The Project Gutenberg eBook of Ylös helvetistä: Romaani This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Ylös helvetistä: Romaani Author: Konrad Lehtimäki Release date: September 6, 2014 [eBook #46785] Language: Finnish Credits: Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLÖS HELVETISTÄ: ROMAANI *** Produced by Juha Kiuru and Tapio Riikonen YLÖS HELVETISTÄ Romaani Kirj. KONRAD LEHTIMÄKI Ensimmäinen painos ilmestyi v. 1917 WSOY:n kustantamana Porvoossa. SISÄLLYS: Prologi I, II, III, IV, V, VI Herääminen Rakkaus Kotitarkastus Joukkohauta Tutkintovanki N:o 3 Entisyys Isäsi Jäähyväiset Kuumeessa Kuolleet silmät Pyörteeseen Ostettu ihmishenki Nälkälakko Isku Äänetön huuto Kostaja Punainen arpi Kaksintaistelu Miljoonien nimessä Näkymättömät voimat Maanalaisessa huoneessa Näkymätön Kaikki luhistuu Myrsky lähenee Kapina Perustukset horjuvat Yöllinen seikkailu Juudaan julistus Taistelu Viimeinen keino Veljien veri huutaa Murhenäytelmiä Asevarastoon Viimeinen ilta Laulaen kuolemaan Ääni pimeydestä Onnellinen päätös Jännittävät hetket Helvetti He eivät tiedä De mortuis Kadotettujen huuto Hirmuisia hetkiä Tulimeren rannalla Odottamaton kohtaus Pienokaiset Mielipuolet Näkyjä Aamu valkenee Ensimmäinen valonsäde Korkeuteen Onni kuoleman keskellä Teloittajat työssä Alkava elämä Hävityksen lintu Tuhanten rakkaudella vihitty Uuteen elämään Onnea matkalle Ylös helvetistä Marseljeesi Pois sota Maailma kuohuu Ylös helvetistä PROLOGI. I. Oli parhaillaan vuoden suurin sotajoukkojen katselmus. Pienellä kummulla kentän yläpäässä seisoi esikuntaupseerien loistoautojen parvi ja siitä pisti esiin ylipäällikön auto teräksenharmaana, solakkana -- aivan kuin laukaisuun valmis, jättiläismäinen torpedo, joka ahnaasti kurottaa terävän kärkensä vihollislaivaa kohden. Kummun ohi marssi sotajoukkojen loppumaton kulkue -- kuin kohiseva, vastustamaton virta. Mutta laajan kentän keskellä oli suunnattomaan neliöön järjestyneenä kolmesataa lentokonetta. Ja niiden takana kaksikymmentä tavattoman suurta, oudonnäköistä konetta, jotka muistuttivat joitakin sadun hirviöitä -- siinä seisoivat äskettäin keksityt, maailman nopeimmat lentokoneet. Tämän rivin toisessa päässä, äärimmäisen koneen vieressä seisoi niiden keksijä, insinööriupseeri Marcus, joka kaksi viikkoa takaperin oli nimitetty lentueen päälliköksi; häntä pidettiin myöskin valtakunnan taitavimpana ja rohkeimpana lentäjänä. Hän oli vasta kolmikymmenvuotias, solakka ja jäntevävartaloinen; kulmikkaat, terävät kasvot olivat pikemminkin rumat kuin kauniit, mutta niistä kuvastui sellainen tarmo, päättäväisyys ja voima, ettei niitä kerran nähtyään voinut unohtaa. Hänen sileiksi ajellut, jäntevät kasvonsa näyttivät nytkin kylmiltä ja sulkeutuneilta hänen katsellessaan ohivyöryvää ihmisten ja koneiden virtaa. Marcuksen katse vilkastui hiukan, jalkaväkijoukkojen hiekanvärisissä puvuissaan lähestyessä. Nämä joukot oli aseistettu uudella tavalla: joka toisella miehellä oli pientä kivääriä muistuttava konepistooli, toisilla taas kevyt kilpi ja patruunalippaita -- ja komppanian jäljessä tuli panssaroitu ampumatarvikeauto, josta pisti esiin pieni pikatykki. Jokaisen pataljoonan jäljessä mennä jyrisi kokonainen jono panssariautoja pikatykkeineen, raskaine konekivääreineen ja ampumatarvikkeineen. Välillä marssi taas kivääreillä aseistettua jalkaväkeä, sitten pioneeriautoja kummallisine koneineen -- ja taas ampumatarvikeautoja, sairasautoja, elintarvike- ja muita kuormastoautoja loppumattomiin; tuli kolmipyöräisiä moottoripyöriä, joissa oli pieni pikatykki tai konekivääri; sitten tiedustelijat ja lähetit tavallisilla moottoripyörillä ja autoilla sekä ratsain. Marcusta alkoi väsyttää tuo lakkaamaton moottorien ja pyörien jyrinä; hän alkoi katsella toisaalle: kaukana kentän laidassa näytti ylipäällikkö liikkumattomana tarkastavan ohimarssivia kiikarillaan. Marcus katsahti vierustoverinsa Antoniuksen kasvoihin ja hämmästyi: tämäkin katsoi kunnaalle, mutta hänen laihoilla, kalpeilla kasvoillaan oli niin kylmä, peloittava ilme, ettei Marcus ollut koskaan nähnyt ystäväänsä sellaisena. -- Antonius, mikä sinun on? hän kysyi hiljaa. Puhuteltu näytti hiukan hätkähtävän, aivan kuin olisi herännyt unesta; hän käännähti ja sanoi väkinäisesti hymyillen: -- Ei mikään, miksi niin luulet? Marcuksen tuli paha olla: ystävän kasvoissa kuvastui jokin salainen tuska; hänen suuret, mustat silmänsä näyttivät vajonneen entistäänkin syvemmälle, ohimoilla näytti tukka entistä harmaammalta -- ja hän oli vasta 35-vuotias! -- Minusta vain tuntui -- ja sinähän olet laihtunutkin viime aikoina! sanoi Marcus. -- Olenko? En ole kai oikein terve... Marcuksen mieleen muistui, että Antoniuksen molemmat veljet oli viime maailmansodan jälkeen ammuttu sotaa vastustavaan salaliittoon kuulumisesta. Kun hänen oma isänsä oli samaan aikaan surmattu kadulla, hän tunsi karvasta katkeruutta ja hänen mieleensä lennähti epämääräinen aavistus, että veljiensä tähden Antoniuskin kärsi. Marcuksen ajatukset keskeytyivät, sillä tuulispäänä syöksyi kevyt tykistö lujissa autoissa esiin. Autojen edessä oli lumiauran näköinen panssari ja tavattoman voimakkaat koneet, joiden jyske täytti ilman huumaavalla pauhulla; jonon loppupuoli peittyi pölypilveen. Nyt kuului kumeata jytinää, ja valtavan suurissa autoissa lähenivät 30-35-senttimetriset haupitsit ja kenttätykit. Kivikova kenttä vapisi niiden alla, ja Marcuksesta tuntui ikään kuin muinaisajan hirviöt olisivat siinä raskaasti ähkyen ja huohottaen kömpineet ohitse. Mutta vielä valtavampana häämötti kentän toisella puolella rivi 48-50-senttimetrisiä mörssäreitä -- ikään kuin siellä olisi istunut parvi jurakauden jättiläisliskoja -- mustat, ammottavat kidat kohotettuina taivasta kohti kuin uhkaavaan irvistykseen. Raskaan tykistön jälkeen lähenivät vuoristojoukot. Ensin tuli joukko ratsastajia konepistoolein aseistettuina; sitten toisia, joilla varahevosen selässä oli keveitä pikatykkejä, jalustoja ja kilpiä; sen jälkeen ampumatarvikeosastot, sitten jalkaväkeä. Marcusta alkoi taas kyllästyttää; hän tarttui kiikariinsa ja ojensi sen kaupunkia kohden! Nyt hän vasta huomasi, että miltei kaikki kentänpuoleiset parvekkeet olivat väkeä täynnä. Eniten näkyi naisia vaaleissa puvuissaan, ja monet vilkuttivat innokkaasti nenäliinojaan... Ensin Marcus ei käsittänyt, mutta sitten hänelle yhtäkkiä selveni -- nehän olivat täällä olevien morsiamia tai nuoria rouvia, jotka tahtoivat näin ilmaista, että he nytkin ajattelevat vain rakastettujaan. Tosin nämä eivät voi vastata, mutta lienee ainakin suloista _nähdä_ noiden valkoliinojen liehuvan. Marcus tunsi taas rinnassaan oudon, selittämättömän kaipauksen: jospa _hänkin_, Aurelia, liehuttaisi jossakin valkoista liinaa, katselisi omituisilla silmillään, kun hän kohoaa ilmaan. Ei -- mitäpä Aurelia minua katselisi! -- Marcus ajatteli katkerana. Ja sama epätietoisuus, joka monta viikkoa oli häntä kiduttanut, alkoi taas kalvaa rinnassa. Hän muisti yksityiskohtia myöten ne muutamat kohtaukset, jotka hänellä oli ollut tytön kanssa, punnitsi mielessään tämän sanoja, silmäyksiä... Miten hän kerrankin... Jospa hän sittenkin -- ehkä hän nytkin on tuolla väkijoukossa. -- Mitä sinä niin onnellisena katselet? hän kuuli äkkiä Antoniuksen äänen. Marcus säpsähti kuin yllätetty pahantekijä, mutta nähdessään toverinsa veljellisen katseen änkytti hiukan punastuen: -- Katsos veli -- ajattelin sitä samaa asiaa, josta sinulle toissailtana puhuin. Antonius katsoi Marcusta hetken, ja sanoi sitten miltei surumielisesti: -- Älä vain veli, luota _liiaksi_ onneen. Koeta ajatella myös pettymystä -- sitten on helpompi, jos -- jos se sattuisi tulemaan. II. Äkkiä kuului vihlova vihellys, ja kolmesataa moottoria alkoi yht'aikaa surista, kolmesataa lentäjää tarttui ohjauslaitteeseen. Kajahti terävä kiväärinlaukaus -- ja aivan kuin sitä säikähtänyt lintuparvi kohosi kolmesataa konetta valtavana, tiheänä parvena ilmaan. Vasta siellä korkealla ne silmää hivelevän säännöllisesti järjestyivät yhteen ainoaan ympyrään, joka alkoi hurjasti vonkuen pyöriä kentän kohdalla aivan kuin maailman suurin vauhtiratas. Mutta tätä mahtavaa näkyä ei tällä hetkellä kukaan katsonut. Paikoillaan seisovat sotajoukot, esikuntaupseerit, ylipäällikkö, kaikki tuijottivat henkeä pidättäen uusia, oudonnäköisiä koneita, jotka nyt ensikerran lähtivät lentoon julkisesti. Marcus tunsi omituista jännitystä, odottaessaan koneensa vieressä, sillä hänen piti lähteä ensimmäisenä. Kajahti terävä kiväärinlaukaus; hän hypähti notkeasti paikalleen, sanoi jotakin apulaiselleen ja pani moottorit käymään. Kone alkoi ankarasti täristä, surina oli ihan korviasärkevä; mutta kun hän väänsi äänensammuttajat paikoilleen, se vaimeni omituiseksi huminaksi, ja sitten hän lisäsi moottoreihin täyden vauhdin. Kun lähtölaukaus oli pamahtanut, kuului tuhansista kurkuista ihastuksen ja hämmästyksen huuto, sillä niinkuin suunnattoman suuri, ammuttu raketti syöksähti ilmaan ensimmäinen kone; sitä seurasi kolmenkymmenen sekunnin kuluttua toinen, kolmas: aina kolmenkymmenen sekunnin kuluttua uusi -- aivan kuin ihmisjärjen käsittämätön jättiläismörssäri olisi niitä nopeasti sylkenyt kidastaan. Ja viimeiset kaksi oli sidottu yhteen rinnakkain -- se näytti vielä kummallisemmalta! Huuto oli ehtinyt jo hiukan vaimeta. Mutta silloin saapui ensimmäinen lentäjä tuon mahtavan, vinhasti pyörivän ympyrän ulkolaidalle -- ja lukemattomat ylöspäin kohotetut kasvot kalpenivat oudosta hurmauksesta, huuto kiihtyi, se muuttui puolittain kauhunhuudoksi; epäselvästi erotti sen joukosta muutamia naisten kirkaisuja: -- Kauheata! -- Jumala auttakoon häntä! -- Tuo on hirveätä! Kun Marcus pani potkurit pyörimään ja kone syöksyi viistoon ylöspäin, valtasi hänet omituinen riemun ja voiman tunne. Hän ohjasi yhä jyrkemmin ylöspäin, ja hänen koneensa kohosi miltei kohtisuoraan! Hän antoi sen nousta vieläkin noin viisisataa metriä -- ja sitten... Kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa lävitse, kun hän ensin antoi koneen pudota miltei kohtisuoraan alaspäin, sitten vähitellen viistompaan ja vihdoin äkkiä vaakasuoraan eteenpäin. Tällä tempulla hän saavutti heti tavattoman vauhdin. Samalla hän aukaisi erään laitteen, joka lisäsi vauhtia vaakasuoraan lennettäessä, ja hetken kuluttua näytti mittari suurinta, neljänsadan kilometrin tuntinopeutta. Lentäessään toisten ohi Marcus vasta oikein huomasi, miten hirveä hänen vauhtinsa oli. Hänen koneestaan kuului vain hillitty humina, mutta ilma ulvoi ja vonkui -- niinkuin hänen ympärillään olisi lennellyt lukematon parvi näkymättömiä, ulvovia pahojahenkiä. Vilkaistessaan alas Marcus näki jotakin epämääräistä, värisevää niinkuin paikallaan tanssivia lumihiutaleita... Ahaa! Ne ovat vilkkuvia nenäliinoja -- väkijoukot osoittavat suosiotaan. Ne vilkuttavat _hänelle_. Oi! Hän olisi tahtonut lentää vielä hurjemmin! Mutta kyllä hän kiitikin! Kuin myrskylinnut varisten ympärillä kiersivät hänen koneensa vanhamallisten koneiden ympyrää. Ja kolmannen kierroksen jälkeen Marcus alkoi suunnitelman mukaisesti kohota ylöspäin. Armeijan ylipäällikkö käännähti ilmavoimien komentajan puoleen ja kuiskasi jännittyneenä: -- No kenraali, saavutammeko me tänään korkeuslentoennätyksen? -- Toivon parasta, teidän ylhäisyytenne! Ilma on kaunis, ja hän on sen miltei varmasti luvannut. Nopeusennätys on nyt kiistämättä meillä! Ylipäällikkö hieraisi tyytyväisenä käsiään ja sanoi armollisesti: -- Se on hyvä! Jos nyt vielä samana päivänä tulisi korkeusennätys, niin minä kyllä tulen teidät muistamaan. Se tulee olemaan kirpeä uutinen naapurimaassamme, joka jo liian kauan on tässä suhteessa kulkenut etunenässä! -- Niin, teidän ylhäisyytenne, lausui kenraali kumartaen. -- Tulen olemaan sangen kiitollinen, teidän ylhäisyytenne. Ylipäällikkö kohotti taas kiikarinsa ja sanoi hetken kuluttua iloisesti: -- Hän on todellakin jo sangen korkealla. Niinkuin oudonnäköinen, ylpeä lintu kohoaa yksinäinen lentokone yhä ylemmäksi, tulee kierros kierrokselta yhä pienemmäksi. Nyt se näkyy sinistä taivasta vasten vain pienenä pilkkuna. Mutta se ei tyydy, ei taukoa -- se kohoaa yhä. Toisinaan se katoaa katselijoiden näkyvistä, niinkuin aineeton varjo; taas näkyy, taas katoaa -- niinkuin varjo... III. Marcus nousi ensin viistoon mahdollisimman suoraan ylöspäin, sitten vastakkaiseen suuntaan -- vasta sitten hän alkoi kohota kierrellen. Nyt kun ei ohjaaminen enää vaatinut sellaista äärimmäistä huomiota, hän katsoi alas huimaavaan syvyyteen. Kaikki oli muuttunut omituisen epämääräiseksi, vähäpätöiseksi. Kenttä oli vain pieni ruskea läiskä, jossa ei joukkoja enää erottanut: vain vaivoin näkyi toisella laidalla muurahaisen kokoinen panssariautojen rivi, joka hiljaa mateli eteenpäin. Kentän toisella laidalla häämötti jokin pitkulainen, himmeä täplä, jonka hyvällä tahdolla voi selittää katsojajoukoksi. Hänen alapuolellaan olevat lentokoneet näyttivät hyönteisiltä, suurilta sudenkorennoilta, jotka parveilevat lammikkojen kohdalla... Yhä korkeammalle kohoaa Marcus -- ja hurja riemu täyttää hänen rintansa. Hän on nuori ja voimakas, hän on keksinyt tämän huimaavan koneen, joka nousee nopeana kuin ajatus. Hänellä on mukanaan tarvittavat laitteet ja hän on varma, että voi kohota korkeammalle kuin toiset. Alkoi jo tulla kylmä, mutta hän kiinnitti ohjauslaitteen ja puki nahkatakin päälle vielä lämpimän turkin. Ja vilkaistuaan korkeusmittariin hän huomasi jo olevansa korkeammalla kuin koskaan ennen. Ilman ohenemisen vuoksi kone nousi hitaammin kuin ennen, vaikka moottorit kävivät täyttä vauhtia -- mutta hän kohosi! Ilma muuttui yhä kylmemmäksi, hän alkoi turkista huolimatta väristä vilusta -- mutta mitäpä siitä -- hän _kohosi sittenkin_, jatkuvasti! -- Voitto! hän lausui hetken kuluttua apulaiselleen. -- Hyvä! vastasi tämä yhtä niukkasanaisesti, aivan kuin täällä ei olisi lainkaan sopinut puhua. Ja he huomasivat kumpikin, että avaruudessa ääni ei kajahtanut vähääkään, vaan kuului kummallisen kuolleelta. Hänen apulaisensa kiinnitti pienen lyijypainon pitkään, punanauhaiseen pyrstöön ja pudotti sen alas. Se oli sovittu merkki korkeusennätyksestä. -- Korkeammalle! lausui Marcus. Hän päätti kohota nyt niin korkealle, ettei heti tarvinnut tulla parantelemaan ennätystään. Apulainen nyökkäsi, he olivat jo ennen sopineet kaikesta. Koneen vauhti hiljeni yhä, mutta se nousi vieläkin verraten nopeasti. Marcus värisi vilusta, hän alkoi hengittää lyhyesti ja kuuluvasti, ohimoissa jyskytti ankarasti... Mutta kun he sitoivat suulleen hengitysnaamarin ja aukaisivat happisäiliön, tuntui heti paremmalta. Marcus katsahti alas, ja sanoin selittämätön, juhlallinen tunne täytti hänen rintansa: hän tunsi olevansa niin äärettömän kaukana elämästä, omasta maailmastaan... Kaikki oli pienentynyt, kaikki ihmisten luoma oli täällä hävinnyt näkymättömiin. Tänne häämöttivät vain vuoret, suuret metsät, kaukaiset järvet hienon, siniharmaan autereen lävitse. Koko maanpinta näytti jättiläissuurelta korkokartalta, jota peitti salaperäinen, läpinäkyvä verho... Sitä katsellessaan Marcus tunsi itsensä kovin pieneksi. Entäpä jos kone nyt joutuisi epäkuntoon? Oh -- lapsellisuuksia! _Ylöspäin!_ Mutta nyt kone nousi yhä hitaammin. Olokin tuli taas vaikeaksi. Uudestaan alkoi tuntua tuo epämääräinen tuskallinen ahdistus. Ja koska hän oli jo 800 metriä korkeammalla entistä maailmanennätystä, niin... -- Eikö jo laskeuduta? änkytti hänen apulaisensa, ja hänen kasvoissaan kuvastui kauhu. Sanaa sanomatta Marcus pysäytti moottorin, ja kone alkoi kierrellen liukua alaspäin. IV. -- Ei kai teidän suosikkinne vain lähde suoraa päätä taivaaseen! virkkoi ylipäällikkö kuivan leikillisesti komentajalle. -- Se olisi vahinko, sillä hän näyttää olevan etevä lentäjä. -- En luule sitä, teidän ylhäisyytenne! tämä vastasi kumartaen. -- Hän on myöskin varovainen; ei ole vielä koskaan pudonnut eikä vahingoittanut konetta. -- No toivokaamme siis, että hän vielä palaa. Komentaja oli tuskin ehtinyt katsahtaa ylöspäin, kun hän äkkiä kiihkeästi huudahti: -- Tuossa tulee sanoma! Minulla on kunnia ilmoittaa teidän ylhäisyydellenne, että korkeusennätys on meillä! Samalla hän oli ponnahtanut kalpeana seisoalleen. Ylipäällikkö änkytti hämmästyneenä: -- Miten tiedätte...? -- Tuo on sovittu merkki! ilmoitti komentaja ja viittasi punaiseen viestiin, jota eräs täyttä laukkaa lähenevä ratsastaja heilutti kädessään ja toi suoraan komentajalle. -- Siinä tapauksessa saan vilpittömästi onnitella teitä, herra kenraali! lausui ylipäällikkö, ojentaen armollisesti kätensä kenraalille; sitten hän lisäsi iloisesti: -- Pian ovat kaikki jo marssineet! Palkkajoukot vielä -- niin päästään loppuosaan! Samassa tulivatkin palkkajoukot suurissa, äskettäin parannetuissa panssariautoissa, ja jok'ainoalla miehellä oli vaunun aseistuksen lisäksi konepistooli. Jos aseistus oli ensiluokkainen, niin oli miehistö sen sijaan sangen kirjavaa. Siinä oli villinnäköisiä alusmaalaisia ja jättiläiskokoisia maaseuduilta koottuja miehiä; näiden tylsäin härännaamain rinnalla huomasi ovelia suurkaupungin kasvattien kasvoja: veijareita, taskuvarkaita, epäonnistuneita liikemiehiä, rappeutuneita ylioppilaita. Palkkajoukot oli perustettu viime maailmansodan jälkeen sotilaskapinan aikana, ja hallitus oli jatkuvasti ponnistellut niiden miesluvun lisäämiseksi. Niiden avulla oli jo monta kertaa tukahdutettu pieniä sotilaslevottomuuksia ja uhkaavia lakkoja, ja hallitus oli niihin erittäin tyytyväinen. Kansan valtava enemmistö vihasi niitä katkerasti, nytkin kuului väkijoukosta vihaisia, uhkaavia huutoja. Kukaan ei huomannut Marcuksen laskeutumista, ei sitäkään, että hän oli laskeutunut kentän sivuun, jonne Antoniuksenkin kone ilmestyi. Antonius nousi ystävänsä koneeseen ja tarttui hänen käteensä onnitellakseen, mutta huomasi, että Marcus oli kalpea ja nääntyneen näköinen. -- Marcus, oletko sairas? hän kysyi huolestuneena. -- En, olen vain väsynyt. Mutta sanohan, mitä tuolla tapahtuu? He katsoivat jännittyneinä, miten palkkajoukkojen ohiajettua poliisiparvi riehui väkijoukossa; kuului epäselviä kirouksia, tuskanhuutoja, ja kaikki peittyi pian sekavaan hälinään ja väentungokseen... -- Siellä nähtävästi vain vangitaan röyhkeitä ihmisiä, jotka ovat ehkä kutsuneet pyöveleitä -- pyöveleiksi! puhui Antonius katkerasti. -- Kuulehan ystäväni! kysyi Marcus vilkastuen. -- Onko siinä perää, että palkkajoukoissa on vankilasta otettuja murhaajia? -- Totta se on. Muutetaan vain mahdollisimman kauas kotipaikoiltaan, annetaan uusi nimi, värjätään tukka ja urhoollinen palkkasoturi on valmis. -- Se on inhottavaa! kuohahti Marcus, ja hänen kasvoissaan kuvastui entinen tarmo. -- Miksi niin! puhui Antonius karmivan ivallisesti. Nehän ovat heti ammattitaitoisia! Ja palkkakin on sen mukainen; toiset saavat vain hiukan tupakkarahaa ylläpidon lisäksi, kun sen sijaan monet vapaaehtoisesti joukkoon yhtyneet murhaajat saavat kerrassaan suuria palkkoja. Minäkin tiedän erään entisen maalaisrengin, joka saa everstin palkan. Hän näet on parhaimpia pikatykin "ohjaajia" koko joukossa! -- Mutta minä kuulin, että miehistössä on kaikilla sama palkka! virkkoi Marcus hämmästyen. -- Vain muodon vuoksi! Jokainen saa suljetun kotelon, eikä kukaan todellisuudessa tiedä toisensa palkasta. Kas niin! Nyt ne ovat menneet, pian esittää teatterinjohtajamme tämänvuotisen näytäntönsä. -- Sanotko sinäkin hänestä niin? kysyi Marcus. -- Ylipäällikkömme on luonne, joka tahtoisi häikäistä kaikki omituisuuksillaan! Ja sen tähden... Hänen sanansa katkaisi yksinäinen tykinlaukaus. -- Nyt se alkaa! Katso itse! V. Heti ohimarssin jälkeen ahtautuivat kaikki jalkaväkijoukot kentän keskikohdalle tiheäksi pyöreäksi muodostelmaksi, jonka etuosassa oli viidestäkymmenestä sotilassoittokunnasta yhdistetty soittokunta. Tämän ihmiskeskuksen ympärille oli järjestetty suunnattoman paljon aseita ja muuta sotakalustoa säteettäiseksi, satakertaiseksi panssariksi siten, että ihmisiä lähinnä oli raskas tykistö, sitten pioneerien välineet, suuret rakettiautot, sen jälkeen muut ampumatarvikeautojen rivit; seuraavina renkaina seisoi kevyt tykistö, näiden jälkeen, kulkunopeuden mukaan, eri panssariautojen monilukuiset rivit ja äärimmäisinä lähettien pienet torpedoautot ja suuret moottoripyörät. Kun tykinlaukaus oli kajahtanut, tapahtui jotain tavatonta: soittokunta alkoi pärryttää hurjaa sotamarssia, 70-tuhantinen miesjoukko huutaa hurraata käskyn mukaan, ja tuo suunnaton ympyrä _alkoi pyöriä!_ Ensin se pyöri hitaammin, mutta vauhti kiihtyi vähitellen yhä vinhemmäksi. Ihmisjoukkoa lähimpänä olevat autot kulkivat tosin hiljalleen, mutta kun keskuksesta lähtevät säteet oli pidettävä mahdollisimman suorina, täytyi uloimpien syöksyä eteenpäin suorastaan hirvittävää vauhtia... Ja lisäksi oli kolmesataa konetta käsittävä lentomuodostelma laskeutunut noin 100 metrin korkeudelle ja pyöri ilmassa maassa olevan jättiläispyörän kohdalla -- _samanlaisena säteikkönä_. Jospa tuolla keskipalkoilla särkyisi pyörä, lennähti Marcuksen mieleen, mutta hän ei uskaltanut ajatella ajatustaan loppuun. Vauhti oli kiihtynyt vimmatuksi, mielettömäksi... Tuhannet moottorit paukkuivat ja surisivat, kymmenettuhannet pyörät jymisivät kivikovalla kentällä, irroittaen siitäkin sakean pölypilven, ja noiden lukemattomien pyörien alla tuntui maa tuskasta värisevän... Marcus käännähti äkkiä, sillä meteliin yhtyi pikatykkien terävä jyrinä. Se kuului kentän toiselta laidalta, missä tykkihirviötkin olivat. Pikatykit näyttivät olevan lähinnä, ja niiden takaa näkyi muutamia 28-senttimetrisiä haupitseja. Tähän asti olivat viimeksi mainitut olleet vaiti, istuneet vain paikoillaan kuin suuret koirat, jotka antavat pienempien rähistä ja haukkua mielensä mukaan. Mutta aivan kuin tästä nalkutuksesta lopulta raivostuen eräs niistä tulta ja savua sylkäisten ärjähti kerran niinkuin yliluonnollinen helvetinkoira. Siihen yhtyivät toisetkin, ja jokaisesta jymähdyksestä vavahti maa, koko avaruus tuntui olevan täynnä pauhua, jylinää, mahtavampaa kuin ankarin ukkonen; lähimmät lentokoneetkin alkoivat heilua, näyttivät olevan putoamaisillaan kuin haavoitetut linnut... Mutta tuossa mielettömästi pyörivässä, kaaosmaisessa koneitten paljoudessa on sittenkin yhtenäisyyttä, ajatteli Marcus. Se näytti yhdeltä ainoalta koneelta, niin suurelta, ettei sille enää keksi vertauskuvaa, niin vastustamattomalta, ettei sitä enää ihmisvoimin voi pysähdyttää eikä kukistaa. Armotta se rusentaa alleen kaiken, mikä sen tielle asettuu... _Ihmistä_ ei enää näkynyt, ihminen oli luomansa voiman rinnalla liian pieni ja heikko, ihminen näytti sen rinnalla halveksitulta, mitättömältä kääpiöltä. Ja ihmisyys! Niin -- se näytti vieläkin mitättömämmältä, vielä halveksitummalta. Ystävykset olivat kaiken aikaa äänettöminä katselleet, mutta nyt tapahtui sellaista, joka saattoi Antoniuksen suunniltaan. Sattui parin sekunnin väliaika, jolloin tykinlaukauksia ei kuulunut, ja silloin kuului läpinäkymättömästä tomupilvestä 70-tuhantisen miesjoukon huuto. Antonius oli äärimmäisen kiihtynyt. Ääni tuntui hänestä heikolta hätähuudolta, niinkuin kadotetut olisivat helvetin sakeimman savun keskellä huutaneet apua. Hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät vihasta ja tuskasta; hän tarttui aivan kuin rautakourin Marcuksen käsivarteen ja huusi hurjasti: -- Kuulitko miesten huudon? Eikö se ollut ikään kuin ihmisyyden viimeinen hätähuuto raakalaisuuden helvetistä...? Marcus ei koskaan ollut nähnyt ystäväänsä kiihtyneenä. Tämä oli aina ollut niin kylmä. Samassa molemmat hypähtivät seisoalleen. He näkivät, miten pyörteen ulkolaidalla eräs lähettiauto ajoi moottoripyörän yli. Moottoripyörä paiskautui uskomattoman kauas eteenpäin, ja niinkuin raivokas villieläin hypähtää pakenevan uhrinsa jälkeen syöksyi auto salamannopeana uudelleen moottoripyörän yli. Se rusentui siruiksi, auto lennähti nurinniskoin, ja samalla kohdalla eräs toinen lähettiauto hypähti pystyyn, aivan kuin kuolettavasti haavoittunut hevonen. Onnettomuus tapahtui yhdessä rusahduksessa -- ja sitten tomupilvi peitti kaiken... Ystävykset tuijottivat kuin jähmettyneinä. He olivat vieläkin kuulevinaan tuon ilkeän rusahduksen. Kun pyörre vihdoin seisahtui ja tomupilvi hälveni, näkyi hääriviä lääkintämiehiä, ja heti sen jälkeen kannettiin kentältä kahdella paarilla jotain muodotonta, liikkumatonta... Marcus kalpeni, puri hammastaan, ja Antonius muisti, että hän vielä tänä aamuna oli puhutellut tuota nuorta tiedustelijaa, luutnanttia, jonka jäännökset juuri vietiin pois. Hänellä oli ollut kirkkaat, tummanruskeat pitkäripsiset silmät, ylähuulessa untuvaiset viikset, ja hän oli hymyillyt niin iloisesti ja avomielisesti... VI. Ystävykset asuivat samalla suunnalla ja päättivät mennä jalkaisin kotiin. Kun he olivat kulkeneet hetkisen äänettöminä, sanoi Antonius kuin anteeksi pyytäen: -- Älä välitä siitä, vaikka tänään olin hieman hermostunut. Olen valvonut liiaksi viime aikoina. -- Ei veli! huudahti Marcus ääni mielenliikutuksesta vavisten. -- Minä olen ajatellut tuota asiaa kaiken aikaa! Ja sinä puhuit totta, veli! Sen _täytyy olla totta_, mitä äsken sanoit -- tuo on liian mieletöntä. -- Tahtoisitko tehdä sellaista, mikä heikentäisi sitä? kysyi Antonius taas hetken kuluttua. Silloin Marcus seisahtui katukäytävälle, tarttui lujasti ystävänsä käteen; hänen harmaissa, terävissä silmissään ja hillityssä äänessään kuvastui sisäinen innostus ja voima, aivan kuin hän olisi lausunut kalliin valan: -- _Tahdon_. -- Koeta siis saada keksintösi valmiiksi, sanoi Antonius hiljaa, painokkaasti. -- Jos onnistut, niin ilmoita ensin minulle. Neuvotellaan sitten, mitä on tehtävä. -- Minä lupaan sen! -- vakuutti Marcus juhlallisesti. Sitten hän puristi lujasti ystävänsä kättä ja lähti yksin asuntoansa kohden. Mutta ajatukset pysyivät itsepäisesti kaikessa, mitä hän tänään oli kokenut; sitten hän tietämättään mutisi hiljaa: -- Olen ollut sokea. HERÄÄMINEN. RAKKAUS. Marcus ei voinut ajatellakaan päivällistä. Hetken istuttuaankin hän tunsi vielä outoa väsymystä. Sen tähden hän riisui takkinsa ja laskeutui pitkäkseen sohvalle. Päivän moninaiset tapaukset palautuivat hänen mieleensä selvinä, elävinä. Ennätysten saavuttaminen ei häntä paljoa liikuttanut, sillä todellisuudessa ne oli saavutettu samalla kuin keksintö valmistui. Mutta tunnelmat siellä ylhäällä -- ja hornanpyörteen ääressä -- Antonius... Niin, Antoniuksen sanat koskivat kummallisesti, ne pakottivat tuntemaan juuri samalla _tavalla_ kuin hänkin. Ja mitä enemmän hän ajatteli, sitä selvemmin hän tunsi, että Antonius oli oikeassa ja että hän oli suuri, voimakas ihminen. Hän tunsi lämmintä kiitollisuutta, muistellessaan, mitä kaikkea Antonius oli tehnyt hänen hyväkseen -- ja samalla syvää sääliä. Miten paljon tämä lieneekään kärsinyt elämässä, kun hiuksensakin jo olivat harmaat -- ja hänen veljensä... Marcuksen mieleen palasi taas entistä voimakkaammin _isä_ -- hänen elämänsä ja kauhea kuolemansa... Hän hypähti sohvalta kuin käärmeen puremana ja alkoi kävellä kiivaasti edestakaisin. -- Niin tehtiin isälle, ja hän, hän rakentelee lentokoneita isänsä murhaajille... Uskollinen, rakastava poika! Omituista, että Antonius viitsii edes puhua kanssani! ajatteli Marcus, ja kuten kiihkeät luonteet yleensä, teki hänkin aivan äärimmäiset johtopäätökset; hän tunsi julmaa nautintoa ruoskiessaan ja pilkatessaan itseään ajattelemattomuudestaan, tyhmyydestään... Ja kuitenkin Antonius oli hänelle kuin veli! Niin, Antonius hänelle oli esittänyt Aureliankin. Niin, Aurelia! Marcus muisti taas elävästi heidän ensi tapaamisensa. Ja tuo suloinen muisto työnsi tieltään kaikki toiset ajatukset: hän miltei _eli_ uudelleen tuon illan. Oli hieno perhejuhla. Hän oli Antoniuksen kanssa tullut toisia myöhemmin. Ilo oli ylimmillään, mutta hän ei voinut ottaa siihen osaa; hän vain istui yksin, katsellen toisten iloa... Antonius oli hävinnyt jonnekin sisähuoneisiin. Silloin Marcuksen huomio äkkiä kiintyi siihen, että näki talon emännän taluttavan erään mustapukuisen tytön flyygelin ääreen. Marcus odotti jännittyneenä ja hämmästyi kuullessaan alkuakordit. Se oli jotain outoa, tavatonta, kapinallista: Chopin'in surumarssi -- iloisessa perhejuhlassa! Marcus oli useasti kuullut tuon kappaleen, mutta ei vielä koskaan tuollaisena! Siinä kuvastui niin omituisen masentava, _suuri_ suru -- niinkuin se olisi lähtenyt suoraan miljoonista haavoitetuista ihmissydämistä. Niinkuin kokonainen kansa olisi seissyt äänettömänä, jokaisen kasvoilla jäykistynyt epätoivo ja murhe. Marcus oli lähellä flyygeliä ja seurasi tytön soittoa, koko hänen olemustaan ikään kuin lumottuna. Tyttö ei keikaillut liikkeillään niinkuin konserttien antajat, vain hiukan liikahti toisinaan hänen solakka vartalonsa, ja hennot valkeat sormet liikkuivat koskettimilla kevyesti kuin hyväillen. Hänen kasvoistaan näkyi vain hieno profiili, ja Marcus huomasi, miten lopussa kyynel vieri kalvennutta poskea pitkin. Suuressa salissa oli syntynyt kuolemanhiljaisuus -- eikä kukaan enää muistanut, miten sopimattoman teon tyttö oli tehnyt; kaikki kiittivät häntä imartelevin sanoin. Mutta hän meni heti erääseen kulmaukseen puolittain kukkien taakse ja istuutui toisen samannäköisen tytön viereen. Marcus meni heti Antoniuksen luokse ja sai tietää, että tytöt olivat erään rikkaan kenraalin ainoat tyttäret. Vanhempi, joka äsken soitti, oli hiljattain karkoitettu kotoaan vallankumouksellisten mielipiteittensä tähden -- ja nyt hän antoi soittotunteja. Antonius lupasi esittää tytöt hänelle. Nyt vasta Marcus huomasi, miten tavattoman yhdennäköisiä sisarukset olivat: samat kasvonpiirteet, sama tukka ja mustat silmät ja niissä hiukan surullinen katse. Ainoa ero oli siinä, että nuoremman, 18-vuotiaan Julian kasvoissa oli vielä nuoruuden verevyyttä ja pyöreyttä, kun taas Aurelian hiukan laihtuneet kasvot näyttivät miltei läpikuultavilta ja katseesta näkyi, että hän oli jo ehtinyt paljon kärsiä. Tuota surullista katsetta Marcus ei sen jälkeen voinut unohtaa. Marcus heräsi muistoistaan aivan kuin olisi saanut tuskallisen veitsenpiston rintaansa. Aureliahan oli pari kertaa puhunut _samoista asioista_ kuin Antonius tänään! Ja hän oli kuunnellut miltei puolella korvalla, kohteliaasti myöntänyt kaikki todeksi -- kaiken aikaa ihaillen tytön kasvojen ja vartalon kauneutta, mutta huomaamatta hänen sielunsa kauneutta. Hän oli siis menetellyt tyhjän lörppöluutnantin tavoin, huokaillut itsekseen, uskaltamatta edes tunnustaa rakkauttaan -- _hän_, työmiehen poika! -- Mutta nyt sen täytyy loppua! hän huudahti ääneen. Sitten hän puki takin ylleen ja syöksyi ulos. Hän otti ensimmäisen vastaantulevan auton, ilmoitti osoitteen ja käski ajaa nopeinta vauhtia. Hän katsahti kelloonsa, se läheni jo kahdeksaa. Mutta hän ei olisi kääntynyt, vaikka kello olisi ollut kaksitoista! Marcuksen posket hehkuivat, hänen kasvoissaan kuvastui kiihtymys, kun hän soitti Aurelian ovikelloa ja astui nopeasti sisään. Aurelia kalpeni ja sopersi pelästyneenä: -- Onko -- onko teille tapahtunut jokin onnettomuus? -- Ei, ei mitään tapaturmaa -- tai sellaista, änkytti Marcus; sitten hän katsahti tytön silmiin ja sanoi rohkeammin: -- Minun täytyi tulla pyytämään teiltä anteeksi -- kaikkea... En ole ymmärtänyt teitä. Olen ollut tyhmä ja epärehellinen. -- Epärehellinen? keskeytti tyttö hymyillen; hän oli kokonaan tointunut pelästyksestään eikä näyttänyt oikein uskovan Marcuksen epärehellisyyteen. -- Niin, minun täytyy tunnustaa -- -- Mutta tulkaa nyt toki istumaan! huudahti tyttö ja lisäsi miltei äidillisen lempeästi: -- Ja sitten pyydän, että kerrotte, mihin perustatte nuo omituiset väitteenne. Mutta kertokaa ihan kaikki, jos teillä vain on aikaa, sillä minulla on aikaa vaikka kuinka paljon _teitä_ varten! Marcus kertoi viime viikkojen ankarasta työstä, miten hän toisinaan oli ollut yöt päivät tehtaalla valvomassa keksimänsä koneen valmistusta; kertoi tänään kokemansa tunnelmat alusta loppuun. Ja mitä pitemmälle hänen kertomuksensa edistyi, sitä enemmän kirkastuivat hänen kuulijattarensa kasvot. Mutta Marcus sen sijaan tunsi masentuvansa ja katseli lattiaan, lopettaessaan seuraavin sanoin: -- Kun monen vuoden aikana olen ponnistanut kaiken voimani, keksiäkseni mahdollisimman tehokkaan -- murhakoneen, niin ymmärrätte kai, miten häpeän itseäni. -- Ette _saa_ sanoa noin! huudahti tyttö miltei ankarasti. -- Teidät on kasvatettu siihen työhön, se on teidän ammattinne. Ettehän voi nyt jättää työtänne -- tulevaisuuttanne. -- Voi, te ette ymmärrä minua, mutisi Marcus katsomatta Aureliaa silmiin. -- Jospa vain tietäisitte, minkälainen elämäni on, niin ymmärtäisitte, miten väärin olen tehnyt. Tytön kasvoilla kuvastui ensin epämääräinen kärsimättömyys, mutta sitten hän äkkiä huudahti vilkkaasti: -- No niin! Kertokaa siis minulle minkälainen teidän elämänne on ollut -- ihan lapsuudesta alkaen! -- En minä aivan sitä tarkoittanut, mutisi Marcus neuvottoman näköisenä. -- Mutta tietysti te kerrotte, koskapa ilmoititte, että sitten ymmärtäisin totuuden. Vai ettekö voi luottaa minuun sen vertaa, että uskaltaisitte kertoa? -- Oi, älkää sanoko niin! änkytti Marcus, muuttuen tulipunaiseksi kasvoiltaan. Ja sitten hän lyhyesti kertoi ilottomasta lapsuudestaan, miten äiti oli aina ollut sairas ja pikkusiskot olivat kuolleet kaikki pieninä. Kymmenvuotiaasta oli hänenkin täytynyt käydä isän kanssa kivääritehtaalla työssä, sillä äidin sairauden tähden oli aina ollut puutetta. Hän oli niin vaipunut muistoihinsa että puhui kuin itsekseen: -- Muistan vielä senkin miten toisinaan, kun oli kovin paljon lokaa tai lunta, isä kantoi minut selässään tehtaalle. Isä piti minusta paljon, ja kun huomattiin, että minulla oli hiukan lahjoja, hän tahtoi saada minut kouluun. -- Olitteko iloinen sinne päästyänne? -- No enpä tiedä... Se oli yhtämittaista taistelua puutetta vastaan; kun isä joutui työttömäksi, menin minä työhön, ja kun hän sai työtä, luin yöt päivät ja pääsin vielä toisten ohikin, ja niin lopulta tulin sota-akatemiaan... -- Entä sitten? kysyi tyttö mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä, ja hänen silmänsä olivat kosteat. -- Samanlaista sielläkin, välillä täytyi keskeyttää luvut ja ruveta työhön, kun isä joutui työttömäksi; kerran hän loukkasi itsensä tapaturmaisesti ja sairasti puoli vuotta. Sitten tuli maailmansota, tarjouduin sinne isän puolesta, mutta minäkin olin sillä kertaa sairas -- enkä kelvannut. Äiti oli myöskin sairas siihen aikaan. Isän täytyi mennä, ja hän palasi vasta sodan loputtua -- toista kättä ja jalkaa vailla. -- Kauheata! mutisi Aurelia hiljaa. Marcus vetäisi syvään henkeään, kuin olisi hänen kurkussaan ollut jotain tukehduttavaa ja kuiskasi käheästi: -- Ja kadulla isä sitten ammuttiin -- hiukan myöhemmin. Aurelia peitti käsillään kasvonsa. Vallitsi pitkä painostava äänettömyys. Marcus ei uskaltanut kohottaa katsettaan peläten näkevänsä halveksumista tytön kasvoilla. Mutta jos hän olisi äkkiä kohottanut päänsä, hän olisi tytön katseessa nähnyt vain hellyyttä, rakkautta. Aurelian teki mieli polvistua tuon miehen eteen ja suudella noita kasvoja varjostavia käsiä, jotka olivat niin paljon työtä tehneet. -- Ymmärrättekö nyt, että minun täytyy hävetä? kuului Marcuksen tuskallinen kysymys. -- Minä olen tällainen, ja te, _te_ teette toista työtä. Minä arvaan sen. -- Minä voin tehdä niin kovin vähän, puhui Aurelia vapisevin äänin. -- Enkä minä muuta voi ymmärtää, kuin että te olette paljon kärsinyt... Ja nyt koetatte tehdä itsenne syylliseksi johonkin -- ettekä onnistu! Mitä teidän siis olisi pitänyt tehdä? -- Kostaa! iski Marcus peittäen vihansa. -- Hyvä! kuiskasi tyttö katsoen häntä läpitunkevasti. -- _Kenelle_ teidän pitäisi kostaa? -- En tuota -- minä, mutisi Marcus. -- Kun _se_ selviää teille, niin ehkä teillä silloin on _tilaisuuskin_ siihen! Nuo salaperäiset sanat saivat Marcuksen hämilleen, hän änkytti hiljaa: -- Mutta lentokone, se minua -- -- Tiesikö Antonius teidän keksinnöstänne? kysyi tyttö kiihkeästi keskeyttäen. -- Tiesi. Hän auttoikin minua jonkin verran. -- Jos hän sen kerran tietää, niin silloin ei ole tapahtunut edes pienintä _erehdystä! Kaikki on hyvin_. Tuo salaperäinen varmuus tarttui Marcukseenkin, ja tytön omituinen, loistava katse vaikutti häneen kuin väkevä viini. Hän nousi seisomaan ja hänen äänensä kuului kiihkeältä kuiskaukselta: -- Ehkä se onkin niin! Ja -- ja te annatte siis minulle anteeksi? Tyttö katsahti Marcuksen silmiin, hänen miltei läpikuultavat poskensa alkoivat hohtaa kuin sisäisestä tulesta, ja vieno ääni kuiskasi hellästi ja tulisesti: -- Teille minä antaisin anteeksi, vaikka olisitte syyllinen -- _rikokseenkin_. Kun Marcus tarttui tytön pieniin vapiseviin käsiin ja katsoi tämän loistaviin mustiin silmiin, alkoi hänen sydämensä lyödä aivan kuin rinnassa olisi vasaralla jyskyttänyt; hän tunsi ensi kerran varmuuden: Aurelia rakasti häntä! Se antoi hänelle hurjan voiman... Tuo voima kuvastui hänen jäntevissä, kalvenneissa kasvoissaankin, ja se hurmasi ja huumasi Aurelian ennen tuntemattomalla tavalla. Hän unohti kaikki oppimansa sopivaisuuskäsitteet: hän näki edessään vain rakastamansa miehen ja kuiskasi hiljaa, värähtäen: -- Minä tahtoisin _kuolla_ sinun kanssasi. Marcus puristi hänet rajusti rintaansa vastaan, kuiskaten omituisen liikutuksen vallassa: -- Ei Aurelia -- me _elämme_ yhdessä! Marcus ei ollut koskaan aikaisemmin rakastunut -- eikä vielä puhunut sanaakaan rakkaudestaan Aurelialle. Mutta eivät he nytkään puhuneet tai kysyneet mitään. He tiesivät kysymättäkin _sen_, mikä täytti heidän sydämensä sanomattomalla onnella. Pitkän äänettömyyden jälkeen Marcus sanoi kuin uneksien: -- Tämä on kummallinen päivä... Tuntuu kuin olisin herännyt pitkästä unesta. Tullessaan kadulle Marcus oli kuin juopunut. Hetkisen tuntui siltä kuin hän olisi valvonut kokonaisen viikon, kokien lukemattomia tunnelmia. Sitten taas tuntui kaikki unelta. Koko maailmahan oli muuttunut toisenlaiseksi, hän itse oli muuttunut. Ja Aurelia rakasti häntä... Tämä onni on liiallista -- voiko se lainkaan jatkua? Silloin hän taas muisti keksintönsä ja Antoniuksen. -- Niin, minä en voi kuitenkaan nukkua, ajatteli Marcus itsekseen. Ja hän lähti suoraan kokeiluverstaaseensa -- vaikka oli melkein puoliyö. Kun hän seuraavana aamuna palasi jalkaisin asuntoonsa, hehkuivat hänen silmänsä kuin kuumeesta. Hän hymyili kummallisesti, muristen ääneen: -- Vielä pari yötä kokeilen -- ja sitten... Kun hän oli riisunut vaatteensa ja laskeutunut pehmeälle vuoteelle, raukaisi häntä suloisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen. Sitten hän muisti Aurelian ja hymyili onnellisena. Huomenillalla oli määrä mennä hänen luokseen. Miten ihanaa onkaan taas tavata häntä! -- Ehkä onnistun jo ensi yönä, hän ajatteli hiukan sekavasti. -- Silloin menen heti aamulla hänen luokseen -- ja sitten... Marcus oli kuulevinaan jotakin suhinaa -- aivan kuin lehtipuiden suhinaa vienossa tuulessa. Ja sitten sekin taukosi. KOTITARKASTUS. Kun Marcuksen askelten ääni oli lakannut kuulumasta, alkoi Aurelia kävellä edestakaisin lattialla ilon ja mielenliikutuksen valtaamana. Sitten hän äkkiä puki pienen päällystakkinsa ylleen ja lähti ulos. Hän poikkesi läheiseen kahvilaan ja pyysi puhelimitse sisartaan tulemaan heti luokseen. Sitten hän palasi asuntoonsa ja asetti teeveden kiehumaan sähkökeittimeen. Hetken kuluttua kuului kadulta pyörien jyrinää ja heti sen jälkeen astui Julia reippaasti sisään ja kysyi liikuttuneena: -- Onko jotakin ikävää tapahtunut? -- Ei, ei ikävää -- lapsi kulta -- mutta -- Julia katsoi sisartaan tarkemmin ja huudahti kiihkeällä, hiukan vapisevalla äänellä: -- Aah -- nyt tiedän, Aurelia! _Hän_ on ollut sinun luonasi -- ja hän on sanonut _sen_. Eikö niin Aurelia? -- Niin, myönsi Aurelia; hän näytti syytetyltä, joka tunnustaa rikoksensa. -- Rakas sisareni, tule oikein onnelliseksi -- ja, ja... Aurelia syleili sisartaan, ja tuntiessaan tämän hennon ruumiin vapisevan pisti hänen rinnassaan tuskallisesti niinkuin hän olisi tehnyt raskaan rikoksen sisartaan kohtaan. -- Lapsiraukka, hän kuiskasi hiljaa, arastellen. -- Sinä siis rakastat häntä yhtä paljon kuin ennenkin. Julia puristautui lujasti häntä vastaan ja sopersi nyyhkyttäen: -- Vielä _enemmän_, Aurelia! Huomasin sen tänään, siellä, kun hän putosi siten. Olen vavissut tähän asti... Mutta älä vain ole vihainen -- anna anteeksi! Koetan unohtaa. Hän kohotti lapselliset, tuskan kalventamat kasvonsa, ja Aurelian sydämessä läikähti kiihkeä hellyys ja sääli; hän pyyhki sisarensa kyynelet kuin äiti lapsensa, puhuen värisevällä äänellä: -- Rakas, rakas lapsi -- kuinka voit ajatellakaan, että olisin _sinulle_ vihainen! Julia -- minä en voi sallia, että sinä kärsit. Minä sanon, etten minä -- -- Ei, Aurelia! keskeytti Julia kiihkeästi. -- Et saa puhua noin! Teidän molempien täytyy tulla onnellisiksi. Ja katsos Aurelia -- en minä _sen tähden_ itke. On vain vähän ikävä. Hänen puheensa katkesi rajuun itkuun. -- Voi rakas, pieni sisareni... Ei kukaan voi olla noin hyvä kuin sinä, et yhtään ajattele itseäsi, aina vain... Mutta nyt ei Aureliakaan voinut hillitä itkuaan. Ja niin he sylitysten itkivät kauan -- niinkuin metsään eksyneet lapset, kun alkaa hämärtyä ja tuuli suhisee salaperäisesti puissa. He olivat juoneet teensä ja istuivat vaieten, kun Aurelia kysyi omituisesti epäröiden: -- No, miten kotona? Onko äiti kirjoittanut sinulle? En muistanut päivällä kysyä. -- Ajatteles, minkälainen minä olen! huudahti Julia eloisasti. -- Juuri tänään sain häneltä kirjeen -- enkä muistanut ottaa mukaan! -- Mitä äiti kirjoitti? -- Hän kirjoitti ikävöivänsä meitä kovasti ja surevansa isän menettelyä sinun suhteesi. Ja ajatteles: hän pyysi meitä siitä huolimatta rakastamaan isää! -- Oi miten hyvä meidän äitiraukkamme sentään voi olla! puhui Aurelia värisevin äänin. -- Isä on tuottanut hänelle niin paljon surua, ja siitä huolimatta hän... Niin Julia: äiti ja sinä olette samanlaisia! -- Mitä sinä puhut, Aurelia? -- Kuinka sinä ... sopersi Julia lievästi moittien, ja hänen kasvonsa karahtivat punaisiksi. Aurelia katsahti hellästi sisareensa ja puhui hetken kuluttua kuin itsekseen: -- Kyllä äitiparan elämä siellä mahtaa olla kovin surullista. Ennen olimme molemmat hänen luonaan -- ja nyt sinäkin vielä jouduit lähtemään... Ei, kyllä minä jätän lukuni kesken ja menen maalle! -- Minä sinne lähden! innostui Julia hypähtäen seisoalleen. -- Minun lukuni eivät ole vielä juuri alullakaan -- ja äiti on tärkeämpi kuin tuollaiset luvut! Mutta sinulla on täällä _tehtävä_, jota ei voi jättää! Aurelian kasvot synkistyivät, ja hetken kuluttua hän kysyi arastellen: -- Entä isä? Onko hän nyt puhunut mitään? Julia loi katseensa alas ja vastasi tuskallisesti: -- Minä en voi enää ymmärtää isää. Hän on, hän on... Hän vaikeni, tarttui sisarensa käteen ja lisäsi sitten kiihkeästi, paheksuen: -- Niin, minä luin hänelle äidin kirjeen ja pyysin, että sinä saisit taas tulla kotiin, niin hän -- hän vastasi tuimasti, että hänen talonsa ei saa olla kapinallisten pesäpaikka! Hän ei ole mikään _isä!_ Julia alkoi taas katkerasti itkeä. Isän kylmät sanat sattuivat Aurelian sydämeen kuin kovat, terävät jääpuikot, ja hän veti henkeään aivan kuin ankarain ponnistusten jälkeen. Mutta hän pakotti itsensä ulkonaisesti tyyneksi ja sanoi hitaasti: -- Katsos Julia, kasvatus ja yhteiskunnallinen asema tekevät hänet sellaiseksi. En minä usko, että hän muuten niin menettelisi. Silloin Julia lakkasi äkkiä itkemästä ja tarttui sisarensa käteen sanoen päättävästi: -- Aurelia. Minä tahdon myöskin ryhtyä siihen työhön! Toimita sinä minut heti... -- Kyllä minä muuten, mutta kun se on niin vaarallista -- ja... Hän vaikeni, ja Julia kysyi levottomasti: -- Mitä nyt, Aurelia? Sinä muutuit niin omituisen näköiseksi. Onko jotakin tapahtunut? -- Ei, mutta -- minä vähän epäilen. Ja nyt sanon siltä varalta, että joutuisin vankilaan: älä vain tule sinne katsomaan! Silloin vangitsisivat sinutkin. -- Vankilaan? änkytti Julia pelästyen. -- Mistä epäilet? Aurelia tarttui Julian käteen ja puhui tyynesti, rauhoittaen: -- Katsos nyt, kun olin jakamassa viimeistä lentolehtistä piirini luottohenkilöille, katsoi eräs sotilas minua niin omituisesti -- ikään kuin _säälien_. Vaikka hän on luottohenkilö, tuntui minusta, ettei hän ollut rehellinen. Ja viime viikolla, kun kävelin Marcuksen kanssa tällä kadulla, seurasi meitä pimeässä joku mies. Marcus lähti äkkiä sinnepäin, ja silloin tuo musta varjo pakeni kuin henkensä edestä. -- Mitä nyt on tehtävä? hätäili Julia. -- Sinun pitäisi lähteä pois kaupungista. -- Ei se auta, kun minua kerran pidetään silmällä. Parasta siis on olla aivan rauhallinen ja valmistautua kaikkeen. Älä sinä vain ole levoton, Julia. Minun on aina hyvä olla silloin kun olen tehnyt velvollisuuteni. -- Aurelia! huudahti Julia tulisesti ponnahtaen seisoalleen ja hänen mustat silmänsä leimahtivat. -- Jos sellainen tapahtuu, niin sinun paikkasi ei saa hetkeksikään jäädä tyhjäksi! Puhu jo huomenna siellä ja anna minulle pieni kirje, että tietävät... -- Niin, minä kirjoitan sinulle kirjeen. Aurelia lausui nuo yksinkertaiset sanansa salaperäisen painavasti. Ja kun he seisoivat vastakkain, innostuneina, päättäväisinä, näyttivät he yhdennäköisiltä kuin kaksi nuorta puuta. Aurelia meni kirjoituspöydän ääreen. Kello löi kaksitoista. Julian poskia myöten vieri kyyneleitä, ja hän piteli kädessään tavattoman pientä kirjekuorta. Hänen toista kättään puristi Aurelia puhuen hellästi: -- Jos siis joutuisin _kokonaan pois_, niin anna tuo _hänelle_. Ja luota, rakasta häntä -- tee hänet onnelliseksi! Rakas lapsi, muista nyt tarkkaan, mitä sanoin. -- Ei, ei, Aurelia, nyyhkytti Julia. -- Et saa kuolla -- ei -- -- Älä itke, pikku Julia! lohdutti Aurelia. -- Kaikki käy hyvin. Ehkei mitään tapahdu -- minä vain siltä varalta... Julia puki päällystakin ylleen, tarttui Aurelian käteen ja sanoi hiljaa, sydämellisesti: -- Näkemiin, rakas Aurelia! Tule jo huo-- Sana katkesi kesken, hän hätkähti kuin surmaavasta sähköiskusta, sillä eteisen ulko-oveen iskettiin kolme harvaa lyöntiä. Hän alkoi vavista ja kysyi käheällä äänellä: -- Niitäkö? -- Niin, kuului Aurelian matala kuiskaus; hän katsahti ovellepäin tuskallisen jännittyneenä. Taas Julia vavahti; hänen lumivalkoisilla kasvoillaan kuvastui niin hirveä hätä ja kauhu -- kuin ihmisen, joka herää tainnostilastaan ratakiskoille sidottuna ja näkee pikajunan tulisilmien lähenevän, suurenevan. Hän oli huutamaisillaan, mutta silloin Aurelia peitti hänen suunsa ja kuiskasi hätääntyneenä: -- Julia rakas -- tyynny, ei mitään vaarallista -- ei mitään! -- Ah -- nyt tiedän -- tule! Hän tarttui sisarensa käsivarteen ja veti hänet emännän huoneeseen. Kun he ehtivät sinne, tuntui koko talo tärisevän iskuista, ja emäntä, uskomattoman lihava vanha leski ponnahti kirkaisten istualleen. Aurelia juoksi hänen luokseen ja puhui kuumeisen nopeasti: -- Tuolla on poliisi. Ottakaa sisareni taaksenne -- korvaan teille... -- Ei ei, Jumalan tähden! Minä en uskalla poliisia vastustaa, sopotti emäntä pelosta vavisten. -- Herra siunatkoon ei, ei! -- Hän on viaton lapsi. Saatte tuhannen markkaa! -- No Jumalan nimeen siis... Tulkaa tänne! Aurelia näki sisarensa katoavan emännän leveän selän taakse, ja vaikka poliisit jyskyttivät entistä vimmatummin, hän ei enää pelännyt. Hän hiipi omaan huoneeseensa, sieltä eteiseen ja kysyi hiukan vapisevalla äänellä: -- Kuka siellä on? -- Poliisi! rähähti ulkopuolelta aivan kuin kiukkuisen koiran haukahdus. -- Te joudutte vielä tästäkin edesvastuuseen! Aurelia tunsi vihaavansa tuota röyhkeätä ääntä, noita kaikkia, jotka odottaen vahtivat ulkopuolella kuin koiralauma pienen, loppuunajetun otuksen luolan suulla. Viha antoi sen verran voimaa, ettei hän enää vavissut, kun hän aukaisi oven ja kysyi kylmästi: -- Mitä asiaa teillä on minulle -- näin myöhään? Aurelian varma käytös, hänen kaunis, hieno olemuksensa vaikutti santarmiupseeriin niin, että hän aivan tahtomattaan kumarsi ja änkytti hiukan hämmentyen: -- Hyvä neiti -- velvollisuus... Ja tiedättehän te, neiti, että meillä on oikeus tulla milloin tahansa. -- _Väkivallan_ oikeus on maantierosvollakin. Tehkää siis vain mielenne mukaan. Aurelia lausui nämä sanat hillityllä äänellä, mutta hänen silmänsä säihkyivät vihasta. Sitten hän istuutui sivuttain korituoliinsa ja alkoi katsella seinällä riippuvaa pientä jäljennöstä Munkàcsyn taulusta: "Kristus Pilatuksen edessä". Ja poliisit aloittivat työnsä. Aurelia ei tiennyt, miten kauan kotitarkastusta oli kestänyt. Kaikki tuntui sekavalta, epätodenmukaiselta -- pitkältä, inhottavalta unelta. Silloin kuului omituinen, ritisevä ääni; Aurelia käännähti ja näki erään mustapartaisen miehen terävällä veitsellä viiltävän halki nojatuolin plyyshipäällystä ja sitten alkavan tottuneesti penkoa täytettä. Aurelia kuuli oman, tuskanvoihketta muistuttavan huokauksensa; hän heräsi kuin unesta, muistaen taas kaiken. Tämä on siis _totta_. Kirjat, käsikirjoitukset, liinavaatteet, taulut, halkaistut tyynyt -- kaikki oli viskottu lattialle. Eräs pitkä, laiha mies oli hyökännyt toisenkin nojatuolin kimppuun, repien ja kaivellen sen sisuksia silmät ahnaasti kiiltäen. Aurelia alkoi väristä inhosta ja tuskasta: niinkuin nuo miehet olisivat jollakin julmalla tavalla raadelleet hänen lemmikkiratsuaan. Aurelia oli valmistautunut vangitsemiseen, kotitarkastuksiin, mutta hän oli kuvitellut siinä olevan jotakin juhlallista, sankarillista. Ja tämä: inhottavaa, rumaa, pitkää kidutusta... Säälimättömänä, nälkäisenä varisparvena hyökkäsivät tosiasiat ja muistot hänen päällensä, yksi toisensa jälkeen, ja jokainen iski paksulla nokallaan hänen sydäntään: _hän_ oli äsken täällä -- hän istui samalla tuolilla, joka nyt on revitty. Äsken oli elämän onnellisin hetki -- ja nyt tämä. Silloin tuntui Aureliasta, kuin olisi terävä nokka iskeytynyt ihan sydämen lävitse ja sitten kuiskannut hiljaa sähisevästi: -- Loppu... Aurelia oli vaistomaisesti tuntenut jotakin tuollaista, mutta nyt se varmeni: hän muisti, että lentolehden levittäjiä oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen, vieläpä teloitettukin. Hän katsahti tuskallisesti ympärilleen, niinkuin olisi tahtonut paeta -- ja ymmärsi, että kaikki on turhaa. Täytyykö todellakin jättää kaikki? ajatteli Aurelia epätoivoisena. Äiti, Julia, Marcus -- _kaikki_. Vain kolme tuntia täysin onnellinen -- ja sitten loppu... Uhma häipyi vähitellen Aurelian mielestä; hän tunsi vain viiltävää tuskaa, surua ja masennusta. Ne painoivat hänen rintaansa raskaina kivilohkareina. Pitkän aikaa hän oli istunut syvään kumartuneena tuolissaan, käsin peittäen kasvojaan. Nyt hän alkoi hengittää raskaasti kuin kuolemansairas: hän muisti viime päivien ihanat haaveilut ja suunnitelmat... Mutta hän oli nuori, jumaloi rakastettuaan, ja hänellä oli voimakas mielikuvitus -- sen tähden nuo haaveet valtasivat hänet uudelleen. Vähitellen hän _unohti_ nykyisyyden, tuon inhottavan toimituksen, eikä kuullut sen toimeenpanijain salaperäisiä kuiskauksia. Ihanat haaveet valtasivat hänen mielensä -- hän eli taas tulevaisuudessa. He tekevät yhdessä työtä valoisamman tulevaisuuden eteen ja sen ohessa heidän pienen, tulevan kotinsa hyväksi. Ja sitten... ... Marcus on juuri palannut puhujamatkalta, ja he kävelevät käsikädessä pienessä puutarhassa; kumpikaan ei puhu mitään -- mutta hän näkee Marcuksen silmäin loistavan hellyydestä. Lahden toisella rannalla olevan metsäisen kukkulan verhoavat auringon viime säteet ihanaan purppuravaippaan; vain honkien jykevät rungot hohtavat kuin solakat, punagraniittiset pylväät. Aurelia tahtoisi itkeä ilosta. ... Ovi on hiukan raollaan. Hän näkee Marcuksen polvillaan pikku vuoteen vieressä, jossa heidän pieni poikansa potkiskelee, välillä nauraen vienolla lapsenäänellään. Marcuksen kulmikkaat kasvot näyttävät niin lempeiltä, ettei Aurelia ole niitä koskaan sellaisina nähnyt. Hän hiipii varpaillaan Marcuksen taakse ja suutelee häntä tulisesti, sitten hän kumartuu pienokaisen vuoteen yli ja tuntee miten pikkuiset, sametinhienot sormet sivelevät hänen poskiaan, tarttuvat korviin, ja... -- Olkaa hyvä ja valmistautukaa lähtemään! Aurelia hypähti pelästyneenä seisoalleen, ja hänen ruumiinsa alkoi ankarasti väristä. Samassa kuului jostakin matalaa, hillittyä naurua niin kylmää ja raakaa, että se karkotti viimeisenkin toivonkipinän Aurelian sydämestä. Äärimmäisellä tahdonponnistuksella hän hillitsi nyyhkytyksensä, joka nousi kurkkuun katkerana, kirvelevänä. Aurelia tunsi vaistomaisesti jotakin epämiellyttävää läheisyydessään. Hän kääntyi ja vavahti, kuin olisi kylmä sammakko hypähtänyt hänen paljaalle iholleen -- aivan hänen vieressään poliisiupseerin pienet silmät kiilsivät oudosti ja paksut huulet hohtivat inhottavan punaisina punertavien viiksien takaa. Kapteeni huomasi tekemänsä vaikutuksen ja kääntyi poispäin, kysyen röyhkeästi apuriltaan: -- Onko kaikki kunnossa? Saatuaan myöntävän vastauksen hän kääntyi uudelleen Aurelian puoleen ja lausui teennäisen kohteliaasti: -- Hyvä neiti! Saisinko vaivata teitä lähtemään? Mitään vastaamatta Aurelia puki päällystakin ylleen. Hänen käsikirjoituksensa ja eräitä kirjoja oli sullottu suureen matkalaukkuun, ja mustapartainen mies lähti kantamaan sitä alas. Kapteeni seisoi ovella kuin odottaen. Aurelia astui jo muutaman askeleen ovea kohden, mutta sitten hän vielä kerran kääntyi... Nyt vasta Aurelia huomasi, miten paljon oli rikottu: miltei kaikkien kirjojen kannet oli halkaistu, seinäpaperit ja taulut revitty... Kristus oli irroitettu kehyksestä ja paiskattu nurkkaan. Tuo tahallinen hävitys koski kummallisen kipeästi Aureliaan, sillä pienemmät esineet hän oli ostanut omilla niukoilla säästöillään; nojatuolit ja useimmat taide-esineet Julia oli yksin kuljettanut heidän yhteisestä vastaanottohuoneestaan. Tässä pienessä huoneessa hän oli elänyt elämänsä rikkaimman osan, se oli kuin vanha, uskollinen ystävä, joka tietää ja ymmärtää kaiken -- ja nyt se täytyi jättää tänne avuttomana, raadeltuna... Tarkastuksen perinpohjaisuudesta Aurelia aavisti, ettei enää näkisi tätä huonetta. Ja Julia -- voi! Hän peitti kädellään kasvonsa -- niinkuin olisi äänettömästi rukoillut. Aurelian valtasi niin kamala tuska ja ahdistus, että hän luuli tukehtuvansa. Kaikki ajatukset sekaantuivat: hän vaipui tuskallisesti parahtaen ja tukahtuneesti nyyhkyttäen polvilleen. Sitten hän kuuli epäselvästi joitakin käheitä sanoja, kuuma, hikinen käsi tarttui hänen ranteeseensa... Hän vavahti ja riuhtaisi irti kätensä, aivan kuin jokin inhottava, saastainen eläin olisi kiertynyt sen ympärille, ja ponnahti viimeisillä voimillaan seisoalleen. Samassa sattui hänen katseensa särjettyyn Kristuksen kuvaan. Nurkkaan heitettynäkin _Hän_ seisoi vihollistensa keskellä uljaana, miehekkäänä, pelottomana. Aurelia tunsi saavansa salaperäistä voimaa ja taukosi nyyhkyttämästä; syvään hengähtäen hän suoristi vartalonsa aivan kuin heittäen hartioiltaan raskaan näkymättömän taakan. Kalpeana hän lähti ovelle, aukaisi sen astuen pimeään porraskäytävään -- joka oli täynnä liikkumattomia, mustia olentoja. JOUKKOHAUTA. Marcus heräsi vasta puolenpäivän aikaan ja lähti kiireesti lentokentälle. Siellä hän sai kuulla hirveän uutisen. Varhain aamulla oli kaupungissa taas vangittu paljon ihmisiä: upseereita, sotilaita, siviilihenkilöitä ja naisia ja viimeksi mainittujen joukossa oli _Aurelia_. Marcus muisti Aurelian puheet ja kauhistui: jos hän on puhunut toisillekin samoin, ja se tulee tietoon, niin... Hän otti auton ja ajoi hurjinta vauhtia ystävänsä luokse. Kiihkeästi hän tarttui Antoniuksen käteen ja kysyi, tiesikö tämä mitään yksityisseikkoja ja mitä pitäisi tehdä Aurelian vapauttamiseksi. Antonius ajatteli hetkisen ja sanoi hiljaa: -- Ei mitään -- nyt vielä. -- Ei mitään! Mutta sehän on kamalaa! huudahti Marcus kiihtyen. Antonius kertoi, että sotaministeriön urkkijalaitos kyllä aavisti sotilassalaliiton olemassaolon; mutta se ei ainakaan vielä ollut päässyt siitä selville, koska nytkin on vangittu vain muutamia apulaisia -- loput sivullisia. Aurelia oli myöskin apulainen, mutta häneltä ei löydetty mitään. -- Mitä ne mahtavat tehdä hänelle? kysyi Marcus käheästi. -- Älä ole levoton, ystäväni, puhui Antonius lohduttaen. -- Se on kyllä totta, että paljon viattomia on nykyisen taantumuksen aikana tuomittu elinkautiseen pakkotyöhön, jopa teloitettukin. Mutta hän on nuori nainen, jota ei pidetä kovin vaarallisena. Kun häntä vastaan ei ole mitään todisteita, niin hän luultavasti pääsee jonkin viikon tai kuukauden kuluttua vapaaksi. -- Mutta miksi hänet on vangittu? -- Oletko sinä esiintynyt hänen kanssaan ulkona kaupungilla? kysyi Antonius. -- Vain muutaman kerran ja silloinkin aina illalla. -- Siinähän syy sitten onkin! huudahti Antonius. Urkkijat ovat seuranneet teitä. Juuri tuollaisesta syystä on vangittu viime yönä paljon nuoria naisia ja heidän seuralaisiaan. Ole siis valmis -- sinut vangitaan myöskin. -- Siitä en enää välitä, kunhan vain päästäisivät _hänet_ vapaaksi. -- Miten työsi on menestynyt? kysyi Antonius äkkiä jännittyneenä. -- Jospa olisin saanut rauhassa työskennellä, niin luulisin onnistuvani. Mutta en ole voinut ajatella mitään, sen jälkeen kuin hänet vangittiin. -- Älä menetä toivoasi, Marcus, kaikki saattaa muuttua kokonaan toiseksi! lohdutti Antonius salaperäisesti. -- Oi ystäväni -- nyt minä alan aavistaa! huudahti Marcus kuin heräten. -- Sinä puhuit salaliitostakin -- oletko sinä --? -- Veljeni! keskeytti Antonius nopeasti. -- Sinä saat kyllä pian tietää paljonkin! Mene nyt kotiin, ja jos sinulla on valokuvia tai jotakin muuta häneltä, niin polta heti kaikki. Marcus kalpeni ja sanoi hätäisesti: -- Voi minua aasia, kun en ole hävittänyt! Hän hyökkäsi ulos. Kaksi päivää Marcus odotti kuumeisen jännittyneesti jotakin tietoa tai vangitsemista -- mutta ei mitään. Silloin hänelle selveni koko juttu. Antonius tuli eräänä yönä salaa hänen luokseen ja kertoi, että yksi vangituista, eräs insinööriupseeri oli päässyt vapaaksi, kun oli voinut todistaa olleensa kokonaan toisessa kaupungissa. Upseeri oli kertonut, että tutkintohuoneeseen tuotiin kaunis, nuori nainen ja kysyttiin, tunsiko hän tätä. Tämä upseeri oli hyvin samannäköinen kuin Marcus -- urkkija oli siis erehtynyt! Antonius oli sitä mieltä, että Marcus kuitenkin vangitaan. Se tapahtuikin seuraavana yönä. Hänet kuljetettiin päävahdin vankilaan. Kaksi ensimmäistä päivää Marcus oli verraten tyyni. Aurelian kohtalo häntä eniten vaivasi. Mutta hän uskoi varmasti pääsevänsä muutaman päivän kuluttua vapaaksi, ja silloin hän pelastaisi myös Aurelian vaikka millä keinolla! Marcus suunnitteli yksityiskohtia myöten menettelytapansa; ensin hän menee ilmavoimien komentajan luokse ja pyytää tätä käymään sisäministerin puheilla -- ja sitten on Aurelia vapaa! Mutta päivät kuluivat ilman pienintäkään muutosta, ja ennen tuntemattomat viholliset: yksinäisyys ja toimettomuus alkoivat ahdistaa Marcusta. Hän oli jo monta vuotta ollut yhtä mittaa kuumeentapaisessa työssä ja hyörinässä -- aina liikettä, elämää... Nyt ei päässyt mihinkään, ei nähnyt ketään, ei kuullut kenenkään ääntä... Vartija oli ainoa elävä olento, mutta Marcuksesta tuntui useimmiten, niinkuin tämä olisi ollut kuollut kone. Vartija ei vielä kertaakaan ollut sanonut sanaakaan; jos Marcus jotakin pyysi tai tarvitsi, täytti vartija hänen käskynsä jurolla kuuromykän äänettömyydellä. Tämä äänettömyys kiusasi hänen kiihkeätä mieltään siihen määrään, että hänen täytyi toisinaan lausua itsekseen joitakin sanoja -- edes kuullakseen ihmisäänen. Mutta hän lohdutti itseään kerran toisensa jälkeen sillä, että pian sai nähdä Aurelian! Hän sanoo suoraan, että tämä nainen on hänen morsiamensa ja he pääsevät heti vapaiksi! Kolmantena päivänä hänet vihdoin vietiin mustaan umpiautoon, ovi suljettiin ja auto lähti liikkeelle. Kun ovi aukeni, hän huomasi olevansa santarmilaitoksen kolkon rakennuksen edessä, jossa myös sijaitsi tämän laitoksen uusi, maailmankuulu vankila rautakoppeineen; ne olivat rakennetut siten, ettei sieltä kuulunut vihlovinkaan ääni -- eikä niistä ihminen milloinkaan voinut paeta. Marcus tunsi lievää väristystä astuessaan suureen tutkintohuoneeseen. Nyt hän muisti, miten toissa vuonna laitoksen valmistuessa hallituksen lehdet ihastuneina kirjoittivat, että tämä huone ilman tutkintotuomariakin masentaa röyhkeimmänkin terroristin! Se oli tavattoman pitkä ja korkea. Lattia, jossa ei askeleita kuulunut, ja alastomat, ikkunattomat seinät olivat himmeän mustat. Katto oli kokonaan ikkunana, mutta lasi oli maalattu sellaiseksi, että ihmiskasvot näyttivät siellä harmaan kellertäviltä, kuin kuolleen kasvot. Musta, pitkulainen kirjoituspöytä oli ainoa huonekalu, eikä ainoatakaan ovea erottanut seinästä. Juuri tuo avara tyhjyys ja aavemainen valo vaikuttivat, että siellä tunsi itsensä oudon avuttomaksi, eristetyksi. Marcuksestakin tuntui siltä, kuin hän olisi seissyt suunnattoman suuren joukkohaudan pohjalla. Äkkiä alkoi hänen rinnassaan omituisesti ahdistaa: tämähän _on joukkohauta_. Juuri tämän huoneen kautta ovat lukemattomat ihmiset kadonneet elämästä yhtä jäljettömästi kuin joukkohautaan. Ja nyt on Aurelia täällä -- Hänen täytyi purra hammastaan, voidakseen säilyttää ulkonaisen tyyneytensä. Marcus huomasi takanaan erään santarmikapteenin ja tämä yksin erottui huoneen yleisvaikutuksesta; hän oli kookas ja lihava, hänen kasvonsa olivat pulleat, punakat, ja tuuheitten punertavien viiksien alta paistoivat inhottavat, paksut, punaiset huulet... Vastenmielisin tuntein Marcus kääntyi uudelleen pöydän ääressä istuvan tutkintotuomarin puoleen. Huoneen kaameassa valossa näyttivät nuo liikkumattomat kasvot kuolleilta tai tunteettomalta naamarilta, ja kylmä, tutkiva katse oli kohdistettu Marcukseen. Ääni vain oli sointuva ja kohtelias, kun tuomari pitkän äänettömyyden jälkeen lausui: -- Olkaa ystävällinen ja sanokaa nimenne. Marcus vastasi, ja tutkintoa jatkui; tuomari kyseli aivan pikkuasioita ja Marcus vastasi lyhyesti, miltei ajattelematta, hän vain odotti milloin... Silloin avautui mustaan seinään aukko, ja siihen ilmestyi Aurelia -- yhtä kauniina ja hienopiirteisenä kuin ennenkin. Äänettömästi hän asteli keskilattialle, hänen vartijansa jäi seinän viereen -- ja nyt Marcus näki rakastettunsa kasvoilla tuskallisen levottomuuden. Marcuksen sydämeen syöksyi jälleennäkemisen ilo, rakkaus ja epämääräinen tuska -- hän luuli miltei kuulevansa suontensa rajun sykinnän. Silloin hän kuuli Aurelian hiukan värisevän äänen, jota tämä koetti saada teennäisen väsyneeksi: -- Pitäisikö minun tämäkin herra taas tuntea? -- Vaiti! -- ärjähti tutkintotuomari. -- Odottakaa, kunnes kysytään! -- Mistä minä sen tiesin --? mutisi Aurelia hiljaa, ja hänen kasvoillaan häilähti ikään kuin salainen ilo siitä että oli onnistunut. Minkä erehdyksen Aurelia nyt olikaan tehnyt? ajatteli Marcus tuskaisena. Jospa heidän suhteensa kumminkin saadaan selville? Jos hän nyt ilmaisisi, joutuisi Aurelia valehtelijaksi, epäluulon alaiseksi -- ei pääsisi lainkaan vapaaksi... Hänen täytyy nyt myöskin kieltää. -- Tunteeko herra kapteeni tämän neidin? -- kuului terävä kysymys. Marcus kääntyi hiukan ikään kuin tarkastaakseen, ja tuo ristiriita repeli häntä vielä ankarammin; hänestä tuntui kauhealta valehdella tällä tavoin. Mutta nähdessään tytön ankaran, rukoilevan katseen, hän tiesi, ettei voinut tehdä tämän tahtoa vastaan. Hän katsoi siis yhä Aureliaa, muka tunteakseen ja sanoi hiukan epävarmasti: -- Ei, en luule... Tuntuu siltä, kuin olisin hänet nähnyt, mutta en muista varmasti... Hän luki kiitollisuutta tytön silmistä, ja taas tuomari kysyi ääntään venyttäen: -- Vai niin. Te ette siis tunne häntä varmasti? -- Sanoinhan jo! vastasi Marcus terävästi ja punastui hiukan. Sen jälkeen hän tuskin kuuli, mitä tutkintotuomari kyseli, mutta hän oli tämän äänessä huomaavinaan jonkinlaista epäluuloa, ja kylmä hiki pusertui hänen otsalleen. Hänen katseessaan kuvastui kalvava tuska, kun Aurelia kuljetettiin ulos. Neljännestunnin kuluttua Marcus oli taas omassa kopissaan. Nyt Marcuksen viimeinenkin rauha oli mennyt. Hän kertasi mielessään jokaisen tilaisuuden, milloin he olivat olleet yhdessä... Omituista kyllä, he olivat aina tavanneet toisensa kahdenkesken tuon muutaman viikon aikana -- paitsi ensikerran tavatessaan. Tosin kohtaamispaikalla oli paljon ihmisiä ja heidän tutustumisensa tapahtui vasta myöhään yöllä, mutta kyllä urkkijat sittenkin saivat sen tietoonsa. Kiduttavassa jännityksessä hän odotti vain, milloin kaikki tuli ilmi. Siitä tietysti epäluulot saisivat uutta vauhtia, Aurelia-raukka joutuisi virumaan yhä kauemmin vankeudessa. Hän tunsi nyrkkiensä puristuvan kuvitellessaan, että tuo naamarikasvoinen tutkintotuomari saisi sanoa hänen valehdelleen. Mutta ei olisi millään väliä, kun vain Aurelia pääsisi vapaaksi! Päivät yhä vierivät vitkaan, nuo loppumattomat pitkät päivät. Marcus käveli väsymättömästi koppinsa lattialla, hänen tuskansa ja epätietoisuutensa muuttui yhä kauheammaksi. Eikä saanut puhua sanaakaan, ei tietää mitään ulkomaailmasta. TUTKINTOVANKI N:O 30. Niin kului kolme viikkoa. Marcus ei ollut enää nukkunut kuin pari kolme tuntia yössä ja vavahti jokaisesta äänestä, mikä kuului hänen koppiinsa. Eikä mitään ratkaisua. Hän ei voinut enää kestää, hän luuli tulevansa hulluksi, jos samaa jatkuisi vielä päivänkin. Hänen täytyi päästä pois, saada jokin ratkaisu, tutkinto... Marcuksen mieleen juolahti eräs tuuma, keino, jolla hän ehkä pääsisi vapaaksi, ja hän pyysi tavata vankilan päällikköä. Vartija poistui äänettömästi; Marcus ei voinut tietää, oliko hän kuullut vai ei. Puolen tunnin kuluttua hän tuli takaisin, kohdisti Marcukseen tylsän katseensa -- ja nyt Marcus kuuli ensikerran hänen äänensä: käheän, ikään kuin kuolleen äänen: -- Ei. Ja hän poistui sulkien oven. Marcus ei ensin oikein ymmärtänyt. Mutta sitten hän raivostui. Eikö enää aiota edes kuulla mitä hänellä olisi sanottavaa! Hän soitti uudelleen, ja kun vartija aukaisi oven, hän selitti kiihkeästi, että hänellä oli tavattoman tärkeätä asiaa vankilanpäällikölle ja pyysi tätä tulemaan mahdollisimman pian. Jonkin ajan kuluttua tuli vahtimestari ilmoittaen, ettei päällikkö ehdi tulla ja kysyi Marcuksen asiaa. Marcus hillitsi vihansa ja selitti asiansa, lisäten vielä ilmoituksensa olevan niin tärkeän, että siitä riippui koko valtakunnan puolustuskyky. Ja vahtimestari poistui. Noin tunnin odotuksen jälkeen kuului käytävältä monilukuisten askelten kolinaa, ja vankilan päällikkö muhkeassa everstin virkapuvussa tuli kokonaisen seurueen saattamana sisään. Hänen suuri ruhonsa horjahti hiukan sivulle hänen astuessaan kynnyksen yli; hän oli nytkin hiukan päihtynyt, ja hänen pienet rotansilmänsä kiiluivat kiukusta, kun hän röyhkeästi kysyi: -- Miksi te olette vaivannut minua? Selittäkää se mahdollisimman pian! Marcuksen silmät leimahtivat raivosta, mutta hän ymmärsi, että nyt täytyi hillitä itseänsä, muuten suunnitelma menisi myttyyn. Hän hengähti syvään, ja pakottaen äänensä hiljaiseksi puhui kohteliaasti: -- Herra eversti! Minulla on tärkeä, lentokoneita koskeva keksintö, joka oli miltei valmis tänne joutuessani. Kun tämä keksintö on aivan arvaamattoman tärkeä sotilaallisessa suhteessa, se kun tekee meidät miltei voittamattomiksi, niin olen varma, että pääsisin heti valmistamaan keksintöni, jos esimieheni tietäisivät -- Sen tähden pyydän, että herra eversti ilmoittaisi ilmavoimien komentajalle kenraali -- Hänet keskeytti päällikön röhönauru; tämän sinipunaiset posket oikein hetkuivat, hänen ilkkuessaan käheällä äänellä: -- Hyvä, hyvä! Eipä ole hullumpi keksintö, herraseni! Mutta te olette sittenkin jonkin verran tyhmä, hyvä herra, kun luulette, että _minä_ antautuisin teidän narriksenne. Keksintö -- keksijä -- erinomaista, he he... Muutamat everstin seuralaisetkin yhtyivät kohteliaasti nauruun. Marcuksen kädet puristuivat nyrkkiin, ja hänen äänensä vapisi, kun hän miltei kuiskaten kysyi: -- Herra päällikkö, tarkoitatteko, että valehtelen? -- Nyt _keksitte_ oikean selityksen, hohotti päällikkö ihastuneena sukkeluuteensa. -- Ette siis olekaan niin tyhmä, miltä näytätte! -- Eikö päällikkö siis tiedä, että olen jo keksinyt lentokoneen? Eversti oli parantumattoman juoppouden tähden erotettu armeijasta ja pantu tähän virkaan. Hän ei välittänyt mitään virastaan -- sen tähden hän ei nytkään tiennyt, että hänen vankinsa oli samanniminen keksijä. Hän remahti yhä rajumpaan nauruun, ja hänen suuri suunsa, jossa näkyi pari kolme ruskeata hammasta, aukeni ammolleen kuin vanha uuninsuu. -- Yhä erinomaisempaa! Te olette jo keksinyt -- siis valmis keksijä! Mikä kunnia meidän köyhälle talollemme, hehe, hirnui hän aivan kuin vanha, lihava orhi. Sitten hän tekeytyi ankaran näköiseksi, suoristi itseään ja lisäsi mahdollisimman virallisesti: -- Nyt tämä ilveily saa riittää! Sillä painakaa päähänne että täällä ei ole mitään _keksijöitä_. Te ette ole "keksijä", vaan _tutkintovanki numero 30!