERDAL. Sairas! Tekö! Siitä hän ei ole koskaan hiiskunut minulle sanaakaan. Mikä Teitä sitten vaivaisi, hyvä ystävä?

SOLNESS (kumartuu yli tuolin selkänojan ja kuiskaa). Aline se luulee, että minä olen hullu. Niin luulee.

SOLNESS. Kyllä, niin totta kuin elän —! Sillä tavoin on asia. Ja sen hän on pannut Teidänkin päähänne. Oh, minä voin vakuuttaa, tohtori, minä huomaan sen erinomaisesti Teistä. Sillä minä en annakaan helposti vetää itseäni nenästä, tietkää se.

TOHTORI HEKDAL (katselee kummissaan Solnessiin). Koskaan, herra
Solness, — koskaan ei ole sellaista ajatustakaan päähäni pälkähtänyt.

TOHTORI HERDAL. Ei, todentotta! Eikä varmaan vaimonnekaan päähän. Sen minä uskon voivani vaikka vannoa.

SOLNESS. No, parasta on jättää valat. Sillä tavallaan, katsokaas, ehkä, — ehkäpä hänellä onkin syynsä luulla jotakin sellaista.

SOLNESS (keskeyttää huiskaisevalla kädenliikkeellä). Niin, niin, hyvä tohtori, — ei syvennytä enää tähän seikkaan. Parasta, että kukin pitää omat arvelunsa. (Yhtäkkiä hiljaisen iloisesti.) Mutta kuulkaahan nyt, tohtori — hm —

SOLNESS. Kun Te siis ette luule, että minä olen — noin — sairas — ja hassu — ja hourupäinen ja niin edespäin —

SOLNESS. Niin täytynee Teidän ainakin kuvitella, että minä olen kovin onnellinen mies?

SOLNESS (nauraen). Ei, ei, — sehän on selvä! Jumala varjelkoon!
Ajatellakin nyt, — kun on rakennusmestari Solness! Halvard Solness.
Vieläkö muuta.

TOHTORI HERDAL. Niin, minun täytyy tosiaan sanoa, että minusta tuntuu kuin Teillä olisi ollut onni mukananne aivan uskomattomassa määrin.

SOLNESS (tukehuttaen raskasmielistä hymyään). Niin on. Minulla ei ole syytä valittaa sitä.

TOHTORI HERDAL. Paloihan Teiltä ensin tuo vanha ruma rosvoluola. Ja se oli tosiaan suuri onni.

SOLNESS (vakavasti). Se oli Alinen lapsuudenkoti, se, joka paloi. Älkää unohtako sitä.

SOLNESS. Hän ei ole voittanut sitä vielä nytkään. Ei näiden kahden-, kolmentoista vuoden päästäkään.

TOHTORI HERDAL. Mutta Te, — Tehän pääsitte sillä tavoin vauhtiin. Olitte alkanut köyhänä maalaispoikana, — ja nyt olette täällä ensimäinen mies alallanne. Niin, niin, herra Solness. Teillä on tosiaan ollut onni matkassanne.

SOLNESS (katsoo arasti tohtori Herdaliin). Niin, mutta sitäpä minä juuri täällä nykyään niin kauheasti pelkään.

SOLNESS. Aina ja alinomaa minua niin peloittaa, — peloittaa. Sillä kerranhan täytyy käänteen tulla, ymmärrättehän.

TOHTORI HERDAL. Pyh! Nuoriso! Ette suinkaan Te nyt vielä ole virkaheitto, luulisin! Oh, ette ole! Te seisotte nyt niin vankalla pohjalla kuin ehkä koskaan ennen.

SOLNESS. Käänne tulee. Minä aavistan sen, ja minä tunnen, että se lähestyy minua. Yksi tai toinen alkaa vaatia: väisty syrjään tieltäni. Ja sitten ryntäävät kaikki muut hänen perästään, ja uhkaavat ja huutavat: tietä, — tietä, — tilaa meille. Niin, saattehan vaan nähdä, tohtori. Kerran tulee nuoriso kolkuttamaan ovelle —

SOLNESS. Entäkö sitten? Silloin on rakentaja Solness mennyttä miestä. (Kolkutetaan vasemmalla puolella olevaan oveen. Solness lyhähtää kumaraan.) Mitä tuo oli? Kuulitteko mitä?

(Hilde Wangel_ tulee sisään eteisovesta. Hän on keskikokoinen, notkea ja hienorakenteinen. Hiukan päivänpaahtama. Turistipuvussa, helmukset koholle kiinnitetyt, matruusinkaulus levällään ja pieni merimieshattu päässä. Reppu seljässä, hihnaan kääritty matkahuopa ja pitkä vuoristosauva kädessä.)

TOHTORI HERDAL (menee lähemmäksi neiti Wangelia). Mutta minä tunnen
Teidät, neiti.

TOHTORI HERDAL. Niin juuri minä. (Solnessille.) Me tapasimme toisemme tänä kesänä ylhäällä eräällä tunturimajalla. (Hildelle.) Minnekä ne muut naiset sitten sieltä joutuivat?

TOHTORI HERDAL. He eivät kai oikein pitäneet, että me niin hulluttelimme sinä iltana.

TOHTORI HERDAL (pudistaa uhkaavasti sormeaan). Eikä voinekaan kieltää, että Te hiukan veikeilitte meille!

HILDE. Se nyt kai oli hauskempaa kuin istua sukkia parsimassa noiden eukkojen parissa.

SOLNESS. No, siinä tapauksessa me olemme tavanneet toisemme siellä ylämaassa. Sinä kesänä, jolloin minä kävin rakentamassa tornin siihen vanhaan kirkkoonne.

TOHTORI HERDAL. Ensi kertaako olette käymässä tässä kaupungissa, neiti
Wangel?

HILDE. Hän pyysi minua hartaasti käymään luonansa, jos tulisin tänne kaupunkiin. (Hymyilee.) Sitä hänen ei muuten olisi tarvinnut sanoa.

SOLNESS. Kas, ettei hän ole siitä minulle puhunut — (Hilde asettaa keppinsä uuninnurkkaan, riisuu reppunsa ja panee sen ja matkahuovan sohvalle. Tohtori Herdal auttelee häntä alttiisti. Solness seisoo ja katselee neiti Wangelia.)

HILDE (käy Solnessia kohti). No, sitten pyytäisin, että saisin jäädä tänne yöksi.

HILDE. Sillä minulla ei ole muuta pukua kuin tämä. Ja hiukkasen alusvaatetta repussa. Mutta ne täytyy pestä. Sillä ne ovat niin kauhean likaisia.

TOHTORI HERDAL (kujeilevasti, katsoen Hildeen). Kyllä, siitä voitte panna päänne pantiksi. (Nauraen.) Te ennustitte sittenkin oikein, herra Solness.

(Tohtori Herdal poistuu eteisovesta. Solness avaa oikealla olevan oven ja puhuu vierushuoneeseen.)

SOLNESS. Aline! Ole kiltti ja tule tänne. Täällä on neiti Wangel, jonka sinä tunnet.

ROUVA SOLNESS (ilmestyy kynnykselle). Kuka siellä on, sanoit? (Näkee Hilden.) Oh, Tekö se olitte, neiti? (Menee lähemmäksi ja ojentaa neiti Wangelille kätensä.) Te siis tulitte kaupunkiin kuin tulittekin.

SOLNESS. Neiti Wangel on saapunut juuri nyt. Ja hän pyytää jäädä tänne yöksi.

ROUVA SOLNESS. Minä koetan pitää siitä huolta niin hyvin kuin suinkin voin. Se on ainoastaan velvollisuuteni. Matkalaukkunne tulee kai perästä?

ROUVA SOLNESS. No, kyllä selvitään. Mutta nyt saatte viihtyä mieheni parissa sen aikaa. Niin minä koetan hommata Teille huoneen, viihdyttävään kuntoon.

SOLNESS. Mutta emmekö voi majoittaa vierasta johonkin lastenkamareista?
Sillä nehän ovat jo valmiit.

ROUVA SOLNESS. Kyllä. Siellä on paikkaa liiaksikin. (Hiidelle.)
Istukaa nyt ja levätkää hiukkasen.

(Rouva Solness poistuu oikealle. Hilde kiertelee kädet seljän takana huoneessa ja katselee minkä mitäkin. Solness seisoo pöydän ääressä, samoin kädet seljän takana ja seuraa neiti Wangelia katseillaan.)

SOLNESS. Ei. Meillä ei ole yhtään lasta. Mutta nythän voitte Te olla lapsena jonkin aikaa.

HILDE. Tämän yön, niin. Minä en huuda. Koettelen, enköhän nyt makaa kuin tukki.

HILDE. Enkö mitä. Mutta kuitenkin. — Sillä on niin hurjan ihanaa maata ja nähdä unta.

(Kiertelee jälleen edestakaisin huoneessa, pysähtyy pulpetin
ääreen ja selailee siinä olevia kirjoja ja papereita.)

SOLNESS (menee lähemmäksi neiti Wangelia). Etsittekö tai tahtoisitteko jotakin?

HILDE. Ei, minä vain katselin tässä kaikkea. (Kääntyy.) Enkö saisi sitten?

SOLNESS. Mutta ei kovin hyväksi minulle. Sillä silloin ei minulla ole apulaista.

SOLNESS. Ehkäpä Te tahtoisitte jäädä tänne — kirjoittamaan tuohon protokollaan?

HILDE (katsoo Solnessia päästä jalkoihin). Kyllä kai, sen nyt arvaa! Ei kiitoksia, — siitä ei puhetta. (Kiertelee jälleen edestakaisin ja asettuu sitten keinutuoliin. Solness menee pöydän luokse. Aivan kuin jatkaen äskeistä lausettaan.) Sillä täällä kai on muutakin tekemistä kuin tuo. (Katsoo hymyillen Solnessiin.) Eikö niin Teistäkin?

SOLNESS. Luonnollisesti. Ensinnä Teidän täytyy tietysti rientää kauppoihin ja somistaa itsenne oikein hienoksi.

SOLNESS. Siitä muun muassa. (Asettuu nojatuoliin). Elääkö Teidän isänne vielä?

HILDE. Aivan miten nyt sattuu. (Istuu ja keinuu hetkisen ja katsoo
Solnessiin puolittain vakavana, puolittain hillitty hymy huulillaan.
Sitten ottaa hän hatun pois päästänsä ja asettaa sen eteensä pöydälle).
Herra Solness?

SOLNESS (hätkähtää hieman). Lysangerissa? (Välinpitämättömästi.) No, siitä ei liene paljon puhumista, mielestäni.

HILDE. Kirkkotarhassa soitti musiikki. Ja satoja, satoja ihmisiä. Me koulutytöt olimme valkeissa puvuissa. Ja kaikilla meillä oli liput.

HILDE. Sitten Te kiipesitte ylös telineille. Suoraan, kaikkein korkeimmille. Ja Teillä oli kädessä suuri seppele. Ja sen seppeleen Te ripustitte ylös viiriin.

SOLNESS (lyhyesti keskeyttäen). Niin, minulla oli se tapa siihen aikaan. Se on näet vanhan kansan menoja.

HILDE. Oli ihmeellisen jännittävä seistä siellä alhaalla ja katsella
Teihin. Ajatella, että jos hän nyt putoaisi! — Hän, itse rakentaja!

SOLNESS (aivankuin vältellen keskustelun ydintä). Niin, niin, niin, se olisikin voinut helposti tapahtua. Sillä yksi noista valkopukuisista paholaisista, — metelöi kuin mikä — ja huusi sinne ylös minulle —

SOLNESS. — ja heilutti ja huiskutti lippuaan niin että minä, — minun päätäni alkoi melkein huimata sitä nähdessäni.

HILDE (hiljaisemmalla äänellä, vakavasti). Se pieni paholainen, — se olin minä.

SOLNESS (katsoo kiinteästi neiti Wangeliin). Siitä olen nyt varma. Sen täytyi olla Te.

HILDE (jälleen elävästi). Sillä se oli hirvittävän ihanaa ja jännittävää. Minä en saattanut ymmärtää, miten voi koko maailmassa olla mies, joka osasi rakentaa niin tavattoman korkean tornin. Ja se, että Te seisoitte siellä itse ylimpänä! Ilmi-elävänä! Ja ettei Teitä ollenkaan huimannut. Se ajatus se oli — noin — huimaavinta ajatella.

HILDE (kieltävästi). Oh ei! Hyi! Sen minä tunsin sisällisesti. Sillä muutenhan Te ette olisi siellä seissyt ja laulanut.

SOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en ole koskaan eläissäni laulanut nuottiakaan.

HILDE (on vaiti hetkisen, katsoo Solnessiin ja sanoo hillitysti).
Mutta sitten, sen jälkeen, — sitten tuli se oikea.

HILDE (säkenöivän vilkkaasti). Niin, siitä kai ei minun tarvitse
Teille muistuttaa?

SOLNESS. Kyllä. Se oli kai saman päivän iltapuolella. Sillä seuraavana aamuna minä matkustin sieltä.

SOLNESS. Aivan oikein, neiti Wangel. Merkillistä, kuinka tarkoin Te olette painanut kaikki nämä pikkuseikat mieleenne.

HILDE. Pikkuseikat! No, Te nyt vasta olette! Oliko ehkä sekin pikkuseikka, että minä olin yksin salissa, kun Te tulitte?

HILDE (vastaamatta Solnessille). Silloin Te ette sanonut minua pieneksi paholaiseksi.

HILDE. Sanoitte, että minä olin kaunis siinä valkeassa puvussani. Ja että minä olin kuin pieni prinsessa.

SOLNESS. Niin Te olittekin, neiti Wangel. Ja vielä lisäksi, — kun tunsin niin kevyeksi ja vapaaksi itseni sinä päivänä —

HILDE. Ja sitten Te sanoitte, että kun minä tulen isoksi, täytyy minun olla Teidän prinsessanne.

