The Project Gutenberg eBook of Kilpakosijat: Kertomus, by Maiju Lassila

Suoraan sanoen ei Pielisjärven takamailla Matkaselän salokylässä oleva talokas Heikki Sikanen tuntenut kirjasta iitäkään. Siitä huolimatta oli hän voinut elää jo yli viisikymmenvuotiaaksi. Rippikoulu oli kyllä vielä käymättä, mutta mitäpä siitä. Ilman senkin apua oli hän näet onnistunut saamaan itsellensä ainoan pojan Pekan, joka siis, kun äiti-vainajakin oli ollut ripillä käymätön, oli tavallaan neitseestä syntynyt. Talonsa hän oli asunut kuten mies. Viljelykset olivat semmoisessa kunnossa, että kontu elätti miehensä. Ja polvesta polveen olivat suvun miehet kulkeneet omassa nahassansa kuten aina tekee väärentämätön ja oikea tavara.

Se isän entisyydestä. Sanottakoon vaan, että hän oli yksi niitä yhäti pois häviäviä parhaita, jotka elävät omien käsiensä työstä ja jotka eivät omia tapojansa, nimeänsä ja säätyänsä ujoile, eivätkä narreina etsi itsellensä muijaa mesopotaamialaisen herrasväen, vaan oman "Kaanaan maansa" tyttäristä.

Entä hänen esikois- ja ainokaispoikansa Pekka? Luonnollisesti oli hän kaikessa isänsä oikea poika, jopa siihen määrin, että ei tuntenut ainoatakaan kirjainta, ei ollut kirjaa käteensä ottanut ja oli kuitenkin jo ehtinyt iässä kolmekymmenvuotiaaksi.

Eikä hän sitä surrut. Hänkin oli yksi niitä pohjaltansa parhaita, jotka pystyvät ymmärtämään, että jos ei maassa ole miehiä, jotka perustavat leipään eivätkä virkaan, niin nälkään kuolevat nekin, jotka sanalla ruokkivat ja opettavat, että ei ihminen elä leivästä.

Ei hän siis ollut virkauralle yrittänytkään, vaan kasvatti maasta viljavuutta, ei itsestänsä virkamiessatoa. Mutta kun hän oli samalla kokonaan laiminlyönyt sanan, oli hänen rippikoulunsa käymättä, eikä hän siis lainkaan nykyisen papin ja ankarien kirkollisten olojen vallitessa voinut jatkaa sukua: hänellä ei ollut isyysoikeuksia. Ja niin uhkasi Sikasen sukua sukupuutto-kuolema.

Se asia tiedettiin yleensä Pielisjärvellä. Ukko Sikanenkin oli näet jo tavallaan leski, sillä hänen neitsyensä, Pekan äiti, Kaisa, oli kuollut kaksi vuotta sitten. Hyvänä hän oli sitä pitänyt ja kuoltua kaihonnut. Syyttä ei siis sanottu Pielisjärvellä siitä aviosta, että:

Ei niin, ettei Pekka tosin olisi yrittänyt suoriutua rippikouluvaikeuksistakin. Jopa kerran kaksikymmen-viisivuotiaana oli hän näet tallustellut rippikoulu-aikana kirkonkylään iso eväskontti selässä. Mutta siellä oli noussut tie pystyyn. Hiltusen leski, jonka saadakseen hän oli rippikouluun lähtenyt, oli näet juuri samana päivänä ajanut kirkolle panettamaan itseänsä kuuluutukseen Antti Könösen kanssa.

"No… Sittenpä tässä ei ole enää asiaa minkä vuoksi ruveta itseään rippikoulussa vaivaamaan", oli Pekka sen kuultuansa arvellut. Ja niin oli hän luopunut koko yrityksestä, syönyt kirkonkylässä eväänsä loppuun, lyönyt korttia ja käynyt yöjalassa, kertaakaan avaamatta kouluhuoneen ovea.

Aivan äskettäin oli kuollut Antti Saastamoinen ja sen lapsettomalle leskelle, Kaisalle, oli nyt muun ihanuutensa lisäksi melkoinen myötäjäistalo. Ei siis ihme, jos koko Sikasen suku, niin isä-ukko kuin poikakin, alkoivat silloin toinen toistensa ajatuksia tietämättä punnita sitä suvunjatkamis-asiaa.

Ja mikäs siinä. Ainoastaan rippikoulu oli pienenä esteenä… Kaisa nimittäin kyllä lupaili sekä isälle että pojalle, mutta samalla ilmoitti, ettei hän suostu olemaan neitseenä, vaan oikein vihittynä.

"Eikä se näin tiukkoina papillisina aikoina muuten passaisikaan", selitteli hän.

Ka, täytyihän se myöntää niin ukon kuin pojankin, ja he alkoivat ahkerasti hautoa rippikouluun menoa.

Olikin sopiva syksyaika. Rippikoulun piti alkaa jo huomenna. Ujostutti kai puhua toisillensa näin ikämiehenä siitä lukuasiasta. Ja siksi varustautuivat he muka muille matkoille.

"Jos tässä pistäytyisi siellä Polvijärvellä Kaisa-vainaajan sukulaisissa", peitteli ukko lähtemistään pojalle, jatkaen vielä: "Hierotuksella".

"Ka… Tarpeenhan se sinulle jo on!" ihastui Pekka siitä, varsinkin kun isä sanoi aikovansa viipyä matkalla kokonaisen kuukauden. Isän poissa-ollessahan oli mukava suorittaa rippikoulututkinto. Yhteisiä eväitä siis paistettiin.

Ja Pekka selitteli vielä, saadaksensa isän epäluuloa herättämättä rippikoulueväät itsellensäkin:

Oli uninen syyssää. Painosti ja torkutti niin tavattomasti varsinkin nyt syötyä lämpimässä tuvassa. Äänitä tupakoidessaan koki ukko Sikanen miettiä taas sitä rakkaus-asiaa, mutta uni tahtoi sotkea.

"Hyvät pellothan siinä Kaisan konnulla olisi", koetteli hän pitää ajatusta vireillä. — Pellot kuvastuivat hänen aivoissaan tällä hetkellä vielä jotakuinkin selvinä, varsinkin se rukiille kylvetty…

Sitä syys-kynnettyä peltoa hän mietti. Mutta siitä häämöitti päässä nyt enää ainoastaan yhä pimenevä musta multa. Uninen pää jo nuokahti kertasen.

Ei luistanut ajatus! Katse sattui russakkaan, joka koetti siinä ihan nenän alla lattialla päästä sillanraon yli. Se sotki ajatuksen. Näkyi nyt hapuilevan tuntosarvellansa…

"Ja sitten sen heinäsuo… sen Saastamoisen Kaisan", kääntyi russakan häiritsemä ajatus jälleen toisaanne. Alussa se suo kuvastui selvempänä. Hän eroitti siitä ojatkin, mutta…

Russakka sotki ajatuksen. Se vaaputteli tuntosarviansa niin kiehtovasti, että uninen ajatus kiintyi niihin. Suo alkoi himmetä. Ei siitä enää eroittanut paljon muuta kuin jonkun heinäpieleksen hämärän haahmon ja…

"Kolmekohan niitä on… niitä pieleksiä!" koki hän siitä himmeydestä eroittaa. Piippu oli suupielestä putoamaisillansa. Russakan tuntosarvet viippasivat yhä sotkevammin.

Mutta ei. Yhä vaan himmeni suo. Russakan tuntosarvet ikäänkuin pitenivät. Niiden kiehtovat, uuvuttavat viippeet sekoittivat kaiken.

"Hylky!… Kun se niin viiputtaa!", suututteli hän russakalle, minkä unituhjakassa kykeni, ja yritti taas:

Yhtä turhaan. Yhä viippasevat russakan sarvet ja yhä pitemmäksi tuntuvat ne venyvän. Närkästytti jo.

"Kehnon russakka… Kun se viipsuttimiaan!" kihahti hänen päässään uninen suuttumus.

Alkoivat jo hävitä pielekset tyyten päästä… Kuului jo pieni kuorsaus… Hän istui aivan nuokuksissa, kuin nenälleen tupsahtamaisillaan. Ajatuskyky oli aivan nukahtamaisillansa… ja:

Piippu se vain tipahti nukahtaneen suusta lattialle ja kopahti. Hän havahtui siihen, haparoi piipun lattialta takaisin suuhunsa, huokasi enimmät unet pois ja tiedusti, muistaen Pekan äskeiset puheet ojankaivusta:

"Niin, jotta ojankaivuunko sinä sanoit meneväsi… sill'aikaa kun minä hierotan?"

"Ka… Niinpä tässä arvelen", mukasi poika. Sitten hän hapuili jotain rytkyä päänalusikseen ja vääntäytyi penkille mahallensa.

Pekka oli äskeisen puhelun johdosta havahtunut sen verran, että kykeni hänkin siinä varsinaisen unen edellä miettimään asiaa.

"Olisihan siinä", koki hän päästä mietittävään käsiksi, mutta uni tahtoi tuketa ajatuksen. Hän yritti uudestaan.

Mutta ei jaksanut saada selvää siitä, mitä hän aikoi ajatella: sitäkö että "olisihan siinä kerrakseen taloa", vaiko: "olisihan siinä Kaisassa yhdelle miehelle akkaa." Painosti niin peevelisti uni.

Mutta ei vaan ollut ajatusvoimia. Vatsassakin kurisi. Yhä syvempään unentuhjakkaan vajoten koki hän päästä käsiksi siihen: "Olisihan siinä", — mutta…

"Mahakohan se kurisee!" kääntyi nyt uninen ajatus tähän asiaan. Isä-ukko jo kuorsasi. Tuntui niin hiton makealta, autuaalta aivan… Se mahankurinakin tuntuu aivan imelältä, niin että…

Taas se kurahti. Nyt hän ei selvästi enää tajunnut sitäkään, kurisiko se mahassa vai… oliko se isä-ukon kuorsausta.

"Ka…" jaksoi hän enää arvella. Ja makeanlämpimässä tuvassa alkoi soida noiden kahden sulhasmiehen tasainen, rauhallinen ja syvämietteinen kuorsuu.

II.

Tänään, aamiaisen jälkeen oli Pekka lähtenyt sinne "ojankaivuun" ennen isänsä lähtöä "Polvijärvelle." — Iso eväskontti selässä polki hän nyt kirkonkylää kohti. Ja hän oli jo ehtinyt ohi sen tienhaaran, josta olisi pitänyt poiketa, jos mieli Takasuolle ojankaivuun. Lapionsa hän oli vain siellä peittänyt havukasaan.

Huh! Oli niin leuto ja rauhaisa syyspäivä. Lihavat metsonpojat ja teeret rypivät siellä korven rikkaissa puolukkapaikoissa ja kylläiset oravat loikkivat joskus käpyiseltä oksalta toiselle. Hän polkea junttasi. Päähän alkoi nousta ajatuksia. Siitä tästä rakkaudestansa ja rakastetustansa, Kaisasta, hän yritti mietiskellä. Tarvitsi nyt vain saada kiinni ajatuksen päästä…

"Mutta mikähän sen sotki!" polkea junttasi hän edelleen. Piippu lerppasi laiskassa menossa. Ei toki hiottanut.

"Seköhän se mahankurina sen sotki?" pääsi hän nyt ajatustyössäkin hiukan eteenpäin. Mahankurinasta hän johtui muistamaan isän kuorsuun ja…

"Se on jo vanha ukko… se isä!" Ei siitä ukosta olisi enää kilpakosijaksi. — "Varsinkin, kun se on ripillä käymätön", muisti hän.

Ja sitten ajatus juuttui siihen isän rippikouluasiaan: "Mutta kun sille on muutenkin onnistunut saada poika… Tää nyt, minä!" venytteli päässä ajatus mukavasti, kuin haukoitellen. Pieksu nousi tiestä tasaisesti. "Tottapa se isä ei ole nuorena pappeja pelännyt, kun on uskaltanut, niin että…"

Mutta silloin hän taas heräsi mahan kurahdukseen, muisti kontissa jutkottavat maukkaat kalakukkonsa ja niin istahti hän nyt pehmeään sammalikkoon einehtimään mahansa täyteen.

Miten leutoa ja pehmeää nyt oli! Kaikki ikäänkuin hautui hiljaisessa syyspäivän lämpimässä. Kuusetkin olivat pehmeitä, kuin jotain viherjöivää, äänetöntä unta.

Ei ihme, että häntä syönnin jälkeen hieman painosti uneen päin. Hän heittäytyi pehmeään sammalikkoon selällensä ja antoi kukon sulaa.

"On se aika poikaa olla sitten naimisissa!" ihastui hän jo siinä selällänsä kelletellessään. Silmät olivat jo puoliummessa: "Kun nyt vaan läpäiseisi tään rippikoulun!"

Mutta hän oli sitä mieltä, että sitä hän ei osaa. Ainakaan ei hän ollut varma siitä, sillä hän ei ollut koskaan vielä ottanut kirjaa käteensä.

"Mutta, — ho-hoi!" haukotteli hän keskeyttäen: "Mutta jos minä olisin pappi, niin…"

"Niin minä osaisin lukea". Aivan se jo innostutti häntä. Unen alutkin karkkosivat.

"Saakeli vie, kun minä silloin sekä lukisin että messuaisinkin, niin että…"

"Korpi siinä pitäisi kaikua ja seinät soida! Mitähän nyt jos messuaisinkin".

Ja niinpä alkoikin hän siinä selällänsä lojuen veisata mönkyä niin että korpi raikui:

"Ka!… Pekkako se!… Sipperi!… tää veisaaja!" keskeytti hänet eräs ääni! Kuten oudosta teosta tavattuna kavahti Pekka jalkeille. Siikasen Ville se näkyi hänen huomaamattaan siihen ajaneen. Ja — elä helkkarissa: isä-ukko konttinensa. Matkalla oli Ville näet osunut tapaamaan ukon ja tarjonnut kyydin kirkonkylään asti, josta kontti-ukko oli valehdellut menevänsä Polvijärvelle.

Sekä isä että poika nolostuivat tietämättään miksi. Se salainen rippikoulu- ja rakkaus-asia se siinä piili. Pekkaa sen lisäksi ujostutti se veisaaminenkin.

"Niin jotta tääkö meidän Pekka se on?" tiedusti ymmälle joutunut isä
Villeltä muun puheen puutteessa.

Asiaa muulla puheella sotkeakseen riensi nolostunut Pekka Villen hevosen luo, nosti sen häntää, katsoi ja ilmoitti:

Ei vastausta. Pekka suivasi Villen hevosta kuin ostaja. Isä-ukko oli kömpinyt alas rattailta ja tiedusti nyt hänkin:

Mutta sillä välin oli Pekka jo ehtinyt kiertää hevosen eteen ja ikäänkuin ei olisi mitään kuullut, katsoi hevosen suuhun ja ilmoitti taas:

Ja etteivät Ville ja isä pääsisi uudestaan kyselemään, löi hän tammaa kämmenellä rutosti lautaseen ja kysyi päättävästi kuin hevosen ostaja:

Ville oli ymmällä. Tiesihän sen, ettei Pekka mikä hevosen ostaja ole. — Isä köntysti Pekan luokse. Kai se aikoo kysyä, miten hän on täällä, vaikka lupasi mennä Takasuolle. Estääksensä ukkoa pääsemästä puheen alkuun, touhusi Pekka kuin todellinen hevosostaja.

"Niin että nyt paukaa, Ville, hinta pöytään niin että pamahtaa!" innostui hän, kiersi hevosen taa, nosti häntää uudestaan. Ja julisti kuten asiantuntija konsanaankin:

Ja toistamiseen hän katsoi hammastakin ja kopeloi ja koputti, vaikka ei hän ymmärtänyt ainoatakaan näistä kolmesta tekemästään tempusta ei tääntaivaallista.

"Elä nyt, Ville, hinnalla turhia tingi!" touhusi hän. Ville koki jotain hakea, mutta kiirusti ilmoitti Pekka:

"En minä itseäni varten. Mutta se Jussi Voutilaisen vävy on hevosen tarpeessa, niin minä häntä varten kehoitan sinua, Ville, jotta myö sinä vaan kohtuhinnasta hänelle!"

Siltä tuntui jo kuin olisi ollut tosikaupasta kysymys. Isä-ukkokin alkoi tarkastella hevosta tuota — ostajaa varten.

"Sata markkaa!… Ota pois rahat. Anna vaan mennä Voutilaisen vävylle!" ilmoitti Pekka äkkiä.

"No kymppi lisää!… Nyt elä tingi!" innostui Pekka ja löi tammaa rennosti lautaseen.

Mutta selvittiin siitä lopulta tajuamaan, että eihän tässä nyt vielä varsin kiirettä ole päättää asiaa, ennenkuin on kuultu ostajan omakin ajatus. Jätettiinkin siis koko asia, ikäänkuin olisi väsytty siihen. Ja Pekka selitteli nyt isällensä:

"Arvelin ennen suolle menoa käydä Kinnusen Mikolta kysymässä sitä viime kesäistä velkaa… Niin en poikennut järkiään suotielle!"

"Ka!" uskoi isä sen, toisti puolestansa äskeiset omat valeensa ja niin erottiin. Isä lähti Villen rattailla jatkamaan matkaansa ja Pekka jättäytyi jälelle, jatkaakseen sitten isän tietämättä kulkuansa samaan opinahjoon, johon isäkin niin hänestä kuin muistakin varkain riensi.

III.

Härkäkouluksi ne sanoivat tätä rippikoulun laiskankouluosastoa, johon ne ukko Sikasenkin määräsivät. Varsinaista koulua piti pappi itse kirkossa, mutta tätä mullikkakoulua johti lukkari lämpöisessä pitäjäntuvassa.

Ja kovasti siellä olikin nyt avioliittoa kohti taivaltavaa Pielisjärven ihannemiestä. Pitkin seinänvieriä olevat tuvanpenkit olivat ihan pakaten täynnä. Lukkari aivan puisteli päätänsä sen joukon suuruutta ihmetellessään, raapi korvallistaan ja oudosteli kuin surullisesti huokaillen:

Miten surullista. Miehet haukottelivat. Jotkut istuivat jo puoli-torkuksissa, kyynärpäät polvia vasten.

"Ukko Sikanenkin täällä!" oudoksui lukkari, ja aivan vihelti sille ihmeelle. Miehet vääntivät häränsilmää ukon puoleen.

"Ka", yritteli ukko, mutta jätti kesken, sillä koko tämä peli hävetti häntä, aikamiestä.

"Tulin tässä poikenneeksi", kierteli hän asiaa kaunistellen, imasi savut, sylkäsi ja koki painua entistä syvempään tupakoimiskumaraan.

"Sen pojan kanssa siinä tuli puheeksi kirkolle lähtö, ja se arveli, jotta jos minä pyörähtäisin", jatkoi hän hätävalettaan.

Miten ilkeän painostavaa! Lukkari katsoi häneen ääneti, muka surullisena seurakuntansa tähden. Se äänettömyys ja miesten häränkatse kiusasi ukkoa:

"Niin lupasin jotta saapihan tuossa pyörähtää", koki ukko yhä pinteissään änkätä.

Mutta onneksi sattui silloin eräälle miehistä siinä torkkuessa tapahtumaan joku vahinko. Se käänsi yleisen huomion ukosta pois ja niin päästiin hyvään alkuun.

Ei tämä henkinen työ tahtonut ukko Sikaselta ainakaan nyt alussa ihan rentonaan luonnistua.

Pahimpana vastuksena oli uni, sillä tupa oli herkullisen lämmin. Oikeastaan oli asianlaita niin, että tämä uusi pappi, joka yleensä oli alkanut ahdistella ripilläkäymättömiä, oli antanut nimismiehen toimeksi noutaa Pekkakin, ukon poika kouluun. Kai se nimismies vain ei tainnut vielä ennättää monilta muilta noudettaviltansa sitä noutaa. Nyt hän aikoi jo alkaa varsinaisen opetuksen.

Joku "kirjanoppineista" sylkäsi. Eräs haukotteli. Ukko Sikanen oli sattunut pääsemään aivan paraaseen unen-pesään, lähelle uunin kuvetta, ja odotti jo aikaansa.

Mutta juuri silloin työntyi Pekka tupaan, selässä iso kontti ja siinä kaikki leiviskät tallella. Ukko hölmistyi tavattuaan poikansa täällä:

"Ka!… Niin jotta meidän Pekkako se on!" pääsi häneltä. Aivan jo karkkosi unikin. Pekka puolestaan ei ollut uskoa silmiään, nähdessään isänsä täällä opintietä vaeltavan. Ovipieleen hän jäi seisomaan kuin pökertynyt ja kysyi lukkarilta umpimähkään:

Lukkari nuuskasi ja katsoi tutkivasti, Pekka oli kuin pinteissä, varsinkin isä-ukkonsa tähden. Ovipielessä seisten hän ymmällään raapasi niskaansa, sylkäsi ja tolkutti umpimähkään selittelyä.

"Minä vaan muuten poikkesin… Kun en tiennyt, jotta täällä on tää… pyhä-yhteinen seurakunta…"

Mutta ukko Sikanen oli syventynyt tupakoimishartauteensa niin tyyten, että ei katsetta nostanut maasta.

Joten kuten siitä selvittiin. Lukkari selitti jo Pekalle, että hänet onkin määrätty ruununkyydillä haettavaksi. Häntä se miltei hölmistytti. Ovensuussa yhä seisten ja korvallistansa kynsäisten hän siihen arvella tokasi:

"Ka… Niin jotta vai pitää se tää esivalta jo niin hyvän huolen…
Jotta ihan hakemassa käy".

Joukko seurasi tapausta puoli-unisena. Tuvan lämpö oli lisääntynyt. Siinä oli jo muutakin kotoista kuin lämpö. Tämä kaikki aivan jo houkutteli ja rohkaisi Pekkaa, ja nyt hän jo myöntelikin:

"Ka… Mikäpäs siinä sitten auttaa… kun kuitenkin kerran väkisin ja ruunun voimalla…"

Ja hän alkoikin riisua konttiansa naulaan ja varustautua siten jo kotiutumaan ja sitä isä-ukkonsa täällä oloa yhä oudostellen ja hölmistellen kysäsi lukkarilta toistamiseen:

Lukkari aikoi jotain vastata, mutta nuuska alkoi tehota, suu aukesi laajaksi, ja kohta kaikui tuvassa juhlallisen voimakas ja räjähtävä aivastus.

IV.

Tänä aamuna oli lukkarilla ollut vaimonsa kanssa ankara riita siitä oliko Johanneksen saarna profeetoista vaiko Davidista. Vaimo oli väittänyt sen olleen Davidista, mutta lukkari itse oli tiukannut, että se oli profeetoista. Kuten luonnollista, kehkeytyi tästä asiasta aviopuolisoiden välillä ensin pieni ja sitten vähitellen iso riita.