_ Ymmärrättekö? Marcus oli muuttunut kuolemankalpeaksi; hänen hampaansa kirskahtivat ja hänen silmissään leiskui hurja tuli, kun hän astui askelen eteenpäin ja sanoi käheällä, läpitunkevalla äänellä: -- Roisto! Minä olen tehnyt valtakunnan hyväksi enemmän kuin tuhannen mokomaa vanhaa narria! Ja te kohtelette minua tuolla tavoin! Ulos! Ihan inhottaa nähdä teitä! Jos joku terroristi olisi päällikön silmäin edessä kauhealla pommilla yhtäkkiä hävittänyt vankilan, ei se hänen mielestään olisi ollut mitään tällaisen verisen loukkauksen rinnalla! Hänen harva partansa alkoi täristä, hän ähkyi ja puhkui hetkisen kuin haavoitettu metsäkarju. Ja niinkuin tämä vihollisten lähestyessä viimeisen kerran nousee uhkaavasti karjahtaen -- samoin karjui päällikkö: -- Ooh! Oih! Se oli sinun _loppusi!_ Viekää hänet pimeimpään karsseriin! Ei -- ruoskikaa hänet heti kuoliaaksi! Heti, heti! -- Sitä parempi! huudahti Marcus pilkallisesti. -- Sitten minun ei ainakaan enää koskaan tarvitse nähdä teidän siankasvojanne! -- Ooh, ooh! röhki päällikkö uudestaan kerran toisensa jälkeen, mutta sanat olivat häneltä loppuneet. Hänen kasvonsa muuttuivat äkkiä harmaansinisiksi, hän tarttui rintaansa, horjui. Mutta tällöin riensivät kaikki tukemaan päällikköänsä, ja hänen apulaisensa sopotti pelästyneenä: -- Teidän ylhäisyytenne! Suvaitkaa poistua -- te voitte pahoin. Minä toimitan heti käskynne täytetyksi. He taluttivat päällikön ulos ja sulkivat oven. Tultuaan huoneeseensa päällikkö joi yhteen henkäykseen suuren juomalasillisen viinaa. Se virkisti heti sen verran, että hän jaksoi ärjäistä: -- Antakaa heti ruoskimiskäsky! Tahdon itse tulla katsomaan ja kuuntelemaan, kun hän rukoilee minulta armoa! -- Herra päällikkö! alkoi apulainen arasti. -- En tiedä -- uskaltaako sitä tehdä, sillä hän on todella keksijä. -- Mitä -- kuka? kysyi päällikkö lyhyesti ja tolkuttomasti. -- Se, joka keksi sen uuden lentokoneen, joka... Hän ei jatkanut enempää, sillä päällikkö tuijotti häneen ikään kuin mustimpaan ensiluokan kummitukseen. Sitten hän kaatoi itselleen toisen lasillisen virvoitusjuomaa ja kumosi sen vitkastelematta kurkkuunsa, josta alkoi kuulua ruostuneen rautaportin saranain kitinää muistuttava ääni: -- Onko se _hän_, meidän kuuluisin keksijämme? Jota koko maa -- Niin, tarkoitan tuo, tuo _kirottu lurjus!_ Onko se sama kuin se -- Vastaa! Onko se --? Viime sanat hän huusi kaikin voimin, ja apulainen piipitti pelästyneenä: -- On se tuota... Hän keskeytti, vilkaisten kaipaavin katsein ovea, sillä päällikkö tarttui pöytään ja teki kokeen noustakseen ylös. Hän vaipui kuitenkin takaisin käheästi voihkaisten. Sitten hän veti syvään henkeään ja karjui hurjistuneena: -- Lurjus! Miksi et sanonut sitä minulle? Miksi? Kuuletko! -- Teidän ylhäisyytenne, vikisi vavisten apulainen. Teidän ylhäisyytenne ei sattunut olemaan täällä -- ja -- -- Vaiti! Vai sinä tulet arvostelemaan minun työtäni! Sinäkö? -- Teidän ylhäisyytenne -- minä -- -- Vaiti! Etkö kuule! kiljui päällikkö käheästi kuin tukehtumaisillaan ja iski nyrkkinsä pöytään. Onnettomuudeksi sattui hänen etusormensa loukkaantumaan, hän kihahti kuin kissa ja katsoi tuhoaennustavasti apulaiseensa. Päällikkö soi itselleen kolmannen lasillisen, ja kun se oli loiskuen pudonnut pohjattomaan määräpaikkaansa, hän katsahti taas apulaista -- niinkuin olisi päättänyt käyttää hänet suupalaksi ryypyn päälle. -- Ahaa! ähkyi päällikkö virkistynein voimin. -- Ahaa! Tietysti et sanonut, kun kerran tahdot ryöstää virkani. Niin, _virkani!_ -- Teidän ylhäisyytenne! mankui apulainen valittavasti -- Teidän, ylh-- -- Kas niin konna! Hyvä, että tunnustat! ärjyi päällikkö voitonriemuisesti. -- Sinä olet yhdessä tuon toisen konnan kanssa tehnyt salaliiton -- yhdessä aiotte ryöstää virkani! -- Teidän ylhäisyytenne, alkoi apulainen vieläkin surkeammalla äänellä, mutta päällikkö keskeytti hänet, ulvoen hirmustuneena: -- Vaiti! Sinä tahdot virkani -- kurja, saastainen sammakko! Mutta se ei tule onnistumaan sinulle! Odotapas vähän -- vähän -- hieman... Hän alkoi etsiä revolveria laatikostaan -- ja apulainen ja sihteeri livistivät nopeasti tiehensä. ENTISYYS ISÄ. Yksin jäätyään Marcuksesta tuntui aivan kuin hänen päänsä olisi ollut sekaisin: hän ei hetkeen voinut ajatella mitään. Mutta sitten hurja, kuumeinen viha syrjäytti kaiken muun. Se valtasi vastustamattomana hänen koko olemuksensa. Hän olisi tahtonut tehdä jotakin nyt heti paikalla, tappaa tuon kurjan roiston! Mutta _täällä_ hän ei voi mitään! Täällä ei auta raivo, huuto ei kuulu... Kun hän tyyntyi sen verran, että saattoi ajatella, hän huomasi, ettei tuo vanha narri oikeastaan ollut niinkään syyllinen. Äskeisen takia hän oli oikeastaan enemmän säälittävä kuin vihattava; olivathan jotkut hänen oman seurueensakin jäsenistä virnistelleet. Marcus tunsi suutaan kuivaavan, ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa lasia vastaan kuin vilutautisen. Mutta kun hän istahti pienen pöydän ääreen nojaten päätään käsiinsä, tuntui hänen otsansa tulikuumalta. -- Mitä? Tulenko kuumeeseen? hän ajatteli hieman levottomana. Mutta se unohtui hänen muistaessaan, kuka tähänkin kaikkeen oli syyllinen: diktatuurihallitus! Hän muisti joukoittain entisiä tuttuja, jotka oli teloitettu tai istuivat vankiloissa -- ja aina sama pyöveli! Viha aivan kuin herätti hänet. Muisti tuntui tavattomasti terästyvän; se lennähteli nuolennopeana nykyisyydessä, se sukelsi menneisyyden likaiseen mereen, penkoen esiin vimmaisena kaikki hallituksen rikokset. _Entisyys_, musta, rikoksista runsas entisyys yksityiskohtineen vyöryi hänen sisäisten silmiensä ohi lukemattomina kuvina. Se vieri hänen editseen kauhistuttavan selvänä kuin elokuvien rikosnäytelmä. Mikä kamala hätä vallitsikaan maailmansodan loputtua! Marcus muisti suunnattomat kerjäläislaumat, joissa oli vain naisia, lapsia, vanhuksia ja muodottomia raajarikkoja. Nuo harmaat, rääsyiset laumat olivat levinneet yli maan -- niinkuin likavesimeri olisi särkenyt patonsa ja harmaana hyökyaaltona syöksynyt joka taholle. Onnettomien vaikerrus ja avunhuudot kaikuivat kaikkialla; mutta useimmilla ei ollut mitään annettavaa -- ja lopulta ihmiset tottuivat avunpyyntöihin ja paatuivat. Ei herättänyt paljoakaan huomiota, kun ihminen kuoli nälkään. Marcus muisti nytkin elävästi, miten eräänä talviaamuna oli ovensa takaa löytänyt luurangoksi laihtuneen naisen lapsi sylissä -- kuoliaaksi kylmettyneenä. Nainen oli käärinyt hameriekaleensa lapsen ympärille ja jääksi jäykistyneenäkin puristi sitä rintaansa vastaan. Marcus oli koettanut sormellaan pienokaisen poskea: se oli kova ja kylmä kuin jää. Marcusta puistatti vieläkin tuo näky -- ja hän muisti edelleen, miten hallitus samaan aikaan, kurjuuden ollessa korkeimmillaan, määräsi joukoittain uusia veroja. Syntyi mellakoita, nälkäiset joukot hyökkäsivät ruokatavaraliikkeisiin -- ja poliisit ampuivat kokonaisia joukkoja maahan. Mutta jäljellä olevat ryntäsivät toveriensa ruumiitten ylitse -- niinkuin nälästä hullaantuneet sudet pakkastalvena. Silloin astui valtaan rajaton sotilasdiktatuuri. Marcus muisti, miten useat joukot kieltäytyivät ampumasta nälkäisiä; nämä joukot tuhottiin; seurauksena oli sotilaskapinoita monessa paikassa; hallituksen asema näytti jo horjuvalta. Mutta silloin hallitus kutsui apua toisesta valtakunnasta -- sieltä lähetettiin kaikkein raa'immat, paraimmilla koneilla varustetut joukot... Ja kapina kukistettiin. Samaan aikaan perustettiin palkkajoukot, ja kun oli keksitty hyvin kevyt ja varmasti käyvä konepistooli, aseistettiin palkkajoukot noilla hirveän tehokkailla aseilla: heille valmistettiin myös parhaat panssariautot pikatykkeineen. Se oli peloittava joukko. Mutta nälkä oli vielä peloittavampi. Ja sen tähden nämä uudet joukot saivatkin heti näyttää kuntoansa. Silloin isäkin kuoli... Marcus hätkähti muistaessaan isän. Isän kohtalo -- hänen elämänsä, palautui taas Marcuksen mieleen. Koppi oli jo muuttunut pimeäksi, mutta Marcus istui yhä pöydän ääressä, nojaten päätään käsiinsä. Eikä hän tarvinnut valoa: hän näki _liiankin_ hyvin. Marcus oli asemalla vastassa, kun isä tuli -- ja kauhistui nähdessään hänet. Hänen kätensä ja jalkansa oli katkaistu, tukka oli muuttunut lumivalkoiseksi, ja hänen kasvonsa olivat laihat ja kuolemanharmaat. Mutta ilme oli kamalin -- Marcuksen sydäntä kouristi. Kasvot olivat veltot ja liikkumattomat, silmät tuijottivat tylsinä. Mutta niissä oli sen ohessa jähmettynyt kauhu -- ikään kuin hän yhtä mittaa olisi tuijottanut ruumiskasaan -- jonka alta ojentuu tuskallisesti hapuilevia, kouristelevia käsiä. Monta päivää isä makasi selällään vuoteella ja tuijotti ylöspäin kauhealla katseellaan. Hän ei puhunut mitään, ei paljoa syönyt eikä sodasta palattuaan enää kertaakaan nauranut. Isä oli ollut kotona viikon päivät, kun Marcus kysyi, minkälaista sodassa oikein oli ollut. Tuo ilta oli syöpynyt lähtemättömästi Marcuksen mieleen. Nytkin oli kaikki niin elävänä hänen edessään, että olisi pitänyt ravistaa olkapäästä, ennen kuin hän olisi muistanut olevansa vankilassa. Hän oli näkevinään isän istumassa vuoteensa laidalla, repaleinen huopa hartioilla -- hän oli _kuulevinaan_ tuon vilusta, tuskasta ja katkeruudesta värisevän äänen, jok'ainoan sanan, vieläpä omat vastauksensakin. -- Sodassa? Missä sodassa? -- Siellä missä isä oli, sammalsi Marcus pelästyneenä: eihän isä vain ollut menettänyt järkeänsä... -- En minä sodassa ole ollut -- vaan _helvetissä!_ huudahti isä kiihtyen. Hän huomautti, että niinkuin kansainväliset sopimukset kumottiin, samoin kumottiin sotalait, ja lisäsi, ettei yksikään sota ole vielä koskaan ollut niin raaka ja julma kuin viime maailmansota. Marcus muistutti raakalaisten menettelystä, mutta isä väitti taas, ettei esimerkiksi _omia_ miehiä ole koskaan kidutettu niin kamalasti kuin viime sodassa. -- Kun kuusikin päivää täytyy yhtä mittaa olla ampumahaudassa syömättä, vavisten hyytävästä vilusta, toisinaan vielä nilkkoihin asti kylmässä vedessä -- niin ankarampaa kidutusta ei ole. Tulee niin tavaton heikkous ja tuska, että toivoo vain kuolemaa. Silloin miehet usein nostavat päänsä tai kätensä ampumahaudan reunan yläpuolelle päästäkseen edes pieneksi aikaa sairaalaan tai kuollakseen. -- Sattuiko todellakin sellaisia tapauksia -- paljonkin? oli Marcus hiljaa änkyttänyt. -- Annettiinhan oikein julistus, jossa itsensä haavoittaminen ja ammuttaminen kuolemanrangaistuksen uhalla kiellettiin! Mutta sen jälkeen monet ihan uhmalla nousivat juoksuhaudan reunalle -- he pitivät kuolemaa parempana kuin sodan kärsimyksiä. Ja mitä vankeihin tulee, niin... Isä vaikeni, hänen kasvoilleen tuli hurja kauhu; hän vilkaisi pelokkaasti taakseen, niinkuin siellä olisi ollut joku salaperäinen vihollinen. -- Mitä, isä? änkytti Marcus. -- Sanon sinulle yhden esimerkin, puhui isä vapisevalla äänellä. Ja sitten isä kertoi pöyristyttävän tapauksen, joka pani Marcuksen hiukset kohoamaan pystyyn. Hän ei voinut rauhallisena kuunnella, vaan hypähti seisoalleen ja keskeytti kauhistuksen ja raivon vallassa: -- Ihmiset ovat tulleet raakalaisiksi, pedoiksi! -- Älä sano niin, poikani! sanoi isä tuijottaen Marcusta silmiin, ja hänen käheä, vihlovan katkera äänensä koski Marcukseen kuin tylsän puukonterän vitkallinen viilto. -- Julmimmatkin pedot ovat viattomia karitsoita, raakalaiset enkeleitä noihin verraten! Perkeleet -- se on ainoa sopiva nimitys. Tiedätkö sinä poika esimerkiksi, miten minä nämä menetin? Marcus hätkähti nyt, samoin kuin silloinkin kuullessaan isän äänen. Hän ei ollut moneen aikaan muistanut, missä oli. Hänen ympärillään oli kuoleman hiljaista: vankila nukkui. Mutta Marcus ei saa ajatuksiaan pois isästä. Muistot ovat hellittämättömät, kuin takaa-ajavat veriviholliset... Ne ovat eläviä kuin elämä, todellisuus; hän tuntee samaa hyydyttävää kauhua kuin silloinkin. Hän unohtaa taas vähitellen vankilan, hän ei huomaa kopin pimeyttä -- sillä hänen sisäisten silmiensä edessä on entinen koti. Ja niin Marcus muistaa taas jok'ikisen sanan tuosta kamalasta kertomuksesta. Hän on näkevinään, miten nälästä ja vilusta puolikuolleihin miehiin kohdistetaan omat konekiväärit, miten he horjuillen ja kaatuillen etenevät vihollisten varustuksia kohden; sieltä alkaa konekiväärituli -- jotkut kääntyvät -- ja silloin puuskahtaa heitä kohden _omien_ konekiväärien terässade. Onnettomat vaipuvat maahan -- kaikki -- _isäkin_ --. Voi! JÄÄHYVÄISET. Hetken Marcus oli hämärästi tuntevinaan, että sen jälkeen oli tapahtunut muutakin -- mutta kaikki tuntui niin tavattoman sekavalta ja kummalliselta, ettei hän jaksanut käsittää, _mitä_ se oli. Hän tunsi huultensa mutisevan sanaa _vankila_, mutta ei vain jaksanut käsittää -- ja hetken kuluttua oli kaikki omituisesti häipynyt, unohtunut. Taaskin muistuu hämärästi mieleen isä, katumellakat... Niin, niin! Kaupungillahan raivoaa kapina; hän istuu kotona, äiti makaa sairaana -- ja isä näyttää olevan aivan suunniltaan. Miltei yhtäjaksoisesti kuului terävä räiske kaupungin eri puolilta läheten ja edeten. Toisinaan se taukosi hetkiseksi -- aivan kuin jokin kauhean suuri kone olisi mennyt epäkuntoon ja sitä olisi ryhdytty rasvaamaan ja korjaamaan kuumeentapaisella kiireellä. Sellaisina hetkinä Marcus odotti kuumeisesti väristen, milloin taas alkaa. Öisin leimusi tulipaloja, ja niiden kellertävä kajastus valaisi heidän pikku tupansa omituisen, epätodellisen näköiseksi. He saivat tietää, että kapinalliset olivat kukistumaisillaan, eikä isäparka voinut nukkua, ei syödä vähääkään. Vaikka Marcus koska tahansa olisi herännyt, hän kuuli isän tekojalan epäsäännöllisen, hervottoman kolkkeen; toisinaan taas näkyi hänen laihan vartalonsa varjo liikkumattomana punertavassa ikkuna-aukossa. Se muistutti kuollutta varjokuvaa, mutta sen kumarassa asennossa, hoikassa, eteenpäin kurottavassa kaulassa kuvastui kauhu, hirmuisempi kuin kuolemankauhu -- niinkuin tuo kuva olisi henkeä pidätellen odottanut, milloin aavemaisesta valosta hirveänä olentona hypähtää _hulluus_. Kolmantena yönä kuuli Marcus taas herätessään pimeydestä kaksi raskasta voihkausta, sitten hammasten kiristystä. Marcus huomasi, että se oli isä, hänestä tuntui kuin isä olisi ollut tukehtumaisillaan. Hän nousi vuoteeltaan, asteli isän luokse ja tarttui tämän käteen -- mutta ei voinutkaan sanoa mitään: rajusti nyyhkien hän vain painoi kasvonsa isän laihaa rintaa vasten. Isä silitti hänen päätään ainoalla kädellään ja kuiskasi käheästi: -- Poikani -- Poikani... Marcus tunsi, miten muutamat kuumat kyyneleet putoilivat hänen niskaansa. Isän silmissä ei kertaakaan ollut näkynyt kyyneleitä, ja se vaikutti vastustamattomasti Marcukseen. Hänen sydämeensä tulvahti hellyys ja sääli, ja hän sopersi nyyhkyttäen: -- Isä -- isäparka!... Aamulla alkoi muun metelin yli yhtäkkiä kuulua pikatykkien kamala, yhtäjaksoinen jyrinä. Isän kasvoissa välähti jotain mieletöntä, sitten niissä kuvastui taas entinen tylsä kauhu. Hän kääntyi toisaalle, mutta Marcus näki, miten hänen hartiansa nytkähtelivät silloin tällöin -- niinkuin hänen ruumistaan olisi pistelty jollakin terävällä... Mutta kun hän hetken kuluttua kääntyi, oli hän kokonaan muuttunut. Hän näytti tehneen jonkin tärkeän päätöksen ja sanoi miltei reippaasti: -- Minä lähden hiukan katsomaan, mitä siellä tapahtuu... -- Isä, älkää menkö! pyysi Marcus. -- Eihän siellä mitään voi -- -- Minä menen. Tahdon nähdä. Marcus näki, että isä oli _päättänyt_ mennä: Hän ajatteli kiihkeästi vähän aikaa ja sanoi sitten tyynesti: -- No mennään sitten! Mutta vältetään kuitenkin vaarallisimpia paikkoja. -- Sinä? sanoi isä kuin pettyneenä. -- Marcus, kyllä sinun tuota -- täytyy jäädä kotiin, kun äitikin on sairas. -- Isä, te ette missään tapauksessa mene yksinänne! Ettehän te jaksa edes kävellä! Isän kasvoilla kuvastui taas epämääräinen pettymys ja neuvottomuus. Mutta nähdessään, että myöskin Marcus oli päättänyt tulla mukaan, hän suostui vihdoin. Marcus oli jo ovella, kun isä hitaasti asteli äidin vuoteen viereen. Hänen katseessaan kuvastui syvä mielenliikutus, sanomaton suru ja kaipaus. -- Hyvästijättö -- lennähti Marcuksen mieleen. -- Jäähyväiset, mutisi Marcus äänettömin huulin, ja hänen kurkkuansa alkoi oudosti kuristaa: hän muisti sen nimisen taulun. Hämärtyvällä taistelukentällä ojentaa kuoleva sotilas viimeisen kerran vanhalle toverilleen voimattoman, lyijynraskaan kätensä, katsahtaa häneen viimeisen kerran. Nyt _isän katse_ muistutti tuon kuolevan sotavanhuksen katsetta. Hän näki äidin poskelta vierivän suuria kyyneleitä, kalvakoilla huulilla näkyi kummallinen, ymmärtävä hymy. Marcuksen silmät sumenivat, hänen aivoihinsa lennähti jokin hämärä tunne, että hekin ovat yhdessä vierustovereina taistelleet pitkän, armottoman taistelun -- heidän on täytynyt nähdä sekin, että heidän rakkaimmat pienokaisensa ovat kaatuneet yksi toisensa jälkeen. Isä nojautui raskaasti Marcuksen käsivarteen, hänen hengityksensä kähisi ja vinkui aivan kuin laiha rinta olisi sisältä särkynyt, repeytynyt riekaleiksi. Mutta hän ei tahtonut edes levähtää: yhtä mittaa vain kohti keskikaupunkia, josta huumaava räiske ja pauhu kuului kiihtyen ja vaimeten ja välillä hurjaa, moniäänistä huutoa... Noin neljännestunnin kuluttua he saapuivat paikalle, jossa ruokatavarakauppa oli ryöstetty tyhjäksi. Ikkunat ja ovet olivat säpäleinä, ja käytävällä seisoi muutamia pelosta kalpeita, rääsyisiä naisia. Taistelu oli vasta äskettäin siirtynyt tästä: leivänmurujen, kaluttujen luitten ja tyhjennettyjen säilykerasiain seassa näkyi hyytymätöntä verta. Isä potkaisi terveellä jalallaan erästä tyhjää läkkirasiaa, ja hänen äänessään kuvastui katkeran mielihyvän väre, kun hän hiljaa sanoi: -- Tähän eivät pyövelien panssariautot ole vielä ehtineet. Ovat ihmisraukat saaneet edes vähän syödä. Mutta pian alkoi ilmetä kamalampia merkkejä. Jo kauas näkyi eräs mustunut kivirakennuksen seinä pilkullisena kuin pantterin nahka: siihen oli kohdistunut konekiväärien terässade. Ruokakauppa siinäkin oli tyhjennetty, mutta ne leivät oli maksettu kalliilla hinnalla: _verellä_ -- katu oli miltei yltäänsä punainen. Marcus kalpeni ja alkoi tahtomattaan vavista. Kun he olivat vielä pienen matkaa kävelleet, he näkivät edellään suuren umpiauton, joka yhtämittaa seisahtui: se korjasi kaatuneita. Kuusi miestä paiskeli niitä autoon kuumeentapaisella kiireellä -- aivan kuin suurtilojen perunamaalla sateen uhatessa paiskitaan vaunuihin täysinäisiä perunasäkkejä. Vihdoin näkyi erään kadun toisessa päässä harmaa, tuhatlukuinen joukko. Kuului villi huuto -- joukko näytti etenevän... Isä oli kävelystä muuttunut yhä heikommaksi ja kalpeammaksi. Ja kun hän Marcuksen taukoamattomista pyynnöistä vihdoin suostui lähtemään kotiinpäin, kuvastui hänen nääntyneillä kasvoillaan taas selittämätön pettymys. He lähenivät jo asuntoansa; ja siellä olivat kadut miltei tyhjät ihmisistä. Silloin ilmestyi kadun toiseen päähän kaksi panssariautoa; ne lähenivät hurjaa vauhtia. Isän kasvoille ilmestyi äkkiä kiihkeä mielenliikutus; hän tarttui lujasti Marcuksen käteen, ja hänen hätäinen äänensä värähti omituisesti: -- Marcus, _poikani_ -- juokse pian katsomaan takapihalle -- pääsisikö sieltä toiseen pihaan! Odotan tässä. Hän tuli mukana porttikäytävään, ja Marcus oli niin hermostunut näkemästään, ettei ehtinyt ajatella eikä arvostella isän käskyä. Juostessaan hän kuuli lähenevien autojen jyrinän, ja saapuessaan pihan perälle hän oli kuulevinaan käheän huudon. Hänessä heräsi hirveä aavistus: _Isä_ -- Kuin henkensä edestä hän juoksi takaisin. Pihan keskikohdalla hän kuuli laukauksen, heti sen jälkeen toisen, kolmannen -- ja hänen porttikäytävään saapuessaan vilahti ohitse harmaa panssariauto -- laukauksia -- ooh...! -- Isä seisoi horjuen kadulla ja heristäen tervettä nyrkkiään huusi jotakin -- ja samassa kaatui. Kuulat vinkuivat Marcuksen ympärillä, kun hän syöksyi isän luokse ja kumartui vavisten hänen ylitseen. Luoti oli pyyhkäissyt hatun päästä, viiltänyt mennessään pitkän haavan, valkoinen tukka tahrautui vereen. Luinen rinta kohoili korkealle -- ja sitten hänen suustaan purskahti vaahtoava verivirta. -- Isä -- isä, vaikeroi Marcus kauheassa tuskassa. Älkää kuolko -- isä, isä... Kuolevan kasvoilla välähti kerran omituinen kirkkaus. Silmät loistivat niinkuin joskus, joskus ennen sotaa. Mutta se häipyi tuskaan. Hänen veriset huulensa liikkuivat, niinkuin hän olisi tahtonut sanoa jotain tärkeätä, hän näytti ponnistavan epätoivoisesti: _ei voinut!_ Kuului vain entistä kumeampi korahdus, ja veri alkoi tulvata yhä hurjemmin. Kylmää kauhua tuntien Marcus katseli, miten isän silmät himmenivät himmenemistään, ja kuiskasi epätoivon kiihkolla: -- Isä, isä, _isä!_ Mutta isän silmissä ei enää näkynyt pienintäkään jälleentuntemisen merkkiä -- niissä ei näkynyt enää elävää ilmettä... Isän rinta kohoili yhä harvemmin, ja verenvuotokin alkoi tauota; punainen vaahto vain pursui hänen yhteenpuristettujen hampaittensa välistä ja jossain syvällä rinnassa korisi pitkään. Marcus aukaisi isän punaiseksi tahraantuneen takin, liivin, paidan -- niin siinä se oli, keskellä rintaa... Ja yhä pulppusi... Pitkän aikaa Marcus katsoi tolkuttomasti tuota pientä reikää isän luurangoksi laihtuneessa rinnassa -- harmaankalpeita kasvoja -- eikä hän kyennyt ajattelemaan mitään. -- Niin se olikin, luuli Marcus kuiskaavansa: hän muisti isän katseen äidin vuoteen vieressä. Se olikin heidän viimeinen hyvästijättönsä -- viimeinen katse. Ja nyt hän ymmärsi, mikä isän äänessä äsken värähti, kun hän lausui tuon yhden sanan. Se oli hyvästijättö _hänelle_. Marcus oli miltei kuulevinaan noilta kalpeilta huulilta tuon hellyydestä värähtävän sanan: poikani... Isäparka! Silloin Marcus huomasi, että hänen ympärilleen oli kokoontunut pieni väkijoukko. Hän hätkähti, hypähtäen ylös kuin peto, jota häiritään tapetun pentunsa ruumiin ääressä. Mutta hän rauhoittui: kaikkialla näkyi vain myötätuntoisia katseita, sääliviä ääniä. Ja joidenkin miesten silmät kiiluivat uhkaavasti, alkoi kuulua hillittyjä sadatuksia, joista hän erotti vain yhden sanan: murhaajat! Ympärilleen katsahtamatta, ajattelematta hän nosti isänsä ruumiin syliinsä ja lähti kotiinpäin. Joukko teki kunnioittavasti hänelle tietä, ja joku naisääni kuiskasi hillitysti: -- Poikaraukka! Marcus oli voimakas nuorukainen, tottunut ankariin ponnistuksiin ja työhön, mutta hänen täytyi jännittää kaikki voimansa; hiki alkoi heti vuotaa hänen kasvoiltaan, ja ikään kuin hyvin kaukaa hän kuuli taas joitakin säälin ja vihan huudahduksia. Hänen silmissään alkoi lennellä mustia palloja, korvissa humisi, ja hän oli vähällä kaatua -- mutta hän puri hampaansa yhteen! Tuossahan koti jo olikin. Raskaasti huohottaen Marcus lysähti eteisessä istumaan. Hän ei voinut ajatella mitään. Vielä äsken kuiskasi isä: _poikani_. Ja nyt hänen ruumiinsa alkoi jäykistyä. Miten hirveän laiha tuo rinta olikaan -- vain terävät luut. Mutta kasvoilla kuvastui vihdoinkin rauha -- nyt vasta. Marcus säpsähti kuin pahantekijä; sisällä oli narissut vuode. Ja sitten kuului äidin värisevä, tukahtunut ääni: -- Kuka siellä on? KUUMEESSA. Tukehtuneesti parahtaen Marcus hypähti pimeässä seisoalleen, käsittämättä oikein missä oli, näkikö unta vai oliko hereillä. Hän luuli huohottavansa kantamastaan taakasta -- mutta kun hänen piti vapisevalla kädellään pyyhkäistä hikeä otsaltaan, olikin se kuiva ja polttavan kuuma. Nyt vasta hän alkoi taas tajuta. Vaistomaisesti hän koetti valtasuonensa sykintää: se hakkasi hurjan nopeasti. Hänellä oli siis kuumetta. Hän ei tiennyt, miten kauan oli istunut siinä pimeässä, pöytään nojaten. Ensin hän luuli nukkuneensa ja uneksineensa; mutta pitkän, vaivalloisen ajattelun jälkeen hän vihdoin käsitti, että oli vain _muistellut_, ja nouseva kuume oli tuonut nuo surulliset tapaukset mieleen ehkä elävämpinä kuin koskaan ennen -- hän oli suorastaan _elänyt_ siellä menneisyydessä. Tämän hän käsitti sangen hämärästi, kaikki oli omituisen hämärää -- kuin juopuneella. Mutta sama hämärä vaisto kuiskasi, että hänen pitäisi mennä makuulle. Marcus nousi ja alkoi astella sinnepäin, missä luuli vuoteen olevan -- mutta silloin pimeään koppiin äkkiä syöksähti sähisevänä tulvana tulikipunoita. Hän ymmärsi, että ne olivat eräitä myrkyllisiä, tropiikin tulikärpäsiä; ne alkoivat ahdistaa yhä uhkaavammin, hän koetti väistää niiden hyökkäyksiä ja kaatui lattialle. Lopulta hän seinää myöten onnistui pääsemään vuoteelle. Tulikärpäset hävisivät, ja hän tunsi hämärästi, että ne olivat johtuneet vain kuumeesta. Mutta sitten tulivat muistot uudelleen yhä tuskallisempina, sekavina. Isän kohtalo, äidin kuolema, kapinat, hänen keksintönsä, Aurelia -- ja sitten hyökkäsivät tulihyönteiset uudestaan! Silloin hän huomasi olevansa yksin paraatikentän suunnattoman hornanpyörteen keskellä. Autojen mielettömästi pyörivä rengas pieneni pienenemistään -- lentokoneet laskeutuivat yhä alemmaksi, potkurit olivat murskaamaisillaan hänet... Marcuksen valtaa kauhea tuska. Hän kumartuu, mutta murskaavien haupitsivaunujen piiri pienenee, peloittavan nopeasti; lentokoneitten lauma laskeutuu hänen päälleen pimittävänä, tukehduttavana. Hän koettaa huutaa, mutta kaikki humisee, ulvoo, ryskyy ja pauhaa hirmuisena tuulispäänä hänen ympärillään -- hän ei kuule omaa ääntään... Marcus katsoo arasti ylöspäin ja näkee, miten hänen oma koneensa syöksyy raivokkaasti ulvahtaen hänen kimppuunsa -- iskee häntä päähän potkurillaan. Marcus ei tuntenut kipua, huumaava pauhu vain taukosi -- sitten hän ei muistanut enää mitään. Kolme päivää Marcus oli kuumeessa -- ja neljäntenä hänet vietiin taas santarmilaitokseen. Kylmä hiki pusertui hänen otsastaan, kun hän nousi noita kolkkoja portaita myöten toiseen kerrokseen: hän oli varma, että niillä nyt oli todistukset hänen valheestaan. Ruumiillisesti hän oli niin heikko, että jalat vapisivat. Kun Marcus seisahtui keskilattialle, kääntyi eräs olento häntä kohden -- ja hän tunsi Aurelian. Joukkohaudan näköinen tutkintohuone hämärtyi, pimeni, sitten se alkoi pyöriä. Hän hapuili kädellään kuin sokea, ja hänen oma äänensä oli kuuluvinaan jostakin kaukaa: -- Vettä, olkaa hyvä -- Olen sairas. Marcus joi ahnaasti tarjotun veden ja katui, että oli pelästyttänyt Aurelian; sen tähden hän lisäsi tuomariin kääntyen: -- Olen ollut kolme päivää kuumeessa, äsken nousin ensi kerran vuoteesta. Hän oli pakottanut kasvonsa kylmiksi, mutta, katsahtaessaan toisen kerran Aureliaan hänen täytyi purra hammastaan, jottei olisi huutanut, syyttänyt tuomaria pyöveliksi, tehnyt jotain mieletöntä. Aurelia oli tavattomasti laihtunut, kasvot kalvenneet lumivalkoisiksi, silmien ympärillä tummat renkaat. Marcuksesta tuntui julmalta kieltää hänet tällaisella hetkellä; hän olisi tahtonut heittäytyä polvilleen tytön eteen ja itkien suudella noita laihtuneita pikku käsiä. -- Herra kapteeni. Ettekö todellakaan tunne tätä neitiä? kuului äkkiä tuomarin epäluuloinen, kavala ääni; sitä oli vaikea tuntea samaksi kuin viime kerralla. Marcus oli Aurelian silmissä vieläkin nähnyt kiellon, ja tuomarin käärmemäinen ääni herätti hänen vihansa: hän iski kuumeisen katseensa tuomarin silmiin ja kysyi tuimasti: -- Mikä antaa teille aiheen kysyä sitä toistamiseen? Jos teidän tehtävänne on kuulustelu, niin pyydän: tehkää se! Olen odottanut siksi kauan, että minulla on oikeus _vaatia_ tutkintoa -- tietoa, miksi olen vangittu! Tämä hyökkäys tuli niin odottamatta, että tuomari ällistyi; mutta hän tointui heti ja sanoi jäätävän kylmästi: -- Ehkä minä tiedän, mitä kysyn -- ja myöskin sen mikä koskee _teidän_ asiaanne, herra kapteeni. -- Kun sen tiedätte, herra tuomari, niin ilmoittakaa siis, mistä minua syytetään! Mitään vastaamatta tuomari kääntyi joitakin kysymyksiä tehden Aurelian puoleen, joka vastaili väsyneesti ja koneellisesti. Kun tuomari tarkasteli muistiinpanojaan, katsahti Aurelia kerran Marcukseen -- ja tuo katse vaikutti häneen kuin tulisen raudan kosketus. Tytön mustissa suurentuneissa silmissä kuvastui ikään kuin epätoivoinen rukous ja mykkä, jähmettynyt kauhu. Marcus muisti silmänräpäyksessä isä-vainaan katseen, kun hän saapui sodasta -- ja nyt Aurelia katsoi _samalla tavalla_. Eivätkä he voineet puhua sanaakaan... Kun tuomari taas kääntyi Aurelian puoleen, kuuli Marcus sivultaan puhisevaa hengitystä; kääntyessään hän näki santarmikapteenin viikset pörrössä tuijottavan tulisilla silmillään Aureliaa -- niinkuin suuri, paksu kissa, joka heinikossa väijyen, liikkumattomalla katseellaan tuijottaa pientä, pahaa aavistamatonta lintua. -- Eikö teillä ole siis mitään sanottavaa, herra kapteeni? kysyi taas tuomari katsoen Marcusta terävällä, luihulla katseellaan. -- On, sanoi Marcus lujasti. -- Minä tahdon tietää, miksi minut on vangittu. -- Olkaa hyvä, nyt saatte poistua. Ja Aurelia jäi sinne -- niinkuin pieni lintu inhottavien korppikotkien keskelle. KUOLLEET SILMÄT. Antonius istui yksin huoneessaan. Hänen kasvonsa olivat laihtuneet ja entisestäänkin kalvenneet -- tukka näytti yhä vaalentuneen ohimoilta. Äkkiä hän nousi kävelemään ja mutisi hiljaa itsekseen: -- Kuinka kauan ne oikein pitävät häntä vankeudessa? Antonius oli äsken käynyt ilmavoimien komentajan luona Marcuksen asian johdosta -- ja tämäkin oli sanonut olevansa voimaton armeijan kaikkivaltiasta santarmistoa vastaan. Kenet ne vangitsevat, se pysyy siellä, kunnes katsovat hyväksi vapauttaa. Antonius kaipasi Marcusta kuin veljeänsä. Ja mitä kauemmin tämä oli vangittuna, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa. Tapetaanko hänetkin -- niinkuin omat veljet? Samalla tavalla pidettiin _heitäkin_ ensin vangittuina, ja sitten... Antonius istahti nojatuoliin ja sytytti sikarin rauhoittuakseen, mutta ei voinut. Hän muisti taas erään kevätpäivän, yhtä elävänä kuin eilisen -- elämänsä hirmuisimman päivän. -- Hän seisoo raskaan rautaportin takana ja odottaa. Hänestä tuntuu ikään kuin olisi jonkin kauhean olennon kynsissä. Hän tuntee itsensä yhtä avuttomaksi kuin pieni, vivisektorin pöytään sidottu koekaniini. Ja hän kärsii yhtä paljon kuin tuollainen pieni uhriraukka. On hurmaava kevät. Eriväristen kukkien koristama ruohokenttä muistuttaa kallisarvoista, satumaista mattoa, ja ihanien jättiläiskukkien lailla sitä reunustavat valkoisina kukkivat tuomet, omenapuut, pihlajat -- täyttäen ilman huumaavilla tuoksuillaan. Taivaan syvää sineä vasten näyttää lehmusten ja saarnien vaalea vihreys ihmeellisen heleältä ja kirkkaalta. Jossakin lähellä helskyttää satakieli ihanaa lauluaan, sitä säestää lukemattomien lintujen helkkyvä kuoro, ja läpinäkymättömän orapihlaja-aidan takaa kuuluu hiljainen laineiden loiske -- ikään kuin rakastajien hillitty, hellä kuiskailu. Mutta Antonius ei kuule mitään, hän ei näe luonnon äskenpuhjennutta, hurmaavaa nuoruutta. Hänen katseensa tahtoisi tunkeutua paksun tiilimuurin lävitse, nähdäkseen mitä tuossa vanhassa, hylätyssä linnakkeessa tapahtuu. Aurinko paahtaa lämpimänä, vieno tuuli hyväilee hänen poskiaan kuin rakastetun naisen käsi -- mutta hänen hampaansa kalisevat kuin vilutautisella. Hänen toverinsa, lääkintäupseerin virkapuvussa oleva mies käännähtää ja katsoo häntä taas tutkivasti. Äkkiä alkoi muurin sisäpuolelta kuulua usean konekiväärin korviasärkevä särinä -- ja kukkivista pensaista pyrähtivät pikkulinnut pelästyneinä lentoon. Antoniuksen kasvot muuttuivat hirveän näköisiksi, hän tarttui päähänsä, niinkuin se olisi ollut halkeamaisillaan, ja hänen kurkustaan tunkeutui tukahtunut korina. Vieressä seisova toveri tarttui hänen käteensä ja sähähti hänen korvaansa läpitunkevasti: -- Sinun _täytyy_ kestää. Muuten et voi _kostaa!_ Antonius oli kuullut selvästi vain viimeisen sanan, mutta heti hän pakotti itsensä tyynemmäksi ja pyyhkäisi tuskanhien kalpealta otsaltaan. Konekiväärit vaikenivat, kuului epämääräisiä ääniä, moottorien surinaa -- mutta linnut olivat yhä ääneti kuin kuolemankauhun vallassa. Kuin juopuneena Antonius asteli ystävänsä rinnalla sannoitettua käytävää myöten. Oikealla näkyi vanhoja ruohottuneita pattereita, taustalla pieni kasarmirakennus, joka oli palkkajoukkojen hallussa. Nyt vasta hän muisti, että paikalla pantiin toimeen miltei kaikki valtiolliset teloitukset. He saapuivat pienen, köynnöksien peitossa olevan huvilan eteen -- ja palkkajoukon päällikkö tuli ulos. Hänellä oli ryppyiset, kuoppaiset kasvot, hampaaton, kokoonkutistunut suu, ja sen yli kaareutui pitkä, käyrä nenä -- aivan kuin petolinnun nokka. Tuo kauheannäköinen pää keikkui rauhattomana pitkän, ohuen kaulan varassa, ja kun terävä, kellertävä katse kohdistui Antoniukseen, välähti hänen mieleensä inhottava, jättiläissuuri raatolintu. -- Ehkä herra eversti suvaitsee tulla hiukan tännemmäksi? hän kuuli ystävänsä miltei kuiskaten kysyvän. Antonius alkoi katsella vanhoja pattereita, mutta ikään kuin noiduttuna hänen täytyi silloin tällöin vilkaista tuota inhottavaa ihmistä. Eräistä sanoista ja liikkeistä hän ymmärsi tämän tinkivän mahdollisimman korkeaa hintaa. Ja kun hän näki toverinsa ojentavan everstille paksun setelitukon, alkoi hänen ruumiinsa väristä ennen tuntemattomasta raivosta ja inhosta -- aivan kuin olisi täytynyt voimattomana katsella jotain kauheata raiskausta. Hän näki everstin poistuvan, ja he lähtivät kentälle. Antonius tunsi jalkojensa uppoavan syvälle kuumaan hiekkaan, se oli miltei polttavan kuumaa. Se muistutti todellisuutta -- mutta sittenkin hän luuli ensin uneksivansa, nähdessään vaalealla hiekalla sekavan, kauhean rivin. Ensimmäisenä virui nuori tyttö, painaen kangistuvilla käsillään rintaansa. Hänen vaalea tukkansa oli äskettäin kammattu, ja hänen kuolemassakin kauniit kasvonsa olivat jäykistyneet raskaaseen, loppumattomaan suruun. Antonius tuijotti tolkuttomana tyttöparkaa, joka noin nuorena oli kärsinyt marttyyrikuoleman. -- Tuo muistikirjani, hän kuuli ystävänsä äreän äänen. Lähelle tultuaan tämä kuiskasi hiljaa: -- Urkkija -- tarkasta ruumiita! Antonius totteli, ja vilkaistuaan sivulleen hän näki epämiellyttävät, luihut kasvot, kavalat silmät. He lähtivät eteenpäin. Teloitetut olivat kaatuneet mitä erilaisimpiin asentoihin; muutamat olivat luonnottomasti koukistuneet, kasvot kuvaamattoman kauhun ja tuskan vääristämät; jotkut näyttivät liikkumattominakin tuskallisesti hapuilevan, ja eräs nuori mies oli kaivanut kätensä syvälle hiekkaan -- niinkuin olisi viimeisellä, epätoivon voimalla etsinyt _sieltä_ pelastusta, elämää. Antonius muuttui yhä kalpeammaksi. Hänen ystävänsä käski hänen jäädä tarkastamaan erästä kaatunutta ja pyysi urkkijaa auttamaan hiukan itseään. Kumartuessaan Antonius kuuli urkkijan kysyvän viattomasti: -- Mitä tohtori tekee noista, kun niin suuren hinnan maksoi? Antonius kuuli vain jonkin sanan, mutta käsitti ystävänsä selittävän, että tämä valmistaa jotain "aineita" ja vielä voittaakin. Hän tiesi ystävänsä eteväksi amatöörinäyttelijäksi, mutta häntä kauhistutti, kuullessaan tämän innostuneesti huudahtavan: -- Aa! Sinusta tulisi erinomaisen hyvää vaseliinia! Todellakin! Tohtori meni urkkijan luokse, koetteli tämän käsivarsia, selkää ja kehui yhä ihastuneempana. Hän katseli urkkijaa samanlaisella katseella kuin nälkäinen höyryävää paistia ja kysyi vihdoin salaperäisesti kuiskaten: -- Etkö tule minulle palvelukseen? Maksan sinulle viisituhatta vuodessa! Urkkijan huulet alkoivat väristä, hänen ruskeat kasvonsa muuttuivat kauhusta täplikkäiksi, harmaankalpeiksi ja hän yritti lähteä. -- Ei, älä nyt mene! huudahti tohtori kiihkeästi. -- Puhutaan asia selväksi! Minä maksan kahdeksantuhatta! -- Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, eversti odottaa, änkytti urkkija ja lähti. -- Minä annan kymmenentuhatta! Urkkija meni kuin takaa-ajettu. Mutta kun Antonius meni ystävänsä luokse, kuvastui tämän kasvoissa syvä inho. Hän sylkäisi, ikään kuin olisi saanut suuhunsa jotakin saastaista ja mutisi katkerasti: -- Inhottavaa! Mutta tuohon pikkupyöveliin ei olisi mikään muu pystynyt. Ja ellei hän olisi poistunut, olisit sinä velirukka antanut itsesi ilmi. Äkkiä Antonius seisahtui, ja hänen silmänsä laajenivat kauhusta: siellä he makasivat rinnakkain -- _hänen molemmat veljensä_. -- Koeta nyt olla tyyni! hän kuuli toverinsa käheän äänen. Antonius oli kuin potilas, jota tuskallisen leikkauksen kestäessä kehoitetaan yhtä mittaa hymyilemään. Hän kiristi hampaitaan, hänen huulillaan näkyi verta, mutta kenttä alkoi keinua kuin laiva myrskyssä -- ja vaalea hiekka tuntui tummenevan aivan kuin auringonpimennyksen aikana. Antonius ei nähnyt muuta kuin _heidät_. Sammumaton viha ja uhka kuvastui vanhemman voimakkaissa kasvoissa; yhteenpurtujen hampaitten välistä oli pursunut verivaahtoa, ja uskomattomalla tahdonvoimalla hän oli viime hetkellä kohottanut jäykistyvän nyrkkinsä -- hän näytti vieläkin äänettömästi vannovan kostoa, uhkaavan. Hänen vierellään virui "pikkuveli", jota Antonius oli rakastanut enemmän kuin ketään muuta. Tämä oli kahdessa kuukaudessa laihtunut niin paljon, että häntä oli vaikea tuntea: posket olivat kuopalla, ja ennen hyvin sopiva kadetinpuku riippui hänen yllään avarana säkkinä. Sekin oli sivusta repeytynyt, tahrautunut vereen, ja samalla kohtaa näkyi hiekalla leveä, punainen läiskä: siihen oli hänen nuori sydänverensä vuotanut. Mutta hänen lapsellisilla kasvoillaan ei enää näkynyt tuskaa, ei vihaakaan -- vain ihmettelyä. Hänen viaton, ylöspäin suuntautunut katseensa näytti moittien ja ihmetellen kysyvän: miksi, _minkä tähden minut tapettiin?_ Antonius tunsi jalkojensa horjuvan, ja kärpäsparven inhottava surina tuntui etenevän -- sitten lakkasi kuulumasta. Mutta silloin tohtori tarttui lujasti hänen käsivarteensa; hänenkin äänensä oli kuuluvinaan jostakin kaukaa: -- Sinähän lupasit _kostaa_. Niinkuin nääntynyt, jalorotuinen juoksija vielä kerran ponnistaa viimeiset voimansa saadessaan armottoman piiskaniskun, samoin vaikutti Antoniukseen nytkin sana kosto: hän näytti heti muuttuvan tyyneksi. Mutta hänen sielussaan tuntui kaikki sekaantuvan. Hämärästi hän käsitti ystävänsä varoittavan, että eversti tarkasti heitä kiikarilla ikkunastaan. Toveri näytti kyllä toimekkaalta -- mutta nyt hänenkin äänensä oli tuskasta käheä, kasvonsa kalmankalpeat. Heidän tuomansa umpinainen sairasauto oli jo kentällä; kuljettajan avulla Antonius kantoi veljiensä elottomat ruumiit siihen. Sitten tohtori lupasi mennä everstin luokse haihduttamaan tämän epäluuloja ja käski kuljettajan ajaa ulos portista. Autossa oli hiukan hämärä, ja Antonius säpsähti: pikkuveljen kasvot näyttivät _muuttuneen_. Niissä näkyi kauhean kärsimyksen jälkiä, niissä kuvastui vielä raskaampi suru kuin sen ammutun tytön kasvoilla. Antonius pyyhki veren pikkuveljen huulilta, silitti hänen hienoa tukkaansa -- ja lukemattomat muistot ja pikkutapaukset tulvahtivat mieleen. Kun hän samassa muisti nykyhetken hirveän totuuden, alkoi hänen ruumiinsa suonenvedontapaisesti hytkiä ja hän suuteli pojan kylmeneviä huulia, nyyhkyttäen epätoivoisesti: -- Pikkuveli -- pikkuveli -- Laihtuneet lapsenkasvot surullisine silmineen näyttivät nääntyneesti, äänettömästi kuiskaavan: -- Niin veljeni, tällaiseksi minut on rääkätty. Kauhea aavistus välähti Antoniuksen aivoissa; hän koettelee veljensä käsivarsia, jalkoja -- mitä...? Kaksi kuukautta sitten jäntevä voimistelijanuorukainen -- nyt luut ja nahka. Paha aavistus kasvaa, se kylmentää hänen ruumiinsa -- sitten hän ponnahtaa ylös, repäisee yhdellä tempaisulla veljensä takin edestä auki, kääntää hänet... Paita on kovettunut hyytyneestä verestä -- miltei mielettömänä hän repii sen halki, ja -- Antoniuksen pidätetty hengitys tunkeutui rinnasta tuskallisena, korisevana karjaisuna. Kun hän tuijotti poikaraukan selkää, tuntui kuin olisi hänen omaa, alastonta selkäänsä poltettu tulisella raudalla. -- Pikkuveli -- _pikkuveli!_ vaikeroi Antonius tukahtuneesti. Hän tahtoisi huutaa, itkeä, tehdä jotakin, mutta hän ei ymmärrä mitään, ei voi mitään -- on vain sellainen tuska, ettei hän ole koskaan sellaista tuntenut. Hän kuulee taas tuntemattoman, korisevan äänensä: -- Pieni veliraukka... Poikaparka on ymmärtänyt, että vain _kuolema_ voi pelastaa hänet kiduttajiensa kynsistä, ajattelee Antonius. _Sen tähden_ hän onkin tyyntynyt, tuntiessaan otsallaan ainoan pelastajansa kylmän, vilvoittavan käden. Antonius katsahti toista veljeä; hänen kuolleet silmänsä näyttivät elävän, niistä pursui kylmä raivo -- _ne vaativat kostoa!_ Nyt hän ymmärsi veljensä ilmeen, sillä sama viha tarttui häneen vastustamattomalla voimalla, se raateli ja poltti hänen rintaansa sammumattomana tulena. Hän tarttui veljensä jäykkään, kohotettuun nyrkkiin ja kuiskasi hampaitaan kiristellen: -- Ole huoletta veli -- _minä en unohda_. PYÖRTEESEEN. OSTETTU IHMISHENKI. Antonius havahtui muistoistaan ja nousi nojatuolista ojennellen jäseniään. Hänen sikarinsa oli palanut loppuun -- kas, hän oli polttanut kaksi sikaria! Ja nyt huone oli täynnä savua! Koneellisesti hän aukaisi ikkunan, istuutui uudestaan ja sytytti kolmannen sikarin, sillä Marcuksen vankeus, joka oli johtanut hänen mieleensä menneisyydestä mitä tuskallisimman kevätpäivän, kalvoi yhtä mittaa hänen mieltään. Hän tunsi rakastavansa Marcusta yhä enemmän -- enemmän kuin ketään toista. Ja heidän suurelle asialleen tämä oli tärkeämpi kuin kukaan muu -- jos hänen keksintönsä onnistuisi, niin se olisi suureksi avuksi. -- Häntä ei saa tappaa, niinkuin... Antoniuksen äänetön kuiskaus katkesi, mutta hänen kasvonsa muuttuivat peloittavan näköisiksi. -- No, eivät ne sitä teekään, hän ajatteli itseänsä rauhoittaen. -- Minä teen kaiken voitavani. Niin -- huomenna menen sisäministerin luokse. Hän nousi ja lähti illalliselle. Antonius oli istunut jo puoli tuntia vastaanottohuoneessa, kun eräs virkamies tuli ilmoittamaan, että hänet otetaan vastaan. Silloin eräs mies pyysi Antoniusta tulemaan toiseen huoneeseen ja riisumaan takkinsa. Huoneessa oli jo ennestään toinen mies; tämä tarkasti asetakin, hänen saattajansa kopeloi housuntaskut, lahkeet ym. puhuen samalla makeasti: -- Tietenkään ei _teihin_, herra kapteeni, saata langeta pienintäkään epäluulon varjoa! Tämä on vain pieni muodollisuus, jonka hänen ylhäisyytensä tahtoo soveltaa kaikkiin -- etteivät todella epäiltävät henkilöt pääsisi syyttämään häntä poikkeustoimenpiteistä heitä vastaan. Sama repliikki esitettiin jokaiselle -- Antoniuksen muutamat ystävät, jotka kävivät täällä useammin, olivat oppineet sen ulkoa. Sisäministeri näytti itse sydämellisyydeltä ja kysyi heti kohteliaasti, onko hän se Antonius, joka keksinnöllään on tehnyt suuria palveluksia valtakunnan puolustukselle. Antonius huomautti vaatimattomasti, että niistä ei kannata puhuakaan, mutta että hän on tullut erään keskeneräisen keksinnön takia, jolla on mitä suurin arvo koko maalle. Sitten hän mainitsi Marcuksen viime keksinnön, selosti lyhyesti keksintöä, sen merkitystä, varsinkin siinä tapauksessa, että jouduttaisiin sotaan, sekä ilmoitti keksijän olevan vangittuna. -- Vangittuna? toisti ministeri rypistäen kulmiaan, ja hänen silmänsä alkoivat pälyillä rauhattomasti. -- Niin teidän ylhäisyytenne, ja se on tapahtunut _erehdyksestä_, lausui Antonius vakuuttavasti ja ojensi ministerille tutkintapöytäkirjat. -- Näistäkin näkyy, ettei häntä vastaan ole mitään syytä olemassa. Sitä paitsi olen itse pitänyt häntä lapsesta asti silmällä -- ja minä voin taata hänestä yhtä varmasti kuin itsestäni. Lopuksi hän pyysi, että ministeri tuon tärkeän asian vuoksi suvaitsisi tarkastaa tutkintapöytäkirjaa. Ministeri otti pöydältä tutkintapöytäkirjan ja silmäili koneellisesti ja vastenmielisesti ensimmäistä sivua, samalla puhuen hitaasti ja epäilevästi: -- Kyllä minä pelkään, ettei tässä voi mitään tehdä. Asia on nyt kuitenkin joutunut eräälle oikeusasteelle -- ja jospa heillä kuitenkin _on_ syytä epäluuloon. Yleensäkään minä en sekaannu alaisteni virastojen keskeneräisiin -- Juuri tällöin hänen ylhäisyytensä käänsi lehteä ja huomasi tukun suuria seteleitä -- yhteensä kymmenentuhatta markkaa. Yksikään lihas ei värähtänyt ministerin lihavilla, kellertävillä kasvoilla, ankara ilme ei lieventynyt vähääkään; pienet silmät vain alkoivat vilkuilla -- hänen katseensa kiiti paperilla edestakaisin, ikään kuin iloisesti tanssien. Mutta hän oli lukevinaan sangen tarkkaan pöytäkirjan neljä sivua, ja jokainen sivu näytti kirkastavan hänen kasvojaan -- ainoastaan keskenjääneen lauseen hän unohti. -- Minusta näyttää, että tässä on todellakin saattanut tapahtua jokin erehdys, sanoi ministeri ja lisäsi juhlallisesti: -- Kun tässä myöskin voi olla valtakunnan etu ja kunnia kysymyksessä -- niin minä olen tässä tapauksessa tekevä kaiken voitavani! -- Teidän sananne, herra kreivi, merkitsevät jo sitä, että hän on vapaa! lausui Antonius kohteliaasti kumartaen. -- Ja minä luulen, että koko kansamme on siitä kerran oleva kiitollinen, teidän ylhäisyytenne! Minun yksityinen kiitokseni ei siis merkitse mitään _niin_ suuressa asiassa. Antonius vaikeni, mutta nähtyään ministerin kasvojen loistavan sisäisestä mielihyvästä, hän lisäsi vakuuttavasti ja painokkaasti: -- Sillä jos hänen keksintönsä onnistuu, niin kaikki viholliset tulevat olemaan _meidän vallassamme_. Ja minä olen varma, että kiitollinen maa on silloin muistava myöskin _teidät_, herra kreivi! Ministerin kasvoilla kuvastui miltei liikutus. Hän pudisti Antoniuksen kättä ja lausui hyväntahtoisen armollisesti: -- Minä kiitän teitä isänmaallisista sanoistanne, herra kapteeni! Ja minä näen teidät hyvin mielelläni meillä torstaina, iltapäivällä... Oli erinomaisen virkistävää kuulla todella isänmaallisesta mielestä lähteneitä sanoja -- sillä niitä kuulee kovin harvoin! -- Valitettavasti! olisi Antonius mielellään sanonut; mutta hän ei sanonut mitään, kumarsi vain ja poistui ministerin työhuoneesta. NÄLKÄLAKKO. Kuulustelun jälkeen Marcus joutui aivan suunniltaan: hän ei ollut uskonut, että voitaisiin menetellä hänen kanssaan tällä tavalla, koska hän oli tehnyt maalle suuren palveluksen. Mutta nyt hän ymmärsi, että hänelle tehdään mitä tahansa niinkuin toisillekin; hänet voidaan "unohtaa" tänne kuin hautaan -- niinkuin toisillekin on tehty. Hän pyysi puhutella päällikköä tai apulaista -- kumpikaan ei tullut. Elukkamainen vartija oli ainoa, joka tuli hänen koppiinsa. Hän raivostui -- siitä ei ollut pienintäkään apua. Epätoivoissaan hän vihdoin ilmoitti tekevänsä _nälkälakon_ siksi, kunnes päällikkö tai hänen apulaisensa tulisivat hänen luokseen. Neljä päivää oli kulunut. Marcus makasi selällään vankilan kovalla vuoteella ja tuijotti avoimin silmin kopin hiilimustaan pimeyteen. Ensimmäiset kolme vuorokautta Marcus oli miltei yhtä mittaa kävellyt edestakaisin koppinsa lattialla, mutta tänään hän ei enää jaksanut... Korvissa alkoi kohista yhä kovemmin, päätä pyörrytti, silmissä sinkoili kirkkaita kipunoita ja nälkä kalvoi toisinaan oikein tuskallisesti. Mutta nälän kalvaminen ei ollut mitään erään hirveän ajatuksen rinnalla, joka yöt ja päivät kalvoi aivoja inhottavana matona: _mitä on Aurelialle tapahtunut?_ Hän näki yhtä mittaa edessään mustat silmät, joissa kuvastui mykkä, mielettömyyttä lähentelevä kauhu ja epätoivo. -- Läpinäkymättömästä pimeydestäkin ne häneen tuijottivat. Marcuksen ajatukset hämmentyivät yhä enemmän, ja lopulta hänen silmänsä painuivat umpeen. Marcus heräsi selittämättömään, salaperäiseen kauhuun, hän tunsi ruumiinsa jäykistyvän -- niinkuin veri olisi hyytynyt suonissa. Kuului _askeleita_ -- raskaita, tassuttavia askeleita ja Marcus tunsi jollakin salaperäisellä tavalla, että lattialla hiipi häntä kohden jättiläismäinen, harmaa eläin; sillä oli puoliksi ihmiskasvot, viekkaat ja julmat ihmiskasvot, joissa törröttivät suuret, punaiset viikset. Yhä lähenevät nuo tavattoman raskaat askelet, tuntuu kuin lattia keinahtaisi jokaisesta askelesta; olento koettaa olla mahdollisimman varovainen -- mutta sittenkin kuuluu suurten kynsien rapse kivilattiaa vasten. Marcus on tuntevinaan kasvoillaan jotakin lämmintä ikään kuin kuuman, hillityn hengähdyksen... Kauhusta miltei mielettömänä hän peittää hitaasti kasvonsa huovalla, mutta hän _tietää_ koko ajan, että tuo suunnaton pää on aivan lähellä hänen päätään -- että pimeydestä tuijottavat liikkumattomat, verenhimoiset silmät. Hän ei uskalla hengittää, kylmä hiki alkaa valua pitkin ruumista -- mutta yhä hän odottaa vavisten, milloin hirmuiset hampaat tarttuvat hänen kurkkuunsa. Ja tuota odotusta jatkuu kauan, kauan... Vihdoin Marcus tuntee, että jos hän vielä hetkenkin odottaa, hän menettää järkensä... Karkottaakseen pedon hän karjaisee kaikin voimin ja hypähtää lattialle... Kun hänen paljaat jalkansa koskettivat kylmää sementtilattiaa, hän alkoi taas käsittää: näky oli ollut joko unta tai nälän heikkoudesta johtuneita houreita. Mutta vieläkään hän ei ollut ihan varma, etteikö kopissa sentään ollut joku. Voimatonta vihaa tuntien hän ymmärsi, miten tuskallinen oli se kidutustapa, ettei nykyajan hermostunut ihminen koskaan yöllä saanut valoa, vaikka olisi tullut hulluksi. Marcus lysähti voimattomana vuoteelle pitkäkseen; hänen hampaansa kalisivat ja ruumiinsa alkoi väristä suonenvedontapaisesti. Ja vasta tämä herätti hänet täydellisesti. -- Onko mahdollista? kuiskasi Marcus hiljaa itsekseen. _Hän_, joka oli ollut niin kylmäverinen, voimakas -- parhaimpia ampujia ja miekkailijoita -- onko hän nyt näin heikko? Onko kaikki nyt lopussa? Vai tuleeko hän hulluksi? Siitä Marcus nyt oli varma, että hänen annettiin kauniisti kuolla -- hänen vaatimuksestaan ei oltu tietävinään! Toisen tosiseikan hän myös käsitti: jos hän jatkaa syömättä oloaan, niin hän lopulta kuolee tai tulee hulluksi. Kuolema ei kauhistanut, mutta kun hän ajatteli jälkimmäistä, nousi kylmä hiki uudelleen hänen otsalleen. Silloin hän muisti Aurelian. Vain niin! Niinkö sitten käy? Hän kuolee täällä unohdettuna kuin koira! Vankilanpäällikkö päästää röhöttävän paholaisnaurunsa -- ja _ne_, jotka ovat kiduttaneet Aureliaa tuolla helvetin esikartanossa, saavat olla rauhassa, -- Ei! sähähti Marcus hiljaa, ja hänen ajatuksensa jatkuivat edelleen. Marcus oli miltei näkevinään, miten yleisesikunnassa joku tupakoitaessa ilmoittaa hänen kuolemastaan, toinen hieraisee tyytyväisenä käsiään ja sanoo iloisesti: -- Olipa hyvä, että hän ehti valmistaa sen keksintönsä Nyt meillä on parhaat lentokoneet! -- Ja kaikki ennätykset! Hänen isänsä murhaajat naureskelevat vahingoniloisesti, että _meillä_ on nyt paras lentokone! Pysykööt nyt loitolla sekä sisäiset että ulkonaiset viholliset! -- Helvetin nimessä -- ei! Koko vankilassaoloaikansa hän oli tuntenut vihaa ja katkeruutta -- mutta sellaista kylmää, kivikovaa vihaa kuin nyt hän ei koskaan ennen ollut tuntenut! Hän tunsi saavansa siitä loppumattomasti _voimaa_. Hän tiesi, että vankilan viranomaiset mahdollisesti ilkkuvat hänen lakkoaan -- senkin hän päätti kestää, hän odottaa vain tyynesti, kunnes pääsee pois. -- Minä en tule _mitään_ unohtamaan, hän mutisi hiljaa. Silloin hän muisti, että vankilan iltaruoka oli kopissa! Ruoka oli aivan kuin kiusaksi tuotu jokaisen aterian aikana ja annettu olla seuraavaan ateriaan -- sitten se taas oli viety koskemattomana pois. Nyt Marcus päätti mennä heti syömään! Hän miltei ilostui muistaessaan, että ruoka oli velliä sillä hän ei olisi nyt voinut syödä kuivaa ruokaa. Hän veti sukat jalkoihinsa, puki takin ylleen ja nousi seisomaan. Ihmeellistä! Äskeinen päätös oli antanut niin paljon voimia, ettei hän paljon horjunutkaan, kun hän pimeässä, käsillään haparoiden meni pöydän ääreen. Marcus löysi lusikan ja pisti hiukan velliä suuhunsa ja pettyi -- se ei maistunut juuri miltään. Toiselta puolen se on hyväkin, päätteli Marcus; tätäkin oli paras syödä mahdollisimman varovasti. Mutta seuraavana päivänä ruoka maistui hyvältä. Marcus oli ollut vankilassa kaikkiaan kuusi ja puoli viikkoa, kun päällikön apulainen eräänä aamuna tuli koppiin ja ilmoitti kohteliaasti, että hän nyt oli vapaa. Sekavat tunteet syöksähtivät Marcuksen mieleen. Hän tunsi hämmästystä, jotakin epämääräistä iloakin, mutta pääasiallisesti hän tunsi vain katkeruutta kärsimästään vääryydestä. -- Voitteko sanoa, miksi minua on pidetty näin kauan vankeudessa? -- Sitä en todellakaan tiedä, herra kapteeni! vastasi apulainen nöyrästi kumartaen. Marcus muisti sen sielullisen kidutuksen, jonka oli saanut kestää tässä elävien haudassa, muisti ne tuhannet, jotka olivat myös syyttömästi saman kärsineet -- ja katkeruus kirveli hänen sydämessään kuin polttava neste auenneita haavoja. Hänen täytyi edes sanoa jotakin; katsoen terävästi apulaista silmiin hän lausui teennäisen vakavasti ja kaksimielisesti: -- Mutta sanoisitteko minulle, herra päällikkö, _miksi_ minut nyt näin päästetään vapaaksi! Tuo arvonimi huumasi apulaisen niin, ettei hän lainkaan huomannut toisen purevaa pilkkaa; sellaista kysymystä hän ei myöskään ollut milloinkaan kuullut -- hän ei ymmärtänyt, mitä olisi pitänyt vastata. -- En todellakaan, näin yht'äkkiä -- herra kapteeni! änkytti apulainen nöyrästi. -- Se on todellakin hiukan harvinaista, herra kapteeni! Ja apulainen hymyili taas nöyrästi ja anteeksipyytävästi. Hänen kasvoillaan oli sellainen ilme, kuin olisi hän tällä vapauttamisella tehnyt itsensä syypääksi johonkin virheeseen. ISKU. Marcuksen asunto ei ollut kovin kaukana vankilasta ja hän päätti mennä jalkaisin kotiin. Mitä lähemmäksi hän ehti, sitä suuremmaksi kasvoi hänen levottomuutensa ja tuskansa -- hän olisi tahtonut juosta. Joka askele kajahti hänen korvissaan: _missä on Aurelia?_ Hän ajatteli ensin mennä Antoniuksen luokse, mutta aavistaen olevansa silmälläpidon alainen, ei tahtonutkaan mennä sinne päivällä. Mutta ehkä Aurelian sisaren luokse pääsisi huomaamatta. Marcus aikoi ajaa partansa, ja nyt hän hiukan uteliaana katsahti peiliin. Hän hämmästyi -- muutos oli todellakin suuri! Kun kuume oli vienyt ahavoituneen nahan kasvoista, näyttivät ne kapeilta kuin aurinkokauhuisen ylhäisönaisen hipiä, silmät olivat suurenneet, posket kuopalla -- ja ohimoilla _harmaita hiuksia!_ Hänen huulilleen ilmestyi tuskin huomattava, katkera hymy -- 30-vuotiaana! Ja kun hän otti käteensä partaveitsen, vapisi käsi niin ankarasti, että hänen täytyi hetkiseksi istahtaa rauhoittuakseen. Kun Marcus astui kadulle pukeutuneena parhaaseen virkapukuunsa, hän huomasi, että kadunkulmaan oli ilmestynyt uusi tupakkakaupustelija. Siinä se oli! Marcus tekeytyi huolettomaksi, meni miehen luokse ja kysyi hyviä sikareita. Tämä vastasi myöntävästi, ja kun hän hiukan kumartuneena etsi pyydettyjä tavaroita, huomasi Marcuksen terävä silmä, että miehen viikset oli värjätty -- ja tyhmyydessään tämä tuli näyttäneeksi erään pienen, langattomassa puhelimessa tarvittavan avaimen! Miehellä oli siis laatikossa langaton puhelin, jolla hän antaisi tiedon toisille joka kerta, kun Marcus poistuisi asunnostaan. Kas niin! Edempänä olikin toinen, valmiina seuraamaan häntä. Marcuksen mieli kuohahti, hän päätti vetää miehiä nenästä. Näköjään huolettomana hän siis otti kulmasta ensimmäisen auton. Hän maksoi edeltäkäsin erääseen tunnettuun ravintolaan. Nähdessään seuraajansa tulevan myös autoasemalle hän käski kuljettajan hiukan hiljentää ensimmäisessä kadunkulmassa -- ja sitten täyttä vauhtia hotellin edustalle! Kun auto oli sivuuttanut ensimmäisen kadun risteyksen, Marcus hypähti alas, pistäytyi erääseen porraskäytävään -- ja urkkija ajoi ohitse kiihkeästi viittoillen kuljettajalle! Sitten hän meni ulos, otti toisen umpiauton ja käski ajaa N:iin Aurelian isän huvilaan. Auto seisahtui komean palatsin eteen, ja astuessaan ylös marmoriportaita virkapukuisten miespalvelijain seuraamana Marcus muisti jutut kenraalin hurjasta, loisteliaasta elämästä täällä -- sen sijaan hänen vaimonsa oli jo toistakymmentä vuotta asunut kaukaisessa maakartanossa tyttäriensä ja näiden kotiopettajattaren seurassa. Aurelia oli tullut yliopistoon viime syksynä ja Julia juuri vähää ennen kuin Marcus tapasi heidät. Hänet johdettiin pieneen, sivurakennuksessa sijaitsevaan loistavaan salonkiin; kenraali oli siis järjestänyt tyttärilleen eri vastaanottohuoneetkin -- ja sitten heti karkottanut toisen kuin pahantekijän! Eräs ovi aukeni. Marcus astui askelen eteenpäin, ja oli huudahtamaisillaan ilosta. Hän oli taas _kotonaan_. Sitten hän huomasi erehdyksensä ja punastui hiusrajaa myöten. Kuinka se oli mahdollista! Ihan samannäköinen kuin Aurelia silloin, kun he ensi kerran tapasivat. Kun Julia näki, miten kauhean laiha ja kalpea Marcus oli, vihlaisi hänen sydäntään niin kumman kipeästi, että hän luuli kaatuvansa ja tarttui tuolinselkänojaan. Tuska, sääli ja rakkaus syöksyi satakertaisena hänen sydämeensä -- hän ei voinut puhua. -- Te -- te olette _vapaa!_ hän kuiskasi vihdoin vapisevalla äänellä; ja viimeisessä sanassa soinnahti salaperäinen riemastus. Mutta Marcus ei huomannut sitäkään. Hän tuijotti vain hämmästyneenä Juliaa -- tämän _kädetkin_ olivat samanlaiset kuin Aurelian. -- Niin, minä pääsin -- juuri äsken, änkytti Marcus katkonaisesti. -- Ja kun en tiedä mitään Aureliasta, niin... -- Ettekö te tiedä _mitään?_ sopersi Julia kuin unesta havahtuen, ja Marcus näki hänen käsiensä hermostuneesti vavahtelevan. -- En mitään, sanokaa, sanokaa pian! kuiskaili Marcus hätäisesti, ja hänen kasvonsa muuttuivat entistä kelmeämmiksi. -- Koettakaa olla rauhallinen -- kyllä -- -- Minä rukoilen teitä sanomaan -- sanokaa! keskeytti Marcus oudolla, käheällä äänellä, ja jok'ainoa hermo hänen ruumiissaan vapisi tuskallisesta jännityksestä niinkuin kidutuspenkkiin sidotun uhrin. -- Mitä, mitä on tapahtunut? Julia tarttui Marcuksen käsiin, katsoi tätä kyyneleisin silmin ja vain äärimmäisin ponnistuksin sai hiljaa sanotuksi: -- Ystäväni -- se on teille raskasta -- mutta -- Aurelia on poistunut -- elämästä... Hän ei voinut enempää, vaan kääntyi poispäin katkerasti itkien. Marcus veti syvään henkeään, rykäisi usean kerran aivan kuin kurkku olisi täyttynyt vähitellen jollakin tukehduttavalla aineella, eikä hän voinut sanoa sanaakaan ja hänen täytyi istahtaa. Marcus katsoi itkevää tyttöä, hänenkin hartiansa alkoivat hytkähdellä -- mutta yhtään kyyneltä ei hänen silmiinsä tullut. Tuskallinen ahdistus vain levisi rintaan, yli koko ruumiin, hän kuuli hengityksensä muuttuvan yhä raskaammaksi -- lopulta se muistutti tiedottoman ihmisen korinaa. Silloin Marcus tunsi, että hennot, vapisevat sormet koettivat irroittaa hänen kättään kasvoilta, ja vieno, värisevä ääni sopersi: -- Lakatkaa! Ajatelkaa sitä kuin minäkin: että hän kuoli _kalleimman_ asiansa puolesta! Tämä seikka lohduttaa, -- sillä hän kuoli niinkuin nuori _marttyyri!