HILDE. Niin sanoitte. Ja kun minä kysyin, miten kauan minun täytyy odottaa, sanoitte Te tulevanne takaisin kymmenen vuoden päästä, — kuin peikko, — ryöstämään minut. Viemään Espanjaan tai jonnekin. Ja siellä Te ostaisitte minulle kuningaskunnan, lupasitte.

SOLNESS (äskeiseen tapaan). Hm, kunnon päivällisten päälle ei liioin kolikkoja lasketa. Mutta sanoinko minä tosiaan tuota tuollaista?

HILDE (hiljaa hymyillen). Kyllä. Ja sanoitte myöskin, mikä sen kuningaskunnan piti olla nimeltään.

HILDE. Ei, minä en siitä ollenkaan pitänyt. Sillä tuntuihan kuin olisitte ilveillyt kustannuksellani.

HILDE. Ette. sehän minun oli ymmärrettävä. Siitä päättäen, mitä Te sitten teitte —

HILDE. Sekö vielä puuttuisi, että senkin olisitte unohtanut! Sillä ainakin sellainen on muistettava, tietääkseni.

SOLNESS. Kyllä, kyllä, auttakaahan minua vaan hiukan uralle, niin ehkä —. No?

SOLNESS (katselee neiti Wangeliin suu auki, nousee paikaltaan). Niinkö tein!

HILDE. Niin, niin, sen Te teitte. Te kiedoitte minut syliinne, taivutitte taaksepäin ja suutelitte minua, monta kertaa.

(Kääntyy ja menee hitaasti uunin luokse, jonka eteen hän asettuu ja seisoo siinä kääntyen katsomaan poispäin, liikkumatta ja kädet seljän takana. Lyhyt hiljaisuus.)

SOLNESS (menee varovasti neiti Wangelin luokse ja jää seisomaan hänen viereensä). Neiti Wangel —?

SOLNESS. Älkää nyt seiskö siinä kuin kivipatsas. Tuo, mitä puhuitte, mahtaa olla jotakin, jota olette uneksinut. (Laskee kätensä neiti Wangelin käsivarrelle.) Kuulkaa nyt —

SOLNESS (aivan kuin jokin ajatus välkähtäisi hänen päässään). Tahi —!
Odottakaas! — Tässä piilee takana jotakin syvempää, saattehan nähdä!

SOLNESS (hillitysti, mutta merkitsevällä tavalla). Minun on täytynyt silloin ajatella tätä tällaista. Minä olen varmaan sitä tahtonut. Sitä toivonut. Halunnut sitä. Ja niin ollen —. Eiköhän asia ole sillä tavoin?

SOLNESS (kärsimättömästi). No, piru vie, — silloin minä sen olen varmaan tehnytkin!

HILDE (kääntää hiukan päätänsä, mutta ei katso Solnessiin).
Myönnättekö sen nyt?

HILDE (käännähtää nopeasti Solnessiin päin, silmissään jälleen kimaltava, iloinen ilme). No näittekös, että viimeinkin sain teidät sen myöntämään.

SOLNESS (vetäen suutaan hymyyn). Niin, ajatelkaas mokoma, — että minä voin sellaisen unohtaa.

HILDE (tullen jälleen hiukan nyrpeäksi, väistyy kauemmaksi Solnessista). Oh. Te kai olette suudellut eläissänne niin monta, sen arvaan.

SOLNESS. Ei, sitä Teidän ei pidä minusta uskoa. (Hilde asettuu nojatuoliin. Solness seisoo nojaillen keinutuolin selustaan. Katselee tarkkaavasti neiti Wangeliin.) Neiti Wangel?

SOLNESS. Kuinka se nyt olikaan? Miten kävi sitten tämän asian, — tämän meidän keskisen?

HILDE. Eihän siitä sen enempää tullut. Sen kai hyvin tietänette. Sillä sittenhän tulivat toiset vieraat, ja sitten, — uh!

HILDE. Oh, totta puhuen Te ette ole unohtanut mitään. Ainoastaan hiukkasen hävennyt. Ei suinkaan ihminen sellaista unohda, sen tiedän.

HILDE (jälleen elävästi, katselee Solnessiin). Vai oletteko ehkä unohtanut, mikä päivä se oli?

SOLNESS. Tarkkaa päivämäärää en siunaamakseni enää muista. Tiedän ainoastaan, että siitä on kymmenen vuotta. Syyspuolella se tapahtui.

HILDE (nyökäyttää monta kertaa hitaasti päätänsä). Se tapahtui kymmenen vuotta sitten. Syyskuun 19:s päivä.

SOLNESS. Ahaa, vai sinä päivänä! Kas vain, senkin Te muistitte. (Keskeyttää.) Mutta malttakaahan! — Aivan niin, — tänään on samoin syyskuun 19:s päivä.

HILDE. Niin on, ja ne kymmenen vuotta ovat lopussa. Ettekä Te tullut, — vaikka minulle lupasitte.

SOLNESS. No, tehdä pientä pilaa! Sitä en, Jumala sen tietää, tosiaan muista. Mutta jotakin sellaista se mahtoi olla. Sillä Tehän olitte siihen aikaan vasta lapsi.

HILDE. Oh, en minä ehkä niinkään lapsi ollut. En sellainen tytön typykkä kuin Te luulette.

SOLNESS (katselee tutkivasti Hildeen). Oletteko Te siellä aivan tosissanne ajatellut, että minä tulisin takaisin?

HILDE (salaten puolittain ilveilevää hymyä). Kyllä! Minä odotin sitä
Teiltä.

HILDE (katsoo kattoon). Ja miksikä ette? Sillä eihän sen tarvinnut olla juuri tuollainen tavallinen, oikea kuningaskunta.

HILDE. Niin, ainakin yhtä hyvää. (Vilkaisee Solnessiin.) Jos Te kerran voitte rakentaa maailman korkeimman kirkontornin, niin totta kai teillä oli keino hommata jonkinlainen kuningaskuntakin, ajattelin.

SOLNESS (pudistaa päätänsä). Minä en oikein pääse perille Teistä, neiti
Wangel.

SOLNESS. En, minä en voi käsittää, tarkoitatteko sitä, mitä sanotte.
Vai istutteko Te siinä ja laskette pilaa —

SOLNESS. Aivan niin. Pilaa meidän kummankin kustannuksella. (Katsoo tutkivasti neiti Wangeliin.) Oletteko Te tiennyt kauan, että minä olen naimisissa?

SOLNESS (nopeasti). Ei ei, pälkähti vain päähäni. (Katsoo vakavasti Hildeen ja sanoo matalalla äänellä.) Miksi Te tänne tulitte?

HILDE (ilvehtien). Tänne minun kuningaskuntani, rakentaja. (Naputtaa sormellaan pöytään.) Kuningaskunta pöytään!

SOLNESS (työntää keinutuolin lähemmäksi ja asettuu siihen). Vakavasti puhuen, — miksi Te tulitte tänne? Mitä Te oikeastaan aiotte täällä tehdä?

HILDE. Oh, ensinnäkin kävelen katselemassa kaikkea, mitä Te olette rakentanut.

HILDE (aprikoivasti). Ettekö Te voisi rakentaa — ikäänkuin — kuin kirkontorneja noihin koteihinkin?

HILDE. Tarkoitan sellaista — jotakin, mikä viittaa — aivan kuin vapaihin ilmoihin. Viiri huimaavan ylhäällä.

SOLNESS (mietiskelee hetkisen). Kummallista, että Te noin sanotte.
Sillä sitähän minä itse kaikkein mieluimmin tahtoisin.

SOLNESS (keveämmin). Mutta nyt minä rakennan itselleni uuden kodin.
Tuonne lähelle, vastapäätä.

SOLNESS. Ihmiset sanovat kai kyllä, että se on hyvin korkea. Kodin korkeudeksi nimittäin.

SOLNESS (istuu poski käden nojassa ja tuijottaa neiti Wangeliin). Sanokaa, neiti Wangel, — mikä Teidän nimenne on? Ristimänimenne, tarkoitan.

HILDE. Ettekö sitten sitä muista? Sanoittehan Te itse minua Hildeksi.
Sinä päivänä, jolloin käyttäysitte niin sopimattomasti.

HILDE. Mutta sillä kertaa Te sanoitte: Pikku Hilde; enkä minä pitänyt siitä.

HILDE. En, siinä tilaisuudessa. — Muuten — "prinsessa Hilde". Se kuuluu sangen komealta, mielestäni.

SOLNESS. Se on totta. Prinsessa Hilde von — von —. Mikäs se kuningaskunta nyt olikaan nimeltään?

HILDE. Uh taas! Siitä kuningaskunnasta en tahdo enää kuullakaan. Minä vaadin aivan toisenlaista, minä.

SOLNESS (nojautuu tuolin selkämykseen ja katselee yhä edelleen Hildeä). Eikö tämä olekin merkillistä —? Kuta enemmän minä nyt sitä ajattelen, — minulle selkenee niinkuin minä monet pitkät vuodet olisin täällä kiusannut itseäni — hm —

SOLNESS. Löytääkseni jälleen jotakin — jotakin sellaista, elettyä, jonka olin unohtanut, siltä tuntui. Mutta josta en mitenkään päässyt perille, mitä se oli.

SOLNESS. Sillä minä olen ollut täällä niin yksin. Ja tuijottanut iki-avuttomana joka asiaa. (Hiljaisemmalla äänellä.) Minäpä tunnustan Teille, — minä olen alkanut niin peljätä, — kauheasti peljätä nuorisoa.

HILDE (puhaltaen huultensa välitse halveksivasti). Pyh, — mitä nuorissa on pelkäämistä.

SOLNESS. On, juuri heissä. Siksi minä olen sulkeutunut lukittujen ovien taakse. (Salaperäisesti.) Tietäkää, että nuoriso aikoo tulla jyskyttämään minun oveeni! Se murtautuu sisään.

SOLNESS. Ei, ei, ei! Nuoriso, — tämä on tilintekoa, näettekös. Se tulee ja tuo mukanaan käänteen. Ikäänkuin uuden lipun alla.

HILDE (nousee, katsoo Solnessiin; hänen suupielessään käy vavahtava nykäys, ja hän sanoo). Voitteko Te käyttää johonkin minua, rakentaja?

SOLNESS. Kyllä, voin todellakin, juuri nyt! Sillä Tekin tulette — ikäänkuin uuden lipun alla. Nuoruutta vastaan nuoruus —.

HILDE. Oi, se on ollut niin hirveän hauskaa. Sillä rakennusmestari Solnessillahan on niin tavattoman hyvä muisti. Kaikenlaiset pikkuseikat hän muistaa pilkulleen.

SOLNESS. Niin, neiti Wangelin ristimänimi on Hilde. Minä olen tuntenut hänet lapsena.

(Rouva Solness laskee kätensä tohtori Herdalin käsivarrelle ja poistuu hänen kanssaan oikealle. Hilde on sillä välin kokoillut matkatamineitaan.)

HILDE (hiljaa ja nopeasti Solnessille). Onko se totta, mitä Te sanoitte? Voitteko Te käyttää minua johonkin?

SOLNESS (ottaa tamineet Hilden kädestä). Te olette se, jota olen kipeimmin kaivannut.

HILDE (katsoo Solnessiin iloisin, kummastuvin silmin ja lyö kätensä yhteen). Mutta oi, suuri, ihana maailma —!

TOINEN NÄYTÖS.

Kauniisti sisustettu, pieni sali rakennusmestari Solnessin talossa. Taustalla lasiovi, joka vie verannalle ja puutarhaan. Oikeanpuolimmainen takanurkka on taitettu niin, että se aukeaa ulkonemaksi, jossa on suuri ikkuna; tähän ulkonemaan on asetettu kukkia. Samanlainen taitettu kulmaus on vasemmalla takanurkassa; siinä pieni tapettiovi. Kummallakin sivuseinämällä tavallinen ovi. Etualalla oikealla suuri kuvastin, siihen kuuluvine pöytineen. Kukkia ja kasveja runsaasti kaikkialla. Etualalla vasemmalla sohva, pöytä ja tuoleja. Kauempana taemmalla kirjakaappi. Keskellä permantoa, ulkoneman aukon edessä, pieni pöytä ja pari tuolia. On aivan aamupuoli päivää.

(Rakennusmestari Solness istuu pienemmän pöydän ääressä, edessään avattuna Ragnar Brovikin piirustussalkku. Hän selailee piirustuksia ja katselee tarkoin eräitä niistä. Rouva Solness kiertelee äänettömin askelin huoneessa, pikku vesikannu kädessä, vaalien kukkia. Hän on mustassa puvussa niinkuin edellisessäkin näytöksessä. Hänen hattunsa, päällysvaippansa ja päivänvarjonsa ovat tuolilla kuvastimen luona. Solness katsoo hänen huomaamattansa pari kertaa tarkastavasti häneen. Kumpikaan heistä ei puhu mitään.)

SOLNESS (kääntää päätänsä ja virkahtaa välinpitämättömästi). Noo, tekö se olette?

KAIJA. Ei vielä. Hänen täytyi jäädä hiukan odottamaan lääkäriä. Mutta sitten aikoi hän tulla tiedustamaan —

KAIJA. Huonosti. Hän pyysi anteeksi, että hänen täytyi jäädä täksi päiväksi kotiin pois työstä.

KAIJA. Menen. (Pysähtyy ovelle.) Tahtoisitteko te jutella Ragnarin kanssa, kun hän tulee?

(Kaija menee takaisin ulos vasemmalle. Solness istuu yhä paikallaan ja selailee piirustuksia.)

ROUVA SOLNESS (seisten kukkien luona). Saas nähdä, eikö hänkin vielä kuole.

