The Project Gutenberg eBook of Vaimo, jonka minulle annoit, by Sir Hall Caine

En katso tarpeelliseksi enkä toivottavaksi ilmaista, minkä verran Mary O'Neillin kertomus perustuu omaan mielikuvitukseeni ja minkä verran todenperäisiin tapahtumiin. Mutta koska tässä teoksessani olen käyttänyt lähteinäni enemmän tosiseikkoja kuin romaaninkirjoittajain on tapana, olen katsonut velvollisuudekseni muutella ja muodostella merkitsevimpiä kuvauksia ja luonteita estääkseni lukijaa yrittämästä arvailla, keitä esiintyvät henkilöt todellisuudessa ovat olleet.

Se elämänlaatu, jota suuri osa romaaniani kuvaa, on minulle pienimpiä piirteitä myöten tuttua — niin tuttua, etten voi sanoa tietoisesti luoneeni siihen mitään uutta; vaikken siis voi toivoa onnistuneeni täydellisesti kätkemään juonen pohjana olevaa todellisuutta, olen sitä käsitellyt aivan vapaasti, katsoen ettei itse toiminta ole teoksessani pääasia.

Se aihe, jota olen pitänyt silmällä, on niin yleisinhimillinen, että luulen sen olevan riippumattoman paikallisuudesta; sen näyttämöksi sopii yhtä hyvin Yhdysvallat kuin Brittein valtakunta tahi mikä muu Europan maa tahansa. Se on tuo ikivanha kysymys Naisen suhteesta Mieheen — ei yksistään avioliitossa, vaan kaikessa, mikä heitä yhdistää kehdosta hautaan.

Siksipä olen yrittänyt parastani kertoessani tosikertomuksen eräästä
Naisesta, joka kertomus monessa suhteessa on tosikertomus kaikista
Naisista, siinä kun käsitellään Naisen elämän neljää suurta ja
tärkeää ajanjaksoa Nainen ja hänen isänsä, Nainen ja hänen miehensä,
Nainen ja hänen lapsensa, Nainen ja hänen Jumalansa.

MARTIN CONRAD TEKIJÄLLE.

Tässä ovat muistiinpanot, joista juttelimme. Tehkää niillä mitä haluatte. Muutelkaa, korjailkaa, lisätkää tai pyyhkikää pois oman mielenne mukaan. Ne ovat kirjoitetut ainoastaan minun luettavikseni ja siksi niissä on paljon sellaisia kohtia, jotka vaativat selitystä, ennenkuin niitä voi käyttää siihen tarkoitukseen, jonka te olette niille määrännyt. Täydentäkää niitä selityksillä niin paljon kuin suunniteltu aiheenne vaatii. Se syvä liikutus, jota ette kyennyt salaamaan kertoessani teille rakkaani elämäntarinaa, on takeena siitä, että tulette käsittelemään sitä myötätuntoisesti ja hellävaroen.

Saattaa, ehkä tapahtua, että kirjanne herättää ilmestyessään jonkin verran vihamielisyyttä, ja olipa teidän kuvauksenne vaikka kuinka hellävaroen tehty, niin sittenkin voi tästä vihamielisyydestä osa kohdistua kuvattaviinnekin. Mutta se on yhdentekevää. Kuten tiedätte, on hän nyt siellä, missä maailman tuomio ei voi häntä saavuttaa. Ja minä puolestani olen viime aikoina niin useasti ollut vastatusten kuoleman kanssa, etteivät muut vaarat minua pelota.

Aiheenne miellyttää minua. Olen tyytyväinen ja onnellinen, jos tämän kertomuksen perustalla voitte kirjoittaa, yleisölle jotain, joka saa sen selvemmin kuin ennen älyämään, kuinka julma ja väärä on se Miehen ja Naisen suhde, joka kaikkina aikoina näyttää nauttineen lain, vieläpä uskonnonkin siunausta. Silloin minusta tuntuu, että olen ollut oikeassa — täysin oikeassa — salliessani maailman vilkaista rakkaani tahrattoman sydämen pyhitettyihin tunnustuksiin.

Kuulin tänään jälleen hänen äänensä. Hän on oikeassa. Rakkaus on kuolematon. Jumala siunatkoon häntä, ikuisesti rakastettuani!

ENSIMÄINEN OSA

NAINEN JA HÄNEN ISÄNSÄ

TYTTÖVUOTENI.

"Syvyyksistä minä huudan sinua, Herra", niin alkaa eräs ihanimpia psalmeja, ja elämäni syvyyksistä ovat tämän kertomuksen tapahtumat.

Minä en ollut haluttu lapsi — en ainakaan tyttönä haluttu. Sen sain kuulla isä Dan Donovanilta, joka oli pitäjämme pappi. Minä synnyin lokakuussa. Kaiken päivää oli rankasti satanut. Sade pieksi rajusti talomme seiniä ja valui vuolaina virtoina alas pitkin ikkunaruutuja. Neljän tienoissa iltapuolella tuuli yltyi, ja silloin pitkää ajotietä varjostavien pähkinäpuiden kellastuneet lehdet kahisivat kuuluvasti, ja peninkulman matkan päässä oleva meri vaikeroi kuin tuskiaan valitteleva koira.

Alakerrassa isäni huoneessa istui isä Dan takkavalkean ääressä, siirrellen rukousnauhansa helmiä ja tarkaten pienintäkin ääntä, joka tuli isäni huoneen päällä olevasta äitini makuusuojasta. Isäni raskaat askeleet, jotka saivat koko talon täräjämään, jatkuivat lakkaamatta edestakaisin ikkunasta huoneen nurkkaan ja nurkasta vastakkaiselle seinälle. Tuon tuostakin Bridget täti pistäytyi sisään kertomaan, että kaikki kävi hyvin, ja aina puolen tunnin kuluttua tohtori Conrad astui huoneeseen kuulumattomin askelin, kuten hänen tapansa oli, veti muutamia sauhuja pitkästä savipiipustaan ja palasi sitten jälleen toimeensa.

"Joutukaa sitten takaisin ja toimittakaa asia loppuun", sanoi isäni.
"Viisisataa dollaria teille, jos kaikki päättyy hyvin."

Isäni oli luullakseni siihen aikaan suuri mies. Suuri mies hän on luullakseni vieläkin. Kova ja julma hän on ollut minua kohtaan, se on minun kuitenkin myönnettävä. Jos hän olisi kuninkaaksi syntynyt, niin hän olisi saattanut kansansa pelätyksi ja ehkäpä kunnioitetuksikin kautta koko maailman. Hän syntyi kansankodissa, vieläpä kaikkein köyhimmässä, mäkitupalaisena. Ellanin kolkolla rämeiköllä on vieläkin hänen kotimökkinsä valkeaksi kalkittuine seinineen ja olkikattoineen.

Hänen oma isänsä oli ollut rajuluontoinen mies, täynnä uskaliaita unelmia, joista suurin osa oli keskittynyt häneen itseensä. Vaikka hän oli turvemajassa kasvanut ja Daniel Neale nimeltään, uskoi hän polveutuvansa suorassa polvessa saarensa ylhäisimmästä aatelistosta, Hovin O'Neilleistä ja Raa-linnan parooneista. Todistaakseen väitteensä tosiksi hän päiväkaudet selaili pitäjän kirkonkirjoja ja yönsä hän vietti äänekkäästi jutellen kylän ravintolassa. Kansa sanoi häntä "Neale lordiksi" puolittain piloillaan, puolittain tosissaan. Eräänä päivänä hänet kannettiin kotiin kuolleena. Hän oli saanut surmansa päihtyneenä riidellessään äkkipikaisen kerskurin, kapteeni O'Neillin kanssa, joka oli läimähyttänyt häntä ohimolle kepillään. Hänen vaimonsa, minun isoäitini, ripusti silakkaverkon vainajan vuoteen eteen estääkseen toisessa vuoteessa nukkuvia lapsia näkemästä häntä.

Lapsia oli kuusi, ja miehensä kuoleman jälkeen oli vaimon hankittava ruokaa kaikille. Maa, joka kuului hänen mökkiinsä, oli laihaa, ja leivän saantia kartuttaakseen hänen oli tapana käydä kitkemässä varakkaampien naapuriensa istutuksia. Niukasti siitä työstä maksettiin — yhdeksän penceä päivältä kauniilla säällä ja kuusi penceä muina päivinä, ja kahdesti viikossa annettiin kannu maitoa ja kimpale voita matkaan. Puutetta kärsittiin, ja lapset joutuivat siitä ensimäisinä kärsimään. Kuolema korjasi heistä viisi. "Heitä ei haluttanut jäädä luokseni", oli äidin tapana sanoa. Isäni vain jäi eloon; hänkin oli Daniel nimeltään. Kun hän varttui isommaksi, oli äidillä paljon apua hänestä. Hän rakasti äitiään, siitä olen vakuutettu. Luulenpa täydellä todella, että hän alkujaan oli rakastava ja jalomielinen luonteeltaan, vaikka sitä nyt on vaikea uskoa.

Tekisin väärin häntä kohtaan, ellen kertoisi muuanta juttua hänen poikavuosiltaan. Hän oli äitineen käynyt vuorilla leikkaamassa kanervia, jotka Curraghista saadun turpeen kera olivat mökkiläisten ainoaa polttoainetta. He raahasivat matkassaan olkiköydellä sidottua okaista kanervakimppua, kun maantielle kääntyessään joutuivat uhkeitten vaunujen tielle, jotka äkkiarvaamatta ajaa karahuttivat esiin hovin ajotien kulmauksesta kahden korskean pähkinänkarvaisen hevosen vetäminä, joita ohjasi loistavapukuinen englantilainen ajuri. Hevoset peräytyivät säikkyen suurta kanervakimppua, jolloin vaunuissa istuva herrasmies kiroillen pisti päänsä ulos vaununikkunasta, ja samassa raaka ajuri läimähytti ruoskallaan avopäistä vaimoa ja pienen pojan paljaita sääriä.

Seuraavassa tuokiossa vaunut katosivat. Ne olivat O'Neillin suvun päämiehen, Raa-linnan lordin, sen, jonka läheinen sukulainen, kapteeni O'Neill, oli tappanut isoisäni, eikä poloinen isoäitini niinmuodoin virkkanut mitään. Mutta niin pian kun kivistävät sääret sen sallivat, kuivasi poikanen silmänsä repaleisella hihallaan, sanoen:

"Älä ole milläsikään, äiti. Kun minä tulen aikamieheksi, niin saat omat vaunut, eikä herrat saa enää sinua piestä."

Äiti kuoli. Poika oli siihen aikaan kaksikymmenvuotias, vahvajäseninen, vankkarintainen nuorukainen, kasvatusta melkein tykkänään vailla, mutta teräväjärkinen ja tahdoltaan kukistumaton. Niinpä hän varusti reppunsa ja siirtyi Amerikkaan. En ole koskaan päässyt oikein selville siitä, mitä työtä hän ensin joutui tekemään. Muistan vain kuulleeni, että jotain uhkarohkeata ja hengenvaarallista se oli ja että hän nopeasti yleni. Kahden vuoden kuluttua hän oli kohonnut päällysmieheksi. Viiden vuoden kuluttua hän oli jo osakas. Kymmenen vuoden kuluttua hän oli rikas mies. Kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua hän oli miljoonain omistaja, joka johti trusteja ja teollisuusrenkaita.

Kuulin kerran hänen sanovan, että rahoja kolisi hänen kirstuunsa kuin kaurajauhoja sihdin silmistä, mutta minulle ei ole koskaan tarkoin kerrottu, mitä viimein tapahtui. Huhuttiin jotain lain sekaantumisesta ja että hänen oli ollut pakko luopua liikeyrityksistään. Minun kertomukseni tietää vain sen, että hän neljänkymmenenviidenvuoden ikäisenä palasi Ellaniin. Muuttuneena miehenä hän tuli, tylyä oli hänen puheensa, tuikea hänen ilmeensä ja käskevästi kohosivat hänen silmäkulmansa. Rikkaudenhimo oli painanut leimansa häneen. Koko saari mateli hänen kasvojensa edessä ja ihmiset, jotka olivat hänen isäänsä pilkanneet, ryömivät hänen jalkainsa ympärillä kuin torakat.

Kotiin tultuaan hän ensi työkseen osti äitinsä mökin, rakennutti uuden olkikaton siihen ja jätti sen erään köyhän vaimon hoidettavaksi.

Hänen seuraava toimensa oli täysin arvokas "Neale lordin" pojalle. Kuullessaan, että kapteeni O'Neill oli pahasti takertunut velkoihinsa, hän osti kerskurin panttikirjat, karkoitti hänet hovista ja asettui itse sinne asumaan.

Vuotta myöhemmin hän pyysi anteeksi omalla tavallaan. Hän nai toisen kapteenin tyttäristä. Isabel, vanhempi sisaruksista, oli lempeä ja kaunis tyttö, hyvin hento ja arka sekä suloisin alistuessaan, kuten muutamat ylänkömaan yrtit, jotka tuoksuvat suloisimmin, kun niitä poljetaan ja rutistetaan. Nuorempi sisar Bridget oli rivakka, jotenkin jokapäiväinen, ja ylpeä teräväpäisyydestään ja lujatahtoisuudestaan.

Nuoremman sisaren haikeaksi mielipahaksi isäni valitsi vanhemman. Äitini toivomuksia tai mieltä ei tietääkseni ensinkään tiedusteltu. Hänen isänsä ja minun isäni keskustelivat aiotusta avioliitosta kuten kauppa-asiasta ainakin, ja sillä asia oli päätetty. Hääpäivänä isäni suoritti kaksi sangen huomattavaa tekoa. Hän merkitsi nimensä kirkonkirjaan Daniel O'Neillinä erivapautuskirjan nojalla, ja tuodessaan morsiamensa tämän entiseen kotiin hän hinautti tuon jylhän: harmaan talon neliskulmaiseen torniin Yhdysvaltain tähtilipun syntymäsaarensa lippuun kiinnitettynä. Hän oli jutellut vähemmän kuin "Neale lordi", mutta ajatellut ja toiminut enemmän.

Kaksi vuotta kului perillistä syntymättä, eikä isäni yrittänyt salata pettymystään, joka lopulta kohosi melkein suuttumukseksi. Hänen aikansa oli siihen asti kulunut rakennuksen ja maatilan parannuspuuhissa, mutta hänen väsymätön tarmonsa alkoi jo vaatia laajempaa vaikutusalaa. Ellanin saaret olivat silloin vielä perin alkuperäisellä kannalla, ja sen asukkaat, osittain merimiehiä, osittain maamiehiä, olivat yksinkertaista, jumalaapelkäävää väkeä, köyhiä tosin, mutta eivät puutteenalaisia. Mutta isäni päässä liikkui suurellisia suunnitelmia. Tarmollaan ja yritteliäisyydellään hän aikoi loihtia saareen uutta elämää, rakentaa ravintoloita, teattereita, seurain taloja, oluttupia ja tanssisaleja, perustaa kilpakenttiä ja vuorten harjuille nousevia sähköratoja sekä muutenkin kaikin tavoin muuttaa seudun virkistys- ja huvittelupaikaksi Brittein kuningaskunnan väestölle.

"Katsotaanpas eikö tämä vanha saari ala surista", sanoi hän, ja suurin osa naapureita, jotka eivät parempaa halunneet kuin tulla loihtimalla rikkaiksi — asianajajiksi, pankkiireiksi ja saaren virkamiehiksi — avustivat häntä voimainsa takaa hänen uskaliaissa yrityksissään.

Mutta hän oli tuskin päässyt alkuun, kun jotain odottamatonta tapahtui. Vanha Raa-linnan lordi, O'Neillin suvun päämies, joka kerran oli kiroillut isoäidilleni, palasi Ellaniin kuolemaan, oleskeltuaan monta vuotta ulkomailla, missä hän huonolla elämällään oli hankkinut itselleen turmiollisen taudin. Koska hän oli vanhapoika, olisi hänen lähin seuraajansa ja perillisensä ollut kapteeni O'Neill, mutta äidinisäni oli kuollut edellisenä talvena ja kun miesjälkeläistä ei suorassa polvessa ollut olemassa, näytti siltä kuin arvonimi ja perintö (jotka erivapautuksen nojalla saattoivat kuulua lähimmälle miessukulaiselle naispuolisen perillisen kautta) olisivat joutuneet eräälle kaukaiselle sukulaiselle, neliloistavuotiaalle pojalle, joka oli protestantti ja kävi siihen aikaan koulua Etonissa.

Isäni suuri pettymys karmi hänen mieltään nyt enemmän kuin koskaan ennen. Mutta odottamattomat seikat eivät ole harvinaisia, ja eräänä kevätpäivänä ilmoitti sairastavaa äitiäni katsomaan kutsuttu tohtori Conrad, että äitini oli raskaana.

Isäni riemastus oli rajaton, vaikka hänen onnellisuuttaan vähensi alussa pelko, ettei tulossa oleva lapsi olisikaan poika. Mutta vähän ajan kuluttua tämäkin vaara häipyi hänen mielestään, eikä aikaakaan, kun hänen turhamaisuutensa ja kukistumaton tahtonsa niin kokonaan valtasivat hänen terveen järkensä ja arvostelukykynsä, että hän alkoi puhella syntymättömästä pojastaan, ikäänkuin olisi poikalapsen syntymä ollut jo ennakolta päätetty tapahtuma. Menipä hän toisinaan niinkin pitkälle, että jutteli äitini, tohtori Conradin ja ennen kaikkea isä Danin kanssa poikansa nimestä. Se oli oleva Hugh, sillä O'Neillin suvun päämiehet olivat olleet tämännimellisiä halki vuosisatojen jo hämärässä muinaisuudessa, jolloin, niin otaksuttiin, he olivat olleet Ellanin kuninkaina.

Äitinikään ei ollut vähemmän onnellinen. Hän ei enää tuntenut syynalaisuutta, ja vaikkakin hänet alussa riitti onnelliseksi tekemään jo yksin se tieto, että häntä odotti kaikista inhimillisistä iloista suloisin, äidiksi tulemisen ilo, niin antautui hänkin lopulta siihen toivoon, että hänen lapsensa on poika. Kaiketi siihen oli syynä pelkästään into alistua miehensä toivomuksiin ja tahtoon ja toteuttaa hänen kiihkeä odotuksensa. Tai ehkäpä hänellä oli toinenkin syy, salainen syy, joka johtui siitä, että hän naisena tunsi itsensä heikoksi ja araksi, ehkäpä hän mietti sitä, että hänen odotettu poikansa oli tuleva vahvaksi, uljaaksi ja vapaaksi.

Kaikki kävi hyvin syksyn loppuun asti, mutta silloin saapui Raa-linnasta hälyyttäviä uutisia. Vanhan lordin sairaus oli saanut pahan käänteen, ja hänen tilansa huononi äkisti. Tohtori Conradilta tiedusteltiin asiaa, ja hän sanoi mielipiteensä olevan, ettei sairas voisi elää vuoden loppuun asti. Isäni joutui tästä kuumeentapaiseen levottomuuteen. Hän noudatti luokseen asianajajan ja neuvotteli sekä hänen että isä Danin kanssa.

"Jotain tässä on puuhattava", sanoi hän, ja kun hänelle selvisi, että hänen korkealle lentävät toiveensa hupenisivat tyhjiin, ellei (mainitun ikivanhan perintösäädöksen nojalla) hänen lapsensa syntyisi ennen vanhan lordin kuolemaa, alkoi hänen kärsimättömyytensä muuttua kuluttavaksi tuleksi.

Ensi kerran elämässä hänen kiihkoisuutensa suuntautui uskontoon ja hyväntekeväisyyteen. Hän lupasi siinä tapauksessa, että kaikki kävisi onnellisesti — lahjoittaa uuden alttarin seurakunnan Pyhän Marian kirkkoon kuuluvaan kappeliin, tonnin kivihiiliä jokaiselle viiden peninkulman sisässä asuvalle köyhälle ja naapurikylän jokaiselle seitsemättäkymmentä käyvälle asujamelle juhla-illallisen. Huhuttiinpa hänen intonsa vieneen hänet niinkin pitkälle, että hän salaisesti antoi rahaa joillekin imartelijoilleen, jotta he panisivat toimeen ilotulituksia suuren tapauksen kunniaksi, ja tähän ilotulitukseen olisi myös kuuluva vastapäätä meidän taloamme ylenevälle Pilvikukkulalle pystytettävä jättiläislaite, jossa hehkuvin tulikirjaimin loistaisi kaikkein luettavana: "Jumala Siunatkoon Onnellista Perillistä". Tornin ison kellon soitto oli oleva merkkinä ympäristölle, että syntyminen oli tapahtunut ja että odotettuun juhlanviettoon oli ryhdyttävä.

Syyskuu kului, oltiin lokakuussa, ja kaiken aikaa saapui joka päivä salaisia viestejä Raa-linnasta. Joka aamu lähetettiin tohtori Conrad äitini luo. Vastenmielisempää näytelmää ei voi ajatella. Siinä kilpailivat kuolon enkeli ja elämän enkeli, ja heidän välillään seisoi isäni käskevä sielu, koettaen pitää toista loitolla ja toista jouduttaa.

Isäni maltittomuus tarttui hänen ympäristöönsäkin. Varsinkin se henkilö, johon se kohdistui, joutui sen vaikutuksen alaiseksi. Seuraus oli se, mitä saattoi odottaakin. Äitini joutui synnytysvuoteeseen kokonaista kuukautta ennen aikaansa.

Kello kuuden seutuvilla tuuli oli yltynyt hirmumyrskyksi. Ajotien puista olivat viimeisetkin lehdet ryöstäytyneet lentoon, ja alastomat oksat pieksivät toisiaan kuin hurjasti liikkuvat ruoskat. Meri pauhasi entistä äänekkäämmin, ja Pyhän Marian kalliolta, joka oli peninkulman matkan päässä rannalta, kumahteli kellojen ääni kuin kuohujen alta kaikuen.

Oli tullut pimeä, mutta isäni ei sallinut lamppuja sytytettävän. Hänen omassa huoneessaankaan ei ollut muuta valoa kuin takassa palavain turpeiden ja halkojen himmeät liekit. Toisinaan, kun myrsky tuokioksi vaimeni, saattoi ylähuoneesta kuulla ajoittain keskeytyvää voihkinaa, jota seurasi vakavain äänten sorina.

Seitsemän seutuvilla oli myrsky kiihtynyt korkeimmilleen. Tuuli ulvoi isossa savutornissa kohisten kuin ukkonen. Meri hyrskyili niin rajusti, että kaikki muut äänet hukkuivat kuohujen pauhinaan. Mutta läpi myrskynkin myllerryksen kuultiin kovaa jyskytystä pääovelta. Eräs palvelustytöistä kiiruhti ovelle, mutta isäni kutsui hänet takaisin ja ottaen lyhdyn läksi itse avaamaan. Hän työnsi oven auki niin varoen kuin ulkoa tuleva viima sen salli ja astui portaille.

Siinä istui hevosen selässä livreapukuinen ajuri toinen satuloitu hevonen vieressään. Hän oli likomärkä sekä hiestynyt pitkästä ja rajusta ratsastuksesta. Ponnistaen äänensä myrskyssä kuulumaan, hän huusi:

"Sanokaa hänelle, että häntä tarvitaan ja että hänen täytyy hetipaikalla tulla minun kanssani."

"Lordi Raa. Hänen armonsa on pahasti sairas. Hän tahtoo heti paikalla tohtorin luokseen."

Isäni oli hurjan ristiriidan vallassa. Toiselta puolen houkutteli häntä palava halu pitkittää vanhan lordin elämänlankaa, toiselta puolen toivo saada nähdä perillisensä niin pian kuin mahdollista. Mutta empimistä ei kestänyt kauan.

"Sanokaa lordille", huusi hän, "että täällä on nainen synnytystuskissa ja ettei tohtori voi tulla, ennenkuin hän on synnyttänyt."

"Viekää hänen armolleen vastaukseni ja sanokaa että Daniel O'Neill sen lähetti."

"Mutta lordi on kuolemankielissä, ja ellei tohtori tule hänestä verta laskemaan, saattaa hän kuolla ennen aamua."

"Ellei tohtori ole täällä auttamassa vaimoani, saattaa lapseni kuolla ennen keskiyötä."

"Mitä merkitsee lapsenne syntymä hänen armonsa kuolemaan verraten?" huusi mies, mutta ennenkuin sanat olivat kunnolleen päässeet hänen suustaan, oli isäni, tavattoman vahva kun oli, tarttunut suitsiin ja työntänyt hevosen ratsastajineen matkan päähän.

"Suoriutukaa toiselle puolelle veräjää, tai minä viskaan teidät tielle", ärjäisi hän ja palasi sitten sisään paiskaten oven kiinni jälkeensä.

Isä Dan jutteli useasti, kuinka Raa-linnan ajurin kuultiin vielä jonkun aikaa äänekkäästi huutavan tohtoria nimeltä äitini valaistujen ikkunain alla. Mutta hänen äänensä hukkui tuulen valituksiin, ja hetken kuluttua hänen hevosensa kaviot polkivat suurelle veräjälle kulkevan tien hiekoitusta.

Isäni palasi harmista puhisten huoneeseensa, ravistaen sadetta hiuksistaan ja parrastaan. Ehkäpä hänen kiihtyneissä aivoissaan kummitteli muisto eräästä neljäkymmentä vuotta sitten sattuneesta tapahtumasta.

"Se vanha heittiö", mutisi hän, "kyllä kai se olisi hänelle mieleen. Sitä he kaikki tahtoisivat? Kuka heistä huolisi minun poikaani joukkoonsa?"

Ulvova yö ulkona kävi yhä hirvittävämmäksi. Rannalta kuului pauhu niin kova, kuin joku villieläin olisi koettanut vapautua meren kohdusta. Kerran tuli Bridget täti alakertaan kertomaan, että äitini pelkäsi myrskyä. Kaikki talon palvelijat olivat kokoontuneet halliin, pelonalaisina ja kertoen toisilleen taikauskoisia juttuja.

Mutta äkkiä myrsky lauhtui. Sade ja tuuli tuntuivat hetkeksi taukoavan. Meri hillitsi raivoansa ja Pyhän Marian kalliolta kumahtava kellonääni häipyi etäisyyteen. Oli ikäänkuin avaruuksia kiitävä maailma olisi äkisti pysähtynyt kulussaan.

Samassa, keskellä tätä hiljaisuutta kuului yläkerrasta entistä tuskaisempi voihkina. Isäni vaipui tuoliinsa, risti kätensä ja sulki silmänsä. Isä Dan siirteli rukousnauhansa helmiä huuliaan liikutellen, mutta äänetönnä.

Sitten kuului ylähuoneesta heikko äännähdys. Isäni avasi silmänsä ja alkoi kuunnella. Isä Dan pidätti henkeään. Äännähdys uudistui, mutta entistä voimakkaampana, kirkkaampana ja kimeämpänä. Nyt ei voinut enää olla epäilystä. Se oli Luonnon ikuinen merkki, että uusi elämä oli syntynyt maailmaan hiljaisuuden helmasta.

"Kylläpä heitä nyt sapettaa", huudahti isäni, ja hän hypähti pystyyn ja alkoi nauraa.

Hän riensi ovelle ja työnsi sen auki. Hallissa seisovat palvelijat kuiskailivat kiihkeästi keskenään, ja puutarhuri Tom Dug, jota tavallisesti sanottiin Tommy toveriksi, astui isäni luo kysyen, oliko hänen nyt soitettava suurta kelloa.

"Tietysti", vastasi isäni, "mitäs te sitten olette tässä kaiken aikaa odottaneet?"

Parin minuutin kuluttua alkoi tornin kello kumahdella ja heti sen jälkeen alkoivat pitäjän kirkonkellotkin iloisesti soida.

"Kylläpä heitä nyt sapettaa, sanon minä", huudahti isäni ja naureskellen voitonriemuista nauruaan asteli pitkin kivipermantoa lujemmin askelin kuin milloinkaan ennen.

Yhtäkkiä taukosi lapsenitku, ja ylhäältä kuului hätäistä äänten sorinaa. Isäni pysähtyi, hänen kasvonsa jäykistyivät, ja hänen äänensä, joka äsken oli kaikunut iloisen torven tavalla, laskeutui läähätykseksi.

Kului tuokio, jonka aikana ei kuultu mitään eikä puhuttu mitään, mutta sitten isäni, kykenemättä enää maltittomuuttaan hillitsemään, meni portaitten alapäähän ja huusi tohtoria nimeltä.

Tuota pikaa kuuluivat tohtorin askeleet kiviportaissa. Ne olivat epäröiviä, pysähteleviä ja laahustavia. Sitten tohtori astui isäni huoneeseen. Takkatulen himmeässä valossakin saattoi nähdä, että hänen kasvonsa olivat kalpeat, tuhkanväriset. Hetkisen hän seisoi äänetönnä, ja huoneessa vallitsi hiljaisuus, painostava hiljaisuus. Sitten isäni sanoi:

"Hyvä Jumala!" äännähti isäni vaipuen takaisin tuoliinsa. Hänen huulensa aukenivat, ja silmät, jotka äsken olivat riemusta liekehtineet, tuijottivat nyt tylsinä sammuvaan hiilokseen.

Isä Dan yritti häntä lohduttaa. Jokaisessa laihossa on ohdakkeitakin, ja onhan tytönkin syntymä itse asiassa pidettävä onnellisena tapahtumana. Tytöt ovat elämän kukkia, miehen ilo ja lohdutus hänen maallisessa vaelluksessaan, ja moni isä, joka tytön syntyessä on kohtaloaan valitellut, on vielä saanut kiittää Herraa hänestä.

Kaiken aikaa olivat riemukellot soida kumahdelleet, ja nyt alkoi huonekin käydä valoisaksi, sillä Pilvikukkulalla sytytetty ilotulituslaite pilkkaavine tervehdyksineen: "Jumala Siunatkoon Onnellista Perillistä", lennätteli ympärilleen monivärisiä, leimahtelevia valonsäteitä.

Lempeällä äänellään, joka muistutti tasaisten kivien yli valuvaa puroa, isä Dan yhä puheli lohdutuksen sanoja.

"Niinpä niin, naiset ovat maan suola. Jumala heitä siunatkoon, ja kun ajattelen mitä kaikkea heidän on kärsittävä, että maailma voisi pysyä pystyssä ja sukukunnat jatkua, tekisi mieleni langeta polvilleni ensimäisen naisen eteen, jonka tiellä kohtaan, ja suudella hänen jalkojaan. Mitä olisi maailma ilman naisia? Ajatelkaa pyhää Theresaa! Ajatelkaa hurskasta Margaret Maryä! Ajatelkaa Pyhää Neitsyttä itseään!"

"Oh! vaietkaa jo loruillenne", huusi isäni ja kavahtaen pystyyn alkoi kirota ja sadatella.

"Lopettakaa tuo kirottu soitto! Aikooko se hupsu soittaa iankaikkisesti. Tekevätkö perkeleet ja helvetti pilkkaa minusta?"

Tämän sanottuaan ja päälle päätteeksi ärähtäen kirouksen omalle mielettömyydelleen isäni harppasi ulos huoneesta.

Äitini oli kuullut kaikki. Ohut hirsikatto ei voinut estää miehen kiukkuista purkausta tulemasta hänen kuuluvilleen. Häntä hävetti. Hän tunsi mielessään itsensä syylliseksi, ja heikosti tuskasta parahtaen hän kääntyi seinään päin ja pyörtyi.

Vanha lordi kuoli samana yönä. Hänen rietas sielunsa läksi varjojen maahan tekemään tiliä elämästään, ja kuukautta myöhemmin uusi lordi Raa, Eton-koulun nuttuun puettu poika, saapui ottamaan haltuunsa perintönsä.

Mutta jo aikaa sitä ennen oli isäni, työntäen mielestään pettymyksensä ikäänkuin maksetun laskun, ryhtynyt työhön asianajajainsa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten kanssa toteuttaakseen suurelliset suunnitelmansa ja loihtiakseen saareen uutta elämää.

Palauttaessani mieleeni aikaisimman lapsuuteni hämäriä ja ikäänkuin usvaan verhottuja hajanaisia vaikutelmia ja muistoja, joita en ole kuullut isä Danin suusta, on ensimäinen tietoisuuteeni jäänyt muistelma iso huone, jossa oli suuri vuode, suuri kaappi, suuri peilipöytä, suuri rukoustuoli, madonnan kuva sen yläpuolella seinällä ja avonainen ikkuna, johon varpunen aamuisin tuli visertämään.

Kun olin kyllin vanha ymmärtämään ja erittelemään huomioitani, käsitin, että se oli äitini huone ja että se suloinen joku, jonka oli tapana nostaa minut syliinsä, kun minä tallustelin löytöretkillä suuressa huoneessamme, oli juuri äiti itse. Muistan, että hän lohdutteli minua, kun lankesin, ja että hän silitteli päätäni ohuella valkealla kädellään laulaessaan vienolla äänellään ja tuuditellessaan minua.

Koska en muista nähneeni äitiäni milloinkaan talon muissa huoneissa enkä yleensä missään muualla paitsi vaunuissamme, kun läksimme ajelemaan aurinkoisina päivinä, päätän hänen jääneen vialliseksi syntymästäni saakka.

Ne kasvot, jotka ensimäisinä sukeltavat esiin muistojeni usvasta, ovat tohtori Conradin sekä isä Danin hilpeät ja ystävälliset kasvot. Muistan edellisen leppeän äänen, kun hänen aamiaisen jälkeen oli tapana pistäytyä äitini huoneessa sanoen: "Olemmeko tänä aamuna hyvissä voimissa, rouva?" Ja vieläpä leppeämpi oli toinen ääni, joka kysyi: "Ja miten voi tyttäreni tänään?"

Rakastin kumpaakin, mutta etenkin isä Dania, joka sanoi minua Nannykseen ja väitti minun olevan hänen elämänsä kiusan ja mielipahan, koska olin aina täynnä kujeita kuin vuohi. Itsekin hän mahtoi vielä olla vanha lapsi, sillä muistan selvästi, kuinka hän heti sen jälkeen kun oli antanut synninpäästön äidilleni, kömpi minun kanssani nelinkontin lattialla ja leikki piilosilla-oloa suuren vuoteen jalkojen takana lakkaamatta myhäillen ja nauraen. Muistanpa vielä senkin, että hän kulki väljässä takissa, joka oli kaulaan asti napitettu ja jossa oli kaksi suurta, pystysuoraa taskua, ja että nämä taskut olivat kaappini ja laatikkoni, sillä niihin minä pistin leluni ja nukkeni, vieläpä leivoksentähteenikin säilyttääkseni ne varmassa turvassa.

Äitini sanoi minua Mary-kultaseksi, ja hänen rakkautensa ainoaan lapseensa lienee aiheuttanut sen, että hän vieroitti minua myöhään, sillä minulla on epämääräinen muisto hänen valkoisista, pehmeistä, maitoisista rinnoistaan. Minä nukuin pienessä pajukehdossa hänen vuoteensa vieressä, niin että hän ulottui peittämään minua, jos yöllä potkin peitteen päältäni. Hän sanoi usein, että muistutin lintua, pienessä, tummassa päässäni kun oli jotain lintumaista, samoinkuin pään asennossa. Sen muistankin, että olin nopsa pikku olento, joka liverrellen lentelin edestakaisin varpaillani kolkossa ja jotenkin ilottomassa kodissamme.

Jos minä muistutin lintua, niin muistutti äitini kukkaa. Hänen kapea, kaunis päänsä heikosti punoittavine kasvoineen oli eteenpäin kumartunut kuin ruusu varressaan. Tavallisesti hän oli mustiin puettu, mutta kaulus ja päähine hänellä olivat valkeaa pitsiä, sellaiset, joita vanhoissa kuvissa usein näkee. Kun nyt palautan hänet muistiini, hänen suuret, kosteat silmänsä ja hempeän sulavan suunsa, luulen ettei hellyyteni eikä lapsuudenmuistojeni taikavoima yksin vaikuta käsitykseeni, kun yhä vieläkin, niin monen vuoden kuluttua, nähtyäni niin erilaisia naisia eri maissa, pidän rakasta, vähän tunnettua ja vähän rakastettua äitiäni maailman kauneimpana naisena.

En nytkään voi olla kummastelematta, etteivät muut ihmiset, varsinkaan isäni, nähneet häntä minun silmilläni. Luulenpa hänen omalla tavallaan pitäneen äidistä, mutta hänen kiintymykseensä sisältyi hänen tahtomattaankin jonkinlaista halveksumista, jonka minun pienet, valppaat silmäni kyllä älysivät. Äiti nähtävästi pelkäsi häntä ja oli aina hermostunut ja arka, kun hän astui huoneeseemme sama tervehdys melkein aina huulillaan:

Jo varhaisimmassa lapsuudessani tein sen huomion, että hän puheli minusta, kuin olisin ollut äitini lapsi enkä hänen, ja se jo alunpitäen jäykistytti tunteeni häntä kohtaan.

Minä pelkäsin hänen kovaa ääntänsä ja korskeata käytöstänsä, kun hän näyttäytyi, tuo iso, harmaapäinen mies, raittiin ilman tuoksu paksuissa sarssivaatteissaan. Tuntuipa kuin tämä pelko olisi tarttunut minuun jo ennen syntymistäni, äitini kohdussa.

Ensimäisiä lapsuuteni ajan muistelmia on, että juoksentelin hyppien lattialla ja häiritsin isääni hänen istuessaan papereittensa ääressä, jolloin alahuoneesta kuului puoliäänekäs murahdus: "Pidä se lapsesi siivolla, kuuletko?" Jos hän tuli yläkertaan, kun olin vuoteessa, oli minun tapana sukeltaa sänkyvaatteisiin kuten sorsa veden alle, ja vasta hänen mentyään uskalsin taas pilkistää esiin. En totta tosiaan koskaan ole suudellut isääni tai kiivennyt hänen polvelleen, ja jos hän milloin pistäytyi meidän huoneessamme, niin minä tavallisesti pidätin henkeäni ja kätkin pääni äitini hameeseen.

Pelkoni isää kohtaan samoinkuin isän välinpitämättömyys minusta tuottivat luullakseni äidille paljon kärsimystä, sillä hän koetti monesti taivuttaa hänen mieltänsä minulle suosiollisemmaksi. Hän teki monta herttaista ja viatonta yritystä siihen suuntaan. Hän oli esimerkiksi ylpeä hiuksistani, jotka olivat sysimustat jo pikku tyttönä ollessani, ja hänen oli tapana jakaa ne kahtia ja harjata sileäksi otsalleni kuten madonnankuvalla oli, ja eräänä päivänä, kun isäni oli meitä tervehtimässä, hän työnsi minut häntä kohti sanoen:

"Eikö Mary-kultamme ole mielestäsi hyvin sievä? Hiukan Madonnan näköinen ehkä — eikö sinunkin mielestäsi, Daniel?"

Isäni naurahti vain jotenkin halveksuvasti: "Vai sieväkö? Ja Pyhän
Neitsyen näköinen? Johan nyt jotakin?"

Minä olin aina ollut ihastunut soittoon, ja äidin oli tapana opettaa minua laulamaan pienen pianon säestyksellä, joka hänen sallittiin pitää huoneessaan. Kerran hän taas virkkoi isälleni:

"Tiedätkö, ystäväni, että Mary-kultasella on niin kaunis ääni? Niin suloinen ja puhdas, että kun suljen silmäni, voisin melkein luulla enkelin laulavan."

"Vai on hänellä ääntä. Ja vieläpä niinkuin enkelillä. Mitähän ihmeitä hänestä vielä keksitään?"

Äitini ompeli itse enimmät vaatteeni. Hänen ei suinkaan olisi tarvinnut sitä tehdä, mutta kun hänellä ei ollut taloustoimissa mitään puuhattavaa, tuotti hänelle iloa verhota lemmikkinsä hennot jäsenet omien kättensä valmisteilla. Eräänä päivänä, kun hän vanhan mallikirjan väritetyn kuvan mukaan oli tehnyt minulle samettihameen, joka jätti sääret, kaulan ja käsivarret hyvin paljaiksi, sanoi hän:

"Eikö Mary-kultamme ole kuin pieni lady? Mutta hän tulee aina näyttämään ladyltä, olipa hänellä yllään mitä tahansa."

"Hänen isoäitinsä perkasi rikkaruohoja naurispelloilta, niin teki — yhdeksän penceä hän sai päivässä kauniilla säällä ja kuusi penceä muulloin."

Äitini oli hartaasti uskonnollinen eikä koskaan antanut päivän kulua polvistumatta rukoustuolilleen Neitsyt Marian kuvan edessä, ja eräänä päivänä kuulin hänen juttelevan isälleni, että kun minä olin vielä aivan pikku vauva ja tuskin osasin mitään puhuakaan, tapasi hän minut kerran polvistuneena kehdossani pidellen nukkeani kohotetuissa käsissäni ja liikutellen huuliani ikäänkuin rukouksia lukien, katsellen kattoon hartain katsein.

"Hänellähän on aina ollut niin suuret, kauniit, uskonnolliset silmät, eikä olisi yhtään ihmeellistä, jos hän jonakin päivänä tulisi nunnaksi."

"Vai nunnaksi? Ehkäpä. Mutta siihen soppaan en ikinä lusikkaani pistä", sanoi isäni.

"Ei, ystäväiseni", mutta hänen hellä, suloinen, rakastava ylpeytensä oli masentunut eikä hän enää kyennyt jatkamaan.

Talomme alakerrassa asusti kokonainen siirtokunta ihmisiä, jotka samoinkuin isäni eivät voineet mukautua olemassaolooni, ja niiden johtajana oli Bridget tätini.

Heti äitini naimisiin jouduttua oli hänet nainut eräs keski-ikäinen, puolieläkettä nauttiva eversti, joka oli leski, Belfastin irlantilaisia ja äidinisäni juomatoveri. Mutta eversti oli kuollut jo vuoden kuluttua jättäen Bridget tädin turvattomaksi kahden tyttären kanssa, joista toinen oli hänen oma tyttärensä, toinen miehen edellisestä avioliitosta. Tämä tapahtui samoihin aikoihin kun minä synnyin, ja kun kävi selväksi, ettei äitini enää toipuisi sairaudestaan, pyysi isäni Bridget tätiä meille hoitamaan taloutta, ja hän tulikin tuoden mukanaan lapsensa.

Hän ryhtyi heti johtamaan koko taloa, äitini ja minä mukaan luettuina, ja hänen vallanpitonsa oli kovaa, kuten sopii odottaakin siltä, joka yhtenään ylvästeli itsensähillitsemis-taidollaan — vain hänen omaan jälkeläiseensä nähden huomattiin hänessä heikkouden merkkejä.

Bridget tädin oma tytär, minua vuotta vanhempi, oli kaunis lapsi. Silmät hänellä olivat vaaleanharmaat, posket pyöreät ja kypsän omenan väriset, ja pitkä, keltainen tukka oli huolellisesti kammattu ja käherrelty. Hänen nimensä oli Betsy, mutta hänen äitinsä oli pitentänyt sen kauniiksi Betsyksi. Tavallisesti hänellä oli musliinihame ja vaaleansininen vyönauha, ja koska häntä pidettiin terveydeltään heikkona lapsena, sallittiin hänen melkein aina noudattaa omaa päätänsä. Hän söi melkein alituisesti ja käyttäytyi yleensä kuin olisi ollut talon tytär.

Bridget tädin kymmenen vuotta vanhempi tytärpuoli oli luiseva, kömpelö tyttö, punatukkainen ja kasvonpiirteiltään säännötön. Hänen nimensä oli Nessy, ja koska hän vaistomaisesti tunsi riippuvan asemansa, oli hän perin nöyrä ja alistuvainen ja kuten Tommy toverin oli tapana sanoa, "niin liukas kuin sileäksi kulunut kolmenpennyn lantti" vallanpitäjiä kohtaan, mutta pilkallinen, röyhkeä ja pisteliäs niille, jotka olivat tätini epäsuosiossa, siis tavallisesti minulle.

Serkkuni ja minun välilläni vallitsi alituinen vaino ja riita, eikä Nessy MacLeod milloinkaan laiminlyönyt asettua kauniin Betsyn puolelle siinä. Äiti raukkani taas joutui Bridget tädin nuolitauluksi, hän kun lakkaamatta hoki, kuinka juonikas, pahankurinen ja vilpillinen pikku riitapukari minä olin, eikä kummakaan, kun ottaa huomioon, kuinka vastenmielisesti minua suvaittiin ja kuinka tunnottomasti minua kohdeltiin.

Tätä sanasotaa kesti aika kauan ilman sen enempiä seurauksia, mutta viimein se saavutti huippunsa tuottaen vakavia muutoksia minun elämääni.

Äitinikin elämässä oli auringonvälkähdyksiä, ja kukat olivat hänen ainainen ilonsa. Vanha Tommy, puutarhuri, oli huomannut sen, ja joka aamu hän toimitti äidille kimpun tuoreita kukkia, vasta leikattuja ja kasteen kostuttamia. Mutta eräänä kevätpäivänä hän oli lähtenyt Curraghin rämeille nostamaan turvetta polttotarpeiksi, eikä niinmuodoin ollut voinut lähettää kukkia. Minä silloin päätin ottaa sen tehtäväkseni, sillä kun jo olin päässyt kuuden vuoden ikään, arvelin velvollisuudekseni pitää huolta äidistäni.

"Älähän huoli, äiti, minä tuon tinulle pikkuten kukkia", sanoin minä (s:t äännettiin silloin aina t:ksi) ja sakset kädessä minä kirmasin alas puutarhaan.

Minä olin valinnut penkereen loistavia ja tuoksuavia kesäkukkia ja olin juuri saanut leikatuksi muutamia kaikkein kauneimpia, kun Nessy MacLeod, joka ikkunasta oli pitänyt minua silmällä, ponnahti aika vauhtia kimppuuni.

"Mary O'Neill, kuinka uskallat?" huusi Nessy. "Sinä juonikas, pahankurinen, vilpillinen riitapukari, mitä Bridget tätisi nyt sanoo? Etkö tiedä, että tämä on kauniin Betsyn kukkapenkere, eikä siihen saa koskea kukaan muu."

Minä koetin puolustautua äitiini ja Tommy toveriin vedoten, mutta
Nessylle eivät sellaiset selitykset kelvanneet.

"Sinun äidilläsi ei ole mitään tekemistä tämän asian kanssa. Kyllä sinä sen tiedät, että tätisi se tässä talossa käskee ja ettei mitään saada aikaan ilman häntä."

Olin pieni, mutta tämä oli toki liikaa minulle. Pienen sydämeni sopukassa olin kauan tuntenut nöyryytetyn ylpeyden salaista tuskaa — mistä tullutta en tiedä nähdessäni Bridget tädin anastavan äitini paikan, ja niinpä minä nyt suuttumuksesta puhisten, mutta sanaakaan virkkamatta, sivalsin päät kaikilta Betsyn kukilta ja kahmaisten sylini kukkuroilleen niitä — kymmenen kertaa enemmän kuin tarvittiin — suuntasin askeleeni äitini huoneeseen.

Kahden minuutin kuluttua nousi pelottava melske. Arvelin tuomion hetken tulleen, kun kuulin Bridget tädin kupeella riippuvan suuren avainkimpun kilisevän rappuja ylös, mutta äitini se rangaistuksen saikin kantaa.

"Isabel", huudahti Bridget täti, "nyt kai viimeinkin olet tyytyväinen lapseesi?"

"Älä huoli kysellä. Kyllä sinä sen hyvin tiedät, ja jollet tiedä, niin saat sen pian kuulla."

Äitini vilkaisi kukkiin, ja hän näytti käsittävän mitä oli tapahtunut, sillä hänen kasvonsa venyivät ja hän sanoi nöyrästi:

"Mary on ollut pahankurinen, mutta kyllä hän katuu eikä enää toiste niin tee."

"Katuu, vai katuu!" huudahti tätini. "Hänkö katuisi! Hän tekee sen toistamiseen, ja jo ensi tilaisuudessa. Senkin riitapukari! Pieni, juonikas, vilpillinen riitapukari! Mutta ihmekö se, jos lapsista tulee pahankurisia, kun ei oma äiti huoli heitä oikaista."

"Kaiketi sinä olet oikeassa, Bridget kulta, oikeassa sinä aina olet", sanoi äiti matalalla, alistuvalla äänellä. "Mutta minä olen niin heikko voimiltani, ja Mary, näetkös, on kaikki mitä minulla on."

Äitini silmät alkoivat nyt vettyä, mutta Bridget tätini ei vielä tyytynyt voittoonsa. Pyyhkäisten alakertaan hän esitti valituksensa isälleni, joka määräsi, että minut oli otettava äitini hoidosta ja muutettava alakertaan, koska hän ei kyennyt johtamaan kasvatustani. Tämä toimi uskottiin Bridget tädilleni, ja sen lähimpiä seurauksia oli, että minun piti oleskella alakerrassa ja syödä ohraleipää ja kauravelliä ja nukkua hallin päällä olevassa kylmässä huoneessa, kauniin Betsyn syödessä vehnästä ja omenatorttua ja nukkuessa äitinsä kanssa keittiönpäällisessä huoneessa, missä aina pidettiin tulta takassa.

Äitini suri paljon tätä muutosta, mutta minä puolestani löysin siitä sentään lohduttaviakin puolia. Niinpä saatoin nyt helpommin kuin ennen hiipiä ulos Tommy toverin luo, joka oli ennen ollut merimies ja oli vieläkin reima, vanha merikarhu harmahtavine partoineen ja tuuheine kulmakarvoilleen, joiden alta hän lystikkäästi vilkutteli "ylähanka"-silmäänsä, kuten hänen oli tapana sanoa.

Luulenpa että Tommy oli yksi niitä harvoja isäni talossa, jotka täydellä todella pitivät minusta, mutta kenties se johtui pääasiallisesti siitä, että hän vihasi Bridget tätiäni. Hänestä puhuessaan hän käytti nimitystä "iso emäntä" ja sillä hän tarkoitti, että hän hallitsi ja vallitsi koko tilusta ja kaikkea mikä siihen kuului. Kun hänen kuuluvilleen tuli jokin juttu hänen kovuudestaan palvelijoita tai alustalaisia kohtaan, oli hänen tapana sanoa: "No niin, kyllä se vielä nähdään, eikö hänenkin aikansa tule"; ja kun hän kuuli että täti oli minut äidistäni erottanut ja ryöstänyt häneltä hänen ainoan ilonsa ja rakkautensa esineen, sylkäisi hän sivulleen sanoen:

"Se meidän iso emäntä on kuin onkin pahanilkinen piru ja kyllä hän vielä saa helvetissä paistua."

Miten paljon minä silloin todellakin käsitin tämän lauseen merkitystä, en nyt muista, mutta syvän vaikutuksen se mieleeni jätti, ja monta iltaa jäljestäpäin, kun minä pää peitteen alle kätkettynä makasin valveilla kylmässä makuuhuoneessani, johon (Nessy MacLeodin kertomuksen mukaan) pahat peikot tulivat pahoja lapsia katsomaan, kertasin kertaamistani Tommyn merkillisiä sanoja.

Toinen lohdutus minulle oli, että nyt saatoin useammin seurustella tohtorin pojan kanssa, — johon olin hiljakkoin tutustunut — kun hän tuli isänsä kanssa äitiä tervehtimään. Oitis kun kuulin kavioiden kapsetta hiekkakäytävältä, oli tapani kiitää ulos varpaillani, rynnätä portaita alas, kiivetä rattaille ja auttaa poikaa ohjasten pitämisessä, niin kauan kuin hänen isänsä viipyi äitini luona.

Tohtorin pojan avulla tein keksinnön, joka omasta mielestäni oli hyvin tärkeä. Se koski äitiäni. Olin aina tietänyt, että äitini oli sairas, mutta nyt sain "vihiä" (kuten vanhan Tommyn oli tapana sanoa), mikä oli syynä hänen sairauteensa. Se oli maidonpuute. Tohtorin poika oli kuullut isänsä sanovan niin. Jos äitini voisi saada tarpeeksi maitoa aamulla, päivällä ja illalla, joka päivä yhtä mittaa, niin ei häntä enää vaivaisi mikään.

Tämäkin vaikutti syvästi mieleeni, ja mietelmäini loppupäätökseksi tuli, "että äiti ei saanut tarpeeksi ruokaa". Tämä vakaumus vahvistui yhä enemmän, kun näin kauniin Betsyn kahdesti tai kolmasti päivässä istuvan korkealla tuolillaan ruokasalissa juomassa vastalypsettyä maitoa. Muistaakseni meillä oli kolme lehmää, ja niinpä minä päätin kerrassaan poistaa äidin sairauden syyn, ja siitä lähtien hänen oli saatava kaikki talon maito — vähempi ei riittäisi.

Päättäen panna aikomukseni heti täytäntöön minä pujahdin maitokamariin, niin pian kun karjakko oli tuonut sisään iltamaidon. Siinä se oli vaahtoavana ja kuohuvana kolmessa suuressa ruukussa, ja tarttuen käsiksi ensimäiseen pienillä, paljailla käsivarsillani — taivas ties miten — minä suuntasin kulkuni suoraan äitini huoneeseen.

Mutta tuskin olin päässyt puolitiehen portaita huohottaen ja ähkien raskaan taakkani kimpussa, kun Nessy MacLeod tuli vastaani ja alkoi heti minua ahdistaa tavallisilla torasanoillaan:

"Mary O'Neill, sinä juonikas, vilpillinen pikku riitapukari, mitä sinä sillä maidolla aiot toimittaa?"

Minua ei haluttanut ruveta selittelyihin, yritin vain jatkaa matkaani, mutta Nessy asettui eteen.

"Kas niin, et mene askeltakaan eteenpäin. Mitä tätisi tästä sanoo?
Vie maito takaisin paikoilleen ja hetipaikalla."

Nessyn äänekäs tora houkutteli kauniin Betsyn ulos ruokasalista, ja samassa serkkuni, valkeassa musliinipuvussaan, sininen nauharuusu keltaisissa hiuksissaan ja muistuttaen maalattua nukkea enemmän kuin koskaan ennen, oli juossut portaille auttamaan sisarpuoltaan.

Minä olin nyt kummankin välissä, toinen ahdisti minua yläpuolelta, toinen alapuolelta, koettaen riistää minulta maitoruukkuni. He kiskoivat ja minä vastustin, ja siinä riuhdottiin, niin että maito oli vaarassa läikkyä portaille.

"Hän on itsepintainen pikku otus ja vitsaa hänen pitäisi saada", huusi Nessy.

"Hän varastaa minun maitoni, ja minä menen kertomaan äidille", säesti
Betsy.

"Mene sitten kertomaan", huusin minä ja vihan puuskassa, huomatessani, etten kyennyt pelastamaan ruukkuani, pyörähytin sen ympäri ja kaasin sen sisällyksen serkkuni pään päälle, niin että vaahtoava maito liotti hänet perinpohjin ja valui virtoina portaita alas.

Seurasi tietysti hirvittävä mellakka. Kaunis Betsy parkui ja Nessy ulvoi, jolloin Bridget täti tuli juosten keittiöstä ja äitini kalpeana ja vavisten ontui huoneensa ovelle.

"Mary, Mary, mitä olet tehnyt?" huudahti äitini, mutta Bridget täti katsoi kysymykset tarpeettomiksi. Harpattuaan portaille maitoa valuvan tyttärensä luo ja pyyhittyään häntä nenäliinallaan kaiken aikaa hokien "pikku kulta raukkani", ja "enkö ole kieltänyt sinua olemasta missään tekemisissä tuon riitapukarin kanssa?" hän alkoi pommittaa äitiäni katkerilla soimauksilla.

Minä olin jo laskenut tyhjän ruukkuni portaille ja etsinyt turvaa äitini hameen takaa, ja kuulin hänen aralla äänellä yrittävän puolustaa minua ja puhuvan jotain lasten riidasta.

"Vai lasten riitaa!" huudahti tätini; "tuossa pikku paholaisessa ei ole mitään lapsekasta. Sitäpaitsi olisin hyvin kiitollinen sinulle, Isabel, jos voisit olla mainitsematta minun Betsyäni omasta lapsestasi puhuessasi."

Tämä oli jo minulle liikaa. Pikku sydämeni leimahti liekkeihin kuullessani äitiä noin nöyryytettävän. Niinpä minä pujahdin piilopaikastani portaitten päähän ja huusin sieltä niin kimeästi kuin kurkustani lähti:

"Sinun kaunis Betsysi on pahanilkinen piru, ja kyllä hän vielä saa helvetissä paistua."

En voi milloinkaan, en vaikka eläisin kuinka kauan, unohtaa sanojeni vaikutusta. Tuokion seisoi Bridget täti sanatonna keskellä portaita, ikäänkuin hän olisi äkkiä tullut elottomaksi. Sitten hän kalmankalpeana ja sanaakaan sanomatta ryntäsi ylös luoksemme, ja ennenkuin minä olin pelastautunut tavalliseen turvapaikkaani, hän läimähytti minua poskelle ja sivalsi korvapuustin kummallekin korvalle.

En muista, itkinkö, mutta tiedän, että äitini itki ja että kesken yleistä sekasortoa isäkin tuli huoneestaan vaatien kovalla äänellä saada tietää, mitä oli tekeillä.

Bridget kertoi hänelle asian höystäen sitä monilla lisäyksillä, joita äitini ei yrittänytkään oikaista, ja tietäen olevansa väärässä hän aikoi pyyhkiä silmiään nenäliinallaan ja väitti mahdottomaksi jäädä paikkaan, missä lasta yllytettiin häntä solvaamaan.

"Minun täytyy lähteä pois tästä talosta — jo huomenna minun täytyy lähteä", sanoi hän.

"Siitä ei tule mitään", huusi isäni. "Saadaanpa nähdä, eikö minulla enää ole sananvaltaa omassa talossani. Kouluun pitää noiden lasten lähteä — kouluun, sanon minä, ja joka kynnen."

Ennenkuin ryhdyn juttelemaan kouluajoistani, on minun ensin kerrottava, miten ja missä tulin tohtorin pojan tuttavaksi.

Se tapahtui edellisenä vuonna joulunaikaan. Jouluaattona heräsin yön hiljaisuudessa, ja minut valtasi omituinen tunne, kuin olisin herännyt toisessa maailmassa. Kirkonkellot soivat, ja ulkopuolelta taloa äitini ikkunan alta kuului laulua. Kuunneltuani hetken aikaa kysyin niin hiljaa kuin kykenin:

"Hiljaa, kultaseni! Ne ovat joulunlaulajia. Pysy alallasi ja kuuntele", vastasi äiti.

Minä makasin niin kauan kuin maltoin, mutta lopulta hiivin ikkunan luo ja näin miehiä ja naisia seisovan ympyrässä lyhdyt käsissään huurteisen ilman höyrytessä heidän hengityksestään. Hetken kuluttua he lakkasivat laulamasta, ja sitten kuulin pääoven ketjujen kalisevan ja isäni kovan äänen kutsuvan laulajia sisään.

He tulivat sisään, ja kun minä olin jälleen vuoteessa, kuulin heidän juttelevan ja nauravan alakerrassa, ja Bridget tädin ääni kuului muita äänekkäämpänä. Kysyessäni, mitä he tekivät, vastasi äiti, että hän tarjoili heille leivoksia ja sherryviiniä.

Minä nukahdin uudelleen, ennenkuin kestitys oli päättynyt, mutta aamusella herätessäni aloin heti tuumia, miten itse päästä laulajaksi. Olin siksi ovela, että tiesin ettei tuumaani suostuttaisi, ja niinpä en siitä puhunut kenellekään, mutta sain äitini soittamaan ja laulamaan minulle edellisen yön laulun, kunnes sävel ja sanat olivat tarttuneet tarkkaan pikku korvaani. Olin päättänyt toteuttaa aikeeni, kun jouluilta alkoi pimetä.

Kärsimättömyyteni oli niin palava, että unohdin pukeutua päällysnuttuun ja hattuun, ja pujahtaen muiden huomaamatta ulos talosta tapasin itseni ajotiellä juoksemasta ilman muita vaatteita ylläni kuin ohuet tossukat ja avokaulainen ja lyhythihainen samettihame. Satoi lunta, ja lumihiutaleet liitelivät ympärilläni ja panivat pääni pyörälle, sillä äitini ikkunoista leviävässä valossa niitä näytti leijailevan sekä maasta että taivaasta.

Ikkunoiden valopiiristä loitolle jouduttuani oli hyvin pimeätä, enkä voinut nähdä paljon muuta kuin että ajotien kastanjapuut, näyttivät olevan verhotut valkeilla lakanoilla. Kesti hyvän aikaa, ennenkuin pääsin veräjälle, ja sillä välin oli intoni alkanut laimentua, ja rupesin jo puolittain tuumimaan paluumatkaa. Mutta ajatellessani leivoksia ja sherryviiniä rohkaisin jälleen mieleni, ja samassa olinkin jo maantiellä, juoksin sillan yli ja poikkesin tielle, joka vei peninkulman matkan päässä olevalle meren rannalle, josta tänne saakka voi kuulla aaltojen pauhun.

Tiesin aivan hyvin minne olin matkalla. Olin menossa tohtorin talolle. Olin nähnyt sen useastikin ajaessani äitini kanssa siitä ohi, ja se oli mielestäni aina näyttänyt niin herttaiselta valkeaksi kalkittuine seinineen, ruskeille olkikattoineen ja portaita varjostavine punaisine ja valkoisille ruusuineen.

Minä oli aivan kylmän kangistama, ennenkuin pääsin perille. Tossuni olivat lumessa, samoin hartiani ja paksut hiussuortuvani. Eräässä paikassa sivuutin muutamia lampaita ja karitsoita, jotka määkien etsivät suojaa pensasaidan alta.

Mutia viimein loisti minua vastaan tohtorin asunnon ikkunoista lämmin, punainen valo, ja lumen peittämälle veräjälle tultuani työnsin sen auki, sekä nousin portaille. Hampaani kalisivat kylmästä, mutta ponnistaen kaikki voimani rupesin laulamaan ohuella, kimeällä äänelläni:

    Kristus syntyi Bet-lehemissä,
    Kristus syntyi Bet-lehemissä,
    Kristus syntyi Bet-lehemissä
       ja seimeen pantihin…

Näin pitkälle olin päässyt, kun kuulin kiireistä liikettä sisältä. Heti sen jälkeen ovi aukeni, ja nainen, jonka tunsin tohtorin vaimoksi, tuijotti minuun hämmentyneenä ja huudahti sitten:

"Tuo hänet heti sisään", kuului tohtori Conradin ääni huoneesta, ja seuraavassa tuokiossa olin tohtorin keittiöntapaisessa arkihuoneessa. Hehkuva turvevalkea, jonka päällä porisi vesikattila, levitti suloista lämpöä, ja huone näytti kodikkaalta ja iloiselta takan edessä olevine tilkkumattoineen, astiapöytineen, joka oli täynnä sinisiä saviastioita, ja punaisella verhottuine sohvineen.

Luulen, että äkkimuutos kylmästä lämpimään aiheutti sen, että pyörryin, sillä siitä, mitä tapahtui seuraavalla hetkellä, en muista muuta kuin että istuin jonkun sylissä, joka sanoi minua "kultamurukseen" ja "pikku linnukseen", samalla kun hieroi jähmettyneitä jäseniäni ja muutenkin hoiteli minua hellästi ja äidillisesti.

Toinnuttuani jonkun verran kuulin tohtori Conradin sanovan, että minun oli jääminen sinne yöksi ja että hänen oli mentävä hoviin kertomaan tapahtumasta. Hän läksi, ja kun hän palasi, oli minut jo kylvetetty tulen ääressä pienessä ammeessa, ja rouva Conrad kantoi minut (yöpaidassa, joka oli aivan naurettavan väljä) pieneen valkeaan makuusuojaan, missä suloisesti tuoksuvat köynnöskasvit kaltevan katon alla melkein koskettivat kasvojani.

Siitä, mitä yöllä tapahtui, en muista muuta kuin että minulla oli hyvin kuuma ja että joka kerta kun avasin silmäni, istui tohtorin rouva kumartuneena ylitseni ja puheli minulle lempeällä äänellä. Mutta jo seuraavana päivänä oli viileämpi, ja sitten tuli Bridget täti silkkisessä päällysnutussaan ja isossa mustassa hatussaan ja puhui jotain, vuoteeni jalkapäässä seisoessaan, ihmisistä, jotka saavat rangaistuksensa, kun ovat menetelleet viekkaasti ja vilpillisesti.

Iltaa vasten minä jo aloin toipua, ja kun tohtori myöhemmin tuli minua katsomaan, sanoi hän:

"Tänä iltana on tarpeetonta valvoa hänen vuoteensa ääressä, Christian
Ann."

Vakuutin, etten pelännyt, ja hän suuteli minua ja neuvoi minua koputtamaan seinään, jos jotain haluaisin. Ja sitten se hyvä sielu poistui huoneesta miehensä käsivarsi vyötäreillään.

En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä talo oli rakkauden koti. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että tämä suloinen nainen, joka oli ollut varakkaan miehen tytär, oli pitänyt tohtoria kaikkia muita miehiä parempana jo silloin kun tämä oli ollut vain nuori, vasta Saksasta tai Sweitsistä palannut lääketieteen ylioppilas. En tiedä kuinka tiesin, mutta tiesin vain, että hän oli jättänyt isänsä, äitinsä ja kodin turvan seuratakseen nuorta miestänsä, kun hän tuli Ellaniin ilman ystäviä ja tuttuja, ja vaikka he olivat köyhiä silloin ja vieläkin, ei hän ollut koskaan katunut tekoaan. En tiedä kuinka tunsin, mutta tunsin vain, että omalle, kalliille äidilleni oli juuri sattunut päinvastoin; hänellä oli kaikkea eikä kumminkaan mitään — tällä hyvällä olennolla taas ei ollut mitään, mutta kumminkin hänellä oli kaikki.

Herätessäni seuraavana aamuna loisti aurinko kirkkaasti, ja kun hiukseni olivat harjatut sileiksi otsalleni, istuin vuoteessani syöden pienen pienellä hopealusikalla pienen pientä kananmunaa, kun ovi paiskattiin auki ja pieni olento tupsahti huoneeseeni.

Se oli minua kaksi vuotta vanhempi poika. Hänellä oli yllä harmaa Norfolk-jakku ja polvihousut, mutta huomattavinta hänen puvussaan oli pehmeä, valkea, suunnattoman suuri huopahattu. Sen lierit olivat lian töhrimät ja alaspäin vääntyneet, ja huipussa oli reikä, josta töyhtö ruskeata tukkaa työntäytyi näkyviin. Koko poika hattuineen muistutti suurta, vahingoittunutta tattia.

Huoneeseen rynnätessään hän kohotti päätänsä, niin että näin hänen kasvonsa, joita ei juuri voinut kehua kauniiksi, vaikka silmät olivatkin suuret ja siniset — siniset kuin sinisin meri —, mutta muuten hän ei ollut minua näkevinäänkään, heitti vain kuperkeikkaa keskellä permantoa, heilautti sääriään tuolin selkänojalle, harppasi pienen pöydän yli ja asettui lopulta seisomaan käsilleen sääret vastapäätä minun vuodettani olevaa seinää vasten ja ylösalaisin olevat kasvot melkein kiinni matossa.

Tässä asennossa hän nähtävästi koetti pysytellä niin kauan kuin mahdollista, ja pian hänen kasvonsa kävivät hyvin punaisiksi. Minä, joka tähän asti olin istunut tyynyjeni välissä hiljaa kuin hiiri, avasin vihdoin suuni:

Tämä tieto ei minua kovinkaan hämmästyttänyt, sillä poika, kun hänen ylösalaisin olevat kasvonsa olivat käyneet tulipunaisiksi ja hänen säärensä kolahtaneet lattiaan, heitti kursailematta useita kuperkeikkoja vuoteeni jalkopään yli suureksi vaaraksi aamiaistarjottimelleni, ja sitten hän sen enempää virkkamatta piehtaroi ulos ovesta, jättäen minut äimistyneenä istumaan.

Silloin en tietänyt, että villit ja pojat ovat aina maailman alusta alkaen käyttäneet tätä tapaa, kun haluavat joutua heimonsa naisväen suosioon. Niinpä kyselin tohtorin rouvalta, kun hän myhähtäen tuli huoneeseen, oliko se pieni poika oikein terve, joka oli käynyt minua katsomassa.

"Olihan toki, lapsi kulta, mutta se on hänen tapansa", sanoi hän ja alkoi sitten kertoa hänestä.

Hänen nimensä oli Martin Conrad ja hän oli vanhempainsa ainoa lapsi. Hänen hattunsa, joka oli herättänyt mielenkiintoani, oli isän vanha hattu, ja illalla riisuutuessaan hän otti sen viimeksi yltään ja aamulla taas aivan ensimäiseksi painoi sen päähänsä. Kun siihen tuli reikä pohjaan, oli äiti yrittänyt piilottaa hatun, mutta hän oli aina löytänyt sen, ja kun äiti oli heittänyt sen virtaan, oli hän onkinut sen jälleen kuiville.

Hän oli kummallinen poika, täynnä mitä hullunkurisimpia mielijohteita. Hänen oli tapana jutella asuneensa ennen syntymistänsä puussa ja sieltä ohjanneensa sadetta. Häntä oli vaikea kasvattaa, ja joka aamu, kun hänet herätettiin, sanoi hän katuvansa, että "ensinkään oli suostunut koko koulunkäyntiin". Siksipä hän ei osannutkaan lukea eikä kirjoittaa niin hyvin kuin muut ikäisensä, ja hänen äidinkielentaitonsa oli samalla kannalla kuin kansanihmisten, joiden seuraa hän rakastikin ylinnä kaikkea muuta.

Hänen paras ystävänsä oli puutarhurimme, vanha Tommy toveri, joka asui turvemajassaan meren rannalla ja kulki tohtorin rakennuksen ohi työhön mennessään. Jo aikaa sitten Tommy oli kertonut pojalle tärisyttävän jutun eräästä Pohjoisnapa-retkikunnasta. Hän oli nimittäin nuorempana, merimiehenä ollessaan, ottanut osaa erääseen retkikuntaan, joka oli lähetetty Franklinia etsimään. Tämä oli tehnyt Martiniin niin valtavan vaikutuksen, että hän vielä kuukausimääriä sen jälkeen seisoskeli veräjällä odotellen Tommyn ohimenoa ja aina kysellen:

"En tänään, poikani. Tätä nykyä käyn Pohjoisnavalla vain kahdesti päivässä."

Mutta eipä aikaakaan, kun Martin älysi, että Pohjoisnapana saattaa olla isän talon lähin ympäristökin, ja joka päivä hän läksi tutkimusretkelle yli puutarhan, maantien ja rannikon ja löysi omaa kurssiansa seuraten kokonaisen aavan maailman salaperäisiä esineitä ja tuntemattomia seutuja. Tavalla tai toisella — ei kukaan osannut selittää miten — poikanen, joka ei voinut läksyjänsä oppia, tutki isänsä saksalaista karttaa, eikä siinä ollut yhtäkään nimeä Huippuvuorten pohjoispuolella, jota hän ei tuntenut ulkoa. Hän siirsi kaikki Ellaniin, niin että Pilvikukkulasta tuli Grönlanti, Mustasta-päästä tuli Frans Josefin maa, Nunnan lähteestä tuli Behringin-salmi ja Marthan rotkosta tuli Uusi Siperia sekä Pyhän Marian kalliosta kelloineen tuli itse maan napa.

Hän osasi uida kuin kala ja kiivetä kallioita kuin sisilisko ja hän kirjoitti päiväkirjaa tohtorin muistikirjan takasivuille. Ja milloin hän oli kateissa, tiettiin hänen olevan joko katon harjalla tai savutorven nenässä, jota hän sanoi mastokopaksi, ja sieltä hänet tavattiin isänsä kaukoputkella tähystämästä huutaen:

"Olkaa varuillanne! Jäätä näkyvissä kuudenyhdeksättä leveysasteen kohdalla neljätoista piirtoa pohjoiseen päin, viisi solmua alihangan puolella."

Hänen äitinsä nauroi aivan ääneensä tätä kertoessaan, mutta lapsen mieli käsittää kaikki vakavasti, ja minusta tämä oli ihmeellinen kertomus. Minussa heräsi syvä ihailu tohtorin poikaa kohtaan, ja hengessä näin jo itseni jumaloivin katsein ja kunnioittavana astuvan hänen vieressään. Arvelen, että pieni, yksinäinen sydän raukkani ikävöi toveria, ja koska olin tuntehikas hupakko, päätin tarjoutua tohtorin pojan sisareksi.

Kesti hirveän kauan, ennenkuin toivomani tilaisuus tuli. Se tapahtui vasta seuraavana aamuna, jolloin huoneeni ovi ponnahti auki vielä rajummin kuin edellisellä kerralla ja poika ajoi sisään pyörillä varustetussa saippualaatikossa, joka oli olevinaan reki ja jota veti punainen, William Rufus niminen irlantilainen mäyräkoira. Hänen hattunsa oli sidottu korville kapealla, äidin esiliinasta otetulla pellavanauhalla, ja isän pitkät, kudotut sukat oli vedetty saappaiden päälle ja ulottuivat aina lanteisiin asti.

Samoinkuin edellisenä päivänäkin hän ei ollut ensin minua näkevinäänkään, ohjaili vain rekeänsä ympäri huonetta huutaen koiralleen, että vuoteeni vieressä oleva tuoli oli jäätikkö ja että lampaannahkamatto oli jäälautta.

Hetken kuluttua hän alkoi jutella, ja silloin minäkin arvelin hetken tulleen ruveta pyrkimään päämäärään. Ollen älykäs naisen alku, ryhdyin ovelasti toimeen ja juttelin ensin isästäni, äidistäni, serkustani, Nessy MacLeodista, vieläpä Bridget-tädistäkin. Tahdoin nimittäin osoittaa hänelle, kuinka rikas olin sukulaisista, että hän oivaltaisi, kuinka köyhä hän itse oli.

Kaiken aikaa tunsin olevani aika teeskentelijä, mutta siitä ei tohtorin poika mitään tietänyt, ja huomasin, että luetellessani hänelle omaiseni asianmukaisessa järjestyksessä hän vain virkahti: "Onko hänestä mihinkään?" tai "onko hän mainio?"

"Eikä ole!" vastasi tohtorin poika niin painokkaasti, että melkein loukkaannuin siitä.

"Ei sisaret mihinkään kelpaa", sanoi tohtorin poika ja mainitsi esimerkkinä koulutovereitaan — Jimmy Kristoferin ja muita —, joiden sisaret pelkäsivät kaikkea äyriäisiä, rapuja, jopa mertakin.

Tiesin, että itsekin olin pelokas kuin jänis, mutta pientä yksinäistä sydäntäni alkoi kivistää, ja niin hyvin kuin kuristavalta kurkultani sain sanotuksi, äännähdin:

Samassa suuri tatti työnnettiin sivulle ja merensiniset silmät vilkaisivat sivusta minuun.

Asia oli ratkaistu. Huomasin sen selvästi. Ja kun minä hetkistä myöhemmin pyysin tohtorin poikaa vuoteeseeni, pullahti hän siihen sukkineen päivineen, ja kävi istumaan oikealle puolelleni, ja William Rufus, joka heti paikalla oli mielistynyt minuun, asettui vasemmalle puolelle työntäen kuononsa syliini.

Makuuhuoneeni ovea pidettiin auki, jotta tarvittaessa voisin huutaa alakertaan, ja niinpä kuulin tohtorin pojan hiukan myöhemmin kertovan äidilleen, mikä minä olin. Olin mainio.

Siitä päivin tohtorin poika piti minua itselleen kuuluvana. Ei hän kumminkaan käyttänyt tätä omistusoikeuttaan, ennenkuin tulin kouluun serkkuni ja hänen sisarpuolensa kanssa.

Kylän koulu oli yhteiskoulu, ja sitä valvoi johtokunta, jonka puhemiehenä oli kylän teurastaja. Koulussa oli vain yksi opettaja, pitkä, kolmenkymmenen korvissa oleva nuori nainen, joka kiinnitti pellavanväriset palmikkonsa päälaelle naurettavan näköiseksi kruunuksi. Mutta hänen kasvojensa ilme oli alati ankara, ja kun hän puhui, pujahtivat sanat hänen ohuilta huuliltaan niin sukkelasti kuin olisivat olleet lastenkodin pieniä leipäkyrsiä.

Myöhemmin sain kuulla, että hänen oli kiittäminen virastaan Bridget tätiä, joka oli käyttänyt hyväkseen riippuvaisuutta, jossa puheenjohtaja kauppasuhteitten vuoksi oli hoviin. Opettajaneiti arveli kaiketi olevansa velvollinen osoittamaan kiitollisuuttaan. Varma vain on, ettei hän heittänyt käyttämättä mitään tilaisuutta huomauttaakseen minulle, että maineeni oli saapunut kouluun jo ennen minua, ja voidakseen minua paremmin valvoa, hän asetti minut, istumaan luokan alapäähän, vaikka äitini jokapäiväinen opetus olisi oikeuttanut minut istumaan ylempänä.

Totta on, että olin, kuten isä Danin oli tapana sanoa, niin täynnä kujeita kuin vuohi, ja pikku lörpöttelijä minä myöskin olin, mutta enpä sittenkään katso ansainneeni sitä kohtelua, joka tuli osalleni.

Eräänä päivänä, viikko sen jälkeen kuin olimme tulleet kouluun, pitelin tauluani kasvojeni edessä kuiskaten jotain tytöille, jotka istuivat edessäni ja takanani. He alkoivat tirskua.

"Hiljaa!" huusi opettajatar, joka istui pöytänsä ääressä, mutta minä kuiskailin yhä edelleen, ja tytöt olivat läkähtyä nauruun.

Luullakseni opettajatar otaksui minun sanovan jotain hänestä itsestään — ehkäpä tekevän pilkkaa hänen ulkomuodostaan —, sillä hetken kuluttua hän sanoi puhuen hyvin nopeasti:

Minä pitelin taulua vielä lähempänä kasvojani, mutta en vastannut mitään.

Hän komensi kuin koiraa, ja koiran tavoin minä olin tottelemaisillanikin, kun samassa satuin näkemään kauniin Betsyn kasvot tyytyväisyydestä säteilevinä, ikäänkuin hän olisi sanonut: "Nytpä vihdoinkin nähdään."

Tämän jälkeen en huolinut liikahtaakaan. Opettajatar nousi paikaltaan, astui minua kohti ja silmäillen minua tuikeasti sanoi:

"Sinä juonikas pikku riitapukari, luuletko, että minun kanssani on leikittelemistä. Tule tänne, ja heti."

Minä tiesin, mistä tällainen puhetapa oli kotoisin, enkä niinmuodoin liikahtanut.

"Etkö kuule? Vai luuletko, että saat minua vastustaa siitä syystä, että sinua kotona järjettömästi hemmotellaan ja lellitellään?"

Tämä viittaus äitiini ratkaisi asian. Minä istuin järkähtämättömänä kuin kallio.

Sitten opettajatar, kalpeana kuin valkeaksi kalkittu seinä ja ohuet huulet tiukasti yhteenpuristettuina tarttui kiinni minuun vetääkseen minut pois paikaltani, mutta pienillä vapisevilla sormillani takerruin kiinni edessäni olevaan pulpettiin, ja niin pian kun hän kiskoi toisen käteni irti siitä, iski toinen uudelleen siihen.

"Sinä ilkiö! Kyllä nähdään, kuka tässä käskee…. Eikö teistä suurista tytöistä joku tahdo tulla minua auttamaan?"

Takapenkiltä kohosi nopeasti muuan suuri tyttö ja tuli juosten opettajattaren avuksi. Se oli Nessy MacLeod, ja yhdessä he hurjan kamppailun jälkeen raastoivat minut ulos pulpetistani, kuten murattiköynnöksen puusta ja kiskoivat minut luokan eteen. Tässä temmellyksessä olivat opettajattaren kädet ja luullakseni myöskin hänen kaulansa tulleet aika tavalla raavituiksi, ja jo siitäkin syystä hän vallan kiehui raivosta.

Minun oma raivoni oli jo sammunut, ja kuolon hiljaisuudessa, joka nyt vallitsi koulusalissa, alkoi häpeällinen asemani selvitä minulle kaikessa räikeydessään.

"Lapset", huudahti opettajatar kääntyen kaikkien oppilaiden puoleen, "jättäkää taulunne ja kuunnelkaa."

Sitten saatuaan hiukan hengenvuoroa hän sanoi seisoen vieressäni ja viitaten minuun:

"Tämä lapsi tuli kouluun juonikkaana, pahanilkisenä pikku riitapukarina, eikä hänen luonteensa ole täällä muuttunut. Röyhkeällä tottelemattomuudellaan hän on saattanut itsensä siihen tilaan, missä hänet nyt näette. 'Joka vitsaa säästää, se lapsen tärvelee', sanotaan, ja sellaiset mielettömät vanhemmat, jotka saattavat lapsensa perikatoon liiallisella suvaitsevaisuudellaan, ansaitsevat kaiken sen rangaistuksen, mikä tulee heidän osakseen. Mutta toisten ihmisten ei tarvitse kärsiä heidän tähtensä, ja tämä lapsi, vaikka onkin pieni, on katkeroittanut erinomaisen tätinsä elämän ynseällä, tylyllä ja vastahakoisella mielenlaadullaan. Lapset, hänet lähetettiin kouluun vioistaan oikaistavaksi, ja nyt käsken teidän heittämään lukunne siksi aikaa kun häntä rangaistaan julkisesti…"

Tyydytettyään täten loukatun oikeudentuntonsa opettajatar astui pöytänsä luo jättäen minut siihen. Tiesin, mitä oli tekeillä — hän otti kepin seinän vieressä olevasta pulpetistaan. Kuulin pulpetin kannen avattavan kärsimättömällä tempauksella ja sitten suljettavan vihaisella paukahduksella. Niin varmasti kuin minulla olisi ollut silmät takaraivossani tiesin, että opettajatar piteli keppiä molemmin käsin ja taivutteli sitä tunnustaakseen, oliko se notkea ja taipuisa.

Minä olin syvästi nöyryytetty. Siinä seisoessani kaikkein silmät minuun tähdättyinä, tunsin julminta tuskaa, mitä lapsi saattaa kokea — tuskaa, jonka aiheuttaa tieto tulla häväistyksi tovereitten nähden. Ajattelin Bridget tätiäni, ja viha kouristi pikku sydäntäni. Sitten minä ajattelin äitiäni, ja häpeä kuristi kurkkuani. Muistin, mitä hän oli sanonut pikku Marystään, että hän oli aina niin pienen ladyn tapainen, ja olin vaipua maan alle ajatellessani, että saisin vitsaa kaikkein kylän lasten nähden.

Kotona minua olivat suojelleet äitini kyyneleet, mutta täällä olin aivan yksinäni ja tunsin olevani niin pieni ja turvaton. Mutta juuri kun huuleni alkoi venyä ajatellessani kuinka onneton äitini olisi, jos hän näkisi minut tässä häpeällisessä asemassa, ja olin huudahtamaisillani opettajattarelle: "Älkää lyökö minua! Voi! älkää lyökö minua!" niin tapahtui jotain ihmeellistä, joka muutti häpeäni hämmästykseksi ja voitonriemuksi.

Sumun läpi, joka peitti silmäni, näin erään pojan astuvan minua kohti pitkän koulusalin päässä olevalta poikain luokalta. Se oli Martin Conrad, ja muistan että hän vaappuili käydessään kuten vanha Tommy puutarhuri. Kaikki katselivat häntä, ja opettajatar sanoi terävällä äänellään:

"Martin Conrad, kenenkä luvalla sinä poistut paikaltasi? Mene takaisin, ja heti paikalla."

Martin ei kääntynyt, vaan astui eteenpäin, ja sitä tehdessään hän veti Norfolk-jakkunsa vyöstä suuren, pehmeän hattunsa ja painoi sen lujasti päähänsä molemmin käsin.

"Takaisin, poika!" huusi opettajatar, ja näin hänen astuvan eteenpäin keppi koholla ikäänkuin lyödäkseen.

Poika ei virkkanut mitään, ravistelihe vain suuren koiran tavalla, ja taivuttaen päätänsä alaspäin, tölmäsi opettajatarta vastaan tämän lähestyessä ja löi häntä jonnekin vyötäisten kohdalle, niin että hän huohottaen hoiperteli seinää vastaan.

Sitten hän sen enempää puhumatta tarttui minun käteeni, ikäänkuin olisin ollut hänelle kuuluvakin, ja ennenkuin opettajatar ehti hengähtääkään ja oppilaat pääsivät hämmästyksestään tointumaan, marssitti hän minut ulos koulusalista uljaana kuin hän olisi ollut kuusitoista jalkaa pitkä uros.

Minua ei enää lähetetty takaisin kouluun, ja kuulin, että Martin erotettiin julkisesti koulusta teurastajan määräyksestä. Se tuotti paljon murhetta äideillemme, he kun arvelivat, että tulevaisuutemme oli vakavasti uhattu, mutta en voi sanoa että se vähimmälläkään tavalla himmensi meidän päivänpaistettamme. Päinvastoin huomasimme — Bridget tädin pestyä kätensä minun suhteeni ja Martinin isän ollessa epätietoisena mihin ryhtyä poikansa kanssa — että meille suotiin suurta vapautta, jota emme olleet hitaat käyttämään hyväksemme, kunnes koitti suuren onnettomuuden päivä.

Eräänä päivänä tapasin Martinin puutarhan ruukkuvajassa tapansa mukaan innokkaasti keskustelemassa vanhan Tommyn kanssa pohjoisnaparetkikunnan vaaroista ja vaivoista, kun repussa on ruokaa vain niukalti eikä vatsassakaan ole kehuttavan paljoa.

"Mutta saahan siellä sitten kaikenlaista, kun kerran perille pääsee — kinkkua ja pihviä ja appelsiineja ja muuta — saahan?" uteli Martin.

"Ei niin suupalasta", vastasi Tommy. "Ei muuta mitään kuin kunniaa. Otat vain alppisauvan käteesi ja makuusäkkisi selkääsi sekä vähän merikorppuja matkaan, ja niin sitä lähdetään kulkemaan halkeamain yli, jotka ovat Marthan-kuilua syvemmät, ja vuorten yli, jotka ovat Mustaavuorta korkeammat, eikä siinä muuta ajatella kuin mitenkä saisi jotain tehdyksi, jota muut sitä ennen eivät ole tehneet. Jaa, jaa, poikaseni, semmoista se naparetkillä oleminen on. Kunnia odottaa minua, sanot ja eteenpäin vain menet."

Kun nämä uljaat sanat lausuttiin, huomasin Martinin sinisten silmäin kimaltelevan kuin meren päivänpaisteessa, ja nähdessään samassa minut, hän kääntyi vanhan Tommyn puoleen, sanoen:

"Kai sentään naisväkeä voi ottaa mukaan naparetkelle — naisia ja tyttöjä?"

"No", arveli Tommy vilkaisten minuun ja vilkuttaen ylähanka-silmäänsä, "saattaahan sinne ottaa jonkun joka on oikein mainio."

Seuraavana päivänä saapui Martin, William Rufuksen seurassa meidän talollemme, suuri viljasäkki hartioillaan ja pitkä harjanvarsi kädessään; varustuksia täydensi puolittain maidolla täytetty pullo, iso laivakorppu ja pieni lippu, jonka hän oli saanut sokerileipurilta viimeisenä syntymäpäivänään.

"Kunnia odottaa minua — tule matkaan, toveri", sanoi hän salaperäisesti kuiskaten, ja minä tottelin tiedustelematta sanallakaan sen enempää.

Hän antoi minulle laivakorpun, jonka pistin hameeni taskuun, ja maitopullon, jonka sidoin vyölleni, ja niin lähdettiin matkaan koira edellämme hyppien.

Tiesin, että hän aikoi merelle, ja sydämeni tykytti rajusti, sillä merta pelkäsin enemmän kuin mitään muuta maailmassa — kauhu, joka kenties hirveänä syntymäyönäni oli juurtunut minuun. Mutta minun oli pidettävä pystyssä Martinin uskoa minuun, ja minä ajattelin vavisten, että jos Martin huomaa minut yhtä pelokkaaksi kuin muut tytöt, niin hän kenties hylkää minun seurani.

Me saavuimme pienelle, Murphyn suuksi nimitetylle merenlahdelle, jonka rannalla oli turvemaja kallion juurella ja pieni puutolppaan kiinnitetty vene. Kumpikin kuului Tommy toverille, joka oli "leskimies" ja asui aivan yksinään, eikä niinmuodoin kukaan ollut näkemässä, kun me työnsimme veneen vesille ja läksimme matkaan. Tämä tapahtui kahden tienoissa iltapuolella, aurinko paistoi ja vuoksi alkoi nousta.

En ollut milloinkaan ennen ollut veneessä, mutta en uskaltanut siitä puhua mitään, ja kun Martin oli sijoittanut minut keulaan soutamaan ja oli itse asettunut peräairoon, loiskutin ja räiskytin airollani hyvin kömpelösti. En ollut myöskään koskaan ollut merellä, ja siksipä melkein heti rannasta päästyämme ja suurten aaltojen valtaan jouduttuamme alkoi päätäni huimata, ja päästin airon sillä seurauksella, että se luisti hangastaan pois ja purjehti tiehensä. Martin näki mitä oli tapahtunut, kun vene alkoi pyöriä, mutta hän ei torunutkaan, kuten olin pelännyt, sanoi vain:

"Ei sillä väliä, toveri! Mietin tässä juuri, että yhdellä airolla onkin parempi tulla toimeen", ja kuljettaen oman aironsa veneen perään, hän alkoi meloa.

Kurkkuani alkoi kouristaa ja häpeissäni ja pelokkaana istuin nyt paikallani puhumatta paljon mitään. Mutta Martin oli loistavalla päällä, ja uljaan pikku vartalonsa vaappuessa kiikkuvan veneen tahtiin hän vihelteli ja lauloi, huutaen tuontuostakin minulle jonkun rohkaisusanan.

"Voi hyvänen aika sentään! Eikös tämä sitten ole repäisevää?" huusi hän, ja vaikka hampaat kalisivat suussani, myönsin, että kyllä oli.

"Muut tytöt — Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis
Betsy — eivät uskaltaisi lähteä tutkimusretkelle, vai mitä?"

"Vielä mitä", vastasin nauraen, vaikka pikku ruumiini vapisi jalkapohjiin asti.

Olimme kenties olleet puolentuntia merellä, ja Murphynsuu ja Tommyn maja ja vieläpä hovin suuret puutkin olivat jo sen näköiset kuin olisin kaukoputken väärästä päästä niitä katsonut, kun Martin käänsi päätänsä hurja välke silmissään, huudahtaen:

"Niinpä näkyy", vastasin minä, vaikka olinkin sellainen käytöllinen pikku ihminen, ilman minkäänlaisia "kuvitteluja".

Tiesin aivan hyvin minne oltiin menossa. Me suuntasimme matkamme Pyhän Marian kalliolle, eikä ollut koko maailmassa, ei maalla eikä merellä yhtään paikkaa, jota olisin enemmän pelännyt. Se oli sellainen ruma, musta möhkäle, suuri ja vihaisen näköinen, kohoten kaksikymmentä, kolmekymmentä jalkaa ylös vedestä ja muistuttaen paarivaatteisiin verhottua ruumisarkkua. Sen kosteita kylkiä verhosivat pitkät siekaleet meriruohoa sekä lukemattomat, nälkäiset merilintuparvet.

Kun me lähestyimme sitä, kohosi lintujen valkea pilvi lentoon ja suhahti päittemme päälle rääkyen ja kirkuen. Minuakin halutti kirkua, mutta Martin sanoi:

Muistan laulaneeni erästä Tommyn merimieslaulua, koska siinä oli niin hupaiset sanat ja rallattava nuotti —

"Sally tyttö soma tyttö, Sally tyttö oma tyttö, silloin sen saan, jota sydämeni halaa, konsa kotirantaan purteni palaa".

Minun teeskennelty iloisuuteni oli lyhytaikainen, sillä seuraavalla hetkellä tein taas pahan erehdyksen. Laskettuaan veneen kallion kylkeen ja kiinnitettyään sen köydellä kallionkielekkeeseen, Martin hypähti rannalle ja ojensi sitten kätensä minulle, mutta suurta aaltoa peläten minä astuin taaksepäin, kun olisi pitänyt harpata eteenpäin, ja aalto huuhteli Martinin yltäyleensä. Minä olin häpeissäni ja arvelin, että hän alkaisi minua torua, mutta hän ravistelihe vain sanoen:

"Ei se tee mitään! Ei saa säikähtyä vesitilkkaa, kun on tutkimusretkellä."

Kurkkuani kouristi taas enkä voinut puhua, mutta odottamatta vastaustani hän kääri köyden toisen pään oikean käsivarteni ympärille ja käski minun olemaan alallani ja pitelemään venettä sillä välin kun hän kiipeäisi vuorelle ja ottaisi sen omakseen kuninkaan nimessä.

"Vaikka henki menisi, niin se on aina tehtävä kun ollaan naparetkellä", ja säkki hartioillaan, harjanvarsi kädessään ja pieni lippu hatun reiästä pilkistäen, hän kapusi ylös jyrkännettä ja katosi sen harjan taa.

Kun olin aivan yksinäni — koira seurasi Martinia kiihtyi levottomuuteni kymmenkertaiseksi, ja lopulta pelkäsin, että nouseva vuoksi alkaisi huuhtoa sitä kielekettä, jolla seisoin venettä vartioimassa, ja rupesin hädissäni kapuamaan kalliota ylös. Mutta tuskin olin liikahtanut kolmea askelta kun jalkani luikahti ja minä hädissäni kaappasin vaistomaisesti kiinni meriruohosta, jolloin veneen paksu köysi solui käsivarreltani ja liukui samassa silmänräpäyksessä kalliolta alas ja loiskahti veteen.

Nähdessäni mitä olin tehnyt parkaisin, ja hetken kuluttua ilmestyi Martinin pää kalliokielekkeelle yläpuolelle minua. Mutta oli jo myöhäistä ryhtyä mihinkään, sillä vene oli jo ajelehtinut kymmenen metriä rannasta, ja juuri kun hätääntyneenä odotin hänen harminpurkauksiaan siitä, että olin hävittänyt ainoan mahdollisuutemme päästä takaisin mantereelle, hän huudahti:

"Älä ole milläsikään! Ei sille mitään mahda, että yksi tai kaksi venettä joutuu hukkaan tällaisella naparetkellä."

Minä olin häpeästä sanattomana, mutta haalittuaan minut kallion huipulle harjanvartensa avulla, Martin samosi eteenpäin, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut viitaten ylpeänä ruosteiseen, kolmionmuotoiseen telineeseen, jonka sisään oli ripustettu kello ja jonka harjalla liehui hänen lippunsa.

"Älä sinä sitä sure", sanoi hän, "me vain annamme merkin seuraavalle asemalle — niitä sanotaan asemiksi, näetkös, kun ollaan naparetkellä."

Tämä tiesi, että hän aikoi soittaa kelloa merkiksi maalla oleville, että oli tultava apuun. Mutta kello oli iso ja tarkoitettu joutumaan liikkeeseen vain myrskyisinä öinä raivoisan meren sysäyksistä, ja kun Martin oli saanut köydenpätkän sidotuksi sen kieleen, sai hän siitä lähtemään vain heikon äänen.

Kului puoli tuntia, tunti, kaksi tuntia, enkä vieläkään nähnyt merellä muuta kuin oman tyhjän veneemme, joka kellui takaisin rantaa kohti.

"Totta — kai! Kunhan vain odotat, niin kyllä ne tulevat. Ja kun tulemme rantaan, niin ihan kihisee väkeä, jotka torventoitotuksilla ja soitolla ja kaikennäköisillä kunnianosoituksilla vievät meidät kotiin. Niin kyllä", sanoi hän yhä sama hurja välke silmissään, "kyllä siellä väkeä on!"

Mutta aurinko laski mereen takanamme, ja edessämme siintävä maa kävi himmeäksi, nousuvesi kohosi hiljaa valitellen vavahtelevan kallion ympärillä ja kirkuvat vesilinnutkin jättivät meidät oman onnemme nojaan, mutta avun merkkiä ei vielä näkynyt. Minua värisytti, mutta Martin vihelteli ja lauloi, kunnes nälkä rupesi häntä kiusaamaan.

"Voi hyvänen aika sentään, minä olen niin nälkäinen, että voisin syödä… voisin syödä vaikka koiran — koiria aina syödään, kun ollaan naparetkillä."

Laivakorppu muistui nyt mieleeni, mutta pistäessäni käteni hameeni taskuun huomasin mielipahakseni, että se oli poissa, ehkäpä oli se pudonnut silloin, kun kiivetessäni luiskahdin. Huuleni venyi pitkäksi ja minä katselin häntä pelokkain silmin, mutta hän virkkoi vain:

Silloin en tietänyt mitä nyt tiedän, että pikku poikani, joka ei voinut läksyjänsä oppia ja joka aina oli ollut epäsuosiossa koulussa, oli kelpo mies, mutta kurkkuani kuristi ja silmäni olivat verissä ja salatakseni liikutustani olin olevinani sairas.

"Kyllä ymmärrän", sanoi Martin. "Vilustumista. Naparetkellä ihmiset aina sattuvat vilustumaan."

Nyt oli siis maitopullon vuoro, mutta kun kiersin sen irti vyöstäni toivoen voivani korvata sillä hävinneen laivakorpun, huomasin pelästyksekseni, että sitä oli niinikään kohdannut kova onni kapuamismatkallani, se kun oli pohjasta halennut ja sisällys niinmuodoin viimeiseen pisaraan asti vuotanut maahan.

Mitta oli nyt täysi, ja kyyneleet nousivat silmiini, mutta Martin yhä vain vihelteli, nauroi ja soitti suurta kelloa ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Pimeys sakeni, yön henki puhalteli meren yli, laineiden loiskina kallion kupeilla kävi yhä kolkommaksi, ja minua alkoi värisyttää.

Minä sallin hänen menetellä kanssani miten vain halutti, mutta kun hän oli onnellisesti sullonut minut säkkiin ja asettanut minut makaamaan kellotapulin juurelle ja vakuuttanut, että olin niin hyvässä turvassa siellä kuin raha kukkarossa, rupesin ajattelemaan, mitä kerran olin lukenut eräästä kertomuskirjasta, ja nyyhkytysten tukahuttamalla äänellä sain sanotuksi:

"Kaikki on minun syytäni… ja minä pelkään vallan yhtä kauheasti kuin Jimmy Kristoferin sisar ja Nessy MacLeod ja kaunis Betsy… enkä minä ole yhtään mainio… ja nyt sinun ei tarvitse enää huolehtia minusta… saat jättää minut tänne… ja pelastaa itsesi… ja…"

"Minäkö! Vielä vai! Ei naparetkeläiset milloinkaan jätä tovereitaan pulaan. Niin kauan kuin elämme, pidämme yhtä. Niin sitä aina tehdään."

Tämä oli toki jo liikaa. Minä itkin ja nyyhkytin kuin pikku lapsi, ja vieressäni istuva William Rufus nosti ylös kuononsa yhtyen ulvontaani.

Vaikka istuin selin Martiniin, huomasin kuitenkin että hän, kärsimättömänä huonoon tulokseen soittaessaan kelloa nuoran avulla, oli hypähtämällä saanut käsin tartutuksi kellon kieleen ja alkanut heiluttaa pientä ruumistaan siinä riippuen, saadakseen sen voimakkaammin lyömään kellon laitaan. Kuului kova läppäys kerran vain — sitten rymähdys, ryskettä ja sen jälkeen oli kaikki hiljaista.

Ja silloin läpi nousuveden pauhaavan loiskinan kuului poikani murtunut ääni (hän oli taittanut oikean käsivartensa) nyyhkytysten lomasta, jotka hänen kukistumaton pikku sielunsa yritti tukahuttaa:

"Mitäs siitä, jos vähän loukkaakin… kun on naparetkellä, pitää kestää kaikkea!"

Maalla oli vallinnut sillä aikaa kova hälinä. Isäni oli moittinut
Bridget tätiä, joka vuorostaan sätti äitiäni, ja äitini itki isä
Danille, joka lensi tohtori Conradin luo, ja tämä valjasti hevosensa
ja läksi ajamaan pitäjää ristiin rastiin kadonneita lapsia etsimään.

Mutta Tommy toveri, joka muisti keskustelun ruukkuvajassa ja arveli kuulevansa kellon humahtelemista mereltä, riensi rannalle ja näki siellä veneensä kelluvan aalloilla, jolloin hän teki omat johtopäätöksensä asiasta.

Lyhdynvalossa hän sousi Pyhän Marian kalliolle, ja sieltä hän koiran ulvonnan opastamana tapasi urheat pienet naparetkeläiset tuskin kolmea jalkaa nousuveden yläpuolelta makaamassa sylitysten ja sikeässä unessa suuressa säkissään.

Ei ollut väkijoukkoja eikä soittokuntia ottamassa meitä vastaan, kun Tommy toi meidät maihin, ja jätettyään Martinin taittunein käsivarsin hänen äitinsä syliin Suvimajan portilla, hän vei minut isä Danin luo, jotta hän toimittaisi minut kotiin ja olisi välittäjänä minun sekä isäni vihastuksen ja Bridget tädin vitsan välillä.

Onnettomuudeksi ei tällaisia varokeinoja ensinkään tarvittu. Suuri hämmennys vallitsi hovissa, kun saavuimme sinne. Äitini oli saanut verensyöksyn.

Kahden viikon ajan äitini oli vuoteen omana, ja minä olin sillä aikaa hänen alituinen seuralaisensa. Puuhaavana ja innokkaana kuten ainakin lapsi, joka ei oivaltanut mitä tämä juhlallinen aika ennusti, minä lentelin ympäri taloa varpaillani, toin äidille hänen lääkkeensä ja maitonsa sekä jään, jolla se oli jäähdytettävä. Olin mielestäni hyvinkin toimelias ja kerrassaan välttämätön henkilö talossa.

"Sinä et tulisi toimeen ilman pikku Maryäsi, mammi, ethän?" kyselin useasti, ja silloin äiti aina silitteli hellästi hiuksiani ohuella, valkealla kädellään ja vastasi:

"En mitenkään, kuinka voisin tulla toimeen ilman pikku Maryäni." Ja silloin pikku linnunnaamani ylpeästi kohosi pystyyn.

Martinista en nähnyt vilahdustakaan tähän aikaan, mutta tohtori Conradin keskustelusta äitini kanssa sain tietää sen verran, että pojan katkennut käsivarsi oli asetettu paikoilleen ja että hänet lähetetään Ellanin toisessa päässä olevaan Kuningas Yrjön lyseoon niin pian kun hän paranee. Mitä minulle aiottiin tehdä, sitä en ensinkään tiedustellut, olin niin mielissäni tietäessäni, ettei äitini voisi tulla toimeen ilman minua.

Tuontuostakin huomasin, että taloomme tuli postissa suuria kirjeitä, jotka olivat varustetut muukalaisilla postimerkeillä ja sineteillä sekä ristin- ja sydämenkuvilla. Huomasin myöskin silloin tällöin äidin ollessa vuoteessa, että alapuolella olevassa huoneessa käytiin kovalla äänellä innokasta, joskus kiivastakin neuvottelua ja että äidin oli tapana kohottaa kalpeat kasvonsa tyynyltä ja hiljaa kuiskata minulle hss! kun isän ääni kuului tavallista kovempana ja tuikeampana. Mutta mieleeni ei kertaakaan johtunut yhdistää näitä seikkoja itseeni, ennenkuin sen päivän iltapuolella, jolloin äitini oli ensimäistä kertaa ylhäällä.

Hän istui takkatulen ääressä, sillä syksy teki jo tuloaan, ja minä hääräilin hänen ympärillään, sovitellen huopapeitettä hänen polvilleen ja vakuutellen hänelle, että hänen pikku Marynsä oli valmis juoksemaan hänen asioitaan, jos vain hän mitä kaipaisi. Silloin ovelle kolkutettiin ja isä Dan astui sisään. Voin vieläkin nähdä hänen kauniin päänsä ja lyhyehkön vartalonsa ja kuulla hänen lempeän, irlantilaisen äänensä, hänen astuessaan äitini luo sanoen:

Pitkällinen kokemus oli opettanut äidilleni, että tämä tiesi isä Danin omaa, huolestunutta mielialaa, ja näin hänen alahuulensa vavahtavan hänen sanoessaan:

"Ei, ei! ei suinkaan!" sanoi isä Dan. "Marystä minä juuri tulin puhumaan, ja pikku kultasemme saattaa aivan hyvin jäädä tänne."

Silloin äitini viittasi minua luokseen, ja minä asetuin hänen viereensä seisomaan. Hän laski vapisevan käsivartensa minun vyötäisilleni, isä Danin käydessä istumaan hänen viereensä ja toimittaessa asiansa pientä ketjuissa riippuvaa hopearistiä sormeillen.

Minut oli päätetty lähettää luostariin kasvatettavaksi. Paljon oli tästä asiasta keskusteltu ja huolehdittu, ja nyt oli viimein sovittu, että lähtisin Roomaan Pyhän Sydämen luostariin. Hän itse lähtisi minua sinne viemään ja turvallisesti määräpaikkaani toimittamaan. Ja he (isäni ja Bridget täti nimittäin) olivat hänelle luvanneet juhlallisesti luvanneet — että kun lupa-aika on käsissä, hän saa lähteä noutamaan minut kotiin. Eipä niinmuodoin ollut mitään pelättävää, ei mitään surtavaa, ei mitään…

Äitini kuunteli niin kauan kuin taisi, sitten hän — kauniit kalvakat kasvot tuskasta vääntyneinä — katkaisi isä Danin vakuuttelut kapinallisella huudahduksella:

"Mutta hän on niin nuori! Vain pikku tyttö! Vasta seitsemän vuoden vanha! Kuinka voi tulla kysymykseenkään lähettää sellainen pienokainen pois kotoa?"

Isä Dan koetti häntä rauhoittaa. Totta kyllä, että olin hyvin nuori, mutta olihan luostarin arvoisa äiti niin erinomainen ihminen. Hän on minua rakastava ja hoitava kuten omaa tytärtänsä. Ja sitten nuo hyvät nunnat, Jumala siunatkoon heidän pyhiä sielujansa…

"Mutta Mary on minun kaikkeni", huudahti äitini, "ja jos he vievät hänet minulta, niin murtuu sydämeni. Ja vielä tällaisena aikana! Kuinka julmia he ovat! Kyllä he aivan hyvin tietävät, mitä tohtori sanoo. Eivätkö he voi odottaa hiukan kauemmin?"

Näin isä Danin taistelevan itsensä kanssa, sillä hänen silmänsä vettyivät hänen sanoessaan:

"Se on kovaa, tyttäreni, se on kovaa, tiedän sen. Mutta ehkäpä lapselle on parasta päästä pois kotoa — ehkäpä niin on Jumalan siunattu ja pyhä tahto. Muista, että täällä on muuan henkilö, joka ei ole kiltti pikku kullallemme ja joka alinomaa rettelöi hänen takiansa. Ei sen puolesta, että arvelisin hänellä täydellä todella olevan pahaa mielessä…"

"Sitä suurempi syy silloin lähettää hänet luostariin joksikin aikaa ainakin."

"Sitä kyllä olen miettinyt, multa ei täällä ole yhtään sellaista", sanoi isä Dan.

"Sitten… sitten… sittenhän voisitte ottaa hänet pappilaan", sanoi äitini. "Rakas, rakas isä", pyyteli hän, "antakaa hänen asua teidän kanssanne ja ottakaa joku opettamaan häntä, niin silloin hän voisi tulla tervehtimään minua joka päivä, tai kahdesti viikossa, taikka vain kerran viikossa — en minä pyydä kohtuuttomia."

"Se olisi kyllä mainiota", vastasi isä Dan kumartuen taputtamaan käsivarttani. "Jos pikku Marymme olisi kolkossa, vanhassa kodissani, niin tuntuisi kuin paistaisi siellä aurinko ainiaan. Mutta nuorta tyttöä ei voi kasvattaa papin kodissa, sitä estävät monet seikat, siksipä lienee parasta, että pikku murusemme viedään Roomaan."

Äitini vastustus oli kukistumaisillaan ja isä Dan kiiruhti käyttämään voittoa hyväkseen.

"Ajatteles toki, tyttäreni, mikä hyvä asia tämä on oleva lapselle. Ensin hänestä tulee Jesuslapsen oma, sitten Neitsyt Marian ja lopulta itse Pyhän Sydämen lapsi. Kuvailepas vain Roomaa! Pyhää kaupunkia! Pyhän isän kaupunkia. Niin, niin, eikä tiedä vaikka hän vielä jonkun kerran näkisi pyhän isän itsensäkin."

"Niin, niin", huoahti äitini, ja kääntäen minuun kyyneleiset silmänsä hän lisäsi:

"Tahtoisiko Maryni lähteä — jättää äidin ja palata kotiin lupa-ajoiksi — tahtoisiko?"

Olin juuri antamaisillani kieltävän vastauksen, äiti kun ei voisi mitenkään tulla toimeen ilman minua, mutta ennenkuin sain suuni avanneeksi, suhahti Bridget, tätini huoneeseen, kilisevä avainkimppu vyössään, ja kuullessaan äitini viimeiset sanat, hän sanoi kovalla, kimeällä äänellään:

"Isabel! Kylläpä! Vedota lapsen tahtoon! Ja sellaisen lapsen! Niin itsepintaisen, pilatun ja omavaltaisen! Jos meistä hänen on parasta lähteä, niin hänen on lähdettävä!"

Äitini käsivarresta, joka yhä lepäsi vyötäisilläni, tunsin, että hän vapisi, mutta hän ei heti vastannut mitään, ja Bridget tätini jatkoi häikäilemättömään tapaansa:

"Sinullekin se on välttämätöntä, Isabel, ellet tahdo, että hän jouduttaa kuolemaasi kiduttamalla hermojasi ja hankkimalla sinulle uuden verensyöksykohtauksen. Kun lähetämme hänet kotoa pois, emme pidä silmällä vain tytön parasta, vaan myöskin sinun."

Äitini arka sielu ei kestänyt enempää. Luulen, että tämä oli hänen lempeän luontonsa ainoa vihanpurkaus koko hänen elämänsä aikana. Hän kokosi kaiken voimansa ja kääntyi Bridget tätini puoleen hillittömän kiihtymyksen valtaamana.

"Bridget", huudahti hän, "siitä sinä et välitä. Itsekin tiedät, ettet siitä välitä. Sinä vain koetat erottaa minut lapsestani ja lapseni minusta. Kun sinä tulit talooni, arvelin, että sinä olisit kiltimpi lapselleni kuin kukaan muu, mutta niin sinä et ole ollut, sinä olet ollut julma hänelle, olet sulkenut sydämesi häneltä, ja sillävälin kun minä olen täällä ollut avutonna ja vuoteenomana, sinä olet kohdellut häntä tylysti ja lemmettömästi. Ei, sinä et muusta välitä kuin omastasi, ja siitä alkaen kun talooni toit lapsesi, et ole häikäillyt työntää syrjään minun lastani, ja nyt lopulta tahdot ajaa hänet ulos kodista."

"Vai siltä kannalta sinä asiaa katselet?" kivahti Bridget tätini, ja hänen kylmät, harmaat silmänsä leimahtivat. "Arvelin tähän taloon tullessani — sinun taloosi, kuten sanot — että tein sen hyvässä tarkoituksessa säästääkseni vaivojasi, kun olit sairas ja kykenemätön hoitamaan vaimon velvollisuuksia. Mutta jos minä oikaisen lastasi, kun hän on juonikas ja viekas ja pahanilkinen…"

"Oikaise omaa lastasi, Bridget O'Neill!" huudahti äitini, "ja anna minun pitää huoli omastani. Hän on kaikkeni, mitä minulla on maailmassa, enkä minä enää kauan saa häntä pitää. Sinä tiedät varsin hyvin, mitä hän on minulle maksanut, ja ettei avioliittoni ole ollut kovinkaan onnellinen, mutta sen sijasta, että auttaisit minua hänen isäänsä vastaan…"

"Älä puhu enää mitään", ehätti Bridget tätini, "emme salli, että taas joudut kiihtymyksestä sairaaksi ja että tuo pahantapainen lapsi aiheuttaa sinulle toisen verensyöksyn."

"Bridget O'Neill", huusi äitini, nousten ylös tuolistaan. "Sinä olet kovasydäminen, pahanluontoinen nainen. Sinä tiedät yhtä hyvin kuin minäkin, ettei Mary ole minua sairaaksi tehnyt, vaan sinä — sinä, joka soimasit minua lapseni takia, kunnes sydämeni raadeltui veriin. Seitsemän vuotta sinä olet tätä tehnyt, ja nyt sinä rupeat selkäni takana minun kanssani neuvottelematta määräämään lapseni kohtaloa. Eikö äidillä ole mitään oikeuksia omaan lapseensa — jota hän on rakastanut, lapseen, jonka puolesta hän on kärsinyt ja elänyt, — koska muut ihmiset, jotka eivät hänestä vähääkään välitä, saavat riistää hänet äidiltä ja lähettää hänet vieraalle maalle, josta hän kenties ei koskaan palaa. Mutta sitä et saa tehdä! Et saa! Sillä niin kauan kuin ruumiissani on hengen kipunaakaan, et saa sitä tehdä, ja jos sinä vain yrität…"

Hurjan kiihtymyksensä vallassa äitini kohotti toisen vapisevan kätensä Bridget tätini kasvojen kohdalle ja kouristi toisella yhä minua vyötäisiltä, kun hän äkkiä lakkasi puhumasta pelon katse silmissään. Hän oli kuullut raskaita askeleita portaista. Isäni oli tulossa. Hän astui huoneeseen uurteinen otsa tavallista syvemmissä rypyissä ja sanoi:

Äitini vaipui sanatonna takaisin tuoliinsa, ja Bridget tätini pyyhkien silmiään mustaan esiliinaansa — hän itki ainoastaan isäni läsnäollessa — otti asiata selittääkseen.

"Kuulostaa siltä, että olen kovasydäminen ja pahaluontoinen nainen, ja vaikka olen puuhaillut aamupuhteesta iltamyöhään ja ollut seitsemän vuotta palvelijana, ei minulla näy olevan muuta virkaa tässä talossa kuin ajaa sisareni lapsi pois täällä. Kuulostaa vielä siltäkin ettei meillä — ei kummallakaan — ole mitään tekemistä tämän tytön kanssa — koskapa hänen äitinsä on ainoa henkilö, jolla on minkäänlaisia oikeuksia lapseen, ja jos vain yritämme…"

Suuttuneena ja kärsimättömänä isäni ei voinut kuunnella enempää, vaan huudahti kovalla äänellään:

"Mistä alkaen on isä menettänyt määräämisvaltansa omaan tyttäreensä? Hänen kai on pidettävä huoli hänestä, vai mitä? Jos tytär jotain kaipaa, on hänen käännyttävä isänsä puoleen apua saadakseen, vai mitä? Sellainen on laki. Ja se on aina ollut koko avarassa maailmassa. Mitäs sitten kaikki tämä äläkkä tietää?"

"Sinä aioit sanoa jotain mieletöntä ja typerää. Ihminen voi omallaan tehdä mitä hän vain tahtoo, vai mitä? Jos tämä tyttö on lapseni ja minä määrään hänen menemään jonnekin, on hänen tietenkin mentävä." Ja näin sanoen isäni iski paksun nyrkkinsä jymähtäen pöytään.

Tämä oli ensimäinen kerta, jolloin hän vaati isän oikeuksia minun suhteeni, ja siksipä kenties äitikin alistuvana sanoi:

"Hyvä on, ystäväni. Sinä tiedät parhaiten, mikä Marylle on parasta, ja jos sinä niin sanot — sinä ja Bridget ja — isä Dan…"

"Minä sanon, ja sillä hyvä. Ala siis ryhtyä valmistuksiin ja tyydy tähän luostarituumaan muitta mutkitta. Ja pane mieleesi, että vastaisuudessa tahdon rauhan moisilta jupakoilta pikkuasiain tähden, minulla on paljon tärkeämpiä asioita mietittävänä."

Äitini oli masentunut. Hänen huulensa liikahtivat uudelleen, mutta ääneen hän ei virkkanut mitään, ja isäni pyörähti ympäri kantapäillään ja läksi huoneesta niin kiihtyneenä, että lattiapalkit notkuivat hänen raskaista askelistaan. Samassa Bridget tätikin luiskahti ulos kilistellen mennessään avainkimppuansa.

He olivat tuskin kadonneet näkyvistä, kun äitini sai pitkällisen yskäkohtauksen, ja kun se oli lopussa, makasi hän vuoteessaan uupuneena, kalpeat kasvot ja väsyneet silmät ylöspäin kääntyneinä. Silloin minä lankesin äitini kaulaan, ja isä Dan, jonka posket olivat kosteat kyynelistä, taputteli hänen raukeana riippuvaa kättänsä.

Äiti rakas! Mitä suurimmalla hellyydellä olen häntä alati muistellut, mutta nyt, kun voin käsittää mitä hän on mahtanut kärsiä, pysyy hän muistossani rakkaimpana juuri sellaisena kuin hän oli sinä päivänä — suloinen, kaunis, arka enkelini —, jolloin hän hetkeksi asettui vastarintaan, ei vain Bridget tätiäni, vaan myös kaikkien aikojen julmuutta vastaan, poljetan äitiytensä jumalaisen oikeuden puolesta.

Äitini alistui täydellisesti. Jo vuorokauden kuluttua hän oli täydessä vaatteiden valmistamistouhussa Rooman-matkaani varten. Vanha, värillinen mallikirja sukelsi jälleen esiin, pukutarpeita tilattiin ja ompelijatyttö haettiin kylästä, mutta kaikkein suurellisinta oli mielestäni, että Blackwaterista lähetettiin noutamaan pieni oravannahkainen kauluri, suuri oravannahkainen puuhka ja päänmukainen oravannahkainen lakki, jonka sivussa upeili sulka.

Lapsen sydän on kuin vuolas puro, ja loukkaisin totuutta, jos sanoisin, että tunsin suurtakaan surua näiden ahkerien valmistuspuuhien aikana. Päinvastoin olin, poloinen hupakko, aika ylpeä, kun olin ikäänkuin paljoa ylempänä kaunista Betsyä ja Nessy MacLeodia ja saatoin kohdella heitä alentuvalla ystävällisyydellä.

Isä Dan, joka kävi meillä useammin kuin koskaan ennen, yllytti tietämättään tätä tunnetta minussa, hän kun alati, milloin vain olimme kahden, kehoitti minua olemaan kiltti kaikille ja varsinkin äidilleni.

"Pikku tyttöseni olisi niin pahoillaan, jos tuottaisi äidilleen mielipahaa, eikö niin?" oli hänen tapana kuiskailla, ja kun minä vastasin, että olisin niin kauhean pahoillani, hän jatkoi:

"Niinpä siis ollaan uljas pikku nainen. Hänen täytyy olla reippaana.
Hän ei saa surra lähtöään eikä itkeä, kun erohetki on käsissä."

Minä sanoin "kyllä" ja "niin" vastaukseksi kaikkeen tähän ja tunsin suurta luottamusta itseeni, mutta olen varma siitä, että parastamme tarkottava isä Dan antoi samoja neuvoja äidillekin, sillä muistan kuinka uskottelimme toisillemme olevamme hyvällä päällä, kuinka yhdessä nauroimme, juttelimme ja lauloimme, vaikka en luule silloin epäilleeni, että oma osani tässä leikissä oli helpompi kuin hänen.

Viimein se kumminkin minulle selvisi, kun keskellä yötä, vähän ennen lähtöäni, heräsin äitini kovaan yskimiseen ja kuulin hänen sanovan itsekseen syvään läähättäen:

Kaikki sujui kuitenkin hyvin lähtöpäivään asti. Kaksi höyrylaivaa kulki päivittäin Liverpooliinpa oli päätetty, että minä lähtisin ensimäisessä. Jo päivän ensi koitteessa minä hypähdin ylös vuoteeltani odottamatta herättämistä. Ihastukseni oli niin suuri, että rupesin yöpaidassani tanssimaan ympäri huonetta muistamatta isääni, joka aina nousi aamuhämärissä ja söi aamiaista alapuolella olevassa huoneessa.

Äitini ja minä söimme aamiaista vuoteessa, ja sitten seurasi kova touhu. Minun osani siinä oli pukeutua uusiin vaatteisiini ja sitten kaikki päällysvaatteet ylläni pyörähdellä varpaillani peilin edessä, hymyillen kuvalleni. Sillä välin äiti neuvoi minua kirjoittamaan hänelle niin usein kuin luostarista sallittaisiin sekä kirjoitti polvillaan rukoustuolissaan, jota hän käytti kirjoituspöytänä, osoitteen kirjeitäni varten.

Silloin huomasin, että päällekirjoituksen ensimäinen rivi "Rouva Isabel O'Neill" oli kyynelten tahrima, joita oli tipahdellut hänen silmistään, ja kurkkuani alkoi kouristaa. Mutta muistin, mitä isä Dan oli neuvonut minua tekemään, ja sanoin:

Tuokion kuluttua kuulimme vaunujen pyöräin ratisevan ikkunain alla, ja sitten isä Dan astui sisään valkea, kudottu vaippa hartioillaan, kantaen kädessään hullunkurista laukkua, jossa hän tavallisesti kuljetti hautajaiskauhtanaansa, ja ilmoitti, että kaikki oli valmista.

Näin äidin kääntyvän poispäin ja ottavan taskustaan nenäliinansa, ja minä rupesin itsekin vetistelemään, mutta isä Dan antoi minulle kynnyksellä seisoessaan merkin, ja minä nielaisin kyyneleeni ja huudahdin:

Ovesta ulos lentäessäni kuulin äitini äännähtävän "Mary" hyvin oudolla äänellä, ja minä käännähdin katsomaan häntä — voin vieläkin nähdä hänet .- kauniit, kalvakat kasvot tuskan murtamina ja käsivarret minua kohti kurotettuina.

Silloin minä karkasin takaisin hänen luokseen, ja hän sieppasi minut syliinsä huudahtaen: "Mary rakas! Mary rakkaani!" ja saatoin tuntea hänen sydämensä tykkivän hänen pukunsa lävitse ja kuulla hänen kurkkunsa käheän korinan, ja silloin meidän poloisten teeskennelty uljuus kerrassaan kukistui.

Samassa isäni kuului alhaalta huutavan, että myöhästytään laivalta, ja niinpä äitini kuivasi meidän kummankin silmät ja päästi minut menemään.

Isä Dan oli jo kadonnut, kun tulin portaille, mutta nähdessäni Nessy MacLeodin ja kauniin Betsyn seisovan portaitten alapäässä, minä äkkiä saavutin mielenmalttini ja purjehtien alas portaita kaikessa komeudessani, astuin heidän sivuitseen ylpeän äänettömänä pieni linnunpääni pystyssä.

Aikomukseni oli menetellä samoin Bridget tädin suhteen, joka huivi hartioillaan seisoi avoimessa ovessa, mutta hän tarttui kiinni minuun sanoen:

"Koska sinä olet ollut tyly äidille ja julma minulle ja kosket välitä kestään muusta kuin kauniista Betsystä. Ja minä aion kertoa luostarissa, että teet äidin sairaaksi, ja sinä olet niin häijy kuin… kuin häijyt vaimot Raamatussa!"

"Herrajesta!" päivitteli Bridget täti ja yritti nauraa, mutta minä saatoin nähdä, että hänen kasvonsa kävivät kalpeiksi kuin valkeaksi kalkittu seinä. Se ei minua vähääkään huolettanut, mutta vaunujen luo tullessani sanoi isä Dan, joka jo istui niissä:

"Pikku Maryni ei tahdo jättää kotia tuolla tapaa suutelematta tätiään ja sanomatta hyvästiä serkuilleen."

Niinpä minä palasin takaisin ja pudistin kättä Nessy MacLeodin ja kauniin Betsyn kanssa ja kurotin pienet kasvoni Bridget tätini suudeltaviksi.

"Nyt olet kiltti", sanoi hän suudeltuaan minua, mutta luin läksin menemään, kuuli valpas pikku korvani sanat:

Tällä välin oli isäni, jonka raudanharmailla hiuksilla aamusumu välkkyi kuin kaste, astellut pitkin hiekkakäytävää, ja kärsimättömänä väittäen hevosia palelevan, hän muitta mutkitta lennätti minut vaunuihin ja paiskasi oven kiinni jälkeeni.

Mutta tuskin olivat vaunut lähteneet liikkeelle, kun isä Dan, joka vilkutteli pieniä silmiään ja oli niistävinään nenäänsä värilliseen nenäliinaansa, sanoi: "Katso!" ja viittasi äitini ikkunaan.

Siinä hän seisoi, viittoen minulle ja heittäen lentosuudelmia avoimesta ikkunasta, kunnes vaunut pyörähtivät muutamain puiden taa ja hän katosi näkyvistäni.

Mitä äitini huoneessa tapahtui sen jälkeen kun hänen ikkunansa suljettiin, en tiedä, mutta muistan hyvin, että itse ryömin vaunujen nurkkaan ja unohdin kaiken kunnian ja suuruuden, jota Roomaan lähtö merkitsi minulle.

Kun olimme päässeet puolimatkaan ajotietä, hyökkäsi eräs poika koiran kanssa kastanjapuiden takaa ja alkoi juosta kilpaa vaunujen kanssa. Se oli Martin, ja vaikka hänen oikea käsivartensa oli siteessä, ponnistautui hän vaunujen astuimelle ja piteli kiinni vasemmalla kädellään avoimesta vaunun ikkunasta, pistäen samassa päänsä sisään ja merkitsevin elein pyytäen minua ottamaan hänen hampaistaan varressaan riippuvaa, suurta, punaista omenaa. Minä otin sen, ja sitten hän hypähti maahan sanaakaan virkkamatta. Muistaessani nyt hänen vääntyneitä kasvojaan ja vetistyneitä silmiään, pyrkii minua naurattamaan. Mutta silloin katsahtaessani taakseni ja nähdessäni pienen, yksikätisen olennon seisovan tiellä suuri tattihattu päässään William Rufuksen vieressä, ei minua lainkaan naurattanut.

Tulimme Blackwateriin hyvissä ajoin ennen laivan lähtöä, ja kun laivan pillit olivat lakanneet viheltämästä ja olimme merellä, huomasin, että istuimme laivan toisessa yksityishytissä yläkannella. Isä Dan kertoi minulle, että toinen hytti oli nuoren lordi Raan ja hänen holhoojansa hallussa ja että he olivat menossa yhdessä Oxfordiin. Mutta se ei sillä hetkellä minua vähääkään huvittanut.

Kun minulla nyt oli aikaa miettiä viimeisiä tapahtumia, alkoi kauhistuttava totuus valjeta minulle, ja kun isä Dan, joka oli hyvin kiihtynyt, meni ylhäisille matkatovereillemme lausumaan alamaisimmat tervehdyksensä, kyyristyin minä kokonaan hytin ovenpuoleiseen nurkkaan ja toistin itselleni, että minut oikeastaan olikin ajettu pois isäni talosta, enkä koskaan enää saisi nähdä Martinia enkä äitiäni.

Äkkiä huomasin hyttini pimenevän siitä, että joku seisoi ovella. Se oli pitkä poika tai oikeammin mies, ja tiesin paikalla kuka hän oli. Hän oli nuori lordi Raa. Ja hän oli mielestäni niin kaunis ja hienosti vaatetettu seisoessaan siinä minua hymyillen silmäilemässä. Hetken kuluttua hän astui hyttiin ja kävi istumaan vastapäätä minua sanoen:

Minä en vastannut mitään. Tarkemmin häntä silmäiltyäni arvelin, ettei hän sentään ollutkaan niin kaunis, hänellä kun oli kaksi suurta etuhammasta kuten kauniilla Betsyllä.

"Etkös sinä olekin se tyttö, jonka oikeastaan olisi pitänyt olla poika ja päästä minun tilalleni?"

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen äänensä muistutti mielestäni
Nessy MacLeodin ääntä — se oli kimeä, kova ja narskuva.

En vieläkään virkkanut mitään. Hänen silmänsä olivat mielestäni kuten
Bridget tädin — kylmät, harmaat, läpitunkevat.

"Niin hiljaisen alistuvainen! Ihanhan sitä ollaan jo kuin pikku nunna! Ja riivatun kaunis nunna hän onkin, se on myönnettävä."

"Mistä olet saanut nuo suuret enkelinsilmät? Ne on varmaankin varastettu joltain Madonnalta, on tottakin."

Mutta minä olin jo selvillä siitä, ettei hänen kanssaan kannattanut puhua, niinpä minä käänsin pois pääni ja rupesin tähystämään merta, kun kuulin hänen sanovan:

Silloin hän naurahti ja nousten istualtaan kumartui minun ylitseni suudellakseen minua, jolloin minä kiskaisin toisen käteni puuhkasta ja puristaen sen lujasti nyrkkiin löin häntä kasvoihin.

"Katsopas vain kiukkupussia!" harmitteli hän. "Kuka olisi uskonut! Nunnan kasvot ja pirun mieli! Mutta tämä sinun pitää vielä sovittaa, neitiseni."

Hän läksi tiehensä, enkä nähnyt häntä sen koommin, ennenkuin laiva laski Liverpoolin lastauslaituriin. Silloin matkustajain puuhatessa tavarainsa kanssa, hän palasi takaisin isä Danin ja pitkän, vaalean herrasmiehen seurassa, joka oli hänen holhoojansa, ja sanoi:

"Kas niin, annetaanko minulle suukkonen sovitukseksi vai kannammeko kaunaa toisillemme kaiken elinaikamme?"

"Pikku Maryni ei voisi kantaa kaunaa ketään kohtaan", sanoi isä Dan.
"Hän antaa lordin suudella itseään sovinnon merkiksi."

Niinpä tein samoin nuorelle lordi Raalle kuin Bridget tädilleni — kurotin ylös kasvoni ja hän suuteli minua.

Pieni, yksinkertainen, jokapäiväinen tapahtuma tämä vain oli, mutta se oli sittenkin alku elämäni onnettomimpaan askeleeseen, ja kun sitä ajattelen, en voi olla ihmettelemättä, että Hän, joka laskee kukkaset kedolla ja pitää huolta taivaan linnuista, ei pienimmälläkään merkillä varoita lapsiaan estääkseen heidän jalkaansa horjumasta.

Matkastamme Roomaan ei muistiini ole jäänyt paljon muuta kuin että nukuimme erilaisissa vuoteissa eri kaupungeissa, että junat kiitivät läpi tunnelien ja hiljensivät vauhtiaan lasikattoisille rautatieasemille tullessaan, että loppumaton ihmistulva liikkui edestakaisin omituisessa sekasorrossa, ja lisäksi, että tunsin itseni hyvin avuttomaksi ja pelkäsin eksyväni isä Danista, jonka vuoksi pysyttelin hyvin lähellä häntä.

Neljännen päivän iltapuolella kotoalähdöstämme juna kulki aavan, aaltomaisesti töyryisen tasangon poikki, joka oli melkein puuton ja näytti liikkuvasta junasta katsottuna vihreältä mereltä, jonka laineilla kelluu vesiruohoa. Isä Dan luki paraikaa rukouskirjastaan seuraavan päivän tekstiä, koska ei tietänyt mitään muutakaan ajankuluksi, kun aurinko samassa laski taivaanrannan taa suurena, punaisena loimuna, ja sitten äkisti tämän valoloiston keskeltä näyttäytyi iso, pyöreä, musta pallo, joka muistutti ankkurissa olevaa ilmapalloa.

Minä huomautin tästä isä Danille, ja samassa hän joutui aivan erikoisen innostuksen valtaan.

"Ei pidä tuskailla, lapseni", huudahti hän ilonkyynelten noustessa hänen silmiinsä. "Tiedätkö mikä se on? Se on Pyhän Pietarin kirkko! Rooma, lapseni, Rooma!"

Kello yhdeksän seutuvilla me saavuimme määräpaikkaamme, ja keskellä suurta sekasortoa minä astelin isä Danin vieressä pidellen kiinni hänen suuresta taskustaan, hänen kantaessaan omaa laukkuansa ja minun koriani, kunnes olimme taivaltaneet läpi pitkän asemasillan tungoksen ja tulleet aseman ulkopuolelle ajurein luo.

Silloin isä Dan pyyhki otsaansa kirjavalla nenäliinallaan, ja minä kyyristyin hänen viereensä istumaan. Ajuri läimähytti pitkää ruoskaansa huutaen jalkamiehiä väistymään ajaessamme eteenpäin kivikaduilla, jotka näyttivät olevan täynnä kuvapatsaita ja suihkulähteitä, ja kaikkea valaisi suuri, valkea valo, joka ei ollut kuunvaloa, vaikkakin muistutti sitä.

Mutta viimein pysähdyimme erään suuren talon pienen portin eteen. Talon vieressä oli kirkko ja se tuntui olevan rakennettu korkealle penkereelle, josta saattoi nähdä yli koko kaupungin, sillä minä näin monta samanlaista kuin Pyhän Pietarin kirkko alapuolellamme.

Ovessa oleva rautaristikko työnnettiin syrjään, ja sitten avasi oven mustapukuinen nainen, jonka otsalla oli musta side ja jonka olkapäillä molemmin puolin kasvoja riippui valkea liina. Hän pyysi meitä astumaan sisään, ja tehtyämme sen hän kuljetti meitä pitkää käytävää myöten lämpimään huoneeseen, missä suuressa punaisessa nojatuolissa istui eräs nainen samanlaisessa, vaikka hiukan hienommasta vaatteesta tehdyssä puvussa.

Isä Dan, joka kumarsi syvään tälle naiselle, sanoi häntä arvoisaksi äidiksi, ja hän vastasi oudolla englanninkielellä, jonka jäljestäpäin sain kuulla olevan vierasta murtamista.

Muistan, että hän oli mielestäni hyvin kaunis, melkeinpä yhtä kaunis kuin äitini, ja kun isä Dan käski minun suudella hänen kättänsä, tein sen, ja sitten hän asetti minut istumaan tuolille ja alkoi katsella minua.

"Kuinka vanha hän on?" kysyi hän, ja isä Dan vastasi, että hän luuli minun täyttävän kahdeksan vuotta tässä kuussa, mikä olikin totta, nyt kun oltiin lokakuussa.

"Pienipä hän on ikäisekseen", huomautti nainen, ja silloin isä Dan virkkoi äiti raukasta jotain, jota en voi muistaa.

Tämän jälkeen he juttelivat muista asioista, ja minä katselin seinillä riippuvia tauluja — jotka kuvasivat pyhimyksiä ja paaveja sekä Jeesusta aukaistu sydän rinnassaan.

"Lapsi mahtaa olla nälissään", sanoi nainen. "Hänen täytyy saada jotain syödäkseen, ennenkuin käy levolle muut lapset ovat jo nukkumassa."

Sitten hän soitti käsikelloa, ja kun nainen, joka oli avannut oven, näyttäytyi, sanoi hän:

Parin minuutin kuluttua sisar Angela tuli huoneeseen. Hän oli aivan nuori, melkeinpä kasvava tyttö, ja hänen kasvonsa olivat niin suloiset ja surumieliset, että rupesin heti häntä rakastamaan.

"Tämä on pieni Mary O'Neill. Vie hänet ruokahuoneeseen ja anna hänelle mitä hän vain haluaa, äläkä jätä häntä, ennenkuin hän on rauhallinen ja tyytyväinen."

"Hyvä on, äiti", vastasi sisar Angela ja tarttuen käteeni hän kuiskasi: "Tule, Mary, näytät kovin väsyneeltä."

Minä nousin seuratakseni häntä, mutta samassa nousi isä Dankin, ja minä kuulin hänen sanovan, että hänen oli viipymättä etsittävä jokin yömaja, sillä hänen piispansa oli luvannut hänen oleskella Roomassa vain yhden päivän, ja hänen oli siis jo huomispäivänä aamujunassa palattava kotiin.

Tämä kohtasi minua kuin salamanisku. Mitä todella lienenkään matkastani kuvitellut, en tiedä, mutta varmasti en ollut kertaakaan ajatellut jääväni yksin Roomaan.

Pikku sydämeni vavahti, ja päästäen irti sisaren käden, astuin isä
Danin luo ja tartuin hänen käteensä.

Luulenpa, että kiltti isä Dan oli vielä onnettomampi kuin minä, sillä muistan hänen mielenliikutuksesta hätääntyneellä, sortuneella äänellään änkyttävän jotain, että arvoisa äiti pitää hyvää huolta minusta ja että hän varmasti palaa takaisin jouluna viedäkseen minut kotiin isäni juhlallisen lupauksen mukaisesti.

Sitten minä yhä hiljaa nyyhkyttäen läksin sisar Angelan taluttamana ruokahuoneeseen, joka oli iso, kaikuva sali. Lukupulpetin eteen, jonka yläpuolella seinällä riippui toinen vielä suurempi Pyhän Sydämen kuva, oli asetettu rivittäin yksinkertaisia honkapöytiä ja -penkkejä. Vain yksi kaasuliekki oli jätetty palamaan, ja sen alle minä istuuduin illallistani syömään. Juotuani kupillisen lihalientä en enää ollut niin allapäin.

Sitten sisar Angela sytytti lampun ja talutti minut kiviportaita ylös makuuhuoneeseen, joka oli samanlainen kuin ruokahuonekin, vaikkei niin hiljainen, sillä se oli täynnä vuoteita, ja nukkuvain tyttöjen hengitys sai aikaan äänen, joka muistutti kellosepän puotia kylässämme…

Minun vuoteeni oli oven lähellä, ja riisuttuaan minut ja käärittyään peitteen ympärilleni, sisar Angela alensi äänensä hyvin matalaksi ja kehoitti minua olemaan aivan rauhallinen ja kiltti pikku tyttö, Jesuslapsen rakas lapsi; ja silloin en voinut olla vetämättä käsivarsiani peitteen alta ja kietomatta niitä hänen pyöreälle kaulalleen ja vetämättä hänen päätänsä tyynylleni ja suutelematta häntä.

Sisar Angela otti sitten lampun ja meni makuuhuoneen peräpuolelle, josta pieni neliönmuotoinen osa oli erotettu häntä varten, ja näin hänen siellä valmistautuvan levolle, irroittavan valkeat siteet poskiltaan ja mustan siteen otsaltaan sekä päästävän pitkät, vaaleat hiuksensa valloilleen kauniisti aaltoilemaan kasvojensa ympäri. Ja hän oli mielestäni niin suloisen ja kodikkaan näköinen.

Mutta voi, minä tunsin itseni niin yksinäiseksi! Sen jälkeen en ole milloinkaan eläessäni — en syvimpinä tuskanhetkinänikään — tuntenut itseäni niin avuttomaksi ja turvattomaksi. Kun sisar oli käynyt levolle ja makuuhuoneessa oli kaikki hiljaista eikä muuta kuulunut kuin nukkuvien tyttöjen tasaista hengitystä, — jotka kaikki olivat minulle ventovieraita, — valtasi minut niin painostava yksinäisyyden tunne, että kätkin pääni sänkyvaatteisiin, kuten jo pienenä ollessani oli ollut tapani isäni tullessa äitini huoneeseen.

Koetan ajatella isääni ilman katkeruutta, mutta en vielä tälläkään hetkellä saata käsittää, kuinka hänellä oli sydäntä työntää minut pois kotoa näin kevyesti. Tahtoiko hän vain saada rauhaa liiketoimiansa varten, näkemättä mahdolliseksi toteuttaa sitä muulla tavalla kuin poistamalla Bridget tätini kateuden aiheen? Vai kantoiko hän yhä vielä kaunaa kohtalolle siitä, että se oli tehnyt minut tytöksi, ja siitä syystä tahtoi vapautua minua näkemästä.

En tiedä. En osaa sanoa. Mutta kummassakin tapauksessa koetan turhaan ymmärtää, kuinka hän saattoi ajatella olevansa oikeutettu, vaikkei hän vähääkään minusta huolinut, riistämään minut erilleen äidistäni, joka minua rakasti ja oli niin kalliisti saanut maksaa hengestäni.

Puoli seitsemän aikaan aamusella heräsin aamukellon kovaan soittoon, ja kun olin havahtunut syvästä lapsenunestani sen verran, että saatoin katsella ympärilleni, näin keski-ikäisen, ankarannäköisen nunnan lukevan rukousta ja kaikkien makuuhuoneessa olevain tyttöjen olevan polvistuneina vuoteillaan sanellen vastauksia.

Parin minuutin kuluttua, kun tytöt jutellen ja nauraen pukeutuivat, tuli muuan iso tyttö luokseni sanoen:

"Minä olen Mildred Bankes, ja sisar Angela sanoo, että minun on pidettävä huolta sinusta tänään."

Hän oli viidentoista vuoden seutuvissa, ja hänen pitkät, rumanlaiset kasvonsa muistuttivat mielestäni erästä isäni hevosta, jota kylän poikien oli tapana kiusotella, mutta hänen hymynsä oli niin herttainen, että minä heti mielistyin häneen.

Hän auttoi minua pukeutumaan ruskeaan samettihameeseeni, mutta ilmoitti samassa, että hänen ensi työnsä oli viedä minut maallikkosisarten luo, joiden tehtävänä oli valmistaa tytöille mustat luostaripuvut.

Oli vielä niin varhaista, että pimeätä huonetta valaisivat vain ikkunoista tunkeutuvat heikot valoviirut, mutta sentään näin, että minun ikäisiäni lapsia oli vain noin seitsemän tai kahdeksan; muut tytöt olivat monta vuotta vanhemmat, ja Mildred selitteli minulle, että Jesuslapsen luokkaan kuuluvia tyttöjä oli niin vähän, että heidät oli pantu nukkumaan Pyhän Sydämen tyttöjen kanssa.

Neljännestunnin kuluttua jokainen oli peseytynyt ja pukeutunut, ja sitten, sisar Angelan annettua merkin, tytöt riensivät ilakoiden ja nauraen ruokasaliin. Se oli suuri halli, jonka perällä oli koroke ja seinällä toinen kuva terävien okaitten raatelemasta Pyhästä Sydämestä.

Siellä olivat jo odottamassa arvoisa äiti sekä luostarin muut nunnat, kaikki kalpeakasvoisia ja raskaskatseisia naisia rukousnauhat kaulassaan, ja hän luki pitkän rukouksen, johon oppilaat (niitä oli kaikkiaan seitsemän- tai kahdeksankymmentä) sanelivat vastauksia, ja sitten seurasi viiden minuutin äänettömyys, joka oli aiottu itsetutkistelemista varten, vaikka huomasin muutamain isojen tyttöjen kuiskailevan keskenään päät alaspäin painettuina.

Kuunneltuamme vielä kirkossa messun läksimme kiireesti takaisin ruokailuhuoneeseen, joka sillaikaa oli lämmennyt aamiaisestamme nousevasta höyrystä ja joka surisi iloisista äänistä kuten kiehuva vesi paistinpannussa.

Minä olin niin kiintynyt katsomaan kaikkea, että unohdin syömisenkin, kunnes Mildred nyhjäten muistutti minua siitä, mutta kun lusikka jo oli puolitiessä suuhuni, laskin sen kiireesti taas alas.

Yksi suurista tytöistä oli käsikellon kilistessä astunut lukupulpetille ja alkanut lukea kirjaa, jonka jäljestäpäin sain tietää olevan "Kristuksen seuraamisesta". Hän oli noin kuudentoista korvissa ja hänen kasvonsa olivat niin elävät, etten voinut kääntää silmiäni niistä.

Hänen hipiänsä oli vaalea ja hänen tukkansa kastanjanruskea, mutta hänen silmänsä olivat niin tummat ja terävät, että hän näytti katseellaan läpäisevän kaikki, milloin vain nosti päänsä kirjasta, jonka hän useasti tekikin.

"Alma Lier", kuiskasi Mildred takaisin, ja kun aamiainen oli syöty ja me aloimme hajaantua tunneillemme, kertoi hän minulle yhtä ja toista hänestä.

Alma oli amerikkalainen. Hänen isänsä oli hyvin rikas ja hänen kotinsa oli New Yorkissa. Mutta hänen äitinsä asui Pariisissa, vaikka hän nykyisin oli Roomassa, ja välistä hän tuli vaunuilleen noutamaan tytärtään ajelulle.

Alma oli sitäpaitsi koulun lahjakkain oppilas, ja lukukauden lopussa, kun vanhemmat ja ystävät tulivat luostariin ja joku kardinaaleista jakeli palkintoja, sattui toisinaan, että Alma sai niin paljon kirjoja kotiin vietäväksi, että hän tuskin saattoi pidellä niitä käsissään korokkeelta alas astuessaan.

Kuuntelin kaikkea tätä ihailevalla kunnioituksella, ja Alma oli mielestäni perin ihmeellinen ja jumaloitava olento. Nyt kun sitä muistelen kaikkein näiden vuosieni katkerain kokemusten jälkeen, en tiedä nauraako vai itkeäkö ajatellessani, että ensimäinen vaikutelmani hänestä oli tällainen.

Minut pantiin nuorimpain luokkaan, ja sisar Angela oli opettajani. Hän oli niin lempeä minulle että hänen kiitoksensa vaikutti kuin suudelma ja hänen moitteensa kuin hyväily; mutta siitä huolimatta en voinut ajatella muuta kuin Almaa, ja puolipäivän aikaan, kun ruokakello soi ja Mildred tuli noutamaan minut ruokailusaliin, odotin jännitetyin mielin, lukisiko jälleen sama tyttö meille.

Hän luki, mutta tällä kertaa vieraalla kielellä, ranskankielellä, ilmoitti Mildred — pyhän Margaret Mary Alocoquen kirjeitä — ja ihailuni Almaa kohtaan kasvoi kymmenkertaiseksi. Ihmettelin mielessäni, joutuisinko milloinkaan tutustumaan häneen.

Lapsen jumaloimiselle ei mikään vedä vertoja, ja elämäni, joka vielä edellisenä päivänä oli minusta ollut niin kylmä ja pimeä, muuttui nyt lämpimäksi ja valoisaksi.

Minä olin tyytymätön kaikkeen, mikä riisti minulta tilaisuuden kohdata Almaa — tyytymätön, kun minut vietiin maallikkosisarten luo, jotka ottivat mittaa minusta uutta mustaa pukuani varten, tyytymätön kello kolmen "rukousnauha-kävelyyn", jolloin nunnat veivät luokkansa ulos päivänpaisteeseen, ja ennen kaikkea harmitti minua vapaaehtoinen osanotto Pyhään Sakramenttiin luostarin kirkossa. Kirkko oli suuri ja loistava; keskeltä sen jakoi kahtia auki oleva pronssinen väliaidake, jota sanottiin cancelloksi — aidakkeen rajoittama perimäinen osa kirkkoa, kuiskasi Mildred, oli aiottu koulun asujamille, mutta ulkopuolinen osa oli seurakuntaa varten, joka sunnuntaisin tuli kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan.

Kello neljän aikana oli päivällinen, ja silloin Alma taas luki — tällä kertaa italiankielellä — pyhän Franciskus Salesilaisen kirjoituksia —, ja sitten seurasi minun sanomattomaksi ihastuksekseni pitkä väliaika. Kaikki tytöt ryntäsivät luostarin puutarhaan, joka vielä loisti iltapuoliauringon hohteessa, ja ilma kajahteli nauruista ja huudoista kuten merenranta tuulisena kesäaamuna.

Puutarha oli laaja, paljas pihamaa; sitä ympäröivät kahdelta puolelta luostarirakennukset ja muilta sivuilta sitä rajoittivat keltainen muuri ja tuuhealatvainen havupuukuja. Pihassa ei ollut mitään muuta viheriää kuin yksi ainoa vanha puu, joka muistutti minua Tommy toverista, se kun seisoi siinä ahavoituneen vanhan merimiehen tapaisena muhkuraisine, rentoine jäsenineen.

Suuri joukko tyttöjä hyöri laulaen ja tanssien tämän puun ympärillä, ja minä olin juuri silloin niin keveällä mielellä, että olisin halusta heihin liittynyt, mutta minä paloin ikävästä joutua ihailuni esineen läheisyyteen, ja niinpä minä silmäilin innokkaasti ympärilleni ja kysyin Mildrediltä, luuliko hän Alman olevan siellä mukana.

"Onpa tietenkin", vastasi Mildred, ja tuskin olivat sanat lausutut, kun Alma itse astui meitä kohti ihailevan tyttöjoukon ympäröimänä, joka riippui hänessä kiinni ja nauroi kaikelle, mitä hän sanoi.

Sydämeni alkoi jyskyttää, ja tietämättä mitä tein, jäin jäykkänä paikalleni seisomaan Mildredin astuessa parisen askelta minusta eteenpäin.

Silloin huomasin, että Almakin oli pysähtynyt ja että hänen suuret, tutkistelevat silmänsä tarkastivat minua. Hermostuneessa tilassani yritin hymyillä, mutta Alma vain tuijotti minuun edelleen, ja viimein hän virkkoi sellaisella äänellä kuin olisi vahingossa sattunut koskettamaan varpaallaan jotain hyvin pientä ja naurettavaa:

Sitten hän purskahti nauruun, johon toiset tytöt yhtyivät, ja mitellen minua halveksivin silmäyksin he kaikki nauraa hihittivät.

Tiesin mille he nauroivat — äitini ompelemille vaatteille, joista olin ollut niin ylpeä. Se poltti minua kuin kuuma rauta, mutta Alma ei tuntenut sääliä.

"Eiköhän se pikku nukke vain luule olevansa hyvinkin kaunis", sanoi hän. Ja sitten hän kulki ohitseni toiset tytöt mukanaan, ja mennessään he katsahtivat taaksensa yhä nauraen.

Sen jälkeen ei kukaan — ei Alma itsekään — ole tuottanut, minulle niin suurta tuskaa, mitä tunsin tällä hetkellä. Kurkkuani kuristi, kyyneleet kihosivat silmiini, pettymyksen, nöyryytyksen ja häpeän tunteet kuohuttivat mieltäni, ja minä seisoin siinä rutistaen pientä nenäliinaani kädessäni ja toivoen kuolevani.

Samassa oli Mildred vieressäni, ja laskien käsivartensa vyötäisilleni hän virkkoi:

"Älä huoli, Mary. Hän on sydämetön olento. Älä huoli olla missään tekemisissä hänen kanssaan."

Mutta kaikki päivänpaiste oli kadonnut sydämestäni ja minä itkin itkemistäni tuntikausia. Nyyhkytin yhä hiljaa ja katkerasti, kun kahdeksan seutuvilla luimme iltarukouksemme, ja minä näin vastapäätäni istuvan Alman kuiskailevan vierustovereilleni, ja sitten he molemmat katsahtivat suoraan minua kohti.

Ja kello yhdeksän, kun panimme maata, itkin rajummin kuin koskaan, niin että kun yökello oli soinut ja kynttilät olivat sammutetut, astui sisar Angela suruni syytä tietämättä vuoteeni ääreen ja ennen poistumistaan alakertaan omia opintojaan harjoittamaan kuiskasi:

Mutta tuskin olin jäänyt yksikseni tuskaisen ikäväni valtaan, kun tunsin jonkun koskettavan minua olkapäähän, ja katsahtaessani ylös näin yöpukuun verhotun tytön seisovan vieressäni. Se oli Alma ja hän sanoi:

"Niinkö!" sanoi hän aivan toisella äänellä, ja silloin älysin, että syystä tai toisesta olin kohonnut hänen silmissään.

Hetken kuluttua hän kävi istumaan vuoteelleni ja kyseli kaikenlaista kodistani — oliko se suuri ja hyvin vanha, oliko siinä suuret kiviportaat ja suuret avonaiset tulisijat, leveät parvekkeet ja kauniit, merelle vievät puistotiet.

Olin niin ylen onnellinen huomatessani merkitseväni jotain Alman silmissä, että vastasin "on", "on", ajattelematta sen tarkemmin hänen kysymyksiänsä, ja kyyneleeni olivat jo kuivuneet, kun hän sanoi:

"Tunnen erään, joka ennen on asunut kodissasi, ja aion kertoa hänelle kaikki sinusta."

"Ethän vain pannut pahaksi, että nauroin tänään puutarhassa. En tarkoittanut sillä mitään. Mutta jos joku tytöistä vielä nauraa sinulle, niin sano olevasi Alma Lierin ystävä, niin heti hän jättää sinut rauhaan."

Taisin tuskin uskoa korviani. Minulle oli äkkiä auennut uusi, suuri, loistava tulevaisuus ja olin hyvin onnellinen.

Silloin en tietänyt, että talo, josta Alma puhui, ei ollutkaan kotini, vaan Raa-linna. Silloin en tietänyt, että se henkilö, joka oli siellä asunut, oli hänen äitinsä, ja että tämä huolettoman ja upean nuoruutensa aikana oli ollut väleissä pahan lordi Raan kanssa, joka oli ruoskalla lyönyt isääni ja kironnut isoäidilleni.

En tietänyt mitään menneisyyden hämärään verhotuista tapauksista enkä siitä, mitä salaperäinen tulevaisuus oli tuova mukanaan. Sen vain tiesin, että Alma oli sanonut olevansa ystäväni ja luvannut ottaa minut hoivaansa. Ja ilomielin minä vaivuin uneen.

Alma piti sanansa, vaikkakin hänen suojeleva käytöksensä minua kohtaan ilmaantui tavalla, josta vain lapsen sydän saattoi täysin nauttia.

Hän nimitti minua Margaret Maryksi Pyhän Sydämen suojeluspyhimyksen mukaan, otti minut kanssaan kävelylle väliaikoina, ikäänkuin olisin ollut pieni lempivillakoira, ja mikä hauskinta kaikista — hän teki vuoteeni yhtymäpaikaksi, johon muutamat tytöt kokoontuivat iltamyöhällä kertomaan toisilleen juttuja, kun heidän luultiin jo olevan unen helmoissa.

Minä olin mielissäni näistä salaisista yhtymisistä, ja kun täysikuu Italian taivaan kirkkaasta syvyydestä kurkisti sisään ikkunasta yöpuvuissaan istuviin tyttöihin, jotka olivat ryhmittyneet vuoteelleni minun ympärilleni, tunsin itseni sangen tärkeäksi ja arvokkaaksi henkilöksi.

Alma tietenkin johti puhetta näissä kuiskaavissa kokouksissa. Toisinaan hän jutteli meille ajoretkistään Borghesen puutarhaan, missä hän näki kuninkaan ja kuningattaren, tai Campagnasta, missä hän oli nähnyt Rooman loistavimman aateliston, tahi Pinciosta, missä orkesteri soitti huvimajassa, rouvain ja neitosten istuessa vaunuissaan auringonpaisteessa ja sinitakkisten upseerien hymysuin tervehtiessä heitä.

Toisinaan hän kuvaili meille tulevaisuuttaan, jota hän ei suinkaan aikonut hiljaiselle elämälle ja hartaudelle pyhittää. Mustia pukuja hän ei milloinkaan enää pukisi ylleen, ja jos hän menisi naimisiin (mikä oli epävarmaa), ei hän miehekseen huolisi amerikkalaista, vaan ranskalaisen, sillä Ranskassa on "vanhoja sukuja" ja "ylimysverta". Kelpaisi nyt kyllä englantilainenkin, jos hän vain olisi ylähuoneen jäsen, jolloin hän, Alma, saisi olla mukana kaikissa kilpa-ajoissa ja kruunauksissa ja juoda teetä Carltonissa.

Ja toisinaan hän jutteli meille kertomuksia romaaneista, joita eräs hänen lahjomansa pesijätär toi hänelle luostariin — kertomuksia nuorista naisista ja heidän rakastajistaan, suudelmista ja hyväilyistä, jolloin suurempia tyttöjä, jotka jo hämärästi aavistivat vielä tutkimattomia sukupuolisalaisuuksia, nauratti ja pöyristytti, ja silloin Alman oli tapana sanoa:

Välistä tätä supattamista keskeytti Mildredin ääni makuuhuoneen perältä, kun hän nosti päänsä tyynyltä sanoen:

"Alma Lier, hävetä sinun pitäisi — kun pidät ilkeillä jutuillasi valveilla tuota lasta, jonka pitäisi nukkua."

"Halloo, Mildred äiti, sinäkö se olet?" oli Alman tapana vastata, ja silloin tytöt nauroivat ja Mildredin arveltiin aika tavalla nolostuvan.

Eräänä iltana kuultiin sisar Angelan askeleet portailla, ja silloin tytöt kiireesti hajaantuivat vuoteisiinsa, missä he ikänsä ja sukupuolensa ketterää vaistoa noudattaen olivat lepäävinään raskaassa unessa, kun sisar astui huoneeseen. Mutta sisar Angela ei antanut petkuttaa itseään, vaan kulkien vuoteitten ohi, hän sanoi vihastuneena:

"Alma Lier, jos tämä tapahtuu vielä kerran, niin käännyn arvoisan äidin puoleen ja kerron hänelle kaikki metkusi."

Vaikka olin pieni, huomasin, että Alman ja sisar Angelan välillä oli olemassa salaista kaunaa, joka ennen pitkää oli puhkeava ilmivihollisuudeksi, mutta minä puolestani, yhä ylpeänä Alman suosiosta, olin täydelleen onnellinen ja tunsin pistosta sydämessäni vain silloin kun Mildredin paheksuva katse minua seurasi.

Näin vierivät viikot eteenpäin, kunnes oltiin lähellä joulua, ja tytöt, joiden oli lupa lähteä kotiin ennen pyhiä, alkoivat laskea päiviä. Niin minäkin, ja milloin joku puhui veljestään, ajattelin minä Martin Conradia, vaikka hänen uskollinen pikku muotonsa häipyi yhä enemmän muististani, ja milloin joku mainitsi vanhempiaan, ajattelin äitiäni, jota kohtaan rakkauteni oli yhtä vahva kuin ennen.

Mutta viikkoa ennen poislähtöaikaa haetutti arvoisa äiti minut tykönsä, ja raskain mielin astuin hänen huoneeseensa tietäen jo ennakolta, mitä oli tulossa.

"Tällä kertaa et pääse kotiin lupa-ajaksi, lapseni. Sinun on oltava täällä, ja sisar Angela jää pitämään huolta sinusta."

Hän oli saanut kirjeen isä Danilta, missä sanottiin että äiti oli yhä sairas, ja senvuoksi ynnä muittenkin seikkain takia arveltiin parhaimmaksi etten palaisi kotiin jouluksi.

Minullekin oli isä Dan kirjoittanut kirjeen, joka alkoi sanoilla "Rakas tyttäreni Jeesuksessa" ja päättyi "Sinun Kristuksessa". Siinä sanottiin, ettei hän ollut voinut parhaimmallakaan tahdolla pitää lupaustansa; isäni oli paljon poissa kotoa nykyisin, ja Bridget tätini oli entistä sisukkaampi, niin että minulla luultavasti olisi hauskempi luostarissa.

Se oli katkera isku minulle, vaikka katkerinta siinä oli pelkoni, että muut tytöt luulisivat omaisteni hyljeksivän minua, kun eivät huolineet minua kotiin.

Mutta tytöt olivat niin innoissaan omista hankkeistaan, etteivät joutuneet välittämään paljoa minusta, ei lähtöhetkenäkään, kun touhua ja iloa oli kaikkialla ja matka-arkkuja kannettiin portaita alas ja jokainen suuteli jokaista toivotellen "onnellista joulua" ja kaikki ryntäsivät tiehensä kuin hullut jättäen minut yksin portaille seisomaan. Eipä edes Almallakaan noustessaan vaunuihin, joissa lihava turkiksiin verhottu nainen istui häntä odottamassa, ollut muuta sanomista kuin:

Seuraavana päivänä arvoisa äiti läksi Nemissä olevaan pieneen huvilaansa. Muut nunnat sekä noviisit matkustivat maalle ystäväinsä luo, ja niin sisar Angela ja minä olimme yksinämme suuressa, tyhjässä, kajahtelevassa luostarissa, seuranamme vain kaksi vanhanpuoleista maallikkosisarta, jotka pitivät huolta keittämisestä ja siistimisestä, sekä luostarin kappalainen, joka asui yksikseen pienessä valkeassa koppikammion tapaisessa majassa puutarhan perimäisessä sopukassa.

Me muutimme asumaan talon etuosassa olevaan huoneeseen, josta oli näköala kaupungille ja vilkasliikkeiselle piazzalle, eikä aikaakaan kun jo vietimme monta hauskaa hetkeä yhdessä.

Joulun edellisinä päivinä kävimme aamupuolella kirkoissa ja basilikoissa katselemassa pieniä valaistuja kuvaelmia Jeesuksen syntymisestä, joissa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi tallissa oljilla makaamassa. Iltapuolet vietimme kotona puutarhassa, missä kappalainen mustassa sottanassaan ja berrettassaan istui aina vanhan puun alla rukouskirjaansa lukemassa.

Hänen nimensä oli isä Giovanni ja hän oli pitkä, kalpea- ja kaitakasvoinen nuori mies, ja kun sisar Angela ensimäisen kerran vei minut hänen luokseen, sanoi hän:

Silloin kappalaisen surumielisille kasvoille välähti lämmin päivänpaiste ja hän silitteli päätäni ja lähetti minut hyppynuorallani hyppimään, ja sitä tehdessäni hän ja sisar Angela istuivat ensin yhdessä puun alla ja astelivat sitten edestakaisin muurin viereisellä lehtokujalla, kunnes saapuivat isä Giovannin majan luo, ja siellä sisar Angela kurotti kaulaansa avoimen oven ääressä ikäänkuin haluten astua sisään ja muutella ja järjestellä esineitä hauskemmannäköisiksi.

Joulupäivänä me saimme rusinakakkua juhlan kunniaksi, ja sisar Angela pyysi isä Giovannia juomaan kanssamme teetä, ja hän tuli ja oli oikein hilpeällä mielellä. Sisar Angela, joka oli myöskin iloisella päällä, antoi minulle merkin ottaa mistelin oksan erään taulun takaa, ja minä pitelin sitä isä Giovannin pään päällä ja suutelin häntä takaapäin. Silloin hän sieppasi minut syliinsä ja suuteli minua takaisin, ja meille alkoi kova ajo pöytien ja tuolien välitse.

Mutta kirkossa alettiin soittaa Ave Mariaa, ja isä Giovannin oli lähdettävä (luostarimme säännöt sen vaativat). Ennen lähtöään hän uudelleen suuteli minua ja minä sanoin:

Ja silloin he vain silmäilivät toisiansa ja nauroivat, mutta samassa isä Giovanni suuteli sisar Angelan kättä, ja tämä läksi saattamaan häntä puutarhaan.

Sisar Angela palasi takaisin säteilevin silmin ja punoittavin poskin ja sinä iltana riisuessaan päästään mustat siteensä levolle mennessään, hän seisoi peilin ääressä kietoen kauniit, vaaleat hiuksensa sormiensa ympäri ja sovittaen ne sievissä kiemuroissa päälaelleen, niin että hän muistutti niitä naisia, joiden näimme kaduilla liikkuvan.

Kaksi päivää myöhemmin hän käski minun panna aikaisin maata, sillä isä Giovanni ei ollut terve, ja hänen oli mentävä häntä tervehtimään.

Hän läksi ja minä panin maata, mutta nukkua en voinut, ja valvoessani sisar Angelaa odotellen kuuntelin, kuinka jotkut miehet piazzan poikki kulkiessaan lauloivat värähtelevin äänin mandoliineilla ja kitaroilla säestäen lemmenlauluja — tiesin ne niiksi, sillä olin alkanut jo ymmärtää italiankieltä.

Oli jo myöhä, kun sisar Angela palasi, ja silloin hän hengitti raskaasti kuin olisi juossut. Kysyin, oliko isä Giovannin tila huonontunut, ja hän vastasi hänen olevan paranemassa, mutta kielsi minua puhumasta mitään siitä. Mutta hän ei voinut levätä ja viimein hän sanoi:

Niin minä nousin jälleen ylös, ja sisar Angela luki yhden rukouskirjamme ihania rukouksia, ja lausuessaan sanat:

"Oi kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi kaikille syntisille, jotka syntejänsä katuvat", katkesi hänen äänensä nyyhkytyksiin.

Luulin, että hän oli sairas, mutta hän väitti vain hiukan vilustuneensa kulkiessaan puutarhassa ja kehoitti minua nukkumaan kiltin tytön tavoin ja olemaan häntä ajattelematta.

Tytöistä oli suurin osa alakuloisia kouluun palatessaan, mutta Alma oli loistavalla tuulella, ja lukukauden ensimäisenä iltana hän hiipi minun vuoteeseeni ja alkoi kysellä, mitä olimme tehneet loma-aikana.

Minä sanoin, että oli täällä kaksi maallikkosisartakin — ja sitäpaitsi isä Giovanni.

Minä sanoin, ettei hän ollut aina totinen ja että hän joulupäivänä joi teetä kanssamme ja suuteli minua mistelin alla.

Olin luultavasti mielissäni hänen kiihkeästä uteliaisuudestaan ja siksipä irrotin kieleni siteet ja vastasin:

"Suuteli hänen kättään? No jopa!… Sisar Angela oli tietenkin hyvin suutuksissaan… eikö ollut."

Vastasin ettei, ja yksinkertaisuudessani tahdoin todistaa väitteeni todeksi kertomalla, että sisar Angela oli mennyt saattamaan isä Giovannia pihalle saakka ja että kun tämä oli sairas, hän oli hoitanut häntä.

"Niin, ja vieläpä yöllä, ja hän oli siellä, kunnes isä Giovanni oli parempi, ja vilustui takaisin tullessaan."

"No, onkos kuultu kummempaa!" huudahti Alma ja muistan olleeni hyvin tyytyväinen itseeni tämän keskustelun aikana, sillä huoneeseen tulvivassa kuutamossa saatoin nähdä Alman silmäin säihkyvän.

Seuraavana iltana vuodekeskustelumme alkoivat uudelleen. Alma jutteli meille loma-ajastaan, jonka hän oli viettänyt St. Moritzissa syvän lumen ja jäiden keskellä, luistellen, mäkeä laskien ja ennen kaikkea hajasäärin ratsastaen ja vetäen suksilla olevaa miestä jäljestänsä.

"Kyllä oli hauskaa", sanoi hän. Ja hauskinta oli ollut iltasin, kun tanssittiin ja pidettiin pukutanssiaisia, joissa oli hienoja ihmisiä Europan kaikista maista ja miehiä, jotka tiesivät miten kohdella tyttöjä, jos sattuivat olemaan kauniita ja perijättäriä.

Alma oli puhellut niin innokkaasti ja tytöt olivat kuunnelleet niin hartaasti, ettei kukaan ollut huomannut sisar Angelan palanneen huoneeseen, ennenkuin hän astui luoksemme sanoen:

"Alma Lier, minua hävettää sinun puolestasi. Mene takaisin omaan sänkyysi, neitiseni, ja heti paikalla."

Muut tytöt ryömivät paikoilleen, ja minä kätkin puoleksi kasvoni sänkyvaatteisiin, mutta Alma asettui seisomaan sisar Angelan eteen ja tokaisi vastaan:

"Menkää itse sänkyynne, älkääkä puhutelko minua tuolla tapaa tai saatte maksaa pöyhkeytenne."

"Maksaa? Pöyhkeyteni? Sinä julkea olento, sinä tärvelet koko koulun ja olet sille vain häpeäksi. Minä olen jo kerran uhannut kertoa arvoisalle äidille, minkälainen olet, ja nyt minua täydellä todella haluttaa se tehdä."

"Tehdä se. Saadaanpa nähdä uskallatteko. Tehkää se tänä iltana, niin huomenaamuna minä teen jotain."

"Mitä sinä muka teet, sinä hävytön letukka?" sanoi sisar Angela, mutta näin hänen huultensa vavahtavan.

"Yhdentekevää mitä. Vaikka olenkin letukka, en ole tekopyhä, ja kuka koulun tärvelee ja tuottaa sille häpeätä, sen jätän arvoisan äidin ratkaistavaksi."

Vaikka oli puolipimeä, saatoin nähdä, että sisar Angela oli kalmankalpea. Seurasi lyhyt äänettömyys, ja minusta näytti, että hän vilkaisi minua kohti, ja sitten hän läksi makuuhuoneesta mutisten mennessään jotain, jota en voinut kuulla.

Hän palasi vasta myöhällä, jolloin hän vetäytyi omaan osastoonsa, ja minä näin hänen kauan aikaa istuvan siellä maata panematta. Sydämeni tykytti lujasti, sillä tunsin epäselvästi, että olin osaksi syypää siihen mitä oli tapahtunut, mutta hetken kuluttua vaivuin uneen enkä muista muuta kuin että heräsin yöllä siihen, että joku suuteli minua unissani.

Se oli sisar Angela ja hän oli juuri menossa pois, mutta minä kutsuin hänet takaisin, ja hän polvistui vuoteeni viereen kuiskaten:

"Hiljaa! Minä tiedän, mitä on tapahtunut, mutta en ole suuttunut sinuun siitä."

Huomasin että hänellä oli yllään päällysvaippansa ja että hän hengitti kiivaasti samoin kuin sinä yönä, jolloin hän tuli kappalaisen luota, ja kysyessäni aikoiko hän mennä jonnekin, vastasi hän myöntävästi ja neuvoi minua aina ajattelemaan hyvää hänestä, vaikkakin kuulisin toisten soimaavan häntä.

"En, en ole hyvä. Minä olen hyvin paha. Minun ei olisi koskaan pitänyt ruveta nunnaksi, mutta olen hyvilläni, että olen pelkkä noviisi enkä ole vielä tehnyt lupausta."

Sitten hän käski minun nukkua ja suuteli minua jälleen, ja luulin hänen alkavan itkeä, mutta samassa hän nousikin kiireesti ylös ja poistui huoneesta.

Seuraavana aamuna herätyskellon soitua, kun olin täysin vironnut unestani, huomasin neljä, viisi nunnaa seisovan makuuhuoneen ovella juttelemassa jostain yöllisestä tapahtumasta — sisar Angela oli karannut!

Puoli tuntia myöhemmin, kun tytöt tämän tärisyttävän uutisen kuohuttamina tulvailivat rukoussaliin, tapasivat he nunnat kovasti kiihtyneinä vielä vakavamman tapahtuman johdosta — isä Giovanni oli myöskin kadonnut!

Luostarikoulu on kuin näkinkenkä lahdenpoukaman rannalla; aina sitä huuhtoo sen pienen meren maininki, jonka suojassa se elää, ja puolipäivän aikana uteliaisuudesta palavat tytöt luulivat tietävänsä kaikki, mitä oli tapahtunut — kuinka isä Giovannin ja sisar Angelan oli nähty neljän seutuvilla tulevan ulos pienestä portista, joka vei puutarhasta kadulle, kuinka he seitsemän ajoissa olivat tulleet erääseen Corson vaatetusliikkeeseen, pappina ja nunnana ja sitten toisesta ovesta poistuneet tavallisina kansalaisina, kuinka he kahdeksan ajoissa olivat ensimäisessä junassa lähteneet Civita Vecchiaan, johon saapuivat niin ajoissa että ennättivät kello kymmenen lähtevään laivaan ja kuinka he nyt olivat matkalla Englantiin.

Kiiluvin silmin tytöt näitä juttuja kuiskailivat kappalaisen aution majan ääressä, ja Alma nojasi seinää vasten jalkaterät ristissä salaperäisesti hymähtäen ikäänkuin sanoen: "Enkö sitä sanonut?"

Minä puolestani olin perin murheellinen ja aivan varma siitä, että olin yksin syypää sisar Angelan onnettomuuteen. Istuin puutarhan keskessä olevan puun alla, kun Alma astui luokseni tavallisen tyttöseurueensa saattamana.

"Mikäs nyt?" sanoi hän. "Margaret Mary itkemässä. Suree sisar Angelan puolesta, niinkö? Älä toki, pikku hupakko, ei sinun tarvitse hänen tähtensä itkeä. Hän nauttii nyt osastaan elämässä, niin tekee."

Ja tällöin tytöt nauroivat, ja heitä pöyristytti kuten Alman kertoessa heille rakkausjuttuja, mutta juuri samalla hetkellä ankaran näköinen nunna (hän oli noviisien äiti) tuli luoksemme ja sanoi:

"Minua?" sanoi Alma hämmästyneenä, mutta siinä samassa hän jo hilpeänä läksi menemään.

Kului tunteja, mutta Alma ei palannut, eikä tapahtunut mitään ennenkuin iltapuolikävelyn aikana, jolloin noviisien äiti näyttäytyi uudelleen ja tarttuen käteeni sanoi:

Tiesin aivan hyvin, minne olimme menossa, ja huuleni vavahtelivat, kun astuimme arvoisan äidin huoneeseen, sillä Alma istui siellä uunin vieressä ja hänen vieressään se lihava turkiksiin verhottu nainen, jonka olin nähnyt vaunuissa loma-ajan alkaessa.

"Älä pelkää", sanoi arvoisa äiti ja vetäen minut luokseen hän käski minun kertoa, mitä olin Almalle puhunut sisar Angelasta.

Minä toistin keskustelumme niin tarkkaan kuin saatoin muistaa sen, ja tuontuostakin Alma nyökähytti päätänsä ikäänkuin myöntymyksen merkiksi, mutta arvoisan äidin kasvot synkkenivät joka sanalta, ja nähdessäni sen sanoin:

"Mutta jos sisar Angela teki jotain pahaa, olen varma siitä, että hän oli hyvin pahoillaan, sillä kun hän tuli takaisin, niin hän luki rukouksensa, ja kun hän sanoi 'Kaiken ihmiskunnan isä, anna anteeksi kaikille syntisille…'"

"Niin kyllä, niin kyllä, nyt saat mennä", sanoi arvoisa äiti, ja sitten hän työnsi minut takaisin noviisien äidille käskien häntä kieltämään minua puhumasta mitään toisille tytöille.

Alma ei näyttäytynyt päivällisillä eikä iltapuolellakaan, kun olimme puutarhassa leikkimässä, ei kappelissa (missä uusi kappalainen luki vesper-rukoukset) eikä kello yhdeksänkään, kun panimme maata.

Mutta seuraavana aamuna, noviisien äidin lähdettyä makuusalista, hän tupsahti huoneeseen huudahtaen:

"Minä lähden pois tästä tyhmästä, vanhasta luostarista, tytöt. Vaunut odottavat ulkopuolella, ja minä olen vain tullut tavaroitani ottamaan."

Ei kukaan puhunut mitään, ja sillävälin kun hän sulloi harjansa ja kampansa yöpukuunsa, hän laski leikkiä sisar Angelasta ja isä Giovannista, ja sitten Mildred Bankesista, "arvoisasta Mildred äidistä", vakuuttaen että hänenkin vuoronsa oli pian tuleva.

Sitten hän kohotti patjaansa ja ottaen romaanin sen alta hän heitti sen minun vuoteelleni sanoen:

Ei kukaan nauranut. Ensi kertaa jäi Alman hilpeys vaikuttamatta, ja rukoussaliin mennessämme kuljimme hiljaisin, vakavin askelin.

Siellä olivat kaikki nunnat rukousnauhoineen ja risteilleen ja näyttivät niin rauhallisilta, kuin ei olisi mitään tapahtunut, mutta tytöt ajattelivat Almaa, ja kun rukousta seuraavan viiden minuutin äänettömyyden aikana kuulimme vaunujen pyöräin lähtevän liikkeelle ulkopuolella, tiesimme mitä oli tapahtunut — Alma oli mennyt.

"Lapset, minulla on sananen teille lausuttavana. Te tiedätte kaikki, että yksi noviiseistamme on jättänyt meidät. Tiedätte myös, että yksi oppilaistamme on juuri mennyt pois täältä. Toivomukseni on, että unohdatte heidät molemmat, ja minä katson sen tottelemattomuuden osoitukseksi, jos joku luostarin tytöistä milloinkaan mainitsee heidän nimiänsä."

Kaiken päivää olin syvän surun vallassa, ja illan tullessa, kun en vuoteessanikaan saanut rauhaa, minä kun syytin itseäni siitä, että ajattelemattomuudellani olin nyt Almankin kadottanut, laski joku käsivartensa kaulalleni pimeässä kuiskaten:

"Sinun ei pidä itkeä Alma Lierin tähden. Hän ei ollut ystäväsi. Ja sinulle oli parasta mitä saattoi tapahtua, että hänet ajettiin luostarista pois."

Lapsi elää hetkestä toiseen, ja melkein samalla hetkellä kun sydämeni oli raskas molempain ystävieni kadottamisesta, se sai virkistystä toiselta taholta.

Melkein heti sisar Angelan ja Alma Lierin lähdettyä kokoonnuimme kaikki lauluharjoitukseen kiitosjumalanpalvelusta varten. Näitä pääharjoituksia pidettiin kerran viikossa ja niissä olivat läsnä tytöt, noviisit, nunnat, arvoisa äiti ja paavin kuorosta muuan maestro, lyhyt, lihava mies, joka kävi puettuna mustaan sottanaan ja lyhyeen, pitsiseen reunakaulukseen.

Kiitosjumalanpalvelus oli ainoa kirkkomme jumalanpalvelus, joka oli minulle tuttu, sillä äitini piti siitä eniten, hän kun saattoi harjoittaa sitä yksinäänkin sairashuoneensa yksinäisyydessä, mutta luostarissa käytetty muoto erosi siitä, mihin minä olin tottunut, enkä osannut laulaa edes Tantum ergoa enkä O Salutaris Hostiaa.

Tässä tilaisuudessa laulettiin ylimääräisesti muuan litania, jonka olin kuullut ennen, ja sitten seurasi kiitosvirsi Pyhälle Neitsyelle. Se oli minulla hyvässä muistissa. Äitini oli itse laulanut sen minulle ja opettanut minuakin laulamaan. Niinpä minä, maestron heiluttaessa pientä norsunluista sauvaansa ja alkaessa laulun alttoäänellään —

Soitannon vaikutus muistojen maailmaan on voimakkaampi kuin mikään muu, ja hetken kuluttua olin unohtanut olevani Rooman koulussa, olin mielestäni äitini huoneessa Ellanissa seisoen hänen pianonsa ääressä ja laulaen hänen soittaessaan. Annoin luullakseni pienen ääneni vapaasti kaikua, kuten oli tapana kotona, sillä muistamatta missä olin, lauloin jo säettä:

kun äkkiä huomasin laulavani aivan yksin, toiset lapset ympärilläni olivat vaienneet ja maestron sauvakin lepäsi alhaalla. Sitten näin, että kaikki olivat kiinnittäneet katseensa minuun, ja peräti hämmentyneenä keskeytin lauluni, sillä ääneni katkesi ja sammui kuulumattomaksi.

"Jatka, pieni enkeli", sanoi maestro, mutta minä vapisin koko ruumiiltani enkä saanut ääntä huuliltani.

Mutta arvoisa äiti sanoi: "Antaa Mary O'Neillin tästälähtein laulaa kiitosvirsi kirkossa."

Niin pian kuin olin voittanut arkuuteni laulaa tyttöjen läsnäollessa, lauloin aina yksinäni joka värsyn alkusäkeen, ja muistan kuulleeni sanottavan, että seurakunta sunnuntai-iltapuolisin tuli aina suuremmaksi, kunnes kirkko parin viikon kuluttua oli tungokseen asti täynnä väkeä.

Muistan että kauniisiin vaatteisiin puetut naiset tungeskelivat pronssisen suojusristikon edessä, joka erotti meidät yleisöstä, ja kuulin heidän kuiskaavan toisilleen: "Kuka se on? Tuo pikkuinen suurisilmäinen, jolla on vihreä vyönauha!" "Jumala siunatkoon häntä." Ja se ilahutti lapsellista turhamaisuuttani.

Ja aikaa voittaen minä kotiuduin niin täydelleen luostarielämään ja nautin niin suuresti kirkkojumalanpalveluksista, että itse kotikin alkoi hälvetä mielestäni, ja kun lupa-aika koitti ja minua jonkun tekosyyn nojalla kiellettiin kotiin tulemasta, väheni pettymyksen aikaansaama suru yhä enemmän, kunnes se tykkänään hävisi.

Minä, jos mikään lapsi, rakastin äitiäni, ja toisinaan nuhtelin itseäni siitä että saattoi mennä kokonaisia päiviä, jolloin en ollenkaan muistanut häntä ajatella. Niin oli laita aina silloin kun isä Danilta tuli kirje, missä hän kertoi, että äidin terveydentila oli entistä huonompi, ja että hänen elonkipinäänsä oli varottava ja hellävaroen hoidettava, ettei se tykkänään sammuisi.