_ Marcus hämmästyi: oliko tuo nuoren tytön puhetta? Nuorekas ääni soi kuin hopeinen kello, tytön kalvenneita kasvoja kaunisti salaperäinen ja samalla lapsellisen avomielinen hymy... -- Teettekö tekin sitä työtä? -- Minä alan huomenna! Aurelian kuolema _ei tule_ heitä hyödyttämään -- sillä minä tahdon nyt tulla Aureliaksi! Tyttö näytti kasvavan, kun hän itsetiedottomasti suoristi sorjan vartalonsa; Marcus tuijotti taas hämmästyksestä mykkänä: sama voima ja tulinen innostus, samat loistavat silmät, vieläpä sama äänikin. -- Te rakastitte häntä, kuiskasi Marcus hiljaa. -- Rakastin. Tuo tuskin kuuluva sana muistutti surullista huokausta, hänen silmänsä kostuivat; mutta hän tukahdutti tahdonvoimallaan nyyhkytyksensä ja lausui lujasti kuin itselleen: -- Ei itkua! Hänkin kielsi. -- Hän...? -- Niin, me kävimme aina iltaisin toistemme luona. Sitten Julia kertoi lyhyesti sen illan tapahtumat alusta loppuun -- paitsi niitä seikkoja, jotka koskettivat Aurelian antamaa kirjettä. Kertomus vaikutti järkyttävästi Marcukseen; Juliasta hänen käsityksensä nyt myös kokonaan muuttui. Hän oli alussa tuntenut eräänlaista kylmyyttä siitä, että Julia eli ylellisyydessä samalla kuin toinen sisar on karkotettu. Nyt hän kyselemällä sai tietää, ettei Julia edes ollut suostunut vastaanottamaan ainoatakaan pukua, niin kauan kuin Aurelia oli poissa. Isä oli vähentänyt hänen käyttörahansa aivan mitättömiin, mutta hän oli nekin luovuttanut Aurelialle. Marcus tunsi katumusta silloisten epäluulojensa tähden. Kun hän näki Julian silmiin taas nousevan kyyneleitä, valtasi hänen mielensä suuri hellyys; hän kuiskasi värähtäen: -- Julia -- te olette menettänyt sisarenne. Tahdotteko pitää minut veljenänne? Julian kasvot kalpenivat voimakkaasta mielenliikutuksesta ja hän nousi seisomaan. Kuin unessa hän tunsi Marcuksen puristavan häntä rintaansa vastaan ja kuuli oman nyyhkyttävän kuiskauksensa: -- Miksi -- _miksi_ kysytte? Tahdon olla kuolemaan asti -- teidän... Hänen sanansa hukkuivat rajuun itkuun -- se vapisutti hänen ruumistaan kuin myrsky hentoa huonekasvia. Ja Marcus tunsi rinnallaan hänen sydämensä kiihkeän sykinnän. -- Älkää itkekö -- pieni siskoraukkani, kuiskasi Marcus liikuttuneena. Julia kohotti kyyneleisen katseensa, jossa kuvastui suru ja hellyys -- ja vielä jotain selittämätöntä, jota Marcus ei oikein ymmärtänyt. -- Julia, hän kuiskasi hiljaa, käheästi. -- Miten, minkä tähden hän...? Julia vavahti, niinkuin olisi ajatellut vallan toista asiaa. Ja sitten hän katkonaisesti kertoi, että eräs nuori mies oli päässyt toissapäivänä vankilasta ja kertonut, että Aurelia oli kuollut viime perjantaina. Mutta mies ei tiennyt mitään yksityiskohtia. Osoitteensa hän oli kuitenkin jättänyt. Oli jo ilta, mutta Marcus päätti lähteä heti kauas esikaupunkiin tavoittamaan miestä. Sinne päästyään hän sai kuulla, että nuori mies oli, luultavasti uuden vangitsemisen pelosta, muuttanut kauas toisen esikaupungin ulkolaitaan, jonne oli matkaa noin 6-7 kilometriä. Puoliyön aikana Marcus vihdoin saapui osoitettuun taloon; hän koputti hiljaa, ei vastausta; hän koputti lujemmin -- sama tulos: sisältä ei kuulunut risahdustakaan. Silloin hänelle juolahti mieleen uusi tuuma: hän koputti ensin hiljaa, asetti sitten suunsa avaimenreiän kohdalle ja kuiskasi hillitysti: -- Halloo! Täällä on ystäviä -- älkää pelätkö... Ovi aukeni paikalla, mistä hän arvasi, että asukas oli odottanut oven takana. Tämä oli juuri se nuori mies, jota hän etsi. Marcus pyysi miestä kertomaan kaiken, mitä tämä tiesi. Nuori mies kertoi, että hänellä oli ollut setä vanginvartijana santarmivankilassa. Tältä hän oli kuullut, miten Aurelialle kävi. Nuori mies kertoi yksityiskohtia myöten, miten santarmiupseeri oli eräänä yönä yrittänyt tehdä väkivaltaa Aurelialle, mutta hänen setänsä oli keskeyttänyt miehen inhottavat aikeet -- ja tämä sai heti aamulla toimestaan eron! Seuraavana päivänä hänen setänsä vanha toveri oli kertonut, että santarmiupseeri oli uudelleen mennyt Aurelian koppiin yöllä, mutta sillä kertaa julmuri oli löytänyt vain kylmän ruumiin... Aurelia oli ottanut myrkkyä. ÄÄNETÖN HUUTO. Kurja, haiseva esikaupunki nukkui vielä kuolemankaltaisessa unessaan, kun Marcus sen loppumattoman pitkiä kujia myöten käveli takaisin kaupunkia kohden. Kaikkialla hiljaista ja pimeää, eräässä talossa vain näkyi himmeän lampun kellertävä, lepattava liekki niin heikkona, että Marcuksen mieleen muistui kuoleva lapsi. Marcus säpsähti omaa ajatustaan: hän muisti, että täällä ei koskaan öisin sytytetty tulta lamppuun paitsi aivan erikoisissa tapauksissa... Tuon lampun kurjassa tuikkeessa varmasti joku nälkiintynyt, nääntynyt vanhus veti viimeisiä henkäyksiään. Tai syntyiköhän siellä uusi elämä, sellaisessa kurjuudessa -- ehkä itkevän lapsiparven keskellä. Toisinaan kuului myös jonkin yksinäisen kulkukoiran haikeaa, surullista ulvontaa... Marcus oli vieläkin kuin jähmettynyt, tylsistynyt. Toisinaan hän ei pitkiin aikoihin muistanut, missä oli, hänellä ei ollut ainoaakaan ajatusta -- asteli vain konemaisesti eteenpäin, ja hänen liikkumattomat silmänsä tuijottivat jäykästi pimeyteen. Alkoi jo hiukan hämärtää, kun hän vihdoin huomasi saapuneensa siihen laitakaupunkiin, joka oli täynnä tehtaita -- se virkosi parhaillaan eloon salaperäisellä, miltei kauhealla tavalla. Ensin kuului tyynessä aamuilmassa yhden tehtaan herätyspuhallus, ja hetken kuluttua tuntui siltä, kuin olisi kokonainen suunnattomien hirviöiden parvi nälkäisesti ja raivokkaasti ulvonut, vaatien tavalliset, jokapäiväiset uhrinsa. Ja ikään kuin niiden ahnasta ulvontaa totellen, työnsivät pienet, likaiset talot porteistaan joukoittain viluisia, rääsyisiä ihmisiä -- ja pimeässä he todellakin näyttivät uhriraukoilta, jotka vapisevina lähtevät kohtaloaan kohden. Marcus asteli parhaillaan korkean lankkuaidan reunustamaa katua, kun hän äkkiä seisahtui, alkaen väristä kuin peura susilauman lähetessä. -- Mitä? mutisi Marcus kalpein huulin. -- Olenko vieläkin kuumeessa -- hourinko? Vai ovatko koko maailman kummitukset -- tulleet tänne? Taukoamatta tulvasi harmaasta hämärästä esiin muodottomia olentoja: yksisilmäisiä, yksikorvaisia, korvattomia, nenättömiä; muutamilla oli suun kohdalla suhteettoman suuri, hampaaton aukko, toisilla toinen poski poissa, leuka poissa. Tuli siinä jalattomia kainalosauvoineen, puujalkaisia, kumijalkaisia, tuli joukoittain kädettömiä; nämä olivat kamalan näköisiä: heillä oli käsien sijalla moninivelisiä, rautaisia raajoja, koukkuja ja erilaisia laitteita -- he muistuttivat jättiläissuuria hyönteisiä, joilta osa raajoja on katkottu. Näkyi hirveän suuria, sinipunaisia arpia, halkinaisia huulia, ja jotkut näyttivät yhtä mittaa kauheasti irvistävän, nauravan taukoamatonta, äänetöntä naurua. Marcus odotti väristen, milloin tuo monilukuinen joukko räjähtää hirvittävään hohotukseen joka hyydyttäisi veren, tekisi mielipuoleksi. Onnettomien joukko näytti loppumattomalta, niitä tuntui tulevan tuhansittain: kainalosauvat ja puujalat kopisivat, terveitten jalkojen rauta-anturat paukkuivat ja ikään kuin säestykseksi tuolle epäsäännölliselle metelille sattuivat toisinaan rautakäsivarret yhteen -- kalahtaen kuin vankiraudat. Ja kun suuri osa ontui, näytti pimeänhämärässä siltä, kuin olennot olisivat hoippuneet juopuneina, hyppineet hulluina -- ja siten kadonneet kaikki salaperäisesti suuresta portista pimeään pihaan. Marcuksen kiihottuneessa mielikuvituksessa näytti siltä, kuin olisi lukematon paholaisten parvi palannut päämiehensä luokse yölliseltä sielujen saalistusretkeltään. Silloin muuttui katu äkkiä valoisaksi: lankkuaidantakaisen avaran pihan perällä oli lähes kaksisataa metriä pitkä 5-kerroksinen tehdasrakennus leimahtanut täyteen valaistukseen. -- Ahaa! Olen varmaan taas kuumeessa, kun en heti ymmärtänyt, mutisi Marcus itsekseen. -- Viime maailmansodan todelliset tulokset! Ja tässä on siis laitos, jossa noita onnettomia voidaan vielä käyttää teollisuuden hyväksi. Marcus ei ollut käynyt tässä laitakaupungissa, mutta nyt hän oli varma, että tämä oli se kuuluisa tehdas, jossa miltei yksinomaan käytettiin raajarikkoisten työtä. Amerikasta asti oli hankittu mitä erilaisimpia koneita ja niiden avulla valmistettiin monenlaisia tuotteita. Marcus muisti, että tämän tehtailijan poika oli äskettäin liittynyt palkkaväkeen ja kohonnut kapteeniksi. Silmänräpäyksessä välähti Marcuksen mieleen eräs upseeriklubilla vietetty epämiellyttävä ilta. Joku oli kysynyt tältä samalta tehtailijan pojalta, tekevätkö raajarikot hänen isänsä tehtaalla työtä kumikäsillä. Ja tämä oli pilkallisesti nauraen vastannut: -- Kumikäsillä? Mitä he kumikäsillä tekisivät? _Teräksinen_ heille annetaan tehtaan puolesta. Siinä on koukkuja ja niveliä työn laadun mukaan -- ja mars, koneen viereen! Kellä ei ole pienintäkään kädentynkää jäljellä, tekee jaloillaan joitakin koneen vaatimia liikkeitä. Sillä maailma edistyy yhtä mittaa. Kuurot ja sokeat taas käyttävät konettaan mitä parhaiten -- eivätkä nenättömät ole vähääkään huonompia. Sitä vain on varottava, ettei mene heitä katsomaan! Hän oli räjähtänyt nauruun, mutta siihen ei ollut yhtynyt kukaan. -- Kyllä se minun mielestäni on asia, josta ei kannattaisi tehdä pilaa! oli äskeinen kysyjä sanonut moittien. -- Eikä myöskään kehua, miten tuollaisia raukkoja käytetään rikkauksien kokoamiseen! oli toinen, eräs nuori luutnantti lisännyt ja kalvennut vihasta. -- Vai niin, oli tehtailijan poika kiivastunut. -- Kaikki saisivat kiittää, että isä on perustanut tehtaan, jossa raajarikot saavat työtä! Muuten saisivat ehkä kuolla nälkään! Ja miksei niitä sopisi käyttää -- sehän on halpaa ja nöyrää työvoimaa! Aina ne tyytyvät siihen, mitä annetaan, ilman rettelöitä ja lakkoja! Pitäisihän myös käsittää, mikä merkitys tällä on kotimaiselle teollisuudelle! -- Minä poistun, ennen kuin joudun mihinkään kiusaukseen, oli silloin keskustelun alkaja sanonut ivallisesti ja lähtenyt suoraa päätä ulos. Monet muutkin olivat kääntäneet luutnantille selkänsä. Marcus muisti, miten hän silloin oli noussut ja päättänyt iskeä pilkkaajan maahan, jos tämä olisi sanankin jatkanut samaan suuntaan. Tehtaasta tuli kirkas valo, ja Marcus katseli tarkemmin ohikulkevaa joukkoa. Nyt vasta hän huomasi, miten heikoilta ja surkeilta he näyttivät. Heidän laihoissa, kalpeissa kasvoissaan näkyi vieläkin hirveitten kärsimysten jälkiä. Monet katsahtivat sivumennen Marcukseen, mutta yksikään ei katsonut ilmaisematta katkeruutta ja vihaa -- voimatonta, sammumatonta vihaa. Marcusta alkoi värisyttää ajatellessaan, että _jokainen_ heistä oli kerran ollut terve, nuori, voimakas -- hekin olivat silmät onnesta ja ilosta loistaen vieneet tyttönsä tuliseen tanssiin -- hekin olivat eläneet, rakastaneet. Mutta nyt he eivät enää tunteneet elävänsä: he olivat elävältä kuolleet. Niillä kurjilla jätteillä, jotka vielä olivat jäljellä elämästä, ei heille itselleen ollut mitään merkitystä. Ihmisraukat! ajatteli Marcus. Mikseivät he edes revi minua kappaleiksi? Minua, joka rohkenen töllistellä heidän kauheata kidutustaan. Ja lisäksi uskallan kantaa pukua, joka palauttaa heidän mieleensä kadotetun elämän -- muistuttaa _siitä_, mikä aiheutti heidän loppumattoman helvettinsä... Entistä masentuneempana Marcus asteli asuntoansa kohden; koko elämä tuntui kuvaamattoman surkealta ja kamalalta. Hän ei saanut mielestään noita onnettomia, ja hänen katkeruutensa lisääntyi hänen huomatessaan, että raajarikkoraukkojen oli täytynyt mennä työhön vielä aikaisemmin kuin toisten -- sillä nyt vasta muuta väkeä alkoi olla liikkeellä! Suuret ase- ja konetehtaat sijaitsivat tällä puolella -- ja kadut olivat mustanaan työmiehiä. Täällä olikin todella toisenlaista väkeä! Tosin hekin olivat nokisia, viluisia, näkyi paljon väsyneitä, vieläpä raajarikkojakin -- mutta heissä oli jotakin, mikä Marcuksen mielestä oli vielä tärkeämpää kuin muutamat jäsenet. Hämärä vaaleni yhä enemmän, ja Marcus tarkasteli jännittynyttä mielenkiintoa tuntien vastaantulevien liikkumattomia kasvoja. Hänen mielensä aivan omituisesti virkistyi: noissa kasvoissa, tuossa joukossa oli _voimaa_. Kun se tuhatlukuisena, mustana joukkona marssi eteenpäin, ilmeni siinä aivan kuin suunnattoman koneen voima; sen askelten äänikin, tuo tuhansien raudoitettujen saappaitten pauke, oli niin kova, tasainen ja yhtäjaksoinen kuin pikatykkien kaukainen, taukoamaton jyrinä. Marcus ei kuullut ainoatakaan sanaa heidän huuliltaan, kukaan ei viitsinyt heittää häneen silmäystäkään, mutta tuossa ylpeässä äänettömyydessä oli hänen mielestään tietoista voimaa -- ja uhkaa. Marcus tunsi syvää myötätuntoa heitä kohtaan; he vihasivat, tahtoivat kostaa -- niin tahtoi hänkin! Eihän tuo ihmeellistä ollutkaan. Tehtaassa oli isä työskennellyt koko ikänsä, siellä oli hänkin työskennellyt monina vuosina. Nehän olivat oikeastaan hänen _veljiään_, Marcus tunsi saavansa uutta voimaa ja tarmoa olemukseensa. Entä nuo äskeiset onnettomat -- voivatko he mitään? Silloin Marcuksen sielussa välähti kuin valo: he voivat _enemmän_ kuin toiset! Sillä jokainen heistä todistaa vakuuttavammin kuin kokonaiset kirjat, jokainen heistä on vaikuttavampi kuin tulisinkaan puhe! Heidän puhkotut silmänsä, kauheat arpensa ja huulettomat suunsa, jotka näyttävät kaameasti irvistävän -- äänettöminäkin ne huutavat _kostoa_. Heidän aaveentapainen, lukematon joukkonsa on aivan kuin sydäntä järisyttävä, _äänetön huuto:_ -- _Pois sota!_ KOSTAJA. PUNAINEN ARPI. Marcus kopautti kaksi kaksoislyöntiä ja kuullessaan ystävänsä vastaavan, hän astui sisään. Antonius katsahti häneen tutkivasti, mutta kysyi sitten näköjään huolettomasti: -- No, miten tällä kertaa pääsit urkkijoista irti? -- Kyllä siinä pula oli! vastasi Marcus katkerasti hymähtäen. -- Sillä nyt ne ovat tuoneet autonkin minua varten! -- Autonkin? -- Niin. Petin niitä muutaman kerran hyppäämällä autosta. Mutta tänään istahdin urkkijan autoon -- ja kun eräässä kulmassa hyppäsin pois ja pistäydyin porraskäytävään, seisahtui autokin jonkin matkan päähän, ja sitten alkoivat odottaa -- jäljessä tuli toinen auto lähtien seuraavaa katua vartioimaan! -- No miten pääsit lopulta tänne? -- Venytin matkan! naurahti Marcus. -- Kaksi kertaa ajoin raitiotievaunulla, kaksi kertaa autolla, kerran ajurillakin -- ja lopulta kiipesin erään lankkuaidan yli! Vihdoin vaihdoin lakkia -- ja nyt olen tässä! -- Entä keksintösi? Marcuksen kasvot synkistyivät nopeasti, ja hän vastasi hiljaa, maahan katsoen: -- Siitä ei tule mitään. -- Miten niin? kysyi Antonius hämmästyen. Marcus koetti hillitä itseään, mutta yht'äkkiä hän sähähti läpitunkevasti: -- Minä en voi ajatella mitään -- niin kauan kuin _se_ konna on terveenä -- ja voi harjoittaa petomaista menettelyään. Ei! Hän nousi kiivaasti kävelemään, ja Antonius katsoi häntä kuin säälien sekä sanoi hiljaa: -- Veliparka, tuo on hermostumista -- sillä voisithan suorittaa asian myöhemmin. Kyllä minä ymmärrän, että se on vaikeata sinulle -- mutta hän on _santarmiupseeri_. Jos menet vaatimaan hänet kaksintaisteluun, on varma, että sinut vangitaan etkä saa enää koskaan tilaisuutta kostoon. -- No, oletko voimistellut? -- Joka päivä olen kävellyt puoli tuntia, lentänyt, ampunut ja iltaisin miekkaillut itseni näännyksiin -- mutta minä en, en... Kun Antonius ei sanonut mitään, Marcus lisäsi epäröiden: -- Minulla on kyllä eräs suunnitelma. Ajattelin koettaa päästä saman klubin jäseneksi, ja -- ja tuttavaksi -- hän on peluri. Kun toinen ei vieläkään vastannut, Marcus muuttui tulipunaiseksi kasvoiltaan ja sanoi kiihkeästi: -- Kyllä tiedän, mitä sinä ajattelet... Ja itsekin inhoan ja häpeän itseäni... Mutta en voi olla missään, ellen saa kostaa -- tehdä hänelle jotakin. -- En minä sitä puolta ajatellut -- sellaiseen hirviöön ei tarvitse soveltaa kaikkia kunnian vaatimuksia. Mutta voitkohan olla tarpeeksi kylmäverinen? -- Kärsin vaikka mitä, kun vain tiedän saavani _kostaa!_ huudahti Marcus hurjasti. -- Kyllä minun mielestäni on hiukan turhaa hätiköimällä panna itseäsi vaaranalaiseksi tuollaisen yksinkertaisen konnan tähden, mutta tee tahtosi mukaan. Koeta nyt ainakin olla varovainen -- toimittaa niin, että _hän_ vaatii sinut -- -- Niin juuri ajattelin, sanoi Marcus, ja lisäsi hiljaisemmin: -- Antonius, ethän sinäkään voisi toisin tehdä tällaisessa asiassa..? Antonius ei vastannut, vaan katsahti ulos ikkunasta. Kaikki kävi Marcuksen suunnitelman mukaan. Hän sai suosituksen kyseessä olevaan klubiin; santarmikapteenin tietoon tuli myös, että Marcus oli saanut tavattomia summia keksinnöstään, ja kapteeni tuli itse esittelemään itsensä, itse hän myös ehdotti peliä. Marcus oli huono pelaaja, hän sai yrittää parhaansa -- hävitäkseen mahdollisimman vähän. Hän ei kuitenkaan suostunut suuriin summiin, jotta sai rahansa riittämään. Väkijuomia hän inhosi, mutta käytti niitäkin jonkin verran -- suunnitelmansa vuoksi. Kaiken lisäksi hän kerran klubin miekkailusalissa toimitti itsensä sattumalta miekkailemaan sapelilla erään santarmikapteenin juomaveikon kanssa ja esiintyi niin kömpelösti, että tämä huudahti isällisesti: -- Se on vaarallista, nuori ystäväni! -- Minä ammun hyvin, sanoi Marcus ikään kuin puolustellen. Ja kun hän heti pistoolillaan ampui kolme kymppiä, oli entinen ratsumestari aivan ihastunut. Hän kehoitti kuitenkin Marcusta harjoittelemaan myös sapelimiekkailua. Marcus halveksi ja inhosi itseään menettelynsä vuoksi; hän olisi tahtonut iskeä nyrkillään tuota kirottua suuta niin että hampaat olisivat varisseet! Mutta sitten hän taas ymmärsi, ettei kapteeni tule kaksintaisteluun, ellei ole varma voitostaan -- vielä vähemmän, jos hän aavistaa jotakin kostoa: ja hänen _täytyy_ kostaa! Jok'ainoa päivä hän edelleen suoritti raskaan ruumiinharjoitusohjelmansa. Ja kolmen viikon kuluttua hän oli ruumiillisesti entisellään. Tähän aikaan hän ei käynyt lainkaan ystäviensä luona -- sillä hän epäili jokaista askeltaan kaupungilla seurattavan. Lentokentän alueella hän suoritti harjoituksensakin. Marcus istui kapteenin seurassa hienon ravintolan nurkkakomerossa. Kapteeni oli sinä iltana voittanut Marcukselta huomattavan summan, tarjonnut illalliset -- ja nyt hän tilasi vielä parasta konjakkia. Kapteeni oli koko illan ollut humalassa, ja konjakkipullo oli vasta puolillaan, kun hän alkoi kertoilla ruokottomia juttuja, nauraen niille itse täyttä kurkkua. Marcus teeskenteli myöskin humalaista, mutta todellisuudessa hän oli ottanut korkeintaan pari kolme lasia; oli vain ryyppäävinään. Hän oli päättänyt tänään saada ilmi täyden totuuden. Puoliyön aikaan kapteeni oli miltei tolkuton, nojasi vain raskaasti pöytään, silmät sulkeutumaisillaan. Mutta sitten hän äkkiä innostui ja ehdotti että lähdettäisiin johonkin taloon. -- Joutavia, änkytti Marcus juopuneesti. -- Onhan teillä kokonainen haaremi neitosia! Olen sitä paitsi kuullut, että te olette oikea mestari naismaailmassa. Kapteenin pienet siansilmät alkoivat kiiltää. Hän maiskutteli paksuja huuliaan kuin herkullista ruokapöytää ajatellessaan ja röhisi itserakkaasti: -- Jaa -- hm... En voi kieltää, että naiset yleensä juoksevat jäljessäni. Ja onhan niitä ollut -- he, he, herkullisia... Mutta minä olen aina sanonut: naisia pitää osata _käsitellä_, he, he... Kapteeni naureskeli, kierrellen tuuheita viiksiään. Ja aivan kuin äärimmäisesti ponnistaen Marcus sai sanotuksi käheällä äänellä: -- Oli teillä silloinkin kaunis neiti -- kun minä siellä kävin... Enkö ole oikeassa? -- Kaunis se oli kuin enkeli -- mutta kissan sukua! huudahti kapteeni innostuen; sitten hän remahti oikeaan röhönauruun, aivan kuin muistellen jotakin hyvin hassunkurista tapausta ja hörähteli sen lomasta: -- Ajatelkaa, että se kynsi ja puri kuin kissa! Katsokaa tätä pientä arpea nenässäni -- sen hän puri kun -- he, he -- yritin suudella... Kuin nopeana elokuvana näkee Marcus, miten tuo hohottava hirviö hiipi yön pimeydessä Aurelian koppiin. Tyttö herää oven narinaan -- askeleihin. Salalyhdyn valossa näkyvät hänen lumivalkeat kasvonsa, kauhusta mielettömät silmänsä. Hän kirkaisee -- ja niinkuin inhottava hämähäkki juoksee verkkoon takertuneen perhosen kimppuun, konna hypähtää hohottaen Aurelian kimppuun -- paksut partaiset huulet tukehduttavat ahnaasti värisevän avunhuudon... -- Koetti, pahus, tärvellä minun antiikkisen nenäni, he, he, johon kaikki naiset hullaantuvat! He, he... Marcus mietti, mitä tekisi raiskaajalle. Nyt asia selvisi hänelle äkkiä kuin leimahdus -- ja hän purskahti onttoon nauruun. Ellei kapteeni olisi ollut niin tolkuttomasti humalassa, olisi tuo nauru puistattanut häntä; nyt hän luuli sen aiheutuneen hänen onnistuneesta sukkeluudestaan ja sammalsi yhä innokkaammin: -- Katsokaas _tätä_ arpea. Se on saman pikku kissan kynsien jälkiä -- he, he... Ja ne olivat kauniit hampaat ja kynnet... Kapteeni kallisti päätään -- ja myös hänen paksussa siankaulassaan näkyi punainen arpi. Saatanallisen selvästi Marcus näki uudestaan tuon tapauksen yhä kiduttavampia yksityisseikkoja. Samassa hän kuuli kapteenin muistonsa vallassa suutaan maiskuttaen öhkivän: -- Ja mikä vartalo -- mikä herkullinen vartalo! Se oli liikaa! Marcuksen silmissä leiskahti kuin punaisia raketteja; hänet valtasi mieletön himo tarttua tuohon paksuun kaulaan ja kuristaa sitä, kunnes viimeinenkin vavahdus olisi tauonnut saastaisessa ruhossa! Hän nousi, ja hänen sormensa aukenivat kuin kotkan kynnet. Samassa silmänräpäyksessä taukosi aivan kuin yhdellä iskulla räikeä marssi -- ja Marcus tuli järkiinsä; hän peräytyi, mutisten käheästi: -- Siinäpäs on todellakin arpi -- Punainen arpi... Hän koetti vaivata päätään, miten parhaiten olisi voinut vaatia konnaa kaksintaisteluun. Mutta nyt se ei ollut mahdollista. Täytyi vieläkin odottaa. Mutta muutaman päivän kuluttua Marcus onnistui. Klubilla oli paljon humalaisia upseereja, hän pelasi kapteenin kanssa ja alkoi häviöstään syyttää kapteenia väärin pelaajaksi, varkaaksi -- niin hiljaa, etteivät toiset kuulleet. Kapteeni hypähti seisoalleen ja löi Marcusta korvalle. Syntyi hirmuinen metakka, jonka lopputuloksena oli se, että Marcus hiukan horjuillen koetti seistä suorana ja ryhdikkäänä ja änkytti mahdollisimman juhlallisesti: -- Herra kapteeni! Minulla on kunnia huomenaamuna lähettää edustajani. -- Hyvä on! huusi kapteeni raivoisasti. -- Kyllä minä _näytän!_ Minä! Päästyään kadulle Marcus huokasi aivan kuin hän olisi saanut tehdyksi jonkin rasittavan, saastaisen työn, joka oli määrätty hänen päivätyökseen. Tummalla sinertävällä taivaalla vilkkuivat iloisesti tähdet. Marcus seisoi hetkisen autiolla kadulla syvään hengittäen, sitten hän lähti -- ja hänen askelensa tuntuivat keveiltä ja joustavilta. Kun Antonius ja eräs luutnantti Augustus seuraavana aamuna menivät santarmikapteenin luokse, esittivät tavanmukaiset lauseet ja kysyivät, mitkä aseet kapteeni valitsee, väreili tämän paksuilla huulilla tuskin huomattava hymy; hän näytti aivan kuin ajattelevan hetkisen ja vastasi sitten varmasti ja voitonriemuisesti: -- Sapelit! V:ssä huomenaamuna kello kahdeksan! Sekundantit poistuivat kumartaen. KAKSINTAISTELU. Oli mitä ihanin syysilma, kun Marcus seuralaisineen saapui kohtauspaikalle hiukan ennen määräaikaa. Kun vastapuolue oli tullut, mitattiin sapelit ja tehtiin muut tarvittavat valmistukset. Kun kapteeni asetakkisillaan asteli paikalleen, näytti hän miltei jättiläiseltä -- ja hänen täyteläisillä kasvoillaan väreili voitonvarma, ylimielinen ilme. Marcus taas näytti yhtä tyyneltä ja välinpitämättömältä, kuin olisi aikonut harjoitella miekkailusalissa. Kun sapelit olivat kalskahtaneet yhteen, näytti kapteeni tunnustelevan hetken, ja sitten hän teki voimakkaan hyökkäyksen, minkä piti lävistää Marcuksen oikea olkapää; toinen torjui sen kuin leikitellen -- ja kapteeni ällistyi, ikään kuin olisi tapahtunut jokin erehdys. Hän hyökkäsi uudestaan kaksi, kolme kertaa peräkkäin entistä hurjemmin -- ja Marcus väisti ne helposti edes silmää räpäyttämättä. Kapteenin kasvoilla kuvastui ensin hämmästys, sitten pettymys, sitten raivo; hänen ennestäänkin punakat kasvonsa muuttuivat tulipunaisiksi. Hammasta purren hän hetken mulkoili hurjasti vastustajaansa. Sitten seurasi näytelmä, joka saattoi sekundantit tavattomaan jännitykseen. Sillä niinkuin äärimmäiseen raivoon ärsytetty puhvelihärkä kapteeni hyökkäsi lukemattomia kertoja peräkkäin; ja muutamilla, mitättömältä näyttävillä pikku liikkeillä Marcus torjui nämä hyökkäykset; niinkuin siro, notkea tiikeri puhvelin hyökätessä vain hiukan liikahtaa paikaltaan -- odottaa vain hiukan kyyristyneenä, liikkumattomin silmin, uhkaavana, tilaisuutta kuolemanhyppyynsä ja taukoamatta tuijottaa uhriansa peloittavalla katseellaan. Kapteeni taukosi lopulta läähättäen, ja hänen kasvonsa olivat muuttuneet kamalan näköisiksi: hiki pursui matalasta otsasta, ja tuijottavissa, ulkonevissa silmissä kuvastui hirveä epätoivo ja raivo; ja taas hän hyökkäsi. Marcus oli kummallisen tunteen vallassa; hän eli _kahta elämää_. Hänen erinomainen taitonsa ja kestävyys, jonka hän oli saavuttanut kuukauden mitä ankarimmalla harjoituksella, teki sen, ettei hän tuntenut pienintäkään jännitystä; hänen ruumiinsa puolustautui miltei koneellisesti ja hyökkäilikin yhtä paljon kuin kapteenikin; mutta sivullisista näytti, niinkuin hän ei olisi totta tarkoittanut, vaan pilkannut, ärsyttänyt. Eikä hänen poskillaan näkynyt vielä edes punaa. Mutta Marcuksen sielu oli toisaalla: sielunsa silmäin edessä hän näki uudelleen tuon inhottavan tapauksen pimeässä kopissa, kun nuo paksut huulet... Hän näki Aurelian hennon ruumiin vavahtelevan tuskasta, kun hän oli ottanut kuolettavan myrkkyannoksen. Mitä hän mahtoi ajatella, kun tunsi ruumiinsa jäykistyvän, kylmenevän -- mikä mahtoi olla hänen viimeinen ajatuksensa, mikä _viimeinen kuiskaus_ hänen kuolemankalpeilta huuliltaan? Todistajien mielestä oli tuota kummallista taistelua jatkunut kokonainen iankaikkisuus, mutta vieläkään Marcus ei ollut hengästynyt, ei hikipisaraa näkynyt hänen kalpeilla kasvoillaan; hän käytti niin tavattoman vähän voimaa liikkeisiinsä, jotka näyttivät vieläkin sirolta leikittelyltä. Ja hän itse näki uudelleen ja uudelleen kiduttavan selvästi tuon inhottavan rikoksen. -- Roisto -- mitä -- mitä tämä on --? hän äkkiä kuuli kapteenin ähkyen sähisevän. Kylmä viha valtasi Marcuksen; hän teki muutamia valehyökkäyksiä, jotka pakottivat kapteenin ponnistamaan kaiken voimansa puolustautuessaan. Julmasti nauttien hän näki, että kapteeni oli menehtymäisillään: hiki valui virtana ja suu oli ammollaan. Paksujen huulten takaa näkyivät keltaiset, petomaiset hampaat -- ja suunnaton ruho hetkui raskaasta läähätyksestä. Marcus puhui hiljaa, nauraen karmivan ivallisesti: -- Kaksintaistelua. Älkää siis hermostuko herra kapteeni! Ehkä keskustelemme hiukan -- se tyynnyttää hermoja. Puhutaan vaikkapa naisista, se ehkä miellyttää teitä parhaiten! Eikös sekin ollut kiintoisa, se, se ravintolatyttö? Ja entä se kissamainen, joka puri. Ha, ha, ha! Eikö sellainen tule usein mieleen? Kapteeni katsahti vastustajaansa ja alkoi vavista kauhusta; tämän silmissä oli kylmä, julma kiilto, ne olivat tiikerin silmät. Ja ohuet huulet hymyilivät sellaista hymyä, ettei hänellä saattanut olla pienintäkään armoa odotettavissa, vastustaja tappaa hänet armotta heti... -- Konna, hän kähisi vaivalloisesti. -- Herra kapteeni! Se ei ollut vastaus kysymykseeni! Miksi ette keskustele! -- Sitten hän lisäsi niin hiljaa, että vain kapteeni kuuli: -- Muistatteko nyt häntä -- _nyt juuri?_ Kapteenin sekavissa aivoissa välähti, ettei hänen vastustajansa ollutkaan ihminen, vaan paholainen, joka oli lähetetty kiduttamaan häntä sen tytön kuoleman tähden. Silmät kauhusta pullistuneina hän puhkui hiljaa: -- Sinä olet -- perkele... -- Se ei vieläkään ollut vastaus. Ettekö siis enää muista häntä? Viimeisen lauseen Marcus kuiskasi yhä hiljemmin. Nyt kapteeni oli surkean, säälittävän näköinen: kuolainen vaahto valui ammottavasta suusta, kurkku korisi kuin viimeisiä henkäyksiä vetäessään; hän horjui kuin juopunut, sapeli oli vähällä pudota, mutta viime hetkellä hän ehti muuttaa sen toiseen käteensä. Silloin toinen kapteenin sekundanteista änkytti värisevällä äänellä: -- Herra insinööri! Tämähän on julmaa kidutusta! Lopettakaa vihdoinkin! -- Hyvä on! mutisi Marcus hiljaa. -- Hyvät herrat -- korisi kapteeni kuin tukehtumaisillaan. Mutta enempää hän ei ehtinyt. Sillä salamana leiskui Marcuksen miekka, kun hän uskomattoman nopeasti teki viisi kuusi valepistoa; kapteeni käännähteli niiden vuoksi tolkuttomasti kuin suuri, kömpelö otus, joka on ajettu näännyksiin ja nyt vain hiukan käännähtelee koirien ahdistaessa. Hän oli joutunut hiukan sivuttain vastustajaansa, tämä otti vielä lyhyen askelen sivulle -- ja hirveällä, paukahtavalla iskulla putosi maahan kapteenin korkea nenä -- ihan kasvojen pintaa myöten... Kapteeni rojahti maahan kuin päähän isketty härkä -- ja veri alkoi hurjasti tulvia. -- Herra jumala! huudahti taas kapteenin toinen sekundantti kauhistuneena. -- Tämähän on hirveää raakuutta! Ei luulisi ihmisen -- Marcus kääntyi hänen puoleensa, lausuen kohteliaasti: -- Herra luutnantti! Säästäkää tuomionne siksi, kunnes olette kuullut minua. Ja sillä aikaa, kun tiedoton kapteeni kannettiin autoon, ja odottanut lääkäri antoi ensi avun, vei Marcus nuoren miehen syrjään. Ja kun hän oli hetken puhunut, näkivät toiset luutnantin tarttuvan Marcuksen käteen ja puristavan sitä voimakkaasti. Hän näytti liikuttuneelta, ja hänen silmänsä kiilsivät omituisen kosteina... Kotimatkalla Antonius sanoi hiljaa: -- Kyllä sinä osasit kamalasti kostaa. -- Eikö hän ollut sitä ansainnut? kysyi Marcus hämmästyen. -- Tietysti! Minun mielestäni ei se vielä silläkään ole kostettu, vastasi Antonius. -- Varsinkin kun on satoja, tuhansia viattomasti tuhottuja, joita ei voida koskaan kostaa. Sen tähden tämä olikin pieni ja verraten rajoitettu tapaus, eikä ole varmaa, oliko hänkään edes pääsyyllinen rikokseensa. Nykyinen, militaristinen hirmuvalta _kehittää_ kätyreistään tuollaisia petoja -- _se_ täytyy siis kukistaa! -- Niin, minä kyllä käsitän hämärästi, että sinä olet oikeassa, mutta en voinut toisin tehdä! Ajattele, mitä hän teki! -- Ystäväni! sanoi Antonius katsahtaen Marcusta silmiin. -- Minä kyllä ymmärrän sinut täydellisesti. Nyt puuttui puheeseen myöskin toinen sekundantti, eräs tykkiväen luutnantti Augustus, joka poikasesta asti oli ollut Marcuksen ja Antoniuksen ystävä. Hänen kauniit, hienopiirteiset kasvonsa olivat vieläkin kalpeat, ja hän puhui epäröiden: -- Kyllä minäkin ymmärrän sinut, mutta en voi auttaa, että se lopulta tuntui -- sittenkin raa'alta. Minua puistatti... -- Mutta eihän maapallolla _saa_ olla mitään liian raakaa _upseerille!_ huudahti Marcus hillityn harmistuneena. -- Kymmenettuhannet kuolleet, sadattuhannet silvotut ruumiit, poltetut kylät, maahan murskatut kaupungit: hävitys ja kuolema -- sehän on upseerin varsinaista työtä! Juuri upseerin täytyy olla kaikista raakamaisin: hänenhän täytyy _pakottaa_ viattomat ihmiset noihin raakuuksiin, kuoleman uhalla! Marcus koetti nauraa, mutta hänen kasvonsa vääntyivät pidätetystä vihasta ja äänessä kuvastui viiltävä katkeruus: -- Tietenkään ei ole vähääkään raakaa, kun sinä suuntaat suurtykkisi turvattomiin kaupunkeihin, ja naiset, vapisevat vanhukset ja pienet viattomat lapset silpoutuvat silmänräpäyksessä kappaleiksi! Ja kun minä ilmasta pudottelen sinne samanlaisia pommeja, niin eihän se mitään tee -- eihän _se_ ole raakuutta! Mutta kun minä annan hengenvaarattoman muiston santarmiupseerille, ihmispedolle, joka on tuhonnut lukemattomien viattomien elämän, niin silloin minun ystävääni puistattaa. Se on hirvittävän raakaa -- sillä hyttysen te kuurnitsette, mutta kameelin te nielette! Hän ei voinutkaan enää säilyttää pilkallista sävyään; hän kalpeni raivosta ja lisäsi hiljaa, läpitunkevasti: -- Kun sinä, jonka ammatti on raakuus, tulet puhumaan raakuudesta minulle -- niin eikö sinua hävetä? He olivat parhaillaan luonnonpuiston autiolla kävelytiellä; Augustus seisahtui tarttuen Marcuksen käteen ja puhui mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä: -- Ystäväni -- ystäväni -- anna anteeksi! Olen puhunut ajattelemattomasti. Mutta älä vain luule, että hyväksyisin sotaa! Ei, ajattelen siitä aivan samoin kuin sinä! ja ehkä kerran saat tietää, miksi vielä olen upseerina. Älä vain ole vihainen -- minulla on sellainen luonne, että sen, minkä juuri näen -- en ymmärrä itsekään... Hän oli niin liikuttunut, että kyynelet tulivat hänen silmiinsä. Marcus pudisti hänen kättään sanoen lämpimästi: -- En, en veli! Kun kerran sanot, että... Älä sinäkään veli muistele minun loukkaavia sanojani -- olen tuon asian tähden kärsinyt _liiaksi_. -- Ei puhuta enää tästä, veljeni! lisäsi Augustus. -- Marcus, oletko jo kauan ymmärtänyt kaiken noin selvästi? Ethän koskaan ole noin puhunut! kysyi Antonius ja hänen äänensä väreili omituisesti; Marcus näki ystävänsä mustien silmien loistavan innostuksesta ja sisäisestä ilosta. -- Olen paljon ajatellut noita asioita viime aikoina, vastasi Marcus. Sitten hän kertoi lyhyesti vankilatunnelmansa; kertoi kohtauksensa raajarikkojen kanssa ja mitä oli tuntenut nähdessään suuret työläisjoukot sekä lopetti seuraavasti: -- Siitä vain olen pahoillani, etten ennen ole tullut ajatelleeksi oikeata elämää. Keksintöni on ehkä vienyt niin aikani, etten ole ehtinyt harrastaa tärkeämpiä asioita. -- Kyllä sinä pian opit tuntemaan... Kun Augustus oli noussut raitiotievaunuun lähteäkseen kasarmiinsa kaupungin toiselle puolelle, sanoi Antonius hiljaa: -- Kuulehan, olen saanut tietää, että hallitus salassa valmistelee sotaa naapurivaltakuntaa vastaan. Se pitäisi saada estetyksi. Jos sinä saisit keksintösi valmiiksi, niin ehkä sekin olisi suureksi avuksi. -- Veljeni, Marcus kuiskasi kiihkeästi, -- nyt minun _täytyy_ onnistua! Minä alan kokeilla yöt ja päivät! -- Älä sentään rasita itseäsi liiaksi -- silloin et onnistu niinkään. Oletko varma, ettei herätä epäluuloja, jos olet kovin paljon kokeilupajassasi? -- Ei vähääkään! vastasi Marcus ja lisäsi hymyillen: Olen ilmoittanut päällikölle, että koetan keksiä parhaillaan erästä apulaitetta koneeseeni ... hän on antanut minulle lisää vapauttakin. Ja nyt hän odottaa jännittyneenä, että onnistuisin -- että ansaitsisin _hänelle_ vielä toisenkin ritarimerkin! He erosivat hiljaa naurahtaen. MILJOONIEN NIMESSÄ. Marcuksen kuumeisilla kasvoilla kuvastui salaperäinen riemu ja hurmaus kun hän seisahtui keskelle kokeilupajansa lattiaa. Hän tuijotti hetkisen loistavin silmin yhteen paikkaan -- niinkuin olisi kaukaisuudessa nähnyt jotakin kaunista ja ihmeellistä -- ja kuiskasi itsekseen: -- Vihdoinkin! Sitten hän puki takin ylleen, sammutti sähkölampun ja poistui. Ja juostessaan portaita ylös maanpinnalle, hän tunsi jäsentensä vapisevan ja päänsä humisevan -- hän oli kuumeisella innolla taukoamatta työskennellyt kolme vuorokautta. Oli vielä miltei pimeä. Kylmä aamuilma tuntui virkistävän, mutta sittenkään hän ei malttanut kävellä, vaan otti auton ja ajoi siihen kaupunginosaan, missä Antonius asui. Marcus oli pari päivää sitten saanut hänen asuntonsa avaimen. Hän hiipi taloon salatietänsä myöten, aukaisi sitten äänettömästi oven, asteli ystävänsä vuoteen viereen ja lausui hiljaa hänen nimensä. Antonius hypähti hätkähtäen istualleen, ja kun Marcus ilmaisi nimensä, hän kysyi levottomasti: -- Mitä nyt, Marcus? Onko tapahtunut jotakin? -- On, vastasi Marcus ääni värähtäen. Kun Antonius sytytti valon ja näki Marcuksen liikuttuneet kasvot, hän tarttui kiihkeästi tämän käteen ja kuiskasi jännittyneenä: -- Se on valmis...? -- Se on valmis! vastasi Marcus kuin kaiku ja lisäsi juhlallisesti: -- Nyt voin hämärässä ja pimeässä kiitää ilmassa näkymättömänä. Marcus hämmästyi nähdessään, miten tavattomasti hänen ystävänsä muuttui. Kasvot kalpenivat entistä kalpeammiksi, sieraimet laajenivat ja suurenneet silmät säihkyivät. Kun hän oikaisi pitkän, solakan vartalonsa, näytti hän yliluonnolliselta, ja hänen äänensäkin oli vieras ja matala: -- Veljeni, minä kiitän sinua _miljoonien puolesta_. Marcuksen valtasi salaperäinen tunne, ja kylmät väreet kiitivät hänen ruumiinsa lävitse. Hänet oli otettu kolme päivää sitten sotilasliiton keskuskomiteaan; hän ei tiennyt siitä vielä mitään, mutta tällä hetkellä hänestä tuntui, että Antoniuksella, sen johtajalla, todella oli valta ja voima puhua miljoonien puolesta. Antonius viittasi Marcusta istumaan, puki äänettömästi hiukan ylleen; sitten hän istahti Marcusta vastapäätä ja pyysi tätä kertomaan, miten hän lopulta oli onnistunut. Marcus lupasi selittää toiste yksityiskohtaisesti; hän ilmoitti näkymättömyyden aikaansaatavan pääasiallisesti siten, että rungon alapuoli on kokonaan peitetty läpinäkyvällä selluloosalevyllä, joka maalattiin hänen keksimällään värisekoituksella. Levy oli hiukan irti rungosta ja tähän _väliin_ johdettiin tasainen sähkövalo, joka säännösteltiin ympäristön valosuhteiden mukaan. Antonius oli jännittyneenä kuunnellut selostusta; nyt hän kysyi: -- Mutta miten lentäjä voi tietää, että valomäärä on sama kuin ympäristön? Marcus kertoi, että tässä juuri oli ollut suurimmat vaikeudet, mutta hän oli lopulta keksinyt laitteen, joka automaattisesti piti valon yhtäläisenä ympäristön kanssa. Kun hän oli vielä lyhyesti selostanut laitteensa rakennetta, Antonius tarttui uudestaan hänen käteensä ja puhui syvän liikutuksen valtaamana: -- Veli, sinä olet tehnyt suuren työn. Minä olen myös tehnyt erään keksinnön -- ja niiden molempien avulla voidaan ehkä ratkaisevasti vaikuttaa sotien lopettamiseen: silloin kun suuret joukot aloittavat viimeisen ponnistuksensa. Ja sinut tullaan _aina muistamaan!_ Mutta Marcus muisti samassa ensimmäisen keksintönsä, se lennähti hänen mieleensä kuin ruma rikos; lattiaan katsoen hän virkkoi hiljaa: -- Mutta ei mikään voi hyvittää sitä, että olen tuollaiselle hallitukselle luovuttanut lentokoneeni keksinnön. Antonius katsoi häntä hetken ja sanoi sitten terävästi: -- Sanopa ystäväni, miten olisit tällaisessa urkkijamaassa voinut rakentaa koneesi, ellet olisi luovuttanut sitä hallitukselle? -- Jaa, tuota -- en nyt oikein -- -- Sinun täytyy myöntää: et missään! Tai _ehkä_ sinun olisi annettu rakentaa se valmiiksi, sitten otettu kone ja keksintö -- ja sinut itsesi lävistetty muutamalla kymmenellä kuuden millin kuulalla! Mutta nyt sinä olet elossa -- ja valmiina on kaksikymmentä kappaletta maailman paraita lentokoneita ja uusia tulee! Marcus tuijotti Antoniukseen ällistyneenä, ja tämä jatkoi hitaasti ja salaperäisesti ääntään hiljentäen: -- Minä taas olen pitänyt huolta siitä, että näissä koneissa on meikäläiset ohjaajat. -- Oo, onko se totta? änkytti Marcus tuijottaen hämmästyneenä ystäväänsä. -- Miten sinä olet voinut saada niin paljon...? -- Niinkuin ehkä tiedät, alkoi Antonius kylmästi puhua, -- sain periä miljoonaomaisuuden. Ja eräästä syystä olen kouluttanut parikymmentä sopivaa nuorukaista lentäjiksi -- ja avustanut vielä muutamia. Nämä ovat yleensä hyviä lentäjiä, ja kun minä olin harjoituspäällikkö, ehdotin sinun uusiin koneisiisi ainoastaan meikäläisiä! Eikö näin ole parempi? Viime lauseen hän heitti kuin ilkamoiden. Äskeinen hämmästys ja lumous valtasi Marcuksen kaksinkertaisena. -- Sen tähden sinä siis minuakin avustit...? änkytti Marcus. -- No, jos niin tahdot sanoa. -- Mutta älkäämme enää puhuko tästä. -- Mutta enhän minä ole näihin asti ymmärtänyt mitään. Kuinka sinä voit luottaa minuun? Silloin Antonius puristi Marcuksen kättä, ja katsoen tätä miltei hellästi silmiin, sanoi hiljaa, korostaen joka sanan: -- Marcus, minä tiesin, että sinä tulet kerran _muistamaan isäsi_. Marcus tunsi itsensä lapseksi tuon miehen edessä. Hän ei sanonut mitään, mutta hänen katseestaan loisti ihailu ja kiitollisuus. Antonius piteli yhä hänen kättään ja katsoen häntä silmiin kostealla katseellaan puhui katkonaisella, käheällä äänellä: -- Marcus -- sinä tiedät, miten molemmat veljeni... Niin -- sinä olet samanluonteinen kuin minun toinen veljeni -- ja minä -- minä olen pitänyt sinusta niinkuin... Jotain outoa ja suurenmoista ilmeni noiden kahden raudanlujan miehen hellyydessä; Marcuksen kasvot kalpenivat, hän puristi tietämättään kaikin voimin toisen kättä, katsoi tätä tulisesti silmiin, ja vain hampaitaan kiristäen hänen onnistui tukahduttaa nyyhkytyksensä. Vihdoin hän änkytti hiljaa: -- Veljeni -- _sinä_ minut pelastit -- vankeudesta... -- Minä olin levoton sinun tähtesi, veli... -- Veljeni -- veljeni, sopersi Marcus kuiskaten ja painoi päänsä Antoniuksen olkapäätä vastaan. Suuri hellyys täytti hänen sydämensä ja hänen oli vaikea pidättää äänetöntä, kurkkuun kohoavaa nyyhkytystä -- hän pidätti pienen aikaa hengitystäänkin; sitten hän kuuli Antoniuksen sanovan reippaasti: -- Niin veli! Nyt meillä on _toivoa!_ Ja sinäkin kohoat taas yhden arvoasteen. -- Ilmoitanko siis tämänkin keksinnön hallitukselle? kysyi Marcus neuvottomana. -- Mitä pikemmin sitä parempi! Pääset eroon urkkijoista -- ja santarmikapteenin pudotettu nenä unohdetaan! Sillä katsos, veli: lukemattomat kerrat on yhden tuollaisen roiston nenän tähden pudotettu _monen_ rehellisen miehen _pää_. Kun Julia palvelijattaren kutsusta tuli vastaanottohuoneeseen, leimahtivat hänen poskensa tulipunaisiksi ja hänen silmänsä alkoivat loistaa. Hän näytti muutenkin virkeämmältä kuin ennen. Hän miltei juoksi Marcusta vastaan ja tarttui tämän käsiin huudahtaen lapsellisen luonnollisesti: -- Miten iloinen olen, että vihdoinkin tulitte! Pelkäsin, ettette enää koskaan tulisi. Hän loi katseensa lattiaan ja lisäsi kuiskaten: -- Olen teitä niin _kovin_ odottanut. -- On ollut erittäin tärkeitä toimia -- etten ehtinyt -- vaikka, koetti Marcus puolustautua. -- Ymmärrän sen. Sitten tyttö tarttui uudelleen Marcuksen käteen ja kysyi tuskallisen jännittyneenä: -- No, sanokaa _te_ minulle totuus. Onko niissä huhuissa perää -- että hän olisi -- myrkkyä... Marcus koetti vastata vältellen, lohduttaa ja hälventää tytön epäluuloja, mutta lopulta hänen täytyi ilmoittaa totuus. Julian kasvot muuttuivat kalmankalpeiksi, hän hapuili käsillään ja oli kaatumaisillaan, niin että Marcuksen piti tukea häntä ja taluttaa hänet nojatuoliin. Hän toi nopeasti lasillisen vettä ja nosti sen tytön vapiseville huulille, sanoen hiljaa, hätääntyneenä: -- Tointukaa! Ei sitä voi enää auttaa. Julia -- tointukaa! Voi miksi kerroin... Tyttö tarttui äkkiä Marcuksen käteen ja katsoi häntä silmiin, kuiskaten katkonaisesti ja tukahtuneesti: -- Älkää -- älkää -- te minusta mitään... Enhän minä enää -- Mutta samassa hän kääntyikin toisaalle ja alkoi epätoivoisesti itkeä. Marcukseen vaikutti syvästi tytön voimakas suru. Hetken kuluttua hän kosketti hentoa, vavahtelevaa olkapäätä ja sanoi lohduttaen: -- Rakas ystävä! Koettakaa ajatella, ettei sitä voi enää auttaa. -- Te olette oikeassa, sopersi Julia, puristi hiukan Marcuksen kättä ja poistui omaan kamariinsa. Kun hän hetken kuluttua palasi, oli hän huuhtonut kasvonsa vedellä ja ulkonaisesti hän oli verraten tyyni. Mutta kasvot olivat yhä kalpeat ja silmissä kuvastui tuska. -- Minkä tähden hän on sen tehnyt? kysyi tyttö hiljaa. -- Sitä en tiedä, änkytti Marcus epäröiden. Julia katsoi häntä tutkivasti ja kysyi sitten aivan kuin toista asiaa: -- Niin! Miksi olitte kaksintaistelussa kapteeni V:n kanssa? -- Miksikö? Se -- se oli jostakin korttipelistä -- aivan pikku asia. Tyttö näki sen vihan salaman, mikä singahti Marcuksen katseesta hänen lausuessaan ensimmäisen sanan, ja sanoi aivan kuin sääliä teeskennellen: -- Miksi te siis pikkuasiasta silvoitte hänet niin hirveästi? Olen kuullut siitä. Tätä ei Marcus ollut odottanut! Hänen kasvoillaan kuvastui hämmennys ja neuvottomuus. -- Niin tuota -- asia oli nähkääs niin -- että tuota, sitten hän laukaisi äkkiä läpitunkevasti: -- Niin, hän on muutenkin konna! -- Miten muuten? ahdisti tyttö tarkastellen häntä terävästi. -- Minä tarkoitan sitä, että, että, mutisi taas Marcus. Mutta silloin tyttö tuli hänen luokseen, tarttui hänen käsiinsä ja kuiskasi tulisesti: -- Tarvitseeko teidän _minulta_ salata totuus? Kyllä minä mieluummin kuolen kuin ilmaisisin _teistä_ jotakin. Tytön sanat sattuivat kipeästi Marcukseen, ja hän mutisi lattiaan katsoen: -- Mitä tarkoitatte? -- Sitä, että tuo kapteeni on jotenkin syyllinen Aurelian kuolemaan -- ja te kostitte! Kun Marcus ei vastannut, tyttö huudahti silmät säihkyen: -- Nyt sain varmuuden, että teitte sen Aurelian tähden! Ja minä olen teille koko elämäni ajan kiitollinen! Marcus oli tullut saadakseen tavata edes rakastettunsa näköisen naisen elävänä, ja nyt hän aivan hämmästyi: Julian kasvoilla kuvastui sama tulinen innostus ja hurmaus kuin _hänenkin_ -- silloin -- onnellisena iltana. -- Te olette niinkuin Aurelia, kuiskasi Marcus hiljaa, liikuttuneena. -- Minä tulen tänne usein. Me puhumme hänestä -- kaikkea... -- Mitä sanoittekaan! keskeytti Julia hänet vapisevalla äänellä, kuin huumaantuneena. _Minäkin_ ajattelin aivan samaa! Jospa tietäisitte, miten kauhistavan ikävää minulla on toisinaan iltaisin, kun en saa puhua kenenkään kanssa. Isän läsnäollessa ei saa lausua Aurelian nimeäkään. Ja äiti on taas maalla. Mutta kun te tulisitte, saisimme puhua hänestä -- silloin olisi ehkä hiukan helpompi olla. Marcuksen kasvot tummenivat vihasta. Hän kysyi, oliko kenraali tehnyt mitään lapsensa pelastamiseksi, ja kun Julia vastasi kieltävästi, Marcus huudahti tulisesti, ettei sellainen ole mikään isä! -- Kyllä hän on saanut kärsiä ylpeydestään, puhui Julia hiljaa. -- Sillä kun tuli tieto Aurelian kuolemasta, hän istui huoneessaan yhtä mittaa neljä vuorokautta syömättä ja nukkumatta -- ja sitten hänen tukkansa oli lumivalkea... -- Entä äiti -- eikö hänkään? kysyi Marcus hetken kuluttua. -- Tietysti äitiraukka teki kaiken voitavansa. Hän tuli heti maalta. Mutta kun isä ei tahtonut tietää mitään, niin hän ei voinut pelastaa... Julia peitti käsillään kasvonsa ja alkoi tukahtuneesti itkeä: hän muisti taas jok'ainoan sanan isän ja äidin keskustelusta -- silloin kun äiti saapui maalta... Salongin ovi oli jäänyt auki, ja hän kuuli isän kohteliaasti huudahtavan: -- Ah! Te olette siis saapunut kaupunkiin, rakas ystäväni! Mikä tuottaa minulle tämän ilon? -- Olen täällä katsomassa, voisinko pelastaa teidän tyttärenne vankilasta -- kuului äidin liikutuksesta värisevä ääni. -- Erehdytte, hyvä rouva! lausui kenraali kylmästi. Tyttäreni oli aivan äsken tässä. Sitä paitsi: kenraali D:n tytär ei koskaan, ei koskaan ole vankilassa! Muistakaa se, hyvä rouva! -- No niin -- Älkäämme siis puhuko tästä enempää -- näyttää olevan turhaa vedota teidän sydämeenne, puhui äiti vaivalloisesti, kuin tukehtumaisillaan. Sitten kuului hiljaa, katkonaisesti: -- En olisi uskonut -- että voisitte -- loukata minua noin -- noin -- -- Raa'asti! keskeytti isän ääni teeskennellyn kohteliaasti. -- Se on totta, rakkaani! Voitteko antaa minulle anteeksi! -- Tiedättehän sen -- eikä minulla ole väliä, nyyhkytti äiti sydäntäsärkevästi. -- Mutta rukoilen teitä: armahtakaa omaa lastanne -- pelastakaa hänet! Te voitte sen tehdä jos tahdotte... Hän ojensi vapisevat kätensä miestään kohti kuin rukoillen; mutta silloin tämä katsahti kelloonsa, huudahtaen toimekkaasti: -- Oi rakas ystävä! Olin vähällä unohtaa, että minun pitää olla pörssissä kymmenen minuutin kuluttua. Toivottavasti te ette tänään matkusta? Kunniamerkit helähtivät kenraalin kumartaessa, ja sitten säesti kannusten kilinä reippaita, poistuvia askeleita. Äiti nousi aivan kuin olisi aikonut lähteä poistuvan jälkeen. Mutta samassa hän vaipui hervottomana polvilleen, painoi kasvonsa pehmeään nojatuoliin ja itki katkerasti. Julia tunsi jäntevän käden silittävän päätään, se vaikutti häneen kuin käsky, sähkövirta. Hän pyyhki silmänsä ja kuiskasi kuin itsekseen: -- Miksi itken? Eihän se auta; nyt täytyy vain toimia -- se lohduttaa parhaiten. Niin _hänkin_ tahtoi. Surullinen ääni, kyyneleiset silmät, soikeat kasvot, tytön koko olemus oli niin erehdyttävän samannäköinen, että Marcus joutui salaperäisen lumouksen valtaan: tyttö oli sittenkin Aurelia. Marcus puristi Julian rintaansa vastaan ja suuteli hänen otsaansa, kuiskaten hiljaa: -- Sinä _olet_ Aurelia. Mielenliikutuksesta ja ilosta itkien Julia sopersi katkonaisesti: -- Tahdon kaikessa -- tulla hänen kaltaisekseen. Ja olisin niin onnellinen -- jos -- te kärsisitte vähemmän, kun... Hän vaikeni, painaen vain kasvonsa Marcuksen rintaa vasten. Ja Marcus tunsi poskillaan mustan, silkinhienon tukan. Mutta tultuaan ulos kadulle Marcus tajusi taas totuuden: Aurelia oli poissa, ikuisesti poissa. Marcus alkoi kävellä nopeammin, hän koetti ajatella muuta, mutta tuo kamala totuus ei hellittänyt hetkeksikään tuskallista puristustaan; se tuntui kiduttavan häntä armottomasti, taukoamatta, niinkuin raskas jalkarauta kiduttaa elinkautista vankia; se on kalvanut nilkan nahattomaksi, veri tihkuu sen alta joka askelella -- mutta siitä ei pääse hetkeksikään. Marcus muutti lentäjän virkapuvun päälleen ja lähti lentokentälle. Vain uhkarohkea taitolento ja kuumeinen työ tuntui hiukan lievittävän hänen tuskaansa. Viikon päivät Marcus työskenteli aivan kuumeentapaisesti. Likaiset työvaatteet yllään hän teki kaikkein raskaimpia ruumiillisia töitä lentokonetehtaassa, jossa hänen johdollaan paraillaan valmistettiin hänen uudessa keksinnössään tarvittavia laitteita ja osia. Eräänä päivänä, kun hän laskeutui kentälle, Antonius tuli hänen luokseen ja ilmoitti, että illalla oli sotilassalaliiton pääkomitean kokous, jonne Marcuksen pitäisi saapua. NÄKYMÄTTÖMÄT VOIMAT. MAANALAISESSA HUONEESSA. Oli jo lähes puoliyö, kun Marcus ystävänsä seurassa varovaisesti laskeutui pimeitä portaita myöten alas kellarikerrokseen. Antonius naputti sovitulla tavalla, ja ovi aukeni. Suuressa maanalaisessa huoneessa ei ollut ainoatakaan ikkunaa. Salaliittolaiset, lähes kaksikymmentä miestä, olivat jo saapuneet ja istuivat äänettöminä pitkän pöydän ympärillä. Pöydällä paloi vain kaksi vahakynttilää, ja istuvien vartalot loivat jättiläismäisiä, värähteleviä varjoja alastomille seinille. Harmaat, kosteutta tihkuvat sementtiseinät kiilsivät niukassa, keltaisessa valossa kuin liikkumattoman jättiläismatelijan niljakas nahka. Antonius esitti muutamin sanoin Marcuksen, joka nyt ensi kertaa oli salaliiton pääkomitean kokouksessa, ja sen jälkeen hän astui pöydän päähän puheenjohtajan paikalle. Hän naputti pitkällä, laihalla sormellaan pöytään ja alkoi puhua hillitysti matalalla, sointuvalla äänellään; hän ilmoitti saaneensa tärkeän tiedon: -- hallitus aikoo lähitulevaisuudessa julistaa yleisen liikekannalle-panon ja sen jälkeen sodan naapurivaltakuntaa vastaan. Hän ehdotti siis keskusteltavaksi, mitä on asian johdosta tehtävä, mihin ryhdyttävä, ja kehoitti jokaista lausumaan mielipiteensä. Tuo hitaasti lausuttu tiedonanto iski miesjoukkoon kuin salama. Kaikkien kasvot näyttivät hämmästyneiltä, kiihtyneiltä, ja sitten kuului hiljaista, uhkaavaa mutinaa. Eräs nuori luutnantti nousi seisomaan. Hänen kauniit, miltei naiselliset kasvonsa olivat kalvenneet, ja hän huudahti vihasta ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä: -- Ei! Kyllä meidän nyt täytyy tehdä jotakin -- sota täytyy estää vaikka miten! Ja minä puolestani olen sitä mieltä, että nykyinen pääministeri on suurin sodanlietsoja. Hän on jo kauan saarnannut sotaa -- ja nyt hän on saanut sen aikaan! Jos hänet saataisiin nopeasti pois virastaan, niin ehkei sodastakaan tulisi mitään. Ehdotan siis, että hänet poistetaan -- ja minä tarjoudun panemaan sen toimeen! Tällöin nousi muuan välskäri, jolla oli miehekkäät, avoimet kasvot, ja alkoi puhua tyynesti ja vakuuttavasti: -- Kuulkaapas nyt, toveri! Te olette hyvin nuori, muuten ymmärtäisitte, etteivät muutamat ministerit sotia aiheuta eikä niitä poistamalla siis voida estää sotaa. Huomenna olisi kaksi hänen tilallaan. -- Oikein! Hyvä! keskeyttivät jotkut. Nuori luutnantti puolusti ehdottamaansa tekoa edes vastalauseena, mutta hänelle selitettiin, että siitä seuraisi vain kuritustoimenpiteitä. Vihdoin hän kysyi tuskaantuneena: -- Miten me sitten estämme sodan? -- Koska toiset eivät puhu, niin minä sanon lyhyesti oman mielipiteeni, puhui välskäri selvästi ja vakuuttavasti. -- Ensiksikin meidän on heti ilmoitettava tästä kansainvälisen Sosialistien ja Sotilasliiton pääkomitealle ja naapurimaan liitolle, jotta he itse voivat ryhtyä vastatoimenpiteisiin, toiseksi oman maamme sosiaalidemokraattiselle puolueelle, sillä siitä riippuu onnistuminen. Jos he voivat julistaa ratkaisevalla hetkellä _suurlakon_, pysähdyttää liikenteen ja sotatarviketeollisuuden -- niin sota on estetty! -- Oikein! Oikein! -- Se on totta! -- Kolmanneksi olisi mielestäni viime hetkeen asti kartutettava _omaa voimaamme_, siten että harjoitetaan entistä innokkaammin kaikenlaista herätystyötä sotilaitten keskuudessa -- se on paras keino. Suullisen agitaatiotyön harjoittajille olisi ehkä lähetettävä tästä uutisesta salainen lentolehtinen, ja tämän ohessa yhtenäiset toimintaohjeet koko maan paikalliskomiteoille. Hän istuutui; pöydän ympäriltä kuului muutamia hyväksymishuutoja. Kun kukaan ei pyytänyt puheenvuoroa, alkoi Antonius: -- Minunkin mielestäni toveri B:n esittämät toimenpiteet ovat välttämättömiä. Sodanjulistusta varten pitäisi sen ohessa lähettää salaiset toimintaohjeet, joissa ensiksi kehoitetaan sotilaita salaisesti päättämään, etteivät lähde sotaan; toiseksi valmistautumaan taisteluun, valtaamalla kaikkialla asevarastot ja lentokoneet. Siihen sopisi lisätä muitakin tarpeellisia ohjeita. Silloin kuului muutamia epäileviä, matalia ääniä: -- Mutta jospa emme voitakaan noilla keinoilla...? -- Entä _palkkajoukot?_ -- Niillä on hyvä tykistö. Nyt nousi Marcuksen sekundantti Augustus ja lisäsi liikuttuneella äänellä. -- Minun mielestäni pitäisi sentään ryhtyä jyrkempiin toimenpiteisiin siltä varalta, ettemme muuten voita -- ja minä olen ajatellut erästä keinoa -- -- Selitä, selitä! pyysivät muutamat nuoret upseerit kiihkeästi. Luutnantti katsahti ympärilleen ja puhui salaperäisesti, ääntään hiljentäen: -- Kuten tiedätte, on meillä varoja pari miljoonaa toveri K:n testamentin johdosta. Olen ajatellut, että ostaisimme talon ministeri M:n talon vierestä, kaivaisimme sieltä uusimpien koneiden avulla tunnelin hänen talonsa alle ja putkea myöten juoksuttaisimme sinne esimerkiksi viisisataa kiloa pyroniittia. Kun siellä sitten on paraillaan jokin loistava juhla, kun taantumukselliset vallanpitäjät viettävät juominkejaan, silloin me sähkönappulan avulla sytytämme --, ja kaikki muuttuu atomeiksi... -- Mutta sitä ennen siepataan sinut kolostasi kuin myyrä -- ja viedään kidutuspenkille! huomautti joku ivallisesti. -- Ei tuollaisilla keinoilla ainakaan saada mitään aikaan! sanoi toveri B. lujasti. -- Pian ne uuden hallituksen osaavat valita. Militarismia pitäisi satuttaa suoraan sydämeen, jos kerran väkivaltaisia keinoja käytetään! Taas kuului kiihtyneitä ääniä: -- Mutta miten? -- Ei mitenkään! Eräs sotaministeriön virkamies huudahti väräjävällä äänellä: -- Toverit! Olemmeko petoja, kun ajattelemmekaan sellaista, että sadat viattomat naiset joutuisivat noin kauhean kuoleman uhriksi. _Oikeuden_ aseilla me voitamme -- se on minun mielipiteeni! -- Niin minäkin ajattelen! -- Oikeus voittaa lopulta! Heidän joukossaan oli pieni ryhmä anarkisteja, sekä jyrkkiä että passiivisia. Viimeksimainittujen huudot saattoivat jyrkät ihan suunniltaan, kun he muutenkin luulivat enemmistön lievän menettelytavan johtavan suoraan perikatoon. Kun kaikkien täytyi hillitä ääntään, kuulosti keskustelu raivokkaalta sähinältä: -- Pyövelien "viattomia" rouvia te puolustatte! -- Mutta ette kai välitä siitä, vaikka työläisnaisia ja lapsia ammutaan kadulla kuin koiria! -- Mitäpä niistä! -- Missä te oikeutta olette nähneet? -- Emme mitään sotaa voi estää! Ja siihen olette _te_ syypäät, kun ette _uskalla_ hyökätä hirmuvallan kimppuun! Nyt nousi meteli yhä hurjemmaksi. Tolstoilaiset anarkistit syyttivät jyrkkiä sydämettömiksi julmureiksi, jälkimmäiset nimittivät syyttäjiään ajattelemattomiksi narreiksi, pyövelien puolustusasianajajiksi. Marcus oli siirtänyt tuolinsa seinän viereen ja tarkasteli sieltä riiteleviä. Toveri B., jonka Antonius oli sanonut olevan sosialisti, istui aivan tyynenä tuolillaan, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Antonius nousi seisomaan, ja Marcus näki, miten hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui ensin pettymys, sitten ylenkatse. Kun meteli ei tauonnut, hän purskahti äkkiä ivanauruun -- ja väittely taukosi äkkiä kuin puukolla katkaisten. Hetken kuluttua kuului suuttuneina, kysyviä ääniä: -- Mitä sinä naurat? -- Mitä tämä merkitsee? -- Pilkkaatko sinä meitä? -- Voiko kukaan pilkata teitä enempää kuin itse pilkkaatte itseänne? kysyi Antonius katkerasti. Eräs luutnantti Brutus syöksähti kalpeana häntä kohden kädet nyrkissä ja sähähti uhkaavasti: -- Tämä on liikaa -- minä en salli. -- Paikallesi! Antonius sanoi sen hiljaa, tuskin kuuluvasti, mutta kun hän samassa käänsi luutnanttiin pistävän katseensa, seisahtui tämä aivan kuin hypnotisoituna. -- Minä puhun totta, toverit! Ajatelkaa vain, että samaan aikaan, kun hallitus valmistautuu viemään teidät teurastettaviksi, kun heidän urkkijansa nuuskivat teitä kaikkialta kuin verikoirat -- te vain sätitte toisianne. -- Ei teidän tehoton menettelytapanne nuhdesaarnoista parane! huudahti Brutus purevasti; hän oli jyrkkä anarkisti ja oli raivoissaan siitä vaikutuksesta, minkä Antonius oli häneen tehnyt. -- Te olette aina vedonneet "rauhalliseen valistustyöhönne", mutta ettepä ole voineet lopettaa sotaa! Nyt tarttui puheeseen B. ja selitti, miten sosialistien rauhallinen toiminta on ollut yhtämittaista taistelua militarismia vastaan, miten se innokkaan nuorisoagitaation avulla on kasvattanut lukemattomia sodan vastustajia; nämä taas puolestaan sadoissa kasarmeissa jatkavat tärkeätä työtään, joka yhä enemmän ja enemmän kasvattaa -- -- Pelkureita! iski Brutus kuin piiskalla, ja lisäsi pilkaten: -- Ne jatkavat sitä hamaan siihen hetkeen asti, kunnes julistetaan sota ja heidät viedään vastuksetta kuin lampaat teurastuspenkkiin! Niin kävi viime maailmansodan edellä -- ja niin tulee tietysti käymään nytkin! Mutta jos muutamilla rohkeilla teoilla lamautettaisiin vallassaolijat, saatettaisiin heidät kauhun valtaan -- niin siinä tapauksessa nuokin saattaisivat ryhtyä vastarintaan. Mutta te ette uskalla ryhtyä todelliseen taisteluun -- ja sen tähden jatkatte "tärkeätä" työtänne tuomiopäivään asti! -- Niin pelkureita te olette! huudahti se nuori aliluutnantti, joka oli tarjoutunut murhaamaan pääministerin. Jossakin välähtivät silmät uhkaavasti, kuului hillittyä murinaa, mutta kukaan ei sanonut mitään, kaikki katsoivat levottomina puheenjohtajaan. Tämän mustat, syvällä olevat silmät näyttivät niin uhkaavilta, että Marcus nousi levottomana seisoalleen -- hän pelkäsi ystävänsä silmänräpäyksessä tekevän jotakin... Kaikki odottivat henkeä pidättäen, ja hetken kuluttua Antonius kääntyi Brutukseen, puhuen hiukan käheästi, jäätävän tyynesti: -- Ensi kerran meidän keskuudessamme on tällaista katkeruutta -- ja ensi kerran minua näin solvataan. Mutta minä tiedän, että sinä et ajattele sanojasi ja että sinä vielä itse huomaat olleesi väärässä. Ja minä uskon kaikesta huolimatta, että sinäkin olet oman käsityksesi mukaan tahtonut tehdä työtä suuren asiamme eteen. Silloin kuului keskeyttäviä, syyttäviä ääniä: -- Sitä ei voi enää uskoa! -- Hän voi olla provokaattori! -- Ei, toverit! sanoi Antonius lujasti. -- Älkää sanoko niin! Ei hän petturi ole. -- Mistä sinä sen tiedät? kuului taas erään miltei jättiläiskokoisen sotilaan järeä ääni. Ja häneen yhtyi muutamia kiihkeitä ääniä: -- Selitä ainakin, millä perusteilla voit olla noin varma hänestä! -- Minä voin todistaa sen! sanoi Antonius. Äskeisen syyttäjän kasvot olivat valahtaneet kalpeiksi, kun hän kuuli tuon hirveän syytöksen; mutta kuullessaan syyttämänsä miehen puolustavan itseään, hän muuttui aivan avuttoman näköiseksi ja punastui hiusrajaa myöten. Kuin unessa hän taas kuuli Antoniuksen hitaasti ja läpitunkevasti puhuvan: -- Toverit, tällaisella hetkellä ei olisi kenenkään pitänyt esiintyä syytöksin, sillä pian meille tulee kysymys elämästä ja kuolemasta. Mutta siksi täytyy meidän myöskin harkita jokaisen ehdotukset ja suunnitelmat. Ja sen tähden kysyn: mitä sinä Brutus tahdot meidän tekevän, kun sota julistetaan? Tämä joutui kokonaan hämilleen noin suorasta kysymyksestä ja änkytti tolkuttomana: -- Esimerkiksi sen -- sen, mitä Augustus ehdotti... -- Sinä siis ehdotat, että räjäyttäisimme pääministerin talon ilmaan? -- Tuota -- niin ... hän mutisi avuttomana. Antonius kääntyi Brutuksen ja muiden anarkistien puoleen ja sanoi painokkaasti: -- Te tiedätte, etten ole paljon puhunut; en myöskään ole teitä erikoisesti moittinut. Olen vaieten kuunnellut Brutuksen pieniä, typeriä murhayrityssuunnitelmia, ja miten toiset säälin, rakkauden ja oikeuden nimessä ovat rukoilleet häntä luopumaan moisista julmuuksista! Tuo taistelu on ehkä huvittanut joitakin -- mutta tämä aika on _liian vakava_ huvitteluun. Sitten Antonius lyhyesti todisti, miten tuollainen homma johtaisi heti ensi päivinä vankilaan ja teloituksiin, ja kysyi lopuksi, miksi Brutus todellakin oli sellaisen ehdotuksen tehnyt? -- Saattaakseen meidät poliisin kynsiin! ärjäisi äkkiä äskeinen nuori jättiläinen. Brutus hypähti ylös kuin käärmeen puremana ja huudahti vapisevalla äänellä: -- Älkää nyt _enää_ sanoko tuota! Se on -- se on... Minä olen ajatellut, että siten voittaisimme... -- Odottakaa nyt siksi, kunnes minun todistukseni tulee esiin! huudahti Antonius ja katsoen toista silmiin lisäsi harvakseen, karmivan ivallisesti: -- On väitetty, ettei oikeita uskovaisia enää olisi, mutta on maailmassa vielä ainakin yksi: eräs salaliittolainen luutnantti! Sillä anarkisti, joka vielä nykyaikanakin uskoo yksityisten murhilla ja pikku räjähdyksillä voivansa lamauttaa diktaattorit, on uskovaisempi kuin yksikään uskovainen -- marttyyrinkin usko on hänen uskonsa rinnalla kuin hyttysen surina leijonan karjunnan rinnalla! Kuului katkeraa, hillittyä naurua, Brutus oli kuin ruoskittu. Mutta pilkkanauru herätti hänessä uudelleen vihan ja uhman; hän kohotti katseensa ja kysyi katkerasti: -- Oletko jo kaiken sanonut? -- Sen vielä sanon, lausui Antonius raskaasti, että tällaisella hetkellä on rikollista leikkiä varomattomuuksilla. -- Ja vaikk'en olekaan sosiaalidemokraatti, ehdotan, että toimimme nopeasti sen suunnitelman mukaan, jonka toveri B. esitti -- se on järkevin. -- Mutta ellemme onnistu? Mitä sitten on tehtävä? kysyi tiukasti Brutuksen kannattaja, luutnantti Augustus. Antonius oli jo muuttunut aivan kylmäksi ja sanoi tyynesti ja painokkaasti: -- Kuule siis, ja kuulkaa kaikki: jos jollakin on keino, millä voisimme nöyryyttää tai kukistaa hirmuvallan siltä varalta, ettemme muuten voita, niin luulisin sen hyväksyttävän yksimielisesti; minä hyväksyisin julmankin keinon, jos sen avulla vain voidaan _varmasti_ estää miljoonien kuolema... -- Minä hyväksyn myös! Oikein! keskeyttivät useat salaliittolaiset. Antonius jatkoi armottomasti: -- Kun sinä, Brutus, olet aina _puhunut_ rohkeista teoista, niin tällaisella hetkellä sinun pitäisi vihdoinkin tuoda ne esiin. Mutta niiden pitäisi olla _ratkaisevia_ ja sellaisia, että ne voidaan toteuttaa -- äskeinen ei ollut kuparikolikonkaan arvoinen. Salaperäinen lumous valtasi läsnäolijat heidän kuullessaan tuon miltei säälivän ylimielisyyden, ja taas kuului kiihkeitä ääniä: -- Oikein! Oikein puhut! Heidän katseensa kiduttivat tuskallisesti Brutusta; lopulta hän änkytti tolkuttomasti: -- Eipä ole tuota -- sinullakaan sellaista keinoa... -- Ei Antonius ole koskaan kerskannutkaan mistään "rohkeista teoista", sanoi sosialisti ja häneen yhtyi muutamia muita: -- Ei koskaan! -- Minä olen jo esittänyt keinoni, sanoi Antonius kylmästi. Brutuksen korvissa soi vieläkin äskeinen pilkkanauru, hän näki nytkin ympärillään ivallisia katseita -- ja hän tahtoi maksaa takaisin: -- Anteeksi, että minun täytyy vieläkin kysyä: entä jos sittenkin joudumme tappiolle -- ellemme sinun keinoillasi voikaan estää sotaa? -- Siinä tapauksessa minulla on toinen keino, jolla me voitamme. Antonius sanoi sen ulkonaisesti yhtä tyynenä kuin olisi Brutus kysynyt tulitikkuja ja hän vastannut _siihen_ myöntävästi; se petti monen läsnäolijoista niin, etteivät he ymmärtäneet heti, mitä kaikkea tuo lyhyt lause sisälsi. Mutta Marcus alkoi vavista jännityksestä: nyt hän saa kuulla ystävänsä keksinnön! Hänen mielensä kuohahti, kun hän kuuli anarkistin sokeassa katkeruudessaan sanovan pahansuovasti: -- Olen sangen iloinen, että meillä oli yksi _viisaskin_ mies -- et kai sinä suunnitelmassasikaan tyydy jonkin palatsin hajoittamiseen? -- _En_. Antonius ei huutanut, mutta tuo lyhyt, terävä sana tunkeutui jokaisen sydämeen. Hän nousi hitaasti seisoalleen, ja hän tunsi ruumiinsa kylmenevän omituisesta tunteesta -- niinkuin se olisi ollut hänen elämänsä suurin hetki. Säkenöivin silmin hän hetkisen tuijotti Brutusta ja lausui sitten hitaasti, ääntään hiljentäen: -- En. Sillä jos tahdon, voin kymmenen toverin avulla tunnin kuluessa _hävittää tämän kaupungin maan tasalle_. Antonius seisoi yhä liikkumattomana paikallaan, entistä kalpeampana ja pitempänä: hän muisti taas veljiensä lopun, _näki_ taas uhkaavan, taivasta kohti kohotetun nyrkin, pikkuveljen verisen suun -- ihmettelevän katseen... Marcuksen mielestä Antonius näytti profeetalta, kun hän lausui nuo kauheat sanat. Hänen mustat silmänsä näyttivät entisestäänkin suurenevan, niiden katse lumosi heidät salaperäisellä voimalla. Joku kysyi kuiskaten: -- Mitä, onko se mahdollista? -- Kaikki on niinkuin sanoin. Minulla on siihen keino, puhui Antonius. -- Toistakymmentä vuotta olen sen tähden yhtä mittaa tehnyt työtä. Mutta vaikka se olisi kestänyt kaksi kertaa kauemmin, ei olisi väliä! Hän katsahti tovereihinsa loistavin silmin, puhuen varmasti ja voitonriemuisesti: -- Sillä _estämme_ nyt sodan. Ellemme voi sitä estää inhimillisin keinoin -- niin me estämme sen _sodan keinolla!_ Hänen äänensä muuttui miltei kuiskaukseksi, mutta kun hän ojensi pitkät käsivartensa, ikään kuin syleilläkseen kaikkia, tuntui tuo ääni värisyttävän heitä sähkövirran tavoin: -- Veljeni, veljeni... meillä on nyt ase -- ja _tyrannit vapisevat_, jos me siihen tartumme! Kaikki tuijottivat Antoniukseen kuin huumaantuneina, voimatta lausua sanaakaan. Antonius otti hitaasti povitaskustaan mustan kotelon, aukaisi sen varovasti -- ja samettipehmennyksen syvennyksessä oli pitkulainen, suuren omenan kokoinen kellertävä pallo. Hän otti sen pitkien, valkoisten sormiensa väliin ja asteli Brutuksen luokse; hymyillen outoa, hirvittävää hymyä, hän jatkoi yhtä hillitysti: -- Sinä tahdoit nähdä minun keksintöni ennen kuolemaasi. Katso nyt siis. -- Tämä pallo on näin pieni, mutta jos pudotan sen esimerkiksi tältä korkeudelta sementtilattiaan -- niin muutaman sekunnin kuluttua ei sinua enää ole, ei meitä, ei tätä kuusikerroksista rakennusta eikä lähitaloja. Huoneeseen tuli painostava hiljaisuus -- niinkuin olisi joku juuri kuollut ja kaikki katsoisivat kylmenevää ruumista, odottaen vielä kerran näkevänsä jonkin elonmerkin. Kuului vain lyhyttä hengitystä, ja joku pyyhkäisi hikeä otsaltaan. Äskeisen pilkkaajan kasvoissa kuvastui epämääräinen pelko, tuska ja häpeä; hän katsahti kerran ympärilleen, aivan kuin paetakseen. Vihdoin sosialisti kysyi käheästi: -- Onko se todellakin mahdollista? -- Se on mahdollista. Minä olen varma siitä, että räjähdysaine tässä on nyt kehitetty huippuunsa. Tämän pallon hävitysvoima on sama kuin suuren mörssärinammuksen. Mutta tärkein ominaisuus on kuitenkin siinä, että se räjähtää suunnattomana _liekkipatsaana_, sytyttäen samassa lähistöltään kaiken palamaan! Kun Antonius oli istunut paikalleen, kysyi joku kiihkeästi: -- Minkälainen on suunnitelmasi? -- Tahtovatko kaikki sen kuulla? -- Tahdomme! vastasivat kaikki. -- Mutta onko tarpeen ilmoittaa sitä? kysyi taas suurikasvuinen nuori mies epäröiden. -- Niin tosiaankin, sanoi Antonius. Mutta sanoin tietäväni, ettei Brutus ole provokaattori. Ja minä tiedän senkin, ettei kenestäkään teistä koskaan tule petturia! Minä näen, että ihmettelette sanojani, ja sen tähden kerron, mistä sen tiedän. Hän vaikeni hetkeksi, ja kaikki tuijottivat tuohon omituiseen mieheen niinkuin olisivat nähneet hänet ensi kerran. -- Maailmassa on vain yksi voima, yksi tunne, joka voi erottamattomasti sitoa ihmiset, alkoi hän tyynesti. Lukemattomat narrit ovat huutaneet, että se on rakkaus -- mutta se on suuri valhe. Rakkaus voi yhdistää vain kaksi -- vaikka sekin on kovin epävarmaa: jonakin päivänä rakkaus sammuu, ja silloin on sinulla petturi vierelläsi. Mutta _viha_ -- se yksinään yhdistää kuolemaan asti! Ja minä tunnen teidät jokaisen ... olen ottanut kaikesta selvän. -- Mitä sinä sillä tarkoitat? kuului pöydän alapäästä tukahtunut ääni. Hän siirsi katseensa miehestä toiseen puhuen hitaasti ja läpitunkevasti: -- Missä onkaan sinun isäsi? Eikö hänet ammuttu viime vuonna? Eikö niin? Ja sinun veljesi? ... kai vielä muistat, että hänet on hirtetty? Entä sinä, joka puhut oikeudesta ja puolustit naisia -- oletko unohtanut nuoren siskosi, joka kuoli salaperäisesti kaukaisessa karkotuspaikassa? Ja sinä pikku Julius, joka minua syytit pelkuriksi -- voitko löytää äitisi haudan? Hänen äänensä värisi hiukan nähdessään, miten viimeksi mainitun suuret siniset silmät, joissa vielä oli lapsellisen avoin katse, laajenivat kauhusta ja tuskasta. Hän pysähtyi hetkeksi ja lausui sitten entistä hitaammin: -- Entä sinä, Brutus, joka äsken minua pilkkasit -- muisteletko vielä usein morsiantasi? Brutus syöksyi seisoalleen, hänen kasvonsa muuttuivat kalmankalpeiksi, ja käheästi voihkaisten hän tarttui vapisevin käsin päähänsä. Ja nuorukainen, jota oli Juliukseksi mainittu, kumartui käsiensä varaan ja alkoi rajusti nyyhkyttää. Mutta Antonius jatkoi yhä, ja jokainen, johon noiden mustien silmien läpitunkeva katse sattui, hätkähti kuin olisi hänen ihoonsa työnnetty terävä veitsi: muutamin sanoin loihdittiin heidän eteensä jokin kauhea näky, jonka he satoja kertoja olivat nähneet, kokonainen tuskallinen historia. Monet tuijottivat Antoniukseen kauhistuneina: aivan kuin olisivat nähneet jumalan tai perkeleen, joka tietää kaiken, jonka kädessä on kaikki. Monet pöydällä olevat kädet puristautuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin, kuului miltei läähättävää hengitystä; ja hampaat kiristyivät narskahtaen yhteen, aivan kuin haavoittuneitten, joille nukuttamatta tehdään tuskallinen leikkaus. Sillä muistot olivat säälimättömiä -- monesta tuntui siltä, kuin olisi hiukan parantuneita haavoja raa'asti revitty auki. -- Niin toverit, jatkoi Antonius hetken vaitiolon jälkeen, tähän pääkomiteaan ei ole otettu ainoatakaan, joka ei olisi saanut jotakin parantumatonta haavaa militarismihirviön kynsistä -- _ei ketään_. Ymmärrättekö nyt, ettemme koskaan petä toisiamme -- vaikka kuinka riitelisimme. Sinäkin Brutus loukkasit minua ja meitä useimpia niin, ettei minua elämäni aikana ole vielä koskaan niin loukattu -- mutta sinäkään et minua koskaan _petä_. Enkö puhu totta, Brutus? Viimeisen lauseen Antonius sanoi hiljaisella, miltei hellällä äänellä -- ja silloin tapahtui äkkiä jotakin odottamatonta. Brutus syöksähti seisoalleen, ja hänen koko ruumiinsa vapisi mielenliikutuksesta, kun hän nopeasti asteli Antoniuksen eteen, puristi tämän kättä sammaltaen tukahtuneesti: -- Anna minulle -- anteeksi, vaikka minä... Hän ei voinutkaan sanoa enempää, tuntui aivan kuin hänen kurkkunsa olisi tukkeutunut, hänen hartiansa hytkyivät äänettömästä nyyhkytyksestä ja vihdoin hän nojautui Antoniuksen rintaan voimatta sanoa mitään. Ja Antonius lausui hiljaa liikuttuneena: -- Veljeni -- rakas veljeni... Minä olen jo kaiken unohtanut -- sillä sinäkin olet onneton... -- Veli, minä olen ollut typerä -- en ole ymmärtänyt, puhui Brutus tukahdutettujen nyyhkytysten lomassa. -- Mutta tästä lähtien teen kaikessa niinkuin _sinä tahdot!