ROUVA SOLNESS (vastaamatta). Niin; vanha Brovik — kyllä hän nyt kai kuolee, Halvard. Saathan nähdä.

ROUVA SOLNESS. Niin, pitäisihän sitä mennä. (Jää yhä paikalleen hoitelemaan kukkia.)

ROUVA SOLNESS. Kun minä kävin siellä, istui hän korjailemassa vaatteitaan. (Menee kuvastimen eteen ja asettaa hitaasti hattua päähänsä.)

SOLNESS (lyhyen vaitiolon jälkeen). Sittenkin me tarvittiin siis lastenkamaria, Aline.

SOLNESS. Ja minun mielestäni on parempi näin kuin että ne ovat aivan tyhjinä.

SOLNESS (sulkee piirustussalkun, nousee ylös ja menee lähemmäksi vaimoaan). Saathan nähdä, Aline, tämän jälkeen tulee meille varmaan parempi. Paljon kodikkaampaa. Helpompi elää. — Varsinkin sinulle.

SOLNESS (salaten mielensä). Tarkoitan tietysti — sitten, kun muutamme uuteen taloon.

ROUVÄ SOLNESS (ottaa päällysvaippansa). Uskotko sinä sellaista,
Halvard? Että tulee parempi sitten?

SOLNESS. En suinkaan minä uskomatta voi olla. Ja totta kai sinäkin sen uskot?

SOLNESS (masentunein mielin). On tosiaankin ikävä kuulla tällaista. Sillä etupäässä sinua vartenhan minä sen rakensin. (Tahtoo auttaa päällysvaippaa vaimonsa ylle.)

ROUVA SOLNESS (vetäytyy hänestä erilleen). Oikeastaan sinä teet liian paljon minun tähteni.

SOLNESS (huomattavasti kiihtyneenä). Ei ei, niin sinä et saa sanoa,
Aline! Minä en siedä kuulla suustasi sellaista!

SOLNESS. Mutta minä vain pidän pääni. Saathan nähdä, että sinulle tulee hyvä olla siellä uudessa rakennuksessa.

SOLNESS (innokkaasti). Kyllä! Aivan varmaan! Luota siihen vain. Sillä siellä — sinne tulee niin tavattoman paljon sellaista, joka muistuttaa sinua omasta, entisestä —

SOLNESS (hiljaisella äänellä). Niin, niin, Aline-parka! Se oli kauhea isku sinulle, se.

ROUVA SOLNESS (alkaen yhtäkkiä katkerasti valittaa). Rakenna miten paljon tahansa. Halvard. — minulle et voi enää koskaan rakentaa mitään kotia!

SOLNESS (astelee yli permannon). No, no, ei sitten. Jumalan nimessä, puhuta enää tästä.

ROUVA SOLNESS. Eihän meillä muutenkaan ole tapana siitä puhua. Sinähän syrjäytät sen aina —

SOLNESS (pysähtyy jyrkästi ja katsoo vaimoonsa). Minäkö? Miksi minä muka niin tekisin? Syrjäyttäisin?

ROUVA SOLNESS. Oi, minä ymmärrän sinut aivan hyvin, Halvard! Sinähän tahtoisit minua niin säästää. Ja tahtoisit puolustaakin minua! — Mikäli suinkin voit.

SOLNESS (ällistynein silmin). Sinuako! Sinusta, — itsestäsikö sinä puhut, Aline?

ROUVA SOLNESS. Sillä se vanha rakennus — sen sai nyt käydä miten tahansa. Herra Jumala, — kun nyt kerran onnettomuus tuli, niin se tuli, —

SOLNESS. Niin, siinä olet oikeassa. Minkäpä ihminen onnettomuudelle voi, — sanotaan.

ROUVA SOLNESS. Mutta se kauhea, jonka tulipalo toi mukanaan —! Se se on! — Se juuri se on!

ROUVA SOLNESS. Mutta juuri sitä täytyy ajatella. Ja saada puhella siitä, viimeinkin. Sillä minä tunnen, että minä en jaksa enää sitä kantaa. Ja etten minä koskaan voi antaa sitä itselleni anteeksi —!

ROUVA SOLNESS. Niin, sillä minullahan oli silloin velvollisuuksia kahdelle taholle. Sekä sinua että pikkuisia kohtaan. Minun olisi pitänyt tehdä itseni kovaksi. Ei antaa pelon saada sellaista valtaa itsessäni. Eikä surunkaan, että koti minulta paloi. (Vääntelee käsiään.) Oi, jos minä sen vain olisin voinut, Halvard!

SOLNESS (hiljaa, järkkyneenä, mennen lähemmäksi vaimoaan). Aline, — sinun täytyy luvata minulle, että sinä et enää koskaan ajattele niitä asioita. — Lupaa minulle se kerrankin!

ROUVA SOLNESS. Herra Jumala, — lupaa! Luvata, voihan ihminen luvata mitä hyvänsä —

SOLNESS (pusertelee käsiään ja kävelee edestakaisin). Oh, tämä vie aivan epätoivoon! Ei koskaan ainoaa auringonsädettä! Ei valonpilkahdusta kotiin!

SOLNESS. Ei; sinäpä sen sanoit. (Raskaasti.) Ja Jumala tietää etkö ole siinäkin oikeassa, ettei meille tule parempaa uudessakaan talossa.

ROUVA SOLNESS. Sitä ei tule koskaan. Yhtä tyhjää. Yhtä autiota siellä niinkuin täälläkin.

SOLNESS (kiivaasti). Mutta minkä ihmeen vuoksi me sitten sen rakensimme? Voitko sen minulle sanoa?

SOLNESS (katsoo syrjästä ja epäluuloisesti vaimoonsa). Mitä sinä sillä tarkoitat, Aline?

SOLNESS. Niin, hitto soi —! Sinä sanoit sen niin merkillisesti.
Niinkuin sinulla olisi siinä jokin sala-ajatus.

SOLNESS (menee lähemmäksi). Oh, koreat kiitokset, — minä tiedän kyllä, mitä tiedän. Ja minä sekä näen että kuulen, Aline. Ole sinä varma siitä!

SOLNESS (asettuu vaimonsa eteen). Etkö sinä muka keksi salattua, kätkettyä ajatusta kaikkein viattomimmassakin sanassa, mitä minä sanon?

SOLNESS (nauraa). Hahahaa, se onkin ymmärrettävää, tietysti, Aline! Kun saat kitua saman katon alla sairaan miehen kanssa —

ROUVA SOLNESS (kovin huolestuneena). Sairaan kanssa? Oletko sinä sairas, Halvard!

SOLNESS (purkaen tuskaansa). Puolihassun miehen sitten! Heikkopäisen!
Sano minua miksi haluat.

ROUVA SOLNESS (tavoittelee tuolin selustaa ja vaipuu istumaan).
Halvard, — Jumalan tähden, mitä tämä —!

SOLNESS. Mutta te erehdytte kumpikin, sekä sinä että tohtori. Minun laitani ei ole niin. (Kävelee edestakaisin permantoa pitkin Rouva Solness katselee häntä tuskallisin silmin. Sitten menee Solness vaimonsa luokse.)

SOLNESS. Se on se, että minä olen monta kertaa nääntyä tämän kauhean velkakuorman alle —

ROUVA SOLNESS. Velkakuorman? Mutta ethän sinä ole velkaa kenellekään,
Halvard!

SOLNESS (hiljaa, liikutettuna). Loputtomasti velkaa sinulle, — sinulle, — sinulle. Aline.

ROUVA SOLNESS (nousee hitaasti ylös). Mitä tässä on alla? Sano se kohta suoraan.

SOLNESS. Ei, ei siinä mitään alla ole! Minä en ole koskaan tehnyt sinulle pahaa. En ainakaan tieten taiten. Ja kuitenkin — tuntuu siltä kuin minua painaisi ja murskaisi rikos.

SOLNESS (raskaasti). Kaiketikin. Tai jotakin sen tapaista. (Katsoo oikean puolimmaiseen oveen, joka nyt aukenee.) No, nyt tulee valoa.

(Hilde Wangel tulee sisään. Hän on muutellut eräitä pikkuseikkoja puvussaan. Helmukset ovat lasketut suoriksi.)

HILDE. Erinomaisesti, ihanasti! Aivan kuin kehdossa. Ah, olen ojennellut itseäni ja lekotellut kuin — kuin prinsessa!

HILDE. Niin, sillä näin unta, että putosin alas hirveän korkean vuoren jyrkänteeltä. Ettekö te näe joskus sellaista unta?

ROUVA SOLNESS (ottaa päivänvarjonsa). Nyt minun täytyy tästä lähteä kaupungille, Halvard. (Hildelle.) Ja sitten minä koetan tuoda yhtä ja toista, jota te ehkä voitte tarvita.

HILDE (tahtoo heittäytyä hänen kaulaansa). Voi, rakas, rakas rouva
Solness! Kuinka kiltti Te olette! Hirveän kiltti —

ROUVA SOLNESS (torjuen, vetäytyy irti Hildestä). Kaukana siitä. Sehän on ainoastaan minun velvollisuuteni. Ja siksi minä teen sen niin mielelläni.

HILDE (ärtyneenä, suipistaen suutaan). Muuten arvelen, että minä voinkin lähteä ulos kaduille, — näissä somistuksissa, joita olen nyt pukuuni saanut. Vai enkö voi sitten?

ROUVA SOLNESS. Suoraan sanoen, luulenpa, että yksi ja toinen vilkuisi
Teihin hiukan kummakseen.

HILDE (puhaltaa välinpitämättömästi). Pyh! Eikö muuta? Sehän on pelkkää hauskaa, se.

SOLNESS (koettaen salata pahaa tuultaan). Niin, mutta ihmiset voisivat luulla, että Tekin olette hullu, ymmärrättekös.

HILDE. En, sitä en todellakaan ole tehnyt. (Aprikoi hetkisen ja hymyilee hienosti.) Kyllä, ehkä kuitenkin yhdessä seikassa.

ROUVA SOLNESS. Kun sinä ja neiti Wangel jäätte yksin, niin kyllä hän sen sanoo, Halvard.

ROUVA SOLNESS. Varmaankin. Sillä sinähän olet hänet tuntenut niin hyvin. Aina siitä saakka kuin hän oli vielä lapsi, — kerroit.

HILDE (hetkisen vaiti oltuaan). Eikö teidän vaimonne suorastaan voi minua sietää?

SOLNESS (vältellen). Aline on tullut niin kovin ihmisaraksi näinä viime vuosina.

SOLNESS. Mutta jos Te vain saisitte oppia häntä oikein tuntemaan —. Niin, sillä hän on kiltti — ja niin hyvä — ja kunnollinen pohjaltaan —

HILDE (kärsimättömästi). Mutta kun hän kerran sitä on, — kuinka saattaa hän ryhtyä puhumaan tällaista: velvollisuudesta!

HILDE. Niin, sanoipa hän lähtevänsä kaupungille ostaakseen jotakin minulle. Siksi, että se on hänen velvollisuutensa, — hän sanoi. Oh, minä en jaksa kärsiä tuollaista ilkeää, rumaa sanaa!

HILDE. En, siksi, että se kuuluu niin kylmältä ja teräkkäältä ja pistävältä. Velvollisuus — velvollisuus — velvollisuus. Eikö Teistäkin tunnu siltä? Että se ikäänkuin pistää?

HILDE. Niin se on! Ja kun hän on kerran niin kiltti, — kuten Te sanotte hänen olevan, — niin miksi piti hänen mainita sellaista?

HILDE. Hän olisi voinut sanoa, että hän halusi tehdä sen siksi, että hän piti kovasti minusta. Jotakin sellaista olisi hän voinut sanoa. Jotain oikein lämpöistä ja sydämellistä, ymmärrättehän.

HILDE. En toki! Johan nyt — en enää. Sillä minä en löydä niistä selvyyttä kuitenkaan.

(Hilde kiertelee huoneessa, pysähtyy pienen pöydän ääreen, avaa piirustussalkun ja selailee piirustuksia.)

HILDE. (asettuu istumaan). Sitten hän mahtaakin olla kovin taitava?
(Katselee hetkisen erästä piirustusta.) Eikö olekin taitava?

HILDE. Pyh, — variksenvarpaita! Mutta kun hän kerran on ollut Teidän opissanne, niin —

SOLNESS. Oho, senkö vuoksi —. Niitä on paljon, jotka ovat olleet minulla opissa. Ja heikkoja heistä on silti tullut.

HILDE (katselee Solnessiin ja pudistelee päätänsä). Ei, vaikka surma perisi, minä en ymmärrä, että te voitte olla niin tuhma.

HILDE. Kyllä, sitä te todella olette. Että te viitsitte uhrata aikaanne opettaaksenne noita nuoria nulikoita, se minua —

HILDE (nousee, puolittain vakavasti, puolittain hymyillen). Hyi sellaista; ei toki, rakentaja! Mitä se toimittaa! Kenelläkään muulla kuin Teillä ei pitäisi olla lupaa rakentaa. Teidän pitäisi saada tehdä sitä aivan yksin. Tehdä itse kaikki. Nyt sen saitte kuulla.

SOLNESS. Minä täällä — alinomaa — hiljaisuudessa ja yksinäisyydessä — haudon yhä sitä samaa ajatusta.

SOLNESS (katselee hieman pälyvästi Hildeen). Ja sen kai Te jo olette huomannut?

SOLNESS. Mutta kun Te — sanoitte uskovanne, että minä olin noin — päästä vialla? Noin, eräässä seikassa —?

SOLNESS (astelee yli permannon). Niin, niin, — miten vain tahdotte. (Pysähtyy ulkoneman aukkoon). Tulkaahan tänne, niin näytän teille jotakin.

