The Project Gutenberg eBook of Suomen herännäisyyden historia XIX:llä vuosisadalla III. 1845-1852, by Mauno Rosendal

Kustannusosakeyhtiö Herättäjä, Oulu, 1912.
Sanomalehtiosuuskunta Liiton I. L. kirjapainossa.

SISÄLLYS:

     I. Sanomalehtikiistojen ja oppiriitojen jälkikaikuja v. 1845-1846.
    II. Jul. Imm. Berghin vaikutus Kuopiossa 1840-luvun keskivälillä.
   III. Pohjanmaan herännäisyyden vaiheita 1840-luvun loppuaikoina.
    IV. Herännäisyyden oppi.
     V. Heränneitten sielunhoito.
    VI. Karjalan herännäisyyden huomattavimmat vaiheet 1840-luvun
        loppupuolella.
   VII. Savon herännäisyys 1845-50.
  VIII. Silmäys Hämeen ja Satakunnan herännäisyyteen 1840-luvun lopussa.
    IX. Heränneitten hartauskirjallisuus 19 vuosisadan keskivälissä.
     X. Herännäisyyttä koskevia arvosteluja ja riitakirjoituksia
        1840-luvun loppupuolella ja 1850-luvun alussa.
    XI. Pohjanmaan herännäisyydessä v. 1852 tapahtuneen suuren
        jaon enteitä.
   XII. Lisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista
        johtomiehistä jaon lähinnä edellisinä vuosina.
  XIII. Pohjanmaan heränneitten pappien ero Malmbergista.
        Laguksen suhde heihin.
   XIV. Paavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikuisia arvosteluja hänestä
        ja herännäisyydestä.
    XV. Wilhelm Niskasen asema herännäisyyden johtomiehenä Paavo
        Ruotsalaisen kuoleman aikana.
   XVI. Silmäys Kainuunmaan herännäisyyteen vuosina 1849-52.
  XVII. Piirteitä Savon ja Karjalan herännäisyyden vaiheista
        vuosina 1850-52.
XVIII. Poimintoja Hämeen, Satakunnan ja Lounais-Suomen
        herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.
   XIX. Silmäys Etelä-Suomen uskonnollisiin oloihin 1850-luvun
        alkuvuosina.
    XX. Suomen piispojen suhde herännäisyyteen 1850-luvun
        alkuvuosina.
   XXI. Jälkikatsahdus.
        Viiteselitykset.

Paljon katkeraa mieltä ja paljon riitaa peri v:sta 1845 alkava aikakausi edelliseltä. Sanomalehdissä, uusissa, pietismiä ja sen oppia käsittelevissä kirjasissa, heränneitten kirjevaihdossa ja heidän seurusteluissaan riehui taistelu kauan vielä ja ehkä yhtä kiivaana kuin jaon kovana vuotena. Paitsi jatkuvia, ulkoapäin tulevia hyökkäyksiä ja hedbergiläisen riidan aikaansaamaa hajaannusta, häiritsevät Renqvistin riitakirjoitukset Suomessa leviävän elävän uskonnollisuuden rauhallista kehitystä. Eripuraisuuden henki on päässyt repimään herännäisyyden rivejä, ja seuraukset näkyvät miltei kaikkialla.

Kesällä v. 1844 oli Lauri Stenbäck julkaissut vihkosen, jonka nimenä oli "Nya Morgonväkter, till de bildade" (Uusia Aamuvartioita, sivistyneille). Ehkä olivat maassamme vallitsevat ahtaat paino-olot syynä siihen, että kirjanen painettiin Tukholmassa. Mahdollista on myöskin, että tekijä sentähden kääntyi ruotsalaisen kustantajan puoleen, että tämä hänen kirjoituksensa käsitteli Ruotsissa siihen aikaan vireellä olevaa Straussin "Leben Jesu" kirjaa koskevaa väittelyä. Tunnettu kirjailija Fredrika Bremer oli näet julkaissut "Morgonväkter"-nimisen kirjoituksen, joka kyllä muutamassa suhteessa vastusti Straussin kantaa, mutta pääasiassa liikkui ratsionalismin pohjalla. Ehkä puuttui Stenbäck tähän riitaan senkin tähden, että J. V. Snellman, kuten olemme nähneet (II, s. 286), oli ottanut siihen osaa.

Vaikka Stenbäck "Nya Morgonväkter'issa" seuraa erästä Franz Delitschin kysymyksessä olevaa riitakysymystä koskevaa julkaisua, on hän kirjaseensa siksi selvästi painanut oman henkensä leiman, että sitä erehtymättä ainakin monessa suhteessa voi sanoa hänen omien mielipiteittensä ilmaisijaksi. Kuvaten Lutherin lujaa luottamusta raamatun sanaan ja huomauttaen, miten kovissa taisteluissa ja kilvoituksissa hänen uskonsa Jumalan armoon Kristuksessa syntyi ja kehittyi, selvittää hän elävissä piirteissä hengellisen elämän tuntomerkit ja sen luonteen. Olemme maininneet, että Stenbäck alussa mieltyi Hedbergin evankeliseen katsantotapaan, mutta että hän likemmin siihen tutustuttuaan ja omaa tilaansa Jumalan sanan valossa tutkittuaan, pian siitä luopui. Että hän sitä jyrkästi vastusti, näkyy paitsi hänen ennen (II, s. 546) mainitsemastamme kirjeestä viimemainitulle, myöskin kysymyksessä olevasta kirjasesta. Hän näet esittää siinä herännäisyyden katsantotavalle uskollista käsitystään parannuksen tarpeellisuudesta, jyrkästi painostaen, ettei kukaan voi päästä uskossa omistamaan Kristuksen vanhurskautta ilman "vakavaa taistelua, raskasta hengellistä työtä, harrasta rukousta, jakamatonta itsensähillitsemistä ja ehdotonta kuuliaisuutta Jumalan sanalle". Muulla tavoin syntyneellä uskolla on vain Jumalisuuden varjo, mutta ei sen voimaa. Selvästikin siitä syystä, että Suomessa syntyneen evankelisen suunnan edustajat, jotka olivat saaneet kannatusta Ruotsissakin, usein aivan yksipuolisesti ja miltei kerskaten puhuivat uskostansa, teroittaa Stenbäck voimallisesti sitä totuutta, että Kristus yksin on vanhurskauttamisen perustus, usko ainoastaan välikappale hänen armonsa vastaanottamiseksi. Väittelyn henki ei pääse turmelemaan kirjasen sisältöä eikä sen muotoa. Se on heränneen miehen avonainen, ujostelematon tunnustus raamatun ehdottomasta luotettavaisuudesta aikana, jolloin Straussin edustama ratsionalismi sai monen kristitynkin vakaumuksen horjumaan, ja samalla elävän, kokemukseen perustuvan uskon todistus hengellisen elämän taisteluista ja voitoista. Tässäkin julkaisussaan teroittaa Stenbäck, miten tärkeää on, että Jumalan ja maailman valtakunnan välinen raja pidetään auki. Ankarasti puhuu hän myöskin nimikristillisyydestä, muun ohessa lausuen: "Semmoisia kristityitä, joita pikemmin pitäisi sanoa pakanoiksi, on meidän aikamme kristillisyys täynnä. Se on meidän uskottomien koulujen kirous, jotka nuorison vielä avonaisiin mieliin työntävät vihaa tosikristillisyyttä vastaan". Yhtä jyrkästi arvostelee kirjanen ajan tiedettäkin, huomauttaen miten hyvä ja paha ovat siinä sekasin. Sanalla sanoen: Stenbäckin "Morgonväkter" edustavat herännäisyyden uskonnollista kantaa, yhtä jyrkästi vastustaen maailman ja ratsionalismin, kuin nimikristillisyydenkin väitteitä.

Miten vapaa kaikesta polemikista tämä Stenbäckin kirjanen olikin, arvosteltiin sitä monelta taholta hyvin ankarasti. Kiivain kaikista vastaväitteistä esiintyi julkisuudessa eräässä pitkässä "Pietismi ja katolisuus"-nimisessä kirjoituksessa, jonka "Helsingfors Morgonblad" kevätkesällä 1845 julkaisi. "Katolilaisen kerettiläistuomarin auttamattomasti raaka huuto on selvästikin samankaltaista, kuin oikean pietistan", lausuu lehti, väittäen Stenbäckin kirjasen sisältävän paljon tuommoisia "mauttomia, aiheettomia kerettiläistuomioita" sekä "vääriä syytöksiä tiedemiehiä ja oppilaitoksia vastaan". Jo kirjoituksen otsake ilmaisee, millä tavoin siltä taholta arvosteltiin heränneitten käsitystä raamatun auktoriteetista. Puhuen heränneitten sokeasta auktoriteetti-uskosta, väittää kirjoittaja näiden tässä suhteessa olevan katolisen kirkon kannalla, sen kera noudattavan kirkkoisä Tertullianuksen tunnettua ohjetta "credo, qvia absurdum est". [Uskon, koska se on järjetöntä.] Varsinkin näkyy häntä loukanneen Stenbäckin arvostelu tieteen ja ihmisjärjen suhteesta raamattuun. Uskonpuhdistuksen päätehtävä — niin hän arvelee — oli järjen korottaminen oikeuksiinsa traditsioonia vastaan. Lutheria kiittää kirjoittaja siitä, että hän, käyttäen järjen tuomiovaltaa raamattua tulkitessaan, hylkäsi Jaakopin epistolan, lisäten: "puhuessaan joskus järkeä vastaan, hänkin osoittautuu erehtyväiseksi ihmiseksi". — Sanoen pietistain tieteellisyyttä tieteen irvikuvaksi, syyttää kirjoitus heitä siitäkin, että he kehuvat muutamien herännäisyysliikkeen edustajien oppia, siten muka saadakseen luottamusta yksinkertaisten piireissä. ["Nya Morgonväkter"; Helsingfors Morgonblad 1845 n:o 38, 39, 40.]

Jo niihin aikoihin, jolloin F. G. Hedberg alkoi esiintyä herännäisyyden oppia vastaan, heräsi hänessä ajatus edustamansa evankelisen suunnan äänenkannattajan perustamisesta. Aikeestaan kirjoitti hän sekä Lauri Stenbäckille että N. K. Malmbergille, pyytäen näitä apumiehikseen. Kummaltakin tuli kieltävä vastaus. [Akiander VII, 373, 351.] Riidan jatkuessa huomasi Hedberg päivä päivältä yhä selvemmin, että hänen ja varsinaisen herännäisyyden edustajain välit auttamattomasti olivat rikkoontuneet ja että kaikki yhteistoiminta heidän kanssaan oli mahdoton. Juuri siihen aikaan, jolloin hän kirjeissä kiivaimmin taisteli Suomen heränneitä vastaan, julkaisi hän Ruotsissa ilmestyvässä "Pietisten"-nimisessä lehdessä kirjoituksen "Yksin Kristus autuuden tie ja järjestys". ["Pietisten" 1844 n:o 9.] Samana vuonna koetti hän Suomessa levittää "Ääni Siionista"-nimistä vihkoansa. Turun seuduilla sitä levisi paljon, niin että toinen painos ilmestyi v. 1846. Se sisältää lyhyitä hartauskirjoituksia, jotka kaikki teroittavat yksinomaan uskoa. Väittelyä ei tässä julkaisussa ensinkään löydy. Kirjanen painettiin Turussa. ["En röst ifrån Zion".]

Aivan toisen laatuinen on se kirjanen, jonka Hedberg seuraavana vuonna (1845) julkaisi Uumajassa "evankeliumin vihollisia vastaan". Sen otsakkeena oli "Pietismi ja kristinusko". Juurta jaksain koettaa hän tässä riitakirjoituksessa todistaa, että pietismi jo Spenerin ja Francken aikoina eksyi puhtaan evankeliumin opista suuremmassa tahi vähemmässä määrässä syrjäyttämään uskon vanhurskauden horjumatonta totuutta Miten yksipuolisesti ja ankarasti Hedberg herännäisyyttä arvostelee, osoittaa esim. väite, että uskonpuhdistajain taistelu paavikirkon teko-oppia vastaan oli "pelkkää lapsenleikkiä sen valheen syvyyden rinnalla, joka nyt tulvii Kristuksen kirkon yli". [Pietism och Kristendom.] Norrlannin pietistailta ("lukijoilta") sai "Pietismi ja Kristinusko" osakseen suurta tunnustusta, niiden keskuudessa kun siihen aikaan, jolloin tämä kirjanen ilmestyi, vallitsi tyytymättömyyttä Ruotsissa käytäntöön otettuihin uusiin kirkkokirjoihin, jotka heistä kerrassaan poikkesivat Lutherin opista. Sitävastoin arvosteli J. Ternströmin toimittama "Nordisk Kyrkotidning" kirjasta hyvin ankarasti, yhtä vähän säästäen Hedbergin persoonaa, kuin hänen oppiansa. ["Nordisk Kyrkotidning" 1846, suppl. 5-13.] Oudolta tuntuu, että Suomen evankelinen suunta, menetettyään oman maan heränneitten luottamuksen, hankki itselleen kannatusta Ruotsista. Norrlannin "lukijat" kirjoittivat Hedbergille valituksia Ruotsin uusista kirkollisista kirjoista, ja hän puolestaan puuttui rohkeasti heidän uskonnollisiin oloihinsa. Vähitellen alkoi Hedberg kuitenkin itsekin katua sekaantumistaan vieraan kansan oloihin, varsinkin kun Norrlannin lukijoissa yhä selvemmin alkoi tulla näkyviin antinomistisia mielipiteitä sekä kirkosta eroamishankkeita. [Vennerström, F. G. Hedberg siv. 190-191; Akiander VII 467-471.] Nämä seikat eivät enää kuulu Suomen herännäisyyden historiaan, ja Hedberg itsekin jää näistä ajoista alkaen tämän historian ulkopuolelle. Hän kuuluu siihen nyttemmin yksinomaan Suomen herännäisyyttä vastaan kirjoittamillansa uusilla riitakirjoilla, joita lähinnä seuraavina vuosina yhä useammin ilmestyi. Näihin kuuluu tavallaan myöskin hänen vuodesta 1845 toimittamansa "Allmän evangelisk tidning" (Yleisevankelinen lehti), jota neljä vuosikertaa ilmestyi. Lehti oli kyllä aiottu hartauslehdeksi ja sitä leimaa se suurimmaksi osaksi kantaakin, mutta hyvin usein sekin eksyi väittelemään herännäisyyttä vastaan.

Jos Hedberg ja hänen perustamansa uskonsuunta, erottuaan herännäisyydestä, kiivaasti hyökkäsivät Paavo Ruotsalaista ja hänen ystäviään vastaan, ei lakannut Renqvistkään heitä moittimasta ja tuomitsemasta. Hänen kiivautensa heitä vastaan vain yltymistään yltyi. Seuraavat otteet hänen ennen (II s. 436) mainitsemastamme kirjasta "Väärän opin kauhistus" todistakoot, miten yksipuolisesti ja väärin hän heitä arvosteli: "Jos ei tämän ukon (Ruotsalaisen) oppi ole lihalle ja verelle otollinen, niin ei sitten mikään; sillä hänen opetuksensa jälkeen saa ihminen mielensä mukaan elää kaikkinaisissa synneissä ja laiminlyödä kaikki jumalisuuden harjoitukset ja kuitenkin luetaan hän oikeaksi kristityksi, taikka ilman sitä ei hän olekaan kristitty, sillä lausumalla 'Ei pidä syntinä pitää sitä, mikä ei ole syntiä' antaa hän luvan kaikissa synneissä elämiseen ja sanallaan 'Pois kaikki orjalliset harjoitukset' antaa hän luvan laiminlyödä koko parannuksen ja siihen kuuluvat, raamatussa käsketyt parannuksen harjoitukset". Halvalta ja Renqvistin kynästä lähteneenä hyvinkin oudolta kuuluu seuraava arvostelu: "Mikä ylpeys, röyhkeys ja muitten tuomitseminen tämän ukon lahkolla on, se havaittiin siitäkin, kun he ruotsinkielisten hengellisten sanomain (Evangeliskt Veckoblad) kirjoituksissa olivat niin paisuneet, ettei konsistoriumi monellekaan näistä saattanut antaa painolupaa, ja heidän röyhkeytensä paisui viimein niin suureksi, että korkean esivallan täytyi kieltää koko niiden kirjoittamisen ja painattamisen. Tämän väärän oppinsa kautta on tämä ukko myöskin maallisessa elämässä saanut aikaan paljon kiusauksia, liikoja vaivoja ja vahingoita sekä korkean esivallan käskyläisille että muille ihmisille; sillä saadaksensa väärän oppinsa leviämään, onhan vastoin Jumalan ja korkean esivallan kieltoa pitänyt luvattomia kokouksia ja saattanut muitakin semmoisia pitämään kaikissa niissä paikoissa, joissa hän on liikkunut (joita syystä luvattomiksi sanotaan, kun niissä on tämänkaltainen väärä oppi opetettavana). Tämän kautta on hän herraudenkin eli korkean esivallan armollisine asetuksineen ylönkatsonut, eikä ole peljännyt valtojakaan pilkata (2 Piet. 2: 10) ja siihen muitakin yllyttänyt, josta sitten on tullut korkean esivallan käskyläisille liiat vaivat ja vietellyille suuret sakot". [Väärän opin kauhistus, s. 30 — 33.]

Paavo Ruotsalaisesta ja hänen edustamastaan suunnasta ei "Väärän opin kauhistus" vahingossakaan lausu ainoatakaan hyväksyvää sanaa. Alusta loppuun se vain heitä soimaten tuomitsee. Jos Renqvistillä olikin syytä Ruotsalaiselle teroittaa pyhityksen tarpeellisuutta, ei ollut hän oikeutettu sanomaan, että tämä puoli kokonaan puuttui viimemainitun edustaman suunnan opista ja elämästä. Niihin määrin väärin hän esittää Paavon opin, että väittää tämän syrjäyttävän kaiken puheen katumuksesta ja parannuksesta sekä neuvovan sanankuulijoitaan turvautumaan uskoon, jolle, jokapäiväinen kuoleminen synnille on vento vieras asia. Ja yhtä perusteeton on sekin väite, että Ruotsalainen, samoinkuin hänen suuntaansa kuuluvat papitkin, muka neuvoi ihmisiä pitämään kielillä puhumista erinomaisen korkeana armolahjana sekä ylimalkaan pyrkimään uskoon, jonka voimana ovat sielulliset tunteet, mutta ei raitis hengellinen elämä.

Sivumennen vain "Väärän opin kauhistus" huomauttaa niistä eksytyksistä, joilla maailma ja suruton papisto turmelee Herran seurakuntaa. Tästä puhuessaan hän muun ohessa väittää monen huonolukuisen rippikoululapsen pääsevän Herran ehtoolliselle lahjomalla papin sekä monen rahalla saavan hyvinkin lohduttavan ja kiittävän ruumissaarnan julki jumalattomillekin omaisilleen. Suruttomien pappien huvituksista, juomisista, pelaamisesta y.m. puhuu hän niinikään ankarasti. Mutta miltei yksinomaan herännäisyyttä vastaan on kirjan kärki tähdätty, sen "väärän opin kauhistus" on Renqvististä suurempi kuin mikään muu. Etenkin saa Paavo Ruotsalainen kuulla kunniansa. Pahempaa kerettiläistä Renqvististä tuskin milloinkaan on elänyt. Niinpä lausuu hän: "Vaikka tämän ukon opetuslapset sanovat häntä aito lutherilaiseksi, on hän yhtä paljon Lutherin oppia vastaan ja sen kautta Jumalankin sanaa vastaan, kuin paavi; sillä jos tällä ukolla olisi sama valta kuin paavilla on, niin ei raamattu olisi suomalaisten luettavana, vaan sen sijaan ihmisasetuksia yhtä paljon kuin paavikunnassa. — Joka vähänkään tuntee tämän miehen ja jolla on vähänkään ihmisjärkeä ja tietoa Jumalan sanasta, eikä sittenkään huomaisi häntä yhdeksi noista viimeisen maailman vääristä profeetoista, joita kavahtamaan Jesus meitä varoittaa Math. 7: 15, olisi sen ihmisen kaltainen, joka ei tuntisi sutta sudeksi." ["Väärän opin kauhistus" s. 24, 23.] Varsinkin Paavon matkoista puhuessaan, koettaa hän häntä ja hänen opetuksiaan kaikin tavoin häväistä. Kirja päättyy vetoamalla tuomiokapituleihin ja piispoihin, kehottaen heitä tarkasti seuraamaan "näitä villityksiä", kutsumaan niiden päämiehet tutkittaviksi sekä käskemään kirkkoherroja "visusti ottamaan heistä vaari" ja estämään heitä oppiaan julistamasta omissa ja vieraissa seurakunnissa.

Kiivaampaa uskonnollista riitakirjaa on tuskin kirjoitettu. Jos siinä löytyy paljon hyvääkin ja oikeutettua, pilaa tätäkin tuo leppymätön katkeruus, josta tämä, samoinkuin muut herännäisyydessä näihin aikoihin syntyneet riitakirjoitukset ylimalkaan tunnetaan.

Taistellessaan kuollutta, hedelmätöntä uskoa vastaan, oli Renqvist kysymyksessä olevassa kirjassaan muun ohessa väittänyt, ettei Luther myöhempinä aikoina olisi hyväksynyt aikuisempaa, yksipuolisesti evankelista opetustapaansa, vaan päinvastoin valittanut, että puhe parannuksesta ja kääntymisestä monasti oli jäänyt häneltä miltei aivan syrjään. Tästä huomauttaen teroittaa Renqvist, miten tärkeää olisi, ettei evankeliumia julistettaessa Lutheria niin yksipuolisesti seurattaisi, kuin monessa paikoin tapana oli. Huomautus on epäilemättä jossain määrin oikeutettu sekä osoittaa itsenäisyyttä, ja pelottomuutta. Varsinaisen herännäisyyden johtomiehet eivät vielä siihen aikaan ylimalkaan, muutamia poikkeuksia lukuunottamatta, paljon Lutherin kirjoja lukeneet, ja heränneelle kansalle ne olivat aivan tuntemattomat, niitä kun vasta myöhemmin alettiin kääntää suomeksi. Sensijaan Hedberg ja hänen mukanaan Lounais-Suomen herännäisyydestä eronneet papit olivat alkaneet kiinnittää mitä suurinta huomiota niihin. Näin ollen oli luonnollista, että Renqvistin kirja kovasti loukkasi evankelisen suunnan miehiä. V. 1846 ilmestyi Turussa kirjanen "Väärän opin kauhistusta" vastaan. Vihkon kirjoittaja, joka ei ilmaissut nimeään, oli K. J. Nordlund. [Akiander VII, s. 87.] Niinkuin ennenkin (II s. 561), esiintyi tämä evankelisen suunnan lämmin kannattaja nytkin paljon maltillisemmin, kuin muut herännäisyyden oppiriitojen edustajat. Siitä vain hän Renqvistiä kiivaasti moitti, että tämä oli rohjennut koskea Lutherin auktoriteettiin, vieläpä "sanonut suuren uskonpuhdistajan itsekin peruuttaneen oppinsa". Varsinkin yhdessä suhteessa osaa Nordlund oikeaan, arvostellessaan Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen kantaa. Hän näet lausuu, että nämä miehet, miten kiivaasti toisiaan vastaan taistelivatkin ja toisiaan tuomitsivat, "pääasiassa olivat samaa mieltä". "Pata kattilaa soimaa", huudahtaa hän, puhuessaan "Väärän opin kauhistuksessa" Paavoa vastaan tehdyistä hyökkäyksistä. Kirjanen väittää kummankin opin, sekä Renqvistin että Ruotsalaisen, ehdottomasti johtavan tekopyhyyteen, eikä Kristuksen armon osallisuuteen. Mutta miten jyrkästi tekijä vastustaakin Ruotsalaisen oppia, puhuu hän hänestä itsestään tavallaan kunnioituksellakin, kiittäen varsinkin hänen suurta kykyään. Eikä hän Renqvistinkään persoonaa mitenkään tahdo alentaa, miten kipeästi tämän kehoitukset Lutherin opetustavan hylkäämiseen sitten ovatkin häneen koskeneet. ["Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta, jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama sana".] Tällainen maltillisuus ja asiassa pysyminen väittelyssäkin ansaitsee tunnustusta varsinkin siitä syystä, että se kysymyksessä olevien oppiriitojen aikana oli niin harvinaista.

Mitä suurinta huomiota herätti pietistisissä piireissä J. V. Snellmanin esiintyminen herännäisyysliikkeen arvostelijana. "Saima"-lehden 13 n:ssa v. 1846 oli luettavana kirjoitus otsakkeella "Pietististä eriseuraisuutta". Snellman sanoo tämän kirjoituksen lähinnä aiheutuneen siitä, että Kuopion heränneitten luku oli kasvamassa sekä että nämä vasta olivat saaneet "luotettavan johtajan" (J. I. Berghin). Sitäpaitsi oli toimitukselle lähetetty Renqvistin "Väärän opin kauhistus", jota Snellman piti "sekä sisällön että kirjoitustavan puolesta erittäin mieltäkiinnittävänä". Tunnetulla tarkkanäköisyydellään oli "Saiman" toimittaja sitäpaitsi jo aikaisemminkin seurannut herännäisyyden kehitystä, ja hänestä "olisi väärin, jos niin tärkeä liike ei saisi osakseen mitään julkista huomiota".

Huomauttaen että pietismi alusta alkaen oli väittänyt olevansa puhdasta lutherilaisuutta, lausuu Snellman: "Se on kieltänyt ja kieltää vieläkin kirkolta ja vallitsevalta tunnustukselta, semmoisena kuin sitä ylimalkaan opetetaan ja noudatetaan, oikeuden omistaa nimen lutherilainen. Selvää on, ettei tämä kieltäminen ole voinut tapahtua julkisesti, selvin sanoin. Ja tämä on meistä pietismin heikoin puoli". Miten oudolta tämä arvostelu monesta kuuluneekin, täytynee myöntää, että se sisältää jotakin oikeutettuakin. Niinkuin vasta olemme nähneet, oli Renqvist "Väärän opin kauhistuksessa" koskenut tähän kysymykseen huomauttamalla "Lutherin opetustavan puutteellisuudesta". Etenkin evankelinen suunta, joka jälleen oli korottanut Lutherin ehdottoman auktoriteetin valtaistuimelle, piti tätä väitettä törkeänä kerettiläisyytenä. Varsinaisen pietismin puolelta ei siitä mitään lausuttu. Mutta sitä suurempaa paheksumista herätti viimemainitussa suunnassa "Saiman" kirjoitus. Tärkeänä syynä tähän paheksumiseen oli kysymyksessä oleva kohta Snellmanin kirjoituksessa.

Oikeaan paikkaan osaa "Saima" väitteellään, että Hedberg niin yksipuolisesti teroitti uskoa, että hän kokonaan kieltää katumuksen ja parannuksen merkityksen Jumalan armon saamisen ja säilyttämisen ehtona. "Ehkä olisi", lisää lehti, "tämä mielipide vieläkin jyrkemmin määrättävä siten, että se pitää itse uskonkin vain Jumalan armona, josta syntinen pääsee osalliseksi mitään tekemättä". Oikea on myöskin arvostelu Renqvistin edustamasta suunnasta, josta lehti lausuu: "Omituista tälle mielipiteelle on, että se vaatii elämän vanhurskautta uskon vanhurskauden rinnalla ja siitä syystä teroittaa rukouksen, raamatun lukemisen ja sakramenttien välttämätöntä tarpeellisuutta". "Saiman" arvostelu Paavo Ruotsalaisesta sisältää sekä tunnustusta että moitetta: "Ei ole aivan tavatonta, että talonpoika esiintyy muiden johtajana ja opettajana hengellisissä kysymyksissä. Hänen esiintymisensä ja muutamat hyvin tunnetut seikat hänen elämässään antavat aihetta siihen käsitykseen, että hän on teeskentelijä. Mutta hänen opetuslastensa joukkoon kuuluu paitsi paljon pappeja muitakin sivistyneitä, teräväjärkisiä ja oppineita miehiä; ja nämäkin pyytävät häneltä opetusta sekä ylistävät suuresti hänen ymmärrystään ja hengellistä kokemustaan. Moni seikka näyttää kuitenkin viittaavan siihen, että Ruotsalainen on runollinen sielu ja elää kaksinaista elämää, toista innoituksessa ja vakavassa vireydessä, toista siten, että hänen on pakko, mikäli mahdollista, säilyttää se luonne, minkä hän kerran on omakseen ottanut". Ei sovi kummastella, että "Saima", nojautuen noihin lukemattomiin, juuri niihin aikoihin levitettyihin juttuihin Ruotsalaisen loukkaavasta esiintymisestä, luottaa "Väärän opin kauhistuksen" antamiin liioiteltuihin ja silminnähtävästi kulkupuheisiin paljon enemmän kuin omaan kokemukseen perustuviin kertomuksiin. Sitävastoin tuntuu lehden selostus Ruotsalaisen opista oudolta, se kun on hyvinkin erehdyttävä. Snellman näet sanoo pietistain "sovittavan ei vain herätystä, vaan myöskin katumusta, vanhurskauttamista, parannusta määrättyyn kohtaan ihmisen elämässä", väittäen heidän tämän vuoksi vaativan itselleen suurempaa vapautta lain siteistä. Olettaen Renqvistin esitystä oikeaksi, näkyy Snellman tulleen siihen käsitykseen, että Ruotsalainen ja hänen opetuslapsensa "kerran päästyään varmuuteen saavuttamastaan sovinnosta, eivät pidä rukousta, raamatun lukemista ja sakramentteja, jotka edistävät parannusta ja pyhitystä, suuressakaan arvossa sekä että he ylimalkaan luottavat uskon vanhurskauteen ja liika vähän harrastavat elämän vanhurskautta".

"Väärän opin kauhistus" oli puhunut paljon kielilläpuhumisesta, sanoen Ruotsalaisen ja hänen hengenheimolaistensa pitävän sitä mitä suurimpana armolahjana sekä väittäen sitä Ruotsalaisen opin leviämisen tehokkaimmaksi vaikuttimeksi. Snellman sanoo Renqvistin kera uskoneensa heränneitten pappien tahallaan kannattaneen tuota omituista sairaloista ilmiötä, mutta saaneensa kuulla, etteivät sanotut papit olleet tahtoneet estäen asiaan puuttua, se kun oli arkaluontoista laatua ja sentähden oli suurella varovaisuudella käsiteltävä. Hyväksyen tämän selityksen, moitti Snellman herännäisyyden edustajia siitä, etteivät he julkisuudessa olleet vastanneet tähän ja muihin "Väärän opin kauhistuksessa" heitä vastaan tehtyihin syytöksiin. [J. V. Snellmans Saml. arbeten, IV s. 256-261.] Mikäli tiedetään, oli J. F. Bergh ainoa heränneistä, joka mietti perusteellista vastausta "Väärän opin kauhistukseen". Mutta sekin yritys supistui siihen, että Bergh, luettuaan "Saiman" kiittävän arvostelun tuosta kirjasta, kirjoitti Renqvistille: "No nyt sinä vasta voit ymmärtää, minkälainen kirjasi on, kun antikristillinen maailman viisas sitä hyväksi kiittelee. Tokko sellainen kiittelisi, jos se olisi hengellinen kirja". Renqvist, joka eräässä ystävälleen Monellille kirjoittamassaan kirjeessä kertoo tästä Berghin moittivasta huomautuksesta, lisää siihen: "Niinkuin minä olisin ystävyydessä tahi liitossa 'Saiman' toimittajan kanssa". [Renqvistin kirje Monellille (Suom. Kirkkohist. seuran Pöytäkirjat 1898-1902 s. 186).] — Jonkunlainen kyllästyminen alituisiin väittelyihin näkyy näihin aikoihin vallinneen pietistisissä piireissä. Tämä seikka, sekä vanha kokemus siitä, että Renqvistin kanssa väitteleminen oli hyödytöntä, oli ehkä syynä heränneitten vaitioloon. Mutta paikallaan on Snellmanin huomautus, että sellainen vaikeneminen oli "kehnoa", varsinkin koska monesta muusta syystä yhtenäinen esitys herännäisyyden opista olisi ollut tarpeen. Vastaukseksi "Saiman" arvosteluun herännäisyydestä lähetettiin vuoden lopussa pietistiseltä taholta lehdessä julkaistavaksi kirjoitus otsakkeella "Mitä on pietismi?" jossa selvitetään herännäisyyden käsitystä uskosta sekä näytetään toteen, etteivät tähän suuntaan kuuluvat suinkaan voi kehua uskonsa varmuutta, koska he päinvastoin ovat vakuutetut siitä, että jokainen uskon voitto, jokainen hetkenkään tunnettu autuuden varma toivo elvyttää kilvoitusta ja monasti hyvinkin kovaa taistelua epäilystä vastaan. Sanotun kirjoituksen johdosta korjasi "Saima" tämän sekä muutamat muut Renqvistin selostukseen perustuvat väitteensä herännäisyyden opista, päättäen vastauksensa seuraavilla sanoilla: "Jos pietistat, jotka likellä ja kaukana tekevät työtä kansalaistensa kääntämiseksi, häpeevät tekoansa, niin saattaa heidän mainitsemisensa julkisuudessa häiritä heitä. Mutta mikään ei oikeuta heitä toimimaan pimeydessä. Heidän kieltämätön velvollisuutensa olisi julkisesti esittää oppinsa. Jos he tämän laiminlyövät, saavat he tyytyä siihen esitykseen, jonka 'Saima' on koettanut antaa". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 262.]

Myöskin K. I. Nordlundin "Väärän opin kauhistuksen" johdosta kirjoittama yllämainittu vihkonen lähetettiin "Saiman" arvosteltavaksi. Luettuaan sen, tunnusti Snellman Renqvistin kirjasta saaneensa väärän käsityksen Ruotsalaisen opista ja oikasi edellisessä kirjoituksessa esittämänsä arvostelun "Saiman" 48 n:ssa 1846. Hän lausuu muun ohessa: "Kysymyksessä oleva lahko pitää työtä hengen sovinnon ja rauhan saavuttamisen edestä koko elämän ajan kestävänä työnä, niin ettei ihminen milloinkaan voi saavuttaa täyttä luottamusta Jumalan armoon. — Ei voine kukaan sanoa mitään näin maltillista ja järjellistä käsitystä vastaan kääntymisestä, jos vain tähän ei liity erikoisneuvoja, kuten kehotuksia luopumaan muutamista tavaksi tulleista menoista, omituisen vaateparren käyttämisestä, toisin ajattelevien tuomitsemisesta eikä lahkon sivistyneissä jäsenissä vallitsevaa taiteen, tieteen, yhteiskuntaelämän ylönkatsomista ja epäilystä historiassa vallitsevasta kaitselmuksesta. On näet hyvä, että ihmisen mieli alituisesti nöyrtyy. Mutta tämä ei tapahdu ainoastaan siten, että hän epäilee pelastustansa, vaan yhtä paljon sillä tavoin, että hän nöyrästi täyttää tehtävänsä ja voimiensa mukaan tekee työtä isänmaansa ja kanssaihmistensä hyväksi. Yleensä osoittaa yksilön alituinen askaroiminen itsensä kanssa, aivojensa, sydämensä, vatsansa kanssa, sairaloista mieltä, ja tämä tie hulluuteen on tavallisin. Jota enemmän hän sitävastoin syventyy muiden parasta tarkoittavaan työhön, sitä helpommin kukistuu hänen itsekkäisyytensä, ja jota enemmän hän sitä tehdessään nöyrtyy mielessään, sitä paremmin menestyy hänen työnsä. Kysymyksessä oleva oppi ei mielestämme ole ristiriidassa tämänkaltaisen raittiin, toimivan elämän kanssa; mutta kaikki näyttää todistavan, että sen tunnustajat tekevät sisällisen taistelun, 'kilvoituksen', joksi Turkulaisen (Nordlundin) kirjanen sitä nimittää, elämän pääasiaksi." [Snellmans Saml. arbeten IV s. 264.]

Myöntää täytyy, että kirjoitus sisältää paljon huomioonotettavaa, jos kohta pääasia, se että pietistat teroittivat hengellisen, taivaaseen pyrkivän elämän tärkeyttä niin jyrkästi, että heidän käsityksensä ajallisen elämän ilmiöistä oli aivan toinen kuin Snellmanin, jääpi kokonaan syrjään. Kyllä hekin tekivät työtä lähimmäisensä hyväksi, mutta ijankaikkisuus silmämääränä. Tämä seikka se oli, joka enemmän kuin mikään muu teki pietismin käsittämisen vaikeaksi. Vastauksessaan "Vanhan puutarhurin kirjeisiin" (II, 45-48) oli Stenbäck teroittanut tätä asiaa, niinkuin tiedämme huonolla menestyksellä. Ja sama kohta heränneitten katsantotavassa se oli, joka edellä muiden esti niinkin syvällistä ja puolueetonta arvostelijaa, kuin Snellman oli, täysin oikein esittämästä heidän oppiansa. Mutta ihmetellä täytyy joka tapauksessa sitä tarkkanäköisyyttä, millä "Saiman" toimittaja jo siihen aikaan, jolloin herännäisyyden arvosteleminen oli niin paljon vaikeampaa kuin myöhemmin, muodosti ajatuksensa siitä. Varsinkin myöhempi yllämainituista kirjoituksista ansaitsee tässä kohden huomiota. Sitä todistaa esim. seuraava siinä löytyvä yhtä asiallinen, kuin oikeaan osaava lause: "Ne Lutherin sanat, jotka Renqvist kertoo, todistavat selvästi hänen pelänneen sitä eksytystä, joka aivan mukavasti luulee omistavansa uskon hedelmät voittamatta niitä vakavalla katumuksella, johon Ruotsalainen näkyy kiinnittävän päähuomionsa, tahi osoittamatta niitä todellisessa parannuksessa, jota taasen Renqvist innokkaimmin teroittaa".

Täydellä syyllä sopii huomauttaa, miten terveellistä herännäisyydelle oli joutua tekemisiin niin syvämietteisen ajattelijan kanssa kuin Snellman oli. Se vaatii pietistoja tarkkaan määräämään käyttämiään käsitteitä sekä pitämään huolta esitystavan selvyydestä ja stilistiikan muista vaatimuksista. Purevalla ivalla Snellman esim. kysymyksessäolevassa arvostelussaan huomauttaa K. I. Nordlundin yllämainitussa kirjasessa löytyvästä naurettavasta lauseesta: "Vaikka nämä kuuluisat miehet (Ruotsalainen ja Renqvist) ulkonaisista asioista niin kovin kamppailevat eivätkä voi toisiansa saman Isän ja saman Herran palvelijoiksi tuntea, ovat he kuitenkin pääasiassa samaa mieltä ja, vertauksella puhuakseni, hännistänsä toisissaan kiinni, niinkuin Simsonin ketut, Tuoni. k. 15: 4".

II.

Olemme nähneet, että J. V. Snellman piti J. I. Berghin siirtymistä Kuopioon sikäläiselle herännäisyydelle tärkeänä. Niin olikin laita. Jos missään, kaipasi liike juuri tässä osassa maata etevää opettajaa, joka pystyi johtamaan heränneitten joukkoja, järjestäen selvittämään heidän oppiaan sekä puolustamaan sitä maailman hyökkäyksiä vastaan. Olihan Kuopio koko Pohjois-Savon henkinen keskus, ja olihan herännäisyysliike juuri näillä seuduin laajasti levinnyt ja sen kehittyminen omiaan vetämään puoleensa suurta huomiota.

Jo ennen muuttoaan Kuopioon oli J. I. Bergh tuttu Savon heränneille. Kotipitäjässään, Suonenjoella, oli hän tutustunut Paavo Ruotsalaiseen ja sikäläisiin heränneisiin, joihin hän sydämensä koko lämmöllä ja elävän, monivuotisen vakaumuksen johtamana oli liittynyt. Vilpittömän sisällisen kilvoituksen ja kovien ulkonaisten taistelujen helteessä oli tämä vakaumus syntynyt ja kehittynyt, ja Helsingissä asuessaan oli hän harjaantunut hengellisen neuvonantajan ja johtajan vaikeaan tehtävään. Hän oli peloton, syvällinen ja toimintahaluinen luonne, ja näitä ominaisuuksia tukemassa ja oikeaan suuntamassa oli, paitsi laajoja perusteellisia tietoja, elävä usko Jumalaan. Huomattava on myöskin, että Berghin elämä oli nuhteetonta ja siveellisesti puhdasta, niin etteivät pahimmat pärjääjätkään pystyneet muuta sanomaan, kuin että hän eli niinkuin hän opetti.

Luovuttuaan opettajatoimestaan Helsingin lyseossa (1859), oli Bergh heprean kielen ja kirjallisuuden dosenttina yliopistossa ahkerasti jatkanut omia opintojaan ja suoritti toukokuussa 1844 jumaluusopin kandidaattitutkinnon. Vuoden lopussa vihittiin hänet papiksi Porvoossa. Kesäkuussa 1844 määrättiin hänet virkaa toimittavana hoitamaan heprean kielen ja jumaluusopin lehtorinvirkaa Kuopion vasta perustetussa lukiossa ja sai valtakirjan tähän virkaan joulukuussa 1845. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]

Miten likeisesti Bergh oli liittynyt heränneisiin, sen huomasivat kaikki jo siitäkin, että paitsi K. Hämäläisen ja ennen (II, 439) mainitun K. A. Malmbergin asuntoja hänen kotinsa Kuopiossa oli heidän huomatuimpia käyntipaikkojaan. Varsinkin markkina-aikoina nähtiin kaupungissa paljon körttipukuisia miehiä ja naisia, jotka kävivät Berghiä tervehtimässä ja häneltä neuvoa kysymässä sielunsa asiassa. Etenkin suonenjokelaisia kävi usein hänen luonaan, puhumattakaan Paavo Ruotsalaisesta, joka vielä 1840-luvun keskivaiheilla usein teki matkoja Kuopioon. Seuroja pidettiin ahkerasti. Markkina-aikoina kokoonnuttiin jonkun herännäismielisen isoon pirttiin, muina aikoina tavallisimmin Malmbergin, Hämäläisen tahi Berghin kotiin. Jos Paavo oli kaupungissa, puhui hän aina seuroissa, useimmiten yksin, joskus Berghin avustamana. Muina aikoina esiintyi miltei ainoana seurapuhujana viimemainittu. [Kertoneet K. A. Malmberg, Vilho Suhonen (Suonenjoelta) y.m.] Näiden kahden Savon herännäisyyden johtomiehen välinen ystävyys kehittyi vuosi vuodelta yhä sydämellisemmäksi. Oikealta tuntuu monen [Kert. V. L. Helander y.m.] sen ajan heränneen arvelu, että J. I. Bergh kaikista Suomen papeista oli likeisimmässä suhteessa Ruotsalaiseen. Berghin syvällinen, mystiikan tapaiseen miettimiseen taipuvainen luonne oli omiaan käsittämään Paavon nerokkaita, sisällisen elämän ilmiöihin kohdistuvia ajatuksia, ja viimemainittu tiesi hänessä kaikissa olosuhteissa löytävänsä ystävän, jonka uskollisuutta herännäisyyden perustotuuksille hänen ei koskaan tarvinnut epäillä. Toisena tärkeänä syynä heidän likeiseen ystävyyteensä oli se, että Bergh, Kuopioon muutettuaan, useammin kuin kukaan muu herännäisyyden suurmiehistä tapasi Paavon ja oli tilaisuudessa seurustelemaan hänen kanssaan.

Snellman ei suinkaan ollut ainoa Kuopion säätyläisistä, joka kiinnitti huomionsa Berghiin ja hänen esiintymiseensä. Kaikki puhuivat tuosta "kerettiläisestä lehtorista, joka niin ankarasti arvosteli viattomimpiakin huveja ja jonka kodissa vain veisattiin Siionin virsiä". Moni oli jo toivonut, että herännäisyyden aika olisi loppumassa ainakin kaupungissa, mutta nyt vasta näyttikin se elpyvän uuteen eloon. Mutta löytyipä paljon niitäkin säätyläisiä, jotka iloitsivat Berghin siirtymisestä näille tienoille, ja moni, joka taitavan opettajan puutteessa ei vielä ollut ratkaisevaa päätöstä tehnyt, liittyi Berghin voimallisten saarnojen ja seurapuheiden vaikutuksesta heränneisiin. [Kert. A. F. Granit, K. A. Malmberg y.m.] Ei viipynyt kauan, ennenkuin Berghin nimi nähtiin "Saimankin" palstoilla. Lähin syy oli seuraava: Huhtikuussa v. 1846 vietettiin Kuopiossa pipliaseuran juhlaa. Tiedettiin että Bergh tulisi puhumaan tässä tilaisuudessa, ja senkin tähden oli siihen kokoontunut paljon ihmisiä. [Kert. K. A. Malmberg.] Niiden joukossa oli Snellmankin. Berghin puhe ei näy häneen tehneen edullista vaikutusta. Sen aiheena oli Suomen papiston saarnatapa, jota puhuja näkyy arvostelleen hyvin ankarasti. Snellman lausuu siitä: "Osaksi todenmukaisen esityksensä uhalla, johtui puhuja pääasiassa siihen ahtaaseen mielipiteeseen, joka yksityisistä ilmiöistä etsii vallitsevan ajan hengen syyn. Hyvä saarna on kyllä, niinkuin kaikki hyvä, hyvä ja hyvää edistävä asia. Mutta yhtä vähän kuin säädökset ja asetukset pystyvät luomaan kansan yleistä mielipidettä, sen tapoja ja onnea, yhtä vähän hallitsee papin saarna uskonnollisen tietoisuuden kehitystä. Jos se on hengetön, niin tuo riippuu siitä, että henki on poistunut seurakunnasta, että kirkko laitoksena ja sen saarna ovat pysähtyneet kehityksessään, seurakunnan uskonnollisen tietoisuuden siitä riippumatta lähtiessä kulkemaan omaa tietänsä. Ei yksikään ihminen, eivätkä edes yhteen liittyneet henkilöt voi palauttaa menneiden aikojen henkeä. Jo semmoinen pyrkiminenkin osoittaa yksinkertaisuutta. Jollei pappi voi tunkeutua ajan henkeen ja julki lausua sen tarpeita, niin kohtaavat hänen sanansa välinpitämättömiä kuulijoita". "Saiman" selostus viittaa siihen, että Bergh puheessaan oli koskenut tuohon arkaan kysymykseen kristityn suhteesta maailmaan sekä moittinut pappien saarnaa siitä, etteivät he koettaneetkaan raivata auki Jumalan valtakunnan ja maailman välistä rajaa. Hän oli puhunut "siveyden kouluvitsasta, yleisen hyödyn kerjäläissauvasta, filosofian luudasta ja estetiikan jäniksenkäpälästä", näillä lauseilla selvästikin ilmaistaksensa, miten papit saarnoillaan yhä edelleen koettivat pidättää sanankuulijoitaan valistusajan uskonnollisen katsantotavan kannalla. Snellman kaipasi Berghin puheessa tunnustusta käytännöllisen elämän ilmiöille sekä tieteen ja taiteen merkitykselle ihmishengen jalostamisessa. Sentähden päättää hän selostuksensa seuraavilla ankaroilla sanoilla: "Sano ihmisille, että tosi uskonnollinen mieli on oikea mieli kaikissa maallisissa pyrinnöissä. Mutta jos halvennat näitä pyrintöjä ja koetat tehdä niitä naurunalaiseksi, niin alennat itseäsi ja tulet naurettavaksi. Uskonnollinen tunnustus, joka semmoista vaatii, voi ainoastaan raakuudesta löytää oikean maaperänsä". [Snellmans Saml. arbeten IV s. 240-241.]

Luultavaa on, että Snellman sai pilkkaajat puolelleen, koska hän sanoo Berghin puheen herättäneen naurua kuulijakunnassa. Missä määrässä tämä puhe ehkä oli yksipuolinen, arvostellessaan kristityn suhdetta kulttuurielämän eri ilmiöihin, on mahdoton sanoa, se kun ei ole säilynyt. Sitävastoin oli Bergh ehdottomasti oikeassa teroittaessaan saarnan suurta merkitystä ja moittiessaan kirkon pappien huonoa saarnaa. Vaatihan "ajanhenki" muutosta parempaan ja olihan herännäisyys oivaltanut tämän vaatimuksen sekä tehokkaalla tavalla ryhtynyt sitä tyydyttämään. Mitä sen saarna oli aikaansaanut, sitä oli varsinkin Suupohja todistamassa. Jos Snellman omin silmin olisi nähnyt sikäläisen muutoksen, hän tuskin olisi arvostellut Berghin puhetta niin, kuin olemme kertoneet. Savonpuolen herännäisyys ei ollut syntynyt etevien pappien saarnojen kautta, mutta ei "uskonnollinen tietoisuus täälläkään lähtenyt kulkemaan omaa tietänsä" siinä merkityksessä nimittäin, että se olisi vieraantunut "kehityksessään pysähtyneestä kirkosta", vaan kansa kaipasi päinvastoin heränneitä pappeja saarnatuoleihin ja toivoi kirkollisen elämän uudistusta. Suomen herännäisyyden historia todistaa selvästi, kuinka suuriarvoinen se elävähenkinen saarna oli, johon Berghin puhe tähtäsi. Ainakin tähän kysymykseen nähden oli Snellman väärässä.

Bergh ei oudoksunut Snellmanin moittivia sanoja, yhtä vähän kuin hän kummasteli tämän Paavo Ruotsalaista ja herännäisyyttä yleensä monessa suhteessa vikoilevaa arvostelua. Samaan aikaan sai hän kirjeen ystävältään Lauri Stenbäckiltä, jossa tämä lausuu ilonsa siitä, että "Saima" oli ruvennut kirjoittamaan pietistoista sekä kehoittaa Berghiä vastaamaan. "Minusta tuntuu", kuuluvat hänen sanansa, "kuin olisi kaikki, mitä on näihin asti puhuttu ja kirjoitettu pietismistä, ollut niin yleistä, niin tosioloihin kohdistumatonta, kuin olisi herännäisyys ollut enemmän ilmassa liitelevä aate, kuin todellisuus, joka on olemassa, löytyy, toimii ja näkyy juuri nyt meidän maassamme, meidän oloissamme ja meidän keskuudessamme."

Lokakuun 22 p:nä 1846 asetettiin Bergh ja samalla kertaa neljä muuta Kuopion lukion vasta nimitettyä opettajaa juhlallisesti virkaansa. Tässä tilaisuudessa tuli jokaisen heistä pitää pitempi tahi lyhempi puhe aineesta, jonka kukin sai itse valita. Berghin puhe, joka painettiin seuraavana vuonna, koski "Kirkon suhdetta maailmaan". Kuultuaan tämän puheen, kirjoitti Snellman "Saimassa": "Olemme kerran ennen tässä lehdessä maininneet hra Berghin puhujana. Teimme sen silloin moittimalla itse esitystapaakin. Tällä kertaa sitävastoin tunnustamme kirjoittavamme sen voimallisen vaikutuksen lämmittäminä, minkä hänen nyt kysymyksessä oleva puheensa meihin teki, ja me sanomme varmaankin sen kiitokseksi vähemmän, kuin se ansaitsee, vakuuttaen lisätessämme, ettemme milloinkaan ole kuulleet niin rohkeaa, voimallista ja sekä tyyliin että esitystapaan nähden kaunopuheliasta esitystä. Sitä kesti, lyhyt lepohetki siihen luettuna, yli kaksi tuntia, puhujan lämmön tahi kuulijain tarkkaavaisuuden lannistumatta."

Huolimatta "Saiman" edellisen kirjoituksen moitteesta ja pelkäämättä pilkkaajain arvosteluja käsitteli Bergh tässäkin puheessa tuota vaikeata kysymystä Jumalan valtakunnan suhteesta maailmaan. Jo esitelmän alkusanat ilmaisivat, missä hengessä puhuja aikoi aihettaan selvittää. Ne kuuluivat: "Älkää antautuko kantamaan vierasta iestä yhdessä uskottomien kanssa; sillä mitä yhteistä on vanhurskaudella ja vääryydellä? Eli mitä yhteyttä on valolla ja pimeällä?" Tämän ja sitä seuraavien raamatunsanojen (2 Kor. 14-18) jälkeen lausui Bergh: "Vieras ies on kaikki, joka ei ole Kristuksen iestä, tahi kaikki, jonka kautta Kristuksen ies s.o totuus, risti, elämä, oppi, tunnustus suuremmassa tahi vähemmässä määrässä tulee halvennetuksi tahi kielletyksi. Tässä tarkoitetaan siis tuota onnetonta puolinaisuutta, jolloin, milloin hyväntahtoisesta heikkoudesta, milloin varomattomuudesta tahi ihmispelvosta kristinuskon vastustajille ja heidän väärille väitteilleen myönnetään sijaa siinä, missä heille ilmeisesti ei tulisi tilaa suoda. Sillä vaikka uskottomat kuuluvat kirkon piiriin, koska sen tulee tehdä työtä heidän kääntymisekseen, niin heillä ei ole mitään sijaa pyhäin yhteydessä, seurakunnan sydämessä". Huomautettuaan Korinthin seurakunnan oloista ja niistä vaaroista, joita vastaan sikäläisten kristittyjen tuli taistella, näytti Bergh, miten "puolinainen, maailmanmukainen kristillisyys vielä suuremmassa määrässä ja yhä viehättävämmällä ja petollisemmalla tavalla uhkaa tosikristillisyyttä nyt, kun koko maailma on nimeksi kristitty". "Tämä valon ja pimeän sekoitus", huudahtaa Bergh, "esiintyy yhä enemmän ajan mahtina, vaatien että se tunnustettaisiin hengen ja elämän mahdiksi, vaikka jokaisen omatunto äänekkäästi huutaa, että tämä mahti on liitossa kuoleman ja perkeleen kanssa", ja hän jatkaa: "Ei eroita moni sivistynyt eikä puolisivistynyt kuuntelija, vielä vähemmän oppimaton kansa tätä ääntä ajan sekavista ja meluavista huudoista, eivät voi ihmiset tässä viisaudestaan äänekkäästi kerskuvassa puheessaan tuntea pimeyden ruhtinasta. Mutta onhan ilmeistä, että suurin osa ihmisistä on sortunut ja yhä edelleen sortuu tähän käärmeen verkkoon. Lausuvathan ihmiset yhä kevytmielisemmin ja röyhkeämmin arvostelunsa; yhä enemmän ihaillaan aineellista suuruutta ja aineellisia maailmanvoimia, ikäänkuin voisi aika niiden avulla nousta taivaaseen; yhä enemmän vaaditaan jokaista vapaata ja itsenäistä henkeä nauttimaan kaikkea ja olemaan mukana kaikessa, joka edistää maailman menoa; yhä enemmän säälitään niitä, jotka todella pitävät ahtaan portin kautta menemistä ja kapealla tiellä kulkemista kristityn tehtävänä. Näin ollen täytyy vanhurskauden aina olla tekemisissä pahan kanssa, valon pimeyden kanssa. — Kristuksen arvellaan hyvin sopivan yhteen Belialin kanssa. Mutta mihin jää Jumalan tuomio ajassa ja Jumalan tuomio ijankaikkisuudessa? Mihin joutuu apostolin Jumalan temppelin ja epäjumalien välille piirtämä raja? Täällähän tulee kaikki ainoaksi epäjumalaksi, niinpian kuin se on siirtynyt ihmisten näköpiiriin." — — Väitteensä todistaa Bergh esittämällä suuremmoisia, usein esityksen runollisen muodonkin puolesta kauniiksi muodostuvia kuvauksia kirkon ja maailman suhteesta toisiinsa eri aikoina. Tätä tehdessään, pitää hän joka paikassa tarkasti silmällä eroitusta maailman hengen ja Pyhän hengen välillä, näyttäen miten kirkko, taistellessaan maailmaa vastaan, jota se on kutsuttu voittamaan, tuon tuostakin unohtaa vasituisen tehtävänsä ja olemuksensa oikean luonteen sekä joutuu maailman hengen hallittavaksi. Näytteeksi lainaamme tähän seuraavan otteen: "Niinkuin hengen voitto lihan yli ei ulkonaisesti tule täydelliseksi, ennenkuin liha on maaksi muuttunut, niin ei maailmakaan ulkonaisessa suhteessa tule täydellisesti voitetuksi, ennenkuin se palaa Jumalan tulessa. Yhä uusissa muodoissa esiintyy maailma jälleen, jotta henki kaikilla aloilla osoittautuisi sen voittajaksi. Tämä tapahtuu ja on edelleen tapahtuva Kristuksen kirkon kautta, jonka Jumalan henki on istuttanut maailman keskelle sen vastakohdaksi ja asettanut taistelemaan maailmaa vastaan, joka taistelu ei ole lakkaava, ennenkuin sen mahtava vihollinen Sanan kautta, hengen ja voiman todistuksessa, ajan lopussa on täydellisesti voitettu. — Kaksi suurta ja ihanaa voittoa on kirkko jo voittanut maailmassa: ensi kerran, kun Rooman keisari, maailman korkein jumala, polvistui ristin juuressa, toisen kerran, kun pohjoiset kansat uskonpuhdistuksen kautta irtautuivat lihan orjuuteen sortuneesta kirkosta ja antoivat sen uudestaan rakentaa itsensä ja muodostua hengen pohjalla. Mutta kummallakin kerralla tapahtui perinpohjainen erehdys, kun näet kirkko järjesti olonsa ja kehittyi niin, kuin olisi se jo lopullisesti voittanut maailman. Kirkon ja maailman välinen vastakohta poistettiin, koska näet maailma piti itseänsä kirkon voittamana ja taipui tämän ikeen alle. Mutta tämä ies oli maailmalle vieras, sillä sisimmässä olemuksessaan oli maailma murtumaton, voittamaton, ei työtä tekevä ja raskautettu eikä siis mahdollinen noudattamaan kutsumusta Kristuksen tykö sekä kelvoton kantamaan hänen suloista iestään. Vaikka kummankin olisi tullut kunnioittaa toisen oikeutta vapauteen, voitti kirkko nyt vuorostaan vapauden, mutta riisti sen maailmalta. Tämä vääryys maailmaa kohtaan ei saattanut jäädä kostamatta. Sillä hengen voitto maailman yli ei ole siinä, että maailmalta riistetään sen oikeus ja se työnnetään pois paikaltaan. Hengen voima on siinä, että maailma luopuu vihamielisyydestään Jumalaa vastaan ja tunnustaa riippuvaisuutensa hänestä. Hengen tahto on, että maailma saa säilyttää Jumalan sille määräämän paikan."

Yhtä voimallisesti, kuin sanan paraimmassa merkityksessä vapaamielisesti, vaati Bergh, että uskonnollinen vakaumus olisi vapautettava kaikista siteistä. Varsinkin tämä puoli esitelmässä näkyy Snellmaniin tehneen syvän vaikutuksen. Hän lausuu sen johdosta: "Tämä vaatimus painoi puheeseen vapaamielisen humaaniteetin loistavan leiman, samalla kuin se oli ajan vaatima voiman sana. Rohkenemme myöskin uskoa, että esitelmä juuri tämän kautta tuli niin viehättäväksi jokaiselle ajattelevalle kuulijalle. Luottamus totuuden voimaan on luottamusta jumalalliseen hallitukseen myöskin tiedon maailmassa. Mutta miten luonnolliselta se ajatus tuntuukin, että jokaisella ajattelevalla ihmisellä pitäisi olla tämä luottamus, niin on tämä luottamus kuitenkin niin harvinainen, että sitä voi pitää ainoastaan korkeamman tietopuolisen sivistyksen tuntomerkkinä. Vaatimus, että vakaumus on oleva vapaa, on tämän luottamuksen hedelmä. Etenkin on niin laita, kun on kysymyksessä uskonnollinen vakaumus, tieto ihmisen suhteesta jumalaan. Sillä ei mikään inhimillinen oikeus ole kieltämättömämpi, ei mikään pyhempi kuin tämä."

Täydellä syyllä huomauttaa Snellman, että Berghin kanta kysymyksessä olevassa suhteessa ansaitsee sitä suurempaa tunnustusta, kuin juuri siihen aikaan Saksan pietistat tekivät voitavansa saadakseen tutkimisen vapauden rajoitetuksi. Ahdasmieliseksi soimattu Suomen herännäisyys saa siis tunnustuksen vapaamielisyydestään ja saa tämän tunnustuksen etevimmältä ajattelijaltamme ja arvostelijaltamme. Tämä on merkille pantava seikka. Sitä tunnustusta ei silloinen korkeakirkollinen papisto, joka niin yleisesti soimasi pietistojen ahdasmielisyyttä, ole ansainnut eikä osakseen saanut, miten suuria myönnytyksiä se sitten tekikin Jumalan sanasta luopuneelle katsantotavalle.

Berghin kantaa ei kukaan heränneistä papeista vastustanut. Kaikki näiden hänelle tähän aikaan kirjoittamat kirjeet ilmaisevat luottamusta ja ystävällisyyttä. Täytyy siis olettaa, että he hyväksyivät hänen kysymyksessä olevassa esitelmässä lausumansa mielipiteet. Mutta oudoksua täytyy, ettei Berghin esitelmä heidän piirissään näy erityistä huomiota herättäneen. Varma on, että monella heistä olisi siitä ollut paljon oppimista, varsinkin juuri näinä oppiriitojen ja ahdasmielisen suvaitsemattomuuden aikoina. Ei kenenkään silti olisi tarvinnut luopua pietistisestä vakaumuksestaan. Jos kukaan, oli juuri J. I. Bergh jyrkkä pietista.

Yhdessä suhteessa Snellman kuitenkin rajoittaa kiitoksensa Berghin vasta mainitusta kannasta kaiken tutkimisen ja vakaumuksen vapaudesta. Hän näet sanoo viimemainitun "vaativan vapautta tieteelle, tutkimukselle, filosofialle, vaikka hän pitää niitä, samoinkuin ajanhenkeä yleensä, epäkristillisinä, tahi juuri sentähden, että ne semmoisia ovat". "Hän tahtoo", niin sanoo Snellman, "että ajan paha tietoisuus kehittyisi huippuunsa, jotta se sortuisi ja antaisi sijaa tosikristilliselle hengelle ja sivistykselle". Mutta tämä katsantotapahan ilmaisee vain Berghin raamatullista, Jumalan sanan ennustuksiin perustuvaa kantaa. Kyllä kantoi hänen katseensa kauemmas, kuin että hän, niinkuin Snellman sanoo, olisi tarkoittanut "pietismin tunnustamaa kristinuskoa, sen edustamia mielipiteitä ja elämää". Kuitenkin myöntää hän, ettei Bergh kokonaan hylkää maailman pyrintöjä, vaan päinvastoin odottaa niiden vapaasta kehittymisestä voittoa kirkollekin.

"Saiman" toinen vakavampi muistutus Berghin esitelmää vastaan koskee kirkon vaikutusta historiassa ja sen tehtävää tulevaisuudessa. Räikein sanoin oli Bergh kuvannut kirkon alentumistilaa, näyttäen miten voimaton se oli ollut uudestisynnyttämään ihmiskuntaa sentähden, että hengen voima ei ollut päässyt siinä vaikuttamaan maailman hengen tähden, joka sen toimintaa oli kaikkialla uuvuttanut ja tahrannut. Samoin oli hän, ankarasti arvostellen oman aikansa kirkon tilaa samankaltaiseksi, ennustanut sille voittoa ainoastaan sillä ehdolla, että se kokonaan vapautuisi maailman hengen vaikutuksesta. Hän oli muun ohessa lausunut: "Jos milloinkaan on ollut tarpeellista, että kirkko, samoinkuin yksityinenkin, asettuisi Jumalan hengen pohjalle ja hänen johdatettavaksensa, niin minun ajatukseni mukaan juuri nyt. Mutta kivulla kysyn rukoillen: missä löytyy tämä henki? 'Tuuli puhaltaa, missä tahtoo, ja sinä kuulet sen huminan, mutta et tiedä, mistä se tulee ja minne se menee; niin on laita jokaisen, joka on syntynyt hengestä'. Mutta missä kuuluu pyhän helluntain voimallinen suhina ja humina? Missä löytyy se sisällinen elämä ja voimallinen liikutus, josta ei kukaan saata sanoa: tästä seudusta, tästä kirjasta tahi opista, tästä ihmisestä tahi tästä vaikuttimesta on se alkunsa saanut? Sillä hengen työ on eräässä suhteessa jotakin alkuperäisen uutta ja esiintyy kaikkea vastustavana ja kaiken vastakohtana, joka on ja on ollut, paitsi mitä tämä henki ennemmin tahi myöhemmin itse on luonut. Missä löytyy tuo voima, josta ei kukaan voi sanoa: tuossa on sen raja ja tässä sen tarkoitusperä? Sillä se liikkuu tuntemattomilla radoilla, kiitää aina ylöspäin ja tunkeutuu korkeuteen. Oi, valittaen kysyn: missä on Pyhä henki, Isän ja Pojan henki? Oi, miten on kaikki rakkaassa kirkossa niin järjen mukaisesti laitettua, niin kurjaa ja ehkäistyä, niin orjallista ja sidottua! Kuinka voi maailma huomata, että hallitsee kirkossa totuuden henki, jota ei maailma voi ottaa vastaan, koska se ei näe eikä tunne häntä (Joh. 14: 17), omalla tavallaan koettaessaan selittää kaikkea kirkon työtä ja selvittää tämän työn syitä ja seurauksia? Lessing kaipasi ja vaati täydellä syyllä hengen ja voiman todistusta; hänelle vastattiin paperitodistuksilla ja sensuuriasetusten voimalla. Hengetön maailma on anastanut itselleen sanan 'henki'. Ja riemuitsevalla ivalla huutavat Strauss ja Feuerbach, että meidän henkemme on luultu ja voimaton henki. Ja tämä lihan valta saa meitä hallita, mutta Pyhää henkeä me salaisesti kammoksuen pelkäämme."

Berghin vanhasta ja uudemmasta kirkosta antaman synkän kuvauksen johdosta kysyy Snellman: "Eikö pietismi käsitä, minkä hylkäämistuomion se täten lausuu itse siitä opista, jonka ainoana oikeana astiana se itseään pitää? Eikö käsitä se, että, jos todellakin kristittyjen kansojen kulttuuri olisi kristinuskolle niin vieras, kuin se väittää sen olevan, tämä olisi vakuuttavin todistus opin omasta valheellisuudesta? Eikö h:ra Bergh huomaa, että hänen oma maailmankatsomuksensa hämmentää kaikki, tekee työtä sen toivottomuuden aikaansaamiseksi, jonka valtaan hän sanoo maailman itsetietoisuuden joutuneen? Taikka jos hän sanoo meille: kristinuskon vaikutus historiassa näihin asti on mennyt hukkaan, miten hän silloin saattaa vaatia, että me maailman lapset luottaisimme pietistain pieneen joukkoon ja heidän kaikkea kristillistä kulttuuria tuomitsevaan viisauteensa?"

Jos Bergh liika vähän olikin puhunut pakanallisen kulttuurin ja myöhemmän tieteellisen ynnä muun sivistystyön positiivisesta merkityksestä ihmiskunnan kehitykselle kohti sitä suurta lopullista päämäärää, johon hänen ajatuksensa tuon tuostakin innostuneina siirtyvät, ei johdu tuo siitä, että hän olisi tuota kaikkea halveksinut ja kauttaaltaan pahana pitänyt. Päinvastoin osoittaa jo se seikka, että hän niin laajasti ja seikkaperäisesti kuvaa historian ajanjaksoja ja hyvin monen kulttuurin suurmiehen työtä sekä etenkin se myötätuntoinen runollisuus, millä hän näistä asioista puhuu, että hän tunnusti niissä löytyvän paljon jaloakin ja hyvää.

Niinkuin olemme nähneet, sanoo Snellman Berghin kannan johtavan toivottomuuteen. Muistutus olisi paikallaan, jollei ijankaikkisen elämän toivo ja luottamus Jumalan valtakunnan lopulliseen ja täydelliseen voittoon olisi kristityn oleellisimpia tuntomerkkejä. Ja tuo toivo, tuo luottamus näkyy kaikkialla Berghin esitelmässä, miten haikea hänen surunsa "Siionin vahingosta" sitten onkin ja miten koristelematta hän tästä vahingosta puhuukin. Snellman sitävastoin ei koetakaan turvautua "tyhjiin arveluihin historian alusta ja lopusta", vaan tahtoo "käsittää nykyisyyden merkitystä ihmiskunnalle", sanoen että juuri "tämä käsittäminen on sen tulevalle kehitykselle hedelmällistä". Tämän yhteydessä sopii huomauttaa, ettei Bergh niinkään paljon kiinnitä huomiotansa aikansa tunnustusta ansaitseviin uskonnollisiin ilmiöihin, että hän puhuisi siitä voimallisesta helluntaituulesta, jonka humina juuri silloin kuului isänmaassamme. Täydellä syyllä huomauttaa Snellman tästä seikasta. Jos herännäisyys olisi ollut epäkirkollinen liike, olisi sen syrjäyttäminen esitelmässä, joka koski "kirkon suhdetta maailmaan" ollut selitettävissä; nyt sitävastoin jäämme kaipaamaan Berghin todistusta siitä; hän ikäänkuin sivumennen vain puhuu niistä, jotka ovat tajunneet "hengellisen eripuraisuuden välttämättömyyden ja joiden täytyy tunnustaa tämän olevan kirkon uudistuksen ehtona". Mutta miten synkkä hänen kuvauksensa protestanttisen kirkon tilasta sekä muualla että omassa maassa onkin, niin on väärin syyttää häntä toivottomuudesta Todistuksena olkoot esitelmän loppusanat: "Jollei Herra tekisi työtä maailmassa, niin ei maailmakaan olisi olemassa, sillä sentähden pysyy se vielä, että ennustus toteutuisi ja että kaikki maailman valtakunnat tehtäisiin hänelle alamaisiksi. — Miksi siis epäuskoisina antaisimme kätemme vaipua alas! Mikä oli 'mato Jaakop', mikä Israelin pieni, ylönkatsottu joukko verrattuna pakanain suuriin joukkoihin, ja kuitenkin olivat pakanat Jumalan silmissä kuin 'pisara ämpärissä ja tomu vaakalla' (Jes. 40: 15)? Mikä oli Jesuksen opetuslasten pieni joukko ja heidän mestarinsa, jolla ei ollut, mihin hän päänsä nojaisi, verrattuna pakanain ja juutalaisten suureen voimaan, jolla he vastustivat ristiä hulluutena ja pahennuksena, ja kuitenkin menestyi näiden kalastajain kautta Herran aivoitus, sillä heille sanottiin: 'Älä pelkää, sinä pieni lauma, sillä Isänne on nähnyt hyväksi antaa teille valtakunnan' (Luuk. 12: 32), ja niinä päivinä näytti Jumala henkensä lahjoilla, millä tavoin hän vasta aikoi täyttää sanansa, sillä 'heitä lisääntyi sinä päivänä noin kolme tuhatta henkeä'. Kaikkialla ja kaikkina aikoina, missä Jumalan työ oli nähtävänä, ilmeni Jumalan majesteetti pienimpien kautta, aina toteutui valtakunnan lakina, että Jumala valitsi sen, mikä maailmassa oli heikkoa, jotta hän saattaisi voimalliset häpeään'; — ja mekö arvelisimme, ettei hän nyt vähäpätöisten välikappalten kautta voisi johtaa valtakuntaansa voittoon, että hänen käsivartensa nyt olisi lyhentynyt! Oi, kristityt, kristityt, niinkauan kuin haudomme tuommoisia nurjia, epäileviä, alakuloisia ajatuksia, häväisemme pyhää nimeämme ja kutsumustamme, ja kirkon uudistaminen on silloin yhtä kaukana meistä, kuin me itse uskon hengestä. Mutta niinpian kuin me palavalla sydämellä halajamme apua ja uskomme itsemme yksin hänelle, joka 'on ilmestyvä kirkkaana pyhiensä kanssa ja ihmeellisenä uskovaistensa kanssa', on hän itse istuva sulattamaan, ja tämä suuri sulattamisen päivä on tuottava hänen kirkolleen ijankaikkisen menestyksen. Sentähden: mikä on lähellä tai kaukana, mikä on vähäpätöistä tai suurta, mikä ylenkatsottua tai kunnioitettua, se langetkoon kaikki Jesuksen jalkain juureen, joka on kirkon perustaja ja uudistaja, ja kaikki mikä kuollutta oli, mutta pian hänen henkensä voiman kautta on heräävä eloon, kuulkoon hänen äänensä: 'Älä pelkää, minä olen ensimäinen ja viimeinen ja elävä; minulla on tuonelan ja kuoleman avaimet'. Silloin loistavat Herran kasvot, niinkuin aurinko kirkkaudessa, ja me näemme tuon terävän, kaksiteräisen miekan, joka hänen suustansa lähtee, sanan miekan heiluvan sydämen ja sydämen välillä, seurakunnan ja seurakunnan välillä, tutkien ja eroittaen kooten Herran valtakunnalle, joka on uudistuva suurella voimalla ja kunnialla."

Saarnata kirkossa jyrkkää kristillisyyttä on paljon helpompaa, kuin esiintyminen tämmöisen kristillisyyden tulkkina senkaltaisessa tilaisuudessa, missä Bergh piti esitelmänsä. Että hän oli valinnut ainekseen "kirkon suhteen maailmaan", osoittaa, miten elävästi hän tunsi kristityn velvollisuuden tunnustaa Herraansa ihmisten edessä, ja ettei hän vähimmässäkään määrässä sovitellut sanojaan kuulijakuntansa mielen mukaan, vaan esiintyi tuona jyrkkänä pietistana, jona aina ennenkin olemme oppineet häntä tuntemaan, tuo on omiaan vaatimaan kunnioitusta jokaiselta puolueettomalta arvostelijalta. Ja tämä kunnioitus lisääntyy, huomatessamme, etteivät Berghin maailmaa vastaan lausumat, monesti hyvinkin ankarat sanat vahingossakaan eksyneet ilmaisemaan ylimielisyyttä ja tuota uhmailevaa riidanhalua, joka uskonnollisissa taisteluissa niin monessa saapi vallan ja josta ei Suomen herännäisyyskään suinkaan aina ollut vapaa. Berghin esitelmässä on nöyrä, rukoileva henki.

Berghin esiintyminen kysymyksessä olevassa tilaisuudessa on herännäisyyden kauneimpia muistoja. Tätä muistoa ei suinkaan himmennä Snellmanin lämmin tunnustus. Huomautamme lopuksi ainoastaan seuraavista "Saiman" sanoista: "Bergh puhui tutkimisen vapauden puolesta; hänen esityksensä on rohkeata ja voimallista, ja hänen sanansa ovat kotoisin lujasta ja lämpösestä mielestä. Vaikka hänen mielipiteensä kristillisestä kulttuurista kokonaisuudessaan tuntui meistä yksipuoliselta ja väärältä, sisälsi kuitenkin hänen puheensa niin todenmukaisia ja voimakkaita kuvauksia ja arvosteluja erityisistä aikamme ilmiöistä, että niiden täytyy vaikuttaa jokaiseen. Ei tahtone kukaan kieltää hänen väitettään, että aikamme tietoisuus on särkynyt, että siltä puuttuu luottamusta ja varmuutta. Tuo on ominaista murrosajalle, joka vielä etsii päämääräänsä, hyljäten yhteiskunnan entisen tilan sopimatta vielä uudesta, etsien uskonnollista vakaumusta sitä vielä omistamatta, ollen tieteessä pakoitettu myönnytyksiin, jotka julkisesti sotivat sen omaa traditsioonia vastaan, taiteessa matkimisella sidottuna antiikkiin, mutta sisimmässä tietoisuudessaan tyytymättömänä sen tuotteisiin, yleisessä yhteiselämässä sidottuna tapaan, jota se ylenkatsoo. Erittäin mieltäkiinnittävää oli tuon yleisen tyytymättömyyden, tuon puolinaisuuden ja epävarmuuden kuvaus — kuvaus siitä, miten ihminen täten tulee arvoitukseksi itselleen ja muille ja kaikki ujostelematon avomielisyys karkoitetaan seuraelämästä. Sanalla sanoen: puhuja ammensi tässä rikkaasta lähteestä, asettaen vastakohdat mitä vaikuttavimpaan valaistukseen. Ja kun hän itse luomiensa synkkien näköalojen tärisyttämänä kehoitti uskoon ja rakkauteen ihmiskunnan ainoana pelastusankkurina, niin löytyi hänen kuulijakunnassaan tuskin ainoatakaan jalosti ajattelevaa ihmistä, joka ei myöntänyt hänen olleen oikeassa." [J. I. Bergh "Försök till framställning af kyrkans förhållande till världen i närvarande tid"; Snellmans Samlade arbeten IV s. 242-250.]

Berghin puhe ja se tunnustus, minkä se "Saimassa" osakseen sai, olivat suuressa määrässä omiaan valmistamaan yleisössä entistä edullisempaa arvostelua herännäisyydestä. Snellmanin oma mielipide tästä liikkeestä muodostui silminnähtävästi juuri Berghin puheen kautta paljon suopeammaksi, kuin se sitä ennen oli ollut. "Saimassa" tapaa silloin tällöin muunlaatuisissakin kirjoituksissa muutaman tunnustavan sanan herännäisyydestä. Niinpä esim. lausuu lehti, puhuessaan Kuopiossa v. 1846 kansan lasten alkuopetusta varten syntyneestä tyttökoulusta, jonka perustamista useat säätyläiset olivat kiivaasti vastustaneet: "Moitetta edustavat etupäässä ne, jotka äänekkäämmin huutavat työväen huonoista tavoista, laiskuudesta y.m. ja jotka pahan estämiseksi ajavat kerjäläisen pois ovensa edestä. Tuo on samaa ihmisrakkautta kuin se, joka kiivaimmin taistelee pietistain hartausseuroja vastaan, mutta ei puhu sanaakaan kapakoista ja porttoloista." [Snellmans Samlade arbeten IV, s. 343.] Tärkeä oli Snellmanin kanta herännäisyyteen nähden. Miten kiivaasti häntä monelta taholta vastustettiinkin, painoi hänen sanansa kaikkien ajattelevien mielestä paljon vaa'assa.

Niinkuin olemme maininneet, seurusteli Bergh Kuopioon muutettuaan paljon Paavo Ruotsalaisen kanssa. Tämä kävi usein kaupungissa, ja joululoman aikana, joskus muulloinkin, matkusti Bergh Nilsiään. Monesti oli K. A. Malmberg hänen matkatoverinaan näillä matkoilla, samoinkuin L. J. Niskanen. [Kert. K. A. Malmberg, L. J. Niskasen kirje J. I. Berghille 30/4 1845.]. Niistä Kuopion piiriin kuuluvista seuduista, joissa Bergh useimmin kävi, on kuitenkin etupäässä Suonenjoki mainittava. Vielä tänään muistavat sikäläiset vanhat heränneet hänen voimakkaita saarnojaan ja rippipuheitaan, todistaen että hän oli "mahoton raataja". Sikäläisten heränneitten seuroissa puhui hän niinikään usein. Liikutukset ja kielillä puhumiset olivat näihin aikoihin hyvinkin tavallisia näissä tilaisuuksissa. Voimallisena liikkui Herran henki "Berghien aikana" Suonenjoella. Tämäkin, jos kohta usein sairaloisuutta ilmaiseva ilmiö, oli todistuksena siitä. Taitavasti ja varovaisuudella hoiti varsinkin J. I. Bergh näitä hengellisen elämän omituisia purkauksia, koettaen tutkia niiden varsinaista luonnetta. Kerran hän esim. kirjoitti paperille, mitä kielilläpuhujat sanoivat, koettaen jälestäpäin selvittää heidän puhettaan. Korkeana lahjana ei tämä Savon herännäisyyden johtomies kielillä puhumista pitänyt. — Kiivaasti taisteli Bergh, samoinkuin hänen veljensäkin, syntiä vastaan. Varsinkin vastustivat he sanoillaan ja esimerkillään juoppoutta. [Kert V. Suhonen y.m.]

V. 1844 kuoli Bergh-veljesten vanha isä, joka, niinkuin ennen (I, 320) on mainittu, jo monta vuotta oli ollut kykenemätön virkaansa hoitamaan. Hänen sijaisenaan oli toiminut poikansa N. H. Bergh, jonka ahkerasta ja siunauksesta rikkaasta työstä niinikään ennen on kerrottu (I, 320-322). Hän ei ollut läheskään niin lahjakas, kuin hänen etevät veljensä, joka nähdään siitäkin, että hän vasta v. 1844 sai pappistutkintonsa arvosanan korotetuksi alimmasta sitä lähinnä korkeampaan arvosanaan. [Porvoon tuomiokapitulin arkisto.] Isänsä kuoleman jälkeen määrättiin hänet Suonenjoen kappalaiseksi (1845). Ne tilaisuudet, jolloin veljensä J. I. Bergh Kuopiosta kävi häntä tervehtimässä, olivat hänelle ja sikäläisille heränneille juhlatilaisuuksia. Niin suuri kuin suonenjokelaisten luottamus omaan pappiinsa olikin, kääntyi moni heistä vielä kernaammin hänen veljensä puoleen. Johtomiehenä kaikki sikäläiset heränneet viimemainittua pitivät, varsinkin koska Paavo Ruotsalainenkin neuvoi suurten kiusausten alaisia häntä puhuttelemaan. N. H. Bergh ei milloinkaan kadehtinut nuorempaa veljeään, eikä tämä menestyksestään ylpeäksi paisunut. Herran kasvojen edessä tekivät he työtä hänen viinimäessään, muistaen tilinteon suurta päivää.

Kauan näiden veljesten yhteistyötä ei kestänyt. Niilo Henrik Bergh kuoli jo samana vuonna, kuin hän oli päässyt vakinaiseksi papiksi Suonenjoelle, marraskuun 27 p:nä 1845. Jotta kaukaisiakin ystäviä ehtisi saapua hautajaisiin, siirrettiin tämä tilaisuus tammikuun 9 p:ään. J. I. Berghin muutto Kuopioon ja hänen kirjeensä Pohjanmaalla asuville langoilleen olivat saaneet aikaan ikäänkuin uuden liiton näiden toisistaan niin etäisten seutujen heränneitten välille. N. H. Berghin hautajaisiin saapui paljon kaukaisiakin vieraita. Näistä mainittakoon paitsi vainajan molempia veljiä, A. V. Ingman, F. O. Durchman, N. K. Malmberg, A. N. Holmström, K. A. Colliander, Paavo Ruotsalainen, L. J. Niskanen. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; kert. V. Suhonen.] Ruumissaarnan piti Malmberg. Sen vaikutus oli tavattoman valtaava. Vielä nykyään puhutaan siitä Suonenjoella. Kansanrunoilijan Pentti Lyytisen kerrotaan siihen niin ihastuneen, että hän tunkeilemiseen asti sakastissa kiitteli saarnaajaa. Malmbergin sanotaan vihdoin suuttuneen ja ärjässeen runolliselle ihailijalleen: "Etkö tiedä, että minä olen pohjalainen ja että minulla on puukko". [Kert. V. Suhonen.]

Paitsi Suonenjoelle ja Nilsiään, teki J. I. Bergh näihin aikoihin matkoja Iisalmeenkin. Täälläkin oli hänellä paljon ystäviä, niiden joukossa L. J. Niskanen, joka kunnioitti häntä heränneitten johtajana ja usein kirjoitti hänelle. [Kert. Kusti Niskanen; L.J. Niskasen kirje J. I. Berghille 30/4 45.] Muidenkin Savon huomatuimpien heränneitten talonpoikien kanssa oli Bergh likeisessä tuttavuudessa. Tuon tuostakin tapasi hän esim. Kuopion maaseurakunnan heränneitten johtomiehet: Aatami Taskisen, joka asui Koivusaaren kylässä, Taavetti Väänäsen Kehvon kylästä, Pietari Puustisen Puutosmäen kylästä sekä Pietari Kinnosen, joka asui lähellä Kuopiota. [Kert. K. A. Malmberg; A. F. Granit y.m.] Kaupungissa kasvamistaan kasvoi hänen maineensa ei ainoastaan heränneitten johtomiehenä, vaan myöskin etevänä opettajana ja kansalaisena. Mutta siksi uskollisesti todisti Bergh opillaan ja elämällään ristin Herrasta, ja siksi pelkäämätön oli hänen esiintymisensä, että hän ennenpitkää sai paljon vihamiehiäkin ja kiivaita vastustajia. Vaikea oli hänen asemansa usein lukiossa, vaikea muuallakin. Berghin monipuolinen sivistys, joka jo näihin aikoihin vaati häntä harrastamaan tyttökoulunkin perustamista Kuopioon, ei aina saavuttanut ymmärtämystä hänen tuttavapiirissäänkään. Sikäläiset heränneet säätyläiset eivät olleet K. K. v. Essenin, Lauri Stenbäckin y.m. hänen entisten seuratoveriensa valistuneen katsantotavan kannalla. Päinvastoin moni heistä alkoi salaisesti vikoilla häntä, siten tuottaen hänelle monta raskasta hetkeä. Hänellä oli paljon tuttavia kaupungissa ja kuitenkin hän tunsi monesti yksinäisyyden ikävää. Sitä ahkerammin hän tutki raamattuaan sekä laajensi tietojaan. Jotka myöhään illalla kulkivat hänen asuntonsa ohi, näkivät valoa hänen akkunastaan. Vielä yölläkin istui Bergh usein kirjojensa ääressä. [Kert. V. L. Helander, rehtori G. Marelius y.m.]

Juhla-aikoja olivat Berghille ne, jolloin hän sai tavata vanhimman veljensä. Mutta Jaakkimaan oli pitkä matka, jonka vuoksi semmoisia tilaisuuksia harvoin oli tarjona. Veljensä kanssa, samoinkuin Pohjanmaalla asuvien lankojensa ja muiden tuttaviensa kanssa oli hän sensijaan vilkkaassa kirjevaihdossa. Usein sai hän varsinkin Malmbergin kautta tietoja Suupohjan herännäisyyden vaiheista. Heidän välinen kirjevaihtonsa koski muun ohessa kirjojen levittämistä.

Merkille on pantava, ettei J. I. Bergh, Kuopioon siirryttyään, näy ottaneen osaa hedbergiläiseen oppiriitaan. Eivät saaneet Renqvistinkään hyökkäykset Paavo Ruotsalaista ja tämän hengenheimolaisia vastaan häntä kynään tarttumaan. Edellä muita olisi hän syvämietteisenä jumaluusoppineena pystynyt kirjallisesti tekemään selkoa edustamansa suunnan opista. Mutta hän ei ole siitä mitään tyhjentävää selostusta antanut. Syytä on vaikea käsittää, varsinkin koska Snellman herännäisyyttä koskevissa kirjoituksissaan, niinkuin vasta olemme nähneet, oli siihen vaatinut, ja koska Hedbergin ja Renqvistin riitakirjatkin kehoittamalla siihen kehoittivat. Ehkä on oikein selitys se, että Bergh, samoinkuin useat muutkin hedbergiläisen riidan alkuvaiheissa olleet heränneet, liika katkerasti olivat surreet sitä "Josefin vahinkoa", joka näissä riidoissa tuli näkyviin, tahtoaksensa siihen sen enempää julkisuudessa puuttua. Siltä ainakin näyttää. Tämän yhteydessä sopii huomauttaa siitäkin, ettei hedbergiläinen oppiriita paljon ensinkään näy häirinneen Savon herännäisyyttä sekä että ainoa sikäläisessä liikkeessä tapahtunut jako on tuo vanha, Renqvistin aiheuttama eripuraisuus.

III.

Niinkuin ennen olemme nähneet, oli Suupohja jo 1840-luvun alkuvuosina kehittynyt herännäisyyden huomattavimmaksi seuduksi. Muutamia vuosia myöhemmin heränneet eri osissa maata tuskin mihinkään tärkeämpään, herännäisyysliikettä vähänkään yleisemmin koskevaan toimenpiteeseen ryhtyivät kysymättä neuvoa ja hankkimatta lupaa Suupohjan johtomiehiltä. Varsinkin Malmbergin sanalla oli ratkaiseva merkitys. Hedbergiläinen riita ei täällä saanut aikaan mitään hajaannusta; päinvastoin näkyy se yhä likemmin toisiinsa yhdistäneen Suupohjan heränneiden opettajat ja heidän johtamansa sankat joukot. Opissa ja elämäntavoissa vallitsi mitä suurin yhdenmukaisuus, josta poikkeusta ei sallittu eikä missään yritettykään aikaansaada. Näinä aikoina juurtui myöskin ja kehittyi täkäläisissä heränneissä tuo ihmeteltävä järjestys, joka vielä tänään painaa leimansa heidän elämäänsä ja yhdessä-oloonsa, heti huomauttaen matkustajalle, joka näille seuduille saapuu, että hän liikkuu historiallisella maaperällä. Perustuksen laski Malmberg ja se sukupolvi, joka hänen mahtavan saarnansa ja väsymättömän työnsä taivuttamana ja kasvattamana heräsi synnistä Herran viinimäen työtä tekemään. Raskasta oli monesti tämä perustamistyö; suuria ponnistuksia se kysyi, mutta ravintoa saatiin ylhäältä, niin että voimat kestivät. Samaa katsantotapaa edustivat Suupohjan ruotsinkielistenkin seutujen heränneet. Yhteys näiden ja suomenkielisissä seuduissa vaikuttavien heränneiden pappien välillä oli likeinen. Varsinkin Malmberg kävi usein heitä tervehtimässä. Hän valvoi myöskin tarkkaan sitä, ettei herännäisyydelle vieraita neuvoja pääsisi tunkeutumaan heidänkään keskuuteensa. Kun esim. Hedberg toimitti kirjasensa "Röster från Zion" (Ääniä Siionista) muutamille Vaasan kirjakauppiaille myytäviksi, neuvoi Malmberg näitä lähettämään kirjat takaisin, kehoittaen heitä ilmoittamaan tekijälle, "etteivät semmoiset tortut kelpaa pohjalaisille, jotka tarvitsevat puhdasta ravintoa ja ovat tottuneet syömään leipäänsä otsansa hiessä." [N. K. Malmbergin kirje J. I. Berghille 15/9 44.]

Uusia työvoimia saapui näihin aikoihin yhä enemmän Suupohjan herännäisyyden palvelukseen, toiset niistä edustaen tietopuolista oppiakin. Huomatuin viimemainittuun ryhmään kuuluvista oli ennen (II, s. 511 j.s.) mainittu A. V. Ingman. Ahkerasti opintoja harjoitettuaan ja maisterin arvon saatuaan, vihittiin hänet papiksi 19/12 1844 ja määrättiin kappalaisen sijaiseksi Alahärmään. Ingmanin hyvät tiedot ja hänen suuri taipumuksensa tieteelliseen työhön olivat hyvänä apuna herännäisyydelle, jonka palvelukseen hän jo aikaisemmin, niinkuin olemme nähneet, oli elämänsä vihkinyt. Hänen työtään tukemassa olivat harvinaisen lämmin ja hellä sydän sekä palava isänmaanrakkaus. Mitä häneltä käytännölliseen kykyyn nähden puuttui, sen korvasivat ystävien neuvot ja heidän alttiisti tarjoamansa apu. Jo Ingmanin Alahärmään tullessa oli sikäläisten heränneitten luku suuri. Lähinnä seuraavina vuosina se kasvamistaan kasvoi. Paitsi Malmbergiä, jonka kaikki tunnustivat liikkeen johtajaksi, liittyi Ingman rakkaudella F. O. Durchmaniin, joka, niinkuin hän itsekin, oli lämmin suomenkielen ystävä. Heti Ingmanin muutettua Alahärmään, rupesivat nämä miehet tuumimaan Lutherin postillan suomentamista ja ryhtyivätkin jo siihen aikaan yhdessä tähän työhön. [Kert. A. O. Törnudd.] Tähän aikaan siirtyi toinenkin tieteellisiin opintoihin mieltynyt herännäisyysliikkeeseen kuuluva nuori pappi, K. K. von Essen, Suupohjan työmaille. Hänet näet määrättiin kappalaisenapulaiseksi Ylihärmään v. 1846. Päästyään vapaaksi hedbergiläisyyden vaikutuksesta, palveli tämä teräväpäinen mies monta vuotta uskollisesti herännäisyysliikettä. Sitä iloisemmalla mielellä oli hän ryhtynyt uutta papinvirkaansa hoitamaan, kuin hän jo pari vuotta sitä ennen hartaasti oli toivonut päästä niistä taloudellisista huolista, joita hänelle tuottivat Espoossa omistamansa, ennen (II, s. 409) mainitun Nygårdin tilan hoitaminen. Siitä oli hän esim. v. 1845 kirjoittanut isälleen: "Erinomaisen hyvä olisi, jos voisin vapautua sotkuisista raha-asioistani, maksaa kaikki velkani, päästä vapaaksi Nygårdista ja saada olla pappina eikä liikemiehenä. Sillä nämä toimet minut tappavat. Jos voisin saada hoidettavakseni pienen seurakunnan Pohjanmaalla, olisin onnellista onnellisempi". [K. K. von. Essenin kirje isälleen 30/4 45.] Sitäpaitsi oli v. Essenillä ollut täysi syy epäillä, pääsisikö hän milloinkaan pappina toimimaan rakkailla kotiseuduillaan, missä herännäisyys oli päässyt niin suureen valtaan, koska v.t. kenraalikuvernööri Thessleff hänen ystävälleen Lauri Stenbäckille vielä v. 1844 oli lausunut, että hallitus aikoi voimallisesti ahdistaa herännäisyyttä sekä, "ettei maisteri v. Essenillä ollut mitään loistavaa tulevaisuutta odotettavana". [K. K. von. Essenin kirje isälleen 17/12 44.]

A. V. Ingman oli naimisissa v. Essenin tytärpuolen Lina Fabritiuksen kanssa. Vaikka tämä kuoli jo v. 1846, [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] lukeutui miehensä edelleen samaan sukulaispiiriin, johon N. K. Malmberg, F. O. Durchman y.m. kuuluivat. Sukulaisuussuhteita pidettiin siihen aikaan paljon suuremmassa arvossa, kuin nykyään, ja tämäkin seikka oli omiaan lujittamaan Suupohjan heränneitten pappisperheitten liittoa ja sitä yhdenmukaisuutta elämäntavoissa ja katsantotavassa, josta vasta olemme huomauttaneet. Jos heränneet säätyläisetkin jo kauan vapaasti olivat käyneet toistensa perhejuhlissa silloinkin, kun eivät isäntäväkeä tunteneet, lisääntyi sukulaisuussuhteiden kautta lisääntymistään suurten perhejuhlien ja niidenkin kautta suurten seurojen luku, sillä Jumalan sanan viljelemiselle olivat nämä juhlat pyhitetyt. Verraton vieraanvaraisuus, joka ei suurintakaan vierastulvaa säikähtänyt, on nähtävä silloisten heränneitten, sekä säätyläisten että talonpoikien, kanssakäymisessä. Varsinkin oli Malmbergin koti siitä tunnettu. Läheltä ja kaukaa riensi hänen luoksensa ihmisiä sielunsa asioissa neuvoa saamaan. Vaikkakaan ei ollut kysymyksessä mikään erityinen juhla, saattoi talon kartano olla täynnä vieraitten hevosia. Kaukamatkaisille annettiin aina ruokaa ja yösijaa. Toiset heistä viipyivät monta päivää. Säätyläisvieraille otettiin toinen keittoruoka väen padasta, toinen oli niinikään jokapäiväistä, mutta sekin ravitsevaa ja hyvää laatua. Kun kerran eräs Malmbergin vieras, hieno nainen Helsingistä, hieman arastellen maisteli annostaan, lausui isäntä: "niele vain, ei se myrkkyä ole".

Noin v. 1846 osti Malmberg Kauppilan (katso II, 158) läheisyydessä olevan Marielundin tilan. Erinomaisella tarmolla ja taidolla viljeli hän näitä maitaan, ollen tässäkin suhteessa tienraivaajana Suupohjan kansalle. Palkollistensa töissä nähtiin hänet usein mukana johtamassa ja neuvomassa ja monesti käänsi hän silloin puheensa hengellisiin asioihin. Aikuisin talvisaamuina, ennenkuin kukaan talossa vielä oli ehtinyt nousta, kuului isännän veisuu tallin yliseltä, minne hän oli mennyt heittämään heiniä hevosilleen. [Kert. Sofia Helander, Charlotte Achrén, N. G. Arppe, y.m.] Kuvaamaan elämää Malmbergin kodissa lainaamme tähän seuraavan hänen renkinsä J. K. Kuljun kirjeen: "Tulkaa tänne renkitupaan illalla katsomaan. Siellä on 12 renkiä. Nuo, jotka kenkiä tekee ja kirvesvartta vuolee, ne ulkomuistista veisaileepi jotakin hengellistä virttä, etkä milloinkaan kuule rivoa sanaa tahi turhia jaarituksia heiltä. Mennäänpä talon toiseen päähän. Siellä on 8 piikaa ja muita vieraita vaimoja. Sielläkään et kuule itkua etkä kielen surinaa, siellä kuulet ihanaa veisuuta. Isännän käskystä sai jokainen, joka tahtoi, klo 8:sta ottaa kirjan käteensä. Sen aikuisia kirjoja oli kaikenlaisia väen tuvassa saatavina, talon omia. Niin oli palkkaväen asia talossa viikon aikana. Siellä kilvan tehtiin tehtävät. Nämä kaikki isännän vaikutuksesta. — Sunnuntaina palkkaväki innolla riensi kirkkoon, kun isäntä oli saarnaava omassa kirkossa. Täytyi kumminkin käydä lupaa pyytämässä, sillä silloin näet tuli satoja hevosia kartanoon, ja hän määräsi kenenkä rengeistä piti jäädä ihmisten hevosia ruokkimaan ja juottamaan. Entäs piikaparat, jotka eivät milloinkaan päässeet omaan kirkkoon, kun Malmbergilla oli tapana antaa murkinaa sunnuntaisin kaukaisille. Siinä meni piioilta aika ruoan valmistamiseen. Mutta sittenpä piiat vietiin hevosilla kappelikirkoille". [Elis Bergroth, Suomen kirkko II, s. 733.]

Olemme huomauttaneet heränneitten suurista perhejuhlista. Moni tämmöinen tilaisuus, niinkuin esim. "Venellin häät" Espoossa (II, s. 410-420), on saanut historiallisen merkityksen. Malmbergin kodissa vietettiin monta semmoista juhlaa. Yksi näistä oli kahden vasta vihityn papin, Alfred Kihlmanin ja Reinhold Helanderin häät heinäkuun 9 p:nä 1846. Edellinen näistä, myöhemmin tunnettu koulu- ja liikemiehenä, oli syntynyt 1825 ja tuli ylioppilaaksi 1843. Yliopiston nuorisossa siihen aikaan liikkuva herätys oli vetänyt hänetkin puoleensa ja hän antautui jumaluusopilliselle uralle. Saatuaan siihen luvan, vaikkei hän vielä ollut määräikää saavuttanut, vihittiin hänet papiksi kesäkuun 16 p:nä 1846 ja määrättiin isänsä, Kruununkylän kirkkoherran A. K. Kihlmanin apulaiseksi. Kihlman oli teräväpäinen, miettivä ja tarmokas mies ja siihen aikaan sydämestään herännäisyyteen mieltynyt. Samana päivänä, kuin hän, vihittiin papiksi myöskin vasta mainittu Reinhold Helander, A. Helanderin nuorin poika, joka oli syntynyt 1824. Viimemainitun morsian, Sofia Forsman, oli paljon oleskellut Malmbergin kodissa, ajoittain asunutkin siellä, jonka vuoksi pidettiin hyvinkin luonnollisena, että hänen häänsä vietettiin siellä. Olihan sitäpaitsi hänen sulhasensa Malmbergin läheisen ystävän O. H. Helanderin veli ja itsekin tuttu talossa. Kihlman taas oli kihloissa K. K. von Essenin tytärpuolen Angelika Fabritiuksen kanssa, jonka sisaren kanssa Malmbergin lanko F. H. Bergroth oli naimisissa. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.] Koska v. Essen vasta oli muuttanut Ylihärmään eikä vielä ollut ehtinyt saada kuntoon sikäläistä asuntoaan, päätettiin että Kihlmaninkin häät vietettäisiin Malmbergin kodissa. [Kert. Sofia Helander.]

Jo aikoja ennen oli Malmberg kutsunut vieraita näihin kaksinkertaisiin häihin. Niitä tulikin ja tuli paljon. Etelästä saapuivat F. H. Bergroth ja hänen veljensä K. Edvard vaimoineen, joihin matkalla liittyi Alavuuden vasta nimitetty kirkkoherra, Lauri Stenbäckin veli K. F. Stenbäck, joka oli naimisissa K. K. von Essenin sisaren kanssa, sekä A. N. Holmström, Jos. Grönberg y.m. Savosta tulivat J. I. Bergh, Paavo Ruotsalainen ja J. L. Niskanen, Nivalasta Wilh. Niskanen, Pyhäjärveltä Schwartzberg, pohjoisesta A. Helander. J. M. Stenbäck y.m. Miltei kaikki lähiseudun heränneet papit vaimoineen ja suuri joukko muita heränneitä, säätyläisiä ja talonpoikia, täyttivät huoneet ahdinkoon asti. Useat vieraista tulivat jo hääpäivän edellisenä iltana. Silloin saapui Paavokin. Hän astui rohkeasti saliin, jonka lattiaa paraikaa pestiin. Samassa huoneessa soitti joku pianolla virttä. Paavo, joka oli hyvin soitannollinen, alkoi veisata samaa virttä, johon syrjähuoneista tulevat vieraat voimakkaasti yhtyivät. Virren vaiettua laskeutui Paavo polvilleen, rukoillen ääneen palavan rukouksen. Tuskin oli yksikään silmä kuiva, kun ukko nousi ylös ja alkoi tervehtiä isäntäväkeä ja vieraita. Vasta tämän jälkeen saivat lattianpesijät jatkaa keskeytettyä työtään.

Malmberg vihki nuoret parikunnat. Kolme päivää viipyivät kaukaiset vieraat sekä suuri osa muitakin häätalossa. Aika kului nopeasti hartauspuheita kuullessa, veisatessa ja keskusteluissa. Paavo, joka viihtyi erinomaisen hyvin, oli koko ajan virkeällä mielellä, piti monta seurapuhetta, toisen toistaan elävämmän. Tuon tuostakin nähtiin jonkun yksityisesti häntä puhuttelevan. Ja hän oli väsymätön neuvomaan, nuhtelemaan, kehoittamaan. Ehkä aavisti hän, että tämä oli hänen viimeinen käyntinsä Suupohjassa. — Joskus kuului vinttihuoneesta ja vinniltä, missä useimmat papit asuivat, väittelyä, joka pari kertaa yltyi kiivaaksikin. Se koski Lutherin postillan suomennosta, jota F. O. Durchman ja A. V. Ingman paraikaa valmistivat. Luettuaan muille muutamia paikkoja käännöksestään, saivat he kuulla ankaria muistutuksia "uusien sanojen käyttämisestä, joita ei kansa ymmärtäisi". Ingman, joka oli masentuneella mielellä vaimonsa pari viikkoa sitten tapahtuneen kuoleman johdosta, ei ottanut paljon osaa väittelyyn, mutta sitä tulisemmin puolusti Durchman "puhtaan suomenkielen käyttämistä saarnoissa ja uskonnollisessa kirjallisuudessa". Sopua ei tämä väittely kuitenkaan rikkonut, vaikka useimmat olivat tyytymättömät "Durchmanin uutuuksiin". Ainoa seikka, joka tässä tilaisuudessa loukkasi moniaita vieraita, oli tuo näiden mielestä "ylimielinen varmuus" ja "komentava mahtavuus", millä Malmberg, Durchman ja muutamat muutkin Suupohjan heränneitten johtavat henkilöt painoivat alas jokaisen sanan, joka ei ehdottomasti mukautunut kaikin puolin kannattamaan vallitsevaa katsantotapaa. Niinpä arveltiin, että Kimon tehtaan omistaja Otto von Essen, joka, samoinkuin O. H. Helander, oli taipuvainen vähän toisenkaltaiseen käsitykseen, joutui liika ankaran kohtelun alaiseksi. Mutta minkäänlaista hajaannusta ei silti tapahtunut. Päinvastoin puhuvat kumpikin lähinnä seuraavina vuosina kirjoittamissaan kirjeissä Malmbergista mitä suurimmalla kunnioituksella ja ystävyydellä.

Marielundista lähtivät useimmat vieraat Alahärmään saattamaan Ingmanin puolisoa haudan lepoon. Siellä jatkettiin yhdessäoloa Jumalan sanan viljelemisellä ja veisuulla. Suru-, niinkuin ilojuhlissa noudattivat heränneet tätä tapaa. Ilman hartauseuroja ei jaksettu surua kantaa, ilman niitä ei ollut ilo iloa. Alahärmästä palasivat eteläänpäin matkustavat vieraat parin päivän jälkeen Lapualle. Marielundissa nytkin kokoonnuttiin. Siellä pidettiin vielä seuraavana päivänä lähtöseurat, jonka jälkeen vieraat lähtivät. Kaikkiaan olivat he viipyneet seurapaikoissa 8 päivää, matkoja lukuunottamatta. Ilman palavaa rakkautta eivät isäntäväki eivätkä vieraat olisi tällaista vierailua kestäneet. [F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanot; kert. Karolina Bergroth, Jos. Grönberg, Adolfina Kemell o. s. Ottelin, Sofia Helander, y.m.; Reinhold Helanderin aikoinaan omistama kirjekokoelma (nyt Kirkkohistoriallisen seuran oma).]

Lyhytkin silmäys Etelä-Pohjanmaan seurakuntien paimenmuistoihin 1840-luvun keskivaiheilla vakuuttaa meitä siitä, että heränneitten pappien luku näillä seuduin oli hyvin suuri. Heidän kauttansa leviämistänsä levisi liike. Luettelemme tässä huomattavimmat heistä: J. H. Roos, synt. 1818, v.t. kappalainen Kristiinankaupungissa (1843-45) ja Uuskaarlepyyssä (1845-53), K. F. Stenbäck Alavuudella, A. N. Holmström Kuortaneella, O. V. Forsman saarnaajana Pirttikylässä, mistä v. 1847 pääsi kappalaiseksi Peräseinäjoelle, Vilhelm Ingman, synt. 1820 ja vihitty papiksi 1842, armovuodensaarnaajana Kauhavalla, J. V. Nybergh kirkkoherranapulaisena Ilmajoella, Jaakko Vegelius ja hänen apulaisensa Jaakko Esaias Vegelius, synt. 1817 ja vihitty papiksi 1840 Maalahdella, O. H. Helander, Munsalassa, E. J. Snellman kirkkoherrana Laihialla, Fredrik Östring vuodesta 1845 pitäjänapulaisena Maalahdella, F. O. Durchman Isokyrössä, N. K. Malmberg Lapualla, J. R. Hedberg (katso II, s. 423) virka- ja armovuodensaarnaajana Vöyrissä, K. V. Lybeck (katso II, s. 463) kirkkoherranapulaisena Mustasaarella (1844-1848), Jaakko Simelius, synt. 1821, vihitty papiksi 1846, kappalaisenapulaisena Raippaluodossa, K. K. von Essen Ylihärmässä, A. V. Ingman Alahärmässä, P. V. Sandelin Maksamaalla, E. Svahn Purmossa, Juhana Julius Häggman, synt. 1823 ja vihitty papiksi 1846, kappalaisenapulaisena Terijärvellä vuodesta 1847, Heikki Moliis kappalaisena Pietarsaaressa, B. H. R. Aspelin (II, s. 445) Vetelissä, Alfred Kihlman Kruununkylän kirkkoherran ja kappalaisen apulaisena 1846-50, Otto Isak Appelberg, synt. 1820 ja vihitty papiksi 1843, välisaarnaajana Kokkolassa vuodesta 1846, Frans Petter Kemell, (josta vasta enemmän), ylimääräisenä pappina Lappajärvellä, Kaarle Adolf Lilius kappalaisena Kortesjärvellä, K. Johansson kappalaisena Vimpelissä ja Aleksanteri Jaakko Gummerus, joka, oltuaan ylimääräisenä pappina Kokkolassa 1831-1846, viimemainittuna vuonna pääsi Kannuksen kappalaiseksi. Vielä on mainittava etenkin yksi mies, joka loistavalla tavalla täydentää niitä suuria lahjoja, joista Suupohjan herännäisyys on niin rikas. Tarkoitamme Lauri Stenbäckiä, sillä hänenkin tapaamme tähän aikaan näillä tienoin. Hänet oli näet nimitetty hoitamaan Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirkaa elokuussa 1846, ja muutamia viikkoja myöhemmin sai hän vakituisena tämän viran. [Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Akiander VI, 319.]

Suupohjan herännäisyys oli kasvanut mahdiksi, jonka voittoisaa leviämistä ja juurtumista kansaan ei enää voitu estää. Heränneitten suuret kokoukset ja heidän tiheät matkansa pitäjästä toiseen painoivat koko seutuun omituisen leiman. Matkustaja, joka sunnuntaisin aamulla matkusti Etelä-Pohjanmaan lakeudella, pääsi tuskin kulkemaan niiden kirkkojen läheisyydessä, missä herännyt pappi saarnasi. Omasta ja lähiseurakunnista riensi kaikilla teillä ihmisiä näitä pappeja kuulemaan, jättäen oman kirkkonsa tyhjäksi, jollei siinä sinä pyhänä herännyt pappi saarnannut. Tienhaaroissa koettivat monesti nimismiehet pakottaa ihmisiä kääntymään kotikirkolle, mutta se oli turhaa. Ihmistulva oli liika suuri, se joko jatkoi matkaansa kiellosta huolimatta tahi lähti toista tietä kulkemaan määräpaikkaansa. Turhat olivat niinikään kirkkoherrojen ja kontrahtirovastien ehkäisevät neuvot ja varoitukset. Ei niistä enää kukaan välittänyt. Kuvaava on seuraava kertomus. Vaasan alisen rovastikunnan lääninrovasti J. J. Estlander lausui kerran eräässä tilaisuudessa, missä oli koolla paljon pappeja: "Kyllä on hyvin ikävää, että tahdotaan kuulla ainoastaan n.s. heränneitä pappeja, jätetään oma kirkko tyhjäksi ja kuljetaan pitkät matkat jotakin suosittua saarnamiestä ihailemaan. Täytyyhän meidän luonnon valtakunnassakin kuunnella ei ainoastaan satakielen ääntä, vaan korpinkin ja vareksen. Näillekin on Luoja antanut luvan laulaa". Sanat olivat lausutut lähinnä K. K. von Essenille, joka tässä tilaisuudessa oli puolustanut heränneitä pappeja. Tämä vastasi: "Mutta missä valita voipi, siellä ainakin minä lähden satakieltä kuulemaan." [Kert. J. V. Nybergh y.m.]

Ainoastaan kaksi kirkkoherraa koetti vieläkin turvautua ilmiantoihin ja pakkokeinoihin. Toinen oli Lappajärven kirkkoherra Jaakko Fellman, toinen Kokkolan kirkkoherra S. V. Appelgren. Edellinen näistä vainoista kiinnittää huomiomme vasta mainittuun Frans Petter Kemelliin. Tämä huomattava mies syntyi v. 1817 Ylivieskassa, missä isänsä oli lukkarina. Hänet vihittiin papiksi v. 1842 ja määrättiin ylimääräiseksi papiksi Lohtajalle. Jo siihen aikaan oli hän herännyt. Seurakunnan kirkkoherra K. K. Elfving ei kuulunut heränneisiin, mutta hänen ankaran lailliset saarnansa olivat saaneet ihmiset levottomiksi sielunsa tilasta. Eikä hän sitäpaitse vastustanutkaan alkavaa herännäisyysliikettä, joka virkosi eloon Johannes-luonteisen Kemellin saarnoista ja sielunhoidosta. Lohtajalla ollessaan meni Kemell naimisiin Adolfina Ottelinin kanssa, joka oli maanmittari A. Ottelinin tytär. Isä koetti kaikin tavoin estää tytärtänsä liittymästä heränneisiin. Niinpä hän esim. lähetti hänet Porvoon piispan luo, joka oli hänen veljensä. Tämä koetti neuvoa ja varoittaa, jotta ei nuori "eksytetty" nainen "saattaisi isäänsä ja setäänsä murheella hautaan". Mutta turha oli sekin keino. Adolfina Ottelin pysyi vakaumuksessaan, solmi liittonsa Kemellin kanssa 1846 ja lähti tukemaan häntä hänen taisteluissaan Lappajärvellä, mihin hänet samana vuonna määrättiin kirkkoherranapulaiseksi. Täällä oli Jaakko Hemming ollut ylimääräisenä pappina (1843-45) Ja saanut aikaan huomattavan herätyksen, jota seurakunnan kirkkoherra, yllämainittu J. Fellman karsain silmin oli katsellut. Innolla ja lämmöllä jatkoi Kemell Hemmingin työtä. Lähiseurakunnistakin, varsinkin Evijärveltä ja Kortesjärveltä kävi ihmisiä häntä kuulemassa. Fellman ei voinut kärsiä sitä, että herännäisyysliike kasvamistaan kasvoi. Kun kaiken lisäksi tuli levisi hänen omaan kotiinsakin, päätti hän ryhtyä tehokkaisiin toimenpiteisiin. Kaikki, joilta hän luuli voivansa apua saada, pani hän liikkeelle. Eräänä päivänä saapui heränneitten seuraan pitäjän nimismies, vaatien ihmisiä hajaantumaan. Kemell, jonka puoleen hän vaatimuksellaan ensin kääntyi, kehoitti häntä seuraväeltä tiedustelemaan, minkä tähden näin lukuisasti oli kokoonnuttu. Nimismies ryhtyi ottamaan kirjaan tilaisuudessa saapuvilla olevien nimet, mutta pitkälle ei hän ehtinyt, ennenkuin tavattoman voimallinen veisuu ja kansajoukon vakava käytös estivät häntä jatkamasta. Murtuneen näköisenä poistui hän seurapaikasta. Yhtä herkkätuntoinen ei Fellman ollut. Hän kyllä kohteli Kemelliä kohteliaasti, mutta ilmoitti syyskuun 2 p:nä 1846 kontrahtirovastilleen J. Höckertille kirjoittamassaan virkakirjeessä, että Kemell vastoin hänen kieltoaan oli pitänyt luvattomia hartauskokouksia, joihin paljon ihmisiä, nuoria ja vanhoja, oli kokoontunut. Tämän johdosta lähetti Höckert Kemellille varoituskirjeen, jossa hän "koetti selvittää viimemainitulle, että senkaltaiset kokoukset turmelevat järjestystä eivätkä herätä hartautta, vaan synnyttävät eripuraisuutta ja selkkauksia". Kemell vaan jatkoi työtään seurakunnassa niinkuin ennenkin. Kesäkuun 21 p:nä 1847 lähetti Fellman Höckertille uuden syytöskirjan, missä hän ilmoitti, "ettei Kemell ollut lakannut eikä luvannutkaan lakata luvattomia kokouksia pitämästä". Höckert ilmoitti asiasta tuomiokapitulille, joka päätti kutsua syytetyn suullisesti kuulusteltavaksi. Syyskuun 8 p:nä 1847 oli asia esillä tuomiokapitulissa. Puheenjohtajan, tuomiorovasti Edmanin kehoittamana vastasi Kemell häntä vastaan tehtyihin syytöksiin. Hän lausui, "ettei hän ollut pitänyt mitään luvattomia kokouksia eikä semmoisiin ottanut osaa, vaan ainoastaan kutsuttuna papillisiin toimituksiin, kuten ristiäisissä, häissä tahi maahanpaniaisissa, isäntäväen kehoittamana kokoontuneille vieraille lukenut Jumalan sanaa, jonkun saarnan tahi muuta kirjaa sekä antanut veisata muutamia virsiä." Edmanin muistutuksen johdosta, että Kemell oli velvollinen noudattamaan esimiestensä käskyjä ja varoituksia, kielsi tämä kummastellen kysymyksessä olevassa suhteessa milloinkaan saaneensa muistutusta rovasti Fellmanilta, joka aina oli kohdellut häntä hyvin ystävällisesti, "jonka tähden hän oli luullut toimineensa rovastin mielen mukaan neuvomalla seurakunnan jäseniä Jumalan sanassa, etenkin koska heidän heikko lukutaitonsa ja kristinuskontietonsa sitä enemmän kaipasivat parantamista, kuin rovasti muun ohessa koko vuoden aikana oli saarnannut vain yhden kerran ja hyvin harvoin käynyt kinkereissä." Edmanin selitettyä "luvattomien ja luvallisten hartausseurojen eroituksen", sanoi Kemell niin käsittäneensä virkansa, että "hänen, niin usein kuin tilaisuutta siihen olisi, sanankuulijoittensa kanssa tulisi viljellä Jumalan sanaa, varsinkin koska nämä olivat osoittaneet sitä haluavansa, kernaammin kuin kuluttaa aikaa turhilla puheilla ja synnillisiin huvituksiin", vedoten tässä yhteydessä muutamiin esivallan käskyihin ja säädöksiin. Myöskin sanoi hän käyneensä kontrahtirovasti Höckertin luona saadakseen neuvoja tässä asiassa, mutta ei tavanneensa häntä kotona. Lopuksi vaati Kemell, että Fellman, "joka lähinnä oli aiheuttanut hänen pitkän ja kalliin matkansa Turkuun", velvoitettaisiin korvaamaan hänen kustannuksensa. — Tuomiokapituli, joka piti rovasti Fellmanin kontrahtirovasti Höckertille lähettämiä virkakirjoituksia syyskuun 2 p:ltä 1846 ja heinäkuun 21 p:ltä 1847 täysin luotettavina, tuomitsi Kemellin saamaan varoituksen tuomiokapitulin edessä, "koska hänen pitämiään uskonnonharjoituksia ei voitaisi pitää kotihartautena, vaan semmoisina hartauden harjoittamiseksi toimeenpantuina yksityisinä kokouksina, jotka kun. kirje 1 p:ltä joulukuuta 1713 ja 12 p:ltä tammikuuta 1726 14 p:nä joulukuuta 1734 tehdyn valtiopäiväpäätöksen vahvistamina konventikkelien nimisinä kieltävät." Tietysti vapautettiin Fellman suorittamasta Kemellin matkakustannukset. Viimemainittu ei valittanut päätöksestä, vaan alistui vastaanottamaan tuomiokapitulin varoituksen. Hänen kummankin matkansa Turkuun maksoivat ystävänsä Lappajärvellä auliisti. Kemell jatkoi työtänsä Lappajärvellä entiseen tapaan. Fellman kyllä vielä kerran lienee virallisesti huomauttanut Höckertiä asiasta, mutta ilman mitään seurauksia. [Kert. yllämainittu Adolfina Kemell; Turun tuomiokapitulin päätös Kemellin asiassa jäljennöksenä, jonka ovat oikeaksi todistaneet R. Helander ja Bernh. Sarlin.]

Kokkolan kirkkoherran S. V. Appelgrenin toimenpiteet herännäisyyden vastustamiseksi kohdistuivat varsinkin seurakunnan v.t pitäjänapulaiseen, ennen mainittuun I. O. Appelbergiin. Jo monta vuotta oli näillä seuduin liikkunut herätys. Etenkin Appelbergin tultua seurakuntaan (1846), oli se päivä päivältä kasvanut. Rovasti Appelgren, joka ei ollut heränneitten ystävä, rupesi tuota nuorta pappia vastustamaan. Kun ei muu auttanut, syytti hän häntä tuomiokapitulissa huhtik. 28 p:nä 1847 "körttien suosijaksi", "vanhanaikaisesti dogmaattisista saarnoista", "kierosta, yksipuolisesta opista, jossa ei ollut sisältöä", sekä siitä, ettei hän valmistanut saarnojaan, "joista sentähden puuttui järjestystä ja joissa samoja asioita toistettiin". Niin äkänen oli Appelgren, että hän kirjoituksessaan ylönkatseellisesti puhui myöskin Appelbergin "kurjasta lausuntotavasta". Kirjoituksesta ei tietysti puuttunut noita tavallisia moitteita 'loukkaavista hyökkäyksistä', 'jesuiittalaisuudesta' y.m., mutta varsinaista syytöstä seurojen pitämisestä hän 'vaikeasti hankittavien todistusten puutteessa' ei tehnyt. Valituksen pontena oli pyyntö, että Appelberg siirrettäisiin toiseen seurakuntaan.

Siinä selityksessä, jonka tuomiokapituli vaati syytetyltä, lausuu tämä muun ohessa: "Rovasti Appelgren perustelee anomustaan minun pois siirtämisestäni sillä, että minä olisin 'körttien lämmin suosija'. Tämän johdosta saan syvimmässä nöyryydessä ilmoittaa, että, kun viimeksi kuluneina 17 vuotena seudullamme on huomattu voimallisempi ja yleisempi herätys kristilliseen elämään, niin sielunsa tilaa huolehtimaan ruvenneet ihmiset, totellen Jumalan ääntä sanassa ja omassatunnossa, ovat koettaneet luopua ei ainoastaan törkeistä synneistä, vaan myös hienommasta, mutta silti ei vähemmän vaarallisesta maailmallisesta elämästä, joka ilmenee myöskin turhamaisissa ja ylöllisissä vaatteissa, sekä pukeutuneet yksinkertaiseen, siistiin pukuun, niinkuin Jumalan sana vaatii. Noudattaen isien tapaa, ovat talonpojat sentähden yksinkertaisuuden takia pukeutuneet körteillä varustettuihin röijyihin sekä siitäkin syystä, että tämä puku oli talonpoikien tavallinen puku, ennenkuin nykyajan turhamaisuus pääsi vallalle maassamme. Tullessani Kokkolaan, löytyi täälläkin muutamia, jotka omantunnon tähden olivat ruvenneet käyttämään tätä yksinkertaisempaa ja käytännöllisempää pukua, jotapaitse toiset, jotka minun tänne muuttoni jälkeen ovat heränneet, ovat luopuneet entisestä huonosta elämästänsä ja sen kera myöskin ylöllisistä vaatteista sekä ruvenneet käyttämään vanhaa pukua. Milloinkaan pitämättä tätä pukua kristityn tuntomerkkinä ja koskaan vaatimatta tämmöistä muutosta vaatteissa, en kuitenkaan ole voinut olla hyväksymättä heidän menettelyään, enkä ole uskaltanut astua sanankuulijoitteni omiatuntoja liika likelle taistelemalla tätä maailman silmissä, niinkuin tiedän, hyvinkin epämieluista vaatemuutosta vastaan. Viha elävän kristillisyyden ilmauksia vastaan on tällä paikkakunnalla tuottanut sielunsa tilaa huolehtiville ihmisille pilkkanimen 'körttiläiset'; ja kun nämä ihmiset neuvoa kaivaten ovat kääntyneet jonkun sielunpaimenen, minun tahi jonkun muun puoleen, on soimaus merkinnyt semmoisen papin nimellä 'körttipappi'. Syrjäyttäen pääasian, elävän kristillisyyden ilmauksen, on rovasti Appelgrenkin pilkkaavan maailman tavoin nimittänyt minua 'körttien lämpöiseksi suosijaksi', 'körttipapiksi' y.m. — — Rovasti Appelgren sanoo oppiani 'kieroksi'. Vaikeaa olisi ymmärtää, mitä hän tällä tarkoittaa, jollei rovasti A. itse selvittäisi asiaa arvostelemalla saarnojani. Hän sanoo niitä muun ohessa 'vanhanaikaisesti dogmaattisiksi'. Tämä on siis tuo 'körttejä' seuraava kiero oppi. Minua ei syytetä uudesta, evankelis-lutherilaisen seurakunnan uskolle ja tunnustukselle vieraasta opista, vaan vanhanaikaisesti dogmaattisesta esi-isiemme opista. Tätä oppia on rovasti Appelgren kunnioittanut nimityksillä 'kiero, yksipuolinen, sisällyksetön'. Tätä syytöstä en voi ryhtyä kumoamaan, koska sen kautta sekaantuisin tuomiokapitulin tehtäviin, syytös kun ei ole suunnattu minua, vaan seurakunnan oppia vastaan. Saan vain syvimmässä nöyryydessä vakuuttaa, etten ole opettanut muuta oppia, kuin tuota 'vanhanaikaisesti dogmaattista', joka löytyy raamatussa ja kirkkomme tunnustuskirjoissa. Tätä oppia tahdon julistaa ja tunnustaa ja olen sitä edelleen julistava ja tunnustava, jos sitä leimattaisiinkin vaikka vielä häpeällisemmillä häväistyssanoilla, kuin rovasti Appelgren sille on omistanut". — Saarnansa muotoa, jota vastaan Appelgren oli tehnyt moittivia muistutuksia, puolustaa Appelberg seuraavin sanoin: "Esitystäni olen koettanut sovittaa seurakunnan mukaan, johon kuuluu sekä sivistyneitä että sivistymättömiä. Korutonta totuutta en kuitenkaan ole voinut enkä saanutkaan salata. Olen myöskin koettanut oppia tuota vaikeaa taitoa, joka saa yksinkertaisimmatkin esitystä käsittämään, muistaen Lutherin sanoja: 'Minulla on paljon niitä vastaan, jotka saarnoissaan mukaantuvat ylhäisten ja oppineitten sanankuulijain vaatimusten mukaan, eivätkä huoli alhaisen kansan toivomuksista. Rehenteleminen korkeilla ja komeilla sanoilla pahentaa enemmän, kuin se rakentaa'. Sentähden en ole puhunut 'korkeilla sanoilla' enkä 'suurella viisaudella', vaan suurimmassa yksinkertaisuudessa. — — Rovasti Appelgren väittää minun saarnaavan 'välttävästi saarnojani valmistamatta', sanoen että esityksestäni sentähden puuttuu 'järjestystä' ja että siinä 'toistan yhtä ja samaa'. Hyvällä omallatunnolla voin vakuuttaa, että minä, vaikka minun on täytynytkin saarnata miltei joka pyhä ja vaikka muut virkatoimet tuottavat minulle paljon rasitusta, paraan ymmärrykseni mukaan, mikäli olen voinut, olen saarnojani valmistanut. Saarnojeni tarkoituksena on ollut sielujen kääntyminen Jumalan tykö ja tosi hartauden herättäminen, eikä oma kunniani. Sentähden en ole tavotellut terävää, filosofisiin määritelmiin haaraantuvaa järjestelmää, jolla tuo tarkoitus hyvin pienessä määrässä olisi saavutettavissa, vaan semmoista yksinkertaista, tekstin mukaista ohjetta, jota olen pitänyt sanankuulijaini käsityskyvylle sopivimpana. Mutta sekavasta, 'järjestystä' vailla olevasta esityksestä ei voi sivistyneinkään kuulija minua syyttää. Että saarnani taasen olisivat vain 'yhden ja saman matkimista', on niinikään valheellinen syytös; sillä myöntää en voi, että aina selvittäisin vain samaa opinkohtaa syrjäyttämällä kristinuskon muita totuuksia. Jos sitä sanotaan 'yhden ja saman matkimiseksi', että olen saarnannut syntisten ehdotonta kääntymistä Jumalan tykö, samaa langenneille syntisille välttämätöntä autuudenjärjestystä, samaa parannusta ja uskoa, joka johtaa Jumalan tykö, samaa pyhitystä, jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä y.m., niin olen kyllä syyllinen rovasti Appelgrenin syytöksiin, mutta kaikin puolin oikein olen tässä kohden menetellyt". Kummastellen, että juuri rovasti Appelgren oli syyttänyt hänen saarnojaan loukkaavista lauseista ja huonosta muodosta sekä torjuen muitakin tähän kuuluvia moitteita, pyytää Appelberg, että tuomiokapituli, hylkäämällä Appelgrenin kanteet, sallisi hänen jäädä Kokkolaan.

Jollei Appelgren ollut valinnut sanoja tehdäkseen Appelbergin epäluulonalaiseksi tuomiokapitulissa, niin ei viimemainittukaan vastauksessaan ole kohtelias suuttunutta esimiestään kohtaan. Sitä todistaa esim. seuraava kohta hänen selityksessään. "Hyökkäyksistä muita n.s. körttipappeja vastaan vastatkoon rovasti Appelgren itse. En tiedä kunnianarvoisan tuomiokapitulin näihin asti vihkineen minkäänlaista pappiskuntaa nimellä 'körttisaarnaajat'. Salaviittaus ritarikunnasta on vanhastaan tunnettu kavala keino tehdä pyhäin ihmisten yhteyttä epäluulonalaiseksi valtion silmissä. Ei olisi rovasti Appelgrenin pitänyt lähteä tälle häpeälliselle tielle. Rovasti Appelgren enentää syytöksensä ilkeyttä lisäämällä 'likeisesti sukua Ignatius Loyolan opetuslapsille'. Kun huomaa, että syytös on tähdätty ainoastaan niitä opettajia vastaan, jotka uskollisesti tahtovat seurata Jumalan sanaa ja esivallan käskyjä, ymmärtää helposti, miten törkeä ja kauhea tämä soimaus on. Se on aivan yhtä törkeä kuin jos joku väittäisi rovasti Appelgrenin muiden samanmielisten sielunpaimenten kera muodostavan munkkikunnan lammasten keritsemistä varten, likeisesti sukua Simon Maguksen opetuslasten kanssa. Semmoinen väite, semmoinen solvaus olisi tosiaankin hyvin loukkaava rovasti Appelgrenille Sitäpaitsi jätän korkeasti valistuneiden esimiesteni päätettäväksi, ketkä ovat läheisemmässä sukulaisuussuhteessa Ignatius Loyolan opetuslapsiin, hiljaisetko maassa vai ne, jotka esiintyvät käyttäen perusteettomia syytöksiä, haukuntanimiä, kavalia salaviittauksia ja mitä muita keinoja tahansa, saavuttaakseen tarkoituksensa".

Appelgrenin valitus ei näy aiheuttaneen mitään toimenpiteitä tuomiokapitulin puolelta. Appelberg sai jäädä Kokkolahan, missä hän toimi pappina vielä monta vuotta tämän jälkeen. [I. O. Appelbergin v. 1847 tuomiokapituliin antaman selityksen jäljennös, jonka ovat oikeaksi todistaneet Alfred Kihlman ja F. O. Durchman; Paimenmuisto.]

Joskus tapahtui, että nimismiehetkin virkatoimillaan koettivat ehkäistä herännäisyyden leviämistä. Niinpä esim. Kauhavan nimismies N. Rahm heinäkuun 24 päivänä 1848 päivätyssä, Lapuan sijaiskirkkoherralle Vilhelm Ingmanille osoitetussa virkakirjeessä moittien puhuu siitä, ettei hänen juhannuspäivänä samana vuonna Alahärmän ja Kauhavan kirkkoihin lähettämäänsä kuulutusta hartausseuroista ollut luettu sanottujen seurakuntien kirkoissa ja ettei Lapuan kirkkoherra J. D. Alcenius, joka vielä siihen aikaan hoiti virkaansa, ollut ryhtynyt minkäänlaisiin toimenpiteisiin asian johdosta. Rahmin kirjoitus on tavattoman sekava, niin että on vaikea saada selville, mitä hän oikeastaan vaatii. Ikäänkuin uhkauksena hän siihen liittää näin kuuluvan, maaliskuun 20 päivänä 1848 päivätyn keisarillisen julistuksen; "Me Nikolai ensimmäinen — — — teemme tiettäväksi, että armossa olemme nähneet hyväksi selittää, että tätä ennen armollisesti ilmoittamamme armollinen kielto kuulumasta salaisiin seuroihin, minkä laatuisia nämä sitten ovatkin, myöskin koskee alamaisiamme Suomessa ilman poikkeuksetta". Kirjoituksessaan lausuu Rahm muun muassa: "En tarkoin tiedä, mitä kuulutuksessani mainituissa seuroissa toimitetaan, paitsi lukemista ja veisaamista. Olen kyllä kuullut, että niissä pukataan ja pusketaan, niinkuin pukkien tapana on, syljetään toisiaan kasvoihin, jota en kuitenkaan kernaasti tahdo uskoa. Mutta kuka tietää, mitä näissä seuroissa salaisuudessa tehdään, sillä salaa kansa kokoontuu, enkä minä vielä koskaan ole saanut kutsua tämmöiseen kokoukseen", Tästä virkakirjeestä päättäen oli Ingman tylysti vastannut johonkin Rahmin samaa asiaa koskevaan aikaisempaan kirjeeseen. Ehkä siitä säikähtyneenä sanoo viimemainittu "toistaiseksi jättävänsä asian". [J. N. Rahmin yllämainittu virkakirje.]

Syksyllä 1846 sattui Marielundissa tapaus, joka, kun se tuli tunnetuksi, kaikkialla heränneitten piireissä herätti levottomuutta ja surua. Alfred Kihlman kirjoittaa siitä muutamia päiviä myöhemmin: "—— — Miltei kovin isku, joka olisi voinut meitä kohdata, on juuri nyt ollut meitä uhkaamassa. Marraskuun 6 p:nä tunsi rakas Malmbergimme kummallisia värähdyksiä vasemmanpuolisessa silmäluomessa ja ylähuulessa; pian sen jälkeen alkoi hänen ulkomuotonsa vähitellen muuttua, mutta niin huomaamatta ja vähin erin, ettei edes hänen vaimonsa sitä huomannut, ennenkuin suu oli aivan vinossa". Eräs Malmbergin perheessä asuva nainen, Sofia Nordenkraft, lähti heti Vaasaan lääkäriä puhuttelemaan, mutta tämä vastasi, ettei hän voinut mitään sanoa, ennenkuin itse oli potilaan nähnyt. Ajan oloja kuvaavaa on, että Malmberg tuossa tilassa kelirikon aikana seuraavana päivänä vietiin Vaasaan, vaikka, kuten lääkäri sittemmin todisti, hän oli saanut aivoihin kohdistuneen halvauksen. Malmberg itse, hänen omaisensa ja Marielundiin kokoontuneet ystävänsä pitivät tätä matkaa hänen viimeisenä matkanaan. "Voit helposti kuvitella", jatkaa kirjeen kirjoittaja, "millä mielellä olemme olleet". Muutamia viikkoja myöhemmin kirjoittaa sama ystävä: "Malmbergin paraneminen edistyi nopein askelin 27 päivään asti eli 21:een taudin viimeiseen ratkaisevaan vuorokauteen. Silloin alkoi tauti jälleen juonitella, niin että hänen täytyi turvautua vuoteeseen. Tätä epävarmaa tilaa on kestänyt näihin asti. Lääkäri on kuitenkin parasta toivonut, mutta Malmberg itse ei ole muuta odottanut kuin kuolemaa. Uskotko, että täältä on kirjeitä kirjoitettu? Taudin alkuaikoina oli täällä, (Lapualla) paljon ystäviä, etelästä, idästä, pohjoisesta, ja silloin oli täällä ikäänkuin ministerein kokous, jonka presidenttinä oli von Essen". [Alfr. Kihlmanin kirjeet R. Helanderille /11 46, 2/12 46, (kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin kirjekokoelmaan).]

Malmbergin voimakas ruumis voitti vähitellen, jos kohta ei milloinkaan täydellisesti, halvauksen tuottamat seuraukset. Ensi aikoina vaati lääkärinsä häntä jyrkästi pyytämään virkavapautta pitemmäksi ajaksi, vakuuttaen ettei hän voisi kauankaan elää, jollei hän sitä tekisi, mutta siihen ei Malmberg ollut taipuvainen. Vasta kun tautinsa, niinkuin olemme nähneet, ensimmäisten parannusoireitten jälkeen uudelleen alkoi kiihtyä, näkyy hän itsekin ruvenneen apulaista ajattelemaan. Siksi olisi hän tahtonut Reinhold Helanderin, joka oli isänsä apulaisena Raahessa, mutta varmaa päätöstä hän ei kuitenkaan vielä tehnyt. Malmbergilta lupaa kysymättä kirjoitti Kihlman asiasta salaa Helanderille, jotta tämä tietäisi laittautua valmiiksi siltä varalta, että häntä tarvittaisiin. [Alfr. Kihlmanin kirjeet R. Helanderille /11 46, 2/12 46 (kuuluvat ennen mainittuun R. Helanderin kirjekokoelmaan).] Tarpeeton oli kuitenkin tuo ystävällinen toimenpide, turha lääkärin määräys, turhat ystävien varoitukset ja rukoukset. Malmberg päätti ryhtyä itse virkaansa hoitamaan. Alussa oli hän kyllä hyvin heikko, mutta hänen henkensä valtava voima pakotti ruumiin tottelemaan. Tarkoittaen hänen suutansa, jonka muotoa tauti vieläkin vähän pilasi, sanoivat kyllä jotkut vihamiehet: "nythän sen jo näkeekin, että hän on väärässä", mutta pyhä pyhältä yhä voimallisempana kaikui kirkoissa suuren saarnaajan ääni, ja moni pilkkaajakin siitä näinäkin aikoina heräsi.

Suuria herätyksiä tapahtui 1840-luvun loppuaikoina Lapuan seurakunnissa. Kun Malmberg eräänä sunnuntaina 1848 oli saarnannut Ylihärmän kirkossa, nähtiin iltapäivällä noin 130 lasta, vanhimmat 13 ja 14 vuoden ikäisiä, kokoontuvan muutaman talon pirttiin veisaamaan. Malmberg meni sinne heidän kanssaan seuroja pitämään. Liikutuksella kertoo hän eräässä kirjeessä tästä tilaisuudesta. Tuo joukko oli sitä nousevaa sukupolvea, joka oli siunaava hänen muistoaan ja noudattava hänen oppiaan vielä kauan hänen kuolemansa jälkeen. Vuonna 1849 tapahtui näillä tienoin vielä suurempia herätyksiä. Siitä kirjoittaa Malmberg J. I. Berghille: "Vanhemmissakin heränneissä on näinä aikoina enemmän eloisuutta huomattu. Ortodoksiian sanansaattajat kertovat myöskin hallitukselle, että herännäisyys on huomattavasti kasvamassa näillä seuduin. Mitä tehdä? Herra Jumala toimittaa asiansa, kertokoon maailma siitä mitä tahansa". Ruotsissakin saatiin kuulla näistä suurista herätyksistä; A. V. Ingman kirjoitti niistä "Nordisk Kyrkotidningin" toimittajalle J. Ternströmille. Että Malmberg, jonka terveys ei enää ollut sama kuin ennen, usein kärsi ylön suuren työtaakkansa alla, on selvä. Liikuttavaa on lukea tuon väsymättömän työntekijän omaa todistusta siitä J. I. Berghille maaliskuussa 1849 kirjoittamastaan kirjeestä: "Näinä aikoina olen jälleen potenut kolotustautia. Kolmeen viikkoon en ole kyennyt kinkereihin. — — Saa nähdä, voinko enää tulla terveeksi ja koska. Raskasta on sairastaa minun tuimalla luonnollani. Sielu tahtoisi kiivailla, mutta ruumis ei enää jaksa seurata mukana, niinkuin ennen." [A. V. Ingmanin pitkä kirjekonsepti J. Ternströmille; Malmbergin kirjeet J. I. Berghille 14/3 1848, 17/3 49 ja 21/11 49.] Mutta yhtä ahkerasti kuin ennenkin Malmberg vielä puhui seuroissa, kooten ympärilleen yhä suuremmat kansanjoukot ja saavuttaen yhä suuremmassa määrässä ystäviensä ja virkaveljiensä ihailevan rakkauden. Ei sitä suurempaa heränneitten juhlaa, ei lähellä eikä etäämmällä, johon ei häntä ensimäisenä vieraana pyydetty. Jollei hän saattanut tulla, oli pettymys ja mielipaha yleinen — juhla ei juhlalta tuntunut. Kaikissa tärkeimmissä asioissa kysyivät häneltä neuvoa, eivät ainoastaan läheiset tuttavat, vaan hänelle aivan tuntemattomatkin. Semmoisetkin kysymykset, joihin muut olivat enemmän perehtyneet kuin hän, niinkuin oppiriitojen tieteellinen selvittäminen y.m. jätettiin hänen arvosteltaviksi. Kilvan työnsivät etenkin Suupohjan heränneet papit kaiken määräämisvallan niin yksityisissä kuin yleisempää laatua olevissa asioissa hänelle. Hänen puoleensa neuvottiin kaikkia kääntymään. Ja yhä yleisemmin neuvoa noudatettiin. Malmberg oli kuin riihessä aamusta iltaan. Miltei jumaloiden kunnioittivat varsinkin säätyläiset häntä, sokeasti seuraten kaikkia hänen neuvojaan. Usein tapahtui, että avioliittoon aikovatkin pyysivät lupaa häneltä, ennenkuin uskalsivat toteuttaa aikomuksensa. Jos Malmberg kielsi — sekin joskus tapahtui — jäi tuuma sikseen. Niin suuren vallan oli hän heidän perhe-elämässään saanut, että moni äiti, asettaessaan tottelemattomia lapsiaan, pelotti heitä uhkauksella: "jollette ole kilttejä, niin minä sanon Malmbergille". Täydellä syyllä ovat sen ajan heränneet todistaneet, että harvalla ihmisellä meidän maassamme on ollut niin suuri valta sielujen yli, kuin hänellä näinä aikoina oli. [Kert. Lina Nybergh, J. V. Nybergh, N. G. Arppe, Charlotte Achrén, y.m.]

Ei voi olla kuin yksi ajatus siitä, ettei tämmöistä asemaa saavuteta tavallisilla luonnonlahjoilla. Mutta Malmberginkaan luonnonlahjat, miten suuret nämä olivatkin, eivät yksistään olisi riittäneet hänelle semmoista mainetta hankkimaan. Häntä ei ainoastaan peljätty ja toteltu — häntä rakastettiinkin. Joka muuta väittää, hän ei puhu totta. Kaikki heränneitten kirjeet näiltä ajoilta, [Katso esim. O. H. Helanderin kirje R. Helanderille 20/11 46.] samoinkuin kaikki sen ajan ihmisten kertomukset — niidenkin, jotka myöhempinä aikoina häntä kiivaimmin moittivat, todistavat, että niin oli laita. Kuuliaisuutta voi lahjakas ja voimallinen luonne komentamalla ja käskemällä itselleen hankkia, ihailuakin voi hän tällä tavoin osakseen saada — rakkaus edellyttää paljon enemmän. Näiden ihmisten onnellisimmat ja rikkaimmat muistot, koko heidän uskonnollinen katsantotapansa ja elämänsä olivat niin likeisessä suhteessa Malmbergin puheisiin ja neuvoihin, että nämä heistä olivat kuin Jumalan sanaa. Yhteiset tappiot ja voitot, kärsimykset ja ilot olivat heidät yhdistäneet. Hän oli kulkenut edellä taistelussa maailmaa vastaan, aina asettuen vaarallisimmalle paikalle, aina kestäen miehuullisesti kovimmat iskut. Kuinka he eivät semmoiseen johtajaan luottaisi? Niinkuin isä poikiaan, oli hän heitä rakkaudella nuhdellut, neuvonut, opettanut, hellästi kuin äiti lapsiaan oli hän heitä päivän helteessä ja yön pimeässä hoitanut. Kuinka he eivät häntä rakastaisi? Että hänkin oli heikko, syntinen ihminen, sitä he eivät aina muistaneet eivätkä sitä, että sielunvihollinen, jonka valtakunnalle hän niin paljon vahinkoa teki, väijyi häntä kiivaammin kuin muita. Kukkuloilla käyvät kovemmat tuulet kuin laaksoissa, myötäkäymisen päivät ovat vaarallisemmat, kuin vastoinkäymisen. Malmbergin ihailijat unohtivat tämän, ja häneltä itseltä salautui se syvä totuus, että kiusausten kavala voima juuri voittojen päivinä ja elämän onnellisimpina ja rikkaimpina hetkinä on suurin. Huonosti käsittävät ne Malmbergin kiusaukset, jotka eivät löydä muita kuin moitteen sanoja arvostellessaan sitä ylimielisyyttä, joka hänen käytöksessään kysymyksessä olevina aikoina alkoi tulla näkyviin. He eivät muista, että yksi ainoa vain on nämäkin kiusaukset aina voittajana luotaan luonut — hän joka "itki kaupunkia", kun sen kansa riemuiten otti hänet vastaan hosianna-huudoilla.

Jota suuremmiksi Suupohjan heränneitten joukot kasvoivat, sitä enemmän puoliheränneitäkin ja sydämessään kääntymättömiä niihin liittyi. Eivät vainot enää ketään pelottaneet, eikä maailman pilkkakaan ollut niin purevaa kuin ennen. Heränneiden keskuudessa vallitseva rakkaus, vieraanvaraisuus, auttavaisuus, heidän vakavat elämäntapansa sekä se suuri maallinenkin siunaus, joka heidän kodeissaan usein oli nähtävänä — kaikki tuokin oli omiaan vetämään semmoisiakin ihmisiä heidän puoleensa, joissa ei mitään sisällistä muutosta ollut tapahtunut. Nämä rupesivat noudattamaan heränneitten tapoja ja matkimaan heidän puheitaan parannuksesta, oman sydämen pohjattomasta turmeluksesta, vihollisen kiusauksista y.m., siten tukien sitä penseyden henkeä, joka liikkeen tosi-kääntyneissäkin jäsenissä siellä täällä alkoi tulla näkyviin. Tämmöisiä varjopuolia ei suinkaan tule näkyviin ainoastaan herännäisyyden historiassa; kaikkien uskonnollisten liikkeiden vaiheet osoittavat, että suuria uskonnollisia voittoja seuraa tämmöinen aika. Silloin tulevat näkyviin varsinkin ne heikkoudet ja synnit, joita vähimmän on pidetty silmällä ja heikoimmin vastustettu. Miten virkistäviä ja siunauksesta rikkaita heränneitten käynnit toistensa luona olivatkin, piileili näissä vierailuissa se vaara, mikä pitopöytien ääressä niin monelle on tarjona. Niinkuin olemme nähneet, saapui semmoisiin tilaisuuksiin paljon vieraita, joita ei isäntäväki tuntenutkaan. Että tämä tapa tuotti mukanaan epäkohtiakin, on itsestään selvää. Mutta jos joku siitä uskalsi huomauttaa, arvosteltiin häntä hyvinkin ankarasti. Sehän oli heränneitten tapa, siihen ei saanut vikoillen koskea. Kun esim. Fredrik Östring Edvard Svahnin virkaanvihkijäisissä Purmossa vierasjoukolle lausui: "Nyt on semmoinen aika, että ihmiset suurissa joukoissa kutsumattomina matkustavat pitopaikkoihin rasitukseksi niille, jotka pitoja pitävät; mutta tuommoinen kristillisyys on usein pelkkää varjokristillisyyttä vain", paheni moni muistutuksesta. Sensijaan pidettiin erinomaisina erään toisen papin Östringin nuhteen johdosta lausumia sanoja: "Älä sano niin, nyt on suuri herätysten aika. Me papit saamme Sakeuksen tavoin kiivetä puuhun, kun emme kansan paljouden tähden voi Herraa nähdä. Jos hän silloin sanoo meille: astu alas, sillä tänään minun pitää olla sinun kodissasi, emmekö kernaasti pitoja laittaisi kaikille, jotka hänen kanssaan kulkevat?" [Kert. Gustava Laurell.]