Mutta näiden sanomain vaikutelma haihtui tyhjiin, kun äiti itse kirjoitti ja kehoitti minua olemaan iloinen ja tyytyväinen kuten hän itsekin oli, sillä joskin nyt olimme erossa, niin hän tiesi sen ajan pian valkenevan, jolloin pääsisimme yhteen.

Ymmärtämättä näiden sanain syvempää merkitystä, minä en ollut vastahakoinen työntämään syrjään koti-ikävääni, kunnes se vähitellen häipyi häipymistään.

Näin kului puoli kolmatta vuotta Roomassa, kunnes elämäni tasaista kulkua katkaisi tapaus, joka pyyhkäisi kaikki muut seikat mielestäni.

Oltiin pyhässä pääsiäisviikossa, Pyhän Sydämen kaikkein hartaimpien hartaustoimitusten ajassa, ja luostarimme vavahteli hengellisten velvollisuuksiensa iloissa. Minun ajatukseni olivat yksinomaan keskittyneet niihin valmistuksiin, joita tehtiin ensimäistä Herranehtoolliselle-käymistäni varten. Sen oli määrä tapahtua pääsiäispäivän aamuna, jolloin minun oli toisten tyttöjen kera valkoisiin puettuna astuttava juhlakulussa kirkkoon Pyhän Neitsyen kullatun kuvan jäljessä laulaen: "Ave maris stella". Kirkossa oli jonkun kardinaalin pantava pyhä rippileipä huulillemme muiden lasten isäin ja äitien läsnäollessa, ja meidän oli ensimäistä kertaa tunnettava Herramme yhteyteen joutumisen ilo. Mutta minun ei ollut sallittu sitä maistaa. Pyhän keskiviikon aamuna isku minua kohtasi. Italian aamukoitteen heleässä hämärässä tuli noviisien äiti vuoteeni luo sanoen:

Hänen tavallisesti ankara äänensä oli niin lempeä, että tiesin jotain tapahtuneen, ja kun olin tullut alakertaan, tiesin jo, ennenkuin arvoisa äiti oli avannut suunsa, mitä oli tulossa.

"Mary", virkkoi hän, "minulla on ikävää sinulle kerrottavana — äitisi on sairas."

Kuuntelin hievahtamatta, peläten jatkoa. "Hän on hyvin sairas — oikein vakavasti sairas, ja hän toivoo saada tavata sinua. Sinun on niinmuodoin heti paikalla lähdettävä kotiin."

Kyyneleet herahtivat silmiini, ja arvoisa äiti veti minut luokseen ja laski pääni rinnalleen ja lohdutteli minua sanoen, että äitini oli elänyt hyvän kristityn elämää ja saattoi vahvasti luottaa Pyhän Vapahtajamme lunastavaan vereen. Mutta minusta tuntui, että hän tiesi jonkin verran asemastani kodissa, sillä hän sanoi, että minun oli palattava takaisin hänen luokseen, vaikka mitä tapahtuisi.

"Sano isällesi, että sinä tahdot palata takaisin tänne", sanoi hän, ja sitten hän selitti minulle, millä tavalla matkani oli järjestetty.

Minun oli matkustettava yksin Pariisin pikajunassa, joka lähti Roomasta kello kuusi samana iltana. Noviisien äiti oli saattava minut makuuvaunuun ja toimittava niin, että minusta pidettiin hyvää huolta matkalla aina Calais'hen asti, missä isä Donovanin oli oltava junaa vastassa ja vietävä minut kotiin.

Muistan itkeneeni paljon, mutta luostarissa olivat kaikki osanottavaisia, ja kun väliajalla vapaaehtoisesti palasin tyttöjen luo, valtasi minut — avuton, ymmärtämätön raukka kun olin — sellainen kaamea arvokkaisuuden tunne, joka huomataan kaikissa lapsissa Kuoleman enkelin räpytellessä siipiään heidän läheisyydessään — ja minä tunsin suruni kohottavan minut yläpuolelle ympäristöäni.

Kello viisi luostarin omnibus ilmaantui oven eteen, ja minä kävin istumaan vastapäätä noviisien äitiä, kun Mildred Bankes tuli hengästyneenä juosten portaita alas ja ilmoitti saaneensa arvoisalta äidiltä luvan saattaa minua asemalle.

Puoli tuntia myöhemmin Mildred ja minä istuimme makuuvaunuosastossa noviisien äidin puhutellessa junankuljettajaa asemasillalla.

Mildredillä oli vedet silmissä ja hän kertoi pian jättävänsä luostarin ja olevansa poissa jo silloin, kun minä palaisin kotoa. Hän oli köyhä ja orpo, ja jos hän saisi seurata tahtoansa, niin hän rupeaisi nunnaksi. Joka tapauksessa olivat olosuhteemme elämässä niin erilaiset ja meidän kummankin tie kulki niin eri suuntaan, että luultavasti emme enää tapaisi toisiamme, mutta jos…

Ennenkuin hän pääsi loppuun, soi asemakello, ja hetkistä myöhemmin juna liukui pois asemalta.

Silloin minä ensimäisen kerran aloin käsittää sen iskun painavuutta, joka oli kohdannut minua. Minä istuin yksinäni suuressa osastossani, me kiisimme Campagnan läpi, taivas liekehti auringonlaskun loistossa, mutta minusta näytti koko maailma olevan pelkkää pimeyttä.

Pitkänäperjantaina varhain aamulla minä saavuin Calais'hen. Oli usvainen, härmäinen aamu ja paksu sumu peitti Kanaalin.

Jo ennenkuin juna kunnolleen pysähtyikään, näin isä Danin seisovan asemasillalla nutunkaulus pystyssä. Huomasin hänen olevan hyvin liikutetun minut nähdessään, mutta hän teki voitavansa malttaakseen mielensä.

"Ei pidä tuskailla, lapseni, ei pidä tuskailla", sanoi hän. "Kyllä kaikki vielä hyväksi muut… Mutta sinäpä olet terveennäköinen. Entä mitenkä pitkäksi olet tullut! Ja kuinka iloiseksi äiti raukkasi tulee nähdessään sinut!"

Me matkustimme suoraan pysähtymättä ja saavuimme Blackwateriin seitsemän seutuvilla samana iltana. Sieltä jatkoimme matkaa junassa, sillä Ellaniin oli nyt rakennettu rautatie, ja viehkeiden laaksojen poikki, joissa ennen vihannoi vihreä ruohikko, ja fuksiain punaamain niittymaiden läpi kulki nyt pitkä uurto käännettyä maata.

Kylämme asemalla odottivat isäni vaunut meitä, ja vieras palvelija kohotti hartioitaan vastaukseksi isä Danin kuiskaavaan kysymykseen, ja siitä päätin äidin tilan olevan entisellään.

Me saavuimme kotiin hämärissä juuri samalla hetkellä kun joku sytytti kujatien varrella olevat uudet sähkölamput. Minä muistin sen tienkäänteen, mistä talomme ensiksi tuli näkyviin, ja katselin ikkunaan, josta olin nähnyt viimeisen vilahduksen äidistäni. Isä Dan tähysteli myöskin taloa, mutta toisesta syystä — nähdäkseen olivatko akuttimet alhaalla.

Bridget täti oli hallissa, ja kun isä Dan, joka oli käynyt yhä levottomammaksi mitä enemmän lähestyimme matkamme päämäärää, kysyi miten oli äiti raukkani laita, vastasi hän:

"Hän on huonompi; selvästi huonompi; ei tunne ketään enää; niin että turhat olivat kaikki nämä puuhat ja kustannukset."

Minä juoksin yläkertaan varovaisin, hiljaisin askelin, ja malttamatta riisua päällysvaatteita yltäni riensin äitini huoneeseen.

'Muistan, kuinka raskas ilma huoneessa oli, kun avasin oven. Muistan, että se mielestäni oli matalampi ja pienempi kuin olin kuvaillut. Muistan mustan, nelijalkaisen vuoteen messinkinaulassa riippuvine rukousnauhoineen pääpuolessa. Muistan pienen vuoteeni, joka oli yhä entisellä paikallaan ja jossa näkyi olevan joitakin vanhoja lapsuudenaikaisia vaatteitani sekä leluja, joilla olin leikkinyt.

Vieras nainen sairaanhoitajattaren puvussa kääntyi katsomaan minua tullessani sisään, mutta äitiäni en nähnyt ensi silmäyksellä. Viimein katseeni löysi hänet ummistunein silmin, valkoisena ja pienenä makaamassa isossa valkeassa vuoteessaan, johon hän melkein näytti häviävän.

Isä Dankin tuli sisään tohtori Conradin ja Bridget tädin seurassa, ja lopulta saapui isänikin paitahihasillaan ja kynä korvan juureen pistettynä.

Silloin isä Dan, joka vapisi huomattavasti, otti minua kädestä ja talutti minut äitini viereen, ja kumartuen hänen puoleensa hän lausui hyvin matalalla äänellä, vaikka niin selvästi kuin tunneliin puhuen:

"Tyttäreni! Tyttäreni! Pikku Marymme on täällä. Hän on tullut katsomaan sinua!"

En ikänä unohda, mitä nyt seurasi. Äitini pitkät silmäripset liikahtivat ja hän avasi silmänsä katsoen minuun sekava ilme silmissään, ikäänkuin vielä uneksien. Sitten hänen suuret silmänsä alkoivat liekehtiä kuten tulisoihdut pimeissä rotkoissa, ja vaikka luultiin hänen voimainsa loppuneen ja äänensä ainiaaksi sammuneen, nousi hän istualleen vuoteessaan, levitti sylinsä minulle ja huusi vahvalla, kaikuvalla äänellä:

Kuinka kauan makasimme näin sylitysten, en osaa sanoa. Voin vain sanoa, että kuulin isä Danin äänen lausuvan pääni päällä kuin lapselle puhuen:

"No niin, tässä se tyttösi nyt on, Isabel. Sinä halusit nähdä häntä, ja niin me haetimme hänet ja tässä hän on."

"Sinä olet ollut kovin hyvä minulle, Daniel", sanoi äitini, joka suuteli suutelemistaan otsaani ja itki ilosta.

"Näittekö mitä tapahtui?" puheli hän tohtori Conradille. "Olisin ollut valmis kulkemaan polvillani Blackwaterista asti tätä näkyä varten."

"Oi, lapsia me kaikki olemme sittenkin. Jumala sekoittaa kaikki laskelmamme. Hänen ihmeensä ovat tutkimattomat. Ja suurin kaikista ihmeistä on äidinrakkaus."

"Jättäkäämme hänet nyt", sanoi tohtori. "Hän tuntuu olevan entisellään, mutta sittenkin…"

"Niin kyllä. Jättäkäämme heidät kahden", kuiskasi isä Dan, ja saatuaan kaikki muut poistumaan huoneesta (Bridget täti poistui luullakseni häpeissään) hän pujahti itse varpaillaan ulos, ikäänkuin pyhää maata tallaten.

Silloin äitini, joka piteli kättäni ja tuontuostakin painoi sen huulilleen, sanoi:

Minä irrotin pienen kieleni siteet ja kerroin hänelle elämästäni luostarissa — arvoisasta äidistä ja nunnista ja noviiseista (kaikista paitsi sisar Angelasta ja Almasta) ja kiitosvirren laulamisesta Pyhän Neitsyen kunniaksi ja juttelin juttelemistani huomaamatta, että äitini silmät olivat hetken kuluttua uudelleen sulkeutuneet ja että hänen kätensä oli käynyt kylmäksi ja kosteaksi.

"Onko se sitten sammumaisillaan?" kysyi hän, ja vastatessani ettei niin ollut, ei hän näyttänyt kuulevan. Niinpä vaikenin, ja hetken kuluttua oli aivan hiljaista, enkä kuullut muuta kuin kellon tikutusta uuninreunalta, lammaskoiran haukuntaa hyvin kaukaa ja äitini kurkusta tulevaa käheää korinaa.

Minua alkoi jo pelottaa, kun samassa hoitajatar palasi. Hän rupesi ensin reippaasti puhuttelemaan äitiä, mutta luotuaan häneen katseen, poistui hän nopeasti huoneesta ja palasi takaisin tuokion kuluttua tohtori Conradin ja isä Danin seurassa.

Kuulin tohtorin puhuvan jotain muutoksesta, jolloin isä Dan riensi kiireesti ulos, ja sitten syntyi kova hämminki. Sairaanhoitajatar tahtoi viedä minut toiseen huoneeseen, mutta tohtori sanoi:

"Ei, pikku tyttömme on oleva uljas", ja vieden minut syrjään, hän kuiskasi, että Jumala on lähettänyt noutamaan äitiäni ja että minun oli oltava tyyni enkä saanut itkeä ääneen.

Osittain riisuttuna kömmin pikku vuoteeseeni ja makasin hiljaa alallani noin puolen tunnin ajan, tohtorin pidellessä kättään äidin valtimolla ja sairaanhoitajattaren levitellessä valkeata liinaa pöydälle ja asettaessa neljä, viisi kynttilää sille.

Muistan ajatelleeni, että jos sanat: "Jumala on lähettänyt noutamaan äitiäni" merkitsevät että hän joutuu arkkuun ja maan alle haudattavaksi, niin se on kauheaa ja julmaa, ja ehkäpä Hän sallii sen jäädä tekemättä, jos rukoilen Pyhää Neitsyttä. Olin juuri alkanut mutista "Oi Pyhä Neitsyt, sinä olet niin laupias, sinä olet niin armollinen…", kun sairaanhoitajatar sanoi:

Silloin kuulin ulkoa astuntaa ja mennen ikkunan luo näin joukon miehiä tulevan taloa kohti isä Dan keskellään. Isä Dan, joka oli heittänyt nuttunsa hartioilleen viitan tavalla, kantoi jotain valkeata molemmin käsin, ja miehet valaisivat tulisoihduilla hänen tietänsä.

Tiesin mitä se oli — se oli Pyhä Sakramentti, joka tuotiin äidilleni, ja kun isä Dan oli tullut huoneeseen sanoen: "Rauha olkoon tälle huoneelle", ja pannut pienen valkoisen rasian pöydälle, heitti hän yltään päällysnuttunsa näyttäytyen täydessä papinasussaan.

Silloin koko isäni perhekunta — kaikki paitsi isäni itse — tuli äitini huoneeseen. Bridget täti istui käsivarret ristissä varjossa seinän luona ja palvelijat olivat ryhmittyneet polvilleen oven suuhun.

Isä Dan herätti äitini horrostilasta kumartumalla jälleen hänen puoleensa ja puhuttelemalla häntä, ja äitini avattua silmänsä, isä Dan alkoi lukea. Toisinaan hänen äänensä oli tukahtua nyyhkytyksiin kuin kärsimyksen ahdistamana, toisinaan se kajahti yli huoneen kuuluvasti kuin pappiushengen innostamana.

Herran Ehtoollista seurasi viimeinen voitelu, ja isä Dan voiteli hänen suloiset silmänsä, jotka eivät olleet nähneet mitään pahaa maailmassa, hänen huulensa, jotka eivät olleet puhuneet mitään vääryyttä, ja hänen jalkansa, jotka olivat vaeltaneet Herran teitä.

Kaiken aikaa oli talossa juhlallinen hiljaisuus kuten kirkossa — muuta ääntä ei kuulunut kuin isäni mittailevat askeleet alakerrasta.

Kun kaikki oli loppuun suoritettu, tuntui äitini olevan rauhallisempi, ja kysyttyään minua ja saatuaan tietää, että makasin vuoteessani, hän sanoi:

Parin minuutin kuluttua äitini ja minä olimme taas kahden, ja sitten hän kutsui minut vuoteeseensa ja kietoi käsivartensa ympärilleni, ja minä kätkin kasvoni hänen kaulalleen.

Mitä sen jälkeen tapahtui, on melkein liian pyhää kerrottavaksi, liian pyhää ajatellakin, mutta se on sittenkin jäänyt muistiini kuten eilispäivän tapahtuma.

"Kuuntele, armas", sanoi hän, ja puhellen kuiskaamalla hän kertoi minulle kuulleensa kaikki, mitä olin kertonut luostarista, ja kysyi, eikö minua haluttaisi aina elää siellä ja tulla hyväksi, pyhäksi nunnaksi.

Kaiketi minä hiukan vastustelin, sillä hän puheli edelleen, kuinka kova maailma on naiselle ja kuinka vaikeata hänellä itsellään oli ollut.

"En sillä tarkoita moittia isääsi — sinun ei pidä milloinkaan sitä luulla, Mary, mutta sittenkin…"

Mutta hänen hellästä sydämestään pulppuavat kyyneleet kostuttivat hänen kasvojaan, ja hänen äänensä katkesi.

En vielä ollut oikein selvillä siitä, mitä tämä juhlallinen hetki merkitsi, sillä minä mutisin jotain aikovani jäädä hänen luokseen, ja silloin hän suloisella äänellään lempeästi ja hellävaroen ilmoitti minulle, että hän aikoi jättää minut, että hän lähtee taivaaseen, mutta siellä ollessaan hän ajattelee minua, ja jos Jumala sen sallii, niin hän aina vartioitsee askeleitani, mutta ellei se käy laatuun, niin hän pyytää Pyhää Neitsyttä sen tekemään.

"Sillä tavoin, näetkös, emme koskaan ole oikein erossa. Me tulemme aina olemaan yhdessä. Ääni sisässäni sanoo, että jos missä olet tai mitä teet, niin minä aina olen kanssasi."

Tämä lohdutti minua ja se lohdutti luullakseni äitiäkin, vaikka Jumala tietää, olisiko se sitä tehnyt, jos hän kuolevin silmin olisi voinut nähdä, mikä hänen tytärtään odotti.

Hän pyysi minua joskus lukemaan puolestaan De Profundis ja joskus ajattelemaan häntä laulaessani kiitosvirttä Pyhälle Neitsyelle. Sitten hän suuteli minua ja käski minun mennä nukkumaan sanoen itsekin aikovansa nukkua. Ja vaikka hänen unensa olisikin ikuinen, niin silloin herääminen olisi kuten aamulla herääminen, ja sitten olisimme taas yhdessä ja väliaika ei tuntuisi pitkältä.

Kun heräsin lapsen raskaasta unesta, oli jo keskipäivä ja aurinko paistoi sisään. Tohtori Conrad nosti minut ylös vuoteestani, ja isä Dan, joka paraillaan availi ikkunoita, sanoi värähtelevällä äänellä:

"Älä kutsu häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä. Salli hänen lähteä!"

Kaunis Betsy (jota nyt sanottiin Betsy neidiksi ja joka rohkeammin kuin koskaan ennen esiintyi perheen tyttärenä) oleskeli puolen päivää kotiopettajattaren kanssa, joka oli palkattu häntä opettamaan, ja loput päivää hän ajeli ympäri pitäjää hienosti puettuna ja kyläili seudun vallasväen luona.

Nessy MacLeod, jota sanottiin nuoreksi emännäksi, oli tullut isäni sihteeriksi ja vietti suurimman osan aikaansa hänen yksityisessä työhuoneessaan, etuoikeus, joka pöyhistytti hänen ylpeyttänsä sievistämättä hänen käytöstään.

Martin Conradia en nähnyt, sillä palkinnoksi edistymisestään koulussa hän oli saanut luvan viettää pääsiäislomansa Lontoossa nähdäkseen Nansenin Fram-laivan, joka juuri silloin oli tullut Thamesiin.

Niinpä en yrittänyt minkäänlaisia vastaväitteitä, kun Bridget täti kuusi tai seitsemän päivää hautajaisten jälkeen alkoi puuhata lähtöäni, joskin kodillakin monine tutunomaisine paikkoineen ja muistoineen oli niin vahva vetovoima minuun, että monasti ohjasin pelokkaat askeleeni isäni työhuoneeseen pyytääkseni: "Isä kulta, älä lähetä minua takaisin kouluun."

Kahden viikon kuluttua olin jälleen luostarissa, ja siellä arvoisa äiti hyvitti minua kaikesta kotoisesta välinpitämättömyydestä.

"Tiesin, että tulisit takaisin luokseni", sanoi hän ja siitä hetkestä alkaen hän teki voitavansa korvatakseen minulle kadotetun äitini.

Minä kiinnyin häneen palavalla rakkaudella. Minä omaksuin hänen henkisen elämänsä, ja vähitellen luostarielämän uskonnollinen puoli sai minut kokonaan valtaansa.

Ensin minä rakastin Kirkkoa ja sen jumalanpalvelusta, koska arvoisa äiti rakasti sitä, ja ehkäpä myös soiton, suitsutuksen, kukkien ja alttarikynttiläin tähden, mutta käytyäni Herran Ehtoollisella valtasivat uskontomme mysteriot minut tykkänään — ripitys ja messu olivat minulle loppumattomia hartauden lähteitä, toinen puhdistuksentunteensa tähden, toinen sen suloisen liikutuksen tähden, johon se minut vaivutti.

Pitkään aikaan ei mikään järkyttänyt tätä mieleni uskonnollista puolta. Isäni ei koskaan lähettänyt noutamaan minua, ja loma-aikain tullessa arvoisa äiti vei minut kanssaan Nemissä olevaan huvilaansa.

Se oli kaunis paikka — viehättävä, valkoinen talo noin kahdenkymmenen kilometrin matkan päässä Roomasta Monte Cavon juurella. Kesällä se oli mielestäni paratiisi tien varrella kasvavine villiruusuineen, vihertävine, kallion kupeilla juoksentelevine sisiliskoineen, vuohineen, lampaineen, viinitarhoineen, ruskeakasvoisine, samettipukuisine poikineen ja hilpeine, punahameisine tyttöineen.

Vuosia kului, mutta minä en sitä huomannut, sillä luostarissa elin onnellista elämää.

Minulle kirjoitettiin usein kotoa. Toisinaan kirjoitti kaunis Betsy, jolla ei ollut paljon muuta kerrottavaa kuin hallitustalossa pidetyistä tanssiaisista, joissa hän oli tanssinut nuoren lordi Raan kanssa, tai metsästyspäivistä, jolloin hän oli saanut ratsastaa hänen vieressään. Bridget tätikin joskus kyhäsi minulle kirjeen, jonka alku sisälsi valituksia yhä kasvavista kustannuksista, joita vaatteeni luostarissa tuottivat, ja loppu selostuksen hänen tyttärensä viimeisestä uudesta puvusta ja kuinka sievännäköinen hän siinä oli.

Nessy MacLeodilta ja isältäni ei milloinkaan tullut mitään tietoja, mutta isä Dan kirjoitti minulle säännöllisesti ja häneltä sain kaikki tietää.

Ensin isästäni — että suurista yrityksistään hän oli jo pannut täytäntöön monta, oli elvyttänyt laivakulkua, perustanut sähkörautateitä, kapakoita ja tanssisaleja, jotka olivat hankkineet Ellaniin kymmeniä tuhansia vieraita ja miljoonia rahassa, vaikka kiltti isä Dan epäili suuresti, oliko tällaisesta vierastulvasta mitään hyvää, ja murehti sitä tapainturmelusta, joka oli seurannut rikkaudenhimoa.

Sitten Bridget tädistä — että hän kasvatti tytärtään maallisen turhuuden hengessä ja hyväili povellaan käärmettä (tarkoittaen Nessy MacLeodia), joka kerran vielä on myrkyttävä hänen sydämensä.

Sitten Tommy toverista — että hän lähetti nöyrät terveisensä "pikku missille", mutta arveli olevan parasta, että hän pysyi luostarissa turvassa isolta emännältä, joka oli käynyt niin pöyhkeäksi ja hienoksi, ettei saanut kissaakaan enää hänen huultensa sanoa Tomiksi, sillä sen piti olla Thomas.

Sitten Martin Conradista — että hän oli yliopistossa ja "luki tohtoriksi", mutta hänen sydämensä oli yhä Pohjoisnavalla ja hän kaipasi päästä halkomaan kesyttömiä aaltoja.

Ja lopuksi nuoresta lordi Raasta — että se mies näytti olevan pirun kourissa, sillä jouduttuaan pois Oxfordista hän oli tuhlannut omaisuutensa paheelliseen elämään Lontoossa, ja hänen holhoojansa oli kuultu sanovan, että ellei hän saisi rikasta vaimoa, joutuisivat hänen tiluksensa vasaran alle.

Tämäntapaisia olivat uutiset, joita kuuden vuoden aikana saapui minulle luostariin. Mutta vaikkakin isä Danin kirjeet olivat tervetulleet, niin niissä kuvattu elämä alkoi käydä minulle jotenkin yhdentekeväksi, sillä aikaa myöten häipyi ulkomaailma yhä kauemmaksi minusta, ja minä syvennyin yhä hartaammin uskonnollisiin tehtäviin.

Paljon aikaa kulutin uskonnollisten kirjain lukemiseen — luin pyhän Teresan elämäkertaa, pyhän Franciskus Salesilaisen mietelmiä ja ennen kaikkea pyhimyksemme Margaret Maryn kirjeitä ja rukouksia; hänen rakkautensa Pyhään Sydämeen oli kuin leimuava tulisoihtu kiihtyneelle mielelleni.

Loppujen lopuksi tuli, että itsekin tahdoin ruveta nunnaksi. Tästä toivomuksesta en puhunut kenellekään mitään, en edes arvoisalle äidille, mutta päivä päivältä päätökseni vahvistui.

Olin vasta täyttänyt yhdeksäntoista vuotta, kun toivoni tulla nunnaksi kohosi huippuunsa ja samassa sai kuoliniskun.

Mildred Bankes, joka oli palannut Roomaan ja elänyt noviisina Köyhien Pikku Sisarten parissa, oli vihittävä nunnaksi, ja arvoisa äiti vei minut katsomaan toimitusta.

En milloinkaan unohda vaikutelmaa, minkä se minuun jätti. Viehkeä kesäaamu lumivalkoisessa auringonpaisteessa sädehtien, pieni, valkea, kukilla verhottu luostarin kappeli, alttari palavine kynttilöilleen, ystävät vaaleissa juhlapuvuissaan, piispa loistavassa asussaan ja sitten Mildred itse valkeassa puvussa morsiameksi vaatetettuna, pitkä, valkea huntu päässään ja morsiustytöiksi vaatetettujen noviisien seurassa.

Kaikki oli järjestetty kuin häitä varten, näkyvä sulhanen vain puuttui, näkymätön taas oli Kristus. Ja nunnalupauksen antaminen muistutti sekin vihkiäisiä — oli vain paljoa juhlallisempi, pyhempi ja liikuttavampi — morsiamen vastaanottaessa sormuksen sormeensa ja luvatessa palvella ja rakastaa taivaallista sulhastansa tästä päivästä eteenpäin myötä- ja vastoinkäymisessä, rikkaudessa, köyhyydessä, sairaana ja terveenä tämän elämän aikana ja iäisyydessä, joka sen jälkeen oli tuleva.

Juhlamenojen kestäessä minä itkin kaiken aikaa, niin ylen liikutettu olin niiden ihanuudesta, ja kun ne olivat lopussa ja me menimme virvoitushuoneeseen ja Mildred kertoi minulle aikovansa palata Englantiin työskentelemään langenneitten nuorten tyttöjen parissa Lontoossa, niin vannoin itsekseni seuraavani hänen esimerkkiään, vaikka tuskin käsitin, mitä sellainen työ tiesi.

Palatessani arvoisan äidin kanssa meluavain katujen halki kotiin kypsyi minussa päätös tulla nunnaksi, sillä liikutettuna sydämeni syvyyksiin siitä mitä olin nähnyt ja muistaen äiti raukkani viimeisen toivomuksen päätin hyljätä maailman, kävi miten kävi.

Kun pysähdyimme ovemme eteen, näimme postinkantajan ojentavan kirjeitä sisään. Yksi oli arvoisalle äidille, ja näin heti paikalla, että se oli isäni käsialalla kirjoitettu. Hän luki sen äänettömänä, ja äänettömänä hän sen minulle antoi. Luin:

Olen tullut Roomaan noutaakseni kotiin tyttäreni. Luullakseni on hänen kasvatuksensa nyt päättynyt, ja arvelen olevan ajan valmistaa häntä sitä muutosta varten elämässä, joka häntä odottaa.

Hiippakuntamme piispa on tullut kanssani, ja pyydämme saada tulla tervehdyksille luoksenne täsmälleen kello kymmenen huomenaamuna.

Huomasin ikäänkuin salaman välähdyksessä, mikä minua odotti, ja sieluni kaikella voimalla nousin kapinaan sitä vastaan. Oli väkivaltaa — rikosta, että isäni, näin monta vuotta minua laiminlyötyään, nyt tulee minua noutamaan siirtääkseen elämäni aivan toiseen suuntaan kuin mitä itse olin suunnitellut. Olkoonpa vain hänellä oikeus puolellaan — luonnollinen oikeus — mutta se oli tässä tapauksessa henkinen vääryys — ja minä päätin olla siihen alistumatta — viimeiseen hengenvetooni asti.

Näissä uljaissa ajatuksissa kului yöni, mutta seuraavana aamuna, kun minut kello kymmenen kutsuttiin tapaamaan isääni, läksin arvoisan äidin huoneeseen vapisevin jäsenin ja värähtelevin sydämin.

Isäni ei ollut paljon muuttunut näöltään, hiukset vain olivat entistä valkoisemmat. Tullessani sisään hän nousi pystyyn sanoen: "Tässä hän onkin itse", ja astuessani hänen luokseen hän laski kätensä hartioilleni ja katseli minua kasvoihin.

"Ihanhan siitä on tullut pieni italialainen nainen! Ja äitinsäkin näköinen", virkkoi hän, ja puhutellen pääni yli piispaa, joka istui huoneen perällä, hän lisäsi:

Olin niin kiusaantunut tästä jatkuvasta tarkastuksesta, että veret karahtivat poskilleni. Tunsin, että tällä tähystämisellä oli jokin minulle käsittämätön tarkoitus, ja kun arvoisan äidin kutsumana menin hänen luokseen, huomasin hänen kasvojensa tuskaisesta ilmeestä, että hänkin oli pahastunut siitä.

Hän viittasi minua istumaan tuolinsa vasemmalla puolella olevalle jakkaralle ja piteli oikeata kättäni helmassaan koko keskustelun ajan.

Piispa, jota en ollut koskaan ennen nähnyt, ryhtyi ensimäisenä puhumaan. Hän oli hienotapaisen, ylhäisen kirkollisen virkamiehen perikuva, sulavan leppeä, liukas, myhäilevä, yllään moitteeton silkkisottana ja hopeasolkiset kengät, ja raskaat kultavitjat jalokiviristeineen rinnalla riippumassa.

"Arvoisa äiti", sanoi hän, "herra O'Neillin kirje lienee ilmoittanut teille, että hän haluaa viedä tyttärensä luostarista nyt heti — otaksun, ettei tämä toivomus kohtaa mitään esteitä teidän puoleltanne?"

Arvoisa äiti ei puhunut mitään, mutta taivutti luullakseni hiukan päätänsä.

"Tietenkin", puheli piispa edelleen, "syntyy hiukan viivytystä sen kautta, että hänelle on tilattava sopivat vaatteet, mutta otaksun teidän hyväntahtoisesti suovan apuanne herra O'Neillille näissä valmistuksissa."

Pääni oli painuksissa, joten en voinut nähdä, taivuttiko arvoisa äiti uudelleen päätään. Mutta hänen äänettömyytensä arvatenkin tyydytti vieraitamme, sillä he alkoivat neuvotella lähtöpäivästäni, ja tuskissani pelkäsin jo, että hän aikoisi luopua minusta yrittämättä pienintäkään vastaväitettä, kun arvoisa äiti avasi suunsa:

"Oletteko selvillä siitä, että tämä lapsi" — hän taputti vapisevaa kättäni — "on ollut täällä luonani kymmenen vuotta."

"Siitä ei minulla ole ollut tietoa — mutta epäilemättä asia on kuten sanotte."

"Sanalla sanoen, että hän suurimman osan elämäänsä on ollut yksinomaan minun hoidettavanani."

"Te olette ollut erittäin hyvä hänelle, erittäin hyvä, ja olen vakuutettu siitä, että hänen perheensä on siitä hyvin kiitollinen teille."

"Asian näin ollen, Monseignor, myöntänette että minulla on oikeus tietää, miksi hänet näin äkisti otetaan pois luotani ja mikä on se elämänmuutos, johon herra O'Neill viittaa kirjeessään."

Tämä kysymys pyyhkäisi tiehensä piispan kasvoilla väreilevän hymyilyn ja hän vilkaisi hätääntyneenä isääni.

"Puhukaa", sanoi isäni, ja niinpä piispa selitti asian lyhykäisesti arvoisan äidin silitellessä kättäni rauhoittaakseen minua.

Ei ollut vielä aika kajota yksityisseikkoihin, mutta sen verran saattoi jo kertoa, että herra O'Neill aikoi valmistaa tyttärelleen onnellisen ja kadehdittavan tulevaisuuden ja halusi saada hänet kotiin tätä tarkoitusta varten.

"Monseignor", sanoi arvoisa äiti suoristaen selkänsä arvokkaasti, "onko tämä kohtuullista?"

"Onko kohtuullista, että hänen isänsä, joka ei ole tehnyt mitään hänen puolestaan kymmeneen vuoteen, nyt saa päättää mihin suuntaan hänen tulevaisuutensa on kääntyvä, kiinnittämättä huomiota lapsensa toivomuksiin."

"Arvoisa äiti, teidän sananne hämmästyttävät minua", sanoi hän. "Isä on lapsensa luonnollinen holhooja tietääkseni. Niinhän on ollut maailman alusta alkaen? Itse Kirkkokin rakentaa lakinsa tälle perustalle."

"Niinkö?" vastasi arvoisa äiti lyhyeen. Ja hän jatkoi (tunsin hänen kätensä vapisevan hänen puhuessaan): "Tiedän, että jotkut sen palvelijoista niin tekevät. Mutta onko Kirkko myös sanonut, että isä tai joku muu saa ottaa toisen sielun ja vallita ja hallita sitä ja sulkea sen tyrmään?…"

"Arvoisa äiti", sanoi piispa, "sanotteko sitä tyrmään sulkemiseksi, kun tyttö naitetaan mainehikkaaseen perheeseen, kun hänelle annetaan historiallinen nimi, kun hän saa osakseen kunniaa ja arvoa…"

"Piispa", sanoi isäni, nostaen kätensä ylös. "Arvelen että minulla on oikeus nyt puuttua asiaan, vai mitä?"

Arvoisan äidin puhuessa olivat isäni kasvot synkistyneet, ja kiertäen raskasta ruumistaan tuolissa, niin että joutui istumaan kasvotusten hänen kanssaan, hän virkkoi:

"Suokaa anteeksi, rouva, mutta kun sanotte, etten ole tehnyt mitään tyttäreni puolesta, myöntänette kumminkin sen, että olen häntä elättänyt ja kasvattanut."

"Hevosenne ja koiranne olette kaiketi myös elättänyt ja kasvattanut, mutta vaaditteko itsellenne ihmisolennon suhteen samoja oikeuksia?"

"Vaadin kyllä, rouva — vaadin niinkin. Ja kun se ihmisolento sattuu olemaan oma tyttäreni, niin ei siinä ole kenelläkään syrjäisellä mitään sanomista."

"Jos hänen äitinsä eläisi, eikö hänelläkään olisi mitään sanomista?"

"Hänen äitinsä, mikäli minä voin arvostella, oli hyvin epäitsekäs, hyvin alistuvainen, hyvin onneton nainen", sanoi arvoisa äiti.

"Olen suuresti kiitollinen teille, rouva. Mutta koska en ole tottunut tuhlaamaan sanojani turhiin, pyydän teitä selittämään, mitä tämä kaikki tarkoittaa. Tarkoittaako se, että olette tehnyt suunnitelman tyttäreni tulevaisuuteen nähden minun kanssani neuvottelematta."

"Ehkäpä niinkin, ehkäpä ei — sitä en tiedä. Mutta kun te lähetitte tyttärenne luostarikouluun…"

"Erehdys, rouva, erehdys kerrassaan. Vaimoni sisar sen teki — koska piti tyttöä tottelemattomana, uppiniskaisena ja hillittömänä…"

"Sitten vaimonne sisar on joko hyvin typerä tai hyvin ilkeäluontoinen nainen."

"Olen tuntenut tyttärenne kauemmin kuin hän, ja voin vakuuttaa, ettei siinä ole vähääkään perää."

Minulla oli täysi työ olla heittäytymättä arvoisan äidin kaulaan, mutta hänen kättään likistin suonenvedontapaisesti.

"Olkoon sen asian miten oli", sanoi isäni. "Mutta tietäkää, että lähettäessäni tyttäreni luostarikouluun olen ollut niin kiinni liikeasioissani…"

"Ettei teillä ole ollut aikaa pitää huolta kalleimmasta omaisuudesta, jonka Jumala on teille uskonut."

"Rouva", sanoi isäni kohoten pystyyn, "uskallanko kysyä, millä oikeudella puhuttelette minua ikäänkuin…"

"Sen oikeudella, joka kymmenen vuotta on ollut äitinä äidittömälle lapsellenne, sir, sillä aikaa kun te olette laiminlyönyt ja unohtanut hänet."

Tällöin isäni, jonka tuuheat kulmakarvat olivat syvässä rypyssä, kääntyi piispan puoleen.

"Piispa", sanoi hän, "tätä vartenko minä olen rahat maksanut?
Kymmenen vuotta olen maksanut, ja aika pulskasti vielä, luullakseni."

"Mutta eikö tässä nyt astuta virran yli ennenkuin päästään sillalle. Ehkäpä ei tytöllä itsellään olekaan mitään vastaan… Vai mitä?" kysäisi hän kääntyen minun puoleeni.

"Koska isäni koti ei ole minun kotini — koska tätini on aina ollut tyly minulle ja koskei isäni ole koskaan minusta huolinut eikä minua puolustanut ja koska…"

Hetkeen ei puhunut kukaan mitään, mutta sitten räjähti isäni katkeraan nauruun.

"Vai sitäkö se on, vai sitä. Sen minä arvasinkin. Sinä haluat tulla äidin osakkaaksi nunnaliikkeessä, heh?"

"Äitini oli enkeli", sanoin tulistuen, "ja kun hän oli kuolemaisillaan, niin hän sanoi toivovansa, että tulisin nunnaksi, ja nunnaksi tahdon tulla, tapahtukoon mitä tahansa."

"Pyh", sanoi isäni tehden ylenkatseellisen liikkeen kädellään, ja sitten hän kääntyi arvoisan äidin puoleen sanoen:

"Kuunnelkaahan mitä sanon, rouva. Melkein kaikkia asioita voi viedä perille kahdella tavalla, hyvällä ja pahalla. Ensin minä koetan hyvällä, ja ellei siitä ole apua, niin ryhdyn siihen toiseen keinoon, ja silloin ei käy hyvin niiden, jotka reuhtovat minua vastaan. Tulin Roomaan noutamaan tytärtäni kotiin. En katso olevani velvollinen selittämään, miksi haluan viedä hänet kotiin tahi mikä on aikomukseni hänen tulevaisuuteensa nähden. Otaksun, että minulla isänä on oikeus tehdä mitä aion tehdä, ja paha sen perii, joka häntä auttaa tai yllyttää isänsä tahtoa vastustamaan. Viikoksi jätän hänet vielä tänne — ja kun palaan, vaadin, että hän odottaa minua valmiina ja suostuvaisena — huomatkaa: valmiina ja suostuvaisena — lähteäkseen kanssani."

Tämän sanottuaan isäni pyörähti ympäri ja astui raskain, pontevin askelin ulos huoneesta. Piispa seurasi häntä kumartaen ensin arvoisalle äidille.

Mutta olin huomannut, että isäni puhuessa viimeisiä sanojaan olivat arvoisan äidin kasvot kalvenneet, ja nyt hän sanoi aralla, melkein pelokkaalla äänellä:

"Mary, me lähdemme vielä tänään Nemiin. Minulla on jotain sinulle puhuttavaa."

Myöhään iltapuolella samana päivänä istuimme viimeistä kertaa yhdessä arvoisan äidin huvilan parvekkeella.

Oli rauhallinen, suloinen ilta, pyhä hetki. Ei lehtikään liikahtanut, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, mutta alapuolella olevan viinitarhan kalliorinteiltä kuului jostain nuoren pojan ääni laulavan rakkauslaulua, ja kun takanamme olevassa munkkikirkossa soitettiin Ave Mariaa, vastasivat Gonzanon luostarikirkon etäiset kellot järven toiselta puolelta — ikäänkuin toisilleen huhuilevat enkelit taivaan avaruuksissa.

"Mary", sanoi arvoisa äiti, "tahdon kertoa sinulle tarinan. Oman elämäni — sisareni ja isäni tarinan."

Istuin hänen vieressään, ja hän piteli kättäni helmassaan taputellen sitä kuten aamuisen keskustelun aikanakin.

"Sanotaan, että niin harva nainen tulee nunnaksi syystä että nainen on liiaksi kiintynyt kotiinsa: hän valitsee pyhän elämän vasta silloin kun hän on kärsinyt haaksirikon maailmassa. Saattaa kyllä useasti niin olla. Mutta minun suhteeni oli toisin.

"Isäni oli oman työnsä kohottama mies. Mutta hänen rikkautensa ei häntä tyydyttänyt. Hän halusi luoda mahtavan suvun. Jos hänellä olisi ollut poikia, ei se olisi ollut vaikeata. Mutta koska hänellä oli vain kaksi tytärtä, ei hänellä ollut muuta keinoa kuin naittaa toinen meistä ylhäiseen italialaiseen aatelisperheeseen.

"Ensin petti sisareni hänen laskelmansa. Hän rakastui nuoreen roomalaiseen soittotaiteilijaan. Kun tämä nuori mies ensimäisen kerran pyysi sisareni kättä, hyljättiin hänen kosintansa halveksivasti, toisella kerralla häntä solvaistiin ja kolmannella kerralla hänet ajettiin ulos talosta. Hänen luonteensa oli hillitön ja taipumaton, samoin isänkin. Jos jompikumpi olisi ollut toisenlainen, ei olisi ehkä käynyt, kuten kävi. Vaikka kuka sen tietää?"

"Poistaaksensa sisareni kiusauksen näyttämöltä läksi isäni hänen kanssaan Roomasta Albanon harjanteilla olevaan huvilaamme. Mutta nuori taiteilija seurasi heitä. Koska isä ei sallinut heidän mennä naimisiin, oli hän päättänyt paeta sisareni kanssa, ja kun tämä epäröi, uhkasi hän häntä. Ellei hän tulisi sovitulle paikalle sovitulla hetkellä, olisi isäni vainaja seuraavana aamuna."

Arvoisa äiti vaikeni uudelleen; poika oli lakannut laulamasta; alkoi hämärtää.

"Sisareni ei voinut suostua uhraamaan isäänsä eikä liioin rakastettuansa. Niinpä hänelle ei jäänyt muuta neuvoksi kuin — uhrata itsensä."

Arvoisa äiti taputti kättäni. "Sehän on aina traagillisissa olosuhteissa naisten osa", sanoi hän.

"Sisareni keksi jonkun tekosyyn — en tiedä minkä jonka nojalla taivutti isäni vaihtamaan makuuhuonetta hänen kanssaan sinä yönä ja nukkumaan hänen tornikamarissaan, itse hän makasi alakerrassa isän huoneessa, jonka ovi aukeni puutarhaan päin.

"Ei kukaan ole oikein päässyt selville siitä, mitä sen jälkeen tapahtui. Keskellä yötä palvelijat kuulivat kaksi pistoolinlaukausta ja seuraavana aamuna tavattiin sisareni kuolleena isäni vuoteessa — hänet oli ammuttu avoimesta ikkunasta.

"Viranomaiset yrittivät turhaan päästä rikollisen perille. Yksi ainoa vain arvasi asian oikean laidan. Se oli isäni, ja kiihkeän vihan vallassa hän kyseli itseltään, mitä hänen oli tehtävä rangaistakseen miestä, joka oli murhannut hänen tyttärensä.

"Silloin tapahtui jotain kummaa. Hautajaisten edellisenä päivänä astui nuori taiteilija isäni huoneeseen. Hänen kasvonsa olivat kalvakat ja riutuneet, hänen silmänsä punaiset ja tulehtuneet. Hän oli tullut kysymään, sallittaisiinko hänen olla yhtenä kirstun kantajana. Isäni suostui. 'Jätän hänet rauhaan', mietti hän. 'Mies on saanut rangaistuksensa'.

"Koko Albanon väestö tuli hautajaisiin eikä kappelista haudalle kulkevassa ruumissaatossa näkynyt yhtään kuivaa silmää. Kaikki olivat kuulleet tarinan sisareni toivottomasta rakkaudesta, mutta vain kaksi tiesi hänen traagillisen kuolemansa salaisuuden — hänen nuori rakastajansa, joka ääneen nyyhkyttäen ja hoiperrellen kantoi hänen ruumistansa hartioillaan, ja hänen vanha isänsä, joka paljastetuin päin ja mykkänä asteli hänen jäljestänsä."

Sydämeni jyskytti kuuluvasti, ja arvoisa äiti siveli kättäni tyynnyttääkseen minua — ehkäpä itsekin tyyntyäkseen. Oli jo aivan pimeä, tähdet syttyivät taivaalle ja järven vastakkaisilla rannoilla olevain luostarien kellot soittivat iltasoittoa.

"Sellainen oli sisareni tarina", sanoi arvoisa äiti hetken kuluttua, "ja mitä itseeni tulee, niin tuotin isälleni yhtä raskaan murheen, vaikka en samalla tavalla.

"Olin nyt isäni ainoa lapsi, ja kaikki hänen toiveensa keskittyivät minuun. Niinpä hän päätti valita minulle puolison, ennenkuin ennättäisin kiintyä kehenkään. Hän valitsi keski-ikäisen roomalaisen ylimyksen arvokasta, mutta köyhtynyttä sukua.

"'Hänellä on ylhäinen nimi, sinulla rikkautta, — mitä muuta kaipaat?' sanoi isäni.

"Asuimme jälleen Roomassa tähän aikaan — ja siellä — koulussa tai muualla — olin joutunut siihen vahvaan vakaumukseen, että nuoren tytön on mentävä naimisiin ainoastaan sen kanssa, jota hän intohimoisesti rakastaa, ja tuota roomalaista ylimystä en rakastanut. Minulle oli myöskin uskoteltu, että tytön on oltava miehensä ensimäinen ja ainoa rakkaus, ja vaikka olin nuori, tiesin että keski-ikäisellä ihailijallani oli ollut muita läheisiä suhteita.

"Minä siis estelin, jopa kieltäydyin tottelemastakin, mutta isäni uhkaili ja vaati, ja viimein, muistaen sisareni kohtalon, olin suostuvinani ja jouduin julkikihloihin.

"En hetkeäkään aikonut pitää lupaustani ja aloin mielessäni hautoa tuumia miten päästä irti siitä. Vain yksi keino näytti silloin minusta mahdolliselta, ja kypsyttäen sitä salaisesti ajatuksissani, odotin aikaani ja valmistelin aikomukseni toimeenpanoa.

"Viimein koitti sopiva hetki. Oli laskiaisaika, ja sulhaseni ystävät olivat panneet toimeen naamiaistanssiaiset eräässä vanhassa roomalaisessa palatsissa. Voin vieläkin nähdä koko komeuden — suuren, freskomaalauksista loistavan tanssisalin, ihanat venetsialaiset kynttilänjalat, kullatut huonekalut, punaisen ja keltaisen damastin ja sametin ja sitten kauniit miehet erilaisissa virkapuvuissaan ja ihanat naiset, helmiketjut riippuvina paljailla kauloillaan.

"Olin pukeutunut Bacchuksen papittareksi, yllä valkoinen kullalla kirjaeltu tunika, tiikerinnahkainen nauha otsalla ja viinirypäleterttu hiuksissa.

"Muistan tanssineeni joka tanssin ja enimmäkseen keski-ikäisen sulhaseni kanssa, eikä ollut luullakseni tanssiaisissa toista, joka olisi näyttänyt niin iloiselta, onnelliselta ja huolettomalta. Kolmen seutuvilla aamulla palasin kotiin isäni vaunuissa. Kello kuusi olin mennyt luostariin.

"Ulkomaailmassa ei kukaan saanut koskaan tietää, mitä minusta oli tullut, enkä minäkään tietänyt, mitä tapahtui kotonani sen jälkeen kun olin jättänyt sen. Luostarin säännöt olivat hyvin ankarat. Joskus aamurukouksen jälkeen abbedissa sanoi: 'Joku teistä on kadottanut äitinsä, rukoilkaa hänen sielunsa puolesta', siinä kaikki mitä joutui kuuluviimme ulkomaailmasta.

"Mutta luonnon vaikutus on aina voimakas, lapseni, ja viiden vuoden kuluttua kävin rauhattomaksi ja onnettomaksi. Rupesin epäilemään kutsumustani, mutta äiti, joka oli viisas ja lämminsydäminen, huomasi taistelun sydämessäni. 'Sinä ajattelet isääsi', sanoi hän, 'että hän käy vanhaksi ja kaipaa tyttären huolenpitoa. Mene hoitamaan häntä ja palaa sitten takaisin koppiisi rukoilemaan'.

"Minä menin, mutta tullessani isäni taloon kohtasi minua kova isku. Outo portinvartia avasi minulle oven, ja kaunis palatsimme oli vuokrattu vieraille. Isäni oli kuollut — kolme vuotta hän oli jo ollut kuolleena ja haudassa. Kadottuani tietämättömiin hän oli haudannut häpeänsä ja murheensa yksinäisyyteen, sillä vaikka olin luullut häntä kovaksi ja julmaksi, oli hän itse asiassa rakastanut minua totisesti ja hellästi. Elämänsä loppupäivinä hänen järkensä oli sekaantunut, ja hän oli lahjoittanut pois kaiken omaisuutensa — hajottanut sen, ei kukaan tietänyt miten, se kun hänen mielestään nyt oli aivan hyödytön — ja sitten hän oli kuollut, yksinään ja sydän murtuneena."

Tähän päättyi arvoisan äidin kertomus. Ei hän yrittänyt selittää, puolustaa eikä tuomita sisarensa käytöstä eikä omaansa, ei hän liioin koettanut sovittaa tarinansa opetuksellista puolta minun olosuhteisiini. Sen hän jätti minun tehtäväkseni.

Minä olin kuunnellut hänen puhettaan kuin lumottuna ja hiipinyt yhä lähemmäksi häntä, kunnes pääni lepäsi hänen povellaan, ja niin istuimme vielä hetken aikaa Italian lempeässä iltapimeässä tähtien tuikkiessa päämme päällä.

Levolle mennessämme arvoisa äiti saattoi minut huoneeseeni, ja lausuttuaan minulle muutamia rohkaisevia sanoja hän jätti minut yksikseni. Mutta tuskin olin laskeutunut vuoteeseeni sydämeni pohjaan asti järkytettynä siitä, mitä elin kuullut, ja vakuutellen itselleni, että tyttären kuuliaisuus isää kohtaan, vaatikoon tämä häneltä mitä tahansa, on ikuinen, järkkymätön velvollisuus, ei ihmisten säätämä, vaan Jumalan poistamaton laki kuten avioliittokin, kun arvoisa äiti avasi oven ja astui sisään lamppu kädessään.

"Mary", sanoi hän, "unohdin kertoa sinulle, että aion jättää Pyhän Sydämen. Vanhan luostarini sisaret ovat pyytäneet minua palaamaan heidän luokseen ja rupeamaan heidän äidikseen. Lähden sinne jo aivan pian, niin että meidän olisi ollut erottava joka tapauksessa."

Ja hän mainitsi minulle Rooman keskuksessa olevan luostarin, jonka nunnat elivät ankarasti eristettyä elämää.

"Toivon, että kirjoitat minulle niin usein kuin mahdollista ja että tulet tervehtimään minua milloin vain voit… Ja jos joskus sattuisi… mutta ei, sitä en tahdo ajatella. Onhan avioliittokin pyhä liitto, ja Jumala siunaa ja pyhittää sen, kun se solmitaan luvallisissa olosuhteissa."

Minä jäin yksin pimeään. Kirkonkellot soivat, ja läheisen luostarin munkit nousivat vuoteiltaan toimittamaan puoliyön hartautta.

Viikkoa myöhemmin asuin isäni kanssa Piazza di Spagnan varrella olevassa Hotel Europassa.

Hän oli minua kohtaan ystävällisempi kuin milloinkaan ennen, mutta ei virkkanut sanallakaan, mitä aikeita hän suunnitteli tulevaisuuteeni nähden.

Piispa Walsh (oman hiippakuntamme piispa) kävi lakkaamatta asunnossamme korkeiden hengellisten pappismiesten, piispain, arkkipiispain, jopa erään kardinaalinkin kanssa, ja monesti kuulin katkelmia heidän keskusteluistaan.

"Se käy vaikeaksi, perin vaikeaksi", kuulin kardinaalin sanovan. "Kirkko ei suosi tällaisia avioliittoja, sillä niihin liittyy tavallisesti ikäviä seurauksia kummallekin aviopuolisolle. Mutta näin poikkeuksellisessa tapauksessa — kun sulhasen perhe on ollut katolinen, ennenkuin tuli protestanttiseksi — voisi ehkä olla mahdollista…"

"Kardinaali", vastasi isäni, ja hänen tuimat kasvonsa synkistyivät, "anteeksi, mutta minä tahdon saada tämän asian selväksi ilman pitkiä vitkasteluja. Se joko käy päinsä tai ei käy. Jos se käy päinsä, niin ryhdytään paikalla asiaan käsiksi. Mutta ellei se käy päinsä, niin minä lähden tästä heti kotiini ja käytän rahani muualle."

Silloin seurasi innokkaita vakuutuksia, että kyllä sentään lopulta hyvä tulee, kunhan odotetaan kärsivällisesti hiukan aikaa, sillä Roomassa liikutaan hitaasti.

Isäni odotti kolme viikkoa, ja sillä aikaa hän kävi katsomassa vanhan kaupungin nähtävyyksiä, vaikka menneen ajan ylpeät muistomerkit eivät voineet hänen käytöllistä aistiaan miellyttää.

Viimein piispa ilmoitti, että asia oli saatu onnellisesti järjestetyksi, ja tyytyväisyytensä osoitukseksi paavi oli suostunut yksityisesti vastaanottamaan luonaan sekä isäni että minut.

Olin kovassa jännityksessä ja hyvin kiihtynyt, kun aikaisin seuraavana aamuna läksimme isän kanssa Vatikaniin (isä iltapuvussa ja minä pitkässä, mustassa Mantilla-hunnussa määräyksen mukaan), sillä olin jo päässyt selville siitä, että yllämainittu asia koski minua itseäni.

Muistan vain epämääräisesti ja ikäänkuin kuumeensekaisena unelmana, mitä tapahtui sen jälkeen kun astuimme ulos vaunuista pronssisen portin luona lähellä Pietarin kirkkoa. Muistan astuneeni ylös leveitä portaita koreatakkisten soturien ohi suureen käytävään, missä oli toisia sotureita toisenlaisissa pukineissa. Muistan astuneeni eteenpäin, yhä eteenpäin, salista saliin, joista seuraava oli aina edellistä suurempi ja upeampi prameapukuisine vartioineen. Muistan viimein saapuneeni ovelle, jonka edessä miekkaa kantava kamaripalvelija polvistui ja naputti ovelle, ja sen avautuessa hän lausui nimemme. Muistan, että kaiken tämän keskiaikaisen huumaavan loiston jälkeen tapasin itseni yksinkertaisessa, kirjastontapaisessa huoneessa valkoisen vaatimattoman näköisen olennon edessä — olin itse pyhän Isän läheisyydessä.

Luostarissa minua oli aina opetettu ajattelemaan paavia melkein samoilla hartauden ja kunnioituksen tunteilla kuin pyhimyksiä. En tiedä miten jouduin hänen jalkainsa juureen, tiedän vain sen, että hän oli hyvin suloinen ja leppeä, silitellen päätäni ja ojentaen minulle hennon valkean kätensä sen jälkeen kun olin sitä suudellut.

Pian toinnuin sen verran, että saatoin katsoa ylös, ja silloin huomasin, että hän oli vanha mies ja että hänen kasvonsa olivat hyvin kalpeat, pyhimyksentapaiset; ja hänen äänensä oli niin lempeä ja isällinen, että minä rakastin ja jumaloin häntä.

"Tämä siis on se pieni lady", sanoi hän, "joka on Kaitselmuksen välikappaleena ohjaava eksyneen suvun takaisin Kirkko-äitimme helmaan."

Joku vastasi, ja sitten hän puhui minulle avioliitosta, jonka hän sanoi olevan pyhän, Kaikkivaltiaan säätämän ja Vapahtajamme Sakramentiksi pyhittämän liiton, rauhan ja rakkauden liitoksi aiotun.

"Se on henkinen ja pyhä yhdistys, lapseni", sanoi hän, "vertauskuva
Kristuksen suhteesta Kirkkoonsa."

Sitten hän neuvoi minua astumaan alttarille vasta vakavan sisällisen valmistuksen jälkeen, käytyäni synninpäästöllä ja Herran Ehtoollisella.

"Ja kirkosta lähtiessäsi, tyttäreni", sanoi hän, "älä saastuta hääpäivääsi millään synnillisellä ajatuksella tai teolla, vaan muista käyttäytyä kuin olisi itse Jeesus Kristus seurassasi, kuten hän oli Kaanaan häissä."

Sitten hän varoitti minua pitämään mielessä, että pyhää aviosäätyä ei voinut mikään muu rikkoa kuin kuolema.

"Jotka Jumala on yhdistänyt, ei pidä ihmisen erottaman — muista sekin, tyttäreni."

Lopuksi hän mainitsi jotain lapsista — että jos katolinen menee naimisiin toisuskoisen kanssa — ei hän saa sallia lapsia kastettavan muuhun kuin katolinuskoon.

Tämän jälkeen, ja kun isällenikin oli sanottu jotain, jota en voi muistaa, hän antoi minulle siunauksensa niin viehkein sanoin ja suloisella äänellä, että se valui ylitseni kuin nousevasta auringosta lähtevä lauhkea tuulahdus kesäaamuna.

"Olkoon Abrahamin Jumala, Isakin Jumala ja Jaakobin Jumala kanssasi, tyttäreni. Olkoon avioliittosi rauhan ja rakkauden ies, ja antakoon Hän sinun nähdä lastesi lapset kolmanteen ja neljänteen polveen."

Sitten hän nosti minut pystyyn, ja kamariherran annettua merkin minä astuin takaperin ulos huoneesta.

Kun ovi oli sulkeutunut, vedin syvän hengähdyksen. Oli kuin olisin astunut ulos kaikkein Pyhimmästä, ja kun saavuin Pyhän Pietarin piazzalle ja jouduin jälleen jokapäiväisen elämän hyörinään — ajurien ja raitiovaunujen jalkoihin — tuntui kuin olisin äkkiä pudonnut taivaasta maahan.

Vastahakoisuuteni avioliittoon oli kerrassaan hävinnyt tämän käynnin jälkeen ja halusin saattaa sen isänikin tiedoksi, mutta en saanut tilaisuutta siihen ennenkuin myöhemmin samana iltana, ja silloin isäni otti asian puheeksi.

Päivällisen jälkeen, kun vieraamme, muutamat ylhäiset pappismiehet, olivat poistuneet ja hän oli erittäin hyvällä päällä, sanoi hän minulle merkitsevästi, ikäänkuin suurta, iloista uutista kertoen:

"Mary, vielä ei ole lopullista päätöstä tehty, mutta voithan kumminkin nyt jo saada tietää mitä puuhaamme sinun hyväksesi."

Koko illan ja vielä seuraavana päivänäkin minusta tuntui — vaikken itsekään oikein tietänyt miksi — kuin olisin kulkenut lähestyvän ukkosilman mustien pilvien varjossa. Vanha haluni päästä maailmaa pakoon oli vallannut minut, enkä niinmuodoin totellut yksinomaan kohtalon sokeata johtoa, kun tuntia ennen Ave Marian soittoa astuin sen luostarin kirkkoon, jossa tiesin arvoisan äidin nyt olevan.

Kirkko oli tyhjä lähestyessäni pronssista suojaristikkoa, joka erottaa yleisölle varatun osan sisarien osastosta, ja polvistuessani ylimmälle portaalle, mutta hetken kuluttua ruvettiin ylhäällä soittamaan kelloja, ja samassa alkoi seurakuntakin kokoontua. Nunnat astuivat nyt sisään verhottuina päästä kantapäähän valkeihin vaatteisiin ja pitkiin, tiheihin, kasvoja peittäviin huntuihin, jotka he kohottivat ylös asettuessaan istumaan alttarin ympärille.

Nunnista viimeisenä kulki abbedissa, ja hänet tunsin heti paikalla. Se oli oma arvoisa äitini, ja kun hän alttarin edessä polvistuttuaan asettui istumaan paikalleen, joka oli lähinnä ristikkoa juuri sillä kohdalla, missä minä polvistuin, huomasin hänen kouristavan rukousnauhaa suonenvedontapaisesti, josta päätin, että hän oli minut sekä nähnyt että tuntenut.

Sitten astui pappi sisään ja käytiin laulamaan litaniaa. Melkein koko jumalanpalvelus toimitettiin laulamalla. Kiitosjumalanpalvelus ei ollut milloinkaan mielestäni ollut niin ihana, niin liikuttava, niin kutsuva, niin vastustamaton. "Luovu maailmasta", tuntui se minua kehoittavan, "kuuliaisuus taivaallista isääsi kohtaan peruuttaa kaikki maalliset velvollisuudet."

Jumalanpalvelus oli lopussa, nunnat olivat laskeneet huntunsa alas ja menneet ulos samoilla hitailla, kuulumattomilla askelilla kuin olivat tulleetkin (viimeinen heistä alaspainunein päin), suntio sammutteli alttarin kynttilöitä pitkällä sauvallaan, kirkko kävi pimeäksi, ja muuan maallikkosisar kilisteli avaimiaan takanani.

Nousin ristikon luona olevalta paikaltani. Olin yhä kuin unen huumauksessa ja tuijotin kaihomielin pimeään käytävään, johon nunnat olivat kadonneet, kun samassa huomasin, että eräs nuori mies seisoi vieressäni ja silmäili minua myhäillen.

Nuoren miehen äänessä, hänen sinisten silmiensä katseessa oli jotain, joka pani minut vavahtamaan.

Se oli Martin Conrad, joka oli kasvanut mieheksi, pitkäksi, voimakkaaksi, uljaaksi mieheksi, mutta kasvoissa oli vielä kajastus sitä poikaa, jota olin ihaillut ja rakastanut.

Pari minuuttia myöhemmin olimme ulkona piazzalla, ja sanat ryöppysivät hänen suustaan iloisella kiireellä, kun hän jutteli, mikä hänet oli Roomaan tuonut.

Hän oli juuri "läpäissyt" tutkintonsa ja valmistunut mikä ei olisi onnistunut, elleivät professorit olisi olleet "niin mainion ystävällisiä" häntä kohtaan — kun hän oli kuullut luutnantti ———n aikovan lähteä Etelänapaa ympäröivälle suurelle jääalueelle tutkimaan tuulien ja merivirtojen lähteitä, ja silloin hän oli tarjoutunut retkikunnan lääkäriksi ja tullut hyväksytyksi.

Kymmenen päivää sitten he olivat lähteneet Thamesista ja pysähtyneet tänä aamuna Napoliin hiiliä ottamaan, jolloin hän oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen pistäytyäkseen Roomassa. Hän oli kyllä muistanut, että minä olin siellä, vaikka ei ollut voinut uneksiakaan näkevänsä minua. Mutta sisällinen ääni oli kehoittanut häntä pistäytymään "tuossa vanhassa, merkillisennäköisessä kirkossa" — missä hän aivan sattumalta oli tavannut minut.

Hänen oli matkustettava seuraavana päivänä kello kaksi, hänen laivansa kun oli määrä lähteä Napolista samana iltana.

Nähdessäni hänet niin täynnä uskallusta ja toiveita elämään nähden johtui mieleeni muutamia tapauksia menneisyydestä, ja sanoin:

"Niinpä lähden", vastasi hän ja katselimme toisiamme silmiin ja nauroimme seisoessamme siinä kirkon portailla lapsuudenaikain vienojen muistojen leijaillessa ympärillämme.

"Entä te?" virkkoi hän. "Samannäköinen olette kuin ennenkin, Tunsin teidät paikalla. Vaikka kyllä sittenkin olette muuttunut. Niin kasvanut ja… niin ihmeteltävän…"

Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan, ja ollen siksi lapsi, etten teeskennellyt olevani tietämätön, ja siksi paljon nainen, että tunsin mielihyvää, vakuutin olevani hyvilläni siitä.

Kerroin lähteneeni luostarista kolme viikkoa sitten että isäni oli tullut noutamaan minua ja että olimme lähdössä Ellaniin.

Ensi silmänräpäyksessä minua hävetti vastata, mutta viimein sanoin aikovani mennä naimisiin kotiin tultuani.

Hän ei lopettanut lausettaan, niinpä vastasin etten tietänyt mitään, koska en ollut nähnyt lordi Raata siitä asti kun läksin kouluun ja koska isäni oli järjestänyt kaikki puolestani.

Sitten hän äkisti kysyi missä asuin ja kuultuaan sen sanoi saattavansa minut kotiin.

Hänen käytöksensä oli äkkiä muuttunut, ja kävellessämme pitkin Tritonia ja Du Marcellia hän useasti yritti sanoa jotain, mutta keskeytti äkkiä.

Olin vielä niin ymmällä ja hämmästynyt siitä, että näin äkkiarvaamatta olimme sattuneet yhteen, etten kiinnittänyt näihin katkonaisiin huudahduksiin niin paljon huomiota kuin olisi ollut suotavaa. Kun olimme saapuneet ravintolan edustalle, sanoi hän:

"Hänestä on tietysti mieluista tavata teitä", vastasin ja olin niin kärsimätön ilmoittamaan isälle suurta uutista, että ryntäsin ylös portaita ja syöksyin hänen huoneeseensa Martinin edellä, huutaen:

Hämmästyksekseni ja mielipahakseni isäni tervehti Martinia hyvin kylmästi, eipä ollut ensin edes tuntevinaan häntä.

"Ikävä kyllä en nyt tällä hetkellä voi palauttaa teitä muistiini", sanoi isäni.

Kun minä olin tutustuttanut heidät toisiinsa, istuutuivat he juttelemaan Etelänapa-retkikunnasta, mutta keskustelu ei päässyt vauhtiin, se oli kuivaa ja kylmäkiskoista kyselemistä ja vastaamista, ja muutaman minuutin kuluttua Martin nousi lähteäkseen.

"En minä niitä teidän hommianne voi käsittää", sanoi isäni. "Minun tietääkseni ei ole vielä koskaan saatu irti mitään rahaa siinä teidän Tuntemattomassanne, ja joskohta löytäisittekin vaikka molemmat navat, niin mitäs siitä? Eihän noista napamaista voi olla kellään elävällä sielulla mitään hyötyä."

Minä läksin saattamaan Martinia hissille, ja erotessamme hän kysyi saisiko tulla noutamaan minua kävelylle huomenaamulla. Vastasin myöntävästi ja tiedustelin mihin aikaan hän tulisi.

"Kello kaksitoista", vastasi hän, ja minä vakuutin, että se olisi varsin sopiva aika minulle.

Samana iltana tuli piispa syömään päivällistä kanssamme, ja aterian loputtua, kun minä kävin istumaan ikkunan ääreen ja katselin kaupunkia iltavalossa, juttelivat hän ja isäni kauan aikaa matalalla äänellä.

He juttelivat yhä vielä, kun minä sanoin hyvää yötä ja läksin nukkumaan.

Aamiaista syödessämme seuraavana aamuna kertoi isäni jotain odottamatonta tapahtuneen, joka vaati meitä viipymättä palaamaan kotiin, ja siksi hän oli Cookin toimiston kautta tilannut meille paikat kello 12:n pikajunassa.

Olin hyvin pahoillani, mutta tunsin isäni siksi hyvin, etten vastustellut, ja niin hiivin huoneeseeni ja kirjoitin Martinille kirjeen, jossa selitin pikaisen lähtömme syyt ja jätin hänelle hyvästi.

Asemalle tullessamme näimme hänen seisovan asemasillalla sen vaunuosaston vieressä, joka oli merkitty meidän nimellämme.

Isäni oli mielestäni häntä kohtaan vieläkin tylympi kuin ennen, ja piispa, joka matkusti kanssamme, oli tuskin huomaavinaan häntä. Mutta se ei näyttänyt Martinia liikuttavan sinä aamuna, sillä hänen alahuulessaan oli se sama luja, päättäväinen ilme, jonka tunsin hänen poikavuosiltaan. Mentyäni vaunuun hän seurasi minua sisään jättäen isäni ja piispan kahden asemasillalle seisomaan.

"Viivyn, paha kyllä. Kuusi kuukautta, yhdeksän — kenties kaksitoista, jos pahoin käy! Toivoisin, ettei koko retkestä tulisi mitään."

Hämmästyneenä kysyin, mitä hän sillä tarkoitti, jolloin hän änkytti jotain epäselvää ja sitten äkkiä sanoi:

Vastasin että minun oli seurattava isäni tahtoa, koska olin tyttö, ja siksi…

"Mutta tottahan tytölläkin on jonkinlaisia oikeuksia itsensä suhteen", sanoi hän, mutta minä en virkkanut mitään, sillä tunsin tällä hetkellä naisellista avuttomuutta, jota en ollut koskaan ennen tuntenut.

"Kirjoitan isällenne", sanoi hän, ja samassa kello soi, ja isäni astui vaunuun sanoen:

"No niin, nuori mies, ellette tahdo lähteä Pohjoisnavalle ja heittää
Etelänaparetkeänne sikseen, niin…"

"Hyvä on, sir. Älkää te minusta huolehtiko. Minä kyllä pidän itsestäni huolen", sanoi Martin.

Äänessä oli kenties jotain, joka enemmän kuin sanat hämmästytti isääni ja piispaa, sillä näin heidän katsovan loisiinsa ihmetellen.

Sitten soitettiin toisen kerran, veturi puhkui, ja Martin sanoi:
"Hyvästi! Hyvästi!"

Junan lähtiessä liikkeelle asemalta hän jäi seisomaan asemasillalle paljastetuin päin ja niin tuskainen ilme kasvoillaan, että kurkkuani alkoi kivistää kuten pikku tyttönä ollessani.

Mieleni oli hyvin raskas tämän matkan aikana. Kymmenen vuotta kestäneen maanpakolaisuuteni aikana oli toinen kotimaani käynyt minulle rakkaaksi, ja minusta tuntui kuin nyt viimeisen kerran näkisin ihanan Italiani päivänpaisteiset kedot ja kukkanurmet.

Mutta alakuloisuudellani oli toinenkin syy. Ajattelin Martinin levottomuutta avioliittoni suhteen ja olisin suonut, että hän olisi puhunut isälleni mitä hänellä oli sanomista.

Kenties myös hämärästi aavistin, että Martin Conrad oli juuri se henkilö, joka olisi voinut herättää vielä uinuvan sydämeni, että hän yhdellä sanalla, katseella, hymyilyllä olisi sinä päivänä voinut muuttaa elämäni koko juoksun ja että…

Mutta ei, en tahdo häntä moittia. Enkö ole tietänyt siitä päivin kun yhdessä olimme Pyhän Marian kalliolla, että hän ennen kaikkea on synnynnäinen gentlemanni?

MARTIN CONRADIN LISÄYS.

Ja sittenkin minä olin houkka, kun en kaikesta huolimatta puhutellut Daniel O'Neilliä, ennenkuin hän läksi Roomasta. Minun olisi pitänyt sanoa hänelle:

"Tiedättekö että mies, jolle aiotte naittaa tyttärenne, on rietas heittiö? Jos todella tiedätte sen, niin tahdotteko kuitenkin kylmäkiskoisesti myydä lapsenne ruumiineen ja sieluineen, jotta himonne arvonimiin ja valtaan ja muut kehnot pyyteenne tulisivat tyydytetyiksi? Onko teidän lupa myydä hänet? Puhutte isän oikeuksista, mutta eikö tytär ole itsenäinen olento? Jos hänen avioliittonsa tulee onnettomaksi — ja niin käy, jos siitä mitään tulee — tekö siitä tulette kärsimään? Ja jos se saastuttaa ja turmelee hänen puhtaan ja henkevän luonteensa — ja sen se tekee — teidänkö sielunne joutuu tuomion hetkenä kirotuksi vai hänen?"

Niin minun olisi ollut sanottava, mutta sitä en tehnyt. Pelkäsin, että epäiltäisiin minun ajavan omia, henkilökohtaisia tarkoitusperiä — että katsottaisiin minun sekaantuvan asioihin, jotka eivät minulle kuuluneet.

Mutta minä tunsin, että ne kuuluivat minulle, ja minä olin puolittain halukas heittämään sikseen kaiken muun ja palaamaan Ellaniin. Mutta tämä naparetki oli elinkysymys minulle, enkä niinmuodoin voinut luopua siitä.

Päätin siis kirjoittaa. Mutta kirjoittamisessa en ole mikään taituri, ja niinpä kesti kaksi viikkoa, ennenkuin sain kyhätyksi jotain kunnollista. Siihen aikaan olimme Port Saidissa ja sieltä panin postiin kolme kirjettä — ensimäisen Daniel O'Neillille, toisen piispa Walshille ja kolmannen isä Danille.

Joutunevatko ajoissa perille? Ja jos joutuvat, tuleeko niillä olemaan toivottu seuraus? Vai tulevatko kirjeiden saajat ne suuttuneina hävittämään?

Oli mahdoton arvata. Ja minun oli mentävä syvään antarktiseen yöhön, johon ei yksikään sanoma elävästä maailmasta voisi minua saavuttaa.

M. C.

AVIOLIITTONI.

Vaikka isäni oli niin hätäinen lähtemään Roomasta, sujui matkamme hitaasti, ja vasta viikon kuluttua saavuimme Ellaniin. Alakuloinen mielialani oli tähän aikaan jo kadonnut, ja olin sekä utelias että pelokas näkemään miestä, joka oli määrätty puolisokseni.

Isänikin oli kiihtynyt, vaikka toisista syistä, ja kun laiva laski Blackwaterin lahteen, osoitteli hän minulle, mitä edistyksiä oli saatu aikaan hänen johdollaan — ravintoloita, teattereita, tanssihuoneistoja ja virkistyskoteja, jotka reunustivat merenrantaa, ja sähköratoja, jotka kulkivat vuoria ylös.

"Katsopas", huudahti hän, "enkös luvannut panna tämän vanhan saaren surisemaan."

Suurella kivisellä, ulos lahteen pistäytyvällä laivasillalla seisoi ihmisjoukko odottamassa laivan tuloa.

"Tämä ei ole mitään", sanoi isäni, "ei mitään verrattuna siihen, mitä näet, kun huvikausi on vauhdissaan."

Niin pian kun laiva oli laskenut siltaan, astui neljä herrasmiestä kannelle, ja sydämeni sykähti ajatellessani, että tuleva mieheni kenties olisi heidän joukossaan; mutta hän ei ollutkaan, ja ensimäiset sanat, jotka isälleni lausuttiin, olivat:

"Hänen armonsa pyytää anteeksi, sir. Hän on esteellinen tänään, mutta pyytää tavata teitä kotonanne huomenna aamupuolella."

Tunsin puhujan samaksi holhoojaksi, joka oli matkustanut laivassa nuoren lordi Raan kanssa tämän mennessä Oxfordiin. Hänen seuralaisensa olivat sileänaamainen ja teräväkatseinen mies, joka esitettiin hänen armonsa lontoolaisena asianajajana, herra Curphy, jonka tunsin isäni omaksi asianajajaksi, ja rakas, vanha isä Dan.

Isä Danin nähdessäni ensiksi hämmästyin. Hän oli mielestäni niin pieni ja mitättömän näköinen, vaatimaton maalaispappi kerrassaan, mutta hän oli säilyttänyt entisen hellän hymyilynsä, joka ei ollut haihtunut muististani, samoin tuon herttaisen tapansa pyörittää vokaaleja irlantilaisesti, jota en koskaan voi unohtaa.

"Jumala siunatkoon sinua", sanoi hän. "Kuinka sieväksi olet tullut. Ja niin äitisi näköinen, Herran rauha hänen sielullensa! Tiesinhän, että Siunattu Neitsyt pitäisi huolen sinusta, tiesinhän sen, tiesinhän sen."

Kolmet ajopelit odottivat meitä — vaunut piispaa, suuri automobiili holhoojaa ja lontoolaista asianajajaa ja toinen, vieläkin suurempi automobiili meitä.

"Hyvästi sitten huomiseen", huusi isäni ja nousi asianajajan kanssa etuistuimelle, isä Danin ja minun käydessä istumaan taakse.

Kotimatkalla isä Dan jutteli siitä tapahtumasta, jonka vuoksi minut oli noudettu kotiin, ja pyysi minua unohtamaan, mitä hän oli lordi Raasta sanonut kirjeissään, hänen tietonsa kun olivat pääasiallisesti perustuneet juorupuheisiin — eikä hyvän naisen vaikutusta mieheen voitu sitäpaitsi koskaan arvioida kyllin suureksi, se saattoi aikaansaada ihmeitä.

Hän lausui tämän hiukan väkinäisesti, ja puhe sujui häneltä paljoa vilkkaammin, kun hän pääsi kertomaan minulle niistä monista iloista, joita avioliitto tuo nuoren tytön elämään — ensi lemmestä, ensimäisestä rakkauskirjeestä, hääpäivästä ja ensimäisestä pienokaisesta ja monesta muusta suloisesta ja ihmeellisestä seikasta, joista ei mies koskaan voinut samalla tavalla nauttia.

"Sen saattaa jo vanha pappikin tietää", virkkoi hän naurahtaen ja taputellen minua kädelle.

Holmtowniin tullessamme pysäytimme automobiilimme herra Curphyn talon edustalle, ja hänen poistuttuaan isäni kävi istumaan taakse meidän viereemme ja alkoi ehtymättömän sanatulvan siitä, mitä hän oli tehnyt ja mitä hän aikoi vielä tehdä, ja kaikesta suuruudesta, joka minua odotti.

"Sinusta tulee saaren mahtavin rouva, tyttö, eikä täällä tule olemaan yhtä elävää sielua, joka ei sinua kumartele."

Niiden, jotka eivät olleet häntä kumarrelleet, kun hän tuli Amerikasta miljooniensa turvassa, saaren ylhäisön, (joka ei voinut unohtaa hänen halpaa sukuperäänsä), oli se nyt tehtävä, sillä naittamalla tyttärensä seudun ensimäiselle ylimykselle hän oli saavuttava voiton heistä kaikista.

"Me nolaamme heidät, tyttö! Ja reimasti nolaammekin!" huusi hän, ja hänen mustat silmänsä leimahtivat mielihyvästä.

Isäni hyvätuuli oli tarttuvaa laatua, ja minäkin omalla tavallani jättäydyin ihastukseni valtaan lähestyessämme lapsuuteni paikkoja — kylää, siltaa, Suvimajalle vievää tietä ja Murphyn-suuta ja ajotietämme varjostavia puita.

Melkein kaikki näytti pienemmältä, ahtaammalta ja matalammalla kuin olin ajatellut, mutta olin unohtanut, kuinka viehättäviä ne kaikki olivat siinä kukkulan juurella, kimalteleva meri taustanaan.

Oma talomme yksin näytti minusta entistä suuremmalta pysähtyessämme sen eteen, mutta isäni selitti syyn siihen sanomalla:

"Rakennusta on suurennettu, tyttö, huomenaamuna näytän sinulle mitä on tehty."

Kuistilla seisoivat meitä odottamassa Bridget tätini (joka nyt oli valkohapsinen ja käytti silmälaseja), kaunis Betsy (joka oli pitkä ja täyteläinen maalaiskaunotar) ja Nessy MacLeod (joka näytti vielä nuorten kirjoihin pyrkivältä vanhalta neidolta). He ottivat minut vastaan hämmästyttävän sydämellisesti.

Sitten lausuttiin kohteliaisuuksia ulkomuodostani (Bridget täti selitteli, ettei hän olisi voinut uskoa minusta tulevan niin sievää, ei mitenkään), ja sitten Nessy tarjoutui viemään minut huoneeseeni.

"Se on sama huone vielä, Mary", huusi täti jälkeeni portaita ylös. "Kun kaikki muu muutettiin, muistin rakasta äiti raukkaasi enkä sallinut heidän siellä tehdä mitään muutoksia. Se on ihan entisessä kunnossa."

Niin olikin. Kaikki oli entisellään. Mutta juuri kun ensimäisen kerran eläessäni aloin tuntea kiitollisuutta Bridget tätiä kohtaan, sanoi Nessy:

"Ei se hänen ansionsa ole. Jos hän olisi saanut seurata omaa päätänsä, niin hän olisi lakaissut pois pienimmätkin jäljet äidistäsi ja hommannut oman tyttärensä lordi Raalle."

Puhetulvasta, joka sitten seurasi, pääsin siihen käsitykseen, että isäni oli nykyisin hänen epäjumalansa ja että kotiintuloni ei ollut varsin mieluinen tädilleni ja serkulleni. Mutta hänen poistuttuaan unohdin kaiken muun ja kuuntelin niitä lempeitä kiehtovia ääniä, jotka kotinurkista tuntuivat kuiskailevan vastaani.

Koti! Koti! Koti! Kaikki näytti olevan muuttumatta tässä rakkaassa paikassa ja kaikella näytti olevan jotain minulle sanomista. Mitä suloisen helliä ja liikuttavia muistelmia!

Riisuin hattuni ja kappani ja pujahdin alakertaan ja sieltä ulos — ensin navettaan, jossa karjakot yhä istuivat jakkaroillaan päät kallellaan mulkosilmäisten Mustikkien vieressä maidon heruessa poristen kiuluihin, sitten tupakeittiöön, joka tuoksui palavalta turpeelta ja vastaleivotulta leivältä, ja viimein puutarhaan, missä tapasin Tommy toverin työskentelemässä ruukkuvajassa kuten ennenkin.

"Siunatkoon", huudahti hän, "eikös se totta tosiaan ole pikku missy! No jopas nyt! jopas nyt! Ja ihanhan siitä on tullut koko pitkä neiti! Oikea hieno neiti! Jaa", lisäsi hän tarkaten minua uudelleen tutkivalla katseella, "ei tällä saarella ole ollut toista hänen vertaistaan siitä päivin kun hänen äitinsä laskettiin turpeen alle."

Satoja kysymyksiä pyöri huulillani, mutta Bridget täti, joka oli pitänyt minua silmällä ikkunasta, huusi minua sisään teetä juomaan. Niinpä palasin vierashuoneeseen, missä kaunis Betsy (isäni oli vetäytynyt kirjastoon kirjeitä kirjoittamaan) puolen tunnin ajan jutteli lordi Raasta, hänen komeasta ulkonäöstään, hienosta käytöksestään, ja muista erinomaisuuksistaan.

Istuin omassa huoneessani kirjoittamassa kirjettä arvoisalle äidille, kun kuulin torven törähdyksen, ja katsahtaessani ulos näin automobiilin ajavan tietä pitkin taloamme kohti. Siinä istui kolme herrasmiestä, joista yksi piteli hopeakarvaista mäyräkoiraa polvillaan.

Tuokion kuluttua tuli Nessy MacLeod kertomaan minulle, että lordi Raa oli saapunut seurueineen ja että minun piti tulla heti alakertaan.

Läksin hitaasti, pysähdellen, kalvava levottomuuden tunne mielessäni. Tullessani vierashuoneen ovelle näin ensimäisen kerran tulevan mieheni.

Hänen ulkomuodossaan ei mikään muistuttanut minua ennen nähneeni häntä. Hän seisoi uunin matolla tulen ääressä puhellen kauniin Betsyn kanssa, joka nauroi hillittömästi. Voidakseni rauhassa häntä tarkastaa ja myöskin tyynnyttääkseni tunteitani pysähdyin hetkeksi juttelemaan huoneen keskelle, isäni seurassa seisovain herrasmiesten kanssa (molemmat lakimiehet ja lordi Raan holhooja).

Hänen pukunsa oli moitteeton ja hän oli kyllä jossain määrin hienostuneen näköinen, mutta minunkin kokemattomat silmäni älysivät jo ensi näkemältä hänet mieheksi, joka oli elänyt säännötöntä, ehkäpä irstastakin elämää.

Hänen kasvonsa olivat kalvakat, melkein pöhöttyneet, viikset tummat ja pienet, hiukset päälaella harventuneet, ja hän näytti yleensä paljoa vanhemmalta ikäänsä, jonka tiesin olevan kolmekymmentäkolme vuotta.

Hänen käytöksensä, kun lähestyin, oli kohtelias ja hieno, melkein leikkisä ja suvaitsevainen, mutta kaiken tämän sulavuuden takaa häämöitti jotain kovaa, hillitöntä.

Kaunis Betsy oli kovassa esittelemispuuhassa, mutta venyvällä äänellä, jossa vilahti kujeellinen sävy, lordi vakuutti sen olevan tarpeetonta vanhain ystäväin kesken, me kun olimme tutustuneet toisiimme kymmenen vuotta sitten, jolloin minä olin mitä sievin pikku naikkonen, vaikka käytökseni ei kenties ollut varsin sydämellinen.

Onneksi ei minun tarvinnut vastata, sillä isäni tuli luoksemme sanoen haluavansa näyttää hänen armolleen tekeillä olevia lisärakennuksiaan, jolloin kaikki läksimme katsomaan vanhaan taloomme jatkettua uutta kylkirakennusta. Se sisälsi suuren, vielä valmistumattoman ruokasalin, johon, kuten jäljestäpäin huomasin, Raa-linnan ruokasali oli ollut mallina.

Ylpeästi kohottaen valkeata päätänsä isäni näytteli kallisarvoista ja uhkeata uutisrakennustansa tulevan mieheni tarkastaessa kaikkea monokkelinsa takaa alentuvan hyväksyvästi ja vastatessa huolettoman leikillisillä huomautuksilla, joissa mielestäni vivahti hiukan ylenkatsettakin.

Soitettiin aamiaiselle, ja menimme vanhaan, yksinkertaiseen ruokasaliin, jossa Bridget täti sijoitti etevimmän vieraan istumaan oikealle puolelleen ja jutteli hänelle väsymättä eversti-vainajastaan, hänen kunniamerkeistään ja sotilaallisesta kyvystään.

Huomasin, että lordi Raa piankin ikävystyi tähän, ja istuessani hänen vieressään kuulin hänen tuontuostakin siron kohteliaalla tavallaan survaisevan Bridget tädille kyynillisiä vastauksia, joiden todellista merkitystä tämä ei näyttänyt tajuavan.

Olin niin hermostunut ja hämmentynyt, etten aamiaisen aikaan virkkanut monta sanaa, ja sen huomasi lopulta Bridget tätikin.

Mutta vastausta odottamatta hän rupesi paikalla kertomaan hänen armollensa, kuinka merkillisesti olin muuttunut siitä kun olin lapsi, jolloin olin ollut röyhkein pikku suupaltti mitä ajatella saattaa, ja nyt olin niin ujo, että oli melkein mahdotonta saada sanaa suustani.

"Toivoakseni minä kumminkin saan jonkun sanan hänen suustaan", sanoi hänen armonsa, jolloin Bridget täti hymähti merkitsevästi ja kaunis Betsy sai naurukohtauksen.

Ateria oli tuskin vielä päättynytkään, kun pöydän päässä istuva isäni nousi paikaltaan ja viitaten vieressään istuviin lakimiehiin sanoi:

"Näillä herrasmiehillä ja minulla on asioita suoritettavana — raha-asioita ja sen semmoista — niin että siirrymme nyt kirjastoon ja jätämme teidät nuoret oman onnenne nojaan."

"Minua ette tietenkään kaipaa", sanoi kaunis Betsy hihittäen, ja seuraavassa tuokiossa olin kahden hänen armonsa kanssa, joka hengähti niin syvään, että se melkein kuulosti haukotukselta sanoessaan:

Minä muistin talon takana olevan rotkotien ja johdatin hänet sinne hämmennykseni yhä yltyessä. Oli kirkas lokakuunpäivä, rotko oli kuiva ja harvenevien puiden varjossa väreilivät syksyn vienot värivivahdukset.

Hän sytytti sikarin ja asteli hetken aikaa vieressäni mitään puhumatta, milloin sivaltaen kepillään kuihtuvien ohdakkeitten siementyviä päitä, milloin ruopaisten sillä lakastuneita lehtiä, jotka peittivät tien.

Mutta puolitiessä rotkoon hän alkoi silmäillä minua sivulta monokkelinsa takaa ja jutella elämästäni Roomassa lausuen ihmettelynsä siitä, että saatoin niin kauan viihtyä luostarissa. Lopuksi hän viittasi hänenkin kuuluvilleen tulleeseen huhuun, että olin täydellä todella toivonut jäädä sinne ainiaaksi.

"Käsittämätöntä! Kautta kunniani, käsittämätöntä! Tuollaiset paikat ovat kyllä sopivia naisille, jotka elämässään ovat kärsineet haaksirikon, mutta en ymmärrä miten nuori tyttö, jos hän lisäksi on sievä ja varakas… niin enpä tottakaan ihmettelisi, jos hän kuolisi ikävään."

Olin yhä liian hermostunut ja hämmentynyt voidakseni tehdä vastaväitteitä, ja niin hän puheli edelleen kertoen minulle, miten hän kuoletti oman elämänsä ikävää Lontoossa klubeilla, kilpa-ajoilla, tansseilla, teattereilla ja konserteilla. Seuraelämässäkin saattaa tavata huvittavia naisia, mutta hauskimmat olivat kuitenkin jotkut tunnetut näyttämön kaunottaret.

Muuan hänen ystävistään — Eastcliff oli hänen nimensä — aikoi mennä naimisiin kuuluisan ulkomaalaisen "Empiressä" esiintyvän tanssijattaren kanssa, ja kun hän oli rikas ja saattoi tehdä mitä halutti, niin miksikäs ei?

Tultuamme rotkon päässä olevalle vesiputoukselle kävimme istumaan sen vieressä olevalle puupenkille, ja silloin hänen armonsa keskustelu äkkiä suuntautui läheisempiin kysymyksiin.

Heittäen pois sikarinsa ja nostaen hopeakarvaisen mäyräkoiransa syliinsä hän sanoi:

"Tiedätte tietenkin, mistä asioista isänne ja nuo toiset herrat parhaillaan sopivat kirjastossa?"

Hän siveli koiraa toisella kädellään ja toisella hän iski keppinsä hiekkaan sanoessaan:

"No niin, en tiedä minkälaiset ovat teidän mielipiteenne avioliitosta, minun ovat vapaamieliset, suoraan sanoen."

"Luulen että yhdeksänkymmenettäosaa kaikesta siitä surkeudesta, joka seuraa avioelämää — elämäänkyllästymiset ja kaikki muut — johtuvat siitä, että ihmiset järjettömästi haluavat tiukentaa aviollista sidettä."

"Kun ajattelee, että kaksi riippumatonta ihmisolentoa sidotaan yhteen kuten Siamin kaksoiset, niin ettei toinen voi liikkua ilman toista, eläen ihan samaan elämään kytkettyinä vuosikaudet… ei toki, se on mieletöntä, kerrassaan mieletöntä."

Tietämättömyydessäni en keksinyt mitään sanottavaa, ja hetken kuluttua tuleva mieheni, viskellen irtautunutta hiekkaa kepillään, jatkoi:

"Minun vakaumukseni on, että miehen ja vaimon on annettava toisilleen vapautta — että heidän on sallittava toistensa kulkea omaa tietänsä — mitä te arvelette?"

Kaiketi minä änkytin jotain vastauksentapaista — en tiedä — sillä muistan hänen siihen vastanneen:

"Niin juuri, se on minun mielipiteeni avioliitosta, ja olen hyvilläni siitä, että tekin tunnutte olevan samaa mieltä… Totta puhuakseni pelkäsin, ettette olisi", lisäsi hän mainiten vielä jotain nunnista ja luostarista.

Teki mieleni sanoa, etten ollut samaa mieltä hänen kanssaan, mutta hermostunut mielialani kiihtyi kiihtymistään, ja ennenkuin olin löytänyt sopivia sanoja ilmaistakseni paheksumistani, hän alkoi uudelleen puhella:

"Kirjastossa puuhaavat ystävämme tuntuvat arvelevan, että te ja minä voimme sopia hyvin yhteen — ja minusta he eivät ole niinkään väärässä — vai mitä?"

Ymmärtämättömyydessäni ja avuttomuudessani minä vain katselin häntä mitään virkkamatta.

Sitten hän uudelleen tähysti minua monokkelinsa takaa outo katse silmissään ja sanoi:

"En usko, että tulen väsyttämään teitä, kultaseni. Olen itse asiassa ylpeä saadessani sievännäköisen naisen vaimokseni, ja luullakseni voin tarjota teille mieluisan elämän rinnallani. Joka tapauksessa" — hieman alentuvasti: — "nimeni ehkä merkitsee teille jotain."

Häpeäntunne hiipi ylitseni. Koira haukotteli minua vasten kasvoja.
Tuleva mieheni heitti sen polveltaan.

"Pidämmekö asian siis päätettynä?" kysyi hän, ja kun yhä vielä olin niin ymmällä, etten keksinyt mitään vastattavaa, mainitsi hän jotain Bridget tädistä ja mitä hän oli sanonut ujoudestani ja puhumattomuudestani, ja sitten hän nousi pystyyn ja pistäen käsivarteni kainaloonsa suuntasi askeleemme kotia kohti.

Siinä kaikki. Ei sanaakaan minulta, ei, ei puoltakaan sanaa, passiivista, äänetöntä myöntymistä vain. Ja niin minä lapsekkaassa, melkeinpä rikollisessa viattomuudessani myötävaikutin elämäni merkitsevimpään tapaukseen.

Mutta toiselta puolen olin kiitollinen ja sanomattoman hyvilläni huomatessani, että tämä asia saattoi sujua ilman rakastelemista, hyväilyjä ja suuteloja, ilman minkäänlaista sellaista lemmenhurmiota, jota Alman romaaneissa tavallisesti kuvailtiin.

Taloon palatessamme soitettiin teelle, ja isäni tuli juuri kirjastosta kolmen asianajajan seurassa.

"Kaikki on kunnossa, sir", vastattiin hänelle, ja nähdessään meidät isäni sanoi lordi Raalle:

"Kaikki on kunnossa täälläkin", sanoi hänen armonsa venyvällä äänellään.

"Hyvä", sanoi isäni ja antoi samassa aimo läimähdyksen hänen armonsa selkään tämän hämmästykseksi ja luullakseni myös harmiksi.

Kultasankaiset silmälasit nenällään ja uusi valkoinen myssy päässään Bridget täti kaatoi teetä parhaimmasta hopeakannustamme, ja Nessy MacLeod, kurjenmiekka punaisessa tukassaan, ja kaunis Betsy, suuria ruusuja povellaan, kantelivat kuppeja vieraille. Hetken kuluttua isäni astui loistavin silmin takkatulen ääreen ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Ystävät kaikki, minulla on jotain teille sanottavaa." Kaikki, minua lukuunottamatta, nostivat katseensa ylös, vaikka jokainen tiesi mitä oli tulossa.

"Täällä on tänään tiukasti oteltu kirjastossa, mutta nyt on kaikki suoritettu onnellisesti loppuun — ja naimiskauppa on nyt päätetty asia."

Minua onniteltiin oikein kuorossa, hänen armoansa vain laimeasti, ja sitten isäni jatkoi:

"Paljon on tietysti vielä hommattavaa, ja kunnolleen tahdon asiasta suoriutua, vaikkapa siinä kysyttäisiinkin rahakukkaroa. Mutta tänään on vielä yhdestä asiasta sovittava — häistä. Minä päivänä ne ovat vietettävät?"

Vedottiin minuun, mutta kun tunsin, että se tehtiin vain muodon vuoksi, vilkaisin lordi Raan puoleen mitään puhumatta.

"Kas niin", sanoi isäni silmäillen vuoroin meitä kumpaakin. "Asia ei viivyttämisestä parane, onhan se tietty, ja kun olen päättänyt panna toimeen jotakin, en saa rauhaa, ennenkuin se on loppuun viety. Kuukauden kuluttua tästä päivästä? Mitäs siitä sanotte?"

Parin minuutin kuluttua automobiili ajoi portaitten eteen, ja vieraat valmistautuivat lähtemään. Mutta hopeakarvainen mäyräkoira oli kadoksissa, ja ensimäisen kerran sinä päivänä näin hänen armonsa elpyvän välinpitämättömyydestään selitellessään meille sen hintaa ja sukujuurta ja mitä hän mieluummin maksaisi, ennenkuin kadottaisi sen. Mutta viime hetkessä ilmaantui Tommy koira käsivarrellaan ja ojensi otuksen sen isännälle, jolloin tulevalta mieheltäni puhkesi runsas kiitostulva.

"Sinäpä vasta olet onnellinen", sanoi kaunis Betsy, ja Bridget täti kehuskeli omaksi ansiokseen kaikkea, mitä oli tapahtunut, ja alkoi selittää, mille kannalle hän aikoi Raa-linnan järjestää minun tultuani sen emännäksi.

Täten minut nuorena, avuttomana, tietämättömänä ja kokemattomana tyttönä kihlattiin miehelle, joka oli minulle etsitty ja ostettu. Minun mielipidettäni ei oltu kysytty. Isäni ei ollut sitä tehnyt. Tuleva mieheni ei ollut sitä tehnyt. Ei kukaan ollut halunnut tietää mielipidettäni. Rakkaus ei ollut minussa herännyt, sukupuolivaisto uinaili minussa vielä, ja avioliittoni oli päätetty asia, ennenkuin syvempi luontoni tiesi mistä oli kysymys.

Seuraavat viikot kuluivat kiireellisessä touhussa ja sekasorrossa. Talomme oli kuin ylösalaisin käännetty. Yötä päivää olivat ompelijat ja muotikauppiaat työssä. Kukkia, sulkia ja silkkikankaan pätkiä ajelehti meriruohon tavalla kaikkialla. Tilauksia tehtiin ja peruutettiin, tehtiin uudelleen ja taas peruutettiin.

Minkälaista lentelemistä ylös ja alas portaita! Hengästyneitä ja iloisia ihmisiä kaikkialla! Helähtävää naurua jokaisen huulilta! Vanha, kolkko, harmaa talomme näytti ensimäisen kerran ilon asunnolta.

Näiden kiireellisten valmistusten keskessä ei jäänyt aikaa miettimiseen. Aistini olivat kiihtyneet. Olin huumaantunut minua ympäröivästä keinotekoisesta onnentunteesta, joka muistutti kasvihuoneen kuuman ilman hyväilyä, ja tämä tunne vain kasvoi, kun eteenpäin kiitävien päivien matkassa yhä karttui jännittäviä tapauksia.

Naapurimme tulivat meitä tervehtimään. Saaren ylhäisö, joka tähän asti oli pysytellyt meistä loitolla, ei voinut olla kylmäkiskoinen kuullessaan suuresta onnestani, ja niin pian kuin kihlaukseni julkaistiin, he tulivat joukoittain onnittelemaan.

Tommy toveri vakuutti, etteivät jalorotuiset hevoset olleet milloinkaan ennen niin rajusti kavioillaan hakanneet ajotiemme hiekkaa. Eivätpä niiden omistajatkaan olleet sen rauhallisempia. Melkein säälitti nähdä, miten hämillään he olivat astuessaan ensimäisen kerran talomme kynnyksen yli.

Heidän tulonsa tyydytti niin täydelleen Bridget tätini turhamielisyyttä, ettei hän pannut paljoa huomiota heidän anteeksipyyntöihinsä, mutta sitä peittelemättömämmin isäni osoitti halveksumistaan heitä kohtaan kuunnellessaan heidän tekosyitään. Minua sekä nauratti että hävetti nähdessäni, kuinka hän heitä nöyryytti terävällä kielellään, kuinka hän ivallaan ja pilkallaan löylytti näitä aikaansa seuraavia pikkusieluja.

Kun he olivat hyvin hienoa väkeä, Ellanin "ylimystöä", ei hän ollut tietävinään, keitä he olivat, ja tiedusteli heidän nimeänsä, heidän isänsä nimeä ja mistä pitäjästä he tulivat.

Kun he olivat läheisiä naapureita, oli hän otaksuvinaan, että he olivat olleet kaksikymmentä vuotta ulkomailla tai sairaina tai ehkäpä kuolleina ja haudassa.

"Käsittämätöntä, rouva, käsittämätöntä", virkkoi hän. "Ja minä kun luulin teidän lepäävän turpeen alla kaiken sen aikaa, kun vaimo raukkani makasi sairaana ja kuolevana."

Bridget tätini vapisi pelosta, että naapurimme loukkaantuisivat vakavasti hänen käytöksestään, mutta isälläni oli tapana sanoa:

Hän oli oikeassa, ja vaikkapa he isääni arastelivat, kohtelivat he minua erinomaisen suosiollisesti ja vakuuttivat olevansa niin mielissään siitä, että Raa-linnaan viimeinkin saadaan emäntä, hieno, suloinen lady, joka elvyttää saaren seuraelämää.

Sitten saapuivat häälahjat — tauluja, kirjoja, hopeateoksia, kultaesineitä, seinäkelloja, taskukelloja, ketjuja, jalokivikoruja, kunnes makuuhuoneeni oli aivan täyteen sullottu niitä. Niin pian kun uusi lahja tuotiin, ryntäsi perhekuntamme koko naisväki sitä avaamaan ja katselemaan, ja silloin kaunis Betsy aina virkkoi:

Lopulla rupesin itsekin sitä uskomaan. Iloisen levottomuuden pyörre, jonka keskuksena itse olin, ei voinut olla tempaamatta minuakin mukaansa. Nykyhetki oli niin valoisa, että menneisyyden kuvat tuntuivat tykkänään haihtuvan. Minä lentelin paikasta paikkaan, ja minne vain tulin, niin minua onniteltiin ja kadehdittiin.

Toisinaan, arvoisaa äitiä ja hänen Nemissä kertomaansa tarinaa muistellessani minut valtasi paha aavistus, mutta seuraavana hetkenä olin taas varmasti vakuutettu siitä, että suostuessani rupeamaan lordi Raan vaimoksi olin uhrautuvainen ja velvollisuuksiaan arvossa pitävä tytär.

Niin oli esimerkiksi, kun herra Curphy, isäni asianajaja, joka minusta tahmeine käsineen aina muistutti lihoitettua kalaa, tuli kertomaan isälleni, että asiapaperit nyt viimeinkin olivat kunnossa, kun muutamat ikävät lakiesteet oli saatu poistetuiksi, sillä puhuttuaan asiat isäni kanssa hän vei minut syrjään ja sanoi pitkään, ruskeata partaansa sivellen:

"Teidän pitäisi nyt olla tyytyväinen, Mary. Luullakseni tiedätte mitä teette isänne hyväksi? Te sovitatte hänelle hänen elämänsä suurimman pettymyksen — kun synnyitte tytöksi, vaikka hän odotti poikaa."

Toinen sellainen hetki oli, kun piispa tuli upeissa vaunuissaan ajaen kertomaan, että hänen monien keskustelujen jälkeen oli onnistunut taivuttaa lordi Raa allekirjoittamaan sopimus, jossa mainitaan, että kaikki avioliitossamme syntyvät lapset, sukupuoleen katsomatta, kasvatetaan katolisiksi. Hänkin vei minut syrjään, kuten asianajaja edellisenä päivänä, ja sanoi lempeän sulavalla äänellään, jalokiviristiänsä hypistellen:

"Onnittelen teitä, lapseni. Teille on uskottu suuri ja kallis tehtävä — se nimittäin, että johdatatte takaisin Kirkon helmaan suvun, joka on ollut erossa siitä yhdeksäntoista vuotta."

Kahden viikon kuluttua kirjoitimme nimemme naimasopimuksen alle. Tämä pieni juhlallisuus tapahtui vierashuoneessamme. Tuleva mieheni, joka ei ollut käynyt katsomassa minua koko aikana, toi mukanaan paitsi holhoojaansa ja asianajajaansa, erään naisen ja herrasmiehen.

Nainen oli hänen naimaton tätinsä, lady Margaret Anslem, kaunis neljänkymmenen korvissa oleva, kuosikkaasti vaatetettu ja hajuvedelle tuoksuva neiti, joka oli jotenkin vähäpuheinen ja ylväs (minua hän kuitenkin puhutteli varsin ystävällisesti), ikäänkuin hänen veljenpoikansa naiminen olisi karvas pilleri, jonka hän oli päättänyt nielaista.

Herrasmies oli pitkä, nuori mies, ja esitettäessä ilmeni että hän oli Edward Eastcliff — se hyvä ystävä, joka ollen kyllin rikas tehdäkseen mitä häntä halutti, aikoi mennä naimisiin teatterikaunottaren kanssa.

Lordi Raa näytti hyvin ikävystyneeltä kuten ennenkin eikä näyttänyt oikein tietävän miten saada aikansa kulumaan ensimäisen puolen tunnin aikana. Sitten sopimukset avattiin ja levitettiin pöydälle, ja vaikka herrat juttelivat asioista vain puoliääneen, kuulin kuitenkin osittain, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty tulevan mieheni velkojen maksamiseksi, ja joitakin yksityiskohtia, jotka koskivat hänen vuotuista rahamääräänsä.

Häpeälle vivahtava mielipahan tunne; ahdisti minua nähdessäni tätä surkeata kaupittelemista. Siinä ei ollut hitustakaan sitä henkistä sielujen yhdistystä, jota minua oli opetettu avioliitossa odottamaan. Mutta ei ollut aikaa tarkemmin sitä tuumia, sillä isäni, joka itse oli kirjoittanut nimensä isolla, raskaalla käsialallaan, sanoi:

En muista, että olisin lukenut mitään. En muista, että minulle olisi mitään luettu. Minun käskettiin merkitä nimeni, ja minä merkitsin arvellen, että niin piti olla ja sillä hyvä.

Sittenkin minua inhotti ja seisoin äänetönnä uunin ääressä toinen jalka ristikolla, kun lordi Raa astui luokseni sanoen venyvällä äänellään:

Hetken kuluttua hän rupesi juttelemaan siitä, missä asuisimme, ja sanoi otaksuvansa, että enimmän aikamme viettäisimme Lontoossa.

"Mutta te saatte päättää lempiviikoista, missä ne vietetään, tarkoitan", virkkoi hän.

Vastasin, että parhaiten hän itse sen tietää, mutta kun hän itsepintaisesti vaati minua päättämään, vakuuttaen minulla olevan oikeuden siihen, muistin, että luostarissa ollessani olin kaikista maista hartaimmin halunnut nähdä Pyhää maata.

En milloinkaan, vaikka eläisin kuinka kauan, voi unhottaa hänen armonsa harmaiden silmien katsetta, kun ilmaisin toivoni.

"Tarkoitatteko Jerusalemia — Nazaretia — Kuollutta merta ja kaikkea sitä?" kysäisi hän.

Tunsin veren karkaavan poskilleni, ikäänkuin olisin sanonut jotain hyvin naurettavaa, mutta hänen armonsa alkoi nauraa ja sanoi minua "pikku nunnakseen". Sitten hän ehdotti — koska olin antanut hänelle vallan valita että matkustaisimme Egyptiin ja Italiaan ja paluumatkalla Berliniin ja Pariisiin, sillä ehdolla, että läksisimme Ellanista jo hääpäivänä.

Raa-linnan vieraiden lähdettyä ja heidän jätettyään minulle perheeseen kuuluvia pitsejä ja jalokiviä häissä kannettavaksi, kerroin Bridget tädille ja kauniille Betsylle, mitä olimme sopineet lempiviikkojen vietosta, jolloin Betsy, jolle Italia oli paratiisi ja jolle Lontoo häämötti kullan ja ruusuhohteen valossa, huudahti tapansa mukaan:

Mutta jännitys, joka tähän asti oli minua tukenut, oli tähän aikaan jo osittain lauennut, ja minä aloin jo epäillä sen oikeata laatua.

Hääpäiväni lähestyessä ja ajan supistuessa vähiin väistyi talossamme vallinnut iloinen mieliala ärtyisyyden tieltä, joka näytti tunkeutuvan joka soppeen. Kaikki me elimme hermojemme kustannuksella. Hymyilevät naamat muuttuivat äreiksi, ja mitä Bridget tätiin tulee, jakeli hän vihaisia sanoja joka suunnalle ja joka tilaisuudessa.

Minä etsin tyyssijaa omassa huoneessani ja istuin siellä tuntikausia aamupuvussani ja tohveleissani, kuunnellen ympärilläni olevaa hälinää, mutta ottamatta itse paljon yhtään osaa siihen. Tässä luostarintapaisessa yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa minä aloin miettiä ja tuntea, ja se tunne, joka aina pääsi muista vallalle, oli tyhjyyden tunne.

Muistin paavin ihanat sanat avioliitosta, sielujen pyhästä yhdistyksestä, rakkauden liitosta, joka muistutti Kristuksen rakkautta Kirkkoonsa, ja tiedustelin itseltäni, tunsinko minkäänlaista sellaista rakkautta miestä kohtaan, joka oli tuleva puolisokseni.

Tiesin etten tuntenut. Muistutin itselleni etten oikeastaan milloinkaan ollut keskustellut hänen kanssaan, että olimme seurustelleet ylen vähän, että olimme olleet ainoastaan kolmasti yhdessä ja että tuskin ensinkään tunsin häntä.

Ja yhtäkaikki olin menossa naimisiin hänen kanssaan! Parin päivän kuluttua olisin hänen vaimonsa, ja me olisimme toisiimme sidotut kaiken elinaikamme!

Sitten muistin, mitä isä Dan oli puhunut nuoren tytön ensi lemmestä, hänen ensimäisestä rakkaudenkirjeestään ja kaikesta muusta suloisesta ja hauskasta mikä seuraa hääajan mukana.

Niistä ei ollut yksikään tullut minun osalleni. En luule, että rakkautta ajatellessani tulin koskaan kaivanneeksi sydämen riemuja — hellyyden ikävöimistä, pitkiä syleilyjä, huokauksia, suuteloja ja lihan iloja ja kuumeväristyksiä — sillä niistä en tietänyt mitään. Mutta sittenkin tutkistelin itseltäni, olinko aivan erehtynyt. Tarvittiinko todella rakkautta? Ei yksikään avioliittoni ahkerista puuhaajista, ei isäni, ei mieheni, ei asianajajat, ei edes piispakaan ollut virkkanut mitään siitä.

Minä rupesin nukkumaan huonosti ja näkemään unia. Ja aina samaa unta. Olin olevinani kaukaisen pohjolan tai etelän jäävyöhykkeessä ja asuin laivassa, joka oli tarttunut kiinni jäihin ja jonka edessä ammotti uhkaava jääseinä, täynnä vaarallisia halkeamia. Sitten jonkun syyn takia halusin kirjoittaa kirjeen, mutta en voinut, koska joku oli astunut kynälleni ja tallannut sen rikki.

Kolme päivää ennen häitäni nousin aikaisin vuoteeltani ja läksin kävelemään hengittääkseni raikasta suolailmaa. Melkein huomaamattani poikkesin rantaan vievälle tielle, ja ennenkuin olin selvillä siitä, minne kuljin, huomasin olevani Suvimajan edustalla. Uuninpiippu tuprusi savua, ja palavan turpeen haju lähti talosta. Se oli siinä somana ja muuttumattomana kuten ainakin, kuistin ympärillä kiemurtelevine lakastuvine ruusuineen.

Martinin äiti astui ulos kuistille vaaleassa karttuunipuvussaan, hiukan pienempänä mielestäni, mutta herttaisen naisellisena kuten ennenkin.

"Kas vain! Mitäs sinulle sanoin! Enkö sanonut: naittakoot hänet vaikka viidellekymmenelle lordille, ei hän silti unohda vanhoja ystäviään?"

Sitten avasin veräjän ja astuin puutarhaan ja kättelin heitä, ja rouva Conrad pyyhki jauhoista kättään (hän oli ollut puuroa keittämässä), ennenkuin tarttui minun käteeni.

"Mutta sallikaa minun oikein tarkastaa teitä", sanoi hän sitten pidellen minua molemmista käsistä. "Täällä on kerrottu sellaisia ihmeellisiä asioita hovin nuoresta emännästä, etten ole voinut niitä kaikkia uskoakaan. Mutta ei, ei", lisäsi hän tuokion kuluttua, "eivät ne ole sittenkään kertoneet puoliakaan."

Minä nauroin yhä, vaikka minulla oli täysi työ estää kyyneleitä puhkeamasta.

"Hyvänen aika, tulkaa, ja olkaa tervetullut", ja käskien tohtoria pesemään kätensä ja tulemaan mukaan hän vei minut keittiöön, joka samalla oli heidän arkihuoneensa, ja jossa puuropata porisi tulella.

"Käykää istumaan. Tuohon nojatuoliin. Kas niin! Siinä on hyvä. Niin, niin, tunnettehan te meidän talon."

Kurkkuani kouristi niin kovasti, etten saanut mitään puhutuksi. Tässä herttaisessa, kodikkaassa huoneessa lapsuudenaikani hellät muistelmat elpyivät eloon, Martinin äidin (hiukan hermostuneena ja liikuttavan hellä ilme kasvoillaan) puuropataansa hämmentäessä ja yhä jutellessa.

"Niin, niin! Kun ajattelee, miten pitkä aika on kulunut siitä, kun tulitte tänne ovellemme joululaulua laulamaan! Kyllähän sen muistatte?… Muistatte tietenkin. 'Tohtori', sanoin 'älä puhu turhia. Ei hän meitä unohda. Kyllä minä Mary O'Neillin tunnen. Olkoonpa että hänestä tulee ylhäinen lady, mutta eikös hän ole minun sylissäni istunut ja enkös minä ole häntä hoidellut?'"

"Ollaan, ollaan, lapsi kulta", sanoi hän, ja mielestäni oli hänen äänessään nyt alakuloinen vivahdus. "Täytyyhän jokaisen se tietää — vähänkös tässä puuhataan juhlakulkueita, paistettuja härkiä köyhille, ilotulituksia ja juhlavalaistusta ja vaikka mitä."

"Mutta kaikki on yhtä, jos miestä vain rakastaa, oli hän sitten lordi tai ei."

"Hyväinen aika, tyttö, tottakai. Ellei rakkautta ole, mitäs sitten? Mikäs sitten pitää keittoa kuumana, jos tuli on sammuksissa? Tohtori on kertonut minulle, että Lontoossa hienot naiset menevät naimisiin ilman sitä kunhan vain on rahaa ja koreita nimiä ja muuta sellaista. Mutta en voi sitä uskoa, en sittenkään! He saavat surunsa, he poloiset, kuten mekin, ja mitä iloa on kauniista vaatteista ja upeista ajopeleistä, kun pimeät päivät tulevat ja yö saavuttaa heidät?"

Kurkkuani kouristi vieläkin pahemmin, niinpä nousin tarkastamaan muutamia uuninreunalla olevia hopeatuoppeja.

"Martinin omat", sanoi hänen äitinsä, jolle ne olivat kallisarvoiset kuin rubiinit. "Hän on voittanut ne uinnissa ja juoksussa ja hyppäämisessä ja kiipeämisessä ja missä kaikessa. Kyllä! kyllä! Hän oli aina sukkela urheilemaan, vaikkeivät läksyt oikein luistaneet poika rukalta. Ja nyt hän on jättänyt meidät — mennyt Etelänavan hakuun — ties minne."

Puurokauha putosi hänen kädestään, ja hän tuijotti minuun silmät selkoselällään.

Nyökähytin päätäni, ja silloin hän kiihtyneenä huusi tohtorille, joka samassa astui sisään pestyään kätensä pumpun alla:

"Isä, neiti O'Neill on nähnyt hänet Roomassa senjälkeen kun hän läksi matkalleen."

Tässä talossa oli vain yksi hän, ja siksipä tohtori paikalla tiesi ketä tarkoitettiin. Ja vanhukset olivat niin innokkaita kuulemaan uutisia pojastaan, joka oli heidän silmäteränsä, että minun oli syötävä siellä aamiaista ja kerrottava heille kaikki mitä muistin kohtaamisestamme.

Martinin äidin asettaessa pöydälle kaurakakkuja ja hunajaa ja maitomaljasia ja syviä puurolautasia, juttelin heille kaikki tietoni ja kuuntelin sitten heidän yksinkertaisia huomautuksiaan.

"Kas vain, tohtori! Ajatteles sitä! Että nuo kaksi kohtaavat toisensa vieraalla maalla, ne kun olivat niin hyviä ystäviä! Melkein kuin veli ja sisar, sopii sanoa. Ja sillävälin kun me tässä ajattelimme, että ehkä joskus… mutta siitä ei nyt enää kannata puhua, tohtori."

Oli suloista, mutta yhtäkaikki tuskaista viipyä tässä rakkaudenmajassa, ja niinpä kaurakakun ja hunajan syötyäni nousin lähteäkseni. Nuo ystävälliset sielut saattoivat minua veräjälle ja pyytelivät anteeksi, etteivät voineet saapua hoviin minun hääpäivänäni, mutta rouva Conrad sanoi olevansa niin tottumaton hienoissa vaatteissa esiintymään, ja tohtorilla oli niin kova luuvalo, että hän oli luopunut yökäynneistään ja niinpä myös kääseistään supistaakseen menojaan.

"Mutta kyllä me sentään kirkkoon tulemme", sanoi Martinin äiti. "Ja vaikka emme tapaisikaan teitä onnitellaksemme, niin tiedätte kumminkin, että olemme siellä toivomassa teille onnea kaikesta sydämestämme."

En voinut virkkaa sanaakaan erotessani heistä, mutta jonkun matkaa käveltyäni katsahdin taakseni viitatakseni heille jäähyväisiä, ja siinä he yhä seisoivat käsitysten veräjällä, tohtori ja hänen suloinen vaimonsa, joka oli valinnut rakkauden osakseen eikä katunut sitä, ei nytkään, vaikka yö oli jo hänet saavuttamaisillaan.

Kotimatkalla minun oli kuljettava pappilan ohi, ja silloin näin isä Danin istuvan työhuoneessaan. Hän avasi ikkunan ja mainitsi nimeni hiljaisella äänellä pyytäen minua odottamaan, kunnes hän ennättäisi luokseni.

Hän tuli portaita alas hyvin kiireesti työasussaan, kuluneessa ja haalistuneessa takissaan ja berrettassaan ja alkoi kävellä kanssani hengittäen nopeasti ja silminnähtävästi hyvin kiihottuneena.

"Piispa on minun luonani, hän jää häiksi, ja hän on niin vihoissaan että… Älä tuskaile. Kyllä kaikki selviää. Mutta…"

"Ja tapahtuiko välillänne jotain — puhuitteko naimisiinmenostasi mitään, tarkoitan."

Kerroin hänelle kaiken, mitä Martinille olin sanonut, ja kaiken, mitä
Martin oli minulle sanonut.

"Sillä, näetkös, hän on kirjoittanut pitkän kirjeen piispalle väittäen, että se olisi kiellettävä, ja hän vaatii piispaa ehkäisemään sitä."

"Niin juuri. Hän sanoo, ettei se ole muuta kuin kaupittelua ja vaihtokauppaa, ja jos Kirkko suostuu antamaan siunauksensa moiseen halpaan keinotteluun, niin sopisi sen myös siunata pörssikauppa ja pyhittää orjamarkkinat."

"Piispa uhkaa kertoa isällesi. 'Kuka se nuori mies on', sanoo hän, 'joka uskaltaa…' Mutta kunhan vain tietäisin, ettei avioliitossasi ole muuta kuin… Jos luulisin, että rakkaan äitisi kohtalo uudistuisi… Mutta siinä ei vielä kaikki."

"En tiedä, voiko sitä sinulle kertoa, en tosiaankaan tiedä. Ja sittenkin, jos se on totta… jos siinä on perää…"

Minua värisytti, mutta pyysin häntä kertomaan, mitä Martin oli kirjoittanut. Hän kertoi. Se koski tulevaa miestäni — että hän vietti säännötöntä elämää, oli kuuluisa paheellisesta elämästään, että hänellä oli suhde Lontoossa jonkun näyttelijättären kanssa, joka jo oikeastaan oli hänen vaimonsa ja niinmuodoin — niin oli Martin sanonut — ei naimisiinmeno minun kanssani olisi muuta kuin "laillistettu ja pyhitetty kaksiavioisuus".

Katkonaisesti ja usein keskeyttäen rakas vanha pappini kertoi minulle tämän. Se oli hänestä niin häpeällistä, että hänen yksinkertainen ja viaton sydämensä tuskin saattoi uskoa sitä.

"Jos todella uskoisin olevan totta", sanoi hän, "että sellaista elämää viettävä mies tulee tänne naimaan minun pienen… Mutta ei, Jumala ei voisi sallia sellaista. Täytyy kuitenkin kysellä. Täytyy saada varmat tiedot. Me asumme niin erillämme tässä pienessä saaressa, että… Mutta nyt minun täytyy palata kotiin. Piispa ehkä jo kutsuu minua."

Yhä syvästi järkytettynä hän erosi minusta sillan luona, ja ajotien veräjän luona näin Tommy toverin tikapuilla seisoen koristelevan kukilla riemuporttia, joka edellisenä päivänä oli siihen pystytetty.

"Tommy", sanoin pysähtyen puhuttelemaan häntä, "tiedätkö, että sinä olet ainoa, joka et ole sanonut hyvää sanaa minulle naimisiinmenostani?"

"Vai olen, missy?" vastasi hän hämille joutumatta. "No niin, se kai riippuu siitä, että olen niin paljon tuikeita sanoja virkkanut muille."

"No esimerkiksi vanhalle Kristoferin Johnnylle. 'Hovissahan tapahtuu suuria, kerrotaan', sanoo hän minulle. 'Niinpä näkyy', sanon minä. 'Kylläpäs Neale lordin pojantyttären kelpaa ylvästellä sinä päivänä, kun hän tulee Raa-linna n emännäksi'. 'Ehkä kyllä', sanon minä, 'mutta vielä enemmän kelpaa Raa-linnan ylvästellä sinä päivänä, kun hän pienellä jalallaan astuu sinne'."

Minun olisi vaikea nyt, kaikkein näiden tapahtumain jälkeen, selvitellä sitä häpeää ja vastenmielisyyttä, jonka isä Dan sai minussa kuohumaan kertomalla minulle Martinin kirjeen sisällyksen.

En hetkeäkään epäillyt, ettei Martinin kertomus ollut tosi, ensinnäkin siitä syystä, että Martin oli sen kertonut; ja sitten se kaikissa kohdin vastasi sitä käsitystä, minkä olin saanut lordi Raasta sen ainoan ja lyhyen keskustelun aikana, joka minulla oli ollut hänen kanssaan.

Hän piti nähtävästi tuosta toisesta naisesta, ja jos hän ystävänsä Eastcliffin tavoin olisi ollut kyllin rikas tekemään mitä häntä halutti, olisi hän nainut hänet, mutta ollen velallinen ja varojen tarpeessa, hän naikin nyt minut isäni rahojen tähden.

Se oli häpeällistä. Se oli syntistä. En voinut uskoa, että isäni, asianajajat ja piispa tiesivät siitä mitään.

Päätin kertoa heille, mutta ollen nuori ja kokematon tyttö, vasta luostarista tullut, en käsittänyt miten se oli tehtävä.

Ei ollut muuta neuvoa kuin kääntyä Bridget tädin puoleen. Pitkän epäröimisen jälkeen sen tein, sillä en ollut milloinkaan otaksunut joutuvani pulaan, joka voisi pakottaa minua etsimään turvaa tädiltäni.

Oli hääpäivän edellinen aamu. Minä seurasin Bridget tädin jälkiä hänen kulkiessaan huoneesta huoneeseen purevan maaliskuuntuulen tavalla, kaikkia toruskellen, kunnes tapasin hänet omassa huoneessaan.

Hän silitti uutta valkoista myssyä, ja kun minä astuin sisään (kalpeana luullakseni), laski hän kuuman rautansa alustalle huudahtaen:

"Hyvänen aika, tyttö, mikäs nyt hätänä? Vilustunut aamukävelyilläsi, vai mitä? Eikö sitä puuhaa ole tarpeeksi ilman tätä? Ei muuta kuin tohtoria haettamaan. Vai sairaaksi nyt kaikkien hommain ja kustannusten palkaksi!"

Minä kerroin asiani tätini kylmäin, harmaiden silmäin tarkastellessa minua kaiken aikaa kultasankaisten silmälasien takaa. Ensin hän kuunteli hämmästyneenä, sitten hän purskahti nauruun.

"Vai sinäkin olet kuullut tuon jutun?" sanoi hän iskien uudelleen rautansa myssyyn. "Mary O'Neill! minun täytyy ihmetellä sinua."

"Kuinka minä tietäisin, onko se totta? Ja mitä se minuun kuuluu, onko se totta vai ei? Nuoret miehet ovat nuoria miehiä, tietääkseni."

"Luulitko meneväsi naimisiin pyhimyksen kanssa? Jos joka tyttö alkaisi tuota tutkia, niin kyllä maailmassa vanhoja piikoja olisi, olisi kyllä."

"Mitä naimisissa? Kuka ajattelee naimisia sellaisessa seurassa? Puhu ennemmin naimisista kanakopissa."

"Kuka sen tietää, pitääkö hän hänestä? Ja jos pitääkin, niin kyllä hän asiat järjestää ja laittautuu vapaaksi hänestä, ennenkuin sinut nai."

"Mutta onko se oikein?" sanoin, jolloin täti päästi raudan käsistään ja katseli minuun kuin olisin sanonut jotain oikein häpeällistä.

"Mary O'Neill, mitä tarkoitat? Tietenkin se on oikein. Ei kai hänellä kahta vaimoa saa olla, vai mitä?"

Hämmennyin yhä enemmän, mutta vastasin, ettei tuleva mieheni ainakaan minusta pitänyt, sillä muuten hän olisi useammin käynyt minua tervehtimässä.

Sanoin, etten luullut hänen edes koettaneen saada minua pitämään itsestään.

"Kyllä siihenkin vielä aika joutuu. Ethän vaatine häntä ihmeitä tekemään."

Masentuneena yritin vielä selittää, että minua oli opetettu pitämään avioliittoa Kaikkivaltiaan asettamana sakramenttina, rauhan ja rakkauden yhdistyksenä, jotavastoin…

Mutta Bridget täti, joka oli minua katsellut ohuita huuliaan pilkallisesti väännellen, keskeytti minut:

"Kylläpä! Tuo kaikki on kyllä paikallaan, kun sunnuntaisin mennään kirkkoon, mutta arkipäiväin avioliitossa ei ole päivänpaistetta, sanon. Se on tykkänään käytöllinen asia. Hommataan koti, perustetaan perhe ja kasvatetaan lapsia — sellaista on avioliitto, jos tahdot tietää."

"Riippuu siitä, mitä rakkaudella tarkoitat. Jos tarkoitat sitä, mistä runoissa ja lauluissa puhutaan — vertavuotavia sydämiä, huokauksia ja suuteloja ja kaikkea tuota lorua — niin ei!" sanoi Bridget täti liikutellen rajusti rautaansa.

"Sitä ihmiset tarkoittavat puhuessaan rakkausavioliitoista, ja se päättyy tavallisesti köyhyyteen ja kurjuuteen, eikä järki-ihmisillä ole mitään sen kanssa tekemistä. Katsele minua", jatkoi hän sylkäisten raudan pohjaan, "luuletko minun menneen rakkaudesta naimisiin, kun everstin otin. En toki. Tässä on aika kelvollinen mies, jolla on sievät tulot', sanoin, 'ja jos minä lisään oman pienen osani hänen vähiin varoihinsa, niin tulemme näppärästi toimeen, eikä haittaa, vaikkapa hän onkin jo hiukan ikämies', sanoin. Entäs äitisi. Hän oli sitä laatua, joka menee naimisiin rakkaudesta, ja jos olisimme antaneet hänen seurata omaa päätänsä, mihin hän sitten myöhemmin olisi joutunut viisitoista vuotta kestävän sairautensa aikana? Ei", lopetti Bridget tätini pudottaen raskaasti rautansa jalustalle, "ainoa kelvollinen avioliitto on se, joka perustuu siihen, että asianosaiset omaisuuden ja arvoaseman suhteen ovat toistensa veroiset. Ja sellainen sinuakin nyt odottaa, tyttö, äläkä Herran nimessä kulje ympäri kuin mikäkin kyläluuta kuuntelemassa kaikkien juoruja. Sitä ei minun Betsyni tekisi, jos hän olisi saanut olla sinun paikallasi — sen voin sinulle vakuuttaa, neitiseni."

"Rakkaus kyllä tulee aikanaan sitäpaitsi. Tulee tietenkin. Jollet juuri naimisiin mennessäsi rakasta miestäsi, niin rakastat häntä myöhemmin. Vaimon pitää pakottaa itsensä rakastamaan miestänsä. Niin täytyi minun, ja jos…"

"Niin, mene vain", sanoi Bridget täti. "Minua niin kiusataan toisten ihmisten asioilla, että pääni ihan humisee. Ja Mary O'Neill", lisäsi hän, seuraten minua katseillaan, kun astuin ovelle, "koeta Herran nimessä näyttää hiukan iloisemmalta, äläkä murjota kuin olisit nielemäisilläsi kamferttia. Ei asiat sentään niin hullusti ole."

Siinä sain. Olisi minun pitänyt se tietää. Tätini ja minä puhuimme eri kieltä, olimme eri maata.

Peläten loukkaavani piispaa en ole uskaltanut enempää tiedustella sitä juttua, josta puhuimme, mutta olen kysellyt isältäsi, ja hän vakuuttaa, ettei siinä ole sanaakaan totta.

Niinpä täytyy minun otaksua, että Martin ystävämme on saanut vääriä tietoja, enkä sen enempää huoli asiata miettiä. Luottaen siihen, ettet sinäkään sen enempää asiata mieti.

D. D.

En voinut seurata isä Danin neuvoa, sillä olin jo tähän aikaan kietoutunut lukemattomien vaikuttimien lankoihin, jotka minulle itselleni olivat vielä tuntemattomat. Olin siis vakuutettu siitä, että Martinin kertomus oli tosi, sekä että mitä siinä kerrottiin oli osittain alkusyynä rikkaan morsiamen kaupittelemiseen lordi Raalle.

Tämä ajatus mielessäni kuljin ympäri kaiken päivää tiedustellen itseltäni, mitä voisin tehdä vielä nytkin, mutta keksimättä mitään, ennenkuin yhdeksän aikaan illalla, jolloin Bridget täti heti illallisen jälkeen (elimme maalaistapaan) sanoi:

"Nyt vuoteisiin, kaikki tytöt! Jokaisen täytyy olla aikaisin liikkeessä huomenaamulla."

Ja silloin minä pujahdin yläkertaan huoneeseeni ja rupesin kirjoittamaan vastausta isä Danille.

En koskaan ennen ollut sellaista kirjettä kirjoittanut. Annoin koko sydämeni solua paperille ja kerroin, että avioliitto merkitsi minulle sitä mitä paavikin oli selittänyt, sakramenttia, jonka sisimpänä sieluna täytyi olla rakkaus, ja koska en tuntenut sellaista rakkautta miestä kohtaan, jonka kanssa olin menossa naimisiin, eikä ollut syytä otaksua hänelläkään olevan sitä minua kohtaan, ja koska olin varma siitä, että muut syyt olivat olleet vaikuttamassa liittomme solmimiseen, niin pyysin isä Dania äitini muiston nimessä, ja jos hän halusi nähdä minut hyvänä ja onnellisena, puhumaan puolestani isälleni ja piispalle vaikkapa itse kirkon ovella, ellei hän tapaisi heitä ennen.

Oli jo myöhä kun lopetin, ja luulin koko talon jo nukkuvan, mutta viimeisiä sanoja kirjoittaessani kuulin isäni liikkuvan alapuolella olevassa huoneessa, ja silloin minä äkillisen mielijohteen ajamana riensin alakertaan ja koputin isäni ovelle.

Hän istui paitahihasillaan ajaen partaansa kahden konttorikirjan nojassa olevan peilin edessä. Ylähuulella kuohuva saippuavaahto antoi kasvoille merkillisen, hurjan näön.

"Vai sinäkö siinä olet", sanoi hän. "Käy istumaan. Tällaista vielä tänä iltana tehtävä — Jumala tietää, riittääkö siihen huomisaamuna aikaa."

Kävin istumaan samaan soppeen, missä isä Dan oli istunut sinä iltana kun synnyin. Takkatuli oli hiiltynyt.

"Luulin sinun olevan vuoteessa tähän aikaan. Olisin toki itsekin jo levolla, ellei olisi tätä hommaa. Katsopas" — hän viittasi partaveitsellään papereilla kasatulle pöydälle — "siinä näet vähäisen osan siitä, mitä olen tehnyt hyväksesi. Mielestäni sinun olisi oltava kiitollinen isällesi, tyttöseni."

"Oikeinko?" virkkoi hän kääntäen nenänpäätänsä sivulle vasemman käden peukalolla ja etusormella. "Ole rauhassa, kyllä se on niin oikein kuin lailla ja rahalla voi saada."

Väristen ja änkyttäen puhuin asiani. En rakastanut lordi Raata. Lordi Raa ei rakastanut minua. Senvuoksi rukoilin häntä minun tähteni, hänen tähtensä, kaikkein tähden (muistaakseni sanoin äitini tähden myös) siirtämään häämme tuonnemmaksi.

"Siirtää? Nytkö? Kaiken tämän rahanhukan jälkeen. Ja kun kaikki jo on allekirjoitettu, sinetillä merkitty ja todistettu!"

Sen pitemmälle en päässyt, sillä survaisten partaveitsensä pöydälle isäni ponnahti kiukustuneena pystyyn.

"Oletko hullu? Kuka sinua on tuolla tavalla riivannut? Sen suurellisempaa naimiskauppaa ei koko saarella ole ennen tehty, ja sinä puhut siirtämisestä — peruuttamista nähtävästi tarkoitat. Aiotko tehdä minusta narrin? Ja vielä viimeisellä hetkellä. Kun ei ole enää muuta toimitettavaa kuin mennä kylävoudin luo ja kirkkoon!… Mutta kyllä älyän — kyllä älyän mitä se on. Se on se nuori Conrad — hän on kirjoittanut sinulle."

"Älä kiellä, neitiseni. Hän on kirjoittanut kaikille — piispalle, isä Danille, minulle itselleni. Käskee peruuttamaan koko naimisen, ei sen vähempää."

Isäni oli kovasti kuohuksissaan ja mitteli huoneen lattiaa raskailla askelillaan.

"Niin juuri, vaatii peruuttamaan ja tuomitsee sen vääräksi, sanoo isä Dan. Hauska naapuri tosiaan! Ja milläs se nulikka rehentelee, kun ei ole itsellään penniäkään panna koko juttuun. Minun olisi kai pitänyt ensin pyytää hänen suostumustansa! Syntiä muka! Vai ei olisi isällä mitään oikeutta! Tytär itsenäinen olento ja muuta sen sellaista! Jaa, jaa! Lopen paksua todella!"

"Entäs se nainen siellä Roomassa — kyllä hänkin vain on uskotellut sinulle jos jotain. Kaikkia nykyajan hullutuksia, arvaan. Yhtä hulluja kaikki, miehet ja naiset, ei toinen parempi toista! Hävyttömät!"

Suuni oli tukittu, ja luultavasti peitin kasvoni ja itkin, sillä hetken kuluttua isäni heltyi ja taputellen minua olkapäälle kysyi, enkö arvellut kuusikymmenviisivuotiaan miehen paremmin kuin yhdeksäntoistavuotiaan tytön tietävän, mikä oli hänelle hyväksi, ja enkö luullut hänen olevan selvillä siitä, että tämä avioliitto oli edullinen minulle, hänelle ja jokaiselle.

"No, älä sitten tuskastuta minua äläkä salli Bridget tätisi tuskastuttaa minua hokemalla alinomaa mitä minun olisi pitänyt tehdä, että hänen oma tyttärensä olisi päässyt kunniaan."

"Kas niin! kas niin! mene maata nyt ja koeta nukkua. Huomenna on meidän aikaisin oltava liikkeessä."

Tahtoni oli kukistettu. En voinut enää vastustaa. Virkkamatta sen enempää läksin huoneesta.

Palatessani omaan huoneeseeni otin isä Danille kirjoittamani kirjeen ja revin sen rikki pala palalta. Sitä tehdessäni tuntui kuin olisin repinyt rikki jotain elävää — jotain itsestäni, sydämeni ja mitä siihen kuului.

Sinä yönä häiritsivät taas unet nukkumistani. Se oli jälleen tuo sama uni, joka toistui toistumistaan — jäävyöhyke, jäätikköseinä ja rikki tallattu kynä.

Herätessäni päivän sarastaessa muistin, mitä paavi oli sanonut hääpäivän alkamisesta katumuksella ja ripillemenolla.

Koko talo oli vielä unessa, vain palvelijat keittiössä askartelivat, kun pujahdin ulos takaovesta ja läksin kulkemaan niittyjen poikki.

Ruoho oli paksussa kasteessa, ja raskaitten pilvien alla näytti seutu kylmältä ja ilottomalta. Kaakkoistuuli puhalsi mereltä, jossa vaahtopäiset laineet temmelsivät, ja kaukaa Pyhän Marian kalliolta kuului tyrskyjen valittava kohina.

Kirkkokin näytti tyhjältä ja kolkolta. Suntio koristeli sumeassa kuorissa korkeata alttaria liljoilla ja päivänkukilla. Sivukappelissa, missä isä Dan saneli messua, polvistui köyhännäköinen nainen, pää ja hartiat punaisen ja mustanruudukkaan saalin peitossa.

Hän oli aivan nuori, melkein minun ikäiseni, mutta jo leski, sillä hänen miehensä oli hiljakkoin hukkunut sillinpyynnissä jättäen hänet yksin vuoden vanhan lapsen kanssa toista pienokaista odottamaan.

Kaiken tämän hän minulle kertoi polvistuessani hänen viereensä. Poloinen näytti luulevan, että muistin hänet, sillä me olimme olleet toverit kyläkoulussa.

"Minä olen entinen Balla Quark", kuiskasi hän. "Menin naimisiin Willie Shimminin kanssa — Shenistä kotoisin, muistaahan neiti. Tänä päivänä on vasta kuukausi siitä kun hän hukkui, mutta tuntuu kuin olisi siitä jo vierinyt vaikka kuinka monta vuotta. Ei kukaan voi tietää, miltä se tuntuu."

Hän tiesi minun naimisestani ja sanoi toivovansa menestystä minulle, vaikka maailma oli "niin pimeä ja kolkko muutamille". Minua niin liikutti poloisen suru, että omani melkein unohtui, ja hiipien häntä lähemmäksi työnsin käsivarteni hänen kainaloonsa, ja tässä polvistuvassa asennossa tapasi meidät isä Dan tullessaan luoksemme panemaan pyhän rippileivän suuhumme.

Palatessani kotiin oli siellä kova häläkkä. Palvelijat lensivät edestakaisin, serkkuni huutelivat yläkerrasta peljästyneitä kysymyksiä, ja Bridget täti vastasi vihastuneella äänellä, ja isäni aukoi ja sulki ovia kovalla paukkeella.

Kun minä näyttäydyin, rauhoittuivat kaikki äkisti. Mieleeni välähti paikalla ajatus, että he varmaan olivat luulleet minun paenneen talosta.

Minä kerroin, ja hän rupesi minua nuhtelemaan, kun en ollut ottanut hevosta, vaan kastelin sukkani ja kenkäni ruohikossa, mutta isäni sanoi:

"Antaa olla, antaa olla! Pane kuivaa jalkoihisi ja ota siemaus jotain väkevää. Puolen tunnin kuluttua olisi oltava Holmtownissa."

Haukkasin hiukan aamiaista seisoallani, automobiili ajoi portaitten eteen, ja kahdeksan aikaan isäni ja minä pysähdyimme kylävoudin asunnolle, missä avioliittoni virallinen puoli oli juhlallisesti suoritettava.

Kylävoudin virkahuone, joka oli hänen yksityisasunnossaan, muistutti osittain tohtorin vastaanottohuonetta, osittain pientä poliisivirastoa. Seinille oli naulattu julistuksia toinen toisensa päälle, ja pöydällä oli raamattu, jonka kannet olivat hyvin kuluneet.

Astuessamme huoneeseen ei siellä ollut muita kuin kylävouti, mutta pian saapui herra Curphy, isäni asianajaja, hiukan hermostuttavan reippaana tässä kolkossa ympäristössä, ja puolen tunnin kuluttua saapui tuleva mieheni lontoolaisen asianajajansa ja ystävänsä Eastcliffin kanssa.

Mieleni oli kuin sumun peitossa ja minusta tuntui, että näin kaikki vain vilaukselta, mutta muistan, että lordi Raa näytti hyvin hermostuneelta ja että huomasin hänen juoneen, vaikka oli niin varhaista.

"Harmillisia kaikki nämä lakipuuhat, eikö teistäkin?" mutisi hän minulle syrjässä.

Kylävouti väänsi kasvonsa surullisiksi, otti sitten pulpetistaan suuren kirjan ja pienemmän hyllyltä, ja me kävimme istumaan puoliympyrään ja juhlallisuus alkoi.

Se toimitettiin lyhyesti ja kylmästi kuten kauppatoimitus ainakin. Mikäli minä muistan, kuului siihen kaksi julistusta, jotka lordi Raa ja minä lausuimme ensin todistajille ja sitten toisillemme. Toisessa julistettiin, ettei ollut olemassa minkäänlaista laillista estettä avioliitollemme, toisessa että me siellä ja silloin olimme yhdistetyt.

Muistan toistaneeni sanat automaattisesti, kylävoudin paksulla, alkoholista käheäksi käyneellä äänellään sanellessa meille pienemmästä kirjasta ja samoin teki lordi Raa, huonosti peitetty kärsimättömyys äänessään.

Sitten kylävouti avasi suuremman kirjan, ja kirjoitettuaan ensin itse sinne jotain, hän käski lordi Raan kirjoittaa nimensä, ja kun se oli tehty, vaati hän minuakin sen tekemään.

Minulla ei ollut enää omaa tahtoa. Tässä kuten kaikessa tein mitä käskettiin.

Isäni antoi hiukan rahaa (pari shillingiä luullakseni) kylävoudille, joka repäisi lävistetyn sinisen paperikaistaleen suuremmasta kirjasta ja ojensi sen minulle sanoen:

"Kelle sitten?" sanoi herra Curphy ja alkoi taas nauraa, ja sitten joku mainitsi jotain naimatodistuksesta ja ettei sitä koskaan tiedä milloin viisas nainen saattaa tarvita sitä.

Avioliittoni virallinen puoli oli nyt loppuun suoritettu, ja lordi
Raa, joka oli ollut hyvin rauhaton, nousi pystyyn sanoen:

"Hiton aikainen ajomatka. Onko talossa mitään hermoja vahvistavaa, kylävouti?"

Sitten he jättivät minut ja menivät ruokasaliin, ja kuulin heidän kilistelevän laseja ja juovan toistensa terveydeksi minun istuessani takkatulen ääressä toinen jalka ristikolla ja naimatodistus kädessä.

Aivoni olivat lamassa. Näin mahtaa hukkuvasta tuntua, kun hän vajoo meren pohjattomiin syvyyksiin joutumatta kokonaan tiedottomaksi.

Sininen paperiliuska oli valahtanut kädestäni kuluneelle uuninmatolle, kun heräsin kalvavista mietelmistäni automobiilin puhkinaan ja jyskyttämiseen ulkopuolella ja isäni kovaan, käskevään ääneen:

Puoli tuntia myöhemmin olin kotona omassa huoneessani ompelijaini käsissä. Automaattisesti minä yhä liikuin ja antauduin toisten liikutettavaksi — voimaton, tahdoton olento raukka.

Seuraavat kaksi tuntia häämöttävät muistissani vain epäselvien, ohikiitävien kuvien katkelmina. Muistan että kaikki, paitsi minä itse, olivat hurjassa kiihtymystilassa, että serkkuni tuontuostakin näkymättöminä huutelivat jostain talon sopesta, että Bridget täti ilman erotusta toruskeli jokaista, että ompelijat väsymättä lörpöttelivät sovitellessaan ylleni hääpukua, että he tuontuostakin poistuivat minusta nähdäkseen paremmin työnsä vaikutusta mielihyvästä huudahdellen, että tuuli ulvoi uuninpiipuissa, että kirkonkellot soivat etäällä, että Pyhän Marian kalliolla meren vaikerrus yhä kiihtyi ja lopullisesti, että ajotien hiekalta ulkoa alkoi kuulua vaununpyöräin rätinää ja hevosten kavionkapsetta.

Kun viimeinkin olin valmis, oli minulla yllä hopealla kirjaeltu norsunluunvärinen atlaspuku. Myrttiköynnöksen ja oranssinkukkien päälle kiinnitetty vanhoista Limerickin pitseistä tehty huntu kuului samoin kuin helminauha ja suuri timanttikoriste siihen jalosukuiseen perheeseen, johon minut nyt naitettiin, ja luulenpa että päältäpäin katsoen näytin aika iloiselta.

Viimein kuulin silkinkahinaa huoneeni ulkopuolelta ja portaita alas kulkevan puhevirran, ja sitten isäni syvä ääni sanoi:

Hän yksin ei ollut vaivaantunut hienoksi pukeutumaan, sillä hänellä oli yhä yllään arkivillapukunsa ja raskaat saappaansa. Eipä edes kukkaa hän ollut pistänyt napinläpeensä.

Emme puhelleet paljoa matkalla kirkkoon, mutta hänen siinä istuessaan vieressäni suurena ja lämpimänä, valtasi minut jonkinlainen turvallisuuden tunne. Vaunujen ikkunat olivat suljetut, sillä myrsky alkoi minua pelottaa.

"Ei se merkitse mitään", sanoi isäni. "Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei muuta mitään."

Pienessä kirkossa oli väkeä tungokseen asti. Lehteritkin olivat täynnä kansakoululapsia. Pääni yläpuolelta kuului supattamista, joka muistutti nuorten lintujen viserrystä puunoksalla, ja astuessani isäni taluttamana käytävää pitkin en voinut olla kuulematta urkujen soiton hymistessäkin kirkon penkeistä istuvain ihmisten kuiskaavia huomautuksia kummallakin puolellamme.

Lordi Raa odotti minua alttarin aidakkeen luona. Hän näytti vielä hermostuneemmalta kuin aamulla, ja vaikka hän yritti esiintyä tavallisella mielentyyneydellään, huomasin hänen kasvoillaan (tai olin huomaavinani) pelokkaan ilmeen, joka oli aivan outo minulle.

Hänen vieressään seisoi hänen ystävänsä ja todistajansa herra Eastcliff, neilikka napinlävessä, ja pari askelta taampana oli hänen tätinsä, lady Margaret, kimppu ihania valkeita kukkia kädessään.

Omat todistajani ja morsiustyttöni, kaunis Betsy ja Nessy MacLeod, riippuvilla, mustilla sulilla koristettuine hattuineen seisoivat takanani. Saatoin kuulla heidän vaaleanpunaisten hameittensa kahinan ja heidän kuiskaavan keskustelunsa epäselvän supinan sekä mustassa silkkipuvussa ja puolikuunmuotoisessa myssyssä upeilevan Bridget tädin nuhteet hänen käskiessään heitä vaikenemaan ja näyttämään rauhallisilta.

Äkkiä olin tietoinen siitä, että kuorissa kajahti kellonääni, että urut olivat lakanneet soimasta, että sipinä ja yskiminen kirkossa oli vaiennut, että joku sanoi: "Seisokaa siinä, teidän armonne", että lordi Raa hermostuneesti naurahtaen kysäisi: "Tässäkö?" ja asettui viereeni seisomaan, että kynttiläin valaisema ja kukilla lastattu alttari oli vastapäätä minua ja että piispa juhla-asussaan, isä Dan messupaidassaan ja stolassaan ja kirkonpalvelija, jolla oli kannettavana kirja ja pyhää vettä sisältävä astia, alkoivat jumalanpalveluksen.

Ensi aluksi piispa luki lyhyen litanian, missä pyydettiin Jumalan siunausta toimitukselle, jonka oli yhdistettävä kaksi Hänen lastansa pyhän aviosäädyn siteisiin. Sen kestäessä minä en kuullut muuta kuin tuulen pieksemistä kirkon ikkunoita vasten, kellon etäistä kumajamista Pyhän Marian kalliolta ja lopuksi sisäisen äänen yhäti uudistuvaa kertaamista: "En rakasta häntä! En rakasta häntä!"

Mutta tuskin oli varsinainen vihkimistoimitus alkanut, niin minut jo valtasi juhlallinen pelko ja pyhä kunnioitus sen valtavuutta kohtaan ja tunne siitä, että Jumala itse johti ja opasti minua, vähäistä lastansa, tahtonsa mukaan.

Mitä se minua liikutti, että tätä avioliittoa oli niin arvottomasti valmistettu, jos Jumala oli sen laatija? Jumala laati kaikki avioliitot, jotka Hänen kirkkonsa siunasi, ja siksipä Hän ohjasi kaikki inhimilliset pyyteet omaan hyvään päätökseensä, olivatpa ne sitten vaikka kuinka halvat ja itsekkäät.

Kun tämä ajatus oli käynyt minulle selväksi, hupeni kaikki muu mitättömäksi, eivätkä mitkään soraäänet kyenneet tätä mielenylennystäni masentamaan.

Mutta vihkimistoimituksella näytti olevan aivan päinvastainen vaikutus lordi Raahan. Hänen hermostumisensa yltyi silminnähtävästi, vaikka hän teki parhaansa salatakseen sitä huolettomaan käytökseen, joka toisinaan vivahti ivalle.

"James Charles Munster, tahdotko ottaa tämän Maryn lailliseksi aviovaimoksesi Pyhän Äitimme, Kirkon sääntöjen mukaisesti", mieheni änkytti vastauksensa katkonaisin sanoin ja mutisi sitten itsekseen: "Luulin olevani kerettiläinen."

Mutta kun sama kysymys asetettiin minun vastattavakseni, ja isä Dan, joka otaksui minun olevan hyvin hermostuneen, nojautui puoleeni kuiskaten: "Ei pidä tuskailla, lapseni, ole rauhallinen", niin minä vastasin äänekkäästi, selvästi ja epäröimättä:

Kun mieheni oli pantava sormus sekä kulta ja hopea tarjottimelle (sitä tehdessään hän hapuili niin taitamattomasti, että pudotti ne ja pudotti ne vielä toisenkin kerran, kun hänen oli ne jälleen korjattava tarjottimelta siunauksen jälkeen, nauraen liian kuuluvasti omalle kömpelyydelleen) ja toistettava piispan jälkeen: "Tällä sormuksella minä otan sinut aviopuolisokseni; tämän kullan ja hopean minä sinulle annan; ruumiillani minä sinua palvelen ja kaiken maallisen omaisuuteni minä sinulle lahjoitan", niin hän tarjosi minulle sormuksen hitaasti ja kankeasti.

Mutta minä otin sen vapisematta, sillä mietin, että huolimatta kaikesta, mitä olin hänen elintavoistaan kuullut, tämä sakramentti teki hänet minun omakseni.

Muistan, että juhlamenojen aikana isä Dan tuontuostakin puhutteli minua hiljaa ja hyväillen, kuten lasta, mutta minä en kaivannut hänen tukeansa, sillä voimani tuli korkeammasta lähteestä.

Muistan myöskin, että huomautettiin jäljestäpäin vastanaineiden itsepintaisesti karttaneen toistensa katseita, mutta minä puolestani en katsonut mieheeni syystä, että vihkisanat, rukouksen tavoin puhdistaen ja pyhittäen mieleni, palauttivat muistiini pienen päivänpaisteisen kirkon, missä Mildred Bankes oli tehnyt nunnalupauksensa.

Vihkimistoimituksen loputtua seurasi häämessu, ja se kiihotti ylimmilleen hartauteni innoittumisen, joka minua tuki.

Isä Dan luki epistolan, joka alkoi: "vaimot olkoot miehillensä alamaiset", ja sitten piispa luki evankeliumista, lopettaen: "Niin he siis eivät ole kaksi, vaan yksi liha; mitä senvuoksi Jumala on yhteenliittänyt, ei pidä ihmisen erottaman."

Kun viimeiset sanat oli lausuttu, niin lordi Raa ja minä, ollen nyt mies ja vaimo, menimme sakastiin merkitsemään nimemme kirkonkirjaan, eikä vielä silloinkaan mielenlujuuteni horjunut. Tartuin kynään ja piirsin nimeni vavistuksetta. Mutta tuskin se oli tehty, kun kuulin ympärilläni keveän, nauravan keskustelun sekavata hälinää — ensin piispan äänen (siinä oli hyvin maailmallinen sävy) ja sitten isäni ja sitten mieheni ja sitten useiden muiden äänet. Ja samassa silmänräpäyksessä, siinä tuokiossa, niin äkisti kuin lumihiutale sulaa virran pyörteessä, tunsin vihkiäisjuhlallisuuden esiinloihtiman tunnelman särkyvän.

Olen jälkeenpäin kuullut, että silmäni olivat tällä hetkellä niin kosteat, että luultiin minun itkeneen koko toimituksen ajan. En tiedä, oliko siinä perää, sen vain muistan, että tunsin jonkinlaista sisäistä väristystä, ja tuntui kuin olisi sieluni herännyt päihdyttävästä juomasta.

Urut alkoivat soittaa häämarssia, ja mieheni pisti käsivarteni kainaloonsa sanoen: "Tule."

Kirkossa odottavasta väkijoukosta kuului äänekästä kuiskailemista, ja astuessamme ovea kohti näin aaveentapaisten kasvojen hymyilevän minulle joka puolelta ja kuulin aavemaisten äänten kuiskailevan muistuttaen merenrantaa huuhtovain aaltojen kaukaista loiskinaa.

"Voi sentään, kuinka se on valkoinen", sanoi joku, ja sitten joku muu lisäsi — en voinut olla sitä kuulematta:

En katsonut kehenkään, mutta oikealla näin Martinin äidin pyyhkivän silmiänsä ja sanovan jollekin vieressään — kaiketi tohtorille:

Myrsky oli yltynyt, ja kun suntio avasi meille oven pidellen sitä kaikella voimallaan myrskyä vastaan, tempasi vihuri päästäni hunnun sekä myrtti- ja oranssiseppeleen ja viskasi ne kirkkoon.

"Varjelkoon sentään", sanoi joku — se oli Tommyn ystävä Johnny
Kristofer — "ei tästä ole paha lykky kaukana."

Kylän soittokunta oli järjestynyt tielle seisomaan ja kirkkopihalle tullessamme se alkoi puhaltaa iloista säveltä. Seuraavassa tuokiossa istuin mieheni kanssa vaunuissa matkalla kotiin.

Hän oli nyt sen verran tointunut vihkiäisten pelottavasta vaikutuksesta, että saattoi puhua siitä pilkallisesti.

Myrsky oli paiskannut tien poikki nuoren puunrungon, niin että ajurimme oli astuttava alas siirtämään se syrjään.

"Hiton paha ylimeno, pelkään. Toivoakseni kestät hyvin merimatkaa.
Minun täytyy olla Lontoossa huomisaamuna, kuten tiedät."

Isäni veräjällä seisoi Tommy toveri totisen näköisenä, lakki kourassaan, riemuporttinsa alla, jossa oli luettavana (niin hyvin kuin saatoin tuulelta, joka repeli kukkia irti ja sirotteli niitä maahan): "Jumala Siunatkoon Onnellista Morsianta".

Kun saavuimme talomme ovelle, seisoi siellä joukko palvelustyttöjä meitä odottamassa. He pitelivät kiinni valkeasta myssystään ja kokivat hallita esiliinojansa, jotka kieppuivat heidän mustain hameidensa kupeilla. Astuessani ulos vaunuista he puhuttelivat minua: "teidän armonne".

Mieheni ja minä menimme saliin ja seisoessamme vieretysten uuninmatolla, näin peilissä vilauksen kasvoistani. Ne olivat kalmankalpeat ja muistuttivat suurine, tuijottavine silmineen surkastunutta kasvia. Sovitin helmet uudelleen kaulalleni ja timanttikoristeen epäjärjestykseen joutuneeseen tukkaani.

Toiset vaunut saapuivat melkein heti jäljestämme, ja vieraat alkoivat tulvia huoneeseen ja onnitella meitä. Ensin tulivat serkkuni, jotka olivat niin pahoillaan hävityksestä, jonka alaiseksi heidän oma ulkomuotonsa oli joutunut, etteivät kiinnittäneet paljon huomiota minuun. Sitten tuli Bridget täti tukien kädellään puolikuunmuotoista myssyään ja huutaen:

"Voi sinua onnellista lasta! Mutta minkälainen tuuli! Tällaista ei ole ollut siitä päivin kun sinä synnyit."

"Minä olen ylpeä sinusta, tyttö. Oikein ylpeä! Reimasti sinä käyttäydyit!"

Sitten tuli lady Margaret, joka suuteli minua lausumatta monta sanaa, ja viimein suuri ja sekalainen seura loistavapukuisia ystäviä ja naapureita, pääasiallisesti saaremme "ylimystöä", joka tuhlasi monet moniset "teidän armonne" minua puhutellessaan, ikäänkuin heille itselleenkin koituisi hiukan kunniaa siitä.

Muistan että seisoessamme siinä vieretysten, mieheni ja minä, vastaanottamassa heidän jotakuinkin mauttomia onnittelujaan, minut valtasi epämääräinen iloisuus, ja minä myhäilin ja nauroin, vaikka sydämeni oli pakahtua, sillä vihkiäisjuhlallisuuden vaikutus oli hälvenemässä kylmään pimeyteen, kuten yöllinen pakovesi, kun kuunvalo on sen jättänyt.

Eikä minua lohduttanut se, että mieheni, joskin ulkonaisesti moitteettomana käytökseltään, suhtautui koko tähän juhlallisuuteen ja vieraisiin tavalla, josta selvästi huomasin jonkinmoista huonosti verhottua ylenkatsetta pilkistävän esiin.

Monesti olen sen jälkeen ihmetellyt, eikö isäni omatunto liikahtanut hänen silmäillessään tytärtään, joka seisoi siinä kalpeana sen ylhäisen suvun jalokivillä koristeltuna, josta hänelle oli ostettu sulhanen — ja eikö hän ajatellut, minkälaista pyhän liiton pilkkaamista hän oli harjoittanut tyydyttääkseen ylpeyttään, turhamaisuuttaan, ehkäpä kostonhaluaankin.

Mutta kaikki oli nyt yhdentekevää. Minä olin lordi Raan vaimo. Lain, maailman ja kirkon silmissä me olimme yhteenliitetyt peruuttamattomilla siteillä.

MARTIN CONRADIN LISÄYS.

Minä en ole mystillisyyteen enkä spiritismiin taipuva, mutta mainitsen vain todistuksena siitä salaperäisestä inhimillisen myötätunnon siteestä, joka saattaa vallita etäällä oleskelevain ystävysten välillä, että sillävälin kun rakastettuni kävi läpi tällaisen hurjan kamppailun ja uneksi jää vyöhykkeistä ja rikkitallatusta kynästä, se laiva, johon kuuluin, oli ajautunut kiinni ahtojäihin 76:nnella leveysasteella, Charcot Bayn luona olevan jäätikön edustalla ja että sillävälin kun me siellä, suljettuina kaikesta yhteydestä maailman kanssa, olimme avuttomat kuin puupölkyt emmekä voineet muuta tehdä kuin tuskitella, kiroilla ja polkea jalkaa, aina kun laivankyljet rusahtelivat jäitten puristuksessa, niin omat ajatukseni valveilla ollessani ja nukkuessani alati lentelivät rakkaani luo jonkinlaisena ikävöivänä rukouksena, ettei hän taipuisi painostukseen, jonka alaisena niin kirotun varmasti tunsin hänen olevan.

M. C.

TOINEN OSA

NAINEN JA HÄNEN MIEHENSÄ

LEMPIVIIKKONI.

Piispan ja isä Danin tultua soitettiin ruokakelloa ja menimme kaikki aamiaiselle.

Aamiainen oli katettu uuteen ruokasaliin, joka nyt oli valmis ja ensi kerran käytännössä.

Se oli pramea huone, monihaaraisilla, lattialla seisovilla kynttiläjaloilla, suurilla peileillä ja kultapuitteisilla Lauluilla koristeltu — muistuttaen sitä salia, jota oli yritetty jäljitellä, kuten ylen komeasti vaatetettu nainen muistuttaa hienosti vaatetettua naista.

Isäni istui pöydän päässä, piispa, lady Margaret ja Bridget tätini hänen oikealla ja minä, mieheni, kaunis Betsy ja herra Eastcliff hänen vasemmalla sivullaan. Asianajajat ja holhooja istuivat keskivälissä, isä Dan ja Nessy MacLeod pöydän alapäässä ja muut vieraat, ystäviä ja naapureita suuri joukko, kirkasvärisiä kukkia povellaan ja napinlävessä, istuvat heidän välissään.

Aamiaista syödessämme raivosi vihuri kaiken aikaa ulkona, ja pöydässä istuvain ihmisten äänet hukkuivat monesti sen ulvontaan. Joku — Bridget täti se mahtoi taas olla — huomautti, ettei minun syntymäpäivästäni asti oltu sellaista päivää nähty ja että se oli kuin "kohtalon sormi".

"Vaiti, vaimo!" sanoi isäni. "Me elämme kahdennellakymmenennellä vuosisadalla. Kuka nyt enää uskoo vanhain akkain ihmeisiin?"

Isäni oli tavattoman kiihtynyt, ja kiihtyneenä ollessaan hän tavallisesti käytti lapsuudenaikansa talonpoikaiskieltä. Toisinaan hän mitään puhumatta käskevästi kohotellen silmäkulmiaan kuljetti katseensa pitkin upeata huonettansa ja niitä ylhäisiä vieraita, jotka siellä olivat saapuvilla, toisinaan hän kuiskaili Blackwaterista tuotetuille tarjoilijoille olemaan vikkelämmät, toisinaan hän niin kovaäänisesti, että kaikki muut äänet hiljenivät huoneessa, huuteli pöydän eri paikoilla istuville tutuilleen ystävällisiä tervehdyksiä ja kompasanoja.

Ei milloinkaan ennen oltu Ellanissa nähty niin eriskummaista suurellisuuden ja maalaistapojen sekoitusta. Mieheni näytti tarkastavan kaikkea osittain huvitettuna, osittain ylimielisen pilkallisesti, ja useasti näin hänen monokkeli silmässään katseillaan etsivän Eastcliff ystäväänsä, mutta tämä kallisteli usein suurta konjakkikarahvia ja kilisteli kaikkein kanssa.

Olin nyt hyvin hermostunut, mutta teeskentelin kuitenkin iloisuutta, vaikka sydämeni oli kylmä ja sairas. Muistan että minulla oli erinomainen kyky kuulla yhtähaavaa miltei kaikki keskustelut pöydän eri osissa ja että minä nauroin melkein kaikkien kanssa.

Kaunis Betsy, joka istui herra Eastcliffin vieressä, tiedusteli häneltä, aikoiko hän tästä lähtien useammin kunnioittaa saartamme käynneillään, kun hänen ystävänsä oli naimisissa täällä.

"Mutta Betsy kulta", sanoi mieheni, "kuka asuisi tässä Jumalan hylkäämässä paikassa, ellei ole pakko?"

"Vai Jumalan hylkäämä paikka?" sanoi isäni. "Saattaa kyllä olla — mutta niin käkikin sanoi syötyään ensin munat rastaan pesästä ja jätettyään sen koreaan kuntoon."

Bridget tätini jutteli lady Margaretille äidistäni itkunsekaisella äänellä ja sanoi luvanneensa hänen kuolinvuoteellaan pitää huolta hänen lapsestaan, ja hän olikin tunnollisesti pitänyt sanansa, sillä hän oli aina pitänyt minua enemmän esillä kuin omaa tytärtään, vaikka olihan hänen armonsa myönnettävä, että Betsy oli kaunis tyttö, ja nyt olisi varsin hankalaa löytää hänelle sopiva mies seudulla, kun lordi Raa oli mennyt naimisiin.

"Niinpä niin, rouva MacLeod", sanoi mieheni vilkaisten merkitsevästi ystäväänsä, "enpä usko täällä olevan montakaan, jotka voivat pitää hevosia ja vaunuja."

"Totta kyllä", sanoi isäni, "mutta sitä runsaammin on niitä, jotka voivat tehdä velkoja."

Aamiainen oli viimeinkin lopussa, ja viimeinen tarjoilija oli tuskin poistunut, kun isäni nousi pystyyn puhetta pitämään.

"Ystävät kaikki", sanoi hän, "nuori pari aikoo vielä ennättää iltapuolilaivalle."

"Tässä ilmassa?" sanoi joku, viitaten kattoikkunoihin, joiden takana taivas vetäytyi mustiin pilviin.

"Turhia! Tuulenpuuska ja sadekuuro, ei muuta mitään, niinkuin jo tytöllenikin tässä sanoin. Mutta vävypoikani lordi Raa" (äänekkäät hyvähuudot, muutama naurahdus ja meluava pöydän takominen nyrkeillä seurasivat näitä sanoja) "vävypoikani sanoo, että hänen on oltava Lontoossa huomisaamuna, ja tänä aamuna tyttäreni on vannonut tottelevaisuutta… Mitä nyt, monseignor? Eikö juuri tottelevaisuutta? No jotain sentapaista sitten, niin että hänen on lähdettävä miehensä kanssa. Niinpä siis täyttäkää lasinne reunoja myöten ja juokaa morsiamen ja sulhasen malja."

Niin pian kuin kädestä käteen kulkevain karahvien helinä oli tauonnut, isäni alkoi uudelleen puhua.

"Tämä on elämäni uljain päivä. Se on se päivä, jonka saavuttamiseksi olen tehnyt työtä, orjaillut ja koonnut, ja nyt se viimeinkin on koittanut."

"Mitä sanoittekaan kirkossa, herra Curphy? Aika tuo koston matkassaan. Niin tekee. Katsokaa minua."

"Minä olen kotoisin Curraghin multamajasta, ei kovinkaan kaukaa täältä. Isäni tap… mutta jääköön se nyt tässä sanomatta. Kun hän jätti meidät, ei ollut laiskan penkillä istuminen, eipä vainkaan — minut pantiin raatamaan maata, ja äiti kitki rikkaruohoja monelle teistä isillenne, meinaan — yhdeksän penceä päivässä kuivina päivinä ja kuusi penceä muulla säällä. Kun minä olin pikkuinen pojan naskali, kiroili minua muuan komeissa vaunuissa ajava herrasmies ja äidilleni antoi ruoskaniskuja hänen… mutta olkoon sekin sanomatta. Siitä päivin olen luullakseni potkaissut itseni aimo tavalla eteenpäin ja tänä aamuna olen naittanut tyttäreni saaren ylhäisimpään sukuun."

Seurasi taas voimakkaita hyvähuutoja, mutta ne miltei hukkuivat sateen ankaraan ropinaan kattoikkunoita vasten.

"Monseignor", huusi isäni paisuttaen äänensä yhä kovemmaksi, "mitä te taas siellä Roomassa puhuitte Jumalan myllyistä?"

Jalokivistä säteilevää ristiänsä kopeloiden ja leppeästi myhäillen piispa selitti isälleni, mitä sillä lauseparrella tarkoitettiin.

"Totta on, totta on. Jumalan myllyt jauhavat hitaasti, mutta tavattoman pientä ne jauhavat. Yhdeksäntoista vuotta sitten luulin olevani toiveitteni perillä yhtä varmasti kuin tänä aamuna vuoteeltani, noustessani. Jos tämä tyttöni tässä olisi syntynyt pojaksi, niin hän istuisi siinä missä hänen armonsa nyt istuu. Mutta lopussa kiitos seisoo! Poikaa en tosin ole saanut, mutta olenhan saanut vävypojan sensijaan, ja kun pojan poika syntyy, on hän oleva rikkain mies, joka koskaan on Raa-linnassa kulkenut, ja koko Ellianin kruunaamaton kuningas."

Näitä sanoja seurasi hyväksymisen myrsky, joka rajuilman pauhuun sekaantuen yltyi korvia huumaavaksi meluksi.

"Nykyaikaan haastetaan niin paljon isistä ja lapsista — että muka tyttäret ovat riippumattomia olentoja ja sen semmoista. Mutta osoittakaa minulle tytär, joka voisi tehdä enemmän omaksi hyväkseen kuin minun tyttöni isä on tehnyt hänen hyväkseen. Hänellä on suuret rikkaudet, hänen miehellään suuri nimi, ja mitäs muuta tässä sitten enää kaivataan?"

"Naapurit", sanoi isäni silmäillen ympärilleen tyytyväisesti myhäillen, "ennenkuin juomme puheeni maljan, pyydän piispaa puhumaan teille. Se on suuri mies, tää piispa, enkä Jumal'auta tiedä, mitä tästä naimaliitosta olisi tullut, ellei hän olisi ollut sitä hommaamassa."

Yhäti hymyillen ja jalokiviristiänsä sormeillen piispa alkoi puhua tavallisella leppeällä ja sulavalla äänellään. Hän oli lujasti vakuutettu siitä, että Kirkko oli tänä aamuna siunannut erittäin onnellisen ja lupaavan liiton. Eriuskolaisten kesken solmittuja avioliittoja vastaan voitanee kyllä muistutuksia tehdä, mutta Kirkko ei ole koskaan kieltänyt niitä, kun olosuhteet ovat olleet edulliset, ja hänen armonsa (näitä sanoja seurasi syvä kumarrus miehelleni) oli käyttäytynyt perin jalomielisesti tässä suhteessa.

Mitä tulee nerokkaan ja tuiman isäntämme huomautukseen nykyajan mielettömistä ja vaarallisista mielipiteistä isän ja tyttären keskinäisistä suhteista, tahtoi hän huomauttaa, että miehen ja vaimon keskinäisistä suhteista levitettiin vieläkin mielettömämpiä ja vaarallisempia mielipiteitä.

Mutta jo kirkon varhaisimmilta ajoilta asti olivat nämä suhteet hyvin tarkoin määritellyt. "Vaimot olkoot miehillensä alamaiset", sanotaan epistolassa, joka luettiin tänä aamuna, ja samaa toistettiin loppurukouksessakin, jossa käsketään vaimoa pysymään uskollisena miehellensä ja olemaan rakastettava kuin Raakel, viisas kuin Rebekka ja kuuliainen kuin Saara.

"Ihanata!" kuiskasi Bridget tätini lady Margaretille. "Sellainen minä itse aina olin rakkaan everstin eläessä."

"Morsian ja sulhanen!" huusi isäni, ja kaikki nousivat pystyyn meluten ja huutaen: "Lordi Raan terveydeksi! Lordi Raan terveydeksi!"

Puheiden kestäessä mieheni oli kaiken aikaa rauhatonna vääntelehtinyt tuolillaan. Hän oli myös ahkerasti kallistanut viinikarahvia, niin että kun hän nousi vastaamaan, hänen silmänsä olivat jotakuinkin sumeat.

Venyvällä äänellään hän kiitti piispaa ja lausui, että päättäessään naida minut, hän ei ollut koskaan ajatellut esiintuoda mitään esteitä uskontoon nähden. Mitä tuli uudenaikaisiin mielipiteisiin miehen ja naisen keskinäisestä suhteesta, ei hän arvellut luostarissa kasvatetun nuoren tytön antavan hänelle paljonkaan luulla siinä suhteessa.

"Niinpä siis kiitän teitä omasta ja perheeni puolesta", jatkoi mieheni, "ja… Ah, niin, tietysti (tämä sanottiin lady Margaretille) kiitän teitä myös vaimoni puolesta ja… ja niin ei sitten muuta mitään."

Minua vilusti ja hävetti ja tunsin voivani pahoin. Verivirta syöksähti kasvoilleni punaten ne hiusmartoon saakka.

Kaikissa näissä hääpuheissa ei oltu sanallakaan mainittu minua — ei puhuttu mitään siitä todellisesta minusta, jolla on elävä sielu ja oikeus tulevan onnen vaatimuksiin. Kun mieheni kävi jälleen istumaan, halusin itkeä, mutta käsittämättömän mielijohteen valtaamana purskahdin sen sijasta väkinäiseen nauruun.

Äkkiä kuulin jonkun taas puhuvan. Se oli isä Dan. Hän oli aivan huomaamatta noussut pystyyn paikaltaan pöydän alapäässä. Näin hänen väljän nuttunsa, joka oli saumoista hyvin kulunut; näin hänen pyöreät, hehkuvat kasvonsa; kuulin hänen lempeän irlantilaisen äänensä väräjävän, josta päätin hänen olevan syvästi liikutetun; ja silloin painui pääni alas, sillä tiesin, mitä oli tulossa.

"Herra O'Neill", sanoi isä Dan, "sallitaanko pitäjänpappinne puhua, vaikkei hänelle ole pidetty puhetta?"

Isäni vastasi jotain, ja ruokasaliin tuli äkkiä syvä hiljaisuus. En tiedä taukosiko myrsky tuokioksi vai oliko se vain kiihtyneitten hermojeni kuvittelua, mutta minusta oli nyt aivan hiljaista.

"Paljon on puhuttu siitä avioliitosta, jota olemme tänä päivänä täällä juhlineet, mutta minusta tuntuu, että jotain on unohtunut. Mitä on avioliitto? Onko se jonkun sopimuskirjan päättäminen? Onko se nimien merkitseminen kirkonkirjoihin? Onko se edes valan vaihtaminen alttarin edessä? Ei! Avioliitto on pyhä liitto, jonka kaksi sielua tekee keskenään, mies naisen kanssa ja nainen miehen kanssa, kuuluakseen toisilleen ikuisesti, niin ettei mikään onnettomuus, ei mikään elämän myrsky, ei mikään synti voi heitä erottaa. Tätä merkitsee avioliitto, ja me olemme tänäpäivänä kutsuneet Jumalan ja ihmiset todistamaan tämän pyhän siteen solmiamista."

Sydämeni jyskytti kovasti. Kohotin pääni ylös, ja silmäni säteilivät luullakseni. Vilkaisin piispaan. Huomasin hänen kasvoistaan, että hän oli kiukustunut.

"Herra O'Neill", huusi isä Dan korottaen vapisevan äänensä, "te sanotte, että tyttärellänne on suuria rikkauksia ja hänen miehellään suuri nimi, ja mitä muuta enää sitten kaivataan? Minä sanon, mitä lie kaipaavat, sir. He kaipaavat rakkautta, rakkautta molemmin puolin, jotta hyvyys ja onni voisi heitä seurata, ja jos heillä on se, on heillä jotain, jota ei voi ostaa rikkaudella eikä korkealla arvolla."

Pääni oli taas painuksissa, mutta alta kulmain saatoin nähdä, että koko seurue istui kuin lamauksissa. Mieheni vain liikahteli tuolillaan, ja piispa hypisteli kultavitjojaan.

"Piispani", puhui isä Dan edelleen, "on lausunut meille, että vaimon on alistuttava miehensä tahdon alaiseksi ja oltava hänen silmissään rakastettava, viisas ja kuuliainen. Mutta eikö miehelläkin kohdastansa ole vastaavia velvollisuuksia vaimoansa kohtaan? Eikö sanota, että hänen on luovuttava hänen tähtensä kaikesta muusta ja kaikista muista ja pitäydyttävä häneen ja pysyttävä hänessä ja heidän pitää tulla yhdeksi lihaksi? Eikö kuulu niin jumalallinen käsky?"

Sydämeni löi niin kovasti, etten lähinnä seuraavia sanoja kuullut.
Kun jälleen saatoin kuulla, puhui isä Dan:

"Ajatelkaa, mitä avioliitto merkitsee naiselle — nuorelle tytölle varsinkin. Se merkitsee vanhojen siteiden katkeamista, uuden elämän alkamista, matkaa tuntemattomaan maailmaan, josta ei enää voi palata. Heikkoudessaan ja avuttomuudessaan hän on riippuvainen, ensin isästään, sitten miehestään, ensin isän turvasta, sitten miehen. Mitä hän sitten tuo miehelle, joka hänet nai? Itsensä, kaiken, mitä hän on, kaiken, miksi hän saattaa tulla, miehen muodostettavaksi, miehen turmeltavaksi, eikä hän milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan voi olla sama kenellekään muulle miehelle, koko elinaikanansa."

"Ystävät", huudahti isä Dan, "sulhasta emme tunne paljon tässä seurakunnassa, mutta morsiamen tunnemme.

"Olemme tunteneet hänet koko hänen elämänsä ajan. Me tiedämme, minkälainen hän on. Ainakin minä tiedän. Minäkin olen hänen isänsä. Minä olin tässä talossa, kun hän syntyi. Minä kastoin hänet. Minä otin hänet sen enkelin sylistä, joka hänet synnytti. Siispä hän on minunkin lapseni. Jumala siunatkoon häntä…"

Hänen äänensä katkesi — minä nyyhkytin — vaikka hän puhui niin äänekkäästi, saatoin tuskin kuulla häntä, saatoin tuskin nähdä häntä — tiedän vain, että hän oli kääntynyt meidän puoleemme ja kohotti vapisevaa kättänsä miestäni, kohti.

"Hän on minunkin lapseni, sanon, ja nyt, kun hän jättää meidät, nyt, kun te viette hänet pois meiltä, vannotan teitä, armollinen herra, olemaan hänelle hyvä ja uskollinen, koskapa teidän kerran on vastattava hänen sielustaan."

En tiedä, sanoiko hän vielä muutakin. Tästä hetkestä alkaen minä olin kuuro ja sokea kaikelle. Olin kumminkin tietoinen siitä, että isä Danin lakattua puhumasta salissa vallitsi kiusallinen äänettömyys. Seurue tuntui olevan hämmästynyt, jopa hiukan harmistunutkin, tullessaan näin odottamatta työnnetyksi liikuttavan kohtauksen keskelle. Piispa näytti suuttuneelta, isäni nololta, ja mieheni, joka yhä ahkerasti oli kallistellut konjakkilasia, mutisi jotain "saarnasta".

Oli tarkoitettu, että herra Eastcliff puhuisi morsiustytöille, ja kaunis Betsy kertoi minulle jälkeenpäin, että hän oli valmistanut hyvin sukkelan puheen, mutta jokainen tunsi, ettei puheidenpidosta enää voinut tulla mitään. Seurasi hetkinen noloa puhelua, ja sitten isäni katsoi kelloa ja sanoi olevan ajan meidän lähteä, jos mielimme ennättää laivalle, ja niin minut vietiin yläkertaan vaihtamaan pukua.

Palatessani alakertaan matkapuvussani soopelinnahat hartioillani, oli koko seura koolla hallissa ja kaikki puhelivat yhtähaavaa, jotta huone sorisi kuin vesi padassa.

Jokainen vuorostansa alkoi nyt minua hyvästellä. Nessy MacLeod kuiskasi minulle salavihkaa, että isäni oli niin erinomainen mies. Kaunis Betsy sopotti, että herra Eastcliff oli niin kaunis ja että heillä oli niin samat harrastukset ja sama maku, että hän toivoi minun pyytävän häntä Raa-linnassa käymään takaisin tullessani. Bridget tätini, jota ympäröi joukko osanottavaisia naisia (niihin lady Margaret luettuna, joka huomattavasti yritti olla ystävällinen) pyyhkieli silmiänsä sanoen, että olin aina ollut hänen lemmikkinsä, ja että hän oli uskollisesti täyttänyt velvollisuutensa minua kohtaan.

"Mary rakkaani", sanoi hän kohdatessaan minun katseeni. "Tässä minä juuri kerron hänen armollensa, etten tiedä mitä tehdä, kun sinä olet mennyt."

Mieheni oli myös siellä raskaassa päällysnutussa kaulus kohotettuna, vastaanottaen seudun herroilta rohkaisevia ennustuksia uhkaavasta laivamatkastamme.

Toinen autovaunuistamme saapui portaitten eteen, ja siinä lähti mieheni palvelija tavaroitten kanssa ajamaan. Sitten suhahti portaitten eteen toinen, ja nyt oli meidän lähtöaika. Suutelin luullakseni kaikkia. Kaikki näyttivät itkevän — kaikki paitsi minä itse, sillä minun kyyneleeni olivat näihin aikoihin jo vuotaneet tyhjiin.

Juuri kun olimme lähtemäisillämme ja Tommy toveri (joka näytti hyvin oudolta lainatuissa mustissa pukineissaan) avasi meille oven, puhkesi tuokion aikaa lamassa ollut myrsky uuteen vauhtiin ja ravisteli pitkänä ulvovana vihurinpuuskana talon nurkkia.