SOLNESS (alentaen ääntänsä). Meillä on ollut lapsia. — Alinella ja minulla.

HILDE (hellävaroen). Ja ne molemmat ovat siis —? Niitä kaksoisia ei
Teillä ole enää?

SOLNESS (sisäisesti liikutettuna). Meillä oli ne ainoastaan noin kolmisen viikkoa. Tahi tuskin sitäkään. (Välittömästi huudahtaen.) Oi, Hilde, miten sanomattoman hyvä on, että tulitte tänne! Sillä nyt viimeinkin olen saanut jonkun, jonka kanssa voin puhua!

SOLNESS. En tästä asiasta. En sillä tavoin kuin minä tahdon ja minun täytyy. (Raskaasti). Enkä monesta muustakaan.

HILDE (hillitysti). Sitäkö Te vain tarkoititte, kun sanoitte, että tarvitsitte minua?

SOLNESS. Lähinnä kai sitä. Eilen nimittäin. Sillä tänään en tiedä enää aivan varmaan — (keskeyttäen puheensa). Mutta, tulkaa tänne istumaan. Asettukaa tuohon sohvaan, — niin näette puutarhaan. (Hilde istuutuu sohvan kulmaan. Solness vetää tuolin lähemmäksi Hildeä.) Haluatteko Te sitä kuulla?

HILDE. Nyt näen minä sekä puutarhan että Teidät, rakentaja Solness.
Kertokaa siis minulle! Heti!

SOLNESS (osoittaa kulma-ikkunaa). Tuolla mäellä, tuolla, — jossa näitte äsken tuon uuden rakennuksen —

SOLNESS. — siellä asuimme, Aline ja minä, ensimäiset vuotemme. Sillä siellä oli siihen aikaan vanha talo, joka oli ollut hänen äitinsä oma. Ja sen saimme äidin kuoleman jälkeen. Ja koko tuon suuren puiston saimme.

SOLNESS. Ei tornin rahtuakaan. Se oli suuri, ruma puulaatikko ulkoa katsoen. Mutta kuitenkin sievä ja kodikas sisältä.

SOLNESS. Miten sen ottaa. Rakennusmestarina minä pääsin vauhtiin sen tulipalon avulla.

SOLNESS. Ne tulivat niin terveinä ja viihtyvinä maailmaan. Ja päivä päivältä ne kasvoivat, niin että saattoi ihan silmillä nähdä.

SOLNESS. Oli ihanin näky, mitä olla voi, kun Aline lepäsi vuoteessa niiden kanssa. — Mutta sitten se tulipalo-yö —

SOLNESS. Peljästyminen oli täristänyt Alinea niin kauhean kovasti. Tulipalon hälinä, — pako talosta — suin päin, — ja keskellä jäätävän-kylmää yötä —. Sillä täytyihän heidät kantaa ulos sellaisinaan, niinkuin he vielä olivat vuoteessa. Sekä hän itse että pikkuiset.

SOLNESS. Kyllä, ne kestivät sen. Mutta Aline sairastui kuumeeseen. Ja se meni maitoon. Sillä hän tahtoi välttämättä imettää niitä. Sillä se oli hänen velvollisuutensa, sanoi hän. Ja meidän molemmat pikku poikamme, ne — (pusertelee käsiään) ne — oih!

SOLNESS. Kauheaa minustakin. Mutta kymmenen kertaa kovempaa Alinesta. (Puristaa kätensä nyrkkiin sisäisestä salatusta raivosta.) Oh, että sellaista saa tapahtua tässä maailmassa! (Lyhyesti ja lujasti.) Siitä päivästä alkaen, jolloin ne kadotin, olen rakentanut kirkkoja peräti vasten mielin.

SOLNESS. En. Tiedän sanoa, että minä olin sangen iloinen ja tuntui kevyeltä, kun olin saanut sen käsistäni pois.

SOLNESS. Ja nyt minä en rakenna enää koskaan — koskaan mitään sellaista! En enempää kirkkoja kuin niiden tornejakaan!

HILDE (nyökäyttää verkalleen päätänsä). Ainoastaan taloja, joissa ihmiset voivat asua..

SOLNESS. Mieluimmin sellaisia. (Alkaa puhua keveämmällä sävyllä.) Niin, katsokaas, — kuten sanottu, se tulipalo se auttoi minut siivilleni. Rakennusmestarin alalla, nimittäin.

SOLNESS. En ole opiskellut tarpeeksi perinpohjaisesti, joten en sitä ole. Mitä osaan, olen enimmäkseen itse mietiskellyt ja keksinyt.

SOLNESS. Tulipalon jälkeen, niin. Melkein koko puiston paloittelin huvilapalstoiksi. Ja siellä sain rakennella aivan miten itse tahdoin. Ja sitten edistyin tietysti vinhaa vauhtia.

HILDE (katselee tutkivasti Solnessia). Te mahdatte olla tavattoman onnellinen mies, te, jolla on tällaista.

SOLNESS (synketen). Onnellinen? Puhutteko Tekin sillä tavoin?
Niinkuin kaikki muutkin.

HILDE. Kyllä, sillä mielestäni teidän pitäisi olla. Kun Te vain voisitte olla ajattelematta noita kahta pikkulasta, niin —

SOLNESS (verkalleen) Niitä kahta, — niistä ei ole helppo päästä erilleen Hilde.

HILDE (hiukan epävarmasti). Ovatko ne yhä niin kovasti haittana? Niin pitkät, pitkät ajat myöhemmin?

SOLNESS (katselee yhä edelleen Hildeä silmiin). Kun minä kerroin Teille tästä tulipalosta —

SOLNESS. Eikö siinä ollut eräs erityinen ajatus, johon Teidän huomionne voi kiintyä?

SOLNESS (hillityn painokkaasti). Ainoastaan sen tulipalon avulla minä sain tilaisuuden rakentaa koteja ihmisille. Kodikkaita, lämpöisiä, valoisia koteja, joissa isä ja äiti ja lapsiliuta saattoivat elää siinä turvallisessa ja iloisessa tiedossa, että on ylen suuri onni elää maailmassa. Ja varsinkin onni, että on toistensa oma — kaikissa, suurissa ja pienissä asioissa.

HILDE (innokkaasti). Niin, mutta eikö se Teille ole suuri onni, että Te voitte luoda sellaisia ihania koteja?

SOLNESS. Entä tuo hinta, Hilde! Kauhea hinta, jonka minä sain maksaa päästäkseni niitä rakentamaan.

SOLNESS. Ei. Sillä päästäkseni rakentamaan koteja muille täytyi minun luopua, — luopua ainaiseksi itse omasta kodista. Tarkoitan: saamasta kotia lapsiparvelle. Ja myöskin isälle ja äidille.

SOLNESS (nyökkää verkalleen). Sen maksoi se onni, josta ihmiset juttelevat! (Hengittää raskaasti.) Se onni, — hm, — sitä onnea ei annettu halvalla, Hilde.

HILDE (samaan sävyyn kuin äskenkin). Mutta eikö sitä asiaa enää voisi korjata?

SOLNESS. Ei koskaan maailmassa! Ei koskaan. Sekin on tulipalon seuraus.
Ja myöskin Alinen sairauden sittemmin.

HILDE (katsoo Solnessiin epämääräisin ilmein). Ja kuitenkin Te laaditte noita lastenkamareita.

SOLNESS (vakavasti). Ettekö ole koskaan huomannut, Hilde, että kaikki mahdoton — ikäänkuin houkuttelee, kutsuu Teitä?

HILDE (aprikoitsee asiaa). Mahdotonko? (Vilkkaasti). Kyllä! Onko
Teidänkin laitanne niin?

SOLNESS (nousee). Niin, ehkäpä olette oikeassa. (Kiivaasti.) Mutta eikö minusta tulisi peikko, — kun minulle aina ja alinomaa käy kaikessa näin! Aivan kaikessa!

SOLNESS (hilliten sisäistä järkkymystään). Huomatkaa nyt, Hilde, mitä Teille sanon. Kaikki, mitä minä saavutin toimimalla, rakentamalla, luomalla jotakin kauneutta, lämpöistä ja turvallista kodikkuutta tarkoittavaa, — jopa jotain suurenmoistakin — (puristaa kätensä nyrkkiin.) Oh, eikö sitä ole kauhea ajatellakin —!

SOLNESS. Että minun täytyy nyt kaikkea sitä alinomaa mitata ja punnita. Maksaa siitä. Ei rahalla. Vaan ihmisonnella. Eikä pelkästään omalla onnellani. Vaan muidenkin. Niin, niin, huomaatteko sen, Hilde! Sen on minun taiteilijalinnani maksanut minulle — ja muille. Ja jok'ainoa päivä täytyy minun täällä nähdä, että se hinta maksetaan puolestani yhä uudestaan. Ja yhä uudestaan, — samaa kiertoa!

HILDE (nousee ja katselee päätänsä kääntämättä yhä Solnessiin). Nyt
Te ajattelette varmaankin häntä.

SOLNESS. Kyllä. Lähinnä Alinea. sillä hänelläkin oli elämäntehtävä. Aivan yhtä hyvin kuin minullakin omani. (Vapisevin äänin.) Mutta hänen elämäntehtävänsä, sen täytyi pilautua, sen täytyi pirstoutua, murskautua, — että minun tehtäväni pääsisi eteenpäin jonkinlaiseen suureen voittoon. Sillä, kuulkaapas, Alinellakin — hänelläkin oli rakentajan lahjat.

SOLNESS (pudistaa päätänsä). Ei talojen eikä tornien tai viirien, — taikka muun sellaisen, mitä minä täällä harjoittelen —

SOLNESS (hellästi liikutettuna). Lahjat rakentaa pieniä lapsensieluja, Hilde. Rakentaa lapsensieluja sellaisiksi, että niistä varttuisi sopusuhtaisia ja muodoiltaan jaloja ja kauniita. Että niistä nousisi soleita, täysikasvuisia ihmisiä. Siihen Alinella oli taipumukset. — Ja kaikki se, se on nyt tuossa! Käyttämättä — ja käyttämättä ainaiseksi. Eikä hyödyksi mihinkään maailmassa! — Aivan kuin sorakasa tulipalon perästä.

SOLNESS (luo häneen katseensa ja nyökäyttää hitaasti päätänsä). Siinäpä se onkin, se suuri ja kauhea kysymys. Siinä piilee se epäilys, joka kalvaa minua aina, — yötä ja päivää.

SOLNESS. Niin, oletetaan, että minä olisin siihen syynä. Jollakin tavalla nimittäin.

HILDE (katsoo huolestuneena Solnessiin). Oh, rakentaja Solness. — kun Te tuollaista voitte puhua, niin Tehän olette — sairas kuitenkin.

SOLNESS. Hm, — en tule koskaan maailmassa oikein terveeksi siinä suhteessa.

(Ragnar Brovik avaa varovasti vasenta nurkkaovea.
Hilde kävelee jälleen edestakaisin.)

RAGNAR (nähdessään Hilden). Oh —. Anteeksi, herra Solness — (aikoo vetäytyä takaisin ovesta)

RAGNAR. Isäni menee nopeasti menojaan. Ja siksi pyydän Teitä hartaasti. — kirjoittakaa pari hyvää sanaa puolestani johonkin piirustuksistani! Jotakin isän lukea ennenkuin hän —

SOLNESS. (karttelevasti). Jääkää Te vain tänne, Ragnar, Te saatte kaikki niinkuin itse tahdotte. Niin voitte naida Kaijan. Elää huolia vailla. Ehkä onnellisinakin. Kun ette vain ryhdy rakentelemaan.

RAGNAR. Niin, niin, sitten minun täytyy mennä kotiin ja sanoa se isälle. Sillä minä lupasin sen hänelle. Täytyykö minun sanoa isälleni tällaista juuri ennen hänen kuolemaansa?

SOLNESS (sieluntuskissaan). Oh, sanokaa hänelle, — sanokaa mitä tahdotte, minusta nähden! Parasta, ettette sano hänelle mitään. (Purkaen välittömästi.) Minä en voi menetellä muutoin kuin nyt menettelen, Ragnar.

SOLNESS. Mutta Tehän olette jo — (Ragnarille.) No, jättäkää ne nyt sitten tänne.

SOLNESS (aivan kuin epätoivon vallassa). Ragnar, — Te ette saa vaatia minulta mitään sellaista, jota minä en voi! Kuuletteko. Ragnar! Teette saa!

HILDE. Niin, oikein rumasti ja pahoin teitte. Ja kova ja häijy ja julma teko se oli.

HILDE. Kylläkin, — jollain jota Te sanotte kotoiseksi onneksi — ja muulla sellaisella.

HILDE (nousee paikaltaan). Sielunne rauhalla! (Sydämellisesti.) Niin, niin, siinä olette oikeassa! — Rakentaja-raukka. — Tehän kuvittelette, että —

SOLNESS (naurahtaen hiljaista, omituista kurkkunaurua). Istukaa nyt jälleen tuohon, Hilde. Niin kerron Teille hullunkurisen asian.

SOLNESS. Se kuuluu naurettavalta seikalta. Sillä koko juttu koskee vain pientä savupiipun halkeamaa, näettekös.

SOLNESS. Minä olin huomannut sen halkeaman jo kauan, kauan ennenkuin tuli pääsi irti. Joka kerta, kun kävin ullakolla, katsoin oliko se siinä vielä.

SOLNESS. Aioin kyllä, — mutta siitä ei tullut mitään. Joka kerta kun aioin siihen ryhtyä, tuntui aivan kuin jokin käsi olisi työntynyt väliin. En vielä tänään, ajattelin. Huomenna kyllä. Ei siitä tullut mitään.

SOLNESS. Siksi, että päässäni pyöri omituisia tuumia. (Pitkään ja hillitysti.) Sen pienen mustan halkeaman avulla, joka oli savupiipussa, saatoin minä ehkä päästä siivilleni — rakentajana.