Heränneitten tiheät vierailut toistensa luona vetävät huomiomme toiseen, vielä vakavampaan seikkaan. Ajan tapa oli, että pidoissa tarjottiin väkijuomia. Tämä tapa oli niin yleinen, etteivät tavalliset vieraskäynnitkään olleet siitä poikkeuksena. Renqvist oli puhunut ja kirjoittanut tätä tapaa vastaan, mutta olemme nähneet, miten tuomitsevasti ja ylimielisesti heränneitten muut johtomiehet olivat hänen kantaansa arvostelleet. Kysymys on siksi tärkeä, että se kaipaa tarkempaa selvitystä.

Eräänä iltana saapuivat Kalajoen käräjiin haastetut papit Paavo Ruotsalaisen kera ystävänsä, tervahovininspehtori Roosin luo, tämän kera seuraavana päivänä esiintyäkseen oikeudessa. Noudattaen yleistä tapaa, tarjosi isäntä vieraillensa totia. Papit, joiden mieliala oli hyvin masentunut, eivät tahtoneet mitään juoda, arvellen että heillä nyt, jos milloinkaan, oli muuta tekemistä. Paavo suuttui, astui rohkeasti pöydän luo, valmisti lasinsa ja lausui: "Tekopyhyydelläkö te aiotte sydäntänne vahvistaa?" [Kert. (1896) Antti Kaakko (Laguksen renki), joka sillä hetkellä tuli huoneeseen.] Österbladhin virkaanasettajaisissa Alavieskassa oli paljon vieraita, niiden joukossa Paavo Ruotsalainenkin, joka Lauri Stenbäckin seurassa Helsingistä sinne oli saapunut. Seurat olivat hyvin elävät, päättyen Österbladhin pitämään voimalliseen ja henkevään polvirukoukseen. Miltei kuka hyvänsä, ehkä Renqvistkin, olisi ollut altis tunnustamaan tänne kokoontuneita ihmisiä todella heränneiksi. Totia juotiin, se on kyllä totta, mutta tuo oli ajan tapa, ja joka aikaa on arvosteltava oman katsantotapansa mukaan. Kaikki noudattivat kohtuullisuutta paitsi Paavo, joka joi rohkeasti, von Essen lähestyi häntä, laski kätensä hänen olalleen ja kehoitti häntä varovaisuuteen. Kiivaasti ukko lausui: "Mitä se sinuun tulee, jos minä joisin vaikka…?" [Kertoneet tilaisuudessa saapuvilla olleet.] — Monta tilaisuutta voisi mainita, joissa Ruotsalainen esiintyi samaan tapaan, kun väkijuomien käyttö oli kysymyksessä. Ei hän juomari ollut, niinkuin moni on väittänyt, se on varma, mutta varma on myöskin, että hän juoppouden syntiin nähden oli leväperäisempi kuin muissa kristityn vaellusta koskevissa asioissa. Ei kukaan ainakaan ole kertonut, että hän tästä paheesta olisi seurapuheissaan puhunut tai siitä ystäviään varoittanut. Se kyllä tiedetään, että hän, jossain tilaisuudessa liiaksi juotuaan, katkerasti sitä suri, [Kert. N. G. Arppe, V. L. Helander, Karolina Bergroth, Charlotte Achrén, Vilh. Suhonen, Antti Kaakko y.m.] mutta tämä ei hänen katsantotapaansa muuttanut. Ei hän pelännyt mitään niin paljon kuin tekopyhyyttä, ja tämä pelko ohjasi hänen käsitystään ja määräsi hänen esiintymisensä kysymyksessä olevassakin suhteessa. Niinpä tiedetään, että hän monta kertaa matkoillaan, kun ihmiset tunkeilivat hänen ympärilleen, udellen millainen tuo kuuluisa mies, josta niin paljon ristiriitaisia kertomuksia liikkui, oikeastaan oli, otti esille pullon, joi ja esiintyi päihtyneenä, vaikka oli juonut pelkkää vettä. Oman maineensa pani hän kernaasti alttiiksi, jotta ei "farisealaisuus" hänen kauttansa tuetta saisi. Tämmöistä menettelytapaa ei tietysti voi puolustaa, mutta se luo valoa Paavon esiintymiseen väkijuomien käyttöön nähden. Ja Paavon kanta sai pitkäksi ajaksi ratkaisevan merkityksen herännäisyyden vaiheissa. Hänen auktoriteettinsa oli niin tavattoman suuri, ettei kukaan asettunut sitä vastustamaan. Bergh-veljesten ja monen Pohjanmaankin herännäisyyden johtomiehen tässäkin suhteessa nuhteettoman arka elämä oli kyllä vastapainona, mutta se ei riittänyt vapauttamaan heränneitten katsantotapaa ajan yleisen tavan orjuudesta. Etenkin Pohjanmaalla, missä heränneet usein vierailivat toistensa luona, tuli väkijuomien käyttö heidän pidoissaan ja kutsuissaan yhä yleisemmäksi. Kun von Essen eräässä semmoisessa tilaisuudessa otti asian puheeksi, arvellen heränneitten pappien liika usein viljelevän väkijuomia, lausui Malmberg: "Ei meistä kumminkaan koskaan juomareita tule." [Kert. A. O. Törnudd.]

Hedbergiläisen riidan vaiheissa oli toisin ajattelevien ankara arvosteleminen ja siitä johtuvat häikäilemättömän jyrkät tuomiot kehittyneet huippuunsa. Taistelun helteessä oli varsinkin Lagus eksynyt kauas rakkauden määräämältä tieltä. Hänkin oli johtomies, eikä tiedetä, että kukaan ystävistä olisi häntä tuosta huomauttanut, yhtä vähän kuin hän itsekään, niinkuin hänen myöhemmistä kirjeistään ja muista kirjoituksistaan näkyy, luopui senkaltaisesta kirjoitustavasta, kun oman kannan puolustaminen oli kysymyksessä. Ja hänen sekä monen muun auktoriteetti painoi leimansa heränneitten lausetapoihin liikkeen ulkopuolella oleviin nähden. Tuo "Herran pelvon hengen" kurissa pitämä nöyrä itsetietoisuus, joka vainojen aikana kaiken kiivauden uhallakin on nähtävänä herännäisyyden johtomiehissä, yltyy voittojen päivinä monesti ylimielisyydeksi ja itsekylläisyydeksi. Kuvaava on esim. seuraava F. O. Durchmanin Malmbergin eräälle ystävälle kirjoittamaan kirjeeseen tekemä lisäys: "Malmberg suree neiti Armfeltia, joka on kastettu Hedbergin uskoon nimellä neiti von Glaube. Yksi vapaasukuinen neiti enemmän tai vähemmän, se on sama!" [Jonas Lagus, "Satans raseri i den kristna verlden"; Malmbergin kirje Jos. Grönbergille —44.] Ja samassa määrässä kuin liike jyrkästi loi luotaan kaikki, mikä tavalla tai toisella pienimmässäkin määrässä poikkesi sen antamista määräyksistä, korotti se omat johtomiehensä erehtymättömiksi neuvojiksi. Toiset valitsivat toisen, toiset toisen opettajakseen, ja nämä taasen pitivät tarkasti huolta siitä, että johdonmukaisuus opissa ja yhdenkaltaisuus tavoissa säilyi. Pieninkin poikkeus herätti epäluuloa ja painettiin heti alas Maailmankaltaisuutta vaatteissa, huonekaluissa y.m.s. nuhdeltiin ankarasti, mutta muissa suhteissa oltiin vähemmän vaativia, joskus leväperäisiäkin. [Kert. Charlotte Achrén y.m.] Lainaamme tähän seuraavat kertomukset todistamaan, miten tarkkoja heränneet olivat vaatteisiin nähden: Kerran kun eräs papintytär läheisestä seurakunnasta saapui Vaasaan, pidettiin hänen menemistään seuroihin vaaleassa pumpulihameessaan aivan mahdottomana. Hänelle tarjottiin lainaksi musta hame, mutta hän ei tahtonut esiintyä lainatussa puvussa. Seuraus oli, että hänen täytyi jäädä pois hartaustilaisuudesta. — Vielä kuvaavampi on seuraava kertomus. "Eräässä seurassa huomasivat muutamat naiset siniset sormikkaat, joiden omistajaa ei näkynyt. Muuan heistä otti sormikkaat käteensä, huomauttaen muille, miten maailmalliset ja turhamaiset ne olivat. Kaikki olivat heti yksimieliset siitä, että semmoisten sormikkaiden käyttäminen oli moitittavaa — joko kerrassaan ilman käsineitä tahi n.s. 'pussivantut'. Oikein selvästi ilmaistakseen mielipahaansa, leikkasivat he pois viattomien vanttujen sormet. Omistaja oli rouva G., joka vasta oli ruvennut liittymään heränneisiin. Syvästi koski rouvaraukkaan heidän tekonsa ja ankara tuomionsa, hän tuli murheelliseksi ja mietiskeleväiseksi, menettäen kaiken halun käydä seuroissa." [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 389.]

Suomen pietismin ei tarvitse pelätä totuuden valoa. Yksipuolisuutta, vikoja tässäkin liikkeessä löytyi, ja nämä puutteet tulivat sen kehittyessä historiallisella välttämättömyydellä näkyviin. Mutta näkyviin tuli myöskin yhä selvemmin se valtava hengellinen voima, mikä tässä liikkeessä löytyi, ja se siunauksesta rikas työ, jonka se sai aikaan. Ylhäältä on tämä voima kotosin, se on ilmeistä, jos siihen sitten liittyy inhimillistä heikkouttakin. Tuskin missään lienevät ihmiset niin yleisesti huolehtineet sielunsa pelastusta ja uhranneet niin paljon sen saavuttamiseksi, kuin esim. Suupohjan asukkaat siihen aikaan. Tuo on Jumalan työtä, jota ei kukaan pysty turhaksi tekemään.

Niinkuin jo mainitsimme, tapaamme näinä aikoina Lauri Stenbäckin Pohjanmaalla. Kesäkuussa 1845 suoritettuaan lisensiaattitutkinnon jumaluusopillisessa tiedekunnassa, oleskeli hän vielä koko seuraavan talven Helsingissä, epätietoisena mitä hän tekisi, hankkiakseen itselleen jonkunmoista toimeentuloa. Turhat olivat hänen pyrintönsä päästä yliopiston opettajaksi olleet, turha niinikään hänen toivonsa saada paikkaa Turun lukiossa, missä hän niinikään oli virkaa hakenut. Kesällä 1846 matkusti hän Pohjanmaalle, sikäläisten ystäviensä kanssa neuvotellakseen, mihin toimenpiteisiin hänen olisi ryhdyttävä. Oli jo päätetty, että hän koettaisi päästä veljensä apulaiseksi Alavuudelle, kun Vaasan ylialkeiskoulun rehtorinvirka tuli avonaiseksi. Stenbäck haki ja sai, niinkuin jo tiedämme, tämän viran. Vihdoin oli hänellekin oikeus tapahtunut.

Stenbäckin vaikutus kouluopettajana on monessa suhteessa huomattava. Hänen runollinen, suora ja oikeutta rakastava luonteensa vaikutti voimallisesti oppilaisiin, herättäen heissä kunnioitusta ja rakkautta. Joku kyllä loukkaantui hänen kiivaudestaan, joka joskus saattoi johtaa hänet ylenmäärin suureenkin ankaruuteen, mutta unohti pian kaikki tuon harvinaisen opettajan ja rehtorin jalomielisyyden taivuttamana. Seuraavassa tulemme tilaisuuteen vähän laveammin puhumaan Stenbäckistä kouluopettajana ja nuorison kasvattajana. Tässä vain huomautettakoon, että hänen kasvatusopilliset periaatteensa, joita hän Vaasan koulun rehtorina käytännössä johdonmukaisesti toteutti, olivat sopusoinnussa herännäisyyden katsantotavan kanssa, mikäli tämä katsantotapa oli vapaa ahdasmielisistä ja pikkumaisista säädöksistä, joihin hän jyrkän kantansa uhallakaan ei milloinkaan eksynyt. Stenbäckin elävä jumalanpelko ja hänen jalo luonteensa tulivat tässäkin hänen työssään kaikkialla näkyviin, voimallisesti vaatien nuorisoa vannomaan uskollisuutta totuuden lipulle. Alussa varsinkin tuntuu Stenbäck olleen tyytyväinen opettajatoimeensa. "Pojat näkyvät kuuntelevan minua tarkkaavaisuudella ja tuntuvat hyvin taipuvaisilta", kirjoittaa hän eräälle ystävälleen, lisäten: "En saata enää valittaa työalan puutetta. Suokoon Jumala vain minulle kykyä jotakuinkin täyttämään sen tehtävän, minkä hän on minulle antanut". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; V. T. Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog.]

Yhtä tyytyväinen ei Stenbäck näy olleen Vaasan heränneisiin. Syksyllä 1846 hän kirjoittaa: "Täällä Vaasassa on niin kuollutta, kuin konsanaan missä hyvänsä. Paljon Jumalan herättämiä ihmisiä täällä kyllä löytyy, mutta useimmista näkyy jo aikoja sitten ensimmäinen ahdistava ja vaativa armo kadonneen, ja harvat näkyvät viitsivän ja jaksavan etsiä sitä Jumalalta joka päivä ja hetki taistellen, työtä tehden ja valistuneella hengellä. Ja missä tämä laiminlyödään, siinä ei kristinusko ole muuta kuin varjoa vain — voimattomia sanoja, niin taholla kuin toisella". [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck, s. 387.] Jos, niinkuin monelta taholta on väitetty, Stenbäckillä oli syytä tähän valitukseen, olisi hänen pitänyt tuntea itsensä velvoitetuksi esiintymään tuota penseyttä vastaan ja ryhtymään sytyttämään sammuvaa tulta. Olihan hänen kantansa heränneitten oppiin nähden vielä sama kuin ennenkin, ja olihan hänen elämäntyönsä päämäärä yhä edelleen elävän kristillisyyden herättäminen ja levittäminen. Mutta hän vetäytyy syrjään ja vaikenee. Muistaessamme, miten suurella innostuksella Stenbäck nuorena oli liittynyt herännäisyyteen ja kuinka urhoollisesti hän sittemmin monen vuoden kuluessa oli taistellut tämän liikkeen riveissä, tuntuu oudolta, että hän, Vaasaan muutettuaan, vetäytyy pois sikäläisten heränneitten seuroista ja seurustelusta heidän kanssaan, miltei yksinomaan antautuen pedagogiseen työhönsä ja kirjallisiin toimiin. Näihin toimiin hänellä kyllä oli paljon enemmän taipumusta, niihin kun hänen luonnonlahjansakin ja monipuolinen sivistyksensä paljon paremmin soveltuivat, mutta juuri hartausseuroissa tykki edelleen voimakkaammin kuin muualla herännäisyyden sydän, ja niissä oli hän ennenkin saanut niin paljon hyvää. Jos Vaasan heränneet säätyläiset eivät häntä miellyttäneet, niin löytyihän kaupungissa paljon herännyttä kansaa, joka kernaasti olisi tahtonut häntä kuulla. Olihan Stenbäck itse vielä maaliskuussa 1847 "Theologiska Traktater" I nimisessä julkaisussaan lausunut: "Jumala on tapansa mukaan tehnyt viisaitten viisauden tyhjäksi, mutta valinnut sen, mikä on maailman silmissä pientä ja ylönkatsottua, ja erinomattain maamme yksinkertaisissa talonpojissa sytyttänyt kristillisyyden valon ja vakavuuden, joka elävällä kokemuksella Pyhän hengen koulussa kasvattaa, ei jumaluusoppineita, joiden taitoa ja oppia maailma saattaisi ihailla, mutta kyllä Kristuksen kirkon tosijäseniä, jotka voivat olla sille valkeutena ja suolana". Varmaan olisi Stenbäck Vaasassa ja ainakin maaseudulla ollut tilaisuudessa lähestymään noita "yksinkertaisia", jollei hän tuntenut vetoa muihin. Kaupungissa esiintyivät seuroissa hyvin usein Malmberg, F. O. Durchman, Östring y.m., mutta silloinkin hän verraten harvoin saapui heränneitten kokouksiin. Vierailleen hän kodissaan kyllä luki Jumalan sanaa, mutta siihen rajoittuikin hänen työnsä hartauden herättämiseksi ja elvyttämiseksi koulun seinien ulkopuolella. Puolueettomasti arvostellaksemme tätä Stenbäckin suhdetta Suupohjan heränneisiin, on meidän muistaminen, ettei hän ollut mikään etevä puhuja eikä Helsingissä eikä muuallakaan ollut esiintynyt varsinaisena puhujana. Paljon hän itseltään ja muilta tässäkin suhteessa vaati ja pääasiallisesti sentähden hän ainoastaan poikkeustiloissa puhui seuroissa. Esteenä oli myöskin heikko äänensä ja huono terveytensä. Varsinkin Pohjanmaan täyteen ahdetut seurahuoneet tekivät tämän esteen tuntuvaksi. Tämän lisäksi on huomattava, että Stenbäckiltä puuttui tuota sitkeää kestävyyttä ja väsymätöntä lujuutta, jota herännäisyyden johtomiehiltä niin suuressa määrässä kysyttiin. Tavattoman pirteän ja innostuneen luonteensa uhallakin hän tuommoisten vaatimusten edessä ikäänkuin kyllästyen lannistui. Ja jos toiveet pettivät, jos häntä ympäröivässä uskonnollisessa elämässä näkyi varjopuolia, joita hänen runollisesti innostunut mielensä ei ollut luullut siinä löytyvän, tuntuivat Vaasan heränneitten toivomukset, että hän ryhtyisi johtamaan heidän seuraelämäänsä, hänestä vielä enemmän masentavilta, ja sentähden pysytteli hän syrjässä. [Kert. Charlotte Achrén y.m.; Vertaa Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 388 — 389 ja L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck s. 75 — 76.] Mutta näiden, ainakin suureksi osaksi hyvinkin luonnollisten syiden takana piilee muutakin Niiden läpi kuultaa jo siellä täällä se tuomitsemisen ja hylkäämisen henki, joka muutamia vuosia myöhemmin pääsi vallalle herännäisyyden riveissä.

Stenbäckin mieluisinta työtä oli kirjallinen toiminta. Varsinkin uskonnollisella alalla oli hänen kynänsä harjaantunut. Melkoisessa määrässä oli kyllä hedbergiläinen riita katkeruuksineen ja mieskohtaisine hyökkäyksineen laimentanut hänen haluaan ottaa osaa uskontoa koskeviin väittelyihin, mutta kun J. V. Snellmankin oli alkanut kohdistaa huomionsa herännäisyyteen ja alkanut siitä kirjoittaa, tunsi hän uudelleen taipumusta tarttua kynään, varsinkin kun ystävät siihen kehottamistaan kehottivat. [Stenbäckin ennen (III s. 24) mainittu kirje J. I. Berghille.] Näihin aikoihin heräsi sitäpaitsi heränneitten pappien piirissä uuteen voimaan heidän "Evangeliskt Veckobladin" lakkauttamisen jälkeen monesti tuntemansa toivo saada oma uskonnollinen aikakauslehti jälleen syntymään. Varsinkin Östring kehoitti Stenbäckiä tuohon toimeen ryhtymään. [Kert. (1896) Ebba Stenbäck; Lauri Stenbäckin kirje J. I. Berghille 23/10 47.] Neuvoteltuaan asiasta J. I. Berghin kanssa, jota hän välttämättömästi tahtoi avukseen, anoi Stenbäck lupaa "Theologisk Tidskrift för lutheraner" (Jumaluusopillinen aikakauslehti lutherilaisille) nimisen aikakauslehden ulosantamiseen. Jo 13 p:nä joulukuuta 1846 tiesi "Vasa Tidning" siitä kertoa, vaikkei lupaa vielä silloin oltu saatu. Päinvastoin alkoi jo kuulua, ettei senaatti tulisi suostumaan pyyntöön. Että Stenbäck epäröiden oli hankkeeseen ryhtynyt, näkyy siitä, että tämä huhu pikemmin miellytti häntä kuin suretti. Mutta huhussa ei ollutkaan perää. Kesällä 1847 antoi senaatti luvan aikakauslehden ulosantamiseen. Vieläkin epäili Stenbäck. Ellei Bergh, jonka etevään apuun hän kokemuksesta luotti, olisi häntä kehoittanut ryhtymään toimeen, ei olisi hän luultavasti hyväkseen käyttänyt tuota lupaa. Vaikuttaakseen Stenbäckiin, oli Bergh puhunut asiasta Paavo Ruotsalaiselle sekä kehoittanut häntäkin rohkaisemaan epäröivän ystävän mieltä. Saatuaan kirjeen kummaltakin, kirjoitti Stenbäck Berghille: "Kirjeesi ukon kirjoituksen kera olen saanut. Paljon mietittyäni ja hyvinkin vastahakoisesti tein päätökseni aikakauslehden suhteen, kun sain ukon lausunnon. Olet kait nähnyt, että se on jo ilmoitettu. En voi sanoa, kuinka perkele on vaivannut minua tämän asian tähden. Vielä pelkään ja olen perin levoton, ajatellessani hankkeen tärkeyttä ja sitä kuormaa, mikä siten on laskettu minun päälleni, jolla on niin vähän aikaa siihen käytettävänä. Kuitenkin koetan pitää kiinni toivosta, että Jumala antaa voimia, koska asia on hänen. Vähän saanen minä, ainakin aluksi, apua muilta. Ainakin on von Essen sortunut epätoivoon ja tekee voitavansa pelottamalla minua estääksensä. Mutta koska joka tapauksessa peräytyminen nyttemmin on mahdoton, täytynee minun koettaa minkä voin, jos kohta työ tuleekin sen mukaiseksi". Hedbergin kanssa ei Stenbäck aio ruveta kiistelemään. Siitä hän samassa kirjeessä kirjoittaa: "Epäilemättä Hedberg toivoo sydämellisesti, että antautuisimme taisteluun hänen kanssaan, jotta hänen ylpeytensä ja puoluemielensä saisivat uutta ravintoa ja jännitystä ja hänen sammuva Geistinsä vastaväitteiden kautta pääsisi nousemaan. Se sika ei kuitenkaan ymmärrä helmiä arvossa pitää. — Hänen oppiansa ja puoluettansa täytyy kuitenkin välillisesti vastustaa". [Aspelin. Lars Stenbäck s. 418; Stenbäckin kirjeet J. I. Berghille 23/10 47 ja 20/12 47]

Stenbäckin aikakauslehden ensimmäisen numeron piti ilmestyä seuraavan vuoden alussa. Sitä varten kirjoittamansa kirjoitukset oli hän hyvissä ajoin toimittanut Turun tuomiokapitulin tarkastettaviksi ja hyväksyttäviksi. Lähes kaksi kuukautta sai hän odottaa ratkaisua. Jos Stenbäck ei niin vastahakoisesti olisi ryhtynyt koko tähän hankkeeseen, olisi tämä ratkaisu tuntunut hänestä raskaammalta. Nyt sitävastoin hän verraten tyyneesti ilmoittaa asiamiehelleen Otto Hjeltille Helsingissä, että "pyhät isät" olivat kieltäneet painoluvan miltei kaikilta hänen lehteä varten lähettämiltään kirjoituksilta. "Kun en pienellä ylijäämällä", jatkaa hän, "selvästikään voi mitään tehdä, eikä omatuntoni salli minun alituisesti kirjoittaa vain tuomiokapitulin kummallisten vaatimusten mukaisesti, niin en voi muuta kuin väistyä väkivallan tieltä ja luopua koko yrityksestä." [Aspelin, Lars Stenbäck s. 240.]

Paitsi muutamia sanomalehtikirjoituksia ja erästä 73 sivua käsittävää uutta kirkkolakiehdotusta koskevaa julkaisua, johon myöhemmin palajamme, ei Stenbäck näinä vuosina julkaissut mitään. Että hänen vaitiolonsa tuottaa vahinkoa herännäisyydellekin, jonka historian aikuisempia lehtiä niin moni hänen hienosta kynästään lähtenyt piirre kaunistaa, on itsestään selvää. Tarkoitamme etenkin hänen tuotantoaan runoilijana, joka, oltuaan jo pitkät ajat lamautuneena, näinä vuosina miltei kokonaan loppuu. Runoutta ei Stenbäck aikaisemmin eikä myöhemmin pitänyt vääränä ja vielä vähemmän hän kysymyksessä olevina vuosina toisin ajatteli, mutta tosiasia on, että hän lakkasi runoilemasta. Kaikki, mitä maan päällä on jaloa ja kaunista, oli säteillyt hänen sielunsa silmäin edessä ihmeellisessä valossa, mutta jota kirkkaammaksi tämä valo kävi, sitä selvemmin hän tunsi, että sen oikea koti oli ylhäällä luona Jumalan. Ja jota paremmin hänen henkensä viihtyi siellä, sitä sanomattomampi oli se kauneus, minkä hän silloin näki. Hän ei enää voinut sitä tulkita, ei muukalaisuuden maassa laulaa uuden elämän virttä. Mutta taistelutta ei hän laskenut pois kanneltaan. Tässä on päinvastoin kysymys uhrauksesta, jonka vertaista ei kirjallisuushistoria tiedä monta mainita. Niin jyrkästi kristilliselle kannalle on tuskin kukaan runoilija, ei ainakaan meidän maassamme yksikään asettunut. Stenbäckin nimi on kirjallisuushistoriamme jaloimpia, mutta oikeassa valossaan hän esiintyy runoilijanakin ainoastaan, jos muistamme hänen syvää uskonnollista herätystään ja hänen suhdettaan herännäisyyteen. Paremmin kuin kukaan on hän itse runossaan "Epiloogi ystävilleni" tulkinnut ne vaikuttimet ja tunteet, jotka saivat hänen kanteleensa vaikenemaan. Runo kuuluu:

    "Oi, halveksien eroa
    Ei runoilija lyyrystään,
    Sen luopuin suloriemuista
    Ja rientäin laulukeväästään
    Vait' loistovaltaa vailla
    Pois varjoin kanssa lepäämään."

    "Jos voi, jos tahtoo tehdä sen,
    Hän laulun mait' ei tuntenut,
    Eik' kuvaa puhtaan kauneuden
    Hän konsaan ole ihaillut.
    Jos lyyrynsä on vaiti,
    Ei mitään siinä hukkunut."

    "Ei konsaan rikost' olla voi,
    Kun runo kaunis, tos' on vaan!
    Ja lahjaa, jonka Luoja soi,
    Hän käyttäköhön omanaan;
    Hän saa ja hänen täytyy
    Vapaasti laulaa tunteitaan."

    "Mut' yhden paljon suuremman,
    Kuin runo, tiedän päällä maan,
    Se suur' on totuus Jumalan,
    Mi kulkee pyhää kulkuaan
    Ja tempaa ihmissielut
    Ja päästää heidät kuolostaan."

    "Maan päällä sen, mi kauneint' on
    Ja rinnat voittaa sulollaan,
    Luo runoilija muotohon;
    Mut' totuus tää jos häll' on vaan,
    On hänen aatteens', sanans'
    Sen luomat, suomat kauttaaltaan."

    "Ja jos se pohjaa myötenkin
    Saa tunkeuda sydämeen,
    Ei silloin aikaa haaveihin,
    Todellisuus jää yksikseen,
    Ja tappio on hälle,
    Min ennen luuli voitokseen."

    "Jos vihdoin hän saa elämän,
    Mi kuolossa ei kuolekkaan,
    Ja jos kaikk' koittaa laulaa hän,
    Mi liikkuu suurta sielussaan,
    Hän vaipuu rukoukseen,
    Mut' sanoja ei löydä vaan."

    "Ei runo puhdas siihen, maan
    Ei käy se muotoon, määrähän!
    Viel' sanoiss' soinut konsanaan
    Ei laulu uuden elämän.
    Mutt' Herran ystävänä
    Sen taivaass' saapi laulaa hän."

Herännäisyyden huomattavin seutu Keski-Pohjanmaalla oli yhä edelleen Kalajoen-varsi. Tuntuva muutos tapahtui sikäläisten heränneitten oloissa, kun Jonas Lagus v. 1845 muutti Ylivieskasta Pyhäjärvelle, jonka viimemainitun seurakunnan kappalaiseksi hänet kaksi vuotta aikasemmin oli määrätty. Kyyneleet silmissä jätti hän hyvästi rakkaille sanankuulijoilleen, joiden keskuudessa hän lähes kaksi vuosikymmentä oli työtä tehnyt, ja ääneen itki heistä monikin, nähdessään tuon rakkaan opettajan poistuvan tiellä. Valtavaa kieltään puhuivat hänelle ja heille varsinkin nyt eronhetkenä monet kalliit, yhteiset muistot ensimmäisen herätysten kihlausajoilta, epätietoiselta ja kolkolta tuntui tulevaisuus. Varmaankin aavisti moni, että käänne oli tapahtumassa Kalajoenkin herännäisyyden vaiheissa ja että oli tulossa seulomisen aika, eripuraisuuden ja sisällisten riitojen kova aika.

Jo siihen aikaan, jolloin Wilhelm Niskanen vielä asui Ylivieskassa Laguksen omistaman Toivola-nimisen talon vuokraajana, tuli näkyviin, etteivät heidän välinsä aina olleet täysin hyvät. Lähinnä syynä siihen lienee ollut se, että Lagus, joka Ylivieskan heränneissä luuli huomaavansa hengellisen valppauden puutetta, alkoi kiristellä Niskasta siitä, ettei tämä kotiväelleen teroittanut jokapäiväisen uudistuksen tarpeellisuutta. Hedbergiläisen riidan aikoina oli eksytty väittelemään opista, ja kehittyneimmät talonpojistakin olivat alkaneet ottaa osaa noihin väittelyihin. Sitäpaitsi oli myöskin Lyytikäisen hurmahenkisyys, joka, niinkuin olemme nähneet (II, s. 441), pääsi vaikuttamaan Kalajoen-varrelle asti, kiihottanut mieliä tuohon suuntaan. Wilhelm Niskanen oli syvällinen luonne ja varsinkin uskonnolliseen mietiskelemiseen hyvin taipuvainen. Muutettuaan Nivalaan, alkoi hän ahkerasti esiintyä puhujana heränneitten seuroissa, ja hänen lukuisat sanankuulijansa kysyivät häneltä usein neuvoa. Yksi valitti yhtä, toinen toista. Epäluulon henki alkoi liikkua Kalajoen-varren heränneissä, eksyttäen heitä vaanimaan väärää oppia piirissä jos toisessakin. Toiset heistä vaativat sisällisen uskonelämän tunnustamista rohkein sanoin niiltä, joissa tätä elämää ei löytynyt tai joissa sen ilmoittaminen raskaan synninsurun tähden ei ollut mahdollinen; toiset taasen leimasivat "kiiltopyhyydeksi" rehellisimmätkin puheet "Kristuksen sisällisestä tuntemisesta" ja vakavimmatkin kehoitukset vaeltamaan pyhityksen tiellä. Rakkaus oli monessa kylmennyt; eripuraisuuden henki teki tuhoavaa työtään näiden seutujen heränneissä, jotka ennen olivat olleet "yksi sydän ja yksi sielu". Ruumiillisesti sairaana ja elämän kovista taisteluista väsyneenä sulkeutui Lagus yhä enemmän itseensä syrjäisessä seurakunnassaan, likeisemmin seurustellen vain muutamien valittujen ystävien kanssa, mutta saaden tuon tuostakin kuulla mitä kummallisimpia kertomuksia hänen entisillä työmaillaan syntyneistä eksytyksistä. Valitettavasti hän ei ryhtynyt perin pohjin tutkimaan, mitä näissä kertomuksissa oli liioiteltua tai aivan väärää, ja vielä vähemmin hän riensi tarmokkaasti oikaisemaan, mitä oikaistavaa oli. Laguksen omille seurakuntalaisilleen ja Pyhäjärvelle saapuneille vierailleen antamia neuvoja ja opetuksia esittivät juorujen kantajat väärin tahi ainakin yksipuolisesti painostamalla muutamia lempilauseita. Pääasia hukkui vikoilemisen ja panettelujen tulvaan. Eikä suinkaan Niskastakaan säästetty. Hänenkin opistaan levitettiin mitä kummallisimpia juttuja. Niinpä kerrottiin, että hän kielsi Pyhän hengen sekä kuolleitten ylösnousemisen. Syntymässä on kaksi eri suuntaa Keski-Pohjanmaan heränneissä: "Vilhelmiläiset" eli "Niskaslaiset", joiden johtajana oli Wilhelm Niskanen, ja "Toistupalaiset", Jolla nimellä Laguksen kannattajia myöhemmin nimitettiin. Ensi kerran syntyi julkisesti kysymys näistä asioista eräässä Pulkkilan heränneitten Pohjan talossa syksyllä 1846 pitämässä hartauskokouksessa. Tilaisuuteen olivat muiden ulkoseurakuntalaisten kera saapuneet Lagus, hänen apulaisensa Schwartzberg, seurakunnan v.t. kappalainen K. J. Engelberg sekä Wilhelm Niskanen, jota ruvettiin ahdistamaan väärästä opista. Lagus lausui: "Kun sinä kiellät Pyhän hengen työn ihmisessä, niin kiellät kai vaikka kuolleitten ylösnousemisenkin". Niskanen puolusti itseään, väittäen vastustajansa toisiinsa sekoittavan Pyhän hengen ja omantunnon äänen. Sovussa kuitenkin erottiin. Niinikään kohtelivat Lagus ja Scwartzberg Niskasta hyvin ystävällisesti, kun tämä joulukuussa s.v. Taneli Rauhalan seurassa saapui Pyhäjärven pappilaan. Vilkas keskustelu, joka joskus yltyi kiivaaksikin, silloin kyllä syntyi samoista asioista kuin Pulkkilassakin, mutta mielipiteet näkyvät lopulta menneen yhteen. Samalla matkalla (sen päämäärä oli Kajaani) kohtasi Niskanen uutta vastarintaa Kiuruvedellä. Matkatoverinsa kera saapui hän eräänä iltana sikäläisten heränneitten silloisen johtomiehen Olli Kärkkäisen tykö. Kuvaava on seuraava, erään tilaisuudessa saapuvilla olleen kertomus näiden miesten kohtauksesta. Olli: "Kävin vasta Nilsiässä. Paavo tarjosi ryyppyjä, pysyi itse selvänä, mutta minä päihdyin. Häpesin kovin, mutta Paavo sanoi: ei tämä mitään tee. Esiintyen 'hyvin pyhänä', kysyi Olli Niskaselta: 'Sanoppas, mitä tämä merkitsee?' Tämä vastasi: 'Kuinka sinun pyhyytesi olisi muuten tullut ilmi?' Olli sytytti kynttilän. Tuli sitten puhe siitä, että kiuruveteläiset rakastivat toistensa vaimoja. Olli, joka itse oli elämässään nuhteeton, kysyi: 'Olisiko tuo niin vaarallista, kun veneetkin ovat yhteisiä?' Niskanen: 'Semmoisista ei saa meidän seassamme puhuakaan.' Olli sytytti toisen kynttilän. Hän jatkoi: 'Kävin Kalajoella katsomassa sinun opetuslapsiasi. Siellä oli talo, jossa pidettiin seuroja. Tupa oli hyvin suuri, seinät harmaat, savella valkaistut. Ympäri tupaa paljon miehiä. Ne olivat kuin saviukot, kävelivät edes takaisin eivätkä nähneet mitään vaaraa. Sinä opetit, ne kuuntelivat vain. Kun lähdin pois, oli suuret reiät seinissä, tupa pimeä, yksi kynttilä vain, kulku vaarallinen. Päästyäni ulos, ajattelin: aurinko näyttää 3:n aikaa — mistä saan murkinaa? Kun astuin kolme rappua ylös, tuotiin ruokaa, jota söin seisaaltani. Selitä tämä uni. Mitä se merkitsee?' Niskanen lausui: 'Savi- eli puu-ukot eivät näekään niin tarkasti vaaraa, kuin sinä, vaikka seisovat sanan päällä. Et saanut puheestani ravintoa, ajattelit, vaaran nähdessäsi, miten pääsisit pois. Kun katsoit aurinkoa, näit että oli 3:n aika ja sinulla oli nälkä. Astuit rapun alas, mutta astuitkin ylös, samoin toisen ja kolmannen rapun ylös, vaikka luulit astuvasi alas. Sillä korkeudella tulit sitten ravituksi, kun perkele toi sinulle ruokaa'. Olli sytytti kynttilän palamaan. Näin sytytettiin 12 kynttilää, kun kaikki riitakysymykset ratkaistiin." [Kert. Wilhelm Niskasen poika J. N., joka oli isänsä kyytimiehenä tällä matkalla, sekä useat vanhat heränneet Nivalassa, joille V. Niskanen itse tätä on kertonut.] — Iisalmella tapasivat matkustajat L. J. Niskasen. Pidettiin suuret seurat, joihin saapui ihmisiä Piippolasta asti. Sopu oli hyvä, erimielisyydestä ei puhettakaan. Kajaanissakin otettiin Niskanen ja Rauhala ystävällisesti vastaan, eikä kukaan heitä silloin harhaoppisuudesta syyttänyt. [Kert. Vendla Pettersson, Anna Pikkarainen y.m.]

Näinä aikoina alkoi Niskasta vastaan salaisesti vehkeillä Nivalassa asuva Heikki Sarja niminen mies, joka alussa oli ollut hänen likeisimpiä ystäviään. Tämä ei tyytynyt niihin häiriöihin, joita hän panettelemalla Niskasen oppia kotipitäjässään sai aikaan, vaan koetti tehdä hänet epäluulonalaiseksi muuallakin. Niinpä matkusti hän usein Kalajoelle, missä muiden kera tervahovininspehtori Roos alkoi kallistaa korvansa hänen kertomuksilleen. Seuraukset tulivat pian näkyviin. Niinpä esim. kalajokelaiset muutamissa kesäkuussa v. 1847 Niemen talossa Tyngän kylässä pidetyissä häissä, joihin Niskanenkin oli saapunut, kovasti hyökkäsivät viimemainittua vastaan. Miten kireät välit jo alkoivat olla, näkyy varsinkin siitä, että Roos, Pekka Lankinen y.m. paikkakunnan huomatuimmista heränneistä kaikkien kuullen alkoivat julkisesti syyttää Niskasta lahjojen ottamisesta y.m., vaikka huoneessa oli paljon suruttomiakin. Viimemainitut, jotka kyllä huomasivat, että heränneitten suurin joukko kannatti Niskasta, liittyivät täydestä suusta moittijoihin. Opista ei sillä kertaa lie ollut puhetta ensinkään. Niskanen oli raskaalla mielellä eikä pitkään aikaan puhunut mitään. Vihdoin hän lausui: "Tämä Kalajoki menee pian aivan autioksi, niin ettei jää kiveä kiven päälle." [Kert. (1896) Maija Niemi Nivalassa (nuorempana asunut Kalajoella) y.m.]

Niinkuin L. J. Niskasen joulukuun 12 p:nä 1846 päivätystä "lähetyskirjastakin" [Akiander VI s. 169-170.] näkyy, olivat hänen ja Wilhelm Niskasen välit vielä näihin aikoihin hyvät. Ei Ruotsalainenkaan, joka viimemainitun kanssa joulun aikana s.v. teki matkan Kalajoelle [Vasta mainittu kiertokirje; kert. Wilh. Niskasen pojat y.m. Nivalan vanhat heränneet.], Vilhelmiä vikoillut. Suupohjassakin, missä, niinkuin olemme maininneet (III, 48), viimemainittu kesäkuussa 1846 oli käynyt, oli hänen maineensa hyvä. Niinpä esim. A. V. Ingman, joka silloin tapasi hänet Lapualla, kirjoittaa: "Wilhelm Niskanen teki minuun hyvän vaikutuksen syvällisellä ja aito suomalaisella persoonallisuudellaan. Minun täytyi pitää hänestä paljon enemmän kuin L. J. Niskasesta, joka minusta tuntui kerskaavalta ja suurisuiselta. Wilhelm Niskanen sitävastoin oli pintapuolisen serkkunsa täysi vastakohta, sillä hän oli hyvin harvapuheinen, mutta siinä vähässä, minkä hän silloin tällöin sanoi, oli voimaa ja ydintä. Tästä ensimmäisestä yhtymyksestämme asti oli minulla jonkunlaista luottamusta hänen luonteeseensa ja myöhemminkin, kun hän Pohjanmaan heränneitten johtajana alkoi liikkua seudusta toiseen ja sen suuren arvon takia, jolla häntä näillä seuduin hengellisenä isänä kunnioitettiin, pilaantui, tahdoin niin kauan kuin suinkin ajatella hänestä hyvää. Sillä milloinkaan en Niskasessa huomannut tuota raakaa, naurettavaa ja tunkeilevaa esiintymistä, josta 'talonpoikaispiispat' useimmiten tunnetaan; hänessä tuli päinvastoin myöhemminkin näkyviin jonkunlaista rakastettavaa herttaisuutta ja kohteliaisuutta. Hän ilmaisi myöskin suurta tiedonhalua ja taipumusta jumaluusopillisiin mietiskelyihin ja tarkkaan hän kuunteli, kun hänelle kerrottiin kirkkohistoriallisia tapahtumia tahi selvitettiin dogmaattisia opinkohtia, jos kohta täytyykin myöntää, ettei hän opetuslapsen nöyryydellä näitä puheita seurannut." [Akiander VI, s. 319-320.]

Huomattava on, että Ingman kirjoitti tämän aikana, jolloin hän itse, herännäisyydestä eronneena, hyvinkin ankarasti arvosteli tätä liikettä. Tämä todistaa, ettei Niskasen ulkonainen esiintyminenkään antanut aihetta niihin moitteisiin, joita vastustajat hänestä levittivät. Huomattava on niinikään, että miehen elämä oli nuhteetonta. Niinpä oli hän esim. täydellisesti vapaa juomarin synnistä. [Kert. Jaakko Hemming y.m.] Myöntää kyllä täytyy, että Niskasen oppi, niinkuin vasta saamme nähdä, monessa kohden oli yksipuolista ja harhaan johtavaa, mutta tämä ei ollut eripuraisuuden alkusyynä, vaan se vikoileva, oppiriitoihin eksynyt henki, joka näistä ajoista alkaen teki hävitystyötään herännäisyyden riveissä, eroittaen johtajat toisistaan sekä luoden heidän sanankuulijoistaan keskenään taistelevia suuntia ja lahkoja.

Herännäisyyden huomattavimmat papit Keski-Pohjanmaalla olivat näinä aikoina paitsi Lagusta viimemainitun apulainen Schwartzberg sekä Österbladh Alavieskassa. Niinkuin olemme nähneet, ei Lagus sairautensa takia enää paljon liikkunut. Ainoastaan yhden kerran kävi hän poismuuttonsa jälkeen Ylivieskassa, ulottaen silloin matkansa Alavieskaan. Ensinmainitussa seurakunnassa oli hänellä paljon saatavia, mutta kun asianomaiset häneltä tiedustelivat rästien maksua, vastasi hän: "Siitä saatte olla varmat, etten niitä hakemukseen pane". Sitä vain ylivieskalaiset oudoksuivat, ettei hän tämän jälkeen enää käynyt heitä katsomassa. [Kert. Pekka Nevanperä ja muut vanhat heränneet Nivalassa ja Ylivieskassa.] Miten kernaasti he olisivat tuon suoneet, osoittaa sekin, että he lupasivat koota hänelle matkarahat. Jonkunmoinen henkinenkin väsymys ja ehkä kyllästyminen suuriin seuroihin näkyy hänet vallanneen. Kuopiossa hän sitävastoin muutamia kertoja kävi. Voimansa päivinä hän oli kulkenut tavattoman nopeasti; paraimmatkaan hevoset eivät tahtoneet kestää hänen matkoillaan. Nyt sitävastoin ajoi hän hyvin hiljaa. Kun renkinsä kerran, pyryilman sattuessa, joudutti hevoista, nykäsi Lagus mitään sanomatta ruoskan hänen kädestään. [Kert. Salomon Huttunen (Kiuruvedeltä), Laguksen silloinen renki.] — Jota vähemmin Lagus liikkui, sitä useammin oli Schwartzberg matkoilla. Vielä vanhoilla päivillään oli hän sitä mieltä, että heränneitten pappien, kaukamatkaistenkin, ja talonpoikien usein tulisi käydä toistensa luona, jotta eivät välit kylmenisi. [Kert. Kalajoen-varren vanhat heränneet ja tuomiorovasti J. Schwartzberg.]

Alavieskassa jatkoi Österbladh siunauksesta rikasta työtään. Sikäläinen liike kasvamistaan kasvoi. Seurat olivat hyvin elävät; joskus niissä syntyi sairaloisia liikutuksia ja kuultiinpa kielilläpuhumistakin, mutta näitä Pohjanmaalla ylimalkaan harvinaisia ilmiöitä ei suuressakaan arvossa pidetty. Huumaustilaan joutuneet kannettiin Österbladhin käskystä ulos. — Vuosi vuodelta huomattiin yhä selvemmin, miten suuren muutoksen Österbladh oli saanut aikaan Alavieskan raa'assa seurakunnassa. [Kert. vanhojen heränneitten lapset Alavieskassa.] Suruttomatkin sen tunnustivat. Wilhelm Niskasen kanssa oli Österbladh näihin aikoihin vielä hyvässä sovussa.

Kalajoen käräjien sankareista oli moni jo poistunut näyttämöltä. Papit elivät vielä, mutta ne olivat kaikki muuttaneet pois näiltä nuoruutensa ajan muistorikkailta seuduilta. Laguksen, Malmbergin ja Durchmanin elämänvaiheita seurasivat yhä edelleen heidän entiset sanankuulijansa Kalajoen-varrella; Jaakko Hemmingistä ja L. H. Laurinista puhuttiin vähemmin. Ylitorniolta, missä viimemainittu jo käräjien aikana toimi ylimääräisenä pappina, siirrettiin hänet v. 1842 Alakiiminkiin, jonka seurakunnan kirkossa hänen voimallinen saarnansa kuului kolme vuotta. Mitään varsinaista herätystä hän ei kuitenkaan täällä saanut aikaan eikä myöskään Alatorniolla, missä hän vuosina 1845-1847 viransijaisena hoiti kappalaisenvirkaa. Kylmempää oli maaperä täällä pohjan perillä, eikä sitäpaitsi Laurin, niin voimallinen ja tavallaan etevä saarnaaja kuin hän olikin, näy omistaneen niitä ominaisuuksia, joista papin työn kestävä siunaus pääasiallisesti riippuu. Entisiä ystäviään ja virkakumppaniaan Kalajoella hän ei myöskään käynyt tapaamassa. Mutta ei hän silti herännäisyyden katsantotavasta vieraantunut eikä niiden tapahtumien muistosta, jotka nuoruuden innostuksen aikoina liittivät hänet tuohon liikkeeseen. Pietista hän edelleen oli. [Kert. rouva Gustava Laurell; Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja.] — Likempänä entisiä työmaitaan jatkoi Jaakko Hemming uskollista työtään herännäisyyden palveluksessa. Lappajärveltä (katso III, s. 53) siirrettiin hänet näet Reisjärvelle, jonka seurakunnan kappalaiseksi hän oli päässyt (1845). Tätä virkaa hoiti hän lähes kymmenen vuotta. Ylivieskan ajoilta asti oli hän mitä suurimmalla kunnioituksella ja rakkaudella liittynyt Lagukseen, ehdottomasti luottaen jokaiseen hänen sanaansa. Sentähden hän myöskin hyvinkin pian asettui Wilhelm Niskasta vastaan. Itseään hän ei minään pitänyt. Kun tuli puhe Kalajoen käräjistä ja kunnioittaen puhuttiin niissä tuomituista papeista, loi hän aina huomion pois itsestään, lausuen: "minä olin käräjissä aina Laguksen ja Malmbergin selän takana." [Kert. Jaakko Hemming itse; Paimenmuisto.]

Suurten vainojen aikuisista miehistä on yllämainittujen kera pohjalaisista muistettava etenkin J. M. Stenbäck, jonka 1840-luvun keski- ja loppuvuosina tapaamme kappalaisena Iissä. Jo v. 1843 oli hän tähän virkaan astunut. Ollen saarnamiehistä ensimmäisiä sekä muutenkin harvinaisen etevä mies, herätti hän alusta alkaen suurta huomiota uudella työpaikallaan. Hän oli jäykkä, itsepäinen mies, ja hänen esiintymisensä oli suoraa, häikäilemätöntä, mutta kun sydämen kalliimmat asiat olivat kysymyksessä, kuului hänen puheestaan aina hellä sävel, joka veti puoleensa ja herätti rakkautta. Moni vaivattu ja kiusausten kanssa taisteleva — ja semmoisia kyllä hänen aikanaan Iissäkin löytyi — sai häneltä lohdutusta ja neuvoa, jota ei koskaan unohtanut. Stenbäck oli itsekin usein kovien kiusausten alaisena, jotka häneltä joskus uhkasivat Jumalan armon kokonaan salata. Sentähden hän osasikin kiusattuja neuvoa. Muun ohessa vaivasi häntä taipumus väkijuomien käyttämiseen, ja hän lankesi joskus huomattavastikin tuohon syntiin. Mutta hän nousi aina jälleen, ja silloin varsinkin olivat hänen saarnansa tavattoman voimalliset ja särkevät. Appensa, Jaakko Vegeliuksen kanssa oli Stenbäck kirjevaihdossa ja silloin tällöin kävi hän Iistä häntä tervehtimässä, esim. kesäkuussa 1846. [Kert. Gustava Laurell, y.m.]

V. 1847 siirtyi Antti Helander, joka lähes kolmekymmentä vuotta oli ollut pappina Raahessa, Munsalaan. [Paimenmuisto.] Tuntuvasti vaikutti tämä muutto tuossa hänelle rakkaaksi käyneessä seurakunnassa. Kaupungissa ja sen ympäristössä oli hän hyvän kylvön toimittanut, kylvön, jonka hedelmät vielä tänään näkyvät.

Suuri oli Pohjanmaan heränneitten pappien luku näinä aikoina, ja uusiakin työvoimia ilmestyy tuon tuostakin näyttämölle. Semmoisia herännäisyyden palvelukseen tarjoomassa esiintyy 1840-luvun alussa muiden kera Mikael Reinhold Montin, joka oli syntynyt 1817 ja vihittiin papiksi 1840. Koulupoikana ollessaan Oulussa oli hän pyssyä varomattomasti pitelemällä menettänyt toisen silmänsä ja ehkä senkin tähden jo nuorena ruvennut Herraa etsimään. Kirjeistään päättäen kehittyi hänen seurustelunsa Herran kanssa hyvin lapselliseksi ja hänen puheensa huomattavin sävel oli hellä lempeys. Toimittuaan ylimääräisenä pappina Kalajoella ja Alatorniolla, pääsi hän v. 1845 Alakiimingin kappalaiseksi, Saaden siellä monta ystävää.

Maan pohjoisimmissakin osissa kaikui siellä täällä heränneitten pappien ääni. Paitsi L. H. Laurinia teki siellä lyhyen ajan työtä nuori herännyt pappi nimeltä Sakari Castrén, hänkin myöhempinä aikoina huomattu heränneissä piireissä. Hän syntyi Säräisniemellä 1817, missä isänsä oli pappina, mutta oleskeli nuoruutensa ajan Etelä-Suomessa, mihin äitinsä, mentyään uuteen avioliittoon, muutti. Castrén tuli ylioppilaaksi v. 1839 ja vihittiin papiksi 1843. Toimittuaan muutamia kuukausia ylimääräisenä pappina syntymäpitäjässään, saarnasi hän noin vuoden ajan parannusta ensin Torniossa ja sitten Tervolassa, saaden viimemainitussa seurakunnassa aikaan jonkunlaista herätystä, joka kuitenkin, hänen sieltä pois muutettuaan, ennen pitkää kokonaan lakkasi. — 1847 vuoden lopussa tapaamme tämän Castrénin Laguksen apulaisena Pyhäjärvellä.

Kovana lainsaarnaajana esiintyi näihin aikoihin Perä-Pohjolassa Kaarle Ferdinand Pfaler, syntynyt 1817 ja vihitty papiksi 1842. Hänen ansioluettelonsa on merkillinen siitä, että hän lyhyen ajan kuluttua aina siirrettiin toiseen paikkakuntaan. Silminnähtävästi pelkäsivät viranomaiset hänen voimallisella puheellaan saavan aikaan levottomuutta, jos kauan saisi olla yhdessä paikassa. Oltuaan ylimääräisenä pappina muunohessa Perhossa, toimi hän kappalaisenapulaisena ja armovuodensaarnaajana Turtolassa vuosina 1846-1848. Ainakin muutamia hänen saarnoistaan täälläkin heräsi. [Paimenmuisto; Sukukirja; F. F. Lönnrotin kertomuksia.]

Muidenkin heränneitten pappien kautta tapahtui siellä täällä herätyksiä, mutta suurempaa liikettä ei herännäisyys siellä saanut aikaan. [Kert. F. F. Lönnrot.] Niinkuin ennen on mainittu, ei Pohjois-Suomessa etelämpänäkään mitään varsinaista liikettä syntynyt. Rajana on Kalajoki. Siitä pohjoiseenpäin ei missään näkynyt noita suuria, körttipukuun puettuja joukkoja, joista muu Pohjanmaa on tunnettu.

Pohjanmaan ja Savon herännäisyyden huomattavimpia yhtymispaikkoja oli jo vanhoista ajoista Kajaani. Siellä nähtiin usein varsinkin markkinoiden aikoina Paavo Ruotsalainen ja hänen uskollinen matkatoverinsa L. J. Niskanen, ja sinne saapui silloin vieraita myöskin Kalajoen jokilaaksosta. Heränneitten tavallisimpia käyntipaikkoja kaupungissa olivat apteekkari Malmgrenin sekä A. Pikkaraisen koti. Edellisen perheessä oli kuitenkin jälleen opinhäiriöitä syntynyt. Malmgrenin rouva, joka matkoillaan Ouluun oli tutustunut Hedbergiin, alkoi jaon jälkeen kannattaa tämän yhä evankelisemmaksi käynyttä oppia. Jonkunmoista kannatusta sai hän alussa tälle katsantotavalle Raahen koulun opettajalta, ennen (II, 447) mainitulta V. L. Helanderilta, joka vasta oli muuttanut paikkakunnalle. Tämä vakava nuori mies — hän oli syntynyt 1822 toukokuun 21 p:nä ja vihitty papiksi kesäkuussa 1844 — oli kyllä isältään, Antti Helanderilta, jonka apulaisena hän sitäpaitsi heti papiksi tultuaan oli palvellut, saanut varoituksia Hedbergin opin suhteen, mutta armoa etsiessään Herralta, tunsi hän monesti mieltymystä siihen, Kajaaniin tultuaan (1845), sai hän rouva Malmgrenilta ja muutamilta tämän tuttavilta vielä enemmän kehoitusta evankeliseen suuntaan, kunnes hän heränneitten seuroissa tuohon tapaan alkoi puhua. Toista mieltä oli sitävastoin Helanderin virkatoveri, Kajaanin koulun toinen opettaja Johana Krank, joka samaan aikaan oli paikkakunnalle muuttanut, sekä sikäläisten heränneitten vanhastaan suosittu ystävä, ennen (I, s. 309) mainittu H. Trast. Jonkunlaista häiritsevää levottomuutta nuo toisistaan eroavat mielipiteet saivat aikaan, mutta varsinaista riitaa ei syntynyt. Olot tuntuivat kuitenkin painostavilta, kunnes Krank kesällä 1846 sai Helanderin kanssaan lähtemään Paavo Ruotsalaisen luo. Kolmantena matkatoverina oli Pikkarainen. Paavo ei alussa puhunut heille sanaakaan hengellisistä asioista, vaan jätti heidät huoneeseensa tuskittelemaan. Samana iltana saapui Paavon tykö muitakin vieraita. Kun nämä ukolta tiedustelivat, keitä huoneessa oli, vastasi tämä, tahallaan niin kuuluvasti, että Krank ja Helander sen kuulivat: "Kajaanin fiskaali ja Kajaanin epäuskon linnan komentantti". Jo tästä huomasivat murheelliset nuorukaiset Paavon tarkoituksen, ja kun tämä myöhemmin illalla ja seuraavana päivänä selvitti heidän tilansa, rauhoittui heidän sydämensä ja epäilykset poistuivat. Iloisina palasivat he kotia, ryhtyen yksissä neuvoin työskentelemään Kajaanin herännäisyyden palveluksessa. Krank ei puhunut seuroissa, mutta neuvoi sitä ahkerammin yksityisesti heränneitä. Helander sitävastoin kehittyi jo näinä aikoina hyväksi seurapuhujaksi ja häntä kuulemaan kokoontui jo tähän aikaan paljon ihmisiä. Vilkasta oli siihen aikaan liike Kajaanissa. Muun ohessa näyttää kirkonkirja, että heränneet usein nauttivat Herran ehtoollista. [Kert. Anna Pikkarainen, V. L. Helander y.m.; Kajaanin kirkonkirja.]

Kainuunmaan seurakunnista herättää näinä aikoina ehkä suurinta huomiota Sotkamo. V. 1845 määrättiin tänne kappalaisenapulaiseksi s.v. papiksi vihitty nuori mies Kustaa Reinhold Petterson. Hän toimi täällä monta vuotta, ja hänen kauttansa tapahtui suuria herätyksiä. Eräänä helluntaipäivänä esim. puhui hän seuroissa niin voimallisesti, että "koko seurakunta tuli lyödyksi". Maaperää kylvölleen oli Herra kauan, jos kohta suurimmaksi osaksi salassa, valmistanut, kunnes nyt suuri liike täälläkin, niinkuin samoihin aikoihin muuallakin Kainuunmaalla, syntyi. Suuressa määrässä olivat sotkamolaisten matkat Kajaaniin, etenkin markkinoitten aikana, jolloin kaupungissa saatiin kuulla Paavo Ruotsalaisen sekä muitten kaukaa tulleitten vieraitten puhuvan, valmistaneet tätä aikaa. Tämän lisäksi tulee meidän muistaa, että Nurmeksen heränneitä usein nähtiin Sotkamossa ja Kajaanissa matkalla Ouluun, mistä siihen aikaan haettiin kauppatavaroita Karjalaan asti.

Vielä tärkeämpänä tekijänä Kainuunmaan suureksi kasvavan herännäisyysliikkeen elpymiseen olivat Janson ja Trast. Kummankin heistä tapaamme 1840-luvun loppupuolella Sotkamossa. Viimemainittu oli nim. saanut jonkunlaisen johtajapaikan Petäjäkosken ruukissa, joka oli Laakajärven rannalla ja luultavasti siitä syystä sai nimekseen myöskin Laanruuki. Janson asettui asumaan Sotkamon kirkonkylään, missä osti Uusitalo-nimisen tilan. Matkoillaan Nilsiästä Kajaaniin poikkesi Paavo Ruotsalainen usein Laanruukiin, joka sopi matkaansa. Sitävastoin ei hän koskaan käynyt Sotkamossa, se kun oli syrjässä, noin 50 km. Laakajärveltä. Mutta sitä useammin kävivät Sotkamon kirkonkylän heränneet Nilsiässä Paavoa tapaamassa ja suurissa joukoissa riensivät he Kajaanin markkinoille häntä kuulemaan. Janson ja Trast tekivät yhdessä työtä Herran viinimäessä, eikä päässyt kateuden ja eripuraisuuden henki heidän sanankuulijoitaankaan toisistaan vieroittamaan. Laanruukissa kokoonnuttiin usein, ei ainoastaan silloin, kun Paavoa sinne odotettiin, ja samoin saapuivat sen puolen heränneet tuontuostakin Sotkamon kirkonkylään, missä seuroja pidettiin Uudessatalossa ja sen läheisyydessä olevassa Komulan talossa. Varsinaisena seurapuhujana Sotkamossa esiintyi Petterson; Trast ja Janson enimmäkseen pienemmissä seuroissa sekä yksityisessä sielunhoidossa, jossa toimessa heitä kiitetään hyvin eteviksi. Minkätähden V. L. Helander ja Petterson toisinaan kielsivät Jansonia seuroissa esiintymästä, on vaikea ymmärtää. Miehen elämässä ei löytynyt mitään moitittavaa, ja sitäpaitsi oli hän nöyrä eikä suinkaan altis ylpeilemään johtajatoimestaan. Riitaa ei heidän välillään ollut — päinvastoin, ja kaikki tiesivät, että Paavo Ruotsalainen piti paljon Jansonista, sanoen häntä joskus "paraaksi ystäväkseen", mutta tuon kiellon alaiseksi viimemainittu muutamia kertoja joutui. Sitävastoin ei tiedetä, että kukaan heränneistä papeista olisi kieltänyt Trastia seuroissa esiintymästä. Ehkä pitivät he häntä Jansonia etevämpänä, niinkuin hän tavallaan olikin. [Kert. F. F. Lönnrot, Vendla Petterson, V. L. Helander, Anna Pikkarainen, Maria Partanen (Sotkamossa) y.m.; K. R. Pettersonin kirje Edvard Svahnille 9/1 47.]

Suuren herätyksen Suomussalmella sai 1840-luvun loppupuolella syntymään ennen (III, 51) mainittu Kaarle Adolf Lilius, jonka muisto vieläkin rakkaana elää sikäläisessä kansassa. Hän oli syntynyt 1811, tuli ylioppilaaksi 1832 ja vihittiin papiksi 1834. Toimittuaan ensiksi sekä isänsä sijaisena että kappalaisena Kortesjärvellä, haki ja sai hän kappalaisenviran Suomussalmella v. 1847. Erämaan hiljaisuus ja kansan yksinkertainen vakavuus näkyvät sopineen hänen luonteelleen. Alusta alkaen pääsi hän kansaa likelle ja osasi puhua niin, että sanansa kävivät kohti. Lilius oli nöyrä ja kärsivällinen mies; orjailematta uskalsi miltei kuka hyvänsä hänelle huolensa ilmaista. Usein turvautui hän leikilliseenkin puheeseen, siten paremmin vapauttaakseen kiusauksen alaisia epäuskon ansasta. "Ei hän koskaan väsy eikä kyllästy; ei kai hänessä vanhaa aatamia enää olekaan", oli heränneitten tapana sanoa. Seurakuntansa ulkopuolellakin sai Lilius ystäviä. Niinpä kävi hänen luonaan verraten usein V. L. Helander, vaikka Kajaanin ja Suomussalmen välillä siihen aikaan ei ollut maantietäkään. Samoin kävi Jansonkin usein häntä tapaamassa. Heränneet eivät laskeneet matkan vaivoja, sisällinen tarve veti heitä toistensa luo. Paitsi suurten joukkojen sanan viljelyä varten etäämmällä asuvien ystävien luona tekemistä matkoista tiedetään, että moni aivan yksin saattoi erämaitten läpi lähteä puhuttelemaan ystävää, jonka hengelliseen kokemukseen ja valistukseen hän edellä muiden luotti. Paitsi Paavon luona Nilsiässä kävivät Kainuunmaan heränneet sekä joukottain että yksinään Trastilta, Jansonilta ja Pettersonilta neuvoa kysymässä. Moni huokaus on näillä matkoilla sydänmaan hiljaisuudessa noussut Herran puoleen, moni sana, perille päästyä, puhuttu, jonka vaikutus ulottui ijankaikkisuuteen. [Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Paimenmuisto; V. L. Helanderin ja F. F. Lönnrotin kertomukset.]

IV.

Vaikka Suomen herännäisyys mitä likeisimmin kuuluu pietismin nimellä tunnettuun uskonnolliseen suuntaan, kantaa se kuitenkin siksi selvästi yksilöllistäkin leimaa, että sen opin määrääminen yksinomaan Spenerin ja Francken käsitystavan mukaan johtaisi harhaan. Kun tämän lisäksi otamme huomioon, että Suomen herännäisyyden oppi XIX:llä vuosisadalla ei suinkaan ole sama liikkeen eri suunnissa sekä että se monesti esiintyy dogmaattisesti epämääräisenä ja varsinkin talonpoikaisten johtomiesten kirjoituksissa ylimalkaan epäselvänä, on sen järjestelmällinen esittäminen hyvin vaikea. On pakko ryhmittää esitys niiden henkilöiden eri käsitystavan mukaan, jotka edellä muiden ovat vaikuttaneet herännäisyyden opin muodostumiseen, vaikka oppijärjestelmän dogmaattinen eheys täten tuleekin häirityksi. Mutta tämmöistä menettelytapaa puolustaa toiselta puolen se seikka, ettei Suomen herännäisyys milloinkaan ole tahtonut luoda lutherilaisen kirkon opista eroavaa dogmatiikkaa, jos kohta ei kieltää voi, että sille ominainen, opillisissakin eroavaisuuksissa ilmenevä uskonnollinen katsantotapa on syntynyt ja kehittynyt sen keskuudessa. Tämä etu puolellamme ryhdymme ensin tarkastamaan sen miehen oppia, joka enemmän kuin yhdestä syystä on pidettävä herännäisyyden ensimmäisenä edustajana.

Paavo Ruotsalaisen opin ensimmäisenä edellytyksenä on ehdoton luottamus siihen, että raamattu on Jumalan sanaa. Tähän nähden on hän puhdasoppisuuden ajan kannalla, jos kohta hänen kaavamaisuudesta vapaa katsantotapansa estää häntä teroittamasta käsitystä raamatussa vallitsevasta verbaali-inspiratsioonista. Niin monipuolisesti kuin suinkin tahtoi Ruotsalainen viljellä kirjojen kirjaa, [Paavon raamattu on joka paikasta kulunut; esim. Joh. Ilmestyskirjaa näkyy hän paljon lukeneen.] jos kohta Paavalin epistolat ja profeettain kirjoitukset olivat hänelle rakkaimmat. [Kert. B. K. Sarlin, K. A. Malmberg y.m.] Mutta yhtä ahkerasti, ajoittain ahkeramminkin viljeli hän muutamia hartauskirjoja, ehdottomasti luottaen niidenkin neuvoihin. Näistä on ensimmäisenä mainittava Tuomas Vilcocksin "Hunajanpisarat" ja tämän hänen lempikirjansa kera Freseniuksen rippikirja sekä Vegeliuksen ja Björkqvistin postillat. Varsinkin ensinmainittu näistä kirjoista on tuntuvasti vaikuttanut Ruotsalaisen katsantotapaan, etenkin niihin opinkohtiin, joihin hän kiinnitti päähuomionsa. Jos kohta tästä ei vielä seuraa, että Ruotsalainen noihin lempikirjoihin turvautumalla opillisesti olisi vähentänyt yksin raamatulle omistettavaa ehdotonta auktoriteettia, jää kuitenkin se pääasiaksi hänen opinjärjestelmässään, jota Vilcocks ja muut lempikirjailijat etupäässä teroittavat. Ja tästä taasen seuraa, että jotkut muut yhtä tärkeät raamatun totuudet ainakin osaksi joutuvat varjoon.

Jota yksipuolisemmin kuollut puhdasoppisuus rajoitti huomionsa kirkon määräämien muotojen ulkonaiseen noudattamiseen ja jota yleisemmin uskonnollinen tietoisuus tyytyi suun tunnustukseen ja tunnustuskirjojen kaavan mukaiseen oppiin, sitä jyrkemmin teroitti herännäisyys sitä totuutta, että kristinusko ennen kaikkea on uusi elämä Jesuksessa Kristuksessa. Tuon totuuden tajuaminen se oli, joka, miten vento vieras tämä tajunta alkuansa olikin kaikille dogmaattisille määrittelyille ja oppia koskeville väittelyille, asettui oppositiooniin kirkossa vallitsevaa katsantotapaa vastaan. Oppia oppina ei herännäisyys moittinut, mutta ne henkilöt, jotka liikkeeseen liittyivät, huomasivat kauhistuksella, että heidän tunnustuksensa ja uskonsa — koko heidän jumalanpelkonsa ja jumalanpalveluksensa oli ollut valetta ja kaikki heidän luultu turvansa puhtaan opin suojissa unennäköä vain. Huomio kääntyi uskonnollisen elämän tunnustuskirjoissa, suun tunnustuksessa, julkisessa jumalanpalveluksessa y.m. ulkonaisesti tajuttavista ilmiöistä muilta salattuun sisälliseen elämään eli käyttääksemme heränneitten omaa lausetapaa: aivousko antoi sijaa sydämen uskolle. Selvää on, että Paavo Ruotsalainen, joka omasta kokemuksesta tiesi, miten perinpohjainen täten tapahtunut muutos oli, kiinnitti siihen mitä suurinta huomiota, ja että se Jumalan armontyö, herätys, joka tuon muutoksen oli vaikuttanut, sai perustavan sijan siinä armonjärjestyksessä, jonka tulkiksi hän rupesi. Ja jota paremmin hän, herättyään suruttomuuden ja synnin unesta, sanan valossa oli päässyt tuntemaan luontonsa turmeluksen ja Jumalan vanhurskauden, sitä syvemmin perehtyi hän katumuksen ja synninsurun salaisuuteen ja niiden merkitykseen kristityn elämän synnylle ja kehitykselle. Se totuus, että Herra riisuu ennenkuin hän pukee, haavoittaa ennenkuin hän lääkitsee, esiintyy hyvin selvänä Ruotsalaisen opissa. Vaatimus ehdottomaan alistumiseen totuuden sanan alle, silloinkin kun tämä sana ankarimmin synnistä tuomitsee, on tämän opin tärkeimpiä piirteitä. "Eikö tämä ole ahdas portti", kysyy Ruotsalainen: "kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä pitäisi mielellänsä seisoa Herran edessä kaikkein omantunnon nuhteitten alla, seisoa alallansa Herran edessä, kunnes hän sisällisesti saapi tuntea, että hänellä on turvattu armo". Joka ei tämän ahtaan portin läpi käy, joka on "kohta elämän tien alkupäässä", teroittaa Ruotsalainen, vaan omin lupinsa ja vastoin omantuntonsa todistusta sovittaa itseensä jumalan sanan armonlupaukset, hän ei armoa todellisuudessa osakseen saa. [Paavo Ruotsalainen, "Muuan sana heränneille talonpojan säädystä."] Minkälaista tuo "ahtaasta portista sisälle tuleminen" Paavo Ruotsalaisen opin mukaan on ja mihin se johtaa, siihen saamme selitystä heränneitten kirjevaihdosta ja miltei kaikista heidän uskontoa koskevista kirjoituksistaan. Kauniimmin ja syvällisemmin kuin ehkä kukaan muu on J. I. Bergh kirjasessaan "Kenessä on Pyhä henki?" puhuessaan Jesuksen kuolemasta ristillä, seuraavin sanoin ilmaissut tämän opin ytimen: "Eikö löydy koko maailmassa ainoatakaan, joka tahtoo riippua Jesuksessa ja tunnustaa häntä tuona äärettömän tärkeänä hetkenä, jona hän vuodattaa verensä maailman sovinnoksi? Kiitos Jumalan, että toki yksi on löydetty! Häntä tulee ihmiskunnan pitää edustajanaan, asettaen hänet ja hänen tunnustuksensa esikuvaksi, jonka kaltaiseksi tulee pyrkiä. Tuo ainoa on toinen Jesuksen kanssa ristiinnaulituista pahantekijöistä. Hän riippuu siinä kuolemantuskissa, mutta hän ei tunne ainoastaan kovia ruumiillisia tuskia, vaan myöskin syntinsä, joiden tähden hän on menettänyt oikeutensa saada elää, ja tuntien sekä tunnustaen syntinsä, antautuu hän nöyrästi siihen rikoksentekijän kuolemaan, minkä tietää ansainneensa. 'Me tosin kärsimme oikeutta myöten', sanoo hän onnettomuuskumppanilleen, 'sillä me saamme mitä tekomme ansaitsevat'. Tuo tyyni, vakaa totuuden katse, millä hän katselee itseään synteineen, velkoineen, se se on, joka avaa hänen silmänsä näkemään ristiinnaulitun Jesuksen kirkkauden, ja tämä katse antaa hänelle Jesuksesta tiedon, joka on salattu kaikilta muilta. Hän puhuttelee ristiinnaulittua ja kirouksen alaista herraksi hetkenä, jolloin Jesus on Jumalan ja koko maailman hylkäämänä, tunnustautuen hänen ijankaikkiseen valtakuntaansa. Tästä voimme selvästi ymmärtää, miten tunnustuksemme Jesukseen herrana täytyy syntyä, jos se on oleva luja ja pysyväinen. Samankaltaisella totuutta rakastavalla ja vilpittömällä katseella tulee meidän katsella syntiämme, ei ylimääräisesti vain, vaan varmasti, kuni tuo pahantekijä, mutta sitävastoin tyyneesti ja nöyrästi, niinkuin näemme hänen tekevän, oikeuden mukaisena ja kohtuullisena rangaistuksena vastaanottaa kaiken sen pahan, mikä osaksemme tulee ja jonka alaisina kärsimme." [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Helige Ande? s. 17.]

Mutta ahtaasta portista sisälle tulemaan Ruotsalaisen oppi ei vaadi ainoastaan niitä, jotka, heränneinä synnin unesta, vasta lähtevät elämän tietä vaeltamaan, vaan kaikkia, jotka tällä tiellä kulkevat. Kristuksen armon omistaminen, jota paitsi ei kukaan voi astua askeltakaan Herran tiellä, edellyttää tämän opin mukaan uudelleen ja uudelleen tuota samaa ahtaan portin läpi kulkemista kuin alussa, sillä eroituksella vain, että pääsy armonistuimen tykö käypi sitä varmemmaksi, jota useammin, ahtaan portin läpi kilvoiteltua, sinne on päästy. Tämäkin näkökohta löytyy J. I. Berghin vasta mainitsemassamme kirjasessa, siinä kun muun ohessa tapaamme seuraavat sanat: "Niin usein kuin itsessäsi huomaat jotakin eksyvää ja harhaan johtavaa, voit, jos tahdot, aina uudelleen antaa tuon ajaa itsesi samalla tiellä, kuin ensi kerran, Jesuksen luo; mutta siten olet joka kerta suhteessasi häneen saavuttava sen kohdan, missä aina uudelleen, mutta aina yhä selvemmin saat nähdä ristiinnaulitun kunnian". [Hos hvem finnes d. Hel. Ande? s. 18-19.]

Ahtaan portin läpi käyminen merkitsee Ruotsalaisen opinohjelmassa Kristuksen tykö tulemista armoa armosta saamaan. Joka väittää tämän opin johtavan siihen erehdykseen, että heräämistä, katumista, synnin surua, Herraa odottamista ruvetaan pitämään hyvinä, Jumalan armoa ansaitsevina töinä, hän käsittää asian aivan väärin. Päinvastoin on Ruotsalaisen vanhurskauttamisoppi kirkkaan puhdas. Sattuvasti on joku lausunut: "Paavo Ruotsalaisen koko elämä oli vastalausetta itsevanhurskautta vastaan." Ei pelännyt hän mitään syntiä niin, kuin tätä. Olemme ennen huomauttaneet, miten hän monesti pani kerrassaan alttiiksi kaiken arvonsa ihmisten silmissä, jotta häntä ei tekopyhäksi luultaisi eikä tekopyhyyden julistajana otettaisi vastaan. Silti juuri kehoitti hän kaikkia ihmisiä, julki jumalattomia, katumukseensa, synninsuruunsa, pyhitykseensä mieltyneitä, niinkuin vilpittömiäkin heränneitä, asettumaan Jumalan kasvojen eteen, että sanan kaksiteräinen miekka saisi "tunkea läpi" ja sydämestä eroittaa pois kaikki, mikä ei ollut Jumalasta. Omasta kokemuksesta hän tiesi, että, käyttääksemme Vilcocksin sanoja, "ei mikään maailmassa ole niin työlästä, kuin yksin Kristuksen vanhurskaudeksi vastaan ottaminen, s.o. hänen Kristukseksi tunteminen ja omistaminen." Juuri itsevanhurskaus, jonka muodot ovat lukemattomat, on tässä esteenä. Mikä asettaa kurjuutensa ja katumuksensa, mikä pyhityksensä ja uskonsa Vapahtajan rinnalle vanhurskauttamisen toivon perustukseksi eikä ole altis tulla riisutuksi niin alastomaksi, että yksin Kristus turvaksi jäisi. Tuohon tapaan on Ruotsalainen ajatellut ja opettanut. Tarkoin on tässä huomattava, ettei hän milloinkaan ole kehoittamalla kehoittanut katumukseen ja synninsuruun eikä näistä kristityn kasvatuksen välikappaleista ylimalkaan paljon puhunutkaan.

Mutta sitä useammin on hän teroittanut Jumalan eteen pysähtymistä, jotta hän saisi sydämessä vaikuttaa, mitä ei kukaan ihminen vaikuttaa voi, siis myöskin katumusta ja synnin surua, joita paitsi ei kukaan vielä — siitä oli Paavo elävästi vakuutettu — ollut armon ovea kolkuttanut. Mutta juuri sentähden, että Ruotsalainen piti noita Pyhän hengen armonvaikutuksia Jumalan eikä ihmisten työnä, kielsi hän mitä jyrkimmin niiden katkaisemisen. Yksin Herralla olisi oikeus määrätä, kuinka kauan ja miten katkerasti kulloinkin syntisen tulisi tuntea katumuksen hellettä ja armon ikävää, ennenkuin hän, Kristuksen sovintokuolemaan turvaten, saisi kokea vanhurskauttamisen armoa. "Kärsi ja ole luja, älä liehu pimeyden aikana, pahana päivänä: odota Herraa! Hänen apunsa hetki tulee ajallansa. Lymytä itsesi vähäseksi silmänräpäykseksi, siksi kun viha ohitse menee" [Akiander VI, 81.] (Jes. 26: 20). Tämän neuvon on hän kovissa hengellisissä taisteluissa oleville antanut. Mutta niille, jotka alkoivat tyytyä tuohon pimeyteen, pitäen sitä tosi uskon pysyväisenä tuntomerkkinä, lausui Ruotsalainen empimättä sen tuomion, että he olivat sortuneet suruttomuuteen. Elävän uskon rinnalla kasvaa Paavon käsityksen mukaan kasvamistaan synnin tunto. Huomattavat ovat tässä suhteessa hänen sanansa: "Näiden (omatekoisen pyhityksen) välikappalten kautta kadotetaan ihmisissä oikea synnin tunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan." Ellei Herra saa tätäkin työtä jatkaa, ei tulla "syntisistä suurimmaksi" eikä päästä Herran armoa yhä suuremmassa määrässä nauttimaan, vaan päinvastoin johtaa tuo auttamattomasti penseyteen ja hengelliseen kuolemaan. Mutta epätoivoon ei elämän tien kulkija silti jää. Pyhän hengen synnyttämä ja hoitama usko — niin Paavo opetti — elää pimeässäkin siitä toivosta, että se on Vapahtajan löytävä, eikä lakkaa kilvoittelemasta, ennenkuin se on saanut kokea, kuinka suloinen hän on. Tämä kokeminen taas saattaa Ruotsalaisen opin mukaan olla joko pitempiaikaista tahi ainoastaan "vilaus", jolloin Herra ahdistetulle sielulle lausuu: "Mikä on hätänä?" [Muuan sana heränneille talonpojan säädystä.]

Vaikka Paavo aina neuvoi kiusauksissa ja pimeässä taistelevia riippumaan Jumalan sanan horjumattomissa lupauksissa, "kunnes päivä jälleen valkenisi ja kointähti koittaisi sydämessä", ei hän tuota tilaa tunnusta armon tilaksi tämän sanan täydessä merkityksessä. Joka, saamatta kokea "tuttavaa armoa", "Pyhän hengen sisällistä todistusta", yksin sanan lupauksiin ja vakuutuksiin turvaten omistaa itselleen Jumalan armon ja uskoo olevansa Jumalan lapsi, hänen uskonsa on Ruotsalaisen opin mukaan luulouskoa, ei muuta. [Kert. N. G. Arppe, K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.] On väitetty, että tämä oppi johtaa luottamaan tunteisiin, jonka vuoksi Paavo Ruotsalaisen edustamaa herännäisyyttä onkin nimitetty katumus- tahi tunne-pietismiksi. Kun otamme huomioon, miten usein heränneet käyttivät ja yhä edelleen käyttävät sanoja "tuntuva" eli "tuttava-armo", ei sovi kummastella, että moni arvostelija on tähän johtopäätökseen tullut. Lisää tuetta tuolle käsitykselle on moni saanut siitä erehdyksestä, että heränneitten monessa osassa maata käyttämää sanaa "tunto" on ruotsiksi käännetty sanalla, joka merkitsee samaa kuin suomalainen sana tunne (känsla), vaikka he sillä tarkoittavat omaatuntoa. Myönnämme, että kysymyksessä oleva kohta on heikoin Paavo Ruotsalaisen opissa, mutta jos muistamme, missä merkityksessä hän käytti sanaa tunto, poistuu ainakin osaksi se yksipuolisuus, josta tätä oppia on syytetty. Silloin näet ei jää armon omistaminen tunteitten varaan, vaan omatunto ratkaisee, onko mieli todella sellainen, kuin Jumalan sana edellyttää niillä olevan, joille se Kristuksen tähden julistaa vanhurskauttamisen armon, vai eikö. Tästä ei kyllä seuraa, että Ruotsalainen olisi pitänyt Pyhän hengen "sisällistä todistusta" ja omaatuntoa samana asiana, ja siitäkin syystä jää kysymyksessä olevaan opinkohtaan lopullisestikin jotakin hämärää, vieläpä harhaan johtavaakin varsinkin sille, joka etsii tarkkoja, dogmaattisesti määrättyjä käsitteitä ja vaatii näiden johdonmukaista selvittämistä tuolta oppimattomalta talonpojalta. Tuo vaatimus on sitä kohtuuttomampi, kun Ruotsalainen ei edes itse ole kirjoittanut niitä harvoja kirjoituksia ja kirjeitä, joihin hänen oppiaan arvosteltaessa vedotaan. Mutta pääasia on selvä. Ihmeen syvästi ja monipuolisesti käsitti Ruotsalainen ihmissydämen pohjattoman turmeluksen ja Jumalan äärettömän armon. Näitten totuuksien esittäminen oli hänen julkisten ja yksityisten puheittensa punaisena lankana. Tunnettu on, miten hellästi hän on lohduttanut murheellisia ja vilpittömiä ihmisiä Kristuksen "avaralla armolla". Heihin nähden on hän asettunut samalle kannalle kuin Jonas Lagus tunnetuissa sanoissaan: "Kuinka paljon vaatii Jumala ihmiseltä, ennenkuin hän rupeaa häntä armahtamaan? Niin paljon kuin hän Aatamilta vaati, tämän paetessa häntä paratiisissa". Mutta juuri sentähden, että Jumalan armo Ruotsalaisesta oli niin sanomattoman suuri ja ylistettävä, piti hän sen väärinkäyttämistä niin vaarallisena. Sentähden ei sitä myöskään millään ehdolla saisi sovittaa murtumattomaan mieleen ja katumattomaan, omaan vanhurskauteen tyytyvään tilaan. Kernaammin mitkä kärsimykset tahansa, mikä epäilyksen kuilu hyvänsä, kuin "aivouskon" valheellinen rauha.

Syyn siihen, että armoitetunkin ihmisen uudelleen täytyy kulkea ahtaan portin läpi, ilmaisee Ruotsalainen seuraavin sanoin: "Kun ihmiset ovat herätetyt pimeydestä valkeuteen, nimittäin synteinsä tuntoon, niin he ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunian kirjoittaa: 'koska helvetin liekki lyöpi heitä korville, niin he ovat katuvaiset.' — — — Mutta kun lain tuomiot tulevat vähemmiksi omassatunnossa, ottavat he, niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän vanhurskaudesta vaarin, jonka nyt pitäisi seuraaman heidän luultua uskoansa. Mutta kun elämän vanhurskaus ei menestykään heidän valistuneen tuntonsa mukaan, niin osa heistä lankeaa orjalliseen pelkoon, joka synnyttää epäuskon; toiset taas, joilla on viisaampi järki, ovat surullisia kutsumisen ja nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässään kokonaan kevytmieliset ja suruttomat. — He lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin harjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä välikappaleilla tukehuttavat he jumalisen murheen, vaikka he ovat kasteen liiton rikkojat, ja heistä katoaa oikea synnintunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan". [Paavo Ruotsalainen, Muuan sana.] Vielä selvemmin osottavat seuraavat otteet Ruotsalaisen ennen (II s. 354-55) mainitsemastamme kirjoituksesta "Oikeista ja eksyvistä kristityistä vanhurskauttamisen jälkeen", miten hän tämän asian käsitti: "— — Kun vanhurskaaksi tehdyt sielut ovat ensi kerran syntinsä anteeksi saaneet, tulee siinä heidän eteensä tienhaara. — — — Petolliset kristityt lähtevät tässä elämän vanhurskauden tietä, joka tapahtuu sillä muotoa, että, kun heiltä loppuu lasten leipä eli ensimmäiset kihlauksen päivät, — — — niin he omistavat uskon itselleen väärällä tavalla, he harjoittavat kiivaasti jumalisuutta, mutta ilman Kristusta, — — — he eivät enää osaa kilvoituksen kautta alennetussa tilassa etsiä sisällistä Kristuksen tuntoa, vaan niistä armon liikutuksista, jotka heillä vielä jälellä on, tekevät he itselleen Kristuksen". "Oikea kristitty ei lähde tietämätöntä tietä kulkemaan — —. Kun Herra häneltä on lasten leivän ottanut pois, niin hän kaipaa, suree, murehtii ja ikävöitsee: missä on Herra, minun johdattajani? eikä uskalla pyhittämisen tietä kulkea yhtään askelta, ennenkuin Herra katsoo armollisesti hänen puoleensa". Kysymyksessä olevassa kirjoituksessa löytyy varsinkin yksi lause, joka osoittaa, millaisena Ruotsalainen piti "oikean kristityn" tilaa tuommoisina pimeinä aikoina, jolloin tämä kilvoitellen etsii "tuttavaa armoa". Sanat kuuluvat: "Ei hän (kristitty) sentähden ole epäuskoinen, jos Herra viipyy — — —, hän on tyytyväinen ja kärsivällinen eikä pidä itseänsä epäuskoisena, vaikka ei hän taas pidä itseään oikeanakaan kristittynä, ennenkuin hän Vapahtajan löytää, joko suuremmassa tai vähemmässä mitassa". Nämä sanat ilmaisevat selvästi, ettei Ruotsalainen kieltänyt pimeässä kilvoittelevan kristityn armontilaa, jommoiselta tämä tila Jumalan sanan todistusten kannalta näytti, jos kohta kilvoittelevasta itsestä tuntuikin, kuin olisi hän syntiensä tähden kadotettu, eikä suinkaan armoitettu Jumalan lapsi. "Aivousko" riistää itselleen armontilan varmuuden, siten syösten ihmisen yhä suurempaan sokeuteen; tosi usko tyytyy ikävöiden odottamaan, kunnes Herra itse tuon kaivatun varmuuden antaa. Jota suurempaa iloa tämä varmuus tuottaa, sitä kuumemman helteen kautta on se saavutettu. "Älä itse itsellesi passia anna", "älä koskaan puhu yli uskosi", oli Ruotsalaisella tapana sanoa.

Jo sanotusta näkyy, ettei mikään armontilan aste Ruotsalaisen opin mukaan pitkällekään ehtineen kristityn elämässä ole päättynyt, vaan se uusiutuu alituisesti ja jatkuu. Yhä enemmän tulee oma turmelus näkyviin, ennen tuntemattomat synnit vedetään valkeuteen, jonka tähden ei pääse valmiiksi se, joka pysyy Pyhän hengen koulussa. Kääntymisen vaatimus esiintyy joka päivä uutena, vaikka sitä noudattikin, taikka juuri sentähden, että sitä noudatti, ja uusi syntyminen, joka Ruotsalaisen opin mukaan käsittää kristityn koko uuden elämän, sen synnyn, kasvamisen ja Kristuksen kaltaiseksi kirkastumisen, päättyy vasta uskovaisen voitollisessa kuolemassa.

Täydellä syyllä on muistutettu, että oppi pyhityksestä saa hyvin syrjäisen sijan Ruotsalaisen "armonjärjestyksessä". Siksi yksipuolisesti kiinnitti hän huomionsa "sisälliseen elämään", että todistus tämän elämän näkyvistä hedelmistä useimmiten supistui aivan lyhyeksi. Tekopyhyyden pelko ja se johdonmukaisuus, millä hän tätä syntiä vastusti, on tässäkin ollut häntä ohjaamassa. Tästä johtuu myöskin se tosiseikka, ettei hän antanut mitään arvoa "luonnon-siivolle" elämälle, vaan piti törkeintä synnin palvelemista parempana, koska julkisiin vikoihin sortunut pikemmin näki onnettoman tilansa ja sentähden oli alttiimpi Jumalan kutsumusta noudattamaan. Epäilemättä osasi Ruotsalainen oikeaan, esittäen tekopyhyyttä synneistä vaarallisimmaksi. Tässä suhteessa häntä puoltavat Vapahtajan ankarat nuhteet farisealaisille ja hänen todistuksensa heille: "Publikaanit ja portot menevät ennen teitä taivaan valtakuntaan", puhumatta monista muista raamatunlauseista. Mutta että hän yksipuolisesti kiinnitti huomionsa tuohon pahaan, jättäen monet muut aivan syrjään, sitä ei toiselta puolen myöskään voi kieltää. Oikea on Paavon usein lausuma huomautus, että hyvät työt ovat uskon hedelmiä ja itsestään syntyvät siitä, mutta koska "puu tunnetaan hedelmistään", ovat nämä hedelmät tarkkaan tutkittavat, synti vedettävä esille ja tuomittava, missä muodossa se esiintyykin. Yksipuolisemmin, kuin suotavaa olisi ollut, on Ruotsalainen tätä tehnyt, miten syvä hänen käsityksensä synnistä ja ihmissydämen turmeluksesta sitten olikin. Pyhitys on hänen oppinsa mukaan tuossa uudistuvassa ja jatkuvassa armon ikävöimisessä ja vastaanottamisessa Herran kädestä, mutta millaiseksi sen tulee muodostua kristityn elämässä, se jää häneltä selvittämättä. Aivan liioteltu ja enemmän kuin yhdessä suhteessa väärä on Renqvistin arvostelu Ruotsalaisen ja tämän ystävien kannasta kysymyksessä olevaan epäkohtaan nähden, mutta kaikessa yksipuolisuudessaan sisältää se totuuden, jota ei sovi syrjäyttää. Hän näet lausuu: "Heidän jumalattomuutensa ulottuu niin kauas, että he raamatustakin hylkäävät ne paikat, joissa puhutaan muista asioista kuin sisällisestä jumalisuudesta; niinkuin he esim. ovat sangen vihaiset Jaakopin epistolalle, kun siinä sanotaan uskon olevan kuolleen ilman töitä. Eikä siinä kyllin, että he hylkäävät Jaakopin epistolan; he kohtelevat samoin Jesuksen vuorisaarnaa, josta he eivät ota muuta kuin sen, minkä Jesus puhuu farisealaisten ulkokullatuista rukouksista ja muista harjoituksista, joilla eli joitten varjolla he tuomitsevat ja parjaavat oikeitakin ulkonaisia rukouksia ja muita jumalisuuden harjoituksia, mutta siitä sulkevat pois melkein kaiken muun, etenkin Jesuksen sanat: 'Ei jokainen, joka sanoo minulle: herra, herra, pääse taivaan valtakuntaan, vaan se, joka tekee taivaallisen isäni tahdon'." [Henrik Renqvist, Väärän opin kauhistus, s. 145-146.]

Ruotsalaisen oppia vastaan on tehty sekin muistutus, ettei siinä löydy sakramenttikäsitettä ensinkään. Syyksi on arveltu, että hän niin ahkerasti luki Vilcocksia, Bunuania y.m. reformerattujen kirjailijain kirjoja, että hänen huomionsa johtui muualle. Tämä arvelu ei ole oikea. Korkeassa arvossa piti Ruotsalainen esim. Herran ehtoollista ja viljeli sitä usein, samoinkuin hänen monessa tilaisuudessa ja kirjoituksissakin teroittamansa todistus kasteen liiton rikkomisesta selvään osoittaa, että hänen käsityksensä tämänkin armonvälikappaleen merkityksestä oli sama. Jos hän harvoin puhui sakramenteista, riippuu tuo siitä, että niitä kyllä kirkossa viljeltiin. Ei siis saata olla kysymystä muusta, kuin että Ruotsalaisen ehkä olisi pitänyt enemmän teroittaa sakramenttien väärinkäyttämistä samoin kuin sitä siunausta, mikä niissä ihmisille tarjotaan. Mitään poikkeusta lutherilaisen kirkon opista tässä ei ole.

Olemme huomauttaneet, että Ruotsalainen ahkerasti luki profeettain kirjoituksia. Itse hän siinäkin suhteessa oli profeetallinen luonne, että hän kernaasti ennustaen puhui tulevista tapahtumista ja monasti näissä puheissa osasi ihmeteltävän oikeaan. Sitä omituisemmalta tuntuu, ettei hän ajatuksissaan johtunut esim. tuhatvuotiseen valtakuntaan, vaan tämänkaltaisiinkin kysymyksiin nähden asettui vanhan lutherilaisen dogmatiikan kannalle. Tämän yhteydessä sopii huomauttaa siitäkin, että herännäisyyteen kuuluvat papitkin noudattivat samaa katsantotapaa. Ja kuitenkin oli esim. Spener, jota he kaikki oppi-isänään kunnioittivat, oppijärjestelmässään myöntänyt sijaa kiliasmillekin. Tämä vaan osoittaa, miten itsenäiselle kannalle Suomen herännäisyys asettui. Enemmän kuin kukaan muu on Paavo Ruotsalainen opillisessakin suhteessa määrännyt tämän kannan, jos kohta hän ei olekaan mitään varsinaista opinjärjestelmää luonut.

Tärkeä kohta Ruotsalaisen opissa oli vihdoin hänen käsityksensä kirkosta. Jo varhain vakaantui hän siinä käsityksessä, että sana "kirkko" oli saanut aivan väärän merkityksen yleisessä katsantotavassa, sillä kun tarkoitettiin Jumalan valtakuntaa maan päällä. Mutta vaikka käsite "pyhäin yhteys" hänelle selvisi ja hänen opissaan sai oikean merkityksensä ja huomatun sijan, ei hän silti kirkkoa halveksinut. Päinvastoin kehoitti hän sanankuulijoitaan sitä kunnioittamaan ja sen säädöksiä tarkkaan noudattamaan. Vaikka Ruotsalaisen oppi vaatikin kaikkia eroamaan maailmasta ja maailman ihmisten seurasta, ei hän sanallakaan ole antanut aihetta siihen käsitykseen, että herännäisyys pyrkisi eroamaan kirkosta. Ja vaikka hän, jos kukaan, opillaan ja elämällään on teroittanut raamatun todistusta kristittyjen yleisestä pappeudesta sekä voimallisemmin kuin kukaan muu vaatinut tunnustusta maallikkojen toiminnalle seurakunnan palveluksessa, on hän aina kunnioittanut papinvirkaa semmoisenansa sekä kehoittanut muita sitä tekemään. Hän ei ole hurmahenkisten ja muiden lahkolaisten kera eksynyt vaatimaan suuria ulkonaisia mullistuksia kirkollisen elämän uudistamiseksi, vaan hän on mitä johdonmukaisimmin teroittanut, että tähän vaadittava muutos on sisällistä laatua. Niin vapaa on hän kaikesta haaveilevasta uskonnollisuudesta, ettei hän eksy antamaan kielilläpuhumisen lahjallekaan, miten selvästi tämä lahja hänen aikanaan monesti osoittautui todellisena armonlahjana, suurempaa merkitystä, kuin raamattu sille myöntää. Tässäkin suhteessa oli hänen oppinsa erinomaisen raitista.

Paavo Ruotsalaisen oppi tulee paraiten näkyviin niiden pappien kirjoituksissa, jotka pysyivät hänelle uskollisina elämänsä loppuun asti. He täydensivät tätä oppia monessa kohden sekä vapauttivat sitä siitä puutteellisesta, usein eksyttävästä muodosta, jossa se hänen kirjoituksissaan sekä muiden ihmisten kertomusten kautta oli jälkimaailmalle säilynyt. Mutta pääasia jäi: hänen syvällinen ja evankelisesti kirkas oppinsa synnistä ja armosta, ja arvaamattoman suuri on sen merkitys Suomen Siionille ollut. Tämän opin ydintä kuvaa eräs hänen ystävistään ja opetuslapsistaan seuraavin sanoin: "Kaikissa Ruotsalaisen puheissa tuli näkyviin syvä tietoisuus koko ihmiskunnan pohjattomasta turmeluksesta ja Jumalan vapaan laupeuden äärettömästä syvyydestä. Ihminen tuli mitättömän pieneksi, Jumala sanomattoman suureksi ja kunnioitettavaksi. Mutta useimmilla ihmisillä oli hänen käsityksensä mukaan hyvin vähän tietoa sekä synnin että armon syvyydestä. Kutsuttujenkin ja vilpittömien ihmisten (niiden nim., jotka eivät tahdo vaeltaa jaetulla sydämellä tahi tahallisesti säilyttää helmasyntejä) tarvitsi ahkerasti käydä koulua, tavailla evankeliumia, kernaasti kärsiä, kieltää itsensä j.n.e., jotta Jumalan henki saisi kaivaa syvempään heissä, perkata pois salaisen itsevanhurskauden rikkaruohon ja muita vääriä pyrkimyksiä sekä johdattaa heitä yhä syvemmässä hengen köyhyydessä kasvamaan Jumalan ja Kristuksen oikeassa tuntemisessa." [Akiander VI, 86.]

Tarkemmin kuin ehkä kukaan muu herännäisyyden huomatuimmista papeista seurasi Jonas Lagus opissaan niitä Paavo Ruotsalaisen neuvoja, joihin tämä kiinnitti suurimman huomion. Hän on tästä oppi-isästään vielä vanhoilla päivillään lausunut sanoja, jotka ilmaisevat mitä rajattominta kunnioitusta, vieläpä aivan liikaakin riippuvaisuutta, [Kirjeessään J. I. Berghille 31/1 1852 lausuu Lagus: "Ei kukaan, joka on luopunut hänestä (Ruotsalaisesta), ole tullut korjatuksi ('blivit räddad')] sekä pitänyt hänen oppiaankin niin kaikin puolin oikeana ja eheänä, ettei hän kärsinyt pienintäkään muistutusta sitä vastaan." [Laguksen kirje 13/5 52. ("Evankeliumin ääni" s. 150.)] Näin ollen ja koska on säilynyt paljon sellaisiakin Laguksen kirjeitä, joissa hän käsittelee opillisia kysymyksiä, on syytä Ruotsalaisen opin yhteydessä ja sen valaisemiseksi ensin silmäillä tämän hänen uskollisen opetuslapsensa kantaa.

Ihmisen syvä turmelus ja Jumalan armon rikkaus Kristuksessa on Laguksenkin opin pääaiheena. Jumalan kutsumisen tajuamisen ensimmäisenä edellytyksenä on herätys, jota käsitettä heränneet papit ylimalkaan, varsinkin Pohjanmaan kuuluisimmat saamamiehet, näkyvät teroittaneen vielä enemmän kuin Ruotsalainen. Lagus puhuu siitä usein kirjeissään. Muun ohessa määrittelee hän sitä seuraavin sanoin: "Herätys on silmien avaaminen näkemään synnin ja Jumalan vihan, joka syntiä seuraa, mutta se ei anna voimaa tekemään hyvää." [Laguksen kirje E. L. Levonille 13/9 53.] Joka tajuaa kutsumisen ja kysyy itseltänsä: voinko tulla autuaaksi, jos tällä hetkellä kuolisin? saa — niin opetti Lagus — omaltatunnoltaan kieltävän vastauksen. Tämä vastaus ajaa apua etsimään, parannusta tekemään. Jo tällä ensimmäisellä asteella olevia kehoittaa Lagus "kolkuttamaan ahtaan portin ovea" ja "kadotustuomio päänsä päällä todella pyrkimään lapsenoikeuteen". Vaikeus on siinä, että "luonto pyrkii salautumaan Herralta ja tekemään parannusta omin päin". Tämän vaaran välttämiseksi, joka johtaa joko epäuskoon ja epätoivoon, farisealaisuuteen taikka suruttomuuteen, neuvoo Lagus, aivan Ruotsalaisen tapaan, odottamaan, ikävöimään, anoen, kerjäten Jumalalta pyytämään Jesusta auttajaksi. Tässä sopii huomauttaa, että Ruotsalainen tavallisesti kehoitti hätääntyneitä rukoilemaan: "Minä olen syntinen, mutta olen kuullut, että sinä olet syntisten Vapahtaja; sentähden tulen sinun tykösi"; Laguksen kirjeissä tapaa joskus saman neuvon, mutta useimmiten hän kääntyy Isän puoleen, rukoillen häneltä Poikaa vapahtajaksi. Mitään eroavaisuutta opissa tämä tietysti ei ilmaise, mutta siitä näkyy, miten elävästi hän tunsi, ettei kukaan voi omin voimin tulla Jesuksen tykö, vaan että tämä tuleminen riippuu "Isän vetämisestä". Aivan sama oli Ruotsalaisenkin kokemuksen kautta saavuttama käsitys, vaikkei siihen kirjallisia todistuksia juuri tässä muodossa löydy. — Palajamme Laguksen opin järjestelmään. "Jos armoa kerjäävä syntinen ei mitään vastausta saa", hän jatkaa, "täytyy kärsiä Herran kättä, sillä me olemme syntiä tehneet, ja ainoastaan pitkittää kerjäämistä, muistaen ettei Jesuksen vapahtajaksi saaminen riipu kenenkään ihmisen tahdosta eikä voimasta, vaan yksin Jumalan armosta. Tässä autuudenjärjestyksessä saan varmaan Jesuksen omakseni, sillä Jumala ei voi valehdella, ja Jesuksen kanssa on minulla kaikki Mutta jollen ole tässä järjestyksessä, niin ei Jumala voi minua auttaa, jos teen parannusta kuinka paljon tahansa". Tämä on Laguksen autuudenjärjestyksen huomattavin kohta, tahi oikeammin: ainoa "järjestys", josta hän puhuu. Siihen liittyy mitä likeisimmin hänen oppinsa vanhurskauttamisesta, jota hän kuvaa esim. seuraavin sanoin: "Kun syntien hätyyttämä sielu vain voi malttaa mieltänsä ja kirvelevällä sydämellä huoata Jumalan puoleen, kun se vain rukoillen tarttuu Herran näkymättömiin jalkoihin, niin Herra sanoo enkeleille, niinkuin Elisa Gehasille Sunemin vaimosta: 'antakaa hänen olla, sillä hänen sielunsa on murheellinen', — jollei hänellä ole mitään hyvää eikä hän ilolla voikaan tulla minun tyköni, kuitenkin, koska hän on masentunut ja lakkaamatta tuskissaan kyyneleillä huutaa minua avuksensa, niin tahdon armahtaa häntä". Tässä, niinkuin muissa vanhurskauttamista koskevissa kirjoituksissaan, jättää Lagus sanomatta, missä määrässä vanhurskautettu itse pääsee vakuutetuksi syntien anteeksisaamisesta. Hän on tässäkin kohden Ruotsalaisen opin kannalla. Mutta tästä ei suinkaan saa päättää, että hän piti tuota vakuutusta vähäarvoisena asiana, johon ei tarvitsisikaan pyrkiä. Päinvastoin teroitti hän, samoinkuin heränneet papit yleensä, sitä totuutta, että jokainen elävä kristitty kilvoitellen etsii varmuutta armontilastaan, sanoen sitä ihmistä suruttomaksi, joka ilman tulee toimeen. Tämä oli Ruotsalaisenkin oppi. Ei Laguskaan tahdo tietää joutilaista kristityistä, vaan kilvoittelevista, ei valmiista parannuksen tekijöistä, vaan "alimmalla portaalla" olevista. Puhuessaan katumuksesta, parannuksesta, vanhurskauttamisesta, hän lausuu: "Tässä ei kukaan tule valmiiksi, vaan jokaisen täytyy pitkittää samaa harjoitusta loppuun asti". Koska tämä opinkohta on herännäisyydelle mitä ominaisimpia, kerrottakoon tässä muutamia muitakin sitä koskevia Laguksen lauseita: "Täytyykö minun sitten aina syntiä tehdä ja aina uudelleen armoa kerjätä ja siitä jälleen eksyä pois? Semmoiset kysymykset johtuvat epäuskosta ja järjen vehkeistä. Kyllä olisi ihana asia, jollei asiamme niin usein joutuisi hukkaan, emmekä siten antaisi perkeleelle tilaisuutta karata päällemme, mutta kun nyt kerran meidän sitä tarkoittamattammekaan niin käy, niin ei löydy muuta keinoa saada asiamme uudestaan harjoitukseen, kuin saman läksyn uudestaan oppiminen. Jokapäiväisestä palajamisesta Kristuksen tykö eivät useimmat heränneet tahdo paljon ensinkään tietää. Vanhurskauttamisen jälkeen ryhtyvät he harjoittamaan pyhitystä pääasiana ja nukkuvat siten. Sentähden Herra sanookin, että ne ovat harvat, jotka vaeltavat kapealla tiellä. En tahdo katsella pyhitystäni, sillä tuo olisi säädytöntä, vaan ainoastaan ikävöidä, että Herra ottaisi minut parannuksen tielle." [Otteet lainattu rouva Veisellin (Pyhäjärveltä) omistamista Laguksen kirjeitten kopioista v. 1852-54; vert. Laguksen kirjeeseen Jaakko Vegeliukselle 15/5 52 (Evankeliumin ääni).] Näissä, samoinkuin muissa tätä asiaa koskevissa Laguksen sanoissa, on perusajatuksena, että parannus on alotettava aivan uudestaan joka päivä. Tälle tielle pääsemistä hän alituisesti rukoili ja sitä rukoilemaan hän kehoitti muita. Semmoinen oli hänen oppinsa parannuksesta. Mutta parannuksella ei hän tarkoittanut niinkään paljon armon etsimistä kuin "Jumalan karitsaa katsomista", tuon tuostakin teroittaen, että yksin hänessä on apu tarjona siinäkin merkityksessä, että "ikävöiminenkin" saadaan yksin häneltä. "Kahta herraa palvelevat ne", hän lausuu, "jotka kuluttavat aikaansa puutteittensa katsomiseen, sitä kun tulisi käyttää yksinomaan Kristusta katsomiseen." [Otteet lainatut rouva Veisellin omistamasta Laguksen kirjeitten kopiosta v. 1852 — 54; vert. Laguksen kirjeeseen Jaakko Vegeliukselle 15/5 52 (Evankeliumin ääni).] "Älkää tyytykö parannukseenne, vaan lähettäkää ikävöivä toivonne elämän Herran tykö, rukoillen että hän joka hetki puhdistaisi teidät kaikista synneistänne ja olisi teille viinipuuna ja elämän leipänä, jotta hän saisi ravita teitä ja itse antaa teille nälkää, janoa ja vanhurskautensa" kirjoittaa Lagus muutamille ystävilleen. [Laguksen kirje Leonard ja Selma Levonille 18/3 56.] Tuohon ikävöimiseen hän kehoittaa silloinkin, kun varmuus lapsentilasta saadaan; siihen vaatii hänen käsityksensä mukaan ainoastaan kasvava tietoisuus syyllisyydestä Jumalan edessä. Mutta tuonkin tietoisuuden kasvamisesta puhuu hän vain sivumennen, sillä kaikki puhe kasvamisesta on hänestä vaarallista ja harhaan johtavaa. "Yksinkertainen usko asettuu kaikkina hetkinä alimmalle portaalle, löytäen itsensä kapealta tieltä eksyneenä. Jos elämän Herra ilmoittaa itsensä armahtajana, ja lapseutta pääsemme kokemaan, niin ei usko tuohon jää eikä pysy hiljaa alallaan, vaan pitkittää etsimistään ja ikävöitsee armoihin ottamista." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] "Oikein ja hyvä on, että, harrastaen uskon yksinkertaisuutta, tietoisena kadotetusta tilastasi, annat henkesi ikävöimisen kilvoitellen pyrkiä Jumalan Pojan, Kristuksen, tykö, pyytäen häneltä tahtoa, halua, elämää, kaikki. Tätä tehdessäsi, älä koeta elää vain tuntuvasta armosta äläkä kärsimättömänä halaja armonauringon nousua keskiyön aikana, vaan odota hiljaa kointähteä, kunnes päivä valkenee, turvautuen profeetalliseen sanaan." [Laguksen kirje L. Levonille 2/6 56.] Näin jyrkän johdonmukaisesti teroittaa Lagus "alimmalla portaalla" pysymistä, sanoen että me kuitenkin "aina Jumalan edessä olemme tuolla asteella". [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.] Yhtä ankarasti kuin Ruotsalainen taistellen itsevanhurskautta vastaan, johtaa hän pääasiallisesti siitä ihmisten tyytymättömyyden ristin tiehen, lausuen: "Kaikki itsevanhurskas valitus lakkaa, kun asetumme alimmalle portaalle." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.]

Laguksen uskon-käsite on, niinkuin jo sanotustakin näkyy, mitä johdonmukaisimmassa sopusoinnussa tämän katsantotavan kanssa. Omistavasta, voittoisasta uskosta hän tuskin milloinkaan puhuu, vaan kääntää siitä katseensa uskon alottajaan ja päättäjään, Kristukseen. "Minä tiedän, keneen minä uskon", nämä sanat ilmaisevat sen varmuuden, johon hän tyytyy. Varsin kuvaava on tässä suhteessa seuraava Hepr. 11: 1 liittyvä, määritelmän muotoon pukeutunut lause: "Usko on luja luottamus siihen, mitä toivotaan, vakaumus asioista, jotka eivät näy. Käytännössä ja todellisuudessa on usko autuuttaan harrastavan sielun Kristusta ikävöiminen." [Vasta mainittu rouva Veisellin jäljennyskokoelma.]

Mitään opin-järjestelmää ei Laguskaan ole luonut. Siihen ei hänellä ollut taipumusta eikä halua. Koko hänen uskonnollinen katsantotapansa soti tuota vastaan. Uskonelämän kehitys ei kyllä ollut hänelle vierasta, hän puhuu "lapsista", "nuorukaisista", "isistä", mutta sivumennen ja joskus vain, kääntäen huomionsa pois autuuden-järjestyksen asteista ja Pyhän hengen eri armonvaikutuksista. Näitä ei hän toisistaan eroita eikä järjestelmällisesti milloinkaan ryhmitä. Ne muodostavat hänen katsantotavassaan yhden ainoan kokonaisuuden, jonka alku ja loppu sulavat yhteen. Sama käsite saa usein eri nimet, riippuen siitä, mitä näkökohtaa hän kulloinkin tahtoo painostaa, ja dogmaattisesti eri käsitteet saman nimen. Sana parannus merkitsee väliin ensimmäistä kääntymistä, väliin käsittää se uuden ihmisen koko elämää; uudella syntymisellä tarkoittaa hän joskus ensimmäisessä vanhurskauttamisessa tapahtunutta muutosta, mutta useimmiten jokapäiväisen uudistumisen kautta jatkuvaa tilaa, joka syntyy ja kehittyy "huomaamatta". Laguksen oppi on hyvin evankelinen, "katso Jumalan karitsa" on alusta loppuun sen punasena lankana, mutta vanhurskauttamisen armoa ei hän milloinkaan sovita kuin katuvaisiin, armoa todella etsiviin ja ikävöiviin syntisiin. Kaikki suruttomat ja itsevanhurskaat — niin hän neuvoi — katsokoot Jumalan karitsaa, kunnes alkavat hänen vanhurskauttaan ikävöidä. Lakia hän kyllä armonvälikappaleena teroitti ja käytti, mutta aina "kurittajana Kristuksen tykö".

Miten oikea ja syvä Laguksen oppi pääasiassa oli, ei sovi kieltää, että hän yksipuolisesti teroittamalla tuota "alimmalla portaalla" pysymistä sekä armon "ikävöimistä" opissaan syrjäytti ainakin muutamia uskonelämän ilmauksia. Varsinkin Hedbergin oppiriidan jälkeen, jonka vaiheissa hän yhä jyrkemmin Paavo Ruotsalaisen opin mukaan määräsi kantansa, tulee tämä näkyviin. Täydellä syyllä voi kysyä: eikö elävä usko milloinkaan saa nauttia häiritsemätöntä rauhaa ja lepoa Kristuksessa ja onko yksin Jumalan sanan todistukseen turvautuva usko aina "aivouskoa"? Erään Kajaanissa pidetyn hartauskokouksen jälkeen vetäytyi Paavo Ruotsalainen syrjähuoneeseen. Autuas ilme katseessaan puheli hän hiljaa itsekseen, huomaamatta että ihmisiä oli tullut huoneeseen. "Hän oli kuin toisessa maailmassa, nauttien suloista rauhaa Herrassa". Vasta pitkän hetkeä kuluttua palasivat hänen ajatuksensa ympäröivään todellisuuteen, ja luoden kysyvän katseen huoneeseen tulleisiin hän lausui: "Antakaa anteeksi tämä minun hetkellinen heikkouteni." [Kert. V. L. Helander ja F. F. Lönnrot.] Tämänkaltaisia täyden uskonrauhan ja levon hetkiä sattui Laguksenkin elämässä, eikä aivan harvoinkaan. [Kert. K. A. Malmberg, E. T. F. Reuter y.m.] Se tiedetään niinikään, että kumpikin "keskiyönkin" aikana ja kiusausten helteessä on, riippuen Jumalan sanan lupauksissa, lausunut sanoja, jotka ilmaisevat vakaumusta lapseudesta. [Kert. K. A. Malmberg, V. L. Helander, B. K. Sarlin, N. G. Arppe y.m.] Mutta heidän opissaan jää tämä puoli syrjään. Niihin määrin he pelkäsivät "aivouskon petosta".

Ruotsalaisen ja Laguksen opin kannalla olivat kaikki Suupohjan heränneet papit, kunnes suuri osa heistä, niinkuin vasta saamme nähdä, erosi liikkeestä ja liittyi J. T. Beckin oppiin. Malmberg pysyi elämänsä loppuun Ruotsalaisen opin kannalla. Akianderin väite, että Lagus olisi syyttänyt häntä löysästä opista, on ilmeisesti väärä. Niissä kirjeissä, joissa hän jälkeen v. 1851 moittien puhuu Malmbergista ei löydy viittaustakaan tuohon syytökseen. Heidän oppinsa oli pääpiirteissään sama. Se huomautus kuitenkin lienee paikallaan, että viimemainittu enemmän edustaa herännäisyyden opin herättävää, kristillisesti käytännölliseen yhteiselämään suhtautunutta puolta, Lagus tässä opissa löytyvää mystillistä ainesta. Ilmeistä on sitäpaitsi, että Lutherin postillan suomentaminen ja siihen juuri tämän työn kautta likemmin tutustuminen oli omiaan, Hedbergin vastustamisen uhallakin, johdattamaan juuri suupohjalaisia monipuolisemmin selvittämään uskon käsitettä. Niin likeisessä suhteessa toisiinsa kuin Pohjanmaan heränneet papit olivatkin ja niin hengeltään yhdenkaltainen kuin heidän uskonnollinen katsantotapansa olikin, huomaa selvästi eri vivahduksia heidän opissaan. Kysymys koskee varsinkin heidän käsitystään uskon varmuudesta armontilaan nähden. Todistukseksi lainaamme tähän otteen eräästä A. Helanderin kirjeestä: "Saat olla aivan varma siitä, että koko sydämestäni siinä olen yhtä mieltä kanssasi, että syntinen sydämestään uskossa on puettu Kristuksen kirkkaudella ja vanhurskaudella ja saa iloita siitä, että hän on aivan velaton Jumalan edessä. Niin, kiitetty olkoon Jumala: täällä ei ole mitään surua enään, vaan iloa, voittoa vain, sittenkuin korvani taivaasta kuuli sanoman: katso Jumalan Karitsa, joka kantaa maailman synnin. Kristuksen kuolemassa on syntielämäni kuoletettu, ja nyt seison Jumalan edessä, en enään semmoisena kuin turmeluksessani olen, vaan Kristuksen kirkastetun ruumiin kaltaisena, vanhurskaana ja autuaana. Tämän tiedän ja uskon, en itsestäni enkä kenenkään ihmisen kautta, vaan Jumalan hengen todistuksen kautta sanassa. Ja vaikka elän suuressa heikkoudessa ja jokapäiväisessä taistelussa lihaa ja verta vastaan, niin tiedän, kuitenkin, että tämä usko on oikea." [A. Helanderin kirje Reinhold Helanderille (ilman päivämäärää).]

Huomattava on kuitenkin, että tämmöiset, ehdotonta varmuutta ilmaisevat lausunnot ovat hyvin harvinaisia. Jatkuvana mielialana ne eivät milloinkaan esiinny herännäisyydessä. Tässä pääeroitus Hedbergin ja hänen pietistisellä kannalla olevien entisten ystäväinsä opin välillä. "Ei armonvirta kukkuloilla juokse, vaan laaksoissa", oli heidän tapana sanoa. He palasivat tuolle "pikku kohdalle", jolla nimityksellä Laguksen neuvoihin yksipuolisesti perustuvat myöhemmän ajan "toistupalaiset" nimittivät etsivän uskon kilvoitusta Herran edessä.

Olemme ennen huomauttaneet herännäisyyden haaveilusta ja sairaloisuudesta ylimalkaan vapaasta hengestä. Paraana todistuksena on paitsi Paavo Ruotsalaisen arvostelua kielillä puhujista muiden johtomiesten esiintyminen tilaisuuksissa, missä tämä hengellisen elämän omituinen ilmaisu tuli näkyviin. Paitsi poikkeustiloissa koetettiin tuommoisia liikutuksia painaa alas ja niihin joutuneita henkilöitä palauttaa normaalitilaan. Tämä hengellistä raittiutta harrastava henki kohtaa meitä myöskin herännäisyyden opissa. Liiallista tunteellisuutta ei sallittu hartauspuheissa eikä uskontoa koskevissa keskusteluissa. Pohjanmaan herännäisyydessä syntyi kuitenkin 1840-luvun loppuaikoina suunta, joka kysymyksessä olevassa suhteessa jossain määrin poikkesi yleisestä katsantotavasta. Sen edustajista mainittakoon M. R. Montin (III, s. 93) ja E. L. Levón. Asettuen Laguksen opin kannalle ja kiinnittäen huomionsa varsinkin hänen lempilauseisiinsa, mutta teroittaen samalla Vapahtajan rakkautta ja sen suloiseen osallisuuteen pääsemistä, mainitsivat tähän suuntaan kuuluvat julkisissa puheissaankin hyvin usein Jesuksen nimen, puhuttelivat häntä lapsellisen tuttavallisesti ja hellästi, mutta käyttäen joskus imeliäkin sanoja tuon pyhän nimen yhteydessä. "Kulta Jesus", "suloinen Jesus", "Jesus leikkii minun kanssani" y.m. samankaltaisia, 19:en vuosisadan herännäisyydelle vento vieraita lausetapoja kuultiin tässä suunnassa usein ja niitä levitettiin etenkin kirjeiden kautta. Laajemmalle leviämään ei tämä katsantotapa kuitenkaan päässyt, sillä herännäisyyden johtomiehet vastustivat sitä. Niinpä kirjoitti esim. Lagus, saatuansa kirjeen, missä löytyi lause "Kristus leikkii kanssani", kirjoittajalle: "Älä käytä semmoisia lausetapoja. Ymmärrän kyllä mitä sillä tarkoitat, nimittäin että rakas armahtaja joskus vähäksi ajaksi kieltäytyy antamasta sinulle tuttavaa armoa, ilman että sinun sentähden tarvitsee elää epäuskossa. Tämä tapahtuu uskon puhdistamiseksi tunteitten ja tuntemisten kuonasta, jotta sielu niistä riippumatta eläisi yksin Kristuksesta ja hänen kanssansa. Tämän olen tahtonut sanoa, jotta emme käyttäisi lausetapoja, jotka tarpeettomasti voisivat pahentaa ihmisiä." [Laguksen kirje E. L. Levonille 2/6 56; puhe pidetty A. T. Heikelin ja Matilda Charlotta Londicerin häissä 28/1 1859.]

Herännäisyyden oppia käsiteltäessä on huomattava sija annettava Bergh-veljesten muistolle. Miten likeisessä suhteessa kumpikin, varsinkin J. I. Bergh, oli Paavo Ruotsalaiseen, miten suuressa arvossa he häntä pitivätkin ja kuinka syvällisenä ja oikeana hänen uskonnollista katsantotapaansa, eivät he orjallisesti noudattaneet hänen oppiaan, vaan kehittäen varmensivat siihen kuuluvia käsitteitä ja poistivat siinä löytyviä puutteita. Eikä ennusta tämä kanta herännäisyydestä luopumista, niinkuin esim. monen Suupohjan heränneen papin lausunto jo 1840-luvulla, sillä Bergh — veljekset pysyivät herännäisyydelle uskollisina elämänsä loppuun asti, vaan niiden hengellisten voimien rikkautta ja monipuolisuutta, jotka ilmaantuivat tässä liikkeessä.

Olemme ennen lausuneet, että J. F. Bergh sekä luonteensa laadun että etenkin uskollisuutensa kautta Pyhän hengen koulussa kehittyi herännäisyyden rakkaudenapostoliksi. Hän ei voinut jyrkästi, niinkuin useimmat muut, asettua toisin ajattelevia vastustamaan, vaan koetti niin kauan kuin suinkin säilyttää ystävyyttä liikkeestä lohjenneitten suuntien edustajain kanssa. Semmoinen oli hänen mielensä Renqvistiä kohtaan vielä niinäkin aikoina, jolloin tämä mitä kiivaimmin hyökkäsi herännäisyyttä vastaan, ja ainakin pari kertaa kovimpien riitojen aikana koetti hän lähestyä Hedbergiä. Jos nämä sovitteluyritykset eivät olleet vahingoksi Berghille itselleen, niin saattoivat ne tuottaa vaaraa muille, ja epäilemättä juuri tähän nähden Paavo Ruotsalainen häntä niistä pari kertaa ankarasti nuhteli. [Kert. K. A. Malmberg, N. G. Arppe y.m.] Mutta toiselta puolen on huomattava, että ne olivat terveellisenä vastaväitteenä sitä puhdasoppisuuden kiihkoa vastaan, joka näinä aikoina teki tuhotöitään herännäisyyden riveissä. Ja ilmeistä on, että Bergh suuren rakkautensa opastamana pääsi näkemään muutamia tärkeitä kohtia Renqvistin ja Hedbergin opissa, jotka muilta riidan katkeruudessa salautuivat. Tämä vaikutti, että hänen uskonnollinen näköpiirinsä laajeni ja hänen oppinsa kehittyi, jollei syvemmäksi, niin monipuolisemmaksi kuin esim. Laguksen. Pysyen uskollisesti Ruotsalaisen opin kannalla, painostaa hänkin etsivän uskon kilvoitusta ja Jumalan armon "sisällisen tuntemisen" välttämättömyyttä, mutta teroittaa tämän ohessa selvemmin Kristuksen itsetietoisenkin omistamisen tärkeyttä. Ja vaikka hän syvästi tuntee ihmissydämen turmeluksen ja syntisen kykenemättömyyden kaikkeen hyvään, ja vaikkei itsevanhurskaudenkaan vaara suinkaan ole hänelle outo, on hänen oppinsa huomattavimpia piirteitä myöskin sen pyhityksen teroittaminen, "jota paitsi ei kukaan saa Jumalaa nähdä". Paitsi Berghin postillaa (II s. 473) todistavat hänen monet säilyneet kirjeensä, millainen hänen oppinsa oli. Sitä selostamaan lainaamme muutamia otteita hänen eräälle ystävälle v. 1849 kirjoittamastaan kirjeestä: "Hitautesi ja uneliaisuutesi, joita valitat, eivät ole kuolemaksi, koska ne sinusta kuormana tuntuvat ja sinä oikeassa järjestyksessä pyrit niistä vapaaksi. Tämä järjestys on uudistuminen, katumuksen, uskon, vanhurskauttamisen, pyhityksen uudistaminen, ei lihallisen järkesi laskujen mukaan, joka ei koskaan tyydy siihen, mitä Jumala tekee, vaan tahtoo kaikki järjestetyksi oman viisautensa jälkeen, vaan Jumalan kaikkiviisasten ja meiltä useimmiten salattujen teiden mukaan, niin että käyttäydyt kuin kärsivällinen ja nöyrä potilas, joka antaa lääkärin määrätä, joko hän tahtoo leikata tahi voidella, haavaan kaataa kirveleviä tahi tuskaa asettavia rohtoja, mutta tässä kaikessa käyttäydyt niin, ettei lääkärin hoito menetä tarkoitustaan. Valvo, rukoile, viljele sanaa, ei siinä mielessä, että voisimme lohduttaa itseämme sillä, että olisimme tuon tehneet niin, että mieltyisimme noihin tekoihimme, joka ei olisi muuta kuin itsevanhurskautta, vaan niin, että kaikessa ilmenevä puutteellisuutemme saisi ajaa meitä etsimään ja taistelevalla uskolla omistamaan ainoan Jumalan edessä kelpaavan vanhurskauden, joka on Kristuksen vanhurskaus. Ainoastaan silloin, kun tajuamme, että olemme saaneet tämän vanhurskauden, voimme itsevanhurskauteen sortumatta katsella pyhityksessä kasvamistamme, ja ainoastaan kunnes uusi erehdys — ja kuinka helposti ja nopeasti tämä tapahtuukaan itsepäisyytemme kautta, ylpeillessämme toisen hyvästä, Jumalan hyvästä, minkä saimme, huolimattomuuden, itseämme ylistämisen, kanssakristittyjen halveksimisen ja heitä kohtaan osoittamamme kylmäkiskoisuuden kautta — saa pakoittaa meitä rukoilemaan: anna meille meidän syntimme anteeksi. Sanon saa, sillä juuri tässä tahtoo hengellinen vapaapäivän-pitäminen karata päällemme, muistaessamme sitä hyvää, mikä meillä oli, mutta joka ei enää ole osanamme, nimittäin syntien-anteeksiantamus, jonka uudistaminen on meille yhtä tärkeä, kuin jokapäiväinen leipä. Sana ja yhdistää neljännen ja viidennen rukouksen". — "Vanhurskauttaminen on pyhityksen perustus. Ilman sitä ei löydy mitään pyhitystä. Uudistuminen on pääasiallisesti jokapäiväistä syntien anteeksisaamista, jonka etsimiseen synnin suru ajaa." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 3/8 49.]

Muutamalta taholta tehty muistutus siitä, että Paavo Ruotsalainen ja hänen kauttansa pietistat yleensä olivat enemmän Calvinin kuin Lutherin opin kannalla, on, niinkuin jo ennen sivumennen olemme huomauttaneet, kerrassaan väärä. Varsinkin muutamat Berghin kirjeissä löytyvät lausunnot osoittavat tämän selvästi. Niinpä kirjoittaa hän eräälle ystävälle: "Penseytesi ja kankeutesi vastustamiseksi on Vapahtaja p. ehtoollisessa antanut sinulle hyvän välikappaleen. Muista vain, ettet odota ensin saavasi voimaa oikein ikävöimään sitä. Tämä vika on yleinen heränneissäkin. Sentähden: jos saavat tämän ikävän, niin eivät mene ehtoolliselle köyhinä, vaan rikkaina; jolleivät sitä saa, niin eivät uskalla mennä tahi menevät orjallisina ja epäuskossa ja palajavat sitten hyvinä Herran pöydältä. Ei Jesus tätä ateriaa asettanut hengellisesti rikkaille, vaan köyhille, hengessä köyhille, kaikessa köyhille, ei jotta me sinne jotakin veisimme, vaan että siellä saisimme elämää, armoa, lämpöä, ikävöimistä, kaikki." [Porvoon tuomiokapitulin arkisto (Berghiltä erään riidan johdosta 13/11 1850 vaadittu selitys, josta vasta enemmän).]

Huomattava kohta Berghin opissa on hänen selvä käsityksensä raamatun auktoriteetista. Hän kyllä monesti vetoaa hyviin hartauskirjoihin ja kirkollisen traditsioonin arvon hän tunnustaa, mutta varsinkin teroittaa hän raamatun erehtymättömyyttä. Tärkeää on sekin, että Bergh kehoittaa lukemaan raamattua "ei yksipuolisesti ja kiinnittämällä huomiota vain muutamiin seikkoihin, vaan tarkkaan tutkien kaikki ja rukoillen Hengen valistusta, jotta tultaisiin sanan tekijöiksi eikä vain sen kuulijoiksi". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9 1844.]

Olemme huomanneet, että Berghkin käytti sanaa "järjestys", selittäessään miten syntinen löytää armon Jumalan luona. Tämä sana sekä samaa tarkoittavat lausetavat "armonjärjestys", "autuudenjärjestys", "oikea järjestys" esiintyvät usein pietistain puheissa ja kirjoituksissa. Paavo Ruotsalainen käytti niitä usein, samoin Lagus ja Pohjanmaan muut heränneet papit, savolaiset ehkä vielä useammin. Näille sanoille ei kuitenkaan kuin poikkeustilassa vain annettu "armonjärjestyksen" merkitystä tämän nimityksen tavallisessa mielessä, niillä ei tarkoitettu opillista järjestelmää, vaan kilvoituksen harjoittamista elämäksi. A. V. Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamissa riitakirjoissa, joista vasta enemmän, löytyy kyllä "autuudenjärjestyksen" ja siihen opillisesti kuuluvien käsitteiden, esim. "valmistavan parannuksen" luokitusta, mutta tämmöiseen selostukseen, miten paljon siitä sitten varsinkin muutamissa heränneitten käyttämissä hartauskirjoissa puhuttiinkin, eivät heränneet papit käytännössä suurempaa huomiota kiinnittäneet. Kun Hedberg heitä armonjärjestyksen aste asteelta määräämisestä syyttää, kohtaa syytös enemmän heidän käyttämiään kirjoja, kuin heidän opetustaan saarnoissa ja yksityisessä sielunhoidossa. Niinkauan kuin oppiriidat eivät häirinneet heränneitten käsitystä autuuden tiestä, ei kaivattu mitään opillista selvitystä siitä, mutta jo hedbergiläisen riidan vaiheissa, jolloin yhä äänekkäämmin puhuttiin oikeasta ja väärästä opista, ruvettiin kysymään ohjetta, jonka mukaan oppimaton kansakin voisi asiaa arvostella. Sentähden rupesivat muutamat Suupohjan papeista kehoittamaan A. V. Ingmania, F. H. Bergrothia, Jos. Grönbergiä y.m. suomeksi kääntämään kirkkomme tunnustuskirjat. Viimemainitun toimesta valmistui käännös v. 1849. Sitä ennen oli pyydetty J. I. Berghiltä kirjan esipuheeksi kertomus tunnustuskirjojamme synnystä y.m. niitä koskevista vaiheista. Tämmöinen selostus saatiinkin. Tekijän perusteellisuus ja hänen oma peloton tunnustuksensa näkyvät siinä kaikkialla. Yleisesti pelättiin, ettei sille saataisi painolupaa, mutta Turun tuomiokapituli hyväksyi kirjan kokonaisuudessaan, suostuen vielä siihenkin kääntäjäin pyyntöön, että seurakunnat velvoitettaisiin lunastamaan kukin kappaleensa tätä teosta [F. O. Durchmanin kirjeet Jos. Grönbergille 29/10 1847 ja 8/5 1849; Carl Gustaf Liliuksen kirje samalle 16/10 49 ja 26/3 50.]

Eräässä yllämainittua käännöstyötä koskevassa Jos. Grönbergille osoitetussa kirjeessä [29/10 1847.] lausuu F. O. Durchman: "Odotamme käännöstäsi jännityksellä. — — — Et voi uskoa, kuinka suuriarvoisena pidämme kirjan pikaista ilmestymistä. — — — Kaikin tavoin päällemme hyökkäävä ja niin monissa eri muodoissa ja puvuissa esiintyvä antikristillisyys vaatii meitä kiirehtimään". Huomattava on tämä kiivaus puhtaan opin puolesta. Herännäisyyden alkuaikoina oli huomio kokonaan kiinnitetty kristityn sisälliseen, Kristuksen kanssa Jumalassa salattuun elämään, jota ei paraskaan tunnustus voi julki lausua. Opista oppina ei ollut kysymystä paitsi niissä tilaisuuksissa, käräjäjutuissa, kirjallisissa väittelyissä y.m., joissa heränneet olivat pakoitetut näyttämään toteen, ettei heidän uskonsa sotinut kirkon tunnustusta vastaan. Että he, vedoten tunnustuskirjoihin, sanoivat olevansa Lutherin opin kannalla, oli kyllä oikein, mutta jossain määrin rajoitettava on myöskin toiselta puolen tämä myönnytys. Herännäisyyden opissa saapi "katumus", "etsivä usko", "kilvoitus", "Kristuksen armon sisällinen tunteminen" paljon huomatumman sijan, kuin kirkkomme tunnustuskirjoissa, ja näiden niin jyrkästi julki lausumaa uskon varmuutta vanhurskauttamiseen nähden koskettelee se arastellen. Tähän nähden on myönnettävä, ettei herännäisyyden oppi joka kohdassa kanna aito lutherilaisuuden leimaa. Kun Pohjanmaan papit alkavat puuhata tunnustuskirjojen suomentamista ja tätä työtä pitävät niin erinomaisen tärkeänä, niin ilmaisee tuo tuuma paljon oikeata huolta Suomen Siionin hyväksi, mutta samalla sitäkin, että jo alettiin kylmetä alkuperäisesti pietistiselle katsantotavalle ja tämän katsantotavan elävälle ja syvällisen hellälle, jos kohta jossain määrin yksipuoliselle opille sekä etsimään tarkkaan tunnustuksen muotoon pukeutuvaa, mutta samalla kylmempää, maltillisempaa, miettivän harkinnan välittämää uskonjärjestelmää. On merkille pantava, että ajatus tunnustuskirjojen suomentamisesta heräsi juuri niiden miesten ajatuksessa (F. O. Durchman, von Essen, F. H. Bergroth, A. V. Ingman, Jos. Grönberg), jotka muutamia vuosia myöhemmin erosivat herännäisyydestä; Malmberg, Jaakko Vegelius, O. H. Helander, A. Helander ja Lagus eivät näy ottaneen osaa näihin puuhiin.

Kerrotaan, että Paavo Ruotsalainen, ikäänkuin aavistaen herännäisyydessä tapahtuvaa uutta hajaannusta, Kihlmanin ja R. Helanderin häissä (III s. 47) kehoitti pappeja selvittämään "autuuden järjestystä" ja että hän J. I. Berghille, joka silloin ryhtyi perusteellisesti määrittelemään armontöiden ja armonvaikutusten eri asteita, olisi lausunut: "Heitä hiiteen ne tikapuut, ei kukaan kuitenkaan niitä myöten jaksa kiivetä perille asti". Saman kertomuksen mukaan kääntyi Paavo, tämän sanottuaan, Malmbergin puoleen, lausuen: "Sano sinä, hullu Malmberg", saaden tältä mieluisan selityksen. [Kert. vanhat heränneet Lapualla.] Oli miten oli, muutamia vuosia myöhemmin nuhteli Ruotsalainen Berghiä samankaltaisesta syystä, kirjoittaen: "Kun järjen viisaus on korkeimmillaan, niin se on Kristuksen pahin vihollinen. Miksi, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut vasten raamattua filosofian viisaudella yksinkertaista tietä tukkia? — — — Lue nyt, rakas ystävä, uudestaan p. raamattua, jossa sanat kuuluvat: joka opin kautta on viisas, tulkoon ensinnä tyhmäksi, että sitten viisaammaksi tulisi. — — — Palaja lapsen oikeutta sisällisesti halajamaan, vaan varo ettet sitä tee aivouskolla." [Paavo Ruotsalaisen kirje J. I. Berghille 27/10 1848.] Sanat ovat vastauksena erääseen Berghin kirjeeseen, jossa tämä näkyy Paavolle valittaneen "autuuden tien ahtautta", mutta huomauttaneet samalla heränneitten kesken näinä aikoina tavallisesta opillisten kysymysten pohtimisesta. Mutta mikäli asia koskee Berghiä, on tarkoin huomattava, ettei hänen suhteensa herännäisyyteen ollut millään tavoin muuttunut ja että hänen kantansa oppiinkin nähden oli sama kuin ennen. Yllämainituilla lauseillaan osaa Ruotsalainen, niinkuin tavallisesti muulloinkin, kysymyksen ytimeen, tavattomalla tarkkanäköisyydellään torjuen uhkaavia vaaroja, mutta yhtä asiaa hän ei oivaltanut — sitä että herännäisyyden tuli täydentää oppiansa, jollei tarkemmin laaditulla oppijärjestelmällä, niin ainakin hartauspuheissa, saarnoissa, hartautta koskevissa kirjoituksissa y m. teroittamalla ja monipuolisemmin selvittämällä varsinkin uskon käsitettä ja raamatun oppia pyhityksestä, joihin kysymyksiin nähden se taistelussa Hedbergiä ja Renqvistiä vastaan yksipuolisesti oli kehittänyt alkuperäistä katsantotapaansa. Emme luule erehtyvämme väittäessämme, että Bergh-veljekset paremmin kuin herännäisyyden muut johtomiehet huomasivat tämän tehtävän. Jos J. I. Bergh, jonka taipumus dogmaattisten kysymysten selvittämiseen niin selvään näkyy hänen kirjoituksistaan, joskus joutuikin "aivouskon" ansaan, niin tästä ei mitenkään seuraa, että tuo leima olisi jäänyt hänen oppiinsa. Ei vieraannu hän herännäisyydestä, hän päinvastoin syventyy siihen henkeen, josta tämä liike tunnetaan, tahtoen opillisestikin taistella sen suurten aatteiden puolesta. Eikä lähde hän toimimaan omin neuvoin, oman viisautensa opastamana, vaan hän kysyy pelvolla itseltään ja muilta: "Kenessä on Pyhä henki?" ymmärtäen että paraskin oppi on kuollut kirjain vain, ellei vastaava sisällinen elämä sitä kannata. Ettei opinkaava hänestä ole kristillisyyden korkein määrääjä, näkyy esim. seuraavista hänen sanoistaan: "Joka hengessä ja totuudessa on oppinut tuntemaan Jesuksen nimeä, hän ei mitenkään voi tyytyä puutteelliseen opinkaavaan ahtamaan tätä nimeä, jonka hän tietää merkitsevän autuutta kaikille taivaassa ja maan päällä." [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande? s. 19.] Sydämestään kannattaen Ruotsalaisen käsitystä autuuden tiestä, jota käsitystä hän piti erittäin puhtaana, syvänä ja raamatunmukaisena, [Tuusniemen kihlakunnanoikeuden pöytäkirja 22/5 1848 Paavo Ruotsalaista vastaan nostetussa käräjäjutussa, josta vasta enemmän.] hän teroitti niitäkin opin kohtia, joille ei tämä niin suurta painoa pannut, voimallisesti taistellen pyhitetyn elämän puolesta sekä painostaen kristityn suhdetta maailmaan ja Jesuksen nimen tunnustamisen tärkeyttä. Huomattavat ovat erittäin Berghin syvälliset mietteet Pyhästä hengestä, jotka esiintyvät miltei kaikissa hänen kirjoituksissaan. Merkille on niinikään pantava se monipuolisuus, millä hän, Ruotsalaisen perusaatteille uskollisena, käsittelee esim. vanhurskauttamisoppia. Niinpä hän vastauksessaan erään ystävän kysymyksiin kirjoittaa: "Semmoista varmuutta ja semmoista vastausta, kuin halajat, tiedän varmaan, ettet enää saa, vaan taivaaseen astunut ja Isän oikealle kädelle korotettu, kaikkitietävä ja kaikkivoipa Herra Jesus ja hänen kalliit armolupauksensa sanassa ovat semmoisina enemmän kuin riittävänä varmuutena sinulle. Enempää et tarvitse etkä saa kiusata häntä sinulle antamaan, sillä hän ei ole luvannut luotettavampaa varmuutta; mutta jos hän tämän uhallakin antaisi sinulle senkaltaista varmuutta, kuin odotat, niin hän kyllä itse tietää ajan ja hetken, jolloin hän sen antaa. Se vastaus ja varmuus, jota tarvitset, on sinulle joka päivä tarjona. Älä sitä etsi mistään välittömästä vastauksesta äläkä odottamattomasta ilosta hänen armonsa osallisuudesta; älä etsi sitä sydämesi muutoksista tahi elämäsi täydellisyydestä. Anna päinvastoin sydämesi jokapäiväisen saastaisuuden, tahtosi nurjuuden, voimasi heikkouden ja alituisten syntiesi ja puutteittesi joka päivä nöyryyttää itseäsi lapsellisella luottamuksella pakenemaan hänen armoistuimellensa, minne hänen kalliit armonlupauksensa sinun kutsuvat, ja vuodata siellä yhä edelleen murheesi hänelle itselle, asettuen koko painollasi hänen kalliin ansionsa perustukselle; vastaanota hänet myöskin siellä hänen armonlupaustensa eikä hänen välittömien vastaustensa nojalla vapahtajaksesi äläkä pelkää häntä missään suhteessa tämän kautta loukkaavasi. Päinvastoin on tämä juuri sitä, johon hän tahtoo sinua harjoittaa, sillä 'autuaat ovat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat'." [J. I. Berghin kirje eräälle ystävälleen 2/11 1856.] — Myöskin seuraava, oppiakin koskeva seikka on otettava huomioon Berghin kantaa arvosteltaessa. Niinkuin tiedämme, oli hänen käsityksensä kristityn suhteesta maailmaan jyrkästi pietistinen. Niinpä hän esim. vaati yksinkertaisuutta vaatteissa ja piti heränneen kansan kaikkialla yleiseksi tulleesta körttipuvusta. Mutta kaikkea säännöstelemistä hän vastusti, ollen tässäkin suhteessa vapaammalla kannalla kuin moni muu herännäisyyden johtomies. Varsinkin monen säätyläisnaisen orjaileminen tavaksi tulleen määrätyn kaavan noudattamisessa oli hänelle vastenmielistä. Berghin herännäisyydelle uskollinen, mutta samalla raamatullisesti vapaa käsitys tähän kuuluvista asioista näkyy esim. seuraavasta hänen eräälle rouvalle antamastaan neuvosta: "Totta on, että niiden, jotka etsivät Herraa, tulee suostuvaisesta sydämestä usein kieltäytyä siitäkin, mikä itsessään on luvallista omantunnon ja maailman tähden sekä puutteessa elävien ihmisten tähden, rakkaudesta ja heikkojen pahentumisen välttämisen tähden, mutta tämän kieltäytymisen tulee olla vapaata jokaiselle. Ja mitan määrätkööt ne olosuhteet, joissa kukin elää. Niinpä esim. et sinä voi etkä saakaan noudattaa sitä univormun-mukaisuutta vaatteissa kuin nuo 'riippumattomat' valkeala- ja pyhäjärveläiset, jos tahdot, niinkuin sinulle säädyssäsi sopii, olla 'miehesi kunnia'. Mutta anna Herralle ensin se kunnia, että lapsellisesti luotat häneen, niin voit 'tutkia kaikki ja pitää se, mikä hyvä on." [J. I. Berghin kirje eräälle rouvalle 22/8 1858.]

Epäilemättä esti Savossa Bergh-veljesten herännäisyyden alkuperäiselle katsantotavalle uskollinen, mutta samalla vapaamielinen ja opinriidoista yhä enemmän vieraantuva uskonnollinen kanta ainakin jossain määrin sitä hajaannusta, joka 1850-luvun alussa särki Pohjanmaan heränneitten rivit. Muut syyt, varsinkin se seikka, ettei liike Savossa milloinkaan päässyt niin ryhmittymään eri johtomiesten ympärille, kuin Pohjanmaalla, kyllä olivat hajaannusta siellä estämässä, mutta varmaankin vaikutti tuohon suuntaan myöskin Bergh-veljesten esiintyminen ja heidän yksipuolisuuksista vapaa oppinsa.