Minä olin jättänyt hyvästi vanhukselle ja astuin portaita alas, kun samassa muistin isä Danin. Siinä hän seisoi murheellisin katsein pimeässä nurkassa oven luona haalistuneessa nutussaan, nähdäkseen minusta viimeisen vilahduksen. Minua halutti kietoa käsivarteni hänen kaulaansa, mutta tiesin että sitä katsottaisiin vääräksi, niinpä polvistuin hänen eteensä ja suutelin hänen kättänsä, ja hän antoi minulle siunauksensa.

Minä astuin vaunuihin, mieheni seurasi minua, läksimme liikkeelle ja sisältä kuului jäähyväishuutoja ("Hyvästi!" "Onnellista matkaa!"), jotka tuuli kantoi korviimme tukahutettuina kirkumisina.

Ajotien kulmauksessa kääntyessämme jokin pakotti minut katsahtamaan taakseni äitini ikkunaan — ja muistin ensimäisen lähtöni kouluun.

Seuraavalla hetkellä ajoimme sillan yli — ja Martin Conrad ja
William Rufus muistuivat mieleen.

"Jumalan kiitos, että siitä on päästy", virkkoi mieheni. Sitten hän puolittain anteeksi pyytäen lisäsi: "Etpä sinäkään, kultaseni, näyttänyt pitävän sitä erittäin hauskana."

Kylän suussa seisoi joukko miehiä kunnialaukauksia ampumassa; heidän keskellään näkyi tyttöparvi, joka levitteli köyttä tien poikki; talojen ikkunoista, tankoihin kiinnitettyinä, riippui pieniä, sateen liottamia ja myrskyn pieksemiä lippuja; siellä täällä näkyi muutamia porstuassa tuulen suojaa etsiviä naisia saalit hartioillaan katsomassa kulkuamme.

Mieheni oli tuskastunut näihin yksinkertaisiin maalaistapoihin. Kerran tai pari hän laski alas vaunumme ikkunan ja heitti ulos kourallisen hopearahoja jouduttaen samassa ajajaa kiirehtimään. Niin pian kuin olimme kylän sivuuttaneet, heittäytyi hän taaksepäin istuinnojaa vasten sanoen:

"Taivas kuinka minua nukuttaa! Eikä ihmekään! Myöhään maata ja aikaisin taas tänä aamuna pystyssä."

Tuokion kuluttua hän alkoi haukotella, ja siinä samassa hänen silmänsäkin painuivat umpeen.

Hän oli nukkuessaan surkean, melkeinpä ruman näköinen. Hänen poskensa pullistuivat ja vajosivat sisään; hänen huulensa olivat raollaan, hän hengitti raskaasti, toisinaan aukoen suutaan kuin vedestä nostettu toutain.

En voinut kääntää silmiäni hänen kasvoistaan, jotka minusta nyt olivat suoranaisesti vastenmieliset, kun eivät silmät olleet niitä pelastamassa. Minä tunsin olevani hirveän nöyryytetty. Persoonallinen ylpeytenikin oli haavoitettu. Muistin isä Danin sanat, että mies ja vaimo ovat yksi liha, ja sanelin itselleni, että tämä siis oli se, jolle minä kuuluin — joka kuului minulle — tämä! Sitten rupesin soimaamaan ja nuhtelemaan itseäni, mutta voidakseni sitä tehdä minun oli käännettävä katseeni muualle.

Tiemme Blackwateriin kulki vuoriharjanteen poikki, joka oli pahasti alttiina lounaistuulelle. Raju sadevirta huuhtoi autovaunujamme pirskuttaen vettä sisään katon liitoksista. Nukkujankin kasvoille pirahteli jonkunverran pisaroita, ja hän heräsi säpsähtäen.

Hän pysähtyi kesken ikäänkuin pahasta teosta tavattuna ja alkoi pyydellä anteeksi.

Hän räpäytti silmiään selvittääkseen ne unesta, silmäili minua tuokion aikaa äänetönnä ja virkkoi sitten hymyillen tavalla, joka puistatti minua:

"Siis me kaksi olemme nyt mies ja vaimo, kultaseni?" Minä en vastannut mitään, ja yhä kiinteästi minua tarkastaen hän lisäsi:

En vieläkään vastannut mitään, tunsin häpeätä, melkeinpä inhoa.
Sitten hän alkoi lausua kohteliaisuuksia ulkomuodostani.

Minua iljetti ja puistatti. Ehkäpä siksi, että vaistomaisesti tunsin hänen lausuneen samat sanat ennenkin muille naisille. Käänsin taas katseeni sivulle.

"Älä, kultaseni, käänny pois. Näytä minulle nuo suuret, mustat silmäsi. Ihailen mustia silmiä. Ne läpäisevät minua katseillaan kuin näverit."

Puhuessaan hän kumartui eteenpäin ja veti minut luokseen. Minä olin peljästynyt ja työnsin hänet pois.

Mutta samassa hän nauroi, ja sellaisen miehen äänellä, joka on ollut paljon naisten kassa tekemisissä ja tietää miten heitä on kohdeltava, hän virkkoi:

Näin sanoen hän likisti minua lähemmäksi itseään, pidellen käsivarttaan vyötäisilläni, mutta toistamiseen peräydyin hänestä ja työnsin hänet voimakkaasti pois.

"Vai niin", sanoi hän, "kyllä ymmärrän. Loukkaantunut, vai mitä? Rankaisee minua, kun olen ollut niin huomaamaton häntä kohtaan? No niin, siinä hän, pikku raukka, kyllä on oikeassa! Mutta älä ole milläsikään. Sinä olet erinomaisen sievä pikku vaimo, kultaseni, ja jos olen sinua laiminlyönyt, niin aion korvata sen lempiviikkojen aikana. Tule siis, pikku tyttö, olkaamme ystäviä."

Hän tarttui uudelleen kiinni minuun ja yritti suudella minua painaen samassa kätensä povelleni, mutta minä väistin kiertämällä pääni syrjään.

"Oi! Oi! Olenko loukannut hänen häveliäisyyttään, olenko?" sanoi hän nauraen miehen tavalla, joka oli varma itsestänsä ja minusta. "Mutta pikku nunnani kyllä pian siitä toipuu. Saammepa nähdä! Saammepa nähdä!"

Värisin kauhusta, joka oli minulle aivan uutta. Tähän asti ajatellessani naimisiinmenoa lordi Raan kanssa oli minua huolettanut rakkauden puute suhteessamme, ja sitä mitä tarkoitin rakkaudella — miehen ja vaimon keskinäisellä rakkaudella — arvelin samanlaiseksi tunteeksi, joka minussa oli arvoisaa äitiä kohtaan, vain ylevämmäksi, syvemmäksi ja henkisemmäksi sen kautta, että toinen oli mies, toinen nainen.

Mutta tämä oli aivan toista. Avioliitossa en ollut löytänyt, mitä olin odottanut, mutta jotain muuta siinä nähtävästi olin löytävä, sillä ei ollut epäilystä siitä, mitä mieheni tarkoitti, katsellessaan minua intohimoisilla silmillään ja sanoessaan: "Saammepa nähdä! Saammepa nähdä!"

Älysin mikä minua odotti, ja pelon valtaamana rupesin toivomaan, että tapahtuisi jotain minun pelastuksekseni. Olin niin säikähtynyt, että olisin paennut vaunuista, jos se vain olisi käynyt päinsä. Ainoa toivoni oli, että myöhästyisimme laivasta tai että myrsky estäisi sen lähtemästä matkalle. Mitä hyötyä minulla olisi ollut tästä vuorokauden viivytyksestä (kuvailin voivani palata kotiin sinä aikana), en tietänyt. Mutta siitä huolimatta rupesin kuumeellisen hartaasti pitämään silmällä pilviä.

Ne olivat entistä uhkaavammat — vyöryen lounaasta suunnattoman suurina, mustina möhkäleinä ja verhoten vuoret ja laaksot pimeyteensä. Se oli hirvittävää, mutta ei niin hirvittävää kuin se asia, joka oli mielessäni. Pelkäsin myrskyä, mutta olin sittenkin hyvilläni, julman hyvilläni siitä.

Mieheni, joka yrmeän vastustukseni jälkeen oli jälleen vajonnut omaan kolkkaansa, oli hyvin vihainen. Hän puheli taas "Jumalan hylkäämästä saarestamme" ja kuinka mieletöntä oli asua siinä, sanoi, että ylimenomme tulisi joka tapauksessa kestämään kauan ja että ehkä tulisimme myöhään Lontooseen. —

"Se olisi hiton harmillista. Erikoiset syyt pakottavat minua olemaan siellä huomenaamulla", sanoi hän.

Eräässä tien äkkikäänteessä tuuli iski autoomme kuin näkymättömällä siivellä. Toinen ikkunoista särkyi, ja estääkseen sadetta valelemasta meitä, täytyi mieheni pidellä tyynyä aukon edessä.

Hänen huomionsa oli kiintynyt tähän toimeen, kunnes ajaa karahutimme Blackwateriin, ja silloin hän päästi tyynyn käsistään ja kurkisti ulos, nähdäkseen vilauksen merestä.

Lahti oli hirvittävissä kuohuissa. Sydämeni vavahti sen nähdessäni.
Mieheni kirosi.

Me ajoimme vahvalle, liottuneelle ja alastomalle kivisillalle. Mieheni palvelija tuli vedenpitävässä päällystakissa vaunujen luo ja huusi suojapuolelta tuulen läpi:

"Kapteeni ei tahdo lähteä matkaan tänään, armollinen herra.
Rantatuuli. Sanoo, ettei voi päästä turvallisesti satamasta ulos."

Mieheni kiroili rajusti. Siihen aikaan olin tottumaton kirouksiin ja ne sattuivat minuun kuin ruoskaniskut, mutta yhtäkaikki sykähti valtasuoneni iloisesti.

"Paha onni, teidän armonne, vain yksi keino suoriutua pulasta", huusi palvelija.

"Pitää jäädä Blackwateriin yöksi, toivossa että ilma korjaantuu huomisaamuksi."

Neljännestuntia myöhemmin pysähdyimme ravintolan edustalle, missä omistaja tarjoilijain ja johtajattaren ympäröimänä vastaanotti meidät jotakuinkin merkitsevästi hymyillen.

Ruvetessani kirjoittamaan, päätin kertoa totuuden ja koko totuuden. Mutta nyt huomaan, että totuus vaatii minua samoamaan muutamille inhimillisten kokemusten pyhimmille aloille. Tällä hetkellä tunnen olevani naisen elämän pyhäkön kynnyksellä ja kyselen itseltäni, onko tarpeellista ja välttämätöntä astua sen sisään.

Olen tullut siihen päätökseen, että se on tarpeellista ja välttämätöntä — tarpeellista kertomukseni jatkoon nähden, välttämätöntä kirjoitukseni tarkoituksen tähden.

Neljä kertaa olen jo kirjoittanut jatkoa tähän. Ensimäisessä kirjoituksessa huomasin sanoneeni liian paljon. Toisessa olin sanonut liian vähän. Kolmannessa olin piirtänyt itsestäni kuvan, joka sekä hämmästytti että inhotti minua, enkä voinut uskoa sitä todenmukaiseksi. Neljännessä näin sydämen vavistuksella, ettei kuva ollut ainoastaan todenmukainen, vaan että se oli liiankin todenmukainen. Nyt yritän jälleen.

Minä astuin meille tilattuihin huoneisiin, pelon, melkeinpä häpeän tunteilla. Minun mielenliikutuksellani ei ollut minkäänlaista yhteyttä sen lämpimän tunnevirtauksen kanssa, joka naisen valtaa, kun hän tapaa itsensä rakastamansa miehen kanssa ensimäisen kerran kahden kesken pienessä huoneessa, joka sisältää kaikki, mikä hänelle jotain merkitsee tässä maailmassa. Olin kuin nuori tyttö, joka kynttilä kädessään vaeltaa tyhjän talon pimeillä käytävillä yöaikaan ja äkkiä näkee vieraat kasvot edessään. Minä olin kynttilää kantava nuori tyttö, vieraat kasvot olivat mieheni.

Meillä oli kolme huonetta, jotka kaikki olivat yhteydessä keskenään, keskellä pieni sali ja kummallakin puolella makuuhuone. Oikeanpuoleinen makuuhuone oli iso ja siinä oli hyvin tilava sänky katoksineen ja irtonaisine takalautoineen. Vasemmalla puolella oleva huone oli pieni ja siinä oli yksinkertainen rautasänky, joka oli nähtävästi tarkoitettu kamarineidille. Minulla ei vielä ollut mitään kamarineitiä, sillä oli määrätty, että palkkaisin itselleni ranskalaisen tytön Lontoossa.

Melkein heti saliin tultuamme, mieheni, joka ei ollut vielä toipunut pettymyksestään, jätti minut mennäkseen alakertaan. Hän murahti jotain Lontooseen lähetettävistä sähkösanomista ja Hobsonille annettavista määräyksistä.

Riisumatta päällysvaatteita yltäni astuin ikkunan luo, joka oli suolaisen merivesiräiskeen kuorettama. Ravintola oli rakennettu kallioiselle kielekkeelle sataman yläpuolelle, ja laivasiltaa pieksevän meren pauhina kuului tänne huumaavana.

Minä olin niin hermostunut, niin hätäinen ja epämääräisen pelon vallassa, että tuskin näin tai kuulin mitään. Kantajat toivat matka-arkkumme ylös ja kysyivät, minne ne olivat laskettavat, mutta en tiedä mitä heille vastasin, vaikka huomasin, että kaikki — mieheni tavarat niin hyvin kuin omani — vietiin suureen makuuhuoneeseen. Palvelustyttö kysyi, tuliko hänen sytyttää tulta uuniin, ja vastasin "kyllä… ei… kyllä" ja äkkiä kuulin takkatulen rätisevän.

Hän nauroi tätä sanoessaan ja tullen likemmäksi ja katsellen minua intohimoisesti ja samassa ylpeästi hymyillen, hän kuiskasi:

"Enpä luule, että aika käy meille pitkäksi ennen huomisaamua. Mitä sinä arvelet, pikku kaunokaiseni?"

Ääni enemmän kuin kysymys pani sydämeni tykyttämään, ja tunsin kasvojeni kuumenevan.

Minä vedin hattuneulat päästäni ja riisuin hattuni. Samassa mieheni riisui kappani ja turkikseni, ja sitä tehdessään hän kietoi käsivartensa vyötäisilleni ja likisti minua lujasti rintaansa vasten.

Minua pöyristytti. Koetin sitä hillitä, mutta turhaan. Mieheni nauroi jälleen sanoen:

"Eikö pikkunen ole vieläkään voittanut sitä? Se johtuu kai siitä, ettet ole vielä minuun tottunut."

Yhä nauraen hän veti minut vieläkin lähemmäksi itseään, ja pistäen toisen kätensä leukani alle, hän suuteli minua suulle.

Olisi vaikeata ja kenties naurettavaakin kuvailla, miten vastenmielisesti mieheni ensimäinen suudelma vaikutti minuun. Suuni tuntui kuivalta ja minut valtasi kova inho, ja ennenkuin olin oikein selvilläkään siitä mitä tein, olin kohottanut molemmat käteni ylös työntääkseni hänet pois.

"No, no, tämä menee jo liian pitkälle", sanoi hän puolittain leikillisesti, puolittain totisesti. "Automobiilissa se vielä kävi laatuun, mutta täällä, omissa huoneissasi, katsos…"

Hän keskeytti lauseensa nauraen uudelleen ja virkkoi että jos häveliäisyyteni tiesi sitä, ettei kukaan muu tätä ennen ollut minua suudellut, teki se minut kahta viehättävämmäksi.

Olin hämilläni ja se minua hiukan hävetti, niinpä jätin mieheni ja astuin toiselle puolelle huonetta, missä kävin istumaan takkatulen ääreen. Hän seurasi minua katseillaan hymyillen tavalla, joka sai minut vapisemaan. Sitten hän astui tuolini taakse, laski käsivartensa olkapäilleni ja suuteli minua niskaan.

Väristys puistatti ruumistani. Minusta tuntui, kuin olisi minulle tapahtunut jotain sopimatonta. Mieheni näytti siltä, kuin olisi häntä haluttanut nauraa täyttä kurkkua. Hänen katseensa oli ylpeä ja julkea ja sen ohessa intohimoinen kuten ihmisen, joka ei ole hetkeäkään ajatellut vastarintaa mahdolliseksi.

"No, tämäpä on hassunkurista", sanoi hän. "Mutta pianhan nähdään!
Pianhan nähdään!"

Tarjoilija tuli sisään käskyjä saamaan, ja vaikka oli hyvin aikaista, tilasi mieheni heti päivällisen. Sydämeni palpahti vilkkaasti, sillä iloitsin ajatellessani huojennusta, jonka toisten ihmisten läsnäolo tuottaisi minulle.

Sillä aikaa kun pöytää katettiin, jutteli mieheni päivän tapahtumista. Hän kysyi, kuka se "nukkavieru vanha pappi" oli, joka oli pitänyt meille "saarnan" hääaamiaisilla — hän oli nähtävästi unohtanut nähneensä isä Danin ennen.

Minä sanoin, että "nukkavieru vanha pappi" oli isä Dan ja että hän, jos kukaan, oli pyhimys.

"Vai pyhimys?" virkkoi mieheni. "Toivoisin ettei pyhimys sentään merkitsisi samaa kuin tyhmeliini."

Sitten hän alkoi minulle kehittää omia mielipiteitään "pyhästä aviosäädystä". Siitä, että ihmisiä, joiden tulisi elää erillään, pakotetaan pysymään yhdessä, aiheutuu paljon enemmän kurjuutta ja luonteenturmelusta kuin tusinasta aivan luonnollisia aviorikoksia, joita miehen on toisinaan korjattava naimisella, ellei tahdo käydä viettelijästä ja konnasta.

En tiedä, älysikö mieheni, miten pohjaltaan raaka oli tällainen puhe nuorelle tytölle, joka vast'ikään oli tullut hänen vaimokseen. Enpä luule hänen olleen tietoinen siitä, että hän paljasti itsensä minulle joka sanalla, minkä hän lausui muuttaen alkavan vastenmielisyyteni häntä kohtaan kauhuksi.

Kämmeneni kävivät kosteiksi, ja yhä uudelleen minun oli kuivattava ne nenäliinallani. En ollut koskaan ollut niin säikähtynyt ja peloissani kuin nyt, mutta siitä huolimatta koetin hillitä itseäni, kun kävimme ruokapöytään istumaan. Osittain palvelijain tähden, osittain syystä, että pidin itseäni vastuunalaisena miestäni kohtaan tuntemastani kammosta, keksin jotain sanottavaa, vaikka ääneni vapisi.

Mieheni söi himokkaasti ja joi aika tavalla. Kerran tai pari, kun hän itsepintaisesti vaati minua ottamaan samppanjaa, kilistin hänen kanssaan. Pakotinpa itseni joskus nauramaankin, vaikka pelkoni ja inhoni kasvoi hetki hetkeltä.

Tästä rohkaistuneena hän uudisti hyväilyjään jo ennenkuin tarjoilijat olivat huoneesta lähteneet, ja kun he olivat poistuneet saatuaan määräyksen pysyä poissa, kunnes soitettaisiin, ja ovi oli sulkeutunut, kiersi hän valot sammuksiin, työnsi sohvan uunin eteen, asetti minut siihen istumaan ja kävi itse istumaan viereeni jatkamaan armasteluaan.

"Kuinka kaino pikku nunnani nyt jaksaa?" sanoi hän. "Peloissaan, niinkö? Kaikki ne ensin ovat peloissaan, ne lapsukaiset!"

Tunsin nenässäni hajua likööristä, jota hän oli juonut. Takkatulen valossa saatoin nähdä hänen ulkonevan etuhampaansa (osaksi viiksien peittämänä), joka oli herättänyt huomiotani nähdessäni hänet ensimäisen kerran, ja hänen käsissään ja ranteissaan kasvavat pehmeät, mustat ihountuvat. Ja ennen kaikkea olin tuntevinani toisten naisten henkäystä hänen ympärillään — kevytmielisten naisten, huonojen naisten — ja pelkooni ja inhooni sekaantui nyt jonkinlaista ruumiillista kammoa.

Kotvan aikaa ponnistelin tätä tunnetta vastaan, mutta kun hän alkoi syleillä minua ja lausua minulle helliä nimityksiä, valittaen kylmäkiskoisuuttani, kieltäen minua pelkäämästä, ja muistuttaen, että kuuluin nyt hänelle, ja että minun oli tehtävä mitä hän tahtoi, kävin hervottomaksi, vapisin päästä kantapäähän ja yritin nousta pystyyn.

"Joutavia", nauroi hän pidellen minua paikallani. "Sinä hurmaava pikku nainen! Sinä vain kiusaat minua. Kuinka nuo viehättävät pikku naiset rakastavat kiusaamista."

Hänen silmäteränsä kiiluivat. Suljin silmäni, etten näkisi hänen katsettaan. Seuraavalla hetkellä tunsin hänen kätensä sivelevän ruumistani ja vihasta raivostuneena tempasin itseni vapaaksi hänen sylistään ja ponnahdin pystyyn.

Kun olin saavuttanut mielenmalttini, tapasin itseni katselemassa ikkunasta ulos, ja mieheni, joka seisoi takanani, virkkoi vihastuneena ja harmistuneena:

"Mikä sinua vaivaa? En käsitä. Mitä minä olen tehnyt? Hyvä Jumala, mehän olemme mies ja vaimo, vai kuinka?"

Minä en vastannut. Sydämeni, joka äsken jyskytti vihasta, oli nyt kylmä kauhusta. Inhimilliselle olennolle luonnollista häveliäisyyttäni oli solvaistu, naisellista arvokkaisuuttani oli loukattu.

Oli jo pimeä. Kasvot ikkunaa vasten painettuina en voinut nähdä mitään. Sade pieksi ikkunoita. Meri hyrskyi kallioita vasten. Halusin paeta, mutta tunsin olevani vangittu — henkisesti ja ruumiillisesti vangittu.

Mieheni oli sytyttänyt paperossin ja asteli edestakaisin lattiata pitkin, nähtävästi punniten asioita mielessään. Hetken kuluttua hän lähestyi minua, laski kätensä olkapäälleni ja sanoi:

"Kyllä käsitän, miten on laita. Sinä olet väsyksissä; eikä ihmekään.
Sinulla on ollut pitkä ja uuvuttava päivä. Parasta on panna maata.
Meidän on oltava aikaisin ylhäällä."

Iloisena siitä, että pääsin hänen läsnäolostaan, sallin hänen taluttaa itseni isoon makuuhuoneeseen. Kun astuin kynnyksen yli, käski hän minun riisuutumaan ja menemään maata, ja sen jälkeen hän virkkoi jotain odottamisesta. Sitten hän sulki hiljaa oven ja minä olin yksin.

Makuuhuoneessa paloi takkatuli, ja kävin istumaan sen eteen. Monet voimat taistelivat sisässäni. Koetin ohjata ajatuksiani, mutta huomasin sen vaikeaksi.

Kului hetki. Mieheni palvelija tuli sisään kuulumattomin askelin kuten tavallisesti sellaiset henkilöt, avasi matkalaukuista yhden ja pani isäntänsä kammat ja harjat yöpöydälle ja hänen yöpaitansa vuoteelle. Ravintolan palvelijaneiti seurasi häntä, ja ottaen omat yövaatteeni matka-arkkuni päällimmäisestä osastosta, hän levitti ne mieheni tavarain viereen.

"Hyvää yötä, armollinen rouva", sanoivat he matalalla, äänellä astuessaan varpaillaan ulos huoneesta.

Tuskin kuulin, mitä he sanoivat. Äsken lamassa, olleet ajatukseni työskentelivät nyt salaman nopeudella. Nyt kun olin pakotettu ensimäisen kerran kohtaamaan silmästä silmään yhtä naisen elämän suurinta tapahtumaa, kyselin itseltäni, miksi en ollut ennen ottanut sitä lukuun laskelmissani.

En ollut edes ajatellut sitä. Koko sieluni oli ollut niin tykkänään yhden ainoan henkisen tosiasian painostamana — sen, etten rakastanut miestäni, ettei mieheni rakastanut minua — etten ollut milloinkaan, en edes omissa mietteissäni selvästi kosketellut sitä ruumiillista toimitusta, joka on aviosäädyn ensimäinen ehto, eikä kukaan ollut siitä minulle maininnut, ei edes viitannut siihen.

En voinut puolustautua sillä, etten tietänyt tällaista ehtoa olevan. Olin nuori, mutta en lapsi. Olin kasvatettu luostarissa, mutta luostari ei ole mikään lastenkamari. Miksi en siis ollut sitä ajatellut?

Istuessani tulen ääressä näissä kolkoissa mietteissä, olin niin kovan pelon vallassa, että saatoin seurata mieheni liikkeitä läheisessä huoneessa. Milloin kuulin hänen lasinsa kilahtavan karahvia vastaan, milloin tunsin hänen paperossistaan lähtevän savun hajun. Tuontuostakin hän tuli ovelle ja puhutteli minua kuiskaavalla äänellä kysyen, olinko jo vuoteessa.

Lopulta hän koputti hiljaa ovelle ja sanoi tulevansa sisään. Istuin vielä takan ääressä kyyristyneenä, kun hän seisahtui taakseni.

"Ei vieläkään vuoteessa?" virkkoi hän. "Silloin minun täytyy riisua sinut."

Ennenkuin saatoin sitä estää, oli hän nostanut minut syliinsä, vetänyt minut polvelleen ja alkoi nauraen vetää neuloja tukastani puhutellen minua mauttomilla hyväilysanoilla ja kehoittaen minua olemaan alallani ja ponnistelematta vastaan.

Mutta jo seuraavassa tuokiossa olin salissa, missä olin kiertänyt tulet palamaan, ja mieheni, intohimosta vääntynein kasvoin, tuijotti minua leimuavin silmin.

"Mitä tämä tietää?" sanoi hän. "Minä olen miehesi, enkö ole? Sinä olet vaimoni, etkö ole? Minkävuoksi menit naimisiin? Hyvä Jumala, onko mahdollista, ettet tiedä mitään avioliiton ehdoista? Siinä se on seuraus luostarikasvatuksesta. Mutta onko isäsi sallinut sinun mennä naimisiin ilman…? Entä tätisi — mitä Herran nimessä se vaimo sitten on tehnyt?"

Minä astuin huoneen poikki pienempää makuuhuonetta kohti, mutta mieheni asettui eteeni.

"Älä ole hupsu", sanoi hän tarttuen ranteisiini. "Ajattele palvelijoita. Ajattele mitä he sanovat. Ajattele mitä koko saaressa sanottaisiin. Tahdotko tehdä meidät kummankin naurunalaisiksi?"

Minä palasin ja kävin istumaan pöydän luo. Mieheni sytytti toisen paperossin. Hermostuneesti karistaen tuhkaa sen päästä vasemman kätensä etusormella ja puhuen nopeasti kuin olisivat sanat polttaneet hänen huuliaan, hän sanoi minun erehtyvän, jos otaksuin hänen haluavan moista kohtausta. Erehdyin siinäkin, jos luulin hänen ensinkään toivoneen avioliittoamme. Jotain aivan muuta olisi ehkä tapahtunut, jos hänen olisi suotu noudattaa omaa mielitekoansa.

Olipa hän tehnyt uhrauksiakin naidessaan minut. Kenties en ollut sitä miettinyt, mutta otaksuinko, että hänen säätyisensä mies halusi appi-isäkseen sellaista miestä kuin oli isäni? Entä tätini ja serkkuni — huh!

Ja vielä piispakin! Eikö se merkinnyt mitään, että miestä oli pakotettu suostumaan kaikkiin noihin naurettaviin säädöksiin? Lapset katolisiksi kasvatettavat! Olla vaimoonsa vaikuttamatta! Vieläpä itsekin kallistaa korvansa kaikille kirkon hassutuksille ja ilveille!

Eikä siitä vielä oltu päästy. Tuo nukkavieru vanha "pyhimys" oli nähtävästi rippi-isäni. Kuka järki-ihminen sallisi toisen miehen tulla vaimonsa ja itsensä väliin tietämään kaikki, mitä mies teki ja sanoi.

Sydäntäni kivisti kuunnellessani tätä puhetta. Nähtävästi oli tarkoitus todistaa, että jos minun oli sallittu mennä naimisiin ilmaisematta minulle avioliiton ensimäisistä ehdoista, niin oli miehelleni tehty törkeätä ja häpeällistä vääryyttä.

Inhoni häntä kohtaan oli tukahuttaa minut. Oli hirvittävän nöyryyttävää ja häpäisevää katsella avioliittoa mieheni katsantokannalta, ja muistaessani olevani sidottu mieheen, joka puhui tällä tavalla, ja että hän saattoi käyttää hyväkseen oikeuksiaan minun suhteeni, tänään, huomenna, niin kauan kuin elin, kunnes kuolema erottaisi meidät, hillitön voimattoman vihan tunne kaikkia ja kaikkea kohtaan pakotti minut painamaan pääni pöytää vasten ja purskahtamaan kyyneliin.

Mieheni käsitti tämän väärin, niinkuin hän kaikki käsitti väärin. Luullen itkuni merkitsevän vastustukseni viimeinkin murtuneen, hän laski uudelleen kätensä hartioilleni ja uudisti hyväilyjään.

"Kas niin, lopettakaamme nyt kaikki aviokohtaukset. Kenties ravintolanväkikin kuulee mitä täällä tapahtuu, ja silloin meistä kerrotaan kaikenlaisia naurettavia huhuja. Joskohta sukulaisesi ovatkin perin jokapäiväistä väkeä, olet sinä kumminkin aivan toista maata."

Hän nauroi jälleen ja suuteli minua niskaan (huolimatta puistatuksistani) sanoen:

"Minä olen todellakin hyvin mieltynyt sinuun, olen kuin olenkin, ja mitäs siitä, jos sinua on pidetty tietämättömyydessä. Tule nyt, suloinen pikku hempukkani, pian me sen korjaamme."

Mittani oli täysi. Minun täytyi puhua, ja minä puhuin. Hypähtäen pystyyn ja asettuen seisomaan hänen eteensä kerroin hänelle oman osani kertomuksesta kuinka minut oli naitettu vastoin tahtoani, koska en ollut halunnut häntä sen enemmän kuin hänkään minua; kuinka kaikki vastaväitteeni oli kumottu, omatuntoni epäilykset vaiennettu; kuinka kaikki tapaukset ja ihmiset olivat liittoutuneet pakottamaan minua, ja minut oli ostettu ja myyty kuten orja.

"Mutta tätä edemmäksi ette voi mennä", lisäsin, "olette pakottanut minua menemään naimisiin kanssanne, mutta ei kukaan voi pakottaa minua tottelemaan teitä, sillä en tahdo."

Puhuessani olivat hänen kasvonsa kalvenneet kalpenemistaan, ja kun pääsin loppuun, oli hän tuhkanharmaa.

"Vai sillä kannalla ovat asiat?" ja muutaman minuutin ajan hän polki lattiata askelillaan mutisten kuulumattomia sanoja itsekseen, ikäänkuin yrittäen selvittää itselleen käytöstäni. Viimein hän lähestyi minua uudelleen ja sanoi sovintoa rakentavan ihmisen äänellä:

"Kuulehan, Mary. Luulen viimeinkin ymmärtäväni sinut. Sinä olet kiintynyt johonkin toiseen — eikö niin? Oh, älä luule, että soimaan sinua. Samoin saattaa olla minunkin laitani, vaikket siitä ole selvillä. Mutta olosuhteet ovat meidät voittaneet, ja tässä me nyt olemme. No niin, siinä ei auta mikään, ja meidän on koetettava mukaantua kohtaloomme niin hyvin kuin mahdollista, eikä se ehkä olekaan niin vaikeata — Minun säätypiirissäni tapaa vaikka kuinka monta ihmistä samassa asemassa, ja he elävät tyytyväisinä. Miksi emme mekin tekisi samoin? Minä en huoli vaatia liikoja. Etkä kai sinäkään. Olkaamme kumpikin vapaudessamme niin paljon kuin haluamme. Mutta eihän silti ole syytä kohdella toisiaan juuri vieraina. Ei ainakaan hääpäivänämme. Sinä olet hemmetin kaunis nainen, ja minä… No niin… en minäkään ole mikään peikko, luullakseni. Olemmehan sitä paitsi mies ja vaimo. Kas niin, emme vaadi toisiltamme liikanaista hellyyttä — mutta tehkäämme loppu tästä hassutuksesta ja olkaamme ystävykset ainakin vähän aikaa. Tule nyt."

Hän tarttui jälleen kiinni minuun vetääkseen minut luokseen ja suuteli sitä tehdessään käsiäni, mutta hänen tyhmä väärinkäsityksensä vastustelemiseeni nähden ja se siveetön asema, johon hän tahtoi minut saattaa, olivat tukahuttaa minut, ja minä huudahdin: "Ei, en tahdo. Ettekö näe, että vihaan ja inhoan teitä." Tällä kertaa ei mieheni voinut erehtyä. Totuus iski häneen kuin kova lyönti. Luullakseni se oli viimeistä, mitä hänen ylpeytensä odotti. Hänen kasvonsa vääntyivät pahasti. Mutta hetken kuluttua hän tointui ja virkkoi julmasti naurahtaen:

"Siitä huolimatta teen mitä tahdon. Sinä olet vaimoni ja kuulut minulle. Laki sallii minun käyttää väkivaltaa ja sen teen."

Kuuma vereni hyytyi. Sanat lävistivät minua pyörryttävällä voimalla. Hän astui minua kohti käsivarret ojennettuina, hampaat yhteenpuristettuina ja silmäterät liikkumattomina. Raivonsa päihtymyksessä hän nauroi raa'asti.

Mutta pelkoni oli nyt poissa. Tunsin melkein murhanhimoa. Halusin lyödä häntä kasvoihin.

"Ellette päästä minua! käsistänne, niin huudan koko talon liikkeelle", huusin.

Se riitti. Hän laski minut menemään ja peräytyi minusta. Seuraavassa tuokiossa hengähdin vapauden tunteesta. Ilman vastarintaa mieheni puolelta riensin vasemmalla olevaan pieneen makuuhuoneeseen ja lukitsin oven.

Kului kotva aikaa. Istuin kylmän takan ääressä leuka käteni varassa. Raivosiko myrsky vielä ulkona, en kuullut. Kuuntelin salista tulevia epäselviä ääniä.

Mieheni asteli edes takaisin, mutisten kirouksia, tyrkkien huonekaluja ja särkien tavaroita. Kerran kuulin lasin kilinää, ikäänkuin hän olisi kallistanut karahvia ja sitten hillittömässä raivossaan viskannut sen uuninristikkoa vastaan.

Joku kolkutti salin ovelle. Varmaankin joku tarjoilija, sillä seinän läpi kuulin jonkun arasti kysyvän, oliko tapahtunut onnettomuus. Mieheni lähetti hänet kiroten pois. Eikö hän ollut kieltänyt häntä tulemasta, ennenkuin soitettaisiin.

Viimein, kenties puolen tunnin kuluttua, mieheni kolkutti pienen huoneeni ovelle.

"Sinun ei tarvitse pelätä. En aio tehdä mitään. Minulla on jotain sanottavaa."

En vieläkään virkkanut mitään. Mieheni poistui tuokioksi ja tuli sitten takaisin ovelle.

"Jos olet päättänyt olla ovea avaamatta, täytyy minun sanoa sanottavani täältä. Kuunteletko?"

Silloin hän sanoi minulle, että tekoni oikeutti hänet purkamaan avioliittomme — ainakin Kirkon silmissä.

Jos hän luuli tämän uhkauksen tehoavan minuun, niin hän erehtyi — salainen ilonvirtaus kulki lävitseni.

"Minua se ei paljon liikuta — pidän huolen siitä - mutta sinulle se tulee oleman häpeällinen juttu — viallisuus ja sen semmoista. Oletko siihen valmistunut?"

"Molemmat joudumme naurunalaisiksi, se on varma, mutta sitä en voi auttaa. Me emme tietenkään voi elää yhdessä asiain näin ollen."

"Oli miten oli, ennenkuin lähden matkaan saaresta, tahdon tietää, miten asiat järjestyvät. En aio viedä sinua mukanani, ennenkuin saan jonkinlaista hyvitystä. Ymmärrätkö?"

"Aion kirjoittaa kirjeen isällesi ja lähetän Hobsonin heti autolla viemään sitä. Kuuletko?"

"No niin, tiedät minkälainen isäsi on. Ellen erehdy, ei hän tule kovinkaan suopeasti kohtelemaan puoliromanttisia, puoliuskonnollisia tunteitasi. Tyydytkö tähän?"

Tämän jälkeen seurasi hiljaisuus, jonka aikana otaksuin mieheni kirjoittavan kirjettä. Sitten kuulin kellon soivan jossain käytävässä, ja heti sen jälkeen kuului toinenkin ääni puhuvan salissa, mutta en voinut kuulla mitä sanottiin. Luullakseni se oli Hobsonin matala ääni, sillä taas pienen vaitiolohetken kuluttua, kuului automobiilin puhkina ja jyskytys ja kumipyöräin rätinä märällä hiekalla ravintolan edustalla.

"Olen kirjoittanut kirjeeni, ja Hobson odottaa viedäkseen sen perille. Isäsi saa sen luultavasti ennen maatapanoa. Tulee paha loppu juhlallisuuksille, joita hän oli valmistanut kylän väelle. Mutta sinä olet kai yhä samaa mieltä, arvelen?"

En puhunut, mutta nousin pystyyn ja astuin ikkunan luo. Hänen viittauksensa juhlallisuuksiin kuohutti mieleni uudelleen.

Miestäni mahtoi sapettaa näennäinen välinpitämättömyyteni, ja minusta tuntui kuin näkisin hänen katsovan minua kiihkeänä ja ylpeänä.

"Meidän kesken sanoen olet tehnyt minulle suurta vääryyttä. Eikö sinulla ole minulle mitään sanomista?"

Myrsky oli laannut, aallot vyöryivät satamaan äännellen yksitoikkoista vaikerrustaan, joka on meren jälkimuisto myrskystä, ja synkällä taivaalla ratsasti täysikuu kuin valkoviittainen kuningatar.

Kuu oli sammunut, uusi päivä sarasti; meri lepäsi rauhallisena kuin nukkuva lapsi, taivaanrannalla pilvet alkoivat rusottaa nousevan auringon edessä, ja valkeita merilokkiparvia kaareili ja kirkui sataman kallioiden kupeilla pannessani maata.

Se oli Bridget tätini, joka oli saapunut mieheni autossa. Avatessani oven hänelle hän purjehti sisään, uusi puolikuunmuotoinen päähineensä hiukan vinossa, ikäänkuin se olisi häthätää aamuhämärässä pistetty päähän, ja tarkastaen minua kylmillä, harmailla silmillään kultasankaisten silmälasiensa takaa, hän otti minua ripittääkseen vuoroin pilkaten, vuoroin harmistuneiden nuhteiden muodossa.

"Herrainen aika, tyttö, mitä merkitsee kaikki tämä hälinä? Sinä pikku hölmö, kerrohan mitä on tapahtunut!"

Hän nauroi. Olin tuskin milloinkaan ennen kuullut Bridget tätini nauravan. Mutta hänen suuttumuksensa sai pian voiton hänen hyvästä tuulestaan.

"Hänen armonsa kirje saapui keskiyöllä ja säikähytti meidät melkein puolikuoliaiksi. Isäsi tahtoi heti lähteä matkaan, ja paha sinut olisi perinyt, jos hän olisi tullut. Mutta minä sanoin: 'Ei, tämä on naisen työ, minä lähden', ja tässä minä olen. Ja kerrohan nyt, mitä Herran nimessä merkitsee tämä naurettava sekasorto?"

Oli vaikeata sanoa mitään sellaisesta asiasta tällaisten olosuhteitten vallitessa, varsinkin kun kysymykset tulivat Bridget tädin suusta, mutta hän ei odottanutkaan vastaustani, vaan alkoi heti selostaa mieheni kirjettä.

Sain tietää, että hän oli suvainnut esittää (luultavasti ylpeytensä pelastamiseksi) vastustukseni syyksi tietämättömyyteni avioliiton ensimäisistä ehdoista, ja että hän oli syyttänyt ensin isääni ja sitten Bridget tätiä siitä, että olivat tehneet häntä kohtaan häpeällistä vääryyttä sallimalla minun mennä naimisiin hänen kanssaan olematta selvillä siitä, mitä jokaisen vaimoksi tulevan tytön tulisi tietää.

"Mutta, voi ihmettä", sanoi Bridget täti, "kuka olisi voinut kuvailla, ettet sitä tietänyt? Luulin jokaisen tytön sen tietävän ennenkuin kampaa hiuksensa ylös ja jättää lyhyet hameensa. Minun Betsyni tiesi, siitä olen varma. Ja kun ajattelen, että sinä — sinä, jota pidimme niin terävänä ja tietävänä… Mary O'Neill, minua hävettää puolestasi. Niin tottakin, oikein hävettää! Sinä hanhi" (Bridget täti yritti jälleen nauraa), "miten sitten luulit maailman kulkevan eteenpäin?"

Tämä karkea leikinlasku minun muka tyttömäisestä häveliäisyydestäni viilsi minua veitsen tavalla, mutta en voinut taivuttaa itseäni selittelemään, ja niinpä Bridget tätini puheli edelleen:

"Kyllä ymmärrän, miten asianlaita on ollut. Se on sen arvoisan äidin syy. Minkäkaltainen nainen hän sitten on? Mahtaako ensinkään olla nainen, vai onko hän vain kappale stukkoa, jolla pitäisi olla paikkansa kirkon nurkassa! Ajatella että hän piti sinua luonaan yhdeksän vuotta eikä koskaan ole virkkanut sanaakaan että… No niin, no niin! Mitä hän sitten on tehnyt? Jutellut uskonnon salaoppia, varmaan — rukouksista, yksinelämisestä, hartausharjoituksista ja hengellisestä sulhasesta ja sen semmoisesta sillävälin kun… Mutta sinun täytyy heittää luostariasiat sikseen, tyttöseni. Nyt sinä olet naimisissa oleva vaimo, sinun pitää nyt ajatella miestäsi, eikä mies ole mikään hengellinen sulhanen, sanon sinulle. Hän on lihaa ja verta, niin on, etkä voi vaatia, että hän kuluttaa aikansa iäisyydestä ja rukousnauhasta puhumalla. Ei ainakaan hääpäivänään!"

Tulipunaisena ja kuumana kuuntelin Bridget tätiäni, joka säälimättä jatkoi:

"Käytöksesi tässä asiassa on kerrassaan hupsu. Aviomies on aviomies, ja vaimo on vaimo. Vaimon on toteltava miestänsä. On tietenkin. Jokaisen vaimon on se tehtävä. Toiset eivät siitä pidä. En voi sanoa itse paljonkaan siitä pitäneeni. Mutta kuka nyt vastustelemista ajattelee! Sehän olisi kerrassaan häpeällistä! Ei ole ennen kuultukaan sellaista."

Poskeni hehkuivat, sillä aloin oivaltaa, että Bridget tätini silmissä oli käytökseni katsottava säädyttömyydeksi.

"Mutta kuulehan", sanoi hän. "Pitää olla järkevä. Se on arkuutta, ei muuta mitään. Olinpa itsekin hiukan arka naimisiin mennessäni, mutta pian minä siitä pääsin. Kun kerran pääset arkuudestasi, käy kaikki hyvin. Niin kyllä, sinä tulet niin onnelliseksi kuin päivä on pitkä, ja ennen tätä aikaa huomenna, ihmettelet mitä varten nostit niin suurta hälyä."

Yritin sanoa, että mitä hän ennusti, ei voinut tapahtua, koska en rakastanut miestäni, ja siksi… mutta Bridget täti katkaisi puheeni sanoen:

"Mary O'Neill, älä ole hupsu. Impiaikasi on nyt lopussa, ja sinun pitäisi tietää, mitä miehesi tekee, jos yhä olet itsepintainen."

Sydämeni sykähti ilosta arvellessani hänen tarkoittavan avioliittomme purkamista, mutta sitä hän ei ajatellut.

"Hän hakee lohdutusta muualta — sen hän tekee. Ja se on sinulle parhaiksi. Siitä saat syyttää vain itseäsi. Kenties luulet voivasi itse tehdä samaa, mutta älä luulekaan. Naisille se ei käy. Hän tulee olemaan hyvinkin tyytyväinen, ja sinä yksin saat kärsiä, niin että älä hupsuttele. Mukaudu oloihin. Olkoonpa ettet ole kovin ihastunut mieheesi. En minäkään erikoisesti pitänyt everstistä. Hän nuuskasi, eikä mikään vaimo maailmassa olisi voinut pitää häntä puhtaissa nenäliinoissa. Mutta kun järkevä ihminen huomaa, että jotain on kärsittävä, niin hän sen kärsii. Ja se on nyt sinunkin tehtävä. Joka tahtoo tuoreita munia, sen pitää itse kasvattaa kananpoikia, näetkös?"

Bridget täti jutteli vielä hetken aikaa, kertoen isäni suuttumuksesta, mikä ei minua suuresti hämmästyttänyt, kun tiesin mitä toiveita hän oli rakentanut avioliittooni ja kuinka hän odotti minulle lasta, poikaa, perheen kunniaa kantamaan.

"Aiotko tuottaa hänelle pettymystä kaiken sen jälkeen, mitä hän on sinulle tehnyt? Se olisi arvotonta ja hupsua. Sinusta tulisi koko saaren pilkanaihe. Nouse siis vuoteellasi ja pukeudu ja ole valmis ja altis seuraamaan hänen armoansa, kun hän lähtee matkaan iltapuolilaivassa."

Nyt Bridget täti piteli minua rajusti kotvan aikaa sanoen, että jos itsepintainen päätökseni olla seuraamalla miestäni merkitsi aikomustani palata kotiin, niin hän saattoi heti paikalla ilmoittaa, ettei minua siellä kaivattu eikä minun tarvinnut yrittää tulla.

"Minulla on ilmankin kyllin huolta siinä talossa, Betsy vielä naittamatta, ja isäsi kun ei tee mitään hänen eteensä, ja sitten vielä se iljettävä Nessy MacLeod, joka häntä liehakoi. Sinä kiittämätön ilkiö! Sinä saatat meidät kaikki perikatoon! Ja mitä kaikkea olen puolestasi tehnyt! Mutta olkoon! Jos tahdot itse valmistaa vuoteesi, niin kyllä pidän huolen siitä, että saat siinä maata."

Ja tutisten harmista niin että puolikuunmuotoinen myssy oli kasvoille solahtaa, Bridget tätini pyyhkäisi ulos huoneesta.

Puoli tuntia myöhemmin astuessani saliin, tapasin isän asianajajan, herra Curphyn, odottamassa minua. Hän katsahti minuun suopeasti ja merkitsevästi myhähtäen, niin että veret uudelleen karahtivat poskilleni, istutti minut viereensä, kosketti käsivarttani suurella, valkealla, tahmealla kädellään ja siveli toisella pitkää, ruskeata partaansa, ja sitten hän alkoi sunnuntaikouluopettajan puolittain soimaavalla äänellä, kun huikentelevaa lasia oikaistaan, kertoa mitä seurauksia siitä olisi, jos pysyisin järkähtämättömänä nykyisessä päätöksessäni.

Laki oli hyvin selvä avio-oikeuksiin nähden. Jos vaimo kieltäytyy yhdyselämästä miehensä kanssa minkään syyn nojalla — julmuutta tai joitakin muita hyväksyttäviä syitä lukuunottamatta — saattaa mies vedota oikeuteen ja pakottaa hänet siihen, ja jos vaimo kieltäytyy, jos hän poistuu miehensä asunnosta tai poistuttuaan kieltäytyy palaamasta, saattaa oikeus rangaista hänet — jopa vangitakin.

"Näette siis, tyttöseni, että mies se on vahvin puoli tällaisissa asioissa, ja hän voi pakottaa vaimon tottelemaan."

"Tarkoitatteko", sanoin, "että hän voi käyttää väkivaltaa pakottaakseen vaimoansa?"

"Järjellistä väkivaltaa kyllä. Niin luulisin. Ja onhan se oikeus ja kohtuus, jos oikein asiata ajattelette. Vaimo on tehnyt vakavan sopimuksen, ja lain velvollisuus on pitää silmällä, että hän täyttää siihen kuuluvat ehdot."

Muistelin, miten vähän olin tietänyt tekemäni sopimuksen ehdoista, mutta olin liian murtunut ja häpeissäni mainitakseni mitään siitä.

"Niin kyllä, niin on asianlaita", virkkoi asianajaja, "väkivaltaa, järjellistä väkivaltaa! Voinette sanoa, että siinä tapauksessa nainen on huonommassa asemassa vaimona kuin rakastajattarena. Se on kyllä totta, mutta sellainen on laki, ja kun nainen kerran on naitu miehelle, ei hänellä ole muuta keinoa välttää alistumistaan kuin — vankeus."

"Mieluummin sitten se — tuhat kertaa mieluummin", huudahdin, sillä mieleni kuohui vihasta ja harmista.

"Ei, ei, tyttöseni, ei, ei! Te olette solminut avioliiton, jonka pohjana on aseman, omaisuuden ja kasvatuksen yhdenarvoisuus, ja aikaa myöten kaikki kääntyy hyväksi. Älkää toimiko loukkaantuneiden tai kiukustuneiden tunteiden vallassa, sillä silloin turmelette oman onnenne yhtä hyvin kuin kaikkien omaistenne. Ajatelkaa isäänne. Muistakaa, mitä hän on tehnyt saadakseen toimeen tämän avioliiton… Saatan kertoa teille, että hän on neljälläkymmenellä tuhannella punnalla maksanut miehenne velat, ja lisäksi sitoutunut suorittamaan hänelle vuosittain kuusituhatta puntaa. Tahdotteko, että hän menettää kaiken tämän rahan?"

Minua niin inhotti kuulla tätä, etten saanut puhutuksi, ja asianajaja, joka omalla tavallaan oli yhtä mahdoton todellisia tunteitani tajuamaan kuin mieheni oli ollut, puheli edelleen:

"Kas niin, olkaa järkevä. Voinette ehkä olla kärsinyt jonkinverran välinpitämättömyyttä ja loukkaavaa kohtelua. Epäilemättä olettekin. Miehenne on ylpeä, ja hänellä on luonteenominaisuuksia, joita meidän kaikkein tulee suvaitsevasti kohdella. Mutta joskohta voisitte syyttää häntä julmuudesta ja saada aikaan avioeron — jota ette voi — mitä hyötyä teillä olisi siitä? Ei niin mitään — vähemmän kuin ei mitään! Rahalliset sopimukset pysyisivät entisellään. Isänne tulisi kadottamaan julmia summia. Ja mitä teistä tulisi? Naimisissa oleva leski! Pahin tila, mihin nainen koskaan voi joutua — etenkin jos hän on nuori ja suloinen ja kiusausten alaisena. Kysykää vain vaikka keltä — vaikka keltä."

"Tulkaa nyt", sanoi asianajaja suojelevalla äänellään ja tarttui käteeni ikäänkuin taluttaakseen minut lapsen tavalla mieheni luo, "tehkäämme loppu tästä pienestä ikävyydestä. Hänen armonsa on alakerrassa, ja hän on suostunut — ystävällisesti ja jalomielisesti suostunut odottamaan tunnin verran teidän vastaustanne. Mutta hänen täytyy lähteä iltapuolilaivassa, ja jos…"

"Sanokaa hänelle sitten, että hänen on lähdettävä ilman minua", virkoin niin hyvin kuin kuristavalta vihaltani sain sanotuksi.

Asianajaja katsoi minua kiinteästi silmiin. Luulen hänen lopultakin oivaltaneen, millä kannalla asiat olivat.

"Tarkoitan", vastasin ja peläten suuttumukseni tykkänään purkaantuvan, jos enempää puhuisin, läksin ulos huoneesta.

Tähän hetkeen asti olin pitänyt pääni pystyssä, vaikka sydämeni pohjalta olin vavissut; mutta nyt tunsin lain, tapojen, isän käskyvallan ja vieläpä uskonnonkin painavan minua musertavalla voimalla, ja ellei apua tulisi, olisi minun ennen pitkää alistuminen.

Olin palannut pieneen makuuhuoneeseen ja seisoin ikkunan luona kuuma otsani lasiruutua vasten paineltuna ja katselin ulos mitään näkemättä, kun ovelle kolkutettiin hiljaa, melkein arasti. Se oli isä Dan, ja hänen rakkaitten, mielenliikutuksesta värähteleväin kasvojensa näkeminen oli minulle kuin hukkuvalle merimiehelle haaksirikkoisen laivan viimeinen lankku.

Sydämeni oli niin täysi, että vaikka tiesin sen luvattomaksi, niin heittäydyin hänen kaulaansa ja puhkesin kyyneltulvaan. Hyvä, vanha pappi ei työntänyt minua luotaan. Hän silitteli painuksissa olevaa päätäni ja taputteli hartioitani, ja suloiseen, yksinkertaiseen tapaansa hän koetti minua lohduttaa. Ymmärsin että omaiseni olivat lähettäneet hänet nuhtelemaan ja käännyttämään minua.

Hän kävi istumaan tuolille vuoteeni ääreen, ja minä polvistuin lattialle hänen jalkoihinsa, kuten äidilläni oli tapana lapsena ollessani, kun hän teki synnintunnustuksensa. Kenties isä Dankin muisteli häntä juuri nyt, sillä äitini sädehtivä muisto ei koskaan häntä jättänyt. Kotvaan emme puhuneet mitään. Luulen että me kumpikin itkimme.

Viimein yritin kertoa hänelle, mitä oli tapahtunut yksinkertaisen ja alastoman totuuden, salaamatta mitään, lieventämättä mitään. Oudolta kuulostava ääneni oli kuin vieraan, ja sanatkin tuntuivat olevan jonkun toisen. Mutta isä Dan käsitti kaiken.

"Tiedän! tiedän!" sanoi hän, ja sitten suureksi huojennuksekseni, keskeyttäen ontuvat selitykseni, hän tulkitsi omalla tavallaan mieheni kirjeen.

Oli olemassa ylevämpi rakkaus ja alhaisempi rakkaus, ja kumpikin oli välttämätön Jumalan suunnitelmille ja tarkoituksille. Mutta ylevämmän rakkauden täytyy tulla ensin, sillä muuten tuntuu alhaisempi julmalta, raa'alta ja luonnonvastaiselta.

Luonto on lempeä nuorelle tytölle. Se herättää hänessä sukupuolivaiston hiljalleen. Ensin tulee rakkaus hänelle kuten kuiskaus unessa, kuten enkelin kosketus hänen uinaileville silmäluomilleen, niin että kun hän heräytyy elämän laeille, sukupuolielämän salaisuudet eivät häntä säikähytä eikä kammota.

Mutta minussa oli vaisto herätetty rutosti ja säälimättömästi. Naitettuna ilman rakkautta olin äkisti joutunut vastatusten alhaisemman intohimon kanssa. Eikä ihmettä, että se oli tuntunut minusta raa'alta ja barbaariselta.

Sitten hän alkoi soimata itseään kaikesta, väittäen syyn olevan hänen, kun hän ei lujemmin ollut tarttunut asiaan. Nähdessään, millä kannalla asiat olivat minun ja mieheni välillä, hänen olisi, ollut sanottava isälleni, piispalle, asianajajalle, kaikesta kaupanteosta huolimatta: "Tästä avioliitosta ei saa tulla mitään. Se johtaa onnettomuuteen. Siitä tulee huono loppu."

Luulen että Bridget tädin töykeätä pilailemista ja asianajajan kylmäveristä todistelua vastustaessani, oli vastarintani varsinaisena yllyttäjänä ollut muisto mieheni uhkauksesta mahdollisesti purkaa avioliittomme. Nyt tämä ajatus juolahti jälleen mieleeni, ja puolittain peloissani, puolittain häpeissäni, sydämeni vahvasti lykkiessä, koetin saattaa sen isä Danin tietoon.

"Tästä ei ole mitään pelastusta", sanoi isä Dan. "Jumala tietää, minkälaista painostusta sinua vastaan harjoitettiin; mutta sinä olet naimisissa, sinä olet tehnyt valan, olet antanut lupauksesi. Muuta ei maailma näe eikä se muusta pidä lukua, ja lain ja kirkon silmissä olet vastuunalainen kaikesta, mitä on tapahtunut."

"Mutta avioliiton purkaminen! Eikö se ole mahdollista — tällaisissa olosuhteissa?"

Hyvä, vanha pappi näytti joutuvan niin ymmälle, ettei hän kotvaan voinut virkkaa mitään. Sitten hän selitti, ettei sellainen toivomus voinut tulla kysymykseenkään.

"En tahdo väittää, ettei Kirkon historiasta voisi löytää yhtä epävakaisilla perusteilla purettuja avioliittoja — mutta tässä tapauksessa vaatii siviililaki todistuksia — jotain, joka oikeuttaisi eron. Mutta kun ei niitä ole, pitäisi joko toiselta tai kummaltakin puolelta tuoda esiin uskottomuutta, ja se ei ole mahdollista — ei sinulle, lapseni, ei äitisi tyttärelle, sen kalliin pyhimyksen, joka kärsi niin kauan valittamatta."

Selvemmin kuin milloinkaan ennen tunsin nyt olevani haaksirikkoinen, jonka alta viimeinenkin lankku vajoaa. Tuo jähmeä, salaperäinen pelko miestäni kohtaan hiipi takaisin, ja tuleva elämäni hänen kanssaan esiintyi minulle järisyttävän elävänä. Minä näin itseni ensi yönä, huomisyönä, seuraavana yönä, joka yö ja päivä koko elämäni aikana saman pöyristyttävän kauhun uhrina.

Isä Dan silitti päätäni ja virkkoi lempeällä äänellään, että alistuminen oli kaikkien naisten kohtalo. Niin oli aina ollut maailman historiassa ja niin kaiketi oli oleva vastakin.

"Muista epistolaa, joka luettiin kirkossa eilenaamulla: 'Vaimot, olkaat miehillenne alamaiset'."

Kirveltävä tunne kurkussani kysyin arveliko hän, että minun oli seurattava miestäni, kun hän lähti saaresta iltapuolilaivassa.

"En tiedä muuta neuvoa, lapsiraukkani. Minut lähetettiin sinua nuhtelemaan. Sitä en voi tehdä, mutta en liioin voi yllyttää sinua vastarintaan. Se olisi väärin. Se olisi julmaa. Se johtaisi sinua yhä pahempiin selkkauksiin." Suuni oli kuivettunut, mutta sain sanotuksi: "Minulla ei siis ole mitään toivoa?" "Jumala tietää, etten minä voi antaa mitään." "Vaikken rakasta tätä miestä, niin minun täytyy elää hänen kanssaan hänen vaimonaan?"

Minä nousin pystyyn ja astuin takaisin ikkunan luo. Hurja kapinanhenki riehui minussa.

"Yhtäkaikki minä olen mielestäni mieheni rakastajatar — hänen naitu rakastajattarensa, hänen prostitueerattunsa."

Isä Dan oli kauhistunut, ja kun sanat olivat kirvonneet suustani, olin itsekin säikähtynyt — säikähtyneempi kuin milloinkaan ennen, sillä jokin sisässäni tuntui työntäneen ne ilmoille.

Kun olin jonkin verran tyyntynyt, rupesi isä Dan, hermostuneesti kopeloiden kauhtanallaan riippuvaa hopearistiä, juttelemaan vihkiäissakramentin yliluonnollisesta vaikutuksesta. Jumala yhdistää ihmiset yhteen, ja minkä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten pidä erottaman, eikä minkään asianhaarain, ei koettelemusten eikä kärsimysten. Voisiko otaksua että niin pyhää, niin peruuttamatonta sidettä koskaan solmittaisiin ilman hyvää seurausta? Ei, Kaikkivaltiaalla on omat tiensä lapsiansa ohjatessaan, ja pyhän aviosäädyn suuri, käsittämätön salaisuus on yksi niistä.

"Älä siis ole masentunut, lapseni. Kuka tietää, mitä vielä saattaa tapahtua? Jumala tekee ihmeitä nytkin vielä kuten entisaikaan. Sinä ehkä vielä — niin, sinä ehkä vielä tulet rakastamaan miestäsi, ja silloin — on kaikki hyvin."

Epätoivoni ja uhmani pimeyksistä välähti äkisti uusi ajatus mieleeni. Sen lennätti minulle muisto siitä liikutuksesta, jonka alaisena olin ollut vihkiäisjuhlallisuuden aikana, ja se pani koko sisäisen olentoni väräjämään.

Oli vaikeata sanoa, mitä minulla oli mielessä, mutta lopulta sain sen kumminkin suustani änkytetyksi. Olisin myöntyväinen lähtemään mieheni kanssa saaresta ja asumaan saman katon alla hänen kanssaan ja kantamaan hänen nimeään, niin ettei koituisi mitään ikävyyksiä eikä pahennusta, eikä kukaan, paitsi me itse, saisi tietää, että mikään on meitä erottamassa, jos hän puolestansa lupaisi lujasti ja vakaasti lupaisi — olla vaatimatta minun alistumistani vaimona, ennenkuin alkaisin häntä rakastaa.

Puhuessani uskalsin tuskin vilkaista isä Daniin, peläten hänen jälleen ravistavan päätänsä, ehkäpä soimaavan minua, ehkäpä nauravan. Mutta hänen vettyneet silmänsä alkoivat säteillä ja hymyillä.

Puhdasluontoinen vanha pappi ei voinut ymmärtää, että tyttömäinen ehdotukseni voisi sisältää minkäänlaisia vaikeuksia, vaaroja tai onnettomuuden uhkaa. Olihan mieheni jo saanut kaikki, mitä hän oli tavoitellut. Hän oli saanut isäni rahan jalon nimensä vaihteeksi, ja jos hän halusi enemmän, jos hän halusi vaimonsa rakkautta, niin ansaitkoon sen, voittakoon sen.

"Sehän on vain oikeus ja kohtuus. Ja se on tavoittelemisen arvoista — kymmenen kertaa enemmän kuin kaikki isäsi kulta ja hopea. Sen ainakin voin hänelle sanoa."

Tunteittensa kiihdyttämänä hän oli noussut seisomaan, tuo vanha, yksinkertainen pappi, jolla oli niin puhdas sydän ja niin kaunis usko minuun.

"Ja sinä, lapseni, sinä puolestasi tahdot koettaa rakastaa häntä — lupaa, että tahdot."

Minua värisytti — vastenmielisyyden tunne miestäni kohtaan oli tukahuttaa minut.

"Se on oikein. Se yksin voi tehdä hänestä paremman ihmisen. Olkoon, että kaikki on totta, mitä ihmiset hänestä sanovat, mutta kuka voi arvioida hyvän vaimon ihmeitätekevää voimaa?"

"Minun täytyy nyt mennä alakertaan puhumaan miehesi kanssa. Mutta kyllä hän suostuu. Tiedän että hän pelkää julkista häpeää, ja jos hän yrittää kieltää, niin minä sanon hänelle että… Mutta ei, se ei ole tarpeellista. Hyvästi, lapseni! Ellen tule takaisin, tiedät että kaikki on järjestetty tyydyttävälle kannalle. Sinä tulet vielä onnelliseksi. Olen vakuutettu siitä. Niin, niin, muista mitä mainitsin tämän juhlallisen ja pyhän sakramentin salaperäisestä voimasta. Hyvästi!"

Minä tarkoitin, mitä olin sanonut. Aioin tehdä, mitä olin luvannut. Jumala tietää, että aioin. Mutta tunteeko nainen koskaan omaa sydäntänsä?

Kello neljä samana iltapuolena mieheni läksi Ellanista Englantiin.
Minä seurasin häntä.

MARTIN CONRADIN LISÄYS.

Uljas tyttöni! Ei hän tietenkään voinut antautua niin sanotulle miehelleen, koska hän oli luonnonlapsi ja siitä syystä puhdas nainen, ja koska hän todenteolla ei ollut sen miehen vaimo huolimatta heidän "sopimuksistaan" ja "sakramenteistaan". Ja hän tarkoitti tietenkin mitä sanoi, luvatessaan koettaa häntä rakastaa. Mutta mitä silloin olisi tapahtuva, jos hän huomaisi, ettei voisi — jos hän sattuisi rakastamaan jotain toista sen jälkeen kun hän oli merkinnyt nimensä oikeuden kirjaan ja polvistunut pyhän alttarin edessä, sanoen: "Tahdon!"

Pikku tyttö raukka! Tehköön vain välipuheita, vaikka minkälaisia kelvottoman miehensä kanssa, mutta tästä hetkestä alkaen vain yksi asia hänen kohtalossaan on varma. Vaikka hänen vaistonsa näin raa'asti herätettiin, oli hänen sydämensä vielä unessa, ja kun rakkaus tuli sitä herättämään, ei se tullut, kuten olisi pitänyt, kultaisena ilon suihkuna, vaan jylhänä ukkosilmana, uhkaavain salamain välkkeenä, laillisten ja uskonnollisten syytösten vihuripuuskana, missä laki ja kirkko ja yhteiskunta ja patenttisiveellisyys ja sivistyneen maailman koko loimottava valheellisuus oli huutava hänelle käskevällä äänellä: "Sinun Ei Pidä."

M. C.

Asetettuani itselleni tehtävän tein parhaani suorittaakseni sen. Olin vakaasti luvannut koettaa rakastaa miestäni ja minä valmistauduin sitä tekemään.

Vaatiihan rakkaus vaimoa kunnioittamaan, vieläpä ihailemaankin miestä, jonka kanssa hän on naimisissa? Minä päätin tehdä sen ja sulkea silmäni mieheni silmiinpistäviltä vioilta ja nähdä vain hänen paremmat puolensa.

Mitä pettymyksiä oli minua odottamassa! Mitä musertavia ja nöyryyttäviä pettymyksiä!

Saapuessamme illalla Lontooseen asetuimme asumaan hienoon hotelliin, joka sijaitsi eräässä rauhallisessa, mutta yleisesti tunnetussa West-Endin osassa. Täällä meidät, suureksi hämmästyksekseni heti keksittiin, ja seuraavana aamuna odotti miestäni kokonainen liuta vieraita.

Luulin heitä hänen ystävikseen, ja ajatellessani, että mieheni mahtoi olla aika tärkeä henkilö pääkaupungissa, valtasi minut naurettava pieni ylpeydenpuuska — taivas tietää mistä se tuli.

Mutta keksin piankin, että ne olivat hänen velkamiehiään, rahanhankkijoita ja "bookmakereja" [vedonlyöjä kilpa-ajoissa. Suom. muist.], joille hän oli "kunniaveloissa". Näitä velkoja hänen ei ollut sopinut tai ollut halu ilmoittaa isälleni ja hänen asianajajalleen.

Eräs näistä kävijöistä oli hellittämätön, pieni mies, joka tuli aikaisin ja viipyi kauan. Hän oli asianajaja, ja mieheni nähtävästi hiukan pelkäsi häntä. Monena aamupuolena perätysten hän istui mieheni kanssa toisessa arkihuoneessamme suljettujen ovien takana, ja heidän juttelunsa kesti pitkään ja oli nähtävästi hyvin riitainen, sillä tuontuostakin kuulin kummaltakin puolelta kirouksia ja vihaisia sanoja ja nyrkiniskuja pöytään.

Mutta viikon lopulla saapui mieheni asianajaja Lontooseen, ja sen jälkeen keskustelu kävi rauhallisemmaksi.

Eräänä aamuna istuessani kirjoittamassa läheisessä huoneessa, kuulin naurua, korkkien pamahtelua, lasien kilistelyä ja maljojen juomista, ja siitä päätin, että tuo ikävä ja mutkikas asia oli loppuun suoritettu.

Viimein kuulin oven aukenevan ja mieheni lähtevän vieraittensa kanssa ulkokäytävälle saattaakseen heitä hissille, ja silloin minä — Jumala ties minkä mielijohteen yllyttämänä — astuin tyhjäksi jääneeseen huoneeseen.

Se oli harmaana tupakinsavusta. Pöydällä oli tyhjä samppanjapullo ja kolme tyhjää viinilasia, ja ikkunan vieressä olevalla kirjoituspöydällä oli hujan hajan papereita, päällimmäisenä sinetillä ja useilla nimikirjoituksilla varustettu paperiarkki ja paksu pinkka vanhoja, purppuranpunaisella nauhalla sidottuja kirjeitä.

Tuskin olin huomannut nämä asiapaperit, kun mieheni palasi huoneeseen, ja hänen synkkenevästä katseestaan oivalsin, että hän luuli minun katselleen niitä.

"Samantekevä!" sanoi hän ilman minkäänlaista johdatusta. "Saatanhan sen sinulle kertoa nyt paikalla, niin pääsen siitä."

Hän kertoi minulle. Kirjeet olivat hänen. Ne olivat kirjoitetut naiselle, jonka hän oli luvannut naida, ja hänen oli täytynyt ostaa ne takaisin häneltä. Vaikka hän kolmen vuoden aikana oli tuhlannut kokonaisen omaisuuden sille olennolle, oli tämä ollut säälimätön häntä kohtaan. Asianajajansa kautta, joka oli konna, hän oli uhannut heti ryhtyä oikeudenkäyntiin, jos hän naisi jonkun toisen. Se oli syynä, miksi meidän myrskystä huolimatta oli pitänyt lähteä Lontooseen hääpäivämme jälkeisenä päivänä.

"Nyt tiedät", sanoi mieheni, "ja olisit ennenkin tietänyt, jos ylimalkaan älyäisit mitään. Katsos", (hän piteli paperiarkkia edessäni) "viisi tuhatta puntaa — siinä hinta, joka minun on ollut maksettava siitä, että sinut nain."

Mieheni kertoi mauttoman juttunsa ylpeän suuttuneena ja ikäänkuin hänelle olisi suurtakin vääryyttä tehty. En voi kuvailla sitä musertavaa häpeää, joka kouristi minua kuunnellessani häntä. Ei viittaustakaan siitä, että hän olisi pitänyt lukua minun tunteistani. Ei kaukaisinta käsitystä siitä selvästä tosiasiasta, että nainen, jonka hän oli luvannut naida, oli sovitettu minun rahoillani. Ei ajatustakaan siitä nöyryytyksestä, jonka alaiseksi hän oli saattanut vaimonsa, raahaamalla hänet Lontooseen hylätyn rakastajattarensa käskystä.

Mitä hyödytti koettaa rakastua mieheen, jonka erotti minusta tasoittamaton siveellinen juopa? Mitä hyödytti? Mitä hyödytti?

Mutta seuraavana aamuna, punnittuani asioita omalta yksinkertaiselta ja tietämättömältä näkökannaltani, minä koetin mukaantua asemaani. Muistaessani, mitä Bridget täti oli sanonut sekä ennen naimisiinmenoani että sen jälkeen miesten ja naisten erilaisesta siveellisyyskannasta, vakuutin itselleni, että olin pystyttänyt päämääräni liian korkealle.

Ehkäpä ei aviomies ollutkaan mikään kunnioituksella ja ihailulla kohdeltava ylempi olento, vaan jonkinlainen aikaihmiseksi kasvanut lapsi, jota velvollisuuksistaan pitävän vaimon oli hellittävä, mielisteltävä, toteltava ja palveltava.

Minä päätin tehdä niin. Yhä vielä siinä toivossa, että voisin rakastua mieheeni, panin kaikki voimani liikkeelle, häntä miellyttääkseni, meninpä niinkin pitkälle, että teeskentelin tunteita, joita ei minussa ollut.

Kun tuo nöyryyttävä juttu mieheni entisen rakastajattaren kanssa oli saatu päätökseen, luulin että läksisimme heti Englannista häämatkallemme, jonka mieheni jo oli valmiiksi suunnitellutkin, mutta hän ilmoitti, ettei vielä sopinut lähteä ja että meidän oli jääminen Lontooseen vielä joksikin aikaa. Me viivyimme siellä kuusi viikkoa, ja ilottomampaa ja kolkompaa aikaa ei yksikään nuori vaimo ole viettänyt.

Minulla ei ollut yhtään omia ystäviä, eikä yksikään mieheni piiriin kuuluvista naisista käynyt minua tervehtimässä, syväksi vaikka salaiseksi mielipahakseni. Mutta jotkut hänen miesystävänsä olivat alati kanssamme, kuten herra Eastcliff, joka oli kiireesti seurannut meitä Ellanista, ja muuan herra Vivian, joka vaikka oli ministerin veli, oli minusta hyvin hengetön ja mitätön henkilö kimeine äänineen ja elottomine hymyineen.

Näiden ja muiden samanlaatuisten miesten kanssa me vietimme monta hetkeä päivästämme, aterioimme yhdessä, kävimme kävelemässä yhdessä ja ennen kaikkea pelasimme bridgeä arkihuoneessamme ravintolassa.

Minä en milloinkaan eläessäni ollut kajonnut kortteihin enkä niinmuodoin osannut pelata, mutta uskollisena päätökselleni olla tunnollinen vaimo, tarjouduin mieheni kumppaniksi, kun hän ei voinut saada muuta toveria.

Intoni tuli huonosti palkituksi. Olin halukas miestäni miellyttämään, mutta hidas oppimaan, ja mieheni kärsimättömyys erehdyksiä tehdessäni saattoi minut hämilleni ja araksi ja tuotti minulle katkeria nöyryytyksiä. Ensin hän nauroi, sitten hän minulle ilkkui, sitten hän kiukustuneena katkaisi selitykseni ja anteeksipyyntöni, ja lopulta, kun erehdyin pahasti, hän purki hillittömästi sisunsa minuun, sanoen ettei hänellä ollut koskaan ollut suuria ajatuksia älystäni, mutta että hän oli nyt vakuutettu siitä, ettei minulla ollut enemmän järkeä päässä kuin jäniksellä tai hanhella.

Eräänä päivänä, kun olimme kahden kesken ja hän makasi sohvalla pahansisuinen mäyräkoiransa vieressään, tarjouduin laulamaan hänelle. Muistaessani, kuinka paljon minun ääntäni oli kiitetty, arvelin mieheni mielistyvän nähdessään minun kumminkin johonkin pystyvän. Mutta yhdeksän vuoden luostarissaolo ei ollut opettanut minulle paljon muuta musiikkia kuin kirkkomme ihanain messujen hidasjuoksuisia sävelmiä, ja tuskin olin alkanut niitä laulaa, kun mieheni huudahti:

"Voi, lakkaa, lakkaa, taivaan tähden, lakkaa, taikka luulen olevani hautajaisissa."

Eräänä toisena päivänä tarjouduin lukemaan hänelle. Arvoisan äidin oli tapana sanoa, että minun lukuni oli parasta, mitä hän oli koskaan kuullut, mutta kenties syy ei ollut yksinomaan mieheni, jos hän muodosti itselleen toisen käsityksen, sillä luin urheilulehtien (mieheni ainoa kirjallisuus) uutisia samalla äänellä ja painostuksella kuin pyhän Franciskus Assisilaisen mietelmiä.

"Voi, lakkaa, lakkaa", huudahti hän uudelleen. "Sinähän luet urheilulehteä kuin Ilmestyskirjaa."

Ajan mennen kuilu välillämme yhä syventyi. Jos olisin voinut hauskuttaa häntä jonkinlaisella juoruamisella, niin olisimme paremmin viihtyneet yhdessä. Mutta minä en keksinyt mitään sanottavaa, joka olisi voinut häntä huvittaa, eikä hänellä liioin ollut virkkamista paljon mitään, mitä minä olisin saattanut ymmärtää. Hän rakasti kaupunkia, minä maaelämää, hän rakasti yötä ja sähkövalojen hehkua; minä aamua ja auringon viehkeyttä.

Sydämeni syvyydessä tiesin, että hän oli jokapäiväinen, halpa ja ahdas mieleltään ja että hänen harrastuksensa olivat alhaiset ja arvottomat, mutta olin päättänyt voittaa vastustelevat tunteeni.

Se oli mahdotonta. Jos olisimme voineet vaihtaa ainoankaan ymmärtämyksen katseen keskenämme, olisi suhteemme ollut parempi ja minä olisin voinut kestää hänen kärsimättömyyttään ja ponnistella edelleen.

Mutta tällaista katsetta ei ilmestynyt, ja eräänä koleana iltana, riideltyään palvelijoille, kiroiltuaan kohtaloansa ja herjattuaan kaikkia ja kaikkea, hän pisti hatun päähänsä ja läksi ulos, sanoen että olisi ollut parempi jos hän sittenkin olisi nainut Lenan (sen toisen naisen), sillä siinä tapauksessa hänellä olisi "ainakin ollut jonkinlaista seuraa", ja silloin hääpäiväiltani inhontunne virtasi ylitseni kuin meren aalto, ja kyselin taas itseltäni: "Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?"

Siitä huolimatta minä taas seuraavana päivänä asetuin puolustamaan miestäni itseäni vastaan.

Jos hän oli tehnyt uhrauksia naidakseen minut, niin oli minun velvollisuuteni hyvittää häntä siitä.

Tahdoin näyttää hänelle, että vaimo on jotain muuta ja parempaa kuin rahalla maksettu nainen — olkoonpa tämä vaikka kuinka kaunis — ja että hän, yhdistäessään kohtalonsa mieheensä, saattoi tehdä sen ainoastaan hänen takiansa odottamatta mitään onnea itselleen.

"Niin juuri, sen teen", mietin ja rupesin huolehtimaan mieheni hauskuudesta enemmän kuin jos olisin totisesti ja vilpittömästi häntä rakastanut.

Tietämättömyydessäni ja kokemattomuudessani tein monta yritystä saattaakseni mieheni unohtamaan hyljätyn rakastajattarensa, ja todella menettelin usein hyvin lapsekkaasti.

Mieheni syntymäpäivä lähestyi, ja halusin antaa hänelle lahjan. Vaikeata oli tietää mitä valita, sillä hänen makuansa en tuntenut paljon yhtään; mutta kävellessäni eräänä päivänä Oxford Streetillä näin eräässä puodissa, missä myytiin hartausesineitä, ristien ja rukousnauhojen joukossa pienen norsunluisen musteastian ja paperijalustan, jota kannatti Pyhän Neitsyen kuva.

En kuolemakseni voi selittää, miksi ajattelin sitä sopivaksi lahjaksi miehelleni, ehkäpä siksi, että Madonnan kasvot olivat niin nuoret, suloiset ja ihanat sekä niin perin naiselliset, että näytti mahdottomalta kenenkään miehen olla häntä rakastamatta. Mutta oli miten oli, minä ostin sen, kuljetin sen kotiin ajurinvaunuissa ja panin sen mieheni kirjoituspöydälle virkkamatta sanaakaan, ja pidin sitten häntä silmällä, kuten Mooseksen äiti, nähdäkseen mitä seuraisi.

Seurausta ei tullut — ei ainakaan ensin. Mieheni oli useita tunteja huoneessa aarteeni kanssa näyttämättä sitä huomaavankaan. Mutta iltaa vasten mieheni molemmat hyvät ystävät tulivat pelaamaan bridgeä hänen kanssaan, ja silloin kuulin omaan huoneeseeni, missä olin väijyksissä, herra Vivianin kimeän äänen sanovan:

"Älä harmittele, vanha poika", vastasi mieheni. "Se on vaimoni pientä huolenpitoa. Luulenpa melkein, että sen pikku hupsun on täytynyt luvata rippi-isälleen käännyttää minut."

Huomasin mieheni pitävän paljon kukista ja ani harvoin olevan ilman ruusua napinlävessään, ja niinpä päätin niillä täyttää hänen huoneensa hänen syntymäpäivänsä kunniaksi. Sitä varten nousin vuoteeltani hyvin aikaisin, ennenkuin hotellissa kukaan vielä oli liikkeellä ja kiirehdin Covent Gardeniin pitkin tyhjiä ja kaikuvia katuja aamutuulahduksen virkistäessä ilmaa ja suuren kaupungin näyttäessä uneksivan korkeitten muuriensa takaisista viheriäisistä kentistä.

Saavuin vilkasliikenteiselle ja meluavalle torille, juuri kun maalta tulevat kuormavaunut saapuivat paikalle suunnattoman suurine ruusukoppineen, jotka olivat täynnä auringonpaisteessa loistavia ja kasteesta kimaltelevia valkeita ja punaisia ruusuja. Ostettuani niitä suurimman, ihanimman ja kalleimman kimpun (koko sylillisen, niin paljon kuin saatoin pidellä käsissäni), kiirehdin ravintolaan ja sirottelin niitä laseihin ja maljoihin joka kolkkaan mieheni huoneessa — kirjoituspöydälle, pikkupöydille, uuninreunalle ja ennen kaikkea sohvapöydälle, jolle tarjoilija parhaillaan kattoi hänen aamiaistaan, kunnes koko suoja oli morsiuskammion kaltainen.

"Oh, tämähän joltain näyttää", kuulin mieheni sanovan tullessaan ulos makuuhuoneestaan pahansisuinen koiransa kantapäillään.

Lopetettuaan aamiaisensa ja vetäessään hansikkaita käsiinsä aamukävelylle lähteäkseen, hän sanoi pöytää korjaavalle tarjoilijalle:

"Sanokaa johtajattarelle, että olen hyvin kiitollinen hänelle niistä viehättävistä kukista, joilla hän on kaunistanut huonettani tänä aamuna."

"Oo — oh!" sanoi mieheni, pehmeämmällä ja paljon merkitsevämmällä äänenpainolla.

Jumala tietää, että se oli vähäinen palkinto innokkaista puuhistani, mutta minä olin niin innostunut kokeeni menestyksestä, että päätin jatkaa, ja kun saman päivän illalla joukko mieheni ystäviä tuli ilmoittamaan hänelle tilanneensa paikat tunnetussa teatterissa, jossa annettiin laulunsekaisia huvinäytelmiä, pyysin päästä heidän mukaansa.

"Joutavia, kultaseni! Bromptonin oratorio sopii sinulle paremmin", sanoi mieheni taputellen minua leuan alle.

"Hyvä on", sanoi mieheni nipistäen minua poskesta. "Kuten tahdot.
Mutta ellet pidä siitä, älä syytä minua."

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että muuttuneen käytökseni seurauksena oli mieheni yleneminen hänen omassa kunnioituksessaan ja että hän käyttäytyi minua kohtaan miehen tavalla, joka arveli voittaneensa pahimman vastahakoisuuteni tai ehkäpä lopullisesti kukistaneensa sen. Mutta minä kokematon ja yksinkertainen raukka olin niin kiintynyt päätökseeni saada mieheni unohtamaan rakastajattarensa, etten pelännyt hänen lähentelemisiään enkä epäillyt mitään pahaa.

Tähän aikaan olin jo sen verran ollut mukana Lontoossa, että tiesin kotona tehdyt pukuni maalaisiksi, mutta puettuani ylleni parhaan kveekarimaisista puvuistani ja pujotettuani kaulalleni sukuun kuuluvan helminauhan ja toisen hiuksiini, eivät hyväin nunnain monet opetukset voineet estää minua ajattelemasta, ettei miehelläni eikä hänen ystävillään olisi minkäänlaista syytä hävetä puolestani.

Meitä oli kaikkiaan kuusi. Minä olin ainoa nainen, ja meillä oli suuri aitio ensimäisellä rivillä lähellä näyttämöä. Teatteri ei tehnyt minuun suurtakaan vaikutusta. Ei ainakaan rakennus itse, vaikka se oli kauniisti koristettu valkoisella ja kullalla, sillä olin nähnyt Rooman kirkot ja minun silmissäni ne olivat paljon upeammat.

Eikä liioin yleisö tehnyt minuun suurta vaikutusta, sillä joskohta en ollutkaan ennen nähnyt niin paljon kauniisti vaatetettuja ihmisiä yhdessä, niin arvelin joukossa olevan liian monta keski-ijän yli joutunutta miestä ja naista, jotka olivat niin pulleat ja lihavat, etteivät varmaankaan muuta ajatelleet kuin ruokaa ja vaatteita.

Eivät näyttelijätkään tehneet minuun vaikutusta, sillä vaikka esiripun noustessa näyttämöllä näin paljon väkeä, etupäässä hienosti ja kauniisti vaatetettuja tyttöjä, ja vaikka mielestäni en koskaan ennen ollut nähnyt niin paljon viehättäviä ja onnellisia kasvoja, niin tuntui minusta hetken kuluttua, kasvojen vaipuessa lepoon, etteivät ne olleetkaan todella viehättäviä eikä todella onnellisia, vaan kovia ja rasittuneita ja kärsiviä, ikäänkuin elämä olisi ollut hyvin julma heille.

Yksi minuun kumminkin vaikutti, ja se oli pääosan esittäjä. Hän oli nainen, ja kun hän ensin tuli näyttämölle, en ollut mielestäni koskaan nähnyt hänen vertaistaan, niin kaunis hän oli. Vartalo sulava, pehmeä ja pyöreä, silmät mustat, huulet punaiset, hampaat helmivalkoiset ja hymyily niin päivänpaisteinen, että se houkutteli koko yleisön hymyilemään hänen kanssaan.

Mutta omituista kyllä — en voinut selittää mistä se johtui — muutaman minuutin kuluttua hän oli mielestäni perin ruma ja vastenmielinen, sillä hänen kasvonsa näyttivät olevan aivan vääntyneet vihasta, kiukusta, kateudesta ja muista huonoista intohimoista.

Siitä huolimatta hän oli yleisön lemmikki, sillä se taputti hänelle käsiään jo ennenkuin hän mitään tekikään, ja kaikelle mitä hän sanoi, olipa se vaikka kuinka mitätöntä, naurettiin hillittömästi, ja hänen laulujaan seurasi suosion myrsky, vaikkei hänen äänensä ollut paljon mistään kotoisin.

Tätä kesti noin tunnin ajan, ja silloin tapahtui merkillinen seikka. Minä olin nojautunut eteenpäin aition samettista nojapuuta vasten nauraen ja käsiäni taputellen muiden mukana, vaikka sydämeni syvyydessä ajattelin, ettei ilo ilolle tuntunut, kun äkkiä huomasin, että laulajatar oli pyörähtänyt ympäri ja astuen eteenpäin näyttämöllä meidän aitiotamme kohti, katseli tiukasti suoraan minuun.

Ensin en saattanut uskoa niin olevan, mutta jotain hänen kasvoissaan tai jokin kuiskaus selkäni takana lennätti välähdyksen mieleeni, että tämä oli se nainen, jonka paikan olin ottanut, nimikirjoituksilla varustetun paperin ja punanauhaisen kirjepakan nainen.

Tämän jälkeen en voinut näytellä pientä osaani loppuun, ja vaikka yllä nojasin keltaista samettireunaa vasten, pidin silmäni alasluotuina, niin pian kuin nainen näyttäytyi, ja toivoin ja rukoilin näytöksen loppua.

Viimein se tuli orkesterin ja ihmisäänten yhteisenä rämähdyksenä, ja parin minuutin kuluttua istuin mieheni kanssa ajurinvaunuissa matkalla ravintolaan.

Minä olin pakahtua vihasta ja häpeästä — vihasta miestäni kohtaan, joka oli sallinut minun tulla paikkaan, missä saatoin joutua vastatusten hänen hyljätyn rakastajattarensa kanssa, ja häpeästä, muistellessani säälittävää yritystäni elää miehen elämää, joka oli vajonnut noin syvälle liejuun ja turmioon.

"Se oli parempi kuin näytelmä", sanoi hän. "Sieluni kautta niin oli.
En ole nähnyt mitään hassunkurisempaa koko elinaikanani."

Tätä hän toisti toistamistaan, kunnes saavuimme ravintolaan, jolloin hän tilasi pullon viiniä yläkertaan ja tutisi sitten pidätetystä naurusta noustessamme hississä ylös.

Tultuamme kerrokseemme aioin mennä omaan huoneeseeni, toivoen päästä yksinäisyyteen loukattuine tunteineni, mutta mieheni veti minut sisään yhteiseen arkihuoneeseemme ja sanoi tahtovansa puhutella minua.

Hän asetti minut istumaan nojatuoliin, riisui yltään päällysnuttunsa, sytytti paperossin, niin hyvin kuin naurunpurskahduksiltaan ja -puistatuksiltaan taisi, ja sitten hän kävi seisomaan takan eteen ja toinen käsi taskussa, hännystakin liepeet käsivarrella, jutteli mikä aiheutti hänen hilpeän tuulensa.

"Ei haittaa kertoa sinulle, että se oli Lena", sanoi hän. "Se kaunis tyttö punaisessa hameessa ja jalokivissä.

"Hän keksi minut heti näyttämölle astuessaan. Mahtoi samassa arvata, kuka sinä olit. Näitkö, kuinka hän katseli sinua? Luuli minun tuoneen sinut sinne kiusalla. Olen vakuutettu siitä!"

Uusi naurunpuistatus ja sitten — "Hän on käynyt ympäri juttelemassa, että olen nainut vanhan äkäpussin hänen rikkautensa vuoksi, ja kun hän näki sinun voivan himmentää hänet ilman pukua, jossa kannattaisi näyttäytyä, oli hän kuolla vimmasta."

Seurasi uusi, raju naurunpuuska savun läpi, joka tuprusi hänen suustaan ja sitten —

"Ja sinäkin, kultaseni, siinä nauramassa ja käsiä taputtelemassa. Hän luuli sinun koettavan nolata hänet. Sieluni kautta, oli se hassua. Kumma ettei hän viskannut jotain päällesi. Sellaista hän kyllä tekee, kun oikein kiukustuu."

Tarjoilija toi viiniä, ja mieheni kaatoi lasiin minulle. "Tahdotko hiukan viiniä? Etkö? No niin, minä juon terveydeksesi, kultaseni… En voi unohtaa sitä. En totisesti. Lena on tottakin hullunkurinen. No niin, mitä muuta luulet hänen sanoneen? Hän on sanonut, että minä kyllä vielä palaan hänen luokseen. Niin, 'kuusi kuukautta aikaa annan hänelle tullakseen madellen takaisin luokseni', sanoi hän Eastcliffille ja Vivianille ja muutamille muille klubitovereilleni. Ihmettelen, mahtaako hän yhä vielä niin ajatella?… mahtaako?"

Hän heitti pois paperossinsa, tyhjensi toisen viinilasin, astui aivan liki minua ja sanoi matalalla äänellä, joka sai kylmät väreet karsimaan selkäpiitäni:

"Sinusta tietenkin. Sehän on aivan luonnollista. Saattaa olla kylläkin hyvä tahto, mutta mies on mies, näetkös."

Huuleni vavahtivat vihasta, ja koettaen malttaa mieleni nousin mennäkseni huoneeseeni, mutta mieheni painoi minut takaisin tuoliini ja istahti itse sen käsipuulle.

"Älä vielä mene. Asiasta toiseen, en ole vielä kiittänyt sinua kauniista kukkasista, joilla koristit huoneitani. Viehättävää! Mutta kyllä kaiken aikaa tiesin, että pian taipuisit."

"Kyllä tiedät. Tietysti tiedät. Kun se typerä vanha pappi ehdotti tuon naurettavan sopimuksen, suostuin, mutta tiesin aivan hyvin, että se pian tulisi rikotuksi. Ei kumminkaan minun puoleltani. Kyllä mies voi sallia itselleen odotusaikaa. Mutta olin vakuutettu siitä, että sinä pian väsyisit vastustelemisiin. Ja niin on käynytkin, eikö ole? Oh, en minä sokea ole. Olen nähnyt mitä on tapahtunut, vaikken ole puhunut mitään." Yritin jälleen nousta, ja mieheni esti sen jälleen, sanoen: "Ei sinun pidä hävetä sitä. Se on aivan tarpeetonta. Sinä olit jotakuinkin kova minulle, muistathan, mutia minä aion unohtaa kaiken. Ja miksen sitä tekisi? Minä olen saanut mitä suloisimman pikku vaimon maailmassa, niinpä aionkin kohdata häntä puolitiessä, ja hän heittää tiehensä kaikki luostarin tyrkyttämät päähänpistot ja rupeaa omaksi pikku vaimo-kullakseni. Eikö niin?"

Minä olin niin hämmentynyt ja häpeän murtama, että tuskin sain henkeä vedetyksi. Näinkö siis hänen törkeä ja halpa mielensä oli käsittänyt vaivaiset, pienen yritykseni miellyttää häntä, turhat kokeeni kunnioittaa ja pitää arvossa häntä — kun minä vetosin henkiseen minuuteeni voidakseni taivuttaa itseni rakastamaan häntä, otaksui hän minun lähennelleen eläimellistä ihmistä hänessä. Tämä oli enemmän kuin jaksoin kestää.

"Päästä minut nukkumaan", sanoin uudelleen, ja seuraavalla hetkellä olin astunut huoneeseeni.

Hän ei yrittänyt seurata minua. Näin edessäni olevassa peilissä, mitä tapahtui takanani.

Mieheni seisoi siinä, mihin olin hänet jättänyt, ensin ällistyneen ja sitten vimmastuneen näköisenä.

"En voi käsittää sinua", sanoi hän. "Sieluni kautta en voi käsittää sinua! Eikä koko maailmassa ole olemassa miestä, joka sitä voisi."

Sen jälkeen hän harppasi omaan huoneeseensa ja paiskasi oven kiinni mennessään.

"Oh, mitä se hyödyttää?" mietin jälleen. Minun oli mahdotonta rakastua mieheeni. Ei kannattanut koettaakaan.

Selittäkööt ne, jotka paremmin tuntevat naissydämen salaisia sopukoita kuin minä, mistä se johtui, että minä tultuani tämän tapahtuman jälkeen vakuutetuksi mieheni palaavan tuon toisen naisen luo, jos vielä kauemmin viipyisimme Lontoossa, rupesin (vaikken miestäni rakastanut) kuumeellisen hätäisenä miettimään, mitenkä voisin hänet poistaa tämän kiusauksen käsistä.

Niinpä kumminkin oli, sillä jo seuraavana aamuna kirjoitin isälleni pyytäen häntä käyttämään vaikutusvaltaansa mieheeni, niin että Egyptin matkastamme tulisi jotain ilman sen enempää viivytystä.

Isäni vastaus saapui paikalla. En tiedä mitä hän lienee lukenut rivien lomasta, mutta hänen sanansa kuuluivat:

'Tytär — tietysti! Kirjoitan vävypojalle, että hänen on pian lähdettävä Lontoosta. Olette mielestäni viipyneet siellä jo liiankin kauan. Ja matkalla ollessasi voit käyttää nimeäni niin suuriin summiin kuin haluat, sillä raha-asioissa et saa antaa kenenkään astua edellesi.

Kirje miehelleni pani hänet heti liikkeelle. Jo samana päivänä oli puhelin ahkerassa käytännössä, kuulusteltiin junia ja laivahyttejä, ja viikon kuluttua olimme matkalla Marseilles'iin, jossa meidän oli astuttava Port Saidiin menevään laivaan.

Meidän hyttimme olivat laivan kävelykannella ja ne erotti toisistaan käytävä. Näin ollen olimme aivan riippumattomat toisistamme, mikä olikin hyvä, sillä mieheni joko tiesi tai arvasi minun osuuteni tähän äkkinäiseen muutokseen ja oli minua kohtaan vielä entistäänkin äreämpi, eikä mitään puhelua saatu vireille meidän kesken.

Suurimman osan aikaansa hän vietti hytissään, toruskellen passareita, sättien palvelijaansa ja kiroskellen kohtaloansa, joka oli saattanut hänet tälle järjettömälle matkalle.

Välillämme oleva juopa oli suurempi kuin koskaan ennen. En voinut viettää yhtäkään tuntia hänen kanssaan levossa ja rauhassa. Elämäni tuntui kylmältä kuin tyhjä talo, ja rupesin jo katumaan, että niin kiihkeästi olin halunnut poistaa mieheni ympäristöstä, missä hän ainakin oli elänyt järki-ihmisen tavalla, kun odottamaton tapaus tuotti minulle pikaisen mielihyvän vavahduksen.

Meidän paikkamme salongissa olivat tohtorin pöydän päässä, ja tohtori itse oli nuori irlantilainen, kahdenkymmenenkolmen tai neljän korvissa, reipas ja raitis kuin maaliskuun aamutuuli.

Kuullessaan minun olevan Ellanista kotoisin hän kysyi tunsinko Martin
Conradin.

"Martin Conradin?" toistin ja tunsin samassa (tietämättä miksi) ikäänkuin ruusunpunainen harso olisi pudonnut kasvoilleni ja niskalleni.

"Niin, Mart Conradin, joksi me häntä sanoimme. Tarkoitan sitä nuorta miestä, joka lähti luutnantti ——:n retkikunnassa Etelänavalle."

Nuoren tohtorin silmät sädehtivät, ja näytti siltä kuin olisi häntä haluttanut paiskata lusikkansa pöytään, ponnahtaa pystyyn ja tarttua minuun molemmin käsin.

Kävi ilmi, että Martin ja hän olivat olleet ystävyksiä Dublinin yliopistossa. Yhdessä he olivat työskennelleet, yhdessä asuneet ja samaan aikaan suorittaneet tutkintonsa.

"Vai tunnette te Martin? No ihme ja kumma, kuinka tässä maailmassa tullaan yhteen."

Martin oli nähtävästi sekä hänen ystävänsä että sankarinsa. Hänen puheensa Martinista henki ihailevaa rakkautta, jota miehet, mitä he mielessään tuntekootkin, harvoin ilmaisevat toisistaan puhuessaan.

Martin oli maan suola. Jumalan tähtien alla ei liikkunut toista niin hienoa miestä, niin luotettavaa ystävää ja uljassydämistä toveria.

"Minulla ei ole toista sellaista toveria kuin hän, ja kautta pyhän, tahrattoman Äidin, olen aivan kuin silmäpuoli ollessani hänestä erossa."

Hänen sanansa vaikuttivat minuun kuin musiikki. Ilovirta pyyhkäisi ylitseni jokaisesta ylistyssanasta, minkä hän lausui Martinista. Mutta sittenkin — lieneekö ollut naisen, irlantilaisen naisen veri minussa vai mikä — mutta minä rupesin puhumaan halventavasi Martinista yllyttääkseni häntä sanomaan enemmän.

"Hän siis todella suoritti tutkintonsa", sanoin. "Hän ei koskaan ollut etevä koulussa, ja muistan kuulleeni, että hän töintuskin läpäisi yliopistossa."

Nuori tohtori lankesi silmittömästi ansaan. Hehkuvin kasvoin ja hermostuneella sanatulvalla hän ilmoitti minun erehtyvän, jos luulin hänen ystäväänsä pölkkypääksi, sillä hänellä oli ollut paras aivokoppa College Greenissä, ja hän oppi ihmeteltävän nopeasti kaikkea mitä halusi. Maantiedon hän tunsi paremmin kuin mikään professori, varsinkin sen seudun, jota sanotaan "Tuntemattomaksi", arktisen ja antarktisen napamaan, ja hän oli perinpohjin selvillä siitti, mitä Charcot ja Bellamy ja D'Urville ja Wilkes ja Nansen ja muut olivat siellä toimittanet.

"Ajatelkaapa!" sanoi tohtori. "Kun hän lähti Lontooseen tarjoutuakseen mukaan, sanoi luutnantti hänelle: 'Te olette varmaankin ennen käynyt niillä seuduilla, nuori mies'. 'En ole ollut niin onnellinen', sanoi Martin. 'Mutta johan te olette enemmän perillä koko antarktisesta seudusta kuin koko meidän sakki', sanoi luutnantti. Niin, niin, kautta pyhän Patrikin ja pyhän Tuomaan, maantieteilijä hän ainakin on."

Minä myönsin sen todeksi, ja elähyttääkseni häntä jatkamaan, kerroin missä olin viimeksi tavannut Martinin ja mitä hän oli kertonut retkikunnastaan.

"Roomassa, sanotte?" virkkoi tohtori kateellinen sävy äänessään. "No, sittenhän olette nähnyt hänet viimeksi meistä. Minä olin toki Lontoossa häntä saattamassa. Meitä oli muutamia Dublinin poikia kaupungissa siihen aikaan, ja niinpä läksimme Tilburyyn katsomaan hänen lähtöään, ja kun ankkuria nostettiin ja köydet hinattiin sisään, seisoimme me rannalla — kuusitoista pekkaa — ja pistimme lauluksi. 'Heretkää kirkumasta, pojat', sanoi hän, 'luutnantti kuulee'. Mutta sitä ei otettu kuuleviin korviin. Me lauloimme täyttä kurkkua niin kauan kuin saatoimme nähdä hänen liukuvan pakoveden kanssa pois, ja sitten palasimme junaan, jossa tuprutimme sauhuja kuin uuninpiiput ja istua nökötimme ääneti, virkkamalta niin luotua sanaa… Niin, niin, niitä on miehiä, jotka tulevat kuin tähdet yöllä ja katoavat kuin taivaan valo."

Naurettavaa kyllä, pulpahtivat kyyneleet silmiini tohtorin puhuessa, ja minulla oli täysi työ säilyttää mielenmalttiani.

En tiedä, mitenkä mieheni käsitti mielenliikutukseni, mutta hänen kasvonsa synkistyivät, ja kun tohtori kääntyi hänen puoleensa kysyen, tunsiko hänkin Martinin, vastasi hän lyhyesti ja tylysti:

Tämän keskustelun jälkeen tunsin syvemmin kuin ennen, miten olin onneton ja turvaton ja tykkänään mieheni halujen ja oikkujen viskeltävänä. Mutta silloin tapahtui jotain, joka näytti tykkänään muuttavan hänen mielenlaatunsa.

Oltuamme lähes vuorokauden matkalla saavuimme kirkkaana ja rauhallisena aamuna Maltaan, ja mieheni mentyä maihin tervehtimään muutamia linnoituksessa olevia tuttujaan, istuin kannella katselemassa liikettä pienessä salamassa ja lahdessa ankkuroivia suuria sotalaivoja.

Muuan maltalainen nainen tuli laivalle myymään saaren muistoja, ja ottaen tarjottimelta pikkuisen, palmikoidun koralliesineen, kysyin mikä se oli.

Tunsin punan kohoavan poskilleni, mutta sydäntäni kivisti, ja niinpä yksinkertaisuudessani ostin sen ja olin juuri kätkemässä sen laukkuuni, kun huomasin erään matkakumppanimme, nuoren naisen katselevan minua.

Hän oli pitkä, omituisen kaunis nainen ja (vaikka olimme laivankannella) melkein ylellisesti vaatetettu. Silmäys hänen kasvoihinsa herätti minussa eloon epämääräisen muiston, kun hän samassa kumartui puoleeni sanoen:

Hän oli nyt noin kahdenkymmenenseitsemän korvissa ja naisellisen kukoistuksensa kukkaiässä. Hänen kastanjanruskeat hiuksensa valuivat hänen leveälle otsalleen ulottuen melkein pitkiin, tummiin silmäkulmiin asti. Posket hänellä olivat hyvin valkoiset (mielestäni luonnottoman valkoiset) ja huulet tavallista punaisemmat, ylähuuli oli hiukan liian ohut ja alahuuli hieman esiintyöntyvä. Mutta hänen silmänsä olivat yhä huomattavin kohta hänen kasvoissaan; ne olivat entistä suuremmat ja mustemmat, ja kun kohtasi hänen vilkkaan, läpitunkevan katseensa, arvasi, että ei ollut olemassa monta naista ja miehiä tuskin yhtäkään, joilla olisi voimaa vastustaa häntä.

Hänen liikkeensä olivat melkein kuulumattomat, ja vaipuen istumaan tuolille viereeni, hän alkoi puhella pehmeällä, mehevällä, melkeinpä ylen suloisella äänellä, kertoen minulle, mitä vaiheita hänellä oli ollut viime tapaamisemme jälkeen.

Jotenkin surkea oli hänen tarinansa. Oltuaan kaksi tai kolme vuotta tyttökoulussa omassa maassaan, hän oli seurannut äitiänsä pitkälle matkalle Europan pääkaupunkeihin. Berlinissä hän oli eräissä niin sanotuissa hyväntekeväisyystanssiaisissa kohdannut nuoren venäläisen kreivin, jonka sanottiin olevan rikkaan ja sukua jollekin suuriruhtinasperheelle. Isänsä (ovelan amerikkalaisen pankkiirin) vastustuksesta huolimatta hän oli mennyt naimisiin kreivin kanssa, ja he olivat lähteneet New-Yorkiin, missä hänen äidillään oli kunnianhimoisia aikeita seuraelämään nähden.

Siellä oli heitä kohdannut kova isku. Kävi ilmi, että hänen miehensä oli petkuttanut heitä ja että hän olikin köyhä ja nimetön henkilö ja vain kaukaista sukua perheelle, johon hän oli sanonut kuuluvansa.

Alma oli kumminkin lopulta "päässyt kuiville". Ammentamalla runsaasti isänsä aarreaitasta hänen oli onnistunut päästä eroon petollisesta miehestänsä ja saada avioliitto puretuksi.

Hän oli sitten ottanut takaisin tyttönimensä ja liikkunut madame Lierin nimellä, ja nyt hän oli matkalla Egyptiin viettämään huvikautta Kairossa.

"Entä sinä?" sanoi hän. "Sinä jäit kai vielä kauaksi aikaa luostariin — niinhän?"

Vastasin myöntävästi ja epävakaisella äänellä (sillä hänen vanha lumousvoimansa alkoi taas kiehtoa minua), ja sitten hän tiedusteli arvoisasta äidistä, "arvoisasta Mildred äidistä", sisar Angelasta, isä Giovannista ja ennen kaikkea minusta itsestäni, jota hän aina oli muistellut Margaret Marynä, koska olin näyttänyt niin viattomalta ja nunnamaiselta.

"Ja nyt olet naimisissa!" lisäsi hän. "Ja kuinka loistavissa naimisissa! Me olemme kyllä kuulleet. Äiti oli niin huvitettu. Oletpa sinä oikein onnellinen tyttö. Kaikki sanovat, että miehesi on niin kaunis ja miellyttävä. Vai mitä, eikö hän ole?"

Tein voitavani kaunistaakseni hänelle asemaani vääristelemättä tosiasioita ja teeskentelemättä tunteita, joita ei minussa ollut, kun rannalta laski vene laivamme kylkeen ja mieheni kiipesi kannelle.

Tavalliseen äreään tapaansa hän aikoi mitään virkkamatta kulkea sivuitseni hyttiinsä, kun hänen silmänsä osuivat vieressäni istuvaan Almaan. Silloin hän pysähtyi ja silmäili meitä ja astui sitten luoksemme sanoen äänellä, joka oli aivan outo minulle:

"Mary rakkaani, etkö tahdo esittää minua ystävällesi?" Epäröin ja sitten minä väräjävin huulin tein sen. Mutta jokin sisässäni ilmaisi minulle esittäessäni mieheni Almalle ja Alman miehelleni, heidän seisoessaan siinä vastatusten toisiaan katsoen ja toisiaan kädestä pidellen, että tämä oli elämäni ratkaisevin hetki — että hetkeni oli lyönyt, oli se sitten turmiokseni tai onnekseni, ja melkeinpä saatoin kuulla kellon kumajamisen.

Tästä hetkestä alkaen mieheni oli toinen mies. Hänen tyly käytöksensä minua kohtaan muuttui kohteliaaksi, ystävälliseksi, melkeinpä helläksi. Joka aamu hän naputti hyttini ovelle kysyäkseen, olinko nukkunut hyvin vai oliko laivan liikunto häirinnyt minua.

Hänen käytöksensä Almaa kohtaan oli viehättävä. Ennen aamiaista he jo astelivat yhdessä kannella raitista suolailmaa hengittäen. Toisinaan laskin ikkunani alas, ja silloin kuulin heidän naurunsa kun he kulkivat hyttini sivu, koneiden jyskytyksen ja laineiden kuohujen läpi. Välistä he kurkistivat sisään hyttiini ja Alma sanoi:

Meidän paikkamme ruokasalissa olivat vaihdetut. Nyt istuimme Alman kanssa kapteenin pöydässä, ja joskin kipeästi kaipasin tohtorin hilpeätä puhelua Martin Conradista, olin kumminkin suuresti ihastunut Alman eloisaan älyyn ja loppumattomaan juttuvarastoon. Hän näytti tuntevan melkein kaikki ihmiset. Mieheni tunsi myöskin kaikki ihmiset, eikä keskustelu milloinkaan väsähtänyt heidän välillään.

Tunsin hiukan sitä samaa ihmeellistä ihailua Almaa kohtaan kuin Pyhässä Sydämessä ollessani, ja mitä tuli mieheeni, tuntui kuin olisin nähnyt hänet ensimäistä kertaa.

Hän taivutti kapteenin pitämään tanssit merelläolomme viimeisenä iltana, ja niin pystytettiin suojakatokset, sytytettiin sähkölamput ja laivankansi muuttui lumoavaksi näyttämöksi.

Mieheni ja Alma johtivat tanssia. Mieheni tanssi kauniisti, ja Alman puku oli verrattoman hieno. Koska en itse osannut tanssia, seisoin kapteenin kanssa varjossa ulkopuolella katselemassa heidän liikehtimistään loistavassa ja häikäisevässä piirissä kuunsäteitten kimmeltäessä vetten päällä hopeaviuhkan tavalla ja pikkulaineitten ystävällisesti loiskien taputellessa laivan kylkiä.

Olin melkein onnellinen. Yksinkertaisuudessani olin kiitollinen Almalle siitä, että hän oli aikaansaanut tällaisen ihmeellisen muutoksen. Niinpä kun Port Saidiin tullessamme mieheni sanoi:

"Ystäväsi, madame Lier, ei ole hommannut vielä mitään huoneita itselleen Kairossa — eiköhän olisi parasta sähköittää hotelliimme, kultaseni?" vastasin myöntävästi, ja ihmettelin, miksi hän minulta oli kysynyt.

Hotellimme oli muutamalla Niilin saarella oleva itämaalainen rakennus. Se oli ennen kuulunut jollekin jo kuolleelle kediiville, joka oli rakennuttanut sen erään keisarinnan muistoksi, ja siinä oli suuri halli leveine portaineen.

Siellä me asuimme kolme kuukautta, eri huoneissa kuten Lontoossakin. Minä olin hurmaantunut. Kaikki oli minusta kaunista, olin siksi nuori ja kokematon, etten nähnyt edessäni olevan kuvan varjopuolia. Näin suuren maailman elämää ensi kerran, ja se tenhosi minut.

Suloisia ja kalliisti vaatetettuja naisia silkissä, sametissa, pitseissä ja yltäpäältä jalokivissä — tummia ranskattaria, vaaleaverisiä saksattaria, uljaita englannittaria ja sulavaliikkeisiä amerikattaria. Ja sitten brittiläisiä sotureita erivärisissä virkapuvuissaan, puoliturkkilaisia punaisissa tarboosheissaan ja kaikkien maiden valtiomiehiä, italialaisia, itävaltalaisia, ranskalaisia, saksalaisia — olipa siinä kosmopoliittista maailmaa — oli kaikkien kansallisuuksien edustajia!

Joka tunti oli mieltäkiinnittävä omalla tavallaan, mutta minua miellytti eniten teeaika terassilla, sillä se on naisen loistohetki, jolloin hänen pukunsa kauneus ja hymynsä viehkeys esiintyy kaikkein kiehtovimpana.

Mikä värien vaihtelu auringonpaisteessa! Kirjavapukuiset naiset muistuttivat elävää kukkakimppua istuessaan siinä verannan varjossa edessään vihertävät nurmikot ja kuusipuut ja takanaan punalakkiset orkesterilaiset, mustapintaisten arabialaisten, beduiinien ja nubialaisten liikkuessa kuulumattomin askelin edestakaisin.

Vaikka olin kasvatettu niin tykkänään erilaisessa maailmassa, en voinut vastustaa kaikkea tätä kauneutta, se tempasi minut mukaansa. Aistini puhkesivat eloon ja sydämeni tuntui laajentuvan.

Alma ja mieheni puolestansa näyttivät olevan kuin luodut tähän elämään. Istuessaan teepöydän ääressä pienellä köysipiiskallaan huitomassa kärpäsiä tiehensä, Alma lausui pehmeällä, mehevällä äänellään ihmisjoukosta huomautuksia, joiden todellisen merkityksen mieheni yksin näytti tajuavan. Hänen eloisat ja tutkivat silmänsä näyttivät aina ja kaikkialla keksivän naurunaihetta ja pitävän kaikkia hullunkurisina.

Minäkin olin hänen mielestään hullunkurinen. Viattomuuteni ja luostarimaiset mielipiteeni tuottivat hänelle ehtymätöntä pilanteon aihetta.

"Mitähän rakas pikku Margaret Marymme tästä arvelee?" virkkoi hän usein merkitsevästi hymähtäen katsoessamme jotain, joka minusta oli aivan viatonta.

Vähän ajan kuluttua alkoi epämääräinen levottomuuden tunne Alman suhteen saada valtaa minussa. Päivä päivältä hän kävi sydämellisemmäksi minua kohtaan ja sanoi minua "rakkaaksi tyttökullakseen" ja "vanhimmaksi ystäväkseen, mitä hänellä oli maailmassa". Mutta vähitellen minulle, kävi selväksi, että hänen ja mieheni välillä vallitsi keskinäinen ymmärtämys, jossa minulla ei ollut minkäänlaista osaa. Toisinaan näin Alman silmien etsivän mieheni katsetta, ja sitten kuulin heidän ranskaksi vaihtavan parisen sanaa minusta, he kun otaksuivat etten ymmärtänyt ranskaa, koska en puutteellisen ääntämiseni takia sitä puhunut.

Ehkäpä tämä teroitti älyäni, siliä oivalsin nyt, että yrittäessäni parantaa mieheni ja minun keskinäistä suhdetta, olin alkanut väärästä päästä. Minun olisi pitänyt koettaa saada mieheni rakastumaan itseeni.

Tiedustellessani itseltäni, miten se olisi tehtävä, löysin vain yhden selvän vastauksen — minun oli tultava sentapaiseksi naiseksi, jota mieheni ihaili; sanalla sanoen minun täytyi jäljitellä Almaa.

Päätin tehdä sen, ja kaiken jälkeen, mitä sittemmin on tapahtunut, minua hiukan hävettää kertoa miten suuresti ponnistelin voimiani näytelläkseni osaa, johon ei luonto eikä kasvatus ollut minua varustanut.

Tähän asti olin tullut toimeen ilman apua, mutta nyt päätin palkata itselleni kamarineidin, jonka ilman suurta vaivaa pian löysinkin. Hänen nimensä oli Price. Hän oli hyvin ruma, kolmenkymmenen vaiheilla oleva nainen, silmät hänellä olivat mustat ja läpitunkevat, ja kun otin hänet palvelukseeni, oli hän hyvin innokas selittämään minulle, ettei hän "koskaan nähnyt mitään".

Pian keksin että hän näki kaikki, varsinkin mieheni ja minun keskinäiset välit ja että hän omalla tavallaan tulkitsi syyn meidän erillään asumiseemme. Hän näki myös Alman aseman, ja tulkiten senkin omalla tavallaan hän kiusasi minua monella neulanpistolla.

Pricen johdolla rupesin nyt juoksentelemaan ompelijoissa, muoti- ja jalokivikaupoissa. Muistin isäni kirjeessä olleen kehoituksen kuluttaa rahaa — ja minä annoin rahan virrata kuin se olisi ollut vettä. Kveekarimaiset pukuni hävettivät minua, ja minä ostin itselleni kallisarvoisia pukuja ja sulloin päälleni rannerenkaita, sormuksia ja kaulakoristeita.

Minä pukeuduin miestäni varten ja hänen tähtensä tein paljon, mitä en koskaan ennen olisi voinut uneksia tekeväni. Hänen tähtensä kiillotin kynteni, sivelin poskeni maalilla, kaasin hajuvettä nenäliinaani, vieläpä punasin huulenikin. Vaikken tahtonut sitä ajatuksissani myöntää, niin olin ryhtynyt kilpailuun Alman kanssa.

Kamarityttöni tiesi sen jo ennen minua, ja kun hän ensimäisen kerran oli vaatettanut minut uuteen epämukavaan pukuuni, peräytyi hän pari askelta loitommaksi sanoen: "Hänen armonsa on merkillinen herrasmies, jos hän nyt voi teitä vastustaa."

Minua hävetti, mutta olin samalla mielissäni ja läksin alakertaan hyvillä toiveilla.

Pettymys oli palkkani. Mieheni hymähti jotenkin alentuvasti, ja vaikka Alma kiitteli pukuani ylen innokkaasti, huomasin häntä naurattavan, kun hän virkkoi: "Kas vain, Margaret. Marymme alkaa tulla esille kätköstänsä."

Siitä huolimatta en hellittänyt. Vaikka olin kokonaan valmistumaton niin vaaralliseen yritykseen, niin heittäydyin suinpäin Kairon huvituselämän pyörteisiin, kävin pallokilpailuissa ja kilpa-ajoissa, otin osaa huviretkiin pyramiideille, tansseihin ravintolassa ja Roda-saarella, niissä tarun mukaan Faraon tytär oli löytänyt Mooseksen kaislikosta.

Luulenpa voivani sanoa, että kiinnitin toisten miesten huomion puoleeni; varsinkin linnoituksen eversti, uljas ja kelpo skotlantilainen, osoitti minulle jumaloivaa huomiota. Mutta minä ajattelin vain miestäni ja olin päättänyt saattaa hänet unohtamaan Alman ja rakastumaan minuun.

Se oli toivoton yritys, ja sydämeni sai siinä monta kovaa iskua. Eräänä päivänä ollessani jalokivikauppiaan luona katsomassa timanttista kaulakoristetta, jota hartaasti himoitsin, uskottiin minulle, että mieheni oli käynyt sitä ihailemassa, mutta että hänen oli täytynyt heittää ostotuumat sikseen, koska se oli ollut tuhat frangia liian kallis hänen varoilleen. Olin niin mieletön, että maksoin itse puuttuvan summan ja käskin jalokivikauppiaan vaitiololupauksella lähettämään kaulakoristeen miehelleni. Niin olin, yksinkertainen raukka, vakuutettu siitä, että se oli minulle aiottu.

Seuraavana iltana näin sen Alman kaulalla ja olin vähällä kuolla mielikarvaudesta ja häpeästä.

Kun oleskelumme Kairossa läheni loppuansa, pitivät hotellin isännät kotiljonkitanssiaiset. Koska tämä oli huvikauden suuri tapahtuma ja melkein kaikki naiset pitivät päivällisiä sen kunniaksi, päätin minäkin pitää ja kutsuin niihin iloisista Kairon tuttavistani iloisimmat.

Tunsin että tämä oli oleva viimeinen taisteluni, ja siksipä pukeuduin kuumeisen huolellisesti pehmeään valkeaan atlaspukuun, joka edestä oli avokaulaisempi kuin mikään entinen pukuni, ja samanlaisiin tanssikenkiin. Kaulalleni pantiin tiukka helminauha ja toinen hiuksiini.

"Ellei hänen armonsa tänä iltana pidä armollista rouvaa kauniimpana kuin ketään muuta, en tiedä missä hän pitää silmänsä."

Minulla ei ollut aikaa pahastua tästä jotakuinkin kaksimielisestä kohteliaisuudesta, sillä sydämeni värähteli toivosta ja pelosta, ja luullakseni ei yksikään nainen soimaa minua siitä, että kulkiessani portaita alas korkeiden peilien sivu, arvelin olevani kaunis minäkin.

Ruokasali oli tungokseen asti täynnä väkeä, kun minä vierailleni astuin sisään, ja siitä yleisestä huomiosta, jonka tulomme herätti, päätin juorupuheiden olleen liikkeellä miehestäni ja minusta. Osaksi tämän tähden nujersin rinnassani kalvavan ruman tunteen ja asetin Alman (joka oli iskenyt kiinni minuun hellänä ja ihastuneena) istumaan mieheni viereen ja linnoituksen komentavan everstin omaksi pöytäkumppanikseni.

Päivällisten aikana, jotka kestivät hyvin kauan, olin hyvin hermostunut, ja vaikka tein voitavani pysyäkseni everstin kanssa puheissa, kuuntelin samalla mitä sanottiin suuren, pyöreän pöytämme toisessa päässä, ja milloin vain "Margaret Mary" mainittiin, kuulin sen aina.

Sulavalla päännyökähdyksellä ja hymyten Alma tuontuostakin nosti lasinsa huudahtaen: "Mary kultaseni!" ja siinä samassa hän vilkaisi mieheeni merkitsevästi ikäänkuin sanoakseen: "Katsokaa tuota pientä hupsua vaimoanne!"

Kun läksimme ruokasalista halliin kahvia juomaan, olimme jotakuinkin meluava seurue, ja naistenkin silmät ilmaisivat heidän olleen päivälliskutsuissa. Puhelu oli äänekästä ja ujostelematonta ja, Jumala antakoon sen minulle anteeksi, minäkin yhdyin siihen, niin kuumeisen harras olin saamaan voiton Almasta ja näyttelemään hienoa maailmannaista.

Yhdentoista korvissa alkoi orkesteri soittaa valssia; ja silloin koko seurue, naiset, soturit ja valtiomiehet, nousivat tanssimaan, ja eversti pyysi minua toverikseen.

Minua hävetti sanoa hänelle, etten ollut koskaan tanssinut paitsi koulutyttöjen kanssa, ja niinpä annoin hänen kuljettaa itseni tanssisaliin. Mutta tuskin olimme päässeet tanssin alkuun, kun tein erehdyksiä, joita luulin kaikkein näkevän. (Olen varma, että Alma ainakin näki ne), ja ennenkuin olimme pariakaan kertaa pyörähtäneet ympäri, täytyi tanssittajani pysähtyä ja minä kävin istumaan paikalleni väkinäisesti nauraen ja hyvin nolona.

Kello lähestyi kahtatoista, kun rupesimme tanssimaan kotiljonkia, jota mieheni ja Alma johtivat taitavasti ja arvokkaasti. Kun minä jouduin lattialle, tein taas erehdyksiä, joista Alma hymyhuulin huomautti miehelleni.

Yö oli jo pitkälle kulunut, kun kotiljonki päättyi, ja silloin vieraat, jotka olivat käyneet hyvin vallattomiksi, alkoivat keksiä jotain uutta kiihotusta, jotain oikein hupsua. Ehdotettiin sitä ja tätä, ja viimein Alma muistellen talviurheilujaan St. Moritzissa, ehdotti, että laskettaisiin mäkeä suurista portaista.

Ehdotus vastaanotettiin hyväksymishuudoilla, ja leveä lauta asetettiin heti ensimäiselle pitkälle porrasjaksolle halullisten liukumista varten.

Ensin laskivat soturit alas, ja sitten huudettiin naiset vuorostansa onneansa koettamaan. Alma kiirehti ensimäisenä paikalle, sulloi hameensa allensa ja liukui onnellisesti alas portaitten päähän. Muut naiset seurasivat hänen esimerkkiänsä yhtä hyvällä onnella, ja lopulta Alma, joka kaiken aikaa oli hokenut "Kuinka hauskaa! Kuinka hirveän hauskaa!" rupesi huutamaan "Margaret Maryä".

Ensin kieltäydyin, sillä minua hävetti jo katsellakin tuollaista epänaisellista hullutusta, mutta nähdessäni Alman kuiskailevan jotain miehelleni ja tämän nauraen vilkaisevan minuun, kuohahtivat tunteeni pinnalle, ja hämmentynyt ja tulistunut hupsu kun olin, päätin uhmata heitä.

Niinpä minä juoksin portaitten yläpäähän ja käyden istumaan laudalle, panin sen liikkeelle. Mutta siinä samassa se jo heilahti, alkoi kieriä, kääntyi ja heitti minut portaille sillä seurauksella, että vierin alas lattialle asti.

Seurasi tietysti naurunulvomisia, ja jos mieleni olisi ollut sopusoinnussa ajan ja seuran kanssa, niin olisin itsekin nauranut, ja asia olisi siihen päättynyt. Mutta minä olin näytellyt osaa, traagillista osaa, ja tunsin epäonnistuneeni ja tulleeni naurunalaiseksi, olin häpeään sortumaisillani.

Luulin mieheni olevan minuun suutuksissa ja nolona puolestani, mutta niin ei ollut; hänellä oli hauskaa, ja kun lopulta uskalsin vilkaista häneen, näin hänen silmänsä olevan vesissä naurusta, jota hän ei voinut pidättää.

Mittani oli nyt täysi, ja kun Alma tuli lohduttamaan "pikku pahaonnista Margaret Mary kultaansa" hellin ja valheellisin sanoin (vain naiset tietävät, miten voivat toisiaan haavoittaa), sysäsin hänet luotani, riensin makuuhuoneeseeni ja heittäydyin kasvoilleni sohvalle, tuntien olevani perinpohjin kukistettu ja kykenemätön kauemmin taistelemaan.

Puoli tuntia myöhemmin mieheni tuli huoneeseen, ja vaikken nostanut päätäni tyynyltä, kuulin hänen sanovan puolittain osanottavalla, puolittain halveksuvalla äänellä, joka nostatti vereni liikkeelle:

"Sinä olet näytellyt väärää osaa, lapsi kulta. Madonna, se sopii, mutta Venus, ei! Se ei kuulu sinun ammattiisi."

"Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää? Mitä se hyödyttää?" kyselin itseltäni.

Selittämättömäksi huojennuksekseni kuulin seuraavana päivänä, että mieheni oli päättänyt heti lähteä Roomaan.

Alman piti seurata meitä, mutta se ei minua vähääkään huolettanut. Kun kerran pääsisimme pyhään kaupunkiin pois Kairon keinotekoisesta, epätodellisesta ilmapiiristä, niin kadottaisi Alma valtansa mieheeni, ja kaikki muuttuisi. Alma olisi toisenlainen, minä olisin toisenlainen, ja mieheni ennen kaikkea olisi toisenlainen. Minä veisin hänet kirkkoihin ja basilikoihin, ja hän saisi lopullakin nähdä minut oikeassa "osassani".

Roomaan tullessamme asetuimme asumaan Ludovisin uudessa kaupunginosassa olevaan hienoon hotelliin, ja vaikka sieltä ei ollut montakaan sataa metriä siihen kolkkaan, missä minä olin viettänyt yhdeksän onnellista vuotta, näytti se kuuluvan ihan toiseen maailmaan. Kirkon- ja luostarinkellojen asemesta kuului raitiovaunujen kova räminä, automobiilien jyskytys ja puhkina ja sotamiesten tasainen jalanpoljento.

Silloin minulle selvisi, että oli olemassa kaksi Roomaa — vanha ja uusi Rooma, ja että se Rooma, johon me olimme joutuneet, erosi tuskin yhtään Kairosta.

Minä olin hyvin masentunut, mutta Alma oli alunpitäen loistavalla päällä. Koko maailma näytti tänä keväänä olevan Roomassa, ja kaikki näyttivät olevan tuttuja joko Almalle tai miehelleni. Alman takia meitä kutsuttiin kaikkialle, ja niinpä tutustuimme, ei ainoastaan hotelleissa asuviin ulkomaalaisiin, vaan myöskin Rooman ylimystöön (vaikka ei sen parempaan osaan).

Almalla oli suuri menestys. Kaikkien miesten ihailu kohdistui häneen, ja kun häntä ympäröi rikkauden maine ja hänellä oli erikoinen taito uskotella joka miehelle juuri hänen olevan hänen suosikkinsa, niin hänen tuolinsa ympärillä parveili alati joukko italialaisia aatelismiehiä.

Italialaiset naiset olivat terävänäköisempiä ja älysivät kyllä hänen suhteensa mieheeni, mutta se ei näkynyt halventavan Almaa heidän silmissään. Eikä miestänikään. Siinä ei ollut mitään moitittavaa, että hän, naituaan minut (kuten jokainen näytti tietävän) rahallisten selkkaustensa selvittämiseksi, käänsi huomionsa tähän loistavaan ja sädehtivään olentoon, vaikkapa jo lempiviikkojensa aikanakin.

Mitä minuun tuli, niin annettiin minun ymmärtää, että kuuluin tykkänään toiseen luokkaan. Kun ihmiset tahtoivat arvostella minua suopeasti, niin he sanoivat minua henkeväksi, kun he eivät minusta pitäneet, niin he äänestivät minut mitättömäksi.

Siitä johtui, että olin hyvin alakuloinen tässä seurassa, ja uskonpa todella olleeni kömpelö ja ujo ja typerä, kun olin heidän suurissa, harmaissa gobeliineista ja pronssiteoksista upeilevissa palatseissaan, sillä toisinaan oli keskustelu niin ujostelematonta (varsinkin naisten kesken), että myrkylliset pilapuheet puistattivat minua.

Mutta Alma oli täysin onnellinen, varsinkin jos puhe sattui kääntymään avioliittoon ja uskollinen aviomies tehtiin naurunaiheeksi. Tämä tapahtui hyvin usein erään tuttumme, vanhaan ylimyssukuun kuuluvan kreivittären luona, jonka sanottiin päivällispöytään käydessään istuttavan miehensä toiselle puolelleen ja rakastajansa toiselle.

Hän nimitti minua pikku irlantilaiseksi bambinokseen — lapsekseen — ja eräänä iltana istuessamme hänen salissaan päivällisen jälkeen, ennenkuin herrat olivat ruokahuoneesta sinne siirtyneet, hän kutsui minut istumaan sohvalle viereensä, sytytti paperossin, heitti säärensä ristiin ja alkoi hämmästyttävän avomielisesti selvittää meille mielipiteitään avioliitosta.

"Mitä teillä naisilla sitten on odotettavana?" sanoi hän. "Te juoksette miesten jäljessä tavoitellen heidän arvonimiään — muuta ei heillä poloisilla juuri olekaan, paitsi velkoja — ja mikä on seurauksena? Ensimäinen seuraus on, että vaikka te olette ostaneet heidät, niin kuulutte heille. Niin kyllä, teidän miehenne vallitsee kaunista vaimoansa, kuten kaunista hevostansa tai koiraansa."

Tämä oli niin paksua, että tunsin poskieni lentävän tulipunaisiksi, mutta Alma ja muut naiset vain nauroivat, ja niin kreivitär jatkoi:

"Entä sitten? Useimmissa tapauksissa kulkee kumpikin aviopuoliso omaa tietänsä. Kun kauppa-asiat on saatu järjestetyksi, ovat he vapaat seuraamaan tunteitaan. Mies tulee uskottomaksi, ja vaimo, jos hänellä on jonkinverran älyä, maksaa samalla mitalla takaisin — ja siinä hän tekee oikein."

Nyt en voinut kestää enempää, ja ennenkuin olin selvillä siitä mitä aioin sanoa, tokaisin suuttuneena:

"Mutta minusta se on väärin ja kelvotonta. Miehen uskottomuus ei oikeuta naista olemaan uskoton. Niin sanotaan rukouskirjassa."

Alma purskahti nauruun, ja kreivitär hymähti ja jatkoi: "Kerran sadassa vuodessa tulee suuri intohimo — Dante ja Beatrice, Petrarca ja Laura. Nainen kohtaa liian myöhään oikean miehen. Kas siinä tragedia! Mitä kidutusta joka päivä ja joka tunti! Ellei", lisäsi kreivitär painokkaasti, "ellei hän suostu lakia polkemaan ja luopumaan yhteiskunnasta ja elämään aivan vapaasti. Mutta eihän kukaan nainen voi sellaista uneksiakaan katolisessa kirkossa, missä ei myönnetä mitään avioeroa. Eivät ainakaan yläluokan naiset voi tehdä sitä — varsinkin jos siinä pitäisi uhrata arvonimensä. Viisas nainen välttää niinmuodoin julkista häpeää ja salaa pikku rakkaussalaisuutensa maailmalta ja… ja sellainen on avioliitto, ystäväni."

Toisilta naisilta, Almalta etupäässä, kuului hyväksymisen sorina, mutta minä värisin suuttumuksesta:

"Silloin avioliitto on tekopyhyyttä ja petosta. Jos huomaisin pitäväni enemmän jostain toisesta kuin miehestäni, niin menisin hänen luokseen huolimatta laista ja yhteiskunnasta ja arvonimistä ja… ja kaikesta."

"Te tietysti sen tekisitte, kultaseni", sanoi kreivitär hymyillen minulle kuten lapselle, "mutta se johtuu siitä, että olette sellainen suloinen, viaton pikku irlantilainen bambino."

Pari päivää sen jälkeen meidät kutsuttiin Rooman metsästysseuran metsästysretkelle. Minua ei haluttanut mennä, mutta Alma, joka oli alkanut käyttää minua "aisankannattajanaan", suostutti minut viemään heidät automobiilissa Campagnan torille, missä heidän oli noustava ratsaille.

"Rakas pikku tyttöseni!" virkkoi Alma. "Emmehän voi ajatellakaan menoa ilman sinua."

Oli sunnuntaipäivä, ja minä istuin Alman ja mieheni välillä, jotka kumpikin olivat ratsastuspuvussaan lähtiessämme ajamaan kokouspaikalle, joka oli Tre Fontanen trappistiluostarin luona.

Siellä oli koolla suuri seurue Rooman ylimystöä hevosineen ja koirineen, ja Alma ja mieheni vastaanotettiin hyvin sydämellisesti. Minusta he eivät arvatenkaan ajatelleet paljon muuta kuin että olin lapsellinen ja mitätön vaimo, ja kun torvet toitottivat metsästyksen alkaneeksi ja Alma ja mieheni ratsastivat tanssivilla hevosillaan muiden kanssa tiehensä luomatta ainoatakaan katsetta taakseen, olin niin häpeissäni ja murheissani, että kyselin itseltäni, jaksaisinko kauemmin kestää tätä nöyryytystä.

Mutta silloin tuli odottamaton ilonhetki. Autovaunujen toiselta puolelta kuului hilpeä ääni sanovan: "Hyvää huomenta, lady Raa."

Se oli nuori irlantilainen tohtori. Hänen laivansa oli ankkuroitunut Napolin satamaan kahdeksi päiväksi, ja samoin kuin Martin Conrad aikoinaan, oli hänkin pistäytynyt Roomaa katsomaan.

"Hän on hyvissä voimissa, ja mikä on vieläkin parempi, hän on kunnostautunut."

"Niin minäkin. Jos mistään, niin olin varma siitä, että kyllä Mart kuntonsa näyttää, kun vain rintamaan päästetään! Maaliin tai kuolla — siinä hänen tunnussanansa."

Hänen silmänsä loistivat ja niinpä luullakseni minunkin, kuunnellessani hänen kiireistä iloista sanatulvaansa (minun säestäessäni kaiken aikaa "niin", "niin", "niin"), kun hän kertoi Lontoon lehdissä olleesta selostuksesta, jossa Martinia oli erikoisesti mainittu — kuinka hänet oli määrätty johtamaan muuanta vaarallista ja vaikeata retkeä ja hän oli saanut ihmeitä aikaan.

"Kuinka mainiota! Kuinka erinomaista! Kuinka todella suurenmoista!" minä huudahdin.

"Eikö ole?" virkkoi tohtori, ja vielä parisen minuuttia me viskelimme toisillemme kysymyksiä ja vastauksia kuten palloa viskelevät lapset. Sitten hän sanoi:

"Mutta mikä minua tavattomasti ihmetyttää on, etten milloinkaan ole kuullut hänen mainitsevan teitä? Vain yhdestä lapsuutensa toverista hänen oli tapana puhua ja se oli mies — poika, tarkoitan. Mallyksi hän häntä nimitti — se on lyhennys Maloneystä, luullakseni."

"Vai Marystä? No niin, kautta kaikkein pyhien, niinhän se oli! Missä, pyhän Patrikin nimessä, on irlantilainen älyni ollut, kun en ole sitä ennen hoksannut? Te siis olette… Niin? Niin tottakin, teillä on oikeus olla ylpeä hänestä, sillä hän sanoi teistä yhdeksän hyvää ja kahdeksan kaunista. Minä olin aika mustasukkainen Mallylle. 'Mally se oli poikaa', hän sanoi, 'seurasi aina mukana, lähti sitten vaikka hornaan'."

Hänen loistavat silmänsä kävivät kosteiksi, mutta naisluontoni vaati minua sanomaan — minä en sille mahtanut mitään:

"Ei niin yhtäkään. Dublinin tytöillä oli tapana iskeä silmää hänelle — ja kaunottaria ne ovatkin nuo Dublinin tytöt — mutta ei niin vilkahdusta hänen puoleltaan. Minä arvelin aina hänen teeskentelevän välinpitämättömyyttä… mutta ehkei niin ollutkaan… ehkä olikin…"

En uskaltanut hänen antaa lopettaa sanottavaansa en tiennyt mitä olisi tapahtunut, jos hän olisi sen tehnyt — niinpä hypähdin vaunuihin ja pyytäen häntä istumaan viereeni, tarjouduin kuljettamaan hänet takaisin Roomaan.

Matkalla juttelimme kaiken aikaa Martinista, hänen rohkeudestaan ja tarmostaan ja niistä vastuksista, joita hänellä oli ollut voitettavana, kunnes ajatukseni palasivat Campagnalla ratsastavaan Almaan ja mieheeni, ja sydäntäni, joka äsken niin iloisesti sykähteli, alkoi kirveltää.

Kaiken aikaa olin niin vilkkaassa keskustelussa nuoren, irlantilaisen tohtorin kanssa, että vasta hänen hotellinsa ovella, kun hän astui vaunuista ulos, muistin tiedustella hänen nimeänsä. Se oli O'Sullivan.

Joka päivä Roomassa ollessamme olin muistanut arvoisan äidin kutsumusta käydä häntä tervehtimässä, ja jonkinlainen moraalisen saastutuksen tunne oli pidättänyt minua, mutta nyt päätin ainakin nähdä häntä menemällä hänen luostarinsa kiitosjumalanpalvelukseen seuraavana aamuna.

Juuri samaan aikaan sattui Rooman taiteilijaklubi pitämään pukutanssiaiset, ja koska Alma ja mieheni halusivat olla läsnä niissä ja yhä vielä käyttivät minua suojamuurinaan, suostuin seuraamaan heitä sillä ehdolla, ettei minun tarvitsisi hankkia pukua eikä tanssia ja että he tulisivat kanssani luostarikirkkoon seuraavana aamuna.

"Rakas pikku tyttöseni!" sanoi Alma. "Suostumme kaikkeen mitä vaadit.
Tietysti tulemme."

Minä puin ylleni pehmeän atlaspukuni ilman minkäänlaisia koristeita, ja mieheni pani vain tulipunaiset reunukset iltapukuunsa, mutta Alma oli puettu loistavaan kultapukuun itämaalaisine hameineen, jotka jättivät näkyviin hänen säärensä edestä, mutta päättyivät takana pitkään laahustimeen, niin että hän näytti suurelta vampyyriltä.

Kello oli vasta yksitoista teatteriin tullessamme, mutta suuret suojat olivat jo täynnä väkeä, ja niin hyvin olivat taiteilijat pitäneet koristelemisesta huolta, saattaen ilman säteilemään moniväristen lamppujen värivirroista, että koko näyttämö uiskenteli loihtuvalaistuksessa.

Minä istuin yksikseni permantoaitiossa Alman ja mieheni ja heidän ystäväinsä ollessa permannolla, jossa heti meidän tultuamme ruvettiin tanssimaan ja tanssittiin uupumatta aamupuoleen yötä. Sitten syötiin illallinen näyttämöllä, ja ne, jotka eivät syöneet, joivat, kunnes melkein kaikki tuntuivat olevan puolipäihdyksissä. Monet, varsinkin naiset, näyttivät kadottaneen kaiken arvokkaisuutensa, he lauloivat säkeitä meluavista lauluista, ryyppäsivät miesten laseista, istuivat miesten polvilla ottaen paperossinsauhuja heidän suustaan, jopa muutamat ratsastivat hajasäärinkin heidän hartioillaan ja käsivarsillaan.

Minä kestin tätä näkyä niin kauan kuin taisin ja pyysin tuontuostakin, vaikka turhaan, miestäni viemään minut kotiin, ja olin juuri yksin jättämäisilläni teatterin, minua kun iljetti nähdä oman sukupuoleni alennustilaa, kun samassa näin jonkinlaista lavaa, jossa oli tyhjä tuoli, kannettavan sisään useiden miesten hartioilla.

Tämä oli aiottu Kauneuden Kuningattaren kruunaamiseksi, ja kun sitä kuljetettiin valetuomarien jäljestä, jotka paperikruunut päässänsä astuivat areenan ympäri nähdäkseen kenen valita, kadottivat muutamat naiset kaiken häveliäisyytensä ja huusivat: "Ottakaa minut! Ottakaa minut!"

Olin vakuutettu siitä, että he ottaisivat Alman, ja niinpä kumarruin eteenpäin nähdäkseni hänet paremmin hänen seisoessaan siinä vähän matkan päässä aitiostani, mutta kun he lähestyivät häntä tyhjine tuoleineen näin hänen tekevän liikenteen minua kohti ja sanovan tuomareille jotain "pikku nunnasta", jolloin mieheni nyökähytti päätään hillittömästi nauraen.

Seuraavalla hetkellä, ennenkuin olin selvillä siitä, mitä tehtiin, hypähti kuusi tai seitsemän miestä aitiooni, nostivat minut lavalle ja istuttivat minut tuolille, jolloin koko meluava seurue teatterissa puhkesi hurjiin huutoihin, nakkeli minua kukilla ja confetteilla ja tervehti minua äänekkäillä suosionosoituksilla.

Asema, johon Alma ja mieheni olivat minut asettaneet, tuotti minulle enemmän nöyryytystä kuin ylpeyttä, sillä kun minua kannettiin areenan ympäri kuohuvain kasvojen meri allani, kaikkein kirkuessa minkä jaksoivat kuumista avonaisista suistaan, kuulin miesten huutavan:

Minusta tuntui kuin olisi tämä hullu kulkue kestänyt iankaiken. Mutta lopulta se päättyi, ja niin pian kuin olin vapaa, pyysin taas miestäni viemään minut kotiin, ja kun hän vastasi: "Ei vielä, pian me kaikki lähdemme", hiivin tieheni yksikseni, löysin ajurin ja ajoin takaisin hotelliin.

Olin ollut jonkun aikaa vuoteessani kuumat kasvoni sänkyvaatteisiin haudattuina, kun Price tuli huoneeseen pyytämään anteeksi, ettei hän ollut nähnyt minun palaavan yksinäni. Palvelijani tutkisteleva katse oli enemmän kuin saatoin sietää tällä hetkellä, niinpä koetin päästä hänestä eroon, mutta en saanut häntä menemään, ja viimein hän virkkoi:

"Hänen armonsa ja madame ovat myöskin palanneet… He tulivat puoli tuntia sitten. Ja juuri nyt… näin hänen armonsa… tulevan ulos madamen huoneesta."

"Mene tiehesi, vaimo, mene tiehesi", huusin häpeän hurjassa tuskassa, ja hän läksi viimeinkin sulkien oven kovasti mennessään.

Emme menneet seuraavana päivänä arvoisan äidin kirkkoon kiitosjumalanpalvelusta kuulemaan. Mutta myöhään samana iltana, kun jo oli pimeä, hiivin ulos huoneestani katujen hälinään, tuskin tietäen, minne askeleeni ohjasivat minut, kunnes tapasin itseni Pyhän Sydämen luostarin piazzalla.

Hiipiessäni liki luostarin seinää kuulin tyttöjen äänten nousevan ja laskevan, ja sitten kuulin kirkon suljetun oven takaa iltavirren vaimennetun äänen:

En käsittänyt, miksi ehdoin tahdoin valmistin itselleni tällaista katkeraa tuskaa — muistuttamalla mieleeni niitä onnellisia vuosia, jolloin itse tyttönä lauloin samaa, ja sitten kertomalla itselleni, että siellä nyt oli toisia tyttöjä, jotka eivät minusta tietäneet mitään.

Ajattelin arvoisaa äitiä ja sitten omaa äitiäni, pyhimystäni, enkeliäni, joka oli pyytänyt minua muistamaan häntä tätä virttä laulaessani, ja sitten minä muistin missä olin ja mitä minulle oli tapahtunut.

Minä olin mielestäni kuin maanpakoon sysätty. Tukahuttava tunne tuntui kurkussani, ja vaivuin polvilleni pimeässä. Luulin sydämeni pakahtuvan.

Kohdakkoin tämän jälkeen läksimme Italiasta paluumatkalle Englantiin. Oli päätetty, että etenisimme hitaasti, viipyen jonkun aikaa Europan suurimmissa pääkaupungeissa, mutta minulla ei ollut mitään huvia matkastamme.

Ensimäinen pysäyspaikkamme oli Monte Carlo, tuo ihastuttava Välimeren puutarha, jota Jumalan katse näyttää hyväilevän, mutta ihminen kiroavan.

Jos minun olisi suotu nauttia luonnon kauneutta täällä, luulen että olisin voinut tyytyä, mutta, makeana ja valheellisena kuten ainakin, Alma vei minut Casinoon käyttäen minua yhä suojana maineensa turvaamiseksi.

Vihasin sitä paikkaa ensi hetkestä alkaen, sen ummehtunutta ilmaa, sen kultarahain helskettä, "croupier'ien" huutoja, pöytäin ääressä näkyviä vääntyneitä kasvoja ja sen murtuneista toiveista, pelosta, kurjuudesta ja epätoivosta väreilevää ilmapiiriä.

Monte Carlossa mieheni paheet näyttivät nopeasti ja varmasti kehittyvän. Pelihimo tempasi hänet tykkänään valtaansa. Ensin hän voitti, ja silloin hän joi hurjasti, mutta sittemmin hän hävisi ja hänen luontonsa kävi vieläkin rumemmaksi ja vastenmielisemmäksi.

Eräänä iltana kello kahdeksan tienoilla, kun olin huoneessani ja koetin tyynnyttää siipirikkoa kyyhkystä, joka oli lentää räpistellyt sisään avoimesta ikkunasta, astui mieheni sisään palavin silmin.

"Punainen on vallalla kaikissa pöydissä", huudahti hän hengästyneenä.
"Anna minulle vähän rahaa, joutuin!"

Sanoin että vaikka antaisinkin hänelle shekin, ei hän voisi sillä nostaa rahaa tänä iltana, koska pankit olivat suljetut.

"Mutta jalokivikaupat ovat vielä auki, ja sinulla on jalokiviä; onhan? Herkeä hupsuttelemasta tuon elukan kanssa ja anna minulle muutamia jalokiviä pantattavaksi."

Olisi ollut liian kurjaa ruveta asiasta väittelemään, niinpä minä vain viittasin piironkiin, missä jalokiveni säilytettiin, ja hän kiskaisi laatikon auki, otti sieltä mitä tarvitsi ja läksi kiireesti pois.

Tämän jälkeen en nähnyt häntä ennenkuin kahden päivän kuluttua, jolloin hän mustat renkaat silmiensä alla tuli ilmoittamaan, että meidän oli heti lähdettävä pois "tästä kirotusta paikasta" tai joutuisimme kaikki häviöön.

Viimeinen pysäyspaikkamme oli Pariisi, ja kun en paljon tietänyt Ranskan suuresta pääkaupungista, joka on niin paljon antanut maailmalle, arvelin sen olevan kaiken mädännäisyyden pesäpaikan.

Mieheni tunsi monta yläluokkiin kuuluvaa ranskalaista ja vietti luullakseni joka päivä tuntikausia heidän klubeissaan, mutta öisin (ehkäpä Alman viettelemänä) hän ryvetti meitä Pariisin liejussa.

"Se on niin hirveän hauskaa", sanoi Alma. "Ja kuka sitäpaitsi tuntee meitä tuollaisissa paikoissa?"

Vähän aikaa kärsin tätä, mutta sitten en enää suostunut rupeamaan ympäri-raahattavaksi Alman huvitushalun tähden. Sanelin itselleni, että jos minä syystä tai toisesta yhä edelleen jakaisin mieheni elintapoja, niin tulisin hänen kaltaisekseen ja sieluni mätänisi pala palalta, ja siksi päätin pysyä puhtaana omissa silmissäni ja välttää hänen seuransa saastutusta.

Siitä oli seurauksena, että hän kävi entistä huolettomammaksi, eikä Almakaan pannut vastaan, ja niinpä lopulta tapahtui, että he yhdessä menivät häpeälliseen illanviettoon, joka vähän aikaa oli yleisenä puheenaiheena kaikissa Europan seuraelämää koskevissa lehdissä.

Muuta en tiedä näistä kutsuista kuin mitä myöhemmin sain tietää näistä lähteistä — että ne oli pitänyt muuan yleisesti tunnettu nainen, jota ei oltu häädetty pois seuraelämästä, koska hän oli erään kuninkaan "hyvä ystävä", että hän hoiti emännäntehtäviään älykkäästi ja sulavasti, että hänen salongissaan liikkui sinä iltana sellaisia miehisiä vieraita, joita tapaa kuningattaren hovissa, ruhtinaita, herttuoita, markiiseja, kreivejä, englantilaisia ylimyksiä ja parlamentin jäseniä ja samaten myös joitakin kuuluisia oman maan naisia ja muitakin; että illallispöydät katettiin neljän ajoissa vuodenajan kaikilla mahdollisilla herkuilla ja ensimäisten viinirypäleiden nesteellä; että illallisen jälkeen ruvettiin uudelleen tanssimaan kiihtyvällä halulla ja että tämä sokaiseva ja säädytön näytelmä päättyi Chaine diaboliqueen kello seitsemän aamulla, kun aurinko paistoi sisään ikkunoista ja lähikirkkojen kellot soittivat varhaiseen messuun.

Minä olin sinä aamuna noussut aikaisin mennäkseni ripille Madeleinen kirkkoon, enkä ikänä unohda minkälaisen puhdistumisen tunteen pyhä sakramentti sai minussa aikaan. Siitä hetkestä alkaen kun — papin seisoessa alttarin juurella — kuoro veisasi Kyrie eleisonia viimeiseen juhlalliseen hetkeen asti, minusta tuntui kuin olisi minua pesty kaikista naimisaikani saastuttavani päivien tahroista.

Hotelliin palatessani olin aivan muuttuneella mielellä, sillä rakkauden ja yhdistämisen salaperäinen sakramentti oli minua vahvistanut niin suurella voimalla, että arvelin tästä puoleen voivani kestää vaikka kuinka paljon vääryyttä nurisematta ja anteeksiantaen.

Mutta vähänpä nainen tuntee omaa sydäntänsä, ennenkuin sitä on koeteltu intohimojen tulessa!

Tullessani mieheni makuuhuoneen ja omani väliseen salonkiin, yllätin kamarineitini Pricen hartaasti kuuntelemassa mieheni suljetun oven takana. Tämä oli minusta niin kelvotonta, että olin juuri antamaisillani hänelle läksytyksen, kun hän laski sormensa huulilleen ja astuen minun tyköni mustat silmät liekehtivinä, sanoi:

"Tiedän, että saan lähtöpassin palkaksi siitä, mitä nyt sanon, mutta se ei auta sittenkään. Te olette sietänyt liian paljon jo, armollinen rouva, mutta jos te olette nainen ja teissä on hitustakaan ylpeyttä, niin menkää kuuntelemaan tuolle ovelle ja päättäkää sitten, jos voitte enempää kestää."

Näine hyvineen hän läksi ulos salongista, ja minä yritin mennä omaan huoneeseeni, mutta en päässyt hievahtamaan. Jokin pidätti minua paikallani ja tapasin itseni kuuntelemassa ääniä, jotka saatoin selvästi erottaa mieheni makuuhuoneesta.

Sieltä kuului kaksi ääntä, toinen miehen kova ja huoleton, toinen naisen, pehmeä ja varovainen.

Minun ei tarvinnut tiedustella kenen ääniä ne olivat, enkä liioin punninnut enkä arvostellut asiaa puolelta tai toiselta mieheeni tai itseeni nähden. Minä vain ajattelin ja tunsin ja käyttäydyin, kuten jokainen vaimo olisi ajatellut, tuntenut ja käyttäytynyt sillä hetkellä. Ylpeyteni ja itsekunnioitukseni olivat tähän saakka estäneet minua uskomasta seikkaa, joka nyt ilmeisesti todistettuna oli edessäni.

Minä olin raivostunut. Olin joutunut miehen ja ystävän petollisuuden, teeskentelyn ja uskottomuuden uhriksi.

Sydämeni ja sieluni kuohahtivat kärsitystä vääryydestä. Sakramentin ihana, sovittava ja puhdistava vaikutus oli siinä tuokiossa mennyt menojaan, ja astuen pontevin askelin mieheni ovelle, käänsin nopeasti kahvaa. Ovi oli lukittu.

Kuulin liikuntaa huoneen sisästä, ja heti paikalla riensin salongista käytävään aikoen mennä sisään toisesta ovesta. Mutta ennenkuin ennätin ulos huoneesta, kuulin lukkoa varovaisesti väännettävän auki. Silloin paiskasin oven selki selälleen ja astuin pelkäämättä huoneeseen. Siellä ei ollut muita kuin mieheni. Mutta tulin kuitenkin siksi hyvään aikaan, että kuulin hameiden kahinaa viereisestä huoneesta ja näin ovea hiljakseen suljettavan niiden jäljestä.

Katselin ympärilleni. Vaikka päivä paistoi, niin olivat akuttimet alhaalla ja ilma oli täynnä hienoa tupakantuoksua, jota varmaan oli tullut vaatteissa tuon siveettömän naisen asunnosta.

Mieheni, joka oli nähtävästi juonut, katseli minua melkein tolkuttomasti irvistellen. Hänen ohuet hiuksensa olivat hiukan epäjärjestyksessä. Hänen ulkoneva etuhampaansa loisti iljettävänä viiksien takaa. Huomasin, että hän yritti suoriutua asiasta kunnialla.

"Tämäpä on odottamaton ilo. Luulen että se on ensimäinen kerta… todella ensimäinen kerta, kun…"

Minä kävin jääkylmäksi; melkeinpä pyörryin, tuskin sain hengitetyksi, mutta sanoin:

"Ymmärrät aivan hyvin", vastasin, ja katsoen viereisen huoneen oveen lisäsin: "ja te molemmat ymmärrätte."

"Päättyy? No, minä kun luulin, että kaikki oli jo aikaa sitten päättynyt. Totta puhuakseni luulin, että kaikki loppui jo ennen alkua."

"Tarkoitan…" rupesin änkyttämään… "Tarkoitan, etten voi kauemmin näytellä tätä ilveilyä… en voi kauemmin olla vaimosi."

"Ilveilyä!" Hän nauroi uudelleen. "Onnittelen sinua, armaani. Ilveily on juuri oikea sana. Meidän keskinäiset suhteemme ovat olleet ilveilyä siitä päivin kun menimme naimisiin, ja jos jotain on hullusti, niin saat syyttää vain itseäsi siitä. Mitä on miehen tehtävä, jonka vaimosta ei ole muuhun kun pyhimysten ja enkelien seuraksi?"

Hänen karkea pilkkansa pani vereni kuohahtamaan. Minua nöyryytti ja hävetti se ajatus, että miehelläni sittenkin omalla töykeällä tavallaan oli jotain sanottavaa puolustuksekseen.

Koska tiesin, etten voisi kilpailla hänen kanssaan, halusin lähteä tieheni. Mutta vaitioloni ja kasvojeni avuton ilme mahtoivat ilmaista enemmän kuin puheeni, sillä vielä parisen silmänräpäystä laahaavalla äänellään jatkettuaan puhetta ja sanottuaan, etten ollut mikään vaimo hänelle ja että minun oli syyttäminen itseäni kaikesta, mitä oli tapahtunut, hän vaikeni eikä meistä kumpikaan virkkanut hetkeen mitään.

Sitten tunsin, että pyörtyisin, jos viipyisin kauemmin tässä huoneessa; käännyin lähteäkseni, ja hän avasi minulle oven ja kumarsihe syvään astuessani ulos, ehkäpä ivatakseen.

Tullessani omaan makuuhuoneeseeni olin niin heikko, että tuskin pysyin pystyssä, ja niin kylmä, että kamarineitini täytyi antaa minulle konjakkia ja panna kuumia pulloja jaloilleni.

Vaikka en suinkaan ollut terve seuraavana aamuna ja Price tahtoi yhä pitää minua vuoteessa, nousin heti paikalla pystyyn, kun kuulin mieheni puhuvan paluumatkasta Lontooseen.

Matkamme sujui yksitoikkoisesti. Rautatievaunuissa ja yksityishytissämme laivassa me istuimme kolmisin ilman muuta seuraa kuin mieheni mäyräkoira Bimbo ja Alman pekingiläinen lintukoira Prue.

Vaikkei mieheni pyytänyt anteeksi edellisen päivän käytöstään, oli hän tyyni ja lepyttävä, ja ollessaan nyt selvä, hän näytti melkein pelkäävän jotain, ehkäpä kohdata isääni — ainoata ihmistä, jota hän ei uskaltanut uhmata.

Almakin näytti hätääntyneeltä, mutta hän kätki hermostuneisuutensa hellyydenosoituksiin minua kohtaan, sanoen olevansa huolissaan terveydentilastani ja toivovansa Pohjolan tuulten virkistävän minua enemmän kuin Ranskan ja etelän ilmanalan.

Me asetuimme asumaan tunnettuun hotelliin lähellä Trafalgar Squarea, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että mieheni valitessa meille huoneita, Alma jotenkin merkitsevästi pyysi itselleen huoneita eri kerroksessa.

Saavuimme myöhään, ja minä panin heti maata, sillä tahdoin päästä yksinäisyyteen miettiäkseni toimintasuunnitelmaa itselleni.

Olin silloin vakaasti päättänyt että tavalla tai toisella lopettaisin elämisen mieheni kanssa, etten kauemmin suostuisi tahraamaan itseäni sillä liejulla, johon hän oli minut raastanut, että alkaisin elää eheätä elämää ja juoda puhdasta vettä, sillä koko sieluni voimalla sitä janosin.

Tässä mielialassa menin nukkumaan, mutta herätessäni aamulla päivän sarastaessa, alkoi päätökseni horjua. Kuuntelin ikkunaini alla kulkevain vaunujen ja automobiilien kumipyöräin ääntä ja muistaessani, ettei minulla ollut ainoatakaan ystävää Lontoossa, tunsin itseni hyvin pieneksi ja avuttomaksi. Mitä voisin omin neuvoin toimittaa? Mihin oli minun käännyttävä apua saadakseni?

Vaistomaisesti tunsin, että olisi hyödytöntä vedota isääni, sillä joskin hän mahdollisesti antaisi miehelleni aika selkäsaunan, niin ei ollut otaksuttavaa, että hän kehoittaisi minua eroamaan hänestä.

Viimein ajattelin herra Curphyä, isäni asianajajaa, ja päätin sähköttämällä pyytää häntä neuvomaan minulle jonkin lontoolaisen asianajajan, jonka puoleen voisin kääntyä.

Pannakseni tämän päätöksen toimeen, menin alas halliin yhdeksän tienoissa, kun matkustajat kulkivat aamiaishuoneeseen ja vieraat kävivät toimistossa tiedustelemassa ja koreapukuiset poikapalvelijat huutelivat nimiä käytävillä.

Hallin toisella puolella oli pieni kirjoitushuone ja siellä minä kirjoitin sähkösanomani. Se kuului:

"Olkaa hyvä, lähettäkää luotettavan asianajajan nimi ja osoite
Lontoossa. Tahdon neuvotella tärkeästä asiasta."

Pitelin paperiliuskaa kädessäni ja luin sen sisällyksen yhä uudelleen ollakseni varma siitä, ettei se saisi ikävyyttä aikaan, kun mieleeni johtui Martin Conrad.

Minusta tuntui kuin joku olisi maininnut hänen nimeänsä, mutta vakuutin itselleni että se mahtoi olla erehdystä — että kun olin niin yksinäinen, niin avuton ja ystävän tarpeessa tällä hetkellä, niin sydämeni, ei korvani, oli kuullut sen.

Oli miten oli, istuessani sähkösanoma kädessäni, olin tietoinen siitä, että joku liikkui takanani. Se oli mies, sillä nenääni tuntui suloinen turpeenhaju hänen villavaatteistaan.

Minä vavahdin niinkuin vavahtaa ainoastaan silloin, kun kuulee tutun äänen, jota ei ole kuullut pitkään aikaan.

Katsahdin ylös, veret karkasivat poskilleni ja pimittävä usva peitti silmäni, niin että tuskin saatoin nähdä kuka seisoi edessäni. Mutta tiesin kuka se oli — se oli Martin.

Hän tuoksahti luokseni kuin tuulenpuuska vuorilta, valtasi molemmat käteni sähkösanomineen päivineen ja huudahti:

"No ihme ja kumma, tämähän mainiota!" Vastasin niin hyvin kuin hämmennykseltäni sain sanotuksi:

"Kuinka sievännäköinen sinä olet! Hiukan kalpea ehkä, mutta minkälainen väri…!"

"Kuinka hauskaa! kuinka hauskaa!" toistin minä ja tunsin punastuvani yhä enemmän.

"Me tulimme satamaan vasta eilispäivänä. Ja ajatella, että sinä ja minä tulimme samaan hotelliin ja kohtaamme toisemme jo ensimäisenä aamuna. Se on kuin kohtalon käsi, kuten saarellamme sanotaan. Mutta eikö se ole mainiota, todella mainiota!" Lämmin ilovirta pulpahti minussa, ja olin niin hengästynyt, että tuskin sain sanotuksi:

"Vielä mitä! Pikku huviretki vain kahdeksannellekymmenennelle seitsemännelle leveysasteelle."

"No eipä siitä kannata puhua. Päällikkö oli mainion hyvä ja pojat reipasta väkeä."

"Kuinka hauskaa! Kuinka hauskaa!" sanoin uudelleen, sillä minut oli vallannut mykkä ilo ja minä toistin toistamistani samat sanat kuten ihmisten on tapana, kun ovat hyvin onnelliset.

Kokonaista kaksi minuuttia olin onnellisempi kuin milloinkaan ennen elämässäni, mutta sitten kouristi jäätävä tunne sydäntäni, sillä muistin olevani naimisissa enkä tietänyt miten minun oli Martinille ilmotettava uutiseni.

Juuri silloin tulivat mieheni ja Alma alas hississä, ja kulkiessaan hallin poikki aamiaishuoneeseen, he näkivät minun juttelevan vieraan kanssa ja tulivat meitä puhuttelemaan.

Minun oli esitettävä heidät toisilleen, ja se oli raskas tehtävä, sillä oli välttämätöntä ilmaista kaikki yhdellä sanalla. Katselin Martin Conradia esittäessäni hänet miehelleni, mutta hänen kasvoissaan ei yksikään lihas liikahtanut. Sitten katselin miestäni, ja minusta näyttivät hänen kasvonsa synkistyvän.

En voinut olla vertailematta näitä kahta miestä toisiinsa heidän seisoessaan siinä yhdessä — Martinia merensinisine silmineen ja terveyttä uhkuvine kasvoineen ja miestäni sisäänpainuneine poskineen ja voimattomine ryhteineen — ja vastakohta kohotti sieluni tutkimattomista syvyyksistä nöyryytyksen tunteen.

Esittäessäni Almaa hän tarttui Martinin käteen ja piteli sitä katsoen tutkivasti hänen silmiinsä alta kulmain kuten hänen oli tapana, kun hän teki jonkun miehen tuttavuutta. Mutta huomasin että hänen silmäniskunsa oli tällä kertaa yhtä tehoton kuin palava vahatikku virran pyörteissä.

Kun oli vaihdettu muutamia jokapäiväisiä lauseita, tiedusteli mieheni, asuiko Martin hotellissa ja kysyi sitten, haluttiko häntä syödä päivällistä kanssamme jonakin päivänä.

"Silloin", sanoi mieheni kylmän kohteliaasti, "saatte enemmän olla yhdessä Mary-ystävänne kanssa."

"Niin", sanoi Alma merkitsevästi, "saatte enemmän olla yhdessä
Mary-ystävänne kanssa."

"Älkää siitä huolehtiko, rouva. Olkaa te varma siitä, että olen", sanoi Martin katsoen Almaa suoraan silmiin, ja vaikka tämä naurahti mennessään aamiaishuoneeseen mieheni kanssa, niin saatoin huomata, että miehen kasvot olivat säikähyttäneet häntä ensimäisen kerran hänen eläessään.

"Siis tiedät?" sanoin heidän mentyään. "Tiedän, muuan ystäväni, joka tapasi sinut ulkomailla, tuli minua tervehtimään satamaan, ja hän…"

"Sama mies! Eikö siinä ole poikaa! Ja hyväinen aika, mitenkä hän sinusta puhuu! Mutta nyt… sinun on mentävä aamiaiselle, sinunkin, ja minun täytyy kiirehtiä toimilleni."

"Minä viivyn koko päivän täällä, jos vain tahdot; mutta lupasin luutnantille olla laivassa puolen tunnin kuluttua ja…"

"Ei vielä. Istu vain vielä. Viisi minuuttia ei haittaa. Ja nyt kun katselen sinua, en olekaan enää niin varma, että sinä… Italia, Egypti, onhan niissä maissa tarpeeksi aurinkoa, mutta sinä olet kalpea… hiukan kalpea mielestäni?"

Yritin kääntää leikiksi kalpeuteni, mutta Martin näytti levottomalta, ja hetken kuluttua hän kysyi:

"No niin, minä tulen viipymään täällä kuukauden laatiakseni merikarttoja ja tauluja ja lausuntoja Kuninkaalliselle Maantieteelliselle Seuralle, mutta jos tarvitset apuani johonkin… tarvitsetko nyt?"

"No niin, jos vain tarvitset minua johonkin — vaikka mihin, niin lähetä minulle vain sananen, ja kartat ja taulut ja lausunnot ja Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura saavat kaikki mennä vaikka… no niin, jonnekin."

Nousin nauraen ja käskin hänen jo mennä, vaikka sydämeni syvyydessä toivoin, että hän vielä viipyisi. Kuinka pieni ja heikko ja yksinäinen olin, vaikka tässä oli suuri, reima mies, joka kykeni minua suojelemaan kaikilta vaaroilta!

Minä saatoin häntä ovelle ja siellä tartuin hänen käteensä ja pitelin sitä. Minut valtasi lapsellinen pelko, etten enää saisi nähdä häntä, jos nyt päästäisin hänet katoamaan ulkona tulvehtivaan ihmisvaltamereen.

"Martin, tulin niin onnelliseksi sinut nähdessäni. Ei kenenkään näkeminen ole milloinkaan ennen minua niin ilahuttanut. Sinä tulet uudelleen minua tervehtimään, tulethan?"

"Tulenhan toki! Ole varma siitä, että tulen." Ja ikäänkuin olisi huomannut huulteni vapisevan ja silmäini alkavan vettyä, hän alkoi puhutella minua leikillisesti syntymäsaaremme murteella antaakseen minulle aikaa tyyntyä ja saadakseen minut viime hetkellä nauramaan.

"Kuulehan — pidä huomispäivä minua varten, pidätkö? Jos ne siellä (mieheni ja Alma) vuovaavat sinua muille markkinoille, niin virkahan niille, että mereltä on tullut vanha toveri ja se aikoo sinut viedä kylään. Kas niin! Näkemiin asti!"

Niin se oli kuin unelma, ihana unelma, ja niin pian kuin palasin tuntoihini hallissa, huomasin että sähkösanoma oli vielä vasemmassa kädessäni rutistuneena ja likistyneenä.

MINÄ RAKASTUN.

Mieheni luona kävi paljon vieraita ensimäisenä päivänä Lontoossa ollessamme, niiden joukossa herra Eastcliff ja herra Vivian, joilla oli paljon kerrottavaa ja järjestettävää.

Paljon oli tietenkin tapahtunut Englannissa kuusikuukautisen poissa olomme aikana, mutta minä en kuullut muuta kuin että herra Eastcliff oli nainut tanssijattarensa, että tämä oli luopunut näyttämöltä, ja että hänen julkinen esiintymisensä rajoittui nykyisin siihen, että hän istui kuskilla miehensä vieressä, tämän ohjatessa nelivaljakkoaan Lontoosta Brightoniin.

Tämän kalliin lelunsa hän tarjoutui tuomaan ravintolaan näytettäväksi seuraavana päivänä — joka sattui olemaan Derby-kilpailujen päivä — jolloin päätettiin lähteä yhtä matkaa kilpailupaikalle.

Alman, joka tavallisuuden mukaan herätti suurta huomiota, piti luonnollisesti lähteä mukaan, mutta en huomannut, että minua olisi mitenkään ajateltu retken valmistuksia tehtäessä. Se ei kuitenkaan hitustakaan minua surettanut, sillä odotin Martinilta sanaa.

Se tuli seuraavana aamuna Martinin omassa hahmossa. Hän tupsahti sisään salonkiimme kuin tuulenpuuska mereltä, ilmoitti kumppaniensa hajaantuvan tänäpäivänä kukin omalle kotipuolelleen ja luutnantin kutsuneen minua syömään aamiaista heidän kanssaan laivalla, joka oli ankkurissa Tilburyssä.

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että mieheni mieli näytti keventyvän, kun hän kuuli tämän uutisen, ja että Alman kasvot kirkastuivat, kun hän maireimmalla äänellään virkkoi:

Minä en ollut hidas noudattamaan heidän neuvoansa, niinpä annoin heidän lähteä nelivaljakollaan ja varustauduin tykyttävin sydämin viettämään päivää Martinin kanssa. Olihan minulla mielestäni niin paljon ja vakavaa juteltavaa hänelle.

Laivasta meitä noutamaan lähetetty höyryvene odotti Westminster-sillan ääressä, ja siitä hetkestä alkaen kun astuin siihen, olin kuin toinen nainen. Oli loistava toukokuunpäivä, jolloin paljon moitittu Lontoon-ilmamme on kirkkaimmillaan ja parhaimmillaan, ja jolloin maailman suurin kaupunki on myös maailman ihanin.

Kuinka minä rakastin sitä tänä päivänä! Auringonpaiste, virtaileva joki, varhaisen kesän lauhkea ilma, rakennusten, uusien ja vanhojen, liikkuva panoraama miten ihastuttavaa kaikki oli minusta! Minä istuin sivuistuimella kastellen kättäni kaiteen yli viileään veteen, Martinin vilkkaalla, reippaalla tavallaan osoitellessa ja selitellessä minulle kaikkea.

Pian oli sivuutettu vanha Paavalin kirkko auringossa säteilevine kultaristineen, sitten Lontoon silta, sitten Towerin linna ja Petturien portti, sitten uusi Thamesin silta, ja viimein meitä ympäröi alusten ja veistämöjen ja varastorakennusten piiri monine kivihiililaivoineen ja rantakauppiaineen, ja purtemme kiiti halki joen pinnalla kelluvain rippeiden ja hiilien sakan.

Lopulta tulimme kirkkaaseen vedenuomaan, jonka rannat olivat rämeiset ja josta saattoi nähdä meren etäällä siintävän, ja siellä, nousuveden vaikutuksesta hiukan keinuen, merilokki uhkean maston kohdalla kaareillen, oli Martinin laiva.

Se oli puinen kuunari, entinen dundeelainen Mary niminen valaanpyyntilaiva, mutta nyt uudelleen Scotiaksi ristitty, ja silmäni vettyivät, mielettömästi kyllä, ajatellessani, kuinka se oli kuljettanut Martinin kauas Antarktiksen aavikoihin ja tuonut hänet taas turvallisesti takaisin.

"On todella", vastasin, ja kaikista murheistani huolimatta olin tällä hetkellä täydelleen onnellinen.

Myöhästyimme puolen tuntia aamiaiselta, sillä höyryämme vastaan oli tullut ankara nousuvesi-virtaus, ja upseerit olivat lähteneet alas salonkiin. Mutta kannattikin tulla hiukan myöhään nähdäkseen, miten he kaikki harppasivat ylös kannelle ja vastaanottivat minut kuin kuningattaren ikään, saattaen minut tuntemaan enemmän kuin milloinkaan ennen, mikä ero on joutilaiden keikarien kohteliaisuuden ja toimen miesten käytöksen välillä.

"Suottehan meille anteeksi? Me arvelimme, että jotain oli tapahtunut ettekä tulisikaan", sanoi päällikkö, ja sitten hän asetti minut istumaan Martinin ja itsensä väliin.

Merkillistä kyllä — olin ensi hetkestä alkaen kuin kotonani tässä seurassa, ja jos joku otaksuu minun olleen hämilläni, koska olin sukupuoleni ainoa edustaja niin monen miehen seurassa, niin hän ei tunne naisen sydäntä.

He olivat hyvin rakastettavia minua kohtaan, ja vaikka tiesin, että minä vain edustin heille kotoista naismaailmaa, jota kukin odotti pian näkevänsä, oli yhtäkaikki suloista vastaanottaa heidän rakkautensa ensimäiset hedelmät.

Niinpä tapahtui parin minuutin kuluttua, että minä, jota oli pidetty mitättömänä ja keskusteluun kykenemättömänä, nyt juttelin vapaasti ja onnellisena, tehden huomautuksia ympäristöstäni ja kysellen milloin mitäkin.

Tein tietenkin monta mieletöntä kysymystä, jotka herättivät paljon naurua; mutta heidän naurunsa ei vähääkään loukannut minua, sillä jokainen tässä laivassa nauroi, yksinpä pöydässä tarjoilevat merimiehetkin ja etenkin muuan harmaahapsinen vanha merimies, jota jostain selittämättömästä syystä sanottiin "Siirapiksi".

Olin niin mielissäni kuullessani, kuinka he kaikki vetosivat Martiniin sanoen: "Eikö niin, tohtori?" tai "Ettekö ole samaa mieltä, tohtori?" ja vaikka oli outoa ja uutta kuulla Martinia nimitettävän tohtoriksi (minun "Huippuvuorten Martiniani"), oli se samalla hyvin ihastuttavaa.

Kun aamiainen oli päättynyt ja kahvia tarjoiltiin, lähetti päällikkö Siirapin hyttiinsä noutamaan suurta yhteistä valokuvaa heistä kaikista, joka oli otettu Mount Erebuksen juurella, ja kun se tuli, pyydettiin minua vertailemaan siinä olevia pörröisiä, tuimia, ruokkoamattomia ja parrakkaita keski-ikäisiä miehiä ympärilläni istuviin siroihin, siloposkisiin upseereihin ja arvaamaan kuka kukin oli.

Tietysti tein hirvittäviä erehdyksiä, ja pahin niistä oli se, kun vaihdoin Siirapin päällikköön, jolloin jälkimäinen hytkyi tuolillaan ja edellinen ulvoi ja tutisi, niin että kahvi läikkyi maahan.

Viimein oli aika miesten lähteä, ja minä menin kannelle katsomaan
heidän lähtöään höyryveneessä, ja sitten ei jäänyt laivaan muita kuin
Martin ja minä ja kokki sekä laivapoika ja muutamia laivamiehiä,
Siirappi niiden joukossa.

Tiesin että nyt oli otollinen aika puhua, mutta olin liian ahnas jokaiselle onnenhetkelle alkaakseni kertoa surujeni tarinaa ja kun Martin ehdotti että menisimme katsomaan laivaa, niin seurasin häntä, ja hän näytti minulle kronometrit ja sekstantit ja reet ja sukset ja aeronauttiset varustukset ja ilmapallon ja kaksipiippuiset pyssyt ja paikan, missä säilytetään paloöljy ja puuvillaruuti jään räjähyttämiseksi ja ilmanpitävästi suljetut tina-astiat laivaväen ruokavaroja varten, sekä ruuman, jossa siperialaisten koirien ruoka, kuivattu kala ja laivakorput säilytettiin, ja juuri eläintieteelliseen puutarhaan hoidettaviksi lähetettyjen koirien tyhjän häkin.

Kaiken lopuksi hän näytti minulle oman hyttinsä, joka minua huvitti enemmän kuin mikään muu, se kun oli sellainen mukava pikku paikka (vaikka minua olisi haluttanut siellä hiukan siistiä). Lääketieteelliset varustukset, kirjat, hyllymäinen vuode ja pöydällä oleva soma valokuva ruusujen ympäröimästä kotimajasta tekivät sen niin kodikkaaksi, että melkeinpä olisin itsekin suostunut lähtemään Antarktikseen sellaisessa viihtyisässä kojussa.

Näin oli kulunut kaksi tuntia, vaikka ne olivat lentäneet kuin kaksi minuuttia, laivapojan tullessa ilmoittamaan, että teepöytä oli katettu salonkiin, ja silloin minä solahdin alas sinne kuin olisi laiva ollut omani. Ja tuskin olin vajonnut päällikön kapean pöydän päässä olevaan, lattiaan kiinnitettyyn tuoliin, teetarjotin edessäni, kun lapsuudenaikain muistelmat kerkeinä pulpahtivat esiin, enkä voinut vastustaa tuota jokaisen tytön sydämeen kätkettyä keimailuhalua, vaan rupesin urkkimaan, oliko Martin paljonkin minua ajatellut.

"Lyönpä vaikka vetoa", sanoin, "ettet voi muistaa missä ensi kerran tapasimme toisemme."

Hän muisti — se oli hänen kotonaan, hänen äitinsä pienessä valkoisessa huoneessa, missä köynnöskasvit vihannoivat kaltevan katon alla.

"No mutta sitä et ainakaan muista mitä teit, kun ensimäisen kerran jouduimme puheisiin."

Senkin hän muisti — hän seisoi käsillään nojaten jaloillaan seinää vasten ja ylösalaisin käännetyt kasvot melkein kiinni matossa.

"Mutta sinä olet unohtanut, mitä sitten tapahtui?" Ei sitäkään — minä olin pyytänyt William Rufusta ja häntä vuoteeseeni, ja he olivat käyneet istumaan toinen toiselle puolelle minua, toinen toiselle.

Kuinka me nauroimme! Me nauroimme kaikelle; me nauroimme tyhjää; me nauroimme kunnes itkimme, mutta sittemmin olen useasti ajatellut sen johtuneen osittain siitä, että sydämemme sisimmässä tiesimme liikkuvamme traagillisten tapahtumain partaalla.

Martin ei kertaakaan maininnut mieheni nimeä, ei naimistani, eikä isälleni, piispalle ja isä Danille kirjoittamiaan kirjeitä, joiden varoitukset olivat niin kauhistuttavasi toteutuneet, mutta yhtäkaikki oli meillä vakaviakin hetkiä, kuten esimerkiksi istuessamme kumartuneina suuren merikartan yli, jonka hän oli levittänyt pöydälle näyttääkseen minulle laivan kulkuväylän Suuressa Tuntemattomassa. Istuimme toistemme olkapäähän nojaten niin likitysten, että päämme melkein koskettivat toisiansa, ja saatoin nähdä kuvani hänen silmissään, kun hän kääntyi minua puhuttelemaan.

"Sinä olit hiukan alatuulessa eilen, laivatoveri — mistä se johtui?" kysyi hän.

"Oh, me… voimme jutella siitä joskus toiste, vai mitä?" vastasin, ja sitten me molemmat nauroimme jälleen, taivas ties miksi, ellei senvuoksi, että tunsimme sielujemme olevan avaantumaisillaan toisillemme.

Oi, mikä hilpeä, ihmeellinen, sydäntä paisuttava päivä! Mutta niin joutuin ei ole koskaan mikään päivä kulunut. Puoli seitsemän sanoi Martin, että meidän oli palattava kaupunkiin, tai myöhästyisin päivällisiltä, ja parin minuutin kuluttua olimme höyryvenheessä, joka oli palannut meitä noutamaan.

Minulla oli ollut niin hauskaa laivassa, että lähetin sille lentomuiskun, kun läksimme liikkeelle, jolloin kannella seisova Siirappi, arvellen sen hänelle aiotuksi, palautti tervehdykseni hellällä mielihyvällä, joka uudelleen houkutteli hurjia naurunpurskahduksia Martinilta ja minulta.

Paluumatkalla Martin jutteli kaiken aikaa eräästä suunnitelmastaan, joka hänellä oli tekeillä. Hän aikoi palata Napaseutuihin pystyttääkseen siellä jonkun koneiston, josta tulisi ihmiskunnalle olemaan suuri hyöty, ja istuessani aivan liki häntä ja katsoessani hänen säihkyviin silmiinsä — ne olivat vielä yhtä siniset kuin sinisin meri — toistin toistamistani: "Kuinka mainiota! Kuinka loistavaa! Miten suurenmoinen työ se on oleva maailmalle!"

"Eikö ole?" sanoi hän, ja hänen silmänsä sädehtivät kuin hänen poikana ollessaan.

Näin kului matkamme, meidän sitä huomaamatta, eikä aikaakaan kun jo taas olimme Westminsterin sillalla, ja silloin vasta johtui mieleeni, etten ollut virkkanut hänelle mitään siitä huolestuttavasta ja vakavasta aineesta, josta olin aikonut puhua.