Oli näet eräs syy joka vaikutti sen, että asia rupesi aviopuolisoista näyttämään tavallista tärkeämmältä, semmoiselta, josta maksaa vaivan riidellä. Eräästä luonnollisesta syystä, jonka saamme piakkoin tietää, oli rouva näet taas viime aikoina ollut hyvin ärtyisä. Se ei sietänyt kerrassaan mitään, ja kaikkein vähimmin hän saattoi kärsiä omaa miestänsä.

Ei ihme, jos oli sukeutunutkin kerrassaan ankara riita. Vaimo oli lopulta menettänyt malttinsa, haukkunut miehensä pahanpäiväiseksi ja loppujen lopuksi jo lähestynyt iso maitokapusta kädessä niin uhmaavana, että lukkari oli nähnyt paraaksi peräytyä pois koko talostaan.

Mutta hän ei heittänyt itse asiaa. Se kyti hänessä, ja niinpä hän päätti nyt ottaa tuon samaisen kysymyksen selityksensä ja opetuksensa aiheeksi. Sitä asiaa hän nyt koki näiden kirjanoppineiden kanssa ratkaista.

Huh! Aivan jo löyhähteli tuvassa lämpö. Lukkari selitteli nyt Johanneksen saarnan henkeä voidaksensa sitten vertailla sitä sekä profeettain että Davidin kirjoituksiin.

Oltiinkin jo istuttu ja pohdittu tovi. Ukko Sikanen torkkui uuninnurkassa tamineissansa ja laski omia laskujansa. Rakkaus s.o. Saastamoisen Kaisa ja Kaisan kontu kiinnittivät mieltä. Etenkin kiusasi se, kun hän ei muistanut oliko Kaisan nurmella kolme vai neljä heinäpielestä. Hän koki muistella ja laskea:

Sen hän muisti. Se oli iso, neli-puuvälinen pieles. Mutta jo toista ajatellessa alkoi uni päätä nyökyttää ja huiputtaa. Kolmi-puuvälisen hän muisteli sen olevan…

Ei tahtonut saada selvää. Uni veti jo silmäluomia alas. Lukkari selitti nyt kohtia profeetta Jesaijasta. Jostain kuuluu hiljainen kuorsuun hyminä ja se ja lukkarin ääni tuuditti ukkoa kuin taivaallinen laulu. Vaivoin muisteli hän:

Mutta silloin nuokahti hän syvään. Se neljäs puuväli ikäänkuin tipahti pois päästä. Hän heräsi hieman ja koki taas pysytellä pystyssä. Nyt hän laski samaa pielestä uudestaan.

"Jos nyt vertaamme Johanneksen saarnaa… esimerkiksi… esimerkiksi niin", hymisi lukkarin ääni ja erään kuulijan makea kuorsuu.

"Niin, ei piruvie siinä ole kuin kolme puuväliä", oli ukko saavinansa selvän jo.

Tups! oli hän luiskahtaa lattialle nenällensä, havahtui siihen ja kohentautui istumaan niin, että nojasi selin uunin kupeeseen.

"Niin meidän täytyy tulla siihen päätökseen, että Johanneksen saarna oli profeetoista!" todisti lukkari kirjaansa syventyneenä. Ukko Sikanen oli saanut selällensä tukevan taustan ja koki nyt sen nojassa syventyä siihen puuvälikysymykseen, mutta ei se tahtonut selvetä, sillä uni hämmensi taaskin.

"Paholainenkohan siinä sotkee!" oli hän jo harmistuakin koko asialle, mutta silloin nuokahti pää taaksepäin uunia vasten ja…

"Ja vaikka Habakukkia katsomme… pienistä profeetoista niin näemme… minä vaan etsin Habakuk… näemme että… e-että… Esai… Hesekiel", selaili hän etsien Habakukia… "Hese… Hesekiel… Näemme, että se on profeetoista…"

"Sikasen poika… tuo piru!" hoksasi hän nyt. Pekka, joka istui aivan suoraan vastapäätä seinänvieruspenkillä, veti sikeää unta, selin seinään nojautuneena.

Ja silloin täyttyi lukkarin mitta. Kiirein askelin hän riensi iso kirja aseenaan tuvan halki Pekan eteen. Se vain kuorsata jyrytti.

"Mikä härkä?" hölmistyi Pekka tyyten. Unenpöpperössä ollen hän luuli olevan kysymyksen jostain muusta härästä, ja katsoi silmät pyöreinä lukkariin. Lukkari raivostui ja huusi:

"Jotta minä nyt olisin sonni!" tenäsi hän. Lukkari huusi ja käänsi jo kiukkunsa isä-ukkoon.

"Ka!" heräsikin se ja kun lukkari yhä ravisteli ja haukkui, selvisi hän ja jo käski:

Hänestä tuntui kuin olisi herännyt suloisissa kotioloissa. Unta silmistänsä hieroessaan hän puhelikin:

"Oli tuossa niin lämmin ja hyvä olo, jotta arvelin jotta jos tuossa torkahtaisi!"

Lukkari huusi, haukkui ja sätti. Tapaus oli herättänyt koko tämän hartaan seurakunnan. Jotkut haukottelivat laiskasti. Toiset hieroksivat unen-tihrua pois silmistään ja niin oli herätys käynyt koko joukon läpi.

He jättivät toisensa siihen väärään uskoon, että vallesmanni on muka heidät tavannut tieltä ja tuonut tänne väkisin. Kaisasta he vaikenivat, ja salasivat visusti toisiltansa koko rakkautensa.

Nyt he olivat vastikään syöneet tukevasti. Lukkari oli pakottanut heidät ostamaan katekismuksen ja määrännyt, että heidän pitää opetella siitä ulkoa ainakin kuudes käsky ja vaivaisesta syntisestä vähintäin ensimäinen lause. He olivatkin jo ryhtyneet työhön. Pekka selaili kirjaa. Ensi kerran elämässään hän moisen ihmeen oli käteensä ottanut.

Ja ikäänkuin esiintyäkseen asiantuntijana, kohentautui isä silloin lähemmä, kurkisti kirjaan ja ilmoitti:

Miten juhlallista. Aivan hän käväsi pankon luo sylkäisemässä, kuten tärkeään toimeen varustautuva ainakin ja puheli sieltä pöydän luo palatessansa:

Hän yskäsi vieläkin, sylkäsi jälleen, oli siten valmis, katsahti, näki mustia rivejä ja ilmoitti kuten asiantuntija:

"Ka… Niitä kai ne ovat… puustaimia!" Ja siihen varmuuteen he jäivät iäksensä ja sillä kirjatiedolla ja sillä uskollansa kuuluu heidän täytyvän kerran autuaaksikin tulla.

Useina päivinä oli lukkari jo tutkituttanut ja mietityttänyt sitä samaa tärkeää asiaa: Kummastako Johanneksen saarna oli, Davidistako vai profeetoista. Ei ollut siis ihme, että ukko Sikasen uteliaisuus oli alkanut herätä ja kiihtyä. Usein hän oli jo itseksensä arvellut:

Mutta ei se asia hänelle selvinnyt, ja uteliaisuus alkoi häntä jo hieman vaivata. Niinpä hän tänään ruuan jälkeen tupakoidessaan äkkiä kysäsi pojaltaan:

Pekka imeksi piippuansa ja sattui mietiksimään rakkausasiaansa: sitä että mitähän silloin kerran tarkoittikaan sillä "olisihan siinä": akkaako vaiko kontua. Se oli pälkähtänyt nyt taas päähän aivan sattumalta eikä hän siis siinä mietiskellessään tajunnut isänsä kysymyksestä muuta kuin äänen. Piippu siinä vain lerppasi suussa ja sylkikin oli itse-aikojaan valahtaa pois suupielestä. "Kumpaakohan paholaista minä ajattelin?" se miete kierteli unisissa aivoissa laiskana, aivan nukuksissa.

"Niin jotta. Osutko sinä tietämään, kuka mies se yletön Johannes oli?" kiihtyi jo isän uteliaisuus.

"Ka se". Ja ukko toisti taas kysymyksensä. Poika kuunteli taiten, imeksi savuja, näytti punnitsevan asiaa, ja kun se ei ottanut selviytyäkseen ja ruokaunikin jo painosti, vääntäytyi hän penkille mahalleen samalla valehdellen:

"Ka sitäpä minä tässä juuri itsekin ajattelin, jotta on se mahtanut olla vähän eriskummallinen Jaska se Johannes… Kun sen saarnakin on niin kovin sokkeloinen, jotta ei lukkarikaan siitä selvää saa".

Ukko joutui ymmälle. Pekan vastaus kiihdytti vain uteliaisuutta. Vaiettiin. Ukko tupakoi kumarassa ja mietiskeli Johannes-kysymystänsä. Poika haparoi joitakin risoja päänsä alaiseksi ja siinä aikoen jo painautua uneen, tuli taas miettineeksi rakkausasiaansa. Laiska ajatus johtui siitä rippikouluvaivoihin ja hän arveli isällensä:

"Sinulle se oli toki hyvä, jotta satuit elämään sen hyvän papin aikana… Niin jotta sait ja ilman rippikouluakin ottaa eukon!"

"Ka" yritti isä, mutta Johannes-ajatus sotki. Poika loikoili, punnitsi asiaa ja oloja ja hetken kuluttua arveli:

"Nää nykyajat ovat tässä lukuasiassakin tiukkoja aikoja kuten kaikessa muussakin. Jos nuo eivät sitten ajanoloon hellittäne…"

"Niin mitkä?" heräsi isä Johannes-mietteistänsä, sillä hän oli ollut taas nukahtamaisillaan.

"Ka-a" tapaili poika, mutta ajatus uupui siihen, sillä unen maukas esi-maku sulki jo kaiken. Pää oli kuin lyijyä. Ukkokin huomasi, että häntä torkutti. Hän kopisteli piippunsa, pani porot suuhunsa, pisti nysänsä pieksun varteen, vääntäytyi penkille, ja kohta alkoi taas kuulua tämän sulhasissa vaeltavan Sikas-suvun tasainen sovinnollinen kuorsaus.

Paitsi Sikas-sukua, uhkasi niinä aikoina Pielisjärvellä vaimonpuolen puutteessa sammua eräs toinenkin suku, nimittäin iso-partaisen Jussi Leskisen. Monista ponnistuksistaan ja tuuheasta parrastansa huolimatta ei näet tämän jo viisi vuotta sitten leskeksi jääneen Leskisen ollut onnistunut saada uutta vaimoa. Ja niin elää leipoi hän yksinään Pielisjärven pitäjän eteläpäässä.

Mutta nyt hän oli kuullut, että pitäjän pohjoispäässä Saastamoisen
Kaisa oli vapaa.

"No… Eihän tässä sitten enää hätää eikä eukonpuutetta olekaan", oli hän ihastunut. Onneksi sattuivat vielä näihin aikoihin olemaan Nurmeksen markkinat, ja kun hänellä oli iso sika vietävänä markkinoille kaupaksi, päätti hän tietysti samalla matkalla kosia Kaisasta itsellensä eukon.

Tämä itsetietoinen ja pitkäpartainen Jussi Leskinen istuksi todellakin nyt Kaisan tuvassa ja kosi Kaisaa. Laatuun käyvältä akalta se hänestä olikin tuntunut.

"Niin jotta mitäpäs siinä sitten Kaisa… turhia tingitään", suostutteli hän, sillä hän oli jo ennättänyt kehua sekä itsensä että kontunsa.

"Pyörähdät tästä vain katsoa sukaisemassa sitä minun taloani ja sittenpähän Nurmeksen markkinoilla pannaan kauppa lukkoon pusuja vaille".

Rennolla sulhaspäällä hän nyt olikin ja reilusti kuten iso isäntä ikään heilautteli pitkään pieksunvarteen pistettyä jalkaa polven päällä.

"Vai mitä Kaisa?… Niin jotta eikö anneta tään rakkauden vaan ryskää?" kysäsi hän jo voitonvarmana, imasi aivan ökä-savut, sylkäsi oikean isäntä-sylen ja jalkaa polven päällä retkutellen odotti vastausta.

Mutta ei. Kaisa kaapi taikinaa ja mietti ja punnitsi. Hän näet epäröi, kun ei ollut varma jaksaako kumpikaan Sikanen läpäistä rippikoulunsa.

"Tällä Leskisen Jussilla on talo, jossa ei ole puutetta lihasta eikä leivästä eikä… tästä nyt muustakaan särpimestä!" kehui Leskinen lisää, kokien pehmittää Kaisaa.

Ei vieläkään vastausta. Mieluummin hän ottaisi Sikasen, kumman tahansa, heidän kontukin kun on tästä ihan rajatusten, mutta ken sitä niiden rippikoulua tietää! Hän syventyi kuopimiseen.

"Ei, ei siinä meidän talossa akalla ole puutetta muusta kuin köyhyydestä!" toisteli Leskinen ja sylkäsi niin isäntämäisesti että niska nytkähti itsetietoisuudesta.

"Entinenkin akka valitti vain sitä jotta kun hän ei vain tään ajallisen paljouden takia saisi sielullensa sitä vahingoksi sanottua", jatkoi Leskinen ja päästi savua sekä suusta että sieramista niin että koko parta tuprusi kuin palava kuontalo. Kaisa mietti ja kaapi. Olihan hyvä pitää tuo Leskinen ainakin Sikasen varalta.

"Kun siinä on niin ylettömästi sitä jota koi ja ruoste syö ja raiskaa, jotta ei siitä raiskatenkaan loppua tule".

Selvittiin siitä toki jo parempaankin alkuun. Äkkiä näet Kaisa herkesi kaaputtamasta, kaatoi taikinaan likovettä ja kysäsi:

Mokomiakin. Ylpeät sylet laski hän isosta parrasta lentoon ja aivan komeili ynseästi kehuen:

"Sillä puolella Pielisjärven pitäjästä… siellä etelä-päässä, kuule
Kaisa…"

"… Siellä tään pitäjään etelä-päässä kuule puidaan nämä riihet niin, jotta siitä ei synny pölyä eikä ruumenia!"

Teki jo mieli sipasemaan isoa partaakin. Lapsettoman, rikkaan lesken tietoisuudella ja tyytyväisyydellä laputteli hän pieksun pohjalla lattiaa ja…

"Niin kun on laita täällä keski-pitäjäälläkin, ja… Täälläkin ja
Lieksan paikkeilla", yltyi hän vertailemaan sillä…

"Sillä näissä, Pielisen keski-pitäjään taloissa, kuule Kaisa, kun sitä perillistä pymätään, niin sitä ei köyhimpien kaivoissa riitä edes kastevettä, jotta saisivat ilman järviveden apua sen perillis- paljouden kastetuksi kirkonkirjoihin… Niin jotta…"

Aivan se suututti jo moinen kehuminen Kaisaa. Hän kehäsi jo omaakin lapsettomuuttansa:

"Ka-a", yritti Leskinen muhkeasti, mutta ei ennättänyt jatkaa, sillä kunniansa puolesta kimpaunut Kaisa sieppasi täyden vesikorvon lattialta penkille ja lopetti ynseillen:

"Ka… tuota", yritti Leskinen, mutta Kaisa piti suunvuoron. Oli jo sukeutua pieni väittely, mutta painui se toki, sillä Kaisaa alkoi taas arveluttaa se Sikas-suvun lukutaito. Paras siis sittenkin pitää Leskinen varalta.

Ja niinpä lupasi hän käydä katsomassa taloa, ja kun hänenkin oli härkä-mullikka vietävä Nurmeksen markkinoille, lupasi hän siellä ajatella asiaa ja puhua siitä.

"Sittenpähän näkee, kun kokee", arveli hän, ja niin oli hänellä nyt kolme sulhasta lemmen-paulassa.

Ukko Sikasta oli henkisessä työssä ponnistellessa alkanut yhä enemmän vaivata se Johannes-uteliaisuus. Häntä aivan kiusoitti, kun ei tiennyt mikä kumman mies se oli, kun lukkari yhä vain sen saarnaa pohti.

"Mikähän pirun mies tuo oli!" oli hän kerrankin oudostellut pojallensa
Pekalle.

"Ka", oli Pekka yrittänyt sanoa, mutta oli keskeyttänyt huomattuansa, ettei hän itsekään tietänyt, ja oli vain arvellut:

Tänään oli lukkari taas ollut ankara ja yhä se oli selittänyt samaa saarna-asiaa. Sikaset olivat nyt syöneet taas vankasti ja istuksivat kortteerituvassa tupakkahartautta pitäen ja odotellen unen tuloa.

Ja nyt taas pani heidät mietiksimään sitä rakkausasiaa. Ukko koki taas laskea niitä Kaisan heinäpieleksiä, mutta nyt tahtoi sotkea se Johannes. Hän istui kumarassa, tupakoi, syleksi miettiväisenä, ja joltinenkin hikipisara kiilsi nenänselällä aikoen lähteä vierimään nenää pitkin alas.

Mutta ei sittenkään. Jos hyvinkin pettää muisti! Hikipisara valahti nenänselkää pitkin jo kertasen alemma, mutta pysähtyi toki vielä.

Se tää muu: tää Johannes sotkee, koki hän siinä unentuloa hilliten pitää ajatusta työssä. Johannes alkoi näet siinä makean unentulon seassa sotkea.

"Niin jotta niitä!" koki hän taistella unta ja epäselvyyttä vastaan.
"Niitä…"

Hän hapuili jotain yhä himmenevässä Johanneksen ja pieleksen välistä ajatusta. Pää riippui kuin pois putoamaisillaan. Hikipisara herahti rauhassa hieman alemma. Piippu lerppasi kuin unehtuneena ikenessä ja…

Turhaan. Uninen ajatus ikäänkuin viippasi ja viipoitti pieleksen ja
Johanneksen välillä. Johannes tuntui vievän voiton:

"Paholainen kun… sotkee jo koko ajatuksen!" harmistui hän jo. Mutta ei se auttanut. Väkisinkin vei Johannes voiton. Yhä syvemmin painui hän nyt hautomaan sitä uteliaisuutta herättävää kysymystä että:

Lukkari oli näet nytkin taas käynyt läpi profeeta Hesekielistä aina
Syyrakkiin saakka eikä sanonut pääasiaa: sitä kuka se Johannes oli.
Uteliaisuus valloitti unisen mielen:

"Kun saisi paholaisesta selvän!" hoki hän siinä. Uni painoi jo hitosti. Hikipisara oli kasvanut ja kiilsi jo aivan nenänpäässä, kun hän siinä tuhjakkeena nuokotti. Pekka tupakoi samalla tavalla, ja mietti rakkausasiaansa. Olikin hän jo saanut nyt selville sen, että sillä "olisi sitä siinä" oli tarkoittanut joko akkaa tai kontua tai sitten molempia yhteensä. Se oli siis selvä. Hän sylkäsi ja kun pääkin oli jo täynnä makeaa unta, lopetti hän ajatustyön kokonaan ja aikoi venyttäytyä penkille nukkumaan.

"Niin jotta… olikohan tuo!" koki isä-ukko yhäkin sitä Johannes-asiaa.
Uni painoi jo niin, että hän nuokahteli tavan takaa.

Taas vetäsi nuokahtamaan ja keskeytti ajatuksen. Hikipisara riippui jo nenänpäässä juuri pois tipahtamaisillansa.

Se hikipisara se vain nyt ukon nuokahtaessa tipahti nenänpäästä lattialle. Ukko heräsi siihen, hölmisteli ja eikös tiedustanut Pekalta:

Sylkeä oli torkkuessa kasaantunut suuhun tukoksi. Hän käväisi pankon luona tyhjentämässä ja jatkoi nyt:

"Kun sen Johanneksen yksin jo se saarnakin on ollut niin moni-peräinen, jotta se on ollut sekä Syyrakista jotta… Muistatko sinä Pekka mistä se vielä oli?" loppui häneltä oma muisti, ja kaikki meni sekaisin.

"Ka", yritti Pekka auttaa tiedoilla isäänsä, mutta muisti petti. Kuin pulasta pelastuakseen hän sylkäsi ja tokasi:

"Se on se toinen puoli niistä toisista nimistä… eikä tästä nyt… tästä paljaasta Syyrakista".

Ja penkille hän venyttäytyikin mahallensa ja kun nyt kerran päässä oli niiden äskeisten rakkaus-ajatusten rippeitä, sai hän niistä puheen aiheen ja arveli siis isällensä:

"Sinulla sitä oikeastaan ei ole enää tästä rippikoulun käymisestä mitään etua… Kun ei sinulla kuitenkaan ole enää uuden akan otto mielessä…"

"Ka", tapaili ukko, mutta pysähtyi. Ei sitä nyt kuitenkaan olisi sopinut vielä asiaa ilmoittaa ja niin nukahtivat taas nämä kilpakosijat tietämättä tään-taivaallista siitä, mitä vaarallisia miehiä he toinen toisellensa olivat.

VI.

Viime päivät olivat heille olleet kovia. Lukkarin vaimo oli näet sen jo ennen mainitun n.s. Johanneksen-saarna-ärtyisyytensä syytä miehellensä selittäessänsä ollut pakoitettu sille ilmoittamaan sen ilosanoman, että hän on taas toisillakymmenillä ja pienipalkkainen lukkari oli tietysti siitä hermostunut. Ahkerasti purki se nyt vihaansa oppilaisiinsa, heristäen vahinkonsa niille. Varsinkin Sikasia hän haukkui minkä ilkesi. Lisäksi oli heidän korviinsa ehtinyt jo huhu Leskisen kosissa käynnistä.

Tämä viime mainittu asia se antoi nyt heille päänvaivaa. Uskokin päästä haihtui ja myös Johanneskin ja pieni mustasukkaisuus alkoi kehittyä.

Sillä pieni se vielä oli: tuskin alussaan. Tänään olivat he syöneet navakasti ja lukkarin siinä selittäessä autuuden asioita mietiksivät he molemmat samaa asiaa. Ja mikä ihmeellisintä siinä.

"Onkohan tuo niitä entisiä pitkäpartaisia Leskisiä… Tää josta ne juttuavat Kaisan suhteen!" kokivat he miettiä. Lukkari luki kohtia Davidista ja todisteli niiden avulla, että Johanneksen saarna ei voi olla siitä.

"Vai niitäköhän mahtaa olla niitä salo-Leskisiä!" punnitsevat Sikaset aivoonsa. Mutta asia ei tahtonut selvitä, sillä tuvan makea lämpö rasitti ajatuselimiä. Pojan suussa jo riippui nysä aivan irrallansa.

"Sillä, jos se olisi Davidista niin", innostui lukkari ja selasi taas auki monet kirjan kohdat.