Varsinaisen herännäisyyden pohjalla, mutta liikkeen alkuperäisestä katsantotavasta melkoisesti vieraantuneena levisi Kalajoen varrella Wilhelm Niskasen oppi eli niskaslaisuus, jolla nimellä vastustajat sitä tavallisesti nimittivät. Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, oli tämä Niskanen hyväpäinen ja uskonnolliseen miettimiseen mieltynyt henkilö. Tämä hänen luontainen taipumuksensa sai ravintoa silloisista oppiriidoista, joista paljon puhuttiin ja joihin vainojen aikaisen herännäisyyden syvä armonikävöiminen monen kohdalla hukkui. Tätä myrkkyä oli Niskanen, samoinkuin Pohjanmaan muutkin heränneet, sekä papit että talonpojat, hengittänyt ja sekin on huomattavassa määrässä vaikuttanut siihen yksipuolisuuteen, joka vaivaa hänen oppiansa. Se suuri maine, minkä hän L. J. Niskasen sukulaisena ja Paavo Ruotsalaisen likeisenä ystävänä etevillä lahjoillaan Laguksen muuton jälkeen Pyhäjärvelle saavutti Kalajoen varrella, ei ollut omiansa tätä yksipuolisuutta vähentämään. Wilhelm Niskasen opin pääpiirteet ovat lyhyesti seuraavat:

"Hengellinen ymmärrys on se luonnon-laki, jonka Jumala ensimmäisessä luomisessa kirjoitti ihmisen sydämeen. Tällä hengellisellä ymmärryksellä eli luonnon-lailla tunsi ja ymmärsi Aatami lankeemuksensa, kokoili viikunapuun lehtiä ja teki itsellensä peitteen, kun kuuli Jumalan äänen — — ja lymysi emäntinensä Jumalan kasvoin edestä." [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Ihminen oli pyrkinyt tietämään "Jumalan määrättömän viisauden ja kaikkitietäväisyyden, ja tämä himo elää vielä niissäkin, jotka ovat heränneet tätä sanoilla selittämätöntä, ymmärryksellä käsittämätöntä, määräämätöntä syntiä" [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] käsittämään. Väärin käsittäen Joelin 2: 28, sanoo Niskanen, että Jumala on vuodattanut henkensä "kaiken lihan" päälle siinä merkityksessä, että "liha" huomaa alastomuutensa ja koettaa "hyvien töitten harjoituksella peitellä alastomuuttaan ja niiden taakse lymytellä Jumalan vihan edestä" "Tämä järjen ja ymmärryksen valon tunnollisen (s. o tunteissa olevan) Jumalan määräämättömän viisauden etsiminen ja himo sen perään on alkusynti, pääjuuri, lähde, josta kaikki tekosynnit kuohuvat." [Wilhelm Niskanen, "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta"; painettavaksi toimittanut J. Heittiö 1882.] Niinkuin näistä otteista näkyy, on Niskasen opin edellytyksenä se itsessään oikea ajatus, että ihmisen perussynti on ylpeys. Mutta väittämällä, että kaikki hyvät pyrkimyksetkin, heränneittenkin pyhityselämä, oikeastaan on kotoisin tästä lähteestä, joutui hän umpikujaan, josta hän, mikäli asia koski hänen oppiansa, ei osannut pois. "Kristuksen sisällistä tuntemistakin" sanoi hän "hekumaksi", joka ei peri Jumalan valtakuntaa, lisäten että se, jossa uusisyntyminen saa tapahtua, "hautaa tuon hekuman Kristuksen kanssa yhdenkaltaiseen kuolemaan." [Wilh. Niskasen, Muistokirja hengellisistä asioista (Akiander VI 299 — 318.)] Me emme voi käsittää Kristusta, vaan Kristuksen oikea tunteminen on siinä, että hän käsittää meidät. Joka ei tunne "kirottua tilaansa" eikä tule aivan "tyhjäksi" Jumalan edessä, hän on "tekopyhyyden" ja sen "kiiltomenon sokaisema". Tämä ajatus on perusajatuksena Niskasen omituisessa oppijärjestelmässä. Miltei mahdotonta on järjestelmällisesti esittää tätä omituista oppia, varsinkin kun Niskasen oma esitys, johon tietysti etupäässä täytyy turvautua, monessa kohden on hyvin epäselvää. Joka likemmin tutkii hänen sanojaan, huomaa kuitenkin, että niissä löytyy paljon hyvääkin. Perätön on syytös, että hän olisi kieltänyt Pyhän hengen, kuolleitten ylösnousemisen, viimeisen tuomion y.m. Ja mitä tulee siihen hänen käsitykseensä, että uusisyntyminen tapahtuu vasta uskovan ihmisen kuolemassa, niin ei ole tämä väite, niinkuin edellisestä näkyy, kaukana Laguksen opista. Oikeimman käsityksen Niskasen opista ja siitä omituisesta eksegetiikasta, jolla hän sitä raamatunlauseilla tukee, saamme hänen omista kirjoituksistaan. Nämä ovat "Muistokirja Hengellisistä asioista", joka on jatkona L. J. Niskasen samannimiseen kirjaan ja joka on painettu Akianderin teoksessa, sekä "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta", jonka J. Heittiö toimitti painoon (1882). Lainaamme tähän otteen kummastakin kirjoituksesta. Edellisessä lausuu Niskanen: "Ei apostolikaan sano Kristusta käsittäneensä, vaan: en minä pidä itseni sitä käsittäneeni; niin ei meidänkään pidä sitä käsittää tässä turmeltuneessa lihassa, vaan meidän pitää seurata hänen sanojansa ja kaikkia hyviä tekojansa, joita hän teki täällä maan päällä ja jätti meille niinkuin eteen pannun määrän kilvoiteltavaksi ja puhuttavaksi. Kristus sanoo: totuuden henki johdattaa kaikkeen totuuteen; sillä ei hän puhu itsestänsä, vaan mitä hän kuulee, nimittäin ihmisten puhuvan hänestä, sitä hänkin puhuu ihmisten sydämissä; tulevaisia hän teille ilmoittaa. Hän on minua kunnioittava, hän ottaa minun omastani ja ilmoittaa teille. (Joh 16: 13-14). Kristusta meille ilmoittaa Pyhä henki Kristuksen omista sanoista ja teoista. Ei hän ihmistä eikä ihmisiä kunnioita. Hän sanoo: en minä anna kunniatani toisille. (Jes. 48:11). Tätä Kristusta Pyhä henki ilmoittaa ja kunnioittaa hänen omilla sanoillaan ja teoillaan. Tämä Pyhän hengen kunnioittama ja kirkastama Kristus on meidät kunniallisiksi tehnyt ja on kirkastava ijankaikkiseen elämään ja autuuteen taivaassa. Tämä tavara on meille tallelle pantu Kristuksessa Jesuksessa. Tästä näette, ettei se ole niinkuin tekopyhyyden kiiltävä meno, joka lihallisella Kristuksen tuntemisella kunnioittaa itseänsä ajatusten voimain käsityksen hehkuvalla tuntemisella. Tämä on se synnin ihminen, se kadotuksen lapsi, josta apostoli ennustaa, joka on vastaanseisoja ja korottaa itsensä kaiken yli, mikä Jumalaksi taikka Jumalan palvelukseksi kutsutaan, niin että hän istuttaa itsensä Jumalan temppeliin niinkuin Jumala ja tekee itsensä Jumalaksi. (2 Thess. 2:4)."

Vielä epäselvempi on kirjanen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta". Mutta siinäkin löytyy syviä ja aivan oikeitakin ajatuksia, jos kohta lauseiden vaillinainen muoto usein vaikeuttaa niiden oikeaa tulkitsemista. Seuraava ote osoittaa, millainen tämä kirjanen on ja minkälaista se oppi, jonka tulkkina se tahtoo esiintyä: "Kun järjen ja ymmärryksen valon nerolla luonnollisesti käsitetään Kristuksen yhteys ja sillä luonnon nerolla ruvetaan harjoittamaan (pyhitystä) tyhmäin neitsyeitten tavalla ilman murheen tulen puhdistavaa öljyä, nämä kun eivät ole alkusynnin juurta oppineet tuntemaan, niin nämä hetkeksi ovat uskoneet syntirikoksensa Kristuksessa, mutta ei ole alkusynnin tunnon juurta sydämessä opittu tuntemaan, vain hetkeksi uskoneet, mutta kiusauksen ajalla langenneet järjellisen ymmärryksen valon tunnollisen Jumalan ja Kristuksen tuntemiseen ja luonnon puhtautta harjoittamaan Kristuksen tunnon nojalla eli nimellä. Näistä nyt tulee niitä tyhmiä neitsyeitä, jotka ovat ilman murheen tulen tuomitsevaa ja puhdistavaa öljyä; ei ole astioita eikä öljyä; ei ole tuntoa perisynnin juuresta, ei sijaa murheen tulen tuomitsevalle öljylle, vaan he ovat tunnollisella Kristuksen tuntemisella pyhitetyt ja hyvillä töillä kaunistetut tyhmiksi neitsyiksi, joitten lampuissa ei ole armon tulen tuomitsevaa öljyä; ei ylkä tunne tätä, jossa ei ole hänen omaa tekoansa, eikä vastaanota sitä, jota hän ei ole kihlannut. — — — Autuas on se, joka sen viisauden ja taidon ottaa vastaan; hän on hyvä maa, joka saattaa hedelmän kärsimisessä. Tämän henkensä vaikuttaman ja vastaanottaman tulen öljyä tuntee hän täällä jo armoittelemisensa tulella ja viimeisellä tuomiolla omistaa isänsä siunatuksi. Näin armon tuli tuntee vihan tulen aikeet, sytyttää sen hedelmälliseksi täällä, hyvissä töissä eläväksi ja viimeisellä tuomiolla herättää hänestä elämään ijankaikkisesti." [Wilhelm Niskanen, Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta ja sen armoituksesta, s. 10 — 11.] Niskasen omituista oppia ja hänen mielivaltaisen vapaata allegorista esitystapaansa kuvaavat varsinkin kysymyksessä olevan kirjasen loppusanat: "Näin kävi ensimmäiselle ihmiselle, Aatamille, lankeemuksen jälkeen: kun hän sai lupauksen kautta armon, niin hänelle julistettiin kirous yli perkeleen petoksen sytyttämän himon: 'ettäs kuulit emäntäsi ääntä ja söit puusta, josta minä sinua kielsin syömästä, — — — kirottu olkoon maa sinun tähtesi' ja Jumala luetteli ne rangaistukset, jotka siitä seurasivat, sanoen: sinä olet maa ja maaksi pitää sinun jälleen tuleman. Näin julistettiin Aatamille ja kaikille Aatamin lapsille kirous, ettei heidän pidä tunnollisesti saada elämätä elämän puusta Kristuksesta eikä ojentaa toivonsa kättä tällä aatamillisella tunnolla elääksensä ijankaikkisesti perkeleen kanssa, vaan että heissä syntyisi uskon kautta uusi elämä ja he ottaisivat vastaan viisauden ja taitavain neitsyitten kanssa kaikki ne armonvaikutukset, jotka tässä kirjassa lyhyesti ovat kirjoitetut, ja hylkäisivät taitamattomien neitsyeitten puhtauden ja tyhmyyden."

Niskanen puhui siis armonvaikutuksista ja niiden vastaanottamisesta, ja epäilemättä hän seurapuheissaan ja yksityisesti antamissaan neuvoissa paljon paremmin, kuin yllämainituissa kirjoituksissaan, esitti Herran työtä niissä ihmisissä, jotka antautuvat Pyhän hengen kouluun, mutta yksipuoliseksi jää tämän uhallakin hänen oppinsa. Riisuminen, syntiviheliäisyytensä, alastomuutensa, "kirotun tilansa" tunteminen jää sen mukaan pelastusta etsivän ihmisen päähuoleksi — kaikki muu on tavalla tahi toisella tekopyhyyttä. Tämä on ainakin Niskasen opin johdonmukaisena seurauksena, mikäli tätä oppia hänen kirjoituksistaan voi saada selville. Se on herännäisyyden teroittaman itsensätuomitsemisen ja luulouskon hylkäämisen yksipuolisin ja jyrkin ilmaus, mutta sisältää samalla todistuksen siitäkin, että Jesus Kristus, semmoisena kuin hän itsessään on, on ainoa, johon pyhä Jumala voi tyytyä. Nämäkin tienviitat ovat oppiriitojen ja hajaannusten aikoina olleet siunaukseksi monelle taivaallista kotimaata kohti vaeltavalle, sielunsa autuutta huolehtivalle heränneelle.

Herännäisyyden opin edustajana olisi tässä yhteydessä erittäin mainittava A. V. Ingman, jonka Hedbergiä vastaan tähdätyt riitakirjoitukset perusteellisesti käsittelevät tähän kuuluvia asioita. Mutta koska nämä kirjoitukset riitakirjoitusten yhteydessä tulevat käsiteltäviksi toisessa paikassa, jätämme ne tässä syrjään.

Tärkeänä tekijänä herännäisyyden opissa ovat Henrik Renqvistin uskonnolliset mielipiteet. Olemme edellisessä jo osaksi tutustuneet niihin ja siihen yksipuolisesti jyrkkään kantaan, jolle hän asettui, kun opilliset erimielisyydet olivat selvitettävät. Hän oli suvaitsemattomampi kuin kukaan herännäisyyden johtomiehistä. Empimättä tuomitsee hän vääräoppiseksi jokaisen, joka ei ehdottomasti mukaannu hänen käsitystapansa mukaan. Usein vaanii hän harhaoppisuutta Ruotsalaisen ja tämän ystäväin opissa silloinkin, kun kummankin suunnan mielipiteet pääasiassa ovat samat. Mutta myöntää täytyy kuitenkin, että eroitus Renqvistin ja Ruotsalaisen opin välillä ainakin muutamissa kohden on tuntuva, jos kohta pohja onkin sama.

Samoinkuin Ruotsalainen, painostaa Renqvistkin herätystä, teroittaen ehkä vielä enemmän kuin edellinen ja hänen ystävänsä sitä vaaraa, [Renqvistin kirje G. Monellille 1/4 1842.] missä suruttomien ja luulokristittyjen sielut ovat. Puhuessaan synnin turmeluksesta ja sen rehellisestä tunnustamisesta Jumalan ja ihmisten edessä, on Renqvist Ruotsalaisen opin kannalla, sillä eroituksella kuitenkin, että hän kehoittamalla kehoittaa kiireelliseen sekä yhä uudistuvaan ja jatkuvaan taisteluun syntiä vastaan, jonka kehoituksen viimemainittu jättää sisällisen pakon vaikutettavaksi. "Kirotun tilan näkeminen" ei jää pääasiaksi, niinkuin Niskasen opissa, ei sen tunteminenkaan, vaan siitä poispyrkiminen katkeamattoman taistelun kautta. Raamatun neuvoa seuraten, kehoittaa Renqvist tässä käyttämään kaikkia Jumalan tarjoamia sota-aseita, teroittaen alituisesti rukousta, sekä sisällistä että sanoihin pukeutuvaa, kaikista tärkeimpänä välikappaleena kristityn taistelussa elämän kruunun voittamiseksi. Varsinkin penseyden ja rakastamattomuuden sanoo Renqvist todistavan ihmissydämen turmelusta. Millaiseksi hänen oppinsa mukaan syntejänsä katuvan ja niitä vastaan taistelevan ihmisen kilvoitus muodostuu, näkyy seuraavista hänen sanoistaan: "Miten voimme päästä penseydestämme rakkauteen, sen olen oppinut vertauksesta kauppiaasta, joka haki kalliita helmiä, ja kun hän löysi kalliin helmen, möi kaikki ja osti sen. Niin tulee meidänkin, päästäksemme rakkauteen, käyttää kaikki sen saavuttamiseksi: kaikki rukoukset, huokaukset, lukemisen kirkossa — ja ehtoollisella käynnin uskossa, siinä mielessä nim. uskossa, että alituisesti ajattelemme: uskonhan minä, rakas Isä, että annat syntini anteeksi rakkaan poikasi Jesuksen ansion tähden tämänkaltaiselle kelvottomalle kuin minä nyt valitettavasti olen; sillä enhän minä ansaitse syntini anteeksisaamista, en rukouksillani, lukemisillani, en kirkossa- ja ehtoollisellakäynnilläni enkä muilla harjoituksillani, vaikka ne kuinka hyvät olisivat, vaan se tapahtuu ainoastaan Jumalan tähden minulle vaivaisena syntisenä, kun tämä tuntemisen armo minulla vielä on. Mutta vaikka minä tämän hengellisen vaivaisuuteni tunnen ja sinä lupauksesi jälkeen annat minulle anteeksi, niin ethän sinä kuitenkaan pitemmän päälle anna anteeksi senkaltaiselle, joka etenkin ehdollisissa synneissä (rakastamattomuudessa) elää, niinkuin minä valitettavasti olen elänyt. Sentähden nyt rupean sinulle lakkaamatta huutamaan yötä ja päivää, sanaasi tutkimaan ja sakramenttiasi usein nauttimaan, sillä enhän minä muutoin virkoo elämään, vaan pysyn kuolleena, rakastamattomana. — — — Tästä näet, rakas Isä, etten voi sinua päästää, ennenkuin siunaat minua, ennenkuin täytät minut rakkaudellasi. Enhän minä saata heittää itseäni hengelliseen kuolemaan. Sentähden, anna nyt, rakkaus, rakkautta rakastamattomaan sieluuni, anna, anna, anna! — — — Uskon minä senkin, että annat rakkauttasi, mutta minä tarvitsen paljon, kun ei minulla yhtään ole, sentähden en lakkaa huutamasta, ennenkuin saan tarpeeksi eli päivä päivältä yhä enemmän. Jos näin teemme, niin käy toteen Herran sana niin myös teidän taivaallinen isänne auttaa niitä, jotka häntä yötä ja päivää avuksensa huutavat, nim. antaa palavan rakkautensa. Ja jos siihen pääsemme, niin vielä enemmän hän antaa, koska hän sanoo: jolla on, hänelle pitää annettaman, että hänellä yltäkyllä olisi." Käyttäen melkein samoja sanoja kuin V. Niskanen: "Elävän pitää tuntea kuolemansa eikä olla niinkuin tyhmät neitsyet ilman öljyä lampussaan", kuvatessaan heränneen synnintuntoa, eroaa Renqvist opissaan edellisestä aina asettamalla armon synnintunnon rinnalle. Sitä hän ei milloinkaan salaa, siihen hän aina viittaa ja sitä kehoittaa hän etsimään, kunnes se todella löytyy.

Samoinkuin Ruotsalainen, taistelee Renqvistkin itsevanhurskautta vastaan. Tekopyhyys on hänellekin kauhistus. Jumalan armo taivuttaa Ruotsalaisen opin mukaan ihmisiä hylkäämään oman vanhurskautensa ja ikävöimään Kristuksen vanhurskautta. Niihin määrin pelkää hän itsevanhurskautta, ettei hän suoraan tunnusta Jumalan käskyjen ja kehoitusten noudattamisen tuottavan ihmiselle tätä eikä muutakaan voittoa. Niin hän kyllä ajattelee, mutta hän ei sitä sano. Renqvist sitävastoin lausuu, puhuessaan rukouksen siunauksesta: "Tällä tavoin katkeaa omiin töihin ja harjoituksiin luottaminen, sillä eihän se luota töihinsä, joka aina uskoo saavansa kaikki Jesuksen tähden eikä minkään muun tähden".

Sana rakkaus merkitsee Renqvistin dogmatiikassa usein samaa kuin usko, tahi oikeammin: rakkaus ja usko kuuluvat niin likeisesti yhteen, ettei niitä voi toisistaan eroittaa. Niinpä hän esim. lausuu: "Rakkauden kautta tulee myöskin vakuutus armosta, niin ettei osaa epäillä, vaikka tahtoisikin (paitsi kiusausten aikana), sillä rakkaus ajaa pois pelvon eli epäilyksen ja tietämättömyyden. Ilman rakkautta on epäilystä ja syystä onkin, sillä aina on tunnossa: 'ei minun asiani ole oikein', niinkuin ei olekaan. Sitävastoin on rakkaudessa vakuutus: armahdit, armahdit, kun rupesit rakkauttasi sytyttämään, kiitos, kiitos!" [Ylläolevat otteet lainatut Renqvistin kirjeestä Monellille 3/4 1844.] Teroittaessaan rukouksen tärkeyttä, huomauttaa Renqvist aivan oikein, että "se myöskin karkoittaa pahat himot ja ajatukset, sillä nämä eivät pysty eivätkä jää olemaan senkaltaisessa huutajassa". [Renqvistin kirje Monellille 3/4 1844.] Samaan tapaan puhuu hän muistakin armonvälikappaleista. Jo niiden viljeleminen semmoisenaan tuottaa siunausta, huolimatta siitä, saako ihminen niihin turvautuessaan juuri sitä hyvää, jota hän kulloinkin etsii. Tähänkin nähden teroittaa hän armonvälikappalten ahkeraa viljelemistä, pitäen suruttomana sitä ihmistä, joka tässä suhteessa on huolimaton ja laiska. Pyhitys saa varsin huomatun sijan Renqvistin opissa. Kuvaava on esim. seuraava hänen esityksensä elävän uskon luonteesta: "Elävässä uskossa pysymisensä ja lisääntymisensä tähden ovat profeetat, apostolit, marttyyrit ja muutkin uskovaiset pelvolla ja vapistuksella rukouksissa ja avuksihuutamisissa yötä ja päivää eläneet ja sentähden myöskin ankarimmissakin vaivoissa loppuun asti lujina pysyneet. Kun siis heidän jumalisuutensa harjoitusten päätarkoituksena oli uskossa pysyminen ja lisääntyminen ja heillä oli se valistus ja ymmärrys, että jota enemmän usko heissä enenisi, sitä enemmän myöskin uskon hedelmät heissä lisääntyisivät: rakkaus, siveys, kärsivällisyys, kuuliaisuus, itsensä ja maailman kieltäminen, kaiken synnin ja pahuuden vihaaminen ja välttäminen, kaiken hyvän rakastaminen ja noudattaminen, lapseuden töiden harjoitukset ja kiittämiset sekä sydämellä että kaikella mitä meissä on; niin se saattoi heidät, niinkuin vimmaan autuuden välikappalten kautta uskoon pääsemiseen ja kaikkiin muihin uskonhedelmiin". [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.]

Varmaa on, että Paavo Ruotsalaisella olisi ollut paljon opittavaa Renqvistiltä, miten ylimielisesti hän sitten tuomiksikin tämän oppia pyhityksestä ja senmukaiset harjoitukset tekopyhyydeksi. Mutta täydellä syyllä voipi myös toiselta puolen kysyä, eikö viimemainittu alituisesti teroittamalla uskon ja kristillisen elämän harjoittamista tehnyt lakia siitä, jonka oikeana pohjana onkin evankeliumi. Valitettavaa on, että suvaitsemattomuus ja yksipuolisuus estivät näitä Herran välikappaleita täydentämästä toistensa uskonnollista vakaumusta. Siinä tapauksessa olisi myöskin herännäisyyden oppi jo heidän aikoinaan tullut täydellisemmäksi ja eheämmäksi. Pohja oli sama, ja sentähden olisi, inhimillisesti puhuen, sovinto ollut mahdollinen.

Enemmän kuin Renqvist teroitti Ruotsalainen, miten välttämätöntä sekä opettajille että sanankuulijoille henkien tutkiminen on. Hän ei tyytynyt ulkonaisesti siivoon esiintymiseen ja ulkonaisesti tajuttavaan jumalisuuteen, vaan hänen tarkka silmänsä tähtäsi syvempään. Tämä koskee oppiakin. Renqvist oli huono psykologi ja ehkä hän senkin tähden opillisestikin kiinnitti päähuomionsa armonvälikappalten ahkeraan käyttämiseen enemmän kuin siihen mieleen, millä niitä tulee viljellä. Tähänkin kysymykseen nähden olisi hänellä ja Ruotsalaisella ollut toisiltaan paljon opittavaa.

Huomattava on Renqvistin kiivaus puhtaan opin puolesta. Siinä suhteessa on hän miltei puhdasoppisuuden ajan suvaitsemattomimpien edustajain kannalla. Mutta puhtaalla opilla tarkoittaa hän omaa uskonnollista, raamattuun perustuvaa vakaumustaan. Tähän liittyy toinenkin näkökohta, joka ansaitsee erityistä huomiota. Renqvist ei vetoa tunnustuskirjoihin, todistaakseen väitteensä pätevyyttä, vaan raamattuun ja muutamiin lempikirjoihinsa, etupäässä Arndtiin. Mutta ei siinä kyllin. Hän ei aina anna täyttä tunnustusta Lutherin opille, miten korkealle hän tämän oppi-isämme sitten ylimalkaan asettaakin. Olemme ennen (III s. 10) huomauttaneet muutamista tuohon suuntaan vivahtavista lauseista "Väärän opin kauhistuksessa". Eräässä Renqvistin kirjeessä tulee tämä katsantotapa vielä selvemmin näkyviin. Hän näet lausuu: "Oppini uskosta löytyy kaikissa kääntämissäni kirjoissa, varsinkin Arndtin kirjoissa, jotka ovat olleet ohjeenani, sentähden että hän opissaan ikäänkuin asettaa vieretysten parannuksen ja uskon. — — Luther vertaa kansaa päihtyneeseen talonpoikaan, joka hevosensa selästä kaatuu toiselle puolelle, ja kun häntä tahdotaan auttaa, horjahtaa toiselle Tuon seikan tuotti kansalle se, että Luther enemmän saarnasi uskoa kuin parannusta. Mutta kun Arndt tuli, saarnasi hän yhtä ankarasti kumpaakin. Sitä olen minäkin huonoudessani koettanut sekä suullisesti että kirjallisesti". [Renqvistin kirje Monellille 27/11 1855.] Tätä käsitystapaa tukee se seikka, ettei Renqvist paljo milloinkaan vetoa Lutheriin. Ruotsalaisen kannasta tässä suhteessa tuskin voi puhuakaan, koska Lutherin postillan suomennos valmistui vasta hänen elämänsä viime aikoina, jolloin hän ei enää julkisuudessa esiintynyt. Mitä herännäisyyden muihin johtomiehiin tulee, pysyivät he liikkeen alkuaikoina jokseenkin vieraina Lutherille, lukien paljon ahkerammin semmoisia hartauskirjoja, jotka paremmin soveltuivat heidän pietistiseen katsantotapaansa. Vasta oppiriitojen aikana ruvettiin vetoamaan Lutheriin ja ahkerammin viljelemään hänen kirjojaan. Tuntuu kuin olisi sillä tahdottu tunnustaa, että herännäisyydellä oli syytä syventyä varsinkin suuren oppi-isän vanhurskauttamisoppiin. Mutta varsin tärkeä on silti Renqvistin yllämainittu huomautus. Siihen sisältyy tunnustus pietismin tehtävästä lutherilaisessa kirkossa: heräämisen, synnin tuntemisen, katumuksen, parannuksen, kääntymisen, uudestasyntymisen, uudistumisen, pyhityksen teroittaminen opissa ja elämässä. Jollei herännäisyys tätä tehtävää suorittaessaan opillisestikaan aina jyrkästi pysynyt Lutherin kannalla, jonka päätehtävänä oli uskonkäsitteen selvittäminen, niin tämä ei millään lailla alenna sen arvoa. Se päinvastoin ilmaisee, että herännäisyys tajusi suuren historiallisen tehtävänsä teroittaessaan uskonnon subjektivistä puolta, joka lutherilaisen kirkon opissakin, ainakin tämän opin käytännöllisessä soveltamisessa, oli jäänyt syrjään. Ei ole satunnaista, että juuri Renqvist selvemmin kuin kukaan muu herännäisyyden miehistä on tuonut esille tämän näkökohdan. Sen kunnian on hänelle hankkinut hänen kaikesta ihmisauktoriteetista harvinaisen vapaa kantansa.

V. 1848 ilmestyi painosta jumaluusopillinen selostus herännäisyyden opista. Sen oli kirjoittanut nuori tiedemies, sittemmin tunnettu dogmaatikko A. F. Granfelt. Verrattuna muihin näihin aikoihin Suomessa syntyneisiin, oppia koskeviin uskonnollisiin kirjoituksiin ja kirjoihin, joiden hyviäkin puolia katkeruus ja riidanhalu useimmiten pilaavat, tekee kysymyksessä oleva julkaisu — sen otsakkeena on "Det kristliga lifvets vilkor och väsende" (Kristillisen elämän ehdot ja olemus) — erinomaisen hyvän vaikutuksen. Se on asiallinen ja maltillinen, tyyni ja harvinaisen puolueeton. Nimittäen Ruotsalaisen edustamaa herännäisyyttä katumus- ja Renqvistin johtamaa suuntaa parannus-pietismiksi, hän kyllä näyttää, missä kohden nämä eroavat toisistaan, mutta huomaa tarkkaan, että opin pohja kummassakin on sama. Sattuva on esim. seuraava vertailu: "Yhteistä Renqvistille ja Paavo Ruotsalaiselle näkyy olevan, että he pitävät jumalallisten armonlahjojen saamisen riippuvana siitä vapaaehtoisesta kilvoituksesta ja taistelusta, jonka alaiseksi ihminen niiden saavuttamiseksi antautuu, vaikka viimemainittu tarkoittaa enemmän tämän taistelun sisällistä puolta, pitäen sitä 'uskon' kilvoituksena kaikkia kiusauksia vastaan, alituisena Kristuksen elävän sisällisen tuntemisen tavoittelemisena; Renqvist taasen tarkoittaa enemmän tämän kilvoituksen ulkonaista puolta, hurskasten harjoitusten ja hyvien töiden jatkuvaa toimintaa kaikkia synnin viettelyksiä vastaan, pyrkimystä hengellisiä voimia käyttämällä päästä yhä likeisempään yhteyteen Kristuksen kanssa, hänen henkensä yhä rikkaampaan osallisuuteen. Samoin kuin katumus-pietista etsii armon osallisuuden ehdon huolellisesti kasvatetusta synninsurusta sekä todistuksen uskostaan ja osallisuudestaan armosta omantunnon Kristuksen sisällisen tuntemisen kautta rauhoitetusta tunnosta; niin löytää parannus-pietista Jumalan armoliittoon ottamisen ehdon tehoisasta vaikutuksesta syntiä vastaan sekä todistuksen siitä, että hän on osallinen tuosta elämän pyhityksen armosta, siitä kilvoituksen kiivaudesta ja voimasta, jolla hän voittaa syntinsä. Tässäkin asetetaan ihmisen subjektiivinen tila hänen kristillisyytensä taikka epäkristillisyytensä todistukseksi. Se taistelu, joka periaatteen oleellisen yhtäläisyyden uhallakin on syntynyt näiden molempien pietististen suuntain välillä, kun näet Ruotsalaisen kannattajat syyttävät renqvistiläisiä joko orjallisesta, lainalaisesta mielestä tahi itsevanhurskaasta tekopyhyydestä, nämä taasen edellisiä penseästä, voimattomasta kristillisyydestä, hedelmättömästä uskosta y.m. — on oikeastaan taistelua, jonka ovat aiheuttaneet muutamat, kummankin äärimmäisyyksiinsä kehittämät käytännölliset seuraukset". [Axel Fredr. Granfelt, Det kristliga lifvets vilkor och väsende, senare hälftens första stycke, siv. 37-38.] — Sitävastoin Granfeltin väite, että pietistat, sekä Ruotsalaisen että Renqvistin edustamat suunnat, olisivat teroittaneet armonjärjestystä tämän sanan tavallisessa merkityksessä ei ole oikea. Kumpikaan ei näet tahtonut toisistaan tarkkaan eroittaa kristityn elämän eri kehitysasteita eikä niihin ahdata ja niiden mukaan ryhmittää Pyhän hengen armontöitä ja näiden eriasteista vaikutusta ihmisten sydämissä. Jonas Laguksen alituisesti toistama kehoitus "alimmalle portaalle" asettumisesta tarkoitti aivan yhtä paljon kehittyneimpiä kristityltä, kuin vasta-alkaviakin. Ja samalla kannalla olivat periaatteellisesti muutkin Paavo Ruotsalaisen suuntaan kuuluvat opettajat sekä myöskin Renqvist. Tietysti he myönsivät eri kehitysasteiden löytyvän, mutta tästä asiasta he harvoin puhuivat. Se näkökohta oli, niinkuin ennen olemme lausuneet, syrjäseikkana heidän opissaan, eikä suinkaan tämän opin oleellinen tuntomerkki. Jumalan armovaikutukset kääntyneessä ihmisessä olivat heidän käsityksensä mukaan niin sanoaksemme rinnakkain vaikuttamassa, eivätkä toinen toisensa jälkeen, toisistaan eroitettuina ajanjaksoina. Kaikki suli yhteen yhdeksi suureksi armontyöksi, samoinkuin tämän työn armonvaikutukset ihmisessä muodostuivat kokonaisuudeksi, jota he eivät luokituksilla palotelleet. Että he jyrkästi toisistaan eroittivat suruttoman ja heränneen tilan sekä opettivat, että evankeliumin armonlupaukset kuuluvat vain katuvaisille syntisille ei tietysti kumoa tätä väitettä.

Missä elävää kristillisyyttä on syntynyt, siellä on myöskin rakkaus saanut vallan ihmisten sydämissä. Miten vaatimattomana ja omalta itseltäänkin monesti aivan salattuna tämä rakkaus onkin esiintynyt, on maailmakin sen huomannut ja siitä ymmärtänyt, että ne, jotka toisiaan tuolla tavoin rakastivat, olivat Jesuksen opetuslapsia. — Aivan väärin olisi sanoa, että Siinain ukkosenjylinä heränneitten pappien saarnoissa synnytti Suomen herännäisyysliikkeen sankat joukot. Kyllä lakiinkin perustuva herätyshuuto sai ihmiset liikkeelle, kyllä pelkokin ahdisti monen kysymään: "mitä minun pitää tekemän, että pelastuisin", mutta mitään pysyväistä ei tälle pohjalle olisi voinut syntyä. Rakkauden voima se oli, joka kokosi ihmisiä herännäisyyden lipun alle.

Joka vähänkin on tutustunut Suomen herännäisyyteen, hänen täytyy todellakin ihmetellä siinä vallitsevaa veljellistä rakkautta. Tarkastaessamme liikkeen menneitä vaiheita, kohtaavat meitä kaikkialla lukemattomat todistukset siitä sydämellisestä suhteesta, joka vanhimmista ajoista asti on vallinnut heränneitten keskuudessa. Suuri oli tämä rakkaus, kun oli kysymyksessä maallisten huolten nostaminen kärsivän uskonveljen tahi -sisaren hartioilta. Ja tämä koskee miltei kaikkia liikkeeseen kuuluvia vilpittömiä kristittyjä eikä vain merkkihenkilöitä. Kuuluisaksi on täydellä syyllä tullut Laguksen ja Malmbergin anteliaisuus ja vieraanvaraisuus, mutta monta muuta sekä pappia että maallikkoa voisi mainita, jotka olivat yhtä alttiita apua tarvitsevia auttamaan ja "vieraita huoneeseensa ottamaan", puhumattakaan niistä monista köyhistä leskistä, joiden roposet Herra yksin on laskenut.

Mutta vielä huomattavampi oli se apu, jonka heränneet hengellisessä suhteessa toisillensa sekä liikkeen ulkopuolellakin oleville antoivat. Heidän sielunhoitonsa oli todella suurenmoinen. Tässäkin suhteessa on Paavo Ruotsalainen ollut tienraivaajana, ja sentähden kääntyy huomio, tätä asiaa silmäiltäessä, ensin häneen.

Panettelijat ovat väittäneet, että Ruotsalainen kunnianhimosta ja muista aivan itsekkäisistä syistä puhujana ja hengellisenä neuvonantajana kulki seudusta toiseen. Valitettavasti arvosteli Renqvistkin samalla tavalla hänen matkojaan, varsinkin "Väärän opin kauhistuksessa" kuvaten niitä ja niiden vaikuttimia hyvinkin mustilla väreillä. Mutta jos onkin myönnettävä, että Ruotsalainen huolimattomalla esiintymisellään ja varomattomalla käytöksellään joskus antoi laittajille tilaa, on hänen valtansa sielujen yli ollut niin valtavan suuri ja kestävä, että on mahdoton johtaa sitä huonoista vaikuttimista. Puolueeton arvostelija ei voi tulla muuhun johtopäätökseen, kuin että tuon karkean kuoren alla sykki lämmin sydän, jossa asui paljon rakkautta Jumalaan ja ihmisiin. Varsinkin Ruotsalaisen viimeiset elämänvuodet osoittavat selvästi, ettei hän oman etunsa tähden etsinyt ihmisten seuraa. Silloin hän ei enää jaksanut liikkua ja harvoin saapui niihin aikoihin enää hänen luoksensa herännäisyyden suurmiehiä, joiden käynti olisi voinut kutkuttaa hänen itserakkauttaan, mutta sensijaan tuli kansaa joukottain häneltä neuvoja saamaan. Köyhän kotinsa vieraanvaraisuutta koeteltiin monesti äärimmäisiin asti. Niinpä esim. saapui Paavon luo eräänä iltana talvella 1849, jolloin hänen terveytensä jo oli niin huono, että hänen kovissa tuskissa monta kertaa päivässä täytyi turvautua vuoteeseensa, paljon vieraita eri tahoilta: Sotkamosta ja Kajaanista noin 30 henkeä, niiden joukossa viimemainitun kaupungin postinhoitaja K. A. Forsström, sekä moniaita ystäviä Kuopiosta. Kaikki nämä vieraat viipyivät talossa kaksi viikkoa. Monta kertaa päivässä pidettiin seuroja — aina oli joku hetki, jolloin sairas isäntä jaksoi puhua — ja kun ilta joutui, laitettiin olkivuoteet kaikille suuren tuvan lattialle. Tietysti olivat varakkaammat tuoneet ruokaa muassaan, mutta sittenkin kysyi vierasjoukon viipyminen talossa suuressa määrässä Paavon niukkoja varoja. Mutta hän vain kehoitti heitä päivä päivältä jäämään, nuhdellen, neuvoen, lohduttaen aamusta iltaan, eniten yksityisesti vuoteeltaan, kun ei jaksanut tuvassa olla kuin silloin tällöin vain. Kustannuksiin, vaivoihin, rasituksiin ei Paavon ajatus vahingossakaan eksynyt. [Kert. Anna Pikkarainen y.m.] Ja kun tämä joukko lähti, ei viipynyt kauan, ennenkuin toinen tuli. Ei kunnian- ja voitonhimo tällä tavoin ihmisiä luoksensa vedä. Rakkaus yksin sen voi.

Paavo Ruotsalaisen kiivaimmat vastustajatkin ovat myöntäneet, että hän oli harvinaisen lahjakas mies. Varsinkin oli hänellä erinomaisen tarkka psykologinen silmä, ja etupäässä siihen perustuu hänen sielunhoitonsa tavaton menestys. Joskus on tämä kyky esiintynyt miltei yliluonnollisena valona. Todistuksena olkoon seuraava kertomus, jonka todenperäisyyttä ei ole syytä epäillä. Eräs nuori mies tuli kovaan herätykseen, joka monesti oli syöstä hänet kerrassaan epätoivoon. Halki salojen ja korpien riensi hän Paavolta neuvoa pyytämään. Mutta tuon tuostakin pysähtyi hän matkallaan, arvellen että olisi turha yrittääkään, "kun synnit niin kovasti polttivat". Pari kertaa haki hänen hämmentynyt katseensa puuta, jossa hän hirttämällä voisi tehdä lopun itsestään. Eräänä iltana pääsi hän kuitenkin Paavon kotiin. Ukko oli saunassa. Pelonalaisena mietti nuorukainen, portailla odottaen, miten hän pääsisi alkuun. Eihän hän milloinkaan ennen ollut nähnytkään tuota kuuluisaa miestä, jota moni sitäpaitse oli hänelle kuvannut hyvinkin ankaraksi. Hetken kuluttua näki hän Paavon tulevan saunasta ja suuntaavan askeleensa suoraan portaita kohti. Nuorukainen hämmästyi eikä saanut sanaakaan sanotuksi. Omatunto nuhteli synnistä ja hän pelkäsi saavansa kuulla kovia sanoja. Mutta aivan toista hän saikin kokea. Kauan äänetönnä häntä katseltuaan, laski ukko hiljaa kätensä hänen päänsä päälle, lausuen: "Poika parka, kuinka moneen petäjänoksaan sinä katsoit, tänne tullessasi?" [Kert. Julius Tenhonen itse.] — Tuommoisilla lyhyillä lauseilla, joilla hän monesti ensi silmänräpäyksessä ilmaisi tietävänsä neuvoa pyytävän tilan, avasi Ruotsalainen monen sydämen oven, joka pysyi muilta suljettuna. Hän löysi juuri sen vapauttavan sanan, jonka kukin tarvitsi päästäksensä siteistänsä ja lähteäksensä Herran puheille. Paitsi sitä, että tuo sana niin ihmeellisesti osasi oikeaan ja jo sentähden oli omiaan herättämään luottamusta, antoi sille voimaa se säälivä rakkaus, millä Ruotsalainen aina kohteli kovissa kiusauksissa olevia, armoa etsiviä, rehellisiä sieluja. Semmoisille julisti hän miltei ehdotonta evankeliumia, hoitaen heitä mitä hellimmällä rakkaudella. Yhtä oikeaan osasi hän, jos hän tahtoi varoittaa taikka nuhdella. Pitkäpuheinen hän ei silloinkaan ollut. Muutama harva sana vain, ja tarkoitus oli saavutettu. Moni tuommoinen äkkiarvaamatta ja ikäänkuin sivumennen vain lausuttu sana tunkeutui niin syvään, että se jäi oppaaksi koko elämänajaksi. "Venellin häissä" kiivaimmin väitellessään Roseniuksen kanssa, huomasi Ruotsalainen huoneen toisessa päässä erään nuorukaisen — N. G. Arppe oli hänen nimensä — jonka katse ja ruumiinliikkeet osoittivat, miten vilkkaasti hän seurasi keskustelua. Keskeyttäen puheensa, likeni Paavo häntä, hyvin vakavasti lausuen: "Lähesty aina Jumalaa hiljaisella mielellä, muista se, hiljaisella mielellä". Pikainen silmäys oli riittänyt selvittämään hänelle, millainen luonne tuo nuorukainen oli ja mitä neuvoa hän eniten kaipasi. Ja niin syvään koski tuo sana, että Arppe vielä vanhoilla päivillään tunnusti: "Ei mikään neuvo ole minulle ollut tarpeellisempi kuin se ja se onkin elämäni taipaleella miltei joka päivä johtunut mieleeni". [Kert. N. G. Arppe itse.] Saakoot tässä sijaa muutamat muutkin tuommoiset Paavo Ruotsalaisen sattuvat lauseet. Muuan nurmeslainen ilmaisi kerran Kajaanin markkinoilla ukolle ilonsa siitä, että hän sai kokea tuttavaa armoa. Paavo, joka ei ollut altis ylistämään puhujaa eikä toiselta puolen tahtonut hänen uskoaan tyhjäksikään tehdä, lausui: "No hirnuu se minun ruunanikin, kun sille kauroja annan." [Kert. F. F. Lönnrot.] Kerran saapui Paavo Ruotsalaisen tykö vanha mies, joka kauan oli lukeutunut heränneisiin, vaikka hänen mielensä ilmeisesti oli maailmassa. Valitukseensa, ettei hengellinen elämänsä menestynyt, ja kysyttyään syytä siihen, sai hän seuraavan sattuvan vastauksen: "Vaikea on suruttoman parannusta tehdä". [Kert. V. L. Helander.] — "Ruunallani on enemmän uskoa kuin sinulla", vastasi Paavo eräälle uskostaan kerskaavalle. [Kert. F. F. Lönnrot.] Eräs vaimo Toholammilla tuli herätykseen. Häntä kehoitettiin kysymään neuvoa heränneiltä. Saatuaan kuulla, että Ruotsalainen oli Ylivieskassa, lähti hän sinne "ukkoa" puhuttelemaan. Väentungos oli suuri, ja oudon tulokkaan piti kauan odottaa, ennenkuin pääsi Paavon puheille. Kun tuo viimein onnistui, kysyi viimemainittu: "Miksi tänne tulit?" "Kristusta etsimään", kuului vastaus. "Eikö sinulla ollut Kristusta kotona?" kuului Paavon toinen kysymys. Vaimo pahentui, mutta jatkoi kuitenkin keskusteluaan, muun muassa kysyen: "Pitääkö minun pukeutua körtteihin?" "Täitäkö sinä tulit tappamaan", tiuskasi Paavo. [Kert. J. F. Cajan.] — Papitkin saivat usein kuulla karvaita totuuksia. Niinpä sanoi Paavo eräästä ulkokullatusta sielunpaimenesta Pohjanmaalla, jonka vieraana hän muutamien pappien kera paraikaa oli: "Täytyy panna pitkäkseen, muutoin en jaksa noin vanhaa kristittyä vastaan väitellä." [Kert. F. F. Lönnrot.] Kun F. O. Durchman kerran Isostakyröstä saapui Nilsiään ja surkutellen alkoi Paavolle kertoa matkallaan tapaamiensa heränneitten talonpoikien vioista, lausui tämä: "Ketkä herroja sitten helvetissä passaisivat, jollei sinne talonpoikiakin tulisi." [Kert. kirkkoh. F. V. Durchman.]

Varsinkin oli Paavo taitava murheellisia lohduttamaan. Jos kiusauksen alainen oli hyvin masentunut ja arka, ei hän aina itse häntä suoraan puhutellut, vaan kertoi hänen kuullen muille jonkun kertomuksen, joka sopi tuon ahdistetun tilaan, siten vähitellen houkutellen tämän esille piilopaikastaan. Eräässä semmoisessa tilaisuudessa puhui hän kerran epätoivoon sortunutta nuorukaista varten: "Näin viime yönä ihmeellisen unen: Jumala kutsui minut ja kaikki muut viimeiselle tuomiolle. Vapisin pelosta, sillä huomasin, että jotakin puuttui. Mutta kun hädissäni loin silmäni ylös, näin edessäni ristin. Kaikki muuttui, en enää pelännyt." Tämä sepitetty uni avasi ahdistetulle tien Herran tykö. [Kert. V. L Helander itse.] Ainoastaan ulkokullatut eivät Paavon sutkauksista pitäneet, sillä hän kohteli heitä säälimättömän ankarasti. Julkisia maailmanihmisiä sitävastoin heräsi monesti hänen sukkelista, kohti käyvistä sanoistaan.

Suuri oli Paavo Ruotsalaisen kokemus hengellisissä asioissa. Hän oli sen koonnut vaiherikkaan elämänsä tappioista ja voitoista sekä lukemattomien ihmisten hänelle uskomista alentavista niinkuin kehoittavistakin salaisuuksista. Noista hänen lyhyistä neuvoistaan tuli siivekkäitä sanoja, joita heränneet levittivät seudusta seutuun. Vaikka monet kirjoittivat niitä muistoon, ovat useimmat niistä säilyneet niin katkonaisessa ja silminnähtävästi erehdyttävässä muodossa, ettei niiden kertominen ketään hyödyttäisi. Se vain mainittakoon, että niiden merkitys herännäisyyden vaiheissa on ollut arvaamattoman suuri. Ne ovat kasvaneet korkoa lukemattomissa sydämissä.

Mitä Paavon sielunhoitoon muuten tulee, sekä julkiseen, jota hän seuroissa harjoitti, että yksityiseen, todistavat miltei kaikki hänen neuvottavakseen antautuneet, ettei hän ohjannut harhaan, vaan ihmeteltävällä taidolla selvitti hyvinkin sotkuiset asiat. Se tosiseikka, että hän saattoi antaa aivan erikaltaisen vastauksen samaan kysymykseen, ei suinkaan ilmaise epävarmuutta ja häälyvää uskonnollista kantaa, vaan todistaa päinvastoin, miten tarkkanäköinen hän oli puhutellessaan eriluontoisia ja eri uskonnollisella kehityskannalla olevia ihmisiä. Hän näki mitä kukin tarvitsi ja sieti kuulla ja sovitti sanansa sen mukaan Sitä vaan ei saata hyväksyä, että Ruotsalainen taistellessaan itsevanhurskautta vastaan, joskus turvautui keinoihin, jotka, niinkuin ennen olemme kertoneet, täydellä syyllä herättivät mielipahaa hänen vanhoissa ystävissäänkin ja olivat pahennukseksi monille aroille omilletunnoille. Tähän hänen loukkaavaan esiintymiseensä kuuluivat myöskin kaikenlaiset hullunkuriset ilveilyt ja sopimattomat pilat, joilla hän muun ohessa joskus koetteli, miten vilpitön ja nöyrä hänen tuttavuuteensa pyrkivä oli. Se oli pienempi asia, että hän esim. kerran Kuopion markkinoilla vaati K. A. Collianderia, joka ensi kerran oli tullut häntä tapaamaan, ajelemaan kanssaan pitkin kaupungin katuja, siten että hän itse istui peitteiden alla reen perässä ja tuo hänen kaukamatkainen toverinsa ajurin paikalta hoiti ohjakset. Vaatimaton Colliander kesti, Paavon juonta ensinkään käsittämättä ja vähääkään ujostelematta, koetuksen [Kert. O. I. Colliander.] ja heistä tuli mitä paraimmat ystävät. Yhtä hyvästi ei päättynyt eräs toinen samankaltainen koe. Valkealan kartanossa tapasi Paavo erään hienon, jonkummoiseen herätykseen tulleen naisen. Tämä asetettiin ruokapöydässä istumaan hänen viereensä. Alussa kävi kaikki hyvin, mutta kun Paavo hetken kuluttua, koetellessaan ruokakumppaniaan, alkoi heitellä kalanruotoja hänen syliinsä, suuttui tämä kovasti, arvostellen jälestäpäinkin tuota kuuluisaa miestä mitä ankarimmin. [Kert. O. I. Colliander.]

Tuommoiset sopimattomat ja raa'at kujeet, jotka kuitenkin nekin ovat arvosteltavat huomioon ottamalla maamme silloisen talonpoikaiskansan alhaista sivistystä, eivät olleet omiaan lieventämään sitä moitetta, joka maailman puolelta tuli hänen osakseen. Mutta semmoisetkin kolaukset kesti hänen maineensa kieltämättä häneltä ensimmäistä sijaa herännäisyyden sielunpaimenten rivissä. Tuo oppimaton ja sivistymätön talonpoika on voimallisemmin kuin kukaan muu herättänyt Suomen kansaa Jumalan armoa Kristuksessa etsimään ja taitavammin kuin muut sielunpaimenet johtanut kokoamansa suuret joukot elämän veden lähteelle. Sentähden kestää hän historiankin valon, tarvitsematta noita eksyneen hyväntahtoisuuden kutomia verhoja, joilla on koetettu salata hänen puutteitaan. Paavo Ruotsalaisen jättiläishaahmua semmoiset peitteet vaan pilaavat. Mutta kun historia ei saa jättää mainitsematta tuommoisia loukkaavia tapahtumia hänen elämässään, ei ole sen vaikea löytää semmoisiakin kertomuksia, jotka kauniilla tavalla osoittavat, miten hienojakin piirteitä hänen luonteessaan kaiken karkeuden uhallakin löytyi. Kerromme tämän yhteydessä erään semmoisen, varsinkin koska sekin tavallaan kuuluu tässä esitettävään aineeseemme.

Vanhoilla päivillään tapasi Paavo kerran Kuopion markkinoilla ystävänsä L. A. Landgrenin, joka monta vuotta oli kirjoittanut hänen kirjeensä ja muullakin tavalla häntä pienillä palveluksilla auttanut. Tämä, joka siihen aikaan oli pitäjänapulaisena Nilsiässä, oli saapunut kaupunkiin hankkiakseen rahaa velan maksamiseen, josta häntä ahdistettiin. Turhat olivat kaikki ponnistukset, jonka tähden hän päätti palata kotia. Ennen lähtöään hän kuitenkin haki Paavon tämän kortteerista valittaakseen hänelle hätäänsä. "Ei minulla ole aikaa kuulla valituksiasi ja mitä velkasi minua koskee", ärjäsi ukko, lisäten muutamia ankaroita sanoja Landgrenin suurista veloista. Masentuneena lähti tämä Nilsiään ulosmittausta odottamaan. Paavo oli tullut kaupunkiin mustalla oriillaan, jonka oli saanut lahjaksi K. A. Collianderilta. Se oli hänen rakkain omaisuutensa. Heti Landgrenin lähdettyä lähti hän kaupungille vävyään tapaamaan. "Myö musta ja vie rahat Nilsiän nimismiehelle Landgrenin velan maksamiseksi, mutta laita niin, ettei kukaan saa siitä tietää", hän käski, kiiruhtaen seurapaikkaan, missä häntä jo odotettiin. [Kert. V. L. Helander ja Paavon tytär Liisa.]

Juuri se säälivä rakkaus, millä Paavo kohteli hätään ja murheeseen joutuneita, selittää paraiten sen verrattoman luottamuksen, minkä hän sai osakseen hengellisenä neuvonantajana. Ihmiset tunsivat, että teeskentely oli hänestä kaukana. Suruttomatkin, jotka uteliaisuudesta saapuivat hänen seurapuheitaan kuulemaan, huomasivat että hänen puheensa pohjasäveleenä oli rakkaus, miten ankaran säälimättömästi hän sitten heidät riisuikin. Se voima liittolaisenaan siirsi Paavo Ruotsalaisen usko vuoria ihmisten tieltä, avaten heille Jumalan valtakunnan ihania näköaloja. Mutta näiden saavuttaminen oli aina kilvoituksen panttina; ahtaan portin luo hän sanankuulijansa johdatti. Joka suurimpaan hätään joutui, hänestä piti Paavo hellimmästi huolta. Usein tiedusteli hän ystäviltä semmoisen tilaa, ja jollei hän itse ehtinyt, laittoi hän jonkun kokeneen kristityn häntä neuvomaan. Jos hän oli ollut pakoitettu ankarammin nuhtelemaan erehtynyttä ystävää, käski hän muiden, tavallisesti L. J. Niskasen, jos tämä oli saapuvilla, "yön aikana pitämään häntä silmällä, ettei hän itselleen mitään tekisi." Paavon sanoissa, niin tuomitsevissa kuin vapauttavissakin, oli näet niin ääretön voima, että ne väkisinkin tempasivat kuulijat mukaansa perinpohjin kokemaan sitä totuutta, jota hän kulloinkin julisti. Harvat jäivät välinpitämättömiksi, useimmat särkyivät kerrassaan tahi suuttuivat leppymättömästi. [Kert. V. L. Helander, N. G. Arppe, Charlotta Achrén, Karolina Berghroth, Vendla Petterson y.m.]

Paavon sielunhoidon ehkä tärkein puoli koskee hänen suhdettaan niihin henkilöihin, jotka hänen opetuslapsinaan kehittyivät herännäisyyden johtomiehiksi. Etevimmät heistä, J. F. Bergh, N. K. Malmberg, Jonas Lagus, J. I. Bergh y.m. olivat välittömästi häneltä oppineet paljon. Sentähden kantoi myöskin heidän sielunhoitonsa hyvinkin tuntuvasti hänen henkensä leimaa, kuitenkin niin, että kunkin yksilöllisyys tässä toimessa säilyi ja kehittyi. Ainoana poikkeuksena oli Renqvist, joka aivan itsenäisesti ja erillään kaikista muista loi oman sielunhoitotapansakin.

Paavo Ruotsalainen ei ollut ainoa herännäisyyden opettajista, jonka sielunhoidon johtava voima oli rakkaus. Päinvastoin oli juuri tämä voima se mahti, millä he suuren herätystyönsä toimittivat, emmekä erehtyne, kun väitämme, että tämä työ useimmilta heistä kysyi enemmän uhrauksia, kuin häneltä. Paavo oli lapsuudesta asti tottunut niihin kaikkiin puutteisiin ja epämukavuuksiin, joita likeinen seurustelu köyhän kansan kanssa väkisinkin niinä aikoina heränneiltä sielunpaimenilta vaati. Miten vaatimattomasti miltei kaikki heränneet papit elivätkin ja miten yksinkertaisiin oloihin useimmat heistä olivatkin tottuneet, jäi heidän itsensäkieltämisensä voitettavaksi moni seikka, jota ei Paavo pitänyt ensinkään minään. Ei kukaan heistä ole tätä valittanut, mutta hyvin lyhytnäköinen on se, joka ei sitä ilman muuta huomaa. Kun muiden pappien luona kävi ihmisiä ainoastaan virallisia toimituksia varten, istui heränneitten pappien huoneissa joukottain ihmisiä neuvottelemassa "parannuksen asiasta". Toimitettuaan jumalanpalveluksen kirkossa, eivät nämä papit niinkuin muut sielunpaimenet saaneet levossa viettää lepopäiväänsä, vaan heitä haettiin heränneitten seuroihin monesti pitkien matkojen päästä, niin että usein oli pakko jäädä seurataloon yöksi. Levosta ei ollut paljon kysymystä, sillä "kamaripuheita" seurojen jälkeen, joita täydestä syystä pidettiin erinomaisen opettavina, jatkui monta tuntia. Eikä ollut sunnuntai ainoa seurapäivä. Jota suuremmaksi liike kasvoi ja jota vilkkaampaa se oli, sitä useammin haettiin heränneitä pappeja viikollakin perhejuhliin ja muihin tilaisuuksiin, joissa Jumalan sanaa viljeltiin. Heidän tuli aina olla valmiit esiintymään, herännyt kansa oli siihen tottunut eikä se voinut muuta ajatellakaan, kuin että puhuminen oli heille yhtä helppo ja luonnollinen asia kuin kuuleminen muille. Jos oli monta pappia saapuvilla, jäi raskain taakka sen hartioille, jolta oli totuttu eniten saamaan. Etenkin Malmbergin osaksi tämä tuli. Äärimmäisiin asti kysyttiin hänen voimiaan. Älköön tätä totuutta sillä vähennettäkö, että hänen verrattomat puhujalahjansa tekivät puhumisen hänelle helpommaksi kuin muille. Joka vähänkin pystyy asiaa arvostelemaan, hän ymmärtää, mitä täytyy kokea sen, jonka sanoja suuret ihmisjoukot ahmien seuraavat päivästä päivään, viikosta toiseen. Jos mikään, niin semmoinen tehtävä kuluttaa voimia. Ei puhunut Malmberg vain puhuaksensa. Hän vaati paljon itseltään ja hän tiesi muiden vaativan. Jos nuo suuret joukot puheen sisällykseen ja ajatusten johdonmukaisuuteen nähden eivät olleetkaan niin kriitillisiä, vaativat seuroissa istuvat lukuisat heränneet papit, joista useat puhujinakin olivat hyvin eteviä, sitä enemmän, puhumattakaan kaukaa saapuneista vieraista, joista moni oli tullut omin korvin kuullaksensa, oliko tuo kuuluisa puhuja todellakin niin etevä, kuin hänen maineensa oli kertonut. Miten raskas se taakka oli, joka täten laskettiin Malmbergin hartioille ja miten jännittäviä ne kiusaukset, joiden alaisena hän päivätyönsä suoritti, sitä eivät ainakaan ne ole laskeneet, jotka, monta vuotta häntä jumaloiden ihailtuaan, sittemmin kilvan häntä moittien soimasivat.

Likelle kansaa pääsivät varsinkin Malmberg ja Schwartzberg. Usein valmistettiin heille seurojen jälkeen olkivuode seuratuvan lattialle muiden seuramiesten rinnalle. Nukkuminen jäi monesti lyhyen aamuhetken varaan, tuvassa kun aina joku löytyi, joka ei malttanut olla enempää tiedustelematta. Mukavuuttaan ajattelematta vietti moni muukin herännyt pappi tuolla tavoin yönsä seurojen jälkeen. "Haudassa on aika levätä", oli heidän tapana sanoa. Tavallisesti pukeutuivat ajatukset tuommoisina yöllisinä hetkinä, niinkuin usein muulloinkin, lyhyitten, Paavo Ruotsalaisen tapaisten ytimekästen lauseiden muotoon, jotka lyhykäisyytensä ja sattuvaisuutensa tähden paremmin painuivat muistiin. Paavo Ruotsalaisen matkimista tuo ei ollut, jos kohta muutamat hänen käyttämistään sanoista tulivatkin heränneen kansan lempilauseiksi, vaan Suomen kansan luontaista puhelutapaa, vakavia, miettimistä vaativia asioita käsiteltäessä. Heränneet papit pääsivät kansaa likelle ja ymmärsivät sen katsanto- ja puhetapaa. Ken kummastelee, jos tämmöisissä tilaisuuksissa joskus eksyttiin sukkeluuksissa kilpailemaan ja leikillistäkin puhetta liiaksi viljelemään. Ei tuohon kuitenkaan jääty; ennenpitkää kyllä joku vakava ääni palautti ajatukset ja sanat ristin tielle. "Pyhäin naurut ovat itkuja ja heidän itkunsa naurua", oli Malmbergin ystävän, heränneissä piireissä tunnetun Sven Topparin tapana sanoa. [Kert. N. G. Arppe, Jos. Grönberg, A. O. Törnudd, F. V. Durchman y.m.] — Pohjanmaan heränneet papit eivät olleet ainoat, joiden seuroissa ja keskusteluissa tuommoisten lyhyiden lauseiden käyttäminen tuli tavaksi. Esim. J. F. Bergh muodosti semmoisia rippikoulua ja muita kansan varsinaista uskonnon-opetusta tarkoittavia tilaisuuksia varten. Pari esimerkkiä. Teroittaessaan Lutherin selitystä 6:een rukoukseen, hän neuvoi: "Epäusko on synnin liika pieneksi katsominen, epäilys synnin liika suurena pitäminen". "Kun kristitty kehittyy, suurenee synti, mutta vika vähenee", kuului Berghin varoittava ohje oman tilan tutkimiseksi.

Puhuessaan Jumalan vanhurskaudesta ja raamatun esimerkeillä näyttäessään, miten hänen vihansa uhkaa ja kohtaa synnin tekijöitä, sovittivat heränneet papit käyttämiään raamatunlauseita itseensäkin. Täydellisinä he eivät suinkaan tahtoneet esiintyä sanankuulijoittensa edessä, vaan armoa tarvitsevina, niinkuin hekin. Eräs J. F. Berghin kiusattu ystävä, joka oli saanut lohdutusta siitä, että tuo kaikkien kunnioittama opettajakin oli puhunut hänelle omistakin taistelustaan ja viheliäisyydestään, sai häneltä seuraavan vastauksen: "Onhan niin, että itsekin kehkaantuu ja iloitsee avun toivossa, kun näkee muiden horjahtelevan ja jälleen nousevan. Kuitenkin tulee raamatun kompastuneiden ja avun saaneiden sekä Jumalan ystäviksi julistettujen pyhien enemmän vetää huomiosi puoleensa kuin minun kurjan raukan, joka vielä taistellen huudan: mitenkä mahtanee tämä taistelu päättyä, kuka päästää minut tästä synnin ruumiista?" [J. F. Berghin ennen mainittu kirje Sofi Jonsonille 3/8 1849.] Juuri se seikka, että heränneet papit noin avonaisesti, monesti ainakin likeisimmille sanankuulijoilleen hyvin seikkaperäisestikin puhuivat omistakin vioistaan, teki välit niin likeisiksi, seurustelun niin vapaaksi ja teeskentelemättömäksi. Mutta eivät he silti synneistään katoilta huutaneet eivätkä niiden avomielisestä tunnustamisesta kerskanneet. Päinvastoin säilyi herännäisyydessä tässä kohden suurikin arkuus, pyhä pelko syntiin nähden, joka tuotti surua ja monesti tukki tunnustajalta suun tutuimmankin opettajan edessä. Poikkeuksia on tietysti löytynyt, mutta nämä eivät riitä kumoamaan sitä totuutta, että Suomen herännäisyys jyrkästi eroaa niistä uskonnollisista liikkeistä, jotka, samoinkuin se, teroittaen apostolista neuvoa: "tunnustakaa toinen toisillenne synnit", harjoittavat julkista rippiä. Tämä kohta on heränneitten sielunhoidon kehittyneimpiä ja kauniimpia puolia. Siihen liittyy myöskin se uskollisuus, millä herännyt kansa oppi pitämään uskotut tunnustukset salassa. Liiaksikin huolellisesti ystävien vikoja toisinaan salattiin, niin että totuuskin joskus joutui kärsimään. Toiset puolustivatkin maailmaan nähden semmoista menettelytapaa, sanoen: "emme ole velvollisia puhumaan totta perkeleelle".[Kert. A. O. Törnudd, J. V. Nybergh, Liina Nybergh, Jos. Grönberg, y.m.] Aivan liiaksi ovat pärjääjät tästä erehdyksestä huutaneet, mutta kerrassaan perusteeton syytös ei ole.

Tunnettu on se peloton suoruus, millä heränneet toisiaan synnistä nuhtelivat. Ani harvoja vain, joita erinomaisemmassa määrässä kunnioitettiin, lienee tuosta säästetty. Nuo loukkaavan kiivaat väittelyt hedbergiläisen ja muiden oppiriitojen aikana eivät kuitenkaan ole omiaan kuvaamaan heränneitten häikäilemättömän suoraa puhetta, sillä ne ovat kotoisin katkerasta mielestä, mutta semmoisetkin nuhteet, joiden vaikuttimena on vilpitön rakkaus, kuuluvat usein kovilta, vieläpä säälimättömiltäkin. Mutta oikeaan he tavallisesti silloinkin osasivat. Heidän sielunhoitonsa silmämääränä oli tässä vilpin ja itsevanhurskauden paljastaminen, maksoi minkä maksoi. He eivät tahtoneet sanoa "rauha, rauha", "missä ei rauhaa ollut". Sentähden saattoivat he usein esiintyä niin ankarasti ystäviäkin kohtaan, etteivät liikkeen ulkopuolella olevat henkilöt ensinkään olisi heitä ymmärtäneet. "Mitä kuuluu", kysyi Österbladh eräältä hyvin vanhalta eukolta, joka tuli häneltä neuvoa kysymään. "Sitä samaa viheliäisyyttä", vastasi tämä. "Sano kernaammin: sitä vanhaa ulkokultaisuutta", lausui ankara ilme katseessaan tuo hellyydestään tunnettu opettaja. "Kirjoitat ettet joka päivä etsi armoa", kirjoitti J. F. Bergh likeiselle, arkatuntoiselle ystävälle. "Semmoinen huolimattomuus ei kyllä ole muuta, kuin suruttomuutta. Mutta vaikka niin onkin, vaikka sinun täytyy tunnustaa, että kävisi onnettomasti, jos Jumala tuommoisessa tilassa kutsuisi sinut tuomiolle, et kuitenkaan saa antaa tuon estää itseäsi uudelleen tarttumasta armoon". [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 5/4 1850.] Östring kutsuttiin kerran sairaan tykö. Tämä puhui paljon, odottaen lohduttavaa sanaa opettajan suusta. Mutta Östring lausui: "Tuossa uskossa sinä menet helvettiin", jättäen sairaan pelkonsa ja tuskiensa kanssa taistelemaan. Tuo tuntuu kovalta, kun tiedetään, ettei sairaalla Östringinkään luulon mukaan ollut kuin lyhyt aika jälellä. [Kert rouva Gustava Laurell.] Mutta semmoista oli heränneitten sielunhoito, ei vain pappien, mutta maallikkojenkin, heidän huomatessaan vilppiä johdatettavissaan. Mitä he tuommoisissa tapauksissa puhuivat kahden kesken Jumalan kanssa, siitä ei historia tiedä, mutta se tiedetään, että juuri, semmoinen menettelytapa, niinkuin mainitussakin tapauksessa, herätti monen ajattelemaan, mitä hänen rauhaansa sopi. Että kuitenkin moni kiivaillessaan totuuden puolesta saattoi olla liiaksikin ankara, on toiselta puolen myöskin myönnettävä. Sentähden tulivat useat heränneet papit vanhoilla päivillään hyvin varovaisiksi arvostellessaan ihmisten tilaa. Niinpä kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälle: "Niiden monien erehdysten takia, joihin olen tehnyt itseni syypääksi aiheettomasti lohduttamalla tai nuhtelemalla ihmisiä, olen ollut pakotettu ottamaan itselleni sen ohjeen, etten sanaakaan sano niille sieluille, joiden näen olevan Jumalan omassa koulussa, ellei heitä suuressa määrässä ole ollut estämässä orjallinen mieli, epäusko ja toivottomuus, jotta en heitä tempaisi Jumalan kädestä." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 16/5 1851.] Muita jyrkempänä pysyi arvosteluissaan Lagus, jonka vanhoilla päivillään ihmisistä lausumat tuomiot joskus, niinkuin vasta saamme nähdä, olivat yhtä kiivaita ja loukkaavan varmoja, kuin hedbergiläisenkin riidan aikoina. Joskus haittasi hänen sielunhoitoaankin äreys, joka karkoitti hänen luotaan vilpittömiäkin heränneitä. Paitsi pitkälle kehittynyttä subjektiivisuutta oli siihen varmaan suuressakin määrässä syynä ruumiillinen sairaloisuus.

Olemme huomauttaneet, miten tarkasti Paavo Ruotsalainen piti huolta siitä, ettei ketään kiellettäisi kantamasta kuormaansa, niinkauan kuin Jumala hyväksi näki. Samoin menettelivät heränneet papitkin. Mutta kylmällä välinpitämättömyydellä he eivät seuranneet tuommoisen kuormankantajan askeleita, vaan aina sääliväisyydellä, siten että kärsivä tunsi heidän esirukouksillaan ja myötätuntoisuudellaan auttavan häntä taakkaa kantamaan. "Pysy armahtajan rakkauden kahleissa", kirjoittaa Lagus eräälle kärsivälle. "Mitkä kahleet? Nimet ovat: vaiva, kipu, tauti, kuoleman hätä, ahdistus, köyhyys, pelko ja tuska joka päivä. Näistä älä pyydä irti päästä. Kyllä Herra helpoittaa aikanaan. Älä kummastele äläkä häpeä näitä juhlavaatteita, jotka Kristus on päällesi pukenut. Hän kantoi ne itse kerran, oli vaiti, kärsi. Tässä salatussa harjoituksessa vaella alatietä." [Laguksen kirje eräälle iisalmelaiselle (ilman päivämäärää), rouva Veisellin papereissa.]

Tämänkaltaisia neuvoja ei annettu alkaville, vaan kokeneille kristityille. Teroitettiin, ettei hengellinen neuvonantaja saanut kohdella kaikkia samalla tavalla. Paavo Ruotsalaisen neuvoa "vanhurskauttamisen (nim. ensimmäisen) jälkeen tulee uudet läksyt", pidettiin tarkasti muistossa. Papit, jotka keskenänsäkin huolellisesti harjoittivat sielunhoitoa, teroittivat tätä totuutta toisillensakin. Niinpä kirjoittaa Lagus Österbladhille: "Yleisenä vikana heränneissä on, etteivät he, houkuttelevan taikka kurittavan armon kutsumina, joka ei vielä ole itse parannus, vaan ainoastaan Jumalan valmistavaa vetämistä parannukseen, tahdo katsoa sydämen pohjaan oppiakseen tuntemaan syvän, pohjattoman turmeluksensa ja epäuskonsa ja nähdäksensä tautinsa sen oikeassa muodossa, jolloin pian saisivat kokea, ettei Jesus ole kaukana, vaan he hyppivät kevein askelin pitkät ajat, harjoittaen jonkunlaista kristillisyyttä rukouksissa, lauluissa, liikutuksissa ja tunteissa, joka on löysää tointa ja semmoisena pysyy. On suuri Jumalan armo, kun Herra saa semmoisen ihmisen kiinni ja heittää hänet sulatusuuniin, niin että hän itse saa kokea rakentaneensa heiniä ja kortta. Jos sentähden tunnet itsesi aivan kadotetuksi ja ijankaikkisesti kirotuksi, niin pidä hyvänäsi ja tiedä, että tuo on Jumalan oikea tie ja järjestys, jossa hän tahtoo johdattaa sielua pelastukseen antamalla sen ensin syvästi kokea Herran vihaa synnin tähden ja herättää armon kaipuuta. Sillä ei kukaan etsi armoa eikä parannusta paitsi yksin se, joka näkee itsensä avuttomaksi ja jolla ei ole enää mitään hengellistä lahjaa, ei herätystä, uskoa, parannusta. Autuaita ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen." [Laguksen kirjekonseptikirjassa (omistanut K. A. Malmberg) löytyvä V. Österbladhille kirjoittama kirje (päivämäärä puuttuu).] — Ylpeyden ja luulouskon siivillä lentämään ei heränneitten sielunhoito tahtonut ketään laskea. Hengellistä ylpeyttä pidettiin kaikista vaarallisimpana. Alituisesti siitä varoittaen huomautettiin. "Että puhuttelet Kristusta on oikein", kirjoittaa Lagus eräälle ystävälle, "mutta muista, että sinä aina olet sama, oli valoisa tahi pimeä." [Samassa kirjassa löytyvä konsepti v. 1845.]

Suurta tarkkuutta ja ahkeruutta osoittivat heränneet papit rippikoulussa. Vielä tänään puhuu moni vanhus niistä unohtamattomista neuvoista, joita hän silloin heränneen opettajan suusta kuuli. Mitä itse opetukseen, kyselyyn ja kuulusteluun tulee, kiitetään etevimmiksi J. F. Berghiä, Malmbergiä ja J. I. Berghiä. Ensinmainittu loi itselleen aivan itsenäisen kuulustelujärjestyksen, muodostaen esittämiinsä kysymyksiin lyhyet, sattuvat vastaukset, jotka tarkkaan liittyivät Lutherin Vähään katkismukseen. [Kert. G. Pesonen, B. K. Sariin, P. Malinen y.m.] Valitettavasti ei löydy mitään tarkempaa selostusta tästä hänen kaikesta päättäen etevästä opetussuunnitelmastaan. — Yhtä ahkerasti kuin Bergh ja muut varsinaisen herännäisyyden edustajat, ehkä vielä ahkeramminkin, teki Renqvist työtä rippikoulussaan. Muutamassa kirjeessään hän kertoo seuraavaa: "Olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä olisi elävä usko, mutta ei merkkiäkään muuta jumalisuutta? Toiset ovat vastanneet: tulisimme, jos elävä usko olisi; toiset: emme tulisi, pitäähän ihmisellä olla muutakin jumalisuutta, usko ilman töitä on kuollut. Vastausten johdosta olen lausunut, että ensimmäinen vastaus oli oikea. Sitten olen kysynyt: tulisimmeko autuaiksi, jos meillä vilpittömän parannuksen kera olisi kaikki jumalisuuden harjoitukset vilpittömästi sisällisesti ja ulkonaisesti, vaikka ei meillä elävää uskoa olisikaan? Siihen on vastattu: emme tulisi, sillä ilman uskoa on mahdotonta Jumalalle kelvata. Edelleen jatkuu kuulustelu seuraavaan tapaan: Onko raamattu Jumalan sanaa? On. Eikö Jumala siinä käske muuta harjoittamaan kuin elävää uskoa? Käskee. Miksi, koska elävällä uskolla ilman niitä autuaaksi tullaan? Toiset ovat vastanneet: emme ymmärrä, toiset: ilman niitä emme pääse elävään uskoon, ja vaikka pääsisimmekin, emme siinä pysyisi. Tarvitaanko ne kaikki uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Tarvitaan. Mitkä harjoitukset? Heräjäminen ja katumus. Mitkä välikappaleet erinomattain tarvitaan uskossa pysymiseen ja lisääntymiseen? Jumalan sana ja Herran ehtoollinen; Jesus sanoo: ottakaa ja syökää, ja Paavali: ottakaa kaikki Jumalan sota-aseet." Tässä yhteydessä kertoo Renqvist puhuneensa myöskin "anteliaisuuden harjoituksesta, josta Jesaia sanoo: taita isoovalle leipäsi j.n.e. (Jes. 58: 7-12)." "Tästä siis ja Korneliuksen esimerkistä näkyy" — niin kertoo Renqvist opettaneensa — "että elävään uskoon autetaan ja siinä pysymään vahvistetaan se, joka niin tekee." Ja tähän neuvoon sanoo hän liittäneensä seuraavan kysymyksen: "Pitääkö meidän anteliaisuutta ja kaikkia muitakin jumalisuuden harjoituksia harjoittaa sentähden, että meille niiden vuoksi armo annettaisiin?" Vastaus kuului: "Emme suinkaan, sillä ilman elävää uskoa emme niilläkään ansaitse muuta kuin rangaistusta, mutta jonka Pyhä henki saa auttaa katumukseen, sille synnit annetaan anteeksi." [Renqvistin kirje Monellille 6/ 1863.] Jos tarkastamme Renqvistin kuulusteluohjelmaa, mikäli sen perille näin lyhyen selostuksen avulla voi päästä, huomaamme siinä vaillinaisesti, vieläpä väärinkin esitettyjä käsitteitä sekä muita muodollisista virheistä riippuvia epäselvyyksiä. Mutta tämä ei ole pääasia. Sen johtavana aatteena on herännäisyyden suuri päämäärä: sielujen johdattaminen "pimeydestä Jumalan ihmeelliseen valkeuteen." Kansan uskonnollisen tiedon korottaminen oli heränneillä papeilla kyllä silmämääränä ja varsinkin luetun käsittämistä pitivät he tärkeänä, koettaen muun ohessa saada kansaa luopumaan ajattelemattomasta ulkoluvusta, mutta verrattoman paljon tärkeämpänä pitivät he sitä puolta opetuksesta, joka suoranaisesti tarkoitti opetettavien herätystä ja kääntymistä. Viimemainittu näkökohta oli monesti niin tärkeä, ettei heille rippikoulussa jäänyt tarpeeksi aikaa uskonnollisen tiedon teroittamiseen kansan lapsille. Mutta suurin osa heistä on tietopuoliseenkin opetukseen nähden ollut luomassa ajanmukaisempaa uskonnonopetusta kirkossamme. Jo se seikka, että useimpain heränneitten pappien persoonallinen vaikutus kuulijoihinsa oli niin suuri, sai heidän rippikouluissaan aikaan järjestystä ja tarkkaavaisuutta, jonka vertaista sitä ennen ainoastaan harvoin oli nähty, puhumattakaan siitä elävästä tiedonhalusta, minkä herätys oli synnyttänyt. Tietysti eivät kaikki heränneet papit olleet yhtä eteviä; niiden joukossa löytyi päinvastoin huonojakin opettajia. Mutta ylimalkaan herätti se elävä henki, joka elähytti heitä itseään, vastakaikua rippikoulunuorisonkin sydämissä ja kokosi heidän ajatuksensa mielenkiinnolla ja hartaudella seuraamaan opetusta. Jos opettajalta puuttuikin varsinaisia opettajalahjoja, korvasi tämän puutteen monen elävä kristillisyys. Niin oli esim. Renqvistin laita. Kyllä hänenkin opetustaan tarkasti seurattiin, vaikka se oli pitkäveteistä ja siitä syystä ylimalkaan väsyttävää. Jännitystä lisäämässä oli tietoisuus siitä, ettei tuo väsymätön pappi milloinkaan tyytynyt huonoihin tietoihin, vaan säälimättömästi jätti seuraavaksi vuodeksi jokaisen, joka ei tyydyttävästi osannut tehdä selkoa kristinuskon päätotuuksista. Jyrkkiä vaatimuksissaan rippikoulussa olivat ylimalkaan muutkin heränneet papit. Laiskatkin oppilaat ja huolimattomat olivat pakotetut lukemaan. [Kert. A. O. Törnudd, A. V. Lyra, E. T. F. Reuter, y.m.]

Mitä lasten kasvatukseen tulee, sai herännäisyys aikaan tuntuvan muutoksen. Rakkauden suuri käsky vaati vanhempia varsinkin tätä tehtävää huolehtimaan. Kuri oli monesti ankaraa, joskus käytettiin esim. Suupohjassa ruumiinrangaistusta miltei täysikasvuistenkin taivuttamiseksi, mutta niin, että rakkaus semmoisissakin tapauksissa oli päävaikuttimena. Tavallisinta oli, että etenkin vanhempia lapsia palautettiin oikealle tielle siten, että isä tai äiti taikka molemmat kehoittivat syyllistä polvistumaan kanssaan ja yhteisesti pyytämään synnit anteeksi. [Kert. vanhat heränneet.] Lastenkasvatus on heränneitten sielunhoidon tärkeimpiä puolia. Tällä alalla ovat heränneet talonpojat todella saaneet suuria aikaan. Säätyläiset sitävastoin onnistuivat paljon huonommin. Ehkä oli syynä sekin, että viimemainitut, joiden kodeissa ylimalkaan oli enemmän tilaisuutta lukemiseen, hyvässä tarkoituksessa, mutta epäviisaasti, kyllästyttivät lapsiaan pakottamalla heitä kuulemaan pitkiä saarnoja, joita he eivät sisällykseenkään nähden voineet seurata. Ulkotöissä toimiminen tarjosi talonpoikien lapsille luonnonmukaisempaa kehitystä ja raittiimpaa mielentyydytystä, kuin tuo vakava, hiljainen, vanhojen ihmisten katsantotavan mukaan yksipuolisesti muodostunut elämä pietistisissä säätyläiskodeissa. Monet kristityn suhdetta maailmaan ja sen huvituksiin koskevat kiellot, jotka silloisissa talonpoikaiskodeissa eivät tulleet kysymykseenkään, olivat monesti tympäsemässä säätyläisten lapsia ja herättämässä heissä vastenmielisyyttä liikkeeseen tahi totuttamassa heitä teeskentelyyn, jollei todellinen sisällinen muutos päässyt heissä tapahtumaan. Huomattava on myöskin, että uskonnollinen kirjallisuus oli miltei ainoa, mikä siihen aikaan oli talonpojille tarjona, jumalanpalvelus kirkossa ja hartausseurat ainoat tilaisuudet, joissa henkistä ravintoa saatiin. Heränneitten jumalisuudenharjoitukset eivät senkääntähden kyllästyttäneet maailmanmielistä nuorukaista niin, kuin hartauskirjojen viljeleminen niissä kodeissa, joissa muitakin kirjoja löytyi ja luettiin, puhumattakaan semmoisen kirjallisuuden salaisesta viljelemisestä, jonka vanhemmat syystä tai syyttä olivat kieltäneet. Tämmöisissä olosuhteissa oli lasten kasvatus paljoa vaikeampaa. Mutta vielä 1840-luvun loppuaikoina noudatettiin pietisissä kodeissa yleisesti, muista näkökohdista huolimatta, tuota herännäisyyden jyrkkää joko — tahi ohjetta. Oli miten oli, heränneet tahtoivat kasvattaa lapsensa "Herran kurissa ja nuhteessa", ja tämä kasvatus on tuottanut arvaamattoman paljon siunausta. Varsinkin meidän aikanamme, jolloin nuoria yhä yleisemmin totutetaan siihen käsitykseen, että miltei kaikki on luvallista, ansaitsee herännäisyyden vakava kasvatusopillinen periaate huomiota.

Kauniina todistuksena heränneitten veljellisestä rakkaudesta ja heidän tarkasta huolenpidostaan toistensa hengellisestä tilasta on heidän kirjevaihtonsa. Verrattomasti suurin osa heidän kirjeistään on joutunut hukkaan, mutta paljon semmoisia on säilynytkin. Huomaamme näistä, kuinka alttiita he olivat neuvoilla, varoituksilla, nuhteilla ja kehoituksilla tukemaan toisiaan korpimatkan vaivoissa ja vaaroissa. Suuremmoinen on heidän tälläkin tavoin harjoittamansa sielunhoito ollut. Varsinkin muutamat opettajat ja johtomiehet ovat erinomaisen huolellisesti ja täydellisesti vastanneet kirjeisiin, joiden kirjoittajat ovat pyytäneet heiltä neuvoa hengellisissä asioissa. Eniten tämmöisiä kirjeitä näkyvät kirjoittaneen Lagus, Renqvist, F. G. Hedberg ja J. F. Bergh.

Heränneitten sielunhoitoon kuuluu myöskin heidän yksimielinen kehoituksensa usein käymään kirkossa. Niinäkin aikoina, jolloin heitä saarnatuoleilta julkisesti moitittiin, teroittivat he tuota. "Niinkauan", on eräs herännyt vanhus lausunut, "tulee kirkossa käydä, kun siellä synnintunnustus ja 'Isä meidän' oikein luetaan." "Älä laiminlyö kirkossa käyntiä", kirjoittaa J. F. Bergh eräälle ystävälleen. "Itse tiedät paraiten, miksi et saa sitä unohtaa. Ole kuin mehiläinen, joka imee kaikkia kukkia, mutta ymmärtää valita ainoastaan hunajan ja hyljätä myrkyn." [J. F. Berghin kirje Sofi Jonsonille 20/9 1844.] Miten yksipuoliseen muotoon herännäisyys siellä täällä pukeutuikin, esti juuri tämä heränneitten kaikkialla teroittama neuvo liikettä semmoisissakin paikoissa eksymästä lahkoksi.

Julkiseen syntiin langenneita, mutta vikojansa katuvia opetettiin heränneitä kohtelemaan sääliväisyydellä. Tunnettu on, kuinka särkevän hellästi Malmberg kirkossa puhutteli julkisen ripin alaisia vankeja. Seurakunnalle hän semmoisissa tilaisuuksissa varoittaen lausui: "Muistakaamme, että tämän synti on julkinen, meidän pahimmat syntimme ovat useimmiten salassa". [Kert. Jaakko Vallenberg.] "Jos julkiseen vikaan langennut herännyt tulee heränneitten joukkoon, kuin ennenkin, tervehtien ja katellen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, niin käskettäköön pois, mutta jos hän vikaansa häpeää ja suree, niin hän on korjattava", neuvoi Wilhelm Niskanen. [Kert. Wilh. Niskasen pojat. Vertaa Niskasen "Herätetyn ja langenneen ihmisen tilasta."] Mitä muutoin julkisiin paheisiin tulee, niin eivät Renqvistin neuvot "Viinan kauhistuksesta" eivätkä hänen kehoituksensa ehdottomaan raittiuteen, niinkuin monesti olemme huomauttaneet, saaneet sijaa Savon ja Pohjanmaan heränneitten sielunhoidossa. Juoppous kyllä tunnustettiin pahaksi ja kohtuullisuuteen vaadittiin, mutta sen pitemmälle ei menty. Ainoa Ruotsalaisen suunnan johtomiehistä, joka tiettävästi on kehoittanut ainakin muutamia ehdottomaan raittiuteen, oli Wilhelm Niskanen. Hän on juoppouden syntiin langenneita neuvonut seuraavaan tapaan: "Sinun pitää ruveta aivan juomattomaksi, niin ettet maistakaan; ei tämä paha sinusta luovu paitse rukouksella ja paastolla." [Kert. Nivalan vanhat heränneet.] — Maailmankaltaisuutta nuhdeltiin ankarasti. Niinkuin eri puku eroitti heränneen kansan muista ihmisistä, vallitsi heidän kodeissaankin huonekaluihin y.m. nähden mitä suurin yksinkertaisuus. Varsinkin heränneitten pappilat kantoivat tässäkin suhteessa ankaran vakaata leimaa. Monessa kodissa sai tähän alaan kuuluvien asioiden teroittaminen liiaksi huomatun sijan kasvatuksessa ja sielunhoidossa yleensä. Se ei ollut vaarallisinta, että esim. kauneudenaistin kehittäminen jäi aivan syrjään; arveluttavampaa oli, että moni tämänkaltaisten vaatimusten kautta eksyi farisealaisuuteen. Helposti tajuttavista syistä olivat talonpojat tässäkin suhteessa paljon onnellisemmassa asemassa kuin säätyläiset. — Salaisemmista paheista pidettiin varsinkin itaruutta tarkasti silmällä. Missä sitä huomattiin, siinä ei nuhdetta säästetty. Tunnettu on, että heränneet esim. karsain silmin katselivat sitä, joka otti korkoa ystäville tahi muillekin lainaamistaan rahoista. Mitä huolellisimmin koetti heränneitten sielunhoito teroittaa sitä totuutta, että kristityn tulee etsiä taivaallisia eikä maallisia aarteita. Tämän yhteydessä huomautettakoon heränneissä papeissa vielä 1840-luvun loppupuolella vallitsevasta yleisestä mielipiteestä, ettei heidän sopinut pyrkiä kirkkoherranvirkoihin. Itsensä ja maailman kieltämiseen he toisiaan joka suhteessa kehoittivat. "Ei voi suuria maan päällä itselleen se vaatia, joka kerran on oikein päässyt käsittämään, ettei 'Ihmisen pojalla ollut sitä, johon hän päänsä kallistaisi', ja että jokaisen, joka toivoo tulevansa osalliseksi hänen kunniastaan, sitä ennen on täytynyt olla hänen kaltaisensa alhaisuudessa ja alentumisessa", [Jul. Imm. Bergh, Hos hvem finnes den Hel. Ande?] kuului heidän tunnustuksensa, ja sen mukaan he toisiaan neuvoivat maailman viettelyksiä välttämään. Jos heidän näitä asioita koskevissa neuvoissa oli yksipuolisuuttakin, josta vakavimmatkin heistä myöhempinä aikoina luopuivat, niin oli pääasia Jumalan sanan mukainen.

Se henkilö, joka Renqvistin kuoleman jälkeen osti hänen ajohevosensa, kuuluu valittaneen tehneensä huonon kaupan. Eläin näet aina pysähtyi pitkäksi hetkeksi, kun joku tuli tiellä vastaan. [Kert. Jaakko Lamberg, Renqvistin entinen renki, y.m.] Selitys on seuraava. Mikäli mahdollista puhutteli Renqvist jokaista vastaantulijaa, tiedustelen hänen sielunsa tilaa ja usein kehoittaen häntä rukoilemaan kanssansa. Hän oli väsymättömän ahkera paimentoimessaan. Aamusta iltaan oli hän työssä. Eikä hän lainalaisessa orjuudessa tätä työtä tehnyt, vaan vastustamattoman sisällisen pakon vaatimana. Ja saman hengen elähyttäminä ovat muutkin herännäisyyden sielunpaimenet päivätyönsä toimittaneet. Rakkaus sai heidät unohtamaan, miten raskasta tämä päivätyö monesti oli. Ei ole kummallista, että heidän muistonsa on säilynyt heränneessä kansassa sukupolvesta toiseen. Varsinkin heidän yksityinen sielunhoitonsa on jättänyt syviä jälkiä jälkeensä. "Niin neuvoi Paavo äitiäni", "niin Malmberg isääni lohdutti", "sitä Lagus isillemme teroitti", "siitä Bergh kanssamme itki", "sitä Renqvist meille polvillaan rukoili" — tuollaisia lauseita kuulee usein heränneitten huulilta. Eikä tämä suinkaan koske ainoastaan varsinaisia opettajia. Heränneitten sielunhoito oli senlaatuista, että rakkaus vanhempiin ja muihin, jotka olivat olleet elämän tielle johdattamassa ja sillä tiellä taluttamassa, tuli syväksi ja eläväksi. Ja sentähden säilyi myöskin neljännen käskyn siunaus herännäisyyden mailla Jumalan armon todistuksena nouseville sukupolville.

VI.

Pielisjärven ympärillä olevia seutuja lukuunottamatta olisi herännäisyys Karjalassa tuskin saavuttanut huomattavampaa asemaa, elleivät J. F. Bergh ja Henrik Renqvist olisi siellä monta vuotta vaikuttaneet. Kertomus Karjalan herännäisyyden vaiheista 1840-luvun loppupuolella ja seuraavan vuosikymmenen alussa on sentähden suurimmaksi osaksi kertomusta heidän työstään näiden syrjäisten, uskonnollisessakin suhteessa muusta Suomesta jälelle jääneitten seutujen hyväksi.

Niinkuin olemme nähneet (II, 434-36) oli Bergh, joka vuodesta 1843 oli hoitanut Jaakkiman kirkkoherranvirkaa, jo ensi vuosina saanut aikaan suuria muutoksia seurakunnassa. Se seikka, että hänen toimenpiteensä usein koskevat ulkonaisten epäkohtien poistamista, ei suinkaan vähennä hänen ansioitaan sielunpaimenena. Paitsi sitä että monet toimet, jotka eivät suoranaisesti kuulu sielunhoidon alaan, siihen aikaan olivat papiston niskoilla, on otettava huomioon, ettei ulkonainen järjestys suinkaan ole sielunhoidon menestymiselle vähäpätöistä, vaan päinvastoin. Bergh oivalsi tämän ja ryhtyi monenkaltaisilla hyödyllisillä, maallista elämää tarkoittavilla parannuksilla valmistamaan alaa varsinaiselle tehtävälleen. Kärsivällisyydellä ja taidolla järjesti hän vaivaishoidon paremmalle kannalle, Jumalan sanan voimalla ja valtavalla persoonallisuudellaan lyöden kumoon raa'an kansan vastarinnan. Ennenpitkää alkoivat vastustajatkin huomata, että olot todellakin paranivat, kun Berghin neuvoja noudatettiin, ja taipuivat hänen ehdotuksiaan kannattamaan. Mutta monet pöytäkirjat Jaakkiman kirkonarkistossa todistavat, miten suurta huolta vaivaishoito hänelle tuotti. Paitsi aineellista köyhyyttä ja siitä riippuvia paheita ja esteitä huomasi Bergh vuosi vuodelta yhä selvemmin, miten alhaisella kannalla Karjalan kansa henkisessäkin suhteessa oli. Niinpä oli esim. lukutaito hyvin huono. Harvinaisella väsymättömyydellä teki Bergh työtä sen parantamiseksi. Ennenkuin rippiväki laskettiin Herran ehtoolliselle, tutki Bergh edellisinä päivinä jokaisen lukutaitoa. Jos tämä ei ollut välttävä, ei semmoista henkilöä kirjoitettukaan ripille. Tämän ohessa tiedusteli Bergh kaikkien ehtoolliselle pyrkivien mielentilaa, kieltäen vilpillisiltä ja julki suruttomilta pääsyn Herran pöytään. Kun seurakunnan kappalainen P. Platan ja tämän apulainen J. A. Alopaeus kieltäytyivät auttamasta Berghiä rippiväen kirjoittamisella y.m. toimilla, joihin ei hänelle jäänyt aikaa, pyysi hän 9/11 1849 tuomiokapitulia heitä siihen velvoittamaan. Tuonnempana saamme nähdä, miten paljon vastusta Jaakkiman väsymättömällä kirkkoherralla oli yllämainituista papeista, varsinkin viimemainitusta. Tässä vain mainittakoon, että tuomiokapituli tammikuun 23 p:nä 1850 päivätyllä päätöksellä velvoitti heidät auttamaan esimiestään kysymyksessä olevissa toimissa. Berghin ahkeruus ja se johdonmukainen tarmo, millä hän kinkereillä, rippikoulussa sekä muualla toimeenpanemillaan kuulusteluilla teki työtä lukutaidon parantamiseksi seurakunnassa, ei voinut olla hedelmää kantamatta. Jo v. 1847 pidetyssä piispantarkastuksessa, jonka toimitti asianomainen kontrahtirovasti, arvosteltiin seurakunnan lukutaito hyväksi.

Omasta kokemuksesta tietäen, kuinka suureksi siunaukseksi hyvin järjestetty sunnuntaikoulu voi olla, ryhtyi Bergh, heti Jaakkimaan muutettuaan, semmoisia sielläkin perustamaan. Kauan ei tarvinnut opettajia hakea; jonkun vuoden kuluttua ilmoittautui niitä, vaikka työ oli palkatonta, riittävä määrä. Paitsi sitä että lapset oppivat lukemaan oli näistä kouluista se hyöty, että ne talot, joissa niitä pidettiin, samoinkuin Nurmijärvelläkin, muodostuivat seurapaikoiksi, joihin kansa kokoontui Jumalan sanaa viljelemään. Ensi vuosina Jaakkimaan muuttamisensa jälkeen oli Bergh pitänyt seuroja yksinomaan pappilansa pirtissä, nyt oli niitä tarjona muuallakin pitäjässä. Herätyksen tuli oli päässyt irti tässäkin seurakunnassa. Jollei Bergh ehtinyt tulla seurapaikkaan, kokoontui kansa kuitenkin veisaamaan sekä kuulemaan, kun joku luki Arndtia tahi muuta hyvää hartauskirjaa. Lauantaina ja sunnuntaina oli kirkolla vilkas liike. Kun eivät heränneet enää sopineet Berghin pirtissä seuroja pitämään, rakennettiin v. 1848 erityinen seuratalo pappilan maalle. Siinä oli kaksi neljän sylen suuruista tupaa ja näiden välissä pienempi huone. Se sai nimekseen "heränneitten kirkko". Tässä rakennuksessa piti Bergh useimmat seuransa sekä talvella tunnetut rippikuulustelunsa. Elävät olivat hänen seuransa, usein päättyen särkevään polvirukoukseen. Moni heräsi, ei lyhyeksi ajaksi vain, vaan elämänsä loppuun Herraa seuraamaan. Eniten levinnyt oli liike Reuskulan, Kortelan, Huhtervon ja varsinkin Tervajärven kylissä. Niin suureksi, kuin herännäisyyden pääpaikoissa Savossa ja Pohjanmaalla, ei se Jaakkimassa kuitenkaan milloinkaan kasvanut.

Jaakkiman kirkonarkistoon on jäänyt paperiliuska, johon Bergh on merkinnyt, mihin Karjalan kansassa yleisiin vikoihin sikäläisen sielunpaimenen etenkin tulisi kiinnittää huomionsa. Luettelemme sanotussa muistiinpanossa löytyvät kohdat, koska ne valaisevat Jaakkimassa siihen aikaan vallitsevia oloja sekä todistavat, miten tarkkaan Bergh piti huolta seurakunnastaan: 1) Näpisteleminen; 2) Panetteleminen; 3) Sapattipäivän rikkominen; 4) Yöjuoksu; 5) Kapakoitseminen ja juoppous; 6-8) Siveettömyyden eri muotoja; 9) Huolimattomuus lasten ja palkollisten kristillisyyteen nähden; 10) Tyytymättömyys sen johdosta, että lasten joskus täytyy käydä pitemmän ajan rippikoulussa; 11) Käräjöimishalu; 12) Turmiolliset sananlaskut; 13) Virkamiesten ja säätyläisten vihaaminen ja ylönkatsominen, vaikka nämä ovatkin antaneet siihen aihetta; 14) Tyytymättömyys esivallan asetuksiin; 15) Lasten ja palkollisten vanhempia ja isäntäväkeä kohtaan osoittama ylönkatse; 16) Eläinten, varsinkin hevosten rääkkääminen.

Jo tästä luettelosta voi saada jonkunlaisen käsityksen Berghin paimentoimesta Karjalassa. Ei hän pitänyt mitään syntiä pienenä, vaan tahtoi ne kaikki vetää valkeuteen totuuden sanan tuomittaviksi. Jumalan armon julistaminen ja Kristuksen kirkastaminen sanankuulijoilleen oli kuitenkin se varsinainen välikappale, jolla Bergh sai aikaan Jaakkiman herätyksen. Mutta niin raskasta oli työ, että epätoivokin joskus valtasi Berghin mielen. Etenkin semmoisina aikoina sai hän paljon virkistystä kaukamatkaisten ystävien käynnistä Jaakkimassa. Kuopiosta tuli veljensä J. I. Bergh, joskus viipyen hänen luonaan pitemmän ajan, ja hänen seurassaan Kuopion maaseurakunnan huomatut, ennen (III, 40) mainitut Pietari Puustinen ja Pietari Kinnunen, Valkealasta Colliander, niistä lukuisista ystävistä, papeista ja muista, puhumattakaan, jotka harvemmin nähtiin hänen vieraanvaraisessa pappilassaan. Paavo Ruotsalainen sitävastoin ei liene käynyt Jaakkimassa. Hyvin usein nähtiin Berghin seuroissa lukuisasti herännyttä kansaa Kesälahdelta, Säämingistä ja Kerimäeltä. Kuinka levinnyt Berghin maine Karjalassakin oli, näkyy siitä, että häntä pyydettiin neljännelle vaalisijalle Nurmeksen kirkkoherranvirkaa täytettäessä v. 1848. Jaakkiman seurakunta sai kuitenkin vielä pitää rakkaan opettajansa, koska Porvoon tuomiokapituli ei voinut ottaa nurmeslaisten pyyntöä huomioon, anomuskirjan kirjoittaja K. A. Malmberg kun ei ollut kirjoittanut nimeään anomuksen alle. — Hallitusmiehetkin huomasivat miten suurta ja maallisessakin suhteessa siunauksesta rikasta Berghin työ oli. Viipurin silloinen kuvernööri Kasimir von Kothen esim. kuuluu lausuneen: "semmoinen kirkkoherra saa enemmän aikaan kuin monta kruununvoutia."

Muutamat niistä ylimääräisistä papeista, jotka Berghin Jaakkimassa olon ensi aikoina toimivat seurakunnassa, kannattivat hänen mielipiteitään. Varsinkin Klas Veisell, joka, niinkuin ennen (II, 436) on mainittu, v. 1843-44 oli kappalaisen- ja 1844-45 kirkkoherranapulaisena seurakunnassa, asettui jyrkästi pietistiselle kannalle. Senmielinen oli myöskin Matti Putkonen, joka vuodesta 1848 oli apulaispappina seurakunnassa. Mutta seuraavana vuonna määrättiin Jaakkiman kappalaisen P. Platanin apulaiseksi yllämainittu J. A. Alopaeus, joka mitä kiivaimmin rupesi vastustamaan Berghin uudistustyötä. Harmissaan siitä, että häntä vaadittiin niin ahkeraan työhön, ja suuttuneena seurakunnassa yhä kasvavasta herännäisyysliikkeestä, asettui uusi apulainen alusta alkaen sotakannalle. Niin pitkälle hän meni, että hän rippikoulussakin koetti tehdä Berghin opin epäluulon alaiseksi; itse sanoi hän opettavansa raamatun ja tunnustuskirjojen mukaan, vaikka hän ilmeisesti seurasi kirkollisissakin piireissä siihen aikaan luettua neologista kirjallisuutta. Kaikin tavoin koettaen tehdä tyhjäksi Berghin oppia synnistä, moitti hän rippikoululasten ja muiden seurakuntalaisten kuullen muun ohessa viimemainitun väitettä, että "ihminen lankeemuksessa menetettyään Jumalan kuvan, kantaa perkeleen kuvan leimaa" Bergh koetti kärsivällisyydellä johdattaa ylimielistä apulaistaan oikeaan, mutta turhat olivat kaikki yritykset. Niin äkäinen oli Alopaeus, ettei hän edes noudattanut ystävällisen esimiehensä kutsua puolisille y.m. tilaisuuksiin pappilaan. Mielipahalla seurasivat seurakuntalaiset pappien yhä karttuvaa eripuraisuutta. Eräässä v. 1850 pidetyssä pitäjänkokouksessa valittivat he, että heille "opetettiin kahdenlaista oppia", pyytäen että valitus, joka esitettiin kirjallisesti, otettaisiin pöytäkirjaan. Bergh, joka tiesi, että suurin ja paras osa seurakuntaa oli hänen puolellaan, lupasi ryhtyä tarpeellisiin toimenpiteisiin asian korjaamiseksi. Pitäjänkokouksessa esitettyä valituskirjaa hän ei kuitenkaan vielä lähettänyt tuomiokapituliin. Hän koetti vieläkin sovinnolla saada asian ratkaistuksi. Kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta rippikoulussa ja turhaan ystävällisesti oikaistuaan häntä, kielsi hän vihdoin häntä tätä tointa seurakunnassa jatkamasta. Vimmastunut apulainen teki valituksen tuomiokapituliin. Sanoja valitsematta koetti hän kaikin tavoin mustata Berghiä ja tehdä hänen oppiaankin epäluulon alaiseksi hänen esimiestensä silmissä. Valituksessaan hän muun ohessa lausuu: "Suuttuneena siitä, että joskus olen kieltäytynyt noudattamasta rovasti Berghin kutsua puolisille, sanoi mainittu herra rovasti muiden läsnäollessa minulle: 'tietäkää, että kun rupean jotakin ihmistä syömään, niin syön luihin asti'. Tämän rovasti Berghin omituisen lausunnon olen tahtonut mainita, kun olen pakotettu anomaan hyvitystä seuraavan rovasti Berghin minua kohtaan osoittaman laittoman menettelytavan johdosta". Vedoten Lutherin Schmalkaldin artikkeleissa lausumiin sanoihin: "Per Adami inobedientiam omnes homines facti sunt peccatores" [Aatamin tottelemattomuuden tähden ovat kaikki tulleet syntisiksi.] koettaa Alopaeus näyttää, että ihminen lankeemuksessa on saanut "synnin, eikä perkeleen kuvan" ja että siis Bergh itse on opettanut väärin. Ivaten kertoen, miten Bergh, "rippikoululasten pilkaten häntä nauraessa" oven takana kolmen henkilön kera salaa oli kuunnellut hänen opetustaan rippikoulussa sekä sitten kieltänyt häntä tointaan jatkamasta, koettaa Alopaeus todistaa syyttömyyttään ja esimiehensä toimenpidettä laittomaksi. Bergh ei ole ainoa, joka tässä valituksessa saa kuulla kunniansa. Pilkaten heränneitten uskoa, "joka ei voi siirtää hiekkajyvääkään paikaltaan", hyökkää hän sitäkin vastaan, että Bergh teki jyrkän eron suruttomien ja heränneitten välillä, sanoen: "vasta viimeisenä päivänä tiedetään, kuka tulee autuaaksi, kuka joutuu kadotukseen." Valituksensa lopussa huomauttaa Alopaeus edellisten syytösten lisäksi, ettei pitäjänkokous, jossa Bergh ensin oli ottanut asian esille, ollut oikea paikka kysymyksen käsittelemiseen. Siitä syystä sanoo hän myöskin kieltäytyneensä sinne saapumasta, vaikka häntä oli tähän tilaisuuteen kutsuttu. Valitus on päivätty marraskuun 13 p:nä 1850.

Tuomiokapituli vaati Berghin selitystä. Perusteellisesti selitti tämä riidan vaiheet. Kerrottuaan, miten hän kerran, kuunneltuaan Alopaeuksen opetusta rippikoulussa, oli ystävällisesti huomauttanut viimemainitulle muutamaa ilmeisesti väärää vastausta, sanoo hän toivoneensa, että apulainen ottaisi muistutuksen varteen. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Päinvastoin oli Alopaeus sekä saarnatuolista että rippikoulussa sanonut häntä "vääräksi profeetaksi". "Hän oli", lausuu Bergh edelleen, "seuraavalla viikolla rippikoulussa suurella painolla moittinut väitettäni, että synti on perkeleen kaltaisuutta, perkeleen kuva, vaikkei yhteys ensinkään vaatinut häntä tuohon väittelyyn". Syyksi vedetyn riitakysymyksen johdosta antaa Bergh seuraavan selityksen opetuksestaan. "Olen opettanut ja opetan: Millaiseksi Jumala loi ihmisen? Omaksi kuvaksensa. Millainen oli hän silloin? Viisas, pyhä ja vanhurskas, jollainen Jumalakin on. Onko ihmisessä vielä tämä Jumalan kuva? Ei. Kuinka se menetettiin? Syntiinlankeemuksen kautta, joka tapahtui, kun ensimmäiset vanhempamme söivät kielletystä puusta. Kuka vietteli heidät siihen? Perkele, ylin langenneista enkeleistä, joka pukeutui käärmeen muotoon. Miten ensimmäiset vanhempamme sitten tekivät syntiä? Epäuskosta, ylpeydestä ja tottelemattomuudesta, niinkuin langenneet enkelit ennen heitä olivat syntiä tehneet. Onko sama syntisyys vielä meissä? On. Miten olemme sen saaneet? Olemme sen luonnollisessa syntymisessä perineet vanhemmiltamme, jotka hekin ovat sen vanhemmiltaan perineet j.n.e. aina Aatamiin ja Eevaan. Mikä kuva meissä siis on Jumalan kuvan sijalla? Synnin kuva. Kenen kuva on synnin kuva? Perkeleen, joka ensin on tehnyt syntiä ja luopunut Jumalasta ylpeytensä, epäuskonsa ja tottelemattomuutensa tähden." "Joutuessani tähän kysymykseen", jatkaa Bergh, "huomasin arkuutta lapsissa, mutta kun sanoin heille, että pelkäämättä saisivat avata sydämensä minulle ja ettei heillä minulta ollut muuta odotettavaa kuin isän suhdetta lapsiinsa, vastasivat he, että Alopaeus oli opettanut heille, ettei synti ole perkeleen kuva ja ettei semmoista oppia löydy raamatussa". Vedoten raamatun lauseisiin "käärmeen siemen", "kyykäärmeiden sikiöt", "perkeleen työt", "olla isästä perkeleestä", "kaikki ihmiset ovat valehtelijoita" — "perkele on valheen isä", y.m., tukee Bergh väitettään pitkillä otteilla myöskin Lutherin, Rambachin, Arndtin, Nohrborgin, Vegeliuksen, Büchnerin y.m. kirjoista. Tunnustuskirjoihinkin hän vetoaa sekä siihen, että "kirkko painavassa exorsismissä on tunnustanut tämän opin omakseen". Kohdistaen päähuomionsa Alopaeuksen pintapuoliseen oppiin synnistä ja tämän katsantotavan vaarallisiin seurauksiin hänen opetuksessaan, lausuu Bergh: "Minkä usein olen kokenut, sen nytkin huomasin, nim. että papismi, manichaeismi ja flacismi toisella puolen sekä pelagianismi, sosinianismi ja ratsionalismi toisella, toisin sanoen harhausko ja epäusko, jos kohta eroitus niiden välillä näennäisesti onkin äärettömän suuri, todellisuudessa ovat lähellä toisiaan; mutta sitävastoin vaaditaan enemmän kuin inhimillistä taitoa siltä, joka heränneessä omassatunnossa tuntee itsensä syntisistä suurimmaksi, mutta kuitenkin uskoo saaneensa armon ja olevansa Jumalan lapsi. Sentähden onkin se portti ahdas ja tie kaita, joka johtaa elämään, sentähden useimmat vanhurskautetutkin sielut ennenpitkää sortuvat farisealaisuuteen, suukristillisyyteen, kuolleeseen uskoon, joka kaikki johtaa samaan."

Berghin perusteellinen selitys (se sisältää 24 tiheästi kirjoitettua sivua) näkyy saattaneen Alopaeuksen jossain määrin hämilleen, hän kun vaaditussa selityksessä kiertelemällä koettaa päästä pääasiasta. Muun ohessa vetää hän esille että Bergh, joka koetti harjoittaa seurakuntalaisiaan neliäänisesti virsiä veisaamaan, muka olisi "pakoittanut häntä neljättä ääntä veisaamaan". Myöskin tähän ja muihin kysymyksessä olevassa selityksessä oleviin kysymyksiin täytyi Berghin vastata. Mitään varsinaisesti uutta ei tämä hänen toinen selityksensä sisällä.

Asiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä ehdotti lehtori G. M. Vaenerberg, että Jaakkimassa pidettäisiin piispantarkastus, mutta useimmat tuomiokapitulin jäsenistä pitivät kysymystä siksi selvänä, että heti voitaisiin ryhtyä päätökseen. Tällöin lausuttiin kaksi mielipidettä. Toisen esitti lehtori A. Lindfors, toisen lehtori S. J. K. Smalén. Edellinen lausui: "Koska rovasti Bergh oli mennyt valtaansa ulommas ainoastaan sattuneen sanakiistan tähden kieltäessään Alopaeusta pappisvirkaansa toimittamasta sekä vetänyt asian pitäjänkokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään, sekä riitaveljelleen antamassaan papintodistuksessa maininnut asioita, jotka eivät siihen kuulu, ja koska edelleen hän ja Alopaeus olivat menetelleet hyvin varomattomasti siinä, että sanankuulijainsa läsnäollessa toistensa arvon vähentämiseksi olivat vetäneet esille vähäpätöisiä riitakysymyksiä, jotapaitsi Alopaeus Berghiä vastaan oli käyttänyt sopimatonta kirjoitustapaa, olen sitä mieltä, vaikka tunnustankin kummankin harrastuksen totuuden ja puhdasoppisuuden hyväksi, että kumpaakin on muistutettava moitittavasta esiintymisestään kysymyksessä olevassa asiassa sekä että heidän vasta tulee suuremmalla varovaisuudella käsitellä kysymyksiä, joista, jos niistä varomattomasti puhutaan, kansan heikommat ainekset saattavat tulla levottomiksi omissatunnoissa ja seurakunnan luottamus opettajiinsa joutua vaaranalaiseksi." Tätä mielipidettä kannattivat piispa ja Runeberg. — Lehtori Smalén, jonka lausuntoon lehtorit Borenius ja Lindh liittyivät, huomautti, että Alopaeus oli esittänyt epäselvää oppia, jossa ei ollut mitään rajaa uskon ja epäuskon välillä, että hän oli hävyttömästi hyökännyt Berghiä vastaan ja osoittautunut varsin haluttomaksi vastaanottamaan opetusta ja neuvoja tältä vanhemmalta virkaveljeltään, jonka vuoksi hän ehdotti, että tuomiokapituli antaisi hänelle varoituksen. Hyväksyen Berghin toimenpiteet Alopaeusta vastaan ehdotti hän ainoastaan, että häntä muistutettaisiin sovintokaavan perisyntiä koskevasta ohjeesta: "Mitä lausetapaan tulee, on paras, että säilytetään terveellisten sanojen hyväksyttyjen kirjojen mukainen käyttö."

Tuomiokapituli päätti, että Alopaeusta oli varoittamalla kehoitettava "papinvalansa mukaisesti edistymään Jumalan sanan ja uskonkappalten käsittämisessä, osoittamaan asianomaista kunnioitusta ja kuuliaisuutta hengellisille esimiehilleen sekä välttämään pahennusta herättäviä sanakiistoja ja vastasaarnoja, jos mieli välttää ankarampaa rangaistusta". Pääasiassa hyväksyen Berghin menettelyn, huomautti tuomiokapituli hänelle, että hän aiheettomasti oli tehnyt lisäyksiä Alopaeuksen papintodistukseen, sekä vetänyt riitaveljensä asian kokoukseen, joka ei ollut oikeutettu sitä käsittelemään. Mikäli asia koski riitakysymyksen opillista puolta, laati tuomiokapituli Berghiin nähden päätöksensä lehtori Smalénin yllä kerrotun ehdotuksen mukaan.

Sekä Bergh että Alopaeus valittivat Viipurin hovioikeuteen, joka kuitenkin vahvisti tuomiokapitulin päätöksen. Ensinmainittu koetti vielä senaatissakin saada muutosta, mutta tämäkin yritys oli turha.

Paljon mielipahaa tuotti tämä riita Berghille. Samana vuonna hän kyllä pääsi Alopaeuksesta, joka siirrettiin toiseen seurakuntaan, mutta kauan hän tätä riitaa surulla muisti. Varsinkin koski Berghiin kipeästi asianomaisten välinpitämättömyys siihen kysymykseen nähden, jota hän tässä riidassa oli pitänyt pääasiana. Alopaeus oli yrittänyt repiä alas koko sen hengellisen rakennuksen, minkä tuo herännäisyyden väsymätön työntekijä taistellen ja rukoillen oli saanut nousemaan Jaakkimassa, monesti saarnatuolistakin julkisesti hyökännyt häntä ja hänen työtään vastaan. Niinpä oli hän esim. saarnassaan tuomiosunnuntaina 1850, jossa hän selvin sanoin soimasi Berghiä, koettanut todistaa, ettei ole olemassa mitään eroitusta kääntyneitten ja kääntymättömien välillä, sanoen että vasta tuomiopäivä on näyttävä, ken on uskovainen, kuka ei, sekä että ne, jotka nyt tahtovat käydä uskovaisista, eivät sitä ole, koska eivät uskollansa voi liikuttaa hiekkajyvääkään paikastaan. Heränneitten vaatteistakin oli hän samassa tilaisuudessa pilkaten puhunut, sanoen niiden osoittavan vaan farisealaista mieltä. Näitä asioita oli tuomiokapituli pitänyt "vähäpätöisinä" ja toiset tuomiokapitulin jäsenet olivat arvostelleet Alopaeuksen kiivautta totuuden ja puhdasoppisuuden puolesta yhtä kiitettäväksi kuin Berghinkin. Ellei viimemainittu olisi ollut esimiehen asemassa, olisi hänen arvostelunsa riitaveljensä opista ehkä tuottanut hänelle vakaviakin nuhteita harhaoppisuudesta. Kaikki tämä ei suinkaan ollut omiaan kehoittamaan häntä hänen vaikeassa paimentehtävässään.

Alopaeus oli sanankuulijoiltaan koettanut hankkia todistuksen siitä, että Bergh oli kieltänyt häntä opettamasta rippikoulussa. Kun tilaisuudessa saapuvilla olevat henkilöt eivät suostuneet semmoista todistusta antamaan, elleivät saisi ilmaista siinä myöskin kiellon syytä, kääntyi hän tässä tarkoituksessa muiden seurakuntalaisten puoleen. Bergh sai kuulla, että hän joltakin talonpojalta olisi saanut väärän todistuksen. Heränneittenkin joukossa löytyi monta, joita oli syytä tuommoisesta epäillä. Asiaa tiedustellessaan, sai Bergh uusia todistuksia karjalaisten epäluotettavaisuudesta. Mutta ei tämäkään häntä lannistuttanut, hän päinvastoin ryhtyi uusiin tarmokkaisiin toimiin, johdattaaksensa sanankuulijoitaan totuuden tielle. Tuon väärän todistuksen johdosta kirjoittaa hän eräälle ystävälle: "Tämä tapahtuma on tärkeä senkin tähden, että se on antanut aihetta vanhojen heränneitten sieluntilan tutkimiseen ja paljastamiseen. Viime sunnuntaina olin tilaisuudessa lausumaan heille niin ankaran totuuden, että he sanoivat tuskin voivansa enempää kestää. Tämä tapahtui kuitenkin suljetussa seurassa. Näytin heille, että elivät vanhoilla eväillä. Luin heille virsikirjan katumusvirsistä, rippirukouksista ja etenkin 'sairaan ihmisen rukouksen', todistaen heidän kaikista tällaisista asioista ajattelevan: tuo ei nyt enää minua koske; minähän olen vanha kristitty y.m. Heidän täytyi tunnustaa, että niin oli laita, että lohduttelivat itseään farisealaisen rukouksella, että aina olivat antaneet uudistumisensa alussa seisahtua tahi kapalossa tukehtua, että omin lupinsa anastivat itselleen uskon y.m. He tunnustivat löytävänsä pahimman aatamin omasta itsestänsä."

Monesti oli Berghin mieli hyvinkin masentunut niistä vaivoista ja kärsimyksistä, joiden alaisena hän teki työtä Jaakkimassa. Puhumattakaan riidastaan Alopaeuksen kanssa, painoivat työtaakka ja hänen elävä vastuunalaisuudentuntonsa usein hänen mieltään. Niinpä kirjoittaa hän v. 1847 veljelleen: "Kunnalliset epäjumalani vaivaavat minua alituisesti, aina huutaen: sinä olet meidän sieluinesi, ruumiinesi. Mutta hän, joka rukoili Pietarin edestä, ettei tämän usko turha olisi, rukoilee minunkin puolestani." Ja vähän myöhemmin hän valittaa, että vanhat synnit, ylpeys, itaruus y.m. heti nostavat päätään, "kun Jumala vähänkään hellittää ohjaksia". — — — "Minun täytyy nyt uskoa", lausuu hän, "vaikken uskokaan. Mutta ainoastaan tässä tilassa oppii ymmärtämään Lutheria, joka, vaikka hän niin rohkeasti kehoittaa uskoon, itse tuntee ja tunnustaa sitä ei vielä käsittäneensä." [Lähteitä: Jaakkiman kirkonarkisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto; Paimenmuisto; kert. kanttori Reijonen ja rouvansa Jaakkimassa, Juhani Kapuna, Matti Tapanainen, A. V. Lyra y.m.; J. F. Berghin kirjeet P. J. F. Brofeldtille 7/11 1850 ja 9/12 1850; J. F. Berghin kirjeet J. I. Berghille 3/12 1846, 7/5 47 ja 1848 (ilman päivämäärää).]

Sortavalassa taisteli Henrik Renqvist uskollista taisteluaan Jumalan valtakunnan puolesta. Samoinkuin Bergh Jaakkimassa, koetti hän päästä vaikuttamaan ihmisiin varsinkin kahdenkesken heitä puhuttelemalla. Kinkereillä, rippikoulussa ja etenkin rippikuulusteluissa sai hän tällä tavoin monen sydämen avatuksi Jumalan hengen armontyölle. "Ei saarnaamisella paljon voiteta senkaltaisia sanankuulijoita, joita ei sitä ennen kysymyksillä ole opetettu. Sekä heräämään että parannustaan jatkamaan voi opettaja Jumalan armon kautta paremmin saada ihmisiä kuin saarnaamisella", kirjoittaa Renqvist v. 1845 ystävälleen Monellille. Tämän käsityksensä mukaisesti hän toimi kaikissa mahdollisissa tilaisuuksissa. Häissä, hautajaisissa, ristiäisissä hän tuntikausia tutki ihmisten sieluntilaa, kysellen ja opettaen heille kristinuskon totuuksia, varsinkin n.s. armonjärjestystä. Sairaankin luona ollessaan kääntyi hän kysymyksillään paikalle saapuneitten terveittenkin puoleen, puhutellen heitä "ei kuitenkaan enemmän kuin tunnin ajan", niinkuin hän itse kertoo. Viimemainittuna vuonna alkoi hän samalla tavoin pappilassaan lauvantai-iltoina tutkia ja neuvoa sinne saapunutta kirkkoväkeä, päättäen tämän toimituksen hartauspuheella ja polvirukouksella. Tällä tavoin, niin kertoo Renqvist itse, heräsi paljon ihmisiä, jota vastoin "saarnojen kautta ei ole herännyt kuin joku vuosikausiin". Syynä siihen, että hän saarnojensa kautta oli saanut niin vähän aikaan, pitää hän kansan alhaista kantaa, väittäen, että "he eivät ymmärrä". Epäilemättä sisältää tämä väite paljon totta, ja täysin oikeutettu on varmaankin seuraava hänen huomautuksensa: "Jos ihmisiä olisi ennen opetettu katkismusopetuksella, niin he ymmärtäisivät saarnoja, mutta minkä katkismusopetuksen ovat he saaneet, rippikouluja ja kylänlukuja kun on pidetty sillä tavalla, kuin niitä on pidetty ja vieläkin pidetään näillä meidän mailla." Mutta toiselta puolen on sekin otettava huomioon, ettei Renqvist ollut mikään etevä saarnamies eikä semmoisena voinut suuria herätyksiä aikaansaada, niin elävä kristitty kuin hän olikin.

Lukuunottamatta riitakirjoituksia, joista tuonnempana aiomme tehdä selkoa, ilmestyi Renqvistin toimesta näinä aikoina muitakin julkaisuja. Tärkein niistä oli Arndtin "Totisen kristillisyyden" neljännen kirjan suomennos, jonka Renqvistin uskollinen ystävä G. Monell sai valmiiksi v. 1846. Tämän teoksen valmistuminen oli tavallaan merkkitapahtuma herännäisyyden historiassa. Lukuunottamatta niitä seutuja, joissa kiista Renqvistin ja Paavo Ruotsalaisen opetuslasten välillä oli ollut kiivainta ja joilla paikkakunnilla viimemainitun suunnan edustajat menivät niin pitkälle, että he hylkäsivät koko kirjan yksin sentähden, että Renqvist oli toimittanut sen suomeksi, sai se huomatun sijan heränneitten hartauskirjojen joukossa. Niinpä luettiin sitä esim. Jaakkimassa yleisemmin kuin mitään muuta uskonnollista kirjaa.

Täytyy todella ihmetellä Renqvistin väsymätöntä innostusta uskonnollisen kirjallisuuden kartuttamiseksi. Paitsi uskonelämän salaisuuksia suoranaisesti käsitteleviä kirjoja, koetti hän toimittaa kansalle semmoistakin lukemista, joka Jumalan sanan valossa paljastaisi jonkun sen keskuudessa vallitsevan paheen. Semmoinen oli "Viinan kauhistus", josta ennen on puhuttu. V. 1847 rupesi hän ajattelemaan toisen samankaltaisen kirjan toimittamista kansalle. Sen tarkoituksena tulisi olemaan Karjalassa niin yleisen taikauskon vastustaminen. Koska Renqvist samana vuorina ryhtyi valmistamaan "Raamatun ydin eli sisu" nimistä julkaisua, pyysi hän Monellia kirjoittamaan tuota toista kirjaa, ehdottaen sen nimeksi "Epäjumalisuuden kauhistus". Hankkeesta ei näy mitään tulleen, mutta jo ehdotuksenakin se osoittaa, miten uskollisesti Renqvist piti kansan hengellistä etua silmällä ja kuinka ahkerasti hän työskenteli sen uskonnollisuuden esteiden poistamiseksi.

Paitsi lähetystointa, jonka hyväksi Renqvist edelleen kokosi varoja Tukholman lähetyslaitokselle, harrasti hän lämpimästi toistakin muiden maiden kristillisissä piireissä tähän aikaan vireillä olevaa kysymystä, nim. raittiusasiaa. Jota enemmän hän saarnoissaan ja kirjallisuudenkin alalla oli taistellut "viinan kauhistusta" vastaan, sitä enemmän vakuutetuksi oli hän tullut tämän taistelun välttämättömyydestä. V. 1846 saatuansa Ruotsin raittiusseuran vuosikertomuksen, innostui hän vielä enemmän tekemään työtä tämän asian hyväksi. Hän päätti Sortavalassa perustaa raittiusyhdistyksen sekä kirjeillä koettaa innostuttaa ystäviään muilla paikkakunnilla ryhtymään samanlaisiin toimenpiteisiin. Niinpä kehoittaa hän Monellia Ilomantsissa vaikuttamaan raittiusaatteen hyväksi, neuvoen häntä seuraavin sanoin: "Ensin, heitä itse pois maistaminenkin ja muille ryyppyjen tarjoominen, sillä ilman sitä ei tule tolkkua koko taikinasta. Sitten rupea nimiä ottamaan näihin raittiuskirjoihin, joita puolikymmentä panen sitä varten sinulle tulemaan. — Ei taida olla hyvä alkaa vallan juomarien puumerkkien ottamisella, sillä niissä ei ole ensimmältä lupauksensa pitäjää, jonka kautta vain tulee pahennus asialle. Mutta sellaisilta ota, jotka ovat vasta alulla juopumiseen ja niiltä, jotka eivät ole alullakaan paitsi ruokaryyppyjen kautta, ja niiltä, jotka eivät ole koko maussa olleet — — —". Erittäin kehoittaa hän ahdistamaan kapakoitsijoita ja väkijuomien valmistajia. — Vielä samana vuonna perusti Renqvist Sortavalassa raittiusseuran, johon hän sai verraten monta jäsentä. Monell sitävastoin ei vaikeuksien tähden näy olleen altis ryhtymään toimeen. Hän ilmoitti epäilyksensä Renqvistille. Tämä vastasi: "Jos ajattelee viinan kauheita seurauksia ja siitä ymmärtää, miten hyvä olisi, jos Jumalan armosta saisi olla välikappaleena näiden seurausten poistamiseksi, niin katoavat kaikki estelyt kuni savu ilmaan". Vedoten muissa maissa, varsinkin Ruotsissa saavutettuun kokemukseen, jatkaa Renqvist: "Jos me suomalaiset olemme pahoja, niin eivätpä ihmiset luonnostaan ole parempia muuallakaan, josta voi päättää, että mekin pahat tulisimme autetuiksi viinan pahasta, koska muunkin maailman pahat rupeavat siitä pääsemään ja ovatkin jo paljon päässeet. Mutta alkaminen on välttämätön; sitä ei meidän pidä odottaa muilta, vaan alkaa itse. — — — Sehän olisi kauhea asia, jos me suomalaiset olisimme alallamme, kun melkein suurin osa kristillisestä maailmasta on noussut viinan pahaa vastaan sotaan. — —" Kirje osoittaa, miten väsymättömällä tarmolla Renqvist tätäkin asiaa ajoi. Pysyväistä perustusta raittiusaatteen toteuttamiselle hän ei kuitenkaan saanut lasketuksi, ei omassa, eikä ystäviensä seurakunnissa. Sortavalankin raittiusseura kuoli vähitellen. Aika ei ollut vielä kypsynyt. Mutta raittiusaatteen tienraivaajista Suomessa on Henrik Renqvist ensimmäinen.

Sortavalan seurakunnan laajuus ja kansan alhainen kanta tekivät huolellisen papin työn siellä hyvin raskaaksi. Jos kukaan, oli Renqvist oikeutettu pyytämään apulaista. Sitäpaitsi ei hän ollut mikään terve mies, vaan sairasti usein kolotustautia, joka monesti ajatutti varsinkin hänen kätensä. Tämän lisäksi oli hänellä ainakin pari kertaa kovempia tautikohtauksia, muun ohessa v. 1849, jotka pitivät hänet vuoteen omana monta kuukautta. Tuomiokapituli ei myöskään häneltä apulaisia kieltänyt. Lyhyitä väliaikoja lukuunottamatta oli hänellä Sortavalassa ollessaan apunaan ylimääräinen pappi. Paljon vaati Renqvist apulaisiltaan. Jos itse halusivat tahi eivät, täytyi heidän olla työssä aamusta iltaan. Ja tarkkaan tuli heidän sekä opissa että elämässä noudattaa esimiehensä uskonnollista katsantotapaa, jos tahtoivat olla hänelle mieliksi. Että harva hänen vaatimuksiaan voi tyydyttää, on sanomattakin selvä.

Renqvistin apulaisista 1840-luvun loppupuolelta ansaitsee mainitsemista varsinkin hänen poikansa Henrik Renqvist, joka oli tullut papiksi v. 1841 ja senjälkeen toiminut pappina Sysmässä, Parikkalassa ja Muolassa. Hänkin oli saanut kokea vainoa uskonsa tähden, jos kohta lähinnä syynä olikin yksinomaan yksityinen kosto. Asian laita oli seuraava. Muolaan muutettuaan kävi Renqvist v. 1846 entisiä sanankuulijoitaan Sysmässä tervehtimässä. Sysmän nimismies, joka ennestään vihasi tuota herännäisyyteen mieltynyttä pappia, ahdisti häntä matkalla, lähetti hänen "passittoman" kyytimiehensä takaisin Muolaan sekä ilmoitti lääninsä kuvernöörille, että Renqvist olisi pitänyt "luvattomia kokouksia" Sysmässä. Mikkelin kuvernööri toimitti asiasta tiedon Viipurin kuvernöörille ja tämä vuorostaan asianomaiselle kontrahtirovastille, Viipurin kirkkoherralle J. G. Norringille, joka siitä kirjoitti tuomiokapituliin. Vaaditussa selityksessä kielsi Renqvist matkallaan pitäneensä mitään kokouksia, syyttäen puolestaan Sysmän nimismiestä sapatinrikkomisesta ja väkivallasta. Tuomiokapituli antoi Renqvistille varoituksen sopimattomasta käytöksestä, jättäen syytöksen luvattomien kokousten pitämisestä sillä kertaa huomioon ottamatta. — Nuoremman Renqvistin paimentyö Muolassa (1846-47) ja Sortavalassa (1847-49) oli uskollista hänen isänsä hengessä tehtyä työtä. Mitään syvempiä jälkiä siitä ei kuitenkaan näy Karjalan herännäisyyden vaiheissa. [Lähteitä: Renqvistin kirjeet Monellille 15/4 1845, 16/2 46, 4/4 46, 12/6 46, 21/5 47, 17/8 49; Paimenmuisto; Porvoon tuomiokapitulin arkisto.]

Niistä Pohjois-Karjalan seurakunnista, joissa Renqvistin oppi pääsi vaikuttamaan, ovat edellä muiden Liperi, Kihtelysvaara ja Ilomantsi mainittavat. Ensinmainitussa seurakunnassa oli vieläkin nähtävänä sen kevätkylvön siunaus, minkä Henrik Renqvist nuoruutensa innostuksessa monen ahdingon ja vainon alaisena siellä oli toimittanut. Liike säilyi, jos kohta paljon vähälukuisempana, kuin se hänen aikanaan oli ollut, vaikka seurakunnan papisto ei sitä suosinut. Juhla-aikoja Liperin heränneille olivat ne, jolloin he saivat käydä häntä Sortavalassa tapaamassa taikka kun hän joskus saapui heidän luoksensa. Kiihtelysvaarassakin kävi Renqvist joskus, mutta sikäläisten heränneitten luku oli pienempi. Niinkuin ennen (II s. 437) olemme nähneet, toimi Ilomantsissa 1840-luvun keskivaiheilla siunauksella Renqvistin hengenheimolainen ja ystävä G. Monell. Hän neuvoi kansaa ahkeraan rukoukseen ja koetti johdattaa sanankuulijoitaan vilpittömään parannukseen. Monell oli suora ja rehellinen mies. Kun hän seuroissa, samoinkuin kotihartauttakin toimittaessa, laskeutui polvilleen, tiesivät kaikki, että hän sen teki sisällisestä pakosta eikä suinkaan vain tavan vuoksi. Niin yksipuolinen, kuin Renqvist, hän ei kuitenkaan rukoukseen nähden ollut. Paavo Ruotsalaistakin arvosteli hän suopeammin kuin viimemainittu. Ilomantsin herännäisyysliike kasvoi 1840-luvulla jokseenkin suureksi. Oppi-isäkseen tunnustivat sikäläiset heränneet Renqvistin. Kun hän joskus saapui rakkaaseen kotipitäjäänsä, oli heidän ilonsa suuri. Mutta hyvin harvoin hän sinne matkusti; luultavasti viimeisen kerran syystalvella 1848, jolloin hän kävi äitiään hautaamassa.

Pielisjärven ympärillä eli vielä vuosisadan alussa syntynyt liike. Valitettavaa on, ettei Paavo Ruotsalainen vanhemmilla päivillään enää jaksanut näillä mailla liikkua, sillä kaikesta päättäen oli maaperä siellä suotuisa Jumalan sanan kylvölle. Näiden seutujen vanhat johtajat siirtyivät jo varhain pois näyttämöltä, eikä kansan keskuudesta noussut uusia heidän työtään jatkamaan. Antti Pyykön kuolemasta olemme ennen kertoneet. [Katso I osa siv. 336, missä Akianderin mukaan mainittu vuosiluku 1833, myöhemmin saamiemme tietojen mukaan on korjattava vuodeksi 1832. Kuoleman syy oli kalastusmatkan aiheuttama tauti.] Paavo Kuosmonen poistui näyttämöltä 1837 ja 8 p:nä huhtikuuta v. 1840 kaatui Paavo Ruotsalaisen likeisin ystävä näillä tienoin Matti Härkönen ainoastaan 45 vuoden ikäisenä. Ennen mainituista seurapuhujista oli jälellä vain Antti Timonen, tuo "hengellisesti hullu", joksi Ruotsalainen häntä leikillisesti kutsui. Hän oli kyllä sukkelakielinen ja tavallaan muutenkin lahjakas mies, mutta johtajaksi ei hän kyennyt. Sitäpaitsi tuli hän vanhoilla päivillään sokeaksi. Köyhänä oli hän aina elänyt, nyt täytyi hänen tyytyä ruotilaisen kodittomaan asemaan. Hän kuoli Lieksassa v. 1863.

Paljon suurempaa huomiota, kuin Antti Timonen, ansaitsee kaksi muuta talonpoikaissaarnaajaa, jotka jonkun aikaa Härkösen kuoleman jälkeen alkoivat pitää seuroja Nurmeksessa ja muissakin Pielisjärven seuduilla olevissa seurakunnissa: Tuomas Piironen ja Peti Tolvanen. Edellinen syntyi 1801 Nurmeksen pitäjässä, missä vanhempansa — suku oli kotoisin Kuhmoniemeltä — omistivat mökin. 1808-1809 vuoden sodan aikana asui perhe Honkalan talossa. Poika rukoili ensimmäisen rukouksensa: "Jumala varjele meitä vahingosta ja vaarasta", kun vihollinen kulki läpi seudun, ja kansa hämmästyen pakeni, mikä mihinkin. Oltuaan myöhemmin pari vuotta Kuopiossa räätälinopissa, palasi hän kotiseudulleen ja meni v. 1824 naimisiin Margareetta Leveisen kanssa, jonka isä oli ensimmäisiä Nurmeksen heränneitä. Tätä Margareettaa kiitetään hyväksi veisaajaksi. Asuttuaan eri paikoissa, muutti parikunta v. 1840 Mikonsalmelle. Jo ennen naimistaan oli Piironen, joka aikuisemmin oli ollut hyvin kevytmielinen sekä toiminut seudun pelimannina, tullut herätykseen. Vähän tämän jälkeen alkoi hän puhua seuroissa ja hänen kodistaan tuli heränneitten kirkkokortteeri. Usein kävi Piironen Nilsiässä. Siihen aikaan, jolloin Hedbergin "Uskon oppi autuuteen" ilmestyi, sai hän Paavolta lainaksi tämän kirjan. Se tuli olemaan erittäin tärkeä hänen kehitykselleen. Kun sitten Paavon ja Hedbergin välit rikkoutuivat, lähetti ensinmainittu kirjeen Nurmeksen nimismiehelle J. F. Malmbergille, joka oli herännyt, pyytäen tätä varoittamaan Piirosta Hedbergin oppiin eksymästä. Piironen alkoi jo peräytyä, mutta Nilsiässä uudelleen käytyään, pysyi hän vielä jonkun aikaa herännäisyydelle uskollisena, silminnähtävästi siitä syystä, ettei hän Paavon eläessä uskaltanut asettua tätä liikettä vastustamaan. Myöhemmin hän, niinkuin vasta saamme nähdä, julkisesti antautui Hedbergin opin tulkiksi. Piironen oli etevälahjainen mies, hänen puheensa lyhyttä ja sattuvaa. — Peti Tolvanen syntyi 1811 Jänönvaaran tilalla Nurmeksen Höljäkässä. Jo lapsuudessaan oli hän ahkera lukija ja nuorena tuli hän herätykseen. Hänkin kävi Nilsiästä neuvoja ja opetusta hakemassa. Alussa kohteli Paavo häntä jokseenkin ankarasti, kertomusten mukaan muun ohessa hänelle kerran lausuen: "Lukea sinä osaat sisältä ja ulkoa, mutta lihan käsivarsi on vielä kuolettamatta". Tolvanen ei kuitenkaan pahentunut, vaan kehittyi Ruotsalaisen opin luotettavaksi levittäjäksi Pohjois-Karjalassa. Jo aikaisin alkoi hän pitää seuroja. Kun ei setänsä, joka omisti Jänönvaaran talon, antanut tupaansa seuraväelle, sai lammasnavetta tehdä seuratuvan virkaa. Sedän kuoltua sai Tolvanen tilan haltuunsa, ja siitä lähtien oli se pitkät ajat sikäläisten heränneitten vakituisena seurapaikkana. Peti Tolvanen oli hyvä puhuja ja hänen kotinsa kantoi kristityn kodin leimaa. Etevillä puhelahjoillaan saavutti hän suuren maineen kotipitäjänsä ulkopuolellakin, kohoten ennenpitkää Pohjois-Karjalan heränneitten yleisesti tunnetuksi johtajaksi. Hän kulki ahkerasti seuroissa, ulottaen matkansa Pielisjärvelle ja Juukaan saakka. Näillä matkoilla seurasi häntä usein Piironen, kunnes näillekin seuduille joutuva jaon aika teki lopun heidän ystävyydestään. Mainitsemista ansaitsee vielä, että Tolvanen kirjoitti paljon tyyliinkin nähden hyviä kirjeitä ystävilleen sekä että hän johtamissaan seuroissa usein viljeli polvirukousta.

Miten suuri Nurmeksen ja Pielisjärven heränneitten hengellinen nälkä vieläkin oli, huomaamme siitäkin, että heitä usein nähtiin paitsi Paavo Ruotsalaisen kodissa Nilsiässä, Sotkamossa, Jaakkimassa y.m. seurakunnissa, missä heränneitä pappeja löytyi. Harvaanasutuilla kotiseuduillaan eivät he kuitenkaan saaneet liikettä järjestymään ja vakaantumaan. Hyvin huonoiksi valitetaan sitäpaitse etenkin Nurmeksen seurakunnan kirkollisia oloja 1840-luvulla. Varsinkin oli järjestys rippikoulussa huonolla kannalla. Mitään apua viimemainitun seurakunnan heränneet eivät papeiltakaan saaneet. Ennen (II, 436) mainittu Klas Veisell oli kyllä heidän miehiään, mutta hän viipyi heidän luonaan ylimääräisenä pappina ainoastaan muutamia kuukausia v. 1848. Turha oli, niinkuin olemme nähneet, myöskin heidän toivonsa saada J. F. Bergh kirkkoherrakseen ollut. Sitä suuremmalla ilolla odottivat Nurmeksen heränneet Kesälahden heränneen papin, ennen mainitun P. J. F. Brofeldtin nimitystä seurakuntansa kappalaiseksi. Hän saapui sinne v. 1851, ryhtyen työhönsä tarmolla ja väsymättömällä rakkaudella. Hänen vaikutuksensa tässä seurakunnassa on todella huomattava, niinkuin vasta saamme nähdä. — Pielisjärven papeista ovat herännäisyyden historiassa huomattavat yllämainittu Klas Veisell, jonka seurakunta pyysi ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen ja joka siellä semmoisena toimi vuosina 1848-54, sekä Erkki Saurén. Viimemainittu, joka oli syntynyt 1814 ja vihittiin papiksi 1840, on tunnettu voimallisena herätyssaarnaajana. Hän toimi ylimääräisenä pappina Pielisjärvellä 1850 — 52. Paljon vaikeutti kuitenkin heidän työtään Pielisjärven vaikeasti hoidetussa, laajassa seurakunnassa se epäluulo heitä kohtaan, jonka muutamat sikäläisten heränneiden piireissä arvossa pidetyt henkilöt saivat kylvetyksi hengenheimolaistensa mieleen. Niinpä oli näillä innostuneilla heränneillä papeilla esim. vuonna 1851 hyvin vähän sanankuulijoita.

Näiden seutujen elävimmän herännäisyysliikkeen vuosisadan keskivaiheilla tapaamme Juuassa. Tänne oli se jo aikaisemmin levinnyt Nurmeksesta ja saavuttanut yhtä vakaan kuin syvällisen luonteen. Suurella siunauksella toimi siellä ylimääräisenä pappina Klas Veisell vuosina 1846-1848. Mutta varsinkin vuodesta 1849, jolloin ennen mainittu N. G. Arppe määrättiin kappalaisenapulaiseksi seurakuntaan, kasvoi liike suureksi. Alusta alkaen tuli hänen ja sikäläisten heränneitten väli mitä likeisimmäksi. Alituisesti häntä pyydettiin pitäjälle seuroja pitämään. "Ei monta löytynyt koko seurakunnassa, jotka olisivat jääneet välinpitämättömiksi", kertoi hän itse, vielä vanhoilla päivillään muistellen tätä "onnellisinta aikaansa". Juuan heränneitten kera kävi hän muuallakin asuvia ystäviä tervehtimässä. Niinpä tekivät he kerran (1850) matkan Nilsiäänkin. Niin elävää kuin Juuan herännäisyys olikin, säilyi se hyvin raittiina. Kielilläpuhujiakaan siellä ei löytynyt kuin muutamia harvoja. Miten rakastettu Arppe oli Juualla, näkyy siitäkin, että seurakunta v. 1851, jolloin hänen virka-aikansa siellä kului loppuun, kutsui hänet ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi. Tässä virassa oli hän 11 vuotta.

Kauttaaltaan suruttomiakin seurakuntia löytyi Pohjois-Karjalassa, jos kohta harvassa. Semmoinen oli esim. Eno. Muutamia Renqvistin suuntaan kuuluvia siellä lienee löytynyt, ei muita. Muutoin oli Ruotsalaisen edustama liike Pielisjärven tienoilla siksi voimallinen, etteivät muut suunnat siellä helposti voineet voittaa alaa. Kontiolahden herännäisyys kantoi kuitenkin Renqvistin hengen leimaa. Yksityisiä viimemainitun suunnan heränneitä löytyi myöskin Pielisjärvellä ja Juualla. Renqvistin toimittamia hartauskirjoja viljeltiin siellä ahkerasti. [Lähteitä: Kert. (Liperissä) Anna Maria Härkönen, Niilo Varis ja Kalle Lappalainen; kert. Hanna Monell, O. Hj. V. Fabritius; Renqvistin kirje Monellille 17/8 49; O(lli) K(oistinen): "Savotar" 1912, n:o 38 ja "Karjalatar" 1912 n:o 36, 45, 46; pastori Aukusti Oravalan Tuomas Piirosesta ja Peti Tolvasesta ystävällisesti hankkimat tiedot; N. G. Arppen kertomukset; kert. F. F. Lönnrot, Jaakkiman vanhat heränneet y.m.; Paimenmuisto; J. F. Berghin kirje P. J. F. Brofeldtille 20/8 1851.]

Syvä ja salaperäinen on tuulen humina suurten erämaiden metsissä. "Ei kukaan tiedä, mistä se tulee ja kuhunka menee". Senpätähden onkin Karjalan kansa ikivanhoista ajoista kysynyt "syntyjä syviä". Loitsut ja taikatemput viihtyivät siellä vielä herännäisyydenkin aikoina. Sentähden taisteli Bergh "turmiollisia sananlaskuja", Renqvist "epäjumalisuuden kauhistusta" vastaan. Mutta kun herännäisyyden tuuli puhalsi yli Karjalan maan, alkoivat erämaiden asukkaat tiedustella sen salaisuuksia. Syvä on tämä tiedustelu ollut varsinkin Pielisjärven rannoilla, paljon syvempi ja yleisempi kuin ylimalkaan luullaan.

VII.

Etelä-Savon huomattavin paikka oli edelleen Savonlinnan seutu. Olli Mikonpoika Pesosen, Matti Liukon ja P. Venellin asetoveriksi Säämingissä liittyi toukokuussa 1845 ennen mainittu Niilo Gabriel Arppe, joka jo ylioppilaana sydämensä koko lämmöllä oli liittynyt heränneisiin. Hän oli syntynyt Kiteellä 1823, ja hänen lapsuudenkodissaan oli, niinkuin tiedämme, K. K. von Essenin kautta syntynyt voimallinen herätys, joka tempasi hänetkin mukaansa. Ylioppilaana oli hän tunnettu heränneeksi, ja hänen asunnossaan pidettiin seurojakin. Sisartensa avioliittojen kautta (katso II s. 410) tutustui hän yhä likeisemmin heränneisiin, saavuttaen heidän yksimielisen rakkautensa. Niinpä oli hän kotiopettajana Malmbergilla vuoden ajan (1844). Arppe vihittiin papiksi toukokuussa 1845 ja määrättiin Säämingin kirkkoherran, ennen mainitun J. N. Stråhlmanin apulaiseksi.

Säämingin papeista oli varsinkin kappalainen A. Kiljander vihainen heränneille. Stråhlman oli yksinkertainen, maailmanmielinen mies, joka paljon paremmin viihtyi pasianssi-pöytänsä ääressä, kuin virkatehtävissään. Heti alussa suuttui viimemainittu uuteen apulaiseensa siitä, ettei tämä asettunut asumaan pappilaan, vaan kanttori Venellin luo, joka oli hänen lankonsa. Elämäänsä ja opinkantaansa puolustaaksensa, koetti Stråhlman sanankuulijoissaan herättää epäluuloa Arppea kohtaan, rippikoulussakin varoittaen: "älkää uskoko häntä — hän ajaa teidät elävältä helvettiin". Hänen hyökkäyksensä heränneitä vastaan, jotka usein pukeutuivat hyvin raakaan muotoon, johtuivat kuitenkin useimmiten Kiljanderin vihasta, joka tuontuostakin kiihoitti häntä ryhtymään tehokkaisiin toimenpiteisiin "körttiläisiä" vastaan. Aiotusta kostosta ei tullut kuitenkaan sen enempää, koska Stråhlman monessa asiassa, muun ohessa virkakirjeidenkin kirjoittamisessa kokonaan riippui etevästä lukkaristaan. Mutta tarmottomuutensakin takia tahtoi hän rauhaa. Sentähden koetti hän saada Kiljanderia sopimaan Venellin ja Arppen kanssa. "Tahdon kerrankin ratkaista riitanne", lausui hän eräänä päivänä heille. "Luen teille erään vanhan saarnani". Tämä oli "puuta, heinää", niinkuin heränneiden arvostelun mukaan hänen saarnansa ylimalkaan, mutta sen aiheena oli "niin on uskot, kuin ajat" ja hän tahtoi ilmaista, että heränneet vasta hänen puolestaan saisivat jatkaa uskonharjoitustaan. Kun lisäksi Venell luetun saarnan johdosta, pilaansa salaten, lausui: "olemmehan aivan yksimieliset", kääntyi Stråhlman Kiljanderin puoleen, sanoen: "kuulethan nyt; tästälähin et saa puhua heränneitä vastaan ainoatakaan sanaa". Tämän jälkeen ei Kiljanderkaan pystynyt tehokkaammin sortamaan heränneitä, niin vihamielinen kuin hän heille olikin.