Lähestyessämme hotelliamme vierivät ohitsemme oven eteen jotenkin silmiinpistävät nelivaljaiset vaunut, joista automobiilihuntuun verhottu nainen huiskutti meille kättään.

Se oli Alma, joka mieheni ja Eastcliffin seurueen kanssa palasi kilpa-ajosta, ja niin pian kuin kohtasimme toisemme katuvieruksella, alkoi hän ihmetellä virkeää ulkonäköäni.

"Sanoinhan kultaseni, että meri-ilma piristäisi sinua!" virkkoi hän, ja sitten hän lisäsi, ettei ollut olemassa sen varmempaa kaunistuskeinoa nuorelle tytölle kuin onni, ja tämä lisäys olisi kylläkin ollut herttainen, jos se vain olisi ollut tarkoitettu herttaisesti.

Ruvettiin keskustelemaan yhteisistä päivällisistä sinä iltana, mutta minä estelin, ja jättäen hyvästi Martinille, joka hellästi likisti kättäni, juoksin yläkertaan hissiä odottamatta, sillä ikävöin päästä omaan huoneeseeni voidakseni yksinäisyydessä kerrata muistissani päivän tapahtumat.

Kamarineitini tuli sisään kerran tai kahdesti ja kertoi niistä suurellisista Derby-päivällisistä, joita pidettiin alhaalla, mutta ne eivät minua vähääkään liikuttaneet, ja kun olin saanut parisen suupalasta niellyksi, kävin levolle — osaksi päästäkseni rauhaan Pricestä, jotta voisin yhä uudelleen muistutella mieleeni kaikkea, mitä oli puhuttu ja tehty laivalla tänä onnellisena päivänä.

Tätä kesti luullakseni iltamyöhään, ja vielä silloin, kun muistini siivet alkoivat herpaantua ja minä olin vaipumassa, uneen, olin kuulevinani Martinin sanovan "laivatoveri", ja vastasin "niin" aivan ääneen, ikäänkuin hän olisi ollut kanssani tuossa epämääräisessä ja ihanassa maassa, joka on unen ja valveillaolon rajalla.

Herätessäni aikaisin aamulla, auringonsäteitten täyttäessä huoneeni ruusuhohteella, oli Martin ensimäinen selvä ajatus, joka sukelsi tietoisuuteeni unen usvista, ja kyselin itseltäni, mistä se johtui, että olin niin iloisella päällä, vaikka minulla oli niin monta murheen syytä. Sitten äkkiä — niin äkkiä kuin nopea auringonvälähdys pyyhkäisee meren yli — tiesin, että nyt oli tapahtunut, mikä oli kauan ollut määrätty, että se ihmeellinen uudestisyntyminen, se suuri ilmestys, se ihastuttava salaisuus, joka saapuu kaikille naisille maailmassa, oli tapahtunut minullekin.

Iloni oli lyhytikäinen. Tuskin olin päässyt selville siitä, että rakastin Martin Conradia, kun jo omatuntoni soimasi minua siitä. Olin naimisissa, ja synnillistä oli rakastaa muita kuin omaa miestänsä.

Olisi mahdotonta kuvailla, mikä kauhu minut valtasi tätä ajatellessani. Se riisti kaiken päivänpaisteen taivaaltani, joka vielä tuokio sitten oli näyttänyt niin kirkkaalta. Se iski päälleni kuin ukonilma salamoineen, survaisten onneni syvyyksien kuiluun.

Uskonnollinen tunteeni, kaikki, mitä minulle oli opetettu
avioliittosakramentin pyhyydestä, tuntui nousevan syyttäjäkseni.
Synnintuntoa miestäni kohtaan en tuntenut. Ajattelin vain syntiäni
Jumalaa kohtaan.

Ensimäinen seuraus oli, että huomasin nyt mahdottomaksi puhua Martinille miehestäni ja Almasta. Erotuumat saivat nyt mennä menojaan. Kuinka voisin nyt syyttää miestäni, kun olin itse samassa asemassa? Jos hän rakasti toista naista, niin rakastin minä toista miestä.

Tuskassani ja säikähdyksessäni näin vain yhden keinon vapautua siitä saastaisesta kuormasta, johon synnillinen sydän minut sitoi, — nimittäin intohimoni kuolettamisen. Päätin sen tehdä. Päätin taistella rakkauttani vastaan, voittaa sen ja tuhota sen.

Ensimäinen yritykseni tähän suuntaan oli aika kömpelö. Koetin välttää kiusausta kieltäytymällä tapaamasta Martinia kahden kesken.

Kolme tai neljä päivää tein voitavani pitääkseni hänet loitolla milloin minkin huonon tekosyyn nojalla, kun hän (mikä tapahtui useasti päivässä) tuli minua tervehtimään. Milloin olin juuri lähtenyt kaupungille, milloin olin juuri palannut kotiin, tai olin uupunut ja sairas.

Sydäntäni kirvelti, mutta olisin hyvin jaksanut kantaa oman tuskani, ellen olisi ollut tietoinen siitä, että tuotin hänellekin tuskaa.

Kamarineitini, joka oli heti ruvennut Martinia kannattamaan, palasi useasti huoneeseeni annettuaan hänelle tällaisen valheellisen vastauksen ja sanoi:

"Armollinen rouva olisi nähnyt hänen kasvonsa, kun sanoin teidän olevan sairaana. Olisi voinut luulla minun pistäneen veitsen hänen rintaansa."

Kaikki näyttivät olevan salaliitossa työntääkseen minut Martinin syliin — Alma ennen kaikkea. Ollen nainen hän luki salaisuuteni, ja älysin ensi hetkestä alkaen, että hän halusi puolustaa omaa suhdettansa mieheeni asettamalla minut samaan asemaan Martiniin nähden.

"Et! Ja vaikka olette niin vanhoja ystäviä! Ja vielä asutte samassa hotellissa!"

Kun hän näki, että minä ponnistelin kovasti vastaan, muistutti hän miestäni hänen aikomuksestaan pyytää Martinia syömään päivällistä kanssamme, ja niinpä eräänä iltana kokoontui pieni seurue kutsuvieraita hotelliimme.

Martin tuli, ja olin onnellinen tavatessani hänet seurassa, vaikka sydäntäni kaiveli ja nöyryytti nähdä mikä ero oli olemassa hänen ja mieheni sekä hänen ystäväinsä välillä, ja niissä ilmapiireissä, missä Martin ja minä elimme.

Arvaan että he tunsivat sen itsekin, sillä vaikka hevoset ja koirat ja kilpa-ajot olivat heidän tavallisena puheenaiheenaan, kuuntelivat he äänettöminä Martinin hiomattomalla, vilkkaalla, runollisella tavallaan (kaikki tutkimusretkeilijät ovat runoilijoita) jutellessa suuren Napayön ihanuudesta, pilvettömästä Napaseudun päivästä, keskiyön rauhasta ja jäätikköjen kuutamosta, joka oli ihastuttavin, salaperäisin, surumielisin, mutta hurmaavin valaistus, minkä maapallolla saattoi nähdä.

"Kumma, ettette palaa takaisin antarktisiin seutuihin, jos ne kerran ovat niin kiehtovia", virkkoi Alma.

"Kyllä palaankin. Olkaa varma siitä, että palaan", sanoi Martin, ja sitten hän kertoi heille samaa kuin minulle höyryvenheessä, mutta seikkaperäisemmin ja vielä lennokkaammin — kertoi suuresta suunnitelmastaan, jolla hän aikoi pelastaa ihmishenkiä ja muullakin tavalla hyödyttää ihmiskuntaa.

Satoja vuosia oli seikkailuhalu ja sankaritekojen maine sekä toivo oppia tuntemaan maapallo, jossa elämme, suunnannut ihmisen tien tähän saakka koskemattomiin napaseutuihin; mutta nyt oli aika hänen käyttää hyväkseen täten saavutetut tiedot.

"Hankkimalla itselleen sellaisen mahdin, että hän kykenee kuusi, kahdeksan, kymmenen päivää ennakolta ennustamaan minkälainen ilma on tulossa suuressa osassa purjehduskelpoista ja asuttua maailmaa-pystyttämällä langattomia lennätinasemia mahdollisimman likelle napaseudun laajaa jäävyöhykettä, josta jäävuoret ja lumimyrskyt tulevat, niin että kymmenessä minuutissa voimme lennättää, puolelle eteläpallolle: Olkaa varuillanne. Nyt se on tulossa, ja siten pelastaa miljoonia ihmishenkiä haaksirikosta ja satoja miljoonia rahassa."

"Naurettava houre!" mutisi mieheni, mutta vasta Martinin poistuttua, ja silloin Alma nähdessään minun hehkuvan innostuksesta, sanoi:

"Kas siinä mies! Minua ihmetyttää, Mary rakkaani, ettet enemmän seurustele hänen kanssaan. Pian hän lähtee taas maailman toiseen päähän, ja silloin kadut, ettet käyttänyt tilaisuutta hyväksesi."

Hänen sanansa iskivät minuun kuin ampiaisen pistos, mutta en voinut vastustaa niitä, ja kun Martin pari päivää myöhemmin tuli noutamaan minua Maantieteelliseen seuraan, missä hänen päällikkönsä, luutnantti ——n, oli pidettävä esitelmä retkikunnastaan, niin muitta mutkitta läksin.

Voi sitä eroa, mikä oli olemassa tämän maailman ja sen maailman välillä, jossa minä olin elänyt viimeiset kuusi kuukautta! Siellä näytti olevan kaikki, mikä Englannissa oli parasta, miehet, jotka kehittivät maailmaa eteenpäin, ja naiset, jotka olivat heidän vaimonsa ja työtoverinsa.

Luentosali muistutti suuren vadin sisäpuolta, ja minä istuin Martinin vieressä permannolla, juuri vastapäätä puhujalavaa ja päällikköä.

Hänen esitelmänsä, jota valaisivat monet taikalyhtykuvat retkikunnan vaiheista, oli hyvin mieltäkiinnittävä, vaikka hirvittävän jylhä, ja hänen kuvaillessaan, mitä kärsimyksiä heillä oli ollut kestettävänä pitkällisessä lumipyryssä eräällä ylätasangolla, kun ruoka ja polttoaineet olivat olleet vähissä eikä ollut enää paljon toivoa kotiinpääsystä, minä tapasin itseni tunnustelemassa Martinin kättä ollakseni varma siitä, että hän oli tallella.

Lopuksi päällikkö puhui itsestään ja sanoi vaatimattomasti, ettei hän olisi milloinkaan voinut saavuttaa 87:ttä leveysastetta, ellei hänen miehistönsä olisi ollut paras ja uljain, mitä mikään laiva koskaan on kulettanut.

"Ja vaikka he kaikki olivat erinomaisia tovereita", virkkoi hän, "oli joukossa yksi, jonka voin erikoisesti mainita tekemättä vääryyttä muille. Tarkoitan retkikuntamme nuorta tohtoria — Martin Conradia. Martinilla on nyt omat tuumansa, hän suunnittelee matkaa Antarktikseen tehdäkseen siellä suurenmoisen kokeen ihmiskunnan hyväksi; ja jos, ja kun hän lähtee sinne, sanon: 'Onnea matkalle ja Jumala siunatkoon häntä!'"

Nämä jalomieliset sanat vastaanotettiin yleisillä suosionosoituksilla, Martinin istuessa punehtumassa kuten suuri koulupoika, kun hänet esitetään sisartensa tyttöystäville.

Minusta tuntui ettei kauniimpaa puhetta olisi voinut pitää, ja minua halutti itkeä pelkästä ilosta.

Palattuani hotelliin minä todella itkin, vaikka toisesta syystä. Minä ajattelin isääni ja ihmettelin, miksei hän ollut odottanut.'

Seuraavana aamupuolena Martin tulla tupsahti arkihuoneeseeni kirjepinkka kädessään, sanoen:

"Kyllä se päällikkö eilen oli tavattoman hyvä, mutta katsos, mihin pinteeseen hän on minut saattanut."

Kirjeet olivat eri sanomalehdiltä sisältäen valokuva- ja haastattelupyyntöjä, ja yksi Lontoon suurimmista lehdistä anoi erikoista kirjoitusta tekeillä olevan kokeilun laadusta ja tarkoituksesta.

"Mitä minun pitää tekemän?" sanoi hän. "Suutani minä kyllä osaan soittaa, mutta kirjoittamaan minä en pysty, en kautta sieluni. Mutta sinä pystyt, olen varma siitä, että pystyt. Sinä voisit kirjoittaa kuin Robinson Crusoe. Etkö sinä tahtoisi kyhätä kirjoitusta, jos minä sanon sinulle, mitä siihen pannaan?"

Ei auttanut vastusteleminen. Ja sydämeni syvimmässä olinkin hyvin mielissäni voidessani esittää omalletunnolleni sen tekosyyn, että olin tarpeellinen Martinille, enkä niinmuodoin voinut häntä karttaa.

Niinpä istuimme kaiken päivää yhdessä, ja vaikka tuntui kuin olisin kosken kuohuissa kiitänyt seuratessani Martinin vinhaa ja kuvarikasta puhetta, tein voitavani sovitellakseni hänen hajanaiset selityksensä yhtäjaksoisiksi lauseiksi, ja kun kirjoitus oli valmis ja luin sen hänelle ääneen, oli hän ylen ihastunut.

Se julkaistiin ja herätti suurta huomiota, sillä minne vain menin, kuulin ihmisten juttelevan siitä, ja joskohta toiset sanoivat: "Loruja!" ja toiset mieheni tavalla sanoivat: "Houreita!" niin oli sen käytännöllisenä seurauksena se, että mainittu suuri sanomalehti pani toimeen yleisen rahankeräyksen kootakseen varoja Martinin suunnitelman toteuttamiseksi.

Se tuotti hänelle suunnattoman kirjevaihdon, niin että hän joka aamu toi luokseni kasoittain kirjeitä ja pyysi surkeana minun apuani vastauksien laatimiseen.

Tiesin että olisi vaarallista antautua kiusauksille alttiiksi, mutta kaiken lopuksi tuli, että istuimme arkihuoneessamme yhdessä päiväkaudet, kirjoittaen vastauksia epäileväin kyselyihin, luottavain onnitteluihin ja avuntarjouksiin, joita tuli retkikuntaan pyrkiviltä ihmisiltä.

Olipa se iloa! Se oli minulle uuden elämän kajastusta. Mutta suurin onni oli kuitenkin varjella Martinia häntä itseään vastaan, estää häntä ylen suuresta anteliaisuudesta — sanalla sanoen pitää hänestä äidillistä huolta.

Monet niistä kirjeistä, jotka hän vastaanotti, olivat pelkkää kerjuuta. Hän ei ollut rikas, mutta hän ei voinut vastustaa, kun hänen sääliväisyyteensä vedottiin, varsinkin jos avunpyytäjä oli nainen, ja minulla oli täysi työ estää häntä kaikkia rahojaan hävittämästä.

Toisinaan pistäytyivät mieheni ja Alma katsomaan työskentelyämme, ja silloin silmäni hohtivat syvemmin hänen sanoessaan:

"Kyllä näen", vastasi silloin mieheni, kiinnittäen monokkelinsa lujemmin silmäänsä ja paljastaen etuhampaansa tuskaisessa irvistyksessä.

"Juuri tällaisesta Mary kulta pitää", virkkoi Alma puolestansa. "Luulenpa että hän mieluummin istuisi tässä kolkossa huoneessa kirjoittamassa kirjeitä herra Conradille kuin kantaisi kruunuansa kuninkaan kruunajaisissa."

"Juuri niin, rouva; sellaisia naisia on todella olemassa", vastasi silloin Martin iskien häneen lujan katseen, ja kun Alma oli poistunut (keveästi nauraen, mutta sama säikähtynyt ilme silmissään, jonka olin ennenkin huomannut), virkkoi hän ikäänkuin itsekseen puhuen:

"Minä vihaan tuota naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä toisinaan mieleni tallata häntä jalallani."

Viimein tultiin polttopisteeseen. Eräänä päivänä Martin ryntäsi alakertaan ollen ihan suunniltaan poikamaisesta ihastuksesta. Hän kertoi, että koko tarvittava rahasumma oli saatu kerätyksi ja että sanomalehden omistaja aikoi juhlia yrityksensä onnellista päätöstä panemalla toimeen yleiset aamiaiset jossain hotellissa, ja vaikkei juhlassa pitänyt olla naisia läsnä, oli lehterillä varattu paikkoja muutamille, minulle niiden joukossa.

Aamiainen oli melkein lopussa, puheiden aika — oli tulossa, ja lehterillä istuvat naiset surisivat kuin mehiläiskeko, kun minä saavuin paikalleni. Vieressäni istui kaksi vilkasluontoista amerikkalaista naista, jotka olivat melkein yhtä kiihtyneet kuin minä ja tähystelivät alhaalla istuvia miehiä kiikarillaan koettaen arvata, kuka heistä oli Martin, jolloin minä turhamaisuuteni kannustamana ja omistusoikeuteni tunnossa osoitin heille, missä hän istui, ja lainasin sitten heiltä kiikarin katsoakseni puheenjohtajaa.

Kun Martin nousi vastaamaan hänen juhlapuheeseensa, vastaanotettiin hänet innokkailla tervehdyshuudoilla, mutta minä olin niin hermostunut, että tuskin kuulin mitään. Hänkin oli hermostunut, sen näin selvästi, sillä lausuttuaan pari sanaa kiitokseksi, alkoivat hänen kätensä hapuilla papereissa, jotka sisälsivät yhdessä valmistamamme puheen. Hän yritti lukea niistä, mutta sekaantui ja pudotteli papereitaan.

Tuskanhiki helmeili otsallani ja kurkustani alkoi kuulua outoa ääntä, kun Martin äkisti paiskasi paperinsa pöydälle ja virkkoi aivan muuttuneella äänellä:

"Laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, en ole koskaan eläessäni voinut kirjoittaa puhetta, ja kuten näette, en voi lukeakaan sitä, mutta tiedän sanottavani, ja puhun sen teille juuri niinkuin se on minulla mielessä."

Ja niin hän koruttomaan merimiestapaansa, erinomaisen selvästi, vakuuttavasti ja luonnollisesti, joskaan ei aina kielellisesti virheettömästi, siniset silmät yhtenä tulenhehkuna, selitteli meille tarkotusperänsä ja toiveensa.

"Hänen armonsa, puheenjohtaja, mainitsi jotain luonnon suuren yksinäisyyden hyvästä vaikutuksesta ihmisen luonteeseen. Voin todistaa sen todeksi. Olkoon ken tahansa täällä, missä on yllin kyllin kaikkea, mitä haluaa, niin hän ei voi kuvailla, kuinka ihmeellisin ja oudoin tuntein mieli kääntyy Herran puoleen pyytäen häntä pitämään kättänsä päällämme ja auttamaan meitä, kun olemme siellä yksinäisyydessä, tyhjin, nälkäisin vatsoin.

"En tiedä missä olitte viime joulupäivänä, laivatoverit, hyvät herrat, tarkoitan, mutta tiedän missä itse olin. Olin 85:nnellä leveysasteella, 163:nnella pituusasteella, Mount Darwinista neljä peninkulmaa etelään ja kolmekymmentä peninkulmaa länteen. Olimme sillä pienellä löytöretkellä, jonka minä olin saanut johtaakseni ja josta päällikköni on tehnyt aivan liian suuren asian. Kun sinä aamuna kömmimme ulos makuusäkeistämme, ei silmänkantamalla ollut muuta nähtävänä kuin peninkulmittani aaltoilevia lumiharjuja seitsemäntuhatta jalkaa korkealla tuulisella ylätasangolla, repeämiä täynnä olevan jäätikön ympäröimänä, joka katkaisi meiltä pääsyn merelle.

"Meitä oli kuusi siinä seurassa, eikä meistä yksikään ollut liian hyvä paratiisiin astumaan. Mutta me muistimme mikä päivä oli, ja meitä halutti tuntea, ettemme olleet aivan peräti pois suljetut kristittyjen ihmisten maailmasta — sisaristamme ja veljistämme, jotka nyt katona viettivät jumalanpalvelusta. Niinpä kaivoin esille pienen rukouskirjani, jonka äitini pisti arkkuuni matkalle lähtiessäni, ja kaikki me seisoimme piirissä lumessa paljastetuin päin — pörröinen, pahannäköinen seurue me olimmekin, partaveistä kun ei ollut meistä yksikään nähnyt kuukauteen — ja minä luin päivän rukouksen, ensimäisen ja toisen Vesperin, Laudate dominumin ja lopuksi De profundis-virren.

"Luulen että olimme paremmalla mielellä sen tehtyämme, mutta sanotaan että elämän surullinen ja naurettava puoli ovat aina toistensa kintereillä, ja niinpä nytkin, sillä tuskin olin lukenut nämä juhlalliset sanat: 'Syvyyksistä me tykösi huudamme, oi Herra, Herra kuule huutomme', kun vanha Siirappi siihen tokaisee leveällä murteellaan: 'Ja siunatkoon Jumal' poloisia akkojam' ja morsiammia viel' yhä eteenpäin.'"

Jos Martin lisäsi vielä jotain, niin ei kukaan sitä kuullut. Miehet niistivät äänekkäästi nenäänsä ja naiset lehterillä itkivät peittelemättä.

"Niin, niin, mies, joka osaa sillä tavalla puhua, avatkoon vaikka kaikki kirjeeni ja sähkösanomani", sanoi toinen amerikkalaisista naisista, pyyhkien vetisiä silmiään kursailemalta.

En tiedä mitä tein tai miltä näytin, ennenkuin nainen, joka oli lainannut minulle kiikarinsa, kumartui puoleeni sanoen:

"En, en", vastasin kiireisesti ja kiihkeästi, mutta Jumala yksin tietää, kuinka se kysymys minua vihlaisi.

Minä olin astunut väärään suuntaan ja tiesin sen. Ylpeyteni, iloni, onneni astuivat minua syyttämään, ja mennessäni levolle sinä iltana olin mielestäni kuin rikoksentekijä.

Koetin etsiä turvaa uskonnostani. Joka päivä tai oikeammin kaiken päivää minä nöyrästi anoin taivaalta anteeksiantoa rakkauden synnistä.

Naimisiin jouduttuani olin laiminlyönyt monta pientä uskonnollista toimitusta (kuten ristimerkin tekemisen pöydästä noustuani), jotka nyt otin uudelleen käytäntöön, ja kun Martinin kertomus muistutti mieleeni, että olin luvannut tuon tuostakin lukea äitini sielun puolesta De profundis-virren, sanelin sen nyt kerran päivässä. Arvelin näiden velvollisuusharjoitusten tuottavan minulle jonkin verran mielenrauhaa, mutta niin ei käynyt.

Totta on, että rakkauteni Martinia kohtaan oli sitä laatua, jota maailmakin sanoo puhtaaksi. Siinä ei ollut minkäänlaista kuonaa; mutta yhtäkaikki luulin olevani syypää aviorikokseen — sydämen aviorikokseen.

Joka aamu menin aikaisin messuun, mutta palatessani sieltä elämän jokapäiväisiin toimituksiin, en tuntenut enää samaa mielen uudistusta ja sydämen puhdistusta kuin ennen.

Menin entistä useammin synninpäästölle — alussa kahdesti viikossa, sitten joka toinen päivä, sitten joka päivä. Mutta entinen ilon ja puhdistuksen tunnelma pysyi kuin pysyikin poissa. Rippi-isäni oli vanhanpuoleinen mies, jonka värähtelevä ääni tuntui penkovan olemukseni syvimpiä syvyyksiä. Hän oli kovin huolissaan tilastani ja neuvoi minua yötä päivää rukoilemaan Jumalalta tukea kiusauksessani.

"Kiusaaja ahdistaa sieluasi, lapseni", sanoi hän. "Taistele häntä vastaan, tyttäreni."

Koetin seurata hengellisen isäni kehoitusta, mutta kovaa se oli. Kun Martin vain tarttui kiinni käteeni ja katsoi minua silmiin, hävisivät hyvät päätökseni siinä tuokiossa.

Tämä tuima kamppailu sydämeni ja sieluni välillä vaikutti lopulta haitallisesti terveyteeni. Minun ei enää tarvinnut teeskennellä sairautta, olin todella pakotettu pysymään huoneessani, mutta sielläkin rakkauteni Martiniin uhkaavan miekan tavalla häilyi pääni päällä.

Price lauloi alinomaa hänen ylistystänsä. Martin oli niin älykäs, niin reipas, niin voimakas, niin miehekäs; toisin sanoen hän oli täydellinen ja moittia ei voitu ketään, joka häneen rakastui.

Melkein joka aamu hän toi minulle kimpun kasteen kostuttamia kukkia, jotka Martin oli ostanut Covent Gardenista. Minua halutti pitää ne luonani, mutta havaittuani, että ne johtivat ajatukseni alati sen luo, joka ne oli lähettänyt, keksin toisen tai toisen tekosyyn lähettääkseni ne arkihuoneeseen, jotta pääsisin näkemästä niitä.

Eipä aikaakaan kun Price, muistaen entiset tekosyyni, alkoi luulla, että vain teeskentelin sairautta kiusatakseni Martinia, ja rupesi kursailemattomaan tapaansa nuhtelemaan minua kuin lasta ikään.

"Jos minä olisin armollinen rouva, en hennoisi", sanoi hän. "En todella hennoisi. Ei miehet tällaisia metkuja ymmärrä. Ei ne muuta ole kuin pelkkiä lapsia, ne miehet, kun ne oppii tuntemaan."

Aloin pitää Priceä mieluisena paholaisena, jonka saatana oli lähettänyt minua kiusaamaan, ja totta puhuakseni, hän toisinaan antoi aihetta sellaiseen otaksumiseen. Eräänä päivänä hän virkkoi:

"Olisinpa minä sidottu mieheen, joka ei minua rakastaisi ja jota en minä rakastaisi, ja joku toinen, kymmenen kertaa häntä parempi, odottaisi minua, niin en minä vain kursailisi. Meidän naisten täytyy totella sydäntämme, eikä se ole muuta kuin oikeus ja kohtuus."

Silloin minä nuhtelin häntä kiivaasti ja kyselin, oliko hän unohtanut puhuvansa emännälleen ja naimisissa olevalle naiselle, mutta kaiken aikaa tiesin olevani suuttunut itseeni enkä kamarineitiini, sillä hän oli vain pukenut omat kalvavat ajatukseni sanoiksi.

Olin ollut vuoteessa noin viikon ajan, kun Price tuli huoneeseeni kirje kädessään ja voitonriemuinen katse mustissa silmissään.

"Kas niin, armollinen rouva! Mitä minä sanoinkaan! Armollinen rouva on seurannut omaa päätänsä, ja nyt hän on karkoitettu tiehensä. Hän on lähtenyt pois hotellista ja aikoo ruveta asumaan laivassansa."

Säikähdin pahanpäiväisesti ja osittain siitä syystä käskin hänet ulos huoneesta sillä uhkauksella, että hänen oli tykkänään poistuttava luotani, jos hän vielä kerran käyttäisi sellaista kieltä. Mutta olen varma siitä, että hän ovenraosta näki minun ottavan Martinin kirjeen pöydältä, jonne sen olin paiskannut, ja painavan sen huulilleni.

Kirje ei sisältänyt mitään erikoista. Martin vain ilmoitti lähtevänsä Tilburyyn muutamiksi päiviksi vastaanottamaan vanhan laivansa uuden yhtiön nimessä, mutta siinä oli seuraava jälkikirjoitus:

"Lähetä minulle sana, jos voin jotain tehdä puolestasi, ja minä saavun salaman nopeudella."

"Mitä minun on tekeminen? Mitä minun on tekeminen?" mietin. Sieluni tuomitsi synnilliseksi kaiken mitä sydämeni halasi, eikä uskonto ollut tehnyt mitään vapauttaakseen minua rikollisen intohimoni vaivoista.

Eräänä iltana, kun Alma ja mieheni, jotka kaiken aikaa liehuivat Lontoon huvikauden iloissa, olivat menneet Grosvenor Squareen eräisiin kutsuihin, minä sain äkillisen sydänkohtauksen ja olin pakotettu menemään vuoteeseen, jolloin Price, joka älysi, että nyt olin todenteolla sairas, pyysi Hobsonia, mieheni palvelijaa, noutamaan isäntänsä heti kotiin.

Puolen tunnin kuluttua hän palasi takaisin tuoden mieheni vastauksen:
"Lähetä tohtoria hakemaan."

Price tästä sekä suuttui että hämmentyi, ja kun hän ei tietänyt muiltakaan neuvoa, lähetti hän Martinille laivaan sähkösanoman, jossa ilmoitti minun sairastuneen ja kysyi ketä lääkäriä hänen oli käytettävä.

Tunnin kuluttua tuli sähkösanoma, mutta ei Tilburysta, vaan
Portsmouthista: Se kuului:

Tästä kaikesta en tietänyt mitään, ennenkuin Price voitonriemuinen katse taas silmissään tuli huoneeseeni heiluttaen kädessään Martinin sähkösanomaa.

"Kuinkas muuten", vastasi Price. "Kun ei oma herra välitä rouvastaan tuon taivaallista ja täällä on likitienoilla se, joka antaisi vaikka molemmat silmänsä, jos voisi estää kipua hänen pikkusormestaan, niin mitäs muuta tässä on tehtävä?"

Minä sanoin hänelle mitä ei ollut tehtävä. Lääkäriä ei saanut noutaa, ei missään tapauksessa, ja kun Martin tulisi, oli hänen tehtävä hänelle selväksi, että hän oli toiminut omalla vastuullaan.

Puoliyönaikaan Martin tuli ja astui Pricen johtamana huoneeseeni pitkässä, väljässä, tomuisessa päällystakissa. Minä punastuin ja vapisin hänet nähdessäni, sillä hänen kasvoissaan, kuvastui selvästi se jännitys ja tuska, jota hän oli puolestani kärsinyt, ja kun hän hymyili nähdessään minut terveempänä kuin oli otaksunut, häpesin sydämeni perimmäiseen sopukkaan asti.

"Nyt olet pahoillasi, kun huomaat tehneesi niin pitkän matkan aivan suotta", virkoin.

"Pahoillani?" vastasi hän. "Kautta kaikkien pyhien, tahtoisinpa matkustaa vielä pitemmälle joka ilta, kunhan vain matkan lopussa saisin nähdä sinut noin kukoistavana."

Hänen siniset silmänsä säteilivät kuin pilvien takainen a urinko juonutta julminkaan silmäys ei olisi voinut tuottaa minulle enemmän tuskaa.

Koetin pidättää kasvojani ilmaisemasta mielenliikutustani ja kysyin oliko hänen Portsmouthista onnistunut heti päästä Lontoon junaan, kun hän oli saapunut niin aikaisin.

"Miten sitten jouduit niin sukkelaan tänne?" kysyin, ja vaikkei hän ensin tahtonut sitä ilmaista, sain sen lopulta urkituksi — hän oli vuokrannut automobiilin ja kulkenut yhdeksänkymmenen peninkulman matkan Lontooseen, kahdessa ja puolessa tunnissa.

Tämä musersi minut. En voinut puhua. Luulin tukehtuvani. Maatessani siinä, nähden Martinin niin likellä, pelkäsin itseäni enkä tietänyt mitä seuraavassa tuokiossa tekisin. Mutta viimein, masentaen kovalla voimainponnistuksella tunteeni, otin hänen kätensä, suutelin sitä ja käänsin sitten kasvoni seinää kohti.

Tämä oli lopun alkua, ja kun mieheni seuraavana aamupäivänä unisin silmin tuli luokseni ja nyreällä tavallaan yritti puolustaa käytöstänsä sanoen otaksuneensa, että tohtoria oli lähetetty noutamaan, sanoin:

Hän epäröi, ja minä aloin rukoilla häntä, hartaasti ja innokkaasti, myöntymään pyyntööni.

"No niin, tiedät kuinka kammoan tuota Jumalan hylkäämää paikkaa; mutta huvikausi on jo melkein lopussa, ja yhdellä ehdolla kyllä palaan sinne — ettet pane vastaan, jos kutsun muutamia ystäviä hiukan piristämään sitä."

"Hyvä on; se on siis päätetty", sanoi hän, nousten pystyyn. "Ja luulenpa ettei sinulle ole vahingoksi, jos pääset vähän rauhaan kaikesta tästä kirkossakäymisestä ja ripittämisestä. Aina papit pahoittavat ihmisten mieliä, silloinkin kun ei heillä ole mitään pahaa tekeillä."

Mieheni oli tuskin lähtenyt, kun Alma tuli huoneeseeni hellän huolehtivana ja maireana.

"Poloinen lapsi kultani", sanoi hän. "Jos minulla olisi ollut pienintäkään aavistusta siitä, että olit niin huonovointinen, niin en olisi sallinut Jimmyn hetkeäkään viipyä noissa ikävissä kutsuissa. Mutta kuinka kiltisti herra Conradilta tulla niin pitkän matkan takaa sinua katsomaan! Kas siinä tosi ystävä."

"Kuulin että teille tulee vieraita Raa-linnaan. Jimmy istuu huoneessaan kirjoittamassa kutsukirjeitä oikein läjittäin. Hän on pyytänyt minuakin, ja minun tekisi niin mieleni tulla, mutta en tietenkään voi sitä tehdä, ellet sinä sitä halua — haluatko?"

Mitä todella sanoin, en tiedä. Tiedän vain että seuraavassa tuokiossa Alman käsivarret olivat kaulallani ja että hän sanoi:

"Sinä rakas, suloinen, epäitsekäs pikku sielu! Tule, salli minun suudella sinua!"

Entä sitten! Mitä oikeutta oli minulla tätä nykyä kohoutua millekään siveelliselle korokkeelle? Ja mitä se minua nyt liikutti? Minä pyrin pakoon omaa uskottomuuttani, en miestäni pelastamaan.

Price oli ollut huoneessa tämän keskustelun aikana, ja kun Alma oli lähtenyt, hävetti minua katsoa häneen.

Seuraavana päivänä kirjoitin pienen kirjelipun Martinille Scotiaan, kertoen hänelle uusista tuumistamme, mutta pyysin, ettei hän vaivaantuisi tulemaan jäähyväisille, vaikka puolittain toivoin, ettei hän välittäisi kehoituksestani.

Eikä hän välittänytkään. Ennenkuin olin tullut ulos makuuhuoneestani seuraavana aamuna, kuulin hänen arkihuoneessa puhelevan Pricen kanssa, joka kursailemalta kuului latelevan hänelle mielipiteitään Almasta.

Kun tapasin hänet, olivat hänen kasvonsa mielestäni kovat ja kiusaantuneen näköiset, mutta hänen äänensä oli hellä kuten ennenkin, hänen sanoessaan, että tein oikein lähtiessäni kotiin, koskapa kotoinen ilma tekisi minulle hyvää.

"Mutta mitä se Price minulle kertoo — että madame lähtee teidän kanssanne?"

Yritin kaunistaa asiata minkä suinkin taisin, mutta hämmennyin pahasti, sillä hän katseli minua hievahtamatta, ja huomasin hänen ajattelevan, että minä salasin totuuden häneltä.

Parisen minuuttia hän näytti olevan ymmällä, ikäänkuin koettaen ymmärtää, mistä se johtui, että vaikka mieheni uskottomuus näytti minua iljettävän, niin minä sittenkin suostuin kuljettamaan mielikarvauteni aiheuttajan mukanamme, ja sitten hän virkkoi uudelleen:

"Vihaan sitä naista. Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata häntä jalallani. Ja sen teenkin vielä ennen pitkää — ole varma siitä, että sen teen."

Mieltäni karvasteli; kun en voinut puhua hänelle totta, mutta mitenkä olisin voinut hänelle sanoa, etten lähtenyt pakoon Almaa, vaan häntä itseään?

Kun lähtöpäivä tuli, toivoin pääseväni lähtemään näkemättä enää Martinia. Läksimme hotellista ja tulimme rautatieasemalle, mutta tuskin olin istuutunut vaunuun, kun jo kova mielenhaikeus valtasi minut, nähdessäni, ettei hän tullut saattamaan.

Mutta juuri viime, hetkellä, kun Alma pitkäkarvainen koiransa kainalossaan ja mieheni mäyräkoiraansa hihnasta vetäen, olivat astumaisillaan junaan, syöksyi Martin asemasillalle kuin tuulenpuuska vuorilta.

"Halloo!" huudahti hän. "Pian tavataan. Kaikki on kunnossa retkikuntaa varten. Lähdemme matkaan syyskuun ensimäisenä viikkona, jotta saisimme viettää kesäkuukaudet Antarktiksessa. Mutta ennen sitä minun täytyy lähteä saarelle jättämään hyvästi vanhuksille, ja silloin kai saan tavata sinut isäsi luona."

"Mutta Mary rakas, eikö herra Conradin sopisi tulla Raa-linnaan? Sinä et jaksane paljon liikkua. Muista, kuinka heikko olet voimiltasi, kultaseni."

"Tietysti, no tietysti", sanoi mieheni. "Se on totta, ja jos herra Conrad suvaitsee vastaanottaa vieraanvaraisuuttani pariksi päiväksi…"

"Ei, ei! Se olisi liian suuri vaatimus. Martinilla tulee olemaan niin paljon työtä aina viime hetkeen saakka."

Ja Alman ja mieheni vaihtaessa katseita keskenään, Martin kumartui puoleeni kuiskaten:

"Hiljaa! Tahdon tulla! Minun täytyy!" vaikka en voinut käsittää, mitä hän sillä tarkoitti.

Hän ei irroittanut hellää katsettaan minusta, ennenkuin rupesimme hyvästelemään, mutta kun juna läksi liikkeelle, olivat hänen voimakkaat kasvonsa mielestäni niin järkähtämättömän päättäväiset, etten ollut koskaan ennen nähnyt niitä sellaisina.

Me saavuimme Ellaniin seuraavan päivän iltapuolella. Oli huvikauden paras aika, ja saari näytti liekehtivän valoista.

Laivasillalla odotti meitä kaksi automobiilia, ja kotvan kuluttua ajoimme pois Blackwaterista taajojen ihmisjoukkojen läpi, jotka joutilaina maleksivat pääkaduilla. Puolen tunnin kuluttua pysähdyimme suuren veräjän eteen, jonka mahtavat, raskaat tukipylväät olivat rappeutuneet ja kallellaan.

Etumaisen automobiilin kuljettaja astui alas porttia avaamaan, ja kun se oli sulkeutunut, nousimme ylös hyvin jyrkkää mäkitietä, jota korkeat jalavat varjostivat. Oli jo melkein pimeä, ja varikset, jotka eivät vielä olleet vetäytyneet vuorille, pitivät iltajupakkaansa.

"No niin, kultaseni, nyt olet viimeinkin kotona, ja koitukoon siitä sinulle paljon hyvää", sanoi mieheni.

"Tämä siis on Raa-linna! Mikä hurmaava vanha paikka!" huudahti hän, ja ajaessamme puiston läpi hän kumartui ulos vaunuista nähdäkseen vilahduksen leveistä terasseista ja merelle johtavista, kiemurtelevista teistä, jotka olivat kajastaneet hänen mielikuvituksessaan lapsivuosilta asti.

Minuun ei hänen uteliaisuutensa tarttunut. Niin välinpitämättömänä kuin minä lienee harva nuorikko lähestynyt miehensä kotia, mutta kun automobiilimme kiemurtelivat tietä ylös, en voinut olla huomaamatta, että maat olivat hoitamattomassa kunnossa. Milloin makasi puiden oksia siinä, mihin myrsky ne oli paiskannut, miiluin kiikutteli tuuli rikkinäisissä saranoissaan riippuvia veräjiä.

Talo itse oli iso, torneilla varustettu rakennus, ylt'yleensä muratin peitossa, jota nähtävästi ei oltu vuosikausiin leikelty ja joka siitä syystä riippui pitkinä suikeroina seinien kupeilla, niin että koko linna muistutti suurta sammalpeittoista kalliota.

Automobiilimme pysähtyi jyskyen suuren hallin oven edustalle, missä kaikki palvelijat ja jotkut alustalaisistakin (pitkän herrasmiehen johtamina, joka oli ennen ollut mieheni holhooja ja nyt oli hänen isännöitsijänsä) odottivat saada lausua meille tervetuloa. Lady Margaret Anselm oli myös siellä, yhä vielä itseensä sulkeutuneena ja ylpeänä, vaikka hänen käytöksensä minua kohtaan oli kylläkin suopea.

Mieheni nyökähytti päätään kaikille, pudisti kättä muutamain kanssa, esitti Alman tädilleen "Maryn vanhana koulutoverina", nimitys, jonka huomasin saapuneen tänne jo ennen meitä, ja sitten me astuimme sisään.

Huomasin että linnan sisäpuoli vastasi sen ulkoasua, mitä rappeutumiseen ja huonoon hoitoon tuli. Suuren, neliskulmaisen hallin laudoitetuilla seinillä riippuvat aseet olivat ruosteiset ja ravistuneet. Ikkunaverhot salissa olivat haalistuneet, sohvaa ja jäykkiä tuoleja peittävä sametti oli haalistunut, matot olivat haalistuneet, ja haalistuneet olivat niinikään korko-ompeluiset varjostimet.

Minusta tuntui, kun ei olisi näissä huoneissa asustanut yhtään naista vähintään sataan vuoteen. Ajatukseni lensivät ehdottomasti aikoihin, jolloin tuhlaavat aatelismiehet, etsiessään tällä saarella pakopaikkaa velkojiltaan, kuluttivat päivänsä pelaamalla ja yönsä meluavilla juomingeilla "kaupunkiin" jätettyjen nimettömien kaunottarien maljoja tyhjentäen.

Omat huoneeni, joihin lady Margaret saattoi minut, olivat talon eteläpuolella — jotenkin umpinainen makuuhuone, jonka seiniä verhosi sitsikangas, ja budoaari, johon kuului kivinen parveke. Siitä johtivat portaat puutarhaan, eräälle terassille, josta oli näköala vuorenrotkoon ja meren ulapalle.

Jäätyäni yksikseni riisuin päällysvaatteet yltäni ja seisoin parvekkeella kuuntelemassa veden solinaa rotkossa ja puiden huminaa sen kupeilla, kun äkkiä kuulin automobiilin hälytystä ja jyskettä, ja niin pian kuin se tuli näkyviin, huomasin sen sisältävän Bridget tädin puolikuun muotoisessa päähineessään ja kauniin Betsyn, josta oli sukeutunut entistä ehompi maalaiskaunotar.

Kun läksin alas saliin, kaatoi lady Margaret teetä heille, ja nähdessään minut Bridget täti huudahti:

"Loruja, tyttö, sehän on kuin olla pitää", sanoi Bridget täti merkitsevästi, ja sitten hän jutteli edelleen sanoen, että hän oli juuri ehdottanut hänen armolleen, että jos minulla alussa olisi ikävä ja jos tuntisin itseni avuttomaksi, niin Betsy kyllä halusta tulisi luokseni vähäksi aikaa.

Ennenkuin sain mitään vastatuksi, tuli mieheni sisään ja heti sen jälkeen Alma, joka taas esitettiin "Maryn vanhana koulutoverina"; Betsyn ja Alman joutuessa puheisiin ja mieheni jutellessa lady Margaretin kanssa, virkkoi Bridget täti minulle puolittain kuiskaamalla:

"Sinähän olet sillä tavalla, vai mitä?… Et muka? Voi hyvänen aika, tyttö, kylläpä se on pettymys isällesi!"

Samassa tulla huristi kolmas automobiili jyskyttäen talon edustalle, ja Betsy, joka seisoi ikkunan luona, huudahti:

"Niin, Nessy, tietenkin", murahti Bridget täti, ja sitten hän tuttavallisessa kuiskauksessa ilmaisi minulle, että hän oli joutunut ikävään asemaan "sen kiittämättömän tytärpuolen tähden", joka oli saattanut hänet ymmärtämään Raamatun sanat pistoksesta, joka oli terävämpi kuin käärmeen hampaan.

Kun vastatulleet astuivat sisään, huomasin, että Nessystä oli kehittynyt oikea tyypillinen vanha neito ja että isäni asianajaja muistutti entistä enemmän ylen syötettyä kalaa; isäni yksin (tukka hänellä tosin oli käynyt valkoisemmaksi) oli yhä entisellään, yhtä kovaääninen, yhtä meluavan iloinen ja yhtä raskas astunnaltaan kuin konsanaan.

"Kaikki täällä? Hyvä! Hauskaa tulla kotiin, arvaan, Terveet ja reippaat ja hyvällä mielellä, vai mitä?… Kyllä, sir, kyllä! Olen siinä keskivälissä, sir. Keskivälissä, sir, keskivälissä!"

Näiden järeitten tervehdyssanain aikana näin Alman tarkkaavan isääni sillä puolittain pilkallisella, puolittain huvitetulla ilmeellä, jonka saattaa huomata eräillä suuren maailman naisilla heidän joutuessaan ihmisten pariin, joita pitävät itseään alempina, kunnes hän kohtasi katseen isäni käskevistä silmistä, joita ei kukaan voinut vastustaa.

Kotvan kuluttua isäni kääntyi minun puoleeni. "Kas niin, tyttö", virkkoi hän tarttuen kiinni hartioihini kuten Roomassa ollessamme, "Egyptissä kai olet herrastellut, arvaan. Pannut kolikot vierimään, vai mitä? Ei väliä! Kyllä minun kultani kelpaa siinä missä muidenkin, enkä minä ole harmitellut. En tottakaan."

Sitten syntyi yleinen keskustelu matkastamme, saaren liikeyrityksistä ja lopuksi Martin Conradista, jonka suuret ansiot retkikunnassa olivat tulleet hänen syntymäseutunsakin kuuluville.

"Erinomaista! Erinomaista!" virkkoi isäni. "En olisi sitä uskonut hänestä, en tottakaan. Tuollainen naapuripoika ilman penniäkään taskussa. Ja nyt kerrotaan, että ihmiset ovat keränneet viisikymmentätuhatta puntaa hänen käytettäväkseen!"

"No niin, monet ovat kutsutut, mutta harvat ovat valitut", naurahti herra Curphy.

Tämän jälkeen ja kun vielä oli juteltu yhtä ja toista, ilmaisi Bridget täti haluavansa nähdä talon sisustaa, ilta kun jo oli tulossa ja heidän oli pian palattava kotiin.

Lady Margaret silloin nousi häntä opastamaan, ja me kaikki seurasimme häntä linnan huomattavimpiin huoneisiin, ja oli todella huvittavaa nähdä, millä pyhällä kunnioituksella hän katseli kaikkea — ja muistan että suuressa ruokasalissa hänen äänensä hiljeni kuiskaukseksi, ikäänkuin tämä vanhain reuhaajain mässäyspaikka olisi ollut mikäkin pyhättö.

Isäni puolestaan ei nähnyt muuta kuin rapistuneen talon, ja kääntyen mieheni puoleen, joka nähtävästi oli hyvin nolo, hän sanoi:

"Jatka vain tähän suuntaan, vävypoika, ja pian voit ottaa kaksi penceä hengeltä, kun tullaan raunioitasi katsomaan. Kaiketi minun on lähetettävä arkkitehtini tänne katsomaan, mitä tässä olisi tehtävä."

Sitten hän vei minut syrjään ja alentaen kovan äänensä niin matalaksi kuin suinkin, hän virkkoi:

"Mitä se Bridget täti minulle kertoo? Yhdeksän kuukautta naimisissa eikä vielä mitään kuulu? Ai, ai! Se ei kelpaa, tyttö, se ei kelpaa."

Minä yritin selittää hänelle, ettei hänen pitäisi tuhlata rahaa linnaan perillisen toivossa, mutta olin kovassa ahdistuksessa, enkä tiedä mitä oikeastaan sain sanotuksi. Silmänräpäyksen verran isäni näytti olevan ymmällä, ja sitten hän purskahti nauruun.

"Vai niin! Vai niin!" huudahti hän. "Sinä siis kaipaat lääkäriä. Minun täytyy lähettää Conrad sinua katsomaan. Kyllä siitä vielä hyvä tulee, tyttö, kyllä siitä vielä hyvä tulee."

Halliin palatessamme, kuiskasi kaunis Betsy kuulleensa hämmästyksekseen, että herra Eastcliff oli mennyt naimisiin, mutta madame oli hänelle kertonut, että talo pian täyttyisi vieraista, ja hän toivoi etten häntäkään unohtaisi.

Molemmat autovaunut olivat pyörähtäneet portaitten eteen, ja vieraamme istuivat jo niissä, kun isäni luoden silmäyksen ympärilleen virkkoi:

"Puutarhasi on niin takkuinen kuin orjantappurapensas,. vävypoika. Täytynee lähettää Tommy toveri tänne sitä hiukan siivoamaan. Hyvästi siksi! Hyvästi siksi!"

Seuraavassa tuokiossa he olivat kadonneet, ja minä seurasin heitä kaipaavin katsein. Jumala tietää, ettei isäni talo ollut koskaan ollut minulle muuta kuin äitipuolen koti, mutta tällä hetkellä minä ikävöin sinne ja olin mielestäni kuin kouluun jätetty lapsi raukka vanhempain palattua kotiin.

Mitä olin voittanut kiirehtiessäni pois Lontoosta? En niin mitään. Olin jo selvillä siitä, että toivoton intohimoni oli seurannut minua tänne.

Seuraavana päivänä tuli lady Margaret huoneeseeni hyvästiä jättämään ja sanoi viipyneensä Raa-linnassa vain niin kauan, että saisi talon kuntoon tuloani varten ja täytyvänsä nyt palata omaan kotiinsa, joka oli Lontoossa.

Olin pahoillani, sillä olin jo kiintynyt, häneen, ja seisoessani ovella katsomassa hänen lähtöään, kun hän mieheni kanssa ajoi kaupunkiin ennättääkseen iltapuolilaivaan, tunsin jääväni ilman myötätuntoa ja suojelusta.

Almaa hänen lähtönsä ei surettanut, ja palatessamme sisään, näytti kuin häntä olisi haluttanut sanoa:

Jonkun päivän kuluttua saapui tohtori Conrad isäni lähettämänä, ja minä ilostuin aika tavalla nähdessäni hänen lyhyeksi: ajetun raudanharmaan päänsä portaissani.

Ensi keskustelumme koski luonnollisesti Martinia, joka oli kirjottanut vanhemmilleen, kertoen kohtauksestamme Lontoossa ja ilmottaen tulostaan kotiin. Suvimajassa vallitsi nyt suuri touhu; hänen äitinsä puuhasi aamusta iltaan vanhassa kodissa poikansa vastaanottoa varten. Siinä pestiin ja hierottiin! Siinä mattoja ravisteltiin ja puisteltiin, kuin olisi mikäkin prinssi ollut tulossa.

"Ja miten on meidän itsemme laita'?" virkkoi tohtori sitten. "Hiukan allapäin, vai mitä? Jokin sairaus? Eikö? Pahoinvointia? Eikö? Päänkivistystä ja hervottomuuden tuntoa? Eikö?"

Tiedusteltuaan ja kyseltyään vielä yhtä ja toista vanha tohtori näytti olevan ymmällä, jolloin en hennonut kauempaa pitää häntä pimeässä, vaan sanoin, ettei terveyttäni haitannut mikään, vaan että olin onneton ja olin ollut aina hääpäivästäni alkaen.

Ei ollut puolta tuntiakaan kulunut hänen lähdöstään, kun Alma tuli huoneeseeni niin hempeänä ja suloisena kuin suinkin saattoi olla ja kertoi tohtorin sanoneen minun potevan suurta hermoheikkoutta ja että minua oli säästettävä kaikista harmeista ja huolista.

"Niin että jos voin jotain tehdä puolestasi täällä ollessani, rakkaani,… kuten pitää silmällä palvelijoita ja taloa… Ei, ei, älä vastustele; teen sen mielihyvällä usko pois… Olemme siis sopineet siitä, se on päätetty, eikö niin?… Sinä rakas, suloinen pikku kulta!"

Olin niin raskaalla mielellä, etten välittänyt mitä tapahtui, mutta kahden päivän kuluttua huomasin, että Alma oli asettunut talon emännäksi ja päätti ja määräsi kaikki.

Olimme kenties olleet viikon Raa-linnassa, kun Price tuli huoneeseeni ilmoittamaan, että minua kyseli muuan pappi, joka oli niin merkillisen näköinen, ettei voinut päästä selville siitä, oliko hänellä lapsen, naisen vai herttaisen vanhuksen kasvot.

Siinä tuokiossa tiesin, että sen täytyi olla isä Dan, ja lensin paikalla halliin, missä tapasin hänet seisomassa, kädessään vanha käsilaukku, joka hänellä oli ollut mukanaan Roomaan mennessämme ja jossa hänen oli tapana kuljettaa hautajaiskauhtanansa, pyyhkien otsaansa ja saappaitaan punaisella kattuuninenäliinallaan päivä kun oli kuuma ja tiet tomuiset.

Tapaamisen ilo oli suuri molemmin puolin, ja kysyessäni, halusiko hän teetä, vastasi hän myöntävästi, sillä hän oli kulkenut jalan pappilasta saakka paastottuaan edellisen päivän; ja pyytäessäni häntä jäämään yöksi hän suostui siihenkin, "ellei siitä syntyisi haittaa ja vaivaa".

Niinpä otin hänen laukkunsa ja annoin sen eräälle palvelustytölle käskien häntä viemään sen minun huoneitteni vieressä olevaan vierashuoneeseen ja tuomaan meille heti teetä budoaariini.

Mutta tuskin olimme menneet yläkertaan minun puolelleni ja käyneet istumaan, kun Price nakutti ovelle ja ilmoitti taloudenhoitajattaren haluavan puhutella minua. Hän seisoi odottamassa ulkopuolella — pieni, nokkela, sukkelasilmäinen ja teeskentelevä olento, ja kun olin sulkenut oven jälkeeni, virkkoi hän:

"Koska madame on käskenyt laittaa kaikki huoneet järjestykseen vieraille ja tämä" (viitaten vastapäätä olevaan vierashuoneeseen) "on aiottu herra ja rouva Eastcliffille, emmekä tiedä, kuinka pian he saapuvat."

Tunsin punastuvani hiusmartoa myöten tämän naisen hävyttömyydestä, ja vihani yltyi siitä, että näin Alman seisovan portaitten päässä kuuntelemassa. Voimatta tykkänään salata loukattua ylpeyttäni, sanoin ankarasti palvelijalleni, vaikka sanani oikeastaan olivat toiselle tähdätyt:

"Olkaa hyvä ja valmistakaa heti paikalla tämä huone pastorille, ja muistakaa vastaisuudessa, että minä olen tämän talon emäntä ja että velvollisuutenne on totella minua eikä ketään muuta."

Kun tätä sanoessani käännyin mennäkseni huoneeseeni, huomasin Alman syvissä silmissä turmiota tietävän ilmeen, ja arvasin, että hän aikoi kuitata minut jonakin päivänä. Mutta mitä hän teki, sen hän teki heti, sillä mennessään alakertaan (kuten Price minulle sittemmin jutteli) hän tapasi mieheni hallissa, missä hän naisten tapaan suuntasi tykkitulensa hänen heikompaan kohtaansa, sanoen: "Oh, enpä tietänyt, että vaimonne on kiihkopaavillinen."

"Niinpä juuri", ja sitten seurasi selitys siitä mitä oli tapahtunut monien hämmästyttävien kaunistusten höystämänä, jotka saattoivat mieheni raivosta kalpenemaan.

Sillävälin minä istuin kahden kesken isä Danin kanssa huoneessani, ja kaataessani hänelle teetä ja valmistaessani hänelle voileipiä, hän puheli ensin Martinista (jota kaikki näyttivät tekevän minun kanssani puhuessaan) sanoen:

"Hän on aina ollut kultapoikani, ja kyllä nyt sietääkin ylpeillä hänestä, kun saa tällaisia sanomia kuulla."

Hän puheli edelleen samaan suuntaan, ja hänen sanansa hyväilivät korviani kuin soitanto, mutta sitten isä Dan alensi äänensä ja sanoi tohtori Conradin antaneen hänelle vihjauksen siitä, etten ollut aivan onnellinen.

"Juttele vanhalle papillesi kaikki, lapseni, ja jos hän vain voi tehdä jotain…"

Sen enempää odottamatta laskeuduin polvilleni hänen jalkainsa juureen ja annoin murheeni valua sydämestäni — kerroin, että avioliittoni oli ollut paha erehdys, että se pyhittävä armo, jonka hän oli ennustanut seuraavan pyhän avioliiton sakramenttia, ei ollut ilmaantunut, että en rakastanut miestäni, että mieheni rakasti toista naista ja että tämä asui täällä samassa talossa kanssani.

Isä Dan oli pahasti huolissaan. Tuontuostakin hän ristitsi itseään puhuessani ja sanoi: "Herra ja Hänen Pyhä Äitinsä meitä rakastakoon", ja päästyäni loppuun hän alkoi soimata itseään, sanoen että olisihan hänen pitänyt käsittää, ettei poikamme (tarkoittaen Martinia) olisi kirjoittanut noita kauhistuttavia kirjeitä olematta varma siitä, että ne sisälsivät totta; ja että ensi päivästä alkaen kun mieheni tuli seurakuntaamme, hänen varjonsa oli pimittänyt auringonvalon.

"Mutta ole varuillasi", virkkoi hän. "En ole kertonut kellekään siitä sopimuksesta, minkä teimme miehesi kanssa — en muille kuin Siunatulle Neitsyellemme vain — eikä sinun pidä pitää sitä pelastuksena avioliitostasi. Eikä ole muutakaan pelastusta, puhukoot maailma ja maailman lapset mitä heitä haluttaa."

"Ei! Ei! Älä puhu sellaista, tyttäreni. Ajattele, että tämä on yksi niitä elämän kovia kohtaloita, jotka joutuvat meidän kunkin osalle. Kuinka monen poloisen naisen täytyy kärsiä sairautta ja köyhyyttä, puhumattakaan juoppoudesta ja heidän miestensä kuolemasta! Luuletko että he silti katsovat olevansa oikeutetut jättämään kotinsa — rikkomaan avioliittonsa pyhät valat sen perusteella? Ei, lapseni, ei, etkä sinäkään saa sitä tehdä. Joskus asiat vielä selviävät. Saat nähdä, että niin käy. Ja sillävälin äitisi muiston tähden — tuon siunatun pyhän, jonka Herra jo on tehnyt omakseen…"

"Rukoile, lapseni, rukoile voimaa kantamaan koettelemuksiasi ja vastustamaan kiusausta. Lue rukousnauhasi Siunatulle Neitsyelle joka aamu, ennenkuin paastosi päättyy. Minäkin teen samoin. Sinä saat nähdä, että tämä tietää vain Jumalan rakkautta sinua kohtaan, ja sinä olet ylistävä hänen pyhää tahtoansa."

Vanhan ystäväni minua täten neuvoessa kuulin mieheni äänen portaissa, äänekkäänä, kovana, kirskuvana, ja ennenkuin olin ennättänyt nousta polvistuvasta asennostani, oli hän kiskaissut oven auki ja astunut huoneeseen.

Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat ja hän näytti mieheltä, joka on kaiken mielenmalttinsa menettänyt.

"Mary", virkkoi hän silmäillen minua polvistuessani kädet ristissä rinnallani isä Danin edessä, "milloin olen antanut sinulle luvan majoittaa katolilaisen papin talooni? Eikö siinä ole kylläksi, että vaimo on katolilainen, pitääkö lisäksi kirkon ja sen pappien tunkeutua kotiini ilman lupaa?"

Minä olin niin huumaantunut tästä vimmastuneesta loukkauksesta, etten ensin voinut mitään virkkaa, mutta isä Dan kiiruhti minua puolustamaan sanoen arvokkaasti ja rauhallisesti, että hänen tulonsa oli ollut aivan odottamaton minulle ja että minä olin pyytänyt häntä jäämään yöksi vain siksi, että hän oli vanha mies, jolla oli pitkä jalkamatka seurakuntaansa.

"Olen hyvin kiitollinen, arvoisa isä", sanoi raivosta tutiseva mieheni, "mutta vaimoni saattaa kyllä vastata puolestaan ilman teidän apuanne, ja neuvoisin teitä pysymään omassa seurakunnassanne eikä pyrkimään tänne toisten ihmisten asioita sotkemaan."

"Etteköhän vain nyt mittaa minua oman mittapuunne mukaan, sir?" vastasi isä Dan, ja tästä suorasta hyökkäyksestä mieheni joutui hillittömään raivoon.

"Jokainen tietää, mitä väkeä katolilaiset papit ovat", huudahti hän. "Selkkauksia rakastavia rauhanhäiritsijöitä, jotka pistävät nenänsä toisten ihmisten salaisuuksiin. Ja pappi tai ei pappi, mutta en salli kenenkään ihmisen tulla kotiini sotkemaan miehen ja vaimon välejä."

"Oletteko varma siitä", lausui isä Dan, "ettei talossanne jo ole olemassa jokin nainen, joka sotkee miehen ja vaimon välejä?"

Tämäkin hyökkäys sattui. Mieheni katsahti minuun leimuavin silmin ja sanoi sitten:

"Kuten arvasin! Teidät on haettu tänne vaimoni avuksi nostattamaan suurtakin melua hänen kuvitelluista vääryyksistään. Teidän pitäisi asettua taloon asumaan, arvaan, ja ennen pitkää saisimme nähdä teidän esiintyvän täällä isäntänä ja antavan määräyksiä palvelijoilleni! Mutta ei niin kauan kuin minulla on valta talossa! Arvoisa isä, jos teillä on vähääkään kunnioitusta rippilastanne kohtaan, niin olkaa hyvä ja jättäkää vaimoni minun turviini."

Näin että isä Danin oli vaikea masentaa yltyvää vihastustansa, mutta hän virkkoi:

"Ei sanaakaan enää, teidän armonne. Ei yksikään tosipappi astu milloinkaan miehen ja vaimon väliin, jotka Jumala on yhteenliittänyt. Hänen asiansa on yhdistää ihmisiä, ei erottaa. Mitä tähän rakkaaseen lapseen tulee, niin olen rakastanut häntä siitä hetkestä pitäen, kun hän oli pieni kapalovauva, niin ettei minun ole tarvis oppia velvollisuuttani häntä kohtaan mieheltä, joka ei näy välittävän hänestä enemmän kuin sitruunankuoresta. Kyllä menen, sir", lisäsi vanhus, suoristaen selkänsä haavoitetun jalopeuran tavalla, "mutta teidän turviinne minä en häntä jätä, vaan Jumalan pyhän ja siunatun rakkauden turviin."

Mieheni oli poistunut, ennenkuin viimeiset sanat olivat lausutut, mutta luullakseni ne häntä seurasivat portaille.

Poskeni leimusivat häpeästä tämän nöyryyttävän kohtauksen aikana, ja yritin lausua isä Danille mielipahani, mutta en kyennyt, kumarruin vain hänen kätensä yli ja suutelin sitä.

Arvelin saavuttaneeni kärsimykseni huipun, ja illalla kun Price ennen maatapanoani harjasi tukkaani ja minä ajattelin Martinia ja kyselin itseltäni voisinko kauemmin kestää mieheni raakuutta, kuulin hänen äkkiä sanovan:

"Jos minä olisin rouva, joka on joutunut naimisiin väärälle miehelle, niin menisin sille oikealle vaikka täytyisi laillista eroa hakea."

Vaikka tämä osui olemaan juuri se sama ajatus, joka raivokkaana pyöri vaivaantuneissa aivoissani, niin minä kiukustuin hänelle kuin villikissa ja kysyin, kuinka hän uskalsi puhua minulle sellaista kauheata ja syntistä, ja sanoin hänet irti hänen palveluksestaan silloin ja silloin.

Mutta hän oli tuskin lähtenyt huoneestani, kun mieleni kukistui ja minä vapisin pelosta, että hän pitäisi kiinni sanastani, jolloin kadottaisin viimeisen ystäväni.

Seuraavien päivien kuluessa saapuivat vieraamme. Niitä piti tulla vähintään kaksikymmentä, palvelijoita ja kamarineitejä lukematta, niin että Raa-linna, vaikka olikin tilava, oli täpösen täynnä.

Vieraita oli jotenkin yhtä monta kumpaakin sukupuolta ja he kuuluivat pääasiallisesti mieheni säätyluokkaan, mutta niihin kuului myös herra Eastcliffin kaunis vaimo, Camilla, ja Alman äiti, joka Alman kovaksi mielipahaksi oli vaatinut tulla kutsutuksi.

Mieheni vaati minua ottamaan heidät vastaan, ja sen teinkin, vaikka olin vain heidän nimellinen emäntänsä, ja he tiesivät sen ja kohtelivat minua sen mukaan.

He osoittivat minulle välinpitämättömyyttään milloin milläkin tavalla, kysyivät neuvoa Almalta minun läsnäollessani ja haavoittivat monesti naisellista ylpeyttäni, näyttämällä minulle, että olin kadottanut paikkani vaimona mieheni talossa.

Tiedän että tähän samaan luokkaan kuuluu paljon sellaisiakin ihmisiä, jotka ovat herttaisia ja hienotunteisia, moitteettomia ja puhtaita, maansa todellinen aatelisto — naisia, jotka ovat kiintyneet kotiinsa ja lapsiinsa, ja miehiä, jotka kuluttavat varansa ja voimansa yleisen hyvän eteen — mutta mieheni ystävät eivät olleet sitä lajia.

He olivat turhamaisia ja ylpeitä, itsekkäitä, mukavuutta rakastavia, tykkänään epäluotettavia, perin huonotapaisia, ja heidän tietonsa ja sivistyksensä olivat hämmästyttävän hatarat, paitsi niitä monia kieliä, joilla he pystyivät lausumaan tyhjiä sukkeluuksiaan. He elivät ja kukoistivat maailmassa ilman uskontoa, ilman siveellisyyttä ja (ellei se jo kuulosta liian tekopyhältä) ilman Jumalaa.

Millä tavalla he käyttäytyivät ollessaan metsästyksellä, huviretkillä, ajelemassa, ratsastamassa ja purjehtimassa (sillä herra Eastcliff oli saapunut huvipurressaan ja se oli ankkurissa rotkon alapuolella olevassa satamassa), en tiedä, sillä "tohtorin määräyksiin" perustuen Alma ei pyytänyt minua seuraamaan heitä.

Mutta iltasin pelattiin bridgeä (heidän viattomin huvituksensa) ja uhkapeliä, juotiin, rämpytettiin pianoa, tanssittiin "Harmaata karhua", laulettiin duettoja viimeisistä opereteista ja pengottiin tyhjää aivokoppaa keinojen keksimiseksi, joilla voisi tappaa heidän olemassaolonsa ainoata vihamiestä — Aikaa.

Pöytäkeskusteluna olivat tavallisesti hevoset ja koirat, mutta toisinaan myös rakkaus, keimailu ja avioliitto, siihen luettuna aviollinen uskollisuus, joka oli leikkipuheiden lempiaiheena sekä miesten että naisten kesken.

Tällöin mieheni usein huomautti, että entisaikaan miesten oli tapana ottaa vaimonsa samoin kuin hevosensakin koetteeksi vuoden ja päivän ajaksi, ja kannattipa vielä meidän aikanammekin muutamiin naisiin nähden koettaa tuota vanhaa tapaa.

Silloin herra Vivian huomautti, että "kautta Jupiterin, sehän oli mainion hyvä keksintö", ja jos hän "joskus menisi naimisiin, niin sen hän jumal'avita juuri tekisi."

Ja silloin herra Eastcliff pisti väliin, että oli naurettava ennakkoluulo, että vaimon pitäisi pitää miehensä tykkänään itselleen, "ikäänkuin hän olisi mikäkin hammasharja, jota ei voi pitää kenenkään kanssa yhteisenä", ja joku huomautti vielä, että yhtä kohtuutonta olisi vaimon vaatia, että hänen hammaslääkärinsä tai kampaajansa palvelisi yksin häntä.

Oh, kuinka kaikki tämä minua iljetti! Olipa sen pohjana todellinen siveellinen rappeutuminen tai vain teeskentely ja pöyhkeily, yhtä epämiellyttävää se oli joka tapauksessa, ja vaikka kestin minkä jaksoin näyttämättä inhoani, niin pakenin niin usein kuin oli mahdollista oman huoneeni puhtaaseen ilmakehään.

Mutta sielläkään en saanut aina olla yksinäni, sillä Alman äiti oli alituisesti kintereilläni. Hän oli pullea pieni olento, ylellisesti timanttisormuksilla ja rintaneuloilla koristettu. Kasvatusta hän ei ollut saanut paljon yhtään, ja hän oli tunnettu siitä, että hän lasketteli uskallettuja puheita murteellisella ranskankielellään, ja päähauskuus siinä oli, ettei milloinkaan voitu tietää, ymmärsikö hän niiden merkitystä vai ei.

Siitä huolimatta hän oli ainoa hyväsydäminen nainen koko talossa, ja luulenpa todella, että hän arveli tekevänsä hyvän työn pitäessään minulle seuraa. Mutta voi, paljon minä kärsin kuunnellessani hänen pitkiä juttujaan entisistä "käynneistään" Raa-linnassa, jolloin toivomattani sain tietää mitä alkuperää hän oli (lontoolaisen postiljoonin tytär); mitä osaa hän iloisessa ja huolettomassa nuoruudessaan oli näytellyt Raa-linnassa, kuinka hän oli tavannut miehensä New-Yorkissa ja kuinka tämä oli nainut hänet pelastaaksensa lapsensa maineen; ja lopuksi, kuinka amerikkalaisen hienoston naiset olivat kieltäytyneet vastaanottamasta häntä ja hän oli vannonut kostavansa heille naittamalla Alman korkeimmalle europpalaiselle arvonimelle, minkä rahalla saattoi ostaa.

Mutta nämä paljastukset hänestä itsestään eivät olleet niinkään nöyryyttäviä kuin hänen säälinosotuksensa minua kohtaan, joista saatoin ymmärtää, etten pystynyt edustamaan näin ylhäisen perheen emäntää — ja miten sitä voisi minulta vaatiakaan? — kun sitävastoin Alma oli kuin syntynyt siihen, ja siksipä oli onni minulle, että hän oli täällä näyttämässä, miten kaikki oli suoritettava.

Kaiken tämän seurauksena oli että ies, jonka alla elin, alkoi enemmän kuin koskaan tuntua minusta sietämättömän raskaalta. Silmäillessäni eteenpäin tulevaisuuteen en nähnyt muuta kuin loppumattomia vuosia tässä alennustilassa, ja silloin sanelin itselleni, ettei mikään — ei sakramentit eikä sopimuskirjat, ei kirkon eikä valtion lait — voisi pakottaa minua sietämään sitä.

Kamarineitini singahutteli alinomaa hyvin tähdättyjä viittauksia Almasta ja miehestäni. Virkistin myöskin muistoani tuolla iljettävällä Pariisissa tapahtuneella kohtauksella ja rupesin ihmettelemään, miksi edelleen kärsin sellaista solvausta, että viivyin yhä mieheni suojeluksessa.

Ja sitten työskenteli minussa vielä toinenkin voima — oma salainen intohimoni. Joskohta toisinaan pidin itseäni kurjana syntisenä ja arvelin kärsimysteni kuormaa taivaan rangaistukseksi rikollisesta rakkaudestani, niin oli taas toisia hetkiä, jolloin koko sieluni nousi kapinaan, ja minä ikävöin, en vain vapautta, vaan täydellistä, laillista eroa.

Martinilta sain kahdesti kirjeen tänä tuskan aikana. Ensimäinen kirje sisälsi kertomuksen niistä laajalle ulottuvista töistä, joihin hänen napaseutumatkansa hänet upotti — insinöörien, sähköteknikkojen, geoloogien ja muurarien hankkiminen ja suurien koneitten kuljettaminen langatonta lennätinlaitosta varten — sillä hän näytti olevan loistavalla tuulella ja elämä oli täynnä hyviä lupauksia hänelle.

Toisessa kirjeessään hän kertoi päättäneensä jo kaikki toimensa ja tulevansa saarelle käymään seuraavalla viikolla; hän aikoi pistäytyä ensin "vanhusten" luona ja tulla sitten minua tervehtimään parin päivän ajaksi juuri ennen matkalle lähtöään.

Hän tuli. Luin paikallislehdissä hänen tulostaan saarelle — kuinka taajat väkijoukot olivat olleet laivasillalla häntä vastaanottamassa ja kuinka hänen tullessaan omaan kyläämme naapurimme olivat olleet odottamassa häntä rautatieasemalla ja vieneet hänet äitinsä luo ja sitten sytyttäneet hänelle tervetuliaisiksi ilotulia vuorille.

Sydäntäni kirvelteli ajatellessani, minkälaisissa jännittävissä tapahtumissa Martin kulutti aikaansa minun eläessäni tällaisessa alennustilassa. Rakkauteni Martiniin oli nyt kuin avonainen haava, ja olin nyt selvillä siitä, että tuli mikä tuli, ennenkuin hän tulisi Raa-linnaan, niin minä vapauttaisin itseni kieron asemani orjuudesta.

Isä Danin neuvot olivat tähän aikaan häipyneet. Vaikka olin rukoillut voimaa kuormani kantamiseen, ei siitä ollut lähtenyt minkäänlaista apua, ja eräänä aamuna seisoessani makuuhuoneessani olevan Pyhän Neitsyen kuvan edessä, minut valtasi äkkinäinen halu puhaltaa hänen lamppunsa sammuksiin ja jättää se ainiaaksi sytyttämättä.

Kaiken lopuksi tuli, että päätin mennä tapaamaan piispaa ja isäni asianajajaa, herra Curphyä ja ehkäpä vielä isäänikin, että tavalla tai toisella pääsisin johonkin selvyyteen ja saisin tietää mitä minusta oli tuleva.

Onni — paha onni — suosi minua. Saapui sanoma, että isäni oli äkkiä sairastunut johonkin tautiin, joka pani lääkärit ymmälle, ja ottaen tämän tekosyyksi kysyin mieheltäni, voisinko lähteä kotiin pariksi kolmeksi päiväksi.

"Mikset voisi?" vastasi hän sellaisella äänellä kuin olisi sanonut:
"Kuka sinua estää?"

"Kyllä, kyllä, rakas tyttöseni. Tulemme sinua hirveästi kaipaamaan, mutta se on velvollisuutesi. Ja sittenhän tapaat tuon hauskan herra… Mikä taas onkaan hänen nimensä?"

Tuntien olevani poloinen, säälittävä teeskentelijä pyysin vielä vierailtakin anteeksi lähtöäni, ja he näyttivät siltä kuin olisi heitä haluttanut sanoa: "Emmeköhän tuota eroa kestä."

"Teidän armonne on ehkä unohtanut, että aikani on mennyt umpeen, mutta minä jään kunnes teidän armonne palaa, jos halutaan."

"Haluttaisi kylläkin, armollinen rouva. Jokainen viihtyy hyvän emännän luona, vaikkapa hän onkin joskus hiukan tulinen luonnoltaan. Ja ellette tahdo minua kanssanne isänne luo, voin ehkä olla joksikin hyödyksi teille ennen takaisintuloanne."

Huomasin että hänen aatoksensa yhä liikkuivat erossa, mutta nyt en häntä nuhdellut, sillä oma haluni oli kääntynyt samaan suuntaan.

Seuraavana aamuna useimmat vieraat tulivat hallin ovelle saattamaan minua ja lähettivät minulle kokonaisen tulvan suopeita hymyjä autovaunun vieriessä pois.

Ennenkuin läksin isäni luo, kävin piispaa tapaamassa. Piispan linna oli saaren toisella kulmalla, ja oli jo keskipäivänaika, kun minä ajoin sen korkeiden jalavapuiden alitse, joissa suuri varisparvi näytti pitävän jonkinlaista yleistä kokousta.

Piispa oli paraillaan aamiaisella, ja aamiaisen jälkeen (niin hänen livreapukuinen palvelijansa kertoi minulle) hän tavallisesti kävi lepäämään. Olen useasti myöhemmin arvellut, että keskusteluni hänen kanssaan päättyi niin epäedullisesti minulle syystä, että se sattui hänen ateriansa ja unensa väliin.

Minut vietiin pieneen vastaanottohuoneeseen, joka oli ylellisesti, melkeinpä prameasti sisustettu sohvilla ja nojatuoleilla ja monilla kuvilla, niiden joukossa paitsi suurta paavin muotokuvaa, pyhän isän omalla nimikirjoituksella varustettuna — kaikennäköisten ylhäisten henkilöiden — markiisien, lordien, kreivien ja hienojen avokaulaisten naisten kuvia, joihin viimemainittuihin oli usealla eri kielellä kirjoitettu omistus: "Isälleni Jumalassa Ellanin arvoisalle piispalle".

Piispa astui luokseni parin minuutin kuluttua, myhäillen ja nähtävästi sovinnossa koko maailman kanssa. Hän toivotti minut tervetulleeksi pehmeällä, sulavalla tavallaan ja kyseli, saisiko hän tarjota minulle mitään virvokkeita, mutta mieleni oli niin kiihtynyt, etten voinut ajatella juomista ja syömistä, ja paiskauduin paikalla asiani ytimeen.

Sanoin että se oli hyvinkin vakavaa, ja sitten aloin heti paljastaa hänelle surujeni syyn — ettei mieheni rakastanut minua, että hän rakasti toista naista — että avioliittoni pyhä sakramentti…

"Odottakaa", virkkoi piispa, ja hän nousi sulkemaan ikkunaa, sillä varisten vaakkuna oli kerrassaan ilkeä puissa pidettiin varmaan käräjiä. Palaten istuimelleen hän, virkkoi:

"Armollinen rouva, teidän tulee ymmärtää, että on olemassa yksi rikos ja vain yksi ainoa, jota kaikissa kristityissä maissa ja sivistyneissä yhteiskunnissa katsotaan tarpeeksi loukkaavaksi antamaan aihetta todellisesti tuntuvaan murheeseen. Onko teillä mitään todistuksia siitä?"

Tiesin mitä hän tarkoitti, ja tunsin punastuvani hiusmartoa myöten. Mutta painaen alas häpeäni, kerroin hänelle mitä Pariisissa olin nähnyt ja samoin myös Pricen syytökset ja epäluulot.

— "Hm!" virkahti piispa, ja älysin paikalla että hän aikoi vähentää todistusteni pätevyyttä.

"Teillä itsellänne on nähtävästi vähän tai ei ensinkään mitään todistuksia. Pääasiallisesti vain kamarineidillänne. Ja kamarineidit ovat kuulut juonitteluhalustaan."

"Mutta se on totta", sanoin. "Ei mieheni ole sitä kieltävä. Eikä hän voikaan."

"Mikäli minä kykenen huomaamaan, mitä maailmassa tapahtuu", lausui piispa, "niin miehet tällaisissa olosuhteissa aina sekä voivat kieltää että kieltävät syyllisyytensä."

Tunsin käsieni käyvän kosteiksi hansikkaitteni alla. Näytti siltä kuin olisi piispa yrittänyt sulkea silmänsä siltä, mitä hän ei tahtonut nähdä.

"No niin, otaksukaamme että olette oikeassa, armollinen rouva, mitä te siinä tapauksessa toivotte minun tekevän?"

Parisen minuuttia olin kovasti hätääntynyt, mutta sain lopulta kumminkin soperretuksi, että olin tullut häneltä neuvoa kysymään ja ottamaan selvää siitä, minkä verran kirkko voisi minua auttaa.

"Hm!" sanoi piispa, ja sitten paiskaten toisen säärensä ristiin toisen päälle ja kopeloiden kenkänsä hopeasolkea hän lisäsi:

"Kirkko, armollinen rouva, sallii todella apua kovassa hätätilassa. Se sallii sitä huojennusta, jonka erossa eläminen tuottaa, mutta antaa suostumuksensa siihen aina vastahakoisesti, toivoen lopullista sovintoa. Mutta se ei voi hyväksyä sitä, että vaimo elää erillään miehestään, koska — anteeksi, en väitä että tässä tapauksessa on niin laita — hän huomaa, ettei mies häntä miellytä, tai koska — en nytkään väitä että niin on teidän laita — että vaimo huomaa jonkun toisen miellyttävän häntä enemmän…"

"Monseignor", sanoin, ja minua sekä kuumotti että huimasi, "älkäämme huoliko väitellä erossa elämisestä. Minä ajattelen paljon vakavampaa muutosta."

Luullakseni! taivutin päätäni äänettömän myöntymyksen merkiksi, sillä piispan käytös muuttui heti päättäväiseksi ja tuomitsevaksi. Hän kyseli minulta, enkö tietänyt, ettei katolinen kirkko sallinut avioeroa missään tapauksessa, ja olinko unohtanut, mitä pyhä isä itse oli minulle sanonut (viitaten muotokuvaan) — että kun juhlallisesti sitouduin pyhään avioliittoon, niin minun oli se tehtävä sillä täydellä tietoisuudella, ettei mikään muu kuin kuolema voinut sitä murtaa.

"Kristuksen rakkaus seurakuntaansa on verrannollinen kuvaus siitä rakkaudesta, jonka mies ja vaimo lupaavat toisilleen pyhässä aviosäädyssä, ja yhtä mahdotonta on rikkoa toista kuin toista."

"Mutta mieheni ei rakasta minua", huudahdin, "enkä liioin minä häntä, ja siksipä meidän välillämme oleva sopimus on jo rikottu."

Piispa lausui minulle hyvin ankaria sanoja tämän johdosta, sanoen ettei minun, kirkon hyvän lapsen, pitänyt milloinkaan, ei milloinkaan sitä toistaa, sillä joskohta avioliitto oli sopimus, niin se kumminkin erosi kaikista muista sopimuksista laatuunsa nähden.

"Kun te menitte naimisiin miehenne kanssa, niin tulitte sidotuksi häneen, ei vain omalla lupauksellanne, vaan salaperäisellä voimalla, josta ette voi koskaan vapautua. Voima, joka teidät yhdisti, oli Jumala, ja mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisen pidä erottaman."

Pääni painui alas. Piispa oli puhunut samaa, mitä minulle oli aina opetettu, vaikka olin sen aivan unohtanut kärsimysteni tuskissa ja kiusaukseni hurjassa palossa.

"Maallinen laki saattaa suoda teille avioeron", jatkoi piispa, "en ole selvillä siitä — en voi sanoa mitään siitä. Mutta sillä ei pitäisi olla oikeutta siihen, koskapa lailla ei voi olla oikeutta tehdä mitättömäksi sitä, minkä Jumala itse on vahvistanut."

Oh, se oli julmaa! Tuntui kuin olisi tuleva elämäni mustunut edessäni — kuin olisivat vankilan rautakanget sulkeutuneet takanani ja kahleet jo painaneet jäseniäni.

"Mutta vaikkapa maallinen laki voisi ja tahtoisi teille myöntää avioeron, niin ajatelkaapa, kuinka suuren vahingon teette sillä Kirkolle. Teidän avioliittonne oli niin sanottu eriuskoisten liitto, ja Kirkko ei suosi sellaisia avioliittoja, mutta tässä tapauksessa se suostui, ja miksi? Koska se toivoi voivansa palauttaa eksyneen perheen toisessa polvessa sen helmaan. Mutta mitä te nyt tekisitte? Odottamatta toista polvea te tekisitte tyhjäksi sen aikeet."

Jäätävä kylmä tunkeutui sydämeeni näitä sanoja kuullessani. Tätä otollisen hetken menettämistäkö piispa ajatteli eikä kärsivän naisen ruhjottua ja verta vuotavaa sielua?

Nousin lähteäkseni. Piispa nousi myös ja alkoi neuvoa minulle anteeksiantamusta.

"Joskohta teitä on loukattu, armollinen rouva", sanoi hän — "en väitä, ettei teitä olisi — eikö ole mahdollista antaa anteeksi? Muistakaa että anteeksiantamus on taivaallinen avu, jota meidän kaikkein tulee harrastaa, ja varsinkin aviovaimon mieheensä nähden. Ajatelkaapa toki! Kuinka monen naisen täytyy sitä harjoittaa — joka päivä, kautta koko maailman!"

Piispa seurasi minua ja pyyteli minua hartaasti Kirkon hyvänä tyttärenä elämään sovussa mieheni kanssa, olipa hänellä mitä vikoja hyvänsä, ja kun saisin lapsia (kuten Jumalan armosta varmaan saisin), olisi minun vuodatettava heihin oikeata uskoa äidin kaikella taidolla ja hellyydellä, jotta avioliittoni tarkoitus tulisi täytetyksi ja luja katolilainen tulisi Raa-linnan perilliseksi.

Sydämeni oli kiihkeässä kapinassa lähtiessäni hänen luotaan, ja koska Kirkko ei voinut tehdä mitään, päätin tiedustella, voisiko laki tehdä mitään, niinpä käskin kuljettajani ajamaan Holmtowniin isäni asianajajan luo.

Hän vastaanotti minut tavanmukaisella leppeällä myhäilyllään, ojensi minulle tahmean, lihavan kätensä, asetti minut istumaan nojatuoliinsa, toivoi, ettei odottamaton vierailuni tietäisi pahoja uutisia Hovista, ja tiedusteli minulta lopullisesti mitä hän voisi tehdä.

Kerroin uudelleen tarinani heittäen kaikki tunnepurkaukset sikseen ja käyden jotenkin kovakouraisesti heti kiinni epämiellyttäviin tosiasioihin ja mieheni uskottomuuteen.

Asianajaja kuunteli minua kasvot poispäin kääntyneinä katsellen ulos merelle ja sormeillen valkealla kädellään pitkää, ruskeata partaansa, ja ennenkuin olin päässyt loppuun, huomasin että hän, kuten piispakin, oli päättänyt olla mitään näkemättä.

"Matta vaikkapa olisittekin, niin olen pakotettu teille ilmoittamaan, ettei aviorikos yksinään ole tarpeeksi pätevä syy avioeron saamiseen."

"Jos te olisitte mies, niin se riittäisi, mutta koska olette nainen, täytyy teidän sen lisäksi esittää todistuksia julmuudesta."

"Inhimillisessä merkityksessä kyllä, mutta ei laillisessa merkityksessä", vastasi asianajaja.

Ja sitten hän alkoi minulle selittää, että ero-asia tässä maassa oli toisenlainen kuin monessa muussa, sillä vaimo ei voinut saada eroa miehestään muuten kuin todistamalla, ei vain että tämä oli uskoton hänelle, vaan myöskin että hän oli häntä väkivaltaisesti kohdellut, lyönyt häntä kasvoihin esimerkiksi, uhannut häntä tai saattanut hänen elämänsä ja terveytensä vaaranalaiseksi.

"Tätä ei miehenne ole tehnyt, vai mitä? Ei? Niinpä arvelinkin. Sillä gentlemanni hän yhtäkaikki on. Silloin on olemassa vain yksi ainoa syy, johon voisitte perustaa erovaatimuksenne, hylkääminen, mutta ei ole otaksuttava, että miehenne karkaa. Eipä hän todella voisikaan sitä tehdä. Se ei ole hänelle edullista. Siitä me olemme pitäneet huolta — tässä", ja tyytyväisesti myhähtäen asianajaja taputteli kiiltävän rasian kantta, johon oli kaiverrettu isäni nimi.

Minä olin mykistynyt. Lain sallimat ehdot olivat vielä häpeällisemmät kuin ne kahleet, joilla Kirkko sitoi minut avioliittooni.

"Mutta otaksukaamme, että laki voisi myöntää teille eron", pitkitti asianajaja, "mitä hyvää teillä olisi siitä? Teidän täytyisi luopua arvonimestänne."

"No, no", virkahti asianajaja taputellen käsivarttani, kuin olisin ollut suuttunut, itkussa oleva lapsi. "Älkää pilatko katkeruudessanne ja suuttumuksen puuskassanne avioliittoa, joka on niin kaikinpuolin sopiva aseman ja omaisuuden puolesta. Ja ajatelkaapa hyvää isäännekin! Miksi hän on kuluttanut näin paljon rahaa kohottaakseen häviöön joutuneen suvun uudelleen pystyyn? Jotta hänen nimensä tulisi jatkumaan ylhäisessä perheessä, ja lapsienne ja lastenlastenne kautta…"

"Laki ei siis voi tehdä mitään puolestani?" keskeytin, ja sydämeni kouristui tuskasta ja inhosta.

"Ikävä, hyvin ikävä, mutta nykyisten asianhaarojen vallitessa, mikäli minä voin päättää, ei se voi tehdä mitään", virkkoi asianajaja.

"Hyvästi sitten", huudahdin, ja ennenkuin hän oikein tiesikään mitä tein, olin hypähtänyt pystyyn, lähtenyt huoneesta ja kiiruhtanut portaita alas.

Sydämeni oli nyt vieläkin rajummassa kapinassa. Minä aioin lähteä kotiin. Minä aioin vedota isääni. Kova hän kyllä aina oli ollut minulle, mutta hän oli ainakin ihminen, ei kylmä abstraktinen käsite, kuten Kirkko ja Laki, joilla ei ollut inhimillistä sääliä eikä ymmärtämystä ihmiskärsimyksille.

Vaikka olin lähettänyt kotiin sanan tulostani, ei ollut ketään minua vastaanottamassa tullessani.

Bridget täti oli ostoksilla, ja kaunis Betsy (joka oli loukkaantunut minulle siitä, etten ollut pyytänyt häntä vieraaksi Raa-linnaan, kuten jäljestäpäin sain kuulla) oli juossut yläkertaan kuullessaan torvemme toitotuksen. Suuntasin siis askeleeni suoraan isäni huoneeseen.

Nessy MacLeod vastasi koputukseeni, mutta sen sijaan että olisi avannut oven minulle, hän pujahti ulos kuin mikäkin kissa ja sulki oven takanaan. Hänen kömpelö vartalonsa, säännöttömät piirteensä ja punainen tukkansa eivät olleet minusta milloinkaan ennen näyttäneet niin epämiellyttäviltä. Älysin paikalla, että hän esiintyi taloudenhoitajattaren mahtavuudella, ja huomasin hänen kantavan vyötäreillään avainkimppua, joka oli kilissyt Bridget tädin kupeilla, minun lapsena ollessani.

"Pahasti sairaana", sanoi hän painaen selkäänsä ovea vasten. "Lääkäri sanoo, että hänen on pysyttävä aivan rauhassa."

Suuttuneena siitä, että hän yritti estää minulta pääsyn isäni huoneeseen, sanoin:

"Hss! Hän on niin tulinen, ja minä en salli että kukaan häiritsee häntä tänään."

"Päästä minut sisään", toistin, ja ääneni mahtoi olla aika kimeä, koska isäni kuuli sen.

"Maryko siellä?" kuului oven toiselta puolelta, jolloin Nessyn oli pakko peräytyä, ja seuraavassa hetkessä olin isäni huoneessa.

Hänen jykevä ja voimakas päänsä lepäsi tyynyjen varassa hänen telttasängyssään, — muuta vuodetta hän ei koskaan käyttänyt — ja hän näytti niin sairaalta ja muuttuneelta, että minä sekä pahastuin että häpesin omaa itsekkäisyyttäni, kun olin ajatellut vain itseäni tänä aamuna.

Mutta hän ei tahtonut kuunnella minun osanottavia kysymyksiäni, väittäen ettei häntä vaivannut paljon mikään, että "Conrad höpisi jotain syövästä", mutta että tohtori hupsutteli.

"Mitä sinulle itsellesi kuuluu?" kysäisi hän. "Linnassa kuuluu elettävän suurellisesti."

Ajattelin, että nyt olisi otollinen aika puhua omista asioistani, ja vaikka minusta nyt, kun kuuntelija oli oma isäni, oli paljon tuskallisempaa paljastaa huoleni, änkytin sanottavani niin hyvin kuin tukahuttava mielenliikutukseni sen salli.

Luulin hänen säälivän minua. Arvelin hänen suuttuvan. Joskohta hänen kohtelussaan minua kohtaan ilmeni tuota samaa halveksumisen sekaista hellyyttä, jota hän aina oli osoittanut äidilleni, niin olinhan toki hänen tyttärensä, ja olin vakuutettu siitä, että häntä haluttaisi rynnätä ylös vuoteeltaan voidakseen tarttua miestäni kurkkuun ja ravistaa häntä kuten mäyräkoira ravistaa rottaa. Mutta kävikin aivan toisin.

"Jumala paratkoon, tyttö", huudahti hän, "ethän toki ruvenne suutasi murtamaan mokoman asian takia."

"Vai niin", virkkoi hän, "liehittelee toisia naisia, häh? No niin, eihän tuo sen kummempaa? Ei hän ole ensimäinen mies, joka sitä tekee, eikä viimeinenkään, arvaan minä."

Luulin sittenkin, etten ollut kyennyt oikein selvittämään asiaani, ja sanoin, että mieheni oli ollut uskoton minulle, että hänen jatkuva uskottomuutensa oman kattoni alla oli alentanut minua omissa silmissäni ja muidenkin, etten voinut enää jatkaa sellaista elämää ja niinmuodoin…

"Niinmuodoin tulet minun luokseni vaatimaan, että selvittäisin asiasi. Ei, ei, selvitä ne itse, tyttö. Ei appi-isän pidä koskaan sekaantua."

Hän katseli asiaa miehen kannalta luullakseni, mutta minä olin hyrähtää itkuun, niin olin suuttunut ja pettynyt, vaikka maltoin mieleni, että voisin jatkaa.

"Syrjäytä hänet sitten. Kyllä sinussa on älyä siihen, oli kuka oli. Onhan sinulla muotoakin, ja rahaa saat kyllä minulta, jos tarvitset. Syrjäytä hänet — se on paras neuvo, jonka minä voin sinulle antaa. Näytä miehellesi, että sinä se parempi sittenkin olet teistä kahdesta. Syrjäytä hänet, sanon, äläkä tule tänne vinkumaan kuin mikäkin porusuu, joka juoksee iso-äitinsä esiliinan turviin ensimäisestä naarmusta, minkä saa ulkona."

"Kyllä huomaan missä syy on. Lapsettomat vaimot nurisevat aina miehistään, ikäänkuin naimisissa olo olisi mikäkin Eedeni. Kerran ennen lähetin Bridget tädin sinulle järkeä lukemaan, ja kaipa minun taas tällä kertaa on se tekeminen. Mutta nyt ala lähteä. Jos minun mieli parantua, on minun levättävä. Nessy! Nessy! lääkkeeni! Nessy! Nessy! Mihin ihmeille se tyttö nyt joutui?"

"Tässä minä olen, Daniel", sanoi Nessy palaten huoneeseen; ja poistuessani sieltä käytävälle murtunein, toivottomin mielin, kuulin hänen puhuttelevan isääni hyväilevällä ja nöyrän mielittelevällä äänellään, isäni moittiessa ja kiukutellessa hänelle.

Puoli tuntia myöhemmin Bridget täti astui äitini huoneeseen. Kerrankin olin mielissäni nähdessäni hänet. Hän tarkastaisi tilaani ainakin naisen silmillä. Mutta toinen pettymys odotti minua.

"Herrainen aika, tyttö", huudahti hän. "Mitä se isäsi minulle kertoo? Yksi omista vieraistasi, niinhän? Lyönpä vetoa, että se on se isosilmäinen rouva. No niin, se on sinulle parhaiksi, sanon, kun tuot sellaisen miehesi kanssa taloosi — niin nokkela ja hienotapainen. Jos sinulla oli ikävä olla yksin linnassa, niin mikset pyytänyt tätiäsi tai serkkuasi luoksesi? Silloin ei olisi ollut mitään harmia miehestäsi, ei ainakaan — ei ainakaan mitä minuun tulee. Mutta mitäs nyt aiot tehdä?"

Jos olisin pistänyt revolverin Bridget tädin kasvojen eteen, ei hän olisi voinut näyttää kauhistuneemmalta.

"Mary O'Neill, oletko hullu?" huusi hän. "Vai avioeron! Ei yksikään meidän suvun naisista ole koskaan häväissyt itseään sillä tavalla. Mitä isäsi siitä sanoo? Ja miten käy kauniin Betsyn? Mitä ihmiset ajattelevat minusta?"

Vastasin, etten ollut itse puuhannut avioliittoani, ja että ne, jotka sen olivat tehneet, vastatkoot seurauksista.

"Se on nyt yhdentekevää. Sadattuhannet vaimot ovat joutuneet väärälle miehelle vaimoksi, mutta jos jok'ikinen koettaisi päästä vapaaksi avioliitostaan sillä tavalla kuin sinä tahdot, kyllä vaan silloin maailma olisi hyvässä kunnossa. Ehkäpä luulet että voisit mennä naimisiin jonkun toisen kanssa, mutta et voikaan. Kuka kunnon mies huolisi naida miehestään erotettua naista, vaikkapa hän olisikin vääryyttä kärsinyt puoli jutussa?"

"Sinä siis ajattelet, että minun pitäisi tyytyä — nöyrästi tyytyä tuollaiseen aviolliseen uskottomuuteen?" kysäisin.

"Herrainen aika", virkkoi Bridget täti, "mitä muuta voisit tehdä? Miehet ovat moniavioisia eläimiä, ja meidän naisten on siihen alistuminen. Jumala tietää, että se oli minunkin tehtävä, kun vanhan everstin oli tapana kieppuilla noissa englantilaisissa ravintolatytöissä. Ole vain hiukan sokea, tyttö, sitä saa kymmenestä naisesta yhdeksän tehdä joka päivä ja joka yö ympäri koko maailman."

"En tahdo sitä väittää", sanoi Bridget täti. "Sinut se ainakin tekee paremmaksi. Mitä ei silmä näe, sitä ei sydän murehdi. Pidä se mielessä!"

Mennessäni levolle sinä iltana oli sieluni kovassa kuohunnassa. Kirkko, laki, yhteiskunta, isällinen valta, kaikki, mikä oli sovinnaista ja arvollista, näytti liittäytyneen yhteen puolustaakseen mieheni rikosta ja tuomitakseen minut teeskentelijän elämään, paheellisuuteen ja häpeään. Ennen tahdoin kuolla kuin kestää sitä. Niin, jos pitäisi kuolla vaikka jo tänään, niin ennemmin se kuin palata mieheni luo samoihin koettelemuksiin.

Mutta seuraavana aamuna herätessäni, kun tapani mukaan ensimäiseksi ajattelin Martinia, sanelin itselleni, että tahdoin elää ja olla puhtaana naisena omissa silmissäni, ajatelkoon maailma minusta mitä tahansa.

Martin oli nyt viimeinen turvani, niinpä päätin kertoa hänelle kaikki. Olisi kyllä kiusallista sitä tehdä, mutta päätin yhtäkaikki nujertaa häveliäisyyteni ja kertoa hänelle kaikki. Ja silloin, mitä ikinä hän käskee minun tekemään, sen tekisin.

Tiesin kyllä hyvinkin, mitä päätökseni merkitsi, mitä toiveita ja odotuksia siihen sisältyi, mutta ajattelin sittenkin: "Mitä ikinä hän käskee minun tekemään, sen teen."

Tämän päätöksen jälkeen kävin rauhallisemmaksi ja nousin vuoteeltani pukeutumaan.

Aamu oli ihana, ja minä seisoin katselemassa hedelmäpuutarhaa, missä omenat helottivat punaisina auringonpaisteessa ja karviaismarjat kypsyivät riippuvissa oksissaan, kun kesäilman hiljaisuutta katkaisi lähestyväin askelien ääni.

Vanhanpuoleinen nainen vanhanaikaisessa kveekaripäähineessä astui ajotietä ylös. Kädessään hänellä oli kimppu punaisia ja valkeita ruusuja, ja hänen suloisilla, yksinkertaisilla kasvoillaan oli tuo sama sääliäherättävä ilme, jonka saattaa nähdä huolestuneella lapsella.

Se oli Martinin äiti. Hän tuli minua tapaamaan, ja jo ensinäkemältä tunsin itsessäni, että uljas päätökseni oli vaarassa ja että tulisin järkytetyksi olemukseni juuria myöten.

Kuulin pääoven kelloa soitettavan. Hetken kuluttua tuli Price huoneeseeni sanoen:

Martinin äiti näytti huoneeseen tullessaan hermostuneelta ja miltei säikähtyneeltä, ikäänkuin hän olisi ollut asialla, jota hän pelkäsi toimittaa. Mutta minä asetin hänet istumaan äitini nojatuoliin ja istahdin itse sen käsinojalle, ja silloin hän näytti viihtyvän ja rauhoittuvan.

Hetken kuluttua aloimme jutella Martinista. Minä sanoin, että hän mahtoi olla ylen onnellinen saadessaan poikansa kotiin hänen pitkältä ja vaaralliselta matkaltaan, ja hän vastasi olevansa onnellinen, mutta oli kuitenkin pahoillaan siitä, että hän viipyi kotona niin vähän aikaa, vain neljä päivää yhteensä, vaikka tohtori ja hän olivat niin kauan odottaneet tätä käyntiä.

"Ei se kumminkaan Martinin vika ole", virkkoi hän. "Hän on niin hyvä poika. En todella usko, että parempaa poikaa on kellään äidillä ollutkaan. Mutta kun lapsista tulee täysikasvuisia, niin eivät aina voi ajatella vanhuksia, eihän? Sitä minä aina sanon tohtorille, 'tohtori', minä sanon, 'ehkäpä mekin olimme samanlaisia nuorina ollessamme, kun ensin olimme rakastuneet toisiimme'…"

Arvasin jo hämärästi, mitä tämä kultainen vanhus oli tullut minulle puhumaan, mutta vastasin vain otaksuvani Martinin olevan vielä heidän luonaan.

Hän kertoi minulle hänen lähteneen vanhaan kouluunsa, ja koska oli palkintojen jakopäivä, olivat opettajat pyytäneet häntä urheiluja katsomaan ja päivällisille, jotka oli pidettävä, ennenkuin kaikki hajaantuisivat kesälomalle.

Sanoin että hän tulisi varmaankin takaisin huomenna, mutta hän vastasi jälleen kieltävästi. Martin oli mennyt menojaan, ja he olivat ottaneet jäähyväiset häneltä. Koulultaan hänen piti lähteä Raa-linnaan. Enkö sitä tietänyt? Hän oli sanonut aikovansa sähköttää minulle. Mutta sähkösanoma oli kaiketi tullut perille poissaollessani. Oh, Martin aikoi saapua linnaan huomisiltana ja viipyä siellä, kunnes hän lähtisi saarelta.

"Kuinka hauskaa", huudahdin, ja ääneni oli varmaankin hyvin innokas, sillä pelästynyt ilme lensi uudelleen vieraani herttaisille, vanhoille kasvoille.

"Hauskaa se Martinistakin on", sanoi hän, "ja siksipä… siksipä olen tullut teitä tapaamaan."

"Ettehän minuun pahastu, ettehän? Mutta Martin on niin kiintynyt teihin… Hän on aina ollut kiintynyt teihin, pikkupojasta asti… mutta tätä nykyä…"

"Arvelin että hän tätä nykyä… arvelin todenteolla, että hän on liiaksi kiintynyt teihin."

Minun täytyi pidättää hengitystäni, ettei ilohuuto pääsisi kurkustani kuuluviin, mutta tuo kultainen olento ei huomannut mitään.

"Ei hän sitä ole sanonut — ei mitenkään, mutta äiti näkee mitä on tekeillä, ettekö tekin luule? Ja hän jutteli ja jutteli Mary O'Neillistä niin lakkaamatta, että minua alkoi pelottaa — todella pelottaa."

"Hän on niin helläsydäminen, näettekös. Ja te teistä on tullut sellainen ihastuttava nainen. Tommy toveri sanoo, ettei hän ole nähnyt teidän vertaistanne tällä saarella, sittenkuin äitinne kätkettiin maan poveen.

"Ja Martin — Martinkin sanoo, ettei teille vedä kukaan vertoja, ei edes Lontoossa. Siksipä… siksipä", jatkoi hän vavisten ja änkyttäen, "arvelin… arvelin, ettei hänkään, poika raukka, ole muuta kuin verta ja lihaa, kuten me muutkin, ja jos hän alkaisi pitää teitä liian rakkaana… nyt kun olette naimisissa ja teillä on mies, näettekös…"

"Sanotaan, ettette ole ylen onnellinen avioliitossanne, tekään. Aika-ajoin olen kuullut ihmisten kertovan, ettei hän ole hyvä teille ja että teidät naitettiin vasten tahtoanne… Siksipä sanelin itselleni, että jos niin on asianlaita ja jos te ja Martin nyt joutuisitte yhteen ja te olisitte hyvin ystävällinen hänelle ja sallisitte hänen yhä edelleen jatkaa… ja siitä syntyisi jotain… murhetta ja häpeää ja sen semmoista… se olisi niin kauheata ja julmaa poika paralleni… juuri nyt kun hänestä puhutaan niin paljon ja hyvää."

Nyt se viimeinkin oli lausuttu. Olin vaarallinen hänen pojalleen, koska olin naimisissa oleva nainen ja päälle päätteeksi onneton avioliitossani, ja hän oli tullut minun luokseni suloisessa, ajattelemattomassa, äidillisessä itsekkäisyydessään pyytämään minua suojeleman häntä itseäni vastaan.

"Olen pyöritellyt tätä asiaa sinne ja tänne", sanoi hän. "'Mitä on tehtävä?' olen kysellyt ja toisinaan olen ajatellut, että olisi parasta puhutella Martinia. Mutta enpä sittenkään ole uskaltanut. Mutta eilisiltana kun kuulin teidän tulleen kotiin isäänne tervehtimään, sanoin: 'Tohtori, minä menen häntä itseään puhuttelemaan.' 'Sitä sinun ei pidä tehdä, Christian Ann', sanoi tohtori. 'Mutta menenpä', sanoin. 'Tahdon puhutella itse nuorta rouvaa. Olkoon, että hän nyt on hieno rouva, mutta enkö minä ole häntä sylissäni vaalinut? Ei hän tahdo tehdä mitään, mikä vahingoittaisi poikaani, jos vain pyydän. Ei tahdo, ei. Mary O'Neill ei sitä tahdo. Sitä en koskaan usko hänestä. En sinä ilmoisna ikänä.'"

Hänen herttaiset vanhat kasvonsa säteilivät, vaikka olivat kyynelien kostuttamat, ja tapaillessaan nenäliinaa sotkeutuivat hänen kätensä kukkiin, joita hän yhä piteli kädessään.

"Toin ne teille", virkkoi hän ja naurahti sitten, hiukan hämillään, omalle hajamielisyydelleen.

"Ei ne tietenkään ole mitään verrattuina teidän kasvihuoneruusuihinne linnassa, mutta arvelin että yhtäkaikki pitäisitte niistä. Ne ovat oman pienen huoneenne ikkunan alta. Me sanomme sitä yhä teidän huoneeksenne — sitä samaa huonetta, missä makasitte, kun tulitte meille joululaulua laulamaan samettihameessa ja tohveleissa. Mary O'Neillin huoneeksi Martin sen silloin nimitti, ja sama nimi on sillä ollut siitä päivin."

Tulin niin liikutetuksi, että ennenkuin olin selvillä siitä mitä seurauksia siitä oli lähtevä itselleni, olin kietonut käsivarteni hänen vyötäisilleen, sanoen että jos hän halusi minua mitä tekemään, niin tahtoisin sen tehdä.

"Tahtoisitteko todella?" ja sitten hän alkoi yksitellen esittää minulle niitä pieniä, juoneltaan varsin vaatimattomia suunnitelmia, joilla hän oli arvellut parantaa Martinin rakkautta minuun.

Hänen ensimäinen ajatuksensa oli, että ottaisin isäni sairauden tekosyyksi jäädäkseni vanhaan kotiini, kunnes Martinin oli matkustettava pois saarelta, mutta hän luopui tästä tuumasta melkein paikalla muistaessaan, miten päättävästi Martin oli sanonut välttämättä tahtovansa tavata minua.

Lopulta hän ehdotti, että koettaisin olla Martinille vähemmän herttainen, puhuttelisin häntä lyhyesti, toisinaan tylysti ja vihaisestikin, jotta keskinäinen suhteemme kylmenisi; mutta ei, se olisi sittenkin liian julmaa, kun hän näin monen vuoden kuluttua tapaa minut ja on juuri taas lähdössä niin kauas, ja vain Herra ja siunatut pyhät tietävät, milloin hän sieltä palaa.

Martinia, vain Martinia hän ajatteli. Suloisessa äidinitsekkäisyydessään hän ei voinut ajatella ketään muuta. Joskohta hän minuakin hellästi rakasti, ei hän hetkeäkään tullut ajatelleeksi, että jos täyttäisin hänen toivomuksensa ja lähettäisin Martinin pois, niin minäkin joutuisin kärsimään. Mutta minua kovaluontoisempikin olisi pehminnyt nähdessään hänen hätänsä ja levottomuutensa, ja kun hän avuttoman näköisenä sanoi:

"En ymmärrä, mitä olisi tehtävä — en todella ymmärrä", lohdutin häntä (vaikka itsekin olin lohdutuksen tarpeessa) ja sanoin kyllä itse löytäväni jonkun keinon tehdäkseni mitä hän halusi.

"Tiesin, että sanoisitte noin. Herramme ja hänen pyhä äitinsä siunatkoot teitä."

Hänen silmistään valui runsaita lohduttavia kyyneliä, mutta niiden lomitse pilkisti hymyäkin.

"Ei sen puolesta, että löytyisi maailmassa toista naista, jolle antaisin hänet mieluummin kuin teille, jos asiat olisivat ennallaan. Mutta kaikki on nyt toisin, eikö ole?"

"Oi en! en!", virkoin, mutta enempää en saanut sanotuksi, sillä ääneni petti minut.

"Nyt minun täytyy lähteä. Tohtori kaivaa puutarhassa eikä ole vielä saanut aamiaistansa. Mutta panin puuropadan hellalle kiehumaan, ja näihin aikoihin se varmaan on valmista."

"Kunpa olisi minulla teidän valokuvanne — juuri sellaisena kuin nyt olette tällä hetkellä. Ripustaisin sen omaan huoneeseenne ja tuontuostakin rientäisin yläkertaan sitä katsomaan. Mutta yhdentekevä. Minulla on teidän: valokuvanne täällä (koskettaen rintaansa), ja toisinaan saatan nähdä sen siellä ilmielävänä."

En voinut tämän jälkeen enää mitään virkkaa, mutta minä suutelin häntä hänen poistuessaan, ja hän sanoi:

"Mieleni on hyvä nyt! Hyvästi! Ettehän lähde kotiin ennen huomista, niin että ehkäpä vieläkin pistäyn teitä katsomaan. Hyvästi!"

Läksin ikkunan luo ja seurasin häntä katseillani hänen astuessaan pitkin ajotietä. Hän pyyhkieli silmiään, mutta hänen päänsä oli pystyssä ja hänen astuntansa kevyttä, ja olin vakuutettu siitä, että hänen kasvonsa säteilivät.

Jumala häntä siunatkoon! Sellaiset naiset kuin hän ja äitini — niin nöyrät ja rakastavat, niin moitteettomat ja puhtaat, jotka eivät milloinkaan lausu tylyä sanaa eivätkä ajattele tylyä ajatusta — ovat maailman kukkaset ja saattavat maan suloisesti tuoksuamaan.

Hänen mentyään muistin lupaukseni hänelle ja kyselin itseltäni, mitä minusta oli tuleva. Ellen voinut saada avioeroa miehestäni rikkomatta kirkkokuntani sakramenttia, enkä rakastaa Martinia ja vastaanottaa hänen rakkauttansa murtamatta hänen äitinsä sydäntä, mikä siis oli oleva kohtaloni?

Aioin palata kotiin huomisaamuna; huomisiltana saisin tavata
Martinin. Mitä oli minun sanottava? Mitä oli minun tehtävä?

Kaiken päivää nämä kysymykset kalvoivat minua, enkä voinut löytää niihin vastausta. Mutta illan lähestyessä läksin viemään huoleni sinne, mihin monesti ennenkin olin ne vienyt — isä Danin tykö.

Pappilan oven avasi isä Danin irlantilainen taloudenhoitaja; hän oli hyvä sielu, joka kohteli isäntäänsä kuten hemmotteleva äiti oikullista lastansa.

Kulkiessamme ahtaita portaita ylös hänen huoneeseensa hänellä oli paljon nureksimista. Hän ei voinut käsittää, mikä isä Dania vaivasi näihin aikoihin. Hän oli valkea kuin haamu ja niin laiha kuin vaateriepu, eikä ihmekään, kun ei syönyt niin mitään pitääkseen ruumistaan ja sieluaan yhdessä.

"Se on Luojamme kiusaamista se sellainen meno, ja teette Jumalalle hyvän työn, jos sanotte sen hänelle."

"Mitä te siellä isännästänne juoruatte, rouva Cassidy?" huudahti isä
Dan ylimmältä portaalta.

"Minä vaan juttelen, että te tärvelette itsenne paastoamisellanne ja rukoilemisellanne ja kulkemalla keski-yön aikaan vuorihökkeleissä nälän kurniessa vatsassanne."

"Kas niin, rouva Cassidy, nyt on teeaika, vai mitä? Niinpä takaisin keittiöön ja kattila tulelle ja tuokaa sisään parhaat kuppimme ja sievonen voissa käristetty leipä ja sämpylä ja vielä jotain muutakin hyvää, ja sitten voitte ylpeillä niin paljon kuin mielenne tekee, sillä saatte passata saaren ylhäisintä rouvaa… Tule sisään, tyttäreni, tule sisään."

Hän naurahteli puhuessaan, mutta huomasin, ettei hänen taloudenhoitajansa ollut väärässä ja että hän näytti rasittuneelta ja murheelliselta.

Niin pian kuin hän oli asettanut minut istumaan turve- ja halkovalkean edessä olevaan suureen nojatuoliinsa, yritin alkaa kerrottavani, mutta hän ei tahtonut kuulla sanaakaan, ennenkuin tee oli tuotu sisään ja olin juonut kupin.

Sitten hän liikutteli turvetta, josta lähti sekä valoa että lämpöä jo pimenevään huoneeseen, ja virkkoi:

"Ala siis kertoa", sanoi hän, ja juttelin hänelle tarinani niin hyvin kuin taisin.

Sanoin hänelle että tavattuamme toisemme viimeksi, tuon kiivaan kohtauksen jälkeen Raa-linnassa, olivat minun ja mieheni välit käyneet vielä kireämmiksi; sanoin, että koska en enää voinut kestää nykyistä häpeällistä elämääni, olin miettinyt avioeroa; sanoin että oltuani ensin piispan ja sitten isäni asianajajan puheilla olin kuullut, ettei kirkko eikä lakikaan, joilla kummallakin oli omat syynsä, voineet suoda minulle sitä apua, jota halusin, ja viimein sammuvalla äänellä (melkeinpä pelkäsin puhua sitä julki) uskoin hänelle juhlallisen ja pyhän salaisuuteni — että tapahtui mitä tapahtui, niin en voinut enää jatkaa entistä elämääni, koskapa rakastin erästä toista miestä.

Puhuessani isä Dan siirteli rauhatonna jalkojaan ja nyppieli kulunutta viittaansa, ja niin pian kuin olin lopettanut, ärjähti hän minulle niin vihaisesti, etten ollut häntä milloinkaan ennen nähnyt sellaisena:

Minä niin hämmästyin tästä, että rupesin tiedustelemaan häneltä, mistä hän sen tiesi, mutta hän keskeytti minut huutamalla:

"Sama se mistä sen tiedän. Luulet kaiketi, ettei vanhan papin silmät pysty muuta lukemaan kuin rukouskirjaa, vai mitä? Se on nuori Martin, eikö ole?"

"Se heittiö, se lurjus, se konna! Jos hän vain vielä kerran yrittää tähän taloon tulla, niin minä näytän hänelle, mistä on viisi hirttä poikki."

Tiesin, että hän rakasti Martinia melkein yhtä; paljon kuin minäkin, niinpä en kiinnittänyt mitään huomiota hänen parjauksiinsa, vaan koetin selittää, että syy oli yksin minussa ja ettei Martin ollut tehnyt mitään.

"Älä uskottele minulle, ettei hän ole tehnyt mitään", pauhasi isä Dan. "Kyllä minä tiedän, mitä hän on tehnyt. Hän on sanonut sinulle rakastavansa sinua, niin on?"

"Parasta on olla sitä tekemättä! Olkoonpa vaikka kuinka mahtava mies nykyisin Englannissa, mutta kyllä minä hänen takkinsa lämmitän, jos hän tulee tänne vahingoittamaan lastani. Mutta Herrallemme ja kaikille pyhille olkoon kiitos siitä, että hän lähtee piakkoin tiehensä tältä saarelta, etkä enää saa tavata häntä."

"Yhä pahempaa!" huudahti isä Dan. "Etkö huomaa, että he virittävät ansan eteenne ja te astutte siihen kuin nuoret hupsut ainakin. Mutta yhdentekevä! Sinä et saa mennä kotiin."

Sanoin olevani pakotettu menemään, sillä Martin tuli vain minun tähteni, enkä voinut hänelle ilmaista totuutta enkä keksiä tekosyytä, joka ei olisi valhetta.

"No niin, no niin, ehkäpä olet siinä oikeassa. Juosta aina kiusausta pakoon ei ole paras keino kiusauksen kohdatessa. Sinun täytyy voittaa tämä kiusaus, lapseni, sinun täytyy taistella sitä vastaan ja kukistaa se."

Ja sitten kerroin hänelle, miten olin kamppaillut kuinka rakkaus ei ollut ollut minulle onni, vaan julma ottelu, kuinka olin kärsinyt ja rukoillut ja käynyt messuissa ja tunnustuksilla, mutta ilman hyötyä, sillä rakkauteni Martiniin oli kuin leimuava tuli, jota ei mikään voinut sammuttaa.

Isä Danin huulet ja kädet värähtelivät puhuessani, ja huomasin, että se tapahtui säälistä minua kohtaan, ja niin lisäsin vielä, että jos Jumala oli pannut tämän puhtaan ja pyhän rakkauden sydämeeni, niin se ei kaiketi voinut olla väärä.

"Odota silmänräpäys", huudahti isä Dan. "Kuka sanoo, että Jumala sen on pannut sinne? Ja kuka ilmoitti sinulle, että se oli puhdas ja pyhä? Tarkastakaamme hiukan tilaasi. Kuuntele. Sanoit piispan vakuuttaneen, ettet voisi koskaan saada avioeroa?"

"Ja sinä tahdot mennä tälle… tälle nuorelle… lyhyesti sanoen, sinä tahdot mennä Martin Conradille? Siinä on peittelemätön totuus, vai mitä? Älä kiellä sitä… No niin, puhuaksemme asian suoraan, sinä pyydät minua — hengellistä isääsi suostumaan siihen, että elät julkisessa aviorikoksessa. Siihen se johtaa. Sinä tiedät, että niin on, ja Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä olkoot armolliset sielullesi!"

Säpsähdin ja pelästyin niin kovasti tätä raivokasta hyökkäystä ja siitä sukeutuvaa julmaa johtopäätöstä, että peitin kasvoni käsiini ja pidin ne kätkössä siellä, sillä minusta tuntui, kuin olisivat aivoni lamaantuneet ja sydämeni pakahtunut.

En tiedä kuinka kauan istuin näin kasvot käsieni varassa, mutta pitkän vaitiolon jälkeen, jota katkaisi vain oma läähättävä hengitykseni, olin selvillä siitä, että isä Dan oli vetänyt toisen käteni polvilleen ja silitteli sitä omalla kädellään.

"Älä suutu vanhalle papillesi, vaikka hän lausuu sinulle totuuden", sanoi hän. "Se on raskasta kantaa; tiedän, että se on raskasta; mutta se on hänelle yhtä raskasta kuin sinulle, lapseni. Ajattele — ajattele todella, mistä hän koettaa sinut pelastaa. Jos sinä teet sen, minkä nyt haluat tehdä, suljetaan sinut seurakunnasta pois. Jos sinä eroat seurakunnasta, lakkaat olemasta katolilainen. Mitä on sinusta silloin tuleva, tyttäreni? Mikä korvaa sinulle kirkon lohdutuksen — suruissa, kärsimyksissä, kuoleman hetkellä? Etkö ole milloinkaan tätä miettinyt?"

"Sanot ettet voi enää elää miehesi kanssa, koska hän on rikkonut avioliittovalansa. Mutta ajattele, kuinka monet tuhannet naisraukat maailmassa tekevät sitä joka päivä — elävät uskottomien puolisojensa kanssa kotinsa ja lastensa tähden. Eikä yksistään heidän kotinsa ja lastensa tähden, vaan heidän sielunsa ja uskontonsa tähden. Marttyyreja, siunattuja marttyyreja he ovat, vaikka ei heistä mitään tiedetä, sillä he pitävät pystyssä yhteiskunnan ja kirkon ja inhimillisen perheen."

Minä vapisin ylt'yleensä. Oli ikäänkuin isä Dan olisi koettanut riistää minulta elämäni ainoan, kalliin sisällyksen.

"Nyt sinä arvelet, ettet voi elää ilman sitä, jota rakastat, koska sydämessäsi ei ole sijaa muille kuin hänelle. Mutta ajattele monia pyhiä naisia, ajattele autuaita pyhimyksiä, jotka ovat käyneet läpi saman kiusauksen — jotka ovat taistelleet sitä vastaan sielunsa kaikella voimalla, kunnes heidän ruumiinsa ovat merkityt Herramme omilla haavoilla."

Hän hiipi lähemmäksi minua. Hänen äänensä värähteli korvassani. Minä kamppailin lujasti ja vapisin yhä koko ruumiiltani.

"Pysy kiinni Kirkossa, lapseni. Se on sinun ainoa turvapaikkasi. Muista että Jumala rakensi avioliittosi, etkä voi sitä rikkoa hylkäämättä uskoasi. Voiko mitään hyvää koitua siitä, josta sellainen hinta maksetaan? Ei ikinä! Kun huomenna tapaatte toisenne — te kaksi lasta — niin sano hänelle se. Älkää murtako vanhan pappinne sydäntä. Hänellä on kyllä huolta teistä muutenkin. Älkää salliko hänen pelätä, että hän on tykkänään kadottava teidät. Ja muista myös äitiäsi — sitä autuasta pyhää, joka kärsi niin kauan ja oli kärsivällinen… Kaikki riippuu sinusta, lapseni. Tällaisissa tapauksissa on nainen vahvempi astia. Ole siis vahva hänenkin puolestaan. Luovu synnillisestä rakkaudestasi, tyttäreni —"

"Pyytäkäämme Jumalaa auttamaan sinua", sanoi isä Dan, ja pidellen yhä kättäni omassaan, hän veti minut alas polvilleni ja polvistui itse viereeni. Huone oli jo pimeäksi käynyt, ja vain turvevalkean himmeä hehku valaisi kasvojamme.

Ja äänellä, joka oli niin matala ja vieno kuin hänen värähtelevä kuiskauksensa alttarin edessä hänen kehottaessaan Pyhää Hostiaa, isä Dan rukoili puolestani (sanoen minua rakkaaksi lapsekseen, jonka Jumala oli uskonut hänen haltuunsa), että minä pitäisin vihkivalani ja pelastuisin kiusauksesta rikkoa sen.

Hänen ihana rukouksensa tai värähtelevä äänensä, tai molemmat yhdessä, tekivät minuun syvän vaikutuksen, ja kun nousin pystyyn, tunsin olevani luja. Vaikka Martin oli yhtä kallis minulle kuin ennenkin, arvelin kumminkin nyt löytäneeni tieni. Jos hän rakasti minua kuten minä häntä, oli minun oltava uljas meidän kummankin puolesta. Minun oli vastustettava rakkauden lihallista vaistoa kieltäymyksen henkisellä voimalla. Niin, niin, se minun oli tehtävä.

"Tervehdi poikaani", sanoi hän. "Äläkä unohda, mitä pyysin sinun sanomaan hänelle."

"Kyllä sanon", vastasin, sillä vaikka sydämeni vuoti verta, olin tyyni ja rohkea.

Oli lypsyaika ja lehmät ammuivat navetassa, kun kuljin niittyjen ja karjapihan läpi matkalla isäni taloon.

Vaikka oli jo puolipäivän aika linnaan saapuessani, ei puiston portti ollut vielä avattu, ajotie oli autio ja talon valtaovikin oli vielä suljettu.

Soittoni kutsumana tuli yksi palvelustytöistä avaamaan jotenkin hitaasti, ilman esiliinaa ja myssyä, ja kun astuin halliin, oli se aivan tyhjä ja koko talo kuin kuollut; vain palvelijain puolelta kuului äänekästä naurunkikatusta.

"Mitä tämä merkitsee?" kysyin, mutta ennenkuin tyttö sai vastatuksi, tuli Price auttamaan päältäni ja sanoi:

Astuessamme portaita ylös kertoi hän, että koko seurue oli tänä aamuna lähtenyt merille herra Eastcliffin huvipurressa, että lie aikoivat viipyä poissa useita päiviä ja että madame oli jättänyt minulle kirjeen, missä olisi selitys.

Löysin kirjeen huoneeni uuninreunalta avatun sähkösanoman alta, jonka päälle oli asetettu viistokulmainen kristallilasi. Sähkösanoma oli osoitettu minulle ja oli Martinilta.

"Saavun huomisiltana. Viivyn keskiviikkoiltaan. Ellei sovellu, sähkötä Rehtorin talo, Kuningas Yrjön lyseo."

"Se on tänään", virkkoi Price. "Sähkösanoma tuli eilen. Madame avasi sen ja hän käski minun sanoa —"

Sinä varmaan hämmästyt, kun palatessasi tapaat talon tyhjänä ja kaikki melskaavat vieraasi tipotiessään. Salli minun selittää, ja jos olet suuttunut siitä, mitä on tapahtunut, niin syytä yksin minua kaikesta.

Näetkös, kultaseni, oli sovittu noin kuukausi sitten, että tekisimme purjeretken viehättävän saarenne ympäri, ennenkuin jätämme hauskan kotisi. Mutta emme ajatelleet tätä retkeä näin pian tapahtuvaksi, kun tuo ajattelematon herra Eastcliff, jolla ei ole enemmän järkeä päässään kuin kananpojalla, äkkiä ja odottamatta muistaa luvanneensa käydä tervehtimässä muuanta ystäväänsä, joka on vuokrannut jahtimetsän Skyessä. Seuraus — meidän oli lähdettävä purjehdusretkellemme nyt heti, jos mieli ensinkään, ja katso! emäntämme oli poissa — sairasvuoteelle kutsuttuna, ja mitä ihmettä oli meidän nyt tehtävä ilman häntä?

Nyt oltiin pulassa — herra Vivian, joka aina on viisas, arveli että kautta Jupiterin olisi todella katalaa lähteä ilman sinua, ja herra Eastcliffin pahankurinen pikku Camilla selitti että se olisi 'ilkeätä', ja miehesi vakuutteli ettei voitu jättää hänen Margaret Maryänsä yksin kotiin.

Silloin ystäväsi Alma Lier sattui muistamaan, ettet ollut ihastunut mereen ja että, joskohta olisitkin ollut täällä ja suostunut lähtemään kanssamme, niin se olisi tapahtunut vain suloisen ja epäitsekkään sydämesi hyvyydestä.

Tämä selitys näytti tyydyttävän ja rauhoittavan koko taloa, mutta voi! silloin iski meihin pitkäisen nuolen tavalla herra Conradin sähkösanoma. Koska arvelin sen mahdollisesti vaativan vastausta, otin itselleni vapauden avata sen, ja silloin jouduimme aivan neuvottomiksi, usko pois!

Mitähän kummia hän mahtoi ajatella meistä, jos jättäisimme talon tyhjäksi, juuri kun hän oli tulossa? Ja mikä pettymys meille kaikille naisille varsinkin ja minulle etenkin, ellemme saisi tätä odotettua vierasta tavata.

Tämä kumosi kerrassaan koko suunnitelmamme, mutta vielä kerran minä esiinnyin pelastajana huomauttamalla, ettei herra Conrad tullut tervehtimään meitä, vaan sinua, ja että ystävällisin teko meidän puoleltamme tässä tapauksessa olisi siirtää meluava läsnäolomme toisaalle.

    Hyvästi, rakkahin! Olemme juuri menossa. Minä kadehdin sinua.
    Sinä onnellinen, onnellinen tyttö! Tiedän varmaan, että sinulle
    tulee niin hauskaa. Mikä mies! Luonnollinen kuin itse luonto!
    Saarenne sanomalehdistä päättäen saarelaisenne jumaloivat häntä.

Toivon, että isäsi voi jo paremmin. Siinä toinen ihmeteltävä
mies! Entä mikä alkuperäinen tyyppi! Hyvästi, rakkahin kultani.

J. K. Olen kaivannut sinua niin suuresti, kulta! Raa-linna ei ole ollut entisellään ilman sinua — ei ole.'

Käännellessäni kirjettä kädessäni ja ihmetellessäni, mihin se kaunis paholainen tähtäsi sillä, huomasin vieressäni seisovan Pricen palavan halusta saada tietää, mitä se sisälsi, jotta voisi avustaa minua omalla tulkinnallaan.

Kerroin hänelle lyhyesti, mitä Alma oli sanonut, ja hän katkaisi minua tuontuostakin harmista huudahtaen.

"Kas sitä heittiötä. Sitä ilkeätä heittiötä! Heittiö hän juuri on, teidän armonne, luvalla sanoen, eikä hän muuta nimitystä ansaitse! Vai kuukautta ennen sovittu! Sitä ei ollut kukaan ajatellut ennen eilisiltaa, jolloin herra Conradin sähkösanoma tuli."

"Minä voin kertoa teidän armollenne, mitä se tietää, jos lupaatte olla tällä kertaa kiivastumatta. Se merkitsee, että madame haluaa olla teidän kengissänne, eikä pelkää avioeroakaan päästäkseen toiveittensa perille. Ja koska hän älyää, ettei auta teitä kiusata ottamaan eroa, koska olette katolilainen, niin hän arvelee voivansa houkutella miehenne, joka ei ole katolilainen, ottamaan eron. Niinpä hän koettaa saada teidät ansaan, ja hän toivoo teidän tarttuvan siihen hänen poissa ollessaan, ja jos te sen teette…"

"Oh, uskokaa minua teidän armonne. Minun korvani eivät ole olleet lukossa sillä aikaa kun teidän armonne on ollut poissa, ja ellei hänen juoruava kamarineitinsä olisi ollut sellainen houkkio, luulen että hänet olisi jätetty tänne vahtimaan. Mutta tässä talossa on muuan toinen, joka kantaa kaunaa teitä vastaan, ja jos ovissa kuuntelemisesta voi olla jotain hyötyä… Hss…!"

Price vaikeni äkisti sormi suullaan ja astuen varpaillaan oven luo hän potkaisi sen auki, jolloin pienen taloudenhoitajattaren nähtiin kömpivän ylös lattialta selitellen hämillään, että hän oli liukahtanut.

Minä vastasin etten ollut ja käskin hänen tästä puoleen noutamaan määräyksensä Priceltä — ilmoitus, joka tuntuvasti kohotti tämän itsetietoisuutta ja lähetti taloudenhoitajattaren nenä pystyssä harppaamaan portaita alas loukkaantuneen kakadun tavalla.

Koko iltapäivän kuljin kovassa mielenliikutuksessa. Tuontuostakin minua puolittain halutti sähköttää Martinille, että hän siirtäisi käyntinsä tuonnemmaksi, mutta joskohta vakuuttelin itselleni, että tällainen menettelytapa ei olisi kieltäytymistä, kiusauksen pakenemista vain, niin tiesin kyllä sydämeni syvyydessä, että todella toivoin hänen tulevan.

Yhtäkaikki tein pyhiä lupauksia itselleni olla vahva — vahva puheissa ja katseissa — ja jos Alma minua yllytti juonillaan, niin minä olin uhitteleva häntä ja näyttävä hänelle, etten aikonut antaa myöten enkä paeta.

Niinpä lopullisesti viehätin itseni siihen vahvaan ja valoisaan uskoon, että voimani vastustaa kiusausta oli luja. Mutta siitä huolimatta, kun kello viiden ajoissa kuulin pyörien rätinää santakäytävältä ja parvekkeeltani näin ajopelien pysähtyvän pääportaitten eteen, ja avatessani oven kuulin Martinin kantavan äänen hallista, niin lensin portaita alas — suoranaisesti lensin — niin olin innokas lausumaan hänet tervetulleeksi.

Siinä hän oli ruskeissa villavaatteissaan, pehmeä huopahattu päässään hehkuen terveyttä ja elämänhalua.

"Halloo!" huudahti hän, ja hänen silmänsä säteilivät kuin sininen meri auringon paistaessa siihen, kun hän näki minut.

"Sinä olet paremmissa voimissa, niinhän", virkkoi hän. "Vaikka tarpeetonta kysyä — kasvojesi väri on ihmeteltävä."

Päätöksestäni huolimatta, ja vaikka koetin osoittaa hänelle vain vilpitöntä ja iloista ystävyyttä, en voinut olla punastumatta. Ja punehduin yhä enemmän, kun astuessamme portaita ylös kerroin hänelle, mihin muu väki oli joutunut, ja että hänelle oli valmistettu pettymys tyytyä yksin minun seuraani. Naisten tapaan odotin sitten kiihkeällä hänen vastaustaan.

"No niin, jos asiat olisivat olleet päinvastoin, sinä poissa ja he täällä, niin kautta Jumalan tähtien olisin todella pettynyt. Mutta luulenpa näin ollen, että saamme aikamme kulumaan, vai mitä?"

Kaiken maailman valat eivät voineet estää minua ihastumasta tähän vastaukseen, ja kun hän astuessamme budoaariini sanoi:

"Ikävä sentään, etten saanut madamea tavata. Haluaisin virkkaa sanasen sille ladylle, ennenkuin lähden Antarktikseen", en voinut vastustaa pahankurista haluani näyttää hänelle Alman kirjettä.

Lukiessaan sitä hänen loistavat kasvonsa synkistyivät, ja kun hän oli lopettanut lukemisen, virkkoi hän uudelleen:

"Minä vihaan sitä naista! Hän on kuin käärme. Tekisipä mieleni tallata häntä jalallani."

"Lähteköön vain tiehensä, ei se auta. Kyllä minä vielä saan siihen tilaisuuden, saan kyllä."

Hän oli ylt'yleensä tomussa ja halusi peseytyä, niinpä soitin palvelustyttöä, joka ilmoitti minulle että herra ja rouva Eastcliffin huoneet olivat laitetut kuntoon herra Conradille. Tämä ilmoitus (vaikka koetin näyttää rauhalliselta) saattoi minut ymmälle, sillä puheenalaiset huoneet olivat melkein omain huoneitteni yhteydessä. Mutta Martin vain nauroi ja sanoi:

"Mainiota! Me elelemme tässä rakennuksen kyljessä ja jätämme muun osan kissojen asuttavaksi, niinhän?"

Minä vavahdin ilosta, mutta yhtäkaikki tiesin, että tuima kamppailu odotti minua.

Kuu hän palasi huoneestaan, oli teepöytä katettu budoaariini, ja istuessamme vastapäätä parvekkeen avointa ovea hän kertoi minulle käynnistään vanhassa koulussaan; muun muassa kuinka rehtori oli edellisen päivän päivällisillä ehdottanut hänen maljansa, ja poikien laulettua "Neljäkymmentä vuotta aikaa", hän oli kertonut heille juttuja viimeisestä retkikunnastaan, kunnes he olivat kiihtymyksestä aivan hengästyneet.

Martin nauroi, kuin hän olisi ollut poika itse (kuten hän aina on ollut ja aina on oleva) kertoessaan minulle näitä ja muita juttujaan, ja minäkin nauroin, joskin sisäisesti levottomana, sillä päätökseni muistui alinomaa mieleeni, ja pelkäsin olla liian onnellinen.

Teetä juotuamme menimme parvekkeelle ja nojauduimme vieretysten murentuvan kivisen kaidepuun yli katsellen viehättävää maisemaa, joka auringon mailleen mennessä oli juuri kauneimmillaan.

Oli lauantai, ja päivällisen jälkeen Martin ehdotti, että kävelisimme kallion huipulle nähdäksemme Blackwaterin tulen valossa, se kun kuului olevan suurenmoinen nähtävyys huvikauden aikana, ja niin heitin silkkihuivin päähäni ja läksimme yhdessä matkaan.

Ei ollut kuuta näkyvissä, ja vain muutamat tähdet tuikkivat taivaalla, mutta oli tuollainen kuultava kesäilta, jolloin ei päivä milloinkaan oikein pääse häipymään. Kävelimme niinmuodoin esteettömästi pitkin valkeata, kiemurtelevaa polkua, joka tuoksui vahvasti turpeelle ja kanervalle, kunnes tulimme lähelle kallion reunaa, ja sieltä aukeni äkisti eteemme kaupunki, kävelypaikkoineen, teattereineen, sähkötulista hehkuvine tanssipalatseineen, jotka kuvastuivat loistavan kirkkaina veden sileään kalvoon.

Olimme viiden peninkulman matkan päässä Blackwaterista, mutta kun kovasti pinnistimme kuuloamme, luulimme kuulevamme ulkoilma-paviljongissa soittavan orkesterin ohuet sävelet läpi meren loiskinan alapuolella olevia kallioita vastaan, ja kun oikein kiinteästi tuijotimme, niin arvelimme valkeiden valojen alla olevissa mustissa täplissä näkevämme tuhansien ihmisten liikkeen heidän kävellessään rantatiellä.

Tämä johti puheen isääni, ja astuessamme takaisin, nukkuvien vuorien synkät hahmoviivat edessämme, ihmetteli Martin isäni nerollisuutta, joka kahdessakymmenessä vuodessa oli muuttanut pienen kalastaja- ja kauppasataman satojen tuhansien huvinetsijäin kokouspaikaksi.

"Mutta onko hän silti sen parempi tai onnellisempi, joskohta onkin saanut rikkautta ja valtaa osakseen sen kautta? Onko kukaan siitä sen onnellisempi?" virkkoi Martin.

En ollut tarkoittanut sanoa sitä. Se oli pujahtanut suustani aivan vahingossa, ja hämmentyneenä tästä paljastuksesta minä kompastuin pimeässä ja olisin kaatunut, ellei Martin olisi tarttunut kiinni minuun.

Tätä tehdessään hän piteli minua käsivarsissaan, kunnes olin jälleen tukevasti jaloillani, ja sen tehtyään hän pisti käteni kainaloonsa ja sillä tavalla me kävelimme lopun matkaa kotiin.

Jokainen vaimo, joka rakastaa miestänsä, tietää miltä tällainen tapaus tuntuu, mutta minulle se oli suuri paljastus. Ruumistani vavahutti ilon värähdys, jota en ollut milloinkaan ennen kokenut. Tuntui, kuin olisi jokin uusi intohimo solahtanut elämääni siinä silmänräpäyksessä. Ja niin olikin — oli herännyt tuo mahtava intohimo, joka on olemuksemme juurena, kaikki valtava sukupuolivaisto, joka ei uskonnosta eikä päätöksistä mitään tiedä ja pyyhkäisee kaiken pois tieltään kuin vuolas virta.

Kaiketi Martinkin tunsi samaa, sillä hän lakkasi äkkiä puhumasta, ja minä vapisin niin kovin tästä uudesta hellyydentunteesta, etten voinut sanaakaan virkkaa. Ja niin vaelsimme äänettöminä; vain jalkaimme kapse hiekkakäytävällä, meren yksitoikkoinen loiske, josta poistuimme yhä kauemmas, ja oman sydämeni kiivas tykytys häiritsivät hiljaisuutta.

Tullessamme puutarhaan häämötti vanha linna synkkänä meitä vastaan, ja se oli ihan pimeä, paitsi minun huonettani, josta levisi valoa parvekkeelle. Ylt'ympäri oli hiljaista. Ilma oli liikkumaton. Puissa ei kuulunut pienintäkään risahdusta.

Me kuljimme pari kolme kertaa edestakaisin ikkunaini alla olevalla ruohokentällä puhumatta mitään, mutta hirveän, kauhean onnellisina. Hetken kuluttua löi kirjoituspöydälläni oleva käkikello yksitoista, ja me astuimme kiviportaita ylös minun budoaariini, missä erosimme yöksi.

Emme vielä silloinkaan puhuneet mitään, mutta Martin otti käteni ja painoi sormeni huulilleen, ja sama vavahuttava ihastus, jota olin tuntenut siitä alkaen kun kankaalla kompastuin, pyyhkäisi uudelleen lävitseni.

Seuraavassa silmänräpäyksessä olin huoneessani. En vääntänyt valoa. Riisuuduin pimeässä, ja kun Price tuli minua auttamaan, olin jo vuoteessa. Häntä halutti kertoa minulle sanasota, joka hänellä oli ollut keittiössä taloudenhoitajattaren kanssa, mutta minä sanoin:

En tietänyt, miten oli laitani. Sen vain tiesin, ensimäisen kerran tänä iltana, että olin nainen ennen kaikkea muuta, ja että minun kieltäymykseni, jos siitä oli jotain tuleva, olisi paljon traagillisempi seikka kuin mitä olin odottanut.

Herätessäni aamulla panin itseni kovalle. Tällä tavallako minä aioin täyttää Martinin äidille antamani lupauksen ja noudattaa isä Danin neuvoa?

"Minun täytyy olla varovaisempi", puhelin itselleni. "Minun täytyy ankarammin vartioida itseäni."

Kirkonkellot alkoivat soida, ja päätin mennä messuun. Halusin mennä yksinäni, mutta koska sydämessäni nurisin joka hetkestä, jota en saanut Martinin seurassa viettää, niin olin miltei iloinen, kun mennessäni budoaariin rukouskirja kädessäni tapasin hänet papereilla peitetyn pöydän ääressä istumassa ja kuulin hänen sanovan:

"Halloo! Katsopas näitä kirjeitä ja sähkösanomia! Niin pyhäpäivä kuin onkin, on minun niihin vastattava!"

Kirkkomme oli pieni kappeli mieheni tilusten syrjäpuolella. Se oli ollut vuosisatoja laiminlyötynä, kun paha lordi Raa sen avasi uudelleen oman kylänsä väestölle. Oli niin herttaista nähdä näiden maalaisten hartaina polvistuvan ja nousevan, vieläpä kuunnella heidän karkeita ääniäänkin, kun he yhtyivät Gloriaa veisaamaan.

Evankeliumin lukua seurasi saarna, jonka tekstinä olivat sanat: "Älä johdata meitä kiusaukseen, mutta päästä meitä pahasta."

"Varokaa lihan kiusauksia, lapset", sanoi nuori pappi, joka oli mieheni ajurin veli. "Paholainen on hyvin kavala, ei vain ylpeytemme ja menestyksemme aikana, vaan myöskin suruissamme ja ahdistuksessamme hän alati odottaa ja vartioi, milloin saisi meidät viekoitelluksi kiusaukseen ja lankeemukseen."

Muistellessani edellisen illan mielenliikutusta rukoilin palavasti itselleni voimaa välttää kiusauksia ja tulla synnistä varjelluksi.

Jumalanpalveluksen päätyttyä palasin kotiin keskipäivän kirkkaassa päivänpaisteessa. Mutta puolitiessä kohtasin Martinin, joka tuli minua noutamaan. Hän oli avopäin ja flanellivaatteissa, ja näytti minusta tällä hetkellä niin hyvältä, niin vahvalta ja niin kykenevältä suojaamaan naista vaaroilta, että kirkossa saamani opetukset ja siellä tekemäni päätökset tuntuivat valuvan sydämestäni yhtä sukkelasti kuin merenrannan kuiva santa valuu sormien lomitse.

"Halloo!" huusi hän tapansa mukaan. "Ajatteles, kuinka hauskaa on ollut viettää tämä ihastuttava aamu kirjeiden ja sähkösanomain kirjoittamisessa! Mutta nyt en uhraa minuuttiakaan mihinkään muuhun koko taivaankannen alla kuin sinun seuraasi!"

Jos maailmassa oli olemassa ketään naista, joka olisi voinut vastustaa tätä tervehdystä, en ainakaan minä ollut se nainen, ja vaikka olin hiukan hämilläni, olin hyvin onnellinen.

Astuessamme kotiinpäin juttelimme isästäni ja hänen äkillisestä sairaudestaan, sitten hänen äidistään ja eilisestä kohtaamisestamme ja lopulta juttelimme jokapäiväisistä asioista, kuten ilmasta, joka oli ollut pitkällistä poutaa ja saattoi päättyä vedenpaisumukseen.

Jonkinlaisesta yhteisestä sopimuksesta emme kertaakaan edes kosketelleet ajatustemme keskipistettä avioliittoani ja sen onnettomia seurauksia, — mutta Martinin ääni oli lempeä ja hyväilevä, hän asteli hyvin likellä minua, ja milloin vain katsahdin häneen, huomasin hänen tarkastavan minua hymyillen.

Aamiaisen jälkeen menimme puutarhaan ja kävimme istumaan vastapäätä huoneitani olevaan lehtimajaan, ja hän levitti merikartan puutarhapöydälle, ja osoittaen punaista viivaa siinä hän sanoi:

Hän puheli kauan aikaa, kapteenistaan ja laivaväestään, tieteellisistä apulaisistaan, jotka olivat ilmoittautuneet vapaaehtoisiksi hänen retkelleen, aeronauttisista varustuksistaan, reistään ja suksistaan, mutta mistä hän puhuikin — vaikkapa vain koiristaan ja niiden ravinnosta — niin oli ääni aina lempeä ja hyväilevä, ikäänkuin hän olisi lausunut minulle lemmensanoja ja kaikkea herttaista, mitä mies voi naiselle lausua.

Hetken kuluttua tapasin itseni vastaamassa samaan nuottiin, ja silloinkin kun sanoin jotain aivan jokapäiväistä, tuntui kuin olisin lausunut hänelle kaikkea herttaista, mitä nainen voi miehelle lausua.

Näin istuimme kauan aikaa, ja hetki hetkeltä suhteemme tuntui käyvän vaarallisemmaksi, kunnes lyhenevän syyspäivän suloinen, viettelevä hämäryys alkoi pelottaa minua, ja syyttäen päänkivistystä tein lähtöä sisään.

Hän saattoi minut kiviportaita ylös budoaariin, ja siellä hän huoneeni ovella äkkiä tarttui kumpaankin käteeni ja suuteli niitä kiihkeästi.

Veret karahtivat poskilleni, ja minut valtasi miltei vastustamaton halu tehdä jotain samanlaista. Mutta masentaen tunteeni, pujahdin sukkelasti makuuhuoneeseeni, suljin oven, vedin akuttimet ikkunain eteen ja istuin sitten kasvot käsieni varassa kyselemässä itseltäni, saattoiko todella olla totta (kuten minua oli opetettu uskomaan), että luontomme oli paha ja että aistimme houkuttelivat meitä alati omaa häviötämme kohti.

Useita tunteja istuin näin pimeässä rakkauteni ja uskontoni välisessä kamppailussa, ja sitten Price tuli pukemaan minua päivälliselle, ja hänen juoruava suunsa oli pian täydessä vauhdissaan.

"Miehet ovat sellaisia lapsia", virkkoi hän; "he eivät voi olla puhumatta tunteistaan, ei tottakaan."

Kävi ilmi että minun sulkeuduttuani sisään, Price oli antautunut puheisiin Martinin kanssa, ja huomasin, että hän oli hyvin kiihkeä kertomaan minulle, mitä Martin oli minusta sanonut.

"Alussa puheltiin teidän terveydestänne ja muuttuneesta ulkonäöstänne, armollinen rouva. 'Eikö teistäkin emäntänne näytä sairaalta?' sanoi hän. 'Hiukan kyllä', sanoin minä. 'Mutta ei hänen ruumiinsa ole niinkään sairas, sydän se tässä enemmän kärsii', sanoin minä."

"Ei hän silloin mitään sanonut, armollinen rouva, mutta kun sanoin: 'Näettekös, sir, armollinen rouva on sidottu mieheen, jota hän ei rakasta', sanoi hän: 'Kuinka hän sitä voisi, pikku raukka?' 'Vielä pahempi', sanoin minä, 'että hänen miehensä rakastaa toista naista.' 'Se houkkio! Missä hänen silmänsä sitten ovat?' sanoi hän. 'Vielä pahempi', sanoin minä, 'hän rehentelee hänelle kursailematta uskottomuudellaan.' 'Se heittiö!' sanoi hän, ja hänen kasvonsa näyttivät niin raivokkailta, kuin olisi häntä haluttanut karata hänen armonsa kimppuun ja tukahuttaa hänet. 'Miksei hän lähde sen miehen luota?' sanoi hän. 'Sitähän minäkin sanon, mutta hänen uskontonsa on esteenä', sanoin minä. 'Jumala häntä silloin auttakoon, sillä siihen ei löydy mitään apua', sanoi hän. Mutta kun näin hänet niin alakuloisena, sanoin: 'Mutta me naiset tottelemme aina sydäntämme ajan pitkään.' 'Niinkö luulette? sanoi hän. 'Olen siitä varma', sanoin minä, 'mutta jonkun täytyy meitä auttaa', sanoin minä. 'Onhan hänellä isänsä', sanoi hän. 'Isästä ei ole mitään apua tällaisissa tapauksissa', sanoin minä, 'ei varsinkaan semmoisesta isästä, joka kuuluu armollisella rouvalla olevan. Ei,' sanoin minä, 'joku toinen se pitää olla — joku, joka pitää hänestä niin paljon, että uskaltaa vaikka mitä hänen tähtensä, ja joka ymmärtää vallata hänet ja saattaa hänet tekemään mikä on parasta hänelle, pitipä hän siitä tai ei. Niin, jos joku sentapainen tulisi armollisen rouvan luo ja vapauttaisi hänet hänen huolistaan', sanoin… 'Kyllä sellainen tulee', sanoi hän. 'Olkaa huoleti siitä. Kyllä se tulee', sanoi hän ja sitten hän alkoi astella edestakaisin."

Price kertoi minulle juttunsa niin tyytyväisenä, kuin hän olisi minulle kertonut sanomista hauskimman, mutta minua värisytti ajatus, että Martin olisi ilmaantunut elämääni hallitsemaan minua, ottamaan minut omakseen ja pakottamaan minua tekemään, mitä olin luvannut isä Danille ja hänen äidilleen olla tekemättä.

Mutta olipa tässä ajatuksessa salaista iloakin, ja jokainen nainen tietää, mitä tarkoitan sanoessani, että sydämeni jyskytti kovasti rajusta mielihyvästä tietäessäni kuuluvani jollekin, kun palasin budoaariin, missä Martin odotti minua päivälliselle. Siellä minua odotti suuri yllätys. Martin seisoi selin takkaan, ja huomasin ensi hetkellä, että äskeiset tunnit olivat saaneet aikaan hänessä saman muutoksen kuin minussa.

"Halloo! Hiukan virkeämpi jo?" huudahti hän, mutta hän oli nyt kylmä, miltei kartteleva, ja hänen sydämellisessä äänessäänkin oli hermostunut sävy.

Vaikken ensin voinut sitä käsittää, ymmärsin hetken kuluttua, että olimme kumpikin saavuttaneet sen kohdan, jonka sivu ei saattanut kulkea koskettelematta elämämme järisyttävimpiä tosiseikkoja — avioliittoani ja kaikkea mikä siihen sisältyi.

Päivällisen aikana juttelimme hyvin vähän. Hän näytti tahallisesti välttävän katsettani. Mutta toisinaan, kun hän arveli minun huomioni olevan muualla, tunsin hänen kiinteästi tähystelevän minua kyselevällä, miltei rukoilevalla katseella. Hänen hermostuneisuutensa tarttui minuunkin. Tuntui melkein kuin olisimme pelänneet toisiamme ja tunteneet häälyvämme turmiollisten paljastusten partaalla.

Kun päivällinen oli syöty, pöytä korjattu ja palvelijat menneet, en voinut kauemmin kestää tätä jännitystä, vaan pannen syyksi kirjeenkirjoittamisen arvoisalle äidille, kävin istumaan kirjoituspöytäni ääreen, jolloin Martin sytytti sikarin ja sanoi lähtevänsä kanervikolle hiukan tuuloittelemaan.

Kuuntelin hänen poistuvia askeleitaan, kunnes ne sekaantuivat nousuveden loiskinaan ja huuhteluun ja viimein tykkänään haihtuivat etäisyyteen. Nousin kirjoituspöytäni äärestä ja astuen parvekkeen ovelle silmäilin ulos pimeyteen. Ilta oli ihana, surunvoittoinen, mieltä masentava. Kuuta ei näkynyt, mutta tummansininen taivas oli täynnä tähtiä. Puutarhasta kohosi näkymättömien kukkien ja kypsyväin hedelmien tuoksu. Ei kuulunut tuulenhenkäystä, ei lehtien rapinaa, ja viimeinen iltalintukin oli vaiennut. Luonnon suuri soittokunta oli ääneti, vain rotkossa virtaavan veden solina ja ikuisen meren syvät äänet häiritsivät hiljaisuutta.

Martinin mentyä aloin ymmärtää häntä. Hänen vaitiolonsa oli paljastanut minulle hänen sydämensä paremmin kuin mitkään puheet. Kuin korkea, uhkaava vuori näyttäytyi hänelle se tosiseikka, että minä olin naimisissa oleva nainen, ja kunniallisena miehenä hän koetti pysyä horjumattomana.

Kun se ensin välähti mieleeni, ajattelin rientää hänen luokseen ja heittäytyä hänen syliinsä, mutta sitten minua taas halutti juosta häntä pakoon.

Kaksi mieletöntä tekoa oli minulla vastassa — pitikö minun rikkoa vihkivalani vai pitikö minun murtaa sen miehen sydän, joka minua rakasti?

Tahdoin häntä jäämään, tahdoin häntä lähtemään; en tietänyt mitä tahdoin. Lopulta muistin, että hänen oli määrä lähteä kahden päivän kuluttua, ja vakuuttelin itselleni:

Mutta kun olin tullut tähän päätökseeni, ei se minua lohduttanutkaan, kuten olin otaksunut, vaan poltti rinnassani kuin tulinen rauta.

Vain kaksi päivää, ja sitten hän olisi poissa, kenties ikuisiksi ajoiksi minulta kadonnut. Vaadittiinko minulta tätä uhrausta? Se oli kauheata!

Huoneessa oli piano, ja saadakseni vahvistusta ja lohdutusta vaivassani, kävin istumaan sen eteen ja rupesin soittamaan ja laulamaan. Lauloin "Ave Maris Stella".

Laulelin itsekseni, ja siksipä alussa lauloin hyvin hiljaa — niin hiljaa, että ääneni vieno kuiskaus tuskin kajahti ulkopuolelle huonetta —

Mutta sydämeni oli täynnä, ja kun tulin sanoihin, jotka aina syvimmin liikuttivat minua:

niin ääneni mahtoi tietämättäni paisua laajaksi liikkumattomassa ilmassa, kunnes se ehkä saavutti Martinin hänen samoellessaan pimeällä kanervakankaalla ja kuului hänen korviinsa kutsuvana huutona.

En voi sanoa. Tiedän vain, että kun sortuvalla äänellä pääsin lauluni loppuun ja otsani oli painunut koskettimille eikä ilmassa kuulunut muuta ääntä kuin meren kaukainen kohina, kuulin jonkun kutsuvan minua hellällä, värähtävällä äänellä: "Mary!"

Hän se oli. Menin parvekkeelle, ja siellä hän oli nurmikolla sen alapuolella. Huoneesta tuleva valo lankesi hänen ylleen, enkä koskaan ennen ollut nähnyt hänen voimakkailla kasvoillaan niin syvää mielenliikutusta.

Tullessani portaitten alapäähän hän tarttui käteeni, enkä tietänyt minunko käteni vapisi vai hänen. Hän vei minut nurmikon yli huonettani vastapäätä olevaan lehtimajaan. Lauhkeassa, äänettömässä yössä saatoin kuulla hänen askeleensa turpeella ja hameeni kahinan ruohikossa.

Kävimme istumaan, ja hetkeen hän ei puhunut mitään. Sitten tulvailivat sanat kiihkeinä hänen hauliltaan.

"Mary, en ollut aikonut sanoa mitä nyt sanon, mutta en voi tehdä toisin. Sinä olet onneton, enkä voi seisoa katsomassa, kuinka sinua kohdellaan pahoin. En voi enkä tahdo sitä tehdä."

"Puuttuu vain parisen päivää, ennenkuin minun on lähdettävä matkaan, mutta näissä muutamissakin päivissä saa jotain tehdyksi, ja ellei aika riitä, viivytän matkaani tai siirrän sen toistaiseksi tai lähetän jonkun sijaisekseni, sillä en voi lähteä tieheni ja jättää sinua tähän tilaan."

Yritin sanoa, ettei hän saisi tehdä sitä, tapahtuipa minulle mitä tahansa, mutta en vieläkään saanut puhutuksi.

"Mary, tahdon auttaa sinua. Mutta sen voin tehdä vain siinä tapauksessa, että suot minulle oikeuden siihen. Ei saa kukaan minusta sanoa, että tunkeudun sotkemaan asioita, joissa ei minulla ole mitään tehtävää. Onhan sinun läheisyydessäsi kylliksi ihmisiä, jotka olisivat liiankin kärkkäät sitä tekemään — ihmisiä, jotka ovat sinulle sukua veren ja lain siteillä."

Tiedän, mihin hän tähtäsi, sillä hänen äänensä värähteli korvissani kuin jousen jänne.

"On vain yksi laji oikeutta, joka on yläpuolella veren oikeutta, ja sinä tiedät mikä se on."

Silmäni kävivät niin himmeiksi, että tuskin saatoin nähdä kasvoja, jotka olivat niin lähellä omia kasvojani.

"Mary", sanoi hän. "Minä olen aina sinusta pitänyt. Varmaan sinä tiedätkin. Jumalan pyhien kautta vannon, ettei ole koskaan ollut muita tyttöjä minulla, eikä tule koskaan olemaankaan. Minun olisi ehkä pitänyt se sinulle ennen ilmoittaa, ja olinkin aikeissa tehdä sen, kun tapasimme toisemme Roomassa. Mutta se ei minusta ollut rehellistä, enkä voinut taivuttaa itseäni sitä tekemään."

"Tein kaikki, mitä saatoin tehdä, mutta se ei johtanut mihinkään, ja nyt sinä olet täällä ja olet onneton, ja minä tahdon auttaa sinua, pelastaa sinut, temmata sinut pois tästä kammottavasta asemasta, ennenkuin lähden. Salli minun tehdä se. Anna minun toimia ja puhua puolestasi, sillä oikeudella, jonka annat sille, josta pidät tarpeeksi salliaksesi sen."

Tiesin, mitä se merkitsi. Tiesin hoipertelevani äkkisyvänteen partaalla, ja pelastaakseni itseni koetin ajatella isä Dania, Martinin äitiä, omaa äitiäni, ja kun en voinut puhua, kokosin voimani rukoukseen.

"Älä sano ettet voi. Jos sen sanot, niin menen matkaani murheellisena miehenä. Minä menen päällepäätteeksi heti paikalla — tänä iltana, viimeistään huomisaamuna, sillä sydämeni vuotaa verta katsoessani sinuun, enkä voi kauemmin viipyä täällä katselemassa kärsimyksiäsi. Se ei ole enää kärsimystä — se on helvettiä."

Ja silloin tuli tuo vastustamaton, rusentava, väistämätön hetki.
Martin anasti oikean käteni ja sanoi värähtelevällä äänellään:

En voinut kuulla enempää. En voinut ajatella enkä rukoilla enkä vastustaa kauemmin. Katkera kamppailu oli lopussa. Ennenkuin tiesin mitä olin tekemässä, annoin pääni vaipua hänen rinnalleen, ja ilon huudahduksella hän sulki minut syliinsä.

Minä olin hänen. Omansa hän oli ottanut. Kaikki muu tuntui hupenevan rakkautemme läheisyydessä. Me kaksi yhdessä — siihen sisältyi kaikki. Maailma ja maailman lait, Kirkko ja Kirkon käskyt haihtuivat, unohtuivat, katosivat.

Hetken aikaan minä tuskin hengitin. Olin vain tietoinen siitä, että pääni yläpuolella Martin puheli jotain, jossa tuntui saapuvan kuuluvilleni hänen sydämensä syvät ja ihmeelliset kuiskaukset.

"Totta siis! Se on totta, että rakastat minua! Niin, se on totta! Se on totta! Ei kukaan saa sinua enää loukata. Ei koskaan enää! Ei, kautta taivaan Herran!"

Ja sitten äkisti — yhtä äkisti kuin päihtymyksen hetki oli minut vallannutkin — heräsin siitä. Jokin mitätön asia herätti minut. Tuskin tiedän, mitä se oli. Kenties se oli vain käkikellon kukunta huoneessani. "Mitä me teemme?" sanoin.

Kaikki oli valahtanut takaisin eteeni — avioliittoni, isä Danin varoitus, lupaukseni Martinin äidille. "Missä me olemme?" kysäisin.

"Hiljaa! Älä puhu", virkkoi Martin. "Tänä iltana älkäämme ajatelko mitään — ei mitään paitsi rakkauttamme."

"Älä puhu sellaista", vastasin. "Me emme ole vapaat rakastamaan toisiamme", ja pyrkien vapaaksi hänen syleilevistä käsivarsistaan huudahdin sitten:

"Odota!" sanoi Martin yhä pidellen minua. "Tiedän mitä tunnet, enkä minä ole se mies, joka tahtoisin riistää tytöltä hänen tunnonrauhansa. Mutta minun täytyy kysyä sinulta yksi kysymys. Jos olisit vapaa, voisitko silloin rakastaa minua?"

"Se riittää — riittää ainakin täksi illaksi. Älä pelkää. Kaikki on päättyvä hyvin. Mene huoneeseesi nyt."

Hän auttoi minut jaloilleni ja talutti minut parvekkeen portaille, ja siellä hän suuteli kättäni ja päästi minut menemään.

Seuraavana hetkenä olin huoneessani ja heittäydyin päistikkaa vuoteelleni. En nähnyt missään toivon sädettä ja nyyhkytin pakahtuvan sydämeni täydeltä ajatellessani, mitä olisi voinut tapahtua, elleivät uskontoni lait olisi olleet niin armottomat ja kohtaloni kulku niin julma.

Seuraavana aamuna, maanantaiaamuna, kun minä huoneessani söin aamiaista, lähetti Martin minulle sanan Pricen kautta, että hän aikoi mennä rotkoon ja tahtoi tietää, tulisinko mukaan.

Tiesin hyvin, mitä se merkitsi. Hän halusi kertoa minulle, mihin toimenpiteisiin hän aikoi ryhtyä avioeroani varten, ja sydämeni vapisi ajatellessani, mikä vastaus minulla oli hänelle annettavana — että avioero oli minulle kaikissa olosuhteissa aivan mahdoton.

Vaikka olin omasta puolestani onneton, niin olin vieläkin onnettomampi Martinin puolesta. Tuntui kuin olisin ollut tuomari, jonka oli lausuttava hänelle tuomionsa — annettava hänen kalleimmille toiveillensa tuskallinen kuolema.

Saatoin kuulia hänen nurmikolla juttelevan ja nauravan Tommy toverin kanssa (jonka isäni oli lähettänyt linnan puutarhaa hoitamaan) kuten loma-ajastaan nauttiva koulupoika, ja kun astuin portaita alas hänen luokseen, tervehti hän minua ilon huudahduksella, joka raskaasti koski sydämeeni.

Tiemme rotkoon kulki niityn läpi, missä kaste oli tiheä, ja koska kenkäni olivat ohuet, tahtoi Martin hilpeässä mielentilassaan kantaa minut niityn poikki, ja vain vaivoin sain hänet siitä estetyksi.

Itse rotko sinne tullessamme (sitä sanottiin Raan rotkoksi) oli sinä päivänä melkein julman ihana, ja muistaessani mikä tehtävä minulla tulisi olemaan siellä, ajattelin, etten milloinkaan saisi sitä mielestäni poistetuksi — sen uinailevaa puolihämärää, joka muistutti laajaa tuomiokirkkoa, sen riippuvain oksain muodostamaa tiheää kaarta, jonka lävitse aamuauringon säteet tulvivat viistosti kuten kleristeriumin ikkunoista, sen ylhäällä rapisevia lehtiä ja alhaalla virtaavaa vettä, kummallakin puolella lintujen viserrystä, joka kuului kuin kaukaisen kuoron laulu.

Kaksi tai kolme kertaa, astuessamme rotkoa pitkin satamaa (Raan satamaa) kohti, joka oli sen merenpuolisessa päässä, laski Martin pilaa kasvojeni muka teennäisestä vakavuudesta, ja silloin ei auttanut muu kuin hymyillä, vaikka en käsitä, miten minun onnistui se tehdä, kun joka toinen minuutti olin itkuun purskahtaa.

Kun tulimme sataman suuhun, missä rivi pieniä, keskenkasvuisia tammipuita reunusti rantaa, sanoi Martin:

Me istahdimme kaltevalle rannalle, ja hyönteisten tikittäessä ruohikossa, mehiläisten suristessa ilmassa, merilintujen kirkuessa taivaalla katselimme aavaa merta edessämme ja pientä lahtea alapuolellamme, missä nousuvesi juuri oli laskemassa, jättäen jälkeensä mustan juovan merikaislaa.

Huvilaiva kulki siinä samassa sivu liehuvine lippuineen ja levitettyine suojapeitteineen. Kansi oli mustanaan huviretkeilijöitä, ja torvisoittokunta soitti iloista marssia. Niin pian kuin se oli pyyhkäissyt sivu, sanoi Martin:

"Minä olen ajatellut sitä asiata, Mary, mihin toimenpiteihin on ryhdyttävä ja muuta sellaista, sillä meidän on tietenkin kaikkein ensimäiseksi saatava avioero."

En vastannut mitään ja koetin olla häneen katsomatta kiinnittämällä silmäni mereen.

"Onhan sinulla riittävästi todistuksia, ja ellei ole, niin onhan meillä Price — hänellä kyllä on. Ja koskapa olet antanut minulle oikeuden puhua puolestasi, rakas, niin aion ensiksi puhutella isääsi."

Änkytin varmaankin jonkin käsittämättömän vastauksen, sillä ymmärtämättä minua hän vastasi:

"Oh, kyllä tiedän, siinä on kova pähkinä halkaistavana. Häntä ei haluta kuulla, mitä minulla on sanottavana, mutta hänen on se kuultava. Ja oli miten oli, sinä olet sittenkin hänen tyttärensä, ja jos hänellä on hiukankaan säälintunnetta…"

"Niin kyllä, hän on sairas, mutta hänhän voi jättää sen Curphyn tehtäväksi, ja oikeus pitää huolen lopusta."

En voinut sallia hänen enää jatkaa ja niinpä sain kuuluville, että olin jo tavannut isääni.

Kerroin hänelle, mitä katsoin voivani kertoa keskustelustamme, sillä minua hävetti toistaa sitä.

"Sepä sentään aika paksua", virkkoi Martin. "Asian ydin on se, että sinä lakkaisit olemasta lady Raa, ja se olisi kova isku hänen ylpeydelleen. Silloin hän ei enää voisi ajatella suvun perustamista, ja se tuhoaisi hänen suunnitelmansa. Yhdentekevä. Voimmehan itsekin antaa sen Curphyn tehtäväksi."

"Herra Jumala! Miten järjetöntä! Ja päälliseksi Englannissa!
Mutta ole huoleti! On olemassa toisia maita, missä tätä jäännöstä
barbaarisilta ajoilta ei enää ole olemassa. Sinne voimme mennä.
Tavalla tai toisella on sinulle ero hankittava."

"Mutta Martin", sanoin, "minun on mahdotonta saada avioeroa — aivan mahdotonta."

Ja sitten kerroin hänelle, että olin käynyt puhuttelemassa piispaakin, ja hän oli minulle ilmoittanut, mitä olin ennenkin tietänyt, vaikka kiusauksen hetkinä olin sen unohtanut, että katolinen kirkko ei salli avioeroa minkäänlaisissa olosuhteissa, koska Jumala laati avioliiton eikä kukaan ihminen niinmuodoin voinut sitä purkaa.

Martin kuunteli tarkasti, ja hän oli niin harras joka sanalle, että hän kohosi ylös polvistuvaan asemaan viereeni, joten hänen kasvonsa joutuivat vastatusten minun kasvojeni kanssa.

"Mutta Mary, rakas Maryseni", virkkoi hän, "ethän tarkoita, että tuollaiset vaikuttimet voisivat merkitä mitään meille."

"Mutta ajattelehan — rakkaani, rakas tyttöseni, kuinka kieroa, kuinka nurinkurista se on tällaisessa tapauksessa kuin on sinun? Jumalako avioliittosi laati? Sinun? Jumalako sinut naitti tuolle tunnetulle irstailijalle? Voitko todella uskoa sitä?"

"Ajattelehan toki. Sanotaan, ettei katolinen kirkko salli mitään avioeroa, niinhän? Mutta mitä puhetta se on? Siveellisessä merkityksessähän sinä jo olet erotettu vaimo. Senhän oivaltaa jokainen, jolla on jonkin verran järkeä päässä. Kun sinä menit naimisiin tämän miehen kanssa, niin hän teki sopimuksen sinun kanssasi, ja hän on rikkonut sopimuksensa, eikö ole? Missä se sopimus siis nyt on? Sitä ei enää ole olemassa. Miehesi on hävittänyt sen?"

Ja sitten koetin selvitellä hänelle, mitä piispa oli sanonut avioliittosopimuksesta, että sitä ei voitu verrata mihinkään muuhun, koska Jumala itse oli osallisena siinä.

"Mitä?" huudahti hän. "Jumalako osallisena sellaisessa avioliitossa kuin sinun? Rakas tyttöseni, mietihän hiukan! Ajattele, mitä avioliittosi on ollut — sitä ylpeyttä, turhamaisuutta ja voitonhimoa, josta se lähti, sitä pakkoa, jonka alaisena sinä olit, ja kaikkea siihen liittyvää häpeää ja kärsimystä ja viheliäisyyttä ja syntiä! Oliko Jumala osallisena tällaisen avioliiton rakentamisessa?"

Kuohuvin mielin hän nousi seisaalleen, astui pari askelta eteenpäin ja tuli sitten takaisin luokseni.

"Ajattele, mitä se merkitsee, ellei avioliittoasi pureta. Se merkitsee, että sinun täytyy yhä eteenpäin elää tämän miehen kanssa, jonka elämä on niin huono. Vuosikausia, niin kauan kuin elämäsi kestää, sinun täytyy sallia hänen nöyryyttää, häväistä ja turmella sinua seurallaan, tovereillaan ja esimerkillään, kunnes hän on raastanut sinut alas, alas, alas siihen liejuun, missä hän itse elää, ja sinä olet saastutettu sieluusi asti. Tätäkö Kirkko sinulta vaatii?"

Mieleni oli kovasti järkytetty. Ehkäpä minua halutti uskoa, mitä Martin minulle saneli; ehkäpä olin liian tietämätön hänelle vastaamaan, mutta en voinut sille mitään, että Martinin selvä järki muutti mielestäni tuhaksi ja tomuksi kaiken, mitä isä Dan ja piispa olivat minulle sanoneet.

Olin huomaavinani, että hänen kasvonsa värähtelivät. Hän nousi jälleen seisomaan ja seisoi edessäni hetken aikaa mitään puhumatta. Sitten hän lausui silminnähtävällä ponnistuksella:

"Ellei kirkkosi salli sinun erota miehestäsi, ja ellet voi mennä naimisiin ilman sitä, silloin…"

"En aikonut sitä ehdottaa… Jumala tietää, etten aikonut… mutta kun nainen… kun nainen on pakotettu lemmettömään avioliittoon, joka on puristaa sielun ulos hänestä, eikä hänen Kirkkonsa rautaiset lait salli hänen vapautua siitä, niin tekeekö hän siinä rikoksen, jos hän…"

"Mary", sanoi hän hengittäen kovasti ja lyhyeen, "sinun täytyy tulla minun luokseni."

"Oh, kyllä tiedän", sanoi hän. "Tätä emme olisi tahtoneet. Mutta me katsomme asiata suoraan silmiin. Miksi emme sitä tekisi? Ainakin minä sen teen. Ja jos isäsi ja piispa sanovat minulle jotain, niin kyllä annan heidän kuulla, mitä ajattelen tästä iljettävästä avioliitosta, johon ovat sinut pakottaneet. Mitä sinuun tulee, armas, niin tiedän, että jotain tulet sinäkin kärsimään. Kaikki nuo sovinnaiset ja teeskentelevät tekopyhät! Jokainen mies, joka on ostanut vaimonsa, ja jokainen nainen, joka on myynyt itsensä siveettömyyteen — heitä on tuhatmääriä ympäri koko maailman ja he tulevat koettamaan… kenties he tulevat koettamaan… mutta antaa heidän koettaa. Jos heitä haluttaa polkea henkesi sammuksiin, on heidän ensin kuljettava minun ylitseni… niin, kautta Jumalan, se on heidän tehtävä!"

"Tarkoitatko että minä… että minä… eläisin… eläisin sinun kanssasi olematta naimisissa?"

"Sehän on ainoa mahdollisuus, vai mitä?" virkkoi hän. Ja sitten hän koetti minulle todistaa, että rakkaus on kaikki, ja että jos ihmiset rakastavat toisiansa, ei mikään muu ole mitään — ei uskonnolliset juhlamenot, ei yhteiskunnan siveyskäsitteet, ei maailma ja sen panettelu.

Ratkaiseva hetkeni oli viimein tullut, ja vaikka rakkaus ja sääli minua repelivät, oli minun se kohdattava.

Hän silmäili minua hievahtamatta ja kiinteästi, mutta en uskaltanut kohdata hänen katsettansa, sillä tiesin mitä hän kärsi.

Seurasi jälleen hetkinen äänettömyyttä, ja sitten hän virkahti värähtelevällä äänellä, joka melkein ihan masensi minut:

"Ajattelin… koskei ollut muuta keinoa päästä tästä hirvittävästä avioliitosta… mutta jos luulet…"

"Otaksun sinun tietävän, mitä tämä tietää sinulle, Mary —. että kaiken tämän alennusajan jälkeen, jossa olet elänyt, sinä suljet itseltäsi oven puhtaampaan, jalompaan elämään, ja että…"

En voinut kestää enempää. Sydämeni ikävöi hänen luokseen, mutta olin pakotettu puhumaan.

"Mutta tulisiko siitä mitään puhtaampaa elämää, Martin, jos se alkaa synnissä? Ei, ei! Oh, et tiedä kuinka kovaa on kieltäytyä siitä onnellisuudesta, jonka tarjoot minulle. Se on kovempaa kuin koko se kurjuus, johon mieheni on minut syössyt. Mutta onnea ei siitä tulisi, sillä syntimme olisi aina välillämme. Se olisi aina siinä, Martin — joka päivä, joka yö, niin kauan kuin elämätä kestäisi… Meillä ei koskaan olisi yhtä ainoata onnellista tuntia. Olen vakuutettu siitä ettei olisi. Minä olisin itse onneton ja minä tekisin sinutkin onnettomaksi. Oh, en uskalla! En uskalla! Älä pyydä enää, minä rukoilen — minä vannotan sinua."

Puhkesin kyyneliin, eikä kotvaan aikaan meistä kumpikaan puhunut mitään. Sitten Martin kosketti käsivarttani ja sanoi niin hellä väre äänessään, että sydämeni oli pakahtua:

"Älä itke, Mary. Minä luovun siitä. Huomaan, ettei minulla ole muuta tahtoa kuin sinun, rakas. Jos sinä jaksat kestää asiain nykyistä menoa, niin pitäisihän minunkin voida. Tule, palatkaamme sisään."

Hän kohotti minut seisaalle ja käänsimme askeleemme kotiinpäin. Loistava päivä oli synkistynyt meille kummallekin. Nousuvesi oli nyt kaukana ulapalla. Sen vaikerrus oli vain etäistä huminaa.

Martinin hellyydestä huolimatta oli minulla epämääräinen pelko, että hän vain teeskenteli alistuvansa tahtooni, ja ennenkuin päivä oli kulunut loppuun, tuli epäluuloni vahvistetuksi.

Päivällisaikana hän puheli hyvin vahan, ja kun nousimme pöydästä, menimme parvekkeelle ja istahdimme siellä olevalle suurelle tammi-istuimelle.

Ilta oli taas lauha ja tähdetön ja hyvin pimeä; ilma oli kumea ja ukkosta ennustava; yökehrääjän hyrinä kajahteli rotkosta, ja kohoavan nousuveden kohina oli kuin rumpujen räminä sotamiehen hautajaisissa.

"En tahtoisi loukata sinua jälleen, Mary, mutta ennenkuin lähden, tahtoisin päästä selville eräästä asiasta… Ellet voi saada eroa miehestäsi ja ellet… ellet voi tulla minun luokseni… miten meidän silloin käy?"

Koetin selittää hänelle, että meitä odotti vain yksi asia, ja parhaan kykyni mukaan kuvailin hänelle kieltäymyksen henkistä ylevyyttä ja ihanuutta.

"Tietääkö se, että meidän on… erottava?" sanoi hän. "Sinä kulkien omaa tietäsi ja minä omaani… milloinkaan enää tapaamatta toisiamme?"

Minua värisytti, ja sain vaivoin sanotuksi, että se, mitä meiltä nyt ennen kaikkea vaadittiin, oli tunteittemme hallitsemista ja — masentamista.

Minä olin kuin revitty lintu, joka ponnistelee vapaaksi liimasta, mutta minun onnistui sanoa, että jos rakkautemme oli rikollinen, niin oli velvollisuutemme kuolettaa se.

"Meidän täytyy rukoilla apua Jumalalta", vastasin, ja kun hänen päänsä oli painuksissa ja minä tuijotin ulos pimeyteen, yritin sanoa, että joskohta hän nyt kärsi, niin hän kyllä pian tointuisi tästä pettymyksestä.

Hämmennyin vallan hirveästi, sillä huolimatta kaikesta mitä sanelin, tiesin että sydämeni sisimmässä en sitä toivonut enkä voisi toivoa siinä merkityksessä kuin hän tarkoitti.

"Me olemme toisiamme tunteneet ja rakastaneet kaiken elinaikamme, Mary — eikö niin? Minusta tuntuu, ettei milloinkaan ole ollutkaan sellaista aikaa, jolloin emme olisi toisiamme tunteneet ja rakastaneet. Pitääkö meidän rukoilla Jumalaa, kuten sanot, että tulisi aika, jolloin meistä tuntuisi, kuin emme olisi milloinkaan tunteneet tai rakastaneet toisiamme."

"Minä en voi", sanoi hän. "En koskaan, niin kauan kuin elän. Ei mitkään rukoukset voi auttaa minua unohtamaan sinua."

En voinut puhua. En uskaltanut katsella häneen. Hetken kuluttua hän lausui sakealla äänellä:

"Ja sinä… luuletko sinä voivasi minut unohtaa? Luuletko voivasi haihduttaa minut muistostasi rukouksillasi?"

"Nainen elää sydämellään, eikö niin?" sanoi hän. "Rakkaus on hänelle kaikki… kaikki paitsi hänen uskontonsa. Käykö se mahdolliseksi — tämä kieltäytyminen… käykö se mahdolliseksi sinullekaan?"

"Se ei käy. Sinä tiedät ettei se käy. Sinä et koskaan kykene rakkaudestasi luopumaan. Se ei ole mahdollista. Se ei ole inhimillistä… No niin, mikä siitä seuraa? Jos me emme lakkaa rakastamasta toisiamme — sinä täällä ja minä siellä alhaalla — niin tulemme olemaan aivan yhtä syylliset kirkon silmissä, emmekö?"

Minä en vastannut, ja hetken kuluttua hän siirtyi aivan likelle minua ja sanoi melkein kuiskaamalla:

"Ajattelehan vielä, Mary. Luo yksi ainoa silmäys siihen kauhistuttavaan elämään, joka sinua odottaa minun mentyäni. Sinä olet ollut naimisissa vuoden… vain vuoden… ja sinä olet hirvittävästi kärsinyt. Mutta pahempaa on vielä tulossa. Miehesi töykeä uskottomuus on ollut puistuttava, mutta on olemassa jotain vieläkin puistattavampaa kuin hänen uskottomuutensa hänen hellyytensä. Etkö ole milloinkaan sitä ajatellut?"

Minä säpsähdin ja kauhistuin, sillä minusta tuntui, kuin olisi joku ilmoittanut hänelle elämäni arimman salaisuuden. Tullen vielä lähemmäksi hän virkkoi:

"Anteeksi, rakas. Minä olen velvollinen puhumaan suoraan nyt. Ellen sitä tekisi, en milloinkaan tulevaisuudessa antaisi sitä itselleni anteeksi… Kuuntele! Miehesi on voittava ihastuksensa tuohon… tuohon naiseen. Hän viskaa hänet luotaan kuten hän on ennen viskannut luotaan muutkin samantapaiset naiset. Mitä silloin tapahtuu? Hänelle muistuu mieleen, että sinä kuulut hänelle… että hänellä on oikeuksia sinuun… että sinä olet hänen vaimonsa ja hän sinun miehesi… että tuo inhottava laki, joka kieltää sinulta tasa-arvoisen ihmisolennon aseman, antaa hänelle oikeuden laillisen oikeuden — pakottaa sinut kuuliaisuuteen. Etkö milloinkaan ole tätä ajatellut?"