_ Nuori aliluutnanttikin nousi seisomaan; hän piti toista kättään silmäinsä edessä ja rykäisi raskaasti kuin tukehtumaisillaan joka sanan välillä: -- Kuinka minäkään -- voin koskaan enää -- silmiäni näyttää -- kun olen puhunut -- niin tyhmästi -- ja... Antonius kääntyi hänen puoleensa ja sanoi värähtäen: -- Veliparka -- niin! Minulla on _ollut_ sellainen veli kuin sinä -- hän joutui hirmuvallan uhriksi vielä nuorempana kuin sinä nyt olet. Tästä lähtien olet _sinä_ minun kadonnut veljeni ... jonka jälleen olen löytänyt. Nuorukainen poistui paikaltaan, ja Marcus näki, miten hän lyyhistyi pimeään nurkkaan itkien hiljaa, katkerasti -- niinkuin pieni orpopoika, joka vieraassa paikassa poistuu yksinäisyyteen itkemään äskettäin kadotettua äitiään. -- Veljeni! Minä lupaan kaikessa tehdä niinkuin sinä tahdot! vakuutti Brutus tulisesti. Tämä oli useimmille sellainen päivä, jollaista he eivät koskaan aikaisemmin olleet kokeneet. Tavaton, suurenmoinen keksintö oli aivan huumannut heidät; sitten omituinen paljastus, joka palautti heidän mieleensä tuskallisen entisyyden. Viha, tuska, suru, kostonhimo, villi voitonriemu ja valtava, ennen tuntematon innostus -- lukemattomat tunteet myllersivät rajulla voimalla mielissä, liikuttaen ja hurmaten kuin väkevä viini. Jalo toverillinen kohtaus liikutti yhä enemmän heidän herkistyneitä mieliään; jokaisen silmät olivat kosteat, monet peittivät kädellään kasvonsa -- mutta käsien takaa tipahteli pöydälle kyyneleitä. Kuullessaan nyt Brutuksen kiihkeän, innostuneen lupauksen, huudahtivat anarkistit ja monet muutkin aivan kuin yhdestä suusta: -- Niin teen minäkin! -- Minä lupaan myöskin sen. -- Nyt huomaan olleeni väärässä! -- Sinä olet mies! -- Tätä minä en unohda. Antonius puristi vielä nuoren miehen kättä ja kääntyi sitten tovereihinsa: -- Veljet! Jokainen teemme siten kuin yhdessä päätämme. Eikö niin, toverit? -- Oikein, oikein! -- Tietysti niin! Mutta sinä ymmärrät parhaiten! -- Se on totta! Silloin näkivät kaikki, miten nuori, jättiläiskokoinen sotilas nousi ja meni Brutuksen luokse. Hän ei puhunut mitään, puristi vain toisen lujasti syliinsä. Ei Brutuskaan mitään sanonut, mutta kun he erotessaan katsahtivat toisiaan silmiin, tunsi kumpikin, etteivät he koskaan olleet pitäneet toisistaan niin paljon kuin nyt. Antonius hillitsi mielenliikutuksensa tahdonvoimallaan, istui paikalleen ja alkoi puhua: -- Toverit! Ehkä kerron minkälaisen menettelytavan olen ajatellut ehdottaa? -- Kerro, kerro! kuului jännittyneitä kehoituksia. -- Työväki tietysti ensin julistaa suurlakon, mutta jollei ainakin puolet sotilaista kieltäydy lähtemästä sotaan tai jos hallituksen joukot näyttävät pääsevän voitolle ja alkavat ampua työväkeä -- silloin nousee seuraavana yönä kymmenkunta lentokonetta ilmaan ja muuttaa raunioiksi sen mahtavan linnoitusvyöhykkeen, joka ympäröi tätä kaupunkia. Marcuksen keksimät uudet koneet voivat ottaa kuormaa kaksi kertaa enemmän kuin entiset, mutta vaikk'ei otettaisikaan mukaan enempää kuin 500 palloa konetta kohden, niin se merkitsee 500 mörssärinammuksen räjähdysvoimaa -- ja lisäksi tulta, jonka kuumuudessa sulaa rautakin. On siis varmaa, että niin maanpäälliset kuin maanalaisetkin varustukset tuhoutuvat. Seuraavana aamuna ilmestyy lyhyt uhkavaatimus, jossa _käsketään_ peruuttamaan sodanjulistus -- ja ilmoitetaan seuraukset, ellei käskyä totella... Kaikki olivat miltei henkeä pidättäen kuunnelleet Antoniuksen selostusta, mutta nyt tykistöluutnantti Augustus sanoi pettymyksen ja pelästyksen vallassa: -- Mutta lentokoneethan voidaan ampua nykyaikaisilla ilmatorjuntatykeillä -- ja jos räjähtää sellainen määrä... Ajatus oli niin kauhea, ettei hän uskaltanut jatkaa. Mutta Antonius sanoi nytkin yhtä tyynesti: -- Niitä ei ammuta. Joka taholta kuului kiihkeitä hillittyjä kuiskauksia: -- Mitä sanot? -- Selitä pian! -- Millä sen voi estää? Antonius naputti kerran pöytään pitkällä, luisevalla sormellaan, ja silmänräpäyksessä tuli kuoleman hiljaisuus. Sitten hän jatkoi järkähtämättömän tyynesti: -- Minun ystäväni, joka tänään ensi kerran on kokouksessamme, on aivan äskettäin tehnyt sellaisen keksinnön, ettei lentokonetta voi ilmassa pimeän aikana nähdä. Kun vain vähänkin hämärtää -- voi koneen muuttaa näkymättömäksi. Kuului hämmästyneitä ja innostuneita huudahduksia, ja kaikki katseet kääntyivät Marcukseen, joka punastui tuosta huomiosta. Muutamat nousivat, menivät hänen luokseen ja puristivat hänen kättään. Ja niin epätavallinen oli tämä yö, että monet, jotka taukoamattoman vainon ja kärsimysten alaisina olivat muuttuneet sulkeutuneiksi ja juroiksi -- nyt liikutuksen vallassa syleilivät tuota nuorta miestä, jonka ensi kerran näkivät. -- Tule tänne minun paikalleni, veli! huudahti lämpimästi eräs nuori laivastoupseeri ja tarttui Marcuksen käsivarteen istuttaen hänet omalle tuolilleen. -- Minä en voikaan nyt istua, minun täytyy hiukan kävellä. Kun hiljaisuus oli palannut, Antonius jatkoi: -- Hänen omalla johdollaan valmistetaan nuo uudet laitteet ja kiinnitetään ensi tilassa hänen valmistamiinsa lentokoneisiin. -- Entä lentokoneet? kysyi taas joku jännittyneenä. Mistä niitä saadaan niin paljon? Uudet koneet ovat hallituksen hallussa, ja entä ohjaajat? Silloin kumahti pöytään nyrkinisku, ja silmät kiiluen hypähti seisoalleen eräs nuori mies; valkoiset hampaat välähtivät, jäntevät kasvot ulkonevine poskipäineen muuttuivat tummanpunaisiksi raivosta, hänestä huokui rajuilman voima, kun hän läpitunkevasti sähähti: -- Olkoot vaikka perkeleiden hallussa, mutta minun koneeni syöksyy suoraan helvettiin -- jos Antonius käskee! -- Ja minun! -- Ja minun! Näiden kolmen lentäjän esiintyminen aiheutti taas hetken äänettömyyden. Sitten jatkoi äskeinen kysyjä vilkastuen: -- No niin! Kun vielä Antonius ja meidän uusi toverimme tarttuvat ohjauslaitteeseen, silloin nousee jo viisi kapinallista lentokonetta ilmoille. Mutta miten muut uudet koneet? -- Kaikki kaksikymmentä konetta nousevat ilmaan silloin, kuin _me tahdomme_. Antonius sanoi tämänkin jäätävän kylmästi. Sitten hän kertoi lyhyesti, miten oli kasvattanut joukon lentäjiä, ja lopetti seuraavin sanoin: -- He eivät tosin tiedä tästä suunnitelmasta, mutta heitäkin yhdistää tuo sama side: _viha_. Minä tiedän, että he ovat valmiit kaikkeen. -- Minä olen yksi heistä! huudahti toinen niistä lentäjistä, jotka ilmaisivat kannattavansa äskeisen toverinsa puhetta. -- Ja minä tahtoisin kuolla sinun puolestasi -- sillä sinä annat minulle koston! -- Mitä tämä on? kuiskasi eräs vallankumouksellinen, joka puolet elinvuosistaan oli istunut vankilassa. Hän katsahti ympärilleen ja taas kauhistuneena Antoniukseen. Nämä miehet olivat tottuneet vaaroihin, jännitykseen; he olivat kauan pelanneet uhkapeliä elämästä ja kuolemasta -- mutta tämän yön tapaukset tuntuivat olevan liikaa. Useimpien hermot ja mielikuvitus oli ärsytetty äärimmilleen. Ja kun aina ilmeni uutta, alkoi monesta tuntua kaikki hurjalta, sekavalta unelta, -- ja aina Antonius! Oliko tuo lainkaan heidän toverinsa -- aina tyynen ja kärsineen näköinen, harvapuheinen Antonius? Vai onko hän kuollut ja lähettänyt manalasta tilalleen jonkun salaperäisen olennon, joka on aina oikeassa, jolle ei mikään ole mahdotonta? Mutta sittenkin tunsi jokainen ihailevansa tuota voimakasta miestä, jokainen tunsi, ettei tarvinnut _turhaan_ kuolla, jos hänen käskystään meni kuolemaan. Antonius katsahti kelloansa ja sanoi tyynesti: -- Kas, kun aika on kulunut pitkälle! Meidän täytyy kiirehtiä! -- Se on totta! -- Niin, oliko sinun suunnitelmassasi vielä jotakin? Nuo jokapäiväiset lauseet rauhoittivat taas kiihtyneitä hermoja, heidän tullessaan vakuuttuneiksi siitä, miten suunnaton voima heillä nyt oli. He tunsivat saaneensa uutta lannistumatonta tarmoa, ruumiissaankin he tunsivat tuon oudon, elähdyttävän voiman. -- Se vain on ikävää, että siinä voi mennä tuhansittain viattomia työläisiä, puhui Lucas huolestuneesti, sillä osa esikaupungeista tuhoutuu myöskin. -- Me voimme ilmoittaa tuntia ennen, että tietävät paeta. Mutta sitä paitsi: minä olen tutustunut heidän elämäänsä, vieläpä tutkinut heidän mielipidettään juuri tuontapaisesta asiasta: ja minä muistan useita, jotka itkien vannoivat kuolevansa mielellään vaimoineen lapsineen. Katsokaas, _heitäkin_ yhdistää meihin tuo sama side. Ja minä olen vakuuttunut, että jos he tietäisivät myöskin _seuraukset_, niin tuhannet olisivat valmiit Simsonin tavoin hautautumaan raunioihin. Huoneessa vallitsi painostava äänettömyys. -- Viattomien tähden en minäkään hyväksy keinoani ennen kuin viime hädässä, jatkoi Antonius vakuuttavasti. Hän kuvaili lyhyesti niitä suunnattomia uhreja, joita seuraava sota valtojen liittoutumisten ja yhä kehittyneen asetekniikan takia tulisi vaatimaan, sekä kysyi lopuksi: -- Ellei siis työväenjärjestöjen voima ole vielä kyllin suuri, elleivät sotilaat ole vielä tarpeeksi valistuneita, ja mikäli hävittämällä sotatarvikevarastot, linnoitukset ja sotalaivat ja uhraamalla muutamia _tuhansia_ ihmisiä voisimme pelastaa _miljoonien_ viattomien elämän, estää tuhansien hyödyllisten laivojen ja ehkä satojen kaupunkien tuhon, ehkäistä sen hirveän hädän ja tuskan, jonka _sota_ tuo tullessaan -- _niin mitä meidän on tehtävä?_ Lucas ajatteli hetkisen ja lausui sitten lujasti ja päättävästi: -- Veljet! Minä olen aina vastustanut väkivaltaisia tekoja -- mutta nyt minusta tuntuu kuin tekisimme rikoksen, ellemme koettaisi käyttää _kaikkia_ keinoja sodan vastustamiseksi. Sillä jos vieläkin syttyisi sota, lamauttaisi se pitkäksi aikaa koko ihmiskunnan kehityksen. Tosin se keino on kauhea -- mutta vielä kauheampi on sota. -- Oikein, Lucas! -- Oikein toveri! -- Oikein, oikein! Antonius puhui taas matalalla, hillityllä äänellä: -- Itse asiassa meidän keinomme ei ole läheskään _niin_ raaka ja kamala kuin monet myrkkykaasut ja muut nykyiset aseet. -- Se on totta! Hän jatkoi edelleen: -- Te tiedätte, miten meilläkin maailmansodasta lähtien on ihan kuumeentapaisesti ponnisteltu yhä tehokkaampien murhatapojen keksimiseksi. Kansan varat, kaikki voimat on jännitetty siihen, että tuleva sota saataisiin mahdollisimman kauheaksi. Sodanlietsojain ainoa tunnuslause on ollut: _murhat, hävitys ja kuolema kunniaan!_ Mekin olemme siis vain noudattaneet heidän periaatteitaan. Jos me esimerkiksi veisimme sotaministeriöön tämän murhasuunnitelmamme, niin nuo hienot herrat huudahtelisivat ilosta, syleilisivät meitä veljinään. Sitten me jonakin seuraavana yönä lähtisimme naapurimaan pääkaupunkiin ja tuhoaisimme sen nukkuvine asukkaineen. Ja sitten meidät julistettaisiin kansallissankareiksi. Tuo synkkä, raivoa ja pilkkaa uhkuva ääni valtasi jokaisen vastustamattomasti. Kaikkialla näkyi vain vihasta säihkyviä silmiä, nyrkkiin puristettuja käsiä. Ja Antoniuksen sanat putoilivat raskaina kuin moukarin iskut: -- Kun he aikovat käyttää viimeisetkin keinonsa ihmisyyttä _vastaan_ -- niin meillä on oikeus käyttää keinoamme ihmisyyden puolesta. Ellemme siis muuten voi kukistaa sodan hirmuvaltaa -- niin nouskoon _kuolema_ vielä kerran kunniaan. Kun hän hetkeksi vaikeni, huudahti Julius tulisesti: -- Mutta sen jälkeen nousee kunniaan _elämä!_ Tuo sointuva ääni, nuo avonaiset loistavat sinisilmät, koko hänen nuorekas olemuksensa vaikutti kuin lupaus -- hän oli aivan kuin elämän lupaus valoisammasta tulevaisuudesta. Antoniuskin miltei hymyili, kun katsahti nuorukaiseen, sanoen lämpimästi: -- Oikein sanoit, nuori veljeni! Kuului hillittyä hyväksymisen sorinaa. -- Mutta jollemme voita -- ellemme saavuta mitään...? -- Saavutamme ainakin _koston!_ Viimeinen sana kajahti terävänä ja läpitunkevana. He hätkähtivät, he kuulivat ensi kerran tuon äänen. Mutta kääntyessään he näkivät Marcuksen vihasta kalvenneet kasvot; Marcus sammalsi hämmentyneenä: -- Anteeksi veljet -- että minä... Silloin kuului innostuneita kuiskauksia: -- Sinä puhut totta! -- Vihdoinkin! Jo on aikakin! Silloin eräs synkännäköinen sotilaslääkäri, joka ei koko iltana ollut käyttänyt varsinaista puheenvuoroa, koputti rystysillään pöytään ja puhui matalalla, kolealla äänellä: -- Veljet. Täällä on kaksi miestä, jotka ovat antaneet meille koston, mutta he ovat antaneet muutakin, vielä kalliimpaa, kalliimpaa kuin elämä! Nimittäin sen, että tappiokaan ei voi enää muuttua helvetiksi, niinkuin viime kapinan jälkeen. Sillä yksi ainoa sitä varten varattu kone voi estää sen! Hänen harmaat teräksenkiiltävät silmänsä tuijottivat liikkumattomina, kun hän jatkoi hiljaa, ikään kuin itsekseen: -- Kyllä on kamalaa muistella, että tuhansien täytyi voimattomina katsella, miten omaisia syyttömästi tapettiin kuin karjaa. Isäkin pyydystettiin umpimähkään kadulta, -- ja vaikka olen mies, niin kyllä minä kärsin, kun hän makasi lumella kuulien lävistämänä. Lumella oli hiilen tomua, se oli ihan samannäköistä kuin isän harmaanvalkoinen tukka -- vain rinnan alla oli heleänpunaista. Hän hätkähti havahtuen ja näytti ikään kuin häpeävän sanojaan, mutta nähdessään toveriensa liikuttuneet kasvot hän lisäsi hitaasti: -- Olen monesti ajatellut sitä, kuinka hirvittävästi meillä silloin kärsittiin. Ja mitä mahtoivat tuntea heikot naiset, lapset, vanhat äidit... Kun _tuollaisen_ uudistuminen voidaan estää teidän työnne kautta, niin kiitokset ovat mitättömiä. Tästä huolimatta en voi olla kiittämättä teitä, veljet -- ja luulen voivani kiittää teitä meidän kaikkien puolesta. -- Oikein! Kaikkien! Veljet! Veljet! Me kiitämme teitä! kuului kaikkialta liikuttuneita ääniä. Brutus syöksähti seisoalleen; hän oli aivan haltioissaan, hän näytti kokonaan muuttuneelta puhuessaan käheällä, vapisevalla äänellä: -- Veljet -- veljet, te olette tehneet niin paljon...! Me kiitämme teitä myöskin niiden puolesta, jotka ovat kaatuneet uhreina, niiden, jotka parhaillaan kärsivät. Jos he vain tietäisivät, niin kymmenettuhannet kahlehditut, kidutetut ihmiset sopertaisivat teille kiitosta pimeissä kopeissaan. Ja jos olisi mahdollista -- niin tuhannet teloitetut, kidutuksen ja nälkäkuoleman uhrit kurottaisivat käsiään teitä kohden tuntemattomista haudoistaan. Hänen äänensä katkesi, niinkuin joku olisi äkkiä tarttunut hänen kurkkuunsa, hän kohotti käden silmilleen ja kääntyi poispäin. Kaikki muuttuivat synkiksi ja alakuloisiksi. Eräät nojasivat kyynärpäillään pöytään, toiset näyttivät tarkastavan sen rosoista höyläämätöntä pintaa, aivan kuin siinä olisi ollut erinomaisen tärkeätä nähtävää. Ja useat tuijottivat tuskallisesti yhteen paikkaan, aivan kuin katsellen jotakin kaukaista näkyä. Marcus tunsi syvää sääliä, miltei kauhua: mitä näkevätkään nuo jäykät, tuskalliset katseet! Monet näkevät kai rakkaimpansa heiluvan tuulessa -- ja korpit kiertelevät vaakkuen yläpuolella. Suurikokoinen sotilas oli peittänyt kasvonsa -- luultavasti hän näki veljensä lyyhistyneenä kiviseinän viereen pää murskattuna... Joku näki rakastettunsa kasvot myrkyn mustaamina... Ah niin... Marcus unohti huomaamattaan toiset -- hän muisti taas Aurelian katseen silloin -- viimeisenä iltana. Kokonainen maailma näkyi Marcukselle noista loistavista silmistä. -- Niin toverit, ovatko kaikki sitä mieltä, että tämä suunnitelma hyväksytään? Kuin unessa hän kuuli Antoniuksen kysymyksen ja joukon yksimielisen, hillityn hyväksymisilmoituksen. Marcus oli tahtomattaan purrut hammasta: hänen kurkkuunsa nousi taas jotakin kirvelevää, tukehduttavaa. Niin -- kokonainen maailma hänen silmistään silloin näkyi. Mutta niiden loiste on sammunut ainiaaksi -- _ainiaaksi_. NÄKYMÄTÖN. Marcus kömpi esiin lentokoneen alta, pyyhki hikisiä kasvojaan ja sanoi reippaasti: -- Kas niin! Nyt luulen sen olevan kunnossa! -- Mutta kyllä siinä on ollut työtäkin! huudahti Julius iloisesti. Marcus katsahti nuoreen mieheen ja huomautti leikillisesti: -- Ainakin _luulisi_, kun näkee tuon nokivaraston kasvoillasi! Sinähän näytät enemmän neekeriltä kuin nuorelta luutnantilta! -- Puheestasi saa sen käsityksen, ettei neljäntoista tunnin työpäivä vielä oikein riittäisi nuorelle luutnantille! Julius kaivoi taskustaan pienen peilin ja lisäsi sydämellisesti naurahtaen: -- No, enpä todellakaan voisi tässä kunnossa häihin lähteä; mutta ei työnantajanikaan enkelinvalkoinen ole -- vaikka onkin sälyttänyt minulle likaisimmat työt. Molemmat naurahtivat toistensa mustille kasvoille, joissa vain hampaat loistivat valkoisina helminä. Ja heidän naurunsa helähti niin luonnollisena ja raikkaana, kuin olisivat he kokonaan unohtaneet julman todellisuuden, kostonsakin. Kaksi päivää he olivat työskennelleet ihan kuumeisella kiireellä. Tarvittavat levyt ja valolaitteet Marcus oli teettänyt lentokonetehtaissa, mutta lopputyöt hän tahtoi tehdä omin käsin yhden apulaisen avulla. Apulaisekseen hän oli ottanut Juliuksen, joka äskettäin oli jalkaväestä siirtynyt lentojoukkoihin. Ja nyt oli Marcuksen oma kone kunnossa! -- No, minä voin toistaiseksi lyhentää sinun työpäiväsi kahteentoista tuntiin, lausui Marcus teennäisen arvokkaasti, mikä saattoi Juliuksen taas nauramaan. Sitten hän jatkoi vakavasti: -- Tiedätkö -- sen eilisiltaisen kokeilun jälkeen en voinut yöllä silmiäni ummistaa. Pelkäsin, että ne julistavat sodan, eikä meillä olisi edes yhtään konetta kunnossa. Mutta nyt on aivan kuin raskas taakka pudonnut hartioiltani! Juliuksen kasvot muuttuivat tavattoman nopeasti huolestuneiksi -- ikään kuin hän olisi nähnyt suloista unta ja herättyään huomannutkin olevansa vankikopissa. -- Mutta jospa ottaisitkin enemmän apulaisia? -- Ei hätää! lausui Marcus varmasti. -- Kunhan meillä on yksikin tällainen, niin kyllä nuo toiset muutenkin ovat heille hieman vaarallisia. Ja parin päivän kuluttua on Antoniuksen kone valmis. -- Hyvä on! Jos sinä ja hän olette valmiit -- niin julistakoot... Julius miltei kuiskasi sanansa, mutta hänen nokisia kasvojaan olisi ollut vaikea tuntea äskeisiksi; nyt kuvastui niillä sekaisin viha ja uhka. Ja Marcus lisäsi: -- Sitä paitsi tein Antoniuksen neuvosta sellaisen sopimuksen, että keksinnön viimeinen paikalleenasettelu on kymmenen vuotta oleva _minun_ tehtäväni, -- jos sairastun, tekee sen minun apulaiseni. Täten pysyy salaisuus meillä! Marcus hymyili ylimielisesti, kun hän lisäsi harvakseen: -- Se tässä eniten naurattaa, että ne eivät voi minua hirttää -- vaikka olisi kuinka palava halu -- keksintö tulisi heiltä hirtetyksi samalla kertaa! Ja vankilastakin täytyisi minut aina välillä tuoda lentokoneita viimeistelemään...! Katsos -- Antonius ymmärtää hieman yhtä ja toista. -- Hän on sellainen mies että niitä on vähän -- ja sinä myös, Marcus! -- Joutavia! keskeytti Marcus; sitten hän katsahti arastelevasti ylös lasikattoon ja sanoi tyynesti: -- Ehkä nyt on jo parasta lähteä kokeilumatkalle -- koska jo hämärtää. Samassa aukeni ovi, ja Antonius astui sisään. -- Sinä tulet kuin käskettynä! huudahti Marcus sydämellisesti. -- Aion juuri lähteä! Marcus katsahti harmaalle taivaalle sanoen Antoniukselle hillitysti: -- Vihreä on siis epäonnistumisen, punainen täydellisen näkymättömyyden merkki. Vastaa sitten, kun me näytämme keltaista tulta. -- Hyvä on! vastasi Antonius. Hän tuijotti jännittyneenä, kun Marcuksen kone hiljalleen kohosi ilmaan. Sen harmaa haamu kohosi, kohosi, se oli jo vähintään 200 metrin korkeudessa -- ja yhä se näkyi. Antoniuksen otsalle nousi hikipisaroita -- jospa Marcus ei onnistukaan! Mutta silloin se äkkiä katosi kuin varjo -- ja Antonius ymmärsi, että Marcus oli nyt vasta asettanut valaisulaitteen toimimaan. Antonius tarkasteli iloisen uteliaasti yhä pimenevää taivasta -- mutta mitään ei näkynyt. Marcus nousi ensin hiljalleen, sitten hän pani laitteen toimimaan ja nousi nopeasti ylös. Sitten hän alkoi kierrellä lentokentän kohdalla, ja Julius antoi merkin lyhdyllään. -- Punainen! huudahti Julius innokkaasti. Marcus antoi koneen kierrellen laskeutua nopeasti yhä alemmaksi, mutta aina Antonius vain vastasi punaisella valolla! Antonius seisoi paikallaan katsellen ylös sakeaan hämärään, ja merkkitulesta näkyi, että kone kierteli ympyrässä ja luultavasti laskeutui alemmaksi joka kierroksella. Ilta oli aivan tyyni, lentokentällä oli hiljaista eikä kaupungin meluakaan kuulunut. Jo kuului Marcuksen koneen humina -- mutta vieläkään ei näkynyt! Antonius heilutti taas innokkaasti punaista. Vihdoin Antonius alkoi epäselvästi erottaa suuren koneen ääriviivat -- mutta se olikin aivan hämmästyttävän alhaalla. Juliuksen innostus tarttui Marcukseenkin, kun hän näki miten alhaalla he olivat. Hän näki jo Antoniuksenkin tummana pilkkuna punaisen valon vieressä. Hänen mieleensä lennähti jo, että Antonius tekee pilaa -- ei sentään, ei hän voisi tehdä sitä tällaisessa asiassa! Ja kun lopulta näkyi vihreä tuli -- hän pani koneen yht'äkkiä täyteen vauhtiin! Ja sitten yli kaupungin. _Näkymätön!_ Villi, raju riemu valtasi Marcuksen: näkymätön! Mikä suunnaton, salaperäinen voima piileekään tuossa sanassa! Ymmärrättekö te siellä -- poliisit, urkkijat, ministerit! Marcus laski yhä vain täyttä vauhtia -- ja kaupungin lukemattomat tulet vilisivät sekavana rakettisateena häntä vastaan. Hän antoi koneen kiitää yhä matalammalla, nauttiakseen tuosta oudosta tulisateesta. Silloin ilmestyi äkkiä punertavasta hämärästä hänen eteensä kauhean suuri, jättiläismäinen haamu -- läheten peloittavan nopeasti. Marcuksen ruumis tuntui kylmenevän -- ja niinkuin mastosta putoava tarttuu köysiin, samoin tarttui hänkin ohjauspyörään. Kone oli vähällä menettää tasapainonsa, se kääntyi -- mutta ei tarpeeksi -- vauhti oli liian hirveä... Möhkäle näytti syöksyvän hänen päälleen... Marcus sulki silmänsä ja hänen aivoissaan välähti: _kuulenko_ vielä, kun... Silloin toinen siipi raapaisi hiukan johonkin -- nyt vasta selvisi Marcukselle, että se oli kirkontorni! Hän ohjasi miltei pystysuoraan ylös, hiljensi sitten vauhdin puoleen ja antoi taas mennä vaakasuoraan. Marcus katsahti sivulleen ja huomasi, että Julius oli ikään kuin jähmettynyt. Hän vetäisi hansikkaan kädestään ja koetti otsaansa -- se oli aivan kuin valeltu jääkylmällä vedellä. Silloin valtasi Marcuksen epämääräinen raivo, ensin itseänsä kohtaan siitä, että _hänen_ törkeän huolimattomuutensa tähden ehkä olisi menetetty voitonmahdollisuudet, kosto ... _kaikki!_ Ja pahinta, ettei hän keksinyt ketään muuta syytettävää kuin itsensä. Epämääräinen viha ahdisti hänen rintaansa kuin raskas paino. Hän pani moottorin käymään hurjinta vauhtia, aukaisi vielä vauhdinkiihdyttäjänkin. -- Perkele! Julius hätkähti. Tuo sana singahti ilmaan kuin salamannopea ruoskanisku. Hän katsoi salaa sivulleen: Marcus oli kumartunut eteenpäin, ja syvyydestä kohoavassa, mustanpunaisessa valossa hän hehkuvine silmineen suuresti muistutti sitä, jonka nimen oli lausunut. Julius sulki silmänsä ja näki mielikuvituksessaan kaamean kuvan: korkealla, suurkaupungin kajastuksessa kiitää hirmuista vauhtia edestakaisin suurisiipinen äänetön jättiläishirviö -- näkymättömänä. Vain sellainen voisi todella olla raivostunut perkele! Marcus katsahti alas, ja valaistuksesta hän tunsi sen huvilakaupungin, jossa Aurelian ja Julian koti oli. Ja _tuolla_ oli se vankila... Hänen vihansa sai selvemmän muodon: tuolla ovat Aurelian pyövelit, siellä Antoniuksen, Juliuksen ja Brutuksen omaisten pyövelit -- kaikki... -- Ahaa! Se oli aivan kuin hurja riemuhuuto, ja kun Julius katsahti häneen, sähisi hän raivoisasti: -- Tuolla ne nytkin ovat kylläisinä ja julmina kuin pedot, sillä ne luulevat olevansa voittamattomia. Mutta odottakaahan! Te olette meidän käsissämme -- _meidän vallassamme_. Nuo sanat tarttuivat Juliukseen kuin tuli tappuroihin. Hän kumartui hiukan katsoen alas kaupunkiin ja mutisi hiljaa yhteenpuristettujen hampaittensa välistä: -- Kerran te vapisette -- _kun aika on täytetty!_ Saavuttuaan asuntoonsa Marcus istahti taas nojatuoliin selvitelläkseen ajatuksiaan. Hän tunsi taas rinnassaan omituisen fyysillisen tuskan, niinkuin aina ennenkin ankaran suuttumuksen jälkeen se kalvoi kuin nälkäinen nakertaja. Miksi hän oikeastaan oli antanut sellaisen vallan vihalleen -- nyt, kun vihdoinkin oli saanut valmiiksi kallisarvoisen keksintönsä? Ja hän itse oli... Samassa kuului hermostunut koputus -- ja Antonius astui sisään. Marcus pelästyi: hän ei ollut ensin tuntea Antoniusta -- tämä oli niin kauhean näköinen. Hän oli nähnyt nuo kasvot tuskan ja raivon vääristäminä, mutta tuollaisiksi hän ei luullut ihmiskasvojen muuttuvan -- huuletkin olivat aivan valkoiset, ja silmät tuijottivat niinkuin loppuun nääntyneen, takaa-ajetun murhaajan. Marcus aavisti vaaraa; notkeana hän ponnahti ovelle, salpasi sen, hypähti vuoteen viereen ja sieppasi salalokerosta konepistoolin patruunalippaineen... -- Ovatko poliisit jäljilläsi? Oletko tappanut jonkun? kysyi Marcus hiljaa, ja hänen kasvoillaan kuvastui hurja päättäväisyys. Ja kun Antonius tuijotti häneen edelleen kuin mieletön, hän lisäsi hätääntyen: -- Mitä on tapahtunut, Antonius? -- Varastettu ... kuiskasi Antonius vieraalla, käheällä äänellä. -- Mikä -- mitä on varastettu? kysyi Marcus tolkuttomasti. -- Kaikki, _kaikki!_ kuului käheänä parahduksena Antoniuksen vapisevilta huulilta. -- Asunnossani kaikki pengottu, viety kaikki pallot... Ja resepti, _resepti -- ymmärrätkö!_ -- Onko se totta? änkytti Marcus. -- Totta, totta se on! Joku meistä on _petturi_... Viimeinenkin rehellisyyden ja kunnian hiven on maailmasta kadonnut. Marcus tarttui päähänsä ja sulki silmänsä; tuntui kuin hän putoaisi parhaillaan mustaan, pohjattomaan kuiluun... KAIKKI LUHISTUU. Seuraavana yönä kahdentoista aikaan he saapuivat kaikki entiseen kokouspaikkaansa. Kaikki olivat hermostuneita, jännittyneitä -- ja ennen kuin Antonius puheenjohtajana ehti esittää syytä komitean äkilliseen koollekutsuun, kuului hillittyjä, levottomia ääniä: -- Mitä on tapahtunut? -- Onko liikekannallepano julistettu? -- Julistetaanko heti sota? -- Onko se jo julistettu? Antonius koputti sormellaan pöytään ja sanoi hiljaa: -- Paljon pahempaa on tapahtunut. -- Pahempaa...? Mitä tarkoitat? -- Ei ole olemassa mitään pahempaa! Antonius selitti muutamin sanoin, että hän eilen illalla oli palannut lentokentältä asuntoonsa ja tavannut kaikki sekasorron vallassa -- ja että kaikki oli varastettu. -- Joku meistä on siis ilmiantaja. Hänen sanojensa vaikutus oli kauhea: aivan kuin tukehduttava myrkkykaasupilvi olisi salaa tunkeutunut huoneeseen. Kaikki alkoivat hengittää raskaasti ja kähisevästi, kalpenemistaan kalveten, ja kun he katsahtivat toisiinsa, kuvastui laajenneissa silmissä tylsä hämmästys, kauhu, miltei mielettömyys... Muutamain pöydällä olevat kädet alkoivat kummallisesti vavahdella, toiset hapuilivat kuin sokeiden kädet, kalpeat huulet vapisivat, mutta sanoja ei kuulunut. Silloin kuului taas Antoniuksen kolea, vieras ääni: -- Vuosikaudet olen työskennellyt tuon keksinnön tähden. Elämälläni ei ole ollut muuta sisällystä, muuta päämäärää kuin sotien, hirmuvallan lopettaminen yhdessä teidän kanssanne. En minä mitään itsestäni välittäisi, mutta ajatelkaa, että meillä oli keino, jolla mielestäni olisi varmasti voitu estää sodan puhkeaminen, joka antoi meille ratkaisevan voiman -- ja nyt se on varastettu. Tämäkään ei ole pahinta, sillä valistustyötä on tehty paljon, ehkä sota olisi jo voitu muutenkin estää, mutta... Hän veti syvään henkeään, niinkuin kurkkua olisi joku hiljaa kuristanut, ja hänen äänensä muuttui yhä matalammaksi ja käheämmäksi: -- Mutta nyt on _sekin työ_ tehty tehottomaksi, jos keksintö kerran on joutunut oman hallituksen haltuun. Ajatelkaa vain, mikä hirvittävä ase se on vanhoillisen diktatuurihallituksen käsissä; ensinnäkin se tietenkin julistaa heti sodan ja hävittää maan tasalle naapurimaan kaupungit. Sukupolvien työt, miljoonat viattomat ihmiset tuhotaan nopeasti. Ja jos täällä yritetään vastarintaa, niin nyt he voivat heti kukistaa kapinalliset -- meidän aseellamme. Ja meidät tietysti aivan ensi tilassa teloitetaan. -- Minä en ymmärrä... -- Mitä teemme...? -- Vielä kauheampaa on ajatella, että se olisi _vihollisten_ kynsissä. Siellä on yhtä raaka hallitus -- se hävittäisi yhtä julmasti meidän maamme. Ja noita hirvittäviä seurauksia _ei voi enää estää_. Minun vuosikausia, yötä päivää kestänyt työni joukkomurhia vastaan -- tulee nyt käytetyksi ihmiskunnan hirmuisimpaan teurastukseen. Hän vaikeni ikään kuin tukehtumaisillaan. Sitten hänen katseensa leimahti peloittavasti, se kiiti läpitunkevana miehestä toiseen, kun hän jatkoi harvaan ja raskaasti, aivan kuin olisi tahtonut tappaa sanoillaan syyllisen: -- Mutta ajatelkaa sitä petosta ... se on ihmiskunnan suurin, katalin _rikos_. Tämän petoksen tähden teurastetaan _miljoonia_ viattomia. Eikä yksin miehiä, vaan naisia, horjuvia vanhuksia, satojatuhansia viattomia pienokaisia. Saattoiko ihminen tehdä tuon...? Monet pöydällä olevat kädet aukenivat ja vuoroin puristuivat suonenvedontapaisesti nyrkkiin -- ja otsilta vieri suuria hikikarpaloita kuin kirkkaita helmiä. Nuo hirmuiset sanat putoilivat heidän päälleen raskaina kivilohkareina. Vasta viimeinen lause muutti osan heidän tuskastaan raivoksi. Useat syöksähtivät seisoalleen, ja heidän sanansa sähisivät huoneessa kuin haavoitetut käärmeet: -- Ei ihminen -- vaan _saatana!_ -- Iankaikkinen helvetti! Tämä saattaa ihmisen hulluksi! -- Toverit! kuului B:n ääni, hiukan tyynempänä kuin toisten. -- Me näytämme jokainen siltä, kuin olisimme kidutuspenkissä. Ei minulla ainakaan tämä sietämätön tuska johdu siitä pelosta, että toverit epäilevät _minua!_ Sillä mitäpä nyt enää merkitsisi, vaikka tässä heti tapettaisiin kymmenen viatonta! Mutta se _asia:_ ettemme enää voi estää tuollaista kamalaa teurastusta, ja _toinen tosiasia_, että maailmassa on voinut tapahtua noin musta petos -- ne saattavat ihmisen suunniltaan. Hän kohotti suuret nyrkkinsä ilmaan ja hänen rinnastaan tunkeutui tuskallinen, käheä voihkaisu. Ja taas kuului sekavana ryöppynä tolkuttomia, uhkaavia ja raivokkaita huutoja: -- Nyt on parasta ampua kuula otsaansa! huudahti nuori Julius. -- Ensin murskataan se otsa, jonka takana on hautunut noin saastainen rikos! -- Se on totta! -- Mutta _kuka_ sen teki? -- Kuka se on? -- Kamalaa on ajatella, että vain _me_ tiesimme keksinnöstä. -- Se on siis yksi _meistä!_ -- Yksi meistä on siis -- _petturi!_ -- Kuka se on? Silloin kuului huoneessa aivan kuin haavoitetun pedon karjahdus, ja nuori jättiläiskokoinen salaliittolainen hypähti yhdellä loikkauksella keskelle lattiaa. Hänen lujat hampaansa kirskuivat kuin toisiinsa sopimattomat hammasrattaat, moukarintapaisten nyrkkien rystyset vilkkuivat lumivalkeina ja hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät, kun hän jyrisi matalalla äänellään: -- Kuolema ja kadotus! Tämä on liian hirveätä -- tätä ei voi ihminen kestää! Meidän täytyy heti paikalla tehdä jotakin. Kukaan sivullinen ei ole sitä tiennyt -- yksi meistä siis on petturi. Me olemme kaikki täällä -- tuo maanpiirin suurin konna on siis _tässä huoneessa_. Ilmoittakoon hän siis itsensä! Jos hän pelkää kidutusta -- niin minä lupaan nyt -- minä vannon kunniani kautta, että minut täytyy ennen tappaa, kuin annan häntä kiduttaa -- vaikkei mikään helvetin tuska riitä sovittamaan yhtä miljoonatta osaa hänen rikoksestaan. Mutta _elävänä_ hän ei saa olla hetkeäkään -- minä menetän ehdottomasti järkeni, jos hän vielä pääsee tästä huoneesta hengissä. Antonius ei puheenvuoronsa jälkeen lausunut enää sanaakaan -- hänen katseensa vain siirtyi jokaiseen vuoronperään niin tutkivan terävänä kuin vivisektorin veitsi. Kaikki näyttivät hänen mielestään viattomilta -- ja kuitenkin täytyi yhden joukosta olla syyllinen. Hän tunsi vielä suurempaa tuskaa siitä, että joku hänen tovereistaan voi noin julmasti näytellä. Kun nuoren jättiläisen hurja puhe oli päättynyt, kuului hyväksymisen sorinaa. Ja heti nousi Brutus huudahtaen kiihkeästi: -- Niin, meidän täytyy saada hänet ilmi! Tämä on liian hirveätä! Sosialisti oli pitkän aikaa ankarasti ajatellen tuijottanut yhteen paikkaan; nyt hän hypähti ylös ja vaati hiljaisuutta, puhuen liikutuksen vallassa: -- Toveri Antonius -- ja te kaikki toverini... Minä en _voi_ uskoa, että meidän joukossamme olisi petturia... Itsehän sinä kolme päivää sitten todistit, ettei meissä _voi_ olla pettureita -- ja minä luulen, että on tapahtunut jokin kamala erehdys... Jospa... Oveen jymähti luja nyrkinisku ... toinen, kolmas... Jokainen oli niin äärimmäisen hermostunut, että nuo kumeat jymähdykset tuntuivat ukkosenjyrähdyksiltä, kuoleman koputukselta. Kaikki vavahtivat, monet hypähtivät seisoalleen tuijottaen oveen kuin mielipuolet. -- _Lopussa_... Tuo hiljainen yksinäinen kuiskaus ilmaisi silmänräpäyksessä enemmän kuin kokonaiset puheet. Se julisti että heidän työnsä, kostontoiveensa ja taistelunsa oli lopussa; lyhyt, myrskyinen elämä toiveineen, pettymyksineen ja tuskineen sammuu... Jymähdys oveen. Se loihti monille erään näyn: he seisoivat kentällä kädet sidottuina, edessään palkkajoukko konekivääreineen. Räikeä särinä -- he kaatuvat, hiekka imee ahnaasti heidän lämpimän verensä. Tämä varmuus tyynnytti jonkin verran, kaikki istahtivat jälleen paikoilleen, jotkut hymähtivätkin, ottaen esiin kotelonsa. -- Lopussa, niin -- sitä ei voi siis auttaa ... virkkoi Augustus. -- Oma hallitus sen siis on saanut. Parempi niinkin... Viimeisen huomautuksen keskeytti entistä tuimempi koputus. Antonius nousi ylös ja kysyi hiljaa: -- Päästetäänkö? -- Kyllä niillä tuolla niin paljon väkeä on, ettei mikään auta. -- Antonius! huudahti Brutus äkkiä kiihkoisesti. -- Onko sinulla mukana sellainen? -- Ei ole? -- Miksei ole! sanoi Brutus pettyneenä, ja lisäsi hurjasti -- Olisimme päästäneet ne tänne -- ja _sitten:_ Antonius nousi ja lähti ovea kohden. Silloin astui Julius hänen tielleen; tämän nuorissa kasvoissa kuvastui aivan kuin yliluonnollinen innostus ja haltioituminen, kun hän silmät loistaen kuiskasi: -- Rakas veljeni! Hyvästi! Hän suuteli Antoniusta ja lisäsi hymyilevin huulin: -- Tiedäthän, etten _minä_ ole syyllinen. -- Tiedän, tiedän, kuiskasi Antonius liikuttuneena. Taas kuului koputus ja Antonius meni ovelle aukaisten sen. Nopeana kuin ammattivaras pujahti ensimmäisenä sisään vihatun palkkaväen virkapuvussa oleva sotilas. Tavallisuuden mukaan oli hänelläkin kädessään konepistooli. Heti kun ovi avautui, oli ase kohdistettuna heihin; ja suuri patruunalipas oli valmiina paikallaan. Samalla hetkellä kuului röyhkeä ääni ulkona komentavan: -- Kaksikymmentä miestä menköön heti sinne kuin sanoin! Kuului jotain muminaa vastaukseksi, ja sitten astui suurikokoinen palkkajoukon kapteeni sisään. Hänen pitkät viiksensä liikkuivat kuin suuren hyönteisen tuntosarvet, hänen puhuessaan pirullisen kohteliaasti: -- Hyvät herrat! Pyydän ensinnäkin lausua vilpittömän iloni siitä, että olette ehtineet kaikki saapua arvoisaan kokoukseenne -- että se on täysilukuinen... Hän vaikeni, mutta kun kukaan ei vastannut, muuttuivat hänen tunnottoman näköiset kasvonsa yhä julkeammiksi. Hän rykäisi ja lausui kylmällä, röyhkeällä äänellä: -- Sanoin tämän sen tähden, että minulla on eräs ilmoitus, joka koskee _kaikkia_ sotilassalaliiton pääkomitean jäseniä -- ja se on seuraava. Hän vilkaisi kelloaan ja jatkoi harvakseen, ikään kuin nauttien julmista sanoistaan: -- Tänä yönä kello kaksitoista, siis puoli tuntia sitten, julistettiin sota -- ja samalla koko valtakunta sotatilaan. Ja sotatilan määräysten perusteella on minulle annettu käsky ammuttaa teidät heti paikalla. Koska teillä on kylliksi röyhkeyttä tulla pitämään kokoustanne armeijalle kuuluvaan taloon, ja koska täällä on avara piha, niin ei minun, esimieheni käskyn mukaan, tarvitse vaivata herroja kauemmaksi kuin pihalle. Olkaa siis hyvät ja lähtekää! -- Veljet! huudahti Julius hymyillen oudon innostuksen valtaamana. -- Eikö totta, että näin on parempi? Saamme kuolla kaikki yhdessä ilman tuskallisen pitkiä tutkintoja. -- Poikaparka ... mutisi joku hiljaa. -- Niin todellakin, ärisi kapteeni itsekseen aivan kuin olisi ollut harmissaan jostakin ja kaivoi erään paperin povitaskustaan. -- Olinpa vähällä unohtaa yhden seikan ... Yksi herroista jää tänne, me viemme hänet mukanamme vangittuna... Viimeistä sanaa lausuessaan hän oli niin kavalan näköinen, että salaliittolaisia inhotti; sitten hän tarkasti vuoroin paperiaan vuoroin heitä ja lisäsi tuimasti: -- Lähtekää siis pihalle ja asettukaa riviin! -- Ja kun minulla ei ole kunnia tuntea sitä herraa, joka tulee vangittavaksi, niin pyydän, että hän tulee luokseni katsomaan tästä paperista nimensä -- tarkoitan sitä herraa, jota uhattiin vangitsemisella pari päivää sitten. -- Älkää kiemurrelko, käärme! ärjäisi nuori jättiläinen raivoisasti. -- Sanokaa vain, että herra Juudas, joka on veljensä myynyt, astuisi esiin saamaan verisen palkkansa! Hän eteni muutaman askeleen, silmät peloittavasti kiiluen, mutta konepistoolin suu kääntyi heti häntä kohden. Ja kapteeni karjaisi raivosta tulipunaisena: -- Oo -- vai niin! Vai te rohkenette syytää raakuuksia sellaista henkilöä vastaan, joka vielä rakastaa isänmaataan! Mutta teidän kiukkunne ja uhkailunne ovat turhia! Te ette pääse tältä pihalta -- eivätkä teidän ystävännekään voi mitään. Sillä jo huomispäivänä muuttaa herjaamanne henkilö kauas ulkomaille -- ja tulee miljoonanomistajaksi. Olkaa siis hyvä ja astukaa ilman pelkoa esiin! Kapteeni kumarsikin hieman -- ja huoneessa vallitsi hetken aikaa haudanhiljaisuus... -- Olkaa hyvä, olkaa hyvä! kehoitti kapteeni uudelleen. Mutta nyt ärjähtivät kaikki yhtaikaa raivokkaasti: -- Konna! Roisto! Ulos! -- Murhauta pian! Mutta älä näyttele enää itseäsi! Antonius näki että _jokainen_ huusi täydessä raivossa. Kapteeni peräytti ovelle ja huusi kiukkuisesti: -- Hyvä! Minä ammutan teidät tänne, odottakaa! -- Tuo vain tänne pyövelisi! -- Ja mahdollisimman pian! Eikä yksikään edes epäröinyt, puhumattakaan, että olisi seurannut kapteenia. Antonius tarttui päähänsä ja hypähti seisoalleen, puhuen tuskallisen epätoivoisesti: -- Veljet... Rakkaat toverit... Ei meistä kukaan olekaan syyllinen. Mutta tämä kaikki on liian julmaa, kauheata... Kaikki tuijottivat häneen kuin tylsämieliset -- mutta silloin sosialisti, joka istui Antoniuksen vieressä, alkoi tuijottaa pöydällä olevaa valkeata paperiarkkia; vihdoin hän viittasi siihen ja änkytti käheästi: -- Katsokaa ... hiekkamuruja ... ne putosivat äsken, tuolta... Hän katsahti kattoon, sinne kohdistettiin useita taskulamppuja. -- Se on -- se on -- pieni reikä! hän änkytti tolkuttomasti; hetken kuluttua huudahti Antonius kauhistuneena: -- Reikä -- megafoni -- vihollisten vakooja! Kuolema ja helvetti -- keksintömme on vihollisten hallussa. Niiden vakooja on ollut tuolla yläpuolella ja pakeni poliisin tullessa. -- Sinä, sinä ja sinä: nopeasti jälkeen! Se on juuri poistunut! Juoskaa, ampukaa! Elävänä tai kuolleena! -- Tulkaa pian! huusi konepistoolia pitelevä palkkasoturi -- ja kaikki tunsivat hämmästyen Marcuksen kiihkeän äänen. Brutus, Marcus ja nuori jättiläinen syöksyivät ulos. -- Onko tämä ollut ilveilyä? kuului hetken kuluttua soinnuton ääni. -- Ei ilveilyä, veli -- vaan hirmuista _murhenäytelmää_, jossa miljoonien elämä on kysymyksessä! Mikään uhri ei ole liian kallis, jos vielä voisi ehkäistä edes osan uhkaavasta tuhosta. Sen tähden uskalsin tehdä tämän. Antonius selitti vielä muutamin sanoin menettelyänsä ja mainitsi, että kapteenina esiintynyt näyttelijä oli hänen pyynnöstään ollut avustajana, mutta tietämättä enempää asioista, sekä kysyi lopuksi, hyväksyivätkö toverit hänen menettelynsä? -- Minä puolessani kiitän sinua kaikesta sydämestäni! huudahti Lucas kyyneleet silmissä. -- Sillä miten muuten olisimme saaneet totuuden ilmi? Tosin me jouduimme hetkisen katsomaan kuolemaa silmästä silmään, mutta täytyyhän meidän olla valmiita siihen koska tahansa! Eikä kuolemantuska ole mitään sen kirvelevän tuskan rinnalla, että epäilee jotakuta petturiksi. Minun ainakin olisi lopulta täytynyt ampua itseni. -- Kaikki mitä _sinä_ teet on oikein! huudahti Julius tulisesti. -- Etkö sinäkään ole vihainen ... veliraukka? kysyi Antonius värisevällä äänellä. -- En, en! Kuinka voit sellaista ajatellakaan! vakuutti Julius yhä innokkaammin. Ja kaikkialta kuului sydämellisiä vakuutteluja: -- Oikein sinä teit, veli! -- En minäkään olisi voinut toisin tehdä! -- Eikä kukaan! -- Mutta se on omituisinta, ettei yksikään huomannut Marcuksen poissaoloa! huomautti Lucas ihmetellen. -- Tuollainen tilanne on siksi kamala, ettei ihminen kykene huomaamaan pikkuasioita, puhui toveri B. -- Ja kun hän on vasta yhden kerran ollut seurassamme, on seikka yhä ymmärrettävämpi. -- Rakkaat veljet! Tuo onnettomuus kasvaa yhä, se on muuttunut satakertaiseksi. Meidän täytyy koettaa sitä jotenkin estää. Jospa he nyt saisivat kiinni ne vakoojat! Kuului askeleita, ja takaa-ajajat palasivat hengästyneinä. Marcus irroitti konepistoolin olkapäältään ja alkoi pyyhkiä kasvojaan, joilta hiki suorastaan virtasi. -- Mitä ... miten kävi? -- Näittekö heidät? -- Saitteko kiinni? Ryöppynä satelivat kysymykset; Brutus kohotti kättään ja puhui sitten hengästyneenä: -- Me juoksimme kuin henkemme edestä nähdessämme kauempana erään miehen juoksevan pakoon. Marcus aikoi ampua, mutta juuri silloin mies pääsi kadunkulman taakse. Me paransimme vauhtia, mutta kadunkulmaan saapuessamme ei enää näkynyt mitään -- auton moottorin etenevä jyrinä vain kuului. -- Voisimmeko vielä saada varastetut takaisin, jos ilmoittaisimme hallitukselle, että se panisi toimeen ankaran tarkastuksen rajalla? -- Ei puhettakaan! huudahti Antonius. -- Tietysti täällä viime yönä oli valmiina lentokone, joka heti kiidätti saaliin varmaan turvaan. Huomenaamulla on siis yhden mentävä ilmoittamaan naapurimaan liittolaisille ja sosialisteille, että he koettaisivat kaikin keinoin estää sotaa. -- Mutta _elleivät_ he voi estää...? kysyi joku kuiskaten. Antonius katsahti tolkuttomasti ympärilleen, ja Marcuksen valtasi syvä sääli: noissa mustissa silmissä oli samanlainen katse kuin haavoittuneella, joka voimattomana viruu kentällä, katsellen, miten mahtava hyökkäysvaunuosasto jymisten syöksyy häntä kohden... Antonius -- joka oli aina ollut niin voimakas! -- Ei -- sitä ei _uskalla_ ajatella! kuiskasi Antonius tukahtuneesti ja nojautui pöytään peittäen käsillään kasvonsa. Kukaan ei pitkään aikaan puhunut mitään. Antoniuksesta tuo äänettömyys tuntui hirvittävältä -- sekin tuntui syyttävän häntä. Hän sulki silmänsä, mutta hän näki entistä kauheampia näkyjä: vihollinen tulee pimeänä yönä ja alkaa hävityksensä; ihmiset heräävät hirvittäviin räjähdyksiin, leimahduksiin, räiskeeseen... Kohiseva tuli... Antonius vavahti kuullessaan viereltään toveri B:n lujan, vakuuttavan äänen: -- Kyllä he estävät, minä luotan sittenkin siihen! Salaliittolaisista tuntui koettu yö ensin kamalalta painajaisunelta -- se oli liian kauhea ollakseen totta! Oliko mahdollista, että he olivat pitäneet käsissään mahtavaa voimaa, jonka avulla olisivat voineet lopettaa ihmiskunnan suurimman onnettomuuden -- sodan? Ja sitten tämä voima yhtäkkiä muuttuu maailman hirvittävimmäksi _sota-aseeksi_ -- heidän onnetonta, näännytettyä kansaansa vastaan, koko ihmiskuntaa, _ihmisyyttä vastaan_. Ja heidän täytyy voimattomina odottaa, milloin hävitys alkaa. Antonius ei voinut vähääkään nukkua moneen vuorokauteen. Jos hän hetkeksikin sulki silmänsä, oli hän kuulevinaan kauhistavan räjähdyksen ja hypähti vuoteeltaan väristen ja vavahdellen kuin kouristuskohtauksessa. Neljän päivän kuluttua hän vihdoin meni lääkäriin, ja tämä määräsi hänet vuoteeseen muutamaksi päiväksi ja käski ottamaan eräitä unilääkkeitä. Vasta niiden avulla hän saattoi hiukan nukkua. Myöskin Marcus oli kuin huumaantunut. Onneksi hänellä kuitenkin oli tarmoa työhön. Hän meni Antoniuksen luokse -- he kirjoittivat yhdessä julistuksen, jossa vain muutamalla sanalla kehoitettiin kaikkia armeijan keskuudessa olevia agitaattoreja ponnistamaan kaikki voimansa -- sekä toimitti niitä salaisia teitä pitkin eri paikkoihin. Hän kävi toveri B:n luona, ja tämä lähti sosialistien puoluehallinnolle ilmoittamaan sodanvaarasta ja varustautumaan sitä vastaan. Ja kun hän sai kuulla, että eräs Antoniuksen apulainen, joka viime sodassa oli menettänyt kuulonsa ja puhekykynsä, yhtä mittaa valmisteli noita peloittavia palloja Antoniuksen alkuvalmistuksen jälkeen, alkoi hän kuumeisella kiireellä asetella keksintöänsä käytäntöön. Hän oli luvannut mennä Julian luokse, mutta nyt hän tällekin kirjeellisesti ilmoitti, ettei ehtinyt tulla. Kahden tuskallisen viikon kuluttua julistettiin yleinen liikekannallepano. Ja nyt vasta huomasi Marcus, että sitä oli saattanut osittain kiirehtiä sekin, että hän Juliuksen avulla oli saanut näkymättömäksi jo kymmenen lentokonetta. Mutta nythän voi edes hiukan puolustautua. Eräs salaliiton pääkomiteaan kuuluva sähkölennätinvirkamies toi Antoniukselle tukuttain langattoman lennättimen kautta tulleita salamerkkisanomia, joista kävi ilmi, että sotilaiden enemmistö miltei kaikkialla oli päättänyt, etteivät mene sotaan. Luotettavien aseihin kutsuttujen kanssa oli jo etukäteen tehty sopimus menettelytavasta. Ja huhut sodanjulistuksesta muuttuivat yhä varmemmiksi. Silloin sattui jotakin tavatonta -- joka alkoi kiidättää tapauksia eteenpäin myrskyn vauhdilla. Ja kun se kerran pääsi alkuun, tuntuivat yksityiset ihmiset noissa tapahtumissa pieniltä ja mitättömiltä kuin kuivat lehdet raivoavan pyörremyrskyn kynsissä. MYRSKY LÄHENEE. KAPINA. Eräässä läheisessä pikkukaupungissa sattui seuraava tapaus. Koko pataljoona seisoi kasarmin avaralla pihalla. Iltahuuto oli juuri päättynyt. Pataljoonan varsinainen päällikkö oli sairastunut ja hänen tilalleen oli tilapäisesti määrätty eräs vanhahko kapteeni. Tämä oli aivan huumaantunut ilosta ja ylpeydestä; hän ei ollut kohonnut yhtä nopeasti kuin toverinsa, ja nyt, aavistaessaan sodan syttyvän, toivoi hän jollakin erikoisella teolla pääsevänsä esimiestensä suosioon -- ja tänään hän oli keksinyt tuollaisen teon ja valmistautunut siihen: hänen piti kohottaa sotilaitten sotaista innostusta! Kun siis tavanmukainen toimitus oli päättynyt, rykäisi hän arvokkaasti -- ja illan hiljaisuudessa kajahti harvinaisen kova, hiukan rämisevä ääni -- ikään kuin vanha, ruostunut sotatorvi: -- Sotilaat! Hän piti pienen tauon ja alkoi sitten röyhkeän juhlallisesti selittää, mikä erinomainen kunnia lankeaa pataljoonan osaksi, kun sekin saa hyökätä vihollisen kimppuun ja _kostaa_ viime maailmansodan tähden. Hänen silmänsä alkoivat kiilua, ja samalla muuttui hänen puheensa yhä verisemmäksi; hän miltei huumaantui kuvaillessaan, miten kurjat viholliset murskataan mäsäksi, hajoitetaan kuin akanat tuuleen! Lopuksi hän huusi haltioissaan: -- Koska sota jälleen saattaa kunniamme välkkymään ja loistamaan kirkkaana kuin aurinko -- niin nyt kohotamme kolminkertaisen eläköönhuudon _sodalle!_ Eläköön! Hän oli jo edeltäpäin nauttinut siitä, miten mahtavasti huuto kajahtaa kasarmin seinästä toiseen -- ja nyt hän kuuli vain oman äänensä, muutaman luutnantin ja aliupseerin säestämänä; mutta miehistö oli ääneti. -- Mitä, _mitä_ tämä on? Miksi ette huuda, kun käsken? Huutakaa, minun jäljessäni! Eläköön! Ei nytkään! Kapteeni oli kuvitellut, miten esikunta saisi raportin, kuvauksen siitä mahtavasta sotainnosta, jonka hän herätti pataljoonassa. Mutta nyt? Hiki nousi hänen päähänsä, ja hän ärjyi aivan kuin hurjistuneena: -- _Mitä_ tämä merkitsee? Uhmaatteko te minun käskyjäni? Vastatkaa lurjukset? -- Ei se kuulu palvelukseen! kuului jostakin sivultapäin hillitty ääni. Kapteeni marssi sinne juhlallisena ja ankarana kuin vihastunut kuningas, ja seinät kajahtelivat hänen karjunnastaan: -- Kuka huusi? Ilmoittakaa heti, kuka huusi! Minä käsken teitä, lurjukset! Te olette täällä totellaksenne minun käskyjäni! Silloin kuului kaikkialta vihastunutta, matalaa murinaa, mutta siitä ei erottanut kuin muutaman sanan. Kapteeni joutui miltei suunniltaan. Nuo olivat ensin kokonaan pilanneet hänen hyvän suunnitelmansa -- ja nyt vielä tuo... -- Roistot! -- hän karjui vimmoissaan. -- Kuka huusi? Sanokaa se -- muuten näytän teille! Ja sanokaa, miksi ette huutaneet eläköön sodalle? Vastatkaa! Kolmannen komppanian ensi rivissä seisoi eräs laiha sotilas. Hän vihasi kapteenia niinkuin muutkin, mutta nyt hänen silmänsä aivan hehkuivat vihasta: kapteeni oli tänään taas juoksuttanut häntä pari tuntia kasarmin pihalla, ja epämukava saapas oli kalvanut hänen toisen jalkansa verille. Hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan huudahti kiihtyneenä: -- Huutakaa itse! Me emme lähde teidän sotaanne! Sotilas huusi sillä kertaa yksin, ja kapteenin terävä katse merkitsi miehen salamannopeasti -- aivan kuin taitava ampuja, joka silmänräpäyksessä lähettää tappavan kuulan otuksen ruumiiseen. Mutta hän koetti saada useampia. Hän oli siis kääntyvinään toisaalle ja huusi pilkallisesti: -- On häpeällistä, että pataljoonassamme on yksi pelkuri -- tai isänmaanpetturi. Jumalan kiitos, että tulee sota! Siellä nuo taudit paranevat nopeasti. Esimerkiksi ampumahautojen kaivaminen konekivääritulessa on hyvin parantavaa: tulee hiljaiseksi, pelkuruus katoaa ja lopulta mies oikein syleilee isänmaata. -- Kyllä te mielellänne murhauttaisitte meidät! huudahti sama sotilas. -- Mutta me emme tule, se on päätetty! Kapteeni miltei tyyntyi: nyt mies oli sanonut tarpeeksi. Hän asteli juhlallisesti kolmannen komppanian eteen ja komensi kylmällä, ankaralla äänellä: -- Numero 35 -- ulos rivistä! Mars! Sitten hänen silmänsä pienenivät koviksi ja teräviksi kuin naskalin kärjet, ja hän sanoi teennäisen hitaasti ja pilkallisesti: -- Minä luulen, etten kuullut oikein ... sanoitteko päättäneenne, ettette lähde sotaan? Kapteenin pilkallinen ääni ärsytti sotilasta, hänen ahavoituneet kasvonsa tummenivat vihasta, ja hän lausui lujasti: -- Minä ja toverini emme aio lähteä sotaan. Sen minä sanoin -- ja se on totta! Hetkisen oli aivan hiljaista -- jossakin kaukana kaupungilla vain jyrisivät yksinäiset rattaat. -- Vai niin, vai niin! -- matki kapteeni venyttäen ääntään, joka väreili salatusta tyytyväisyydestä, ikään kuin hän olisi hiljaa murissut. -- No niin... Vai niin! Miksi ette siis lähde sotaan? Sotamies kiinnitti kapteeniin pelottoman katseensa, ja hänen äänensä oli katkera ja metallinkova: -- Sota ei ole muuta kuin teurastusta, emmekä me tahdo ruveta murhaajiksi. Ne, joita meidät nyt vietäisiin tappamaan, eivät ole koskaan tehneet meille pahaa. Jos teillä on jotain keskinäistä vihaa naapurimaan herrojen kanssa -- niin tapelkaa keskenänne! Silloin kuului sotilasjoukosta mielenliikutuksesta vapiseva ääni: -- Ja Jumala on kieltänyt tappamisen... -- Ulos rivistä! karjaisi kapteeni käskevästi ja uhkaavasti. Vaaleaverinen, pitkä sotilas astui rivistä omituisesti hoippuen. Hänen laihat kasvonsa olivat kalvenneet, mutta hänenkään äänensä ei enää vavissut: -- Jumala on kieltänyt tappamisen... Hän on päinvastoin käskenyt rakastamaan vihollisiaan. Teillä on kyllä sotalakinne -- mutta enemmän tulee kuulla _Jumalaa_ kuin ihmisiä! -- Onko teillä _vielä_ jotain sanottavaa? kysyi kapteeni käheästi, ja hänen silmänsä välkkyivät pahaenteisesti. -- Ja sill'aikaa kun meidät tapetaan vieraassa maassa, puhui taas pitkä, laiha mies, -- kuolevat vaimomme ja lapsemme kotona nälkään. Tappakoot siis ennen täällä jos tahtovat. Ottakoot vielä senkin synnin päällensä! Kapteeni käveli muutaman askeleen edestakaisin, aivan kuin ymmärtämättä, mitä pitäisi tehdä. Vihdoin hän komensi kovalla, käskevällä äänellä: -- Sotilaat! Sitokaa nuo kapinoitsijat -- ja viekää putkaan! Mars! Yksikään mies ei liikahtanut. Kapteenin kasvot kalpenivat, ja hänen tuuhea täysipartansa heilui -- hän ei näyttänyt löytävän sopivia sanoja. -- Kuuletteko, koirat? Riveistä alkoi kuulua uhkaavaa murinaa ja joitakin synkkiä huudahduksia: -- Me olemme kaikki samaa mieltä! -- Emmekä me sentään _koiria_ ole! -- Viekää meidät siis kaikki putkaan! -- He puhuivat totta. -- Menkää itse putkaan! Kapteeni käännähti kostonhimoisena sinne tänne, mistä milloinkin kuuli loukkaavampia huutoja, ja hänen suuri päänsä keikkui lyhyen kaulan varassa kuin suuren pöllön, joka on äkkiä tuotu päivänvaloon. Mutta kun hän ei saanut ketään kiinni, alkoi hän vavista raivosta ja huusi hirmustuneena: -- Ellette paikalla tottele, ammutan minä jok'ainoan! Sillä te olette tehneet selvän _kapinan!_ Ja ellette... Hänen äänensä hukkui voimattomana siihen vihan ja katkeruuden myrskyyn, joka puhkesi sotilasjoukossa. Rivit näyttivät hiukan liikahtavan: sekavan metelin ylitse erotti vain joitakin erinäisiä huutoja: -- Ampukaa vain! -- Ei ole väliä, missä ammutaan! -- Ammu itse itsesi! -- Mene itse sotaasi! Kapteeni koetti urhoollisesti pitää puoliaan, mutta ylivoima oli liian suuri. Kasvot raivosta tulipunaisina hän viittasi lähimpänä seisovan aliupseerin luokseen ja käski viedä pääkapinoitsijan putkaan. Kun sotilaat näkivät aliupseerin tarttuvan kapinoitsijan hihaan, taukosi meteli yhtäkkiä. Sotilas riuhtaisi itsensä irti, sähähtäen läpitunkevasti: -- Minä _en_ tule yksin! Aliupseeri pysähtyi neuvottomana, sillä kaikki tuijottivat häntä uhkaavan näköisinä. Silloin hyökkäsi kapteeni sotilasta kohden punaisena ja raivokkaana kuin jättiläismäinen tappelukukko. -- Vai sinä vastustat! Vai niin! Tuosta saat! Menetkö nyt? Menetkö? Ja joka lauseen välillä hän iski sotilasta kaikin voimin nyrkillä suoraan kasvoihin, sitten kummallekin korvalle; tämä saattoi vain vaivoin pysyä pystyssä, ja veri alkoi pursua hänen suustaan ja sieraimistaan. -- Älkää lyökö enää! koetti sotilas iskujen välillä katkonaisesti sopertaa, mutta sai samassa entistä ankaramman iskun vasten suutaan ja lennähti hervottomasti selälleen. Näytti aivan kuin pahahenki olisi mennyt mieheen. Kun hän äkkiä nousi ylös, olivat hänen kalpeat, vertavuotavat kasvonsa vääristyneet -- ja nopeana kuin haavoittajansa kimppuun syöksyvä pantteri hän hypähti pistin ojossa kapteenia kohden. Tämä sai juuri sapelinsa tupesta, kun leveä pistin hurjalla voimalla lävisti hänen rintansa. Kapteenin kädet revähtivät levälleen; hän vaipui käheästi voihkaisten maahan... Joitakin hervottomia potkaisuja -- ja hän oli kuollut. Syntyi kauhea sekasorto. Kolme aliupseeria hyökkäsi sapelit paljastettuina murhaajan kimppuun, ja ensin näytti siltä, kuin tämä tulisi silmänräpäyksessä silvotuksi. Mutta samalla hetkellä kuului raivokas, moniääninen ärjähdys. Murhaaja hypähti nopeasti hiukan taaksepäin ja kolme sapelia välkähti tyhjässä ilmassa... Aliupseerien ylitse vyörähti ikään kuin harmaa, sekava aalto, huutoja, teräsaseiden kalsketta -- sitten kaikki vaimeni vähitellen, muuttui taas hiljaiseksi... Vanhempi luutnantti seisoi hiukan sivussa nuoremman toverinsa kanssa, ja hänen kasvonsa olivat kalvenneet liidunvärisiksi. Nyt hän kopeloi suonenvedontapaisesti revolveriansa, hän vapisi niinkuin hänellä olisi ollut ankara vilu ja änkytti katkonaisesti: -- Mitä -- te olette -- tehneet? Häntä läheni eräs voimakkaan näköinen mies, sanoen puolittain ystävällisesti, puolittain uhkaavasti: -- Herra luutnantti -- emme tahdo teille mitään pahaa. Lähtekää siis vain ilmoittamaan! Luutnantti tovereineen lähti. Suuri miesjoukko oli hajaantunut useaan tiheään ryhmään. -- Veljet, miten nyt käynee? kuului eräässä ryhmässä levoton pelokas ääni; joku huoahti raskaasti, muutamat loivat ympärilleen hätääntyneitä katseita. -- Kapteenia ei olisi saanut tappaa. Suurimman ryhmän keskellä seisoi murhaaja, masentuneena, kuolemankalpeana; veri vuoti hänen suustaan ja sieraimistaan, mutta hän ei näyttänyt sitä huomaavankaan. Kun hän raskaasti hengittäen katsahti himmein silmin ympärilleen, tuli mieleen kuolettavasti haavoitettu metsäneläin, joka herkillä korvillaan kuulee lähenevän metsästäjän askeleet. -- Veljet, pahasti minä tein, hän puhui matalalla, miltei vaikeroivalla äänellä. -- En ymmärrä, miten kaikki kävi, en aikonut... Mutta kun jalkaani poltti niin kovin siitä juoksuttamisesta päivällä, ja kun hän ei tauonnut en ymmärtänyt enää mitään... -- Oma vikansa! Sinua emme syytä! huusivat useat kiihkeästi. -- Oikein teit! -- Oikein se ei ollut, alkoi matalalla, sointuvalla äänellä sama mies, joka luutnanttia oli puhutellut. -- Siitä voi tulla vielä kauheita seurauksia. Mutta minkä sille voi. -- Ihminen on sentään ihminen. -- Niin on! Emme voi syyttää! -- Emme sinua syytä, veli! Keskeytyksen vaiettua jatkoi äskeinen puhuja hillitysti ja vakavasti: -- Nyt meidän täytyy vain koettaa estää nuo seuraukset. Ja ensimmäinen ehto on, että pysymme lujina päätöksessämme. Jos pienempikin osa luopuu tovereistaan, niin silloin joudumme kaikki kuoleman omiksi; mutta jos kaikki ovat miehiä -- niin heidän on vaikea ampua täysilukuista pataljoonaa. Rohkeutta siis! Ja kukaan älköön _pettäkö_ veljiänsä. Kun hän oli lopettanut, kuului innostuneita, päättäviä huudahduksia: -- Oikein puhut, veli! -- Kaikki pysymme lujina! -- Minut ainakin saa tappaa -- mutta minä en peräydy! -- Enkä minä! Ja aivan kuin vastaukseksi noihin huudahduksiin alkoi kaukaa kaupungilta kuulua kumeata jyrinää; se läheni lähenemistään -- aivan kuin olisi lähestynyt troopillisten maiden peloittava hirmumyrsky. Se tuntui kaamealta illan hiljaisuudessa. -- Panssariautot. Syvän hiljaisuuden vallitessa he kuuntelivat, miten autot kasarmia lähestyessään hiljensivät vauhtiaan -- aivan kuin pahantekijät, jotka lähenivät rikospaikkaa. Osa niistä kuului pysähtyvän pääportille. Pitkä ulkohuonerivi kadun varrella esti näkemästä, mitä siellä tapahtui, mutta hillitystä jyminästä ja maan tärinästä he tiesivät, että panssariautoja vyöryi toisellekin portille -- aivan kuin salaa hiipien. Hetken kuluttua oli hiljaista: autot olivat kaikki paikoillaan. Saarretut! Heidät oli siis suljettu aivan kuin häkkiin -- kuin lauma petoeläimiä. Ja saarrettujen petojen lailla he katsahtivat ympärilleen. Kauhea voimattomuuden tunne oli kalventanut heidän kasvonsa -- se saattoi heidät kiristelemään hampaitaan. Joku kuului hiljaa kuiskaavan: -- Porttien takana on nyt _kuolema_. PERUSTUKSET HORJUVAT. -- Nyt hän tulee! huudahti eräs lihava, punakkakasvoinen kenraali. Ulkona kuului suuren moottorin lähenevä jyrinä, ja samassa seisahtui auto ulkopuolelle. Hetken kuluttua lennähtivät esikunnan loistavan kokoussalin kaksoisovet auki, kummallekin puolelle asettui jäykkänä koreapukuinen sotilas -- ja valtakunnan sotavoimien ylipäällikkö astui sisään. -- Mitä on tapahtunut? hän kysyi jonkin verran levottomana, kätellen nöyrästi kumartelevia kenraaleja. -- Teidän korkeutenne, on puhjennut kapina! lausui esikuntapäällikkö, vanha, pienikokoinen mies, jolla oli sileäksi ajellut, terävät kasvot. Hän oli äsken saanut siitä puhelimitse tiedon ja käskenyt jonkun upseerin tulla heti selostamaan tapahtumaa. Onneksi oli esikunta vielä koolla, jotta voitiin heti... Päivystävä upseeri tuli sisään ja ilmoitti, että odotettu lähetti oli saapunut. Herrat istuivat heti suuren pöydän ympärille; puheenjohtajan paikalle istahti ylipäällikkö. Ensin päätettiin kuulla lähetin selostus. Vanhempi luutnantti, joka suoraa päätä oli tullut esikuntaan kasarmin pihalta, oli vieläkin kalpea äskeisestä. Hän sai kertoa tapauksen alusta loppuun, ja esikuntapäällikkö pyysi häntä toistamaankin eräitä kapinallisten lauseita ja merkitsi niitä muistiin. Kun luutnantti oli poistunut, saatuaan käskyn jäädä odotushuoneeseen, vallitsi pitkä äänettömyys. Kaikki näyttivät vakavilta, jopa huolestuneiltakin. Vihdoin esikuntapäällikkö pyysi ensimmäisen puheenvuoron ja alkoi hitaasti puhua: -- Hyvät herrat! Ensinnäkin osoittaa tämä tapaus, että sotilassalaliitto on erinomaisesti järjestetty. Juuri tänään sain tietää, että lentolehtisiäkään ei anneta muille kuin agitaattoreille, ja kaikki käy suullisesti niiden kautta. Vakoiluosaston miehet ovat kyllä päässeet tällaisiksi agitaattoreiksi, mutta yksikään heistä ei tiedä, kuka on johtaja -- kuka _kirjoittaa_ nämä lentolehtiset -- sillä ne tulevat perille toisten apulaisten välityksellä. Näitä apulaisia, enimmäkseen siviilihenkilöitä ja naisia, on paljon vangittu, mutta _hekään eivät_ tiedä! -- Anteeksi, että keskeytän! huudahti kiihkeästi eräs laiha, parrakas kenraali. Heiltä pitäisi _ottaa_ tieto johtajista... Kai he tietäisivät, jos... -- Herra kenraali! lausui varmasti esikuntapäällikkö ja hänen ohuet, ryppyiset huulensa vetäytyivät julmaan hymyyn. -- Olkaa vakuuttunut, että näin tärkeässä asiassa _kaikki_ keinot on käytetty. Siellä on terävät päät toimessa -- ja kun koko pataljoona tekee tuollaisen päätöksen, niin tämä salaliitto ei ole vähäpätöinen. Olemme siis kieltämättä mitä vaikeimmassa asemassa. Syntyi pitkä, kiihkeä keskustelu. Suuri enemmistö oli sitä mieltä, että säälimätön ankaruus oli nyt parasta; keinoista vain oli eriäviä mielipiteitä. Useimmat tahtoivat, että jok'ainoa sotilas sotaoikeuden säätämässä järjestyksessä tuomitaan ja ammutaan; toiset, että viivytyksen välttämiseksi koko pataljoona tuomittaisiin yht'aikaa. Eräs väitti syyttömäin teloitusten herättävän mieltenkuohua; toinen huomautti, ettei upseerin murhaan syyllisiä voi saada selville ja ehdotti, että otettaisiin arvan mukaan esim. 20 miestä joka komppaniasta ja ammuttaisiin. Yksi ainoa, kenraali A. ehdotti anteeksiantoa, upseerin murhaaja vain joutuisi rangaistuskomppaniaan. -- Tällainen ennen kuulumaton lempeys olisi suurenmoinen voitto ihmisyydelle, vakuutti kenraali -- ja samalla voimakas isku tuon salaliiton naamioituja kasvoja vastaan, salaliiton, joka kaivaa maata valtakunnan lujimman ja tärkeimmän perustuksen, _armeijan_ alta. Esikuntapäällikön ohuet huulet vetäytyivät suorastaan pirulliseen hymyyn, kun hän hitaasti ja ylimielisesti lausui: -- Minä pelkään suuresti, että ensinnäkin _arpajaisissa_ -- mikäli sellaiset voisivat tulla kysymykseen -- kaikki voitot lankeaisivat vastustajillemme -- ja sen tähden pyytäisin nöyrimmästi vastustaa niiden toimeenpanemista. Kaikki paitsi asianomainen ehdotuksentekijä hymyilivät, ja useat nauroivat ääneen. Kenraali A., joka oli lihava, terve ja iloinen mies, nauroi ehkä äänekkäimmin. Mutta äkkiä hän taukosi, sillä esikuntapäällikön terävä, ivallinen katse sattui häneen kuin pitkän, hienosiimaisen piiskan sivallus, ja myrkyllinen ääni puhui teennäisen vakavasti: -- Samalla pyydän saada kenraali A:lle ilmoittaa, että myöskin minä suorastaan kunnioitan ihmisyyttä. Juuri sen tähden pidänkin sitä kotona turvassa -- varsinkin _sotaan_ lähdettäessä on parasta lukita se, vaikkapa kassakaappiin. Se on vielä liian heikko ja lapsellinen -- voisi eksyä ja tukehtua kaasupilveen tai saisi päähänsä mörssärinammuksen... Muuten luulen, että jos kenraali A. ryhtyisi diktaattoriksi ja antaisi salaliittolaisille ennen kuulumattoman iskunsa, niin nämä mahdollisimman pian tekisivät vallankumouksen ja hartaan kiitollisuutensa osoitukseksi kohottaisivat kenraalin suorastaan ylös maasta. Hänen puhetapansa oli niin vastustamatonta, että kumotut ehdotukset näyttivät ihan mielettömillä. Kaikki muut paitsi kenraali A. hymyilivät -- useimmat kiitollisina siitä, etteivät itse olleet esikuntapäällikön hampaissa. Mutta samassa esikuntapäällikön kasvot muuttuivat, ja kaikki vaikenivat. -- Hyvät herrat! hän lausui hitaasti ja juhlallisesti. Eikö totta, että meidän jokaisen toiminnan päämääränä on ollut sota -- _kosto_ niistä iskuista, joita viime maailmansodassa isänmaamme sai? -- On, on, on! kuului joka taholta. -- Minä tiedän sen, hyvät herrat! jatkoi esikuntapäällikkö sointuvalla ja läpitunkevalla äänellä; hänen mustat silmänsä loistivat ja hän näytti parikymmentä vuotta nuoremmalta kuin äsken. Hän perusteli pikaisen sodan välttämättömyyden niin vakuuttavasti, että kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen, ja lopetti seuraavin sanoin: -- Kun me siis olemme näinä vuosina varustautuneet miltei yli-inhimillisin ponnistuksin, kun meillä nyt on ylivoima, jonka uusi lentokoneemme takaa miltei kaksinkertaiseksi, niin nyt on iskettävä! Ja aivan heti! Jo ensi viikolla saattaa vihollisella olla jokin keksintö, joka tasoittaa voimasuhteet. Siis mahdollisimman pian! -- Minä olen samaa mieltä! sanoi eräs vanha kenraali. Ja esikuntapäällikkö jatkoi: -- Tämä suuri asia on siis kapina-asiassakin pidettävä pohjana. Sillä -- hyvät herrat -- kapinan alkaminen on pakottanut meidät aivan sodan kynnykselle! Nyt on kysymys tunneista -- korkeintaan päivistä. Kapinallisia kohtaan on siis mielestäni olemassa vain yksi menettelytapa; heidän rankaisunsa ei saa heikontaa armeijaa, vaan sen täytyy lisätä sen kuria ja voimaa. -- Niin, tietenkin -- ja sen täytyy tapahtua sotalakien mukaan. Esikuntapäällikkö katsahti läsnäolijoihin ja hiljensi äänensä omituisen läpitunkevaksi kuiskaukseksi: -- Hyvät herrat! Nyt on niin tärkeä hetki, että laitkaan eivät saa olla tiellämme. Jos siis sodan etu vaatisi kapinallisten armahtamista, tehtäköön se. Jos nuo tuhannen nuorta miestä on uhrattava, niin tehkäämme sekin silmää räpäyttämättä laeista huolimatta. -- Mutta myöntänette toki, herra kenraali, että tuo puhe on hiukan outoa _teidän_ asemassanne olevalta henkilöltä! huudahti sama kenraali, joka äsken huomautti sotalaeista. -- Minä olen samaa mieltä viimeisen puhujan kanssa! yhtyi toinen. -- Hyvät herrat! Ken näki esikuntapäällikön sillä hetkellä, ei ihmetellyt, että hän oli armeijan vaikutusvaltaisin mies -- tuo pienikokoinen suutarin poika. Sillä kun hän hitaasti kohosi seisoalleen, näytti hän monen mielestä hyvinkin pitkältä. Ja hänen sanansa putoilivat kuin jääkylmät kivet paljastetulle rinnalle: -- Sotalakeja ja perustuslakeja voidaan milloin tahansa laatia _uusia_ -- mutta kun _valtakunnat_ kaatuvat, niin niitä ei enää voi nostaa -- _samat miehet eivät enää koskaan niitä rakenna_. Suuressa salissa olisi kuullut kärpäsen surinan, kaikki tuijottivat jähmettyneinä puhujaa... Ylipäällikkökin oli kalvennut ja änkytti käheästi: -- Mitä tarkoitatte, herra kenraali? -- Minä tarkoitan sitä -- että _nyt horjuvat perustukset_. Tuossa äänessä, tuossa hehkuvassa katseessa oli jotakin salaperäistä ja kauhistavaa, joka lumosi läsnäolijat niinkuin jättiläiskäärmeen katse. Ja hänen sanoillaan oli kaksinkertainen voima sen tähden, että hän yleensä oli optimisti, mutta ei myöskään puhunut koskaan mitään harkitsematonta. Nuo kreivit ja paronit, kenraalit ja marsalkat, jotka aina olivat kylmiä, ylpeitä ja ylimielisiä, näyttivät nyt kalpeilta ja hermostuneilta; jotkut olivat nousseet seisoalleen ja änkyttivät kalpein huulin: -- Onko se mahdollista? -- Eivät asiat toki liene niin hullusti. -- Selittäkää, herra kenraali! -- Se olisi kamalaa. -- Selittäkää ajatuksenne, herra kenraali! sanoi ylipäällikkö ja koputti hiukan pöytään vasarallaan. Ja esikuntapäällikkö alkoi salaperäisesti: -- Se vähäinen horjahdus, joka äsken tapahtui, voi saattaa koko perustuksen horjumaan ja vihdoin viedä romahdukseen; valtakunnan tukipylväiden alta on kannettu maata liian paljon. Hän vaikeni hetkeksi antaen läpitunkevan katseensa liukua levottomasti tuijottavien miesten yli ja jatkoi tunteettoman kylmästi: -- Sotalakien mukaan ovat kaikki miehet syyllisiä. Jos siis ammutaan vain yksi, joka varmasti voidaan todistaa syylliseksi, niin salaliittolaiset näkevät heikkoutemme ja kapina leviää kuin kulovalkea. -- Jos asetamme suuren joukon sotaoikeuden eteen, niin salaliitto saa _aikaa_ valmistautumiseen sekä aihetta tehostettuun kiihotustoimintaan, ja te saatte nähdä, hyvät herrat, että tuomioita toimeenpantaessa syntyy kapina. Jos taas annamme kaiken olla sillänsä, niin salaliittolaiset olisivat aaseja, elleivät käyttäisi sitä hyväkseen -- mutta heidän toimintansa osoittaa, että joukossa on nerokkaita miehiä. Otamme siis minkä tahansa näistä menettelytavoista, niin armeijaa uhkaa hajoamisen vaara. Ja kaikesta tästä huolimatta pitäisi heti julistaa ja aloittaa sota -- sillä muutenhan se voi olla myöhäistä. Hän vaikeni, ja kuulijoiden kasvoilla kuvastui neuvottomuus ja hermostuminen. Puhuja katseli heitä kylmän ja tunteettoman näköisenä -- ikään kuin nauttien sanojensa vaikutuksesta. Kuului käheitä, tuskastuneita huomautuksia: -- Tilanne näyttää todellakin synkältä. -- Mitä oikeastaan pitäisi tehdä? -- Sitä en ymmärrä. -- Sanokaa, hyvät herrat, mitä on tehtävä? -- Mitä ehdotatte, herra kenraali? -- Yhdestä asiasta olemme kai yksimielisiä, kuului taas esikuntapäällikön läpitunkeva ääni. -- Siitä nimittäin, että näin tärkeällä hetkellä ei meidän auta kiinnittää huomiota kellastuneihin papereihin, johonkin inhimillisyyteen tai muutamiin ihmishenkiin -- sillä te tiedätte, hyvät herrat, mistä on kysymys! Nyt kuului kaikkialta kiihkeitä huudahduksia: -- Ne eivät saa tulla kysymykseenkään. -- Ei, ei! -- Meidän täytyy käyttää kaikkia keinoja! -- Nyt on isänmaa vaarassa! Eräs uskomattoman pyöreä kenraali oli noussut seisomaan. Hänen lihavat kasvonsa olivat tulipunaiset, kun hän nyrkkiä puiden huusi: -- Jumalani! Nuo roistot aikovat ryöstää meiltä virkamme -- laillisen valtamme! Ja useat lisäsivät kiihtyneinä: -- Niin juuri -- se on niiden aikomus. -- Mutta se on estettävä! -- Estettävä, estettävä! -- Mutta miten? Silloin kuului ylipäällikön matala ääni: -- Hyvät herrat! Meidän on nyt keskusteltava siitä, mitä menettelytapaa on käytettävä. Onko herra esikuntapäälliköllä tehtävänä jokin ehdotus? -- Niin! jokin keino, jolla voitaisiin pelastaa huolestuttava asema! lisäsi lihava kenraali innokkaasti. Esikuntapäällikkö rykäisi ja lausui hiljaa, korostaen joka sanaa: -- Meillä ei ole muuta kuin yksi ainoa pelastus -- että kahden päivän kuluttua _julistetaan_ ja _aloitetaan sota_. Kuului kummastuneita kysymyksiä: -- Sota -- kahden päivän kuluttua...? -- Eihän liikekannallepanokaan ole loppuun suoritettu? -- Entä kapinalliset? -- Ei sitä voi niin pian. -- Niin, pitäisi ministerineuvoston kanssa yhteisesti keskustella... -- Hyvät herrat! alkoi taas esikuntapäällikkö. -- Minä olen jo keskustellut ministerineuvoston puheenjohtajan kanssa. Ministerineuvosto on parhaillaan koolla, joten voimme tarpeen vaatiessa siirtyä sinne -- kun kapinallisten asia on ensin päätetty. Sitten hän miltei kuiskaavalla äänellä esitti, miten kapinallisia on rangaistava ja ehdotti, että huomenna aamupäivällä on hallituksen toimesta levitettävä kaikkialle lyhyt juliste, jossa mm. ilmoitetaan, että vihollinen on jo hyökännyt rajan yli, ja lopetti puheensa seuraavasti: -- Kun siis samanaikaisesti rangaistusten toimeenpanon kanssa levitetään noita julisteita, on salaliittolaisilta maa poissa jalkojen alta; he eivät uskalla ryhtyä kostotoimiin -- he näkevät heti, että me emme nyt _leikittele!