"Ne parta-Leskiset ne kuuluvat olevan rikkaanpuoleisia", löyhähti kuin tuvan lämmöstä uutta ajatusta Sikasen päähän. He eivät olisi suoneet että se Leskinen on niitä rikkaita, sillä siitä voisi olla vastusta.

Niitä köyhiä Leskisiä. Tuvan unettava lämpö tuntui aivan makealta ja se vaikutti, että ajatus-vähä päässä oli kuin imelä mämmi. Hätä-hätää pysyivät vielä silmäluomet auki ja…

Miten makealta se ajatus tuntui! Lukkarin ääni soi kuin ihana etäinen unilaulu…

Ei toki vielä. Se yritti vain pudota, piippu ikenestä, mutta herättikin vain unesta. Taas mietittiin, taas nuokuttiin.

Niitä heille edullisia Leskisiä, nuokahtelivat he jo, kuin ollen penkiltä pois tipahtaa. Lukkari vertaili nyt Syyrakkia ja Davidia…

Pojan piippu se nyt tipahti ikenistä lattialle. Lukkari kuuli sen, raivostui ja juoksi jo kirja iskuun kohotettuna uneen vaipujaa kohti huutaen:

Eikä ainoastaan Sikasien päähän, vaan suuren joukon, sillä kauhuksensa huomasi lukkari koko seurakuntansa vaipuneen synnin-uneen.

Nyt alkoivat mustasukkaisuuden vaikeat ajat, johtaen opintieltä joksikin väliajaksi parempiin puuhiin.

Oli näet kulunut joku päivä. Siitä Kaisan ja Leskisen asiasta oli nyt tullut lisävarmuutta. Olipa jo tuotu sekin huolestuttava tieto, että Kaisa on lähdössä ja nyt siis jo lähtenytkin juuri näinä päivinä alkaville Nurmeksen markkinoille, poiketaksensa samalla katsomaan Leskisen taloa.

Ei siis ihme, että sekä isä että poika alkoi toisistansa salaa varustella markkinoille lähtöä. Siellä voi pitää Kaisan suhteen varansa, päättää kaupat ja sen tehtyä palata lopettamaan rippikoulun. Sitä mietiksi nyt ukko. Olikin taas ollut ankara päivä koulussa. Mustaapenkkiä istumaankin oli jo lukkari uhkaillut panna.

Kotoa oli heille tänä aamuna tuotu iso korvo maitoa ja he aterioivat. Pekka koki kavaluudella houkutella isänsä karkaamaan pois koulusta: solahtaman sinne Polvijärvelle hierotuksilleen. Sillä aikaa voisi hän pistääntyä Nurmeksen markkinoilla ja kosasta siellä Kaisan lopulliseen varmaan talteen ohi Leskisen suun. Samaa asiaa hautoi isäkin mielessänsä. Polvijärvellä käväsyn varjolla aikoi hänkin pistääntyä Nurmeksessa.

He, kuten sanottu, aterioivat ja hautoivat sitä kavalan puheen alkua. Siinä piimäkupissa oli eräs tavattoman iso ja herkullisen näköinen sileä kokkeli. Kumpikin pani sen silmälle, aikoi säästää sen maukkaaksi viime palaksi ja kavalasti varoi, ettei toinen saisi sitä sitä ennen hotaista. Mikäli muistan, alkoi poika, Pekka, ensiksi asiasta puheen, arvellen siinä syödessänsä:

"Niin kuin jo sinulle sanoin, niin sinulla sitä ei enää ole akan otosta huolta… Niin ikämiehellä".

"Ka", yritti ukko, mutta ei joutanut jatkamaan. Sitä herkkukokkelia piti näet lusikalla haparoida suojaan omalle puolelle kuppia.

"Aikookohan tuo tuon kokkelin", hoksasi jo Pekka itseksensä, työnsi suun leipää täyteen ja hapasi lusikalla maitoa niin ovelasti, että kokkeli joutui hänen reunallensa. Sen tehtyänsä hän palaa pureksien jatkoi:

"Kun sitä minäkin olisin ennättänyt tuossa iässä ja aviossa niin pitkälle, jotta minullakin olisi näin iso poika niin…"

"Niin en minä enää viitsisi tätä ajallista ruumistani näillä lukutöillä vaivata", jatkoi hän ja harasi taas kokkelin viekkaasti puolellensa.

"Ka!" yritti ukko, mutta keskeytti. "Paholaistakohan se tuosta kokkelista haroi!" hoksasi hän siinä jo itseksensä.

"Vaikka luitani sen sijaan hierotella lykkyyttäisin!" riensi poika jo likemmä sitä isän hierotusmatkalle lähtöä. Päässä häämöitti aavistus, että isäkin vaani sitä isoa kokkelia ja siksi hän kiersi nyt kuppia niin että oikea reuna joutui häneen päin. Suu ruokaa täynnä selitti hän samalla:

"Sillä ei se enää tunnu miltään olla eukolle velvollinen sillä iällä kuin nyt sinä!"

"Varsinkin kun sinullakin jo on tätä perettäkin… Niin jotta ei jää kontu kuoltua vieraille", ahtoi Pekka leipää suuhunsa ja…

"Lotkaiseekohan tuo sen suuhunsa!" hätäili hän jo salassa. Aivan jo tavallaan hermostutti ja suututti.

"Kehnon vietävä!" nousi jo salainen harmi ukon päähän. Ahmittiin ruokaa kuin kilpaa.

Mutta ei siinä joutanut nyt näinkään tärkeään asiaan. Huolestutti jo aivan:

"Syö se piru tuon kokkelin!" harmistui hän siinä jo ja hapasi kiireessä kokkelia lusikalla niin varomattomasti, että se hajota valahti.

"Ka-a!" yritti poika lisätä, mutta suu oli ihka täysi. Kiireesti lusikoivat he sen hajonneen kokkelin suuhunsa ja niin oli ateria vihdoinkin lopussa.

Erinomaista se piimä olikin. Poika nuoleksi lusikkansa, pisti sen seinänrakoon ja ukko käväsi sylkäsemässä piimänloput likakorvoon. Sen tehtyänsä hän nyt puolestansa meni asiaan, kysästen:

"Niin jotta, sitäkö sinä tässä taannoin… syödessä arvelit, jotta minä voisin lähteä Polvijärvelle hierottamaan?"

"Ka-a", hapuili poika tupakka-vehkeitänsä. Miten mielissänsä olikin nyt ukko, kun poika oli sattunut moista ehdottamaan.

"Vai muutenko sinä siinä syödessä juttusit?" tiedusti ukko kun pojan lopullinen vastaus viipyi, Pekka työnsi jo piipunvartta ikeniinsä ja myönteli:

Ja aivan hän alkoi nyt jo valitellakin miten suuressa hieromisen tarpeessa hän on ja miten…

"Varsinkin nivuslihoja kivistää!" valitti hän vaivojansa ja jo seuraavana aamuna lähti tämä rippikoulukarkulainen taivaltamaan Nurmesta kohti ja tuossa puolenpäivän korvissa lähti samaa tietä painamaan poika, joka uskoi isänsä lähteneen etelää kohti, kiertääksensä sitä tietä Polvijärvelle.

Mutta jo samana iltana huomasi lukkari, että häneltä on kadonnut kaksi opetuslasta. Ne oli määrätty ruunun kyydillä tuotaviksi, eivätkä siis saaneet omin lupinsa poistua.

Ja niinpä ilmoittikin lukkari oitis asian nimismiehelle ja sen oli virkansa puolesta lähdettävä ottamaan kiini näitä karkureita.

Muinaisina aikoina oli ukko Sikanen Nurmeksessa käydessään joutunut kavalan petoksen uhriksi. Tässä tienvarrella olevan Kylälahden Simpson Pellisen talon vävy oli myynyt hänelle viinana pullollisen silkkaa vettä ja hän oli pannut sen asian hampaankoloonsa.

Nyt tällä matkalla osui samainen vävy Yrjö Jeremias tulemaan vastaan siinä talonsa lähettyvillä. Se oli metsäistä seutua ja oitis alkoi ukko hakea riitaa. Toinen kyllä koetti vältellä ja sovitella, mutta ukko ei hellittänyt, vaan kaiken lopuksi antoi petturille pienen selkäsaunan.

"Vaikka kuvernyöriin pane!" ähki ukko Sikanen ja mukiloi vain allansa rimpuilevaa miestä nyrkillä niskaan. Alkoi toki kuulua paikalle rientäviä ääniä, joten ukon täytyi lopettaa ja luikkia tiehensä.

Mutta onnettomuudeksi oli joku ehtinyt jo nähdä. Piestyllä oli siis vierasmies ja oitis jätti hän asian lautamiehelle.

Eikä sillä vielä hyvä. Nyt pani hän vuorostaan asian hampaankoloonsa. Ja eikä se tarvinnutkaan siellä kauvan hautua. Jo seuraavana aamuna osui näet Pekka kontti selässä polkemaan siitä ohi ja kun Pellisen vävyn apuna sattui olemaan hänen veljensä, niin he lyhyessä, mutta ankarassa tappelussa voitolle päästyänsä pieksivät miestä sen verran, että Pellisen vävy voi kehua maksaneensa velan korkojen kanssa.

Mutta sen suurempaa seikkailua ei sulhasmiehillemme matkanvarrella tapahtunut ja verrattain ehein nahoin saapui siis Pekkakin Nurmeksen markkinoille.

Yksi vahinko oli hänelle toki osunut juuri siinä tappelussa: Hän oli näet rynnistellessä sattunut tappelun alkupuolella onnettomuudeksensa saamaan joltisenkin voiton: Pellisen vävyn veljeltä oli hän onnistunut vääntämään sormen sijoiltansa. Vamma ei kyllä ollut vaarallinen voitetulle itsellensä, mutta sormi rupesi toki turpoamaan ja oli kipeä sen verran, että voitto voi myöhemmin käydä epäedulliseksi Pekalle, s.o. voittajalle itsellensä ja olikin sillä, kuten vielä tulemme näkemään, suuri vaikutus hänen markkina- ja rakkauskohtaloihinsa.

Niinä aikoina oli Nurmeksen kaupunkiin ilmestynyt jo erikoisempiakin nähtävyyksiä: Pakarisen konttoristi se, Antti Viinanen, joka oli juopottelutovereiltansa saanut kultaisen ryyppylasin palkkioksi väkijuomien pitkäaikaisesta ahkerasta ja nuhteettomasta väärinkäyttämisestä, oli muodostanut yhtiön, joka kaupungin liike-elämää vilkastuttaaksensa oli ostanut automaattisen vaa'an ja asettanut sen markkinatorin reunaan yleisön käytettäväksi. Tarvitsi vain pistää kymmen-pennisen aukosta vaakaan ja itse nousta laudalle, niin vaaka näytti painon.

Ja paljon sitä olikin käytetty jo ennen markkinoitakin. Ravintoloista palaavat herrat olivat iloisella tuulella ollessansa punnituttaneet itseänsä tuon aamuyön seuduissa, lapset pitkin päivää, palvelusväki sunnuntaisin ja…

Ukko Sikanen oli oitis tultuansa löytänyt tämän ihmepuntarin, sillä sen ympärillä kihisi aina väkeä. Hän oli jo tutkinut sen, ihmetellyt maailman viisautta, jopa punnituttanutkin itsensä.

Ja nyt löysi hän Kaisansakin. Härkä-mullikkaa se talutteli nuorasta torilla.

"Hä-ärkääpä pä tässä", virautti Kaisa sylen suustansa. Puheltiin. Ukko arveli, että pitää sitä nyt Kaisalle markkinaisiakin näin sulhasmiehenä ja arveli muka karusellia.

Mutta silloin muistikin hän vaa'an. Sehän oli aivan uutta ja lisäksi huokeampaa, sillä karusellissa kiskoivat viisikolmatta penniä. Hän alkoi jo Kaisalle selitellä sitä uutta ihmettä ja kärtti koittamaan sitä ihmettä. Ja yhdessä siunailivat he nyt ja ihmettelivät tään maailman viisautta.

"Ei siinä muuta kuin kohottaudut sille laudalle niin… Kyllä minä pidän rahansuorituksesta huolen".

Ja miten hyvältä tuntuikin olla nyt antelias, maksaa Kaisan puolesta!
Tuntui aivan nuoren miehen ololta.

"No jo on pirun ihmeet!" ihmetteli Kaisa, nyhti härkää likemmä ja kömpien jo vaakaan kainosteli:

Tuntui aivan juhlalliselta, siinä keskellä väkijoukkoa ja härkänuora kädessä.

Ja mittasikin se jo. Ukko oli pujottanut rahan aukkoon ja onneksi ilmoitti vielä joku lukutaitoinen poika:

Kaisan pää tahtoi mennä näissä luvuissa pyörälle. Hän tapaili kuin ymmällä:

"Sata kiloa… Eihän se ole vielä!… Onko se täyttä neljää vanhaa puutaakaan?"

"Niin jotta onko tässä räkninkismiestä… joka osaisi sanoa puudan päälle?"

Mutta ei sitä ollut. Onneksi rupesi härkä toki juonittelemaan, kokien päästä nuorasta irti ja sitä asetellessa pelastuttiin enemmästä pulasta tässä laskuasiassa.

Hyvät kotvaset oli ukko Sikanen jo Kaisan mukana kuleksinut, sen niskoittelevaa härkää takapuolesta lykkien eteenpäin avitellen. Siinä lomassa oli hän jo puhunut taas asiastakin ja vakuuttanut, että rippikoulu tulee käydyksi onnellisesti:

"Niin jotta hyvästihän tää naimiskauppa rupeaakin lykästämään", hyvitteli hän jo Kaisaa. Se punnitsi asiaa, vertaili iso-partaista Leskistä ja sen taloa tähän toiseen ja ollen yhä kahdenvaiheilla, päätti pitää molemmat, jopa Pekankin kaiken varalta.

Ja silloin ei pulaan joutunut Kaisa voinut pelastua muulla kuin rupeamalla ihan syyttä torailemaan härälle, kun se muka ei kule.

"Pahanhengen mulli!" soimaili hän ja koki nyhtää nuorasta. Härkä siitä juristautuikin ja alkoi harata vastaan. Ukon täytyi siis ruveta lykkimään takaapäin apuna ja niin sotkeutui asia vielä tällä kertaa.

VII.

Kuten jo sanottu, pääsi Pekka kaupunkiin yhdellä ainoalla selkäsaunalla ja sekin ainoa oli vielä lievänpuoleinen. Ahkerasti etsi hän nyt jo Kaisaa ja niin oli hänkin siinä etsiessänsä osunut vaakaa ympäröivään markkinajoukkoon. Hän oli saanut selvän asiasta, punnituttanut itsensä.

"Ka", raapasi Pekka niskaansa, oli jo ikäänkuin koko vaa'an kaikista salaisuuksista perillä ja halutten näyttää muille viisaita, selitteli hän jo asiaa noille kuin asian tuntija konsanaankin:

"Ei tää mikään erikoinen ihme ole", selitteli hän jo siunaileville akoille jatkaen: "Tässä on ihan selvä peli: … Tuossa on vaan reikä rahaa varten ja muu meininki on siellä sisällä…"

Mutta nyt oli hän jo löytänytkin Kaisan ja lykki sen härkää takapuolesta, kuten äsken hänen isänsä oli tehnyt. Mulli olikin nyt kovin niskoitteleva. Pää väärällä, silmät muljollaan vain harasi vastaan ja tuskin jaksoi Kaisa nyhtää sitä jälessänsä, vaikka Pekka lykkäsi takaapäin täysin voimin.

Sillä vaakaa kohti he taas vaelsivat. Markkinaisia se Pekkakin tahtoi
Kaisullensa tarjota ja tämä vaakahan nyt oli ihan verestä.

Sitä markkina-hälyä! Koki Pekka toki siinä mullia peräpuolesta lykkiessään jo toimittaa sitäkin sydämensä asiaa. Hän puheli:

Ei tahtonut olla selvillä mitä sanoa. Mutta asian tärkeys vaati rohkeutta ja hän ilmoittikin ylimalkaisin:

Ei Kaisa sitä aivan selvästi ymmärtänyt: ei tiennyt tarkoittiko hän sillä "jämtillä", että on jo päässyt ripille tai että varmasti pääsee. Hän nyhti epätietoisena härkää. Nämä monet sulhasetkin tahtoivat sotkea, kun ei tiennyt miten niitä toisiltansa salailisi. Pakkasi jo aivan hermostuttamaan.

"Edestä jämpti ja takaa jämpti ja niinkuin jullinpäälle!" vahvistaa toisteli Pekka entisellä ylimalkaisella.

"Ka", tapaili Kaisa kokien pitää silmällä, että ei vaan Leskinen ja ukko Sikanen osuisi.

"Niin jotta pistetään vain ovi reikeliin ja munalukko päälle!" koki
Pekka jouduttaa asiaa.

"Tuo härän-jura!… Pahuus en paremmin sano!" käänsi Kaisa äkkiä pulasta-pelastumistorailuksi. Härkä ynsistyi, alkoi jurata vastaan ja kun Pekan täytyi silloin autella tavallista tukevammin, sotkeutui asia Kaisan onneksi vielä tällä kertaa siihen.

"Se on tämmöinen laitos", selitti Pekka sinne tultua. Kaisa, joka, kuten tietty, salaili ukon rakasteluja pojalta, tekeytyi kuin näkisi nyt ensi kertaa koko ihmeen.

"No en olisi tässä maailmassa moista uskonut!" siunaili hän, kokien nyhtää härkää likemmä. Pekka tunsi taas olevansa viisas sekä rippikoulun perusteella että muutenkin.

"Herraisä siunaa!… No kaikki reiät ne pitääkin jo tässä Nurmeksen kaupungissakin olla!" jatkoi Kaisa teeskentelyä, mutta nyt käski jo Pekka:

"Ka mitäpäs se siitään paranee!… Niin jotta nouse vain siihen… puntarin-nenään, niin sittepähän tiedät!"

"No… Ihanko tässä nyt!" esteli Kaisa, samalla jo kämpien vaakaan.
"Vieläkö se nyt tääkin vanha akan-raato punniten paranee!"

Ja aivan hän vetäsi huivin tiukempaan, nosti molemmin käsin helmansa koholle kuin suossa seisova ja seisoi vaakalaudalla niin juhlallisen komeasti kuin voi.

"Yli sata kiloa on jo nyt!" ilmoitti se äskeinen poika. Joku mies tokasi siihen:

Mutta Kaisa loi muka ihmetyksestä reiteensä ja sotkeakseen asiaa, ettei Pekka edellisten puheista huomaisi hänen olevan jo toistamiseen punnittavana, siunaili hän:

"No ei olisi uskonut!… Jotta nyt vanhaa akkaa olisi Herra siunannut niin jotta ihan toista sataa kiloa… Härkä… Perr!…"

Härkä näet säikähti jotain ja riuhtasi hänet mukaansa. Apua huutaen koki hän nuorasta nyhtää sitä pysähtymään, mutta se vaan veti mukanansa ja saatiin pysähtymään vasta sitten kun avuksi rientävä Pekka sai sitä siepatuksi hännästä kiini ja uhkasi:

Miten topakkaa! Härkä seisahtuikin kuin naulattu ja väänsi muljottavaa häränkatsetta syrjäsilmin. Kaisa alkoi sitä hyvitellä, rauhoitella ja taputella, puhellen sille lempeitä hyväily-sanoja.

Asian lopullisen selvyyden vuoksi hyppäämme kertomuksen juonesta hetkiseksi syrjään.

Pielisjärven nimismiehellä oli oikeastaan Sikasia vastaan vanhaa kaunaa: Hän oli niitä kiusannut tientekoasiassa, kuten muitakin pielisjärveläisiänsä. Kerran sitten oli hän ajanut kauppias Hallikaisen nimipäiviltä, mutta vasta nimipäivien jälkeisenä aamuna ja sattunut silloin nukahtamaan rekeensä. Sikaset olivat osuneet ajamaan heinäkuormineen vastaan ja nähtyänsä hänen avuttomana, olivat ne panneet hänen virkalakkinsa hevosen päähän, hakeneet Jantusen pellolta vanhan variksenpelätin, laittaneet siitä hänelle kuskin ja niin antoivat hevosen sitten juosta hölkyttää koko kirkonkylän läpi.

Ei siis ihme, että nimismies etsi karkureita innokkaasti, sillä kostaa hän nyt halusi. Hän oli jo käynyt niiden kotitalossa, mutta ei siellä tietty mitään koko miehistä. Turhasta matkasta harmistuneena oli hän silloin ajanut käräjäkirjuri Pöndisen luo juomaan ja lyömään korttia ja sillä matkalla oli Pellisen vävyn lautamies osunut vastaan ja alkanut kertoa, että hän on menossa Sikasia manaamaan. Niin sai vallesmanni vihiä siitä, missä miehet ovat ja ajoi nyt kostonhimon kiihdyttämänä etsimään niitä Nurmeksesta.

VIII.

Nämä olivatkin taas oikeat ökä-markkinat Väkeä oli ylettömästi, olipa myytäväksi tuotua tavaraakin, ainakin nimeksi ja haistiaisiksi. Niinpä oli Juukastakin saapunut satoja miehiä, yhtä monta tyhjää viinalekkeriä, pari pyttyä voita, joku hevoskoni ja lisäksi muutamia lampaan nahkoja.

Ja niin sitä nyt myötiin ja kehuttiin. Väki oli markkina-mielellä. Pekka oli nyt joutunut eroon Kaisastansa, sillä jollain tekosyyllä oli se nyt isä-ukon ja Leskisen tuloa peläten erottautunut hänestä.

Eräässä paikassa keskellä katua kinasi joukko miehiä. Lieksan Antti Kettunen kaupitteli näet mustinsa nahkaa mustan ketun nahkana ja jotkut kinasivat että se on koiran nahka.

"Vaikka ei yksikään enää tältä paikalta pois järähtäisi, niin mustan ketun nahka se vaan on!"

Kokoontui yhä enemmän väkeä. Pekkakin siinä jo toimi asiantuntijana. Hölistiin. Ostaja, joka oli tullut pettämään ihmisiä nahkakaupassa syytti Kettusta petosyrityksestä ja epärehellisyydestä. Ja miten olikaan niin sukeutui yleinen riita, johon sotkeutui Pekkakin. Asiantuntijan tavoin haisteli hän koirannahkaa visusti ja ilmoitti:

Mutta silloin työntyi utelias isä-ukkokin joukkoon, ja ihan odottamatta tapasivat poika ja isä toisensa.

Sitä omituista jälleensnäkemisen-tunnetta! Kummastakin tuntui, että hänet on toinen tavannut luvattomilta jäliltä.

"Ka-a!" tapaili hän ikäänkuin niskaansa raapaisten ja muun puutteessa tokasi:

Mutta ei ollut siitäkään nyt apua. Myöjä, Kettunen, näet luikki ääneti, nahka kainalossa pois, joukko hajaantui ja isä ja poika jäivät kahden-kesken keskelle katua:

"Tuota noin… Ka… että tuota", tapaili luvattomilta poluilta yllätetty isä.