Silmänräpäyksen verran katselimme toisiamme silmiin; sitten hän anasti käteni ja puhuen hyvin nopeasti virkkoi:

"Siinä se elämä, joka sinua odottaa, kun minä olen mennyt — miehen kanssa, jota inhoat… vuodet läpeensä niin kauan kuin elämää kestää… hänen kanssaan sinun on oltava samassa talossa, samassa huoneessa… samassa…"

Ja sitten kerroin hänelle — se työntyi ulos minusta — häveliäisyyteni murtui taistelussa ylevämpää tuskaa vastaan, enkä tiedä, ylpeyteni, häpeäni vai rakkauteniko minut pakotti kertomaan hänelle, mutta kerroin kuin kerroinkin — Jumala tietää miten ettei sellainen vaara voinut tulla kysymykseen, kosk'en ollut siinä merkityksessä mieheni vaimo enkä koskaan ollut ollutkaan.

Valo oli takanani ja kasvoni olivat pimeässä, mutta sittenkin pidin ne käsieni peitossa, kun änkyttämällä kerroin hänelle hääpäiväni tapahtumista ja sopimuksesta, jonka olin tehnyt mieheni kanssa, että hän vain silloin jos rakastuisin häneen, vaatisi minulta vaimon alistumista.

Puhuessani tunsin, että Martinin silmät olivat minuun kiinnitetyt, sillä saatoin tuntea hänen hengityksensä käsieni päällä, mutta ennenkuin olin päässyt loppuun, hän hypähti pystyyn ja huudahti kiihtyneenä:

"Silloin on kaikki hyvin! Älä pelkää! Sinun täytyy tulla vapaaksi.
Tule sisään, niin saat kuulla miten! Tule sisään! Tule sisään!"

Hän veti minut takaisin budoaariin. Minulla ei ollut voimaa vastustaa häntä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, mutta hänen silmänsä loistivat. Hän asetti minut istumaan ja kävi itse istumaan pöydälle vastapäätä minua.

"Kuuntele!" sanoi hän. "Kun minä ostin laivani luutnantilta, niin me allekirjoitimme sopimuksen, todistukseksi kaikille ihmisille, että hän antaa minulle laivan ja minä annan hänelle rahat. Mutta ellei hän yhtäkaikki olisi antanutkaan minulle laivaa, mitä olisi sopimuksemme silloin ollut. Vain hiukan tuhlattua paperia.

"Samoin oli avioliittoni laita. Jos se olisi ollut rehellinen sopimus, niin olisi vihkiäistoimitus ollut todistuksena Jumalalle, että aikomuksemme oli elää yhdessä miehenä ja vaimona. Mutta minä en ollut sitä tehnyt ja mitä oli silloin vihkiminen? Pelkkä tyhjä juhlameno!"

"Sehän on päivänselvää, eikö olekin?" huudahti hän. "Minä uhmaan kaikkia maailman pappeja, jotka koettavat todistaa sitä vastaan."

"No niin, etkö huomaa, mihin se johtaa? Sinä olet vapaa — ainakin joka tapauksessa siveellisesti vapaa. Sinä voit tulla minun luokseni. Ja sinun täytyy päälle päätteeksi. En uskalla enää jättää sinua tähän taloon. Minä vien sinut Lontooseen ja turvaan siellä-olosi ja sitten, kun palaan Antarktiksesta…"

Hän hehkui ilosta, mutta kylmä käsi oli äkisti tarttunut minuun, sillä mieleeni muistui kirkonkirouksen kauhut, sellaisina kuin isä Dan oli ne kuvaillut.

"Mitä sillä väliä, hyväksyykö se vai ei? Omatuntomme olisi puhdas.
Tässä ei silloin voisi olla puhetta synnistä, kuten aamulla lausuit."

"Mutta jos jättäisin mieheni, niin en voisi mennä kanssasi naimisiin, voisinko?"

"Silloin kai Kirkko sanoisi, että olen syntinen nainen, joka elän syntistä elämää, eikö niin?"

"Yhtäkaikki Kirkko sanoisi niin, ja silloin minut suljettaisiin pois seurakunnasta, ja jos minut suljettaisiin seurakunnasta, niin Kirkkokin hylkäisi minut, ja jos Kirkko minut hylkäisi… mitä minusta silloin tulisi?"

"Mutta rakas tyttöseni", sanoi Martin. "Etkö huomaa, ettei tämä ole ensinkään sama asia? Se on vain tyhjä juhlameno. Ja miksi pelkkä juhlameno — vaikkemme voikaan sitä poistaa — saisi synkistyttää naisen elämän ikuisiksi ajoiksi?"

Sydämeni ikävöi rakkautta, mutta sieluni huusi pelastusta, ja kun en voinut itse keksiä vastausta, niin kerroin mitä isä Dan oli pyytänyt minun sanomaan.

"Isä Dan on pyhimys, ja minä rakastan häntä", sanoi hän. "Mutta kuinka hän saattaisi käsittää — kuinka voisi yksikään pappi käsittää tällaista asiaintilaa? Ihmisten laki on sitonut sinut tähän heittiöön, mutta Jumalan laki on antanut sinut minulle. Miksi sallisimme vihkiäistoimituksen erottaa meidät?"

"Mutta se erottaa", sanoin. "Emmekä voi sitä muuttaa. Ei, ei, minä en uskalla rikkoa Kirkon lakia. Olen heikko, kurja tyttö raukka, mutta uskostani en voi luopua."

Ja sitten sydämeni syytti minua niin julmasti tästä vastustuksesta, että tartuin hänen käteensä ja pitelin hänen sormiansa kovassa kouristuksessa kertoessani hänelle — mitä en ollut koskaan aikonut hänelle kertoa kuinka kauan ja syvästi olin häntä rakastanut, mutta että en sittenkään uskaltanut elää ja kuolla ilman Kirkon lohdutusta.

"En uskalla! En uskalla!" sanoin. "Sydämeni murtuisi, jos sen tekisin, ja sitähän et tahdo?"

Hän kuunteli äänetönnä, vaikka hänen säännöttömät kasvonpiirteensä kuvastivat hänen sielunsa järkkynyttä tilaa, ja kun olin lopettanut, tuli hänen silmiinsä hurja katse ja hän sanoi:

"Minä olen pettynyt suhteesi, Mary. Ajattelin sinun olevan uljaan ja pelottoman ja että kaikesta muusta huolimatta tarttuisit käteeni, kun näytän sinulle pelastuksen tien kurjuudestasi."

"Luuletko että halusin tätä sinulle ehdottaa? En. Ei yksikään kunnon mies sitä tekisi. Mutta rakastin sinua niin hellästi, että mielihyvällä tein sen uhrauksen enkä pitänyt sitä minäkään, jos vain voisin pelastaa sinut iljettävän avioliittosi viheliäisyydestä."

"Mutta näyttää siltä kuin ei minua kaivattaisi. Sinä sanot, että rakkauteni on synnillinen ja rikollinen ja että se on vaarallinen sielullesi. Niinpä saan aikaan vain häiriötä täällä, ja mitä pikemmin täältä lähden, sitä parempi jokaiselle."

Hän työnsi luotaan käteni, astui parvekkeen ovelle, ja tuijottaen ulos pimeyteen hän sanoi naurun ja nyyhkytysten välistä:

"Ellan, sinä et ole sopiva paikka minulle. En voi enää kestää näkyäsi. Ennen olit minulle maailman kallein kolkka, koska olit hänen kotinsa, jonka luulin seuraavan minua maailman ääriin, jos tahtoisin, mutta erehdyin. Hän rakastaa minua vähemmän kuin mitätöntä, kurjaa juhlamenoa ja on valmis uhraamaan onneni vaivaisen paperiliuskan takia."

Sydämessäni oli kova kapina. En koskaan ollut häntä rakastanut niin suuresti kuin nyt. Minun täytyi kovasti ponnistella, etten heittäytynyt hänen syliinsä.

"Yhdentekevää!" jatkoi hän. "Olisin yksinkertainen hupsu, jos viipyisin kauemmin siellä missä ei minua kaivata. Minun täytyy palata takaisin työhöni. Ja mitä pikemmin sitä parempi. Luulin että tulisin laskemaan päivät, kunnes jälleen olisi palattava kotiin. Mutta ei! Enkä enää pidä väliä, tapahtuipa minulle mitä hyvänsä. Kaikki on yhdentekevää nyt."

Hän poistui parvekkeelta päättävä ilme synkillä kasvoillaan, ja tuokion verran luulin (osittain toivoen, osittain peläten), että hän kaappaisi minut syliinsä ja sanoisi että minun oli tehtävä mitä hän vaati, koska minä kuuluin hänelle.

Mutta hän vain silmäili minua hetken aikaa äänetönnä, ja puhjeten sitten kyynelvirtaan hän kääntyi äkisti ja juoksi ulos talosta.

Sanokoon se, jota haluttaa, että hänen kyyneleensä olivat epämiehekkäät. Minulle ne olivat vain suuren rakkauden, suuren sydämen katkera huudahdus, ja mieleni teki rientää hänen jälkeensä ja sanoa: "Ota minut. Tee minulle mitä tahdot. Minä olen sinun."

Mutta sitä en tehnyt. Istuin kauan aikaa siinä, mihin hän oli minut jättänyt, ja menin sitten makuuhuoneeseeni lukiten oven jälkeeni.

En itkenyt. Joskohta hänen syytöksensä olivat kohtuuttomat ja julmat, niin ne tuottivat sittenkin minulle jonkinlaista omituista, rajua iloa. Tiesin, ettei hän olisi minua loukannut tällä tavalla, ellei hän olisi rakastanut minua hulluuteen saakka.

— Tunnit kuluivat. Price tuli koputtamaan ovelleni kysyen, eikö hän saisi sulkea parvekkeen ovea. Minä vastasin: "Ei, mene maata."

Kuulin Martinin askelten kumean poljennon hänen astuessaan nurmella edestakaisin. Toisinaan askeleet pysähtyivät ikkunani alla, ja silloin minut valtasi varmuudeksi kohoava tunne, että hän kuunteli nyyhkyttäisinkö minä ja että hän siinä tapauksessa olisi murtanut auki makuuhuoneeni oven ja tullut sisään.

Viimein kuulin hänen astuvan ylös parvekkeen kiviportaita, sulkevan ja lukitsevan oven ja poistuvan raskain askelin käytävää pitkin omaan huoneeseensa.

Keskiviikkoaamuna heräsin jonkinlaisessa henkisessä ja ruumiillisessa kuumeessa. Kaikki vastakkaiset mielenliikutukset, jotka voivat naista järkyttää hänen taistelussaan rakkauden ja uskonnon välillä, tuntuivat virtaavan sieluni läpi — ilo, tuska, ylpeys, häpeä, pelko, huumaava ihastus — niin että päätin (ja syystäkin) syyttää päänkivistystä ja pysyä vuoteessani.

Oli Martinin vierailun viimeinen päivä, ja soimasin itseäni puuttuvasta kohteliaisuudesta ja myöskin siitä mielettömyydestä, että sallin yhdessäolomme viimeisten hetkien luisua käsistäni, mutta arvelin etten voisi vaaratta enää kohdata häntä.

Kun palautin mieleeni viimeisen välähdyksen, minkä näin hänen kasvoistaan hänen juostessaan ulos, ja kun tiesin oman sydämeni hartaan halun, niin tunsin että jos viettäisin vielä yhden päivän hänen seurassaan, en voisi vastata seurauksista.

Näiden sekanaisten mielenliikutusten lopputuloksena oli, että päätin koko päivän pysyä huoneessani ja illemmällä kirjelippusessa jättää hänelle hyvästi ja toivottaa hänelle onnellista matkaa. Se oli oleva pitkän ystävyyden kylmä loppu, ja sydämeni miltei jähmettyi sitä ajatellessani, mutta muuta en uskaltanut tehdä.

Mutta kuinka vähän tiesin, mitä minun osalleni oli kirjoitettu kohtalon kirjassa.

Ensin tuli Price muka otsaani hautomaan, ja hän pommitti minua kertomuksilla Martinin levottomuudesta. Kuullessani minun olevan sairaana, hän oli käynyt niin kalpeaksi kuin olisi hänestä laskettu kortteli verta. Sydäntäni kivisti sitä kuulla, mutta ovela Price vain nauroi sanoen:

"Miehet ne ovat todella sellaisia hassunkurisia kappaleita! Tuollainen voimakas nuori mies, joka voisi kaataa vaikka härän ja joka on kyllin rohkea kohtaamaan jalopeuran, joutuu kuoleman hätään syystä, että muuan pieni rouva valittaa päänkivistystä."

Koko aamupuolen hän kulki edestakaisin huoneessani juttujansa lavertelemassa, ja keskipäivän aikaan hän toi minulle kimpun kostutettuja ruusuja sanoen Tommy toverin ne lähettäneen.

"Tiedätkö varmaan, että se oli Tommy toveri?" kysäisin, jolloin se viekas kappale, joka vain odotti milloin saisi kertoa totuuden, vaikka hän oli olevinaan kuin olisin pakottanut hänet siihen, myönsi, että kukat olivat Martinilta ja että hän oli kieltänyt Priceä sitä sanomasta.

"Kirjoittaa kirjettä", sanoi Price, "ja aika kova työ hänellä siinä mahtaa ollakin päättäen siitä, että hän vähän väliä repii kirjeensä ja alkaa uudelleen ja pyyhkielee otsaansa."

Arvelin tietäväni, kelle kirje oli aiottu, ja ennen toista aamiaista se saapui minulle.

Se oli ensimäinen rakkaudenkirjeeni Martinilta, ja minä sulin sitä lukiessani kuin vaha kynttilän liekissä. Se on minulla vieläkin tallella, enkä voi olla sitä jäljentämättä kokonaisuudessaan:

'Rakas Mary! — Olen niin pahoillani kuullessani, kuinka sairas olet, ja ajatellessani että kaikki on minun syytäni olen valmis potkimaan itseäni.

Älä huoli pahoitella siitä, mitä sanoin eilisiltana. Olin joutua hulluksi ajatellessani, mitä sinulle voisi tapahtua minun ollessani siellä alhaalla, mutta olen sittemmin asiaa miettinyt ja tullut siihen päätökseen, että jos Jumala tahtoo, niin hän pitää huolen sinusta minun avuttanikin, niin että jos vielä tapaamme toisemme, ennenkuin lähden matkaani, niin emme huoli vaihtaa ainoatakaan sanaa koko asiasta — saat lupaukseni.

Mutta en voi lähteä, ennenkuin olet parempi, niin että olen juuri lähettämässä sähkösanoman Lontooseen, että retkikuntamme on siirrettävä sairaustapauksen takia, ja jos he luulevat, että minä olen sairas, ei sillä väliä, tämähän on jotain pahempaa.

Mutta jos todella olet hiukan parempi, kuten kamarineitisi sanoo, niin voinet ehkä tulla ikkunaan ja huiskuttaa kättäsi minulle, ja minä olen oleva onnellinen kuin katupoika.

Tähän kirjeeseen (unohtaen entisen pelkoni) lähetin paikalla suullisen vastauksen, että toipumiseni edistyi nopeasti ja että toivoin pääseväni pystyyn päivälliseksi, niin ettei hänen mitenkään pitänyt sitä sähkösanomaa lähettää Lontooseen, sillä ei kukaan tietänyt, mitä olisi tapahtuva, ja kaikki oli Jumalan kädessä.

Price vei tervehdykseni perille merkitsevä hymy suupielissään, ja parin minuutin kuluttua kuulin Martinin nauravan ja juttelevan Tommy toverin kanssa nurmikon toisessa laidassa.

En tiedä, miksi huolehdin niin suuresti puvustani tänä iltana. En odottanut tämän jälkeen enää tapaavani Martinia. Hän oli lähtevä tiehensä minun tahdostani. Mutta en sittenkään ollut milloinkaan ennen uhrannut pukuuni niin paljon huolta. Puin ylleni sen pehmeän, valkean atlaspuvun, joka oli minulle tehty Kairossa, hiuksiini kiinnitin helminauhan ja toisen pujotin kaulalleni.

Martin odotti minua budoaarissa, ja ihmeekseni hänkin oli muuttanut pukua, mutta lukuunottamatta pehmeätä silkkipaitaa, en tiedä mitä hänellä oli yllään tai näyttikö hän kauniilta vai ei, koska hän oli Martin, eikä mikään muu minulle merkinnyt mitään.

Tiedän varmaan, että askeleeni olivat kepeät astuessani sisään valkeissa silkkikengissäni, mutta Martin oli kuullut, ja näin hänen silmänsä välähtävän hänen katsellessaan minua ja sanoessaan jotain herttaista hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen, tumman päänsä taivasta kohti.

"Niin, välirauha", vastasin minä, mikä merkitsi että koska tämä oli oleva viimeinen yhdessäolo-iltamme, niin kaikki tuskaa tuottavat puheenaineet oli työnnettävä syrjään.

Ennenkuin kävimme pöytään, vei hän minut parvekkeelle katselemaan merta, sillä vaikka sadetta ei vielä kuulunut, niin kumahteli etäällä kolea ukkosenjyrinä salamanvälähdysten ohella, jotka tuokioksi valaisivat veden taivaallisella ihanuudella ja sitten katosivat tuikean ja ahnaan pimeyden kitaan.

Päivällisen aikaan me pysyimme uskollisina päätöksellemme. Välttääksemme aihetta, joka ylinnä väikkyi meidän kummankin mielessä, leikimme olevamme lapsia ja olevamme jälleen matkalla Pyhän Marian kalliolle.

Kun Martin puhui laivuristaan, niin kysyin: "Onko hän mainio?" Kun hän mainitsi erään tieteellisen apulaisensa, niin minä tokaisin: "Kelpaako hän mihinkään?" Ja hänen kerrottuaan minulle, että hän toivoi voivansa ottaa haltuunsa jonkun saaren Englannin kruunun nimessä ja pystyttää siihen unioonilipun, sanoin minä: "Vaikka menisi henki, niin se on aina tehtävä, kun ollaan naparetkellä."

Kuinka me nauroimme! Hän nauroi, koska minä nauroin, ja minä nauroin, koska hän nauroi. Olipa siinä minun puoleltani hiukan mieluista keimailuakin (sellaista, jota ei yksikään nainen voi vastustaa), kunnes äkkiä välähti mieleeni, että tämän leikin varjossa me oikeastaan jälleen lähestyimme vaarallisia aloja. Se säikähytti minua hetkeksi, mutta sitten vakuuttelin itselleni, että olimme hyvässä turvassa niin kauan kuin jaksoimme pysyä leikin rajoissa.

Se ei ollut sentään aina helppoa; naurumme takana piileskeli usein kyyneliä, ja muutamista muistelmista työntäytyi meitä vastaan odottamattomia pistoksia, sillä moneen seikkaan kätkeytyi nyt toinen merkitys kuin ennen, ja meidän oli pakko tuntea elämän kovuus meitä kohtaan.

Kurkkuani alkoi kuroa muistutellessani mieleeni, kuinka venheemme hävisi meiltä, jättäen meidät kahden tuolle julmalle kalliolle kohoavan nousuveden uhatessa tulvia ylitsemme, ja olin melkein nyyhkytyksiin puhjeta, kun toistin viimeisen epätoivoisen huudahdukseni: "En minä ole yhtään mainio!… ja sinun täytyy luopua minusta… ja jättää minut tänne ja pelastaa itsesi."

Oli kuin olisimme astuneet tulivuoren päällä ja ohut, kuuma maa olisi minä hetkenä tahansa voinut puhjeta jalkaimme alla.

Estääkseni sitä istahdin pianon ääreen ja rupesin laulamaan. En uskaltanut laulaa rakkaita, juhlallisia luostarilaulujani — niinpä lauleskelin joitakin joutavia, kaduilta kuulemiani pätkiä. Äkkiä pyörähdin ympäri pianotuolilla ja sanoin:

"Lyönpä vetoa vaikka mistä" — (minä aina jäljittelin Martinin puhetapaa hänen seurassaan), "ettet muista sitä laulua, jonka lauloin veneessä istuessani William Rufus sylissäni."

"Pidä oma pääsi, kulta, mutta laula se yhtäkaikki", sanoi Martin ja niin minä lauloin —

"Sally tyttö soma tyttö, Sally tyttö oma tyttö, silloin kukan saan, jota sydämeni halaa, konsa kotirantaan purteni palaa".

Mutta tämä muistin vasama oli teroittunut Ajan tahkopenkillä ja se tuntui iskevän lävitsemme, ja niin Martin ehdotti, että koettaisimme sitä vallatonta kuorolaulua, jota retkeilijät olivat laulaneet laivallaan edellisenä iltana.

Hän ei tuntenut yhtään nuotteja, eikä hänellä ollut enemmän ääntä kuin peltovariksella, mutta istahtaen pianotuolille minun viereeni, hän hutki vasemmalla kädellään minun soittaessa oikealla kädelläni, ja niin me lauloimme yhdessä hurjassa, hauskassa epäsoinnussa.

Me nauroimme jälleen, kun pääsimme loppuun, mutta tiesin, etten kestäisi enää kauan, ja tuontuostakin unohdin olevani budoaarissani ja olin näkevinäni tuon kolkon ylätasangon kaksitoistatuhatta jalkaa ylempänä reunajäätikköä, joka ympäröi Napaa, ja Martinin samoelevan jäätävässä tuulessa petollisten lumiaaltojen yli.

Keskiyön tienoissa menimme parvekkeelle katsomaan salamoita viimeisen kerran. Ukkonen vavahutteli kallioita ja jyrisi niiden kupeilla kuin tykkien pauke, ja Martin sanoi:

Palatessamme huoneeseen Martin ilmoitti hänen täytyvän lähteä aikaisin aamulla, ennenkuin minä olisin pystyssä, sillä hänellä oli vielä joitakin hommia Blackwaterissa, missä "pojat aikoivat panna toimeen jotain lystiä".

Tällä tapaa hän jutteli edelleen jonkun aikaa, nähtävästi vaientaakseen tunteitaan ja estääkseen minua ajattelemasta. Mutta tuo julma hetki tuli viimein, ja se oli kuin Ajan tyhjä aukko silloin kun odotetaan kellon lyöntiä, jonka on annettava tieto vanhan vuoden katoamisesta ja uuden vuoden alkamisesta.

Käkikelloni löi kaksitoista. Martin katsahti minuun. Minä katsahdin häneen. Sitten loimme silmämme alas. Hän tarttui käteeni. Se oli kylmä ja kostea. Hänen kätensä oli kuuma ja värisevä.

"No niin, meillä on ainakin ollut hauska päättäjäisilta", jatkoi hän.
"Se on aina pysyvä muistissani."

Koetin sanoa että hän oli pian saava toisia muistettavia iltoja, jotka saattoivat hänen unohtamaan tämän.

Koetin toivottaa hänelle hyvää onnea ja suurta menestystä ja onnellista paluumatkaa maineen ja rikkauden helmaan.

Koetin sanoa hänelle, että tulisin aina mielihyvällä muistamaan, kuinka hyviä, läheisiä ystäviä me olimme olleet.

Soimasin itseäni siitä, että tuotin hänelle niin paljon kärsimystä, ja pitääkseni yllä rohkeuttani rupesin puhumaan, kuinka kaunista ja ylevää on kieltäytyminen kun kumpikin uhraa toisen puolesta kaikki syntiset ajatukset ja halut.

"Niin, teen kaikki mitä tahdot", sanoi hän. "En voi kieltää sinulta mitään."

Tämä koski minuun syvästi, niinpä sanoin, että jos olisin toisella tavalla menetellyt, niin olisi minua aina kalvamassa muisto rikotuista lupauksistani, sakramentista, jota olin solvaissut, ja uskosta, josta olin luopunut.

"Yhtäkaikki olisimme olleet hyvin onnelliset", sanoi hän, ja silloin kurkkuni kävi niin paksuksi, etten voinut enää mitään virkkaa.

"Sydämeni pakahtuu, kun täytyy sinut jättää. Mutta otaksun, että sen täytyy tapahtua, vaikka en käsitä mikä tästä lopuksi tulee."

Sydäntäni kouristi nähdessäni hänen surun runtelemat kasvonsa, ja ponnistaen ääneni lujaksi sain sanotuksi, ettei hänen pitänyt jättäytyä epätoivon valtaan.

"Sinä olet niin nuori", sanoin. "Sinä tulet varmaan vielä löytämään paljon onnea tulevaisuudessa."

Ja vaikka tiesin että jo pelkkä ajatus, että jokin toinen nainen ottaisi sen rakkauden, jonka minä nyt työnsin luotani, olisi muuttanut maailman autioksi erämaaksi minulle, niin minä sittenkin puhuin jotain rakkauden puhtaimmasta ilosta, joka kerran oli joutuva hänen osalleen.

"Ei taivaan Jumalan nimessä", sanoi Martin. "Minulla ei tule olemaan ketään toista naista. Ellen saa sinua, kannan murhepukua kuin olisit kuollut."

Siinä lauseessa ilmeni tuskaa, mutta sittenkin salainen ilo väreili mielessäni.

Hän piteli yhä kättäni. Kauan aikaa me näin pitelimme toisiamme kädestä. Huolimatta teennäisestä rauhallisuudestani en voinut hellittää hänen kättänsä. Tuntui kuin olisin ollut hukkumaisillani ja hänen kätensä olisi ollut ainoa turvani. Mutta yhtäkaikki sanoin:

"Parasta etten anna", vastasin, mutta puhuessani pudotin nenäliinani, jota olin likistänyt toisessa kädessäni, ja hän sieppasi sen.

Tiesin, että kyyneleeni virtasivat pitkin poskiani, vaikka koetin niitä pidättää. Näin että hänen kasvonsa olivat tuskasta vääntyneet kuten edellisenä iltana.

Seurasi tuokio äänettömyyttä, jolloin en ollut tietoinen mistään muusta kuin että valtimoni jyskytti hurjasti, ja sitten hän vei käteni huulilleen, laski sen hiljakseen pois ja astui ovea kohti.

Mutta kun hän sen oli avannut, niin hän käännähti ja katsahti minuun. Minä katselin häntä ikävöiden, hartaasti anoen, himoten hänen rakkauttansa kuten lämmintä liekkiä, missä sydämeni saattaisi lämmitä.

Sitten seurasi huumaava hetki. Näytti siltä kuin hän olisi hetkeksi kadottanut kaiken vallan itseensä ja hänen rakkautensa olisi kuohahtanut hänen ylitseen kuten mahtava, ryöppyävä virta.

Survaisten oven luotaan hän harppasi luokseni pitkin askelin ja siepaten minut vahvoihin käsivarsiinsa, hän nosti minut ylös lattialta, likisti minut lujasti rintaansa vasten, suuteli minua intohimoisesti suulle ja huudahti värähtävällä, käheällä äänellä:

"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Minä en luovu sinusta syystä, että olet naimisissa tuon heittiön kanssa, vaan sielusi tähden. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."

Vereni kuohui. Maailma pyöri silmissäni. Aivoissani kohisi. Kaikki henkinen voimani oli kadonnut. Minä olin nainen ja minusta oli kuin olisi esi-ihminen anastanut minut haltuunsa pelkällä voimalla. Mutta minä en sitä pelännyt. Minä nautin siitä. Minä halusin antautua.

Mutta jo seuraavalla hetkellä Martin oli päästänyt minut käsistään ja paennut huoneesta paiskaten oven kiinni jäljestänsä.

Minusta tuntui kuin olisi osa minusta itsestäni reväisty rinnastani ja lähtenyt hänen kanssaan.

Hetken aikaa seisoin samalla paikalla, mihin Martin oli minut jättänyt, värähdellen koko ruumiiltani kuten avoin haava ja sanellen itselleni että hän oli mennyt, etten koskaan enää näkisi häntä ja että olin karkoittanut hänet luotani.

Nuo kiihkeät suudelmat olivat riistäneet minulta voiman ajatella selvästi. Saatoin vain tuntea. Ja ylinnä, kaiken muun yli tunsin että se lääke — kieltäymys —, jolla olin arvellut onnetonta asemaani auttaa, oli mahdoton, koska Martin oli osa olemustani enkä voinut elää ilman häntä.

Peläten lausuneeni sanat ääneen ja kauhulla ajatellen, mitä saattaisi tapahtua niiden lumouksessa, riensin makuuhuoneeseeni ja lukitsin ja salpasin oveni.

Mutta sydän ei tiedä mitään lukoista ja salvoista, ja tuokiota myöhemmin henkeni seurasi Martinia hänen huoneeseensa. Näin hänet sellaisena kuin olin nähnyt hänet viimeksi, kasvot epätoivon runtelemina, ja soimasin itseäni syylliseksi hänen kärsimyksiinsä.

Olin kukistanut Martinin, mutta olin kukistanut myös itseni. Olin pakottanut hänet antautumaan, mutta hänen alistumisensa oli nujertanut minut.

Jospa minulla olikin oikeus tuomita itseni kieltäymykseen, niin mikä oikeus oli minulla tuomita siihen hänet, joka ei sitä halunnut, ei ajatellut sitä tarpeelliseksi, ei voinut tyytyä siihen ja vastaanotti sen vain kuuliaisuudesta minun tahdolleni.

Hän rakasti minua. Ei ole mies milloinkaan hellemmin rakastanut ketään naista. Hän ansaitsi vuorostansa tulla rakastetuksi. Hän ei ollut tehnyt mitään menettääkseen rakkauteni. Häntä eivät mitkään siteet sitoneet. Ja sittenkin karkoitin hänet luotani. Mikä oikeus oli minulla siihen?

Aloin käsittää, että olin kauttaaltaan toiminut katalan itsekkäästi. Suuressa rakkaudessaan hän oli sanonut vähän tai ei mitään itsestään. Mutta miksi en ollut häntä ajatellut? Uskonnollisen omantuntoni kamppailuissa olin ajatellut vain itseäni, mutta Martin oli myös kärsinyt, enkä ollut koskaan oikein kunnolleen edes ajatellut sitä. Mikä oikeus oli minulla saattaa hänet kärsimään?

Hetken kuluttua rupesin riisuutumaan, mutta se kävi vitkallisesti, sillä minä pysähdyin tuontuostakin ajattelemaan.

Ajattelin niitä pitkiä vuosia, jolloin Martin oli minua odottanut, ja sanellessani itselleni, että hän oli pysynyt puhtaana, minun tähteni puhtaana, sydämeni jyskytti niin kovasti, että saatoin tuskin kestää sen jännitystä.

Ja vielä syvemmin järkytti minua ajatus, että samoin kuin hän menneisyydessä ei ollut muita naisia ajatellut, samoin hän ei tulevaisuudessakaan ollut sitä tekevä. Ei sinä ilmoisna ikänä! Siitä olin yhtä varma kuin omasta hengityksestäni.

Hänen toivottomat sanansa soivat armottomasti korvissani — "Kaikki on nyt yhdentekevää". "Kuinka onnelliset olisimme voineet olla", ja minua halutti rientää hänen luokseen ja sanoa että vaikka lähetin hänet luotani, niin rakastin häntä kumminkin, ja juuri siksi että häntä rakastin, minä lähetin hänet pois.

Olin astunut askeleen ovea kohti, ennenkuin muistin että oli liian myöhäistä panna aikomukseni täytäntöön. Tilaisuus oli mennyt. Martin oli mennyt huoneeseensa. Saattoipa hän olla vaikka vuoteessa tähän aikaan.

Mutta on olemassa henkisiä vaikuttimia, jotka ohjaavat ruumistamme tahdostamme riippumatta. Puin ylleni aamupukuni (ollen puolipukeissa) ja palasin budoaariin. En tiedä mikä tunnesysäys minut pakotti sen tekemään, enkä myöskään tiedä mikä pani minut siirtymään sieltä parvekkeelle, ehkäpä surunvoittoinen kaipaus seisoa vielä kerran siellä, missä Martin ja minä olimme vähän aikaa sitten seisoneet.

Nyt olin yksin. Kumea ukkonen jyrähteli yhä pitkin kallioita kuten jää, kun se murtautuu siteistään, mutta minä tuskin kuulin sitä. Valkeat, leveät leimahdukset yhä repelivät pilviä ja näyttivät kohoavan meren syvyyksistä, mutta minä tuskin näin niitä.

Nojautuen parvekkeen kaidetta vastaan ja tuijottaen tuontuostakin selkenevään pimeyteen, kuvittelin itselleni, kuinka kolkko ja hyljätty Martinin elämä oli oleva sen jälkeen kun hän minut oli jättänyt. Kun hän rakasti minua niin suuresti, niin hän saattaisi toivottomuudessaan langeta vaikkapa paheisiin, ja jos niin kävisi, kuka olisi siitä vastuunalainen?

Kadottaessaan minut hän saattaisi kadottaa uskonsa Jumalaan. Olin lukenut miehistä, jotka olivat joutuneet henkisesti hunningolle kadotettuaan uskonsa rakkauteen, ja kyselin itseltäni, mitä minun oli tehtävä, jos Martin tulisi uskottomaksi.

Ja vakuutellessani itselleni, että voisin pelastaa Martinin sielun vain uhraamalla oman sieluni, jouduin niin suureen rakkauden huumaukseen, että arvelin voivani senkin tehdä.

Minua niin kuumotti, että avasin aamupukuni vilvoittaakseni rintaani. Hetken kuluttua minua alkoi värisyttää, ja peläten vilustuvani palasin budoaariin ja kävin istumaan.

Katsahdin käkikellooni. Se oli puoli yksi. Vain puoli tuntia aikaa siitä kun Martin jätti minut! Tuntui kuin olisi siitä jo vierinyt tuntikausia. Ja mitä vuosia, mitä loppumattomia vuosia elämässäni oli minun vielä vietettävä ilman häntä?

Huoneessa oli niin hirvittävän hiljaista, ja yhtäkaikki tuntui kuin siinä vielä elehtisi kuollut naurumme. Onnemme henki tuntui siinä liikkuvan.

Ihmettelin, mitä Martin mahtoi tehdä tällä hetkellä. Mahtoiko hän olla vuoteessa ja nukkua, vai istua valveilla kuten minä, ajattelemassa minua, kuten minä ajattelin häntä?

Kerran luulin kuulevani hänen askeleitaan. Kuuntelin, mutta liikahdus pysähtyi. Toisen kerran peittäessäni kasvot käsiini, luulin näkeväni hänet huoneessani niin selvästi kuin olisivat seinät väliltämme poistuneet. Hän kuroitti käsiään minulle ja hänen kasvoillaan oli sama ikävöivä, rakastava, toivoton ilme, jonka olin nähnyt niissä ovella erotessamme.

Kuuntelin taas, mutta taas oli pelkkä hiljaisuus ympärilläni, ja sanellessani itselleni, että jos hän todella oli lausunut nimeni, hän oli varmaan puhunut sen itselleen (kuten minäkin) sydämeni tykähti hurjasti.

En kestänyt kauempaa. Martin vaati minua luokseen. Minun täytyi mennä. Revetköön vaikka ruumis ja sielu toisistaan, mutta minun täytyi mennä.

Ennenkuin tiesinkään mitä tein, olin avannut oven ja astuin käytävää pitkin Martinin huonetta kohti.

Talo oli pimeä. Kaikki olivat makuulla. Askeleeni olivat kepeät, mutta sittenkin narisivat lattiapalkit allani. Tiesin että tämän jylhän vanhan linnan lattiat toisinaan pitivät pahaa ääntä, vaikka ei kukaan astunut niillä, mutta siitä huolimatta pelkäsin.

Puolivälissä Martinin ovelle pysähdyin. Aavemainen käsi tuntui laskeutuvan hartioilleni ja aavemainen ääni kuului puhuvan korvaani:

"Odota! Mieti! Jos sinä panet aikomuksesi täytäntöön, mitä silloin tapahtuu? Sinä joudut kirouksen alaiseksi. Kaikki sukupuolesi on kääntyvä sinua vastaan. Sinusta tulee huono nainen."

Omatuntoni se oli, joka puheli minulle Kirkon äänellä — tuon Kirkon, joka kaikkivaltiaana ja järkkymättömänä erotti minut Martinista. Minä olin sen lapsi, sen helmassa syntynyt, mutta jos olisin tottelematon sen laeille, niin se olisi vierivä ylitseni kuin säälimätön Juggernaut.

Ensin en voinut käsittää, miksi Kirkko estäisi minua olemasta Nainen. Naisellisuuteni huusi elämää, rakkautta ja vapautta. Mutta Kirkko julisti, taipumattomana ja järkkymättömänä: "Sinun Ei Pidä!"

Mutta tuokion kuluttua alkoi pimeys sisässäni hälvetä, ja arvelin näkeväni asiat selvemmin. Kirkko oli maailman sielu. Se vartioi puhtautta, mikä yksin saattoi pitää inhimillisen perheen koossa. Jos kaikki onnettomiin naimisiin joutuneet naiset tekisivät mitä minä nyt aioin tehdä (olipa kiusaus miten suuri hyvänsä), niin maailma joutuisi rappiolle ja häviöön.

Murtuneena ja masentuneena, ja tuntien olevani ylen pieni ja heikko, hiivin takaisin budoaariin ja suljin oven.

Silloin tapahtui jotain merkillistä — tuollainen pieni tapahtuma elämässä, joka tuntuu johtuvan kohtalon mahtavan käden viittauksesta. Makuuhuoneestani lähtevä valonsäde, leikaten kirjoituspöytäni kulmaa, valaisi siinä olevaa pientä paikkakunnanlehteä.

Sanomalehti, joka oli mahtanut tulla iltapostissa, oli nähtävästi ollut Martinin käsissä, ja vain siitä syystä minä avasin sen ja vilkaisin siihen.

Silmäni sattuivat ensiksi lyhyeen selostukseen, jonka päällekirjoituksena oli "Hyväntekeväisyysnäytäntö".

Raa-linnan englantilaiset vieraat, jotka risteilevät saaremme ympäri Kleopatra nimisessä, kauniissa huvialuksessa, olivat eilisiltana panneet toimeen varieteenäytännön Ravenstownin palatsissa katolisen lähetystyön hyväksi.

Näytännön loputtua hänen ylhäisyytensä piispa, joka oli itse läsnä ja seurasi kutakin ohjelman numeroa nähtävällä mielenkiinnolla, esitti tunnetulla sulavalla tavallaan kiitoksensa lordi Raalle, huomauttaen että tämä katolilaisen hyväntekeväisyyden avustaminen oli uusi todistus hänen suuresta vapaamielisyydestään. Erikoisesti hän mainitsi vielä kaunista ja lahjakasta madame Lieriä, joka oli ihastuttanut kaikkia läsnäolevia serpentiinitanssillaan ja jota Ellanin Kirkko oli aina kiitollisuudella muistava siitä kauniista rahasummasta, joka oli tuloksena hänen innokkaista puuhistaan näytännön aikaansaamiseksi.

Kleopatra kuuluu lähtevän Ravenstownin satamasta paluumatkalle
Raa-linnaan huomisaamuna.'

Se oli kaiken loppu. Se tuli päälleni kuin kohiseva virta ja pyyhkäisi tiehensä kaikki epäröimiset.

Sellainen siis oli Kirkon puhtaus — minua se uhkasi kirouksellaan, kun halusin seurata sydämeni puhtaimpia käskyjä, mutta otti rahaa Alman tapaiselta naiselta, joka lahjoi sitä olemaan sokea hänen huonoon elämäänsä nähden ja osoittamaan hänelle suosiotansa!

Entä mieheni — hänen kevytmielinen elämänsä oli julkinen ja kaikkialla tunnettu, mutta sittenkin Kirkko sanansajulistajan kautta imarteli hänen turhamaisuuttaan ja suvaitsi hänen syntejänsä.

Hän oli tulossa takaisin luokseni — tuo avionrikkoja, ja kun hän tulee, niin Kirkko vaatii minua olemaan hänelle uskollinen, olipa hänen käytöksensä millainen tahansa, kieltäytymään siitä puhtaasta rakkaudesta, joka nyt minut täytti.

Mutta ei, ei, ei! Ei milloinkaan enää! Se olisi kuolemaa pahempi. Kirottu olkoon se voima, joka saattaa tuomita naisen sellaiseen elämään!

Ehkäpä en ollut enää selväjärkinen — henkisesti selvä — ja suokoon minulle siinä tapauksessa Jumala ja Kirkko anteeksi. Mutta nähdessäni, ettei Kirkko eikä laki voinut irroittaa tätä sidettä, jota en ollut itse tehnyt, että kumpikin kannatti huonoa miestä ja sieti langennutta naista, nousi koko sieluni kapinaan.

Sanelin itselleni, että jos nyt jättäisin mieheni ja menisin Martinin luo, niin pakenisin häpeästä kunniaan.

Näin uudelleen Martinin epätoivoiset kasvot sellaisina kuin ne olivat erohetkellämme, ja aivoissani soivat hänen intohimoiset sanansa: "Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Me rakastamme toisiamme. Me tulemme aina rakastamaan toisiamme. Vähät siitä, missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."

Rinnassani huusi ääni: "Rakasta häntä! Sano hänelle, että rakastat häntä. Nyt, nyt! Hän on lähdössä. Huomenna on liian myöhäistä. Mene hänen luokseen. Tämä on oleva sinun todellinen avioliittosi. Se toinen oli vain laillistettua ja pyhitettyä prostitutsionia."

Hypähdin pystyyn ja kiskaisten oven auki astuin pontevin askelin käytävän poikki Martinin huonetta kohti.

Hiukseni olivat hajallaan, aamupukuni väljät hihat paljastivat käsivarteni, ja poveni oli yhtä paljas kuin parvekkeella ollessani, mutta sitä en ajatellut.

En koputtanut Martinin ovelle. Minä tartuin kahvaan kuten se, jolla on oikeus siihen. Se väännähti itsestään ja ovi aukeni.

Päässäni pyöri, mustia renkaita kieppui silmissäni, ja kuulin vapisevan, värähtelevän ääneni puhuvan kuin vieraan ihmisen suusta:

Silloin sydämeni, joka oli sykkinyt rajusti, tuntui pysähtyvän lyönnistään. Jäseneni herpaantuivat. Minä olin kaatumaisillani.

Seuraavassa tuokiossa ympäröivät minua voimakkaat käsivarret. Minua ei pelottanut. Mutta aivoissani kohisi kuten silloin kun jää murtautuu siteistään.

Te onnelliset ja hyvät naiset, joita rakkaus vartioi, suojaa ja tukee ja säilyttää puhtaina ja vilpittöminä, astukaa kepeästi sisarenne tomussa makaavan sielun yli hänen koettelemuksensa ja hurjan kiusauksensa hetkenä.

Ja te siunatut ja synnittömät pyhät, jotka polvistutte kaikkein Äitien Äidin istuimen edessä, viekää hänen syyllisen lapsensa rikos Hänen eteensä, joka — aikoja sitten itsevanhurskaan farisealaisen huoneessa — sanoi naiselle, joka oli syntinen, mutta rakasti paljon — naiselle, joka oli pessyt Hänen jalkansa kyynelillään ja pyyhkinyt ne hiuksillaan: "Sinun syntisi ovat anteeksi annetut."

KOLMAS OSA

NAINEN JA HÄNEN LAPSENSA

MINÄ TULEN ÄIDIKSI.

Me seisoimme kahden budoaarissa pöydän ja takkavalkean välissä, joka loimusi hilpeästi, sillä helle oli yöllä haihtunut ja syysilma oli viileä, vaikkakin päivä paistoi.

Viime hetkellä häntä ei haluttanut lähteä, ja minulla oli täysi työ saada hänet taipumaan. Asemamme näytti eilisestä alkaen vaihtuneen — eräs noita salaperäisiä käänteitä, joita Jumala yksin pystyy selittämään.

Hän oli hämmentynyt, kiihtynyt ja soimasi ankarasti itseänsä, mutta minä en pelännyt enkä tuntenut tunnonvaivoja, selittämätöntä iloa vain, ikäänkuin olisi uusi, autuaallinen elämä äkisti minulle koittanut.

"Sinä voit ja sinun täytyy lähteä", vastasin ja aloin puhella hänelle hänen retkikunnastaan, siitä suuresta työstä, jota oli mahdotonta siirtää tuonnemmaksi.

"Mutta elämämme on nyt ainiaaksi yhteen sidottu, ja kaiken muun täytyy siirtyä toiseen sijaan."

"Ei mikään saa minun tähteni siirtyä toiseen sijaan, Martin. Minä en siihen suostu, minä kiellän sen."

Kaikki oli jo järjestetty, kaikesta sovittu, suuria rahasummia oli kerätty hänen ja yksin hänen käytettäväkseen, ja suuri seurue oli valmiina lähtemään matkaan hänen johdollaan. Hän oli Kohtalon määräämä mies; eipä niinmuodoin mikään — ei niin mikään — saisi pidättää häntä lähtemästä.

"No niin, jos minun on lähdettävä, on sinunkin lähdettävä", virkkoi hän. "Tarkoitan, että sinun on tultava kanssani Lontooseen ja odotettava siellä palaamistani."

Jos minä suostuisin siihen, mitä hän tahtoi, niin tuottaisin häpeää hänen nimelleen, eikä hän saanut mitenkään minun tähteni kärsiä.

"Mutta ajattele mitä kaikkea sinulle saattaa tapahtua minun poissa ollessani", sanoi hän.

"Mutta mitenkä saatat olla niin varma tulevaisuudesta, kun Jumala yksin tietää, miten käy?"

"Kyllähän Jumala minusta huolen pitää", sanoin, ja tähän vastaukseen hänen oli tyydyttävä.

"Sitten minä ainakin jätän sinulle kirjeen", sanoi Martin ja käyden istumaan kirjoituspöytäni ääreenhän alkoi kirjoittaa.

Nyt asiaa ajatellessani en voi olla ihmettelemättä mistä johtui levollisuuteni ja välinpitämättömyyteni seurauksiin nähden. Mutta mielessäni oli vain yksi ajatus — että Martinin täytyi lähteä suurelle retkelleen, suorittaa suuri työnsä loppuun ja voittaa suuri palkintonsa uhraamatta mitään minun tähteni.

"Tässä se on", sanoi hän. "Jos pahinta sattuisi tapahtumaan, saattaa sinulla olla hyötyä siitä."

Arvasin, että se oli kirjoitettu miehelleni tahi isälleni — kummalle, se ei minua liikuttanut, sillä olin päättänyt olla sitä käyttämättä.

Arvasin, että Martin oli yrittänyt syyttää itseään kaikesta, ja minä olin päättänyt, ettei hän saisi sitä tehdä.

Hän katseli minua, silmissään niin jumaloiva katse, että tunsin olevani ylpeä siitä, että olin nainen.

"Tekisi mieleni suudella pukusi lievettä, Mary", sanoi hän, ja tätä seurasi hetkinen taivaallista äänettömyyttä.

Kello oli nyt puoli yhdeksän — hetki, jolloin auton oli määrä lähteä häntä viemään kaupunkiin — ja vaikka olisin ollut valmis vuodattamaan pisaroita verestäni estääkseni käkikelloni viisareita liikkumasta, niin viittasin siihen ja huomautin, että hänen oli aika lähteä.

Me seisoimme, hiukan loitolla toisistamme, sillä vaikka halusin kietoa käsivarteni hänen kaulalleen tällä viimeisellä hetkellä, en sitä tehnyt, koska tiesin, että se tekisi hänelle lähdön vieläkin raskaammaksi.

Huomasin myöskin, että hänkin pelkäsi tekevänsä sen minulle raskaaksi, ja niinpä seisoimme puhumattomina hetken aikaa, minä huohottavin rinnoin, hän kiivaasti hengittäen.

Tunsin hänen kätensä kouristavan lujemmin kättäni, ja seurasi jälleen hetkinen vaitioloa. Sitten hän sanoi:

Tiesin mitä hän oli sanomaisillaan. Tuntui kuin olisi varjo asettunut välillemme. Kurkkuani alkoi polttaa ja tuokioon en saanut puhutuksi. Mutta sitten kuulin itseni sanovan:

Hänen kätensä värähtelivät, hänen koko ruumiinsa vapisi, ja luulin hänen aikovan temmaista minut syliinsä kuten ennenkin, mutta hän taivutti vain otsani alas kuumilla käsillään ja suuteli sitä.

Siinä kaikki, mutta silmiäni peitti sokaiseva usva, ja kun se haihtui, oli huoneen ovi avoinna ja Martin oli poissa.

Kuulin hänen tukevat askeleensa hallin kivipermannolta — hän astui ulos eteiseen.

Kuulin auton jyskyttävän ja puhisevan hiekkakäytävällä — hän oli jo lähdössä.

Kuulin koneen etääntyvän puhkinan ja kumipyöräin pehmeän äänen — minä olin yksin.

Maailma tuntui minusta tyhjältä ja autiolta. Mutta tämä tunne katosi pian, ja kun toivuin voimiini, näin Martinin kirjeen kosteassa kädessäni.

Kahden tunnin kuluttua Martinin lähdettyä olin täydellisesti saavuttanut mielenmalttini ja tunsin itseni onnellisemmaksi kuin koskaan ennen.

Viimeisten kuukausien kiduttavat tunnonvaivat olivat kadonneet. Tuntui kuin olisin totellut jotain olemukseni korkeampaa ja voimakkaampaa lakia ja tullut vapaammaksi ja puhtaammaksi naiseksi.

Sydämeni palpatti rinnassani, ja antaakseni hurjalle ilolleni täyden vallan puin ylleni hattuni ja viittani rientääkseni rotkoon.

Puutarhan läpi kulkiessani tapasin Tommy toverin, joka kertoi minulle hirvittävän ukkosilman raivonneen yöllä ja tulvantapaisen sateen kiskoneen ylös kaikki ulkomaalaiset kasvit hänen kukkapenkereistään.

"Mutta kyllä se hyvääkin tekee", tuumi vanhus. "Tekee ehkä hiukan puhdasta heidän likaisissa vanhoissa viemäreissään."

Sitten hän alkoi jutella Martinista, jota hän oli ollut saattamassa, ja vakuutti hänen kyllä palaavan.

"Kyllä hän sieltä takaisin löytää. Ei se poika ole luotu kaiken ikänsä jäämään aluksinensa lumen ja jäitten keskelle… Ei ainakaan, jos hänen ankkurinsa on jäänyt kotirantaan" — ja tätä seurasi silmänisku minulle.

Kuinka rotko tuntui riemuitsevan tänä aamuna! Minua halutti juosta, minua halutti huutaa, ja tullessani polulle, missä Martin ja minä olimme yhdessä kuljeskelleet, minua halutti — mieletöntä kyllä — polvistua maahan ja suudella turvetta, jota hänen jalkansa oli tallannut.

Minä söin aamiaiseni budoaarissa kuten ennenkin, mutta en ollut mielestäni yksin, sillä niin pian kuin ummistin silmäni, olin näkevinäni Martinin pöydän toisesta päästä katselevan minua. Eikä nyt kaikunut huone kuollutta naurua, sillä eloisat äänemme tuntuivat vielä siellä elehtivän.

Teen jälkeen silmäilin uudelleen Martinin rakkauskirjettä — ainoata, minkä koskaan olin saanut, ja silloin ensimäisen kerran huomasin mitä hän oli maininnut "Blackwaterin pojista" ja heidän aikomuksestaan "pitää lystiä" hänelle.

Martin ei siis luultavasti vielä ollutkaan lähtenyt saaresta, vaan odotti iltalaivaa ollaksensa läsnä hänen kunniakseen toimeenpantavassa juhlassa.

Niinpä minä kello seitsemän aikaan — oli jo pimeä silloin — istuin rannalla suljetussa autovaunussamme, joka oli työnnetty syrjäiseen ja kätkössä olevaan kivisillan soppeen.

Ensin tuli soittokunta soittaen muuatta kansallislauluamme karitsasta, joka oli lumeen eksynyt ja jota Farmin iso isäntä lähti etsimään ja jonka hän löydettyään kantoi sylissään kotiin.

Sitten tuli kaksinkertainen rivi nuoria miehiä kantaen lippuja — kauniita, notkeajäsenisiä poikia, sellaisia, jotka saattavat naisen sydämen sykähtelemään heitä silmäillessä.

Sitten tuli Martin irlantilaisissa ajorattaissa, hurraileva väkijoukko ympärillään, koettaen näyttää hilpeältä ja reippaalta, vaikka oli alakuloinen mielessään.

Ja sitten — ja tämä liikutti minua syvimmin kaikesta — kaksinkertainen rivi nuoria tyttöjä kudotut villamyssyt (jommoisia miehet käyttävät jäävyöhykkeissä) päähän painettuina niin että ne olivat kuin kehykset heidän sievien kasvojensa ympärillä.

Minä itkin kuin lapsi kaikkea tätä nähdessäni, mutta siitä huolimatta olin ylen onnellinen.

Kun juhlakulkue saapui laivanportaille, katosi Martin laivaan, ja silloin samat soittajat asettuivat seisomaan sen eteen ja rupesivat laulamaan toista laulua, jonka loppusäettä väkijoukko aina säesti kuin yhdellä suulla.

Martin oli nyt kapteenin sillalla, missä hän seisoi avopäin koettaen näyttää iloiselta.

Laivan kello kilahti viimeisen kerran, savutorvet alkoivat tupruttaa, ja kapteenin ääni jakeli viimeisiä käskyjä laivasillalle.

Väkijoukko alkoi uudelleen laulaa, äänekkäämmin kuin ennen, tyttöjen helakat äänet ylinnä muita, ja laiva eteni pimeään mereen.

Seurasin laivaa silmilläni niin hyvin kuin taisin sumulta, joka kaihti silmiäni, kunnes se livahti lahden niemekkeen taa, kiertäen sen nenässä vilkkuvan tulimajakan. Ja sitten vajosin takaisin istuimelleni ja itkin pelkästä ilosta ajatellessani kuinka suurta rakkautta Martinille osoitettiin.

Ihmisjoukko alkoi poistua laivasillalta kuin musta virta, joka valuu pimeässä kohisten ryhmyisten kivien yli, ja minä kuulin heidän puheensa heidän kulkiessaan autoni sivu.

Kun ajoimme päätietä ylös, sattuivat kaukana ulapalla olevan laivan valot uudelleen silmiini, ja tiesin, että oma Martinini, yhtä varmasti kuin hän nyt oli siellä, ajatteli nyt minua ja katseli kohti taloa, johon hän minut oli jättänyt.

Linnaan saapuessamme huomasin hämmästyksekseni, että kaikki ikkunat olivat valaistut.

Automobiilin jyske toi Pricen halliin. Hän kertoi minulle, että huvimatkalaiset olivat palanneet takaisin ja olivat nyt makuuhuoneissaan pukeutumassa päivällisiä varten.

Mennessäni yläkertaan omiin huoneisiini kuulin suljettujen ovien takaa naurunkikatuksien säestämiä varieteepätkiä hyräiltävän.

Ja silloin minusta äkisti tuntui kuin olisi uusi henki käynyt minuun, ja tiesin, että minusta oli tullut toinen nainen.

Rakkaimpani oli oikeassa. Hyvän aikaa Blackwaterista lähdettyäni seisoin yhä kapteenin sillalla katsellen kohti Port Raan yläpuolella kohoavan talon valaistuja ikkunoita ja pyöritellen mielessäni kysymystä, joka kuudentoista kuukauden aikana oli yötä päivää kalvava minua — miksi olin jättänyt hänet sinne?

Vaikka hän niin väsymättömästi pyyteli minua lähtemään, vaikka hän niin suloisen epäitsekkäästä huolehti vain minun päämäärästäni ja eduistani, vaikka hän oli niin uljaasti päättänyt jakaa minun kanssani kaiken edesvastuun tulevaisuudesta — niin miksi sittenkin olin jättänyt hänet sinne?

Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun — miksi siis olin jättänyt hänet miehen taloon, jolla uskottomuudestaan ja raakuudestaan huolimatta oli lain, kirkon ja maailman silmissä oikeus sanoa häntä vaimokseen ja kohdella häntä sen mukaisesti.

En tahtonut teeskennellä katumusta, jota en tuntenut. En hetkeäkään soimannut itseäni siitä, mitä oli tapahtunut. Ei hetkeäkään juolahtanut mieleeni soimata häntä siitä, mitä oli tapahtunut. Hän oli antautunut minulle kuninkaallisen oikeutensa ja ylhäisen voimansa tunnossa, kuten jokaisen hyvän naisen tulee antautua miehelle, jota hän rakastaa, jos heidän liittonsa on oleva puhdas ja vilpitön.

Mutta miksi en silloin älynnyt, mitä nyt älyän, että niin on säädetty Luonnon laissa — julmassa ja yhtäkaikki ylevässä Luonnon laissa — että kuorma on naisen kannettava, että lunastus on naisen maksettava.

Kaikki on nyt ollutta, ja vaikka armas tyttöseni monesti on minulle vakuuttanut tahrattoman sydämensä pohjasta, että kaikki on kääntynyt parhaaksemme ja että kärsimykset ovat Jumalan suola sielujemme säilyttämiseksi, niin ajatellessani, mitä kaikkea hänellä on ollut kestettävänä minun ollessani kateessa, tiedän etten voi koskaan suoda itselleni anteeksi, että jätin hänet yksin — en koskaan, en koskaan, en koskaan.

M. C.

Koska nyt viimeisen kerran tulen puhuneeksi mieheni vieraista, koetan heitä kuvaillessani olla ilman pahansuopaisuutta ja esittää heidät juuri sellaisina kuin he olivat — itsekkäinä, julmina, pahatapaisina ja vilpillisinä.

Päivälliskello soi ennenkuin olin valmiiksi pukeutunut, ja mennessäni alakertaan parin minuutin kuluttua huomasin, ettei minua oltu yritettykään odottaa.

Koko seurue oli jo istahtanut pöytään, mieheni pöydän alapäähän ja
Alma (uskomatonta kyllä) emännän paikalle pöydän päähän.

Tätä en nykyisessä mielentilassani aikonut sietää, ja niinpä vieraiden tehdessä muutamia mauttomia yrityksiä lausua minut tervetulleeksi ja rouva Lierin huudahtaessa: "Tulehan tänne, pikku raukka, kertomaan minulle mitenkä olet aikasi viettänyt meidän poissa ollessamme" (osoittaen tyhjää istuinta vieressään), astuin koppavasti Alman luo, asetin käteni hänen tuolinsa selkänojalle ja sanoin: "Ole hyvä."

Alma näytti hämmästyneeltä. Mutta jo seuraavassa tuokiossa hän suoriutui pulasta istahtamalla minulle varatulle tuolille äitinsä viereen ja ryhtymällä paikalla onnittelemaan minua virkistyneen ulkomuotoni johdosta ja itseään siitä, että pääsi toimittamasta minun virkaani.

Mieheni ja koko pöytäkunta katsahtivat ylös tämän ikävän kohtauksen sattuessa, ja nähdessäni hänen vääntelevän naamansa merkillisen näköiseksi, arvasin hänen otaksuvan, että isäni (jota hän aina pelkäsi) oli neuvonut minua pitämään puoliani. Mutta Alma, jolla oli tarkempi vaisto, ajatteli nähtävästi Martinia, ja hän alkoi melkein heti paikalla jutella hänestä.

"Vai on hyvä ystäväsi juuri lähtenyt, kultaseni. Palvelijat ovat aivan hupsuina häneen. Meidän ei onnistunut tavata häntä nytkään. Paha onni! Toivoakseni pyytelit anteeksi puolestamme ja ilmoitit kuinka pahoillamme olimme lähdöstämme — ilmoitithan?"

"Koska täällä saaressamme on sellainen puheenparsi, että vain aasi syö kushagia" [muuan autioilla paikoilla kasvava kitkerä ruoho].

Alma rupesi nauramaan muiden kanssa tälle jotenkin hillittömälle vastaukselleni ja johti sitten puheen äskeisen purjehdusretken tapahtumiin.

Sain kuulla että hän, vallattuaan ensin piispan suosion iltamassaan, oli menestyksestään niin rohkaistunut, että päätti vallata koko saaremme "ylimystön" kutsumalla heidät tansseihin huvialukselle sen ollessa ankkurissa Holmtownissa, ja suurta riemastusta saivat aikaan hänen naurettavat kuvauksensa hienostomme kömpelöistä ponnistuksista miellyttää miestäni ja hänen vieraitaan.

"Voi sentään, Jimmy", huudahti herra Vivian kimeällä naisäänellään, "muistatko sitä vanhaa neitoa harsohameessa, joka — j.n.e…"

"Mutta muistatko" huudahti herra Eastcliff, "sitä kylävoutia pullonpäänenineen, joka — j.n.e…"

Eikä aikaakaan, kun minä jo huomasin, että tätä epämiellyttävää ja huonoa käytöstä todistavaa pilkantekoa jatkettiin minun tähteni.

Alman myönnettyä, että hän oli kovasti "flirtannut" piispan kanssa, ja herra Vivianin yleisen naurun keskessä ristittyä hänet "madame Lierin kultamuruksi", kääntyi Alma minun puoleeni:

"Mary kultaseni, senhän toki myöntänet, että vaikkakaan poloiset saarelaisesi eivät syökään kushagia, ovat he kuitenkin maailman hullunkurisimpia ihmisiä vieraissa ollessaan."

"Eivät sen hullunkurisempia", vastasin, "kuin ihmiset, jotka itse isäntinä ollen nauravat heille."

Ei ollut niinkään helppoa lyödä tätä leikiksi, niinpä herrat peittääkseen Alman nolostumista rupesivat puhumaan hevosista ja koirista, enkä tiedä kuinka kauan tätä jotenkin karkeilla kaskuilla höystettyä keskustelua olisi pitkitetty, ellei vanha rouva Lier olisi kääntynyt puoleeni ja koskettanut vakavampaa ainetta.

Se koski Alman koiraa, joka oli kuollut purjehdusmatkalla, vaikkei kukaan tietänyt mikä oli sen kuoleman aiheuttanut; mahdollisesti oli se pahasti ikävöinyt emäntäänsä ollessaan karanteenissa, jota hallituksen mielettömät määräykset olivat vaatineet ulkomailta palattuamme.

Koska koira oli merellä kuollut, otaksuin sen joutuneen haudatuksikin sinne, mutta eipäs, niin tunteettomia eivät vieraamme olleetkaan. Laivan kirvesmies oli valmistanut sille kauniin mahonkikirstun, jonka pääpuolessa oli kuvastinlasi ja jalkapäässä nimikilpi, missä kultakirjaimin luettiin koiran nimi, Prue, ja sen ikä, kolme vuotta.

Tässä kunnossa se oli tuotu maihin, ja nyt se juhlallisesti lepäsi Alman pukuhuoneessa kaikkein katseltavana. Mutta huomenna se oli haudattava jonnekin linnan läheisyyteen, arvatenkin rotkoon, ja sinne sen oli saattava koko seurue juhlakulussa ja mustiin vaatetettuna kuten hautajaisissa ainakin.

Suuttumus ja inho kuohuttivat mieltäni kuullessani näistä uskomattomista toimenpiteistä juteltavan, ja viimein lausuin selvällä, painokkaalla äänellä:

Nolo hiljaisuus seurasi tätä julistusta, ja kun keskustelu jälleen pääsi vauhtiin, kuulivat tarkat korvani (jotka eivät aina ole kartuttaneet onneani) puoliääneen lausutut sanat:

Siitä huolimatta Alma, kun nousin ruokasalista lähteäkseni, kietoi käsivartensa vyötäisilleni, sanoi minua rakkaaksi pikku nunnakseen ja vei minut halliin.

Siellä käytiin istumaan suuren, avonaisen takan eteen ja hetken kuluttua juteltiin vapaasti ja ujostelematta kuten hienojen naisten eräissä piireissä usein on tapa.

Herra Eastcliffin Camilla kertoi jotenkin sopimattoman jutun eräästä "pukijasta", jota hän oli käyttänyt teatterissa, ja sitten eräs toinen nuori nainen saneli erään ilmoituksen, jonka hän oli lukenut muutamasta kristillisestä sanomalehdestä: "Sisäkkö haluaa paikkaa perheessä, missä on miespalvelija."

Tätä kertomusta seurasi kajahtava nauru, mutta se yltyi vielä kovemmaksi, kun Alman äiti nojatuolinsa syvyyksistä totiseen tapaansa huomautti, ettei hän 'keksinyt mitään naurettavaa siinä' ja 'ettei tyttö rukka ajatellut mitään sellaista kuin he.'

Suuttumus kuohutti jälleen mieltäni, ja koska olin päättänyt vaatia heitä ottamaan huomioon minunkin läsnäoloni, sanoin:

"Hyvät naiset, pyytäisin teitä jättämään tämäntapaiset keskustelut.
Minä en niistä pidä."

Noin kymmenen päivää Martinin lähdön jälkeen sain Southamptonista lähetetyn sähkösanoman, joka sisälsi sanat: "Hyvästi! Jumala siunatkoon sinua!" ja seuraavana päivänä luin sanomalehdestä kertomuksen hänen viimeisestä illastaan Tilburyssä.

Hän oli pitänyt päivälliset ystävilleen, niihin luettuina hänen entinen päällikkönsä vaimoineen sekä useat muut Lontoossa sattumalta oleskelevat naparetkeläiset, muuan ministeri ja sen sanomalehden omistaja, joka oli hänen retkikuntansa kannattaja.

Päivällinen oli syöty "Scotian" salongissa (kuinka elävästi se muistui mieleeni) ja ilta oli päättynyt tanssiin kannella kuutamossa; ja kun erohetki oli käsissä, oli Martin pitänyt pienen, hellänhaikean puheen (sydämellisyyttä henkivän, mutta kielellisesti heikon) missä hän oli sanonut, että nyt toiselle Etelänavan valloitusretkelle lähtiessään hän "ei voinut olla tuntematta hiukan tuskaista pakotusta kaksinkertaisten liiviensä kolmannen napin alla. Sillä hän ajatteli niitä rakkaita, joista heidän nyt oli erottava, kun lähtivät tuntemattomiin vyöhykkeisiin, joissa tanssiminen oli jäävä unhoon."

Tarpeetonta on kertoa kuinka hänen sanansa minua liikuttivat tässä minulle niin vierashenkisessä ympäristössä, mutta vahingossa jätin sanomalehden salin pöydälle, ja seuraavana aamuna mennessäni alakertaan aamiaisen jälkeen, tapasin Alman takkatulen ääressä hallissa keinutuolissa loikomassa paperossiaan poltellen ja lukien naurettavan juhlallisella äänellä sanomalehden selostusta. Hänen ympärillään seisoi joukko herroja, niiden joukosta mieheni, jonka pullea ruumis (hän alkoi käydä lihavaksi) tutisi naurusta.

Minulla oli täysi työ estäytyä syöksymästä tulistuneena heidän luokseen, mutta kun jaloissani oli keveäpohjaiset kengät, niin seisoin rauhallisena heidän keskellään, kunnes minut huomattiin.

"Oh", virkahti Alma hymyillen kaikkein maireinta ja pettävintä hymyään, "me tässä juuri luimme tätä kaunista selostusta ystäväsi viimeisestä illasta Englannissa."

"Niinpä näkyy", vastasin, ja sisällisestä harmista kuohuen otin peukalon ja etusormeni päillä sanomalehden hänen käsistään (ikäänkuin hänen kosketuksensa olisi saastuttanut sen) ja paiskasin sen takkatuleen, missä se joutui liekkien saaliiksi.

Tähän tuntuivat kaikki lystit loppuvan. Pitkä herra Eastcliff astui avoimen oven luo sanoen:

Tämä herrasmies ei tähän saakka ollut pitänyt minkäänlaista kiirettä käydä ystävänsä luona, joka oli vuokrannut metsästysmaita Skyessä, — jolla tekosyyllä Alma oli puolustanut heidän äkillistä lähtöään purjehdusretkelle — mutta nyt hän alkoi käydä liian huvitetuksi Invernessin kokouksesta voidakseen kauemmin viipyä Raa-linnassa. Muutkin vieraamme alkoivat harrastaa jos jotakin, toisilla oli kiire Perthin ja Äyrin kilpa-ajoihin, toisilla lohia kalastamaan Tay joesta ja hirviä ampumaan Invercauldin metsissä, niin että viikon kuluttua olin jättänyt hyvästi heille kaikille.

Palasin sisään hallista saatettuani joitakin vieraitani, kun Alma seurasi minua huoneeseeni sanoen:

Hänen oli piakkoin lähdettävä äitinsä kanssa New Yorkiin, mutta koska se "rakas mummu kulta" oli kehnoimpia merelläkulkijoita mitä ajatella saattaa, pitäisi heidän odottaa suurinta kaikista laivoista, ja koska suurin laiva läksi Liverpoolista ja Ellan oli niin lähellä satamaa, niin ehkäpä minä sallisin… vain viikoksi, ehkäpä kahdeksi…

Mitä taisin sanoa? Sananen, ehkäpä vain puoli sanaa, ja melkein jo ennenkuin se oli lausuttukaan, olivat Alman käsivarret kaulassani ja hän sanoi minua "kalleimmaksi, herttaisimmaksi, kilteimmäksi ystäväkseen maailmassa".

Kamarineitini Price oli läsnä tämän kohtauksen aikana, ja tuskin oli Alma poistunut huoneesta, kun hän nykäisi minua käsivarresta ja kuiskasi korvaani:

"Teidän armonne, voi, teidän armonne, ettekö huomaa mikä sillä naisella on mielessä? Hän pitää teitä silmällä."

Hän syytti parlamenttitoimia. Hän aikoi viipyä poissa kolme tahi neljä viikkoa, mutta sillävälin olisi Alma seuranani, enkä minä sitä paitsi ollut niitä ihmisiä, jotka ikävöivät.

Koska en ollut koskaan ennen kuullut hänen puhuvan päärin velvollisuuksistaan, kyselin oliko tämä ainoa syy, joka kutsui hänet Lontooseen.

"Ehkäpä ei ainoa", vastasi hän, ja sitten hän pahasti murtaen suutansa ja muuttuneella äänellä lisäsi:

"Minä olen saanut tarpeeksi tästä Jumalan hylkäämästä paikasta, ja sitten… totta puhuen, oma käytöksesi alkaa minua tympäistä."

Mieheni lähdettyä yrmeä esiintymiseni lannistui. Jäätyäni yksin Alman kanssa tulin heikoksi ja päättämättömäksi kuten ennenkin ja minä rupesin pohtimaan Pricen varoitusta.

Hän oli tuntenut vahingoniloista mielihyvää nähdessään minun yritykseni puolustaa emännän asemaani mieheni talossa, mutta nyt hän alinomaa päivitteli mielettömyyttäni, kun olin sallinut Alman jäädä.

"Hän pettää teitä, armollinen rouva", saneli Price. "Hänkö muka laivaa odottaisi! Kaikkea muuta! Jos armollinen rouva taas lupaa olla suuttumatta ja ajamatta minua ovelle kimpsuineni kampsuineni, niin sanon mitä hän odottaa."

"Hän odottaa… hän arvelee… hän kuvittelee… no niin, pulmakseni suuni puhtaaksi, armollinen rouva, se ilkeäsisuinen kappale otaksuu jotain tapahtuvan teidän armollenne, ja hän odottaa nyt sitä tapausta kertoakseen hänen armolleen."

Minä rupesin voimaan pahoin. Hämärä, epämääräinen, levoton aavistus tulevista kärsimyksistä valtasi useasti mieleni.

Koetin haihduttaa sitä. Ponnistelin kovasti tukahuttaakseni sen ilkeänä, jännityksessä olleiden hermojeni tuottamana painajaisena, ja ajaksi siinä onnistuinkin. Olin sanonut Martinille, ettei mitään ollut tapahtuva hänen poissaollessaan, ja pakotin itseni uskomaan ettei mitään saattaisi tapahtua.

Kului viikkoja; ilma muuttui; syksyn kultainen autere vaihtui koleaan harmaaseen; taivas synkkeni kolkoista pilvistä; taajat sateet pehmittivät maan liejuiseksi, puut paljastivat alastomat mustat oksansa, mereltä tulevat kaameat tuulet ajelivat kuihtuneita lehtiä teillä, illat kävivät pitkiksi ja aamut kolkoiksi, mutta yhä viipyi Alma äitinsä kanssa Raa-linnassa.

Minä aloin peljätä häntä. Tuo sama puolittain hypnoottinen lumousvoima, johon hän lapsena ollessani oli minut kiehtonut, alkoi taas jossain määrin saada minut valtaansa, mutta nyt sen vaikutus tuntui pahalta, melkeinpä pirulliselta.

Tunsin, että hän vartioi minua yötä päivää. Toisinaan, kun hän arveli minun huomioni olevan muualla, äkkäsin hänen sysimustain silmäinsä pitkäin, tummain silmäripsien alta tähystelevän minua uteliaasti ja tutkivasti.

Hän jutteli kanssani yhtä rakastettavasti ja sulavan lempeästi kuin ennenkin, mutta minä kartoin hänen läheisyyttänsä ja vavahdin hänen kosketustansa.

Monesti muistuivat mieleeni Martinin häikäilemättömät sanat: "Vihaan sitä naista, tekisipä mieleni tallata häntä jalallani."

Tuntui kammottavalta ajatella, että olin yksin tässä suuressa rappeutuneessa talossa naisen kanssa, joka odotti ja piti varalla milloin saisi minut ansaan, päästäkseen minun kengissäni liikkumaan, ja tästä tunteesta terveyteni ja mieleni alkoivat kärsiä.

Joskus sain pyörtymys- ja väsymyskohtauksia, joiden syytä en käsittänyt. Silmäillessäni peiliin aamulla, näin että nenäni oli tulemassa teräväksi, poskeni laihoiksi ja kasvoni kalpeiksi, jopa harmaiksi.

Alma huomasi tämän muutoksen ulkomuodossani ja pehmeän äänensä viehkeimmällä sävyllä hän alinomaa säälitteli ja lohdutteli minua. Minä en hänen osanotostaan tahtonut tietää, vaan väitin olevani täysin terve, mutta siitä huolimatta minua pöyristytti sisällisesti ja kävin yhä onnettomammaksi.

Tällainen hurja jännitys ei voinut kestää kovin kauan, ja noin kolme viikkoa sen jälkeen kuin mieheni oli lähtenyt Lontooseen, se laukesi.

Minä olin juuri nousemassa aamiaispöydästä Alman ja hänen äitinsä kera, kun minua äkisti alkoi huimata ja hetkisen hoiperreltuani pyörryin siihen paikkaan.

Tultuani tajuihini tapasin itseni lattialla makaamasta. Alma ja hänen äitinsä nojautuivat ylitseni.

En milloinkaan, en koko elämäni aikana tule unhoittamaan Alman katsetta, joka kohtasi minua avatessani silmäni. Ylähuultaan purren ja alahuuli hiukan eteenpäin työnnettynä vilkaisi hän äitiinsä ilkeällä, voitonvarmalla silmäyksellä.

Minä olin kovasti hämmentynyt. Arvelin, että tointuessani olin saattanut puhua jotain, ehkä lausua nimen tuosta tajuttoman sielun hämärästä ja pyhästä kammiosta, johon yksin Jumalan oli sallittu katsella. Huomasin että kureliivini oli avattu takaa, niin että poveni oli vapaa.

Niin pian kuin Alma näki, että silmäni olivat avoinna, pujotti hän käsivartensa pääni alle ja alkoi valella korviini makeata sanatulvaansa.

"Rakas suloinen kultaseni", sanoi hän, "sinä olit säikähyttää meidät kuoliaiksi. Meidän täytyy paikalla noutaa lääkäri — oma tohtorisi, näetkös."

"Saattaa olla, ettei se merkitse mitään, kultaseni. Toivoakseni se ei ole mitään. Mutta toiselta puolen se saattaa olla hyvinkin vakavaa laatua, ja velvollisuuteni miestäsi kohtaan on ottaa selvä sen syystä."

Tiesin aivan hyvin mitä Alma ajatteli, mutta en voinut sanoa enempää vahvistamatta hänen epäluuloansa, niinpä kyselin Pricea, joka auttoi minut huoneeseeni, missä kävin istumaan vuoteeni laidalle, hänen antaessaan minulle konjakkia ja muita virvokkeita.

Tämä oli lopun alkua. En tarvinnut lääkäriä tietääkseni, mikä minulle oli tapahtunut. Jos olisivat vuoret siirtyneet paikoiltaan tai meren ikuinen juoksu pysähtynyt vauhdissaan, niin se ei olisi minua niin huumannut, niin järkyttänyt kuin tämä tieto.

Suurin mysteria naisen elämässä, pyhin, jumalallisin, uuden syntyvän elämän mahtava mysteria oli tullut minulle kuten muillekin naisille. Mutta mitenkä se oli tullut? Kuten synkkä ukkosilma.

Jumalani! Jumalani! Kuinka ylpeästi olin pidellyt päätäni pystyssä! Kuinka varmasti olin tallannut jalkojeni alle siveyden säännöt, lain käskyt ja vieläpä uskonnon sakramentitkin, siinä luulossa ettei Luonto, joka on tehnyt sydämemme siksi, mitä se on, ole tarkoittanut että naisen pitäisi hävetä puhtaimpia vaistojaan.

Ja nyt Luonto itse oli noussut minua tuomitsemaan, ja vähän ajan kuluttua koko maailma oli ottava osaa hänen huutoonsa.

Jos Martin olisi ollut saapuvilla tällä hetkellä, en luule, että olisin välittänyt mitä ihmiset mahdollisesti tulevat ajattelemaan tai sanomaan minun asemassani olevasta naisesta. Mutta tuhannet peninkulmat merimatkaa erottivat hänet tällä hetkellä minusta, ja joka päivä vei hänet yhä syvemmälle antarktisen yön pimeyteen.

Kuinka heikoksi, pieneksi ja avuttomaksi tunsin itseni! En hetkeäkään soimannut Martinia. Mutta minun oli yksinäni kaikesta vastattava. Minä asuin vielä mieheni talossa, ja — mikä pahinta kaikesta, toinen nainen tiesi salaisuuteni.

Aikaisin seuraavana aamuna tohtori Conrad tuli minua katsomaan. Panin merkille, että hän tuli isäni suuressa ja nopeakulkuisessa automobiilissa.

Minä istuin aamupuvussani takkatulen ääressä budoaarissani ja jo ensi silmäys hänen raudanharmaitten hiustensa ympäröimiin, hilpeisiin kasvoihinsa ilmaisi minulle, mitä Alma oli sanonut kirjeessään, jolla hän oli kutsunut hänet tänne.

Lempeällä äänellään tiedusteli hän minulta muutamia seikkoja, ja vaikka minun olisi haluttanut salata totuus, en uskaltanut. Huomasin hänen kasvojensa kirkastuvan vastauksistani, ja lopetettuaan kyselemisensä hän virkkoi:

"Meidän ei tarvitse ensinkään olla huolissamme. Ennen pitkää ollaan paremmissa voimissa kuin koskaan ennen."

Sitten hän herttaisella, hienolla tavallaan (varmaankin otaksuen minun siitä ihastuvan) ilmaisi minulle mitä jo tiesin, ja minä kuuntelin hänen puhettansa pää painuksissa ja kasvoni tulta kohti käännettyinä.

Hän mahtoi olla pettynyt uutisensa tuottamasta vaikutuksesta minuun, sillä hän puheli edelleen terveydestäni, huomauttaen että tilassani oli perin tärkeätä olla reippaalla ja tasaisella mielellä ja luottaa tulevaisuuteen.

"Teidän täytyy elää viihtyisässä ympäristössä ja seurustella miellyttäväin ihmisten parissa — vanhain ystäväin, koulutoverien, tuttujen ja tyytyväisten ihmisten parissa."

Vastasin "Kyllä" ja "Kyllä" tietäen kuinka mahdotonta kaikki oli, ja sitten hän vaihtoi puheenainetta — kertoen isästäni, jolloin hänen kasvonsa kävivät hyvin vakaviksi, sekä Christian Annesta, jonka nimi saattoi hänen leppeät, vanhat kasvonsa sädehtimään päivänpaistetta.

"Sano hänelle", oli hän sanonut, "etten koskaan unohda mitä hän syksyllä teki puolestani, ja tuontuostakin minä kiitän Jumalaa hänestä."

Sydämeni kuristui kokoon, mutta hänen seuraavat sanansa olivat raastaa minut palasiksi.

"Vielä pyysi Christian Ann minua sanomaan, että Suvimaja kaipaa teitä. 'Hän on nyt ylhäinen rouva', sanoi hän, 'mutta saattaapa ylhäisillä rouvillakin olla surunsa kuten meillä, poloisilla, ja jos hän vain haluaa painaa suloisen pikku päänsä lepoon köyhän vaimon vuoteessa, niin odottaa häntä aina Mary O'Neillin pikku huone!"

"Jumala!" sain sanoneeksi, ja sitten hän sanomattomaksi huojennuksekseni rupesi puhumaan muista asioista.

Olin kovasti kauhuissani, että hän alkaisi jutella Martinista. Yksin taivas, joka näkee naissydämen syvyyksiin hänen koettelemuksensa raskaimpina hetkinä, tietää mistä tämä pelko johtui, mutta varma olen, että jos hän olisi maininnut Martinin nimeä tällä hetkellä, niin olisin parahtanut.

Tuskin oli hän lähtenyt huoneesta kun Alma pyyhkäisi sisään suu täynnä mitä lämpimimpiä ja vilpillisimpiä onnentoivotuksia.

"Kas niin!" huudahti hän kielensä kaikella kitkerällä hunajalla. "Enkö ollut oikeassa lähettäessäni tohtoria noutamaan? Onpa tämä uutinen! Sinä onnen lempilapsi! Mutta minä en saa sinua pidättää, kulta. Sinä tietysti hehkut innosta kirjoittaa miehellesi ja kertoa hänelle kaikki."

Alman äitikin tuli kiireisesti minua katsomaan. Tuo tyytyväinen, vanha sielu hajuvesistä tuoksuvana ja timanteista kimaltelevana alkoi onnitella itseään tarkkanäköisyydestään.

"Tiesinhän sen", virkkoi hän. "Nähdessäni minkänäköinen olitte, sanoin Almalle, että olin aivan varma siitä, että olitte sillä tavalla. 'Mahdotonta', sanoi Alma, mutta kyllä me naimisissa olevat naiset tuollaisia asioita ymmärrämme, kyllä vain."

Kun hän vielä oli jaellut minulle muutamia kotoisia neuvoja omain kokemustensa varastosta — syödä aamiaista vuoteessa, välttää teetä j.n.e. — vakuutteli hän minulle kuinka onnellinen olin, kun sain pitää Alman talossa tällaisena aikana.

"Tohtori sanoo, että teitä on pidettävä iloisella ja reippaalla mielellä, ja Alma, se on sellainen rattoisa sielu, eikös ole? Ja kuinka ihastunut hän on teihin! Voitteko kuvailla, että hän täydellä todella juttelee jäävänsä tänne teille seuraksi, kunnes joulukuun laivat lähtevät?"

Tieto, että saisin pitää Alman täällä vielä kaksi kuukautta, oli jo kylläksi musertamaan minut, mutta marttyyriaikani oli vasta alkanut.

Seuraavana päivänä Bridget tätini tuli sisään, ja kirkas välke hänen kultasankaisten silmälasiensa takaa vilkkuvissa silmissään, jotka tavallisesti olivat niin kylmät ja harmaat, ilmaisi minulle, ettei hänen käyntinsä ollut epäitsekästä laatua.

"Kas niin", virkkoi hän, "minua sinä tästä saat kiittää. Enkös vain neuvonut sinua oikein, kun käskin sinua olemaan hiukan sokea? Muuta keinoa ei ole miesten kanssa. Kun Conrad tuli kertomaan, uutisia, sanoin minä: 'Betsy, minun täytyy heti paikalla lähteä tyttö raukan luo'. Taivas tietää, että oli minulla hommaa tarpeeksi jo ennaltakin, mutta enhän voinut jättää sinua vierasten haltuun, enhän toki?"

Kun ei tähän kysymykseen kuulunut mitään vastausta, Bridget täti jutteli edelleen sanoen, että mieheni ja minun välit kävisivät nyt paremmiksi, tämä kun oli oleva side välillämme.

"Niin on aina. Vanhan everstin käytös ei ollut varsin kiitettävä naimisissa ollessamme, ja aika ajoin minä huokasin itsekseni, että olin tehnyt huonot kaupat; mutta Betsyn tultua maailmaan ajattelin: 'Olisin voinut joutua parempiin naimisiin, mutta olisin voinut joutua huonompiinkin, ja joka tapauksessa on hän jälkeläiseni isä'."

Kun en tähänkään vielä mitään vastannut, Bridget täti rupesi puhumaan Almasta ja hänen äidistään. Enkö minä ollut epäillyt juuri hänen olevan väleissä mieheni kanssa — sen nuoren naisen, jolla oli niin suuret silmät ja kopea päänkeikahdus. Mutta miksikäs minä pidinkään sellaista henkilöä talossani?

"Jos kaipaat iloista ja hauskaa seuraa, niin eikös sinulla ole tätisi ja lihallinen serkkusi? On niitä itsekkäitäkin ihmisiä, mutta kiitän pyhimyksiä siitä, etten tiedä mitä itsekkäisyys merkitsee. Olen valmis sinun hyväksesi tekemään sitä samaa mitä tein äiti raukallesikin, ja enempää luullakseni ei voi vaatia, vai mitä?"

Tähän minä varmaankin sopersin jotain vastaukseksi, sillä Bridget täti myönsi, että saattoi se olla uhrauskin, vaikka taas toiselta puolen ei hänestä tuntunut ikävältä jättää Hoviakaan.

"Olen ollut siellä kaksikymmentä vuotta, ja nyt minun pitää olla oman
tytärpuoleni palvelija. Taivas tietää jaksanko sitä kauemmin kestää.
On kerrassaan iljettävää nähdä miten Nessy käyttäytyy isäsi kanssa.
Luulenpa totta tosiaan, että hän pyrkii naimisiin sille miehelle."

"Yhä kehnommaksi hän käy, mutta Conradin uutiset vaikuttivat mieheen kuin mikäkin ilojuoma. Hän tahtoi tulla tänne minun matkassani tänään, mutta tohtori ei tahtonut kuulla sitä. Mutta kyllä hän sieltä pian tänne kömpii, ja tällä välin hän juttelee lakkaamatta suuresta juhlasta, jonka hän panee toimeen."

"Jota tullaan viettämään tämän odotetun tapauksen kunniaksi, vaikkei ole tarkoitus sitä kotipiiriä kauemmaksi levittää. Onhan vain juhla muka ensimäisen kotiintulonne kunniaksi — niin on ajateltu selittää se vieraille."

"Niin kyllä, ymmärrän mitä aiot sanoa — miksei hän voi odottaa? Sanon sinulle syyn siihen, jos lupaat olla siitä kenellekään mitään virkkamatta. Isäsi on sairas mies, kultaseni. Sanokoon mitä haluaa, kun Conrad puhuu syövästä, kyllä hän tietää, että Kuoleman käsi lepää hänen yllään. Ja koska hän pelkää sen iskevän ennenkuin aikasi on tullut, niin hän aikoo asettua ajan eteen ja nähdä elämänsä toivon tällä tavalla toteutuvan — ja tiedät kyllä mikä se on."

Se oli hirvittävää. Asemani isääni nähden oli nyt niin traagillinen, että (syntistä kyllä) minä rukoilin sydämeni pohjasta ettei minun enää tarvitsisi nähdä hänen kasvojaan.

Minun oli pakko se tehdä. Kolme päivää Bridget tädin käynnin jälkeen tuli isäni minua tervehtimään. Oli ihana päivä, ja minä astuskelin ruohonurmella, kun hänen suuri autovaununsa vieri jyskien ajotietä ylös.

Säikähdin muutosta, joka oli hänessä tapahtunut. Hänen kasvonsa olivat kuolemankalpeat, huulensa sinertävät, hänen tukeva, voimakaspiirteinen päänsä näytti vajonneen hartioitten väliin, ja hänen jäsenensä olivat niin laihat, että hänen vaatteensa riippuivat höllinä; mutta päättävä piirre suun vaiheilla ei ollut muuttunut eikä liioin silmäkulmain käskevä kohotus.

"Vanha Conrad käski minua pysymään vuoteessa, mutta en voinut saada lepoa, ennenkuin saisin luoda silmäyksen sinuun."

Kun hän vielä oli tavalliseen, kursailemattomaan tapaansa vakuuttanut minulle, että naisen pitää saada lapsia, koska se pelastaa hänet pohtimasta suruja, joita hän 'kuvittelee itsellään olevan', talutti hän minut sisään saliin samalla puolittain halveksumisen sekaisella hellyydellä, jota hänen oli ollut tapana osoittaa äidillenikin.

Salissa istuivat Alma ja hänen äitinsä, toinen kirjoittamassa, toinen sohvalla kutomassa, ja he nousivat istualtaan isäni tullessa sisään, mutta hän viittasi heitä pysymään paikoillaan.

"Käykää istumaan, rouva. Istukaa alallanne, äiti. Tulin tänne vain minuutin ajaksi puhuakseni tyttäreni kanssa suuresta vastaanottojuhlastamme."

"Eikö hän ole vielä mitään siitä puhunut?" kysyi isäni, ja saatuaan kieltävän vastauksen selitteli hän suunnitelmansa pääpiirteet, jolloin Alma, jonka entinen käytös isääni kohtaan oli muuttunut imartelevaksi ja maireaksi, kohotti kätensä pystyyn huudahtaen:

"Miten suurenmoista! Todella erinomainen mielijohde! Muistathan, rakkaani, että sinut määrättiin olemaan iloisella ja reippaalla mielellä, ja parempaa ei olisi voitu keksiä sinulle!"

Sieluni hädässä minä vastustelin vastustelemistani jos jonkin tekosyyn nojalla — se kävisi liian kalliiksi — meillä ei olisi varoja siihen.

"Kuka pyytää sinulta varoja siihen? Minä kuluista pidän huolen, minä," virkkoi isäni.

Minä väitin olevani sairas enkä niinmuodoin voivani ryhtyä valmistelemaan sellaista juhlaa — mutta tämä tekosyy oli pahin kaikista, sillä se tarjosi Almalle tilaisuuden rientää väliin avuntarjouksineen.

"Rakas lapsi", huudahti hän, "tiedäthän kuinka kernaasti aina sinua autan. Näetkös, minä puuhaan kaikki kuntoon, ja sinä saat kantaa kunnian."

"Kas siinä", riemuitsi isäni taputtaen minua hartioille, ja kääntyen Alman puoleen hän pyysi häntä ryhtymään valmistuksiin päivääkään vitkastelematta.

"Siitä pitää tulla todella suurenmoista, ma'am, niin suurenmoista ettei kukaan ole nähnyt sen vertaista ennen."

"Kutsukaa kaikki saaren hienot ihmiset. Nessy lähettää teille luettelon heistä."

"Sitten ei mitään sen enempää tällä haavaa — nyt minun kaiketi täytyy lähteä, muutoin vanha Conrad raivostuu minulle. Näkemään asti, tyttö, näkemään asti."

Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että odotetun perillisen tulo ei yksinomaan ollut syynä isäni juhlimishaluun, vaan olipa siihen toinen vieläkin salaisempi syy — se nimittäin, että hän halusi sokaista asianajajiensa, pankkiiriensa ja saaren virkamiesten silmät, jotka (odotettuaan hänen hankkivan rahaa heille kuin taikavoimalla) olivat alkaneet kuiskailla keskenään, etteivät hänen suuret yrityksensä olleet varmalla pohjalla.

Silloin en tietänyt, mitä nyt tiedän, että itseäni lukuunottamatta isäni oli tällä hetkellä traagillisin henkilö Ellanissa, ja että hän murtuneena terveydeltään ja aineellisesti uhattuna salli itselleen tällaista hurjaa tuhlaavaisuutta sekä vahvistaakseen rahaluottoaan että tyydyttääkseen elämänsä kalvavaa intohimoa Kuoleman enkelin siipien varjossa.

Mutta voi rajua tuskaani, voi raivokkaita rukouksiani! Oli melkein kuin olisi Saatana itse tullut minua kiduttamaan. Seuraavat päivät elin alituisessa kauhussa että mieheni saattaisi palata kotiin, sillä tiesin, että heti paikalla hänen palattuaan se valheellinen asema, johon isäni ja Alma olivat minut asettaneet, oli saava häpeällisen lopun.

Hän ei tullut kotiin, mutta hän kirjoitti. Mainittuaan, että hänen valtiolliset velvollisuutensa pidättivät hänet Lontoossa vielä jonkun aikaa, hän sanoi:

"Olen kuullut, että isäsi tahtoo sinua pitämään suuren juhlan kotiintulomme kunniaksi. Mutta miksi nyt, eikä kolme kuukautta sitten? Tietänetkö sinä syyn siihen?"

Nämä viimeiset sanat lukiessani tunsin jäätävän voimattomuuden hiipivän jaloistani sydämeeni. Asemani oli muuttumassa sietämättömäksi. Minä aloin ymmärtää, ettei minulla ollut mitään oikeutta jäädä mieheni taloon.

Vähät siitä, että mieheni talo oli minunkin, siinä merkityksessä, ettei se voinut pysyä pystyssä ilman minua, — minulla ei ollut oikeutta olla siinä.

Vähät siitä, että mies, jonka kanssa olin naimisissa, oli perin huono aviopuoliso, — minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Vähät siitä, että avioliittoni ei ollut ollut mikään avioliitto, — minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Vähät siitä, että minä en itse asiassa ollut mikään kevytmielinen aviovaimo, — minulla ei ollut oikeutta olla siellä.

Sillävälin Price, ainoa todellinen ystäväni Raa-linnassa, tavanmukaisella suorapuheisuudellaan — josta en enää loukkaantunut — tietämättään yhä kovensi kidutustani. Joka ilta hiuksiani kammatessaan soimasi hän käytöstäni Almaa kohtaan, ja eräänä iltana hän virkkoi:

"Enkös jo sanonut, armollinen rouva, että hän pitää teitä silmällä vain? Se pahansisuinen kappale kielii jos jotain hänen armolleen. Hän kirjoittaa joka päivä Lontooseen… Mistäkö sen tiedän? Ooh, en minä suotta alakerrassa pidä silmiäni ja korviani avoinna. Ette te, armollinen rouva, tule yhtä rauhan hetkeä näkemään, ennenkuin ajatte sen ihmisen pois talosta."

Silloin minä epätoivon puuskassa, tuskin tietämättä mitä tein, kätkin kasvot käsiini änkyttäen:

Hiusteni harjaaminen taukosi samassa, ja seuraavalla hetkellä kuulin
Pricen äänen sanovan kuin pitkän matkan takaa:

Hän puuhasi kaikki minun kanssani neuvottelematta — määräsi juhlan päivän, joka oli oleva kuukauden kuluttua isäni käynnistä laskettuna, ja lähetti kutsukortit "kaikille saaren säätyläisille", jotka Nessy MacLeod oli merkinnyt listoihin jäykällä ja säännöllisellä käsialallaan.

Näitä listoja saapui joka aamu, kunnes kutsuttujen lukumäärä nousi viiteensataan.

Koska linnan suojat eivät olleet tarpeeksi laajat tällaiselle vierastulvalle, niin Alma ehdotti, että rakennettaisiin tilapäinen paviljonki. Isäni suostui, ja viikon kuluttua saapui Blackwaterista satoja työmiehiä, jotka alkoivat pystyttää Colosseumin muotoista puista tekelettä kanervikolle, missä Martin ja minä olimme yhdessä kävelleet.

Työn aikana tuntui isäni kuumeentapainen ylpeys yltyvän. Almalle saapui sana, ettei pitänyt rahaa säästää. Juhlan piti tulla suurellisemmaksi kuin minkään juhlan, joka tätä ennen oli Ellanissa vietetty. Koska en tietänyt, minkälaista uhkapeliä isäni pelasi, kauhistutti minua tämä tuhlaavaisuus, ja jo yksin tästäkin syystä halusin paeta siitä.

Olin varma siitä, että Alma vihasi minua leppymättömästi ja että hän koetti karkoittaa minut tieheni kodistani, arvellen ehkä sillä tavalla helpoimmin saavuttavansa omat tarkoitusperänsä. Mutta minä olin siksi paljon nainen, että jo yksin siitä syystä en tahtonut paeta, niinpä minä jäin paikalleni ja kärsin täydellisen kiirastulen vaivat.

Pricekin, joka jo oli rauhoittunut paljastukseeni nähden, vaati minua jäämään hokien:

"Miksi te talosta läksisitte, armollinen rouva? Te olette miehenne vaimo? Pitäkää puolianne, sanon minä. Tätä samaa tekevät hienot rouvat joka päivä. Miksi ei armollinen rouvakin voisi sitä tehdä?"

Eipä aikaakaan kun jo koko saari tuntui joutuvan liikkeille juhlamme johdosta. Joka päivä sisälsivät paikkakunnan lehdet palstoja pitkiä selostuksia tapahtuman johdosta ja kertoivat seikkaperäisesti mitä rajattomat rikkaudet saattoivat saada aikaan yhden ainoan illan juhlimiseksi. Näissä kuvauksissa usein ylistettiin isääni "Ellanin kruunaamattomaksi kuninkaaksi", ja Almaakin, joka toi näkyviin niin "rohkeata alkuperäisyyttä", mutta minua mainittiin vähän tai ei ensinkään.

Siitä huolimatta näyttivät kaikki oivaltavan mikä oli odotetun juhlan sisäinen merkitys, ja saaremme alkuperäisiä tapoja noudattaen tuli minua milloin mikin vieras onnitteluillaan kiusaamaan.

Ensimäisiä kävijöitä oli isäni asianajaja, herra Curphy, joka myhäili tavallista suopeata hymyänsä ja sormeili pitkää partaansa kiitellessään minua siitä, että olin seurannut hänen neuvoansa enkä ollut sallinut pikaisuuteni purkaa avioliittoa, joka oli niin sopivaa omaisuuteen ja asemaan nähden.

"Kuinka onnellinen mahtaa olla isänne nähdessään toiveittensa toteutuvan", virkkoi hän. "Ja päälle päätteeksi juuri nyt, kun hänen terveytensä on näin horjuva! Kuinka hyvä! Kuinka ilahuttavaa!"

Seuraava tulokas oli piispa, joka tapansa mukaan sulavana ja lempeänä onnitteli minua siitä, että olin hylännyt kaikki erotuumat, niin että avioliittoni tarkoitus oli tuleva täytetyksi ja vankka katolilainen tuleva Raa-linnan perilliseksi.

Kipeimmin minuun koski isä Danin hienosti kirjoitettu kirje, missä hän sanoi olevansa kielletty tulemasta mieheni taloon eikä niinmuodoin voivansa tulla minua tervehtimään, mutta koska hän oli kuullut enkelin kuiskaavan siitä suuresta ilosta, joka oli tulossa minulle, niin hän rukoili Herraa ja Hänen pyhää Äitiänsä johtamaan minut turvallisesti kaiken läpi.

"Minä olen lukenut rukousnauhan puolestasi joka päivä sitten kun viimeksi olit täällä, rakas lapseni, jotta pelastuisit suuresta kiusauksesta. Ja nyt tiedän, että niin on käynyt ja pyhän avioliittosi sakramentti on tehnyt ylevän tehtävänsä, kuten aina arvelinkin. Niin siunatkoon sinua Jumala, tyttäreni, ja säilyttäköön sinut puhtaana ja vilpittömänä ja kelvollisena ijäisyydessä tapaamaan äitiäsi, sitä siunattua pyhimystä, jonka Herra on tehnyt omakseen."

Tämän kirjeen jälkeen tunsin entistä selvemmin, että minun oli paettava mieheni talosta, mutta Almaa ajatellessani ei haavoitettu ylpeyteni eikä häväisty turhamaisuuteni sallineet minun lähteä.

Paviljonki oli valmiiksi rakennettu ja siihen pystytettiin parhaillaan kirjavaksi maalattuja lippuja, että se muistuttaisi Colosseumia auringonlaskussa katsottuna. Katollista käytävää, joka yhdisti teatterin linnaan, reunusti molemmin puolin suunnattoman suuret hortensiat ja kattoa valaisivat lamput, jotka muistuttivat tähtiä.

Pari päivää ennen tätä suurta iltaa Alma (joka oli ollut niin ahkerissa valmistustouhuissa, ettei ollut herennyt joka päivä käydä minua tervehtimässä budoaarissa, johon olin sulkeutunut) tuli luokseni antamaan minulle ohjeita.

Juhlan piti alkaa kello kymmenen. Minun piti esiintyä Kleopatrana ja vastaanottaa vieraani salissa. Rumpujen päristessä minun oli määrä astua teatteriin mieheni vieressä, rivi hovipoikia edelläni kulkien. Kun me olimme käyneet istumaan paikoillemme meille varattuun aitioon, oli jostakin Lontoon varieteesta erikoisesti tilatun baletin annettava keskiyöhön asti kestävä näytäntö. Sitten oli seuraava Alman ja mieheni johtama kotiljongi ja illallisen jälkeen piti uudelleen uupumatta tanssittaman auringonnousuun asti, jolloin (Etelä-Ranskasta tilatut) perhoset ja kyyhkyset piti päästettämän häkeistään lentämään monivärisenä pilvenä kohti auringon valaisemaa paikkaa.

Minua iljetti ja hävetti ajatellessani mokomaa turhamaista ja prameata näytelmää ja sitä aihetta, jota sen piti muka esittää.

Kaiken lopuksi tuli, että kirjoitin isälleni, ja salaten kärsimysteni todellisen syyn, sanoin hänelle, ettei hän varmaankaan ollut selvillä siitä, mitä tehtiin hänen nimessään ja hänen rahoillaan, ja pyysin häntä tykkänään peruuttamaan koko juhlanvieton.

Kirjeeni vastaus saapui pian Nessy MacLeodin muodossa. Vieläkin voin nähdä hänen pitkän vartalonsa, punaiset hiuksensa ja säännöttömät kasvonsa hänen astuessaan huoneeseeni.

"Mary serkku", puheli hän välinpitämättömällä äänellään käyden jäykkänä istumaan huoneen ainoaan pystyselkäiseen tuoliin, "kirjeesi on saapunut perille, mutta isäsi ei ole nähnyt sitä, koska hänen terveytensä on sillä kannalla, että täytyy varoa häntä kaikista tarpeettomista mielipahoista."

Vastasin jotenkin tulisesti, ettei kirjeeni ollut ensinkään tarpeeton, vaan hyvinkin kiireellinen, ja jos hän yhä edelleenkin aikoo pidättää sen isältäni, niin minä toimitan asiani suullisesti.

"Mary serkku", virkkoi Nessy, "tiedän varsin hyvin, mitä kirjeesi sisältää, sillä olen avannut ja lukenut sen, ja koska en itse sen paremmin kuin sinäkään hyväksy sitä, mitä täällä puuhaillaan, niin satun tietämään, että tämä juhlanvietto on isällesi sydämenasia, ja siksi en salli, että se peruutetaan."

Vastasin kiivastuneena, että oli luvatonta hänen mennä avaamaan minun kirjettäni isälleni ja sitten (unohtaen hillitä itseäni) kysyin millä oikeudella hän, joka oli astunut isäni taloon armosta, pidätti hänen tyttärensä kirjeet häneltä.

"Mary serkku", vastasi Nessy samalla välinpitämättömällä äänellä, "lapsena olit aina itsepintainen, itsekäs ja röyhkeä, ja mielipahakseni huomaan, ettei avioliitto eikä kasvatuksesi luostarissa ole voineet taltuttaa hillitöntä luontoasi. Mutta minä olen jo sanonut, etten salli sinun vahingoittavan isäsi terveyttä kumoamalla hänen suunnitelmansa, ja silleen sen täytyy jäädä."

"Kunhan ei vain kävisi niin, että innossasi suojella isäni terveyttä sinä tykkänään tärvelet sen", vastasin.

Hän näytti oivaltavan tarkoitukseni, sillä hetken vaiti oltuaan hän virkkoi:

"Mary serkku, tee kuten tahdot. Käytöksesi tulevaisuudessa, olkoon minkälainen tahansa, ei kuulu minuun enkä katso olevani missään suhteessa vastuunalainen siitä."

Lopulta minulle alkoi tulla nimettömiä kirjeitä. Niitä saapui eri paikoilta Ellania ja ne näyttivät olevan eri käsialaa. Toisissa minua neuvottiin pakenemaan saarelta ja toisia seurasi laivojen kulkuvuorotaulukko.

Vain se nainen, joka on joutunut tällaisen katalan kidutuksen uhriksi, voi aavistaa kuinka häpeällistä se on, ja yhä uudelleen ja uudelleen kyselin itseltäni eikö olisi parasta paeta ennen mieheni tuloa.

Mutta Price näytti saavan salaista iloa näistä nimettömistä kirjeistä ja sanoi, että hän arveli tietävänsä, mistä niiden alkujuuri lähti, ja eräänä iltana hän juoksi huoneeseeni pää saaliin kätkettynä, vahingoniloinen katse silmissään ja avaamaton kirje kädessään.

"Kas siinä!" virkkoi hän. "Nyt on madame helisemässä. Armollinen rouva on pelissä voitolla ja voi lähettää heidät kaikki tavaroitaan pakkaamaan."

Kirje oli osoitettu miehelleni Lontooseen. Price oli iskenyt Alman kamarineidin käsivarteen, kun tämä oli aikeessa panna sen postiin, ja uhkaamalla tyttöä lain rangaistuksella (hänen omakätisestä kurituksestaan puhumattakaan) oli hän saanut tämän tunnustamaan, että taloudenhoitajattaremme oli kirjoittanut tämän kirjeen ja monta muutakin emäntänsä yllyttämänä.

Ja häikäilemättä Price murti takavarikkoon ottamansa kirjeen ja luki sen ääneen minulle. Selvin sanoin minua ja Martinia siinä syytettiin aviorikoksesta ja ivattiin miestäni odotetun juhlan vietosta.

Ollen liian nöyryytetty puhuakseni, otin kirjeen kamarineitini kädestä. Juuri lukitessani sen piironkilaatikkooni tuli Alma huoneeseeni kädessään mieheltäni tullut sähkösanoma, missä sanottiin, että hän lähtisi Lontoosta aikaisin seuraavana aamuna ja saapuisi Blackwateriin kello puoli neljä iltapuolella.

"Voi sitä rakasta Jimmyä!" virkkoi hän, "mikä hauska yllätys häntä odottaa! Mutta tietenkin olet jo ilmoittanut hänelle, etkö?… Et? Vai niin, ymmärrän, olet säästänyt uutisesi saadaksesi oikein itse sen kertoa hänelle. Voi sinua onnen helmalasta!"

Nyt oli liian myöhäistä lähteä. Koettelemukseni aika oli tullut. Pako oli mahdoton. Oli ikäänkuin Saatana olisi pidellyt minua syntiverkossani, josta en päässyt pois lentämään.

Kello kolme seuraavana päivänä (joka oli juhlanvieton edellinen päivä) kuulin automobiilin lähtevän Blackwateriin miestäni noutamaan. Kello neljän tienoissa kuulin sen palaavan. Parin minuutin kuluttua kuulin mieheni askeleet hallissa. Otaksuin hänen heti tulevan yläkertaan minua tapaamaan, mutta hän ei tullutkaan, enkä minä yrittänyt mennä alakertaan. Kun hetken kuluttua kyselin mihin hän oli joutunut, vastattiin minulle, että hän oli Alman kanssa kahden kirjastossa.

Puolustaakseni ja vahvistaakseni itseäni koetin ajatella kuinka kelvottomasti mieheni oli käyttäytynyt minua kohtaan. Muistutin mieleeni, että hän oli mennyt naimisiin kanssani yksinomaan rahallisista vaikutteista, että hän oli minun rahoillani lunastanut itsensä vapaaksi rakastajattarestaan; että hän julmuudellaan oli tappanut kaikki yritykseni rakastua häneen, että hän oli nöyryyttänyt minua karkealla uskottomuudellaan lempiviikkojeni aikana. Palautin muistiini kohtaukset Roomassa ja Pariisissa sekä loukkaukset, joita olin kärsinyt oman kattoni alla.

Kaikki turhaan. En tiedä lieneekö Jumalan tarkoitus että naisen synti hänen rikkoessaan vihkivalansa (olipa hänen kärsimyksensä ja puolustuksensa mitä laatua tahansa) on oleva suurempi kuin miehen. Sen vain tiedän, että minä vapisin kuin vanki tuomarinsa edessä, kun odottaessani kellon soimista päivällispuvussani kuulin mieheni askelten lähestyvän oveani.

Seisoin takkatulen ääressä ja pitelin kiinni uuninreunasta, kun ovi aukeni ja mieheni astui sisään.

Hän oli hyvin kalpea, ja jo ensi hetkenä huomasin, että hän oli hermostunut. Hänen monokkelinsa putosi itsestään hänen elottomasta, harmaasta silmästään ja hänen valkeat, lihavat sormensa vapisivat asettaessaan sen uudelleen paikoilleen.

Ojentamatta minulle kättä tai sanallakaan minua tervehtimättä hän heti paikalla iski siihen, mikä oli ylinnä hänen mielessään.

"Olen yhä vielä ymmällä noista isäsi juhlapuuhista", virkkoi hän. "Tietysti tiedän, mitä tässä uskotellaan muille — että muka pidetään tervetuliaiset kotiintulomme johdosta. Tyytykööt nuo tyhmät saarelaiset tähän selitykseen, jos heitä haluttaa, mutta minusta se kuulostaa jotenkin oudolta. Voitko sinä sanoa mitä isäsi tarkoittaa sillä?"

Tiesin, että hän oli selvillä siitä, mitä isäni tarkoitti, niinpä sanoin vavisten kuin lammas, joka astuu sutta kohti:

"Ehkäpä sen tekisin, jos hän olisi saapuvilla, mutta koska hän ei ole, niin kyselen sinulta. Isäsi on merkillinen mies. Ei sitä milloinkaan tiedä mitä mielettömyyksiä hän keksii alkuperäisten vaistojensa tyydyttämiseksi. Mutta hän ei kuluta neljää viittä tuhatta puntaa tyhjän vuoksi. Ei hän oikeastaan mikään hupsu ole."

Mieheni peräytyi pari askelta ja katseli minua. Sitten hänen sisäinen kiukkunsa, joka ei koskaan ollut kovin syvällä, puhkesi esiin.

"Kuulehan, Mary", hän virkkoi. "Minä tulin saamaan selitystä, ja minun on se saatava. Isäsi antakoon tälle jutulle sen kiillon, joka häntä miellyttää, mutta sinä kyllä tiedät, mitä sinusta huhutaan, niin että voimme huoleti puhua suumme puhtaaksi. Onko totta, että isäsi aikoo viettää tämän juhlan koska… no niin, koska hän odottaa perillistä?"

"Sinä siis myönnät sen todeksi? Silloin ehkä olet hyvä ja sanot minulle miten olet joutunut tähän tilaan?"

Koska tiesin, ettei hän kaivannut minkäänlaisia selityksiä, niin olin vaiti.

"Sinä tiedät missä suhteissa olemme olleet toisiimme avioliittomme aikana, ja siksipä nyt kysyn miten olet joutunut tähän tilaan?"

Minä vapisin nyt vielä enemmän kuin ennen, mutta kokosin kaiken rohkeuteni ja sanoin:

"Tiedän mitä nimettömissä kirjeissä on minulle ilmoitettu, jos sitä tarkoitat. Mutta minä olen miehesi ja minulla on oikeus se tietää sinulta. Miten olet joutunut tähän tilaan, kysyn?"

En osaa sanoa mikä päähäni pisti tällä hetkellä, ehkäpä halu lopultakin perinpohjin selvittää asiat, mutta minä astuin kirjoituspöytäni luo ja otin laatikosta kirjeen, jonka Price oli ottanut takavarikkoon ja paiskasin sen pöydälle.

Hän tarttui siihen ja luki sen nähtävästi hämmästymättä sen sisällyksestä. Sitten hän kysyi miten se oli joutunut käsiini.

"Se otettiin erään naisen kädestä juuri kun hän oli panemaisillaan sen postiin", vastasin. "Hän tunnusti, että se oli yksi niistä monista kirjeistä, joita Alma ystäväsi oli pyytänyt hänen kirjoittamaan, ehkäpä itsekin kirjoittanut."

"Vai tälläkö tavalla sinä aiot asiasta suoriutua? Huolimatta äskeisestä myönnytyksestäsi, toivot nyt voivasi tämän avulla" (pidellen kirjettä edessäni) "uskotella, että koko juttu on vain panettelua ja että Alma on sen alkuunpanija. Sinä aiot pitää puoliasi ja salata tilasi turvautumalla naidun naisen asemaan."

Tämä häpeällinen syytös hämmästytti minua niin suuresti, etten voinut väittää sitä valheeksi, ja mieheni jatkoi edelleen:

"Mutta minulle on yhdentekevää, kuka tämän kirjeen syytökset on laatinut. Tahdon vain tietää yhden asian — onko se totta?"

Päätäni huimasi, silmäni himmenivät, kämmeneni olivat kosteat, ja minusta tuntui kuin olisin heittäytynyt päistikkaa äkkijyrkännettä alas, mutta minä vastasin:

Luullakseni tämä oli viimeistä, jota hän odotti kuulevansa. Kotvan kuluttua hän sanoi:

"Sillä tavalla käsität? Sillä tavalla käsität? Hyvä Jumala, miten sinä sitten sen käsität?"

"Mutta ehkäpä tahdot viitata siihen, että tämä mies, jonka olin kyllin mieletön kutsumaan vieraakseni, käytti väärin vieraanvaraisuuttani ja vietteli vaimoni. Sitäkö tarkoitat?"

"En", vastasin, "hän piti kunniassa vieraanvaraisuuden lakeja paljon paremmin kuin sinä, ja jos minut on vietelty, niin olen itse vietellyt itseni."

En ikänä unohda mieheni katsetta, kun hän kuuli tämän tunnustuksen.
Hän oikaisihe suoraksi loukatun miehen tavalla ja huudahti:

"Arvelen, että hyvin muistat mitä tapahtui hääpäivänämme… vastustelemisesi ja sen naurettavan sopimuksen, johon minä alistuin? Miksi minä alistuin? Koska minä käsitin, että sinun viattomuutesi, sinun luostarissa saadut haaveesi ja tietämättömyytesi avioliiton ensi ehdoista… Mutta minä olen tullut petetyksi, sillä nyt sinä sanot… kaiken suvaitsevaisuuteni jälkeen… että olet tieten tahtoen… Jumalan nimessä, tiedätkö mikä sinä olet? On olemassa vain yksi nimi naiselle, joka tekee, mitä sinä olet tehnyt. Tahdotko, että sanon sinulle sen nimen?"

Häpeä puistatti minua, mutta salamannopeudella kulkevat ajatukseni liikkuivat Lontoossa, Kairossa, Roomassa ja Pariisissa.

"Mikset puhu?" kirkasi hän raivostuneena. "Etkö ymmärrä mistä tällainen kirje syyttää sinua?"

Sydämeni kutistui kokoon. Mutta ajatellessani, että hän, vaikka itse oli viettänyt niin huonoa elämää, katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan minua tällä tavalla, koska hän oli mies ja minä olin nainen, niin sain voimaa heikkoudessani, ja kun hän edelleen alkoi kirota kirkkoani ja uskontoani väittäen tämän olevan ainoan seurauksen "messujeni mumisemisesta", niin minä hetkeksi tulistuin ja huudahdin:

"Säästä herjauksesi! Jos olen tehnyt väärin, niin on syy minun eikä
Kirkkoni."

"Jos sinä olet tehnyt väärin!" huudahti hän. "Tuhat tulimmaista, oletko kadottanut kaiken käsityksen vaimon velvollisuuksista miestänsä kohtaan? Sillävälin kuin minä aviomiehenä olen ollut niin hupsu, etten ole vaatinut sinulta vaimon alistumista, koska arvelin sinun kelpaavan vain pyhien ja enkelien seuralaiseksi, olet sinä häpeällisesti antautunut tälle kerskurille, tälle…"

"Se on valetta", sanoin astuen lähemmäksi häntä keskelle lattiaa. "Totta kyllä, että olen naitettu sinulle… mutta hän on todellinen mieheni, ja sinä… sinä et ole minulle niin mitään."

Mieheni seisoi silmänräpäyksen verran minua ällistellen. Sitten hän alkoi nauraa — äänekkäästi, halveksivasti, pilkallisesti.

"Vai en ole mitään sinulle? Nimeäni sinä kyllä mielelläsi kannat, ja kun aikasi tulee, otaksut arvatenkin sen peittävän häpeäsi?"

"Eikä se vielä pahinta", huusi hän. "Ei siinä kyllä, että ilkeät lausua minulle vasten kasvoja jonkun muun olevan todellisen miehesi, mutta lisäksi aiot tyrkyttää äpäräsi minun talooni. Sitä kai tämä kaikki tarkoittaa… kaikki tämä isäsi kirottu touhu… että sinä aiot työntää minun niskoilleni, minun ja nimeni ja perheeni niskoille omasi ja tuon miehen… äpärälapsen."

Ja viimeisiä sanoja huutaessaan hän raivostuksensa päihtymyksessä nosti käsivartensa ja löi minua kämmenensä takapuolella poikki posken.

Ruumiillinen kipu oli kyllä kauhea, mutta sisäinen häpeäni oli sata kertaa pahempi. Saatan huoleti sanoa, etten kärsinyt vain omasta puolestani. Kun yhä salaman nopeudella liikkuvat ajatukseni riensivät Martinin luo, joka rakasti minua niin hellästi, niin tunsin mieheni läimähdyksen suistavan minut häpeän pimeimpiin syvyyksiin.

Varmaan minä parkaisin kovasti, vaikken itse ollut selvillä siitä, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä oli Price huoneessa ja näin taloudenhoitajattaren (jonka kenties mieheni huutava puhe oli sinne houkutellut kuten ennenkin) seisovan porraskäytävällä oven ulkopuolella. Mutta mieheni kiukku ei tästäkään asettunut.

"Yhdentekevää", virkkoi hän. "Tämän jälkeen eivät huomispäivän juhlamenot sinusta tuntune kovinkaan hauskoilta. Mutta saapuville sinun pitää sittenkin tulla! Niin pitää, kautta taivaan! Ja kun ne ovat lopussa, niin on minulla jotain kerrottavaa isällesi."

Ja samassa hän pyörähti ulos huoneesta ja kiirehti läähättäen portaita alas.

Seisoin yhä keskellä huonetta posket kirvelevinä mieheni lyönnistä, kun Price paiskattuaan oven kiinni taloudenhoitajattaren edessä huudahti mustat silmät yhtenä tulenliekkinä:

Tieto tapahtumasta levisi kulovalkean tavalla koko taloon, ja Alman äiti tuli minua lohduttamaan. Karkeaan ja typerään tapaansa kertoi hän minulle itsekin kerran kärsineensä samanlaista loukkausta "pahan lordi Raan" kädestä ja että se oli ollut varsinaisena syynä hänen siirtymiseensä Amerikkaan.

"Meillä naimisissa olevilla naisilla on paljon kärsittävää. Mutta älä ole milläsikään, kulta. Minä ennustan, että jo huomisaamuna olet unohtanut koko jutun."

Hänen lähdettyään istuin takkatulen ääressä. En itkenyt. Minusta tuntui kuin olisin vajonnut niin syvälle kärsimysten kuiluun, että kyynelten lähde oli tuhansien sylien takana. Kului muistaakseni useita kuukausia ennenkuin saatoin itkeä, ja silloinkin suuri ilo, ei suuri suru, nostatti silmiini siunatut kyyneleet.

Mutta kuulin rakkaan, uskollisen Priceni itkevän takanani, ja kun minä virkoin:

"Näet nyt itse, etten voi kauempaa viipyä tässä talossa", niin hän vastasi matalalla äänellä:

Niin pian kuin Price oli poistunut valmistamaan pakomatkaani, väänsin oveni lukkoon, riisuin yltäni iltapukuni ja aloin pukeutua matkapukuun.

Aivoni olivat lamassa, mutta tein voitavani kohdatakseni uuden asemani vaikeudet.

Tähän asti olin pyöritellyt päässäni kysymystä lähdenkö vai enkö lähde mieheni talosta; nyt minun oli päätettävä minne lähteä.

Kotiinmenoa en uskaltanut ajatella, sillä (Nessy MacLeodia ja Bridget tätiä lukuunottamatta) isäni talo oli viimeinen paikka, johon saatoin paeta sinä hetkenä, jolloin olin polttamassa tuhaksi ja poroksi hänen elämänsä hartaimmat toiveet.

Suvimajaa en liioin uskaltanut ajatella, vaikka mieleni heltyi muistaessani Christian Annen viimeiset terveiset, että Mary O'Neillin pieni huone aina odotti häntä — sillä muistin kuinka olin rikkonut hänelle tekemäni juhlallisen lupauksen.

Ainoa paikka, jota saatoin ajatella, oli Lontoo, ja sinnehän oli Martinkin halunnut viedä minut puhuessaan lähdöstäni. Lontoon avaruudessa minä voisin kätkeytyä ja odottaa Martinin paluuta naparetkeltään.

"Niin, niin, Lontooseen", sanelin itselleni kiihtymyksessäni, tietämättä juuri ollenkaan, mitä Lontoo merkitsi.

Rupesin valikoimaan vaatteita, jotka minun oli otettava mukaani ja joita tarvitsin matkalla. Valitsin yksinkertaisimmat ja kestävimmät niistä kveekaripuvuista, jotka minulle oli valmistettu ennen häitäni, sillä tiesin että minua odotti köyhyys lähimmässä tulevaisuudessa.

Sitten yritin ajatella asiain käytöllistä puolta — miten järjestäisin elämäni Lontoossa ja ennen kaikkea miten minun oli varustauduttava kohtaamaan edessäni olevaa tapahtumaa. Varmasti ei yksikään tyttö raukka ole avuttomampana ja viattomampana joutunut tutkimaan tätä vakavaa kysymystä. Minä olin nainen ja jo toista vuotta olin ollut aviovaimokin, mutta minulla ei ollut enempää kokemusta aineellisen olemassaolon armottomista ehdoista kuin lapsella.

Ajattelin ensin pankkikirjaa, jonka isäni oli lähettänyt minulle valtuuttaen minut nostamaan sillä rahaa hänen tiliinsä. Mutta kello oli silloin yhdeksän, pankit olivat jo suljetut, ja tunsin maailmaa siksi paljon, että oivalsin johdattavani ihmiset jäljilleni, jos yrittäisin nostaa rahaa shekillä seuraavana aamuna. Pankkikirjani oli niin muodoin kelpaamaton.

"Ihan kelpaamaton", ajattelin heittäessäni sen syrjään kuin rutistuneen paperipalasen.

Sitten ajattelin jalokiviäni. Mutta siinäkin tuli sama pula. Omat jalokiveni, ne, jotka olin itse ostanut, oli mieheni pelannut Monte Carlossa. Jäljellä olivat ne perheeseen kuuluvat jalokivet, jotka olin saanut lady Raaksi tullessani, mutta koska lady Raa oli henkilö, jonka nimi ei enää kuulunut minulle ja jonka kanssa minulla tulevaisuudessa ei tulisi olemaan minkäänlaista tekemistä, niin ei minun ollut sallittu niihin kajota.

Muuta en siis voinut ottaa kuin rahani. Minulla oli aina ollut tapana pitää paljon rahaa kukkarossani, vaikka en sitä paljon muuhun käyttänyt kuin kollehtiin kirkossa ja kolikoiden heittelemiseen mielettömän tuhlaavasti pojille, jotka heittivät kuperikeikkaa vaunujen takana tiellä.

Nyt kokoilin sitä kaikkialta huoneestani — kukkarostani, kaikista laatikoista ja pukupeilini alla olevasta neula-astiasta. Yhteenlaskettuna oli siinä kaikkiaan kaksikymmentäkahdeksan puntaa. Pricelle olin velkaa neljä puntaa, ja pantuani ne syrjään oli minulla jäljellä kaksikymmentäneljä puntaa paperissa, kullassa ja hopeassa.

Ollen perin tietämätön rahan todellisesta arvosta, arvelin tätä melkoiseksi summaksi, joka riittäisi tarpeisiini, ainakin kunnes saisin hankituksi työtä — sillä alun pitäen minulla oli hämärä aikomus ruveta itse ansaitsemaan elatukseni.

"Martin pitäisi siitä", sanelin itselleni nostaen pääni pystyyn heikossa ylpeyden puuskassa.

Sitten aloin kerätä kokoon ne aarteet, jotka olivat minulle monin kerroin kalliimmat kuin kaikki muu omaisuuteni.

Ensimäinen oli vähäinen pienoiskuva äidistäni, jonka isä Dan oli antanut minulle häälahjaksi, vaikka (kuten minulle nyt on selvinnyt) hän olisi ehkä mieluummin luopunut sydänverestään.

Toinen oli helmi-rukousnauha, jonka arvoisa äiti oli ripustanut käsivarrelleni suudellessaan minua viimeisen kerran otsalle; ja viimeinen oli Martinini rakkauskirje, joka oli minulle kalliimpi kuin rubiinit.

Puuhaillessani näissä valmistuksissa ja hermostuessani hetki hetkeltä yhä enemmän, pistäysi Price tuontuostakin varpaillaan ovelleni ja kolkutti hiljaa.

Kerran hän toi minulle ruokaa ja kertoi samassa silmiään räpytellen (sillä se hyvä sielu oli yhtä kiihtynyt kuin minä itse) että "kaikki oli saatu kuntoon". Kahden lunnin kuluttua minä voisin huoleti lähteä matkaan ja ennen huomisaamua ei kukaan ymmärtäisi epäilläkään.

Onneksi oli torstai, jolloin matkustajalaiva, joka samalla kuljetti lastia, oli lähtevä Liverpooliin. Automobiilia en tietenkään voinut ottaa laivasillalle, mutta Tommy toverin, jolla oli vankat torirattaat puutarhatuotteitaan varten, oli määrä odottaa minua maantien portin kohdalla kello yksitoista.

Alakerran ihmiset, se on mieheni, Alma ja hänen äitinsä, olivat lähdössä paviljongille (missä sadat koristelijat vielä tekivät työtä ja missä orkesterilla ja baletilla oli oleva kenraaliharjoitus) ja he kuuluivat sanoneen, etteivät palaisi ennenkuin puoliyöstä.

"Hekin ovat menossa, Jumalan kiitos", sanoi Price. "Syökää siis vain päivällinen rauhassa, armollinen rouva, ja älkää hätäilkö mistään, ennenkuin minä tulen noutamaan."

Kului taas tunti. Minä kuuntelin kuumeisesti jännitetyn odotuksen tuskassa pienintäkin liikettä talossa. Olin kuin vanki, joka on pakenemaisillaan tyrmästään.

Tuima tuuli puhalteli mereltä ja vinkui talon nurkissa. Saatoin kuulla työmiesten vasaroimisen paviljongilta sekä orkesterin harjoittamisen.

Price saapui parisen minuuttia ennen yhtätoista kantaen pientä matkakirstua, joka minulla oli ollut mukanani Kairossa. Huomasin, ettei siinä ollut nimeä eikä minkäänlaisia nimikirjaimia.

"Kaikki hyvin", virkkoi hän. "He ovat menneet tiehensä joka sorkka — kaikki paitsi taloudenhoitajatar, ja siitä kissasta minä olen pitänyt huolta."

Se teräväsilmäinen olento oli alkanut epäillä. Hän oli nähnyt Tommyn valjastavan hevostansa eikä ollut tyytynyt hänen selitykseensä — että hän oli menossa viemään tomaatteja Blackwateriin laivassa Liverpooliin lähetettäviksi.

Niinpä hän, taloudenhoitajatar, voidakseen itse huomaamattomana pitää silmällä tapausten kulkua, oli hiipinyt läntisessä tornissa olevaan huoneeseen, josta saattoi nähdä pihamaalle.

Mutta Price oli ollut häntä ovelampi. Hän oli hiipinyt hänen jäljestänsä ja lukinnut yläportaitten oven, ja pistipä nyt vaikka kuinka kauas päänsä ulos ikkunasta ja kirkuipa vaikka äänensä käheäksi, ei sitä "pikku kissaa" kumminkaan kukaan voinut kuulla.

"Mutta kiirettä meidän täytyy pitää", lisäsi Price sulloen matka-arkkuuni niin paljon vaatteita kuin siihen mahtui.

"Ei hiiskaustakaan! Nyt matkaan, armollinen rouva." Sitoen nenäliinan päähänsä suojaamaan hiuksia tuulelta, sieppasi hän matka-arkun käsivarsilleen ja hiipi ulos huoneesta varpaillaan.

Lähdön hetki oli tullut, mutta vaikka kaiken iltaa olin ollut niin hätäinen pakenemaan mieheni talosta, saatoin nyt tuskin jättää huonettani, sillä minut valtasi tuo sama ahdistus, jonka kaikki tunnemme tehdessämme jotain viimeisen kerran.

Budoarin läpi kulkiessani tämä tunne sai minut tykkänään valtoihinsa. Vain pari tuntia sitten se oli ollut syvimmän häväistykseni näyttämönä, mutta usein ennen se oli ollut suurimman onneni todistajana.

"Sinä olet minun vaimoni. Minä olen sinun todellinen miehesi. Vähät siitä missä olet tai mitä he sinulle tekevät, sinä olet minun ja olet aina oleva."

Jättäen oven puolittain auki heitin viimeisen katseen huoneeseeni — pianolle, kirjoituspöydälle, pöydälle, takkaan, kaikkiin noihin yksinkertaisiin esineihin, joihin liittyivät kalleimmat muistoni. Niin voimakas oli sieluni kaipuu, että minusta tuntui kuin olisi Martinin sielu ollut tällä hetkellä kanssani huoneessa.

"Joutuin nyt, armollinen rouva, tai myöhästytte laivasta", kuiskasi Price, ja sitten me riensimme poikki narisevan porraskäytävän takaportaille, joita kuulumattomin askelin hiivimme alas.

Olimme jo saapuneet melkein portaitten alapäähän, kun minua säikähytti kova jyskytys, joka tuntui tulevan jostain talon etäisestä osasta. Sydämeni lakkasi tykyttämästä, mutta Price vain naurahti ja kuiskasi:

"Kas, siinä hän on! Hyväpä oli, että teimme hänet vahingoittamattomaksi, senkin kissan."

Samassa Price avasi ulko-oven ja tultuamme ulos sulki ja lukitsi hän sen uudelleen.

Me olimme talon takapuolella olevalla pihalla ja kompuroimme eteenpäin pilkkopimeässä nuppakivien yli.

Hetken kuluttua saavuimme ajotielle. Luulen, etten milloinkaan ennen ole ollut niin hermostunut kuin nyt. Kuulin lakastuneiden lehtien rapisevan maassa merituulen puhaltaessa niihin ja luulin niitä takaa-ajavain ihmisten askeliksi. Kuulin työmiesten vasaroimista ja orkesterin soittoa ja luulin niitä ääniksi, jotka huusivat meitä palaamaan.

Pidellen arkkua sylissään kuin pientä lasta Price astua läähätti edellä, mutta tuontuostakin pysähtyi hän minua odottamaan ja rohkaisemaan, kun kompuroin pimeässä.

"Nyt vain vielä vähän matkaa", kehotti hän, ja minä ponnistelin eteenpäin.

Viimeinkin pääsimme maantien veräjälle, ja ajatellessani kuinka uskollinen ja kiintynyt hän oli aina ollut minua kohtaan, tuskin tiesin mitä virkkaa. Sanoin, että olin jättänyt hänen palkkansa pukupöydälläni olevaan kirjekuoreen, ja sitten änkytin jotain siitä, että olin liian köyhä antaakseni hänelle mitään muistolahjaa.

"Kyllä minä hyvää emäntää muistan ilman muistolahjojakin, armollinen rouva", vastasi hän.

"Jumala siunatkoon sinua hyvyydestäsi minua kohtaan", kuiskasin ja suutelin häntä.

"Kyllä minä armollista rouvaa muistan jo tämänkin tähden", virkkoi hän ja alkoi itkeä.

Kiipesin pyörän päällitse kuormarattaille ja kävin istumaan arkkuni päälle, ja silloin Tommy läimähytti hevostansa ja me läksimme matkaan. Tommy ei kertaakaan katsonut taakseen tai puhunut muuta kuin hevoselleen, mutta minä käsitin täydelleen vanhan ystäväni äänettömyyden.

Minä olin kuumeisen levoton, että meidät saavutettaisiin ja minut vietäisiin takaisin. Vähän väliä vilkaisin taakseni. Kerran kun suuri automobiili hehkuvin lyhdyin ajoi jyskien takanamme, lakkasi sydämeni tykyttämästä. Mutta se ei ollut mieheni auto, ja tuokiossa sen punainen takalyhty katosi pimeyteen edessämme.

Saavuimme Blackwateriin niin ajoissa, että ennätimme keskiyönlaivaan ja pysähdyimme satamasillan alapäähän. Oli kylmä; mereltä puhaltava suolainen tuuli oli hyvin kolea. Kauppamatkustajani näköisiä miehiä päällysnutunkaulus pystyssä kiirehti laivalle, ja kantajat, raskaat matka-arkut hartioillaan, ponnistelivat pysyäkseen heidän rinnallaan.

Annoin oman arkkuni kantajalle, joka tuli rattaitten luo, ja käännyin sitten Tommyn puoleen hyvästiä sanomaan. Vanhus oli astunut alas istuimeltaan ja silitteli nyt höyryävää hevostansa kurkkuansa karistellen kuin olisi vilustunut.

"Hyvästi", lausuin — ja lisäsin vielä jotain, jota en halua kirjoittaa tähän.

"Hyvästi, pikku missy", vastasi hän (se koski minuun syvästi), "enpä toki olisi uskonut, että vanha Tom Dug eläisi niin kauan, että pitäisi nähdä teidän lähtevän kotoanne tällä tapaa… Mutta älkäähän huoliko! Lyönpä vaikka vetoa, että jahka hän itse tulee sieltä takaisin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa."

Oli hyvin pimeä. Sillalla paloi vain kolme tai neljä lamppua, mutta sittenkin pelkäsin, että satamamestari tuntisi minut.

Minulla oli siksi paljon mielenmalttia, että sain sanotuksi "Välikannen hytti, olkaa hyvä", jolloin hän nähtävästi arveli erehtyneensä ja huusi aivan muuttuneella äänellä:

Menin heti välikannelle ja välttääkseni niiden harvain ihmisten huomiota, jotka olivat sillalla, pujahdin hyttiin, joka oli pieni kolmionmuotoinen paikka keulassa. Keskellä lattiaa oli avonainen takka ja orressa häilyi sumea öljylamppu.

Sieltä minut löysi kantaja, ja mielettömän tietämätön kun olin rahan arvosta, annoin hänelle puolikruunua vaivanpalkkioksi. Hän silmäili ensin kolikkoa, tunnusteli sitä sitten hampaillaan, sylkäisi sitten siihen ja poistui viimein hihittäen.

Laivan kello soi ensimäisen ja toisen kerran. Minusta tuntui yhä kuin olisin ollut karkausretkellä oleva vanki, joka vieläkin minä hetkenä tahansa saattaisi joutua kiinni.

Kävin istumaan hytin pimeimpään soppeen ja siellä minä odotin ja kuuntelin. Välikannella oli vain kaksi muuta matkustajaa, naisia hekin. Heidän keskustelustaan päättäen olivat he olleet Blackwaterissa keittäjinä jossain täysihoitolassa ja palasivat nyt pitkän huvikauden päätyttyä Liverpooliin koteihinsa. Väsyksissä olivat molemmat ja levittelivät paraikaa huopapeitteitä koville makuulavoille käydäkseen levolle.

Viimeinkin kilahti kello kolmannen kerran. Kuulin koneen viheltävän, savutorven tupruttavan savua kidastansa, köysiä irroitettavan, laivaportaat vedettävän sisään, ja katsoessani ulos hyttini ikkunasta näin harmaan laivasillan hupenevan takanamme.

Jonkun ajan kuluttua tunsin jo olevani turvassa ja keventynein mielin kuten ainakin se, joka on välttänyt vaaran, läksin kannelle. Mutta katkera oli tuska, jonka alaiseksi siellä jouduin.

Hetken kuluttua laiva pimeässä sivuutti Raan sataman molemmat niemekkeet ja silloin näin mieheni talon valaistut ikkunat ja paviljongin lasikatosta hehkuvan valon.

Mitä oli huomisaamuna siellä tapahtuva, kun keksittiin minun olevan kateissa? Mitä oli huomisiltana tapahtuva, kun isäni oli saapuva tietämättä mitään paostani, sillä olin varma siitä, että mieheni ilkeydessään ei aikoisi ilmoittaa hänelle mitään siitä?

Vaikka silloin tiesin niin vähän syistä jotka todellisesti olivat aiheuttaneet isäni pitämään tämän eriskummaisen ja jotenkin barbaarisen juhlan, niin arvelin näkeväni ja kuulevani kaikki, mitä tulisi tapahtumaan.

Näin tuon häikäisevän vastaanottohuoneen, näin vieraat — viisisataa, näin Alman ja mieheni ja näin ennen kaikkea isäni, tuon kuolemantautia sairastavan vanhuksen, haavoitetun jalopeuran, jota ei itse kuoleman läheisyyskään voinut nujertaa — näin hänet ylpeytensä hetkenä häpeään sortuneena oman lapsensa toimesta.

Kuulin hänen vimmastuneet huutonsa, hänen raivonpurkauksensa, hänen sadatellessaan minua ja vannoessaan, etten saisi milloinkaan koskea penniinkään hänen omaisuudestaan. Ja sitten kuulin kuinka hänen "ystävänsä" kuiskailivat hänelle katoamiseni "todellisen syyn", kuvaillen "uskottomuuttani" miestäni kohtaan — ikäänkuin itse Saatana olisi järjestänyt niin, että ainoa seuraus siitä mielettömästä juhlasta, johon isäni oli tuhlannut omaisuutensa, olisi häpeäni julkisaattaminen.

Seisoin keulan poikki kulkevan köyden vieressä ja pitelin kiinni siitä, jotten putoisi, sillä jouduttuani viimeinkin yksin Luonnon kanssa, katselin ensimäisen kerran pakoani sen täydessä valossa.

Sanelin itselleni, että niin pian kuin pakoni tulee tunnetuksi, joutuu Martinin nimikin julkisuuteen sen yhteydessä, ja hänen kunniansa, joka oli minulle kalliimpi kuin omani, hautaantuu häpeään.

Jumala! Jumala! Miksi pitää Luonnon oleman niin kova ja julma naiselle? Miksi piti sellaista sallittaman, että sukupuoleni raudankova laki nousee tuomitsemaan minua ja sitä, joka oli rakkaampi sielulleni kuin itse elämä, vaikka en ollut tehnyt pahempaa kuin totellut sydämeni puhtaimpia vaistoja.

Katsahdin ylös kohti taivasta, mutta taivasta ei näyttänyt olevankaan, ei kuuta eikä tähtiä, musta, usvainen pimeys vain, joka laskeusi alas ja verhosi minut syliinsä.

En itkenyt, mutta tunsin mitä muutkin naiset ennen minua ovat tunteneet, mitä muut naiset minun jälkeeni ovat tunteneet, mitä naisten aina täytyy tuntea, kun ovat tehneet syntiä maailmaa ja maailman lakia vastaan, tunsin ettei vastassani ollut muuta kuin yön pimeys.

Mutta äkkiä ajatuksiini tuli siunattu rauha. Me matkustimme itää kohti ja vaikkakin nyt vallitsi yön pimeys, niin oli päivä koittava parin tunnin kuluttua, aurinko oli paistava kasvoillemme ja taivas oli hymyilevä päämme päällä.

Niin oli minunkin käyvä. Martin oli palaava retkeltään. Minä olin vain menossa tapaamaan häntä. Olin nyt pimeässä keskiyössä, mutta purjehdin auringonnousuun.

Ehkäpä mieleni oli hyvin lapsellinen, mutta luullakseni tämä lohdutti minua.

Ainakin palasin pieneen kolmionmuotoiseen hyttiin reippain mielin unohtaen olevani pakolainen, koditon kulkija, hylkyläinen, jolla ei ollut vastassaan muuta kuin Lontoon erämaa, missä olisin yksin ja ilman ystäviä.

Tuli oli jo sammunut takasta, öljylamppu heilui laivan tahdissa, palkit narisivat ja matkatoverini olivat makeassa unessa.

Kello kahdeksan seuraavana aamuna minä istuin Liverpoolista
Lontooseen kulkevassa junassa.

Minä olin valinnut toisen luokan vaunun, joka oli varattu "Naisille", ja ainoa matkatoverini oli pitkä, vaaleanverinen nainen, jolla oli yllä hylkeennahkainen nuttu ja suuri, musta hattu. Hän oli täyttänyt vaunun eau-de-Cologne veden lämpimällä tuoksulla ja kummankin hyllyn tavaroillaan, pääasiallisesti eri kokoa ja muotoa olevilla hattukoteloilla.

Tuskin oli juna lähtenyt liikkeelle, kun jo huomasin, että matkatoverini oli hyvin puhelias ja uteleva henkilö.

Lontooseenko olin menossa? Vai olin? Liverpoolissako asuin? Enkö? Lontoossa ehkä? Enkö? Nähtävästi asuin maalla? Niinkö? Sehän mahtoi olla hauskaa, maalla kun on niin viehättävää.

Älysin siinä silmänräpäyksessä, että jos paostani oli koituva mitään hyötyä, niin oli minun pidettävä salassa kuka olin; mutta huomasin sen hankalaksi, sillä ei omatuntoni koskaan ennen ollut syyttänyt minua tahallisesta valheesta.

Sattuma pelasti minut. Matkatoverini kysyi mikä mies oli mieheni viraltaan, ja koska nykyisin olin tottunut ajattelemaan Martinia miehenäni, niin vastasin, että hän oli päällikkö.

"Vai niin, ymmärrän, olette käynyt Liverpoolissa saattamassa häntä matkalle. Kuinka herttaista! Sitä samaa minäkin tekisin, jos mieheni olisi merimies."

Oliko mieheni lähtenyt pitkälle matkalle? Niinkö? Minne sitten? Etelään. Tarkoitinko Intiaa, Austraaliaa, Uutta Seelantia? Niin ja vielä etäisempiä seutuja?

"Vai niin, ymmärrän", virkkoi hän uudelleen. "Hän on nähtävästi lastilaivan kapteeni ja kulkee satamasta satamaan niin kauan kuin saa lastia."

Koska tuskin ymmärsin mitä toverini tarkoitti tällä, vastasin puolittain myöntäen, ja sitten alkoivat kysymykset käydä sävyltään persoonallisemmiksi.

Minä olin aika nuori ollakseni naimisissa, enkö ollut? Nähtävästi en ollut kovinkaan kauan ollut naimisissa, vai mitä? Ja koska en ollut vielä laittanut kotia kuntoon, minä ehkä läksin Lontooseen odottamaan miestäni? Niinkö? Kuinka järkevää — kaupungissa kun oli niin paljon vilkkaampaa kuin maalla.

Tyytyväisenä siihen, että oli saanut tietää kaikki minun asiani, matkatoverini rupesi juttelemaan itsestään.

Hän oli tunnettu muotikauppias ja hänellä oli puoti West Endissä Lontoossa. Tavantakaa hän käväisi itse maaseudulla hankkimassa tilauksia suuremmilta puotienomistajilta, mutta huvikauden aikana hänestä oli edullisempaa jäädä kaupunkiin, missä hänellä oli paljon ostajia, jotka kykenivät maksamaan korkeita hintoja.

Näihin aikoihin saavuimme Creween, ja koska junamme pysähtyi ennen asemalle tuloa, pisti matkatoverini päänsä ulos ikkunasta kysellen syytä siihen. Hänelle kerrottiin että pohjois-Skotlannista tullut yöjuna oli edessämme ja että meidän junamme oli yhdistettävä siihen ennenkuin lähtisimme eteenpäin.

"Kyllä arvaan mitä se on", virkkoi hän. "Metsästysaika on lopussa ja ylimysmaailma palaa Lontooseen ylängöiltä. Minä tunnen aika monta heistä. He ovat parhaita ostajiani — ainakin herrat."

Kun Liverpoolin vaunut olivat yhdistetyt Skotlannin junaan, vieri se asemalle, missä joukko polvihousuihin ja verkalakkiin vaatetettuja herrasmiehiä astuskeli asemasillalla.

Toverini näytti tuntevan heidät kaikki ja mainitsi heidän nimensä, tavallisesti heidän ristimänimensä, usein nimien lyhennyksetkin.

Äkkiä minä pahasti säikähdin. Pitkä mies, jonka vartalo oli minulle tuttu, kulki vaunumme sivu, ja minä ennätin hädin tuskin piiloutua ikkunauutimen taa, etten joutuisi huomatuksi.

"Halloo!" huudahti toverini. "Tuossa kulkee Teddy Eastcliff. Hän meni naimisiin venäläisen tanssijattaren Camillan kanssa. Minun puodissanihan he ensimäisen kerran tapasivat toisensa, saatan kertoa teille."

Minä kävin vuorottain kylmäksi ja kuumaksi, mutta tiheä harso varmaankin esti matkatoveriani näkemästä hämmennystäni, sillä Crewestä lähdettyämme hän kävi vieläkin tuttavallisemmaksi ja jutteli kauan aikaa ylhäisistä ostajistaan, kunnes sain jonkinlaisen käsityksen hienostuneesta boheemi-elämästä.

Tuontuostakin esiintyi mieheni ystäviä hänen ostajainsa joukossa, ja odottaen vavistuksella, että miehenikin tulisi keskustelunaiheeksi, syytin päänkivistystä saadakseni ummistaa silmäni ja olla ääneti.

Toverini sitävastoin nukkui sikeästi ja jotenkin äänekkäästi Rugbystä Willesdeniin, missä hän heräsi hätkähtäen, kun matkalippuja ruvettiin keräämään, puuteroi ensin kasvonsa pienen käsipeilin edessä ja käänsi sitten uudelleen harrastuksensa minun asioihini.

"Siinä tapauksessa", virkkoi hän, "tiedän paikan, joka sopii teille erinomaisen hyvin."

Se oli rauhallinen täysihoitola Bloomsburyssa — mukava talo, kohtuulliset hinnat ja ennen kaikkea täysin arvossa pidettävä. Totta puhuen se olikin hänen oman sisarensa täysihoitola, ja jos minua halutti, niin hän ottaisi minut hevoseensa ja jättäisi minut sisarensa ovelle. Tahdoinko?

Kun nyt silmäilen taakseni tähän hetkeen, en voi olla kummeksimatta, etten sen enempää pelännyt tulevani keksityksi. Mutta viimeisen tunnin aikana, istuessani omissa ajatuksissani, olin tuntenut itseni niin heikoksi ja avuttomaksi, että kun seuralaiseni tarjosi minulle suojaa tässä suuressa, meluavassa, eksyttävässä kaupungissa, missä olin ajatellut piiloutua, mutta missä nyt pelkäsin eksyväni, niin suostuin tyytyväisenä, joskaan en ihastuneena.

Puoli tuntia myöhemmin ajurimme pysähtyi Russell Squaren kohdalla olevalle kadulle jotenkin kolkonnäköisen talon eteen. Oven avasi nuori seitsemäntoista korvissa oleva miespalvelija, jolla oli yllä rasvainen, musta puku ja tahrainen paidanrintamus.

Seuralaiseni tupsahti halliin, minä seurasin häntä, ja melkein samassa näyttäytyi vasemmalla olevan huoneen ovessa nainen, pyyhe kädessään. Hän oli vielä pitempi ja kenties karkeatekoisempikin kuin minun tuttavani; mutta hänellä oli aivan samat kasvonpiirteet ja ihonväri.

Sitten seurasi nopea selostus, missä hän oli minut kohdannut, kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tullut Lontooseen.

Samassa palveluspoika kantoi hartioillaan matka-arkkuni sisään ja matkatoverini jätti minulle hyvästit luvaten tulla myöhemmin minua tervehtimään.

Kun ovi oli sulkeutunut, tunsin vahvaa ruuan käryä ja saatoin kuulla veitsien ja haarukkain kalinaa sekä astiain kilinää huoneesta, josta emäntä oli tullut.

Me astuimme jotenkin likaisella matolla peitettyjä portaita ylös, kunnes saavuimme viimeisessä kerroksessa olevaan huoneeseen talon syrjäisimmässä sopessa.

Se oli hyvin pieni huone, tuskin suurempi kuin se hallin päällinen huone, missä Bridget täti oli pakottanut minut nukkumaan lapsena ollessani, ja sekin melkein yhtä kylmä ja kolkko.

Seinäpaperit, jotka kerran olivat olleet punakukikkaiset, olivat nyt haalistuneet ja kuvionsa kadottaneet; ikkunassa venetsialainen akutin oli kadottanut toisen nyörinsä ja riippui vaivaisessa koukussa, uunin yläpuolella olevasta peilistä oli hopeoitus hioutunut pois, ja nahkaisesta nojatuolista oli vieteri katkennut ja istuin pahoin sisäänpainunut.

"Luulen tämän nyt ensi aluksi kelpaavan", virkkoi emäntäni, ja vaikka mieleni oli painuksissa, ei ollut muuta neuvoa kuin suostua.

"Maksuehtoni, ateriat ja kaikki muu siihen luettuna, on punta viikossa," ja tähänkin suostuin, vaikka kyyneleet tuppautuivat silmiini, jolloin emäntäni jätti minut sanoen, että väliateriaa juuri syötiin ja että tulisin alas niin pian kuin olisin valmis.

Puhelias sisäkkö, jolla oli ystävälliset pienet kasvot, toi minulle leveässä sinisessä kannussa kuumaa vettä, ja pestyäni ja kammattuani menin alakerrassa olevaan ruokasaliin.

Ruokasali oli iso huone, yhtä paljon siistimisen ja puhdistuksen tarpeessa kuin muutkin huoneet. Keskellä oli iso pöytä, jonka ääressä noin kaksikymmentä henkeä istui syömässä, emäntä pöydän päässä upeillen.

Jo ensi silmäyksellä näin, että tämä seura, johon kuului enimmäkseen vanhanpuoleisia ihmisiä kumpaakin sukupuolta, oli vaatetettu jos jonkinlaisiin kuluneihin, vanhanaikaisiin ja merkillisennäköisiin vaatteisiin.

Kun astuin sisään, kohottivat he kasvonsa lautaseltaan ja katselivat minua, ja olin niin ymmällä, että jäin seisomaan oven luo, kunnes emäntä virkkoi:

"Tulkaa tänne istumaan", ja kun olin käynyt istumaan hänen vieressään olevalle tuolille, joka oli nähtävästi varattu minulle, kuiskasi hän:

"O'Neill", kuiskasin takaisin, ja silloin emäntäni kohotti äänensä ja kääntyen pöytäseuran puoleen kuin olisivat olleet hänen perheensä jäseniä, sanoi: "Rouva O'Neill, ystäväni."

Silloin pöydässä istuvat naiset taivuttivat myhähtäen päätänsä minulle ja miehet (varsinkin ne, jotka olivat omituisimmin puetut) nousivat paikoiltaan ja kumarsivat syvään.

Katsellessani pöytäkumppaneitani sanelin itselleni, että täällä jos missään mahtavat juorupuheet versoa ja rehoittaa.

Olin väärässä. Olin tuskin päivääkään ollut talossa, kun jo huomasin että asuinkumppanini olivat hyvin arvokkaita ja itseensä sulkeutuneita ihmisiä.

Erään vanhan herrasmiehen, jolla oli tuuheat viikset ja joka oli ollut everstinä Intian armeijassa, sanottiin olevan hyvin perehtyneen raamatullisiin ennustuksiin, sillä hän oli koonnut tuhatmääriä raamatunkohtia, missä todistetaan brittiläisten kansain olevan Israelin kadonneitten heimojen sukujuurta.

Toisen vanhan herrasmiehen, jolla oli patriarkaalinen parta ja joka oli vihitty papiksi, vaikkei ollut hankkinut itselleen paikkaa, kerrottiin kirjoittavan maailman historiaa ja (työskenneltyään neljäkymmentä vuotta lakkaamatta) joutuneen näihin aikoihin Kristuksen edelliseen vuosisataan.

Vanhahko neiti, hyvänsuopa ilme kasvoillaan, kuului olevan traagillinen näyttelijätär, joka salaisuudessa opiskeli esiintyäkseen Kansallisteatterissa jonkun näytäntökauden aikana.

Tämän tapaisia ihmisiä olivat asuintoverini, ja sittemmin olen kuullut, että jokaisella suurella kaupungilla on monta sellaista ihmisryhmää, suuret profeettansa, suuret historiankirjoittajansa, suuret kirjailijansa, suuret näyttelijänsä, joita maailma ei tunne — ihmiskunnan rippeet, joita elämän suuri virta on työntänyt tieltään sen rantoja reunustaviin uriin, omituiset veljet, omituiset sisaret, omituiset sedät, omituiset tädit, joille ei ole varattu mitään paikkaa, ei perhe-elämässä, ei seuraelämässä eikä maailman liikepuuhissa.

Minusta kaikki oli hyvin eriskummaista ja säälittävää, mutta luulen, että olisin voinut olla aivan turvassa täällä, ainakin ajaksi, ellei olisi sattunut onneton tapaus.

Useampia kuin yksi ei milloinkaan tullut. Se tuli kello kahdeksan aamulla ja pantiin ruokasalin uuninreunalle, ja se henkilö (niin vaati talon tapa), joka oli ensin lopettanut aamiaisensa, piti velvollisuutenaan ja kunnianaan lukea siitä ääneen tärkeimmät uutiset pöytäseuralle.

Niinpä tapahtui, että kolmantena aamuna tuloni jälkeen vanha eversti, joka seisoi selin takkatuleen, säikähytti minua huudahtamalla:

Teekuppi, jonka olin viemäisilläni suuhuni, vapisi kädessäni, ja laskiessani sen alas, kilahti se teevatia vasten. Tiesin mitä oli tulossa.

Blackwaterista saapunut sähkösanoma kertoo lordi Raan nuoren vaimon salaperäisesti kadonneen torstai-iltana tahi aikaisin perjantai-aamuna.

Kadonnut lady on ollut naimisissa hiukan toista vuotta ja hänen katoamisensa on selittämätön syystä, että hän on viimeisen kuukauden aikana innokkaasti ottanut osaa juhlan valmistuksiin, joka oli vietettävä hänen kotiintulonsa kunniaksi pitkältä ja onnelliselta häämatkalta.

Paviljonki, missä juhlaa piti vietettämän, oli pystytetty Raa-linnan ja merta kohti jyrkästi viertävän niemekkeen välille, ja ainoa mahdollinen otaksuma on, että onneton lady, mennessään torstai-iltana tarkastamaan lopullisia valmistuksia, on eksynyt pimeässä ja pudonnut alas kallioilta.

Emännän poissaolosta ei tiedetty Ellanissa mitään ennenkuin perjantai-iltana juhlassa, jolloin lukuisat kutsuvieraat hajosivat kauhun valtaamina.

Everstin lopetettua lukemisensa minulla oli melkein vastustamaton halu kirkaista, sillä olin varma siitä, että niin pian kuin asuintoverini katsoisivat minuun, heidän täytyisi nähdä, että minä olin puheenalainen henkilö.

He eivät katsoneet minuun ja kun he olivat kuorossa huudahtaneet: "Kuinka salaperäistä!" "Mihin hän on mahtanut joutua?" "Ja vieläpä suuren juhlansa aattona!" niin he alkoivat yleisen keskustelun katoamisista.

"Merkillistäkö, sir?" sanoi vanha eversti katsahtaen ylös silmälasiensa takaa, "mitä merkillistä se on, jos yksi henkilö katoaa, kun kokonaiset kansat — nuo kymmenen heimoa esimerkiksi…"

"Mutta sehän on aivan toinen asia", vastasi vanha pappi. "Jos otamme esimerkkejä Raamatusta — Elisa tai Joonas…"

Kun keskustelu oli vielä hyvän aikaa jatkunut tähän suuntaan, nousin paikaltani tutisevin säärin ja pujahdin ulos huoneesta.

Kävisi liian pitkäksi kuvata kaikki ne kuumeiset päivät, jotka nyt seurasivat — kuinka sanomalehtikirjeenvaihtajia lähetettiin Lontoosta Ellaniin tiedustelemaan katoamiseeni yhtyneitä asianhaaroja; kuinka tultiin siihen päätökseen, etten ollut joutunutkaan tapaturman uhriksi, vaan tehnyt itsemurhan, kuinka itsemurhakin huomattiin mahdottomaksi ja sen sijasta epäiltiin pakoa; kuinka Blackwaterin laivasillan kantaja oli kantanut arkkuni laivaan ja luullut minua joksikin linnan kamarineidiksi, kunnes olin antanut hänelle puolikruunua (kolme penceä oli hänen varsinainen määränsä); kuinka kaksi naismatkustajaa oli kertonut minun kuvaustani vastaavan henkilön matkustaneen heidän kanssaan Liverpooliin ja kuinka näitä jälkiä oli seurattu, mutta ne eivät olleet johtaneet mihinkään.

Isäni kerrottiin vastaanottaneen uutisen paostani tavalla, joka antoi aihetta epäillä hänen järkensä tilaa (raivoten ja sadatellen miehelleni kuin riivattu mies); mutta tultuaan nyt selville, että minua nykyisessä varottavassa tilassani oli niin vakavasti säikähytetty, että muistini oli kadonnut, hän tarjosi viidensadan punnan palkinnon sille, joka voisi johtaa hänet varmoille jäljille. Löytymiseni oli perin toivottava ja tarpeellinen, ei vain surun murtaman perheeni tähden, vaan myös tärkeiden perintö- ja arvonimikysymysten ratkaisuun nähden.

"Ikä 20 vuotta, hiukan alle keskikoon; hento; hyvin mustat hiukset; loistavat, tummat silmät; säännölliset piirteet; kalpeat kasvot; vakava ilme; tavattoman loistava hymy."

Olisi mahdotonta kuvailla mikä tuska ja levottomuus valtasi minut kuullessani vanhan everstin tahi vanhan papin lukevan näitä ilmoituksia. Ihmettelinpä, etteivät pöytäkumppanini älynneet asian oikeata laitaa jo siitä, että niin hermostuneesti liikuttelin lusikkaani ja kiihtyneesti kolistin veistäni ja haarukkaani.

Mutta he olivat niin tykkänään vajonneet omiin teoriioihinsa, etteivät mitään huomanneet. Siitä huolimatta tuntui minusta toisinaan kuin olisivat asuinkumppanini tässä likaisessa Bloomsburyn talossa olleet tuomareitani ja valamiehistöni, ja usein kun sanomalehti-ilmoituksia luettiin, oli totuus mielestäni niin silmiinpistävä, että minua halutti huutaa: "Lakatkaa jo, lakatkaa jo, ettekö näe, että minä se olen?"

Sitä en kumminkaan tehnyt, syystä, että minua yötä päivää kouristi painajaisen tavoin kauhu, että jos joutuisin julkisen riidan aiheeksi isäni ja mieheni välillä, niin syntymättömän lapseni laillisuudesta ruvettaisiin väittelemään, ja häpeä ja häväistys peittäisi ei vain minun nimeni, vaan Martininkin.

Isäni palkinnonlupauksen jälkeen oli lehdissä luettavana useita pilkallisia kirjoituksia (arvatenkin Alman keksimiä ja mieheni karkean käden kirjoittamia), missä sanottiin Ellanissa huhuttavan, että jos jokin "säikähdys" oli aiheuttanut pakoni, niin tähän "säikähdykseen" lienee ollut syynä kipeä omatuntoni, huhu kun jonkun aikaa oli yhdistänyt nimeni henkilöön, joka ei ollut tuntematon Etelänaparetkikunnan kertomuksissa.

Täysihoitolassamme kasvoi mielenkiinto tähän aineeseen päivä päivältä ja lopulta siitä koitui pöytäseuran ainoa varsinainen keskusteluaihe. Emäntäni hankki luullakseni sekä aamulehden että iltalehden, sillä iltapuoliteetä juodessamme vierashuoneessa keskusteltiin aina tuoreimmista uutisista.

Aikaa voittaen huomasin, etteivät ainoastaan asuintoverini jutelleet häviämisestäni, vaan koko Lontoo.

Meidän täysihoitolassamme oli tapana, että määrättynä päivän hetkenä kukin läksi ulos kaupungille muka asioilleen, ja koska minulla ei ollut muuta tehtävää, niin kuljeskelin pitkin katuja. Sitä tehdessäni täytyi minun usein astua sanomalehtimyyjäin sivu, ja huomasin monta päivää peräkkäin, että melkein jokainen ilmoituslippu sisälsi jotain "kadonneesta päärin puolisosta." Tällöin minä kiireesti astuin eteenpäin rinnassani hurja tunne, että minua ajettiin takaa.

Mutta ei kukaan minua kaduilla ahdistanut ja ainoa henkilö täysihoitolassamme, joka näytti minua epäilevän, oli emäntäni. Hän ei virkkanut mitään, mutta kun huuleni vapisivat vanhan everstin lukiessa nuo julmat sanat Martinista, äkkäsin hänen harmaitten silmäinsä salavihkaa tarkastavan minua.

Eräänä iltapäivänä hänen sisarensa, muotikauppias, tuli tervehtimään minua kuten oli luvannutkin, ja vaikkei hänkään puhunut mitään, huomasin että vanhan everstin ja vanhan papin uuninmatolla seisoen keskustellessa jonkun katoamisesta tuhat vuotta sitten, hän katseli kiinteästi sormiani, joilla hermostuneena nypiskelin tuolin haalistunutta päällistä.

Silloin samassa silmänräpäyksessä — en tiedä miksi — välähti mieleeni, että matkakumppanini oli kirjeenvaihdossa isäni kanssa.

Tämä ajatus kävi niin hellittömäksi päivällisen aikaan, että syytin sairautta (mikä ei ollut vaikeata) ja vetäydyin huoneeseeni, missä sisäkkö kostutti nenäliinoja etikkaan ja asetti ne otsalleni lieventääkseen päänkivistystäni — vaikka hän, poloinen, vain kartutti sitä lörpötyksellään.

Seuraavana aamuna tuli emäntäni kysymään tahtoisinko — koska hän nimestäni päättäen otaksui että olin irlantilainen ja katolilainen — vastaanottaa laupeudensisaren, joka toisinaan kävi talossa sairaita hoitamassa.

Epäilin heti tätä tekosyyksi, mutta koska tunsin, että minua vakoiltiin, niin en uskaltanut vahvistaa tätä epäluuloa, vaan pakotin itseni suostumaan.

Pari minuuttia myöhemmin ylös noustuani ja pukeuduttuani seisoin selin ikkunaan kiihtyneenä kuten se, joka tietää hyökkäystä odottavansa, kun kuulin kepeätä jalanastuntaa käytävältä ja jonkun hiljaa koputtavan ovelleni.

Nuori nainen astui tyynesti huoneeseen ja sulki oven jälkeensä. Hän oli vaatetettu Köyhäin Pikku Sisarten siniseen ja valkeaan pukuun, ja minä tunsin paikalla hänen pitkät, kalpeat, rumapiirteiset kasvonsa.

Hän kävi istumaan tuoliin, minä polvistuin hänen viereensä, tartuin molemmin käsin hänen käteensä ja kerroin hänelle.

Kerroin paenneeni mieheni talosta, koska en voinut kauemmin sietää siellä oloa.

Kerroin isäni naittaneen minut vasten tahtoani, vastustuksestani huolimatta, kun olin pelkkä lapsi enkä tietänyt, että minulla oli oikeus vastustaa häntä.

Kerroin, ettei isäni — Jumala antakoon minulle anteeksi, jos tuomitsin häntä väärin — rakastanut minua, että hän oli uhrannut onneni vallanhimolleen ja että hän nyt etsi minua vain siksi, että poissaoloni järkytti hänen suunnitelmansa ja loukkasi hänen ylpeyttään.

Kerroin, ettei miehenikään rakastanut minua ja että hän oli nainut minut pelkästään maksaakseen velkansa ja hankkiakseen itselleen varmoja tuloja.

Kerroin hänelle senkin, että mieheni rakasti toista naista, että hän oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, ja että minä senvuoksi en voinut palata hänen luokseen, en millään ehdoilla.

Puhuessani tunsin Mildredin käden nytkähtävän omissani, ja lopetettuani virkkoi hän:

"Mutta, rakas lapseni, minulle sanottiin, että omaisesi olisivat aivan murtuneet sinun tähtesi, että olit kadottanut muistisi ja ehkäpä järkesikin ja että niinmuodoin olisi hyvä työ auttaa heitä toimittamaan sinut kotiin."

Ja sitten hän alkoi kertoa matalalla äänellä ikäänkuin peläten kuulijoita — että nainen, joka oli ollut matkakumppanini Liverpoolista, nähdessään isäni palkinnontarjouksen oli kirjoittanut hänelle sanoen tietävänsä missä olin ja tarvitsevansa vain jonkun, joka todistaisi minut kadonneeksi lady Raaksi, että isäni oli tahtonut tulla Lontooseen sitä tarkoitusta varten, mutta että hänen tohtorinsa oli sen kieltänyt; että pitäjämme pappi, isä Donovan, oli silloin tarjoutunut tulemaan, mutta hänen piispansa oli kieltänyt, ja lopullisesti että isäni oli kirjoittanut asianajajilleen Lontooseen ja isä Dan hänelle, koska hän tiesi, että me molemmat olimme olleet samaan aikaan Pyhän Sydämen luostarissa Roomassa ja että hänen työnsä oli tätä nykyä etsiä kadonneita ja lähettää heidät turvallisesti kotiin.

"Ja nyt ovat asianajaja ja tohtorit alhaalla", virkkoi hän kuiskaamalla, "ja he odottavat vain minun vahvistustani hankkiakseen käskyn lähettää sinut kotiin."

Huomasin mitä hän tarkoitti, ja liikuttaakseni häntä vielä enemmän kerroin hänelle lopun tarinastani.

Kerroin, että mieheni talosta en ollut paennut vain siksi, että mieheni oli ollut julma ja raaka minua kohtaan, vaan syystä, että minäkin rakastin erästä toista — erästä, joka nyt oli kaukana, mutta oli tuleva takaisin, eikä ollut olemassa mitään, jota en jaksaisi kestää hänen tähtensä sillävälin, kipua, kärsimyksiä, yksinäisyyttä — kaikkea, ja kun hän palaisi, niin hän oli suojeleva minut kaikista vaaroista, ja me rakastaisimme toisiamme ikuisesti.

Ellen olisi ollut niin hurjan kiihtynyt, niin olisin oivaltanut, että tämä oli aivan nurinkurinen keino liikuttaa Mildrediä, ja vasta sitten kun olin hätäisesti kuiskannut sanottavani, huomasin hänen silmäinsä tuijottavan minuun kuin olisivat kuopistaan lähdössä.

"Mutta rakas lapsi kulta", virkkoi hän, "tämähän on yhä pahempaa. Isäsi ja miehesi ovat saattaneet menetellä pahoin, mutta sinä olet myös tehnyt väärin. Etkö itse huomaa sitä?"

En kertonut hänelle, että olin tätä kaikkea jo ajatellut ja etten enää uskonut Jumalan rankaisevan minua siteen katkaisemisesta, jonka solmimiseen olin ollut pakotettu. Mutta kun hän aikoi nousta sanoen, että oli sittenkin hyvä työ lähettää minut kotiin ennenkuin ennättäisin yhdistää elämäni sen toisen kanssa — oli hän kuka oli — joka oli vietellyt minut unohtamaan vaimon velvollisuuteni, niin kouristin lujasti hänen vapisevia käsiään kuiskaten:

"Mitä sitten?" kysyi hän, mutta saatoin jo nähdä, että hän tiesi mitä oli tulossa.

"Mildred", sanoin, "kun karkasin mieheni luota, ei se ollut vain siksi, että rakastin toista, vaan siksi, että…"

Minä en saanut sitä sanotuksi. Yritin uudelleen, mutta en voinut.
Mutta Mildredin kaltaiset pyhät naiset, jotka viettävät elämänsä
kadotettujen parissa, osaavat lukea hädässä olevan naisen sydäntä, ja
Mildred luki minun salaisuuteni.

Mildred veti kätensä minun käsistäni ja risti itsensä mutisten tuskin kuuluvasti:

Kotvan aikaa vallitsi syvä hiljaisuus. Mildred oli vetäytynyt tuolinsa soppeen kuin olisi paha henki ollut välillämme. Mutta viimein hän virkkoi:

"Minun asiani ei ole tuomita sinua, Mary. Mutta alakerrassa olevat herrat tulevat pian tänne kuulemaan oletko se Mary O'Neill, jonka tunsin Pyhässä Sydämessä, ja mitä on minun vastattava heille?"

"Sano ei", huudahdin. "Mikset sanoisi? He eivät saa koskaan tietää asian oikeata laitaa. Ei kukaan saa tietää."

Tiesin mitä Mildred tarkoitti ja häpeissäni ja hämilläni yritin puolustautua kertomalla hänelle kuka se toinen nainen oli.

Ja sitten kerroin hänelle kuinka Alma oli palannut takaisin elämääni, kuinka hän oli kiduttanut ja kiusannut minua ja kuinka hän nyt taivutti miestäni, joka oli protestantti, eroamaan minusta, jotta hän saisi tulla minun sijalleni.

Ja sitten puhelin uudelleen Martinista —. en voinut olla sitä tekemättä — ja sanoin, että häpeä, jonka Alma tahtoi tuottaa hänelle, olisi suurin suru mikä minulle voisi maailmassa sattua.

"Jos vain tietäisit kuka hän on", lisäsin, "ja kuinka suuressa kunniassa häntä pidetään, niin kyllä ymmärtäisit, että mieluummin kuolisin tuhat kertaa kuin sallisin hänen nimensä joutuvan häpeään minun tähteni."

Taisin nähdä, että Mildred oli syvästi liikutettu, ja vaikkakaan en tahtonut hyötyä hänen tunteistaan, en sittenkään rakkauteni itsekkäisyydessä voinut olla sitä tekemättä.

"Sinä olit ensimäinen tyttö-ystäväni, Mildred — ihan ensimäinen. Etkö muista ensimäistä aamua kun olin koulussa? Minut oli riistetty pois äidistäni ja olin niin pieni ja yksinäinen, mutta sinä olit niin herttainen ja kiltti. Sinä veit minut kirkkoon ensimäisen kerran ja sitten puutarhaan rukousnauha-kävelylle — etkö muista?"

Mildred oli ummistanut silmänsä. Hänen kasvonsa olivat tuntuvasti kalvenneet.

"Ja etkö vielä muista päivää, kun saapui tieto, että äitini oli kovin sairas ja että minun oli mentävä kotiin?

"Sinä tulit minua saattamaan asemalle, ja etkö muista mitä sanoit junassa istuessamme. Sanoit että ehkä emme enää tapaisi toisiamme elämässä, koska elämme niin erilaisissa olosuhteissa. Sinä et silloin arvannut, että tapaisimme toisemme tällä tapaa, ethän?"

"Armas äitini kuoli. Minulla ei ollut muuta maailmassa kuin hän, eikä hänelläkään muuta kuin minä, ja kun hän oli poissa, ei isäni talossa ollut enää sijaa minulle, ja niinpä minut lähetettiin takaisin kouluun. Mutta arvoisa äiti oli niin hyvä minulle, ja kaiken loppu oli, että tahdoin tulla nunnaksi. Niin juuri, nunnaksi, ja hartaimmin juuri sinä päivänä, jolloin sinä annoit nunnalupauksesi."

Mildredin silmät olivat yhä ummessa, mutta hänen silmäluomensa vavahtivat ja hän hengitti kuuluvasti.

"Kuinka hyvin sen muistan! Suloisen kesäaamun ja lumivalkoisen auringonpaisteen ja valkeat kukat ja Pikku Sisarten valkean kappelin, ja sitten sinä morsiameksi puettuna, valkoinen hame ja pitkä, valkoinen huntu ylläsi. Minä itkin koko ajan juhlamenojen kestäessä. Ja ellei isäni silloin olisi tullut minua noutamaan, olisin ehkä tullut nunnaksi, kuten sinäkin."

Mildredin huulet liikahtivat. Olin vakuutettu siitä, että hän rukoili Pyhältä Neitsyeltä voimaa vastustamaan minun hartaita rukouksiani, mutta intoni siitä vain kiihtyi.

"Mutta Jumala tietää parhaiten, mihin sydämemme on luotu", jatkoin. "Hän tietää, että minun sydämeni luotiin rakastamaan. Ja vaikkapa sinä ehkä et niin ajattele, niin Jumala tietää, että hän, joka on poissa, on minun todellinen mieheni — ei se, jolle minut naitettiin. Sinä et tahdo meitä erottaa, ethän? Onnemme — hänen ja minun — on sinun käsissäsi. Sinä tahdot pelastaa meidät, tahdotko?"

Kesti kotvan aikaa ennenkuin Mildred puhui. Ehkäpä vain parisen minuuttia, mutta minusta se oli ijäisyys. En tietänyt silloin, että Mildred epäröi sammuttaa viimeistä toivonkipinää minussa. Lopulta hän sanoi:

"Et tiedä, Mary, mitä pyydät minun tekemään. Tehdessäni nunnalupaukseni, lupasin puhua totta kaikissa olosuhteissa seurauksista huolimatta yhtä varmasti kuin seisoisin Jumalan edessä suurena Tuomiopäivänä. Mutta sittenkin vaadit minua valehtelemaan. Kuinka sitä voisin? Kuinka sitä voisin? Muista valaani, velvollisuuttani?"

Seuraavat pari minuuttia olivat luullakseni elämäni mustin hetki. Kun huomasin tahi kun otaksuin huomaavani, että Mildred aikoi luovuttaa minut noille alakerrassa oleville miehille, vaikka yksi sana, yksi pieni sana olisi voinut pelastaa minut, niin hypähdin pystyyn ja puhkesin katkeriin syytöksiin.

"Te jumaliset naiset ajattelette aina vain velvollisuuttanne", huudahdin. "Te ette milloinkaan ajattele rakkautta. Rakkaus on laupias ja kärsivällinen; mutta ei, velvollisuus, aina velvollisuus! Rakkaus tosiaan! Mitä te kylmät luostari-olennot risteinenne ja rukousnauhoillenne tiedätte rakkaudesta — todellisesta rakkaudesta — tuosta hehkuvasta lieskasta naisen sydämessä, kun hän rakastaa jotakuta niin palavasti, että antaisi sydänverensä hänen puolestaan — niin, vaikkapa sielunsa uutuuden, jos siksi tulee."

En muista mitä vielä lisäsin, sillä en tietänyt mitä tein, ennenkuin tapasin itseni läähättävänä katsomassa ulos ikkunasta.

Silloin huomasin, ettei Mildred vastannut mitään soimauksiin, ja vilkaistessani häneen olkapääni yli näin hänen yhä istuvan tuolissani kasvot käsien peitossa kyynelten tipahtaessa hänen sormiensa välitse hänen pukunsa liinareunuksille.

Minut valtasi niin kivistävä omantunnontuska, että halutti heittäytyä hänen syliinsä ja suudella häntä. En uskaltanut nyt sitä tehdä, mutta minä laskeuduin polvilleni hänen viereensä ja pyysin häntä antamaan minulle anteeksi.

"Suo anteeksi, sisar", kuiskasin. "Käsitän nyt, että Jumala on johtanut meidät tähän kohtaan, eikä ole mitään tietä, joka johtaisi meidät ulos siitä. Sinun täytyy tehdä mikä sinusta on oikeata. Minä olen aina ymmärtävä ettet voinut tehdä toisin. Hän sen myös ymmärtää. Ja jos niin pitää olla, että hän joutuu häväistyksi minun tähteni… ja että hän kotiin tullessaan huomaa…"

Mutta en voinut sen enempää puhua siitä, niinpä upotin pääni
Mildredin helmaan.

Äänettömyyden aikana, joka nyt seurasi, kuulimme askeleitten lähestyvän portaissa.

"Kuuntele! He ovat täällä", sanoi Mildred. "Nouse ylös. Älä sano mitään. Jätä kaikki minun tehtäväkseni."

Nousin kiireesti pystyyn ja palasin ikkunan luo. En tiedä kumpi meistä vastasi koputukseen, mutta emäntäni tuli huoneeseen kolmen herrasmiehen seurassa, joilla oli korkeat silkkihatut päässä.

"Anteeksi, kultaseni", virkkoi hän teeskennellyllä äänellä. "Nämä herrat tarkastavat taloa ja he haluavat nähdä teidänkin huoneenne."

Luultavasti en vastannut mitään. Pidätin hengitystäni ja kuuntelin jännittyneenä. Miehet olivat silmäilevinään huonetta, mutta saatoin nähdä heidän katselevan Mildrediä. Heidän katseensa puhuivat yhtä selvästi kuin sanat:

Mildred epäröi silmänräpäyksen, seurasi hirvittävä hiljaisuus, ja sitten — Pyhä Neitsyt siunatkoon häntä! — hän ravisti päätänsä.

En voinut kestää enempää. Minä menin jälleen ikkunan luo. Herrasmiehet, jotka olivat silmäilleet toisiansa hämmästyneen näköisinä, yrittivät jutella keskenään ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunut.

Kuulin ovea sulettavan heidän jälkeensä. Kuulin heidän puhelevan matalalla äänellä käytävää pitkin astuessaan. Kuulin heidän verkkaiset askeleensa heidän portaita alas astuessaan. Ja silloin tuntien kuin sydämeni pakahtuisi pyörähdin ympäri ja heittäydyin sisar Mildredin jalkoihin.

Mutta sisar Mildred makasi polvillaan kasvot vuoteeseeni kätkettyinä ja rukoili palavasti.

Minkä vuoksi isäni jätti kesken etsiskelynsä Lontoossa en silloin tietänyt, ja minusta on tarpeetonta nyt siitä mainita. Mutta hän teki sen, ja siitä lähtien kun muotikauppiaan jäljet pettivät, liikuin vapaasti kaikkialla.

Nyt en enää tuntenut olevani vartioitu, mutta sen sijaan valtasi minut kolkko yksinäisyyden tunne.

Sisar Mildred oli ainoa ystäväni Lontoossa, mutta hän oli melkein tykkänään minusta eristetty. Pikku Sisaret olivat majoittaneet hänet vähäiseen huoneustoon lähellä Piccadillyä olevan uhkean rakennuksen viimeisessä kerroksessa, missä hänen valaistu ikkunansa aina muistutti minulle majakkaa vaarallisen hietasärkän kohdalla. Mutta antaessaan minulle osoitteensa, varoitti hän minua tulemasta hänen luokseen, ellei kova hätä sattuisi, osaksi koska jatkuva kanssakäyminen voisi paljastaa hänen valheensa ja osaksi koska ei olisi hyvä minulle tulla mainituksi "sisar Veronican tytöksi" — se oli Mildredin nunnanimi.

On ollut muita, jotka ovat astuskelleet tuon suuren kaupungin kaduilla aivan yhtä hyljättyinä kuin minä. Tiesin, etten ollut ensimäinen, ja varmaan en ole ollut viimeinenkään, joka on huomannut Lontoon maailman yksinäisimmäksi paikaksi. Mutta luulenpa täydellä todella, että viikossa oli olemassa yksi päivä, jolloin asemani erikoiset olosuhteet aiheuttivat minun tuntemaan yksinäisyyteni kipeämmin kuin jos olisin ollut maailman hyljätyin pakolainen.

Täysihoitolassamme sai melkein jokainen asukas kerran viikossa tai kerran kuukaudessa rahalähetyksen sisältävän kirjeen jostain tuntemattomasta lähteestä, ja näillä rahoilla maksoi hän emäntämme ja suoritti muutkin velkansa.

Minulle ei tullut yhtään sellaisia kirjeitä, mutta voidakseni käydä kapteenin vaimosta (arvo, jonka pysytin itselläni, vaikken ollut itse sitä keksinyt), oli minun tapana lähteä kaupungille vaeltamaan kerran viikossa, jolloin olin menevinäni laivakonttoriin nostamaan mieheni tililtä rahoja.

Oi noita väsyttäviä lauvantai-iltapuolen kävelyjä, oli ilma kaunis tahi sateinen! Lapsellisessa tietämättömyydessäni liikemaailman tavoista olin nimittäin valinnut lauvantai-iltapuolen tähän tarkoitukseen ja peläten tapaavani mieheni tahi mieheni ystäviä West Endin kaduilla, samoelin virran toisella puolella olevilla seuduilla, missä liike ei ole niin vilkas.