Säämingin heränneillä oli paljon likeisiä ystäviä Kerimäellä ja Rantasalmella. Joskus he näiden kanssa kokoontuivat suuriin yhteisiinkin seuroihin. Huomattava on, että näiden seurakuntien heränneissä tuskin löytyi montakaan, jotka eivät Paavo Ruotsalaisen opetuksista olisi neuvoa saaneet. Hänen henkensä leimaa näkyi selvästi heissäkin. Monesti tapasivat he hänet Kuopiossa, ja suurissa joukoissa kävivät he häntä Nilsiässä asti kuulemassa. Näiltä matkoilta palasivat he aina erinomaisen virkistyneinä ja uusiin kilvoituksiin alttiina. Kuinka likeinen varsinkin Olli Mikonpoika Pesonen oli Paavolle, todistaa seuraava tapahtuma. Kuopion talvimarkkinoille v. 1846 oli kokoontunut tavallista enemmän heränneitä muilta paikkakunnilta, etenkin Säämingistä. Seurapaikkaan oli saapunut muiden kera kaksi komeasti puettua talonpoikaistyttöä Kuopion läheisyydestä. Seurojen päätyttyä lähestyivät nämä Ruotsalaista, joka heiltä äkäisesti kysyi: "mitä asiaa teillä on?" "Tulimme neuvoa kysymään parannuksen asiassa", kuului vastaus. "Ettekö kuulleet, kun jo markkinoiden alussa ilmoitettiin rummulla, ettei puhuta parannuksen asiasta ainoallekaan, jolla tuommoinen luciferin-kaapu on yllään". Useat seurassa loukkaantuivat Paavon ankaruudesta, pyytäen Olli Mikonpoika Pesosta, joka oli tilaisuudessa saapuvilla, häntä siitä huomauttamaan. Tämä lausui ukolle: "Mihin voivat kaapunsa panna, juuri vasta kun hätääntyivät suruttomuudestaan". Aivan tavatonta oli, että kukaan rohkeni Ruotsalaista oikaista, ja ani harvalta olisi tämä ottanut vastaan muistutusta. Nyt sitävastoin hän ystävällisesti vastasi: "Voi, veli kulta, et sinä niitä tunne, mutta minä tunnen. He ovat kymmeniä kertoja puhuneet kanssani parannuksen asiasta, eikä siitä ole sen valmiimpaa tullut".

Säämingin lahjakkaimpia heränneitä oli tämän Olli Pesosen veli Antti Mikonpoika Pesonen. Hän esiintyi usein seuroissa ja oli Paavo Ruotsalaisen lempilapsia. Mutta hän ei kestänyt sitä tunnustusta, minkä sai osakseen, vaan sortui hengelliseen ylpeyteen ja ennenpitkää julkisiin lihan synteihin. Hänen johtamistaan seuroista alkoi kuulua hyvin rumia huhuja. Ruotsalaista pyydettiin asiaa tutkimaan, mutta hän ei enää jaksanut matkustaa. Hänen lähettämänään saapui sen sijaan Gabriel Markkanen (katso I, 322) Sääminkiin häiriöitä asettamaan. Tämä piti kokouksen Savonlinnassa markkinoitten aikana v. 1848. Niin pitkälle oli kuitenkin Antti Pesosen aikaansaama hurmahenkisyys ehtinyt kehittyä, etteivät siihen antautuneet enää olleet palautettavissa. Kiivaimmat muodostivat oman pienen seuran, joka ei kuitenkaan kauan pysynyt koossa. Antti Mikonpoika Pesonen ja hänen kanssaan moniaat muutkin lankesivat yhä törkeämpiin synteihin.

Antti Mikonpoika Pesosen lankeemus vaikutti lamauttavasti Säämingin heränneisiin. Peläten johtajien turviin antautumista, vetäytyivät he enemmän yksinäisyyteen. Muuta hajaannusta, kuin yllämainittu v. 1848 tapahtunut, ei Säämingin herännäisyysliikkeessä syntynyt. Näiltä ajoilta alkaa myöskin Olli Mikonpoika Pesosen varsinainen johtajatoimi Säämingissä. Paitsi nuhteetonta elämää, teroitti hän sanankuulijoilleen etupäässä luulouskon vaaraa.

Ehkä vielä jalompi luonne, kuin Olli Mikonpoika Pesonen, oli Matti Liukko. Hän oli harvinaisen suora ja vilpitön, periaatteiden mies kerrassaan. Kaikkea pikkumaisuutta ja turhamaista riitelemistä hän sydämestään vihasi. Käräjöimiseen hän ei turvautunut, vaikka asiansa olisi ollut kuinka oikea. Kun hänen poikansa kerran möivät suuremman määrän voita eräälle kauppiaalle, jolta turhaan saivat odottaa maksua, kielsi hän heitä oikeuteen turvautumasta, lausuen: "tyhmyyden teitte, kun velaksi annoitte kelvottomalle, mutta vielä suuremman, jos oikeuteen vedätte". Vaimonsa kanssa olisi hän käräjöimällä saanut suuren talon, mutta luopui heti kaikista vaatimuksista, kun eivät muut perilliset hänelle sitä hyväntahtoisesti luovuttaneet. Aluksi oli hänellä vain torppa, missä pidettiin 3 lehmää ja missä hän harjoitti nahkurin ammattia. Mutta erinomainen siunaus seurasi kaikkia hänen toimiaan, niin että hän jo 1840-luvun loppupuolella oli hyvissä varoissa. Paitsi etevä käytännöllinen kyky, oli Matti Liukko esteettinenkin luonne. Mökkinsä ympäri istutti hän kauniin puiston, kaikki talouskalut ja -tarpeet, jotka hän itselleen hankki, olivat hyviä ja siroja j.n.e. Joskus sattui, että heränneet häntä tästä vikoilivat. Semmoisissa tapauksissa oli hän aina valmis kodistaan poistamaan moititun tavaran, eikä tuottanut tuommoinen itsensäkieltäminen hänelle mitään taistelua. Niin yleisesti häntä kunnioitettiin, että tuli melkein sananlaskuksi vakuuttaa puheensa sanoilla "ukko Liukko sanoi". — Jokaisessa heränneessä kodissa Säämingissä oli raamattu, jota paljon viljeltiin kotihartaudessa. Seuroissa luettiin tavallisesti muita kirjoja, eniten Arndtin "Totista kristillisyyttä", Freseniuksen "Rippikirjaa" ja "Hunajan pisaroita". Varsinkin Liukolla oli hyvä kirjavarasto.

Mitä likeisimmässä suhteessa Säämingin herännäisyyden kanssa oli Kerimäen liike. Eräs viimemainitussa seurakunnassa jo 1830-luvulla syntynyt ja seuraavan vuosikymmenen keskivälissä aivan hurmahenkiseksi yltynyt uskonnollinen suunta, jonka johtajana oli Antti Nikkonen ja johon yllämainittu Antti Pesonenkin liittyi, häiritsi suuressa määrässä heränneitä, vieläpä eksyttikin heitä, mutta Säämingin läheisyys esti sikäläistä liikettä sortumasta. Huomattava on sitäpaitsi, että ennen (I, 86) mainittu Poikonen, muutettuaan Suonenjoelta Pieksämäelle, asettui asumaan Kerimäelle v. 1842 ja etevillä lahjoillaan sekä vakavalla opillaan kolmen vuoden aikana vaikutti paljon hyvää Kerimäen heränneitten keskuudessa. Itse hän ei kuitenkaan heistä pitänyt, päättäen seuraavista hänen muistokirjassaan löytyvistä sanoista: "Kerimäen heränneistä ei ollut paljon huvitusta, sillä he olivat aina huikentelevaisia, ja usein nousi paljon väittelyksiä ja riitoja heidän keskuudessaan."

Arppe ei saanut kauan jatkaa innostunutta työtään näillä seuduin. Jo vuoden perästä määrättiin hänet ylimääräiseksi papiksi Luumäelle ja sieltä 1848 kirkkoherran apulaiseksi Lemiin, missä hän toimi vuodenajan. Ensinmainittu seurakunta pysyi melkein aivan suruttomana, eikä sekään herätys, minkä hän sai viimemainitussa syntymään, näy olleen pysyväisempää laatua. Kuitenkin nähtiin joskus vieraita sekä Lemiltä että Luumäeltäkin Säämingin ja Kerimäen seuroissa, löytyipä heissä ainakin muutamia tosi heränneitä, jotka muiden kaukamatkaisten vierasten kera kävivät Berghiäkin Jaakkimassa kuulemassa.

Suruttoman kylmänä pysyi myöskin Valkealan seurakunta, vaikka luutnantti Collianderin Herralle vihitty koti levitti valoaan ympäristöönsä. Sikäläinen kansa vastusti herännäisyyttä niinkuin papitkin. Viimemainituista oli vihamielisyydestään tunnettu kappalainen Erkki Vahlberg. Ei sekään hänen mieltänsä taivuttanut, että hänen poikansa Aleksanteri Vahlberg, joka oli koulunopettajana Haminassa, oli liittynyt herännäisyyteen. Päinvastoin kiivastui hän siitä vielä enemmän. Seurauksena oli, että poika, joka oli tullut herätykseen Helsingissä samaan aikaan kuin Colliander ja tämän poika, vielä suuremmalla rakkaudella liittyi Valkealan ja Haminan harvalukuisiin heränneisiin. Aleksanteri Vahlberg vihitytti itsensä papiksi v. 1847, jääden kuitenkin toistaiseksi koulun palvelukseen. Paljon pilkkaa saivat hän ja nuori vaimonsa Haminassa kärsiä. Niin esim. kadettikoulun oppilaat rumpujaan päristellen huusivat pilkkasanoja, kun nuo halveksitut pietistat kulkivat heidän asuntonsa ohi.

Tämänaikaisen Säämingin herännäisyyden yhteydessä on vielä varsinkin yksi nimi mainittava: Otto Henrik Cleve. Hän oli syntynyt 3 p:nä syyskuuta 1826 ja tuli ylioppilaaksi 1842. Viransijaisena hoidettuaan Sortavalan alialkeiskoulun rehtorinvirkaa kevätlukukaudella 1850, määrättiin hänet v.t. kolleegaksi Savonlinnan ylialkeiskouluun, jossa toimessa hän oli lukuvuoden 1850-51. Samoinkuin kahta vuotta vanhempi veljensä Fredrik Adolf Cleve, joka kuoli nuorena ylioppilaana 1844, oli hän jo nuorena tunnettu vakavasta, herännäisyyteen taipuvasta mielestään. Otto Henrik Cleven vaikutus Suomen Siionin palveluksessa kuuluu myöhempään aikaan, jonka vuoksi tässä nyt vain mainittakoon, että hän jo Savonlinnassa ollessaan osoittautui Herran vilpittömäksi palvelijaksi ja semmoisena vaikutti siunauksella varsinkin heränneissä piireissä. Hän oli siihen aikaan kihloissa J. F. Berghin tyttären kanssa, joka kaksi vuotta myöhemmin tuli hänen vaimokseen. Tämä suhde oli omiaan yhä likemmin yhdistämään häntä heränneisiin. [Lähteitä: G. Pesosen, N. G. Arppen, Otto Hjeltin y.m. kertomukset; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 7/5 1847; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja; Akiander IV, 92-93; Poikosen muistokirja; kert. rouva Helene Tavast, o.s. Vahlberg, y.m.]

Kesälahdella teki P. J. F. Brofeldt uskollista työtään. Tuon tuostakin tapahtui uusia herätyksiä, joskus suuriakin. Niinpä esim. 1849, jolloin suurin osa rippikoululaisista tavallista voimakkaammin sai kokea armon suuruutta. Samassa tilaisuudessa, heti kun Brofeldt oli päättänyt rippipuheensa, syntyi lapsissa, jotka olivat kokoontuneet alttarin ympärille, suurta melua, huutoja ja voihkimista. Kirkkoväki nousi paikoiltaan ja riensi kuoriin likeltä katsoakseen liikutuksiin joutuneita. Työläästi sai Brofeldt järjestyksen palautetuksi. Muutamia viikkoja aikuisemmin oli samankaltaisia oireita huomattu eräässä syrjäisessä kylässä. Niin kovaa oli herätys, että toiset tuskissaan joutuivat mielenhäiriöön. Eräs semmoinen henkilö oli niin raivoissa, että Brofeldt, jonka neuvottavaksi ja lohdutettavaksi hänet tuotiin, oli pakoitettu ensin pitämään häntä köysissä. Jonkun ajan kuluttua tuli tuosta, samoinkuin monista muistakin tuommoisen kovan herätyksen alaisina olleista, vakava elämän tien vaeltaja. — Tuonkaltaiset liikutukset eivät olleet Kesälahdella harvinaisia. Samana vuonna kuin vasta mainittu heräys siellä tapahtui, ilmaantui kielilläpuhujiakin tavallista useammin. Tavallisuudesta poikkeavaan muotoonkin tuo uskonnollisen elämän omituinen ilmiö silloin pukeutui. Muutamassa kirjeessä kerrottuaan yllämainituista liikutuksista, kuvaa Brofeldt sitä seuraavin sanoin: "Yksi oire, joka muistuttaa kielilläpuhujista, on muiden kera ilmestynyt. He joutuvat äkkiä kovaan tuskaan, ilman että ennen ovat semmoisia ajatuksia hautoneet, käyvät tiedottomiksi, maaten tuommoisessa tilassa monta tuntia, toiset koko vuorokauden, jonka jälkeen he tulevat luokseni omissatunnoissaan hämmästyneinä. Toiset sekä lapset että täysi-ikäiset puhuvat tuossa tilassa, ilmoittaen toisten tuntemattomat, salatut synnit, tuomiten heitä". — Nämä hengellisen elämän sairaloiset ilmiöt eivät suinkaan olleet saaneet alkuansa mistään Brofeldtin ylenmäärin tunteellisesta esiintymisestä, vaan ne johtuivat kansan semmoisille ilmiöille otollisesta luonteesta. Brofeldtin kristillisyys oli kyllä tunteellista, mutta samalla raitista. Rakkaudella ja taidolla hän asetti liikutukset, jos kohta hänen usein täytyi turvautua kokeneen ystävänsä J. F. Berghin apuun. Kaikessa tapauksessa on Brofeldtin työ Kesälahdella pidettävä varsin huomattavana. Muun ohessa perusti hän siellä sunnuntaikoulujakin, ei ainoastaan lasten lukutaidon auttamiseksi, vaan siitäkin syystä, että heränneet, pelkäämättä viranomaisten vainoa, vapaasti voisivat kokoontua Jumalan sanaa viljelemään sekä veisaamaan koulupaikkoihin. Brofeldt oli kappalaisena Kesälahdella 1840-1851. [Kert. rouva A. Pesonen (Matti Liukon tytär), N. G. Arppe y.m.; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 25/6 1849; Paimenmuisto.]

Mikkelin-seudun herännäisyyden varsinaiset johtajat olivat 1840-luvun loppupuolella edelleen Margareetta Högman Joutsassa ja Salomon Häkkänen Mäntyharjussa. Kirjoillaan vaikutti Savon puolen heränneisiin Renqvist, jonka opinsuuntaa he olivat jokseenkin lähellä. Huomattava on kuitenkin, etteivät he niin orjallisesti, kuin hänen ystävänsä Karjalassa ja Lounais-Suomessa, harjoittaneet rukousta. Polvirukousta he kyllä edelleen ahkerasti viljelivät, mutta Renqvistin "auta, auta, auta", "armahda, armahda, armahda" ja muiden sanojen kaavamaista toistamista ei heidän seuroissaan milloinkaan kuulunut. Heidän kokouksissaan vallitsi vapaampi, mutta ei sentähden suinkaan vähemmin vakaa henki. Itsenäisyyttäkin Renqvistiin nähden he osoittivat. Niinpä esim. Salomon Häkkänen, niinkuin myöhemmin saamme nähdä, hänen kanssaan 1850-luvulla rukouksesta vähän väittelikin.

V. 1849 tapahtui Savon rukoilijain liikkeen vaiheissa huomattava muutos. Maaliskuun 3 p:nä päätti Margareetta Högman Joutsan kappelissa siunauksesta rikkaan elämänsä. Monta sataa ystävää eri pitäjistä saattoi Marianpäivänä hänet haikealla kaipuulla hautaan. Joutsan v.t. kappalainen K. K. Stenroth luki saarnatuolista Salomon Häkkäsen kirjoittaman rakkaan ystävän elämäkerran. Haudalle pystyttivät Savon rukoilijat muistopatsaan, johon kirjoitettiin seuraavat sanat:

    "Sun hautas päälle istutamm'
    Kuolon muistopatsahan,
    Jonka päällekirjoitus
    Ystävill' on muistutus,
    Että olla valmiina
    Kalliina armonaikana,
    Lamput olla loistavat
    Yljän häihin tullessa.
    — Ystävämme, jonka nyt
    Tässä hautaan laskemme,
    Jätti meille muistutust',
    Kuin edes seuraa kirjoitus:
    Aina hän täällä ollessaan,
    Kuin myös täältä lähteissään,
    Sulki silmäns' Jesukseen,
    Nyt jo pääsi taivaiseen;
    Palkan hän on saanunna,
    Se oli talteen pantuna,
    Jesukselt', jota rakasti,
    Ja muita siihen kehoitti,
    Teki työtä myös sen pääll',
    Kuinka aina tulis sääll',
    Tuossa työss' ei väsynyt,
    Päivii eik' öitä säästänyt,
    Suloisesti puheli,
    Jonka veren voimaksens'
    Tunsi oikein elääksens'."

Täytyy oudoksua, ettei muiden seutujen heränneitten pappien kirjeenvaihdossa vahingossakaan tapaa Margareetta Högmanin nimeä. Pääsyynä siihen oli epäilemättä Paavo Ruotsalaisen tunnettu riita hänen kanssaan. Mutta ei Renqvistkään näy käsittäneen häntä niin eteväksi, kuin hän todellisuudessa oli. Erehtymättä voi sanoa, että hän on Suomen herännäisyyden etevin nainen.

Margareetta Högmanin kuoleman jälkeen oli Salomon Häkkänen Savon puolen rukoilijain etevin johtaja. Vakaata leimaa kantoi liike edelleen kaikkialla. Häkkäsen kotipitäjässä, Mäntyharjussa, pidettiin verraten ahkerasti seuroja varsinkin hänen ja hänen veljiensä omistamassa Hartosenpään rusthollissa sekä ennen (II, 328) mainitun Antti Ahvenaisen Salmela (myöhempinä aikoina Lahtela) nimisessä talossa Pertunmaan kylässä. Myöhempinä aikoina ilmestyi uusiakin seurapaikkoja todistukseksi, miten elinvoimaista liike oli. Tavallisimpia seurapäiviä olivat n.s. arkipyhät, s.o. joulu-, pääsiäis- ja helluntaipyhien lähinnä jälkeiset arkipäivät, joita vanhoina aikoina oli pyhäpäivinä vietetty, sekä n.s. apostolein päivät. Etäämmällä kirkosta oleviin seurapaikkoihin kokoonnuttiin sunnuntaisin "kirkkoajan pitoon", jolloin päivän saarna luettiin Nohrborgin, Vegeliuksen tahi Björkqvistin postillasta. Että näillekin tilaisuuksille tahdottiin antaa kirkollinen leima, näkyy siitä, että niissä aina käytettiin virsikirjaa. Polvirukouksella kuitenkin nämäkin hartaushetket päätettiin. Näiden "kirkkoajan pitojen" iltapäivätkin vietettiin Jumalan sanan ääressä, jolloin myöskin puhuttiin niistä hengellisistä kokemuksista, joita kukin oli koonnut Pyhän hengen koulussa. Samaa leimaa kantoivat Hirvensalmenkin seurat, joita pidettiin seudun johtomiehen A. Mannisen kodissa Apajalahdella. Hän, joka samoinkuin moni muukin Savon rukoilijoista oli sivistykselle erinomaisen altis, koetti koota itselleen tietoja ja harjoitteli kirjoittamista. Olemme ennen tutustuneet Margareetta Högmanin ja Salomon Häkkäsen kirjoituksiin. Näiden rinnalle voi sekä sisällykseen että muotoon nähden asettaa Mannisen kirjeet. Näiden kääntyneiden keskuudessa ilmaantui muutoinkin enemmän sivistysharrastuksia, kuin heidän suruttomissa naapureissaan. He auttoivat koululaisia opintiellä kokoamalla heille sekä rahaa että luonnonantimia, tilasivat myöhempinä aikoina ensimmäisinä sanomalehtiä, lukivat alkavaa suomenkielistä kirjallisuutta. Siisteys, vieraanvaraisuus y.m. yleisinhimillisyyttä ilmaisevat hyveet orastivat heidän keskuudessaan. Varallisuuskin kohosi, vaikka suruttomat, kun joku perhe tuli herätykseen, ennustivat: "nyt ei sekään talo kauan kestä, kun siellä niin vierastetaan". Heränneitten jokseenkin yleinen ehdoton raittius lisäsi siunausta. Se vain on valitettavaa, että liike oli siksi yksipuolisesti itseensä sulkeutunutta, että sen vaikutus ulospäin aina pysyi pienenä.

Mikkelin heränneistä toimi edelleen P. Närvänen liikkeen palveluksessa. Samoinkuin Manninen, oli hänkin Renqvistin hartaimpia ihailijoita. Mitä muuten näiden Mikkelin heränneitten ulkonaiseen asemaan tulee, on tunnustettava, ettei papisto heitä sortanut. Tämä näkyy esim. Hirvensalmen kappalaisen F. Ferdinand Sireliuksen, saman seurakunnan apulaispapin J. N. Sireliuksen sekä Mikkelin kirkkoherran A. G. Nordqvistin näiden seutujen heränneille ennen (II s. 348-49) kerrottua oikeusjuttua varten antamista todistuksista. [Akiander VII s. 9 — 12; Edla Ahvenaisen (Antti Ahvenaisen tyttären) kertomukset, jotka minulle hyväntahtoisesti on koonnut Vappu Ahvenainen o. s. Hoppman.]

Pieksämäelläkin sai renqvistiläinen suunta jalansijaa. Mikkelin puolelta se ei tänne levinnyt, vaan Rautalammelta, missä tämä suunta oli kehittynyt ruotsalaisuuden mitä jyrkimmäksi vastakohdaksi. Muutoin ei herännäisyysliike Pieksämäellä milloinkaan ole ollut suuri. Riipiläisen hurmahenkisyyden aikana (I s. 331) ei löytynyt ketään, joka olisi pystynyt puolustamaan Ruotsalaisen oppia, eikä näin ollen ollut kummallista, että Renqvistin suunta pääsi tavallaan voitolle. Mutta Poikosen muutto Suonenjoelta Joroisiin (1835) oli vahvistanut Ruotsalaisen suuntaa näillä tienoin. Hän oli asettunut asumaan lähelle Pieksämäen rajaa ja vaikutti täällä 7 vuotta. Miltei mahdoton lienee saada selville, mistä syystä L. J. Niskanen ja Paavo Ruotsalainen tuon tuostakin häntä vikoilivat. Pieksämäen silloinen kirkkoherra J. F. Homén on hänestä antanut sen todistuksen, että hän oli "ystävällinen, raitis elämässään, säännöllinen sekä ahkera ja taitava maanviljelijä". Hänen toiminnastaan saarnaajana ja hengellisenä neuvonantajana on hän lausunut: "Poikonen ei ollut tunkeileva eikä esiintynyt tuomitsevasti toisin ajattelevia kohtaan, mutta kernaasti hän antautui uskonnollisiin keskusteluihin, mielellään puhuen varsinkin vanhurskauttamisesta Kristuksen kautta. Hän teroitti Jumalan mielen mukaista synnin surua, katumusta ja parannusta, niinkuin useimmat ovat vakuuttaneet, raamattuun perustuen. Kernaasti ja luottamuksella on häntä kuunneltu." Oppinsa ytimen ilmaisee Poikonen itse eräässä Pieksämäeltä v. 1837 kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "Tämänlainen on perinpohjainen parannuksen tie: jos Jumalan henki saapi tasaisessa järjestyksessä vapaasti näyttää ihmiselle kaikki hänen puutoksensa, niin jokahetkinen itsensätunteminen ei vaikuta orjuutta Vaikka monta kertaa näyttää työläältä ja surulliselta, niin ihminen kuitenkin rohkenee valittaa koko sydämensä sisällisen tilan ja puutoksensa Herralle eikä lakkaa, ennenkuin Korkein armossa katsoo hänen puoleensa." On vaikea ymmärtää, minkä tähden Ruotsalainen vielä v. 1842 kutsutti hänet Iisalmeen nuhdeltavaksi. Itse piti Poikonen tätä ymmärtämisen puutetta hyvin ikävänä, sanoen sen syyksi "ulkokullattujen hirmuista vainoa", ja että heidän juorunsa olivat kääntäneet Paavon mielen häntä vastaan. Poikonen ei kutsua noudattanut, vaan siirtyi Kerimäelle, missä hän joutui kovaan sisälliseen ahdinkoon. Kirjoittamassaan elämäkerrassa (I, 86) kuvaa hän silloista tilaansa seuraavin sanoin: "Jo luulin, ettei missään enää totuutta löytyisi. Kaikkivaltias otti minut kiinni, ankarimmassa mitassa näyttäen vanhurskauttaan, niin että jos pikkusta enemmän olisi läikähtännä hänen vihansa, niin olisi täytynyt luonnon siteitten katketa eli oikeammin: olisi täytynyt kuolla. Mutta Herra kaikkinäkevässä viisaudessa antaa niin paljon kuin hän näkee määrällisen luontokappaleen voivan kantaa. Tätä ahdistusta kesti puolen vuotta, eikä ollut yksi päivä helpompi kuin toinenkaan. Se oli niin ankara ja hirmuinen kuin kadotetuilla helvetissä, paitsi tulta ja pirun kanssa kanssakäymistä. Sitten taas Jumala sulasta laupeudesta armahti ja yliluonnollisten välikappalten kautta kohensi ja antoi tuta armoansa. Sitten vasta armonlupaukset olivat makeat ja kalliit. Ahdistuksenkin aikana oli raamattu aina mielessäni kaikessa varmuudessaan sekä lupauksineen että uhkauksineen, mutta uhkaukset aina voittivat; lupaukset vain kahta ankaramman kivun tuottivat, kun ei niissä osaa ollut." Oli miten oli: missä hyvänsä Poikonen on liikkunut, on hän vaikuttanut hyvää. Niin Kerimäelläkin, missä juuri 1840-luvun keskivaiheilla herännäisyyden rinnalla vasta mainitsemamme hurmahenkinen liike häiritsi heränneittenkin uskonnollisuutta. — Vuodesta 1845 alkaen tapaamme Poikosen jälleen Pohjois-Savossa, joita seutuja hän Joroisissa ja Kerimäellä ollessaan kovasti oli kaivannut.

Mitä Pieksämäen herännäisyyteen tulee, pääsi Ruotsalaisen suunta siellä voitolle, varsinkin vuodesta 1849, jolloin Paavo Ruotsalaisen tunnettu ystävä Gabriel Markkanen sinne muutti. Hän asettui asumaan Leppämäen kylään. Hänen apumiehenään seudun heränneitten johdossa oli Heikki Asikainen Väisälän kylästä. Rukoilijaan suunnan johtomiehinä mainitaan lautamiehet Juhana Ukkonen ja K. Liukkonen. V. 1845 kävi J. F. Bergh Pieksämäellä paluumatkallaan Kuopiosta kotia. Siitä päättäen, että hän eräässä kirjeessä mielihyvällä puhuu tästä matkasta, sanoen sen tuottaneen hänelle paljon hyötyä, ei ollut Pieksämäenkään herännäisyys huonolla kannalla. Siunauksella vaikutti siellä viimemainitusta vuodesta alkaen pitkät ajat kirkkoherranapulaisena vasta papiksi vihitty lahjakas V. J. Majander. Ollen Ruotsalaisen lämmin kannattaja, esiintyi hän rohkeasti Pieksämäen säätyläistenkin pidoissa elävän kristillisyyden edustajana, lukien ääneen rakasta Björqvistin postillaansa semmoisissakin tilaisuuksissa, joissa oli aiottu viettää aikaa aivan toisella tavalla. Suolaisia totuuksia hän ihmisille sanoi, mutta hellällä rakkaudella, niin että kiivaimpienkin maailman ihmisten oli vaikea hyökätä häntä vastaan. [Akiander VI, 171, 177, 210; Suonenjoen kirkonkirja; J. F. Berghin 5/2 1845 kirje J. I. Berghille; Poikosen elämäkerta; kert. Helene Tavast.]

Raja Rautalammen ja Suonenjoen heränneitten välillä säilyi edelleen yhtä jyrkkänä. Mitään yhteentörmäystä ei enää tapahtunut, mutta täydellisesti vieraina ne toisilleen pysyivät. Renqvistin "Väärän opin kauhistus", jota sekä hänen että Ruotsalaisen opetuslapset juuri näihin aikoihin ahkerasti lukivat, ei ollut omiaan sovintoa rakentamaan. Näiden seutujen heränneistä papeista on muistettava Albert Ingman. Hän oli syntynyt 1816, vihittiin filosof. maisteriksi 1840 sekä papiksi 1841. Viimemainitusta vuodesta vuoteen 1848 oli hän apulaispappina Heinävedellä, joka siihen aikaan oli Rantasalmen kappeliseurakuntana Ingman herätti jo siihen aikaan huomiota jyrkkänä pietistana, ja hänen kauttansa tapahtui herätyksiä Rantasalmella ja Heinävedellä.

Varsinkin Suonenjoen oloihin vaikutti tämä aika tuntuvasti. Poissa oli N. H. Bergh, joka niin suurella uskollisuudella oli sikäläisiä heränneitä monta vuotta johtanut, eivätkä hänen veljensäkään enää kuin joskus vain käyneet heitä tervehtimässä. Huomattava on niinikään, ettei Paavo Ruotsalainen enää jaksanut tänne tulla, sekä että Gabriel Markkanen, niinkuin vasta mainitsimme, muutti Pieksämäelle. Paikkakunnan omista johtomiehistä olivat jälellä ainoastaan P. Korhonen ja P. Vehviläinen. Mutta suuri ja elinvoimainen oli liike edelleen. V. 1846 toimi Suonenjoella kaksi herännyttä pappia, ennen mainittu L. A. Landgren, joka täältä muutti Nilsiään, sekä vasta mainittu V. J. Majander, syntynyt 1819 ja vihitty papiksi 1845. [Kert. G. Pesonen, Vilho Suhonen; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]

Pohjois-Savon herännäisyyden keskipiste oli siirtynyt Iisalmesta Kuopioon. Muutoksen vaikutti herännäisyyden lisääntyminen viimemainitulla paikkakunnalla sekä kaupungin asema niiden pitäjien keskellä, missä liike oli suurin. Mutta suuressa määrässä nosti myöskin se seikka, että J. I. Bergh asui siellä, Kuopion mainetta heränneitten silmissä. Seudun muista heränneistä papeista näihin aikoihin mainittakoon Albert Ingman, joka oli ylimääräisenä pappina Kuopiossa vuosina 1848 — 1852, sekä Erkki Saurén, joka vuosina 1843 — 1850 oli kirkkoherranapulaisena seurakunnassa. Tämäkin oli voimallinen saarnaaja, joka ei maailmaa miellyttänyt. Varsinkin säätyhenkilöt loukkaantuivat hänen monesti ehkä liiaksikin karkeista sanoistaan. Mutta varsinkin Berghiin olivat kaikkien silmät tähdätyt. Tiedämme, miten suurta huomiota tuon jyrkästi pietistisen lehtorin esiintyminen alusta alkaen oli herättänyt kaupungissa. Ei viipynyt kauan, ennenkuin Bergh sai kokea mitä katkerinta vihaa, etenkin virkamiesten ja muiden arvoa nauttivien puolelta. [Kert. K. A. Malmberg, A. F. Granit y.m.; Paimenmuisto.] Syntyi käräjäjuttu, joka mitä räikeimmin kuvaa, miten maailma vihaa elävää kristillisyyttä, samalla kun se toiselta puolen valaisee myöskin herännäisyyden vaiheita. Asia oli seuraava.

Nuori rouva Kuopiossa oli tullut herätykseen. Hänen miehensä, sikäläisen lääninhallituksen virkamies, suuttui siitä kovasti, päättäen mistä hinnasta hyvänsä karkoittaa nuo oudot ajatukset vaimonsa mielestä. Tämä kärsi kovasti, mutta ei taipunut. Jonkun ajan kuluttua kutsuttiin molemmat pitoihin. Mies vaati rouvaansa noudattamaan kutsua sekä pukeutumaan niin, kuin semmoisissa tilaisuuksissa oli tavallista. Itkien lähti rouva kysymään neuvoa Berghiltä. Tämä vastasi: "seuraa omaatuntoasi". Seurauksena oli, ettei rouva lähtenyt miehensä kanssa pitoihin, hän kun ei enää tahtonut pukeutua maailman tavoin eikä saanut käyttää yksinkertaista pukuaan. Mies raivostui, uhaten vaimoansa avioerollakin. Kun ei tämä hänen uhkauksensakaan tuottanut tyydytystä hänen loukatulle ylpeydelleen, päätti hän kostaa heränneille. Tämä on todistettavasti sen loukkaavan oikeusjutun syynä, johon Bergh muiden kera joku aika myöhemmin haastettiin todistajaksi.

Eräänä päivänä syystalvella 1847 saapui Kuopion fiskaalin K. K. Järnefeltin luo loinen J. H. Hiltunen ilmoittamaan, että poikansa Heikki Hiltunen oli kertonut Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa lokakuun 3, 4 ja 5 p:nä pidetyissä häissä kuulleensa Paavo Ruotsalaisen suuren väkijoukon läsnäollessa päihtyneenä huutavan ja kiroilevan. Kuulusteltuaan Heikki Hiltusta, vaati fiskaali Tuusniemen talvikäräjissä maaliskuun 29 p:nä 1848 edesvastausta Paavo Ruotsalaiselle päihtymisestä, kiroilemisesta ja meluamisesta. Heikki Hiltunen todisti kanteen oikeaksi, kieltäen kuitenkin kuulleensa Ruotsalaisen kiroilevan. Kun syytetty ei ollut tullut saapuville, vaikka hän oli saanut haasteen, lykkäsi oikeus jutun käsittelyn toukokuun 22 p:nä pidettäviin välikäräjiin, määräten, että hänet oli omalla kustannuksellaan toimitettava tähän tilaisuuteen. "Noutamisen uhalla" tulisi niinikään lehtori J. I. Berghin sekä Kuopion kirkkoherranapulaisen Erkki Saurénin, jotka eivät myöskään olleet heille annettua haastetta noudattaneet, silloin olla todistajina saapuvilla.

Juttua uudelleen käsiteltäessä kielsi Paavo Ruotsalainen olleensa päihtynyt sanotussa tilaisuudessa, selittäen että hän "usein ollen jonkunlaisen rintataudin rasittamana, jo saapuessaan häihin oli tuntenut samaa tuskaa ja myöhemmin illalla sairastunut tähän tautiin".

Kolme herännyttä pappia oli todistajina saapunut oikeuteen: Saurén, Bergh sekä Nilsiän pitäjänapulainen L. A. Landgren. Ensinmainittu kuitenkin vapautettiin todistajan velvollisuuksista, hän kun ilmoitti olevansa ilmiantajan, Heikki Hiltusen, eno.

Ensimmäisenä todistajana huudettiin esille Bergh. Kuinka tarkasti hän jo edeltäpäin oli punninnut tätä ikävää tehtäväänsä, näkyy jo siitäkin, että hän antoi oikeudelle kirjallisen todistuksen. Se kuului: "Kun minä toimitusmieheksi pyydettynä lokakuun 4 p:nä viime vuonna olin häissä talollisen Heikki Pitkäsen Kuopion pitäjän Kurkiharjun kylässä Hevosahon omistamassa talossa, johon tilaisuuteen myöskin talollinen Paavo Ruotsalainen kutsuttuna vieraana oli saapunut, huomasin tämän ensi iltana, lokakuun 3 p:nä, mikäli hänen korkeaan ikäänsä nähden odottaa sopii, olevan jokseenkin virkun, ja otti hän minun ja kirkkoherranapulaisen Saurénin lausuman kehoituksen mukaan syvällisellä, hyvästi tuntemallani tiedollaan Jumalan sanassa sekä rikkaalla hengellisellä kokemuksellaan osaa meidän ja useain muiden vierasten väliseen keskusteluun, joka koski ihmisen tärkeintä velvollisuutta, etenkin vilpitöntä ja vakaata kristillisyyttä ja sen vastakohdan, sekä jumalattomuuden että vilpillisen ja väärän parannuksen laatua, niin totuudenmukaisesti ja voimallisesti, että hänen puheensa ei ainoastaan saavuttanut muiden keskusteluun osaaottaneiden hyväksymistä, vaan myöskin vaikutti yhteistä hartautta ja kehoitusta. Tässä tilaisuudessa oli Ruotsalainen minun vakaumukseni mukaan niin kerrassaan vapaa päihtymisestä, että vastakkainen väite päinvastoin silminnähtävästi johtuu mitä suurimmassa määrässä sokeasta ja katkerasta ilkeydestä. Alkavan syksyisen rajuilman sekä myrskyn takia, joka samana päivänä oli harvinaisen kovaa, sairastui Ruotsalainen vihkimispäivän vastaisena yönä ankarasti häntä usein kohtaavaan kolotustautiin, joka siitä syystä, että hän jo kauan on kärsinyt luunmurtumaa rinnassa, varsinkin ilmanvaihdoksissa tuottaa tuskia rintaluussa sekä vaikuttaa hengenahdistusta. Tämä sairaudenkohtaus yltyi päivällä niin kovaksi, että Ruotsalainen tarvitsi tuetta voidakseen kävellä vähänkään pitemmältä. Kun sekä isäntäväen ja ystävien kehoituksen että taudin ankaruuden takia oli pakko turvautua lämmittäviin parannuskeinoihin, jotka kotiparannuskeinot tavallisesti varsinkin talonpojissa rajoittuvat alkoholipitoisten aineitten käyttöön eri muodoissa, täytyi kai näiden aineitten vaikuttaa, että Ruotsalainen niidenkin tähden oli jossakin määrin liikutettu; mutta kun niiden käyttäminen vakaumukseni mukaan ei ollut 'väärinkäyttämistä' ja kun Ruotsalaisen satunnaisen ruumiinheikkouden alkuperäisenä ja suurimpana syynä oli sairaus, en voi todistaa hänen olleen 'juovuksissa' siinä merkityksessä, kuin Hänen Keis. Majesteettinsa asetus vuodelta 1829 tarkoittaa. Eivät ilmaisseet myöskään hänen liikkeensä ja eljeensä eikä hänen mielentilansa, mikäli muistaa voin, minkäänlaista epäselvyyttä." — Oikeuden tiedusteluun, oliko Ruotsalainen kysymyksessä olevina päivinä siinä tilassa, jota yleinen katsantotapa tarkoittaa nimityksellä "väkijuomien liikuttama", vastasi Bergh kieltävästi.

Seuraava todistaja oli Juhana Antikainen. Hänen todistuksensa kuuluu kihlakunnanoikeuden pöytäkirjoissa: "että todistaja, joka oli kysymyksessä olevissa häissä, lokakuun 4 p:n vastaisena yönä oli mennyt siihen huoneeseen, missä syytteenalainen Ruotsalainen lehtori Berghin ja apulaispapin Landgrenin kanssa oli, ja silloin nähneensä Ruotsalaisen olevan juovuksissa". Paavo Ruotsalaisen asiamiehen, raatimies K. A. Malmbergin huomautuksen johdosta, että todistaja, joka ei koskaan ennen ollut nähnyt Ruotsalaista ja jota sentähden hänen tautinsa oli voinut eksyttää, tuskin voisi tietää, oliko hän päissään vai selvä, lausui Antikainen, "että hän Ruotsalaisen puheesta muiden huoneessa olevien kanssa oli saanut sen varman vakuutuksen, jonka hän todistuksessaan oli esittänyt; että Ruotsalainen, joka mahdollisesti oli saattanut olla kipeäkin, ei ollut sitä valittanut eikä semmoisena esiintynytkään; että Ruotsalainen, joka jo todistajan saapuessa huoneeseen oli juovuksissa, sen jälkeen oli ottanut useita viinaryyppyjä, joiden lukua ei todistaja kuitenkaan voinut muulla tavoin määrätä, kuin että Ruotsalainen koko sen pitkän ajan kuluessa, jolloin todistaja oli huoneessa, vähänväliä oli vaatimalla pyytänyt viinaa ja saanut ryypyn toisensa jälkeen". Malmbergin uudelleen tekemän huomautuksen johdosta, että Ruotsalainen nautti rohtoja, kertoi Antikainen syytetyn monta kertaa huutaneen: "täytä lasi, Bergh!", "jonka jälkeen lehtori Bergh aina täytti lasin viinalla, tiputtaen siihen vähän rohtoja".

Landgren todisti hääpäivänä taluttaneensa Ruotsalaista, joka muiden heränneitten kera oli saattanut morsiusparia rantaan, eikä jaksanut kävellä takaisin. Todistaja lausui vakaumuksenaan, "ettei Ruotsalainen ollut juovuksissa, vaan sairas". Landgren kuitenkin myönsi, "ettei hän ollut seurannut syytetyn käytöstä myöhemmin 4:nen päivän vastaisena yönä, hän kun silloin itse oli ollut kipeänä."

Kun vielä Erkki Savolainen, joka asui lähellä Ruotsalaista ja monta vuotta oli tuntenut hänet, oli todistanut, että viimemainitun käytös niinä aikoina, jolloin tauti kovimmin ahdisti häntä, oli semmoista, että outo voisi pitää häntä päihtyneenä, lykättiin juttu uusien todistajien kuulustelua varten 26 p:nä kesäkuuta s.v. pidettäviin välikäräjiin.

Paitsi viimemainittuna päivänä, käsiteltiin juttua vielä viisissä eri käräjissä, syyskuun 15 p:nä 1848, helmikuun 9 ja huhtikuun 14 p:nä 1849 sekä helmikuun 2 ja huhtikuun 6 p:nä 1850. Kaikkiaan kuulusteltiin 22 todistajaa. Paitsi ilmiantajaa Heikki Hiltusta väitti ainoastaan 2 todistajaa, yllämainittu Antikainen sekä Greetta Laukkonen, että Ruotsalainen yllämainitussa tilaisuudessa olisi ollut päissään. Muutamat muut lausuivat jonkunlaista epäilystä tuohon suuntaan, mutta suurin osa väitti, että syytös oli perätön. Niinpä todisti esim. Säämingin lukkari P. Venell, jonka Ruotsalaisen asiamies K. A. Malmberg oli haastattanut todistajaksi syyskuun 15 p:nä pidettäviin syyskäräjiin: "että todistaja oli ollut sanotuissa häissä alusta loppuun ja alituisesti seurustellut Ruotsalaisen kanssa sekä nukkunutkin hänen kanssaan samassa huoneessa, ja oli todistaja huomannut, ettei syytetty Ruotsalainen ollut juonut totia, vaikka sitä hänelle tarjottiin, sekä koko aikana ei nauttinut kuin noin kaksi ryyppyä viinaa ja siis ollut selvä." Merkille on niinikään pantava, että Venell jyrkästi kielsi Berghin kaataneen ryyppyjä Ruotsalaiselle.

Tarkastaessa tämän kummallisen oikeusjutun pöytäkirjoja, täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että se oli pantu vireille huonoista vaikuttimista, jotka eivät voineet olla syyttäjälle tuntemattomat. Odottamattomia yllätyksiä hänelle tuontuostakin sattui. Niinpä esim. ilmiantaja Heikki Hiltunen, jolta oikeus Malmbergin kehoituksesta syysk. 15 p:nä 1848 kysyi, minä päivänä hän oli nähnyt Ruotsalaisen juovuksissa, ei tahtonut tähän varmuudella vastata, mutta huomautti olevansa 17 vuoden ikäinen sekä että hän, joka ei varmuudella voinut sanoa, että Ruotsalainen todella olisi ollut juovuksissa, isälleen oli kertonut, mitä oli nähnyt ja että isä sittemmin oli ilmiantanut asian. Haastettuna asiassa vastaamaan, syytti isä, J. H. Hiltunen, kolmatta henkilöä, joka ei ollut ollut saapuvillakaan kysymyksessä olevissa häissä. Moni muukin todistaja, jolta syyttäjä silminnähtävästi oli odottanut paljon, ei tiennytkään juuri mitään. Vieläkin huonompaan valoon joutuu Järnefelt kuitenkin muutamien muiden toimenpiteiden kautta, joita meidän asian valaisemiseksi seuraavassa on pakko tarkastaa.

Helmikuun 15 p:nä 1850 jätti Järnefelt oikeuteen näin kuuluvan todistuksen: "Herra maa- ja kaupunkifiskaalin, jalosukuisen Kaarlo Kustaa Järnefeltin tiedustelun johdosta on allekirjoittanut hänelle antanut seuraavan kertomuksen siitä, mitä tiedän niistä häistä, jotka pidettiin syksyllä 1847 Kurkiharjun kylän Hevosahon talossa, etenkin mikäli asia koskee talollista Paavo Ruotsalaista Nilsiän pitäjästä, nimittäin: ensimmäisenä päivänä kuului vihkiäistoimituksen aikana siltä puolelta huonetta, jossa miehet olivat, äänekäs ääni, tietämättäni kuka oli huutanut; toisena päivänä vierasten ollessa eineellä tuvassa, menin siihen rakennukseen, missä säätyhenkilöt olivat oleskelleet, huoneita siistimään ja näin siellä Paavo Ruotsalaisen, minulle tuntemattoman herrasmiehen sekä sisarenipojan talokas Pietari Pitkäsen (varmuudella en kuitenkaan voi muistaa, oliko tuo Pietari vai nuorempi veljensä Erkki Pitkänen). Lausuttuani jotakin huoneen kunnosta ja saatuani jonkun vastauksen sanotulta herrasmieheltä, poistui tämä, jonka jälkeen Pitkänen kysyi Ruotsalaiselta, tunsiko hän minua. Ruotsalainen, jonka kasvot ilmaisivat erinomaisen suurta väsymystä, avasi silmänsä, katsoi minuun ja vastasi, ettei hän tuntenut minua. Pitkänen toisti kysymyksensä, mutta sai saman vastauksen. Pitkänen, joka tiesi, että ennen olin ollut tuttu Ruotsalaiselle, kehoitti minua alottamaan keskustelua hänen kanssaan, mutta kun pidin Ruotsalaista päihtyneenä, en tahtonut siihen ryhtyä ja koska olin huomannut huoneessa olevan hyvinkin paljon siistittävää, nimittäin vuodeolkia ja sänkyvaatteita, luovuin järjestämistuumistani, poistuin huoneesta ja ryhdyin muihin askareisiin. Jonkun ajan kuluttua, kun ateria jo oli päättynyt, ruoka viety pois ja astiat puhdistetut, näin Ruotsalaisen tulevan kamarirakennuksesta ja astuvan sisälle tupaan, jolloin hänen käyntinsä oli hyvinkin epävarmaa ja hoipertelevaa; sylkyä ja limaa oli valunut hänen suustaan alas rinnalle. Ajattelin, mahtaneeko hän päästä kynnyksen yli tupaan. Kovan ponnistuksen jälkeen onnistui tuo kuitenkin, mutta päästyään lattialle, hoiperteli hän ja kaatui tuolin viereen, jonka jälkeen useat henkilöt lähestyivät Ruotsalaista, nostivat hänet tuolille ja asettuivat piiriin hänen ympärilleen. Silloin ajattelin, että Ruotsalainen, minun poistuttua kamarista, oli juonut vielä enemmän, koska nyt pidin häntä enemmän päihtyneenä. Ajatellen Ruotsalaisen sopimatonta käytöstä, huomautin Antti Hartikaisen vaimolle, Anna Hassiselle, tätä. Anna Hassinen lähestyi piiriä ja vähän Ruotsalaista tarkastettuaan, palasi hän paikalleen, hymyili ja lausui: ei tuosta nyt ole. Ylläolevan kertomukseni totuuden voin, jos sitä vaaditaan, valalla vakuuttaa". Todistus oli päivätty Kuopiossa 21 p:nä heinäkuuta 1849. Sen oli "kertomuksen mukaan" kirjoittanut Kaarle Relander.

Minkä arvoinen tämä todistus oli, tuli pian näkyviin. Greetta Laukkonen ei noudattanut haastetta käräjiin. Sensijaan jätettiin oikeuteen talollisten Juho Pitkäsen, Pietari Pitkäsen ja Heikki Pitkäsen allekirjoittamat todistukset, joista kävi selväksi, että Greetta Laukkonen oli monta kertaa jälestäpäin lausunut, että hän kysymyksessä olevissa häissä ei ollut nähnyt Paavo Ruotsalaista juovuksissa. Sekä Heikki Pitkänen, jonka kodissa mainittu nainen vuosina 1847-49 oli oleskellut, että Juho ja Pietari Pitkänen vakuuttivat sitäpaitsi, että hän lapsuudesta oli ollut vähämielinen. Sanotut todistukset olivat annetut valanvelvoituksella.

Sairauden tähden ei Ruotsalainen ollut saapuvilla kuin toukokuun 22 p:nä 1848 pidetyissä välikäräjissä. Syyskuun 15 p:nä 1848 jätti hänen asianajajansa K. A. Malmberg oikeuteen siltavouti Heikki Holmin todistuksen siitä, että Ruotsalainen, jota hän oli heinäkuun 12 p:nä käynyt käräjiin haastamassa, oli niin sairas, ettei hän voinut kotoa matkustaa. Samanlainen ilmoitus tehtiin helmikuun 9 p:nä 1849. Tässä tilaisuudessa velvoitti oikeus Ruotsalaista "tuomisen uhalla" saapumaan seuraaviin, huhtikuun 14 p:nä 1849 alkaviin käräjiin sekä että hänen, jos hänen puolestaan silloinkin ilmoitettaisiin sairauden aiheuttama este, tulisi hankkia oikeuteen lääkärin, papin, kruununpalvelijan tahi muun paikkakunnalla asuvan luotettavan henkilön todistus, jos hän tahtoisi semmoista ilmoitusta huomioonotettavaksi. Nilsiän kirkonpalvelijan Adolf Möykkysen sekä muutamien Kuopiossa asuvien henkilöiden antamien todistusten nojalla kieltäytyi oikeus viimemainittuna päivänä uudestaan kuulustelemasta Järnefeltin esittämiä todistajia J. Antikaista ja Greetta Laukkosta, jättäen asian riippuvaksi "kunnes Paavo Ruotsalainen olisi niihin määrin parantunut, että hän ilman hengen ja terveyden vaaraa voisi käräjiin saapua". Tammikuussa 1850 haastatti Järnefelt, joka "otaksui että syytetty jo oli terve", hänet uudelleen käräjiin. Kun lautamiehet Heikki Rissanen ja Sylvester Pietikäinen nimismies R. F. Lagerstamin seuraamina siinä tarkoituksessa saapuivat Ruotsalaisen kotiin, tapasivat he tämän niin sairaana, "ettei hän ilman muiden ihmisten apua kyennyt kävelemään huoneesta toiseen". Vierasten astuessa sisälle, tervehti vanhus heitä ystävällisesti surunvoittoinen hymy huulillaan, lausuen: "minä olen vedonnut korkeampaan oikeuteen". Rissasen ja Pietikäisen Järnefeltille Ruotsalaisen sairaudesta toimittamasta todistuksesta otatti Malmberg varovaisuuden vuoksi jäljennöksen. Tämä oikeaksi todistettu jäljennös jätettiin oikeuteen, joka sen hyväksyi, vaikka Järnefelt, joka vakuutti Ruotsalaisen olevan terveen, kielsi sen pätevyyden "se kun ei ollut alkuperäinen eikä kukaan kirjoituskykyinen ollut siihen nimeään pannut".

Viimeisen kerran oli asia esillä huhtikuun 6 p:nä 1850. Valallaan todisti kaksi todistajaa, että Ruotsalainen, jonka luona he vähän aikuisemmin monesti olivat käyneet, oli niin sairas, että hän ainoastaan suurella vaivalla voi vähän puhua eikä muiden avutta voinut ensinkään liikkua. Saatuaan kuulla muistakin halpamielisistä vehkeistä, joilla Järnefelt koko oikeusjutun ajan oli koettanut saada Ruotsalaista langetetuksi edesvastaukseen juoppoudesta, jätti K. A. Malmberg kysymyksessä olevassa tilaisuudessa oikeuden pöytäkirjaan otettavaksi näin kuuluvan Ruotsalaisen nimessä kirjoitetun kirjoituksen:

"Huhtikuun 14 p:nä 1849 julistamallaan, lain voiman voittaneella päätöksellä on kihlakunnanoikeus jättänyt minua vastaan nostetun juoppousjutun riippuvaksi, kunnes minä niihin määrin parantuisin, että ilman hengen ja terveyden vaaraa voisin käräjiin saapua. — Koska sairauteni tämän ajan jälkeen pikemmin on lisääntynyt kuin vähentynyt, pelkäsi syyttäjä luultavasti jo, että minä kuoleman kautta pääsisin hänen käsistään, jonka vuoksi hän ei kauemmin voinut noudattaa kihlakunnanoikeuden määräystä, vaan viimekuluneen tammikuun aikana kuvernöörinviraston kautta anoi, että minä haastettaisiin hiljattain päättyneisiin käräjiin, johon kuitenkin liittyi tuo kaunis ehto: jos olin tullut terveeksi. Koska sentähden nimismies Lagerstam kahden lautamiehen kera saapui kotiini tutkimaan, olinko todellakin sairas vai enkö, ja nämä huomasivat minut kykenemättömäksi tekemään lyhintäkin matkaa, antoivat he siitä todistuksen valanvelvoituksella. Tämä todistus lähetettiin syyttäjälle, ja minä jäin näinollen haastamatta. Pian tämän jälkeen tuli kuitenkin selville, ettei tarkoitus suinkaan ollut ottaa terveydentilaani huomioon, jos kohta tuo lause näön vuoksi oli tullut edelliseen kirjeeseen. Sillä suuttuneena siitä, etten ollut tullut haastetuksi, kirjoitti syyttäjä heti uuden kirjeen kuvernöörinvirastolle, pyytäen että minut välttämättömästi heti haastettaisiin viime helmikuun 23 p:nä pidettyihin käräjiin. Kuvernöörinvirasto ei myöskään ollut haluton noudattamaan tätä syyttäjän pyyntöä — ei suinkaan, vaan päinvastoin auttaa kuvernöörinvirasto syyttäjää asiassa eteenpäin ja lähettää (kenen kehoituksesta ja mistä syystä tämä tapahtui 1) kirjoituksen rovasti Hjelmmanille, jossa häntä ystävällisesti pyydetään tarkastamaan terveyttäni ja siitä lähettämään todistuksen kuvernöörinvirastolle. — Olen kyllä kiitollisuudenvelassa kuvernöörinvirastolle siitä, että se hankki minulle sen kunnian, minkä rovasti Hjelmmanin käynti minulle tuotti; mutta kun ei hänenkään antamansa todistus ollut täysin tyydyttävä, kävi syyttäjälle vaikeaksi oikeuden edessä puolustaa tekoansa. Hän keksi senvuoksi sen keinon, ettei hän kihlakunnanoikeudessa näyttänyt kumpaakaan todistusta, ollen sitäpaitsi kylliksi hävytön panemaan kysymyksenalaiseksi ensinmainitun todistuksen jäljennöksen oikeaperäisyyden, jonka jäljennöksen varovaisuudesta kirjoitutin ja toimitin käräjiin siinä tapauksessa oikeuteen jätettäväksi, että syyttäjä, niinkuin jo silloin pelkäsin, salaisi alkuperäisen todistuksen. — Ei voi kummastella, että syyttäjä, noudattamalla sellaista virkaintoa ja kahdenkeskisellä puheella taivuttamalla todistajia puhumaan muuta, kuin mikä sitä ennen on ollut heidän vakaumuksensa, on saanut kokoon sellaisia akkojen juoruja, kuin hänen viime käräjissä oikeuteen jättämänsä selostus Greetta Laukkosen kertomuksesta sisältää. Vaikka tämän kirjoituksen kurja sisältö selvästi ilmaisee, minkä arvoinen se on, sallittakoon minun tähän liitetyillä todistuksilla vielä paremmin sitä valaistapa toivon minä, että syyttäjä vastedes saisi väitteilleen tuetta henkilöiltä, jotka ainakin ovat täysijärkisiä. — — —. Jos minä, niinkuin kihlakunnanoikeus oli määrännyt, olisin hankkinut lääkärintodistuksen sairaudestani, niin ei olisi syyttäjä — semmoiseen otaksumiseen antaa hänen esiintymisensä tässä jutussa aihetta — luultavasti häikäillyt kieltää sen oikeaperäisyyttä, vaan ehkä vaatinut oikeuslääkeopillista tutkimusta terveyteni tilasta. Sentähden olen kernaammin tahtonut todistajien kautta näyttää toteen sairauteni, jättäen nyt oikeuden määrättäväksi, enkö minä, koska syytöksen aineettomuus on täysin todistettu, saisi rauhassa päättää viimeisiä päiviäni, ilman että näitä enää syyttäjän tai muiden kurjat mieliteot jonkun kauniin varjon turvissa saisivat häiritä."

Oikeus lykkäsi jutun, "kunnes Paavo Ruotsalainen niin paljon paranisi, että hän ilman terveyden ja hengen vaaraa voisi käräjiin saapua". Järnefeltin täytyi luopua toivomuksistaan. Ruotsalaisen tauti pahenemistaan paheni, kunnes hän toista vuotta tämän jälkeen kuoli. Siten päättyi tämä herännäisyyttä vastaan tähdätty oikeusjuttu. Enemmän kuin yhdestä syystä oli se ollut Paavo Ruotsalaiselle ja hänen ystävilleen raskas. Varsinkin kärsi siitä Bergh. Hänen korvissaan kuului syytös juoppoudesta hyvin rumalta, ja hänen likeinen suhteensa Paavo Ruotsalaiseen teki asian hänelle katkeran raskaaksi, puhumattakaan siitä, että se häväistys, jonka alaiseksi hän todistajaksi haastettuna joutui, masentaen repi hänen tuntoansa. Kuopiossa hokivat herännäisyyden vastustajat vahingoniloisina: "kun toinen on päissään, vannoo toinen hänen olevan Pyhän hengen liikuttamana". Löytyipä niitäkin, jotka haikailematta syyttivät Berghiä väärästä valasta. Että tunnollisimmatkin heränneet olivat alttiit pikemmin vähentämään kuin suurentamaan sitä Paavo Ruotsalaisen silloin tällöin esiintyvää ja tässäkin tilaisuudessa silminnähtävästi ainakin jossakin määrin ilmaantunutta heikkoutta, josta hänen vastustajansa aikaisemmin ja myöhemmin niin paljon ovat huutaneet, on niin luonnollista ja inhimillistä, ettei se mitään selitystä kaipaa. Myönnettäköön sekin, ettei tarkkanäköisyys muihin nähden ollut Berghin vahvimpia puolia. Mutta tästä on pitkä matka valheeseen ja väärään valaan, niin pitkä, että sen mittaaminen olisi rikos Berghin jaloa muistoa vastaan. Eikä ole kukaan oikeutettu epäilemään Ruotsalaisen muidenkaan tässä oikeusjutussa esiintyneiden ystävien vilpittömyyttä. Se vain on huomattava, että kaikki tässä asiassa esiintyvät lausunnot ja todistukset ovat arvosteltavat silloisen, eikä meidän aikamme katsantotavan mukaan. Mutta miltä kannalta tahansa arvosteltaneenkin jutun alkuunpanijan, syyttäjän ja muiden heidän hengenheimolaistensa esiintymistä tässä oikeusjutussa, täytyy puolueettomimmankin arvostelijan todistaa, että se oli harvinaisen halpaa. [Kert. K. A. Malmberg, V. L. Helander y.m.; Kuopion tuomiokunnan arkisto.]

Yllämainittujen käräjien aikana koetettiin Kuopiossa muullakin tavoin vahingoittaa Berghiä. Yksityistä tietä valitettiin Porvooseen, että hän saarnatuolista olisi hyökännyt virkamiehiä vastaan ja koettanut tehdä heitä epäluulon alaisiksi kansan silmissä. Seurauksena oli, että piispa Ottelin piti piispantarkastuksen Kuopiossa. "Onko tässä kirkossa", kysyi hän ankaralla äänellä, "saarnatuolista singoteltu häväiseviä syytöksiä valtion virkamiehiä vastaan?" Joku kansanjoukosta huusi vieläkin kovemmin: "ei". Se oli K. A. Malmberg. Tähän koko juttu raukesi. Ainoastaan se seuraus Ottelinin käynnistä Kuopiossa lienee ollut, että Erkki Saurén, jonka ankarat saarnat kovasti olivat loukanneet varsinkin säätyläisiä, samana vuonna siirrettiin Karjalaan. Yleisesti luultiin, että näidenkin rettelöiden alkuunpanija oli sama lääninhallituksen virkamies, jonka toimesta oikeusjuttu Paavo Ruotsalaista vastaan pantiin vireille. Siksi kiihtynyt oli mieliala, että asianomaiset, jos vain olisivat pystyneet julkisesti syyttämään Berghiä sopimattomasta saarnatavasta, kyllä olisivat sen tehneet. Nyt täytyi heidän purkaa vihansa häntä vastaan pintapuolisen seuraelämän panetteluissa ja soimauksissa. Niinkuin herännäisyyden muut johtomiehet, sai Bergh paljon kärsiä uskonsa ja tunnustuksensa tähden. Parempaa lohdutusta hän ei voinut saada kuin ne raamatunsanat, joilla veljensä häntä piispantarkastuksen johdosta tervehti: "Jos perheenisäntää ovat sanoneet Belsebubiksi, kuinka paljon enemmin sanovatkaan hänen perheenväkeään!"

Näiden seutujen heränneistä herätti ennen mainittujen ohella suurta huomiota myöskin eräs nainen, josta muuallakin paljon puhuttiin. Tarkoitamme Bergh-veljesten sisarta Maria Elisabet Berghiä. Hän oli syntynyt 1813 ja oleskeli paljon veljensä luona Kuopiossa. Varsinkin oli hän tunnettu kielilläpuhujana. [Kert. K. A. Malmberg, A. F. Granit; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 1850; Sukukirja; Akiander VI, s. 23 — 24.]

Kuopion lähitienoilla oli herännäisyysliike näinä aikoina hyvin voimallista. Paitsi Suonenjokea, ovat tässä suhteessa huomattavat Kuopion maaseurakunta ja siihen kuuluva Tuusniemen kappeli, Maaninka, Leppävirta, Karttula sekä Nilsiä. Viimemainitun seurakunnan heränneissä on kuitenkin näinä aikoina väsymys yhä enemmän huomattavana. Vähää ennen kuolemaansa kuuluu Paavo Ruotsalainen ennustaneen, ettei seurakunnassa tapahtuisi herätyksiä ennenkuin 30 vuoden perästä. Ei sovi oudoksua, että hän monesti oli raskaalla mielellä kotipitäjänsä suruttomuudesta. Ei sekään näy herättäneen nilsiäläisiä, että Paavon luona kävi niin paljon kaukamatkaisia vieraita. "Tyhmät neitsyet nukkuvat niin sikeää unta, ettei mikään muu heitä herätä, kuin keskiyön aikana huuto: ylkä tulee, eikä silloin ole öljyä lampuissa", lausui hän kerran vähää ennen kuolemaansa seurakuntansa nukahtaneista heränneistä. Seurakunnan papeista oli ennen mainittu L. A. Landgren hänen luotettava ystävänsä. Jo aikuisemmin, v. 1840 — 41, oli tämä toiminut ylimääräisenä pappina Nilsiässä ja seuraavina vuosina 1841 — 45 Rautavaaralla, ollen jo siihen aikaan tunnettu laajoissa piireissä. Niinpä esim. Nurmeksen, Sotkamon, Kajaanin y.m. senpuolen pitäjien heränneet matkallaan Nilsiään tavallisesti poikkesivat hänen luokseen lepäämään. Vielä likeisemmäksi kävi Ruotsalaisen ja Landgrenin ystävyys niinä aikoina, jolloin viimemainittu (1846-1850) oli pitäjänapulaisena Nilsiässä. Ennen olemme maininneet, että Paavo käytti häntä kirjeitään kirjoittamaan. Siten perehtyi hän perinpohjin herännäisyyden vaiheisiin muillakin seuduilla. Paavon oikeusjutun aikana nähdään Landgrenin nimi todistajana käräjissä ukon eduksi käytettyjen asiakirjojen alla. Jos Landgren oli Paavolle ystävällinen, niin oli Nilsiän kirkkoherra A. F. Hjelmman sensijaan hänen katkerimpia vihamiehiään. Heidän välinsä olivat koko ajan huonot. Jollei Hjelmman hakenut Paavon seuraa, niin ei tämäkään käynyt pappilassa paitsi kun viralliset asiat sitä vaativat. Alkuaikoina oli Hjelmmanilla tapana soimaten ja ivaten puhutella tuota "kahden hiippakunnan piispaa", mutta sai tältä niin purevia vastauksia, että hän tuosta vähitellen luopui. Paavo sitävastoin ei pappilassa käydessään voinut olla sanomatta rovastille karvaita totuuksia. Kuvaava on siinä suhteessa esim. seuraava tapahtuma: Paavo oli saapunut pappilaan Hjelmmanin papinsaatavia maksamaan. Jättäen hevosensa aitan läheisyyteen, meni hän sisälle tulostaan ilmoittamaan. Mutta kun hän rovastin seuraamana palasi rekensä tykö, huomasi hän, että jyväsäkki oli poissa. "Huonostipa sinä seurakuntaasi hoidat, kun tuommoista tekevät", sanoi Paavo. "Jos sinä minun seurakuntaani tulet, niin ei tarvitse sinun pelätä, että tavarat katoavat, vaikka niitä sinulla paljonkin olisi." Kyllä tiesivät Paavon vihamiehet Kuopiossa, kenen puoleen kääntyivät, kun Hjelmmannilta pyysivät käräjiin todistusta hänen terveydentilastaan. Muitakin vihamiehiä oli hänellä myös Nilsiässä, ystäviä sitävastoin verraten harvassa. Viimemainituista ansaitsee paitsi Landgrenia edellä muiden mainitsemista kirkonpalvelija Adolf Möykkynen, joka jälkimaailmalle on antanut arvokkaita kirjallisia tietoja suuresta ystävästään. Hän oli lahjakas ja talonpoikaiseksi mieheksi hyvinkin taitava kynämies. Mutta köyhää oli Nilsiä muutoin semmoisista henkilöistä, joille Paavo Ruotsalainen olisi saattanut ilmaista sydämensä syvimmät ajatukset. Itse hän ei enää jaksanut liikkua, ja J. I. Berghiä lukuunottamatta kävivät ainoastaan jotkut herännäisyyden suurmiehistä näinä aikoina häntä tervehtimässä, ja nämäkin harvoin vain. Sensijaan oli lautamiehillä, jotka haastoivat häntä käräjiin, usein asiaa hänen kotiinsa. Tilille vaativat ihmiset, tilille Herra. Murtunut oli Paavon ruumis ja taudin tuottamat tuskat niin kovat, että puhekykynsäkin joskus kokonaan petti. Tuska rinnassa ja siihen liittyvä hengenahdistus oli usein miltei sietämätön. Jo v. 1849 odotettiin heränneissä piireissä kaikkialla koko maassa kuolonsanomaa Syvärijärven kuuluisasta saaresta. Mutta yhä kesti taistelua. Kuuma oli usein se pätsi, jossa Jumala hänen uskoaan puhdistaen koetteli. Hänen omiin, sisällisiin ahdistuksiinsa liittyi raskaita huolia niiden lukemattomien puolesta, joita hän oli neuvonut elämän tiellä. Yhä kirkkaammaksi kirkastui hänen hengellinen katseensa, ja luoden silmänsä tulevaisuuteen näki hän surulla sen eripuraisuuden tuhotöitä, joka ennenpitkää oli särkevä Pohjanmaan herännäisyyden taajat rivit, ja sen hengellisen kuoleman, joka monessa herännäisyyden merkkipaikassa siellä ja muualla Suomessa oli hävittävä isien kylvön. Panettelijat ja juorujen kuljettajat kantoivat säälimättä pahaa ennustavia viestejään Paavon sairasvuoteen ääreen. Suuret kansanjoukot tulivat neuvoa pyytämään, muistaen vain, että heränneet ennenkin olivat kuormansa hänen eteensä kantaneet. Ei kukaan, eivät viholliset eivätkä ystävät tahtoneet muistaa, että tuo väsynyt matkamies jo oli oikeutettu nauttimaan lepoa. Mutta Paavo Ruotsalaisen henki ei väsynyt eikä sortunut alakuloisuuteen eikä ylpeyteen. Hän odotti sitä "lepoa, joka on Jumalan kansalla tarjona". Ihmisten tuomioista ja kiitoksista "vetosi hän korkeampaan oikeuteen". Sen eteen hän kerjäläissauva kädessään pyrki "kunniassa ja häpeässä, pahassa maineessa ja hyvässä."

On väitetty, ettei Paavo Ruotsalainen vanhoilla päivillään jaksanut seurata herännäisyysliikkeen vaiheita sekä ettei hänen maineensa enää ollut sama, kuin ennen. Tässä väitteessä ei ole perää. Kaikesta huomaa päinvastoin, että sekä Savon että Pohjanmaan herännäisyyden johto edelleen oli Nilsiässä. Ja että Ruotsalainen itse oli hyvinkin itsetietoinen siitä, se näkyy niinikään selvästi. Varsinkin yksi todistuskappale kuvaa tätä. Tarkoitamme Ruotsalaisen ennen mainitsemaamme kirjoitusta: "Muuan sana heränneille talonpojan säädystä". Tämä kirjoitus, joka alkuansa oli "lähetyskirja" muutamille ystäville Kalajoen varrella, on päivätty Nilsiässä joulukuun 16 p:nä 1846. Ensi kerran luettiin sitä Kajaanissa syysmarkkinoilla (joulukuun lopussa) s.v., minne Paavo sen itse toi [K. R. Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847]. Seudun heränneet kiiruhtivat ottamaan siitä jäljennöksiä. Monen pyynnöstä painettiin kirjoitus seuraavana vuonna varustettuna Ruotsalaisen kirjoituttamalla lyhyellä esipuheella. Kokonaisuudessaan on se näin kuuluva:

"Tässä seuraa lyhyt kanssapuhe kunnioitettavalle talonpojansäädylle: mikä on syy siihen, etteivät kaikki Herran herättämät tule autuaaksi? Nämä syyt ovat jo ennen kirjoitetut, mutta sinä olet niskuri-kansa, minun kanssaveljeni; ette ole ottaneet rakkautta totuuden puoleen, niinkuin raamatussa on kirjoitettu. Nyt olen minä suuressa heikkoudessa tässä vähässä kirjassa antanut tietää teille talonpoikain huolimattomuuden ja kavalat juonet. Talonpoikain petosta ei ymmärrä yksikään muu kuin minä, joka olen kavalin niistä. Siitä syystä minä muutamia rivejä kirjoitin Herrassa, ettette eksyisi. — Ja nyt tällä välillä, Herra olkoon tuomari ja todistaja; jos nämä vähäpätöiset rivit ovat väärin kirjoitetut, niin tunnustakaa ne vääriksi ja antakaa anteeksi minun soimaukseni; mutta jos ne ovat todet, niin tehkää pikainen parannus, ennenkuin Jumala vanhurskaissa tuomioissaan lyö teidät paatumisen tuomion alle. — Jää nyt hyvästi, rakastettu seurakunta, sen Herran haltuun, joka ristin päällä huusi: kaikki on täytetty. Mikä on täytetty? Sovintotyö, niin ettei kaikkein suurimman syntisen, joka tulee Vapahtajan tykö, joka oli ristillä, syntejä pidä muistettaman. Tällä puheella, rakas, halpa sääty, jää hyvästi.

"Minä tulen teidän tykönne, talonpojan sääty, lyhykäisellä kysymyksellä: mikä on syy siihen, etteivät kaikki heränneet tule autuaiksi? Minä luulen suurimmaksi syyksi tämän: jos kohta he ovat heränneet, eivät ole he ahtaasta portista tulleet sisälle, joka on kohta alkupäässä elämän tietä. — Nyt seuraa kysymys: minkä tähden he eivät ole tulleet ahtaasta portista sisälle, vaikka he ovat herätetyt? Syy siihen on se, että tämä kansa on niskuri-kansa. Näille tapahtuu, niinkuin Mooseksen aikana niille, jotka vastoin Jumalan kieltoa rupesivat ryykäämään Kaanain maalle ilman Herran johdatusta. Talonpojansääty on tänä aikana samaa mieltä. Nyt tulee kysymys: kuinka mahtaa tämä heidän seassansa tapahtua? Se tapahtuu tällä tavalla: kun he ovat herätetyt pimeydestä valkeuteen, nim. syntiensä tuntoon, niin he ovat nöyrät ja katuvaiset, niinkuin Bunyan heistä kirjoittaa: 'koska helvetin liekki lyöpi heitä ympäri korvia, niin he ovat katuvaiset'. Mikä on syy siihen? Kun lain tuomiot katoavat vähemmiksi omassa tunnossa, ottavat he, niinkuin itsekunkin pitääkin, elämän vanhurskaudesta vaaria, jonka nyt pitäisi seuraaman heidän luultua uskoansa, mutta kun elämän vanhurskaus ei menesty valaistun tunnon jälkeen, niin osa ihmisistä lankeaa tästä orjalliseen pelkoon, joka synnyttää heissä epäuskon; toinen osa, jolla on viisaampi järki, ovat surulliset kutsumisen ja nuhteen alla, vaan jokapäiväisessä elämässä ovat he kokonaan kevytmielisiä ja suruttomia. Minkätähden? Sentähden, etteivät tulleet ahtaasta portista sisälle, joka, niinkuin sanottiin, on elämän tien alkupäässä, josta Bunyan paljon puhuu ja Kristus itse sanoo: Monta on, jotka pyytävät ahtaasta portista sisälle mennä eivätkä taida (Luukk. 13: 24). Syy siihen on tuo edellä mainittu, että he lähtevät kesken pois parannuksen murheesta pyhiin harjoituksiin, mikä veisuulla, mikä rukouksella, ja näillä välikappaleilla tukahuttavat Jumalan vaikuttaman murheen, vaikka he ovat kasteenliiton rikkojat. Näiden välikappalten kautta kadotetaan nyt heissä oikea synnintunto, jota Jumala rupesi heissä alottamaan. Mutta onhan Suomessa nykyään heränneitä pappeja, eivätkö nämä voi heitä ojentaa? Eivät ensinkään, sillä nämä pettävät papit ja tulevat papin tykö niinkuin se kansa, joka jo vanhurskauden tehnyt on. He vaativat papilta ilahuttavaa ravintoa; herännyt pappi taas on armelias sydämestään, hän koettaa heitä lääkitä heidän orjallisessa murheessaan evankeliumin rieskalla, mutta sitä ei kauan kestä. Minkätähden ei? He eivät ole ahtaasta portista sisälle tulleet elämän tielle. — — — Nyt tulee uusi kysymys: mikä on se ahdas portti, josta raamattu niin paljon puhuu? Eikö tämä ole ahdas portti: kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä ja on kasteen liiton rikkoja, eikö hänen tässä pidä mielellään seisoa Herran edessä kaikkien nuhteitten alla, kunnes hän sisällisesti saapi tuta, että hänellä on tuttava armo? Miksi eivät heränneet papit heille tätä neuvo? Se on syynä, että heillä on filosofian oppi esteenä. Nämä itse tietävät parhaiten, kuinka suuri työ on alentua ristin tielle, jota Kristuksen valtakunnan meno vaatii. Mutta minun tarkoitukseni ei ole puhua filosofeille eikä korkeasti oppineille; he tietävät itse parhaiten tiensä, onko se suora vai väärä. — — Mutta nyt tulee taas tässä uusi kysymys: tokko niille enää on ensinkään armoa, jotka ovat joutuneet edellämainittuihin erehdyksiin? Tähän vastaan: on suuri armo Herran oman lupauksen jälkeen. Jos he palajavat Herran tykö kaikesta sydämestä, niin Herra todistaa itse: jona päivänä tuo suurin syntinen tulee hänen tykönsä, ei pidä hänen ylitsekäymisiään muistettaman. Vapahtaja itse näytti lempeytensä ryövärille ristin päällä ja tuhlaajapojalle, kaikille pelkureille rohkaistukseksi. — — — Nyt sinä tahdot tietää yksinkertaista autuudenjärjestystä, sinä talonpojansääty, mutta minä vastaan sinulle lyhyesti: sinun pitää hankkia oikea tieto Jumalan sanasta tämän suuren valkeuden aikana, missä järjestyksessä Jumala tahtoo suurimmankin syntisen vanhurskaaksi tehdä; sinun pitää oppia tuntemaan Kristuksen lunastamisen syyt. Tästä lunastuksesta papit saarnata pauhaavat, mutta eivät sano koskaan oikeata alkua yksinkertaiselle talonpojansäädylle. Jos tahdomme oikean tiedon saada, täytyy meidän palata raamatun historiaan, jossa sanat kuuluvat: jona päivänä sinä syöt kielletyn puun hedelmästä, pitää sinun kuolemalla kuoleman. Kuinka kävi? Ihminen rikkoi eikä peljännyt Jumalan vanhurskasta vihaa. Sinä tahdot taas Jumalasta tietää, kun kirjoitetaan: Hän on laupias, eikö Hän samassa saattanut antaa Aatamille anteeksi hänen rikostaan? Ei Hän saattanut millään tavalla, rikkomatta omaa pyhyyttään. No, nyt Herra armahti Aatamia; vielä nyt luvattiin Kristus, joka maksoi vanhurskaan Jumalan edessä Aatamin vian. Nyt tulee kysymys: minkälainen on Kristus? Tämän olet, hyvä ystävä, jo hamasta lapsuudesta tietänyt ja rippikoulussa sitten oppinut. Kaikkivaltias itse antoi oman Poikansa, jonka piti kärsiä ja kuolla. Miksikä ei taitanut tätä paljas pyhä ihminen toimittaa? Velka oli niin suuri, niinkuin tiedät katkismuksesta. Tässä on nyt syy ja vika, jonkatähden ei meidän vanhurskautemme kelpaa Herran edessä: koska Aatamin vikaa ei kelvannut paljas ihminen maksamaan, niin ei kelpaa meidän pyhyytemme ensinkään ilman uutta syntymistä. Mutta tämän tiedon sinä pidät halpana, vaikka papit siitä niin paljon saarnata pauhaavat. — — — Nyt mahdat taas kysyä: mikä uusi syntyminen on? Ensimmäinen askel uuteen syntymiseen on tämänkaltainen: niin pian kuin tunnet omassatunnossasi, joko suuremmassa tahi vähemmässä mitassa: en minä tule onnelliseksi tässä tilassa, niin tiedä, että tämä on Jumalan kutsuminen. Anna sille kutsumiselle kunnia. Mutta millä tavalla sinä, joka olet hengellisesti kuollut, taidat sille kunnian antaa? Aseta Jumalan kaikkinäkeväisyys ymmärryksesi silmäin eteen; sinä et tunne häntä, mutta hän tuntee sinut. Ja jos et taida rukoilla niin, kuin sana vaatii, niin ikävöitse että Herra katsoisi armossa sinun puoleesi. Älä tässä luikertele sinne tänne, jos et mitään vastausta saa, vaan pitkitä niin kauan Herran edessä ikävöimistä, kuin saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajakseni, vaikka olisin kuinka suuri syntinen. Tämä on nyt se, jota raamatussa sanotaan lapsen oikeudeksi. Ja jos Herra sitten näkee hyväksi antaa sinun pitemmältä viipyä murhehuoneessa, niin on sinulle tarpeellista, että alussa jo tulet perin pohjin tuntemaan turmeluksesi. Tästä murheesta sanoo Vapahtaja: autuaat ovat murheelliset, autuaat ovat hengellisesti vaivaiset (Math. 5: 3, 4). — Mutta miksi olet niin kärsimätön? Kun et mieltäsi myöten saa lohdutusta ja virvoitusta, niin lankeat kohta orjalliseen pelkoon, joka sitten synnyttää sinussa epäuskon. Ja tässä tilassa juokset apua etsimään ihmisiltä, etkä yksinkertaisuutta Vapahtajalta, vaikka yksinkertaisen tien jo olet alusta tiennyt. Sinä luettelet nyt oppineille kaikki omantuntosi kanteet ja petolliset juonet siinä tarkoituksessa, että sinun pitäisi heiltä sielun lepoa ja rauhaa saada, mutta nämä ovat yksin kaikkinäkevälle Vapahtajalle lueteltavat eikä ihmisille. Mutta te olette vastoin Jumalan varoitusta tehneet petollisen sydämenne itsellenne epäjumalaksi. Jos sydämestänne sattuisi nousemaan hyviä ajatuksia, silloin on teillä uskallusta Vapahtajan puoleen, mutta jos siitä nousee pahoja ajatuksia, niinkuin sydän on kaiken pahuuden pesä, niin tässä tilassa te piilottelette Herralta, niinkuin Aatami paratiisissa. Tässä tilassa te enemmän etsitte apua ihmisiltä kuin Jumalalta, niinkuin äsken sanottiin. Noh, neuvovathan oppineet teitä Kristuksen tykö; minkätähden se neuvo ei teitä auta? Se ei auta, ja syy siihen on se, että sen murheen, joka on Jumalan mielen jälkeen, teet epäuskoksi. Sentähden ei sinua virvoita, jos sata Vapahtajaa sinulle luvattaisiin. Lue apostolein kirjoituksia, joissa on näin kirjoitettu: että te olitte Jumalan mielen jälkeen murheelliset, niin katsokaa, kuinka suuren ahkeruuden se on teissä vaikuttanut (2 Kor. 7: 11). — — — Nyt käännyn minä, rakkaat ystävät, suuressa heikkoudessa teidän puoleenne. Minua vaivaavat kaikki nämä kiusaukset, joista minä teitä nuhtelin, mutta minä en ole ruvennut näitten kiusausten orjaksi. Minä olen katsonut vanhain pyhäin esimerkkiä, joita Herran on täytynyt kurittaa lihan kuolettamiseksi. He ovat harjoittaneet uskoa Jumalan puoleen ja ovat kirjoittaneet tämänkaltaisen todistuksen: vaikka Herra minut tappaisi, enkö minä vielä sittenkin toivoisi (Job 13: 15). Tämä on heidän todistuksensa. Minä soisin sen yltävilleni, että te kernaammin julkisesti menisitte maailman puoleen, koska ette tyydy ristin tiehen. Näitä rivejä en ole tahtonut, rakkaat ystävät, teille millään tavalla loukkaukseksi kirjoittaa, vaan näyttääkseni teille myötäsyntynyttä hitauttanne ja kuinka vähän te tahdotte rakastaa hengellisiä kirjoja, joissa on meille kaikille yksinkertainen tie kirjoitettu, niinkuin Fresenius-vainajankin kirjoissa on kaikki, mitä kristityn tarvitsee tietää. Ja nyt sanon minä lopuksi teille: nöyryyttäkää itsenne Jumalan voimallisen käden alle, että hän teitä ajallansa korottaisi, niinkuin hän luvannut on. Jääkää hyvästi, rakkaat kanssaveljet, sen Herran haltuun, joka teidät on herättänyt".

Niinkuin ennen olemme huomauttaneet, ei Ruotsalainen voinut kirjoittajalleen niin ajatuksiansa sanella, kuin hän vapaasti puhuessaan ne julki lausui. Mutta jos ylläolevan kirjoituksen muoto siitäkin syystä on puutteellinen, sisältää se siksi paljon syviä totuuksia, että olemme tahtoneet sen kokonaisuudessaan tähän ottaa. Sitäpaitsi on tämän kirjoituksen historiallinen merkitys siksi suuri, että se siitäkin syystä ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Samalla kuvaa se Ruotsalaisen suhdetta heränneisiin, selvään osoittaen, miten tottunut hän oli pitämään itseään heränneitten johtajana. Oppineisiin ystäviinsäkin nähden esiintyi hän yhtä varmana neuvonantajana, peittelemättä sanoen heille ajatuksensa. Niinpä kirjoitti hän esim. vielä v. 1848 ystävälleen J. I. Berghille, joka jonkun sairauden aikana oli joutunut sisällisiin ahdistuksiin ja pyysi häneltä neuvoa: "— — — Kun järjen viisaus on korkeimmilleen harjoitettu, niin se on Kristuksen pahin vihollinen. Miksikä, hyvä ystävä, olet nyt rohjennut vastoin raamattua filosofian viisaudella tukkia sitä yksinkertaista tietä. — — — Lue nyt, rakas ystävä, uudestaan pyhää raamattua, jossa sanat kuuluvat: joka opin kautta on viisas, tulkoon ensin tyhmäksi, että sitten viisaammaksi tulisi. — Ja nyt, rakas ystävä, Herra teille näytti sairautenne aikana, kuinka teidän saatu viisautenne on vienyt teidät moneen tarpeettomaan asiaan, joita ei teidän uskonne ja kristillisyytenne olisi ollenkaan kestänyt".

Loppuun asti oli Paavo Ruotsalaisen auktoriteetti tavattoman suuri. Sentähden sai hän miltei vastustamatta arvostella semmoisiakin asioita ystäviensä elämässä, joita hän ei ymmärtänyt. Tuo ei ollut hyödyksi hänelle eikä hänen ystävilleen. Mutta pelastuksen Jumala ei laskenut tätä suurta asettaan ylpeyden kukkuloilla hukkumaan, vaan painoi hänet ulkonaisten ja sisällisten kärsimysten kautta itsekieltämisen ja nöyryyden laaksoon, siellä harjoittaakseen hänen uskoaan viimeistä voittoaan voittamaan. Suuren merkityksensä herännäisyyden historiassa säilytti vielä näinäkin aikoina Iisalmi. Tärkeämpi kuin ehkä milloinkaan ennen oli nyttemmin, kun Paavo ei enää jaksanut läheisimmissäkään seurakunnissa käydä, L. J. Niskasen tehtävä Pohjois-Savon heränneitten johtamisessa. Sekä Iisalmessa että siihen kuuluvissa Lapinlahden ja Kiuruveden kappeliseurakunnissa oli heidän lukunsa suuri, mutta, niinkuin jo tiedämme, olivat he vanhoista ajoista uskonnollisuudessaan hieman huikenteleviakin, jonka tähden johtajan asema heidän keskuudessaan ei suinkaan ollut helppoa. Tunnustettava on myöskin, ettei L. J. Niskanen kaiken lahjakkuutensa uhallakaan aina pystynyt arvoaan ylläpitämään, varsinkaan ei silloin, kun hänen täytyi ominpäin toimia. Apumiehekseen sai hän näinä aikoina Juhana Poikosen, joka noin v. 1846 muutti Kerimäeltä Iisalmeen. Mitään erimielisyyttä hänen ja Niskasen välillä ei enää näy syntyneen, eikä Ruotsalainenkaan häntä näinä aikoina moittinut. Näyttää, kuin olisivat Ruotsalaisen ja Niskasen epäluulot Poikosesta aiheutuneet viimemainitun kadehtijain juoruista. Muutoin on huomattava, ettei mikään eripuraisuus 1840-luvun viime vuosina eikä seuraavankaan vuosikymmenen alussa häirinnyt Pohjois-Savon herännäisyyttä. Tästä sanoo esim. Poikonen muistokirjassaan: "Silloin olivat kaikki heränneet niissä seurakunnissa yksimieliset, niinkauan kuin ukko Paavo eli". — Juhlahetkiä Iisalmen heränneille olivat ne ajat, jolloin J. I. Bergh Kuopiosta kävi heitä tervehtimässä. Vieläkin muistavat silloisten heränneitten lapset kuulleensa kertomuksia Berghin käynneistä täällä. Varsinkin yksi semmoinen kertomus on säilynyt. Se kuuluu: "Kuopion Bergh kulki täällä kerran kesällä jalan salojen poikki seuratalosta toiseen. Suuri kansanjoukko seurasi häntä. Tie kulki harjun yli. Kun sille noustiin, sanoi Bergh: rukoillaan täällä. Hän polvistui ja kansa hänen kanssaan, ja niin voimallinen oli hänen rukouksensa, että koko harju liikkui". [Paimenmuisto; Kuopion tuomiokunnan pöytäkirjat (1848 — 50); Kertoneet K. A. Malmberg, B. K. Sarlin, Albertina Nenonen, Kusti Niskanen; Poikosen elämäkerta; K. R. Petterssonin kirje Edvard Svahnille 9/1 1847; Paavo Ruotsalaisen kirje J. I. Berghille 27/10 1848 (käsialasta päättäen Landgrenin kirjoittama, painettu Akiander VI s. 141-142).]

Tosi hyvän ja luotettavan johtajan saivat näiden seutujen heränneet, kun J. J. Rahm v. 1849 tuli Kiuruveden kappalaiseksi. Niinkuin tiedämme (katso II, 422), oli hän jo nuorena pappina voittanut Helsingin heränneitten sydämet. Palveltuaan sittemmin 7 vuotta verrattain kylmillä seuduilla (Rautalammella ja Korpilahdella), pääsi hän yllämainittuna vuonna papiksi seurakuntaan, joka oivalsi, minkä hengen lapsi hän oli, ja kätki kiitollisiin sydämiin hänen hyvät opetuksensa. Rahm oli vilpitön, hiljainen ja tasapuolinen, mutta samalla luja vakaumuksen mies. Mainitsemista ansaitsee myöskin, että hänellä oli hyvät tiedot, paremmat kuin useimmilla muilla sen ajan heränneillä papeilla. Mutta yksinkertaista oli hänen saarnansa. Sen pääneuvona oli, miten syntisen tulee kääntyä Kristuksen tykö apua saadakseen. Rahmin ääntä ei kuultu semmoisissa suurissa seuroissa, missä muita puhujia esiintyi. Hän oli siksi nöyrä, että hän aina luovutti puhevuoron muille. Ehkä oli siihen syynä sekin, että hän osasi suomea verrattain huonosti. Paremmin kuin useimmat muut heränneetkin käsitti hän Paavo Ruotsalaisen syvällisen luonteen ja hänen rikkaat, Pyhän hengen koulussa saavuttamansa kokemukset, ollen aina hänen vilpittömimpiä ystäviään, ja kävi, Kiuruvedelle muutettuaan, usein hänen luonaan. Paavo puolestaan piti häntä suuressa arvossa. Muihinkin Savon-puolen johtomiehiin oli Rahm likeisissä suhteissa. Niinpä kävi hän usein Lagusta tervehtimässä, vaikka hänen jalan täytyi hänen luoksensa kulkea, maantietä kun siihen aikaan ei vielä löytynyt Kiuruveden ja Pyhäjärven välillä. — Muitakin Savon-puolen heränneitä tapaamme näinä aikoina Laguksen vieraina Pyhäjärvellä. Yksi näitä oli L. J. Niskanen. Mutta niin usein kuin ennen eivät Savon herännäisyyden merkkimiehet enää Pohjanmaalla käyneet. [Paimenmuisto; Paavo Ruotsalainen, Muuan sana; kert. Kiuruveden vanhat heränneet, Kusti Niskanen, J. Schwartzberg y.m.; L. J. Niskasen kirje J. f. Berghille 30/4 1845.]

VIII.

Laajalle levinnyt oli Keski-Suomessa se Renqvistin hengen leimaa kantava herännäisyys, jonka vaikutusta Etelä-Savon kansaan vasta olemme silmäilleet. Mutta jota enemmän Mikkelin ja Joutsan seuduilta siirrymme länteen päin, sitä pienemmissä ryhmissä tämä liike esiintyy. Niin Laukaassa, Petäjävedellä, Korpilahdella, Jämsässä y.m. Yhteisiä kokouksia nämä hiljaiset heränneet kyllä pitivät jonkun samanmielisen ystävän kodissa, mutta kokouspaikkoja oli harvassa ja niihin kokoontuneiden luku siksi pieni, että tuommoisetkin tilaisuudet pikemmin kantoivat kotihartauden, kuin varsinaisten hartausseurojen leimaa. Vilkas kirjeenvaihto Renqvistin kanssa osoittaa, että häntä pidettiin hengellisenä isänä. Että kuitenkin pietismin tunnettu "ecclesiola in ecclesia"-aate näissäkin yksinään olevissa heränneissä saavutti täyden tunnustuksen, näkyy siitäkin, että he tiesivät, missä heidän hengenheimolaisiaan eri osissa maata löytyi, sekä matkoillaan etsivät näiden seuraa. Niinpä esim. vastamainittujen Koillis-Hämeen pitäjien rukoilijat käydessään Tampereella ahkeraan seurustelivat sikäläisten renqvistiläisten kanssa, samoinkuin he mennen tullen matkalla poikkesivat niihin taloihin, joissa samanmielisiä ystäviä löytyi. Helposti ymmärrettävistä syistä ei ero muun herännäisyyden ja renqvistiläisyyden välillä täällä ollut läheskään niin jyrkkä, kuin esim. Savossa. Niinpä esim. ennen (II, 427) mainitun Simo Lindströmin kotiin Orivedellä matkalla Tampereelle poikkesi kumpaankin suuntaan kuuluvia heränneitä Keski-Hämeestä sekä Pohjan puolelta, mutta heidän välillään ei mitään riitoja syntynyt. Pohjanmaan herännäisyys näkyy kuitenkin siellä saavuttaneen enemmän kannatusta kuin tuo toinen suunta. Liikkeen sikäläisistä edustajista oli eniten tunnettu talollinen Emanuel Juhonpoika Saarikko, jonka kodissa seuroja usein pidettiin. Näitä hänen toimeenpanemiaan hartauskokouksia viranomaiset koettivat kiellettyinä estää, jonka vuoksi Saarikon ystävät alkoivat pitää niitä ainoastaan perhejuhlien yhteydessä.

Keski-Hämeen herännäisyyden ehkä huomattavin paikka oli ennen (II, 430) mainitun Humalojan Humaloja-niminen metsätorppa Pälkäneellä lähellä Sahalahden, Kuhmalahden ja Luopioisten rajaa. Sinne kokoontuivat näiden seutujen heränneet 1840-luvulta alkaen seuroja pitämään. Humalojan apumiehenä esiintyi seuroissa hänen naapurinsa torppari Paavali Urkko sekä myöhempinä aikoina Jeremias Ahtiainen. Niihin aikoihin, jolloin Renqvist kirjoitti "Väärän opin kauhistus"-kirjansa, asettui Humaloja jyrkästi hänen kannalleen. Tätä katsantotapaa hänessä ja hänen seuroissaan käyneissä vahvisti Tampereen läheisyys, he kun usein tapasivat siellä asuvia renqvistiläisiä. Näistä oli kyllä esim. neiti Katariina Ekblom 1840-luvun alussa vielä ollut ystävällisessä kirjeenvaihdossa esim. Bergroth-veljesten kanssa kirjojen levittämisestä y.m., mutta hän, samoinkuin tehtaanjohtaja Ferd. Uhde y.m. heidän ystävänsä olivat niinikään yhä jyrkemmin eronneet Jos. Grönbergistä ja muista Pohjanmaalta tulleen herännäisyyden kannattajista ja he olivat hyvin ahkerassa kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa, jonka vuoksi kummankin suunnan välinen juopa näillä seuduin väkisinkin alkoi näkyä. Usein kävi Tampereella myöskin Lounais-Suomen rukoilijoita, joiden vastenmielisyys Ruotsalaista ja hänen hengenheimolaisiaan kohtaan jo varhaisempina aikoinakin oli suuri. Molemminpuolinen vikoileminen esti herännäisyysliikkeen elpymistä Tampereen tienoilla, jotapaitsi on huomattava, että hedbergiläinenkin suunta samaan aikaan alkoi voittaa alaa näilläkin seuduilla, vetäen lippunsa alle kaikki heränneetkin, joilla ei ollut vakaata pietististä pohjaa. Huomattava on, että Renqvistin hengenheimolaisissa Keski-Hämeessä siellä täällä alkaa näkyä siksi paljon evankelisen suunnan sukulaisuutta, että herännäisyyden leima heissä paikoin käypi hyvinkin epäselväksi.

Eteläänpäin ei Humalojan edustama liike lie päässyt paljon leviämään. Hämeenlinnassa löytyi 1840-luvun loppupuolella heränneitä, mutta nämä olivat liittyneet varsinaiseen pietismiin. Ahkeraan tekivät he matkoja Kalvolaan, missä herätyksiä siihen aikaan tapahtui parin Ruotsalaisen suuntaan kuuluvan papin kautta. Toinen, näistä oli Lauri Kustaa Vilhelm Törnvall, joka oli kirkkoherransijaisena viimemainitussa seurakunnassa v. 1846-1851, toinen, joka kuitenkin vaikutti täällä vain muutamia kuukausia, Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa tunnettu Antti Oskar Törnudd. Mitään suurempaa ja pysyväistä liikettä viimemainituissa seurakunnissa ei tapahtunut. Sitävastoin löytyi "körttiläisiä" verraten paljon Lammilla ja Koskella.

Asemansa puolesta olisi Tampere hyvin sopinut Hämeen ja Itä-Satakunnan herännäisyyden keskustaksi. Siksi ei tämä kaupunki kuitenkaan koskaan päässyt ja vielä vähemmin Hämeenlinna. Puhumatta siitä, että näiden seutujen heränneet jakaantuivat kahteen, toisistaan vuosi vuodelta yhä eroaviin suuntiin, ei täkäläinen liike päässyt kasvamaan niin suureksi eikä niin ryhmittymään, että mistään varsinaisesta keskustasta voisi tulla kysymystäkään. Kaikkialla muualla on herännäisyydellä tuommoisia huomattavia yhtymäpaikkoja — Sortavala, Mikkeli-Joutsa, Kuopio, Iisalmi, Kajaani, Ylivieska-Nivala, Lapua, Eurajoki — täällä ei. Hämeen ja Itä-Satakunnan herännäisyys oli pienempää ja heikompaa kuin muualla. Mutta tarkkaan näkyvät viranomaiset sitäkin pitäneen silmällä ja koettaneen sen leviämistä estää. Kuvaava on esim. seuraava toimenpide.

Bergroth-veljesten ja Niklas Durchmanin vaikutuksesta Keuruulla, Pihlajavedellä ja Ätsärissä oli herännäisyys saanut jalansijaa Ruovedelläkin. Malmbergin, F. O. Durchmanin, J. I. Berghin y.m. viimemainitun seurakunnan kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan perillisten käynnit siellä omistamassaan Peskan talossa, olivat sikäläistä liikettä paljon elvyttäneet. Että paikkakunnan heränneitten luku oli jokseenkin iso, näkyy siitä, että nämä ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi sinne v. 1847 pyysivät ennen (II, 389) mainittua herännyttä pappia N. J. Juseliusta, joka vuodesta 1843 yllämainittuun vuoteen asti oli hoitanut vakituisen pitäjänapulaisen virkaa. Niinkuin viranomaisten toimenpiteistä tämän anomuksen johdosta näkyy, oli tieto näiden seutujen herännäisyysliikkeestä levinnyt kauas. Juseliuksen asian käsittelystä tiedetään nim. seuraavaa: Kysymys oli esillä Ruovedellä elokuun 25 p:nä 1847 pidetyssä pitäjänkokouksessa, missä olivat saapuvilla asianomainen v.t. kontrahtirovasti, Keuruun ennen (II, 385) mainittu kirkkoherra K. G. Calamnius sekä Turun ja Porin läänin kuvernöörin määräämänä Tampereen pormestari F. A. Sacklén. Juselius oli vähän aikaisemmin siirretty ylimääräiseksi papiksi Sääksmäelle. Sacklénin mainitulle kuvernöörille lähettämä selostus kysymyksessä olevasta pitäjänkokouksesta kuuluu: "— — — Useimmat niistä Ruoveden pitäjän maanomistajista, jotka kunnian-arvoisalta tuomiokapitulilta olivat anoneet Sääksmäen kirkkoherranapulaisen N. J. Juseliuksen määräämistä seurakuntansa pitäjänapulaiseksi, pysyivät lujasti anomuksessaan, mutta toiset katuivat, peruuttaen palkanmaksusitoumuksensa, jota vastoin ensinmainitut korottivat sitoumuksiaan, toiset luvaten 4:llä, toiset 5:llä tynnyrillä ottaa osaa apulaisen Juseliuksen palkkaamiseen. Useimmat seurakunnan jäsenistä lausuivat, että apulainen Juselius sen lyhyen ajan kuluessa, jona hän oli palvellut Ruovedellä, oli muodostanut eri yhdyskunnan seurakunnassa n.s. körttiröijyistä ja siten saanut aikaan eripuraisuutta ja riitoja seurakunnan jäsenissä, jonka vuoksi he mitä jyrkimmin vastustivat Juseliuksen ottamista papiksi seurakuntaan, kieltäytyen vähimmässäkään määrässä ottamasta osaa hänen palkkaamiseensa. Näin ollen ja koska apulaispapin Juseliuksen ottaminen papiksi Ruovedelle siellä ilmeisesti herättäisi suurtakin tyytymättömyyttä useimmissa sekä entistä suurempi eripuraisuus seurakunnan jäsenissä tuottaisi kirkkoherralle ylen suurta vaivaa järjestyksen ylläpitämisessä hengellisessä suhteessa, pidin velvollisuutenani pikemmin estää kuin puolustaa hänen määräämistään papiksi seurakuntaan."

Juselius jäi Sääksmäelle, missä hän toimi ylimääräisenä pappina vuoden ajan. Koska Ruoveden pitäjänapulainen R. A. Polviander, jonka apulaisena hän oli ollut, ei vielä hänen muuttaessaan Sääksmäelle kyennyt virkaansa hoitamaan, vaan tarvitsi ja muutamia kuukausia myöhemmin saikin apulaisen, näkyy selvästi, että viranomaiset todella koettivat estää sikäläisen herännäisyyden leviämistä. Mutta tämän uhallakin saivat Ruoveden heränneet mieleisensä papin. Tämä mies oli vasta mainittu A. O. Törnudd, joka heti papiksivihkimisensä (1847) jälkeen määrättiin yllämainitun Polvianderin sijaiseksi. Törnudd, joka oli syntynyt joulukuun 19 p:nä 1824, oli kykenevä ja tunnollinen mies sekä siihen aikaan altis tunnustautumaan heränneitten ystäväksi. Tuntuva oli hänen vaikutuksensa Ruovedellä, mutta vielä huomattavampi Multiassa, missä hän oli armovuodensaarnaajana vuosina 1849-1851. Niklas Durchmanin ajoilta löytyi täällä paljon heränneitä, ja Törnuddin aikana tapahtui uusia herätyksiä. Niin elävää oli sikäläinen liike, että moni niistäkin palkollisista, jotka eivät siihen julkisesti olleet liittyneet, palkkasivat sijaisen päästäksensä kirkkoon niinäkin pyhinä, jolloin heillä ei ollut kirkkovuoroa.

Verraten hiljaista, mutta kuitenkin huomattavaa oli edelleen herännäisyysliike Ätsärissä, missä K. E. Bergroth oli kappalaisena. Hänen veljensä F. H. Bergrothin seurakunnassa, Pihlajavedellä, tapahtui siksi paljon herätyksiä, että Saarijärveltä asti saapui sinne ihmisiä Jumalan ihmeitä näkemään ja kuulemaan, niin esim. elokuun 3 p. 1845, jolloin monta heistä tuli todelliseen herätykseen. Usein kävivät Bergrothin sukulaiset Pohjanmaalta häntä tervehtimässä. Varsinkin yksi tämmöinen vierailu jäi näiden seutujen heränneitten muistoon: Malmbergin ja F. O. Durchmanin y.m. heränneitten pappien käynti näillä seuduilla lokakuussa 1845, jolloin viimemainittu piti rippipuheen ja edellinen saarnasi Pihlajaveden kirkossa. Kuuluisain saarnaajain puheet koskivat syvästi kansaan, ehkä sentähdenkin, että moniaita viikkoja aikaisemmin 26 henkilöä oli hukkunut kovassa myrskyssä Keuruunselällä. — Oltuaan lähes vuoden ajan tehtaansaarnaajana Tampereella, kutsuttiin F. H. Bergroth ylimääräiseksi pitäjänapulaiseksi Keuruulle 1847, johon virkaan hän astui huhtikuussa s.v. Ehkä vielä useammin kävivät häntä täällä tervehtimässä paitsi Malmbergiä ja Durchmania, muutkin ystävät Pohjanmaalta, v. Essen, Ingman, Holmström y.m. Selvää on, että tämmöiset vierailut, joiden lisäksi J. I. Berghin matkat Kuopiosta Keuruun kautta Lapualle ja Isoonkyröön ovat mainittavat, olivat omiaan tukemaan ja virkistämään Pohjois-Hämeen herännäisyyttä ja liittämään sitä likempään yhteyteen Suupohjan suureen liikkeeseen. Sentähden kantaakin tämä Hämeen herännäisyyden ala paljon virkeämpää leimaa kuin muualla. Kuitenkin täytynee myöntää, ettei herännyt kansa itse, niinkuin varsinkin Pohjanmaalla, pystynyt liikettä niin hoitamaan ja kurissa pitämään, että jo ulkonainen järjestyskin olisi ollut omiaan turvaamaan sitä perintöä, minkä se näinä aikoina sai. Vielä selvemmin tuli tämä puute näkyviin etelämpänä olevissa seurakunnissa. Sentähden esim. silloisten herännäisyysliikkeen ulkopuolella olevien pappien näistä heränneistä usein lausumia ankaria arvosteluja ei suinkaan aina saa pitää ainoastaan vihan ja vainoamishalun purkauksina, vaan joskus ainakin osaksi oikeutettuinakin. Tältä kannalta tekisi mieli arvostella esim. Längelmäen kirkkoherran I. J. Velleniuksen eräälle heränneelle papille v. 1849 kirjoittamaa ystävällistä kirjettä, jossa hän seuraavin sanoin puhuu seurakuntansa ja siihen tähän aikaan kuuluvan Kuoreveden kappelin heränneistä: "— — — En tahdo olla filosofi enkä teologi, vaan kristitty. Mihin toimenpiteisiin tulee minun seurakunnassani ryhtyä, siihen kun on sulkeutunut pieni seurakunta, joka ei oikein ole käsittänyt perustajiensa mielipiteitä ja hyviä tarkoituksia, joita totisesti ei suinkaan saa kieltää? Yleensä tuo pieni seurakunta täällä luottaa ulkonaiseen omituiseen pukuun; he ovat ylpeitä, ylönkatsovat ja tuomitsevat kaikkia muita, jotka eivät kuulu tähän joukkioon, saavat aikaan pahennusta pyhissä toimituksissa ja Jumalan huoneessa sopimattomalla käytöksellään, irvistelyllään ja toisilleen kuiskaamalla, aiheettomalla juoksemisella edestakaisin Herran huoneessa y.m. säädyttömällä esiintymisellään, pitävät käyttämiään kirjoja raamattua ja käytettäväksi hyväksyttyä katkismusta parempina, repivät rikki pyhimmät siteet lasten ja vanhempain välillä, sanalla sanoen tahtovat poiketa vanhasta, tavaksi tulleesta kirkollisesta järjestyksestä, valittavat toisten penseyttä ja hengen puutetta, vaikka heiltä itseltä juuri puuttuu, mitä he muissa kaipaavat." [Akiander VII, 29, 247; J. V. Vallinheimo, Kuvauksia muutamain Keski-Hämeen seurakuntien kristillis-siveellisistä oloista IV (Kirkkohist. seuran Pöytäkirjat IX); Katarina Ekblomin kirje K. E. Bergrothille 27/9 1839; F. H. Bergrothin almanakkamuistiinpanot; Paimenmuisto; Sukukirja; pormestari F. A. Sacklenin kirje Turun ja Porin läänin kuvernöörille 18/9 47; Jos. Grönbergin, J. V. Nyberghin ja A. O. Törnuddin kertomukset; J. I. Velleniuksen kirje Jos. Grönbergille 4/9 1849; Suometar 1849 n:o 6.]

Niinkuin jo aikaisemmin olemme nähneet, muodostivat Lounais-Suomen rukoilijat renqvistiläisen suunnan suurimman ja johdonmukaisimmin järjestetyn liikkeen. Varsinkin hedbergiläisen riidan jälkeen, jolloin miltei kaikki näiden seutujen heränneet papit erosivat herännäisyydestä, kehittyi kysymyksessä oleva liike yhä jyrkemmäksi ei ainoastaan evankelisen, vaan kaikkien muidenkin suuntien vastustajaksi. Renqvist, johon nämäkin rukoilijat sokeasti luottivat ja jonka kirjoja he ahkerasti lukivat, piti kyllä riitakirjoituksillaan huolta siitä, että kaikki sopu vähänkin toisin ajattelevien kanssa kävi yhä mahdottomammaksi. Mutta myönnettävä on myöskin toiselta puolen, että evankelisen suunnan papisto yhtä yksipuolisesti ja monesti hyvinkin ylimielisesti arvosteli ja kohteli näitä heränneitä, siten pakoittamalla pakoittaen heitä pitemmälle, kuin he ehkä muutoin olisivat menneetkään.

Lounais-Suomen rukoilijain johtajista oli lahjakkaimpia, vaikka verraten vähän huomattu, ennen (II, 343) mainittu Kustaa Heinikkala. Isänsä kuollessa (1837), jolloin hän ryhtyi Laitilan heränneitä johtamaan, oli hän vasta 28 vuoden ikäinen, mutta arvokas esiintymisensä ja vilpitön jumalanpelkonsa takasivat hänelle alusta alkaen menestystä. Lahjakkaisuutensa uhallakin kehittyi hän kuitenkin jo hedbergiläisen riidan aikana kovin yksipuoliseksi, kun oli kysymyksessä muiden uskonsuuntien, uusien kirjojen y.m. arvosteleminen. Heinikkalan kuulijakunta oli melko iso. Toinen johtava henkilö Laitilassa oli talollinen Mikko Kauppi, joka asui Kodisjoen kylässä. Hän piti paljon seuroja kotipitäjänsä ulkopuolellakin. Pari kertaa matkusti hän Sortavalaan asti, vieden Renqvistille rahoja kirjojen kustantamista varten. [Kert. rehtori K. V. F. Rancken (Raumalla), Kustaa Heinikkala, rovasti N. Helenius y. m (Laitilassa); Laitilan kirkonarkisto.]

Liike Eurajoella oli ehkä eniten levinnyt Sydänmaan kylässä, missä Atanasius Dahlberg asui. Huomattava on kuitenkin, että heränneitten luku muissa kylissä toisinaan oli vieläkin suurempi. Atanasius Dahlberg oli hiljainen mies eikä mikään erinomainen puhuja, mutta hän vaikutti paljon hyvää yksityisen sielunhoidon alalla. Oman seurakuntansa ulkopuolella ei hän juuri käynyt; Luvialla, missä hänellä oli muutamia hyvin likeisiä ystäviä, piti hän kuitenkin joskus seurojakin. — Veljeänsä paljon lahjakkaampi oli Daniel Dahlberg (II, 343). Hän asui Euran pitäjään kuuluvan Kiukkaisten kappelin Panelian kylässä, sieltä johtaen miltei koko Lounais-Suomen rukoilijain liikettä. Daniel Dahlberg oli lahjakas puhuja ja selväjärkinen mies sekä erinomaisen ystävällinen luonne. Hänen elävä kristillisyytensä oli kaikille tunnettu. Hän oli ikäänkuin luotu siihen johtajanasemaan, minkä hän kuuluisan isänsä kuoleman jälkeen sai. Rukoilijat rakastivat häntä ja kunnioittivat hengellisenä isänään, ja evankeliseenkin suuntaan kuuluvat pitivät häntä suuressa arvossa. Dahlberg piti seuroja sunnuntaisin, jolloin hänen puheensa lähtökohtana ja aiheena tavallisesti oli kirkossa kuultu saarna, sekä usein arkipäivinäkin. Enimmäkseen esiintyi hän paitsi Kiukkaisissa ja Eurassa, Eurajoella, mutta ulotti usein matkansa etäämmällekin. Kuljeksijan intoa hänellä ei ollut, eikä hän ominpäin lähtenytkään kotipitäjänsä rajojen ulkopuolelle, mutta kun häntä läheltä ja kaukaa pyydettiin hartauskokouksia johtamaan, ei hän kieltäytynyt matkustamastakaan. Oma raadollisuus, katumus, parannus, usko Jesukseen — nämä näkökohdat olivat Dahlbergin puheen ohjeena; niiden selvittämiseen ja soveltamiseen käytti hän etevät puhelahjansa. Rukousta hän paljon teroitti, mutta tämän ohessa myöskin, ettei sitä saa minäkään ansiona pitää. Sen harjoittamisessa oli hän vapaammalla kannalla kuin useimmat muut Lounais-Suomen heränneitten johtomiehistä, hänen seuroissansa kun ei aina rukoiltu polvillaan, vaan seisoaltaankin. Varsinkin kotipitäjässään, mutta muillakin Lounais-Suomen rukoilijain merkkipaikoilla vaikutti Daniel Dahlberg suurella siunauksella kristillisen opin ja elämän hyväksi. Hänen, samoinkuin hänen veljensä Atanasius Dahlbergin, tapaamme vielä monta vuotta 1840 — 50-luvun jälkeen toimittamassa suuriarvoista paimentyötään näiden seutujen heränneitten keskuudessa.

Rauman rukoilijain luotettava ystävä, sikäläisen seurakunnan kappalainen Kustaa Ilvan (1,22:) oli v. 1841 siirtynyt Herran lepoon. Herännäisyyden opin hengessä, mutta ulkonaisesti hiljaisella ja sävyisällä tavalla oli hän saarnoissaan ja seurapuheissaan varoittaen puhunut syntiä vastaan. Elävä synnintunto olikin vielä hänen kuolemansakin jälkeen Rauman heränneitten huomattavimpia tuntomerkkejä, ja sentähden kannattivat he semmoista kirjallisuutta, joka tätä teroitti. [Kustaa Malon kertomukset; I. L. Roosin pastoraalitutkintoa varten 1888 kirjoittama "Uskonnollisista puolueista Satakunnan lounaisimmissa seurakunnissa"; kert. K. V. E. Rancken y.m. vanhat heränneet Raumalla.] — Paljon kiihkoisampaa leimaa alkoi näiden seutujen herännäisyys kantaa kun talollinen Kustaa Sjöros 1840-luvulla alkoi esiintyä seurapuhujana. Hänen puheensa oli ankaran kovaa, liikkeensä kiihottavia ja hermostuttavia. Mutta "hengen vaikutukset", itku, rukoilemishalu, harras osanotto veisuun lisääntyivät.

Renqvistin innokkaimpia ihailijoita Lounais-Suomessa oli E. G. Ilvan Ahlaisten kappelissa. Setänsä ennen (I, 221) mainitun Rauman kauppiaan J. M. Ilvanin kautta oli hän päässyt rukoilijain kuuluisan johtajan tuttavuuteen ja tämän kirjojen levittäjäksi. Usein kirjoitti hän Renqvistille. Jo niihin aikoihin, jolloin viimemainitun ja Ruotsalaisen välinen riita ensin tuli tunnetuksi Lounais-Suomessa, oli hän asettunut hyvin jyrkälle kannalle kaikkiin nähden, jotka eivät taipuneet sortavalalaisen oppi-isän oppia ja neuvoja noudattamaan. Kun sitten hedbergiläinen riita alkoi synnyttää häiriöitä Satakunnan rukoilijoissa, kehittyi tämä hänen uskonnollinen katsantotapansa vielä jyrkemmäksi. Seuraten herännäisyydessä syntyneitä oppiriitoja, suosi hän lämpymästi Renqvistin riitakirjoituksia, koettaen niitä levittää Ahlaisissa ja muuallakin. Seuraava ote hänen tuolle "rakkaalle isälleen" v. 1845 kirjoittamastaan kirjeestä osoittaa, miten suuriarvoisena hän tämän taistelua opin puolesta piti: "Halulliset ovat käyneet minulta kysymässä 'Väärän opin kirjaa', mutta minä olen sanonut: odottakaa, kyllä se tulee. Aika näkyy tulevan odottajille liian pitkäksi. Jospa Herra soisi armonaikaa ja Hengen voimaa teille alkamaan 'Väärän opin kauhistuksen' toista osaa ja valmistaisi sillä tietä näkemään valkeutta monelle horjuvalle sielulle, joka ei ole tullut vakuutukseen, voidakseen eroittaa valhetta totuudesta. Sillä paljon on niitä ihmisiä, jotka seisovat niin sanoakseni kahden tien haarassa, neuvottomina kumpiko niistä mahtaa olla oikea tie." Ankarasti arvosteli Ilvan varsinkin evankeliseen suuntaan antautuneita. Samassa kirjeessä lausuu hän heistä: "— — — Kun tämänlaiset kuulevat olevan mielestänsä soveliaamman polun autuuteen, niin ei ole ihme, että lähtevät sitä etsimään, päästäksensä helpommalla uuden opin järjettömyydessä autuaiksi, hylkäävät sanan ja sanan mukana sopivat kirjat ja ovat niin hävyttömät, että uuteen oppiin tultuansa sanovat pyhän raamatunkin vääräksi, apostolein ja koko marttyyrein joukon menneen helvettiin ynnä koko joukon muita kristillisiä opettajia ja kristityitä hamaan tähän aikaan asti ja nyt vasta oikean järjestyksen ja tien löytyneen. Kun kuulevat vaan uskoa tarvittavan, niin saavat heti oman järjestyksensä voimalla uskonsa valmiiksi ja niin luulevat he uskovansa, vaikkei heidän uskonsa suinkaan ole Pyhän hengen sanan kautta vaikuttama usko, vaan otettu ja tehty usko, josta uskon elämä on eroitettu. Sanotaan: usko vaan ja elä niinkuin muutkin, älä näytä sitä muille sillä tuo on omaa vanhurskautta, usko vaan niinkuin kristitty ja elä niinkuin muutkin, syö, juo, huvittele, älä rukoile, sillä se on antikristuksen työ, älä pane käsiäsi ristiin, älä notkista polviasi, älä huokaa. Näin hirveän pedon kuvan he tekevät kristillisyydestä."

Tuskin missään tuli eroitus herännäisyyden ja evankelisen suunnan välillä niin jyrkäksi, kuin Lounais-Suomessa. Täällä ryntäsivät kummankin suunnan edustajat joka seurakunnassa toisiaan vastaan, ja täällä lukivat rukoilijat yleisemmin kuin missään muualla Renqvistin riitakirjoituksia. Näin ollen ei sovi oudoksua, että sikäläinen herännäisyysliike itseensä sulkeutuen kehittyi yksipuolisemmaksi kuin esim. Mikkelin puolen rukoilijain liitto, jonka taistelu Ruotsalaisen hengenheimolaisia vastaan tuskin ensinkään koski opillisia eroavaisuuksia. [Paimenmuisto; rehtori K. V. E. Ranckenin y.m. kertomukset; E. G. Ilvanin kirje Renqvistille 2/8 1845 (Akiander VII, 236)].

Yllämainitussa kirjeessään Renqvistille puhuu Ilvan ihastuksella siitä, että Lutherin huonepostillan suomennosta paraikaa painettiin, lausuen sen toivomuksen, että suomentaja olisi "heimolaisuudessa sen hengen kanssa, joka aikoinaan Lutherissa vaikutti". Tuntuu, kuin olisivat heränneet kaikkialla näinä oppiriitojen eksyttävinä aikoina kaivanneet suuren uskonpuhdistajan neuvoa. Tiedämme, että Suupohjan heränneet papit ahkeraan olivat tehneet työtä, voidakseen kansallemme antaa Lutherin huomattavimmat kirjat Suomen kielellä. Ilolla vastaanotettiin tämä lahja kaikkialla, missä uskonnollista harrastusta löytyi. Varsinkin Lounais-Suomen rukoilijoissa oli ilo niiden ilmestymisestä suuri. Todistuksena ovat muun ohessa seuraavat säkeet Matti Paavolan (II, 344) v. 1850 tämän johdosta sepittämästä runosta:

    "En tuot' toivoo voinut
    Enkä myös olettaa tainnut,
    Vaikk' juur' halusin
    Lutheruksen saarnoi
    Aivan kalleit', jaloi
    Sielulleni
    Virvoitukseks'
    Uskon kiistoss', työss'."

    "Suomen lapset,
    Suomen lapset,
    Herrall' kiitosta
    Veisatkaa nyt hartaast'
    Sydämestänn' tarkast',
    Ett' on suotu
    Meille tuotu
    Uusi valo juur'."

    "Lutherus nyt saarnaa
    Suomen kansan maassa
    Lunastuksen kalliist' valost'
    Sieluin autuudeks'."

Kovia oli Paavolan lähinnä edellisinä vuosina täytynyt kokea. Hän ei ollut voinut kaikin puolin hyväksyä ystäviensä oppia ja uskonnollista elämää. Se oli hänestä liika kaavamaista, varsinkin mikäli asia koski tuota alituista vaatimusta polvirukoukseen. Muutamat muutkin rukoilevaisten kaavamaiseen elämään pakoittavat tavat olivat häntä loukanneet. Hän oli kylliksi valistunut taipuakseen kaikkiin heidän vaatimuksiinsa. Kun esim. miehet käyttivät pitkää partaa, "sentähden ettei Jesuskaan ollut partaansa ajanut", löysi hän raamatusta tuetta vapaammalle käsitykselle tämänkin asian suhteen. Eikä voinut hän kärsiä sitä puoluehengen synnyttämää uskonnollista kiihkoa, joka hedbergiläisen riidan ajoilta oli ruvennut riehumaan rukoilevaistenkin piireissä. Siitä hän kirjoittaa: "Ennenkuin Lutherin postillat käännettiin suomeksi, oli Satakunnan pitäjissä kauheat riidat; eripuraisuudet, parjaukset ja toistensa tuomitsemiset olivat nousseet sanomattomaan määrään, niin ettei kaikkia niitä surkeuksia jumalisten kesken voi mainitakaan. — — — Suruttoman kansan pahennukset eivät koskaan nousseet niin korkealle, kuin rukoilevaisen kansan, joka ei ollenkaan havainnut itsessään mitään puutetta juuri silloin, kun siltä puuttui kalliimmat lahjat: usko ja rakkaus". Seurauksena tästä Paavolan itsenäisestä katsantotavasta olikin, että hänen arvonsa rukoilijain silmissä vähenemistään väheni. Niin kävi hänen omassa seurakunnassaan, Nakkilassa, niin muuallakin. Hän oli liika jyrkästi väitellyt rukoilijain kanssa "epäuskosta ja ulkokullattujen pahuudesta" sekä "itseensä uskaltamisesta ja omaa pyhyyttä vaativasta hengestä". Tätä riitaa oli Paavolan oman kertomuksen mukaan kestänyt vuodesta 1817 vuoteen 1846 asti. Köyhyyskin liittyi tuon yhä yksinäisempään asemaan jääneen matkamiehen vaivoja lisäämään. V. 1847, jolloin hänen toinen vaimonsa kuoli, myytiin huutokaupalla myöskin hänen vanhat rakkaat kirjansa. Se seikka, ettei hän saanut apua edes niiden lunastamiseen, osoittaa, jos mikään, kuinka vähän ystäviä hänellä enää oli. — V. 1848 sairastui Paavola kovaan tautiin. Samana vuonna kirjoitti hän syvällisiä mietteitä, muun muassa lausuen: "Jollet sinä, Herra, armahda meitä viheliäisiä syntisiä, kuule meidän rukoustamme ja anna syntejämme anteeksi, niin olemme hukassa kaikella hurskaudellamme. Tätä täytyy kaikkien pyhienkin tunnustaa ja tätä pitää heidänkin sinulta rukoileman oikealla ajalla eikä tätä synnin tunnustusta saa silmänräpäykseksikään laiminlyödä. Kristityn koko elämä olkoon tämmöistä rippiä, niin että hän taukoamatta ylistää Jumalan armoa ja häpee omaa elämäänsä." [K. Hallion pastoraalitutkintoa varten kirjoittama kirjoitus "Katsaus hengellisen kirjallisuutemme vaiheisiin"; Akiander VII, 502 — 510; kert. K. V. E. Rancken y.m.]

Paitsi yllämainituissa Lounais-Suomen seurakunnissa löytyi näitä Renqvistin opetuslapsia 19 vuosisadan keskipalkoilla vielä Lapissa sekä vähän Säkylässä, Kokemäellä ja Yläneellä. Viimemainitussa seurakunnassa oli tunnetuin Yläneen-kartanon omistaja J. R. A. Jägerhorn, joka oli kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa ja hänelle lähetti kotipitäjänsä "pienen joukon" tervehdykset. [Akiander VII, 253 — 254.]

IX.

Olemme nähneet, miten suuressa määrässä herännäisyys herätti kansamme lukuhalua ja kehitti sen lukutaitoa. Missä vanhempi herännäisyys oli päässyt vaikuttamaan kansaan, siellä löytyi 19 vuosisadan alussa "vanhojen kristittyjen" kodeissa jonkun verran uskonnollista kirjallisuutta. Mutta kaikkialla muualla näkivät myöhemmän herännäisyyden tienraivaajat tässäkin suhteessa vain erämaan köyhyyttä ja erämaan raakuutta edessään. Vähän löytyi vanhemmilta ajoilta suomenkielistä hartauskirjallisuutta kipeimmän tarpeen poistamiseksi. Uusia painoksia vanhoista kirjoista täytyi saada, uusia käännöksiä ja, mikäli mahdollista, uusia alkuteoksia toimittaa, jos maassa alkanut herätys oli jatkuva ja pääsevä syventymään kansaan. Tämän oivalsivat heränneet papit ja ryhtyivät hankkimaan sekä levittämään hyvää uskonnollista kirjallisuutta heräjäville ja heränneille sanankuulijoilleen. Moni heistä on tässäkin suhteessa tehnyt paljon, mutta tätä heidän työtään arvosteltaessa on kunniasija annettava Renqvistille. On todella suuremmoinen se ahkeruus, jota tämä uskollinen Herran palvelija tälläkin alalla on osoittanut.

Renqvistin kirjailijatoimesta hänen herätyksensä alkuaikoina sekä hänen Svartholman linnansaarnaajana ollessaan on ennen (I, 246-251) kerrottu. Hänen näinä aikoina painoon toimittamiaan kirjoja ei kuitenkaan vuosisadan keskivälissä läheskään kaikkia enää yleisemmin viljelty. Rukoilijain piireissä olivat vieläkin käytännössä "Viinan kauhistus", josta uusi painos ilmestyi Sortavalassa 1848, "Lyhykäinen tutkinto rukouksen tarpeellisuudesta" sekä "Itsekoettelemus ja parannuksen neuvo". Miten yleisesti varsinkin viimemainittua kirjaa rukoilijain mailla luettiin, näkyy siitä, että siitä lyhyen ajan kuluessa ilmestyi neljä uutta painosta: Kuopiossa 1845 ja 1855, Sortavalassa 1848 sekä Vaasassa 1852. Miltei ainoa Renqvistin vanhemmista kirjoista, jota Savon ja Pohjanmaan heränneetkin yleisemmin viljelivät, oli "Pieni Kempi". Kahden aikuisemman painoksen lisäksi ilmestyi siitä uusia: Sortavalassa 1849 ja Helsingissä 1851.

Tärkein kaikista Renqvistin painoon toimittamista kirjoista oli Juhana Arndtin "Totisesta kristillisyydestä" nimisen kuuluisan kirjan suomennos. Tämän suomennoksen oli hän jo v. 1827 saanut valmiiksi, mutta Turun palossa oli käsikirjoituskin, niinkuin ennen (I, 248) on kerrottu, joutunut liekkien uhriksi, jonka vuoksi tuo väsymätön työntekijä ryhtyi uutta käännöstä toimittamaan. Itse käänsi hän uudestaan teoksen kolme ensimmäistä kirjaa, joista ensimmäinen painettiin Porvoossa 1832, Turussa 1834, Helsingissä 1837 ja Hämeenlinnassa 1849, toinen Helsingissä 1835 ja 1843, kolmas Kuopiossa 1843. Neljännen kirjan käännöksen suoritti, niinkuin tiedämme, Renqvistin ystävä G. Monell. Se valmistui v. 1846 ja painettiin Sortavalassa 1847 sekä uudestaan 1850. Suurella ilolla otettiin tämä kirja vastaan eri osissa maata. Lukuunottamatta muutamia seurakuntia Kuopion tienoilla, joissa Paavo Ruotsalaisen ja Renqvistin opetuslapset aikuisemmin olivat kiivaimmin törmänneet yhteen ja joissa ensinmainitun suunnan edustajat eivät sentähden tahtoneet näitä kirjoja lukea, että Renqvist oli ne suomentanut, viljelivät heränneet sitä paljon. Myöntää kuitenkin täytyy, ettei kirja Pohjanmaalla ollut läheskään niin levinnyt kuin monessa Savon seurakunnassa, puhumattakaan niistä seuduista, joissa Renqvistin edustama suunta oli vallalla. Arndtin verrattomat rukoukset olisivat varsinkin ansainneet tulla yleisemmin tunnetuiksi Pohjanmaallakin.

Siihen aikaan, jolloin Renqvist kehoitti Monellia kirjoittamaan "Epäjumalisuuden kauhistuksesta", oli hän itse ryhtynyt valmistamaan kirjaa, jolle hän aikoi antaa nimeksi "Pyhän raamatun ydin eli sisu". Tästä aikomuksestaan kirjoitti hän Monellille: "Aion ottaa sen (mainitun kirjan) sanasta sanaan raamatun ensimmäisestä rekisteristä paitsi muistutuksia (viivan) alla, siten kumotakseni kaikenlaiset harhaopit, mitä laatua nämä sitten ovatkin. Semmoinen kirja olisi kumoamaton, niinkauan kuin itse raamattu olisi semmoinen, niin että semmoisen kirjan jättäminen toimittamatta olisi syntiä". Kirja ilmestyi Viipurissa v. 1852 nimellä "Ilmoitus, minkälainen pyhän raamatun ydinkirja on, joka sanasta sanaan on otettu piplian rekisteristä" sekä seuraavana vuonna vähän muutetulla nimellä. Jo ennenkuin tämä kirja ilmestyi, odotettiin sitä hartaasti rukoilijoitten piireissä, sillä Renqvist oli jo pari vuotta aikaisemmin ystävilleen ilmoittanut aikovansa toimittaa tämmöisen kirjan. Ruotsalaisen hengenheimolaisista se ei lukijoita saanut.

V 1851 ilmestyi niinikään Viipurissa Renqvistin kirjoittama "Tutkistelemus, jossa osoitetaan pyhän raamatun olevan Jumalan sana eikä ihmisten sana, niinkuin pilkkaajat ja toimettomat ihmiset sanovat". Se oli rukoilijainkin piireissä vähemmin levinnyt kuin useimmat muut Renqvistin kirjoista; ani harva muista heränneistä lienee siitä kuullut puhuttavankaan.

Kaikkiaan toimitti Renqvist painoon noin 60 kirjaa. Suuri osa hänen toimestaan julaistuista käännöksistä on kuitenkin kokonaan muiden valmistamia, Renqvistillä kun näiden suhteen ei ole muuta tointa ollut kuin uusien painosten toimittaminen. Niin esim. Murrayn ja J. Ph. Freseniuksen kirjat, jonka viimemainitun kirjailijan suomeksi ilmestyneistä kirjoista ainoastaan "Neuvojille ja neuvottaville" on hänen suomentamansa. Toisia muiden toimittamia käännöksiä, joita hän ei hyväksynyt, hän korjasi usein aivan perinpohjin. Semmoinen oli esim. Jean de Bernières Louvignyn "Salattu elämä Kristuksen kanssa Jumalassa", jonka hän jo v. 1834 itse oli kääntänyt ja täten v. 1851 toimitti parempaan kieliasuun. Parannetussa suomenkielisessä asussa ilmestyivät näinä aikoina myöskin Gerhard Terstegenin "Monen hurskaan sielun puuttuvainen kristillisyys" (1844 ja 1855) ja "Kristuksen rakkaus vaatii meitä" (1849). Kun muistamme, miten vaikeissa olosuhteissa Renqvist työskenteli, on hänen kirjailijatoimensa tulos todella hämmästyttävä. Ja jos moni hänen kirjoittamistaan tahi kääntämistään hartauskirjoista saikin vain pienemmän lukijakunnan tahi jo aikuisin joutui aivan unohduksiinkin, pääsivät toiset sitä laajemmissa piireissä ja sitä pitemmäksi ajaksi puhumaan vakavaa ja korutonta totuuttaan kansallemme.

Kirjansa painatti Renqvist omalla kustannuksellaan. Jos hän monien ystäviensä kautta Karjalassa, Etelä-Savossa ja Lounais-Suomessa y.m. ylimalkaan näkyykin saaneen niitä hyvin leviämään, on selvä, että tämäkin toimi tuotti hänelle ylenmäärin suurta huolta ja vaivaa. Elleivät ystävänsä kovimpina aikoina olisi koonneet hänelle apua, olisi hän monesti joutunut kovin ahtaalle. — Renqvist aikoi Sortavalassa perustaa ja ylläpitää oman kirjapainon, mutta tämän tehtävän hän kuitenkin luovutti K. V. Holmströmille, joka vuosina 1846-1850 viimemainitussa kaupungissa painoi hänen kirjojaan ja senjälkeen Viipurissa jatkoi samaa tointaan.

Heränneitten ehkä yleisimmin käyttämät kirjat olivat vanhastaan Antti Achréniuksen "Halullisten sieluin hengelliset laulut" sekä Elias Laguksen v. 1790 ensin suomentamat "Siionin virret". Nämä herännäisyyden alkuaikoina lehtisinä painetut laulut esiintyivät jo kysymyksessä olevina aikoina sidottuina kirjoina. Kummastakin virsikokoelmasta ilmestyi tuon tuostakin uusia painoksia. Seuraavat eri painoksia ilmaisevat numerot kysymyksessä olevalta ajalta osoittavat, kuinka paljon niitä viljeltiin: Hengelliset laulut: 14 painosta Turussa 1790 — 1854, 2 Vaasassa 1801 — 1828, 3 Oulussa 1832 — 1849; Siionin virret: (paitsi vanhempia) 3 painosta Turussa 1822 — 1841, 2 Helsingissä 1829 — 1849, 5 Oulussa 1829 — 1848.

Kaksi arvokasta suomenkielistä postillaa oli 19 vuosisadan herännäisyys saanut perinnöksi edelliseltä ajalta: Juhana Vegeliuksen "Pyhä evankeliumillinen valkeus taivaallisessa opissa ja pyhässä elämässä" sekä Antti Björkqvistin "Uskon harjoitus autuuteen". Vaikka verraten harvat voivat itselleen hankkia ensinmainittua kirjaa, se kun käsittää yli 2,000 sivua, tuli se jo verraten aikaisin tutuksi heränneille, sillä opettajat ja muut johtajat lukivat sitä seuroissa. Paavo Ruotsalainen piti sitä erinomaisen hyvänä kirjana, ja tuskin löytyi sitä herännyttä pappia, joka ei olisi sitä omaksi hartaudekseenkin viljellyt. Vähimmin tunnustusta näkyy se saaneen osakseen Renqvistiltä, mutta hänkin sanoi sitä "jokseenkin hyväksi". Syynä siihen, ettei hän kirjaa ystävilleen suositellut, oli sen laajuus. Mutta paljon siitä Renqvistin ystävät eri osissa maata pitivät. Niinkuin olemme nähneet, käyttivät Mikkelin puolen heränneet sitä yleisesti seurakirjana. Samoin myöskin heidän hengenheimolaisensa Lounais-Suomessa. "Vegeliuksen postilla on kristinuskon tuki Suomessa", lausui Kustaa Ilvan vielä kuolinvuoteellaan. Koko Pohjanmaalla pidettiin kirjaa erittäin suuressa arvossa. Sen toinen painos oli ilmestynyt Turussa v. 1836 — 1838 ja kolmas Suupohjan heränneitten pappien toimesta N. K. Malmbergin kustannuksella Vaasassa 1848, jolloin se ilmoitettiin tilattavaksi "vahvoissa kansissa" 2 ruplasta molemmat osat. — Vielä suuremman merkityksen kuin Vegeliuksen postilla sai Björkqvistin "Uskon harjoitus autuuteen". Varsinkin Pohjanmaan heränneet sitä rakastivat. L. J. Achrén käänsi sen ruotsiksi, ja v. 1841 ja 1849 ilmestyi se uusina suomenkielisinä painoksina Vaasassa, viimemainittuna vuonna N. K. Malmbergin kustannuksella.

Paljon rikastuttivat Suupohjan heränneet papit postillakirjallisuuttamme, kääntämällä Lutherin saarnoja suomeksi. Jo v. 1846 oli K. I. Nordlund ruvennut kääntämään Lutherin Kirkkopostillan evankeliumi-osaa, mutta hän luopui hankkeestaan, julkaistuaan painosta ainoastaan pienen osan. Luultavasti oli hän saanut tietää, että F. O. Durchman ja A. V. Ingman, joiden suomenkielentaito oli laajalti tunnettu, olivat ryhtyneet tähän työhön. V. 1848 oli heidän toimittamansa käännös käsikirjoituksena valmiina ja jo samana vuonna alkoi painattaminen. Tilaajat, joita ilmestyi kaikkialta koko maassa, tietysti verrattomasti suurin osa heränneitten piireistä, saivat kirjan vihottain, kunnes se v. 1851 kokonaisuudessaan valmistui. Postillan "Talvipuoli" painettiin Turussa, "Suvipuoli" Helsingissä C. J. Frenckell ja Pojan kirjapainossa, A. V. Ingmanin kustannuksella.

Epäilemättä paras kaikista Pohjoismaissa käytetyistä postilloista oli ruotsalaisen Antti Nohrborgin "Den fallna menniskans salighetsordning" (Langenneen ihmisen autuudenjärjestys). Sekin ilmestyi näinä aikoina suomenkielisessä asussa. Tämänkin käännöksen toimitti herännyt pappi, F. O. Durchmanin vanhempi veli Josef Vilhelm Durchman, joka, toimittuaan pappina eri seurakunnissa Pohjois-Pohjanmaalla sekä Lapissa, v. 1847 oli nimitetty Ylistaron kappalaiseksi. Jo sitä ennen oli hän sanotun veljensä y.m. ystävien kehoituksesta ryhtynyt tätä suurta käännöstyötä toimittamaan ja saanut sen valmiiksi. Se ilmestyi painosta v. 1848 eli samana vuonna, jolloin kääntäjä muutti Ylistaroon. Painattamisesta, jonka toimitti heränneisiin lukeutuva kirjakauppias P. F. M. Lundberg Vaasassa, oli F. O. Durchman pitänyt huolta.

Siis neljä postillaa, joiden sivumäärä yhteenlaskettuna teki yli 5,000 sivua, neljän vuoden kuluessa! Painosten suuruutta ei tarkkaan voitane arvioida, mutta päättäen Suupohjan heränneitten pappien kirjeenvaihdosta näiltä ajoilta, saattaa erehtymättä väittää, etteivät ne olleet pieniä. Ja kun tämän lisäksi muistamme, että Björkqvistin, Vegeliuksen ja Nohrborgin postilloja luettiin yksinomaan heränneissä piireissä, täytyy todella ihmetellä sitä lukuhalua, jonka herännäisyys oli kansassa herättänyt. Tuskin koskaan muulloin, ei aikaisemmin eikä myöhemmin, olisi kannattanut koettaakaan yhtaikaa toimittaa kirjamarkkinoille neljää näin suurta postillaa. Kuinka tuo silloin onnistui, se on 1840-luvun herännäisyyden salaisuus.

Eikä siinä kyllin, että postillat näin tavattoman suuressa määrässä saivat lukijoita. Paljon muuta samaan aikaan heränneitten pappien toimesta ilmestynyttä hartauskirjallisuutta levisi, niinkuin tiedämme, yhtä helposti heränneessä kansassa. Varsinkin muutamien pienempien lempikirjojen menekki oli hämmästyttävän suuri. Kun esim. Vilcocksin "Hunajan pisarat", jota kirjaa sitä ennen oli suomeksi ilmestynyt seitsemän eri painosta, v. 1849 painettiin uudestaan (Oulussa), loppui painos jo parin vuoden perästä, vaikka sitä sitäennen, niinkuin Malmberg v. 1848 J. I. Berghille kirjoittamassaan kirjeessä lausuu, "aikaisemmin oli myyty tavattomat määrät". Viimemainitun toimesta ja hänen kustannuksellaan ilmestyi tämä Paavo Ruotsalaisen lempikirja uudelleen Kuopiossa v. 1852. Eikä sekään riittänyt. Kolme vuotta myöhemmin painettiin viimemainitussa kaupungissa vieläkin yksi painos. Esimerkin vuoksi mainittakoon niinikään, että yksin Malmberg tilasi J.I. Berghin v. 1847 kääntämää O. J. Hoofin saarnaa "Kymmenestä neitseestä" 800 kappaletta ja 300 kappaletta Arndtin "Totisen kristillisyyden" kolmatta osaa. Berghille lähetti hän seuraavana vuonna 300 kpl. Björkqvistin postillaa, jota määrää hän piti kohtuullisena Kuopion seudun heränneille. — Muista heränneissä piireissä yleisemmin luetuista kirjoista ansaitsee mainitsemista etenkin Lutherin "Isä meidän selitys", jonka N. K. Malmberg v. 1841 toimitti entistä parempaan kieliasuun. Tämä käännös painettiin uudestaan Oulussa, missä edellinenkin oli ilmestynyt, v. 1854. — Huomattava on myöskin, että heränneetkin ostivat niitä Lutherin muiden kirjojen suomennoksia, joita evankelisen suunnan miehet samaan aikaan toimittivat kirjamarkkinoille.

Heränneitten käyttämään hartauskirjallisuuteen sopii tavallaan lukea myöskin kirkkomme Tunnustuskirjat, jotka, niinkuin ennen on mainittu, Jos. Grönberg alkukielestä käänsi suomeksi. Käännökseen liitettiin, niinkuin niinikään ennen on mainittu, J. I. Berghin kirjoittama "Lyhykäinen johdatus tunnustuskirjoihin" sekä "Upsalan kokouksen päätös". Teos ilmestyi Vaasassa P. F. M. Lundbergin kirjapainossa. Kustantajana oli Jos. Grönberg. Emme tässä yhteydessä olisi puhuneet "Tunnustuskirjoista", ellei herännäisyyden oppiriitoihin eksynyt henki olisi saanut aikaan, että niistä siellä täällä ruvettiin etsimään tyydytystä sielun puhtaasti uskonnollisillekin tarpeille. Niinpä esim. Wilhelm Niskanen hyvin ahkerasti luki näitä kirjoja. Samoin jotkut muutkin liikkeen johtomiehistä. Suurten joukkojen kirjaksi teos tietysti ei päässyt.

Yhtä rikas kuin tämän ajan suomenkielinen hartauskirjallisuus on käännöksistä, yhtä köyhä on se alkuperäisistä teoksista. Renqvistiä lukuunottamatta, eivät heränneet papit kysymyksessä olevalla aikakaudella mitään omaa julkaisseet, jota sopisi lukea hartauskirjallisuuteen kuuluvaksi. Tämä on puute, jota emme saa jättää mainitsematta. Kynämiehiä, vieläpä eteviäkin, heränneitten joukossa kyllä löytyi, mutta he käyttivät kykyään riitakirjoitusten kirjoittamiseen.

Raamattua, varsinkin Uutta Testamenttia levitettiin kaikissa heränneissä piireissä. Että kirjojen kirja on ainoa ehdottomasti oikea autuudenohje, sen kaikki tiesivät ja tunnustivat. Mutta myöntää täytyy, ettei se käytännössä aina päässyt yksin semmoisena esiintymään. Sitä ei viljelty niin ahkerasti, kuin muita hartauskirjoja. Niinpä sitä ei missään seurakirjana käytetty; tämän oikeuden olivat postillat ja jotkut muut hartauskirjat itselleen anastaneet. Samoin oli kotihartaudenkin, vieläpä sanan yksinäisyydessäkin viljelemisen laita. Useimmin nähtiin moni herännyt pappikin postillansa, kuin raamatun ääressä. Kansassa oli tämä tietysti paljon yleisempää. Kun tämän lisäksi muistamme, että toisilla paikkakunnilla yksi, toisilla toinen postilla tahi muu hartauskirja oli eniten käytännössä, syntyi helposti yksipuolisuutta uskonnollisessa katsantotavassa. Emme luule erehtyvämme väittäessämme, että herännäisyydessä ilmenevät hajoittavat riidat ainakin jossain määrin johtuivat juuri tästä. Mutta toiselta puolen on myönnettävä, että juuri hartauskirjat ovat tuottaneet tälle liikkeelle niin paljon siunausta, että niiden merkitystä sen synnyttämisessä ja kehittämisessä tuskin voitaneen liika suureksi sanoa. [K. Hallio, Katsaus hengelliseen kirjallisuuteemme; Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus 1544 — 1877; Renqvistin kirje Monellille 29/6 1848; Jonas Laguksen kirje N. K. Malmbergille 12/10 1849; A. Kihlmanin kirje R. Helanderille 2/11 1846; Malmbergin kirjeet J. I. Berghille 14/3 1848, 21/11 1849, 11/2 1850; K. V. E. Ranckenin, Kustaa Malon, J. Vallenbergin, Paavo Niskasen, J. Hirvelän, A. O. Törnuddin y.m. vanhojen heränneitten kertomukset; A. V. Ingmanin kirjekonsepti J. Ternströmille.] Merkille on myöskin pantava, etteivät heränneet papit niin yksipuolisesti arvostelleet-kansan tarvetta hengelliseen kirjallisuuteen nähden ja tätä kirjallisuutta semmoisenaan, että olisivat pitäneet mitään hartauskirjaa riittävänä yksin ohjaamaan ketään autuuden tielle ja sillä tiellä johtamaan. Suruttomalle annettiin hänen tilaansa sopiva kirja, vasta heränneelle toinen, hengellisesti kokeneempia neuvottiin syvempiä uskonelämän salaisuuksia käsitteleviä kirjoja itselleen hankkimaan. Asiaa valaiseva on seuraava ote A. V. Ingmanin J. Ternströmille v. 1849 kirjoittamasta kirjeestä:

"Jolleivät heränneet heti huomaa lukea oppi-isäsi Schartaun hyvin arvokkaita kirjoja, vaan ensi hädässään turvautuvat esim. täällä vanhastaan tavallisiin 'Huutavan ääneen', 'Autuuden järjestykseen', 'Sanaan syntisille', 'Siionin virsiin' y.m., niin syytät heitä huolimattoman hengellisen opin sekoittamisesta Jumalan puhtaaseen ja väärentämättömään sanaan y.m. Vieläpä näyt teräväpäisen Schartaun esimerkkiä noudattaen arvelevan, etteivät mainitut kirjat voi tyydyttää muita kuin lahkolaismielisiä sieluja. Myönnän kyllä, etteivät nämä kirjat ajanpitkään voi ylläpitää hengellistä elämää, mutta sen tiedän kokemuksesta myöskin, että ne ovat kantaneet siunauksesta rikkaita hedelmiä synnin unesta herättämiseksi. Tuolla sinun halveksimallasi roskalla on Kristus meidänkin maassamme avannut monen tuhannen silmät, varsinkin 'Huutavan äänellä', 'Sanalla syntisille' ja 'Autuuden järjestyksellä'. Raamattu, Luther, Björkqvist, Vegelius, Freseniuksen rippikirja sisältävät liika voimallista ravintoa vastaheränneille: he tarvitsevat vielä maitoa. Mutta anna heidän Jumalan oman johdatuksen alaisina päästä syvempään hengellisen ravinnon tarpeeseen, niin he jättävät lapsenruuan, ja raamattu, Luther, Björkqvist, Fresenius y.m. tulevat heidän ainoiksi opettajikseen. Niin ainakin on aivan asianhaarojen pakosta täällä Suomessa käynyt. 'Siionin virsiä', tahi oikeammin muutamia siinä löytyviä virsiä veisasi alussa vastaherännyt kansa syvällä lämmöllä, heidän vielä hekumoidessaan tuntuvamman armon helmassa s.o. tuntuvammassa synninsurussa ja tuntuvammissa evankeliumin virvoituksissa, jota Jumala alussa antaa kaikille heränneille sieluille, mutta nyttemmin on syvästi hengellinen vanha virsikirjamme ainakin vanhempien heränneitten rakkain lukukirja".