"Ka… Mitäpäs siinä!" hapuili samassa asemassa oleva poika, hapuili sanoja ja tokasi lopulta umpimähkään:

Mutta selviytyi siitä toki Pekka. Hän näet muisti sen vaa'an ja alkoi oitis, ilmoittaen:

"Tässä kun kertovat torilla olevan semmoisen ihme-mitan, jotta se on vähä toisenlainen puntari!"

Älysi isä mitä puntaria se tarkoitti, mutta hölmistyneenä ollen ja asiaa, sitä Kaisan punnitsemista peitellen, tekeytyi tietämättömäksi ja kysyi:

"Ka… Sittepähän näkee, jos käydään katsomassa!" vilpisteli poika vuorostansa, Ja vaikeasta asemastansa pelastaakseen lähtivätkin he katsomaan tuota ihmettä, tulivat paikalle ja Pekka kysyi joukolta:

"Onkohan se tää nyt se ihme-puntari?… Se joka punnitsee niin herran kun narrinkin?"

"Ka-a… Näkyihän tässä äskettäin yhtä isoakin akkaa punnittaneen!" tokasi eräs laiskasti. Pekka alkoi suinailla vaakaa, oli löytävinänsä raha-aukon ja ilmoitti isällensä:

"Häh?… Jotta raha-reikäkö?" uteli isä, kähräten tarkastelupuuhissa hänkin ja ihan muka tosissaan. Pekkakin jatkoi suinailua ja ilmoitti äkkiä ihmetellen:

Suinailtiin. Ihmeteltiin taas maailman viisautta. Lopuksi ehdoitti
Pekka isällensä rutosti:

"No!… Mikäpäs siinä!… Niin jotta koeta punnituttaa, niin sittepehän on paino sitä myöten selvä!"

"Mitäpäs tästä minusta… Ei tää… tää leivästä laitettu punniten parane!"

"Että näkee ruojan konstit", selitteli hän kavalasti, suostutellen vuorostaan Pekkaa.

"Ka… Niinkuin ennen ja aina", tokasi joku edellisen punnitsemisen nähnyt lisää ja Pekka ilmoitti isällensä tyytyväisenä:

"No!… Niin jotta onhan sitä jo siinäkin… yhdeksässäkymmenessä kilossa sinulle tätä… tätä nyt ainutta poikaa kerraksensa".

Ja vähitellen siitä se ensi hölmistys hälvenikin. Ukko valehteli saaneensa vapaan hevoskyydin ja siksi lähteneensä kiertämään Nurmeksen kautta Polvijärvelle ja poika puolestansa päästi sen valeen, että rippikoulusta on muka annettu markkina-lupa.

Parta-Leskinen ei ollut vieläkään onnistunut myömään sikaansa. Joku oli kyllä kysäissyt jo sen hintaa, mutta sitten ilmoittanut, että ei hän ole ostaja, vaan muuten vain kyselee. Eräs mustalainen oli sensijaan yrittänyt tosikauppaa, mutta ei sekään osto- vaan vaihtokauppaa. Olisi oman imisänsä vaihtanut Leskisen urosaan, eikä Leskinen siihen suostunut, varsinkin kun selvästi huomasi, että hän olisi kaupassa hävinnyt.

Niinpä etsiä touhusi hän nyt Kaisaa, sikaa nuorajukosta perässänsä talutellen. Lujasti oli hän päättänyt ajaa näillä markkinoilla naimakaupan päätökseen asti.

Ja pian hän löysikin Kaisan ja yhä sillä oli härkä myömättä. Rajusti nyhti hän sikansa siihen yhteen joukkoon ja tervehti, kehaisten:

Ja rentonaan alkoi hän sitä kehua ja ylistää, Suorasuisen miehen rehellisyydellä kehui hän mitä ylettömiä hintojakin siitä muka on jo tarjottu:

"Mustalainenkin olisi äsken lyönyt likoon koko sielunsa autuuden!" rehenteli hän jo nyt, ja huomasi jatkaa varsinaista tervehdystänsä, kysäisten ilmiselvää:

"Ka-a… Sen-sorttinenpa tää vain!" vilkui Kaisa, olisiko Sikasia näkynyt. Ei niitä näkynyt. Leskinen kiirehti pääasiaan, kysäisten jo:

"Ja näitkö taloa katsomassa käydessäsi sen meidän talon ison syöttiläshärän?… Niin jotta miltä tuo se poika silmiin pisti?"

Ei siitä päässyt. Vastata sille täytyi. Mutta koki hän toki sen ylpeilemistä masentaa, vastaten kuin sen ison härän arvoa polkien:

"Ka-a… Härkä on aina härkä… Niin jotta siinä on nahka päällä ja lihat nahan sisässä".

Vai ettäkö sitä nyt ei ole moista ennen nähty! sitä hän tahtoi vain kierrellen sanoa. Mutta ei Leskinen siitä talttunut.

"Niin!… Siinä se on jussi… siinä härässä!" kehui hän, ja kysäsi äkkiä:

"Ja entäs muu kontu?… Niin jotta eikö siinä semmoisella konnulla kelpaa partas-Leskisen akkana elää leipoa?"

"Ka-a!" tapaili Kaisa yhä vaan epäröiden. Mieluummin hän olisi jäänyt sinne omaan kylään, kuten jo sanottu, mutta ei toiselta puolen ollut vieläkään varma Sikasien ripille pääsystä.

"Ja miehen saat sitten tästä Leskisestä, kuule, semmoisen jotta… niin jotta et siinä tunne tyhjissä valjaissa vaeltavasi!" kehui Leskinen yhä rennommin. Ihan se oli panna jo pään pyörälle.

Ja miten olikaan huomasi Leskinen silloin Kaisan jo olevan niin kypsän, että voi viedä sen karuselliin. Ei ollut, niin hän luuli, enää pelkoa, että karusellirahat menevät hyödyttömästi.

"Niin jotta mitäs siinä sitten onkaan!… Tule pyöräytetään kerta vaan karusellissa ja siitäpä se sitten alkaa asia mennä mötkötellä…"

Ja suostuikin se Kaisa. Sattui vielä pari Mulon akkaa olemaan karusellin luona. Niistä myöntyi toinen pitelemään Kaisan härkää, toinen Leskisen sikaa sillä aikaa, kun kosiskelijat panivat karuselliksi. Pitkävartiseen pieksuun puettu Leskisen jalka retkotti rentona, kun hän itse istui jökötti karusellihevosen selässä ja Kaisa siinä edessä lasketteli keinuvassa veneessä.

"Niin jotta Kaisa!" vahvisteli jo Leskinen ikäänkuin asia olisi ollut jo ihan varma.

"Niin jotta minä julistankin tään asian sitä myöten päättyneeksi ja ottaa höyräytän sinut akakseni".

Mutta koko karusellissa pyörimisajan oli väkijoukossa seissut yhtäällä ukko Sikanen ja toisaalla Pekka. Sattumalta ne olivat osuneet paikalle ja oitis arvasivat asian. Leskistä he, omituista kyllä, eivät tunteneet, mutta kun olivat kuulleet sillä olevan tuhottoman ison mustan parran, arvasivat he siitä, että se se nyt on.

Ja hiljaisuudessa vannoi nyt kumpikin heistä, että vaikka verinen tappelu tulisi, niin pois pitää Kaisan lähteä Leskiseltä.

IX.

Markkinaremakka vain yhä jatkui. Oli jo tehty kauppojakin: Kaikki viinamäen miehet olivat ostaneet viinaa. Joku oli ostanut morsiamellensa rinkeliä ja joku vehnästä. Puhumattakaan siitä, että Kinnunen oli vaihtanut mustalaisen kanssa hevosia.

Ja ennallansa jatkui Sikasienkin ja Kaisan ja parta-Leskisen asia, Kaisa oli taas torilla härkinensä ja Leskinen sikoinensa ja entistä ahkerammin koki Leskinen nyt siinä kehua ja painaa vaan kauppaa lukkoon. Sian myöntikin siinä jo unehtui tyyten.

"Hys!" suhahti silloin Kaisa äkkiä. Hän näet huomasi Pekan olevan tulossa. Kiireesti suhisten neuvoi hän Leskistä, että se heittäytyisi härän ostajaksi. Siten toivoi hän saavansa asian Pekalta sotketuksi.

"Niin jotta… Hys!… Jotta kun sinä… olet ostajana ja korotat hintaa, niin se auttaa!" suhisi hän siinä pulassa tulisella kiireellä. Leskinen älysikin, että tarkotus on muka saada ostaja uskomaan, että hän on tosi-ostaja ja siten kavaluudella saada se nostamaan hintaa. Mikä onni! Kaisan asiahan oli jo kuin hänen omansa.

"Ka… Kaisa!… Härkäkauppojako sinä vaan teet?" kysyi Pekka pistävästi: ei näet puhunut häränmyömisestä vaan kaupasta… Leskis-"härästäkin" siis.

"Ka-a!" tapaili Kaisa. Mutta rennosti ilmoitti silloin, kuten kaupan tekoa jatkava ostaja konsanaan, Leskinen Kaisalle:

"Ja nyt elä akka enää tingi!… Sen minkä lupasin härästäsi, lyön pöytään, että puu tärähtää!"

"Härässä, kuten sanoin, ei ole vikaa… mutta on siinä sadassa markassa jo rahaakin!… Niin jotta nyt akka!"

Kaisa maiskutteli suutansa ja oli olevinansa epätietoinen. Häntä jo hermostutti ja peloitti koko asia.

"Kenenkä akka sinä olet?… Kun härkäkaupalla kulet", kysäistä rynnisti
Leskinen yhtäkkiä. Asian täydelliseksi sotkemiseksi se oli.

"Häh akka?" tenäsi hän. Kaisaa vähin kainostutti ja hävetti. Hän koki ilmoitella:

Pekka olikin jo sotkeutua. Ei tämä parrastansa huolimatta tuntunut
Leskiseltä, koskapa se ei tiennyt kuka Kaisa on. Kai se oli ostaja.
Mutta Kaisan härkähän oli jo tavallaan hänen omansa. Hän jo ryhtyi siis
auttamaan Kaisaansa puhuen:

"Satako markkaa vain näin hyvästä elävästä!… Minä toki jo aikoja sitten lupasin lyödä samasta elävästä sata kolmekymmentä pöytään, mutta ei tää akka laskenut siitä hinnasta!"

Omaa etuansa hän sillä ajoi: korotti oman härän hintaa. Koko asia alkoi
Kaisan silmissä sotkeutua. Nyt suinaili jo Pekkakin härkää ja kehui:

"Niin pirun hyvä siitossonni!… Kun nyt vaan akka älyäisit olla kohtuullinen, niin minä ostan".

Sitä rahantuloa! Aivan se jo sokaisi Leskisen. Ahneus sai hänessä vallan ja niinpä ylvästeli hän:

"No oli menneeksi!… Sata neljäkymmentä!… Kun tää toinenkin siitossonnin kärkkyjä tässä jo on tarjonnut!… Nyt lyö kättä Saastamoisen akka!"

Mutta rahaa se tarvitsi Pekkakin. Ja siksipä hän sitä Leskisen pussista ansaitaksensa kiirehti väliin, estellen:

"Elähän… elähän vielä eukko!… Kun minä suinaan ja kopeloin jalat ja… mahasuonet…"

"Sata viisikymmentä järkiään!" ilmoitti nyt jo Pekka rutosti. "Kelpaako keisarin myntti?"

"Pahanhengen jura!" kiukutteli hän hermostuneena jo härällensä, kiskoen sitä nuorasta ilman asiaa. Väkeäkin oli jo kokoontunut ympärille aika liuta.

"Sata kuusikymmentä!" sai Leskisessä sokea ahneus vallan. Ja hän jo aivan sysi Pekkaa pois härän luota.

Kaisa poloinen tiukensi huiviaan, nyki nuorasta härkää ja yritteli pulassa jos mitä. Väki aivan tunkeili kuulemaan ja näkemään ihmehärkää, josta niin ylettömiä tarjottiin.

"Tavallisen mulipään härän näköinen on!… mutta onpas pirun arvokas elävä!" ihmetteli eräs ukko, uskoen todellakin härän olevan jonkun ihmehärän. Oudosteltiin. Ympärille kokoontunut vaimoväki seisoi kuin hölmistynyt joukko. Kaikki puuhasivat ja oudostelivat tosissaan. Ostajat jo toisiansa pettääksensä aivan kuin riidellä nahistivat. Lisättiin hintaa.

"Ja jos niikseen, niin kerrassaan kaksi sataa!" uskalsi jo ahneuden sokaisema Leskinen panna peliin.

"Ja kymppi yli sen!" lisäsi Pekka. Ei hän olisi uskonut, että voi rikastua näin helpolla: lupaamalla vain maksaa härästä liikoja.

"Tää jo nousee paraan hevosen hintaan!" ihmettelivät miehet ja aivan joukolla kopeloivat härän jalkoja ja mahan alusta ja ihan kaikkea, huomataksensa, mikä ihme siinä niin ylettömästi maksaa.

"No!… On siinä härkä!" ilmoitti eräs ihmeissänsä. Asia näet oli pannut päät pyörälle. Leskinen yltyi, päätti saada vielä muutaman kymmenen lisää, touhusi, syleksi ja ilmoitti uljaasti kehuen:

"Ja jos se taas niin kinaksi tulee niin… Ja kun tää nyt tunnustettavasti kuitenkin on sen", hoksasi hän siinä jo äkkiä kääntää kavalaksi valeeksi, "sen kuuluisan Jehu-sonnin jälkeläisiä… niin".

"… niin lähelle puolta-kolmatta sataa minä tätä toista ostajaa uhalla nostan sille".

Ja rennosti löi hän siinä rukkaskädellä härkää lautaseen ja kerskasi kova-äänisesti:

"Sillä minä olen se Pielisjärven rikas Leskinen ja se poika ei rahaa nurise!"

Ja ääneti lähti hän työntymään joukon läpi, vannoen antavansa näillä markkinoilla Leskiselle selkäsaunan.

Torilla remusi markkinaelämä taas ennallansa. Kaisan härän maine oli äskeisen hintatarjoilun johdosta levinnyt laajalti ja harva se mies oli jo kopeloinut tuon ihme-elävän.

Mutta kauppoja ei vaan syntynyt. Monella oli jo hyvä halu, mutta raha-asiat vetivät vastakynttä.

Ja ahkerasti pitivät Sikasetkin nyt Kaisaa ja Leskistä silmällä. Vaikeuksia siinä kyllä oli, kun oli lisäksi kartettava toisiansa, ettei poika tapaisi isää ja isä poikaansa pahoilta teiltä.

Mutta nyt oli Pekka taas onnistunut pääsemään Kaisan seuraan ja aikoi siltä vaatia tiliä Leskisen suhteen. Myömättä sillä näkyi yhä olevan se härkä, koskapa se sitä vieläkin talutteli.

"No!… Niin jotta mitäs sitä nyt kuuluu Kaisa?" tervehti häntä Pekka jo hieman uhittelevasti. Kaisa aavisti, että se hakee riitaa ja aikoi riidellä, muka härkäänsä soimaillen:

"Tuon pahanhengen jullin, kun sain ottaneeksi sen riesakseni, niin…
Sille nyt et vaan saa käteisellä ostajaa, et omasta silmästäsikään!"

Siinä loppui. Hän koki edelleen pelastua yskimisellä ja valehtelemisella, että ajat ovat yskäisiä.

"Vai ei ole käteisellä ostajaa!" haki se vain riidanalkua, voidakseen vaatia tilin.

Mutta siitä saikin Kaisa kiireessä taas jotain pelastavaa suuhunsa ja kiehahti:

"Niin!… Kaikki vain velaksi… Niinkuin sekin partasuu miehen-makkara… En paremmin sano!"

Ja aivan hän, alun saatuaan, rupesi sitä "partasuuta" soimaamaan ja asiaa sotkeakseen riiteli valehdellen:

"Pahahenki… olisi näet käteisellä maksanut ainoastaan pienen osan… Ja muu sitten velaksi… Niin meneppä tälle usko!… Tuntemattomalle kuotukselle…Ptyshui!"

Aivan hän siinä sylkäsi Leskistä halveksuen ja nyhtäen härän päätä pystyyn, ylös maasta, yritti taas jotain, mutta Pekka esti. Se oli saanut kiemurteluista jo kyliänsä ja ilmoitti jyrkästi:

"Kuule, Kaisa!… Elä sinä kippuroi, eläkä luule jotta tämän pojan silmä ei erota oikeaa härkää hevosesta!"

Herraisä! Arvasi Kaisan omatunto mitä se tarkoittaa. Hän alkoi taas riidellä härälle. Mutta tiukasti painoi Pekka asiaansa ja uhitteli:

"Ja nilakka-kalaa, kuule, ei Sikasen talossa pataan panna, eikä luikari-akkaa ikuiseksi omaksi edes-oteta!…"

"Pahuus!" tuskastui Kaisa härälle ja jo potkasikin sitä hieman. Mutta yhä yltyi Pekka, tenäten ja uhkaillen:

Ja tiukka oli nyt se viimeinen "se"-sana. Niin se tuli kuin vasaralla lujasti lyöty.

Kiivaudessansa ei hän näet ollut huomannut, että isä-ukko oli tulossa. Kaisaa kovistamaan se sekin riensi, eikä ollut siinä vihan-sekaisessa innossaan huomannut poikansa olevan paikalla. Hän jo tervehti äkeällä:

Siinä sitä siis oltiin! Kumpikin tajusi, että hänet on toinen tavannut jo hyvin likeltä sitä luvatonta. Sanattomaksi se pani. Yhtä tukala oli Kaisan olo.

"Ka-a!" tapaili Pekka. Oli loppua kaikki asiat. Kaiken puutteessa alkoi silloin ukko suinailla Kaisan härkää ja kysäsi:

Kaisa ynseili härälle. Ukko kiersi sen taakse, nosti häntää, pyöräytti sitä kertasen, kuten syynimies ja, siinä pulassa ollen, arveli:

"Vai mitä sinä, Pekka, arvelet?… Tästä Kaisan härästä?" täytyi jo ukon turvautua.

"Ka-a… Onhan tää… Härkä kun härkä!" tapaili Pekka. Ja nyt ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin alkaa vuorostansa suinailu. Hänkin siis nosti häntää, sylkäsi ja ilmoittaa tokasi:

Mutta siinä hän hylkäsi nyt kaiken toistaiseksi, siksi kunnes tapaa
Kaisan taas yksin. Ääneti alkoi hän työntyä väkijoukon läpi etsimään
Leskistä ja hakemaan sen kanssa riitaa ja tappelua.

XI.

Olikin oikeastaan ukolle onni, että poika sattui hänen tullessansa olemaan paikalla. Se näet esti hänet päästämästä vihansa irti. Nyt hän oli ehtinyt tyyntyä ja voi siis ryhtyä rauhallisesti vaatimaan Kaisalta tiliä.

Ja niinpä alkoikin hän asiansa ja valituksensa perusteellisesti, aivankuin juhlallisesti, kuin Aatamista asti lähtien. Piipunperät poskeensa pistettyänsä hän alkoi:

"Niinkuin Kaisa tiedät", alkoi hän, "niin minä olen sen entisen Antti
Sikasen poika ja sen ukon suku ei luikerra…"

"Se, toisin sanoen, on totuudessa pysyvää sukua." Kaisaa alkoi taas yskittää. Ei hän luullut ukon vielä tietävän Leskisestä, mutta se tämä äskeinen tapahtuma oli pannut hänet pulaan ukon edessä. Ukko jauhoi edelleen, selittäen:

"Se isäukko julkisesti sanoikin, jotta hän ei ole eläissään valehdellut muuta kuin kolme hätävaletta ja sitten neljännen tään".

Se oli kyllä siltä isä-ukolta ollut hyvin epäselvää, orakelimaista puhetta — se olikin näet ollut taitava valehtelija — mutta kuten tunnettu kävi se vieläkin täydestä Pielisjärvellä. Kaisa siunaili itseksensä.

"Niin jotta senpätähden sitä en minäkään voisi rakastaa petollista ja valehtelemiseen taipuvaista akkaa!… Kun kerran olen samaa Sikas-sukua", jauhoi vihastunut ukko likemmä asiaansa. Kaisa kakisteli kurkkuansa ja valitteli kuin muka yksin puhuen:

"Kinnusen akan pahuus kun juotti semmoiset sikurikahvit!… Jotta kurkku on kuin tervattu ikään…"

"Kaisa kuule!… Niin jotta elä livistä pois asian totuudesta ja vakavuudesta, sillä minä olen tiukka mies!"

Ja tiukasti hän sen sanoikin. Kaisa yritti jotain puhua, mutta ukko koveni silmittömäksi.

"Ja siinä, kuule, Kaisa, pitää paikat ryskää, jos tämä mies akan päältä kehen suuttuu!"

"No!… Mutta sepä on perhana!" taas yritti Kaisa, Mutta ukko moisesta yhä vaan yltyi ja kerskui lopulta jo kuin älytön, ihan umpimähkään:

"Ja vaikka kolmekin perhanaa olisi niin!… Ja vaikka tämän sinun härkäsikin ostan paikalla ja lyön rahat pöytään, niin nähdään, jotta tällä pojalla on!"

"Niin jotta jos muussakin asiassa tiukka tulee, niin siinä pitää tulla eteen tenä!"

Ja tiukasti löi hän viime sanaa ärjäistessään kämmenellä härkää lautaseen, mutta…

Mutta: silloin sattui taas käänne. Leskinen oli näet huomannut väkijoukon ja Kaisan härkinensä sen keskellä. Oitis välähti hänen rahanahneessa päässänsä se älykäs ajatus, että Kaisan paulassa on taas uusi härän ostaja.

Ja tietysti hän silloin riensi sikoinensa Kaisan avuksi. Hänen luuloansa varmisti vielä se, että näki ukon lyövän lautaselle härkää. Ainoastaan hinnan tarjoajat ne niin tekevät. Kiireesti riensi hän hätään, ettei Kaisa ehtisi päättää.

Ja silloin osui ärtynyt ukko Sikanen toistamiseen uhkaamaan tekevänsä tenän. Härkää lautaselle lyöden hän aivan kiljasi, uhaten:

"Mitä", ehätti Leskinen, tunkeutuen väkijoukon läpi hätään kuin tulipaloon ehättäjä ja jatkaen:

"Niin jotta. Onko tällä eukolla härkä myötävänä!" touhusi hän, nyhtäen sikaansa joukon läpi. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä.