_ Kaikki tuijottivat kauhunsekaisella ihailulla esikuntapäällikköä. Monet vihasivat häntä, koska hän oli nousukas, alhaissyntyinen -- rohkeni julkeasti ja säälimättömästi ivailla heitä, elleivät he aina hyväksyneet hänen mielipiteitään ja ehdotuksiaan. Mutta tällä hetkellä, kun hän kylmäverisimpienkin hermostuessa yht'äkkiä kykeni keksimään noin loistavan suunnitelman heidän pelastuksekseen tuntui hän yliluonnolliselta nerolta! Ja muutamien mielestä hän ohuine huulineen ja hehkuvine silmineen oli paholainen ihmishahmossa. -- Mutta jos tulee ilmi, ettei vihollinen ole ... kuului käheä kuiskaus. -- Herra kenraali on hieman hermostunut, hymyili esikuntapäällikkö pilkallisesti. -- Mitä me lopultakaan tekisimme sotasensuurilla? -- Kas, kun todellakin unohdin! tunnusti syyllinen hämmentyneenä ja hymyili kiitollisena siitä, ettei esikuntapäällikkö lyönyt häntä kovemmin. -- Kunhan vain saataisiin kaikki nopeasti valmiiksi. -- Aika on todellakin lyhyt, myönsi esikuntapäällikkö. -- Mutta nyt täytyy jokaisen ponnistaa tarmonsa äärimmilleen -- asema vaatii. Ilmavoimat, jotka sodan alussa ovat tärkeimmät, ovat kuitenkin valmiit. -- Mutta jos kapinallisten kohtalo herättääkin suuttumuksen myrskyn -- ellemme onnistukaan? kysyi taas eräs jännittyneenä. -- Hyvät herrat! lausui esikuntapäällikkö koleasti. Siinä tapauksessa olemme hukassa. Mutta muuta me _emme_ voi tehdä -- se on _viimeinen keino_. Pitkän aikaa vallitsi salissa miltei kuolemanhiljaisuus. Vihdoin ylipäällikkö rykäisi arvokkaasti ja julisti juhlallisella äänellä: -- Minä puolestani kannatan herra esikuntapäällikön tekemää ehdotusta. Ja pöytään nojaavien kenraalien loistavapukuisesta rivistä kuului kaikkialta yksitoikkoisia, hartaita ääniä: -- Ja minä. -- Ja minä. -- Ja minä. -- Ja minä. Yleisesikunnan päällikön tummissa silmissä välähti kerran ikään kuin ylimielinen, salattu pilkka, ja ohuet huulet sulkeutuivat entistä tiukemmin. Hän muisti, miten nuorena luutnanttina oli aina purskahtamaisillaan nauruun kuullessaan alokkaitten rivissä hartaasti lausuvan: -- Yks, kaks! -- Yks, kaks! Kun kapinallisen pataljoonan luutnantti tuntia myöhemmin yleisesikunnan määräys taskussaan astui odottavaan autoon, olivat hänen kasvonsa vielä kalpeammat kuin illalla kasarmin pihalla. YÖLLINEN SEIKKAILU. Muutamat salaliittolaiset pitivät myöskin hät'hätää pienen neuvottelun ja päättivät, jos suinkin mahdollista, lähettää kapinallisille kehoituksen, etteivät nämä missään tapauksessa ryhtyisi vastarintaan, vaan pysyisivät rauhallisina. Ja kun he aavistivat, että kasarmi oli mitä tarkimmin vartioitu, tarjoutui Marcus lähtemään sinne. Heidän neuvottelunsa oli tällä kerralla tapahtunut erään hienon hotellin yksityishuoneessa naurun ja lasien kilinän säestämänä. Ja kun Antonius oli tullut sinne nopealla kilpailuautollaan, jolla Marcus oli paljon ajanut, päätti tämä lähteä sillä, ja Julius pyysi hartaasti päästä mukaan. Kello yhdeltätoista he lähtivät, ja puolen tunnin kuluttua he olivat perillä -- sinne oli vain kaksikymmentäviisi kilometriä. Julius jäi pikku puistikon suojaan kaupungin laitaan; Marcus lähti erään mäen ylitse kasarmia kohti. Mutta saapuessaan mäelle hän huomasi tehtävänsä mahdottomaksi: kasarmia ympäröivät kadut ja tiet olivat yhtä valoisat kuin päivällä! Ja jokaisessa panssariautossa oli tietysti valonheittäjän vieressä konekivääriampuja, joka epäilemättä pitäisi valaistun kadun puhtaana elävistä olennoista. Marcus ajatteli jo lentokonetta, mutta huomasikin samassa, että takaportista meni sisään joitakin olentoja -- tietysti vahteja. Turhaa siis olisi pudottaa pihalle mitään tiedonantoja! Mutta kauheata olisi jättää asia sikseen. He olivat siksi epätoivoisessa asemassa, että voisivat ryhtyä mihin tahansa. Ei, hänen _täytyy_ päästä sinne! Äkkiä hän lähti kiireesti alas mäeltä, hypähti autoon, tarttui ohjauspyörään -- ja hurjaa vauhtia takaisin pääkaupunkiin! Onneksi tie oli verraten suora ja leveä; muuten olisi täytynyt tapahtua jokin onnettomuus, sillä Marcus ajoi kahdeksan-yhdeksänkymmenen kilometrin tuntinopeudella syysyön pimeydessä! Tosin autossa oli voimakkaat lyhdyt, mutta ei niillä kuitenkaan pitkälle nähnyt, ja yhteentörmäys olisi todellakin ollut ratkaiseva! Mutta onni näytti suosivan sillä kertaa, sillä kun pikkukaupungin tornikello löi puoli yksi, seisahtui Marcus taaskin samalle mäelle -- pukeutuneena palkkaväen upseerin univormuun. Ja taas hän alkoi vaivata aivojaan samalla kysymyksellä: miten voisi tunkeutua kasarmia ympäröivän valorenkaan lävitse. Tornikello löi yksi, löi kaksi -- mutta hän ei uskaltanut toteuttaa suunnitelmaansa. Joka portilla oli upseereja, ja ne kyllä tunsivat toisensa. Ja aika joutui -- kello oli jo kolme! Marcus oli seissyt kokonaisen tunnin erään lankkutapulin takana, kun hän näki erään upseerin poistuvan pikkuportilta... -- _Nyt!_ hän kuiskasi itsekseen, juoksi poispäin portista -- ja sitten läheni rohkeasti vastakkaiselta suunnalta vahdissa seisovaa aliupseeria ja kolmea sotilasta. Aliupseeri teki kunniaa ja Marcus kysyi röyhkeästi, oliko portista päästetty sisään eräs lyhytkasvuinen palkkaväen pukuun pukeutunut mies, ja väitti, että kasarmiin oli päässyt kapinallisten lähetti. Aliupseeri vakuutti, ettei tästä portista ollut päässyt, mutta Marcus käski hänen tukkia suunsa ja lupasi mennä ottamaan sen roiston kiinni kaikessa hiljaisuudessa. -- Hälyttää _ei saa_ missään tapauksessa. Jos kutsun vihellyspillillä, silloin tulette heti kahden miehen kanssa avukseni! Ymmärrättekö? -- Ymmärrän, herra kapteeni! Mutta enkö saa...? -- Vaiti! sähähti Marcus kiukkuisesti. Hän oli nähnyt hämmästystä ja epäluuloa aliupseerin tuijottavissa silmissä; hän tiesi kaiken riippuvan hiuskarvasta ja käsitti, että röyhkeys oli ainoa, mikä voisi kohottaa hänen luottoaan. Hän käski aliupseerin noudattaa hänen käskyänsä, säestäen sitä purevalla haukkumasanalla ja kirouksella, -- ja lähti kasarmiin. Pääoven luona seisoi kaksi tummaa haamua; hän meni niiden luokse ja kuiskasi hiljaa: -- Olkaa heti valmiit tulemaan avukseni, jos huudan tai vihellän... Menen ottamaan selvää... -- Hyvä on, herra kapteeni! vakuutti vahti innokkaasti. Koko yön olivat sotilaat neuvotelleet, mitä olisi tehtävä. Esitettiin lukemattomia ehdotuksia, mutta suuri enemmistö kallistui lopulta sille puolelle, että oli aseet kädessä rynnättävä ulos, koska heitä joka tapauksessa odotti kuolema. Järkevämpien varoituksia ei enää kuunneltu. Suuressa, pimeässä harjoitussalissa pitivät piiritetyt miehet kokousta; he olivat juuri tekemäisillään sensuuntaisen päätöksen, kun Marcus astui sisään. Hän ehti vain kuulla erään sotilaan päätöstä koskevat, kiihkeät sanat. Suoraa päätä hän nousi tuolille mustan joukon viereen ja kuiskasi nopeasti ja läpitunkevasti: -- Olen sotilaskomiteasta ja ehdin sanoa vain jonkin sanan -- luulen tulleeni ilmi. Älkää ryhtykö _mihinkään väkivaltaan!_ Liitto pelastaa teidät, ennen kuin tuomiota ehditään toimeenpanna. Siis rauhallisuutta. Lupaatteko? Joukko hyväksyi ehdotuksen hillityllä, innokkaalla muminalla ja Marcus lisäsi nopeasti: -- Jos minut saadaan tuolla kiinni, niin pysykää te vain rauhallisesti sisällä. Hyvästi toverit! Samassa hän katosi ovesta ulos. Kun Marcus varovasti läheni pikkuporttia, näki hän kahden upseerin kiihkeästi viittoillen puhuvan aliupseerin kanssa. Sitten he paljastivat revolverinsa ja lähtivät kasarmiin. Marcus näki heidän seisahtuvan vielä portilla, ja toinen käski sotilaiden seurata heitä. Marcus katsahti terävästi ympärilleen; hänen sydämensä alkoi kiivaasti lyödä: piha oli siltä kohdalta aivan autio, -- ja upseerit lähenivät. Marcus painautui maahan ja huomasi samassa jotakin tummaa polun läheisyydessä; matalana kuin vaaniva jaguaari hän nelinryömin hiipi sen taakse -- se oli jokin rikkaruohopensas. Liikkumattomana, henkeä pidättäen makasi Marcus, sormi pistoolin liipaisimella, kun hänen vainoojansa hiljaa kuiskaillen hiipivät ohi. Sitten hän nousi ja juoksi kuulumattomasti toiselle puolen pihaa. Lankkuaidan raosta hän katsahti kirkkaasti valaistulle kadulle, ja nähdessään kadun toisella puolella avoimen pikkuportin päätti Marcus asettaa kaikki viimeiselle kortille. Hän oli etevä voimistelija, ja nyt tuntui, aivan kuin vaara olisi jännittänyt hänen ruumiinsa teräsjouseksi. Hän veti itsensä käsivoimin aidalle, paiskautui notkeasti yli -- ja samassa silmänräpäyksessä suoraan yli kadun kuin henkensä edestä... Juuri kun hän ehti portille, iskivät kuulat hänen takanaan katuun räiskyen ja vonkuen, mutta hän pääsi sisään! Samaa vauhtia hän jatkoi pihan perälle ja sieltä matalan aidan yli toiselle pihalle -- ehtipä jo kolmannellekin... Mutta äkkiä syntyi tavaton hälinä, hälytyslaukaukset räiskyivät, ja valonheittäjäin suunnattomat valonsäteet syöksyivät sinne tänne hätäisesti ja kiukkuisesti etsien aivan kuin jotkut ilmestyskirjan pedot olisivat raivokkaina piesseet pyrstöillään taivasta ja maata. Samassa Marcus kuuli panssariauton kumean jyrinän -- se seisahtui seuraavan talon kohdalle! -- Ahaa! Koettavat _sulkea tien!_ välähti Marcuksen aivoissa; sekuntiakaan viivyttelemättä ponnahti hän taas yli lankkuaidan ja huomasi tulleensa samalle mäelle, jonka takana Julius odotti! Kaikki voimansa jännittäen hän kiiti ylöspäin epätasaista kallionrinnettä. Hän oli jo miltei kallion laella, kun hänen ympärillään välähti sokaiseva kirkkaus. Hän loikkasi vielä muutaman askeleen; kun hän paiskautui erään kiven taakse, iskivät kuulat vinkuen ja räiskyen hänen viereensä yhtenä terässateena, ja hänen mielessään välähti, ettei enää pelastu... Muuta hän ei muistanutkaan; koneellisesti hän hiipi kumarassa korkeimman paikan yli kuulain vinkuessa. Sitten hän tunsi nousevansa seisomaan ja lähti hurjasti juoksemaan alaspäin. Kuin unessa hän hypähti liikkeessäolevaan autoon -- tunsi sen paiskautuvan eteenpäin kuin pillastunut hevonen. Nyt vasta hän huomasi huohottavansa ankarasti, kurkkua kuivasi, ja suolainen hiki tunkeutui kirvelevänä silmiin. -- _Pelastuneet!_ Eipäs -- sillä samassa kuului takaapäin laukauksia ja siellä näkyivät auton tulisilmät! Marcus hämmästyi: Julius ajoi suorastaan hirveää vauhtia eikä toinen sittenkään jäänyt enempää -- ja taas vinkuivat kuulat korvissa... Ahaa! -- kilpailuauto -- mauserpistooli! välähti Marcuksen aivoissa. Hän sieppasi nopeasti konepistoolinsa ja kohdisti sen tulen takaa-ajajan lyhtyihin. Marcus ei kyennyt tähtäämään; hänen ruumiinsa vapisi ja otsalta virtaava hiki sokaisi silmät. Onneksi näkyi toinen tulisilmistä sentään sammuvan -- hetken kuluttua toinenkin. Julius hiljensi vauhtia, ja he alkoivat suunnitella, miten parhaiten pääsisivät kaupunkiin. Mutta syysaamu alkoi jo hämärtää, ennenkuin he sinne ehtivät. JUUDAAN JULISTUS. Marcus nukkui vielä, kun Antonius puoli yhdeksän aikaan tuli hänen luokseen. Hän näytti kiihtyneeltä ja ojensi vaieten Marcukselle paksuilla kirjaimilla painetun julisteen: "Kansalaiset! "Isänmaata uhkaa kauhea vaara! Vihollinen on hyökännyt yli rajan! Ja luultavasti saman vihollisen palkkaamana teki S:ssa oleva pataljoona eilen illalla ilmikapinan! Hallituksen on täytynyt isänmaan edun tähden toimia nopeasti. Ja me luotamme lujasti siihen, että jokainen maataan rakastava kansalainen on huokaava helpotuksesta kuullessaan, että nuo röyhkeät isänmaanpetturit ovat tänään saaneet ansaitun rangaistuksensa. Kehoitamme jokaista toimimaan niin, että voimme voimakkaina kestää isänmaata kohtaavat koettelemukset, karkottaa takaisin julman vihollisen -- jos se määrättömässä röyhkeydessään rohkenisi julistaa sodan isänmaatamme vastaan!" Marcus hieroi silmiään ja tuijotti uudelleen kauhistuneena paperia. -- Onko mahdollista...? hän sammalsi tolkuttomasti. -- Onko tämä hallituksen julistus? Ja miten sinä olet saanut tämän? Antonius puhui kiireisesti, matalalla äänellä: -- Toveri, joka työskentelee hallituksen kirjapainon "luotettujen" osastossa, lähetti sen minulle. -- Mitä nyt on tehtävä? änkytti Marcus. -- Olen jo tehnyt suurimman osan siitä, mitä tällä hetkellä voidaan tehdä. Menin sähkölennätinvirkamiehenä toimivan toverin luokse, ja hän sähkötti heti rajajoukkojen päällikölle ja naapurimaan salaliittolaisille. Toveri taas on parhaillaan ilmoittamassa asiasta omille sosialisteille ja minä olen suunnitellut lyhyen vastajulistuksen, joka pitäisi saada aivan heti painoon. Vaikein kysymys on vain siinä, miten saamme sen levitetyksi kaikkialle tarpeeksi pian. Moniin paikkoihin voidaan kyllä sähköttää, mutta kun hallituksen julistus levitetään koko maassa klo 12, niin julistus pitäisi lähettää painettuna. -- Lentokoneissa! huudahti Marcus hypähtäen seisoalleen. -- Suuri osa voidaan kyllä lähettää niin. Ja siitä aioin juuri puhua sinulle. Kaksi muuta lähtee myöskin. Se on kyllä vaarallista, mutta ei auta! -- Ei se mitään! Mihin minun pitää mennä? -- H:iin. Toimita niin, että lähdet kentältä muka kokeilemaan kello 11. Sitten otat koneestasi kaiken vauhdin, ja olet siellä ennen puolta 12:ta. Pudota lähetys valtion asetehtaan kohdalle -- ja sitten takaisin... -- Meillä on ollut jakeluliike tällaista tapausta varten; pojat ja tytöt levittävät julisteen täsmälleen puoli 12! -- Mutta jospa heidät vangitaan, ja huomenna tarvitsisi lähettää toinen juliste? kysyi Marcus. -- Huomenna tekee sen toinen liike -- jonka henkilökunta katoaa... Marcus katsahti ystäväänsä ihaillen Mutta kun hän vilkaisi taas kädessään olevaan julisteeseen, kysyi hän jännittyneenä: -- Mutta rangaistus...? Mitä he aikovat tehdä kapinallisille? -- Sitä en vielä tiedä, vastasi Antonius tuskastuen. -- Lucaksen pitäisi tulla tänne ilmoittamaan. Katsos, meidän täytyy saada se tietää, ennen kuin julistus voidaan laatia -- ja se myöhästyy, ellei hän pian tule... Hän keskeytti, sillä Lucaksen auto kuului seisahtuvan ulkopuolelle -- sitten kuului eteisestä läheneviä kiireisiä askeleita. TAISTELU. "VIIMEINEN KEINO". Pataljoonan uusi komentaja ratsasti edellä uljaalla rotuhevosellaan; hän näytti kylmältä ja pahaenteisen sulkeutuneelta. Komppanioittensa etunenässä marssivat luutnantit olivat myöskin tavattoman kalpeita ja äänettömiä -- niinkuin astelisivat ammuttaviksi. Sotilaat eivät myöskään rupatelleet niinkuin ennen, toisinaan vain katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä. Kulunut aamu oli kylläkin antanut siihen aihetta enemmän kuin tarpeeksi. Ensimmäinen hämmästys kohtasi heitä päivän valjettua, kun he huomasivat piirittäjien poistuneen. Se kasvoi yhä, sillä kaikki oli samanlaista kuin muinakin aamuina. Aliupseerit kävivät ilmoittamassa, että kasarmiin oli saapunut uusi pataljoonan komentaja. Ja tämä oli ilmoittanut, että palvelus tulee tapahtumaan samassa järjestyksessä kuin ennenkin; ampumakentälle lähdetään siis entisen tavan mukaan kello yksitoista aamupäivällä. Se sotilas, joka illalla oli rauhoittanut tovereitaan, marssi toisen komppanian keskellä ja virkkoi hillityllä äänellä: -- Kummalliselta tämä näyttää. Jääköhän todella kaikki sillensä? Jos niillä olisi aikomus ryhtyä rankaisuun, niin kyllä se olisi heti pantu alkuun. -- Niin sen täytyy olla. -- Olipa onni, että teimme sotilaskomitean lähetin neuvon mukaan! -- Oli se. -- Muuten olisi kaikki käynyt hullusti. -- Se vain on ikävää, että se aliupseeri kuoli. -- Miksi ne onnettomat siihen hyökkäsivätkin, ihan kuin sudet. -- Hyvä, että edes toinen paranee. Näin he keskenään kuiskailivat. Oli mitä ihanin syyspäivä. Aurinko helotti kirkkaansiniseltä taivaalta, tuntui miltei helteiseltä, kun ei vähääkään tuullut. Maantie oli samanlainen kuin kesälläkin; pöly peitti marssivat sisäänsä kuin keltaiseen pilveen, tarttui heidän hikisille kasvoilleen, tunkeutui kurkkuun... Mutta he eivät tällä kertaa pölystä välittäneet. Jokaisen katseessa kuvastui sisäinen ilo ja ihmettely, kun kaikki näytti päättyvän näin -- heidän jalkansa nousivat tavallista kevyemmin. Ampumakentälle saavuttua sotilaat saivat tavallisuuden mukaan levähtää hetkisen. Uusi komentaja ilmoitti upseereille lähtevänsä tarkastamaan kenttää ja kannusti mustan oriinsa tuliseen laukkaan. Pataljoona seisoi riveissä, kun eversti palasi tarkastusmatkaltaan. Hän seisautti huohottavan hevosensa komppanioitten eteen ja hiukan keskusteltuaan upseerien kanssa huusi kaikuvalla, tunteettomalla äänellä: -- Sotilaat! Minä en tule sietämään missään epäjärjestystä. Suojavallit ovat tykkien harjoitteluammunnoista rikkoutuneet liian paljon. Sen tähden käsken, että kaikki sotilaat ottavat varastohuoneesta lapioita, kuokkia ja paareja tarpeen mukaan ja laittavat uudet, noin kaksi metriä korkeat turvekerrokset kaikkiin tarpeellisiin paikkoihin. Lähemmät ohjeet aliupseereilta. Kiväärit mukaan, ettei niitä tarvitse täällä vartioida! Saatte lähteä! Pystyteltyään kiväärinsä kentälle kekoihin sotilaat aloittivat työnsä. Toiset irroittivat turpeita, toiset kantoivat niitä paikalle ja eräs joukko alkoi latoa niitä uudeksi lisäkerrokseksi. -- Ei tämä mitään paikkailemista tarvitsisi! sanoi eräs sotilas hieman katkerasti. -- Tämän parempaa ampumakenttää ei ole missään. Tuon uuden herran oikkuja! Kenttä oli todellakin ihanteellinen. Taustan muodosti korkea, aivan pystysuora kallioseinä, jonka eteen oli ladottu turpeita. Kummallekin sivustalle oli vielä laitettu korkeat, kenttää kohti mataloituvat suojavallit, joten kentän pohjukka oli aivan kuin jokin suunnaton suppilo. -- Ei tarvitsisi, ei! Mutta tehdään nyt, koska käsketty on, vastasi toinen ja lähti toverinsa kanssa kentälle hakemaan turpeita. Kun hän oli saanut turpeet ladotuksi, huomasi hän, että lankomies kotikylästä oli aivan lähellä. -- Hei siellä! Tulepas tänne tupakoimaan! Lankomies noudatti kutsua, ja molemmat istahtivat aloitetulle turvekerrokselle. -- No, sinä olet siis jo isäkin! huomautti kutsuja iloisesti. -- Niin siinä kirjeessä ilmoitettiin, vastasi puhuteltu, ja hänen nuoret, terveet kasvonsa punastuivat kuin tytön. Hän alkoi nyppiä vaaleita viiksenalkujaan ja lisäsi hämillisen näköisenä: -- Poika kuuluu olevankin -- ja oikein suuri poika. -- No, miten sisareni voi? Oliko kirjeessä mitään siitä? Ja entä _sinun_ sisaresi? -- Hyvin voi -- oikein terveen sanottiin olevan! Kaikki siellä hyvin voivat! sanoi sotilas vilkkaasti. He istuivat taas ääneti. Nuori isä veti pari savua, mutta sitten savuke unohtui käteen; hänen ajatuksensa lensivät kaukaiseen kotiin -- kuin salamannopea lintu. Hän muisti sen lyhyen, onnellisen ajan, minkä oli elänyt yhdessä nuoren vaimonsa kanssa. Nytkin muistui mieleen, miten tämä viime loman lopussa hyvästellessä oli purskahtanut katkeraan itkuun. -- Pelkäätkö kuolevasi? hän oli pelästyen kysynyt. -- En, en sitä... Mutta minusta tuntuu niinkuin en enää näkisi sinua. Niinkuin _sinä_ kuolisit... Voi, älä mene! Koko viime yön hän oli ajatellut vaimonsa sanoja ja kärsinyt kauheasti. Oliko tämä aavistanut...? Mutta nyt hän oli niin sanomattoman iloinen -- kun ei kuitenkaan käynyt niin huonosti! Kun nyt pääsisi katsomaan heitä, _molempia_. Lieneekö _hän_ laihtunut -- rakas... Toveri näki hänen hiukan hymyilevän itsekseen, ja hänen kasvoissaan kuvastui onni ja hellyys -- hänen silmänsä kostuivat. Nuo silmät, jotka olivat aivan samanlaiset kuin hänen sisarensakin -- joka odotti häntä. Hänkin alkoi kuvitella, miten hän pääsee täältä -- he menevät heti naimisiin... Hän havahtui unelmistaan kuullessaan lankomiehen puhuvan hiljaa, kuin itsekseen: -- On se mukavaa mennä lomalle kotiin, kun ei ole sitä pientäkään vielä nähnyt! Se pikkuinen onkin sitten jo kahden kuukauden. Äkkiä hän vaikeni ja nousten seisomaan alkoi kuunnella; hän näki jokaisen pysähtyvän työssään, kaikki katseet kohdistuivat kaupunkia kohti. Sieltä kuului omituinen pauhu, jyrinä, humina; se koveni, se kuului nopeasti lähenevän, se kiihtyi yhä ankarammaksi, muistuttaen lopulta kymmenien junien pauhua -- mutta eihän täällä junia... Silloin he näkivät, miten ampumakentän alkupäähän porhalsi hurjaa vauhtia palkkajoukkojen suurimallisin panssariauto; jatkoi samaa vauhtia heitä kohden -- ja sitten kääntyi kentän vasemmalle puolelle. Heti sen jäljessä syöksyi toinen, kääntyen oikealle, sitten kolmas, neljäs, viides, kuudes -- aina vuorotellen oikealle ja vasemmalle. Hirveä aavistus lennähti sotilaiden mieliin: niin hirveä, että se tuntui hyytävän veren heidän suonissaan. He eivät lausuneet sanaakaan, eivät liikahtaneet -- he vain tuijottivat. Harmaan yhä sakenevan tomun lävitse näkyi epäselvästi, että kentälle syöksyi hurjaa vauhtia joitakin suuria jyriseviä, harmaita olentoja -- niinkuin satumaiset jättiläissudet olisivat saavuttaneet uupuneen uhrinsa ja verenhimoisesti muristen kiirehtineet piirittämään sen kaikilta puolilta. Monet luulivat ensin näkevänsä vain kamalaa painajaisunta. Mutta siitä ei voinut herätä: yhä vain tuli autoja. Sakea tomupilvi oli peittänyt kentän toisen pään ikään kuin suurella hunnulla, mutta pauhu yhä kiihtyi. Lopulta se alkoi vaimentua ja sitten äkkiä taukosi kokonaan. Sitä mukaa kuin tomu hälveni, paljastui heidän näkyviinsä panssariautojen jono, joka sulki heidät ympyräänsä -- niinkuin jokin pöyristyttävä sadun jättiläiskäärme... Ja heidän takanaan kohoutui pystysuora kallioseinä! Ei pieni kaniininpoikanenkaan ole jättiläiskäärmeen syleilyssä avuttomampi, kuin he olivat tuon rautarenkaan puristuksessa. Muutamat juoksivat jonkin askeleen kiväärikekoja kohden, mutta pysähtyivät masentuneina -- mitä merkitsivät pienet harjoituskuulat tuota kauheata konerengasta vastaan, jossa ei näkynyt ainoatakaan ihmistä! Varmuus siitä, että täytyi täysin avuttomana kuolla noin julman tyrannin kynsiin, vaikutti kaikkiin järisyttävästi. Jotkut kiristelivät hampaitaan hurjan raivon vallassa, ja heidän katseensa muistutti haavoitettujen petojen katsetta. Toiset vapisivat kuin löyhkäävään teurastusvajaan vietävät eläimet; harhailevista katseista tuijotti mieletön kauhu -- ja he ahtautuivat lähemmäksi toisiaan, läähättäen raskaasti kuin kuolemansairaat. Silloin sama sotilas, joka illalla oli kehoittanut tovereitaan rauhallisuuteen, tunkeutui joukon eteen; hänen silmistään näytti pursuvan tulinen, sammumaton viha, kun hän huusi oudolla, käheällä äänellä: -- Pyövelit, pyövelit! Jospa tietäisitte, miten meidän kuolemamme kostetaan! Tämä on myöskin _teidän loppunne!_ Ampukaa, pelkurit! Ampukaa! Tuhannesta kurkusta kajahti villi, raivokas karjahdus; se jatkui, paisui... Mutta silloin tuntui koko auringonpaisteinen avaruus värähtävän, räsähtävän; kentän laidalla olevista puista putosi joukoittain kellastuneita lehtiä, ja varisparvi lensi pelästyneesti rääkkyen tiehensä. Samalla tapahtui jotakin uskomatonta: tiheä miesjoukko luhistui maahan, aivan kuin suunnattoman pitkä, näkymätön niittokoneen terä olisi siinä nopeasti edennyt -- ja heidän hurja huutonsa heikkeni, tukehtui. Niinkuin se olisi lähtenyt vain _yhdestä_ kurkusta, jonka murhaajan koura hitaasti kuristaa. Takimmaiset pysyivät pystyssä kauimmin ... heristivät nyrkkejään kiroillen ja kostoa huutaen, karjuivat sanattomasti kuin mielipuolet; toiset rukoilivat, joku ulvoi kuin hullu koira -- ja muutamat lähtivät juoksemaan eteenpäin toverien ruumiitten yli huutaen rukoilevalla äänellä: -- Lakatkaa! -- Me menemme sotaan! -- Armoa, armoa... Mutta kaikki he lysähtivät maahan ähkyen, koristen... Vasta kun viimeinen oli kaatunut, taukosi parinsadan konekiväärin tulimyrsky yht'äkkiä -- ja kummallinen, repelevä kaiku kiiri vielä hetken taivaanrannasta toiseen. Tuon kamalan metelin jälkeen tuntui syyspäivän tyyni hiljaisuus miltei peloittavalta. Sen keskeytti moottorin jyskytys: kaksi suurta panssariautoa lähti kaatuneita kohden. Niiden lähetessä kuului surmattujen sekasortoisesta läjästä vaikeroivia, uhkaavia ja käheitä ääniä: -- Armoa ... Kristuksen tähden... -- Kirotut murhaajat! -- Minä kuolen... Eräs kohotti kättään ja uikutti heikosti, epäinhimillisesti: -- Minä menen sotaan... Kummastakin autosta astui kymmenkunta miestä; toista ryhmää johti suurikokoinen upseeri, jonka nenän kohdalla oli _musta side_. He astuivat lähemmäksi ja paljastivat revolverinsa... Jotkut kaatuneet nousivat vaivalloisesti kyynärpäittensä varaan, heidän himmeät silmänsä kiiluivat vieläkin sammumattomasta vihasta ja uhmasta. Toiset uhkailivat ja kiroilivat -- eräs ojensi suonenvedontapaisesti nyrkkinsä ja koetti huutaa, mutta hänen lävistetty kurkkunsa korisi vain käheästi ja veri pursui luodinreiästä. Ainoastaan yksi enää rukoili armoa. Mutta palkkaväen upseerit olivat kylmäverisiä... Nuori isä ryömii kotiinpäin. Hän on ryöminyt jo monta päivää ja nyt hän on nääntymäisillään; veristyneet polvet kirvelevät; mutta hän kuiskaa hiljaa itsekseen: -- Vielä hetkinen -- sitten näen poikani... Silloin putoaa vieras, vavahteleva käsi hänen kasvoilleen, hänen kaulalleen pursuaa jotakin kuumaa, kohisevaa ja hän muistaa taas kaiken. -- Tahtoisin nähdä vaimoni -- pienen poikani! kuiskaavat hänen huulensa. -- Antakaa minun mennä! Hän ponnistaa kaikki voimansa, mutta ruumis ei liikahda, hän ei jaksa huutaakaan. Taivaan sini on muuttunut harmaaksi -- se näyttää nopeasti tummenevan. -- Jumala, anna minun nähdä pienokaiseni! hän rukoilee yhä kasvavan epätoivon vallassa. -- Rakastin vaimoani enemmän kuin sinua, mutta anna anteeksi... Anna minun nähdä hänet vielä kerran! Ja poikaseni, sillä enhän minä ole häntä koskaan nähnyt... En tuntisi häntä iankaikkisuudessakaan... Hän aukaisee vaivalloisesti silmänsä, ja hyydyttävä kauhu jäykistää hänen ruumiinsa: taivas on sysimusta! Aurinko vielä näkyy -- mutta _mustanpunaisena_. Hän on kuulevinaan laukauksia, omituinen kuuma värähdys kiitää hänen ruumiinsa lävitse. Aurinko sammuu, kaikki sekaantuu, pyörii... Ja sitten hän luulee kuiskaavansa: -- Sinä tiesit sittenkin -- aavistit. -- Mutta tulithan sinä kuitenkin! kuulee hän vaimonsa hellyydestä ja surusta värisevän äänen. -- Pienokainen -- en näe, olen väsynyt -- minua paleltaa. Nosta hänet pian rinnalleni -- että tietäisin -- lämpiäisin. -- Kyllähän minä... Mutta etkö sinä näe? Hellä ääni etenee, laukaukset -- kaikki etenevät, kaikki häipyy, katoaa kauaksi. Mutta hän ei enää välitä; jokin lämmin peittää hänen rintaansa: se on hänen pienokaisensa lämmin ruumis. -- Poikaseni -- _oma poikani!_ Nyt nukumme yhdessä -- nuku sinä vain minun rinnallani -- olet niin lämmin... Kuului terävä vihellys. Panssariautot lähtivät liikkeelle ihailtavan säännöllisessä jonossa. Sen alkupää peittyi pian sakeaan tomupilveen; hetken kuluttua oli viimeinenkin kadonnut kentältä -- kuului vain nopeasti etenevä, kumea jymy. VELJIEN VERI HUUTAA. "_Ihmiset!_ "Äsken on tapahtunut pöyristyttävän julma rikos! "Samaan aikaan kuin luette tätä, kello puoli 12, viruu L:n ampumakentällä hirveästi silvottuina tuhannen nuorta miestä: meidän veljiämme, poikiamme, rakkaitamme. He vetävät viimeisiä henkäyksiään -- heidän verensä vuotaa parhaillaan kentän hiekkaan. Ja syy: he rohkenivat eilen illalla ilmoittaa, etteivät lähde teurastamaan ihmisiä. "Tämän rikoksen on tehnyt oman maamme _hallitus!_ "Ja tämän mustan rikoksensa peittämiseksi aikovat he tehdä vielä kauheamman rikoksen! Sillä tänään kello 12 levitetään kaikkialla, koko maassa hallituksen julistusta, jossa ilmoitetaan, että vihollinen on hyökännyt rajan yli! "Totuuden selville saamiseksi sähkötimme asianomaiselle päällikölle esikuntapäällikön nimessä, ja saimme seuraavan vastauksen: "'Tiedustelunne johdosta on minulla kunnia ilmoittaa, että koko raja-alueella on kaikki erittäin rauhallista. Ei toisella puolella myöskään ole rajavartioita lisätty! "Rajasotajoukkojen päällikkö, Kenraali D:a.' "Se on siis inhottava, _rikoksellinen valhe!_ "Ja me olemme saaneet _varman_ tiedon, että hallitus ylihuomenna aikoo _julistaa sodan;_ hukuttaa kansamme vereen! "Ihmiset! Tämän maan monimiljoonainen kansa: saako tuo rikos tapahtua? Vastatkaa! "Tuhannen veljemme äsken silvotut ruumiit huutavat kostoa! Heidän vuodatettu sydänverensä on vielä lämmintä -- ja veljein veri _huutaa maasta:_ "-- Pois pyövelit! "-- _Pois joukkomurhat!_ "_Armeijan antimilitaristinen liitto_." Tällainen juliste levisi kaikkialle: ensin tehtaisiin, työmaille, sitten syrjäkaupunkeihin, ja vihdoin vähän ennen kahtatoista keskikaupungille. Sitä jaettiin tuhansittain. Ja sen vaikutus oli kauhea; ihmiset näyttivät tulevan miltei mielipuoliksi. Jo kauan oli ankarain rangaistusten uhalla kielletty lakot, kaikenlaiset kokoukset ja mielenosoitukset. Mutta kun nämä julisteet saapuivat tehtaisiin, vaikeni koneiden jyrinä paikalla -- ja muutaman minuutin kuluttua olivat tehtaat tyhjentyneet kuin taikaiskusta; pomot katselivat kauhistuneina työmiesten lähtöä, uskaltamatta lausua sanaakaan -- heidän kasvonsa näyttivät niin peloittavilta. Nuoremmat alkoivat juosta keskikaupunkia kohden -- uhkaavina, äänettöminä. Marcus lähti jo ennen sovittua aikaa; määräpaikkaa lähetessään hän huomasi kuin ilokseen, että kaupunki oli kokonaan savunsekaisen sumun peitossa: kirkkojen torninhuiput ja tehtaitten savupiiput vain pistivät esiin, ikään kuin jättiläissuuret kannot. Hän tunsi hyvin valtion tehtaan valkoisen savupiipun -- ja Julius pudotti julisteet suoraan pihalle, ja heti hurjinta vauhtia takaisin. Kello 12 he olivat taas lentokentällä, eikä heidän poissaolonsa näyttänyt herättäneen mitään huomiota. Saatuaan koneen suojukseen he ottivat auton, ja Marcus käski ajaa keskikaupungille, sotaministerin palatsin läheisyyteen. He astuivat autosta erään puiston reunaan, sillä ministeripalatsin edustalla oleva tori oli jo miltei täynnä väkeä. Ja kaikkialta tulvi yhtä mittaa lisää. Marcus tuijotti kasvavaa väkijoukkoa, hänen ajatuksensa kiitivät sinne tänne sekavina, kuumeisina. Äkkiä Marcus kääntyi -- ja kylmät väreet syöksyivät hänen ruumiinsa lävitse. Niinkuin musta laavavirta vyöryy tulivuoren rinnettä alaspäin -- samoin läheni esikaupungeista johtavaa valtakatua hurjasti juosten kaduntäyteinen, musta miesjoukko. Ja heidän raudoitettujen anturainsa jyrinässä kuvastui sata kertaa suurempi voima kuin silloin -- kerran... Marcus nousi penkille ja hämmästyi yhä enemmän: joukko näytti loppumattomalta, tulvivalta virralta... Hän muisti lukeneensa jostakin manalan mustasta virrasta, joka kumeasti pauhaten syöksyy eteenpäin -- tämä joukko muistutti sellaista virtaa. Hän seisoi seisomistaan, katsellen huumaantuneena ohivyöryvää joukkoa, nokisia, pahaenteisiä kasvoja. Suuri tori oli miltei täynnä, mutta joukon loppua ei näkynyt. -- Veljet! kuului jostakin mahtava, kiihkeä huuto, ja kaikki käännähtivät sinnepäin. Eräs keski-ikäinen, jäntevä seppä oli noussut torin laidassa olevan muistopatsaan jalustalle. Hän selosti äsken tapahtunutta teloitusta ja hänen äänensä vapisi katkeruudesta ja vihasta. Hän vaikeni hetken, ojensi sitten nyrkkinsä, ja hänen sanansa kajahtivat joukon yli kuin moukarin iskut: -- Ei niille riitä tuhannen miehen sydänveri! Ne tahtovat kuulla _miljoonien_ valitukset ja kuolonhuudot, nähdä miljoonien leskien ja orpojen kyyneleet! Minä en ymmärrä paljon noista asioista, mutta minulla on kuusi lasta -- enkä minä lähde sotaan! Tappakoot vain täällä! Minusta on samantekevää! Mutta _tänne_ minä jään! Hänen äänensä oli muuttunut lopussa käheäksi, hurjan epätoivoiseksi, ja toverit säestivät häntä kiihkeästi: -- Oikein puhut! -- Oikein! Oikein! Samassa kuului torin toiselta laidalta entistä hurjempi huuto -- ja laukauksia. Ja niinkuin tulvivat virrat keväällä purkautuvat mereen -- samoin tulvi torille kaikkialta väkeä -- ja tungos kävi yhä ankarammaksi. Ensimmäisen jälkeen nousi jalustalle toinen puhuja, ja kun huudot ja melu hiukan heikkenivät, kaikui hänen äänensä sointuvana ja läpitunkevana. -- Toverit! Te tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin, että nyt vasta ovat maailmansodan iskemät haavat alkaneet vähän parantua; vasta nyt alkaa nälkäkuoleman peikko hiukan väistyä -- ja nyt hallitus aikoo sodalla syöstä kansan taaskin äärimmäiseen kurjuuteen. Puhuja selitteli sotalaitoksen suunnattomia menoja; Marcus hämmästyi kuullessaan tuon työmiehen selittelevän niitä ehkä vielä selvemmin ja vakuuttavammin kuin Antonius! Puhuja innostui, hänen äänensä muuttui yhä voimakkaammaksi, ja kaikki kuuntelivat kiihkeinä ja äänettöminä; hän oli yksi heistä ja hänen sanansa tunkeutuivat suoraan heidän sydämiinsä: -- Me varoitamme hallitusta: älköön se tehkö enää tätä rikosta! Me varoitamme _viimeisen kerran_. Ja jos he tästä huolimatta julistavat sodan, silloin myöskin _me_ julistamme sodan! Meillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleet -- ja sen tähden me tulemme taistelemaan _loppuun asti!_ Ja silloin... Mutta nyt kajahti kymmenistätuhansista kurkuista yhtaikaa ukkosentapainen huuto. Marcuksesta tuntui siltä, kuin olisivat he tuossa huudossa tahtoneet huutaa maailmalle pitkät kärsimyksensä, kurjuutensa, vihansa ja tuskansa. Puhuja ojensi kätensä hiljaisuutta vaatien, huuto asettuikin, ja hän huudahti kiihkeän innostuksen vallassa: -- Veljet! Päättäkäämme tässä, että... Jossakin kajahti teräviä kiväärinlaukauksia: puhujan ääni katkesi kummalliseen korahdukseen, ja hän tarttui rintaansa; hän horjui, hapuili vapisevin käsin ympärilleen -- niinkuin voimaton, sokea vanhus -- ja sitten kuului omituinen, raskas mätkähdys. Ensin parin sekunnin äänettömyys, mutta sitten tuo musta joukko ärjähti kuin suuri petoeläin. Marcuskin miltei kauhistui kuullessaan tuon kammottavan karjaisun -- siinä ilmeni niin peloittava voima ja raivo. Samassa eräs kookas työmies hypähti patsaan jalustalle kasvot vääristyneinä. Hän repäisi rajulla tempaisulla puseronsa halki, iski paljasta rintaansa luisella nyrkillään ja huusi kuin mieletön: -- Kurjat murhaajat! Pelkurit! Ampukaa nyt, kun mielenne tekee! Kyllä _meitä riittää!_ Ettekö osaa ampua? Vaikka minä näytän teille paikan! Minä olen vain työmies: mutta minä luin sotilaitten julisteen ja minäkin kysyn: kuinka kauan me annamme teurastaa itseämme kuin karjaa? Minunkin veljeni kuoli siellä äsken! Ja _minunkin veljeni veri huutaa_... Silloin hänkin putosi, ja miesjoukon karjunta tukahdutti konekiväärienkin särinän kuulumattomiin. Torin toiselle laidalle oli saapunut kaksi palkkaväen panssariautoa ja paikalla syntyi vimmattu taistelu. Marcus ja Julius olivat keskellä suunnatonta miesjoukkoa ja se kuljetti heitä mukanaan sinne tänne kuin myrskyävä meri lastuja. Taistelusta he eivät nähneet mitään, vain kuulivat: konekiväärien rätinää, hurjia huutoja. Kuka oli voitolla, siitä ei saanut tietoa. Toisinaan aalto heitti heidät lähemmäksi, toisinaan kauemmaksi. Lopulta he pääsivät torin reunassa olevaan puistoon. Täällä Marcus nousi hetkeksi eräälle penkille ja näki nyt kapinallisten vallanneen kaksi panssariautoa -- niinkuin silloin maailmansodan jälkeenkin! Ja nyt ne etenivät pakottaen hallituksen joukot perääntymään. Mutta torin toisella puolella, missä konekiväärit oli kohdistettu tiheään työläisjoukkoon, kohtasi hänen katseensa surullisen näyn: mustana röykkiönä viruivat siellä kuolleet ja haavoittuneet sekaisin ... eikä ollut sairasautoja, ei mitään apua. Siellä he saivat kuolla verenvuotoon ja avun puutteeseen. Silloin Marcus näki ilmassa vanhanmallisen lentokoneen, joka pudotteli punaisia paperilappuja. Ja miltei heti kuului huutoja: -- Pois kaduilta! -- Pois, pois, pois! Julius otti kadulta yhden lehtisen; siihen oli painettu yksi ainoa lause: "Kaikki aseettomat _heti_ pois kaduilta!" Ja allekirjoituksena heidän komiteansa nimi! Tuon käskyn vaikutus oli ihmeteltävä. Kadulta kadulle -- suusta suuhun toistettiin sitä miltei voitonriemuisesti. Ja äsken täpötäydet kadut tyhjenivät salaperäisellä tavalla. Portit työnnettiin väkirynnäköllä auki, ja pihat täyttyivät kuin nuijalla lyöden. He lähtivät lentokenttää kohden. Edestäpäin alkoi kuulua ankaraa jyrinää; heitä vastaan kiiti kaksi kevyttä tykistöpatteria. Nuo 500-600-hevosvoimaiset moottorit jyskivät korviasärkevästi ja katu tärisi ankarasti niiden syöksyessä hurjasti ohitse. Ja etummaisessa tykkiautossa istui Augustus kalpeana ja päättävän näköisenä. Jäljessä kiiti muutamia pikatykeillä ja konekivääreillä varustettuja panssariautoja. -- Minne ne menevät? kysyi Julius jännittyneenä. -- Ammus- ja sotatarvikevarastoihin. Tänään päivällä siitä sovittiin. Marcus näki erään ilmavoimille kuuluvan auton, viittasi sen luokseen, ja he nousivat siihen. Pienen matkan päässä he kohtasivat parinsadan suuruisen aseistetun sotilasjoukon. Sen johtaja, nuori komiteaan kuuluva luutnantti oli kalmankalpea ja hänen päänsä oli sidottu; monet sotilaatkin olivat haavoittuneita, kalpeita, kiihtyneitä. -- Mitä, miten teille kävi? kysyi Julius hätäisesti. -- Tappio, vastasi nuori upseeri synkästi. -- Suuri enemmistö oli hallituksen puolella. Sinne jäi paljon tovereita -- ja meidän täytyi lopulta paeta. Samalla hetkellä alkoi ammusvarastolta kuulua ankaraa tykkien jyrinää. Luutnantti hätkähti ja kysyi käheästi: -- Mitä se on? Mutta kun Marcus kertoi Augustuksen tykistöstä, kirkastuivat luutnantin kasvot; kääntyen sotilaihin hän huudahti innostuksesta ja mielenliikutuksesta vapisevalla äänellä: -- Veljet, me olemme voitolla! Lähtekäämme! Meidän apuamme ehkä tarvitaan! Järjestykseen! Mars! Ja he lähtivät. MURHENÄYTELMIÄ. Marcus muisti sen kasarmin, jossa Brutus oli toimessa. Ja muistaessaan Brutuksen olleen epävarman kasarminsa miehistön mielipiteistä hän päätti ajaa sen kautta, toimittaakseen sinne apua, jos sitä tarvittaisiin. Lähetessään erästä puistoa he huomasivat jo etäältä taistelun merkkejä; Puista oli kaarna karissut, alastomat oksat riippuivat kuin katkenneet jäsenet. Nurmikolla virui muutamia kuolleita, ja pensaiden takana istui ja loikoili joukko haavoittuneita, monet kuuluivat hiljaa vaikeroivan. Äkkiä Julius hätkähti ja hypähti autosta... Erään puun alla lepäsi pieni, rääsyinen poika kuolleena. Hänen rikkinäisessä puserossaan oli rinnan kohdalla punainen läiskä -- siitä oli luoti lävistänyt hennon ruumiin. Laihat, paljaat jalat olivat vielä suonenvedontapaisesti koukussa, pienet likaiset kädet nyrkissä. -- Ahaa! sanoi Marcus pitkään. Hän oli edennyt hiukan ja katsoi ylös siihen puuhun, jonka alla murhattu pienokainen oli. Julius tunsi kylmien väreiden käyvän ruumiinsa lävitse. Siellä oli toinen, pienempi -- ehkä viiden-kuudenvuotias poika. Pienokainen oli jäänyt paksulle oksalle vatsalleen ja takertunut kouristuksentapaisella voimalla toiseen oksaan -- aivan kuin eräät yölinnut, jotka kuollessaan puristautuvat oksaa vastaan. Hänen pienet, laihat kasvonsa olivat alaspäin, avoimissa, lasittuneissa silmissä kuvastui hurja kauhu -- ja suu oli jäänyt auki kuin viiltävän hätähuudon jälkeen. He olivat nähneet äsken kokonaisen röykkiön ruumiita, mutta sekään ei vaikuttanut niin järkyttävästi kuin nämä pienet murhatut veljekset. Julius tuijottaa pienokaisia aivan kuin jähmettyneenä. Hän on ihan näkevinään, miten lapsukaiset kiväärinpaukkeen lähestyessä kiipeävät puuhun, vanhempi auttaen ensin pientä veljeänsä. Pikkuveli alkaa pelätä tuon räikeän rätinän lähetessä, mutta vanhempi lohduttelee, että täältä ylhäältä oikein hauska onkin katsella. Ne lähenevät... Pikkuveli alkaa itkeä -- ne huomaavat -- nuori upseeri kohottaa pistoolinsa, ampuu... Ei käy -- toinen nauraa -- sitten ampuvat molemmat... Pikkuveli vavahtaa, putoaa monta oksanväliä... Vanhempi laskeutuu nopeasti, mutta pikkuveli ei voi enää sanoa mitään, korisee vain... Ja äkkiä hänen omat kätensä herpautuvat, hän ponnistaa kaikki voimansa -- ei, sormet väsyvät, heltiävät -- hän putoaa, otsa paukahtaa kivikovaan käytävään... Niin heidät oli ammuttu kuin pienet pyynpoikaset, jotka salametsästäjä surmaa niiden ensimmäisellä lentomatkalla. Miesten lähetessä Brutuksen kasarmia kuului jo kaukaa tavatonta melua ja huutoja. Marcus seisautti auton korkean lankkuaidan kohdalle, ja he alkoivat jännittyneinä kuunnella. Meteli tuntui yhä kiihtyvän, ovien pauketta, kolinaa, askeleita -- niinkuin sotilaat olisivat kaikki juosseet pihalle. Ja sitten kuului pihalta voimakas huuto: -- Sotilaat! Veljet! Kuulkaa tätä! Meteli hiljeni, ja sama ääni luki harvaan, läpitunkevalla äänellä julistuksen sotilaille. Pääsisältö oli sama kuin yleisölle levitetyssä -- mutta sen lisäksi ohjeita, miten on meneteltävä upseereihin nähden, samoin ilmoitettiin miten paljon ennestään on kumouksellisia upseereita. Julistus päättyi seuraavasti: "Veljet! Tämä olkoon heidän _viimeinen rikoksensa!_ Ottakaa kaikkialla haltuunne ampumatarvikkeet ja asevarastot! Älkää antako enää kenenkään teurastaa aseettomia kansanjoukkoja. Nouskaa veljet! _Nyt on aika tullut_. "_Armeijan antimilitaristinen liitto_." Syntyi tavaton meteli, josta erotti seuraavia huutoja: -- Heti arestiin! -- Upseerit putkaan! -- Aseet pois niiltä! -- Aseet pois, heti! Marcus nousi seisomaan auton istuimelle ja varpailleen nousten hän ylettyi näkemään, että sotilaat Brutuksen johdolla nopeasti piirittivät upseerien rakennuksen. Ja sitten kuului Brutuksen kiihkeä, liikutuksesta värisevä ääni: -- Hyvät herrat! Se rikos, mikä tänään on tapahtunut, on _liian suuri_. Sen tähden toivomme, että te kaikki, hyvät herrat, yhdytte meihin, astutte veljinä riveihimme! Mutta niillekin, jotka eivät katso voivansa meihin yhtyä, vakuutamme kunniasanallamme täydellisen loukkaamattomuuden ja turvan -- ehdolla, että kaikki luovuttavat aseensa ja pysyvät kasarmissa omissa huoneistoissaan! Eikö niin, toverit? -- Oikein! Oikein! Me lupaamme kaikki sen! huusivat sotilaat innostuneina. -- Kaikki! Kaikki! -- Pyydän siis, että herrat upseerit ilmoittavat mielipiteensä! lausui Brutus kuuluvalla äänellä. Silloin Marcus näki, että upseeriklubin rakennuksessa aukeni vielä pari ikkunaa -- ja muutamat konekiväärit alkoivat hirveästi säristä. Etummaiset, niiden joukossa Brutus, vaipuivat maahan -- aivan kuin tiheään ihmisrykelmään olisi iskenyt ukkonen. Syntyi kamala sekasorto; toiset alkoivat juosta sivullepäin, toiset alkoivat ampua ikkunoita kohden: kaksi konekivääriä vaikenikin äkkiä. Raivon- ja tuskanhuutojen kaikuessa peräytyivät kaikki sivulle, jonne konekivääriä ei voinut suunnata. Mutta satakunta miestä jäi kentälle. Monet nousivat alkaen horjuen astella tovereittensa jälkeen; monet kaatuivat uudelleen ja jatkoivat matkaansa ryömien, jotkut lähtivät heti nelinryömin -- mutta muutamat kohottivat vain päätään ja vaipuivat uudelleen maahan kuin vastustamattoman väsymyksen vallassa. Marcus alkoi vapista: sillä yht'äkkiä kohdistettiin konekiväärien tuli näihin avuttomiin haavoittuneihin ja kuoleviin -- ja hetken kuluttua olivat kaikki muuttuneet liikkumattomiksi. Nyt näyttivät sotilaat raivostuvan, hurjistuvan. Villisti huutaen he juoksivat tulesta huolimatta ovia kohden; useita kaatui, mutta enemmistö ehti oville; ne iskettiin säpäleiksi, miehet syöksyivät vimmastuneina sisään, kuului kirkaisuja, pauketta, räiskettä; konekiväärit vaikenivat yksi toisensa jälkeen -- ja avoimesta ikkunasta heitettiin alas jonkun aliupseerin hengetön ruumis. Hyökkääjät nähtävästi eivät päässeet kaikkiin sisähuoneisiin, koska sieltä kuului pistoolien terävää pauketta: upseerit ampuivat ovien lävitse kapinallisia. Äkkiä juoksivat sotilaat ulos, ja heidän joukostaan kuului moniääninen, läpitunkeva huuto: -- Tulta, tulta, _tulta!_ Kuumeisella kiireellä tuotiin öljykannuja, ne vietiin sisään, valeltiinpa öljyllä ulkoseiniäkin -- ja pian leimahti koko rakennus ilmituleen. Sotilaat peräytyivät hiukan taaksepäin asettuen odottamaan, kiväärit ampumavalmiina. Pian alkoi palavasta rakennuksesta kuulua ääniä, ja savun lävitse ryntäsi upseerijoukko ulos, jokaisella kädessään paljastettu miekka, toisessa pistooli. Kuului yksi ainoa kumea karjahdus -- niinkuin suunnattoman suuri kahlekoira olisi karjahtanut ... ja upseerit lysähtivät maahan, niinkuin jokaisen sääret olisivat äkkiä katkenneet. Juliuskin oli noussut katsomaan; hän oli muuttunut kauhean kalpeaksi ja sopersi vapisevin huulin: -- Veljeni ... mennään täältä... He istahtivat, ja kuljettaja pani auton liikkeelle; mutta he pääsivät vain hiljaa eteenpäin -- suljetun portin taakse oli kokoontunut suuri joukko uteliaita, jotka jännittyneinä kuuntelivat huutoja, tulen kohinaa, ja katselivat ylöspäin kohoavaa, yhä sakenevaa savupatsasta. Hiukan sen jälkeen kun Marcus oli saapunut lentokentälle, ilmestyi ilmavoimien komentaja henkilökohtaisesti sinne. Hän kutsui Marcuksen luokseen ja ilmoitti, ettei yksikään lentäjä saanut toistaiseksi poistua mihinkään, ja kaikki koneet oli pidettävä lähtövalmiina. Kaikeksi onneksi hän ei ryhtynyt tarkastamaan koneita -- hän olisi silloin huomannut, että yksi uusista koneista oli poissa. Kenraalin lähdettyä Marcus puhui huolestuneena Antoniukselle: -- Mitä nyt on tehtävä? Eikö sinun pitäisi olla kaupungilla? Antonius vastasi hiljaa ja varmasti: -- Ole huoletta! Minä olen vuosikaudet ajatellut tätä asiaa lukemattomilta eri puolilta. Muutamien toverien kanssa olemme suunnitelleet kaikki pienimpiä yksityiskohtia myöten: jokaisella on _oma_ tehtävänsä ja omat apulaisensa. Ennen iltaa minua ei tarvita missään, ja silloin me kyllä lähdemme täältä vähin äänin. Hän ilmoitti, että toveri B. oli hartaasti pyydettyään saanut luvan käydä noutamassa 3-4 palloa -- ja nyt hän koneineen odotti kaupungin ulkopuolella. Jos kapinalliset alkaisivat joutua tappiolle, ilmoittaisi Augustus puhelimitse hänelle... Marcus muisti sen tavattoman voiman ja raivon, mikä pääkomitean kokouksessa oli kuvastunut tuon nuoren miehen jäntevillä kasvoilla. ASEVARASTOON! Ilta alkoi jo lähetä, mutta yhä jatkui taistelun pauhu kaupungin eri kulmilla; toisinaan se heikkeni hiukan, toisinaan yltyi melkein hirmumyrskyksi. Vain asevaraston taholta kuuluva jyrinä pysyi samanlaisena. Sieltä sai Antonius sanan, että taistelu oli jokseenkin tasaväkistä, mutta kaupungilta he eivät saaneet mitään tietoa. Tuo epätietoisuus ja taukoamaton taistelun jyske hermostutti Marcusta tavattomasti. Pitkän aikaa hänestä tuntui siltä, että tämä oli samaa taistelua kuin isänkin kaatuessa; hän oli muka kotonaan samoin kuin silloinkin ja kuunteli konekiväärien rätinää. Tajuttuaan taas totuuden hän ihmetteli, miten samanlaista kaikki oli kuin silloinkin. -- Voi, varmaankin hermoni pilaantuivat vankilassa ollessani, hän puhui katkerasti ystävälleen. -- Tuskin voin olla paikallani. En ollut ennen tällainen! -- Älä lainkaan ihmettele! lohdutti Antonius. -- Se johtuu _toimettomuudesta!_ Eivät sitä kestä vahvatkaan hermot! Juuri silloin kuului järeän tykin laukaus asevarastolta päin, ja heti sen jälkeen kranaatin räjähdys. -- Tuo oli luultavasti 28-senttimetrinen haubitsi! sanoi Antonius ja lisäsi vakavasti: -- Kummalla puolella se lienee? Ettei vain hallituksen joukoilla... Pienemmät tykit olivat alkaneet jyristä entistä ankarammin, ja aivan toisaalta, kaupungilta päin, kuului välillä konekiväärien rätinän voittaen ihmisjoukon tuhatääninen huuto. -- Kunhan eivät vain räjäyttäisi ampumatarvikevarastoa. Voi käydä niin, että tarvitsemme sitäkin, kun meillä... Niin jos ... vihollinen. Alkoi jo hiukan hämärtää, mutta mitään ratkaisua ei tullut -- tykit jyrisivät yhä samalla voimalla. Silloin välähti häikäisevä leimahdus -- niinkuin satakertainen salama; sitten jyrähdys, aivan kuin koko avaruus olisi omituisesti revähtänyt taivaanrannasta toiseen -- ja sitä säesti luhistuvan kivirakennuksen kamala ryske. -- Nyt luulen palkkajoukkojen tykistön saaneen tarpeekseen! huudahti Antonius hillitysti. -- Jospa hän vain olisi osannut pudottaa _pienen_ yhtä hyvin kuin suuria? -- Ole huoletta! Hän on salassa harjoitellut samankokoisella pallolla. -- Eivät ne todellakaan enää ammu! huudahti Marcus vilkastuen. -- Mutta näetkö sitä? -- En -- en näe! vastasi Antonius ihmetellen. -- Sitä ei todellakaan näy, vaikka hämärtää vasta tämän verran! -- Katso! Ettei vain ampumatarvikevarasto alkaisi palaa...? kuiskasi Marcus. He katsoivat taas äänettöminä. Tykkien jyrinä oli kokonaan tauonnut, silloin tällöin vain kuului asevaraston seuduilta konekiväärin särinää -- niinkuin joku olisi leikillään pärryttänyt -- sielläpäin roihusi myöskin valtava tulipalo. Ilma muuttui pimeämmäksi, ja tulipalo tuntui yhä yltyvän. Lisäksi niitä alkoi näkyä kolmelta, neljältä eri taholta; niiden loimu leiskahti toisinaan häikäisevän kirkkaaksi, toisinaan hiukan himmeni. Ilma oli niin tyyni, että punertava savu nousi miltei pystysuoraan korkeutta kohti. Marcuksen mielestä koko miljoonakaupunki oli kuin kohiseva, hehkuva jättiläisahjo. Silloin alkoi läheiseltä kadulta kuulua juoksevien askeleiden yhtäjaksoista kopinaa ja välillä epäselviä huutoja: -- Asevarastoon! Asevarastoon! -- Asevarasto on vallattu! -- Nyt saadaan aseita! -- Aseihin! Aseihin! -- Mistä ne tietävät? kysyi Marcus hämmästyneenä. Antonius otti taskustaan punaisen ilmoituslapun ja sanoi tyynesti. -- Asevaraston valtauksen ilmoittaminen on ollut myös erään toverin huolena. Hänellä ei ole mitään muuta tehtävää -- ja hänen apulaisensa ovat jo kolmen tunnin ajan olleet kaupungin eri puolilla, valmiina jakamaan nämä liput merkin saatuaan. -- Mutta ellei sitä olisi onnistuttukaan valloittaa? änkytti Marcus hämmästyneenä. -- Silloin ilmoitukset olisivat olleet tarpeettomat; he olisivat kuitenkin odottaneet paikoillaan huomisiltaan. Marcus oli näkevinään ikään kuin hymyn häivähdyksen Antoniuksen huulilla ja sopersi ihaillen: -- Sinä olet merkillinen mies. -- Älähän nyt joutavia! En minä yksin ole ollut... Muutaman toverini kanssa olemme jo vuoden ajan harkinneet kukin oman tehtävämme yksityiskohtia, ja kaikki, mitä edeltäpäin on voitu valmistaa, on myös valmistettu. Konekiväärien tuli lakkasi kokonaan; joitakin yksinäisiä kiväärinlaukauksia vain kajahti -- niinkuin vanhat, uskolliset vahtikoirat, jotka yöllä puoleksi unessakin silloin tällöin haukahtavat. Kun sitten pikatykit yht'äkkiä alkoivat raivoisasti jyristä, vaikutti se niin voimakkaasti Marcuksen hermoihin, ettei hän voinut estää väristystä. Kiväärien pauke kiihtyi, konekiväärit ärähtivät taas uhkaavasti kuin levostaan häirityt villipedot -- tulipalon liekitkin tuntuivat yltyvän, punertuvan; kuului epämääräistä ryskettä ja huminaa ja eräässä paikassa leimahti muutaman kerran punainen tulitöyhtö ylöspäin -- niinkuin jokin raivostunut hirviö olisi voitonriemuisesti hulmauttanut tuliharjaansa. Kaiken lisäksi kuului taas jostakin kaukaa entistä hurjempi huuto. -- Olikohan se avunhuuto? ajatteli Marcus tuskastuneena. VIIMEINEN ILTA. LAULAEN KUOLEMAAN. Komiteaan kuuluvat lentäjät olivat päättäneet, että vain Antonius ja Marcus menevät kokoukseen: herättäisi liiaksi huomiota, jos monta olisi vasten kieltoa poissa. Puoli kahdeksan aikaan illalla ystävykset lähtivät hiljaa ulos takaportista. Kaikki tulipalot oli kapinallisten toimesta sammutettu. Tämä puoli kaupunkia oli miltei kokonaan heidän hallussaan, ja katuvalaistus oli sammutettu. Kun miehet olivat vähän matkaa kulkeneet, ilmestyi pimeydestä tumma möhkäle: panssariauto. Antonius astui varmana kuljettajan aukolle ja kuiskasi jotakin. Etupuolelle ilmestyi pieni punainen lyhty, ja kun he olivat nousseet autoon, se lähti liikkeelle hillitysti jymisten. Autossa oli jo ennestään toveri B. Kun Marcus pimeässä istui hänen viereensä, tunsi hän tämän tarttuvan käteensä ja sanovan liikutuksesta värisevällä äänellä: -- Veljet! Työväenpuolue on julistanut suurlakon kaksi tuntia takaperin! Yksikään juna ei ole sen jälkeen lähtenyt kaupungista -- eikä tule lähtemään! Yksikään pyörä ei huomenna pyöri! Äänestä soinnahti salaperäinen ilo ja varmuus. Marcus ei ollut koskaan kuullut sitä sellaisena. Siitä tarttui häneenkin selittämätöntä varmuutta ja rohkeutta. He olivat kulkeneet vasta vähän matkaa, kun he saapuivat katusululle, jota varustettiin kuumeentapaisella kiireellä. Joukon johtajana toimiva työmies tuli heidän luokseen ja ilmoitti, että N:n torilla pidettävän kokouksen takia oli tämä puoli kaupunkia kokonaan suljettu katusuluilla, jotteivät palkkajoukot pääsisi aseettomien kimppuun. Hän ilmoitti, mistä he pääsevät torille. Sanottua paikkaa lähetessään he näkivät yhä enemmän äänettömiä joukkoja, jotka kaikki pyrkivät samaan suuntaan kuin hekin; pimeässä he näyttivät epämääräisiltä haamuilta. Eräässä torille johtavan pääkadun risteyksessä seisoi lukuisa aseellinen joukko, sotilaita, jotka olivat repineet irti olkaimensa, ja seuraavassa risteyksessä oli luja katusulku pikakivääreineen ja pikatykkeineen. Eräs nuori upseeri tuli heidän luokseen ja johdatti heidät saman poikkikadun ensimmäisestä portista sisään ja sieltä, särjetyn tiiliaidan aukosta, toisen pihan kautta samalle kadulle. Lucaksen upea yksityisasunto oli keskikaupungille johtavan pääkadun varrella. Onneksi se oli kapinallisten kaupunginosan puolella, mutta aivan läheltä kuului taistelun melua. Kun he olivat ajaneet auton pihaan ja nousseet toverinsa asuntoon, avautui ikkunasta omituinen näky. Noin sadan metrin päässä oli pieni puutalo alkanut palaa, ja sen kellertävässä valossa laittoivat kapinalliset parhaillaan barrikadia. Kaikki kävi uskomattoman nopeasti. He olivat jo aikaisemmin pysäyttäneet kokonaisen jonon raitiovaunuja. Yksi toisensa jälkeen lykättiin lähemmäksi, silmänräpäyksessä tarttuivat niihin kymmenet miehet, ja kevyesti kuin tyhjät tavaralaatikot ne kaatuivat poikittain kadulle suureksi röykkiöksi! Siihen joutuivat rikkinäiset autot, lähiportit lyötiin säpäleiksi, ja pihoilta tuotiin vaunuja, lankkuja, kiviä, vieläpä turpeitakin -- ja röykkiö kasvoi kuin taikavoimalla. Tulipalon loiste kiihtyi yhä, nyt näkyi etäämmällä pari pienempää panssariautoa, jotka antoivat silloin tällöin konekiväärien säristä, ikään kuin koetellakseen, ovatko ne kunnossa. -- Minä en ymmärrä, miksi ne eivät ammu jatkuvasti? puhui Antonius kuin itsekseen. Jospa ne odottavat jotakin... Paljon ne nytkin tekivät tuhoa. Katusulku oli vielä liian heikko: kuulat sinkoilivat vaunujen lävitse kuin pahvilaatikoista. Haavoittuneita kannettiin taukoamatta eräälle pihalle, jossa valkohihainen mies (luultavasti lääkäri) näytti kiireisesti häärivän. Julius kalpeni, katsellessaan kiikarilla, miten kuolleet siirrettiin vain hiukan syrjään. Silloin kuului toisaalta kiihkeitä huutoja: -- Tietä, tietä, tietä! Väkijoukko puristautui seiniä vastaan, ja keskelle aukeni kapea väylä, jota myöten noin 50-miehinen aseistettu joukko nopeasti marssi katusulkua kohden. Mutta he eivät ehtineet vielä määräpaikkaansa, kun joukon huuto kajahti entistä rajumpana -- ja siinä kuvastui aivan kuin vihaa ja kauhua. Samassa he näkivät epäselvästi, miten keskikaupungilta läheni peräkkäin joitakin suuria, harmaita... Tulipalon kaameassa valossa ne muistuttivat entisajan kömpelöitä jättiläiseläimiä. Noin sadan metrin päässä ne asettuivat rinnakkain, seisahtuivat. -- Minä pelkäsin tuota! huudahti Antonius kiihtyneenä. -- Ne aikovat murtautua tästä torille! -- Mutta kai tänne heti apua tulee? änkytti Marcus. -- Tietysti ne tiedot ovat lähettäneet. Mutta sitä ennen... Niillä on neljä rynnäkkötykkiä ja useita konekivääreitä. Katso, nyt ne alkavat! Palavan talon katto putosi sisään ja roihusi nyt suunnattomana liekkipatsaana. Ympäristö oli kirkas kuin auringon valossa, ja he näkivät kauhistuneina kapinallisten ainoan panssariauton pirstoutuvan muutamassa sekunnissa -- hyökkääjät olivat kohdistaneet siihen kaiken tulensa. Heti sen jälkeen tuli katusulun vuoro. Siellä räiskyi, räjähteli; vaununsirpaleet, lankunpätkät sinkoilivat pyrynä, ja tuo suuri röykkiö hupeni nopeasti, salaperäisesti -- aivan kuin hirvittävät, näkymättömät hampaat olisivat sitä raivoisasti pureksineet. Sulun puolustajia kaatui joukoittain paikalleen -- mutta yksikään ei kääntynyt. Juuri silloin sattui jyrinässä muutaman sekunnin väliaika -- ja nyt sululta kajahti marseljeesi! Marcus kuuli sen lähenevän, se vyöryi ohi -- kasvaen, kiihtyen kuin pyörremyrsky. Tykit eivät voineet sitä enää tukahduttaa! Marcus tunsi ruumiinsa kylmenevän. Hän näki elämänsä ylevimmän, _järkyttävimmän_ näyn: kadun täyttävä työmiesjoukko lähtee kuin yksi mies tultasyökseviä panssariautoja kohti; suurin osa heistä on aseettomia, pikatykkien ja konekiväärien kaamea räiske lähenee, mutta he astuvat nopeammin! He tietävät kaatuvansa, mutta he tahtovat suojella tovereitaan ja he etenevät -- he _marssivat laulaen kuolemaan!_ Ja kun jyrinä kiihtyy, kiihtyy myös heidän vauhtinsa, ja heidän laulunsa uhkaa tukahduttaa tykkienkin jyryn! Siinä oli jotain järkyttävän suurenmoista. Marcuksen mieleen muistui lapsena näkemänsä yliluonnollinen uni viimeisestä tuomiosta. Hän näki takaapäin tulevien sieppaavan kaatuneilta kiväärit, mutta monet eivät ehtineet ampua laukaustakaan, kun jo vuorostaan kaatuivat. Pikatykit olivat toimineet vasta minuutin verran, mutta Marcuksella ei ollut mitään käsitystä ajasta, hän näki vain veljiensä, noiden nimettömien sankarien kauhealla tavalla kaatuvan. Kasvot liidunvalkoisina hän hypähti paikaltaan, ja hänen sanansa iskivät nopeasti kuin kiväärinlaukaukset: -- Nyt lähden. Hyvästi! -- Minä myös! yhtyi Antonius. -- Mutta, hyvät veljet, huudahti Lucas hätääntyneenä -- ettehän te pienellä panssariautolla saa aikaan muuta kuin oman kuolemanne! Ehkä jo tulee apua? Marcus ei vastannut, hän meni parhaillaan ulos ovesta miltei juosten. Mutta portailla Lucas saavutti heidät, huutaen liikuttuneena, riemukkaalla äänellä: -- Älkää menkö! Jo tulevat! Jo tulevat! Se tapahtuikin viime hetkellä. Katusulku oli jo miltei kokonaan tuhottu, sen etupuolella näkyi musta, kaduntäyttävä kaatuneiden röykkiö -- ja nyt vihollisautot olivat yksitellen lähenneet aivan barrikadin jätteiden viereen; niiden taakse oli ilmestynyt vielä avuksi kymmenkunta autoa: niissä istui satakunta palkkasotilasta konepistooleineen odottamassa, milloin pääsisivät _torille_. Hyökkääjät eivät huomanneet, että väkijoukon suojassa läheni Augustuksen neljä kenttätykkiä ja kaksi kaikkein suurinta panssariautoa, joissa oli kaksi suurta pikatykkiä, konekivääri ja valonheitin. Nyt seurasi äskeistäkin kamalampi näytelmä. Äkkiä kohdistettiin hyökkääjiin valonheittimien sokaiseva kirkkaus, ikkunat tärisivät huumaavasta jyrinästä ja heti eräs palkkajoukon auto hajosi, singahti kaikille tahoille! Siinä oli ollut jokin voimakas pommi tahi käsigranaattivarasto -- jonka pikatykin ammus oli lävistänyt. Kapinalliset kohdistivat kuulasateen ensin vihollisautojen pyöriin, ja kun ne olivat kääntämättä, ei yksikään voinut paeta. Ensin ne omituisesti lyyhistyivät ja kallistelivat, ja hetken kuluttua alkoivat yksi toisensa jälkeen kaatuilla kyljelleen -- aivan kuin suuret, kankeat eläimet, jotka ovat saaneet luodin sydämeensä. Marcus muisti tuhannen teloitettua nuorta miestä, puunoksiin takertuneen poikasen -- ja hän katseli kylmää vahingoniloa tuntien, miten autojen suojassa odottaneet palkkajoukot hävisivät, niinkuin maa olisi niellyt heidät kitaansa. Jyrinä lakkasi -- kajahti kaamea, riemuitseva huuto ja mustana maanvieremänä vyöryi valtava miesjoukko ottamaan haltuunsa konekiväärit, lopettamaan viimeisenkin vastarinnan. Kapinallinen pioneerikomppania alkoi repiä katukivitystä ja kiireesti luoda vallia tykkien suojaksi. Ja nopeasti marssien saapui paikalle aseistettuja miesjoukkoja yksi toisensa jälkeen. Sitten näkyi toistakymmentä lähenevää sairasautoa. Lucas katseli katusululle päin ja virkkoin värisevällä äänellä: -- Kyllä tuolla on kamalaa. -- Mutta ne eivät päässeet sittenkään torille! sanoi Marcus lujasti. -- Ei -- eivätkä pääse, lisäsi Antonius. Heidän kokouksensa päättyi kymmenen minuutin kuluttua. Lucas oli saanut varman tiedon, että sota oli päätetty julistaa seuraavana yönä. Päätettiin, että Antonius ja Marcus lähtivät samana yönä viemään asiasta tietoa sikäläisille liittolaisille sekä kansainväliselle pääkomitealle. Miehet ilmoittivat palaavansa klo 6 aamulla. ÄÄNI PIMEYDESTÄ. Vaikka kokous oli jo alkanut, vyöryi toria kohden vieläkin mustanaan työmiehiä. Hälytystorvi pärisi miltei yhtä mittaa, ja joukot hajaantuivat kahden puolen aivan kuin aallot laivan kulkiessa ja kun punainen lyhty huomattiin, kuului joukosta innostuneita huudahduksia. Lähetessään toria Antonius ja Marcus tapasivat miltei jokaisessa kadunristeyksessä aseellisen joukon, olipa parissa paikassa puolivalmis katusulkukin vartiostoineen. Ja torilla, joukon ympärillä, oli vielä kaksinkertainen ketju sotilaita ja aseistettuja työmiehiä. Väkijoukkoja ei täällä voitaisi karjana teurastaa! Heidän saapuessaan torille kuului paraillaan moniäänistä hyväksymishuutoa, josta erotti muutamia sanoja: -- Oikein, oikein! -- Sinä puhut totta! Kun he olivat aukaisseet auton yläpanssarin, kajahti pimeydestä harvinaisen voimakas, kaunissointuinen ääni: -- Niin julmasti on meitä sorrettu. Ja minkälainen on meidän elämämme muuten ollut? -- Ei minun tarvitsisi sitä kysyä, ei ehkä puhuakaan sillä tiedättehän sen itsekin kauhistuttavan selvästi. Mutta en voi vaieta! Meidän suumme on ollut _liian_ kauan tuskallisen suukapulan sitoma! Minun, teidän, jok'ainoan työläisen sydän on täynnä vuosien tuskaa ja kalvavaa katkeruutta. Meidän on täytynyt nähdä, miten rakkaimpamme ovat menehtyneet nälkään, kylmyyteen, tauteihin. Useimmat pienokaisistamme ovat kuolleet ennenaikaisesti kuin linnunpojat takatalvella -- haudat ovat täyttyneet heidän pienistä, kuihtuneista ruumiistaan... Ääni värähti, sitten vaikeni yhtäkkiä, aivan kuin tukehtuen. Ja tuossa suunnattomassa joukossa vallitsi syvä, pahaenteinen hiljaisuus. Mutta ääni pimeydessä muuttui vihlovan katkeraksi ja läpitunkevaksi: -- Heidän on täytynyt kuolla sen tähden, että viimeisetkin pennimme on lukemattomina veroina _ryöstetty_ meiltä! Ja näillä rahoilla, meidän rakkaittemme _elämän hinnalla_ on rakennettu panssarilaivoja, yhä suurempia mörssäreitä, yhä lujempia linnoituksia, konekiväärejä, lentokoneita, panssariautoja -- joiden ainoana tehtävänä on _ihmisten murhaaminen_, ihmisruumiitten silpominen mitä hirveimmällä tavalla! Ja kaiken tämän lisäksi on omaisiamme kuoleman uhalla viety teurastettavaksi. Ja kaikki on täytynyt kärsiä äänettömänä. Keskiajan inkvisiittoritkin antoivat uhriensa huutaa, mutta meidän on _täytynyt_ äänettömänä kestää sanomattomat kärsimyksemme. Pienimmästäkin vastalauseesta on tovereitamme teljetty vankiloihin, teloitettu, ja heidän omaisensa, pienokaisensa ovat jääneet nälkäkuoleman uhreiksi. Noin julmalla keinolla on meidät pakotettu vaikenemaan -- ja te tunnette tuon suukapulan polttavan tuskan! Ääni vaikeni hetkeksi, ja torilla vallitsi vieläkin kuolemanhiljaisuus. Marcuksen mieleen lennähti kamala mielikuva: noiden kymmenien tuhansien miesten suut olivat vieläkin sidotut kiduttavalla suukapulalla. -- Tänään on tehty kamala rikos -- mutta mitä se onkaan niiden _miljoonien_ uhrien rinnalla, jotka tuleva sota aiheuttaisi! Näkymätön puhuja kuvaili elävästi, miten tuleva sota liittoutumisten ja asetekniikan kehityksen vuoksi tulisi olemaan paljon katkerampi, julmempi ja verisempi kuin viime maailmansota; selitti siitä aiheutuvan kurjuuden ja hädän ja huudahti raskaasti syyttäen: -- Ja nyt aikoo hallitus vieläkin pakottaa meidät tuollaiselle miljoonien teurastuskentälle! Upottaa maan pöyristyttävään kurjuuden, tuskan ja kyynelten mereen! Tuosta elävästä, kuumeisesti sykkivästä pimeydestä kuului matala, kumea murahdus. Se ei ollut äänekäs, mutta siinä kuvastui sellainen pidätetty, raivoisa uhka, että Marcus tunsi kylmien väreitten syöksyvän ruumistaan pitkin. Tuntui kuin olisi kidutettu jättiläisleijona kumeasti murahtaen noussut seisomaan -- ja kita avoinna tuijottanut verestävin silmin kiduttajaansa. Jossakin kauempana alkoi taas konekivääri säristä. Ja näkymättömän puhujan ääni vapisi mielenliikutuksesta ja katkeruudesta: -- Hallitus on käskenyt palkkalaisensa murhaamaan meidät, he koettavat hurjalla raivolla päästä tämän torin kumpaankin päähän, ampuakseen mäsäksi nämä 200-tuhatta ihmistä. Juuri äsken on kaksituhatta toveriamme uhrannut henkensä torjuessaan niitä, heidän ruumiinsa eivät ole vielä kylmenneet, ja suuri joukko kituu silvottuina, kuolevina... Ja meidät kaikki tahdotaan tappaa vain sen tähden, että olemme joukkomurhien vastustajia! Sen jälkeen puhuja selitti, minkä tähden hallitus niin epätoivoisesti pitää kiinni sotalaitoksesta, selitti eri puolilta sotien syyt. Hänen sanansa putoilivat näkymättömään joukkoon kuin tulikekäleet, hänen äänensä paisui, siinä kuvastui epätoivon hurja päättäväisyys ja voima: -- Toverit, veljet! Me olemme kaiken tähänastisen kärsineet -- mutta tämä on liikaa! Me olemme olleet äänettömiä, mykkiä orjia -- mutta nyt emme voi enää, emme _kestä_ enää! Tämä on kuolemaa pahempi. Nyt meidän täytyy nousta. Me nousemme itsemme, pienokaistemme, miljoonien leskien ja orpojen nimessä. Ja me sanomme: _seis! Nyt riittää!