Herännäisyyttä koskena arvosteluja ja riitakirjoituksia 1840-luvun loppupuolella ja 1850-luvun alussa.

"Väärän opin kauhistus" ei ollut Renqvistin viimeinen riitakirja. Ennen mainitsemamme (III, 10-11) K. I. Nordlundin sitä vastaan kirjoittama vastalause antoi hänelle aihetta jälleen tarttumaan kynään. V. 1848 julkaisi hän "Vastauskirjan sille kirjalle, joka Väärän opin kauhistus-kirjaa vastaan on Turussa painettu v. 1846, jolla nimenä on Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta." Esipuheessa huomautettuaan, "monen oikeankin opin noudattajan mielipiteestä, ettei pitäisi kirjoittaa taistelukirjoja villihenkiä vastaan, jotta ei sielun asia joutuisi taistelunaineeksi", puolustaa hän esiintymistään sillä, että villihenget kuitenkin kirjoittaisivat "sekä entisiä että nykyisiä oikeita jumalisia kirjoja vastaan" ja siten eksyttäisivät ihmisiä pitämään vääriä kirjoja oikeina ja oikeita väärinä, ellei kukaan kirjoittaisi heitä vastaan. Painavin syy Renqvistin esiintymiseen oli seuraava. Nordlund oli varustanut kirjasensa otsakkeella: "Väärän opin kauhistuksesta ja oikean opin puolustuksesta, jonka on kirjoittanut ja kustantanut H. R. v. 1844, muutama sana." Viimeiset sanat "muutama sana" ovat painetut pienemmillä kirjasimilla, niin että lukija tuskin huomaa ne. Täydellä syyllä huomauttaa Renqvist uudessa kirjassaan, että moni lukija on luullut hänen kirjoittaneen tuon toisenkin riitakirjan ja siten kerrassaan eksyneen itse asiaankin nähden, lisäten: "Kun kirjan tekijällä on ollut mielessä sellainen koiruus, niin hän on ajatellut: nuo jatkosanat (muutama sana) ovat niin pantavat, ettei lukijat niitä huomaisi, vaan luulisivat tämänkin kirjan H. Renqvistin tekemäksi. Mutta sellaisen koiruutensa kautta on hän pudonnut omaan kuoppaansa, sillä ihmiset ovat hänestä joutuneet ajattelemaan: kaikenlaisia ihmisiä ja villihenkiä pitää maailmassa viimeisillä ajoilla oleman kuin sekin mies on, joka on mokoman valhekirjansa kirjoittanut ja ollut niin häpeämätön, että on pannut sen toisen työksi."

Vaikea on otaksua, että Nordlund olisi tarkoittanut tuollaista petosta, mutta jos niinkin oli, ei Renqvistkään kysymyksessä olevassa vastauksessaan esiinny hyvinkään edullisessa valossa. Hänen naiivisen itsetietoista, kiivasta polemiikkiansa kuvaamaan lainaamme tähän toisenkin otteen samasta kirjasta: "Jumalan sanan vääntelemisellä ja muilla valheilla ja kavalilla juonilla on hän (Nordlund) kirjansa täyttänyt ja kehdannut panna sen sen miehen (Renqvistin) työksi, jolla ei sinä ikänä ole ollut yritystäkään sellaisen valhekirjan kirjoittamiseen, sitä vähemmin olisi hän niitä kirjoittanut, jonka yltäkyllin osoittavat ne monet hyvät kirjat, joita H. R. osittain kääntämisellä muista kielistä, osittain suoraan kirjoittamisella on Suomen kieleksi toimittanut. Tämänkin koiruutensa kautta 'Väärän opin kauhistus'-kirjan moittija yllinkyllin osoittaa, minkälainen kristitty hän on, nimittäin ettei hänellä ole ihmistenkään häpyä, sitä vähemmän Jumalan pelkoa. Mutta vaikka hän sellainen on, kerskaa hän kuitenkin kylkiänsä sangen valkeiksi ja puhtaiksi, jonka hän ilmoittaa, kun sanoo mustan kylen olevan kummallakin, sekä sillä mainiolla ukolla (Ruotsalaisella), jota 'Väärän opin kauhistus'-kirjassa moititaan, että itse moittijallakin. Sillä senkautta tulee hän näin kerskaamaan: minä olen kolmas, jolla on hyvin valkea kylki, en ole mustakylkinen, niinkuin he ovat. Kuinka hurskas ja viisas minä olen, sen voitte ymmärtää siitäkin, että minä kirjalleni osasin panna niin sukkelan nimen, että jokainen luulee sen sen miehen kirjoittamaksi, jota vastaan minä kirjani kirjoitin, ja osasin sen sisältäpäinkin niin viisaasti valheella ja väärillä mutkilla täyttää, etteivät viisaatkaan ja oppineet huomaa niitä. Siitä myöskin voisitte havaita, kuinka vahvauskoinen minä olen, jonka vahvan uskon minä olen saanut, kun olen hyljännyt parannuksen opetuksen ja noudattanut vaan evankeliumiin uskomista. Niin tekin saisitte kun lähtisitte minun rekeeni minun opetustani ja esimerkkiäni noudattamaan, tulisitte niin valkeakylkisiksi ja taitaviksi, kuin minä olen, polkemaan kirjoja ja opetuksia, vaikka ne kuinka jumaliset ja raamatun kanssa yhtäpitävät olisivat."

Mutta asiallisiakin muistutuksia sisältää Renqvistin kirja. Nordlund oli lausunut: "'Väärän opin kauhistus'-kirjassa on sekin asia väärin, kun siinä sanotaan hädän vaativan herännyttä ihmistä rukoilemaan ja pahasta pois luopumaan sekä hyvään suostumaan, vaikka raamattu sen asian uskolle omistaa". Tämä antoi Renqvistille aihetta kirjoittaa niistä opinkohdista, joissa evankelinen suunta ja herännäisyys jyrkimmin erosivat toisistaan. Huomauttaen, ettei Davidkaan sano "uskossani", vaan "hädässäni huudan Herraa", sekä näyttäen muillakin raamatun esittämillä esimerkeillä, miten hätä ensin ajaa ihmistä Jumalaa rukoilemaan, puolustaa hän oppiaan muun ohessa seuraavin sanoin: "Kuinka hädälläkin hämmästykseen saattamisellansa ilman uskoakin on erinomainen voima muuttamaan ihmistä toisenmieliseksi, kuin hän ennen hätään joutumistansa oli, sen osoittaa luonnollinenkin hätä, koska sekin, vaikkei sillä ole uskoa voimana, saattaa ihmisen luopumaan siitäkin, jota hän eniten rakastaa, ja sensijaan suostumaan siihen, jota hän ennen hätään joutumistaan enimmin vihasi. Esimerkiksi: vaikka kuinka ahne ja tavaroitaan rakastava ihminen olisi ja joutuisi järveen eli muuhun hätään, niin hän sydämen pohjasta luopuisi rikkaudestaan, vaikka hän sitä hyvin rakasti, ja suostuisi köyhyyteen, jota hän ennen hyvin vihasi. Ja se mieli hänellä on, niinkauan kuin hätää kestää. Mutta koko sitä hänen menoansa ei luettaisi muuksi kuin hädän vaikutukseksi; sillä siitä sanottaisiin: hätänsä vaati ja pakotti häntä sitä tekemään. Ja niin onkin sen asian laita. Sentähden olisi toimeton se, joka puhuisi sitä vastaan. Näin toimeton on sekin teko, joka kieltää hädän vaikutuksen eli hämmästykseen saattamisen hengellisissä asioissa, niinkuin 'Väärän opin kauhistus'-kirjan moittija tekee". Väärin olisi syyttää Renqvistiä siitä, ettei hän tarkkaan eroittaisi luonnollisen ihmisen hätää uskosta, lakia evankeliumista. Ei hän uskoa kiellä, mutta hän teroittaa tarkkaan, ettei luulousko ole uskoa. Kirjassa on monta hyvää paikkaa; vahinko vain että niitä kaikkialla pilaavat tekijän tavaton kiivaus ja katkeruus vastustajaansa kohtaan. Miltei koomillisen vaikutuksen tekee alituinen palajaminen viimemainitun kirjan otsakkeessa ilmenevään "koiruuteen". Paremman vaikutuksen saa sitävastoin kirjan loppusanoista. Ne kuuluvat: "Jollei Jumalan kunnia ja sielujen autuus olisi kysymyksessä — — —, niin en kaiketi olisi ottanut kynää käteeni paperin pilaamiseksi vihamiehiäni vastaan. Mutta kun niin verrattomat asiat ovat kysymyksessä, niin en saanut yhtään rauhaa, ennenkuin kirjoitin tämän heikon kirjoitukseni. Mutta rakas taivaallinen Isä, rakkaan Poikansa Jesuksen tähden, laittakoon niin, että tämäkin heikko työni tulisi vähänkin auttamaan sitä asiaa, jota sillä suuressa heikkoudessani olen vilpittömästi tarkoittanut, nimittäin hänen valtakuntansa levittämistä ja saatanan vallan kukistamista".

Niinkuin olemme nähneet, (III, 5-6) ilmestyi Ruotsissa näinä aikoina "Nordisk Kyrkotidning" ja "Pietisten" nimiset uskonnolliset aikakauslehdet. Ensinmainittu, jota J. Ternström toimitti, oli jo Kalajoen käräjien aikoina, jolloin L. H. Laurin siinä julkasi kertomuksia Suomen herännäisyyden silloisista vaiheista, suosittu meidänkin maamme heränneissä piireissä, jotavastoin viimemainittua karsain silmin seurattiin, se kun oli K. O. Roseniuksen äänenkannattaja. Ennenpitkää tuli kuitenkin näkyviin, ettei edellisenkään ystävyyteen ollut paljon luottamista. Liioittelematta saattaa sanoa, ettei Suomen herännäisyyttä Ruotsissa milloinkaan ole ymmärretty. Sitävastoin sai, niinkuin tiedämme, Hedberg paljon kannatusta sikäläisissä uskonnollisissa piireissä. Varsinkin vuodesta 1846, jolloin hän kävi hengenheimolaisiaan Ruotsissa tervehtimässä, oli esim. hänen suhteensa Roseniukseen käynyt hyvin likeiseksi.

Syyskuussa 1847 luettiin Hengstenbergin "Evangelische Kirchenzeitungissa" pitkänlainen selostus Suomessa syntyneistä hengellisistä liikkeistä, etenkin Savon herännäisyyden synnystä, kehityksestä ja luonteesta. "Nordisk Kyrkotidning", joka otti tämän kertomuksen palstoillensa, lausui siitä johdatuksessaan muun ohessa: "Joka ei yksityiskohdissa tunne olosuhteita, ei helposti voi päästä tietämään kirjoittajan omaa kantaa ja mitä hengellisyyttä hän edustaa." Kirjoitus ei ollut varustettu nimimerkillä. "Nordisk Kyrkotidningin" arvelun mukaan oli se "tilattu". Missä hengessä kirjoitus oli kirjoitettu, näkyy seuraavista sen loppusanoista: "Kaikille niille, jotka sydämestään pitävät Jumalan armoa ja syntien anteeksisaamista kalliina, täytyy tärkeimmän kysymyksen olla: saako ihminen, niinkuin Kristus, apostolit ja Luther opettavat, tuntuvan armon puutteessa, yksin Jumalan pyhään sanaan ja lupauksiin turvaten, uskoa hänen armoonsa, vai niinkö on, ettei hän tässä tilassa, niinkuin Paavo opettaa, saa pitää itseään kristittynä, vaan että hänen täytyy yöt päivät murheella taistellen alituisesti rukoilla Kristuksen armoa, kunnes tämä tuntuvasti havaitaan sydämessä. Koko sisällisen elämän suunnan täytyy riippua siitä, kumpaako näistä kahdesta opista kuolemaan saakka tahtoo seurata; sillä nehän ovat selvästikin toisiaan vastaan. Ja jos saan itsestäni jotakin sanoa ja päättää kirjoitukseni avomielisellä tunnustuksella, niin on Paavon erehdys juuri tähän opinkohtaan nähden vaikuttanut, että minä monen muun kera mitä jyrkimmästi olen eronnut hänestä ja hyljännyt hänen oppinsa, vaikka minä jonkun ajan kuluessa, niin monien maallikkojen ja pappien esimerkin eksyttämänä, juuri siinä luulin löytäväni korkeimman hengellisen totuuden ja todellisen elämän salatun aarteen."

"Nordisk Kyrkotidningin" suomalaisten lukijain ei ollut vaikea arvata, kenen kynästä tuo kertomus Suomen herännäisyydestä oli lähtenyt. Oudoksuen, että Ternström, jota he olivat pitäneet ystävänään, oli ottanut kirjoituksen lehteensä, kirjoitti A. V. Ingman hänelle 1848 tämän johdosta pitkän kirjeen, jossa hän vastustaa tässä ja muissa "Nordisk Kyrkotidningissä" niinä aikoina Suomen herännäisyyttä vastaan julaistuja kirjoituksia. Tässä kirjeessä hän muun ohessa lausuu: "— — — Minä jo kernaasti jättäisin sinut rauhaan, jollet lehteesi tänäkin vuonna olisi ottanut aivan itse F. G. Hedbergin kirjoittamaa kieroa ja meitä Suomen heränneitä raukkoja alentavaa kirjoitusta. Toivoimme olevasi vilpitön veljemme. Olisit J. I. Berghin, L. Stenbäckin ja K. K. von Essenin kirjoista nähnyt, minkälainen henkemme ja minkälaiset sydämemme ajatukset ovat, jos olisit kysynyt kirjallisia lähteitä meiltäkin (tiedänhän, että ihastuksella olet lukenut heidän kirjojaan). Sinähän olit erään ystävämme kautta saanut suullisia tietoja suomalaisista oloistamme; kuulit häneltä, että tuo ylönkatsottu talonpoika P. Ruotsalainen on Suomen heränneitten, siis myöskin J. Berghin ja muiden kokenut johtaja, tiesit että pidimme Björkqvistin ruotsiksikin käännettyä ja Tukholmassa saatavana olevaa postillaa mitä suurimmassa arvossa. Kaiken tämän uhalla otat lehteesi kirjoituksen, jossa pahasisuinen vääristely tekee P. Ruotsalaisesta ja Björkqvist-vainajasta lahkolaisia ja tunnekristittyjä. Täytyyhän tämän syvästi meitä loukata. Kirjallisesti emme nyt enää saa omassa maassamme puolustaa itseämme kirkkoruhtinaitamme ja tuomareitamme vastaan — tietänet kai, että Stenbäckin täytyi lakkauttaa jumaluusopillinen aikakauslehtensä? Hedberg saa kyllä oksentaa sappensa meidän n.s. 'lahkoamme' vastaan, mutta että hän sinunkin lehdessäsi saapi esiintyä tuomarinamme, tuo meistä on katkerinta. Ajattelepas, kuinka Hedberg itse nyt mahtaakaan sokeuttasi nauraa. Se meitä suuresti ihmetyttää, ettet tuossa kirjoituksessa ole voinut huomata Hedbergin henkeä. Hänhän tekee niin selvän uskontunnustuksen väitellessään Björkqvistiä vastaan ja puhuessaan P. Ruotsalaisesta. Mutta sinä selvästikin kuuntelet kaikkea, joka on meitä vastaan. Jos sinulla olisi ollut hengelliset silmät, niin olisi sinun kirjoituksessasi löytyvistä, muutamia P. Ruotsalaisen ihmeellisiä kokemuksia kuvaavista kohdista pitänyt huomata, kuinka puhdashenkinen hän on — puhumattakaan Björkqvistin postillasta, joka raamatun jälkeen on Savon ja Pohjanmaan heränneitten pääkirja. Mutta oletko lukenut tätä postillaa? Ethän milloinkaan puhu sanaakaan tästä kirjasta". Kerrottuaan Savon herännäisyyden alkuvaiheista, joiden punaisena lankana Hedberg kysymyksessä olevassa kirjoituksessaan oli esittänyt kielillä-puhumiset ja muut samankaltaiset ilmiöt, jatkaa Ingman: "Tämä herätys levisi kuni kulovalkea laajalle, sytyttäen tuleen monta tuhatta sielua. Kun sitten nuo voimalliset herätyksen tuulet olivat asettuneet, ovat heränneet nöyrtyneessä hengessä luovuttaneet ratkaisevan tuomio-oikeuden kaikissa asioissa yksin Jumalan sanalle. Heillä on nyttemmin suuri hengellinen kokemus, jonka monivuotisissa kovissa sisällisissä koetuksissa ovat koonneet yksin raamatun puhtaasta sanasta, jonka mukaan he tuomitsevat kaikki asiat hengellisesti. Mainittuja ekstatisia liikutuksia he eivät pidä missään arvossa, jos kohta he eivät uskalla niitä kokonaan kieltää (1 Kor. 14: 22), vaan päinvastoin pelkäävät he saatanan kavaluutta tässäkin, sillä hän osaa mestarillisesti matkia kaikkia Jumalan hengen lahjoja, etenkin liikkuu hän kernaasti yliluonnollisissa näyissä, unissa y.m. Tiedämmehän kirkkohistoriasta hänen kepposensa Petersenin perheessä Spenerin aikana. Kaiken tämän tietävät savolaisemme aivan hyvin ja luottavat sentähden näinä eksytysten aikoina ainoastaan siihen sanaan, joka ei katoa. Hedbergin puhe tuossa kirjoituksessa Savon heränneitten vaatteista lienee sinua pahoin loukannut. Herätysten Savossa ensin syntyessä, käytti jokainen Suomen talonpoika siistiä, alkuperäistä kansallispukuaan. Mutta sittemmin, varsinkin vuoden 1809 jälkeen, on talonpoikiemme nuorempi sukupolvi luopunut tästä esi-isien kauniista puvusta. Synnillisestä turhamaisuudesta he nyt pukeutuvat pukuihin yli säätynsä. Näkee talollisten poikien ja renkien, jos vähänkään vaativat itselleen huomiota, käyttävän simusetteja, valkeita hansikkaita, ranskalaisia bonjoureja, lankkinahkaisia saappaita, sanalla sanoen aivan niinkuin herrasmiehemmekin. Talonpoikaisnaiset taasen ovat vaihtaneet entisen siistin körttiröijynsä leveähihaisiin kirjaviin hameisiin ja venäläisiin päällysnuttuihin, he käyttävät loistavia vöitä, kalliita ulkomaan huiveja, kulta- ja hopeasormuksia y.m turhuutta. Ainoastaan vanha kansa sekä kaikki heränneet Savossa ja Pohjanmaalla säilyttävät vielä alkuperäisen talonpoikaispukunsa Sefan. 1:8 mukaan (katso alkutekstiä ja Starken selitystä). Mutta luopunut Hedberg kehittyi evankelisessa mielessään vapaamieliseksi ajan lapseksi myöskin ylöllisyyteen ja muuhun ranskalaiseen turhamaisuuteen nähden. Nähtiin heti noitten hauskojen uskonsankarien sydämellisen avomielisesti seurustelevan Helsingin ritarillisten keikarien kanssa ja kävelevän heidän kanssaan valkoisissa, tupsuilla varustetuissa hatuissa. He näyttivät kaikki niin kadehdittavan oppineilta kiiltävissä silmälaseissaan, heidän toriprofeettansa käyttivät ranskalaisia päällystakkeja, ja heidän naisensa sulkivat raamatusta pois Jes. 3: 16-24 ja ovat nyt mitä kehittyneimpiä maailmannukkeja. Kummako sitten, että evankelisen Hedbergin suruttoman maailman kera täytyy sanoa kristillistä yksinkertaisuutta lainalaiseksi farisealaisuudeksi".

Niinkuin mainitsimme, käsittelee Ingman muitakin "Nordisk Kyrkotidningissä" löytyneitä, herännäisyyttä koskevia moittivia arvosteluja. Eräässä semmoisessa kirjoituksessa (v. 1846) oli Ternström, silminnähtävästi tarkoittaen Suomen heränneitä, moittinut hartausseuroja, sanoen niiden synnyttävän lahkolaisuutta, teeskentelyä y.m. Ei käy kieltäminen, että kirjoituksessa löytyy varteenotettaviakin kohtia, niinkuin esim.: "pidetään itseään heränneinä; muutkin heistä niin ajattelevat; ollaan iloisia ja tyytyväisiä tuosta muiden antamasta tunnustuksesta, puhutaan heidän tapaansa ja matkitaan heidän sanojaan ja esiintymistään, ja kaikki tämä tulee tavaksi, mutta tämän ohessa palaa sisällinen herätys hiiliksi ja tuhaksi, jättäen jälkeensä tyhjän varjon, 'teeskentelyä' vain". Myöntäen huomautuksen monessa suhteessa oikeaksi, vastaa Ingman: "Jokaisen täytyy kokemuksesta tietää, miten useimpain kutsuttujen sielujen sisällinen herätys ja heidän alussa niin arka omatuntonsa vähitellen jähtyvät hyytyneeksi, hengettömäksi kristillisyydeksi, jossa ilmenee hengellistä lavertelemista vain, paljon hengellistä tietoa päässä, joka paisuttaa, toisten esiintymisen ja liikkeiden matkimista, mutta öljyä, salattua jumalanpelkoa ei enää ole loistavassa, kirkkaaksi kiillotetussa lampussa. Mutta", lisää hän, "tässä kirjoituksessa on pimeyttäkin ja valhetta. Valhetta, että rakennamme kristinuskon tunteitten perustukselle, emme kadotuksen tuntemiseen emmekä, evankelisen salaisuuden nauttimiseen. Me päinvastoin vihaamme kaikkea tunteitten hemmoittelemista. Mutta aivan toista on tämä: missä ei löydy hengellisen köyhyyden tarvetta sekä suuressa että jokapäiväisessä parannuksessa, siellä ei myöskään ole todellista, elävää Kristusta, ei elävää uskoa, vaan ulkokullattua itseään pettämistä, josta Kristus nuhteli Laodikean seurakunnan enkeliä: sinä olet rikas, olet rikastunut etkä mitään tarvitse. Ja aivan toista, kuin valmistavan armon suloisuus, on se hengen todistus, jota me raamatun, Freseniusten, Nohrborgin, Schartaun y.m. mukaan vaadimme uskon todistamiseksi Jumalan elävästä sanasta, jota paitsi taisteleva usko ei voi rauhoittua, sillä se ei lähde pois Herran luota, ennenkuin Herra itse on muuttanut sen tuomion ja kirouksen, josta se suuressa pelvossa taistellen pyrkii vapautumaan, armahtamiseksi ja siunaukseksi. Pimeyttä jälleen on se, ettet ensinkään voi käsittää noita viattomia sanoja 'Herra, löytyykö vielä armoa? Herra, tässä olen, ravitse minua tahi tapa', jotka, tuommoisesta ahdistetun uskon taistelusta ja kestävästä Jumalan omista lupauksista rippuvasta mielestä kun lähtevät, eivät luovu Herrasta, hän tehköön sitten mitä hän tahtoo, joko heittäköön vanhurskaassa ankaruudessaan helvettiin tahi ottakoon suuresta laupeudestaan lapsekseen. — Herraa vain ei semmoinen sielu tahdo jättää. Ja se on pimeyttä, kun kerrassaan hedbergiläisten ja suruttoman maailman tavoin määräät vain sanan kirjaimen ainoaksi todistajaksi. Aivan niin opettavat hedbergiläiset, ei pidä taistella, ei ikävöiden etsiä, vaan turvautua yksin sanaan ja uskoa itsensä Jumalan lapseksi. Juuri tämä on hedbergiläisyyden pääkohta, jonka kera se seisoo tahi kaatuu." Kysymys heränneitten hartausseuroista, joita, niinkuin mainitsimme, Ternström niinikään oli moittien arvostellut, oli heränneille erinomaisen tärkeä, sillä konventikkeliplakaatin säilyttäminen tahi kumoaminen oli juuri niinä aikoina kiivaan keskustelun ja monipuolisen harkinnan alaisena ei ainoastaan Ruotsissa, vaan Suomessakin. Siitä lausuu Ingman kysymyksessäolevassa kirjeessään: "Että näitä hartauskokouksia voidaan väärinkäyttää ja että muutamat niitä väärinkäyttävätkin hengelliseksi ontumiseksi ja itsevanhurskauden tukeeksi sekä ettei valistunut Schartaukaan (jos kohta silminnähtävästi ihmispelosta ja kerrassaan vastoin oppiansa) niitä hyväksy, vaan päinvastoin kerrassaan ne hylkää, sen tiedän aivan hyvin. Mutta Jumalan sana pysyy kuitenkin, näiden väärinkäytösten uhallakin, lujana ja horjumattomana ja se vaatii Jesuksen opetuslapsia, missä ikinä heitä löytyy, yksimieliseen ja tuttavalliseen keskinäiseen seurusteluun, määrää, että Kristuksen sana runsaasti on asuva heidän keskuudessaan, käskee heitä neuvomaan ja opettamaan toisiaan kaikella viisaudella (tässä siis ei tarkoiteta yleistä jumalanpalvelusta) 'psalmin, kiitosvirsin ja hengellisin lauluin.' Tästä veljien yhteydestä ei kukaan pääse, niinkauan kuin hän tahtoo uskoa kaikkeen Jumalan sanaan ja olla Kristuksen tosi opetuslapsi. Sanoohan Kristus selvästi: 'Siitä kaikki ymmärtävät, että te olette minun opetuslapseni, jos te keskenänne rakkauden pidätte'."

Paljon Suomen heränneet kuitenkin vielä Ternströmistä toivoivat, ainakin jos saisivat hänet tekemään matkan tänne. Tätä toivoi Malmbergkin, vaikka hän siihen aikaan näkyy olleen hyvin tyytymätön häneen. Ingmanin yllämainittu kirje päättyy monen puolesta esitettyyn ystävälliseen kutsuun. Sopivan tilaisuuden tarjosivat heistä J. V. Durchmanin virkaanasettajaiset Ylistarossa 2 p:nä heinäkuuta 1848, johon tilaisuuteen odotettiin paljon heränneitä pappeja, niiden seassa J. I. Berghiä. Ternströmin tulosta Suomeen ei kuitenkaan näy mitään tulleen.

Hedbergin ennen (III, 5) mainittu kirjanen "Pietismi ja kristinusko" oli aiottu laajaperäisen teoksen ensimmäiseksi sarjaksi, jonka tarkoituksena olisi näyttää, miten teko-opin edustajat eri aikoina olivat taistelleet elävää uskoa ja sen tunnustajia vastaan. Tuosta aikomuksestaan perinpohjin selittää kirkkohistoriallisten aatteiden taistelua maailmassa hän kuitenkin suureksi osaksi luopui. Kuitenkin julkaisi hän vuosina 1847 Ja 1848 kaksi osaa aikomastaan teoksesta, antaen niille nimeksi Verklärans vederläggning och evankelii försvar (Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus). Selitettyään evankeliumin käsitettä ja luotuaan silmäyksen Vapahtajan taisteluun farisealaisia vastaan, kuvaa Hedberg edellisessä osassa muutamia ilmiöitä vanhan kirkon vaiheista, perustuen A. Neanderin historiaan kristillisen kirkon perustamisesta sekä hänen yleiseen kirkkohistoriaansa. Niinpä puhuu hän Vähässä-Aasiassa jo Paavalin aikana ilmestyneistä haaveiluihin ja itsensäkiduttamiseen eksyneistä lahkoista, gnostikoista, Origineksesta, areiolaisista y.m. evankeliumin yksinkertaisesta opista hairahtuneista uskonsuunnista. Varsinkin montanismiin kiinnittää hän huomionsa, huomauttaen miten sen edustajat eksyivät luottamaan tunteisiinsa ja luultuihin ilmoituksiin enemmän, kuin Jumalan sanaan. Sitävastoin ei Hedbergin tarkoitukseen sovellu tunnustaa esim. viimemainitun lahkon suurta herätystyötä, joka, niinkuin tunnettu on, kaiken siihen liittyneen erehdyksen uhallakin vaikutti niin paljon hyvää silloisessa kristikunnassa. — Yhtä yksipuolisesti kuvaa Hedberg seuraavassa osassa Augustinuksen opin taistelua sitä vastustavia suuntia vastaan, koettaen tunnetuilla kirkkohistoriallisilla tosiasioilla mitä johdonmukaisimmin puolustaa vapaata evankeliumia, oman aikansa uskonnolliset taistelut Suomessa ja Ruotsissa aina taustana.

Paitsi ihailijoiltaan Suomessa sai Hedberg Ruotsissakin paljon kiitosta näistä julkaisuistaan. Huomattavin näistä kiittävistä arvosteluista on K. O. Roseniuksen. Saatuaan pari ensimmäistä vihkoa kysymyksessä olevasta Hedbergin kirjasta, kirjoitti hän viimemainitulle: "Mitä 'Teko-opin kumoamiseen' tulee, olemme siitä hyvin iloisia ja pidämme sitä hyvin tärkeänä ja huomattavana kirjana, jos kohta toiset meistä, niiden joukossa minäkin, olemme pitäneet muutamia lausuntoja liika ankaroina". Mutta huomiota ansaitsee toiselta puolen myöskin seuraava samassa kirjeessä löytyvä muistutus: "Kirjoittaessasi tätä teosta, joka on joutuva niin ankaran kritiikin alaiseksi, anna selvästi tulla näkyviin, että eroitat ne kirjoitukset, jotka sisältävät ainoastaan lakia, niistä, jotka väittävät ilmoittavansa kaiken Jumalan neuvon autuudestamme, mutta vääntelevät Kristuksen evankeliumia. Ei ole sanottu, että jokainen kirja, joka ei kykene antamaan elämää Kristuksessa, silti on hyljättävä. Jos siinä on ainoastaan kirjain, joka kuolettaa, niin se kuitenkin on hyvä kirja. — — — Tämän asian selvittäminen, evankeliumin väärentäjäin eroittaminen niistä lakikirjojen kirjoittajista ja lainsaarnaajista, joille Johanneksen parannuskaste on uskottu, on tärkeä asia."

Yhtä puolueettomasti kuin A. F. Granfelt kirjassaan "Kristillisen elämän ehdot ja olemus" oli arvostellut herännäisyyttä, yhtä puolueettomasti oli hän samassa kirjassaan käsitellyt myöskin evankelista suuntaa. Kirja näkyy tehneen syvän vaikutuksen Hedbergiin, niin syvän, että hän lähestyi Lagusta, ehdottaen sovintoa hänen ja muiden entisten ystäviensä välille. Tunnustaen taistelun kiivaudessa yksipuolisesti teroittaneensa evankeliumia ja viitaten "Teko-opin kumoamisessa" esittämäänsä entistä tarkempaan opin selostukseen, kirjoittaa hän muun ohessa: "Sentähden ajattelen, että meidän pitäisi voida yhtyä ja sopia totuuden pohjalla. Saarnatkaamme yhteisin voimin sitä parannusta, joka on Jumalaan ja uskoa Herraamme Jesukseen Kristukseen. Jo kauan on maailma vahingoniloisena iloinnut eripuraisuudestamme; se on vielä enemmän ihmettelevä sovintoamme ja (jos mahdollista) siitä taipuva totuutta kunnioittamaan." Ei tiedetä, saiko Lagus milloinkaan tätä kirjettä, mutta se tiedetään, ettei hän puolestaan sovintoa ajatellutkaan. Hänen mielestään oli herännäisyyden ja evankelisen suunnan välinen juopa siksi suuri, että sovittelu oli mahdoton. Ja yhtä jyrkällä kannalla olivat miltei kaikki heränneet papit, varsinkin Pohjanmaalla. Sitä paremman vaikutuksen tekee Hedbergin sovinnonyritys, jos kohta toiselta puolen täytyykin kummastella, ettei hän näy käsittäneen, miten suuri eroitus kummankin suunnan koko katsantotavan välillä itse teossa yhä edelleen oli.

Pian tuli julkisuudessa näkyviin, mitä Suomen pietistat ajattelivat Hedbergin "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta". V. 1850 julkasi A. V. Ingman kirjan nimellä Hedbergska verklärans vederläggning och evangelii försvar (Hedbergin teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus). Innolla ja lämmöllä kuvattuaan Savon herännäisyyden syntyä ja leviämistä sekä sitä suurta muutosta, minkä tämä mahtava liike sai aikaan myöskin Pohjanmaalla, lausuu hän esipuheessa muun ohessa seuraavaa: "Sekä yhteinen hätä että kaikille runsaasti Jumalalta valuva Jesuksen rakkauden voima liittivät tämän heränneen joukon yhteen yksimieliseen veljeysliittoon: iloittiin yhdessä ylhäältä saadusta voimasta, siitä puhuttiin, veisattiin ja luettiin yhdessä. Oli kuin olisi sapatin rauha laskeutunut alas ennen niin rauhattomiin ja sekasortoisiin koteihin. Totisesti, autuaita olivat nuo ihmiset silloin. Niiden joukossa oli myöskin nuori, toivorikas pappi F. G. Hedberg. Herännyt kansa rakasti häntä sydämestään, sillä hänen harrastustaan Jumalan asian puolesta pidettiin suurena, jotapaitsi hänen jo nöyrällä ja mielistelevällä luonteellaan onnistui saada osakseen monen ystävyys. Mutta niinkuin on kirjoitettu, että puolueitakin täytyy syntyä, jotta kävisi ilmi, kutka koetuksen kestäisivät, niin on täälläkin käynyt. Tästä F. G. Hedbergistä, joka oli paisunut siitä marttyyrikunniasta, minkä hän Pietari-innollaan kristikunnassa oli saavuttanut, ja siitä hengellisestä valosta, jota hän Kristuksen evankeliumista ajoittain ehkä oli saanut kokea, tuli luopio, ja hän on nyt julkisena vihollisena esiintynyt ei ainoastaan entisiä veljiään, vaan raamatun ja koko lutherilaisen kirkon autuudenjärjestystä vastaan." Huomautettuaan "Nordisk Kyrkotidningin" häntä vastaan tähdätyistä kirjoituksista, mainitsee Ingman, etteivät hänen entiset ystävänsä alussa olleet tahtoneet julkisesti esiintyä häntä vastaan, kun he olivat toivoneet "hänen vielä heräjävän mielenmalttiin ja palajavan totuuteen", kunnes he nyt vihdoin olivat pakoitetut sitä tekemään. Jo esipuhe todistaa siis selvästi, etteivät heränneet tahtoneet tietääkään mistään sovinnosta Hedbergin kanssa.

Teroittaen vanhurskauttamisen objektiivista puolta, Kristusta meidän edestämme, huomauttaa Ingman kirjansa alussa, että elävä usko, jonka kautta Kristus elää meissä, on autuutemme välttämätön ehto. "Kaikkia puolueita ja lahkoja vastaan", hän lausuu, "ylistää lutherilaisuus oppiansa koko Kristuksesta", "toisistaan tarkoin eroittaen ansaitun ja sovelletun armon." — Käsiteltyään ensin muutamia Hedbergin hengenheimolaisten herännäisyyttä vastaan samaan aikaan kirjoittamia julkaisuja, siirtyy tekijä tarkastamaan Hedbergin kirjoja "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta." Yhtä asiallinen kuin sattuva on hänen huomautuksensa farisealaisen ja publikaanin rukouksesta temppelissä. "Edellisen järjestys", hän lausuu, "alkaa heti Jumalan kiitoksella ja ylistyksellä. Hän on omissa silmissään oman uskonsa mukaan jo Jumalan lapsi — — — hän on ympärileikkauksen sakramentin kautta uudesti syntynyt Jumalan lapsi, lujasti uskoen eikä epäillen, että hän jo on vanhurskautettu. — — — Tämä autuas uskon mies ei siis ole noita 'katumusvaivaisia isiä', joiden, monien omantunnon kauhujen, suuren epäilyksen ja epäuskon kautta valittaen ja Herraa avuksi huutaen, kadotettuina syntisinä täytyy taistellen pyrkiä Jumalan armonistuimelle. Tuommoinen sisällinen työ, semmoinen sureminen ja sydämen ikävöivä pyrkiminen Jumalan armon turviin, semmoinen rukoileminen ja etsiminen ovat hänestä pelkkää lankkivoidetta. Tämän farisealaisen kuvassa esittää siis Kristus itse meille mitä räikeimmillä väreillä hedbergiläisen uskontien". "Publikaani raukka", niin jatkaa Ingman, "seisoo kaukana, s.o. näkee kauhistuksella, kuinka kaukana hän on elävästä kanssakäymisestä Jumalan kanssa, ja tuo hämmästyttää häntä niin, ettei hän tahdo nostaa silmiään taivasta kohti. Hänellä ei siis ole mitään järjelle näkyvää uskon luottamusta. — — — Hän ei tiedä rukouksestaan, ei astumisestaan Herran eteen, sentähden hän ei myöskään uskovana Jumalan lapsena uskalla luoda katsettaan taivaaseen, vaan lyö katuen rintaansa, siten ilmaisten sitä sydämensä raskasta surua, joka häntä syntiensä tähden painaa. Siis näkyy tuossa publikaanin taulussa yötä, pimeyttä vain, epäuskoa ja toivottomuutta. Mutta, huomaa, kaikki tämä pakottaa häntä vihdoinkin huutamaan: Jumala, armahda minua syntistä. Kamalimman pimeyden ja toivottomuuden läpi tunkeutuu hän kuitenkin Jumalan armonistuimelle, kurjana ja hyljättynä rukoilee ja huutaa hän hartaasti armoa ja sääliväisyyttä luvatun Messiaan tähden. — Näin synkillä väreillä kuvaa Herra Kristus tämän publikaanin esimerkillä meille sitä määrättyä autuudenjärjestystä, jossa syntinen aina ja horjumattoman varmasti voi saada Jumalan armon vanhurskauttamiseksi. Näin pimeään ja rumaan tauluun ei siis pilkkaava järki voi muuta kuin sylkeä: ratsionalistiselle silmälle on publikaani raukka sietämättömän ikävä 'katumusvaivainen isä', häväisty epäuskon pukki' ja pysyy sille semmoisena. Mutta Jumala antaa kuitenkin toisen todistuksen, sanoen että tämä publikaani meni vanhurskautettuna pois temppelistä, sillä joka itsensä alentaa se ylennetään."

Samankaltainen on Ingmanin esitys vertauksesta tuhlaajapojasta. Teroittaen ettei tämäkään vedonnut lapsenoikeuteensa, ei edes toivonut siksi pääsevänsä, näyttää hän, miten vilpitön synnintunnustus ja oman mahdottomuutensa tunteminen johdattavat Jumalan armon turviin. Paljon enemmän kuin pietistain hartauspuheissa ja heidän "autuuden järjestystä" koskevissa neuvoissaan, tulevat Ingmanin kirjassa, varsinkin hänen selityksessään tuhlaajapojasta, näkyviin ne eri "asteet", joiden liiallisesta teroittamisesta Suomenkin pietismiä syytettiin. Niinpä hän esim. yksipuolisesti painostaa sitä, ettei tuhlaajapoika vielä isän sylissäkään eikä hänen suuteluistaan saa muuta kuin "valmistavaa suloisuutta" kokea ja että hän yhä edelleenkin on "katumusvaivainen", hän kun sanoo: minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä enää ansaitse, että minua nimitetään sinun pojaksesi. Täydellä syyllä sopii kysyä: eikö jo se, että tuhlaajapoika, nähtyään miten armollinen hänen isänsä oli, jättää sanomatta nuo heräämisensä kovimpina hetkinä tuumimansa sanat "tee minut yhden palkkalaisesi vertaiseksi", ilmaise toivoa ja uskoakin. Teroittaen vain tuhlaajapojan synninsurua, hän tästäkin lausuu: "Tämmöisen epäilyksen ja epäuskon alaisena lähestyy siis taistelevan ja syntejänsä rehellisesti surevan uskon esikoinen Jumalan lempeää isänsydäntä Kristuksessa". Tuntuu kuin olisi Hedbergin vastakkainen yksipuolisuus ajanut Ingmania pitemmälle, kuin hän muutoin olisi mennyt, venyttämään ja Jumalan sanan muiden totuuksien kustannuksella teroittamaan synnintunnon ja synninsurun välttämättömyyttä armon saamisen ehtona. Hedberg oli lausunut: "Armonjärjestys autuuteen on itsevanhurskauden järjestys kadotukseen". Viitaten tuhlaajapoikaan, vastaa Ingman: "Tästä näemme siis raamatun tuomion mukaan, että hedbergiläisyyden peruseksytys on siinä, että se vanhurskauttamisen objektiivisella toimella tahtoo sulkea pois Jumalan autuudenjärjestyksen. Sen oppi on, että jo olemme vanhurskautettuja".

Tärkeänä todistuskappaleena pitää Ingman, samoinkuin Hedbergkin, kirkkomme tunnustuskirjoja. Niinpä vetoaa hän todistelussaan seuraaviin Sovintokaavan sanoihin: "Tarkoin on huomattava, jos muutoin tahdomme säilyttää väärentymättömänä artikkelia vanhurskauttamisesta, ettei siihen sekoiteta sitä, joka käypi uskon edellä, eikä sitä, joka on sen seurauksena. — — — Ei ole samaa puhua ihmisen kääntymisestä ja hänen vanhurskauttamisestaan. Ei kaikki, jota vaaditaan tosi kääntymiseen, kuulu vanhurskauttamiseen. — — — Sentähden ei niissä ole oikeaa ja autuaaksitekevää uskoa, joilla ei ole mitään katumusta ja synninsurua, vaan tahallisesti yhä edelleen tekevät syntiä. Sillä vilpitön katumus ja suru käypi edellä ja vanhurskauttava usko on niissä, jotka tekevät todellista ja vilpitöntä parannusta". Tätä ja muita tunnustuskirjojen samankaltaisia todistuksia sanoo Ingman Hedbergin ja tämän puoluelaisten niin lukevan, että he "koko suruttoman maailman kera" sanovat parannusta, synninsurua, synninvihaa, koko autuudenjärjestystä "paavilaisiksi säädöksiksi". Hän väittää heidän kieltävän varsinkin "valmistavan parannuksen, jonka kestäessä usko syntyy". Väitettään, että synninsuru ja synninviha ovat armon ikävöimisen peruuttamattomana edellytyksenä, tukee Ingman miltei lukemattomilla otteilla tunnustuskirjoista sekä raamatun henkilöitten esimerkeillä ja todistuksilla. Varsinkin kiinnittää hän lukijan huomion Johannes Kastajaan, muun ohessa lausuen: "Ennenkuin Jesus saattoi esiintyä lohdullisella evankeliumillaan valtakunnasta, täytyi hänen enkelinsä Johanneksen käydä edellä ja (huomaa!) valmistaa hänen tietänsä." Hän esiintyy "tehkää parannus, sillä taivaan valtakunta on lähestynyt" saarnatekstinään, saarnaa voimallisesti, eikä niinkuin fariseukset ja kirjanoppineet, niin että hänen täytyy h:ra Hedbergin mielestä olla mitä sietämättömin synninsurun saarnaaja. Ei tunnu hänellä myöskään olevan lihalle ja verelle aivan hyvästi valittuja ja sopivia lausetapoja, sillä hän puhuttelee kaikkia aatamilaisia pyhimyksiä näillä kauheilla arvonimillä: "te kyykäärmeitten sikiöt" ja sanoo heille: "kuka on teille neuvonut pakenemaan tulevaista vihaa?" Tässä puheessa ei kuulu meidän uudenaikaisia "rakkaat ystävät", "arvoisat kristityt", "aviopuolisojen autuas kohtaus taivaan ilossa", vaan "kyykäärmeitten sikiöt", "tulevainen viha", "ijankaikkinen tuli". Kovalla äänellä hän huutaa kaikille, sivistyneille ja sivistymättömille: "Jo on kirves pantuna puiden juurelle; jokainen puu, joka ei tee hyvää hedelmää, hakataan pois ja heitetään tuleen". Johanneksemme ei siis olisi kelvannut kaupunginsaarnaajaksi yhdeksännellätoista vuosisadalla, sillä hän on ankara ja säälimätön kaikille syntisille ilman poikkeuksetta, etenkin suruttomille, "uskoville" teeskentelijöille, jotka "aivan tosissaan" ympärileikkauksen sakramentin perustuksella "uskovat" olevansa Abrahamin lapsia. Ja huomauttaen Johannes Kastajan itsensäkieltämisestä ja miten hän kaikkia siihen vaati, kysyy Ingman Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemien syytösten johdosta: "Kuka pietista on itsensäkieltämisen työssä mennyt niin pitkälle, kuin hän?"

Syyttäen hedbergiläisyyttä perisynnin aivan pintapuolisesta käsittämisestä ja sanoen sitä uskoa, joka ei synny omantunnon ahdingossa ja parannuksen kuumassa taistelussa, "ajatuksen tyhjäksi, platonilaiseksi luuloksi", väittää Ingman Hedbergin kirjoittaneen itseänsä vastaan "Teko-opin kumoamisensa". Hän sanoo tätä "surkeaksi ja naurettavaksi".

Niinkuin Hedbergin oppia uskostakin, jossa Ingmanin väitteen mukaan totena-pitämisen puoli, varmuus semmoisena, on pääasiana, pitää hän hänen sakramentti-oppiaankin katoolisena. Kaste, samoinkuin ehtoollinen, niin hän arvelee, vaikuttaa evankelisen suunnan käsityksen mukaan ex opere operato. Näissäkin toimituksissa jätetään, niin hän väittää, subjektiivinen puoli kerrassaan syrjään. Tämän yhteydessä huomauttaa Ingman siitäkin, että Hedberg "Allmän evangelisk tidning'issään", joka, niinkuin ennen on mainittu, lakkasi ilmestymästä v. 1848, oli vaatinut yleistä ja ehdotonta synninpäästöä julistettavaksi ehtoollisvieraille. "Hedbergiläisyyden oppi siitä, että rippipuheessa tulee ainoastaan lohduttaa", lausuu hän, "on juuri paavilaisuuden oppia — sakramentti muka vaikuttaa myöskin (hengellisesti) kuolleitten hyväksi".

Nämä näkökohdat keskustana torjuu Ingman tässä 180 sivua käsittävässä kirjassaan Hedbergin herännäisyyttä vastaan tekemät syytökset. Selvää on, että hän, tunnustuskirjoihin ja Lutherin sanoihin vedotessaan, valitsee miltei yksinomaan semmoisia kohtia, jotka tukevat hänen käsitystään katumuksesta, synninsurusta, parannuksesta, kääntymisestä, etsivästä uskosta, uudistuksesta, pyhityksestä y.m. herännäisyyden opin pääkäsitteistä. Ei sovi kummastella, että hän, varsinkin puhuessaan synninsurusta, joskus eksyy yksipuolisuuteen. Mutta ylimalkaan huomaa, että hän tasapuolisesti koettaa esittää uskonelämän edellytykset ja sen tuntomerkit. Että opin puhtaus hänestä on tärkeä asia, näkee siitä huolellisuudesta ja tarkkuudesta, jolla hän koettaa näyttää, että herännäisyys oli Lutherin ja kirkkomme tunnustuskirjojen kannalla. Jos hänen esityksensä teroittamalla muutamia herännäisyyden lempikäsitteitä muiden kustannuksella siellä täällä ontuukin, on muistettava, ettei Ingmanin kirja ole tyyntä, herännäisyyden opin kaikinpuolista esitystä, vaan taistelun helteessä kirjoitettua polemiikkaa.

Kuinka perinpohjin Ingman koettaa selvittää herännäisyyden oppia, osoittaa varsinkin hänen puheensa valmistavasta parannuksesta. Huomauttaen evankelisen suunnan tavallisesta vastaväitteestä: "miten voi ihminen tehdä parannusta, ellei hän usko", lausuu hän esim.: "Tuo sofistinen muistutus johtuu ainoastaan valmistavan parannuksen väärinkäsittämisestä. Sillä 'isät' opettavat yksimielisesti, että tämä parannus ei sisällisen laatunsa puolesta oikeastaan ole aktiivinen, niinkuin myöhempi parannus, vaan passiivinen: se ilmenee oman puutteellisuuden ja kykenemättömyyden tuottamissa kärsimisissä, nöyryytetyssä mielentilassa, joka lain ja evankeliumin valistuksen kautta on päässyt näkemään, mitä ihmisessä löytyy". Syvällinen ja pietismin katsantotapaa oivallisesti kuvaava on seuraava näihin sanoihin liittyvä miete: "Tosi ja vanhurskauttava usko voi syntyä ainoastaan ihmisen nöyrtyessä parannuksessa tuohon itsensätuntemiseen, johon hänen ensin täytyy päästä, ennenkuin hän todellisesti voi tuntea tarvitsevansa Kristuksen armoa. Mutta ettei tämä ole niinkään helppo askel eikä niin nopeasti tehty, kuin viirinkukot arvelevat, sen tietävät ainoastaan uskon oikeat harjoittajat, joiden täytyy Jumalan kurittavan käden alla käsittää luonnon syvää ja kauheaa lankeemusta perisynnissä. Ihmisessä löytyy niin paljon aatamilaista evankeliumia, hänessä asuu tuo syvään ulottuva turmiollinen luulo omasta hyvyydestään, joka juuri pitää hänet vangittuna ratsionalistisen itsensä-jumaloimisen sitkeässä unessa, joko ajattelemattomassa suruttomuudessa tahi Jumalaa pilkkaavassa epäuskossa, joka, jos kohta nöyryyden toukan muodossa, kuitenkin todellisuudessa on tuo itsevanhurskas, paisunut ja ylpeä mieli, joka ei suostu raukeamaan tyhjäksi Jumalan edessä ja juuri sentähden ei tarvitse Kristuksen armoa ja välitystä. Nämä ovat ne 'kovat solmut', joista Luther niin usein ja luultavasti omasta kokemuksesta puhuu ja joita ainoastaan Jumalan henki todellisessa parannuksessa ja katumusvaivassa voi ihmiselle hänen nöyryyttämisekseen näyttää, ajaen häntä Kristuksen ansaitsemattoman armon tykö ja tehden hänet soveliaaksi vastaanottamaan tätä armoa, joka on ja pysyy loukkauskivenä kaikille murtumattomille ihmisille".

Mutta hedelmätön ei Ingmanin käsityksen, mukaan valmistavakaan parannus ole, vaikka se onkin passiivista laatua. Se näet saa ihmisen vihaamaan syntiä. Hän ei enää tee tahallisia syntejä, ilmaisten tässäkin passiivista laatuaan, "aktiivisesti negatiivisella" tavalla. Sitäpaitsi painostaa Ingman, ettei tämä parannus suinkaan ole yhdellä kertaa suoritettu, vaan että se uudistumistaan uudistuu kääntyneen ihmisen elämässä.

Itsestään on selvää, että Ingman verraten vähän puhuu uskosta. Jotta häntä ei käsitettäisi väärin, teroittaa hän kuitenkin varsinkin yhtä tähän kuuluvaa kohtaa. Hän näet huomauttaa, ettei etsivä usko tyydy epävarmuuteen, vaan etsii, kunnes se Herran löytää ja häneltä saapi vastauksen. Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta sydämessä puhuu hän niinikään ja siitä ilosta, jonka tämä syntiselle tuottaa, mutta torjuu jyrkästi Hedbergin herännäisyyttä vastaan tunnekristillisyydestä tekemää syytöstä.

Samana vuonna, 1848, jolloin Hedberg julkaisi "Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus"-nimisen teoksensa toisen vihkon, ilmestyi kirjakauppaan kaksi kirjaa, jotka novellin muodossa puolustivat evankelisen suunnan katsantotapaa ja oppia, samalla kuin ne koettivat tehdä herännäisyyttä epäluulon alaiseksi yleisön silmissä. Niiden nimenä oli "Flickan på Inderskär" (Inderskärin tyttö) ja "Tvillingsbarnen" (Kaksoislapset). Tekijä, joka ei ilmaissut nimeään, oli Inkoon kirkkoherranapulainen E. O. Reuter. Hänkin saa osansa Ingmanin kirjassa, tietysti sivumennen vain, mutta paikoin hyvinkin tuntuvasti.

A. F. Granfeltinkin ennen mainitsemaamme esitystä Suomessa siihen aikaan esiintyneistä uskonsuunnista, koskettelee Ingman kirjassaan. Hän ei sitä hyväksy, vaan sanoo sitä "omaksi filosofoimiseksi", siinä kun ei näytetä, missä suhteessa kukin näistä uskonsuunnista opissaan eroaa lutherilaisen kirkon tunnustuksesta. Odottaisi Ingmanilta edes jotakin tunnustusta Granfeltin tasapuoliselle ja syvämietteiselle esitykselle, kun hän siitä kerran puhuu. Monta sanaa ei hän kyllä siitä lausu, mutta ne sisältävät yksinomaan moitetta.

Hedbergin vastaus Ingmanin kirjaan ei viipynyt kauan. Jo v. 1851 julkaisi hän sen "Teko-opin kumoamisesta ja evankeliumin puolustuksesta"-nimisen teoksensa kolmannessa vihkossa, jonka otsakkeena oli: "Fredrik Gabriel Hedbergin tunnustus ja evankeliumin puolustus Suomen pietismin hyökkäyksiä vastaan". Edellisissä vihkoissa ollut kirkkohistoriallinen esitys rajoittuu tässä osassa selostukseen tekijän omista elämänvaiheista sekä herännäisyydestä, jota vastaan hän taistelee. Kirja, jonka Hedberg omistaa "rakkaille vanhemmilleen", sisältää, paitsi selostusta hänen suhteestaan herännäisyyteen menneinä aikoina, lähes 200 sivua.

Viitaten Roomalaisepistolan ensimmäisiin lukuihin, huomauttaa Hedberg, "ettei töiden laki, jos se olisi vaikka kuinka pitkälle ulotettu, milloinkaan voi niin perinpohjin lyödä maahan kaikkea inhimillistä kiitosta, kuin uskon laki ja oppi". Tätä kyllä ei Ingman kirjassaan ollut sanonut, mutta siitä ei suinkaan seuraa, että hän ja herännäisyys ylimalkaan olisi kieltänyt sen totuuden, että synti tulee oikein suureksi vasta uskon kautta Kristukseen. Hedberg kertoo v. 1849 kuulleensa "pietismin ensimmäisen ja eniten kiitetyn puolustajan" saarnaavan Kristuksen Jerusalemin tähden vuodattamista kyyneleistä, mutta kaivanneensa saarnassa todistusta siitä, että Jerusalemin suurin synti oli se, ettei se uskonut Jeesukseen. Kiivaasti torjuen Ingmanin syytöksiä antinomismista ja synnin vähäpätöisenä pitämisestä, koettaa Hedberg otteilla ennen kirjoittamistaan kirjoituksista ja kirjoista todistaa teroittaneensa sekä Jumalan lakia ja parannusta että pyhitystä, joka on uskon välttämätön seuraus. Joskus käyvät kummankin lauseet niin yhteen, että on vaikea huomata, mistä he niin kiivaasti taistelevat. Aivan herännäisyyden opin mukaan lausuu esim. Hedberg: "Tiedämme varsin hyvin sekä raamatusta että omasta pitkällisestä kokemuksesta, etteivät terveet tarvitse parantajaa, vaan sairaat, sekä etteivät muut käsitä evankeliumin suuruutta, kuin nöyryytetyt ja hengessään köyhät, jotka Jumalan edessä kokonaan epäilevät itseänsä ja kaikkea omaansa. Ja juuri sentähden onkin Herra itse todistanut, että evankeliumi on saarnattava köyhille s.o. vaikka se ilmeisesti saman Herran käskyn mukaan on saarnattava koko maailmalle, niin eivät muut ota sitä vastaan, kuin hengessään köyhät, jotka tarvitsevat ja ikävöitsevät tätä armoa". Eroitus on vain siinä, että pietismi jyrkästi kieltää sovittamasta Jumalan vanhurskauttavaa armoa murtumattomaan sydämeen, Hedberg taasen painostaa sitä totuutta, ettei semmoinen sydän uskossa omistakaan tätä armoa. Mutta näin opettaessaan hän unohtaa, että kääntymätön ihminen kyllä on hyvinkin taipuvainen itseensä, sovittamaan Jumalan armon, luulemaan ja sanomaan itseään Jumalan lapseksi, tyytymään uskoon, joka ei ole muuta, kuin kristinuskon objektiivisen puolen totena pitämistä. Väärin olisi sanoa, että Hedberg tuommoista luulouskoa uskoksi sanoo, mutta hänen oppinsa ei ole omiaan estämään sanankuulijoita siihen eksymästä, varsinkin kun kääntynyt ja vanhurskauttamisen armoa todella nauttinutkin ihminen luonnollisen ylpeytensä takia työläästi pysyy siinä hengen köyhyydessä, joka Hedberginkin tunnustuksen mukaan on Jumalan armon jokapäiväisen uudistumisenkin ehtona. Tuo alituinen uskon teroittaminen kehoittaa parannuksettomaan kristillisyyteen, jossa synnin todellinen katuminen jo on voitettu kanta ja luulouskon varmuus lapseudesta sulkee sydämen Jumalan hengen nuhteilta. Tässä on kysymyksessä se ahdas portti, josta Paavo Ruotsalainen niin paljon puhuu. Sanoen herännäisyyden "ylönkatseen saarnattua sanaa ja siihen perustuvaa uskoa kohtaan" johtuvan Paavosta ja tämän tavattoman suuresta vaikutuksesta heränneisiin pappeihin, tarkastaa hän kysymyksessä olevassa kirjassaan muutamia kohtia hänen tunnetussa kirjoituksessaan "Muuan sana Suomen talonpojan säädylle". Varsinkin seuraavia siinä löytyviä sanoja arvostelee hän hyvin ankarasti: "Kun syntinen näkee Jumalan vihan päällänsä — — — eikö hänen pitäisi mielellänsä seisoa Herran edessä — — — kunnes hän saapi sisällisesti tuta, että hänellä on tuttava armo". Myöntäen oikeaksi, että syntisen, niinkuin Luther sanoo, tuossa tilassa tulee pysyä hiljaa alallaan ja antaa jumalan esteettömästi toimittaa työnsä, lisää hän: "Mutta tästä ei suinkaan seuraa, ettei syntinen tuossa tilassa saisi vastaanottaa evankeliumin todistusta armosta sillä uskolla, jonka Jumala itse vaikuttaa saman sanansa kautta. Semmoinen tuttavan armon odottaminen", lisää Hedberg, "estää ja hävittää uskon, joka on luja luottamus Jumalan sanoihin ja lupauksiin. Niin jyrkästi toisiaan vastaan kuin viimeksi mainitut Paavo Ruotsalaisen ja Hedbergin sanat tuntuvatkin olevan, on juopa niiden välillä pienempi, kuin luulisi. Niinkuin monesti ennen olemme huomauttaneet, ei näet edellisen puhetta 'tuttavan armon sisällisestä tuntemisesta' saa selittää Jumalan sanan horjumattomille lupauksille vieraan tunne-elämän epämääräiseksi havainnoksi, vaan etsivän uskon näiden lupausten pohjalla saavuttamaksi vakaumukseksi armon osallisuudesta Kristuksessa. Väittämällä, että valmistavaan parannukseen kuuluisi vain synninsurua, tuskaa ja kauhistusta, antoi Ingman aihetta siihen käsitykseen, että heränneet 'armonjärjestyksessään' asettivat uskon aivan syrjään ja että he kielsivät ihmisiä Jumalan evankeliumissa tarjoamaa armoa vastaanottamasta; ja teroittamalla uskoa, varsinkin sitäpuolta siitä, joka koskee varmuutta armontilasta, johdatti Hedbergin oppi heränneitten vakaumuksen mukaan suruttomat ihmiset 'aivouskon petokseen' ja heränneet penseyteen. Eroa kyllä on opissakin, sen myönnämme, mutta riidan pääsyynä on opin soveltaminen saarnassa ja opetuksessa."

Viimemainittu opinkohta, kysymys parannuksesta ja uskosta on Ingmanin ja Hedbergin välisen väittelyn keskipisteenä. Turhaa on kiistellä siitä, kummanko huomautukset tunnustuskirjojen todistuksista, joihin molemmat tuontuostakin vetoavat, ovat oikeammat ja asiallisemmat. Yksipuolisuutta huomaa tässä suhteessa helposti kummankin esityksessä, samoinkuin raamatun esimerkkien käsittelyssä. Että toinen, niinkuin toinenkin, vaanii harhaoppia vastustajansa sanoissa siinäkin, missä sitä ei löydy, siihen on syynä se kiivaus, josta Suomen herännäisyyden merkkimiehet väittelyissään ylimalkaan tunnetaan. Heidän häikäilemätön suorapuheisuutensa pukee sitäpaitsi heidän ajatuksensa monesti karkeampaan muotoon, kuin sisällys olisi vaatinutkaan, siten jälkimaailman silmissä näyttäen riidan ja katkeruuden vielä suurempana, kuin se todellisuudessa olikaan. Mutta kyllä löytyy toiselta puolelta kysymyksessä olevassa väittelyssä semmoisiakin kohtia, joissa vikojen etsiminen vastustajan väitteistä tuntuu täysin aiheettomalta, vieläpä aivan tahalliseltakin. Muutama esimerkki vain. Paavo Ruotsalainen oli kirjoituksessaan "Muuan sana heränneille" muun ohessa lausunut: "— pitkitä niinkauan Herran edessä ikävöimistä, kuin saat sisällisesti tuta: nyt tohdin minä omistaa Kristuksen auttajaksi, vaikka olisin kuinka suuri syntinen". Näiden sanojen johdosta lausuu Hedberg: "Ken ei näe, ettei tässä evankeliumista ja uskosta ensinkään ole kysymystä", ja hän huudahtaa: "omistaa Kristus auttajaksi, huomaa! ei edes vapahtajaksi." Semmoinen on sanansaivartelua, varsinkin kun otetaan huomioon, että Hedberg kyllä tiesi, millä tavoin Paavo Ruotsalaisen kirjoitukset syntyivät.

Vielä kirjansa lopussa olevassa tervehdyksessä entisille ystävilleen, sanoo Hedberg heränneitten kantaa aivan vääräksi, muun ohessa heille lausuen: "Älkää, rakkaat veljet, enää asettuko Kristuksen evankeliumia vastaan, vaan vastaanottakaa se ensin itse sydämen uskolla Jumalan voiman kautta autuudeksenne ja julistakaa sitä sitten puhtaudessa ja totuudessa myöskin sanankuulijoillenne, jotka jo ylenmäärin kauan ovat kuulleet lakia ja tarvitsevat vihdoinkin saada kuulla sitä sanaa, joka yksin voi heidän sielunsa pelastaa". Mutta näihin hänen kirjansa loppusanoihin, joita sopisi nimittää hänen hyvästijättöpuheekseen herännäisyyden työmailla kilvoitteleville entisille ystävilleen, kuuluu sovinnollisuudenkin ja rakkauden ääni siksi selvästi, ettei mikään herännäisyyden vaiheita käsittelevä kertomus ole oikeutettu jättämään sitä mainitsematta. Hedberg näet lausuu muun ohessa: "Toivomme sydämestämme jälleen tulevamme yhdistetyiksi teidän kanssanne, kuitenkaan emme suinkaan totuuden kustannuksella, vaan samankaltaisessa uskossa ja hengessä. Miten suotavaa olisikaan, ettei meidän enää tarvitsisi taistella toisiamme vastaan sokean, uskottoman maailman vahingoniloksi ja perkeleen suureksi voitonriemuksi. Ja miten autuasta onkaan Kristuksen tähden unohtaa ja antaa anteeksi kaikki kärsityt loukkaukset ja vääryydet, niinkuin nämä jo meidän puoleltamme ovat unohdetut ja anteeksiannetut! Emme toivo teille mitään pahaa, vaikka te nyt hylkäätte meidät kerettiläisinä. Mutta me toivomme ja rukoilemme Jumalalta, että hän henkensä valolla valaisisi sydämenne käsittämään ja oikeassa uskossa säilyttämään Jesuksessa Kristuksessa salatut sanomattomat autuuden aarteet. Silloin te selvään näette ja sydämestänne tunnustatte meidän kanssamme: että kaikki parannus ilman uskoa, on yhtä turhaa, kuin usko ilman parannusta, sekä että usko tulee saarnasta ja että evankeliumi sentähden välttämättömästi on saarnattava kaikille luoduille (Mark. 16: 15) — ottakoon se, joka ottaa tahtoo (Ilm. k. 22: 17); sekä vihdoin, ettei usko ainoastaan synny tästä sanasta jumalan hengen vaikutuksesta, vaan että sillä samassa sanassa myöskin on ainoa, ijankaikkisesti pysyvä perustuksensa, koska Kristus itse on sanassa ja usko sanassa käsittää Kristuksen".

Valitettavasti näkyvät ainoastaan Hedbergin "Teko-opin kumoamisen ja evankeliumin puolustuksen" viimeisessä osassa tekemät hyökkäykset ja ankarat syytökset herättäneen vastakaikua herännäisyyden riveissä, vaan eivät ne sovinnollisuuteen kehoittavat sanat, joilla kirja päättyy. Tällä emme suinkaan tahdo väittää, että herännäisyyden edustajain olisi tullut luopua ainakin niistä opinkohdista, jotka jyrkimmin eroittivat heidät evankelisesta suunnasta, voidakseen siten ryhtyä yhteiseen työhön entisen ystävänsä ja asetoverinsa F. G. Hedbergin kanssa. Se uskonnollinen vakaumus, joka rauhan ja yksimielisyyden saavuttamiseksi suostuu senkaltaiseen sovitteluun, ei ansaitse sitä nimeä. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän muistaa, että heränneitten vakaumus kysymyksessä olevista opinkohdista on heidän uskonnolliselle käsitykselleen yhtä oleellista, kuin Hedbergin vastakkainen mielipide on hänelle ja hänen hengenheimolaisilleen. Vakaumuksen, etenkin uskonnollisen vakaumuksen alalla ei ole tinkiminen luvallista. Ja jota elävämpää tämä vakaumus on, sitä mahdottomampaa on siitä luopuminen. Tämä koskee herännäisyyttä yhtä paljon, kuin Hedbergiäkin. Mutta se tuntuu oudolta, ettei taistelun loppuvaiheissakaan kummaltakaan puolelta kuulu apostolin todistusta: "me ymmärrämme puolittain". Epäilemättä moni niin ajatteli, mutta ei kukaan sitä ainakaan julkisesti lausunut. Ja tämän yhteydessä täytyy niinikään myöntää, ettei herännäisyyden riveistä kuulu sanaakaan, joka todistaisi, että Hedbergin vasta kertomillemme sovinnollisille sanoille olisi arvoa annettu. Varmaankin olivat ne herättäneet vastaavia tunteita monen herännäisyyden edustajan sydämessä, mutta julkisesti sitä ei tunnustettu. Sensijaan kirjoitti Ingman vielä toisen kirjan Hedbergiä vastaan, joka ei sekään ollut vapaa katkeruudesta. Se ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1851 ja 1852 nimellä "Hedbergianismen" (Hedbergiläisyys).

Niinkuin vasta saamme nähdä, ei Ingmanin suhde herännäisyyteen, hänen viimemainittuja kirjoja kirjoittaessaan, enää ollut sama kuin ennen. Tämä seikka ja siitä riippuvat osaksi muuttuneet mielipiteet tulevat näissä kirjoissa siellä täällä näkyviin, mutta hedbergiläisyyteen nähden on kirjoittajan kanta yhtä jyrkkä, kuin ennenkin. Muuten on huomattava, että Ingman tuskin oli ehtinyt lukea Hedbergin viimeistä kirjaa, ainakaan ei sen jälkimmäistä osaa, ennenkuin hän kirjoitti kysymyksessäolevan selostuksensa "Hedbergiläisyydestä" ja sen opista. Ne tarkoittavatkin viimemainitun aikuisempia julkaisuja. Mitä edelliseen osaan tulee, ei sisällä se mitään vasituisesti uutta, jos kohta lukija siinä tapaakin monta entistä perusteellisemmin selvitettyä näkökohtaa. Sen tarkoituksena on kumota Hedbergin raamattuun ja tunnustuskirjoihin perustuvat väitteet uskon synnystä ja luonteesta. Toinen vihko arvostelee Hedbergin "Teko-opin kumoaminen ja evankeliumin puolustus"-nimisen teoksen kirkkohistoriallista osaa, kääntäen huomiomme väittelyn puhtaasti opillisesta alasta niihin kirkkohistoriallisiin ilmiöihin, joilla kumpikin koetti todistaa kantansa oikeaksi. Jos kohta tämäkin Ingmanin kirjan osa edelleen koskee oppia, tulee siinäkin muita näkökohtia näkyviin, jonka vuoksi lyhyt selostus siitä tässä on paikallaan.

Se ivallinen ja ylimielinen henki, joka kirjan alkulehdillä kohtaa meitä, ei tee hyvää vaikutusta. Ingman näet muun ohessa lausuu: "Hedbergiläisyys tahtoo esiintyä myöskin oppineena ryhmänä ja seisoa historiallisella pohjalla. Meistä tuntuu kuin olisi sen päämies oikeastaan tällä alalla luullut voittavansa lakastumattoman laakerin, koska hän koko 'Teko-opin kumoamisessa' liikkuu vain historiallisilla aseilla. Oppimaton voi ihmettelystä miltei hämmästyä oppineen historioitsijan tietoja, joka on lukenut kaikki kirkkoisien teokset, sekä ajatella, ettei niin oppinut mies koskaan voisi erehtyä. — — Emme tahdo kadehtia tätä teologi Hedbergin mainetta ja kernaasti antaisimme hänen ihailla tieteen valon päivänpaistetta, jollei kristillinen totuus hänen tälläkin alalla tekemiensä väärennysten kautta kärsisi sietämätöntä vahinkoa. Emme salaa totuutta vakan alle: sen täytyy päästä esille, ja sentähden aiomme ryhtyä puolueettomasti tarkastamaan hedbergiläisyyden kirkkohistoriallista katsantotapaa."

Mitä ensin tulee Hedbergin yritykseen kirkkohistorian avulla koettaa todistaa oppiansa oikeaksi, niin ei tämä hanke semmoisenaan suinkaan ansaitse moitetta, vaan päinvastoin. Suotavaa olisi, että tätä todistamistapaa olisi enemmän käytetty, sillä varsinkin myöhäisemmässä kehityksessään ilmaisee kukin uskonnollinen suunta monesti paljon selvemmin kuin tunnustuskirjoissaan, minkä hengen lapsi se on. Näyttää kuin tämä olisi ollut Hedbergin tarkoitus, mikäli muutoin tuosta hänen kesken katkenneesta yrityksestään voi päättää. Toinen kysymys on, miten puolueettomasti hän on voinut käsitellä niitä uskonnollisia liikkeitä ja kirkkohistoriallisia henkilöitä, joihin hän vetoaa koettaessaan kumota "teko-oppia" ja puolustaa omaa kantaansa. Vaikea on arvostella keskeneräistä työtä, mutta liioittelematta voitaneen kuitenkin näistä Hedbergin kirkkohistoriallisista silmäyksistä sanoa, että hän monesti, mielivaltaisesti karsien, on historiallisesta yhteydestään irroittanut ja yksipuolisesti esittänyt vain niitä ilmiöitä, joista hän on luullut saavansa tuetta lempiväitteilleen. Siten kiinnittää hän esim. huomionsa moneen suhteellisesti vähäpätöiseen seikkaan, jättäen tärkeät ilmiöt aivan syrjään, varsinkin jos nämä olisivat omiaan kumoamaan hänen väitteitään ja johtopäätöksiään. Mutta samaan erehdykseen tekee myöskin itsensä Ingman syypääksi, jos täytyykin myöntää, että hänen kirkkohistorialliset kuvauksensa ovat paljon perusteellisemmat ja paremmin valitut. Niinpä hän esim. uhraa monta sivua näyttääksensä, että Marcion-nimisen gnostikon oppi muka ainakin muutamassa suhteessa oli Hedbergin opin kaltainen, moittien vastustajaansa siitä, ettei hän ollut puhunut sanaakaan tästä asiasta. Parempi ja asiallisempi on Ingmanin selostus montanismista, jota Hedberg oli arvostellut hyvin ankarasti. Etenkin huomattava on edellisen esitys niistä erinomaisista hengenlahjoista, joista sanotun uskonlahkon perustaja, Montanus, niin paljon puhui ja joista hän kerskasi. Ingmanin pietistinen kanta tulee tässä selvään näkyviin. Ilmeistä on, että hän laveasti ja seikkaperäisesti kuvaamalla tuota omituista vanhan kirkon liikettä ja sen tunnustajien näkyjä, ennustuksia, kielilläpuhumisia y.m., tahtoi selittää vastaavia ilmiöitä herännäisyyden alkuaikoina, joista ilmiöistä Hedberg ja Paavo Ruotsalaisen muut vastustajat luulivat saavansa tuetta sille väitteelleen, että viimemainitun oppi liikkui tunnekristillisyyden pohjalla. Vedoten Irenaeuksen ja Tertullianuksen todistukseen, näyttää Ingman, että nuo montanismin ekstatiset ilmiöt, miten harhaan ne monesti johtivatkin, eivät suinkaan ilmaise yksinomaan varjopuolia silloisessa kirkossa, vaan elämääkin ja Herran läsnäoloa.

Montanismista johtuu Ingman puhumaan Tertullianuksesta. Syistä, jotka ovat yhteydessä hänen juuri siihen aikaan tapahtuneen eronsa kanssa herännäisyydestä ja joihin myöhemmin palajamme, omistaa hän tuon tunnetun kirkkoisän kuvaamiselle monta sivua. Samalla on esitys tietysti polemiikkia Hedbergiä vastaan. Tekijä teroittaa Tertullianuksen jyrkkää kantaa maailman- ja itsensäkieltämiseen nähden, pitkillä otteilla hänen teoksistaan näyttäen, mitä hän ajatteli parannuksesta, syntien anteeksi saamisesta, pyhityksestä y.m. kristityn elämän tunnusmerkeistä. Mitä hän näillä otteilla tarkoittaa, huomaa selvästi muun ohessa seuraavista sanoista: "Kristinuskon ensimmäisinä vuosisatoinakin löytyi monta noita epäuskon velttiötä, jotka luopumatta lihasta ja verestä tahtovat mennä Jumalan valtakuntaan, ihmisiä, jotka kyllä kernaasti toivovat itselleen tuon kalliin aarteen, syntien anteeksisaamisen, mutta kuitenkin vihaavat vilpitöntä elämää Kristuksessa. Jo siihen aikaan tahdottiin syntien anteeksisaamista ilman synnistä kuolemista, ilman elävää ja rehellistä parannusta."

Varsin kiittävä on Ingmanin arvostelu myöskin Tertullianuksen opetuslapsesta Kyprianuksesta. Hänenkin jyrkkää kantaansa kuvaa hän mielihyvällä. Siitä hän tarkastuksensa lopputuloksena lausuu: "Kuolemisen kaikista lihan ja maailman pahoista himoista teeskentelemättömässä parannuksessa tuli Kyprianuksen dogmatiikan mukaan käydä uskon edellä — — — sekä uskon kera olla uskon todellisuuden kieltämättömimpänä todistuksena. Semmoinen oli piispa Kyprianuksen oppi kristillisestä parannuksesta! Mutta silloinkin löytyi muutamia hänen kanssaan tässä kohden eri mieltä olevia kristittyjä, jotka kasteen ja ehtoollisen kautta ex opere operato luulivat pääsevänsä tuosta vaikeasta parannuksesta."

Tietysti Ingman ei jätä mainitsematta sitä tosiseikkaa, että sekä Tertullianus että Kyprianus voimallisesti ovat teroittaneet uskoa Kristukseen, sitä totuutta, että "meille ei anneta armoa minkään ansiomme tähden, vaan jos jotakin olemme, niin tuo on Jumalan lahja". Niinikään puhuu hän laveasti näiden kirkkoisien monista kehoituksista pyhitykseen, yleensä koko heidän kristillisestä katsantotavastaan ja jalosta elämästään, sanoen Hedbergin esitystä koko siitä vanhan kirkon suunnasta, jonka huomattavimmat edustajat sanotut kirkkoisät ovat, anteeksiantamattoman puolueelliseksi. Mutta jos Ingmanilla olikin syytä tehdä tuo vakava muistutus vastustajansa yksipuolisesta esityksestä kysymyksessä olevista kirkkohistoriallisista henkilöistä, ei mitenkään voi puolustaa sitä ylimielistä ivaa, johon tämä muistutus hänet johtaa. Hän näet lausuu seuraavan johtopäätöksen Hedbergin esityksestä: "Näin puhuu historia. Mutta miksi on hra Hedberg 'Teko-opin kumoamisessa' kerrassaan syrjäyttänyt nämä opit, tämän ensimmäisen kirkon autuudenjärjestyksen, nämä sen ihanat todistukset elävästä parannuksesta, voittoisasta uskosta ja vakavasta pyhityksestä Jumalan pelvossa? Emme mitenkään voi uskoa, että hra H. miltei selittämättömästä tietämättömyydestä olisi tehnyt itsensä syypääksi tähän puolueellisuuteen — sillä kertovathan lyhyimmätkin kirkkohistoriat näistä asioista. Mutta kuinka sen selittäisimme? Rakkauden vaatimusten mukaan tulisi meidän virkaveljestämme ajatella niin vähän pahaa kuin suinkin ja siis sanoa, että syynä on ollut viaton tietämättömyys. Mutta tämäkin olettamus olisi loukkaava oppineelle kirjailijalle. Ja silloin ei jää jälelle muuta, kuin tuo ikävä epäluulo, että Hedberg tahallaan on syrjäyttänyt nämä opit. Hänen menettelyään voi psykologisesti selittää ainoastaan siten, ettei hän ole tahtonut väitellä itseään vastaan."

Puhumatta siitä, ettei Ingmaninkaan esitys mainittujen kirkkoisien opista aina ole oikea, hän kun esim. ei mainitse mitään Kyprianuksen epäevankelisesta käsityksestä hyvien töiden merkityksestä kristityn elämässä, ei hänen selostuksensa Augustinuksestakaan ja semipelagialaisuudesta aina ole omiaan tukemaan sitä jyrkästi lutherilaista kantaa, jolla hän sanoo seisovansa. Ja luultavasti on Ingman ainoa Hedbergin vastustajista, joka hänen opissaan on vaaninut taipumusta kannattamaan viimemainitun kirkkoisän predestinatsionioppia. On oppiriitojen aika, ja tämä näkyy selvästi kysymyksessä olevissa kirjoissakin. Herännyttä kansaa koetetaan vetää näihin riitoihin. Hämmennys on sitä suurempi, kuin useat Suupohjan heränneistä papeista, niiden joukossa Ingmankin, niinkuin vasta saamme nähdä, valmistavat eroa herännäisyydestä. "Hedbergiläisyys"-nimisen kirjan ensimmäinen osa oli jo valmis, ennenkuin Hedbergin "Tunnustus ja evankeliumin puolustus" painosta ilmestyi, ja toinen osa oli valmistumaisillaan. Lokakuussa 1851 kirjoittaa Ingman siitä eräälle ystävälleen: "Olen jo Porvooseen lähettänyt toisen kirjani historiallisen osan. Dogmaattista osaa korjailen paraikaa. Tarkoitukseni on julaista tämä samaan aikaan, kuin Hedbergin vastaväite ilmestyy, jotta hra Hedberg ja hänen joukkonsa eivät saisi niin paljon iloita, vaan päinvastoin olisivat pakoitetut uudelleen pukeutumaan surupukuun, niin — jotta uskovaiset (niinkuin eräässä lehdessään ovat kirjoittaneet), jotka levottomuudella ovat odottaneet Hedbergin kirjaa, johdatettaisiin vielä suurempaan kiusaukseen. Minä olen tässä asiassa aivan tyyni ja positiivinen. Heti kun Hedbergin vastaväite on ilmestynyt, julkaisen toisen osan, johon minulla on jo ainekset koottuina, niin että se tammikuussa voi ehtiä kirjakauppaan." Kirje on osoitettu Jos. Grönbergille, jota Ingman pyytää suomentamaan kirjaansa. Tämä ryhtyikin heti työhön, mutta hankkeesta ei kuitenkaan tullut mitään. Ehkä hämmästyi Ingman itsekin sitä hävitystä, jonka oppiriidat ja herännäisyydessä siihen aikaan tapahtunut jako olivat saaneet aikaan heränneessä kansassa, niin ettei hän tuumaa siitäkään syystä toteuttanut. Huomattavaa on myöskin, että J. I. Bergh, jolle hän oli lähettänyt kirjansa toisen osan tarkastettavaksi, ei sitä hyväksynyt. Asemaa kuvaa kirje, jonka Ingman vuotta myöhemmin kirjoitti Grönbergille ja jossa hän muun ohessa lausuu: "Mitä siitä ajattelet, etten ole sinulle mitään vastannut minulle lähettämäsi Hedbergiä vastaan kirjoittamani kirjan käännöksen johdosta? Mutta olen nyt itse sellaisessa labyrintissa, etten tiedä, olisiko se nykyisissä oloissa painettava. Sillä mitä siitä sanot, että J. I. Bergh pitää tätä viimeistä kirjoitusta papistisena, sanoen sen asettavan papistisia vaatimuksia uskonharjoituksessa niille, joilla on todella herännyt omatunto? Kirjani ensimmäinen osa sitävastoin oli hänelle mieliksi. Niin, rakas veli, en tiedä, mitä kaikesta tästä tulee ajatella. Arveletko siis, että heti julkaisisimme suomennoksen? Eikö olisi syytä odottaa, kunnes pulma on mennyt ohi? Jätän tämän asian sinun ratkaistavaksesi." — Epäilemättä huomasi Ingman sitäpaitsi, että muutamat muutkin heränneet, joiden arvostelulle hän antoi arvoa, eivät hyväksyneet hänen kirjaansa. Yksi näistä oli J. J. Rahm, joka hyvin moittivasti eräässä J. F. Berghille v. 1852 kirjoittamassaan kirjeessä puhuu Ingmanin esiintymisestä, sekä, niinkuin vasta saamme nähdä, Jonas Laguskin. — Myöhemmin Ingman vielä kirjoitti hedbergiläistä riitaa koskevan kirjoituksen, mutta sikseen jäivät käännökset. Alkuperäisessä muodossaan näitä hänen riitakirjojaan sitävastoin ahkerasti levitettiin ei ainoastaan Suomessa, vaan Ruotsissakin.

Selvää on, ettei herännäisyys tänäkään aikana saattanut välttää sanomalehtien arvostelua. Paitsi ennen (III, 11-14) mainitsemiamme Saimassa ilmestyneitä kirjoituksia, tuli muissakin lehdissä tuontuostakin näkyviin, että herännäisyyden vaiheita kaikkialla Suomessa yhä edelleen tarkasti pidettiin silmällä. Mutta Snellmanin asialliseen ja maltilliseen kritiikkiin ei muita sanomalehtiarvosteluja voi verrata, jotapaitsi semmoisiakin kirjoituksia ilmestyi, joille ei sovi tätä nimeä antaa, ne kun sisältävät vaan moitetta ja halpaa ivaa.

Jo "Suomettaren" ensimmäisessä vuosikerrassa v. 1847 tavataan moitetta herännäisyyttä vastaan, lehdessä kun muun ohessa kummastellaan "heränneitten eli körttiläisten uskoa, he kun pelkäävät ymmärryksen, maallisen viisauden sekä opin olevan uskolle esteenä". V. 1849 ilmestyi lehdessä useita herännäisyyttä koskevia kirjoituksia. Huomattavan katkera ja yksipuolinen on varsinkin kirjoitus "Heränneistä Savossa". Valitettuaan, että niin vähän julkisuudessa oli kirjoitettu maassa ilmestyneistä uskonnollisista liikkeistä, mainitsee lehti kiitoksella Snellmanin ja A. F. Granfeltin kirjoitukset, sanoen, että eri uskonnollisten puolueitten riitakirjoitukset ovat inhoittaneet jokaista, joka on tahtonut näiden lahkokuntain omien kirjallisten tunnustusten kautta tulla tuntemaan heidän sisintä tarkoitustaan. Tämän lyhyen johdatuksen jälkeen julkaisee lehti Iisalmesta lähetetyn, sikäläistä liikettä kuvaavan kirjoituksen, jossa muun ohessa sanotaan: "Mitä tähän jumalanpalvelusseuraan tulee, niin siitä paljon puhutaan, sekä kiitetään että laitetaan, ja kumpaakin se ansaitsee. Se on, ehkä useammassa suhteessa kuin luullaankaan, verrattava paavinuskoiseen jesuiittaseuraan: sillä on sen sekä pahat että hyvät puolet ja sen täytyy siis kantaa sekä moitteet että kiitokset. Tälläkin seuralla on paavinsa, joka heidän silmissään on virheetön, joskin suruttomat raukat sokeudessaan löytävät hänessä mustilaisenkin tapoja. Tämä paavi hallitsee seurakuntaansa piispojen ja kardinaalien kautta, ja myötäänsä juoksee hänelle tietoja seuran joka jäsenen tilasta, jotka tiedot hän sangen helposti saakin, koska hän on asettanut toisen toista vartioimaan. Jos joku seuran asetuksia vastaan rikkoo, jos rohkenee hiukankaan epäillä paavin virheettömyyttä, vähän luulla ei ainoastaan seuran jäsenillä, vaan ehkä joillakuilla muillakin ihmisillä olevan toivoa autuaiksi kerran päästä, jos rupeaa kanssakäymistä pitämään suruttomien kanssa, jos niitten pidoissa käypi, erinomattain yksinänsä j.n.e. niin eipä viivy kauan, ennenkuin paavin kirouksen palava nuoli sattuu tuohon onnettomaan langenneeseen ja eroittaa hänet seurakunnan yhteydestä, julistaen hänet peljättäväksi ja vihattavaksi vielä enemmän kuin suruttomat. Jos tämä kirottu ei kohtsillään joudu paavin luo kohtaansa selittämään, erhetystänsä katumaan ja armoa kerjäämään, ehkä antimiakin kantamaan, niin hän tosiaan on sangen onneton ihminen, sillä seura vainoo häntä pahemmin kuin metsän petoa". Edelleen väittää kirjoitus heränneitten olevan pyhäkouluja vastaan, koska "he ehkä pelkäävät, että niissä opetetaan jumalattomuutta ja että oppi ojaan kaataa", kuvaa kielilläpuhumista hyvin yleiseksi ja erittäin suosituksi "erinomaiseksi armontilaksi", sanoo heränneitten pitävän omituista pukua välttämättömänä ja miltei ainoana autuudenehtona sekä monen ajattelevan: "jota likasempi ihminen on ruumiin ja vaatteiden puolesta, sitä puhtaampi on hän hengen puolesta". Pilkaten ja ylimielisesti ivaten, arvostelee kirjoittaja heränneitten puhetta itsensäkieltämisestä sekä siitä "vainosta, jonka alaisina he sanovat olevansa". Mutta hyviäkin puolia sanoo kirjoittaja heränneissä löytyvän. "Aina on into", lausuu hän, "suruttomuutta parempi", ja tunnustaen "tämän seuran parannuksen menestyksen tulevan siitä, että se vetää luoksensa kaikki ne, joissa joku parannuksen halu on herännyt", myöntää hän, ettei muissa tämmöistä pyrkimystä huomaa. Mutta toiselta puolen väittää kirjoittaja, että heränneet jonkun aikaa kuuluttuaan liikkeeseen, joutuvat niihin synteihin, joita hän kirjoituksensa alkuosassa kuvaa. Ainoastaan vasta heränneitä, joiden lukua hän, kumma kyllä, sanoo muiden heränneitten lukua suuremmaksi, kiittää hän — muut saavat osakseen moitetta vain. Kirjoitus päättyy seuraavin sanoin: "Jos joku uusi Luther nousisi heidän seastaan ja saisi perkatuksi pois nimitetyt ja ehkä muut salaisemmat erehdykset, niin tällä seuralla olisi muutoin puhdas ja palava lutherilainen usko, eikähän tuo sitten enää eriseura olisikaan". — "Suometar" kiittää kirjoitusta, sanoen että "se ei ole liiallinen", omasta puolestaan lisäten: "Heidän käytöksessään muita ihmisiä kohtaan tekee tämän Ruotsalaisen puolueen karvaammaksi, kuin muut puolueet ovat, jotka mielipiteeltään ja sentähden käytöksessäänkin ovat lauhkeammat ja toisinkin uskovia kohtaan suvaitsevammat." Lehden loppuarvostelu kuuluu: "Olisi kokonaan väärin, jos tahtoisi katsoa niin tätä kuin kahta muutakin lahkokuntaa petoksen alaiseksi kujeeksi, niinkuin moni tekee. Heränneitten kokonaan kalventuneet kasvot ja koko muussakin ruumiinolossa nähtävä muutos todistaa jo, että tämä herätys on kaikkea muuta, vaan ei petosta."

Pari kuukautta myöhemmin lähetti nimimerkki "herännyt" samaan lehteen herännäisyyttä koskevan kirjoituksen. Moitittuaan Suomessa vallitsevia uskonnollisia riitoja sekä niitä pakkokeinoja, joilla oli koetettu ja yhä koetettiin tukehuttaa hengellisiä liikkeitä, lausuu kirjoittaja: "Niin pian kuin jollekin asialle voidaan saada vainon ja kärsimyksen leima, on sillä joukottain puoltajia ja seuraajia. Missä kovuus, yleinen ylenkatse ja irvistely on kohdannut näitä hengellisiä liikkeitä, siellä on niiden joukko kasvanut mahdottomasti. Missä taas niiden tulva on saanut vapaasti ja vastuksetta lainehtia mielissä, missä niillä on itse seurakuntain johdattajissakin ollut edusmiehiä ja auttajia, siellä on tämä tulva aikansa lainehtinut ja sitten tasaisesti valunut. Aika ja kokemus kaikki tasoittaa. Olen nähnyt tämmöisiä seurakuntia, olen ihastuksella kummastellut sitä hedelmällistä vaikutusta, jonka tämä tulva on niissä tuottanut, ja harvoin olen muuta voinut kuin siunauksella ajatella sitä hetkeä, jolloin semmoinen hengellinen liike kohtaisi jok'ainoata seurakuntaa maassamme samalla viisaalla kohtauksella ja samalla vaikutuksella. Ihmisen sydämen ja järjen vainio, joka tavallisessa tilassaan, erittäinkin niin eristetyssä maassa kuin Suomi on, on ajattelemattomuuden ja tyhmyyden kesantona jopa ketona, tulee herätyksen kiivaan kynnön kautta juurtajaksain pehmitetyksi ja muokatuksi ja kasvaa kynnön perästä tunnon ja ajatuksen kirkkaita ja raikkaita kukkasia, mutta missä sitävastoin tämmöinen herätys on kohdannut joko ylimielistä ylenkatsetta tahi vainoa, siellä se on kostanut itsensä: siellä ilmaantuu kahta lajia ihmisiä, 'suruttomia' ja 'kerettiläisiä', jotka seisovat vastatusten; kerettiläisiä (heränneitä) lisääntyy päivä päivältä, sentähden että he kantavat vainottujen (marttyyrien) pukua, mutta kun he kerran pääsevät valtaan, alkavat he puoleltaan vainota, niinkuin heitä vainottiin". Kirjoittaja valittaa sitä, että herännäisyyden johtajat pitävät tietonsa sen vaiheista salassa, heidän säilyttämänsä käsikirjoituksensa kun kiertävät vain liikkeen omassa keskuudessa. "Niistä tulisi kokonaisia kirjoja", hän sanoo, "ja aika on tuleva, jolloin niitä kerätään kalliina Suomen kirkko- ja uskonhistorian pylväinä".

Samaan aikaan (1848) oli "Maanmiehen Ystävässäkin" luettavina kirjoituksia herännäisyydestä. Ensimmäinen näistä, jonka alla on nimimerkki S—l—s, puhuu Rautavaaran herännäisyyden synnystä, arvellen syyksi sitä, että sikäläinen kansa, jolla ei ollut kirkkoa, lähti saamaan neuvoa hengellisissä asioissa milloin minnekin sekä johdatuksen puutteessa eksyi haaveiluihinkin, samoinkuin Kajaaninkin seuduilla samaan aikaan syntynyt samanhenkinen liike. Jokseenkin epäselvä kirjoitus päättyy seuraavilla sanoilla: "Sen minä tästä toivoisin näkyvän, että ihminen tarvitsee viisasta neuvojaa aikanansa, jotta hän ei omamielisesti selitellen pyhän sanan syvempiä paikkoja joutuisi ylpeyteen ja liikanaiseen omaan rakkauteen, joka pian eksyttää entistä synkempään pimeyteen". Seuraavana vuonna kiittää nimimerkki E—s samassa lehdessä A. F. Granfeltin ennen mainittua "Kristillisen elämän ehdot ja olemus" nimisessä kirjassa löytyvää arvostelua herännäisyyden eri suunnista, lyhyesti tehden selkoa sanotun kirjoituksen pääkohdista. "Suomettaressa" ollutta yllämainittua kirjoitusta "Heränneitä Savossa" hän sitävastoin sanoo kerrassaan puolueelliseksi. E—s arvelee, että noiden kolmen suurten uskonnollisten suuntien, joista varsinkin P. Ruotsalaisen edustama lahko hänestä "suosii vain munkillista maailman hylkäämistä ja pyytää jonkunlaista erinomaista jumalista makua mielessään säilyttää", tulisi Granfeltin kirjaan tutustumalla luopua yksipuolisuudestaan, koska "aika jo olisi tasoittaa ja yhdistää ristinopin eriseurat Suomessa, varsinkin pohjoispuolessa sisämailla". Hän lausuu: "Ei vielä yhteiseen vaikutukseen vaativa elämä ole vienyt, niin että siellä tyhjyyden suojassa herännäisyyskin pääsee elämään. Mutta alkaa jo sielläkin tarvis vaatia, kun estelevät pyhäkouluja ja kirjastojen perustamista. — — — Kyllä vielä näinäkin vuosina ovat painattaneet saarnoja, joissa muinaisten munkkien oppia vetävät esiin, niinkuin: 'varo monta luvallista asiaa, niin voit paremmin karttaa luvattomatkin'. Tarvitaanko enää pehmeämpää tyynyä toimettoman pään alle. Suotavaa olisi, että jo meidänkin maassa sellaisten saarnojen päivät pakenisivat eivätkä suomalaiset yhtään heille tarjottua leiviskää pyytäisi kaivaa maahan".

Eivät pelänneet heränneet esim. J. F. Berghin, sunnuntaikoulujen perustajan, kansan hyväksi suunnittelemia sivistyspyrinnöitä, mutta sitä he pelkäsivät, että maailmanmieliset opettajat sekä uskonnolle vieraat sanomalehdet ja kirjat vieroittaisivat heidän lapsensa ja heidät itse ijankaikkisen elämän lähteiltä, joista he olivat paraan ravintonsa saaneet. Tämänkin kysymyksen tahtoivat he itse Jumalan kasvojen edessä ratkaista. Jos ratkaisu viipyi, ja he sentähdenkin monta vuotta edelleen saivat moitetta osakseen, niin oli se kerran joutuva.

"Maanmiehen Ystävässäkin" kohtaamme noita pilkkaavia mielenpurkauksia, joilla tämän ajan sanomalehdet tuon tuostakin koettivat taivuttaa ihmisiä halveksimaan herännäisyyttä. Lokakuussa 1849 julkaisi lehti pitkän "Runon kereteistä", joka lauserakennuksesta ja muusta tyylistä päättäen on koulusivistyksen saaneen kirjoittama. Näytteeksi lainaamme tähän muutamia säkeitä:

    "Nämät tarkoin tunnetahan
    Kereteiksi kutsuttavat
    Varsin vuoksi vaattehensa:
    Niill' on pitkät körttiröijyt,
    Körtin liepehet leveät,
    Lerkut körtin liepehessä.
    Se on puku poikasilla
    Mikä uljailla ukoilla,
    Sama tyyli tyttärillä,
    Mikä muoreilla mokoma.
    Tämä on Paavolta pakotus,
    Varoitus ukon vakainen,
    Että puku pitää olla
    Ennen muuta muutettuna:
    Hame nauhoilla nivottu
    Tahi vyöllä vyötettynä."

    "Vaikka ovat olevinansa
    Muita paljoa paremmat,
    Puhtahammat ja pyhemmät,
    Ovat kuitenkin samassa
    Pahemmat Phariseukset.
    Julki temppelissä Jumalan
    Vielä muita mullisten
    Karsahasti katselevat."

Kirjoitus, joka on "lähetetty", päättyy kuuteen suorasanaisesti esitettyyn kysymykseen, joiden tarkoituksena on tehdä turhiksi, vieläpä moitittaviksi leimata kaikki heränneitten pyrinnöt ja riennot. Kysymykset kuuluvat: 1) "Minkätähden kokoontuvat kerettiläiset senkin seitsemästä pitäjästä, kuka kutsuttuna, kuka kutsumatta toisiinsa häihin, ristiäisiin, maahan paniaisiin; onko se itse toimituksen tähden, taikka eikö ennemmin tahdota toimituksen nimellä ja varjolla esivallan kieltoa semmoisista kokouksista kavaluudella kiertää?" 2) "Minkätähden on pyhä raamattu harvoin, jos milloinkaan, kerettiläisten kokouksissa nähtävänä; luullaanko 'Siionin virren', 'Armon järjestyksen' ja vanhain postillain tekijöiden taitavan paremmin neuvoa ihmistä autuuden tielle, kuin Jumala itse sanassaan on tehnyt, vai olisiko se syynä, että mainituissa kerettiläisten kirjoissa vedettäisiin ihmistä raamatun osoittamalta tieltä sille harhapolulle, jota kerettiläisten päämiehet pitävät oikeana?" 3) "Mistä on useimmilla kerettiläisten päämiehillä todistus siihen, että he ovat kutsutut toisia ihmisiä autuudenasioissa johdattamaan, ja eikö itse ruma henki voisi samallaisia todistuksia, kuin hekin, kutsumuksestansa tässä asiassa antaa?" 4) "Ymmärretäänkö Jumalan sanassa maailmalla kaikkea pahaa, mitä maailmassa tapahtuu, vai kaikkia niitä ihmisiä, jotka eivät kuulu kerettiläisten joukkoon?" 5) "Kumpi on parempi, käydä tavallisissa maallisissa seuroissa ja huvituksissa eikä sentähden pitää itseänsä muita niissä käymättömiä ihmisiä parempana, ennemmin huonompana, jos jotakin tärkeätä aikaa niissä kului hukkaan, taikka ajasta ja töiden kiiruusta huolimatta juosta kerettiläisten seuroissa lukemassa, veisaamassa, maailmaa panettelemassa ja tuomitsemassa ja luulla itseänsä sentähden paljonkin muita ihmisiä paremmaksi?" 6) "Kumpi on oikeampi: kohdella kaikkia ihmisiä kuin veljiä ja sisaria, taikka lyöttäytyä johonkuhun eriseuraan eikä muista siihen kuulumattomista ihmisistä pitää suuresti muuta lukua, kuin suoda heidätkin seuraansa taikka voittaa jotakin omaa etua heidän kauttansa, se on, pitää heitä oman maallisen elämänsä välikappaleina?"

Senkin, mikä näissä huomautuksissa olisi ollut omiaan huomauttamaan heränneille muutamia heidän piireissään vallitsevia epäkohtia, teki tietysti kirjoituksen kauttaaltaan maailmanmielisen ja vikoilevan hengen tähden aivan vastakkaisen vaikutuksen varsinkin heränneeseen kansaan. "Semmoinen on maailma", sanottiin täydellä syyllä, ja ainakin ulkonainen ero siitä tuli yhä jyrkemmäksi varsinkin niillä seuduin, missä heränneitten luku oli suuri.

Hedbergin vuodesta 1850 toimittamassa "Kristillisiä Sanomia"-nimisessä lehdessä olleiden kirjoitusten johdosta ilmestyi muissa lehdissä arvosteluja, jotka, samalla kuin ne moittivat evankelista suuntaa, sisälsivät syytöksiä herännäisyyttäkin vastaan, jolla yhteisellä nimellä siihen aikaan vielä kumpaakin suuntaa sekä Renqvistin edustamaa liikettä nimitettiin. Semmoisia kirjoituksia näkyi "Suomettaressa" vuosina 1850 ja 1851 muun ohessa lähetystoimen johdosta, johon kysymykseen nähden heränneitä syytettiin leväperäisyydestä. Tuo tavallinen syytös heränneitten eristetystä asemasta heidän sivistymättömyydestään ja opinhalun puutteesta ei näistäkään kirjoituksista puutu. Niinpä sanotaan esim. (1851 n:o 32): "Ei Jesuskaan hyväksynyt sitä fariseusten oppia, ettei samarialaisten, publikaanien ja syntisten kanssa saa pitää kanssakäymistä. — — — — Kuta enemmän hengellisen ja maallisen valistuksen valkeus levenee, sitä enemmän hälvenee herännäisyys tyhjään ja kestää viimeksi ainoastaan niiden joukossa, joita valistus ei vielä ole hellyttänyt." Miten vapaamielinen tämänkin kirjoituksen sepittäjä tahtoo olla, näkyy siitäkin, että hän on vihoissaan "Kristillisten sanomain" hylkäävästä arvostelusta lutherilaisten ja reformeerattujen unioonista v. 1830. Pari viikkoa aikaisemmin kirjoittaa muuan "Suomettaren ystävä" samassa lehdessä heränneitten puvusta, jota hän moittii. Kysymykseensä, minkä tähden he välttävät "koreita vaatteita", kertoo hän saaneensa sen vastauksen, että "koreiden vaatteiden sisällä ei voi asua puhdas ja virheetön sydän, vaan ainoastaan ylpeys, häijyys, himo, halu, y.m.s." Tämän johdosta lausuu kirjoittaja: "Tähän eivät vaatteet voi olla syypäät, sillä silloinhan kauniit kukkasetkin olisivat syylliset, joita kasvaa niin heränneiden kuin suruttomainkin ikkunoilla ja niityillä."

Olemme nähneet, että herännäisyyttä oli ruvettu käsittelemään myöskin kaunokirjallisissa julkaisuissa. Edellisten lisäksi mainittakoon vielä näinä aikoina ilmestyneet "En finnes fantasier" (Suomalaisen mielikuvituksia) ja "Pietisterne" (Pietistat). Ensinmainitun julkaisun johdosta, jota Snellmanin "Litteraturblad" heränneille verrattain myötätuntoisessa kirjoituksessa oli ilmoittanut, sai "Åbo Underrättelser'issä" ankaran arvostelun osakseen. Kirjoituksessa, joka on "lähetetty", sanotaan muun ohessa: "Se joka ryhtyy kuvaamaan pietistoja, on velvollinen tarkastamaan heidän uskoansa ja tarkoin tutkimaan heidän uskonnollisen vakaumuksensa periaatteita ja hänen tulee koettaa oppia tuntemaan heidän keskinäistä elämäänsä". Huomauttaen, miten sokeasti moni kiittää ajan valistusta näkemättä, kuinka vähän ihmiset yleensä käsittävät syvempää uskonnollisuutta, sekä tunnustaen muutamia pietismin "varjopuolia", ("muiden tuomitseminen", "riippuvaisuus toisistaan", "tieteen ja taiteen halveksiminen", "tiheät matkustukset", "omituiset vaatteet" y.m.), jatkaa lähettäjä: "Olemmeko sentähden oikeutetut tuomiten hylkäämään heitä? Emme voi pitää sitä muuna kuin pelkkänä loruna, kun heistä koetetaan tehdä mitä paatuneimpia ihmisiä, joille kristinusko on vain naamari alhaisten vaikuttimien salaamiseksi. Tiedämmehän, että pietistain joukossa löytyy monta, jotka ylenkatsovat sitäkin arvoa, minkä nero ja tiedot heille olisivat voineet suoda." Kirjoitus, joka on harvinaisen myötätuntoinen heränneille, on silminnähtävästi lähtenyt jonkun liikkeen ulkopuolella olevan kynästä. — Myös "Pietisterne" saa sanomalehdissä osakseen moitettakin, miten suurella vahingonilolla moni herännäisyyden vastustaja kirjaa sitten lukikin. Niinpä lausuu siitä Morgonbladet 14/5 1849: "Tekijä on käyttänyt suuren osan mielikuvituksestaan kuvaamaan ei pietismiä, vaan sen väärinkäytöksiä".

Näemme siis, että sanomalehdistökin, miten vieras se miltei poikkeuksetta oli pietismin hengelle ja heränneitten koko katsantotavalle, siellä täällä alkoi tunnustaa tämän liikkeen suurta merkitystä kansamme siveelliselle ja henkiselle kehitykselle. Mutta suuri yleisö luki tietysti paljon kernaammin niitä moittivia kirjoja ja kirjoituksia, joilla koetettiin mustata liikettä ja sen edustajia. Tämmöiset julkaisut saivat monessa paikoin aikaan mitä hurjimpia syytöksiä pietistoja vastaan. Niinpä soimattiin v. 1850 Jaakkimassa J. F. Berghiä ja hänen omaisiaan kirjeiden avaamisesta, postimerkkien anastamisesta y.m. silminnähtävästi vasta ilmestyneen "Pietisterne"-novellin kiihottavien kuvausten johdosta.

Vuonna 1851 ilmestyi Falunissa näytelmän muodossa kirjoitettu kirjanen "Satans raseri i den kristna verlden" (Saatanan vimma kristityssä maailmassa). Esipuheena ovat aluksi muutamat Lutherin sanat saatanan ja hänen tahtoaan noudattavien pahojen henkien hävitystyöstä maailmassa. Näihin sanoihin liittyen selittää tekijä lyhyesti, miksi hän on pukenut herätyshuutonsa tuohon omituiseen muotoon. Hän lausuu: "Koska Aatamin lapset eivät tahdo uskoa niitä ääniä, jotka taivaasta ja maan päällä puhuvat, kuulkoot he vielä kerran, jos kohta turhaan, totuuden sielujemme vihollisen suusta; sillä hän tuntee autuuden järjestyksen paremmin kuin filosofimme ja korkeasti oppineet miehemme, vaikka hän käyttää tiedon ihmisten vahingoksi". Itse näytelmän sisältö ja tarkoitus näkyvät jo alkunäytöksestä, jossa pimeyden ruhtinas, palvelevia henkiään ja näiden ihmiselämästä tuotavia tietoja, odottaen, itsekseen puhuu:

"Että toki pitää löytyä yksi, joka on minua väkevämpi, korkea ja pyhä. Minä vihaan häntä, mutta minun täytyy kuitenkin hänen edessään vavista ja peljätä, ja minun lähes kuusituhatta vuotta kestäneen vaivani täytyy vielä lisääntyä. Tosin olen nyt astunut alas maan päälle suurella kiukulla, sillä minun aikani on lyhyt; mutta jos voisin kukistaa luojani hänen herruudestansa ja surmata ylösnousseen Kristuksen ja tyhjäksi tehdä Jumalan hengen armonvaikutukset sanan ja sakramenttien kautta — — — mutta, kirottu ijankaikkisesti, minä tahdon kuitenkin tehdä minkä voin, kostaakseni. Pimeys, kapina, uni, väärä oppi ja eripuraisuus, nämä aseet eivät ole pettäneet ja ne ovat paraikaa toimimassa. Pimeys, sillä ihmiset eivät usko, tunne ja tottele raamattua. — — — Kapina; minä tiedän että se, joka ei tottele laillista esivaltaansa, ei tottele eikä palvele kaikkivaltiasta. Uni, sinä hiljainen ase! Sinä hivelet piispojen ohimoita, seuraat pappia kirkkoon ja levität viileän, liehtovan siipesi hiljaa lunastettujen sielujen yli, jotka luulevat heillä olevan öljyä sammuneissa lampuissa. Kernaasti veisatkoon kristikunta: 'O Jumal', sinua kiitäm'. Kernaasti uskokoot ihmiset, että minä ja minun valtakuntani ovat voimattomat ja toimettomat: minä pilkkaan heitä kaikkia ja kysyn heiltä: miksi tulette tänne ikuiseen helvettiin, kuka käski teidän totella minua? Uni ja penseys! Te olette tuoneet useimmat verellä ostetut minun tyköni. Kun joku minun vihollisistani maan päällä julkisesti puhuu ja saarnaa tästä, niin pitävät oppineet hengelliset hallitsijat häntä eriseuraisena, sivistymättömänä ja vimmattuna; he tutkivat hänen puhettansa järjen ja runouden kannalta ja minun puolestani panevat papin pois viralta. Hyvä! Väärä oppi; kun minä valmistan helpotusta parannuksen tiellä petokseni kautta tahi viekottelen kansan pois Jumalan sanasta, niin minä kylvän hiekkaa heidän silmiinsä, ja he alkavat, vaikka hyvän varjon alla, uudelleen minua palvella. Eripuraisuus: tämä ase on kelvoton, niinkauan kuin elävän parannuksen tuli hehkuu ihmisten sydämissä; mutta niinpian kuin minä huomaan, että se on väsähtänyt, saavun heti paikalle ja avaan kansan silmät ulospäin näkemään toistensa vikoja ja ivaten toisiaan panettelemaan".

Näytelmä kuvaa tämän jälkeen, miten pahat henget tuovat ruhtinaalleen tietoja, mikä Kalajoen käräjiltä, mikä Paavo Ruotsalaista vastaan Tuusniemen käräjissä nostetusta syytöksestä, mikä Turun pappeinkokouksesta, mikä Hedbergin ja Renqvistin oppiriitojen vaiheista, mikä Euroopassa siihen aikaan liikkuvan kapinanhengen tuhotöistä, mikä pimeyden valtojen Suomen herännäisyydessä syntyvän uneliaisuuden, panettelemisen ja hajaantumisen aikaansaamista tuhotöistä y.m. Kirja tarjoaa lukijalle varsin huomattavia kuvauksia silloisista uskonnollisista oloista sekä monta hyvää opetusta, mutta kokonaisvaikutus on sangen vastenmielinen. Paitsi esityksen monesta syystä sopimatonta muotoa ja tekijän ylen rohkeaa kuvailemisintoa aloilla, joilla ei Jumalan sanan valo, vaan oma mielikuvitus saa häntä opastaa, loukkaa ehdottomasti jokaista vähänkään puolueetonta lukijaa ne häikäilemättömät, ijankaikkisen kadotuksen kuilua tavottelevat tuomiot, joista näytelmä on täynnä. Kirja, jonka nimilehdellä ei ole tekijän nimeä eikä muutakaan nimimerkkiä, on, niinkuin jo tyylikin selvään osoittaa, todistettavasti Jonas Laguksen kirjoittama. Siitäkin syystä ansaitsee se huomiota, jos kohta arvostelu ei voi koitua tekijälle kunniaksi. Mutta historiallisena asiakirjana ja herännäisyyden vaiheita kuvaavana todistuskappaleena on se, niinkuin jo olemme nähneet ja vasta saamme nähdä, tärkeä.

Levoton oli aika; kaikkialla eripuraisuutta aatteiden maailmassa, taistelua, veren vuodatusta valtiollisen elämän alalla. 1848 vuoden vallankumous oli voimallisesti järisyttänyt vallitsevien olojen perustuksia, uhaten hävittää kaiken vanhan. "Vapaus, vapaus", tuo oli ihmisten tunnussanana, vapaus kaikista vanhoista siteistä, kaikista auktoriteeteista, jumalallisista niinkuin inhimillisistäkin. Eikä tuntunut tämä huumaus yksin siellä, missä ihmiset julkisesti tunnustautuivat uusien aatteiden kannattajiksi, vaan uskonnollisissakin piireissä. Jotka rohkenivat rakentaa salpoja tuolle ajanhengen tulvalle ja vaatia uutta hengellistä herätystä sen tuhotöiden estämiseksi, joutui vainon ja sorron alaiseksi. Niin kävi esim. Ruotsissa, missä viha elävää kristinuskoa vastaan meni niin pitkälle, että Tukholman teaatterissa näyteltiin "Läsarepresten" (Lukijapappi) nimistä näytelmäkappaletta, jossa ivattiin Roseniusta ja Ruotsin heränneitä. Yleisö oli niin halukas tätä kappaletta katsomaan, että sitä täytyi näyttää aamupäivilläkin. Mutta herätyksiäkin siellä samaan aikaan tapahtui. Niinpä liittyi esim. kuuluisa laulajatar Jenny Lind heränneisiin, jyrkästi kieltäytyen enää esiintymästä näyttämöllä. Kun muistamme, miten tarkkaan Suomen ruotsinkielinen sivistynyt luokka siihen aikaan vielä seurasi vanhan emämaan vaiheita, ei ole vaikea ymmärtää, miksi siellä vallitseva levottomuus vaikutti meidänkin oloihin. Ilmeisesti sai Suomen säätyläisissä herännäisyyttä vastaan juuri näinä aikoina ilmenevä vihamielisyys lisävoimaa Ruotsista tulleista tiedoista. Varmaan tiedetään, että esim. kertomukset Jenny Lindin kääntymisestä täälläkin herättivät kiihkoa useissa herännäisyyttä vastustavissa piireissä. Ja kun sitäpaitsi levoton, kaikki vanhat siteet rikkirepivä ajanhenki yhä nähtävämmin alkoi vaikuttaa heränneitten omassa keskuudessa, tunsivat kaikki ajattelevat ihmiset, että oli jouduttu murrosaikaan, jonka vaiheita ei kukaan voinut ennakolta tietää. Siitä tuo omituinen levottomuus ja epämääräinen kiihko, joka 1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa on nähtävänä herännäisyyttä koskevassa kirjallisuudessa täällä Suomessakin. [Lähteitä: C. O. Rosenius lif och verksamhet s. 129, 152, 171; Nordisk Kyrkotidning 1848 n:o 1-2 ja 1846, 5 supl.; A. V. Ingmanin ennen mainittu kirjekonsepti J. Ternströmille; Malmbergin kirje J. I. Berghille 14/3 48; Vennerström, Fredr. G. Hedberg, s. 197, 203-204; Granfelt, Det kristliga lifvets vilkor och väsende; F. G. Hedberg, Verklärans vederläggning och evangelii försvar; A. V. Ingman, Hedbergianismen I ja II; A. V. Ingmanin kirjeet Jos. Grönbergille 13/10 51, 24/1 52, 13/10 52; J. J. Rahmin kirje J. F. Berghille 1852; Suometar 1847, 1849 n:o 20 ja 29, 1850 n:o 18 ja 19, 1851 n:o 17, 31 ja 32; Maanmiehen ystävä 1848 n:o 4, 1849 n:o 28 ja 48; Kusti Niskasen, N. G. Arppen, V. L. Helanderin y.m. kertomukset; Valfrid Vasenius, Suomalainen kirjallisuus 1544-1877; Åbo Underrättelser 1847 n:o 8; Morgonbladet 1849 n:o 37; J. F. Berghin kirje J. I. Berghille 12/4 50; "Satans raseri i den kristna verlden"; Liina ja J. V. Nyberghin y.m. kertomukset.]

XI.

Ennen (III, 83-93) olemme viitanneet niihin erimielisyyden synnyttämiin häiriöihin, joita Jonas Laguksen muuton jälkeen Ylivieskasta Pyhäjärvelle oli alkanut ilmaantua Kalajoen heränneitten keskuudessa. Miten vähäpätöiseltä tämä erimielisyys, jonka arveltiin koskevan vain muutamia kohtia Wilhelm Niskasen opissa, alussa näyttikin, piileili siinä vaara, jonka kauas ulottuvia seurauksia ei kukaan siihen aikaan voinut aavistaakaan. Eikä siinä kyllin. Sama vaara uhkasi Suupohjankin herännäisyyttä, ennustaen sillekin kovaa koetuksen aikaa. Pohjanmaan herännäisyysliikkeen lupaavia viljavainioita lähestyy jälkitalvi, jonka hyiset tuulet juuria myöten koettelevat kasvua, paljaiksi hävittäen laajat alat.

Eripuraisuuden ensimmäiset oireet tulivat näkyviin Kalajoen-varrella. Alkusyynä oli kylmentyneen rakkauden yhä kasvava taipumus etsimään vikoja veljissä ja siihen liittyvä liiallinen riippuvaisuus johtomiehistä sekä näiden välillä siitä syystä syntyvä kateellisuus. Wilhelm Niskasen ympärille kokoontuivat yhä suuremmat kansanjoukot, jotka tunnustivat hänet johtajakseen ja semmoisena häntä kunnioittivat. On huomattava, että Kalajoen-varren heränneisiin juuri näinä aikoina liittyi paljon "maailmalta heränneitä", joten sikäläinen herännäisyysliike saavutti yhä valtavamman ulkomuodon. Toiselta puolen on myönnettävä, että parannus hyvin monen kohdalta jäi puolitekoiseksi ja että moni vanhoista heränneistä unohti jokapäiväisen kilvoituksen välttämättömyyden, siten antaen moittijille tilaa. Ja näitä vikoilijoita löytyi kaikkialla, alussa salassa, ennenpitkää julkisuudessakin. Moni heistä huolehti rehellisestä sydämestä kasvavien seurajoukkojen usein huolimatonta parannusta, vielä useammat lankesivat ilmeisesti "vanhemman veljen" syntiin, joka esti heitä näkemästä, että juuri noissa vasta heränneissä oli paljon vilpittömiäkin. Heränneitten seudusta toiseen suurissa joukoissa tekemät matkat, joilla Niskaselle ja tämän arvokkaimmille ystäville valmistettiin vieraanvaraisia pitoja, lisäsivät loitommalla pysyvien, katsomisessa olevien heränneitten tyytymättömyyttä. Samassa määrässä kuin tuon uuden johtomiehen maine kasvoi, lisääntyi vikoilemishalukin. Varsinkin kun huomattiin hänen tiheät matkansa Suupohjaan ja saatiin tietää, että hän siellä vuosi vuodelta sai yhä enemmän tunnustusta ei vain heränneeltä kansalta, vaan sikäläisen liikkeen kuuluisalta johtajalta, N. K. Malmbergiltakin, ruvettiin häntä moittien tuomitsemaan. Että Hedbergin riidan aikana syntynyt, opillisiin riitakysymyksiin taipuisa mieli, joka oli päässyt leviämään Kalajoen-varren heränneeseen kansaankin, väleen oli kohdistuva Niskasta ja hänen puoluettaan vastaan, ei ole kummallista, varsinkin kun otamme huomioon, ettei hänen oppinsa, kuten ennen (III, 138-142) olemme nähneet, ollut vapaa yksipuolisuudesta. Samoinkuin Ruotsalainen, oli Lagus Ylivieskassa ollessaan teroittanut jokapäiväisen kilvoituksen tarpeellisuutta, sanoen suruttomaksi jokaista, jolta tämä kilvoitus, Kristusta ikävöiminen, lakkaa. Tuo oli hänen pyhitysoppinsa ydinkohta, mutta juuri sitä hänen uskollisimmat ystävänsä Kalajoen-varrella kaipasivat Niskasen esityksestä. He alkoivat nyt paljon puhua Pyhän hengen sisällisestä todistuksesta ja lailliseen tapaan vaatia sitä itseltään ja muilta. Niskanen taas sanoi tuota tunnekristillisyydeksi ja tekopyhyydeksi, eksyen siten halventamaan kristillisen elämän ulkonaisiakin tunnusmerkkejä. Kun Paavo Ruotsalaisen kiivas taistelu tekopyhyyden ilmauksia vastaan vanhoista ajoista oli Kalajoen heränneille tuttu, sai tuo katsantotapa helposti kannatusta heidän keskuudessaan. Muuttonsa jälkeen Pyhäjärvelle ei Lagus enää liikkunut näillä seuduin, eikä Paavo Ruotsalainen, jonka auktoriteetti täällä, samoinkuin herännäisyyden mailla yleensä, loppuun asti oli muuttumaton, sairautensa takia saattanut käydä heränneitten sotkuisia asioita itse tarkastamassa ja järjestämässä. Lauri Juhana Niskanen kyllä joskus tuli katsomaan serkkunsa Wilhelm Niskasen työmaita, mutta hänellä ei ollut kykyä estää yhä kasvavan eripuraisuuden tuhoja. Päinvastoin näyttävät hänen käyntinsä lisänneen, häiriötä ja vuosi vuodelta vähentäneen sitä luottamusta, jota hän menneinä aikoina oli saanut osakseen Kalajoen heränneiltä. Tyytymättömänä hän aina palasi näiltä matkoiltaan, tuoden Lagukselle ja Paavo Ruotsalaiselle tietoja Wilhelm Niskasen toiminnasta. Eikä ollut L. J. Niskanen ainoa, joka näinä aikoina Lagukselle ja Ruotsalaiselle moittien puhui Kalajoen-varren heränneistä ja heidän johtajastaan. Joukottain ilmestyi ennenpitkää tuommoisten viestien viejiä, mikä vikoillen yhtä, mikä toista.

Tällä kannalla olivat asiat jo v. 1848, vaikka Kalajoenvarren heränneet siihen aikaan vielä ulkonaisesti muodostivat suuren jakamattoman joukon, jonka korvissa sana jako olisi kuulunut ylitä uskomattomalta kuin rumaltakin. Kuitenkin näkyy Paavo Ruotsalainen jo siihen aikaan alkaneen epäillä Wilhelm Niskasen menettelytapaa ja opetusta, vaikka hän vielä pitikin häntä ystävällään. Todistuksena ovat seuraavat hänen viimemainitulle kesäkuussa v. 1848 kirjoittamansa sanat: — "Sen minä, hyvä ystävä, muistutan sinulle: älä käy herännyttä kansaa vastaan. Sinä olet jo kauvan tietänyt salaisen viisauden Kristuksessa, niin katso nyt tarkasti eteesi, että (sitä) taidolla harjoitat vastaheränneelle kansalle yhteiseksi hyväksi, äläkä etsi omaa parastasi, vaan katso tarkasti surulla ja murheella, mitä yhteiseksi hyväksi heikkojen holhoomisessa tarvitaan. Pysy Kristuksen opissa liikkumattomana, ei kaunistetuissa sanoissa ihmisten mielen jälkeen, niinkuin lihallinen viisaus tahtoisi aina opettaa. Kun heikoille jotakin puhut, niin tiedä tarkasti, kenen edessä puhut, ja jos pelkäät heikkouttasi, niin muista, mitä apostoli sanoo: Hänen voimansa on heikossa väkevä. Tämä puhe ei salli keveämielisyyttä vähääkään. — Valvo, rakas ystävä, sisällistä elämääsi, että olisit sovelias heikoille kanssaveljille yksinkertaista tietä ilmoittamaan. Älä loukkaa itseäsi ulkokultaisiin, joita olet nähnyt kaiken elinaikanasi". [Paavo Ruotsalaisen kirje Wilhelm Niskaselle 29/6 48 (Akiander VI, 111).]

Vielä samana vuonna rikkoontui kokonaan Ruotsalaisen luottamus Wilhelm Niskaseen. Samaan aikaan alkoi hän epäillä Malmbergiakin. Kuka tai ketkä tästä Suupohjan herännäisyyden kuuluisasta johtajasta, jonka suhde sikäläisen liikkeen pappeihin ja kansaan ainakin ulkonaisesti vielä oli yhtä rikkoontumaton, kuin ennenkin, oli toimittanut epäluuloa herättäviä tietoja Nilsiään, siitä eivät näiltä ajoilta säilyneet kirjalliset todistukset tiedä kertoa. Oli miten oli, Ruotsalainen kirjoitti Malmbergille kirjeen, joka selvään ilmaisee hänen tulleen siilien käsitykseen, että Suupohjan liike, jonka yhteyteen Kalajoen heränneet W. Niskasen kautta paraikaa yhä likeisemmin liittyivät, oli eksymässä väärälle uralle. Kirje kuuluu:

"— — Teidän omatuntonne todistaa, että niinkauvan kuin olette Suomessa olleet, olen minä ollut rakkaimpia ystäviänne, enkä nytkään ole vielä unhottanut keskinäistä ystävyyttämme. Mutta, rakas ystävä, se on minulla teitä vastaan, että rakastatte Nikolaittain teitä ja töitä. No, te mahdatte minulta kysyä: kuinka tämä on tapahtunut? Se on tapahtunut juuri niin, kuin Paavalin aikana Galatalaisille: maallisen myötäkäymisen alla ette muista jokapäiväisessä parannuksessa mennä ristiinnaulitun Kristuksen eteen koettelemaan uskoanne. Ja nyt tässä tilassa, hyvä ystävä, paljon eksyitte ja valitsitte itsellenne väärän profeetan, joka teille saarnasi perustamatonta rauhaa. Ja vielä annoitte sille profeetalle vapaan passin saarnata virkaveljillenne, ja kaikki virkaveljesi ovat sen profeetan vastaanottaneet, ja sen profeetan nimi on Wilhelm Niskanen. Mikä oli syy, rakas ystävä, ettette pysyneet Pyhän raamatun ja Kristuksen sanoissa: kavahtakaa teitänne vääristä profeetoista, jotka teidän tykönne tulevat lammasten vaatteissa? Miksi kadotit salaisen viisauden sisällisen tunnon, jonka Herra antoi sinulle monta kertaa? Tässä nyt on tuntomerkki, että kadotit sisällisen Jumalan tunnon: kun et joutanut maallisilta himoiltasi jokapäiväisessä parannuksessa tarkasti pysymään etkä alentanut itseäsi Herran edessä, niin tässä oli sinulle tarpeellinen väärän rauhan saarnaaja. Ja sinun nimessäsi ottivat hänen kaikki papit vastaan niinkuin Jumalan enkelin. Teille näkyi hyvin kovaksi jokapäiväinen lihan ristiinnaulitseminen, jota pitää uskon säilyttämiseksi joka päivä tehdä. Ja siinä kovin paljon eksyitte, että hänelle annoitte vapaan passin muissakin seurakunnissa sitä väärää valkeutta levittää. En minä tahdo kenenkään tuomari olla, mutta kaiken entisen rakkauden tähden näitä muistutan teille. Koetelkaa nyt oikein Pyhän raamatun ojennusnuoran jälkeen: jos minä olen sattunut väärin puhumaan, niin tunnustakaa se vääräksi, mutta jos puhe on oikia, niin tehkää pikainen parannus. Ole, rakas ystävä, niin hyvä ja anna minulle tieto, onko tämä kirjoitus sinulle sovelias vai ei. Pyydä niin paljo kuin mahdollista on ne ihmiset, jotka tämä profeetta on pettänyt, suuresti nöyryyttämisellä takaisin palajamaan. Sillä petos ei ole hänen yksinänsä, vaan sinunkin". [Paavo Ruotsalaisen lähetyskirja N. K. Malmbergille (Akiander VI, 112-113) ilman päivämäärää.]

Niinkuin ennen (III, 47-50) on kerrottu, kävi Ruotsalainen heinäkuussa v. 1846 viimeisen kerran Lapualla. Miten kehoittava tämä hänen matkansa monessa suhteessa olikin ei vain Suupohjan heränneille, vaan hänelle itselleenkin, näkyy se jättäneen häneen jonkunlaista tyytymättömyyttä ja pelkoakin sikäläisen liikkeen tulevaisuuteen nähden. Hänen epäluulojaan lisäämään saapui Nilsiään lähinnä seuraavina vuosina kaikenkaltaisten juorujen tuojia, jotka kilvan soimasivat sekä Malmbergiä että W. Niskasta väärästä opista, maailmanmielisyydestä, hekumallisesta elämästä y.m. Muistokirjassaan "Hengellisistä asioista" (III, 139) kertoo viimemainittu tästä seuraavin sanoin:

"Herännyt kansa rakasti Malmbergiä ja Niskasta ja pitivät heitä kuin Jumalan enkeleinä ja niinkuin Jesuksen Kristuksen, ei persoonainsa puolesta, vaan sen puhtaan Kristuksen opin tähden, kuin he kuulivat; sillä he kaikessa lihan heikkoudessa ja suuressa kärsivällisyydessä ilmoittivat Kristuksen evankeliumia kaikille kiusatuille ja vaivatuille. Tätäpä nyt ei kateuden henki sietänyt, jolla on aina kiukku totuutta vastaan näissä tekopyhyyden ja kiiltomenon opettajissa, jotka perustavat uskon lihalliseen mieleen ja ajatuksen voimiin Kristuksen elävän tuntemisen ja käsittämisen. Niin nämä nyt, kun eivät voineet sitä viisautta vastaan olla, jota Malmberg ja Niskanen puhuivat, kokosivat tuumansa yhteen kaikilla kavalilla valheen petoksilla. Näistä Lagus oli paras ja niinkuin päämies. He menivät Nilsiään kuuluisan, uskossa harjaantuneen ja heränneiltä uskotun Ruotsalaisen luokse, kun hän ei jaksanut enää liikkua kotoansa, ja sanoivat: nyt ovat heränneet suuressa vaarassa sekä pohjan että etelän seurakunnissa."

Kuinka väritetty tämä Niskasen kertomus onkin, ilmaisee se syyn, minkä tähden Ruotsalainen juuri näinä aikoina kirjoitti yllämainitun kirjeensä Malmbergille ja miksi hän ei kauemmin tahtonut salata niitä epäilyksiä, jotka Suupohjassa käyntinsä aikana v. 1846 olivat syntyneet hänen mielessään. V. 1848 kirjoitti hän tunnetun lähetyskirjansa Lapuan heränneille, joka monesta syystä on varsin tärkeä. Kirje kuuluu:

"Paljon terveisiä teille, rakastetut ystävät Lapuan seurakunnassa ja teidän hengelliselle isällenne Malmbergille ensimäiseksi ja erinomattain. Nuhdellen teiltä kysyn: miksi hän sallii teidän jumalisuuden nimellä pitää jumalisia kokouksia? Toissa kesänä reisutessani teidän seassanne näin minä teillä silloin olleen kiivauden Jumalan puoleen, vaan se ei ollut taidon jälkeen. Syy siihen, ettei se ollut taidon jälkeen, oli se, että te panitte suuremman arvon huvitteluun ystäväin kanssakäymisessä ja läsnäolemisessa sillä palavuudella, jonka Herra teille herätyksessä antoi, mutta näissä huvituksissa menitte ohi Kristuksen. Te kysytte: millä tavalla menimme sivu? Teillä oli aivoissa ja ymmärryksessä Kristuksen tunto, mutta ette osanneetkaan Vapahtajaamme omistaa ainoaksi auttajaksi itse kukin erittäin; vaan Kristus yksinänsä pitää teidän oppia omistamaan auttajaksenne, joka ei tapahdu muutoin kuin ristin koulussa. Mutta hengellisissä huvituksissa tämä asia teiltä jääpi kaikki tuntemattomuuteen sen syyn tähden, että te aivojen eli järjen uskolla, jonka te Hengen kautta olette saaneet, omistatte Kristuksen auttajaksenne ja siitä syystä nyt ette saa Hengen todistusta uskollenne. Nyt alatte itsekin nähdä tämän heikon uskonne hedelmät, tahi oikein sanoen, väärän uskonne. Te nyt kysytte: missä tilassa ja kuinka se nyt olisi mahtanut tapahtua? Se tapahtuu tällä tavoin: kun te vanhan tavan jälkeen tulette yhteen hengellisten kokousten nimellä, niin teillä nyt ei enää ole kristillistä rakkautta toinen toistenne kärsimisessä; te alatte punnita toistenne lahjoja, kuinka suuret ne ovat, ja niin teillä ei ole valoa eikä voimaa auttamaan Kristuksen hengellisen ruumiin katkenneita jäseniä evankeliumin armolla sijalleen jälleen, niinkuin apostoli käskee; vaan te olette mielessänne kiivenneet ylemmäksi kuin uskonne luonto myöntää ettekä ole totelleet apostoli Jaakopin neuvoa, joka sanoo: älkää, rakkaat veljet, pyytäkö jokainen opettajana olla. No, te tahtoisitte taas minulta kysyä: mikä tässä nyt on tehtävä, koska ei entinen auta? Minä vastaan, hyvät ystävät, suuressa rakkaudessa lyhykäisesti, mitä apostoli kirjottaa muutamalle seurakunnalle: koetelkaa itseänne, oletteko uskossa, kokekaa itseänne: taikka ettekö tunne itseänne, että Jesus Kristus on teissä? Jos nyt teistä joku luulisi itseänsä toisia oppineemmaksi, niin koetelkoon itseänsä kaikkinäkevän Vapahtajan edessä: onko minulla lapsen oikeutta vai ei sen Herran tykönä? Ja jos joku koetellessaan sen luulisi olevan itsellänsä ymmärryksen uskon kautta, niin tietäköön, että Jumalan järjestys vaatii tässä kohdassa Pyhän hengen todistusta, että tuo nyt on tosi; josta apostoli sanoo: jolla ei ole Kristuksen henkeä, ei se ole hänen omansa. Jos nyt tahdotte vaaraa välttää, niin jättäkää pois pikaisesti suuret kokoukset tällä vaarallisella ajalla. Siinä on kyllä kokousten sijaan, jos menette likimmäisen lähimmäisen tykö itsekukin, joka on kiusattu. Ja jos silloin sattuisi useampikin tulemaan yhteen, niin ei se olisi niin vahingollista. —. Jos tämä neuvo ei teille kelpaa, niin näyttäkää hyvällä suosiolla erehdykseni. Ja se erehdys pitää teidän Pyhän raamatun sanoilla vahvistaman, muutoin en minä tottele".

Persoonallista kristillisyyttä oli herännäisyys kutsuttu Suomen Siionissa julistamaan, joukkojen ylimalkaiseen jumalisuuteen se ei saanut tyytyä. Jos kukaan, oli Paavo Ruotsalainen asettunut tälle kannalle. Sille katsantotavalle pysyi hän uskollisena loppuun asti. Sitä hän tässäkin kirjeessä painostamalla painostaa. Herännäisyys olisi poikkeuksena kaikista elävähenkisistä uskonnollisista liikkeistä, jollei penseyden vaara olisi ollut sitä väijymässä myötäkäymisen päivinä. Nämä päivät olivat nyt sille joutuneet. Moni unohti Pyhän hengen sisällisen todistuksen etsimistä omalle kohdalleen, tyytyen ennen saamiinsa armonlahjoihin ja siihen, että hän kuului heränneitten joukkoon ja sai sen kera ihailla etevien johtomiesten voimallisia seurapuheita. Iloittiin veljesrakkaudesta, joka varsinkin suurissa, tiheään uudistuvissa pidoissa esiintyi niin nähtävässä, maailmankin huomiota herättävässä muodossa, eikä käytännössä aina muistettu, että veljesrakkauden säilymisen ja lisääntymisen ehtona on elämänyhteys Kristuksen kanssa. Kaipuulla muisteli moni vakava herännyt menneiden aikojen elävää synnintuntoa ja sitä Herran pelvon henkeä, joka silloin oli nähtävänä heränneitten sekä julkisessa että yksityisessä elämässä, mutta oman sydämen kylmentynyt rakkaus esti korjaamasta Josefin vahinkoa. Vallalle pääsi vikoilemisen ja tuomitsemisen henki. Ei ryhdytä korjaamaan ja rakentamaan, vaan repimään ja hävittämään. Seisomme herännäisyyden historian kovimman murrosajan kynnyksellä, hämmästyen kysyen: onko mahdollista, että muutama vuosi vain on voinut kaikki muuttaa?

Heinäkuun 6 p:nä v. 1849 kokoontui Nivalan Niskakosken taloon paljon heränneitä. Vietettiin talon vanhimman pojan häitä, [Nivalan kirkonarkisto.] ja tähän tilaisuuteen oli Wilhelm Niskanen kutsunut vieraita ei vain lähiseuduilta, vaan Suupohjastakin ja Savosta. Saapuneista merkkivieraista mainittakoon Kimon tehtaan omistaja Otto v. Essen, Antti Helander Munsalasta, N. K. Malmberg, W. Österbladh, F. P. Kemell Lappajärveltä. Niin kauas oli Wilhelm Niskasen maine pohjoiseenkin levinnyt, että vieraita tuli Oulusta, Torniosta vieläpä Lapistakin. Sitä suurempaa huomiota herättää se, ettei Lagus, L. J. Niskanen eikä kukaan muukaan Savon puolen heränneistä ollut kutsua noudattanut. Merkille on niinikään pantava, etteivät esim. K. J. Engelberg lähelläolevasta Pulkkilasta eikä H. Schwartzberg, jota ei oltu totuttu kaipaamaan heränneitten merkkikokouksista ja joka vielä pari vuotta aikasemmin oli näiden seutujen heränneitten ehkä eniten suosittu pappi, ollut tässä tilaisuudessa saapuvilla. Viimemainittu oli kyllä v. 1847 [Paimenmuisto.] muuttanut Säräisniemelle, mutta matkan pituus ei estänyt häntä tulemasta, vaan aivan toiset syyt. Samoinkuin Engelberg ja Lagus, oli Schwartzbergkin niihin määrin loukkaantunut Niskaseen, että hänkin pysytteli kotona. Samasta syystä ei L. J. Niskanenkaan eivätkä muut savolaiset saapuneet tilaisuuteen. Jaon hengen tuhotöitä näkyy jo selvästi, vaikkei asiasta vielä yleisemmin puhuta. Mitä Kalajoen-varren ja sen lähiseutujen herännäisyyteen tulee, oli kysymyksessä oleva perhejuhla W. Niskasen kodissa viimeinen tilaisuus, jossa heränneet jakamattomana joukkona olivat koossa. Ei tiedetä, että etäämmältä saapuneet vieraatkaan olisivat olleet tyytymättömiä Niskasen sanankuulijoihin. Juhlaa kesti pari päivää. Seurat pidettiin taivasalla. Puhujina esiintyivät useimmin Malmberg ja A. Helander. Tilaisuudessa vallitsi hyvä sopu, jos kohta raskas mieliala muutamissa seurapuheissa ilmaisi ainakin pappien tunteneen, ettei kaikki ollut, niinkuin ennen. [Kert. Wilh. Niskasen pojat y.m. Nivalan vanhat heränneet.]

Jos Lagus, samoinkuin Schwartzbergkin, olikin loukkaantunut Niskaseen, ajatteli hän ystävyydellä Malmbergiä. Turhaan odotettuaan tätä vanhaa asetoveriaan luoksensa Niskakosken häistä, kirjoitti hän hänelle kaksi kirjettä saamatta niihin vastausta. Näihin aikoihin, elok. 6 p:nä, kuoli Laguksen toinen vaimo, sairastettuaan kovaa ja tuskallista tautia. Malmbergin vaitiolo koski häneen sentähden sitä raskaammin. Lokakuussa 1849 kirjoitti Lagus kolmannen kirjeen, jossa hän, kerrottuaan vaimonsa kuolemasta, muun ohessa lausuu:

"Olen sairas, sairaina ovat lapseni ja sitäpaitsi painavat minua monivuotiset, sotkuset raha-asiani, niin että voit ymmärtää, millainen asemani on. Koska olet tosi ystäväni, joka kaukaisista ajoista asti olet kokenut kanssani yhteistä iloa ja surua, et voi muuta kuin iloita siitä ristin runsaudesta, minkä minun kohdallani huomaat, ja varmaankin toivot sydämestäsi näiden kärsimysten pakottavan minua suurempaan huolellisuuteen alituisessa taistelussa Jumalan ijankaikkisen valtakunnan puolesta. Olen kuitenkin jo aikoja sitten itseeni nähden huomannut, että kaikki välikappaleet, jotka Armahtaja on käyttänyt pitääkseen minut elämän kaltaisella tiellä kevytmielisyyteni ja ulkonaisten, hyvinkin vähäpätöisten tapahtumain kautta, käyvät turhiksi eivätkä auta, jollen harjoita koko parannusasiani alituista uudistamista enkä polje aatamiani jalkojeni alle, tarkkaan huomaten penseyden ruosteen, joka tahtoo imeä kaiken elämän sielustani. Olen kokenut, että puuttuva uskollisuus tässä suhteessa huomaamatta johtaa tuohon hienoon suruttomuuteen, joka häpeemättä toimii hengellisissä asioissa, vaikka todellinen elämä onkin sammunut. Tämä sivumennen. Et voi uskoa, kuinka suurella kaipuulla odotin sinua tänne, saatuani kuulla, että olit Nivalassa. Usein istuin porstuassani, katsellen tiellepäin ja lapsen tavoin odottaen saavani nähdä sinun tulevan. Kallis olisi tulosi tänne silloisissa kärsimyksissäni ollut, ja hyvin kipeästi koski minuun, kun en enää voinut sinua odottaakaan. — Kaikissa ulkonaisissa ja sisällisissä kärsimyksissäni olen iloinnut sitä, ettei perkele ole saanut sydämeeni istutetuksi mitään karvasta juurta niitä vastaan, jotka vilpittömästi rakastavat Herraa, vaikka paljon hajoittamisen henkeä näinä aikoina on liikkeellä. Toivon päinvastoin, että minulle suotaisiin tilaisuutta tulla sinua ja muita ystäviä tervehtimään, mutta terveyteni kun on niin vaihteleva, en vielä voi tässä asiassa mitään varmuudella luvata. Jos voit, niin tule sinä tänne. Siinä tapauksessa saattaisin sinut takaisin ja tekisin hyvästijättömatkan noille rakkaille seuduille. Jos kirjevaihtomme jälleen pääsisi alkuun, saattaisimme tästä kirjallisesti sopia. Mutta kylläpä on sinun kynäsi tarttunut mustepulloon, jos minunkin. Mutta elävä veljenrakkaus sydämissämme todistakoon Jumalan, ihmisten ja perkeleitten edessä, että janoomme Herran Kristuksen verta ja että olemme hänen opetuslapsensa, joka on antanut meille rakkauden käskyn. — — Muista, että tämä on kolmas kirje, jonka olen sinulle kirjoittanut vastausta saamatta. Älä sentähden anna perkeleen kauan minua lyödä (sillä hän elää), vaan kirjoita edes muutama rivi".

Laguksen kirje on päivätty lokakuun 12 p:nä. Malmberg vastasi siihen heti. Tehtyään lyhyesti selkoa muutamasta kirjalähetyksestä, hän kirjoittaa: "Mikä on syynä tähän kestävään salamurhaan meidän välillämme? Toinen tieto toisensa perästä saapuu sieltä sinulta ja Schwartzbergilta järjellisyydestämme, maailmankaltaisuudestamme, hekumallisuudestamme, maailmanrakkaudestamme, itsevanhurskaudestamme, jokapäiväisen parannuksen puutteesta y.m., y.m. Hyvä olisi saada tietää, oletteko ulkoa- vai sisältäpäin saaneet tämän tiedon meistä. Ettehän ole vaivanneet itseänne tulemalla tänne meitä puhuttelemaan ja tutkimaan oppiamme ja elämäämme. Olette vain tavanneet muutamia maita kiertäviä juoruakkoja täältä, joita olette pitäneet koko seutumme edustajina. He ovat täällä saaneet nimensä niinkuin teiltäkin; mutta miksei saa se, joka tekee syntiä, yksin kuolla? Täytyykö koko seudun kansan, jonka Herra on kutsunut parannukseen ja uskoon, kaikenkaltaisten syytösten kautta, joita tehdään vaitiolon lupauksella, sortua epäilyksiin, orjuuteen ja epäuskoon? Rakkaat ystävät! Oletteko jo niin voimallisia kristittyjä, että vuosikausia saatatte huutaa eksyneestä veljestä kuuntelematta, mitä hän itse sanoo viastansa? Ja jos me olemme ohdakkeita, niin antakaa rikkaruohon kasvaa elonpäivään. Kernaasti olisin aikoja sitten käynyt luonasi, mutta minulla ei ole ollut tilaisuutta siihen. Kuitenkin voin sinulle nyt tunnustaa, että meillä yltäkyllin on kaikkia niitä tavaroita, joista meitä syytätte. Tämän tunnemme ja tiedämme kyllä kokemuksesta, vaikkemme pääsuuntaan nähden vielä ole ruvenneet niiden orjiksi emmekä ilolla ja mieltymyksellä, emme vastenmielisyydelläkään tahallamme antaneet niiden estää meitä käymästä armonistuimella. Emme ole koonneet itsellemme suuria varastoja, emme sieltä emmekä täältä, niin että kyllä jaksamme suoda kenelle hyvänsä etuoikeutta Jumalan valtakuntaan. Mutta älkää kuitenkaan maailman tavoin tuomitko tutkimatta älkääkä yksityisten asiain tähden arvostelko kokonaisuutta. Veli Lagus, jos saatte armon, tulette pelastetuiksi, jos ette saa, joudutte hukkaan. Niin mekin. Lakatkaamme sentähden ajoissa riitelemästä matkalla. Sinä ja minä olemme olleet ystäviä, likeisiä ja todellisia ystäviä. Olemme sitä vieläkin, jos kohta emme tunne toisiamme. Tiedän, että ystävyytemme näinä aikoina on kuin huorintekijän ja porton, jotka kauvan ovat tehneet parannusta ja epäilleet toinen toistaan niistä näistä, ollessaan erillään toisistaan, mutta jotka tavatessaan toisensa, jälleen lankeevat entisiin synteihinsä. Niin mekin, jos tavattaisiin, olisimme samat ystävät kuin ennenkin. Sinuakin haitannee epäusko tässä kohden, joka ei ole kummallista. Mutta synnyttäkööt ennakkoluulot ukkosta tavatessamme. Tiedämmehän ukkosen aina tuottavan enemmän hyötyä kuin vahinkoa; se tavallisesti puhdistaa ilman. Toivon, ettei ukkonen minun puoleltani kauan kestä, sillä minä en jaksa tahtoa selvittää järkeni kaikkea roskaa. Jääköön kaikki, mikä ollut on, Jumalan väkevän käden alle. Hän nöyryyttää meitä ja on meitä aikanansa ylentävä". [Yllämainitut Laguksen ja Malmbergin kirjeet, 12/10 49 ja 17/10 49, omistaa Wilh. Malmivaara.]