"Niin jotta, etkö myö eukko härkää?" touhusi vain Leskinen ja alkoi jo tutkia ja kopeloida, selitellen samalla:

"Minulla kun on siinä sitä sarvikarjaa… sitä hameessa-käyvää sukupuolta nimittäin tuonne lähelle kahtakymmentä lypsävää, niin tarvittaisi niille jo ainakin yksi Aatami… niinkuin ajan ratoksi…"

Siinä oli nyt touhua kun hän partoinensa puuhasi. Ukko Sikanen tupakoi ja syleksi synkkänä. Hän ei tiennyt, että se on Leskinen, vaan luuli ostajaksi. Innostunut Leskinen alkoi jo lasketella omia tavallisiansa, häränsarvettansa, selitellen:

"Siinä koko Pielisjärven Vuonislahdella kuin ei olekaan paljon muuta kunnollista urosaksi sanottavaa, kun se Piiparisen tois-silmä ukko, niin… Niin tämä Leskinen ostaa!"

Siis se onkin juuri se Leskinen, hoksasi nyt ukko. Hän alkoi työntyä synkkänä pois joukosta, joten Leskinen alkoi vaimentua ja päästää siten hyödyttömäksi tullutta ostointoansa vaimentumaan.

Mutta synkkänä etsi nyt ukko Sikanen tilaisuutta voidakseen antaa Leskiselle selkään. Sitä varten lähti hän nyt jo varaamaan rohkaisuviinoja.

Kuten sanottu, oli Pekka tapellessa onnistunut nyrjäyttämään Pellisen vävyn veljen Hermanni Moilasen sormen, niin että se alkoi turvota. Oli täytynyt lähteä aivan lääkärille ja se olikin vetänyt sormen jo sijoillensa.

Mutta lääkärin palkaksi oli mennyt kokonainen markka. Se tietysti harmitti Moilasta, eikä siis ihme, että hän nyt veljensä kanssa haeksi Pekkaa markkinoilta, aikoen antaa hänelle uuden selkäsaunan, että markka tulisi siten edes osaksi korvatuksi.

Mutta ei sitä osunut löytämään. Sen sijaan sattui ukko Sikanen itse tapaamaan Leskisen jo ennenkuin oli saanut viinasta oikeaa voimaa ja rohkeutta.

Ja oitis hän tietysti alkoi hakea riitaa. Ei sitä tosin näin selvin päin tahtonut löytää, mutta parastansa hän koki.

Koki ja löysikin. Onneksi oli näet Leskisen sika juur'ikään rypenyt katu-ravassa. Sen kupeesta aivan valui loka. Ukko hoksasi oitis asian, kiirehti sian rinnalle ja astui sen ohi niin taitavasti, että kengänvarsi rypeytyi sian kupeesta.

"Hä-äh?" oudosteli Leskinen ja nyhti sian aivan viereensä. Ei hän aavistanutkaan, että tässä on nyt kilpakosija.

"Tahi kun kutsun paikalle poliissit ja vallesmannit, niin se pitää nähdä, jotta tokko se naukuu!"

"Mhyh!… Vai minun possu astuisi toisen jalalle!" halveksui hän, syyhäytti kertasen sikansa selkää ja jatkoi kuin ihmisten pahuutta surkutellen ja päivitellen:

"Mutta sitä vaan näkyy olevan tässä maailmassa semmoistakin ukon-karaa, joka ilkeää soimata syytöntäkin!"

Ja ilman sen enempää töytäsi hän Leskistä nyrkillä ryntäihin niin että se oli keikota rapaiseen katuun selälleen.

Ja siinä riidanhakemuskiihkossansa potkasi hän, Leskistä ärsyttääksensä, sen sikaa, kiroten:

Ja se auttoikin! Sika älähti ja onneksi vetäsi suuttunut Leskinen silloin jo häntä sikanuoran päällä vasten naamaa huutaen: "Elä potki, kuule, sikaa tahi…"

Mutta julmistuneena rynnisti silloin luullun tappeluaiheen täten hankkinut ukko tulisesti Leskisen ryntäisiin kiinni ja alkoi aikamoinen paini.

Se tapahtui Nurmeksen torin reunapuolella. Onneksi oli poliissi nyt ottamassa salavihkaa n.s. kylmän-ryyppyä, joten valtion puolesta ei ollut estettä.

"Saatanan Leskinen!" ähki ukko ja koki vääntää. Leskinen rimpuili ja väänsi vuorostansa. Sika puikkelehti hätäisenä siinä jaloissa ja eräs katsoja arveli:

"No… En minä mokomaa… paholaista!" ähki ja päivitteli oudostunut
Leskinen. "Kun vielä ilman asiaa ja valmistusta!…"

Luut tuntuivat ruskavan. Akat siunailivat. Pojat tunkeilivat joukon läpi likemmä ja pelästynyt sika pyöri jaloissa.

"Kukahan niistä voittaa!" laskea tokasi eräs hyvin laiskan näköinen mies. Leskinen repi jo ukon nuttua.

"Elä nuttua revi, kuule!" kirosi silloin ukko ja väänsi kuin viimeistä päivää.

Ja luultavasti hän olisikin saanut aivan selvän voiton, jos ei sika olisi joutunut jalkoihin. Mutta nyt se hylky siinä kintuissa pyöriessä sotki selvän asian. Ukko, joka oli siihen kompastua, tapasi sitä potkaista pois tieltä ja kirota:

Mutta silloin se hylky sotki selvän asian. He kompastuivat siihen molemmat ja yhdessä ankarassa rysyssä kierivät he siten, sylitysten torirapaan. Siinä hetken piehtaroituansa hellittivät he, nousivat jalkeille ja punaisena ja hikisenä päivitteli lopen uupunut Leskinen huo'ottaen:

"Niin jotta vieläkin minä sanon… Jotta", huohotti hän. "Jotta tää nyt vasta on kalu… kun… piru", huohotti hän taas, "kun ilman mitään syytä ja valmistusta hyökkää kimppuun keskellä kaupungin toria!"

"Mutta nähdään se vielä kuka se ryntää ja rynnistää vielä uudella kurssilla!" uhmaili hän, aikoen viina-voimat saatuansa näyttää vähän kovemmalla tavalla. Viinan ostoon hän siis lähtikin. Tästä äskeisestä tappelusta hänellä ei ollutkaan aivan selvää voitonmerkkiä. Ainoastaan ylt'yleensä rapainen puku ja surkeasti poikki reväisty sarkanutun kaulus osoitti, että oli hän toki yrittänyt ja koettanut voittajaksi päästä.

Pojalla, Pekka Sikasella, oli tässä tappeluasiassa isänsä asiaan verraten useita etuja. Niinpä oli hänellä jo valmis riidanaihe: Olihan näet Leskinen hänen kiusallaan kallistanut härän hintaa ja siitä jos mistään sopi toki alkaa. Lisäksi oli hän ollut niin varova, että oli aikonansa hankkinut ryypyt ja niinpä olikin hän jo pikku liehakassa. Rohkein mielin etsi hän siis Leskistä.

"Tiedätkö, Leskinen, mitä sanassa ja raamatussa sanotaan siitä, joka ostajan vahingoksi kallistaa härän hintaa?" kysyi hän uhitellen. Leskinen tunsi kilpaostajansa; mutta tietämättä vieläkään asian oikeaa laitaa, alkoi hän rahallisia etujansa ajaen selittää:

"Ka… Mutta sepä ei se akka hellittänyt vielä siihenkään hintaan…
Niin jotta minä peräännyin…"

"Ka… Niin jotta se on vielä härkä akalla jälellä… Senkun menet vaan ja lyöt rahat pöytään niin…"

"Hyvä härkä se on siihen hintaan… Ja… toisekseen… niin jotta", hän imasi kehaisusanat, "jotta ei se sillä hinnalla heltiä enää kunnollinen liha-härkäkään, saati sitten oikea rotusonni…"

Mutta ei Pekka. Tiukasti hän vain hieroi riitaa. Tosin ei hän luullut olevansa humalan puolesta vielä aivan valmis, varsinkin kun hän huomasi ryypyiltänsä palanneen poliisin pitävän silmällä menoa. Siispä tyytyi hän tällä kertaa tähän vähään alkuun, uhmaillen salaperäistä:

"Saakeli!" hölmistyi Leskinen, joka huomasi siinä olevan taas tappeluaikeet. Väkeä kokoontui taas.

"Tuntematon mies vielä!" siunaili hän sille ja päivitteli, mutta mustasukkainen Pekka vaan yltyi ja uhkaili.

Mutta poliisi toki lähestyi jo. Hoilaten alkoi Pekka sen huomattuansa painua ottamaan ryypyistä lisärohkeutta, antaaksensa sitten Leskiselle. Leskinen puolestansa huomasi, että häntä uhkaa vaara ja pyysi paria tuttua olemaan läheisyydessä, että tarpeen tullessa voisi saada apua niiltä.

XI.

Siinä heitä takaa ajavaa vallesmannia koskevassa asiassa oli tätä sammumistansa ja sukupuuttoon häviämistänsä vastaan nyt taistelevaa Sikasen-sukua suosinut hyvä onni. Vallesmanni ei näet ollut heitä vielä yllättänyt.

Se johtui siitä, että he eivät, kuten aina ennen kaupunkimatkalla, osuneet nyt majailemaan Pakarisen, vaan sen rikkaan Parviaisen tuvassa. Pakarisen tuvassa sen sijaan majaili Kaisa.

Mutta vallesmanni etsi heitä vanhoilta jäliltä, eikä ottanut uskoaksensa, vaikka Kaisa aivan vannomalla vakuutti, että Sikaset eivät asu täällä. Hän arveli, että eiköhän tässä Kaisan totuudenjulistamisessa tällä kertaa sattuisi onneksi olemaan pisara parempaakin, eikä vain silkkaa ja paljasta totta. Ja hän päätti sittenkin tuossa puoliyön aikana käydä varovaisuuden vuoksi tarkastamassa tuvan.

Pääasia siis, että Pekka ja hänen isänsä voivat nyt rauhassa valmistautua tulevaa taistelua varten. Parviaisen tuvassa he nyt istuksivat, kummankin povessa sama toisiltansa salattu tappeluaije. Isä-ukkokin oli jo pienessä liehakassa, eikä siis ihme, jos hän mielellänsä puhui äskeisestä henkisestä työstänsä, rippikoulusta.

"Niin jotta, Pekka!" tarjosi hän pulloa pojallensa. "Jotta oli se aika ötäkkää se luku-meno… siellä koulussa…"

Ja taas he ryyppäsivät. Ukko mietiksi: Pojan äskeinen tolkuton kysymys häämöitti päässä epäselvänä. Sai hän siitä toki jotain tajuttavaa ja tiedusti:

"Ka-aa!" oli Pekalla niin kovin suloinen olo. Hän tarjosi ukolle.
Ryypättiin. Alettiin jo juopua.

"On… o-on kuin soutaisi veneellä ri… ip… rippikoulusta pois taivaan i… ki… iloon!"

Miten ihanaa! Isä-ukko istua tuhjotti ääneti. Äkkiä alkoi silloin kohota päähän joku ajatuspahainen. Aivan kömpimällä se sinne kömpi kuin sammakko ja ukko koki sitä selittää, turisten ja tuhisten kuin yksin puhuja:

"I-isä!" keskeytti Pekka. He ryyppäsivät. Mutta taas kömpi ukko
Johannes isä-ukon päähän ja niin jatkoi se puhella turisten tolkutonta:
"Se Johannes oli viisas mies, sillä se asetti… ka… asetti tään
maanviljelyksen ja ka-ar…"

Ja kohta huomasivat he olevansa tappeluvalmiit ja niinpä työntyivät ulos ja lähtivät kumpikin tahollensa etsimään Leskistä pieksettäväksi.

Mutta Leskisen onneksi ja terveydeksi olivat he ottaneet liika useat voimaryypyt. Jalat kyllä vielä jotenkin kannattivat, mutta silmissä pyöri kaikki kuin myllyssä. Ei siis ihme, jos he eivät Leskistä löytäneet, ei isä, ei liioin poika.

Mutta sen sijaan löysivät he toisensa. Se tapahtui keskellä erästä katua. Eivät he tosin enää toisiansa selvästi tunteneet kun silmissä oli taivas ja maa jo sekalutta, mutta himmeästi kuvastui toki päässä se, että he ehkä ovat vanhoja tuttuja… tiesherra sukulaisiakin.

Mutta ei ukko sitä nyt muistanut. Sen sijaan hän horjui ja omasta vuorostaan tenäsi:

"Si- … i- … ka- … Sikasen poika!" tiesi Pekka toki ilmoittaa syntyperänsä. Ukon päässä kuumotti jokin etäinen muisto, ja siksipä hän jaloillansa jotenkuten pysytellen jaksoi kysyä, tenäten:

Niin sai ukkokin hämärän tolkun ja aavistuksen siitä, kuka hän itse on ja heiluen ilmoitti:

Ja niin ilmestyi heidän päähänsä hämärä tieto siitä, että he ovat jotain sukulaisia, jotain samoja Sikasia ja rennosti heiluen kehoitti poika silloin isäänsä ottamaan kaulasta kiinni ja lähtemään…

"Ih!" yhtyi siihen isä-ukko ja kaulatusten ja kamalasti horjuen lähtivät he painamaan keskikatua pitkin umpimähkään, samalla laulaa hoilaten aivan tolkutonta:

"Ja me sitä ollaan reiluja poikia…
Ja reiluja… rei— ei- … reiluja poikia!"

Niin painuivat he horjuen ja hoiperrellen ulomma kaupungin reunoja, johon saakka poikajoukko oli saattanut heitä.

Mutta eräässä paikassa teki tie äkki-mutkan. Siitä huolimatta päättivät nämä kaulatusten vaeltavat tuttavukset astua ihan suoraan, mutta tie ei ottanut sitä mukaa ojentuaksensa.

Mutta ei isänsä kanssa kaulatusten hoilaava Pekkakaan nyt hellittänyt ja taipunut tanssimaan tien oikkujen mukaan.

"U- … suoraan!" uljastui isäkin ja niin painoivat kaulatusten päätä suoraa ja…

Ka. Arvaahan sen! Yli maantieojan pääsivät he sen rynnistyksen voimalla, mutta oitis sen yli päästyä jo tupertuivat kuusen juurelle, pehmeälle sammalikolle.

"Tää on niin su- … uloista!" alkoi siinä jo poika oitis vaipua autuaaseen uneen. Isä pysyi vielä jonkun aikaa puoli-hereillä kuin horroksissa, sillä hänen sekavassa päässänsä elelehti taas se epäselvä Johannes-ajatus kuin joku hämähäkki ja hän koki siinä nukkuessaan saada siitä jotenkin kiini.

Mutta ei. Ei hän voinut. Uni voitti ja kohta alkoi samalta paikalta kuulua sikeästi nukkuvan suvun voimakas kuorsuu.

Ja juuri niinä aikoina lähti Pellisen vävy veljensä Hermanni Moilasen kanssa kaupungista kotimatkalle. Kovasti heitä harmitti se, että eivät olleet löytäneet Pekkaa, että olisivat voineet hivenisen, vaikkapa vain pintapuolisin, rikkoa viidettä käskyä vastaan.

"Koko markkinareissu meni hukkaan!" pahoitteli Moilanen, jonka mieltä tuo vanha kauna nyt kaiveli tavallista enemmän.

Ja surkeatahan se olikin! Menettää sillä tavalla kokonainen päivä! Ei ihme, jos hän suuttui hevoselle, ärjäsi sille, riuhtasi ohjaksista ja vetäen selkään antoi sen ravata, että kärrit keikkuivat kuoppapaikoissa koholla. Hih!

Mutta mikä onni! Hevonen aivan säikähti ja pysähtyi täydestä hurja-juoksusta niin äkkiä töksähtämällä, että molemmat ajajat lensivät sitä vauhtia kärrin sevän yli nenällensä maantielle. Kiroillen kömpivät he ylös ja ärjyttyänsä ensin hevoselle, ryhtyivät tarkastamaan mitähän se niin äkkiä säikähti.

Ja silloin löysivät he kokonaisen Sikas-suvun, joka nukkui sikeästi kuin pölkky.

"Ka!… Kaksi humalaista!" hoksasi sen ensin Pellisen vävy, mutta lähemmin tarkasteltuansa älysi Moilanen ja ilmoitti:

Mikä riemu! Mutta oitis huomasivat he myös, että tässä tapauksessa ei olisi heille lyönnistä mitään hyötyä, koska se ei sikahumalaiseen kuitenkaan koskisi ja siksipä he…

Niin… Ajatelkaas mikä pirun metku niiden riettaiden päähän pisti.
Moilanen sen ensiksi keksi ja ilmoitti jo:

Ja todellakin! Miten se nyt veti mieltä. Eikä se lisäksi ollut mitään uutta, vaan tavallista, kansallista, n.s. maantapaa. Siispä kehoittikin Moilanen jo aivan empimättä:

Se ajatus viehätti Pellisen vävyäki. Heilläkin oli näet hienoinen liehakka päässä.

Ja niin oli pirun juoni valmiiksi punottu. He riisuivat nukkujien jalasta kaikki housut ihan paljasta ihoa myöten, ja veivät ne mukanansa, jättäen nukkujien ylle ainoastaan paidan ja lyhyet takit ja sukat ja pieksut siihen viereen. Ja niin ajaa laskettelivat riemuiten kotiinsa.

Ja niin suuri oli heidän riemunsa, että Pällisen vävy aikoi peruuttaa lautamiehelle ukko Sikasta vastaan jo antamansa haasteen.

Mutta sikeästi nukkuivat väsyneet vaeltajat taivas-alla, kintut paljaina. Leuto, milt'eipä hautovan lämmin harmaa syyspäivän iltapuoli siinä vain heidän yllänsä äidillisesti hymyili ja pehmeähavuisien kuusien oksat seisoivat hiljaa nuokullansa, ikäänkuin jotain säälin ja hartauden hetkeä viettävät lempeät tädit.

XII.

Mutta taas meidän täytyy hajoittaa kertomusta, s.o. poiketa asian tärkeyden ja selvyyden vuoksi pois varsinaisesta juonesta.

Tällä välin oli näet Kaisa yhdestä asiasta selvinnyt, mutta samalla oli toinen asia sotkeutunut.

Hammaslahden Samuel Ruusunen oli näet innokas karjanhoitaja ja suuri hyvän karjan kasvattaja, siis todellinen karjalainen. Nytkin hän oli tullut vaimonsa Liisan kanssa Nurmeksen markkinoille ostamaan rotukarjaa.

Hän tulikin oikeaan aikaan. Nyt näet oli jo hänenkin korviinsa osunut kertomus Kaisan ihme-härästä, josta tarjottiin niin tuhottomia. Oitis etsi hän Kaisan käsiinsä, sillä hän oli varma, että kun härästä on tarjottu niin isoja rahoja niin se on jotakin silloin.

"Tästä on jo tarjottu puoli-kolmattasataa!" valehteli ja kehui Kaisa hänelle ihan tosissaan puhuen, hyvitteli mullikkaa maireilla hyväilysanoilla ja taputteluilla ja muistettuansa Leskisen puhuneen jostain "Jehusta", ilmoitti varmasti:

"Tää on alkuaan sen entisen… sen Liperin rovastin härän… sen Jehun peruja!"

"No?… Ka?" kysyi hän jo eukoltansa lupaa ja selitti sille asian edullisuutta tolkuttaen:

"Kun ovat kerran muutkin jo tarinneet saman niin… Tottapahan se on silloin tavara hintansa väärti!"

Ja suostuihan se Liisa. Tietysti. Ruusunen luki rahat Kaisan kouraan ja niin oli hänellä nyt taattu, juhlallisesti rotu häräksi korotettu härkä.

Eikä hän kauppojansa katunutkaan, sillä luullen härän olevan jonkun ihme-eläimen, syötti hän sitä kuin kuningas keisaria. Härkä siis voimistui, lihoi ja pulskistui kuin pappi isossa pitäjässä. Ja niinpä polveutuukin tästä samasta Jehusta koko Hammaslahden kuulu, Suomen paras karjakanta.

Sitä myöten oli siis Kaisan asia selvä. Mutta nyt sattui sotkevaakin. Samaisen ostajan, Samuel Ruususen vaimo, oli lähimäistänsä koskevissa asioissa vähintään yhtä suorasuinen kuin Leskinen asiassansa. Hän tiesikin kaikki, varsinkin rakkaus-asiat. Kotoisin hän oli Pielisjärven Vuonislahdelta, joten tunsi Leskisen ja tiesi lisäksi sen monet rakkausjutut, jopa senkin, että Leskinen oli kosinut kaikkia sekä Vuonis- että Hammaslahden vapaita vaimoja.

No niin. Häneltä osui nyt Kaisa varovaisuuden vuoksi, tai saadaksensa vihiä sulhasensa avuista, kysäsemään, tunsiko hän Leskisen:

"Ei ole enää Vuonisen- emmänkuin Hammaslahdellakaan akkaa, joka uskaltaisi sen miehen suhteen mennä takuuseen omasta itsestänsä!"

"Hyi tuo ruoja!" inhoili siihen jo Kaisa. Liisa sai siitä kielimyllyynsä oivaa vettä. Nyt hän jo supatti Kaisan korvaan erään suuren salaisuuden. Ja kun Kaisa näytti siitä kauhistuvan, vannoi hän sen todeksi, aivan reiteensä lyöden kehuen:

Ja eikä hän malttanut sitä äsken korvaan suurena salaisuutena supattamaansa olla nyt muidenkin ihmisten kuullen sanomata. Viisaasti ja silmää salaperäisesti linkuttaen hän näet kehui:

"Niin jotta niin on asia… Jotta jos ei vaan tää minun ukko Ruusunen olisi akastaan niin tiukka ja nuuka mies kuin on, niin ei tiedä!… Eh, Kaisa!" linkkaili hän salaperäisesti silmää ja vannoi Leskisen pahuudesta aivan ilkkuen:

"Niin… niin!… Niin jotta huhuilla saisi meidänkin ukko Leskisen vuoksi akkansa perään, jos ei vaan itse olisi älynnyt olla asiassa tiukka mies!"

Ei siis ihme, että Liisa alkoi epäröidä Leskisen suhteen. Hän toivoi, että ainakin osa Sikas-sukua pääsee ripille ja lykkäsi lopullisen ratkaisun siksi. Leskistä hän päätti kuitenkin pitää vieläkin toistaiseksi hätävarana.

Ja silloin alkoi avojaloin nukkuvasta Sikasen-suvusta tuntua ikäänkuin olisi peite valahtanut pois jaloilta. Pariin kertaan oli isä-ukko jo siinä tuhjakassa koettanut haroa sitä takaisin, mutta ei ollut onnistunut löytämään ja niin oli taas vaipunut uneen. Se Johannes-uteliaisuus oli vain silloin, horroksissa nukkuessa elelehtänyt päässä kuin pieni, kuoleva hiirenpoika pesässänsä.