SOLNESS. Melkein vastustamatonta. Suorastaan voittamatonta. Sillä silloin näytti se minusta niin helpolta ja yhdentekevältä. Minä tahdoin, että sen piti tapahtua talviseen aikaan. Vähää ennen päivällistä. Minun piti muka olla ulkona ajeluttamassa hiukan Alinea pukkireellä. Palvelijat kotona, he olivat muka lämmittäneet kovasti uuneja.

SOLNESS. Aivan viiltävä — niinkuin tavallisesti siihen aikaan, ja palvelijat tahtoivat, että Alinella piti olla oikein hyvä ja lämmin kotiin palatessa.

SOLNESS. Ensin savu. Mutta kun me tulimme muka puistoportille, niin koko vanha talo-rämä loimusi jo liekkien vallassa. Sillä tavoin minä sitä ajattelin.

HILDE. Mutta kuulkaahan, rakennusmestari Solness. Oletteko nyt tosiaan aivan varma, että tuli pääsi irti siitä pienestä savupiipun halkeamasta?

SOLNESS. En laisinkaan, päinvastoin. Minä olen aivan varma siitä, ettei savupiipun halkeamalla ollut mitään syytä koko tulipaloon.

SOLNESS. Saatiin täysin selville, että tuli pääsi irti eräässä vaatekonttoreista, — aivan toisessa päässä taloa.

SOLNESS (tuttavallisesti). Ettekö Tekin, Hilde, usko, että on muutamia erityisiä, valittuja ihmisiä, jotka ovat saaneet armon ja vallan ja voiman toivoa jotakin, haluta jotakin, tahtoa jotakin — niin sitkeästi ja niin — niin horjumattomasti — että he lopulta sen saavat. Ettekö Te niin usko?

HILDE (määrittelemätön ilme silmissään). Jos niin on asian laita, saadaan kerran nähdä — olenko minä niitä valittuja.

SOLNESS. Yksinään ei ihminen niin suuria saa aikaan. Oh, ei, apulaiset ja palvelijat, — niiden siinä täytyy olla mukana, heidänkin, että siitä jotakin tulisi. Mutta hepä eivät tule koskaan itsestään. Heitä täytyy oikein hellittämättä kutsua. Sisäisesti, ymmärrättehän.

SOLNESS. No, siitä voimme puhua toisena kertana. Pysykäämme nyt tässä tulipalo-asiassa.

HILDE. Ettekö luule, että se tulipalo olisi tullut ilmankin, vaikka Te ette olisi sitä toivonut?

SOLNESS. Jos talo olisi ollut vanhan Knut Brovikin oma, niin kuunaan se ei olisi palanut hänelle näin sopivasti. Siitä minä olen aivan varma. Sillä hän ei osaa kutsua apulaisia, eikä palvelijoitakaan. (Nousee rauhattomana paikaltaan.) Nähkääs nyt, Hilde, — minä se siis kuitenkin olen syynä siihen, että molemmat pikkupojat saivat maksaa sen hengellään. Ja enkö minä ole syynä siihenkin, ettei Alinesta tullut sitä, joka hänestä olisi pitänyt tulla ja voinut tulla. Ja joksi hän enimmin halusi.

HILDE. Niin, mutta kun ne nyt ovatkin ne apulaiset ja palvelijat, jotka sen —?

SOLNESS. Kuka apulaisia ja palvelijoita kutsui? Sen tein minä! Ja silloin ne tulivat ja alistuivat minun tahtooni. (Yhä levottomampana.) Sitä se on, mitä kunnon ihmiset sanovat eräiden hyväksi onneksi. Mutta minäpä sanon teille, minä, miltä se onni maistaa. Se on niinkuin suuri nahkaton läiskä tuossa rinnassa. Ja ne apulaiset ja palvelijat nylkevät nahkakappaleita toisten ihmisten ruumiista tukkiakseen minun haavaani! — Mutta se haava ei parane kuitenkaan. Ei koskaan, — koskaan! Oi, jos Te tietäisitte, kuinka sitä joskus kalvaa ja kirvelee.

HILDE (katsoo tarkkaavasti Solnessiin). Te olette sairas, rakentaja
Solness. Sangen sairas, melkein luulen.

HILDE. Haluaisinpa tietää, ettekö Te ole syntynyt maailmaan hintelällä omallatunnolla varustettuna.

HILDE. Tarkoitan että Teillä on omatunto kovin heikkotekoinen. Niin arkarakenteinen. Ei siedä kouraisua. Ei nostaa ja kantaa sitä, mikä on raskasta.

SOLNESS (murahdellen). Hm! Minkälaisen pitäisi sitten omantunnon mielestänne olla, jos saan kysyä?

HILDE (värähtävä nykäys suupielessä). Oh, ei ollut niinkään helppoa lähteä isän luota, josta minä pidän niin hirveästi.

HILDE (puolittain vakavana, puolittain kujeillen). Oletteko Te taas unohtanut, että ne kymmenen vuotta ovat lopussa?

HILDE (täysin vakavana). Kyllä, tuo, täällä sisälläni, joka ajoi ja suomitsi minut tulemaan tänne. Ja houkutteli ja veti tulemaan.

SOLNESS (kiihkeästi). Siinä se on! Siinä se nyt on, Hilde! Teissäkin asuu peikko. Aivan kuin minussa. Sillä peikko, näettekö, — peikko se on, joka kutsuu ulkopuolella olevia voimia. Ja silloin täytyy ihmisen taipua, — tahtoi tahi ei.

SOLNESS (käyskentelee edestakaisin). Oi, maailmassa on niin suunnattoman paljon paholaisia, joita ihminen ei näe, Hilde!

SOLNESS (pysähtyy). Kilttejä paholaisia ja häijyjä paholaisia.
Kultatukkaisia ja mustapäitä. Kunpa ihminen vain tietäisi, vaaleatko
vai tummat ovat meihin tarttuneet! (Kiertelee sinne tänne huoneessa.)
Ho hoi, silloinpa ei olisi mitään hätää!

HILDE (seuraa häntä katseillaan). Tai jos ihmisellä olisi oikein rehevä, uhkean terve omatunto. Niin että hän uskaltaisi, mitä mieluimmin tahtoisi.

SOLNESS (pysähtyy kuvastinpöydän ääreen). Minä puolestani luulen, että enimmät ovat siinä suhteessa yhtä raihnaistekoisia kuin minä.

SOLNESS (nojailee pöytään). Saduissa — Oletteko lukenut vanhoja satukirjoja?

SOLNESS. Niissä saduissa kerrotaan viikingeistä, jotka purjehtivat vieraihin maihin; ryöstivät ja polttivat ja löivät hengiltä miehet —

SOLNESS. — ja kohtelivat heitä niinkuin — niinkuin pahimmat metsän peikot.

HILDE (katsoo eteensä puolittain hämärtyvin silmin). Se mahtoi olla jännittävää.

SOLNESS (naurahtaen lyhyesti, murahtavalla äänellä). Nimittäin ottaa naisia vangiksi?

HILDE (aivan kuin keskeyttääkseen). Mutta mitä Te aioitte sanoakaan tällä jutullanne noista viikingeistä?

SOLNESS. Niin; sitä, että niillä miehillä, niillä oli rotevatekoinen omatunto. Kun he palasivat kotiin, kelpasi heille sekä ruoka että juoma. Ja iloisia he olivat kuin pienet lapset. Ja naiset sitten! He eivät monesti tahtoneet pois näiden miesten luota. Voitteko moista ymmärtää, Hilde?

SOLNESS. Elää yksissä — vapaasta tahdosta — sellaisen väkivallan tekijän kanssa?

HILDE. Jos hän olisi väkivallantekijä, josta minä olisin alkanut oikein pitää, niin —

HILDE. Hyvä Jumala, eihän sille itse mitään voi, kenestä on alkanut pitää.

SOLNESS (katsoo aprikoivasti neiti Wangeliin). Niin, ei; se asia riippuu kai siitä peikosta, joka ihmisessä asuu.

HILDE (lyhyesti naurahtaen). Ja noista monista siunatuista paholaisista, joiden hyvä tuttu Te olette. Sekä kultatukkaisista että mustapäistä.

SOLNESS (lämpöisesti ja hiljaa). Niin ollen minä toivon, että paholaiset ovat sääliväisiä Teitä kohtaan valinnassaan, Hilde.

SOLNESS (katsoo syvästi neiti Wangelin silmiin). Hilde, — Te olette kuin kesytön metsänlintu.

HILDE. Paremmin — ehkä. (Ylen kiivaasti). Ja miksi ei olisi petolintua! Miksi en ajaisi riistaa, minäkin? Ottaisi saalista, jota tahdon! Jos saan kynteni siihen isketyksi. Jos saan sen voitetuksi.

SOLNESS. Ei, Te olette kuin päivänsarastus. Kun katselen Teitä, — tuntuu kuin katselisin auringonnousuun.

HILDE. Sanokaa, rakentaja Solness, — oletteko varma, ettette joskus ole kutsunut minua? Sillä tavoin, sisäisesti, nimittäin?

SOLNESS (nyökäyttää hitaasti päätänsä). Ja jota kohti minä pohjaltani hartaasti pyrin.

(HILDE nousee, menee pienen pöydän luo ja tuo sieltä
Ragnar Brovikin piirustussalkun.)

SOLNESS (lyhyesti kieltäytyen). Pankaa nuo vehkeet pois. Minä olen ne jo katsellut.

HILDE. Mutta kun tuo vanhus-parka makaa kuolemaisillaan! Ettekö voi tehdä sitä iloa hänelle ja hänen pojalleen ennenkuin he eroavat? Ja ehkäpä poika saisi sitten rakentaakin näiden piirustusten mukaan.

SOLNESS. Niin, siinäpä se juuri onkin, että hän saisi. Siitä hän on kyllä pitänyt huolen, — se hyvä herra.

HILDE. Mutta taivahinen, — jos niin on, — ettekö sitten voisi hiukkasen valehdella?

SOLNESS. Valehdella? (Raivostuen.) Hilde, — viekää heti pois nuo hiiden piirustukset!

HILDE (vetäisee salkkua hieman lähemmäksi itseään). Kas kas, — älkäähän nyt purko. — Te puhuitte äsken peikoista. Minun mielestäni Te itse käyttäydytte kuin peikko. (Katselee ympärilleen.) Missä Teillä on mustetta ja kynä?

SOLNESS. Pysykää siinä, Hilde! — Enkö voisi hiukan valehdella, sanoitte. Kyllä, hänen vanhan isänsä vuoksi sen voisin tehdä. Sillä hänet minä olen kerran nujertanut. Nakannut syrjään.

SOLNESS. Minun täytyi saada paikka itselleni. Mutta tämä Ragnar, — hänen ei pidä millään ehdolla päästä esille.

HILDE. Raukka, se yritys lieneekin turha. Kun hän ei kerran pysty mihinkään, niin —

SOLNESS (tulee lähemmäksi Hildeä, katsoo häneen ja sanoo kuiskaamalla). Jos Ragnar Brovik pääsee esille, niin lyö hän maahan minut! Murskaa minut, — aivan kuin minä ennen hänen isänsä.

SOLNESS. Kyllä, siitä saatte olla varma, että hän se juuri pystyykin! Hän on sitä nuorisoa, joka on valmis kolkuttamaan oveen, ja tekee tyhjäksi koko rakennusmestari Solnessin.

HILDE (katsoo hiljaisen moittivasti Solnessiin). Ja kuitenkin Te tahdoitte sulkea häneltä oven. Hyi sellaista rakentajaa!

SOLNESS. Se on maksanut minulle paljon sydänverta, se taistelu, jonka olen taistellut. — Ja sitäpaitsi minä pelkään, etteivät nuo apulaiset ja palvelijat tottele enää minua.

SOLNESS. Toivottoman turhaa, Hilde. Käänne tulee. Ennemmin tai myöhemmin. Sillä kosto on armoton.

HILDE (tuskissaan, pitelee korviansa). Älkää puhuko noin! Tahdotteko aivan surmata minut! Ottaa minulta kaiken, joka on kalliimpi henkeäni!

HILDE. Nähdä Teidät suurena. Nähdä Teidät seppele kädessä. Korkealla, korkealla tornissa. (Jälleen rauhallisena.) No, antakaa nyt tänne lyijykynä. Sillä lyijykynä kai Teillä on.

HILDE (avaa piirustussalkun sohvapöydällä). Hyvä. Ja sitten me asetumme tähän istumaan. Me kahden, rakentaja Solness.

HILDE (seisoo Solnessin takana, nojautuen tuolinsa selkämykseen). Ja nyt kirjoitetaan piirustuksiin. Oikein, oikein kauniisti ja lämpimästi kirjoitetaan. Tämän häijyn Roarin hyväksi — vai mikä hänen nimensä olikaan?

SOLNESS (kirjoittaa muutaman rivin, kohottaa päätänsä ja katsoo Hildeen). Sanokaapas minulle eräs seikka, Hilde.

SOLNESS. Miksi ette kirjoittanut minulle? Että olisin ehkä saattanut vastata Teille.

HILDE. Minä pelkäsin, että kaikki olisi silloin saattanut särkyä käsiini. — Mutta meidänhän piti kirjoittaa piirustuksiin.

HILDE (kumartuu eteenpäin ja katsoo, kun Solness kirjoittaa). Noin hyvää ja sydämellistä. Oh, kuinka minä vihaan — kuinka vihaan tuota Roaldia —

SOLNESS (kirjoittaen). Ettekö ole koskaan pitänyt jostakin henkilöstä, oikein, Hilde?