Ilmeistä on, että Malmberg samaan aikaan, kuin hän sai Laguksen kirjeen ja siihen vastasi, oli saanut uusia todistuksia niistä "salamurhayrityksistä", joiden esineenä heidän ystävyytensä ja heränneitten veljesrakkaus yleensä oli. Juorujen ja panettelujen viejien luku lisääntymistään lisääntyi, epäluulon siemeniä kylvämistään kylvettiin. Ja hämmästyttävän nopeasti itivät nämä siemenet kaikkialla. Ei kukaan estänyt, tahi oikeammin: ei kukaan näytä sitä yrittäneenkään. Valitettavasti jäivät Laguksen ja Malmbergin tuumat tavata toisensa sikseen, ja vielä vähemmän näkyvät muut ajatelleen veljellistä neuvottelua uhkaavan eripuraisuuden ehkäisemiseksi. Sensijaan tapahtui siellä täällä yksityisiä väittelyjä, joiden kautta välit Niskasen suunnan edustajain ja muiden heränneitten välillä vain pahenivat. Niinpä esim. Schwartzberg, joka näihin aikoihin Säräisniemeltä kävi entisiä työmaitaan tervehtimässä, kiivaasti kävi Niskasen kimppuun Sievin Kiviniemessä pidetyissä suurissa ristiäisissä, jossa tilaisuudessa paljon herännyttä kansaa oli koolla. Huomatuimmat vieraat sekä kummit söivät eri huoneessa. Täällä lausui Schwartzberg Niskaselle: "Sinulla ei ole puhdas oppi, sinä kiellät kolmannen uskonkappaleen. Vedät ihmisiä puoleesi. Ei Johannes niin tehnyt, vaan hän veti heitä Kristuksen tykö. Saarnaa sinäkin ihmiset pois luotasi Kristuksen tykö". Sitäpaitsi nuhteli hän Niskasta tämän "komeasta ajamisesta maalatuissa kärryissä", sanoen hänen kansalta vaativan "kunnioittavaa palvelusta sekä pitopaikoissa herkullista ruokaa". Varsinkin Sievissä oli Schwartzbergin maine suuri. Sikäläinen herännyt kansa, jota hän oli ollut erinomaisen likellä, rakasti häntä ja piti häntä suuressa arvossa. Niskanen tiesi sen eikä siitä syystä ruvennut väittelemään. Hän vain lausui: "Et vohlaakaan antanut minulle iloitakseni ystävieni kanssa". Nämä sanat tekivät etenkin vastaheränneisiin lähtemättömän vaikutuksen. Selitys on seuraava.

Niinkuin ennen on huomautettu, olivat Lagus, Schwartzberg y.m. loukkaantuneet siitä huolimattomasta, kansan silloisen alhaisen sivistyksen tähden monesti raaoissa tavoissa ilmenevästä esiintymisestä, joka heränneitten suurissa joukoissa siellä täällä tuli näkyviin. Vainojen aikoina olivat maailman viha ja siitä johtuvat ahdingot painaneet heihin ulkonaisenkin nöyryyden ja hiljaisen kärsivällisyyden leiman. Ulkonaiset olosuhteet eivät enää olleet pakottamassa tuohon varovaiseen arkuuteen, jonka alituisena huolena oli, ollut, ettei laittajille moitteen syytä annettaisi. Heränneitten käytös tuli vapaammaksi, rohkeammaksi samassa määrässä, kuin heidän joukkonsa kasvoivat. Että tuon rakkauden takana usein piileili ylimielisyyttä ja suruttomuuttakin, on siksi inhimillistä, ettei se selitystä kaipaa. Mutta varma on toiselta puolen myöskin, että juuri noissa vasta heränneissä löytyi paljon Herran työtä, jota ei kukaan karkean ulkomuodon takia ollut oikeutettu halveksien arvostelemaan. Ei puutteellinen uskonnollinen tieto eikä vaillinainen hengellinen kokemus saaneet sulkea heitä pois sen Herran opetuslapsista, joka käskee "heikkouskoista korjaamaan". He olivat kasvatettavat "kurituksessa ja Herran nuhteessa", se on totta, mutta samalla sillä "rakkaudella, joka kaikki uskoo, kaikki toivoo, kaikki kärsii". Jos Niskanen ei tarpeeksi teroittanut tuon Jumalan sanan ensimainittua kohtaa, niin salautui veljesrakkauden kylmetessä hänen vastustajiltaan saman Jumalan sanan viimemainittu vaatimus. "Vanhemman veljen" sanoilla "et antanut minulle vohlaakaan iloitakseni ystävieni kanssa" tarkoitti Niskanen monessa vallalle päässyttä taipumusta ylimielisesti arvostella heikkojen ja vikoihin sortuneitten tilaa. Hänen sanansa merkitsevät: se oli teidän tunnuslauseenne. Toiselta puolen sisälsivät Schwartzbergin Niskaselle lausumat sanat paljon oikeutettua ja tärkeää varoitusta ja varteenotettavaa neuvoa. Mutta kummankin huomautukset kärjistyivät moitteeksi, joka ei ollut omiaan sovintoa rakentamaan, vaan päinvastoin. Erimielisyys vain lisääntyi ja kävi vuosi vuodelta yhä katkerammaksi. [Kert. Kaisa Liisa Ruuttila v. m. Sievissä.]

Missä määrässä Malmberg jo 1840-luvun viime vuosina oli Niskasen vastustajien epäluulon esineenä, on vaikea sanoa. Hänen maineensa oli siksi suuri ja henkinen voimansa siksi valtaava, ettei kukaan uskaltanut hänestä moittien puhua kuin kuiskaten vain, vielä vähemmän asettua häntä vastustamaan. Mutta varma on, että ainakin muutamat hänen virkaveljistään jo tähän aikaan keskenään häntä salaa moittienkin arvostelivat. Eikä käy kieltäminen, että Malmberg varsinkin yhdessä suhteessa itse antoi siihen syytä. Tarkoitamme hänen yhä rohkeammaksi käynyttä väkijuomien käyttöä. Olemme monesti ennen huomauttaneet Paavo Ruotsalaisen katsantotavasta sekä heränneitten hänen tavattoman auktoriteettinsa vaikuttamasta leväperäisyydestä tähän syntiin nähden. Teroitamme sitä vieläkin, huomauttamalla että Malmbergin niskoille on laskettu milt'ei kaikki, mitä herännäisyys tässä suhteessa on rikkonut. Puolueettomaan arvosteluun kuuluu niinikään, että tuo kaikkien miltei jumaloima johtaja edellä muiden oli kiusattu ylimielisyyteen ja siihen varomattomaan varmuuteen, johon sielunvihollinen aina tulisimmat nuolensa tähtää. Asian valaisemiseksi lainaamme tähän seuraavat erään sen ajan heränneen papin [J. J. Rahm (kert. J. Schwartzberg).] sanat: "Suurista seuroista tultuani, missä harras kuulijakunta tuhansin silmin riippui huulissani, tunsin monesti halua aika ryypyllä rauhoittaa hermostoani. Mitä kiusauksia mahtoikaan Malmberg tässä suhteessa tuntea, hän kun oli kuin riihessä aamusta iltaan?" Suuren miehen viat näkyvät kauvemmas kuin tavallisten ihmisten. Historia ei saa niitä salata eikä lieventäen vähentää. Mutta jos esityksestä puuttuu se ymmärtämys ja myötätuntoisuus, jota semmoisen miehen muisto on oikeutettu osakseen saamaan, ei se ole historiaa, vaan halpaa vikoilemista. Tätä on Malmberg niin suuressa määrässä osakseen saanut, että on aika historian valossa tarkastaa sitäkin puolta hänen elämästään. On synkkiä varjoja tuossa hänen elämänsä varhain joutuneessa syysajassa, mutta näiden varjojenkin läpi kuultaa sen Herran armo, jonka julistamiselle tuo saarnaaja suuri voimansa ja lahjansa uhrasi.

Tammikuussa 1849 saapuivat Malmberg, F. O. Durchman, Lauri Stenbäck, A. O. Törnudd, Alfr. Kihlman, Jos. Grönberg, K. K. von Essen y.m. perheineen F. H. Bergrothin luo Keuruulle, sieltä jatkaaksensa matkaa Kuopion markkinoille. Tavallisuuden mukaan tarjottiin vieraille totia. Syntyi väittelyä, joka lasien ääressä kiihtyi kiivaaksi. Malmberg joi liiaksi ja kiivastui. Seurauksena oli, ettei hän seurannutkaan matkakumppaniaan Kuopioon, vaan jäi Keuruulle, vaikka hänen vaimonsakin jatkoi matkaa määräpaikkaan. Paavon luona Nilsiässä matkustajat silminnähtävästi eivät käyneet, sillä he viipyivät matkallaan kaikkiaan vain 9 päivää. Varma on myöskin, etteivät he häntä Kuopiossakaan tavanneet, ukko kun oli sairaana eikä siihen aikaan enää kotoa mihinkään matkustanut. J. I. Berghin kanssa neuvottelivat matkustajat sen sijaan Wilhelm Niskasen vaikutuksesta, eikä Malmbergkaan jäänyt moitteesta osattomaksi. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; kert. A. O. Törnudd y.m.] Ettei tämä matka kuitenkaan saanut aikaan suurempaa häiriötä herännäisyyden vaiheissa, sen huomaamme Malmbergin vastauksesta Berghin hänelle pari kuukautta myöhemmin kirjoittamaan kirjeeseen, jonka mukana viimemainittu oli lähettänyt ystävällisen kirjeen Ruotsalaiseltakin. Malmberg kirjoitti: "Viime kirjeesi, jonka mukana oli ukon kirje sekä tieto hänen sairaudestaan, sain viime postissa. Kipeästi koski meihin täällä tieto siitä, että tuo enemmän kuin paljon rakastamamme ukko pian jättää meidät, ehkä jo onkin jättänyt. Hyvä on, että hän on saanut elää näin kauan. Olemme kuulleet niin monesta Herran ihmeestä hänen kauttansa, että syy on kokonaan meidän, jollemme tahdo pyrkiä Herran eteen. Aika on näyttävä, millainen ukon, tuon suuren Jumalan aseen oppilas itsekukin meistä on ollut. Oppikaamme jokapäiväisen sisällisen ristin koulussa nöyrtymään, jotta ei Jumalan tarvitsisi kutsumustamme katua. Siten voimme myöskin veljellisesti aina pestä toistemme jalkoja. Jos Herra Kristus pysyy meille tuttuna, niin me kyllä joka päivä kannamme ristiämme ja seuraamme Häntä. Olitte markkinoilla paljon puhuneet itsevanhurskautemme hommista. Totta kyllä on, että meillä on paljon sitäkin tavaraa, mutta ei se meille huvitusta tuota emmekä koeta ketään sinnepäin neuvoa. Siihen kokemukseen olen tullut, etten enää voi pitää itseäni varmaan turvattuna ainoaltakaan synniltä; mutta sen orjaksi en kuitenkaan aijo sortua. Niin on myöskin laita itsevanhurskauteni hommiin nähden. Sentähden uskon myös, että te siellä ja me täällä aivan hyvästi voimme olla veljiä. Onhan meillä samat kärsimykset ja sama armo omistettavana. — Tervehdi sikäläisiä ystäviä. Jos ukko vielä elää, niin tervehdi häntä minun puolestani sanomattomasti. Herra armahtakoon meitä tänä levottomana aikana!" [Malmbergin kirje J. I. Berghille 17/3 49, omistaa Wilh. Malmivaara.]

Mitään sanottavia häiriöitä Malmbergin ja hänen lankonsa F. H. Bergrothin välillä ei edellisen yllämainittu käynti Keuruulla tammikuussa 1849 näy aikaan saaneen. Kaikki Suupohjan heränneet papit olivat niinikään, ainakin ulkonaisesti, samassa suhteessa Malmbergiin, kuin ennenkin. Suuria kokouksia pidettiin Suupohjassa yhä edelleen ja yhtä usein kuin ennenkin saapuivat näihin tilaisuuksiin F. H. Bergroth ja hänen veljensä B. K. Bergroth sekä muita heränneitä pappeja etelästä. Semmoinen tilaisuus olivat esim. v. Essenin virkaanasettajaiset Ylihärmässä heinäkuun 1 p:nä 1849. Malmberg, A. O. Törnudd, Alfr. Kihlman y.m. kävivät Keuruulla elokuussa; vuoden lopussa saapui J. I. Bergh perheineen, F. H. Bergrothin y.m. seurassa Suupohjaan, oleskellen paljon Malmbergin kodissa. Yksi asiakirja tältä vuodelta kuitenkin löytyy, joka selvästi todistaa, että Suupohjasta oli Paavo Ruotsalaiselle lähetetty epäedullisia tietoja Malmbergista. Se seikka, että tämä asiakirjan kopia on löydetty J. F. Berghin kirjekokoelmasta ja että sen alkuansa on omistanut luutnantti K. A. Colliander Valkealassa, näkyy viittaavan siihen, että siinä käsitelty asia oli puheenaineena laajoissa piireissä. Tarkoitamme Ruotsalaisen Malmbergille kirjoittamaa, joulukuun 9 p:nä päivättyä kirjettä. Se kuuluu: "Paljon terveisiä rakastettu ystävä Herrassa, kirkkoherra Lapualla Malmberg! Muistan muinaiset ajat, koska Herran hengestä olit syntynyt niinkuin lapsi. Silloin Herra teitä nöyryytti voimallisella, väkevällä käsivarrellaan. Nyt en ole moneen aikaan saanut selvää tietoa, kuinka nyt voitte sielun ja ruumiin puolesta, vaikken olisi velkapää halvan säätyni tähden sitä vaatimaankaan. Vaan se entinen ystävyys sitä vaatii minulta. Nyt tahtoisin minä, rakas ystävä, teiltä suurimmassa alamaisuudessa kysyä, oletteko jo opin kautta epäuskon pauloista irti päässyt? Nyt teen minä kohta toisen kysymyksen teidän omantuntonne päälle. Te olette vanhin kristitty säädyssänne sillä puolen. Oletko nyt siveyden hengellä koetellut niitä, jotka ovat teitä heikommat, kuinka he voivat, joiden nimet tiedät itse? Oletko tarkasti katsonut kanssaveljistäsi raamatun jälkeen, ettei joku karvas juuri heistä kasvaisi, ettei heistä joku erehtyisi ja eripuraisuus saisi teidän virkaveljienne välillä sijaa. Muista, rakas ystävä, vapahtajan sanoja: joka teidän seassanne tahtoo olla suurin, se olkoon niinkuin nuorin, joka muita palvelee. Älä, rakas ystävä, heikkoutesi tähden sekoita itseäsi orjuuden ikeeseen, joka epäuskon synnyttää. Ja niin paljon kuin mahdollista on varoita heikkoa rouvaasi, ettei hän enää epäuskon pauloihin tulisi kiedotuksi niin kovasti kuin ennen. Ja sitä pyytäisin minä nyt, rakas ystävä, että heikoilta virkaveljiltäsi kysyisit rohkeasti evankeliumin vapaudessa, mitä he voivat; sillä saatanalla on suuri kateus teidän säätyänne vastaan, niin ettei hän soisi teitä kahta ihmistä yksimielisiksi. — Heikkouteni nyt käypi kovasti päälleni; minulla taitaa maailmassa olla kuka tiesi viimeiset hetket, vaikkei Herra viisaudessaan ole hyväksi nähnyt antaa vuosia ja hetkiä tietää, koska se tapahtuu. En ole minä, rakas ystävä, uskonsankari, vaan siitä on minulla vissi tieto, että minun lunastajani vielä elää. Ole nyt, rakas ystävä, hyvä ja sano paljon terveisiä heikon vanhuuteni ijän puolesta kaikille ystävilleni joka säädystä. Jää hyvästi nyt tällä kertaa." [Ruotsalaisen yllämainittu kirje Malmbergille 9/12 49 (J. F. Berghin kirjekokoelmaan kuuluva kopia, jonka reunaan tämä on kirjoittanut "omistaa K. A. Colliander.")]

Varsinkin kun ottaa huomioon, että tämä kirje ilmeisesti johtui Ruotsalaiselle Malmbergiä vastaan tuoduista kanteista, näkee selvästi, kuinka likeiset heidän välinsä olivat olleet. Suurta huomiota ansaitsee myöskin se, että Ruotsalainen kaikkien tätä hänen ystäväänsä vastaan tehtyjen syytösten uhalla kaukaakin näki, että nämä syytökset suureksi osaksi aiheutuivat kateudesta. Mutta ainakin ulkonaisesti säilyi vielä sopu Malmbergin ja Suupohjan muiden pappien välillä. Niinpä esim. lokakuussa 1850 vietettiin Keuruulla F. H. Bergrothin palvelijan häitä, ja tähän tilaisuuteen kutsui viimemainittu hän sanoo sitä "hyvin hupaiseksi" — paitsi F. O. Durchmania, A. W. Ingmania y.m. Myöskin Malmbergin sekä "suuren joukon talonpoikia" Suupohjasta. [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot.] Wilhelm Niskasen suhde Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan sekä Savon puolen pappeihin, samoinkuin L. J. Niskaseen ja Paavo Ruotsalaiseen kävi sitävastoin yhä huonommaksi. Helmikuussa 1850 kirjoittaa Malmberg tämän johdosta J. T. Berghille:

"Wilhelm Niskasesta kirjoitat kummallisesti. Sanot hänen kieltävän kuolleitten ylösnousemisen ja viimeisen yleisen tuomion sekä väität ukko Paavon ja koko Pohjois-Pohjanmaan sentähden pitävän häntä vääränä profeettana. Mitä tuohon hänen kieltämiseensä tulee, niin tiedän sen olevan ilmeisen valheen. Olen kyllä kuullut hänen kummalliset tuumansa näistä asioista, mutta olen ne jättänyt hänen omaksi asiakseen, etenkin koska ne eivät vähimmässäkään määrässä järkytä uskon perustusta eivätkä uskoa ja sen harjoitusta. En luullut saavani seuloa hyttysiä ja aikaansaada häiriötä semmoisesta, joka ei ole oleellisen tärkeää. Tuo väitteesi, että koko Pohjois-Pohjanmaa pitää häntä vääränä profeettana, on niinikään kummallinen. Jos Lagus, Schwartzberg, Engelberg ja joku seppä niillä seuduilla sekä muut tuonkaltaiset järjelliset kerettiläis-mestarit pitävät häntä semmoisena, niin tahtoisin tietää, ovatko he sitten Jumalan seurakunta. Ratkaistakoon tämä kaikki julkisessa kokouksessa eikä syrjäiskuilla ja miestä kuulematta. Että ukko (Ruotsalainen), joka tuntee kavalan ihmissydämen syvyydet sekä kuulee toisen kertomuksen toisensa perästä, epäilee Wilhelmiä, ennenkuin hän jälleen hänet tapaa, ei ole kummallista. Suureksi osaksi olette te sielläpäin minusta kolmannen ja neljännen vuosisatojen kristittyjen kaltaisia, joista elämä poistui ja jotka vain riitelivät opista. Sanalla 'sielläpäin' en tarkoita muita, kuin Lagusta, Schwartzbergia, Engelbergiä, Juhana Niskasta ja muuatta Arosta Kiuruvedellä, jotka ovat erinomaisen alttiita toimittamaan tietoja ukolle. Kyllä minusta meidän jokaisen jo olisi aika alkaa pestä toistemme jalkoja. Jollemme sitä tee, käy auttamattomasti hullusti". — Malmbergiä ei Paavo tähän aikaan näy epäilleen. Sitä todistavat yllämainitun kirjeen loppusanat: "Ukko Paavon hellä rakkaus tuottaa minulle ylenmäärin suurta iloa. Hän on tehnyt minulle suurimman hyvän työn, minkä ihminen täällä voi toiselle tehdä. Hän on näyttänyt minulle, kuinka voimme päästä uskomaan häneen, joka tekee jumalattoman vanhurskaaksi. Tästä on hän palkan saava. Jos hänet vielä täällä armonajassa tapaan, pidän sitä suurimpana juhlanani, mutta jollen häntä tapaa, koetan muistaa häntä, joka on minulle Jumalan sanaa saarnannut, sekä seurata hänen uskoaan". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 11/2 50 (omistaa Wilh. Malmivaara.)]

Wilhelm Niskasen kiivain vastustaja näinä aikoina oli Lagus. Pysyen edelleen jyrkästi Paavo Ruotsalaisen opin kannalla ja terottaen ehkä vielä useammin kuin tämä kristityn sisällisen elämän tuntomerkkejä, arveli hän heränneitten vieraantumistaan vieraantuvan tästä katsantotavasta ja siten syöksyvän mitä suurimpaan vaaraan. Nyt, samoinkuin hedbergiläisenkin riidan aikana, esiintyi hän suvaitsemattoman kiivaasti kaikkia toisinajattelevia vastaan, ja tämä hänen puhdasoppisuuden intonsa tekee hänet kykenemättömäksi estämään sitä hajoittamistyötä, jota sielunvihollinen oli alottanut Pohjanmaan herännäisyyden riveissä. Inhimillisesti puhuen ei voi kyllin surkutella sitä, että Lagus ja Malmberg, jotka loppuun asti pysyivät herännäisyydelle uskollisina, vieraantumistaan vieraantuivat toisistansa. Toisiaan täydentämään olivat he kutsutut, ja herännäisyyden aikaisempi historia sekä kummankin rakkaus menneiden aikojen muistoihin takaavat, että he vieläkin olisivat saaneet suuria aikaan, jos olisivat käsi kädessä kulkeneet. Mutta he asettuivat toisiaan vastaan, Lagus teroittaen yhtä puolta Ruotsalaisen opissa, kilvoitusta ja sisällistä elämää, Malmberg toista, tekopyhyyden vaaraa. Todistukseksi ja viimemainitun yllämainittuihin kirjeisiin verrattavaksi lainaamme tähän otteen muutamasta edellisen näinä aikoina kirjoittamasta kirjeestä:

"Niin kauan kuin elän en laske teitä uneliaassa ja sumuisessa tilassa syöksymään helvettiin, vaan huudan tällä kynälläni korviinne, jotta sekä te että minä joka hetki ottaisimme lihallemme katkeran ristin päällemme valvoen sekä pelvolla ja vavistuksella laittaen, että autuaiksi tulisimme. Jos te tämän tiedätte ja jos paremmin kuin minä tiedätte, miten välttämätöntä tämä on, niin eihän tuo sittenkään ole teille vahingoksi. Ystävät, vaaramme ja hätämme jatkuvat yhä ja alituisesti. Jota enemmän huolehdimme sisällistä kristillisyyttä, sitä paremmin huomaamme, kuinka uskomattoman helposti tuo kallis asia luiskahtaa käsistämme, kuinka Jumalan mielen mukainen suru huomaamatta, vastoin parasta tarkoitustamme, muuttuu salaiseksi, lihalliseksi tylsyydeksi, ja me jälleen olemme liukkaalla pinnalla, jolla kaikista maan ääristä tulevat tuulet heittelevät meitä sinne tänne. Jos silloin heti tulemme murheellisiksi sydämissämme, heittäydymme kohta syntisistä jumalattomimpina, kaikkensa menettäneinä Armahtajan jalkojen juureen ja silloin taistelemme uskollisesti ja lakkaamatta, kunnes tuo Jumalan mielen mukainen suru palajaa meihin, sillä tämä suruhan on se pohja, johon jokahetkinen parannus perustuu. Mutta tämä suru on Jumalan meille antama lahja, jonka tähden emme suinkaan saa ristissä käsin odottaa sen satunnaista palajamista, vaan meidän tulee kilvoitellen etsiä sitä häneltä, jolta kaikki hyvä ja täydellinen lahja tulee. En paheksu sitä, että jälleen kirjoitan teille tätä yhtä ja samaa, josta ennenkin olen kirjoittanut, sillä autuas on se, joka valvoo, varjelee vaatteensa ja joka hetki pesee ne puhtaiksi Karitsan veressä. Miten hyökkäävätkään myötäsyntynyt hitaus ja penseys kuin tuliset käärmeet päällemme, tahtoen niellä ja kokonaan tyhjäksi tehdä Herraa ikävöimisemme, alituisen käyntimme armonistuimella ja salaiset puheemme hänen kanssaan! Eikö tämä anna meille aihetta kaukaakin huutamaan toisillemme: heräjä sinä joka nukut? Hyljätkäämme, kiroten hyljätkäämme tuo petollinen järkeiskristillisyys, joka elää pinnalla kuni hanhi, veden päällä, ja joka tyhjää muodollisuutta noudattaen tekee, mitä pään tieto käskee, tietämättä mitään elävästä vaarasta, jokahetkisestä hädästä ja syvyydestä huutamisesta. Tämä petollinen kristillisyys on hyvin yleinen nykyajan heränneissä. Pois se. Kerjätkäämme ja huutakaamme yötä ja päivää elämän Herraa, rukoillen että hän laupeutensa tähden katsoisi hätäämme ja pelastaisi meidät sekä asettaisi kurjan tilamme niin elävästi silmiemme eteen, että kaikki lihallinen ja luultu usko katoaisi. Antakaa minulle tieto, olemmeko tässä kohden samaa mieltä, onko lapseuden ikävä todellisen pyrkimyksemme esineenä ja täytyykö meidän joka päivä pelvolla Herralle valittaa hätäämme ja huutaa kurjan tilamme tähden. Oi, ken voi tässä asiassa olla kyllin ahkera ja uskollinen? En ainakaan minä". [Laguksen kirje J. Wegeliuksen perheelle (jäljennös) 23/2 49.]

Malmbergin ja Laguksen toisistaan vieraantuminen ei ollut ainoa vahinko, joka herännäisyyden tänä levottomana aikana täytyi kokea. Varsinkin toinen, ehkä vielä tuntuvampi on merkille pantava tätä aikaa arvosteltaessa. Tarkoitamme Paavo Ruotsalaisen korkeaa ikää ja hänen kovaa tautiansa, jotka estivät häntä omin silmin tutkimasta ja omin korvin kuulemasta, mitä tekeillä oli. Tämä vahinko on sitä huomattavampi, kun kaikki tunnustivat hänet herännäisyyden isäksi ja silminnähtävästi olisivat taipuneet hänen johdatettavikseen. Sensijaan sai hän nyt vain liioiteltujen, puoluehengen värittämien kertomusten ja halpojen juorujen kautta, joiden puimia sekavia lankoja ei hänenkään valtava neronsa riittänyt selvittämään, syrjästä kuulla niistä vaarallisista kareista, joita herännäisyyden laiva likenemistään likeni ja joilla se ennenpitkää oli särkyvä pirstaleiksi.

Toukokuussa v. 1850 muutti Antti Helander Munsalasta Haapajärvelle, jonka seurakunnan kirkkoherraksi hän pari vuotta aikasemmin oli valittu. Tunnettu on, että hän opissa edusti evankeelista herännäisyyttä. On huomattava, että hänen ja Wilhelm Niskasen välit vielä pari vuotta myöhemminkin olivat hyvät. Merkille on niinikään pantava, ettei hänen ja Laguksen välillä likempää suhdetta syntynyt, vaikka he vanhoista ajoista asti olivat tuttuja ja nyt toimivat pappeina naapuriseurakunnissa. Tämä seikka todistaa huomattavalla tavalla, että Niskanen oli parempi kuin hänen maineensa, ja hänen oppinsa käytännössä puhtaampi, kuin hänen vastustajansa ovat väittäneet ja hänen omista, muodoltaan usein hyvinkin sekavista kirjoituksistaan saattaa päättää. Helander oli vilpitön vakaumuksen mies eikä alentunut ulkonaisen rauhan takia rakentamaan sovintoa siinä, missä sydämensä ei ollut mukana. Ja jos hän tuon yleisesti liikkuvan vikoilevan hengen kiusaamana joskus olikin taipuvainen Niskasta monien muiden kera tuomiten arvostelemaan, koetti hän muodostaa itselleen itsenäisen, oleellisiin syihin perustuvan vakaumuksen asemasta, siten vapautuen puoluehengen ansoista. Niinpä hän esim. kesällä v. 1850 ennen (III, 87) mainitun Heikki Sarjan ja niinikään Nivalan Sarjan kylässä asuvan Efraim Kaarlenkosken kera matkusti Nilsiään Paavon kanssa asiasta neuvottelemaan. Pari viikkoa aikasemmin oli sama Heikki Sarja, Niskasen vanha ystävä, tämän kanssa käynyt Ruotsalaista puhuttelemassa. Näiden matkojen tuloksena oli Paavon pannakirja, jonka Sarja toi Niskaselle Helanderin kanssa palatessaan myöhemmältä matkaltaan. Tämä pannakirja, jonka alkuosan Helanderin ja loppuosan Landgrenin ukon sanelun mukaan kerrotaan kirjoittaneen, on hukkunut. Niskasen muistokirjan lyhyen kertomuksen mukaan, sisälsi se muun ohessa seuraavat sanat: "Kun et koskaan ole salattua viisautta saanut tuta ja olet vääränä profeettana ruvennut opettamaan, niin sinä olet paatunut ja soennut, että jos heräisit, niin hirttäisit itsesi kuin Iskariot". Niinikään kertoo Niskanen tämän pannakirjan sulkeneen hänet heränneitten yhteydestä. Jos siinä kertomuksessa onkin perää, että Helander oli kirjoittanut osan tästä kirjoituksesta, tiedetään varmaan, ettei hän näinä aikoina vielä lopullisesti pahentunut. Niskasen ja Paavon välit sitävastoin näyttävät tästä alkaen olleen auttamattomasti rikki. [Kert. Wilhelm. Niskasen pojat; W. Niskasen muistokirja; W. Niskasen kirje Malmbergille, 5/3 52 (tästä kirjeestä vasta enemmän).] Niskanen sai Paavon pannakirjan paraikaa seuroja pitäessään. Hän luki sen ääneen seurakunnalle, senkin paikan siitä, joka syytti häntä komeilevasta elämästä, sanoi hänen poikansa naineen suruttomien lapsia sekä ennusti perikatoa hänen talolleen kolmen vuoden perästä. Ainoa lieventävä lause, mikä pannakirjassa oli, kuului: "jos olet syytön, niin lankee syytös kantajan päälle". Luettuaan pannakirjan, lausui Niskanen, asetettuaan seuraväen huutoa "Sarja on ollut posteljoonina:" "Tämä on Jumalan tuomio, niin käypi, sen saatte nähdä". Sitten kääntyi hän Sarjan puoleen, sanoen: "Heikki, Heikki, miksi lähdit tätä kirjaa noutamaan?" Sarja vastasi: "En lähtenyt noutamaan, vaan sinne viemään Helanderia, jotta hän pysyisi ystävänänne". Niskanen: "Et ymmärrä, mikä se oli, joka pani sinua sitä hakemaan". Poislähtiessään lausui Sarja: "En moiti oppianne, mutta olette liika vanha hoitamaan tätä kansaa, ettekä näe, miten he kahta puolta tietä menevät". Tämän jälkeen erosi Sarja julkisesti Niskasesta ja hänen ystävistään. [Kert. Wilh. Niskasen pojat, Kaisa Liisa Oja y.m. Nivalan, vanhat heränneet.]

Syksyllä samana vuonna sai Niskanen toisen pannakirjan Ruotsalaiselta. Se on kirjoitettu tottumattomalla käsialalla ja tuntuu muistakin syistä hieman epäiltävältä. Luultavaa on kuitenkin, että joku Niskasen vihamiehistä on sen Paavon luona tämän sanelun mukaan kirjoittanut. Kirje kuuluu: "Kuinka sinä rohkenit omasta persoonastasi opettajaksi ruveta niin suuren Herran seurakunnan ylitse, jonka Herra herätti? Ja nyt on julkinen Jumalan kirous sinun huoneessasi, koska poikasi sallit huorilapsia pyytää. Minä vanha ystäväsi rohkenen sanoa passisi. Sinä et ole lähetetty opetusvirkaan kuin isältä perkeleeltä. Ole nyt niin hyvä ja kysy kunniasi perään, miksi minä sinua näin puhuttelen. Vaan asia on sitä luontoa: miksi rupesit omin lupis opetusvirkaaan. Nyt minä näytän sinun hedelmäsi. Miksi joulun pyhinä veit akkasi itsellesi lapualaisten viattomia akkoja viettelemään, joilla on semmoisia pentuja, jotka huoruudella saavat toisia pentuja, kuin sinun poikasi? Jää nyt hyvästi, ystäväni, ja peijaa ihmisiä niin paljon kuin lystää. Hyvästi, sen herran haltuun, jonka jälissä olet juoksennellut. Lue koko seurakunnan edessä passisi". [Kirjeen, joka on päivätty "Saaresta se 5 p. marraskuuta 1850", omistaa Paavo Niskanen, W. Niskasen poika.]

Millä mielellä Niskanen näinä aikoina oli, näkyy seuraavista hänen Malmbergille kirjoittamistaan sanoista: "Olen ollut suuresti ahdistettu näinä aikoina, mutta sinun kiivautesi ja rohkeutesi on minua ilahuttanut. Jumala, joka nöyriä lohduttaa, lohdutti minua niiden miesten kautta, jotka lähetit luokseni. Nämä puhuvat, mitä minulle on tapahtunut ukon luona ja koko reissusta. — — Olen täydellisesti vakuutettu, että Kristus asuu uskon kautta seassanne ja että tunnet sen hengen, joka on Kristusta vastaan ja joka on antikristuksen henki. Se on paraallaan meidän seassamme salaisesti vaikuttamassa ja nyt julki ilmestynyt monilla merkeillä ja ihmeillä. Monesta seurakunnasta on täällä Pohjan puolella jo sammunut ensimmäinen rakkaus ja kiivaus".

Pohjois- ja Keski-Pohjanmaan heränneitten pappien näihin aikoihin alkava tyytymättömyys Malmbergiin näkyy saaneen paljon tukea hänen ystävällisestä suhteestaan Wilhelm Niskaseen, joka usein kävi Lapualla ja sielläkin sai paljon ystäviä. Mutta ennenpitkää alkoivat he, samoinkuin muutamat virkaveljensä Suupohjassa, epäillen tarkata hänen elämäänsä, josta alkoi liikkua moittivia huhuja. Raja-aikana näkyy olleen 1850 vuoden kesä. Silloin kuoli Isossakyrössä F. O. Durchmanin vaimo Evelina Bergroth, ja paljon vainajan sukulaisia sekä muita vieraita saapui hautajaisiin. Viimemainittujen joukossa oli myös Iin kappalainen J. M. Stenbäck. Vieraat viipyivät pari viikkoa. Suuria seuroja pidettiin Lapualla, Isossakyrössä, Ala- ja Ylihärmässä y.m. Stenbäck, jonka sisaren kanssa Schwartzberg oli naimisissa, oli varmaankin jo aikuisemmin viimemainitun kautta tullut johdatetuksi vikoilemaan Wilhelm Niskasta ja ehkä Malmbergiakin. Lapualla käydessään näkyy hän saaneen uutta aihetta näihin epäluuloihin, joko omista näkemistään tahi muiden puheiden kautta. Malmbergin sukulaiset sitävastoin tuntuvat olleentäysin tyytyväisiä matkaansa. Todistuksena on muun ohessa seuraava F. H. Bergrothin vaimon eräälle ystävälleen seuraavana talvena kirjoittamasta kirjeestä lainattu ote: "Frans (F. H, Bergroth) pyytää minua kieltämään sinua sanomasta mitään Stenbäckille siitä, mitä minulle kesällä puhuit Schwartzbergista. Sielunvihollinen se on, joka sinua tuommoisilla kiusaa estääksensä sinua pääasiassa. Meitä kummastuttaa, että Stenbäckin epäluulot vain lisääntyivät hänen matkallaan, sillä juuri hänen ollessaan Etelä-Pohjanmaalla oli siellä hyvin hupaista; jokainen sai ikäänkuin uuden voimallisen kutsumuksen parannukseen. Mutta niin käy, kun ei tulla yksinkertaisessa tarkoituksessa, vaan arvostelemaan ja muistutuksia tekemään. Silloin ei voi olla hyötyä voimallisimmastakaan ja elävimmästä Jumalan sanasta. Malmberg piti monta hartausseuraa meidän Pohjanmaalla ollessamme. Ne olivat niin ihmeen eläviä. Jos jokainen huolehtisi omaa autuuttaan, niin ei varmaankaan ehdittäisi niin paljon pitää muita silmällä". [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; Hilda Bergrothin kirje Agnes Calamniukselle (Iissä) 1851.]

Saman ajan vaiheista on A. W. Ingman antanut seuraavan todistuksen: "Noin v. 1850 syntyi suuria herätyksiä Alahärmän kappelin Hakolan" kylässä. Herätyksensä ensimmäisessä innostuksessa pelkäsivät nämä heränneet kovin syntiä. Usein tulivat he luokseni, minä kun olin heidän sielunpaimenensa, rukoillen monesti polvillaankin, yksinkertaisesti puhuen minulle sisällisestä lapsellisesta suhteestaan Jumalaan. En tietenkään muuta voinut kuin heissä ylläpitää tuota synnin pelkoa ja siihen liittyvää lapsellista, yksinkertaisen rukoushengen elähyttämää luottamusta Jumalaan Kristuksessa. Tietäen miten helposti he eksyneitten vanhempien heränneitten kautta voisivat joutua pois itse Jumalan heille osoittamalta tieltä, neuvoin heitä pysyttelemään erillään joukoista. Mutta pian huomasi joku likellä asuva hengellinen isä näiden nuorempien heränneitten luullun eksytyksen, 'repien maahan' heidän 'korkean kristillisyytensä'. Nuo vastaheränneet raukat joutuivat täten epäilyksiin ja pyysivät minulta neuvoa, miten heidän tulisi käyttäytyä. Toistin ennen heille antamani neuvot. Myöskin nuhtelin heidän ahdistajaansa, jonka nimi oli Konstantin Liinamaa, siitä että hän oli pahentanut näitä pieniä, jotka jo uskoivat Kristukseen. Mutta hän ei tyytynyt tähän, vaan lähti pitäjänapulaisen Malmbergin tykö, joka oli samaa mieltä W. Niskasen kanssa. Liinamaan Lapualla Malmbergin luona käynnin seurauksena oli, että Malmberg väleen saapui Alahärmään, missä hän julkisessa kokouksessa kuvasi minua "perkeleen hallitsemaksi laki-opettajaksi". Tämän kautta nuo vasta-alkavat kerrassaan hämmästyivät kristinuskon harjoituksessa (sillä Malmbergiä pidettiin näillä seuduin vielä elävänä kristittynä), heidän sisällinen elämänsä keskeytyi ja he sortuivat ennenpitkää jälleen todelliseen aatamilaiseen tilaansa, joka Lapuan pitäjässä monesti on hyvinkin raakaa. Saman kohtalon alaiseksi joutui myöskin Isonkyrön pitäjänapulainen F. O. Durchman; sillä julkisessa kokouksessa, missä Malmberg oli saapuvilla, esiintyivät useimmat Durchmanin heränneistä sanankuulijoista sillä syytöksellä, että "Durchman heille saarnasi pelkkää pyhyyttä", ja päätöksen julisti Malmberg, johon Isonkyrön heränneet olivat vedonneet pappiansa vastaan, siten että Durchmanin opissa olisi "hienon tekopyhyyden ansa". [A. W. Ingmanin kertomus Wilh. Niskasesta ja Suupohjan herännäisyyden vaiheista 1850-52 (Akiander VI, 323-24).]

Malmbergin esiintymisestä toisessa tilaisuudessa samana kesänä ovat siinä läsnäolleet henkilöt kertoneet seuraavasti: "Oli ristiäiset Luoman talossa Lapualla. Paitsi Malmbergiä olivat siellä F. O. Durchman ja A. W. Ingman. Seurat pidettiin ensin sisällä, mutta kun kansaa kokoontui paljon, siirryttiin pihalle. Malmberg puhui, lausuen muun ohessa: 'Onko täällä niitä, jotka ovat tiellä haavoitettuja ja joiden ohi papit ja leviitat menivät?' Näiden sanojen johdosta sanoi Durchman seurapuheen päätyttyä: 'Ei tämä ole kuin vasta ennättävä ja perkkaava armo'. Malmberg: 'Miksi niin? Joka kerran on haavoitettu ja makaa tien vieressä — kuka tulee auttamaan, kun eivät papit ja leviitat sitä tee, — Jesus Kristus'. Durchman: 'No sittekö saavat kaikki vialliset syöneissään elää'? Malmberg: Jos synnit meitä ahdistavat, niinhän auttaa; ne ahdistavat, kun me itseltämme velomme synnin tuntoa. Joka tämmöisenä hetkenä tulee elämän Herran eteen, hänelle tapahtuu laupeus. Te raukat Untamalassa olette kuivaneet sentähden, että olette velkomassa itseltänne ja toinen toiseltanne'. Ingman ei puhunut mitään, mutta kun Durchman samassa tilaisuudessa muutamalle epäuskoaan valittavalle vaimolle kahdesti hyvin jyrkästi lausui: 'sinun pitää uskoa', sanoi Ingman: 'Kuule Durchman, et saa uskosta lakia tehdä". [Kert. Maria Hanhikoski, Susanna Peräsarka, Esaias Untamala y.m.]

Tammikuussa 1851 sattui tapaus, joka ratkaisevalla tavalla järkytti luottoa Malmbergiin ja ilmituleen puhalsi sen tyytymättömyyden liekin, jonka sekä hänen varomattoman käytöksensä ja yhä ilmeisemmäksi käyneiden vikojensa aiheuttama mielipaha että kateus, vikoilemisen halu ja vieraantuminen herännäisyyden suurelle tehtävälle olivat sytyttäneet hänen mainettaan hävittämään. Kruununkylään kokoontui suuri joukko heränneitä pappeja läheltä ja kaukaa saattamaan haudan lepoon sikäläisen kirkkoherranapulaisen Alfr. Kihlmanin vaimoa Angelika Fabritiusta. Tilaisuus oli valtaavan juhlallinen. Ruumissaarnan, jota kiitettiin erinomaisen hyväksi, niin että siitä myöhemminkin heränneitten piireissä usein puhuttiin ja kirjoitettiin, piti Fredr. Östring, elävähenkisiä seurapuheita Malmberg y.m. Illalla tarjottiin tavallisuuden mukaan: totia, ja lasien ääressä syntyi väittelyjä heränneitten pappien keskuudessa jo jonkun aikaa vireellä olleista opillisista riitakysymyksistä. Vielä illallisen jälkeen jatkui tätä väittelyä. Malmberg, joka oli hyvin hermostunut, tilasi totia siihen huoneeseen, johon oli valmistettu yösijat hänelle, von Essenille ja A. O. Törnuddille. Sinne tuli muitakin pappeja. Väittelyä jatkui ja sen kestäessä joi Malmberg sen ajankin käsityksen mukaan ylenmäärin paljon. Etteivät kertomukset siitä ole liioiteltuja, sen todistaa se seikka, että hän itsekin muutamassa vuotta myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä tunnustaa: "Nähdessäni ystävieni alituisen pyrkimisen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin rouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salatut sydämet paljastetuiksi". [F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; Hilda Bergrothin ennen mainittu kirje Agnes Calamniukselle; A. O. Törnuddin kertomus; Malmbergin kirje Reinhold Helanderille 11/10 52 (omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]

Että tämä tilaisuus suuressa määrässä lisäsi sitä vikoilemisen tulvaa, jonka häväistäväksi Malmbergin maine oli joutunut, on sanomattakin selvää. Kuinka paljon siinä yleisesti tunnetussa väitteessä, että hän monesti muulloinkin nähtiin päihtyneenä sekä että hän lankesi haureudenkin syntiin, on perää, sitä on vaikea, tahi oikeammin mahdoton sanoa. Perättömiä eivät monien luotettavien henkilöiden vakuutukset tästä sydäntäsärkevästä asiasta voi olla, mutta että panettelut ja valheet niihin ovat paljon olematontakin lisänneet, se on toiselta puolen varma, ja sen ovat samat henkilöt miltei yksimielisesti myöntäneetkin. Näin ollen on selitettävissä, miksi Malmberg itse on väittänyt useimmat häntä vastaan tässä suhteessa tehdyt syytökset valeiksi. Kenelle olisi hän sitäpaitsi tämän vaikean tunnustuksen tehnyt? Niillekö, jotka vielä pari vuotta aikasemmin epäjumaloiden olivat hänet kunnian huimaavalle kukkulalle nostaneet ja häntä nöyrästi kumartaneet, mutta nyt keskenään salaa neuvottelivat, miten tästä riippuvaisuudesta päästäisiin ja heränneelle kansalle saataisiin selvitetyksi, että hän oli langennut mies? Ei ollut se hiipivien epäilemisten ja salassa liikkuvien moitteiden lisäämä tavaton nöyryytys, jonka alaisena Malmberg näinä aikoina oli, omiaan kehottamaan häntä veljelliseen avomielisyyteen. Taudin murtama oli hänen ruumiinsa, hermostonsa monesti äärimmäisiin asti jännitetty, epätoivon ja muiden kovien kiusausten repimä hänen mielensä — ken käsittäisi hänen tilansa, ken sitä sääliväisyydellä arvostelisi? Malmbergin täytyi sitäpaitsi huomata, ettei kysymyksessä ollut vain hänen persoonansa, vaan sen suuren uskonnollisen liikkeen pirstominen, johon hän sydänjuuristaan oli kasvanut kiinni. Tämäkin seikka tietysti suuressa määrässä lisäsi hänen asemansa vaikeutta, estäen häntä avaamasta sydäntään herännäisyydestä vieraantuville ystävilleen. Ja ken on mitannut ne kiusaukset ylpeyteen, jonka alaisena Malmberg oli ollut ja edelleen, kaiken nöyryytyksen uhallakin, vieläkin oli? Tämä ei ole sanottu miehen vikojen vähentämiseksi, mutta puolueeton arvostelu ei saa syrjäyttää tätäkään näkökohtaa. Eivät ole tässä kysymyksessä pikkuihmisten kärsimykset, vaan kiusausten helle, jota ei saa mitata tavallisella mitalla. Muutamassa v. 1853 kirjoittamassaan kirjeessä on Malmberg itse asemastaan tänä aikana lausunut: "Olin mitä kauheimmassa epätoivossa. En luullut koko avarassa maailmassa löytyvän ainoatakaan ihmistä, joka minua ystävällisesti ajattelisi". [Malmbergin kirje J. I. Berghille 12/10 53 (omistaa Wilh. Malmivaara).]

Että Pohjanmaan herännäisyydessä alkanut hajaannus ei ollut tuntematon Savon heränneitten huomatuimmille kansanmiehillekään, näkyy seuraavasta, Pentti Korhosen Malmbergille ja hänen ystävilleen syksyllä v. 1851 kirjoittamasta kirjeestä:

"Suurimmalla ikävällä, rakas veljeni, olisin suonut teitä näkeväni, mutta aika ei myönnä ja esteet ovat niin suuret, etten voi kohdata teitä tällä kertaa. Mutta hyvin iloinen olen siitä, että teillä, rakkaat ystävät, on kiusaukset yhteiset minun ja muiden ystävien kanssa, koska minä olen saanut tietää, että olette ukko Paavolta nuhdeltu hempeästä mielestä ja maallisesta myötäkäymisestä. Niin, rakas veljeni, älä pahastu, älä Jumalan tähden, että minä olisin parempi sinua eli oppineempi missään asiassa enemmän kuin ystävät niin hyvin Ingman kuin Essenkään, mutta minä, rakkaat ystävät, muistutan teitä, että etsisitte valkeutta ja salattua viisautta Herralta tällä vaarallisella ajalla, joka nyt on heränneillä. En minä pyri teitä opettamaan nyt enkä vasta, vaan ystävyydellä muistutan teitä että, minä niinkuin tekin, olemme moninaisten kiusausten alle annetut Herralta lihan kuolettamiseksi, että henki eläväksi tekisi meitä raukkoja, jonka kyllä ymmärrätte paremmin kuin minä. En minä, hyvät ystävät, pyri teitä enemmän nuhdella kuin opettaakaan, jonka luulen kyllä ymmärtävänne näistä sanoistani, jotka minä heikon veljeni ukko Gabrielin (Markkasen) kanssa viidestä mielestä olemme aikoneet teille kirjoittaa. — Jos asiat myöntävät, olen aikonut ukko Gabrielin kanssa joulun tienoissa olla Lapualla, emme opettaaksemme teitä emmekä myöskään maallista apua kerjätäksemme, niinkuin luulen arvaavanne, vaan ainoastaan saadaksemme kohdella ja keskustella kanssanne niinhyvin ruumiin kuin sielun tarpeista. Voikaa hyvin, niin paljon kuin mahdollista on, niinkuin Kristuksen lujat sotamiehet, ensin itse jokapäiväisen elämän alla kuin myös sanankuulijoittenne holhoomisessa, josta teidän pitää tehdä tili vanhurskaan tuomarin edessä, jonka itse ymmärrätte paremmin kuin minä, omasta virkanne velvollisuudesta". ["Ukko Gabrielin ja Pentti Korhosen" kirje 17/9 51 (omistaa Wilh. Malmivaara).]

Tästäkin kirjeestä päättäen, tuntuu kuin olisivat heränneet talonpojat koettaneet tehdä voitavansa sen hajaannuksen estämiseksi, jonka enteitä yhä selvemmin alkaa näkyä herännäisyyden riveissä. Useat Malmbergin läheisyydessä toimivat papit sitävastoin valmistautuvat eroamaan hänestä ja koko liikkeestä. Samaan aikaan, kuin Malmberg sai Korhosen yllämainitun kirjeen, kirjoittaa esim. A. W. Ingman Jos. Grönbergille: "Minäkin olen näinä aikoina ollut lamautunut sielun ja ruumiin puolesta, pääasiallisesti siitä syystä, että kaikki inhimilliset oppi-isämme sekä Savossa että täällä ovat minun silmissäni aivan auttamattomasti langenneita. Asianlaita on se, että olen tullut huomaamaan heissä mitä kamalinta nikolaittisuutta. Olen koettanut teeskennellä ja peittää tuota sodomilaista ilkeyttä, mutta yhä vain se pistää esiin enkä voi sitä itseltäni salata. Seurauksena onkin ollut, että minä D(urchmanin), E(ssenin), Favorinin, Roosin ja useimpien muiden täkäläisten nuorten pappien kera olen lakannut kaikesta auktoriteetteihin katsomisesta turvautuakseni yksin Jumalan sanaan ja vanhoihin hyviin uskonpuhdistajiin Lutheriin, Arndtiin sekä Speneriin ja muihin hallelaisiin, ja me olemme huomanneet olevamme kaukana heidän opistaan, ainakin käytännössä. Olen nyt alkanut rukoilla ahkerammin ja huutaa Jumalan armoa osakseni, toivoen ettei hän voi minua jättää. Varsinkin on J. Arndt ollut minua kehoittamassa, vaikka kirjani [Riitakirjoitus Hedbergiä vastaan.] julkaiseminen paljon estelee minua. Minkäänlaisiksi puoluejohtajiksi emme pyri emmekä aio julistaa mielipiteitämme muille kuin lähimmille ystävillemme. Minulla olisi paljo sinulle sanottavaa, mutta en voi sitä kirjallisesti tehdä. — — — Luotan täydellisesti veljelliseen uskollisuuteesi, niin että tämä jää sinun ja minun välille. Niin ovat asiat. Herra auttakoon meitä. Amanda (Malmbergin vaimo) sairastaa heikkona kuumetautia. Itse toivoo hän kuolemaa. Minä toivon hänelle samaa, jos hän vain otollisella hetkellä pääsisi pois tästä murheen laaksosta. Älä milloinkaan näistä tiedoistani mitään Malmbergille ilmaise". [A. W. Ingmanin kirje Jos. Grönbergille 13/10 51 (omistaa kirkkoh. J. Bergroth.)]

Jo tämä kirje osoittaa, miten salaperäisellä tavalla Malmbergin heränneet virkaveljet Pohjanmaalla valmistautuivat eroamaan hänestä ja siitä liikkeestä, jonka yksimielisesti tunnustettuna johtajana hän näihin asti oli ollut. Silminnähtävästi johtui tuo pelonalainen salaperäisyys siitä orjamielisestä riippuvaisuudesta, johon he häneen nähden olivat joutuneet. Syynä oli miehen tavaton henkinen voima ja se johtaja-asema, johon hän vuosien kuluessa oli kohonnut. Väärin olisi syyttää yksin häntä tuon aseman saavuttamisesta, sillä he itse olivat häntä hallitsijaksi kasvattamalla kasvattaneet. Sitä huonomman vaikutuksen tekee sentähden tuo heidän salassa hiipivä, pimeässä vähitellen kypsyvä vastarintansa. Se esti kaiken suoran ja miehekkään esiintymisen ja siihen hukkui kaikki vilpitön veljesrakkaus, joka ehkä vieläkin olisi voinut asiat korjata. Että tämä oli Malmberginkin kehitykselle vaarallista, on itsestään selvää.

XII.

Lisätietoja Pohjanmaan heränneistä papeista ja muista johtomiehistä jaon lähinnä edellisinä vuosina.

Syynä Wilhelm Niskasen johtaja-arvon nopeaan vakaantumiseen Kalajoen-varrella oli, niinkuin ennen on huomautettu, paitsi miehen kyky ja se väsymätön into, jota hän osoitti järjestäessään heränneitten hartausseuroja ja heidän yhdyselämäänsä, Jonas Laguksen siirtyminen sikäläisen liikkeen huomatuimmasta seurakunnasta, Ylivieskasta, syrjäiselle Pyhäjärvelle, mistä hän ei paljon mihinkään liikkunut. Kalajoenvarren herännäisyys, jota näihin asti miltei yksinomaan papit olivat johtaneet, jäi tästä alkaen melkein kokonaan Niskasen hoidettavaksi. Huomattava on nim. että Schwartzbergkin, joka Sievissä ollessaan sekä vielä Pyhäjärveltäkin, missä hän, niinkuin ennen on mainittu, vuosina 1842-47 toimi ylimääräisenä pappina, usein oli esiintynyt Ylivieskan ja Nivalan heränneitten seuroissa, viimemainittuna vuonna oli muuttanut Säräisniemelle eikä siis enää hänkään voinut johtaa liikettä. Menneiden aikojen huomattavimmista heränneistä papeista oli jälellä ainoastaan Österbladh, mutta miten etevä saarnamies ja harras sielunpaimen hän olikin, ei näy hän tunteneen taipumusta laajemmalle ulottuvaan johtajatoimeen, vaan rajoitti toimintansa omaan seurakuntaansa. Alavieskan kirkkoon tuli kyllä Ylivieskan, Nivalan y.m. lähiseutujen heränneitä häntä kuulemaan, käyden näillä matkoilla hänen pappilassaankin, mutta tähän supistui hänen vaikutuksensa Kalajoen-varren suureen liikkeeseen. Samaan suhteeseen siihen asettuvat myöskin Jaakko Hemming Reisjärvellä ja Engelberg Pulkkilassa, jotka viimemainitut sitäpaitsi Wilhelm Niskaseen nähden alusta alkaen ovat jyrkästi vastustavalla kannalla ja siitäkin syystä pysyvät suuresta liikkeestä syrjässä, tässäkin kohden tarkkaan noudattaen oppi-isänsä Jonas Laguksen katsantotapaa ja esimerkkiä. Näin ollen solui Kalajoen herännäisyyden yleisjohto ikäänkuin itsestään tuon yhä suurempaa mainetta saavuttaneen, lähellä ja etäämmällä asuvien heränneitten keskuudessa ahkeraan liikkuvan talonpojan käsiin, hänen kun sitäpaitsi monesta syystä oli helpompi kuin pappien päästä kansaa likelle. Ettei Niskanen ollut vapaa siitä ylpeyteen kiihottavasta itsetietoisuudesta, joka niin selvästi tähän aikaan näkyy heränneitten ylenmäärin kunnioittamissa johtomiehissä, ei ole kummallista. Jos mikään, oli juuri hänen oma, puoluehengen repimä aikansa omiaan tuohon eksyttämään. Mutta Kalajoen-varren myöhemmän herännäisyyden vaiheet näyttävät selvään, että koko sikäläinen liike olisi mennyt pirstaleiksi ja ennenpitkää kuollut sukupuuttoon, ellei hän olisi ryhtynyt kokoamaan sen hajoavia rivejä ja niihin pyrkiviä uusia aineksia. Tästä riippuu miehen suuri merkitys. Ainoastaan se, joka väittää, että herännäisyys jo oli tehtävänsä suorittanut eikä siis enää ollut oikeutettu saamaan sijaa Suomen Siionissa, on altis tätä merkitystä halventaen arvostelemaan.

Niskasen ystävistä ja apumiehistä on huomattavin ennen (II, 369) mainittu Taneli Rauhala. Jo niinä aikoina, jolloin ensinmainittu hänen kehoituksestansa muutti Ylivieskasta Nivalaan, oli hän laajalti tunnettu ja suosittu heränneitten piireissä, ei ainoastaan kotiseudullaan, vaan muuallakin. Heränneitten säätyläisten kirjeenvaihdossa tapaa usein hänen nimensä, aina kunnioituksella mainittuna. Rauhala oli sydämellisempi ja paljon vähemmän itsepäinen luonne kuin Niskanen. Oppiin nähden oli hän evankelisempi ja uskossaan lapsellisempi ja välittömämpi, kuin tuo hänen opillisiin väittelykysymyksiin taipuva, olemukseltaan jyrkempi asetoverinsa. Jos hän olisi etsinyt omaa kunniaansa, ei olisi hänen ollut vaikea itselleen joukkoa koota, varsinkin koska hän oli lahjakas puhuja sekä harvinaisen ystävällisellä käytöksellään kaikkialla, missä hän liikkui, sai paljon ystäviä. Ainakin niinä aikoina, jolloin Ruotsalainen julisti Niskasen vääräksi profeetaksi, olisi hänen ollut helppo tämän kustannuksella kohota pääjohtajaksi. Mutta tuohon hän ei eksynyt eikä hän näy kiusaustakaan siihen tunteneen. Hän päinvastoin koetti kaikin tavoin tukea heränneen kansan luottamusta Niskaseen, esiintyi puhujana seuroissa hänen kanssaan, asetteli syntyviä riitoja, sovitteli ja tasoitti, kun johtajan jyrkkyys ja itsepintaisuus olivat suistamassa kehitystä harhaan. Tämä näkyy varsinkin Rauhalan suhteesta Niskasen oppiin, jota hän täydentää ja jonka yksipuolisuutta hän evankelisuudellaan estelee.

Muista ystävistään ja työtovereistaan mainitsee Niskanen itse Muistokirjassaan seuraavat: Heikki Kytölän Pulkkilasta, Matti Nisulan Ylivieskasta, Emanuel Wahtolan Sievistä sekä Erkki Junttilan. Varsinkin niinä aikoina, jolloin Ruotsalainen julisti tuomionsa Niskaselle, ja suuret joukot erosivat tästä, oli Rauhalan ja viimemainittujen miesten ystävyys hänelle suuriarvoinen. He eivät kyllä aina hänen menettelytapaansa heränneitten johtajana täysin hyväksyneet, mutta koettivat neuvoa häntä, ystävällisesti puutteista huomauttaen. Ainakin Rauhala on tehnyt paljon jaon uhkaavien tuhojen estämiseksi ja rajoittamiseksi. Ja niidenkin joukossa, jotka jo valmistautuivat eroon Niskasesta, oli henkilöitä, jotka ystävällisesti koettivat ohjata hänen huomiotaan heränneissä vallalle päässeeseen huolimattomaan elämään, sekä vaatia häntä suurempaan huolellisuuteen tässä suhteessa. Niinpä esim. Sievin kirkkoväärti Jaakko Wahtola, palattuaan Ruotsalaisen luota, jonka kanssa hän oli käynyt asiasta neuvottelemassa, lausui Niskaselle: "En sinua moiti, mutta et voi kaikkea nähdä, mitä ystäväsi tekevät, et tiedä miten elävät. Et tarkkaan pidä silmällä heidän elämäänsä". [Kert. kirkkoh. A. Haikola, jolle Wahtola itse tästä puhunut.]

Miltei ainoat Keski-Pohjanmaan papeista, jotka vielä jaon jälkeenkin pysyivät Niskasen ystävinä, olivat Reinhold Helander ja tämän isä A. Helander. V. 1848 tapaamme edellisen ylimääräisenä pappina Kempeleessä, missä hänen aikanaan syntyi herätys. Pelottomalla ja jyrkällä esiintymisellään herätti hän ennenpitkää mielipahaa esimiehessään A. K. Borgissa, joka siihen aikaan oli kirkkoherrana Limingassa. Maaliskuun 6 p:nä 1848 päivätyssä kirjeessä ilmoitti tämä tuomiokapitulille Helanderin Kempeleessä pitämistä hartausseuroista sekä muutamista rajoittavista määräyksistä, joita hän niiden ehkäisemiseksi oli viimemainitulle antanut. Tuomiokapituli, joka ei pitänyt Borgin menettelyä laillisena, vaati häntä maaliskuun 29 p:nä päivätyssä kirjelmässä kieltämään Helanderia "toimeenpanemasta ja johtamasta yksityisiä hartauskokouksia muille kuin omalle talonväelleen sekä ottamasta osaa semmoisiin kokouksiin". Tämän nojalla kielsi hän toukokuun 7 p:nä päivätyssä virkakirjeessä viimemainittua hartausseuroja pitämästä. Helander kysyi neuvoa isältään. Tämän puolesta, vastasi kirjeeseen O. H. Helander, joka siihen aikaan oli isänsä apulaisena Munsalassa: "Ei ole helppo tietää, mitä sinun pitäisi tehdä. Melkein pelkään siitä ajatustani lausua, sillä tämä saattaa helposti olla lihasta kotoisin. Lausun sen kuitenkin. Arvelen, että sinun nykyisissä oloissa pitäisi totella, ainakin ajaksi, jos mahdollista kääntääksesi vainonhaluisen maailman katseet, jotka nyt niin tarkkaan ovat sinuun luodut, pois itsestäsi. Niin Malmbergkin tuumi". Myöskin kehoittaa Helander veljeään Wilhelm Niskasen kanssa neuvottelemaan, olisiko ehkä syytä tehdä valitus Borgin toimenpiteiden johdosta. Kirjeen lopussa löytyvät seuraavat, veljellistä rakkautta ja elävää kristillisyyttä uhkuvat sanat: "Rakas Reinhold! Lihassasi saatat kyllä kärsiä näiden ahdinkojen tähden, mutta ole vakuutettu siitä, että minä, miten lihani pelkääkin tulla häirityksi mukavuudessaan ja rauhassaan, iloitsisin, jos saisin olla osallisena sinun kärsimyksissäsi. Pitäisin sitä autuaana ilona, jos olisin siihen, mahdollinen. Sentähden en ensinkään tahdo sinua surkutella, vaan kehoitan sinua virkistymään siitä lohdutuksesta, mikä on valmistettu niille, jotka Kristuksen tähden saavat osakseen maailman uhkauksia ja vainoa. Siis onnea vain, jos sinun ensimmäisenä meistä täytyisikin uhrata ajallinen menestyksesi Kristuksen valtakunnan tähden". — Jonkun ajan kuluttua näkyy kuitenkin Borg katuneen tekoaan. Tammikuussa 1849 kirjoitti hän Helanderille: "Vakaumukseni, että herra armovuodensaarnaaja, nöyrästi noudattaen, esivallan säädöksiä, vilpittömästi on tahtonut voimiensa mukaan tehdä työtä Kristuksen valtakunnan hyväksi, on minussa vähitellen synnyttänyt katkeraa katumusta ajattelemattoman virkaintoni johdosta. Peruutan sentähden toukokuun 7 p:nä antamani määräykset, jättäen kaikki riippumaan Turun tuomiokapitulin sananmukaisesta ja epämääräisestä lausunnosta maaliskuun 29 p:ltä 1848". [Paimenmuisto; A. K. Borgin kirje 14/1 49 ja Q. H. Helanderin kirje 1/8 48 Reinhold Helanderille (kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]

Liikuttavaa on lukea Helander-veljesten toisilleen kirjoittamia kirjeitä. Ne ovat erinomaisen avomielisiä ja uhkuvat mitä hellintä veljesrakkautta. Ne ilmaisevat sitäpaitsi elävää kristillisyyttä ja vilpitöntä rakkautta herännäisyyteen ja sen edustajiin. Kevättalvella v. 1848 kävi O. H. Helander Nilsiässä Ruotsalaista tapaamassa. Tästä käynnistään hän kirjoittaa: "En voi mitenkään yhteen kertomukseen koota kaikkea hyvää, jota siellä sain kuulla. Ukko oli minulle sekä hyvin hellä että tämän ohessa hyvin suolainenkin. En ole milloinkaan ollut niin ahtaalla, kuin hänen luonaan viimeistä yötä ollessani. Jos vain en tuhlaisi minkä sain selkäsaunana ja kehoitukseksi. Pääasiana teroitti hän etenkin, ettemme jokapäiväisessä elämässä jättäytyisi ilman lapsenoikeutta, jolla hän tarkoitti sisällistä Kristuksen etsimistä ja pyrkimistä häntä omistamaan vapahtajaksi, jos olisimme kuinka syntisiä tahansa, ja että meidän tulee taistella, kunnes tuon saamme. Ilman tätä — niin hän sanoi — on kaikki turhaa, sillä lahjat eivät tee ketään autuaaksi. Tämän laiminlyömisestä riippuu hänen opetuksensa mukaan se, että niin moni meidän maassamme nykyään pieksee tuulta vain". Kesällä s.v. kävi myöskin Reinhold Helander Nilsiässä. [O. H. Helanderin vasta mainittu kirje R. Helanderille 1/8 48.]

Yhtä ystävällisesti puhuu O. H. Helander tässä sekä muissa näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä W. Niskasestakin, kertoen hänen matkoistaan Suupohjaan, Ruovedelle, niissä Malmberg viimemainittuna kesänä oleskeli terveyttään hoitamassa, y.m. Tämä ystävyys vain vahvistui, kun Helander-veljesten isä, A. Helander, v. 1850 muutti Haapajärvelle ja poikansa Reinhold pääsi hänen apulaisekseen. Niinkuin jo ennen on mainittu, kesti tätä ystävyyttä vielä varsinaisen jaon kovana vuotenakin. Tämä on sitä huomattavampaa, kuin O. H. Helanderkin, joka edelleen oli ahkerassa kirjeenvaihdossa isänsä ja veljensä kanssa ja heidän kauttansa sai tietoja Keski-Pohjanmaan sekavista oloista, niinkuin vasta saamme nähdä, jo aikuisemmin oli alkanut horjua mielipiteissään.

Jo siirtyessään Pyhäjärveltä Säräisniemelle, oli Schwartzberg Wilhelm Niskaseen nähden asettunut jyrkästi vastustavalle kannalle. Hänen työtään viimemainitussa seurakunnassa, mihin jaonhengen hävitykset eivät ulottuneet, ei tämä suhde häirinnyt, mutta hänen vikoileva vaikutuksensa useaan herännäisyyden johtomieheen ei silti tullut ehkäistyksi. Näistä mainittakoon edellä muiden veljekset Stenbäck, joiden sisaren kanssa hän oli naimisissa. Miltei varmuudella voi olettaa, että esim. Lauri Stenbäck, joka kesällä 1849 kolme viikkoa vieraili lankonsa luona Säräisniemellä, hänen kauttansa sai vahvistusta niille epäilyksille Niskaseen nähden, joille Suupohjan heränneet papit jo siihen aikaan alkoivat kallistaa korvansa. Herännäisyysliikkeestä ei hän vielä siihen aikaan aikonut luopua, mutta ei hän tämän jälkeen enää siitä sillä innostuksella puhu, kuin ennen. L. J. Niskasen kanssa, joka samaan aikaan tuli Schwartzbergia tervehtimään, kävi hän samalla matkalla Kajaanin kautta Nilsiässäkin, mutta ettei tämäkään käynti voinut hänessä sytyttää uutta rakkautta herännäisyyteen, se näkyy niinikään, jos kohta hän lieneekin ollut verraten tyytyväinen Paavon puheisiin. [Eliel Aspelin, Lars Stenbäck s. 432.] Schwartzberg sitävastoin teki Säräisniemellä uskollisesti työtä herännäisyyden hengessä, jos kohta erillään Suupohjan ja Keski-Pohjanmaan suurista liikkeistä ja niiden silloisia johtomiehiä vikoillen. Säräisniemeläiset, jotka jo aikuisemmin Kajaanissa käynneillään olivat tutustuneet herännäisyyteen, kuuntelivat hartaudella Schwartzbergin voimallista todistusta synnistä ja armosta. Seurakunnassa syntyi huomattava herätys, joka ulkomuotoihinkin nähden kantoi herännäisyyden leimaa. Seuroissa veisattiin Siionin virsiä, ja heränneet pukeutuivat körttipukuun. Tätä pukua oli siellä kuitenkin jo ennen Schwartzbergin aikoja vähin käytetty ainakin Manamansalon saarella, jonka asukkaat olivat käyneet Kajaanissa Paavoa kuulemassa ja siellä siihen mieltyneet. Kielilläpuhujiakin Säräisniemellä Schwartzbergin aikana löytyi. [Kert. Jaakko Karppinen Säräisniemeltä y.m.]

Muutkin etäällä herännäisyyden varsinaisista seuduista elävät heränneet papit olivat siksi riippuvaisia Laguksesta ja hänen katsantotavastaan, ettei muuta sovi odottaakaan, kuin että he asettuivat Wilhelm Niskasta vastaan. Jolleivät he muualta olisikaan kuulleet herännäisyyden kehityksestä Etelä- ja Keski-Pohjanmaalla, niin saivat he hänen kirjeittensä kautta tietää, millä kannalla asiat olivat. Seurauksena oli, että niskaslaisuus, jolla nimellä jo tähän aikaan Wilhelm Niskasen edustamaa suuntaa alettiin nimittää, koko Pohjois-Suomessa alusta alkaen joutui huonoon maineeseen sikäläisissä heränneissä piireissäkin. Maailma tietysti iloitsi, arvellen että vihdoinkin oli herännäisyyden painajaisesta päästy, "toistupalais"-suunta kun alusta alkaen ilmaisi heikkouden oireita eikä missään saanut aikaan suurempaa herätystä. On kyllä totta, että Pohjois-Suomen karut maat ja sen kylmä ilmanala eivät aikuisemminkaan olleet näyttäytyneet soveliaiksi herännäisyyden kylvölle, mutta hyvin luultavaa on myöskin, että sikäläisten heränneitten vikoileva mieli ja itseensä sulkeutuminen eivät olleet omiaan vetämään puoleensa niitäkään heränneitten ryhmien ulkopuolella olevia arkoja omiatuntoja, joihin Herran kutsuva armo oli koskenut. Nimi toistupalaiset, jolla jaon aikana ruvettiin nimittämään niitä, jotka 'Niskasen sanankuulijoita tuomiten ja heistä eroten' alkoivat pitää eri seuroja, on kuvaava ja selittää puolestaan sekin asiaa. Että tämä suunta vaati jyrkkää eroa maailmasta, oli kyllä oikein ja aivan herännäisyyden alusta alkaen julistaman opin mukaista, mutta missä tähän vaatimukseen liittyi heräjävien tahi vasta heränneitten epäileminen ja itsekylläinen arvosteleminen, siinä eivät vaatijat enää muistaneet Herran käskyä: heikkouskoista korjatkaa. Ja väärin olisi kieltää, että juuri tämä henki pääsi toistupalaisissa vallalle. Pieneksi jäi senkin tähden Pulkkilan herännäisyys, vaikka Engelberg siellä teki ahkeraa työtä, pieneksi J. M. Stenbäckin voimallisten saarnojen uhalla liike lissäkin, samoinkuin myöskin Kiimingissä, missä M. R. Montin oli pappina. Paljon enemmän sai sensijaan Reinhold Helander aikaan Kempeleessä, vaikka hän oli siellä vain lyhyen ajan.

Jota pohjoisempaan siirrymme, sitä heikompana esiintyy herännäisyys, ja se vähäkin, joka siellä tämän liikkeen vaikutuksesta näkyy, väistyy ennenpitkää voimatonna Lapissa syntyneen ja yhä leviävän laestadiolaisuuden tieltä. Tämän liikkeen suhteen tunsi itsensä aivan neuvottomaksi esim. ennen (III, 125) mainittu E. L. Levón, joka, oltuaan pari vuotta ylimääräisenä pappina Siikajoella, toukokuussa v. 1852, niinkuin vasta saamme nähdä, siirrettiin Rovaniemelle. Kesäkuussa s.v. kirjoitti hänelle Lagus: "Ei kai Rovaniemikään ole vapaa Lapin perkeleen-kristityistä? Tuo on herätyksen irvikuva, ja varmana pidän, ettei mikään perinpohjainen itsensä ja synnin tunteminen ole tapahtunut niissä, jotka näyttelevät semmoista koiranäytelmää, josta olen kuullut puhuttavan. Missä armon työ todellisesti ensin tapahtuu sielussa, siinä antaa pelastumisen huoli tarpeeksi työtä, niin ettei rikkaruoho pääse vallalle, vaikka perkele sitä kylvääkin nisun sekaan. Mutta näinä viimeisinä aikoina saa kai varustautua näkemään ja kuulemaan mitä tahansa. Autuas sentähden se, joka sydämen luottamuksella ja kaipuulla katselee Jumalan Karitsaa, joka on kantanut syntimme, ja tahtoo elää ainoastaan hänestä ja hänen kanssansa. Ei ole meillä opettajilla aikaa takertua epäuskoon, itsevanhurskauteen ja lain orjuuteen. Evankeliumin julistajat ravitkoot myöskin itseään evankeliumilla". [Paimenmuisto; Laguksen kirje E. L. Levónille 1/6 52 (omistaa rehtori E. Levón).]

Niinkuin tästä ja Laguksen muista näinä aikoina kirjoittamista kirjeistä näkyy, piti hän asemaa ylimalkaan hyvin toivottomana, nähden kaikkialla viimeisten aikojen merkkejä. Tiedetään, että hänen yhä lisääntyvä alakuloisuutensa suureksi osaksi johtui hänen sairaloisuudestaan, mutta syynä oli myöskin, että hän kaikkialla kaipasi elävän, ristin Herran koulussa pitkälle kehittyneen kristillisyyden tuntomerkkejä, sitä elämää, jota hän piti valvomisen ja jatkuvan kilvoituksen välttämättömänä hedelmänä. Ei pysty kukaan perusteellisilla syillä väittämään, ettei Lagus itse tätä elämää elänyt, eikä sitä, että hän siitä olisi ylpeillyt, sillä elävä synnintunto on loppuun asti hänen uskonnollisen katsantotapansa huomattavimpia piirteitä, mutta hän oli, varsinkin Pyhäjärvellä yksinäisyydessä taistellessaan heränneen taistelua, niihin määrin piintynyt siihen käsitykseen, että kaikkien muidenkin heränneiden elämä muodostuisi juuri samankaltaiseksi, että hän vaani luopumista vain ja suruttomuutta kaikkialla, missä kehitys ei kulkenut juuri samaa uraa kuin hänen omalla kohdallaan. Ainoastaan ne, jotka puheissaan ja käytöksessään asettuivat juuri tälle kannalle, olivat hänestä heränneitä, muut eivät. Tämä katsantotapa jäi perintönä niille, jotka tunnustivat hänet oppi-isäkseen, sillä eroituksella kumminkin, että tämä kanta monen kohdalla ilmaisee vain kuollutta kaavaa, jolla ei voinut olla historiallista tulevaisuutta. Lagus oli siksi valtaava persoonallisuus, hänen osuutensa herännäisyyden taistelussa maailmaa vastaan oli siksi suuri, hänen kristillisyytensä siksi syvällistä laatua ja hänen loppuun asti muuttumaton suhteensa Ruotsalaiseen niin yleisesti tunnettu, että heränneiden pappien luottamus häneen ei saata ketään kummastuttaa. Että tämä luottamus monen kohdalla kehittyi liialliseksi riippuvaisuudeksi aikana, jolloin ihmisauktoriteetti heränneitten piireissä niin paljon vaa'assa painoi ja alkanut hajaannus vaati jokaista kantaansa määräämään, on niinikään selitettävissä. Mutta puoluehengen hajoittavaa voimaa tämä kaikki mitä suurimmassa määrässä lisäsi.

Paitsi A. Helanderin määräystä Haapajärven kirkkoherraksi on Etelä-Pohjanmaan heränneitten pappien majanmuuttoon nähden huomattava A. N. Holmströmin siirto Kuortaneelta Kuhmoniemelle (1849). Ensinmainitussa seurakunnassa oli paljo heränneitä, ja Suupohjan heränneet papit olivat siellä usein käyneet. Monet rakkaat muistot yhdistivät heidät sikäläiseen vieraanvaraiseen pappilaan. Holmströmin poismuutto oli siihenkin nähden tuntuva vahinko näiden seutujen herännäisyydelle, että hänen vakava, miehekäs luonteensa olisi ollut hyödyksi syntyviä riitoja ratkaistaessa. O. H. Helanderin muutto Munsalasta Kortesjärvelle (1849) ei Suupohjan heränneitten pappien väleissä vaikuttanut muuta muutosta, kuin että hän täällä tuli enemmän tekemisiin v. Essenin ja Ingmanin kanssa. Aavistaen kovia aikoja ja peläten uuden esimiehensä, Lappajärven kirkkoherran J. Fellmanin tunnettua vihamielisyyttä herännäisyyttä vastaan, kirjoittaa hän vähän ennen muuttoaan: "Tuntuu kuin vietäisiin minut miltei kuolemaan", ja muutamia kuukausia myöhemmin: "Tuntuu kuin olisin kutsumattomana vieraana tunkeutunut tänne Lappajärven pitäjään, roistona kunniallisten ihmisten joukkoon". Että Helander jo tähän aikaan huomasi veljesrakkauden Suupohjan heränneitten pappien piirissä olevan kylmenemässä ja että hän siitä paljon kärsi, näkyy seuraavasta hänen Otto von Essenille huhtikuussa v. 1850 kirjoittamastaan kirjeestä: "Iloitsen että Reinhold (veljensä) on käynyt Lapualla. Olisin toivonut saavani olla siellä; mutta nyt en talvikelillä enää taida sinne päästä. On outoa olla niin likellä ihmisiä ja kuitenkin heistä eroitettuna. Epäluuloinen ja tyhmiin mietteisiin hyvin taipuisa sydämeni vaatii edellä kaiken muun saada olla veljellisessä kanssakäymisessä samanmielisten ihmisten kanssa, sillä muutoin pelkään, että käy hullusti. Et usko, mikä lohdutus minulla on siitä, kun minulle joskus osoitetaan veljellistä mieltä. Iloitsen sentähden siitä, että saan uskoa ainakin muutamien tuttavieni tuntevan veljellistä hyväntahtoisuutta minua kohtaan. Niistä olet sinä yksi. On kauheata ajatella olevansa hyljätty. Mutta ehkä johtuu tämä tuska siitä, etten ole hyljännyt itseäni. En sano enempää, sillä en tiedä, mihin tyhmiin mietteisiin tämä voisikaan minut johtaa". [O. H. Helanderin kirjeet Reinhold Helanderille 3/3 49 ja 9/5 49 sekä saman kirje Otto von Essenille 9/4 50. (Kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]

Näissä kirjeissä huokailee vilpitön veljesrakkaus uhkaavan jaonhengen ahdistamana. Niissä kuvastuva mieliala on rakkauden vaistomainen vastalause niitä soimaavia epäluuloja ja salaperäisiä tuumia vastaan, jotka yhä johdonmukaisemmin kokoavat voimansa hajoittamaan Pohjanmaan herännäisyyden rivejä. Jos tämä valitus onkin voimaton estämään onnettomuutta, ei ole se sentähden arvoton. Se on kallis perintö tuleville ajoille, paljon kalliimpi kuin kaikki ne katkerat tuomion-sanat, joita näihin aikoihin kylmäkiskoisesti ja itsekylläisessä mielessä lausuttiin herännäisyyden vahingon korjaamiseksi.

Merkille on kuitenkin pantava, että Helander piti Suupohjan herännäisyydessä vielä tähän aikaan säilynyttä ulkonaista sopua onnellisempana Keski-Pohjanmaan herännäisyyden tilaa, missä eripuraisuus jo oli kaikkien nähtävänä. Paitsi kirjeiden kautta isältään ja veljeltään sai Helander omin silmin nähdä, miten surkealla kannalla viimemainitun seudun asiat olivat. Kesällä v. 1850 kävi hän niin. Haapajärvellä, paluumatkalla poiketen muunohessa Österbladhin luo Alavieskaan. Siellä sai hän kuulla, että Laguksen apulainen Sakari Castrén, joka vasta oli käynyt Suupohjassa, oli kertonut, että sikäläistenkin heränneitten sopu oli kerrassaan rikkoontunut. Kaikesta päättäen oli hän syyksi sanonut Malmbergin ystävällistä suhdetta W. Niskaseen. Kirjeessään kertoo Helander niinikään, ettei hän päässyt likempään keskusteluun Österbladhin kanssa sekä että tämä esteli häntä puhuttelemasta hänen vaimoaankin. "Palasin kotia, en tyytymättömänä, mutta en oikein tyytyväisenäkään", kirjoittaa Helander kysymyksessä olevassa kirjeessään, lisäten: "Nuo monet tuumat riitaisuuksista y.m. vaikuttivat minuun kummallisen masentavasti. Minusta on nykyinen aika kauheaa aikaa, jolloin perkele näyttää voittavan tarkoituksensa hajoittamalla, puremalla ja syömällä. Onnellinen se, joka tänä aikana herää työskentelemään oman huonon asiansa korjaamiseksi. Siihen olen aina johtunut, miettiessäni näitä asioita. Ei niin, että itse tietäisin tuohon vakavasti ryhtyneeni. Tarkoitan vain, että se olisi ainoa keino. Kotia tultuani en ole ketään ystävistä tavannut, vaan olen saanut olla yksin mietteilleni, epäuskoilleni ja huonoine ominetuntoineni. Suoraan sanoen: suuri levottomuus siitä, mitä minun nyt tulisi tehdä, on minua vaivannut. Olen koettanut pääasiassa pitää kiinni siitä, että minun pitäisi kaikkineni astua Kristuksen eteen. Mutta sitten tulee: sinähän et mitään tiedä, sinähän et ymmärrä oikeaa oppia, sinä et voi eroittaa opinerehdyksiä, muiden uhratessa elämänsä ja kaikkensa päästäksensä totuuden puolelle ja taistellen voimallisesti näyttääksensä, että ovat oikeassa. Seisot siinä kuni sokea raukka, et käsitä etkä ymmärrä syvyyksiä, et voi mitään taistelua suorittaa, vaan omatuntosi ja elämäsi ovat epäpuhtaat. Olen kyllä muistanut, että juuri tässä Kristus olisi minulle tarpeellinen, olen päättänyt rohjeta astua hänen eteensä ja tahdon vastakin niin tehdä, mutta paljon on kaikki, johon tässä olen viitannut, ajatuksiani hämmentänyt. Syynä siihen ei mahda olla mikään muu, kuin että näihin asti olen turvautunut lihan käsivarteen, ja kun nyt täytyy ruveta huomaamaan, että 'kaikki liha on ruohoa', niin on niin vaikeaa ja outoa ilman kaikkea lihallista tuetta uskoa Herraan, että hän vieläkin on syntisten ainoa tuki ja turva. Sinulle, Reinhold, olen tahtonut suoraan tämän sanoa, jotta tietäisit, minkälaisissa ajatuksissa teistä erosin. Joka vain voisi ja tahtoisi taipua hengen köyhyydessä työskentelemään oman kurjuutensa kanssa ja siinä oppia uskomaan Kristukseen!"

Huomattavampaa eripuraisuutta ei Suupohjassa kuitenkaan vielä näy olleen, vaikka tuli kytikin tuhan alla. Vielä v. 1850 lopussa kirjoitti Helander veljelleen Haapajärvelle: "Meidän kesken vallitsee yksimielisyys, emmekä voi tätä Jumalan meille osoittamaa laupeutta kyllin suureksi arvata. Siellä seuloo perkele ilmeisesti. Kun vain emme mekin joutuisi saman seulomisen alaisiksi". Tämän, samoinkuin edellisen kirjeen lopussa löytyvä tervehdys W. Niskaselle, osoittaa, ettei O. H. Helanderkaan häntä moittinut sekä ettei hän vikoillut Malmbergin ystävällistä suhdetta häneen. Tämäkin seikka todistaa, että jako alkoi Keski-Pohjanmaalla eikä Suupohjassa. [O. H. Helanderin kirjeet R. Helanderille 31/7 50 ja 15/12 50 (Kirjeet omistaa Suomen Kirkkohist. Seura).]

Etelä-Pohjanmaan heränneitten pappien riviin jäi huomattava aukko, kun Purmon kappalainen Edvard Svahn tammikuun 18 p:nä 1849 ummisti silmänsä viimeiseen lepoon. Hän oli ollut vaatimaton ja uskollinen sielunpaimen, ja kaipuulla muisteltiin häntä kauan heränneissä piireissä. Hänen kuolemansa johdosta kirjoitti O. H. Helander veljelleen: "Tulen juuri Purmosta ja lähetän nyt terveisiä sieltä. Viiltää sydäntä, kun täytyy sanoa, että tämä on viimeinen tervehdys rakastamaltamme ja kunnioittamaltamme ystävältä Svahnilta. Eilen illalla näimme hänen hengittävän viimeisen huokauksensa. Minusta tuntuu kuin olisi hänen kuolemansa kautta luu riistetty pois veljesruumiista". Lagus ilmaisi osanottonsa Svahnin apen J. Wegeliuksen perheen suruun seuraavin sanoin: "Olen kyllä kuullut Svahnin taudista, mutta en hänen asemastaan kuolinhetkellä, josta kaikki riippuu. Ei mitään syytä ole minulla epäilykseen, ettei hän olisi tullut hyvästi korjatuksi. Tunnustan paljon kadehtivani häntä, jonka ei tarvinnut kokea sitä koetuksen tulta, mikä meitä luultavasti odottaa, tahi oikeammin niitä, jotka vielä jonkun aikaa elävät". Tammikuun 30 p:nä saapui Purmoon paljon kaukamatkaisiakin ystäviä, jotka kaipuulla saattoivat Svahnin hautaan. [O. H. Helanderin kirje R. Helanderille 19/1 49; Laguksen kirje J. Wegeliuksen perheelle 23/2 49.] Useimmat Pohjanmaan heränneistä papeista toimivat kysymyksenä olevina vuosina samoissa seurakunnissa tahi ainakin samalla seudulla, kuin edellisinäkin. Ennen mainittujen muutosten lisäksi mainittakoon vielä seuraavat: J. H. Roosin apumiehenä herännäisyyden taisteluissa Uuskaarlepyyssä toimi vuosina 1849-52 A. A. Favorin, joka sitäennen oli ollut pappina Kauhavalla; v. 1852 kuoli Laihian kirkkoherra E. J. Snellman; viimemainittuna v. siirrettiin J. R. Hedberg Närpiöstä Kruununkylään; Kauhavalta muutti Wilhelm Ingman Temmekselle ja sieltä Piippolaan sekä v. 1848 Lapualle, missä hän toimi sijaiskirkkoherrana sekä armovuodensaarnaajana toukokuuhun 1852, jolloin hän määrättiin kappalaisensijaiseksi Kuortaneelle; v. 1848 muutti K. A. Lilius Kortesjärveltä Suomussalmelle, missä hän sitten, niinkuin ennen (III, 98) on mainittu, monta vuotta siunauksella vaikutti Kainuunmaan herännäisyyden hyväksi; Edvard Svahnin apulaisena ja hänen kuolemansa jälkeen v.t. kappalaisena työskenteli Purmossa K. V. Lybeck vuosina 1848-52; vuosina 1849-53 oli Jaakko Simelius ylimääräisenä pappina Luodossa; v. 1850 siirrettiin F. P. Kemell, Lappajärvellä neljä vuotta taisteltuaan jaloa taistelua herännäisyyden puolesta, ensi Pyhäjoelle sekä (1852) Oulaisiin; v. 1851-55 oli J. J. Häggman kappalaisenapulaisena Ähtävällä; H. Moliis, joka vuoteen 1851 oli kappalaisena Pietarsaaressa, pääsi viimemainittuna vuonna kappalaiseksi Mustasaarelle; J. E. Wegelius oli vuosina 1850-53 kappalaisena Bergössä; N. R. Lagus oli ylimääräisenä pappina Vähässäkyrössä; S. U. Gallenius, joka vuosina 1848-50 oli ollut ylimääräisenä pappina Haapajärvellä, oli kappalaisena Sulvassa; E. W. Snellman oli ylim. pappina Laihialla, sittemmin Korsnäsissä, mistä hän (1853) pääsi Kortesjärven kappalaiseksi; Peräseinäjoelta muutti O. W. Forsman v. 1851 Pihlajavedelle, jonka seurakunnan kappalaisena hän oli vuoteen 1856; Alfr. Kihlman oleskeli vuosina 1851-52 ulkomailla.

Sopisi olettaa, että maailma, samassa suhteessa kuin herännäisyys voitti sijaa ihmisten sydämissä, huomaisi miten turhat kaikki pakkokeinot sen ehkäisemiseksi olivat. Olivathan kaikki tuohon suuntaan tehdyt yritykset osoittautuneet voimattomiksi, niin että ajanhengen vaatimuksen tässä suhteessa olisi pitänyt olla jokaiselle selvä. Mutta vieläkin koettivat viranomaiset rakentaa salpoja herännäisyyden leviämiselle. Tekisi melkein mieli olettaa, että kirkon hallitusmiehet alkoivat huomata, että heränneitten omassa keskuudessa oli syntymässä suunta, joka ennenpitkää oli tarjoava heille kättä liikkeen vastustamisessa. Oli miten oli, siihen aikaan, jolloin Turun tuomiokapituli A. K. Borgin alotteesta antoi määräyksensä Reinhold Helanderin Kempeleessä pitämien hartausseurojen ehkäisemisestä, huomasivat heränneet papit muuallakin, että viranomaiset uudelleen aikoivat ryhtyä pakkokeinoihin liikkeen edustajia vastaan. Niinpä kirjoittaa O. H. Helander ennenmainitussa kirjeessään 1848 veljelleen: "Malmberg arvelee, että he lopulta pakoittavat meidät pelkkiin tupakka-seuroihin", kun nim. koetettiin estää suurten seurojen pitämistä. Asia on sitä huomattavampi, kuin Ruotsissakin näihin aikoihin alettiin yhä selvemmin käsittää, että konventikkeliplakaatti soti sekä uskonnon että ajanhengen oikeutettuja vaatimuksia vastaan. Suomessa sitävastoin tuli v. 1846 ilmestyneessä kirkkolakikomitean ehdotuksessa näkyviin aivan vastakkainen käsitys asiasta. Uusi kirkkolakiehdotus ei kyllä sen pitemmälle johtanut, mutta semmoisenakin on se surkeana todistuksena maamme kirkollisten luottamusmiesten korkeakirkollisuudesta ja ahdasmielisyydestä. Näin ollen on luonnollista, että varsinkin heränneet, joita sen ehkäisevät määräykset niin likeisesti koskivat, esiintyivät sitä vastaan, semminkin kun sanomalehdetkin vaativat samaa. V. 1847 ilmestyi Vaasassa K. K. von Essenin kirjoittama "Anmärkningar vid kyrkolagsförslaget", ja samaan aikaan julkaisi Lauri Stenbäck sanomalehtikirjoituksia asiasta, jotka kirjoitukset täydennettyinä seuraavana vuonna ilmestyivät eri vihkosena nimellä "Teologiska traktater, II". Varsinkin ensinmainittu julkaisu on asiallinen ja perusteellinen. Sen huomattavin osa koskee konventikkelikieltoa, jonka määräyksiä komitea tahtoi säilyttää. Siitä lausuu von Essen muun ohessa: "Vanha konventikkeliplakaatti esiintyy siis jälleen tässä — kaiken sen sopimattomuutta todistavan katkeran kokemuksen uhallakin ja ikäänkuin uhmaillen kaikkia niitä ääniä, jotka uskonsuvaitsevaisuuden puolesta viimekuluneina vuosikymmeninä ovat lausutut sitä vastaan — uudistetussa ja sen pahempi vielä pahemmassa ja vielä suvaitsemattomammassa muodossa, kuin toistasataa vuotta sitten. — — — Konventikkelikiellon perustukseksi vetää komitea etupäässä Gangran kirkolliskokouksen (neljännellä vuosisadalla), 'joka kirkosta poissulkemisella rankaisi ne, jotka ilman piispan lupaa kodeissaan pitivät yksityisiä hartauskokouksia ja ylenkatsoivat Herran huonetta'. Jo sanat 'Herran huoneen halveksijat' ilmaisevat, että ne, joita vastaan päätös tehtiin, olivat vääräoppisia. Mutta kun tähän tulee lisäksi, että tämä ylönkatse riippui puhtaasti dogmaattisista erehdyksistä ja tarkoitti täydellistä eroa kirkollisesta yhteydestä, niin näkyy selvästi, että kirkosta-sulkemistuomio kohdistui kirkon halveksimiseen eikä yksityisiin hartausseuroihin. Gangran kirkolliskokous ei ensinkään asetu viimeksimainittuja seuroja vastaan, kun niitä pidetään julkisen jumalanpalveluksen kera ja kirkollisessa hengessä. Sen päätöksellä ei sentähden milloinkaan järkiperäisillä syillä voida tukea konventikkelikieltoja. Neljännellä vuosisadalla eivät apostolisen aikakauden kristittyjen tavat mitenkään olleet saattaneet joutua niin kokonaan unohduksiin, että olisi voitu unohtaa, miten ensimmäiset kristityt suuremmissa tai pienemmissä joukoissa usein kokoontuivat yhteistä hartautta varten paitsi julkiseen jumalanpalvelukseen myöskin muihin tilaisuuksiin. Ja historia todistaa, että tuo oli kristittyjen yleisenä tapana juuri siihenkin aikaan, jolloin komitean konventikkelikiellon tukeeksi esiintuoma Gangran kirkolliskokouksen päätös tehtiin. Ensimmäiset kristityt etsivät yhteistä rakennusta Jumalan sanan viljelemisestä, veisusta ja kristillisistä keskusteluista kaikissa niissä tilaisuuksissa, kotijuhlissa y.m., joita nykyajan kristityt esteettömästi käyttävät meluaviin huvituksiin, juomiseen, tanssiin j.n.e. — — — Myönnettävä on myöskin, ettei 'yhteys jumalanpalveluksessa' tahi kristillisessä elämässä yleensä eikä kristillinen yhteishenki voi syntyä nykyisen julkisen jumalanpalveluksen tarkkaan määrätyissä jäykissä muodoissa, jos kaikki jumalisuuden harjoitus pakotetaan kirkon ja kodin seinien sisään, mutta on kielletty seuraelämässä. Ilman keskinäistä aatteiden vaihtoa, ilman keskinäistä innostuttavaa kehoitusta, yksityisiä neuvotteluja y.m. sammuu ja kuolee herännyt innostus ennemmin tai myöhemmin. Tämä kokemus se on, joka on muodostanut kaikki nuo tieteelliset, kansalliset y.m. yhdistykset, joista aikamme toivoo niin paljon. Yksin kristillinen harrastusko, kristillinen uskonelämä, joka syttyy ylhäältä ja jota paitsi koko kirkko ei ole kuin ulkonainen, kuollut ja tyhjään muodollisuuteen jähmettynyt laitos, yksinkö se olisi poikkeuksena tästä säännöstä? Eikö ole kirkon oman edun mukaista, että tämä elämä on herätettävä, ylläpidettävä ja edistettävä? Mutta ylläpitää ja edistää sitä ei tosiaankaan voida tuon luonnottoman, kaikkea yhteistä kehoitusta ehkäisevän pakon kautta, jolla heränneitä ahdistetaan". — Huomautettuaan, että konventikkelikieltojen määräykset alkuansa olivat olleet tähdätyt maallikoita vastaan, joilla, "he kun eivät ole osallisina papiksivihkimisen sakramentista, ei voi olla Pyhän hengen voitelua eivätkä siis voi keskenänsä puhua kristinuskosta joutumatta erehdyksiin" sekä näytettyään, miten epäjohdonmukainen sekin komitean ehdotus oli, joka määräsi, että maallikko vasta viisi kertaa otettuaan osaa hartausseuroihin oli rangaistava, mutta pappi heti ensimmäisen kerran jälkeen oli vedettävä edesvastuuseen, lausuu v. Essen sen toivomuksen, että "Suomen kirkon jäsenet yhä yleisemmin korottavat äänensä konventikkelisäädöksen säilyttämistä ja sen yhä jyrkempää teroittamista vastaan, koska tämä laki ei koskaan ole vaikuttanut eikä voi vaikuttaa muuta kuin pahaa". Väitteitään tukemaan lainaa kirjoittaja otteita konventikkelikieltoa koskevista kirjoituksista Saksan jumaluusopillisissa aikakauslehdissä sekä Ruotsin valtiopäivämiesten lausunnoista tätä kysymystä pohdittaessa.

Samoja näkökohtia kuin von Essen esittää Stenbäck yllämainituissa, komitean mietintöä koskevissa kirjoituksissaan. Asettuen ehkä vieläkin jyrkemmin herännäisyyden kannalle, lausuu hän muun ohessa: "Jokainen historiaan perehtynyt tietää, että, kun n.s. episkopalijärjestelmän kovimpana aikana papiston hierarkkinen valta oli saavuttanut huippunsa, ja hengelliset, joiden olisi pitänyt olla kirkon palvelijoita, puhdasoppisuuden väärin käytetyn nimen turvissa esiintyivät yksinomaan sen herroina ja holhoojina, pitäen sitä uudessa babylonisessa vankeudessa, niin rupesivat tätä surmaavaa ijestä vastustamaan useat vapaamieliset miehet. Etenkin koettivat hurskas Spener ja hänen seuraajansa herättää jähmettynyttä kirkkoa itsetietoisuuteen ja elämään antamalla kristilliselle yhteishengelle sille kuuluvan oikeuden ja uudistamalla kristittyjen raamatunmukaisen hengellisen pappeuden. Siunaus seurasi Spenerin jaloja pyrintöjä; kaikkialla huomattiin voimallisia elonmerkkejä, elävä jumalanpelko heräsi eri tahoilla protestanttisessa, kristikunnassa, ja hänen aikanaan ja sitä seuraavina esiintyvät lutherilaisessa kirkossa sen jaloimmat ja henkevimmät opettajat ja teologit. Mutta tätä vastaan asettui hierarkkien ammattikunta mitä kiivaimmin, kääntyi hädässään maallisen vallan puoleen, saaden siten aikaan niin sanotun konventikkelielämän onnettomat kiellot. Nämä kiellot, jotka siis ovat loukatun pappisarvon ja vallanhimon sikiöitä, ovat siitä alkaen vihamielisyyden kädessä olleet tervetulleena ja kernaasti käytettynä aseena tekemään elävää kristillisyyttä epäluulon alaiseksi ja nostamaan vainoa sitä vastaan; niin pian kuin sitä on alkanut näkyä. — — — Emmekö itse ole syypäät siihen, että kansa vakaantuu suruttomuudessa, siveettömyydessä sekä Jumalan sanan ja jumalisuuden ylönkatsomisessa, jos heti vaanimme turmiollista epäjärjestystä siellä, missä muutamat ihmiset tuntevat halua yhteisesti lukea raamattua, rukoilla ja veisata, sekä suoraan sanomme tuota lain rikkomiseksi? Meidänhän tulisi ilolla kehoittaa heitä siihen eikä kohdella heitä ankarammin, kuin niitä, jotka elävät julkisissa synneissä ja maailman turhuudessa, eikä uhkaamalla vankeudella ja kahleilla estää heitä tyydyttämästä sielunsa tarvetta. Pitäisihän meidän käsittää, että kirkko on autettavissa ainoastaan sen kautta, että sen jäsenet tulevat eläviksi, ja että ensimmäinen elonmerkki on veljellinen rakkaus, joka halajaa keskinäistä yhteyttä".

Muutamia vuosia myöhemmin v. Essen ja Stenbäck tuskin olisivat tarttuneet kynään hartausseuroja puollustaaksensa, eivät ainakaan niin lämpimästi kirjoittaneet, kuin mainituissa kirjoituksissaan. Mutta tämän uhallakin pysyvät nämä heidän vastalauseensa kauniina, herännäisyyden riveistä lähteneenä todistuksena siitä tietä raivaavasta tehtävästä, joka tällä liikkeellä tässäkin suhteessa on ollut Suomen kirkossa.

Paitsi vastalauseita konventikkelikiellon säilyttämistä vastaan sisältävät kysymyksessä olevat julkaisut ansiokkaita huomautuksia kirkon tunnustuskirjojen tärkeydestä, jota näkökohtaa komitea oli käsitellyt hyvin pintapuolisesti. Uusi kirkkolakiehdotus oli näet miltei kokonaan syrjäyttänyt lutherilaisen kirkon muut tunnustukset paitsi muuttamatonta Augsburgin tunnustusta ja Upsalan kokouksen päätöstä. Tämän johdosta lausuu von Essen: "Olisi odottanut, että näin perinpohjaista muutosta ainakin olisi asiallisesti perusteltu. Mutta komitea suoriutuu asiasta muutamilla riveillä, joilla ilmoitetaan: 1:ksi että 'jo Upsalan kokouksen päätös v. 1593 määrää nuo kolme pääsymbolaa opin perustukseksi' sekä 2:ksi että 'kirkko ei milloinkaan ole pitänyt muita niin sanottuja tunnustuskirjoja absolutisina dogmeina, vaan ainoastaan interpretatsiooneina'. — — — Kieltää ei voi, että ne todellakin ovat interpretatsiooneja. Mutta ne eivät ole ainoastaan interpretatsiooneja. Ne ovat paljon enemmän. Ne ovat jatkuvaa opin kehittämistä, totuuden sekä käsittämisen että julkilausumisen yhä selvempää ilmaisua". Teroitettuaan kirkkomme eri tunnustusten merkitystä, lausuu v. Essen: "Jos nyt, halveksien näitä tunnustuskirjoja, säilyttäisimme vain Augsburgin tunnustuksen, niin menettäisimme muiden tunnustusten ohjeet ja määräykset ja olisimme ehkä piankin valmiit liittymään Rooman paaviin. Ja minkä näköinen olisi evankelis-lutherilainen dogmatiikka, jos sillä ei olisi näitä lähteitä?"

Samaan tapaan arvostelee Stenbäck komitean kysymyksessä olevaa menettelyä. Hän muun ohessa lausuu: "Niinkauan kuin kristillinen kirkko on olemassa, ei voi se surmaamatta itseään uhrata tunnustuskirjojaan, nämä kun julkilausuvat ei vaan muutamien yksilöiden yksityisiä mielipiteitä, vaan tukevat Pyhän hengen vaikuttamaa kaikkien uskollisten yhteistä uskoa. Jos katsantotapa ei ole niiden mukainen, niin tämä ei ole tunnustuskirjojen syy, vaan vika on siinä, että puuttuu kristillistä uskoa. Sillä jos sitä löytyisi, niin tämä usko kirkon tunnustuksessa ja tunnustuskirjoissa tuntisi oman itsensä eikä mitään muuta. Mutta tätä harvoin muistetaan; ei tahdota mukaantua tunnustuskirjojen mukaan, vaan tunnustuskirjojen tulisi mukaantua meidän mukaan, eli toisin sanoen: Jumalan totuuden pitäisi riippua meidän syntisestä mielestäni me ja käsityksestämme. Sentähden on epäusko kaikkina aikoina koettanut saada kirkon oppia niin yleiseksi ja epämääräiseksi kuin suinkin, jotta subjektiviset ihmistuumat ja päähänpisto! saisivat tulkita sitä aivan mielensä mukaan. Surulla ja hämmästyksellä täytyy huomata, että kirkkolakiehdotus tukee tätä pyrkimystä; mutta mahdotonta on, että kirkko voisi tätä hyväksyä, niinkauan kuin siinä on vähänkään eloa, niinkauan kuin se ei tahdo hyljätä itseänsä eikä, ylönkatsoen apostolien ohjetta, että sen tulee olla 'totuuden pylväänä ja perustuksena', joutua vaihtelevien ihmistuumien ja mielipiteiden koekentäksi. Se kauhea levottomuus ja sekasorto, joka nykyään vallitsee Saksan protestanttisessa kirkossa ja joka tuottaa niin paljon surua ei vaan kristinuskon, vaan myöskin yhteiskunnallisen rauhan ja järjestyksen ystäville, johtuu pääasiallisesti epäuskon pitkällisestä, yhä häikäilemättömämmäksi käyneestä pyrkimyksestä Jumalasta luopuneen niin sanotun tieteen avulla hävittää ja pala palalta rikkirepiä kirkon puhdasta oppia; niinkuin vielä tänään epäuskon sokea viha on tähdätty tunnustuskirjojen pätevyyttä ja olemassaoloa vastaan. Sillä se tietää helposti voivansa suoriutua raamatusta ja sitä mielensä mukaan voivansa väärentää, jos se vain saisi ne ja niiden kera kirkon poistetuksi".

Pietismiä on syytetty puhtaan, tunnustuskirjoissa määrätyn opin halveksimisesta. Ettei ainakaan Suomen herännäisyys ole tätä moitetta ansainnut, sen osoittavat selvästi viimeksi kerrotut sanat. Suuremmalla syyllä voisi päinvastoin sanoa, että liikettä ainakin nyt kysymyksessä olevina vuosina vaivasi liiallinen puhdasoppisuuden into. Tätä arvosteluamme tukee myöskin se tavaton kiire, jolla, niinkuin ennen on kerrottu, useat heränneet papit jouduttivat kirkkomme tunnustuskirjojen kääntämistä suomeksi ja niiden tarjoomista kansan luettaviksi.

Mitä muutoin pietistain kirjallisiin toimiin 1840-luvun lopussa ja seuraavan vuosikymmenen alussa tulee, niin supistuvat ne postilla- ja muita käännöksiä lukuunottamatta, vastamainittuihin vastalauseisiin sekä Ingmanin Hedbergiä vastaan julkaisemiin riitakirjoituksiin, joista viimemainituista aikaisemmin olemme tehneet selkoa. Stenbäckkään ei julkaissut muuta kuin muutamia lyhyitä kirjailmoituksia [Ilmarinen 1851 N:o 4-5.] sekä pienen vihkosen nimellä "Ur det fördolda lifvet" (Salatusta elämästä), joka viimemainittukaan ei sisällä mitään varsinaisesti uutta, siinä kun tapaamme vain hänen "Evangeliskt Veckobladissa" jo ennen julkaistuja mietelmiään, jos kohta paikoin vähän täydennettyinä.

Olemme monesti ennen huomauttaneet siitä kieltämättömästä tosiasiasta, että Suomen herännäisyys on luonut monta jaloa luonnetta. Miten vähän heränneitten omassa keskuudessa yleiskasvatusopillisia näkökohtia yleensä pohdittiinkin, näkyy monesta seikasta, ettei heidän uskonnollinen katsantotapansa ollut vieras sille käsitykselle, että elävä kristillisyys synnyttää jaloja luonteitakin. Varsinkin Lauri Stenbäck on monessa tilaisuudessa julkilausunut tämän ajatuksen ja pedagoogina on hän esimerkillään ja kasvatusopillisella menettelyllään etevällä tavalla tulkinnut, miten tärkeänä tekijänä kasvattajan persoonallisuus kasvatuksessa on. Käsitellessämme Pohjanmaan heränneitten pappien toimintaa näinä aikoina, emme saa syrjäyttää Stenbäckin työtä Suomen koulun hyväksi. Tämä oli sitä huomattavampaa siitäkin syystä, ettei kukaan pysty syyttämään häntä siitä kaavamaisesta, määrättyjen muotojen orjallisesta noudattamisesta, josta herännäisyyden edustajia niin monesti syyllä ja syyttä on moitittu. Todistuksena kerrottakoon esim. seuraavat hänen Vaasan koulussa v. 1846 erään opettajan virkaanasettajaisissa lausumansa sanat: "Jos opetussuunnitelma ja opetuksen sisällys ovatkin tarkkaan määrätyt, niin ei kuitenkaan mikään koulu ole käymään pantu kello, joka koneellisesti suorittaa tehtävänsä. Vaaditaan elävä voima vuodattamaan eloa opetukseen, jotta tämä tulisi hedelmälliseksi ja todeksi, siemeneksi, joka kerran voisi kehittyä todelliseksi hyödyksi meille itselle ja muille. Vaaditaan elävä innostus herättämään nuorisossa todellisen sivistyksen, tiedon ja siveyden halua, vaaditaan tuo korkea keskinäinen henkevyys, jotapaitsi oppilaitos kasvattaa joko pelkkiä kuivia ja ahdasmielisiä pedantteja tahi pintapuolisia, itsekkäitä onnenonkijoita, joiden pyrkimykset tarkoittavat heidän omaa persoonaansa vain ja sen hyvinvointia. Opettajasta tulee tämän elävän voiman lähteä. Hän voi ja hänen tulee tehdä koulu todelliseksi kasvatuslaitokseksi, jossa nuorisoa kasvatetaan ei vain tietoon ja taitoon, vaan myös jaloon yhteishenkeen ja siveelliseen vakavuuteen. Sentähden riippuu opettajan persoonasta, varsinkin koulussa, niin äärettömän paljon".

Epäilemättä oli Stenbäck hyvä pedagoogi tämän sanan tavallisimmassakin merkityksessä, s.o. hän sai oppilaat oppimaan. Niinpä saavuttivat he hänen tunneillaan niin hyvät tiedot esim. hepreankielessä, ettei heillä tässä aineessa lukiossa ollut työtä paljon ensinkään. Hepreankielen opetuksessa, samoinkuin klassillisten kirjailijain teosten lukemisessa, johdatti hän sitäpaitsi paljon suuremmassa määrässä, kuin siihen aikaan oli tavallista, oppilaitaan käsittämään luetun sisältöä sekä opetti heitä pukemaan käännöksensä huolelliseen ja kauniiseen kieliasuun. Valistunutta kasvatusopillista kantaa osoittaa sekin, että Stenbäck harjoitti oppilaitaan ainekirjoituksessa, jota ainetta, kuten tunnettu on, ei siihen aikaan kouluissa paljon ensinkään opetettu. Merkille on myöskin pantava, että hän tässä, samoinkuin muussa opetuksessaan, koetti istuttaa oppilaisiinsa isänmaallista henkeä, rakkautta omaan maahan ja sen kansaan. Innostuksella kertoi moni näistä oppilaista vielä vanhoilla päivillään niistä juhlahetkistä, jolloin Stenbäck heille säteilevin silmin ja liikutuksesta värähtelevällä äänellä luki Vänrikki Stoolin tarinoita. Tuskin on missään koulussa tätä runokuninkaamme mestariteosta niin suurella lämmöllä ja ymmärtämyksellä tulkittu, kuin Vaasan koulussa Stenbäckin aikana.

Kuinka tärkeää tämä kaikki, samoinkuin moni muu Stenbäckin etevyyttä pedagoogina todistava seikka onkin, jää kuitenkin pääasiaksi häntä semmoisena arvosteltaessa hänen uskonnollinen vakaumuksensa ja hänen siihen perustuva persoonallinen vaikutuksensa oppilaisiinsa. Silloinkin kun hän kiivaudessa erehtyi käyttämään liika ankaroita sanoja ja rangaistuksia, tulivat oppilaat pian huomaamaan, että hän oli niitä harvoja opettajia, jotka todella Jumalan edessä tekevät tiliä työstään ja hänelle tunnustavat syntinsä. Kun hän heiltäkin joskus pyysi vihanpurkauksensa anteeksi, lisäsi tämmöinen tunnustus vain heidän kunnioitustaan häntä kohtaan, sillä hän veti heidät Jumalan kasvojen eteen, missä kaikki ilveily käy mahdottomaksi. Miten tärkeänä Stenbäck piti opettajan persoonallista vaikutusta oppilaisiinsa ja mihin hänen vakaumuksensa mukaan tämän vaikutuksen todellista siunausta tuottava voima perustuu, sen on hän muun ohessa virkaanasettajaisissaan v. 1850 pitämässään puheessa seuraavin sanoin julkilausutut: "Oppilasten likeinen suhde opettajaan vaikuttaa, että se henki, joka elää viimemainitussa, hänen sisällinen hengellinen tilansa ja elämänsä välttämättömästi, tietämättäkin ja välittömästi vaikuttaa oppilaisiin ja enemmän kuin mikään muu määrää heidän kasvatuksensa, heidän siveellisen suuntansa muodostumisen, se kun alituisesti astuu heidän avonaisen nuoren mielensä eteen, innostuttaen tahi vastenmielisyyttä herättäen, elähyttäen tahi saastuttaen. Luultavasti ei missään säädyssä tämä persoonallisuuden sisällinen laatu ole niin tärkeä, niin vaikuttava ja ratkaiseva, kuin opettajatoimessa, missä kaikki pääasiallisesti riippuu hengen välittömästä vaikutuksesta henkeen, inhimillisen persoonallisuuden elävästä voimasta ja vaikutuksesta. Se seikka, ettei koulun tule pitää huolta ainoastaan oppilasten älyn ja ajallisten voimien kehityksestä, vaan myöskin heidän hengellisestä ja ijankaikkisesta hyvästään, että sen tulee kasvattaa ei vain valtiota, vaan kirkkoakin varten ja itse on likeisenä, syvään vaikuttavana yhdyssiteenä kummankin välillä; että opettajan persoonassaan tulee yhdistää isän ja kasvattajan tehtävät — juuri tuo se on, joka tekee hänen virkansa niin äärettömän vaikeaksi, mutta samalla niin tärkeäksi ja korkeaksi. Mutta tehtävän vaikeus ei suinkaan vapauta häntä hänen velvollisuudestaan, jos nimittäin hän tunnottomasti ei tahdo aikaansaada ainoastaan arvaamatonta vahinkoa. Mutta tätä pyhää velvollisuuttaan hän ei mitenkään voi täyttää, jollei hän itse omista ei vain sitä tietopuolista etevyyttä, tyyntä itsensähallitsemiskykyä, jotka tekevät hänet kykeneväksi opetusta hoitamaan, vaan etenkin ja ensiksi myöskin uutta hengellistä mieltä, jota ei kenelläkään ihmisellä luonnosta ole, mutta jonka jokainen voi saada todellisen parannuksen ja uskon elävän ja jokapäiväisen harjoituksen kautta, niin että hänen oman elämänsä päämääräksi ja horjumattomaksi päätarkoitukseksi on tullut se, joka on kaiken inhimillisen kasvatuksen päämäärä, nimittäin menetetyn jumalankuvan uudistaminen pyhyydessä, viisaudessa ja vanhurskaudessa kaikissa langenneissa ihmisissä. Ja juuri tästä riippuu koulun ja kirkon likeinen yhteys sekä papin ja koulunopettajan tehtävien läheinen sukulaisuus".

Olemme maininneet, että Stenbäck koetti herättää isänmaanrakkautta oppilaissaan. Puhuen heille kansamme menneistä vaiheista, sen kulttuurielämän orastavista vainioista, istutti hän moneen nuorukaiseen sitä itsetietoista kansallishenkeä, joka seuraavina vuosikymmeninä niin elävänä ja voimallisena tuli näkyviini varsinkin pohjalaisessa ylioppilasosakunnassa. Etenkin on huomattava hänen harrastuksensa suomenkieleen nähden. Virkaanasettajaisissaan pitämässään puheessa hän esim. siitä lausui: "Löytyy kieli, jonka perusteellinen ja ahkera opettaminen itsessään on mitä tärkeintä ja sitäpaitsi erinomaisen hyvästi soveltuu siihen sivistykseen, jota koulussa annetaan. Tarkoitamme äidinkieltä, suomea, joka kielenä on täysin omintakeisella ja kansallisella pohjalla ja sitäpaitsi on nuoruutensa kehityksessä. Sentähden tarjoo se sekä muodollisia että muita etuja suuremmassa määrässä kuin mikään muu kieli. Jollemme tässä otakaan huomioon sen täydellä syyllä huomautettua merkitystä ja välttämättömyyttä kansallisuuden ja kansallisen sivistyksen herättämiseksi ja kehittämiseksi, niin on se jo kielenäkin muotojensa rikkauden ja eloisuutensa kautta siksi etevä, että se oivallisesti täydentää klassillisten kielten valmista plastillista täydellisyyttä". Jos monesta syystä täytyykin olettaa, että J. W. Snellmanin taistelu suomalaisen kansallishengen herättämiseksi ja elvyttämiseksi oli synnyttänyt vastakaikua Stenbäckin kaikille oikeutetuille ja jaloille aatteille avonaisessa sydämessä, todistaa viimemainitun koko aikuisempi kehitys, että herännäisyys oli laskenut tämän hänen katsantotapansa perustuksen. Sitä oudompaa on se seikka, ettei hän julkisissa tilaisuuksissa koulussaan eikä opetustunneillaankaan oppilailleen milloinkaan lie puhunut siitä valtaavasta uskonnollisesta liikkeestä, joka juuri siihen aikaan niin voimallisena esiintyi koko maassa ja joka niin tuntuvasti oli vaikuttanut hänen omaan kehitykseensä. Selvästi näkyy tässäkin sen suuren hajaannuksen enteitä, jonka alaiseksi Pohjanmaan herännäisyys näinä aikoina on joutumaisillaan. [J. A. Cederberg, Historiallisia kokoelmia; V. T. Rosenqvist, Lars Stenbäck som pedagog; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck. Kert. Z. Yrjö-Koskinen y.m.]

Ja näitä enteitä näkyy kaikkialla. Yhä selvemmin alkavat herännäisyyden edustajat niitä huomata. Jos suuri osa heränneistä papeista, mitään surua siitä ilmaisematta, miltei kylmällä välinpitämättömyydellä seurasikin liikkeen kehitystä tuohon suuntaan, löytyi paljon niitäkin, joista muuttuneet olot ja yhä lisääntyvä erimielisyys raskaasti painoivat. Näistä mainittakoon edellä muiden herännäisyyden monissa myrskyissä koeteltu sotavanhus Jaakko Wegelius. Kuinka likeinen ystävä hän olikin Lagukselle, ei voinut hän mitenkään hyväksyä sitä tuomitsevaa hylkäämistä, joka vieroittamistaan vieroitti viimemainittua Suupohjan Wilhelm Niskaseen liittyvästä herännäisyydestä, eikä sitä uskonveljiä vikoilevaa katsantotapaa, joka leviämistään levisi kaikkialla Pohjanmaalla. Miten syvään pelko viimemainitun ja hänen ystäviensä harhaoppisuudesta ja vioista oli juurtunut Laguksen kannattajiin, näkyy seuraavista muutamasta Jaakko Wegeliuksen syksyllä v. 1851 kirjoittamasta kirjeestä lainatuista sanoista: "Niiden Pyhäjärven miesten esiintyminen, jotka viime keväänä seurasivat Leontine Castrénia (Laguksen apulaisen Sakari Castrénin vaimo) Kimon tehtaalle, oli vähintäin naurettava. Peläten joutuvansa tekemisiin ja keskusteluihin tämän seudun heränneitten kanssa, he tuskin näiden läsnäollessa uskalsivat suutansa avata ja pakenivat kaikkia, jotka heitä lähestyivät". [Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja; kert. Rosa Qvickström, V. L. Helander y.m.; Jaakko Wegeliuksen kirje Vendla ja K. R. Pettersonillle 12/8 51.]

Päätämme tämän silmäyksen Pohjanmaan heränneitten kasvavaan eripuraisuuteen seuraavilla viimemainitusta Jaakko Wegeliuksen kirjeestä lainatuilla sanoilla. Ne puhuvat rakkauden ja sovinnollisuuden kieltä riitojen yltyessä, ollen kauniina vastalauseena niille repiville tuomioille, joita Pohjanmaan heränneet näinä aikoina sinkauttavat toisiaan vastaan, ja samalla kauniina todistuksena nöyrästä, omaa itseään tuomitsevasta, yksin Herraan turvautuvasta mielestä, josta niin moni herännyt niinä aikoina vieraantumistaan vieraantui:

"— — — Minun pitäisi kernaimmin puhua itsestäni ja antaa teidän kuulla jotakin kehottavaa tilastani. Mutta minua hävettää sanoa, millainen olen, kun tahdon tuoda esille suoran ja vilpittömän tunnustuksen. Uskon kyllä varmaan käsittäneeni ainoan oikean, yksinkertaisen ja elämään johtavan tien, mutta tällä tiellä joka päivä kulkemisessa ja alituisessa pelvossa ja varovaisuudessa vaeltamisessa — siinä olen hyvin huolimaton. Olen kyllä jokseenkin voinut hyljätä vieraat jumalat, tietäen ettei kenessäkään muussa, kuin Jesuksessa Kristuksessa löydy armoa ja autuutta; mutta huikentelevaisuudestani ja kevytmielisyydestäni en ole voinut luopua. Olen siis samassa vaarassa kuin ennenkin, sillä kun edelleen kuljen eteenpäin vanhat paheet ja intohimot povessani, niin olen aina ja kaikkialla ahdingossa. Senkin tiedän, kenen puoleen minun tulisi kääntyä, voidakseni hallita näitä himoja ja synnillisiä pyyteitä, mutta kun ne ovat minulle niin rakkaita ja mieluisia, niin olen haluton kääntymään hänen puoleensa, joka niin kernaasti tahtoo minua auttaa, aina keksien kauniita verukkeita niillä itseäni turvatakseni, kun omantunnon nuhteet minua Syyttävät. Herran Jesuksen armon kautta olen päässyt vapaaksi siitä orjuudesta, jossa ennen niin usein olin, niin etten nyttemmin helposti enää anna vangita itseäni orjuuden ikeen alaiseksi. Pikemmin olen altis käyttämään Kristuksessa saamaani vapautta pahuuden peitteeksi, monesti sallien vapauden antaa tilaisuutta lihalle. Aina tunkeutuu turmeluksestani jotakin esille, ja niin kai käynee loppuun asti. Herra suokoon meille sentähden armoa valvomaan, rukoilemaan ja sotimaan ja varjelkoon meitä ennenkaikkea parannusharjoituksessamme seisomasta muulla pohjalla, kuin tuolla lujalla Kristus-kalliolla. Silloin ja ainoastaan silloin voimme voitolla päästä taistelusta".

"— — — Heikkouskoista korjatkaa älkääkä omaatuntoa vaivatko, sanoo vanha Paavo-vainaja, ja samaan kehoittanee meidänkin vielä elossa oleva Paavomme. On surkeaa ja enemmän kuin valitettavaa, että saatana saa niin julkisesti raivota ja synnyttää erimielisyyttä ja puolueita niissä, joita on pidetty veljinä ja vieläkin voisivat olla veljiä, jolleivät epäluulot ja epäilykset, vaan avomielisyys, rakkaus, keskinäinen hiljamielisyys ja tuttavallisuus saisivat hallita kaikkia, jotka tunnustavat, todella tunnustavat Jesuksen herraksensa. Paavali nuhteli ankarasti Korintilaisia siitä, että toiset heistä sanoivat olevansa paavalilaisia, toiset apollolaisia, toiset kefaslaisia, toiset Kristuksen omia, kysyen: onko Kristus jaettu? Mitä mahtaisi Paavali nykyisenä aikana sanoa meistä"?

XIII.

Marraskuun 21 p:nä 1851 kuoli Marielundin tilalla Lapualla Malmbergin vaimo Amanda Bergroth, moniaita viikkoja sairastettuaan kovaa kuumetautia. Kolme päivää myöhemmin saapui Lapualle vainajan veli F. H. Bergroth, käyden samalla matkalla v. Essenin ja Ingmanin luona Härmässä. Luultavasti koski tämä käynti viimemainittujen luona hautajaisia, Amanda Malmberg kun kuolinvuoteellaan oli lausunut sen toivomuksen, että hänen viimeinen leposijansa valmistettaisiin Ylihärmän kirkkomaalla, mutta ettei Bergroth noilta ystäviltään saanut ilahuttavia tietoja sisarensa viime päivistä, se varmaan tiedetään. Ehkä jo aikuisemmin, mutta ainakin edellisenä kesänä oli hän varsinkin Sofia Nordenkraftin kautta, joka paljon oli oleskellut Malmbergin kodissa ja elokuussa 1851 vieraili Keuruulla, saanut kuulla raskaita syytöksiä viimemainittua vastaan. Mainittu Sofia Nordenkraft, joka oli hoitanut vainajaa, tämän sairastaessa viimeistä tautiaan, ei nytkään syytöksiään vähentänyt, niin että Bergroth tuli vakuutetuksi Malmbergin syyllisyydestä. [Sukukirja; F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; kert. A. O. Törnudd, Lydia Hällfors y.m.]

Jotta etäälläkin asuvat sukulaiset ehtisivät saapua hautajaisiin, pidettiin nämä vasta joulukuun 19 p:nä. Tilaisuudessa nähtiin muiden kera myöskin J. I. Bergh. Hän oli masentunut eikä paljon ensinkään antautunut keskusteluihin muiden kanssa. Jos hän olikin vakuutettu Malmbergin lankeemuksesta, arvosteli hän sitä toisessa mielessä kuin useimmat tilaisuuteen saapuneet vainajan sukulaiset ja muut vanhat ystävät. Hän suri ennenkaikkea herännäisyyden vahinkoa. Jo matkalla Lapualle oli hän muutamassa kievarissa, missä Bergroth-veljekset ja muut heihin liittyneet hautajaisvieraat syöttivät hevosiaan, kuullessaan Malmbergista lausuttavan mitä kovimpia hylkäämistuomioita, sanonut: "Onko sitten koko se suuri työ, minkä Malmberg on tehnyt, unohdettava ja hyljättävä sen pahan tähden, joka hänestä nyt kuuluu"? Tämä on tietääksemme ainoa jälkimaailmalle säilynyt ystävämielinen arvostelu, minkä Malmberg vaimonsa kuoleman aikoina entisiltä likeisiltä Ystäviltään osakseen sai. Tuomioita kyllä kuului, yhä ankarampia ja yhä julkisemmin lausuttuja — sääliväisyyden ja myötätuntoisuuden sovittavia sanoja ei. [Kert. Karolina Amalia Bergroth y.m.]

Kertomukset Malmbergin onnettomuudesta levisivät nopeasti seudusta seutuun. Tiedetään, että hän jo kesällä 1851 itse selvästi oli huomannut, että entiset ystävänsä valmistautuivat eroamaan hänestä. Raamattunsa kansilehdellä olevaan, F. O. Durchmanin alottamaan elämäkertaansa on hän näet itse, puhuttuaan johtamansa liikkeen onnellisista ajoista, lisännyt: "Tätä yksimielisyyttä ja elämää jatkui Malmbergin rouvan Sofia Amanda Karolina Bergrothin kuolemaan asti syksyllä 1851. Kapinan tuli kyti kyllä tuhan alla melkein koko edellisen kesän aikana, mutta ei leimahtanut ilmituleen ennenkuin rouvan kuoleman jälkeen". Syyksi arvelee hän ainakin osaksi vaimonsa "kiusaukset ja varomattomuuden", tarkoittaen tällä hänen mustasukkaisuuttaan, joka, niinkuin moni Malmbergin vakoilijoistakin on myöntänyt, usein aivan aiheettomastikin sai hänet ystävilleen epäilyksiään ilmaisemaan. Kun tiedetään, miten tyytymätön moni näistä jo näihin aikoihin muistakin syistä oli ei vain Malmbergin johtajatoimeen, vaan koko herännäisyysliikkeeseen, on sanomattakin selvää, että rouvan epäilyksiä pikemmin uskottiin ja niiden syitä suurennettiin, kuin päinvastoin. Muutamassa K. O. Roseniukselle v. 1860 kirjoittamassaan kirjeessä on von Essen väittänyt, että Malmbergiä monesti koetettiin veljellisesti varoittaa, mutta että nämä yritykset osoittautuivat turhiksi. Mutta tässä kirjeessä kuvaa kirjoittaja siksi yksipuolisesti ja niin ilmeisen vastenmielisyyden ohjaamana koko herännäisyyttä ja sen huomatuimpia johtomiehiä, että kysymyksessä oleva tiedonantokin tuntuu epäluotettavalta, ainakin mikäli kysymys koskee sitä "veljellistä" mieltä, joka muka oli varoitusten vaikuttimena. Emme luule erehtyvämme, jos päinvastoin väitämme, ettei Malmbergin entisten ystävien käytös ollut omiaan häntä oikaisemaan, vaan että se painoi hänet toivottomuuteen ja siitä johtuviin uusiin kiusauksiin. [K. K. von Essenin kirje E. O. Roseniukselle 1860-luvulla, josta vasta enemmän; kert A. O. Törnudd, J. W. Nybergh, V. L. Helander v. m.]

Palattuaan kotia yllämainitulta matkaltaan, kirjoitti J. I. Bergh Lagukselle, mitä hän Suupohjassa käydessään oli kuullut Malmbergista. Laguksen vastaus tähän kirjeeseen ilmaisee kaikessa ankarassa vakavuudessaan siksi paljon vilpitöntä surua ja sääliä, että se ansaitsee tulla yleisemmin tunnetuksi. Se kuuluu:

"Surullinen, mutta ei aivan odottamatonkaan oli tieto yhteisestä ystävästämme, parannuksen alkuaikoina hellästi rakastamastani Malmbergista. Mutta vanhurskas Jumala ei anna itseään pilkata, ja miten kavalasti babylonialainen portto, perisynti, koettaakin salata maalatut kasvonsa, täytyy kuitenkin sen alastomuuden hävyn tulla julkisesti nähtäväksi, jos vaikka sadoilla loimilla koettaisimme sitä peittää parannuksen tiellä. Malmberg käsitti elävän Jumalan hengen ja tämä henki käsitti hänet. Hän totteli ja seurasi sitä jonkun aikaa tämän maailman halveksimisessa ja ankarana itseänsä ja muita kohtaan käsitti hän, miten vaarallinen sen ulkonaisesti ja sisällisesti alhaisen aseman hylkääminen oli, johon Jumala hänet ensimmäisen rakkauden päivinä asetti. Mutta evankelisen vapauden nimessä, sekä välttääksensä tekopyhyyttä ja teeskentelyä, tuli hän rohkeammaksi, ei ollut enää niin huolellinen sisällisen elämänsä suhteen eikä kuuliaisuudessa Jumalan hengelle, ja alituinen ammentaminen elämän ijankaikkisesta lähteestä lakkasi. Häntä kunnioittavien heränneitten kasvava luku varasti hänen sisällisen elämänsä pelvon yhä suuremmassa määrässä, ja se valoisa katse, jolla hän monesti täydellä syyllä nuhteli minua erehdyksistäni tämän maailman hyvän nauttimisessa, himmeni ja sammui. Yksinkertaisesta Kauppilasta, missä hän alussa siunauksella teki työtä, kasvoi siten kuuluisa Marielund, jota en koskaan ole nähnyt. Nyt seisoo tuo onneton mies varoittavana Lothin vaimona tien vieressä ja on luultavasti jo kauan ollut pakoitettu tekemään syntejä, joita hän vielä luopumisensa alussa kauhistuen kammosi. Tarvitsematta jäädä ällistyen katselemaan tätä totuudenmukaista ja sydäntä viiltävää kuvaa, voimme, jos tahdomme astua itsekieltämisen tielle, oppia näkemään, mistä sinä ja minä olemme langenneet, ja pyrkiä elämän Herralta saamaan sekä tahtoa että kykyä tekemään ensimmäisiä töitä. Jos todella tähän pääsemme, niin voimme vielä pelastua, mutta minä mies-raukka toivon voivani elää pelvossa, sillä ikuisen hukkumisen vaara käypi minun kohdallani suuremmaksi ja suuremmaksi. Malmberg hylkäsi Paavo-ukon neuvon, eikä kukaan, joka hänen on hyljännyt, ole tullut korjatuksi. Älä oudoksu, rakas veli, että olen avannut sydämeni sinulle ja avomielisesti lausunut vakaumukseni. Ystävien luku vähenee, mutta ei ystävien omistamisen tarve. — — Jos mahdollista, tulen talvella Kuopioon, kun en voi toivoa muuten saavani sinua tavata. Mutta jos tapaamme toisemme tahi emme, niin varoittakaamme toisiamme, jotta emme hukkuisi, emme heränneitten emmekä maailman esimerkin kautta. Lunastajamme Herra Kristus elää, ja ainoastaan jos elämme hänen kanssansa, voimme tulla pelastetuiksi." [Laguksen kirje J. I. Berghille 31/1 52.]

Malmbergin kiivaimmat vastustajat Suupohjassa olivat von Essen ja F. O. Durchman. Talvella 1852 alkoivat jo talonpojatkin huomata, että heidän ja ensinmainitun välit olivat auttamattomasti rikkoutuneet. Kerran esim. kun Durchman ja Malmberg samaan aikaan eräänä iltana saapuivat Ylihärmän pappilaan, riisuttiin ensinmainitun hevonen heti valjaista, mutta viimemainitun kyytimiestä ei kehoitettu sitä tekemään. Malmberg meni kuitenkin sisälle, mutta palasi lyhyen hetken perästä. Muassaan oli hänellä pari lastansa. Istuessaan rekeen, jossa oli vähän tilaa, lausui hän näille: "ei isällä nyt ole sijaa paljo missään", ja käski renkinsä ajaa yöksi lähellä olevaan Keskisen taloon. Talollinen Matti Kiikka, joka oli kyydinnyt Durchmania ja vasta nyt huomasi, miten asiat olivat, itki katkerasti kuultuaan Malmbergin sanat ja nähdessään hänen poistuvan pappilasta, missä häntä vielä joku aika aikuisemmin aina oli otettu vastaan ystävänä ja eniten huomattuna vieraana. [Kert. Erkki Viitasalo y.m.]

Tämänkaltaisia kertomuksia on näiltä ajoilta säilynyt Suupohjan heränneen kansan muistossa siksi monta ja siksi luotettavien henkilöiden kertomina, ettei sovi epäillä Malmbergista eroa tekevien heränneitten pappien jo tähän aikaan keskenään sopineen niin selvästi kuin suinkin sanankuulijoilleen näyttää, etteivät tahtoneet olla missään tekemisissä hänen kanssaan. Varsinkin seuraava tapahtuma, josta heränneitten pappien lopullinen ero Malmbergista on luettava, kuvaa räikeällä tavalla, miten armottomasti he kohtelivat tuota vielä pari vuotta aikuisemmin niin orjamaisella kuuliaisuudella kunnioittamaansa ja ihailemaansa johtajaa.

Vietettiin häitä Kosken talossa Ylistarossa. Malmberg oli kutsuttu toimitusmieheksi. Tilaisuuteen saapuivat kutsumattomina F. O. Durchman [Ensimmäisen vaimonsa Evelina Bergrothin kuoltua (1850) oli E. O. Durchman s.v. mennyt avioliittoon Hällforsin tyttären Vendla Hällforsin kanssa.] ja hänen lankonsa A. J. Lilius, joka oli heidän appensa Isonkyrön kirkkoherran K. E. Hällforsin apulaisena, sekä ensinmainitun veli, Ylistaron kappalainen J. W. Durchman. Kaikki aavistivat, että papeilla oli pahaa mielessä, ja sentähden veisattiin ruoalle ruvettaessa: "Rauhan heidän pitää meille suoda, vaikk' ovatkin kiukuss'." Ennenkuin oli ruvettu seuroja valmistamaan, lausui Malmberg lähellä olevan Hanhikosken talon miniälle Maria Hanhikoskelle: "Laita itsesi kotia ja sano emännälle, että minä heti tulen sinne". Käskyn saaneen kummastelevaan kysymykseen: "miksi pastori jättää häätalon"? lausui tämä jyrkästi: "tulen heti". Suurin osa hääväestä seurasi Malmbergiä Hanhikoskelle. Ehtooyöstä tulivat sinne, pappien lähettäminä, S. Knuutila ja I. Punkari tiedustelemaan, miksi Malmberg oli lähtenyt pois häätalosta. Tämä vastasi: "Tämä talo on minulle vapaa, jäihän sinnekin herroja ja sainhan minä tulla tänne lepäämään". Miehet jatkoivat: "Aiotteko ruveta tekemään todellisempaa parannusta", sanoen itse aikovansa, "koska Jumala sitä vaatii". Malmberg vastasi: "Miehet, te aiotte astua tosi askeleet elämän tiellä ja tehdä kelvollista parannusta, mutta ilman Kristusta. — En anna teille parempaa neuvoa, kuin vanhan sananlaskun: hullu pökkelöä hakkaa, pökkelö hullun tappaa". Miettivän näköisinä istuivat miehet, jotka kumpikin olivat paljaspäisiä, penkillä akkunan vieressä, jonka läpi kirkas kuu loisti tupaan. Hetken kuluttua lausui Malmberg suruvoittoisella äänellä: "Millainen sää nyt mahtaa tulla, kun loistaa kolme kuuta"? Ei kukaan nauranut, sillä kaikki ymmärsivät, että nuo näennäisesti leikilliset sanat ilmaisivat raskasta mieltä, ja vakavina poistuivat pappien lähettiläät. Aamupuoleen meni Malmberg levähtämään talon pieneen, tuvan viereiseen huoneeseen. Varhain aamulla, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt valmiiksi pukeutua, ajoivat Durchmanit ja Lilius pihalle. Ennen mainittu talon miniä tuli siitä ilmoittamaan, pyytäen saada ottaa kamarin avaimen pois suulta. Malmberg säpsähti, mutta vastasi: "Ei Maija, käsihin minun pitää joutua". F. O. Durchman astui huoneeseen. Tervehdittyään ja lausuttuaan muutamia sanoja ruotsiksi, lähti hän tupaan, missä hän nopein askelin ja mitään puhumatta hetken aikaa käveli edes takaisin lattialla, kunnes Malmbergkin sinne tuli. Paitsi heitä ja noita kahta muuta pappia oli huoneessa melkoinen joukko kansaa, miehiä ja naisia. Malmberg istui penkille pöydän päähän, Durchman vastapäätä lavitsalle. Kului muutamia jännittäviä hetkiä. Tuvassa vallitsi tuskallinen äänettömyys. Vihdoin lausui Durchman Malmbergille kovalla äänellä: "Minä otan eron sinusta. Löysän oppisi ja sikamaisen elämäsi tähden en saata pitää kanssakäymistä kanssasi. Vuosia olen odottanut parannusta, mutta en enää jaksa". Malmberg ei sanallakaan itseään puolustanut; hän vain raskaasti huoaten ainakin kolme kertaa painolla lausui: "Jos sinä tahdot minä en tahdo eroa". Durchmanin jatkaessa syytöksiään, esiintyi Jaakko Herttua, kiivaasti lausuen: "Minä en tiedä, kummanko elämän-vanhurskaus, Durchmaninko vai Malmbergin, painaa enemmän Jumalan vaalia, mutta sen tiedän ja olen kauan tietänyt, että kateuden perkele on Durchmanin sydämessä pystyttänyt itselleen valtaistuimen". Toinen talonpoika — — Iisakki Koskela — — kiivastui niin, että löi nyrkkinsä pöytään Durchmanin eteen ja lausui: "Viime seurassa, jonka te piditti, ei päässyt yksikään sanankuulija omaantuntoonsa". Durchman kalpeni, mutta vakuutti yhtä päättävästi kuin ennenkin: "Eron minä kuitenkin otan". Malmberg vastasi: "Jos nyt niin pitää oleman, niin hyvästi Durchman, mutta Jumala on sillä tiellä sinua vastaan". — Jo tuvassa oli Durchman mitä säälimättömimmin kaikkien kuullen häväissyt Malmbergiä, muun ohessa lausuen: "Varokaa miehet vaimojanne ja tyttäriänne Malmbergilta, hän raiskaa ne". Porstuaan tultuaan, puhui hän sinne kokoontuneille, ääneen itkeville naisille käsittämättömän raaoilla sanoilla samasta asiasta. Hänen ja hänen seurassaan olevien pappien poistuttua lausui Malmberg: "Hartioiltani on pudonnut ikäänkuin kivikuorma; luulin olevani yksinäni enkä ollutkaan". Myöhemmin sanoi hän muutamille tässä tilaisuudessa olleille: "Se oli minulle tarpeellista, olisin muutoin ihmiskiitokseen hukkunut". [Kert. (1896) Maria Hanhikoski, Maria Ojala, Kaisa Lepistö, Kaisa Autio y.m.]

Niinkuin tästä täysin luotettavasta kertomuksesta näkyy, sai Malmberg Kosken häihin kokoontuneelta kansalta enemmän kannatusta, kuin Durchman. Mutta vaikka viimemainitun esiintyminen herättikin yleistä paheksumista, vaikutti tieto siitä, mikä oli tapahtunut, kovin lamauttavasti koko seudun heränneisiin, ei vain säätyläisiin, vaan itse kansaankin. Niinpä saapui Malmbergin ensi kerran tämän jälkeen Marielundissa pitämiin seuroihin ainoastaan muutamia harvoja ihmisiä.

Kovasti koski tämä aika Malmbergiin. Hän koetti kantaa kuormaansa, mutta monesti oli hän nääntyä sen painon alle. Kerran esim. kun hänen palvelijansa aamulla toi hänelle kahvia, tapasi tämä hänet aivan murtuneena pää käteen painettuna ja katkerasti itkevänä sekä kuuli hänen valittavan: "Olen niin kovasti ahdistettu, että jos saisin vaihtaa kohtaloa minkä orjan kanssa tahansa, niin olisi tuo suuri helpotus. Mutta se on mahdotonta". [Kert. Kaisa Lepistö itse.] Ehkä vaikein hetki kaikista oli hänelle se, jolloin hänen ensi kerran tuon julkisen, kaikille tunnetun häväistyksen jälkeen tuli saarnata. Paljon kansaa oli kokoontunut kirkkoon. Malmberg tiesi monen tulleen uteliaisuudesta ja vielä useampien pahassa mielessä. Hitaasti ja raskain askelin astui hän saarnatuoliin, seisoi siinä pitkän hetken äänetönnä, vihdoin masentuneella äänellä lausuen: "Auta sinä Herra, sillä ihmisten apu on turha". Mutta teksti tempasi hänet mukaansa, Jumalan sanan voima vapautti hänet ihmisorjuuden ja hänen oman raskaan mielensä siteistä, saarna kasvamistaan kasvoi Niilo Kustaa Malmbergin saarnaksi, murtaen sydämet niinkuin ennenkin ja särkien vikoilevatkin mielet. Kun ihmiset tulivat ulos kirkosta, arvostelivat he saarnaajaa ja hänen saarnaansa seuraavin sanoin: "Jos se mies menee helvettiin, niin menemme mekin".

Mutta jos herännyt kansa ei jaksanutkaan tuomiten arvostella Malmbergiä, vaan vähitellen ja yhä suuremmissa joukoissa palasi häntä kuulemaan, niin jaksoivat kyllä hänen heränneet virkaveljensä. Niinä aikoina, jolloin he Hanhikoskella F. O. Durchmanin kautta sanankuulijoilleen ilmoittivat, että olivat luopuneet Malmbergista, kokoontuivat muutamat heistä von Essenin luo suunnittelemaan ohjelmaa tulevalle toiminnalleen. Tilaisuudessa laadittiin jonkunlainen pöytäkirja, joka sitten kirjeen muodossa lähetettiin etäällä asuvien samanmielisten virkaveljien tarkastettavaksi ja hyväksyttäväksi. Tämä kirje, josta käy selväksi, ettei kysymyksessä ollut ainoastaan Malmbergista, vaan koko herännäisyysliikkeestä luopuminen, on osoitettu F. H. Bergrothille ja A. O. Törnuddille, jotka tilaisuuteen olivat lähettäneet kirjallisen mietinnön siinä käsiteltävistä kysymyksistä. Paitsi von Esseniä ottivat osaa keskusteluun seuraavat papit: Fredr. Östring, F. O. Durchman, J. W. Durchman, A. W. Ingman, Wilhelm Ingman, N. R. Lagus, S. U. Gallenius ja E. W. Snellman (katso viimemainituista III, 386). Kysymyksessä oleva kirje kuuluu:

"Kokous alkoi lähettämänne mietinnön lukemisella, ja tämä mietintö tuli siten ikäänkuin keskustelujen ohjeeksi. Olimme kaikki yksimieliset siitä, että jokainen, jos hän omalta kohdaltaan kysyy pintapuolisen ja velton hengellisen elämänsä syitä, epäilemättä on huomaava niiden olevan samat, kuin te mainitsette, sekä tarkemmin näitä syitä tutkien on pääsevä näidenkin syiden perille. Mutta koska ei ainoastaan jokainen yksityisesti itsessään huomaa tätä velttoutta, vaan tämän ohessa ei voida salata, että juuri tämä tila on tavallinen koko heränneessä joukossa, niin saapi kysymys yleisen luonteen. Tähän täytyy löytyä yleinen syy. Lähinnä johtuu mieleen tämän syyn etsiminen papeista, jotka ovat kansan johtajia (qvalis rex, talis grex [Mimmoinen kuningas, semmoinen joukkokin.]). Mutta jos tämä tila on vallitsevana tilana myöskin useimmissa papeissa? Silloin täytyy tarkastaa, eikö joku yleinen eksytys tahi väärä suunta ole syynä siihen. Siis ensiksi: miten on opin laita? Olimme yksimieliset siitä, että tämä on ollut hyvinkin löysää, ettei tarpeeksi ole teroitettu ehdotonta kuuliaisuutta kaikelle Jumalan sanalle, ettemme yleensä todella ole etsineet ja ottaneet oppia Jumalan omasta sanasta, vaan päinvastoin muodostellet sitä vallitsevan kaavan ja inhimillisten auktoriteettien mukaan. Mitä nämä ovat pitäneet tärkeänä, sitä mekin; mitä he ovat syrjäyttäneet ja jonka teroittamista he ovat pitäneet vähemmän tärkeänä, se ei meistäkään ole ollut tärkeää. Opetuksemme on siis enemmän perustunut ihmisten kuin Jumalan sanaan. Mimmoisena me paaviemme suusta olemme kuulleet opin, semmoisena olemme siitä pitäneet kiinni ja sitä julistaneet, jokseenkin välinpitämättöminä siitä, onko se kaikessa ollut Jumalan sanan mukaista. Paitsi siitä, että oppi pyhityksestä siten on tullut kokonaan syrjäytetyksi, olimme yksimieliset siitäkin, että itse perusoppi, vanhurskauttamisoppi on ollut löysä ja hatara. Uskoa olemme kyllä olleet saarnaavinamme sekä kerskaten puhuneet Kristuksesta, syntisten vapahtajasta, mutta tavallisesti on näitä molempia asetettu niin kauas toisistaan, etteivät koskaan ole toisiaan saavuttaneet tahi tulleet yhteen. Usko on pysähtynyt kaukaiseen ikävöimiseen ja odottamiseen: tuossa pimeässä taustassa on se räpistellyt, sen esineen, Kristuksen, seisoessa kaukana saavuttamattomassa valkeudessa, ikäänkuin alttaritauluun maalattuna, kädet avautuneina syntiselle, joka ei kuitenkaan milloinkaan voi tulla suljetuksi tuohon tyhjään syliin. Toisin sanoen: uskon perustusta, Kristuksen täydellistä ja ijankaikkisesti riittävää sovintoa ei ole oikein esitetty ja teroitettu. Armonlupausten, joihin uskon tulee turvautua ja jotka ovat horjumattomia ja täysin luotettavia, koska Jumala ei saata valehdella, on täytynyt väistyä tuon epämääräisen ikävöimisen tieltä. Sentähden ei ole mikään todellinen, Jumalan sanaan ja sovinnon ijankaikkisesti riittävään voimaan perustuva uskon varmuus voinut syntyä, ja siitä syystä on myöskin lapseuden henki jäänyt tuntemattomaksi ja lapsenoikeus Jumalan luona jäänyt käyttämättä. Johdonmukaisesti on sentähden myöskin oppi armontilasta, armossa kasvamisesta ja pyhityksestä tullut syrjäytetyksi. Jokapäiväistä parannusta, jonka tulee tapahtua uskon voimassa ja ilmetä uskon uudistuksessa, ei sentähden myöskään ole eroitettu ensimmäisestä parannuksesta. Siitä johtuu myöskin tuo laiminlyöty aikeellisten ja heikkouden syntien toisistaan eroittaminen, jota eroitusta me pidämme paljon tärkeämpänä kuin te. Tässä kohdassa erosi kokous kokonaan teidän lausumastanne mielipiteestä. Luulemme myöskin, että tekin saatte toisen valon asiassa likemmin ja puolueettomammin tutkimalla Jumalan sanaa (katso esim. Joh. 1 epist.) Tämä teidän oppinne on myöskin kokonaan järjestelmänne ulkopuolella, jommoisena tämä muutoin lausunnossanne esiintyy".