Mutta nyt hän heräsi jo viluun. Aluksi hän hölmistyi, eikä muistanut mitään. Hoksasi toki poikansa siinä nukkuvan ja huomattuansa siltäkin olevan peitteen jaloilta pois, alkoi nykiä.

"Niin jotta eikö sinullakaan ole niitä… välttämättömiä?… Ka niitä housuja?"

"Saatana!" kirosi Pekka ja kavahti istualleen. Tuossa paikassa selvisi humalan jäännös. Molemmat tajusivat, että tässä on tapahtunut Pielisjärvellä ynnä muualla Suomessa tavallinen, mutta ilkeä ihme ja istuivat noloina, ääneti, paljaita kinttujansa syyhytellen.

"No en minä paremmin sano!" tapaili ja oudosteli isä-ukko lopulta ja kummeksi:

"Ka-a!" tapaili Pekka. Turhaan etsivät he kadonneita välttämättömiänsä metsästä. Eivätpä ne olleet niitä sinne jättäneet. Neuvottomina palasivat he siis paikallensa ja ukko todisti harmitellen:

"No nuo paholaisen peijuonit!… Niin jotta jokohan nuo veivät housut myötä-möisin!"

Siltä se ainakin näytti. Pekka virutteli paidan helmaa alemma, mutta ei siitä riittänyt pitkälle.

"No en minä ennen eläissäni ole yhtynyt mokomaan ihmeeseen!" jatkoi ukko taas harmitteluansa.

Lähestyi jo ilta. Ilma kylmeni. Ei siinä auttanut muu kuin vetää pieksut jalkaan ja lähteä paljain kintuin polkemaan kaupunkia kohti.

"Ka… Eihän tämä mitä kristillistä… mutta. Niin jotta mikäpäs tässä enää auttaa!" tokasi hän äkkiä.

Ei mikään! Ääneti polkivat he kaupunkia kohti. Alkoi toki hämärtää.
Taas oudosteli ukko, ihmetellen ja harmitellen:

"No en minä, kehnovie, olisi uskonut!… Niin jotta kenen paholaisen ilvettä tää peli pitää olla!"

Sitä hän koki päässänsä hautoa. Poika astui kuin ynseä härkä. Vaiettiin pitkä taival. Ukkoa alkoi jo kiusata uteliaisuus, kuten aina. Taas ihmetteli ukko, toistellen:

Ja silloin jo tuli Pekkakin hieman katkeraksi ihmisille yleensä ja hän paheksui:

"Ka… Niitä on aina maailmassa ihmisiä, joilla ei ole sitä omaatuntoa senkään vertaa kuin vanhalla saappaalla".

"No on hylkyjä!… On, en paremmin sano!" vahvisti päivittelevä isä ja niin lähestyttiin kaupunkia. Ihmeen tyhjää nyt olikin tiellä. Onneksi ei siis ollut kiusaa kulkijoista.

Mutta nyt osui tulemaan vastaan kaksi naista. Ne olivat markkinoilta palaavia. Höljäkän Turusen tyttö Siveä ja Pennasen leski Maija. Tienpolvesta ne tupsahtivat eteen aivan yht'äkkiä.

Arvaa sen kauhistuksen ja parahduksen! Suinpäin syöksyivät naiset takaisin kaupunkiin huutaen apua minkä voivat.

"Mitä hittoa te turhia pelkäätte!" koki ukko heitä rauhoitellen huutaa.
"Emme me teitä syö!"

"Paholaiset!… Herättävät vielä koko kaupungin!" harmitteli jo ukko.
Asia tuntui jo rupeavan pimenemään. Siinä kiiruussa hän taas huusi:

"Ei me olla muuta kuin paljaita housuttomia miehiä vain!… Niin jotta elkää joutavia pelätkö!"

Mutta ei! Kuin siivillä lentää ryöhöttäen laskettelivat tietä pitkin kaupunkia kohti ja parkuivat kuin piestävät kanat. Ukko hätäytyi:

"Juuttaat… Herättävät vielä koko poliisikomennon tänne!" harmitteli hän. Mutta poika otti asian nyt jo tyynemmältä kannalta: Kuin kohtalon alle alistuen arveli hän:

"Ka… Minkäpäs sille silloin enää osaa!… Jos nimittäin poliisikomentoon asti asia pääsee!"

Oli jo hieman painostavaa. Asia tuntui synkistyvän sitä mukaa kuin ilta pimeni ja pää sekaisin päivitteli jo ukko harmitellen että:

"No osaapas paholainen sotkea ihmisen tien ja vaelluksen kun se niikseen rupeaa!… Osaa tuo hylky, en häntä mokomaa jo paremmin sano!"

XIII.

Oltiinkin jo ihan lähellä kaupunkia. Siinä he nyt pysähtyivät odottamaan varsinaisen pimeän tuloa ja tarkastaaksensa mikä vaikutus kaupungin yleiseen elämään on äsken pelästyneiden naisten huudolla ja palaamisella.

Ja niin se kävi kun ukko jo oli ennustanut: Naiset kertoivat nähneensä ihmeitä. Asia juoksutettiin poliisin tietoon monin kerroin suurennettuna ja kuten luonnollista on, pani poliisi komennuskunnan liikkeelle. Yleisimmin uskottiin miesten olevan ihmiselle vaarallisia, jostain hullujenhuoneesta tai muualta karkuun päässeitä mielipuolia. Niitä tiettiinkin nyt jo olevan vähintään kuusi. Ei siis ihme jos kiinni ottajiakin oli tarpeeksi suuri joukko.

"Paholaiset!… Niin jotta siinä ne nyt jo tulla huitovat!" ilmoitti ukko jo huomionsa.

"Ka… mikäpäs siinä poliisinkaan auttaa!… Virastansahan sen on senkin pidettävä vaari!" otti poika asian taas tyynemmin vastaan.

Mutta pois, pimeän metsän suojiin he nyt kuitenkin peittäytyivät ja antoivat komennuskunnan mennä menojansa ohi.

"Sittepähän näkevät, kun turhaa etsivät!" mietiksi siitä asiasta ukko ja niin istahtivat he kyykyllensä kuusikon suojiin.

Ja mikä ihmeellinen ihana ja leuto syysyö: Kuin lempeä morsian nousi kaino kuu Pielisen hämärien selkävesien takaa. Harrasta kuutamoansa levitteli se uinuville vesille ja öisille rauhaisille saloille. Metsot ja koppelot ne kai siellä nyt jo rauhassa nukkuvat oksillansa ja orava lempeän armaansa vieressä sammalpesässä. Ei ääntä, ei tuulta. Pielisen rauhalliseen syvyyteen kuvastui korkea taivaanlaki. Yöhämärä hymyili kaiken yli äidillistä hymyilyänsä, ja rannalla nukkui kaupunki, Pohjois-Karjalan ihana neitsyt: Nurmes.

"Ka-a… Onhan tässä tuota luojan antamaa ihanuutta", todisti poikakin ja lisäsi: "Kun nyt olisi vielä käki!…"

Aivan se sykäytti jo ihaninta suonta. Ajatella että tuossa syysyön yö-ihanuudessa nyt käki pudotteleisi hellävaroen hopeoitansa. Ukko jo ihan suli:

"Niin jotta käkikö sinä sanoit?… Jotta jos kukkuisi?" tiedusti hän siinä kintut paljaina, tovin mietittyänsä.

Sitä aatosta! Ukko vaikeni. Housuttomuuskin jo unohtui ja tuntui vain raittiilta. Ja…

Niin… Nyt hän äkkiä muisti miten hän oli nuorena sitä entistä eukkoansa kosiessa yötä ihaillut ja kuunnellut sen nuoren tytön kanssa käkeä, ja…

Se olikin hänestä ollut hiton nätti tyttö ja hyvänä oli hän sitä pitänyt kuolemaan asti, vaikka se ei ollutkaan ripillä käynyt eikä vihitty vaimo. Mieli heltyi.

Ja mitenkä olikaan, niin heräsi heissä taas se lemmenkaipuu, joka oli koko näiden matkojen ajan povessa hiljaa kaiken alla piillyt, värjötellyt siellä kenenkään huomaamatta kuten yksinäinen kotivarpunen värjöttelee pakkasen paukkuessa jossain savutorven juurella, sieltä edes jotain vähäistä lämpöä hakien.

"Menisihän tässä käki", toisti Pekka. Se toivottomana värjötellyt kotivarpunen oli herännyt heissä. Lempi sai taas vallan. Mustasukkaisuus kiihdytti sitä ja lujasti päättivät he, että sittenkin valloittavat Kaisansa Leskiseltä heti kun on vaan housut saatu. Vielä tänä yönä päättivät he mennä Kaisan luo yöjalkaan vaikkapa olisi housut tehtävä itsensä paholaisen selästä nylettävästä nahasta.

Iltapimeää se vasta oli, ei varsinaista yötä. Väkeä oli tietysti vielä kaduilla. Vasta varsinaisen yöpimeän ja hiljaisuuden tultua päättivät he hiipiä kortteritaloonsa, Parviaisen tupaan.

Olla kökötettiin. Ukko alkoi taas ajatella rakkauttansa. Leskisestä se ajatusmeno lähti alkuun.

Se oli kietoutunut siihen ja niin oli hän joutunut menemään Nurmekseen, pelastaman Kaisaansa ja…

"Taisi tulla siinä vähän ryypityksi", muisteli hän. Muurahainen oli osunut paljaalle kintulle ja hapuili siinä ees-taas.

Ei hän jaksanut enempää muistaa, sillä välillä oli joku epäselvä erämaa. Hän muisti vaan kuinka oli kironnut ja huomannut että välttämättömät oli poissa.

Ja silloin alkoi häntä taas vaivata tavallinen uteliaisuus. Hän pinnisti ajatusta mutta ei se auttanut. Ja valitti hän pojallensakin:

"Sitä minä yhäkin tässä vielä mietin, jotta kuka kehnohan tuo älysikin tehdä koko tään!"

Mutta ei se selvinnyt. Hän muisteli nyt asiaa syvemmältä ja muisti jotain ja ihmetteli Pekalle:

"Minä jo siinä nukkuessakin arvelin ja tunsin jotta minnekähän se peite on jaloilta solahtanut… kun se on vilu!"

Pekka tupakoi ääneti ja hautoi yöjalkaan menoa. Taas koki uteliaisuuden kiusaama ukko pinnistää ajatusta mietiksien.

"Niin jotta olikohan tuo oikeita pielisjärveläisiä… Se joka tään pelin piti?"

Ei selvinnyt. Muurahainen tunnusteli tuntosarvillaan ihokarvoja. Ukosta tuntui kuin sitä kohtaa syyhyttäis, mutta ei hän malttanut uteliaisuudelta, vaan miettiä pinnisti käymitellen:

Mutta nyt kirpasi muurahainen hyvin ilkeästi ja pahasti. Ukko aivan kirosi ja niin oli koko uteliaisuus-asia äkkiä varissut pois päästä.

Tulikin jo yö. Kadulla oli vain jokusia liikkeellä. Hyvänä apuna oli myös Nurmeksen ihanan kaupungin tähän tarkoitukseen sopiva katuvalaistus. He varustautuivat jo lähtöön ja ukko siinä nyt niistä takaa-ajavista poliiseista arveli:

"Saa nähdä mitenkähän etää tuo se meitä etsivä ja takaa ajava joukko nyt jo tätä yhtä rysyä mennä huuhtoo!"

Ja hyvin se matka tuntuikin luonnistuvan. Kadut olivat tyhjiä. Vetäytyipä vielä hetkiseksi pieni pilviräsykin kuun eteen. Varovasti vilkuillen pyrkivät he Parviaisen tupaa kohti.

Mutta eikös ihan viime tingassa lähetä taas onnettomuutta! Ne kaksi äskeistä pelästynyttä naista siellä taaskin ja…

"Voi!… Ne!" kuului parahdus ja huuto. Miehet syöksyivät täyttä ravia pakoon. Väkeä alkoi rientää hätäpaikalle. Kyseltiin. Naiset selittelivät. Alettiin etsiä väkijoukolla.

Ja niin oli isä siinä kiireessä joutunut eroon pojastansa. Hän onnistui pääsemään erään talon heinävajaan ja peittäytyi sinne. Rauhaan päästyänsä hän siinä taas voi miettiä. Alkoi jo suututtaa koko asia. Varsinkin ne kirkuja-akat nyt suututtivat. Mokomatkin hyvät!

Niitä kirkuja-akkoja hän sitten soimaili. Vähitellen hän toki taas tyyntyi, kun huomasi olevansa turvassa ja miten olikaan, juohtui taaskin mieleen Kaisa ja sitä vaaniva Leskinen. Mustasukkaisuus sai vallan ja aivan sokeana uhmaten päätti hän sittenkin vielä tänä yönä kaikkien nukuttua lähteä yöjalkaan, vaikka paljain kintuin.

Paljo edullisempaan asemaan oli pelastunut poika, Pekka. Se oli näet onnistunut pujahtamaan Pakarisen tallin heinäsuojaan ja oitis älysi hän joutuneensa samaan taloon morsiamensa kanssa. Ei siis ihme että yöjalka-ajatus heräsi ihan kuin itsestänsä. Mustasukkaisuus se näet häntäkin nyt ajoi vaikka suoraan pedon kitaan.

Ja samaan aikaan istuksikin Leskinen tuvassa Kaisan luona Pakarisen tuvassa, joka oli aivan maalaisia varten. Kai silläkin oli tavalliset aikeensa, mutta hän luopui niistä eräästä syystä:

Kaisa näet siinä naimakaupoista puhuessa ja tinkiessä vihjaili hänelle, että hän on kuullut kerrottavan Leskisen huonoista puolista, liiallisesta rakastamisesta. Leskinen silloin yltyi ja kehui siveyttään ensin kohtalaisen oikeissa rajoissa, mutta innostui sitten jo niin tyyten, että koko kehuminen oli pelkkää vertauskuvallisuutta jossa ei ollut suolaksikaan totta.

"Vai minä akkojen perästä!" ynseili hän niin että hänen vankka häränniskansa aivan hytkähti. Aivan häntä oli harmittaa se välejä sotkemaan tuppautuva Ruususen eukko. Sen osalle s.o. sille kostaaksensa hän nyt siitä kehui:

"Ja vielä niitä Vuonislahden akkoja sitten!… Joista omat Vuonislahden miehetkin sanovat jotta mailmassa on vain kaksi kauheaa, nimittäin ijäinen kadotus ja Vuonislahden akka-väki!"

Kaisa laski ja mietti. Leskinen oli rentonaan, heilutteli vankkaa pieksujalkaa isäntämäisesti polven päällä ja nyt jo yltyi kehumaan tosimpiansa, ynseillen viattomuudellensa:

Minusta joka… Hän jatkoi: "Koko siinä asiassakin olen vielä niin lapsenhousuissa, jotta entinen eukko-vainajakin sai minua iltikseen narrata, jotta lapsikin saadaan saunankarsinassa ja siinä väärässä uskossa olla jökötän vielä tänäkin päivänä."

"Niin jotta joko lyödään kauppa lukkoon?" tenäsi hän reilusti jalkaa polvella heiluttaen.

"Ka… Jos nyt siinä uskossa olet ja pysyt niin…" tapaili Kaisa ollen aivan sekasin.

Mutta siitä oli hänelle nyt se vahinko, että hänen ei sopinut jäädä
Kaisan yövieraaksi. Pois piti lähteä että siveys olisi ihan todistettu.
Kartanolla mennessään hän vielä puhua huuteli.

Ja sen huutelun kuuli Pekka. Mustasukkainen veri kuohahti. Näin, paljain kintuin oli hän juosta piilostansa Leskisen niskaan.

"Niin jotta maltahan sinä Leskinen!… Kunhan minä vaan ennätän päästää luonnon irti!" puri hän synkkänä hammasta. Sitä pukuasiaansa hän lie sillä luonnon irtipäästämisellä siinä itse asiassa tarkoittanut.

Mutta malttoi hän toki siinä tappeluasiassa nyt mielensä. Sen sijaan hän kiihkeämmin halusi nyt lähteä yöjalkaan.

XIV.

Oikeastaanhan nämä yöjalka-asiat olivat pohjaltansa saloelämän ihaninta ja parasta. Niissä sykähteli sittenkin esi-isien vanha elämän runous hellimpänä, luonnollisen koruttomana, aitojen, luhtien ja kesäöiden hiljaiseen hämärään verhottuna ja niissä on paras ja puhtain alkuperäinen kautta iki-aikojen ikävöidyn rauhansa saanut.

Ja nyt olikin jo yli puoliyön. Pielisjärven vallesmannikin varustautui jo lopettamaan ryypyttelemisensä ja lähtemään kalastamaan Sikasia Pakarisen tuvasta. Pekka huomasi ajan tulleen ja niin hiipi tupaan. Tiesi hän missä Kaisa nukkui. Kopeloimalla löysi hän sen makuusijan rahtilaisia varten laitetulta puuvuoteelta, kopeloi Kaisan kasvoja ja kuiskasi:

Mutta ei renki ollut kotonakaan. Oli juuri lähtenyt keittiöön piikojen luo. Kaisa vääntäytyi istumaan ja niin alkoivat he siinä pimeässä hiljaa suhista rakkaudesta, tietämättä että tuvassa ei ketään muuta ollut.

"Niin jotta ei siinä rippikoulussa ole enää mitään pelkoa… Se on jo niin hyvällä alulla menossa jotta kyllä se nyt jo lörähtää loppuun ihan itsestään!" suhisi Pekka Kaisan korvaan. Ei se Kaisa tässä pimeässä tiennyt hänen housu-asiastansakaan mitään.

Miten hyvältä ja hellältä se kuuluikin nyt korvaan tämä Kaisan supatus!
Aivan se sykähdytti.

"No se nyt on perhana… Jotta se nyt ei lörähtäisi!" supisi Pekka topakkana vastaukseksi ja samalla lailla ihan korvan sisään supisten kehasi:

"Miehen käsissä se nyt on ennenkin tommoinen koulu kellistynyt… Niin jotta siinä asiassa ovat jo kaikki taivaan portit selällään…"

Ihan siinä pimeässä supatellessa jo heltyi. Likistäen Kaisaansa vyötäisiltä kuiskasi hän supisten korvaan.

"Ka" lupaili Kaisa, mutta samalla vieläkin kierteli, etsi Pekan korvan ja supisi siihen:

"Eihän tällä nyt vielä mitä niin suurta kiirettä ja hengenhätää ole…
Niin jotta vaikka vähän vuottaisi."

Mutta ei Pekka hellittänyt, vaan etsi taas vuorostansa Kaisan korvan ja tiukkasi varmuutta. Ihan hän jo kiroten sinne korvaan supisi:

"Senkö pirua se tämmöinen asia pitkittäen paranee!… Voi vielä vain siinä venytellessä käydä hullusti!"

Kaisa tuntui aprikoivan, punnitsevan. Rakastunut mies kiihtyi ja heltyi. Kädellänsä etsiä haparoi hän jo Kaisan kasvoista suuta…

"Hys!… Joku tulee!" kuiski Kaisa ja kiireesti painoi hän Pekan vuoteelle pitkälleen, peitti sen räsyillä ja laskeutuen itse hiljaa viereen, selin Pekkaan, alkoi tulijaa pettääksensä kuorsata. Pelkäsivät sen vain ottavan tulen ja näkevän.

Mutta tulija hiipi hiljaa kuin hiiri. Nyt se jo kopeloi vuodetta, löysi
Kaisan käsiinsä ja kuiskasi:

"Pe- … Pe- … Pekka!" pääsi silloin hölmistyneeltä isältä, joka oli tuntenut poikansa äänen. Vielä hän toki varmuuden vuoksi kopeloi sen jalat…

Ei epäilystäkään, sillä mies oli yhtäläisessä puvussa kun hänkin. Hän yritti jo kirota. Asia oli nyt ilmiselvä. Kaisaa hävetti. Hän nousi, sytytti tulen ja kauhistui nähdessään molemmat sulhasensa pahemmassakin kuin yöpuvussa.

"Herraisä siunaa!… Tätä häpeää!… jos nyt sattuu vielä ihmisiä tulemaan niin…"

"Ihan tässä pitää ruveta vielä punastumaan… Ja vanhoilla päivillään vielä tämä!…"

Mutta isä ja poika istui jo syleksien synkkinä. Pukuasiakin oli nyt jo ihan kokonaan haihtunut miesten päästä, sillä nyt he huomasivat olevansa kilpakosijoita. Onneksi ei tuvassa osunut nyt olemaan yövieraita, joten siellä oli rauhaisa paikka selvitellä tätä Sikas-suvun sotkuista perheriitaa.

Oli siinä jo hyvä tovi istuttu ääneti. Ukko Sikanen imeksi, kumarassansa synkkänä istuen piippunysää, ja niin teki jo poikakin.

"Muuten tässä vain poikkesin Kaisan luo… Kun ei ollut mihin muuannekaan mennä."

"Tää Kaisa kun lupasi kotimatkalla hevoskyytiinsä ottaa… Niin poikkesin sitä asiaa peräämään!" yritti taas poika painaa asiaa joten-kuin, hapuili tupakan ja syleksi siinä paljain kintuin.

Ja taas vaiettiin. Ukko oli kuin synkeä, harvakseen syleksivä pilvi.
Kaisa niiskutteli nenäänsä. Kului hyvä tovi:

"Vai mitä sinä arvelet siihen?" kysäistä tokasi poika sopivan sylkäisyn perästä.

Ei vieläkään ääntä ukosta. Kuului vaan sirkan ääni ja vuorotteleva, vihainen syleksimis-ruakkailu.

"Elä sinä poika, kuule, vänkkää!" Varsinkin se viime sana tuli tiukasti. Ja taas uusi, synkeä äänettömyys.

Tiukasti hän sen sanoikin. Hänessä oli nyt ukkosta ja ukko Sikasta.
Taas vaiettiin.

Mutta nyt alkoi poika puolestaan terhistyä puolustamaan Kaisaansa, jota isä vaani.

"Tiukka mies!" äänteli hän jo siinä isän sanalle ynseillen, imasi savut ja lisäsi:

Niin alkoi sukeutua riita morsiamesta. Paljaat sääret vain paistoivat. Vaiettiin, sillä ukko kokosi sanoja. Nyt hän löysi ne ja ärjäsi aivan karjaisemalla:

Hän karjasi sen kuin peto, imeksi sitten taas synkeänä piippuansa ja vaikeni. Ja riita valmistui. Pojan luonto nousi. Nyt Pekka jo ilmoitti:

"Vaikka nyt oisit kuin ankara niin… En sitä nyt minäkään ensimäistä pyytä pakoon lähde… jos kerran niikseen tulee!"