_ Viimeiset sanat tuntuivat pimeästä avaruudesta iskeytyvän joukkoon, ne huumasivat jokaisen vastustamattomalla voimallaan. Marcus hypähti seisoalleen; molemmat nyrkit kohotettuina hän alkoi huutaa kaikin voimin. Mutta hän ei kuullutkaan ääntään, sillä samassa silmänräpäyksessä kajahti pimeydestä niin raju huuto, ettei Marcus ollut koskaan sellaista kuullut -- se paiskautui seinästä seinään kuin tykkien jylinä. Samassa leimahti ilmassa raketti, ja ensi kerran Marcus _näki_ -- mutta punainen valo muutti tuon pikaisen näyn salaperäiseksi, uskomattomaksi: mustan meren pinnalla kellui lukemattomia kasvoja, siitä kohosi uhaten satojatuhansia nyrkkejä. Ja huuto jatkui yhä, kiihtyi omasta voimastaan kuin pyörremyrsky. Kun se vihdoin vaikeni, kuului kaukaista kiväärien rätinää; sielläpäin näkyi myös äskensyttyneen tulipalon loimu. -- Toverit! Tuo ammunta muistuttaa, että meillä on edessämme ankarat päivät, puhui sama läpitunkeva ääni kiväärinlaukausten säestämänä. Hän selosti lyhyesti asemaa, kehoitti pitämään suurlakon mahdollisimman täydellisenä, etteivät hallituksen joukot saisi muualta apua, ja lopetti puheensa seuraavin sanoin: -- Kun olemme vuosikaudet kärsineet nälkää heidän tähtensä, kun miljoonat meistä ovat kuolleet _heidän sodissaan_, niin miksemme nyt kärsisi muutamia päiviä _omassa_ sodassamme -- kuolisi ilomielin _oman_ asiamme puolesta, lastemme ja tulevien sukupolvien puolesta! Veljet, päättäkäämme, että meidän _täytyy_ voittaa -- tai _kuolla viimeiseen mieheen!_ Nyt puhkeava huuto vaikutti Marcukseen vielä järkyttävämmin: niin, siinä kuvastui epätoivo -- _kuoleman epätoivon voima_. Tulipalo oli alkanut valaista tänne asti, ja nyt Marcus epäselvästi näki, miten tuo ääretön joukko alkoi liikehtiä niinkuin yöllinen, myrskyävä meri -- josta vain silloin tällöin erottaa jotakin epämääräistä, kuohuvaa. Selittämättömästä mielijohteesta Marcus sulki hetkeksi silmänsä, hän luuli olevansa valtameren rannalla -- ja vuorenkorkuiset aallot syöksyivät kumeasti pauhaten kallioita vasten. Mutta kun huuto vaikeni, oli jossakin lähistöllä alkanut taas taistelu! Palkkajoukot yrittivät kai taaskin tunkeutua torille uudesta paikasta! Sieltäpäin alkoi hetken kuluttua kuulua pikatykin jyrinää. Torilla syntyi vilkas liike; muutamat panssariautot lähtivät porhaltamaan jyrinää kohden, aseellisten joukkojen saattamana. Antonius antoi kuljettajalle merkin; he lähtivät taas lentoasemaa kohti. ONNELLINEN PÄÄTÖS. Samana iltana kello yhdeksän aikaan oli pääministerin palatsissa salainen neuvottelukokous kapinan johdosta. Siellä olivat koolla ministerit, yleisesikunnan suunnitteleva jaosto, armeijan ylipäällikkö, ilmavoimien komentaja ja laivaston ylipäällikkö. Koko valtakunnan toimeenpaneva hallitusvalta oli saapuvilla. Kokouksessa oli ensin vallinnut jonkin verran hermostunut mieliala, mutta nyt se alkoi rauhoittua; yleisesikunnan päällikkö teki parhaillaan selvää asemasta ja esiintyi kylmästi, tyynesti ja varmasti; vieläpä hän heitti muutamia pistosanojakin liiallisesta hätäilemisestä -- sillä sisäisesti hän oli sangen rauhaton; hän ei ollut luullut, että teloitukset tulisivat herättämään sellaista mieltenkuohua. Hän lopetti puheensa seuraavasti: -- Täällä on puolittain syytetty minua siitä, että olen eilen ratkaisevasti vaikuttanut kapinallisen pataljoonan rankaisua koskevaan päätökseen. Se on totta! -- minä tein sen! Mutta minä sanoin jo eilen, että se oli _ainoa keino_. -- En minä muuten ymmärrä, miksi täällä ilmenee, sanoisinko hermostuneisuutta! Sillä meidän asemamme ei suinkaan horju. Suurin osa kaupunkia on vallassamme; katuvalaistus toimii, ravintolat, vieläpä huvipaikatkin ovat avoinna! Tosin asevarasto ja suurin ampumatarvikevarasto ovat mellakoitsijain hallussa, mutta se ei merkitse mitään! Sen keinon avulla, jonka herra pääministeri esitti, lakkaa kapina huomisaamuna. _Ellei_ lakkaisi, niin linnoitukset ja ilmavoimat todellisuudessa vallitsevat kaupunkia -- pari lentäjää karkottaa nuo uudet "valloittajat" kymmenen minuutin kuluessa! Me voimme siis rauhallisina odottaa huomispäivää. Kun linnoitusten ylipäällikkö oli ilmoittanut luottavansa linnoitusväkeen, koska se ei tänään ollut yhtynyt kapinaan, kääntyi pääministeri ilmavoimien komentajan puoleen: -- Kun ilmavoimat ovat uuden suunnitelmamme todellinen perustus ja pohja, pyydän vielä kysyä: luotatteko, herra kenraali, täydellisesti kaikkiin lentäjiin? Nyt kuului eri puolilta hermostuneita, epävarmoja ääniä: -- Niin, voitteko _vakuuttaa?_ -- Minkälaisia ovat harjoituspäälliköt ja muut vaikuttavat henkilöt? -- Heistä pitäisi saada varmuus... Ilmavoimien komentaja näytti harmistuvan ja huomautti myrkyllisesti, että _hänkin_ oli joskus ollut huomaavinaan, mikä voima lentäjissä on ja oli perustanut näitä varten erikoisen tiedusteluosaston, joka on pitänyt lentäjiä jo toistakymmentä vuotta silmällä. Osaston ilmoituksen mukaan ei nykyinen harjoituspäällikkö ensinnäkään ole harrastanut muuta kuin keksintöjänsä -- ja niistähän luulisi jokaisen isänmaan ystävän iloitsevan. Varapäällikön keksinnöt ovat myöskin suuriarvoiset, eikä häntä kai voitane epäillä! Hän on ensinnäkin upporikas, hän on kasvattanut ja opettanut parhaat lentäjät! -- ja hänellä on suuri vaikutusvalta heihin. Esimerkiksi uusissa koneissa on vain sellaisia, joista hän on luvannut vastata... Ilmoitukset tekivät rauhoittavan vaikutuksen ja kaikki kannattivat pääministerin ehdotusta. Sotaministeri yksin vastusti sillä perusteella, että valmistukset jäisivät liian vaillinaisiksi; sen ohessa hän piti ehdotusta epälaillisena, koska sota virallisesti oli päätetty julistaa vasta seuraavana yönä. Pääministerin sileäksi ajellut huulet vetäytyivät tuskin huomattavaan, kylmään hymyyn, kun hän puhui: -- Hyvät herrat! Meidän täytyy ottaa huomioon se poikkeuksellinen olotila, jossa olemme. Jos esimerkiksi tulisi tietoon sodan julistamisaika, käyttäisivät kapinalliset sitä kiihotusaseena. Mutta kun huomenaamuna leviää tieto, että _sota on jo syttynyt_, ja vihollisen lentäjät voivat milloin tahansa tulla pommittamaan kaupunkia niin kansa repii kappaleiksi sotilaat, jotka eivät sellaisena aikana puolusta kotikaupunkiaan. Kun luvataan anteeksianto kaikille kapinallisille, jotka heti astuvat riveihin isänmaata puolustamaan -- niin tahtoisin nähdä, mitä salaliittolaiset saavat aikaan! Sodanjulistus siis ensiksikin pelastaa _meidät_ sangen vaikeasta asemasta; toiseksi ehtivät meidän lentäjämme hyökätä ensimmäiseksi! Miten ja mihin aikaan herra kenraali on suunnitellut hyökkäyksen tapahtuvaksi? Ilmavoimien komentaja rykäisi ja sanoi hitaasti: -- Yleisesikunnan päällikön kanssa suunnittelimme, että retkeen ottaisivat osaa vain uudet koneet. Koska hämärän aika on meille paras, lähdetään täältä vasta kello neljältä. Olen jo käskenyt lentäjien pysyä paikoillaan. Ja retkestä on paras ilmoittaa vasta 2 tuntia ennen lähtöä. Kuului yleinen hyväksymisen sorina; sotaministerikin katsoi parhaaksi luopua vastustuksesta. Lyhyen keskustelun jälkeen päätettiin julistaa sota klo 12 -- siis 3 tunnin kuluttua! Sen jälkeen päätettiin vielä joistakin yksityiskohtaisista valmisteluista, menettelytavoista kapinallisiin nähden ym. pienemmistä asioista. Muutamien puheenvuorojen jälkeen kuului arvokas vasaranpaukahdus, ja sitten pääministeri lausui harvaan ja juhlallisesti: -- Neuvottelu on päättynyt. Hän nousi reippaasti seisomaan, kalpeille kasvoille nousi hauskoja ryppyjä, ja hänen äänensä muistutti laiskan koulupojan ääntä ikävän tunnin loputtua: -- Ja nyt, hyvät herrat! Koettakaa viihtyä jotenkin hetkinen, sillä puolen tunnin kuluttua alkavat illalliset! Silloin armeijan ylipäällikkö sanoi hieman epäröiden: -- Teidän ylhäisyytenne! Mitenkä lienee --? Ei kai ole sopimatonta juhlia tällaisena yönä, kun... Hän vaikeni neuvottomana, sitten huiskautti kädellään ja lisäsi hymyillen: -- No, enpä tiedä, ajattelin vain -- ja sanoin arveluni... -- Ensinnäkin pyydän huomauttaa, teidän ylhäisyytenne, että se ei ole mikään juhla -- ainoastaan yksinkertainen illallinen! lausui pääministeri vaatimattomasti hymyillen. -- Mutta jos jättäisimme sen silleen, tehtäisiin siitä: suurimerkityksellinen, valtiollinen tapahtuma. Sitä paitsi tulevan vihollisemme lähettiläs on myös kutsuttu tänne, ja kun hän nykyään on hieman levoton ja epätietoinen aikeistamme, rauhoittaa ehkä hänenkin hermojaan, kun näkee meidät rauhallisina. Nuo sanat tuntuivat todella pumpuliin käärityn naskalin pistoilta! Jotkut nauroivat hillitysti ja vahingoniloisesti. Ja pääministeri lisäsi: -- Niin, voimme kutsua hänet noin 12 aikaan tähän huoneeseen hieman tupakoimaan ja samalla ilmoitamme uutisemme! Minä myönnän, hyvät herrat, että päätöksemme saattaa olla laiton, sopimaton, arvoton mahtavalle valtakunnallemme, ehkä joku sanoo sitä kevytmieliseksikin. Mutta me uskallamme aina puolustaa sitä: se on ainoa, joka sopii nykyiseen asemaan, se on _edullisin_. Ja elämä! hyvät herrat, on tärkeämpi kuin vanhat tavat! (Oikein Oikein!) Ja pikku illanvietossamme voimme todella iloita. Sillä minusta tuntuu, että kaikki on hyvin! Kapinallisten maatapanoaikakin oli jo pari tuntia sitten, ja jos ne kerran valvoisivatkin hiukan myöhempään, niin he eivät tule tänne asti -- ainakaan _meidän aikanamme_, hyvät herrat! Tuskin milloinkaan. Näkyi iloisia, hymyileviä kasvoja, kuului naurua, reippaita, hyväksyviä huudahduksia: -- Oikein sanottu, teidän ylhäisyytenne! -- Hyvä! Minä kannatan teidän mielipidettänne, herra pääministeri! Mutta he eivät olisi olleet niin äänekkäitä, jos olisivat tienneet, että tulevan vihollismaan lähettiläs istui työhuoneessaan kuulotorvi korvalla ja kynä kädessä. Hänen kotimaassaan oli äsken salaisuudessa keksitty mitä herkin kuuntelulaite; sellainen oli nyt yhdistetty hänen puhelimeensa -- jonka johto sillä kerralla päättyi _pääministerin virkahuoneen kattoon_. Lähettiläs oli maksanut miljoonan lahjoessaan pääministerin taloudenhoitajan. Mutta nyt hän ajatteli itsekseen, että kymmenenkin miljoonaa olisi ollut huokea hinta siitä tiedosta, minkä hän nyt sai. Kolmen minuutin kuluttua hän sähkötti salakirjaimilla hallitukselleen. JÄNNITTÄVÄT HETKET. Kello läheni puolta kahtatoista. Antonius ja Marcus seisoivat äänettöminä pienen takaportin pielessä ja tuijottivat odottaen pimeyteen. Antonius katsahti kelloaan, jonka taulu näkyi valoisana pimeässäkin, ja sanoi hiljaa: -- Kauan hän viipyy. -- Kunhan ei vain olisi onnettomuus tapahtunut? kuiskasi Marcus rauhattomasti. Taas he seisoivat pitkän aikaa äänettöminä. -- Ehkä meidän täytyy lähteä ilman? sanoi Marcus hiljaa. -- Ei, kyllä täytyy odottaa. Ajattele, jos emme saisi niitä lainkaan emmekä voisi auttaa tovereitamme. Nyt on sopivin aika... -- Mutta jospa ne huomataan koneessa? kysyi Marcus levottomana. -- Sen tähden minä olen ehdottanut sinulle varaöljysäiliötä, huomautti Antonius. -- _Siitä_ ei kukaan ymmärrä koskaan etsiä. Marcus oli pitkän aikaa sanaton ihmetyksestä; hän muisti, miten Antonius oli yllättänyt hänet kerran toisensa jälkeen. Mutta hän ei nytkään ollut pahoillaan, tarttui vain ystävänsä käteen, puristi sitä lujasti ja sanoi vilpittömästi ihaillen: -- Veli! Minä olen ollut aika tomppeli! Mutta onpa hyvä, että sinä edes... -- Ahaa! Tuolla hän tulee! Pimeydessä kuului hiljainen, kumea jyrinä, ja panssariauton tumma hahmo eteni hitaasti heitä kohden seisahtuen pienen matkan päähän portista. He menivät auton viereen: siitä astui ulos toveri B. ja kuiskasi hiljaa: -- Voidaanko ne heti viedä lentokoneisiin? -- Voidaan, vastasi Antonius ja lisäsi kuin lievästi moittien. -- Kauan sinä viivyitkin. -- En uskaltanut ajaa nopeasti -- olisivat voineet räjähtää, hän puolusteli hämillään. -- Voi hyvä veli! Nuo kumikotelot ovat niin valmistetut, että lentokone voisi pudota, jokseenkin paljon särkyäkin -- pallojen silti räjähtämättä! Antoniuksen ääni oli taas lämmin ja ystävällinen -- niinkuin hän olisi hymyillyt. -- Oli ikävää, etten paremmin tiedustellut... -- No, ei se mitään! sanoi Antonius ja lisäsi hiljaa: -- Viedään nyt varovasti sisään, etteivät meidän henkivartijamme näe! Saimme tänne 200 kaartilaista tykkeineen ja konekivääreineen -- pelkäävät kai kapinallisten hyökkäystä. Autossa oli kaikkiaan neljä eri koteloa; yksi jäi autoon toveri B:lle, loput he veivät Marcuksen, Antoniuksen ja erään kolmannen komitealaisen koneeseen. Kun he parhaillaan hiipivät lentokonehallin seinänviertä, näkivät he pitkän, mustan varjon nopeasti ja äänettömästi lähenevän heitä ja kuulivat röyhkeän, hiukan vapisevan äänen: -- Kuka siellä? Seis! Antonius aukaisi parhaillaan ovea, työnsi heidät nopeasti sisään ja sulki sitten oven. Kun sotilas uudisti kysymyksensä, kuuli Marcus Antoniuksen kylmästi kysyvän: -- Kuka siellä huutaa? Kuka te olette? -- Jahaa! Viimeinen huomautus tuntui hieman pilkalliselta. -- Eikö tuonne sisälle mennyt joku? kuului taas sotilaan puiseva ääni. -- Kuka sinne olisi mennyt? kysyi Antonius halveksivasti. -- Minä menen katsomaan! Lukon kädensija liikahti. Silloin Marcus pelästyi: hänen toverinsa tempasi tikarin tupestaan ja liukui ovenpieleen nopeana ja äänettömänä kuin varjo. Mutta samassa kuului Antoniuksen karmiva ääni: -- Jos pelkäätte pimeässä ja tahdotte nähdä, oliko harhanäkynne totta, niin menkää vain! Mutta jos tahdotte suojella meitä eläviltä olennoilta -- niin minä sanon, että teillä ei ole siellä mitään tekemistä. Kyllä me suojelemme itsemme. -- Käsky, tuota... -- Täällä käsken minä! Ja nyt minä käsken: _mars!_ Hallissa paloi pieni, vihreä lamppu, ja tuossa vihreässä hämärässä näyttivät nuoren lentäjän luisevat kasvot kammottavan kovilta, päättäviltä. Kun sotilaan askeleet etenivät, toveri B. pisti nopeasti tikarinsa tuppeen. Antonius kiersi oven lukkoon ja kuiskasi avaimenreijästä: -- Toista tietä. Marcus hiipi hiljaa eräälle pimeälle käytävälle ja sieltä pienestä ovesta porttikäytävään, jossa Antonius jo odotti. Kun he olivat kadulla, kysyi toveri B. hiljaa: -- Onko tapahtunut mitään erikoista? -- Olinpa unohtaa! kuiskasi Antonius. -- Vähän kokouksemme jälkeen sai sosialistien puoluesihteeri salamerkkisähkösanoman, jossa hänet kutsuttiin sodanvaaran vuoksi pidettävään kokoukseen. Eräs virkamies oli keksinyt sen, ja sihteeri vangittiin. Hän sai siitä tiedon ja ehti kirjoittaa kirjeen, jonka viemme. Ja aamulla kello kuusi olemme taas täällä. -- Ehditteköhän niin pian? -- Ainakin koetamme, vastasi Marcus ja lisäsi hiljaa: -- Mutta ellemme ehtisi, ellemme joutuisi enää takaisin, niin koeta sitten veli tehdä kaikki mitä voit... -- Minä teen kaiken, minkä voin! kuului kaikuna liikutuksesta käheytynyt ääni. Hän puristi lujasti toveriensa kättä ja rykäisi, niinkuin olisi aikonut jotakin sanoa, mutta ei sanonutkaan. -- Muista sitten veli, että sinulla on vain 10 palloa, huomautti Antonius. -- Menettekö kahdella koneella? kysyi B. hämmästyen. -- Kyllä, katsos asia on niin, että jos ne aikovat ensi yönä lähteä sieltä tänne, niin -- Marcus tulee ilmoittamaan -- minä ehkä jään sinne. -- Yksin? -- Teidät kaikki tarvitaan täällä. Palloja minun kylläkin täytyy ottaa enemmän -- ja teen sen kuin voin, estääkseni... -- Hyvä on veli -- minä ymmärrän. Minä en myöskään tule ainoatakaan hukkaan heittämään! mutisi B. koleasti, puristi vielä kerran heidän kättään ja lähti notkeasti ja äänettömästi astellen pimeyteen. He olivat jännittyneinä odottaneet jo lähes puoli tuntia. Kaartilaisen hitaat, raskaat askeleet kumisivat kivikovalla kentällä yön hiljaisuudessa; toisinaan ei pitkiin aikoihin kuulunut mitään, ja he luulivat miehen poistuneen ja tulivat ulos suojuksesta. Mutta kun Marcus hetken tuijotti pimeyteen, alkoi kauempana vähitellen häämöttää jokin liikkumaton pylvääntapainen. Sitten tuo haamu lähti hiljaa eteenpäin -- aivan kuin rosvo, joka on odottanut sopivaa hetkeä ja lähtee äänettömästi hiipien uhrinsa kimppuun. Jossakin kaukana löi tornikello puoli yksi, eivätkä he päässeet lähtemään! Marcus tunsi hien nousevan päähänsä, ja hänen täytyi kiristellä hiljaa hampaitaan. Antonius oli ulkonaisesti tyynempi, mutta pimeässäkin hänen silmänsä näyttivät omituisilta. Tietysti olisi voinut lähteä jollakin tekosyyllä, mutta se olisi silloin tullut tietoon. Marcus katsahti kelloaan: 5 min. yli puoli yksi! Onko mahdollista, että nyt, kun on kysymys miljoonien ihmishenkien pelastuksesta, yksi tuollainen saa estellä heitä! -- Ei, minä lähden katsomaan, vieläkö se on tuolla, kuiskasi Marcus. -- Se on nyt minun tehtäväni! kuiskasi Julius innokkaasti. -- Lentokoneen ohjaajan täytyy olla koneensa vieressä valmiina. Nyt menen minä. Samassa hän lähti äärimmäisen varovasti hiipimään sinnepäin, missä kaartilainen viimeksi oli seissyt. Siellä ei ollut ketään, hän meni pieneen puistoon -- mikä tuo on...? Julius tuijotti terävästi eräälle puiston keskellä olevalle penkille. Hänen ruumiinsa jännittyi, hän tunsi aistiensa teroittuivan ja hän hiipi takaapäin penkkiä kohden äänettömänä kuin varjo -- aina välillä pysähtyen ja kuunnellen. Oo -- hän kuuli kuorsausta! Hän kuunteli hetken, ja hänen aivoissaan syntyi sukkela juoni. Äärimmäisen varovaisena hän pääsi kuorsaavan sotilaan taakse. Silloin tämä liikahti ja murahti hiukan unissaan. Teeskentelikö hän? -- Vähääkään ajattelematta Julius tarttui tikarinsa kahvaan; häntä hiukan vavisutti... Hän seisoi liikkumattomana kuin kuvapatsas. Aivan oikein! Konepistooli oli penkillä sotilaan vieressä! Julius otti sen hyvin hiljaa ja lähti samaa tietä takaisin, miltei yhtä varovasti kuin tullessakin. Kuumeisen jännityksen vallassa Julius kuiskasi asian tovereilleen. Kaikki oli valmista, Marcus painoi sähkönappulaa, suuret ovet aukenivat. Mahdollisimman hiljaa hän ajoi ulos kentälle, ja kun Antonius oli ehtinyt myöskin ulos ja Julius noussut paikalleen, pani Marcus moottorit käymään ja äänensammuttajat toimimaan. Hän ohjasi loivasti viistoon noin 400 m:n korkeuteen, sitten Julius asetti koneen taakse pienen vihreän lyhdyn. Ja kun Julius ilmoitti nähneensä Antoniuksen vastamerkin, Marcus pani koneen täyteen vauhtiin. He olivat ehkä lentäneet 40-50 km, kun Marcus äkkiä huomasi jotakin outoa, joka saattoi hänet silmänräpäyksessä pysäyttämään moottorit ja vääntämään merkkilyhdyn sammuksiin. HELVETTI HE EIVÄT TIEDÄ. Suuren miljoonakaupungin yllä lepää yö. Siinä näyttää olevan kaksi kaupunkia -- toinen nukkuu, toinen valvoo. Kapinallisten kaupunginosa ja suuret esikaupungit ovat mustan pimeyden peitossa -- ikään kuin murehtien kaatuneita lapsiaan. Näyttää kuin ihmiset nukkuisivat, tahtoisivat kerätä voimaa huomiseksi -- jolloin taas alkaa epätoivoinen taistelu elämästä ja kuolemasta. He eivät tiedä mitään huomisesta. Mutta kaupungin hienoin osa ei nuku. Siellä on valoa, iloa, elämää --. Katuvalaistus on illemmalla lisätty täydelliseksi, monet rakennukset ja palatsit näyttävät ihan ylpeilevän loistossaan. Ravintolat, varieteet, bordellit -- kaikki huvipaikat ovat täynnä väkeä. Viini virtaa, sukkeluudet singahtelevat, huudot ja laulut kaikuvat. Siellä on suurkaupungin kuumeisesti hehkuva yö -- yhtä hillitön, ylimielinen ja huoleton kuin ennenkin. He eivät tiedä... Pääministerin palatsin juhla voittaa kaikki toiset. Suuri sali peiliseinineen on valaistu lukemattomilla erivärisillä sähkölampuilla -- se muistuttaa satumaista valomerta. Utuisina hohtavat siellä naisten-valkoiset harsopuvut, alastomat olkapäät ja käsivarret; valkorinnoilla ja kauloilla säkenöivät jalokivet kuin lukemattomat, salaperäiset tulet -- ja kaiken yllä leviää vieno hajuvesien ja kukkien tuoksu. Seura ei ole kovin lukuisa, mutta siinä on vain valittuja: ylhäisiä, jalosukuisia. Loistavissa puvuissaan upseerit hymyilevät kohteliaasti, ja heidän sirosti kumartaessaan helähtävät rinnoilla olevat lukuisat kunniamerkit; frakkipukuisilla välkähtelee vain pari kolme arvokkainta ritarimerkkiä. Naiset, sorjavartaloiset, hienot naiset näyttävät ihanilta kuin keijukaiset tuossa ruusunvärisessä valossa. Ja puheensorinan sekä helisevän naurun yli kuuluu kaunista orkesterinsoittoa. Kevyt illallinen on päättynyt. Pääministeri oli koko illan ollut loistavalla tuulella -- suorastaan säkenöivä. Kaikki kuuntelivat kuin lumottuina hänen sanojaan. Mutta kun kello läheni kahtatoista, olisi tarkka silmä huomannut levottomuutta hänen katseessaan. Lopulta hän antoi salaisen merkin sotaministerille ja yleisesikunnan päällikölle ja poistui yksityiseen tupakkahuoneeseensa. -- Missä X:n lähettiläs viipynee? Hän on jo ollut poissa puolitoista tuntia! -- Tietystikään hän ei ole voinut mitään aavistaa, teidän ylhäisyytenne? kysyi esikuntapäällikkö. -- Ainakaan hän ei voinut _tietää_ mitään! vastasi pääministeri. -- Ja hän lupasi poistua vain hetkeksi? kysyi sotaministeri. -- Niin. -- Tämä tuntuu omituiselta, tuumi esikuntapäällikkö miettivästi. Pääministeri katsahti kelloonsa ja sanoi sisäisen levottomuuden vallassa: -- Kello lähenee kahtatoista. Ja hänen pitäisi olla saapuvilla ottamassa vastaan sodanjulistus. Missä hän oikein viipyy...? -- Hm -- tämä on todellakin -- todellakin kummallista. Juhlasalissa oli mieliala muuttunut yhä iloisemmaksi. Varsinkin helkkyi naisten nauru hurmaavana. Samppanjan vaikutuksesta hehkuivat heidän poskensa ruusuisina, silmänsä loistivat omituisen kosteina -- kaikkialla näkyi kiehtovia, arkoja ja tulisia katseita, jotka sanovat enemmän kuin sadat sanat. Kello löi kaksitoista. Soittajat virittivät jo viulujaan alkavaa tanssia varten. -- Kunnioitettavat naiset ja herrat! Se oli itse isännän, pääministerin sointuva ääni, ja kaikki vaikenivat silmänräpäyksessä. Mitä hän nyt aikoo puhua? Varmaankin jotakin hauskaa. Mutta hän näyttikin jännittyneeltä, vieläpä kalpealtakin. Hetken vaitiolon jälkeen hän lausui hitaasti ja juhlallisesti: -- Odottaessamme häntä, jolle minun ilmoitukseni oikeastaan kuuluu, käytän tilaisuutta hyväkseni ja ilmoitan teille, korkea-arvoiset vieraani -- että tästä hetkestä, kello kahdestatoista lähtien olemme _sodassa_ päävihollistamme X:n valtakuntaa vastaan. Nuo sanat putoilivat loistavaan joukkoon kuin sytyttävät tulikipunat. Kasvot kalpenivat, silmät suurenivat, kuului omituinen kahahdus, ikään kuin kaikki olisivat yht'aikaa huoahtaneet -- ja sitten kajahti ihastuksen ja hyväksymisen huuto. Joukko liikahti, silmät alkoivat hehkua innostuksesta, kaikki oli yhtenä pauhuna. Pääministerin esittämä eläköön-huuto räjähti niin voimakkaana että ikkunat helähtivät. Pääministeri piti lyhyen puheen, joka kohotti innostuksen huippuunsa. Ja kun hän lopuksi huomautti, että vihollismaan lähettiläs oli tilapäisesti poistunut, luvaten heti palata, huudahtivat kaikki ikään kuin huumaantuneina: -- Tulkoon hän heti! -- Hakekaa hänet tänne! -- Me tahdomme nähdä, kun sodanjulistus ilmoitetaan hänelle! -- Me tahdomme nähdä! -- Hakekaa hänet! -- Heti! Heti! Lähettilään asunto oli lähellä, ja pääministeri päätti noudattaa ylhäisten vieraittensa toivomusta. Pari virkamiestä lähti kiireesti autolla lausumaan ministerin kohteliaan toivomuksen, että lähettiläs suvaitsisi saapua... Kaikki tuijottivat uteliaina, jännittyneinä ja voitonriemuisina, kun ovet avautuivat. Mutta virkamiehet palasivatkin ilman lähettilästä. Kuului kärsimättömiä huutoja: -- Missä hän on? -- Eikö hän tullutkaan? -- Mitä tämä merkitsee? Kun melu oli vaiennut, rykäisi toinen virkamies ja puhui hiukan vapisevalla äänellä: -- Palatsin ovet olivat auki, kaikki sekasorron vallassa, ja pelästyneet palvelijat kertoivat, että lähettiläs rouvineen ja tyttärineen oli puoli tuntia takaperin noussut autoon ja lähtenyt -- Kirjoituspöydältä löysimme tämän sähkösanoman. Kuului hämmästyneitä, vihaisia ääniä: -- Hän on paennut, jottei voitaisi julistaa sotaa! -- Eivät he siitä niin pääse! -- Se on pelkurimaista! -- Sota on julistettu! kajahtaa yli melun pääministerin ääni. -- Ja se pysyy julistettuna kaikesta huolimatta! -- Hyvä! Hyvä! -- Lukekaa sähkösanoma! -- Hyvä! Sähkösanoma annettiin eräälle virkamiehelle, joka oli äskettäin keksinyt vihollisen salamerkkikielen ja hän alkoi lukea. Mutta hänen kasvonsa kalpenivat, ja hänen otsalleen pusertui suuria hikihelmiä; sitten hän pyyhki hätäisesti otsaansa, katseli neuvottomasti ympärilleen, ja paperi vapisi hänen kädessään. -- Mitä siinä on? -- Ettekö saa selvää? -- Kyllä -- mutta, änkytti virkamies. -- No lukekaa sitten! Virkamies epäröi vieläkin, mutta silloin kajahti joka taholta kärsimättömiä, kiihkeitä huutoja: -- Mitä siinä on? -- Lukekaa heti! -- Lukekaa vihdoinkin! -- Heti paikalla! -- Heti, heti! Silloin virkamies luki käheällä, vapisevalla äänellä: "Poistukaa kaupungista perheinenne puolen tunnin kuluessa _vähintään kymmenen kilometrin päähän_. Ulkoministeri." Hänen sanansa vaikuttivat kummallisesti loistavaan joukkoon. Useat katsahtivat toisiinsa tolkuttomasti, vieläpä joku hermostuneesti naurahtikin -- ikään kuin olisi joutunut kiusallisen pilanteon esineeksi. Mutta muutamat aavistivat hämärästi jotakin hirmuista ja alkoivat ankarasti vavista; kuului raskasta hengitystä, omituista rykimistä, ja kiduttavan äänettömyyden jälkeen hämmästyneitä, hermostuneita ääniä: -- Mitä tämä oikein merkitsee? -- Hyvät herrat, mitä tämä on? -- Selittäkää, selittäkää! Silloin kajahti yleisesikunnan päällikön terävä, läpitunkeva ääni: -- Tyyneyttä! Ei mitään hätää! Kutsukaa nopeasti tänne kymmenen lentokonetta. -- Kaikki toiset nouskoot heti ilmaan vihollisia vastaan! Syntyi sekava hälinä. Virkamiehet juoksivat puhelinkoppeihin, mutta palasivat heti takaisin kasvot kalpeina änkyttäen katkonaisesti: -- Ei toimi! -- Ei kuulu mitään -- vastaanottoasema -- särjetty. -- En voi ymmärtää... -- Nyt on kaikki hukassa... Yht'äkkiä kuului vihlova, kauhusta värisevä naisen huuto: -- Jumalani! Täytyykö meidän kuolla? Jumalani, Jumalani! Syntyi tavaton sekasorto. Naiset hypähtivät paikoiltaan läpitunkevasti kirkuen; näkyi lumivalkoisia kasvoja, tuijottavia silmiä, ja jalokivisormuksilla koristetut kädet vääntelehtivät kouristuksentapaisesti. Melusta erotti epäselvästi vain muutamia lauseita: -- Mitä ne aikovat tehdä? -- Nyt on kaikki hukassa! -- Jumalani, auta minua! -- Pelastakaa minut! -- Jumalan tähden, viekää minut täältä! -- Täytyykö meidän kuolla? -- Jumalani, Jumalani! Pääministerin kasvot olivat kauhean näköiset; hän koetti puhua rauhoittavia sanoja, mutta hänen käheä äänensä hukkui meluun. Sillä kauhu oli vallannut useimmat miehetkin, äskeinen hymyilevä tyyneys oli kokonaan kadonnut -- he astelivat neuvottomina edestakaisin, ja heidän katseensa harhaili kuin apua etsien. Kuului tukahdutettuja sadatuksia, käheitä kuiskauksia, naisten kirkaisuja, nyyhkytystä... Yleisesikunnan päällikkö astui keskilattialle; hänen äänensä oli vieläkin terävä ja läpitunkeva: -- Kunnioitettavat naiset ja... Silloin tapahtui jotakin uskomatonta, yliluonnollista: salin täytti kammottava, sokaisevan sinikirkas leimahdus, sadat sähkölamput himmenivät näkymättömiin: sitten kaamea räjähdys, palatsi vavahti perustuksia myöten -- kaikki ikkunat särkyivät siruiksi... Ja sitten alkaa kuulua joka puolelta samanlaisia räjähdyksiä. Koko kaupungin ikkunat lentävät sirpaleiksi, ja sanomaton kauhu valtaa ihmiset; he eivät tiedä mistä nuo räjähdykset syntyvät -- tuntuu kuin aukeaisi maa joka puolelta. Juopuneet selviävät humalastaan, bordellien asukkaat lemmenhuumauksestaan, puolialastomat tanssijattaret taukoavat tanssista ja jäävät kalpeina paikoilleen. Ja äkkiä sammuvat koko kaupungin sähkövalot -- sähkölaitos on räjähtänyt ilmaan. Jossakin, luultavasti linnoituksessa, jyrähtää muutamia tykinlaukauksia, mutta niiden ääni häipyy heti räjähdysten pauhuun. Pääministerin juhlasali näyttää kamalalta, mutta vielä kamalammilta näyttävät vieraat. Hyydyttävä kauhu on jäykistänyt heidän kielensä, koko olemuksensa; räjähdysten ilmanpaine jyskyttää heidän ruumistaan kuin raskaat moukariniskut, kaameat välähdykset sokaisevat heidän silmänsä... Voimakkaimmat miehet seisovat vielä lattialla äskeisillä paikoillaan, toiset istuvat tuoleilla kumartuneina, silmät suljettuina, painaen käsillään korviaan; muutamat ovat horjuen hiipineet ulos. Naiset ovat tarrautuneet miehiinsä, sulhasiinsa, rakastajiinsa hukkuvien suonenvedon tapaisella voimalla; näkyy pyörtyneitä ja kauhusta vapisevia olentoja, jotka ovat peittäneet päänsä kuin jäniksenpojat vaaran uhatessa -- kuuluu tukahtunutta voihkinaa, vaikerrusta ja epätoivoisia rukouksia. Ja eräs hyvin hieno nainen tunkeutuu nelinryömin suuren pöydän alle -- aivan kuin loistavahöyheninen, ammuttu lintu, joka viimeisillä voimillaan koettaa paeta pensastoon kuolemaan. Esikuntapäällikkö on istahtanut nojatuoliin; ja jännittäen äärimmilleen ajatuskykynsä hän käsittää, että nuo kauheat räjähdykset _lähenevät joka puolelta_. Taas pysähtyy ajatus; tylsänä hän tuijottaa kaupungin suurkirkon kupolia, joka leimuavassa kajastuksessa kohoutuu mahtavana ja ylpeänä taivasta kohden. Mutta silloin leimahtaa entistä kauhistuttavammin, ja ylös ilmaan syöksähtää jotakin muodotonta, mustanpunaista; niinkuin kirkon paikalle olisi äkkiä auennut raivoava tulivuori -- eikä sitten enää ole kirkkoa. Äkkiä kuuluu takaapäin matalaa naurua. Se on kuin merkki... Räjähdys tukahduttaa moniäänisen, kaikkialta kuuluvan purskahduksen. Mutta kun sattuu muutaman sekunnin väliaika, tuntee esikuntapäällikkö hiustensa nousevan pystyyn. Epäinhimillinen hohotus -- harakkain inhottava räkätys, vihlovan kimeä uikutus, kuolevien hevosten hörhötys -- kaikkein kammottavimmat, eläimelliset äänet kaikuvat hänen ympärillään. Kaikki tuntuu sekaantuvan, särkyvän; hän tuntee mieletöntä halua yhtyä tuohon hirmuiseen kuoroon. -- Ei! hän kuiskaa. -- Ei! Vielä kerran tuo pieni mies jännittää rautaisen tahtonsa. Hän katsoo ympärilleen, näkee hirvittäviä, nauravia naamoja. Hänen ohuet huulensa vetäytyvät vielä kerran ikään kuin halveksivaan hymyyn. -- He ovat mielipuolia -- mutta minä -- olen minä! hän on kuiskaavinaan. Kun hän näkee lihavan kenraalin suonenvedontapaisesti ammottavan suun, hän lisää lujasti: -- He nauravat -- mutta minä -- minä _katselen_ heitä, käsitän... Mutta sitten sattui yhdessä silmänräpäyksessä liikaa: jokin terävä, sininen sokaisi silmät, näkymätön nyrkki iski hänet hurjasti tuolin selkänojaan, palatsi hypähti, vapisi, mutta mitään _ei kuulunut_ -- pää vain kumeasti jymähti; epäselvästi hän näki suuren, harmaan syöksyvän ikkunasta sisään -- ja jokin vaalea paiskautui lattialle, ponnahti hänen jalkojaan vastaan -- pysähtyi... Hän on tukehtumaisillaan kuumuuteen, katkuun; tomu täyttää hänen kurkkunsa, pää tuntuu kuolleelta. Leimahdukset lähenevät, rappaus putoaa seinäin horjuessa -- ja _kuoleman hiljaisuus!_ Vihdoin hän hämärästi käsittää että vastapäätä oleva yöravintola on sortunut ja korvakalvot ovat särkyneet. Kaikki tuntuu särkyneeltä, kaikki pyörii sekavana: jokin hirmuinen, näkymätön lähenee, hän taistelee epätoivoisesti, hän alkaa nääntyä. -- Ei! Minä olen minä! Ooh -- hän ei kuule edes itse ääntään -- hän katsoo tuskallisesti ympärilleen. Hän näkee vierellään nauruun jäykistyneet kasvot -- samassa tuntuu hänen jalallaan jotakin värähtelevää; hän kumartuu -- ja tiilenpätkien ja soran seassa viruu alaston, vavahteleva naisruumis. Kaikki sekaantuu yhä kummallisemmin, ja kun hän kohottaa katseensa -- hän näkee sokaisevien leimausten valossa suunnattoman suuren, _nauravan suun_. Se lähenee, suurenee -- se täyttää koko huoneen. Ja sen _äänettömässä naurussa_ kuvastuu kauhea, villi riemu. Hän tuntee sen valtaavan olemuksensa; hän ei voi enää pidättää -- yht'äkkiä hänen päänsä heittäytyy taaksepäin, ja hänen naurunsa muistuttaa taivaanvuohen kaameata mökötystä pimeänä syysyönä... DE MORTUIS... -- Mitä? mutisi Marcus tuijottaen terävästi alaspäin. Siellä läheni hurjaa vauhtia punainen, pyöreä pilkku ja sitten syöksähti heitä vastaan _alapuolelta_ suuri tumma hahmo: _lentokone!_ Ja heti tämän jäljestä toinen, kolmas, neljäs -- niitä tuli kokonainen pitkä jono, jokaisella punaiset merkkilyhdyt. Hänestä tuntui aivan kuin parvi siivekkäitä paholaisia olisi siinä ilkeästi muristen kiitänyt eteenpäin -- verestävä silmä kostonhimosta ja kiukusta kiiluen. Sinne ne katosivat pimeyteen -- ja niitä oli ollut vähintään neljäkymmentä! Marcus oli muutaman hetken kuin jähmettynyt. Mutta sitten hän äkkiä muisti Antoniuksen ja näytti nopeasti merkin: "Alas!" Julius kohdisti valonheittäjän alas, pimeätä maata kohden: siellä oli lavea, ruskea pelto, siis heinäpelto! Marcus laskeutui sinne mahdollisimman nopeasti. Muutaman hetken kuluttua laskeutui myöskin Antoniuksen kone. Marcus juoksi hänen luokseen ja änkytti hätääntyneenä: -- Mitä tämä on? Ne olivat -- olivatko ne todellakin vihollisia? Antonius ei näyttänyt kuulevan hänen sanojaan, ei näkevän häntä. Hän hypähti kiireisesti alas; käännähti tolkuttomasti koneensa vieressä, ja Marcus kuuli hänen mutisevan oudolla, matalalla äänellä: -- Mitä minä olen tehnyt -- mitä, mitä minä tein? Sitten hän seisahtui tuijottaen pimeyteen; rykäisi käheästi ja kosketti koneellisesti kaulaansa -- siellä kirveli ja poltti jokin kuuma, se nousi ylemmäksi... Kolme miljoonaa -- pienokaisetkin. -- Hänen hengityksensä korisi, rautainen rengas alkoi kiertyä hänen kaulansa ympärille -- se tuntui kiristyvän, kiristyvän. Tapetaanko heidät kaikki nyt heti? Tuleeko hän nyt hulluksi? Eihän koskaan ole... Kuoleeko hän? Marcus näki, miten hän äkkiä repäisi kauluksensa poikki, ähkyen tukahtuneesti: -- Pian se nyt tulee -- ja _minun_ tähteni! Mihin, _mihin_ minä menen? Niin, minä myöskin astun helvettiin! Marcuksen sydäntä pusersi hirveä tuska ja pelästys: hän luuli Antoniuksen menettäneen järkensä ja tarttui ystävänsä vapiseviin käsiin puhuen liikutuksen vallassa: -- Veli raukka -- koeta rauhoittua -- eihän se sinun syysi ole, veli. Eikä sitä voi enää auttaa. Antonius riuhtaisi itsensä irti sanoen soinnuttomalla äänellä: -- Se on _minun syyni_. Minä olen ne valmistanut. -- Hän ajatteli hetkisen, sitten löi kädellään otsaansa. -- Niin! Ei ilmaiseksi! Ei ilmaiseksi -- ei! Sitten hän kääntyi apulaisensa puoleen sanoen käheästi ja hätäisesti: -- Kiitän sinua -- olet ollut uskollinen toveri. Nyt saat astua pois jos tahdot, sillä... Niin, tahdotko mennä? -- Miksi minä pois astuisin? tämä kysyi ihmetellen. -- Katsos, minä en ehkä tule enää takaisin -- niin, en tule! Kuului kolea naurahdus, ja apulainen lausui lujasti: -- Minä olen paikallani. Antonius teki nopeasti joitakin valmistuksia pomminpudotuslaitteessa. Sitten hän astui Marcuksen ja Juliuksen luokse, puristi heidän kättään, ja hänen vieraalta sointuvassa äänessään kuvastui kauhea tuska ja epätoivo: -- Veljeni -- niin, teitä molempia pidin veljinäni -- Kuvittelin niin paljon, ja näin _kävi_. -- Tervehtikää niitä tovereita, jotka vielä tapaatte. Minä tiedän myös, että te teette kaiken minkä voitte. Ja nyt -- hyvästi. -- Rakas veljeni! pyysi Julius tukahtuneesti nyyhkyttäen. -- Älä -- älä... -- Veljet, minä olen iloinen, että näen teidät nyt juuri -- viimeiseksi -- sillä _teitä_ yksin minä olen rakastanut. Julius painoi päänsä Antoniuksen rinnalle äänettömästi itkien. Tuo näky vaikutti Marcukseen järkyttävästi: niinkuin poika olisi viimeisen kerran syleillyt mestauslavalle lähtevää isäänsä. Ja sitten värähti matala ääni -- aivan kuin surumarssin viimeinen akordi: -- Hyvästi, pikkuveli... Marcus tunsi kättään lujasti puristettavan, kuuli saman surullisen kuiskauksen: -- Marcus -- koeta tulla onnellisemmaksi kuin minä olen ollut -- sillä sinun täytyy _elää_. Viimeisessä sanassa kuvastui peitetty uhka, ja sitten syöksyi suoraan sydämeen: -- Muista Aureliaa! Samassa sinertävä leimahdus valaisi pariksi sekunniksi koko pohjoisen taivaan... Antonius hypähti nuolennopeana koneeseen, epäselvästi häämötti kohotettu nyrkki -- ja tyynessä yössä kajahti terävänä, uhkaavana ja voimakkaana kuin miljoonain joukolle: -- _Muistakaa tämä yö!_ Kuului valtava jyrähdys, ja kun sen omituinen, ratkova kaiku vielä kiiriskeli taivaanrannasta toiseen -- syöksyi Antoniuksen kone uhkaavasti ulvahtaen ylös pimeyteen. Kaukana kaupungin yllä alkoi leiskua yhtä mittaa, ja ukkosentapaiset jymähdykset seurasivat vasta pitkän ajan kuluttua. Marcus tarttui ohjauslaitteeseen, mutta huomasi, että hänen pomminsa olivat vielä kotelossa! Vapisevin käsin hän hapuili umpimähkään, otti yhden käteensä, aikoen asettaa sen pudotuslaitteeseen. -- Julius -- minä en ymmärrä, minä tulen hulluksi! En tiedä, miten tämä? Ja tuolla -- tuolla, katso nyt! Hänen äänensä vapisi, hänen kätensä vapisivat -- hän ei selviytynyt... Julius mutisi jotakin hermostuneesti ja välillä vilkaisi sivulleen. Siellä kaukana leiskui tuhkatiheään; räjähdysten kaiku kiiri heidän ylitseen kaameana ryskeenä -- niinkuin tuhannet rynnäkkötykit olisivat raivoisasti ampuen kiitäneet salamannopeasti ilmassa. Mutta eihän Antonius asetellut mitään! huudahti Julius äkkiä. Ja tarkastaessaan he huomasivat, että pommit tulevat kotelosta automaattisesti esiin, kun kotelo vain asetetaan pudotuslaitteeseen. Marcus pani moottorin käymään ja mutisi tuskallisesti: -- Jospa nyt on jo myöhäistä! -- Marcus tuijotti tuskasta jähmettyneenä nopeasti lähenevää hirmunäkyä: miljoonakaupunki, josta hän vasta äsken oli lähtenyt, näytti nyt äärettömältä savu- ja tulimereltä. Ja yhtä mittaa kohoili siitä sokaisevia, kirkontornin korkuisia liekkipatsaita, -- ja silloin punaisenkeltainen tulimerikin kalpeni kaamean sinertäväksi. Lähetessään Marcus havaitsi, että keskikaupunki oli vielä säästynyt; mutta se pieneni nopeasti. Sillä säännöllisessä, vähitellen pienenevässä ympyrässä kiiti kilometrin korkeudessa lentokonemuodostelma -- aivan kuin jättiläissuuret, julmat petolinnut, jotka eivät päästä ainoatakaan uhriansa pakenemaan. Ja niiden alapuolella -- ooh! Silloin Marcus näki hiukan alempana edessäpäin viholliskoneen häviävän tuleen -- ja hänen oma koneensa hypähti kuin pelästynyt hevonen. -- Hän oli tullessaan jo nähnyt ilmassa kolme leimahdusta, mutta hän oli niin herpaantunut, että nyt vasta käsitti Antoniuksen olevan toiminnassa! Hän ohjasi nopeasti parisataa metriä viholliskoneiden yläpuolelle, ja hän tunsi julmaa kostoniloa, nähdessään, miten Antonius menetteli -- _yläpuolelta_ hänen koneensa _näkyi_... Antoniuksen kone -- joka oli vihollisen yläpuolella, syöksähti äkkiä eteenpäin; sokaiseva leimahdus, ja viholliskone putosi palavina sirpaleina alas tuliseen, räiskyvään syvyyteen. Heti kun Antonius oli saanut koneensa hillityksi, syöksyi hän seuraavan vihollisen kimppuun, ja hetken kuluttua sekin katosi. Tuntui aivan kuin nuolennopea kotka olisi pakenevasta kyyhkysparvesta surmannut yhden toisensa jälkeen. Sitten Marcus näki kamalan näyn. Antonius pudotti taas pomminsa -- mutta vihollisen kone ei räjähtänytkään! Pommi räjähti _alhaalla_ heidän syntymäkaupungissaan. Ja Antonius hiljensi kylmäverisesti vauhtiaan, näytti aivan kuin sovittelevan hetkisen -- ja nyt vihollinen katosi siniseen liekkiin. Eihän yksi pommi todella paljoakaan merkinnyt -- kun putoilevat pommit yhtä mittaa leiskuivat ja räjähtelivät alhaalla kaupungissa! Viholliskoneita oli liian paljon; ne kiersivät järkähtämättöminä pienenevää rataansa, välittämättä siitä, vaikka jok'ainoa olisikin jäänyt tänne -- kunhan vain määräys tuli täytetyksi! Marcus näki, että sotalaivastoa tuhottiin parhaillaan -- ja lentokonehallien paikkaakin oli miltei mahdoton löytää! Se tietysti oli tuhottu ensimmäiseksi. Hurja raivo valtasi Marcuksen; hän kiiti nuolena erään viholliskoneen kohdalle ja hiljensi vauhtia; hän mietti hetkisen, voisiko pudottaa sen konekivääritulella, mutta muisti sitten, että vihollisen koneissa oli erittäin hyvät panssarit. Marcus asetti jalkansa pomminpudotuslaitteelle... KADOTETTUJEN HUUTO. Marcus hiljensi koneensa vauhdin mahdollisimman pieneksi ja antoi sen kierrellä hiljaa ylöspäin. Hän pyyhki kasvoiltaan virtoina vuotavaa hikeä -- leimahdukset lakkasivat, ja vihollisen koneet katosivat näkyvistä. Mutta vain neljäs osa niistä pakeni! Hänen koneensa paremmuuden vuoksi he olivat onnistuneet tuhoamaan niin paljon; hän oli pudottanut kuusi kappaletta -- ja Antonius oli tuhonnut vähintään kuusitoista! -- Herra Jumala! hän kuuli Juliuksen käheästi huutavan ja näki, että tämä peitti käsillään tuskasta vääristyneet kasvonsa. Marcus oli ollut omituisen raivon ja koston huumaustilassa; hän ymmärsi, miten turhaa heidän ponnistuksensa oli ollut. Marcuksen kurkusta tunkeutui omituinen voihkaus -- hän pelkäsi tulevansa hulluksi. -- Tai olenko minä ehkä jo mielipuoli? hän änkytti itsekseen kauhistuneena. -- Jospa tuo onkin _mielipuolen harhanäky?_ Marcus muisti kertomukset Rooman palosta ja päätti mielessään, että sen on täytynyt olla lapsenleikkiä verrattuna tuohon leimuavaan, hyppivään, aaltoilevaan tulimereen -- johon puolen tunnin kuluessa oli hukkunut _kolme miljoonaa ihmishenkeä_. Tulimeri...? Ei, vaan helvetti! Marcuksen mieleen palasivat elävästi äitivainaan kuvaukset helvetistä. Ja hänestä tuntui, että hän _nyt näki helvetin_. Kauhun ja tuskan järkyttämänä hän jupisi tietämättään ääneen: -- Kolme miljoonaa ihmistä on juuri äsken kärsinyt tuolla kaikkein kiduttavimman kuoleman. Samalla hetkellä kuului alhaalta syvyydestä, tulen mahtavan pauhinan yli moniääninen, vertahyydyttävä hätähuuto. Tuo kamala huuto tuntui tunkeutuvan terävänä puukkona hänen rintaansa; koneellisesti hän katsahti alas, ja hänen ruumiinsa alkoi väristä -- niinkuin puukkoa olisi työnnetty yhä syvemmälle hänen rintaansa. Tuliaavikon keskellä näkyi pieni ala, jossa ei vielä näkynyt liekkejä, sen peitti vain sakea savu. Huuto kuului siis tuon läpitunkemattoman, mustanpunaisen savupilven _alta_. Siellä saattoi olla kymmeniä tuhansia ihmisiä -- ja heidän täytyi kaikkien vähitellen... Taas kuului tuo epäinhimillinen huuto, se oli vielä tukahtuneempi kuin äsken. -- Kuule! Kuuntele! huusi Marcus äkkiä kuin mieletön. -- Jos helvetti olisi, niin sielläkään _ei voisi_ olla noin kauhistavaa! Ajattele: _ne tukehtuvat nyt juuri -- nyt_... Eikö -- eikö se jo taukoa? Marcus tukki korvansa, mutta se kuului -- kuului... Hän lisäsi koneen vauhtia, ohjaten suoraan poispäin, kiersi äänensammuttajat paikaltaan; moottori alkoi vimmatusti surista -- mutta se oli kuuluvinaan sittenkin. Hän oli erottavinaan naisten kimeitä kirkaisuja, hullujen naurua, lasten hentoja, rukoilevia ääniä: -- Äiti, äiti! Vieläkään ei siltä kohdalta noussut liekkejä! Marcus sulki silmänsä päästäkseen näkemästä, mutta hän näki entistä enemmän, selvemmin. Toinen toistaan pöyristyttävämmät näyt palavasta kaupungista kiitivät hänen silmiensä editse. -- Ooh! Pois! huusi Marcus käheästi. -- Lähdetään jonnekin täältä. Missä Antonius lienee? Julius otti kädet kasvoiltaan ja sanoi vapisevin huulin: -- Minä näin hänen silloin heti -- kohoavan ylöspäin. HIRMUISIA HETKIÄ. Marcus ohjasi koneensa heti ylöspäin, hän tunsi epämääräistä levottomuutta. Hän ehti tehdä kuusi kierrosta, kun äkkiä tapahtui jotain, vielä kaikkea entistä hirmuisempaa. Koko avaruus tuntui näet yhtenä jättiläissalamana leiskahtavan tuleen. Koko näköpiiri, kaukaiset metsät, vuoret, koko maailma leimahti aavemaisen sinikirkkaaksi, tulimerikin kalpeni samanlaiseksi. Vaistomaisesti Marcus tarttui kaikin voimin ohjauspyörään, ja pitkän, tuskallisen hetken jälkeen ryskähti kone niin ankarasti kuin olisi heidän päälleen korkeudesta pudonnut suuri kallionlohkare. He paiskautuivat alaspäin hirmuista vauhtia -- ja siellä oli tuo riehuva helvetti! Isku oli lyönyt Marcuksen miltei tainnoksiin, mutta onneksi hän jaksoi käsittää epätoivoisen tilansa. Hän koetti ohjata vaakasuoraan, mutta vauhti oli liian hirveä; ohjauslaite vapisi hänen kädessään -- ja helvetti läheni. Siinä silmänräpäyksessä hän huomasi, että moottorit kävivät vain puolella nopeudella. Salamannopeasti _täysi_ vauhti, viimeinen epätoivoinen ponnistus ohjauksessa; konekin värisi aivan kuin elävä olento ankarasta ponnistuksesta -- mutta vihdoin se lensi vaakasuoraan! Mutta he olivatkin jo mustanpunaisen savun keskellä. Viimeiseksi Marcus näki sen lävitse leiskuvia liekkejä, hän luuli palavansa, ja kamala pauhu tuntui voitonriemuisesti ulvovan: _myöhäistä!_ Savu sokaisi Marcuksen, hän oli tukehtumaisillaan, ja kone oli vinhasti _pyörivinään ympäri_ -- ikään kuin suunnaton hyrrä; päässä jyskyi hirveästi, mutta hammasta purren hän ohjasi ylöspäin, väänsi lisävauhdin venttiilin auki -- pian, pian ylöspäin! Sitten hän tunsi saavansa ilmaa! Hän alkoi rajusti yskiä, mutta taas hän veti keuhkoihinsa ilmaa! Ylemmäksi! Silmiä kirveli niin ankarasti, kuin olisi niihin ruiskutettu jotain tulista ainetta. -- Aah! hänen rinnastaan kohosi raskas huokaus. Vihdoinkin raitista, ihanaa ilmaa! Silmätkin jo pysyivät auki! Nyt vasta hän huomasi, että Julius oli kumartunut paikalleen eteenpäin kuin avuton juopunut, käsi riippui hervottomana alhaalla -- pyörtynyt... Marcus tunsi värisevänsä, muistaessaan, miten vähällä oli, ettei hän itse pyörtynyt. Vielä muutama henkäys paksumpaa savua -- ja he olisivat pudonneet alas, hävinneet sinne kuin kaksi vesipisaraa hehkuvaan sulatusuuniin. Hän tunsi kummallista liikutusta: niinkuin tämä kone, hänen koneensa olisi ollut elävä olento, uskollinen ystävä, joka oli pelastanut hänet hirmuisesta kuolemasta. -- Särkyiköhän koneeni? ajatteli Marcus ja kiersi äänensammuttajat paikoilleen, kuullakseen, rätisikö kone jostakin. Ei rätissyt. Marcus alkoi kuunnella. Ei -- ihmisääntä ei enää kuulunut; nekin, jotka äsken huusivat liekkien kauhistavassa syleilyssä, olivat jo vaienneet -- he eivät enää tunteneet tuskaa. Mutta kaikki nielevä tuli ulvoi, kohisi, ryskyi -- se pauhasi mahtavammin kuin myrskyävä valtameri. Ja vielä senkin yli kuului toisinaan luhistuvien kivirakennusten kumeaa jyrinää. Marcus päätti laskeutua alas -- mutta mihin! Hän ei tietänyt enää, missä oli, kaikki oli muuttunut vieraaksi. Silloin hän huomasi tuliaavikon keskellä aivan kuin tulivirran. Se kiilsi ja välkkyi kuin sadun tulessa asustava kultakäärme -- se värisi kuin saaliinhimosta. Joen asemasta Marcus tiesi, että tällä puolella oli ollut ylhäisön huviloita ja heti kaupungin ulkopuolella suuri kilpa-ajokenttä, autorata, tennis- ja jalkapallokenttiä ym. Ja se oli tuulen yläpuolella. Marcus ohjasi heti sinnepäin. Kirkkaassa punakeltaisessa valossa hän huomasi ensiksi suuren, soikean renkaan: autoradan. Aavemaisessa valossa hän näki kirjavan, juoksevan ihmisjoukon. Oliko siellä _valkopukuisiakin_ -- syysyönä? Sieltä kuului omituista huutoakin, mutta Marcus ei kiinnittänyt siihen huomiota. Kummallinen raukeus valtasi hänet kokemansa tavattoman jännityksen jälkeen ja hämärä ihmettely siitä, että pääsi vielä maahan -- että sai elää tuon kaiken hirvittävän jälkeen. Hän kiersi vielä yhden ympyrän ja laskeutui sitten keskelle kilpa-ajokenttää. Hän istui hetken liikkumatta pitäen kiinni ohjauspyörästä. Hän kuuli pitkäveteistä huutoa, mutta omituinen raukeus valtasi hänet yhä voimakkaampana, oli niin suloista levähtää -- hän oli nukkumaisillaan. Mutta silloin huuto kuului lähempää -- se oli... Hän katsahti taakseen -- ja niinkuin patonsa särkenyt hyökyaalto vyöryi heitä kohden sekava, punertavan kirjava joukko. Ja huuto -- niin siitä ei _saattanut_ enää erehtyä -- se oli niin hirvittävä kuin susilauman riemu-ulvonta, sen nähdessä takaa-ajetun hevosen nääntyneenä kaatuvan lumeen. Julius muuttui aivan kalpeaksi ja sanoi käheällä äänellä: -- Ne tulevat tappamaan meitä. -- Niin kai, sanoi Marcus ja näytti vieläkin omituisen välinpitämättömältä. Mutta kun joukko oli noin 70-80 m:n päässä, hän hypähti seisoalleen huudahtaen: -- Ei! Emme anna tappaa itseämme! Konekivääri heitä kohden, ja ammu ilmaan heti kun sanon! Ei missään tapauksessa joukkoon! Jo näkyi heiluvia nyrkkejä, ammottavia suita, tylsiä silmiä -- ja onnettomien huuto tukahdutti hetkeksi tulenkin kohinan. Marcus oli huomannut käsiensä vapisevan, odottaessaan hyökkääjäin lähenemistä. Mutta kun tuli toiminnan hetki, oli hermostus kadonnut. Hän nousi seisoalleen ja heilauttaen käsiään huusi kaikin voimin: -- Kansalaiset! En ole vihollinen! Seisahtukaa! Vaivoin hän kuuli oman äänensä! Onneksi oli lentokoneen kori verraten korkea ja myös jonkin verran panssaroitu: muuten heidät olisi suorastaan tallattu jalkoihin. Pari miestä koetti kiivetä lentokoneeseen, mutta hän työnsi heidät takaisin, tarttui konepistooliin ja huusi hurjasti: -- Takaisin! Ammun! Ettekö kuule! Seisahtukaa! Konepistoolin vaikutuksesta joukko pysähtyi, kirkuen villisti: -- Kuolema lasten pyöveleille! -- Pian tuleen! Tuleen! -- Konna, missä on lapseni! -- He pääsevät _omaan_ tuleensa! -- Pian paistumaan! -- Paistumaan! Paistumaan! Vieläkin Marcus viittoili ja huusi kaikin voimin. Äkkiä muuttui joukon huuto hurjan voitonriemuiseksi -- ja hän tunsi, miten raudanluja, luinen koura tarttui hänen niskaansa. Marcus käännähti rajusti ja iski samassa hyökkääjää kyynärpäällään rinnan alle; mutta koura ei hellittänyt, kynnet tunkeutuivat vain ihoon kuin petoeläimen kynnet. Marcus ponnisti kaiken voimansa, pudotti hyökkääjän ja huudahti läpitunkevasti: -- Ammu! Parikymmentä miestä koetti parhaillaan kiivetä koneeseen, mutta kun konekiväärin terävä rätinä puuskahti miltei heidän kasvoilleen, vaikeni huuto, ja useimmat kääntyivät pakoon. Julius lopetti, ja samalla hetkellä Marcus huusi läpitunkevasti: -- Ihmisraukat! Oletteko tulleet mielipuoliksi? Ettekö näe, että olen ystävä? Joukko pysähtyi kuin epäröiden. Ja nyt Marcus alkoi vavista; nuo ihmisraukat olivat miltei kaikki puolialastomia: miehillä housut, toisilla paita, joillakin vain rääsy keskiruumiin ympärillä, ja monet olivat antaneet viimeisetkin riekaleensa pienokaisilleen; niiden väsynyttä itkua kuului kaikkialta. Silloin Marcus näki nuoren, aivan alastoman äidin pitelevän pienokaistaan. Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen; mitään ajattelematta hän sieppasi huovan, hyppäsi alas ja kietaisi sen nopeasti naisen ympärille. Teko vaikutti joukkoon enemmän kuin mitkään sanat; monet alkoivat itkien ja soperrellen tunkeutua hänen luokseen pyytäen anteeksi menettelyään. -- Ystäväni -- ystävä raukat! änkytti Marcus liikuttuneena. -- Minä kyllä ymmärrän, että... -- Mutta miksi te ammuitte meitä? keskeytti äkkiä uhkaava miehen ääni. -- Ettekö ymmärrä, että me ammuimme ilmaan! Kun te -- muistakaa vain, miten te... -- Niin, niin, meissä oli syy! -- Hyvä on! Hyvä! Hyvä! -- Te olette ihmisiä! TULIMEREN RANNALLA ODOTTAMATON KOHTAUS. Marcus nousi koneeseen, ja kun hän punertavassa valossa näki tuon puolialastoman, nyyhkyttävän joukon, valtasi hänet vastustamaton liikutus ja sääli. Viitaten palavaan kaupunkiin hän koetti puhua joitain lohdutuksen sanoja. Hän ei muistanut itsekään, mitä puhui; sitä vain muisteli vakuuttaneensa, etteivät heidän omaisensa olleet turhaan kuolleet. Vaiettuaan Marcus kuuli tulen kohinasta huolimatta erään kiihkeän naisäänen, joka vaikutti häneen omituisesti: -- Päästäkää minut! Se on hän! Hän elää! Hän näki _Aurelian_ tulevan valkeissa alusvaatteissaan, musta tukka hajallaan. Ja Marcus mutisi kuin kaiku: -- Hän _elää_. Marcus katsoi kuin kuumehoureissa: juuri tuollaisena hän oli kuvitellut tytön vankilassa, silloin kamalana yönä. Ja taas kuului kiihkeänä värisevänä riemuhuutona: -- Hän elää, _elää!_ Tyttö koetti tunkeutua lentokonetta kohden -- Marcus näki hänen kaatuvan. Sitten Marcus tunsi vain hämärästi, että hän rajulla voimalla tempoili ihmisiä tieltään, huutaen kiihkeästi: -- Tietä! Päästäkää! Pois tieltä! Kaikki tuntui omituisen sekavalta. Hän tunsi Julian, näki hänen pyörtyneen, kantoi hänet koneen pehmeään nojatuoliin ja kallisti sen makuusohvaksi -- sitten hän puki tytön ylle oman pehmeän turkkinsa. Julia aukaisi silmänsä ja vavahti ensin pelästyneenä. Mutta kun hän katsahti Marcusta silmiin, kuvastui hänen katseessaan rakkautta, riemua, rukousta; hän aikoi sanoa jotakin, mutta hänen huulensa alkoivat vavista -- ja suuret kyynelet tunkeutuivat pitkien mustien silmäripsien välistä. Marcuksen valtasi syvä liikutus. Hän laskeutui polvilleen ja suuteli tytön kalpeita, vapisevia huulia. Katkonaisesti itkien Julia kertoi, että hän oli ollut yksin kotona, isä oli lähtenyt illalla pääministerin luokse juhlaan. Heti ensimmäisen jyrähdyksen jälkeen hän oli pelästyneenä noussut vuoteelta ja lähtenyt juoksemaan; hämärästi vain muisti, että viereinen huvila räjähti ja alkoi palaa, sytyttäen heidänkin huvilansa. Hän ei muistanut sitäkään, miten oli joutunut urheilukentälle -- hän oli vain juossut... Sitten hän katsoi taas sivulleen, äärettömään, pauhaavaan tulimereen ja alkoi vavista, huutaa ja itkeä hysteerisesti. Marcuksella oli haavoittumisen varalta morfiinia ja hän antoi sitä Julialle -- yön tapaukset olivat koskeneet liiaksi tytön hermoihin. Julia näyttikin rauhoittuvan, kasvoilta katosi vähitellen tuskan ja kauhun ilme; katse muuttui raukeaksi, ja vihdoin hän nukkui. Marcus istui hänen viereensä ja katseli tytön laihtuneita kasvoja: _nyt_ ne olivat täydelleen samannäköiset kuin Aurelian. Sekavat tunteet valtasivat Marcuksen mielen. Hän tunsi katumusta ajatellessaan, että Julia oli laihtunut ja kalvennut juuri hänen tähtensä -- sillä sen hän nyt varmasti tiesi, että Julia rakasti häntä. Eikä hän ollut edes käynyt tervehtimässä tyttö parkaa. Ei edes Aurelian tähden. Tytön kasvoille tuli tuskallinen ilme, hän värähti koko ruumiiltaan; luultavasti hän näki jotain äskeisistä tapauksista unissaan. Peite oli liukunut hänen jaloiltaan; Marcus nousi niitä peittämään ja huomasi, että silkkisukat olivat rikki -- ja hento jalkapohja kokonaan verillä -- soran ja terävien kivien repelemä. Syvä liikutus, hellyys, ja vielä jokin ennen tuntematon tunne tulvahti Marcuksen mieleen; hän olisi heti tahtonut tehdä jotakin Julian vuoksi, rukoilla häneltä anteeksi, ettei ollut ymmärtänyt... Suudella noita jalkoja, jotka olivat pienet ja hennot kuin lapsen jalat. -- Sillä tavalla hän siis kuoli. Marcus hätkähti, kuullessaan tuon matalan, tukahtuneen äänen -- ja nähdessään Juliuksen tuijottavan palavaa kaupunkia. Tämän katseessa kuvastui omituinen, jähmettynyt tuska. Tuo ääni herätti Marcuksen kuin unesta. Hänen mieleensä syöksyi yhtaikaa katkera suru, tuska ja kauhunsekainen ihailu: _Antonius!_ Häntä ei enää koskaan nähdä. Yksikään kuolevainen ei tule koskaan tietämään, missä hänen ruumiinsa on. Hän meni Juliuksen luokse, tarttui tämän käteen, puhuen oudon innostuksen vallassa: -- Niin veli -- hän kuoli niinkuin oli elänytkin. Hän tahtoi saada aikaan _suurta_ -- ja kun noin kävi, niin hän ainakin kuoli suurenmoisella tavalla. Sillä hän oli mies -- _voimakas mies_. Kalpeina ja äänettöminä he taas tuijottivat kamalaa näytelmää. Tasangolta oli alkanut puhaltaa jääkylmä syystuuli. Toisinaan leyhähti tulimeren polttava henkäys tänne asti, mutta alastomain ihmisraukkojen oli miltei heti täytynyt siirtyä lähemmäksi tulta. Keltaista tuliseinää vasten näytti heidän joukkonsa rauhattomalta haamujoukolta. Ja toisinaan kuului sieltä tulen pauhinan ylitse vihlovaa kirkunaa, itkua ja vaikerrusta. Marcus havahtui tylsyydestään, väristessään vilusta. Hän luuli ensin olevansa kuumeessa, mutta sitten hän huomasi, että tuuli oli vähitellen kiihtynyt myrskyntapaiseksi, jota tulimeren hirveä kuumuuskaan ei jaksanut yhtä mittaa läpäistä -- sinne olikin matkaa lähes kaksi kilometriä. Julius värisi myöskin, ja Juliankin kasvot ja kädet tuntuivat kylmiltä. -- Julius -- meidän täytyy myöskin siirtyä lähemmäksi, hän huomautti hiljaa. Kilpa-ajokentän keskusta oli aivan tasaista, kovaa nurmea. Marcus pani lentokoneen liikkeelle, ja kumipyörillään se vyöryi palavaa kaupunkia kohden -- hiljaa, äänettömästi -- niinkuin jokin tropiikin kauhea jättiläishyönteinen olisi varovasti ryöminyt matkailijan nuotiota kohden. Jo löyhähti vastaan niin tulinen henkäys, että Marcus sulki silmänsä ja kumartui. Ja hän ihmetteli, miten nuo ihmisraukat voivat sitä kestää. Mutta lähemmäksi tultuaan hän huomasi, että tuliseinän ja onnettoman joukon välillä oli vinottain lähes ihmisenkorkuinen kiviaita -- se suojeli pahimmalta kuumotukselta. PIENOKAISET. Kun Marcus hiljalleen ohjasi lähemmäksi onnettomien joukkoa, hän luuli silmiensä pettävän -- kaikki tuntui mielettömältä, kuumehoureisen näyltä. Kamalan sekasortoisena kaaoksena liikehti onnettomien joukko: varsinkin puolialastomat naiset näyttivät aivan kuin etsivän jotakin polttavan tuskan pakottamina. Jotkut seisahtuivat välillä väännellen käsiään, toiset kurottivat niitä tuskallisesti tulimerta kohden -- niinkuin olisivat möyryävältä tulihirviöltä rukoilleet armoa, rakkaittensa elämää. Muutamat makasivat kuolleitten tavoin maassa, kasvot nurmikkoon painettuna näkyi suonenvedontapaisesti vavahtelevia vartaloita, ja jotkut peittivät kasvonsa kyyristyen aivan kuin murhaajan kuoliniskua odottaessaan. Mutta kun Marcus oli kääntänyt koneen tuulta vasten ja pysäyttänyt moottorin, hän huomasi, että näkyäkin kamalampi oli joukon melu. Siitä kuului vihlovaa itkua, valitusta, kirkaisuja; vihan, tuskan ja epätoivon huutoja; jäntevien nyrkkien noustessa kajahti kauheita kirouksia ja uhkauksia, muutamat rukoilivat suurella äänellä Jumalaa; joku etsi kiihkeästi vaimoansa, ja useat naiset huusivat lakkaamatta miestensä ja lastensa nimiä -- näkyi myös itkusta nääntyneitä harhailevia pienokaisia, heidän ääntään ei enää kuulunut. Mutta toisinaan kuului kiviaidan vierestä tuskanhuuto, joka tunkeutui sydämeen veitsenterävänä, viiltävänä. Ja Marcus näki siellä olentoja, jotka kiemurtelivat poljettujen matojen lailla; siellä olivat palaneet. Kun hän niiden joukossa näki muutamien pienokaisten vääristyneitä kasvoja, muistui Marcuksen mieleen, miten hänen paljaalle jalalleen kivääritehtaassa kerran oli roiskahtanut sulaa terästä. Hän oli nytkin tuntevinaan saman tulisen tuskan. Hetken hän seisoi, otti sitten vapisevin käsin morfiinipullon ja ruiskun sekä hypähti alas. Hänen täytyi sulkea silmänsä, saapuessaan kiviaidan luokse -- hänen hampaansa alkoivat kalista. Miehiltä oli palanut parta, hiukset, paita -- ja valkealla iholla näkyi häikäisevän punaisia läiskiä; mutta näitäkin hirveämmiltä näyttivät mustuneet kohdat -- ja lapset... Heitä oli sillä kohtaa vain neljä: kolme pientä poikaa, ja noin 8-vuotias, laiha tyttö -- ja juuri tämä tyttöparka oli palanut pahimmin. Hänen vaalea, silkinhieno tukkansa oli kärventynyt vain latvoista, mutta selittämättömällä tavalla oli pieni käsi kärventynyt mustaksi -- päältäpäin nahkakin käpertynyt. Pienokainen aukoili suutaan kuin kivellä puusta pudotettu lintu -- ja kuolevan linnun varpailta näyttivät myös nuo hennot, mustuneet sormet. Poikaset huusivat sydäntäsärkevästi, mutta tyttöraukka vaikeroi vain hiljaa -- ikäänkuin kuolemanväsyneenä. Marcuksen silmissä tuntui hämärtävän; hän kuuli kuin unessa erään värisevän naisäänen huudahtavan: -- Jumala siunatkoon teitä! Ja eräs keski-ikäinen mies, jonka kasvot hehkuivat tulipunaisina, ähkyi käheästi: -- Ettekö voisi antaa minullekin? Maksaisin... -- Ja minulle! Minulle! kuului kaikkialta vaikeroivia ääniä. Marcus kääntyi heihin, ja hänen äänensä kuului tukahtuneelta: -- Ystäväni -- ystävä raukat... Ei ole muuta kuin näille -- pienokaisille... Sitten kuului matala tuskallinen ääni: -- No, me olemme edes miehiä -- kuolkaamme vain! Mutta kun nuo pienet lapsiraukat saavat kitua niin hirveästi... -- Antakaa heille pian! Marcus antoi ensin pojille, ja kaksi heistä oli jo lakannut itkemästä. Kun Marcus tuli tyttöparan luokse tarttuen hänen hentoon käsivarteensa, vääntyi pienille sinertäville kasvoille hirveä tuska, ja hän kuiskasi aivan kuin viimeisillä voimillaan: -- Äiti -- polttaa... Tuo heikko ääni ja ilme vaikuttivat Marcukseen kummallisesti. Tuntui siltä, kuin olisi pienokainen ollut jo kauan sairaana -- niinkuin hän olisi kuullut äänettömän kuiskauksen: En voi, en _jaksa_ enää -- olen niin pieni, heikko. Armahtakaa -- antakaa minun vihdoinkin -- kuolla -- kärsin niin kovin! -- Pieni -- pieni lapsiraukka -- sinun ei tarvitsekaan enää kärsiä! oli Marcus kuiskaavinaan. Ja hän antoi pienokaiselle niin paljon, että tämä vaikeni heti: näytti nopeasti vaipuvan syvään uneen. Marcus ei tuntenut pientäkään katumusta -- päinvastoin hän hiukan rauhoittui. Sitten hän otti lapsen varovasti syliinsä sanoen: -- Vien hänet koneeseen nukkumaan, siellä on pehmeämpää. Ihmisjoukon raivokas huuto mylvähti sekavana, rajuna pyörremyrskynä, tukahduttaen hetkeksi tulenkin pauhun. Vain vaivoin saattoi siitä erottaa muutamia sanoja: -- Voi murhaajia! -- Kuka on tämän tehnyt? -- Konnat! Missä on lapseni? -- Nyt on tuomiopäivä! -- Helvetti on jo sytytetty valmiiksi! -- Jumala, armahda meitä! -- Rukoilkaamme! -- Minä olen enkeli! Enkeli! Vihdoinkin sain siivet! MIELIPUOLET. Julius tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen käsivarteen ja änkytti: -- Herra Jumala! Katso, _heitä_ -- _on kymmenittäin!_ Marcus oli kaiken aikaa _nähnyt_ jotain tavatonta, mutta hän ei ollut pannut siihen huomiota. Nyt hän tarkasteli noita onnettomia -- ja hänen selkäänsä kylmäsi. Muutamat istuivat maassa liikkumattomina tai hiljaa huojutellen itseään ja tuijottivat tylsällä kauhulla liekkeihin; eräs loikki nelinryömin maassa, haukkuen kuin koira; ja heti hyökkäsivät monet hänen jälkeensä, matkien eri eläinten huutoja. Heitäkin kauheampi oli eräs papin näköinen mies, joka tavattomalla kiireellä juoksenteli edestakaisin hien vuotaessa virtana hänen kasvoiltaan; välillä hän tömisti kenttää paljaalla, paksulla jalallaan ja huusi ankaralla saarnaäänellä: -- Nouskaa haudoistanne! _Hän_ tulee heti! Valvokaa ja rukoilkaa! Hän vaikeni, kuunnellen tuskallisen jännityksen vallassa; sitten alkoi hyppiä tasajalkaa, jotta tanner tömisi. Taukosi taas hengästyneenä ja ärjyi yhä ankarammin: -- Älkää yrittäkö piiloutua! Kyllä minä näen, että vielä puuttuu seitsemän kappaletta! Minun toimekseni on annettu ajaa teidät ylös -- ja minä _ajankin_ teidät ylös -- ellei muuten niin ruoskilla ja skorpioneilla! Äkkiä hänen hikiset kasvonsa muuttuivat kauhusta kuolemankalpeiksi, ja hän alkoi käheästi parkua: -- Mi -- mitä --? Ette nouse _minun_ käskystäni.. Koska... Niin, minä tein sen! Minä siunasin sotajoukkoja ja -- ja rukoilin... Mutta minä tein _velvollisuuteni_ -- tein sen _esimiesteni käskystä!