SOLNESS (katsoo ylös Hildeen). Niin, jostakin toisesta. Ettekö koskaan? Näiden kymmenen vuoden kuluessa? Ette kertaakaan?

HILDE. Olen, kerran kylläkin. Kun olin oikein raivoissani Teille, siksi, että ette tullut.

HILDE. Hiukkasen. Viikon päivät ehkä. Herranen aika, rakentaja Solness,
Tehän tiedätte, mitä sellainen on.

HILDE. Älkää hukatko aikaa loruihin. Tuo vanha mies-parka voisi ehkä sillä välin kuolla.

SOLNESS. Hm — (vilkaisee vasemmalla olevaan oveen ja kirjoittelee yhä edelleen piirustuksiin).

(Rouva Solness tulee samassa sisään. Hänellä on
tavarakääröjä mukanaan.)

ROUVÄ SOLNESS. Tässä toin jo hiukan mukanani Teille, neiti Wangel.
Suuret paketit lähetetään perästä.

ROUVA SOLNESS. Seisoi pulpetin ääressä, niinkuin hän seisoo aina, kun minä menen läpi huoneen.

SOLNESS (nousee paikaltaan). Niinpä minä siis annan tämän hänelle. Ja sanon hänelle, että —

HILDE (ottaa laukun Solnessilta). Oh ei, sallikaa se ilo minulle.
(Lähtee ovea kohti, mutta kääntyy vielä.) Mikä hänen nimensä on?

HILDE (Hilde avaa oven ja huutaa toiseen huoneeseen). Kaija! Tulkaa tänne. Kiireesti! Herra Solness tahtoo puhutella Teitä.

HILDE (ojentaa neiti Foslille piirustussalkkua). Kas, tässä Kaija. Te saatte nyt ottaa tämän. Sillä nyt on mestari niihin kirjoittanut suosituksensa.

SOLNESS (tylysti). Minä en tahdo mitään kiitoksia. Viekää ne terveiset hänelle minulta.

SOLNESS. Ja sanokaa hänelle, että tästä alkaen en minä voi häntä enää käyttää. Enkä Teitäkään enää.

SOLNESS. Saattehan Te nyt muuta ajattelemista. Ja muuta huolta. Ja sehän on pelkkää hyvää, se. Niin, lähtekää nyt piirustuksinenne kotiin, neiti Fosli. Heti! Kuuletteko!

ROUVA SOLNESS. Oh, — kyllä minä näin, minä näin, Halvar. — Sanoitko sinä heidät tosiaan irti?

ROUVA SOLNESS. Mutta ethän sinä voi olla ilman häntä? Oh, niin, sinulla kai on joku varalta, Halvard.

HILDE (ilveillen). No, minä en ainakaan kelpaa seisomaan konttoripulpetin ääressä.

SOLNESS. No no, se pula kyllä selviää, Aline. Nyt sinun pitää ajatella vain muuttoa uuteen kotiin — niin pian kuin voit. Tänä iltana me ripustamme torniin seppeleen — (kääntyy Hilden puoleen) aivan viirin huippuun. Mitäs Te siitä sanotte, Hilde-neiti?

HILDE (tuijottaa Solnessiin loistavin silmin). On hirveän ihanaa nähdä Teitä taas niin korkealla.

ROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, neiti Wangel, älkää ajatelkokaan sellaista!
Minun mieheni —! Hän, jonka päätä niin huimaa!

ROUVA SOLNESS. Niin, ihmiset ovat kyllä sitä puhuneet, mutta sehän on suorastaan mahdotonta.

SOLNESS (kiivaasti). Mahdotonta, — mahdotonta, tietysti! Mutta minä kun seisoin siellä huipussa, minä!

ROUVA SOLNESS. Kuinka sinä niin voit sanoakaan, Halvard? Sinähän et siedä mennä edes ulos parvekkeelle täällä toisessa kerroksessa. Ja olethan sinä ollut sellainen aina.

ROUVA SOLNESS (tuskissaan). Ei, ei, ei! Sitä minun ei Jumalan avulla tarvitse koskaan nähdä! Sillä minä kirjoitan heti tohtorille. Ja hän saa sen kyllä pois päästäsi.

ROUVA SOLNESS. Kyllä, sillä sinähän olet sairas. Halvard! Tämähän ei voi olla muuta! Voi hyvä Jumala, — Jumala! (Poistuu kiireesti oikealle.)

HILDE. Että minun rakentajani ei uskalla, — ei voi nousta niin korkealle kuin hän rakentaa?

SOLNESS (menee lähemmäksi Hildeä). Ylimmässä tornikammiossa voisitte
Te asua, Hilde. — Siellä Te olisitte kuin prinsessa.

HILDE (epämääräisesti, puolittain vakavana, puolittain leikillä). Niin; niinhän olette minulle luvannut.

HILDE. Hyi, rakentaja! Tehän sanoitte, että minusta tulisi prinsessa, ja että minä saisin Teiltä kuningaskunnan. Ja sen jälkeen Te minua — no!

SOLNESS (varovasti). Oletteko aivan varma, ettei se ole jokin uni, — kuvitelma, joka on juurtunut Teihin?

SOLNESS. Tiedän tuskin itse sitä —. (Hiljaisemmin.) Mutta sen tiedän nyt ainakin, että minun —

HILDE (uljaasti, välittömästi huudahtaen). Ilmoisna ikänä Teitä ei huimaa!

SOLNESS. Tänä iltana me siis ripustamme torniin seppeleen, — prinsessa
Hilde.

HILDE (katselee harsoutunein silmin suoraan eteensä ja kuiskaa jotakin itseen. Kuuluvat ainoastaan sanat:) — — — hirveän jännittävää — —

KOLMAS NÄYTÖS.

(Suuri, leveä kuisti rakennusmestari Solnessin talossa. Vasemmalta näkyy osa rakennusta, josta tuo ovi kuistille. Vastapäätä ovea, oikealla puolella, kuistin kaide. Kauempaa taustalta, kuistin päästä, vievät portaat alas matalammalla olevaan puistoon. Puiston suurten, vanhain puiden oksat kaartuvat yli kuistin, vasemmalle rakennuksen seinää kohti. Kauempaa oikealta puolelta pilkottaa puiden välitse uuden huvilarakennuksen alaosa ja telineet, jotka ovat torni-kohdan ympärillä. Taustalla rajoittaa puistoa vanha säleaita. Aidan takana katu; sen varrella mataloita, rappeutuneita pikku taloja.)

Kuistilla, rakennuksen seinämällä, puutarhapenkki ja penkin edessä soikea pöytä. Pöydän toisella puolella nojatuoli ja muutamia taburetteja; kaikki korihuonekaluja.

Rouva Solness lepäilee iso, valkea kreppisaali hartioilla nojatuolissa ja tuijottaa oikealle päin.

Hetken päästä tulee Hilde Wangel portaita myöten ylös puistosta.
Hänellä on sama puku kuin edellisessäkin näytöksessä ja hattu päässä.
Povella on hänellä pieni kimppu tavallisia pikkukukkia.

ROUVA SOLNESS (kääntää hiukan päätänsä). Oletteko ollut kävelemässä puistossa, neiti Wangel?

ROUVA SOLNESS. Ihanko totta? Yhä vielä? Minä kun en käy siellä juuri koskaan.

HILDE (tullen lähemmäksi). Kuinka sanoitte? Ettekö Te lehahda puutarhaan jok'ikinen päivä?

ROUVA SOLNESS (heikko hymy huulilla.) Minä en "lehahda" yleensä minnekään. Nykyisin enää.

HILDE. Mutta ettekö kuitenkin silloin tällöin mene alas ihailemaan kaikkea kaunista, mitä siellä on?

ROUVA SOLNESS. Se on tullut minulle niin vieraaksi, kaikki. Minua melkein peloittaa sitä nähdä.

ROUVA SOLNESS. Ei ei, se ei ole minun. Se ei ole sellainen kuin isän ja äidin aikana. Ne ovat lohkaisseet niin surullisen paljon pois puistosta, neiti Wangel. Ajatelkaas, — ovat pirstoneet palstoiksi, — ja rakentaneet taloja vieraille ihmisille. Ihmisille, joita minä en tunne. Ja saattavat istua siellä ja katsella minua ikkunoista.

ROUVA SOLNESS (asettaa kätensä kevyesti Hilden niskalle). On kilttiä, että tahdotte olla minun luonani. Minä luulin, että Te olitte menossa sisään mieheni luokse.

HILDE. Kiitokset! Muuten ei hän olekaan sisällä. Hän on tuolla työmiesten parissa. Mutta hän näytti niin häijyltä, etten uskaltanut puhutella häntä.

HILDE (katselee lämpöisesti rouva Solnessiin). Oletteko nyt iloinen, kun pian saatte muuttaa uuteen taloon?

ROUVA SOLNESS. Pitäisihän minun olla iloinen. Sillä Halvardhan tahtoo sitä —

ROUVA SOLNESS. Kyllä, juuri sen vuoksi, neiti Wangel. Sillä onhan ainoastaan velvollisuuteni taipua hänen tahtoonsa. Mutta monesti on niin vaikeaa pakottaa itseään tottelevaisuuteen.

ROUVA SOLNESS. Sen saatte uskoa. Kun ei ole sen parempi ihminen kuin minä, niin —

ROUVA SOLNESS. Minun kanssani puhellessaan koskettelee hän harvoin niitä asioita. — Niin, saatte uskoa, että minä olen kokenut elämässäni enemmän kuin tarpeeksi kovaa, neiti Wangel.

HILDE (katselee säälien rouva Solnessiin ja nyökkää hiljalleen).
Rouva Solness-raukka. Ensin Teiltä paloi —

ROUVA SOLNESS. Ah, ne, niin. Niin, se nyt oli muuta, se. Sehän oli ylempi sallimus. Ja sellaiseen saa ihminen alistua. Ja vielä kiittää.

ROUVA SOLNESS. En aina, ikävä tunnustaa. Tiedänhän kyllä hyvin, että se olisi minun velvollisuuteni. Mutta minä en voi sitä tehdä kuitenkaan.

ROUVA SOLNESS. Ja usein täytyy minun sitäpaitsi sanoa itselleni, että sehän oli oikeutettu rangaistus minulle —

ROUVÄ SOLNESS. Oi, ei, ei, neiti Wangel, — älkää puhuko minulle enää noista pikku pojista. Niiden osasta meidän tulee olla ainoastaan iloisia. Sillä heillä on niin hyvä, — niin hyvä nyt. Ei, pienet tappiot elämässä, nehän ne leikkaavat niin syvälle sydämeen. Menettää kaikki sellainen, jota muut ihmiset eivät pidä juuri minään.

HILDE (nojautuu käsivarsin rouva Solnessin polveen ja katselee häntä lämpöisesti silmiin). Kiltti rouva Solness, — kertokaa minulle, mitä ne sellaiset ovat.

ROUVÄ SOLNESS. Niinkuin sanoin. Pelkkiä pikku asioita. Siellä paloivat nyt esimerkiksi kaikki vanhat muotokuvat, joita oli seinillä. Ja kaikki vanhat silkkipuvut paloivat. Jotka olivat olleet suvussa ammoiset ajat. Ja kaikki äidin ja mummon pitsit — nekin paloivat. Ja ajatelkaas, — korut sitten. (Raskaasti.) Ja kaikki nuket.

HILDE. Olitteko Te sitten säilyttänyt kaikki nukkenne kätkössä?
Pienestä tytöstä asti?

ROUVÄ SOLNESS. En kätkössä. Minä ja nuket elimme sittemminkin aina yhdessä.

ROUVA SOLNESS. Aivan niin. Kun hän vain ei nähnyt, silloin minä —. Mutta sittenhän ne paloivat taloon, poloiset. Ei ollut ketään, joka olisi ajatellut niitä. Oi, sitä on niin surullinen muistella. Niin, Te ette saa nauraa minulle, neiti Wangel.

ROUVA SOLNESS. Sillä olivathan nekin tavallaan eläviä olentoja. Minä kantelin niitä sydämelläni kuin pieniä syntymättömiä lapsia.

(Tohtori Herdal, hattu kädessä, tulee kuistille ovesta
ja näkee rouva Solnessin ja Hilden.)

TOHTORI HERDAL. No niin. Mutta onko täällä jotakin tapahtunut? Minä sain Teiltä kirjelapun.

ROUVA SOLNESS (nousee paikaltaan). On, oli asia, josta minun täytyy puhella Teidän kanssanne.

TOHTORI HERDAL. Hyvä. Ehkäpä siis mennään tuonne sisään. (_Hildelle.)
Tunturiasussa tänäänkin, neiti?

HILDE (iloisesti, nousee ylös). Aivan! Täydessä komennossa! Mutta tänään minä en aio yläilmoja kohti niskojani taittamaan. Me jäämme sievästi alas katselijoiksi, me, tohtori.

ROUVA SOLNESS (hiljaa, pelästyneenä Hildelle). Hyst, hyst, — Jumalan tähden! Nyt hän tulee. Koettakaa vain saada häneltä se päähänpisto pois. Ja olkaamme hyviä ystäviä, neiti Wangel. Emmekö me voi?

HILDE (heittäytyy kiivaasti rouva Solnessin kaulaan). Oh, jos me vain voisimme.

ROUVA SOLNESS (vetäytyy Hildestä soveliaan jäykästi irti). No, no, no! Tuolla hän tulee, tohtori! Sallikaa minun puhella kanssanne.

(Melkein samassa tulee rakennusmestari Solness ylös puistosta portaita myöten. Hilden kasvoille ilmestyy vakava sävy.)

SOLNESS (vilkaisee kuistin oveen, joka suljetaan varovasti sisällepäin). Oletteko Te, Hilde, huomannut, että heti kun minä tulen, niin hän poistuu.