Siinä oli jo ihan uhittelua. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä. Ukko julmistui. Yht'äkkiä hän taas tovin vaiettua ärjäsi:

"Elä vänkkää kuule!" karjasi silloin ukko niin että tuvan seinät soivat ja hieman siitä taas asiaan toinnuttuansa uhkaili:

"Sillä sinä tiedä se, jotta sinä olet minulle ainoastaan äpärä-poika…
Niin jotta minä voin ottaa sinulta perinnön pois!"

"Otan kyllä!" keskeytti ukon karjaisu ja nyt oli tappelu jo nousemassa.
Poikahan piti näet tiukasti kiini Kaisastansa. Nyt hän ilmoitti.

Ja niin kehittyi ankara riita ja taistelu Kaisasta, Tuossa-paikkaa oli se jo leimahtava tappeluksi. Nyrkkiä julmasti pöytään iskien karjasi ukko nyt vieläkin kerran kamalan:

"No… Arvasinhan minä jo jotta täällä ne hylyt!" ihastui hän löydöstänsä. Mutta mikä ällistys!

"Ja jo paljain kintuin!" Kauhistui hän sitä outoa näkyä, luoden
Saastamoisen leskeen ilkeän katseen.

"Hyi!" inhoi Kaisa hurskaasti, ollen häpeästä ja harmista haleta. Paha-suinen poliisi etsi miesten housuja sängyn alta ja puheli ilkeästi:

Se ilkiö! Kaisa tietysti rähähti hänelle ja aikoi ruveta haukkumaan.
Mutta rutosti ja ilman kursailuja lopetti vallesmanni käskien.

"No!… Alkakaapas miehet joutua! Niin käytte tässä välillä lopettamassa sen rippikoulun."

Se oli uusi yllätys tälle sulhas-suvulle. Molemmat miehet hämmästyivät niin että kirosivat kuin yhdestä suusta.

Mutta emme rupea tätä tärkeää tapausta tarkemmin selvittämään. Mainitsemme vaan, että vallesmanni oli harmissaan kun hänen oli täytynyt koko markkina-aika tehdä karkureita ajaessaan palkatonta työtä. Ei siis ihme jos hän nyt aivan kiihkeästi halusi kostaa nekin vanhat kaunat: sen kolttosen, jonka Sikaset olivat tehneet hänelle Hallikaisen nimipäiviltä palatessa.

Ja niinpä ei hän ruvennutkaan vangeille hankkimaan housuja, vaan antoi heidät raahata vankirattaille siinä puvussa missä olivat. Hevosloimen vain käski viskata sorkkien suojaksi.

Ja niinpä ajaa köröttelivät nyt nämä sulhasmiehet jatkamaan keskeytyneitä opinnoitansa.

XIV.

Ei kukaan voi väittää Pellisen vävyn ja Moilasen tehneen itsensä syypääksi mihinkään epärehelliseen tekoon Sikasia kohtaan.

Ei. He olivat vain täyttäneet lain: s.o. maakuntansa perintötavan. Niinpä olivat he viisaan Hötö Niemisen kanssa rehellisesti lähettäneet miesten housut jo Pielisjärven rippikouluun ja käskeneet sanoa ihan raamatun sanoilla:

Ja lukkari oli avannut käärön ja tunnustellut ja oppilaittensa avulla tuntenutkin että tavarat ovat Sikasen ja hänen poikansa Pekan välttämättömiä.

Ja nyt ne tulla jyrysivätkin jo itse "tavarat". Poliisi saattoi näet huoneeseen kaksi paljaskinttuista oppilasta ja ilmoitti:

Lukkarin silmät pyöristyivät ja pää kohosi ihmetyksestä ikäänkuin hän olisi katsonut taivaan aukenemista. Vaiettiin. Sikasen suku seisoi siinä ovipielessä kuin viimeisellä tuomiolla.

"Soo-o!" äänsi vihdoin lukkari. Asia selvisi hänelle itsestänsä, sillä olivathan housut jo täällä.

Ja sitten hän vaikeni tyyten ja katsoi vain sanattomana. Oikeastaan hän siten piinasi: Hän antoi miesten siinä ikäänkuin paistua hänen oppilaittensa ilona ja ivana.

Mutta eivät ne oppilaat nyt julkisesti riemastuneet. Äsken oli lukkari näet taas haukkunut heitä ihan kamalasti ja nyt he kostivat, s.o.: eivät lukkarin uhalla näyttäneet riemun merkkiä. Se oli äänetöntä kiusantekoa. Kuin vääräpäät härät katsoa muljottivat ne vain näitä kadonneita ja taas löydetyitä tovereitansa kyynäsvarsin polveen nojaten, istuksien ja syleksien.

Mutta hereillä he toki olivat, sillä tapaus herätti heissä vilkasta sisäistä huomiota. Voipa heistä nyt sanoa että he olivat tällä kertaa tämän tapauksen johdosta Pielisjärven n.s. sisällisesti valveutuneinta väkeä.

"Tässä… tässä nää ovat", toisteli odottava poliissi pitkän piina-ajan kuluttua ja nyt tokasi ukko Sikanen siihen ajatuksettoman:

Mutta päästiin siitä toki asiaan. Lukkari oli näet jo noutanut housukäärön, avasi sen ja ilmoitteli:

Hän aivan huokasi siinä, jatkaen tavallaan hartaasti maailman pahuutta surren:

Ja yhäkin hän painoi ääntä murheelliseksi, hartaaksi ja jatkoi kuin huoaten.

Mutta silloin tunsi Sikasen ukko housunsa ja häneltä pääsi iloisa, kadotetun tavaransa löytäneen riemuisa huudahdus:

"Pekka!" nykäsi hän jurottavaa poikaansa ja ilmoitti hyvillä mielin, kuin lohdutellen:

"Niin jotta johan minä sinulle sanoin, jotta eivät ne housut iäksensä mihin mene!"

Kaikki heidän välinen kaunakin unohtui tyyten. Yhteinen vahinko oli tässä jo matkallakin osaksi sovittanut heidät. Innoissansa tiedusti ukko lukkarilta:

Oli se. Lukkari huokaili ja haikaili. Seurakunta istui ennallansa ja syleksi. Miehet saivat nyt jo housunsa ja niitä jalkaan vetäissään puheli ukko onnellisena kuin lelunsa löytänyt lapsi:

Kiireesti veteli hän housuja jalkaansa ja tiukkasi remeliä vyölle, yhä vain onnellisena jatkaen:

"Jotta tuota… Ja yksin tulitikutkin ovat säilyssä taskussa", ihastui hän välillä, hoksattuaan sen asian.

"Jotta olipa se rehellinen löytäjä… se joka otti talteen nää välttämättömät… elikkä nää housut… Kun tulitikkulaatikkoakaan ei itse ottanut…"

Ja jalassa ne välttämättömät nyt olivatkin. Ja hän jatkoi nyt sitä, jota oli aikonut ennen tulitikkulaatikon löytönsä:

"Jotta", jatkoi hän, "Jotta sitä minä vaan ihmettelen, jotta kukahan hylky tuo oli joka tään ylettömän ilveen teki ja hän lökäytti housut koholle ja otti nukkujalta talteen housut."

Se uteliaisuutta herättävä kysymys alkoi sittemmin taas tuontuostakin vaivata häntä ja antaa hänelle päänvaivaa.

Mutta oli siinä nyt vielä harmillistakin. Lukkari näet halusi näitä löydetyitä lampaitansa nyt uhallakin paistatuttaa ja huomattuansa että miehet häntä uhalla eivät tuvassa riemuitse, päätti hän päästää koko joukon ulos. Siellä ne varmasti paistavat, päätteli hän, ja niinpä käski kaikki lukumiehensä ulos, ilmoittaen syyksi:

Ja hän arvasi tavallaan oikein. Koko miesjoukko kokoontui piiriksi Sikas-suvun ympärille. Eivät ne siinä mitään puhuneet, katsoivat vain aivan ääneti, mutta juuri se se ilkeintä paistamista olikin. Velttoina, kädet taskussa, pää väärässä ja piippu ikenissä seisoivat ne ilkiöt siinä kuin älyttömät härät.

Se oli vaikea paikka Sikasille ja ei siis ihme jos isä ja poika ikäänkuin sulivat taas yhdeksi. Olihan ympärillä yhteinen vihollinen, koko pyhä seurakunta nyt heitä paistamassa.

Mutta täytyi siinä toki jotain yrittää. Pekka keksikin asian ja alkoi asiaa muuksi painaen kertoa, kehasten:

Siitä Kaisan härästä hän näet löysi tämän pelastavan puheenaiheen. Hän jatkoi kehuen:

"Siitä pojasta kun hintanakin satoja ja täysiä tuhansiakin mätkittiin niin jotta roiski!"

Turhaa puuhaa. Liikkumatta, laiskoina ja päät väärällä seisoivat nämä kirjantutkijat vain piirissä ja tupakoivat ja syleksivät veltosti.

"Niin jotta ollappa Pielisjärvellä vaikka parikaan semmoista, oikeaa jyry-härkää, niin ei loppuisi enää maito!" koki taas Pekka, piippuaan kuntoon laittaessa.

Mutta ei ääntä, ei mitään joukosta! Tuskin muuta elonmerkkiäkään kuin laiska välinpitämättömyys! Lukkari nautti akkunassa.

"Taisithan sen sattua sinäkin näkemään… sen tuhottoman härän?" kysyi
Pekka, jo isältänsä siten apua pyytäen.

Sama mykkyys. Miehet vain seistä kutvottivat ennallaan. Joku toki elonmerkiksi sylkäsi.

"Siellä on Nurmeksessa nyt semmoinen paholaisen puntari, jotta se ottaa kymmen-pennisestä nenäänsä vaikka koko kaupungin."

Mutta nyt tuli toki iloinen apu ja pelastus. Eilen oli näet kuollut talokas Mikko Siistinen. Tultiin ilmoittamaan sen kuolemasta papille, ja se sanantuoja hajoitti tämän pelottavan joukon tulollansa. Ja siinä oli toinenkin pelastus. Siistiseltä jäi hyvä talo ja keski-ikäinen leski, joka oli täysin Kaisan arvoinen. Ei ihme että sulhasemme päähän iski oitis se ajatus että nyt ei hätää: Kummallekin riittää nyt leskiä. Siistinen olikin jo eläessänsä kerran humalassa heille tenännyt että jos hän kuolee, niin joko pojan tai isän pitää käydä rippikoulu ja naida hänen leskensä.

Oltiin siinä hieman. Sekä isä että poika hautoi asiaa. Aivan jo unohtui matkaharmikin ja oppitoveritkin jo jurottivat tavallista menoansa: Ne olivat jo lakanneet heitä paistamasta.

Lisäksi kerrottiin että Leskisen ja Kaisan kaupoista ei ollut ainakaan vielä nyt tullut valmista. Oli siis toivoa Kaisastakin.

Nyt he olivat syöneet vankasti huttua. Poika tupakoi ja koki miettiä sekä Kaisaa että Siistisen leskeä, mutta unetti. Lesket tahtoivat sotkeutua sekaisin. Siinä lämpimässä tuhjottaessaan veltostuikin hän siis miettimään helpompaa asiaa, nimittäin että:

"Mitenhän pitkä ruumiskirstu pitää tehdä Siistiselle… Kun se eläessään oli niin pitkä miehen roikale!"

"Riittääköhän", koki hän pitää ajatusta hereillä mutta torkutti…
"Riittäköhän…"

Ei hän jaksanut päästä selville miten pitkää hän tarkoitti. Kaikki oli yhtä unen-tuhjakkaa. Isä puolestansa laski siinä unettavassa tupakoimisrauhassa:

Mutta silloin oli hän torkahtaa jo nenällensä, kavahtui siihen, selvittäytyi unesta ja muistaen pää-asian kysäsi pojaltansa:

"Tuota, Pekka… Niin jotta olisiko sinulla mitä sitä vastaan jos minä naisin sitten näistä leskistä toisen?"

"Nimittäin joko tään Siistisen lesken, tahi sitten sen Saastamoisen
Kaisan? Jos naisin?" toisti ukko tiedustelunsa.

"Ka-a", lupaili nyt jo puheluun heräävä poika, imasi välisavun ja jatkoi, lupaillen:

"Ka mikäpäs siinä… Ainahan me nyt jaksetaan näissä pikku asioissa sopia!"

Ja entistä lujemmin päättivät miehet nyt painaa rippikoulussa isyys- ja avio-oikeuksiansa kohti. Sitä asiaa miettiessänsä ja tupakoidessansa eivät he huomanneet sitäkään, että Leskinen ajaa porhalsi talon ohi. Ylväänä, selkäkenossa se nyt ajaa laskettelikin jatkamaan Kaisan kosimista.

XVI.

Vallesmanni, kuten sanottu, oli muun vihansa lisäksi vielä suuttunut maksuttomien matkojensa johdosta. Kostoksi oli se peloitellut ja uhkaillut panevansa syytteeseen haureellisesta elämästä. Ja olikinhan hänellä aihe: Olihan hän tavannut miehet naisen vieraana niin kovin ohkaisissa puvuissa, vieläpä sydänyöllä.

"Rupeaakohan tää asia sitten taas pyörähtämään pahanne-päin!" huolestui jo ukko kerran, varsinkin kun lukkari oli ryhtynyt sitä peloittelua jatkamaan.

Varsinkin juuri se lukkarin ilkiö oli heittäytynyt häijyksi. Nytkin se taas tiukkasi ja peloitteli. Vaati lukemaan kuudennen käskyn, jonka hän, kuten jo sanottu, oli käskenyt opetella ulkoa. Nytkin se varustautui sitä tiukkaamaan. Ukko Sikanen oli juuri siinä koulutuvan lämpimässä vaipunut miettimään sitä uteliaisuutta kutkuttavaa kysymystä, että kukahan se ne housut riisui, kun lukkari ärjäsi hänet hereille. Aivan hän hölmistyi ja pökertyi siitä.

"Niin… niin ukko!… Anna tulla vaan! Mitä kielletään kuudennessa käskyssä?" kovisteli lukkari. Ukko Sikanen joutui pulaan, eikä tiennyt miten pelastua.

Mutta yhä vaan tiukkasi lukkari. Nyt se jo haukkui ja uhkaili ja peloitteli taas lailla ja jos millä, niin että ukko alkoi jo pökertyä.

Ja pulasta pelastuaksensa tokasi hän siinä hätäpäivissänsä umpimähkään:

"Mutta jos se tää poika sattuisi tietämään… Tää Pekka… Tällä kun on äitiinsä hyvä muisti…"

Se pelastikin hänet pulasta. Lukkari alkoi näet tiukata nyt samaa käskyä ja asiaa Pekalta.

Mutta ei sekään muistanut. Vaikka kuin koetti syleksiä niin ei vain herahtanut oikea tieto.

"Toinen härkä!" haukkui lukkari ja tiukkasi vain asiaa. Pekka koki nyt tapailla jotain, hapuillen:

Mutta siinä hänellä meni jo kaikki sekaisin. Ja pinteestä pelastaakseen hän silloin äkkiä ilmoitti:

"Ka", tapaili poika, kyynäspäät polviin nojattuna, kumarassa, sylkäsi ja tokasi:

"Ka!… Sehän se!" tokasi siihen ukko Sikanen äkkiä aivan tarraamalla, käyttäen siten toisen viisautta hyväksensä.

Ja siitä haureusasiasta se lukkari nyt pauhasikin pitkät päivät. Juuri Sikasia hän siitä asiasta piti tiukalla. Nytkin se oli taas haukkunut siitä kaupunkimatkasta ja öisestä tapauksesta ja peloitellut lailla ja sakoilla ja vankeudella.

"Ja entäs", nuuskasi se nyt ja käänsi puheen: "Entäs tääkin entinen poikasi jo?… Niin jotta eihän sinulla tähänkään mitään sen laillisempaa isän oikeutta?" tiukkasi hän ilkeästi.

"Niinkö tähän Pekkaan?" viivytteli ukko kiertelyllä vastaustansa ja kun lukkari yhä vain sitä ilkeästi tiukkasi, jatkoi hän kierrellen, kuin pulassa pökerrellen:

"Ka… Niin jotta mitäpäs tähän erikoisia oikeuksia pitäisi… Tää Pekka on niin kesy ja siivo poika, jotta… Kestää tää kotona ilman pitelyäkin…"

Ja häntä harmitti koko tämä koulu, tämä vaivan paikka. Mutta lukkari vain jatkoi. Helvetin tulellakin se jo peloitteli ja uhkasi peloitellessaan käskevänsä vallesmannin panemaan ukon syytteeseen tästä vanhastakin synnistä: luvattomasta pojasta.

"Mitäs siihen sanot!" ilkkui hän aivan ja aikoi soimata laiskuudesta ja tuhmuudesta.

"Et vielä iitä tuntisi, jos se tiellä vastaan tulisi?" ökysi se ja haukkui ja soimasi pataluhaksi koko Sikasen suvun.

Huolekkaaksi se painoi siis nää koulun loppupäivät. Eväsvoikin alkoi kulua vähiin. Siinä syödessä tuli taas ukko miettineeksi niitä lukkarin ja vallesmannin uhkauksia ja lisäksi häntä vielä harmitti, kun poika lokkasi aina voita semmoisen murikan kuin olisi sitä loppumattomasti. Hän yritti jo, arvellen pojallensa:

"Jokohan nuo hylyt sitten rupeavat tosissaan hätyyttämään käräjiin tästä…"

Taas se häijy! Voipytystä jo näkyi eräästä kohti pohja. Alkoi jo suututtaa pojan ahneus.

"Söisit sinäkin näitä silakoita!" pureksi hän välillä silakkaa, esimerkiksi pojalle. Sen suu oli ruokaa täynnä. Taas hän yritti: "Tästä…"

"Ei se hylky näy ottavan esimerkistäkään vaaria", harmitti häntä jo pojan voi-ahneus.

"Ka… Tästä… josta se lukkari… Tästä huorinteosta?" selitti isä syöntitouhussa. Poika söi ja mietiksi asiaa. Ukko kehui taas silakoita ja niin saatiin ateria loppuun.

Piiput savusivat jo rauhallisesti. Nyt oli Pekka ennättänyt miettiä asian ja äkkiä alkoi hän tupakoivalle isällensä selittää:

"Sen sijaan on sinulla… niinkuin jo lukkari uhkaili, kipeimpänä kohtana tää minä".

Tuntui aivan hyvältä kun oli itse syytön ja isä vikapää. Rauhallisesti hän jatkoi:

"Kun sinulla ei ole minun niitä… täysiä laillisia oikeuksia ja kiinnitystä, niin… ne voisivat oikeudessa vähän sakottaa napsata."

Se asia se nyt näyttikin ukosta kaikista pimeimmältä: Omatunto! Alkoi tupakoimissynkkyys. Vihdoin puolustautui isä:

"Ka!… Niin jotta minkäpäs sille voi… Kun sinä näet kerran osuit tulemaan!"

Oli ihan painostavaa. Asia näytti tyyten pimenevän. Kuin itseänsä puolustellen nureksi ukko surullisena, ikäänkuin yksin muristen:

"Se on tää rakkaus aina semmoinen… Niin jotta siinä ei nainen järin kauvaa neitseenä pysy…"

Ja taas vaiettiin. Ulkonakin oli niin kovin harmaata ja syksyistä. Vihdoin äänsi toki poika. Alkaen tyynesti alistua kohtalonsa alle, arveli hän ruokalevolle kallistumista valmistaen:

Mahallensa hän vetäytyikin penkille. Onneksi alkoi uni painostaa isääkin ja kohta veisasi tuvassa kaksi lukkaria sovinnollista, autuaallista kuorsuutansa.

Pyhänä olivat he jo käyneet Siistis-vainajan lesken taloa tarkastamassa, syöneet siellä vankan hautajais-rokan ja olivat nyt tyytyväisiä elämäänsä. Siinä taas ruuan jälkeen istuksiessa ja tupakoidessa selitteli jo isä:

"Tää oma talo vaikka jaetaan sitten tasan ja muutetaan kumpikin eukkomme konnuille niin… Mikä hätä meillä on rikkaina miehinä eläessä!"

Pekka savuutti piippuansa ja koki muistella sitä Siistisen ruumiskirstun pituutta, eikä siis voinut vastata.

"Oli saakelivie, siinä kirstulla pituutta!" loikoili hänen päässänsä ajatus.

Että ei suinkaan sen polvet tarvinneet olla koukussa niin pitkässä arkussa pötköttäessä — sitä hän yritti miettiä, mutta ei päässyt alkua etemmä, sillä ajatuskyky yhä vaan loikoi.

"Että", nykäsi hän vieläkin sitä laiskaa ajatusta kylestä. Mutta ei. Hän antoikin sen ikäänkuin nukkua. Tuntui silloin niin hyvältä, lepoon pääsyltä, ikäänkuin olisi Siistis-vainaja laiskana suoristanut arkussansa polvensa suoriksi. Niin kului hyvä tovi.

"Vai etkös sinä jo niin sanonutkin, jotta sinulla ei tule olemaan mitään sitä vastaan… jotta minä nain toisen lesken?" toisti nyt ukko jo.

Ja niin edelleen. Ja pian tämä koulu onkin jo loppuun istuttu. Parin päivän kuluttua on jo loppu käsissä ja itse pappi kuuluu silloin tulevan härkäkoululaisillekin ilmoittamaan, kutka heistä on katsottu jo kypsyneeksi isän tärkeään tehtävään, sen velvollisuuksiin ja huoliin.

Oli niin rauhallista, unettavaa. Poika jo vetikin unta, mutta ukko istua tuhjotti ja miten ollakaan, niin alkoi häntä taas kiusata se entinen uteliaisuus, että:

"Kukahan hylky tuo todellakin ne housut ja lasta vetäsi!" Hän koki miettiä. Päähän pesiytyi makea uni. Isoa kirkonkelloa soitettiin ja sen ääni mojahteli tajunnassa jo epäselvänä.

Se vetäisijä, olikohan tuo se tai se, koki uteliaisuus taistella unta vastaan.

Taas mojahti kello, mutta nyt kuului sen ääni jo ikäänkuin kauvempaa.
Uni nääs…

Taas mätkähti kellon kieli ja sotki. Nyt sen ääni jo kuului kuin hyvin kaukaa… Kirkko tuntui pakenevan jonnekin… sinne järven taa, sillä tajunta uneutui. Pää nuokkui.

"Ka!… Perr!" heräsi hän äkkiä kauhuissansa, sillä hän oli siinä miettiessänsä torkahtanut niin syvällisesti, että eikös tipahtanut penkiltä nenällensä lattialle.