Olisin tuntenut olevani liian yksinäinen ja hyljätty, ellei Jumala armossaan olisi pelastanut minua näistä tunteista — ja pelastanut tavalla, josta vain nainen voi löytää pelastusta.

Vilkaistessani eräänä aamuna naarmuiseen peiliini, huomasin mieliharmikseni, että yksinäinen elämäni ja nuo ikävät, väsyttävät retkeilyt vaikuttivat ulkomuotoonikin, sillä poskeni olivat käyneet kuoppaisiksi, nenäni teräväksi, ja sameitten silmieni alla oli suuret mustat renkaat. Näin rumana ei Martin ollut koskaan minua nähnyt.

Olisi naurettavaa kertoa mihin kaikkiin mielettömiin tekoihin minä ryhdyin ulkomuotoni kaunistukseksi ja varjelemiseksi Martinin takia, sillä jokainen tyttö, jonka rakastettu on poissa, tuntee ne aivan hyvin, eikä muiden ole tarpeellista niitä tietää.

Southampton Rowssa oli kukkakauppa, ja joka aamu kävin sieltä ostamassa pienen kukan puserossani kannettavaksi ja uskottelin itselleni, että Martin oli sen antanut minulle.

Siellä oli myöskin jalokivikauppa ja minä myin vihkisormukseni (se oli jo kauan polttanut sormeani) ja ostin toisen, jonka sisäpuolelle oli kaiverrettu sanat "Martinilta Marylle".

Vähän ajan kuluttua huomasin suureksi ilokseni, että huolenpitoni auttoi ja että ulkomuotoni alkoi jälleen kukoistaa, ja eräänä päivänä mennessäni asuntomme vierashuoneeseen vavahdin mielihyvästä — mieletöntä kyllä —, kun vanha näyttelijätär sanoi minua "Kaunottareksi" puhutellessaan minua.

Toinen apu, jonka Jumala lähetti minulle pelastaaksensa minut yksinäisyyden tunteestani, lähti nykyisestä tilastani.

Minut valtasi äkisti kiihkeä rakkaus kaikkiin lapsiin. Oli ikäänkuin taikavoiman avulla kokonainen uusi ihmismaailma olisi herähtänyt eloon edessäni. Liikkuessani ulkona kaduilla hävisivät miesten ja naisten kasvot näkyvistäni ja minusta tuntui kuin olisi Lontoossa asustanut tätä nykyä yksinomaan lapsia.

En nähnyt ihmisjoukkoja, joista kukin kulki omia teitään kuten muurahaiset kekoansa kohti, mutta lapsenvaunua en voinut päästää kulkemaan ohitseni tirkistämättä päähineen pitsin alle nähdäkseni vilauksen pikku enkelistä, joka suurin silmin katseli minua.

Näin kului kuusi viikkoa. Joulu lähestyi, ja vanha, kolkko kaupunki alkoi näyttää iloiselta ja nuorelta ja hilpeältä.

Tuon yhden yön jälkeen Raa-linnassa minuun oli piintynyt hämärä tunnelma, että olin luopunut Kirkon helmasta, ja niinpä en ollut Lontooseen tultuani kertaakaan käynyt kirkossa; olinpa jo melkein unohtanut kuinka suloiselta tunnustus ja messu olivat aina minusta tuntuneet.

Mutta eräänä iltana mennessäni kotiin Lontoon sakenevassa sumussa (sillä ilma alkoi jo käydä huurteiseksi) näin erään katolisen kirkon avoimesta ovesta koko joukon kynttilöitä sivukappelissa ja huomasin niiden valaisevan kuvaelmaa Jeesuksen syntymisestä, jossa nähtiin Pyhä Neitsyt ja Jeesuslapsi oljilla makaamassa. Ryhmä siistimättömiä lapsia seisoi sitä katselemassa kiiluvin silmin ja kuiskaamalla jutellen, mustahameisen ovenvartijan kalistellessa heille avaimiaan varoitukseksi käyttäytymään siivosti.

Tämä muistutti mieleeni Rooman ja sisar Angelan. Mutta se saattoi minut myös ajattelemaan Martinia ja mitä hän oli sanonut juhlapäivällispuheessaan, että hän oli lukenut päivän rukoukset tovereilleen, jott'eivät tuntisi olevansa aivan peräti pois suljetut kristittyjen ihmisten maailmasta.

Sanellen itselleni, että hän näihin aikoihin lienee palannut sille jylhälle ylätasangolle, joka ympäröi Napaa, päätin (ajattelematta erotusta ajassa) mennä messuun jouluaamuna, jotta me Martinin kanssa samana hetkenä tekisimme samaa.

Tätä miettien palasin täysihoitolaamme ja tapasin joulutunnelmaa sielläkin, sillä kurkistaessani vierashuoneeseen yläkertaan mennessäni, näin vanhan näyttelijättären tuolilla seisoen ripustelevan rautatammenoksia, joita vanha eversti vanhanaikuisella kohteliaisuudella ojenteli hänelle.

He kaakottivat keskenään kahden vanhan kanan tavalla, kun sattuivat näkemään minut, ja silloin vanha näyttelijätär huudahti:

Sitten hän kysyi haluttaisiko minua mennä katsomaan joulupantomiimin pukuharjoitusta jouluaattona.

"Yleisö tulee olemaan pääasiallisesti kujilta ja kaduilta koottuja lapsia, mutta ette kai te siitä pidä väliä", virkkoi? hän.

Vastasin olevani suuresti mielissäni, ja seuraavana päivänä istuin kahden ajoissa suuren teatterin aitiossa, josta saatoin nähdä sekä näyttämön että yleisön.

Avara teatteri oli aina katonrajasta lattiaan saakka sullottu täyteen lapsia, ja taisin nähdä tuhansien äitien näkymättömien käsien pukevan tyttönsä puhtaisiin esiliinoihin ja harjaavan ja öljyävän poikainsa sotkeutuneita hiuksia.

Kuinka heidän innokkaat kasvonsa säteilivät! Kuinka murheellisilta he näyttivät, kun ilkeät sisaret jättivät Tuhkimuksen yksin keittiöön! Kuinka riemastuneilta, kun häikäisevä haltijatar-kummi tuli häntä tervehtimään. Kuinka he pienillä levottomilla jaloillaan jymistivät lattiaa, kun kaunis neito läksi tanssiaisiin loihtuisassa kuutamossa ja lumihiutalesateessa kuuden pienen, tanssivan ponin vetämänä.

Mutta miksi, miksi, miksi ei Kaitselmus varoita meitä, kun lähestymme kohtalokkaita tapahtumia.

Pantomiimiharjoituksen loputtua kiirehdin kotiin (sillä ilta oli kylmä, vaikka minulla sisällisesti oli niin lämmin), kun huomasin joukon sanomalehtimyyjiä, jotka kiireesti hajaantuivat Strandilta eri haaroille kirkuen suuriäänisesti uutisiaan.

Minulla ei yleensä ollut tapana kuunnella mitä he huusivat, mutta nyt oli pakko kuulla, sillä he olivat kaikki kintereilläni.

Huuto iski minuun kuin salamanlyönti. Selittämätön kauhu valtasi minut. Minä olin kuin halvaantunut ja seisoin jäykistyneenä paikallani. Ihmiset ostivat lehtiä, ja ensin minäkin heikosti yritin tehdä samoin. Mutta ääneni oli voimaton; myyjä ei kuullut minua, vaan juoksi huutaen eteenpäin.

Tämän jälkeen en uskaltanut pyytää lehteä. Minä suorastaan en uskaltanut. En uskaltanut ottaa selvää totuudesta. En uskaltanut nähdä tuota hirvittävää uutista painettuna.

Niinpä aloin kiirehtiä kotiin. Mutta rientäessäni katuja pitkin kangistuneena, huumaantuneena, hikoilevana kuin ilkeän painajaisen kourissa, sanomalehtien myyjät tuntuivat minua vainoovan, sillä joka kadulta heitä tupsahti eteeni.

Yhä nopeammin minä kiirehdin eteenpäin. Mutta tuo kammottava huuto yhä tunkeutui korviini takaa, edestä, sivulta.

Asuntomme ovelle tullessani jäseneni tuskin kannattivat minua. Tuskin sain kellon vedetyksi. Ja ennenkuin palveluspoikamme oli avannut oven, harppasi kaksi sanomalehtimyyjää torin poikki huutaen:

Kulkiessani hallin läpi vanha eversti ja vanha pappi seisoivat ruokasalin ovella. He juttelivat kiihkeästi, ja astuessani portaita ylös läähättäen ja käsipuusta pidellen kuulin osan heidän keskustelustaan.

Huoneeseeni tultuani vaivuin tuoliini. Ajatukseni olivat niin lamassa, etten hetkeen kyennyt mitään tajuamaan. Äkisti uupuneet aivoni palauttivat mieleeni sanan "huhutaan" ja tähän kiinnitin viimeisen toivoni kuten hukkuva tarttuu ajelehtivaan riukuun.

Hetken kuluttua kuulin muutamain asuinkumppanieni juttelevan alakerrassa. Avasin oven ja kuuntelin hengähtämättä, jolloin korviini sattuivat sanat:

"Siitä ei näy paljon epäilystä olevan — ellei ole kaksi samannimistä laivaa."

Sydämeni sykähti rajusti. Nyt minä saatoin tarttua kahteen pelastusriukuun. Juuri silloin kello soi, ja levottomuuteni pakotti minut menemään alas teelle.

"Tässähän se on", sanoi hän, "Scotian huhutaan hukkuneen. —
Kammottava onnettomuustapaus Eteläisellä jäämerellä."

Yritin hiipiä oven viereiselle tuolille, mutta vanha näyttelijätär valmisti tilaa minulle viereensä sohvalle lähellä teepöytää.

"Hss!" sanoi emäntämme ojentaen minulle teekupin, ja sitten vanha eversti asettuen takkavalkean eteen alkoi lukea.

    'Uudesta Seelannista sähkötetään, että siellä on korjattu talteen
    Eteläisellä jäämerellä ajelehtivia suuria laivankappaleita.
    Niiden joukossa tavattiin laivanvarustuksia, joitakuita osia
    kansilastista sekä Scotia nimisen venheen peräpuoli.

    On syytä pelätä, että nämä kappaleet kuuluvat siihen
    Etelänapa-retkikunnan kuunariin, joka lähti Akaroasta pari
    viikkoa sitten; muutamain jäännöskappalten laatu johtaa siihen
    otaksumaan, että alus itse lienee haaksirikkoutunut.'

"Niin kyllä, niin kyllä", virkkoi vanha pappi suu täynnä paahdettua voileipää.

Huoneen seinät tuntuivat huojuvan. Tuskin näin mitään, tuskin kuulin mitään.

'Ei tietenkään voida olla tykkänään varmat siitä, ettei Scotia voisi vielä olla merikelpoinen tahi etteivät retkikunnan osanottajat olisi voineet saavuttaa jonkun turvapaikan, mutta koska toisista laivankappaleista on tavattu suuria jäälohkareita, niin näyttävät parhaat asiantuntijat otaksuvan, että onneton laiva on joutunut suunnattoman suurten jäävuorten alle, joiden on hiljakkoin nähty ajelehtivan Amiraalin vuorilta ylöspäin, ja siinä tapauksessa lienee sen kohtalo sama kuin monen muun valtameren salaisuuden.'

"Kas tätä sitten sopii sanoa kohtalon ivaksi", sanoi vanha pappi, "kun ajattelee, että retkikunnan tarkoitus oli…"

'Yleisön myötätunto kohdistuu luonnollisesti kaikkien näiden naparetkeläisten perheisiin, miesten, jotka nähtävästi ovat saaneet surmansa koettaessaan suojella ihmiskuntaa yhdestä suuren syvyyden pahimmista vaaroista, mutta koko maailma on sureva sankarillisen, nuoren päällikön tohtori Martin Conradin kuolemaa (josta on hyvin vähän epäilyä). Hän, jos kukaan kuului tuohon yhä harvenevaan pelkäämättömien ja lannistumattomien sielujen rotuun, jotka näyttävät syntyneen maailmaan rinnassaan se pyhä rohkeus, joka saattaa heidät uskaltamaan elämänsä Tuntemattoman houkutukselle ja suuren ihanteen kutsulle.'

Minusta tuntui kuin olisin hukkunut. Toisena hetkenä tunsin aaltojen pauhaavan kasvoillani, toisena laineiden vierivän pääni yli.

    'Vaikka ei näy paljonkaan toivoa olevan… tämä pyhä rohkeus
    tukahtunut… älkäämme ajatelko, että tällainen elämä on turhaan
    eletty… vain hukkaan eletty elämä… kunniaton joutilaisuus
   … tyhjien huvien ajoa… Siksipä jälelle jääneet hellät omaiset
   … lohdutusta… elähyttävässä ajatuksessa… joskin hukkunut
   … turhaan kuollut… Kuolema yksin… se lumous, joka kiehtoo
    jaloja sydämiä…'

Enempää en kuullut. Vanhan everstin ääni, joka oli takonut aivojani kuin vasara, tuntui hälvenevän johonkin kaukaisuuteen.

En vastannut. Nousten pystyyn aloin huojua ja pitelin kiinni pöydästä molemmin käsin, jotten kaatuisi.

Emäntämme kavahti seisaalleen pelastaakseen astioitaan, ja samassa vanha näyttelijätär talutti minut ulos huoneesta. Syytin heikkoutta ja huoneessa vallitsevaa kuumuutta ja nopeata kävelyäni kotiin teatterista.

Huoneeseeni tultuani jäseneni pettivät minut ja minä vaivuin lattialle ja kätkin pääni tuoliini. Minä en enää ollut epävarma mistään. Kaikki oli lopussa. Se suuri rakkaus, joka oli vallannut elämäni, oli päättynyt.

Hetken järisyttävässä tuskassa en voinut ajatella mitä maailma oli menettänyt. Enpä edes voinut ajatella mitä Martin oli menettänyt. Saatoin vain ajatella omaa onnettomuuttani, ja jälleen tuntui minusta kuin olisi kappale kiskaistu irti rinnastani.

"Miksi? Miksi?" huusin sydämeni syvyyksistä vaatien itse Jumalaa vastaamaan miksi niin peräti yksinäiseltä, avuttomalta ja hyljätyltä olennolta oli sammutettu tuli, josta hän eli.

Tuokion kuluttua soi päivälliskello. Nousin pystyyn ja panin maata. Palveluspoika toi minulle hiukan ruokaa tarjottimella. Minä lähetin sen takaisin. Aika eteni, ja kuulin jälleen vierashuoneessa juteltavan.

"Conrad oli tietenkin se mies, johon viitattiin, ja jos luin olisi elänyt ja palannut retkeltään, niin hän kaiketi olisi ottanut turviinsa poloisen…"

Toisinaan se tuntui etenevän lyijynpainoisin askelin, toisinaan laukkaamalla. Muistan, että ulkopuolella oleva kello löi mielestäni joka viiden minuutin kuluttua ja sitten se taas ei ensinkään lyönyt. Äkkiä kuulin lähikirkosta iloisesti kelloja soitettavan ja silloin tiesin, että oli Jouluaamu.

Aamu valkeni tummana ja sumuisena. Huoneeni sakeassa ilmassa näytti ikkunani katsovan minuun kuin ihmissilmän valkuainen. Nyt näin ensimäisen kerran todellista Lontoon sumua ja olin hyvilläni siitä. Jos sinä aamuna aurinko olisi lähettänyt vaikka vain yhden ainoan säteen huoneeseeni, luulen, että sydämeni olisi pakahtunut.

Sisäkkö toi minulle kannun kuumaa vettä ja toivotti minulle "hauskaa joulua". Ponnistelin jonkinlaista vastausta hänelle.

Palveluspoika toi minulle aamiaista. Käskin hänen asettaa sen pöydälle, mutta en koskenut siihen.

Sitten tuli sisäkkö uudelleen huoneeseeni, ja tavatessaan minut vielä vuoteessa kysyi hän haluaisinko tulta takkaan. Vastasin myöntävästi, ja sytyttäessään kourallisen hiiliä pienen takkani ristikkojen väliin jutteli hän sanomalehtiuutisista.

"Ei minua haluta kuolleita moittia, mutta kun ajattelen niitä miehiä, jotka törmäsivät jäävuorta vastaan siellä Australian merellä, niin en voi olla sanomatta, se oli heille parahiksi. Mitä he sinne menivätkään tyhjän vuoksi elämänsä antamaan, kun olisi pitänyt muistaa vaimoa ja lapsia. Minunkin Tomini tahtoi ruveta merimieheksi, mutta minäpäs en päästänyt häntä. En niinkään!"

Annoin hänen laverrella, vaikka hänen puheensa koski minuun kipeämmin kuin hän arvasikaan. Kotvan kuluttua nousin vuoteeltani ja puin ylleni sekä istuin sitten tuntikausia takan ääressä.

Koetin ajatella muita, jotka samoin kuin minä olivat joutuneet kärsimään tästä onnettomuudentapauksesta — varsinkin Martinin äitiä ja hyvää, vanhaa tohtoria. Kuvailin mielessäni herttaista keittiö-arkihuonetta Suvimajassa, jossa kirkkaat hopeatuopit välkkyivät uuninreunalla. Mutta uuni oli kylmillä. Talon valo oli sammunut, ja kaksi murtunutta vanhusta istui kylmän takan ääressä.

Palautin mieleeni tyttövuoteni, avioliittoni ja rakkauteni ja sanelin itselleni, että yksinäisyyteni pimeimpiä päiviä Lontoossa oli tähän asti huojentanut kirkas toivo. Minun oli vain elettävä eteenpäin, ja Martin oli tuleva takaisin luokseni. Mutta nyt olin tykkänään hyljätty. Olin työnnetty tyhjyyteen. Pyhättö sisässäni, missä Martin oli elänyt, oli nyt vain sielun kirkkotarha.

Näin kului joulupäivä (jonka viettämistä olin suunnitellut aivan toisenlaiseksi) ja viimein oli minun pakko — rangaistukseksiko vai varoitukseksi, tuskin itsekään tiesin — ajatella muutakin kuin omaa tappiotani.

Ei yksikään mies maan päällä voi tietää mitään tästä kohtalokkaasta tulevaisuudenkuvasta, vaikka miljoonien naisten on se kohdattava. Odottaa lasta, joka on tuomittu isättömäksi jo ennen syntymää — ei ole mitään maailmassa, jota siihen voisi verrata.

Luulenpa, että katkerin osa tuskassani oli, ettei kukaan saisi koskaan tietää. Jos Martin olisi elänyt, niin hän olisi kiirehtinyt tunnustamaan jälkeläisensä omakseen huolimatta kaikista laeista ja elämän muodollisuuksista. Mutta kuolleena ei hänellä ollut minkäänlaisia velvollisuuksia. Senpä vuoksi syntymättömän lapseni isän nimi ei saanut milloinkaan, ei milloinkaan, ei milloinkaan tulla tunnetuksi.

Paitsi palvelijapoikaa ja sisäkköä ei kukaan käynyt luonani ennen päivällisaikaa. Silloin vanha näyttelijätär astui huoneeseeni jotenkin eriskummallisesti puettuna (päässä hänellä oli jonkinlainen laakerikruunu) kertomaan, että täysihoitolaiset aikoivat pitää tanssit ja halusivat minua mukaan. Syytin päänsärkyä, ja hän vastasi:

Tuokion kuluttua kuulin vanhanaikuista valssia soitettavan pianolla ja sitten kumeata, naurunsekaista jyskettä alhaalta, josta päätin vanhain asuintoverieni tanssivan.

Muistan, että minussa kohosi epäselvänä tunteena halu kuolla. Itsemurhaa en tahtonut — uskontoni pelasti minut siitä — mutta tahdoin kuolla voimattomuudesta, kieltäytymällä yhä edelleenkin nauttimasta mitään, minua kun ei haluttanutkaan syödä.

Martin oli poissa — minkä arvoinen oli enää elämä? Eikö olisi parempi kuolla ennenkuin lapseni tulisi maailmaan? Ja jos voisin mennä Martinin luo, niin saisin olla hänen kanssaan iankaikkisesti.

En itkenyt, mutta — ääneen tahi sieluni tiedottomista syvyyksistä — huusin kerta kerralta Martinia nimeltä.

Tässä mielentilassa olin (istuen yhä tuolillani takan ääressä tuijottamassa sammuvaan hiilokseen), kun kuulin keveitä askeleita käytävästä. Seuraavassa silmänräpäyksessä avattiin oveni hiljaa ja joku astui huoneeseen.

"Sinä olet suuressa tuskassa, Mary — kerro minulle." Yritin avata hänelle sydämeni kuten äidilleni, mutta en voinut, eikä se ollut tarpeellistakaan. Näin omain ajatusteni kuvastuvan hänen silmissään.

"Arvasin sen jo heti alussa", sanoi hän. "Ja nyt sinä ajattelet… mitä on tulossa?"

Nytkin oli ainoa vastaukseni päännyökähdys, mutta Mildred sulki minut syliinsä ja sanoi:

"Älä masennu, rakkaani, Siunattu Neitsyemme lähetti minut pitämään sinusta huolta. Ja sen teen — sen teen."

MARTIN CONRADIN MEMORANDUM.

Sattuma on varmaankin kirottu vehkeilijä ihmisonnea vastaan, sillä muuten ei armaani olisi sallittu kärsiä niin paljon siitä huhusta, että laivani oli joutunut häviöön.

Kaksi päivää Akaroasta U. S. lähdettyämme, joka oli viimeistä, minkä maailmasta näimme ennenkuin ohjasimme tuntemattomia kohtaloita kohti, yllätti meidät myrskysää, joka meitä kiusasi kahden vuorokauden ajan.

Mutta hyvällä nopeudella kulkien me etenimme etelään 179:nnen itäisen pituusasteen kohdalla 38:nnelle leveysasteelle, kun (tullessamme Amiraalin vuorten näkyviin, joka on ensimäinen kajastus Etelänapamaasta) meidät saavutti lounaasta tuleva vihuri, joka haitallisen kansilastimme takia vaikeutti laivan ohjausta.

Siitä huolimatta Scotia raivasi itselleen uljaasti tietä vuorenkorkuisten aaltojen halki, vaikka se toisinaan kallistelihe viisikymmentä astetta kohtisuorasta asemastaan sivulle.

Iltaa vasten laiva alkoi ottaa vettä sisäänsä, hyrsky löi kappaleiksi osan ylihangan varustuksia, hävitti yläkannen, pyyhkäsi pois soutuvenheen ja kaksi pelastusvenettämme ja sieppasi mukanaan muitakin suuria kappaleita aluksestamme suojanpuolelle ajelehtimaan.

Lopulta pumput tukkeutuivat ja vesi alkoi virrata konehuoneeseen. Niinpä me enempää vahinkoa välttääksemme sammutimme tulen kattiloista ja rupesimme sitten joka mies ammentamaan ulos vettä sangoilla.

Kelpasipa katsella sitä näkyä, kun joka kynsi ponnisteli otsansa hiessä tässä hommassa (tieteellinen osasto siihen luettuna), ja reippaalla mielellä sitä oltiin — vaikka kaikki olivat likomärjät, toiset kainaloita myöten vedessä — jotta kun minä huusin: "Oletteko allapäin, toverit?" niin kuului viidestäkymmenestä kurkusta raikas huuto:

Kovalle otti keskiyöhön asti, mutta me pidimme puoliamme, ja ennenkuin kömmimme makuulavalle oli taistelumme merta vastaan päättynyt ja me olimme voittaneet.

Seuraava aamu koitti kirkkaana ja ihanana. Ilma oli Antarktiksen raitis, kuultava ilma, joka naparetkeilijälle tuntuu samalta kuin taistelunhaju sotahevoselle; myrskystä ei enää ollut muita jälkiä kuin joitakin valkeita jäävuoria, jotka olivat kiskoutuneet lounaassa olevilta saarilta.

Aamiaisella oli joka mies loistavalla tuulella, ja kun tovereista joku pani alulle "Kullat ja Vaimot" niin kaikki yhtyivät kuoroon (oli ääntä tai ei) ja se oli minunkin tehtävä.

En saata kehua, että tämä oli perin juhlallista musiikkia, mutta luulenpa, ettei yksikään tuomiokirkoissa laulettu kiitosvirsi ole kohonnut taivasta kohti hartaammista kiitollisuudentunteista kuin se.

Mutta mennessäni kantta tarkastamaan huomasin, että "puuseinämme" olivat menneet menojaan ja luultavasti (jos ne tavattaisiin, jota en epäillyt, koska pakoveden suunta kulki koilliseen) ne saattaisivat ihmiset siihen uskoon, että olimme haaksirikkoutuneet, ja silloin ajattelin omaa armastani.

Meillä ei ollut laivassa langatonta sähkölennätintä ja laiva oli palaava Uuteen Seelantiin vasta helmikuussa, joten olin kykenemätön oikaisemaan erehdyksen, mutta päätin, että ensimäinen tiedonanto ensimäiseltä Antarktiksen mannermaan asemalta lähetettäisiin hänelle sanomaan, että olin turvassa ja että kaikki menestyi mainiosti.

Joulukuun kahdeksantenatoista päivänä, kun olimme tuoneet maihin osan kansilastia ja muonaa ja lähettäneet laivamme talvimajoihin, olin matkalla Mount Erebuksen matalammalle kukkulalle mukanani ponit, koirat, reet ja suuri joukko miehiä, kaikki parhaissa voimissa. Aioin pystyttää ensimäisen sähkötysaseman sinne — se kun arvelumme mukaan oli tarpeeksi korkea lähettämään tietoja Napamaan ylätasangolle ja tarpeeksi matala saavuttaakseen maanpinnan kaarevuuden salliman etäisimmän paikan pohjoisessa suunnassa.

Meillä oli hyvä kappale kuljettavana, mutta matkasimme pitkin kallioisia harjanteita ja vierinsoraa, koettaen välttää äkkijyrkkiä vuorijäätiköitä, ja kaikki onnistui hyvin kahteenkymmenenteen päivään saakka, jolloin juuri jyrkemmille nousupaikoille saapuessamme vahva tuuli alkoi puhaltaa suoraan vastaamme.

Kaiken päivää kamppailimme sitä vastaan, mutta ilma kävi yhä huonommaksi tupruttaen lunta ja räntää silmiimme, kunnes se yltyi vihuriksi ja ilmanlämpö aleni 28 asteeseen nollan alapuolelle.

    Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa tuiskun päättymistä, niinpä
    pystytimme telttamme rotkotien kalliopuolen suojaan, jonka takana
    oli suunnaton lumikenttä.

Ensimäinen yö oli aika paha, sillä yhden teltan vaate repeili riekaleiksi ja niiden poloisten, jotka olivat siinä nukkuneet, oli maattava puolijäätyneissä makuusäkeissään aamuun asti.

Myrskyä kesti yhä kahdentenakymmenentenä ensimäisenä, -toisena ja -kolmantena päivänä, pyyhkäisten hirvittävällä voimalla pitkin rotkotietä ja tupruttaen matkassaan sakeita lumipilviä yläpuolella olevalta lumikentältä.

Jouluaatto oli pahin. Lämpömäärä aleni kolmeenkymmeneenkahdeksaan asteeseen ja puuskapäinen tuuli puhalsi kahdeksankymmentä peninkulmaa tunnissa, ja suurimman osan joulupäivää vietimme kukin makuusäkeissämme puolittain lumeen haudattuina.

Eipä siis jumalanpalveluksesta tullut mitään, ja jos joku saneli De Profundiksen, niin tapahtui se kalisevin hampain jäätyneen parran alitse. Ei ollut meillä joulupäivällistäkään, muutamia Plasmonin biskittejä vain ja siemaus konjakkia ja vettä, jotka retkikunnan tohtori, kelpo O'Sullivan jakeli meille.

Tapaninpäivänä kiersin leiriämme tarkastamassa ja huomasimme ponien ja koirien olevan kurjassa tilassa. Paha sää kouristeli miehiäkin, sillä toiset sairastivat keripukkia ja erään poloisen varpaat olivat paleltuneet mustiksi.

Itse olin aika reipas, Jumalan kiitos, mutta uneton, minua kun vaivasi rauhaton tunnelma, joka seurasi katkonaista unta.

Totta puhuen siitä lähtien kun Englannista läksin en ole koskaan voinut vapautua siitä ajatuksesta, että minun ei olisi pitänyt jättää rakkaintani oman onnensa nojaan. Työssä ollessani taisin unohtaa missä vaarassa hän mahdollisesti saattoi olla, mutta nyt kun minulla ei ollut muuta tehtävää kuin maata säkissäni kuin pölkky, olin kovassa tuskassa muistaessani hänen uhrautuvaisuuttansa ja pelätessäni siitä johtuvia seurauksia.

Päivänaikaan ei ollut niinkään sietämätöntä, sillä jos hurjasti tupruavan lumen ja ärjyvän vihurin keskessäkin vain ummistin silmäni, niin saatoin nähdä hänen astuvan tietä pitkin sinä sunnuntaiaamuna, jolloin hän palasi kirkosta, päässä riippuva hattu ja liehuva harso, tai seisovan budoaarissaan katsellen minua suurin, syvin silmin, kun hän pakotti minut lähtemään.

Mutta yöllä olin helisemässä. Olin tuskin saanut unesta kiinni, kun havahduin hätkähtäen kuullessani hänen äänensä minua kutsuvan.

Se oli todella hätähuuto, ja vaikken ole haaveilija enkä liioin taikauskoinen, niin en voinut tukahuttaa ajatusta, että hän huusi minua tulemaan takaisin.

Tämä jos mikään oli minulle nyt mahdotonta, ja sittenkin tunsin, että ellen voisi jostain saada vakuutusta siitä, että omasta armaastani pidetään huolta, niin en pystyisi tyynellä mielellä ryhtymään edessäni olevaan tehtävään.

Tämä ajatukseni saattanee tuntua naurettavalta, mutta ken joskus on ollut yksin Luonnon mahtavassa yksinäisyydessä erillään elämän kuohuista, tietää kuinka ihmissielu on siellä vastaanottavainen merkeille, jotka maailman hälinässä ja touhussa tuntuisivat naurettavilta.

Niin oli minun laitani. Makasin samassa teltassa tieteellisen osastomme päällikön, O'Sullivanin ja Siirapin kanssa, joka arveli olevansa velvollinen pitämään huolta minusta, vaikka tavallisesti kävi päinvastoin.

Vanha merikarhu oli pahasti lamassa, eikä minua ensinkään miellyttänyt hänen alituinen mutinansa "äidistä", se kun on aina paha merkki reimassa miehessä, kun hänen rohkeutensa alkaa huveta.

Niinmuodoin kun joulupäivän jälkeisenä yönä olin teltanaukkoa yöksi sulkemassa, mieleni pehmeni hiukan nähdessäni vanhan Siirapin, joka on elänyt oikeata velikullan elämää, kopeloivan rintaansa ja suurella vaivalla kaivelevan jotakin näkyville.

Se oli punainen, kullalla ja sinisellä maalilla sivelty Pyhän Neitsyen kuva (minun kämmeneni kokoa), ja kun hän sovitti sen kasvojensa eteen makuusäkissään loikoen, tiesin että hän arveli loppunsa tulevan ennen aamua ja että hän halusi sen olevan viimeisen esineen, jota hänen vanhat silmänsä katselisivat.

Minä en itse paljonkaan luota pyhimyksiin (sillä olen huomannut, että pulasta suoriutuu aika hyvin ilman heitäkin), mutta ehkäpä Siirapin usko löysi vastakaikua jossain sieluni syvyydessä, sillä mennessäni nukkumaan olin levollisempi ja tällä kertaa en herännyt rakkaani ääneen, vaan luonnon suureen hiljaisuuteen.

Tuulen ulvonta oli vaiennut; tuisku oli tauonnut; telttariu'ussa riippuva lamppu oli palanut tyhjiin ja teltan aukosta valahti sisään heikko, sinertävä valojuova.

Oli kuutamo, ja kun kohotin päätäni, näin sen kirkkaasti valaisevan Pyhän Neitsyen pientä, kullattua kuvaa. Naurakoon, jos haluaa, se, joka ei koskaan ole ollut minun tilassani, mutta minulle tämä oli tarpeeksi. Kaikki hyvin! Joku piti huolta omasta armaastani.

Huusin toverini hereille ja käskin heidän laittautua valmiiksi, ja päivän koittaessa läksimme jälleen matkaan. Tummia pilviä kyllä leijaili päämme päällä, mutta aurinko paistoi sisässämme.

M. C.

Sisar Mildred oli oikeassa. Siunattu Neitsyt oli varmaankin puhunut puolestani, koska apu tuli paikalla.

Tapaninpäivän aamuna heräsin tuohon vavahtavaan liikuntoon, jonka jokainen nainen tietää olevan Äitiyden ensimäisen todellisen ja varman merkin.

Minun asiani ei ole kuvailla tämän muutoksen ruumiillisia vaikutuksia. Mutta henkinen vaikutus on toista. Se oli kuin ihmeen aikaansaama. Jumala suuressa armossaan oli syvän murheeni nähdessään lähettänyt yhden palvelevista enkeleistään lohduttamaan minua.

"Älä pelkää. Hän, joka läksi pois, ei ole kadonnut sinulta. Osa hänestä itsestään on palaava."

Nyt en enää tuntenut jääväni yksinäiseksi vangiksi Lontooseen, sillä Martinin lapsi oli oleva seuranani yhdyssiteenä välillämme, ikuisena siteenä, niin että hän ja minä olisimme sittenkin yhdessä loppuun asti.

Tuskin uskallan kertoa kuinka minä tämän tulkitsin — kuinka se minusta tuntui oikeuttavan sen, mitä olin tehnyt yönä ennen Martinin lähtöä Ellanista, ikäänkuin Jumala, tietäen, ettei hän ollut palaava, olisi ohjannut minut siihen, että minulla pimeän hetkeni tullessa olisi suuri toivo lohdutuksenani.

Ja miten ihmeellistä se oli, miten omituista, miten salaperäistä, miten riemullista!

Joka päivä, koko päivät, syntymätön lapseni oli mielessäni. Tulossa olevan elämän salaperäisyys ja ilo lievensivät suruani, ja jos olisin kyennyt kyyneleitä vuodattamaan, niin olisivat ne samassa kuivuneet.

Jo alun pitäen minulla näytti olevan selvänä että se oli oleva tyttö, ja taisin jo nähdä hänen kasvonsa ja katsella hänen merensinisiin silmiinsä. Kun hän kasvaisi suuremmaksi, puhuisin hänelle hänen isästään — suuresta naparetkeilijästä, kohtalon miehestä, joka uhrasi elämänsä suureen työhön maailman hyväksi. Me juttelisimme aina hänestä — me kaksi yhdessä, koska hän kuului meille eikä kellekään muulle maan päällä. Kertoisin hänelle kaikki mitä olen kirjoittanut tähän — ainakin sen ihanan osan, rakkautemme osan, jota ei mikään maailmassa eikä kuolemassakaan voinut tukahuttaa.

Oi noita ilon päiviä! Saattanee tuntua oudolta, että minä olin onnellinen niin pian onnettomuuteni jälkeen, mutta en mahtanut sille mitään.

Ehkäpä se oli jonkinlaista ruumiillisen tilani muutoksesta aiheutuvaa hysteriaa. En tiedä. Enkä tahdokaan tietää. Mutta varma vain on — että toivo ja rukouksen ja elämän halu heräsivät minussa uudelleen ikäänkuin Jumalan oman käden kosketuksesta, ja minusta tuli toisenlainen ja onnellisempi nainen.

Oltiin tammikuun alussa, ja säädetty aikani oli oleva kesäkuussa. Rahaa minulla oli enää jäljellä vain kuusitoista puntaa, niin että oli selvä, etten voisi kauemmin asua täysihoitolassamme.

Onneksi Mildred tunsi koteja, missä naiset saattoivat elää halvalla odotustilansa aikana. Ne olivat osaksi hyväntekeväisyyslaitoksia ja siitä syystä määrättyjen säännösten alaisia, joten järkkymätön päätökseni olla mainitsematta Martinin nimeä saattaisi olla minulle esteenä, mutta Mildred toivoi löytävänsä paikan, joka ottaisi minut vastaan hänen suositukseensa luottaen kyselemättä sen enempää.

Tässä toivossa läksimme etsimään jotakin Äitien kotia. Mikä koettelemuksen päivä! En ole koskaan unohtava sitä.

Ensimäinen koti, jossa kävimme, oli katolilainen ja lähellä täysihoitolaamme.

Se muistutti ulkonaisesti luostaria ja miellytti minua suuresti. Astuttuamme sisään leveästä katuovesta, missä oli suuri messinkinen nimikilpi, johdatettiin meidät odotushuoneeseen, jossa oli tiilinen lattia, vesivärillä maalailit ja värillisillä pyhimysten kuvilla peitetyt seinät.

Ovenvartija kertoi meille äidin olevan rukouksessa hoitolaisten kanssa, mutta tulevan kohdakkoin alakertaan, ja sillävälin kun odotimme, kuulimme urkujen soittoa ja veisaavain äänten hymisevän niitä suloisia lauluja, jotka niin hyvin tunsin.

Sulkien silmäni kuvailin olevani jälleen Roomassa ja rupesin rukoilemaan, että minun sallittaisiin jäädä sinne. Mutta tämä halu jäähtyi, kun äiti astui sisään.

Hän oli lihava nainen ja kasvot hänellä olivat niin valkeat ja ilmeettömät kuin olisivat olleet kipsistä valetut. Kätensä piti hän kätkettyinä pukunsa avaroihin hihoihin.

"Äiti", virkkoi hän, "en voi kertoa teille mitään tästä nuoresta naisesta, ja tulin kysymään voisitteko ottaa hänet minun suositukseeni luottaen."

"Rakas lapsi", sanoi äiti, "se olisi tykkänään sääntöjä vastaan. Tietämättä kuka tämä nuori nainen on, mistä hän tulee, miksi hän on täällä ja onko hän naimisissa vai naimaton vai leski — kerrassaan mahdotonta."

"Poikkeustapaukset eivät voi tulla kysymykseen, sisar. Jos pyrkijä on naimisissa ja voi todistaa miehensä suostuvan, tai naimaton ja voi vakuuttaa isänsä tai holhoojansa suostuvan, tai leski ja voi näyttää riittäviä suosituksia…"

"Siinä tapauksessa ei ole enää mitään sanottavaa", virkkoi äiti ja nousten kursailematta pystyyn astui hän kanssamme ovelle.

Seuraava paikka, johon menimme, ei ollut katolinen eikä protestanttinen, vaan kuului jonkinlaiseen yleiskirkkoon ja siihen otettiin kaikenuskoisia hoitolaisia.

Se oli vilkasliikenteisellä kadulla ja muistutti ulkonaisesti kauppaliiketoimistoa. Mildredin kirjoitettua nimensä ja käyntimme tarkoituksen paperilipulle, vietiin meidät hississä toiseen toimistohuoneeseen, missä jonkinlaiseen virkapukuun vaatetettu mies (jota sanottiin asiamieheksi) istui merkitsemässä nimeänsä kirjeiden ja shekkien alle.

Asiamies oli ensin hyvin kohtelias, varsinkin minulle, ja minulla oli epämiellyttävä tunne, että hän otaksui minua aivan toiseksi kuin mitä olin, kunnes Mildred selitteli asiamme, ja silloin hänen käytöksensä muuttui kiusallisesti.

"Pyyntönne sotii sääntöjämme vastaan", sanoi hän. "Salaperäisyys edellyttää jotain kätkettävää, mutta me emme itse kätke mitään emmekä suvaitse mitään kätkettävän. Meidän järjestelmämme vaatii meitä auttamaan naista, mutta itse asiassa se vaatii meitä myös rankaisemaan syyllistä miestä saattamalla hänet käsittämään laillisen, siveellisen ja uskonnollisen vastuunalaisuutensa pahasta teostaan. Sen tietenkin voimme tehdä vain tytön avulla, ja ellei hän jo heti alusta kerro meille kuka on ollut osallisena hänen synnissään ja missä hänet voi löytää…"

Suuttumus ja häpeä olivat tukahuttaa minut, ja nousten pystyyn sanoin
Mildredille:

"Niin, niin, kyllä ymmärrän", lausui asiamies ylimielisesti hymähtäen. "Kaikki tuo on minulle tuttua. Tyttö koettaa melkein aina suojella syyllistä miestä. Mutta mitä hyvää siitä on? Se saattaa tuntua jalomieliseltä, mutta oikeastaan se on hyvin synnillistä. Se on suoranainen keino edistää siveettömyyttä. Tyttö, joka auttaa viettelijäänsä pysymään salassa, on itse asiassa syyllinen toisen naisen lankeemukseen, ja jos…"

Ajatellessani Martinia halutti minua lyödä tuota sievistelevää farisealaista, ja kukistaakseni tämän epänaisellisen mielijohteen syöksyin ulos toimistosta ja kiirehdin kadulle, jättäen poloisen Mildredin tulemaan jäljestä.

Viimeisen yrityksen teimme pienessä tiilirakennuksessa olevassa yksityisessä kodissa, joka oli rakennettu suuren sairashuoneen kylkeen Lontoon West Endissä.

Talossa tuntui lievä karboolin haju ja lattiat olivat matottomat. Meidät vietiin pieneen odotushuoneeseen, ja hetken kuluttua kuului hameiden kahinaa kattamattomilta portailta, sitten kuulimme pääovea avattavan ja suljettavan ja viimein astui johtajatar sisään.

Hän oli hyvin pitkä, pyöreäpovinen nainen, yllä yksinkertainen musta puku, ja hän näytti paikalla oivaltavan millä asialla olimme. Odottamatta Mildredin selityksiä, alkoi hän kysellä nimeäni, ikääni ja mistä olin.

Mildred vastasi hänen kysymyksiinsä kykynsä mukaan ja esitti sitten pyyntönsä entistä hermostuneempana.

"Ei mitenkään", huudahti hän. "Yhdistyksemme ei voisi koskaan suostua siihen. Niiden onnettomien tyttöjen parasta katsoen, jotka ovat hyveen tieltä poikenneet, ja myöskin heidän kurjain lastensa tähden, me aina panemme toimeen perin tarkkoja kyselyjä. Totta puhuen me pidämme kirjaa pienimmästäkin yksityisseikasta. Kuunnelkaapa tätä esimerkiksi", lisäsi hän ja avaten suuren, nahkakantisen pääkirjaa muistuttavan kirjan hän alkoi lukea siitä:

H. J. kahdeksantoista vuotias, arvossapidettyjen vanhempain lapsi. Hänet vietteli yksinäisellä tiellä muuan merimies, josta ei sittemmin ole mitään kuultu.

Mutta minä en voinut kuunnella enempää ja kavahtaen pystyyn, pakenin huoneesta ja talosta meluavalle kadulle.

Kaiken päivää oli sieluni ollut kovassa kapinassa. Minusta näytti siltä, että vaikka Jumala suuressa laupeudessaan lähetti minulle lapseni lohduttamaan ja tukemaan, jalostuttamaan ja puhdistamaan minua, niin ihminen väärillä ja julmilla siveyskäsitteillään ja keinotekoisella hyväntekeväisyydellään koetti käyttää sitä ruoskana rangaistakseen minua ja Martinia.

Mutta se ei saanut tapahtua! Ei milloinkaan minun eläessäni! Ennen vaikka kuolen ulkona kadulla!

Ehkäpä olin väärässä enkä käsittänyt itseäni, ei ainakaan Mildred minua käsittänyt. Kun hän tapasi minut kadulla, niin käännyimme astumaan kotia kohti ja olimme jo puolitiessä, kun hän avasi suunsa.

"Pelkään, että muissakin laitoksissa on samat vaatimukset", sanoi hän. "Ne pyytävät kaikki tarkkoja tietoja."

"Mutta sinun rahasi ovat pian lopussa, rakas lapsi, ja mihin sinä sitten joudut?"

"Älä huolehdi", vastasin, sillä olin jo päättänyt taistella maailmaa vastaan yksinäni pyytämättä keneltäkään apua.

Olimme jälleen ääneti kunnes saavuimme täysihoitolani ovelle, ja silloin Mildred lausui:

"Mary, isäsi on rikas mies, ja oli hän vaikka kuinka suuttunut sinuun, niin ei hän voi heittää sinua maailman armoille — varsinkin nyt ja kun aikasi tulee. Salli minun kirjoittaa hänelle…"

Minua kauhistutti, sillä minulla oli heti selvillä seuraus — julkinen riita isäni ja mieheni välillä lapseni laillisesta syntyperästä, ja arvatenkin se riistettäisiin minulta niin pian kuin olisi syntynyt.

Niinpä kouristin Mildrediä käsivarresta ja huolimatta ohikulkijain katseista pyysin, rukoilin ja vannotin häntä, ettei hän kirjoittaisi isälleni.

Hän lupasi olla sitä tekemättä ja erosimme sovussa, mutta minä en ollut tyytyväinen, ja päivän juoksujen ainoana seurauksena oli minua ahdistava päähänpisto, että koko maailma vehkeili minua vastaan ryöstääkseen minulta syntymättömän lapseni.

Parin päivän kuluttua Mildred tuli jälleen minua tervehtimään ja silloin hän sanoi:

"Sain taas kirjeen isä Donovanilta tänä aamuna, Mary. Poloinen pappisi on aivan murtunut tähtesi. Hän on varma siitä, että olet Lontoossa ja avun tarpeessa ja sanoo tulevansa Lontooseen joko piispansa suostumuksella tahi ilman etsimään sinua ja lupaa jäävänsä tänne kunnes löytää sinut."

Minä rupesin epäilemään Mildrediä. Kuumeisen pelokkaana, että kadottaisin lapseni, vakuuttelin itselleni, että hän hyväntahtoisuudessaan, pelkästä rakkaudesta ja säälistä minuun luovuttaisi minut omaisilleni — kenties juuri vaarani hetkellä.

Tehdäkseni sen mahdottomaksi päätin katkaista kaiken yhteyden hänen ja muidenkin kanssa lähtemällä tieheni täysihoitolasta ja vuokraamalla itselleni toisen, halvemman asunnon pitkän matkan päästä.

Niinpä eräänä aamuna menin Oxford Streetin kulmaan, joka näyttää olevan kaikkien auto-omnibussien lähtö- ja tulopaikka.

Pohjoinen, etelä, itä, länsi oli kaikki yhtä minulle, kaikki kadut olivat minulle yhtä sokkeloiset ja loppumattomat, mutta sattuma tuntuu näyttelevän suurta osaa elämässämme, ja niin ainakin tällä hetkellä mitä minuun tuli.

Minä seisoin katukäytävän reunalla, kun Bayswater Road nimellä merkitty auto seisahtui aivan eteeni, ja minä astuin siihen tietämättä vähääkään miksi sen tein.

Myöhään samana iltana löydettyäni, mitä halusin, palasin sumussa ja pimeässä täysihoitolaani, missä heti aloin pakata tavaroitani. Se oli pian toimitettu, ja maksettuani laskuni ja lähetettyäni Johnin ajuria noutamaan seisoin ovella odottamassa, kun emäntäni lähestyi minua.

"Ettekö tahdo jättää minulle osoitteenne sille varalle, että joku käy teitä kysymässä", sanoi hän. "Ei kukaan tule minua kysymään", vastasin. "Mutta jos sattuisi tulemaan kirjeitä." "Ei tule mitään kirjeitä", virkoin ja kuiskaten ajurille ajamaan Oxford Streetille, katosin vaunuihin.

Oli jo aivan pimeä. Kadut ja puodit säteilivät valoa ja muistan että Charing Cross Roadin päähän tullessamme vilkaisin kohti sitä upeata rakennusta, missä Mildredin ikkunan oli tapa loistaa Piccadillyn yli majakan tavalla.

Rakas, huonosti palkittu Mildred rukka! Hän on aikoja sitten antanut minulle anteeksi. Hän tietää nyt että pakenin ainoata Lontoossa olevaa ystävääni, koska en voinut olla sitä tekemättä.

Hän tietää myöskin, etten ajatellut itseäni, ja että sukeltaessani yhä syvemmälle suuren kaupungin vankiluolaan, en pyytänyt Jumalalta muuta kuin että hän sallisi minun elää loput elämääni — vähät siitä kuinka köyhänä ja hyljättynä — lapseni kanssa, jonka Hän oli antava minulle olemaan elävänä yhdyssiteenä kadotetun rakastettuni ja itseni välillä.

Ensimäisessä kerroksessa oleva huoneeni oli kohtalaisen iso ja siinä oli kaksi kadulle antavaa ikkunaa valkeine musliiniuutimineen ja keltaisine akuttimineen.

Huonekaluja oli iso vuode, jouhisohva, kolme rottinkituolia, ikkunain välissä oleva piironki ja uunin yläpuolella upeileva peili, jonka kullattuja puitteita eriskummallisiin kuvioihin leikelty vaaleanpunainen paperi suojasi kärpäsiä vastaan.

Huoneestani maksoin viisi shillingiä viikossa (oikeus käyttää vesikattilaa, keittiötarpeita ja porsliiniastioita siihen luettuna) ja huomasin mielihyväkseni ensimäisen viikon lopulla, että kun itse ostin ruokani — pääasiallisesti teetä, leipää, voita ja munia, — ei elämäni kaiken kaikkiaan maksanut kymmentä shillingiä enempää, joten rahani riittäisivät odotusaikani loppuun ja siitä vielä joitakin viikkoja eteenpäinkin.

Joka aamu menin pieni laukku kädessäni pääkadulle ruokatarpeita ostamaan ja joka iltapuoli läksin kävelylle Bayswaterin varakkaampaan osaan, vieläpä Hyde Parkiinkin, joka ei ollut kaukana, mutta Piccadillyyn en mennyt koskaan enkä niin kauas itään kuin Bloomsburyyn, sillä pelkäsin tapaavani sisar Mildredin tai jonkun entisistä asuinkumppaneistani.

Esiinnyin täällä kuten täysihoitolassakin tyttönimelläni, mutta sanoin olevani hiljakkoin hukkuneen merikapteenin leski, mikä kyllä hipaisi totuutta hyvin läheltä.

En myöskään salannut sitä tosiasiaa, että odotin pienokaista, seikka, joka herätti harrasta osanottoa minua kohtaan niiden hyväsydämisten ihmisten puolelta, jotka nyt olivat naapureitani.

He olivat kaikki kunnon naisia, enimmäkseen samalla kadulla olevassa suuressa meijerissä työskenteleväin miesten vaimoja, ja siksipä elämä kadullamme oli varsin säännöllistä.

Nämä hyvät sielut olivat hyvin ystävällisiä minua kohtaan. Kun olivat mielihyväkseen tavoistani tulleet siihen johtopäätökseen, että olin "kunniallinen", sanoivat he minua "meidän rouvaksi" ja kuulin heidän kertovan toisilleen, että olin "miellyttävä, nuori olento". Hiukan paheksumista herätti kumminkin se seikka, etten käynyt kirkossa enkä kappelissa, ja olin tunnustanut olevani katolilainen — sillä useimmat perheet, minunkin isäntäväkeni, kuuluivat lähellä olevaan walesilaiseen Sionin kappeliin.

Elämäni pienessä ihmishäkissäni, johon olin tuominnut itseni, ei ollut ikävää, sillä minulla oli sisäinen elämä, joka oli hyvin suloinen.

Päivän pitkät tunnit vietin ompelemalla vaatteita lapselleni — ostin liinakangasta, flanellia ja villalankaa ja lainasin walesilaiselta emännältäni malleja.

Jo aikaa ennen lapsen syntymistä olin antanut sille nimen. Ensin ajattelin Maryä, ei siltä, että olisin itse ollut ihastunut siihen nimeen, vaan koska Martin oli sanonut sen olevan maailman kauneimman nimen. Mutta ajan mennen aloin nimittää häntä Isabel Maryksi (Isabel kun oli ollut äitini nimi ja hän oli ollut parempi nainen kuin minä), ja saatuani lapseni vaatteita yksitellen valmiiksi pistin ne talteen piironginlaatikkoon sanellen itselleni: "Tämä on Isabel Maryn kapalo" tai "Isabel Maryn ristikoltti."

Ehkäpä tämä kaikki tuntuu mielettömältä. Kun nyt ajattelen sitä, kirpoavat kyyneleet silmiini, mutta silloin en itkenyt, sillä vaikkakin hetkinä, jolloin muistelin Martinia, elämä tuntui minusta kolkolta ja kuolleelta, niin olin sittenkin onnellinen köyhässä ympäristössäni.

Näin kului useita viikkoja rauhallisesti, mutta sitten tapahtui naapuristossa jotain, joka saattoi minut vapisemaan pelosta, että nykyinen elämäni ja se toivo, joka minua ylläpiti, ehkä sittenkin olivat väärät ja itsekkäät.

Emäntääni, rouva Williamsia en nähnyt paljon. Hän oli jotenkin tuikea, aina kovassa työssä puuhaava nainen, jonka paitsi lapsilaumaansa oli lisäksi pidettävä huolta kahdesta nuoresta miesvuokralaisesta, jotka asuivat keittiössä ja nukkuivat minun huoneeni takaisessa suojassa. Hänen miehensä, meijerissä palveleva ajuri, oli hiljainen mies, jota en nähnyt muulloin kuin kymmenen aikaan iltasella portaissa, jolloin hän, vedettyään suuren, käytävässä olevan kellon, meni sukkasillaan yläkertaan nukkumaan.

Mutta se perheenjäsen, jonka kanssa minä pääasiallisesti jouduin tekemisiin, oli neljäntoista korvissa oleva pörröpäinen tyttö, Emmerjane nimeltään.

Sain tietää, että Emmerjane oli rouva Williamsin sisarvainajan avioton lapsi ja että hän oli syntynyt Carnarvonissa, joka vielä häämöitti hänen muistossaan kullassa ja purppurassa.

Emmerjane oli perheen kuormajuhta ja hänestä tuli minunkin kuormajuhtani, sillä hän toimitti kaikki karkeammat askareet minulle — pesi lattiani, toi hiiliä ja puhdisti uuninristikkoni — kuudesta pencestä viikossa ja varusti minut sen ohessa ilmaiseksi tuoreilla uutisilla naapureistani.

Tämän ketterän, monessa asiassa ennen aikojaan viisastuneen pikku naisen hartain mielenkiinto oli kohdistunut kadun keskivälissä olevaan taloon vastapäätä meitä, josta höyryä aina tuprusi katukeittiön avoimesta ovesta.

Siellä asui Jonesin perhe. Rouva Jones oli pesijä ja hänellä oli vuoteeseen kytketty vanha äiti (josta köyhäinhoito maksoi kaksi shillingiä) ja Maggie niminen tytär.

Maggie Jones, joka oli kahdeksantoistavuotias ja hyvin sievä, oli ollut työssä meijerissä, mutta esimies oli "narrannut häntä" ja hän oli juuri saanut pienokaisen.

Esimiehen nimi oli Owen Owens ja hän asui viimeisessä numerossa meidän puolellamme kahden naimattoman sisaren kanssa, jotka hoitivat hänen talouttaan ja istuivat Sionin kappelin kuoropenkillä.

Maggie arveli sisarten syyksi, ettei Owen Owens nainut häntä, ja niinpä hän keksi ovelan juonen millä nolata heidät, ja tämä oli se murhenäytelmä, joka Emmerjanen vikkeläin, pikku silmäin ja kerkeän kielen avulla kerrottiin minulle joka päivä sitä myöten kuin se kehittyi.

Kun Maggien lapsi oli kuukauden vanha, vaatetettiin se "hienoksi" ja vietiin valokuvaajalle. Viipyi kauan ennenkuin valokuvat saapuivat, mutta kun ne tulivat, niin ne olivat "taivaallisen nättejä" ja Maggie itki niitä vain katsellessaankin.

Sitten hän pisti yhden kirjekuoreen ja osoitti sen Owen Owensille, ja vaikka sen oli vain kadun poikki kuljettava, niin hän käveli pimeässä pitkän matkan päässä olevan kirjelaatikon luo, ettei kukaan näkisi hänen panevan sitä postiin.

Seuraavana päivänä hän sanoi: "Nyt hän sen saa, sillä hän tulee aina kotiin päivälliseksi. Hän vie sen matkassaan makuuhuoneeseensa ja asettaa sen pesutelineille, ja jos sisarista jompi kumpi uskaltaa siihen kajota, niin kyllä hän niille näyttää."

Tämän jälkeen odotti hän kärsimättömästi tunnustusta, ja milloin vain postimies astui pitkin katuamme, niin silloin heti näyttäytyivät Maggien sievät, kalpeat kasvot ovessa ja hän kysyi: "Onko minulle mitään tänään?" tahi "Oletteko varma, postimies, ettei minulle ole mitään?"

Lopulta tulikin kirje, ja Maggie Jones vapisi niin kovasti, ettei hän uskaltanut avata sitä, mutta viimein hän pujahti huoneeseensa ollaksensa aivan "yksikseen", ja silloin… silloin kuului "hurja parahdus" ja kun Emmerjane juoksi ylös, niin hän tapasi Maggien lattialta pitkällään ihan tainnoksissa, kouristaen lujasti kädessään Owen Owensin valokuvaa, jonka tämä oli palauttanut kirjoitettuaan ensin karkealla käsialallaan poikki lapsen kasvojen — Maggie Jonesin äpärä.

Olisi mahdotonta selittää miten tämä tapaus vaikutti minuun. Minusta tuntui kuin olisi moraalinen maanjäristys avautunut eteeni.

Mitä olin minä tehnyt? Odottaessani ikävöiden lasta, joka oli minulle tulossa, olin ajatellut vain omaa onneani — omaa lohdutustani.

Jos tulisi tunnetuksi kuka olin — ja milloin tahansa saatoin sattumalta kohdata kadulla jonkun, joka minut tuntisi — missä suhteessa lapseni silloin olisi paremmassa asemassa kuin tämän tyttö raukan lapsi?

Syntyneenä lain rajojen ulkopuolella, jota mieheni tietenkin tulisi julistamaan, hylkyläisenä, häpeän merkitsemänä, ilman isää, joka hänet tunnustaisi, ja alati äitinsä synnin painamana — siinä hänen kohtalonsa.

Hartaasti olin ikävöinyt lasta, joka olisi elämäni yhdyssiteenä Martinin ja minun välillä, mutta nyt kyselin itselläni, oliko minulla oikeutta sitä toivoa.

Tunsin, ettei minulla ollut oikeutta ja että avuttomassa asemassani osoittaisin äidin rakkauttani parhaiten rukoilemalla lastani kuolleena syntyväksi.

Mutta se oli liian kovaa. Liian hirveätä. Oli kuin olisi minulta toisen kerran riistetty elämäni toivo. En voinut enkä tahtonut sitä tehdä.

Kun rupesin ajattelemaan asioita Maggie Jonesin tarinan valossa, niin huomasin, että köyhyys oli kaiken juurena. Jos kykenisin pysyttämään köyhyyttä etäällä, ei lapselleni voisi tapahtua mitään todellista pahaa.

Päätin sen tehdä. Mutta nykyisin oli minulla vain yksi neuvo edessä — supistaa menojani.

Ja supistinkin ne. Vakuutellen itselleni, etten oikeastaan tarvinnut sitä enkä tätä, vähensin viikko-ostoksiani.

Se tuotti minulle suurta mielihyvää, ja vaikka huomasin käyväni kalpeaksi ja laihaksi, en tuntenut minkäänlaista sääliä itseäni kohtaan, sillä nyt ei ollut olemassa ketään, jota olisin halunnut miellyttää kauneudellani.

Vakuutin myös itselleni, että muuttunut ulkonäköni oli tilaani kuuluva ja etten muuta kaivannut kuin raitista ilmaa ja liikuntoa. Päätin senvuoksi joka päivä kävellä Hyde Parkiin.

Ihanana aamuna aikaisin keväällä minä olin astellut pitkin erästä leveätä lehtokujaa ja käynyt sitten istumaan kastanjapuun alle, jonka paisuvat lehtitupet olivat juuri avautumaisillaan, kun näin joukon herroja ja naisia hevosenselässä ratsastaen tulevan minua kohti.

Yhden niistä tunsin paikalla. Se oli herra Vivian ja hänen vieressään ratsasti kaunis tyttö. Sydämeni lakkasi sykkimästä, sillä arvelin hänen näkevän minut. Mutta hänen huomionsa oli niin hartaasti kiintynyt kumppaniinsa, ettei hän sitä tehnyt.

"Niin kyllä, kautta Jupiterin, se on repäisevää, eikö ole?" naurahti hän kimeällä äänellään ratsastaessaan ohitseni monokkeli myyräntapaisessa silmässään.

Tämän jälkeen supistin kävelyni Bayswaterin takana oleviin köyhempiin katuihin, mutta siellä tuo vanha pulma uudelleen alkoi minua ahdistaa, sillä minusta näytti, että jouduin aina vastatusten lasten kärsimysten kanssa.

Jumalan kiitos, lapset ovat yleensä onnellisia. He näyttävät elävän yksinomaan sydämissään, ja luulenpa todenteolla, että jos Lontoon West Endin rikkaiden talojen ovet avattaisiin East Endin köyhälistön lapsille, niin he mieluummin jäisivät kujiinsa ja käytäviinsä.

Silmäillessäni nyt taakseni noihin aikoihin, en voi olla ihmettelemättä etten milloinkaan yrittänyt hakea itselleni mitään tointa. Mutta olihan minulla estekin tilani, joka alkoi käydä näkyväksi ja aiheutti, arvelin, kadulla liikkuessani ihmisiä, varsinkin naisia, kääntymään taakseen minua katsomaan. Kun tämä alkoi käydä kiusalliseksi, niin lopetin kävelyni ja lähetin Emmerjanen toimittamaan harvat asiani.

Luulenpa, etten koskaan nähnyt sanomalehteä. Ja koska en tietänyt mitään siitä, mikä tapahtui ulkopuolella niitä Lontoon elämän kuohuja ja hyrskyjä, joiden yhteyteen minä tulin avatessani ikkunani, tunsin nyt selvemmin kuin koskaan ennen olevani kuin vanki meren keskellä olevalla kalliolla.

Kun en enää ollut liikkeessä, aloin syödä yhä vähemmän. Mutta olin siitä tavallani hyvilläni, sillä olin tulemassa saidaksi lapseni tähden, ja ainoa murheeni näihin aikoihin oli rahakukkaroni nopea kutistuminen.

Eräänä päivänä tuli walesilainen emäntäni huoneeseeni kyselemään olinko ryhtynyt mihinkään toimenpiteisiin tohtoriin nähden. Vastattuani kieltävästi, kohotti hän pystyyn kätensä huudahtaen:

"Herranen aika sentään! Sitähän minä ajattelinkin. Mutta se on nyt paikalla tehtävä."

Onneksi kävi muuan tohtori kadullamme joka päivä, ja jos minua halutti, niin hän kutsuisi hänet minun luonani käymään. Suostuin, ja seuraavana aamuna tohtori tulikin.

Hän oli pitkä, vanhanpuoleinen, happamelta näyttävä mies, eikä hänen käytöksensä sen enempää kuin hänen puheensakaan mitenkään osoittanut hänen olevan tietoinen siitä, (jota mielestäni jokaisen tosi tohtorin tulee tietää) että hän minun tilassani olevan naisen luo tullessaan astuu inhimillisen elämän pyhimpiin suojiin.

Minun piti vastata muutamiin lyhyihin, jyrkkiin kysymyksiin, sitten hän ilmoitti milloin aikoi uudelleen käydä luonani ja lopulta hän puhui maksustaan.

"Palkkioni on guinea, ja tavallisesti se maksetaan minulle etukäteen", virkkoi hän, jolloin minä vedin piironkilaatikkoni auki ja otin sieltä kultarahan ja shillingin, suuresti huolissani nähdessäni näin suuren summan katoavan yhdellä haavaa.

Tohtori pisti rahani liivinsä taskuun noin vain sivumennen ja pyörähti sitten lähteäkseen, kun walesilainen emäntäni virkkoi:

"No, mitä varten ette syö?" kysyi tohtori, ja selitin hänelle niin hyvin kuin kuivasta, polttavasta kurkustani sain irti.

"Lorua! Lorua! Ei se kelpaa", sanoi hän. "Velvollisuutenne lastanne kohtaan on syödä paremmin. Jotain kevyttä ja ravitsevaa joka päivä, kuten kananlihaa, kalaa, soppaa, pihviteetä ja yleensä kasviksia."

"Muistakaa", jatkoi hän sormi pystyssä. "Lapsen terveys riippuu läheisesti äidin terveydestä. Kun äiti on sairaaloinen, niin se vaikuttaa veren laatuun ja vahingoittaa suuresti sikiön terveyttä sekä ennen että jälkeen syntymisen. Älkää unohtako sitä. Hyvästi!"

Olin pahasti säikähtynyt. Suuressa tietämättömyydessäni ja suuressa rakkaudessani olin paastonnut lapseni takia, ja nyt minulle kerrottiin, että olinkin tuottanut sille huolestuttavaa, ehkäpä elinaikaistakin vahinkoa!

Koettaen parannella ajattelemattomuuttani lähetin noutamaan hiukan sitä kallista ravintoa, jota tohtori oli minulle määrännyt, mutta valmistettuani sen huomasin mielipahakseni, etten voinut sitä sulattaa.

Tämän huomion aiheuttama mielipaha ei vähentynyt seuraavana päivänä, kun emäntäni toi luokseni kätilön, jonka hän pyynnöstäni oli tilannut minulle.

Hän muistutti pyöreätä lihamöykkyä ja puhui kimeällä äänellä, ja hänen ensimäinen huolensa, kuten tohtorin, tuntui kohdistuvan hänen palkkioonsa.

Hän ilmoitti minulle, että hänen tavallinen maksunsa oli guinea kahden viikon ajasta, mutta nähdessään kuinka surkeannäköisiksi kasvoni kävivät (sillä en voinut olla ajattelematta vähäistä kassaani) lisäsi hän:

"Ei sentään kaikki rouvat tarvitse kahta viikkoa. Rouva Wagstaffe, esimerkiksi, ei huoli koskaan enempää kuin viisi päivää ja kuudentena hän taas on mankelinsa ääressä. Niin että, jos määrätään viisi päivää, niin ehkäpä kymmenen shillingiä kuusi penceä riittää."

Suostuin, ja kätilö oli vierimäisillään ulos ovesta, kun emäntäni tokaisi:

Silloin kätilöltä pääsi pitkä puhetulva rouvista, jotka hutiloituaan terveytensä pilalle olivat kuolleet joko lapsivuoteeseen tahi heti jälkeenpäin.

"Silloin sen rouva tulee tuntemaan, jos pitää pikku lasta syöttää", sanoi hän, "enkä minä voi vastata teidän enkä liioin lapsen hengestä, ellei syödä kunnolleen."

Tässä oli vieläkin kauhistuttavampi mahdollisuus — se mahdollisuus, että voisin kuolla ja jättää lapseni elämään. Tämä ajatus kummitteli mielessäni kaiken päivää ja seuraavana yönä, mutta pelkoni kohosi huippuunsa, kun Emmerjane mustatessaan uunini ristikkoa kertoi minulle viimeiset uutisensa Maggie Jonesista.

Maggien äiti oli "kärttänyt" häntä etsimään työtä, kysyen eikö hänellä muka ollut monta suuta ruokittavana ilman hänen lisiään.

Maggie oli ensin pelännyt hakea tointa, koska hän arveli jokaisen tuntevan hänen häpeänsä. Mutta sen jälkeen kun hänen äitinsä oli lähettänyt nuoren "Sionin" papin hänen luokseen neuvomaan hänelle tottelevaisuutta, oli hän joka päivä mennyt ulos, niin huonolla kuin hyvällä säällä.

Tätä oli kestänyt kolmen kuukauden ajan (jolloin Maggie tavallisesti viipyi ulkona myöhään, koska pelkäsi nähdä äitiänsä), kunnes hän eräänä sateisena yönä, vajaa viikko sitten, oli tullut kotiin likomärkänä, oli joutunut vuoteen omaksi ja "sairastanut jotain" ja kuollut.

Koko päivänä en voinut ajatella muuta kuin Maggien lasta ja mihin se oli joutuva, ja parin päivän kuluttua Emmerjane kertoi minulle, että nuori pappi oli hankkinut sille paikan "talossa".

Luulen, että tämä oli viimeinen korsi kuormassani, sillä ajatukseni kimmahtivat kiireellisen voimakkaina Maggie Jonesin lapsesta omaan lapseeni.

Ajatus, että lapseni jäisi orvoksi, kauhistutti ja värisytti minua. En voinut lohduttaa itseäni sillä, että vaikka itse olin köyhä, niin oli isäni kumminkin rikas, sillä tiesin, että jos hän milloin saisi tietää lapseni olemassaolosta, niin hän sitä vihaisi ja kieltäisi sen, se kun oli ollut pääsyynä hänen toiveittensa kukistumiseen.

Martininko lapsi hyljättynä ja maailman armoille heitettynä!
Sellaista ei voinut eikä saanut tapahtua!

Sitten minut valtasi hirvittävä ajatus. Taistelin sitä vastaan. Sanelin monta "Terve Mariaa" suojellakseni itseni siltä. Mutta en voinut päästä siitä eroon.

Ehkäpä ruumiillinen tilani osaksi oli siihen syynä. Ratkaiskoot sen muut. Minä vain kerron rehellisesti ja totuudenmukaisesti mitä tunsin ja ajattelin (kuten jokainen äidiksi tuloaan odottava nainen tekee) seisoessani sen hämäryyden ovella, joka on elämän suurin ja salaperäisin arvoitus.

Ajattelin kuinka Martin oli minulta viety, kuten Kohtalo (kenties minun hyväkseni, vaikken vielä voinut sitä käsittää) oli uskotellut minulle.

Ajattelin kuinka olin lohduttanut suruani sillä toivolla että odotettu lapsi oli oleva elävänä yhdyssiteenä välillämme.

Ajattelin mitä suloisia hetkiä olin viettänyt valmistaessani pienokaiseni vaatteita, keksiessäni hänelle nimeä, kuiskatessani sitä itselleni, niin, ja Jumalalle, joka ilta ja joka aamu.

Ajattelin kuinka päivä päivältä olin hoitanut pientä lamppua, jonka pidin palamassa pyhätössä, missä pienokaiseni ja minä elimme yhdessä.

Ajattelin kuinka tämä oli ottanut kuolemalta sen okaan ja haudalta sen voiton. Ja tämän jälkeen sanelin itselleni, että joskin se oli ollut herttaista ja ihanaa, niin oli se ollut itsekkäisyyttä, ja siitä oli luovuttava.

Sitten ajattelin lasta itseänsä, joka synnissä siinneenä, kuten Kirkkoni oli sanova, perinnöttömäksi tehtynä, yhteiskunnan hylkäämänä, ruumiillisen heikkouteni perinneenä, kadotettuaan isänsä ja ehkäpä vielä äitinsäkin, oli vaarassa joutua maailman armoille, ja joka köyhänä, suojatonna, jo syntymästään kirottuna tulisi muiden työorjaksi ja hylkyläiseksi, ehkäpä vielä varkaaksi, pelaajaksi tahi portoksi.

Ja lopulta kun tiesin synnytysaikani lähestyvän, lankesin polvilleni köyhässä huoneessani, ja kiihkeämpiä, hartaampia huokauksia ei ollut koskaan kohonnut povestani Jumalan istuimen eteen kuin silloin, rukoillessani, että lapsi, jota olin ikävöinyt ja odottanut olemaan elävänä yhdyssiteenä rakastetun vainajani kansa, syntyisi kuolleena.

"Oi Jumala, tapahtukoon minulle mitä tahansa, mutta salli lapseni syntyä kuolleena —. minä rukoilen, minä vannotan Sinua!"

Oli lauantai, seitsemäs päivä kesäkuuta. Kesä oli tähän saakka ollut kylmähkö; yö oli kolea ja rankkasade pieksi ikkunoita.

Huoneessani loimusi lämmin takkatuli ensimäisen kerran moneen kuukauteen. Ikkunan kohdalla oleva kaasuliekki oli kierretty matalalle, ja tohveleissa liikkuva kätilö otti piirongin laatikkoni varastosta pieniä flanelli- ja liinavaatteita asetellen niitä teräsristikolle lämpiämään.

Luullakseni olin aika ajoin ollut tajutonna, sillä tietoisuuteni hetket tulivat ja menivät kuten merilinnun sukellus ja nousu keskellä laineiden kuohua.

Eräänä sellaisena hetkenä käsitin, että tohtori ja emäntäni ja kätilö olivat huoneessa, että he odottivat ratkaisevaa hetkeä ja pelkäsivät henkeäni.

Kuulin heidän juttelevan, ja heidän matalat äänensä humisivat korvissani meren tavalla, sen vyöryessä kalliorotkoihin.

"Hän on, raukka, pitänyt itseään niin huonolla ruualla, ettei kukaan voi tietää miten hänen käy."

"Voi herrajesta sentään, jos tietäisitte, en ole koskaan nähnyt kenenkään elävän niin vähällä."

"En minä äitiä pelkää, lapsi se tässä on vaarassa, jos tahdotte tietää."

"Oh Jumala, oh Jumala, salli lapseni syntyä kuolleena." Toisen kerran kuulin sateen räiskynnän ohessa mankelin narisemista kadun toisella puolella olevasta kellarikeittiöstä.

Taas toisen kerran — puoliyönaikaan, kun kapakat suljettiin — kuulin toraa ja riitaa vastapäätä olevasta talosta. Kirkuvan vaimon ja huutavain lasten ääniin sekaantuivat miehen karkeaääniset kiroukset.

Yö eteni raskaasti. Kuulin itseni (kuten ennenkin) hurjan kiihkeästi pyytelevän:

Viimein tuli rauha. Minusta tuntui, että minut kuljetettiin myrskyisen meren avaruuksista ja syvyyksistä tyyneen satamaan.

Seurasi taivaallinen lepo, jonka aikana saatoin kuulla tohtorin ja kätilön ja emäntäni juttelevan keskenään iloisin kuiskauksin.

Tiesin, että kaikki oli päättynyt, ja äskeisen myrskyn mainingit yhä mielessäni, kysäisin: "Onko se kuollut?"

"Kuollutko?" kirkasi kätilö. "Vai kuollut, mitä vielä, elävä se on ja terve. Kaunis pikku tyttö."

"Miksi sen sitten pitäisi olla kuollut, häh? Niin totta kuin minä olen kristitty vaimo, on se kaunein lapsi, joka koskaan on maailmassa hengittänyt."

En kestänyt enempää. Viimeisten päiväin synkät ajatukset varjostivat vielä mieltäni ja tuskasta ähkien käännyin seinää vasten. Sitten kaikki häipyi mielestäni ikäänkuin enkelin siiven pyyhkäisemänä ja minä vaivuin sikeään uneen.

Herätessäni synkät ajatukseni haihtuivat hiljakseen kuten paha uni aamulla. Sade oli lakannut, kaasuliekki oli sammutettu ja hohteesta seinäpaperien pionikukissa saatoin huomata, että aurinko paistoi pehmeällä, punaisella valolla ikkunaverhoni läpi.

Kuulin varpusten visertelevän räystäillä, kuulin maitomiehen kalistelevan kannujaan; kuulin lähikirkon kellojen soittavan aikaiseen jumalanpalvelukseen.

Suljin silmäni ja pidätin hengitystäni ja kuuntelin ääniä omassa huoneessani. Kuulin kattilan porisevan tulella; kuulin jonkun hiljaa hyräilevän ja polkevan jalkaansa nuotin tahdissa ja sitten kuulin matalan äänen (se oli Emmerjanen) sanovan jostain vuoteeni ääreltä:

Silloin käännähdin ja näin kätilön istuvan takkatulen ääressä ja pitelevän sylissään jotain. Minä tiesin mitä se oli. Se oli minun lapseni ja se nukkui. Sydämeni ikävöi sitä synkistä ajatuksistani huolimatta.

Lapseni heräsi ja alkoi itkeä. Se oli heikko itku, ohut ja ruikuttava, mutta se järisytti koko olentoani kuin ukkosentärähdys. Seurasi hetkinen kauheata kamppailua, ja sitten pyyhkäisi mahtava rakkaudenvirta ylitseni.

Harras toivoni, että lapseni olisi kuollut ja pelastunut elämän kärsimyksistä oli kerrassaan hävinnyt, ja nälkiintynyttä sydäntäni vavahutti suuri hellyys. Minä kohottauduin vuoteessani kätilön vastustelemisista välittämättä ja huusin häntä antamaan minulle pienokaisen.

"Mutta teidän pitää ensin vähän syödä. Emmerjane, vie hänelle tuo lasi maitoa ja vettä."

Oh sitä ilon hetkeä, kun minä en simaisen kerran suljin lapseni helmaani ja katselin sitä kasvoihin ja näin omat piirteeni ja Martinin merensiniset silmät! Oh ensimäisen kiihkeän suuteloni riemastusta!

Arvatenkin olin rakkauteni huimauksessa hyvin kovakätinen pienelle kerubilleni, sillä hän alkoi uudelleen itkeä.

"Noh! noh!" toruskeli kätilö. "Olkaapa nyt kauniisti, taikka minä korjaan pienokaisen."

Mutta taivas oli opettanut minulle toisen läksyn, ja samassa asetin vaistomaisesti pienokaiseni rinnalleni, ja vaistomaisesti pienokaisenikin kääntyi siihen pieni suu avoinna ja tunnusteli pienille sormilleen sijaa.

Ja silloin minä onneni yltäkylläisyydessä — sen onnen, jonka tuntee äiti painaessaan ensimäisen kerran vastasyntyneen lapsensa rinnoilleen, — rupesin itkemään.

En ollut itkenyt kuukausiin — en siitä päivin kun Ellanista läksin — mutta nyt avautuivat kyyneltulvat ja vedet valuivat silmistäni kuin virkistävä sade.

Itkin Martinia vielä kerran — sille en voinut mitään. Ja katsellessani lapseni ummistuneita silmiä väreili sieluni kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli lähettänyt minulle kaiken tämän siitä, mitä olin kärsinyt.

"Soh, soh! Teette itsellenne pahaa ja vahingoittaa se maitoakin", sanoi kätilö.

Tämän jälkeen koetin hillitä itseäni. Mutta lapseni imettäminen tuotti minulle hurjaa, kuumeista iloa. Tuntuipa siltä kuin olisi pienokaiseni joka pisaralla, minkä hän veti, antanut minulle yhtä paljon henkistä kuin ruumiillistakin iloa — jäähdyttänyt vereni ja aivoni ja pyyhkäissyt tiehensä kaikki murheeni.

Ensin kätilö kokemuksiensa ja etevämmyytensä huimaavista korkeuksista suvaitsi rauhoittaa lapsekasta uteliaisuuttani sallimalla minun katsella kuinka lasta kylvetettiin ja palkitsi minua siitä, että olin "kiltti", kiittämällä pienokaiseni kauneutta.

"Olen hoidellut niitä jos jonkinlaisia", sanoi hän, "mutta kehumatta uskallan sanoa etten ole koskaan pidellyt sievoisempaa lapsukaista polvellani. Katsokaapas minkälaiset sillä on sääret, niin valkoiset ja pulleat ja kuoppaiset. Oletteko koskaan moista nähnyt?"

Myönsin etten koskaan ollut nähnyt, ja kun kätilö opetti miten sidenauha oli kiinnitettävä ja lasta kapaloitava häiritsemättä sen unta, oli hän mielestäni aivan ihmeellinen nainen.

Emmerjane, jota eilisiltana vain vaivoin oli saatu liidätetyksi huoneeseen tulemasta ja joka nyt hengästyneenä lensi ylös alas portaita, halusi pidellä pienokaista hetken aikaa, ja lopulta minä jalomielisyyden puuskassa sallin hänen tehdä sen varoittaen häntä pudottamasta sitä, jos rakasti henkeänsä.

"Mitäs te oikein tarkoitatte?" huudahti tuo ennen aikaansa kypsynyt pikku äiti. "Minäkö muka pudottaisin? Johan nyt!"

Tohtorin määräyksen mukaisesti minä aina tunnin kuluttua imetin lasta. Suuri iloni oli silloin katsella häntä hänen imiessään ja nähdä hänen pienen päänsä retkahtavan taaksepäin, kun hän oli saanut kylläkseen, tahi tarkata häntä, kun hän oikaisihe ja nikotti, ja sitten tarttui pienin sormineen lujasti peukalooni.

Oi hurjaa, selittämätöntä riemastusta! Jokainen tunti toi mukanaan jonkun yllätyksen. Joka viiden minuutin kuluttua oli uutta ihmettelemisen aihetta.

Minuun koski kipeästi kuulla pienokaiseni huutavan, ja luulenpa todella, että omat suupieleni alkoivat vavahdella sellaisina hetkinä, mutta nähdessäni, ettei hänen silmissään ollutkaan kyyneliä ja että hän vain halusi ruokaa, rukoilin kätilöä sallimaan minun jälleen antaa hänelle rintaa.

Aurinko paistoi kaiken aikaa, ja vaikka akuttimet olivat lasketut alas valon himmentämiseksi, oli huoneeni mielestäni kaunis ja loistava. Köyhä se oli ja halpa näöltään, mutta vaikkapa enkelit olisivat siinä lentäneet, ei se olisi voinut silmissäni muuttua sen taivaallisemmaksi.

Iltapuolella kätilö käski minun nukkua, mutta en tahtonut ummistaa silmiäni ennenkuin pienokaiseni oli nukahtanut, ja niinpä hänen täytyi jälleen antaa minulle keruubini, ja minä kohosin istualleni ja tuudittelin häntä käsivarsillani laulaessani — niin hiljaa kuin saatoin — pienen kehtolaulun.

Luulenpa, että ääneni kaikui suloiselta sinä päivänä — äidin ääni on aina suloinen — sillä kun Emmerjane palasi alakerrasta huoneeseen, virkkoi hän juhlallisen kunnioituksen ilme silmissään:

"No johan nyt vallan! Minä ihan luulin, että oli enkeli tullut tähän huoneeseen."

"Niinpä onkin ja tässä hän on", sanoin ja kumarruin säteilevänä nukkuvan lapseni yli.

Mutta tuo pitkä, lyhyt, siunattu päivä läheni viimein loppuansa, ja kun yö joutui ja vaivuin uneen, väreili huulillani kaksi rakasta nimeä, hänen, joka nyt oli taivaassa (kuten luulin), ja sylissäni uinuvan lapsen nimi.

Vaikka olinkin köyhä, niin olin omasta mielestäni kuin kuningatar ja koko elämäni rikkaus sisältyi pieneen huoneeseeni.

Olin ehkä rikkonut maailmaa ja Kirkkoa vastaan, mutta minusta tuntui kuin olisi Jumala sovittanut rikokseni omalla, voitokkaalla laillaan.

Naisellisuuteni kaikki voima paisui ja sykähteli miilussa, ja kun pitelin lastani rinnoillani, ei taivaassa eikä maassa ollut mitään, jota olisin halunnut.

Sydämeni vuoti vielä verta Kohtalon iskuista, mutta kaikki haavani olivat lääkityt, tunsin olevani yltäkylläisesti siunattu, palkittu.

Neljä päivää kului tällä tapaa, ja tuontuostakin kävivät tohtori ja walesilainen emäntäni minua katsomassa. Sitten alkoi kätilö puhua poislähdöstä.

Siitä minä en paljoa välittänyt. Kokemattomuudessani ja äidillisen rakkauteni kiihkossa en ymmärtänyt olla pahoillani siitä, että hän niin pian aikoi lähteä. Olinpa oikeastaan mustasukkainen hänelle ja odotin kärsimättömänä saada vallita lastani aivan yksin.

"Ellen olisi luvannut mennä toista rouvaa hoitamaan, en jättäisi teitä, maksettiinpa siitä tai ei", sanoi hän. "Mutta onhan se tyttö" (tarkoittaen Emmerjanea) "aina täällä, ja kyllä hän on yhtä hyvä kuin mikään kätilö."

Viidentenä päivänä kätilöni jätti minut, ja vaikka se nyt tuntuu minusta kauhealta, en silloin ollut millänikään.

Olin täydellisesti onnellinen. Minulla ei ollut maailmassa ketään muita kuin pienokaiseni eikä pienokaisellani ollut ketään muita maailmassa kuin minä. Olin yhä siinä vankityrmässä, joka ennen oli tuntunut minusta niin hirvittävältä — Lontoon köyhien ja kodittomien suuressa vankityrmässä.

Mutta vähät siitä! En ollut enää yksinäni, sillä vankilassani oli uusi toveri — lapseni.

JOUDUN KADOKSIIN.

MARTIN CONRADIN MEMORANDUM.

Minun sekaantumistani ei tässä ehkä kaivata, mutta jotta rakkaani tarinan loppuosa tulisi ymmärretyksi, täytyy minun kertoa mitä minulle tapahtui sillä välin.

Jumala tietää, ettei kulunut yhtäkään päivää, etten olisi ajatellut kotona olevaa armastani ja mielessäni huolehtinut hänen kohtaloaan, sillä ajatusteni taustalla väikkyi aina uhkaava seikka, joka mahdollisesti saattaisi tapahtua.

Mutta hän oli oleva uljas — sen tiesin aivan hyvin — ja älysin selvästi, että jos minun mieli kestää se tuima leikki, joka oli edessäni, niin oli minun työnnettävä syrjään hämärät pelkoni ja käännettävä huomioni vain niihin vaaroihin, joista olin varma.

Näistä oli ensimäinen se, että hän saattoi otaksua laivamme joutuneen haaksirikkoon. Niin pian kuin olimme pystyttäneet vanhan Erebuksen huipulle puiset ristikkotornimme, jotka sisälsivät kauko-sähkölennätinkoneemme, koetin siis lähettää hänelle ensimäisen tervehdyksen Etelänapamaalta ilmoittaen, ettemme olleetkaan joutuneet haaksirikkoon.

Se oli vavahuttava hetki. Juuri keskiyön lyönnillä tammikuun 21 päivänä, kun puoliyön aurinko paistoi kolkolla, nyreällä hohteellaan, kokoontui koko seurueemme katsomaan kuinka langaton kone pantiin toimimaan.

Koska emme olleet varmat koneestamme, niin olin sovittanut sanat sellaiseen muotoon, että ne ymmärrettäisiin kaikkialla siinä tapauksessa, että eivät joutuisi tarkoitettuun määräpaikkaansa.

"Etelänapa-retkikunta turvassa. Kaikki hyvin. Lähettäkää terveisiä rakkaillemme kotiin."

Noin neljänkymmenen sekunnin ajan kipinät räiskyen lähettivät kuuleaan ilmaan merkkejään, ja sitten eetteri asettui, rauha palasi ja me seisoimme kuuntelemassa hengähtämättä ja äänettöminä kuten maailman rajalla olevat olennot, jotka odottavat vastausta toisesta planeetista.

Se tuli. Parisen minuutin kuluttua kuulimme vastaanottokojeesta S-merkkien heikkoa ääntä ja silloin puhkesimme äänekkäisiin riemuhuutoihin. Heikkoa se oli, mutta yhtäkaikki riittävää, ja tieteellisen osastomme onnitellessa itseään siitä ettei pitkä välimatka eikä maan kaarevuuskaan tällä pitkällä matkalla olleet estäneet sanomaamme perille saapumasta — ajattelin rakkaintani, että tervehdykseni saapuisi hänelle jotain tietä ja hän rauhoittuisi.

Sitten me kaikki — koirat, hevoset ja miehet — loistavalla päällä ja mitä oivallisimmissa voimissa läksimme matkalle suoraa tietä Napaa kohti.

Raskaitten kuormatavaroittemme vuoksi, jotka meidän oli kuletettava mukanamme, etenimme hitaasti, mutta matkamme sujui hyvin ja tasaisesti, ja vaikka keskipäivä oli kuuma (oli keskikesä) ja meidän oli matkattava hyvät matkat yöllä valkoisessa napaseudun kuutamossa, niin saavuimme Mount Darweniin (jonka minä olin määrännyt toiseksi lennätinasemaksemme) vajaassa kahdessa kuukaudessa.

Talvi oli tulossa, päivät alkoivat tulla pimeiksi ja kylmiksi, ja kun olimme 8000 jalkaa merenpintaa ylempänä, niin meistä muutamat jo alkoivat siitä kärsiä.

Yhtäkaikki saimme toisen asemamme pystytetyksi toukokuun ensimäisellä viikolla ja jälleen kokoonnuimme (eipä juuri enää niin reippaalla mielellä kuin ennen) langattoman ympärille sen puhuessa Erebukselle jättämäämme vastaanottajaan.

Jälleen räiskyivät sähkökipinät avaruuteen ja jälleen puhkesimme ilohuutoihin, kun vastaus tuli — kaikki kunnossa ja koneet parhaassa järjestyksessä.

Sitten läksimme matkamme viimeiselle taipaleelle ja tiesimme, että se olisi oleva aika vaivaloinen. Edessä kolmesataa maantieteellistä peninkulmaa, lämpömäärä -40 asteessa, aurinko kateessa ollut jo useita viikkoja eikä muuta odotettavissa kuin taajenevaa hämäryyttä, kylmiä tuulia, lunta, joskus revontulia ja usein kuuvaloa.

Mutta pahinta oli että olimme allapäin ja vaikka kuinkakin yrittelin rohkaista ja reipastuttua uljaita poikia, jotka olivat minua matkalle seuranneet, niin en voinut olla itsekin tuntematta tämän auringottoman hämäryyden painostavaa vaikutusta.

Siitä huolimatta purimme leirimme toukokuun 10 päivänä ja suuntasimme suoraan Etelää kohti.

Ponnistelimme tuimasti 85:nnellä leveysasteella olevan jäätikköharjanteen yli, joka oli täynnä lumenpeittämiä äkkisyvänteitä, ja kolme päivää astuttuamme putosi kaksi parasta miestämme yhteen vaarallisempaan niistä.

    Minä näin tapaturman kymmenkunnan metrin päästä ja juosten
    paikalle heittäydyin vatsalleni ja huusin alas syvyyteen, mutta
    vastassa oli vain musta, pohjaton kuilu, eikä takaisin tullut
    ainoatakaan äännähdystä tai merkkiä.

    Tästä kävi mieliala seurueessamme vieläkin kolkommaksi, eikä se
    siitä päässyt pirteytymään, vaikka minä tuontuostakin toistin,
    että pian Jumalan avulla olisimme suurella ylätasangolla, josta
    meillä olisi selvä tie navalle.

Mutta jäätikön harjalle päästyämme ei asiat paljoa parantuneet, sillä pinta oli aika tavalla halkeillut, eikä tässä tuulien yhtymäpaikassa näyttänyt olevan paljon muuta kuin kuohuva meri keräpilviä ja vyöryviä lumiaaltoja.

Marssimisen jäljet alkoivat meissä tuntua. Me emme enää päässeet etenemään kuin seitsemän maantieteellistä peninkulmaa yhteen menoon. Niinpä minun tovereitteni mieltä rohkaistakseni (ja ehkäpä hiukan omaa mieltäni virkistääkseni) täytyi lauleskella kaiken päivää, vaikka oikeassa rakkaimpani oli väittäessään ettei minulla ollut ääntä enempää kuin peltovariksella.

Mutta ihminen ei pysty tekemään enempää kuin voitavansa, ja kuten isä Danin oli tapana sanoa (Jumala siunatkoon hänen vanhaa sydäntänsä), eivät enkelitkään voi sen enempää tehdä. Meillä oli ankara työ kestettävänä 88:nnella leveysasteella, lämpömäärän aletessa 50 asteeseen, kun vinha, sokaiseva lumituisku pyyhkäisi ylitsemme etelästä.

Arvelin sen piankin talttuvan, mutta petyin, ja niin me pystytimme leirimme leveään puoliympyrään ja rakensimme lumimajoja takaseinä tuulta vastaan.

Siellä makasimme yhdeksän päivää — eikä nyt kannata puhua siitä, kuinka paljon miehistömme siinä kärsi sormien paleltuessa ja mielialan muuttuessa yhä synkemmäksi.

Toisinaan kuulin heidän puhelevan (äänellä, joka oli aiottu minun kuultavakseni) että olisi ollut parasta rakentaa talvimajat Darwenin pohjoispuolelle ja viipyä siellä kesän tuloon. Ja joskus toiste kuulin heidän laskevan matkan pituutta navalle — sata maantieteellistä peninkulmaa, joka merkitsi kahdenkymmenen päivän marssimista tällä vuodenajalla raskaine kantokuorminemme ja hupenevine koirinemme ja poneinemme, sillä olimme jo tappaneet niistä joukon ravinnoksi.

Mutta minä en tahtonut peräytyä, sillä tunsin, että jos palaisin kotiin suorittamatta loppuun tehtävääni, niin sydämeni murtuisi; ja eräänä päivänä, kun vanha Siirappi tokaisi: "Hullusti käy asiat, kuvernööri, käännytään kotiin", raivostuin hänelle kuin takaa-ajettu tiikeri.

Yhtäkaikki oli mieli painuksissa itsellänikin, sillä oli päiviä, jolloin kuolema oli hyvin lähellä, ja muuanna yönä olin melkein peräti masentunut kuullessani erään rotevan, reiman toverin sanovan miehelle, joka makasi hänen kanssaan samassa säkissä: "En minä omasta puolestani välitä niin rahtuakaan, mutta vaimo ja lapsethan ne mieltäni vaivaavat."

Jumala tietää, että minullakin oli ankkurini kotona, ja toisinaan minä tunsin sen pirullisella voimalla kiskovan minua puoleensa. Mutta minä kamppailin kovasti vastaan ja lopulta haluni samota eteenpäin ja rakkaimpani ikävöiminen joutuivat niin kovaan ristiriitaan, että tuskissani tein kauhistuttavan ehdotuksen, sellaisen, jota ei mielellään enää tahdo muistaa sen jälkeen kun on vaarasta pelastunut.

"Toverit", lausuin, "minä kuljen eteenpäin, ja ne, jotka haluavat minua seurata, seuratkoot. Mutta ne, jotka eivät halua seurata, saattavat jäädä tänne, ja jottei kenenkään omatunto soimaisi häntä siitä, että hän on tahallisesti tai heikkoudessaan pidättänyt tovereitaan lähtemästä, niin olen käskenyt tohtorin jakaa varastostaan annoksen muuanta lääkettä joka miehelle, että hän saattaa tehdä siitä lopun milloin vain haluaa."

Hämmästyksekseni vastaanotettiin tämä kamala ehdotus iloisesti, ja vaikka eläisin kuinka kauan, en milloinkaan voi unohtaa O'Sullivania, kun hän liikkui leveään puoliympyrään asettuneiden tovereitten! parissa keskipäivän hämärän sinervässä kolkkoudessa jaellen jotain kullekin heistä, syvässä hiljaisuudessa ja Kuoleman puhaltaessa meitä kasvoihin.

Minä en saanut hitustakaan unta silmiini sinä yönä, sillä ajattelin niitä kelpo miehiä, jotka olin tuominnut kuolemaan oman käden kautta (sillä siihen se oli johtava), koska heidän sielunsa näki nälkää ja he ajattelivat kotia.

Minunkin sieluni näki nälkää, enkä voi sanoa, matala ilmanpaineko (olimme nyt 11,000 jalkaa merenpintaa korkeammalla) se päähäni koski vaikuttaen aivoihini tuon vedon, jonka vain jäävyöhykkeessä matkustavat saattavat tuntea, vai tuo Luontoa korkeampi voimako, joka puhuu ihmiselle suuressa yksinäisyydessä, kun elämä hiipaisee kuoleman rajaa, mutta Jumala on todistajani, että kuulin taas etäällä olevien rakkaitteni äänet.

Joskus nämä äänet olivat Ellanin vanhusten, mutta useimmin ja hartaimmin Maryn ääni minua kutsui, huutaen apua ikäänkuin hän olisi ollut jonkun uhkaavan vaaran painossa.

Kun tämä ajatus oli saanut minut tykkänään valtaansa — kello oli silloin noin kolme aamusella ja hirmumyrsky ulvoi kuten haavoitettu koira — tuli vastauskin samalla hetkellä ajatuksiini. Minun täytyi lähteä takaisin. Vähät siitä, mitä se maksoi ja mitä siinä uhrattiin — minun täytyi lähteä takaisin.

Turhaan minä vakuuttelin itselleni, että vaara, joka uhkasi rakkaintani (ja arvelin tietäväni mikä se oli), ehkäpä oli jo ollutta ja mennyttä silloin, kun minä ennättäisin hänen sivulleen — minun täytyi lähteä takaisin.

Ja silloinkin kun muistuttelin itselleni, että minulla oli marssittavana vain kaksikymmentä päivämatkaa siihen retkeni viimeiseen kohtaan, joka olisi päättänyt ja kruunannut kaikki ponnistukseni, muistin sen ohessa, että rakkaimpani kutsui minua eikä minulla ollut muuta tehtävänä kuin totella.

Himmeän napaseutuaamun ensi koitteen sarastaessa kömmin ulos lumimajastani ja suuntasin kaukoputkeni etelää kohti tullakseni vakuutetuksi siitä, ettei minulla ollut syytä muuttaa mieltäni.

Eikä ollut. Vaikka lumentulo oli lakannut, niin puhalteli myrsky sata peninkulmaa tunnissa kirpeinä puuskina, ja niinpä minä verta vuotavin sydämin (ja yhtäkaikki hehkuvana) käskin Siirapin kutsua seuramme kokoon, ja kun he seisoivat ympärilläni majani suojassa, sanoin:

"Toverit, yöllä olen paljon tuuminut asemaamme, ja nyt arvostelen sitä toiselta kannalta. Luonto on vahvempi kuin ihminen ja sisässämme oleva luonto iskee toisinaan syvemmin kuin ulkonainen luonto. Näin on luullakseni käynyt meidän, ja uskon, ettei joukossamme ole yhtäkään miestä, joka ei kulkisi eteenpäin kanssani, ellei hänellä olisi muita ajateltavana kuin itseään… No niin, saattaa minullakin olla joku ajateltavana, ja siksipä, toverit, pitäkäämme yhtä, ja katumuksista, pettymyksistä ja sydänsuruista viisi — palatkaamme kotiin."

Miesteni huulilta ei kuulunut yhtäkään hyvä-huutoa, ja se todisti mielestäni tarpeeksi mistä metallista he olivat muovaillut, sillä he saattoivat nähdä kuinka kovalle otti ennenkuin sain sen sanotuksi. Mutta kautta Jumalan, heidän kurkuistaan kohosi voimakas ääni, kun minä lisäsin:

"Tällä kertaa olemme joutuneet tappiolle, pojat, mutta vielä me pääsemme voitolle, ja minä pyydän teitä vannomaan, että palaatte kanssani ensi vuonna päättämään työmme, joka jää keskeneräiseksi."

Sitten me tartuimme toistemme käsiin ja teimme juhlallisen valan, ja Jumala tietää, että tarkoituksemme oli pitää se.

Ei totta tosiaan kestänyt kauan purkaa leiriämme. Miehet hääräilivät kuin pojat eikä meillä nyt ollut muusta huolehdittavaa kuin pakata ruoka ja satuloida koirat ja hevoset, sillä kaiken muun jätimme sinne.

    Viimeisellä hetkellä ennenkuin käännyimme pohjoista kohti,
    pystytin Englannin lipun korkeimmalle lumikummulle, ja
    astuttuamme satasen metriä eteenpäin katsahdin taakseni ja näin
    sen vinhasti läpättävän tuulessa.

Minua ei haluta kertoa kuinka syvästi tämä näky viilsi sydäntäni, sen vain voin mainita että jos elämä on varannut minulle toisen samanlaisen hetken, niin toivon kuolevani ennenkuin se tulee — joka kuulostaa irlantilaiselta, mutta on yhtäkaikki hiton totta.

Tämä tapahtui kahdentoista aikaan päivällä kesäkuun kahdeksantena päivänä, ja arvelkoot muut mitä arvelevat siitä, jota nyt kerron, mutta mikäli minä voin laskea aikaeron Lontoon ja sen paikan välillä, missä me olimme 88:nnella leveysasteella, niin oli tämä sama hetki juuri rakkahimpani vaaran ja hädän hetki.

M. C.

Kului kaksi viikkoa, ja vaikka terveyteni kärsi siitä, että liian aikaisin jätin vuoteeni, niin en itse siitä tietänyt.

Ensi alussa minua kerran tai kahdesti huimasi ja minun oli käytävä kiinni vuoteeni rautanojaan etten kaatuisi, mutta äiteyden hellät ilot valtasivat minut niin tykkänään, etten kerinnyt paljoa itseäni ajattelemaan.

Pienokaiseni kylpeminen, vaatettaminen, riisuminen ja ruokkiminen olivat alinomainen ihastukseni.

Äidin rakkaudessa mahtaa olla jotain miltei eläimellistä, melkeinpä himokasta, sillä mikään ei mielestäni ollut mieluisempaa kuin pidellä pienokaistani paljaana polvellani ja ahmia hänen herttaista pikku ruumistansa suuteloillani ja pistää hänen lihavat kätösensä, jopa hänen pienet lihavat jalkansakin suuhuni.

Jotain miltei lapsekasta siinä myös mahtaa olla, sillä joskus lörpöteltyäni ja juteltuani lemmittyni kanssa. Tapasin itseni äkkiä toruskelemasta häntä ja uhkailemasta mitä tekisin, ellei hän olisi "kiltti".

Oi äiteyden salaperäisiä lakeja! Vain Jumala pystyy niiden syvyyksiä mittaamaan.

Minusta tuntui kuin olisi kuusitoista vuotta elämästäni vierähtänyt takaisin, kuin olisin jälleen leikkinyt nukkeini kanssa pöydän alla äitini huoneessa. Mutta niissä suloisissa silmissä, jotka katsoivat minuun, oli nyt jotain niin ihmeellistä, että toisin hetkin vaivuin syviin unelmiin ja sydämeni täyttyi ihailulla.

Kuinka minä säälin rikkaita äitejä — äitejä, jotka karkoittavat lapsensa lastenkamariin palvelijain hoidettavaksi! Kuinka paljon onnellisempi on köyhien äitien asema, he kun saavat pitää kaiken sulouden itselleen.

Minä olin onnellinen. Ei yksikään suuren rikkauden perijäksi tullut nainen olisi voinut olla minua onnellisempi. Päivät pitkät minä lauleskelin. Toisinaan luostarin uskonnollisia lauluja, toisinaan "Ramseyn kaupunkia", tai "Sally tyttö, soma tyttö", jotka itsessään olivat vain tyhjänpäiväisiä rallatuksia, mutta minulle kalliit niihin liittyvien muistojen tähden.

Naapureini oli tapana pysähtyä ovelle kuuntelemaan, ja kun lakkasin laulamasta, kuulin heidän sanovan:

Onni vaikutti ulkomuotoonikin, joka alkoi uudelleen kukoistaa, vaikka minulla ei ollut siitä aavistustakaan, ennenkuin eräänä aamuna kuulin jonkun sanovan:

En olisi ollut nainen, ellen olisi kiirehtinyt peilin eteen katsomaan oliko se totta, ja totta se oli.

Rumat vaot olivat kadonneet poskiltani, hiuksiini oli tullut entinen mustan sinervä kiilto ja silmäni olivat äkkiä käyneet loistaviksi kuten pimeä huone ikkunaluukkuja avattaessa ja auringon virtaillessa sisään.

Mutta lapsen syntyminen vaikutti minuun jotain vielä parempaa. Se johti minut takaisin Jumalan luo, jota nyt lähestyin nöyränä ja iloisena, koska hän oli muuttanut maailmani minulle rakkaaksi.

Jokainen katolilainen käsittää miksen voinut pyytää Kirkon siunausta lapsen synnyttyä, mutta hän käsittää myös miksi olin kuumeisen hätäinen kastamaan pienokaiseni ensimäisellä otollisella hetkellä. En pelännyt hänen kuolemaansa (sitä en milloinkaan ajatellut niinä päivinä), mutta elelin niiden vaarojen pelossa, jotka olivat pimentäneet ajatukseni ennen hänen syntymistään.

Lapseni ollessa kahden viikon vanha kirjoitin siis läheisen katolisen kirkon pastorille saadakseni tietää milloin voisin viedä hänet kastettavaksi, ja hän lähetti minulle painetun vastauksen, jota seurasi kortti, johon minun oli merkittävä pienokaiseni nimi ja muut yksityisseikat.

Mikä ilon ja riemun päivä tuo lapseni kastamispäivä oli! Minä nousin vuoteeltani jo päivän koitteessa ja vietin tuntikausia hänen pukemisessaan.

Kuinka kultaiselta hän näytti valmiiksi puettuna. Minusta hän oli viehättävin mitä maailmassa saattaa nähdä, vielä viehättävämpi kuin ruusunnuppu kimaltelevan kastekudoksen alla, nousevan auringon säteillessä sen lehdillä.

Puettuani hänet kaikkiin niihin sieviin vaatteisiin, jotka olin hänelle valmistanut ennen syntymistä — ristiäishameeseen, silkkiseen päällysvaippaan, kudottuun päähineeseen vaaleanpunaisine nauharuusuineen ja ohueen villaharsoon — nostin hänet peilin eteen itsensä nähtäväksi. Sellainen lapsi minä itsekin olin hurjan mielettömässä onnessani.

"Toista tämänkaltaista ei vanha pastori ole näkevä, ei ainakaan tänä kesäaamuna", arvelin.

Olen kuullut, että naimattomat äidit, liikkuessaan ulkona ensimäisen kerran synnytyksensä jälestä, ovat häpeissään ja hämillään, ikäänkuin jokainen ohikulkija olisi heidän häpeänsä perillä. Minäkin olin tavallani naimaton äiti, Jumala minua auttakoon, mutta ei minulla ollut mitään sellaista tunnetta. Olinpa itse asiassa ylpeä ja iloinen, ja purjehtiessani ulos pienokainen sylissäni arvelin kaikkein ihmisten kadullamme katselevan minua, ja melkeinpä minua halutti tokaista "Hyvää huomenta" jokaiselle vastaantulijalle.

Kirkko ei ollut hauskalla paikalla. Se oli köyhän ja hyvin väkirikkaan seudun kupeella, ja aivan vastapäätä sitä oli hehkuva kapakka. Tullessani perille tapasin joukon muita äitejä (kaikki työläisnaisia) odottamassa kirkon ulkopuolella pienokaisilleen ja kummeilleen.

Tämä näky sai minut äimistymään, sillä olin ajatellut niin paljon muita asioita (vieläpä kaikennäköistä turhaa), että olin unohtanut kummien hankkimisen, enkä tiedä miten minun olisi viime hetkellä käynyt, ellei lukkari olisi tullut avukseni ja toimittanut paikalle kaksi vanhusta, jotka shillingin palkasta suostuivat rupeamaan lemmittyni kummisedäksi ja kummitädiksi.

Sitten astui pappi ulos kirkosta valkeaan messupaitaansa ja stolaansa puettuna ja me kokoonnuimme kaikki kirkon eteishuoneeseen sakramentin valmistavaa toimitusta varten.

Mikä järisyttävä hetki. Vihkiäistoimitukseni jälkeen en ollut koskaan ollut sellaisessa henkisessä kiihoitustilassa.

Lukkari, joka osoitti minulle hiukan enemmän huomaavaisuutta kuin muille, asetti minut joukon keskelle suoraan papin eteen, joten en tiedä mitä tehtiin muille lapsille, minulla kun ei ollut silmiä eikä korvia muuhun kuin oman lapseni kasteelle.

Tapahtui joitakin erehdyksiä, mutta ne eivät minua liikuttaneet, vaikka niistä oli yksi hiukan tärkeäkin.

Kun pappi sanoi: "Minkä nimen annatte tälle lapselle?" niin ojensin pastorin kortin lukkarille ja kuiskasin "Isabel Mary" kummitädille, mutta avatessaan jälleen suunsa pappi virkkoikin:

Mutta vähät siitä. Minä en välittänyt mistään muusta kuin yhdestä asiasta — että lemmikkini pelastuisi Pyhän Sakramentin Voimalla niistä pimeistä valloista, jotka häntä uhkasivat.

Oh, lapsen kastaminen on pelottava ja kammottava seikka, jos siihen todella uskoo. Ja minä uskoin — sydämeni täydellä vakaumuksella minä siihen uskoin ja luotin.

Minä arvatenkin itkin kaiken aikaa pyhässä ilossani, sillä muistan, että pidellessäni kädessäni pienokaisen päähinettä, jonka olin riisunut hänen päästään, huomasin hetken kuluttua, että kastelin sitä kyynelilläni.

Kun siunaus oli päättynyt, sovitti pappi stolansa pään lapsen olkapäälle ja kantoi hänet kirkkoon, ja me seurasimme kaikki heitä kastekappeliin, missä minä heti vaivuin polvilleni kastemaljan eteen. Vanha kummitäti seisoi edessäni, toiset äidit kummallakin puolella ja joukko kuiskaavia lapsia oli asettunut taakse.

Kirkko oli tyhjä, kahta apuvaimoa lukuunottamatta, jotka lakaisivat pääkäytävää pimeän ja hiljaisen alttarin kohdalta, ja kun lukkari sulki ulko-oven, seurasi juhlallinen äänettömyys, jota katkaisi vain papin ääni ja kummien mutisevat vastaukset.

Varsinainen kastetoimitus vaikutti minuun kuin rukous. Minä vajosin siihen kaikella sielullani. Olkoonpa, että olin syntinen nainen ja arvoton Kirkkoon otettavaksi, tiedän yhtäkaikki ja Jumala tietää, ettei yksikään siveä ja pyhä nunna ole milloinkaan rukoillut puhtaammalla sydämellä kuin minä, maatessani polvillani pienokaisen päähine huulilleni painettuna.

Tämän jälkeen en muista muuta kuin että lapsi hiukan itkeskeli, kun sen päähän valettiin vettä (kuten se oli itkenyt pantaessa suolaa sen kielelle), ja heräsin huumauksestani vasta nähdessäni kummisedän pitelevän kynttilää kädessään (joka merkitsi, että lapseni oli tehty Valon Lapseksi) ja kuullessani papin sanovan:

Sitten kuului jalkainkopsetta. Pappi poistui. Juhlallinen toimitus oli päättynyt.

Nousin pystyyn, panin hiukan rahaa lautaselle, jonka lukkari minulle ojensi, annoin shillingin kummallekin kummille, otin pienokaisen jälleen syliini ja istahdin kirkonpenkkiin sitomaan pienokaisen päähän päähineen ja harson.

Olin yhä uskonnollisessa innostustilassa kadulle tullessani, missä muut äidit ystävineen naureskelivat ja laskivat leikkiä korottaen äänensä yli katuhälinän kimakaksi kirkumiseksi. Kuulin että neuvoteltiin kapakkaan menosta muka "lasten päätä kastamaan".

Mutta luullakseni oli minussa sakramentin taivaallisesta valosta vielä jotain jäljellä kotiin tullessani, sillä muistan, että odottaessani oven ulkopuolella keittiönoven aukenemista kuulin jonkun naapureistamme sanovan:

"Meidän rouvan elämä on pyörähtänyt vallan uudelle tolalle, eikös olekin?"

Arvelin, että hän oli oikeassa — elämäni oli ruumiillisesti ja henkisesti kääntynyt uusille urille.

Minä olin juuri riisumassa lapselta vaatteita, kun walesilainen emäntäni pistäysi sisään tiedustelemaan miten olin suoriutunut ristiäisissä, ja kerrottuani hänelle virkkoi hän:

Tämä oli ensimäinen seikka, joka minua säikähytti. Olin kylläkin rehellisesti täyttänyt pastorin lähettämän kortin, koska tiesin, että Kirkkoni luetteloa oli pidettävä yhtä pyhänä kuin sen rippituolia.

Mutta peräti toista oli minusta ilmoittaa pienokaiseni syntymä ja vanhemmat julkiseen luetteloon — tähän toimitukseen kun sisältyivät kaikki nuo samat minua, Martinia ja ennen kaikkea lasta uhkaavat vaarat, jotka olivat pimittäneet elämäni ennen hänen syntymistään.

Toisinaan valtasi minut kiusaus valehdella, antaa väärät tiedot, sanoa, että Martin oli ollut mieheni ja että Isabel oli laillinen lapseni.

Mutta lopulta päätin puhua totta, selvää totuutta, sillä vakuuttelin itselleni että Jumalan laki oli yläpuolella ihmisten lakia ja ettei minulla ollut minkäänlaista syytä hävetä.

Tässä mielialassa läksin menemään rekisterivirastoon. Se oli hyvän matkan päässä asunnostani, ja koska kannoin lasta sylissäni, olin jotenkin väsyksissä perille tultuani.

Virasto näytti olevan jonkinlainen yksityisasunto avonaisine etehisineen ja mustaksi ja valkeaksi emaljoituine ovikilpineen, johon oli painettu: "Syntyneiden ja Kuolleiden rekisteröimistoimisto."

Vastaanottohuoneessa (joka muistutti minulle herra Curphyn virastoa Holmtownissa) oli oven kohdalla tiski ja peremmällä huonetta suuri, paperein peittämä pöytä.

Pöydän ääressä istui kaksi miestä, vanhempi ja nuorempi. Vanhempi mies oli varmaankin juuri lukenut jotain sanomalehdestä, joka oli levitettynä hänen kädessään, sillä astuessani sisään, nuorempi virkahti:

"Merkillistä! Peräti merkillistä! Kun jo oltiin niin varmat heidän perikadostaan."

Oven ja tiskin välissä seisoi kaksi naista odottamassa. Köyhiä olivat kumpikin ja nähtävästi kiihtyneitä. Toisella oli pienokainen sylissään, ja kun se alkoi uikuttaa ruokaa, avasi hän nuttunsa ja alkoi sitä syöttää. Toisella naisella, jonka silmät olivat punaiset ikäänkuin pitkällisestä itkusta, oli päässä värillinen olkihattu, jonka poloinen oli koettanut muuttaa mustaksi levittämällä muutamia siekaleita halpaa, mustaa suruharsoa sen peitteeksi.

Nuori mies nousi verkkaisesti istualtaan kuunnellakseen heidän asiaansa. Hän oli varsin jokapäiväinen nuori konttoristi, yllä ruudukas puku, ja hänen käytöksensä ilmaisi peittelemättä kuinka kyllästynyt hän oli jokapäiväisen työnsä ikävään yksitoikkoisuuteen. Se tosiasia, että hän joka päivä ja hetki elämässään seisoi ihmissielun myrskyisimpäin paikkain kohdalla, ei nähtävästi vähääkään liikuttanut häntä.

Avaten toisen, tiskillä olevan rekisterikirjan (Syntyneiden rekisterin) kääntyi hän ensin lasta kantavan naisen puoleen. Hänen pienokaisensa, poikanen, oli aviottomasti syntynyt, ja kun hän hermostuneena änkytti ja sopersi vastatessaan, oikaisi toinen häntä tuikeasti.

Sitten hän avaten toisen rekisterin (Kuolleiden rekisterin) kääntyi suruharsossa olevan naisen puoleen. Hän oli kadottanut pienen kaksivuotiaan tyttärensä ja toi näytteeksi lääkärintodistuksen. Vastatessaan kysymyksiin piteli hän kaiken aikaa tahraista nenäliinaa suunsa edessä ikäänkuin tukahuttaakseen nyyhkytyksiään, mutta nuoren konttoristin mielenrauha pysyi järkkymättömänä.

En tiedä lieneekö näiden kahden naisen mielenliikutus ollut syynä hermostuneisuuteeni, mutta kun he olivat poistuneet ja minun vuoroni tuli, olin kuuma ja värisevä.

Mutta nuori kirjanpitäjä, joka nyt katsahti minuun ensimäisen kerran, muuttui äkkiä kunnioittavaksi käytökseltään. Hän kumarsi minulle hymyillen kysyen halusinko lapseni kirjoihin merkittäväksi, ja vastattuani myöntävästi pyysi hän minua olemaan hyvä ja astumaan tiskin luo.

Mainitsin hänen nimensä. Hän kastoi kynänsä metalliseen musteastiaan, tiputti parisen pisaraa takaisin pulloon ja tehtyään useita koukeroita kirjansa yli, kirjoitti:

"Ja nyt", lisäsi hän jälleen hymähtäen, "täydellinen nimi ja isän virka ja asuinpaikka."

"Sanoitteko Martin Conrad, rouva?" kysäisi hän, ja vastasin niin hyvin kuin polttavasta kurkustani sain sanotuksi.

Hän viivähti ikäänkuin miettiäkseen, sitten hän teki saman koukeron kuin äskenkin ja kirjoitti tämänkin nimen; sen tehtyään käänsi hän kasvonsa vanhempaa miestä kohti, joka istui hänen takanaan, sanoen äänellä, joka ei ollut tarkoitettu minun kuultavakseni:

"Eriskummainen todella", lausui vanha mies paljastaen kasvonsa sanomalehden takaa ja katsahtaen minuun silmälasiensa alta.

"Ja nyt", sanoi nuori kirjanpitäjä, "oma nimenne ja tyttönimenne, olkaa hyvä."

Nuori kirjanpitäjä katsahti minuun jälleen. Pitelin pienokaista vasemmalla käsivarrellani ja huomasin hänen tarkastavan vihkisormustani.

Minä epäröin taas. Vanha kiusaus kuristi uudelleen minua. Mutta irtaannuin kovalla ponnistuksella siitä ja päätin puhua totta (tai mitä luulin todeksi): "Ei, vain Mary O'Neill."

"Ooh", virkahti nuori kirjanpitäjä, ja minusta hänen käytöksensä muuttui heti paikalla.

Seurasi kotvanen äänettömyyttä, jolla aikaa nuori kirjanpitäjä täytti kaavakkeensa ja kirjoitti minulle tulevan lipun.

"Tähän, olkaa hyvä", sanoi nuori kirjanpitäjä peräti toisella äänellä, viitaten tyhjään riviin kirjan alapäässä, ja minä kirjoitin nimeni siihen vapisevin käsin ja puolittain tiedotonna.

Tuskin tiedän mitä sen jälkeen tapahtui ennenkuin taas tapasin itseni seisomassa avonaisessa etehisessä, kohentelemassa lasta sylissäni paluumatkaa varten, ja sanelin itselleni, että olin painanut lapseni otsalle häpeämerkin, joka oli jäävä siihen koko hänen elinajakseen.

Muistan että kävelyä kesti mielestäni kauan, loppumattoman kauan, ja kun lopultakin saavuin kotiin (luomatta katsettani oikealle tahi vasemmalle, mihinkään tahi kehenkään, vaikka minusta tuntui, että kaikki katselivat minua) olivat silmäni himmeät ja kivistävät.

Sinä päivänä en laulanut paljoa ja pienokainen oli mielestäni aika levoton.

Illan tullessa minä pahasti säikähdin. Olin juuri puuhaamassa Isabelia vuoteeseen, kun äkkäsin hänen kasvojensa vasemmalla sivulla punaisen läiskän.

Ensi alussa arvelin sen katoavan, mutta kun ei niin käynyt, kutsuin emäntäni katsomaan sitä.

"Näettekö lapsen kasvoilla jotain punaisen juovan tapaista?" kyselin ja odotin sitten hengähtämättä hänen vastaustaan.

"Enkä… Kyllä… Kyllä niinkin… nyt kun sanotte… se mahtaa olla syntymämerkki."

Sopersin jotain vastaukseksi, tiedän tuskin mitä, mutta asian todellinen laita välähti samassa tuokiossa mieleeni.

Muistin viimeisen iltani Raa-linnassa ja silloisen rajun kohtauksen ja käsitin, että punainen juova lapseni kasvoilla oli mieheni käden merkki, joka oli siirtynyt lapseeni, ja oli pysyvä hänessä hänen elämänsä loppuun asti äidin häpeän julistajana, sen hetken muistona jolloin hän oli saanut äpärän nimen.

Viimein palautin mieleeni lapsen kasteen ja vakuuttelin itselleni tämän merkin varmaankin merkitsevän, että se vanhempain synti (jos sitä synniksi saattaa sanoa), jossa lapseni oli syntynyt, oli karkoitettu hänen sielustaan pahain henkien kera.

"Äläkä sinä kirottu perkele koskaan uskalla lähestyä Pyhää
Ristinmerkkiä, jonka me teemme hänen otsalleen."

Jumalan laki oli pessyt lemmittyni valkeaksi! Saattoiko ihmisen laki — tuo ylpeä ja pikkumainen — sitä vahingoittaa. Se ei voinut tehdä mitään!

Tämä lohdutti minua. Kun taas katselin pienokaista, oli punertava juova kadonnut, ja minä panin maata varsin tyytyväisenä.

Seuraavan päivän aamuna kätilö, joka oli minua hoitanut lapsivuoteeni aikana, tuli tiedustelemaan vointiani.

Kerroin hänelle, että silmiäni himmensi ja silmäteriäni kivisti, jolloin hän kohotti kätensä pystyyn huutaen:

"Siinä se nyt on! Enkös sitä ennustanut! Sanoinhan, että jälestä sen rouva vasta tuntee."

Hänen päivittelyjensä lopputuloksena oli, että koska minä olin niin huonossa voinnissa syystä, että olin laiminlyönyt syödä kunnolleen ennen lapsen syntymistä, niin oli velvollisuuteni vieroittaa hänet heti paikalla.

Vaikka walesilainen emäntänikin tuli varoituksillaan ja kehoituksillaan kannattamaan kätilöni neuvoa, en voinut ensi alussa luopua lapseni imettämisen hurjasta, rajusta, taivaallisesta ilosta.

Mutta pakko oli ankara käskijä. Huomasin, että rahani olivat nyt huvenneet niin vähiin, ettei ollut jäljellä kuin vähän päälle kaksi puntaa, ja että oli nyt välttämätöntä etsiä tointa itselleni.

En voinut etsiä työtä ennenkuin olisin saanut hoitajan lapselleni, enkä voinut hankkia hoitajaa ennenkuin pienokaiseni voisi tulla toimeen ilman minua, niinpä siis aloin vieroittaa Isabelia hänen ollessaan kolmen viikon vanha.

Ensi alussa supistin vieroittamisen yöhetkiin, ja pidin vuoteessani maitopullon lämmittäen sitä omalla ruumiillani. Mutta kun lapsi päivällä huusi rintaa, en hennonut kieltää.

Näin ollen kävi vieroittamisaika hiukan pitemmäksi kuin oli tarkoitus, mutta sovittelin omaatuntoani vähentämällä niukat menoni vieläkin pienemmiksi.

Vaikka oltiin heinäkuussa, oli ilma käynyt kolean kylmäksi, kuten joskus Englannissa keskikesällä tapahtuu; sittenkin lakkasin pitämästä takkavalkeaa huoneessani ja ostin ruokani valmistamista varten pienen spriilampun, josta maksoin shillingin.

Tämä vietteli minut tekoon, josta sittemmin olen saanut kantaa seurauksia, ja minua puolittain hävettää ja pelottaa siitä puhua. Koska lapsellani oli vähänlaisesti liinavaatteita, täytyi minun useasti pestä ne ja kun ei ollut tulta huoneessa… kuivasin ne ruumiini päällä.

Oh, nyt kyllä älyän että se oli mieletöntä, melkein tahallista hulluutta, mutta silloin ei se mielestäni kannattanut mainitsemista. Olin köyhä, ehkäpä myös ylpeä, ja takkatuleen ei minulta riittänyt varoja. Ja onhan äidin rakkaus syvä kuin meri, eikä koko avarassa maailmassa ollut mitään, jota en olisi ilomielin tehnyt pitääkseni lemmikkini hiukan kauemmin luonani.

Mutta ei äidin uhraantuvaisuuskaan voinut ajanpitkään pysyttää surun hetkeä loitolla. Niinpä minä seurasin emäntäni neuvoa ja panin rinnoilleni malia ja muita katkeria voiteita, ja kärsin sitten niin kovia tuskia kuin olisi veitsi viiltänyt sydäntäni nähdessäni ihastuttavan pikku kultani vääntävän kasvonsa pahaan irvistykseen ja kääntävän suuttuneena päänsä pois.

Kun pienokainen viimeinkin oli saatu vieroitetuksi, oli ensi työni hankkia hänelle hoitaja. Se oli minulle vieläkin raskaampi koettelemus. Mieleni oli melkein murtua ajatellessani, että minun oli luovutettava lapseni toiselle naiselle, joka oli oleva hänelle melkein toinen äiti.

Minun oli se tehtävä. Mutta olin päättänyt sijoittaa lapseni ainakin sellaiseen hoitoon, että voisin nähdä hänet joka aamu ja ilta ja aina kun vain toimeni sen sallisi.

Tämä ajatus osittain lievensi uhrini kovuutta ja olin juuri laatimassa sanomalehti-ilmoitusta, jossa mainitsin nämä ehdot, kun emäntäni astui sisään kertomaan, että kätilöni tunsi jonkun, joka olisi minulle erittäin sopiva.

Samana iltana tuli kätilö minua tervehtimään ja jutteli minulle pitkän tarinan ystävästään.

Hänen nimensä oli rouva Oliver ja hän asui Ilfordissa, toisessa päässä Lontoota, melkein maalla. Vaimo raukka, jolla oli avioliitossaan paljonkin kärsittävää, oli hiljakkoin kadottanut oman lapsensa ja ollen lapsiin hyvin ihastunut, oli hän nyt kovin ikävissään.

Minua tämä suuresti miellytti, varsinkin (antakoon Jumala minulle sen anteeksi) se tosiseikka, että rouva Oliver oli lapsensa kadottanut äiti ja asui ulkopuolella kaupunkia.

Mielikuvituksessani näin jo hänen päivänpaisteisina päivinä istuvan puun alla (ehkäpä hedelmäpuutarhassa) hellästi kiikutellen Isabella käsivarsillaan ja vienosti hänelle laulellen, kuten omalle lapsukaiselleen, vaikka se samalla viilsi sydäntäni kuten kaksiteräinen miekka, sillä hurjan iloni takana väijyskeli kyyneleitä.

Niinpä siis otin rouva Oliverin osoitteen (10 Lennard Row, Lennard Green) ja kirjoitin hänelle samana iltana kysellen hänen ehtojansa ja esittäen hänelle omat vaatimukseni.

Seuraavana päivänä tuli vastaus. Se oli huonosti kirjoitettu ja oikeinkirjoitukseltaan virheellinen kirje, josta päätin rouva Oliverin olevan työtä tekevän naisen (ehkäpä puutarhurin tahi maanviljelijän vaimon, mutta se ei minua vähääkään huolestuttanut, koska näihin aikoihin tiesin kuinka köyhät rakastavat lapsiansa).

"Maksu olis neljä shilingiä viikossa", kirjoitti hän, "mutta olen niin suruissani, kun lapseni jätti minut yksin, että pitäisin herttaisen pikku kultanne ilmaiseksi, jos minulla olis varoja ja rouva voi tulla katsomaan lasta niin usein kun haluttaa."

Kokematon ja ymmärtämätön kun olin, ihastuin tästä peräti, ja vastasin heti tuovani huomisaamuna Isabelin Ilfordiin.

Tämän kaiken touhusin kiireisesti, mutta viimeisellä hetkellä, kun minun oli pantava kirjeeni postiin, lannistui rohkeuteni ja muistan astuneeni kolmen postilaatikon sivu pääkadulla, ennenkuin sain sen sisään pujahdetuksi.

Arvatenkin olivat silmäni punaiset kotiin palatessani, sillä emäntäni (jolle olin uskonut taloudelliset huoleni) alkoi minua nuhdella ja kielsi itkemästä, koskapa minun pitäisi olla kiitollinen Jumalalle siitä mitä oli tapahtunut, se kun oli ikäänkuin taivaasta lähetelty tervehdys ja hyvän Kaitselmuksen lahja.

"Totta kai, jollette välitä siitä, että sinne on matkaa puolitoista peninkulmaa, tai ehkäpä enemmänkin."

"Ja jos minun onnistuu saada hyvä toimi ja ansaita hiukan rahaa, niin voin ottaa pienokaisen jälleen luokseni ja palkata jonkun hoitamaan hänet, ja silloin saan pitää hänet aina itselleni."

"Ja vissisti saattekin työtä", sanoi emäntäni. "Niinhän te luette painettua kuin nuori pappi ja kirjoitatte kirjeitä kuin mikäkin koulumestari!"

Niinpä minä äidinrakkauteni uljuudessa kuivasin kyyneleeni ja tukahutin nyyhkytykseni ja aloin pakata lapsen vaatteet myttyyn vakuutellen itselleni, ettei ollut mitään hätää.

Kukkaroni oli hyvin laiha näihin aikoihin. Maksettuani vuokrani ja muutamia toisia menoja, minulla ei ollut rahaa enemmän kuin punta ja muutamia shillingejä.

Vilkaisin peiliin ennen lähtöäni ja mielestäni silmäni muistuttivat taivasta aamunkoitteessa — kaikki iloiset säteet olivat sumuverhon takana.

Mutta uskottelin itselleni etten lapseni synnyttyä ollut koskaan ollut niin onnellinen. Olin vakuutettu siitä, että tämä oli hänelle parasta, olin myös vakuutettu siitä, että se oli minulle hyvä, sillä suloistahan äidin on pitää huolta lapsensa elatuksesta.

Emäntäni oli kertonut, että Ilfordiin oli puolentoista peninkulman matka, ja olin päässyt selville siitä, että vaihtamalla omnibussia voisin ajaa perille asti täyttä shillingiä maksamatta. Mutta shillingini olivat tiukalla ja päätin kävellä kaiken matkaa.

Emmerjane omasta hartaasta vaatimuksestaan kantoi pienokaista Bayswater Roadin kulmaan asti ja siellä tuo ennen aikojaan kypsynyt pikku nainen jätti minut, likisteltyään lapsen melkein kuoliaaksi suuteloillaan.

Oli ihana aamu heinäkuun lopulla; ilma oli raitis, aurinko hyväilevä eikä kesä ollut, ei edes Lontoossa, ennättänyt vielä käydä väsyttäväksi ja tomuiseksi.

Minäkin olin kepeällä mielellä. Lapseni maitopullon olin pistänyt taskuuni ja hänen liinavaatteensa olin pakettina ripustanut ranteelleni, joten minulla ei ollut sylissäni muuta kannettavaa kuin pienokainen, joka ensi alussa tuntui varsin köykäiseltä.

Ei ollut monta ihmistä West Endin kaduilla tällä varhaisella hetkellä, vaikka Hyde Parkissa näkyi muutamia ratsastajia, ja tullessani komeitten talojen kohdalle Lancaster Gaten kohdalla, huomasin, että akuttimet olivat vielä alhaalla, vaikka aurinko paistoi ikkunoille.

Varmaankin olin astunut hyvin hiljakseen, sillä kello oli puoli yhdeksän Marble Archiin saapuessani. Siellä minä jouduin ensimäisen liiketulvan pyörteisiin, mutta joku pienokaisen nähdessään tarttui käsivarteeni ja talutti minut turvallisesti kadun poikki.

"Oxford Streetin suuri Välimeri" oli tähän aikaan jo täydessä nousuvedessä. Maanalaisista katukäytävistä ja maanalaisilta rautatieasemilta tulvaili väkeä yläilmoihin kiirehtien autobusseihin. Mutta väenvilinässä ei kukaan työntänyt minua syrjään eikä tuupannut minua. Lasta kantava nainen oli kuin kuningatar — kaikki väistyivät hänen tieltään.

Kerran tai kahdesti pysähdyin puoteja katsomaan. Toiset ikkunat olivat täynnänsä kauniita pukuja. Minä en himoinnut yhtäkään niistä. Muistelin kuinka kalliita pukuja olin ostanut Kairossa ja kuinka vähän ne olivat kartuttaneet onneani. Ja silloin minusta tuntui kuin olisin kantanut maailman rikkauksia käsivarsillani.

Ennen Chancery Laneen tultuani lapsi alkoi itkeä ruokaa, ja olin mielissäni, kun kapeata lehtokujaa myöten pääsin pujahtamaan Lincoln Inn Fieldsiin, jossa kävin istumaan puutarhapenkille ja annoin lapselle pulloa. Kello oli silloin kymmenen, aurinko oli korkealla ja päivä oli tulemassa kuumaksi.

Puutarhan uneksiva hiljaisuus katujen melun ja hyörinän jälkeen houkutteli minua jäämään sinne kauemmin kuin olin aikonut, ja virkistynein voimin rupesin jälleen astumaan, mutta ennenkuin olin saapunut Holborn Viaductiin, alkoi väsymys minua painaa.

Huomasin lähestyväni suurta sairashuonetta, sillä sairaanhoitajattaria kulki nyt lakkaamatta ohitseni, ja heistä eräs, joka kulki samaa tietä kuin minä, pysäytti minut ja pyysi saada kantaa lasta. Hän näytti niin herttaiselta ja äidilliseltä, että mielelläni suostuin siihen, ja me astuimme yhtä matkaa puhellen.

Hän tiedusteli olinko pitkälle menossa, ja vastasin kieltävästi,
Lontoon toiseen päähän vain, kaupungin rajalle, Ilfordiin.

"Ilfordiin!" huudahti hän. "No, sinnehän on vielä hirveä matka. Teidän täytyy ajaa omnibussissa Algateen, siellä vaihtaa Bow kadulle ja kulkea sitten raitiovaunulla Stratford Marketiin."

Sanoin olevani rivakka astuja ja mieluummin käveleväni, ja hän loi minuun tutkistelevan katseen, mutta ei puhunut asiasta sen enempää.

Sitten hän kysyi kuinka vanha lapsi oli ja syötinkö sitä itse, ja vastasin, että lapsi oli kuuden viikon vanha ja että minun oli täytynyt vieroittaa hänet, koska arveltiin minun olevan heikon ja koska…

"Oh, te ehkä viette hänet vierasten hoidettavaksi", johonka minä vastasin myöntävästi ja ilmoitin juuri siitä syystä Ilfordiin meneväni.

"Vai niin", virkkoi hän vilkaisten minuun jälleen tutkivasti, ja mieleeni iski, että hän muodosti omat johtopäätöksensä siitä mitä oli tapahtunut minulle.

Saavuttuamme eräällä syrjäkadulla olevan sairashuoneen kohdalle, missä sairasvaunujen nähtiin kulkevan suuresta portista sisään ja ulos, sanoi hän täytyvänsä jättää lapsen takaisin minulle, koska hänen oli oltava sairashuoneessa, lääkäri kun jo odotti häntä.

"Mutta toivoakseni on lapsen hoitaja oleva kelpo nainen. Kaikki eivät ole sitä, nähkääs", sanoi hän.

Erotessani sairaanhoitajattaresta en enää ollut hyvällä päällä. Ranteellani riippuva paketti tuntui raskaammalta kuin ennen ja jalkojani alkoi uuvuttaa. Mutta koetin pysyä reippaalla mielellä samotessani tungospaikkain läpi — ohi Newgaten ja sen julman, vanhan vankilan, Pyhän Paavalin kirkon kulmauksen, Pyhän Martinle-Grandin nurkan ja niin edespäin, kunnes tulin Cheapsideen.

Ihmiset olivat yhä hyvin hyväntahtoisia minua kohtaan, ja ken minua hipaisi ohikulkiessaan, nosti hattuaan, ja ken minua tuuppasi vahingossa, pysähtyi pyytämään anteeksi.

Pienokainen oli tietenkin talismani, joka minua suojeli kaikesta kiusasta, ja Mansion Housen kohdalle tullessani en tiedä mihin olisin joutunut ilman häntä, sillä se näytti olevan kaiken Lontoon liikkeen keskussydän, siinä kun lukemattomat auto-omnibussit ja auto-mobiilit hurisivat eri haaroille loppumattoman ihmisvirran valuessa niiden välitse.

Mutta seisoessani pyöräpäisenä ja huumaantuneena kolmen kadun yhtymäpaikalla ja tuijottaessani suureen rakennukseen, joka seisoi siinä pauhaavan meren sylistä kohoavan kallion tavalla, otsikossaan seuraavat hämmästyttävät sanat: "Herran on maa ja sen yltäkylläisyys", näki pitkä poliisi minun seisovan siinä lapsi käsivarsillani, jolloin hän kohotti kätensä ajureille ja huusi jalkamiehille: "Seisahtukaa toisella puolella, olkaa hyvä", taluttaen minut sitten kainalosta turvallisesti kadun yli ikäänkuin olisi Punainen meri jakaantunut antaakseen meidän kulkea.

Kello oli silloin kaksitoista ja lapsi itki taas ruokaa; etsin niinmuodoin paikkaa, jossa voisin levätä antaessani hänelle pulloa.

Äkkiä tapasin mitä toivoin. Ensi silmäyksellä se näytti puutarhalta, mutta se olikin kirkkomaa — yksi noita vanhan Lontoon kirkkotarhoja, joita nykyisin ympäröivät korkeat liike- ja virastorakennukset.

Kuinka rauhallinen paikka, niin vihanta, niin hiljainen, niin ihana!
Siinä meluavan Lontoon liikkeen keskellä se muistutti minulle
Ellanin rotkojen pieniä saaria, joissa verenpisarat ja metsäruusut
rehoittavat, vuolaan virran hyppiessä ja kuohuessa niiden ympärillä.

Olin istuutunut murtuneen ja pahkaisen vanhan tammen kohdalla olevalle penkille ja syötin paraillaan lasta, kun samassa huomasin nuoren tytön istuvan vieressäni.

Hän oli yhdeksäntoistavuoden korvissa, ja lukiessaan paperilla peitettyä romaania haukkasi hän tuontuostakin vehnästä helmassa olevasta pussista. Äkkiä hän silmäili lasta pienillä silmillään, jotka muistuttivat kiiltäviä kengännappeja, ja virkkoi:

Vastasin uudelleen myöntävästi ja kysyin sitten eikö hänkin heistä pitänyt.

"Enpä juuri osaa kehua", sanoi hän, ja siihen minä virkoin, että se johtui varmaankin siitä, ettei hän ollut vielä ollut paljon tekemisissä heidän kanssaan.

"Vai en ole ollut? En kai", naurahti hän ja lisäsi sitten kova sävy äänessään: "On niitä sentään äidillä ollut yhdeksän."

Kysyin oliko hän puotilainen, ja päätään keikahuttaen vastasi hän olevansa konekirjoittaja.

"Parempi maksu ja illat vapaat", sanoi hän ja rupesi sitten uudelleen puhumaan lapsista.

Muutamalle hänen tovereistaan, jonka kanssa hänen oli tapana joka ilta lähteä varieteehen, sattui vahinko noin vuosi tai pari sitten. Ei auttanut muu kuin mennä naimisiin. Ja mikä oli seurauksena? Nenä kiinni pesupunkassa aamusta iltaan!

"Mutta eikö hän olisi voinut antaa lapsensa muiden hoidettavaksi ja hankkia itselleen jossain muualla työtä?"

"Riippuu onnesta", sanoi tyttö. "Toisten onnistuu saada työtä, toisten ei. Liikkeet eivät siitä pidä. Jos pääsevät selville siitä, että on olemassa lapsi, niin saat lähtöpassit."

Olin hiukan allapäin, kun taas nousin jatkaakseni matkaani. Paketti tuntui leikkaavan rannettani ja jalkani kävivät raskaammiksi joka askeleelta.

Jos lapsi syntyy ulkopuolella laillisten rajojen, onko hänet silloin kätkettävä ja hänen takiaan hävettävä?

Minä olin astunut niin hitaasti ja pysähtynyt niin usein, että kello oli jo kaksi iltapuolella, kun kuljin Algaten läpi.

Olin jo aivan voimaton ravinnon puutteesta ja silmäilin ympärilleni löytääkseni jostain teepuotia tai ravintolaa.

Viimein pysähdyin talon eteen, joka näytti kyllin vaatimattomalta minulle. Sitten astuin sisään jotenkin hermostuneena ja kävin istumaan oven vieressä olevalle tuolille.

Huone oli pitkä, ja rivissä olevien marmorilaattapöytien takana oli punaisella plyyshillä verhottuja tuoleja. Ravintolan vieraat olivat kaikki miehiä, pääasiallisesti konttoristeja ja makasiinininhoitajia, ja tarjoilijoina oli nuoria tyttöjä, yllä mustat puvut ja valkeat esiliinat.

Heidän välillään näkyi liekehtivän yhtämittainen vapaapuheinen ja naurunsekainen flirttituli ja sain odottaa hetken aikaa ennenkuin kukaan tuli pöytäni luo, mutta lopulta huoneen toisesta päästä tuli tyttö, joka ei ollut ottanut minkäänlaista osaa näihin keimailuihin.

Tilasin lasillisen kylmää maitoa ja vehnäsen itselleni ja lapselle neljänneslitran kuumaa maitoa.

Tyttö toimitti heti tilaukseni, ja huuhdottuaan ja täytettyään pullon seisoi hän katsomassa pienokaisen syöntiä.

Silmät hänellä oli levolliset ja kasvojen ilme hellän ikävöivä, kuten joskus näkee herttaisilla vanhoilla neidoilla, joilta äiteys on kielletty.

Puoti oli nopeasti tyhjentynyt, ja heti miesten poistuttua ja toisten tyttöjen istuessa mikä missäkin nurkassa lukemassa pennyn-kertomuksia, kumartui tarjoilijani puoleeni kysyen enkö halunnut mennä yksityishuoneeseen hoitamaan lasta.

Seurasin häntä heti puodin perällä olevaan yksityiseen osastoon, ja siellä tapahtui jotain omituista.

Hän sulki oven takanamme ja kuiskasi minulle hätäisen pyynnön saada muuttaa lapselle vaatteita.

"Hss! Minulla on itselläni pienokainen, vaikkei siitä kukaan täällä tiedä mitään, niin että voitte huoleti luottaa minuun."

Sen teinkin, ja oli kaunista nähdä millä mielihyvällä hän teki kaikki mitä tarvittiin, puhellen suloisia, herttaisia sanoja pienokaiselleni (vaikka tiesin, että ne olivat tarkoitetut hänen omalle lapselleen) ikäänkuin hänen nälkiintynyt äidinsydämensä olisi varastanut itselleen hetkisen hellyydenilmauksen.

Tiedustelin hänen omaa lastansa, ja tullen aivan lähelle minua ja puhuen kuiskaamalla kertoi hän minulle hänestä.

Hän oli tyttö, ja jouluna hän oli tuleva vuoden vanhaksi. Ensin hän oli antanut hänen hoidettavaksi kaupungille, missä hän saattoi nähdä häntä joka ilta, mutta kasvatusäiti oli laiminlyönyt häntä ja tarkastaja oli valittanut, joten hänen oli ollut pakko ottaa hänet pois sieltä. Nyt hän oli Kodissa maalla kymmenen peninkulman päässä Liverpool Streetiltä ja hän oli niin sievä kuin persikka ja viihtyi siellä mainiosti.

"Vain vastaanottopäivinä, kerran kuukaudessa, eikä aina silloinkaan", vastasi hän.

"Varat eivät salli", sanoi hän alakuloisesti. "Viisi shillingiä viikossa maksan hänen ylläpidostaan, ja juna maksaa edestakaisin shillingin ja kahdeksan penceä. Ja minun pitää olla varovainen, näettekös, sillä miten kävisi pienokaisen, jos kadottaisin paikkani."

Olin hyvin allapäin, väsynyt ja masentunut lähtiessäni jälleen vaeltamaan. Mutta kun silmänräpäyksen verran tuumin kulkea loput matkaani omnibussissa, muistin tarjoilijatytön tarinan ja sanelin itselleni, että niukka rahani kuului lapselleni, ja niin minä ponnistelin eteenpäin.

Mutta kuinka väsyttävä oli seuraavan kahden tunnin marssi! Olin nyt East Endissä ja muistaessani West Endin komeuksia saatoin tuskin uskoa yhä olevani Lontoossa.

Noita pitkiä, kurjia, yksitoikkoisia katuja, ilman muita jälkiä luonnosta kuin siniset juovat taivasta yläpuolella. Entä sitä ihmisten vilinää! Kehnoissa vaatteissa he usein olivat, tavallisesti huolestuneen ja tuskaisen näköiset, ja kiirehtivät edestakaisin tuuppien, tallaten ja sysien toisiaan ikäänkuin jokin näkymätön voima näkymätöntä ruoskaa heilutellen olisi ajanut heitä takaa.

Täällä ei kohteliaisuudesta tiedetty mitään! Lasta kantava nainen ei enää ollut kuningatar. Lapset olivat halpaa tavaraa ja toisinaan oli minulla täysi työ pelastua joutumasta tyrkätyksi pois katukäytävältä.

Kylmä, harmaa, iloton hylkiö-kaupunki, muusta Lontoosta eristetty näkymättömillä rajoilla, jotka olivat pelättävämmät kuin mitkään muurit; kaupunki, jossa asujamet tuntuivat elävän kylmää, harmaata, ilotonta elämää, yhdentekevä naurettiinko ja pilailtiinko; kaupunki, joka oli alituisessa piiritystilassa, Köyhyyden piirityksessä, alinomaisen sisällisen sodan vaivoissa, Puutteen sodassa, jokapäiväisessä ja jokatuntisessa ravinnon taistelussa.

Jos East Endissä oli muitakin seutuja (ja olen varma, että siellä täytyi olla) missä ihmiset elivät yksinkertaista, luonnollista, inhimillistä elämää, en niitä sinä päivänä nähnyt, sillä minun tieni kulki vain pitkin pääkatuja.

Kello neljän ajoissa tulin puutarhantapaiselle kadunvierustalle, jossa oli rautapenkkejä ohikulkijoille. Peräti uupuneena, kivistävin käsivarsin ja voimattomin säärin vajosin istumaan tuntien etten voisi astua kauemmas enää.

Mutta tuokion kuluttua olin jo virkeämpi ja silloin huomasin, että vieressäni istui toinen nainen.

Ensi silmäyksellä arvelin, etten koskaan ollut nähnyt mitään niin vastenmielistä. Hän nukkui, ja koska hänen kasvonsa olivat ilmeettömät kuten ainakin nukkuvan, en pystynyt päättämään oliko hän nuori vai vanha. Hän ei ollut vain karkea, hän oli siivoton. Naisellisuus näytti hänestä haihtuneen ja mielestäni hän näytti peräti raaistuneelta ja vajonneelta.

Äkkiä lapsi, joka myös oli nukkunut, heräsi ja alkoi itkeä, ja silloin nainen avasi silmänsä ja katseli lasta minun tuudittaessani häntä uudelleen uneen.

En milloinkaan ole unohtava muutosta naisen kasvoissa, kun hän silmäili pienokaiseni kasvoihin. Raakuuden ja paheellisen elämän leima haihtui ja sameitten silmien ja karkeitten piirteiden takaa pujahti melkein taivaallisen hymyn välähdys.

Hetken kuluttua vaimo puhutteli minua. Hän puhui käheällä äänellä, jossa tuntuivat rommin ja raa'an yöilman vaikutukset.

"Teidänkö se lapsi?" virkkoi hän. Vastasin? myöntävästi. "Poika vai tyttö?" "Tyttö."

Vaimo oli kotvan aikaa ääneti ja sanoi sitten alentaen hiukan korisevaa ääntänsä:

"Sanokaa minut valehtelijaksi, jos mielitte, mutta oli minullakin lapsi yhtä sorja kuin tää tässä — sorjempikin vielä. Poika se oli. Ketterin pikku poika, jonka nähdä voi. On se teidänkin nätti, mutta ei se vertoja vedä minun Billielleni, ei niinkään." Kysyin, mihin hänen lapsensa oli joutunut. "Pahasti kävi", sanoi hän. "Kuusi penceä viikossa annoin vaimolle, joka asui kanssani, että hän pitäisi poikaa silmällä sillä välin kun itse tein työtä tehtaassa. Mutta mitä se riiviö teki. Eikös vain antanut sen joutua oluttehtaan kuormarattaiden alle."

"Neljä vuotta vain. Juuri niin vanha, että pystyi juoksemaan asioille. Julmaa se oli. Ei minusta enää kalua tullut sen jälkeen, uskokaa pois. Se lapsi oli kaikki mitä minulla oli. Silmäteräni oli, niin oli. Kun sen kadotin, ei elämästä ollut mihinkään, ei niinkään. Lähetysseuran pappi jutteli minulle, että Jeesus sen oli korjannut tykönsä. Niin kai! Kun kirstu pantiin maahan muiden joukkoon, en piitannut mistään enää. Kuukaudet läpeensä minä vaeltelin kaduilla ja aina vain verinen pää oli mielessäni. Ja viimein sain keuhkotulehduksen ja sairastin Lontoossa. Ja kun minut laskettiin ulos sieltä, niin en piitannut enää mennä tehtaaseen."

"Kyllä sen uskonkin. On niitä sellaisia tyttöjä. Vaikka Jumal'avita, en minä ymmärrä miten he tulevat toimeen."

Minua puistatti ja värisytti, sillä mielestäni näin vilahduksia helvetin lieskoista — sortuneet toiveet, järkkyneen uskon, inhimillisen elämän raastettuna eläimelliseen tilaan ja viimein ihmisen eläimeksi muuttuneena.

Juuri tällä hetkellä pienokainen heräsi ja alkoi uudelleen itkeä. Nainen katseli häntä jälleen samalla silmäyksellä kuin ennenkin — raju välke silmissään.

Sitten hän kumartui puoleeni puhaltaen alkohoolihöyryjä lapsen kasvoihin ja karkealla lihavalla sormellaan kutkutti häntä leuan alle.

Pienokainen lakkasi itkemästä ja alkoi hymyillä. Kun vaimo näki tämän, säteilivät hänen silmänsä kuin päivänpaiste.

"Kas vain", huudahti hän. "Jeesus minua auttakoon, luulenpa että olisin voinut olla siisti minäkin, jos olisi ollut kestä pitää."

En häpeä kertoa, että vaimon puhuessa silmäni olivat useasti vettyneet, mutta kun hän kosketti lastani, niin minua puistatti ikäänkuin olisi syvimmistä syvyyksistä lähtevä lika häntä tahrannut.

Olin noussut pystyyn jatkaakseni matkaani, vaikka jäseneni tuskin kannattivat minua, ja asettelin pienokaista tukevasti syliini, kun vaimokin nousi istualtaan sanoen:

"Ei tietenkään. Minä vain tässä ajattelin että ihan se olis kuin kantaisin Billiä käsivarsillani."

Tämä pyyhkäisi tiehensä kaikki epäilyt. Vaimon sielussa oli vielä yksi ikkuna avoinna enkä uskaltanut sitä sulkea.

Katsahdin lapseeni — niin puhdas, niin suloinen, niin tahraton hän oli. Katsahdin vaimoon — niin iljettävä, niin raaka, niin turmeltunut taas hän.

Tuokion verran kesti kamppailua ja sitten… vaimo ja minä kuljimme vieretysten.

Seisoin silloin (lapsi uudelleen sylissäni) patsaan vieressä, joka on
Bow-kirkon takana.

Tunsin, etten jaksanut kauemmas kävellä ja vaikka joka penni taskussani kuului Isabelille, oli minun lainattava siitä hiukan, jos mielin saada hänet rouva Oliverin luo sinä iltana.

Odotin ensimäistä raitiovaunua, joka kulki minun suuntaani, ja kun se tuli kohdalle, viittasin sitä pysähtymään, mutta se ei pysähtynyt — se oli täpösen täynnä.

Soimasin itseäni siitä, että olin tullut näin kauas. Käsitin nyt kuinka ymmärtämätön olin ollut etsiessäni hoitajaa lapselleni kaupungin syrjäisimmästä osasta. En voinut toivoa voivani joka päivä käydä häntä tervehtimässä, jos toimeni tulisi olemaan länsiosassa Lontoota, kuten aina olin ajatellut. Kyselin itseltäni eikö avarasta Lontoosta, sen lukemattomien kotien joukosta, olisi löytynyt yhtäkään läheisempää taloa, jossa lapseni olisi voinut saada turvaa.

Kaiken tämän puolustukseksi keksin milloin mitäkin, muuten olisi sydämeni aivan pakahtunut. Panin toivoni Ilfordiin, sen maalaisasemaan, sen vihantiin kenttiin ja kukkapenkereihin. Panin toivoni rouva Oliveriin, joka oli rakastava lastani yhtä hellästi kuin omaa pientä vainajaansa.

Heikolta ja lapsekkaalta se mahtaa tuntua, mutta juuri silloin kun voimamme ovat lopussa ja olemme masentuneet emmekä tiedä mitä on tehtävä, näyttää Kaitselmus johtavan meitä, ja niinpä kävi minunkin tällä hetkellä.

Koska raitiovaunut olivat täpösen täynnä, tulin siihen päätökseen, ettei Kohtalo sallinut minun tuhlata Isabelin rahaa, ja olin juuri päättänyt hurjan rohkeasti astua jalan matkani viimeisen taipaleen, kun huomasin kadun, jossa seisoin, vähän ylempänä haarautuvan kahtia, oikeaan ja vasempaan.

Silmäillessäni ympärilleni nähdäkseni jonkun, jolta kysyä tieni suuntaa, huomasin patsaan edessä olevan kolmion kohdalla vanhat, kuluneet nelipyöräiset ajurinrattaat ja niiden vieressä vanhan, pitkään nukkavieruun ja haalistuneeseen ajurinkauhtanaan ja korkeaan, rappioiseen hattuun puetun miehen, joka tarkasteli minua riisuessaan kuonopussia hevoselta.

Menin hänen luokseen ja kysyin tietä, ja hän viittasi minulle mistä se kulki — oikealle, sillan poikki ja Stratford Marketin läpi.

Aivoni olivat yhtä väsähtäneet kuin ruumiini ja niinpä tein tyhmän kysymyksen — kuinka kauan kestäisi astua sinne.

"Hyvä kappale toista tuntia sille, jonka muoto on kuin teidän — ja vielä lapsi kannettavana."

Surkealta minä luullakseni näytin kääntyessäni jatkamaan matkaani lopen väsyneenä, mutta lujana päätöksessäni ponnistella perille. Mutta tuskin olin kahtakymmentä askelta astunut, kun kuulin hevosen kapsetta takaani ja vanhan ajurin huutavan:

Pysähdyin ja ihmeekseni hän ajoi kohdalleni, keikahti alas istuimeltaan, avasi vaunujen oven ja tokaisi:

"Sisään", virkkoi hän uudelleen äänekkäämmin ja ikäänkuin kiukustuneena itselleen.

Minä sittenkin estelin, ja silloin vanha mies ärähti tuimasti harmaan partansa takaa:

"Kuulkaapas, missie. Minulta on oma tyttö joutunut kadoksiin, missä lie, eikä tiedä mitä akka siitä pitäisi, jos päästäisin teidät kävelemään kasvot tuon näköisinä."

En tiedä mitä vastasin. Tiedän vain sen, että kyyneleet pulpahtivat silmistäni ja että seuraavassa tuokiossa tapasin itseni istumasta vaunuissa.

Luulenpa, että väsymys ja ehkäpä myös mielenliikutus yhtyneinä vanhan hevosen raskaaseen, yksitoikkoiseen ravaamiseen, uuvuttivat minut uneen, sillä hetken kuluttua hätkähdin kovaan meluun ja kuulin vanhan ajurin istuimeltaan huutavan sisään avoimesta ikkunasta:

Hetken kuluttua tulimme leveälle tielle, joka oli täynnä varastohuoneita, ja silloin vanha ajuri huusi "Ilford" ja kysyi mihin osaan olin menossa.

Kumarruin eteenpäin ja sanoin "10 Lennard Row, Lennard Green", ja vaivuin sitten istuimelleni huojentunein mielin.

Ajattelin rouva Oliverin taloa semmoisena kuin se oli aina väikkynyt edessäni — pienenä, vaatimattomana majana, herttaisena ja puhtaana, muratin ja ehkäpä ruusujenkin peittämänä.

Ajatukseni leijailivat vielä näissä näyissä, kun tunsin vaunujen äkisti keikahtavan vasemmalle. Avatessani silmäni näin ajavamme pitkin jonkinlaista lehtokujaa, toisella puolella rivi pieniä, kehnoja kaksikerroksisia taloja ja toisella viljelemätöntä, särkyneitten pullojen, särkyneitten rautapannujen, särkyneitten saviastiain ja muun töryn peittämää maata, josta siellä täällä pisti esiin pitkiä, takkuisia ruohotupsuja. Laskevan auringon säteissä paikka näytti viheliäiseltä.

Äkkiä vauhti hiljeni ja vaunut pysähtyivät. Sitten vanha mies hypähti alas istuimeltaan ja avasi oven sanoen:

Hetken aikaa olin varmaankin puoleksi tiedotonna, jolloin astuin ulos vaunuista, sillä kun taas palasin tajuihini, seisoin kapealla katuvierustalla suljetun oven edessä, jossa näkyi numero 10.

Ensin olin kuin lamassa. Sitten musteni maailma silmissäni ja olin hyrähtää itkuun. Lopulta tahdoin paeta ja käännyin palatakseni vaunujen luo, mutta ne olivat jo lähteneet pois ja katosivat katukulmaukseen.

Kello oli kuusi. Olin hyvin väsyksissä. Olin yhdeksän peninkulman päässä Bayswaterista. Lasta en enää voinut kantaa takaisin. Mitä oli minun tehtävä?

Aivoni eivät pystyneet mitään ajattelemaan, mutta silloin salaperäinen tunnelma (peräisin luostariajoiltani ehkä) valtasi minut — tunnelma, että kaikki mikä minulle oli tapahtunut pitkällä matkallani, kaikki mitä olin nähnyt ja kaikki mitä minulle oli sanottu, oli tarkoitettu valmistamaan minua vaaroihin, jotka olivat tulossa (ehkäpä myös pelastamaan minua niistä).

Luullakseni tämä hiukan rohkaisi minua, sillä kooten kaiken ruumiillisen ja henkisen voimani astuin portaille ja kolkutin ovelle.

Tällä välin minä turhamaisessa luulossani, että retkikuntamme voisi tuottaa jotain hyötyä maailmalle, koin lohdutella itseäni sillä ajatuksella, että rakkaimpani oli täytynyt kuulla minun olevan turvassa.

Mutta taisinko kuvitella, että hän olisi piiloutunut Lontoon rahvaan keskuuteen, — syvimpään syvyyteen, mihin ihmisolento yleensä voi hävitä.

Taisinko uskoa, että itse Lontoossa, sivistyneen ja uskonnollisen maailman sydämessä, hänen olisi kestettävä koettelemuksia, joiden rinnalla omat kärsimykseni Napapiirin pimeyksissä tuntuvat jokapäiväisiltä ja mitättömiltä.

Nyt on kaikki ollutta ja mennyttä, ja vaikka, Jumalan kiitos, en siihen aikaan tietänyt, mikä oli tapahtumassa omalle armaalleni kotona, on sittenkin lohduttavaa muistella, että toimin juuri kuten toimin.

Siitä päivästä alkaen, kun käännyimme paluumatkalle, en enää kuullut rakkaimpani ääntä. Mutta minä uneksin hänestä ja tämä uni hämmensi ja kiusasi minua yhtä paljon kuin äänikin. Näin hänen astuvan halkeamia täynnä olevalla jäätiköllä äkkisyvyyttä kohti, jota hän ei voinut nähdä, revontulet kun loistavina välkkyilivät hänelle silmiin.

Luonnonlain kannalta tämän saattaa ottaa miten tahtoo, eikä tietenkään siinä ollut mitään hämmästyttävää, että uneni esiintyivät minulle kuvissa, joissa jokapäiväisen elämäni vaarat heijastuivat, mutta siitä oli ainakin yksi seuraus — levottomat uneni vain kartuttivat intoani joutua takaisin oman armaani luo.

Tullessamme Mount Darwiniin toiselle asemallemme lähetin Mount Erebuksen juurella majaileville miehillemme sanan, käskien heitä ilmoittamaan Uuteen Seelantiin laivamme kapteenille (Macquarie Saaren kautta), että hänen olisi palattava meitä noutamaan niin pian kuin jääsuhteet sen sallisivat. Tämä oli viimeinen hommamme (paitsi koneiden pakkausta, joka oli tehtävä niin että ne pysyisivät liikkumattomina ja lämpiminä päällyksissään) ennenkuin läksimme taivaltamaan "pitkää, valkeata maantietä" niemellä majailevan joukkomme luo.

Mutta kaikki tarmokkaat ponnistuksemme eivät voineet jouduttaa matkamme hitaisuutta. Oltiin Antarktiksen talven keskessä, kun täydellinen yö vallitsi viikkokausia, eikä mikään muu hälventänyt pimeyttä kuin kiitävän kuun loiste ja toisinaan revontulten hohde, niiden kiertäessä lepäävän auringon piiriä.

Elokuun toisena viikkona aurinko palasi. Ken ei ole kuukausimääriä elänyt ilman aurinkoa, ei voi käsittää kuinka suuri huojennus tämä oli meille. Kuin jumala, taivaallisena ja ihmeellisenä, se kohosi yli jylhäin, valkoisten napaseutujen, — näky, joka saattoi meidät tietämään minkälainen vähäpätöinen kappale on ihminen maailmanrakenteessa.

Tämän luullakseni kaikki miehemme tunsivat, vaikka jotkut (minä muiden mukana) tervehtivät sitä enemmän jonkinlaisena sanansaattajana kotona olevilta ystäviltä. Mutta muistan että Siirappi vanhus, joka oli seisonut sitä silmäilemässä, puhkesi sanomaan:

Tämän jälkeen matkamme sujui mainiosti kunnes saavuimme talvimajoihimme, missä tapasimme kaikki terveinä ja kaiken hyvässä kunnossa, mutta kuulimme peljästyttävän uutisen — että yritys joutua langattomaan yhteyteen laivamme kanssa oli epäonnistunut. Siitä oli oleva se seuraus, että meidän olisi pakko odottaa sitä, kunnes paluumatkaa varten alkujaan määrätty päivä koittaisi.

Tämä ei näyttänyt paljonkaan surettavan tovereitani, jotka turvassa sokaisevilta lumituiskuilta asettuivat lepoon ja viettivät aikansa laulelemalla, kertomuksia kertomalla ja lukemalla.

    Mutta minulle tämä viivytys oli hirvittävä, ja joka päivä,
    levottomuuteni kuumeessa joutua matkaan niin pian kuin jäät
    sallisivat, kiipesin O'Sullivanin kera vanhan Erebuksen rinteitä
    ylös katsoakseni kaukoputkella näkyisikö avovettä.

Puumajamme oli, Jumalan kiitos, niin iso, että minun sallittiin pitää erikoinen koju itselleni, sillä muussa tapauksessa olisin hävennyt tovereitani, kun öisin toisinaan en voinut pidättää vaikerruksiani.

Niiden, jotka kotona elävät järjestetyissä oloissa ja ovat tottuneet hallitsemaan tunteitaan, on vaikeata käsittää, missä määrin ihminen kadottaa mielenmalttinsa, kun hän on tuhansien peninkulmien päässä rakkaistaan ja tuntee hengessänsä, että jotain pahaa on tapahtumassa heille.

En usko tässä suhteessa olevani suurempi hupsu kuin kukaan muukaan, mutta vielä nytkin minun selkäpiitäni karmii muistaessani mitä kidutuksia kärsin noina odotuksen päivinä, sillä koko elämäni tuntui pyörivän edessäni, soimaten minua tuhansista rikkomuksista, jotka olin luullut kuolleiksi ja haudatuiksi.

Jotkut olivat itsessään pikkuasioita kuten kiivaat ja hillittömät sanat kilteille vanhuksille kotona, tottelemattomuus ja kiittämättömyys heitä kohtaan ja kaikki pahankurisen pojan tavalliset juonet, pojan, joka olisi sietänyt kuritusta, mutta jota ei koskaan kuritettu.

Mutta pahimmat tunnonvaivani kohdistuivat rakkaimpaani ja raskaana painoi minua vastuunalaisuus siitä tilasta, jossa varmasti tunsin hänen olevan.

    Tuhansia kertoja vedin itseni tilille siitä, ajattelin mitä minun
    olisi pitänyt ja ei pitänyt tehdä, ja sätin itseäni jos jollakin
    haukkumanimellä ja kirosin huimasti käytöstäni.

Kädet taskussa astelin edestakaisin kojussani, kieritellen näitä ajatuksia päässäni ja kuohuttaen itseni tahtomattani katumuksen ja itsesyytösten kuumeeseen.

Puhutaan kiirastulesta — rakkaan vanhan isä Danimme kiirastulesta! Se oli tuleva kuoleman jälkeen — minä jouduin siihen jo ennen, ja, kautta hurskasten pyhimysten, oli siinä tarpeeksi minulle.

Tällä tapaa kului kaksi kuukautta ja kun salmen jäät aukenivat, eikä laivaamme näkynyt, niin en minä ollut ainoa, jonka sydän kutistui kokoon, sillä toverieni mieliala oli niinikään alkanut masentua.

Antarktiksen kevään alussa oli merellä raivonnut kolme päivää kestävä peloittava hirmumyrsky, ja miehissäni vakaantui nyt pelko, että laivan oli täytynyt hukkua myrskyssä.

Minä tietenkin taistelin kovasti tätä otaksumaa vastaan, sillä viimeiset toivoni keskitin siihen, ettei siinä ollut perää. Mutta kun viikkoja vieri ja meillä oli edessä mahdollisuus viettää toinenkin vuosi siellä (sillä miten saattaisivat ystävämme tietää, ennenkuin vedet olisivat uudelleen jäissä, että olisi tarpeellista noutaa meidät?), niin valmistauduin kohtaamaan asemamme lujana ja jaoin ruokamme tarkalleen vähentäen miesten annoksia kahteenkymmeneenkahdeksaan unssiin ja sormustimen vertaan konjakkia.

Kautta Jumalan, hirvittävää on seisoa vastatusten verkkaisen kuoleman kanssa. Jotkut miehistämme lannistuivat tykkänään. Jylhä yksinäisyys, samojen kasvojen näkeminen, samojen äänten kuuleminen — eikä toivoa muutoksesta — oli saattaa monet heistä hulluiksi.

Mitä minuun tuli, niin tein voitavani uskotellakseni tovereilleni olevani hyvässä toivossa. Kovalle otti, Jumala paratkoon, ja odotettuamme viikkokausia valtasi minut niin herpaiseva avuttomuuden tunne, etten milloinkaan ennen ollut sellaista kokenut.

Uskonnolliseksi mieheksi ei minua voi sanoa, mutta ajatellessani rakkaimpani vaaraa (sillä olin varma, että hän oli vaarassa) ja että tuhannet peninkulmat läpipääsemätöntä merta erottivat minut hänestä heräsi minussa vastustamaton ikävöiminen kääntyä murheineni jonkun puoleen, joka olisi vahvempi minua.

"Sinä pelkuri raukka, kun asiasi luistivat hyvin, niin et vähääkään välittänyt Jumalasta, mutta nyt kun olet alakynnessä ja varma kuolema tuntuu olevan edessäsi, sinä vaikeroit ja haluat etsiä apua sieltä, johon myötäkäymisesi ja voimasi päivinä et ikinä uneksinut meneväsi."

Mutta minä nujersin tämän tunteen — yleensä ei ole olemassa mitään, jota ei ihminen siellä kaukana nujertaisi, paitsi kuolemaa — ja tuli pimeä yö, jolloin (jäiden lohkeillessa kallioseinämistä ryskeellä, joka palautti mieleeni viimeisen illan Raa-linnassa) tapasin itseni vääntelemästä käsiäni ja rukoilemasta lapsuuteni Jumalaa, en itseni, vaan rakkaimpani puolesta, että Hän, jolle vahvinkaan ihmismaailmassa ei merkinnyt mitään, ottaisi hänet isälliseen suojelukseensa.

Juuri silloin kun sieluntuskani oli kohonnut äärimmilleen, suvaitsi Kaitselmus tulla avukseni. Seuraavana aamuna herätti minut katkonaisesta unestani laukaus, jota seurasi niin hurja karjunta Siirapin suusta, että olisi voinut luulla merikäärmeen iskeneen kiinni hänen vanhoihin kinttuihinsa.

Ja katsoessani ulos pienestä ikkunastani näin hänen ja kuuden tai seitsemän seurueemme jäsenen puolialastomina siinä asussa missä olivat rynnänneen ylös vuoteiltaan, juoksevan villien tavalla merta kohti, missä "Scotia" kaikki liput liehuvina (Jumala sitä siunatkoon ja suojelkoon!) hiljakseen puhkui läpi murtuvain jäälohkareiden.

Mutta minun mieleeni jäi tästä hetkestä pääasiallisesti se seikka, että herätessäni ja ennenkuin sumuisissa aivoissani oli vielä kerennyt selvitä se seikka, että olimme pelastetut ja kotimatkalle, menossa, mieleeni välähti ajatus:

M. C.

N:o 10:n oven avasi saamattoman ja jotenkin siistimättömän näköinen, noin kolmenkymmenen vuoden vaiheilla oleva nainen, jolla oli vetiset silmät.

Hän oli rouva Oliver ja huomasin jo ensi näkemältä, että hänen katseensa oli peljästynyt ja kartteleva kuten usein vaimolla, joka elää tyrannimaisen miehen sorrossa.

Mutta hän vastaanotti minut yhtä kaikki niin lämpimästi, että mielenmasennukseni osaksi haihtui, ja seurasin häntä keittiöön.

Se oli talon ainoa alakerrassa oleva huone (paitsi ruokahuonetta) ja se näytti herttaiselta, puhtaalta ja mukavalta. Keskellä lattiaa oli pöytä, ikkunan alla sohva, takan toisella puolella oli keinutuoli, toisella lapsenkehto, eikä huoneessa ollut mitään, joka ei näyttänyt kodikkaalta ja luottamusta herättävältä paitsi kahta suurta uuninreunalla olevaa valokuvaa, jotka kuvasivat lanteisiin asti alastomia miehiä nyrkkitaistelussa.

"Me olemme odottaneet teitä kaiken päivää, rouva, ja luulimme jo ettette tulisikaan enää", sanoi hän.

Sitten otti hän pienokaisen sylistäni, riisui häneltä päähineen ja kapan, nosteli hänen kapaloitaan tutkiakseen hänen sääriään, suuteli häntä käsivarsille, niskalle ja säärille ja ylisti häntä pilviin asti.

"Isabel! Onpa se kaunis nimi! Sopiva vaikka enkelille, rouva. Ja enkeli hän on, pikku kulta! Millaiset punakat posket! Millainen supukkainen suu! Millaiset siniset silmät — siniset kuin sinikellot kirkkotarhassa. Onpa hän kaunis kuin vahanukke, on todella, ja oikeinhan minä olen ylpeä kun saan hänet hoitaakseni."

Nuori äiti on sellainen hupsu, että hänen lapsensa ylistäminen tehoaa häneen kuin taika, ja mieleni alkoi jo käydä keveämmäksi, kun rouva Oliverin mies tuli alakertaan.

Hän oli lyhyt, tanakka, kolmenkymmenenviiden korvissa oleva mies. Leuka hänellä oli neliskulmainen, niska paksu ja pää lyhyeksi ajeltu ja punakka. Hän oli sukkasillaan ja paitahihasillaan ikäänkuin hän olisi ollut pukeutumassa mennäkseen ulos jonnekin.

Muistan, että tulin ajatelleeksi — en tiedä miksi — hänen nähneensä yläkerran ikkunasta minun ajavan oven eteen vanhan ajurin vaunuissa ja tästä tulleen epäedullisiin johtopäätöksiin luonteeseeni ja maksukykyyni nähden.

Oikeassa lienen ollutkin, sillä niin pian kuin meidät oli esitetty toisillemme ja minä olin keskeyttänyt rouva Oliverin ylistelyt lapsen kauneudesta siirtymällä raha-asioihin, mies, joka istui sohvalla kenkiä jalkoihinsa vetämässä ja kuuli minun puhuvan neljästä shillingistä viikossa, sanoi äkisti kuin pyssyn suusta:

Huomasin vaimo raukan vapisevan, mutta ihmisen tavalla, joka elää alituisessa pelontilassa, hän teeskenteli iloista huolettomuutta.

Muistutin hänelle, että hän kirjeessään oli sanonut neljä, mutta hän väitti minun erehtyneen ja kun lupasin näyttää hänelle kirjeen, jos hän halusi, virkkoi hän:

"Sitten minä varmaan kirjoittaessani erehdyin, rouva. Viittä me ajattelimme koko ajan. Eikö niin, Ted?"

Huomasin miten oli asian laita ja veret karkasivat poskilleni suuttumuksesta, mutta minulla ei ollut muu neuvona kuin alistua.

"Ja etukäteen maksettava", sanoi mies, ja vastattuani siihen suostuvani, lisäsi hän:

Minä vapisin suuttumuksesta ja pelosta, sillä vaikkakin kaikki rahani kuuluivat mielestäni pienokaiselleni, niin olisin jäänyt aivan avuttomaksi, jos yhdellä haavaa olisin luopunut koko omaisuudestani, siksipä sanoin kääntyen rouva Oliverin puoleen:

Minulta ei jäänyt huomaamatta, että poloinen yhä piti silmällä miehensä kasvoja, ja kun tämä katsahti häneen merkitsevällä silmäyksellä, vastasi hän hätäisesti:

"On niinkin, rouva, aivan tavallistahan se on. Kaikki tämän kadun naiset tekevät samaa. Viitosessa on kaksoiset, ja siellä maksetaan aina kuukausi etukäteen kummastakin. Mutta me otamme neljästä viikosta, eikä sitä voi pitää kohtuuttomana, ei toki."

"Niin, nähkääs, rouva, te olette… te olette vieras meille, ja kun lapsi jää meidän käsiimme… Ei sen puolesta, että luulisimme teidän jättävän maksamatta, mutta jos sattuisitte sairastamaan, ettekä jaksaisi ajallanne suorittaa maksettavaanne… ja me olemme vain köyhää väkeä, nähkääs…"

Vaimo raukan laverrellessa edelleen kuohahti vereni ja olin juuri kysymäisilläni häneltä saattoiko hän hetkeäkään otaksua, että hylkäisin lapseni, kun mies, joka oli lopettanut kenkiensä pauloittamisen, nousi seisoalleen sanoen:

"Tahdotte kai jättää lapsenne köyhäintaloon, vai miksi kihnustelette parin viikon maksusta?"

Tämä ratkaisi asian. Vedin taskustani kukkaroni ja vapisevin sormin panin viimeisen, kallisarvoisen kultarahani pöydälle.

Hetkisen kuluttua herra Oliver, joka oli vetänyt ylleen päällysnuttunsa ja pannut verkalakin päähänsä, astui ovelle.

"Hyvästi, rouva", virkkoi hän, ja vastasin hänelle niin kohteliaasti kuin sisuni salli.

Hengitin vapaammin hänen mentyänsä ja hänen vaimonsa (jonka kasvoilta pelokas ilme samassa hetkessä hävisi) oli kuin toinen nainen.

"Voi hyväinen aika sentään", huudahti hän luonnottoman hilpeästi, "missä ovat ajatukseni olleet. Olette niin kalpea matkanne jälkeen enkä ole edes teekuppia tarjonnut."

Pitelin lasta jälleen sylissäni sillävälin kun hän pani kattilan tulelle, lämmitti mustan teekannun liedellä, levitti pöydän päähän pienen pöytäliinan ja asetti siihen paksut kupit. Sitten hän istahti uunin eteen paahtamaan hiukan leipää jutellen kaiken aikaa miehestään (puolittain anteeksi pyytävänä, puolittain ylpeänä).

Ammatiltaan hän oli muurari ja työskenteli toisinaan tien toisella puolella olevassa kirkkotarhassa, jonka täältäkin saattoi nähdä, mutta nyt hän tavallisesti oli jonkinlaisena agitaattorina eräällä työläisten johtomiehellä, jonka toimena oli saada aikaan lakkoja. Ennen heidän naimistaan hän oli kuulunut "Whitechapelin Voimamiehiin", ja nuo valokuvat uuninreunalla esittivät hänen kamppailujaan, mutta nyt oli hän käynyt "rauhalliseksi aviomieheksi" eikä enää "paiskannut ihmisiä maahan".

Tahtomattanikin lämpeni sydämeni vaimoa kohtaan. Ihme, etten silloin tullut ajatelleeksi, että hänen alinomainen pelkonsa tyrannimaista miestänsä kohtaan saattaisi useasti johtaa hänet valheellisuuteen, josta jo olin nähnyt esimerkin, ja että sen vaikutuksista voisi lapseni joutua kärsimään.

Mutta minä vain vakuuttelin itselleni, että hän oli silminnähtävästi ihastunut lapsiin ja hoitaisi hellästi pienokaistani. Olinpa mielettömässä äidillisessä itsekkäisyydessäni oikein mielissänikin siitä, että hän oli rumapiirteinen henkilö, jota pienokainen, niin arvelin, ei olisi koskaan rakastava kuten minua.

Teetä juotuani olin pirteämpi, ja koskapa kello jo oli seitsemän ja aurinko alkoi laskea kirkkotarhan sypressipuiden taa, tiesin olevan jo ajan lähteä.

Mutta en voinut sitä tehdä riisumatta ensin Isabelia ja laulamatta hänet nukuksiin. Ja sen jälkeenkin istuin vielä hetken aikaa kivistävin sydämin, lapsi sylissäni ajattelemassa miltä oli tuntuva tänä iltana käydä levolle ilman häntä.

Rouva Oliver oli sillävälin tutkinut lapsen liinavaatteita, jotka olin tuonut mukanani paketissa ja nyt hän puhkesi puolikuiskaaviin ihastuksen huudahduksiin niitä käännellessään, ja kerrottuani hänelle, että olin itse ommellut vaatteet, virkkoi hän:

Lopulta löi lähdön hetki. Ei yksikään nainen, joka ei itse ole sitä kokenut, voi tietää miltä se tuntui.

Vaikka minä todella luulin, että lemmikkini saisi rakkautta ja huolenpitoa osakseen, ja tiesin, ettei hän ymmärtäisi kaivata minua eikä edes tietäisi minun lähteneen, en voinut estää kyyneleitäni vuotamasta laskiessani keruubini hänen pieneen vuoteeseensa, ja ne valuivat hänen kasvoilleen ja herättivät hänet, joten minun oli polvistuttava hänen viereensä ja viihdytettävä hänet uudelleen nukuksiin.

"Ja huuhdotte hyvin hänen pullonsa ja pidätte huolen siitä, että hänellä aina on hyvää vastalypsettyä maitoa?"

"No, se on varma, rouva. Älkää te siitä lapsesta huolehtiko, rouva. Äiti minä olen ollut itsekin, rouva, ja minä hoitelen pikku enkeliänne niin hyvin kuin olisi oma lapseni tullut takaisin luokseni."

"Jumala teitä siunatkoon", pääsi ahdistetusta rinnastani tulemaan, ja viivyttyäni vielä kotvasen polvillani kehdon vieressä (puhellen sieluni ja sydämeni pohjasta, vaikken hoitajalle enkä pienokaiselle) nousin pystyyn, kuivasin kyyneleet silmistäni ja riensin juoksujalkaa ulos talosta.

Tiesin, etteivät silmäni kelvanneet kadulla näytettäviksi, ja niinpä vedin kasvoilleni tumman harsoni ja kiirehdin eteenpäin tiedotonna kaikelle muulle, kuin sähkövaunujen räminälle ja touhuaville ohikulkijoille, joille ei poloinen pikku suruni merkinnyt mitään.

Mutta pitkälle en ollut kävellyt, ennenkuin minua alkoi hävettää, ja otin itseni tilille ja kyselin oliko minulla syytä itkeä.

Pienokaisestani olin eronnut hänen omaksi onnekseen ja jos olin luopunut viimeisestä punnastani, niin oli sillä maksettu lapsen elatus eikä minulla niinmuodoin ollut nyt muuta ajateltavaa kuin itseäni ja miten saada työtä.

En hetkeäkään epäillyt etten saisi työtä tai etten saisi sitä heti.
Polttava kysymys oli vain, minkälaista ja missä se olisi oleva.

Tähän asti olin arvellut, että koska olin nopsa kynää käyttämään, voisin ehkä päästä jonkun sihteeriksi; mutta nyt, muistaen konekirjoittajan tarinan ("liikkeet eivät siitä pidä") tukahutin tämän toiveen ja kohotin päämääräni korkeammalle.

Minkälaisia tuulentupia! Muistin mitä arvoisa äiti kerran oli sanonut minusta luostarissa (jossa olin saanut useampia palkintoja kuin Alma, vaikken ole ennen siitä mitään puhunut) sanelin itselleni että minäkin olin saanut hyvän kasvatuksen. Osasin italian, ranskan ja saksan kieltä, ja koska olin kuullut, että jotkut naiset ansaitsivat elatuksensa kääntämällä kirjoja, arvelin voivani tehdä samaa.