SOLNESS. Ehkäpä niin. Mutta minä en voi sille mitään. (Katselee tarkkaavasti Hildeen.) Onko Teillä kylmä, Hilde? Minusta näyttää siltä.

HILDE. Ettei Teidän tarvitse nähdä alinomaa, kuinka raskasta hänestä on tuo pikku poikain asia?

HILDE (astelee verkalleen yli kuistin, kädet selän takana, pysähtyy kaiteen ääreen ja katselee puistoon päin).

HILDE (hänen ruumistaan väristää hermostunut nykäys; sitten nyökkää hän pari kertaa nopeasti).

SOLNESS. Hän ei pääse vapaaksi siitä koskaan. Ei voita sitä ilmoisna ikänä. (Menee lähemmäksi Hildeä.) Nyt Te seisotte siinä taas kuin kivipatsas. Niin Te seisoitte eilisiltanakin.

HILDE (kääntyy ja katsoo Solnessiin, silmät suurina ja vakavina).
Minä matkustan pois.

HILDE (katselee Solnessia päästä jalkoihin). Kauniit kiitokset. Siihen se tosiaan ei jäisi!

HILDE (kiivaasti). Minä en voi tehdä mitään pahaa sellaiselle, jonka tunnen. En ottaa mitään, mikä on hänen.

HILDE (jatkaa). Vieraalta kyllä! Sillä se on jotakin aivan toista! Joltakulta, jota en koskaan olisi silmieni edessä nähnyt. Mutta ihmiseltä, jota aivan lähelle on joutunut. — Ei mitenkään! Oh!

HILDE. Oh, rakentaja Solness, Te tiedätte hyvin, miten kävisi. Ja siksi minä matkustan.

SOLNESS. Ja miten minun sitten käy, kun Te olette lähtenyt? Mitä varten minä sitten elän? Sen jälkeen?

HILDE (määrittelemätön ilme silmissään). Teillä kai ei ole mitään hätää. Teillähän on velvollisuutenne häntä kohtaan. Eläkää niitä velvollisuuksia varten.

SOLNESS. Niin, paholaiset. Ja sisäinen peikkoni. Ne ovat vuodattaneet kaiken elämänveren hänestä. (Epätoivon hymy huulillaan.) Minun onneni tähden ne sen tekivät! Niin, niin! (Raskaasti.) Ja nyt hän on kuollut — minun tähteni. Ja minä olen kahlittu elävänä kuolleeseen. (Hurjassa tuskassa.) Minä — minä, joka en voi elää elämää ilman iloa!

(Hilde kiertää pöydän taakse ja istuutuu penkille nojaten kyynärpäänsä pöytään ja kasvojaan käsiinsä.)

HILDE (istuu ja katselee hetkisen Solnessiin). Mitä Te nyt ensi kerralla aiotte rakentaa?

HILDE. Ei sellaisia lämpöisiä, onnellisia koteja, äidille ja isälle. Ja lapsiliudalle?

HILDE. Rakentaja-raukka! Ja kun olette uhrannut kokonaista kymmenen vuotta — uskaltanut henkenne — ainoastaan sitä toteuttaaksenne.

HILDE (huudahtaen välittömästi). Oh, kuinka minun mielestäni kaikki on hullua, hassua, — aivan kaikki!

HILDE. Ettei ihminen uskalla kaapata onneaan itselleen. Omaa elämäänsä!
Pelkästään sen vuoksi, että tiellä on joku, jonka tuntee.

HILDE. Kuka tietää, eikö pohjaltaan olisi oikeus? Mutta kuitenkin — Oh, jos voisi nukahtaa pois koko touhusta. (Asettaa käsivartensa pitkin pöytää eteensä, nojaa vasemman poskensa käsiinsä ja sulkee silmänsä.)

SOLNESS (kääntää nojatuolia ja istuutuu pöydän ääreen). Oliko Teillä lämmin, onnellinen koti — siellä kotipuolessanne, isänne luona, Hilde?

SOLNESS (katse pysähtyneenä Hildeen). Kunpa ihmisellä olisi viikinkiuhmaa — ja —

HILDE (tavallisella äänellään, avaten silmänsä, mutta liikahtamatta).
Ja mitä muuta? Sanokaa, mitä se oli?

(Hilde ojentautuu eloisasti pystyyn. Hänen silmissään
on jälleen iloinen, säteilevä ilme.)

HILDE (nyökäyttää Solnessille päätänsä). Minä tiedän, mitä Te ensi kerralla rakennatte, minä!

HILDE. Hyvä. Te siis olette minulle velkaa kuningaskunnan. Ja kuningaskunnassa on toki linna, tiedän minä!

HILDE. Niin. Sillä nyt ovat ne kymmenen vuotta menneet. Ja minä en tahdo enää odotella. Siis, — linna tänne, rakennusmestari!

HILDE. Se Teidän olisi pitänyt muistaa jo ajoissa. Nyt se on liian myöhäistä. Siis — (Paukuttaa kädellään pöytään.) — Linna pöytään! Se on minun linnani. Minä tahdon sen heti!

SOLNESS (vakavammin, kumartuu lähemmäksi Hildeä, nojaten käsivarsin pöytään). Millaiseksi Te olette ajatellut sitä linnaa, Hilde?

(Hilden katse verhoutuu vähitellen. Hän tuijottaa
ikäänkuin omaan sieluunsa.)

HILDE (verkalleen). Minun linnani pitää olla korkealla. Hyvin korkealla sen täytyy olla. Ja vapaata joka taholle. Niin että voin nähdä avaralle, — kauas kaikkialle.

HILDE. Hirvittävän korkea torni. Aivan tornin huipussa parveke. Ja sillä parvekkeella tahdon minä seistä —

SOLNESS (tapailee vaistomaisesti kädellään otsaansa). Että Te tahdotte seistä niin huimaavan korkealla —

HILDE. Niin juuri! Siellä ylhäällä tahdon seistä ja katsella muihin, — muihin, jotka rakentavat kirkkoja. Ja koteja äidille ja isälle ja lapsiliudalle. Ja sitä saatte Tekin tulla ylös katselemaan.

HILDE (innokkaasti). Kylläpäs! Meitä on sitten työssä kaksi. Ja sitten me rakennamme ihanimman, — kaikkein ihanimman, mitä koko maailmassa löytyy!

HILDE (katselee hymyillen Solnessiin, pudistaa hiukan päätänsä, pistää suunsa suppuun ja puhuu aivan kuin lapselle). Rakennusmestarit — ovat hyvin, hyvin tyhmiä olentoja.

SOLNESS. Niin, ovathan ne tyhmiä. Mutta sanokaa nyt minulle, mitä se on! Se, joka on ihaninta maailmassa. Jonka me kaksi yhdessä rakennamme?

HILDE (on hetkisen vaiti, ja sanoo sitten, silmissään määrittelemätön ilme). Ilmalinnoja.

HILDE (nyökäyttää päätänsä). Ilmalinnoja, niin! Tiedättekö, mitä tuollainen ilmalinna onkaan?

HILDE (nousee kiivaasti ylös ja huitaisee aivan kuin torjuen kädellään). Aivan niin, tietysti! Ilmalinnoihin on niin mukava turvautua. Ja ne ovat niin helppoja rakentaa — (katsoo ivallisesti Solnessiin) — varsinkin rakennusmestarien, joiden omaatuntoa huimaa.

SOLNESS (nousee paikaltaan). Tästä päivästä lähtien me rakennamme yhdessä, Hilde.

(Ragnar Brovik tulee ulos kuistille. Hän kantaa suurta, vihreää seppelettä, joka on koristettu kukilla ja silkkinauhoilla.)

RAGNAR. Kun Kaija toi sen, ei sairas ollut enää tajussaan. Hän oli saanut halvauksen.

SOLNESS. Menkää kotiin, Ragnar. Sekä vanhuksen että Kaijan luokse.
Antakaa seppele minulle.

SOLNESS. Minä vien sen tuonne alas, minä. (Ottaa Ragnar Brovikilta seppeleen.) Ja Te menette nyt kotiin. Me emme tarvitse Teitä tänään.

RAGNAR. Tiedän kyllä, että Te ette minua tästä lähtien tarvitse. Mutta tänään minä jään.

HILDE (kuistin kaiteen ääressä seisten). Rakentaja, — tässä minä aion seistä ja katsoa sinne Teihin.

SOLNESS (hillitysti). Siitä me puhumme sitte kahden, Hilde. (Menee seppelettä vieden alas ja poikki puutarhan.)

HILDE (katselee Solnessiin; sitten kääntyy hän Ragnarin puoleen).
Te olisitte edes voinut häntä kiittää, mielestäni.

RAGNAR (vastaamatta Hildelle). Mutta varokaa itseänne, neiti! Sillä
Te ette tunne häntä vielä oikein.

RAGNAR (nauraa katkerana). Kiittää häntä, joka on painanut minua vuosikausia alas. Häntä, joka on saanut isäni epäilemään minun kykyäni. Ja minut epäilemään itseäni. Ja tehnyt kaiken vain siksi, että —.

HILDE (uhkaavasti, puristaen molemmat kätensä nyrkkiin). Se ei ole totta! Te panettelette häntä.

RAGNAR. Minäkään en tahtonut uskoa sitä ennenkuin tänään, — kun Kaija itse sen sanoi.

HILDE (aivan kuin suunniltaan). Mitä hän sanoi? Minä tahdon sen tietää! Heti; heti paikalla!

RAGNAR. Hän sanoi, että tuo on ottanut hänen sielunsa — erkanemattomasti. Ottanut kaikki hänen ajatuksensa itselleen. Hän sanoo, ettei hän koskaan voi hänestä päästä. Että hän tahtoo jäädä tänne, missä hän kerran on —

RAGNAR. Oh ei, — minä ymmärrän nyt kaiken hyvin. Tulisihan Kaijasta tästä alkaen — pelkkä haitta.

HILDE. Mitään Te ette ymmärrä — koska Te voitte puhua noin! Ei, minäpä kerron Teille, minkätähden hän pidätti neiti Foslia täällä.

HILDE. Ei, mutta se on niin! Sen täytyy olla niin! (Hurjasti.) Minä tahdon, — tahdon, että sen täytyy olla sillä tavalla!

HILDE. Teidät, — Teidät itsenne hän päästi! Mitä Te luulette hänen välittävän sellaisista vieraista neideistä, hänen?

HILDE. Hänkö peljännyt? Niin ylpeä ei Teidän mielestäni kannattaisi olla.

RAGNAR. Oh, hän mahtoi jo kauan sitten huomata, että minä johonkin pystyn, minäkin. — Muuten, pelkäämisestä, — pelkuri hän juuri onkin, tietkää se.

RAGNAR. Tavallaan hän on pelkuri. Hän, tuo suuri rakennusmestari. Riistää elämänonnen muilta ihmisiltä, — niinkuin hän on tehnyt sekä isälle että minulle, — se ei häntä peloita. Mutta kiivetäpä ylös esimerkiksi telineille, siitä rukoilisi hän Jumalaa itseään varjelemaan!

HILDE. Oh, jospa olisitte nähnyt hänet niin korkealla, — niin huimaavan korkealla kuin minä hänet kerran näin!

HILDE. Kyllä, sen voin vakuuttaa. Niin vapaana ja ylpeänä hän seisoi ja sitoi seppeleen kirkonviiriin!

RAGNAR. Tiedän, että hän on kerran elämässään sen uskaltanut. Yhden ainoan kerran. Me nuoret olemme jutelleet usein siitä. Mutta mikään mahti maailmassa ei saa häntä tekemään sitä uudestaan.

HILDE (kiivaasti ja hillittömästi). Minä tahdon sen nähdä! Minä tahdon ja minun täytyy se saada nähdä!

RAGNAR. Mutta hän ei sitä tee. Ei näet kauniisti uskalla! Sillä hänellä on nyt se heikkous, — tuolla suurella rakentajalla.

ROUVA SOLNESS (katselee sinne ja tänne). Eikö hän ole täällä? Minnekä hän meni?

ROUVA SOLNESS (kauhuissaan). Veikö hän seppelettä! Hyvä Jumala, — Jumala, Brovik, — Teidän täytyy mennä sinne hänen luokseen! Koettaa tuoda hänet sieltä takaisin.

ROUVA SOLNESS. Niin, tehkää se, olkaa nyt hyvä! — Ei, ei, — älkää sanoko, että minä tahdon häneltä mitään. Voitte sanoa, että täällä on joku. Ja että hänen pitää tulla heti.

RAGNAR. Hyvä. Teen kuten tahdotte, rouva. (Poistuu alas portaita ja loittonee puutarhan läpi.)

ROUVA SOLNESS. Oi, neiti Wangel, Te ette voi kuvitella, millaisessa tuskassa hänen tähtensä olen.

ROUVA SOLNESS. Oi, on kyllä, sen toki ymmärtänette. Ajatelkaa, jos hän tekee sen! Jos hänen päähänsä pistää kiivetä telineille.

ROUVA SOLNESS. Oh, eihän voi tietää, mitä hänen päähänsä pälkähtää.
Hänenlaisensa saattaa tehdä mitä tahansa.

ROUVÄ SOLNESS. Niin, minä en tosiaan enää tiedä, mitä hänestä luulla. Sillä tohtori puheli minulle niin monenmoista. Ja kun minä nyt sovitan kaiken eräisiin seikkoihin, joita olen kuullut hänen suustaan —

TOHTORI HERDAL (tullen lähemmäksi). Mutta Teidän on nyt mentävä sisään, rouva —

ROUVA SOLNESS. Niin, niin, kai minun sitten täytyy mennä sinne heidän luokseen. Sillä sehän on velvollisuuteni.

ROUVA SOLNESS. Ei, se on mahdotonta. Kun he kerran ovat tulleet tänne, niin onhan velvollisuuteni ottaa heidät vastaan. Mutta jääkää Te tänne ulos siksi aikaa, — ja ottakaa vastaan hänet, kun hän tulee.