Ihan ne nyt loppupäivinä soittivat kirkonkelloa ja härkäkoululaisetkin kuletettiin kirkkoon toisten joukkoon kuulemaan tuomiotansa. Pappi istui suntion pikkulehterissä, yski kertasen ja alkoi luetella:

"Aleksander Antti Johannes Puikkurinen hyväksytään, mutta kehoitetaan ahkeroimaan sisäluvussa".

Samoin… se… ja se… ja se… Äänetönnä kuunteli joukko tuomiotansa. Pappi jatkoi:

"Petter Tauno Oskari Hakulinen hyväksytään hyvän ja nuhteettoman elämänsä tähden, vaikka hänen tietonsa muuten ovatkin vaillinaiset". Seurasi nyt semmoisten luettelo. Pappi jatkoi: "Mikko Albertti Pöyhöstä ei hyväksytä, koska…"

Ja nyt tuli tuomituiden pitkä luettelo. Kovin monelta olikin nyt taas kielletty avio-oikeus. Se luettelo päättyi Sikasen sukuun. Sille piti pappi aivan erityisen puheen, alkaen:

Hän huokasi siinä murheellisesti ja mietti. Kuin itseksensä hartaasti valittaen puhui hän:

Eikä ihme! Olihan Sikasien kosimismatka ennen kuulumaton koko rippikoulujen historiassa. Pappi katsoi aivan korkeutta kohti kuin korkeudelle suruansa osottaen:

"Mutta kun Herra viisaudessaan koettelee ihmistä, niin Hän lyö paimentakin sille armossa uskomansa lampaan pahuudella!"

Ja nopeasti, murheellisena nousi hän ja poistui sakaristoon. Sikasetkin ehtivät vain nähdä, miten se pitkä, musta papinkappa lattiaa pitkin viillen seurasi herransa jälestä.

"Niin jotta mitä se sanoi?" oli ukko Sikanen epäselvillä tuomiostansa.
Joku selitti silloin sen sisällön ilmoittaen:

"Kato tuota paholaista!" pääsi silloin hölmistyneeltä ukolta. Armotta oli siis koko Sikas-suku tuomittu isyysoikeuksien puutteessa kuolemaan sukupuuttoon. Ukko mietti tovin. Oli kuin olisi pää painunut jo alas. Vihdoin raapasi hän korvallistansa ja ilmoitti pojallensa ihmettelevän:

"Tottapahan silloin lörähtää läpi", lisäsi hän ja niin alkoivat he varustautua kotimatkalle.

XVI.

Tälle elämänhaluiselle suvulle oli nyt toistaiseksi tehty mahdottomaksi täyttää lain ensimäinen käsky: olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa.

Mutta vain toistaiseksi, kuten Pekan uhkauksesta jo huomasimme. Siistisen ja Saastamoisen leski oli heillä yhäkin mielessä ja he olivat asioistansa varmoja kuten tähänkin asti.

Ja nyt juuri viime päivinä oli ukkoa kohdannut vielä pikku onni: Hän pääsi yhdestä painajaisesta, sillä eräs Lieksan mies oli hänelle ilmoittanut kuka se oli häneltä housut valmiiksi jalasta pois vetänyt.

"Vai Pellisen vävy se ruoja oli!" huudahti ukko siihen ihmeissänsä, muisteli kaupunkiin menoansa ja miten hän oli samaista vävyä löylyttänyt ja arveli silloin:

"Minä jo arvelin silloin jälestäpäin… kun olin sitä jo vähä hatistanut, jotta eiköhän tuo hylky nyt sitä kosta!"

"Se onkin, kuulemma, ollut Pellisen vävy veljineen… se jonka työtä oli koko tää ilve…"

Pekka sylkäsi ja pyyhkäsi suunsa nutunhihalla, sillä hänkin hoksasi nyt että oli tapellut samaisten miesten kanssa. Asia oli siis selvä ja niinpä hän kysyikin nyt oudostuneena:

"Ka… Se tuo kuuluu ottaneen talteen", myönteli ukko ja selitteli nyt pojallensakin:

"Minä sitä menomatkalla vähän mukiloin ja hätyytin, niin tottapa se on siinä nukkuessa sitten ottanut omansa takaisin."

Pekka tupakoi mietteissänsä. Ei hän halunnut nyt ilmoittaa että oli sitä hänkin ollut samaisten veljesten kanssa käsirysyssä jos tosin hänelle laihassa. Sen sijaan hän hetken mietittyänsä piti viisaampana ukolle tyynenä järkeillä:

"Ka… Sittepä se kävikin vain niin puolin jotta isien pahat teot etsiskeltiin lastenkin päälle… Kun ne nyt sinun velkoja perivät ottamalla housut korjuuseen minunkin jaloistani."

"Kas kun tuo pakana ei toki älynnyt siinä avuttomassa tilassa ollessa sen pahemmin… Ja jotta sai toki tietää kuka tuo hylky on!"

Ja aivan tuntui nyt helpoittavan oloa kun ajatuskyky oli päässyt vapautumaan moisesta uteliaisuustunteesta.

Nyt polkivat he jo, isot, tyhjät eväskontit selässä, salotaivalta kotia kohti. Olikin leuto, sopiva syyssää. Ajatuksiinsa vaipuneina he poleksivat, poika edellä, ukko perästä. Tuntuikin olo ikäänkuin helpolta kun oli päässyt vapaaksi henkisen työn painostuksesta. Aivan sitä huviksensa astua jutkutteli salotietä pitkin.

Ja nyt alkoi taas ukkoa vaivata se toinen uteliaisuus: se että kuka ihme se Johannes oli. Sitä hän hautoi päässänsä kuin jotain epäselvää sammakonkutua.

Astua jutkutettiin. Pojankin päässä heräsi jokin ajatus-pahanen, kehkeytyi vähitellen tajunnaksi. Ja äkkiä hän sen sanoa tokasikin, arvellen:

Isä kuuli pojan jotain puhuneen, mutta se Johannes-ajatus esti selvästi tajuamasta mitä se sanoi. Hän hoki itsekseen:

Ja lopulta alkoikin se samainen ajatus jo aivan väsyttää ja siitä eroon päästäksensä hapuili hän nyt sitä Pekan äskeistä pyykkipuhetta. Saihan hän siitä jotain riekaletta kiinni ja kysäsi nyt:

"Sitäpä minä vaan tässä sanoin jotta on se tää rippikoulu miehelle semmoinen pyykki ja pesu, jotta kyllä siinä irtanee lika!"

Ja taas astua juntattiin. Taas mietti isä-ukko. Nyt hän jo taas alkoi selitellä:

Sitä Johannes-asiaa hän tarkoitti, astua painoi, mietiksi sitä epäselväksi jäänyttä asiaa ja nyt taas jatkoi:

"Niin jotta eipähän osannut pyykätä niin järkiään, jotta olisi tullut selväksi kuka tuhoton mies se Johannes oli!"

Mutta ääneti vain astua pötkötteli poika ja täytyi kokea sen kintereillä pysyä.

Lie oltu jo puoli-taipaleessa. Pekankin päässä oli alkanut nyt herätä ja elelehtää ajatustoimi. Hän oli näet yrittänyt ajattelemaan sitä Siistisen lesken naimakauppaa mutta ei ollut osunut järkiään asian ytimeen, vaan oli ajatus jäänyt loikomaan niissä Siistis-vainajan polvissa. Siinä nimittäin, että olivatkohan ne polvet ruumiskirstussa koukussa vai sopivatko suoriksi. Hän mietiksi:

Astua jutkuttaa siinä täytyi. Ajatus pysähtyikin siis ja piippu lerppasi ikenissä. Polettiin puoli virstaa.

"Ne Siistis-vainaan, ne!" sai hän nyt jo irti. Ukko siellä selän takana kuului ahkerasti astua kumpsuttavan. Jo oli menty koko virsta.

Se herahti nyt jo lisää ajatuskyvystä. Aivan tuntui hellittävän kun ajatusvoima pääsi jo senkin pinteestä. Oli kuin olisivat koukistuksesta väsyneet Siistis-vainaan polvet venähtäneet siellä arkussa hieman suoremmiksi, päästen siten jo osaksi lepoon. Yhä vain astua pötkytettiin.

"Ne Siistis-vainaan… ne…" heräsi taas ajattelu mutta ei johtanut sen etemmä, vaan jäi hautumaan. Tuntui niin hiton hyvältä tää kotiin meno. Saunan ihana löylykin jo kiehtoi mieltä autuudella… Kaksi virstaa oli taas painettu.

Suuhun tuntui kokoutuvan mehukasta sylkeä ja se kai se sotki nyt. Olisi maistunut niin makealta, jos olisi saanut sen syläistä ruikata.

"Ne polvet!" sai hän siinä ajatustyönsä loppuun. Tuntui kuin olisivat Siistis-vainajan polvet rojahtaneet arkussa suoriksi. Toisinsanoen: ajatuskyky pääsi lepoon. Tuntui aivan hyvältä.

Sylkikin oli jo itse suusta pois valahtaa, niin makeasti syletti. Hän siis auttoi sitä, nautti siitä avustuksesta ja niin keskeytyi nyt loppuunsaatettu ajatustyö tyyten. Ja niin astua jutkutettiin edelleen. Päässä vain kajasti nyt joku epäselvä, lepoon päässyt varmuus: varmuus siitä että joko Siistisen leski tai Saastamoisen Kaisa leipoo ensi syksynä hänellä emäntänä omassa talossa.

Nurmeksen Jussi Vakkilainen oli oikeastaan Pielisjärveltä kotoisin.
Nurmekseen hän oli joutunut siten että oli onnistunut pääsemään
Ollikaisen leskelle mieheksi ja kotivävyksi.

Siinä lähellä Sikasien kotitaloa ajoi se nyt vastaan ja tuttu mies kun oli niin tervehti sanoilla:

"Tuo hevosen paholainen kun on ruvennut tuota häntäänsä huiskuttamaan, niin se vasta ilvettä pitää!"

"Ka… Eipä tässä erikoisesta mistään", kierteli isä ukko, sillä iletti se sanoa että vielä tällä iällä rippikoulusta, ja poika auttoi nyt isäänsä, vakavasti ja tosissaan valehdellen:

"Tää isä käväsi Polvijärvellä sivujaan hierottamassa ja minä kaivaa sipasin laskuojan!"

"Ka niin… Rupesi kesätöiden jäleltä nivuslihoja kolottamaan niin arvelin joutavatpa heitä Polvijärven akat hieroa raapaista".

Onneksi viuhautti Vakkilaisen hevonen silloin taas häntäänsä joten Vakkilaisen täytyi ruveta kiroilemaan ja ärjymään sille, ja niin keskeytyi kysely siihen.

Ja nyt alkoi Vakkilainen selitellä: Hänen akkansa oli kuollut viimeviikolla ja kun hän oli kuullut Siistisen eukon jääneen leskeksi niin oli päättänyt korjata sen lämpimältänsä.

"Siinähän näet onkin meillä oikeastaan jo vanha rakkaus… Täältä lapsuuden ajoilta… Vaikka se sitten tää…"

Aivan hän siinä tapaili mitä sanoa. Vanha rakkaus näet nykäsi mieltä muuksi.

"Tää", tapaili hän jatkoa: "Tää maailma hyväkäs, tulla töllähti väliin ja sai minun arvelemaan jotta eihän tässä nyt pää mene vaikka ottaa välillä täänkin Ollikaisen lesken…"

Asia selvisi. Tiesivät ne Sikasetkin että kyllä siinä vanhaa, luvatonta rakkautta oli aikoinansa ollut, koskapa oli ollut jo käräjäasiakin nousta Siistisen ja Vakkilaisen välille.

Siispä vaiettiin ja syleksittiin. Ukko Sikanen siinä mietteissään jo nosti hevosen häntääkin.

"Ka tästä jotta… Olisiko tuota minun ottaa ja naida tää Siistisen leski?" selitti Vakkilainen.

"Ka-a… Eipähän meillä ole mitään järin suurta sitä vastaan… Ei minulla itselläni enemmän kuin tällä isä-ukollakaan…"

"No… Sitähän minäkin!" riemastui Vakkilainen ja ymmärtäen Pekan puheen omalla tavallaan jatkoi hän, kehuen:

Miten rennosti, oman ja maakuntansa tavan mukaan hän siinä alkoi parempiansa lasketellen:

"Jotta!" kehui hän oma-puoleisiansa, "jotta ei niistä Nurmeksen akoista ole muuksi kuin jotta huonoa saippuaa niistä nyt vielä voisi keittää mutta… Häh!… Äh… Perr!…" karjui ja ärjyi hän välillä hevoselleen joka taas tuppasi ilveillensä.

"Mutta", jatkoi hän nyt, "mutta ei sillä saippualla lika lähtisi… niin päätin lähteä pyyhältämään eukokseni tään Siistisen lesken niin on toki miehellä muija."

Mutta taas viuhautti hevonen häntäänsä ja hänen täytyi keskeyttää ja ryhtyä ärjymään ja kiroilemaan sille.

"No!" näpsäsi Vakkilainen hevosensa hölkkään, ja niin oli taas
Sikas-suku yhtä pienempi ja köyhempi.

"Mitä se… Niin jotta meinaako se naida sinulta sen sinun osalle langenneen Siistisen lesken…?" tiedusti silloin isä, siten omaa asiaansa kavalasti ajaen.

"Ka… Joutaa ottaa… Kun tää rippikoulukaan ei vielä tällä puhdilla lykästynyt, niin…"

"Niin ilmestyyhän niitä uusia leskiä siksi kun tää rippikoulu pyyhkäistään läpi."

"Ka", tapaili isä. Yritettiin tosin vielä asian uutta vaihetta itsekseen mietiskellä, mutta oli tultu jo Takasuolle menevän tien tiehaaraan. Pekka kaivoi siinä lapionsa havukasasta, nosti sen olalle ja kehoitti isäänsä:

"Niin jotta lämmitetään sauna ja pestään pois nää rippikoulu-pyykin vaivat ja jälet."

Eikä Sikasen talossa olekaan koskaan muulloin peseydytty ja kylvetty niin perinpohjin ja niin herkullisesti kun sinä iltana. Ja kun kilpakosijat sitten makean, vankan illallisen syötyänsä laskeutuivat tyytyväisinä levolle, arveli onnellinen, elämäänsä ihastunut poika:

"Niin jotta pääsihän siitäkin Siistisen eukosta nyt vähemmillä vaivoilla ja rahamenoilla leskeksi… Kun ei asiaa ennättänyt pahaksi onnekseen viedä jo vihkimiseen asti!" Niin että olisi pitänyt leskeksi jäämisen kautta ero saada!

Hautajaismenot olivat siis säästyneet. Ei siis valittamisen syytä ja kohta todistikin rauhallinen kuorsuu että he olivat tyytyväisiä matkaansa ja lukutyönsä tuloksiin.

Oli kulunut aikaa viikko toinen. Olivat kaikista parhaat syksyiset joutoajat. Ei huolta työstä, ei nukkujalle kiusaa liiasta valosta. Senkun veteli vain makeita unia.

Nytkin oli semmoinen ihanan-hautova kostea ja harmaa tyyni päivä. Tupa oli maukkaan lämpöinen.

Ja kaikki asiat alkoivat mennä onnellista menoansa. Vakkilainen oli vienyt Siistisen lesken sitä kyytiänsä ja eli sen kanssa nyt jo onnellisessa esi-avioliitossa. Iloa ja onnea oli vain häirinnyt se pikku seikka että Siistisen talo oli mennyt miesvainajan veloista, joita ei luultu ollenkaan olevan.

Mutta senkin vahingon oli korvannut eräs onni… Leski näet kuului sittenkin vastoin odotusta tuoneen taloon Siistisen peruja, joten Vakkilainen voi toivoa saavansa pian esikoisen, jota olikin ikävöinyt. Tieto tästä oli joutunut Sikasenkin korviin, mutta eivät he olleet nyt lähimäisensä onnea kadehtineet.

"Ka!" arveli isä-ukko syödessä pojallensa: "niin jotta sittepä se olikin sinulle hyvä onni jotta toki Vakkilainen nuolasi sen Siistisen lesken ennen aikojaan Pielisjärveltä pois!"

Se totuus alkoi kuumottaa puuroa suuhunsa lusikoivan pojankin aivoissa jo. Tuntui kuin olisi osunut jostain pahasta asiasta pelastumaan. Ukko mietiksi. Asia tuntui vakavalta.

"Sitä on oltava varova sillä…" arvella tuherti hän siinä palaa pureksiessansa ja jatkoi, selittää tökertäen:

"… sitä sorttia Aatamia ovat nää Pielisjärven miehet jotta… kun ne ne vain vähän… kaukaa näköhollin päästäkään katsahtavat vaimoon päin niin jo on perillinen valmis."

"Niin jotta oli hyvä kun ei asia päässyt lykästymään ja onnistumaan pahannepäin!"

"Enemmänhän se olisi ollut rapsu kuin rakkaus… Jos asia olisi sattunut niin päin pyörähtämään."

Ja rauhallisena nuoleksi hän lusikkansa puhtaaksi, pisti sen seinänrakoon, kävi turistamassa nenänsä, nuolasi suupielensä ruuasta puhtaaksi ja niin oli hän taas autuaalliseen ettone-uneen valmis.

Mutta menemme edelleen. Oli taas eräs hautova päivä. Sikaset olivat juuri ikään palanneet Kaisan ja Leskisen häistä. Tyytyväisiä he olivatkin häihin ja Leskiseenkin ja koko asiaan, etenkin kun olivat häissä saaneet lopullisesti kuulla, että Saastamoisenkin Kaisan talo menee miltei näppiä-nuollen Siistis-vainajan veloista, joiden takaajana Saastamois-vainaja oli ollut.

"Olikin se Partanen ja Kaisa laittanut hyvät hää-ruaat!" todisti ukko nyt kotona tupakoidessa pojallensa. Kaikkiin tuloksiin voi siis olla tyytyväinen. Varsinkin liharokka oli ollut mainiota ja surkeilematta olivatkin he täyttäneet vatsansa voimakkaalla ruualla.

Ei siis ihme että unetti ja painosti. Siinä unen edellä kun olo oli nyt niin hyvä, ilmestyi ajatuksenkin-tapaista pojan päähän. Havainnollisista ne alkoivat. Hän muisteli Leskistä, sai jo ajatusriekaleesta hieman selvää ja tokasi sen isällensä, arvellen:

Ukko ei vastannut. Kai se siinä unen edellä tuhjottaessansa lie miettinyt omiansa. Pekka jatkoi ajatustyötänsä. Ensin yritti miettiä sitä härkäkauppaa, mutta sen ajatteleminen tuntui liika raskastöiseltä nyt näin unen edellä. Hän siis luopui siitä.

Mutta nyt ilmestyi sopivaa ajatustyötä. Siinä laiskana ja puoli-unisena tupakoidessansa osui hän näet muistamaan rippikoulu-vaivansa. Miten toista, miten suloista olikaan siihen verraten elämä nyt!

"Mutta sepä hänen parrastansa!" lausuikin hän siis nyt isällensä, lopettaen siten sen raskas-töisemmän parta-ajatuksen.

Ja niin pääsi uusi ajatustyö alkuun. Ajatus jatkui nyt vetelänä, kuin laiska mato. Hänen päässänsä kajasti nyt veltto muisto: rippikoulu kaikkinensa… ne avioliittopuuhat ja…

Häntä haukotutti. Isäkin tuhjotti jo unisena tupakoiden. Vielä koki poika toki ajatella.

"Tää", yritteli hän miettiä. Päässä oli jo makea unen-tuntu. Niin oli koko pää unesta makea kuin hunajainen mehiläispesä.

Kissa toki naukasi siinä haikeasti. Hän heräsi siihen ja ollen nyt jonkunverran valveutuneempi selitti nyt unisena tupakoida tuhjottavalle isällensä:

"Niin jotta hyvinpäinpä tää asia nyt kääntyikin… Niin jotta kun tää Kaisakin kerran vietiin niin ei ole enää mikä pakoittaisi lähtemään uudelleen rippikouluun…"

Ukko tuhjotti. Ei näyttänyt kuulevankaan. Tuntui niin autuaalliselta. Tyytyväisenä vääntäytyi poika penkille makuullensa ja ollen jo puoli-unessa koki jatkaa:

"… autuudesta!" sai hän toki viedyksi loppuun ennenkuin jyrisevä kuorsuu alkoi pauhata hänestä.

Ja kylellensä penkille kallistautui isäkin pitkällensä ja lämmin tupa hautoi aivan autuaallisesti.

Mutta omituista. Ukko ei voinut saada unenpäästä kiinni. Nyt alkoi häntä taas kiusata se ainainen Johannes-uteliaisuus. Kai se rippikoulussa kylvetty Sanan siemen iti. Aivan häntä jo harmitti kun ei tiennyt kuka ihme se senniminen mies oli.

"Niin yletön mies kaikissa menoissaan… Mutta ei näet vain selviä kuka tuo on…" laski hän. Uni karkkosi yhä loitomma silmistä. Taas hän koki:

"Osasi saarnatakin Syyrakit ja kaikki muut ylettömät… mutta otappa ja sokaise nyt tieto!"

"Niin jotta olisi se mukavaa tietää tuo asia, jotta kuka hän mokoma oli!" laski hän taas.

"Mutta olipa tuo nyt kuka hyvänsä!" koki hän välinpitämättömyydellä vapautua koko asiasta ja sijoittautui paremmin mahallensa ja koki nukkua. Pekka omasta puolestansa kuorsasi jo että jyrisi.

Mutta ei! Ei vaan antanut ukolle rauhaa se ilkeä, kiusaava uteliaisuus. Hän koki jo aivan kuorsata, mutta ei auttanut… Uni oli aivan hukkaan menossa:

"Paholainen! Niin jotta kun nyt ei uhottomasta enää eroon pääse…" alkoi hän jo tuskastua koko asiaan. Hän koki nukkua nyt selällään, mutta ei auttanut… Ihmeellistä! Kai se jo hermostutti. Oli kuin olisi hiiri jossain rapissut ja häirinnyt unelta odotettavan nautinnon:

"Niin tuopa nyt vasta ilvettä pitää!" yritti hän taaskin koettaen mahallansa lojua. Mutta ei vaan tarttunut unikoukku.

Ja viimein ei hän voinut sitä enää vaieten sietää. Hän nousi, ja nykien
Pekkaa hereille kehoitteli:

"Häh?" kohotti unenpöpperöinen, älyttömän näköinen Pekka turjakkeista päätänsä, joka näytti todelliselta unenpesältä. Ja nyt ukko ilmoitti hänelle:

"Ka, sitä minä vain arvelin sinulta kysyä jotta mikähän mies se sittenkin oli se Johannes, kun se pahanhengen yletys nyt minun päässäni niin uhottoman ilkeästi rapisuttaa ja kiusaa?"

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KILPAKOSIJAT: KERTOMUS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.