Niin, voisinpa itsekin kirjoittaa kirjoja. Olin vakuutettu siitä että voisin — ainakin yhden kirjan, kodittomista tytöistä, joiden täytyy tulla toimeen maailmassa omin voimin, ja kaikki hyvät naiset lukisivat sen, (jotkut hyvät miehetkin), sillä he tietäisivät sen olevan totta.

Oi turhamaisia ajatuksiani! Vaikka toiselta puolen ne eivät olleet niinkään turhamaisia, sillä mainetta en ajatellut enkä sitä mitä ihmiset sanoisivat niistä kyhäyksistäni, vaan ainoastaan mitä voisin saada siitä.

Saisin rahaa, ehkäpä en paljon, mutta sen verran että lapsi ja minä voisimme asua maalla pienessä huvilassa, muratin ja ruusujen keskessä, missä Isabel aikaa myöten juoksisi ruohikolla ja poimisi kukkia puutarhassa.

"Eipä tässä siis ole mitään itkun syytä, sinä naurettava olento", puhelin itsekseni kiirehtiessäni nyt eteenpäin lentävin askelin ikäänkuin sieluni olisi siirtynyt jalkoihini.

Olin varmaankin astunut hyvän matkaa tuntematta mitään väsymystä, kun saavuin Bow-kirkon sillalle.

Sieltä olin aikonut nousta raitiovaunuun, mutta koska en ollut väsyksissä, astuin eteenpäin mielissäni siitä, kun sain parisen pennyä säästetyksi.

Olin jo vaeltanut kappaleen matkaa Mile End Roadia, kun jäähdyttävä ajatus äkkiä välähti mieleeni. Ajattelin sitä pitkää välimatkaa, joka erottaisi minut lapsestani. Minulle kävisi vaikeaksi käydä usein häntä tervehtimässä ja mahdotonta olisi nopeasti päästä hänen luokseen (ehkäpä myös saada ajoissa sanaa) jos hän äkisti ja vaarallisesti sairastuisi kuten lasten usein käy.

Ei loistavimmatkaan unelmat pystyneet minua taivuttamaan sellaiseen vaaralliseen eroon.

Kerkeät askeleeni hiljenivät. Tullessani sille kohdalle Mile End Roadia, missä juutalaiset räätälit asuvat ja kuullessani vierasta kieltä puhuttavan, jonka myöhemmin sain tietää olevan jiddishiä ja katsellessani kadulla liikkuvia miehiä, joilla oli itämaalaiset tohvelit jalassa ja kihara kummallakin puolella kellanvaaleita kasvoja, pysähdyin tietämättä miksi, kadun kulmaan, missä joukko kirkassilmäisiä juutalaislapsia tanssi italialaisen posetiivin säestyksellä.

Katselin yhä tätä näytelmää tuskin tietäen mitä näin, kun silmäni sattuivat kulmassa olevan makkarapuodin ikkunaan laastaroituun ilmoitukseen. Suurin kirjaimin oli siinä luettavana:

Kuinka vähäpätöiset ovat ne seikat, joista kohtalomme näyttää riippuvan. Siinä tuokiossa muistui mieleeni mitä rouva Oliver oli sanonut ompelukyvystäni; ja melkein ennenkuin olin selvillä siitä mitä olin tekemäisilläni, pyörähdin syrjäkadulle ja koputin avonaiselle ovelle.

Vanhahko, lihavanläntä, sormuksilla ja kultavitjoilla ylt'yleensä koristettu juutalaisnainen, musta peruukki päässään, tuli etehisen takaisesta huoneesta minua puhuttelemaan. Selitin asiani, ja silmäiltyään minua päästä kantapäähän melkeinpä kummastuneen näköisenä, ikäänkuin ei hän ensinkään olisi odottanut minun kaltaistani henkilöä, virkkoi hän nenä- ja kurkkuäänellä:

Sitten vääntäen päänsä olkapäänsä yli koroitti hän äänensä pari oktaavia korkeammalle ja huusi: "Miriam", jolloin mustasilmäinen, mustatukkainen, kiltin ja herttaisen näköinen, noin kahdeksantoista vuoden iässä oleva juutalaistyttö tuli portaita alas.

Toistin pyyntöni, ja tytön tulkittua puheeni äidilleen pyydettiin minut astumaan etehiseen, ja siellä minä jouduin kyseltäväksi.

Olinko ompelijatar? En, mutta halusin työtä. Olinko koskaan ommellut miestenliivejä? En ollut, mutta osasin käyttää neulaani vaikka mihin.

Intoni saada työtä tahi ehkäpä vielä enemmän hänen omat kiireelliset työnsä painoivat edukseni, sillä hetken tuumittuaan ja innokkaasti kuiskailtuaan tyttärensä kanssa (joka katseli minua välkkyvin silmin) hän virkahti:

Minut vietiin sitten ahtaaseen ja ummehtuneeseen huoneeseen, missä joukko tyttöjä (kaikki juutalaisia näöltään) leikkelivät ja ompelivat miesten liivejä. Muuan tyttö harsi, toinen käytti silitysrautaa ja kolmas ompeli napinreikiä hienolla silkkilangalla.

Viimeksimainittu oli se työ, joka minulta vaadittiin ja minun käskettiin katsella voisinko sitä tehdä. Tarkkasin tytön työtä kotvan aikaa ja sanoin sitten:

Minulle annettiin nyt neula ja lanka ja liivipuolikas, ja kymmenen minuutin kuluttua olin valmistanut ensimäisen napinreikäni ja jätin sen arvosteltavaksi.

"Sallikaa minun uudelleen koettaa", sanoin, ja vapisevat käteni olivat niin innokkaat, että seuraava napinreikäni oli edellistä paljon parempi ja valmistui sitä paitsi joutuisammin.

"Mainiota!" sanoi tytär. "Ja mamma, ajatteles, että hän nyt jo on nopeampi kuin Leah. Minä vertasin ajan."

"Minun täyty pyytä isä tänne kuitenkin", sanoi juutalaisnainen kadoten toiseen huoneeseen.

Jutellessani juutalaistytön kanssa, joka nähtävästi oli yhtä äkkiä mielistynyt minuun kuin minä häneen, kuulin toisen nenä- ja kurkkuäänen (miehen) hallista tulevan meitä kohti.

"Nein! Hän on Skihoah" — joka merkitsi, kuten myöhemmin sain tietää, ei-juutalaistyttöä.

Sitten astui juutalaisvaimo huoneeseen pitkän, laihan juutalaisen seuraamana. En ollut milloinkaan ennen enkä ole tämän jälkeenkään nähnyt niin patriarkaalista ilmestystä. Pitkine harmaine partoineen ja arvokkaine kasvoineen olisi hän voinut esittää Moosesta jossakin luostarimme seinällä riippuvassa kuvassa — lukuunottamatta samettista patalakkia ja langanpätkillä ja verka- ja silkkitilkuilla peitettyä mustaa, alpakka-esiliinaa.

Hän katseli minua hetkisen terävillä silmillään ja kun vaimo oli näyttänyt hänelle työni ja hän oli ottanut hypyllisen nuuskaa ja niistänyt nenänsä kirjavaan nenäliinaan pasuunan äänellä, alkoi hän vuorostansa tehdä kyselyjä.

Vapisin pelosta, että hän tiedustelisi perheolojani, mutta saatuaan tietää nimeni ja että olin kristitty, ei hän sen enempää kosketellut yksityiselämääni. "Mitä palkka te halua?"

Vastasin olevani tyytyväinen, jos saisin saman minkä toiset tytötkin samasta työstä.

"Ah ei! Nämä tytöt on täyspalkkalaiset. Te on vaan vasta-alkaja, niin ette voi pyytä se sama."

Silloin hänen tyttärensä uudelleen vakuutteli että minä olin sukkelampi kuin Leahksi mainittu tyttö; mutta isällisen käskijävallan arvollisuudella juutalainen käski hänen vaieta ja sanoi ottavansa minut vain "kappalepalkalle", koska olin vasta-alkaja, ja hän mainitsi hinnan (hyvin pienen) puolesta tusinasta nappeja ja napinläpiä sillä ehdolla, että itse hankkisin langan ja tekisin työt omassa kodissani.

Huomaten, etten voisi kilpailla juutalaisen kanssa tinkimisessä ja ollen perin innokas saamaan työtä vaikka millä hinnalla, suostuin hänen ehtoihinsa, jolloin hän läksi huoneesta käskien minua palaamaan seuraavana päivänä.

"Ja missä te asu, lapsi kulta?" kysäisi juutalaisnainen. Sanoin asuvani Bayswaterissa ja puolustelin oloani kaukana East Endissä jollain tekosyyllä hipaisten totuutta niin läheltä kuin mahdollista, mutta tunsin vaistomaisesti; nähtyäni talon isännän, etten uskaltaisi virkkaa mitään lapsestani.

Hän sanoi, että minun pitäisi asua lähempänä työpaikkaani, ja vastasin aikovani sen tehdäkin. Kysyin samassa saattoiko hän neuvoa minulle huoneen.

Onneksi sattui juutalaisnaisella itsellään olemaan kaksi vapaata huonetta ja läksimme yläkertaan katsomaan niitä.

Huoneet olivat kumpikin rakennuksen ullakkokerroksessa ja toisen olisin saanut kahdesta shillingistä viikossa, mutta se oli pimeä ja kolkko, sen ikkuna kun antoi takapihalle. Toinen huone maksoi kolme shillingiä viikossa; se oli kapea, komeromainen, niukasti sisustettu huone, mutta sen ikkunasta saattoi nähdä vilkasta katuelämää, joten heti vuokrasin sen ja kysyin koska voisin muuttaa.

Aikaisin seuraavana aamuna minä siis jätin hyvästi kiltille walesilaiselle emännälleni (joka kävi totisen näköiseksi kuullessaan mitä työtä aioin ruveta tekemään) ja Emmerjanelta, (joka itki suudellessani hänen sotkettaneita kasvojaan) ja muutin uuteen asuntooni, missä heti rupesin tekemään työtä ensimäiselle ja ainoalle työnantajalleni.

Olin ehkä vajonnut syvälle unelmieni korkeuksista, mutta sitä ei nyt kannattanut ajatella. Olin lähellä Ilfordia ja saatoin nähdä Isabelin joka päivä.

Isabel! Isabel! Isabel! Kaikki oli Isabelia, sillä nyt Martinin kadottua kiertelivät kaikki toivoni ja pelkoni, rakkauteni ja elämäni yhdessä keskuspisteessä — lapsessani.

Hän oli tullut Englantiin Venäjän pyhissä kaupungeissa vallinneiden uskonnollisten vainojen aikana ja ruvennut räätälinä ansaitsemaan leipänsä eräässä Whitechapelin ullakkokerroksessa. Hän vuokrasi "Singerin" ja teki alussa kappaletyötä "valmisten vaatteitten" puoteihin ja tuli vajaassa kahdessakymmenessä vuodessa Lontoon East Endin rikkaimmaksi muukalaisjuutalaiseksi. Hän valmisti töitä West Endin suuriin liikkeisiin ja häntä pidettiin (kuten myöhemmin sain kuulla) juutalaisista "hiostajista" pahimpana.

Tästä huolimatta hän omalla tavallaan oli hurskas ja jumalinen mies. Ankara, järkähtämätön ja melkeinpä taikauskoinen Leeviläisten lakien seuraamisessa ja uskonsa surumielisen, jotenkin kolkon symbolismin noudattamisessa. Kuuluisa talmudin-tutkija synagoogan tukipylväs, ja toinen Brick Lanella olevan Chevran kirkko isännistä ja niinmuodoin siveellisen vaelluksen lahjomaton valvoja.

Hänen talossaan oli laaja kokoelma inhimillisiä olentoja, pääasiallisesti juutalaistyttöjä, jotka työskentelivät kaiken päivää ja joskus (kun määräyksiä saattoi kiertää tahi kaksi juhlapäivää oli tulossa) öisinkin, sillä juutalainen vaati kaikilta saatavansa, vaimoltaankin, joka keitti ruuan ja silitti vaatteet samalla haavaa.

Joka aamu rouva Abramovitsch toi minulle huoneeseeni korkean pinon liivejä ja joka ilta tuli hän noutamaan ne alakertaan ja laskettuaan ansioni uskomattoman sukkelasti, maksoi hän saatavani täsmällisesti.

Ensimäisen viikon lopussa huomasin ansainneeni kymmenen shillingiä. Olin mielissäni, mutta maksettuani asuntoni ja ravintoni, eivät rahat riittäneet pienokaisen ylläpitoon, joten toisena viikkona ompelin myöhempään ja ansaitsin neljätoista shillingiä. Ei sekään riittänyt, päätin siis pitentää työaikaani vieläkin enemmän.

"Aamusella jaksaa paremmin", ajattelin. Valitettavasti (johtui ehkä heikkoudestani) olin aina ollut aamu-uninen, mutta onneksi antoi huoneeni itään ja niinpä keksin muuttaa vuoteeni ikkunan eteen ja vedin akuttimen ylös niin että jo varhainen päivänvalo sattuisi kasvoilleni ja herättäisi minut.

Tämä koe onnistui loistavasti ja viikkokausia myöhään kesällä ja aikaiseen syksyllä nousin vuoteeltani ennen auringonnousua niin pian kuin hämärä oli poistunut ja Lontoon lyijynharmaa päivänvalo alkoi haihduttaa edellisen päivän savuja.

Täten kartutin tuloni kuuteentoista shillingiin, ja opittuani käyttämään neulaa nuolen nopeudella seitsemääntoista, toisinaan kahdeksaantoista shillingiin.

Se oli korkein ennätykseni ja vaikkakin niukalti oli aikaa muihin toimiin, niin saatoin sillä kuukauden lopussa maksaa puntani pienokaisen puolesta ja panna hiukan säästöönkin.

Minun ei auttanut laiskotella, jos mielin pysyä tässä keski-saavutuksessa, ja minä nurisin jo siitäkin ajasta, minkä kulutin ruokani ostamiseen ja nauttimiseen, vaikka se ei vaatinut pitkiä valmistuksia Mile End Roadissa, joka on täynnänsä puoteja, missä saadaan valmiiksi keitettyä ruokaa.

Elämäni oli kenties kova, mutta älköön kukaan luulko, että omasta mielestäni olin orja. Vaikka tein työtä niin väsymättömästi, en tuntenut mitään sääliä itseäni kohtaan. Ajatus, että ahersin lapseni takia, sulostutti kaiken työni. Olin niin onnellinen tietäessäni, että pienokaiseni kaikissa tarpeissaan riippui tykkänään minusta.

Mieleni oli niin kevyt näihin aikoihin, että laulelin useasti, en tietenkään keskellä päivää, kun talomme hurisi kuin myllynratas, mutta varhain aamulla ennenkuin sähkövaunut alkoivat rämistä tahi katukaupittelijat tarjota tavaroitaan huutamalla ja kun ei East Endistäkään kuulunut muuta ääntä kuin tuo lakkaamaton poljenta kadulla, joka aina pani minut ajattelemaan Israelin lapsia Egyptissä, kun he kantoivat Faraon kuormia.

Avasin ikkunani ja lauloin jos jotain, mutta ollen itse suuri lapsi ja kuvitteluihin niin mieltynyt, laulelin mieluimmin kehtolauluja ja uskottelin itselleni Isabelin olevan huoneessani nukkumassa takanani omassa vuoteessani.

Kävin tervehtimässä häntä joka päivä. Kuuden ja yhdeksän välillä joka ilta keskeytin työni mennäkseni Ilfordiin. En puhunut kenellekään mitään käynneistäni, ja juutalaisperhe oli siinä luulossa, että tämän ajan käytin virkistyshetkekseni.

Tavallisesti kuljin raitiovaunussa Bow-kirkolta, sillä olin hätäinen joutumaan perille, mutta useimmiten palasin jalan, sillä vaikka matka oli pitkä, arvelin nukkuvani paremmin käveltyäni.

Ehkäpä en ollut Olivereihin täysin tyytyväinen, mutta en sitä paljonkaan huolehtinut. Lähemmin tutustuttuani lapseni hoitajaan huomasin hänet ajattelemattomaksi ja huolimattomaksi naiseksi; ja vaikka vakuuttelin itselleni, että täytyi olla suvaitsevainen häntä kohtaan, kun hänellä oli niin paha mies, tiesin sydämeni sisimmässä pettäväni itseäni ja että minun olisi pitänyt kuunnella ääniä, jotka sanoivat: "Lapsesi on huonossa hoidossa."

Toisinaan huomasin, ettei lasta oltu kylvetetty — mutta se oli minulle vain hyvänä tekosyynä saada itse kylvettää hänet.

Toisinaan huomasin, etteivät hänen vaatteensa olleet niin puhtaat kuin olisi voinut vaatia — mutta se vain tuotti minulle ilon pestä ne.

Toisinaan olin vakuutettu siitä, ettei maitopulloa oltu huuhdottu ja ettei maito ollut aivan tuoretta — mutta silloinhan minä mielihyvällä ravistelin pulloa haalealla vedellä ja keitin maidon.

Useasti kyllä välähti mieleeni, että maksoin rouva Oliverille, jotta hän tekisi kaiken tämän — mutta toiselta puolen olin ylen ihastunut saadessani hoidella pienokaistani.

Näin kului viikkoja ja kuukausia — vasta nyt voin laskea kuinka monta niitä oli, sillä niihin aikoihin oli lapseni niin kaikkeni kaikessa, että itse Aikakin lakkasi minulle mitään merkitsemästä — ja kukin päivä toi tullessaan uusia näkyviä edistyksiä hänen kehityksessään.

Kuinka ihmeellistä se kaikki oli! Nähdä hänen pienen henkensä ja sielunsa tulevan ulos Tuntemattomasta! Kohdun äänettömyydestä ja pimeydestä valon ja äänien maailmaan.

Hauskimmat olivat (Jumala antakoon minulle anteeksi!) ne illat, kun muurari oli joutunut pulaan "paiskattuaan ihmisiä maahan" "Nousevassa Auringossa", jolloin hänen vaimonsa täytyi lähteä auttamaan häntä poliisin käsistä.

Niin! Niin! Alhaalla syvyyksissä minä ehkä olin, mutta maailmassa ei ole yhtäkään niin pimeätä kolkkaa, ettei sitä voisi valaista auringonsäde, ja minun auringonsäteeni oli lapseni.

Entä Martin — lapsi saattoi minut yhtenään ajattelemaan häntä. Ahmien häntä silmilläni keksin yhtäläisyyksiä joka päivä — hänen silmissään, hänen äänessään, hänen hymyilyssään ja ennen kaikkea tuossa hilpeässä naurussa, joka muistutti pullosta pulppuavaa vettä.

Minun oli tapana puhella hänelle Martinista, kuiskata kaikki hellänhaikeat salaisuuteni hänen korvaansa, ikäänkuin hän ne ymmärtäisi, kertoa minkälainen suuri mies hän oli ollut ja kuinka hän oli rakastanut meitä molempia — kuinka hän olisi rakastanut, jos eläisi.

Niin kyllä, lapsekasta se kai oli. Vaikka ei se sittenkään ollut niin perin lapsekasta. Monesti olen sittemmin mielessäni ihmetellyt, että hurskaat pyhimyksetkö, jotka tiesivät miten Martinin todella oli käynyt, kuiskailivat korviini kaiken tämän säilyttääkseen rakkauteni häneen yhtä virkeänä kuin jos hän olisi alati ollut luonani.

Kun Isabel oli viiden kuukauden vanha, niin tämä lasta ja Martinia koskeva tunteeni saavutti toisen, korkeamman asteen.

Tuskin uskallan siitä puhua, se saattaisi tuntua mielettömältä, vaikka se oikeastaan oli niin pyhää ja ylentävää.

Se päähänpisto, joka minulla oli ollut ennen pienokaisen syntymistä, että hänet lähetettiin lohduttamaan minua (yhdyssiteeksi rakkaan vainajani ja minun välille) kehittyi siksi hämmästyttäväksi ja riemulliseksi ajatukseksi, että Martinin oma sielu oli siirtynyt lapseeni.

"Niinmuodoin ei Martin olekaan kuollut", arvelin. "Ei todellakaan kuollut, sillä hän elää pienokaisessa."

Mahdotonta on kuvailla miten tämä ajatus minua liikutti; kuinka se täytti sydämeni kiitollisuudella, kuinka minä rukoilin, että se pikkanen ruumis, mihin Martinin sielu oli asettunut asumaan, kasvaisi kauniiksi ja vahvaksi ja hänen arvoisekseen; kuinka minä tunsin vastuunalaisuuteni vaalia ja suojella häntä, vaikkapa oman elämäni uhalla, jos siksi tuli, yhä kasvavan ja syventyvän.

Ehkäpä tämä oli jonkinlainen hourekuva, joka johtui suuresta rakkaudestani, kovasta työstä ja raukenevasta terveydestäni. En tietänyt enkä välittänyt tietää mitä se oli.

Minulle merkitsi vain yksi asia jotain, että vaikka tähän asti olin luullut Martinin poistuneen niin kauas minusta, ettei meitä Aika enää voisi yhdistää, vaan Ijäisyys, niin tunsin nyt, että hän oli tulemassa takaisin luokseni — lähemmäksi, lähemmäksi ja yhä lähemmäksi joka päivä.

Armas, ylevämielinen pikku naiseni oli oikeassa enemmän kuin hän itse arvasikaan.

Juuri tähän aikaan minä sanan varsinaisessa merkityksessä kiirehdin kotiin niin joutuin kuin nopein käytettävänäni oleva laiva saattoi minut kuljettaa.

Niin pian kuin olimme rynnänneet Scotian kannelle, rupesimme huutamaan kirjeitämme.

Kukin sai osansa, ja minulle oli kertynyt kokonainen läjä. Pujahdin siis alas hyttiini, missä tarkastin kirjekuoret kuten korttipinkan, etsien sitä pientä, soreata käsialaa, jolla kirjeeni ja puheeni olivat niin usein olleet kirjoitetut.

Mielipahakseni en sitä löytänyt ja päästyäni tämän tosiasian perille, lukitsin kaikki kirjeet laatikkoon enkä niihin katsahtanutkaan ennenkuin olimme jo kaksi päivää olleet aavalla merellä. Ne olivat enimmäkseen onnentoivotuksia komitealtani, sanomalehteni omistajalta ja Kuninkaalliselta Maantieteelliseltä Seuralta, kaikki tavallaan kyllä tervetulleita, mutta Kuolleen Meren hedelmiä ihmiselle, jonka sydän on tyhjä ja raskautettu.

Kannelle mennessäni tapasin kaikkein kasvot loistavina kuin aamurusko, siliä miehet, koko sakki, olivat saaneet hyviä uutisia, joku oli saanut periä, toinen oli tullut kaksoisten isäksi ja iloisia ja kiihtyneitä olivat kumpikin.

Tein voitavani ollakseni iloinen iloisten kanssa ja olin olevinani kuin olisin minäkin saanut hyviä uutisia ja kaikki olisi mainiota. Mutta tukalaksi kävi ajan pitkään, varsinkin kun purjehtiessamme takaisin maailmaan, kuten sanoimme, saimme kuulla laivamiehistöltä mitä oli tapahtunut poissaollessamme.

Ensin, syynä laivamme viipymiseen oli ollut vika, joka ei johtunut meidän puoleisesta langattomasta asemasta, vaan Macquarie saarella sattuneesta häiriöstä.

Ja sitten saimme kuulla kertomuksen Scotian otaksutusta haaksirikosta hirmumyrskyssä, johon oli uskottu riittämättömien todistusten nojalla (minun mielestäni), mutta josta oli kirjoitettu niin komeita muistosanoja, että veret kuohahtivat kasvoille niitä kuullessa eikä kautta pyhimysten voinut olla toivomatta, että ne olisivat olleet tosia.

Olimme enää vain viiden tahi kuuden päivämatkan päässä Uudesta Seelannista, mutta jännitykseni kävi hirvittäväksi, sillä ylinnä mielessäni oli alati ajatus:

"Miksi hän ei kirjoittanut minulle yhtä sanaa lausuakseen minut tervetulleeksi sivistyneen maailman yhteyteen?"

Milloin en ollut puheissa jonkun kanssa, kalvoi tämä kysymys taukoamatta mieltäni. Päästäkseni sitä pakoon otin osaa laivatovereitteni urheiluharjoituksiin; ravittuaan sydämensä iloisilla uutisilla ja vatsansa hyvällä ruualla olivat he entistä ehommat kaikista kärsimyksistään huolimatta.

Mutta sinä aamuna kun maa kajasti vastaamme, seisoin laivan keulassa, puhumatta mitään kenellekään, tähystelin vain silmilläni tuohon yhä etäiseen maailmaan, johon olimme tulossa takaisin jylhästä, yksinäisestä, valkeasta erämaasta, ja ajattelin:

Port Lytteltonin laivasillalle oli kerääntynyt suuri, lämminsydäminen ihmisjoukko. Siirappi tuumi: "Herrajesta, en ole koskaan tietänyt, että maailmassa on niin paljon väkeä, Kupernööri"; ja O'Sullivan, äkätessään sievän olennon päivänvarjon alla, nykäisi minua käsivarresta ja huusi (tähtientutkijan äänellä, joka on keksinyt uuden taivaankappaleen), "Päällikkö! Päällikkö! Tyttö!"

Melkein ennenkuin laskimme maihin, astui seurue tiedemiehiä laivaan; mutta minua liikuttivat enemmän sähkösanomat, jotka olivat saapuneet samalla hetkellä, niinpä ryntäsin hyttiini ja repäisin ne auki kuin saalistansa raateleva petolintu — etsien aina ensimäiseksi allekirjoitusta, ja jokaista kirjekuorta avatessani mietin:

Ei ollut mitään omalta armaaltani! Päivälliskutsuja oli, oli tarjoumuksia luennoimaan, kirjoittamaan kirjoja, tekemään sitä ja tätä ja taivas tietää mitä kaikkea, mutta ei sanaakaan häneltä, joka merkitsi enemmän minulle kuin koko maailma yhteensä.

Tämä lujitti yhä enemmän vakaumustani niihin ääniin nähden, jotka olivat minut kutsuneet palaamaan 88:lta leveysasteelta. Niinpä siis päätin paikalla jättää laivamme Uuteen Seelantiin odottamaan seuraavaa ponnistustamme ja lähteä oikopäätä Sydneyhin ja sieltä kotiin ensimäisessä nopeassa laivassa.

Port Lytteltonin kelpo väki vastusteli lähtöämme. Mutta kun minä olin esittänyt syyni (ikävöimme aivan hurjasti vaimoja ja kultiamme, nähkääs), lähetettiin kokonainen poikakoulu (topakoita pikkupoikia Eton koulun puvuissa) laulamaan meille lähtiessämme "Neljäkymmentä Vuotta Aikaa" — joka liikutti tunteitani enemmän kuin olisin saattanut uskoa.

Sydneyssä meitä odotti sama vastaanotto — sama sydämellinen väkijoukko vastassa, samat tervetuliaiset, samat kutsut, joista kieltäydyimme samoilla estelyillä, ja sitten läksimme matkaan nopeakulkuisessa linjalaivassa.

Matkalla "takaisin maailmaan" olin kyhäissyt kokoon jonkinlaisen kertomuksen sille sanomalehdelle, joka oli avustanut retkikuntaamme (ontuva, vaivainen sepustus siihen nähden mitä rakkaimpani olisi voinut siitä tehdä), missä lyhyesti tehtiin selkoa siitä vähästä, jota olimme pystyneet saamaan aikaan, ja laveammin selitettiin mitä vielä aioimme toimittaa Jumalan avulla.

"Tämän hän ainakin näkee ja saa tietää, että olemme kotimatkalla", ajattelin.

Mutta saadakseni varmuutta taholta tai toiselta, lähetin kaksi sähkösanomaa, toisen omalle armaalleni Raa-linnaan, toisen vanhuksille kotiin, pyytäen heitä vastaamaan Port Saidiin.

Merelle jälleen tultuamme alkoi minua kiusata tuo vanha uni halkeamia täynnä olevasta jäätiköstä, ja jos ketä ihmetyttää kuinka tällainen merikarhu, joka ei ollut pelännyt yhdeksänkymmenen peninkulman lumituiskua Napapiirissä, salli aivonsa hullutella yöaikaan ja pitää hänet valveilla, niin ei voi muuta sanoa kuin että asiainlaita oli niin.

Ehkäpä äskeinen kokemukseni "langattoman" suhteen saattoi minut vakuutetuksi siitä, että jos kaksi maahan pistettyä sauvaa voidaan saattaa yhteyteen keskenänsä satojen peninkulmain välimatkan päästä, niin ei kahta rakastavaa sydäntäkään estä aika eikä paikka yhtymästä.

Joka tapauksessa olin nyt aivan varma siitä, että oma rakkaani oli kutsunut minut kotiin Antarktiksesta. Niinpä Port Saidiin tullessamme ja sähkösanomani minulle virratessa, olin joutunut sellaiseen levottomuuden tilaan, etten uskaltanut niitä avata.

Pelkäsin niin kovasti sitä iloa tai surua mitä nuo keltaiset paperit voisivat sisältää, että pyysin O'Sullivanin alas hyttiini lukemaan sähkösanomani, ja hänen avatessaan ne tarkastin hänen kasvojansa ja olin melkein läkähtyä piippuni savupilviin.

O'Sullivan oli saanut päähänsä, että tuskailin vanhempaini tähden ja koetti lohduttaa minua sanomalla, ettei vanhain ihmisten päähän koskaan pälkähtänyt sähköttää, mutta kautta pyhän, saastuttamattoman Äidin, hän oli valmis lyömään vetoa, että ennen pitkää saisin kirjeen. Niin sainkin.

    Me viivyimme kaksi iankaikkisen pitkää päivää Port Saidissa
    laivan ottaessa hiiliä loppumatkaa varten, ja melkein juuri
    lähtöhetkellä saapui Ellanista kirje, joka ensin joutui
    Sullivanin käsiin ja lennätti hänet laivan läpi ryntäämään
    luokseni ja huutamaan: "Päällikkö! Päällikkö!"

Matkustajat siirtyivät hänen tieltään ja juttelivat minulle sittemmin hänen säteilevistä kasvoistaan. Ja kun hän tupsahti hyttiini, olin minäkin vakuutettu siitä, että hän toisi hyviä uutisia. Hyviä ne olivatkin, vaikka ei juuri sitä mitä olin odottanut.

"Enkös vain ollut varma siitä, että pian saisit kirjeen, ja kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, tässä se on", huudahti hän.

Kirje oli isältäni ja minun oli koottava kaikki kylmäverisyyteni ennenkuin saatoin ryhtyä sitä lukemaan.

Se henki ylt'yleen isällistä rakkautta ja äidillistä rakkautta myös, ja herttaisten kelpo vanhusten ylpeyttä minusta ("kaikki ihmiset puhuvat sinusta, poikani, eikä sanomalehdet sisällä mitään muuta"); mutta ei sanaakaan Marysta — tahi vain sananen, ja se oli pahempi uutinen kuin mikään.

"Sinun on täytynyt kuulla Raa-linnan onnettomuudesta. Hyvin surullista, mutta tämä onnen hetki ei ole sopiva sitä koskettelemaan."

Ei muuta mitään! Vain loppumattomia, helliä isällisiä lörpötyksiä, jotka (antakoon Jumala minulle anteeksi!) olisin mielihyvällä vaihtanut yhteen ainoaan selvään uutiseen rakkaimmastani.

Koska nyt en hituistakaan enää epäillyt, ettei poloinen, pikku kultani ollut joutunut jonkun järisyttävän tapauksen uhriksi, sähkötin uudelleen hänelle, tällä kertaa Daniel O'Neillin taloon — sillä vakuuttelin itselleni, että vaikkakin se mies oli suuri lurjus ja oli uhrannut tyttärensä arvon- ja vallanhimolleen ja muille saastaisille pyyteilleen, ja jos hänen irstas miehensä oli ajanut hänet talosta pois, niin isä varmaankin oli avannut hänelle ovensa.

"Sähkötä vastaus Maltaan. Arvaat kuinka levoton olen, kun en ole
mitään sinusta kuullut", sanoin.

Sokea, hätäinen, julma sähkösanoma, mutta Jumalan kiitos se ei
milloinkaan joutunut hänen käsiinsä.

M. C.

Päivä päivältä kävi minulle yhä vaikeammaksi lumota silmäni Oliverin pariskuntaan nähden.

Eräänä iltana tullessani taloon tavalliseen aikaan kellon käydessä seitsemättä, tapasin katuoven avoinna ja keittiön tyhjänä lasta lukuunottamatta, joka kehdossaan istuen puhua laverteli hiljakseen varpaittensa kanssa. Yläkerrasta olevasta huoneesta kuulin Oliverien äänekkäästi juttelevan (nähtävästi oli keskustelu aiottu minun kuultavakseni).

Puheenaineena oli pienokainen, joka oli "kiusankappale" hän kun häiritsi ihmisten unta öisin ja karkoitti heidät pois kotoaan päivisin. Ja mitä hänestä maksettiin? Ei niin mitään suoraan sanoen. Ja miksi se vaimo (tarkoittaen minua) oikein luuli tätä paikkaa — "hyväntekeväisyyslaitokseksi" vai "armeliaisuuskodiksi"?

Sen jälkeen kuulin muurarin tömistävän portaita alas raskaissa saappaissaan ja poistuvan talosta tulematta keittiöön, jättäen vaimonsa (raukkamainen kun oli) selvittämään asiat minun kanssani.

Sitten tuli rouva Oliver alas, huokaili ja oli hämmästyvinään minut nähdessään ja ilmaisi pelkäävänsä minun kuulleeni mitä yläkerrassa oli puhuttu.

"Ikävä tunnustaa, mutta minulla oli pientä kinaa Tedin kanssa, ja totta pulmakseni, rouva, teitä se juuri koskikin."

Ted oli aina nurissut hänelle siitä, että hän oli ottanut lapsen hoitaakseen, eikä tietysti viisasta ollutkaan, että vaimo antaa miehensä mennä kapakkaan pakoon huutavaa lasta; mutta vaikka hän itse juoksi jalkansa helliksi sen pikku raukan tähden ja vaikka maitokin oli kallistunut, niin hän oli sentään niin kiintynyt lapseeni, kadotettuaan omansa, ettei hän voinut kestää eroa siitä kultamurusta ja jos minä voisin maksaa hiukan enemmän — Ted sanoi seitsemän, mutta hän sanoi kuusi, ja shillingi viikossa ei tuntune varoissani — niin ehkäpä hän voisi suostuttaa Tedin pitämään lapsen.

Vapisin suuttumuksesta kuullessani vaimon ruikutusta, mutta minä olin voimaton eikä auttanut muu kuin suostua.

Tämä höllyys vaikutti pahasti Olivereihin, sillä he kiristivät vaatimuksiansa yhä enemmän, kunnes olin joutua ihan epätoivoon.

Arvelin asian tulleen huippukohtaansa, kun muuan naapureista eräänä iltana näyttäytyi ovella ja pyysi puhutella rouva Oliveria porstuassa. Kun siellä oli hetken aikaa kuiskaamalla vaihdettu muutamia sanoja, palasi rouva Oliver noutamaan hattuansa ja kappaansa peljästyneen näköisenä ja kertoi Tedille jotain tapahtuneen ja täytyvänsä kiireesti juosta hänen luokseen.

Parisen tuntia myöhemmin hän palasi itkien ja kertoi minulle nyyhkytysten välissä että Ted (maisteltuaan hiukan liikaa) oli "paiskannut jonkun maahan" 'Auringossa'. Seuraus oli, että hän oli joutunut poliisin käsiin ja asetettaisiin oikeuden eteen seuraavana aamuna, ja koska hän ei kyennyt maksamaan sakkoa, niin hänen pitäisi "istua" — vieläpä juuri lakon aikaan, kun hän odotti hyvää maksua lakkokomitealta.

Tiesin menetteleväni höllästi, mutta ajatellessani lastani ja että häntä uhkasi kodittomuuden vaara, tiedustelin suurenko hän arveli sakon olevan ja kuultuani, että se oli puoli puntaa, annoin hänelle rahan, vaikka se oli melkein ainoa omaisuuteni.

Oliverin pariskunnan kiskomiset olivat saattaneet ansioni ja menoni niin suhteettomiksi keskenään, että koko sen yön makasin valveilla miettien mitä voisin tehdä kartuttaakseni edellistä ja vähentääkseni jälkimäistä. Mutta en voinut tehdä muuta kuin muuttaa asumaan halvempaan huoneeseen. Niinpä seuraavana aamuna kysyin rouva Abramovitschilta oliko talon perällä oleva huone vielä vapaana ja saatuani myöntävän vastauksen, muutin sinne jo samana päivänä.

Uusi huoneeni oli yhtä kolkko kuin pimeä, mutta se oli samankokoinen kuin edellinen ja huonekalutkin siinä olivat samat, ja koristettuani sitä harvoilla kalleuksillani — arvoisan äidin rukousnauhalla, jonka ripustin vuoteen päähän, ja armaan äitini pienoiskuvalla, jonka naulasin takan yläpuolelle — oli se mielestäni iloinen ja kodikas.

Työnantajani, juutalainen, (vaikka hän arvattavasti tiesi nylkevänsä minua paljon enemmän kuin laissa oli sallittu) ei voinut antaa itselleen anteeksi huomatessaan, että minä ansaitsin enemmän kappalepalkalla kuin mitä hänen olisi ollut maksettava minulle päivästä, ja hän odotti vain sopivaa tilaisuutta voidakseen tasoittaa tilit kanssani.

Pahaksi onneksi tällainen tilaisuus tuli liiankin pian ja se johti minut tapaukseen (vaikkapa ei suoranaisesti), joka ehkä on hämmästyttävimpiä, mitä koskaan on sattunut kenenkään naisen elämässä.

Olin ollut kolme kuukautta juutalaisen luona, kun juutalaisten juhlapäivät lähestyivät — Uuden vuoden päivä, Katumuksen päivä ja Tabernaakelin juhla — ja koska ne kaikki tulivat samaan aikaan ja kestivät monta päivää, niin ne tuottivat suurta häiriötä hänen säännöllisessä työkulussaan.

Juutalaisen oli tapana itse viedä parhaat työnäytteensä West Endin suuriin kauppoihin ja odottaa tilauksien suoritusta. Mutta huomatessaan, että juhlapäivät estivät häntä siitä, määräsi hän tähän toimeen minut, koska arveltiin minun tuntevan West Endin seudut (minä kun olin siellä asunut) ja ulkonaisestikin kelpaavan asiamieheksi.

Vastahakoisesti suostuin tähän uuteen toimeen, sillä vaikkakin juutalainen lupasi maksaa minulle parisen shillingiä enemmän viikossa, niin tiesin voivani ansaita neulallani enemmän samalta ajalta. Mutta kun hän painoi pitkän, karvaisen etusormensa nenänsä juurelle ja merkitsevästi myhäillen virkkoi:

Ja siitä johtui, että minä, en vain juutalaisten pyhinä, vaan vielä kuukausia jälkeenpäinkin, kuljin raitiovaunulla tahi rautatiellä jotenkin suurta, mustaa laukkua kantaen Piccadillyn takaisille kaduille ja Oxford Streetille aina Marble Archiin saakka.

Minun oli mentävä milloin käskettiin ja odotettava niin kauan kuin haluttiin minua odotuttaa, joten kiireellisimpänä aikana vaeltelin West Endissä jos mihin aikaan illalla, ja palasin kerran tahi kahdesti asuntooni vasta kylmässä, raa'assa aamunkoitteessa.

Alituinen kauhuni näillä matkoilla oli, että tapaisin Mildredin. Mutta en tavannut. Siinä ihmismeressä, joka liikkui ohitseni kaduilla, välähtäen ja kadoten kuten aallot merellä, en milloinkaan nähnyt vilahdustakaan tutuista kasvoista.

Mutta yhtäkaikki näin jos jotain! Näin sydäntävihlovia, järisyttäviä todisteita siitä, että rikkaiden ja köyhien välillä on olemassa laaja kuilu.

"Noin minäkin kerran olin pyntätty", kuulin vanhan, tulitikkuja myyvän naisen sanovan, kun kärpännahkoihin verhottu rouva tullen teatterista astui odottavaan automobiiliin ja käärittiin tiikerintaljaan.

Toisinaan tapahtui, että palatessani East Endiin auto-omnibussien lakattua hyrisemästä, minun täytyi pujahtaa äänettömän Leicester Squaren ja tyhjän Strandin läpi jokivarren maanalaiselle rautatielle.

Silloin minä näin viheliäisiä olentoja, miehiä ja naisia yhteenkyyristyneinä pimeässä istuvan virran portailla, ja katsahtaessani ylös noihin suuriin hotelleihin ja palatsimaisiin rakennuksiin, jotka olivat täynnänsä teattereista ja ravintoloista äsken tulleita hienoja naisia atlaskengissä ja silkkisukissa, ihmettelin, että he saattoivat nukkua valkeissa vuoteissaan huoneissa, joiden ikkunoista saattoi nähdä tällaisia kurjuuden kohtauksia.

Mutta syvimmin minua järkytti nähdä (vaikken tuntenut minkäänlaista armahtavaisuutta, mikä todistaa millainen halpaluontoinen kappale minä itse olin) "yleisen naisen" astuvan Piccadillyssä loistavissa vaatteissaan ja kasvot maalattuina. Tavallisesti he harhailivat klubien ulkopuolella sipsutellen pitkin katua kepein askelin ja kokien vetää miesten huomion puoleensa.

Minua ei noiden naisten kohtalo liikuttanut. Päinvastoin tunsin selittämätöntä kauhua, vihaa ja inhoa heitä kohtaan.

"Ei mikään voisi taivuttaa minua siihen", ajattelin monesti, "ei mikään tässä maailmassa."

Mutta suuri Jumala! Kuinka vähän minä silloin tiesin mihin naisen sydän pakottaa hänet, kun hänellä on lapsi, jonka puolesta elää, ja on avuton ja yksinäinen!

Pahin seuraus West Endin matkoistani oli, että iltakäyntini Ilfordiin harvenivat ja että yhä kasvavat menoni estivät minua päivällä katkaisemasta työni mennäkseni sinne.

Siitä johtui, että pienokaistani hoidettiin yhä huolimattomammin, enkä voinut ummistaa silmiäni sille tosiasialle, että hän kävi kalpeammaksi ja laihemmaksi.

Lopulta hänelle tuli yskä, joka pahasti minua huolestutti. Rouva Oliver piti asiaa vähäpätöisenä ja neuvoi ostamaan muutamilla penneillä tuskaa lieventäviä rohtoja, jotka haihduttaisivat sen. Niinpä kiirehdin apteekkiin, missä minulle suositettiin omatekoista siirappia, jonka sanottiin olevan lapselle vaaratonta ja yleensä tehokasta.

Siirappi näytti parantavan yskän, mutta haittaavan ruuansulatusta, sillä lapsen etusessa näin hyytyneen maidon jätteitä, ja minulta ei jäänyt huomaamatta, että hän heikkeni heikkenemistään.

Tämä säikähytti minua pahasti ja koska en tietänyt paljon mitään lasten taudeista, niin olin vakuutettu hänen olevan raittiin ilman puutteessa, joten hartaasti pyysin rouva Oliveria viemään hänet kävelylle joka päivä.

"Onko lapsi ollut ulkona tänään, rouva Oliver?" puolustelihe hän jollain tekosyyllä ja rupesi heti puhumaan toisista asioista.

Viimein, kykenemättä sen kauempaa kestämään tätä levottomuutta, puhkesin katkeriin syytöksiin vaimoa kohtaan, ja silloin hän purskahti itkuun ja puhui asiat suoraan. Hän oli velassa vuokrasta, isäntä uhkasi, eikä hän uskaltanut hetkeksikään poistua huoneesta pelosta, että hän sulkisi oven heiltä.

"Voin sen teille suoraan sanoa, rouva, kaikki on Tedin syytä. Hän on lakkopalkalla, mutta tuhlaa kaiken rahansa 'Auringossa'. Hän ei ole koskaan pitänyt minusta huolta — ei koskaan koko avioliittomme aikana. Minä voisin tehdä työtä ja pitää talon kunnossa ilman häntä, mutta hän ei jätä minua rauhaan, sillä hän tietää, että minä rakastan häntä. Niin, niin, kyllä minä sitä raukkaa rakastankin", jatkoi hän puhjeten rajuihin nyyhkytyksiin, "ja jos hän tulisi kotiin ja tappaisi minut, niin suutelisin häntä viimeisellä henkäykselläni."

Olin syvästi liikutettu. Ensimäisen kerran tunsin myötätuntoa tätä vaimo-raukkaa kohtaan, jonka oli pakko rakastaa miestään, vaikka tiesi hänet niin kelvottomaksi, ja ajattelin (kauhulla muistellen omaa avioliittoani) niitä monia miljoonia naisia maailmassa, jotka elivät surkeammissa oloissa kuin minä.

Tullessani huoneeseeni sinä iltana rupesin etsimään, löytyisikö tavaroitteni joukossa jotain myytävää, jolla voisin auttaa rouva Oliveria, ettei lapseni tarvitsisi enää olla vankina huoneessaan.

Minulla ei ollut mitään tahi melkein ei mitään. Arvoisan äidin rukousnauhaa lukuunottamatta (siitä en olisi saanut enempää kuin kolme tahi neljä shillingiä) oli minulla vain äitini pienoiskuva, joka oli kulta- ja helmikehyksessä ja lapseni jälkeen kallein maallinen omaisuuteni.

Useasti katsellessani sitä elämäni synkimpinä hetkinä olin ammentanut siitä voimaa ja rohkeutta. Se oli ollut minulle mitä Pyhän Neitsyen kuva onneni päivinä, ja ajatellessani mitä kaikkea armas äitini oli tehnyt, kärsinyt ja uhrannut tähteni, tunsin ettei mikään pakko voisi koskaan erottaa minua hänen kuvastaan.

Noin viikko tämän jälkeen läksin Ilfordiin ja kulkiessani villatavarainkaupan ohi pistäysin sisään ostamaan parin sieviä, lämpimiä sukkia ja pienen villaisen nutun.

Oliverille tullessani näin hämmästyksekseni kaksi vierasta miestä istuvan keittiössä, toisen sohvalla, toisen keinutuolissa. He polttivat kumpikin väkevää tupakkaa ja pienokainen yski pahasti.

Ennenkuin olin oivaltanut mitä oli tapahtunut, kutsui rouva Oliver minut ruokakomeroon ja suljettuaan oven jälkeemme, selitteli hän minulle asiantilan nyyhkytysten katkaisemin kuiskauksin.

Vuokra se oli. Miehet olivat isännän lähettämät oikeudenpalvelijat ja ellei hänellä ennen huomisaamun kello yhdeksää olisi maksaa heille kaksi ja puoli puntaa, niin joutuisivat he kadulle ja tavarat kaikki myytäviksi.

"Ja niinkuin minä olen raatanut ja hommannut pitääkseni tätä kotia pystyssä!" itki hän. "Ja vaivaisen kahden ja puolen punnan takia päälle päätteeksi!… Ette kai te voisi lainata meille sen verran, vai mitä?"

Sanoin, etten voinut, mutta hän uudisti pyyntönsä, kysyen eikö minulla olisi jotain pantattavaa ja vakuuttaen, että Ted ja hän katsoisivat pyhäksi velvollisuudekseen maksaa velan takaisin.

Toistin ettei minulla ollut mitään — koetin olla ajattelematta pienoiskuvaa — mutta juuri tällä hetkellä osui hänen silmänsä lapsen nuttuun, jota yhä pitelin kädessäni, ja hän rupesi minua katkerasti soimaamaan.

"Kyllä teillä sentään näyttää rahaa olevan lapseenne tuhlata. Se on julmasti tehty. Hänen pitää elää komeudessa ja saada nuorta maitoa yöllä ja päivällä, ja yhtenään hänelle ostetaan hienoja vaatteita ja minun Ted raukallani kun ei ole edes kattoa, jonka alle kallistaa päänsä tässä ilmassa. Sydämeni on haljeta. Niin on. Viekää pois lapsenne, rouva. Viekää jo tänä iltana ennenkuin meidät ajetaan ulos kadulle talosta ja kodista."

Ennenkuin rouva Oliverin hysteeriset huudahdukset olivat vielä päättynetkään, olin jo kadulla matkalla kotiini. Ajattelin pienokaista ja miten mahdotonta olisi viedä hänet ulos tähän kylmään, nihkeään yöilmaan (vaikkapa olisikin paikka, johon hänet viedä, jota minulla ei ollut) panematta alttiiksi hänen terveytensä ja kenties hänen elämänsäkin.

Tutisevin sormin ja repivä tuska rinnassani irroitin äitini pienoiskuvan seinältä ja käärin sen silkkipaperiin.

Parisen minuutin kuluttua olin jälleen kostealla kadulla kiireisesti ja innokkaasti astuen. Tiesin minne tie kulki — Mile End Wastella olevaan panttilaitokseen, jonka olin nähnyt West Endin matkoillani. Sinne tullessani pujahdin sisään sivuovesta silmät puoliummessa noudattaen tuota outoa vaistoa itsessämme, ettemme tahdo nähdä mitään, ellemme itse tahdo joutua nähtäväksi.

En milloinkaan unohda kohtausta panttilaitoksessa. Luulenpa melkein sen jättäneen arven aivoihini, sillä näen sen vielä nytkin — pienintä yksityisseikkaa myöten: pieni, pimeä huoneisto, korkea tiski, hyllyt perällä myttyineen muistuttaen rautatieaseman pakettiosastoa, kömpelö, pöhönaamainen mies paitahihaisillaan, pitkä sikari vaahtoisassa suunpielessään ja sitten oma kiireinen hengitykseni, ohuet sormeni silkkipaperia avaten ja ottaen esiin kuvan, miehen pulleat kädet sitä sormeillen; hänen välinpitämätön katseensa, kun hän sen avasi ja tarkasteli sitä, ikäänkuin se olisi ollut aivan tavallinen esine, tuskin minkään arvoinen.

"Mikäs vanhanaikuinen kapine tämä on? Jonkun esiäitinne muotokuva, häh? Eipä hullumman näköinen totta tosiaan."

Silmäni leimusivat luullakseni kuin kuumat hiilet. Puraisin huuliani (tunsin niiden olevan kosteat ja tiesin, että ne olivat verissä) estääkseni kiukkuni purkaantumasta mieheen. Mutta tein voitavani hillitäkseni vavahtavia huuliani, ja kun hän kysyi minulta paljonko tahdoin kuvastani, vastasin käheällä äänellä:

Tuokion seisoin sanatonna, tietämättä mitä tehdä, ja sitten virkkoi panttilainaaja näennäisen välinpitämättömästi:

On tarpeetonta kertoa mitä tällä hetkellä kärsin. Luulenpa, että kävin kymmenen vuotta vanhemmaksi niiden parin minuutin aikana, jotka seisoin tiskin ääressä.

Mutta loppu tuli niillekin, enkä sitten muista muuta kuin että olin matkalla takaisin Ilfordiin, että kostea ilma oli muuttunut sateiseksi ja että vakuuttelin itselleni värähtävin sydämin kauniin äitini suojaavain siipien tulleen alas taivaasta peittämään lastani.

Saapuessani Oliverille kuumana ja hengästyneenä panin kolme kultakappaletta pöydälle maksaakseni oikeudenpalvelijat.

He olivat asettuneet majailemaan yöksi ja näyttivät hämmästyneiltä, ja mielestäni harmistuneiltakin, mutta ottivat rahat ja läksivät tiehensä.

Poistuessaan kutsui toinen minut ovelle, ja kynnyksellä hän sanoi viitaten kehtoon:

"Jos tuo on teidän lapsenne, neiti, niin neuvoisin teitä korjaamaan hänet pois tästä talosta — ja joutuun."

Viivyin vielä parisen tuntia, sillä olin huolissani lapsen yskästä ja ennen lähtöäni, kun yhä olin levoton — tein mitä en koskaan ennen ollut tehnyt — kirjoitin rouva Oliverille osoitteeni, jotta hän voisi lähettää noutamaan minua tarvittaessa.

Seuraavana aamuna herätessäni soivat oikeudenpalvelijan viimeiset sanat jälleen korvissani.

Tiesin hänen puhuneen totta, tiesin, että minun pitäisi muuttaa pienokainen Oliveriltä päivääkään viivyttelemättä, mutta olin pulassa minne viedä hänet.

Mahdotonta oli tuoda hänet juutalaisen taloon, omaan huoneeseeni ja ilmoituksilla en uskaltanut hakea hänelle hoitajaa, koskapa en tietänyt kenen käsiin hän silloin olisi voinut joutua.

Levottomain ajatusteni lentäessä sinne tänne muistui mieleeni ravintolan tarjoilijatar, jonka lapsi oli muutettu maalla olevaan Kotiin, ja hetken aikaa ajattelin, kuinka paljon parempi olisi lapsen olla siellä kukoistavana ja sievänä, kuin Oliverilla kalpeana ja laihana. Mutta kun mietin, että saisin nähdä hänet vain kerran kuukaudessa, jos veisin hänet johonkin yleiseen laitokseen, niin vakuuttelin itselleni, etten voisi enkä tahtoisi sitä tehdä.

Mutta elämä pitelee kovin julmin kourin naista iskettyään kerran kiinni häneen.

Samaan aikaan kun muutin talon perällä olevaan huoneeseen, teetti työnantajani jonkinlaisen lehtimajan oksista ja murateista erään takapihalla olevan ulkohuoneensa lakealle katolle — Succahin, joksi Miriam sitä sanoi. Se pystytettiin Tabernaakelijuhlan kunniaksi, vertauskuvana siitä ajasta, jolloin Israelin lapset asuskelivat lehväkojuissa.

Tässä Succahissa juutalaisperhe söi kaikki ateriansa juhlansa seitsemänä tahi kahdeksana päivänä, ja eräänä aamuna istuessani ompelemassa avonaisen ikkunan ääressä, kuulin Miriamin aamiaisen jäljestä lukevan jotain Mooseksen kirjasta.

Hän luki tuota kaunista kertomusta Jaakobista ja Benjaminista nälän aikana, kun vain Egyptissä oli viljaa — kuinka vanha isä raukka ei voinut taipua lähettämään rakastettua poikaansa, vaikka kuolema häntä uhkasi, kuinka Juuda hartaasti pyysi Jaakobia päästämään pojan lähtemään heidän kanssansa, etteivät kaikki kuolisi, "sekä me, että sinä ja meidän lapsemme", ja kuinka Jaakob lopulta sanoi "jos nyt kumminkin niin pitää oleman, niin tehkää se", mutta "jos minun on tultava lapsettomaksi, niin tapahtukoon niin."

Olin syvästi liikutettu kuunnellessani tätä kertomusta huoneessani. Ja nyt kun ajatukseni uudelleen palasivat asiaan, huomasin uhraavani lapseni itsekkäälle rakkaudelleni ja siksipä velvollisuuteni todellisena äitinä olisi viedä hänet johonkin Kotiin.

Kauan ei hänen tarvitsisi siellä olla. Osasin minä muutakin työtä tehdä kuin tätä napinreikäin ompelemista. Kun olisin vapautunut Oliverien jokapäiväisistä kiskomisista, niin olisi minulla tilaisuutta kuulustella sopivampaa ja tuottavampaa työtä; ja silloin pienokainen ja minä piankin saisimme elää yhdessä siinä suloisessa pikku majassa maalla (kuvailin sitä aina jonkinlaiseksi Suvimajaksi, missä ruusut kurkistaisivat sisään Mary O'Neillin pieneen huoneeseen), joka yhä väikkyi unelmissani.

Eräänä päivänä matkatessani tapani mukaan West Endiin, istui raitiovaunussa vieressäni nainen, joka yhtenään pyyhkieli silmiään (vaikka kyynelten takaa pilkisti hymyäkin) ja lopulta hän poloisen sydämensä tulvivassa tuskassa alkoi minulle jutella, mitä hänelle oli tapahtunut.

Hän oli leski ja oli jättänyt pienen, kolmivuotisen tyttönsä orpokotiin, ja vaikka oli ollut kovaa erota hänestä ja hänen pieni lemmikkinsä oli näyttänyt niin surkealta hänen poistuessaan, niin oli se kumminkin parasta heille kummallekin ajan pitkään.

Tiedustelin häneltä orpokotia ja hän mainitsi sen nimen ja kertoi samassa jotain sen perustajastakin — eräästä hyvästä tohtorista, joka oli ollut isättömien isä tuhansille hänen kaltaisilleen naisille.

Tämä kypsytti minussa pikaisen päätöksen, ja jo seuraavana aamuna puin ylleni hattuni ja nuttuni ja läksin kulkemaan Kotiin, jonne helposti löysin, sillä palatessani West Endistä olin kävellyt siitä sivu ja kuullut onnellisten lasten iloisia ääniä heidän leikkiessään muurien sisäpuolella.

En tiedä nauraako vai itkeä ajatellessani minkälaisessa mielentilassa astuin orpokotiin. Huolimatta kaikista elämäni kovista iskuista, tuntui minusta täydellä todella kuin osoittaisin suunnatonta suosiota tohtorille sallimalla hänen ottaa pikku tyttöseni huostaansa.

Ensimäinen pettymykseni oli se, että kuulin hyvän tohtorin kuolleen, ja kun minut oli neuvottu hänen seuraajansa virastohuoneeseen, tapasin siellä vanhahkon, pitkäkaulaisen, kolkosti myhäilevän miehen, joka, työntäen silmälasit otsalleen kysäisi jäätävällä äänellä: "No niin, rouva, mikä on teidän pyyntönne?" Voitin pian hämmennykseni ja aloin kertoa hänelle tarinani — että minulla oli lapsi eikä hänen hoitajansa pitänyt hänestä tarpeellista huolta, että minulla nyt oli sopimatonta työtä, mutta että toivoin pian saavani parempaa, että pienokaiseni oli minulle hyvin rakas ja että toivoin piakkoin kykeneväni pitämään huolta hänestä ja siksipä tahtoisin jättää hänet tänne vähäksi aikaa, vain hyvin vähäksi aikaa sillä selvällä ja nimenomaisella välipuheella, että saisin ottaa hänet pois niin pian kuin haluaisin…

En tiedä oliko ulkomuodossani tahi puheessani jotain, joka paljasti minut, mutta kun näin pitkälle olin päässyt, virkkoi vanha herrasmies terävästi:

"Voitteko näyttää jäljennöksen lapsenne syntymätodistuksesta nähdäksemme onko hän avioliitossa syntynyt?"

En muista mitä vastasin, paitsi että sanoin hänelle totuuden värähtelevällä äänellä.

Sanojeni seuraus oli silmänräpäyksellinen. Vanha herrasmies kosketti soitinkelloa, veti silmälasit takaisin nenälleen ja lausui hyytävällä tavallaan:

Kului useita päiviä ennenkuin toivuin tämän tapauksen tuottamasta nöyryytyksestä. Sitten muistui mieleeni, että olin kuullut vanhan näyttelijättären jutelleen Bloomsburyssä olevasta turvakodista onnettomia lapsia varten — ja kuinka se hyvä, vanha mies, joka sen oli perustanut, oli niin lujasti päättänyt, ettei yhdenkään äiti raukan surussaan tarvitsisi sen enempää hävetä viattoman lapsensa tähden, että hän oli yöksi ripustanut vasun portin kohdalle, johon äiti saattaisi panna lapsensa ja sitten soittaa kelloa ja itse piiloutua.

Ei ollut helppo turvautua tällaiseen hyväntekeväisyyteen, mutta unettoman yön vietettyäni, toivon ja pelon tunteiden repiessä rintaani, suuntasin kulkuni turvakotiin.

Uskon kyllä, että hän oli hyvä mies, mutta voi! miksi niin monet hyvät ihmiset kantavat sellaista hyistä hallaa kasvoillaan, että jo pelkkä heidän näkemisensäkin värisyttää poloista naista sielun syvimpään.

Kerroin uudelleen tarinani (pääni hiukan painuksissa) ja sanoin saaneeni sen käsityksen, ettei tässä turvakodissa katsottaisi esteeksi sitä, että lapsi oli syntynyt ulkopuolella avioliiton rajoja.

"Päinvastoin", sanoi sihteeri, "juuri sellaisia lapsia varten tämä koti on aiottu."

Mutta kun edelleen tiedustelin oliko se perustajan toivomus yhä voimassa, ettei lapsen vanhemmista ja syntymästä tarvittu antaa minkäänlaisia tietoja, vastasi hän kieltävästi, sanoen heidän muuttaneen kaiken sen. Sitten hän lisäsi, että ennenkuin lapsi saattoi tulla turvakotiin otetuksi, äidin oli erään miehisen komitean edessä annettava tyydyttävä todistus entisestä hyvästä käytöksestä ja siitä, että lapsen isä oli hyljännyt heidät kummankin.

Eikä siinä kyllä. Hän sanoi minulle, että laitokseen tullessaan lapsi oli paikalla uudelleen kirjoihin merkittävä ja saava toisen nimen, jotta hän tulisi tykkänään eristetyksi vanhempain synnistä ja heidän häpeänsä tahrasta.

"Ei, mutta hänelle annetaan pergamenttiliuska, joka sisältää meidän kirjoissamme lapsen nimeä vastaavan numeron."

Nousin pystyyn leimuavin silmin, vavisten päästä kantapäähän, ja unohtaen kuka ja mikä minä olin ja miksi olin tänne tullut — kurja, avuton, rahaton olento, joka etsi turvapaikkaa lapselleen — purin sisuni mieheen solvatun äiteyteni hurjassa raivossa.

"Ja tätä te sanotte kristilliseksi laitokseksi!" huudahdin. "Te otatte vaimo raukan hänen murheensa hetkellä ja panette toimeen kiduttavan inkvisitionitutkinnon saadaksenne tietää hänen elämänsä salaisimmat asiat, ja julkisesti, miehisen komitean edessä päälle päätteeksi. Ja sitten otatte hänen lapsensa ja hautaatte sen äidiltä ja annatte hänelle pääsylipun hänen haudalleen. Turvakoti! Ei tämä mikään turvakoti ole. Kirkkomaa tämä on! Ja yhtäkaikki uskallatte kirjoittaa porttinne yläpuolelle Herramme sanat — pyhän, rakastetun, siunatun Herramme sanat 'Antakaa lasten…'"

Mutta mitä hyödyttää toistaa mitä silloin sanoin (ehkäpä ilman syytä) tahi jälkeenpäin omassa hiljaisessa huoneessani raivoni päihtymyksessä.

Kului vielä viikko, ja sen lopulla olivat Oliverien jatkuvat kiskomiset saattaneet minut sellaiseen epätoivoon, että nähdessäni maanalaisella rautatiellä ilmoituksen maalla olevasta lastenkodista (ilmoituksessa pyydettiin raha-avustusta ja sitä valaisi kuva, missä nähtiin joukon iloista pikku väkeä leikkimässä kastanjapuun alla) päätin tehdä viimeisen yrityksen.

Oli perjantaipäivä, jolloin juutalaiselta kertyi kiireellisiä töitä ja rouva Abramovitsch oli tuonut huoneeseeni sellaisen läjän liivejä, että vuoteeni oli tykkänään niiden peitossa, mutta siitä huolimatta puin ylleni hattuni ja kappani ja läksin menemään turvakotiin.

Se oli viisitoista englannin peninkulmaa pohjoisessa Lontoosta, niin että maksoi hyvät rahat päästä sinne. Mutta perille tullessani minua ilahutti sen palatsimainen ulkonäkö ja se seikka, että johtajina oli naisia, sillä, arvelin, naisen sydämessä olen viimeinkin löytävä ymmärtämystä.

Mutta tuskin olin tarinani kertonut ja toistanut pyyntöni (tällä kertaa hyvin arasti ja hyvin nöyrtyneellä sydämellä) että minun sallittaisiin noutaa pois lapseni niin pian kuin itse voisin pitää huolta hänestä, ennenkuin hän keskeytti minut sanoen:

"Lapsi kulta, teidän ehdoillanne saisimme puolet Lontoon orvoista tänne. Ennenkuin vastaanotamme sellaisen lapsen kuin teidän, vaadimme äidiltä laillisen sitoumuksen, että hän luopuu kaikista oikeuksista lapseen kunnes tämä on täyttänyt kuusitoista vuotta."

"Ankaran oikeudenmukaista", sanoi johtajatar. "Sellaisia naisia tulee totuttaa pitämään huolta lapsistaan, jotta he oppisivat käsittämään, että rikkojain tie on kova."

En tiedä miten palasin takaisin Lontooseen, rautateitse, raitiovaunussa vai jalanko enkä myöskään mitä minulle tapahtui tiellä (paitsi että pimeys laskeutui ylitseni sekä sisällisesti että ulkonaisesti). Tiedän vain, että hyvin myöhään sinä iltana, yhden ajoissa, pyörähdin Park Lanen kulmasta Piccadillyyn, missä "yleiset naiset" maalattuina ja pientä käsilaukkuansa ranteillaan heilutellen astuskelivat klubein sivu luoden hymyileviä silmäyksiä ikkunoita kohti.

Tämä näky oli aina ennen minua kammottanut, mutta nyt minä äkkiä hämmästyksekseni huomasin tunteeni muuttuneen, ja tapasin itseni ajattelemasta, että näiden naisellisuuttaan polkevain naisten joukossakin saattoi olla joitakin onnettomia, jotka möivät itsensä leivästä pitääkseen hengissä rakkaitaan.

Tämä ajatus väikkyi mielessäni, kun korvaani sattui ontosti kumajava nauru, ja katsahtaessani ylös näin naisen seisovan eräiden portaitten alapäässä ja juttelevan kolmen herran kanssa, joiden valkoiset, päällystakkien alta näkyvät paidanrinnukset osoittivat heidän olevan iltapuvussa.

Naisen nauru oli luonnoton. Siinä ei ollut iloa, mutta sittenkin hän nauroi nauramistaan ja minusta tuntui kuin olisin häntä ymmärtänyt (sillä sinä päivänä oli elämä kovasti polkenut minuakin).

Vilkaisin häneen ohikulkiessani ja nähdessäni vilahduksen hänen kasvoistaan, kiiti mieleeni muistelma, jota en voinut selvittää.

Tuntui mahdottomalta, että olisin nähnyt ne missään ennen. Mutta hänen tutut kasvonsa ja iloton naurunsa vaikuttivat sen, että pysähdyin kadunkulmauksessa ja katsahdin taakseni.

Samassa erosivat hänestä herrat, jotka olivat hyvin kevyesti käyttäytyneet häntä kohtaan (Oi Jumala, millä tavalla miehet kohtelevat sellaisia naisia!) ja astuivat nyt käsikoukkua minua kohti silkkihatut hiukan takaraivolle työnnettyinä ja puhellen:

"Vanha Aggie rukka! Hän on mennyttä kalua!" "Kerrassaan."
"Juominenkohan sen on vaikuttanut?"

"Jumala, siinä on sievä pikku tyttö." "Eikä edes maalattu." "Ei ole, kautta Jupiterin! Hänen kasvonsa ovat valkoiset kuin ulpukka!"

Nähdessäni, että he pyörähtivät ympäri, ja peläten heidän ryhtyvän puheisiin kanssani astuin eteenpäin ja jouduin silloin vastatusten naisen kanssa, joka yhä seisoi samalla paikalla katsellen miesten jälkeen hurjin silmäyksin vaalean, otsalla kihartuvan tukkansa takaa.

Siinä samassa iski muistelma kaukaisesta menneisyydestä mieleeni, ja huusin, ikäänkuin nimi olisi väkivalloin työnnetty suustani:

Nainen hätkähti ja näytti ensi hetkellä haluavan juosta tiehensä. Sitten hän laski kätensä käsivarrelleni, katsoi tutkivasti kasvoihini ja sanoi:

"Tiesin sen. Olen lukenut että olette mennyt naimisiin tuon… tuon miehen kanssa. Ja nyt ihmettelette nähdessänne minut täällä. No niin, tulkaa kotiin luokseni, niin saatte nähdä."

Vasta myöhemmin kävi minulle selväksi minkä erehdyttävän käsityksen Angela oli saanut olostani tällä paikalla Ja minkä vuoksi hän arveli täytyvänsä puolustautua minun silmissäni (minun!); mutta tarttuen käteeni juuri kuten lapsena ollessani talutti tahi paremmin veti hän minut eteenpäin pitkin Piccadillyä, ja tahtoni oli niin murtunut, etten yrittänytkään vastustella.

Me kuljimme poikki Piccadilly Circuksen, sen valkean sähkövalon läpi ja suuntasimme kulkumme pimeämmälle syrjäkadulle sen pohjoispuolella ja astuimme eteenpäin kunnes tulimme kapealle, Sohon italialaisessa kaupunginosassa olevalle kadulle, missä pysähdyimme kahvilan edustalla, jonka ikkunassa oli italialainen nimi.

"Tässä me asumme. Tule sisään", ja seurasin häntä pitkän, tyhjän etuhuoneen läpi ja ylös alastomia kiviportaita kolmanteen kerrokseen.

Astuessamme ylös portaita kuului korviini, kahvilasta arvatenkin, värähteleviä miesääniä, jotka mandoliinin ja kitaran säestyksellä lauloivat yhtä noita italialaisia lauluja, joita muistelin kuulleeni luostarin edustalla olevalta piazzalta sinä yönä kun Angela jätti minut vuoteeseeni mennessään itse kappalaista tervehtimään.

Viimeinkin tulimme ylimpään kerrokseen ja ottaen laukustaan avaimen Angela avasi oven ja me astuimme huoneeseen, joka oli puoleksi katossa.

Sisältä kuului tiheää hengitystä, josta päätin olevamme sairaan huoneessa, ja sitten lausui käheä, heikko miehen ääni:

Tuokion kuluttua hän väänsi palamaan pienen kaasu liekin, joka oli kitunut matalalla, ja näin haamuntapaisen miehen makaavan nurkassa olevassa vuoteessa. Hän oli keuhkotaudin runtelema, hänen pitkät, luisevat kätensä lepäsivät peitteellä, hänen tummat hiuksensa olivat vanuksissa otsalla kuten hiestä, mutta en voinut erehtyä suurista, elävistä, harmaista silmistä, jotka hohtivat hänen pitkissä, laihoissa kasvoissaan. Se oli isä Giovanni.

Angela meni hänen luokseen ja suuteli häntä ja näin sairaan silmissä hymyn välähdyksen, kun hän katsoi Angelaan.

"Hän", vastasi Angela, ja sitten mies virkkoi korisevalla, vihaisella äänellä:

Angela kertoi hänelle minun nähneeni hänet Piccadillyssä ja koska nyt olin ylhäinen lady (Oi taivas!) niin kuuluin niihin ihmisiin, jotka keskiyöllä lähtevät kaduille pelastamaan kadotettuja.

"Hän näytti ihmettelevän mikä minut oli raastanut tähän elämään, ja siksipä toin hänet tänne katsomaan."

Minua kauhistutti Angelan erehdys, mutta ennenkuin olin saanut voimaa tahi rohkeutta oikaistakseni häntä, Giovanni kohottihe vuoteellaan ja virkkoi uhmaavan näköisenä silmät vartiotulen tavalla leimuten:

"Minun tähteni hän sen tekee, jos tahdotte tietää. Olen ollut yksitoista kuukautta sairaana — minun tähteni hän sen kaiken tekee."

Ja sitten äkkiä tuokioksi piristyen, kuten usein käy tämän julman taudin uhrien, antoi hän minulle kiireisen selostuksen heidän vaiheistaan siitä lähtien kun he olivat Roomasta lähteneet — kuinka hän ensin oli ansainnut heidän elatuksensa opettamalla kieliä; kuinka tuli tunnetuksi, että hän oli virkaheitto ja pannaan julistettu pappi, joka oli rikkonut valansa, jolloin hänen oppilaansa olivat jättäneet hänet; kuinka he olivat ponnistelleet eteenpäin muutamia vuosia, vaikka tämä tuhoisa kirous oli heitä vainonnut; ja kuinka hänen terveytensä lopullisesti oli murtunut ja hän olisi kuollut nälkään, ellei olisi ollut Agnesta (Angela oli ollut nunna — nimi), joka oli pysynyt hänelle uskollisena läpi kaikkien vaiheitten.

Sairaan miehen kaikkea tätä käreällä äänellään jutellessa istui Angela hänen vieressään vuoteella pidellen käsivarttaan hänen vyötäisillään. Hän kuunteli hänen puhettaan jonkinlaisella ylpeydellä, silmäillen minua melkein voitonriemuisasti.

"Kenties ihmettelet, miksen koettanut saada työtä", sanoi hän. "Olisin voinut saada työtä, jos olisin halunnut. Olisin voinut saada sitä italialaisessa pesulaitoksessa. Mutta mitä merkitsee kaksi shillingiä päivässä miehelle, jolle on määrätty kuorimatonta maitoa ja tuoreita munia viidesti vuorokaudessa, puhumattakaan huoneiden vuokrasta."

"Hänen olisi pitänyt antaa minun kuolla ennemmin", lausui isä Giovanni ja uudelleen kiinnittäen minuun suuret, kimaltelevat, rajut silmänsä lisäsi hän:

"Teidän mielestänne hänen olisi ennemmin pitänyt antaa minun kuolla, vai mitä?"

"Ei, ei, ei", sanoin — muuta en saanut suustani, sillä heidän väärä käsityksensä asemastani oli tukahuttaa minut.

Ehkäpä mielenliikutukseni rauhoitti heitä, sillä kotvan kuluttua Angela pöyhisteli Giovannin tyynyä ja suoristi hänen peitettänsä, ja käskien hänen pysymään alallansa ja olemaan ääneti toi hän minulle tuolin ja läksi sitten omaan makuuhuoneeseensa vaatteita vaihtamaan.

Mutta tuskin oli hän kadonnut viereiseen huoneeseen, kun sairas mies kohottautui uudelleen vuoteellaan ja kumartuen puoleeni kertoi minulle kähein kuiskauksin Angelan nykyisen elämänlaadun ensimäisestä yöstä — kuinka lääkäri oli sanonut, että hänet oli muutettava sairashuoneeseen, kuinka Agnes ei tahtonut erota hänestä, kuinka talonisäntä oli uhannut ajaa heidät ulos, ja lopulta kuinka Agnes, istuttuaan kaiken iltaa pää käsien varassa, oli noussut pystyyn ja lähtenyt ulos, ja tullessaan kotiin puoliyön aikana heittänyt kaksi kultakolikkoa pöydälle sanoen "Kas siinä, Giovanni — siinä on vuokramme, ja munasi ja maitosi viikon ajaksi ainakin."

Samassa palasi Angelakin huoneeseen (pestyään kasvonsa puhtaiksi maalista ja vaihdettuaan koreat vaatteensa yksinkertaiseen villapukuun) ja hän ryhtyi puuhaamaan Giovannille ruokaa, särki munan, pani maitoa kiehumaan, kaatoi hänelle lääkettä ja toimitti hyvän naisen hienotunteisuudella, hyvän naisen hellyydellä kaikki pikku palvelukset, joita sairas kaipaa.

Oi taivas, kuinka ihanata se oli — hirvittävän, kammottavan, traagillisen ihanata!

Olin syvästi liikutettu seuratessani hiljaisuudessa hänen liikkeitään, ja kun Giovanni, joka oli pidellyt hänen kättään omissa, luisevissa käsissään painaen sen toisinaan huulilleen, viimein nukahti (arvatenkin väsyneenä paljosta puhumisesta), niin hän siirtyi istumaan vuoteen jalkapäähän, missä minä istuin, ja alkoi kuiskaamalla jälleen puolustella itseään, vakuuttaen ettei minun asemassani oleva nainen tietenkään voinut, käsittää mitä kaikkea nainen voi pakottaa itseään tekemään, kun hänen rakastettunsa elämä on vaarassa. Mutta silloin en kauempaa voinut sietää tätä väärinkäsitystä, vaan kerroin hänelle tarinani — etten enää ollut lady, että olin karannut mieheni luota, että minulla oli lapsi ja että elin köyhänä ompelijattarena East Endissä.

Angela kuunteli hämmästyneenä ja lopetettuani hän piteli kättäni ja katsoi minua silmiin juuri samalla tavalla kuin sinä iltana, jolloin hän ensimäisen kerran pani minut maata koulussa ja hyvin matalalla äänellä neuvoi minua olemaan Jeesuslapsen kiltti tyttö.

"Kello on lähes yksi. Et voi palata East Endiin enää tänä iltana", kuiskasi hän.

"Oh, minun täytyy, minun täytyy", huudahdin nousten pystyyn ja lähestyen ovea. Mutta ennenkuin sinne pääsin herpaantuivat jäseneni joko mielenliikutuksesta tahi ruumiillisesta heikkoudesta ja ellei Angela olisi tarttunut kiinni minuun, olisin kaatunut lattialle.

Tämän jälkeen hän ei enää tahtonut kuulla estelyjäni. Minun oli jääminen huomisaamuun. Saisin nukkua hänen omassa vuoteessaan viereisessä huoneessa ja hän saattaisi nukkua aluspatjalla lattialla Giovannin vieressä. Se ei olisi mikään uhraus. Yö uhkasi tulla levottomaksi Giovannille ja hänen oli joka tapauksessa oltava pystyssä ja liikkeellä kaiken aikaa.

Puoli tuntia myöhemmin makasin pienessä huoneessa, jonka erotti poloisen keuhkotautisen huoneesta ohut paperoitu laudoitus, ja Angela, joka oli tuonut minulle kupillisen kuumaa maitoa, virkkoi kuiskaamalla:

"Hän on hyvin huono. Tohtori sanoo, ettei hän voi kestää viikkoa kauempaa. Sisar Veronica (muistathan entisen Mildred Bankesin) koetti hankkia hänelle sijaa eräässä kodissa kuolevia varten. Kaikki olikin jo valmiiksi järjestetty, mutta viime hetkellä Giovanni ei tahtonut lähteä. Hän sanoi heille, että jos aikoivat erottaa hänet Agnesista, niin tuokoot samassa ruumisarkun, sillä kyllä hän ruumis olisi ennenkuin he hänet ovelle saisivat."

Hänen poistuttuaan makasin hyvän aikaa valveilla kuunnellen ääniä seinän toiselta puolelta.

Giovanni heräsi pelottavaan yskäkohtaukseen ja pitkällisten sairaiden riitaisalla, vaikeroivalla, äreällä, joskus vihaisellakin äänellä hän ensin toruskeli Angelaa ja sitten itki hänen tähtensä, sanoen olevansa raskas kuorma hänelle, Angelan kulkiessa huoneessa paljain jaloin viihdytellen ja hyväillen häntä ja houkutellen häntä ottamaan maitoa ja lääkkeitä.

Kaiken tämän lisäksi kuului alhaalta aika ajoin yhä enemmän päihtyväin laulajain meluava rallatus, joka kuulosti korviini kuin ivallinen sielumessu kuolevalle miehelle ennen hänen kuolemaansa:

Ajatukseni harhailivat takaisin niihin kristittyihin laitoksiin, jotka olivat sulkeneet ovensa minulta, ja sitten ajattelin tätä "katutyttöä", joka oli luovuttanut minulle oman vuoteensa maaten nyt itse lattialla.

Omaksi peljästyksekseni en voinut olla ihailematta Angelaa jonkinlaisena suojelevana enkelinä, joka on uskollinen kuolemaan asti, ja muistan, että uneen vaipuessani vakuuttelin itselleni, että me kaikki tarvitsemme Jumalan armahtavaisuutta, Jumalan pitkämielisyyttä, ja että Jumala oli antava hänelle anteeksi, koska hän oli paljon rakastanut.

Uneksin, että Angela kuoli ja että hänen saapuessaan taivaan portille kaikki Jumalan pyhät tulivat häntä kohtaamaan ja kun he olivat vaatettaneet hänet valkeisiin vaatteisiin, niin yksi heistä — siunattu Maria Magdalena se oli — tarttui hänen käteensä sanoen:

Heräsin tästä unesta otsa kosteana hiestä. Kun jälleen nukahdin ja näin unta, olin itse kuollut ja armas äitini tuli minua vastaanottamaan ja vei minut siunatun Neitsyen jalkain juureen sanoen:

"Kaikkien äitien Äiti, joka tiedät kaiken, mikä liikkuu äidin sydämessä, tämä on pieni tyttäreni. Hän ei aikonut rikkoa. Kaikki tapahtui hänen lapsensa tähden."

Aamulla herätessäni, kun pimeys hiljakseen oli poistumassa kaamean hämäryyden tieltä, puistatti tämä viimeinen uni minua kuin painajainen. Se hirvitti minua. Minusta tuntui kuin olisin seisonut ammottavan kuilun partaalla, johon jotkut kammottavat voimat koettivat minut suistaa.

Tahtomattanikin (minua inhotti kiittämättömyyteni siitä hellyydestä, jota minulle oli osoitettu) en voinut olla tuntematta häpeätä siitä, että tapasin itseni makaamasta tässä vuoteessa, ja nousin ylös kiirehtiäkseni tieheni, jotta voisin puhdistaa sieluni niistä pahoista ajatuksista, jotka olivat minua kiusanneet siellä ollessani.

Pukeutuessani kuuntelin kuuluisiko viereisestä huoneesta mitään ääntä. Kaikki oli nyt hiljaista. Kurjat rauhattomat olivat viimeinkin saaneet hiukan lepoa.

Kotvan kuluttua hiivin varpaillani heidän huoneensa läpi luomatta katsetta vuoteeseen ja päästyäni ovelle avasin sen niin kuulumattomasti kuin saatoin.

Sitten suljin sen hiljaa ja poistuin huoneesta, jossa olin nähnyt niin paljon kärsimystä ja niin paljon rakkautta.

Aurinko paistoi kadulla. Aamu oli kirkas, puhdas, huurteinen; yksi noita Lontoon aamuja, jolloin auringonvalo, kurjimmissakin paikoissa, näyttää huuhtovan ilman puhtaaksi edellisen yön synnistä ja juopottelemisesta.

Olin matkalla siihen Mayfairissä olevaan kirkkoon, jossa niin usein kävin avioliittoni ensi aikoina kamppaillessani raskasta syntiäni vastaan (joksi silloin rakkauttani arvelin).

Juuri samassa kun saavuin kirkolle, vierähtivät portaitten eteen muhkeat, kenokaulaisten hevosten vetämät vaunut puuteroituine lakeijoineen.

Vaunujen ovessa oli kruunu, ja sisässä istuivat pitkiin turkiksiin verhottu nainen, rusoposkinen pikku tyttö oravannahkakapassa, suuri nukke käsivarrellaan, ja hoitajatar.

Huomasin, että nainen (nuori äiti) oli tullut ripille kuten minäkin, sillä astuessaan vaunuista alas neuvoi hän lasta pysymään alallaan ja olemaan kiltti, sillä hänen ei tarvitsisi kauan odottaa.

Seisoin hetken aikaa portaitten yläpäässä katsellen vaunuja, hevosia, lakeijaa, hoitajatarta ja ennen kaikkea pikkutyttöä nukkeineen, ja sitten seurasin naista kirkkoon.

Messu oli nähtävästi juuri loppunut. Turkiksiin verhottu nainen oli jo polvistunut erääseen rippituoliin ja koskei pappia näkynyt minkään muun rippituolin luona, niin kävin minä polvilleni pääkäytävällä olevan tuolin eteen ja koetin kiinnittää mieleni rukouksiin valmistuakseni ripittämiseen.

"Oi Herra Jeesus Kristus, haihduta pimeys sydämestäni että voisin itkeä syntejäni ja vilpittömästi ne tunnustaa."

Mutta vaikka vakaasti ponnistelin estääkseni ajatuksiani harhailemasta syrjään, en voinut sitä estää. Yhä uudelleen ne palasivat turkkipukuiseen naiseen. Hän oli jotenkin minun ikäiseni, ja tiukasti ummistettujen silmieni edessä alkoi häämöittää kuva itsestäni sellaisena, kuin olisin voinut olla, ellen olisi luopunut kaikesta rakkauden tähden — rikkaudesta, arvosta, kunniasta, loistosta.

Jumala olkoon todistajani, että tähän hetkeen asti en ollut milloinkaan edes ajatellut uhranneeni mitään, mutta nyt, ikäänkuin julman salaman välähdyksessä näin mikä minä olin — päärin puoliso, joka oli karannut luonnollisista olosuhteistaan eläen slummeissa ja ahertaen leipänsä edestä kuin mikäkin työläisnainen.

Ei tämäkään minua paljoa liikuttanut, mutta ajatellessani rusoposkista lasta vaunuissa ja sitten omaa armastani rouva Oliverin luona siinä tilassa, jossa olin hänet viimeksi nähnyt, niin ohuena ja kalpeana ja pikku etunen kuivettuneen maidon töhrimänä, niin viilteli sydäntäni aivan uusi tunnelma.

Silloin jotain kovaa alkoi muodostua sydämeeni. Sanelin itselleni, että kaikki oli valhetta ja petosta, mitä minua oli opetettu Jumalasta uskomaan — että minun ja lapseni täytyi näin kärsiä, koska olin totellut luontoni puhtainta vaistoa, rakkautta.

"Auta minua armollasi, että olisin kykenevä paljastamaan syntini papille, sinun palvelijallesi."

Ei auttanut. Sydämeni kovettui hetki hetkeltä ja mitä olin ajatellut tunnustaa papille edellisen yön syntisistä ajatuksista, haihtui tiehensä. Viimein nousin pystyyn ja kohottaen pääni ylös katselin pelottomana kohti alttaria.

Samalla hetkellä nuori päärin puoliso oli lopettanut tunnustuksensa ja poistui kirkosta kepein askelin sekä tyytyväisen näköisenä. Silloin pappi avasi esiripun ja viitasi minulle, ja minä lähestyin rippituolia ja jäin jäykkänä seisomaan messinkiristikon eteen.

"Isä", sanoin niin lujasti kuin saatoin, sillä kurkkuani kouristi, "tulin tänne ripittääkseni itseni, mutta nyt en voi, sillä jokin on muuttanut mieleni."

"Tunnen että mitä tällaisessa paikassa sanotaan Jumalasta, että Hän on hyvä ja laupias Isä, että hän on oikeuttarakastava ja armahtava ja säälii lastensa kärsimyksiä, ei ole totta. Se on kaikki tyhjää uskottelua ja valetta. Jumala ei minusta välitä."

Pappi ei heti vastannut, mutta oltuaan tuokion ääneti, lausui hän vavahtavalla äänellä:

"Lapseni, niin minustakin toisinaan tuntuu. Perkele se sinua kiusaa.
Tällä hetkellä seisoo hän vieressäsi kuiskaten korvaasi."

Minua värisytti, ja pappi jatkoi: "Ymmärrän miten on laitasi, tyttäreni. Sinä kärsit, ja ne, joita rakastat, kärsivät myös. Mutta tuleeko sinun sen perusteella luopua uskostasi? Luo silmäsi kuviin, jotka riippuvat näillä seinillä. Ajattele Suurta Kärsijää, Suurta Marttyyriä, joka kuolemansa hetkellä huusi, 'Eeli, Eeli, lama sabaktani: Jumalani, Jumalani, miksi minut ylönannoit?'"

Olin langennut polvilleni nyt, pääni oli painuksissa ja käteni olivat yhteenliitetyt.

"Olet väärässä, lapseni, jos luulet, ettei Jumala välitä sinusta, koska sallii sinun kärsiä. Oletko rikas? Käykö sinun hyvin? Onko sinulla paljon maallista siunausta? Ole silloin varuillasi, sillä saatana väijyy sieluasi. Mutta oletko köyhä? Onko sinun kestettävä suruja, joita et katso ansainneesi? Oletko kadottanut jonkun, joka oli sinulle rakkaista rakkain. Silloin rohkaise sielusi, sillä pyhä ja siunattu Vapahtajamme on merkinnyt sinut omakseen."

Tästä papista en tunne muuta kuin hänen kuiskaavan äänensä, joka rippituolin ristikon takaa vaikutti minuun yliluonnollisella voimalla, mutta arvelin silloin ja arvelen vieläkin, että hän oli suuri mies ja hyvä mies.

Muistan aivan selvästi, että poistuessani kirkosta ja kulkiessani kaduilla, minusta tuntui kuin olisi hänen henkensä seurannut minua ja sieluuni muodostanut päätöksen, joka hohti taivaallisia kyyneleitä ja päivänpaistetta.

Työtä! Työtä! Työtä! Tästä puoleen minä ahertaisin vieläkin uuraammin. Vähät siitä, että työni oli halpaa, huonopalkkaista ja sopimatonta, minä yhtäkaikki työskentelen yötä päivää, jos on tarpeellista. Ja koska minun ei onnistunut saada lastani orpokotiin, niin varmaan oli tarkoitus, että pitäisin hänet luonani omalla vastuullani, omassa hoidossani ja omaksi ilokseni.

Oli lauantai-aamu ja vaikka East Endin pääkadut kuhisivat ihmisiä ja syrjäkaduillakin oli vilkasta liikettä, niin oli juutalaisen talossa hiljaista, sillä oli sabatti.

Kiirehtiessäni portaita ylös kuulin talon isännän hiljakseen veisaavan sabattivirttä sillävälin! kun hän pukeutui synagoogaan mennäkseen: Lerho dau dee likras kollo — "Tule, oi ystävä, menkäämme Morsianta kohtaamaan, vastaanottakaamme sabatti ilolla!"

Huoneeseen tullessani huomasin mielipahakseni, että joku oli käynyt siirtämässä liiviläjää, jonka olin jättänyt vuoteelleni edellisenä päivänä, ja samassa kuulin portaissa kompuroivia askelia ja tiesin, että juutalainen oli tulossa luokseni.

Tuokiota myöhemmin hän seisoi ovella. Ensimäinen ajatukseni oli, että hän oli tullut minua nuhtelemaan työni laiminlyömisestä ja päätin luvata korvata sen vahingon, jonka poissaoloni oli aikaansaanut. Mutta tarkemmin häntä silmäillessäni huomasin, että jotain oli tapahtunut, että jotain oli tullut tunnetuksi ja että hän seisoi siinä minua syyttämässä ja tuomitsemassa.

"Olette ollut poissa kaiken yötä", sanoi hän. "Voitteko sanoa minulle missä olette ollut?"

Tiesin etten voinut, ja vaikka mieleeni juolahti sanoa nukkuneeni ystävän luona, oivalsin, että jos hän kysyisi kuka ja mikä ystäväni oli, jäisin sanattomaksi.

"Olette ilmoittanut meille nimen — voitteko vakuuttaa, että se on oikea ja todellinen nimenne?"

"Voitteko sanoa, että se on laillisesti syntynyt teidän kristillisessä avioliitossanne?"

Veret karahtivat poskilleni, mutta olin yhä ääneti; ja hetken kuluttua, jonka aikana huomasin järkkymättömän juutalaisen tulevan siihen johtopäätökseen, että olin huono, kaksinaista elämää viettävä nainen, sanoi hän:

"Se on siis totta?… Hyvä, te käsitätte, että tästä päivästä alkaen lakkaatte minun palkassani olemasta."

Silmäni olivat maahan luodut kaiken aikaa, mutta yhtäkaikki olin tietoinen siitä, että vielä joku muukin oli tullut huoneeseen. Se oli Miriam ja hän yritti rukoilla puolestani.

"Isä…" alkoi hän, mutta tulistuneena hänen puoleensa kääntyen juutalainen huusi kiihkeästi:

"Mene tiehesi! Totinen Israelin tytär tietää arvonsa eikä puhu sellaisen vaimon puolesta."

Kuulin tytön hiljakseen astuvan portaita alas, ja silloin juutalainen astuen minun eteeni ja puhuen entistä äänekkäämmin, sanoi:

"Vaimo, lähde talostani heti paikalla, ennenkuin saastutat lapseni omantunnon."

Huomasin jälleen, että joku oli tullut huoneeseen. Se oli rouva
Abramovitsch ja hänkin pyyteli puolestani.

"Israel! Ole rauhallinen. Älä anna vääryyden ja vihan vallata itseäsi. Ja vieläpä sabbatti-aamuna!"

"Hannah", virkkoi juutalainen, "sinä puhut suullasi, et sydämelläsi. Kristitty ei kiellä ilmoittaneensa sinulle väärää nimeä ja olevansa äpärälapsen haureellinen äiti. Jos hän olisi juutalaisnainen, niin hän kutsuttaisiin Beth Dinin eteen ja entisinä hyvinä aikoina hänet olisi kivitetty Mooseksen lain mukaan. Pitääkö hänen häväistä hyvän juutalaisen talo syystä, että hän on kristitty? Ei! Herran käsi olisi silloin minua vastaan."

"Mutta hän on koditon ja hän on ollut sinulle uskollinen palvelija,
Israel. Suo hänelle aikaa hakea itselleen toinen turvapaikka."

"Hyvä! Älköön Israel Abramovitschista sanottako, ettei hän ymmärrä sovittaa armoa oikeuteen."

"Saat viipyä täällä vielä yhden viikon. Sen jälkeen pesen käteni sinusta."

Nämä kovat sanat lausuttuaan hän pyörähti ympäri, ja kuulin hänen raskaasti astuvan portaita alas. Hänen vaimonsa viipyi vielä hetkisen puhellen jotain ystävällisellä äänellä, vaikka en ymmärtänyt mitä, ja sitten hän seurasi miestänsä.

Luulenpa etten ollut lausunut yhtään sanaa. Minä seisoin yhä samalla paikalla, johon juutalainen oli minut jättänyt. Sydämeni jyskytti ja huohotti. Kaikki papin sanat olivat menneet menojaan. Niiden sijaan oli tullut lamauttava epätoivo ja minusta tuntui kuin olisivat elämän pyörät vierähtäneet ylitseni.

Vereni joutuu kuohuksiin nähdessäni kuinka pimeyden voimat uskonnon, siveellisyyden, hyväntekeväisyyden ja Jumalan tuomion nimessä vainosivat pientä lemmitty raukkaani.

Mutta miksi ensinkään puhua minusta tahi keskeyttää armaani kertomusta, ellen puhuakseni mitä minulle tapahtui koettaessani saavuttaa häntä. Viiltäessämme suuressa postilaivassamme Välimeren aaltoja, kalvoi minua yötä päivää epämääräinen tunnelma siitä, että hän oli vaarassa.

Tuo vanha uni jäätiköstä ja äkkisyvänteistä yhä jatkuvasti vaivasi untani. Se kidutti minua niin Maltaa lähestyessämme (jossa odotin saavani vastauksen sähkösanomaani, jonka olin lähettänyt Port Saidista Daniel O'Neillin taloon) että tunsin ruumiillista heikkoutta ajatellessani niitä ilon tahi surun sanomia, jotka olivat tulossa.

Vaikken Maltassa saanut mitään sähkösanomaa rakkaimmaltani, sain kuitenkin ilmoituksen komiteani puheenjohtajalta, että hän aikoo tulla Marseilleen vastaanottamaan laivaamme ja palata meidän seurassamme kotiin.

Tavallaan tämä minua hiukan lohdutti. Se johdatti mieleen sen kirjeen, jonka olin kirjoittanut oman armaani puolesta, Raa-linnassa lähtöpäivänäni. Kuusitoista kuukautta oli siitä aikaa, paljon oli tällä välin tapahtunut, enkä koskaan ennen ollut ajatellut tätä kirjettä.

Hänen isälleen se ei ollut kirjoitettu, kuten hän otaksui, eikä liioin hänen miehelleen. Se oli pyyntö puheenjohtajalleni tehdä voitavansa suojellakseen rakkaintani poissa ollessani siinä tapauksessa, että hän lähettäisi kirjeen.

Jos puheenjohtajani ei ollut saanut kirjettäni, tietäisi se, ettei pikku naiseni ollutkaan joutunut niin kovaan ahdinkotilaan, että vierasten apu olisi ollut tarpeen. Jos hän taas oli sen saanut, oli hänen täytynyt tehdä mitä olin toivonut, ja niinpä olisi kaikki hyvin.

Ennenkuin iso laivamme hiljensi vauhtia Marseillessa, seisoin kannella tähystellen puheenjohtajaa laivasillalle odottavain ihmisten joukosta.

Näin hänet heti paikalla matkalakkiansa heiluttamassa ilonsa riemastuksessa, ja siitä minä hiukan rohkaistuin.

Niin pian kuin laiva oli laskenut siltaan, oli hän ensimäisenä kannella, ja tutkistelin tarkasti hänen kasvojaan hänen kiiruhtaessaan laskuportaita ylös. Ne säteilivät.

"Kaikki on hyvin", ajattelin; "ihminen ei voisi näyttää noin
onnelliselta, jos hänellä olisi matkassaan huonoja uutisia."

"Mainiota! Suurellista! Loistavat tulokset! Olet oikein näyttänyt
mihin kelpaat, poikani!"

Ja kun yritin lausua jotain, etten ollut päässyt matkani päähän,
huudahti hän:

"Vähät siitä. Sen sinä teet ensi kerralla", jolloin jotkut ympärillämme seisovat toverini välkkyvin silmin lisäsivät: "Kyllä, varmasti, sir", ja silloin vanha kunnon O'Sullivan huutaa karahutti:

"Taivaan tähtien kautta, se on totta, mylord! Ja jos ken käy sanomaan, että päällikön on palauttanut kotimatkalle mikään muu kuin raivoavan Luonnon kaikkivaltias voima, niin voitte kertoa hänelle, että meitä on täällä neljäkymmentäkahdeksan sanomassa häntä valehtelijaksi."

"Sen uskon", virkkoi puheenjohtaja, ja sitten seurasi onnentoivotuksia ja tervehdyksiä komitean jäseniltä, mutta ei niin sanaakaan omalta armaaltani.

Koska arvelin puheenjohtajani häikäilevän puhua yksityisestä asiasta ennenkuin olisimme kahden, vein hänet alas omaan hyttiini. Mutta sielläkään hänellä ei ollut muuta juteltavaa kuin kirjoituksista ja kertomuksista, joita oli sanomalehtiin kyhättävä, ja kutsuista, joihin oli mentävä.

Näin kului useita tunteja. Olimme jälleen ulapalla ja palava haluni tietää mitä oli tapahtunut oli tyyten kuluttaa minut, mutta en uskaltanut kysellä pahaa vastausta peläten.

Ennen illan tuloa olin keksinyt kiertotien. Otin O'Sullivanin uskotukseni ja kerroin hänelle, ettei levottomuuteni ollutkaan koskenut vanhempiani (Jumala antakoon minulle anteeksi!) vaan erästä toista, jonka hänkin tunsi.

"Kautta hurskasten pyhimysten, minä kun luulin, että Port Saidissa saamasi kirje oli häneltä ja haihduttaisi kaikki pilvet päältäsi."

Sain tietää, että kunnon ystävääni kaiveli samanlainen huoli (hän ei vielä ollut kuullut mitään äidistään) ja niinpä hän alttiisti suostui suunnitelmaani. Ehdotin näet, että hän urkkisi puheenjohtajalta tietoja armaastani ja minä puolestani hänen äidistään ja sitten kertoisimme toisillemme salaisesti ja totuudenmukaisesti, mitä olimme kuulleet.

Puheenjohtajamme ei olut kuullut mitään. Ja kun viimein rohkaisin mieleni ja kysyin häneltä muitta mutkitta oliko hänelle lähetetty mitään minun puolestani, ja hän vastasi "Ei", niin olisi minun tullut rauhoittua, mutta niin ei käynyt. Vaikken silloin tietänyt, että rakkaani oli polttanut kirjeeni, niin aioin käsittää, että hän olisi viimeinen henkilö maailmassa sitä käyttämään, hän kun kuului (Jumala häntä siunatkoon!) niihin naisiin, jotka haluavat taistella taistelunsa loppuun pyytämättä kenenkään apua.

Mieleni murtui tykkänään tästä, sillä koskapa sähkösanomaani ei ollut tullut vastausta, en voinut olla tekemättä sitä johtopäätöstä, että hän oli siellä, mistä ei mitään sanomia lähetetä muille — hän oli kuollut!

Herra Jumala, mitä minä kärsinkään, kun tämä kuvittelu alkoi saada valtaa mielessäni! Minä astelin edestakaisin kävelykannella yömyöhään, kuulustellen ja tuomiten itseäni kuin olisin ollut oma tuomarini ja valamiehistöni.

Jumalan kiitos, kuvittelun haihdutti iloisin näky, minkä milloinkaan elämässäni olen nähnyt tai odottanut näkeväni, eikä nyt kannattaisi siitä puhua, ellei se olisi tuottanut minulle niin suurenmoista luottamusta.

Olimme poikenneet Gibraltariin (missä O'Sullivan oli saanut kirjeen äidiltään, joka ilmoitti olevansa erinomaisessa voinnissa) ja laskimme pitkin Portugalin rannikkoa.

Muistan, että yö oli rähjäinen ja pimeä, ja että sadekuurot tuontuostakin pieksivät laivan kylkiä. Kumppanieni viettäessä hauskasti aikaansa tupakkahuoneessa ja O'Sullivanin laulaessa sydämensä pohjasta meluavan kuoron säestyksellä "Laulajapoikaa", mittaelin minä laivankantta askelillani vähäisen toivonkipinäni huvetessa yhä pienemmäksi, sillä käännyinpä vaikka minne, aina oli pimeätä, pimeätä, pimeätä. Mutta juuri Finisterren valojen alkaessa tuikkia edessämme, puheli ääni sisässäni yhtä selvästi kuin sanoin lausuttuna:

"Tuhat tulimmaista, mitä sinä siinä mietit? Arveletko tulleesi käännytetyksi paluumatkalle 88:lta leveysasteelta ja hetkeäkään kadottamatta kiiruhtavasi kotiin tavataksesi perille tullessasi kaikki päättyneenä? Ei! Ei! Ei! Poloinen, sankarimainen, kallis pikku naisesi on elossa! Hän saattaa olla vaarassa ja kaikkien perkeleen voimien ahdistamana, mutta juuri pelastaaksesi hänet sinut onkin palautettu kotiin, ja sinä olet hänet pelastava yhtä varmasti kuin aurinko kohoaa huomisaamuna."

On olemassa ajatuksia, jotka samoin kuin suuret sävelet musiikissa kouristavat sieluamme ja nostattavat meidät maailmaan, johon emme luonnollisesti kuulu. Tämä oli sellainen ajatus.

Tämän jälkeen en hetkeäkään tuntenut todellista levottomuutta. Olin jälleen oma itseni, ja vaikka yhä astelin kannella kelpo laivamme jyskyttäessä eteenpäin yön pimeässä, niin johtui se vain siitä, että meren vyöryväin aaltojen mahtava ääni oli jonkinlaisessa sopusoinnussa sen kuulumattoman hymnin kanssa, jota rajaton toivo povessani lauleli.

Jumala ohjatkoon armastani hänen yksinäisellä tiellänsä!
Englanti! Englanti! Englanti! Vajaa viikko, ja minä olisin siellä.

Tämä tapahtui lauantai-aamun varhaisimpina hetkinä — samana lauantai-aamuna, jolloin poloinen pikku naiseni saatuaan lähtöpassit noilta kerskaavilta ihmisystäviltä, löysi turvaa prostituoidun naisen luota.

M. C.

Hyvän tunnin ajan olin varmaankin istunut vuoteeni jalkapäässä — lamautuneena, tylsistyneenä, kykenemättä ajattelemaan — kun synagoogasta palaava Miriam pistäysi salavihkaa ylös luokseni kertomaan, että minua oli käyty noutamassa edellisenä iltana kello kuuden seutuvilla.

"Hän sanoi nimensä olevan Oliver, ja isä puhutteli häntä ja sen kautta hän sai tietää. 'Sanokaa hänelle, että hänen lapsensa on sairas ja että hänen on heti tultava', virkkoi hän."

Mitä sitten tapahtui — kuinka minä kiidin katujen poikki Ilfordiin — sitä tuskin muistan. Sieluni kaikella voimalla huusin Jumalaa säästämään lapseni elämän kunnes saapuisin hänen luokseen.

Oliverin luo tullessani pahin pelkoni asettui. Rouva Oliver istui takkatulen ääressä lapsi helmassaan.

Minut nähdessään vaimo alkoi mutista jotain viipymisestä ja ettei häntä voitu pitää syyllisenä, jos jotain tapahtui. Mutta minä vähät syyllisyydestä, hänen tahi minun, ja sanaakaan sanomatta otin pienokaisen syliini.

Lapseni oli sitkeässä uneliaisuuden tilassa, eikä minun onnistunut häntä siitä nostattaa. Sain kuulla, että tätä horrosunta oli kestänyt kokonaisen vuorokauden; sinä aikana hän ei ollut nauttinut mitään ravintoa, joten hän nyt oli hyvin laiha.

Lasten sairauksista en tietänyt paljon mitään, mutta äidillinen vaisto varmaankin minua auttoi, sillä tilasin kylvyn ja kylvetin lasta, jolloin hän heräsi ja nautti hiukan ruokaa.

Mutta hän vajosi uudelleen horrostilaansa, ja säikähtynyt rouva
Oliver pyysi muutamia naapureita häntä katsomaan.

Näiden kelpo vaimojen tehtävä oli nähtävästi lohduttaa rouva Oliveria, ei minua, mutta he sanoivat: "Ei uni milloinkaan ole haitaksi", ja se minua hiukan lohdutti.

Tunnit vierivät. Minä olin tiedoton kaikelle muulle paitsi sille mikä tapahtui helmani ahtaassa piirissä, mutta kerran kuulin kadulta ohi kulkevan torvisoittokunnan soittavan marssia jäljessä astuvan väkijoukon jalkain töminän säestämänä.

"Se on lakko", huudahti rouva Oliver juosten ikkunalle. "Siinä kulkee
Tedykin lippua kantaen."

Mutta lasta ei herättänyt mikään, ja kolmen seutuvilla iltapuolella tiedustelin missä lähin tohtori olisi tavattavissa, ja saatuani tietää, läksin häntä etsimään.

Tohtori oli sairaskäynneillään; kirjoitin siis parisen riviä hänelle annettavaksi ja ilmoitin lapsen oireet ja pyysin häntä heti tulemaan hänen luokseen.

Olin parahiksi palannut takaisin ja riisunut yltäni kappani, sekä lämmitellyt käteni ja pukuni, ottaakseni lapsen syliini, kun tohtorin ajoneuvot pysähtyivät oven eteen.

Hän oli nuori mies, mutta hän näytti jo samassa tuokiossa oivaltavan asianlaidan. Minä olin äiti. Niinhän? Niin. Ja tuo nainen oli pienokaisen hoitaja? Niin.

Sitten hän veti tuolin kohdalleen ja katseli kiinteästi lasta, ja minun oli kestettävä tuo jännittävä hetki, jonka kaikki tunnemme odottaessamme tohtorin ensimäistä sanaa.

"Nähtävästi jokin akuuttinen vatsavamma", sanoi hän ja lisäsi jotain ottavansa selvää sen syystä.

Mutta tuskin oli hän laskenut kätensä sylissäni lepäävän lapsen päälle, kun tämän suusta tuli lievästi ruskeahkoa oksennusta.

Rouva Oliver kielsi antaneensa lapselle muuta kuin maitoa, mutta tohtori sanoi tuikeasti:

"Älkää puhuko loruja, vaimo. Näyttäkää minulle, mitä olette antanut hänelle."

Silloin rouva Oliver näytti peljästyneeltä, hävisi yläkertaan ja toi sieltä pullon lääkettä, sanoen sen olevan lieventävää siirappia, jonka minä itse olin ostanut lapselleni.

"Kuten arvelin!" sanoi tohtori ja mennen ovelle ja avaten sen, viskasi hän pullon vastapäätä olevalle rikkakasalle sanoen:

"Jos minä vielä kuulen teidän antavan hoidettavillenne lieventävää siirappia, niin kuulustelen tarkastajan mieltä siitä."

Tämän jälkeen, huolimatta rouva Oliverista sen enempää, teki hän minulle muutamia tutkivia ja arkaluontoisia kysymyksiä — oliko minua kohdannut suuri suru tahi peljästys raskaana ollessani ja olinko häntä imettänyt ja kuinka kauan?

Vastasin niin todenmukaisesti kuin saatoin, vaikka näin mihin hän tähtäsi ja odotin vavistuksella mitä hän vielä sanoisi.

Mutta sen enempää ei hän lausunut, antoi vain määräyksiään. Ja muistaessani kadottaneeni työansioni, kutistui sydämeni kokoon, kun hän mainitsi ne — tuoretta, sitruunavedellä sekoitettua maitoa, pieniä annoksia lihamehua ja kaksikymmentä tahi kolmekymmentä tippaa parasta konjakkia kahdesti tahi kolmasti päivässä.

Kun hän nousi lähteäkseen, maksoin hänen palkkionsa. Se oli vain kaksi shillingiä, mutta hän ei varmaankaan tietänyt kuinka paljon se merkitsi minulle, sillä keittiöstä poistuessaan käski hän minun noutaa hänet uudelleen aamulla, jos oireissa näkyisi jotain muutosta.

Oivalsin, ettei minulle oltu sanottu koko totuutta (vaikka vapisin kauhusta saada kuulla sen) ja ojennettuani pienokaisen rouva Oliverille seurasin tohtoria ovelle.

Hän epäröi jälleen ja virkkoi sitten kiinteästi minua silmäillen (tunsin alahuuleni vavahtavan):

"Sitä en tahdo sanoa. Hän potee hivutautia, nautittuaan ylen suuria annoksia tuota turmiollista moskaa, jota tietämättömät ja tunnottomat ihmiset ovat antaneet rauhattomalle lapsellenne, saadakseen hänet pysymään hiljaa. Mutta hänen varsinainen tautinsa johtuu äidin heikkoudesta ja sen ainoa parannuskeino on hyvä ravinto ja ennen kaikkea raitis ilma ja päivänpaiste."

Palatessani keittiöön tiesin, että olin joutunut kohtaamaan naisen elämän toista suurta mysteriaa — Kuolemaa — lapseni kuolemaa, ja vieläpä oman rakkauteni ja hellyyteni seurauksesta.

Sillä välin rouva Oliver, joka oli kalpea kuin valkeaksi kalkittu seinä, puolusteli vinkuvalla äänellä käytöstään. Hän ei olisi kaiken hyvän nimessä tahtonut vahingoittaa sitä rakasta kulta-raukkaa, ja ellei Ted olisi ollut niin väsyksissä iltasella, astuttuaan kaiken päivää lakkokulkueessa…

Osittain vapautuakseni vaimosta lähetin hänet noutamaan hiukan sitä ravintoa, mitä tohtori oli määrännyt lapselle (melkein viimeisillä penneilläni). Hänen poissa ollessaan ja istuessani katselemassa pieniä, äänettömiä kasvoja helmassani rukoillen yhtä ainokaista katsetta Martinin merensinisistä silmistä, astui muurari kolisten sisään.

Hän veti taskustaan kostean tupakkamöhkäleen ja leikkeli ja pyöritteli sitä kämmenellään. Sitten hän mätti sitä piippuunsa ja sytytti sen — täyttäen ilman löyhkäävillä savupilvillä, jotka saattoivat lapsen rykimään nostattamatta häntä valveille.

"Häh?" sanoi hän, ja silloin kerroin hänelle, että tohtoria oli haetettu ja mitä hän oli sanonut raittiista ilmasta.

"Vai sillä tavallako?" virkahti hän. "Hyvä! Juuri nyt johtuukin mieleeni jotain, jota sopii tämän yhteydessä sanoa. Eilisiltana piti minun lähteä Mile Endiin teitä hakemaan ja nyt on Lizer taas kaupungilla teidän asioillanne. Ken käyttää ihmisiä sairaanhoitajiksi sairastavalle lapselle, maksakoon siitä. Me olemme köyhää väkeä, eikä vatsa siitä täyty, että kuljetaan lakkokulkueessa, vaikka se onkin pyhä velvollisuus."

"Pankaa se pois heti paikalla, tahi pidän huolen siitä, että joku toinen saa teidät tottelemaan."

Muurari naurahti ja viittasi piippunsa varrella uuninreunalla olevaa kahta valokuvaa sanoen:

"Tunnettekos niitä? Minä siinä olen. Ja jos joku ystävistänne haluaa lapsen puolta pitää ja tulee tänne minua neuvomaan, niin nähdäänpäs, enkös vielä osaa kouriani käyttää."

Veret valahtivat kasvoiltani ja asettaen pienokaisen kehtoon, käännyin miehen puoleen huutaen:

"Te lurjus! Tohtori on sanonut minulle mikä on ollut suoranaisena syynä lapseni sairauteen ja vaimonne on tunnustanut antaneensa hänelle teidän neuvostanne ylen runsaat annokset rohtoa. Ellette lähde tiehenne tästä talosta heti paikalla, niin menen suoraan poliisiasemalle ja syytän teitä lapseni myrkyttämisestä."

"Älkää sentään loukkaantuko, rouva", sanoi hän. "Minä olen rauhallisin mies East Endissä ja mitä teille virkoin ystävästä, oli vain sanottu kiivaalla hetkellä, nähkääs."

"Menkää ulos! Menkää! Menkää!" huusin ja vaikka se kuulostaa uskomattomalta, niin mies karkasi huoneesta pelästyen kasvojani kuin olisivat ne olleet raivottaren.

Kävisi pitkäksi kertoa mitä tapahtui seuraavana päivänä, seuraavana ja seuraavana ja seuraavana — kuinka lapsi kävi vähemmän uniseksi, mutta rauhattomammaksi, kuinka hän ollen kykenemätön pysyttämään ravintoa vatsassaan laihtui laihtumistaan, kuinka minä halusin noutaa lääkäriä, mutta en uskaltanut, koska pelkäsin hänen palkkiotansa, kuinka vähäinen, jäljellä oleva rahani tuskin riitti niihin ostoksiin, jotka lapselle olivat välttämättömät tohtorin määräyksen mukaan, kuinka minä tuntikausia istuin pieni karitsani sylissäni tuijottaen kuivilla silmilläni hänen kasvoihinsa ja kuinka minä huusin Jumalan puoleen, rukoillen lapseni elämää, joka oli kaikki, mitä minulla oli tahi mitä halusin.

Koko tämän ajan minä yhä asuin juutalaisen talossa; myöhään illalla minä sinne palasin ja aikaisin aamulla sieltä läksin. Eräänä päivänä virkkoi Miriam katsellen minua suurilla mustilla silmillään:

"Ei, ei, en minä ole sairas", vastasin ja muistaen kuinka välttämätön oma elämäni oli lapseni elämälle, lisäsin: "En saa tulla sairaaksi."

Viimein lauantai-aamuna — nyt tiedän, että se oli lauantai-aamu, vaikkei aika silloin merkinnyt minulle mitään — kuulin rouva Abramovitschin puhelevan puolestani miehelleen sanoen tietävänsä, että minulla oli suuri suru ja senpätähden pitäisi suoda minulle enemmän aikaa asunnon hakemiseen, vielä toinen viikko — kolme päivää ainakin. Mutta juutalainen oli järkkymätön uskonnollisessa vakaumuksessaan. Jumalan tahto oli, että tulisin rangaistuksi, ja kuka hän oli astuakseen Kaikkivoivan ja Hänen vanhurskaan kostonsa väliin. Ellen tänä iltana kello yhdeksän illalla olisi muuttanut, nostattaisi hän kaikki tavarani kadulle.

Muistan, ettei juutalaisen uhkaus tehnyt minkäänlaista vaikutusta mieleeni. Vähät siitä missä asuisin ensi viikon tahi minkälainen katto tulisi päätäni suojaamaan.

Tullessani sinä aamuna Oliverin luo tapasin pienokaisen tuntuvasti huonompana. Ei konjakki ottanut pysyäkseen hänen vatsassaan ja hänen voimansa vähenivät selvästi. Istuin kotvan aikaa hievahtamatta katselemassa lapseni kasvoja ja sitten kyselin itseltäni, mitä miljoonat äidit ennen minua ovat mahtaneet kysyä, miksi pitää minun lapseni kärsiä niin paljon? Miksi? Miksi? Miksi?

Tähän kysymykseen löytyi vain yksi vastaus. Pienokainen kitui syystä, että olin köyhä. Ja miksi olin köyhä. Olin köyhä koska olin kieltäytynyt taipumasta isäni ylivallan alle, kun sitä käytettiin väärin ja turhamaisiin pyyteisiin, ja mieheni ylivallan alle, kun sitä käytettiin raa'asti ja julmasti, ja koska olin totellut tunteista ylevintä — rakkauden kutsua.

Ja nyt Jumala katseli lapseni kärsimyksiä, lapseni, jonka täytyi kuolla minun käytökseni — minun köyhyyteni tähden.

Minua värisyttää kertoa mitä hurjia mielijohteita iski minuun tätä ajatellessani. Tunsin, että jos lapseni kuolisi ja minut joskus asetettaisiin Jumalan eteen tuomittavaksi, niin minä vuorostani tuomitsisin Häntä. Kysyisin Häneltä miksi hän Kaikkivaltiaana salli pahan maailmassa saavuttaa voiton hyvästä ja miksi Hän, jos oli taivaallinen isämme, salli viattomain lastensa kärsiä. Oliko olemassa yhtään inhimillistä isää, joka voisi olla niin tunnoton, niin välinpitämätön, niin julma kuin Hän.

Ajattelin avioliittoni sakramenttia, jonka paavi oli sanonut Lunastajani pyhittäneen maallisen lain nimessä, jotta ne, jotka siinä ovat osallisina, eläisivät yhdessä rauhassa ja rakkaudessa — ja sitten miestäni ja hänen karkeata uskottomuuttaan.

Ajattelin lapseni kastesakramenttia, jonka tuli pitää loitolla kaikki pahat henget lapsestani — ja sitten pahinta pirua maailmassa, köyhyyttä, joka vaati minulta hänen henkensä.

Pimeä varjo peitti sieluni ja sanelin itselleni, että koskapa Jumala ei tehnyt mitään, koskapa hän salli, että ainoa aarteeni riistetään minulta, niin minä itse olin taisteleva lapseni elämän puolesta, kuten eläin taistelee pentunsa puolesta.

"Lapseni ei ole kuoleva", ajattelin, "ei ainakaan köyhyys ole häntä tappava."

Monesti tämän päivän kuluessa rouva Oliver yritti lohdutella minua omalla tavallaan. Lapset ovat suuri koettelemus, heitä seuraa aina köyhyys, ja joskus on parempi heille itselleenkin päästä taivaallisen isän helmaan.

Tuskin kuuntelin. Tuntui kuin olisin kuullut jonkun puhuttelevan minua unessa. Mutta illemmällä sattui kuuroihin korviini parisen sanaa itsestäni — että "se" (tiesin mitä sillä tarkoitettiin) olisi minullekin parasta, sillä silloinhan olisin vapaa kaikista siteistä ja voisin mennä uusiin naimisiin.

"Voisitte tietenkin — vielähän te olette nuori ja niin sievännäköinen. Tässä hiljan eräs henkilö numero viidessä sanoi, että olette kaunein nainen näillä seuduin ja että pastorin rouva ei kelpaisi teille kynttilääkään pitelemään. 'Ollappa sillä teidän nuorella ladyllänne vain hieno leninki ja hiukan punaa poskilla', sanoi hän, 'niin ei West Endissäkään ole monta, jotka pystyvät hänen kanssaan kilpailemaan'."

Vaimon puhuessa saivat pimeät ajatukset valtaa minussa. Rupesin ajattelemaan Angelaa. Koetin olla sitä tekemättä, mutta en voinut.

Ja sitten seurasi kaikista koetuksistani hurjin ja repivin. Kuoleman kallistuessa lapseni puoleen, sanelin itselleni, että ainoa keino karkoittaa se pois, olisi jonkun suuren uhrauksen tekeminen.

Tähän asti olin arvellut, että kaikki mitä omistin kuului lapselleni, mutta nyt tunsin, että minä itsekin kuuluin hänelle. Minä olin saattanut hänet maailmaan ja velvollisuuteni oli pitää huolta siitä, ettei hän kärsisi.

Kaiken tämän ajan uskontoni peritty vaisto oli kovassa kapinassa ja sanelin monta "Terve Mariaa" estääkseni itseäni tekemästä, mitä aioin tehdä.

Tuntui kuin olisi järkeni ollut katoamassa. Mutta hyödytöntä oli kamppailla sitä kammottavaa tunnesysäystä vastaan, joka itseuhrautumisen nimessä oli saanut valtaa minussa ja lopulta kukisti vastustukseni.

"Minun täytyy saada rahaa", ajattelin. "Ellen saa rahaa, niin lapseni kuolee. Minun — täytyy — saada rahaa."

Seitsemän seutuvilla nousin ylös, annoin lapsen rouva Oliverille, puin ylleni kappani ja kiinnitin hermostuneilla sormillani hattuneulat hattuuni.

Ja sitten, käytyäni polvilleni ja suudeltuani vielä kerran lastani — suloista pikku Isabeliani — kiskaisin katuoven auki ja paiskasin sen kiinni jälkeeni.

Kadulle tultuani minä varmaankin astuin raitiovaunuun, sillä vaikka minusta tuntui, että olin sokea ja kuuro, on minulla vielä hämärä muistelma siitä, että valot välähtivät ohitseni ja että sähkövaunut kilisivät.

Bow-kirkolla minä arvatenkin astuin vaunusta (luultavasti säästääkseni), sillä muistan astelleeni pitkin Bow Roadia, puotien valaistujen ikkunain ja katukäytävän syrjään pystytettyjen myyntikojujen välissä, missä työläisnaiset vasut käsivarrellaan toimittivat lauantai-ostoksensa.

Sydämeni oli yhä luja (olipa teroittunut purevaksikin) ja tiedän, etten itkenyt, sillä sivuuttaessani peililasin erään rohdoskaupan ikkunassa näin vilahdukselta kasvoni ja ne olivat hehkuvat kuin tulenliekki.

Ilta oli kylmä ja tuima. Lähestyessäni sivukatua, missä asuin, näin katulampun valossa pienen ryhmän ihmisiä, viluisina ja hartiat pystyssä, kehnosti vaatetettuja ja nälkiintyneitä olentoja seisovan tylsän äänettöminä kadunkulmassa, missä mies ja nuori nainen, kumpikin Pelastusarmeijan sinisessä puvussa, lauloivat Pelastusarmeijan virttä, jonka loppusäe oli "Kohti taivasta sieluni käy."

Juutalaisen ovi oli lukossa (ensimäisen kerran siellä oloni aikana) ja niinpä minun oli koputettava ja odotettava, ja odottaessani en voinut olla kuuntelematta mitä nuori pelastusarmeijalainen nainen rukoili.

Hän rukoili East Endin juomarein ja porttojen puolesta, että heistäkin tulisi "etsijöitä" ja "sielunsaluovuttajia" ja "Kuningasten Kuninkaan vankeja".

Oven avasi itse juutalainen, joka ankaran muotoisena virkkoi minulle jotain kurkkuäänellään, mutta minä en sitä kuunnellut, työnsin vain hänet syrjään ja astuin lujin askelin portaita ylös.

Tultuani huoneeseeni ja sytytettyäni kaasun, suljin ja lukitsin oven ikäänkuin olisin tekemäisilläni jonkun rikoksen — ja kenties olinkin.

En sallinut ajatusteni viipyä siinä mitä aioin tehdä tänä iltana, mutta tiesin hyvin mitä se oli, ja milloin omatuntoni kovasti kiristi minua, huusi ääni sydämessäni:

Avasin matkalaukkuni ja otin sieltä vaatteita — jätteitä niistä puvuista, jotka olin tuonut Ellanista. Niitä ei ollut monta ja vanhanaikaisia ne olivat, mutta joukossa oli muuan iloinen ja tyylikäs — vaaleansininen, korkeakauluksinen puku, jonka etumus oli valkeata pitsiä.

Muistan ihmetelleeni miksen ollut huomannut pantata sitä sinä viikkona jolloin olin ollut niin kovassa rahapulassa, ja olleeni sitten hyvilläni, etten ollut sitä tehnyt.

Se oli ohut ja vaalea, sama puku, joka oli ollut minulla yllä sinä päivänä, kun tulin Ilfordiin kantaen lasta sylissäni. Ilma oli silloin ollut lämmin, nyt se oli kylmä, mutta minä vähät siitä, olihan se paras pukuni ja sievin.

Kun olin pukeutunut siihen, silmäilin pieneen, heilahtavaan peiliini ja olin tyytyväinen, mutta samassa huomasin, että kasvoni olivat kalman kalpeat ja se johdatti mieleeni muutamia matka-arkkuni taskuosastoissa olevia pulloja ja pahvikoteloita.

Tiesin mitä ne sisälsivät — jätteitä niistä kaunistuskeinoista, jotka Kairossa olin ostanut, kun hupakko raukka koetin rakastuttaa miestäni itseeni. Siitä päivin en ollut koskaan katsonutkaan niihin, mutta nyt kaivoin ne esille ja aloin maalata kalpeita kasvojani, punaten kuivia ja verettömiä huuliani ja peittäen puuterilla tummat renkaat silmäini alla.

Sitten panin päähäni hattuni, joka ei ollut liian korea, ja ottaen viimeksi arkustani parin pitkiä, vaaleita hansikkaita, joita en ollut koskaan käyttänyt Ellanista lähdettyäni, aloin vetää niitä käsiini.

Seisoin peilin edessä tätä tekemässä ja yritin (Jumala minua armahtakoon!) hymyillä itselleni, kun uusi ajatus äkisti välähti mieleeni.

Minä olin itsemurhan tekemäisilläni — en sitä itsemurhaa, jota seuraa unhotus, vaan sen, jota seuraa elämä maan päällä kuoleman jälkeen!

Tämän jälkeen ei Mary O'Neilliä enää olisi olemassa! En voisi enää koskaan ajatella häntä! Minä olin tappava hänet ja hautaava hänet ja työntävä hänet maan poveen ja hän oli lähtevä luotani ikuisiksi ajoiksi!

Sydäntäni kouristi — siinä heräsi muistelmia lapsuuteni onnellisista päivistä, suuren rakkauteni lyhyestä ja hurjasta onnenautuudesta, vieläpä elämästäni Roomassakin synnintunnustuksineen ja messuineen, sekä sen kirkonkellojen sulosävelistä.

Minä olin sanomassa jäähyväisiä Mary O'Neillille! Ja hirvittävältä tuntui erota itsestään, sillä kun sitä ajattelin, oli sydämeni puhjeta.

"Mutta kuka voi minua soimata, kun lapseni elämä on vaarassa?" puhelin jälleen itsekseni yhä kiskoen pitkiä hansikkaitani käsiini.

Kun olin päättänyt pukeutumiseni, poistuivat pelastusarmeijalaiset laulaen kasanneihinsa saattojoukko kintereillään. Minä kuuntelin ja yritin nauraa, mutta se ei onnistunut. Vielä viimeinen suonenvedontapainen tempaus julmasti jyskyttävässä sydämessäni ja minä kätkin kasvot käsiini huutaen:

Ja sitten avasin huoneeni oven, astuin topakasti portaita alas ja kiskasin katuoven auki.

En pidä sitä sattumana, että tämä tapahtui juuri samana päivänä kun minä tulin Englantiin.

Jos minun olisi se uskottava, niin pitäisi minun olla uskomatta paljon siitä, mikä on parasta ihmiselämässä, ja kaikkea sitä, mitä meille on opetettu opastavasta Kaitselmuksesta ja henkisistä vaikutuksista, joita emme voi järkemme avulla selitellä emmekä todistaa.

Me myöhästyimme kaksi päivää matkallamme syystä, että Biscayan lahdella meidät saavutti katala ilma, joka vahingoitti laivamme potkuria ja pakotti meidät olemaan ankkurissa, enkä tahdo kieltää, ettei se luottamuksen tunne, joka Finisterressä oli tullut minuun, olisi siitä hiukan järkkynyt.

Epävarmuuden tuskat alkoivat itse asiassa niin tuimasti pidellä minua kotia lähestyessämme, että matkamme viimeisen yön puolivälissä menin O'Sullivanin hyttiin ja istuin tuntikausia hänen vuoteensa laidalla jutellen pelostani, että rakkaimpani olisi joutunut hukkaan ja mahdollisuudesta löytää hänet.

O'Sullivan, Jumala häntä siunatkoon, oli "totisesti varma", että kaikki kävisi hyvin, ja hän koetti nähdä asiat valoisalta kannalta.

"Minä vain uskon, että hän on Southamptonissa vastassa päässä uusi hattu ja sulka! Niin että ole varuillasi, päällikkö."

Seitsemän korvissa illalla laivamme lähestyi Southampton lahden pohjukassa olevaa suurta kivisiltaa. Silloin oli jo pimeä, ja koska en kyennyt näkemään muuta kuin meitä odottavan väkijoukon mustat muodot ja liehuttavat kädet, niin tein sopimuksen O'Sullivanin kanssa, että hän pujahtaisi maihin, niin pian kuin laiva laskisi rantaan, ja katsoisi näkyisikö omaa armastani.

"Minäkö en muistaisi? Kautta Jumalan tähtien, hänenlaisia kasvoja ei ole muilla tässä maailmassa", vastasi hän.

Ne tervetuliaiset, jotka meille suotiin, riittivät tekemään turhamaisen miehen ylpeäksi ja saattamaan vaatimattoman miehen häpeämään, ja luulenpa, että minä olisin sekä ylpeillyt että hävennyt, jos "se oikea" olisi ollut siellä tunteitani jakamassa.

Hyttini oli kävelykannella ja minä seisoin sen ovella niin kauan kuin uskalsin nostaen lakkiani monille tervehtijöille, mutta yhtäkaikki tuntien olevani yksinäisin ihminen maailmassa, Jumala minua armahtakoon!

O'Sullivan ei ollut palannut, kun Siirappi tuli sanomaan, että kaikki oli valmiina ja oli aika lähteä maihin.

En tahdo sanoa, etten olisi ollut onnellinen ollessani jälleen kotona, en tahdo uskotella, ettei sydämellinen vastaanotto liikuttanut minua, mutta Jumala tietää, että kun en väkijoukossa voinut nähdä kaipaamiani kasvoja, olisin sinä hetkenä saattanut kääntyä ja muitta mutkitta palata Etelänavalle hetkeäkään epäröimättä.

Maihin tullessani oli minulla täysi työ pysytellä pystyssä siinä kättenravistamis-myrskyssä, joka suhahti ylitseni. Ja jos olisin ollut paremmassa romussa, niin olisin luultavasti pitänyt aika hauskaa nähdessäni toverieni poikamaisesti riemuitsevan kotiintulostaan. Vanha Siirappi ravisti jokaisen kättä aina kaupungin pormestarista juoksupoikiin asti ja tieteellisen osaston jäsenet toivat luokseni vaimonsa esitettäviksi kuten alaluokkalaiset ennen koulussa esittivät suuria sisariaan.

Viimein O'Sullivan palasi takaisin nolon näköisenä kertomaan, ettei hän ollut nähnyt vilahdustakaan armaastani, ja silloin minä karkaisin mieleni ja sanoin:

Kesti harmillisen kauan ennenkuin irtaannuimme tullista, mutta lopulta pääsimme lähtemään puheenjohtajamme tilaamassa ylimääräisessä junassa — ja puolet seuruettamme vaimoineen sekä hyvä joukko sanomalehtien kirjeenvaihtajia ahtautui siihen suureen salonkivaunuun, joka oli minulle varattu.

Viime hetkellä joku viskasi pinkan iltalehtiä ikkunasta sisään, ja niin pian kuin juna oli päässyt hyvään vauhtiin, otin niistä yhden ja koetin lukea, mutta silmäni kiitivät ohi palstojen, sillä aatokseni harhailivat muualla.

Eipä keskustelu vaunussa minua liioin huvittanut. Siinä puhuttiin suuresta, puuhaavasta, kajahtavasta maailmasta, yleisistä vaaleista, ministeristön kukistumisesta, parlamentti-esityksistä ja Herra tietää mistä kaikesta — asioista, jotka talvimajoissa ollessamme olivat tuntuneet tärkeiltä, mutta nyt eivät olleet minkään arvoisia, kun janosin aivan muuta.

Viimein minun onnistui saada muuan hiljainen sanomalehtimies syrjäiseen soppeen kanssani ja rupesin kyselemään häneltä Ellanista.

Sanomalehtimies vastasi myöntävästi. Siellä oli ollut jonkun verran hämmennystä pankkihäviöiden kautta ja koko saari oli yhä vielä pysähdystilassa ja sen mahtavin rahamies oli tehnyt vararikon.

"Ei… on… kyllä tosiaan, nyt muistuu mieleeni, että toista vuotta sitten siellä oli suuri hätä eräästä nuoresta päärittärestä, joka katosi salaperäisesti."

"Oli", vastasi sanomalehtimies ja sitten (malttaen mieleni niin hyvin kuin taisin) kuuntelin nopeata kertomusta siitä, mitä oli tapahtunut omalle armaalleni siihen hetkeen asti kun hän katosi niin tyyten kuin hän olisi pudonnut keskelle Irlannin merta.

Tarpeetonta on kertoa, miltä minusta tuntui tämän jälkeen. En voinut puhua enkä uskaltanut ajatella ja niinpä huusin laulua, ja toverini, jotka olivat olleet hiukan allapäin nähdessään minut niin hiljaisena, hypähtivät pystyyn tämän ehdotuksen kuullessaan kuten koulupenkiltä rientävät koulupojat.

    O'Sullivan tietysti lauloi "Laulajapoikaa" ja Siirappi veisasi
    "Sä vihamies jos oot" ja sitten minä, niin juuri minä (Oi
    Jumala!) lauloin "Sally tyttö, oma tyttö" ja koko seurueeni yhtyi
    sen hullunkuriseen loppukuoroon.

Kymmenen ajoissa junamme suhahti Charing Crossin asemalle, missä jälleen tapasimme suuren ja sydämellisen ihmisjoukon aidakkeen takana meitä odottamassa. Ryhmä komitean jäseniä, entisiä naparetkeilijöitä ja maantieteilijöitä seisoi odottamassa junasillalla.

En voinut sille mitään, että laimeasti vastasin heidän lämpimiin onnentoivotuksiinsa, sillä silmäni etsivät jälleen kasvoja, joita en nähnyt. Olinpa senvuoksi mielissäni, kun kuulin yli-intendentin sanovan, että auto, jonka tuli viedä minut hotelliin, oli valmis lähtemään.

Mutta juuri silloin tuli O'Sullivan luokseni ja kuiskasi korvaani, että muuan pappi ja nunna pyysivät saada puhutella minua, ja hän luuli heidän tuovan uutisia Marystä.

Pappi oli rakas vanha isä Dan ja nunna oli sisar Veronica, jota oma armaani sanoo Mildrediksi. Jo pikainen silmäys heidän surullisesti hymyileviin kasvoihinsa pani kurkkuni kouristumaan, sillä tiesin, mitä he olivat tulleet sanomaan ennenkuin he olivat sanoneetkaan — että rakkaimpani oli hukassa, ja että isä Dan (voitettuaan papilliset epäilynsä) oli tullut siihen päätökseen, että minä olin lähin mies saamaan siitä tiedon.

Vaikka olinkin juuri tätä odottanut, niin se iski minuun kuin ukkosen tärähdys ja luulenpa, kautta sieluni, että sinä hetkenä maanmiesteni sydämellisestä vastaanotosta huolimatta olin ihmisistä masentunein.

Siitä huolimatta hoputin isä Danin ja sisaren ja O'Sullivanin autovaunuun ja hypähtäen itse viimeisenä sisään käskin kuljettajan ajaa hotelliin lemmon kyytiä.

Mutta sitä hän ei voinut tehdä, sillä asemapihalla oleva ihmisjoukko tungeskeli auton ympärillä huutaen puhetta. Minä pidin puheeni ja taivas ties mitä muuta löpisin paitsi että heidän vastaanottonsa saattoi minut häpeämään, etten ollut päässyt Navalle saakka, mutta että Jumalan avulla ensi kerralla olin sinne menevä tahi jättävä luuni tielle.

Viimeinkin tulimme hotelliin (samaan, missä kiusattu lemmikki raukkani oli asunut lempiviikkojensa jälkeen) ja niin pian kuin olimme astuneet huoneeseeni, lukitsin oven sanoen:

Isä Dan avasi suunsa, mutta tunteeni ja ajatukseni olivat niin kovassa jännityksessä, etten jaksanut kestää hänen hidasta saarnastuoliesitystään. Hän oli parahiksi ennättänyt kertomuksessaan tottelemattomuuteensa piispaansa kohtaan ja kuinka hän oli vannonut valan Hänen kauttansa, joka on kuollut puolestamme, tulevansa Lontooseen ja viipyvänsä siellä kunnes löytäisi rakkaimpani, kun minä kouristin hänen vanhaa kättänsä ja katsahdin sisaren puoleen.

Hän oli koko lailla sukkelampi ja parin minuutin kuluttua olin saanut kuulla pääasiat oman armaani tarinasta — kuinka hän oli paennut kotoa minun tähteni ja tullut köyhäksi minun tähteni, kuinka hän jonkun aikaa oli asunut Bloomsburyssa, kuinka kovasti häneen oli iskenyt tieto laivani häviöstä ja kuinka (Oi kärsivää, uljasta pikku tyttö raukkaani!) hän oli kadonnut vielä vakavamman tapauksen lähestyessä.

Häveliäisyyteen ei nyt ollut aikaa, ei ainakaan minulla, niinpä isä Danin painaessa päänsä alas kysyin kursailematta, oliko syntynyt lapsi, ja minulle vastattiin myöntävästi ja että lemmikki raukkani oli piiloutunut arvatenkin siitä syystä, että hän pelkäsi kadottavansa hänet.

"Viime viikolla ja taas tänään, tänä iltana näki hänet West
Endissä muuan langennut nainen", vastasi sisar.

"Että hänen lapsensa on kuollut; ettei hän tiedä teidän olevan hengissä; ja että hän on heittäytynyt huonoille teille, koskei elämä enää ole hänelle minkään arvoinen."

"Mitä?" huudahdin. "Uskotteko sitä? Siksi että hän jätti roistomaisen miehensä… ja tuli minun luokseni te uskotte hänen voivan… Ei ikinä! Ei ikinä Mary O'Neill! Ennemmin hän kerjäisi leipänsä tahi kuolisi kadulle."

Ääneni kävi käheäksi ja petti minut, mutta vilkaistessani Mildrediin ja nähdessäni kyynelten vierivän hänen poskillaan ja kuullessani hänen puolustuksensa (siihen olivat sadat onnettomat naiset joka päivä pakotetut) olin häpeissäni ja lausuinkin sen, ja hän ojensi minulle kiltin kätensä anteeksiantamuksen merkiksi.

O'Sullivan ehdotti, että noudettaisiin poliisi, mutta minä en siihen suostunut. Ajatukseni alkoivat kulkea samaan suuntaan kuin kaukana etelässä ollessani, kun joku toveri oli eksynyt lumipyryssä, jolloin (milloin ei ollut mitään osviittaa tahi jälkeä ohjaamaan minua) lähetin kaksikymmentä miestä leiristä leveässä ympyrässä häntä etsimään tahi palaamaan takaisin samoja jälkiä.

Meitä oli vain neljä, mutta minä määräsin meidän suuntamme, minne meidän oli mentävä, milloin meidän oli palattava ja mitä meidän olisi tehtävä, jos joku meistä saavuttaisi kadonneen armaani. Sovittiin, että hänet vietäisiin sisaren asuntoon, jonka osoitteen hän antoi meille.

Kello oli puoli kaksitoista, kun läksimme löytöretkellemme. Luulenpa, että hyvä vanha isä Danimme arveli etsintäämme toivottomaksi, harhailtuaan itse niin kauan turhaan Lontoon kaduilla. Mutta minä olin viimeinkin taas oma itseni. Henkinen joustavuuteni, joka oli laskeutunut nollaan, oli äkkiä taas kimmahtanut ylös poukahtaen. Enkä totta tosiaan silmänräpäyksenkään verran epäillyt, että minut olisi kutsuttu kotiin 88:nnelta leveysasteelta tyhjän vuoksi.

Sanottakoon sitä aivojensekaannukseksi, jos haluttaa — yhdentekevä on minulle miksi ihmiset sitä sanovat. Mutta minä olin niin varma kuin koskaan elämässä saattaa olla varma, että oman, rakkaan marttyyrini kärsimykset olivat päättyneet ja että minä jo tunnin kuluttua olin pitelevä häntä sylissäni.

M. C.

Hurjalla mielenliikutuksella mahtaa olla ruumiillinen kyky ryöstää meiltä kuulo- ja näkövoima, sillä koettaessani muistella mitä minulle tapahtui juutalaisen talosta lähdettyäni, tapaan muistissani tyhjiä aukkoja.

Muistan astuneeni länteenpäin kulkevaan raitiovaunuun ja sivuuttaneeni Whitechapel Roadin ja sen kihisevät jalkamiesjoukot, sen kapakat, elävien kuvien teatterit ja juutalais-teatterit.

Muistan poistuneeni raitiovaunusta Aldgate-suihkun luona ja vaeltaneeni läpi tuon kuolleen City-vyön, joka yhdistää Lontoon itä- ja länsiosan ja joka päivällä kuhisee kuin mehiläispesä, mutta yöllä on ääneti ja hyljätty.

Muistan Pyhän Paavalin kirkolle tullessani, että sen lähiseutu oli tyhjä ja että sen suuri kello löi yhdeksän. Mutta Ludgate Hillissä oli sakea ihmistulva ja tullessani Fleet Streetille seisoi sanomalehtitoimistojen edustalla taajoja ihmisparvia lukien suuria, ikkunoihin liisteröityjä käsinkirjoitettuja ilmoituksia.

Muistan, etten vilkaissutkaan näihin ilmoituksiin. Mitä merkitsivät sanomalehtiuutiset minulle, joka en ollut nähnyt lehtiä kuukausimääriin, ja joka nyt olin kuollut maailmalle. Mutta kiertäessäni erästä ihmisryhmää, joka ulettui keskelle katua, kuulin jonkun sanovan:

Muistan, että Charing Crossissa jouduin toiseen, vielä suurempaan väkijoukkoon ja kuulin äänekkäästi juttelevain ihmisten sanovan:

"Hänen junansa on myöhästynyt viisikymmentä minuuttia, niin että kestää vielä puoli tuntia odottaa."

Muistan sitten astuneeni umpimähkään sivu Pyhän Martinin kirkon Leicester Squarelle ja kohdanneeni kolme "yleistä naista", jotka ääneen nauraen sipsuttivat eteenpäin. Heistä oli yksi Angela ja minut nähdessään hän pysähtyi huudahtaen:

"Halloo! Tässä minä jälleen olen! Giovanni on kuollut ja kaikki on minulle hemmetin yhdentekevää!"

Muistan hänen virkkaneen vielä jotain muutakin — jotain sisar Mildredistä, vaikken kyennyt sitä tajuamaan — ja samassa tuokiossa hän jätti minut ja kuulin vielä kerran hänen onton naurunsa, kun hän pyörähti ohi kadun kulmauksessa.

Mitä sitten tapahtui on haihtunut tietoisuudestani. Muistan vain hämärästi vaeltaneeni katuja pitkin ja poikki ilman mitään päämäärää, kunnes taas tapasin itseni Charing Crossilta.

Odottava väkijoukko oli nyt entistä vieläkin taajempi ja kiihtyneempi ja liike molemmin puolin asemaa oli pysäytetty.

"Hän tulee! Hän tulee! Siinä hän on!" huusivat ihmiset, ja sitten seurasi korviasärkeviä tervehdys- ja hyvähuutoja.

Saatan muistutella mieleeni rivin poliiseja, jotka työnsivät ihmisiä peräytymään (minuakin työnnettiin); saatan muistutella mieleeni suuren autovaunun, jossa istui kolme miestä ja yksi nainen, hiljakseen jyskyttävän tungoksen läpi; saatan muistutella mieleeni, että yksi miehistä kohotti lakkiansa väkijoukon rientäessä ravistamaan hänen kättänsä, ja että auto kiiti tiehensä ja ihmiset ryntäsivät sen jäljestä vallattomasti kuohuvan virran tavalla.

En kertaakaan tullut itseltäni kysyneeksi mitä kaikki tämä hälinä merkitsi, ja hetken kuluttua — ehkäpä runsas tunti sen jälkeen — tuntui minusta kuin olisin kulkenut unessa, kuin olisi ruumiini harhaillut Lontoon West Endin kaduilla, mutta sieluni aivan jossain muualla.

Niinpä kerran astuessani sivu Kansallisgallerian ja kuullessani Martinin nimeä mainittavan, olin mielestäni jälleen Glen Raassa, kutsuen Martinia nimeltä.

Ja taas, tuiman äänen sanottua: "Siirtykää eteenpäin, olkaa hyvä", seurasin jalkamiesten virtaa alas pitkin Piccadillyä ja näin "yleisten naisten" — pääasiallisesti ranskalaisten ja belgialaisten — joukottain mittailevan katua, ja kuulin miesten sutkaisevan kevytmielisiä sanoja heille ohikulkiessaan, ja tulin ajatelleeksi määkivää lammasta ja haukkuvaa koiraa.

Mutta noin keskiyön seutuvilla kääntyessäni Oxford Streetiltä Regent Streetille tuntui sieluni palaavan harhailuiltaan ja minä aloin nähdä ja kuulla selvästi ja terävästi.

Liike kaduilla oli silloin jo nopeasti hupenemassa, kadut olivat käyneet pimeämmiksi, kahviloita suljettiin, paperossia polttavia miehiä ja naisia tulvaili ulos ravintoloista, ajaen tiehensä autoissa. Lontoon päivä oli taas muuttumassa yöksi.

Ihmiset puhuttelivat minua. En vastannut. Kerran joku vanhanpuoleinen nainen sanoi minulle jotain, johon minä vastasin "Ei, ei", Toisen kerran puhutteli minua ulkomaalaiselta näyttävä mies, mutta minä pyyhkäisin ohitse vastaamatta. Sitten tuli rivi suuräänisiä nuoria miehiä astuen käsi kädessä leveällä katuvierustalla ja minut nähdessään he piirittivät minut huutaen:

Mutta vihaisin sanoin ja elein minä pakotin heidät jättämään minut rauhaan, jolloin muuan ohi tipsuttava ulkomaalainen nainen virkahti pilkallisesti:

Lopulta tapasin itseni seisomasta jonkinlaisen loggian alla Piccadilly Circuksessa, joka nyt oli puolittain pimeä, teattereita ja varieteita kun jo oli suljettu.

Nyt oli enää vain harvoja ihmisiä näkyvissä siellä, missä hetkinen sitten oli liikkunut taajoja ihmisjoukkoja. Poliisit astelivat joutilaina eteenpäin, ajurit ajoivat käyntijalkaa ja autot liikkuivat hiljakseen; mutta tuon tuostakin kulki ohitseni joitakin, nähtävästi klubeistaan kotiinpalaavia herrasmiehiä, jotka usein katsahtivat minuun ja joskus puhuttelivatkin eteenpäin astuessaan.

Silloin ulkomaalaisen naisen iva palasi mieleeni — mitä varten täällä kuljeskelin?

Tiesinhän sen, ja sittenkin oivalsin, etten ainoastaan ollut tekemättä mitä olin tullut tekemään, vaan päälle päätteeksi olin kieltäytynyt vastaanottamasta jokaista tarjottua tilaisuutta. Oli ikäänkuin perinnöllinen luotaantyöntämisvoima olisi ollut estämässä minua tahi jokin vahva, näkymätön käsivarsi siepannut minut pois.

Silloin — enkelikö ajatuksiani johti? — mieleeni muistui jälleen
Martin ja ihana ja pyhä eromme Raa-linnassa.

"Tapahtuipa mitä hyvänsä jommallekummalle, yhteen me kuulumme ikuisesti", oli hän sanonut, ja minä olin vastannut "Ikuisesti."

Kammottavalta tuntui nyt sitä ajatella. Käsitin, että jos tekisin mitä olin tullut tekemään, niin kuolettaisin en vain Mary O'Neillin, vaan myöskin Martin Conradin.

Tätä ajatellessani minulle selvesi, että vaikka muitta mutkitta olin uskonut sanomalehtikertomukset Martinin kuolemasta, niin en siitä huolimatta ollut tähän asti koskaan pitänyt häntä kuolleena. Hän oli elänyt siitä alkaen kanssani elämäni joka hetkellä, tukien, kannattaen ja elähyttäen minua. Niinpä jos olisin uskonut hänen olevan elossa ja ollut aivan varma hänen palaamisestaan, niin en missään — en pienimmässäkään asiassa olisi toiminut ja menetellyt toisin kuin tähän asti.

Mutta nyt olin tappamaisillani Martin Conradin samoin kuin Mary O'Neillin rikkomalla liiton (joka oli yhtä pyhä kuin mikään sakramentti), jonka he olivat solmineet ajaksi ja iankaikkisuudeksi.

Voisinko sen tehdä? Ja vieläpä tällä kammottavalla tavalla? Ei ikinä!
Ei ikinä! Ennemmin kuolen kadulle.

Muistan liikahtaneeni ikäänkuin Ilfordiin palatakseni (Jumala tietää miten), kun uljaitten ajatusteni harjalle taas sukelsi muisto kurjasta pienokaisestani. Poloinen, avuton pikku lapseni, joka ei ollut tehnyt mitään liittoa eikä lupausta. Hän kaipasi ravintoa ja raitista ilmaa ja päivänpaistetta, ja ellei hän sitä saisi — jos rahatonna palaisin hänen luokseen — niin hän olisi kuoleva.

Tämä teki pikaisen lopun kaikesta epäröimisestä. Puraisin huuleni verille ja sanelin itselleni, että puhuttelisin ensimäistä miestä, joka sattuisi tulemaan.

Seisoin tällä hetkellä loggian pylvään alla melkein siihen nojaten ja kadulla vallitsevasta äänettömyydestä kuulin selvästi jyrkkäin, pontevain askelien tulevan minua kohti.

Se oli mies. Tullessaan lähelle minua hiljensi hän kulkuaan ja pysähtyi. Hän oli silloin aivan takanani. Kuulin hänen huohottavan hengityksensä. Tunsin, että hänen silmänsä olivat minuun kiinnitetyt. Vilahdukselta huomasin, että hänellä oli yllä pitkä ulsterikappa ja lakki, että hän oli nuori, pitkä, vartaloltaan voimakas, että hänen kasvonsa olivat päättävät, lujat, sileiksi ajellut ja että häntä ympäröi selittämätön tuoksu raitista ilmaa.

"Nyt, nyt!" ajattelin ja estääkseni itseäni juoksemasta tieheni käännyin nopeasti häntä kohti ja yritin puhua.

Mutta en puhunut mitään. En tietänyt mitä naisten on tapana sanoa miehille tällaisissa olosuhteissa. Tapasin itseni hurjasti vapisemasta ja ennenkuin minulle selvisi mitä oli tapahtumassa, puhkesin kyyneliin.

Tunsin, että mies oli tarttunut kiinni minuun, että hänen vahvat kätensä kouristivat käsivarsiani ja että hän katseli minua kasvoihin. Kuulin hänen äänensä. Se tuli kuin unimaailmasta.

Katsahdin häneen, mutta ennenkuin silmäni kykenivät lennättämään uutisen aivoihini, tiesin kuka hän oli — tiesin, tiesin, tiesin!

Mutta silloinkin kun riuhtaisin vastaan — koettaen paeta suurinta onneani — rukoilin kaikella voimallani, että nuo vahvat kädet pitelisivät minua hellittämättä, voittaisivat minut, lannistaisivat minut.

Niin kävi. Ja silloin päässäni tuntui jotain ratkeavan ja aivoissani kohisevan pauhinan läpi kuulin äänen jälleen puhuvan:

"Ajuri, sisar, nopeasti! Avaa ovi, O'Sullivan. Ei, jätä hänet minulle. Minä olen löytänyt hänet, kiitos Jumalan!"

Mutta tuokion kuluttua (minusta se tuntui tuokiolta) muisti palasi takaisin suurena ilonvirtana. Vaikka en silmiäni avannut, tiesin olevani turvassa, tiesin että lapsi oli turvassa ja että kaikki oli hyvin. Ja ääni — tuo sama, rakastettu ääni — puhui jälleen:

"Mally! Oma Mallyni! Paljon kärsinyt lemmikki raukkani! Omani jälleen! Jumala siunatkoon häntä!"

Hän se oli, Martin, minun Martinini. Ja oi, Herrani Äiti, hän kantoi minua sylissään portaita ylös.

NELJÄS OSA

NAINEN JA HÄNEN JUMALANSA

PELASTUNUT.

Tietoisuuteen herätessäni olin omituisessa, tuskaisessa ja yhtäkaikki iloisessa tunnetilassa. Tuntui kuin olisi minut heikossa venheessä istuen myrskyisältä ulapalta äkisti survaistu rauhaisaan satamaan.

Olin kuulevinani itseni sanovan: "Lapseni ei saa kuolla. Köyhyys ei saa tappaa häntä… Minä vien hänet maalle… hän on paraneva… Ei, Martin se ei ole. Martin on kuollut… Mutta hänen silmänsä… ettekö näe hänen silmiänsä… Päästäkää minut menemään."

Sitten jokin mahtava virta tuntui pyyhkäisevän tiehensä kaikki sekavat, painajaisen tapaiset tunteet, ja seurasi suuri rauha, aamuhetken suloinen lepo. Aurinko paistoi silmilleni eikä korviini kuulunut muita ääniä kuin linnun ohut viserrys.

Avatessani silmäni näin olevani aivan vieraassa huoneessa. Se muistutti hiukan arvoisan äidin huonetta Roomassa, siinä kun oli pyhimysten kuvia seinillä ja uunin yläpuolella suuri Pyhän Sydämen kuva, mutta siellä paloi pieni kaasuvalkea ja ikkunan eteen ripustetussa kullatussa häkissä lauleli kanarialintu.

Yritin selvittää tajuntani päästäkseni selville missä olin, kun Mildredin ystävälliset kasvot valkean hunnun ja kauluksen ympäröiminä kallistuivat puoleeni ja hän virkkoi hellästi hymyillen: "Oletko hereillä nyt, lapseni?"

Silloin syöksähti muisti takaisin, ja vaikka lähin menneisyys oli yhä kuin myrskyinen uni, palasi kaikki mieleeni.

"Sanomalehdissä oli väärä tieto. Se peruutettiin kuukauden tahi kahden kuluttua."

"Hiljaa! Makaa rauhassa! Sinä et saa kiihoittua. Minun täytyy kutsua tohtori."

"Mutta minun täytyy. Sisar kulta, minun täytyy. Minulla on jotain kysyttävää."

"Hänet on löydetty ja viety maalle ja hän on jo koko joukon virkeämpi. Pane siis maata ja ole rauhallinen", virkkoi Mildred, ja huoahtaen pitkään onnesta minä tottelin.

Seuraavassa tuokiossa kuulin hänen juttelevan puhelimesta minun vironneen tajuttomuudestani ja olevan melkein entiselläni, ja sitten kuului paksu puhelinääni haudantakaisten naurahdusten säestämänä puhuvan muutamia epäselviä sanoja, jotka kajahtivat kuin mykän huudot syvässä tunnelissa.

Hän oli juuri kertomassa minulle miten he olivat saaneet pienokaisesta selvää — löytämällä taskustani rouva Oliverin kirjeen — kun ulkokäytävästä kuului sähkökellon pärinä, jolloin Mildred lähti avaamaan.

Se oli tohtori O'Sullivan ja samassa hän seisoi vuoteeni vieressä kasvot yhtenä mielihyvän hymynä.

"Kautta taivaan pyhien, tämähän on kerrassaan mainiota", lausui hän.
"Kuka uskoisi häntä samaksi naiseksi, jonka äsken toimme tänne."

"No, eipä juuri eilisiltana", vastasi hän. Ja sitten sain tietää olleeni pahasti sairaana ja tiedotonna kaksi päivää ja Martinin olleen kuumeentapaisessa levottomuudessa.

"Hän tulee heti, tuleehan?" sanoin. "Eikö hän jo heti ole täällä?
Miltä hän näyttää? Onko hän terve? Suorittiko hän työnsä loppuun?"

"Noh, noh, noh", huudahti tohtori kädet pystyssä. "Jos te tällä tapaa kiihdytätte mieltänne, niin en ole ensinkään varma siitä, että sallin hänen tulla."

Mutta kun minä olin pyytänyt ja rukoillut ja luvannut olla kiltti, niin hän taipui ja suostui lähettämään Martinin luokseni, ja silloin minä olin vähällä heittäytyä hänen kaulaansa ja suudella häntä.

Tällä välin oli Mildredillä ollut omat puuhansa ja minun huomaamattani oli joku toinen astunut huoneeseen.

"Jumalalle olkoon kunnia!" huudahti hän minut nähdessään, ja sitten hän virkkoi:

"Ei pidä tuskailla, tyttäreni, ei pidä tuskailla" — tuo sama hermostunut sävy äänessään, jonka pitkällisen kokemuksen nojalla tiesin merkitsevän herttaisen isä kullan omaa järkkynyttä mielialaa.

Vasta pitkän ajan kuluttua sain kuulla, että hän kuuden kuukauden ajan oli väsymättä polkenut Lontoon katuja (illan pimeässä ja aamun kylmyydessä) minua etsien, mutta jokin hänen hellissä, vanhoissa kasvoissaan, jotka olivat niin uurteiset ja riutuneet, vavahutti niin tunteitani, että silmäni alkoivat vettyä, ja tämän nähdessään hän rupesi nauramaan ja löpisemään irlantilaista murrettansa.

"Siunaukseni teille, tohtori! Nyt te tiemmä vallan ylpeäksi käytte, kun teidän on sallittu pelastaa maailman kultaisin rouva. Ja voi toki, sisar kulta, eikös talossa tässä ole mitään juotavaa tarjota, eipä totta tosiaan papillinen vaatekaan mua estää saata juomasta vaikka kenenkä onneksi."

Jos hän tällä arveli minua reipastuttavansa, niin hän erehtyi tykkänään, sillä näin että tohtori oli kovassa touhussa saada hänet ulos huoneesta ja että Mildred seurasi häntä eteiseen.

Mutta hän jätti oven auki, ja niin pian kuin olin hiukan tyyntynyt, kuuntelin hartaasti joka liikettä ulkoa.

Silloin sähkökello äkkiä taas soi, tällä kertaa hiljemmin ja sitä seurasi kuiskaava puhelu eteisessä (tuntui kuin puhuja olisi ollut hengästynyt juoksemisesta) ja silloin taas… tiesin, tiesin, tiesin!

Hetken kuluttua Mildred tuli luokseni ja kysyi kuiskaten olinko aivan varma siitä, että pystyisin malttamaan mieleni, ja vaikka sydämeni rajusti kolkutti rintaani vastaan, vastasin myöntävästi.

Sitten pyysin käsipeiliä ja kohentelin hiukan hiuksiani ja tämän jälkeen ummistin silmäni (Jumala tietää miksi) ja jäin odottamaan.

Tuokio kesti vaitioloa, kuolon hiljaisuutta ja sitten — sitten avasin silmäni ja näin hänen seisovan ovella.

Hänen suuret, voimakkaat pronssinväriset kasvonsa — jotka nyt olivat entistä vieläkin voimakkaammat ja joihin kärsityt sieluntuskat olivat iskeneet oman leimansa — olivat mielenliikutuksen järkyttämät. Kotvaan hän ei puhunut mitään, mutta saatoin nähdä, että hän huomasi minkä muutoksen elämä oli minussakin matkaansaattanut. Sitten hän lausui hiljaa, niin hiljaa kuin olisivat sanat kuiskatut hänen sielustaan:

Ja astuen eteenpäin lankesi hän polvillensa vuoteeni ääreen suudellen ojennettuja käsivarsiani ja käsiäni.

Tämä kävi jo yli voimieni ja seuraavassa tuokiossa kuulin rakkaimpani miehekkään äänen huutavan:

Mutta vähäinen pyörtymyskohtaukseni oli pian voitettu ja vaikkei Martinin sallittu enää viipyä luonani kuin parisen minuuttia, tulvaili ylitseni niin mahtava onnenvirta, etten sen vertaista ollut ennen tuntenut enkä arvatenkaan koskaan enää tule tuntemaan.

Minun toipumisaikani oli ihana ja jo viikon kuluttua olin jälleen pystyssä, nääntyneenä tosin, mutta loistavan onnellisena.

Isä Dan oli palannut Ellaniin (erottuaan minusta juhlallisen näköisenä ja sanoen: "Herra, nyt Sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään"), ja sisar Mildred oli hankkinut luvan luovuttaa minulle yhden huoneistaan niin kauan kuin olisin sen tarpeessa.

Martin tuli minua tervehtimään joka päivä viipyen luonani ensin viisi minuuttia, sitten kymmenen ja lopulta viisitoista minuuttia, jopa puolen tuntiakin. Häntä ympäröi alati sellainen terveyden ilmapiiri, että jo pelkkä hänen kätensä piteleminen tuntui minua vahvistavan ja synnyttävän uutta voimaa kalpeassa, verettömässä, lakastuneessa ruumiissani.

Monesti tuntui minusta kuin olisin uneksinut nähdessäni hänen siinä istuvan vieressäni ja minun täytyi koskettaa häntä ollakseni varma, että hän todella oli läsnä.

Kuinka hän jutteli pysyttääkseen minut virkeällä mielellä! Melkein aina retkestään (ei koskaan minusta tahi kärsimyksistäni, sillä ne tuntuivat olevan hänelle pimeä näyttämö, jonka edestä hän ei halunnut esirippua kohottaa) ja minä kuuntelin vavisten ja jännittyneenä kertomuksia hänen töintuskisesta pelastuksestaan lukemattomista vaaroista, vaikka hän nauroi ja piti niitä niin vähäpätöisinä.

Sydämeni oli melkein murtua ajatellessani, ettei hän päässyt Navalle, ja kun hän kertoi minun ääneni kaiun kutsuneen hänet takaisin 88:nelta leveysasteelta, niin minä olin omasta mielestäni pelkuri raukka, enkä ansainnut Martinin rakkautta.

Toisinaan hän jutteli pienokaisesta — jota hän nimitti "tyttöseksi" — ja sain kuulla hullunkurisen kuvauksen siitä, kuinka hän oli lähtenyt hakemaan häntä Ilfordista, missä muurari äkkiä oli huomannut olevansa niin kiintynyt lapseen, että hän oli vastahakoinen hänestä eroamaan, kunnes parisen kultakolikkoa ja Martinin rautakouran kova kouristus — joka melkein taittoi hänen ranteensa jäähdyttivät hänen "isälliset tunteensa."

"Mutta nyt hän on virkku kuin kala vedessä", lisäsi Martin, "ja minä pistäyn Cheveningissä joka toinen päivä tiedustelemassa hänen vointiaan."

Lemmittyni oli alusta alkaen alituiseen juoksussa, mutta ellei hän voinut ruumiillisesti olla seurassani, oli hän henkisesti sanomalehtien välityksellä, joita Mildred kanneskeli minulle pinkoittain.

Kuvalliset lehdet monine naparetkeä esittävine kuvineen miellyttivät minua eniten, varsinkin ne, missä Martin oli täysissä napatamineissaan tarmokkaan ja valppaan näköisenä ja silmissä tuo suurten miesten katse, joka saattaa meidät tuntemaan, että he kaikki — nuo eri aikakausien suuret miehet — ovat saman perhekunnan veljeksiä.

Mutta olipa siinä lukemistakin! Mitä haastatteluja, mitä kirjoituksia! Muuan tieteellisen osastomme jäsen oli sanonut että "siellä kaukana", Luonnon pelottavassa raivossa, ei tiede, eipä edes ruumiillinen voimakaan merkinnyt mitään, vain yksi seikka, sankarillinen sielu, oli jonkin arvoista, ja se oli Martinilla, joka niinmuodoin oli aina ollut heidän synnynnäinen johtajansa.

Ja sitten Times, luetellen mitä kaikkea tuntuvaa hyötyä retkikunnasta tiedettiin olevan, sanoi sen todellisen merkityksen olevan siveellistä ja henkistä laatua, se kun todisti, että aikana, jolloin puolet maailmaa näytti ajattelevan yksinomaan rikkauden kokoamista (tulin ajatelleeksi isääni) ja toinen puoli yksinomaan huvitteluhalunsa tyydyttämistä (mieheni ja Alma muistuivat mieleeni), saattoi elää Martin Conradin ja hänen uljaitten toveriensa kaltaisia miehiä, jotka olivat katsoneet kuolemaa silmiin ihanteen tähden ja olivat valmiit sen uudelleen tekemään.

Oi taivas sentään! Mitä kyyneltulvia minä vuodatin näitä lehtiä lukiessani! Mutta eniten minua liikuttivat ne persoonalliset kunnianosoitukset, jotka Martinille suotiin.

Ensin piti Kuninkaallinen Maantieteellinen Seura kokouksen Albert Hallissa, missä hänelle ojennettiin Kultamitali. Muistan olleeni kuumeentapaisessa levottomuudessa sinä iltana, kunnes tohtori O'Sullivan (taivas häntä siunatkoon!) ryntäsi ylös portaita minulle kertomaan, että oli ollut "loistava menestys", ja että Martinin puhe (hän ei ollut sanaakaan valmistanut) oli ollut "kerrassaan repäsevä".

Sitten muutamat yliopistot antoivat lemmitylleni yliopistollisia arvonimiä ja Edinburghista palattuaan astuskeli hän eestaas huoneessani tohtorin lakissa ja viitassa, sanomattomaksi huviksi itselleen ja minulle.

Asiat kehittyivät huippuunsa, kun sisäasiain ministeri kirjoitti Martinille, että kuningas oli armossansa suvainnut aateloida hänet hänen loistavan urheutensa ja kaiken sen ilmeisen hyödyn tunnustukseksi, jonka hän jo oli tehnyt maailman aineellisen menestyksen hyväksi.

Tästä minä pahasti säikähdin, vaikka nainen yksin voi käsittää miksi. Oli kyllä ihanata ottaa osaa miehen kunniaan, jota rakastin (vaikkakin salassa), mutta toista oli tuntea, että hänet kuletettiin minulta pois, nostettiin ylös ja kohotettiin yläilmoihin minun jäädessäni kauas alhaalle.

Kun tämä tunnelma alkoi saada valtaa minussa, oli minun tapana öisin Mildredin ollessa työssään istua hänen ullakkokamarinsa ikkunan ääressä silmäillen ulos Piccadillyyn ja ihmetellen miten paljon lemmittyni itse asiassa mahtoi tietää niistä vaikutteista, jotka olivat kuljettaneet minut sinne, ja kuinka vähällä sen hirvittävä pyörre (josta Jumalan armo minut pelasti) oli ollut minut nielaista.

Silloin minä aloin kirjoittaa näitä muistiinpanoja (Mildredin ostettua minulle tämän suuren kirjan hopeaheloineen ja avaimineen) selittääkseni hänelle, jolle olen kirjoittanut elämäni tarinan (vasten kasvoja en ole voinut sitä hänelle sanoa), mistä se johtui, että minä jouduin synnin kiusaukseen ja olin tekemäisilläni suurimman rikoksen, minkä nainen saattaa tehdä sukupuoltansa kohtaan.

Näin kului kolme kuukautta, kevät oli tulossa ja minä aloin tuntea, että Martin (joka ei vielä ollut käynyt kotonaan) oli sidottu Lontooseen minun tähteni, kun tohtori O'Sullivan ilmoitti minun olevan kyllin terveen muuttamaan muualle ja että kotisaareni ilmanala tekisi minulle hyvää.

Mitä vavahuttavia tunteita tämä uutinen minussa nostatti! Luulenpa, että maaperällä, jossa olemme syntyneet, on aina vahva vetovoima sydämiimme, mutta minun ikävöimistäni tällä kertaa jäähdytti aika tavalla pelko, että saisin siellä osakseni hyvin kylmän vastaanoton.

Mutta jo seuraavana aamuna tuli isä Danilta kirje, missä kerrottiin Ellanin uutisia, toiset olivat aika ikäviä, Jumala nähköön, (isän rahallinen asema oli täydellisesti kukistunut); toiset hirveän, vallattoman hauskoja, sellaisia, että vain enkeli olisi voinut olla niistä iloitsematta (Alma ja mieheni olivat nyt joutuneet pahaan huutoon ja yleisen mielipiteen heiluri oli nyt heilahtamassa minun puolelleni); ja lopulta isä Dan vakuutteli kotiseudullani minua vielä muisteltavan suurella rakkaudella.

Herttaisin osa kirjettä koski tietenkin Christian Annea, joka tuimasti kamppailtuaan siveellisten periaatteittensa kanssa oli julistanut, että olinpa tehnyt vaikka mitä, niin "puhdas kuin vuoriturve" olin sittenkin. Isä Danin oli hän valtuuttanut lähettämään minulle terveiset, että "Mary O'Neillin pieni huone" odotti yhä häntä.

Silloin oli kaikki selvillä — kaikki paitsi yksi seikka, ja se merkitsi paljon. Mutta kun Martin myöhemmin samana iltana tuli minua tervehtimään ja samat terveiset saatuaan ilmoitti aikovansa viedä minut kotiin, tunsin, ettei minulla enää ollut mitään toivomista maan päällä.

Yhtäkaikki en olisi ollut nainen, ellen olisi hiukan keimaillut suuressa onnessani; niinpä Martinin puhuttua asiansa, virkahdin:

"Kuulehan Mary, mieleni palaa halusta nähdä pieni saaremme, ja vanhukset ikävöivät ihan hurjasti sulkea minut syliinsä; mutta ellen voi palata sinne sinun kanssasi, niin kautta taivaan Herrani silloin en koskaan enää siellä näyttäydy."

"Odottakaa kunnes olette oikein virkeä, kyllä sitten lähetämme hänet luoksenne", sanoi tohtori O'Sullivan.

Niin että kaiken loppu oli se, että viikon kuluttua olin matkalla Ellaniin Martinin ja Mildredin seurassa, joka, ollen itsekin hiukan uupunut, oli saanut luvan saattaa minut kotiin.

Saatanko milloinkaan unohtaa tuloamme Blackwateriin! Laiva, jossa saavuimme, oli yltyleensä lipuilla koristettu ja sen liukuessa satamaan näytti sakea ihmisjoukko, joka täytti laivasillan toisesta päästä toiseen, joutuvan ihan haltioihinsa iloisesta kiihtymyksestä. Siinä huudettiin ja hurrattiin! Siinä hattuja ja nenäliinoja heiluteltiin!

Seurasi tuntuva äänettömyys, melkeinpä syvä hiljaisuus, kun laivaportaitten jouduttua paikoilleen Martinin nähtiin ojentavan minulle käsivartensa ja minut tunnettiin kadonneeksi ja häväistyksi lady Raaksi.

Mutta sitäkin kesti vain tuokion. Oli ikäänkuin ihmiset olisivat tunteneet, että Martinin menettelytapa tässä asiassa oli näyte siitä pyhästä rohkeudesta, joka oli johtanut hänet niin lähelle Napaa, sillä tuskin oli hän taluttanut minut rannalle ja istuttanut minut meitä odottavaan autoon, kun jo tervehdyshuudot uudelleen puhkesivat ilmoille huumaavana myrskynä.

Ajoimme kotiin säteilevin kasvoin ja tullessamme kyläämme ei minulta jäänyt huomaamatta, että minuakin oli ajateltu hiukan — hiukan vain — tervetuliaisia meille valmistettaessa.

Isä Dan oli siellä. Hän astui vaunuun ja kävi istumaan minun viereeni ja sitten muutamat kylän vaimot, jotka olivat pukeutuneet pyhävaatteisiinsa, lähestyivät meitä ja pudistivat kättäni jutellen mitä olin sanonut ja tehnyt lapsena ollessani — juttuja, jotka itse aikaa sitten olin unohtanut.

Loppupuoli tietä meidän oli kuljettava jalkavauhtia, ja Martinin tervehtiessä vanhoja ystäviä (hän muisti kaikki nimeltä) supatti isä Dan korvaani "kotoisesta maanjäristyksestä", joka oli pannut Suvimajan ylösalasin tähän päivään asti. Pieni kamari oli asetettu kuntoon minulle ja paras makuuhuone (tohtorin ja Christian Annen) Martinille ja luhti maitoaitan päällä vanhalle pariskunnalle itselleen.

"Onko se totta?" olivat he toisiltaan kyselleet. "Ihanko todella hän on tulossa? Mitähän hän haluaa syödäkseen, äiti? Entä mitä hän mahtaa juoda? Mitä polttaa?"

Minun oli suljettava silmäni lähestyessäni isäni talon porttia, ja ellen olisi kuullut virran kohinaa sillan alta ja varisten vaakkunaa jalavista, en olisi tietänyt milloin olimme sen kohdalla.

Kasvot onnesta loistavina ja valkea lyhyeksi ajeltu pää paljaana (nähtävästi oli hän torventoitotuksemme kuultuaan rynnännyt ulos talosta) seisoi vanha tohtori meitä nastassa kujatien käänteessä ja loppumatkan asteli hän hilpeänä kuin poikanen autovaunun vieressä Martinia kädestä pidellen.

Minä kumarruin eteenpäin nähdäkseni ensi vilahduksen Suvimajasta, ja siinä se jo näkyi verenpisara-aitauksen takaa, joka juuri oli kukkaan puhkeamaisillaan. Siinä oli Christian Annekin veräjällä hilkka päässään; ja ennenkuin auto oli pysähtynytkään, oli Martin hypähtänyt maahan ja sulkenut hänet syliinsä.

Minä tiesin, miltä tämä tuntui herttaisesta vaimokullasta, ja hetkeksi masentui mieleni, sillä ajatuksiini välähti, että hänen sydämensä ehkä oli lämmennyt minulle vain hänen poikansa tähden.

Mutta juuri kun olin astumaisillani autosta, ruumiillisesti heikkona ja hiukan horjuen, vaikka isä Dan ja sisar Mildred auttoivat minua alas, syöksähti Martinin äiti luokseni ja sulki minut syliinsä huudahtaen:

"Voi ihme ja kumma, tohtori, sehän on pikku Mary O'Neill, Jumala häntä siunatkoon!" — aivan kuten ennen vanhaan tullessani lapsena laulamaan joululaulua hänen ovelleen.

Kun seuraavana aamuna heräsin "Mary O'Neillin pienessä huoneessa", jossa tuntui puhtaan liinavaatteen ja suloisten köynnöskasvien tuoksua, paistoi aurinko sisään raollaan olevasta ikkunasta, linnut laulelivat, lehmät ammuivat, nuoret karitsat määkivät, varis kohosi vaakkuen yläilmoihin, ja maalta kohoaviin ääniin yhtyi kaukainen meren kohina.

Lattian läpi (joka oli laudoittamaton alapuolelta) taisin kuulla tohtorin ja Christian Annen hiljaa keskenään kotkottavan kuin kaksi iloista, vanhaa papukaijaa; ja kun silmäilin ulos, näin omena- ja luumupuitten punaiset ja valkoiset kukat ja tunsin palavan turpeen hajun savutorvesta ja rannalta tulevan meriruohon suolaisen tuoksun.

Sisar Mildred tuli avustamaan minua pukemisessa, ja kun tulin alas rattoisaan keittiöön, tuntien itseni vahvaksi ja reippaaksi, niin Christian Ann, joka kanteli kaurakakkuja ristikolle paahtumaan, huudahti minulle kuin lapselle:

"Tule, tule, kultamuru; tunnethan talon tavat." Ja kun astuin karkean uunimaton yli ja istuuduin uunin kohdalla olevaan nojatuoliin hopeamaljojen alle, jotka koristivat korkeata uuninreunusta, huudahti hän taas, ikäänkuin ylimalkaisesti koko maailmaa puhutellen, sillä muita ei ollut huoneessa:

"Katsokaapas tätä kummaa! Hän on ollut suuressa maailmassa ja nähnyt ihmeitä ja ihmismahtia jos jonkinlaista, sen takaan, mutta tuossa hän istuu niin sievästi ja kodikkaasti kuin ei hän koskaan olisi ollutkaan muualla."

Sitten tuli sisar Mildred huoneeseen, ja hetken kuluttua vanha tohtori, joka oli ollut tiellä Martinin tuloa odottamassa (tämä oli kun olikin kieltäytynyt käyttämästä vanhusten makuuhuonetta ja oli asettunut "Auraan" asumaan) astui sisään sanoen:

Odotimme vielä kotvan aikaa ja sitten kävimme aamiaispöytään. Oh sitä kotoista ihanuutta tässä aamuateriassa! Puuro, maito, hunaja, kakut, kullanhohtava voi ja tuoreet munat — kaikki oli yksinkertaista, maukasta ja runsasta.

Mildredin vastustelemisista huolimatta Christian Ann tarjoili pöydässä, enkä huoli kieltää tunteneeni hämmästyttävää mielihyvää siitä, että taas kerran minua palveltiin, että mielihalujani kyseltiin ja heti täytettiin, että sain määräillä, että minua toteltiin — minua, minua, minua!

Valtaani nojaten vaadin lopulta Christian Annenkin istumaan pöytään, jonka hän tekikin, vaikkei syönyt mitään, puheli vain edelleen hauskaan, koruttomaan, herttaiseen tapaansa.

Martinista hän kaiken aikaa jutteli, ja kaunista oli kuulla hänen lujasta uskostaan, että Martin yhä oli elossa, vaikka ilmoitus oli saapunut hänen hukkumisestaan.

Mitä? Ettäkö hänen poikansa kuolisi sillä lailla ja lisäksi kun hän itse oli vanha ja hänen elämänsä aurinko laskemassa. Eipä suinkaan! Sanomalehdet! Hui hai, kuka välittää, mitä ihmiset niihin kirjoittavat? Jos Martin tosiaankin olisi hukkunut, eikö hän olisi sitä tiennyt — hän, joka oli kantanut hänet kohdussaan ("aika kova synnytys se olikin"), ja ensimäisenä kuullut hänen äänensä maailmassa?

Niinpä, kun ihmiset ajattelivat, että hänen järkensä "alkoi pehmetä", hän pysyi lujana uskossaan, että hänen armas poikansa oli palaava hänen luoksensa. Ja katso! eräänä pimeänä talvi-iltana hänen istuessaan yksin uunin ääressä tuulen kohistessa puitten latvoissa ja tohtorin yläkerrasta kehottaessa häntä tulemaan levolle ("sinä näännytät itsesi pilalle, vaimo"), kuuli hän napsahduksen puutarhan veräjältä ja askeleita hiekkakäytävältä, ja siinä oli vanha Tommy toveri, joka malttamatta odottaa, että hän avaisi oven, kajahutti kautta ikkunan, että "telekraahvi" oli tullut ilmoittamaan, että hänen poikansa oli tallella.

Isä Dan pistäysi messun jälkeen, baretta ja haalistunut kauhtana yllään (sama, vakuutan, jota hän käytti lapsuudessani), ja sitten Martin itse tulla hulmahti sisään ja hänen miehekäs äänensä kajahti kuin huuto peräkannelta:

"Halloo! Mainio aamu, eikö totta?" Oli ihastuttavaa katsella miten hän kohteli äitiään, vaikkeivät hänen kujeilemisensa osoittaneet varsin suurta kunnioitusta häntä kohtaan.

Kun Christian Ann pyysi häntä istumaan, kysyen oliko hän unohtanut talon tavat, ja sanoi toivovansa, että Martin oli heittänyt sikseen kaikki Etelänapa-retket ja tyytyisi rauhassa asettumaan kotiin, ja Martin siihen oli vastannut: "Ei", sillä hänen täytyi pian palata Lontooseen, huusi Christian Ann:

"Siinä kuulit, tohtori? Mitä sinulle sanoin? Kun he kerran ovat päässeet liikkeelle, niin he ovat noidutut — himoitsevat ja aina vain himoitsevat päästä takaisin taas. Kuka häntä Lontoossa tarvitsee?"

Johonka tohtori (ajatellen aateloimista) ylpeästi kohotti vanhaa päätään ja iski silmää isä Danille, sanoen:

"Kuningas?" huudahti Christian Ann. "Hänellähän on oma pulska poika, olen kuullut kerrottavan, niin mitäpä hän minun pojallani?"

"Mary", sanoi Martin, kun hän sai naurultaan puhutuksi, "oletko äidin tarpeessa? Minulla on yksi kaupaksi."

"Kurittakaa häntä, rouva Conrad", huusi isä Dan. "Kurittakaa sitä nuorta veitikkaa. Olkoonpahan vain suuri mies kaukana suuressa maailmassa, mutta ei hänen silti pidä tulla tänne kuvittelemaan, että hänen äitinsä ja vanha pappinsa häntä jumaloivat!"

Kuinka me nauroimmekaan! Nauroin, kunnes itkin, enkä tiedä, kumpaako tein enemmän, mutta tuntui kuin ei minulla koko elämässäni olisi milloinkaan ollut kipua ja huolta.