"Sitten otettiin esille kysymys lahkolaisuudesta. Olimme pakoitetut myöntämään, että olimme kuuluneet lahkoon, että kaikki olimme olleet takertuneina lahkolaisuuden lankoihin, niinkuin kärpänen hämmähäkin verkkoon. Todistuksena siitä on jo tuo ennen mainittu surullinen tosiasia, että olemme tyytyneet ihmisten emmekä Jumalan sanaan. Vielä: tuo vimmattu hääräileminen, mitä tulee vaatteisiin, väreihin, malleihin y.m. aivan loppumattomiin, joka kaikki on tapahtunut kaikkein korkeimmasta käskystä, ei Jumalan käskystä eikä omantunnon, vaan kunnian seppelöimien ihmisten käskystä. Tämä poikkeukseton yhdenkaltaisuus kaikessa, puhetavassakin, on ehdottomasti leimannut meidät lahkoksi. Uskollisesti olemme noudattaneet sitä isiltä saatua oppia, että meidän tulisi pysyä kiinni toisissamme, kuni langat köydessä — ei uskon ja rakkauden siteen yhdistäminä (sillä uskoa ei ole kukaan uskaltanut omistaa, ja rakkautta on pidetty miltei vilppinä) vaan tuon yhteisen pyrkimisen kautta, jonka päämääränä on ollut huonon asiamme ylläpitäminen ja sen puolustaminen maailman edessä. Jos sentähden joku puolueeseen kuuluva, varsinkin jos häntä on pidetty arvossa, on tehnyt minkä tyhmyyden tahansa, niin on hänen tekonsa puolustaminen ja millä tavoin hyvänsä kaunistaminen maailman edessä kuulunut asiaan. Siitä tuo laajalle levinnyt valehtelijaohjelma, jonka mukaan, niinkuin on väitetty, 'ei olla velkapäät puhumaan totta perkeleelle'. Esimiesten harhaan johdattamista niin paljon kuin suinkin on sentähden pidetty hyvinkin kiitettävänä asiana. On hiivitty pimeässä ja röyhkeästi uhrattu valheen alttarilla — ja kuitenkin on tahdottu olla totuuden miehiä, joita koko maailman tulisi uskoa ja kuulla. Nämä ja muut senkaltaiset tuntomerkit osoittavat, että olemme kuuluneet miltei saatanan synagogaan, vaikka olemmekin luulleet olevamme Jumalan huone. Jumalan työtä emme silti hylkää emmekä heitä pois sitä hyvää, minkä Herra suuren sokeutemme uhallakin vielä on antanut meille omaksi, vaan kiitämme Jumalaa siitä. Mutta muutos on välttämätön. Eikä saa tämä tulla ulkoapäin, ei alkaa kuoren korjaamisella; vaan sisältäpäin täytyy muutoksen tulla. Meidän täytyy kumartua tomuun Jumalan edessä ja tehdä parannus tomussa ja tuhassa. Ennenkaikkea tulee meidän ruveta entistä suuremmalla kunnioituksella viljelemään Jumalan sanaa, ehdottomasti tottelemaan ja vastaanottamaan kaikkea Jumalan sanaa, sensijaan että ennen olemme sitä lahkolaisten tavoin valikoimalla käyttäneet, ja huolehtia sitä, että se meissä tulisi eläväksi. Mitään suurta melua emme ulkonaisesti saa herättää, emme saa ryhtyä mihinkään laajaperäiseen lähetystoimeen uuden valomme levittämiseksi, vaan hiljaisuudessa ja hiljaisessa hengessä tulee meidän tehdä työtä, kunkin siinä piirissä, joka on hänelle uskottu, etsien siihen voimaa ja viisautta Jumalalta, mutta muutoin jättää päähuoli hänelle".

"Tämmöiset olivat, lyhyesti kerrottuina, mietteemme veljellisessä kokouksessamme. Ihana yksimielisyys vallitsi seurassamme. Olimme jokainen omalla tahollaan tulleet samoihin johtopäätöksiin; ja moni tunnusti jo kauan salaa hautoneensa samoja ajatuksia, mutta ei uskaltaneensa niitä ilmaista uhkaavan pannaanjulistamisen tähden. Nyt, kun ihmisjumaloimisen siteet ovat katkaistut, saattoi jokainen vapaammin hengittää ja pelvotta avata sydämensä veljelleen. Erosimme enemmän veljestyneinä, kuin konsanaan ennen".

Kirje on päivätty huhtikuun 13 p:nä 1852. Niinkuin ennen (III, 386) on mainittu, oleskeli Alfr. Kihlman siihen aikaan ulkomailla, tutustuen Tübingenissä J. T. Beckin oppiin ja uskonnolliseen katsantotapaan. Masentuneena vaimonsa kuolemasta, jota mielialaa eivät Suupohjan herännäisyydessä samaan aikaan syntyneet levottomuudet suinkaan olleet omiaan tyynnyttäen asettamaan, oli hän tuon syvällisen jumaluusoppineen oppilaana saanut tilaisuutta tyydyttää tiedonhaluaan sekä suurta taipumustaan kriitilliseen mietiskelyyn ja uskonnollisten opinkysymysten pohtimiseen. Varsinkin tekivät häneen syvän vaikutuksen Beckin raamatunselitykset, joiden silmämääränä oli kaikkeen raamatunsanaan syventyminen. Usein kirjoitti Kihlman Pohjanmaalla ja muualla asuville ystävilleen, selvittäen heille sitä uutta uskonnollista katsantotapaa, johon hän Tübingenissä perehtymistään perehtyi, sekä lähetti heille oppi-isänsä kirjoittamia kirjoja. Ei käy kieltäminen, että toiset hänen esittämistään näkökohdista olivat omiaan huomauttamaan yksipuolisuuksista, joihin Suomen herännäisyys ainakin muutamissa kohden oli joutunut. Teroittaessaan herätystä, katumusta, synnin surua, parannusta sekä näihin käsitteisiin lähinnä liittyviä opinkohtia, oli varsinkin Wilhelm Niskasen edustama suunta syrjäyttänyt raamatun todistusta armon omistamisesta, uudesta syntymisestä, armossa kasvamisesta, pyhityksestä y.m. hengellisen elämän edellytyksiä ja ilmauksia, kiinnittäen huomiota pääasiallisesti semmoisiin raamatunlauseisiin, jotka olivat omiaan tukemaan täten kehittynyttä uskonnollista katsontatapaa, ja jättäen monet muut tutkimatta ja käyttämättä. Kehoitus raamatun monipuolisempaan käyttämiseen oli sentähden yhtä hyvä kuin tarpeellinen neuvo, ja sitä teroitti Kihlman kirjeissään. Tämä puoli Ylihärmän pappilassa tehdyssä, vasta kertomassamme pöytäkirjassa on, mikäli kysymys koskee asiaa semmoisenaan, täysin oikeutettu. Että vikoilemis- ja tuomitsemishalu senkin kohdan turmelee, on toinen seikka, jota ei voi kyllin surkutella. Niin on muidenkin pöytäkirjassa esitettyjen, itsessään oikeutettujen lausuntojen laita.

Beckiä ei suinkaan saa syyttää niistä katkeroista ja ylimielisistä mielenpurkauksista, joita kysymyksessä oleva asiakirja alusta loppuun on täynnä. Kun hän esim. puhuu uskonelämän kehityksestä, ei eksy hän väittämään ensimmäistä parannusta tuoksi kehittyneen kristityn elämässä miltei täydellisesti voitetuksi kannaksi, jota vain vasta-alkavat saavat kokea, vaan hän myöntää henkikasteenkin saaneiden kiusausten helteessä joutuvan taistelemaan ensimmäisen parannuksen kaltaisia taisteluja. On kyllä totta, että eroitus Beckin ja herännäisyyden opin välillä juuri tässä kohden on huomattava, viimemainittu kun ohjaa jokaisen parannusta tekevän, armon turviin antautuvan ihmisen katuvaisen publikaanin paikalle, antamatta ensinkään sijaa muille näkökohdille, mutta pöytäkirjan tässä suhteessa esittämät määritelmät tekevät tuon eroituksen vielä suuremmaksi. Nuo jäykät tuomiot viittaavat kaikkialla täydelliseen pesäjakoon. Kuvaava on esim. seuraava Ylihärmän pöytäkirjan kannalle asettuneen papin vastaus muutamalle törkeään synnintekoon sortuneelle ja siitä levottomalle sanankuulijalleen: "Älä ole toivoton; et ole korkealta pudonnut". [Kert. A. O. Törnudd itse.]

Pöytäkirjan allekirjoittajat sanovat empimättä herännäisyyttä lahkoksi, vetäen tämän väitteensä todistukseksi heränneitten yhdenmukaisuuden vaatteissa, puhetavoissa y.m. ja koettaen kaikin tavoin halventaa heidän muodostamaansa seurakuntaa. Niin pitkälle moittimishalu heidät vie, että he väittävät heränneitten itsekin pitävän todistusta heidän keskuudessaan vallitsevasta veljellisestä rakkaudesta vilppinä. Tunnettu on, että Beck niihin määrin painostaa yksilön suhdetta Kristukseen, että seurakuntakäsite tämän sanan tavallisessa merkityksessä jää syrjään, esiintyen hänen järjestelmässään miltei yksinomaan silloin vain, kun on kysymys henkiseurakunnasta. Pyrkien erilleen herännäisyyden sankoista joukoista, joiden voimana kaiken yllämainitun moittivan arvostelun uhallakin juuri veljellinen rakkaus oli ja tulevaisuudessa oli oleva, saivat pöytäkirjan allekirjoittajat näennäistä tuetta hankkeelleen kuuluisan tübingeniläisen jumaluusoppineen kysymyksessä olevasta katsantotavasta. He vain menivät paljon pitemmälle kuin hän, arvostellessaan niitä ulkonaisesti sitovia muotoja, joihin heränneitten yhteiselämä oli pukeutunut, haikailematta nimittäen sitä suurta uskonnollista liikettä, johon he monta vuotta oli kuuluneet, "saatanan synagogaksi". Sensijaan että he olisivat voineet rikastuttaa herännäisyyttä Beckin syvämietteisillä ajatuksilla, jos niitä itse nöyrässä mielessä olisivat omistaneet ja rakkaudessa sanankuulijoilleen tarjonneet, kaivoivat he itsensä ja entisten ystäviensä välille juovan, joka ainaiseksi ajaksi vieroitti heidät heränneistä ja esti heitä näkemästä, miten kallis se perintö oli, jota nämä olivat kutsutut säilyttämään ja siunaukseksi nouseville sukupolville kartuttamaan. Omasta kokemuksestaan olisi heidän sitäpaitsi pitänyt tietää, miten oudolta Beckin oppi monesta syystä heränneistä tuntuisi, ja siihenkin nähden hellävaraisesti esittää ainakin niitä oppia koskevia muistutuksia, joita he pitivät välttämättöminä. Mutta "uuden valonsa" häikäiseminä he eivät saaneet tätäkään nähdyksi. Eikä sitäpaitsi rakentaminen ja kokoaminen olekaan kysymyksessä, vaan särkeminen, hajoittaminen. Ja tähän toimeen ryhtyivät Ylihärmän pappilassa huhtikuun 13 p:nä 1852 tehdyn pöytäkirjan allekirjoittajat rohkeasti, vaikka moni heidän likeisistä ystävistään epäili sitä suuntaa, joka nyt syntyi herännäisyyden entisten edustajain keskuudessa. Että epäilijöitä löytyi, näkyy esim. seuraavista Hilda Bergrothin [F. H. Bergrothin vaimo.] äidilleen, von Essenin vaimolle, kirjoittamista sanoista: "Miten surullista olikaan kuulla, että Beck on kääntänyt Kihlmanin pois yksinkertaiselta tieltä. Mutta saattoihan tuota melkein odottaakin. Voi jos Jumala häntä vielä etsisi eikä jättäisi häntä, ennenkuin hän on hänet väsyttänyt ja riistänyt häneltä kaikki muut neuvot paitsi syntisen armoa armosta etsimistä". [Hilda Bergrothin kirje Sofia Fabritiukselle 6/12 51.]

Miltei kaikkien heränneitten pappien hylkäämänä taisteli Malmberg nöyryyttävää taisteluaan. Ei siinä kyllin, että Suupohjan heränneet papit hänestä tuomiten luopuivat — etäälläkin asuvat ystävät, nekin jotka eivät eronneet herännäisyydestä, asettuivat vieraalle kannalle häneen nähden. Kun esim. J. I. Bergh suupohjalaisille ilmoitti Paavo Ruotsalaisen kuolemasta ja tämän omaisten puolesta kutsui heidät hautajaisiin, ei kirjoittanut hän, niinkuin tapanaan kaikissa tärkeimmissä kysymyksissä ennen oli ollut, Malmbergille, vaan osoitti kirjeensä F. O. Durchmanille. Syyn ilmaisee hän seuraavin sanoin: "Syystä, jonka selityksittäkin kyllä ymmärrät, en käänny tällä ilmoituksella Malmbergin puoleen, ja kun minulla ei ole aikaa kirjoittaa monta kirjettä, osoitan kutsun sinulle pyynnöllä, että toimittaisit siitä tiedon ainakin von Essenille ja Antero Ingmanille sekä sitäpaitsi niille, joille itse haluat". [J. I. Berghin kirje F. O. Durchmanille 7/2 52.] Luultavaa on, ettei Malmbergille koko asiasta mitään ilmoitettu, ja kuitenkin voi varmuudella sanoa, ettei kukaan Suupohjan papeista uskollisemmalla rakkaudella kuin hän muistanut herännäisyyden suurta oppi-isää. Mutta tämä aika oli hänelle nöyryytyksen aikaa, kovaa nöyryytyksen aikaa. Jos Bergh olisi tiennyt, mitä Ingman jo silloin ajatteli Ruotsalaisesta ja miten von Essen tulevaisuudessa oli häntä arvosteleva, ei olisi hän edellä muiden kutsunut juuri heitä hautajaisiin. Ja jos hän olisi tiennyt, että juuri Malmbergin johtama herännäisyysliike ainoana oli säilyvä kaukaisessa tulevaisuudessa todistamaan, miten voimallinen Paavon oppi on ollut vetämään ihmisiä parannuksen tielle ja kokoamaan heitä hänen neuvojensa mukaan kilvoittelemaan uskon kilvoitusta, niin olisi hän varmaankin osoittanut kirjeensä Malmbergille.

Tieto Ylihärmän pappilassa laaditusta pöytäkirjasta levisi nopeasti seudusta toiseen. Varsinkin Keski-Pohjanmaan heränneisiin pappeihin näkyy se tehneen huonon vaikutuksen. Lagus kirjoitti siitä O. H. Helanderille: "Älä pelkää äläkä epäile, jos nuo hullut ja sokeat profeetat, jotka nyt lammasten vaatteisiin puettuina kaikkialla liikkuvat, pettävätkin monta. Nämä kurjat teeskentelijät, jotka olivat sokkosilla Malmbergin selän takana niinkauan, kuin eivät hänestä vielä villiytyneessäkin tilassa lähtevän voiman tähden uskaltaneet liikahtaa, ovat nukkuessaan ja keitettyään valmiiksi vanhurskauttamisen viheriöivän luulouskon jokapäiväisenä ravintona kerta kaikkiaan nautittavaksi, keksineet kaikkien tekopyhien tavallisen luvun pyhityksestä. Hedbergin (he seisovat toisella jalalla Hedbergin, toisella Renqvistin kannalla) ja hänen vahinkonsa opettamina, menettelevät he saatanallisemmin ja hiljemmin, kuin hän. He eivät vielä tahdo esiintyä puoluejohtajina, vaan nukuttavat hiljaisuudessa horjuvia, neuvottomia sieluja, siten turmellen Herran kalliin istutuksen, jonka hän verellään on itselleen voittanut. Mutta vanhurskas Jumala ei nuku, eikä viivy hänen rangaistuksensa. Hän tulee näiden nukkuvien pettäjien tykö, lisäten heidän sokeuttaan ja niitä rikkaita lahjoja, joilla he täällä ajassa saavat turmelevaa työtään toimittaa, sillä he ovat saatanan palvelijoita; ijankaikkisuudessa tulee hän tulella ja liekeillä. Mutta minun nimeäni he eivät saa huutaa helvetissä, sillä minä olen sanonut heille totuuden — en heille enää mitään sano, sillä he eivät kuule eivätkä ymmärrä. Pian he saanevat solmia liiton nukkuvan puhdasoppisuuden kanssa. Vai niin että Paavo Ruotsalainen ei päässyt vanhurskauttamista etemmäs. Tässä täytyy ääneen nauraa. Jos uudet valomme olisivat käsittäneet hänen oppinsa, kiittäisivät he Kristusta siitä armosta, että joka hetki saamme uudistaa koko asiamme. Kun nyt jokapäiväinen todellinen pyhitys, joka ainoastaan tällä tavoin voi syntyä, on hyljätty, olisi hupaista tietää, miten uusi-syntyminen saattaa tapahtua, se kun ainoastaan alituisen sisällisen seurustelun kautta Kristuksen kanssa voi alkaa ja jatkua, tarvitsematta siihen saksalaisten kirjojen mukaan valita eri lukua, jos kohta se opissa onkin esitettävä eri osastossa. Täytyy kuorsata niin syvään, että tuo kuuluu Vaasasta Nordkapiin, voidaksensa väittää, että jokapäiväinen uudistus antaa vapautta synnille. Ja nämä harjoittivat kuitenkin jokapäiväistä katumusta ja parannusta, johon vanha ihminen oli upotettava, mutta uudistunut suruttomuus on nyt löytänyt niin syvän lammen, johon kerta kaikkiaan ovat upottaneet vanhan aatamin, että nyt saa ilmoittaa, että hän jo on kuollut. Tämmöistä tapahtuu ja täytyy tapahtua näinä viimeisinä aikoina. Autuas on se, joka pitää mitä hänellä on, jotta ei kukaan hänen kruunuaan ottaisi. Vielä istuu armonistuimella elävä kuninkaamme, armahtaen kaikkia, jotka tulevat hänen tykönsä. Hän on elämän leipä, uskollinen paimen, joka ruokkii laumansa, ja tämä on kaikkina aikoina ollut pieni ja pilkattu — niin nytkin. Ole hyvässä turvassa, uskollinen veljeni, äläkä antaudu minkäänlaiseen heidän ja heidän puolueensa orjuuteen. Virkistytä henkeäsi Herran loppumattomalla voimalla, joka on voimallinen heikkoudessasi, ja anna noiden sokeiden pyhimysten, perkeleitten salaisen ivanaurun saattamina, kulkea luultua autuudentietään helvettiin. Ole pelkäämätön kaikessa murheessasi; se ahdistaa meitä lyhyen ajan vain. Kylliksi jo, enemmän kuin kylliksi". [Laguksen kirje O. H. Helanderille 13/5 52. (Löytyy Laguksen, K. A. Malmbergin aikanaan omistamassa kirje-konseptikirjassa sekä jäljennöksenä usealla henkilöllä.)]

Niinkuin tästä kirjeestäkin näkyy, oli Lagus aikuisemmin varoittanut Suupohjan herännäisyydestä erilleen pyrkiviä heränneitä pappeja luopumasta Paavo Ruotsalaisen opista. Hän oli kirjoittanut asiasta von Essenille suorasti ja häikäilemättömän ankarasti, niinkuin hänen tapansa oli. Tämä kirje oli vastaus viimemainitun Lagukselle lähettämään selostukseen herännäisyyden silloisesta tilasta. [Kert. A. O. Törnudd.] Ei kumpikaan näistä kirjeistä ole jälkimaailmalle säilynyt, mutta ilman niitäkin voi selvään nähdä, miten kaukana Lagus oli von Essenin ja hänen hengenheimolaistensa kannasta. Hän pysyi horjumattoman uskollisena Paavo Ruotsalaisen opille, viimemainitut sitä vastoin eivät herännäisyyden oppi-isässäkään enää saaneet nähdyksi kuin erehdystä ja vikoja vain. Kiireestä kantapäähän pysyi hän pietistana loppuun asti, he sitävastoin poistumistaan poistuivat herännäisyydestä. Kaikesta huomaa, että tämä liike on hänelle yhtä rakas, kuin ennenkin. Siitä tuo hillitsemätön kiivaus, jolla hän arvostelee varsinkin kaikkia niitä, jotka asettuvat sitä vastaan. Ja samalle kannalle von Esseniin ja hänen hengenheimolaisiinsa nähden asettuivat myöskin miltei kaikki Keski- ja Pohjois-Suomen heränneet papit. Niin esim. kirjoittaa J. M. Stenbäck muutamille ystävilleen: "Malmbergin lankeemuksen tiedätte. Hänellä on sen uhallakin puolueensa. Mutta nyt raivoaa perkele vielä vapaammin. Sielläpäin paraina pidetyt, von Essen, Antero Ingman y.m., ovat saaneet semmoisen valon, että he jo täydellisesti ovat käsittäneet Kristuksen, ja että nyt on kysymys vain armotilasta ja pyhityksestä. Heidän ei enää tarvitse syntisinä Aatamin lapsina Kristukselta uskon kautta etsiä armoa, elämää, kaikkea — ei, heillä on kaikki valmiina, ja nyt on kysymyksessä vain Jumalan lasten tekojen tekeminen, pyhitystä harjoittaminen ja siinä alituisesti kasvaminen. — — — Sentähden ovat nuo sokeat pyhimys-pappiraukat kirjoittamassaan pöytäkirjassa, jossa ovat suunnitelleet pyhityksen tien, nimittäneet sitä oppia, jota Paavo, Lagus ja me täälläpäin pidämme oikeana, 'saatanan synagogaksi'. Voi minkälaiset pidot saatana tällä tavoin itselleen valmistaa ja minkälaisen sotkun hän siitä laittaa! Ei voi muuta kuin kirvelevällä sydämellä sitä ajatella". — Kirjeessään mainitsee Stenbäck surulla, että lankonsa, Bergön kappalainen J. E. Wegelius, joka vasta oli käynyt häntä tervehtimässä, kallistui "eteläläisten loistavaan pyhitys-pimeään", samoin kuin muutamat säätyläiset Lohtajalla. [J. M. Stenbäckin kirje E. L. Levonille 15/9 52.] Kovin raskaana piti Stenbäck etenkin veljensä, Lauri Stenbäckin liittymistä uuteen suuntaan. Hän kirjoittaa siitä sisarelleen: "Muistakaa toki, että Luther sanoo: 'täällä pitää kristillisyyden alkaa' — niin alkaa joka päivä — mutta emme koskaan täällä tule täydellisiksi — niin että voisimme pitää itseämme kristittyinä. Jos Aatamin perkeleenturmelus tulee meille oudoksi, niin mitä me sitten tosiaankaan tarvitsemme Jesusta. Eihän hän ole ottanut päällensä vanhurskaita eikä hän tahdo olla missään tekemisessä heidän kanssaan. Voi sitä Lassea. Luin äsken hänen ensi heräyksen aikana kirjottamiansa kirjeitä. Niistä loisti niin suloisesti Jumalan käsi hänen johdatuksessaan. Voi, että saatana nyt näin saa hänet niellä. Voi, voi! Jumala olkoon kanssanne ja pitäköön teitä valveilla". [J. M. Stenbäckin kirje sisarelleen (L. H. Sandelin, Lauri Stenbäck s. 79).]

Kovin näkyy varsinkin Lagus pelänneen tätä uutta suuntaa. Niinpä kirjoittaa hän esim. J. I. Berghille: "Pitkämielinen armahtaja asettakoon tämän asian elävillä tulikirjaimilla niin selvään silmiemme eteen, että saisimme elämää ja voimaa korjaamaan syntiset sieluraukkamme pois siitä yleisestä hävityksestä, joka nyt liikkuu yli maailman". [Laguksen kirje J. I. Berghille 12/8 52.] Näyttää kuin olisi Lagus pelännyt, että hänen vanha uskollinen ystävänsä Jaakko Wegeliuskin kallistaisi korvansa uuden suunnan edustajien opille. Ainakin olisi hän odottanut, että tuo herännäisyyden koeteltu sotavanhus jyrkemmin olisi näitä vastustanut. Hän kirjoitti asiasta Wegeliukselle. Tämän selitys kyllä häntä osaksi rauhoitti, mutta Laguksen vastaus ilmaisee kuitenkin, ettei selitys häntä täysin tyydyttänyt. Hän kirjoitti: "Jos tahtomattani viimeisessä kirjeessäni sinut saatoin levottomaksi, niin en sitä sure, sillä sen kautta olet vain saanut suuremman huolen tarkastaa, millainen tilasi on. Tietysti pidän sinut heränneitten joukkoon kuuluvana, niinkauan kuin sinussa tuommoinen pyrkimys on. — — — Pyyntösi mukaan tahdon kirjoittaa muutamia rivejä heränneistä papeista. Hekin huolehtivat kerran sielunsa autuutta, mutta he eivät antautuneet raamatun järjestykseen ja sentähden ovat he kaikki nukkuneet. — — Ei saa muka aina pureksia samaa läksyä ja etsiä Kristusta ja uutta armoa hänessä. Tämä oli ainoastaan ukko Paavon oppia; hän kun eli hallitsevissa synneissä, niin ei sen pitemmälle muka päässyt. Jotka Kristuksen ovat käsittäneet, he eivät tätä harjoitusta muka enää tarvitse. On kerran päästy armoitetun tilaan, jota uskon hedelmät seuraavat. Ei saa armontilaansa epäillä, kun kerran uskon kautta on käsittänyt Kristuksen. Näihin asti on oppi pyhityksestä muka unohdettu. Kun alinomaan pyritään uudistumaan uskossa ja armon omistamisessa, niin pyhitys laiminlyödään! Huomaa nyt, millainen evankeliumi on vallalla Vaasan läänissä. Tunnen tämän näkemistäni ja kuulemistani. Näin rupattavat nuo pappiraukat unissaan ja tekevät aina elävästä uskosta vaivaistukin, joka yksistään ottaa vastaan, mitä siihen pannaan. Mieti nyt ja arvostele, olenko sopimattomassa kiihkossa hyökännyt näitä Jesuksen vihollisia vastaan, jotka pimittävät elämän kaidan tien, estävät syntisraukkoja Kristuksen tykö tulemasta ja surmaavat kaiken todellisen hengellisen elämän. En mainitse ketään nimeltä. Olen jo ennen nähnyt, miten turhaa on veljellisesti varoittaa nukkuneita petollisia veljiä. Olen myöskin suoraan sanonut totuuden muutamille näistä papeista, mutta ilman tuloksia. Miksi et edes tahdo uskoa minua, kun kuvasin tilan ympärilläsi olevan tämmöisen? Tämä on kuitenkin totta".

Että Lagus itsekin pelkäsi liiaksi takertuvansa niihin oppiriitoihin, jotka siihen aikaan repivät herännäisyyden rivejä, näkyy seuraavista kauniista sanoista, joilla hän päättää tämän kirjeen: "En ryhdy turhiin oppiriitoihin. Minusta on parasta meille molemmille painaa vaalenneet päämme niin likelle kuin suinkin Vapahtajamme armonistuinta, jotta hän varjelisi sielumme ijankaikkiseen elämään ja antaisi meille raukoille armoa alituisesti etsimään häntä. Piiloutukaamme hänen syliinsä, kunnes lunastuksen päivä koittaa, ja sinä ja minä (David ja Jonathan) pääsemme hänen iloonsa. Hän elää. Hän on sen tekevä. Hän johdattaa meitä neuvonsa mukaan. Amen". [Laguksen kirje Jaakko Wegeliukselle 15/5 52. ("Evankeliumin ääni kutsutuille sieluille", 1907).]

Sydäntä särkevää on nähdä, miten Malmberg, joka vielä pari vuotta aikaisemmin päätä muita korkeampana oli johtanut Suupohjan suurta herännäisyysliikettä, virkaveljiensä hylkäämällä yksinänsä kärsii. Miltei kaikissa tältä ajalta säilyneissä kirjeissäkin mainitaan hänen nimensä aniharvoin, eikä silloinkaan myötätuntoisuudella, ei edes sääliväisyydellä. Ja kuitenkin huomasi jokainen, joka hänet näki tai kuuli hänen puhuvan, että raskas suru painoi häntä. Mutta tuosta eivät näy huolineen muut, kuin ne talonpojat, jotka, moitteista ja halveksivista tuomioista välittämättä, yhä suuremmissa joukoissa palasivat häntä kuulemaan ja häneltä neuvoa pyytämään. Jos nämä joukot virkistivätkin hänen mieltänsä, on itsestään selvää, että hänen muuttunut yksinäinen asemansa ja ne ankarat arvostelut, joiden alaisena hän tiesi olevansa, tuottivat hänelle paljon tuskaa. Sitä lisäämään tulivat kiusausten helle ja omantunnon nuhteet. Kuvatkoon seuraava todenmukainen kertomus hänen silloista mielialaansa. Muutamana kesäpäivänä 1852 istui Malmberg Marielundin kartanolla olevalla kivellä, lyöden kepillään kiekkoa pihan toisella puolella olevalle poikaselle, joka riemuiten katseli kiertävää leikkikalua ja heitti sen takaisin saadakseen jälleen ihailla sen vauhtia. Pojan äiti, joka kulki pihan vii, huomasi että Malmberg katkerasti itki. Kysymykseensä "mitä pastori itkee"? sai hän vastaukseksi: "Jos tuo lapsi tietäisi, millainen tämä maailma on, niin se paikalle kuolisi". [Kert. Kaisa Autio.]

Löytyi sitäpaitsi paljon talonpoikiakin, jotka kilvan moittivat Malmbergiä. Yksi näistä oli talollinen Gabriel Keisala Lapualla. Tämä oli edellisinä vuosina ollut Malmbergin likeinen ystävä ja hyvin usein ollut hänen matkatoverinaan seurapaikkoihin. Toiset ystävät kyllä häntä epäilivät, Malmberg ei. Niinpä lausui kerran ennen mainittu Sven Toppari viimemainitulle: "Varokaa, ettei Keisala vielä istu kiesissä ja te takaistuimella". Jaon aikana tuli näkyviin, ettei varoitus ollut aiheeton. Keisala liittyi uuteen suuntaan, kaikin tavoin koettaen tehdä Malmbergiä epäluulon alaiseksi hänen ystäviensä silmissä sekä valmistaen hyökkäystä häntä vastaan Lapualla väleen pidettävässä piispantarkastuksessa. Vihdoin kirjoitti hän Malmbergille kirjeen. Se ei ole säilynyt, mutta Malmbergin vastaus siihen ilmaisee sen sisällyksen. Ei sovi kummastella, että tämä vastaus on kiivas. Se on päivätty 12 p:nä maaliskuuta 1852 ja kuuluu: "Rakas Kaappo! Kirjeesi olen saanut ja ihmettelen enkä lakkaa ihmettelemästä, kuinka ihminen vähässä ajassa saattaa niin sokeasti soeta, kuin sinä olet soennut. Sinä puhua loperoitset opista ja uskosta etkä itsekään tiedä, mikä kumpikaan on. Sinä ruokoton, joka et vielä ikinä ole omaa nokkaasi niistänyt, kehtaat ja hirveät Jumalan herättämää kansaa valheillasi, parjaamisillasi, oikean asian väärään mieleen kääntämisilläsi ja muilla kavaluuksillasi vimmata ja vietellä pois totuuden tunnosta. Kotielämäsi, kylänjuoksusi ja varsinkin tekosi siellä ovat selvä todistus siitä, mikä sinä olet. Farisealainen vainonhenkesi näkyy myöskin kirjoituksessasi. Sanot asettuvasi minua vastaan joka paikassa ja sanot sotaplassisi olevan lain edessä ja piispantutkinnossa. Joko sinä olet niin tuiki sokea, ettet enää näe mitä tuommoinen puhe on? Mikä saatana sinun tuolla tavalla sokaisi? Sinä elät ehdollisissa synneissä, sinä rikot kaikki jälkimmäisen taulun käskyt. Sinä asetut Jumalan ja esivallan antamaa opettajaasi ja isääsi vastaan ja pidät sen, joka on julkisesti Jumalan sanaa vastaan, oikeana, vieläpä Jumalan palvelemisena. Sitten valitset sotaplassiksesi maailman tavalliset sotaplassit, oikeudenkäynnit ja piispantutkinnot, joissa maailma ennenkin on Kristuksen hengiltä poissortanut. Mutta tee nyt mitä teet, ole mukana eli vastaan. Minä saan myös sanoa, että minä olen, en Aatamista, vaan tunnon ja virkani puolesta joka paikassa perkelettä ja sinua vastaan; liikkukaapa millä kaapulla tahansa, niin minä Jumalan hengen valossa teidät aion tuntea enkä liioin pelkää niitä, jotka ruumiin tappavat, vaan pelkään ainoastaan sitä, joka voi sekä sielun että ruumiin helvetissä hukuttaa. Voi sinua, sokea fariseus, joka kuljet merta ja mannerta tehdäksesi uutta herännyttä. Kun sen tehnyt olet, niin siitä tulee kahta vertaa enemmän helvetin lapsi, kuin hän ennen ikään olikaan. Sinä häpeemätön sika, jonka eteen minä päärlyni heitin, tallaat niitä jaloillasi, käännät itseäsi, repelet nyt minua ja suljet taivaan oven ihmisten edestä. Ja sika sinä oletkin, sillä siat eivät ikään laita itselleen vainioita, vaan menevät muitten vainioon, tonkivat ja haaskaavat sitä. Sinulla ei liioin ole vainiota, vaan menet toisen vainioon muka perkkaamisen nimellä ja perkkaat sitä kuin siat perunamaata. Voi sentähden sinua Kaappo! Armahda toki vielä, jos mahdollista, sieluasi! Tiedä, että se Herra, jota vainoot, ei anna nimeänsä turhaan lausua eikä häväistä. Älä mene ummessa silmin helvettiin. Herää edes partaalla, ennenkuin sinne humahdat. Voi toki, jos Jumala sinua onnetonta vielä saisi armahtaa! Kerta olet herännyt. Herää vielä toinen kerta! Ei, Kaappo, yhdellä hyppäämisellä taivaaseen tulla. Herra sinua vielä armahtakoon!"

Ystävälleen Reinhold Helanderille kirjoitti Malmberg muutamia kuukausia myöhemmin: "Mitä täkäläiseen uuteen seuraan tulee, ovat he entisellä kannallaan. He eivät itsekään tiedä, mitä ajatella ja mitä uskoa. Toiset heräävät ja poistuvat heidän joukostaan, toiset haluaisivat tulla, jos vain kehtaisivat ja uskaltaisivat. Siellä vallitsee hämmennys yli kaikkien rajojen. Kaikki halajavat he nyt sovintoa ja ystävyyttä, mutta me olemme jäykkiä. Me vaadimme heitä nöyrtyen tunnustamaan, että ovat olleet väärässä. He taas väittävät, että meidän tulee tunnustaa olevamme väärässä, mutta minä olen sanonut, etten voi sitä myöntää, vaikka minulta nahka nyljettäisiin. Auttakoon Herra kuitenkin kaikki jälleen oikealle kannalle. Tänään aamulla kävi Essen luonani. Kyyneleet silmissä sanoi hän jo kauan toivoneensa avomielistä keskustelua minun kanssani. Vastasin: nythän on tilaisuus siihen, sekä lisäsin: te olette niin perkeleellisellä tavalla käyttäytyneet minua vastaan, että olette kiihoittaneet vihaan kylmimmänkin veripisarani. Hän tahtoi kieltää olleensa mukana noita minua murhaavia kertomuksia sepitettäessä, mutta vedin esille niin sitovia todistuksia, ettei hän mihinkään päässyt. Myöntäen joka tapauksessa rikkoneensa, sanoi hän toivovansa vasta saada likemmin puhua kanssani".

Niinkuin olemme nähneet, olivat Helander-veljekset sekä heidän isänsä Malmbergin likeisimpiä ystäviä. Jo heidän suoruutensa esti heitä ottamasta osaa niihin salaperäisiin hankkeisiin häntä vastaan, joihin niin moni hänen entisistä ihailijoistaan turvautui, ennenkuin uskallettiin julkisesti asettua häntä vastaan. Mutta pääsyynä siihen, etteivät he liittyneet uuden suunnan miehiin, oli heidän pietismin koulussa syntynyt ja vakaantunut uskonnollinen katsantotapansa. Ja tämä katsantotapa sai jaon aikana tuetta Laguksen jyrkästä esiintymisestä Ylihärmän pappilassa tehdyn pöytäkirjan allekirjoittajia ja näiden hengenheimolaisia vastaan. Varsinkin O. H. Helander näkyy pitäneen viimemainitun oppia ehdottomasti oikeana ja häntä itseään todella elävänä kristittynä. Eikä epäillyt hän Malmberginkaan oppia, mutta hän paheni niistä yhä äänekkäämmistä, viimemainitun elämää koskevista huhuista ja kertomuksista, joita hän tahtomattansakin oli pakotettu kuulemaan. Seurauksena oli, että hän ja likeinen ystävänsä Otto von Essen toistaiseksi vetäytyivät syrjään. Niin teki moni muukin. Tämänmielisiä heränneitä arvostelee Malmberg yllämainitussa Reinhold Helanderille kirjoittamassaan kirjeessä seuraavin sanoin: "He näkevät, että tuo toinen kapinoiva joukko syöksyy suruttomuuteen, ja sentähden he eivät uskalla heihin liittyä. Meidän he taas luulevat elävän synneissä eivätkä sentähden uskalla kääntyä meidän puoleemme. He nyt kurkistellen tarkastavat, kumpiko puolue voittaa liittyäkseen sitten siihen. Oi hulluutta, oi järjellisyyttä". Uudesta puolueesta ja suhteestaan siilien kuuluviin henkilöihin kirjoittaa Malmberg: "Koko uusi puolue on nyt pahemmassa kuin pulassa. He toivovat siitä puoluetta, mutta me emme jaksa sietää heitä, elleivät nöyrry. Meikäläiset ovat tässä vilkkaassa sinussa paljon kiivaampia kuin minä. Kernaasti tahtoisin minä antaa lähimmäiseni synnit anteeksi, mutta he eivät jaksa kärsiä heitä ilman näkyvää katumusta. Sentähden on jännitys meidän puolellamme vielä hyvin suuri. Minä en kuitenkaan halaja muuta rauhattomuutta, kuin että saan puhua suuni puhtaaksi".

Jos johtajan ylimielisyys siellä täällä tässä kirjeessä tuleekin näkyviin, osoittaa sen loppuosa sitä suurempaa nöyryyttä ja syvää itsensätuntemista. Malmberg näet kirjoittaa: "Olen kärsinyt niin kauheasti, etten sitä kuvata voi. Vasta nyt alan jaksaa käsittää näiden hirveiden ja kauheain asiain hyödyn. Ylpeyteni on rajaton, suurempi kuin kenenkään muun ihmisen koko maailmassa. Sentähden täytyy minun painua alas jollei muutoin, niin likaisimpien välineiden kautta. Jota likaisemmat välineet ovat, sitä syvempään täytyy minun nöyrtyä. Kaikki tämä, sen näen jo nyt, on Jumalan puhtainta ja suurinta rakkautta. Tuosta tavattomasta myötäkäymisestä, kun koko maailma heräsi ja kysyi minulta neuvoa kaikissa asioissa, paisuin niin hirveästi, etten nahkaani mahtunut. Nyt olen menettänyt kaikki. Poissa on herännyt maailma, suruttoman olen itse hyljännyt. Ei ole minulla lohdutusta ihmisistä — jumalattomuus, jos kohta ei muiden mielen jälkeen, niin ainakin omantuntoni todistuksen mukaan on osani, niin että olen ijankaikkisesti kadotettu, jollei Herra auta. Jos et olisi se, kuin olet, et olisi koskaan minulta saanut tätä kirjettä. Jollet sinä olisi minulle säästynyt tässä sekasorrossa, olisin kuollut synteihini taikka itsevanhurskauteeni, enkä olisi minä kenellekään ihmiselle koko maailmassa tilaani ilmaissut. Iloitse, rakas Reinhold, että kysyit neuvoa omaltatunnoltasi etkä järjeltäsi. Sillä tavoin tulee asiani korjatuksi ja minä itsekin autetuksi. Siis edes joku käsittää Jumalan käsittämättömät tiet".

Malmberg näkyy jo tähän aikaan toivoneen, että Suupohjan rikkirevitty herännäisyysliike pääsisi uudelleen nousemaan, "kun ensimmäinen sekasorto olisi ohi". Hän kyllä lausuu, että "ihmisiä ei ensinkään herää", mutta iloitsee siitä, ettei suruton maailma luottanut "uusi-uskoisten tuumiin", jos kohta sekin näiden kautta oli eksynyt "järjen mietiskelyihin" eikä siitä syystä "vielä jaksanut herätä". Myöhempi aika oli näyttävä, ettei tuo hänen toivonsa ollut turha. Sitävastoin alkoi heti jaon jälkeen näkyä, että ne joukot, jotka, liittyen Malmbergin vastustajiin hänestä luopuivat, sortuivat yhä ilmeisempään suruttomuuteen. Todistukset kuuluvat myöhempään aikaan, jonka vuoksi jätämme niiden esittämisen toistaiseksi. Tässä vain mainittakoon, etteivät suinkaan yksin herännäisyyden uskolliset ystävät Suupohjassa, niinkuin esim. O. H. Helander, Otto von Essen y.m. tätä tosiseikkaa huomanneet, vaan uuden suunnan miehetkin. Niinpä lausui esim. F. O. Durchman, nähdessään minkälaiseksi hänen joukkonsa alkoi muodostua, muutamille heränneille: "väärin tehtiin, rupeavat elämään ehdollisissa synneissä". Varmin asiastaan tuntuu von Essen olleen, samoin kuin hän silminnähtävästi oli Malmbergiä vastaan nousseen taistelun varsinainen johtaja, jos kohta hän ei tahtonut semmoisena näkyä. Jaon aikana koetti hän heränneille varsinkin teroittaa, että "Kristus yksin on johtaja, eikä saa ketään muuta siksi itselleen valita". Miten oikea neuvo itsessään olikin, ei ollut se omiaan herännäisyyden vahinkoa korjaamaan. Se ei koonnut heränneitä Kristuksen tykö, vaan hajoitti heidät maailmaan.

Miltei ainoana kaikista papeista, joka pysyi Malmbergin tosi ystävänä jaon kovina aikoina, oli, niinkuin viimeksi mainitusta kirjeestäkin voi päättää, Reinhold Helander. Hänen vastauksensa tuohon kirjeeseen ei ole säilynyt, mutta kaikesta päättäen oli se erittäin ystävällinen. Muun ohessa näkyy hän siinä kehottaneen Malmbergiä edelleenkin pysymään erillään herännäisyydestä eronneista. Viimemainittu näet kirjoittaa hänelle marraskuussa s.v.: "Viimeinen kirjeesi antoi minulle paljon kehoitusta; minun täytyi lukea se kaikille, jotka täällä ystävyydellä ajattelevat sinua ja minua. Älä usko, että suostun minkäänlaisiin sovitteluihin. Ei — maailma on aikoja sitten ollut minulle maailmaa. Joka siellä on ja siellä pysyy taikka synnin tai pyhyyden kautta sinne palajaa, hän olkoon maailmaa! En tahdo vaeltaa jumalattomien neuvossa, en astua syntisten tielle enkä istua, kussa pilkkaajat istuvat. Heidän kaltaisensa kyllä olen ja heidän tuomionsa alaiseksi täytyy minunkin alistua, mutta yhdessä neuvossa heidän kanssaan en tahdo olla".

Lisää tuetta mielipiteilleen saivat uuden suunnan edustajat, kun Alfr. Kihlman lokakuussa 1852 palasi kotia ulkomaamatkaltaan. Malmbergin tykö hän ei poikennut, mutta tämä tapasi hänet Lapuan pappilassa. "Puhuimme Saksan asioista", kirjoittaa Malmberg, "mutta hyvin vähän Suomesta". Alahärmästä kirjoitti Kihlman viimemainitulle, vaatien häneltä velkakirjaa ja siihen merkittyä sitoumusta 5 prosentin koron suorittamisesta muutamasta aikuisemmasta niihin asti korottomasta lainasta. Tämän johdosta kirjoittaa Malmberg: "Melkein kaikki siihen joukkoon kuuluvat, joilla on minulta saatavaa, ahdistavat minua. Olen hyvin ahtaalla senkin tähden". Asian valaisemiseksi mainittakoon, ettei heränneillä ollut tapana ottaa toisiltaan korkoa sekä että Kihlmanin isä, joka oli varakas, muutamia kuukausia aikaisemmin oli kuollut. Mutta jos Malmbergin entiset ystävät säätyläisissä tässäkin suhteessa säälimättä saattoivat hänet ahdinkoon, esiintyy heränneitten talonpoikien rakkaus häneen sitä kauniimpana. Todistukseksi kerrottakoon seuraava tapaus.

Muutamana päivänä talvella 1852 saapui Sven Toppari Malmbergin tykö. Hän huomasi heti, että joku erityinen huoli painoi paljon kärsineen opettajan mieltä. Kysyen syytä siihen, sai hän vastaukseksi: "Mitä sinä minun murheistani huolit?" "Kyllä murheet meillä vieläkin yhteisiä ovat", vastasi Toppari, pyytämällä pyytäen Malmbergiä sanomaan, mistä hän oli huolissaan. Vihdoin kertoi tämä, että muuan kauppias Vaasassa, jonka heränneessä kodissa hän usein oli ollut vieraana ja jolle hän oli velassa, oli pannut saatavansa hakemukseen. "Eiköhän semmoinen asia tule korjatuksi", lausui Toppari ja poistui. Muutaman päivän kuluttua toi hän tarvittavat rahat Malmbergille. Hän oli näet heti lähtenyt ystäviensä luo asiasta neuvottelemaan, ja nämä olivat valjastaneet hevosensa ja pitkässä jonossa lähteneet viemään jyväkuormia Vaasaan, siten hankkiaksensa rahat rakkaan opettajansa velan maksamiseksi. Täydellä syyllä sopii kysyä: oliko tämäkin tuota heränneitten halveksittavaa veljesrakkautta, josta Ylihärmän pöytäkirjan allekirjoittajat niin ylimielisesti olivat puhuneet? [Lähteitä: Malmbergin kirjeet Reinhold Helanderille 11/10 ja 17/11 52 (omistaa Suomen Kirkkohist. Seura); Malmbergin kirje Gabriel Keisalalle 12/3 52 (omistaa piispa Juho Koskimies); Kert. Esaias Untamala, Hedvig Paavolainen, Juho Hani, Susanna Peräsarka, A. O. Törnudd, Charlotte Achrén, J. W. Nybergh, Liina Nybergh, kirkkoh. E. Pesonen, jolle Sven Toppari kertonut Malmbergille hankitusta raha-avusta ja Gabriel Keisalan vehkeistä Malmbergiä vastaan.]

Sen surunäytelmän täydentämiseksi, jota tänä jaon surkuteltavana hävityksen aikana näytellään Suupohjan heränneitten toisiaan vastaan taistelevissa joukoissa, on tunnustettava, että Malmberginkin ystävät vastustajiinsa nähden monesti eksyivät kauas rakkauden tieltä. Niinpä kirjoittaa F. O. Durchman heistä F. H. Bergrothille: "Jos jollakulla on pienempi tahi isompi saatava, hakevat he sen heti laillista tietä, kun vaan huomaavat, että velallinen arvelee Malmbergin olevan väärässä". Näin menettelemään sanoo hän varsinkin ennen mainitun Herttuan ystäviään neuvoneen. Durchman kehoittaa Bergrothia, jolle Herttua oli velassa, siirtämään saatavansa toiselle henkilölle, joka sitten pitäisi huolta velan uloshakemisesta. [F. O. Durchmanin kirje E. H. Bergrothille 24/5 52.] Jos ehdotuksen vaikuttimena osaksi olikin huoli siitä, että lainanantaja saatavineen jäisi puille paljaille, Herttua kun Durchmanin tiedonannon mukaan aikoi kiinnittää talonsa, niin ilmaisee tämäkin tuuma selvästi, kuinka katkera mieliala oli. Ehdotuksensa tueksi mainitsee Durchman, että "Ingman ja muut tässä asiassa olivat samaa mieltä kuin hän". On vaikea uskoa, että tämä on sama Suupohjan herännäisyysliike, jonka yksimielisyys ja veljellinen rakkaus vielä muutamia vuosia aikuisemmin olivat kuuluisat koko maassa.

XIV.

Paavo Ruotsalaisen kuolema. Senaikaisia arvosteluja hänestä ja herännäisyydestä.

Paavo Ruotsalaisen maallinen elämä likeni loppuaan. Jo siihen aikaan, jolloin hän vielä oli verrattain hyvissä voimissa ja liikkui muilla seuduilla, puhui hän usein kuolemastaan, toisinaan hartaasti toivoen sen pian joutuvan. Taloudellisetkin asiansa järjesti hän monta vuotta aikuisemmin valmiiksi, tehden muun muassa testamenttinsa jo v. 1839, "koska sekä hän että hänen vaimonsa olivat korkeaan ikään ehtineet" sekä "estääksensä riitaisuuksien syntymistä perillisten välillä". Kaiken omaisuutensa määräsi Paavo oman ja vaimonsa kuoleman jälkeen vävylleen Juhana Markkaselle ja tämän vaimolle Liisa Ruotsalaiselle "palkinnoksi siitä kunnioituksesta, jota he hänelle olivat osoittaneet, sekä heidän ahkeruudestaan talon hoidossa". V. 1845 muutti hän tämän testamentin siten, että toinenkin vävy Aatami Laitinen sekä tämän vaimo Briitta Ruotsalainen saisivat ensinmainittujen perillisten kanssa jakaa kaiken omaisuuden. Kumpikin testamentti on oikeudessa vahvistettu. Paavon luonteelle kuvaavaa on sekin, että hän huolellisuudella ja taidolla oli hoitanut pientä omaisuuttaan, niin että hän loppuijällään aineellisessakin suhteessa tuli verraten hyvin toimeen. Vuorisen rannalla, missä Paavo ensiaikoina asui, on vielä tänään käyttökunnossa oleva, hänen itsensä rakentama aitta, jonka lukossa on vuosiluku 1803. Yhtä lujaa tekoa on hänen Markkalan saarella v. 1843 laittamansa pajapale, joka sekin vielä, vaikkei sitäkään sittemmin ole korjattu, on käyttökunnossa. Nimi "Löyhkä Paavo", jonka Ruotsalaisen vastustajat hänen nuoruutensa aikana olivat hänelle antaneet, oli vuosien kuluessa maallisiin asioihinkin nähden osoittautunut yhä sopimattomammaksi, vaikka niitä kyllä löytyi, jotka hänen kuolinvuoteensakin ääreen toimittivat tietoja tuon soimauksen jälkikaiusta ja sen maailman vihasta, jonka kavalia voimia vastaan hän niin kauan oli taistellut.

Yllämainittujen rakkaitten omaistensa hoitamana sairasti Paavo Ruotsalainen pitkällistä ja kovaa tautiaan. Jo siihen aikaan, jolloin puoluehengen nostamat riidat alkoivat hävitystyötään Pohjanmaan herännäisyyden mailla, oli hän niin heikko, ettei hän kyennyt ryhtyä tuhoa estämään. Niinkuin ennen on mainittu, oli hän jo 1840-luvun viimeisinä vuosina enimmäkseen vuoteen omana, ja vuodesta 1850 alkaen kiihtyi hänen tautinsa niin kovaksi, ettei hän kodissaankaan paljon ensinkään jaksanut omin voimin liikkua. Hengenahdistus ja siihen liittyvät tuskat heikensivät tuon tuostakin hänen voimansa niihin määrin, että omaisensa ja ne lukuisat ystävät, jotka kävivät häntä tervehtimässä, usein luulivat, että loppu oli hyvinkin likellä. Mutta hän eli vielä koko seuraavan vuoden, jaksaen joskus pitemmältäkin puhutella omaisiaan ja vieraitaan, vieläpä sanella kirjeitäkin oikaisuksi ja ohjeeksi herännäisyyden taisteleville johtomiehille sekä sielunsa tilasta häneltä neuvoa kysyville. Monesti kääntyivät hänen puoleensa hänelle persoonallisesti tuntemattomatkin henkilöt. On säilynyt jälkimaailmalle Paavon tämmöisiin tiedusteluihin vielä hänen elämänsä viimeisenä vuotena sanelemia kirjallisia vastauksia. Semmoinen on esim. hänen kirjeensä "Tuntemattomalle, rakkaalle Olov Helanderin rouvalle", jota hän varoittaa "pyrkimästä lain kautta vanhurskaaksi" sekä kehoittaa "uskossa harjoittamaan sisällistä ikävää, kunnes Kristus armossa katsoisi hänen puoleensa".

Ihmeteltävällä kärsivällisyydellä kesti vanhus kovat ruumiilliset tuskansa; ani harvoin kuului hänen suustansa valitusta, kärsimättömyyden purkauksia tuskin koskaan. Kun tuommoinen kova kohtaus meni ohi, ja hän sai vähän lievennystä, kehoitti hän omaisiaan tai vieraitaan, jos niitä talossa oli, kiittämään Herraa, usein määräten veisattavaksi lempivirtensä "Oi Herra, ilo suuri".

Kovaa hengellistä taistelua taisteli Paavo monesti kuolinvuoteellaan. Hänen paraikaa vireellä oleva oikeusjuttunsa ei näy suuremmassa määrässä hänen mieltään painaneen. Tässä asiassa oli hän, niinkuin ennen on mainittu, turvallisesti "vedonnut korkeampaan oikeuteen". Sensijaan painoi toinen huoli hänen mieltään, tuottaen hänelle usein mitä kovimpia kiusauksia. Olemme monesti ennen maininneet, että kyky tutkia henkiä Ruotsalaisen vastustajainkin todistuksen mukaan oli hänen huomattavimpia lahjojaan. Jos hän joskus itsekin ystäviensä kiittävien tunnustusten houkuttelemana tyytyväisenä oli laskenut ajatuksensa tuohon suuntaan, ei hän kuoleman kynnyksellä sitä enää tehnyt. Monesti kuultiin hänen valittavan: "Mitä minä tilinteon päivänä vastaan, kun usein olen lohduttanut, missä olisi pitänyt nuhdella, ja nuhdellut, kun olisi pitänyt lohduttaa". Niin ahtaalle joutui hän joskus tämän kiusauksen ahdistaessa, että Jumalan armo häneltä miltei kokonaan salautui. Kerran kun muuan ystävä, jota hän ei ensinkään tiennyt odottaa, tuommoisena hetkenä saapui hänen luoksensa, lausui Paavo: "Hyvä että tulit, olisin muutoin epäuskoon aivan hukkunut". Mutta oli kiusauksensa, tuskansa mikä hyvänsä, ja koetteli Herra hänen uskoaan jos kuinka kuumassa tulessa, ei eksynyt hän Jumalan "armolle määriä panemaan", ei silloinkaan kun häntä neuvottiin turvallisesti katsomaan vain Jumalan Karitsaa, vaan lausui: "Antakaa Herran toimittaa asiansa; tämä on minun osani". Hän odotti Jumalan todistusta ja kilvoitteli, kunnes hän sen sai. Näin saarnasi Paavo Ruotsalainen vielä kuolinvuoteellaankin omalla esimerkillään sitä oppia, jota hän pitkän elämänsä aikana oli ihmisille julistanut.

Kovia aikoja ennusti Paavo kuolinvuoteellaan herännäisyydelle ja koko Suomen kirkolle. Niinpä hän esim. muutamille, hänelle hyvästiä jättämään saapuneille ystäville pari viikkoa ennen kuolemaansa lausui: "Minä pääsen pois, mutta voi teitä, jotka tänne jäätte — teille tulee suuri eksytyksen henki". Epäilemättä tarkoitti hän näillä sanoilla alkaneen jaon tuottamaa onnettomuutta ja sitä seuraavaa hengellisen kuoleman valtaa monella herännäisyyden merkkipaikalla, mutta puhuipa hän sitäpaitsi toisestakin vaarasta, joka eksyttäisi suomalaisia "palvelemaan käsillä tehtyjä jumalia". Huomiota ansaitsee niinikään Paavon Nilsiän herännäisyydestä jo ennen lausuma ja kuolinvuoteellaan uudistama ennustus: "Täällä ei herää ihmisiä, ennenkuin kolmenkymmenen vuoden perästä".

Niistä henkilöistä, jotka Ruotsalaisen viime aikoina kävivät häntä tervehtimässä ja hänelle hyvästinsä jättämässä, ovat seuraavat eniten tunnetut: L. J. Niskanen, K. A. Malmberg, J. I. Bergh, P. J. F. Brofeldt ja B. K. Sarlin. Viimemainittu, joka siihen aikaan oli ylimääräisenä pappina Nilsiässä, antoi hänelle kahdesti Herran ehtoollista, 1851 vuoden lopussa ja seuraavan tammikuun alussa. Viimemainitulla kerralla hänellä ei ollut muassaan ehtoollisaineita. Paavon kysymykseen: "Onko sinulla välikappaleet muassa?" vastasi Sarlin: "Kyllä ne saadaan", valmisti tuvassa itse öylätin sekä viinin tiputtamalla pullon pohjassa löytyvän viinitilkan veden sekaiseen viinaan. Paavo kyllä huomasi, että ehtoollisaineet olivat talossa valmistetut, mutta tuo ei vähimmässäkään määrässä häntä häirinnyt — hän nautti ehtoollisen kiittäen ja ylistäen, hetken kuluttua riemuiten lausuen: "nyt on vihollinen voitettu".

Kului vielä pari viikkoa, ennenkuin Paavo Ruotsalaisen vapautumisen hetki joutui. Tämä aika oli kuitenkin lähinnä edelliseen verrattuna paljon helpompaa niin yhdessä kuin toisessa suhteessa. Usein pyysi sairas, että hänelle luettaisiin tai veisattaisiin, usein rukoili hän hiljaa itsekseen pitkät hetket. Poistumistaan poistuivat kiusaukset, autuuden päivän koitto sarasti hänen toivonsa nähtävänä. Lopun lähetessä, kysyivät hänen omaisensa, arvellen että tuo kyllä oli hänelle "sanottu", milloin hän oli pääsevä pois. "Kyllä Herra aikansa tietää", vastasi Paavo tyytyväisesti. He odottivat erinomaisempaa todistusta hänen huuliltaan, mutta hänen uskonsa oli viimeiseen asti etsivää ja kilvoittelevaa uskoa. Vielä odotti häntä kovakin taistelu. Tammikuun 26 p:nä illalla heräsi Paavo, hetken nukuttuaan, koviin ruumiinvaivoihin. Niihin liittyivät pian vielä kovemmat hengelliset tuskat, joita kesti aamuun asti. Kun talonväki huomasi, että sairas tahtoi olla yksin, pysyttelivät he oven takana, silloin tällöin vain tiedustellen, mitä hän tarvitsisi. Pari kertaa pyysi Paavo heitä veisaamaan, mutta ei näkynyt sekään hänelle lievennystä tuottavan. Vasta aamulla palasi Herran rauha kilvoittelevan matkamiehen sydämeen siitä ei enää poistuakseen. Hiljaisella, mutta voiton riemua ilmaisevalla äänellä lausui Paavo silloin: "Saatana sai luvan seuloa, niinkuin nisuja seulotaan, mutta sain toki voiton. En osaa minä sinua Herra kiittää, niinkuin tahtoisin, mutta ole sinä Jesus Kristus minun kiitoksena Jumalan edessä." Kello 5 aamulla seuraavana päivänä, tammikuun 27, sammui hiljaa Paavo Ruotsalaisen maallinen elämä.

Aholansaarelta toimitettiin heti tieto tästä tapahtumasta Kuopioon, Karjalaan, Ouluun-päin, Keski-Pohjanmaalle, mistä kutsuttiin vieraita maahanpanijaisiin. Paavon kuolemaa oli jo niin kauan odotettu, ettei uutinen tullut minäkään yllätyksenä. Mutta syvän vaikutuksen se kaikkialla teki. Tietoisuus siitä, että se mies oli kaatunut, joka voimallisilla hartioillaan oli kantanut yhdeksännentoista vuosisadan herännäisyysliikettä, järkytti kaikkien tosiheränneitten mieltä. Tuntui kuin koko tuo suuri uskonnollinen aikakausi, joka oli kuin personoituna hänessä, olisi hänen kuolemassaan särkynyt pirstaleiksi. "Kuka nyt neuvoo?" kysyttiin epäröiden, peläten. Paavon pitkän sairauden aikana oli etäisimpiinkin seutuihin tuon tuostakin saatu joku oikaiseva tahi kehottava tervehdys Syvärin saarelta — nyt oli suuren opettajan ääni ainaiseksi vaiennut. Oli niin vaikea elää sen neuvon turvissa, jonka Paavo kuolinvuoteellaan oli antanut muutamalle hänen poislähtöään valittavalle ystävälle: "Jos teillä on tosi tarve kuulla, niin kivetkin teille saarnaavat".

Paavon omaiset toivoivat, että hautajaisiin saapuisi niin paljon ystäviä kuin suinkin. Sentähden lykättiin tämä tilaisuus maaliskuun 8 päivään. Jaon aiheuttamat riidat vaikuttivat kuitenkin, että vierasten luku oli paljon pienempi, kuin olisi ollut syytä olettaa. Oulun puolelta ei tullut ketään, Suupohjasta vain Gabriel Keisala ja Y. Luoma, kumpikin Malmbergin kiivaimpia vastustajia, ja Keski-Pohjanmaan heränneitä edustamassa oli vain Wilhelm Niskanen. Ainoastaan muutamia harvoja pappeja, ulkoseurakunnista kaikkiaan viisi, otti osaa ruumissaattoon. Näistä mainittakoon J. F. Bergh, J. I. Bergh, L. A. Landgren ja P. J. F. Brofeldt. Paavon muista huomatuista etäällä asuvista ystävistä nähtiin tilaisuudessa ainoastaan K. A. Malmberg ja K. A. Colliander; sairauden estämänä jäi L. J. Niskanen kotia. Hautajaisten edellisenä päivänä pidettiin suuret seurat vainajan kodissa. Surusaatossa, joka maaliskuun 8 p:nä aamulla lähti Syvärijärven kuuluisalta saarelta Nilsiän kirkolle, oli noin tuhat henkeä; hevoisten luku laskettiin 300. Jos Paavo olisi kuollut pari vuotta aikaisemmin, olisivat hänen hautajaisensakin saaneet vielä juhlallisemman leiman. Niin lamauttavasti olivat herännäisyydessä syntyneet riidat vaikuttaneet pappeihinkin, että he, peläten yhteentörmäyksiä, pysyivät kotona.

Kun ruumissaatto oli saapunut Rissasen, kirkon läheisyydessä olevaan taloon, johon vieraita oli pyydetty kokoontumaan, saatiin tietää, että seurakunnan kirkkoherra A. F. Hjelmman kieltäytyi antamasta kirkkoa hautajaisten yhteydessä ajan tavan mukaan aiotun ruumissaarnan pitämistä varten. Uudistettuunkin pyyntöön saatiin yhtä jyrkkä kieltävä vastaus. Collianderin ja K. A. Malmbergin seuraamana lähti J. I. Bergh pappilaan. Kuopion piispa R. V. Fosterisi oli tarkastusmatkoilla, ja tuomiorovasti M. Ingman nautti virkavapautta. Bergh oli tuomiokapitulin vanhin jäsen, mutta hän ei tahtonut valtaansa vedota, vaan kehoitti ystävällisesti, vaikka hyvin vakavin sanoin, Hjelmmania pyyntöön suostumaan, ilmoittaen samalla, että hän varmuuden vuoksi oli ottanut todistajat mukaansa, jotta, jos sitä vaadittaisiin, voitaisiin näyttää toteen, ettei kirkkoon väkivaltaisesti oltu rynnätty, vaan ruumissaarna pidetty seurakunnan kirkkoherran suostumuksella. Monta kertaa Berghillekin annettuaan kieltävän vastauksen, suostui Hjelmman vihdoin antamaan kirkon avaimet, sillä ehdolla, ettei ruumissaarna saisi olla pitkä. Merkille on pantava, että Ruotsalaisen omaiset jo ennen olivat pyytäneet tätä hänen kiivasta vastustajaansa siunaamaan ruumista haudan lepoon.

Ruumissaarnan piti J. F. Bergh. Alkulauseeksi oli hän valinnut Ilmestyskirjan sanat: "Katso, minä tulen niinkuin varas; autuas on se, joka valvoo ja säilyttää vaatteensa, ettei hän kulkisi alastomana, eikä hänen häpeätänsä nähtäisi". Saarnatekstinä oli Luukk. 12: 37: "Autuaat ovat ne palvelijat, jotka heidän herransa tullessaan tapaa valvomasta; totisesti sanon teille: hän vyöttäytyy ja asettaa heidät aterioitsemaan ja menee ja palvelee heitä". Saarnan aiheena oli: "Varsinkin nykyaikana tarpeellinen valvominen". Tyytymättömän ja äreän näköisenä seurasi Hjelmman, kuorissa istuen, puhetta, vaikka se oli tavallinen ruumissaarna. Mitään erityisempää Paavon ylistystäkään se ei sisältänyt. Sen vain saarnaaja mainitsi, että vainaja oli ollut hänenkin opettajansa.

Kun ruumis oli laskettu hautaan ja Hjelmman tarttui lapioon alottaakseen toimituksen, sattui omituinen kohtaus, joka moneen teki syvän vaikutuksen. Kirkonavaimet näet putosivat suntion, Paavon ystävän A. Möykkäsen kädestä kirstun kannelle, kolisten sitä vastaan niin kuuluvasti, että kaikki lähellä seisovat sen huomasivat. Vasta toimituksen päätyttyä otettiin ne ylös. "Hän vei kirkon avaimet muassaan", kuului hämmästyneen kansanjoukon keskuudesta.

Osa hautajaisvieraista kutsuttiin puoliselle Rissaseen. Viimemainittujen joukossa oli Hjelmmankin. Ruokapöydässä istui hän Bergh-veljesten keskellä. Ivallisesti hän tämän johdosta lausui: "miten minä kestän kahden vuoren välissä?" "Eiköhän kilpi [Ruotsalainen sana berg on suomeksi vuori, sana hjelm merkitsee kilpeä.] kestä", vastasi siihen painolla J. I. Bergh. Joitakuita muitakin pistonsanoja kuultiin tuon herännäisyyden katkeramielisen vastustajan suusta, mutta pian hänestä päästiin, sillä heti aterian jälkeen hän lähti pois. — Vieraat palasivat Aholansaareen, missä vielä pidettiin seurat. Puhujina esiintyivät Bergh-veljekset sekä luutnantti Colliander. He puhuivat voimallisesti ja pyhien muistojen valtaamina erinomaisen hellästi. Illemmalla oli liikutus yleinen, eikä viipynyt kauan, ennenkuin kielilläpuhujatkin alkoivat saarnata. Semmoisina huomattiin edellä muiden Bergh-veljesten sisar, ennen (III, 237), mainittu Lisette Bergh sekä kielilläpuhujana niinikään tunnettu Kaisa Kajanus. Heidän kiivaat, salaperäiset puheensa eivät olleet omiaan rauhaa rakentamaan, niistä kun tuon tuostakin kuului tuomitsevia sanoja W. Niskasesta, joka, niinkuin olemme maininneet, itse oli tilaisuudessa saapuvilla. Miten käsittämättömiä heidän tunteenpurkauksensa suurimmaksi osaksi olivatkin, olivat tuo puoli puheista ja siihen liittyvät tuomitsevat ennustukset kiusallisen selviä. N. K. Malmbergille muutamia päiviä myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä, jossa hän kertoo Ruotsalaisen hautajaisista, lausuu Niskanen: "Minua tuomitsivat ennustajat eli kielilläpuhujat, mutta minä sanoin heille: en usko teitä, saatanat". Muutoin tunnustaa hän, että "muut eivät mitään puhuneet, eivät oppineet eivätkä oppimattomat, vaan antoivat hyvän rauhan ja pitivät maahanpaniaisvieraana". Haikein sydämin palasivat heränneet Paavo Ruotsalaisen hautajaisista. Ei kaipuu vain täyttänyt heidän mieliään surulla; heitä painoi se raskas, tämänkin tilaisuuden vahvistama tunne, että aika oli muuttunut ja koko herännäisyyden tulevaisuus pimeään peittynyt. Yllämainitussa kirjeessään kirjoittaa Wilhelm Niskanen: "Juhana Niskanen ei jaksanut tulla maahanpaniaisiin; hänet on viina heikontanut. Surkea on asia. Auta Herra, pyhät ovat vähentyneet". Surulla mainitsee hän niinikään, että J. I. Bergh "oli kauheassa sapessa" Malmbergiä vastaan sekä että "kaikki uskoivat todeksi", mitä viimemainitusta puhuttiin. "Voi, hyvä Jumala, tätä vimmaa, mikä nyt on maailmassa", huudahtaa Niskanen kirjeessään. Ei sekään lyhyt selostus, jonka J. F. Bergh muutamassa samaan aikaan kirjoittamassaan kirjeessä antaa Paavon hautajaisista, ole omiaan rauhaa ennustamaan, hän kun siinä moittivasti puhuu Wilhelm Niskasesta. Kaikkialla epäluuloa, riitaa, hajaannusta. Ei Paavo Ruotsalaisen vasta täytetty hautakaan eivätkä Syvärin saaren hongat, jotka talvisessa juhlapuvussaan vartioivat hänen kotinsa suuria muistoja, olleet voineet taivuttaa heränneitten mieliä ensimmäisen rakkauden aikoja oikeassa hengessä muistamaan ja Jumalan voimalla palauttamaan. [Lähteitä: Paavo Ruotsalaisen v. 1839 ja 1845 tekemät, asianomaisessa oikeudessa vahvistetut testamentit, jotka kirkkoh. Kleofas Hymander, joka nyk. omistaa Aholansaaren, on Paavon säiliöistä löytänyt ja hyväntahtoisesti minulle lähettänyt; Paavon kirje Charlotta Helanderille 19/1 51 (omistaa pastorinrouva Anna Arvonen). Kert. Albertina Nenonen, joka hoiti Paavo Ruotsalaista hänen kuolinvuoteellaan, K. A. Malmberg, B. K. Sarlin, Julius Tenhonen, P. Ruotsalainen (Paavon sukulainen), Liisa Markkanen (Paavon tytär) y.m.; J. I. Berghin kirjeet F. O. Durchmanille 7/2 52 ja 8/5 52; J. F. Berghin kirje Otto Hjeltille 16/4 52; Wilhelm Niskasen kirje N. K. Malmbergille 15/3 52; Litteraturbladet 1852 N:o 24; Aukusti Oravala, Paavo Ruotsalainen.]

Kutsuessaan F. O. Durchmanin ja Suupohjan muita heränneitä pappeja Paavo Ruotsalaisen hautajaisiin, kirjoitti J. I. Bergh Syvärin saarelta saapuneen surusanoman johdosta: "Ukko on vihdoinkin voitollisesti päättänyt kovan taistelunsa ja autuaallisesti vapautunut vihollisten raivosta ja riitojen ahdingoista. Jos vain voisimme oikein käyttää, mitä me ja rakas isänmaamme häneltä enemmän kuin yhdessä suhteessa olemme oppineet". Tämä oli kaiken eripuraisuuden uhallakin heränneitten yleinen ajatus. Poikkeuksena ovat ainoastaan muutamien uuden suunnan edustajain jo näihin aikoihin esiintyvät vastakkaiset mielipiteet. Huomattavimmat jälkimaailmalle säilyneet tämän ryhmän katsantotapaa ilmaisevat todistukset ovat muutamat Lauri Stenbäckin J. I. Berghille kirjoittamat kirjeet. Tärkeä on varsinkin helmikuun 14 p:nä 1852 päivätty kirje, joka on vastauksena viimemainitun tiedonantoon Paavo Ruotsalaisen kuolemasta. Se kuuluu:

"Monet kiitokset kirjoittamistasi riveistä. Olin pahoillani, etten saanut tavata sinua Lapualla [Berghin käydessä Malmbergin vaimon hautajaisissa.]; jos olisin voinut aavistaa, että olit siellä, niin olisin varmaankin sinne tullut, millä tavoin hyvänsä. Mutta kuinka saatoin aavistaakaan, että voisit päästä sinne, täällä kun oli aivan sula maa ja mitä pahin kelirikko. Mikset minulle ilmoittanut tänne tulostasi? — Merkillinen uutinen tuo oli, että ukko Paavo on päässyt pois pitkällisistä tuskistansa. Meidän asiamme ei ole esiintyä hänen tuomareinaan eikä hänen pyhimykseksi julistajinaan, mutta parasta voimme hänestä toivoa. Sanot, että me luultavasti huonolla menestyksellä saatamme sanoa: rauha hänen jälkeensä. Minkätähden emme? Olen kylliksi sangvininen uskaltaakseni toivoa ja uskoa ihan vastaista. Mistä johtuvat nuo monet puolueet ja kaikki rauhattomuus, jollei hyvin suureksi osaksi siitä, että niin kurja ja epäkristillinen ihmisten jumaloiminen ja ihmisistä riippuminen on vallinnut koko meidän joukossamme? Heränneet talonpojat ovat riippuneet papeistansa ja itsetietoisista holhoojistaan, ja nämä taasen muutamista hengellisistä käskijöistä ja paaveista. Siten on pystytetty papistinen hierarkia ja järjestelmällinen ihmisorjuus, joka on sulkenut heränneen joukon kuni läpitunkemattomaan verkkoon. Miten sanomaton tästä aiheutuva vahinko on ollut ja edelleen kieltämättömästi on, sitä on raskas ja kauhea ajatella. Eikö se työ, minkä Jumala armosta ja niin voimallisesti on maassamme alottanut, siten olisi joutunut kokonaan harhaan tällä tiellä ja kristinuskomme kehittynyt surkeaksi ja tuhoa tuottavaksi lahkolaisuudeksi kaikkine siihen kuuluvine vikoineen ja kuolettavine tauteineen? Ja ennemmin tahi myöhemmin olisi koko rakennus särkynyt pelkiksi pieniksi, intohimoisesti keskenään riiteleviksi puolueiksi, jotka olisivat tehneet kaikki nämä herätykset ei vain turhiksi, vaan turmiollisiksi kristinuskon kehitykselle maassamme. Sinnepäin olemme olleet kulkemassa hyvää vauhtia. Toisistansa ovat heränneet riippuneet ja tirannimaisista holhoojistaan enemmän kuin Jumalasta ja Jumalan sanasta, he ovat eläneet ja kiivailleet enemmän puolueensa kuin Jumalan asian puolesta, he ovat viljelleet Jumalan sanaa, mutta enemmän johtajiensa silmillä ja heidän selitystensä mukaan, kuin että Jumalan henki olisi saanut sen selittää tahi että olisi pidetty hänen valoaan tarpeellisena ja sen etsimistä kaikkialla ja aina tärkeänä. Harvat ovat varmaankin ne, jotka seisovat omilla jaloillaan, jotka 'tietävät, keneen he uskovat' ja joiden ainoana ohjeena on oma Jumalan valaisema ja johdattama omatunto ja siten rakentavat yksin Jumalan sanan kalliolle. Mitä joku heidän 'isistään' on sanonut tahi uneksinut, se on varmaan hyvin usein ollut suuriarvoisempaa kuin sana; sitä on noudatettu ja ajattelemattomasti pidetty salattuna viisautena, jota ei vielä ole präntättykään. Eikö tämä ole kauheaa? Ja mistä se johtuu? Varmaankin tuosta ihmisorjuudesta, tuosta meillä tapahtuneiden herätysten hapatuksesta — epäilemättä pääasiallisesti juuri siitä. Eikä ole minun vakaumukseni mukaan tämä hapatus valitettavasti syntynyt ilman muutamien korkeitten, ihmiskiitokselle alttiiden henkien tarkoittamaa ja itsetietoista pyrkimystä, tuo kiitos kun on ollut heille mieliksi ja heitä on lumonnut. Sentähden on myöskin painettu alas ja sortaen lyöty maahan kaikki epäilykset heidän erehtymättömyydestään ja mahdistaan, niin että jokainen on pelännyt tuommoisen ajatuksen syntyä, pitäen sitä saatanan kiusauksena ylpeyteen, jota vastaan heti tulisi taistella. No niin! He ovat saaneet oman ylimielisen tahtonsa kuulluksi ja epäjumala-istuimensa säilytetyksi — niinkauan kuin Jumala viisaudessaan on tuon sallinut, mutta ei myöskään pitemmäksi ajaksi; sillä Jumala on armollinen ja laupias eikä tahdo antaa meidän ijankaikkisesti nääntyä tiranniemme ja käskijäimme ikeen alle, koska kuitenkin Kristus on meidät kalliisti ostanut ja luvannut meille lohduttajan, totuuden Hengen, joka tahtoo ja voipi johdattaa meitä kaikkeen totuuteen eikä, niinkuin kaikki inhimilliset puoluejohtajat, puolitotuuteen ja puolivalheeseen. Ja juuri sentähden, rakas veli, minä toivon, että rauha vasta nyt voi tulla ja että se todellakin on tuleva; sillä oikea ja pysyvä rauhanside on 'hengen yhteys', mutta ihmisen auktoritetista ja epäjumaloivasta riippumisesta hänestä johtuva yhdysside ei onneksi toki kauan kestä; se katkaistakoon kernaasti, kun määrätty aika tulee, ei meidän määräämämme aika, vaan kasvattajamme ja Herramme määräämä aika. Suoraan sanoen pidän Jumalan sormen viittauksena, että ukko kuoli samaan aikaan, kuin me täällä niin katkerasti likeltä olemme kokeneet hengellisen ylimielisyyden hedelmiä, jotka Jumalan vanhurskaan tuomion kautta ovat tulleet päivän valoon, jotta silmämme aukenisivat. Minun ei tarvinne sanoa, etten suinkaan aseta ukkoa ja meidän mahdikasta rehentelijää ilkeyksineen vieretysten ja samalle asteelle. Mutta täytyyhän sinun myöntää, että niin toinen kuin toinenkin on ollut monen epäjumalana, joka on riidellyt pois Jumalalta hänen sijansa ja suuressa määrässä edistänyt hengellistä alaikäisyyttä. Ja entäs jos oppikin on ollut väärä. Ainakin on M(almberg), jota niin moni on sokeasti seurannut, teroittamalla teroittanut, että omantunnon tulee olla levottoman ja tuomitsevan (joka tavallaan on oikein), mutta kun sitten tuosta levottomuudesta ja omantunnon-ahdingosta tehdään vanhurskaus, jolle rakennetaan ja johon turvaudutaan — tuo on oppi, jonka turvissa kaikki synnillinen elämä hyvästi voi viihtyä, on ainakin yhtä suuri erehdys, kuin hedbergiläisyyden konsanaan ja tähtää samaan kuin sekin, nimittäin Jumalan armontyön ja armonvaikutusten kieltämiseen, hylkäämiseen ja vastustamiseen herätetyssä sielussa. Siinä on usko saavuttamaton, epäiltävä asia, jos se — niinkuin sanakin opettaa ja sen luonne vaatii — tuo mukanaan rauhan Jumalan kanssa ja hengen hedelmät, rauhan ja ilon. Kun sentähden Kristus sielulle kirkastuu, niin että se todellisesti on tätä kokemasa, niin tämä oppi kiiruhtaa repimään pois kaiken tämän sekä syöksemään sielun alas tuohon paavilliseen epävarmuuden hämärään, vaatien sitä tyytymään rauhattomuuteen, jonka perustuksen raamattu ilmaisee, todistaessaan: jumalattomilla ei ole rauhaa. Tähän suuntaan menevä oppi se on, joka hierarkkisen omantunnonpakon kera, tahi oikeammin juuri likeisessä yhteydessä sen kanssa, on ollut vallalla meidän keskuudessamme. Mutta mitä arvelet? Onko se Jumalan sanan mukainen ja oikea? Kirjoita minulle, mitä tästä ajattelet, niinkuin minä avomielisesti olen ajatukseni ilmaissut. Ennen oli suuren melun nostaminen ja tuomioilla toisia vastaan hyökkääminen tavallista, jos joku uskalsi ajatella toisin, kuin hyväksytty tapa määräsi; erehtyvän oikaiseminen ja vakaumuksen tiellä neuvominen ei kelvannut, siihen piti jokainen itseään liika hyvänä ja toista raukkaa kelvottomana. Eihän tämä enää saa tapahtua meidän välillämme".

"Kaukana siitä että M(almberg) olisi ottanut varteen veljelliset varoitukset ja antanut niiden johdattaa itseään tunnustamaan erehdyksensä, nöyrtymiseen ja parannukseen, on hän vain yltynyt yhä suurempaan intoon ylläpitämään mahtiaan ja kiihoittamalla voittamaan puoluetta itselleen. Säälin Lapuan seurakunta-raukkaa ja muita sikäläisiä pappeja. Mutta vielä yksi asia. Olen kuullut väitettävän, että sinä olisit vastustanut julkista liiton-rikkomista M(almbergin) kanssa sekä ennustanut, että tuosta seuraisi kaikenlaisia vaikeuksia. Olen kysynyt itseltäni: miten on tuo mahdollista, onko Julius sitten unohtanut 1 Kor. epistolan 5:nen luvun? Tahi tahtoisiko hän todella vieläkin ylläpitää ihmisorjuuden järjestelmää ja pitää sitä hyödyllisenä? Näin olen kysynyt, mutta, totta puhuen, en ole vielä saanut vastausta siihen. Itse voit paraiten tämän vastauksen antaa."

Kuinka aivan toisin kuului kymmenen vuotta aikuisemmin ja vielä paljon myöhemminkin Stenbäckin arvostelu Malmbergista. Niinpä kirjoitti hän esim. Skarstedtille v. 1841, kertoessaan Pohjanmaan herännäisyydestä: "Etenkin on Malmberg voimallinen ase Jumalan kädessä: Hänen eloisaan Luther-luonteeseensa ja innostukseensa Jumalan asian puolesta, jotka eivät mitään vaivoja eivätkä vaaroja säikähdä, liittyy suuri hengellinen valo. Niissä seurakunnissa, missä hän on työskennellyt, on herännyt ja liikkuu raikas hengellinen elämä. Nykyään toimii hän Vaasan seuduilla, ollen niiden nuorten pappien keskustana, jotka siellä palavalla innolla taistelevat Herran asian puolesta". Silloin oli kiitoksella tuskin mitään rajoja, nyt ovat moitteiden ja hylkäämistuomioiden sanat yhtä rajattomat.

On kuitenkin olemassa eroitus Stenbäckin ja uuden suunnan muiden edustajain katsantotavan välillä. Hän tunnustaa menneiden aikojen herännäisyyden arvon Suomen Siionin vaiheissa, kun sitävastoin muut puhuvat siitä sivumennen vain, miltei vastahakoisesti. Mutta toiselta puolelta on eroitus hänen ja Berghin kannan välillä silminnähtävästi vielä suurempi. Kyllästyneenä Malmbergin hallitsevaan asemaan ja siihen monesti loukkaavaankin määräämisvaltaan, jonka tämä tavattomalla henkisellä voimallaan oli itselleen anastanut, eksyy hän yksipuolisesti ja liika ankarasti arvostelemaan johtomiesten merkitystä siinä hengellisessä liikkeessä, johon hän näihin asti on kuulunut. Hän tuomitsee heidän toimensa ja kaikki, mitä siihen kuuluu, kerrassaan Jumalan sanan vastaiseksi, arvellen, että herännäisyyden tulevaisuus suureksi osaksi riippuisi sen täydellisestä poistamisesta. Sentähden hän pitää Paavo Ruotsalaisen kuolemaakin miltei onnena. Jos täytyykin myöntää, että heränneet liika suuressa määrässä olivat luottaneet johtajiinsa ja, syrjäyttäen Jumalan sanan auktoriteettia, orjallisesti olivat muodostaneet uskonnollisen katsantotapansa heidän opetustensa ja neuvojensa mukaiseksi, niin ei tuosta seurannut, että se yksinomaan yksilön suhteesta Jumalaan riippuva kristillisyys, josta Stenbäck puhuu ja jonka hän toivoo voivan palauttaa liikkeen alkuaikojen elävän hengellisyyden, oli ainoa oikea ja tosi herännäisyyden kehitykselle välttämätön. Jos kerran Spenerin ja Francken "ecclesiola in ecclesia"-aate on oikeutettu — eikä Stenbäck ole sitä milloinkaan kieltänyt — niin olihan herännäisyys vieläkin kaikkien erehdystensä ja yksipuolisuuksiensa uhallakin oikeutettu koettamaan ylläpitää tätä aatetta ja sen lipun alla säilyttämään ja kartuttamaan isien perintöä. Tähän perintöön kuuluivat myöskin nuo liikkeelle ominaiset muodot, joihin heränneen kansan uskonnollinen elämä vuosien kuluessa oli pukeutunut ja joissa se oli ryhmittynyt ja vakaantunut juuri siksi uskonnolliseksi liikkeeksi, jona se on tunnettu. Mikä näissä muodoissa ja niissä vaikuttavassa hengessä oli erehdyttävää, se oli poistettava, mutta ei muu. Ja tuo poistaminenkin oli toimitettava sillä rakkaudella, joka "kaikki toivoo, kaikki kärsii, kaikki peittää", eikä ylimielisellä hylkäämisellä, joka, väkivaltaisesti ja yhdellä iskulla katkaisten kaiken historiallisen kehityksen, tahtoo luoda uutta hylkäämällä miltei kaiken vanhan. Jos Stenbäck enemmän olisi seurustellut heränneen kansan kanssa, olisi hän epäilemättä huomannut, kuinka paljon hyvää juuri nuo tuomitsemansa johtomiehet ja näiden suunnittelema järjestys olivat aikaansaaneet, sekä ymmärtänyt, että kaiken tämän hylkääminen tiesi koko liikkeen kuolemaa.

Stenbäckin kirjeen tasapuoliseen arvosteluun kuuluu myöskin, että hänen ja hänen hengenheimolaistensa orjallinen kuuliaisuus Malmbergin säädöksiin ja määräyksiin nähden ei suinkaan ollut yksinomaan viimemainitun, vaan paljon enemmän heidän oma syynsä. Tähän soveltuu tuo tunnettu lause "ei tiranni itse, vaan orjat hänet synnyttävät". Miksi olivat he niin kauan, käyttääksemme Laguksen ennen kerrottuja sanoja, "olleet sokkosilla Malmbergin selän takana"?

Mitä Stenbäckin Malmbergin ja samalla koko herännäisyyden oppia vastaan tekemiin muistutuksiin tulee, niin ovat ne siksi liioiteltuja, että sekin, mikä niissä on oikeutettua, tässä yhteydessä menettää suuren osan arvostaan. Ei ole oikein sanoa, että herännäisyys on vetänyt Jumalan armon synnin peitteeksi. Lukemattomia todistuksia löytyy siitä, ettei esim. Malmberg niin saarnannut eikä neuvonut. Mitä hän omassa elämässään on rikkonut, on toinen asia. On väärin tästä johtaa se johtopäätös, että hän tuosta syystä olisi julistanut evankeliumia tahallisissa synneissä eläville ihmisille. Tämä olettaminen oli kyllä monen mielestä psykologisesti oikea, mutta sille ei saada historiallista todistusta. Sen ovat useat täysin luotettavat henkilöt, moni niistäkin, jotka erosivat hänestä, vakuuttaneet.

Berghin vastaus Stenbäckin kysymyksessä olevaan kirjeeseen ei valitettavasti ole jälkimaailmalle säilynyt. Varmuudella tiedetään kuitenkin, ettei hän hyväksynyt vanhan ystävänsä muuttunutta katsantotapaa. Stenbäck ei näykään olleen oikein tyytyväinen Berghin selitykseen, vaan päinvastoin panneen pahakseen muutamia siinä olleita lausuntoja. Hän vastasi:

"Yhdyn täydellisesti enimpään, vaikka muutamat kohdat minua loukkasivatkin. Niinpä tuntui minusta oudolta, että sinä, vaikka, niinkuin kirjoitit, kauan olet huomannut useita epäkohtia ja erehdyksiä, varsinkin ihmisjumaloimisen ja riippuvaisuuden ihmisistä, kuitenkin olet vaiennut etkä asettunut sitä vastaan. Minusta näyttää, että tämä olisi ollut kristillinen velvollisuutesi. Mutta yleensä näkyy, että edelleenkin väärin käsität ja epäilet sitä itsenäistä suuntaa, joka täällä monessa vaikuttaa, sitä hengellistä kehitystä, joka, johtuen Jumalan sanasta ja sen valosta, tahtoo repiä poikki kaikki muut siteet tehdäkseen Herran siteen lujaksi, likeiseksi ja ainoaksi. — — Nykyinen suunta on minusta välttämätöntä palajamista Jumalan maassamme synnyttämän armontyön alkuun, joka aamuruskon tavoin ennusti raitista ja ihanaa päivää Suomen kirkolle, kunnes lahkolaismieliset puoluehenget hämmensivät ja turmelivat tämän alun ja se oli joutua halvaksi puolueasiaksi. Ne jotka eivät tahdo eivätkä voi katkaista ihmisten määräämiä siteitä ja hyljätä heidän säätämiään sääntöjä antaakseen yksin Jumalan loppuun kehittää tuon hyvän työn, jääkööt jälkeen ja pysähtykööt hiljaa vanhalle kannalle. Sitä ei voi auttaa, mutta muut tulevat tämän uhallakin edistymään ja yhä enemmän puhdistumaan, pelastuen Jumalan hengen johdattamina kaikkeen totuuteen kuolettavan pysähtymisen jähmettymisestä ja levosta".

Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen alkoivat Savon papit tuumia hänen elämäkertansa kirjoittamista. Bergh-veljesten kirjeenvaihdosta näkyy, että varsinkin nämä "ukon" likeiset ystävät pitivät tuommoisen kirjasen ilmestymistä suotavana. Myöskin L. J. Niskanen aikoi ryhtyä semmoista kirjoittamaan, mutta valitettavasti oli hän, niinkuin olemme nähneet, niinä aikoina väkijuomien turmelema ja siksi heikko, ettei hän siihen pystynyt. Sovittiin, että J. I. Bergh pitäisi ruumissaarnan ja kirjoittaisi sen niin, että siitä myöhemmin lisäyksiä siihen tekemällä saataisiin Paavon elämäkerta. Tästä tuumasta ei kuitenkaan mitään tullut, silminnähtävästi siitä syystä, ettei Bergh saanut tarpeeksi lähteitä. Hän pyysi muunmuassa Stenbäckiä Suupohjassa tiedustelemaan Paavon kirjeitä, mutta sai vastaukseksi, että se henkilö — F. P. Kemell — jolla oli näitä kirjeitä, muuttaessaan s.v. Oulaisiin, oli ne sijoittanut muistamatta mihin eikä hakemallakaan ollut niitä löytänyt. Ehkä vaikutti myöskin ensinmainitun selvin sanoin ilmaisema vastenmielisyys koko tuumaan nähden lamauttavasti Berghiin, niin että hän siitäkin syystä luopui aikeestaan. Stenbäckin, mielipidettä asiasta hän ei silti kannattanut, vaan päinvastoin. Bergh näet käsitti Paavo Ruotsalaisen suuren merkityksen historiallisena henkilönä, ja herännäisyyden muistot olivat hänelle siksi kalliit, etteivät vanhan ystävänkään ajatukset asiasta, jos menivätkin aivan vastakkaiseen suuntaan, voineet hänen mielipiteitään järkyttää. Mutta selvä on, etteivät ne olleet omiaan kehoittamaan häntä ryhtymään tuohon työhön, joka sitäpaitsi hänen likeiseen suhteeseensa nähden Paavo Ruotsalaiseen sekä herännäisyydessä syntyneen eripuraisuuden tähden oli vaikea. Vahinko tämä joka tapauksessa on, sillä siten on varmaankin moni tärkeä tieto joutunut hukkaan. — — Mitä Stenbäckin käsitykseen tästä asiasta tulee, niin ei ole se hänelle eduksi. Viimemainitussa kirjeessään hän näet kirjoittaa: "Jos saan lausua ajatukseni, jota sitäpaitsi useat muutkin kannattavat, niin en pidä ukon elämäkerran kirjoittamista ja julkaisemista viisaana enkä hyödyllisenä. Jos tahdotaan esiintuoda hänen hyviä puoliaan, niin syntyy siitä vain yksipuolinen panegyrika ilman totuutta ja tunnollisuutta; jos taasen tämän ohessa tahdotaan esittää varjopuoletkin, niin ovat nämä semmoisia, että näyttää paraalta ja oikeimmalta jättää ne Jumalan tuomittaviksi ja antaa niiden jäädä unholan pimeään. Joka tapauksessa, niin ajattelen, tulisi hänen elämäkertansa vain lisäämään hämmennystä ja antamaan aihetta uuteen eripuraisuuteen. Ukon sokea epäjumaloiminen on ainakin näillä seuduin kärsinyt auttamattoman tappion — sitä suuremmalla syyllä kuin muutamat tosiseikat ovat liiaksi räikeitä".

Ei saata kummastella, että Stenbäckin vastaus kipeästi koski Berghiin, eikä sitäkään, että hän muutamin paikoin katkerinkin sanoin torjui siinä löytyviä hyökkäyksiä. Hän kirjoitti: "Elokuun 30 p:nä päivätyn, yhtä monimutkaisen kuin surullisen kirjeesi olen saanut ja tahdon sen johdosta muutamin sanoin tervehtiä sinua, vanhaa, viime aikoina kärtyiseksi käynyttä ystävääni. Jätän omaan arvoonsa kirjeesi katkerat ja purevat purkaukset, jotka minusta aiheutuivat osaksi (luultavasti) savolaisten ja minun lahkolaisuudesta, osaksi siitä väärinkäsityksestä ja niistä epäluuloista, jotka arvelusi mukaan olisivat johtaneet minua arvostellessani teidän itsenäistä suuntaanne. Tahdon vain mainita, etten ole johtanut johtopäätöksiäni sanottuun suuntaan nähden huhuista ja epäluotettavista tiedoista. Kuitenkin täytyy minun myöntää, etten ole ollut vapaa pelosta, ehken epäilyksistäkään tuon suunnan laatuun nähden. Mutta nämä epäilykset eivät johdu juoruista eivätkä huhuista, vaan lyhyesti puhuakseni 1:ksi siitä omaan kokemukseeni perustuvasta ja — olkoonpa niinkin — tutkimusten kautta saavuttamastani tiedosta, että jyrkät käänteet silloin, kun ne katkaisevat historiallisen kehityksen, tavallisesti sortuvat rabulismiin ja muihin kuoppiin, 2:ksi siitä katkerasta hengestä, jota olen ollut huomaavinani kirjeissäsi, 3:ksi niistä puutteista ja erehdyttävistä kohdista opissa, joita todellisella mielipahalla olen huomannut A. W. Ingmanin viimeksi julkaisemassa kirjassa (Hedbergiläisyys II, 1), jossa minun käsitykseni mukaan 'itsenäisemmän suunnan' johdanto s.o. alku on tehty, josta asiasta jo olen Ingmannille lyhyesti kirjoittanut. Jos tätä vastaan tahtoisit huomauttaa, että juuri tämä kirja vielä muistuttaa siitä hapatuksesta, jota vastaan te kiivailette, niin on tuo kaikki hyvä; mutta siihen minä vain tahtoisin sanoa, ettei ainakaan tämä hapatus ole kotoisin Savosta. Mutta olkoon tämän asian laita miten tahansa; tahdon kernaasti luopua kaikista epäilyksistäni teidän pyrintöihinne nähden, toivoen että Herra on johdattava kaikki asiat hyvään, ja tämän teen vaatimatta sinua luopumaan epäilemästä minua ja minun suhteitani. Ei sekään minua raskauta, että sinä a priori 25 vuotta kestäneen suhteeni jälkeen Savon 'lahkolaisuuteen' (jos niin tahdot) pidät minua kykenemättömänä huomaamaan siinä olevaa vikaa sekä etten ymmärrä, mikä se siinä ilmenevä subjektivismi eli spiritualismi, jota siinä olen ollut näkevinäni, oikeastaan on. Ainoastaan kaksi seikkaa tahdon meidän välisiin suhteisiin nähden sinulle mainita. Toinen näistä on, että pidän sitä, mitä Savossa olen oppinut jokapäiväisestä uudistuksesta, sen tarpeellisuudesta ja laadusta, niin puhtaana ja kalliina oppina, ettei minulla ole mitään halua vaihtaa sitä kaiken maailman itsenäisiin suuntiin, en 'kirkolliseenkaan suuntaan', jota muutoin pidän suuressa arvossa, jos siltä tämä elämän aines puuttuu. Tuo toinen asia on, että kaikesta sydämestäni halajaisin vielä kerta, jos kohta en useammin, saada sinun ja muiden ystävien kanssa suullisesti neuvotella näistä asioista, joista näkyy olevan riitaa sinun ja minun välillä, en tiedä onko tuo sitten todellista vai leikkiäkö. Mutta kuinka tämä voi tapahtua? Minun täytyy suoraan tunnustaa pelkääväni, että sinä olet liika korkea matkustaaksesi tänne luokseni, ja minä liiaksi sidottu päästäkseni sinne sinun ja teidän muiden tykö".

Malmbergista ja Paavo Ruotsalaisesta, joista Stenbäck oli lausunut niin häikäilemättömät tuomiot, ei Bergh kirjeessään puhu sanaakaan. Liika hyvin käsitti hän näiden miesten merkityksen herännäisyysliikkeen vaiheissa ja liika rakas oli tämä liike hänelle salliakseen hänen väitellä niin puolueellisen arvostelijan kanssa, kuin viimemainittu kysymyksessä olevissa kirjeissään oli osoittanut olevansa. Puhumattakaan siitä, että muutamat henkilökohtaiset seikat estävät Stenbäckiä käsittämästä herännäisyyden ja sen huomatuimpien merkkimiesten historiallista arvoa, oli Berghillä täysi syy loukkaantua ystävänsä arvostelusta hänen suhteestaan Savon herännäisyyteen. Muistettava on näet, että Stenbäck tiesi hyvin vähän viimemainitusta liikkeestä, jonka Bergh sitävastoin pitkän ajan kuluessa oli oppinut perinpohjin tuntemaan. Tähänkin nähden täyty kummastella Stenbäckin häikäilemättömän varmoja tuomioita. Jollei kirjoittajani välillä vallinnut vanha ystävyys olisi sitä estänyt, olisi Bergh epäilemättä paljon jyrkemmin näitä hyökkäyksiä torjunut.

Niiden hylkäävien lausuntojen rinnalla, joita tähän aikaan herännäisyydestä ja sen vasta haudan lepoon saatetusta ensimmäisestä suurmiehestä kuului liikkeestä eroavien ryhmästä, esiintyvät sanomalehtien arvostelut hyvinkin edullisessa valossa. Ilman häiritseviä lisäyksiä julkaisi esim. "Suometar" maaliskuussa 1852 Nilsiästä lähetetyn myötätuntoisen ja varsin ystävällisen kertomuksen Paavo Ruotsalaisen kuolemasta ja hänen hautajaisistaan, ja samaan aikaan kirjoitti "Helsingfors Tidning" otsakkeella "En märkvärdig man" (Merkillinen mies): "Nilsiästä kerrotaan, että Savon herännäisyyden päämiehenä historiallisesti merkillinen Paavo Ruotsalainen siellä joku aika sitten on kuollut. Arvosteltakoon hänen hengellistä toimintaansa miltä kannalta tahansa, niin ei kukaan kieltäne, että Paavo Ruotsalainen enemmän kuin yhdessä suhteessa oli rikaslahjainen ja harvinainen henkilö. Taitavan käden tekemänä olisi hänen elämäkertansa epäilemättä mitä suurimmassa määrässä mielenkiintoinen". Samassa hengessä kertoivat useat muutkin lehdet Syvärin saarelta saapuneesta kuolonsanomasta. Huomiota ansaitsee varsinkin "Litteraturbladetin" kirjoitus, etenkin siitä syystä, että siinä tunnustetaan herännäisyyden historiallinen merkitys. Lehti näet lausuu: "Mies, joka on ollut tärkeä Suomen kirkon historialle, nykyisen varsinaisen herännäisyyden päämies Paavo Ruotsalainen on helmikuun 2 p:nä [Niinkuin olemme nähneet, ei ole päivämäärä oikea.] kuollut Nilsiässä. Niinkuin kaikki puoluejohtajat, on hän ollut sekä ylenmäärin suuren kiitoksen että katkeran moitteen esineenä. Pietismin kannattajat Pohjanmaalla ja Savossa ovat tehneet toivioretkiä hänen luoksensa etäisistä seuduista ja kunnioittaneet häntä auktoriteettina, jonka orakelivastauksista ei vetoaminen ole ollut mahdollista. Häntä pidettiin hengen miehenä, jolle omistettiin jonkunlainen profetallinen arvo. Pastori Renqvist taasen on kirjoituksissaan mitä kiivaimmin moittinut sekä hänen oppiansa että hänen elämäänsä; kirja 'Väärän opin kauhistus' on suurimmaksi osaksi tähdätty Ruotsalaista vastaan. Hedbergkin, joka kerran lähetti uskonveljen pyytämään Ruotsalaiselta neuvoa uuden, uskoa ja evankeliumin voimaa koskevan käsityksen suhteen, esiintyi hiljattain julkaisemassaan kirjassa häntä vastaan, vaikka jonkunlaisella varovaisuudella. Historiallisen tasapuolisuuden takia ovat kummankin puolen lausunnot otettavat huomioon, ja ehkä pääsemme totuutta likelle, jos sanomme, että hän oli rikaslahjainen puoluemies, jolla oli tavaton viisaus ja vaikutuskyky ja joka sitäpaitsi oli hyvin perehtynyt uskonnon-asioihin sekä todella hurskas mies, jos kohta hän inhimillisestä heikkoudesta toisinaan törkeällä tavalla elämässään erehtyi. Hänen suuri vaikutuksensa 20 vuoden aikana lukuisiin henkilöihin, joista viimeksi h:ra A. W. Ingman on kunnostanut itsensä kirjallisuuden alalla, tekevät hänet joka tapauksessa huomattavaksi henkilöksi, etenkin koska hän oli vain oppimaton talonpoika". [Lähteitä: J. I. Berghin ennen mainittu kirje F. O. Durchmanille 7/2 52; Lauri Stenbäckin kirjeet J. I. Berghille 14/2 52 ja 30/8 52 (ennen julkaissut Eliel Aspelin teoksessaan "Lars Stenbäck"); J. I. Berghin kirje Stenbäckille 21/9 52 (löytyy yliopiston kirjastossa); kert B. K. Sarlin, Kusti Niskanen y.m.; Suometar n:o 12, 1852; Helsingfors Tidningar n:o 23, 1852; Litteraturbladet n:o 2, 1852.]

XV.

Wilhelm Niskasen asema herännäisyyden johtomiehenä Paavo Ruotsalaisen kuoleman aikana.

Toukokuussa 1852 teki Wilhelm Niskanen matkan Suupohjaan, missä hänellä oli paljon kannattajia ja ystäviä, hän kun näet Malmbergin kehottamana siellä jo edellisinä vuosina monesti oli seurapuhujanakin esiintynyt. Riita Malmbergin ja hänestä luopuneiden pappien välillä oli kiivaimmillaan. Kuinka uuden suunnan miehet asemaa arvostelivat, näkyy seuraavasta F. O. Durchmanin kirjeestä Jos. Grönbergille lainatusta otteesta: "Heränneet täällä ovat jakauneet eri joukkoihin. Toiset noudattavat Malmbergiä ja innoitetaan häneltä hyvin riivatuiksi ja tulisiksi. Eivät ne meitä muiksi sano kuin perkeleiksi, fariseuksiksi, tekopyhiksi, villihengiksi ja pimitetyiksi. Me emme ole tietävinämmekään heistä, vaan elämme niinkuin ennenkin — se vain eroituksena, että välttelevät meitä ja seuranpitoa meidän kanssamme, niinkuin myrkkyä ja kuolemaa. He nauravat ja ilakoitsevat meidän saarnoillemme; heikompi puoli heistä ei käy kirkoissa muualla kuin Lapualla vain. Voi kuitenkin, minkä sotkun saatana sai aikaan! Kuinka kauan tätä ilvenäytelmää kestänee? Jotka muinen resu-parannuksensa tähden, juopumuksensa, ahneutensa, epärehellisyytensä ja jaetun mielensä tähden olivat hylkyinä, ovat nyt hyviä parannuksen tekijöitä siinä puolikunnassa. Heidän profeettansa antaa heille palavalla kiivaudella lihan makeata evankeliumia, ja se aina nepsäyttää, tuoreuttaa ja kiehuttaa heitä hyvään intoon. Et usko kuinka väkevä ja innotteleva se henki on, joka heidät täyttää. Nyt kuitenkin, kun kovasti olemme neuvoneet ja varoittaneet meikäläisiä rupeamasta heitä vastaan väittelemään, riitelemään ja hasailemaan, vaan olemaan ääneti ja vaikenemaan, näkyy sen puolikunnan into vähitellen rupeavan haihtumaan, höröstymään ja masentumaan. Lapualla ei ole päämiehellä paljon puoluetta; sentähden hänen täytyy matkustella Ylihärmässä ja Ylistarossa väkeä keräämässä ja värväämässä. Näissä seurakunnissa hänellä onkin paras joukko lahkoansa". — Ei ollut helppo semmoisissa oloissa joukkoja johtaa. Jos Malmbergin asema, niinkuin hänen vastustajainsakin, oli vaikea, ei ollut Niskasenkaan helppo.

Mainitulla matkallaan tapasi Niskanen Ylihärmässä A. W. Ingmanin ja keskusteli hänen kanssaan. Niinkuin ennen (III, 88) on mainittu, näkyy hän silloin, samoinkuin edellisilläkin matkoillaan Suupohjassa, tehneen viimemainittuun verraten edullisen vaikutuksen, jos kohta ei yksimielisyyttä heidän välillään syntynyt, vaan päinvastoin. Ingman kuvaa heidän yhdessäoloaan seuraavin sanoin: "Kysyin häneltä suoraan, mitä hän nyt ajatteli Ruotsalaisesta, joka hänet oli synagogastaan sulkenut. Hän vastasi: 'En ole milloinkaan jumaloinut Paavoa ihmisenä, enkä myöskään ajattelevana ihmisenä ole voinut sitä tehdä, koska hänen vaelluksensa ulkonaisessa suhteessa ei ole ollut semmoinen, että lihan jälkeen olisin voinut häneen mieltyä. Luottamukseni Paavoon ei siis ole perustunut inhimillisen auktoriteetin vaatimuksiin, mutta se totuuden sana, jota Paavo puhui, on syvään tunkeutunut sydämeeni. Siihen täytyy minun luottaa, jos kohta tuo pian sen jälkeen kuollut heikko mies, vihollisteni, Laguksen ja hänen hengenheimolaistensa eksyttämällä, loppuijällään minut hylkäsikin. Olen kuitenkin Paavo Ruotsalaisen vilpitön ystävä ja opetuslapsi ja semmoisena pysyn. Näihin asti en ollut milloinkaan selvin sanoin ilmaissut Niskaselle, mitä hänen suhteestaan Jumalaan ajattelin. Sentähden olin nyt pakotettu rehellisesti varoittamaan häntä ja kehoittamaan häntä, joka jo oli vanha mies, kääntymään pois eksytystensä tieltä. Mutta tämä puhe ei miellyttänyt tuota paisunutta ja kaikkien Pohjanmaan heränneitten siihen asti suuresti kunnioittamaa hengellistä isää; hän suuttui siitä silmittömästi, lausuen: onko saatana sinunkin sovaissut? Erosin silloin haikein sydämin 60-vuotiaasta ukosta; surulla huomasin, että tämä luonnon puolesta tavallaan rakastettava ja erinomaisen lahjakas mies niihin määrin oli lahkolaishengen turmelema, ettei hän enää voinut päästä tosi kristilliseen vakaumukseen."

Vaikea on uskoa todeksi sitä Ingmanin samassa kertomuksessa lausumaa väitettä, että Lagus olisi pitänyt Niskasen oppia Hedbergin opin kaltaisena. Päinvastoin on se arvostelu paljon lähempänä, että hän, vastoin edellistä, teroittamalla kirotun tilan tuntemista, pelotti sanankuulijoitaan Jumalan armoa Kristuksessa omistamasta. Tähän tapaan arvosteli ainakin Hedberg itse, niinkuin tiedetään, myöhemmin hänen oppiaan. Mitä muutoin Laguksen suhteeseen Niskaseen tulee, vastusti hän häntä kiivaasti, ja tämä maksoi, niinkuin olemme nähneet, samalla mitalla. Juorut ja panettelut, joiden runsaudesta kummankin ystävät pitivät huolta ja joiden todenmukaisuuteen nähden he eivät suinkaan olleet arkoja, saivat juovan vielä suuremmaksi. Naurettavan vaikutuksen tekisi esim. seuraava todistus Niskasen maailmanmielisyydestä, ellei se samalla osoittaisi, miten suureen valtaan puoluehenki oli päässyt Kalajoenvarren heränneissä. Niskanen matkusti kerran Kalajoelle. Hän oli kimröökillä maalannut kärrynsä mustiksi. "Katsokaa kuinka ylpeäksi ja maailmalliseksi hän on tullut", sanoivat vastapuolueeseen kuuluvat heränneet, "kun noin komeissa kärryissä kulkee". Niin pitkälle kehittyi viha, että toistupalaiset vanhemmat kielsivät lapsiaan Niskasta tervehtimästäkin.

Niskasen siivo ja vakava esiintyminen, hänen melkein ehdoton raittiutensa sekä hänen kuntonsa talonsa hoidossa estivät vastustajia syyttämästä häntä niistä vioista, joiden tähden moni hänen ystävänsä täydellä syyllä oli joutunut huonoon maineeseen. Sensijaan moitittiin häntä yhä äänekkäämmin karuudesta, vaikka sekin moite ilmeisesti oli perusteeton. Jos täytyneekin myöntää, ettei Niskanen ollut vapaa kunnianhimosta ja ylpeydestä sekä että hän mieltyen viihtyi pitopöytien ääressä, oli hänen luonteessaan siksi paljon puoleensa vetävää, ettei ole vaikea huomata, mistä lähteestä hänestä levitetyt alentavat kertomukset ainakin suureksi osaksi olivat kokoisin.

Malmbergin kautta ja hänen tukemanaan onnistui Niskasen jaonkin kaikki ystävyyden-siteet särkevänä vuotena vähitellen saada ystäväpiirinsä uudelleen kootuksi ja maineensa turvatuksi Suupohjassakin, varsinkin niillä seuduin, missä ensinmainitulla oli eniten kannatusta. Tässä suhteessa huomattavimmat paikkakunnat olivat Ylistaro ja Ylihärmä. "Muistokirjassaan" mainitsee Niskanen, että nekin henkilöt, jotka, uuteen suuntaan mieltyneinä, viimemainituissa seurakunnissa olivat luopuneet Malmbergista, hänen kauttansa pääsivät "käsittämään oikean uskon luonnon ja hedelmät". Huomatuimmat näistä henkilöistä olivat ennen mainittu Jaakko Herttua Ylistarossa sekä Kustaa Wesiluoma ja Juhana Keskinen Ylihärmässä. Muuten näkyy Niskanen kiivaammin kuin Malmberg vaatineen jyrkkää eroa uuden suunnan edustajista. Hän kertoo itse, että ensinmainittu oli kieltänyt häntä "tekopyhiä hätyyttämästä sekä kehoittanut heidän kanssaan taitavasti menettelemään". Liika itsetietoiselta tuntuu hänen väitteensä, että Malmberg hänen kauttansa pääsi käsittämään, että oli väärin koettaa sovittaa oikeaa uskoa "tekopyhyyden hengellisyyden kiiltomenon oppiin", jota tämä, "peläten eriseuroja", oli yrittänyt. Hän lausuu "Muistokirjassaan": "Niskanen tunsi sen vaaran; kun susi on lammaslaumassa, niin se tappaa ja repii, jos ei sitä tapeta tahi hätyytetä pois lammasten seasta. Sitten Malmberg itsekin havaitsi, ettei Kristus ja Belial sovi yhteen, eikä puhtaan uskon oppi sovi tekopyhäin tunnollisen opin kanssa yhteen, jonka hän jo alusta tuli ymmärtämään. Sentähden hän alkoi itsekin hätyyttää ja selittää hengellistä kiiltomenon vaarallisuutta ja selitti oikean uskon luonnon, voiman ja sen hedelmät". Eikä siinä kyllin, että tuo perusteeton selvitys Malmbergin katsantotavan riippuvaisuudesta Niskasen neuvoista liika selvästi kuvaa viimemainitun itsetietoisuutta — siitä kuultaa myöskin se suvaitsematon lahkolaishenki, joka, oman puolueen mahtia valvoen ja herännäisyyden muiden senaikuisten johtomiesten esimerkkiä seuraten, tekee kaikki sovinnonyritykset entisten ystävien kanssa yhä mahdottomammiksi.

Niskasen valta Keski-Pohjanmaalla riippui melkoisessa määrässä siitä, että tiedettiin Malmbergin häntä kannattavan. Viimemainitun maine oli vanhoista ajoista täälläkin niin suuri, että vastustajienkin oli ylen vaikea saada sitä heränneessä kansassa horjumaan. Varsinkin Nivalassa, missä tuo kuuluisa saarnaaja Kalajoen-varren herännäisyyden kevätkylvön aikana oli niin suurella menestyksellä ja siunauksella toiminut, painoivat hänen sanansa tavattoman paljon. Kaikki, jotka täältä kävivät Suupohjassa häntä tervehtimässä ja häneltä näinä vaikeina aikoina neuvoa kysymässä, tiesivät kertoa, että Malmberg oli kehoittanut heitä rakkaudella ja kunnioituksella kohtelemaan Niskasta sekä seuraamaan hänen opetustaan. Paavo Ruotsalaisen Niskaselle lähettämä pannakirjakin menetti näiden kehoitusten kautta voimansa. Mutta kyllä tarvitsikin Niskanen tätä tuetta, voidakseen säilyttää asemansa, sillä suuri oli vastapuolueen kiihko. Ja monta etevää miestä siinäkin joukossa löytyi, joita ei ollut helppo vastustaa. Puhumattakaan Laguksesta, jonka maine Kalajoen-varrella ja laajoissa piireissä muuallakin varsinaisessa kansassakin oli miltei yhtä suuri kuin Malmbergin, vaikka hän ei enää jaksanut liikkua ja sitäpaitsi tahtoi pysyä syrjässä, tuki varsinkin Schwartzberg, joka usein kävi entisiä sanankuulijoitaan näillä seuduilla tervehtimässä, voimallisesti vastarintaa Niskasta vastaan, eikä ollut tässä suhteessa toimetonna Jaakko Hemmingkään, joka, niinkuin, ennen on mainittu, tähän aikaan oli kappalaisena Reisjärvellä. Samaa suuntaa edustivat myöskin Laguksen apulainen Sakari Castrén, K. J. Engelberg Pulkkilassa, F. P. Kemell Oulaisissa, J. Simelius Rantsilassa sekä useimmat muut lähiseutujen heränneet papit.

Paitsi pappeja ansaitsee kysymyksessä olevan suunnan edustajista huomiota Laguksen uskollinen opetuslapsi seppä Adam Tuoriniemi. Hän oli syntynyt 1814 ja asui omistamassaan Kärkelä-nimisessä talossa Pyhäjärvellä. Ollen syvästi uskonnollinen sekä hyvin lahjakas, nautti hän hengellisenä neuvonantajana paljon luottamusta. On kyllä totta, ettei hän liikkunut kotipitäjänsä rajojen ulkopuolella eikä sielläkään esiintynyt puhujana seuroissa, mutta yksityisen sielunhoidon alalla toimi hän sitä ahkerammin. Semmoisena vaikutti hän paljon seurakuntalaisiinsa ja muihinkin, jotka tulivat häneltä neuvoa kysymään. Varsinkin sairasvuoteitten ääreen kutsuttiin hänet usein. Miten suuressa arvossa tätä nöyrää ja vaatimatonta "sisällisen ikävöimisen" todistajaa pidettiin, näkyy siitäkin, että hänen otsakkeella "Smedens ord" (Sepän sanoja) ruotsiksi käännepä kirjoitustaan vielä viime aikoinakin paljon on luettu säätyläispiireissä. Muutoin tämä kirjoitus liikkuu alusta loppuun niin uskollisesti Laguksen opin ja katsantotavan kannalla, että näitä "sanoja" suuremmalla syyllä voisi sanoa viimemainitun sanoiksi. — Merkille on pantava, ettei Niskasen oppi saanut jalansijaa Pyhäjärvellä. Syynä siihen ei ollut ainoastaan Laguksen jyrkkä esiintyminen sitä vastaan, vaan Tuoriniemikin, joka uskollisesti, jos kohta suurta huomiota herättämättä, teki työtä hänen uskonnollisen katsantotapansa juurruttamiseksi heränneitten sydämissä.

Melkein heti sen jälkeen, kuin Heikki Sarja (katso III, 358) luopui Niskasesta, tuli näkyviin, ettei tätä luopumista ollut aiheuttanut mikään todellinen ja omintakeinen vakaumus, vaan puoluehengen määräämät ja muut aivan itsekkäät vaikuttimet. Tältä kannalta on myöskin miehen käyntiä Nilsiässä, mistä hän toi Paavo Ruotsalaisen pannakirjan Niskaselle, arvosteltava. Niinkuin muistamme, oli viimemainittu, kokoontuneelle seuraväelle luettuaan tuon kirjoituksen, ennustanut, että siinä lausuttu tuomio oli lankeeva pannakirjan hankkijan päälle, jos tämän Paavolle viemät tiedot eivät olleet todenmukaiset. Hämmästyttävällä tavalla kävi ennustus toteen. Kerskaten siitä, että "ei enää tarvinnut ihmisiltä neuvoa pyytää, kun sai mennä suoraan Jumalan puheille", koetti Sarja harjoittaa jumalisuutta, mutta miltei heti hänen eronsa jälkeen alkoi julkinen jumalattomuus tulla näkyviin hänen lapsissaan, heränneet eivät enää käyneet hänen talossaan ja ennenpitkää kantoi koko Sarjan kylä ilmeisesti surutonta leimaa. Kansa piti tätä Jumalan tuomiona — luottamus Niskaseen kasvamistaan kasvoi varsinkin Nivalassa ja Ylivieskassa. Kalajoella sitävastoin, missä "vilhelmiläisiä" — tätäkin nimeä ruvettiin siihen aikaan käyttämään — jo jaon ensi aikana eniten oli soimattu, väheni vähenemistään heränneitten luku. Sikäläisiin heränneisiin säätyläisiinkin vaikutti seudun kasvava suruttomuus. Niinpä kirjoitti W. Österbladh jo v. 1849 muutamasta sikäläisestä herrasmiehestä: "J. H:sta ei enää ole apua. Kaikesta päättäen on hän kokonaan luopunut joukostamme ja antautunut liittoon maailman kanssa. Minun kotini ohi on hän armollisesti kulkenut, niin ettei minun hänen ystävyyteensä nähden tarvitse erehtyä. Pidisjärveläisten kanssa, joiden mailla hän tänä kesänä on työskennellyt, on hän väitellyt, ja hänen puheistaan voi jokseenkin varmaan päättää, millä oksalla hän on. Yksinäisyys ja vikoilemishalu johdattivat tuon ennen niin rakkaan veljen sinne. Miten likellä on meitä joka hetki sama luopumisen ja armon kieltämisen siemen. Yljän viipymisen aikana tulivat he kaikki — sekä tyhmät että taitavat — uneliaiksi ja nukkuivat. Ja niin käy meidän jokaisen, jollemme valvo kukin omaa asiaamme. Joka ei muista omaa pohjatonta voimattomuuttaan, vaan alinomaa katsoo syrjään, tarkaten muita ja vähimmin itseänsä, hän ei huomaa, kuinka likellä olemme sitä kuoppaa, johon J. H. nyt on sortunut". — Jos tätä neuvoa olisi noudatettu, niin eivät puoluehenki ja oppiriidat olisi päässeet herännäisyyttä hajoittamaan. Jossain määrin takertui kuitenkin Österbladhkin jaon aikana oppiriitoihin, mutta kaikesta päättäen oli hän edelleenkin yksi noista harvoista, jotka elävän herännäisyyden hengessä katsoivat itseään enemmän kuin muita. Wilhelm Niskasenkin kanssa näkyy hän olleen verraten hyvässä sovussa vielä siihen aikaan, jolloin hän (keväällä 1853) muutti pois Alavieskasta. Viimemainitussa seurakunnassa olikin Niskasella jaonkin aikana paljon ystäviä. Österbladh suri katkerasti herännäisyydessä kaikkialla syntynyttä eripuraisuutta. Niinpä kirjoittaa hän Alavieskasta 1853 vuoden alussa ystävälleen N. A. Holmströmille: "Se eripuraisuus, joka näillä seuduin yhden opin puolelta särkee heränneitten välit ja joukottain surmaa ihmisiä, on Waasan läänin pitäjissä toisen opin kannalta saanut aikaan niin kauhean hävityksen, että asia tuskin enää on korjattavissa. Kummallinen epäilevä itseensäsulkeutuminen, erikseen muista pyrkivä itseviisaus tulee näkyviin kaikessa heränneitten seurustelussa, ja peittelemättä julistetaan jo uskoa, joka ei paljon eroa Hedbergin uskosta. Opin evankelinen puoli on minusta niin kokonaan vallanut ihmisten mielet, että liha ja veri vaikeudetta voivat mennä Jumalan valtakuntaan sisälle. Puhutaan pysyväisestä vanhurskauttamisesta, niin horjumattomasta, maailman kanssa sovussa olevasta lapseudesta, että näyttää kuin ei julkisesti maailman kaltainen elämäkään voisi kumota armontilaa. Voi surkeaa paikkaa! Olli Helander sekä Lybeck Munsalassa ovat ainoat Uuskarlepyyn seudun papeista, jotka yksinkertaisesti saarnaavat uskoa ja parannusta. Siellä täällä löytyy muutamia sieluja, jotka haikeasta sydämestä valittavat Siionin vahinkoa sekä kilvoitellen ja taistellen yksinkertaisesti pyrkivät kalliin sovintoarmon elävään osallisuuteen".

On säilynyt muitakin Österbladhin näinä aikoina kirjoittamia kirjeitä. Niistä näkyy, ettei hän pitänyt Niskasen oppia ja hänen toimintaansa läheskään niin vaarallisena, kuin Suupohjassa syntynyttä uutta suuntaa. Tämä oli selvästikin myöskin Laguksen ja muiden hänen hengenheimolaistensa käsitys asiasta. Tarkastamalla heidän kirjeitään täytyy tulla siihen johtopäätökseen, että Niskanen itse enemmän, kuin he, oli syynä niskaslaisuuden ja toistupalaisuuden välisen juovan suurenemiseen. Tätä väitettä tukee myöskin "Muistokirjan" yllämainittu arvostelu Malmbergin neuvoista eriseuran välttämiseksi. Kaikesta kyllä näkyy, että Niskasen vastustajat Keski-Pohjanmaan heränneessä kansassa tekivät voitavansa saadaksensa hänet epäluulon alaiseksi heränneitten pappien silmissä, mutta nämä eivät varmaankaan olisi niin ankarasti häntä arvostelleet, jos hän vähänkään olisi ottanut varteen heidänkin neuvojaan. Liiaksi luottaen arvostelukykyynsä ja ilmeisesti pyrkien johtajan asemaan, vaani hän "kiiltopyhyyttä" ja "tunnekristillisyyttä" kaikkialla, missä hänen oppiaan ei ehdottomasti tunnustettu ainoaksi oikeaksi. Ellei Taneli Rauhala, jonka oppi oli hänen oppiaan paljon täyteläisempi ja evankelisempi, niin nöyrästi ja taitavasti olisi Niskasta kohdellut ja palvellut sekä hänen seuroissaan niin uskollisesti käynyt, olisi hänkin epäilemättä pian "passinsa" saanut. Se on Niskasen kunniaksi tunnustettava, että hän tunnollisesti ja itsenäisesti koetti perehtyä siihen oppiin, jota hän heränneelle kansalle julisti, mutta ei käy toiselta puolen kieltäminen, että tuo hänen itsenäisyytensä monesti johti hänet itsekkäisyyden rajan yli, missä ahdasmielinen puoluehenki monessa oppiakin koskevassa kysymyksessä pääsi painamaan leimansa hänen vakaumukseensa. Varsinkin tunnustuskirjojen suomenkielisen käännöksen valmistuttua, arveli hän saaneensa oppaan, johon turvaten hän saattoi kaikki muut neuvot hyljätä. Muistettakoon kuitenkin, että Niskasen aika oli oppiriitojen aikaa, jonka yksipuolisesta kuvailemisesta tuskin kukaan silloisen herännäisyyden huomatuista henkilöistä oli vapaa.

Kuinka paljon arvoa useat heränneet papit antoivat Niskasen sanoille, näkyy siitäkin, että Österbladhin päätös suorittaa pastoraalitutkinto ehkä suuressakin määrässä riippui tämän kehoituksista. Ensinmainitussa kirjeessään tunnustaa hän sen itse, lisäten että Niskanen kehoittamalla oli kehoittanut muitakin heränneitä pappeja samaan. Asia ansaitsee sitä suurempaa huomiota, kuin tässä on kysymyksessä jyrkkä käänne heränneitten sielunpaimenten katsantotavassa. Niinpä kirjoittaa Österbladh kysymyksessä olevassa kirjeessään: "Tiedät itse ja muistat, mitä ennen olen tästä asiasta ajatellut, etten nim. milloinkaan suostuisi astumaan niin kauas tähtäävää askelta, johon niin suuret vaarat liittyvät Näin olen vakavasti ajatellut viime aikoihin asti". Malmberginkin samaan suuntaan kuin Niskasen menevä, entisestä poikkeava katsantotapa lienee vaikuttanut, että heränneet papit tähän aikaan alkoivat luopua herännäisyyden traditsiooneista tässä suhteessa. Oli tultu huomaamaan, miten ylen vaikea taloudellisista syistä, niistä kiinnipitäminen oli, ja sitäpaitsi oli se käsitys tullut yhä yleisemmäksi, että se valta-asemakin, johon herännäisyys kirkossa oli kohonnut, vaati samaa. Tämä katsantotapa ei ainakaan ollut vieras Niskaselle. Että etenkin viimemainitussa vaikuttimessa, miten luonnollinen ja oikeutettu muutos monesta syystä olikin, piileili suuri vaarakin, on ilmeistä, jos kohta harva sen huomasi. Muuttunut oli aika. Herännäisyys ei enää ollut tuo sorrettu, ylivoimaa vastaan taisteleva liike, jonka edustajia maailma ja kirkko yksissä neuvoin työntämällä työnsivät syrjään, se oli kohonnut valtaan ja vaati tälle vallalle tunnustusta. Sekä maallikoissa että papeissa huomaa tuota katsantotapaa. Wilhelm Niskanenkin on siinäkin suhteessa aikansa lapsi. Mutta tuo ajatussuunta oli vieras herännäisyyden nöyryyteen vaativalle hengelle ja koko sen olemukselle ylimalkaan, ja senkin tähden oli Herran seulomisen aika tullut.

Jota enemmän jaon henki pääsi repimään herännäisyyden rivejä, sitä yleisemmin luopuivat heränneet papit Niskasesta ja hänen johtamistaan kansanjoukoista. Suupohjassa hänellä 1852 vuoden lopussa ei ollut muita ystävämielisiä pappeja kuin Malmberg, kun näet, niinkuin olemme nähneet, O. H. Helanderkin asettui epäilevälle kannalle. Sitä suurempaa huomiota ansaitsee se seikka, että sekä Reinhold Helander että hänen isänsä A. Helander, jotka, niinkuin tiedämme, siihen aikaan kumpikin toimivat pappeina Haapajärvellä, olivat hyvissä väleissä hänen kanssaan. Malmbergille näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä puhuu Niskanen tästä tunnustuksella ja vielä ennen mainitussa 11/10 52 kirjoittamassaan kirjeessä pyytää ensinmainittu R. Helanderia kertomaan Lapualla vasta pidetystä piispantarkastuksesta ja sen kanssa yhteydessä olevista asioista sekä lähettää myöskin Helanderin isälle lämpimän tervehdyksen. Todistuksena Nivalan Helanderien ystävällisestä suhteesta Niskaseen ovat muiden kera seuraavat Niskasen Malmbergille näinä aikoina kirjoittamasta kirjeestä lainatut sanat: "Ystävät Nivalassa ovat, niinkuin ennenkin, yksi sydän ja yksi sielu, paitsi Sarjan perä. Tämä rauhanside olisi puuttunut, jos eivät kirkkoherran papit (A. ja Reinhold Helander) olisi sitä pitäneet".

Selvä on, että Suupohjan Malmbergista eronneet papit jyrkästi asettuivat Niskastakin vastaan. He kielsivät häntä seurakunnissaan esiintymästä. Näiden hyljättyjen johtomiesten välinen ystävyys tuli sen kautta vain yhä likeisemmäksi. Malmberg kehoitti Niskasta käymään Lapualla, ja tämä noudatti kutsua. He tekivät yhdessä työtä herännäisyyden hajoitettujen joukkojen yhdistämiseksi. Näinä aikoina syntyi ja kehittyi myöskin Suupohjan ja Kalajoen-varren heränneitten keskinäinen ystävyys, joka ei sittemmin ole särkynyt. Savon puolen herännäisyys sitävastoin jäi Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen pitkäksi ajaksi erilleen Pohjanmaan uudelleen ryhmittyvästä liikkeestä. Ne seudut — Pyhäjärvi ja Kiuruvesi, — jotka vielä muutamia vuosia aikuisemmin olivat välittäneet yhteyttä noiden suurten herännäisyysryhmien välillä, eivät enää olleet omiaan sitä tekemään. Varsinkin Pyhäjärven heränneet hylkäsivät Wilhelm Niskasen ja heidän esimerkkinsä sekä Iisalmessa asuvan L. J. Niskasen vikoileva mieli vaikuttivat kiuruveteläisiinkin. Savossa ei kyllä ensinmainittua paljon tunnettu, mutta kertomukset niistä tuomioista, joiden alaiseksi hän Paavon hautajaisissa oli joutunut, levisivät nopeasti. Asiaa tutkimatta päättivät savolaiset, joissa sitäpaitsi uskonnollinen lamautuminen ennenpitkää yhä selvemmin tuli näkyviin, että "hän oli väärässä." [Lähteitä: A. W. Ingmanin kertomus Akiander VI, 320; F. O. Durchmanin kirje Jos. Grönbergille 24/5 52; Wilh. Niskasen Muistokirja; Paimenmuisto; J. M. Stenbäckin ennen mainittu kirje E. I. Levónille 15/9 52; W. Österbladhin kirjeet A. N. Holmströmille 10/11 49 ja 23/3 53; Wilh. Niskasen ennen mainittu kirje Malmbergille 15/2 52 sekä eräs toinen samaan aikaan samalle kirjoittamansa kirje, josta päivämäärä ja vuosiluku puuttuvat; Malmbergin ennen mainittu kirje R. Helanderille 11/10 52; kert. Ylivieskan ja Nivalan vanhat heränneet, Kusti Niskanen, Vendla Petterson, V. L. Helander y.m.]

XVI.

K. R. Pettersonin ja hänen etevien apumiestensä, Trastin ja Jansonin, johtamana oli herännäisyysliike Sotkamossa 1840-luvun loppuvuosina kasvanut huomattavan suureksi. Jollei se seudun harvan asutuksen ja sikäläisen kansan alhaisen sivistyksen takia päässytkään niin järjestymään kuin Pohjanmaan rannikkoseuduilla, pakotti yhä kasvava hengellinen nälkä ihmisiä liikkeelle lähtemään ja ravintoa sieluilleen noista elävähenkisistä hartausseuroista etsimään, joita näillä mailla siihen aikaan niin runsaasti oli tarjona. Petterson oli etevä seurapuhuja ja oli aina valmis esiintymään. Nopeasti kasvoi niiden luku, jotka tositarpeen vaatimina tulivat häntä kuulemaan, niin että hänen johtamansa seurat ennenpitkää muodostuivat suuriksi. Pienemmissä seuroissa ja yksityisen sielunhoidon alalla tekivät Janson ja Trast ahkerasti työtä, istuttaen herännäisyyden nöyrää ja palvelevaa henkeä näiden seutujen heränneeseen kansaan ja neuvoen sitä ahtaan portin kautta pyrkimään Jumalan valtakuntaan. Varsinkin niinä aikoina (1841-45), jolloin Paavon ystävä L. A. Landgren oli pappina Rautavaaralla, olivat Sotkamon ja Kajaanin puolen heränneet tottuneet ensinmainitun seurakunnan kautta, missä heitä tuon heränneen papin kodissa aina ystävällisesti kohdeltiin, kulkemaan Nilsiässä, ja näitä matkoja jatkui ukon viime aikoihin asti. Janson ja Trastkin ottivat osaa niihin, milloin muiden seurassa, milloin yksinänsä. He palasivat aina "uusilla eväillä" ja uusilla voimilla siunauksesta rikasta työtään jatkamaan. Trastia, joka etenkin herätyssaarnaajana oli helläluonteista ja evankelista Jansonia etevämpi, kutsui Paavo "kyntömieheksi", viimemainittua "karhimieheksi", näillä nimillä ilmaisten heidän erilaiset lahjansa. Mutta kumpaakin hän piti oikeaoppisena sekä toinen toiselleen tarpeellisena apuna, osaten tässäkin, niinkuin ylimalkaan ihmisten kykyjä ja hengellistä tilaa arvostellessaan, oikeaan. Kuinka suuriarvoisena kumpikin piti Ruotsalaisen ystävyyttä, näkyy muunohessa siitä tavasta, millä Trast, käytyään häntä vähää ennen hänen kuolemaansa tapaamassa, Jansonille esitti ukon tervehdyksen. Hän näet lausui: "Sanoisin sinulle, mitä ukko sinusta puhui, mutta en tiedä, uskallanko — — sinä ehkä tulisit ylpeäksi". "Sano vaan", kehoitti Janson, "minulla on niin monta painoa, etten jaksa kohota ylpeäksi". Hetken mietittyään, lausui Trast: "Paavo sanoi: vie terveisiä minun rakkaimmalle ystävälleni".

Jo ylioppilaana oli Petterson tutustunut Jansoniin. Kerrotaan, että hän hänen kauttansa sai ensimmäisen herätyksensäkin. Nyt oli yhteinen, entisten muistojen lämmittämä työ Herran viinimäessä heidän silloin syntynyttä ystävyyttään lujittamassa. Jos Janson, niinkuin ennen (III, 97) on mainittu, Pettersonin ja V. L. Helanderin neuvosta ei puhujana esiintynytkään suurissa seuroissa, ei tämä suinkaan todista, että välit millään tavoin olisivat rikkoontuneet. Kaikesta päättäen olivat Kainuunmaan heränneet papit sitä mieltä, että tuo heidän ystävänsä eniten voisi vaikuttaa yksityisen sielunhoidon alalla sekä puhujana pienissä seuroissa, jommoisissa tilaisuuksissa hänen hartaaseen Jumalan sanan viljelemiseen ja tosi heränneen kilvoittelijan kokemukseen perustuva uskonnollinen tietonsa paraiten pääsi tunkeutumaan ihmisten sydämiin. Jollei siis hänen työnsä ollutkaan omiaan herättämään niin suurta huomiota kuin Trastin, jonka voimallinen herätyshuuto kaikui suurille kansanjoukoille, ei tuottanut se sentähden vähemmän siunausta. Päinvastoin tiedetään, että Janson voimallisesti tuki Kainuunmaan herännäisyysliikettä ei vain Sotkamossa, vaan lähiseurakunnissakin. Jo Saxan aikoina (katso I, 301-302) nähtiin hänet usein Suomussalmella, ja hänen käyntinsä niillä tienoin uudistuivat, kun ennen mainittu K. A. Lilius v. 1848 tuli Suomussalmen kappalaiseksi ja herännäismielinen K. O. Tenlén (1849) ylimääräiseksi papiksi Hyrynsalmelle. Usein esiintyi Janson hengellisenä neuvonantajana myöskin Ristijärvellä, Paltamossa ja Kajaanissa, joissa seurakunnissa hänellä niinikään vanhastaan oli paljon ystäviä. Niille, jotka hänelle sydämensä avasivat, kirkastui ristin tien salaisuus, jollei heti, niin jälestäpäin, sillä hän oli noita syvällisiä, Pyhän hengen koulussa kasvaneita kristityitä, joiden sanat tunkeutuvat sydämeen ja saavat aikaan pysyvän vaikutuksen. Harvoin on herännäisyydenkään viljavainioilla kaksi niin etevää kansanmiestä käsi kädessä niin uskollisesti ja samalla itsenäisesti tehnyt työtä. Kummankin vakaumus oli tuota sanan paraimmassa merkityksessä itsenäistä tosi kristillistä vakaumusta, joka kaavaan kangistumatta tai itsekkäiseen viisasteluun eksymättä, saa voimansa Herrasta ja julistaa hänen kunniaansa. Mitä kauniimmalla tavalla täydensivät Janson ja Trast lahjoillaan toisiaan, saarnaten esimerkillään vielä voimallisemmin kuin puheillaan sanankuulijoilleen rakkauden suurta käskyä.

Sotkamon herännäisyysliikkeen johtomiehet saivat yhtä etevän kuin luotettavan apumiehen, kun A. N. Holmström v. 1849 ryhtyi kappalaisenvirkaa Kuhmoniemellä hoitamaan. Jo vähän aikuisemmin oli Sotkamon-puoleisessa osassa seurakuntaa herätyksiä syntynyt, mutta se elinvoimainen liike, joka siellä 1840-luvun lopussa ja lähinnä seuraavina vuosina alkoi herättää yhä suurempaa huomiota, oli pääasiallisesti hänen työnsä hedelmää. Holmström oli ollut mukana Kalajoen-varren ja Suupohjan valtaavaa liikettä luotaessa, hänen kodissaan olivat tämän liikkeen etevimmät johtomiehet usein käyneet ja hänen kanssaan solmineet lujan ystävyyden-liiton, ja kaikkialla, missä hän oli pappina toiminut tahi matkoillaan ystäviensä luona sanan julistajana esiintynyt, oli herännyt kansakin oppinut häntä kunnioittamaan ja rakastamaan. Miten likeinen hän oli Pohjanmaan herännäisyysliikkeen huomatuimmille johtomiehille, osoittaa esim. Jonas Laguksen vähää ennen hänen muuttoaan Kuortaneelta Kuhmoniemelle kirjoittama kirje, jonka lähinnä syynä oli Holmströmin vaimon kuolema. Koska tämä kirje ainakin osaksi kuvaa kirjeen vastaanottajankin luonnetta ja samalla hänen ja Laguksen välistä ystävyyttä, lainaamme sen tähän:

"Tämän kuun 2 p:nä päivätystä kirjeestäsi näen, mitä sinulle on tapahtunut, ja ymmärrän, mihin asemaan tämän tappion kautta olet joutunut. En kirjoita sanaakaan sinua lohduttaakseni, sillä nykyinen tilasi ei sovellu lohdutusta vastaanottamaan eikä tuntemaan. Jos usein tuon hetkeksi unohtaisitkin ja mielessäsi rauhoittuisitkin, niin ei tuota kauan kestä, sillä syvään on nuoli tunkeunut, läpi kaiken sen, jota lihaksi ja vereksi sanotaan, eikä meidän luonteillamme, ei sinun eikä minun, helposti voida tukehuttaa ja kuolettaa alituisesti ja kaikissa muodoissa palajavaa tuskaa. Pienin esine voi helposti saada liikkeelle näennäisesti tyyntyneen pinnan. Löytyy minua ja sinua viisaampia henkilöitä, jotka tyynesti ja nöyrästi kestävät semmoiset iskut, ja minä onnittelen heitä heidän nöyrään kärsivällisyyteensä, mutta en voi luopua siitä ajatuksesta, että tuommoisia sydämiä haittaa luonnollinen puunkaltaisuus. Sitten tahtoo perkelekin menneestä yhdyselämästämme vainajan kanssa vetää esille sekä hyvää että pahaa. Hän hyökkää meidän omiatuntojamme vastaan, vetää esille syntimme ja nuhtelee meitä siitä, että olemme laiminlyöneet vainajan saattamista Jumalan lapseksi y.m. y.m. Mitä on meillä sanottavaa tässä hädässä? Tässä täytyy meidän heittäytyä ijankaikkisen armahtajan käsiin ja antaa hänen puhdistaa meitä kaikesta meitä hävittävästä spitaalisuudesta. Ei riitä tässä mikään tietoon perustuva lohdutus, tässä täytyy meidän taistella, alituisesti taistella, jos mielimme päästä voitolle. On suuri eroitus rauhallisina aikoina ja tavallisissa olosuhteissa etsiä ja löytää Israelin lunastaja tai katsoa häneen katkerimmissa maallisissa kärsimyksissä ja niihin liittyvissä kiusauksissa. Kaikki olisi hyvä, jos antaisimme tuommoisten iskujen ajaa itsemme lähemmäs Herraa. Jos hätä, suru ja kaikenkaltaiset kärsimykset saisivat ahdistaa meidät armonistuimen tykö, niin ei pitäisi meidän olla tyytymättömiä semmoisiin ystäviin, mutta kun hullu sydämemme vaatii alituista paranemista, niin täytyy meidän alituisesti myrskyssä, tuskissa ja rajuilmassa etsiä puhdistusta hänen veressään, joka tuli ja vieläkin joka päivä tulee kutsumaan syntisiä eikä vanhurskaita parannukseen. Mutta huomaa toki, kuinka kuolleina ja kylminä, jos kohta tuttuinakin, nämä totuudet ovat tuossa paperilla siihen kovaan taisteluun verrattuina, jota kysytään niiden toteuttamisessa! Usein olen yksinäisyydessäni, jossa olen elänyt monta vuotta, ollut sitä mieltä, että minulla on ollut kaikenkaltaisia kärsimyksiä ja ne ovat kyllä silloin ajaneet minua eteenpäin; mutta kuitenkin ymmärrän, että pääasia on tuo vapaaehtoinen käyminen armonistuimella ja vapaaehtoinen kilvoitus, sillä yöhalla ei hävitä turmeluksen myötäsyntyneen siemenen kasvua eikä tämä häviä ennenkuin kuolemassa. Katso — — sinulla ja minulla on toki jotakin, jos kohta ei niin paljo kuin monella muulla! Näiden maallisten katoavaisuus voi opettaa meille, mitä myöskin raamattu opettaa, että ajan ja paikan ulkopuolella on yksi, jota ainoaa kannattaa rakastaa. Hän on myöskin ensin meitä rakastanut. En siis erehdy uskoessani, että hän, saadakseen opettaa meille tätä läksyä, on lyönyt maahan ne kotijumalat, jotka olivat nuoruutemme ilona ja joita emme tienneetkään niin rakkaiksi, kuin olivat, ainoastaan temmatakseen meidät ijankaikkisesta tulesta, johon veltto, aistielämään kytketty luontomme meitä vetää. Mutta voi toki, miten kipeästi tuo koskee! Veljeni, rakas ystäväni! Olen sinulle laulellut, mitä mieleeni on juolahtanut. Jos olisin luonasi, niin tuskin ymmärtäisin lopettaa".

Ei kenelle hyvänsä olisi Lagus näin kirjoittanut. Kirjeensä edellyttää mitä likeisintä ystävyyttä ja tuota luonteiden ihmeellistä sopusointua, jolle tunteiden aivan välitön ilmaiseminen missä olosuhteissa tahansa on ainoa mahdollinen kieli.

Tämmöisillä eväillä saapui Holmström uuteen paikkaansa. Hänellä oli muitakin likeisiä ystäviä, jotka rakkaudella ja ymmärtämyksellä ajattelivat hänen eristettyä asemaansa Kuhmoniemen jylhässä erämaassa. Niinpä kirjoitti hänelle W. Österbladh: "Ajattelet ehkä joskus, että ystävät ja tuttavat ovat sinut unohtaneet, sinut joka olet siellä Suomen kaukaisessa loukossa metsien ja soiden takana. Mutta ainakin minä olen usein sinua muistanut näinä aikoina ja tuntenut halua tervehtiä sinua kirjeellä, omasta kokemuksesta kun aivan hyvin tiedän, miten mieluista on yksinäisinä hetkinä saada muutamiakin veljellisiä rivejä. Yksinäisyyden pimeät hetket perkeleilleen ja laskuineen ovat minulle valitettavasti siksi tutut, että kyllä voin ottaa osaa muiden samankaltaiseen asemaan. Jos tähän vielä liittyy hengellistä pimeyttä, vaikeuksia sekä vastenmielisiä ulkonaisia seikkoja, niin ne kyllä miestänsä koettelevat ja millä pohjalla hän on".