_ Enkä minä tiennyt, että minun syntini tähden tulisi viimeinen tuomio. Nouskaa, sanon minä! Sillä tietäkää, te niskurit ja hitaat sydämestä: minä olen Herran, Sebaothin enkeli! Ja tämä on minulle toimeksi annettu. Eräs tavattoman pitkä, laiha mies oli hiljaa kiivennyt kiviaidalle. Hänen yllään oli vain valkoinen, leveähihainen yöpaita; hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät peloittavasti, ja hän heilutti pitkiä käsiään, karjaisten hirmustuneella äänellä: -- Voi siunaus, väärä profeetta, valehtelija -- joka olet juopunut valittujen verestä! Tiedä sinä! Tietäkää kaikki -- tietäköön koko maan piiri: minä kutsun julistan: _tulkaa tuomiolle!_ Kuului vihlova kauhunhuuto. Suurin osa, varsinkin naisista, oli yön tapauksista pelästynyt miltei mielettömäksi. Kun nuo kauheat sanat kajahtivat heidän takanaan ja he kääntyessään näkivät pitkän, valkean olennon, pimenivät heidän silmänsä, he luulivat todella näkevänsä viimeisen tuomion julistajan. Monen järki sammui, kuului käheätä, uikuttavaa naurua, joka muistutti nälkäisten lintujen huutoa. Sekasorto kiihtyi, kuului kauhistuneita, kimakoita kirkaisuja: -- Herra, anna anteeksi! -- Olemme kuunnelleet väärää profeettaa. -- Armahda! Armahda! Sitten kuului metelin yli voimakas miehenääni: -- Ihmis-raukat! Ettekö näe, että hän on hullu? Mielipuoli oli huudoista välittämättä jatkanut kaiken aikaa puhettaan. Hän oli unohtanut henkilökohtaisen vihansa, hänen äänensä oli muuttunut jylisevän juhlalliseksi: -- Niinkuin pitkäisen tuli leimahtaa idästä hamaan länteen, niin on myös Ihmisen pojan tulemus! Sillä silloin pitää suuren vaivan oleman ja ihmiset pitää nääntymän pelvon ja odotuksen tähden! Ja elementit palavuudesta sulavat. Jotkut koettivat tunkeutua joukon lävitse, ja mielipuoli karjaisi kammottavalla äänellä: -- Menkäät pois minun tyköäni, te kirotut, _tuohon_ iankaikkiseen tuleen, joka valmistettu on perkeleelle ja hänen enkeleillensä! Siellä pitää oleman itku ja hammasten kiristys! Ja kuolema ja helvetti heitettiin tuliseen järveen, ja tämä _on se toinen kuolema!_ Vasta nyt hänen äänensä lakkasi kuulumasta -- puhkesi sellainen ulvonta, kiljunta, että Julius kumartui koettaen tukkia korviaan. Onnettomat ihmisraukat olivat alkaneet tapella keskenään: toiset tahtoivat saada mielipuolen alas aidalta, mutta joukko pelästyneitä, hulluja ja hysteerisiä naisia seisoi tiellä kiljuvana, mielettömänä muurina. Heidän ulvontansa tukahdutti toisinaan tulenkin pauhun. Mieletön huitoi ja huusi taukoamatta -- ja kaiken ylitse valoi raivoava tulimeri verisen hohteensa. Vain toisinaan kuului melun yli joitakin yksityisiä huutoja: -- Pois mielipuoli! -- Älkää koskeko häneen! -- Jumala, ole armollinen! -- Alas sieltä! Muuten kaikki tulevat hulluiksi! -- Peljätkää herran vihaa! Nyt hypähti Julius seisomaan ja ähkyi kauhistuneella äänellä -- niinkuin hänkin olisi tullut mielipuoleksi: -- Marcus! Pois! Pian -- minä en kestä kauempaa. Marcus nousi nopeasti ylös istahtaen ohjauspaikalleen -- ja samalla hetkellä kuului melun yli luonnottoman terävä, kiljuva naisääni: -- _Älkää rohjetko koskea herran enkeliin!_ Hän on tullut kutsumaan teitä viimeiselle tuomiolle -- ja te aiotte tappaa _hänet!_ Marcus pani nopeasti moottorin käymään ja lentokone alkoi hiljalleen edetä, mutta yhtenä ulvovana hornankuorona yhtyivät mielipuolet johtajattarensa huutoon. Marcus kiihdytti vauhtia, mutta vinkuvien piiskaniskujen tavoin satelivat takaapäin yön surkeimpien uhrien huudot: -- Oi jumalattomat -- niskurit! -- Tahdotteko estää viimeisen tuomion? -- Herra on murskaava tomuksi! -- Helvetti on jo sytytetty teitä varten! -- Ha ha ha! He he he! -- Katsokaa, kuinka se loistaa! -- Tahdotteko murhata _enkelin_ -- julmurit! -- He ovat piruja, piruja! -- Katsokaa, niillä on sarvet ja hännät! -- Menkää takaisin helvettiinne! -- Tuonne takaisin -- saatanat! -- Rukoilkaamme! Sitä mukaa kuin he etenivät, häipyivät sanat kuulumattomiin sekaantuen huumaavaksi meluksi. Julius katsahti taakseen ja näki jotakin sekavaa, heiluvia nyrkkejä, pyörivää, kuin villiä tanssia -- ja hänestä tuntui, että noiden mielettömien yläpuolella tanssi tyhjässä ilmassa parvi punaisia paholaisia, iloisina vartioiden uhrejaan. Mutta lopulta hän käsitti, että kiviaidalla juoksenteli ja tappeli puolialastomia miehiä. Marcus pysäytti koneen noin kolmensadan metrin päähän kodittomien joukosta ja alkoi kuunnella. -- Emmekö menisi vähän kauemmaksi? kysyi Julius arasti. -- Ei hyödytä, vastasi Marcus synkästi ja katkerasti. -- Sanoja tänne ei enää erota -- eikä heidän _yhteistä_ huutoaan pääse pakoon. Vaikka tunkeutuisi maan uumeniin, se soi aina korvissa. -- Oikeassa olet, veli. NÄKYJÄ. Tulen voima näytti yhä yltyneen. Niinkuin nälkäinen, raivostunut hirviö se oli taas nielaissut yhden esikaupungin kuin suupalaksi -- ja ihmiset pakenivat poispäin, kuin takaa-ajetut eläimet, itkien ja parkuen kuin mielipuolet. Kerran, kun ihmisraukkojen huuto hiukan vaimeni, kuului suuren koiralauman haikeaa ulvontaa. Juliuksen kiihottuneessa mielessä tuntui siltä, kuin olisivat kolmen miljoonan murhatun sielut itkeneet tuon suuren rikoksen tähden -- suuren kaupungin hävityksen tähden. He tuijottivat kuin jähmettyneinä: esikaupunkien sytyttyä näytti tulimeri ulottuvan taivaanrannasta toiseen, ja tuon äärettömän ulapan pinnasta hyppivät hurjassa tanssissa tulipatsaat kuin korkeat hyökyaallot -- myrskyävä tulimeri! Miljoonat kipinät kiitivät pilvittäin avaruudessa, puoli maailmaa näytti palavan ja taivas hehkui veripunaisena -- niinkuin sekin olisi värjäytynyt sen viattoman veren paljoudesta, joka tänään oli vuotanut maahan. Marcus tuijotti yhä ääretöntä pätsiä; ajatellen Antoniusta: vuosikaudet tämä oli ponnistellut keksintönsä vuoksi; vuosikaudet suunnitellut, työskennellyt taukoamatta päivät ja yöt -- ja sitten... -- Kun ajattelee, että _hänen_ työnsä avulla tuo kammottavuus on saatu aikaan -- hän puhui itsekseen ja lisäsi epätoivoisesti: -- Tuntuu siltä, kuin -- täytyisi tulla hulluksi. Ja mitä, _mitä_ kaikkea tuolla lieneekään tapahtunut? Muistatko huudon sieltä keskeltä? Marcuksen mieleen tuli, että lähistöllä oli työläisten kaupunginosa, ja nyt hän muisti siellä olleen tuhansia työläisperheitä, joista isät vietiin toissapäivänä kasarmiin. Marcus havahtui kuullessaan, miten Julius äkkiä alkoi katkerasti itkeä. Mutta Marcus ei voinut itkeä, hänellä oli vain sellainen tunne, kuin alkaisi tukehtua. Hän kosketti vaistomaisesti kaulaansa -- ja hänen mieleensä lennähti Antoniuksen raju tempaisu illalla hänen reväistessään kauluksensa rikki. Kauhistuttavan selvästi hän mielessään näkee, miten nuo yksinäiset työläisäidit äsken hypähtivät kauhusta kirkaisten vuoteiltaan. Lapsilauma juoksee itkien äidin turviin kuin linnunpojat emonsa siipien alle. Äiti ottaa pienimmät syliinsä painaen vaaleatukkaiset päät poveansa vastaan, hän peittää isompienkin päät, jotteivät he näkisi noita kamalia leimahduksia -- ja rukoilee kauhusta kalpein huulin apua Jumalalta. Mutta liekit lähenevät nopeasti, lapset alkavat sydäntäsärkevästi huutaa. Räjähdys, helähdys, räiskettä -- ja sinertävä liekki syöksähtää sisään kuin raivokas, notkea peto. Suunnattomalla tulikielellään se nuolaisee ahnaasti; lasten ohuet paidat, heidän vaaleat kutrinsa katoavat silmänräpäyksessä. He huutavat, kiemurtelevat -- hennot kädet mustuvat, käpertyvät... AAMU VALKENEE ENSIMMÄINEN VALONSÄDE. Harmaa syysaamu oli jo valjennut, kello oli yhdeksän. Marcus oli tyytyväinen, että oli antanut Julialle morfiinia: tämä nukkui vieläkin. Aamun kalpeassa kajastuksessa näytti kaikki entistä kauheammalta. Alaston pakolaislauma oli yhä kiihtyneen kuumuuden vaikutuksesta siirtynyt lähemmäksi heitä. Kaikkialta virtasi yhtä mittaa nääntyneitä pakolaisia: puolikuoliaaksi pelästyneitä naisia, itkeviä lapsia, tylsästi tuijottavia miehiä. Vähitellen tuo säälittävä joukko oli lisääntynyt yhä lukuisammaksi -- nyt se lainehti heidän ympärillään yhtenä ihmismerenä. Onnettomien lisäksi saapui ympäristöltä suuria ihmisjoukkoja, läheisestä pikkukaupungista tuli palokunta autoineen, mutta täällä ei ollut mitään _tulelta_ pelastettavissa. Se palasi kiireesti hakemaan vaatteita, ruokaa. Kellään ei ollut mitään syötävää -- ja pienokaiset alkoivat yhä äänekkäämmin itkeä ruokaa. Täydellinen epätietoisuus yhä lisäsi sekasortoa. Langaton lennätinasema, puhelimet, rautatiet, sillat, kaikki oli hävinnyt. Autoillakin pääsi kaupunkiin vain yhtä maantietä myöten. Ihmisraukat näkivät vain tuon suunnattomana helvettinä hehkuvan rovion, mutta miten kaupunki oli siksi muuttunut, ei kukaan voinut oikein käsittää. Heitä kauhisti vielä enemmän se, että _itse kaupungista ei täällä ollut ketään_. Pienestä huvilakaupungista vain muutamia. Jokainen ymmärsi, ettei toisella puolella kaupunkia olevasta savumerestä yksikään pelastunut; syntyi pöyristyttäviä, mielettömiä huhuja. Eräs pelastusosastoista oli saanut tiedon, että _oma_ hallitus oli _julistanut sodan_. Tämä tieto levisi kulovalkeana onnettomien joukkoihin. Epätietoisuuden, kauhun, surun ja hysteerisen hermostuneisuuden lisäksi puhkesi esiin hurja raivo -- joukko näytti taas hullujen laumalta. Marcuksen koneen viereen tuli muutamia alusvaatteihin puettuja nuoria miehiä kysymään, tiesikö hän mitään. Marcus kertoi lyhyesti kaiken muun paitsi vihollisten ja omien pommien laadun sekä matkansa tarkoituksen. Tieto levisi joukossa uskomattoman nopeasti eteenpäin, herättäen raivon ja katkeruuden huutoja. Marcus kysyi mielipuolten olinpaikkaa. Eräs mies katsahti pelokkaasti nukkuvan Julian puoleen ja änkytti sitten käheästi: -- Ne menivät kaikki _sinne_... -- Mitä, onko se mahdollista? änkytti Marcus katkonaisesti. -- Miten ne sinne menivät? -- Siellä oli eräs pitkä, mieletön mies, alkoi nuorukainen hiukan tyyntyneenä puhua, -- joka sanoi olevansa enkeli Mikael ja kehoitti kaikkia uskovaisia seuraamaan itseään tuomiolle ja taivaan iloon Kristuksen luo. Monet uskoivat myös näkevänsä Jumalan. Riemusta huutaen lähti kokonainen lauma juoksemaan johtajansa jäljessä -- ja sinne he hävisivät. Nuorukaisen ääni muuttui yhä käheämmäksi. Ja sitten Marcus kysyi hiljaa: -- Kaikki...? -- Vain muutamat palasivat. He eivät kai olleetkaan hulluja -- olivat vain joutuneet eräänlaisen hysteerisen hurman valtaan. -- Eikö -- eikö kukaan koettanut estää heitä? kysyi Julius tuskasta vääristynein kasvoin. -- Ei, vastasi mies. -- Ja miksi? Heille itselleen oli niin parempi -- ja mitä he olisivatkaan vielä saaneet aikaan? -- Ihme, etteivät kaikki ole tulleet hulluiksi, huomautti vapisevalla äänellä eräs toinen. -- Niin kauhistava yö tämä oli... Marcus otti nenäliinan taskustaan ja alkoi pyyhkiä otsaansa -- se oli kylmästä hiestä märkä. Äkkiä kuului läpitunkeva huuto: -- Lentokone! Kaikki katseet kohosivat yht'aikaa kuin komennuksesta. Tavattoman korkealla näkyi todellakin lentokone -- samassa ilmestyi pilvenhattaran takaa toinenkin, mutta ne olivat niin korkealla, ettei voinut nähdä, kenen lentokoneita ne olivat. Marcus sieppasi jännittyneenä suuren kiikarinsa, ojensi sen lentokoneita kohden ja kalpeni -- vihollisen koneita. Lähin ihmisjoukko tuijotti odottaen häneen. Kun hän ei vastannut, kuului kiihkeitä huutoja: -- Mikä, kenen se on? -- Sanokaa pian! -- En tuota, ei -- siitä nyt, kierteli Marcus. Silloin huudot räjähtivät uhkaavana karjaisuna: -- Sanokaa paikalla! -- Ottakaa se häneltä. -- Pian, pian! Marcus ilmoitti. Parin sekunnin tuskallinen äänettömyys. -- Vihollisten lentokoneita! -- _Vihollisten lentokoneita!_ -- Tulevat tappamaan loputkin. -- Katsokaa, ne pudottavat jotakin! -- Ne pudottavat pommeja! -- Pommeja, _pommeja!_ Nuo huudot kiirivät kaikkialle kauhistuttavana kuin tuomiopasuunan ääni. Se lamautti Marcuksenkin niin, ettei hän ymmärtänyt mitään. Konemaisen nopeasti hän vain riisui nahkatakkinsa ja kääri senkin Julian pään yli -- kuolkoon Julia äkkiä kuulematta, näkemättä... Sekavana hirmumyrskynä pauhasi ja kuohui hänen ympärillään; naiset kirkuivat vääristynein kasvoin, toiset paiskautuivat suulleen maahan ja odottivat vavisten kuolemaa; miehet hyppivät hurjistuneina ja heristivät nyrkkejään mielettömästi ja eläimellisesti karjuen. Marcus katsahti ylös -- ne olivat jo miltei kohdalla. Silloin hän äkkiä hyppäsi ylös rajusti karjaisten: -- Kuolema ja helvetti! Minä olen hullu tolvana! Meillähän on _niitä!_ Julius! Valmiiksi! Hän pani silmänräpäyksessä kaikki moottorit käymään _ilman_ äänensammuttajaa; vasta kun väkijoukko oli kääntynyt, hän väänsi sen kiinni ja viittoen käsillään huusi kaikin voimin: -- Pois tieltä! Pois tieltä! Minä pudotan ne alas! Pois, pois! Silmänräpäyksessä aukeni lentokoneen eteen leveä aukko; mutta se ei ollut vielä tarpeeksi pitkä -- vielä ei pääsisi. Hän huusi kuin hurjistunut: -- Pois! Pois! -- No menkööt sitten päät poikki! Marcus kuuli Julian pelästyneen kirkaisun, näki Juliuksen menevän tytön luokse, katsahti vielä kerran joukkoon ja tarttui kampiin mutisten: -- Ei auta -- ehkä jo pääsenkin... Silloin hän näki kauempana edessään putoavan jotakin, ja samassa kuului omituista suhinaa -- aivan _yläpuolelta_. Marcus sulki silmänsä, ja aivoissa välähti: _pommi!_ Samassa silmänräpäyksessä kuuluikin kummallinen mätkähdys, hän aukaisi silmänsä -- ja aukealla paikalla oli läjä punaisia, painettuja lentolehtisiä. Edemmäksi oli pudonnut jo aikaisemmin; sieltä kuului huutoja, ilohuutoja. Julius hypähti alas ja heitti Marcuksen syliin kokonaisen tukun noita lehtisiä. Marcus oli lukenut vasta pienen osan, kun hänen korvissaan oli kuuluvinaan kummallista huminaa. Hän katsahti sivulleen -- ja aivan kuin hämärän lävitse hän näki huutavia, juoksevia ihmisiä, jotka kaikki tahtoivat saada lukeakseen noita papereita. Oudon tunteen valtaamana hän nousi seisoalleen ja alkoi heitellä julisteita kiihtyneeseen ihmisjoukkoon. -- Lentäjä, lentäjä! Lukekaa! -- Lentäjä! Lukekaa pian! Marcus ei muutamaan hetkeen käsittänyt mitään. Ja sitten hän kuuli kuin unessa oman, mielenliikutuksesta vapisevan äänensä lukevan: "Lukemattomien miljoonien elämä on uhrattu sodan alttarille; kokonaiseen mereen ei mahtuisi ihmisveri, mikä on vuodatettu aikojen kuluessa sadoilla sotatanterilla. Tuhannet kaupungit on poltettu, pommitettu poroksi; vuosisatojen kuluessa luotu taide, sukupolvien uuras työ on monesti muutamassa hetkessä hävitetty. "Mutta vielä koskaan ei ole tehty niin kauhistuttavan julmaa rikosta kuin viime yönä: yksi Euroopan uljaimmista kaupungeista suitsee suunnattomana tuliroviona, kolmen miljoonan ihmisen: naisten, vanhusten ja satojentuhansien viattomien pienokaisten tuskanhuudot ovat siinä sammuneet viime yönä -- siinä palavat parhaillaan heidän ruumiinsa. "Kauheata on ajatella, että tämä rikos on aivan johdonmukainen tulos militarismin kehityksestä; loppumattoman varusteluvimman, räjähdysaine- ja asetekniikan kuumeisen kehityksen on lopulta _täytynyt_ johtaa tähän. Kaikki kävi tavallisessa järjestyksessä: eräs suurvalta julisti sodan, toinen oli valmiina ja pani toimeen hirmuisen hävityksen. Militarismi _saavutti siinä huippunsa!_ Mutta se saavutti myöskin _loppunsa_." Marcus oli lukenut näin pitkälle, kun hänet valtasi viime sanojen vuoksi niin voimakas liikutus, että hänen täytyi hetkeksi vaieta. Ympärillä oli syvä äänettömyys -- lapsetkin olivat laanneet itkemästä, aivan kuin aavistaen jotakin merkillistä. Tulen ahnas kohina vain kuului. "Kolme tuntia takaperin lennähti tieto tästä ympäri maapallon. Ja koko ihmiskunta on värähtänyt kauhusta ja inhosta. Jo parin tunnin kuluttua saapui eri maista tietoja, että miljoonat työmiehet lopettivat heti työnsä. Täällä on militarismin viimeisen rikoksen toimeenpannut hallitus lukkojen takana, ja sodanjulistus on peruutettu." Marcus kuuli, miten hänen äänensä paisui joka sanalla; hän katsahti joukkoon -- nuo äsken tylsinä tuijottavat silmät olivat alkaneet omituisesti hehkua. "Kaikkien maiden sotilaat -- koko maailman työläisten lukemattomat miljoonat! Te olette _eniten_ kärsineet sotien tähden. Veljet -- _teillä on voima!_ Ja nyt on aika _tullut!_ "Ihmiset! "Te kaikki, jotka tahdotte inhimillisyyden ja sivistyksen voittoa: yhtykää tähän taisteluun! Täällä on aloitettu. Vyöryköön se yli koko militaristisen maailman kuin puhdistava ukkosmyrsky! Syöskää maahan verinen raakalaisuus! "Ihmiset! Koko ihmiskunnan todellisesti sivistynyt, jaloin osa! Me huudamme teille inhimillisyyden, sivistyksen, ihmiskunnan hyvinvoinnin ja tulevaisten sukupolvien nimessä, me huudamme viime maailmansodan miljoonien uhrien nimessä; me huudamme niiden kolmen miljoonan nimessä, jotka viime yönä ovat kärsineet mitä kiduttavimman kuoleman -- joiden hiiltyneet ruumiit vielä _tällä hetkellä palavat_: "_Lopettakaa sota"! "Kansainvälinen Sosialistinen sihteeristö. Kansainvälinen armeijain sodanvastustamisliiton pääkomitea. Tähän julistukseen yhtyy: Kansainvälinen Rauhanliitto." Yö oli ollut liian kamala ihmisen kestettäväksi. Miltei kaikki olivat menettäneet omaisiaan; toinen toistaan järkyttävämmät tapaukset olivat raadelleet heidän hermonsa kokonaan pilalle: pienikin ilo olisi aiheuttanut hysteeristä naurua, pienikin vaara olisi ollut heille hirveämpi kuin kuolemantuomio ennen; vain muutamat harvat olivat kokonaan tylsistyneet. Jok'ainoa oli äsken luullut seisovansa pöyristyttävän kuoleman edessä. Mutta nyt kaikki oli muuttunut. Lentolehtistä lukevan nuoren miehen äänessä kuvastui väkevä voima, joka tuntui tulena karkaavan heidän suoniinsa. He unohtivat kamalan yön, omaistensa surun -- he tunsivat vain jotakin salaperäistä riemua ja huusivat kuin juopuneet. Marcus oli samanlaisessa huumaustilassa. Kaikki oli ennen tuntematonta, sekavaa, eräs vanha valkopartainen mies kiipesi lentokoneeseen, syleili häntä kyynelet silmissä ja puhui jotakin vapisevalla äänellä. Marcus muisti vain yhden sanan: "poikani" -- ja hänen kurkkunsa tuntui kumman karhealta. Silloin hän tunsi hennon, vapisevan käden tarttuvan omaansa, ja Julia seisoi siinä kalpeana, haltioituneena ja toisteli värisevällä äänellä: -- Oi Marcus, Marcus, _Marcus!_ Tuossa äänessä helähti salaperäinen riemu, mutta sitten hän näytti muistavan jotakin, hänen katseensa painui alas ja hän alkoi hiljaa, katkerasti itkeä. Marcuksen sydämeen koski kipeästi tuo itku, hän puristi tytön pään rintaansa vastaan kuiskaten hellästi: -- Kaikki tulee vielä hyväksi. Nyt vasta hän huomasi väkijoukon melun ja katsahti hiukan arasti sivulleen. Mutta hän näki, että monet itkien syleilivät toisiaan. Ja se vanha mies, joka äsken kutsui häntä pojakseen, seisoi aivan lähellä katsellen heitä kyyneltynein silmin. Tulimeri pauhasi yhä raivoisana -- mutta ihmisjoukon mieliala oli muuttunut: sen oli _julistus_ saanut aikaan. Lentolehtiset olivat vaikuttaneet onnettomiin aivan kuin virkistävä sade kasveihin, jotka ovat kuivuudesta kuolemaisillaan. Pahin hermostuminen tyyntyi, ihmiset alkoivat taas toivoa, lohduttaa toisiaan, tehdä suunnitelmia -- ja vähitellen alkoi apuakin saapua enemmän. Marcuskin taas reipastui. Kun Julia ilmoitti, että heillä oli maakartano, jonne hän mielellään menisi, jos vain pääsisi, Marcus teki nopeasti suunnitelman: ensin lähimpään suurkaupunkiin hakemaan apua kodittomille, sieltä J:n kaupunkiin samalle asialle; Julia jää sinne yöksi, hän lähtee X:n pääkaupunkiin kokoukseen ja palaa huomenna takaisin -- ja sitten hän vie Julian lentokoneella kauas maaseudun rauhaan, kunnes pahin sekasorto on ohi. Seisomaan nousten Marcus ilmoitti väkijoukolle suunnittelemansa matkan, ja kaikkialta kuului äänekkäitä hyväksymishuutoja. Miehet raivasivat nopeasti tilaa, Julia istahti Marcuksen viereen, ja tämä pani moottorit käymään. KORKEUTEEN. Marcus ohjasi ensin loivasti viistoon, mutta kun eteen tuli näkymätön savumuuri eikä hän viitsinyt enää kiertää, hän pani koneen täyteen vauhtiin ja tarttui lujemmin peräsimeen. Julia oli urhoollisesti koettanut olla kylmäverinen, mutta kun lentokone yht'äkkiä hurjasti syöksähti _ylöspäin_ -- pakeni veri hänen kasvoiltaan ja hän tarttui äkkiä suonenvedontapaisesti Marcuksen käsivarteen. Hän rauhoittui tosin tuntiessaan jäntevän käsivarren järkkymättömyyden. Hän hymyili hiukan sulkien silmänsä hetkeksi, ja muutaman silmänräpäyksen aikana lennähti hänen mieleensä kokonainen sarja ihania kuvia: he kulkevat käsikkäin, _vihdoinkin_ hän saa nojautua tuohon voimakkaaseen mieheen. He astelevat hiljalleen meren rannalla. Ei, _täällä_ he ovatkin! Eikä hän välitä vähääkään, vaikka paikalla putoaisi -- kun vain saa _yhdessä_ pudota -- turvautua häneen. -- Pelkäätkö? hän kuuli äkkiä sydämellisen äänen. Hän havahtui unelmistaan, katsahti Marcusta loistavin silmin ja kuiskasi aivan kuin huumaantuneena: -- En -- en minä _nyt_ pelkää! Sitten hän hämmentyneenä rohkeudestaan käänsi kasvonsa toisaalle. Marcus tunsi taas oudon tunteen valtaavan sydämensä. Hän aukaisi jo suunsa sanoakseen jotakin, mutta silloin hän näki Julian tuijottavan alaspäin ja kuuli tämän hämmästyneenä huudahtavan: -- Mitä, katsokaa! Syvällä alapuolella näkyi jotakin peloittavan suurenmoista. Virta -- peninkulmia leveä virta -- ikään kuin _hehkuvaa metallimassaa_. Siinä näkyi tummanpunaista rautamalmia, valkeanhehkuvaa terästä, harmahtavaa lyijyä, häikäisevän keltaista kultaa; toisinaan nousi pinnalle pikimustia läiskiä, likaisena kuonakerroksena. Poreillen ja kuohuen näytti tuo kammottava koski vyöryvän eteenpäin -- _eikä sen loppua näkynyt_. -- Mitä -- mitä tuo on? sopersi Julia kalpein huulin. -- Savua -- siinä menee meidän pääkaupunkimme! vastasi Marcus värisevällä äänellä. -- Mutta -- sehän hehkuu? sanoi Julia liikutuksen vallassa. -- Aurinko! Julia huudahti hiljaa. Nyt vasta hän huomasi, että aurinko paistoi siniseltä taivaalta -- ja maassa oli taivas ollut täydessä pilvessä! -- Kuinka korkealla olemmekaan? hän kysyi jännittyneenä. Marcus vilkaisi korkeusmittariin ja vastasi tyynesti: -- Kolme kilometriä. Julia katsoi tuota suurenmoista näkyä aivan haltioituneena koneen syöksyessä eteenpäin hurjaa vauhtia. Julius huokasi raskaasti; hän ei puhunut sanaakaan -- hän näytti sairaalta. Ensimmäisen määräpaikan piti olla nyt lähellä, ja Marcus pelkäsi että kaupunki olisi peittynyt savuun. Hetken kuluttua alkoi osa kaupunkia näkyä: toinen puoli näytti hukkuneen tuohon äärettömään savuvirtaan! Laskeutumiskenttä oli kuitenkin savuton. Heti kun he olivat laskeutuneet, Marcus kysyi vartiosotilailta, mikä tavattoman suuri kansanjoukko N:n torille oli kokoontunut. Hän sai tietää, että siellä oli kokous -- kaupunki oli täydelleen vallankumouksellisten hallussa! Sotaväestä olivat vain muutamat osastot ensin ryhtyneet vastarintaan, mutta sitten antautuneet. Tieto täytti heidän sydämensä ilolla, ja Marcus huudahti reippaasti: -- Odottakaa te vain täällä! Minä menen toimittamaan asiani -- ja sitten lähdemme mahdollisimman pian I:hin! Kapinallisten sotilasautolla hänet lennätettiin nopeasti torille. Juuri kun hän saapui sinne, kuului korviasärkevä huuto, josta erotti vain joitakin sanoja: -- Alas sota! -- Alas murhaajat! -- Alas, alas! Marcus oli tuonut mukanaan suuren tukun julisteita, mutta täällä niitä oli miltei jokaisen kädessä! Ja hänestä tuntui, että kaupungin puoli miljoonaa asukasta oli kokoontunut tähän torille; kaikkialla väkijoukossa oli sotilaita -- tuo näky saattoi hänen sydämensä sykkimään ilosta! Nyt hän huomasi, että miltei toisella puolella toria seisoi puhujalavalla mies, joka alkoi taas jatkaa huutojen keskeyttämää puhettaan: -- Kun ajattelee, että täytyisi palata entiseen, niin luulee tukehtuvansa, tulevansa hulluksi -- Tuntuu kuin koko luomakunta, koko maailman avaruus värisisi tuskasta ja inhosta. -- Sillä tuo savu, tuo kamala käry nousee miljoonien ihmisten ruumiista! On aivan kuin kuuluisi tuosta kitkasta pienten lasten tukehtuneita hätähuutoja... Marcus huomasi nyt vasta, että torillakin oli savua. Marcus ei ollut koskaan senhajuista savua tuntenut -- se _oli_ ihmislihan käryä. Puhuja huusi taas läpitunkevalla, tuskan värisyttämällä äänellä: -- Vaikk'ei sitä kuulisikaan -- niin he huutavat sittenkin! Niin kauan kuin sotia on maan päällä, tulevat nuo sadattuhannet naiset ja pienokaiset huutamaan vihlovalla, tukehtuneella äänellä: Alas sota! Lopettakaa vihdoinkin joukkoteurastukset! Lähetti oli heti hänen tultuaan juossut hakemaan jotakin vallankumouksellisten johtajaa. Marcus näki kuin unessa, että auton viereen tuli muutamia miehiä. Hän selitti lyhyesti asiansa, ja miehet lupasivat heti lähettää parisataa autoa viemään apua. Juuri kun auto lähti liikkeelle, kajahti tuhansista kurkuista jatkuva mahtava huuto: -- Pois sota! Pois sota! Marcus palasi takaisin lentokentälle kertoen järkyttyneenä ja riemukkaana, mitä oli kuullut ja nähnyt. Suuri ilo täytti jokaisen mielen, ja Marcus jatkoi aivan kuin haltioituneena: -- Nuo uhrit eivät siis olekaan kuolleet turhaan -- heidän tuhkastaan nousee uusi, onnellisempi elämä... Julia alkoi hiljaa itkeä. Hetken kuluttua he lähtivät täyttä vauhtia toista määräpaikkaansa kohden. ONNI KUOLEMAN KESKELLÄ. Kun he lähenivät I:n kaupunkia, Marcus muisti, että siellä oli viime vuonna valmistunut suuri loistohotelli, johon tulevaisuutta silmällä pitäen oli rakennettu täydellinen laskeutumiskenttä lentokoneille. He päättivät mennä suoraan sinne. Marcus oli äsken pyytänyt Juliusta, että tämä lähtisi heti heidän kaupunkiin saavuttuaan jonnekin suureen muotiliikkeeseen ja käskisi tuoda sieltä joitakin naisten pukuja. Marcus oli Antoniuksen neuvosta jokaiseen uuteen koneeseen itse valmistanut erään aivan pienen, helposti irtautuvan kappaleen, jota ei ollut piirustuksissa; se teki koneen käyttökelvottomaksi, kun se irroitettiin, eikä koneesta näyttänyt puuttuvan mitään. Nyt hän otti sen ja pisti taskuunsa. Kun Julia nousi seisomaan, Marcus näki, että hänen kalpeat kasvonsa vääristyivät tuskasta ja hän istahti uudelleen. Marcus kuiskasi muutaman sanan Juliukselle, joka riensi edellä hotelliin. Ja kun tämä ilmoitti, että valtakunnan ilmavoimien komentajan apulainen oli saapunut kaupunkiin loukkaantuneen rouvansa kanssa ja tarvitsi huoneiston, muuttui ovenvartija tavattoman kohteliaaksi ja esitti hienoimman huoneistonsa: neljä huonetta, ikkunat kadun puolella ja loistava näköala yli kaupungin kahdeksannesta kerroksesta. Julius suostui, ja hetken kuluttua Marcus tuli kantaen sylissään Juliaa. Hissi lennätti heidät nopeasti ylös korkeuteen; ovenvartija ja palvelijat aukaisivat kunnioittavasti kumarrellen ovet ja sulkivat ne heti, kun Marcus oli astunut taakkoineen sisään. Marcus näki, että Julia oli vieläkin raukea ja kalpea, ja hänet valtasi syvä sääli ja hellyys. Mitään ajattelematta hän istahti pehmeään sohvaan pidellen yhä Juliaa sylissään kuin pientä lasta. Julia alkoi hengittää nopeammin; kun hän katsahti Marcusta loistavin silmin, valtasi Marcuksen taas tuo sama, omituinen tunne: aivan kuin tyttö olisikin ollut Aurelia -- nimi vain oli toinen; niinkuin hän ei enää surisikaan samalla tavalla kuin ennen -- ikään kuin ei olisikaan mitään _kadottanut_. Marcus tunsi piston sydämessään: kuinka hän voi noin katkerasti loukata Aurelian muistoa... Mutta aikaisempi tunne ei haihtunut. Juuri silloin hän tunsi, että Julia puristi hiukan hänen kättään ja kuiskasi sitten hiljaisella, värisevällä äänellä: -- Marcus -- nyt minä tahtoisin _kuolla_. -- Miksi -- miksi niin? änkytti Marcus hämmästyneenä. -- Olen niin sanomattoman onnellinen! Te elätte, _elätte!_ Ja kun -- kun olen teidän sylissänne... Viime sanat hän kuiskasi tuskin kuuluvasti ja loi katseensa alas. Mutta heti hän taas katsahti Marcuksen silmiin ja puhui ikään kuin yliluonnollisen hurman ja riemun vallassa: -- Ei minulle enää _koskaan_ tule näin onnellista hetkeä. Sen tähden tahtoisin nyt juuri -- _tällä hetkellä_... Ja jos kuoleman jälkeenkin olisi jotakin -- niin ei Jumalakaan hennoisi heittää minua tuskaan -- kun viime hetkeni maan päällä olivat näin ihanat -- elämäni ihanimmat... Hänen sointuva äänensä alkoi vavista yhä enemmän, ja hänen silmänsä tulivat täyteen kyyneleitä. -- Julia, Julia, sopersi Marcus miltei tukahtuneesti. Tuhannet tunteet risteilivät hänen sydämessään; hän muisti hämärästi, että myös Aurelia oli viimeisenä iltana puhunut jotakin kuolemasta. Oliko olemassa jotakin yliluonnollista -- oliko sisaruksilla sama sielu? Ja hän tunsi yht'äkkiä _rakastavansa_ Juliaa. Hän koetti vieläkin karkottaa tuota tunnetta, mutta ei voinut. Kaikki hänen ajatuksensa sekaantuivat -- hän tunsi vain sydämensä olevan tulvillaan -- ja kuiskasi värisevällä äänellä: -- Rakkaani -- sinä et saa puhua noin! Armaani... Tytön ruumis värähti hänen sylissään kuin sähköiskusta, ja poskille syttyivät punaiset ruusut. -- Mitä sinä sanot? hän sopersi vapisevin äänin. Ja hänen ruumiinsakin tuntui hiukan vapisevan. Marcus puristi tytön rajusti rintaansa vastaan, suuteli häntä kiihkeästi ja kuiskasi: -- Rakkaani -- sinä et saa _koskaan_ kuolla... Kyynelet nousivat Julian silmiin, mutta hän hymyili onnellisena ja sopersi hiljaa, tulisesti: -- Marcus --. Tämä on aivan kuin kaunista unta... He olivat kauan ääneti katsoen vain toisiinsa. Eivätkä he muistaneet niitä kauheita onnettomuuksia ja tuskia, joita heidän oli täytynyt kokea. Vihdoin Julia puhui hiljaa ja surullisesti: -- Nyt Aurelia olisi iloinen, jos voisi vielä tuntea -- ja tietäisi tämän... Marcus säpsähti kuin rikoksesta yllätetty pahantekijä kuullessaan vainajan nimen ja kysyi hiukan käheällä äänellä: -- Mistä sinä tiedät sen? -- Hän puhui siitä samana iltana, kuin hänet vietiin ja hän antoi... Julia kohoutui hiukan, aukaisi nopeasti turkin, ja sitten hän hiukan punastuen veti poveltaan ohuen, kultaisen medaljongin ja otti siitä tavattoman pienen, sinetillä suljetun kirjekuoren. Marcus aukaisi sen vapisevin sormin ja luki seuraavaa: "Rakas! "Jos minä joudun pois, niin älä vain saata itseäsi ikävyyksiin minun tähteni. Marcus: anna Julian _olla se_, jota minä en voinut olla -- minä pyydän sitä! Hän on hyvä, parempi kuin minä, ja hän rakastaa sinua! Ja jos te joskus iltaisin kahden istuessanne muistelette minua -- niin muistelkaa ilman surua. Sillä Marcus: _hän_ on sinulle silloin _sama kuin minä_. Rakasta häntä, niinkuin minäkin häntä rakastin. "Jos minun elämäni täytyy sammua, niin sammuvissa ajatuksissani olette viimeisinä -- _te molemmat_. "Aurelia." Marcus oli muuttunut aivan kalpeaksi, mutta kun hän taas katsoi tyttöä, syöksyi veri uudelleen hänen poskilleen. -- Rakas, pieni tyttöseni, kuiskasi Marcus kiihkeästi. -- Miksi salasit minulta tämän? Pitkät mustat silmäripset vaipuivat alaspäin, ja poskille nousi taas puna. -- Minä aavistin -- Aurelian puheista, mitä siinä oli, ja kun olin varma, ettet minua rakasta -- niin en _voinut_ sitä antaa. -- Mutta rakkaani! Minä olen sen tähden tehnyt erään vääryyden... -- Onko siinä jotakin -- jotakin sellaista? Etkö näytä minulle --? änkytti Julia pelästyneenä, ja hänen kätensä alkoivat vavista. Marcus sanoi hämillään: -- Näytän sitten myöhemmin. Mutta sen vääryyden olen tehnyt juuri sinulle, Julia, kun... -- Ooh! Et sinä mitään vääryyttä ole tehnyt! huudahti Julia hellästi, ilostuen. Marcus oli omituisen liikuttunut, hän tunsi epämääräistä katumusta ja ihmettelyä. Ja nyt hän käsitti, että oli jo kauan rakastanut Juliaa, vaikk'ei ollut sitä ymmärtänyt -- eikä _tahtonut_ ymmärtää. Hän katsoi rakastettuaan silmiin ja kysyi hiljaa, epäröiden: -- Tiesikö hän, että -- sinä pidit minusta? -- Tietysti hän tiesi! huudahti Julia innostuen. Ja sitten hän puhui lapsellisen naiivisti ja avomielisesti muistojensa valtaamana: -- Jo siellä iltakutsussa me aloimme molemmat pitää sinusta. Kun Aurelia sitten ilmoitti, että sinä häntä rakastit -- en minä ollut vähääkään katkera; minä sanoin vain miten paljon sinusta pidän ja sitten me itkimme yhdessä -- sillä minä rakastin häntäkin. -- Julia -- rakkaani, kuiskasi Marcus liikuttuneena. Enkä minä tietänyt tulla edes tapaamaan sinua... -- Minä kyllä tapasin useasti sinut -- kaukaa! puhui tyttö hämillään ja hymyili onnellisena. -- Minä kävin usein lentokentän laidalla ja näin, kun sinä lensit... Jospa tietäisit, miten vapisin silloin paraatissa, kun sinä pudottauduit sillä tavoin -- ja kun sitten hävisit ylös näkymättömiin -- Ja kun sinä olit vangittuna -- en minä paljoa nukkunut siihen aikaan -- kun vielä Aureliakin oli vankilassa. Ja minä olen ikävöinyt sinua niin kovin .. Marcus näki tytön hennon poven kohoilevan kiivaasti, näki sädehtivien silmien kyyneltyvän, ja hän ymmärsi äkkiä, ettei kukaan olisi voinut rakastaa häntä sellaisella rakkaudella kuin tuo tyttö -- ja hänen oma rakkautensa tuntui kasvavan satakertaiseksi. Hän oli sen tietämättään tahtonut tukahduttaa -- mutta nyt se tuntui tulena syöksyvän hänen sielunsa ja ruumiinsa lävitse. Hän puristi tytön rajusti rintaansa vastaan ja toisteli tulisesti ja hellästi: -- Julia -- Julia -- Julia! Silloin kuului koputusta, ja Marcus kantoi Julian nopeasti ja äänettömästi toiseen huoneeseen. Hän palasi heti ja huusi: -- Sisään! Ovesta astui Julius seurassaan hieno muotiompelijatar -- ja jäljessä kolme juoksupoikaa kantaen joukoittain koteloita ja pieniä laatikkoja! Marcus pyysi neidin tavaroineen menemään heti Julian huoneeseen. Ja sitten hän sanoi sydämellisesti hymyillen: -- Kylläpä sinä veli sait tulemaan tänne koko muotikaupan! -- Kyllä siinä oli juoniteltava -- sillä kaupat on suljettu. Mutta sain lopulta sittenkin... Kun muotineiti oli lähtenyt, aukeni sisähuoneen ovi, ja Julia astui sisään pukeutuneena yksinkertaiseen, hienoon pukuun. Marcus hämmästyi sanattomaksi; nyt hän vasta oikein huomasi, mikä muutos Juliassa oli tapahtunut! Hän oli aina tottunut ajattelemaan Juliaa erikoisen kauniina tyttönä -- mutta nyt hän näki nuoren, ihanan naisen! Julian sorja vartalo näytti vielä solakammalta ja notkeammalta kuin ennen, kapeat kasvot entistä hienommilta, henkevämmiltä -- ja mustista silmistä sädehti salaperäinen, sanoin selittämätön sulo, joka voi syntyä vain surusta ja sisäisistä kärsimyksistä. Ja kun hän hymyili vienosti punastuen, näyttivät hänen poskensa läpikuultavilta, jostakin harvinaisesta kivestä veistetyiltä. -- Marcuksesta tuntui, ettei hän koskaan ollut nähnyt niin hurmaavan kaunista naista! Niin, hän oli vielä kauniimpi kuin Aurelia --. Marcus ehdotti että he menisivät yhdessä aamiaiselle -- ja se hyväksyttiin. Silloin Julius hienotuntoisena nousi ja sanoi toimekkaasti: -- Minä lähden varaamaan hyvät paikat! Kun ovi oli sulkeutunut, kiiruhti Marcus Julian luokse ja suuteli häntä kuiskaten kiihkeällä hellyydellä: -- Rakas -- se mitä nyt sanon, on vanhaa, mutta minun täytyy se sittenkin sanoa: Sinä olet kaunis! -- Marcus! koetti tyttö moittia, mutta hänen hymynsä, sädehtivät silmänsä ja hohtavat poskensa kuvastivat vain hellyyttä, onnea. Molemmat näyttivät rajattoman onnellisilta -- niinkuin ei olisikaan ollut käynnissä hirveä taistelu. He olivat vielä niin _nuoria_. Kun Julia Marcuksen käsivarteen nojautuen hiljaa astui hotellin loistavaan ruokasaliin, herätti hän tavatonta huomiota. Kun saatiin tietää, että hän oli pelastunut yöllisestä tuhosta, ja nähtiin hänen vielä ontuvan, muuttui tuo mustapukuinen pääkaupungin kaunotar jokaisen silmissä yhä mieltäkiinnittävämmäksi -- kaikkien katseet kääntyivät häneen. Siellä oli myös pieni ryhmä upseereja. Marcus tunsi epämääräistä vastenmielisyyttä kuunnellessaan heidän äänekästä varmuuttaan. Useimmat siviilihenkilöt sen sijaan näyttivät synkiltä ja epävarmoilta. Erään herran puheesta hän sai tietää, että suuri osa asukkaista, varsinkin rikkaimmat, olivat tänä aamuna paenneet kaupungista. Hetken kuluttua tuli itse ravintolan johtaja Marcuksen luo ja sanoi kohteliaalla, salaperäisellä äänellä: -- Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne lukea muutamia äsken tulleita sähkösanomia, joita on käsketty antaa tilapäisesti täällä oleville korkeammille upseereille? -- Olkaa hyvä ja tuokaa! hän vastasi tyynesti. -- Heti paikalla, teidän ylhäisyytenne! Mies kiiruhti pois, ja Marcus hymähti pilkallisesti: -- Kylläpäs minä olen kohonnut! Jospa nyt sitten saisi vastineeksi joitakin todenmukaisia tietoja. Hetimmiten tarjoilija ne toikin -- kannellisessa ruoka-astiassa! Marcus asetti ne sanomalehden päälle, niinkuin olisi sitä lukenut. Päällimmäisessä oli raportti eräästä pikkukaupungista, jossa kapinalliset olivat voitolla. Toisessa ilmoitettiin kaiken olevan vielä epätietoista. Ja kun hänen seuralaisensa jännittyneinä odottivat, sanoi Marcus hiljaa vain yhden sanan: -- Hyvin. Mutta kolmas sähkösanoma vaikutti häneen kuin nyrkinisku vasten kasvoja! Sen sisältö oli seuraava: "Taistelu jatkuu. Neljäsosa sotilaista kapinallisten puolella. Olemme tykkitulella valloittaneet niiltä yhden kaupunginosan. Se palaa. Niiltä kaatunut 5 000 -- meiltä 63. Me voitamme!" Seuraavassa kapinalliset hiukan voitolla; viidennessä häilyi voitto sinne tänne -- hallituksen joukot odottivat tykistöä. Mutta kuudes oli aivan pöyristyttävä; siinä kerrottiin, että O:n kaupungissa kapinalliset olivat sulkeutuneet erääseen tehtaaseen, ja kun he eivät poistuneet muuten, ammuttiin sinne maaherran käskystä ammuksia -- ja kaikki paloivat. Kapinalliset olivat kostoksi "koonneet suunnattoman suuren raa'an joukon", piirittäneet maaherran talon ja polttaneet sen omistajineen poroksi. Osoitteeksi joukon hurjasta raivosta mainittiin, että eräs sosialisti, joka oli kehoittanut heitä luopumaan aikeistaan, iskettiin paikalla kuoliaaksi; ja virkamiehiä oli surmattu kymmenittäin. Samalla hetkellä kajahti jossakin kauempana kiväärinlaukauksia; ammunta kiihtyi yhä ankarammaksi. Hetken kuluttua niitä alkoi kuulua toisaaltakin. Marcus päätti lähteä katsomaan, mutta eteisessä tuli häntä vastaan eräs insinööri, jonka hän oli kauan tuntenut. Marcus puristi kiihkeästi hänen kättään ja kysyi kahakan yksityiskohtia. -- Tämä ei ole vielä mitään, vastasi insinööri kiihtyneenä. -- Mutta minä pelkään jotakin, jotakin kamalaa -- sillä koko kaupunki on palkkajoukkojen vallassa. Sen jälkeen kun niiden kasarmi viime kuussa valmistui miltei linnoitukseksi, ei niille... -- Linnoitukseksi? keskeytti Marcus hämmästyen. -- Niin, kuvittele vain suurta, nelikulmaista rakennusta, jonka betoniset ulkoseinät täydellisesti kestävät pikatykin tulta, jonka ikkunoina on vain ampuma-aukkoja ja muurin reunat täynnä pikatykkejä ja konekivääreitä! Ja kun se on korkealla kukkulalla, niin todellisuudessa se vallitsee kaupunkia kuin entisajan ryövärilinna ympäristöään. Sen tähden ei täällä ole uskallettukaan mitään. -- Todellakin! mutisi Marcus huolestuneena. -- Luuletko todella, että ne... -- Minä todella pelkään, veli! Ajattele: tuolla torilla vähintään satatuhatta ihmistä -- jospa ne panssariautoilla piirittäisivät koko kaupunginosan -- Nykyinen päällikkö on kerran ennen tehnyt sellaista -- ja niiltä voi muutenkin odottaa mitä tahansa. Marcus tuijotti hetken synkästi eteensä ja lausui sitten päättävästi: -- Sitten mekin jäämme vielä tänne -- toistaiseksi... Hän pyysi ystävänsä samaan pöytään ja selitti lyhyesti, miten Julia oli pelastunut. Julia ilostui suuresti nähdessään insinöörin ja kysyi, oliko hänen rouvansa mukana -- tämä oli Julian entinen kotiopettajatar. Mutta insinööri kertoi tyytyväisenä, että oli aamulla lähettänyt hänet lasten kanssa kauas maalle. TELOITTAJAT TYÖSSÄ. Oli kulunut noin puoli tuntia, he olivat juuri lopettaneet kahvinjuontinsa, kun taas alkoi kuulua kiivasta kivääritulta -- jostakin aivan lähistöltä. He kiirehtivät kaikki neljä ylös huoneistoonsa, joka oli kulmahuone. Sieltä olikin mainio näköala, sillä hotellirakennus sijaitsi ylängöllä. Kaupungista johtavan valtakadun erotti laaja hotellille kuuluva huvipuistikko; tämä lisäsi yhä näköalan laajuutta: koko kaupunginosa kymmenine sivukatuineen näytti lepäävän siellä alhaalla, syvyydessä -- ikään kuin tavattoman suuri kartta! Mutta suuri oli siinä esiintyvä näytelmäkin. Lukematon ihmisjoukko vyöryi esikaupunkeja kohden leveätä valtakatua myöten; _itse katu_ näytti liikkuvan mustana koskena -- ja avuttomina kuin rantaan sidotut veneet seisoivat kadun syrjillä auto- ja raitiotievaunurivit. Laukaukset kuuluivat esikaupungilta päin, jonne joukko kulki. Ja sitten he näkivät kaukaiseen kadunristeykseen ilmestyvän muutamia panssariautoja, jotka alkoivat hurjasti ampua; sieltä kuului huutoja, näkyi kohotettuja käsiä. Joukko pysähtyi, se alkoi haarautua sivukadulle, niinkuin kauhean suuri, monipäinen hirviö -- mutta sieltäkin puuskahti vastaan laukausten myrsky! -- Niin käy kuin ajattelinkin! sanoi insinööri käheästi. Kun Julia sai kuulla insinöörin mielipiteen, huudahti hän kiihottuneena: -- Mutta ei kai ihmisiä sentään ihan syyttömästi saa ampua! -- Ei ei! puhui insinööri karmivan katkerasti. -- Ei tietystikään syyttä! Mutta tuo ihmisjoukko on aivan varmasti ruvennut _mellakoimaan!_ Hyökännyt jonkun poliisin tai palkkasoturin kimppuun! Täkäläisten palkkajoukkojen päällikkö on todellinen kyky siinä suhteessa! Osa ihmisjoukoista oli kääntynyt toisille sivukaduille ja palasi takaisin -- kaikki tiet oli tukittu! Silloin näytti hurja raivo valtaavan ihmiset. Villisti huutaen tuo mahtava joukko lähti juoksemaan valtakatua myöten -- se näytti pauhaavalta hyökyaallolta, joka vyöryy yli maitten särjettyään patonsa. Mutta silloin yhtyi konekiväärien kuoroon vielä tykkien terävä jyrinä... Marcuksesta tuntui ensin, ikään kuin olisi nähnyt eilisiltaisen näyn -- mutta hän ymmärsi heti, että tämä oli sata kertaa hirmuisempaa! Eilen olivat kaikki marssineet laulaen eteenpäin, mutta tuolla oli naisia, vieläpä lapsiakin ja... Julia muuttui lumivalkeaksi, ja insinööri puri hammastaan -- alhaalla tapahtui nopeasti kauheita. Joukon alkupää koetti seisahtua, ihmiset huusivat kohotetuin käsin -- mutta takaapäin ryntäävä joukko ei kuullut, ei käsittänyt... Se painoi lumivyöryn voimalla, heidän _täytyi mennä eteenpäin_ -- ja kaatua tykkien ja konekiväärien säälimättömään tuleen -- _yksikään_ ei edennyt. Lopulta alettiin huomata, että jotakin oli hullusti -- joukko pysähtyi. Nyt se haarautui sivukaduille. Mutta silloin muuttui näytelmä uskomattomaksi, sekavaksi painajaisuneksi. _Kaikkia katuja_ myöten lähenivät panssariautot turvatonta joukkoa kohden -- aivan kuin suunnaton puristuskone, joka syleilyssään murskaa kallionlohkareet, ratakiskot -- _kaikki_... Joukko puhkesi hirvittävään hätähuutoon, syöksyen sinne tänne mielettömän kauhun vallassa -- aivan kuin sutten piirittämä lammaslauma. Se koetti tunkeutua porteista mutta edessä oli vain rautaportteja -- ja kaikki suljettuja! Hotellinkin huvipuistoon johtava portti kajahteli iskuista, kumisi tuskanhuutojen säestämänä ikään kuin jokin kaamea kuoleman kello. Mutta turhaan, turhaan!... Koneiden jyrinä ja särinä vain kiihtyi yhä kauheammaksi, niiden ristituli alkoi tehdä pöyristyttävää jälkeä. Ne lähenivät yhä aseetonta joukkoa hiljalleen -- kuin julmat jättiläishämähäkit, jotka ahnaina ja säälimättöminä lähestyvät verkkoihin takertuneita uhrejaan... Mutta nyt Marcus muuttui kalman kalpeaksi, hypähti seisoalleen, huudahtaen päättävästi: -- Ei -- tuo ei _saa_ jatkua! Sitten hän nopeasti otti matkalaukustaan konepistoolin, patruunalippaineen, antoi ne insinöörille ja käski lyhyesti: -- Sinähän osaat käyttää tätä. Jos tarvis tulee, niin puolusta häntä viimeiseen saakka. Ja kun olen noiden pyövelien kohdalla, niin menkää pois ikkunan äärestä -- ne särkyvät... -- Täällä asti? kysyi insinööri ihmetellen. -- Tee kuten sanoin! kuului nopea vastaus. Julia oli tahtomattaan hiljaa huudahtanut. Marcus tarttui hänen käteensä ja sanoi hellästi: -- Ja sinä Julia -- älä pelkää!.. Ole valmis lähtemään kymmenen minuutin kuluttua. Palaan silloin! Julius seisoi jo ovella, ja he lähtivät alas. -- Marcus! huudahti Julia kuolemankalpeana ja aikoi juosta hänen jälkeensä. Mutta insinööri tarttui hänen käsiinsä ja sanoi lempeästi: -- Rakas, pieni ystäväni! Te ette saa estää häntä; ajatelkaa -- hän voi ehkä pelastaa kymmenientuhansien ihmisien elämän! -- Niin, niin... Julia oli kauhean tuskan vallassa: jospa ne ampuvat _hänet_...? Hän putoaa -- koneineen -- ooh! Mutta jos hän voi pelastaa heidät...? Se olisi suuri hyvätyö. Kuin unessa hän tunsi, että insinööri kääri paksun huivin monin kerroin hänen päähänsä. Hän alkoi hirveästi vavista. -- Älkää nyt! Olkaa vain rauhallinen... Tulkaa toiseen huoneeseen! -- Ei, minä tahdon nähdä, kuinka hänelle käy! huudahti Julia kiihkeästi ja meni ikkunan ääreen. Julia katsahti ylöspäin -- ja siellä, huimaavan korkealla näkyi hänen rakastettunsa kone! -- Se on pian kohdalla... Tulkaa siis hiukan sivuun -- koska hän tahtoi! Insinöörin ääni tuntui vapisevan jännityksestä ja hän tarttui Julian käteen, vetäen tämän ikkunanpielen taakse. Leimahdus, jyrähdys, helinää, kirkaisuja -- ja mahtava hotellirakennus vavahti heidän allaan kuin arka hevonen ruoskaniskusta. Kun he tointuivat, ei ikkunassa ollut ainoatakaan lasinsirua -- kaikki lattialla! -- Mitä -- mitä...? änkytti insinööri kalveten; hän hieroi silmiään -- ja katsoi uudelleen kuin jähmettyneenä. Sileällä kivikadulla, missä muutama sekunti sitten oli ollut neljä suurta, tultasylkevää panssariautoa -- _siinä ei nyt ollut mitään_... Hän katsoi kiikarilla: laakea, musta syvennys keskellä katua ja sen pohjalla paksu likavesiputki paljastuneena, särkyneenä... Leveän kadun kumpaakin puolta reunusti sillä kohtaa matala puurakennus; niiden katot olivat lentäneet tiehensä kuin peloittavan pyörremyrskyn kynsissä, ja kaikki lähitalojen ikkuna-aukot ammottivat tyhjinä ja mustina kuin pääkallon silmän aukot... Insinööri tarttui lempeää väkivaltaa käyttäen Julian käteen ja vei hänet sisähuoneeseen, sanoen tyynesti: -- Kas niin, pieni ystäväni! Valmistautukaa siis lähtemään! Ilmoitan heti teille, kun hän lähtee tännepäin. -- Niin, sanokaa! huudahti Julia, ja alkoi pukea päällystakkia ylleen. Taas räjähti! Mutta se oli toisella puolella, eikä vaikuttanut hotelliin niin ankarasti. Insinööri meni kiireesti Julian luokse ja sanoi vilkkaasti: -- Nyt hän kääntyi tännepäin! Hän tulee pian! ALKAVA ELÄMÄ. HÄVITYKSEN LINTU. Marcus syöksähti sisään kuin tuulispää; hänen jäntevät kasvonsa hohtivat, silmät hehkuivat, hän tarttui ystävänsä käteen, lausuen lyhyesti ja nopeasti: -- Kiitos, viivy täällä hetkinen -- turvallisuutesi vaatii sen. Nyt lähdemme, Julia. Hyvästi! Hän sieppasi laukkunsa, jonka insinööri jo oli pannut kuntoon, tarttui Julian käteen -- ja he lähtivät yhdessä. Julian mielestä tapahtui kaikki pyörryttävän nopeasti. Hissi pudotti heidät alas, ruokasalin lävitse mennessään Marcus heitti mitään puhumatta suuren setelin kassanhoitajalle -- ja sitten suoraan lentokentälle. Julius odotti koneessa, ja juuri kun Julia oli istahtanut Marcuksen viereen, hän tunsi ruumiinsa jähmettyvän: hotellista juoksi neljä upseeria revolverit kädessä; he olivat aivan kalpeita raivosta ja etummainen huusi käheällä, uhkaavalla äänellä: -- Oletteko te...? Mitä tämä merkitsee, herra kapteeni? Mutta silmänräpäyksessä Marcus ojensi pistoolinsa heitä kohden, ja hänen äänensä kajahti kylmänä ja läpitunkevana kuin laukaus tyynenä pakkaspäivänä: -- Seis, hyvät herrat! _Älkää liikuttako käsiänne!_ He seisahtuivat, ja Marcus viittasi taakseen, jossa Julius oli valmiina konepistooli kädessä. Sitten hän pani moottorit käyntiin. Julia oli vieläkin kuin puutunut; hän ei edes huomannut, että he kohosivat ylöspäin. Mutta sitten tapahtui jotain hirvittävää. Ensin kuului koneen panssarissa terävää rapinaa, kaukaista konekiväärin särinää -- sitten omituinen voihkaus ja Juliuksen hätäinen, soinnuton ääni: -- Lentokoneita -- _veljeni_, minä kuolen, sano... Sitten ääni katkesi käheästi korahtaen. Hätkähtäen Marcus käännähti, näki Juliuksen tarttuvan rintaansa... -- Julius -- Julius! hän huudahti kamalan tuskan vallassa. Samalla Marcus näki sivullaan, noin kilometrin päässä kaksi lentokonetta ja pani koneensa syöksymään miltei pystysuoraan -- ylöspäin. Ja kun hän taas katsahti taakseen, muistutti hänen äänensä hukkuvan hätähuutoa: -- Julius veljeni, veljeni! _Odota_... Juliakin katsoi taakseen ja näki, että Julius vaivalloisesti kohottautui; hänen kätensäkin nousi ja hän katsahti Marcukseen sammuvin katsein. Sitten hän aukaisi suunsa kuin sanoakseen jotakin -- mutta samassa purskahti veri hänen suustaan, käsi vaipui alas kuin katkenneena ja koko ruumis hervahtui eteenpäin alumiinikaiteelle -- niinkuin hänet olisi äkkiä vallannut kuolettava väsymys. Ja sitten hän oli liikkumaton. -- Ooh! Tuo hirveä karjahdus tuntui tunkeutuvan Julian sydänjuuriin asti, lamauttavan hänet kauhusta. Ja kun Marcus katsahti alapuolellaan olevia lentokoneita, näytti hänen silmistään säihkyvän tulinen viha ja kostonhimo. Ne koettivat myöskin kohota, mutta äkkiä lähti toinen pakoon ja kohta toinenkin. Mutta ne olivat vanhaa mallia -- Marcus saavutti toisen miltei heti. Silloin tällöin rapisivat siitä ammutut kuulat ohutta panssaria vastaan, niinkuin raesade ikkunoihin, mutta alhaaltapäin ne eivät voineet enää vahingoittaa. He olivat jo noin kolmesataa metriä koneen yläpuolella, kun Julia näki Marcuksen sovittavan jalkansa erääseen lentokoneen lattiassa olevaan renkaaseen, ja sitten hän väänsi silmiensä kohdalle erään monihaaraisen kiikarin näköisen laitteen ja katsoi sillä. Julia näki, että Marcus hiljensi pari kertaa vauhtia ja taas lisäsi -- hiljensi -- sitten salamannopeasti eteenpäin ja -- Juliasta tuntui kuin olisi auto hurjimmassa vauhdissa ajanut suuren äkkijyrkän kiven päälle, paiskautunut korkealle -- ja vielä jotakin kauheata -- kaikki musteni ja lakkasi kuulumasta. Sitten hän huomasi suonenvedontapaisesti pitävänsä kiinni Marcuksen käsivarresta. Ja nyt vasta hän hämärästi käsitti, että oli ollut hetkisen jonkinlaisessa tainnostilassa, Marcuksen jäntevä käsi puristi ohjauspyörää, hän katsoi nytkin pomminpudotuslaitteen kiikarista -- välittämättä vähääkään hänestä... Nyt räjähti huumaavalla räiskeellä useita kranaatteja heidän alapuolellaan, sitten ylempänä -- ympärillä... Marcus kohotti vihan vääristämät kasvonsa laitteesta ja katsahti alas. Kuului viiltävän terävä hammasten kirskaus -- ja kun Julia katsahti niihin kasvoihin, jotka olivat hänelle rakkaimmat, alkoi häntä puistattaa -- hän _pelkäsi Marcusta_ kuin jotakin yliluonnollista olentoa. Ehkä Marcus huomasi, miten äkkiä Julia irtaantui hänen käsivarrestaan, koska hänen ilmeensä lientyi hiukan ja hän huusi lujasti: -- Huivi -- pääsi ympärille! Kun Julia kuuli hänen äänensä, haihtui epämääräinen kauhu ja pelko. Ajattelemaan hän ei oikein kyennyt, mutta hämärästi hän käsitti, ettei Marcus voinut toisin -- kun Juliuskin --. Nyt hän _ymmärsi_ Marcusta. Yhä räjähteli ympärillä, ja Marcus tuijotti taas jännittyneenä kiikariinsa. Julia kääri nopeasti huivin korvilleen, tarttui hiljaa rakastettunsa käsivarteen ja sulkien silmänsä nojasi luottavasti päänsä Marcuksen olkapäähän. Ihmeellistä! Heti katosi kauhu ja pelko Julian sydämestä. Tulkoon nyt kuolema miten tahansa; _yhdessä_ he kuolevat -- ja hän tunsi, että Marcus kuitenkin rakasti häntä. Ja kun toisen kerran tapahtui tuo kamala räjähdys ja hyppäys, ei hän pelästynytkään niinkuin ensimmäisellä kerralla. Hän puristi vain lujemmin Marcuksen käsivartta, sulki tiukasti silmänsä. Hän tunsi taas, että kone syöksyi ylöspäin. Palkkajoukkojen päällikkö seisoi ylhäällä muurin reunalla kiikari kädessä ja seurasi kauhusta jähmettyneenä kamalaa näytelmää. Toinen hänen kutsumistaan lentokoneista oli juuri äsken hävinnyt olemattomiin, räjähtänyt tulisiruiksi -- kuin suunnaton jättiläisraketti. Ja hirveä hävittäjä oli heti kääntynyt toisen jälkeen... Tämä oli paennut toisaalle, saavuttaen siten parin kilometrin etumatkan, mutta kostaja läheni peloittavan nopeasti. Kuin kuolemankauhun vallassa se kääntyi _takaisinpäin_ kasarmin suojaan, mutta armottomana, hirmuisena kuin kuolema seurasi toinen. -- Päällikkö karjui ilosta, komentaen kaikki tykkien ja kuularuiskujen ääreen -- lentokoneet lähenivät, lähenivät... Pian vainooja jo oli vainotun yläpuolella, mutta viimeksi mainittu olikin jo kasarmin kohdalla. Päällikkö antoi merkin; koko kasarmi tuntui olevan yhtenä huumaavana räiskeenä, räjähtävien pommien savutöyhdöt ympäröivät vainoojan kuin suunnattomat pumpulikasat laajeten kokonaisiksi pilviksi -- mutta se oli liian nopea, liian korkealla! Se on kohdalla, se hiljentää vauhtia --. Vainottu kääntyy taas kasarmin kohdalle -- toinen seuraa varjona yläpuolella kranaattien räjähdyksistä välittämättä. Päällikkö karjuu, uhkaa ampujia raivoisasti kiroten... Mutta hänen äänensä katkeaa, hän horjahtaa taaksepäin, pökertyen miltei tajuttomaksi näkymättömästä iskusta. Hämärästi hän vain tuntee toisenkin lentokoneen tuleksi tuhoutuneen, katsoen koneellisesti, miten kostaja nuolena syöksyy ylöspäin, _poispäin_ -- muuttuen yhä pienemmäksi. Silloin hän huoahtaa helpotuksesta; hän tuntee taas elävänsä, toivovansa -- ja kohottaen nyrkkinsä hän kajahduttaa sydämensä pohjasta raikkaan kirouksen, toisen... Mutta kolmas tarttuu kurkkuun, hän luulee verensä pysähtyvän. Hän tarttuu otsaansa, tuntee kylmän hien valuvan sitä myöten, koko ruumistaan myöten --. Hän ei voi sanoa mitään: lentokone _on jälleen kääntynyt_. Koko kaupungin asukkaat olivat seuranneet hirmuista ilmataistelua syvän äänettömyyden vallitessa. Ei ollut kuulunut riemuhuutoja raadellusta joukosta silloinkaan, kun vihatut teloittajat olivat tuhoutuneet: näytelmä oli ollut liian tavaton, hämmästyttävä... Mutta nähdessään lentokoneen kääntyvän ja yhä jyrkemmin kohoten siirtyvän palkkasoturien kasarmin kohdalle, näyttivät kaikki pidättävän hengitystään -- jotkut tarttuivat päähänsä. Huimaavassa korkeudessa kone näytti hiljentävän vauhtiaan ja alkoi kierrellä pienessä ympyrässä kasarmin kohdalla -- niinkuin kotka, joka valmistautuu syöksymään saaliinsa kimppuun. Äkkiä ihmiset sulkivat silmänsä, monet lysähtivät polvilleen... Ja kun he hiukan tointuivat, kun he taas aukaisivat silmänsä, luulivat he niiden pettävän: kasarmia tykkeineen, panssariautoineen, vihattuine miehineen ei enää ollut olemassa. -- Sen ympäristökin, koko laaja kukkula oli yhtenä suitsuavana kivikasana. Ja hävityksen lintu liiteli vieläkin korkeudessa pari kierrosta. Sitten se nopeasti katosi etäisyyteen. Kun Marcus oli kiikarilla tarkastanut viimeisen pomminsa vaikutusta, sattui hän katsahtamaan taakseen, ja hätkähti -- ikään kuin olisi unohtanut Juliuksen kohtalon. Nopeasti hän sitoi ohjauslaitteen, käski Julian vielä pitää siitä kiinni ja meni Juliuksen luokse. Hän koetteli tämän valtimoa ja huudahti värisevällä äänellä: -- Julia! Hän elää vielä! Sitten hän hypähti ohjaajan paikalle huutaen epätoivon kiihkolla: -- Lääkäriin! Lääkäriin! Hän pani heti moottorit täyteen vauhtiin ja lisäsi heti sen jälkeen vauhtia. Marcus silmäsi nopeusmittaria: se näytti vähää vaille 400 km:n tuntinopeutta. Mutta Julia kuuli hänen tuskallisesti mutisevan: -- Kun pääsisi nopeammin -- nopeammin... Ja hetken kuluttua: -- Ahaa! Sitten hän katsahti Juliaan ja virkkoi kiihkeästi: -- Rohkea, pikku tyttöseni! Ethän pelkää, jos menisimme kovempaa? Tuon äänen ja katseen tähden Julia olisi ollut valmis pudottautumaan lentokoneesta Marcuksen kanssa, jos tämä olisi tahtonut. -- En pelkää! hän huudahti kuin huumaantuneena, ja hänen poskensa sävähtivät punaisiksi. Marcus alkoi pudottautua alaspäin, ensin loivempaan, sitten yhä jyrkemmin, jyrkemmin -- Julia nojautui taaksepäin, sulkien silmänsä ja tarttui tietämättään yhä lujemmin Marcuksen käsivarteen. Ilma vonkui ja ulvoi puistattavasti; sen mukaan kuin vauhti kiihtyi, muuttui ääni yhä korkeammaksi ja läpitunkevammaksi. Ja vauhti oli niin hirvittävää, että Juliaa alkoi pyörryttää. Hän taisteli vastaan kaikella tahdonvoimallaan, mutta lopulta alkoi pimetä, pyöriä -- ja hän aikoi pyytää Marcusta hiljentämään. Mutta samassa kone heilahtikin tasaisesti vaakasuoraan, hän aukaisi silmänsä ja näki, että he olivat lähellä maata. Ja aivan lähellä edessäpäin oli pieni kaupunki! Marcus huomasi Julian kysyvän katseen ja sanoi: -- Y:n kaupunki, joka on vallankumouksellisten hallussa. Ihmeekseen hän näki lentokentällä suuren väkijoukon, joka hajautui aivan kuin taikavoimasta sivulle. Ja sitten alkoivat valkoiset liinat liehua kuin tanssivat lumihiutaleet; kentän kohdalle tultuaan Marcus pysähdytti moottorin, ja nyt kuului ihmisjoukon taukoamaton huuto. Marcus tunsi kentän ja laskeutui mahdollisimman nopeasti. Heti kun koneen pyörät sattuivat maahan, juoksi suuri ihmisjoukko hattujaan heiluttaen heitä kohden; näkyi kiihtyneitä kasvoja, loistavia silmiä, ja kun kone pysähtyi, erotti huumaavasta pauhusta joitakin yksityisiä, innostuneita ja riemukkaita huutoja: -- Te olette pelastanut kymmenien tuhansien elämän! -- Vihdoinkin petojen pesä hajoitettu! -- Te olette pelastanut meidänkin henkemme! -- Jumala teitä siunatkoon! -- Emme teitä koskaan unohda! -- Eläköön, eläköön! Marcus nousi seisomaan, heilutti kättään, ja kun melu hiljeni, hän huusi läpitunkevasti: -- Kansalaiset! Ystävääni on ammuttu -- hän kuolee! Lääkäri! Paarit! Pian! Tänään olivat miljoonat kuolleet, ja tässä oli kysymys vain yhdestä kuolevasta; mutta se oli hänen äänensä, hänen tuskalliset kasvonsa, _hänen_, joka kenties oli pelastanut heidänkin elämänsä -- sen tähden se vaikutti järkyttävästi joukkoon. _Jokainen_ olisi tahtonut tehdä jotakin hänen hyväkseen; he alkoivat hääriä neuvottomina, ja kaikkialta kuului kiihtyneitä huutoja: -- Täällä on! -- Täällä on lääkäri! -- Hakekaa paarit! Sen jälkeen tapahtui kaikki kuumeentapaisella kiireellä. Lentokoneeseen hypähti kaksi -- kolme lääkäriä! Hämärästi hän käsitti heidän puheistaan, että saman kentän urheilupaviljongissa on huone loukkaantuneita varten. Julius kannettiin pois; Marcus auttoi Julian alas koneesta ja pyysi muutamia miehiä vartioimaan sitä. TUHANTEN RAKKAUDELLA VIHITTY. Kuin unessa Marcus tunsi, että Julia nojautui vavisten hänen käsivarteensa -- ja korkealla leikkauspöydällä makasi Julius. Lääkärit häärivät pöydän ympärillä puhuen matalalla äänellä, ja toisinaan näkyi heidän välistään Juliuksen alaston, vereen tahrautunut rinta. Marcus odotti pitkän aikaa, mutta kysyi vihdoin vapisevalla äänellä: -- Hyvät herrat! -- Jääkö hän elämään? Hetken äänettömyyden jälkeen vastasi vanhin lääkäri: -- Jaa -- ellei mitään erikoista tapahdu, niin jää kyllä. Tämä vaikutti järkyttävästi Marcukseen -- hän oli tuntenut tavattoman raatelevaa tuskaa luullessaan, että vielä Juliuskin kuolisi. Hänestä tuntui, kuin olisi suunnaton, musertava paino yht'äkkiä vieritetty hänen päältään. Hän tuijotti ensin jäykästi lääkäreihin, änkyttäen toistamiseen vapisevin huulin: -- Hyvät herrat -- onko se totta? -- Kyllä. Luoti on lävistänyt vain oikean keuhkon ulkosyrjältä. Vieläkin Marcus seisoi hetkisen. Mutta sitten hän rajun riemun ja liikutuksen valtaamana yht'äkkiä syöksähti leikkauspöydän ääreen ja suuteli tiedotonta Juliusta poskelle, puristi lääkärien kättä -- puhuen nopeasti, omituisen vieraalla äänellä: -- Veljeni -- mikä onni! -- Hyvät herrat! Olen teille ikuisessa kiitollisuudenvelassa... -- Te olette tehnyt meille niin suuren työn, ettemme voi sitä koskaan korvata! puhui eräs nuori lääkäri liikuttuneena. Mutta Marcus oli jo Julian luona, hän syleili niin rajusti tyttöä, että tämä tuskin voi hengittää -- ja suuteli häntä kuiskaten riemukkaasti: -- Rakas... Rakas... Nyt on kaikki hyvin. Hetken kuluttua tuli sama nuori lääkäri lähemmäksi ja sanoi: -- Huomenna hän jo voi verraten hyvin! Illalla voitte tulla häntä katsomaan. Minä lähden etsimään hänelle vain jonkin rauhallisen paikan. -- Sitten me myös tulemme ulos! huudahti Marcus. Kun Julia ja Marcus käsi kädessä ilmestyivät portaille, hämmästyivät he suuresti: suunnaton, odottava väkijoukko tervehti paviljongin edustalla heitä äänekkäällä riemuhuudolla. Marcus ei käsittänyt mitään, mutta samassa nousi eräs herrasmies viereisille portaille ja selitti innostuneesti, että he olivat langattomalla puhelimella saaneet tietää viiden tykeillä varustetun panssariauton ja kahden konekivääriauton olevan juuri lähdössä tänne -- aikomuksenaan tuhota kaupunki polttamalla, elleivät vallankumoukselliset muuten antautuisi. He olivat odottaneet kauhulla, mutta sitten tulikin tieto, että Marcus oli hävittänyt kaikki, vapauttaen koko läänin kauheasta painajaisten pesästä. Kuului sekavia, kiihtyneitä huutoja. Ja puhuja lisäsi: -- Ilman teitä olisi kaupunkimme ehkä jo nyt roviona. Emmekä voi muuta kuin kiittää! Olisimme iloisia, jos viipyisitte mahdollisimman kauan keskuudessamme... Taas kajahti riemukas, moniääninen huuto. Kun se vaikeni, koetti Marcus hämmästyneenä muutamin sanoin selittää, että kaikki oli tapahtunut sattumalta. Hän oli tehnyt vain velvollisuutensa -- jonka jokainen hänen asemassaan olisi tehnyt. Kuului vastustavia, iloisia huutoja, ja kun Marcus liikuttuneena vetäytyi taaksepäin, huusi nuori lääkäri kaikuvalla äänellä: -- Kansalaiset! Meidän pelastajamme ystävä on vaikeasti haavoittunut, hänen nuori puolisonsa on viime yönä töin tuskin pelastunut liekeistä... Marcus tunsi Julian puristavan käsivarttaan; tytön posket hohtivat ja silmät loistivat onnesta ja hellyydestä. Hän ei lainkaan kuullut lääkärin sanoja; lopulta hän kuuli seuraavat sanat: ... niin ilmoittautukoon minulle, sillä heidän täytyy levähtää, koettaa haihduttaa nuo kauheat tapaukset mielestään... Monet olisivat tahtoneet saada luokseen nuoren pelastajansa; he viittoilivat ja huusivat innostuneesti. Ja eräs arvokkaan näköinen vanha mies alkoi puhua juhlallisella, liikuttuneella äänellä: -- Niin, ystävät! Me emme tule unohtamaan pelastajaamme, mutta muistakaamme samalla hänen nuorta, rohkeaa vaimoansa! Se, että hän on voinut kestää sortumatta viime yön kauhut, osoittaa, että hän on urhokkaan miehensä arvoinen! Puhujan ääni alkoi yhä enemmän väristä. -- Ja minä luulen, ettei tässä joukossa ole _ainoaakaan_, ken ei palavasti toivoisi heille onnea -- jos se jotakin vaikuttaa, niin heidän elämänsä tulee olemaan onnellinen! Joku voi olla sitä mieltä, ettei nyt auta ajatella yksityisten onnea, mutta minä sanon, että näistä nuorista, jotka ovat säilyneet hävityksen ja kuoleman sekasorrosta, puhdistuneet kuin kulta tulessa, heistä alkaa uusi elämä, onnellisempi, inhimillisempi -- Eikä heidän lastensa enää tarvitse kokea sellaisia kauhuja -- sillä heidän vanhempansa ovat kaikki kestäneet! Eläkööt he kauan ja onnellisina! Eläköön! -- Eläköön! -- _Eläköön!_ Huudoissa kuvastui valtava riemastus ja liikutus. Juliasta tuntui, että ne lisäsivät hänen onnensa tuhatkertaiseksi -- mahtavan tuulispään tavoin tempasi tuo huuto ja liikutus hänet mukaansa; mitään ajattelematta hän heittäytyi Marcuksen rintaa vastaan, huudahtaen yliluonnollisen hurmauksen vallassa: -- Marcus -- rakas -- tämä on ihanaa! Marcus -- tämähän on meidän _hääpäivämme!_ Kuule, kuuntele heitä: he toivottavat jokainen meille onnea! Rakkaani... Hän ei voinut sanoa enempää; hänen huulensa vapisivat, ja loistavat silmät täyttyivät kyynelillä. Yhä kuului huutoja. Ja niinkuin häävieraat vihkimisen päätyttyä onnittelevat morsiusparia -- riensivät lähimpänä olevat onnittelemaan heitä. Mutta kuinka erilaisia olivatkaan onnittelut! Täällä ei näkynyt tehtyjä kumarruksia, ei kuolleita hymyilyjä! Jokainen sana ja hymy näytti nousevan suoraan sydämestä -- näkyi kyyneleisiä katseita. Ja Julia katseli kuin sumun lävitse noita liikuttuneita, vieraita kasvoja -- mutta ne tuntuivat paljon rakkaammilta kuin sukulaiset. Ja niinkuin unessa hän kuuli lempeitä, väriseviä naisääniä: -- Pieni raukka -- _sinä_ olet nähnyt nuo kauheat näyt... -- Oliko miehesi kotona? -- Miten kaunis ja nuori sinä vielä oletkaan, lapseni! -- Jumalalle kiitos, että kuitenkin pelastuit! Ja eräs harmaatukkainen nainen syleili ja suuteli häntä kysyen lempeällä, sydämellisellä äänellä: -- Onko sinulla pienokaista, lapseni? -- Ei, nyyhkytti Julia hiljaa. -- Se oli onni -- sillä ajattele, että hän olisi jäänyt sinne --. Älä itke, lapsi raukka -- sinä tulet olemaan hyvin onnellinen! Sinä olet vielä niin nuori. Minä tulen tervehtimään huomenna... -- Niin, tulkaa rakas äiti... Vanha nainen poistui, ja puristaessaan hänen kättään tuntui Juliasta siltä, kuin hän olisi saanut toisen äidin, joka rakasti häntä yhtä paljon kuin hänen omakin äitinsä. Aivan kuin suloisen huumauksen vallassa Julia näki, että paviljongin eteen tuli auto. Marcus tarttui hänen käsivarteensa, he nousivat siihen -- ja sitten hiljaa eteenpäin joukon lävitse; iloisia huudahduksia, hymyileviä kasvoja, liehuvia liinoja... -- Tämä on aivan kuin lähtisimme häämatkalle... -- Oi, ajatteletko _sinäkin_ niin? huudahti Julia kiihkeästi keskeyttäen. Uusi pormestari kumarsi hiukan, lausuen sydämellisen kohteliaasti: -- Olkaa hyvät ja astukaa tilapäiseen asuntoonne! Sitten hän ojensi käsivartensa Julialle. Samassa tuli heidän jäljessään Juliusta hoitava nuori lääkäri ja ilmoitti, että Julius voi hyvin; oli juuri tullut tuntoihinsa ja sitten nukkunut. -- He lähtivät keventynein mielin ylös punaisen maton peittämiä portaita. Eteisessä tohtori pysähtyi ja selitti matalalla äänellä, että talo kaikkineen oli heidän käytettävänään, ja pyysi hartaasti, ettei Marcus tekisi pariin päivään kerrassa mitään. Hän aikoi jo lähteä, mutta kääntyi sitten ja lisäsi matalalla äänellä: -- Unohdin mainita, että makuuhuoneen kalusto muutetaan kokonaan -- mutta se ei tule teitä häiritsemään: muuttomiehet kulkevat toisia portaita. -- Älkää nyt meidän tähtemme... -- Rakas ystävä, keskeytti tohtori sydämellisesti hymyillen. -- Sallikaa meidän _itsemme_ tähden tehdä jotakin! Sillä meidän olisi paha olla, ellemme saisi edes mitään... Tohtorin puhe keskeytyi, sillä alhaalta juoksi sotilaspukuinen lähetti ja ilmoitti hengästyneenä: -- Lentokone -- kaukana etelässä... Tähystäjä ilmoitti... -- Auto! käski Marcus lyhyesti, juoksi sisään Julian luokse, samassa takaisin -- ja ulos! Tohtori juoksi suoraan ulos ja huusi kaikin voimin väkijoukolle: -- Tie auki! _Tie auki!