TOHTORI HERDAL. Ja koettakaa viivyttää häntä niin kauan kuin mahdollista —

ROUVA SOLNESS. Niin, tehkää se, hyvä neiti Wangel. Pitäkää häntä kiinni niinkuin Te suinkin voitte.

ROUVA SOLNESS. Hyvä Jumala, — olisihan se velvollisuuteni. Mutta kun ihmisellä on velvollisuuksia joka taholle, —

TOHTORI HERDAL (Hildelle). Älkää hiiskuko mitään, että minä olen täällä.

ROUVÄ SOLNESS. Ja pitäkää häntä kaikin mokomin kiinni. Minä luulen, että Te voitte sen tehdä parhaiten.

(Rouva Solness ja tohtori Herdal menevät sisälle rakennukseen. Hilde jää seisomaan edelleen kuistille.)

SOLNESS. Ah, Tekö se olitte. Hilde. Minä pelkäsin, että se olisi Aline ja tohtori.

HILDE. Niin, ihmiset puhuvat, että Teitä peloittaa kiivetä — vähänkin ylhäällä telineillä.

(Neiti Wangel asettuu taburetille kaiteen viereen ja katsoo odottavasti rakennusmestari Solnessiin.)

SOLNESS (heittää hattunsa pöydälle). Tehän tiedätte, että ensiksi aloin rakentaa kirkkoja.

SOLNESS. Sillä, näettekös, minä olin kasvanut poikana maalla hurskaassa kodissa. Ja sen vuoksi tuntui minusta, että se kirkkojen rakentaminen oli arvokkainta, mitä saatoin alakseni valita.

SOLNESS. Ja sen uskallan sanoa, että minä rakensin nuo pienet, köyhät kirkot niin rehellisellä, lämpöisellä ja hartaalla mielellä että, että —

SOLNESS. Hänen, joka sai nuo kirkot, tietysti! Hänen, jonka kunniaksi ja kiitokseksi ne rakennettiin.

HILDE. No, oletteko sitten varma, ettei — ettei hän ollut, — kuten sanoitte, tyytyväinen Teihin?

SOLNESS (pilkallisesti). Hänkö tyytyväinen minuun! Kun Te voitte puhuakin, Hilde? Hän, joka antoi minussa peikolle vallan raivota mielensä mukaan. Hän, joka käski ympärilleni ja minua yötä ja päivää palvelemaan — kaikki — kaikki nuo —

SOLNESS. Niin, kumpaakin lajia. Oh, ei, minä sain kyllä huomata, ettei hän ollut minuun tyytyväinen. (Salaperäisesti.) Katsokaas, siinä oli oikeastaan syy, että hän antoi palaa sen vanhan talon.

SOLNESS. Niin, ettekö tätä ymmärrä? Hän tahtoi toimittaa minulle tilaisuuden, jossa tulisin alallani täydellisesti mestariksi — rakentaisin vielä maineikkaampia kirkkoja hänelle. Ensin minä en ymmärtänyt, mihin hän pyrki. Mutta yhtäkkiä se selvisi minulle.

SOLNESS. Se tapahtui siihen aikaan, jolloin minä rakensin sen
Lysangerin kirkon tornin.

SOLNESS. Sillä, katsokaas, Hilde, siellä ylämaassa, vieraassa paikassa, siellä minä saatoin antautua mietiskelemään ja aprikoimaan itsekseni. Siellä näin minä selvästi, miksi hän oli ottanut minun pikkulapseni minulta. Siksi, että minulla ei olisi mitään muuta, mihin voisin kiintyä, ei mitään sellaista kuin rakkaus ja onni, ymmärrättehän. Minun piti olla ainoastaan rakentaja. Ja sitten minun piti kaiken ikäni rakentaa vain hänelle. (Nauraa.) Mutta siitä nyt ei tullut mitään!

SOLNESS. Minä en ollut koskaan ennen voinut nousta aivan vapaasti korkealle. Mutta sinä päivänä minä kykenin.

SOLNESS. Ja kun minä seisoin siellä korkeimmassa huipussa ja ripustin seppeleen tornin viiriin, sanoin minä hänelle: kuulepas nyt, sinä mahtava! Tästä päivästä tahdon minä olla vapaa rakentaja, minäkin. Alallani, niinkuin sinä omallasi. Minä en tahdo enää koskaan rakentaa sinulle kirkkoja. Ainoastaan koteja ihmisille.

HILDE (suurin, sädehtivin silmin). Se oli se laulu, jonka minä kuulin ilmoista!

SOLNESS (katsoo lohduttomana Hildeen). Rakennella koteja ihmisille — se nyt ei ole kolikon arvoista, Hilde.

SOLNESS. Kyllä, sillä nyt minä sen tiedän. Ihmiset eivät näitä koteja tarvitse. Nimittäin ollakseen onnellisia. Ja minäkään en olisi sellaista kotia tarvinnut. Jos minulla olisi se ollut. (Naurahtaen hiljaa ja katkerasti.) Kas, siinä on koko selvitys, niin kauas kuin taakseni näen. Ei ole oikeastaan rakennettu mitään. Eikä mitään uhrattu, että olisi saatu rakentaa. Ei mitään — ole mikään!

SOLNESS. Ainoan, johon minä luulen ihmisonnea mahtuvan, sen nyt tahdon rakentaa.

HILDE (katsoo kiinteästi Solnessiin). Rakentaja, — nyt tarkoitatte meidän ilmalinnojamme.

HILDE. Pelkään, että Teitä huimaa ennenkuin pääsette puolitiehenkään ylös.

HILDE (kasvoillaan masentunut suuttumuksen piirre). Ainoastaanko minun kanssani? Eikö meitä pidä olla suurempaa seuraa?

HILDE. Oh, — hän, tuo pulpetti-Kaija. Tuo raukka, — ettekö ota häntäkin mukaan?

SOLNESS (kiivaasti). Minä en vastaa Teille tuollaiseen! Teidän täytyy luottaa minuun ehdottomasti.

HILDE (intohimoisen kiihkeästi). Minä tahdon sitä. Minä tahdon! (Rukoilevasti.) Ainoastaan yksi, yksi kerta vielä, rakentaja! Tehkää mahdoton uudestaan!

SOLNESS (katsoo syvästi ja kauan Hildeen). Jos minä vielä koetan. Hilde, niin seison ylhäällä ja puhun hänelle niinkuin viime kerrallakin.

SOLNESS. Minä sanon hänelle: kuule minua, mahtava herra, — sinä saat tuomita minua, miten parhaaksi näet. Mutta tästä alkaen minä tahdon rakentaa ihanimman maailmassa —

SOLNESS. Sanon. Ja sitten vielä sanon hänelle: nyt minä menen alas ja suljen hänet syliini ja suutelen häntä —

SOLNESS. Sitten heilutan hattuani — ja laskeudun maahan — ja teen niinkuin hänelle sanoin.

HILDE (ojentaen kättään). Nyt näen Teidät taas samana kuin silloin, kun ilmoissa lauloi!

SOLNESS (katselee Hildeen vaipunein päin). Kuinka Te olette tullut sellaiseksi, mikä olette, Hilde?

HILDE (riemun vallassa, taputtaa käsiään). Oi rakentaja —! Ihanan, ihanan linnani! Meidän ilmalinnamme.

(Kadulle on kokoontunut joukko ihmisiä, joita näkyy ainoastaan epäselvästi puiden välitse. Puhallussoittimen ääniä kuuluu kaukaa uuden rakennuksen takaa.)

(Rouva Solness, puuhka kaulassa; tohtori Herdal, rouva Solnessin valkea saali käsivarrellaan, ja eräitä naisia tulee ulos kuistille Ragnar Brovik nousee samassa ylös portaita puistosta.)

RAGNAR. Tulee. Se on rakennustyöläisten yhdistys. (Solnessille.) Esimies pyysi sanomaan, että hän on nyt valmis viemään seppeleen ylös torniin.

SOLNESS. Sehän on tapani. Nimittäin arkipäivin. (Menee alas portaita ja puutarhan läpi taustalle.)

ROUVA SOLNESS (huutaa hänelle kaiteen äärestä). Mutta sano toki sille, joka nousee sinne ylös, että hän on varovainen! Lupaa se minulle, Halvard!

TOHTORI HERDAL (rouva Solnessille). Näitte nyt, että olin oikeassa!
Hän ei ajattele enää sitä hullutusta.

ROUVA SOLNESS. Oi kuinka se helpoitti! Kaksi kertaa meillä on pudonnut mies telineiltä alas. Ja molemmat kuolivat heti paikalla. (Kääntyy Hilden puoleen.) Hartaat kiitokset, neiti Wangel, että Te pidätitte häntä kiinni niin hyvin. Minä en olisi saanut häntä taipumaan.

TOHTORI HERDAL (veitikkamaisesti). Niin, niin, neiti Wangel, Te osaatte kyllä pidellä, kun vain tahdotte.

(Rouva Solness ja tohtori Herdal menevät naisten luo, jotka seisovat lähellä portaita ja katsovat puistoon päin. Hilde seisoo kaiteen ääressä etualalla. Ragnar tulee Hilden luokse.)

RAGNAR (tukahuttaen nauruaan, melkein hiljaisella äänellä). Neiti, — näettekö nuo nuoret tuolla alhaalla kadulla?

RAGNAR (vihamielisesti ja pilkallisesti). Hän on pitänyt meitä niin kauan alhaalla. Nyt me tahdomme nähdä, että hän vuorostaan saa kauniisti pysyä alhaalla.

HILDE. Hän tahtoo mennä huippuun. Ja siis Te saatte hänet siellä nähdäkin.

RAGNAR. Niin, kyllä hän tahtoo! Sen minä hyvin uskon. Mutta hän ei voi! Hänen silmissään alkaa mustua jo kauan ennenkuin hän pääsee puolitiehen. Hän saa ryömiä nelinkontin takaisin alas.

TOHTORI HERDAL (osoittaa ulospäin). Katsokaa! Tuolla nousee jo esimies tikapuita ylös.

ROUVA SOLNESS. Ja hänellä on kai se seppelekin. Oi, kun hän vain olisi varovainen!

ROUVA SOLNESS (huutaa kauhuissaan). Niin, se on Halvard! Oh, hyvä
Jumala —! Halvard! Halvard!

ROUVA SOLNESS (melkein tajultaan mennen). Minä tahdon hänen luokseen!
Saada hänet takaisin alas?

TOHTORI HERDAL (hillitsee rouva Solnessia). Älkää liikkuko kukaan! Ei ääntä!

HILDE (liikkumatta, seuraa silmillään Solnessin nousua). Hän nousee, nousee. Yhä ylemmäksi. Ylemmäksi! Katsokaa nyt! Katsokaa!

RAGNAR (melkein tajuttomana). Nyt hänen täytyy tulla takaisin. Siinä ei muu auta.

HILDE (riemuiten hiljaisen syvästi). Viimeinkin! Viimein! Nyt näen hänet jälleen suurena ja vapaana!

HILDE. Tällaisena olen nähnyt hänet kaikki nämä kymmenen vuotta. Kuinka varmana hän seisoo! Hirveän jännittävää, toden totta. Katsokaa häntä! Nyt ripustaa hän seppeleen viiriin!

HILDE. Niin, mahdottoman hän nyt juuri tekee! (Jälleen määrittelemätön ilme silmissään.) Voitteko Te nähdä erään toisen hänen luonaan tuolla ylhäällä?

HILDE. Minä kuulen laulun. Valtavan laulun! (Huutaa hillittömästi, ilosta hurjana.) Katsokaa nyt! Nyt hän heiluttaa hattuaan! Hän tervehtii tänne alas! Oh, tervehtikää hänelle takaisin. Sillä nyt, nyt se on täytetty! (Tempaisee valkean saalin tohtorilta, huiskuttaa sitä ja huutaa ylöspäin.) Eläköön rakentaja Solness!

(Kuistilla olevat naiset huiskuttavat nenäliinojaan ja kadulla olijat yhtyvät eläköön-huutoon. Sitten vaikenevat kaikki yhtäkkiä, ja kansa puhkeaa kauhun huutoon. Nähdään epäselvästi, miten ihmisruumis lankkujen ja puunkappaleiden seassa syöksyy alas puitten väliin.)

(Rouva Solness hoippuu ja horjahtaa pyörtyneenä selin naisten syliin, jotka rientävät häntä tukemaan, keskellä yleistä sekaantumista ja huutoa. Ihmistungos ryntää kadulta puistoon, murtaen aidan. Tohtori Herdal juoksee myöskin alas. Vähään aikaan ei kuulu sanaa.)

HILDE (tuijottaa yhä ylöspäin ja lausuu kuin kivettyneenä). Minun rakentajani.

RAGNAR (nojautuu vavisten kaiteeseen). Hän on varmaan murskana.
Hengettä heti paikalla.

ERÄS NAISISTA (sillaikaa kuin rouva Solness kannetaan sisään). Juoskaa tohtorin luo —

TOISIA ÄÄNIÄ (lähempänä). Koko pää on murskana. — Putosi suoraan kivilouhokseen.

HILDE (kääntyy Ragnarin puoleen ja sanoo hiljaa). Nyt en voi nähdä häntä ylhäällä enää.

HILDE (aivan kuin hiljaisessa, hurjistuneessa voitonriemussa). Mutta aivan ylös hän nousi. Ja minä kuulin, kuinka ilmoissa soivat kanteleet. (Heiluttaa saaliaan ylöspäin ja huutaa intohimoisen hellästi.) Minun, — minun rakentajani!

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK RAKENTAJA SOLNESS: KOLMINÄYTÖKSINEN MURHENÄYTELMÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.