Kun aamiainen oli syöty ja miehet menivät puutarhaan polttamaan ja Mildred tahtoi väkisin korjata pöydän, tarttui Christian Ann kutimeensa, istuutui viereeni ja kertoi minulle uutisia kodista — synkkiä uutisia, enimmäkseen isästäni, Jumala häntä auttakoon! Hän kertoi, mitenkä hänen suuret suunnitelmansa "loihtia vanhaan saareen uutta elämää" olivat menneet myttyyn Ja epäonnistuneet; mitenkä jotkut olivat joutuneet mielisairaalaan, jotkut hautausmaahan, sekä muutamat yhdistysten ja pankkien johtomiehet vankeuteen.

Isäni oli omasta puolestaan välttänyt oikeudenkäyntiä; mutta otaksuttiin hänen menettäneen omaisuutensa, hän oli syöpään kuolemaisillaan ja oli asettunut asumaan äitinsä vanhaan turvemajaan Nessy MacLeod ainoana seuranaan. Hovin hän oli jättänyt Bridget tädille ja Betsy serkulle, jotka olivat julistaneet (niin arvasin, tai päätin hänen puheestaan) että olin häväissyt heidän nimeään enkä enää koskaan saisi tulla heidän kasvojensa eteen.

Kun päivemmällä olin kahdenkesken vanhan tohtorin kanssa, kuulin hiukan uutisia miehestänikin — että hän haki avioeroa ja että saaremme korkein tuomioistuin todennäköisesti oli sen myöntävä.

Kun sitten myöhemmällä olin vaeltanut puutarhaan, jossa sinikellot kukkivat, kuulin veräjän linkun napsahtavan, ja siinä oli itse vanha Tommy, joka (käytyänsä "Aurassa" näkemässä Martinia itseään) tuli myös minua tervetulleeksi sanomaan — hän oli entistä hiukan vanhempi, hiukan heikompi, "vähän ravistumassa", kuten hän itse sanoi, mutta "hiton reippaalla mielellä".

Hänen takintaskunsa olivat "pullollaan" hummereita ja rapuja minulle ("erinomaiset sairaille, missie") ja hänen suunsa täynnä kuulumisia Raa-linnasta, jonka hän oli jättänyt heti minun lähdettyäni samoinkuin Price, ei kumpikaan tahtonut jäädä isännän luo, joka puhui vihaisesti kaikille, eikä palvella emäntää, jota "painoi niin musta kirous", että se vielä oli saattava hänen alastoman sielunsa helvettiin.

"En tahtonut jäädä sinne puutarhuriksi sen jälkeen kuin pikku missie oli lähtenyt… en Ellanin pankin enkä kaiken sen kullan hinnasta."

Mikä suuri onnen päivä! Ja monta samankaltaista suloista päivää seurasi tätä päivää, jolloin kevät taas hymyili maalle ja ihmiselle ja jolloin omassa ruumiissani ja sielussani tapahtui ihmeellinen uudestisyntyminen.

Kolmen, neljän viikon kuluttua olin niin toipunut, että kykenin kävelyretkille Martinin seurassa — pitkin lehväisiä kyläteitä, joiden varsilla hohti kultainen pelto-ohdake korkeilla ruohoturvepenkereillä ja joissa ilma huokui pähkinäntuoksua. Väliin kävelimme aina rannalle asti, jossa keskustelimme "tutkimusmatkasta", tahi (ihan äänettöminä) katselimme toistemme silmiin ja nauroimme.

Onneni mitta olisi ollut kukkurallaan, ellei ero lapsestani olisi mieltäni painanut, ja vaikka tunsin, että asemani oli arkaluontoinen ja että lapseni läsnäolo olisi vieläkin kärjistävä sitä ja paneva pahat kielet liikkeelle, en voinut sille mitään, että voimien lisääntyessä aloin ikävöidä pientä aarrettani.

Lopulta, monen arastelevan kokeen jälkeen, rohkaisin mieleni ja kysyin Martinilta, kävisikö päinsä, että saisin armaan lemmittyni takaisin.

"Tyttösen?" huudahti hän. "Tietysti saat. Olethan nyt aivan virkeä, mikä siis estäisi? Lähden piakkoin Lontooseen retkikunnan asioissa ja palatessani tuon hänet mukanani kotiin."

Mutta hänen lähdettyään (Mildred lähti hänen mukanaan) oli yhä olemassa muuan levottomuuden aihe — Christian Ann. En ollut edes varma siitä, tiesikö hän lapsen olemassa olosta saatikka sitten Martinin aikeesta tuoda hänet tänne.

Siispä rohkaisin mieleni, ja kun istuimme yhdessä puutarhassa, auringonsäteitten valuessa puitten lomitse, Christian Ann sukkaa kutoen ja minä muka lueskellen, kerroin hänelle kaikki.

Hän oli jo kaiken perillä, se herttainen vanhus, ja oli vain odottanut, että ottaisin puhuakseni asiasta. Pudotettuaan koko joukon silmiä, sanoi hän:

"Maailma on saava puheenaihetta ja Jumala tietää mitähän itse isä Dan siitä sanoo. Mutta veri on vettä sakeampaa, olkoon vesi vaikka pyhää Vettä, ja pikkuinen on oma lapsenlapseni, Jumala häntä siunatkoon!"

Tämän jälkeen vietimme suloisia päiviä yhdessä, valmistaen pienen vieraan tuloa — leikkasimme peitteitä ja lakanoita ja kuljetimme alas yliseltä Mary O'Neillin huoneeseen puisen kehdon, joka oli ennen ollut Martinin, ja koristimme sen nauharuusuilla ja tupsuilla.

Me teimme tämän salassa vanhalta tohtorilta (olimme ainakin tekevinämme) ja kun hän ihmetteli "mitä kaikki tämä touhu tiesi", ja "odotettiinko saaressa kuningattaren vierailua", kielsimme (nimittäin Christian Ann) häntä kyselemästä, sillä emme aikoneet valehdella.

Olimmepa me lapsia, me kaksi äitiä, vanha ja nuori! Minä viittailin hyvin salaperäisen näköisenä siihen, että lapsellani oli "jonkun silmät", ja silloin rakas vanhus virkkoi:

Kun Martinin kotiintuloaika lähestyi, tämä lapsekas mielentilamme yhä lisääntyi, ja viimeisenä päivänä me yhdessä olimme niin hurjia, että itse pyhimykset taivaassa, jos katsoivat alas puoleemme, mahtoivat nauraa.

Aamulla, ennenkuin avasin silmäni, sanelin itselleni: "Nyt he ovat matkalla Eustoniin", ja aina, kun kuulin kellon lyövän, ajattelin: "Nyt he ovat junassa," tai "Nyt he ovat Liverpoolissa," tai "Nyt he ovat laivalla"; mutta kaiken aikaa lauloin "Sallya" ja muuta pötyä ja olin olevinani yhtä onnellinen kuin päivä oli pitkä.

Christian Ann oli vielä kiihtyneempi kuin minä; ja vaikka hän kaiken aikaa nuhteli minua hermostumisestani ja kehoitti minua tyyntymään, näin hänen asettavan pöytäliinalle kattilan teekannun asemesta ja puurokauhan tuleen pihtien asemesta.

Illalla, Martinia odottaessani, olin joutunut sellaiseen heikkouden tilaan, että Christian Ann tahtoi viedä minut levolle; mutta istuessani uunin luona ja tähystellessäni tielle nojatuoliini vangittuna, näin viimein automobiilin kaksi suurta, valkoista silmää pyöräyttävän pimeässä isäni talon veräjän kulmauksessa.

Hetkisen kuluttua törmäsi Martin keittiöön, takanaan sievä hoitajatar, joka kantoi lemmikkiäni sylissään.

Hän nukkui, mutta tulen valo herätti hänet pian, ja silloin tapahtui merkillinen seikka.

Olin noussut istuimeltani, ja Christian Ann oli kiiruhtanut esiin, hänkin, ja me kaksi naista seisoimme lapsen kohdalla, kumpikin valmiina tarttumaan kiinni häneen. Mutta hän räpytti sinisilmiään meitä katsellen ja kurotti sitten käsivartensa isoäidilleen.

Tämä oli murtaa sydämeni sillä hetkellä (vaikka nyt kiitän Herraa siitä), mutta se kohotti Christian Annen ihastuksen seitsemänteen taivaaseen.

"Tokkohan näitte?" huusi hän, siepaten lapseni syliinsä — hänen silmänsä loistivat päivänpaisteisina, vaikka hänen poskensa olivat kuin sateen huuhtomat.

Viimein sain aarteeni omaan hoivaani (Christian Annen saattaessa hoitajaa hänen makuuhuoneeseensa) ja kun nyt olin kahden Martinin kanssa, en välittänyt onneni huumauksessa kuinka hupakkomainen olin ylistyksissäni.

"Eikö hän ole pieni keijukainen, pieni enkeli, pieni keruubi?" huudahdin. "Ja tuo häijy, häijy syntymämerkki ihan, ihan kadonnut."

Ilkeä sana pujahti suustani huomaamattani, mutta Martin kuuli sen, ja vaikka koetin asiasta päästä, ei hän antanut minulle rauhaa ennenkuin kerroin hänelle, mitä sillä tarkoitin — kerroin koko nöyryyttävän jutun viimeisestä illastani Raa-linnassa ja mieheni antamasta korvapuustista.

"Onko? Kautta taivaan Herran vannon, ettei niin ole!" sanoi Martin, ja hänen kasvonsa olivat niin hurjistuneet, että ne pelottivat minua.

Mutta juuri tällä hetkellä Christian Ann tuli alas ja vanha tohtori palasi kiertokäynneiltään, ja Tommy toveri pistäytyi sisään "Auraan" mennessään ja antoi minun viittauksin ymmärtää, että minun piakkoin oli mentävä kirkkoon ja pistettävä pienokainen alushameen alle (vanha tapa saarellamme laillistuttaa lapsia) ja silloin "ei itse piispakaan voisi mitään mukista" — jolle Martin nauroi niin makeasti, että luulin hänen unohtaneen vannomansa valan.

Roisto! Konna! Kun rakkaimpani kertoi minulle tämän jutun (minun täytyi houkutella se esiin häneltä) tuntui minusta, että vaikka olisin sillä hetkellä ollut sadan peninkulman päässä, ja vaikka minun olisi ollut käsin ja jaloin ryömittävä kotiin sen miehen luo, niin ei hänestä nyt olisi jälellä senkään vertaa, että kannattaisi rikkaläjälle viskata.

Lähes kaksi vuotta oli kulunut siitä, kun velkani alkoi, mutta arvelin, ettei maailma voisi jatkua päivääkään minun maksamatta sitä takaisin — ja korkoineen.

Koska pelkäsin, että helläsydäminen pikku naiseni houkuttelisi minut lupaamaan luopuvani kostonvalastani, jos hän saisi vihiä aikeestani, nousin aikaisin seuraavana aamuna ja tilasin automobiilin Raa-linnaan lähtemään.

Vanha Tommy sattui olemaan majatalon pihalla, puhuessani kuljettajan kanssa, ja hän pyysi, että sallisin hänen seurata mukana. Suostuin, ja kun tulin ulos matkalle lähteäkseni, istui hän vaunun nurkassa, Glengarry-lakki syvälle pörhöisten kulmakarvojen päälle työnnettynä ja luisevat kädet vankan orapihlajasauvan nojassa, jonka pää oli valtava kuin nauris.

Matkalla emme puhuneet liikoja — minun tuli säästää voimani parempaan tarkoitukseen — ja se oli pitkä retki, mutta saavuimme matkamme päähän keskivälissä aamupäivää.

Kun vierimme ylös ajotietä (jonka viiltävä muisto minulle pyhitti), tulivat avonaiset vaunut vastaamme. Niissä istui vain yksi matkustaja, jotenkin karkeannäköinen, vanhanpuoleinen nainen (suurten höyhenien ja liehuvien nauhojen koristamana), jonka arvelin Alman äidiksi.

Kolme puuteroitua lakeijaa ilmestyi linnan ovelle, automme ajaessa sen eteen. Heidän herransa oli ratsastamassa. He eivät tienneet, milloin hän oli palaava.

Luulen, että lakeijat olivat aikeessa estää minua, mutta epäilen, että jokin kasvoissani ilmaisi, että oli paras jättää se tekemättä, ja niin astuin ensimäiseen huoneeseen, jonka ovi oli avoinna.

Se oli ruokasali, jonka seinillä upeili omistajan esivanhempain muotokuvia — ryhmä ilkeännäköisiä lurjuksia.

Yhä painaen luisevat kätensä vankkaan sauvaansa, Tommy istahti ovenviereiselle tuolille ja minä odotin pöydän päässä, kummankaan virkkamatta sanaakaan, kun ulkoa tieltä kuului kavion kapsetta. Hetken kuluttua kuului ääniä hallista, sekä matalia että äänekkäitä — lakeijat ilmeisesti ilmoittivat tuloni, ja heidän herransa solvaisi heitä siitä, että olivat päästäneet minut taloon.

Samassa mies törmäsi ruokasaliin. Hänellä oli kädessään raskas ratsupiiska ja hänen veltot kasvonsa olivat lyijynharmaat. Hänen takanaan näkyi Alma. Hän oli ratsupuvussa ja taivutteli notkeata ruoskaa hansikoiduissa käsissään.

Huomasin, että hänen armonsa oli raivostunut, mutta se mieliala oli minulle yhtä mieluinen kuin mikä muu hyvänsä, ja niin jäin istumaan pöydän päähän.

"Mitä näen, sir", sanoi hän, syösten luokseni. "Olette asettunut istumaan paikalleni kysymättä edes lupaa."

"Ettekö ole tehnyt tarpeeksi tuhoa täällä, herjaamatta minua
läsnäolollanne?"

    "Jim", sanoi nainen (kuinka raukealla äänellä), "elähän kiihdy
    tuollaisen henkilön tähden. Soita mieluummin ja anna palvelijain
    heittää hänet ulos ovesta."

Minä käännyin häntä katselemaan. Hän koetti hymyillä hävyttömästi, mutta hymy vääntyi surkeaksi, ja sitten hänen armonsa astui luokseni vavahtavin huulin.

"Kuulkaapas, sir", hän sanoi. "Ettekö häpeä näyttää naamaanne
minun talossani?"

"En", vastasin. "Mutta ennenkuin jätän talonne, uskon, että te
häpeätte näyttää naamaanne missään."

"Tuhat tulimmaista, sir! Tahdotteko kunnioittaa minua kertomalla
miksi olette täällä?" sanoi hänen armonsa hurjistunein katsein.

"Tietysti. Siksi olen tänne tullut", sanoin, ja sitten ilmaisin
asiani muitta mutkitta.

Kerroin, mitä hän oli tehnyt naiselle, joka oli kymmenentuhatta kertaa liian hyvä hänen vaimokseen — mitenkä hän oli kiduttanut häntä julmuudellaan, alentanut häntä uskottomuudellaan, asettaen hänet rakastajattarensa vallittavaksi ja lopuksi lyönyt häntä kasvoihin viheliäisen pelkurin ja roiston tavalla.

"Valehtelija!" huusi hän raivosta huohottaen. "Te olette valehtelija ja samoin hän, joka tämän teille kertoi."

Tommy poistui heti huoneesta, ja nainen, joka nyt näytti
peljästyneeltä, koetti seurata häntä.

Minä pysäytin hänet. Nousten pystyyn pöydän äärestä astuin oven
luo ja suljin sen.

"Ei, rouvani", sanoin. "Tahdon, että näette, mitä tapahtuu hänen
armonsa ja minun välillä."

"Enpä suinkaan", vastasin. "Mies taistelee vain vertaisensa
kanssa. Olen tullut pieksemään teitä."

Se riitti hänelle. Hän kohotti ratsupiiskansa iskuun, mutta pian riistin sen hänen kädestään ja iskin hervottomaksi käsivarren, joka teki hyökkäyksen minua vastaan.

Ja sitten tarttuen hänen valkoiseen kaulaansa pieksin häntä. Pieksin niinkuin olisin piessyt kurjaa apinaa. Pieksin häntä hänen raivotessaan, vihasta kuohuessaan, sadatellessaan ja kiroillessaan. Pieksin hänen apua rukoillessaan, tuskasta vikistessään ja armoa mankuessaan. Pieksin häntä hänen esivanhempainsa silmien edessä, tuon hurjan, huonon suvun nähden, josta hän polveutui, hän, suurin roisto heistä kaikista. Ja sitten viskasin hänet maahan, joka luu mukiloituna, ja heitin ratsupiiskan hänen eteensä.

"Kuulin, että aiotte mennä kumartamaan avioeroa", sanoin, "ottakaa siis tämä evästykseksi."

Kun käännyin ovelle, kuulin matalan, vikisevän, vangittua naaraskarhua muistuttavan äänen. Alma se vaikerteli. Viheliäinen olento oli polvillaan huoneen etäisimmässä nurkassa, nähtävästi rukouksia mutisten ja kauhuissaan ikäänkuin peläten, että hänen vuoronsa nyt oli tulossa.

Nyyhkyttelevän pelkonsa valtaamana muistutti hän minusta entistä enemmän myrkyllistä käärmettä, enkä huoli kieltää, ettei vanha haluni tallata häntä jalallani hetkeksi herännyt minussa. Mutta ohi mennessäni sanoin vain, osoittaen kiemuroivaa matoa lattialla:

"Katsokaa häntä, rouva. Toivon teille iloa aatelismiehestänne ja samoin hänelle teistä."

Sitten avasin oven, ja huolimatta äskeisestä tuimasta sisunpurkauksestani, olin ääneen nauramaisillani oven toisella puolella olevalle kohtaukselle.

Siinä seisoi vanha Tommy ruokasalin oveen nojautuneena, Glengarry-lakki kallellaan pörröisessä päässään, väärät sääret hajallaan, ja heilahutti naurispäistä sauvaansa kolmen puuteroidun lakeijan edessä, kehoittaen heitä "tulemaan päälle".

Kiiruhdin pois, mutta sytytin sikarin talon edustalla, sillävälin kun kuljettaja asetti auton liikkeelle ja Tommy pyyhkäsi hiestynyttä otsaansa takkinsa hihalla.

Koko kotimatkan kestäessä vanhus puheli lakkaamatta, väliin
minulle, väliin maailmalle ylimalkaisesti.

"Te puhuitte hänelle suunne puhtaaksi, eikö niin?" kysyi hän,
vilkuttaen ylähanka-silmäänsä.

"Sitäpä minä aina sanoin. 'Odottakaapas jahka hän itse tulee sieltä kotiin, niin kyllä hän niitä pirusti tanssittaa'."

Tommyn tyytyväisyyttä tämän päivän retkeen vähensi vain se seikka — ettei hän ollut halkaissut puuteroitua kalloa "noilta naurettavilta aaseilta".

M. C.

Kului jälleen kuukausi, ja sitten alkoi liiankin vaihtelevan kertomukseni viimeinen ja tärkein jakso.

Joka viikko oli Martin kulkenut edestakaisin Ellanin ja Lontoon väliä. Poissa ollessaan puuhaili hän tulevaa retkikuntaa koskevia asioita (jota varten parlamentti oli myöntänyt suuren rahasumman), ja kotona ollessaan työskenteli hän kertomusten, muistiinpanojen, karttojen, merikorttien ja valokuvien ääressä, joiden avulla hän kirjoitti kirjaa viimeisestä retkestään.

Minä puolestani olin ollut (tai koetin uskotella olevani) täydellisesti onnellinen. Raittiin ilman, nuoren maidon, herttaisen makuuhuoneen ja ennen kaikkea hyvän ja hellän hoidon vaikutuksesta (Jumala siunatkoon Christian Annea kaikesta, minkä hän minulle teki!) oli terveyteni joka päivä paranemassa — tai ehkäpä vain tuo taivainen toiveellisuus, joka seuraa joitakin tauteja, saattoi minut uskomaan niin olevan.

Siitä huolimatta oli se jonkunlaista hämäräistä onnea. Vaikka aurinko aina paistoi taivaallani, pimeni se tuontuostakin. Huolimatta turvallisesta elämästä, jota vietin tässä armeliaisuuden ja rakkauden kodissa, en koskaan ollut täysin vapaa epämääräisestä huolen tunteesta, jonka asemani tuotti.

Tunsin myös aina, että Martinin vanhemmat, puhumattakaan isä Danista, kärsivät samasta tunteesta, ja väliin, kun keskustelimme tulevaisuudesta, tulkitsivat heidän silmäyksensä minun ajatuksiani, ja tuntui ihan kuin kaikki hiljaisuudessa odottaisimme odottamistamme jotain tapahtuvan, joka oli puhdistava ja kohottava minut.

Eräänä aamuna, lapsenhoitajan ollessa asialla ja Christian Annen vaivatessa voita maitohuoneessa, leikittelin pienokaisen kanssa karkealla uunimatolla, kun kylämme sanomalehtipoika pysähtyi avonaisen oven kynnykselle.

Ostin erään saaren lehden, ja hänen lähdettyään silmäilin sitä sattumalta.

Mutta minkä tärähdyksen se minussa aiheutti! Ensimäinen otsake, joka sattui silmiini, oli —

Se oli selonteko Ellanin korkeimman tuomioistuimen perusteluista, joiden nojalla (kirkollisten jäsentensä vastustuksesta huolimatta) se oli suostunut mieheni anomukseen.

Ehkäpä minun olisi pitänyt tuntea ääretöntä huojennusta. Tai ehkä minun olisi pitänyt polvistua siinä tuokiossa ja kiittää Jumalaa siitä, että iljettävän, pakollisen avioliittoni selkkaukset olivat viimeinkin päättyneet.

Mutta ei, kun sanomalehti putosi sormistani, oli minussa vain yksi tunne — häpeän ja nöyryytyksen — ei itseni tähden (sillä mitä minusta oli väliä?), mutta Martinin, jonka nyt niin kuuluisaa nimeä minä, mieheni ilkeyden tähden, olin tomuun työntänyt.

Muistan minusta tuntuneen, etten enää koskaan saattaisi katsella rakkaimpaani kasvoihin, että kun hän iltapäivällä tulisi luokseni (kuten hänen tapansa aina oli), minun täytyisi paeta häntä, ja ettei minulla olisi muuta tehtävää kuin lymytä ja kuolla.

Mutta juuri kun hurjat ajatukset olivat nelistämässä aivoissani, kuulin puutarhaportin linkkua nostettavan, ja melkein jo samassa hetkessä oli Martin törmännyt huoneeseen kuin tuulenpuuska, kiertänyt käsivartensa ympärilleni ja peittänyt kasvoni, niskani ja käteni suudelmillaan — jota hän ei kertaakaan ollut tehnyt, tultuani asumaan hänen äitinsä kotiin.

"Oh, näen, että jo tiedät sen. Pyysin heitä kätkemään kaiken sinulta — koko onnettoman lakiasian. Mutta sama se! Se on mennyttä nyt. Tietysti se on inhottavaa — kerrassaan inhottavaa — että tuo kiemuroiva mato, huolimatta törkeästä uskottomuudestaan, on saanut täten menetellä. Mutta mitä siitäkään on väliä? Hän on tehnyt sen, mitä toivoimme — jota et itse saattanut tehdä ennen lähtöäni omantuntosi ääneltä. Muuri väliltämme on hajonnut… nyt saatamme koska tahansa mennä naimisiin."

Martinin säteilevä mielentila valtasi minut niin kokonaan ja pelkäsin niin kovasti uskoa, että se suuri huojennus, jota olin odottanut niin kauan, nyt lopultakin oli tullut, etten kotvaan saanut mitään puhutuksi. Viimein virkoin sydämeni läpättäessä rajusti:

"Mutta luuletko tosiaankin, että… että meistä nyt voi tulla mies ja vaimo?"

"Luuletko?" huusi hän nauruun purskahtaen. "Luulenpa luulevani. Mikä meitä estäisi? Ei mikään? Sinä olet tarpeeksi kärsinyt, poloinen tyttöseni. Mutta kaikki kärsimyksesi pian unohtuvat, etkä sinä koskaan saa palauttaa mennyttä mieleesi."

"Niin, niin, tiedän, että tulisin onnelliseksi, hyvin onnelliseksi", sanoin, "mutta entäs sinä?" "Minä?"

"Kuvittelin, että olisin sinulle apuna — enkä ainakaan huolen aiheena, Martin."

"Martin", sanoin (tiesin mitä tein, mutta en voinut sille mitään), "eikö avioliitto minun kanssani vahingoita sinua… ottaen huomioon nykyisen asemani… maailman silmissä, tarkoitan?"

Hän katsoi minuun hetkisen, ikäänkuin päästäkseen ajatusteni perille, ja sitten hän likisti minut vieläkin lujemmin vasten rintaansa.

"Mary", huudahti hän, "elä pyydä minua ottamaan huomioon mitä yhteiskunnan kirottu ulkokultaisuus sanoo tästä meidän kohdastamme. Jos sinä et siitä välitä, niin en suinkaan minäkään. Ja mitä maailmaan tulee, niin Jumalan nimessä vannon, että nyt pidän sylissäni kaiken sen, minkä siltä pyydän."

Tämä voitti minut — vapisevan tekopyhä raukan, joka kaikesta sielustaan rukoili, että minun vastaväitteeni voitettaisiin.

Seuraavalla hetkellä kiersin käsivarteni Martinin kaulalle ja suutelin häntä suutelemistani, ja ensi kerran, kuukausien ja vuosien tulisen taistelun jälkeen, tunsin että ihmisten ja Jumalan edessä minulla oli oikeus siihen.

Ja voi päiviäni, voi päiviäni! Kun Martin palasi työhönsä, kuinka vapaat ohjakset annoinkaan vastasyntyneelle hurmaukselleni.

Sieppasin pienokaisen uunimatolta ja suutelin häntä myöskin, ja sitten vein hänet maitokamariin isoäidin suudeltavaksi, joka oli mahtanut kuulla mitä oli tapahtunut Martinin ja minun välilläni, sillä huomasin, että hänen äänensä oli äkkiä vilkastunut ja kohonnut ainakin oktaavin korkeammalle.

Kun pienokainen alkoi uupua, kannoin hänet yläkertaan nukahtamaan aamu-untansa, ja kun olin hetken nojautunut hänen kehtonsa yli ja hengittänyt vienoa, kosteata maitomaista hajua, joka ympäröi hänen ruumistaan ja hengitystään, asetuin peilin eteen ja tarkastelin omia hehkuvia, punoittavia poskiani ja säkenöiviä silmiäni.

Oi, mitä ihania onnen unelmia kohosikaan mieleeni! Olkoonpa että olin lapsen naimaton äiti, mutta tyttöyteni — riistetty tyttöyteni — leijaili takaisin luokseni. Hääpäiväni väikkyi silmissäni ja näin itseni morsiamena, morsiushunnun ja kukkasten koristamana.

Kuinka onnelliseksi olinkaan tuleva! Mutta minusta tuntui silloin todellakin, kuin olisin aina ollut onnellinen. Tuntui melkein siltä, kuin olisi jonkun pyhän veden siunattu virta pessyt muistini puhtaaksi kaikesta loasta, joka koski äskeisiä tuskan päiviäni Lontoossa, sillä olen varma, että jos joku tällä hetkellä olisi maininnut minulle Ilfordia ja East Endiä, muuraria ja juutalaista, tai puhunut äitikodeista ja orpokodeista, niin olisin kirkaissut.

Puolipäivän aikana palasi vanha tohtori aamukierrokseltaan, ja huomasin, että hänenkin äänensä oli entistä korkeampi. Emme kertaakaan aterioidessamme puhuneet suuresta uutisesta, suuresta tapahtumasta; mutta en saattanut olla huomaamatta, että kaikki puhuimme kovaa ja nopeasti ja yhteen ääneen, ikäänkuin synkkä pilvi, joka oli väikkynyt yli kotimme, olisi äkkiä häipynyt pois.

Väliaterian jälkeen, kun hoitajatar taas oli lapsen luona, läksin yksin kävelylle. Olin ihmeellisen terve ja mieleni oli keveä, minun oli kaksi tuntia odotettava Martinia, jonka yhä täytyi pohtia papereittensa ääressä "Aurassa".

Mikä ihana päivä! Kuinka sininen oli taivas! Kuinka loistava maa!
Niin iloinen, niin suloinen ja niin täynnä linnunlaulua oli ilma!

Muistan ajatelleeni, että elämä oli ollut niin hyvä minulle, että minunkin tuli olla hyvä kaikkia kohtaan, erittäin isääni kohtaan; minusta tuntui väärältä, että tytär vieraantuu isästään, olipa hän millainen tahansa ja olipa hän tehnyt mitä hyvänsä.

Ja niin käänsin kasvoni isoäiti raukkani mökkiä kohti, joka oli asetettu kuntoon, täydellä todella päättäen sopia isäni kanssa. Hiljensin askeleitani ja luovuin aikeestani vasta silloin, kun rupesin ajattelemaan Nessy MacLeodia, ja mitenkä vaikeata (ehkäpä mahdotonta) olisi isääni tavata.

Mutta sittenkin seisahduin hetkeksi katselemaan Hovia, ja mieleeni juolahti hämärä, joutava ajatus sopia Bridget tädin kanssa ja sitten hiipiä yläkertaan äitini huoneeseen — sisässäni tunsin niin riemukasta puhtautta, että halusin hengittää pyhää ilmaa, jossa siunattu pyhimyksenä oli elänyt.

Mutta lopulta kävi niin, että jouduin pappilan portaille hengästyneenä onnesta. Ajattelin hiukan ylpeänä kiitollisuudessani, että olihan oikein ja kohtuullista, että ilmaisen onneni siellä, missä niin usein olin suruani purkanut rakkaalle papilleni, joka oli ollut ystäväni synnyinpäivästäni asti ja sitä ennen armaan äitini ystävä.

Tapasin isä Danin työhuoneestaan kirjojen ympäröimänä; ja niin haltioissani olin omasta valtavasta onnestani, etten heti nähnyt, että hän oli hämillään ja hermostunut, ja muistin vasta seuraavana päivänä, että vaikka (kuullessaan ääneni portailta) hän huusi "astu sisään lapseni, astu sisään", niinhän huoneeseen astuessani käänsi selkänsä oveen — piilottaen jotakin (arvatenkin sanomalehden) nojatuolinsa irtonaisen istuimen alle.

"Eikö se ole suurellista? Tuo kamala avioliitto on viimeinkin kumottu. Minun siihen lainkaan puuttumatta! Muistatteko, mitä sanoitte viimein, kun tulin tänne?"

"Te sanoitte, että koska olen katolilainen, en saattaisi purkaa avioliittoani polkematta uskoani. Mutta miestäni, joka on protestantti, eivät sido tunnonvaivat. Siis näette, että lopulta on käynyt niin. Ja nyt minä olen vapaa."

"Olet vapaa… vapaa, oletko?" "He ovat ilmeisesti salanneet sen minulta ja vasta tänä aamuna kuulin uutisen." "Vastako tänä aamuna?"

"Ensin luin sen sanomalehdestä, mutta sitten tuli Martin itse kertomaan sen minulle."

"Hän ei vähääkään välitä parjauksista; hän on tosiaankin iloinen ja sanoo, että saatamme mennä naimisiin milloin tahansa."

"Tietysti ei vielä mitään ole järjestetty, isä rakas, mutta en voinut malttaa mieltäni, vaan tulin puhumaan kanssanne siitä. Tahdon, että kaikki on yksinkertaista ja hiljaista — ei minkäänlaista juhlimista."

"Vain ani harva kedon kukka alttarilla, ja läsnä armaat, kotoiset sielut, jotka minua rakastavat."

"Se on oleva minulle suuri, suuri muutos, mutta en tahdo olla tunkeileva enkä ylvästellä voitostani kenellekään — en ainakaan isä raukalleni, nyt kun hän on niin sairas ja masentunut."

"Tahdon, että te vihitte meidät, isä Dan — eikä piispa tai joku muu sentapainen, ymmärrättehän."

"Tahdotte, että minä vihin teidät — eikä piispa tai joku muu sentapainen."

"Mutta isä Dan", huudahdin, hiukan väkinäisesti naurahtaen (sillä aloin huomata, että hän vain kertasi minun sanojani), "miksi ette sano itse mitään?"

Isä Dan sormeili hopearistiä, joka riippui hänen kauhtanallaan (selvä merkki hänen hermostumisestaan), ja sanoi vakava ilme kasvoillaan ja liikutuksesta väräjävällä äänellä:

"Uskothan, etten tahdo pahoittaa mieltäsi, tuottaa sinulle tuskaa, tai loukata sinua, jos voin välttää sitä?"

"Ja kuitenkin olen nyt pahoittava mieltäsi, tuottava sinulle tuskaa ja loukkaava sinua. En… en voi vihkiä sinua Martin Conradiin. En uskalla. Kirkon mielestä olet jo naimisissa, olet yhä miehesi vaimo."

Vaikka rakas pappini oli antanut minulle kuoliniskun, en sitä vielä tuntenut, niinpä hymyilin vasten hänen hämmentyneitä, vanhoja kasvojaan ja sanoin:

"Mutta rakas isä, mitenkä voi kirkko olla sitä mieltä? Miehelläni ei nyt ole minkäänlaisia oikeuksia minuun, ei mitään velvollisuuksia eikä edesvastuuta minua kohtaan. Hän saattaa mennä uusiin naimisiin, jos tahtoo, Ja hän tahtoo, olen varma, että hän tahtoo, eikä kukaan voi häntä estää. Kuinka kirkko siis voi sanoa, että minä olen yhä hänen vaimonsa?"

"Siksi, että kirkon lain mukaan ei avioliittoa voi purkaa muu kuin kuolema", sanoi isä Dan. "Enkö ole puhunut sinulle siitä ennen, tyttäreni? Emmekö tätä asiaa pyöritelleet jo silloin, kun olit täällä viime kerralla?"

"Kyllä, kyllä, mutta ajattelin, että jos joku muu hakee eroa — joku, joka ei koskaan ole uskonut avioliiton rikkomattomuuteen eikä ollut riippuvainen kirkon laista, olemmehan kuulleet tämänkaltaisista tapauksista, eikö totta?"

"Ei, lapsi raukkani. Kirkon mielestä avioliitto on pyhä liitto, jota ei mikään uskon eriäväisyys, ei mikään synti kummaltakaan puolelta voi koskaan purkaa."

"Ainoastaan siviililaki, tyttäreni. Muista pyhän ja siunatun Vapahtajamme sanat: 'Jokainen, joka hylkää vaimonsa ja nai toisen, hän tekee huorin; ja hän, joka nai sen hyljätyn, tekee huorin'… Lapsi raukkani, sydämeni vuotaa verta tähtesi, mutta eikö pyhä käsky kuulu niin?"

"Siis uskotte", sanoin (huone alkoi pimetä silmissäni, ja tunsin huulteni väräjävän), "siis uskotte, että koska kaksi vuotta sitten tein tuon lupauksen vihkimystoimituksessa… ja vaikka siviililaki on rikkonut sen te uskotte, että se yhä sitoo minua ja on sitova minua elämäni loppuun?"

Isä Dan sormieli kauhtanaansa, kopeloi esiin kirjavan karttuuninenäliinansa ja vastasi:

"Isä Dan", sanoin terävästi, sillä tällä hetkellä sydämeni alkoi leimuta, "oletteko ajatellut Martinia? Ettekö pelkää, että jos kirkkomme kieltäytyy vihkimästä meitä, hän saattaa pyytää jonkun muun kirkon vihkimään meitä."

"Kristuksen sanojen pitää olla ratkaiseva laki kaikille tosikristityille, tyttäreni. Ja sitäpaitsi…"

"Kieltäni kirvelee sitä sanoessani, lapseni, kun tunnen kärsimyksesi ja suuret kiusauksesi, mutta…"

"Sinä olet syyllisen asemassa ja siksi ei kukaan kunnon pappi, joka seuraa mestarinsa käskyjä, kuuluupa hän sitten mihinkä kristittyyn kirkkoon hyvänsä maailmassa, uskalla vihkiä teitä."

En voi tarkalleen kertoa, mitä tämän jälkeen tapahtui. Muistan, että kun tunsin värin pakenevan kasvoiltani, nostin ylös käteni peittääkseni ne, ja kun taas tulin täydellisesti tuntoihini, siveli isä Dan (itse järkyttävän liikutuksen vallassa) käsivarsiani ja lohdutti minua.

"Älä suutu vanhaan pappiisi, vaikka hän sanoo sinulle totuuden — katkeran totuuden, tyttäreni."

Hän oli aina arvannut tämän pimeän hetken olevan tulossa, ja hän oli rukoillut päästä siitä — hyödyttömäin vaellustensa pitkinä öinä, kun minä olin kadoksissa Lontoossa, ja silloin kun minut oli löydetty ja olin palannut kotiin, ja hän oli monet pistokset sydämessään seurannut meidän kahden lapsen, Martinin ja minun, salaisia toiveita ja odotuksia.

"Ja tyttäreni, kun tänään tulit pieneen majaani, kasvot loistavina kuin tähdet ja timantit, niin Jumala tietää, että olisin antanut puolet elämästäni, ettei onnesi malja läikkyisi maahan minun käteni kautta."

Kun olin tarpeeksi tyyntynyt, sisällisesti ja ulkonaisesti, talutti isä Dan minut alas (rukoillen Jumalaa ja hänen pyhää äitiään vahvistamaan minua yksinäisellä tielläni), ja sitten seisoi hän oven luona kauhtanassaan katsellen jälkeeni, kun kävelin tietä pitkin.

Tuskin puoltakaan tuntia oli kulunut siitä kun äsken poljin tätä tietä, mutta tällä lyhyellä ajalla näytti maailma muuttuneen värittömäksi ja harmaaksi — päivä oli himmentynyt, maa pimentynyt ja tyyni ilma oli iloton, vain ikuinen taivas ylläni ja meren äänekäs laulu olivat entisellään.

Lähestyessäni tohtorin taloa pyörähti Martin alas tietä vastaani, voimakkaalla, vapaalla käynnillään.

"Halloo!" huusi hän, "Luulin sinun hävinneen ja olen ajanut sinua takaa kaikkialla."

Mutta lähemmäksi tultuaan ja nähtyään kuinka valkoiset ja kalpeat kasvoni olivat, vaikka tein parastani hymyilläkseni, pysähtyi hän ja sanoi:

Hän oli taluttanut minut puutarhamajaan, joka sijaitsi kellokukkien keskellä hedelmätarhan päässä, ja käveli itse pitkin askelin edestakaisin sen edessä.

"Tiesin aivan hyvin, mikä tulisi olemaan kirkon kanta, ja minun olisi pitänyt varottaa sinua."

En ollut koskaan ennen nähnyt häntä niin kiihoittuneena. Katse hänen silmissään oli hurja ja hänen äänensä värisi kuin jousenjänne.

"Vanha isä Dan raukka! Hän on vanha enkeli, eikä sen parempaa sydäntä ole koskaan sykkinyt kauhtanan alla. Mutta mikä orja mies saattaa olla uskonsa taikaluulolle. Ajattelepas, mitä hän sanoo, armaani! Syyllinen puoli! En tule koskaan uskomaan, että sinä olet syyllinen puoli, mutta ajattelehan! Syyllinen ei muka saa koskaan mennä naimisiin! Ei kunnon pappi missään kristityssä kirkossa uskalla vihkiä häntä! Mikä hävyttömyys! Kysy itseltäsi, miksi kirkot ovat olemassa. Tuomaan pelastusta syntisistä suurimmalle? eikö niin? Ja kuitenkin se hylkää naisen, joka on rikkonut avioliittovalansa — ja kieltää häneltä pääsyn alttarin luo, sulkien häneltä ovet — vaikkapa hän olisi tuhat kertaa katunut katkerin, katkerin kyynelin!"

Hän käveli pari kolme askelta puutarhamajan edessä ja palasi sitten luokseni leimuavin silmin.

"Mutta näin ei ole sinun laitasi missään tapauksessa", hän sanoi. "Isä Dan tietää varsin hyvin, ettei sinun avioliittosi ollut lainkaan avioliitto — vaan katala vaihtokauppa, jossa miehesi antoi sinulle kurjan nimensä isäsi saastaisia rahoja vastaan. Se ei missään muussakaan suhteessa ollut mikään avioliitto, ja sitä olisi voitu purkaa, jos purkamisissa olisi vähääkään rehellisyyttä. Ja nyt, kun se on särkynyt pirstaleiksi ja mennyt myttyyn, kuten ennakolta saattoi arvatakin, niin sinulle ilmoitetaan, että olet siihen sidottu elämäsi viimeiseen päivään ja hetkeen! Kaiken jälkeen, mitä olet kestänyt — mitä olet kärsinyt — et koskaan saisi tuntea yhtäkään onnen hetkeä koko elämäsi aikana! Jota vastoin miehesi, raakuuksistaan ja uskottomuuksistaan huolimatta, on vapaa noudattamaan mielitekojaan, naimaan kenen tahansa! Kuinka typerää! Kuinka tympäisevää! Kuinka kirottavaa!"

Hänen intohimoinen äänensä särkyi, hän kykeni tuskin sitä hillitsemään.

"Tiedän, mitä he tulevat lausumaan. Tuon vanhan, vanhan laulun, 'jotka Jumala on yhteen liittänyt'. Sen tämä vanha kirkkomme on vuosisatoja lausunut vaimoparoille, joiden sydämet ovat murtuneet. Onko kirkolla itsellään sydän, joka murtuu? Ei — ei muuta kuin rautaiset lakinsa, joita on rikottu tuhansia kertoja, eikä kukaan silti ole penniäkään huonompi."

"Mutta ihmettelen", jatkoi hän, "ihmettelen, mikseivät nämä papit, jotka puhuvat mahdottomuudesta erottaa niitä, jotka Jumala on yhteen liittänyt, ensin kysy itseltään koska ja missä Jumala yhdistää heidät. Kirkossako, heidän seisoessaan alttarin edessä, jossa heiltä kysytään muutamia kysymyksiä ja he antavat joitakin vastauksia? Jos niin on, silloin Jumala on vastuunalainen monesta inhoittavimmasta toimituksesta, mikä milloinkaan on ihmiskuntaa häväissyt — kaikesta ylvästelystä, turhamaisuudesta ja tahallisesta salayhteydestä, joka on kaikkina aikoina verhoutunut ja yhä verhoutuu avioliiton vaippaan."

"Mutta ei", sanoi Martin, "kirkoissa Jumala ei vihi aviopuolisoita. Heidän on täytynyt mennä naimisiin ennenkuin he sinne tulevat, tai eivät he koskaan mene naimisiin — eivät koskaan! Heidän on täytynyt sydämissään mennä naimisiin, sillä siellä Jumala yhdistää ihmisiä, eikä kirkoissa, pappien ja alttarien edessä."

Minä istuin ja kuuntelin häntä toivokkaalla ja sykkivällä sydämellä, ja samassa hän harppasi puutarhamajaan ja kävi istumaan viereeni.

"Mary", sanoi hän kiihkeällä äänellään, "sellainen on meidän tilamme, eikö niin? Jumala yhdisti meidät heti ensi näkemältä. Minulla ei koskaan ole ollut olemassa toista naista, eikä sinulla toista miestä — eikö niin, armaani?… Mitä he siis juttelevat — kirkot ja papit? He ovat avioliiton tosi erottajia — koettaen erottaa niitä, jotka Jumala on yhteen liittänyt. Se on asian selvä ydin, eikö niin?"

Vapisin pelosta ja toivosta. Ehkäpä oli niinkuin ennenkin; ehkäpä halusin (nyt enemmän kuin koskaan ennen) uskoa Martinin puhetta; ehkäpä en niin hyvin tuntenut asioita, että kykenin vastaamaan; ehkäpä valtava rakkauteni ja arka asemani yllyttivät minua suostumaan. Mutta en voinut sille mitään, jos minusta tuntui, että hänen selvä järkensä — selvä kuin ylämaan joki ja yhtä vuolas ja voimakas — pyyhkäisi pois kaikki kuluneet viisastelut.

"Tehtävä? Velvollisuutemme itseämme kohtaan, armaani, on meidän tehtävä. Jos emme voi mennä naimisiin kirkon lain mukaan, täytyy meidän mennä naimisiin maan lain mukaan. Eikö se riitä? Se on oma asiamme, rakkaani, meidän eikä kenenkään muun. Me tarvitsemme vain jonkun todistajan — todistajan Jumalan ja ihmisten edessä, että tulevaisuudessa aiomme olla mies ja vaimo."

"Jätä hänet minulle", sanoi Martin. "Minä puhun hänelle kaikki. Mutta tule nyt sisään. Sinä vilustut. Ellemme pidä huolta sinusta, eivät he lopeta, ennenkuin saavat sinut hengiltä."

Seuraavana päivänä kumartui hän tuolini selkämyksen yli, istuessani uunin vieressä lapsi sylissäni, ja sanoi matalalla äänellä:

"Vanha enkeli pahastui. 'Jumala varjelkoon sinua poikani', sanoi hän, 'sulkemasta sekä itsesi että suloisen lapseni ainiaaksi kirkon helmasta.' 'Kirkko sulkee meidät helmastaan', sanoin hänelle. 'Mutta Jumalan pyhä laki tuomitsee tekosi, poikani', sanoi hän. 'Jumalan laki on rakkaus, eikä hänellä ole muuta lakia', vastasin."

Tunsin huojennusta ja olin yhtä kaikki hermostunut, olin iloinen ja pelonalainen.

Kului viikko, ja Martinin oli aika lähteä Windsoriin, nimitystänsä varten. Tämän tapahtuman valmistuksissa oli Suvimajassa oltu suuressa jännityksessä, mutta koska en ollut oikein voimissani, olin ulkopuolella sitä hommaa.

Martinin lähtöpäivänä olin vuoteen omana, ja hän tuli yläkertaan ottamaan minulta jäähyväisiä.

Tuskin tiesin, mitä tällä ajalla tapahtui, mutta hänen puheestaan ymmärsin, että hän pelkäsi minua koetettavan pakottaa.

"Meidän vanha, hyvä kirkkomme on kuin maljakotilo rannalla", sanoi hän. "Kenen se on saanut kouriinsa, sitä se imee eikä hellitä vähällä. Mutta pysy lujana, pikku vaimo. Elä anna myöten tuumaakaan, poissa ollessani", kuiskasi hän.

Kun hän oli jättänyt minut, nousin ylös katselemaan, kuinka hän läksi tietä pitkin rautatieasemalle. Hänen vanha isänsä kulki ylpeänä hänen rinnallaan, avopäin tapansa mukaan ja yhä hilpeänä kuin koulupoika.

Seuraavana päivänä säikähytti minua odottamaton sähkösanoma. Se tuli eräästä luostarista Lancashirestä ja oli osoitettu "Mary O'Neillille, tohtori Conradin luona." Se kuului:

Kiertelen vierailemassa yhdyskuntamme koteja ja haluaisin tavata sinua matkallani Irlantiin. Saanko tulla huomenna? Äiti Magdalene.

Hän saapui seuraavana iltapäivänä — rakas arvoisa äitini kalpeine, henkevine kasvoineen ja pyhimyssilmineen.

Lukuunottamatta että hänen pukunsa nyt oli sininen ja valkoinen, eikä musta, hän näytti tuskin ollenkaan muuttuneen siitä päivin, kun olimme olleet yhdessä Pyhässä Sydämessä.

Kun hän näki, että olin vuoteessa, hän asettui asumaan "Auraan" ja tuli joka päivä minua hoitamaan.

Olin tietysti kiihoittunut tavatessani hänet taas niin monen vuoden ja niin moninaisten kokemuksien jälkeen, enkä tietänyt varmaan, paljonko hän niistä tiesi.

Muistaen Martinin varoituksen olin myös varma siitä, että häntä oli lähetetty noutamaan, mutta levottomuuteni häipyi pian.

Hänen hiljaiset askeleensa, lempeä äänensä ja herttainen hymynsä rauhoittivat ja lohduttivat minua. Aloin uudestaan tuntea samaista vaikutusta, jonka alaisena lapsena olin ollut, ja ihmetellä, miksi en pimeinä päivinäni Lontoossa koskaan ollut ajatellut hänelle kirjoittaa.

Vierailunsa ensi päivinä ei hän kajonnut surullisiin asioihin — ei maininnutkaan avioliittoani tai muita tapahtumia viime kohtauksemme jälkeen.

Väliin hän laski leikkiä noviisien äidistä, joka oli tullut "vanhaksi ja kärttyisäksi"; väliin taas pienestä, pyylevästä maestrosta paavin kuorossa, joka itki, kun minä ensi kerran lauloin virren Neitsyelle ("Jatka, pieni enkeli"), ja väliin molemmista maallikkosisarista, jotka yhä päättelivät, että minusta olisi tullut "ihmeteltävä pesijätär", jos olisin vain siihen antautunut.

Minua kiusaa ajatella, että arvoisa äiti olisi itsetietoisesti menetellyt näin, murtaakseen puolustusasemani, mutta sen hän sai aikaan. Vähitellen niinä harvoina päivinä, jolloin hän oli kanssani, hän rakensi sillan yli menneen ajan tyttövuoteni onnellisiin päiviin, sillä huomaamattani luostarimuistot alkoivat minua kiihoittaa ja minä hengitin taas armaan Roomani ilmaa.

Hänen vierailunsa neljännen päivän iltapäivällä istuin hänen rinnallaan ikkunani edessä, joka oli selkiseljällään. Ilta oli aivan yhtä rauhallinen kuin viime iltamme Nemissä. Ei lehtikään värähtänyt; ei tuulen henkäystä ilmassa; ainoat äänet, jotka kuulimme, olivat lypsyä odottavien lehmien ammunta, meren hillitty loiskina ja rattaitten ratina, jotka rannalta kulettivat meren jättämiä ruokoleviä.

Kun aurinko alkoi laskea, se sytytti leimuavia tulia vastapäätä olevan kylän ikkunoihin — erittäinkin äitini huoneen ikkunaan, joka siinä pilkoitti hedelmätarhan omenapuitten latvain yli.

Arvoisa äiti puheli kiitosjumalanpalveluksesta. Jos hän nyt olisi ollut Roomassa, olisi hän kirkossa laulamassa Ora pro nobista.

Samassa hänen syvä, majesteettinen kontra-alttonsa minun heikon, värähtelevän sopraanoni säestämänä kohotti hiljaiseen ilmaan pyhän sävelen, joka minulle on kuin ikuisuuden heijastus:

    "Mater purissima
    Ora pro nobis.
    Mater castissima
    Ora pro nobis."

Lopetettuamme huomasin käteni lepäävän hänen helmassaan. Taputtaen sitä lempeästi hän sanoi:

"Niin, mutta en voi lähteä kertomatta sinulle miksi tulin" — ja silloin hänen tehtävänsä ilmeni minulle.

Hän oli kuullut avioliitostani, sen purkautumisesta; katoamisestani kotoani ja jälleen ilmestymisestäni, mieheni avioerohakemuksesta ja sitä seuraavista paljastuksista.

Mutta vaikka tämä kaikki oli surullista, vakavata, vieläpä traagillistakin, ei se ollut mitään (kirkon ja Jumalan silmissä) verrattuna sen askeleen kauhistuttavaan painoon, jonka nyt olin aikeessa ottaa — mennä toisiin naimisiin mieheni yhä eläessä.

Hänellä ei ollut mitään Martinia vastaan sanomista. Paitsi minua koskevia asianhaaroja, ei hän koskaan ollut kuullut epäedullista sanaa hänestä. Hän taisi ymmärtääkin näitä asianhaaroja, vaikka hän ei voinut antaa niitä anteeksi. Ehkä Martin oli nähnyt asemani (julman ja uskottoman miehen vaimona) ja hänen säälinsä oli kehittynyt rakkaudeksi — hän oli kuullut sellaisista tapauksista.

"Mutta, ajattelehan toki lapseni, mihinkä kuiluun hän sinut ajaa! Hän vaatii sinun rikkomaan vihkivalasi!… Oi, tiedän, tiedän, mitä hän sanoo — että sinut pakotettiin ja että olit liian nuori vastaamaan teoistasi. Olkoon niin, mutta siinä ei kaikki. Minusta oli väärin, julman väärin, että isäsi valitsi sinulle miehen vasten tahtoasi ja toivomuksiasi. Mutta sinä, ei isäsi, vihkivalan vannoit, etkä sitä voi ikinä tehdä tyhjäksi — et ikinä!

"Vihkivala on pyhä; siunattu Vapahtajamme on sanonut, ettei sitä koskaan voi rikkoa, ja pyhä Kirkkomme on tehnyt hänen käskynsä laiksi.

"Ajattele, lapseni, ajattele, mitä tapahtuisi maailmassa, jos jokainen vaimo, joka on joutunut onnettomiin naimisiin, menettelisi samoin kuin sinä nyt olet menettelemäisilläsi. Mikä sekasorto! Mikä kodin ja perheen pyhien siteitten löyhtyminen! Ja kuinka vaimot joutuisivat siitä kärsimään — vaimot ja lapset ennen muita. Etkö huomaa tätä, tyttäreni?

"Yhteiskunnan vankkuus perustuu avioliiton pyhyyteen; avioliiton pyhyys perustuu sen rikkomattomuuteen; ja sen rikkomattomuus liittyy siihen tosiasiaan, että Jumala on osa siitä.

"Ehkä sinulle, sanotaan, että naimisesi on vain oma asiasi, ettei se koske Jumalaa eikä Kirkkoa. Mutta, jos vaimot kaikkina aikoina olisivat olleet sitä mieltä, mitenkä erilainen olisikaan maailma nyt! Oi, usko minua, sinun vihkivalasi on pyhä, etkä voi syntiä, kuoleman syntiä tekemättä sitä rikkoa, tyttäreni."

Kaiken tämän puheen moraali oli, että minun tulee luopua Martin Conradista, pestä rakkauteni häneen pois sydämestäni, välttää kiusausta häntä tavata, ja jos mahdollista, täydellisesti unohtaa hänet.

"Se on aivan mahdotonta", sanoin niin hyvin kuin voin, sillä huuleni vapisivat.

Arvoisan äidin sanat olivat järkyttäneet sieluani juuria myöten, mutta kun muistin Martinin varoituksen, ponnistelin nyt kovasti vastaan.

"Kaksi vuotta sitten, eläessäni mieheni kanssa, koetin niin tehdä, mutta en voinut", sanoin. "Ja jos en sillon voinut sitä tehdä, kun laillinen este meidät erotti, mitenkä voin sen nyt tehdä, kun estettä ei enää ole olemassa?"

Sitten kerroin hänelle kaikki kärsimykset, jotka olin kestänyt rakkauteni tähden — mitenkä erosin hänestä, hänen lähtiessään Etelänapa-retkelle; mitenkä odotin häntä Lontoossa; mitenkä olin uhrannut perheeni, ystäväni ja kotini, tyytynyt köyhyyteen, yksinäisyyteen ja kovaan työhön hänen tähtensä; ja mitenkä olin vaipunut pohjattomaan epätoivon syvyyteen, kun luulin hänet kadottaneeni; ja mitenkä ilo ja onni olivat palanneet vasta silloin, kun Jumala armollisessa hyvyydessään oli lahjoittanut hänet jälleen minulle.

"Ei, ei, ei", huusin. "Rakkauttani Martiniin en voi koskaan voittaa, tai unhoittaa — en koskaan niin kauan kuin elän maailmassa."

"Siis", sanoi arvoisa äiti (hän oli innokkaasti kuunnellut, suuret silmät hehkuviin kasvoihini kiinnitettyinä) "siis", sanoi hän, vakavalla ja juhlallisella äänellään, "jos niin on laitasi, lapseni, on sinulla vain yksi asia edessäsi — luopua siitä."

Olisi mahdotonta selittää, mitenkä tämä vaikutti minuun — mitenkä se järkytti minua sydämeni sisimpään — huolimatta kokeistani seurata armaani varoitusta tuntuivat nämä hänen sanansa tunkeutuvan olemukseni ytimeen ja herättävän eloon uinailevan vaiston sielussani.

Pitkän aikaa istuin äänetönnä; kuuntelin vain sykkivin sydämin arvoisan äidin puhetta — että yksi luostarielämän tarkoitusperiä oli tarjota turvapaikkaa kidutetulle sielulle, joka ei voinut luottaa itseensä kiusauksissa, ja että luostarivalan vannominen Jumalalle oli ainoa tapa (jonka Kirkko tunsi ja tunnusti) kumota vihkivalani miehelleni.

"Sinä olet silloinkin morsian, mutta Kristuksen morsian. Ja eikö niin ole parempi — paljoa parempi? Sinä usein haaveksit nunnanhuntua, muistathan, ja jollei isäsi olisi tullut sinua noutamaan sen kovin onnettoman asian vuoksi, sinä jo ehkä olisit yksi meikäläisiä. — Ajattele sitä, lapseni. Luostarimme äidit tulevat ilolla toivottamaan sinut tervetulleeksi, jos tulet alttiina ja tyytyväisenä sisarena. Ja mitenkä saatan jättää sinut tänne, sielulliseen kadotukseen, tyttäreni?"

Kerroin arvoisalle äidille, että siitä päivin, kun halusin tulla nunnaksi, oli minussa tapahtunut suuri muutos. Olin kehittynyt naiseksi ja kaikki naisen intohimot olivat minussa heränneet — isosin ja janosin rakkautta — inhimillistä rakkautta, hyvän miehen rakkautta, miehen, joka rakasti minua koko sielullaan ja voimallaan. Siksi ei minusta koskaan saattaisi tulla altista ja tyytyväistä sisarta. Minä vain rikkoisin heidän kotinsa rauhaa ja sopusointua. Ja vaikka hän sulkisi minut luostarinsa matalimpaan selliin, niin rakkauteni oli seuraava minua sinnekin; se keskeyttäisi hartausharjoitukseni, se hämmentäisi äänellänsä rukoukseni, ja olisin aina onneton — kurjan onneton.

"Ei niin onneton kuin jäädessäsi maailmaan ja toteuttaessasi aikeesi", sanoi arvoisa äiti. "Oi, usko minua, lapseni, tunnen sinut paremmin kuin sinä itse. Jos menet uusiin naimisiin, et koskaan saata unhottaa, että olet rikkonut valasi. Unohtakoot muut naiset — löyhät naiset — naiset, jotka ottavat osaa seuraelämään ja uhraavat päivänsä itsekkäille huvituksille. Ne naiset erotkoot miehistään, ja menkööt uusiin naimisiin, muistamatta, että elävät synnin tilassa, mitä siviililaki sanoneekaan — julkisessa, ilkeässä ja hävyttömässä synnissä. Mutta sinä muistat sen, ja se on saattava sinut onnettomammaksi kuin koskaan ennen elämässäsi."

"Ja vielä lisäksi", jatkoi hän hetken kuluttua, "se saattaisi miehesikin onnettomaksi. Hän näkee tunnonvaivasi ja jakaa ne, sillä hän tietää, että hän on ollut niihin syynä. Jos hän on hyvä mies, niin jo pelkkä ahdinkosi näkeminenkin on kiduttava häntä. Mitä parempi mies hän on, sitä suurempi on hänen kärsimyksensä oleva. Jos olisit paennut nunna, saattaisi hän sinut takaisin luostariisi, sillä vaikkakin ero riistäisi häneltä sydämen rinnasta, niin tahtoisi hän pelastaa sielusi. Mutta vaimolle, joka on rikkonut vihkivalansa, ei hän koskaan mitään mahda. Ääretön ja kamala varjo on välillänne pimentäen joka hetken loppuelämästäsi."

Arvoisan äidin vaiettua istuin liikahtamatta ja sanatonna sydän pakottavana ja tukehtuvana ja tuijotin alas puutarhaan, jonka yö alkoi verhota pimeydellään.

Hetken kuluttua hän taputti kylmää kättäni ja nousi lähteäkseen sanoen aikaisin aamulla tulevansa jäähyväisille. Hänen olonsa Irlannissa tulisi kestämään vain kolme viikkoa, ja sen kuluttua tulisi hän noutamaan minut, jos minä asiaa punnittuani (hän oli varma siitä) tuntisin, että minun oli palaaminen hänen kanssaan Roomaan.

En vastannut. Ehkäpä ruumiillinen heikkouteni oli osaksi syynä siihen, että armaani varoitus jäi melkein huomaamatta. Mutta sillä hetkellä, kun ovi sulkeutui arvoisan äidin jälkeen, valahti minuun vakaumus hänen sanojensa totuudesta tulvivan meren laineiden tavalla.

Mutta kuinka julmaa! Kaiken odotuksen, kaipuun ja ihanien haaveittemme jälkeen tulevasta onnesta! Kun minä olin tulemaisillani morsiameksi, onnelliseksi morsiameksi, kun olin saamassa takaisin menetetyt ja varastetut tyttövuoteni!

Toisen kerran pimeä ja uhkaava vuori kohosi Martinin ja minun välille. Ensi kerralla se oli avioliittoni — nyt se oli Jumalani.

Mutta jos Jumala kielsi minua menemästä naimisiin Martinin kanssa, mitä oli minun tekeminen? Mitä oli minulla jäljellä elämässä? Oliko mitään?

Istuin kasvot käsiini kätkettyinä näitä kysymyksiä miettien ja taistellen kohoavan kyynelmyrskyn kanssa, kun kuulin lapsen itkevän alakerrassa ja Christian Annen hyssyttävän ja viihdyttävän sitä.

Kotvan kuluttua he tulivat yläkertaan, Isabel oli isoäitinsä käsivarrella yöpuvussaan levolle menossa.

"Jos se ei ole ilman vaikutusta, en kuolemakseni tiedä, mikä kultamurua vaivaa", sanoi vanha rouva.

Ja sitten lapsi hymyili suurten, pyöreitten kyynelhelmien läpi merensinisine silmineen, kurottaen käsivartensa minulle.

Hän älysi paljoa aikaisemmin kuin minä, että isä Dan ja arvoisa äiti olivat liittoutuneet viemään minut pois, ja suloisessa, naisekkaassa mustasukkaisuudessaan (puhumattakaan ylevämmistä ja korkeammista vaistoista) hän oli suuresti tätä paheksunut.

Neljä päivää tukahutti hän raivoansa ja paljasti sen vain lapselle keskustellessaan puoliääneen kätkyen ääressä ("Me emme siedä noita nunnanaikkosia, jotka käyvät ympäri kuin aaveet, eikö niin, käpyseni?"), mutta viidentenä päivänä leimahti se ilmi liekkiin, ja lempeä, vanha olento kiukustui kaikille.

Se tapahtui arvoisan äidin lähtöaamuna. Tämä, sanottuaan minulle hyvästit makuuhuoneessani, oli juuri astunut alas keittiöön, jossa isä Dan odotti, saattaakseen hänet asemalle.

Mikä aiheutti Christian Annen purkauksen, en koskaan ole saanut tarkalleen tietää, sillä vaikka ovi porraskäytävään oli auki, ja minä yleensä taisin kuulla kaikki, mitä puhuttiin alhaalla (yksinkertaisen lattian läpi), ei kunnianarvoisan äidin pehmeä ääni lainkaan kuulunut, ja isä Danin irlantilaiset vokaalit pärisivät alhaalta korviini kuin rummun ääni.

Mutta Christian Annen sanat virtasivat terävinä ja selvinä kuin aallonhalkaisijan kohina, väliin harmista vavisten, väliin taas liikutuksesta värähtäen, ja viimein nyyhkytyksiin tukahtuen.

"Pyydän anteeksi, ma'am, sallittaneenko minun kysyä, mitä sanoitte isä Danille Mary O'Neillistä?… Että hän palaa Roomaan? Luostariin, niinkö?… Ei, ma'am, sitä hän ei koskaan tee! Ei, jos tunnen hänet, ma'am… Ei missään tarkoituksessa, ma'am… Kiusaus, sanotte? Te ymmärrätte paremmin, ma'am, mutta minusta se ei ole kiusauksen voittamista — jos lähtee piilopaikkaan sitä pakoon.

"… Niin, minäkin olen kristitty nainen ja kunnon katolilainen, pyhimyksille kiitos! mutta suokaa anteeksi, ma'am, minä en usko suuria teidän luostareistanne, en usko, että naiset niitten muurien sisässä elävät niinkään epäitsekästä elämää, ma'am."

"Ei, ma'am, ei, se on kyllä totta, ma'am, en ole koskaan itse ollut nunna, sillä minulla on ollut parempaa tehtävää maailmassa, ma'am. Mutta se on yhdentekevää — tiedän, mitä luostarissa tapahtuu, niin ainakin arvelen. Sopusointua ja rauhaa, sanotte? Niin, ja väliin mustasukkaisuutta ja kateutta myöskin, taikka ette ole naisia samoin kuin me muut, ma'am… Mitä Mary O'Neilliin tulee, hänelläkin on, arvelen, jotain parempaa tehtävää… Sen jälkeen kun hän on rikkonut, niinkö? Ehkä se kultamuru on sen tehnyt, ehkäpä, olemmehan kaikki rikkoneet, ma'am, ja tarvitsemme Jumalan laupeutta ja anteeksiantamusta. Mutta en koskaan ole kuullut, että rukoileminen on ainoa parannuskeino, jonka Hän meiltä vaatii, ma'am. Ja jos niin on, en siihen luota, sillä on vaimoparkoja, jotka rukoilevat yhtä hyvin työskennellessään sotkuammeensa ääressä kuin toiset lukiessaan rukousnauhaansa ja laulaessaan Tantum Ergoa…"

"Entäs Bella Kinniah, joka hoitaa nurkkapuotia, ma'am. Hänen miehensä hukkui makrillin pyynnissä, pääsiäisestä kaksi vuotta sitten. Hän jäi leskeksi kolmen pienen lapsen kanssa ja neljäs syntyi isän kuoleman jälkeen, ja kyllä se kovalle ottaa ennenkuin Bella saa irti lihapalasen tai leipäkannikan niille poloisille. Ja, kun hän valvoo yömyöhään, kuten tohtori minulle kertoo, koko muun kylän ollessa pimeässä, ja parsii pikku Liisan sukkia tai paikkaa pienen Willien takkia, tai hoitaa pientä vauvaa, joka sairastaa tuhkarokkoa, silloin, luulisin, on hän Herrallemme yhtä otollinen kuin teidän nunnanne laajoissa sinisissä kaavuissaan."

Tämän jälkeen kuulin taas puolustelevia ääniä (sekä isä Danin että arvoisan äidin), joita seurasi Christian Annen kirkas, alituiseen katkeneva ääni.

"Mitä sanottekaan, ma'am?… Äiteys on siis pyhä ja siunattu asia? Niin on, ma'am! Se on toden totta, vaikka muutamat, jotka sulkeutuvat luostariin, eivät näytä niin ajattelevan… Äiti on äiti, ja vielä lisäksi, hänen lapsensa on hänen lapsensa, aviossa syntyi; tai ei. Ja, jos hän tekee oikein pikkuselleen ja kasvattaa sen hyväksi ja totuutta rakastavaksi, niin silloin Herra, kun hänen aikansa tulee, ei tiedustele, ennenkö vai jälkeen hääpäivän se on syntynyt, ei tottakaan. Jumala ei ole antanut hänelle tätä kullanmurusta, että hän karkaisi tiehensä sen luota. Kaunis siunaus siitä koituisikin hänelle, eikö niin?… Isä Dan, te hämmästytätte minua — mitä kauheata, julmaa, luonnotonta, järkyttävää asiaa tuumittekaan. Luulin teitä paremmaksi mieheksi — niin luulin, totta toisen kerran. Ja mitä muutamiin tulee, jotka nimittävät itseään äideiksi, niin eivät he ole mitään äitejä, eivätkä koskaan siksi tule — kiusaavat vaimoparkaa hädässä jättämään lapsensa toisten ihmisten rasitukseksi…"

Taas kuului lempeitten äänien puhetta, jota seurasi Christian Annen ääni —

"Ettäkö ajattelen itseäni, rouva. Hyvät ihmiset, en suinkaan! Olisin liiankin innoissani, jos saisin pikku enkelin kokonaan itselleni. Tuolla hän on uuninmatolla, rouva, ja jos mitä hyvänsä tapahtuu Mary O'Neillille, siihen hän jää, niin kauan kuin minä elän, ja kultasen tähden olen pahoillani, ettei elämäni ole pitempi.

"Mutta Mary O'Neill ei ole jättävä pienokaistansa, mennäkseen mihinkään luostariin. Eipä kunniani kautta, rouva. Jos hän sen tekee, ei hän saa mitään rauhaa. Olen itse äiti, ja tiedän, miltä se hänestä tuntuisi. Pukekaa vain musta huntu hänen päähänsä, mutta luonto on ihmeellinen ja mahtava, eikä Mary O'Neill koskaan paneudu maata illalla eikä nouse aamulla, ajattelematta pienokaistansa. 'Missä hän nyt on?' kysyisi hän itseltään. 'Mitähän nyt tapahtuneekaan äidittömälle lapselleni?' sanoisi hän. Ja vuosien vieriessä hän ajattelisi: 'Voiko hän hyvin, ja onko hän käynyt ensi kerran ripillä, onko hänestä tullut hyvä vaimo, ja mitä on maailma hänestä tehnyt?'…

"Ei, rouva, ei! Mary O'Neill ei mene mihinkään luostariin, niin kauan kuin hänellä on lapsi vaalittavana! Eipä ikinä! Ei Mary O'Neill! En koskaan usko sitä hänestä! En koskaan maailmassa!"

Tämän jälkeen en pitkään aikaan kuullut mitään — en muuta kuin jyskettä omassa päässäni, joka voitti kaikki muut äänet. Ja kun tyynnyin, lienevät arvoisa äiti ja isä Dan lähteneet, sillä alhaalta ei kuulunut muuta ääntä kuin keinutuolin kiivasta kiikkumista ja Christian Annen puhelua kiihkeänä mutta katkonaisena, niinkuin lapsi olisi itkenyt ja hän viihdyttäisi sitä.

Ja silloin virtasi minuun suuri, uusi elinvoima. Äiteys se taas oli! Äiteyden mahtava intohimo — jonka toinen mahtava intohimo oli ajaksi tukahuttanut — se lehahti taas vastaani oman Martinini äidin laajasta, yksinkertaisesta, lapsekkaasta sydämestä.

Tällä hetkellä, ruumiini ja aivojeni kuumetilassa, se näytti ratkaisevan minulle kaikki elämän pulmat.

Jos Jumalan käsky kielsi minua menemästä uusiin naimisiin, koska jo olin vannonut valan alttarin edessä, ja jos olin tehnyt synnin, suuren synnin, jonka elävä todiste lapsi oli, oli minulla vain yksi asia neuvona — jäädä nykyiseen tilaani ja pyhittää loppuelämäni lapselleni. Se olisi tosi sovitus, toista kuin luostariin hautautuminen. Elää lapseni hyväksi! Yksin hänen kanssansa! Sovittaa syntini täällä, missä se on tapahtunut! Tämä miellytti, kiihoitti ja kohoitti minua suuresti, kun ensin sitä ajattelin. Ja silloinkin, kun muistin Martinia ja ajattelin kuinka kovalta tuntuisi riistäytyä irti rakkaudesta, joka odotti minua avoimin sylin (niin lähellä, niin armaana, niin kalliina), näin siinä uhrauksessa, jonka olin tekemäisilläni, jotain majesteettista, melkeinpä ylevää — olin uhraamaisillani kaiken maailmassa (paitsi yhtä) mikä oli minulle itse elämää kalliimpi.

Tämä ajatus synnytti minussa jonkinlaista henkistä ylpeyttä. Näin silmissäni vaimon, joka sitouduttuaan Jumalalle vihkivalallaan ja tehtyään syntiä lakia vastaan rikkomalla vihkivalansa, nyt alistui kohtaloonsa ja nöyrtyi ijankaikkisen tuomarin tuomioistuimen edessä.

Mutta voi, mikä heikko, joutava olento olinkaan, juuri kun luulin itseäni niin voimakkaaksi ja jaloksi.

Pitkän päivän jälkeen, jolloin olin hillinnyt raastetun sydänparkani tuskia ja melkein tullut vakuutetuksi, että olin saavuttanut voiton, saapui iltapostissa kirje, joka muutti kaikki suuret suunnitelmani tomuksi ja tuhaksi.

Kirje oli Martinilta. Vain neljä pientä sivua armaani kömpelöllä käsialalla. Se oli puoleksi vakava ja puoleksi leikillinen, mutta se saattoi maan huojumaan ja kiikkumaan allani.

    'Oma, pikku tyttöseni! — Juuri tulin Windsorista. Mainiota!
    Kerron siitä, kun tulen kotiin. Korvia myöten työssä.
    Valmistukset ensi retkikuntaa varten edistyvät loistavasti.
    Komitealla oli kokous eilen ja päätettiin lähteä matkaan
    "Orientissa" elokuun kolmannella viikolla, jotta päästäisiin
    asettumaan talvimajoihin ajoissa ja lähtemään etelään lokakuussa.

Oma pikku asiamme on toki ensin laitettava kuntoon, ja heti kun
palaan, käyn tapaamassa kylävoutia.

"Scotian" pojat aikovat kaikki tulla Ellaniin suurta tapahtumaa varten. Niin, totta toisen kerran, joka kynsi! Tieteellinen osasto siihen luettuna, puhumattakaan O'Sullivanista ja vanhasta Siirapista — joka vannoo, että heitit hänelle lentomuiskun. He muistelevat tuloasi Tilburyyn. Jumala siunatkoon sieluani, tyttö, kuinka ihaillen he puhuvat sinusta! Heitä ei mikään pidätä, ei kerrassaan mikään!

Leikkipuheet sikseen, armas, sinun täytyy kiireesti ryhtyä valmistuksiin. Aikomukseni on ottaa sinut Uuteen Seelantiin, ja jättää sinut Wellingtoniin (hyvä, pieni kaupunki, jonka väestö myös on kunnollista), siksi aikaa, kun käväisen Navalla.

Kotiin tultuani järjestelemme tyttösen asiat, toivon — tai oikeammin pelkään, että saavun ensi viikolla — sillä jokainen päivä, jonka olen pois luotasi, on pitkä kuin kuukausi.

Mutta mitäs siitä, pikku vaimo! Kun kerran saan tämän suuren retken päätetyksi, emme enää koskaan eroa. Ei päiväksikään, koko elinaikanamme, armas! Ei, kautta taivaan Herran, siksi on elämä liian lyhyt.

Tämän kirjeen luettuani näin, että suuri taisteluni, jonka luulin voitetuksi, oli tuskin alkanut.

Martin oli tuleva kotiin, suuri sydämensä täynnä rakkautta minuun, ja oma sydämeni riensi häntä vastaan.

Hän aikoi elokuun toisella viikolla matkustaa Uuteen Seelantiin, ja hän toivoi saavansa minut mukaansa.

Huolimatta uskonnollisesta pelosta ja pahoista aavistuksistani, kysyin itseltäni, miksikä en lähtisi? Mikä minua esti? Mitä syntiä olin tosiaankin tehnyt? Mitä varten oli hyvitys tarpeen? Olinko uhmannut ja rikkonut muuta kuin jumalallisen lain kirjaimen? Armaani oli minun ja minä hänen, ja minä kuuluin hänelle ainiaaksi. Ihmiskunnan hyväksi lähti hän suurta tehtävää toimittamaan. Enkö voinut lähteä hänen toverikseen ja avustajakseen?

— — Ja jos syntiä oli tehty, jos Jumalan lakia oli rikottu, niin eikö sekin tavallaan olisi suuri hyvitys?

Näin kamppaili sydämeni sieluni kanssa tahi oikeammin niiden vaistojen kanssa, jotka Kirkko oli minuun istuttanut, mutta lopulta kuitenkin, rakkauteni sitkeästä vastarinnasta huolimatta, ne kuljettivat minut yhä lähemmäksi Herramme järkähtämätöntä käskyä.

Isä Dan oli ollut oikeassa — en voinut päästä eroon siitä. Oikeassa oli arvoisa äitikin ollut — toiset naiset unohtakoot rikkoneensa jumalallista lakia, mutta minä en koskaan voisi sitä tehdä. Jos menisin naimisiin Martinin kanssa ja lähtisin pois hänen kanssaan, ajattelisin aina asemani kieroutta, ja se tekisi minut onnettomaksi. Onnettomaksi kävisi Martinkin nähdessään minun murheeni, eikä mikään elämässä voisi olla minulle sen katkerampaa.

Mitä siis tehdä? Mahdotonta oli minun hautautua luostariin, yhtä mahdotonta oli, että Martin ja minä eläisimme toisistamme erillämme, jos olimme kumpikin samassa maailmassa. Ei uskonnollinen hartautenikaan voisi pysyttää minua erossa hänestä. Omastatunnostani huolimatta menisin ennen tahi myöhemmin hänen luokseen — tiesin aivan hyvin, että sen tekisin. Ja lapseni olisi lisäksi luonnollinen yhdysside, joka meitä vaatisi ja pakottaisi kuulumaan yhteen.

Mitä siis minun asemassani olevan naisen oli tehtävä — naisen, joka uskoi jumalallisen käskyn voimaan —, joka ei voinut siitä vapautua? Olivatko kaikki elämän ovet häneltä suljetut? Oliko hänellä aina umpikuja edessä, kääntyi hän minne tahansa?

Päivä päivältä tämä kysymys kävi yhä uhkaavammaksi, mutta lopulta se sentään alkoi valjeta omalla tavallaan. Se oli hirvittävää, ja sittenkin se tuotti minulle suunnatonta huojennusta.

Melkeinpä pelkään puhua siitä, niin heikoilta ja laimeilta tuntuvat kaikki sanat, joilla yritän selittää tämän unohtumattoman muutoksen. Olin jo kohdannut muutamia naisen elämän mysterioita ja — nyt oli edessäni viimeinen, suurin, kohtalokkain ja yhtäkaikki lempein niistä.

Arvatenkin eivät ruumiilliset voimani olleet kyllin vahvat kantamaan sitä jännittynyttä mielenliikutusta, joka minulla oli ollut kestettävänä, sillä kolme päivää Martinin kirjeen saavuttua sairauteni kävi täydellä todella huolestuttavaksi.

Minua hävettää viipyä sairauteni oireissa, mutta hetkeksi minun on pakko se tehdä. Silmäni olivat kirkkaat, poskeni hohtavat eikä päältäpäin katsoen voitu huomata mitään taudin merkkejä. Mutta illemmällä ruumiinlämpö aina kohosi ja keskellä yötä (nukuin huonosti) se nousi hyvin korkealle, ja sitä seurasi hätäinen hengitys ja nopea valtimonlyönti. Aamulla olin suuresti uupunut.

Vanha tohtori Conrad, joka oli käynyt katsomassa minua kahdesti päivässä, alkoi näyttää hyvin huolestuneelta. Viimein, tutkittuaan minua pikaisesti, sanoi hän:

"Haluaisin kutsua tänne virkatoverini Blackwaterista neuvottelemaan kanssani. Suostutteko siihen?"

Vastasin suostuvani yhdellä ehdolla — että jos vieraalla tohtorilla olisi jotain vakavaa sanottavana, niin hän ensiksi kertoisi sen minulle.

Hiukan vastahakoisesti Martinin isä myöntyi ehtoihini, ja lähetettiin noutamaan neuvottelevaa lääkäriä. Hän tuli seuraavana päivänä aikaisin aamulla — ihanana Ellanin aamuna, keveän tuulenhengen puhaltaessa mereltä, tuoden matkassaan läheisiltä niityiltä äsken niitetyn heinän tuoksua.

Hän oli vanhahko mies, eikä minulta jäänyt huomaamatta, että hänen sileäksi ajelluille kasvoilleen laskeusi varjo sillä hetkellä kun hänen katseensa sattui minuun. Se oli tuo sama hellä, tutkisteleva katse, jonka useasti näkee tohtoreilla, jotka aina liikkuvat Varjojen laaksossa.

Tukahuttaen huolestuneen ilmeensä hän astui vuoteeni luo ja tarttui käteeni, jonka hänelle ojensin, lausuen: "Toivoakseni emme teitä säikähytä, armollinen rouva." Olin tästä mielissäni (sillä vaikka kadotettu arvonimeni ei merkinnyt minulle mitään, pidin siitä, että hän muisti sen) ja vastasin toivovani, etten olisi liian rauhaton.

Sillävälin kun hän kiinnitti kuulotorvensa kertoi hän, että hänellä oli ollut minun ikäiseni tytär.

Sitten hän tutki minua pitkään (palaten alituisesti samaan paikkaan) ja kun tutkiminen oli päättynyt ja hän kohotti kasvonsa, näyttivät ne vieläkin vakavammilta.

"Lapseni", virkkoi hän (tämäkin minua miellytti), "te ette ole milloinkaan säälinyt itseänne, ettehän?" Myönsin etten ollut.

"Jos on ollut jotain tehtävää, olette sen tehnyt katsomatta siihen, kuinka raskasta se on ollut?"

Myönsin senkin. Hän silmäili ympärilleen nähdäkseen oliko huoneessa muita (siellä oli vain vanha tohtori, joka seisoi vuoteen jalkapäässä ja eteenpäin nojautuen tarkasteli virkatoverinsa kasvoja) ja lausui sitten matalalla äänellä:

"Oletteko joskus tehnyt raskasta työtä ja kärsinyt puutetta ja unettomuutta ja asunut huonosti ja… ollut alttiina ihmisten kovuudelle?"

Hänen suuret, tutkistelevat silmänsä tuntuivat katsovan sieluni läpi, enkä olisi voinut valehdella, vaikka olisin tahtonut, niinpä kerroin hänelle hiukan (vain hiukan) elämästäni Lontoossa — Bayswaterissa, East Endissä ja Ilfordissa.

Vastasin ensin kieltävästi, mutta äkkiä muistaessani, että kylmänä aikana lapsen synnyttyä (kun ei minulla ollut varoja pitää tulta) olin kuivannut hänen vaateriepunsa ruumiillani, tunsin etten voinut salata häneltä tätä tosiseikkaa.

"Te siis kuivasitte pienokaisenne vaatteita omalla ruumiillanne?" kysäisi hän.

"Joskus kyllä. Vain hetken aikaa", vastasin hiukan häpeissäni ja kyynelsilmin.

"Ah!" hän kääntyi vanhan tohtorin puoleen ja virkahti: "Mitä kaikkea onkaan äiti valmis tekemään lapsensa hyväksi, Conrad!"

Tohtori Conradin silmät (jotka näyttivät pöhöttyneiltä) olivat yhä kiinnitetyt virkatoverin kasvoihin ja hän näytti unohtaneen minun läsnäoloni sanoessaan:

Käskien sitten minua makaamaan alallani ja luvaten pian palata, meni hän alakertaan Martinin isän seurassa.

Heidän poissa ollessaan tuli luokseni lastenhoitaja (joka viimeisinä päivinä oli ruvennut minua hoitamaan), ja kysyin häneltä kuka oli arkihuoneessa.

Sitten tohtorit palasivat takaisin — ensin vieras tohtori, joka koetti näyttää reippaalta, ja hänen jäljestään vanha tohtori hitain askelin ja pää painuksissa ikäänkuin vanki, joka astuu oikeuden eteen tuomiotansa kuulemaan.

"Armollinen rouva", sanoi vieras tohtori, "te olette uljas nainen, jos kukaan, ja niinpä olemme päättäneet lausua teille totuuden." Ja sitten hän kertoi minulle.

En ollut peloissani. En tahdo sanoa etten olisi ollut pahoillani. Olisin halunnut elää kauemmin — etenkin nyt (ellei Jumalan käskyä olisi ollut), kun rakkaus ja onni tuntuivat olevan vallassani.

Mutta oh, mikä huojennus! Siinä oli jotain pyhää, jotain yliluonnollista! Oli kuin itse Jumala olisi astunut alas kohtaloni eksyttäviin sokkeloihin ja taluttanut minut ulos niistä.

Pelko oli peräti hävinnyt ajatuksistani. Omasta puolestani en pelännyt mitään, muistan, enkä lapsenkaan puolesta. Martinin tähden sydäntäni kivisti — hän rakasti minua; hänellä ei ollut koskaan ollut ketään toista naista maailmassa.

Hetken kuluttua kiitin tohtoreja heidän vaivastansa. Tohtori Conrad näytti murtuneelta eikä puhunut mitään, mutta vieras tohtori yritti lohduttaa minua sanomalla, että tautini oli oleva tuskaton ja nähtävästi ilman ulkonaisia purkauksia.

Olin hyvilläni siitä, sillä nainen kun olin, olin turhamainenkin, ja sitten kysyin kestäisikö sitä kauan. Hän vastasi: Ei, vaikkei sitä voitu varmasti sanoa, kaikki kun oli Jumalan kädessä.

Olin sanomaisillani, että siitäkin olin hyvilläni, kun valpas korvani kuuli itkun ääntä. Se oli Christian Ann, ja isä Dan viihdytteli häntä. Tiesin mitä oli tekeillä — nuo hyvät sielut kuuntelivat portaitten alapäässä.

Ensimäinen mielijohteeni oli lähettää hoitaja sanomaan, ettei ollut itkun syytä. Sitten minua puolittain halutti nauraa, jotta he voisivat kuulla minua ja käsittää, ettei minulla ollut mikään hätänä. Mutta lopullisesti johtui Martin mieleeni ja kutsutin heidät molemmat luokseni, sillä minulla oli heille jotain puhuttavaa.

Hetken kuluttua he tulivat huoneeseen, nuo herttaiset, vanhat lapset, Christian Ann yksinkertaisessa, puhtaassa puvussaan ja isä Dan väljässä, likaisessa viitassaan, kumpikin hyvin murheellisena.

Silloin vanhain, rakkaitten ystäväini seisoessa vuoteeni jalkapäässä, kerroin heille mitä tohtori oli sanonut ja varoitin heitä kertomasta kellekään muulle — varsinkaan ei Martinille.

"Jättäkää minun tehtäväkseni kertoa hänelle", sanoin. "Lupaatteko uskollisesti sen?"

Näin kuinka vaikeata heidän oli pidättää kyyneliänsä, mutta he antoivat minulle sanansa, enkä enempää pyytänyt.

"Poikani! Sydänkäpy raukkani! Hänen mielestään ei koko avarassa maailmassa ole toista hänen vertaistaan", huokasi Christian Ann.

Ja sitten isä Dan sanoi jotain äidistäni, että hänkin oli ottanut saman lupauksen minuun nähden koulutyttönä ollessani.

"Jätän teidät hyviin käsiin, mutta teidän täytyy sallia minun tulla tervehtimään teitä jonakin päivänä", virkkoi hän ja lisäsi sitten leikillisesti hymähtäen:

"Taivaassa on enkeleitä yllin kyllin — meidän täytyy koettaa pidättää joku täällä maan päälläkin, näettekös."

Tämä tapahtui heinäkuun viidentenä päivänä, vanhana Juhannuspäivänä, joka on Ellanin kansallispäivä, ja liput liehuivat kylässä monen talon harjalla.

6 p. heinäk. Tänään tunnen voivani paljoa paremmin. On kuin koko olemuksessani olisi tapahtunut muutos — ruumiillinen ja henkinen muutos — eilisestä alkaen, sillä sydämeni on kepeämpi kuin pitkään aikaan, ja vaikka jo olen tottunut pitämään unta menetettynä siunauksena, niin nukuin viime yönä neljä kokonaista tuntia — kauniisti ja häiritsemättä kuin lapsi.

8 p. heinäk. Martin kirjoittaa, että hän arvattavasti on täällä 12 p:nä. Iloista mielialaa huokuva kirje. "Hirveän paljon kerrottavaa sinulle kotiin palattuani, rakkaimpani." Outoa! Ei yksikään kuolevainen voi kuvailla kuinka kärsimättömästi odotan hänen kotiintuloansa, ja sittenkin sitä melkein pelkään. Kun hän ennen oli poissa, ei aika voinut rientää kyllin nopeasti. Tiedän mikä minua odottaa — kertomus, joka minun on kerrottava. Kuinka minun on se kerrottava?

10 p. heinäk. Vain kaksi päivää, niin Martin on kotona. Tietysti minun täytyy olla pystyssä, kun hän saapuu. Hoitaja sanoo 'ei täydy', mutta minä sanon 'täytyy'. Hän säikähtäisi liian pahasti, jos olisin vuoteessa hänen tullessaan.

"Palvelijat ovat sellaisia itsevaltiaita", sanoo Christian Ann, jolla on ollut vain yksi palvelija koko elämänsä aikana, ja se "vieras nainen" oli kuin mikäkin haamu talossa, jotta poloinen emäntä oli kiitollinen Jumalalle, kun kummitus omasta tahdostaan astui ulos talosta. Mutta minun hoitajani on yhtäkaikki kultainen. Olen niin tyytyväinen, että suostutin Christian Annen pitämään hänet täällä.

12 p. heinäk. Martin palaa tänään, ja vanha tohtori on lähtenyt Blackwateriin häntä tapaamaan (niin ylpein ja vankoin askelin). Olen hirvittävän heikko (vaikka tuskaton), mutta olen lujasti päättänyt pukeutua ja mennä alakertaan teeajaksi. Panen ylleni valkean puvun, jonka sisar Mildred antoi minulle Lontoossa. Martin pitää siitä, että käytän valkeata.

Myöhemmin. Martinini on saapunut! Olimme laskeneet, että autolla tullen saaren poikki hän saattaisi olla täällä viiden ajoissa, ja jo neljän seutuvilla istuin teepuvussani uunin ääressä tähystellen vastapäätä olevasta ikkunasta tietä. Mutta hän myöhästyi puolen tuntia ja Christian Ann ja minä olimme niin kuumeisen levottomat, että olisi voitu luulla hänen jo viipyneen puolen vuosisataa.

Olisipa meidän pitänyt tietää mitä tapahtui. Blackwaterissa olivat "pojat" panneet toimeen kunnianosoituksen. Sitten kyläämme tullessaan oli Martin astunut autosta alas ja lyönyt kättä kaikille — niin nuorille kuin vanhoille — niin että oli kestänyt neljännestuntia ennenkuin hän pääsi eteenpäin lähtemään väkijoukon huutaessa "Onpa siinä poikaa" ja "Eikä sitten yhtään ylpeä!"

Tämän jälkeen ajettiin kotiin vinhaa vauhtia ja valpas korvani kuuli auton jyskytyksen sen ajaessa sillan yli. Oi laupias taivas, kuinka olin kiihtynyt!

Tulin sinne juuri niin ajoissa, että kuulin huudahduksen ja näin jonkun päistikkaa tupsahtavan ulos autosta ja sitten… mikä syleily!

Onpa hyvä, että Martinini on sellainen suuri ja vahva henkilö, sillä en tiedä miten olisin päässyt takaisin taloon, niin heikko ja hengästynyt tunsin olevani juuri silloin, ellei hän olisi minua tukenut voimakkaalla käsivarrellaan.

Tohtori O'Sullivan oli tullut mukana ja näytti hilpeältä kuin kolibri, ja kun pääsin Martinin käsistä, suutelin häntäkin (minussa oli hellyyttä niin yllin kyllin, että riitti jaella vaikka kelle), jolloin hän punastui kuin poika, Jumala häntä siunatkoon, ja änkytti jotain pyhästä Patrickista ja pyhästä Tuomaasta ja ettei hän olisi uskonut jos kuka olisi sanonut, että saattoi olla jotain niin suloista j.n.e.

Martin sanoi minun näyttävän niin terveeltä, ja O'Sullivankin sanoi, ettei hän olisi voinut uskoa, vaikka hänelle olisi kerrottu, että tässä ajassa olisin voinut virkistyä niin silminnähtävästi.

Seuraavan tunnin kuluessa hermostoni lämpömittari oli mahtanut kohota oikein kimmoamalla, sillä heti teen juotuamme vanha tohtori määräsi minut takaisin vuoteeseen, vaikka minä vastustelin ja suostuin menemään vasta sitten, kun hän oli rehellisesti luvannut, että portaille vievä ovi jätettäisiin avoimeksi, jotta voisin kuulla mitä alhaalla puhutaan.

Mitä lystiä siellä pidettiinkään! Puoli pitäjää oli varmaankin pistäytynyt arkihuoneeseen onnittelemaan Martinia hänen arvonimensä johdosta, muiden muassa vanha Tommy toveri, joka jutteli yhä uudelleen kaikille "että hän oli tuntenut pojan pienestä piimäsuusta pahasesta" ja "että hän ja minä olemme kuin veljet ikään".

Vanhan tohtorin arvokas ylpeys mahtoi olla näkemisen arvoista. Oikein minua itketti kuullessani tuontuostakin huudettavan "Sir Martin" milloin mistäkin nurkasta. Itse olin minä yhtä hupsu, sillä muistan, että valtimoni sykähti aika rajusti, kun kuulin minusta tehtävän "hänen armonsa", nyt kun Martinkin oli tullut… Mutta sellaisia me naiset olemme, nähkääs!

Ja sitten erotin Martinin suuren äänen ylinnä muita hänen kertoessaan käynnistään Windsorissa, kuinka kuningas oli kysellyt eikö hän ollut pelännyt jäävuoria ja kuinka hän oli vastannut: Ei, enemmän niitä Lontoossa tapaa yhdessä päivässä kuin koko elinaikana Antarktiksessa (tarkoittaen jäisiä ihmisiä).

Arvatenkin minä nauroin ääneen tälle, sillä seuraavassa tuokiossa sanottiin:

"Oh niin, sitä pikku kullanmuru raukkaa", kuului surullinen ääni puhuvan. Se oli Christian Ann. Hänelle minä aina tulen olemaan sama lapsukainen, joka "lauloi joululauluja hänen ovellaan."

Mikä ihmeellinen päivä! Mutta unta ei tänä yönä ole ajattelemistakaan. Huomenna minun on se hänelle kerrottava.

13 p. heinäk. Ajattelin tänä aamuna kertoa Martinille, mutta en todella voinut.

Olin menossa alakertaan aamiaiselle, nojaten toisella kädelläni portaitten käsipuihin ja käyttäen hoitajaani toisena sauvanani, kun silmiäni kohtasi hymyilevin kuva, minkä milloinkaan olen nähnyt. Pienokainen ja Martin olivat kumpikin nelinkontin uunin edessä olevalla räsymatolla, kasvotusten — Martin kutsuen häntä luokseen, Isabel nostaen pientä päätänsä häntä kohti kuin lentoonpyrkivä linnunpoikanen, ja molemmat nauroivat tuota helmeilevää naurua, joka muistutti pullosta pulppuavaa vettä.

Tämä näky lannisti rohkeuteni jo ensi näkemältä. Ja kun Martin, istutettuaan minut nojatuoliin uunin ääreen, paiskautui heti innokkaisiin kertomuksiin matkamme valmistuksista — kuinka meidän ensin oli mentävä naimisiin kymmenentenä päivänä siitä kun kylävouti oli myöntänyt meille erikoisluvan, kuinka minun oli ensin levättävä päivä ja sitten matkustettava Lontooseen kahdentenatoista päivänä ja sitten jälleen levättävä neljä päivää (jolloin minulle oli hankittava lämpimiä vaatteita matkaa varten) ja kuinka meidän oli "Orientissa" lähdettävä matkaan kuudentenatoista päivänä — niin silloin en hennonnut kertoa hänelle mikä järkkymätön kohtalo häntä odotti.

Pelkurimaisuutta se oli, sen tiesin, ja ennen tahi myöhemmin minun oli siitä lunastus maksettava.

Mutta kun hän jutteli edelleen pienokaisesta ja pyysi äitiänsä pitämään huolta tyttösestä meidän poissa ollessamme, ja kun Christian Ann vastasi myöntävästi (niin surullisella äänellä), niin silloin selvisi minulle, etten ensinkään uskaltaisi kertoa hänelle — ennemmin kuolen kuin teen sen.

Kaiken lopuksi tuli se, että minä sovin Christian Annen, vanhan tohtorin ja isä Danin kanssa, että aika ja Martinin omat huomiot saisivat ilmoittaa hänelle, mikä oli tulossa, eikä meistä yhdenkään pitänyt puhua mitään siitä.

Kylläpä minä olen aika petkuttaja! Syytän kaikesta epäitsekästä rakkauttani Martiniin. Se olisi niin kova isku hänelle — järkyttäisi hänen suunnitelmansa, saattaisi häiriötä aikaan kaikessa, viivyttäisi hänen retkikuntaansa, vieläpä ehkä aiheuttaisi hänet tykkänään siitä luopumaan.

Rakkaat, kultaiset vanhukset ovat kaikkeen suostuneet — kaikkeen turhamaiseen ja raukkamaiseen itsekkäisyyteeni. Minun on oltava kuin hyväksyisin kaikki Martinin suunnitelmat ja heidän tehtävänsä on seisoa vieressä ja olla mitään virkkamatta.

15 p. heinäk. Minusta on tulemaisillaan suuri näyttelijätär! Onpa ihan hämmästyttävää kuinka hyvästi osaan kätkeä totuuden kaikennäköisiin verukkeihin ja uskotteluihin.

Martin kertoi minulle tänään luopuneensa tuumasta jättää minut Wellingtoniin ja päättäneensä viedä minut mukaansa talvimajoihin, sillä Windsoriin mennessään hän oli tavannut muutaman etevän erikoistuntijan sillä taudinalalla, jota minä sairastin (miten paljon hän oikein mahtaa taudistani tietää), joka oli vakuuttanut, että napapiirin ilmanala oli saava ihmeitä aikaan minussa.

Loistava oli siellä päivänpaiste kesällä! Läpikuultava, kuiva ja pirteyttävä ilma! Uutta elämää antoi joka hengenveto! Entä se mainio pikku maja siellä, niin kodikas ja mukava! Entä miehet sitten, jotka hän oli jättävä sinne sillävälin kun hän itse pistäytyy Etelään — he tulisivat jumaloimaan minua!

"Suurenmoista! Loistavaa!" huudahdin. "Kuinka ihastuttavaa pitää taloutta suurille, nälkäisille, terveille pojille, jotka ryntäävät sisään lumisina ja huutavat syötävää!"

Toisinaan minä itsekin unohdan näytteleväni ja silloin näen toisten (Christian Annen, vanhan tohtorin ja isä Danin) pää painuksissa hiipivän ulos huoneesta.

Kunpa en olisi niin heikko. Tuskia ei minulla sentään ole. Mutta ruumiinlämpö kohoaa öisin ja aamuisin olen ylen uuvuksissa.

16 p. heinäk. Jatkan yhä! Tänään olin puutarhamajassa kahden Martinin kanssa hyvän tunnin ajan. Ilma oli lauha ja kaunis, taivas sininen ja auringonsäteet pilkistivät sälehäkin välitse.

Minun on tapana sanoa, että jokaisessa naparetkeilijässä on hiukan mykkää runoilijaa, mutta tänäpäivänä ei runoilija ollut mykkä, Martinin puhuessa sykloonista ja antisykloonista tahi miksi sitä sanotaankaan, joka peittää Etelänapapiirin lakin tavalla ja määrää sään suuressa osassa asuttua maapallopuoliskoa.

"Me aiomme ottaa Jumalalta Hänen sanansa ja siirtää sen maailmaan", sanoi hän.

Sen jälkeen hän kosketti (ensimäisen kerran kotiin palattuaan) asemamme vaikeuksia sanoen kuinka ihanata olisi paeta tuohon suureen, vapaaseen vyöhykkeeseen pois sivistyneestä maailmasta, sen tylsistyneine lakeineen ja kuluneine uskontunnustuksineen, jotka pitävät ihmiskunnan orjuudessa.

"Enää vain kuukausi tästä päivästä kunnes lähdemme matkaan, ja sinä olet silloin kyllin terve lähtemään, armas."

"Kyllä, kyllä, enää vain kuukausi tästä päivästä, niin minä olen kyllin terve silloin, armas."

17 p. heinäk. Martin toi Lontoosta tullessaan uuden kirjansa korrehtuurin ja tänään hän ja tohtori O'Sullivan ja minä olemme istuneet puutarhamajassa sitä "paikkailemassa" — tohtori lukien ääneen, Martin poltellen orjantappurajuuri-piippuansa ja minä (tyynyihin haudattuna) istuen siinä muka tuomarina.

Mikä yksinkertainen, suorapuheinen, luonnollinen kuvaus! Vaikka siinä olisi ollut virheitä tuhansittain, ei minun korvani olisi kuullut yhtäkään. Luettiin juuri jännittävää pätkää hetkestä, jolloin kuolema oli aivan lähellä, kun minut säpsähdytti haudantakainen, voihkiva ääni "Voi Herrajesta sentään" ja samassa sukelsi Glengarry-lakki esiin verenpisara-aidan takaa. Vanha Tommy kuunteli tienreunalla.

Oli jo myöhä, kun lopetimme korjauslukumme. Kaste alkoi jo laskeutua ja Martin sanoi kantavansa minut sisään, jotteivät jalkani kastuisi — minkä hän tekikin sillä seurauksella, että minä, muistaen mitä oli tapahtunut ensimäisenä yhdessäolo-iltanamme Raa-linnassa, sain aimo puistatus-kohtauksen niin pian kuin pääsimme kotiin.

"Joutuin, joutuin, päällikkö", kuulin O'Sullivanin sanovan, ja sitten minut autettiin yläkertaan ja vuoteeseen.

18 p. heinäk. Olenpa minä tulemassa aika flirtiksi. Päästyäni selville, että tohtori O'Sullivankin on pikkuriikkisen rakastunut minuun, olen keimaillut hänen kanssaan Martinin edessä.

On niin peräti ihastuttavaa (kaiken sen jäljestä, mitä olen kärsinyt), kun kaksi uljasta miestä, jotka kuuluvat maailman sankarisukuun, kantavat käsillään minua, pientä poloista, etten voinut vastustaa kiusausta vähän viattomasti kiusotella Martinia.

Ennenkuin taas ryhdyimme korjauslukuumme, sanoin Martinille, että jos hän oli päättänyt jättää minut talvimajoihin Navalle mennessään, niin täytyi hänen sallia tohtori O'Sullivaninkin jäädä sinne minusta huolta pitämään.

"Sen hän tekee — kautta pyhän Patrickin ja pyhän Tuomaan, sen hän tekee, ja ylen ylpeä hän on oleva siitä toimesta."

Mutta onkos nähty kummempaa! Martinini kasvoille välähti ensin jotain varjontapaista, mutta sitten levisi kasvoille suuri, leveä hymähdys, sitten sukelsivat esille hänen lujat nyrkkinsä ja… seuraavassa tuokiossa poloinen tohtori ja hänen puutarhaistuimensa vierivät päälletysten viheriällä nurmella.

Ilman verenvuodatusta asiasta kumminkin selvittiin ja sitten käytiin taas tarmokkaasti käsiksi kirjaan.

Nyt en saa enää kirjoittaa. Olen aina öisin kirjoittanut omaan kirjaani, kun en ole kyennyt saamaan kiinni unesta; mutta olen nyt heikompi ja minun täytyy säästää voimani Martinin kirjaan.

20 p. heinäk. Voi toki! Minä viettelen kaikki nämä kultaiset ihmisraukat osallisiksi petkutuksiini. Christian Ann ei suuresti sure valehtelemisiaan ja kiertelemisiään, jos vain voi säästää tuskaa rakastetulta pojaltaan. Mutta vanha tohtori! Entä isä Dan!

Pari viikkoa sitten tuli minuun paha yskä, ja vaikka se ei paljoa merkitse, niin olen koettanut hillitä sitä Martinin läsnäollessa, sillä pelkäsin hänen korvansa keksivän sen laadun, hän kun itse on tohtori.

Mutta tänä iltapuolena (ilma oli hiukan kostea ja sataa räiskytti lauhasti puille ja pensaille) sattui minulle kova yskäkohtaus, jolloin Martin kävi totisen näköiseksi, kunnes minä rupesin nauramaan ja sanoin:

"Ei se ole mitään! Tällainen yskä minulla on ollut joka kesä sittenkun synnyin — eikö ole, isä Dan?"

"Oo-on." Minun täytyy muistaa tämä ensi kerralla synnintunnustukselle mennessäni, mutta mitä isä Danin pitää tehdä, en totta tosiaan tiedä.

21 p. heinäk. Olen tänä päivänä ollut jotenkin allapäin. Pariisista tuli minulle nimettömästi sanomalehti, jossa muuan uutinen oli merkitty minun luettavakseni.

Mieheni ja Alman häät! Ne vietettiin amerikkalaisessa lähetystössä ja läsnä oli lukuisa joukko hienoa väkeä. Kerrottiin pitkältä morsiamen upeasta puvusta ja sulhasen kalliista lahjoista. He ovat vuokranneet itselleen asunnon Champs Elyséessä ja tulevat viettämään suurimman osan aikaansa Pariisissa.

Niinpä niin, miksi murehtisin asiaa, joka liikuttaa minua niin vähän? Alma on yhä kaunis; hän on oleva ihailijain ympäröimä, hänen salonkinsa on oleva Europan ja Amerikan hienon maailman kuokkavieraiden mieluisa olinpaikka. Mitä mieheeni tulee, niin hänen vaimonsa intohimon pehkutuli on piankin palanut loppuun, varsinkin nyt kun Alma on saavuttanut päämääränsä — lordi Raan nimen ja arvoaseman.

Martin kantoi minut tänään yläkertaan vuoteeseeni. Olin todella tavallista heikompi, mutta me pidimme aika lystiä siellä. Ensimäisenä kulki hoitaja, suuren tyynyvuoren takana, sitten tulimme Martin ja minä, minä Martinin sylissä käsivarret hänen kaulallaan, ja viimeisenä tohtori O'Sullivan kahta korkeata messinkikynttiläjalkaa kantaen.

Kuinka me nauroimme! Me kaikki nauroimme yhdessä, ikäänkuin koettaaksemme kuka meistä voisi äänekkäimmin nauraa. Vain Christian Ann näytti vakavalta seisoessaan portaitten alapäässä hyssytellen yöpuvussa olevaa pienokaista.

Kirjoitan tätä kello kolme aamulla ja voin vielä kuulla naurumme kaikuvan — mutta nyt se kuulostaa nyyhkytykseltä.

22 p. heinäk. Olen tänäpäivänä kuullut jotain, joka on riistänyt kaiken lämmön elämästäni. Se koskee isääni, jota vanha tohtori yhä hoitaa. Kuultuaan mieheni naimisista hän on ilmoittanut aikovansa vaatia lapseni huostaansa, jos jotain tapahtuisi minulle.

Mikä hänellä on silmämääränä, en tiedä. Hän ei voi ajatella mieheni arvonimen vaatimista — Isabelhan on tyttö. Muistaessani mitä isäni asianajaja oli sanonut naimasopimuksesta neuvotellessani hänen kanssaan avioerostani, en voinut otaksua muuta kuin että hän (jouduttuaan nyt köyhäksi) pyrkii anastamaan takaisin miehelleni määrätyn perinnön.

Se pelottaa minua — herättää eloon tuon vanhan painajaiseni, että lapseni laillisuudesta tehdään oikeusjuttu. Tahdon puhella Martinin kanssa siitä. Mutta kuinka voin tehdä sitä ilmaisematta hänelle totuutta, jota niin suurella ponnistuksella olen koettanut salata?

Puhuin Martinille isän uhkauksesta, mutta annoin sille toisen värityksen. Hän oli kuullut arvoisan äidin käynnistä, ja niinpä sanoin isäni kuulleen huhuttavan, että aioin mennä luostariin ja selittäneen, että siinä tapauksessa hän, ollen lähin perillinen veren puolesta, perisi lapseni Christian Annelta.

Minusta Martinin voimakkaat kasvot olivat tavattoman ankarat. Hän antoi minulle epämääräisen vastauksen ja jätti minut pian sen jälkeen jonkun tekosyyn nojalla.

Noin tunnin kuluttua hän palasi kantaakseen minut yläkertaan ja laskiessaan minut lattialle, Christian Annen tullessa jäljestä kynttilöineen, hän kuiskasi:

Mitä olin tehnyt, on helposti kerrottu. Menin suoraan itse Daniel O'Neillin luo aikoen saada selvää jutun todenperäisyydestä ja toimia sitä mukaa.

Tiesin jo kylläksi vainutakseni ilkitöitä. En voinut olla niin sokea ympäristöni tapahtumille, etten olisi oivaltanut saastaisen rahakysymyksen tahi ehkäpä toisen vieläkin saastaisemman kysymyksen, joka koski vaimo MacLeodin pyyteitä ja tavoitteluja, olevan sen asian juurena, joka huoletti rakkaintani.

Daniel O'Neill oli lähtenyt Hovista ja muuttanut asumaan äitinsä vanhaan majaan kahdesta syystä — ensinnäkin luulotellakseen oikeudelle joutuneensa peräti häviöön vararikoissa, johon hän oli saattanut koko saaren; ja toiseksi tyydyttääkseen rakastajatartansa, joka tahtoi anastaa hänet itselleen lopun lähestyessä, jotta Daniel O'Neill mahdollisesti suostuisi naimaan hänet (vaikkapa vain kuolinvuoteellaan), sillä sen kautta hänelle turvattaisiin lesken oikeudet siihen, minkä hänen miehensä oli jättävä jälkeensä — se on puolet Ellania.

Missä yhteydessä tämä oli miehen haluun päästä käsiksi lapseen, oli minulle vielä tietymätöntä, mutta aikomukseni oli saada tietää se ilman tunninkaan viivytystä. Niinpä siis läksin matkaan rämeiköllä olevalle majalle.

Oli jo pimeä ja koska en tuntenut tarkkaan noita alati muuttuvia oikotie-polkuja rämeiköllä, niin pyysin isä Danin oppaaksi. Vanha pappi näytti tietävän asiani ja näytti ensin peljästyneeltä.

    "No niin… kyllä, kyllä… miksi en tulisi?" virkkoi hän.
    "Kyllä tulen, tulen niinkin" — ja hän suoristihe miehen tavalla,
    joka on päättänyt ottaa osaa vaaralliseen yritykseen.

Rämeikön peitti sinä iltana sankka sumu, joten ei ollut helppo isä Daninkaan (vaikka hän oli tottunut keskiyöllä vaeltamaan seudun mökeille) löytää taloa, joka oli muinoin ollut "Neale lordin" kotina.

Pitäjän poliisin avulla, joka seisoi erään syrjätien kulmauksessa juttelemassa siellä odottavien uhkeitten vaunujen ajurin kanssa, saimme viimein selvää siitä.

    Me saavuimme matalalle, yksinäiselle turvemajalle ja minä
    kolkutin ovelle ranteillani, jolloin oven avasi pitkä, ohut
    naisihminen kynttilä kädessä.

    Se oli Nessy MacLeod entistään luisevampana ja rumempana.
    Hänen punaiset hiuksensa olivat ylöskammatut, muistuttaen
    porkkanakimppua kahden rabarberivarren päässä.

    Tuskin olimme astuneet sisään ja saaneet sanotuksi, että olimme
    tulleet tapaamaan herra O'Neilliä, kun sisähuoneesta käheä,
    koriseva, ärtyisä miehen ääni kuului huutavan:

"Vähät siitä", sanoin, ja seuraavalla hetkellä olimme astuneet arkihuoneeseen — alastomaan, kolkkoon, ilottomaan mäkitupalaisen keittiöön.

Nojatuolissa takkatulen vieressä istui entisen suuren, rajun Daniel O'Neillin varjo vanhana, kutistuneena miehenä. Uurteiset ja rypistyneet kuten syksyinen lehti olivat hänen kätensä, avaroissa housunlahkeissa näytti tuskin mitään olevan sisässä, neliskulmaiset kasvot olivat valkeammat seinää hänen takanaan ja hänen päässään riippui levätin tavalla kaistale punaista flanellia. Honkaisen pöydän ääressä, joka oli peitetty leimatuilla ja sineteillä varustetuilla papereilla, istuivat saaren piispa ja sen johtava asianajaja herra Curphy.

Kuullessaan minun nimeni ja nähdessään minun astuvan sisään Daniel O'Neill kadotti kaiken malttinsa. Hän ponnisteli pystyyn sauvansa avulla ja tullessani hänen kohdalleen hän tarttui kiinni minuun.

Mutta tarpeetonta on toistaa mitä muuta hän sanoi raivonsa kuohussa pidellessään kiinni takinkauluksestani ja ravistellessaan minua kuin tahtoisi hän raastaa minut jalkainsa juureen.

Minua mies puolittain säälitti kaiken vihani ohessa, niinpä vain avasin hänen nyrkkinsä (helppo tehtävä, sillä ne olivat käyneet voimattomiksi) sanoen:

    "Te olette vanha mies, sir, ja te olette sairas mies — älkää
    ärsyttäkö minua unohtamaan, että olette Mary O'Neillin isä.
    Käykää istumaan."

Hän istuutui hengästyneenä ja kukistuneena puhumatta sen enempää. Mutta piispa loukatun arvollisuuden mahdikas ilme kasvoillaan kääntyi isä Danin puoleen, (joka seisoi oven suussa pyöreätä hattuansa pyöritellen) lausuen:

"Ja että odotetaan haavalääkäriä Lontoosta suorittamaan hänessä leikkaus — tiesittekö senkin?"

"Tiesittekö senkin, että minä olin täällä tänä iltana auttaakseni herra Curphyä tärkeitten asiain toimituksessa ja ehkäpä myös täyttääkseni muutamia pyhiä velvollisuuksia."

"Siinä tapauksessa", jatkoi piispa minua osoittaen, "ihmettelen, että uskallatte tuoda tämän miehen tänne, tämän miehen, joka on ollut ystävä raukkaamme ja hänen syvästi loukattua perhettänsä kohdanneen häpeän ja häväistyksen pääasiallisena syynä?"

"Niin, sir, siltä kannalta minä asiaa katselen, ja olen pahoillani, että joku Kirkkoni papeista saattaa olla niin suvaitsevainen julkisia syntisiä kohtaan, että arvostelee asioita toisessa valossa."

"Ettekö kuullut mitä sanoin, isä Donovan? Vai haluatteko, että käytän ankarampaa nimeä heistä — varsinkin toisesta, johon olette tuhlannut niin runsasta itkunhaikeata hemmoittelua henkisen toimintanne vahingoksi ja seurakuntanne pahennukseksi. Olen jo varoittanut teitä. Haluatteko, että ryhdyn ankarampiin toimenpiteihin tahi ehkäpä ilmoitan käytöksestänne niille, joilla on valta riistää yltänne kauhtananne? Kuinka saatatte otaksua voivanne ylläpitää kunnioitusta pyhän avioliiton sakramenttiin, kun itse häpäisette sitä pitämällä julkisesti naisen puolta, joka on rikkonut vihkivalansa eikä nyt ole paljoa parempi… minua surettaa se sanoa (taivuttaen syvään päätänsä poloista nojatuolissa istuvaa haamua kohti) ei paljoa parempi…"

Älysin mikä oli tulossa ja seuraavassa tuokiossa suhahdin häntä vastaan. Mutta joku ennätti ennen minua. Se oli isä Dan. Arka, vanha pappi näytti tällä hetkellä katkaisevan elämäniän kestäneen sortovallan kahleet.

"Mitä te sanotte, monseignor?" kirkasi hän kimeästi. "Minäkö häpäisen pyhän avioliiton sakramenttia? Ei sinä ilmoisna ikänä! Mutta jos Ellanin saarella on olemassa joku, joka sitä samaa on harjoittanut joka päivä elämässään, niin itse juuri olette se, ja julmimmin ja häpeällisimmin olette sitä tehnyt juuri siinä tapauksessa, josta tällä hetkellä puhelemme."

"En ole tottunut kuulemaan moista puhetta pappeini suusta, isä Donovan", alkoi piispa uudelleen, mutta ennenkuin hän sai enempää sanotuksi, takertui isä Dan hänen puheeseensa huudahtaen:

"Ehkä ette, monseignor. Mutta kerran se on teidän kuultava ja nyt saatte kuulla. Kun tämä mies (viitaten Daniel O'Neilliin) tyydyttääkseen omia pyyteitään, tahtoi naittaa tyttärensä (joka oli lapsi ja jonka mieltä ei ensinkään kysytty) miehelle, joka oli toista uskoa, miehelle, joka ei uskonut avioliitto-sakramentin pyhyyteen kuten me, kuka silloin tasoitti tien hänelle?"

"Tarkoitan, monseignor, että ilman teidän apuanne ei hyvää tyttöä milloinkaan olisi voitu naittaa huonolle miehelle. Ettekä te tietämättömänä toiminut. Kun joku teille kertoi — joku, joka nyt on täällä, — että mies, jolle aioitte naittaa tuon viattoman tytön, oli pahamaineinen irstailija, heittiö, jumalaton, naisten pettäjä ja kirottu konna…"

"Jatkakaa, isä Dan, Jumala itse ei voisi keksiä hänelle parempaa nimeä", sanoin vanhan papin vaietessa silmänräpäykseksi henkeään vetääkseen ja kauhistuneena omasta rajuudestaan.

"Odottakaa vielä hetkinen, sir", sanoin minä, ja silloin isä Dan kertoi edelleen kuinka hänelle oli vakuutettu, ettei minun tiedonannoissani ollut minkäänlaista perää ja että häntä oli kielletty ottamasta selvää siitä.

"Sillä tapaa teitte minutkin osalliseksi tuohon katalaan avioliittoon. Antakoon Jumala ja Hänen pyhä Äitinsä sen minulle anteeksi! Ja nyt kun se on päättynyt kuten saattoi odottaakin, ja tuo avuton lapsi raukka, joka myytiin ja ostettiin orjan tavalla, on syntisen kirjoissa, niin vaaditte minun sulkemaan hänet ulos seurakunnan yhteydestä, yllyttämään kaikkien hyväin ihmisten sydämet häntä vastaan, kehoittamaan ihmisiä osoittamaan hänelle sormea — minua, hänen henkistä isäänsä, joka on hänet kastanut, ottanut hänet syliinsä sen enkelin käsivarsilta, joka hänet synnytti, ja antanut hänet Kristukselle — ja ellen sitä tee, niin ryöstätte minulta elatukseni, valitatte minusta Roomaan, riistätte papinkaapuni…"

"Tehkää se, monseignor", huudahti isä Dan astuen askeleen lähemmäksi piispaa ja kohottaen vapisevan kätensä päänsä päälle. "Tehkää se, jos pyhä Kirkkomme sen sallii, ja minä heitän repun selkääni ja vaellan ovelta ovelle kerjäten leipääni seurakuntalaisiltani ja nukkuen yöni orjantappurapensaan alla mieluummin kuin lasken pääni tyynylle tietäen, että ilkeän keinottelunne onneton uhri on tielle viskattu."

Vanhan papin vavahteleva, murtuva ääni oli pakottanut minut painamaan pääni alas ja vasta kuullessani ulko-oven pamahtavan kiinni, älysin että hän oli paennut talosta mielenliikutuksensa voittamana.

"Ja nyt arvelen, että tekin voitte seurata ystäväänne", sanoi
Daniel O'Neill.

"Mitä se sitten on, antaa tulla?" virkkoi asianajaja tuikeasti ja hävyttömästi vilkaisten minuun seisoessani uunin ääressä käsivarret ristissä rinnalla.

Sitten käännyin jälleen Daniel O'Neillin puoleen kertoen hänelle mitä oma armaani oli kuullut hänen aikomuksestaan lapseeni nähden ja kysyin oliko siinä minkäänlaista perää.

"Vastatkaa miehelle, Curphy", sanoi Daniel O'Neill, jolloin asianajaja yhä hävyttömänä kääntyi puoleeni:

"Tahdon tietää, aikooko Mary O'Neillin isä, jos hänen tyttärensä syystä tahi toisesta joutua kykenemättömäksi huolehtimaan lapsestaan, (jonka Jumala estäköön!) anastaa lapsen haltuunsa?"

"Mikä häntä siitä estäisi? Jos äiti kuolee esimerkiksi, niin hänen isänsä tulee lapsen lailliseksi holhoojaksi."

"Silloin lapsen holhousvalta joutuu — tuomioistuimen
myöntymyksellä — isän perilliselle ja edustajalle."

"Tarkoitatte tätä ladyä?" kysäisin viitaten vaimo MacLeodiin —
joka nyt seisoi Daniel O'Neillin tuolin takana.

"Herra Curphy, älkää kuvitelko minulle, pyydän, ettette käsitä mistä on kysymys. Jos tämä lady saa käsiinsä Mary O'Neillin lapsen, mitä hän aikoo tehdä sillä?"

"Hyvä", virkkoi asianajaja oivaltaessaan, että minulla oli tosi mielessä, "koska klienttini sallii minun puhua, sanon sen teille peittelemättä. Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat… kenties te parhaiten tiedätte…"

"Olkoot lapsen vanhemmat keitä ovat, niin se on syntynyt avioliitossa. Nykyiset erotoimenpiteetkään eivät voi järkyttää tätä tosiasiaa. Siksipä arvostelemme, että lapsella on oikeus siihen perintöön, joka aikanaan on tuleva Mary O'Neillin jälkeläiselle hänen miehelleen vahvistetun naimasopimuksen ehtojen nojalla."

Tätä juuri olin odottanutkin, ja vereni kuohui ajatellessani rakkaimpani lasta tuon kylmäsydämisen naisen käsissä.

"Siis siinä tapauksessa, että Mary O'Neill kuolee, tahi että hänen isänsä kuolee, niin hänen lapsensa ja kaikki sen lailliset oikeudet joutuvat…"

"En tiedä, sir", virkkoi hän, "mihin tähtäätte uudistuneilla vihjauksillanne minuun; onko tarkoitus halventaa mainettani vai epäillä kykyäni kasvattaa lapsi ja valvoa kunnolleen sen etuja."

"Ole hätäilemättä, tyttö", virkkoi Daniel O'Neill. "Antaa miehen jutella. Kuunnelkaamme mitä hän täältä tahtoo. Jatkakaa, sir."

Otin hänet sanasta kiinni ja olin juuri selittämässä, että mikäli minä käsitin asian, niin oli aikomus vedota oikeuteen siinä toivossa, että saataisiin takaisin (nimellisesti lapselle) se rahaperintö, mikä oli määrätty Mary O'Neillin miehelle heidän avioliittoa solmiessaan, kun vanha mies ponnisteli uudelleen pystyyn huutaen:

"Siinä se! Raha! Rahaan se mies tähtää! Hän otti minun tyttäreni ja nyt pyrkii ottamaan omaisuuteni — ainakin mitä siitä on jäljellä. Mutta eipäs sittenkään! Kautta Jumalan, sitä en salli!… Menkää takaisin naikkosenne luo, sir! Kuuletteko? — naikkosenne luo, ja kertokaa hänelle ettei hän sen enempää kuin tekään saa koskea penniinkään rahoistani. Kyllä minä siitä huolen pidän. Sitä varten me nyt tässä olemme koolla — ennen tuota kirottua huomispäivän leikkausta, sillä ei sitä kukaan tiedä, miten siinä käy. Hän on uhitellut minua ja saattanut minut häviöön ja koko saaren pilkanaiheeksi, kirotkoon häntä Jumala…"

"Daniel! Daniel!" huusi vaimo MacLeod koettaen tyynnyttää raivosta hurjistunutta miestä ja vetää hänet takaisin tuoliinsa.

Mieltäni sapetti kovasti tällä hetkellä, ettei Daniel O'Neill ollut vahva mies, vaan tuollainen kurja tuppu raukka, jonka toinen jalka jo oli haudassa. Mutta maltoin mieleni niin hyvin kuin kykenin ja sanoin:

"Herra O'Neill, tyttärenne ei kaipaa rahojanne, ja mitä minuun tulee, niin ette te eivätkä rahanne merkitse minulle enempää kuin vanha, nahkamuniaan hautova kana. Antakaa ne selkänojanne takana seisovalle naiselle — hän on ne nähtävästi ansainnut."

"Todella", virkkoi piispa, joka viimeinkin oli tointunut isä Danin hyökkäyksestä. "Todella, sir Mikä-nimenne-onkaan, tämä on jo toki liian julkeata — että tulette tähän yksinäiseen taloon tähän aikaan yöllä keskeyttämään kiireellistä toimitusta ja tekemään solvaisevia viittauksia kunnioitettavan henkilön luonteesta — te, sir, joka julkenitte peittelemättä palata tälle saarelle yhdessä syntinne osallisen kanssa ja majoittaa hänet: oman äitinne taloon — oman äitinne, sir, vaikka taivas tietää minkälainen se nainen saattaa olla, joka avaa kotinsa poikansa syntiin vajonneelle rakastajattarelle, hänen naikkoselleen, kuten sairas ystävämme tässä sanoo."

Jumala! Kuinka sormiani kutkutti! Mutta kovalla ponnistuksella sain kuohuvan mieleni asettumaan ja sanoin:

"Koskapa pidän pukuanne suuressa arvossa ja minua pahoittaisi häväistä sitä."

"Väkivaltaa!" kirkaisi piispa kohoten pystyyn. "Te uhkaatte väkivallalla?… Eikö tässä pitäjässä ole yhtäkään poliisia, herra Curphy?"

"On ainakin yksi tien risteyksessä, piispa", vastasin. "Toin hänet mukanani. Olisin tuonut kylävoudinkin, jos olisi ollut aikaa. Ei haitanne saada pari todistajaa sille toimitukselle, joka näyttää olevan käynnissä täällä."

Tätä saneessani ja osoittaessani pöydällä oleviin papereihin iskin lujemmin kuin aavistinkaan, sillä sekä piispa että asianajaja (joka myös oli noussut seisaalleen) vaipuivat takaisin tuoleihinsa ja silmäilivät toisiansa hämmästynein katsein.

Sitten astuin pöydän luo, jotta saatoin heitä kaikkia katsella kasvoihin, ja sanoin niin maltillisesti ja painokkaasti kuin saatoin:

"Kuunnelkaa nyt minua. Minä lähden tältä saarelta noin kolmen viikon kuluttua ja aion viipyä poissa kaksi vuotta — ehkäpä kolmekin. Mary O'Neill lähtee kanssani vaimonani. Hän aikoo jättää lapsensa äitini hoitoon ja olen päättänyt luvata hänelle, että hän voi olla huoleti siitä, ettei sitä missään tapauksessa viedä pois. Te näytte päättäneen mielessänne, että hän on pian kuoleva. Suokoon Jumala, että hän saattaisi toiveenne häpeään ja palaisi takaisin vahvana ja terveenä. Mutta ellei hän tule ja minun on yksin palattava ja jos minä näen, että hänen lapsensa on muutettu siitä turvapaikasta, johonka hän on jätetty, niin tiedättekö mitä silloin aion tehdä?"

"Ei toki! Oikeuteen en aio vedota, herra Curphy. Minä menen niiden ihmisten luo, jotka ovat oikeutta käyttäneet avukseen — se on, minä menen teidän ja teidän ja teidän ja teidän luoksenne. Taivas yksin tietää montako meistä on elossa, kun se päivä koittaa, mutta niin totta kuin elän, jos näen, että Mary O'Neillille antamani lupaus oli tehoton ja että hänen lapsensa on tämän vaimon hoidossa ja että lain kautta koetetaan saada hänelle tämän miehen rahat, ja jos hän itse on haudassa, niin yhtä varmasti kuin Herra Jumala on ylhäällä, ei yksikään sielu täällä nyt läsnäolevista ole oleva elossa seuraavana aamuna."

Tämä näytti tepsivän heihin kaikkiin. Vanha Daniel O'Neillkin (ainoa mies talossa, jossa oli hitunen taistelunhalua) antoi päänsä retkahtaa alas tuijottaen minuun silmät selkiselällään ja murtuneet hampaat värittömien huulien takaa irvistäen.

Arvelin isä Danin odottavan minua ulkona, mutta hän oli palannut pappilaansa ja lähettänyt Tommy toverin ohjaamaan minut läpi sumun ja monien oikoteiden valtatielle.

Pannessani sinä iltana maata "Aurassa" kuvastui eteeni tuo iljettävä kohtaus, joka näyteltiin turvemajassa — kuolevan, omaa tytärtänsä kiroovan miehen (ja tytär maailman suloisin nainen) vihkiäiset puoliyön aikaan, papin ja prostituoidun odottaessa saaliinjakoa.

M. C.

25 p. heinäk. Vanha tohtori kertoi minulle tänään surullisen ja järkyttävän uutisen. Isä raukkani on kuollut — kuoli eilen leikkauksen jälkeen, jonka hän oli siirtänyt liian pitkälle, koska ei uskonut sitä tarpeelliseksi.

Hänet haudattiin tänä aamuna vanhaan Pyhän Marian kalmistoon — hyvin aikaisin, melkein ennen päivänkoittoa, jotta piispa ennättäisi ensimäiselle laivalle Roomaan matkatessaan.

Tuskin voin sitä käsittää — että hän on tiessään — tuo voimakas, kookas olento, tuo järkkymätön jalopeura, jonka painavat askeleet ennen muinoin hänen kulkiessaan äiti raukkani huoneen läpi saattoivat koko talon tärähtämään.

Hän kuuluu kuolleen kuten oli elänytkin. Viimeiseen asti itseensä keskittyneenä, taipumattomana, hallitsevana — talonpoikana, mutta sittenkin suurena miehenä (jos suuruutta on mitattava voiman mitalla).

Olen viettänyt päivän katkerassa murheessa. Aina lapsuudestani asti on isäni ja minun välillä ollut synkkä varjo. Hän oli kuin uhkaava vuori, joka aina riippui pääni päällä. Tokkohan hän halusi nähdä minua loppuaikanaan. Ehkä kyllä, vaikka kylmäluontoinen, tunteeton Nessy MacLeod esti häntä siitä. — Nessy kuuluu levittelevän kaikille, että isäni kuoli minun tuottamastani murheesta ja häpeästä.

Ihmiset tulevat sanomaan, että hän oli sivistymätön nousukas, hännystelijä, herrastaja — taivas tietää mitä kaikkea. Kaikki väärin! Voidakseen tarkalleen käsittää hänen luonteensa, on siirryttävä menneisyyteen, siihen päivään, jolloin hän oli repaleinen poika ja "pahan lordi Raan" livreapukuinen ajuri antoi hänen äidilleen ruoskaniskun tiellä, jolloin hän vannoi mieheksi tultuaan antavansa äidilleen omat vaunut ja silloin "eivät herrat saisi häntä piestä."

Hän kohtasi Gesslerin hatun torilla, mutta ei ollut sen suostuvaisempi taivuttamaan polveaan sen edessä kuin Wilhelm Tell.

Isä raukkani! Hän teki väärin käyttäessään toisen elämää, toisen sielua ylpeytensä ja kostonhalunsa välikappaleena. Mutta Jumala parhaiten tietää miten häntä on tuomittava, ja vaikka hän ensi sijassa on tehnyt elämäni siksi mitä se on, niin lähetän hänen muistolleen, (minua melkein vavistuttaa se lausua) ellei rakkauteni, niin toki anteeksiantamukseni.

26 p. heinäk. Alan huomata, että yhtäkaikki en ollutkaan niin romanttinen sanoessani herttaisille vanhuksille, että Martin ja hänen suunnitelmansa sortuisivat, jos minä en häntä jaksaisi seurata. Poika parka, hän juttelee aina kuin riippuisi kaikki minusta. Minua pelottaa ajatellessani mitä voisi tapahtua retkikunnalle, jollei hän katso minun voivan lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä.

Martin ei ole niitä miehiä, jotka itkevät vaimojansa ikäänkuin aurinko olisi iäksi pimennyt ja sitten menevät uudelleen naimisiin, ennenkuin heidän hautansa on vihertynyt. Senpä tähden, pantuani kerran alulle suuren juoneni ja teeskenneltyäni tulevani paremmaksi päivä päivältä ja "olevani valmis lähtemään, siitä ei pelkoa", minun on pitkitettävä sitä.

Mutta yhtäkaikki alan epäillä, etten sittenkään ole mikään ihmeteltävä näyttelijätär. Toisinaan ollessani hyvin innoissani huomaan hänen katsovan minuun rauhattomana ikäänkuin hän arvaisi minun salaavan jotain. Sellaisina hetkinä vältän hänen katsettaan, ettei jotain tapahtuisi, sillä suuri rakkauteni on ikäänkuin aina väijyksissä paljastaakseen minut.

Tänään (vaikka olin päättänyt pidättää kyyneleeni) hänen puhuessaan matkastamme ja kuinka minä virkistyisin ja kuinka napapiirin vahvistava ilma oli tekevä minut "toiseksi naiseksi", huudahdin:

Mutta muita kuin Martinia ei minun nähtävästi onnistu pettää. Tänä iltana hänen ja tohtori O'Sullivanin mentyä "Auraan" tuli isä Dan Christian Annelta tiedustelemaan vointiani ja saatuaan jotenkin alakuloisen vastauksen, kuulin hänen huokaisevan:

"Voi minua! Mitä on elämä! Vain usva, joka näyttäytyy vähäksi aikaa ja sitten katoaa."

Ja puoli tuntia myöhemmin, kun vanha Tommy tuli tuomaan minulle muutamia meriäyriäisiä (hän yhä väittää niiden olevan ainoa sairaille kelpaava ruoka) ja kyselemään "kuinka pikku missie nyt jaksaa?" kuulin hänen poismennessään voihkivan:

"Ei tästä matkasta mitään apua lähde raukalle! Hän on purjehtimassa suoraan Pääsatamaan, se on minun uskoni."

27 p. heinäk. Minun täytyy pitkittää sitä — minun täytyy, minun täytyy! Jos Martinin toiveet ja unelmat nyt murtuisivat, niin veisi se hengen minulta.

En tahdo olla paha, matta muutamat naparetkeilijät tekevät sen vaikutuksen, että heidän korkein pyrkimyksensä on työn tuottama ylistys, ja jos ovat jotain saaneet aikaan, niin ei heillä loppuikänsä näytä olevan muuta tehtävää kuin jäädä kotiin ja puhella siitä. Martin ei ole sellainen. Naparetkeileminen on hänen intohimonsa. Tuntemattoman houkutukset ja suuri ihanne ovat häntä kutsuneet alusta alkaen ja seuraavat häntä loppuun asti.

Minä en voi ajatella Martinia sänkyynsä kuolleena — ja Englannin maaperän vihertävään rauhaan laskettuna, vaikka tämä ajatus onkin rakas ja suloinen rauhallisemmille luonteille — esimerkiksi minulle. Voin vain ajatella tuon kesyttömän, sankarillisen sielun nousevan Jumalan luo myrskyisän Etelän leveältä, valkoiselta aavikolta, ruumiin levätessä paisuvien lumikumpujen alla ja lumituiskujen laulaessa hänelle sielumessua.

Olkoon tämä ihana loppu vielä kaukana ajassa, mutta pitääkö minun poloisen horjuvan sydämen tehdä se mahdottomaksi? Ei ikinä, ei ikinä, ei ikinä!

Loppupäätös — minun on noustava ylös joka päivä, sanokoon hoitaja mitä sanoo.

28 p. heinäk. Kiikuttelin pienokaista uneen tänä iltapuolena, kun Christian Ann, joka takkatulen ääressä kehräsi, kertoi minulle Bridget tädin ja Nessy MacLeodin välisestä riidasta.

Nessy (joka sanoo menneensä naimisiin isäni kanssa juuri ennen leikkauksen tapahtumista) näyttää vaativan perintö-oikeutta kaikkeen siihen, mitä isäni on jättänyt jälkeensä, ja koska tilukseen kuuluu Hovikin, aikoo hän haastattaa Bridget tädin oikeuteen päästäkseen käsiksi omaisuuteensa.

Poloinen Bridget täti! Kaikki hänen vehkeilynsä kauniin Betsyn hyväksi, hänen julmuutensa paljon kärsinyttä äitiäni kohtaan, hänen ilkeytensä minulle saivat tällaisen surkuteltavan lopun — että hänen oma tytärpuolensa karkoittaa hänet ulos talosta!

"Hui hai! Se on hänelle parahiksi, sanon! Ison emännän entinen musta elämä kummittelee, ja musta on hänen elämänsä nytkin oleva, kun hän on tullut vanhaksi ja kuolema jo häntä väijyy."

29 p. heinäk. Tänään olemme lopettaneet korrehtuurien lukemisen ja tohtori O'Sullivan on lähtenyt Lontooseen niitä viemään. Minusta hän näytti hiukan alakuloiselta tullessaan heittämään minulle jäähyväisiä, ja vaikka hän oli meluava ja reima tapansa mukaan, niin kuulosti hänen äänensä käheältä, kun hän (vannoen suosikkipyhimystensä nimeen) jutteli "palaavansa kymmenenneksi päiväksi kaikkien poikien kanssa, Siirappi heihin luettuna".

Lorua se tietenkin oli mitä juttelin hänen rakastumisestaan minuun. Mutta olen yhtäkaikki vakuutettu siitä, että hän rakastaa minua — monet, monet ihmiset rakastavat minua. En tiedä mitä olen tehnyt ansaitakseni kaiken tämän rakkauden. Minä olen elämässäni saanut osakseni paljon rakkautta; nyt sen huomaan.

Viimeinen korjausluku suoritettiin kovalla kiireellä ja luulenpa olleeni väsyksissä, kun se päättyi, sillä tänä iltana Martinin kantaessa minut yläkertaan, naurettiin vähemmän kuin tavallisesti ja Martin näytti vakavalta laskiessaan minut lattialle vuoteen viereen.

Minä kiusoittelin häntä siitä ("Mitä tuuma maksaa, herra"), mutta keskiyöllä totuus välähti mieleeni — minä käyn päivä päivältä ohuemmaksi ja köykäisemmäksi ja hän alkaa huomata sen.

Loppupäätös — minun täytyy koettaa päästä omin voimin yläkertaan tästä puoleen.

30 p. heinäk. Voi minua! Näyttää siltä kuin minun ja retkikunnan välillä olisi kilpajuoksu — kumpi meistä ensin ennättää, ja toisinaan pelkään, että minä joudun häviölle.

Martinin pitäisi lähteä matkaan kuudentenatoista päivänä — vain seitsemäntoista päivää enää! Minun pitäisi mennä naimisiin kymmenentenä päivänä — vain yksitoista! Oh, Mary O'Neill, mihinkä outoon ristiriitaiseen sotaan oletkaan heittäytynyt! Katso suoraan eteesi, rakas, äläkä ole peloissasi.

Tänä iltana sain kirjeen arvoisalta äidiltä. Hän lähtee huomenna Irlannista, siis aikaisemmin kuin hän alkujaan oli aikonut, joten otaksun isä Danin lähettäneen noutamaan hänet.

Kuinka hartaasti toivon, että Martin ja arvoisa äiti viihtyisivät hyvin yhdessä. Kamppailu rakkauteni ja uskontoni välillä olisi enemmän kuin jaksaisin kantaa nyt.

31 p. heinäk. Kun tänä aamuna heräsin hyvin myöhään (vasta aamunkoiton jälkeen nukahdin), ajattelin arvoisaa äitiä, ja katso! kuka silloin astuu huoneeseeni ellei Blackwaterin tohtori!

Hän oli hyvin herttainen, sanoi minun luvanneen että hän saisi uudelleen tulla minua tervehtimään, niinpä hän oli pitänyt kiinni sanastani.

Tarkastin häntä kiinteästi, kun hän minua tutki, ja taisin nähdä, että hän oli peräti ihmeissään — ei voinut ymmärtää mitenkä minä vielä elin — eikä sanonut enää milloinkaan väittävänsä valheeksi vanhaa sananpartta, että murtuneesta sydämestä voi kuolla, koskapa hän nyt seivästi näki, että minä pysyin pystyssä parantuneen sydämen avulla.

Olin tarvitsevinani jotain saadakseni hoitajan katoamaan huoneesta ja sitten kohottauduin vieraan tohtorin puoleen kuiskaten "Milloin?"

Hän ei ollut halukas minulle kertomaan, puheli Jumalan ihmeitätekevästä voimasta, joka saattaa tieteen häpeään, mutta lopulta sain hänen suustaan sanasen, joka teki minut onnelliseksi tahi ainakin tyytyväiseksi.

Ehkäpä se on surullista, mutta paljon surullisempaa olisi kuolla esimerkiksi murtuneesta sydämestä ja (oli tilani minkälainen oli) murtunut ei sydämeni ole, vaan lääkitty, loistavasti lääkitty kaikista iskuistaan, ja kiitos Jumalalle siitä ainakin!

Minulla oli juuri hiukan unta ja sellainen suloinen uni! Minusta armas äitini tuli luokseni. "Sinun on vilu, lapseni", sanoi hän ja peitteli minua sitten sänkyvaatteilla. Puhelin hänelle pienokaisesta — että minun täytyi jättää hänet, ja hän sanoi, että hänen oli ollut pakko tehdä samaa — jättää minut. "Se on meidän äitien kohtalo — monen — mutta taivas johtaa kaikki", hän kuiskasi.

1 p. elokuuta. En todellakaan voi käsittää itseäni; eipä senvuoksi ole suinkaan ihme, etteivät muut minua käsitä. Huolimatta siitä mitä vieras tohtori eilen sanoi, pukeuduin suurellisesti tänäpäivänä; en tyytynyt vain valkoiseen teepukuuni, vaan sovitinpa ylleni vielä kaunista, vanhaa irlantilaista pitsiä, jonka hoitaja lainasi minulle kaulalle pantavaksi.

Luulenpa, että se soveltui minulle mainiosti, ja kun tulin alakertaan hoitajan olkapäähän nojaten, oli Martin siellä minua odottamassa, ja vaikkei hän puhunut mitään (ei nähtävästi kyennyt), tuli hänen silmiinsä sama katse, kuin Raa-linnassa tuona viimeisenä iltana sanoessaan jotain hopealta hohtavasta kuusipuusta, joka kohottaa pienen, tumman päänsä taivasta kohti.

Oh, oma rakkaani, tahtoisin elää sinun tähtesi sellaisena kuin olen, jos minusta voisi olla jotain hyötyä, ellen olisi suurempi este kuin apu, jos liittomme olisi luvallinen, ellei, sanalla sanoen, Jumala itse olisi jo vastannut kaikkiin sellaisiin kysymyksiin ja hartaisiin anomuksiin ja lausunut suuren, muuttumattoman, peruuttamattoman Ei-sanansa!

2 p. elokuuta. Arvoisa äiti, joka eilisiltana tuli saarelle, on istunut luonani kaiken päivää. Luullakseni hän tietää, sillä luostarista hän ei enää ole puhunut mitään — sanoihan vain (niin hellin ja lempein katsein) aikovansa jäädä luokseni vähäksi aikaa, hän kun itse oli levon tarpeessa.

Hämmästyksekseni ja ilokseni huomasin, että Martin ja hän sopivat mainiosti yhteen. Tänä iltana sanoi hän minulle kaikesta huolimatta (tiedän mitä hän sillä tarkoitti) olevansa taipuvainen uskomaan Martinin olevan kunnon miehen ja kristillisen gentlemannin, vaikka hänellä on niin onnettomat mielipiteet Kirkkoon nähden.

Tänäpäivänä tapahtui liikuttava kohtaus. Istuimme kaikki puutarhassa (aurinko lämmin, mereltä puhalteli vieno tuulenhenki ja kypsä vilja huojui vastapäätä olevalla pellolla), kun tunsin jonkun nykäisevän minua hameesta, ja kuka siinä oli ellei Isabel, joka oli kontannut kuivalla nurmella päivänkukkia poimien ja nyt, kömmittyään pystyyn minun vieressäni, tyhjensi kouransa minun syliini.

Ei, itkeä en enää tahdo niin kauan kuin elän, mutta kyllä minä tunnen hyvin "heltyväni" kuten Martin sanoo, nähdessäni rakkaimpain unelmaini tosiksi muuttuvan.

En tiedä pelkäsikö Martin, että antaisin valtaa mielenliikutukselleni, mutta hän alkoi rupattaa "tyttösestä" sanoen hänellä nyt olevan kaksi äitiä — isoäiti, joka oli hoitava häntä meidän ollessamme Etelässä, ja arvoisa äiti, joka oli ottava hänet kouluun, kun hän on kyllin vanha.

Mutta miten käy Martinin itsensä? Onko oikein sallia hänen jatkaa valmistuksiansa? Eikö ole tavallaan julmaa olla hänelle kertomatta totuutta?

Tämä ongelma kaivelee mieltäni. Jos vain saisin kerran kunnolleen nukkua, niin ehkäpä voisin sen ratkaista.

3 p. elokuuta. Joka päivä käyn heikommaksi. Ei mitään tuskia, ei yskää, ei muuta kuin uupumusta. Isä Dan kertoi minulle tänä aamuna, että käyn yhä enemmän äitini näköiseksi, tuon "suloisen pyhimyksen, jonka Herra on tehnyt omakseen". Tiedän mitä hän tarkoittaa — äitini näköinen, kuten hän oli viimeisillään.

Vanha pappi raukkani on sellainen lapsi! Hyvä, vanha mies on aina lapsi — nainen voi helposti lukea hänen ajatuksensa.

Voi minua! Ei minusta milloinkaan ole pidetty sellaista huolta kuin nyt, mutta tunnen olevani kuin pikku lapsi, joka väsyneenä, kompuroituaan tuolilta tuolille, palaa hoitajansa luo. Mitä lapsia me itse asiassa kaikki olemmekaan — lapsia vain!

4 p. elokuuta. Isä Dan kiirehti tänne tänään kiihtymyksestä hengästyneenä. Poloinen ystäväni näyttää eläneen jokapäiväisessä pelossa, että hänen piispansa olisi Roomassa valittanut hänestä — asia koskee nähtävästi hänen suvaitsevaisuuttaan minua kohtaan — mutta kas! piispa itse onkin joutunut valvonnan alaiseksi, sillä hänet on lähetetty erääseen Rooman seminaariin ja kielletty palaamasta hiippakuntaansa.

Ja nyt, katso! suuri rahasumma on Roomasta lähetetty isä Danin jaettavaksi Ellanin köyhille!

Luulenpa tietäväni kenenkä rahat ne tässä palautetaan, mutta kiltti isä ei epäile mitään ja suunnittelee Pyhän Marian kirkolle suurta, yleistä kiitosjuhlaa rukousnauha- ja kiitosjumalanpalveluksineen.

Se on määrätty olemaan kymmenennen päivän iltapuolella, viimeisenä päivänäni Ellanissa, naimiseni jälkeen, mutta ennen lähtöäni. Kuinka Jumala ohjaa kaikkea!

6 p. elokuuta. On todella väärin, että sallin Martinin jatkaa. Tänä aamuna hän kertoi ostaneensa avioliittomme erikoislupakirjan ja tänä iltana hän näytti minulle matkalippumme Sydneyhin — kaksi sijaa ensimäisessä hytissä laivan vähimmän keinuvassa osassa.

Oh, rakkahimpani, kunpa tietäisit, että minulla on ollut matkalippuni jo kauan aikaa ja että se on vievä minut Suurelle Retkelle — suureen Tuntemattomaan, Ikuiselle Merelle, Mittaamattomaan Ijäisyyteen!

Minun täytyy olla uljas. Vaikka joskus olen hiukan raukkamainen, voin olla uljaskin.

Olen lopullisesti päättänyt tänä iltana kertoa hänelle. Mutta kuinka voin kertoa sen hänelle vasten kasvoja…

7 p. elokuuta. Olen päättänyt kirjoittaa Martinille. Kirjeessä voi niin paljon helpommin sanoa sanottavansa — ainakin minä voin. Kun olen liikutettu, niin pettää ääneni paisuen ja laskien kuin valtameren aalto.

Huomaan, etten enää voi kirjoittaa vuoteessani istuen, mutta voin painaa kirjani rinnalleni ja kirjoittaa makaavassa asennossa.

Oma rakkaani. — Vahvista itsesi kuulemaan mitä minulla on sanottavaa. Se on kovasti sinuun koskeva, minä tiedän sen, rakas.

Huomenna meidän oli määrä lähteä kylävoudin luo, tästä päivästä viikon kuluttua meidän oli määrä astua laivaan Sydneyhin mennäksemme ja kahden kuukauden kuluttua meidän oli oltava talvimajoissa.

Mutta en voi mennä kanssasi kylävoudin luo, en voi mennä kanssasi Sydneyhin; en voi mennä kanssasi talvimajoihin; en voi mennä minnekään täältä. Se on mahdotonta, aivan mahdotonta.

Minä olen rakastanut liian paljon, armas, elämän liekki on palanut tyhjiin minussa. Suuri rakkauteni — rakkaus äitiini, pikku lemmittyyni ja ennen kaikkea sinuun on kuluttanut minut, enkä voi enää kauan elää.

Anna anteeksi, etten ole ennen tätä sanonut sinulle että olen pettänyt sinua sanomalla käyväni paremmaksi ja voimistuvani päivä päivältä, vaikka tiesin ettei niin ollut laita. Tähän asti olen luullut, että raukkamaisuuteni on estänyt minua sanomasta sinulle totuutta, nyt huomaan, että rakkaus on siihenkin ollut syynä.

Olin niin kärkäs sille onnelle, jota olen nauttinut tähän rakkauden taloon tultuani, etten ole voinut tyytyä siitä luopumaan. Sinä koetat ymmärtää sen (koetathan, rakas?) ja annat minulle anteeksi sen, että olen pitänyt sinua pimeässä tähän viime hetkeen asti.

Tämä on sinulle raskas suru. Kuolisin ilomielin säästääkseni sinut hetkisenkään tuskasta, mutta en sittenkään voisi kuolla rauhassa, ellen luulisi sinun kaipaavan ja murehtivan minua. Minusta on mieluista ajatella ihmisten tulevaisuudessa sanovan "Hän on rakastanut Mary O'Neilliä ja nyt ei maailmassa ole olemassa ketään toista naista hänelle." En olisi nainen, ellen tuntisi tällä tapaa — enhän?

Mutta älä sure liian paljon, rakkaimpani. Ajattelehan toki! Jos minä olisin ollut vahva, jos minulla olisi ollut vielä vuosikausia elettävänä, niin minkälainen elämä olisi ollut edessäni — meidän molempain edessä.

Emme olisi voineet elää erillämme, emmehän? Ja jos olisimme menneet naimisiin, niin en olisi koskaan voinut ravistaa yltäni ajatusta, että se maailma, joka aina olisi avannut helmansa sinulle, ei olisi kaivannut minua. Niin olisi käynyt, niinhän — kaiken sen jäljestä, mitä olen kestänyt? Ei maailma milloinkaan anna naiselle anteeksi niitä vääryyksiä, joita se itse on hänelle tuottanut, ja minulla, rakkaani, on ollut ylen monta haavaa voidakseni seisoa uljaana vieressäsi ja olla sinulle apuna.

"Hän jätti kaiken rakkaudesta minuun, valiten köyhyyden, tuntemattomuuden ja kärsimykset rikkauden, arvon ja mukavan elämän sijasta, ja siksipä minäkin valitsen hänet yli kaiken muun maailmassa." Mutta tiedän, mikä siitä lopullisesti seuraisi, rakas, ja minua vaivaisi aina tunne, että rakkautesi minuun on vetänyt sinut alas, sulkenut sinulta monta elämän ovea. Tietäisin, että aina olet kuuleva takanasi kohtaloni kajahtavat askeleet, ja se on ainoa seikka, jota en jaksaisi kantaa.

Paitsi sitä, rakkaimpani, on vielä jotain muutakin meitä estämässä tässä maailmassa' — Jumalallinen Käsky. Siunattu Herramme sanoo, ettemme koskaan voi tulla mieheksi ja vaimoksi, eikä se ole meidän muutettavissa, eihän?

Oh, älähän usko, että soimaan itseäni siitä, että rakastan sinua — tahi että katson synniksi sitä. En tee sitä nyt enkä koskaan.

Äläkä usko että kadun tuota yötä Raa-linnassa. Jos minun on Jumalan edessä vastattava siitä, niin teen sen pelotta, sillä tiedän hänen tietävän, että kun ympäristöni julmuus ja itsekkyys yrittivät vallita pyhimpiä vaistojani, niin minä vaadin osalleni vain sitä oikeutta minkä Hän minulle antoi — olla oma käskijäni ja sieluni valtias.

Ei pidä sinunkaan sitä katua, rakkahimpani, tahi soimata itseäsi mistään, sillä kun yhdessä seisomme Jumalan tuomioistuimen edessä, niin Hän on näkevä, että alun pitäen minä olin sinun ja sinä minun, ja hän on verhoova meidät rakastavan armonsa siivillä.

Äläkä sitäkään usko, rakas, että koskaan olen pitänyt sitä, mikä sittemmin tapahtui — ensin Ellanissa ja sitten Lontoossa — jonkinlaisena rangaistuksena. Sitä en milloinkaan ole tehnyt, en kovimpinakaan aikoina, ja nyt uskon sydämeni syvimmällä vakaumuksella, että kärsimykset, jotka minulle annettiin poissa ollessasi, eivät kohdanneet minua syntini tähden, vaan pelastuksekseni.

Ajattelehan, rakas! Ellemme olisi tavanneet toisiamme naimisiin mentyäni, sinä ja minä; ja jos minä yhä edelleen olisin elänyt miehen kanssa, jolle minut oli naitettu, niin olisi sieluni kutistunut ja kuollut. Sehän on monen raakaan ja halpamaiseen mieheen kahlehditun vaimoraukan kohtalo. Mutta minun sieluni ei ole kuollut, rakkahin, eikä se kuolekaan, käyköön ruumis raukalleni miten käy, niin että kiitän armollista Jumalaani siitä suloisesta, puhtaasta, ylevästä rakkaudesta, joka on sen pitänyt elossa.

Mutta mennä toisiin naimisiin on yhtä kaikki eri asia, rakkaani. Tein valani alttarin edessä, rakas, ja vaikkapa sen tein tietämättömänä, kovan painon ja pakotuksen alaisena, niin on se taivaassa rekisteröity.

Turhan vuoksi, rakas, ei siunattu Herramme laatinut tätä järkkymätöntä käskyä. Kirkko selittäköön sitä väärällä tavalla — sinä sanot, että se sen tekee, ja minä olen liian tietämätön vastatakseni sinulle, jos tahtoisinkin, jota en tee. Mutta olen vakuutettu siitä, että Herrani näki ennakolta kaikki sellaiset erehdykset ja koettelemukset, jotka tulisivat monen poloisen naisen osaksi (ehkäpä muutamain miestenkin), ja myöskin sen viheliäisyyden, mikä maailmassa syntyisi, ellei tätä horjumatonta tukea olisi olemassa, ja siksipä hän antoi jumalallisen ja järkkymättömän lakinsa, ettei avioliittoa saisi rikkoa minkään syyn nojalla.

Oh, minä olen varma siitä, rakas, aivan varma, ja taivutan pääni hänen tutkimattoman viisautensa edessä, vaikkakin sydämeni on verissä.

Mutta ajattelehan, rakkaani, kuinka kevyt on kuorma, joka meidän on kannettava! Vihkivalat ovat vain tätä maailmaa varten. Kirkon avioliittolaki, joka kestää niin kauan kuin elämä, ei jatku hetkeäkään kauemmin. Sinä hetkenä kun kuolema vapauttaa ruumiini, on sieluni lupa lentää minne se kuuluu. Tämä olisi vaivainen lohdutus, jos minulla olisi elonaikaa kymmenen, kaksikymmentä, kolmekymmentä vuotta, jota minulla ei ole.

Miksi siis olisimme murheelliset? Tässä elämässä minä en voi olla sinun etkä sinä minun, niinpä Kuolema armossaan ja majesteettiudessaan tulee meitä yhdistämään! Rakkautemme ulottuu kauas elämän toiselle puolelle, ja sinä hetkenä kun rajan yli on menty, on liittomme alkava! Ja kun se on alkanut, ei se koskaan lopu! Niin ei siis Kuolema itse asiassa ole erottaja, vaan suuri yhdistäjä. Etkö tiedä sitä, rakkahin? Tuokio eroa — tuskinpa tuokiotakaan — ja sitten saamme olla yhdessä halki koko Ijäisyyden! Kuinka ihmeellistä! Kuinka loistavaa! Kuinka voitollista!

Uskotko yksilölliseen kuolemattomuuteen, rakas? Minä uskon. Uskon, että toisessa maailmassa olen tapaava ja tunteva rakkaani, jotka ovat taivaassa. Ja uskonpa vielä senkin, että siinä tuokiossa kun eroan tästä elämästä, olen elävä rakkaimpaini kanssa, jotka vielä elävät maan päällä. Senpätähden minä mielelläni lähden — sillä olen vakuutettu siitä, että sillä hetkellä kun vedän viimeisen hengenvetoni olen seisova vieressäsi.

En tahdo väittää, etten ehkä olisi halunnut elää vähän kauemmin — jos asiat olisivat olleet toisella kannalla mitä meihin tulee. Tahtoisin elää nähdäkseni kirjasi julkaistuna ja työsi päättyneenä (tiedän, että joskus se tapahtuu), pienokaisen kasvavan hyväksi tytöksi ja myöskin kauniiksi (sillä sekin merkitsee jotain, eikö niin?); ja haluaisin elää hiukan kauemmin toisestakin syystä, naisena — saadakseni nauttia rakkautta ja kuulla olevani rakastettu, sillä joskin nainen sen tietää, niin hän rakastaa kuulla sitä eikä koskaan väsy sitä kuuntelemasta.

Mutta olosuhteet ovat olleet meitä vastaan, ja onpa melkein synnillisen kiittämätöntä olla pahoillaan mistään, kun meillä on niin suuri syy olla kiitollisia.

Ja sitten pienokainen — minun oli ennen tapana ajatella, että olisi hirveätä (minulle, tarkoitan) kuolla ennenkuin hän olisi kyllin vanha säilyttämään mitään selvää muistoa äidistään (kuten minulla on omastani) — muistoa, jota hän voisi helliä ja rakastaa. Mutta nyt en sitä pelkää, sillä tiedän, että tulevaisuudessa, kun pikku tyttöni tiedustelee äitiään, niin sinä kuvailet minut hänelle sellaisena kun sinä näit ja muistat minut — paljoa suloisempana ja rakastettavampana kuin olinkaan, ja on niin ilahuttavaa ajatella, että tyttäreni on näkevä minut isänsä silmillä.

Lisäksi, rakkahin, tuntuu minusta niin vavahuttavan onnelliselta ajatella — että ehkäpä pienokainen kasvaessaan tulee minun näköisekseni (sinun silmissäsi), ja että tulevaisuudessa hänen äänensä, hymynsä tahi naurunsa äkkiä väläyksenä johtaa mieleesi hänen taivaassa olevan äitinsä, niin että jonakin päivänä, ehkäpä monien vuosien kuluttua, kun hän on jo aikuinen, hän koskettaa käsivarttasi ja sinä käännähdät äkisti häntä katsomaan, ja katso! sinusta näyttää kuin seisoisi Mary itse (sinun Marysi) vieressäsi. Oi Kuolema, missä on okasi? Oi hauta, missä on voittosi?

Jatka suurta tehtävääsi, rakkahin. Älä herpaannu, äläkä salli intosi jäähtyä siitä tunteesta, että olet kadottanut minut. Milloin ikinä minua muistelet, niin sanele itsellesi: "Mary on täällä; rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."

Aion taas tänäpäivänä nousta pystyyn, rakas, sillä minulla on jotain toimitettavaa, joka on hiukan tärkeätä, — annan sinulle tämän kirjani, johon olen kirjoittanut joka päivä (tahi oikeammin joka yö) siitä lähtien kun löysit minut Lontoossa.

Sinä olet näkevä mitä se on ja miksi se on kirjoitettu, niin etten huoli selitellä sen enempää.

Pelkään, että pidät sitä hyvin itserakkaana, se kun kertoo pääasiallisesti minusta itsestäni; mutta minä olen koko ajan katsonut sieluuni, ja kun sen teemme ja astumme alas syvyyksiin, niin kohtaamme siellä muitakin sieluja, jotta kenties olenkin kirjoittanut monen naisen elämäkerran.

Kerran kuvailin voivani kirjoittaa oikean kirjan (näetkös, tällaisia turhamaisia ja mielettömiä ajatuksia minulla on ollut, varsinkin pimeinä hetkinä) näyttääkseni maailmalle minkälaiseksi naisen elämä muodostuu, kun häneltä kielletään oikeus valita itselleen ja lapsilleen se, mikä hänestä on parasta.

Jossain, rakas, väikkyy uni, joka häiritsee ihmiskunnan uinailua, mutta herääminen ei tapahdu minun aikanani, ehkäpä ei pienokaisenkaan aikana.

Tiedätkö, rakkaimpani, mikä ihmeteltävässä kirjassasi eniten minua värähytti. Se oli kuvauksesi siitä jättiläismäisestä jäävuoresta, jonka sivu kuljitte Eteläjäämerellä — viisisataa jalkaa merenpintaa ylempänä — joka järkkymättömänä kulki kulkemistaan eteenpäin vasten raivoavan vihurin ja aaltojen sysäyksiä merenalaisen virran voimasta.

Eikö se muistuta kaikkein suurten asiain kulkua elämässä, rakkahin? Ehkä maailma on oleva tyttöselle onnellisempi olinsi ja kuin minulle. Ja joka tapauksessa, minä olen aina tunteva, että kaikesta huolimatta on ollut ihanata olla nainen.

Ja nyt, oma rakkaani, vaikka meidän on erottava vain vähäksi aikaa, niin tahdon kirjoittaa, mitä haluaisin sanoa sinulle huomenna erotessamme, ellen tietäisi että jokin kurkussani pyrkii minua kuristamaan.

Tahdon vielä kerran sanoa sinulle, että rakastan sinua hellästi, etten ole koskaan rakastanut ketään muuta kuin sinua ja etteivät mitkään vihkivalat voi estää minua rakastamasta sinua loppuun asti.

Tahdon kiittää sinua siitä suuresta, suuresta rakkaudesta, jonka olen saanut sinulta vastalahjaksi — aina siitä ajasta asti kun olin lapsi. Oh, rakkaimpani, siunatkoon Jumala sinua ikuisesti päivänpaisteesta, jota olet tuonut elämääni — jokainen yksityinen päivä, iloiset päivät ja murheelliset päivät, kirkkaat päivät ja pimeät, kaikki ne säteilevät sinun rakkautesi loistoa.

Älä milloinkaan ajattele, ettei elämäni olisi ollut onnellinen. Kun nyt muistelen menneisyyttä, niin tuntuu minusta kuin olisi siinä aina ollut onnea. Ja milloin ei siinä ole ollut onnea, on siinä ollut vieläkin korkeampaa ja parempaa — siunausta.

Minä olen paljon iloinnut elämässä, rakas — iloinnut maailman kauneudesta, auringosta ja kuusta ja tähdistä ja kukista ja lintujen laulusta ja vielä (paitsi jumalallista rakkautta, joka on liian pyhä, jotta siitä voisi puhua) uskonnostani, rakastetusta Kirkostani, armaan äitini rakkaudesta ja suloisesta lapsestani ja ennen kaikkea — ennen kaikkea sinusta.

Tunnen pyhää kiitollisuutta Jumalaa kohtaan siitä, että hän on antanut sinut minulle, ja ellei yhdessäolomme ole ollut pitkä tässä elämässä, niin on se oleva ikuinen tulevassa.

Niinpä hyvästi, rakkahimpani — vain vähäksi aikaa!
Rakkahimpani, Hyvästi!

MARY O'NEILLIN VIIMEINEN LISÄYS.

KIRJOITETTU HÄNEN RUKOUSKIRJANSA IRTOLEHDILLE.

Kaikki on päättynyt. Olen antanut hänelle kirjani. Salaisuuteni on ilmaistu. Nyt hän tietää. Melkeinpä luulen, että hän on aina sen tietänyt.

Minä olin pukeutunut vieläkin huolellisemmin kuin tavallisesti. Hoitajan irlantilainen pitsi oli kaulallani ja mustat hiukseni olivat sileiksi kammatut äitini tapaan, ja kun läksin alakertaan jokapäiväisen ystävällisen sauvani nojassa (ihmeteltävän vahva olen ollut tänään), sanoivat kaikki, että olin niin paljon virkeämmän näköinen.

Martin oli siellä ja vei minut puutarhaan. Oli jo hiukan myöhä iltapuolella, mutta luonnossa oli suloinen, pyhä tunnelma, ilma oli kirkas ja aurinko lauha — oli yksi noita iltoja, jolloin luonto on kuin nunna "äänetön ihailusta".

    Vaikka tunsin olevamme nyt viimeisen kerran yhdessä, niin
    puhelimme tavalliseen tapaan — kylävoudista, erikoisluvasta,
    "Scotian" pojista, jotka olivat tulossa vihkiäisiini, ja kuinka
    muutamain heistä oli lähdettävä matkaan jo aikaisin aamulla.

Mutta vähät siitä mistä juttelimme. Tunsin olevani täydelleen onnellinen — istuessani tyynyjen välissä valkoinen käteni hänen ruskeassa kädessään, katsoen hänen kirkkaisiin silmiinsä ja vereviin kasvoihinsa ja ylös taivaan leveään sineen.

Punainen aurinko oli alkanut vajota Pyhän Marian kallion taa ja päivänkukat nurmella olivat sulkeneet silmänsä ja taivuttaneet päänsä uneen, kun Martin pelästyi kastetta.

Silloin palasimme taloon — minä tukevin askelin Martinin sivulla, vaikka pitelin lujasti kiinni hänen käsivarrestaan.

Vanha tohtori oli vastaanottohuoneessaan, hoitaja oli minun huoneessani, ja saatoimme kuulla Christian Annen yläkerrassa asettavan pienokaisen levolle hänen viehättävään, valkeaan vuoteeseensa.

Tuli aika minunkin mennä yläkertaan ja silloin annoin hänelle kirjani, jota olin kanneskellut kainaloni alla, ja pyysin häntä lukemaan viimeiset sivut ensiksi.

Vaikkemme olleet koskaan ennen maininneet kirjaani, niin hän näytti olevan sen perillä; ja sillä hetkellä välähti mieleeni että luullessani uskottelevani hänelle mitä uskottelin oli hänkin uskotellut minulle olevansa tietämätön ja että hän oli tietänyt kaiken alun pitäen. Se huojensi mieltäni jonkin verran ja samassa se myös pisteli minua. Olemmepa me ihmeellisiä olentoja me naiset!

Tuokion ajan seisoimme yhdessä portaitten alapäässä pidellen toisiamme kädestä. Pelkäsin hirveästi, että hän kadottaisi kaiken vallan itseensä kuten silloin Raa-linnassa, ja taas minut valtasi tuo vavahuttava, paisuttava tunne (taivaallisin mielenliikutus, mikä voi naisen elämässä olla) että minun, heikon, oli tuettava vahvaa.

Mutta sitä kesti vain silmänräpäyksen verran ja sitten hän sulki minut suuriin, helliin käsivarsiinsa ja suuteli minua huulille ja lausui hiljaa, mutta oh, niin kaunopuheisesti "Hyvästi, rakkaani, ja siunatkoon Jumala sinua!"

Sitten astuin yläkertaan yksin, aivan yksin ja tultuani portaitten päähän, seisoi hän yhä alhaalla minua katsomassa. Hymähdin hänelle, sitten astuin lujin askelin huoneeseeni ja vuoteeni luo ja sitten… pitkälleni, kaikki voimani tiessään siinä tuokiossa.

Yöllä minulla oli omituinen, unenkaltainen haavekuva. En tahdo suurennella sitä — sanoa, että se oli näky tahi jokin yliluonnollinen ilmestys, sellainen, josta siunattu Margaret Mary puhuu. Ehkäpä se vain oli seuraus siitä, että muistini oli liikkunut menneissä tapahtumissa, ajatuksissa ja toiveissa. Mutta ehkäpä se myös oli jotain korkeampaa ja henkisempää, ehkäpä Jumala oli lohdutuksekseni sallinut minun hetkiseksi nostaa verhoa.

Mielestäni oli huomispäivä — vihkiäispäiväni ja isä Danin kiitosjuhlan viettopäivä — ja minä istuin lasioven luona (joka oli selkiselällään) katsomassa juhlakulkuetta.

Tuntui kuin olisin nähnyt kaiken — isä Danin messupaidassaan, kalastajat puhtaissa mekoissaan, kyläläiset pyhävaatteissaan, raittiusseuralaiset ja metsänvartijakunnan värillisine lippuineen ja kunniamerkkeineen kääntyvän tien kulmauksessa, vaimojen sylilapset käsivarsillaan seisoessa sillalla tätä katselemassa.

Minusta näytti juhlakulkue astuvan ikkunani sivu ja menevän kirkkoon, joka jo oli täpösen täynnä väkeä, niin että suuret ihmisjoukot polvistuivat ulkopuolella tiellä aina lahonneihin ja kallistuviin portinpieliin saakka.

Sitten näytti minusta kiitosjumalanpalvelus alkavan ja seurakunnan laulaessa yhdyin minäkin siihen. Kuulin itseni laulavan:

    Tähän hetkeen asti olin luullut olevani yksin, mutta nyt arvoisa
    äiti astui huoneeseeni ja yhtyi lauluun. Kuulin hänen rikkaan,
    syvän äänensä oman ääneni rinnalla:

Sitten mielestäni Ora päättyi ja sitä seuraavassa äänettömyydessä kuulin Christian Annen juttelevan pienokaisen kanssa viereisellä santakäytävällä. Olin ummistanut silmäni, mutta yhtäkaikki olin näkevinäni heidät, olin mielestäni suloisessa horrostilassa, joka oli vapauttanut minut kaikista tuskista, vaikka en ollut tiedoton.

Sitten olin näkevinäni Martinin tulevan ikkunan eteen, nostavan lapsen ikkunaa kohti ja sanovan jotain hänestä.

Koetin vastata hänelle, mutta en voinut, hymyilin vain, ja sitten seurasi pimeys, jonka aikana kuulin ääniä ympärilläni ja jonkun nyyhkyttävän ja isä Danin sanovan kuten sinä aamuna, jolloin äitini kuoli:

"Älkää kutsuko häntä takaisin. Hän on matkalla Jumalan ihanaan paratiisiin kaikkien kärsimystensä jäljestä."

Tämän jälkeen kävi pimeys vieläkin sakeammaksi ja sitten tuli vähitellen suuri valo, ihana, ihmeellinen, taivaallinen valo, sellainen, jonkalaiseksi Martin kuvailee napapiirin aamuruskoa, ja sitten… kuljin leveällä, valkoisella, lumisella ylätasangolla ja Martin astui vieressäni.

Kello on 4 e.p.p. Muutamat "pojista" ovat jo matkalla häihini. Vaikka minua usein on hävettänyt, että olen sallinut heidän tulla, olen nyt mielissäni hänen tähtensä etten estänyt heitä siitä. Kun hänen toverinsa ovat hänen luonaan, on hänen helpompi hallita tunteitaan ja olla vahva.

Mikä rauhallinen aamu! Valoa on juuri sen verran, että voi nähdä Pyhän Marian kallion. Se on kuin hoiperteleva kummitus, joka liikkuu syvyyksien höyryssä. Voin kuulla meren kaukaisen kohinan. Puutarhassa laulelee lintunen ja pääskyset visertelevät räystään alla. Kevyt sumu verhoo niityt ja puiden latvat näyttävät leijailevan taivaan ja maan välillä.

Ihan kohta sumu hajaantuu ja päivä koittaa ja aurinko näyttäytyy jälleen ja… yö on haihtunut.

Rakkaani oli oikeassa. Olin tietänyt kaiken aikaa, mutta olen toivonut toivoa vastaan — että matka virkistäisi häntä ja että Antarktiksen ilma parantaisi hänet.

Ja hän oli aina rohkealla ja iloisella mielellä, ja kun hän katseli minua helline silmineen ja kun hänen pehmeä kätösensä solui käteeni, niin unohdin kaiken pelkoni, jotta isku kohtasi minua niin odottamatta kuin en olisi milloinkaan sitä odottanut.

Heikko, liikuttava hymyily huulillaan antoi hän minulle kirjansa ja minä palasin ravintolaan ja luin sen huoneessani. Luin koko yön ja vielä hyvän matkaa seuraavaan päivään — tuon järkyttävän tarinan, suoraan hänen sydämestään lähteneen, kirjoitettu hänen pienellä, sirolla, kauniilla käsialallaan.

Tarpeetonta sanoa mitä ajattelin tahi tunsin sitä lukiessani. Niin monta seikkaa, josta en ennen ollut mitään tietänyt! Sellaista rakkautta, jota en ollut koskaan voinut uneksia, enkä koskaan voisi palkita!

Kuinka ankarasti kapinoi koko olemukseni sitä kohtaloa vastaan, joka oli kohdannut omaa armastani. Vaikka minä myöhemmin — joskin vastahakoisesti — olen oppinut jakamaan hänen suloisen alistuvaisuutensa, taivuttamaan pääni (Jumalalliselle Käskylle) tosin en nöyrän tyytyväisenä kuten hän, vaan niskoittelevana, ja näkemään, että avioliitto, tosi avioliitto on se kallio, johon Jumala rakentaa maailmansa, niin en silloin mitään sellaista ajatellut.

Katkera viha minussa vain kuohui sivistyneen yhteiskunnan kirottua tekopyhyyttä vastaan, joka Lain ja Uskonnon nimessä on pusertanut ulos elonkipinän maailman suloisimmasta ja puhtaimmasta naisesta vain siksi, että häntä halutti "olla oma käskijänsä ja sielunsa valtias".

Mitä minua liikutti maailman tulevaisuus? Tahi jumalallisten totuuksien kulku? Tahi miehen ja naisen väliset uudet suhteet tulevan ajan onnessa. Mitä minua liikutti muu kuin poloinen, marttyyrin tuskia kärsinyt rakkaani? Vaimo, jonka Jumala antoi minulle, oli minun, enkä voinut hänestä luopua — en nyt, kaiken sen jäljestä, mitä hän oli kärsinyt.

Iltapuolella johonkin aikaan (taivas tietää milloin) palasin Suvimajaan. Siellä oli hyvin hiljaista. Pienokainen jokelsi uuninmatolla. Äitini oli vaitelias ja koetti minulta salata pöhöttyneitä silmiään. Oma armaani nukkui, oli nukkunut koko päivän, enkelin unta. Outo ja pelottava seikka, sillä ei kukaan muistanut tätä ennen nähneensä hänen nukkuvan.

Hetken kuluttua menin rannalle, missä lapsena olimme yhdessä leikkineet. Sydämeni oli sairas ja kylmä. Venhe, jossa purjehdimme, oli kiinnitetty ankkuriin. Nousuvesi kohisi ulapalla huuhtoen Pyhän Marian kalliota, joka törötti punertavaa taivasta kohti mahtavana, synkkänä, järkkymättömänä.

Vanha Tommy toveri tuli majansa ovelle. Minä menin sisään hänen rauhalliseen, savuiseen tupaansa, missä oli multapermanto, ja kävin istumaan uunin viereen nokisten orsien alle kolkon tylsässä mielentilassa. Vanhus ei virkkanut sanaakaan minulle. Hän työnsi hiukan turvetta pesään ja istuutui kolmijalkaiselle tuolille uunin toiselle puolelle.

Kerran hän nousi ylös ja antoi minulle tuopissa kirnupiimää, sitten hän kohenteli kekäleitä ja kävi jälleen istumaan mitään puhumatta.

Illemmällä, kun kohoava vesi kävi äänekkäämmäksi, nousin pystyyn lähteäkseni kotiin. Vanhus seurasi minua ovelle ja siellä laskien kätensä käsivarrelleni hän virkkoi:

"Hänen purjeensa on läpättänyt vastatuulessa koko hänen elämänsä aikana, poika. Mutta pane merkille — satamaan hän yhtäkaikki lopulta joutuu."

Astuessani tietä pitkin kuulin etäältä soittokunnan soittavan ja näin ihmisjoukon juhlakulkueessa lähestyvän tiellä. Se oli isä Danin toimeenpanema kiitoksenvietto Jumalalle siitä rahasummasta, joka Roomasta oli lähetetty Ellanin köyhille Daniel O'Neillin turmiota tuottaneen omaisuuden jäännöksistä.

Koska en ollut siinä mielessä, että olisin voinut kiittää Jumalaa mistään, niin poikkesin oikotielle ja kuljin niityn poikki, kunnes tulin puutarhamme takaportille lähelle William Rufuksen sammalten peittämää hautakiveä.

Hän oli hereillä — oli ollut hereillä jo kaksi tuntia, mutta niin oudossa tilassa. Hänen suuret enkelinsilmänsä olivat avoinna ja loistivat kuin tähdet ikäänkuin myhäillen jollekulle toiselle näkymättömälle, ja hänen huulensa liikahtivat ikäänkuin sanoja lausuen, joita ei kukaan muu voinut kuulla.

"Mitä sinä puhelet, kultamuru?" oli äitini kysellyt, ja kotvan kuluttua, jonka aikana rakkaani näytti kuuntelevan haltioissaan, oli hän vastannut:

"Hss! Puhelen äidin kanssa — kerron hänelle, että jätän Isabelin
Christian Annen hoitoon. Ja hän sanoo olevansa niin hyvillään."

Kiersimme talon, kunnes tulimme "Mary O'Neillin pienen huoneen" ikkunan kohdalle, joka oli selkiselällään.

Ilta oli niin tyven, että saatoimme kuulla seurakunnan laulua kirkosta ja sen ulkopuolella olevalta polulta.

Samassa alkoi joku laulaa huoneessa. Rakkaani se lauloi — puhtaalla, suloisella, hopeankirkkaalla äänellään, jonka vertaista en ole koskaan kuullut enkä ole kuuleva tässä maailmassa.

Hetken kuluttua yhtyi lauluun toinenkin ääni — syvä ääni, arvoisan äidin.

Kaikki oli muuten hiljaista. Ei hiiskausta maassa, ei ilmassa. Itse merikin oli vaiennut ja näytti kuuntelevan kalliin lemmittyni viimeistä henkäystä. Aurinko oli laskemassa, hohtavan punaisena, ja taivas säteili loistoa.

Kun laulu päättyi, niin pienokainen jokelsi äitini sylissä "Bo — loo — la — la — mam — maa." Minä otin hänet ja kohotin hänet avonaista ikkunaa kohti huutaen: "Katso, rakkaani. Tässä on tyttönen!"

Ei kuulunut vastausta, mutta seuraavassa tuokiossa arvoisa äiti tuli ikkunan luo. Hänen kalpeat kasvonsa olivat vielä tavallista kalpeammat ja hänen huulensa vapisivat. Hän ei puhunut mitään, mutta hän teki ristinmerkin.

Saatoin hänet Tilburyyn, kun hän lähti Englannista viimeiselle retkelleen. Hän oli silloin taas oma itsensä. Tuon suuren tapahtuman sokaisevaa, huumaavaa vaikutusta oli seurannut nopea toipuminen. Hänen henkinen joustavuutensa oli ihmeteltävästi voimistunut ja tavallaan jonkin verran reipastunutkin.

Ei ollut vaikeata arvata tämän muutoksen aiheuttamaa salaisuutta. Se ei johtunut yksin siitä, että Aika, tuo suuri viihdyttäjä, oli alkanut tehdä työtänsä hänessä, vaan hän oli vastaanottanut ilman epäilyjä ja kyselyjä Mary O'Neillin ihanan uskon (sen vanhan, vanhan uskon) persoonallisen rakkauden kuolemattomuudesta ja oli lujasti vakuutettu, että vapautettuna lihan kahleista hän oli hänen kanssaan joka päivä ja tunti ja että hän aina oli oleva niin kauan kuin elämää kesti.

Tässä uskossa ei ollut mitään epämääräistä, ei mitään mielikuvituksellista, ei mitään typerää eikä epämiehekästä… se oli vain horjumattoman sielun ja täydelleen selvän järjen yksinkertainen usko.

Mitä hänen työhönsä tulee, niin tapasin hänet siinä suhteessa hyvin toivehikkaana. Häntä elähytti mielestäni, paitsi palavaa innostusta tehtäväänsä, hiljaisuuden ja yksinäisyyden toivo tuossa vahvistavassa ilmapiirissä.

Kun näin suuren laivan, jossa hän lähti, liukuvan alas pitkin Thamesia, olin yhtä varma siitä, että hän samoisi Etelänavalle ja lopettaisi työnsä siellä kuin että aurinko seuraavana aamuna oli nouseva.

Tapahtukoon mitä tahansa, tällä kertaa hän oli "marssiva suoraan eteenpäin".

Saapunut onnellisesti perille. Kaikki hyvin. Ilma oivallinen. Sininen taivas. Lämmin. Ei tuulenhenkäystä. Aurinko aina ylhäällä. Tähtisikermät kierivät sekaantumatta. Tuntuu kuin voisimme nähdä maailman liikkuvan. Lähdemme etelään huomenna. Rauhallisempi kuin milloinkaan ennen siitä lähtien kun Hänet vietiin minulta. Mutta Hän oli oikeassa. Hän on täällä. "Rakkaus on kuolemaa vahvempi, vetten paljous ei sitä voi tukahuttaa."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VAIMO, JONKA MINULLE ANNOIT ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.