_ Ja pitkin katua kuului nopeasti etenevä, kaiuntapainen huuto! -- Tie auki! Tie auki! UUTEEN ELÄMÄÄN. Salin loistokello löi seitsemän. Julia oli koettanut lukea, mutta nyt hän ei enää voinut, hän hypähti seisoalleen entistä levottomampana. -- Missä Marcus viipyy? hän mutisi hiljaa. Sitten hän sammutti sähkölampun eräässä kulmahuoneessa ja veti ikkunaa peittävän paksun samettiuutimen syrjään. Ei, ei mitään! Kaupunki oli pimeä kuin hauta -- niinkuin kaikki asukkaat olisivat sen jättäneet. Hän kuunteli -- vallitsi kuolemanhiljaisuus. Hän poistui ikkunan äärestä, sytytti taas lampun ja alkoi kävellä loistavasti sisustetuissa huoneissa... Julia kuuli ruokasalista hillittyä helinää: siellä katettiin illallispöytää _heitä_ varten! Hän tunsi rauhoittuvansa, ajatellessaan miten kaikki huolehtivat heistä -- aivan kuin kaikkein rakkaimmista omaisistaan. Julia asteli taas hetkisen. Sitten hän aukaisi makuuhuoneen oven, ja hänen huuliltaan kuului hiljainen hämmästyksen huudahdus: siellä oli kokonaan toisenlaista kuin pari tuntia takaperin -- se oli muuttunut kuin taikaiskulla! Miltei äänettömästi oli sinne muutettu uusi, hieno kalusto! Se oli valaistu ruusunvärisellä valolla ja ilmassa tuntui suloista kukkien tuoksua. Julia asteli hiljaa vuoteen viereen, ja kun hän painoi pehmeää höyhentyynyä, huomasi hän sormiensa vapisevan. Ennen tuntematon, puolittain pelokas tunne valtasi hänet; omituinen väristys kiiti hänen ruumiinsa lävitse -- hän hengähti syvään. Mutta saapuessaan saliin hän seisahtui paikalleen kuin naulattuna, ja hänen silmänsä alkoivat loistaa: kadulta kuului auton hiljaista jyminää... Julia tunsi poskiensa kuumenevan, sydämensä lyövän kuin vasaran -- hän tunsi notkeat, kevyet askelet... Ovi aukeni... Astuessaan valaistuun saliin Marcus tunsi suuren hellyyden valtaavan mielensä ja hän aivan häikäistyi rakastettunsa kauneudesta. Julia oli pukeutunut ohueen, ruumiinmukaiseen aamupukuun, ja hänen kasvoillaan kuvastui taas samanlainen liikutus ja riemastus kuin päivälläkin. Marcus riensi nopeasti tytön luokse ja puristi rintaansa vastaan tuon solakan, notkean vartalon. Sitten hän kuuli vienon, sointuvan äänen: -- Sinä _tulit_ -- Marcus! He istahtivat sohvalle, ja Marcus puhui nopeasti: -- Olen niin pahoillani, että sinun täytyi kolme pitkää tuntia täällä yksin odottaa, rakas... Mutta kun... Niin! Saitko tiedon, että se oli vallankumouksellisten lentokone? -- Sain, sain! huudahti Julia. -- Kiitos sinulle, että heti lähetit tiedon -- olin niin huolissani... -- Se pudotti tiedonantoja, joissa ilmoitettiin, että huomenna on X:n pääkaupungissa kaikkien maiden työväen ja sotilasjärjestöjen yhteinen neuvottelukokous, jonne minunkin pitää lähteä. -- Milloin sinun pitää lähteä? -- Vasta myöhään aamupäivällä! vastasi Marcus reippaasti. -- Meidän pormestarimme ja sosialistisen yhdistyksen puheenjohtaja tulee mukaan. -- Teillä oli siis kokous -- ajattelinkin sitä, kun et joutunut, puhui Julia hellästi ja arasti tutkien. -- Katsos Julia, rakas -- täällä ei ollut lainkaan puolustuslaitteita -- yksi palkkalaisten panssariauto olisi voinut tykillään saada arvaamatonta tuhoa aikaan. Sen tähden kävin joka puolella varustamassa edes vähän. Miinoitettiin pari siltaa, kahdelle tielle pantiin sulut ja vietiin kumpaankin konekivääri lentokoneestani. Tästä talosta on löydetty pikatykki ja konekivääri. (Ajatteles, tämä palatsi on pienintä huonekalua myöten valtion; rakennettu sitä varten, että maaherra saisi välillä levätä täällä!) Nyt ne kapineet olivat tarpeen, lähetettiin kirkontorniin lentokoneiden varalle. Tulet sammutettiin kaikkialta, ja muutenkin on kaupunki nyt edes jonkinlaisessa puolustuskunnossa. -- Miten paljon sinä oletkaan toimittanut! kuiskasi Julia ihastuneena. Marcus punastui ja sanoi hiljaa, ääni hellästi värähtäen: -- En olisi muuten voinut olla rauhallinen, kun _sinä_ huomenna jäät tänne. -- Oi rakkaani, sopersi Julia puristaen Marcuksen jäntevää kättä, ja hetken kuluttua hän kysyi jännittyneenä: -- Entä Julius? -- Hän voi oikein hyvin! huudahti Marcus iloisesti. Kävin viimeiseksi siellä. Ehkä sinä huomenna menet häntä katsomaan? -- Menen tietysti! Mutta nyt sinä olet kai nälissäsi -- ehkä menemme illalliselle? Marcus hämmästyi nähdessään kukilla koristetun pöydän. Ja kun Julia selitti, mitä täällä oli tehty, kuiskasi Marcus liikuttuneena: -- On niin omituista ajatella, että kaikki pitävät meistä -- koko kaupungin asukkaat! -- Niin, he pitävät meistä _sinun_ tähtesi! lisäsi Julia tulisesti. He olivat jo aterioineet ja istuivat nyt salissa matalan kahvipöydän ääressä toisiaan vastapäätä. Kaikkialla oli hiljaista ja äänetöntä -- hekin olivat äänettömiä. He katsoivat vain toisiaan loistavin silmin. -- Tiedätkö Marcus, puhui Julia hiljaa, kuin uneksien. -- Minusta tuntuu kuin olisi kaikki omituista ihanaa unta... Ensin niin kauhistavaa, ja sitten näin sanomaton onni... Koko entinen elämä ei ole mitään tämän rinnalla. Tuo vieno ääni värähti kuin kalliin viulun ääni -- ikään kuin unessa Marcus katsoi, miten Julia nojautui hiukan taaksepäin nojatuolissaan hymyillen autuaallisen näköisenä. Silloin Marcus yhtäkkiä muisti Aurelian ja hänen mieleensä tunkeutui syyttävä, ahdistava tunne -- ikään kuin Aurelia olisi yksinäisenä ja hylättynä itkenyt jossakin kylmässä pimeydessä. Tuo tunne kyllä poistui, hänen muistaessaan Aurelian kirjeen. Mutta sitten tuli taas mieleen alaston, kauhea totuus -- ja huomaamatta hän kosketti tolkuttomasti kaulaansa huoaten käheästi, mikä saattoi yhtä hyvin olla voihkaisu. Julia kalpeni ja sopersi pelästyneenä: -- Rakas -- mikä sinulle tuli -- sano minulle! Marcus koetti tyyntyä ja sanoi hillityllä äänellä: -- Muistin vain kaikkia siellä olevia... Mutta älä sinä Julia vain... Ei sitä voi enää auttaa... Julian kasvoilla näkyi ensin epämääräinen kauhun ilme, mutta sitten näytti siltä, kuin hän olisi äärimmäisin ponnistuksin sen haihduttanut. Ja aivan kuin aavistaen Marcuksen ajatukset hän lausui liikutuksen vallassa: -- Niin, se on kamalaa -- mutta sitä ei _voi_ enää auttaa. Marcus, kuule minua: sinä olet tehnyt niin paljon kuin ihminen koskaan voi tehdä. Huomenna sinä taas menet, ja kuka tietää, palaatko enää takaisin... Etkö siis voisi unohtaa noita kamalia muistoja? Minäkin koetan unohtaa -- _tänään_... Marcus katsahti häneen: Julian poskille oli taas noussut punaa, ja tuo loistava katse puhui enemmän kuin sadat sanat... Ennen tuntematon liikutus valtasi Marcuksen. Kaikki kauhukuvat syöksyivät mieleen yhtenä tulvana -- hän jää niistä huolimatta elämään? Ympärillä kuolema ja hävitys -- hänellä sanomaton onni? Hänen sielussaan tuntui kaikki järkkyvän: totisinta totta Julia istuu tuossa. Hänen äänensä värähti oudosti, kun hän kuiskasi hiljaa kuin itsekseen: -- Sinä todella -- rakastat? Hänen ruumiinsa alkoi äkkiä omituisesti vavahdella kuin äänettömistä nyyhkytyksistä. Mutta silloin hän jännitti ruumiinsa, kiristi hampaitaan -- ja kun hän kumartui, painaen kasvot käsiinsä, hän oli todella liikkumaton, äänetön... Tukahtunut, huokauksentapainen henkäisy vain silloin tällöin tunkeutui hänen rinnastaan. Jotain suurenmoista ja peloittavaa ilmeni voimassa, jolla hän hillitsi rajun liikutuksensa -- näytti kuin hänen rintansa halkeaisi, mutta hän pakotti sittenkin hengityksensä hitaaksi. Julia ei ollut koskaan nähnyt mitään siihen verrattavaa, ja se vaikutti häneen järkyttävästi. Kasvot lumivalkoisina hän heittäytyi polvilleen, painaen vapisevat huulensa Marcuksen jäntevää kättä vastaan -- ja hänen äänessään kuvastui rajaton antautuminen, haltioituminen: -- Marcus, sano minulle -- minä en ymmärrä... Minä tahdon tehdä jotain _sinun tähtesi!_ Käske minun tehdä jotakin vaarallista, jossa saatan kuolla... Että käsittäisit -- miten... Marcus tunsi, että hento käsi tarttui hänen silmiä peittävään käteensä -- ja suuteli sitä kiihkoisasti. -- Oi Marcus -- minä jumaloin sinua -- minä en muuta voi... Sinä olet -- _minun jumalani!_ Oi nyt sinä hymyilet -- ja minä olen siitä niin onnellinen! -- Muistatko Marcus, että nyt on meidän _hääiltamme?_ Aivan kuin huumaantuneena Marcus tempasi Julian syliinsä ja suuteli häntä kiihkeän hellyyden ja liikutuksen valtaamana: -- Rakas -- minun mieleeni lennähti liian paljon äsken -- mutta en nyt enää... Mutta erään sanan tahdon muistaa kuolemaani asti: sen, jonka kuiskasit tänään siellä -- siellä... Miten se ensin tuli mieleesi? -- Pormestarin puhe -- onnittelut -- kaikki oli niin omituista -- niinkuin olisi ollut meidän hääpäivämme. -- Sinä olet siis minun pieni _vaimoni?_ kuiskasi Marcus vapisevalla äänellä. -- Niin, minä olen sinun vaimosi! sanoi Julia hiljaa, liikuttuneena; hän hymyili, mutta samalla vieri poskille helminä muutamia kyyneleitä. Niinkuin lapsi hän lepäsi Marcuksen sylissä, katsoen tätä silmiin. Ja hän alkoi puhua yhtä luottavasti ja luonnollisesti kuin lapsi äidillensä: -- Ensin minä luulin, että nyt olisi väärin olla onnellinen: mutta kun tarkemmin ajattelin, niin käsitin, että elämä olisi vielä kauheampaa, ellei yhtään onnellista olisi. Ja sitten niin Marcus, älä vain suutu minulle siitä, mitä nyt sanon. Katsos, minä _pelkäsin_ jotenkin -- tätä iltaa... Mutta sitten ajattelin niitä pormestarin sanoja -- ja... Julian lapsellisen naiivi puhe järkytti kovin Marcuksen mieltä, hän tunsi itsensä miltei rikolliseksi tuon puhtaan, teeskentelemättömän lapsen rinnalla -- ja käänsi kasvonsa poispäin. Julia hätkähti ja vaikeni pelästyneenä, nähdessään nuo rakkaat piirteet surullisina. Hän punastui ja puhui nopeasti aivan kuin suuri syyllinen: -- Rakas Marcus... Oletko pahoillasi -- että minä sinua sillä tavoin -- pelkäsin? hän puristi Marcuksen kättä ja lisäsi hiljaa: -- Marcus, minä en osaa oikein selittää, mitä tahtoisin... Katsos -- kaikki on toisenlaista -- kaikki on niin kummallisen sekavaa -- ja minäkin olen paljon muuttunut. Sinun seurassasi muutun yhtä mittaa -- vaikkemme puhuisikaan. Ja nyt minä ajattelen siitäkin asiasta vallan toisin. Sillä kuinka minä _sinua_ saattaisin pelätä... Julia vaikeni, ja Marcus kuiskasi liikuttuneena: -- Julia -- rakkaani. Silloin kiertyi hienohipiäinen, värisevä käsivarsi Marcuksen kaulalle, hän tunsi solakan vartalon painautuvan syliinsä ja suuteli tytön tuoksuvaa tukkaa. Värisevän vartalon lämpö tuntui salaperäisenä sähköaaltona syöksyvän hänen ruumiiseensa oudolla hehkulla: hän tunsi ensi kerran, että hänen sylissään oli _nainen_ -- hänen nuori, ihana naisensa. Hän tunsi yhä suurempaa onnea katsellessaan rakastettuaan, joka oli niin kaunis, luonnollinen ja puhdas. Ja sellainen olento rakasti häntä! Häntä huumasi... -- Julia, minusta tuntuu, että nyt vasta elän todellista elämää, hän kuiskasi hiljaa. -- Sinäkin! huudahti Julia, ja lisäsi värisevin äänin: -- Kuulehan, rakas -- minä en ole tietänyt mitään elämästä... Nyt, nyt _juuri_ tunnen sellaista, etten koskaan ennen -- niinkuin heräisin -- heräisin elämään... Elämä tuntuu niin kummalliselta... -- Niin Julia -- vasta _yhdessä_ me elämme täydellistä elämää... Ja muistatko, mitä vanha pormestari päivällä sanoi meistä? Julia kohosi istualleen ja katsoi kiihkeän jännityksen vallassa Marcusta silmiin -- ja kuiskasi sitten hiljaa: -- Nyt tiedän, mitä tarkoitat! Sitä, kun hän sanoi, että meistä alkaa uusi elämä -- niinkö Marcus? -- Niin, pieni rakastettuni -- sitä minä tarkoitin! Tuli pitkä äänettömyys. Julia lepäsi edelleen Marcuksen sylissä. Hänen kasvonsa punastuivat yhä helakammiksi, niillä kuvastui ihmettely, salaperäinen hurmaus ja innostus. Vihdoin hän puhui hiljaa, haaveksivasti: -- On niin kummallista ajatella sitä... Tuntuu aivan uskomattomaita, että me -- sinä Marcus ja minä... -- Niin Julia -- me molemmat! kuiskasi Marcus tulisesti. -- Kun vain _sinä_ tahdot -- rakkaani... Julia katsoi taas hellästi Marcusta silmiin, ja sitten kuului hänen huuliltaan vieno ääni, joka hiukan värisi: -- Minä olen _sinun_... ONNEA MATKALLE. Tuhannet silmät tuijottivat liikkumattomina, kun lentokonehallin leveät ovet avautuivat. Alkoi kuulua omituista hyrinää, ja hetken kuluttua vyöryi juhlallisen hitaasti esiin mahtava lentokone, niinkuin tuntemattomien maailmojen jättiläiseläin olisi laiskana ja kylläisenä kömpinyt ulos luolastaan jaloittelemaan. Ja aivan kuin elävä olento lukemattomien uteliaiden viholliskatseiden ympäröimänä tyrmistyneenä pysähtyy, samoin pysähtyi tämäkin liikkumattomaksi; uhkaava, kiukkuinen hyrinä vain kuului. Sen edessä oli noin 60 metriä leveä, kentän toiseen laitaan ulottuva kuja. Ja kahden puolen kujaa seisoi äänettömänä koko kaupungin väestö: _jokainen_ ken liikkeelle pääsi, sillä kaikki rakastivat "kaupungin nuorta pelastajaa". Kun kone oli pysähtynyt, kiipesi siihen pormestari erään toisen miehen seurassa, ja Marcus osoitti heille paikat. Sitten hän hypähti notkeasti alas, lähtien väkijoukkoon avautuvaa kujannetta myöten erästä autoa kohden. Julia astui nopeasti alas autosta. Nähdessään tulijan ja tämän tarttuessa hänen käteensä, hän kuiskasi levottomuudesta värisevällä äänellä: -- Marcus... Älä nyt vain mene niin lähelle kaupunkeja, että sinut ammutaan... -- En, en... Ole huoletta rakkaani! -- Lähdetkö sinä nytkin niin kovaa vauhtia? kysyi Julia arastellen. Marcus puristi lujemmin tytön kättä ja kuiskasi tulisesti: -- Rakas! Älä vain kiellä -- nyt minä tahtoisin mennä kaksi kertaa nopeammin! Senkin tähden, että ehtisin taas pian takaisin _sinun_ luoksesi... Julia! Marcus katsahti hiukan arasti väkijoukkoon, mutta kaikki näyttivät hyvin sydämellisiltä, ja muuan vanha nainen kuului hartaasti lausuvan: -- Jumala suokoon teille onnea, lapset! Marcus kiirehti taas koneeseen; kun hän istahti ohjauspaikalle, puhkesi väkijoukko äänekkäästi huutamaan: -- Onnea matkalle! -- Palatkaa terveinä! -- Tuokaa hyviä uutisia! -- Onnea, onnea! Marcus nousi seisomaan ja huudahti kaikuvalla äänellä: -- Kiitoksia toivotuksistanne, rakkaat ystävät! Me teemme voitavamme! Hän istahti, ja paikalla syntyi kuolemanhiljaisuus. Julia kuuli, että hän pani kaikki moottorit käymään täyttä vauhtia! Noin minuutin ajan kone seisoi paikallaan hillitysti humisten, ja lähellä olevat näkivät sen kummallisesti värisevän -- niinkuin hyppyyn valmistautuvan hirviön, joka värisee verenhimosta. Mutta sen lähtöä ei sovi verrata minkään hirviön lähtöön! Eivät tunnetun eivätkä tuntemattomien maailmojen hirviöt voi lähteä niin kauhealla vauhdilla kuin lähti ihmisen _kone_. Eikä mikään ulvahdus kuulua niin peloittavalta kuin tuo nopeasti etenevä vongahdus, koneen äkkiä syöksähtäessä vienoon _vastatuuleen_. Monet naiset kiljahtivat, peittivät kasvonsa. Julia seisoi yhä autossa, kasvoillaan selittämätön kaipauksen ja riemun ilme. Nyt näkyi vain pieni pilkku sinitaivaalla -- ja hänen mieleensä välähti: rakastettuni on kuin uljas kotka! Kotka...? Oo -- kotkakaan ei voi kohota niin korkealle, kuin _hän_ on kohonnut! Kotka ei ole niin nopea ja rohkea kuin hänen rakastettunsa. Nyt, nyt katosi... Hiljaa huoahtaen hän katsahti kansanjoukkoon ja istahti sitten auton pehmeälle nahkaistuimelle. Mutta huomenna hän tulee! ajatteli Julia. Hän muisti taas kaiken -- ja hän tunsi rakastavansa Marcusta vielä enemmän kuin ennen. -- Oi -- siellä näkyy katoilla punaisia lippuja! Olkaa hyvä ja katsokaa! Marcus käännähti ja näki, että hänen toisen matkatoverinsa käsi vapisi ojentaessaan kiikarin pormestarille, mutta hänen kasvojaan valaisi kaunis hymy. Pormestari katsoi hetken ja huudahti sitten innostuen: -- Siellä on kaikki hyvin! Joudummeko menemään C:n yli? Siellä on paljon sotaväkeä. -- Menemme suoraan sinne! vastasi Marcus iloisesti; se, mitä he olivat äsken nähneet muutti hänen mielensä entistä kevyemmäksi ja reippaammaksi. Marcus oli nukkunut lähes yhdeksän tuntia, ja siitä sekavasta, kuumeisesta mielentilasta, jossa hän eilen oli ollut, häipyi loppukin puhtaassa, kirkkaassa ilmassa. Ja hän oli niin onnellinen, kaikki näytti nyt valoisalta. _Julia!_... Mitä enemmän Marcus ajatteli, sitä enemmän hän rakasti ja _ihmetteli_ Juliaa. Tämä oli niin kokonaan toisenlainen kuin muut ylhäisön nuoret naiset. Tosin hän oli viettänyt koko ikänsä maalla, äitinsä ja kotiopettajattaren seurassa, mutta hän oli sittenkin harvinainen. Taas muistui mieleen eilis-ilta. Se oli kuin suloista unta. Marcus oli vieläkin näkevinään notkean, solakan vartalon, jota ei vielä koskaan kureliivi ollut kuristanut; se oli virheetön kuin kallis taideteos ja terve kuin luonnonlapsen ruumis. Miten terve, tulinen ja luonnollinen hän olikaan! Äsken kehittynyt nuori nainen -- ja kuitenkin puhdas ja viaton kuin lapsi. Marcus tunsi kiihkeän hellyyden läikähtävän olemuksensa lävitse -- kuumana koskena. -- Jokohan pian tullaan C:hen? kysyi pormestari aivan kuin huolestuneena. -- Mitä harmaata tuo on? Marcus ojensi kiikarin sinnepäin ja sanoi hetken kuluttua: -- Se on C:n kaupunki. Hän antoi miehelle kiikarin ja katsoi, miten tämän kasvot huolestuivat. -- Kyllä minä sitä pelkäsin, kun tänne ei päässyt puhelimella eikä lennättimellä! Pormestarin ääni vapisi; hän ojensi kiikarin taas Marcukselle. He olivat saapuneet jo verraten lähelle, ja Marcus näki, että taistelu riehui useassa paikassa. Hän hiljensi vauhtia ja alkoi kierrellä alemmaksi. Jo alkoi näkyä joukoittain muurahaisenkokoisia ihmisiä, ja tykinlaukaukset kuuluivat heikkoina kuin nyrkiniskut oveen. Kiikarilla näkyi, että suuri joukko oli kaikilta puolilta saarrettu erääseen kaupunginosaan. He olivat ensin epätietoisia, keitä saarretut olivat. Mutta sitten näkyi erään rakennuksen katolla saarroksen ulkopuolella punainen lippu, -- hallituspuolueen joukot olivat siis saarrettuina. Saarretuilla oli tykistöä, ja se näytti saaneen toisin paikoin suurta tuhoa aikaan. Marcus näytti hetkisen kiihkeästi ajattelevan ja huudahti sitten reippaasti: -- Ahaa! Nyt tiedän! Toveri! Tulkaa ohjauspaikalle! Marcus vähensi vauhtia, sitoi ohjauslaitteen, ja kone alkoi säännöllisessä ympyrässä kohota ylöspäin. Marcus otti nopeasti esiin paperia ja kynän ja antoi ne pormestarille sanoen lyhyesti: -- Hyvä ystävä! Olkaa hyvä ja kirjoittakaa piirittäjille, että _me_ pakotamme heidät antautumaan. Ne, jotka eivät yhdy vallankumoukseen, vangitaan toistaiseksi; palkkajoukko kokonaan. Muuta rankaisua _ei_ ole. Minä kirjoitan piiritetyille. Hämmästyneenä pormestari noudatti käskyä. Hetken kuluttua Marcus ojensi hänelle paperin ja lausui lyhyesti: -- Hyväksyttekö tämän? -- "Sotilaat! Toverit! "Miksi taistelette? Kenen puolesta? Hallitusta ei ole. Yhtykää vallankumoukseen! Jättäkää aseet sinne, missä olette ja menkää toverienne luokse -- he ottavat teidät vastaan ystävinä. Ne, jotka eivät yhdy meihin, vangitaan. "Ellette _heti_ tämän saavuttua noudata kehoitustamme -- täytyy meidän käyttää teihin samaa menettelyä kuin eilen I:n palkkajoukkoihin. "_Armeijan vallankumouksellisten komitea_." Pormestari katsoi häneen aivan kuin tolkuttomana. Sitten hän sanoi vapisevalla äänellä: -- Te olette ihmeellinen mies, nuori ystäväni! Kirjeet sidottiin pudotusnipuksi, ja Marcus tarttui taas ohjauspyörään. -- Pudottakaa! hän sanoi hetken kuluttua. Ja sitten hän yhtäkkiä antoi koneen syöksyä hurjinta vauhtia ylöspäin, ja pian he olivat kilometriä ylempänä kuin äsken, piiritettyjen yläpuolella. He saattoivat seurata monivärisellä pyrstöllä varustetun kirjenipun putoamista, sen kierrellessä hiljaa piiritettyjen yläpuolella. Marcus katsoi kiikarilla alas ja puhui jännittyneenä pienten väliaikojen kuluttua: -- Sieltä näkyy valkeita liinoja... Kas, punaisiakin! Nyt -- nyt ne lähtevät! Nyt ne alkavat juosta! Marcus katsoi taakseen äänettömänä. Sitten hän huudahti innostuneena: -- Piirittäjät heiluttavat lakkejaan. Hyvä! Hän oli kalpea mielenliikutuksesta, kun hän ojensi kiikarin pormestarille sanoen omituisen hillityllä äänellä: -- Olkaa hyvä! Ja nyt lähdemme. Hän pani lentokoneeseen täyden vauhdin, ja kahden tunnin kuluttua he laskeutuivat X:n pääkaupungin laajalle lentokentälle. YLÖS HELVETISTÄ. MARSELJEESI! Laskeuduttuaan maahan he nopeasti pyyhälsivät autossa kokouspaikkaa kohden. Kadut olivat täynnä väkeä, ja ohivilisevien ihmisten kasvoissa, liikkeissä, huudahduksissa -- kaikessa kuvastui salaperäinen ilo ja innostus. Miljoonakaupunki näytti yhdeltä ainoalta riemun- ja voiman kuohuvalta pyörteeltä. Mutta tuo pyörre oli järjestettyä voimaa; mitään väkivaltaisuutta, epäjärjestystä tai rähinää ei ilmennyt, pahimmassakin tungoksessa pysyi tarpeellisen leveä ajotie aina vapaana. Marcus ei ehtinyt ajatella vielä mitään, kun he jo saapuivat suurelle torille, jonka täytti ääretön väkijoukko; suoraa ihmiskujaa myöten he lennättivät sen toiselle laidalle erään palatsin eteen -- ja hetkistä myöhemmin aukaisi heidän oppaansa Kansainvälisen sosialistitoimiston oven. Kun opas ilmoitti tulijat, nousi pöydän äärestä vanha valkopartainen mies. Marcus hämmästyi nähdessään, miten kevyesti ja joustavasti tuo mies asteli häntä vastaan; solakka vartalo oli aivan suora -- ja silmät loistivat kuin nuorukaisen! Hän oli kansainvälisen sihteeristön puheenjohtaja; toinen oli sikäläisen sotilasliiton johtaja, jonka luokse Marcuksen piti juuri lähteä. Marcus oli jo lentokentällä kuullut, että kaikki lentäjät olivat yhtyneet vallankumoukseen. Nyt hän sai tietää, että hallitus oli epäillyt niiden uskollisuutta ja salaa harjoittanut ehdottomasti kuuliaisen joukon, joka sitten pani toimeen kauhean hävitystyön. Vain muutamat palasivat retkeltään; heidät vangittiin laskeutuessaan kentälle -- ja kaksi heistä oli menettänyt järkensä. Valkopartainen mies kysyi järkyttyneenä, miten kaikki oli tapahtunut, mutta vilkaistuaan kelloaan hän pyysi Marcuksen kertomaan kaiken alkavassa kokouksessa. Hiukan epäröityään Marcus lupasi kertoa. Marcus hämmästyi astuessaan äärettömään saliin, jossa oli kolmekymmentäviisi tuhatta istumapaikkaa. -- Se oli sivukäytäviä myöten täynnä. Hän katsahti ulos ikkunasta: laaja tori, sivukadut -- kaikki näytti olevan yhtä ainoata tummaa ihmismerta. Ulkomaalaisille oli varattu paikat lähelle puheenjohtajaa, ja Marcus istahti seuralaistensa ja sotilasliiton puheenjohtajan kanssa kolmannelle penkkiriville. Puhujalavan edessä oli suuri; gramofonintorven tapainen laite; hänen vierustoverinsa selitti, että äskettäin parannetun äänenvahvistimen ja johtojen avulla voitiin sen välityksellä ulkona kahdessakymmenessä paikassa seurata kokousta yhtä hyvin kuin salissakin! Äkkiä kajahti parvekkeelta mahtavan orkesterin esittämänä Marseljeesi -- ja kolmekymmentäviisi tuhatta ihmistä ponnahti seisomaan. _Marseljeesi!_ Marcus muuttui liidunvalkeaksi, kuullessaan tällaisella hetkellä tuon tuhansien katusulkujen laulun. Hänen ruumiinsa kylmeni, kun hän muisti, miten työmiesjoukot toissapäivänä kuolivat tuo laulu huulillaan. Hänen aivoissaan välähti kuin tulenliekkinä: niin ovat sadattuhannet, miljoonat nimettömät sankarit kuolleet, uhranneet henkensä vapauden puolesta maailman vallankumouksissa -- eikä kukaan tiedä edes heidän hautojensa paikkaa. Keskiosan synkän surullisessa kohdassa hän oli miltei kuulevinaan miljoonien kuolinkellojen äänen, kahleiden kalinan ja omaisten vihlovan itkun. Kansainvälisen sosialistisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle, lausuen kolmella kielellä kaikki tervetulleiksi. Hän selitti lyhyesti, että Kansainvälinen sihteeristö ja Sotilasliiton edustajat oli kutsuttu koolle uhkaavan sodanvaaran takia, mutta että kaikki eivät olleet vielä ehtineet kokoukseen, kun oli saapunut tieto siitä kamalasta tapauksesta, joka oli herättänyt koko maailman: kaikkialla soivat tällä hetkellä vallankumouksen torvet. Kuului keskeyttäviä hyväksymishuutoja. Niiden päätyttyä puhuja jatkoi huomauttaen, että oli kysymyksessä taistelu elämästä ja kuolemasta militarismin ja ihmisyyden välillä. Edellisen voitto merkitsisi ihmisyyden, kulttuurin kuolemaa; mutta militarismi oli tietoinen, että myöskin _sille_ tappio oli sama kuin kuolema -- ja se tuli käyttämään kaikki keinonsa. Sen tähden vaadittiin kansoilta voimaa, kestävyyttä ja innostusta. Tätä silmällä pitäen kehoitettiin kansainvälisen sosialistisen liiton ja Sotilasliiton, Rauhanliiton, Anarkistien, Syndikalistien sekä radikaalisten porvaripuolueitten edustajia kaikkien Euroopan maiden jokaiselta suurelta paikkakunnalta saapumaan tähän kokoukseen. Yli 2000 edustajaa oli nyt läsnä. Pian saatiin tiedot kaikista maista, ja voitiin yhdessä päättää avun lähettämisestä ym. Kun monet ehtivät vielä samana päivänä kotipaikoilleen, niin ehkä tieto avunsaannista ym. antoi uutta voimaa ja innostusta taisteleville. Kun kokoukselle oli valittu virkailijat, ehdotti kokouksen avaaja, että sähkösanomain vielä viipyessä alettaisiin yleiskeskustelu asiasta kokonaisuudessaan. Ehdotus hyväksyttiin. Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että Marcusta oli pyydetty selostamaan kauheimpia tapahtumia niiden alkuvaiheita myöten. Ilmoitusta tervehdittiin raikuvilla hyvä-huudoilla. Marcus tunsi kansainvälisen komitean puheenjohtajan puristavan kättään, -- isällinen ääni kuiskasi: -- Nuori ystäväni, puhukaa vain niinkuin minulle -- sitten muistatte kaikki! Samassa hän kuuli nimeään mainittavan ja asteli koneellisesti puhujalavalle. Äkkiä tuli täydellinen hiljaisuus, ja nähdessään kahdeksankymmentä tuhatta tuijottavaa silmää Marcus tunsi hämmentyvänsä. Mutta kun valkotukkainen pää samassa rohkaisevasti nyökäytti, läikähti rintaan heti jotakin rauhoittavaa. Ensimmäiset sanansa Marcus lausui virheellisesti; mutta muistaessaan ystävänsä Antoniuksen, hän unohti kaiken muun -- hänen puheensakin sujui yhtä hyvin kuin äidinkieltä käyttäessään. Hän alkoi kertoa Antoniuksen uupumattomasta, vuosikausia kestäneestä ponnistelusta; kertoi siitä kokouksesta, jossa tämän keksintöä päätettiin käyttää vasta viime hädässä, miten se varastettiin... Kiihkeät huudot keskeyttivät silloin tällöin Marcuksen, mutta ne innostivat häntä omituisesti: hän muisti kaiken, ikään kuin olisi samat hetket _elänyt_ paraillaan uudelleen. Hän kertoi, aivan kuin olisi _nähnyt_ jok'ainoan tapauksen edessään. Hän ei ollut vielä kenellekään kertonut noita tapauksia, ja se tuntui hiukan lieventävän hänen tuskaansa -- hän kertoi ihan kaiken... Hänen kertomuksensa vaikutti järkyttävästi ihmisjoukkoon. Kaikki tuijottivat häneen kuin hypnotisoituina. Kuului raskasta hengitystä, kaikkialla näkyi kuolemankalpeita kasvoja -- ja monta kertaa hänet keskeytettiin kauhistuneilla huudahduksilla. Kun Marcus kertoi palaneista lapsista, alkoivat monet naiset tukahtuneesti nyyhkyttää, mutta kun hän hetken kuluttua mainitsi mielipuolten lopusta, sadat ihmiset hypähtivät kauhistuneina seisoalleen. Marcus oli itsekin muuttunut niin kauhean näköiseksi kuin olisi hän vieläkin katsellut noita hirmuisia näkyjä. Ja niin asia olikin -- hän _oli_ niissä mukana -- hän näki kaiken. Aamulla he olivat saaneet tietää, että kaupunki edelleen paloi -- ja nyt hän aivan kuin ääneen ajatellen puhui tukahtuneesti: -- Sellaista siellä oli, ja samalla tavalla se vieläkin palaa. Ei _heistä_ enää mitään ole jäljellä -- heidän _tuhkansakin_ on jo hävinnyt avaruuteen. Sinne ovat hävinneet sadattuhannet pienokaisetkin. Marcus katsahti tuskallisesti ympärilleen, vaikeni, ja lähti istumapaikalleen. Salissa kajahti hurja huuto. Ja kun sisällä hiukan heikkeni, ärjähti ulkopuolella ikään kuin hirmumyrskyn pauhu; ikkunat tärähtivät sen mahtavasta voimasta. Kertomus oli ollut liian kauhea, heidän täytyi purkaa sen vaikutusta jotenkin, edes sanattomasti huutaa. POIS SOTA! Seurasi omituinen näytelmä. Kaikki Euroopan kansat olivat edustettuina, ja puhujalavalle nousi mies toisensa jälkeen: vanhoja, nuoria, tummia, vaaleita, työmiehiä ja herran näköisiä -- naisia oli kokouksessa verraten vähän. Kaikki olivat järkyttyneitä, kiihtyneitä, kaikki puhuivat lyhyesti. Eräät puheet räiskähtivät tulikipunoina, toisten sanat sinkoilivat veitsenterävinä, katkerina, mutta jok'ainoa sana tuntui kumpuavan täydestä sydämestä, ja sen tähden ne myös sinkosivat suoraan sydämiin kuin terävät nuolet. Ensimmäisenä nousi puhumaan eräs etelämaalainen syndikalisti, virittäen keskustelun siitä, mitä oli tehtävä entisille hallituksille. Karmivan katkerasti hän ilmoitti, että he kyllä vangitsivat hallituksen, mutta se olikin kiskonut kansalta jok'ikisen kolikon sotakuluihin, ja nyt oli maassa satojatuhansia nälkäisiä. Hallitus oli siinäkin koettanut toimia innokkaasti: _vähentämällä_ nälkäisten lukua -- sillä armeijalla oli hyvät aseet; mutta nälkääkärsiviä oli vieläkin siksi paljon, ettei kannattanut elättää niin rikkaita täysihoitolaisia. Puhuja toisensa jälkeen lausui asiasta mielipiteensä, ja vihdoin itse anarkistien pääjohtaja nousi puhujalavalle. Hän koetti näyttää mahdollisimman tyyneltä, mutta hänen silmänsä hehkuivat sisäisestä kiihkosta. Hän huomautti ensinnäkin, että kun vallassaolijoita oli moitittu oikeudentunnon puutteesta, niin kai nyt valtaan pyrkivien täytyisi olla oikeudenmukaisia. Ja kun tähän huudettiin myöntävästi, hän luetteli kaikki hallituksen rikokset, todisti hallitukset murhaajiksi ja ryöväreiksi. Lopuksi hän vetosi erääseen omituiseen seikkaan: "Kun hallitus ensin on _väkisin ottanut_ kansalta kaikki sotalaitokseen tarvittavat varat ja sitten _väkisin_ vie terveimmät miehet sotaan teurastettaviksi -- niin se näin pakottaa kansan itsensä maksamaan omaistensa tappokulut! Voiko mielikuvitus keksiä mitään helvetillisempää? Kun ajattelee sitäkin, mikä tapahtui toissayönä, niin eikö oikeudentunto pakota jokaista kannattamaan ehdotusta -- että heidät on tuomittava _töittensä mukaan_!" Kaikkialla räjähti kiihkeitä huutoja: -- Se on oikein! -- Kuolema murhaajille! Samalla mitalla! -- Kuolema lasten pyöveleille! -- Kuolema, kuolema! Väittely kiihtyi yhä tulisemmaksi. Eräs Rauhanliiton vähemmistöön kuuluva, tohtori B. varoitti vihan ja väkivallan keinoista ja ehdotti, että oli ryhdyttävä pontevasti levittämään rauhanaatetta koko maailmaan, saatava kaikki vaikutusvaltaiset miehet rauhanaatteen kannattajiksi, niin he lopettaisivat sodat. Toinen epäili rauhanaatteen menestymistä barbaarien keskuudessa, koska se ei ollut levinnyt sivistyskansojenkaan keskuudessa, ja varoitti kokonaan lopettamasta sotalaitosta. Hänelle taas selitettiin, ettei yksikään barbaarikansa uskaltanut hyökätä eurooppalaisten kimppuun, niin kauan kuin näillä oli sellainen räjähdysaine. Suurta huomiota herätti eräs suurikokoinen laiha mies voimakkaine taistelijankasvoineen. Kylmällä, terävällä äänellä hän lateli mitä raskaimman syytöstulvan militarismia vastaan. Hän selitti monipuolisesti valaisten, miten militarismi oli ehkäissyt ihmiskunnan kehitystä arvaamattoman paljon ja tukahduttanut inhimillisyyttä ja sivistystä yleensä; se oli prostituoinut taiteen ja kirjallisuuden, se oli lamauttanut tieteet, se oli ryöstänyt kansoilta parhaat voimat -- _kaikki_ oli kohdistettu murhakoneitten keksimiseen ja lisäämiseen! Ja samalla hän todisti jok'ainoan väitteensä niin terävästi ja lyhyesti, että kaikki kuuntelivat henkeä pidättäen. -- Militarismi on siis ihmiskunnan vaarallisin ja voimakkain vihollinen! -- Oikein! Oikein! Totta! kuului kaikkialta kiihtyneitä, innokkaita huudahduksia. Marcus kysyi kuiskaten: -- Kuka hän on? -- Meidän sosialistiemme puheenjohtaja! vastasi hänen vierustoverinsa. -- Te kuulitte kaikki sen kamalan kertomuksen, jonka nuori ystävämme äsken esitti, jatkoi puhuja ääntään hiljentäen. -- Onnettomia uhreja emme enää voi auttaa. Mutta olemme velvoitetut pitämään huolta, ettei sellaista _enää tapahdu_. -- Oikein! Alas murhaajat! -- Ajatelkaa, että tämäkin on vain pieni murto-osa siitä hävityksestä, mitä esim. viime maailmansodassa tapahtui: silloin tuhottiin lukemattomia kaupunkeja, kokonaisia maita hävitettiin. Tästä lähtien tuollaiset tapaukset tulevat _tavallisiksi_ -- jos militarismi saa elää. Se täytyy siis nyt _tuhota_. Taas kajahti korviasärkevä hyväksymishuuto. Ja Marcus kuunteli hämmästyneenä tuota miestä, joka ei puhuessaan lausunut ainoatakaan turhaa sanaa. -- Menettelytapa olkoon sama, mistä jo ennen on päätetty kansainvälisen sotilasliiton kanssa, ja hallitusten jäsenet on mielestäni pidettävä vankiloissa, kunnes kaikki on ohi. Sitten puhuja kääntyi etupenkillä istuvan anarkistin puoleen, ja nyt hän ensi kerran muuttui pilkalliseksi: -- Täällä on eräs arvoisa puhuja ponnekkaasti ehdottanut rengit tapettaviksi sen tähden, että isäntä on tehnyt hänelle vääryyttä! (Naurua.) Nykyaikana kyllä useimmat kansakoululapsetkin jo ymmärtävät, etteivät muutamat ministerit voi olla sotien aiheuttajia. He tietävät niiden johtuvan nykyisestä järjestelmästä, siirtomaapolitiikasta ym. Teollisuusherrain täytyy saada markkinapaikkoja tuotteilleen, uusia vaikutusalueita. Rauhanliiton vanhoillinen suunta on täällä esittänyt samanarvoisia ehdotuksia, joille ei mielestäni niillekään kannata antaa enempää huomiota kuin ne ansaitsevat... -- Se on hyvä! keskeytti hänet innostunut ääni. -- Hyvä! Hyvä! -- Heidän tarkoituksensa saattaa kylläkin olla hyvä, mutta kun he vaativat niitä lopettamaan sotaa, joille on sodasta hyötyä, niin onhan luonnollista, että nämä nauravat takanapäin. Silminnähtävä tosiasia näet on, että militarismi, niin mahtava kuin se onkin, on yksi osa kapitalistisesta järjestelmästä -- sen vahvin tuki ja turva. Kun siis tohtori B. "vaikutusvaltaisilta miehiltä" so. vallassa olevilta pyytää militarismin kukistamista, tuntuu siltä, kuin hän pyytäisi kalastajia luopumaan veneistään. Tietenkään tämä ei koske Rauhanliiton enemmistöä, joka tässä asiassa toimii yhdessä meidän kanssamme. -- Mutta selittäkää kantanne murhiin ja väkivaltaan! huudahti tohtori B. nousten paikaltaan. Sosialisti vaikeni hetkeksi, aivan kuin olisi ajatellut, ja lausui sitten harvaan ja raskaasti: -- Te kaikki, jotka olette täällä, tiedätte, koko sivistynyt maailma tietää, ettemme ole suosineet väkivaltaisia taistelutapoja. Olemme nytkin samalla kannalla, olemme nytkin kieltäneet jyrkästi kaiken hävittämisen, kaikki yksityiset murhat ja väkivallanteot. Te tiedätte, mitä militarismi on, teistä jokainen on värissyt kauhusta ja inhosta kuullessaan sen viimeisen rikoksen. Vastatkaa siis: eikö olisi anteeksiantamaton rikos, ellemme käyttäisi kaikkia keinoja sen kukistamiseksi? -- Olisi! Totta, totta! kuului moniääninen huuto. Ja Marcus muisti, että Antonius oli huomauttanut samasta seikasta kerran eräässä kokouksessa. -- Elleivät siis toverit kaikissa maissa voita omin voimin, niin lähettäkäämme apua! puhuja huusi kiihkeästi ja läpitunkevasti. -- Elleivät he voita rauhallisin keinoin, niin käyttäkäämme käsissämme olevaa keksintöäkin! En tiedä, miten tehokas se on, mutta jos se auttaa meitä, niin käytettäköön. Nyt on käytettävä kaikkia keinoja! Vuotakoon veri vaikka virtoina -- _viimeisen kerran_. Meidän tunnuslauseemme täytyy nyt olla: Pois militarismi! _Pois sota!_ Sanat kajahtivat voitonriemuisena, väkevänä huutona neljästäkymmenestä tuhannesta kurkusta, silmät loistivat, nyrkit kohoutuivat. Marcus muisti tuon saman huudon tuskaa ja epätoivon päättäväisyyttä julistavana kaikuvan yöllisellä, pimeällä torilla. Siitä tuntui olevan kokonainen iankaikkisuus. Ja nyt sekin joukko, nuo urhoolliset, kidutetut työmiesraukat olivat kärsineet julman tulikuoleman. He eivät saaneet tietää, voittavatko heidän veljensä. Tohtori B:n majesteettinen hahmo kohottautui taas puhujalavalle. Hän pyyhkäisi hätäisesti pitkää, vaaleata partaansa; ja hänen lihavissa, terveenpunakoissa kasvoissaan kuvastui mielenliikutus ja tuska: -- Rakkaat ystävät, veljet! hän huusi lempeällä, voimakkaalla äänellä. -- Pysähtykää! Älkää alkako väkivallan töillä, veritöillä! Veren kostuttamalla maalla ei _veljeyden_ ja rauhan ihana temppeli pysy pystyssä! Se täytyy rakentaa totuuden ja oikeuden perustukselle. Kuului harmistuneita ja pilkallisia huutoja: -- Lopettakaa jo lorunne! -- Menkää Haagiin ilveilemään! -- Siellähän _on_ jo "ihana rauhan temppeli..." -- Alas sieltä! Puheenjohtaja koputti vasarallaan, huudot taukosivat, ja puhuja jatkoi haltioituneena: -- Nyt voitamme oikeudenkin aseilla, sillä _he_ ovat antaneet meille niistä kaikkein tehokkaimman: _monet rikoksensa!_ Ystävät! Ajatelkaa: jos _meidän_ kätemme ovat puhtaat, niin me voimme sormella osoittaen huutaa: _tuossa ovat pyövelit!_ Ja se huuto on kaikuva maan äärestä toiseen! Ja yhä useammat vaikutusvaltaisetkin miehet alkavat ymmärtää militarismin rikollisen kauheuden ja liittyvät rauhanaatteen kannattajiin. Ja vaikka -- emme vielä tällä kertaa voittaisikaan oikeuden aseilla, niin odotetaan vielä... Marcuksen mieleen tulivat ne hirmuiset väkivallanteot, julmuudet ja vääryydet, joita _toiselta_ puolen oli taukoamatta harjoitettu; hän muisti sodan ja väkivallan lukemattomat uhrit kotikaupungissaan, muisti kolme miljoonaa poltettua ihmistä -- ja hän alkoi _vihata_ puhujalavalla olevaa miestä. Kiduttavan elävästi hän taas näki palaneet, kiemurtelevat lapset, mielipuolet -- Antoniuksen, Aurelian, _kaikki_... Mutta tuo uljas, hyvinvoipa mies oli joutunut miltei hurmiostilaan. Hänen suuret, siniset silmänsä loistivat, kun hän yhä uudelleen vakuutti totuuden ja oikeuden voittavan; hän kielsi ajattelemastakaan väkivaltaa ja kostoa. Ne jotka ovat syyllisiä sotiin ja väkivaltaisuuksiin, saavat kyllä rangaistuksensa; he joutuvat vastaamaan rikoksistaan _historian tuomion edessä!_ -- Mutta me olemme silloin _puhtaat!_ Nyt nousi sellainen meteli, että puhuja vaikeni hämmästyneenä. Kun hän näki heiluvia, uhkaavia nyrkkejä, ilmestyi hänen jaloille kasvoilleen kärsivä ilme ja hän lähti paikalleen. Nyt nousi puhujanpaikalle miltei yhtä komea valkotukkainen professori. Hän huomautti, ettei kuulunut mihinkään ryhmään eikä puolueeseen, koska ne ehkäisevät yksilöllisyyden kehitystä, mutta hän oli aina ollut suosiollinen sosialismille ja varsinkin rauhanaatteelle sekä perusteli kantaansa useilta eri puolilta. Hän vaikeni silitellen miettivästi partaansa ja jatkoi sitten juhlallisen surunvoittoisesti: -- Kun eilen näin sen arvokkaan tyyneyden, jolla kaikki suoritettiin, tuntui minusta, että maailmanrauha on mahdollinen. Mutta kuullessani, miten raaka taistelu vielä raivoaa parhaillaan monella taholla, ja varsinkin seuratessani tätä kokousta, olen pakostakin taas tullut sangen pessimistiseksi maailmanrauhan suhteen. Minun täytyy vakavasti epäillä, saadaanko rauhaa vuosisatoihin. Sillä tämäkin kokous on osoittanut, että ihmisluonto sittenkin on paha, kostonhimoinen, vallanhimoinen, sekä myöskin raaka. Ja niin kauan kuin nämä ominaisuudet ilmenevät ihmisluonnossa, on sotien loppuminen mahdoton. -- Hän tarkasti asiaa tieteellisesti, kehitellen sitä monilta eri puolilta, ja tuli pääasiallisesti samoihin tuloksiin kuin edellinen puhuja. -- Ihmiset on siis _kasvatettava paremmiksi_, jalommiksi, saatava ymmärtämään, että ihmiselämän hävittäminen on rikos luontoa vastaan ja että se varmasti tulee kostetuksi niin kansoille kuin yksityisille -- vasta silloin nousee rauhan aurinko ihmisyyden taivaalle. Taas kiihtyi meteli korviasärkeväksi. Professori loi ankaran ja tuomitsevan silmäyksen joukkoon, mutta kun ei tästä ollut apua, astui hänkin alas puhujalavalta. Miltei samassa kohottautui puhujalavan reunan yli paljas, kulmikas pää, sileäksi ajellut kulmikkaat kasvot, ja meteli muuttui äkkiä innokkaaksi kättentaputukseksi. Mies kumarsi hiukan, ja kun hän otti rillit nenältään, näkyi hänen terävissä silmissään jotakin kovaa ja pilkallista. -- Minä en olisi nyt mielelläni edellisen puhujan paikalla! kuiskasi Marcuksen toveri hymyillen ja ilmoitti, että uusi puhuja oli eräs sosialistiprofessori. -- Ensinnäkin pyydän kahdelle edelliselle puhujalle lausua hartaimman kiitollisuuteni eräässä suhteessa nautinnollisista hetkistä! lausui puhuja kirkkaalla, kuuluvalla äänellä ja kumarsi hieman. Hän vaikeni hetken, ja kaikki katsoivat häntä iloisella, uteliaalla jännityksellä. -- Kaiken vanhan ja alkuperäisen ihailija on joutua epätoivoon nykyaikana, jolloin kaikki muuttuu. Keksinnöt muuttavat yhtä mittaa taloudellista elämää ja tuotantotapoja, uudet tosiasiat tieteitä. Ja ankara elämä pakottaa lait, uskonnot ja aatteet taukoamatta muuttamaan muotoaan; järvet ja joet, vuoret, vieläpä Raamattukin muuttuvat hiljalleen. Pidätettyä naurua. -- Sen tähden tunsin äsken syvää, hämmästyksensekaista ihailua kuullessani kerrankin jotakin ikuista, muuttumatonta. Sillä minä en ole kymmeneen vuoteen kuullut rauhanaatetta niin puhtaan alkuperäisenä kuin äsken. Mieleeni tuli kallis jalokivi, jota eivät maalliset myrskyt voi vähääkään muuttaa. Yhteiskunnat, valtiomuodot ja avaruudessa kiitävät taivaankappaleet muuttuvat, mutta se ei muutu -- _siihen ei pysty mikään! Niin_ lujaa aatetta täytyy ihailla! Hän oli niin kunnioittavan juhlallinen, että koko sali kihisi pidätetystä naurusta. Sitten hän rypisti korkeata otsaansa ja lausui aivan kuin surunvoittoisesti: -- Samalla en voi olla mitä ankarimmin moittimatta läsnäolevia siitä, että arvoisalta virkaveljeltäni olette ryöstäneet hänen ihanan uskonsa. Tosin olette saaneet rangaistuksen; olisitte ehkä saaneet maailmanrauhan näinä päivinä, mutta nyt saatte katkerasti katuen odottaa sitä 300-400 vuotta... -- Mutta -- herra professori, minä ... keskeytti ensimmäinen professori tolkuttomasti ja nousi seisomaan paikallaan. -- Millä voin teitä palvella, rakas virkaveli? kysyi puhuja teennäisen kohteliaasti; hänen olemuksensa muistutti notkeata, äärettömän taitavaa miekkailijaa. Nyt kuului tuhansista suista valtava naurunpurskahdus, ja kiusattu professori vääntelehti tuolillaan, niinkuin se olisi ollut keskiaikainen kidutuspenkki. Mutta hirveä mies ei vieläkään hellittänyt. Valmistelematta hän alkoi vakavalla äänellä puhua: -- Suuri valtamerilaiva tuhansine matkustajineen oli hukkumaisillaan hirmumyrskyn kynsiin. Peräsin ei enää totellut, vuorenkorkuiset aallot paiskelivat laivaa lastuna, kaikki näytti jo olevan lopussa -- mutta silloin laiva ajautuikin erästä saarta kohden. Sen suojassa alkoi peräsinkin taas toimia; laiva pysähtyi, ja kapteeni lähetti perämiehen tarkastamaan rantaa. Reippaitten merimiesten soutamana tämä hetken kuluttua palasi huutaen iloisesti: -- Hei! Kaikki hyvin, herra kapteeni! Veneet pääsevät lähes sadan metrin päähän rannasta, ja siitä on helppo kahlata sileätä santapohjaa myöten rantaan. Käskettekö laskea veneet vesille? Silloin kapteeni alkoi repiä tukkaansa ja huutaa värisevällä äänellä: -- Ei, ei koskaan! Etkö sinä ihminen ymmärrä, että minun täytyisi kastaa jalkani? Matkustajat pyysivät ja rukoilivat, että kapteeni laskisi heidät saarelle. Mutta tämä ähkyi kauhusta vääristynein kasvoin: -- Rakkaat ystävät, ette tiedä, mitä vaaditte! Ajatelkaa, että minulle, _minulle_ voisi tulla nuha! Ja teille myös! Ehkä löydämme toisen saaren, jossa pääsemme maihin kuivin jaloin. Laivalla syntyi tavaton sekasorto. Miehet pyysivät hartaasti päästä maihin, naiset ja lapset heittäytyivät sydäntäsärkevästi itkien kapteenin eteen ja eräs nuori nainen syleili kapteenin polvia vaikeroiden kauhun ja epätoivon vallassa: -- Herra -- minulla on kolme pienokaista -- ja tuolla ulapalla on niin hirvittävää -- Laiva uppoaa -- lapseni kuolevat! Minun _hennot, viattomat pienokaiseni_... Itku ja rukoukset yltyivät. Mutta silloin kapteeni ojensi kätensä ja huusi juhlallisesti ja lohduttavasti lempeällä äänellään: -- Rakkaat, rakkaat ystäväni! Ette ymmärrä ... Ei merkitse mitään -- vaikka kuolettekin, kun te vain saatte kuolla _kuivin jaloin?_ Perämies: käännä nopeasti ulapalle! Räjähti huumaava nauru, tohtori huitoi käsillään huutaen jotakin kaikin voimin. Ja kun nauru taukosi, puhuja kysyi taas kohteliaasti kumartaen: -- Mitä, herra tohtori? Eikö satu miellytäkään teitä? Onko tämä satu totta -- vai oliko _se totuus_ satua? Ääretön sali täyttyi taas naurusta; ja kun se oli tauonnut, alkoi puhuja taas vakavasti: -- Edelliset puhujat ovat ehdottaneet maailmanrauhan saavuttamiseksi erään ikivanhan keinon: kasvatetaan ihmiset enkeleiksi. Mutta kun ajattelee esim. sitä näytettä, mikä 2000-vuotisen opetuksen jälkeen toissayönä suoritettiin, niin minä suuresti pelkään, että tällaiset enkelikandidaatit ehtivät lopettaa toisensa sukupuuttoon -- ennen kuin _sillä_ kasvatustyöllä maailmanrauhaa saadaan. Sitä paitsi: kun alkuperäisetkin enkelit ovat _taivaassa tapelleet_ pari kertaa, niin... Vielä kerran keskeytettiin hänen puheensa naurulla ja hyvä-huudoilla, Sitten hän lisäsi murhaavan terävällä ja läpitunkevalla äänellä: -- Ja yleensäkin luulen, ettei kysymystä maailmanrauhasta voida ratkaista yksinomaan psykologian, filosofian ja estetiikan avulla! Siinä tulevat kysymykseen muutkin voimat. Ja, hyvät herrat, ne _voimat ovat nyt liikkeellä!_ Hän käännähti poistuakseen, mutta samassa kuului tohtorin hermostunut ääni: -- Mitä voimia herra professori tarkoittaa? -- Ja miten sodat siis vihdoinkin lopetetaan? yhtyi estetiikan professori. Puhuja jäi vielä paikalleen jatkaen harvaan, vakuuttavasti: -- Ajatelkaamme, että professori ja tohtori olisivat edeltäpäin saaneet tiedon tapahtuneesta rikoksesta ja kiiruhtaneet oikeuden ja ihmisyyden nimessä rukoilemaan vallassa olevan luokkamme päämiehiä luopumaan siitä, vaikkapa vielä uhanneet kauheimmalla rangaistuksella minkä he tuntevat: historian tuomiolla, niin nämä olisivat halveksien hymähtäneet ja sulkeneet heidät tyrmään, kunnes kaikki olisi mennyt ohi. Yleensä he kuitenkin lienevät samanlaisia kuin muutkin ihmiset, eivät he siis julistaneet tätä paremmin kuin muitakaan sotia verenhimosta -- vaan _rahanhimosta_, so. taloudellisten etujen tähden. Niin on ollut, ja niin kauan kuin vallassaolevilla on hyötyä sodista, tulevat ne jatkumaan. Ja minä tunnustan, että jos olisin maailmanrauhan toteuttamisen ehdoista samaa mieltä kuin professori, niin olisin aikoja sitten heittänyt viimeisenkin toivon! Sillä ihmisluonnon olennaisin puoli on se, että se toimii _etujensa mukaan_. Jos yksilöissä olisikin joitakin poikkeuksia, niin luokat toimivat aina etujensa mukaan. Koko maailmanhistoria osoittaa sen todeksi. Eivät siinä siis auta rukoukset eivätkä vetoamiset. -- Mutta miten sodat sitten loppuvat? keskeytti taas tohtorin hermostunut ääni. Puhuja vaikeni hetken ja jatkoi sitten läpitunkevasti: -- Nyt me tulemme niihin voimiin, joita herra tohtori ei näe. Ne seisovat satojentuhansien joukkona -- _tuolla ulkona!_ (Huumaavaa hyväksymistä.) Minä sanon, että vallassa olevat eivät tule koskaan vapaaehtoisesti lopettamaan sotia, militarismia, vahvinta tukeansa. Sitä ei voida lopettaa salaliitoilla eikä keksinnöilläkään, vaikka ne saattavat olla suurena apuna. Mutta kun laajat työväen joukot, _kansan enemmistöt_ kaikissa maissa kehittyvät siihen määrään, että ne voivat ottaa vallan käsiinsä -- _silloin sodat loppuvat_. Ei sen tähden, että he olisivat parempia tai pahempia -- vaan sen tähden, että sota merkitsee heille kuolemaa, kurjuutta: se on _heille vahingollista_. Sota tulee kansojen enemmistöille aina olemaan vahingollista, ja kun he pääsevät määräämään maan asioista, niin eivät _he_ sotia julista! -- Entä barbaarit? kuului salin alapäästä. -- Perustetaan yhteinen puolustusliitto: esimerkiksi _Euroopan Yhdysvallat_, josta ennenkin on puhuttu, päätetään, että hyökkäyksen uhatessa kaikki miehet kokoontuvat jättiläismäisenä _kansanmiliisinä_ puolustamaan Eurooppaa -- ja siltä varalta voidaan pitää aseita, niin ettei kukaan ajattelekaan hyökätä meidän kimppuumme. Tai luuleeko joku, että meitä voisi heidän taholtaan uhata jokin vaara? -- Ei, ei, ei! kajahti salissa riemukas suosionhuuto. -- Tämä ei ole mitään haaveilua, vaan perustuu kokonaan taloudellisiin olosuhteisiin! jatkoi puhuja -- ja tulee kerran ehdottomasti tapahtumaan. Se voima, josta mainitsin, näyttää valtavammalta kuin koskaan ennen. Ehkä se _nyt jo_ on kyllin suuri. Kun te siis menette täältä kotimaahanne, niin pitäkää ainoana päämääränänne, että kansan enemmistö voittaa, pääsee valtaan -- silloin tuo suuri kysymys todellisuudessa on _ratkaistu_. Ja jos niin onnettomasti kävisi, että vieläkin joutuisimme tappiolle, niin älkäämme masentuko! Me voitamme sittenkin! Ja kerran tulee sekin aika, jolloin ei tarvita Euroopan Yhdysvaltoja, ei Maailman Yhdysvaltoja -- kerran vallitsee maan päällä yksi ainoa yhteisö: _Ihmiskunta_. Salissa räjähti neljästäkymmenestätuhannesta kurkusta riemukas, vastustamaton huuto. Se kajahti torilla, se kuului kumeana ukkosena kiirivän kaukaisille kaduille; tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut täynnä yhtä ainoata huutoa. MAAILMA KUOHUU. Sosialistien kansainvälisen liiton sihteeri nousi puhujalavalle. Hänen kädessään oli tukku sähkösanomia, ja hän lausui jännityksestä vapisevalla äänellä: -- Nyt on kaikista suuremmista maista saapunut tietoja. Luetaanko ne heti? -- Heti! Heti! kuului kaikkialta jännittyneitä kiihkeitä huutoja. Sihteeri otti ensimmäisen sähkösanoman ja luki seuraavaa: "Suurlakko täydellinen koko maassa. Hallitus kukistettu. Kymmenen kaupunkia vielä hallituksen joukkojen hallussa. Tänään lähetetään lentokoneita apuun. Parlamentti kutsuttu koolle valitsemaan edustajia kansainväliseen edustajakokoukseen." Salista kuului aivan kuin helpotuksen huokaus -- kaikkien katseet kirkastuivat. Sihteeri otti toisen sähkösanoman ja alkoi lukea: "Työläiset lopettivat heti aamulla työt, kokoontuivat kaikkialla ja vaativat sotalaitosta poistettavaksi. Poliisi ja sotaväki koettivat hajoittaa: paljon kaatuneita. Osa sotaväkeä yhtyi meihin. Rauhanliiton ja työväen toimihenkilöt, muita järjestyneitä ja sotilaita -- yhteensä 4000 miestä vangittiin. Taistelut kiihtyneet; mutta hallituksella suuri enemmistö, laivasto, lentokoneet, tykistö. Odotamme apua." Sihteeri luki allekirjoitukset sekä sen jälkeen juuri saapuneeni _toisen_ sähkösanoman: "Hallitus on antanut äsken julistuksen: elleivät kapinalliset antaudu ja kaikki työläiset palaa työhönsä, _teloitetaan vangitut_ 4000 -- huomenaamulla." Hätäisesti sihteeri pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja jatkoi tukahtuneella äänellä. "Olemme tappiolla. Hallussamme ollut esikaupunki palaa. Emme voi pelastaa vangittuja kuolemasta -- suurin osa kaatunut. Ei meidän ole väliä -- mutta heidät aiotaan _teloittaa!_ Estäkää! Heidän itkevien omaistensa ja ihmisyyden nimessä. Pelastakaa! Pian! Heidän oma äänensä ei enää kuulu, mutta uskomme teidän tuntevan heidän tuskasta värisevän huutonsa: Apua, apua!" Sähkösanoman vaikutus oli tärisyttävä. Neljäkymmentätuhatta ihmistä hypähti seisoalleen; kajahti uhkaava karjahdus, ja lukemattomat nyrkit kohosivat ilmaan kuin näkymätöntä vihollista kohden. Puheenjohtaja sai vihdoin melun asettumaan. Hän ilmoitti, että asia täytyi heti saada järjestykseen, ja ensimmäisenä nousi puhujalavalle sosialistiprofessori. Marcus hämmästyi! Miestä oli vaikea tuntea: ei näkynyt jälkeäkään äskeisestä murhaavan ivanuijan ja vinkuvan pilkkapiiskan käyttäjästä; hänen terävissä kasvoissaan kuvastui jylhä vakavuus ja pidätetty kiihko. -- Nyt täytyy toimia nopeasti, ja minä teen ehdotuksen, jonka luulen kaikkien hyväksyvän. Täkäläisen sotilasliiton johtaja ilmoitti, että heillä on valmiina 20 konetta, ja minä ehdotan, että tuo laivue lähtee heti apuun. Lentäjät kyllä itse päättävät, mikä menettelytapa on tehokkain, mutta minä pidän parhaana sitä, että he tuhoavat lentokonehallin ja pudottavat lentolehtisen, jossa ilmoitetaan, että laivasto, linnoitukset ja kaupunki hävitetään samalla tavalla kuin eräs toinenkin suurkaupunki, elleivät vangit ole puolen tunnin kuluttua vapaina. Kun väestön samassa käsketään poistua kaupungista, niin luulisin syyttömien varmasti pääsevän vapaiksi. Heidän kanssaan voitte sitten päättää enemmistä toimenpiteistä. Näytti kuin kaikki olisivat päässeet raskaasta taakasta. He purkivat ilonsa innostuneeseen hyväksymishuutoon. Sen tauottua kuului tohtori B:n epäröivä ääni: -- Mutta elleivät he kuitenkaan tottele? Niin ei kai sellaista -- väkivaltaa...? Syntyi kuolemanhiljaisuus, ja professori kysyi matalalla äänellä: -- Tarkoitatteko, herra tohtori, sitä, että jolleivät pyövelit hyvällä laske vankeja vapaaksi, niin heidät on jätettävä teloitettaviksi? -- Pääseväthän he, jos -- jos suostuvat, antautuvat...? änkytti tohtori epävarmasti. Professori muistutti mieliin, miten kapinallisille tehdyt lupaukset oli viime aikoina pidetty; huomautti syyttävästi, että tohtori oli yhtä mittaa _sanoin_ vedonnut totuuteen, oikeuteen, veljeyteen ja rakkauteen, mutta toiminnassa ne olivat häneltä unohtuneet... -- Unohtuneet? keskeytti tohtori loukkautuneena. -- Vielä pahempi, jos tahallanne olette ne hylännyt! iski professori. Marcus näki hänen silmiensä hehkuvan -- mies painosti joka sanaa, ikään kuin olisi niillä tahtonut tappaa vastustajansa: -- Te olette sanonut, että sota on hirmuisin vääryys ja rikos, myönnätte noiden neljäntuhannen taistelleen oikeuden puolesta -- ja nyt te tahtoisitte heitä luopumaan oikeudesta, astumaan vääryyden puolelle. Onko se oikeutta? Te toivoitte, että 4 000 miestä tekisi maailman inhottavimman rikoksen -- _pettäisi veljensä_. Onko se todellista veljeyttä? Te tahdotte jättää nuo onnettomat veljenne pyöveleille. Onko se rakkautta? Minä olen varma, että täällä on ainakin 20 000 ihmistä, jotka ovat valmiit kantamaan varkaan, murhaajan nimeä, kunhan voisivat pelastaa onnettomat veljensä. -- Mutta herra tohtori antaisi sotienkin jatkua, hänelle ei merkitse mitään miljoonien kuolema, heidän leskiensä ja orpojensa itku -- kunhan vain _hänen kätensä ovat puhtaat!_ -- Onko täällä joku, joka kannattaa tohtori B:tä? -- Ei! Ei ainoatakaan! jyrähti äärettömässä salissa niin rajusti ja raivokkaasti, että tohtori alkoi vapista. Ja salin etupuolella nousi eräs mies ja lausui värisevin äänin: -- Minä olen kuulunut myöskin Rauhanliiton vähemmistöön, mutta nyt minun täytyy siitä luopua ja minä luulen toistenkin tekevän niin -- tohtori B. on mennyt _liian pitkälle_. Joka taholta kuului rauhanliittolaisten kiihtyneitä, hyväksyviä huutoja. Tohtori pälyili kalpeana ja kauhistuneena ympärilleen -- niinkuin häntä olisi joka puolelta uhattu ampua. Sitten hän lähti, ja hänen uljas vartalonsa oli painunut kuin raskaan taakan alle. Kokouksen puheenjohtaja ilmoitti, että muissa sähkösanomissa ei ollut avunpyyntöjä, ja siksi oli parasta lähettää heti lentäjät matkaan. Professorin tekemä ehdotus hyväksyttiin valtavalla hyvä-huudolla, ja lentäjät poistuivat. Sihteeri nousi taas puhujalavalle ja alkoi lukea kolmatta sähkösanomaa. Siinä oli seikkaperäinen selostus suurlakosta ja ilmoitus, että muutamia harvoja välttämättömiä aloja oli päätetty jättää lakon ulkopuolelle; varsinkin, koska hallitus oli suhtautunut lakkoon odottamattoman suopeasti. "-- Antanut julistuksen, jossa tuomitsee ankarasti tapahtuneen rikoksen, ehdottaa kansainvälistä kokousta, kannattaa yleistä aseistariisumista ja on muodollisuudet sivuuttaen kutsunut parlamentin kokoon kahden päivän kuluttua. Kaikissa kokouksissa vaadittu aseistariisumista." Neljännessä maassa oli asema yleensä samanlainen kuin edellisessä: suurlakko, rauhallista, hallitus sovitteli. Lopuksi vakuutettiin, että jos vain muualla voitetaan, niin kyllä heillä ajetaan aseistariisumiskysymys läpi. Viidennessä raivosi parhaillaan ankara taistelu, mutta hallituksen puoluelaiset olivat yleensä tappiolla, ja niiden hallussa oli vain muutamia paikkakuntia. Voitto oli siis varma. Hyvin jännittyneinä kuunneltiin Marcuksen kotimaasta tulleita tietoja. Kun kaikki keskusjärjestöt olivat olleet pääkaupungissa, ei mitään yleistä tiedonantoa saatu. Mutta eri kaupungeista saapuneet tiedot osoittivat, että vallankumous sielläkin varmasti voitti. Luonnollisista syistä olivat taistelut monissa paikoissa olleet äärimmäisen raivokkaita ja verisiä. Sihteeri otti taas uuden paperin ja luki seuraavaa: "Heti aamulehtien ilmestyttyä suurta mielten kuohua. Sotilasliitto ja Sosialistit lähettivät julistuksen. Heti kaikkialla suuria kokouksia, joissa hyväksyttiin meidän vaatimuksemme. Suurlakko täydellinen. Hallitus eronnut. Kaikkien vastustuspuolueiden edustajat ja toimihenkilöt pitivät yhteisen kokouksen, kutsuivat eduskunnan kokoon. Edustajat noudetaan huomenna lentokoneilla. Suunnattomat kansanjoukot marssivat sotilaiden kanssa kaduilla laulaen Marseljeesia. Yleistä riemua hämmentää ainoastaan toissa yönä tapahtunut suuri rikos. Jos jossakin tarvitaan apua, niin me tulemme ilomielin. "Sosiaalidemokraattinen puolue. Antimilitaristinen sotilasliitto." -- Se olikin viimeinen, lausui sihteeri matalalla äänellä, kokosi vapisevin käsin paperinsa ja poistui puhujalavalta. Salissa vallitsi hetkisen niin syvä hiljaisuus, että Marcus kuuli naapurinsa taskukellon käynnin. Silloin hän näki vierustoverinsa, sotilasliiton puheenjohtajan nousevan ja lähtevän puhujalavalle. Hetkisen tämä seisoi kasvot kalpeina, rykäisi pari kertaa ja lausui sitten liikuttuneena: -- Ystävät... Tällaista onnea ja iloa en ole koskaan tuntenut -- sitä ei voi oikein kaikessa suuruudessaan käsittää. Ainoa, mikä sitä hämmentää, on uhrien suuri lukumäärä. Miten paljon heissä olikaan sellaisia, jotka olivat tälle asialle koko elämänsä uhranneet! Aivan erityisesti täytyy lausua muutama sana eräästä merkillisestä miehestä, jonka kaameasta kuolemasta nuori ystävämme äsken kertoi. Sitten hän selitti lyhyesti, miten Kansainvälisen sotilasliiton nerokas toimintasuunnitelma, joka oli suojellut liittoa urkkijoilta ja ilmituloilta, oli Antoniuksen laatima; hänen keksintönsä avulla voimme tänään varmasti pelastaa 4000 ihmistä, se olisi ollut tavattoman voimakas, miltei ratkaiseva ase, jos taistelu olisi kääntynyt tasaväkiseksi. Yksilö ei voi enempää kuin hän. Sen tähden tuntuu surulliselta, ettei hän nähnyt toteutuvan tätä, jolle oli pyhittänyt koko elämänsä -- että hän luuli kaiken musertuneen. Mutta viime hetkelläkin hän oli suurenmoinen. Hän tuhosi vihollisensa kuin Simson -- ja syöksyi sen jälkeen kammottavan jylhään kuolemaan -- sellaiseen, jota ei maailman alusta lähtien ole tapahtunut. Kaikki nousivat kalpeina ja liikuttuneina seisoalleen kunnioittaakseen sankarin muistoa. Kun Marcuksen vierustoveri palasi paikalleen, nousi puhujalavalle hienopiirteinen, vielä nuorekas nainen, jonka tuuhea tukka oli hopeanharmaa. Hän puhui sointuvalla, surullisella äänellä, miten naiset heikompina useasti joutuvat kärsimään sodan tähden vielä enemmän kuin miehet. Mitä tunteekaan sairas vaimo itkevän lapsijoukon keskellä odottaessaan kauhulla tietoa sotatantereelta? hän kysyi ääni väristen. -- Kuka voi kuvailla vanhan äidin tuskat, kun hän saa sanoman ainoan poikansa kuolemasta. Hän muistaa poikansa lukemattomissa puuhissa: lapsena, nuorukaisena, miehenä; muistaa lukemattomia sanoja, kohtauksia --. Taukoamatta hänen sydäntään puristaa tietoisuus, että nuo rakkaat kasvot, tuo uljas ruumis on silvottuna, tuntemattomana paiskattu jonnekin kuraiseen kuoppaan kuin koira... Ja _sadattuhannet äidit_ ovat saaneet tuollaisen tiedon -- sitä tuskan määrää on kamala ajatella. Jos tuollainen nyt loppuu, niin sitä ei voi heti käsittää... Puhujan kasvoissa kuvastui syvä, kalvava murhe, kun hän kertoi, että hänenkin sulhasensa oli viime maailmansodassa kolmesti haavoittunut -- viimeisellä kerralla silpoutuen muodottomaksi -- ja ampunut itsensä. Ja hänen lopettaessaan soinnahti hänen äänessään sekaisin syvä suru ja toivo: -- Eivät tulleet minun hääni, en koskaan saa tuntea äidiniloa. Mutta nyt voin iloita, nähdessäni nuorten toisiaan rakastavan, minä rakastan toisten lapsia, kaikkia lapsia. Sillä minun ei tarvitse niinkuin tähän asti lapsia katsellessani yht'äkkiä hätkähtää ja kauhistuen kuvitella, että heidätkin voiman ja nuoruuden kukoistuksessa surmataan -- silvotaan muodottomiksi kummituksiksi. -- Tämä päivä on _kaikki muuttanut! Miljoonat_ tulevat nyt onnellisemmiksi! YLÖS HELVETISTÄ. Kuului salaperäinen kohahdus, jota seurasi syvä hiljaisuus: Sosialistien kansainvälisen liiton puheenjohtaja nousi puhujalavalle. Hän seisoi hetken äänettömänä katseen kiitäessä yli salin -- ja hänen laihoilla kasvoillaan kuvastui tavaton liikutus. -- Ihmiset! Ystävät! hän lausui matalalla, sointuvalla äänellä, joka värähti kuin sellon ääni. Hänen vartalonsa suoristui, suuret silmät alkoivat säihkyä -- hän näytti nuorukaiselta! -- Minä luulen, että tätä päivää tulevaisuuden historiassa pidetään hyvin merkittävänä. Se onkin niin ihmeellinen, että sitä on vaikea heti käsittää -- kaikki tuntuu unelta. Sotako _voitettu?_ Sota, jonka paljas nimi tuo mieleen veren, hävityksen, kuoleman, joka lukemattomat kerrat on iskenyt meidät maahan, julmasti tallannut kauheilla rautakoroillaan. -- Olisiko se nyt voitettu? Hän katsahti kuulijoihinsa ja jatkoi kuolemanhiljaisuuden vallitessa: -- Kun toista sähkösanomaa äsken luettiin, lennähti mieleeni: ovatkohan _kaikki_ muutkin sähkösanomat samanlaisia? Luultavasti monet tunsivat samoin -- minulle se oli elämäni hirveimpiä hetkiä. Tuntui aivan kuin ovipuolella olisi seisonut kammottava kummitus, suunnattomat yökönsiivet ylettyen yli salin -- joka julmasti tuijotti ihmisjoukkoa lasittunein, veripunaisin silmin. Ja ajatelkaa, se _oli_ aave: _sodan aave_, joka tuon sähkösanoman keralla tunkeutui _viimeisen_ kerran ihmisten ilmoille -- viimeisen kerran irvisteli voimattomassa vihassaan. Sillä seuraavat sanomat merkitsivätkin sitä, että tuo verinen aave nyt vihdoinkin syöstään takaisin ikuiseen pimeyteen! Se ei saa enää koskaan palata! Puhujan sanat sattuivat jokaiseen sytyttävinä, salaperäisinä sähköaaltoina -- miltei tietämättään kaikki huusivat kiihkeän innostuksen vallassa: -- Pois sota! -- Pois! Pois! -- Militarismin viimeinen rikos on onneksi myös kamala varoitus: tällainen olen. Sen vaalijat eivät siis uskalla julkisesti enää sotaa puolustaa. Ja vaikka sodan voittaminen tulikin maksamaan kalliin hinnan, niin olivat saavutuksetkin sen arvoiset. Ajatelkaa mitä _mahdollisuuksia_ militarismin nielemät henkiset ja ruumiilliset työvoimat, keksimiskyky, tarmo ja lukemattomat miljardit kansojen varoja saavat aikaan joutuessaan kansan rauhallisen kehityksen hyväksi. Työpäivän _täytyy_ lyhetä, hyvinvoinnin lisääntyä, ja se merkitsee terveyttä, rodun parantumista, sivistyksen kohoamista, kansan pohjakerroksista nousee joukoittain vereksiä voimia tieteiden, taiteiden hyväksi, mitkä siten saattavat kehittyä aavistamattoman pitkälle. Ihanne-yhteiskuntaa ei milloinkaan tule olemaan, ei silloinkaan kun yhteiskuntajärjestelmä muuttuu sosialistiseksi. Sitä ei saavuteta koskaan. Ihmiskunta menee aina eteenpäin. Miten se olonsa järjestää, emme tiedä, mutta niinkuin militarismin kukistuminen lisää hyvinvointia, tulee ihmiskunta yhä kehittymään, sivistymään, ihmiset elävät yhä täysiarvoisempaa elämää. Heidän taistelunsa ei voi olla joukkomurhaa, he katsovat säälien tätä hirveätä yötä jossa olemme harhailleet... Hän vaikeni syvään hengähtäen, hänen kasvonsa kalpenivat entistä enemmän, ja silmät sisäisestä riemusta loistaen hän jatkoi värisevin äänin: -- Minä siunaan elämää, että olen saanut nähdä tämän päivän. Olen virunut viisitoista vuotta vankilassa. Omaisia minulla ei myöskään enää ole, mutta tämä hetki korvaisi vaikka koko elämän onnettomuuden. Ajatelkaa: vuosituhansia on ihmiskunta hapuillut, eksyen, kaatuillen kauheassa yössä. Se on pyrkinyt eteenpäin, se on päässytkin eteenpäin, mutta vain ryömien, laahaten muassaan raskaita kahleitaan. Ja nyt juuri hälvenee tuo hirveä yö, valo leimahtaa yli maailman ja ihmiskunta nousee kahleitta, astuu ensi askeleensa huumaantuneena, häikäistyneenä -- kuin vanki, joka vuosikymmeniä kestäneitten ponnistustensa jälkeen on päässyt kaivamaansa tunnelia myöten ulos maanalaisesta komerostaan aamun kirkkauteen! Niin häikäisee meitäkin, sillä -- _nyt on koittanut ihmiskunnan aamu_. Marcuksesta tuntui kuin olisi rautakoura äkkiä tarttunut hänen rintaansa puristaen tuskallisesti, tukahduttavasti: miksei Antonius saanut kokea tätä? Hän miltei näki taas heidän viime kohtauksensa. -- Mitä hän mahtoikaan tuntea seisoessaan syksyisellä heinäpellolla, tuijottaen pimeyteen -- sinne, mistä pian alkoi leiskua. Marcus muisti vielä, miten hän hätkähti, kun se tapahtui... -- Rakkaat ystäväni! kuului taas väräjävä ääni. -- Muistuu mieleeni eräs raamatunlause, joka mainiosti sopii tähän päivään, tähän hetkeen! Eikö totta, eikö teistäkin tunnu -- että "Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden; ne jotka kuolon varjon maassa asuivat..." Hän vaikeni aivan kuin hämmästyksen lamauttamana. Hänen kalpeille kasvoilleen ilmestyi äkkiä salaperäinen liikutus, riemu. Ja suuret silmät loistivat kuin yliluonnollisen haltioitumisen sytyttäminä: -- On vaikea keksiä mielikuvituksessaankaan hirvittävämpää helvettiä kuin maailman sotien tähden on ollut. Muistakaamme esim. äskeiset 3 miljoonaa -- pienokaiset -- mielipuolet... Hänen puheensa keskeytti naisten moniääninen kauhunhuuto. Puhuja jatkoi: -- Mutta nyt on tapahtunut vielä suurempi -- tapaus niin valtava jylhässä suuruudessaan, ettei maapallolla ole sellaista ennen koettu. -- Puhuja hiljensi ääntään lausuessaan hitaasti ja läpitunkevasti: -- Kolme päivää sitten meillä oli todellinen helvetti, mutta pian on ihmiskunta siitä päässyt, se nousee -- nyt parhaillaan -- _ylös helvetistä_. Hänen äänensä muuttui sana sanalta yhä karkeammaksi; hän rykäisikin pari kertaa -- ei auttanut. Sitten hän ei enää koettanutkaan sanoa mitään: katsoi vain hymyillen kaunista hymyänsä -- ja suuret kyynelet alkoivat vieriä hänen laihoja poskiaan pitkin. Marcus katsoi kuin lumottuna, kaikki katsoivat -- silmät kyynelissä. Vihan ja kärsimysten kovettamat miehet itkivät. Marcus näki harmaan pään painuvan puhujalavan reunaa vasten, mutta sitten hänen silmänsä sumenivat hän tuntui vaipuvansa polvilleen tuolinsa viereen... Marcus ei ollut itkenyt yhdeksään vuoteen, mutta nyt vierivät hänen silmistään kuumat kyynelet. Suuri, salaperäinen ilo ja onni valtasi hänet väkevänä, huumaavana -- kaikki sekaantui... Niin, niin, hän onkin vielä pieni poika -- hän on kotona... Välillä välähtää, että kaikki on kuvittelua, mutta hän tahtoo olla vielä kotona. Ja silloin kaikki muuttuu entistä elävämmäksi -- _hän elää siellä!_ Oi mikä ilo! Kaikki on kuin ennen! Hän itkee ilosta niinkuin ennenkin pidättämättä, häpeämättä. Hän on loukannut jalkansa. Juossut sisään äidin luokse, painanut päänsä tämän helmaan. Heti helpottaa poltto, tuska taukoaa kokonaan -- sillä äiti silittää hänen hiuksiaan lempeällä kädellään... *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK YLÖS HELVETISTÄ: ROMAANI *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.