Tästä kirjeestäkin voi päättää, että siirtyminen Kuhmoniemen erämaahan oli tuntunut Holmströmista ikävältä ja että siellä olo ainakin alkuaikoina tuotti hänelle monta raskasta hetkeä. Mutta hän oli tullut sinne Herran työtä tekemään, ja tämä tietoisuus tuki häntä. Väleen alkoivat hedelmät näkyä. Kuhmoniemellä syntyi huomattava herätys. Tänne ei sitäpaitsi ulottunut tuo katkera, Kalajoen-vartta ja Suupohjaa hävittävä eripuraisuus, joka tuotti sikäläisille sielunpaimenille niin paljon huolta ja surua, joka repi rikki niin monet ystävyyden-siteet ja kylvi epäluuloa ja penseyden rikkaruohoa herännäisyyden viljavainioihin. Täällä tehtiin vielä ensimmäisen rakkauden töitä, autuuden-asia oli vielä alulla, ei ollut kenelläkään aikaa vikoillen tarkastaa muita. Jos nuo vasta heränneet korven lapset eivät osanneetkaan niin puhua ja käyttäytyä, kuin Holmströmin entiset sanankuulijat, niin kehoittivat häntä voimallisesti työtä jatkamaan heidän vilpitön yksinkertaisuutensa ja tuo osaamattomien nöyrä tiedustelu: "mitä minun pitää tekemän, jotta autuaaksi tulisin?", joka ei vielä tiedä mistään kaavasta eikä osaa opista viisastellen väitellä. Tuon kysymyksen oli hän monesti ennen kuullut, se palautti hänen mieleensä varsinkin hänen nuoruutensa muistot Kalajoen herännäisyyden alkuajoilta. Hän osasi vastata siihen, ja hänen opastaminaan lähtivät Kuhmoniemenkin heränneet elämän tielle.

Holmströmin vaikutuksesta syntynyt liike liittyi likeisesti Kainuunmaan muuhun herännäisyyteen. Kuhmoniemeläisiäkin alkoi yhä useammin näkyä heränneitten Sotkamossa y.m. toimeenpanemissa suurissa seuroissa. Näiden seutujen heränneitten pappien ystävyyttä ei suinkaan Holmströmkään häirinnyt. Pitkien matkojen takia hän kyllä ei usein voinut heitä tavata, mutta sitä ystävällisempää oli seurustelu, kun hän oli tilaisuudessa heidän luonaan käymään. Paitsi varsinaisia pappeja olivat Kajaanin koulun opettajat, V. L. Helander ja J. Krank, hänen ystäviään. Varsinkin tuntuu ensinmainittu olleen hänelle likeinen. Myöskin Jansonia ja Trastia piti Holmström suuressa arvossa, samoinkuin he puolestaan häntä kunnioittaen rakastivat.

Kainuunmaan herännäisyyden merkkitapahtumista näiltä ajoilta ansaitsevat edellä muiden mainitsemista Jonas Laguksen Sotkamossa elokuussa 1850 viettämät häät. Toisen vaimonsa Albertina Charlotta Gananderin kuoltua (6/8 1849) oli hän näet mennyt kihloihin serkkunsa Johanna Rosalie Laguksen kanssa, jonka isä oli ollut kirkkoherrana Sotkamossa ja ennen kuolemaansa siellä ostanut talon vaimolleen ja lapsilleen, ja jonka veli, herätyssaarnaajana vähän laajemmissakin piireissä tunnettu J. G. Lagus oli ollut pappina Ristijärvellä, Kuhmoniemellä ja Säräisniemellä. Kysymyksessä olevaan tilaisuuteen, jota vietettiin morsiamen kodissa, saapui näiden seutujen oloihin nähden tavattoman paljon herännyttä kansaa sekä monta pappia. Näiden joukossa nähtiin paitsi kuuluisaa sulhasta ja hänen lankoaan, Petterson, Holmström, Schwartzberg, M. R. Montin, V. L. Helander y.m. Seurapuheet olivat toinen toistaan elävämmät ja syvällisemmät, veisuu kaikui voimallisena ja särkevänä tuon vasta heränneen kansan suusta, ja vapaa yhdessäolo todisti sekin puolestaan, että herännäisyyden tuulet täälläkin olivat kaataneet maahan säätyeroituksen ja muiden ennakkoluulojen menneinä aikoina pystyttämät raja-aidat. Jonas Laguskin puhui seuroissa, jättäen voimallisilla, sydämiin tunkeutuvilla sanoillaan monen mieleen muiston, joka ei koskaan unohtunut. Paitsi häntä esiintyivät Petterson, Holmström ja Schwartzberg sekä Janson ja Trast. Vielä seuraavana päivänä, jolloin hääväki, mikä veneessä mikä hevoisella tai jalan, poistui talosta, kaikui järviltä ja vaaroilta heränneitten veisuuta.

Kajaanin puolella oli Wilhelm Niskanen tunnettu niiltä ajoilta asti, jolloin hän vielä asui Iisalmessa. Kalajoen-varrelle muutettuaan, lienee hän vain kerran siellä käynyt. Laguksen häissä puhuivat kyllä papit keskenään moittivasti hänen opistaan, mutta muu hääväki ei saanut asiasta kuin vähän vihiä vain. Ettei sen puolen herännyt kansa vielä päässyt Niskasta vikoilemaan, näkyy siitäkin, että hänen poikansa, jotka joulun aikana s.v. kävivät Kajaanissa, saivat osakseen hyvin ystävällisen kohtelun. He vierailivat silloin muunmuassa apteekkari Malmgrenin luona, jolle he jättivät 50 kappaletta Björkqvistin postillaa, josta, niinkuin ennen (III, 272) on mainittu, N. K. Malmbergin kustantamana uusi painos edellisenä vuonna oli ilmestynyt. Kirja meni heti kaupan; vielä enemmän olisi sitä kernaasti ostettu. Vähän aavistusta siitäkin, että heidän isäänsä näilläkin seuduin siellä täällä oli ruvettu epäilemään, saivat Niskasen pojat kuitenkin jo tällä matkallakin ja myöhemmillä Kajaanissa käynneillään kuulivat he vielä enemmän tuohon viittaavaa puhetta. Huomattavia häiriöitä ei jaonhenki kuitenkaan Kainuunmaalla milloinkaan saanut aikaan. Sitä estämässä oli paitsi näiden seutujen syrjäinen asema se seikka, etteivät sikäläiset heränneet myöhemminkään päässeet järjestymään tuoksi valtaavaksi, kauttaaltaan samankaltaiseksi kokonaisuudeksi, kuin rantamailla, missä pieninkin poikkeus puheissa ja tavoissa vakaantuneesta katsantotavasta heti herätti huomiota ja antoi aihetta epäilyksiin.

Paavo Ruotsalaisen kuolema herätti haikeaa surua Kainuunmaankin heränneissä. Moneen vuoteen hän ei kyllä enää ollut käynyt heitä neuvomassa, mutta he olivat sensijaan usein tehneet matkoja Nilsiään ja sieltä aina tuoneet jonkun kalliin tervehdyksen kilvoitteleville ystävilleen. Nyt olivat nämäkin matkat loppuneet. Vaiennut oli ainaiseksi sen miehen ääni, jota täälläkin pidettiin oppi-isänä edellä kaikkien muiden. Mutta siitä iloittiin, että näiden seutujen heränneet papit uskollisesti julistivat hänen oppiaan ja tekivät työtä hänen hengessään. Ja ehkä vielä turvallisempaa oli varsinkin vanhojen heränneitten mielestä se seikka, että semmoiset kansanmiehet kuin Janson ja Trast valvoivat Paavon perinnön säilyttämistä kansassa. Uskollisesti ja ahkerasti nämä toimivatkin ja hartaudella heidän neuvojaan ja opetuksiaan kuunneltiin. Paavo Ruotsalaisen tapaa noudattaen, kirjoittivat viimemainitut usein kirjeitä etäällä asuville ystävilleen, sekä talonpojille että säätyläisille. Etenkin Trast oli kynämiehenäkin etevä; Jansonin käsiala oli huonompaa, jonka vuoksi hän monesti muilla kirjoitutti kirjeensä. Näytteeksi lainaamme tähän alkuperäisessä muodossa muutamia heidän näinä aikoina kirjoittamistaan kirjeistä.

V. 1847 kirjoitti Trast Karolina Elfvingille: "Kirjoituksesi minä sain Kajaanissa ja olen sen useammasti lukenut läpi. Kuitenkin samat ajatukset mieleeni lankeaa, että olet sen totuuden unohtanut, kun on kirjoitettu: 'minä ihmettelen, että te annatte teitänne pois kääntää siitä yksinkertaisuudesta, kuin on Kristuksessa'. — Jos ei ole luvallinen antaa eriseuraisten henkien sitä itsellensä tehdä, kuinka paljon vähempi oman pahan sydämensä, joka on aina paha joka aika. Sillä koska saatana Herran sallimisesta saapi luvan koetella meidän uskallustamme, joka useasti tapahtuu ensimäisen armon löytämisen jälkeen — eikö meidän pitäisi kuitenkin Herran kunnian tähden toivolla aina Herrassa riippuman, ehkä kaikki armon tunto on pois kadonnut ja ei silloin pyrkimän ylemmäksi kun voimme, vaan odottaman toivolla avun aikaa."

"Nyt — että kuitenkin vastata sinun kirjoitukseesi — niin sinä valitat kaiken sen yli, että sinulla on paha sydän ja vielä niin luulet, että murhees ei ole Jumalan mielen jälkeen; sinulla on kuoleman pelko ja tunnet itsesi hitaaksi, kylmäksi, kovaksi j.n.e. — tunnet olevasi Jumalan vihan alla, pelkäät olevasi paatunut pahuuden paljouden tähden — tästä tilasta irti päästä et löydä voimaa tykönäs."

"Nyt rakas sisar, se on yksi totuus, että moni Herran viisaan johdatuksen jälkeen pääsee ensi parannuksessa vähällä, joka heille sitten palkitaan jokapäiväisessä parannuksessa. Ja että nyt on asia sinun kanssa näin ollut, se on vissi; sillä minä muistan sielus tilan aina näihin aikoihin asti, jonka tähden täytyy sinun olla tyytyväinen ja kärsiväinen, koska tämä on suuri armo sinua kohtaan ja ei ensinkään muu kuin tarpeellinen vitsa synnillisiä himoja kuolettamaan. Vaan ei niin että Herra on hylännyt — — sillä jos kärsivällisyyttä harjoitat ja toivolla odotat, niin sydämes suurimmaksi iloksi kiität häntä, joka niin rakastaa syntistä, että ei idästä länteen asti ole hänen vertaista. Hän ei suinkaan sinua hyljää sentähden, että olet niin vailla kaikkea hyvää: sitä suitsevaista kynttilän sydäntä ei hän sammuta. — Jos sinä nyt kuinka vähän tunnet halua Kristuksen perään, niin ole tyytyväinen kärsimään sen vähän kanssa, jossa minä myös tahdon olla osallinen ja kanssas kilvoitella".

Neiti Augusta Elfvingille kirjoitti Janson v. 1849: "Niin muodoin kuin sinä valitat — ja se on hyvä, ettäs valituksella tunnet sinun sisälliset ja ulkonaiset esteesi ja viipymisen syyt sekä suruttomuutta että hitautta ja niitä oman järkesi ja kavalan sydämesi juonittelemista, niin tiedä rakas ystävä, että tämä myrkky on vedetty Adamin lankeemisessa sinun ja koko ihmiskunnan päälle. Vaan onhan meillä sitä vastaan tähelliset ja tarpeelliset neuvot Jumalan sanassa sekä lain kautta synnillisiä taipumuksia vastaan kovat uhkaukset sekä evankeliumin kautta suloiset ja kehoittavaiset lupaukset. Riipu, hyvä ystävä, Jumalan sanassa toimellisesti äläkä millään muotoa seisahdu luontoharjoitukseen ja kuolleeseen menoon, vaan aseta koko sinun sielusi surkeus kaikkinäkevän Kristuksen eteen ja harjoita ikävöimistä pitkittämisellä niinkauan kun käsität sisällisesti armon tunnon vakuutuksen. Sinä olet, hyvä ystävä, hiljaisen armon kutsumisen kautta herätetty, vaan se on sinulle terveellinen seurata Herran kaikkiviisaan neuvon sääntöä. Jos et jätä sielusi asiaa perustamattomaksi, niin Jumala henkensä ja sanansa kautta vaikuttaa elävän ikävöimisen ja murheellisen isoomisen armon ja vanhurskauden käsittämiseen ja vastaanottamiseen lapsellisella uskon omistamisella. Niin tämä on se murhe, joka välttämättömästi tarvitaan valmistavaisen armotyön suhteen ja tämä on murhe Jumalan mielen jälkeen, jonka alla syntinen tulee evankeliumin kautta vedetyksi sen omistuksen käsitykseen, että rohkenee omistaa Kristuksen auttajakseen kaikkia lain uhkauksia ja omantunnon tuomioita vastaan ja tämän alla käsitetään syntein anteeksi saaminen ja vakuutus lapsen oikeudesta".

Päätämme tämän silmäyksen Kainuunmaan herännäisyyteen 1850-luvun alussa huomauttamalla lopuksi, ettei merkkivuosi 1852 näillä tienoin esiinny läheskään niin jyrkkänä rajavuotena kuin Pohjanmaan herännäisyyden muilla kotiseuduilla. [Lähteitä: Kert. V. L. Helander, Vendla Petterson, Anna Pikkarainen, F. F. Lönnrot, Rosa Qvickström y.m.; J. Wäyrysen minulle Jansonin omaisilta y.m. kokoamat kirjalliset tiedot; Laguksen kirje A. N. Holmströmille 28/9 47; W. Österbladhin ennen mainittu kirje samalle 10/11 49; Paimenmuisto; Sukukirja Suomen aatelittomia sukuja; Trastin kirje Karolina Elfvingille 1847; Jansonin kirje Augusta Elfvingille 1849.]

XVII.

Paavo Ruotsalaisen vanhuus ja pitkällinen sairaus olivat jo 1840-luvun viime vuosina vaikuttaneet, että Savon herännäisyyden johto jäi J. I. Berghin huoleksi. Jo se seikka, että hän niin mielellään istui kirjojensa ääressä, riittää todistamaan, ettei hän tuohon asemaan pyrkinyt. Syynä siihen, että hän niin innokkaasti seurasi liikkeen kehitystä ei vain Kuopiossa ja Savossa, vaan muuallakin, oli hänen vakaumuksensa herännäisyyden suuresta tehtävästä Suomen kirkossa ja hänen rakkautensa tähän kirkkoon. Niinkuin olemme nähneet, oli Bergh ahkerassa kirjeenvaihdossa Malmbergin, Lauri Stenbäckin ja Suupohjan muiden heränneitten pappien kanssa, Lagus kirjoitti hänelle usein, veljensä J. F. Berghin kautta sai hän tietoja Karjalan herännäisyyden vaiheista, ja suureksi osaksi hänen kauttansa levisivät tiedot Savon liikkeen kehityksestä ja Paavo Ruotsalaisen neuvoista Pohjanmaalle ja muuhun Suomeen.

Tarkasti seurasivat viranomaiset Berghin tointa Kuopiossa. Siksi jyrkästi pietististä oli hänen esiintymisensä, ettei hän voinut välttää heidän vainoaan, varsinkin kun viimemainitussa kaupungissa löytyi monta, jotka heille toimittivat tietoja sikäläisen herännäisyyden vaiheista. Piispa Ottelinin maaliskuussa 1850 Kuopiossa pitämä ennen (III, 236) mainittu tarkastus tarkoitti Berghiä, ja Paavo Ruotsalaista vastaan samaan aikaan nostettu oikeusjuttu oli pantu vireelle hänen häväisemisekseen. Jollei Berghin elämä olisi ollut niin nuhteetonta, kuin se oli, ja jolleivät hänen vastustajansakin olisi olleet pakoitetut tunnustamaan hänen etevyyttään, olisi hänen toimintaansa herännäisyyden edustajana varmaankin ryhdytty pakkokeinoilla estämään. Mutta jos semmoisiin ei enää ryhdyttykään, sai Bergh jokapäiväisessä elämässään sensijaan yllinkyllin kokea, ettei elävä kristillisyys ole omiaan saamaan osakseen maailman ystävyyttä ja kiitosta.

V. 1850 valitsivat Kuopion lukion opettajat Berghin opiston rehtoriksi. Millaiset hänen kasvatusopilliset periaatteensa olivat, näkyy ainakin osaksi seuraavista hänen sitä tilaisuutta varten tekemistään muistiinpanoista, jolloin hän syyslukukauden avajaisissa s.v. astui tähän toimeen. Pitämässään puheessa Bergh muunohessa lausui: "Ensi kerran esiintyessäni tämän minulle rakkaan oppilaitoksen rehtorina, tahdon muutamin sanoin pääpiirteissään ilmaista ne periaatteet, joita minä Jumalan avulla aion seurata sitä painavaa tehtävää toimittaessani, johon virkaveljieni luottamus on minut kutsunut. Tietysti en saa enkä tahdo noudattaa muita periaatteita, kuin esivallan laki ja H. Keis. Majesteettinsa määräämä koulujärjestys säätävät ja joita juhlallisesti ja pyhästi olen luvannut seurata, mutta yksilöllisen käsityksen lain hengestä sekä koulun tarkoituksesta ja päämäärästä täytyy jokaisessa opettajassa, semminkin sen johtajassa, muodostua jossain määrin erilaiseksi, ja samassa määrässä täytyy myöskin eri henkilöiden toiminnan pääsuunnassa tulla näkyviin eroavaisuutta. Niinpä oli opiston ensimmäisen rehtorin, arvoisan virkaveljeni, t:ri Fabian Collanin käsitys, että koulun tarkoitus on humaanisen sivistyksen istuttaminen nuorisoon, minun vakaumukseni mukaan aivan ilmeinen. Sentähden painoikin kiitettävä pyrkimys humaniteetin kautta nuorisossa herättää tätä tuntoa ja tietojen kautta kartuttaa ja edistää sitä, niin että se pääsisi toteutumaan elämässä, leimansa hänen väsymättömään toimintaansa. Tämä nuorison luottamuksen ja harvinaisen työkyvyn kannattama katsantotapa ja kiitettävä harrastus eivät ole, niinkuin luulen, ainoastaan saaneet osakseen yleisön ansaittua tunnustusta, vaan, niinkuin toivon, myöskin kantaneet hyviä hedelmiä. Kunnioittaen huomautan siis tästä katsantotavasta ja tästä harrastuksesta, lisäten että rehtori Collanin persoonallisuus, niinkuin hänen toimintansakin, vaikka hän itse ainaiseksi onkin eronnut meistä, on säilyvä rakkaassa muistossa, niinkauan kuin jokukaan hänen aikuisistaan on jälellä ja sama pyrkimys silmämääränään tekee työtä tässä oppilaitoksessa. Olkoon tämä sanottu todistukseksi, etten läheskään kaikissa asioissa, niinkuin moni lienee ajatellut, ole ollut eri mieltä tämän arvoisan ja kunnioitetun virkaveljen kanssa. En kuitenkaan koskaan saata tulla vakuutetuksi siitä, että mainittu mielipide koulun merkityksestä on täysin riittävä. Tässä ei minulla kuitenkaan ole tilaisuutta täydellisemmin selvittää käsitystäni asiasta. Tahdon ainoastaan huomauttaa siitä, niinkuin luulen, jo yleisesti oikeaksi tunnustetusta mielipiteestä, että koulun tulee olla ei vain sivistys-, vaan myöskin kasvatuslaitos, sekä julki lausua, että tämä on minunkin mielipiteeni. Mutta juuri sentähden, etten minä kristinopin kannalta katsoen voi myöntää humaanisella sivistyksellä olevan tätä voimaa, pidän koulua tietopuolisen sivistyksen ja uskonnollis-siveellisenä kasvatuslaitoksena. Ja tämä koulun korkea päämäärä vaatii opettajilta ja etenkin johtajalta: 1:ksi tosi ja elävää jumalanpelkoa, 2:ksi nuhteetonta elämää, 3:ksi vilpitöntä rakkautta nuorisoon, 4:ksi horjumatonta oikeudentuntoa ja puolueettomuutta sekä 5:ksi vakavaa järjestyksen-tunnetta. Rukoilen sentähden tällä hetkellä elävää Jumalaa, varjelijaamme, auttajaamme, johdattajaamme, että hän oman kunniansa tähden ja tämän rakkaan nuorison tähden antaisi minulle nämä ominaisuudet ja auttaisi minua toiminnassani niitä kartuttamaan". Bergh päätti puheensa vetoamalla virkaveljiensä myötävaikutukseen sekä lausumalla lukion oppilaille vakavia ja herättäviä kehoitussanoja.

Miten kohteliaasti ja tunnustavasti Bergh tässä avajaispuheessaan puhuikin yliopiston palvelukseen siirtyneen edeltäjänsä johtaja toimesta Kuopion lukiossa, niin ei ole vaikea huomata, että hän uskonnollisessa suhteessa ei ollut hyväksynyt tämän mielipiteitä ja menettelytapaa nuorison ohjaamisessa. Oppilaitoksessa vallitsikin höllä järjestys, eikä ollut oppilaiden käytös sen ulkopuolellakaan kehuttavaa. Tarmolla, vakavuudella, joskus ankaruudellakin, jossa kuitenkin rakkauden käskyllä aina oli paljon sananvaltaa, ryhtyi uusi rehtori virkaansa hoitamaan. Että suureen vapauteen tottuneet lukiolaiset monesti hyvin vastahakoisesti taipuivat hänen määräyksiään noudattamaan, on selvää. Niinpä upottivat he muutamana yönä Kallaveteen lukion soittokellon, jonka Bergh oli hankkinut opistoon lukutuntien tarkasti noudatettavaa aikaa ilmoittamaan. Rehtorin uudistetuista kehoituksista ja rangaistuksista huolimatta ei saatu asiaa selville. Bergh lausui: "Saatte nähdä, että Jumalan rangaistus vielä kohtaa syyllisiä". Kertomusten mukaan kävikin näiden elämässä myöhemmin onnettomasti.

Jos Berghin ystävä Lauri Stenbäck opettajana ja opiston johtajana muutamissa suhteissa olikin häntä etevämpi, jätti viimemainittu kristittynä oppilaisiinsa syvemmän vaikutuksen. Hänen muuttumaton suhteensa herännäisyyteen oli kyllä siksi tunnettu ja niin selvästi näkyvää, että Kuopion lukiolaisetkin keskenään monesti puhuivat hänen "ahdasmielisyydestään" ja "yksipuolisesta uskonnollisuudestaan", mutta niidenkin, jotka pysyivät kylminä kristinuskon totuuksille, täytyi myöntää, että hänen todistuksensa synnin ja armon salaisuudesta oli kotoisin elävästä vakaumuksesta. Berghin kodissa pidettiin edelleen hartausseuroja heränneitten tapaan, ja näissä tilaisuuksissa nähtiin usein lukiolaisiakin, jotka hartaudella kuuntelivat vakavan opettajan puheita ja ottivat osaa veisuuseen.

Erityisellä rakkaudella seurasi Bergh edelleen herännäisyyden vaiheita kotipitäjässään Suonenjoella. V. 1846 jälkeen, jolloin L. J. Landgren ja J. Majander, siellä muutamia kuukausia pappeina toimittuaan, siirrettiin muihin seurakuntiin, kaipasivatkin sikäläiset heränneet suuresti taitavaa johtajaa ja kääntyivät sentähden, Kuopiossa käydessään, usein Berghin puoleen. Suuren työtaakkansa ja monien toimiensa takia tämä ei kuitenkaan saattanut käydä Suonenjoella kuin harvoin vain, ja silloinkin täytyi hänen kuluttaa aikaansa veli-vainajansa N. H. Berghin taloudellisten asiain selvittämiseen, kun nim. viimemainitun leski Katarina Charlotta Fonseliuskin v. 1848 oli kuollut. Muutoin muistutti tämä kuolemantapauskin suonenjokelaisille, että Bergh-suvun likeinen suhde heihin, jonka muistot olivat heille niin kalliit ja joka sikäläiselle herännäisyydelle oli tuottanut niin paljon siunausta, oli loppumassa. Pois oli myöskin muuttanut Gabriel Markkanen (III, 221), eikä voinut Pentti Korhonenkaan, vaikka hän siellä "veljellisellä käytöksellään" oli saanut monta ystävää, enään samalla menestyksellä, kuin ennen, jatkaa siunauksellista työtään. Hän asui loisena Vaajaniemen talossa, jonka asukkaat olivat heränneitä, mutta hänen omat perheolonsakin näkyvät olleen esteenä hänen toiminnalleen. Sensijaan alkoivat uudet, johtajiksi pyrkivät saamamiehet yhä julkisemmin esiintyä heränneitten neuvojina. Paavo Ruotsalaisen kuolema näkyy Suonenjoella, niinkuin muuallakin, antaneen paljon rohkeutta monelle onnenonkijalle.

Niinkuin ennen olemme nähneet, olivat Gabriel Markkanen ja Pentti Korhonen tunnetut etäällä olevilla seuduillakin. Heränneitten pappien kirjevaihdossa (Bergh-veljesten, F. H. Bergrothin y.m.) näkee usein heidän nimensä. Joskus matkustivat he Pohjanmaalle asti, usein Keuruulle. Niinä aikoina, jolloin riita Malmbergin ja Suupohjan heränneitten pappien välillä oli kiivaimmillaan, näkyvät viimemainitut heidän kauttansa koettaneen vaikuttaa sanankuulijoihinsa. Luultavasti neuvotteli esim. F. H. Bergroth heidän kanssansa tästä asiasta maaliskuussa 1852, jolloin he olivat hänen vierainaan Keuruulla neljä päivää. Suupohjaan asti he tällä matkalla eivät kuitenkaan näy matkustaneen.

Nilsiän ja Iisalmen herännäisyydessä alkoi heti Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen yhä selvemmin näkyä hajaantumista ja lamautumista. Vielä kuolinvuoteeltaankin oli hän tavattomalla auktoriteetillaan, josta joku nuhteen, varoituksen tahi kehoituksen sana joskus muistutti, pitänyt koossa tämän puolen heränneitä ja estänyt eripuraisuuden siemeniä itämästä. Hämmästyksellä huomasivat kaikki todellisesti heränneet, miten nämä siemenet nyt alkoivat itää. Heränneitä pappeja ei näillä seuduin enää ollut, J. I. Bergh ei ehtinyt kuin joskus vain käydä horjuvia ystäviään herättämässä ja neuvomassa, ja ainoa näinä aikoina siellä toimivista johtomiehistä, L. J. Niskanen, oli kykenemätön työtään jatkamaan, hän kun, niinkuin ennen on mainittu, oli sortunut juoppouden syntiin. Viimemainittu ei enää pystynyt unholan pimeästä pelastamaan herännäisyyden muistojakaan, vaikka hän vielä näinä aikoina suunnitteli Paavo Ruotsalaisen elämäkerran kirjoittamista. J. I. Berghkin lienee häntä tähän työhön kehoittanut, mutta turhaan. Luultavasti tarkoitti tämä kehoitus lähteiden kokoamista sitä Ruotsalaisen elämäkertaa varten, johon Bergh itse aikoi ryhtyä, mutta josta aikomuksesta hän, saatuaan Lauri Stenbäckin tätä asiaa koskevan, ennen (III, 455), mainitun kirjeen, luopui. Aika oli lainautumisen, ei tarmokkaan toiminnan aikaa. Todistuksena on monen muun herännäisyyden vaiheissa tunnetun johtomiehen kera tämän liikkeen muistojen lahjakas kertoja Lauri Juhana Niskanen. Hän elää vielä tämän aikakauden lopussa, mutta surkeaa on hänen elämänsä ilta.

Kun Iisalmen kirkkoherranvirka v. 1851 tuli avonaiseksi, toivoivat Pohjois-Savon heränneet vihdoinkin saavansa heränneen papin paimenekseen. He kääntyivät J. F. Berghin puoleen, pyytäen häntä virkaa hakemaan. Hanketta kannatti lämpimästi J. I. Bergh, joka jo kauan oli toivonut saavansa rakkaan veljensä lähemmäs Kuopiota. Tämä suostuikin, vaikka epäillen ja vastahakoisesti, pyyntöön ja haki sekä sai vaalisijan. Mutta tässäkin toivossaan pettyivät, niinkuin vasta saamme nähdä, Iisalmen heränneet.

Muutoin on huomattava, että Kalajoen-varrella syntynyt "tuvanjako" lamauttavasti vaikutti Iisalmenkin heränneisiin. Jos L. J. Niskanen ei ollut syytön niihin vikoileviin kertomuksiin serkkunsa opista, joita tähän aikaan yhä yleisemmin alkoi kuulua viimemainitussakin seurakunnassa, lisäsivät varsinkin Laguksen ja luultavasti myöskin J. I. Berghin hylkäävät arvostelut näitä epäluuloja. Sitävastoin ei tiedetä, että Kiuruveden kappalainen J. J. Rahm, miten likeinen hän olikin ensinmainitulle ja kuinka uskollisesti hän edustikin Paavo Ruotsalaisen kantaa, olisi koettanut estää sanankuulijoitaan seurustelemasta "vilhelmiläisten" kanssa. Seurauksena oli kuitenkin, että Pohjois-Savon ja Kalajoen-varren heränneitten välit kylmenemistään kylmenivät, vahingoksi kummallekin ryhmälle. Ensinmainittujen omassa keskuudessa ei sensijaan, niinkuin jo ennen on mainittu, "toistupalaisuuden" ja "niskaslaisuuden" jaonhenki päässyt vallalle. Muussa Savossa tiedettiin siitä vielä vähemmin.

Vähän ennen kuolemaansa lausui Paavo Ruotsalainen Rahmista muutamalle ystävälleen: "Kiuruvedellä on palava ja loistava kynttilä, mutta häntä ei minään pidetä". Niin yhdessä kuin toisessa suhteessa on tämä arvostelu oikea. Harvat heränneistä papeista olivat päässeet niin selvästi ja monipuolisesti käsittämään herännäisyyden oppi-isän syvimmät ajatukset, harvat julistivat niitä sanankuulijoilleen niin yksinkertaisesti ja uskollisesti kuin hän. Niinkuin vasta saamme nähdä, ei hän ollut sokea Paavon vikoihin nähden, mutta nämä eivät estäneet häntä näkemästä ja tunnustamasta hänen elämäntyönsä suurta merkitystä eikä sitä elävää uskoa, joka kaiken karkeuden ja inhimillisen puutteellisuuden uhallakin on hänen vaelluksensa ja toimintansa punaisena lankana. Ei ole Rahmille viaksi luettava, ettei hänen äänensä kuulu tämän rikkirevityn aikakauden oppiriidoissa, eikä sekään, ettei hän ryhtynyt tehokkaisiin toimiin eripuraisuuden estämiseksi. Hän oli hiljainen ja vaatimaton rauhanmies, eivätkä hänen lahjansakaan tuohon soveltuneet. Ja kaikkien, vähimmin saa häntä syyttää siitä, että häntä "ei minään pidetty". Mutta hänen elävä kristillisyytensä sekä hänen uskollisuutensa nuoruutensa paraille muistoille ja herännäisyyden suurelle tehtävälle asettavat hänet tänä hajaannuksen aikanakin niiden heränneitten pappien riviin, joihin jälkimaailma kernaimmin kiinnittää huomionsa.

Samassa tilaisuudessa, jossa Paavo Ruotsalainen lausui yllämainitut sanat Rahmista, sanoi hän J. I. Berghistä: "Berghin pitäisi hakea toinen virka; hänellä on Kuopiossa liika paljon ja liika monenkaltaista työtä". Oikealta tuntuu tämäkin arvostelu. Miltei kaikissa näinä aikoina kirjoittamissaan kirjeissä valittaa Bergh samaa. Hänen etevät lahjansa ja monipuolinen kykynsä olivat syynä siihen, että häneltä niin paljon vaadittiin, ja näille vaatimuksille tarjosivat hänen tavaton tarmonsa ja toimintahalunsa kättä. Että tuossa piileili vaara hänelle itselleen ja herännäisyydellekin, on sanomattakin selvää. Kuopion heränneet alkoivatkin arvella, että "hän on liika laajalla", varsinkin kun yksinäisyyteen yhä enemmän vetäytynyt Jonas Lagus, joka verraten usein kävi kaupungissa lääkäriä puhuttelemassa, sikäläisille ystävilleen selvitti lempiajatustaan "sisällisestä armon ikävöimisestä". Näyttääpä siltä, ettei viimemainittukaan ollut aivan syytön niihin epäileviin arvosteluihin, joita Berghistä Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen siellä täällä alkoi kuulua. Monet todistukset Laguksen kivuloisuudesta ja hänen vuosi vuodelta yhä pessimistisemmäksi kehittyneestä katsantotavastansa tukevat tätä koskevien kertomusten luotettavaisuutta. Bergh ei mitannut samalla mitalla. Hän oli siksi itsenäinen mies, etteivät muiden arvostelut, eivät kiittävät eivätkä moittivat, voineet järkyttää hänen vakaumustaan siitä, että hänen huolellisesti tuli suorittaa tehtävänsä ja että Jumala oli hänelle nämä tehtävät määrännyt. Jälkimaailma arvostelee tätä vakaumusta toisin, kuin Kuopion silloiset vikoilevat heränneet, ja historia antaa hänestä sen todistuksen, että hän yhtä uskollisesti kuin Rahm, vaikka eri tavalla, vielä näinä hajaannuksen aikoinakin edustaa Savon herännäisyyden kauneimpia puolia.

Näiden Savon huomatuimpien heränneitten pappien kera ovat näiltä ajoilta edellä muiden muistettavat Albert Ingman (III, 222), joka vuosina 1848-53 oli kirkkoherranapulaisena Kuopiossa, Erkki Saurén, joka v. 1852 Pielisjärveltä siirrettiin Maaningalle, sekä Pieksämäellä edelleen siunauksella toimiva V. J. Majander. Mitään huomattavampaa herätystä ei Saurén näy saaneen aikaan, mutta Pieksämäellä oli liike kasvamassa, jos kohta se ei sielläkään kehittynyt suureksi. Varsinkin mikäli asia koskee Paavo Ruotsalaisen suunnan edustajia, on Savossa jonkinlainen väsymys huomattavana. Tämä näkyy siitäkin, ettei heidän ja Renqvistin ystävien välisestä eripuraisuudestakaan, joka menneinä aikoina oli pitänyt mielet jännityksessä, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta nyttemmin enää kuulu.

Ainoat seudut Etelä-Savossa, missä Paavo Ruotsalaisen ystävät edelleen ahkerasti viljelevät Jumalan sanaa ja vanhaan, tapaan kokoontuvat suuriin hartausseuroihin, ovat Kesälahti, Kerimäki ja Sääminki. Ensinmainitussa seurakunnassa iti ja kasvoi hedelmää Brofeldtin hyvä kylvö, ja viimemainitussa jatkoivat Olli Mikonpoika Pesonen ja Matti Liukko entiseen tapaansa siunauksellista työtään, jonka vaikutus ulottui Kerimäellekin.

Enemmän kuin kukaan muu vaikutti kuitenkin näidenkin seutujen heränneisiin J. E. Bergh. Sikäläisen liikkeen säilyminen ja sen elpyminen riippui vielä näinäkin aikoina hänestä. Matka Jaakkimaan oli kyllä verraten pitkä, mutta siitä huolimatta kävivät Säämingin-puolen heränneet usein Berghiä puhuttelemassa ja hänen saarnojaan ja seurapuheitaan kuulemassa. Jos joku heistä hengellisessä elämässään joutui oikein ahtaalle ja hänellä siihen suinkin oli tilaisuutta, lähti hän Berghin tykö. Niinpä kirjoitti Säämingin kanttori P. Wenell näinä aikoina hänelle: "— — — Aion käydä sedän luona. — — Aina tulee eteeni tämä ajatus: mitenhän käynee kristillisyyteni kanssa? Kaikki — elävän kristityn sisällinen olemus on poissa, tyhjä hengetön kuori vain jälellä. Suostuminen tahalliseen syntiin ei kyllä ole saanut minussa valtaa, mutta elävän, tosi uskon sisällinen toiminta, rukoileminen, kerjääminen ja puhuminen Vapahtajan kanssa on poissa".

Ihmeteltävä on todella J. F. Berghin ahkeruus ja into. Hän teki työtä Herran viinimäessä sisällisestä halusta eikä pakosta. Jos kuka hyvänsä suullisesti tai kirjallisesti — semmoisia kirjeitä kirjoitettiin hänelle lukemattomia — kääntyi hänen puoleensa, oli hän aina valmis vastaamaan ja neuvomaan. Väsymystä ei milloinkaan, vielä vähemmin kyllästymistä ja välinpitämättömyyttä! Ja ihmeellisesti riitti Berghin ahkeruus semmoisiinkin toimiin, jotka eivät suoranaisesti koskeneet sielunhoitoa. Niinpä hän erinomaisen tarmokkaasti joudutti Jaakkiman uuden kirkon rakentamista, vanha kun jo v. 1833 oli määrätty hyljättäväksi, ja kun se vihdoin valmistui (1850), tiedusteli hän Helsingissä asuvien ystävien kautta kirkonkellojen, ukkosenjohdon y.m. hintoja. Jos minkälaisissa asioissa kääntyivät ei vain ystävät, vaan muutkin hänen puoleensa neuvoa ja apua anoen. Mikä pyysi häntä hankkimaan Wiipurin läänin kuvernöörin suositusta sukulaiselleen viran saamista varten, mikä kannatusta lukkarinvirkoihin pyrkijöille y.m. y.m.

Paitsi tuommoisia jokapäiväisiä, ihmisten avun- ja neuvonpyynnön aiheuttamia toimia, jotka nekin aivan liiaksi kysyivät Berghin Jaakkiman seurakunnan hoidossa monesti rasittuneita voimia, vaadittiin häneltä tuon tuostakin paljon vastuunalaisempaa ja suurta tarkkuutta kysyvää työtä. Niinpä pyysi esim. Matth. Akiander, joka näinä aikoina kokosi aineksia "Historiska upplysningar om de religiösa rörelserna i Finland" nimistä teostaan varten, tietoja herännäisyydestä. Miten paljon vaivaa semmoisten hankkiminen, seulominen ja järjestäminen tuotti Berghille, näkyy seuraavasta hänen papereistaan löydetystä, v. 1852 kirjoittamastaan promemoriasta, jonka mukaan hän ryhtyi näitä tietoja eri tahoilta hankkimaan: "Professori Akianderin historian oikaisemiseksi ja täytteeksi tarvitaan seuraavat tiedot ja selitykset Paavon opista ja elämästä: 1) Armontilasta (mikä eroitus on lankeemisen ja katkeamisen välillä?), Hengen todistuksesta ja pyhityksestä eli uskon hedelmistä, rakkaudesta, joista kahdesta viimeisestä ei P:n opissa puhuta; 2) Paavon hengellisestä ylpeydestä, valheen myönnyttämisestä (bristande sanningskärlek), epäluuloista toisia ihmisiä kohtaan (misstroende till andra människor), hätävalheesta, joista häntä syytetään; 3) P:n marttyyrikuolemasta ja varjelusenkelistä (Skyddsengel, Karlits); 4) Poikosen opista; 5) P:n nuoruudesta ja elämänvaiheista, matkustuksesta Puolaan, kivuloisuudesta, juopumuksesta, sen syystä ja laadusta; 6) Sovinnosta eli erimielisyydestä Pyykkö-vainajan kanssa; missä ja minkäverran he olivat erimieliset?; 7) Puheenparsi: Ei auta kumpainenkaan, mitä P. sillä ymmärsi?; 8) P:n ajatus Renqvististä; eikö P. löytänyt hänessä muuta vikaa, kuin rukouksen suhteessa? — hyvä, jos löytyisi P:n omituinen lause tästä asiasta; 9) Milloin ja missä P:n tuttavuus Renqvistin kanssa on alkanut? Näkivätkö he toisensa R:n kouluaikana Kuopiossa eli muualla?; 10) Rautalampilaisten ja Greta Högmanin oppi onko ihan yhtä Renqvistin opin kanssa?; 11) Espoon häistä, varsinkin mitä Roseniukseen tulee; 12) L. J. ja Wilh. Niskasen muistokirjat, kuin myös Adolf Möykkyseltä tehty P:n elämäkirjat löytyvät ennestään; mutta jos muita tietoja, varsinkin P:n omia eli häneltä lausuttuja (dikterade) kirjeitä löytyy, niin ne lähetettäköön ynnä edellä sanottuin selitysten kanssa minulle aivan kiireesti, että kerkisin antaa niistä tiedon Akianderille, joka muutoin painattaa entiset osittain puuttuvaiset, osittain ihan väärät mielialat tulevaisten aikain tiedoksi. Mutta tunnollinen totuus en noudatettava, vaikka vielä erimielisiäkin niissä loistaisi. Kyllä minä sitte pyydän imeä niistä totuuden, joka sitte tulee olemaan pohjakirjana. P:n erikirjeet eri ihmisille ovat hyvät; mutta niistä yksinään ei tule täyttä selvyyttä; Se näkyy kyllä helsinkiläisten oppineiden lauseista".

Se seikka, että Bergh kirjoitti tämän promemorian suomeksi, viittaa siihen, että hän pappien ja muiden koulua käyneiden kautta tahtoi talonpojilta tiedustella, mitä he näistä asioista tiesivät. Hyvin luultavaa on kuitenkin, että hän suoraan kääntyi kirjoituskykyisten kansanmiestenkin puoleen. Että tämä tehtävä, jota hän tapansa mukaan suurella tarkkuudella toimitti, tuotti hänelle paljon työtä ja vaivaa, on sanomattakin selvää.

Renqvistin kanssa koetti Bergh, mikäli tuo oli mahdollista, olla sovussa siihen aikaankin, jolloin tämä kirjoitteli "Raamatun ydin" kirjaansa, jossa hän suunnitteli uutta hyökkäystä Paavo Ruotsalaista vastaan. Niinpä pyytää hän häneltä v. 1852 lainaksi muuatta kirjaa. Renqvistin vastaus on ystävällinen. Hän lausuu siinä muunmuassa mielihyvänsä Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamien kirjojen ilmestymisestä, ilmoittaen että Monellkin aikoi jossakin sanomalehdessä esiintyä viimemainittua vastaan. Renqvistin katsantotapaa kuvaa hänen naivinen puheensa "Raamatun ydinkirjan" esipuheesta, jonka hän vasta oli saanut valmiiksi ja jossa hän niin kiivaasti hyökkäsi Ruotsalaista vastaan. Tästä hyökkäyksestä riidanhaluinen "kauhistuskirjojen" väsymätön kirjoittaja ei kyllä kirjeessään puhu, mutta Bergh sai piankin sen painettuna lukea. Ei sovi kummastella, että hänkin monesti valitti: "Renqvistin kanssa on mahdoton tulla toimeen".

Voimallisia herätyksiä tapahtui näinä aikoina Jaakkimassa. Joulunpyhinä 1851 ja seuraavan vuoden alussa alkoi seuroissa ekstatisiakin ilmiöitä tulla näkyviin. "Jumala kääntäköön kaikki kunniaksensa", kirjoittaa tämän johdosta Bergh muutamassa kirjeessä. Muissakin suhteissa oli tämä aika hänelle onnellinen. Maaliskuussa vihittiin hänen tyttärensä Jaakkiman pappilassa avioliittoon ennen mainitun Otto Henrik Cleven kanssa, joka vasta oli suorittanut pappistutkintonsa ja määrätty Berghin apulaiseksi. Hyvänä apuna seurakunnan hoidossa oli hänellä myöskin Matti Putkonen, joka edelleen oli kappalaisenapulaisena Jaakkimassa. Niin vähän Bergh kuitenkin voimiaan säästi, että hänen hermostonsa keväällä 1852 oli aivan pilalla, toisinaan ilmaisten arveluttaviakin oireita. Kesällä täytyi hänen hakea virkavapautta ja lähteä kylpylaitokseen terveyttään hoitamaan. Pian kuitenkin tuli näkyviin, että hänen sairautensa riippui yksinomaan liiallisesta rasituksesta, ja syksyllä oli tuo väsymätön Herran viinimäen työntekijä jälleen entisissä voimissaan.

Paljon kaipasi Bergh uskollista työtoveriaan ja ystäväänsä Brofeldtia, ja kaipuulla muisteli tämäkin etäisessä Nurmeksessa entisiä aikoja, jolloin hän tuon tuostakin saattoi käydä Jaakkimassa. "Voi veikkonen", kirjoitti viimemainittu syksyllä 1851 rakkaalle ystävälleen; "kuinka olemme kaukana toisistamme. Tänne en saata sinua odottaakaan, mutta laita niin, että talvimarkkinoiksi tulet Kuopioon". Mitä Brofeldtiin muutoin tulee, niin näkyy hän ainakin alussa huonosti viihtyneen Nurmeksessa. Ei ollut hän tyytyväinen niihin kansanmiehiinkään, jotka silloin toimivat herännäisyyden johtomiehinä näillä seuduin. Paitsi ennenmainittua T. Piiraista, näkyvät Peti Lind ja muuan Björkman johtamillaan seuroilla herättäneen hänessä epäilystä. Vastamainitussa kirjeessään kuvailee hän sikäläisiä oloja synkin värein, m.m. lausuen: "Jota suurempi leipä, sitä enemmän hätää. Kesälahti oli pieni paikka ja sen silloiset asukkaat huolimattomia, mutta avomielisiä. Täällä on kaikki kylmää ja suljettua. Karjalaisten kavaluus ja arasteleva varovaisuus vaivaavat minua. Muutoin ovat he seisalleen nukkuneet, Pitäjän pohjoispuolinen osa on minun tänne-tuloni jälkeen alkanut vähän liikahtaa. Muiden todistusten mukaan on siellä suurimmat syntiset. Ymmärtäväisten suhteen emme ole sen pitemmälle päässeet. Pari kertaa olemme yrittäneet, mutta päämiehet T. Piirainen, Peti Lind ja Björkman kiertelevät, kuin kissa kuumaa puuroa. Tietämättäni pitävät he hyvin usein kokouksia. — — — Mikäli minä yksityisten keskustelujen kautta heidän johdatettavinaan olevien henkilöitten kanssa, jotka ovat kutsutuita, mutta eivät ole saaneet rauhaa, olen saattanut käsittää, ovat he jonkunlaisia hedbergiläisiä. Kaikkea, joka tekee omantunnon levottomaksi, sanovat he lainalaisuudeksi ja päästävät heti siitä. Sisällistä elämää tarkkaavia saarnoja sanovat he laillisiksi, sillä he halajavat kuulla puhetta, joka maistuu hyvältä ja kutkuttaa. Miehet juovat aikalailla, väittäen parannuksen paremmin menestyvän, kun ollaan humalassa. Tässä asiassa on heillä minussa päävihollinen, sillä juuri tuon tähden on minusta tullut kiivas raittiussaarnaaja. Paitsi näitä löytyy täällä myöskin rakkauden-saarnaajia, täynnä henkeä. He ovat jonkunlaisia renqvistiläisiä, mutta välttävät hänen tapaista ulkonaista rukousta. Voi veljeni, miten ahtaalla usein olen! Mutta minä toivon, että Jumala vielä tästä kaikesta auttaa. Olen päättänyt, etten antaudu keskusteluun kenenkään kanssa, ennenkuin näen, että hänen silmänsä avautuvat. Vastaan heille, kun he koettavat saada minut keskusteluun: itsehän tiedät, kun niin kauan olet vaeltanut elämän tiellä, onko asiasi oikea vai väärä; koettele, tunnetko jokapäiväiset Jumalan vihan syyt. Mutta tuosta asiasta he eivät mitään tiedä".

Tämä kirje todistaa, ettei Brofeldt ollut tullut Nurmekseen joukkoa itselleen kokoamaan, vaan Herran työtä tekemään. Siinäkin suhteessa noudatti hän uskollisesti Paavo Ruotsalaisen neuvoja ja Savon herännäisyyden traditsiooneja. Epäilemättä oli hän näiden seutujen etevin pappi. Paitsi hyviä saarnalahjoja ja väsymätöntä, tarmokasta ahkeruutta, oli hänellä tarkka psykolooginen silmä, joka auttoi häntä olosuhteita ja henkilöitä oikein arvostelemaan. Niinpä osoittautui hänen arvelunsa, että hedbergiläinen henki oli voittamassa jalansijaa Pohjois-Karjalan heränneissä, muutamia vuosia myöhemmin aivan oikeaksi. Paavo Ruotsalaisen eläessä Tuomas Piironen (III, 202) ei uskaltanut näyttää taipumustaan tuohon suuntaan, mutta hänen kuolemansa jälkeen tuli se vuosi vuodelta yhä selvemmin näkyviin.

Brofeldt oli Paavo Ruotsalaisen luotettavimpia ystäviä. Elokuussa 1851 kävi hän häntä viimeisen kerran tapaamassa, ja oli, niinkuin tiedämme, yksi niistä harvoista papeista, jotka saattoivat "ukkoa" hänen viimeiseen lepoonsa. Ensinmainitulla matkalla kävi hän asioitaan Kesälahdella selvittämässä, mutta vaikka aikansa silloin oli niin vähissä, ettei hän ehtinyt poiketa Jaakkimaankaan, teki hän tuon mutkan Nilsiään, "Halikon kautta Ruotsiin", niinkuin hän vasta mainitsemassamme kirjeessään Berghille kirjoittaa.

Pohjois-Karjalan muista heränneistä papeista (Saurén siirrettiin, niinkuin olemme maininneet, v. 1852 Maaningalle) ovat muistettavat myöskin Paavo Ruotsalaisen likeinen ystävä L. A. Landgren, joka v. 1851 Nilsiästä muutti Enon kylmään seurakuntaan, Klas Weisell Pielisjärvellä sekä N. G. Arppe, jonka Juuan seurakunta, missä voimallinen herätys paraikaa liikkui, v. 1851 oli kutsunut ylimääräiseksi pitäjänapulaisekseen. Brofeldtin kykyä ja tarmoa ei näillä elävähenkisillä paimenilla kuitenkaan ollut, vaikka onkin tunnustettava, että hekin saivat paljon hyvää aikaan, varsinkin Arppe. Raskas oli näiden Pohjois-Karjalan harvaan asutuissa seurakunnissa toimivien heränneitten pappien työtaakka, sillä he tahtoivat toimittaa Herran työtä ahkerasti, ja varsinkin herännyt kansa kutsui heidät usein seuroja pitämään. Etenkin Brofeldt liikkui ahkerasti seurakunnassaan, vaikka hän oli lihava mies ja vaivaloisilla matkoillaan usein tunsi suurta ruumiillista väsymystä. Hän oli sitäpaitsi paljon vanhempi, kuin Landgren, Weisell ja Arppe. Mitään vainoa muun papiston puolelta ei näiden heränneitten pappien tarvinnut kokea. Päinvastoin tarjosi esim. Nurmeksen kelvoton kirkkoherra I. K. Kroijerus, joka kyllästyneenä tahtoi päästä vapaaksi työstään, Brofeldtille pastorintoimen seurakunnassa, luvaten sitäpaitsi pitää apulaista. Siihen tämä suostuikin, koska hän, niinkuin hän Berghille kirjoitti, pelkäsi muussa tapauksessa joutuvansa "poikanulikkojen ja tanssimestarien käsiin".

Sortavalassa jatkoi Henrik Renqvist samalla väsymättömällä ahkeruudella, kuin ennenkin, työtään. Ystävänsä G. Monellin kautta, johon hän apua tarvitessaan aina vetosi, sai hän 1852 apulaisekseen Filip Wiitikan. Tuskin olisi tämä suostunut rupeamaan tähän toimeen, jos olisi tietänyt, mitä Renqvist apulaiseltaan vaati. Alussa koetti hän kuitenkin nöyrästi tehtävänsä suorittaa. Minkälaiset nämä olivat ja kuinka uutterasti Renqvist yhä edelleen virkaansa hoiti, kuvaa seuraava viimemainitun v. 1852 Monellille kirjoittamasta kirjeestä lainattu ote:

"Joka aamu ja ilta pidämme vuorotellen kotihartautta rukouksilla, lukemisella ja veisaamisella. Lauvantaina illalla kokoontuu kirkkoväkeä, jolloin minä tavallisesti opetan heitä kello 6-9 tahi 8-10. Silloin on myöskin Wiitikka saapuvilla. Kello 9 tahi 10 syötyämme, menee Wiitikka jälleen tupaan Uutta testamenttia selittämään, tämän ohessa rukoillen ja veisaten kello 10-12 ja 1:teen sekä sunnuntaiaamuna klo 8-10, kunnes lähdetään kirkkoon. Sieltä tultuamme, joka tavallisesti tapahtuu kello 2 (kello 3 tahi 4, kun on lähemmäs 1000 ehtoollisvierasta), syömme puolista, mutta kun ei ole sairaiden luona käyntiä, menee Wiitikka heti kirkkoväen kanssa lukemaan ja veisaamaan, nämä kun poistuessaan kirkolta poikkeavat tupaan. Kello 5-6 tulee pieni joukko kaupungista ja lähellä olevista taloista, jolloin minä menen heille lukemaan jostakin postillasta, pitäen rukouksen ja veisaten sitä ennen ja sen jälkeen. Silloinkin on Wiitikka mukana. Tästä seuraa, että hartauden harjoitukset sunnuntaisin ja lauvantaina keskeytyvät vain puoliyön ja aterioiden ajaksi".

Täytyy todella ihmetellä, että Renqvist, joka siihen aikaan jo oli 63 vuoden ikäinen, vieläkin jaksoi tuolla tavoin työskennellä. Että Wiitikka piankin kyllästyi, saamme vasta nähdä. Kummallista on, että hän aluksikaan jaksoi seurata mukana. On kyllä totta, että moni jo kirkossa nukkui, varsinkin Renqvistin väliin monta tuntia kestäviä saarnoja kuunnellessaan, mutta suuret joukot kokoontuivat kuitenkin seuratupaan, ja kasvamistaan kasvoi liike. Jo v. 1852 täytyi Renqvistin seurahuoneen yhteyteen rakentaa lisärakennus, johon mahtui "monta sataa ihmistä". Mitä Wiitikkaan tulee, niin kirjoittaa Renqvist hänestä samassa kirjeessä, että hän on hedbergiläismielinen ja horjuva, lisäten kuitenkin: "Opissa hän ei kuitenkaan ole hedbergiläinen muussa suhteessa, kuin siinä, ettei hän ole ankara lainsaarnaaja. Kuitenkin teroittaa, hän yksityisesti, niinkuin julkisuudessakin, katumusta ja parannusta yhtä paljon kuin uskoa". Mutta jo seuraavana vuonna oli Renqvist hyvin tyytymätön apulaiseensa, tahtoen "mistä hinnasta tahansa hänestä päästä".

Papillisten tointensa ohessa hoiti Renqvist kirjallisia tehtäviään. Aika ei ole häntä vähimmässäkään määrässä muuttanut; hän on tässäkin suhteessa yhtä harras kuin ennenkin ja yhtä kiivas taistelemaan sekä Hedbergin että Ruotsalaisen oppia vastaan. Todistuksena on varsinkin "Raamatun ydin", joka suvaitsemattomine esipuheineen valmistui v, 1852. Yllämainitussa J. F. Berghille s.v. kirjoittamassaan kirjeessä valittaa Renqvist, ettei hän mitenkään ollut ehtinyt kirjoittaa suunnittelemaansa "Kehoitusta avustukseen pakanain kääntämiseksi", yksin häntä kun pyydettiin sairasten luona, käymään. Ei hän suotta päätä kirjettään sanoilla: "En saa jouten olla".

Paljon lisätyötä antoi Renqvistille myöskin hänen kirjeenvaihtonsa yksityisten henkilöiden kanssa eri osissa maata. Useimmat näistä kirjeistä ovat kadonneet, mutta nekin, jotka ovat jälkimaailmalle säilyneet, antavat meidän aavistaa, miten suuri häneltä neuvoa kirjallisesti pyytävien luku oli. Semmoisina mainittakoon näiltä ajoilta: Salomon Häkkänen (Mäntyharjulla), Antti Manninen (Hirvensalmessa) F. Uhde (Tampereella), Kristina Stenbäck (Rautalammella), Heikki Tuovinen (Liperissä), Juho Haapalainen (Iisalmessa), Eva Calenius (Pietarissa), J. R. A. Jägerhorn (Yläneellä), Iisakki Kattilakoski ja Erkki Takola (Ylikannuksessa), Aatami Suppanen (Ruskealassa), Gabriel Purri (Jyväskylässä) ja Paavo Närvänen (Mikkelissä).

Renqvistin läheisin ystävä oli G. Monell, joka, toimittuaan muutamia vuosia Ruokolahdella, v. 1848 siirrettiin Saimaan kanavan seurakuntaan, missä hänet tapaamme vielä 1852 vuoden lopussa. Mitään huomattavampaa liikettä hän ei siellä saanut aikaan, vaikka hän ahkerasti ja tunnollisesti hoiti paimentyötään. Sitä suuremmalla menestyksellä hän käänsi ja levitti Renqvistin, kirjoja, auttaen sitäpaitsi oppi-isäänsä riitakirjoitusten kirjoittamisessa. — Oltuaan muutamia vuosia isänsä apulaisena Sortavalassa (III, 199), pääsi Henrik Renqvist nuorempi v. 1849 kappalaiseksi Pukkilaan. Vähän huomattua oli hänen työnsä siellä, niinkuin Sortavalassakin. Muita Renqvistin-mielisiä pappeja näinä aikoina tuskin löytyi, ei ainakaan ketään, jonka julkinen esiintyminen selvästi olisi kantanut hänen toimintansa leimaa. Sitä yksimielisemmin kunnioittivat Sortavalan kuuluisan papin opetuslapset Karjalassa ja Lounais-Suomessa häntä ja sitä yksipuolisemmaksi muodostui heidän uskonnollinen katsantotapansa. Ainoastaan Savon rukoilijat asettuivat itsenäisemmälle kannalle.

Pohjois-Karjalassa ja Pohjois-Savossakin, missä Ruotsalaisen opinsuunta oli vallalla, oli Renqvistillä ystäviä miltei kaikissa seurakunnissa. Suuri näiden ystävien luku ei tässä osassa maata missään ollut, mutta nuo pienetkin ryhmät osoittavat, kuinka uutterasti niiden oppi-isä oli levittänyt kirjojaan kaikkialle. Joskus koetti hän kirjojensa myyjäinkin kautta juurruttaa oppiaan kansaan. Niinpä esiintyi esim. Heikki Tuovinen Liperissä ja Mikko Hyvärinen Tuusniemellä seurapuhujinakin. Varsinkin näkyy ensinmainittu olleen innokas. V. 1849 kirjoittaa hän Renqvistille: "Jos minä jättäisin pois Jumalan sanan ilmoituksen muille, jota luonto väliin tahtoo hävetä tehdä, niin ei minulla olisi omantunnon lepoa eikä rauhaa yöllä ei päivällä sentähden, että se on itselleni neuvoksi ja kehoitukseksi. Niin usein kuin minä sen teen, saan aina uuden valkeuden tuta oman sydämeni sisällisiä koettelemuksia". Kysyttyään Renqvistiltä, tulisiko hänen seurapuhujana esiintyä vai ei, sai hän tältä neuvon jatkaa, mutta varovaisuutta noudattamalla. Samassa kirjeessä kertoo Tuovinen, että Liperin papit olisivat ruvenneet häntä "vainoomaan", jollei seurakunnan kirkkoherra (A. J. Europaeus) olisi heitä tuosta estänyt. Joku heistä oli saarnatuolista kerran huutanut pitäjässä olevan vääriä profeettoja, jotka olivat koulun käymättömiä eivätkä ymmärtäneet mitään, mutta kuitenkin neuvoivat ihmisiä. Tuusniemellä löytyi Tuovisen kertomuksen mukaan siihen aikaan "noin neljäkymmentä, jotka taipuivat rukoukseen". Seurakunnan pappikin Y. M. Kiljander näkyy kallistuneen tuohon suuntaan. Mutta toiselta puolen ihmettelee Tuovinen sitä "suurta voimaa, joka Ruotsalaisen opilla Tuusniemellä ja yli Kuopion pitäjän nurkkiaan myöten" oli, lisäten: "Kuopion varakirkkoherra (luultavasti tarkoittaa hän Albert Ingmania) oli syksyllä (1848) rippikoulussa sanonut kauheimmalla tavalla, jota ei suruton ihminen ollenkaan ilkeäisi suullensa ottaa, rukousta kieltäessään, että perkele on Renqvistin helvetistä oksentanut ja Renqvist itse oksentanut H. Tuovisen ja Mikko Hyvärisen, jotka nyt viettelevät koko lääniä". Tuovinen piti Ruotsalaisen oppia mitä kauheimpana eksytyksenä. Hän ei ollut suotta lukenut oppi-isänsä "Väärän opin kauhistus"-kirjaa.

Omituiselta tuntuu, ettei Renqvistin oppi Rautalammella, missä sillä 1830-luvulla ja vielä seuraavan vuosikymmenen alkupuolella oli paljon kannattajia, näy menestyneen. Paavo Ruotsalaisen loppuijän aikana löytyi siellä muutaman Renqvistille sieltä annetun tiedon mukaan vain "pieni joukko rukoilevaisia". Eikä siellä Ruotsalaisen oppikaan voittanut jalansijaa. Toista oli esim. Pieksämäellä, missä rukoilevaisten joukko vähenemistään väheni niiden aikojen jälkeen, jolloin Gabriel Markkanen ja V. J. Majander siellä alkoivat koota ihmisiä Jumalan sanan ääreen.

Rukoilijain huomattavin kotipaikka Savossa oli edelleen Mikkelin seutu. Sikäläisen liikkeen etevin johtaja oli Margareetta Högmanin kuoleman jälkeen Salomon Häkkänen. Hän ansaitsee siitäkin syystä huomiota, ettei hän orjallisesti seurannut Renqvistin neuvoja rukouksesta, vaan päinvastoin vastusti niitä ja niistä johtuvaa kaavamaisuutta. Niinpä hän v. 1852 kirjoittaa oppi-isälleen: "Aina rukoileminen sekä sisällisesti että ulkonaisesti ja myöskin armahtamista huutaminen yötä ja päivää saa aikaan sen, ettei sydän ole valmis armonvaikutuksia vastaanottamaan eikä antamaan niiden levittää eikä lievittää ajatuksiansa irti itsestämme ja omista mielemme päätöksistä Jumala palveluksen ja opetuksen harjoituksissa. Sillä ihmisen järki on kavala liehakoitsemaan, sortamaan ja eksyttämään ja vähimmäksikin seisahtumaan viivytyspaikkaan, vaikka ihminen ei tahdo sitä tuta eikä ymmärtää, kun siinä on jotakin, joka sydäntä virvoittaa, uskallusta vahvistaa, toivoa kirkastaa, mieltä maallisten rakkaudesta eroittaa ja monta muuta armotyötä, että on mielestänsä toinen ihminen kuin ennen oli. Niin oli minun mielestäni teidän asianne, että olitte johonkin viivytykseen seisahtuneet".

Se epäselvyys, joka kirjoituksessa tehtyjen korjausten uhallakin — Häkkänen oli verraten huono kynämies — näissä sanoissa pistää silmään, ei estä lukijaa huomaamasta, että tarkoitus on oikea. Kirjoitus ilmaisee sitäpaitsi kokemusta rukouksen arvosta, joka ei ole joka miehen. Renqvist vastasi: "Minä en ole raamatusta löytänyt sellaista paikkaa, joka sanoisi oikean rukouksen ja sitä vähemmän sen rukouksen, joka tapahtuisi aina eli yötä ja päivää, saattavan ihmistä seisahtumaan johonkin viivytyspaikkaan. Jos raamattu sitä sanoisi, niin se tulisi itseänsä vastaan puhumaan, koska se käskee aina rukoilemaan, yötä ja päivää huutamaan ja sanoo: olkaa alati rukouksissa, rukoilkaa lakkaamatta, joka aika j.n.e. David kahteen kertaan väsyksiin asti huokaili ja huusi, niinkuin hän itse sanoo: minä olen väsynyt huokauksista (Ps. 6: 7), minä väsyin huutamisesta (Ps. 69: 4), eikä hän kuitenkaan sano senkautta seisahtuneensa viivytyspaikkoihin. — En ole muissakaan kirjoissa nähnyt sitä ilmaista kummaa, että rukous, jos se oikea on, saattaisi ihmisen seisahtumaan juoksustansa, vaan sensijaan sanoo Joh. Arndt rukouksen laiminlyömisen sen tekevän".

Että Häkkänen oli tarkoittanut sitä tosi hengellisen elämän "seisahtumista", joka on kaiken kaavamaisen uskonharjoituksen seurauksena, näkyy varsinkin siitä, että hän kirjeessään oli puhunut "rukouksesta minuutin jälkeen". Hän tunnustaa kiivaudessa käyttäneensä noita sanoja, mutta lisää: "kiivaastikin sanotussa on totuus".

Niinkuin ennen (III, 218) on mainittu, sulkeutui Mikkelin-puolen rukoilijain liike niin yksipuolisesti itseensä, että sen vaikutus ulospäin supistui hyvinkin pieneksi. Jo rukoilijain vaatetus — erityistä kuosia ei vaadittu, mutta värin tuli olla sinisen harmaata ja mustaa — eroitti heidät muista ihmisistä. Niin vähän kuin suinkin seurustelivat he suruttomien kanssa, ja niin jyrkkää oli ero maailmasta, että yhteiskunnallisia toimiakin pidettiin heränneille vaarallisina. Kun esim. Antti Ahvenainen (III, 217) valittiin lautamieheksi, sanoivat ystävät: "nyt mies meni". Seurauksena oli, ettei liikkeeseen näinä aikoina enää paljo ensinkään liittynyt uusia jäseniä. Tämä on sitä valitettavampaa kuin näiden heränneitten elämä kaikesta päättäen oli harrasta, vakavaa ja puhdasta. Ei sekään seikka, ettei papisto heitä vainonnut, ollut omiaan kiinnittämään ihmisten huomiota heihin. Jo näinä aikoina joutuu liike yhä. enemmän siimekseen ja alkaa semmoisena, siihen kuuluvien elävähenkisten kristittyjen uhallakin, ilmaista katoamisen enteitä. Mitä oppiin tulee, oli sekin syvällistä ja puhdasta sekä yksipuolisuuksista vapaampaa kuin Karjalan ja Lounais-Suomen rukoilijain oppi. Näytteeksi lamaamme tähän kielellisesti korjatussa asussa muutaman Salomon Häkkäsen v. 1852 kirjoittaman kirjeen, jota ei ennen ole painettu:

"Paljo terveisiä kaikille ystäville, jotka Jesuksessa Kristuksessa ovat, — — —. Kyllä olette saanut kauan odottaa vastausta kirjeeseenne. Jos lienette kuinkakin toivoton, voin kirjeestänne nähdä, että olette tullut tuntemaan ensimmäisen kihlauksen armon, joka kutsutaan ensimmäiseksi rakkaudeksi, jonka tuntemisten ja vaikutusten aikana ihminen kyllä on vapaa maallisista asioista ja menoista sekä niiden rakkaudesta. Mutta Jesus ja hänen rakkautensa on kaikkein kallein. Sen vaikutukset tekevät sydämen nöyräksi häntä kohtaan sekä itsensäkieltämisessä että kaikissa hänen käskyjensä kuuliaisuudessa. Sillä rakkaudella voipi myöskin helposti voittaa maailman turhan menon. Toisille annetaan näitä tuntemisia enemmän, toisille vähemmän, toisilla niitä kestää pitemmät ajat, toisilla taas vähemmän aikaa, miten Jumalan viisaus näkee hyväksi ja tarpeelliseksi kullekin jakaa. Mutta tässä tulee kumminkin se aika eteen, jolloin luulee, niinkuin kirjeessänne sanotte, että perkele on tullut viisaammaksi, kun ihminen näkee olevan paljon syntejä sydämessänsä, jotka siihen asti vielä ovat olleet salassa eli peitettyinä silmien edestä, ja luonnon turmelus vielä on ollut tuntematon. Mutta kun ensimmäiset hääpäivät loppuvat eikä rieskaruokaa aina riitä, vaan täytyy kovempaakin tottua syömään ja itseänsä elättämään, niin täytyy ruveta uskosta elämään ja uskon kautta pyytämään armon Henkeä, joka opettaa vastaanottamaan Kristuksen, ja voimaa hänen verensä ansion kautta voittamaan oman tahtonsa, epäuskoisuutensa, synnin ja maailman rakkauden ja kaiken, mikä sotii Jumalan rakkautta vastaan. — Sanotte kirjeessänne, että olette kylmä, sokea, alaston ja ettette tunne itseänne sekä että sydäntänne tuosta kirvelee. Johan tämä on itsetuntemisen alkua. Tämän tunnon tulee saada kiiruhtaa teitä etsimään sitä johdattajaa, joka sitä valaisee ja vahvistaa, sitä Jumalan rakkauden sytyttäjää, joka on Pyhä henki. Tämä Pyhä henki on vakaa ja ainoa, joka Kristuksen tykö vetää ja vahvistaa uskon häneen, sen uskon nim., jossa on voimaa kaikkea pahaa vastaan. — Kysytte lopuksi: mitä meidän pitää tekemän, että me elämän saisimme? Tähän olette kyllä vastauksen lukenut Paavalin sanoissa vanginvartijalle: usko Herraan Jesukseen, niin sinä tulet autuaaksi. Sen kyllä tiedätte, ettei maailman suruttomuuden uskolla kukaan uskalla luulla autuaaksi tulevansa. Sentähden tulee meidän, joita Jumala on ruvennut kutsumaan, ottaa visu vaari siitä, että uskomme olisi elävä ja voimaansa osoittava joka-aikaisessa Jumalan pelvossa ja rakkaudessa sekä kuuliaisuudessa hänen käskyillensä, jotta sekä uskomme elävyyden että mielemme puolesta olisimme eroitetut siitä joukosta, joka laveaa tietä vaeltaa, emmekä missään olisi heidän osaveljensä, vaan olisimme nuhteettomat ja laittamattomat tämän nurjan sukukunnan keskellä, pitäen aina hyvän omantunnon sekä Jumalan että ihmisten edessä. — Lopuksi sanon, että meidän tulee uskoa kaikki, mikä ennen kirjoitettu on sekä laissa ja profeetoissa että evankeliumissa, sillä kaikki on meille opiksi kirjoitettu, jotta me sen itsekukin sydämissämme elävän koettelemuksen kautta tuntisimme, niin että meillä olisi uskolla omistettu Kristuksen vanhurskaus, seisoaksemme ijankaikkisen tuomarin edessä, sekä myöskin siitä vuotava elämän vanhurskauden hedelmä lähimmäistämme kohtaan. — — Tämä on vastaukseni kirjeeseenne, vaikka aivan vähäinen ja lyhyt sekä heikolla tunnolla ja puuttuvaisilla sanoilla kirjoitettu. Heikkouteni tähden en ole ruvennut laveasti kirjoittamaan. Meillä on kaikilla Jumalan sana. Joka siitä oikealla tavalla ottaa vaarin ja sen vaikutuksille antaa vallan sielussansa ja tunnossansa, hän saa kokea, että se tunkee läpitse siihen asti, kuin se eroittaa ihmisen ymmärtämään, mikä on sielu ja mikä on henki. Se on ajatusten ja aivoitusten tuomari, jonka jälkeen meidät sekä kuolemassa että viimeisenä päivänä tuomitaan. — Itsestäni en saata muuta sanoa, kuin Samuelin kanssa: tähän asti on Herra auttanut".

Samoinkuin Mikkelin seudun rukoilijain johtomiehet yleensä, vetosi Salomon Häkkänenkin neuvoessaan sanankuulijoitaan sekä selvittäessään oppiansa miltei yksinomaan raamattuun. Miten ahkerasti he viljelivätkin muita hartauskirjoja, eivät päässeet nämä milloinkaan, eivät julkisesti eivätkä salaisesti, heidän katsantotavassaan kirjojen kirjan vertaisiksi. Tässä suhteessa on heidän kantansa jyrkempi ja selvempi, kuin muiden herännäisryhmien johtomiesten koko maassa. Huomiota herättää myöskin se monipuolinen raamatun tunteminen ja käyttäminen, joka heidän kirjoituksissaan on nähtävänä. Se muiden heränneitten liiallinen postilloihin ja muihin suosittuihin hartauskirjoihin turvautuminen, josta ennen olemme huomauttaneet, alkoi kuitenkin jo tähän aikaan vaatia sikäläisiä johtomiehiä asiaa harkitsemaan. Niinkuin olemme nähneet, turmeli jaon henki pohjalaisten tuosta aiheutuneet hankkeet asian korjaamiseksi. Savossa sitävastoin tehdään Paavo Ruotsalaisen ryhmän piirissä parempi ehdotus muutoksen aikaansaamiseksi. Tämän ehdotuksen takana ovat Bergh-veljekset. Mitä he asiasta ajattelivat, näkyy esim. seuraavista muutamasta J. I. Berghin veljelleen kirjoittamasta kirjeestä lainatuista, enemmän kuin yhdessä suhteessa huomiota ansaitsevista sanoista:

"Kokemukseesi raamatun lukemisesta ja harrastukseesi raamatun tutkimisen puolesta yhdyn kaikin puolin ja täydellisesti. Raamatun vakavaa tutkimista pidän välttämättömänä armonvälikappaleena heränneelle ihmiselle ja siis myöskin ainoana luotettavana keinona jesuitismia ja kaikkea muuta subjektivismia vastaan, joka usein vaarallisesti hävittäen kalvaa heränneitä. Mutta yhtä vähän saa tässä syrjäyttää ehdottoman kuuliaisuuden teroittamista Jumalan sanalle s.o. ehdottomasti tulee hyväksyä ja totella kaikki, mitä Jumalan sana opettaa, koska herännytkin muussa tapauksessa raamatusta hakee ja löytää tuetta subjektivismilleen. Tämän olen jo kauvan huomannut ja sitä surkutellut sekä vastustanut itsessäni ja muissa. Etenkin haittaa tämä yksipuolisuus Savon herännäisyyttä sekä siitä lähtenyttä hengellistä pyrkimystä. Mutta tämänkin yksipuolisuuden vastustamisessa tulee noudattaa varovaisuutta, viisautta ja rakkautta, sillä pelkään, että muussa tapauksessa johdutaan täälläkin heittämään lapsikin pois pesuveden kanssa, niinkun Ingman ja consortes ovat tehneet". [Lähteitä: J. I. Berghin papereista löydetty promemoria Kuopion lukion avajaisia varten 1850; kert. rehtori D. A. Walle, reht. G. Marelius y.m.; J. I. Berghin ennenmainittu kirje F. O. Durchmanille 7/2 52; kert. W. Suhonen (Suonenjoella); Poikosen muistokirja; F. H. Bergrothin almanakka-muistiinpanot ja Karolina Bergrothin kertomukset; kert. Kusti Niskanen; kert. K. A. Malmberg; kert. Aappo ja Eero Lämsä (Kiuruvedellä); "Suometar" 1858 n:o 26; P. Wenellin kirje J. F. Berghille 5/8 49; Otto Hjeltin kirje J. F. Berghille 21/2 52; Edvard Wegeliuksen kirje J. F. Berghille 29/4 51; J-F. Berghin promemoria M. Akianderille hankittavia tietoja varten, päivätty 26/8 52; Renqvistin kirje J. F. Berghille 17/2 52; J. F. Berghin kirje O. H. Clevelle 6/1 52; P. J. F. Brofeldtin kirje J. F. Berghille 20/8 51; Pastori Aukusti Oravalan Nurmeksen ja Pielisjärven herännäisyydestä kokoamat tiedot; "Karjalatar" 1912 n:o 36 O(lli) K(oistinen); Renqvistin kirje Monellille 26/10 52 (omistaa Kirkkohist. Seura); Akiander VII, 41-43 ja 242-256; Kert. Sortavalan vanhat heränneet; Wappu Ahvenaisen ennen (III, 219) mainitut, minulle lähettämät kirjalliset kertomukset; Salomon Häkkäsen kirje jollekin ystävälle 16/8 52 (kuuluu J. F. Berghin kirjekokoelmaan); J. I. Berghin kirje J. F. Berghille 14/12 53; Paimenmuisto; Sukukirja, Suomen aatelittomia sukuja.]

XVIII.

Poimintoja Hämeen, Satakunnan ja Lounais-Suomen herännäisyyden vaiheista vuosina 1850-52.

Pohjois-Hämeen herännäisyyden huomattavin paikka oli edelleen Keuruu ja sen etevin pappi F. H. Bergroth, jonka tämä seurakunta, niinkuin ennen on mainittu, v. 1847 on kutsunut pitäjänapulaisekseen. Pohjanmaan valtavaan liikkeeseen verrattuna ei sikäläisten heränneitten luku kyllä ollut suuri, mutta huomiota se joka tapauksessa kumminkin ansaitsee. Ja mitä Bergrothin kotiin tulee, oli se, niinkuin tiedämme, Suupohjan heränneitten pappien yhtymäpaikkana, heidän näillä seuduilla käydessään. Myöskin J. I. Bergh ja muita Savon herännäisyyden johtomiehiä nähtiin siellä usein. Nämä vierailut olivat tietysti omiaan suuressa määrässä vilkastuttamaan sikäläistä liikettä ja lujittamaan sen yhteyttä muun herännäisyyden kanssa. Bergroth oli ystävällinen ja vieraanvarainen mies, jonka seurassa ei kenelläkään ollut ikävä. Kun tämän lisäksi tiedetään, että hän täydestä sydämestään oli liittynyt herännäisyyteen ja tarkasti sekä mielenkiinnolla seurasi sen vaiheita lähellä ja kaukana, niin ei sovi kummastella, että hänen omistamansa Lehtiniemen talo, jossa hän asui ja joka sijaitsee kauniilla paikalla lähellä Keuruun kirkkoa, vielä kauan sen jälkeenkin johdatti keuruulaisten ja monen matkustajan mieleen kalliita muistoja 1840- ja 1850-luvun ajoilta. Ja voimallisesti kertoi ja kertoo Keuruun vanha kirkkokin, missä niin monien herännäisyyden kuuluisimpien saarnaajien ääni on kaikunut, näistä muistoista.

Hyvänä apuna Keuruun törkeisiin synteihin vajonneen väestön herättämisessä ja sikäläisten heränneitten hoitamisessa oli Bergrothille A. O. Törnudd, joka v. 1851 määrättiin kirkkoherranapulaiseksi seurakuntaan. Jo aikuisemmin oli hän Multiassa (III, 256) tutustunut näiden seutujen kansaan ja jo silloin menestyksellä taistellut sen paheita vastaan. Samalla tarmolla jatkoi hän työtään Keuruulla, tullen siellä Bergrothin ja tämän vierasten kautta likeiseen tuttavuuteen Pohjanmaankin heränneitten kanssa. Tätä ystävyyttä ei kuitenkaan, niinkuin tiedämme, kauan kestänyt. Sekä Törnudd että Bergroth liittyivät Malmbergista eroaviin pappeihin, ollen ensimmäisiä, jotka rikkoivat liiton hänen kanssaan. Seuraukset tulivat pian näkyviin Keuruullakin. Sen uuden suunnan ohjelmaan, jonka kannattajina sekä Törnudd että Bergroth tästä alkaen esiintyivät, ei kuulunut herännäisyysliikkeen ylläpitäminen niiden periaatteiden ja tapojen mukaan, joita näihin asti oli seurattu sielunsa tilaa huolehtivien ihmisten hoidossa, ja liike semmoisenaan alkoi tästä alkaen yhä enemmän kadottaa herännäisyyden leimaa. Niin kävi Ätsärissäkin sen pienen joukon, joka siellä oli liikettä edustanut, jos kohta sikäläinen herännyt pappi K. E. Bergroth ei millään tehokkaalla tavalla toiminut Malmbergiä ja hänen edustamaansa suuntaa vastaan. Myöskin Ruovedellä kuoli herännäisyys näinä aikoina miltei kokonaan sukupuuttoon. F. O. Durchmanin, F. H. Bergrothin ja muiden Ruoveden kirkkoherran K. H. Bergroth-vainajan perillisten siellä omistama Peska-niminen perintötilakin, missä herännäisyys oli viettänyt niin monta juhlahetkeä, joutui toukokuussa v. 1852 kaupan kautta vieraisiin käsiin. Malmbergin osa kauppasummasta teki 1,100 rupl. Varsinkin näkyy Durchman kaipuulla luopuneen tästä muistorikkaasta paikasta. Väärinkäsityksen välttämiseksi mainittakoon muutoin, ettei Peskan myyminen aiheutunut F. H. Bergrothin eikä muiden hänen isänsä perillisten samaan aikaan tapahtuneesta erosta Malmbergista. Talon myyntiä oli jo edellisinä vuosina tuumittu.

Se Paavo Ruotsalaisen herännäisyyden leimaa kantava herätys, joka F. H. Bergrothin ja varsinkin Jos. Grönbergin toiminnan kautta oli syntynyt Tampereella ja sen ympäristössä, oli jo ennenkuin viimemainittu asettui Malmbergiä vastaan saanut tuntuvan iskun Hedbergin tännekin levinneeltä suunnalta. Grönbergin herännäisyydestä yhä vieraantuva kanta ei ollut omiaan sille turvatumpaa tulevaisuutta takaamaan. Seuroja kyllä edelleenkin pidettiin ja ulkonaista eroa maailmasta koetettiin vanhaan tapaan ylläpitää, mutta henki ja uudistava voima puuttuivat. Paremmalla menestyksellä toimi herännäisyyden hengessä Frans Emil Lilius, joka, tultuaan papiksi v. 1849, Lempäälässä vakavasti julisti Paavo Ruotsalaisen oppia ja piti hartausseuroja, joissa luettiin tämän suunnan heränneitten vanhoja hartauskirjoja ja veisattiin Siionin virsiä.

Väsymystä ilmaisee Hämeen ja Satakunnan herännäisyys niilläkin tienoin, missä Renqvistin oppi oli saanut jalansijaa. Tämän suunnan ehkä huomattavin paikka oli tässä osassa maata Tampere. Varsinaista liikettä ei siellä syntynyt, mutta muutamat yksityiset henkilöt, joiden kodeissa sekä Hämeenpuolen että Varsinais-Suomen rukoilijat matkoillaan usein kävivät, välittivät ahkerasti Renqvistin kirjojen kauppaa, ollen samalla yhdyssiteenä näiden herännäisryhmien välillä. Paavo Ruotsalaisen suuntaa nämä heränneet 1850-luvun alkuvuosina eivät enää pelänneet, arvellen sen edustajain "nukkuneen".

Renqvistin ystävistä Tampereella oli ennen (III, 253) mainittu Ferd. Uhde huomattavin. Vaikka hän oli muukalainen, seurasi hän tarkasti Suomen herännäisyyden vaiheita, koettaen heränneissä piireissä muunmuassa herättää innostusta pakanalähetyksen hyväksi. Koska hän Renqvistiltä sai eniten kannatusta ja tämän uskonnollinen katsantotapa muutoinkin eniten häntä miellytti, liittyi hän hänen edustamaansa suuntaan. Näiden miesten välinen kirjeenvaihto ilmaisee mitä suurinta ymmärtämystä kummaltakin puolen, jos kohta Uhden kirjeissä ei tapaakaan Renqvistin monesti kaavamaista rukouksen, uskon y.m. käsitteiden määrittelemistä. Hänkin teroitti ahkeraa rukousta ja pyhitystä, ja varsinkin tämä seikka vahvisti Renqvistin luottamusta häneen. Muutoin oli Uhde saanut herätyksensä Gossnerin kautta ja oli vielä näinä aikoina kirjeenvaihdossa hänenkin kanssaan. Renqvistin kirjailijatointa kannatti hän tuntuvilla rahalähetyksilläkin. Koska Uhden uskonnollinen vakaumus, niinkuin tiedetään, painoi leimansa varsinkin muutamien Tampereella asuvien naisten — näistä on ehkä Katariina Ekblom huomattavin — ja näiden kautta muiden samanmielisten katsantotapaan, lainaamme tähän otteen muutamasta hänen näinä aikoina Renqvistille kirjoittamastaan kirjeestä:

"Kaikin puolin hyväksyn veljen saarnatavan, josta viime kirjeessäsi puhut. Sillä usko ei saa olla luuloa eikä järjen vakaumusta, vaan usko on elinvoima, joka ei koskaan saata olla toimetonna, vaan aina Osoittautuu hedelmissään. Hedelmästä puu tunnetaan, ja siitä syystä ei Vapahtaja, ennustaessaan viimeisestä tuomiosta, puhu mitään puhtaasta opista eikä oikeasta uskosta, vaan hän tuomitsee töiden mukaan. Yhtä varma on myöskin, etteivät ihmiset voi tehdä mitään Jumalan tuomion edessä kelpaavia töitä, vaan nämä johtuvat uskon uudestisynnyttämästä sydämestä, ja näitä hyviä hedelmiä voi sydän siis tuottaa ainoastaan Jumalan annosta ja hänen henkensä avulla. Maailmassa löytyy löysä usko ja kuollut usko. Edellisen tapaa valitettavasti hyvinkin yleisesti meidän aikamme heränneissä, viimemainitun puhdasoppineissa. Toivon, ettei veli käsitä sanojani väärin, vaikka en voikaan ruotsiksi kyllin selvästi julkilausua ajatuksiani. En tahdo töitä ilman uskoa enkä uskoa ilman töitä. Älköön ihminen eroittako, mitä Jumala on yhdistänyt".

Oli oppiriitojen aika. Miten vähän perehtynyt Uhde olikin Paavo Ruotsalaisen oppiin, jonka kannattajia hän, puhuessaan "löysästä uskosta" tarkoittaa, niin ei sovi oudoksua, että hänkin tähän kysymykseen koski, etenkin kun muistamme, että hän oli kirjeenvaihdossa Renqvistin kanssa sekä että Tampereen heränneitten leväperäisyys varmaankin antoi aihetta, epäilyksiin. Omituista on muuten nähdä, miten herännäisyyden oppiinkin nähden jyrkkä ja erityisiin kohtiin syventyvä katsantotapa tavallaan kyllä laajenee, mutta samalla laimeneekin niissä pienissä joukoissa, jotka eivät ole vilkkaassa yhteydessä liikkeen pääryhmien kanssa. Tämä koskee etenkin niitä seutuja, missä ihmiset vikoillen tarkastelivat herännäisyyden oppia tahi muista syistä jäivät syrjään valtateillä kulkevista heränneistä. Tätä leimaa kantaa esim. sekä Paavo Ruotsalaisen että Renqvistin suuntaa edustava liike Tampereella. "Ei yksi puu pesässä pala", on joku herännäisyyden johtomiehistä lausunut.

Näsijärven länsipuolellakin tapaamme näinä aikoina siellä täällä rukoilijoita. Nämä näkyvät kuitenkin kernaammin pyrkineen Lounais-Suomen heränneitten kuin Tampereen seudun renqvistiläisten yhteyteen. Sitäpaitsi näyttävät he muutamien Parkanossa löytyvien heränneitten kautta olleen Pohjanmaankin herännäisyyden vaikutuksen alaisina. Ikalisista kotoisin oli Heikki Heikinpoika Ikalin, joka Walborg Henrikintytär-nimisen vaimonsa kanssa ensin muutti Poriin ja sittemmin asui Kankaanpäässä, missä viimemainittu kuoli (1848). Loppuijällään asui "Ikalin faari", joka samoinkuin hänen "Pikku muori" nimellä tunnettu vaimonsakin, laajalti nautti rukoilijain rakkautta ja kunnioitusta, Porissa. Varsinkin sikäläisissä piireissä oli heidän maineensa suuri.

Yhtä suurena kuin edellisinä vuosina esiintyy 1850-luvun alussa Lounais-Suomen rukoilijain liike. Sikäläisen hedbergiläiseen suuntaan yhä yleisemmin liittyneen papiston vastarinta ei saanut näitä vanhoille traditsiooneilleen miltei itsepäisesti uskollisia Renqvistin opetuslapsia kirkosta vieraantumaan, mutta toiselta puolen lujittui melkoisessa määrässä juuri papiston tuomitsevan esiintymisen ja sortamishalun kautta heidän liittonsa, ilmaisten monessa seurakunnassa murtumatonta elinvoimaa. Miten yksipuoliseen, kaavaan ahdattuun muotoon näiden heränneitten rukouselämä olikin pukeutunut, kätkeytyi siihen mahti, jota ainoastaan pintapuolinen tarkastaja on altis pieneksi arvostelemaan. Ilmeistä on, että vielä 1850-luvun alussa, jolloin herännäisyyden kansamme uskonnollista elämää uudistava voima niin monessa paikoin lannistuu ja uupuu, paljon siunausta näiden heränneitten rukousten kautta kuontuu Suomen kirkolle.

Lounais-Suomen rukoilijain tämänaikaisista johtajista oli Daniel Dahlberg eniten suosittu. Paljon tunnustusta hän ansaitseekin. Vaikka hänellä oli etevät puhujalahjat, ei eksynyt hän, niinkuin moni muu seurapuhuja, laskemaan näitä lahjojaan sanatulvan turmeltaviksi, vaan hillitsi itseään, ollen tilillä Jumalan edessä, ennenkuin hän alkoi puheensa, niinkuin johtamiensa hartausseurojen päätyttyäkin. Joskus tunsi hän itsensä niin tyhjäksi, ettei saanut sanaakaan suustaan; toisinaan taasen, kun hän oli enemmän puhunut, vetäytyi hän yksinäisyyteen Herran edessä tutkimaan, mitä hän oli sanonut. Tässä suhteessa on hänen ja Paavo Ruotsalaisen välillä paljon silmäänpistävää yhtäläisyyttä. Sanatulvaa kumpikin pelkäsi, jättäen tämänkin kautta herännäisyydelle perinnön, joka ei ole vähäarvoiseksi arvosteltava. Ja samoinkuin Ruotsalainen taisteli Dahlbergkin, vaikka eri tavalla, itsevanhurskautta vastaan, elävästi tajuten, miten vaarallinen farisealaisuus ompi. "Pelkään, että itsekin olen itsevanhurskautta opettanut", kerrotaan hänen sanoneen. On niin paljon muutakin yhteistä kummankin edustamassa suunnassa, ja oppikin on ainakin pääpiirteissään samaa — ja kuitenkin seisovat nämä suunnat vielä tämän aikakauden lopussakin vastatusten, vieroen ja vikoillen toisiaan. Varsinkin Renqvistin katkerien riitakirjoitusten kautta jäi tämä vikoileva mieli perinnöksi ainakin rukoilijain piireissä, joissa hänen kirjojaan edelleen ahkerasti luettiin.

Daniel Dahlberg asui edelleen Euraan kuuluvan Kiukaisten kappelin Panelian kylässä, missä hänellä oli paljon ystäviä. Rukoilijoita löytyi sitäpaitsi emäseurakunnassakin. Suuri oli liike myöskin Eurajoella, missä Atanasius Dahlberg sitä johti. Tämä ei kyllä ollut niin kykenevä, kuin hänen veljensä, mutta huomiota ansaitsee kuitenkin hänenkin toimintansa. Miltei joka pyhä kokoontuivat Eurajoen rukoilijat hänen kotiinsa. Sitäpaitsi esiintyi hän seurapuhujana Luvialla ja joskus muuallakin. Lapissa, Säkylässä ja Yläneellä tapaamme niinikään vielä näinä aikoina rukoilijoita, jos kohta harvemmassa; Laitilassa, missä vanhoillinen, mutta harras ja luonteeltaan miellyttävä ennen (III, 259) mainittu Kustaa Heinikkala johti seuroja, sekä Honkilahdella, vaikkei täällä johtajaa ollut, oli liike melkoisen suuri. Kaikissa näissä piireissä tunnustettiin Daniel Dahlberg edellä muiden hengelliseksi isäksi. Hänen vaikutuksensa ulottui Porin seutuihin asti, missä hän usein piti seuroja sekä kaupungissa että maaseudulla. Sekä hän että hänen veljensä Atanasius Dahlberg nähtiin usein myöskin Ilvanin vieraina Ahlaisissa. — Ulvilan ja Rauman seudut olivat miltei ainoat Lounais-Suomen herännäisyyden kotipaikoista, missä liike ei päässyt kasvamaan.

Silmäillessämme Lounais-Suomen herännäisyyden merkkiseutuja, tapaamme muiden johtomiesten kera ahkerassa työssä sikäläisen liikkeen palveluksessa vielä 1850-luvun alussa E. K. Ilvanin. Hän asui Ahlaisten Ylikylässä, missä hän omisti Tyykilän ja Nygårdin tilat. Niinkuin tiedämme (III, 262-63), oli hän Renqvistin mitä uskollisimpia ystäviä ja levitti ahkerasti tämän kirjoja. Niiden kautta sekä Kristinankaupungin seuduilla asuvien hengenheimolaistensa vaikutuksesta oli hän vakautunut siinä käsityksessä, että Paavo Ruotsalaisen oppi oli yhtä vaarallinen eksytys kuin konsanaan Hedbergin, ja tätä neuvoi hän ystävilleen, jotka tulivat hänen luoksensa kirjoja ostamaan. Etteivät nämäkään neuvot olleet omiaan vapauttamaan näiden seutujen rukoilijoita vanhoista ennakkoluuloista ja heidän uskonnollista katsantotapaansa haittaavista yksipuolisuuksista, on itsestään selvää. Eikä edistänyt se muutenkaan Ilvanin monessa suhteessa tunnollista työtä Lounais-Suomen herännäisyyden hyväksi.

Mikkelin-puolen ja varsinkin Lounais-Suomen rukoilijain keskuudessa on naisten vaikutus paljon näkyvämpää, kuin muussa herännäisyydessä, Paitsi kielilläpuhujia, joita sitäpaitsi, niinkuin tiedämme, Pohjanmaalla oli hyvin vähän, ei Ruotsalaisen suunnan mailla ainoakaan nainen esiintynyt puhujana seuroissa eikä kukaan semmoinen hengellisenä neuvonantajanakaan ole yleisemmin tunnettu. Rukoilijain piireissä sitävastoin on moni nainen saavuttanut varsin suuren maineen. Verraten harvoin pitivät he varsinaisia seurapuheita, mutta esiintyivät sitä useammin seuroissa ääneen rukoilijoina, ja vieläkin enemmän tunnettu oli moni heistä hengellisenä neuvonantajana. Kuuluisimpia Lounais-Suomen rukoilijain naisista 19-vuosisadan keskivaiheilla oli Ämttöön Esteri. Hän oli syntynyt 1817. Parinkymmenen vuoden ikäisenä tultuaan voimalliseen herätykseen, oli hän kilvoitellen antautunut armon Herran johdatettavaksi, ja niistä ajoista asti alkoi hänen elävä kristillisyytensä ja hengellinen valonsa herättää yhä suurempaa huomiota. Se ruumiillinen sokeus, jonka alaiseksi hän kääntymisensä aikana joutui, ei enemmän kuin muutkaan häntä myöhemmin kohdanneet taudinkohtaukset ja koetukset estänyt häntä syventymästä hengellisen elämän salaisuuksiin; tuo päinvastoin avasi hänen hengelliset silmänsä näkemään yhä "uusia ihmeitä Jumalan laissa". Ämttöön Esteri asui Ahlaisten kappelissa sijaitsevan Kellahden sääteriin kuuluvassa Ämttöön torpassa. Tähän vaatimattomaan asuntoon kokoontui rukoilijoita lähiseuduilta ja etäämmältäkin, Eurasta asti, tuota suosittua hengellistä neuvonantajaa kuulemaan. Köyhän torpan emännän ei tarvinnut huolehtia vieraittensa ruumiillisestakaan ravinnosta, eikä omastakaan toimeentulostaan väliaikoina; sillä ystävät toivat muassaan ruokatavaroita, kahvia y.m. mitä hän tässä suhteessa tarvitsi. Sentähden sanottiinkin, että Ämttöön Esterin tuvassa "aina oli pidot". Ei tilan ahtauttakaan valitettu; "tupa venyi", arvelivat rukoilijat. Paljon seuroja, monesti suuriakin, pidettiin tämän elävähenkisen rukoilijan kodissa. Niitä elähyttivät paitsi henkevät puheet ja rukoukset myöskin Esterin kaunis veisuu.

Toukokuun 22 p:nä 1852 paloi Porin kaupunki. Kirkonvahtimestari Juhana Fagerlundin vaimo Juliana Fagerlund riensi kirkkoon, rukouksillaan estääksensä sitä syttymästä tuleen, poistuen sieltä kuitenkin pian, kun näet sai kuulla, että oma asuntonsa, missä hänellä oli pieni lapsi, oli tulen vallassa. Kirkon paloa ei hän saanut estetyksi ja tuo tuotti hänelle enemmän surua, kuin oman kotinsa tuho, mutta sensijaan sai tämä ja koko Porin kaupunkia kohdannut onnettomuus aikaan voimallisen herätyksen seudun rukoilijoissa. Juliana Fagerlund oli herännyt jo Juhana Dahlbergin (I, 210) aikana, joka viimemainittu usein oli ulottanut toimintansa Poriin asti. V. 1844 oli hän mennyt naimisiin Juhana Fagerlundin kanssa ja heidän kotinsa tuli ennenpitkää Porin seudun rukoilijain suosituksi käynti- ja seurapaikaksi. Varsinkin ensinmainittu saavutti hengellisenä neuvonantajana suuren maineen.

Porin rukoilijoista oli niinikään laajalti tunnettu Ulrika Lovisa Ekman, jonka kodissa vielä hänen miehensä Kustaa Ekmanin kuolemankin jälkeen (1849) pidettiin seuroja. Näiden seutujen rukoilijanaisista ansaitsee huomiota Eeva Viberg, tavallisesti tunnettu nimellä Eeva Takala eli Hyppingin Eeva. Hän syntyi Ulvilassa v. 1807 eläen sittemmin Nakkilassa. Nuorena oli hän kevytmielinen ja törkeisiinkin synteihin taipuvainen, mutta synnin unesta herättyään, kehittyi hän vakavaksi, rukoilijain suosimaksi kristityksi. Niinkuin vasta saamme nähdä, hankki hän itselleen tunnetun nimen sepittämillään hengellisillä lauluilla.

Nakkilan heränneistä alkaa näinä aikoina myöskin Evert Aleksanteri Mikonpoika Brander Yrjölä tulla tunnetuksi rukoilijain piireissä. Hän oli syntynyt v. 1823 ja tuli jo rippikoulussa herätykseen, vaikka hän vasta myöhemmin rohkeni tunnustaa olevansa herännyt. Yrjölä ei esiintynyt seurapuhujana eikä kynämiehenä, mutta hänen varakas kotinsa oli monen köyhän rukoilijan turvana ja hänen vieraanvaraisuutensa laajalti tunnettu ja tunnustettu. Usein kokoontuivat rukoilijat hänen taloonsa seuroja pitämään. Näissä tilaisuuksissa luki isäntä vakavalla äänellä saarnan Nohrborgin, Vegeliuksen, Arndtin tai Lutherin postilloista ja johti kauniilla äänellään veisuuta. Jyrkkä vanhoillinen hänkin oli, samoinkuin miltei kaikki Lounais-Suomen heränneet ylimalkaan, mutta haluton väittelyihin sekä esiintymisessään hiljainen ja siivo.

Etevin ei ainoastaan Nakkilan, vaan koko Lounais-Suomen herännäisyyden edustajista oli Matti Paavola. Vaikka hän edelleen eli verraten syrjässä varsinaisesta liikkeestä, ei paljon matkustanut ja harvemmin kuin moni muu puhui seuroissa, esiintyy hän näinäkin aikoina johtomiehenä, joka ansaitsee mitä suurinta huomiota. Jos kukaan, edustaa hän Lounais-Suomen rukoilijain uskonnollisen katsantotavan paraita puolia. Hänen elämänsä on kristityn elämää, hänen oppinsa evankelista, syvällistä ja raamatullista. Suurta hengellistä kokemusta ilmaisevat samalla hänen kirjoituksensa. Näytteeksi lainaamme tähän hänen v. 1850 kirjoittamansa mietteet "Evankeliumin ja lain kristittyjen välillä Satakunnassa":

"Evankeliumin kristitty näkee olevansa kokonansa, nahkoinensa ja karvoinensa, ruumiinensa ja sieluinensa, helvettiin tuomittu syntinen. Toiseksi näkee hän sen, että Jesus Kristus, Jumalan oma rakas Poika, on hänen kadotetun ja tuomitun syntisen lunastanut ja kaikista synneistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta vapahtanut ja päästänyt, ei kullalla eikä hopealla, vaan pyhällä ja kalliilla verellänsä ja viattomalla piinallansa ja kuolemallansa, että minä hänen omansa olisin, niinkuin uskontunnustus opettaa ja evankeliumin vahva sana todistaa. Tätä todistusta hän lakkaamatta uskoo. Hänen päätoimituksensa on ahkeroida uskossa kiinni riippua, että Jesus Kristus totisesti on hänen autuutensa, vanhurskautensa ja lunastuksensa. Ja tähän uskoon hän löytää raamatusta 1:ksi kutsumuksen: hän lähetti palvelijansa kutsumaan häihin, sanoen: kaikki ovat valmistetut, tulkaa häihin (Matth. 22: 3-4); 2:ksi armon lupauksen: 'minä tahdon heidän pahat tekonsa anteeksi antaa enkä ikinä enää muistaa heidän syntejänsä' (Jer. 31: 34); 3:ksi käskyn: 'tämä on hänen käskynsä, että me hänen Poikansa Jesuksen Kristuksen nimen päälle uskoisimme' (1 Joh. 3:23); ja 4:ksi valan: 'totisesti, totisesti sanon minä teille: joka uskoo minun päälleni, hänellä on ijankaikkinen elämä' (Joh. 6: 47). Hän tuntee sanomattomat syntinsä ja moninaiset rikoksensa ja rukoilee siis niiden anteeksi saamista. Hän kilvoittelee uskossa epäuskon ja perkeleen kiukkua ja oman sydämensä eksytyksiä vastaan. Epäusko sanoo, ettet saa uskoa armon lupausta, vaikka Jumalan ja Kristuksen armosta kuinka saarnattaisiin, ja perkele ei taida eikä tahdokaan luontoansa muuttaa, vaan kantaa lakkaamatta kiukkua Herraa Kristusta vastaan ja kaikkia niitä vastaan, jotka Jesuksen nimen päälle uskovat. Ja kun hän tulee oikein ymmärtämään epäuskon erehdyksen, niin hän kaikella jumalisella kiivaudella ja evankeliumin sanan voimalla seisoo tätä erehdystä vastaan. Tämä on uskon sota epäuskoa vastaan. Ja kun hän näkee lihallisessa hengessä synnin pahuuden, niin hän lakkaamatta ahkeroitsee sitä kuolettaa ja jumalisesti elää sekä Jumalaa että itseänsä että myös lähimmäistänsä kohtaan, niinkuin kasteen sakramentti opettaa vanhan aatamin kuolettamisesta ja uuden ihmisen ylösnousemisesta. Tämä on pyhityksen sota. Ja kun hän havaitsee kasteen liiton rikkoneensa ja syntiin langenneensa, niin hän tunnustaa itsensä kaikkiin synteihin vikapääksi Jumalaa kohtaan ja rukoilee niiden anteeksi antamista; hän pyytää myös lähimmäiseltänsä anteeksi, mitä hän on rikkonut häntä vastaan, ja antaa myös hänen rikoksensa anteeksi ja vahvistaa uskonsa, niinkuin kuudennen pääkappaleen viimeinen kysymys opettaa. Tämä on ylösnousemus synnistä uskoon".

"Lain kristitty ei tahdo juuri kokonansa, nahkoillensa ja karvoillensa, olla helvettiin tuomittu syntinen eikä uskoa sitä, että Jesus Kristus on hänen synnistä, kuolemasta ja perkeleen vallan alta päästänyt, eli että Vapahtajan sovinto kuuluu hänelle koko autuudeksi. Se voi kuulua jollekulle muulle, mutta itsellensä ei hän sitä omista. Hän tuntee itsensä syntiseksi, näkee vaaransa ja pelkää joutuvansa kadotukseen; sentähden hän kokee hengellisillä harjoituksilla täyttää oman sydämensä houkutuksia, tahtoo ensin tulla hyvin pyhäksi ja kelvolliseksi, ennenkuin rupeaa uskomaan ja pakenemaan Kristuksen tykö. Mutta tämä pyhyys jää häneltä löytämättä ja täyttämättä, pyhäksi pyrkiminen ei tule ikipäivänä siihen toimeen, että siitä keritään Jesuksen ansiota uskomaan. Ja niinkauan kuin hän ei pääse synnistä ja epäuskosta uskoon, ei hänellä myöskään ole toivoa autuudesta eikä turvaa Kristuksessa. Sillä joka etsii omista harjoituksistansa, omasta pyhyydestänsä ja pyhyytensä tunnoista ja merkeistä turvaa itsellensä, vaan ei yksin Vapahtajan Jesuksen ansiosta, hän on eksynyt. Hän on eksynyt ensiksi siinä, ettei hän pidä itseänsä kokonansa syntisenä ja tuomittavana; toiseksi siinä, ettei hän pidä lunastusarmoa itsellensä kuuluvana; kolmanneksi siinä, ettei hän pidä epäuskoa sydämessänsä niin kauheana syntinä kuin se on; ja neljänneksi vielä siinäkin, ettei hän luule omaa pyhyyttä vaativan hengen olevan eksyttäväisen hengen. Niinmuodoin ei hän koskaan saa päähänsä, että sielu yksin Jesuksessa voi löytää autuuden, ja senpätähden ei hän sitä Jesuksessa uskon kautta etsikään. Sitä ei hän käsitä, että työt kulkevat uskon perästä, vaan sekoittaa väkisin omat työnsä uskon vanhurskauteen ja luulee siis pyhityksen käyvän uskon edellä".

"Eroitus ja väliraja evankeliumin kristityn ja lain kristityn välillä on siis tässä: evankeliumin kristitty kuulee ja uskoo evankeliumin saarnaa ja sen kutsumista Jesuksen tykö ja rientää kokonansa syntisenä Jesuksen turvaan. Ja niinkuin hän uskoo 'Jesukselta saavansa autuutensa, niin hän myös Jesukselta etsii, rukoilee ja vastaanottaa voimaa jokapäiväiseen pyhitykseen. Sanalla sanoen, hänen uskonsa, turvansa, autuutensa ja kaikki hänen työnsä ja harjoituksensa tapahtuvat Kristuksessa. Sitävastoin on lain kristitty pyhyytensä ja töittensä kanssa ulkona Kristuksesta ja häneen turvaamisesta. Sillä hän lähtee seuraamaan oman sydämensä ääntä ja opettajaa, nimittäin epäuskon ja omaa pyhyyttä vaativan hengen yllytystä, hän etsii itsestänsä sitä, mitä ainoastaan Pyhä henki voi vaikuttaa, ja sentähden hän tahtoo kaikella kiivaudella valmistaa itsensä pyhäksi ja sitten vasta uskoa Jesuksen ansioon. Lopuksi sanon, että evankeliumin kristitty kuulee ja uskoo evankeliumin sanaa ja tottelee sitä, mutta lain kristitty kuulee ja uskoo oman pyhyyden hengen vaatimuksia ja tottelee niitä."

Paavolan muisto on oikeutettu vaatimaan, ettei hänen oppiaan arvostella muutamien yhteydestään irroitettujen lauseiden perustuksella, vaan hänen oman esityksensä mukaan. Sen tähden olemme ylläolevankin esityksen kokonaisuudessaan kertoneet. Pintapuolisesti tarkastettuna voisi se ehkä antaa aihetta siihen käsitykseen, että hän oli likempänä Hedbergin kantaa kuin herännäisyyden oppia. Niin ei kuitenkaan ollut laita. Huomattava on nimittäin, että "evankeliumin kristityn" usko on kilvoituksen, sodan panttina. Ilman tätä sotaa ei Paavolan käsityksen mukaan uskonelämää löydy. Tämä oli Paavo Ruotsalaisenkin kanta, miten eri tavalla tämä sitten esittikin ajatuksensa ja kuinka eri nimilläkin hän ilmaisi heränneitten erilaista suhdetta lakiin ja evankeliumiin. Opin pääpiirteisiin nähden on eroitus näennäinen ja katoaa, jos toisiinsa vertaamme Paavolan ja esim. Paavo Ruotsalaisen uskollisen opetuslapsen Jonas Laguksen kirjoituksia. Käsitys pyhityksestäkin on pääasiassa sama, jos Paavolan ansioksi onkin tunnustettava, että hän selvemmin ja monipuolisemmin kuin Ruotsalainen ja Laguskin tätä käsitettä teroittaa.

Oppiriitoihin eksymättä ja Renqvistin tavoin hyökkäämättä muiden suuntien katsantokantaa vastaan, seurasi Paavola tarkasti herännäisyyden vaiheita Lounais-Suomessa ja käsitti ihmeellisen oikein niissä ilmenevän uskonnollisen elämän ilmiöt ja eri vivahdukset. Hyvin itsenäiselle kannalle asettui hän siihen suureen liikkeeseen, johon hän kuului, toiselta puolen milloinkaan eksymättä sen yksipuolisuuksia ylimielisesti arvostelemaan ja siitä erilleen pyrkimään. Tässä hengessä puhui ja kirjoitti hän myöskin niille, jotka häneltä neuvoa pyysivät. Hän tahtoo olla vapaa, mutta samalla uskollinen niille rukoilijani traditsiooneille, jotka eivät kahlehdi omaatuntoa eivätkä sodi raamattua vastaan. Niin vaatteisiin, rukoukseen sekä muuhunkin nähden. Niinpä kirjoittaa hän näinä aikoina pojanpojallensa: "Sinä olet siinä aivan oikein tehnyt, että niitä kauhistuksia olet ruvennut poijes panemaan. Jos joku sinua siitä haukkuu ja pistelee, niin sano rohkeasti heidän eteensä nuo minun kirjoittamani sanat, ja jos se ei piisaa, niin käske heitä minun tyköni keskustelemaan niistä asioista. Minä koetan Jumalan armon kautta olla valmis antamaan Jumalan sanan selityksiä heille vaatettamisenkin asioista, ja jos eivät Jumalan sanoihin sitte tyydy, niin seuratkoot sitte perkeleen sanoja. Mutta kyllä sinun tulee puhtaasti ja kohtuullisesti käyttäytyä semminkin seurakunnan opettajain huoneissa". Ja neuvottuaan kirjeen vastaanottajaa elämään tosi kristillistä, omantunnon mukaista elämää, hän lausuu: "Siten eivät he saa sinua orjanaan pitää eikä omaatuntoasi pantata". Tosi hyviä ja tärkeitä neuvoja sisältää toinen Paavolan näinä aikoina kirjoittama kirje, jossa hän muunohessa lausuu: "— On tarpeellista, että toisinaan hakee yksinäisen paikan, jos vain jonkin saa, ja laske polvillesi ja rukoile Jesuksen nimeen Herralta kaikkia tarpeitasi. On sekin suuresti varotettava asia, ettei sielunsa salattuja murheita kaikille sano, sillä ei kaikkien suussa ole liikkua ja niistä tulee suunnattomat pahennukset. Se on kyllin koeteltu asia maailmassa. On myös suuresti tarpeellista, että, jos joku salainen side eli vaiva eli tietämättömyys on omaatuntoa rasittamassa, niistä keskustelee pappien kanssa eli jonkun muun todellisesti harjaantuneen kristityn kanssa, jonka suussa on lukku ja joka todesta Jumalan sanalla neuvoo sielun asiasta. On se myös suuresti varotettava, ettei millään muotoa pidä hyvyyttä ja pyhyyttä itsestänsä hakeman ja löytämän, vaan kaikkinaista syntiä ja saastaisuutta ja ilkeyttä ja juuri kaiken hyvän puutetta ja voimattomuutta kaikkeen hyvään, ja aina opetella lakkaamatta kantamaan kaikki synnit ja puutokset Jesuksen jalkain juureen sanoen: Jumala, armahda minua syntistä. On sekin varotettava, ettei aivan kauan pysy yksinäisyydessä. On se myös varotettava, ettei itseänsä anna aivan suuriin reijaamisiin ja karailemisiin ja kulkemisiin. Kohtuutta on tuossakin paras harjoittaa. Jumalan sana on paras neuvoja autuuden tiellä — tuota tahtoisin huutaa yli koko maailman. Mutta kaikkien pyhien päätyönä on ollut lakkaamatta tutkistella ja muistaa Jesuksen piinaa ja kuolemaa, sillä joka Jesuksen piinaa ja kuolemaa ja haavoja ja verta tutkii ja katselee, hän katselee juuri omaa autuuttaan sanaa myöten".

Epäilemättä olivat tämmöiset neuvot, joissa paitsi elävää uskoa Kristukseen kaikkialla tulee näkyviin neuvonantajan kokemus ja viisaus johdattaa ihmisiä elämäntien taipaleella, omiaan raitistuttamaan ja raamatun sanan kuuliaisuuteen velvoittamaan Lounais-Suomen herännäisyysliikettä. Jos kohta moni vanhojen ennakkoluulojen ja oman itsekkäisyytensä eksyttämänä käsittikin Paavolan väärin ja siitä syystä häntä vikoili, itivät hänen kylvämänsä siemenet monessa paikoin siunaukseksi hänen oman aikansa rukoilijoille sekä nouseville sukupolville. Hän oli todellakin tuommoinen "hengellinen isä", joista rukoilijat niin usein puhuvat. Varsinkin häneltä oli heillä niinkuin muillakin paljon oppimista. Ja niinkuin vasta saamme nähdä, pysyi Paavola periaatteilleen uskollisena loppuun asti.

Niistä seurakunnista, joissa Lounais-Suomen rukoilijat saavuttivat ulkonaisesti huomatun aseman, mainittakoon edellisten lisäksi: Noormarkku sekä Pomarkku, missä varsinkin Marttilan talon emäntä Kustaava Juhontytär oli tunnettu kokeneena ja valistuneena kristittynä.

Se hurmahenkisyys, joka "Auvaisten paavin" ja "vanhan Dahlbergin" aikoina pääsi niin suureen valtaan Lounais-Suomen rukoilijoissa, näkyi vielä 1850-luvulla, synnyttäen siellä täällä uusia samanlaatuisia tunteitten purkauksia, huutoa, hyppyä y.m. Juhana Dahlbergin, Matti Paavolan sekä muiden johtomiesten vaikutus esti kuitenkin tätä hurmahenkisyyttä leviämästä ja suuria tuhoja tuottamasta. Huomattavin vanhemmilta ajoilta peritty ja varsinkin Renqvistin kirjojen kautta uutta voimaa saanut yksipuolisuus, joka seurapidoissa, niinkuin kotielämässäkin, yhä enemmän vakaantui, oli polvirukous. Sitä pidettiin kristillisen elämän huomattavimpana tunnusmerkkinä ja autuuden mitä ehdottomimpana ehtona. Jos johtomiehet eivät opissaan aina sitoneetkaan rukousta juuri tuohon muotoon, jäi tämä yleiseksi käsitykseksi. Täytyy myöntää, että ainoa johtavista henkilöistä, joka tässäkin suhteessa edustaa kaavasta vapautunutta katsantotapaa, on Matti Paavola. Kaikki muut — — Dahlberg-veljekset, Kustaa Heinikkala Laitilassa, Evert Yrjölä — olivat itse teossa samalla kannalla, kuin rukoilijat yleensä. "Hengellisten isien" ja "äitien" neuvot ja esimerkit painoivat tässä, niinkuin muissakin kysymyksissä, vaa'assa enemmän kuin mikään muu. Sama katsantotapa vakaantui vakaantumistaan myöskin hengellisten kirjojen arvosteluun nähden. Vanhat kirjat vain olivat luotettavat, kaikkea uutta peljättiin ja kartettiin kuin ruttoa. Että tämän uhallakin rukoilijain käsitys opista säilyi niin puhtaana ja hengellisen elämän kaikkiin aloihin ulottuvana, riippui siitä, että heillä oli paljon kirjoja — enemmän kuin muilla heränneillä missään osassa Suomea — sekä että nämä kirjat ylimalkaan olivat niin hyviä ja perusteellisia. Eikä niitä hankittu ainoastaan näytteeksi, vaan niitä viljeltiin ahkerasti, ei yhtä tahi kahta vain, vaan kaikkia. Koska se sitkeys, jolla Lounais-Suomen rukoilijat riippuivat vanhoissa kirjoissa, vielä selvemmin tulee näkyviin myöhempinä aikoina, jätämme niiden luettelemisen toistaiseksi.

Vaatetukseen nähden eivät rukoilijat olleet läheskään niin tarkkoja, kuin muut heränneet. Lounais-Suomen rukoilija-naiset käyttivät yksinkertaista tummaa pukua, vanhat mustaa silkkiä otsalla. Yhtä vähän kuin miehetkään noudattivat he mitään erikoista kuosia. Miltei ainoana erikoisena tuntomerkkinä oli miesten parta, jonka tuli saada kasvaa vapaasti. [Lähteitä: Paimenmuisto; Sukukirja; F. II. Bergrothin almanakka-muistiinpanot; Akiander VII, 208; J. W. Wallinheimo, "Herännäisyyden vaiheita Porissa ja Porin tienoilla"; A. O. Törnuddin, Jos. Grönbergin, Matilda Liliuksen, Kustaa Malon, Kustaa Heinikkalan, Sofi Helanderin y.m. kertomukset.]

XIX.

V. 1851 kirjoitti Helsingissä asuva 15 vuotias koululainen päiväkirjaansa, jonka hän muutamia vuosia aikuisemmin oli saanut lahjaksi N. K. Malmbergilta: "Näin viime yönä unta, että olin metsässä, missä oli kylmä ja aivan pimeä. Siellä kävellessäni näin äkkiä hyvin kirkkaan valon pensaassa. Katselin sitä hetken ja ajattelin: tuo on varmaan se palava pensas, jonka Mooses näki korvessa. Tultuani lähemmäs tunsin, että siellä oli lämmin ja hyvä olla. Ajattelin: koska Mooseskin tuolla puhui Jumalan kanssa, niin saattaisin minäkin tehdä niin. Lankesin kasvoilleni ja aloin puhua Jumalan kanssa. Puhuin paljon jota en muista; sen vain muistan, että kysyin Jumalalta, voisinko tulla autuaaksi, johon hän vastasi, että kyllä voisin tulla autuaaksi, jos vain harrastaisin sitä asiaa, mutta jollen sitä tekisi, niin en tulisi autuaaksi. Sitten oli minusta kuin olisin tullut kotia ja kertonut tämän isälle ja äidille. Se oli merkillinen uni. Ajattelin sitä kauvan aamulla, pitäen sitä ikäänkuin kehoituksena, että todella alkaisin ajatella ja harrastaa ainoaa tärkeää".

Kirjoittaja oli Adolf Wegelius, yliopiston kamreerin Adolf Wilhelm Wegeliuksen ja hänen vaimonsa Charlotte Mozellin poika. Viimemainittu, joka oli kotoisin Turusta, oli niinkuin miehensäkin vielä 1840-luvun alussa suruton maailmanlapsi. V. 1843 sairastui hän tuskalliseen tautiin, johon liittyi kova sielunhätä. Wegelius oli kuullut, että pietistat kaiken kummallisuutensa uhalla olivat ainoat, jotka voisivat rauhoittaa sieluntuskiin joutunutta, ja päätti kääntyä Bergh-veljesten puoleen. Wegeliuksen kodissa tapahtui suuri muutos. J. I. Bergh tuli puhuttelemaan sairasta, joka nyt löysi elämän tien. Myöskin J. F. Bergh nähtiin näinä aikoina Wegeliuksen kodissa. Charlotte Wegelius kuoli, mutta hänen tautivuoteensa ääressä heräsi hänen miehensä, vihkien tästä lähtien kotinsa Herralle. Sinne kokoontui ennenpitkää heränneitä Helsingistä ja sen ympäristöstä Jumalan sanaa viljelemään. Kun Wegelius v. 1845 meni avioliittoon samanmielisen Sofia Wendellin kanssa, joka oli kotoisin Tenholasta ja jonka hän ensi kerran oli tavannut K. K. von Essenin perheessä, alkoi hänen kotinsa yhä selvemmin kantaa heränneen kodin leimaa. Wegelius asui Antin- ja Annankadun kulmassa. Tällä paikalla siihen aikaan sijaitseva, 7 pientä huonetta käsittävä puurakennus [Tämä rakennus revittiin vasta muutamia vuosia sitten.] tuli heränneitten suosituksi seurataloksi, johon ennenpitkää osasivat kaukamatkaisetkin ystävät. Näiden kautta tulivat Wegelius ja hänen vaimonsa laajalti tunnetuiksi myöskin Pohjanmaan ja Savon heränneissä piireissä. Millaista Helsingin pietistain seuraelämä siihen aikaan oli, näkyy seuraavasta, muutaman Wegeliuksen perheen jäsenen myöhemmin kirjoittamasta kertomuksesta:

"Wegeliuksen koti oli heränneitten kokouspaikka. Seuroja pidettiin siellä joka sunnuntaina iltapäivällä. Olin silloin lapsi enkä tarkemmin voi selvittää, minkälaisia hartauskokoukset olivat. Sen vain muistan, että niissä paljo veisattiin, sekä Siionin virsiä että vanhaa virsikirjaa. Sitten luettiin saarna jostakin postillasta, tavallisesti Björkqvististä tahi Nohrborgista, jonka jälkeen taas veisattiin. Meidän lasten täytyi olla saapuvilla seuroissa, ja selvästi muistan, että Nohrborgin pitkät saarnat, joista emme käsittäneet mitään, meitä hyvin väsyttivät. Odottamalla odotimme amen-sanaa. Semmoista oli sen ajan uskonnollinen kasvatus; lapsen luontoa ei ymmärretty. Heränneitten kokouksia pidettiin kristillisen elämän tärkeänä tekijänä ja kokouksissa käymistä tämän elämän todistuksena, niin että pitempiaikaisen poissaolon heränneitten seurasta arveltiin todistavan armosta luopumista tahi ainakin ensimmäisen rakkauden jähtymistä. Tämän yhteydessä tahdon mainita muutaman tapahtuman näiltä ajoilta. Heränneitten joukkoon kuului pohjalainen ylioppilas H. Tämä oli jonkun ajan ollut poissa kokouksista. Se huomattiin, ilman että siitä kuitenkaan johdettiin hänelle epäedullisia johtopäätöksiä. Muutamana päivänä kutsui Wegelius heränneet, niiden kera H:nkin, perhejuhlaan. Hän tulikin, ja jättäessään hyvästi, lausui hän isännälle: 'kiitän, että setä uudelleen on ottanut minut joukkoon'."

Olemme ennen maininneet, että seuroihin liittyvät kamaripuheet olivat hyvin tavallisia varsinkin Pohjanmaalla. Niitä kaipasivat senpuolen heränneet helsinkiläisten ystäviensä seuroissa. Kuvaava on seuraava, ehkä silloista vikoilemishenkeäkin ilmaiseva, ylläolevan kertomuksen loppuosa: "Muistan erään sunnuntai-iltapäivän, jolloin seuroihimme tuli raatimies C. Uuskaarlepyystä. Kaikki olivat kokoontuneet. Veisattiin hartaasti ja eloisasti virsi toisensa perästä. Vieras istui äänetönnä ja tylyn näköisenä. Hänelle tarjottiin veisukirja, mutta hän teki poistavan liikkeen kädellään ja pudisti päätään. Kummastelin hänen käytöstään, lapsellisuudessani ajatellen, miten hän saattoi olla niin jumalaton, ettei hän tahtonut ottaa osaa veisuuseen. Seurojen päätyttyä ja miespuolisten osanottajien kokoonnuttua Wegeliuksen huoneeseen, alkoi C. nuhdella heitä siitä, että he aivan yksipuolisesti olivat käyttäneet aikaa hengellisiin harjoituksiin, unohtaen tärkeämmät asiat. 'Tulin tänne', hän lausui, 'ja täällä oli vain veisuuta ja jälleen veisuuta. Minulle tarjottiin kirja, mutta en jaksanut veisata. Olen aivan uupunut tuosta alituisesta veisaamisesta. Soisin että kokouksissa keskusteltaisiin sielunasiasta. Siitä olisi varmaankin paljon siunausta — se elvyttäisi hengellistä elämää'. Nöyrästi kuunteli Wegelius tätä muistutusta, mikäli muistan myöntäen, että huomautus oli oikeutettu". Kertomus on siihenkin nähden huomattava, että se osoittaa, kuinka peittelemättä ja suoraan heränneet vieraassakin paikassa ystävilleen lausuivat ajatuksensa.

Wegelius oli näinä aikoina jo yli viidenkymmenen vuoden ikäinen. Hän oli näet syntynyt 1799. Hänen toinen vaimonsa oli häntä 23 vuotta nuorempi. Paitsi heitä ja ensinmainitun kolmea sisarta oli Helsingissä vielä siihen aikaan useita muita heränneitä säätyläisiä sekä melkoinen joukko muihin kansanluokkiin kuuluvia ihmisiä. Eniten huomiota näistä kaikista ansaitsee Otto Edvard August Hjelt, joka, niinkuin ennen on mainittu, jo "Wenellin häiden" aikana (II, 410) kuului heränneisiin ja lähinnä seuraavina vuosina nähtiin heidän seuroissaan Savossakin ja Pohjanmaalla. Heinäkuussa v. 1850 meni hän naimisiin Yolanda Aurora Thunebergin kanssa, ja silloin perustettiin koti, joka myöhemmän herännäisyyden historiassa on varsin tärkeä. Yolanda Hjelt, joka oli syntynyt v. 1826, oli elävä kristitty ja erinomaisen herttainen ihminen. Hän oli paljon oleskellut K. K. von Essenin kodissa Ylihärmässä ja siellä tutustunut Suupohjan suureen herännäisyysliikkeeseen. Miten kalliina hän piti siellä kuulemiaan seurapuheita, saarnoja ja keskusteluja, näkyy siitäkin, että hän kirjoitteli niitä muistikirjaansa. Tässä kirjassa löytyy nim. lyhyitä, joskus pitempiäkin muistiinpanoja Paavo Ruotsalaisen, O. H. Helanderin, Lauri Stenbäckin, Malmbergin, von Essenin, J. I. Berghin, Östringin, Svahnin y.m. puheista, otteita heränneitten ystävien kirjeistä j.n.e. Eheää käsitystä niistä puheista, joihin tämä muistikirja viittaa ja joita se osittain kertookin, ei saa, mutta kirjoittaja olikin kirjoittanut ne vain itseänsä eikä julkisuutta varten. Hänelle muistiinpanot kyllä riittivät johtamaan mieleen kalliita opetuksia ja muistoja.

Otto ja Yolanda Hjeltin koti oli jo 1850-luvun alussa heränneille rakas, ja sinne saapui, samoinkuin Wegeliuksen tykö, monesti kaukamatkaisiakin vieraita eri osista maata. Usein pidettiin sielläkin hartauskokouksia, ja usein saapuivat ystävät muulloinkin sinne "ainoasta tärkeästä" puhumaan. Etäällä asuvista heränneistä olivat etenkin Bergh-veljekset ja luutnantti Colliander Valkealasta Hjeltille likeisiä. J. F. Berghin kanssa oli hän vilkkaassa kirjeenvaihdossa. Jos tämä kirjeenvaihto usein koskikin taloudellisia asioita, Bergh kun tuontuostakin vetosi Hjeltin toimellisuuteen ja auttavaisuuteen raha-asioissa sekä monenkaltaisissa seurakuntansa hoitoon kuuluvissa taloudellisissa kysymyksissä, ei jäänyt semmoisissakaan kirjeissä unohduksiin elämän tie taisteluineen, koetuksineen ja voittoineen. Tämä oli heidän ajatusvaihtonsa punaisena lankana, johon neuvottelut jokapäiväisen elämän tehtävistä ja huolista aina liittyivät. Samalla alttiudella ja veljellisellä rakkaudella toimitti Hjelt, niinkuin usein myöskin Wegelius, Pohjanmaallakin ja Savossa asuvien ystävien asioita Helsingissä. Hän oli aina valmis auttamaan, usein suorittaen tarvittavat maksutkin etukäteen. Vaikuttimena oli rakkaus, ei oma etu.

Suoritettuaan filosofianlisensiaatti-tutkinnon (1846) ja työskennellen yliopiston kirjaston ylimääräisenä amanuenssina, antautui Hjelt lääketieteen alalle, valmistui lääketieteen kandidaatiksi kesäkuussa 1852 ja määrättiin anatomian dosentiksi lokakuussa samana vuonna. Kesällä oleskeli hän maalla. Sinne lähtiessään kirjoitti hän J. F. Berghille: "Maanantaina oli minulla tutkinto. Sain kaikilta yksimielisesti 'laudatur'. Minun täytyy nyt lähteä maalle, jotta tuuli saisi puhaltaa pois kaikki kiitoslauseet — ainakin muutamat".

Kolmaskin seurapaikka oli näiden aikojen Helsingin heränneillä: laivanrakennusmestari L. P. Kjäldströmin koti. Sekin vartioksi herännäisyyden pääkaupungissa menneinä aikoina syttynyttä tulta, osoittaen samalla, että tämä tuli ei vielä ollut sammunut työkansankaan keskuudesta. Samaa todistaa vielä selvemmin se tosiseikka, että etenkin Wegeliuksen kodissa pidetyissä seuroissa kävi hyvin paljon viimemainittuun kansanluokkaan kuuluvia ihmisiä. Tämä pääkaupunginkin herännäisyyden kansanvaltainen leima loukkasi kovin liikkeeseen kuuluvien säätyläisten kääntymättömiä sukulaisia ja entisiä tuttavia. Paljon mielipahaa sai varsinkin Wegelius tämän johdosta kokea. Mutta varsinaisen vainon alaiseksi eivät Helsingin tämänaikaiset heränneet enää joutuneet. Tuo oli jäänyt niiden osaksi, jotka 1830- ja 1840-luvulla siellä olivat seuroja johtaneet. Eikä noussut pääkaupungin herännäisyyden liekki enää niin korkealle kuin silloin. Se oli jo laskemassa, eikä vartijain tehtävänä enää ollut saada sitä niin suureksi, että se herättäen valaisisi koko maata. Tämä tehtävä oli siirtynyt Pohjois-Suomen heränneen kansan suoritettavaksi. Mutta Helsingin heränneitten huoleksi jäi siellä syttyneen tulen hoitaminen niin, ettei se sammuisi. Ja tämäkin tehtävä oli pyhä tehtävä sekä ainakin muutamissa suhteissa vaikeampi, kuin heidän edeltäjäinsä keväisen toivon innostuttama työ.

Tieto Suupohjan herännäisyydessä tapahtuneesta jaosta koski kipeästi Helsingin heränneisiin. Kesällä 1852 kirjoittaa Hjelt J. F. Berghille: "Enemmän kuin surullisia sanomia kuuluu Pohjanmaalta", sekä muutamia kuukausia myöhemmin: "Luulen että moni Pohjanmaalla sattuneiden surullisten tapahtumain johdosta on tullut siihen luuloon, että vika on ollut opetustavassa, ja silloin on käänne toisaalle hyvin läheltä tarjona. Toivokaamme, että Jumala kärsivällisyydessään vielä armahtaisi seurakuntaansa ja ettei hän lakkaisi sitä johtamasta eikä väsyisi sen kevytmielisyydestä. Silloin selviäisivät asiat ehkä vieläkin. Mutta tämmöisinä aikoina on järjen arkuudella suuret vaatimukset."

Vanhastaan olivat etenkin Nurmijärven heränneet likeisessä yhteydessä Helsingin herännäisyysliikkeen kanssa. J. F. Berghin siellä pappina ollessa nähtiin näet heidän hartauskokouksissaan usein ystäviä pääkaupungista, ja hänen sanankuulijoitaan saapui yhtä usein helsinkiläisten seuroihin. Silloin olivat hänen valtaava persoonallisuutensa ja hänen elävät puheensa joukkoja yhdistämässä ja liikettä herättäen vilkastuttamassa. Mutta muutos vastakkaiseen suuntaan tulee heti Berghin Jaakkimaan muuton jälkeen näkyviin Nurmijärven heränneissä. Vanhat alkavat väsyä, uusia herätyksiä ei tapahdu. Eikä siinä kyllin. Tuossa yhä pienenevässä kantajoukossakin, joka jalon opettajansa varoituksia ja opetuksia muistaen vanhaan tapaan vielä kokoontuu sanan ääreen ja koettaa estää herännäisyyden tulta sammumasta, syntyy eripuraisuutta ja hajaannusta. Tämän tiesivät Helsinginkin heränneet, joiden puoleen nurmijärveläiset kääntyivät neuvoa pyytämään, mutta ei pystynyt kukaan heistä Berghin johtajatointa jatkamaan. He olivat kiitollisia siitäkin, että yksimielisyys vallitsi heidän omassa keskuudessaan. Virkistäviä hetkiä Nurmijärven heränneille olivat ne, jolloin luettiin joku Berghiltä saapunut kirje, mutta eivät voineet semmoisetkaan tervehdykset palauttaa menneitä aikoja. "Voi kuitenkin", kirjoittaa muutama nurmijärveläinen tuolle rakkaalle poismuuttaneelle opettajalle, "kun ei ole harjaantunutta opettajaa täällä eikä oikein muutakaan miestä. Kyllä on meillä ylimmäinen opettaja, kaikkivaltias Jumala ja hänen sanansa, mutta kuinka monta on, jotka sitä lukevat ja ymmärtävät oikein. Kukin selittää sitä eri tavalla. Siitä tulee niin ikävä ja epäilee pian kaikkia. Täytyy jäädä tyhjänä seisomaan Kaikkitietävän eteen tuomittavaksi ja opetettavaksi. Mutta toiselta puolen näyttää kuitenkin, ettei tule yksin toimeen, kun luonto on niin laiska valvomaan. Näyttää että seurustelu olisi tarpeellista, mutta pelkään ja olen havainnut, että sekin on vaarallista". Kirjeen kirjoittaja — hänen nimensä on Juhana Maula — valittaa sitäkin, että nurmijärveläisten seuroissa vallitseva ihmisorjuus estää häntä vapaasti ajatuksiansa lausumasta sekä että "järjestys näyttää hullulta". Hän näkyy tarkoittavan evankelisen suunnan oppia, joka sielläkin oli saanut jalansijaa. Hyvin tuntuu hän kaipaavan sitä vilkasta herännäisyysliikettä, jonka keskuudessa hän Berghin aikoina oli elänyt. Hakemalla hakee hänen silmänsä semmoista, mutta ei löydä sitä lähiseuduiltakaan. Kuvaava on varsinkin seuraava lause hänen kirjeessään: "Tampereella sanovat olevan parannuksenteon hyvin voimassa ja saattaa ollakin". Näistäkin sanoista voi päättää, miten pieni Etelä-Suomen herännäisyysliike oli. Maulan kirje on kirjoitettu jo v. 1849 ja todistaa niinikään, ettei herännäisyys edellisinä vuosikymmeninäkään ollut saanut varsinaista jalansijaa tässä osassa maata, vaikka sen nuori voima silloin, niinkuin olemme nähneet, sai aikaan herätyksiä Uudellamaallakin ja Etelä-Hämeessä. Evankelisen suunnan katsantotavalle sitävastoin osoittautui näiden seutujen kansa paljon alttiimmaksi.

Porvoossakin, missä Berghin Nurmijärvellä ollessa löytyi paljonkin myötätuntoisuutta herännäisyydelle, näkyy evankelinen suunta näinä aikoina päässeen miltei yksinomaan vallitsevaksi uskonnollisissa piireissä. Pohjanmaan herännäisyydessä syntynyt erimielisyys antoi Hedbergille ja hänen ystävilleen aihetta siihen toivoon, että voitaisiin saada aikaan sovinto heidän ja pietismille kylmentyneiden heränneitten välillä. Siinä tarkoituksessa käännyttiin sovinnollisesta mielestään tunnetun J. F. Berghin puoleen. Niinpä kirjoitti Porvoon tuomiokapitulin amanuenssi K. M. Alopaeus tähän tähtääviä kirjeitä viimemainitulle. Asiaa oikein arvostellaksemme tulee meidän muistaa, että Hedberg samaan aikaan oli ilmaissut mielipahansa sen johdosta, että hänen kannattajissaan oli syntynyt äärimmäisyys-suunta, joka yhä rohkeammin julisti syntien anteeksiantamista upposuruttomille ihmisille, sekä että moni hänen vakavamielisistä ystävistään niinikään tahtoi pysyä erillään sanotun äärimmäisyyden edustajista. Kun Bergh kesällä 1852 aikoi lähteä Turun puoleen terveyttään hoitamaan, kirjoitti Alopaeus hänelle: "Jos tapaat vanhan ystävämme Hedbergin, joka kunnioituksella ja lämpimällä ystävyydellä muistaa sinua ja nyttemmin toisin ajattelevia ystäviään, niin katoaisi sinustakin kaikki väärinkäsitys, ja vanha luottamus palajaisi. Suomeksi vasta julkaisemansa raamatunrekisterin esipuheessa hengittää ukko Renqvist loppumatonta katkeruuttaan poismennyttä Paavo-ukkoa ja Hedbergiä vastaan, käsittäen väärin etenkin viimemainittua. Voi, jos herrat väittelijät vihdoinkin poistuisivat taistelutantereelta ja ahkerasti tarkastaisivat omaa sydäntänsä! Se tuottaisi heille ja kristikunnalle paljon enemmän siunausta. Sieltä löydämme julmimman pedon ja oikean antikristuksen, joka esteettömästi saa hävitystyötään tehdä niissä, jotka vaanivat veljiensä vikoja ja säälimättä niistä huutavat. Muuten olen huomannut, että Hedberg kirjoissaan monessa paikoin teroittaa lain käyttämisen välttämättömyyttä, jota paitsi ei sovi epäilläkään, että hän pitää sitä uskoa, jota ei seuraa parannus, uusi-syntyminen ja jokapäiväinen uudistus, perkeleen petoksena. Hedbergin ansio edellä monen muun maamme opettajan on vihdoin se, että hän alituisesti viittaa raamattuun ja sen keskipisteeseen, ytimeen ja lähteeseen, Kristukseen. Jos tätä neuvoa noudatamme ja viljelemme raamattua jokapäiväisenä sielunravintona, niin täytyyhän Kristuksen tulla autuutemme ainoaksi perustukseksi, a-ksemme ja o-ksemme, vapahtajaksemme ja auttajaksemme. Tarkaten Jumalan sanaa ja kätkien sen sydämeensä, antautuu syntisraukka Jumalan johdatettavaksi, antaen itseään hallita hänen tahtonsa mukaan. Täten tulee armoa etsivän ihmisen ravintona olemaan ei ainoastaan evankeliumi, vaan niin sanoakseni lakikin. Jolleivät lutherilaiset paavit pitkien aikojen kuluessa olisi sortaneet evankeliumia ja salanneet Kristusta, niin ei Hedbergin synnyttämä reaktsioonikaan olisi ollut tarpeellinen. Jos sinä, niinkuin minä, olisit tekemisissä väärän evankeliumin saarnaajien kanssa, miten toisenkaltaiselta kuuluisi korvissasi heidän puheensa rehellisen veljemme Hedbergin todistukseen verrattuna!"

Alopaeuksen näitä asioita koskeva kirjeenvaihto Berghin kanssa näkyy osaksi johtuneen siitä mielipahasta, minkä A. W. Ingmanin Hedbergiä vastaan kirjoittamat kirjat olivat hänessä herättäneet. Hän valittaa sitäkin, että Berghkin oli "allekirjoittanut sen sotasankari Ingmanin ja muiden Paavon koulukuntaan kuuluvien kuolemantuomion, jonka esineenä oli vanha ystävä ja rakas veli Hedberg". Jo tästäkin lauseesta näkyy, että Bergh edelleen jyrkästi pysyi Paavo Ruotsalaisen opin kannalla. Samaa todistavat muutamat muutkin kohdat Alopaeuksen kysymyksessä olevissa kirjeissä.

Etelä-Suomen papistossa emme näinä aikoina tapaa ainoatakaan varsinaisen herännäisyyden huomattavampaa edustajaa. Nämä ovat kaikki etsittävät Pohjanmaalta, Savosta ja Karjalasta. Väärin olisi kuitenkin sanoa, ettei herännäisyyden vaikutusta näkynyt Uudenmaan ja Etelä-Hämeenkin papeissa. Moni näidenkin seutujen sielunpaimenista oli suoranaisesti tahi ainakin välillisesti saanut syviä vaikutuksia siitä heräykseen ja elävään kristillisyyteen vaativasta hengestä, joka niin voimallisesti vaikutti herännäisyyden kotiseuduilla. Ja missä ei pappi ollut altis tämän hengen vaikutuksille, siellä vaati ainakin joku sielunsa tilaa huolehtiva sanankuulija häntä asemaansa ajattelemaan sekä näkemään, ettei "vanhan hyvän ajan" kirkkojumalisuus enää riittänyt ihmisiä tyydyttämään. Muuttunut oli yleinen katsantotapa; ei maailmakaan enää sanonut ketä hyvänsä kristityksi eikä sillekään mikä saarna tahansa kelvannut. Tuo on herännäisyyden vaikutusta, ja tämä vaikutus on nähtävänä niissäkin osissa maata, missä liike semmoisenaan ei voittanut alaa.

Miten köyhä herännäisyydelle uskollisista papeista Etelä-Suomi ylimalkaan onkin, tapaamme siellä kuitenkin vielä 1850-luvun alussa muutamia semmoisia. Näitä oli J. F. Berghin vanha ystävä ja asetoveri K. Aspegren (II, 243), joka vuodesta 1835 oli ollut ja vieläkin toimi kappalaisena Tuusulassa. Vaikka hän oli sairaloinen ja teki paimentyötään sekä hengellisessä että taloudellisessa suhteessa ahtaissa oloissa, joita sitäpaitsi hänen lastensakin kelvottomuus vaikeutti, ei pahentunut hän Herran kuljetukseen eikä herännäisyyden ristin tielle vaativaan oppiin. Melkoinen joukko heränneitäkin löytyi hänen seurakunnassaan, näiden joukossa niitäkin, jotka vielä muistivat Berghin paimentyötä näillä seuduin. Varsinkin Aspegrenille oli tämä muisto rakas. Pitkään aikaan hän ei ollut tuosta jalosta ystävästään paljonkaan kuullut eikä edes ollut kirjeenvaihdossa hänen kanssaan. Vastoinkäymisten lisääntyessä — hän oli muunohessa turhaan hakenut parempia paikkoja tarttui hän vihdoin kynään, kertoen Berghille kärsimyksistään, muunohessa kirjoittaen (lokakuussa 1849): "Epäilen suuresti, haenko enää mitään paikkaa, sillä olen väsynyt vaalimatkoihin ja talvella sain kovan ja pitkällisen taudin. Arndtin 'Totisesta kristillisyydestä', joka nyttemmin on ollut pääravintonani, luin Jumalan kaitselmuksesta ja sain siitä mitä suloisimman ja lujimman tukeen luottamukselleni Herraan ja hänen isälliseen huolenpitoonsa ja kaikkiviisaaseen johdatukseensa. Sentähden olen ilolla voinut antautua hänen turviinsa. Voi, kuinka turvallista on, kun tuo muutoin niin levoton sydän täydellä varmuudella saa kokea, että meillä on kaikkiviisas, hyvä ja kaikkivoipa isä taivaassa. Kun hän pitää perää elämämme haahdessa, niin saa olla tyytyväinen, jos ulkonainen ihminen ei saakaan kaikkea, mitä se toivoo, sillä hän tietää paraiten, mikä meille on hyödyllistä. Jos vain voisin oikein tehdä hänen työtään! — Koetukseni jatkuvat, mutta nehän ovat välttämätöntä jokapäiväistä leipää, jotta yhä paremmin oppisin tuntemaan kurjuuteni ja turmelukseni ja siten tulisin pakoitetuksi etsimään voimaa Jesuksessa, voidakseni hänen jäljissään vaeltaa murheen laakson läpi". Kirjeen lopussa lausuu Aspegren sen toivomuksen, että Bergh kävisi entistä työalaansa tervehtimässä, lisäten että "moni muukin" toivoi samaa.

Paljon ikävää sai Aspegren kokea kirkkoherraltaan, J. Ihlströmiltä, joka kaikesta päättäen oli julki jumalaton mies. Heidän väliset riitansa päättyivät vihdoin oikeusjuttuun. Aspegren oli näet tuon esimiehensä ollessa poissa seurakunnasta vihkinyt pariskunnan, jonka avioliiton päättämiselle oli ilmoitettu muutama vähäpätöinen, hänelle tuntematon este. Tämän johdosta syytti Ihlström häntä tuomiokapitulissa virkavirheestä, vetäen kannekirjassaan esille kaikenlaisia muitakin muistutuksia virkaveljeään vastaan. Aspegren, joka siihen asti nöyrästi oli koettanut kärsiä esimiehensä hävyttömyyttä ja jumalattomuutta, ei enää vaiennut. Tuomiokapitulille antamassaan selityksessä ilmoitti hän, että Ihlström monessa tilaisuudessa oli pilkannut uskontoa, muunohessa sanonut muutamalle heränneelle isännälle, joka kinkerien päätyttyä oli tarjonnut hänelle lasin punssia: "tämäkö on sitten sitä kääntymistä", nimittänyt Möllerin katkismuksen armonjärjestystä "kestikievarijärjestykseksi", sanonut Murbachin saarnoista: "koko kirja sisältää paljasta roskaa ja olisi senvuoksi poltettava, sillä sen kirjoittaja on ollut hullu, niinkuin nekin, jotka sitä lukevat", antanut koirilleen evankelistaan nimiä sekä niiden kuoltua "passittanut ne vapahtajan tykö" j.n.e. Asia lykättiin kihlakunnanoikeuden tutkittavaksi. Aspegrenin selityksessä löytyi kuitenkin yksi syytös Ihlströmiä vastaan, johon nähden tuomiokapituli heti teki päätöksen. Jo v. 1845 oli mainittu virasto kiertokirjeellä kieltänyt papistoa toimittamasta kantojaan kinkerien yhteydessä. Ihlström ei ollut määräystä noudattanut, vaikka piispa Ottelin v. 1851 seurakunnassa pitämässään tarkastuksessa vakavasti oli häntä siitä muistuttanut. Tästäkin virkavirheestä oli Aspegren selityksessään huomauttanut. Seurauksena oli, että tuomiokapituli keväällä 1852 eroitti Ihlströmin virasta puoleksi vuodeksi. Tämä valitti hovioikeuteen, valituskirjassaan väittäen, että "hänen virkaveljensä monta kertaa oli tehnyt itsensä syypääksi pappisviran menettämiseen". Muunmuassa syytti hän Aspegrenia liiallisesta ankaruudesta rippikoululapsia kohtaan, niin että näitä oli täytynyt "piilopaikoistaan rummulla kutsua kouluun", sanoi että hän "synkkämietteisillä viittauksilla oli saanut aikaan eripuraisuutta ja pahennusta perhe-elämässä" sekä ettei hän esimiehelleen ollut osoittanut asianomaista kunnioitusta. Hovioikeus vahvisti tuomiokapitulin päätöksen, ottamatta huomioon Ihlströmin Aspegrenia vastaan tekemiä syytöksiä. Viimemainittu, joka Porvoossa sattumalta sai nähdä asiakirjat, pyysi tuomiokapitulia vaatimaan Tuusulan pitäjänkokouksen lausuntoa Ihlströmin häntä vastaan tekemistä syytöksistä. Että hän oli syytön näihin syytöksiin, näkyy siitä, että pitäjänkokous todisti ne kerrassaan perättömiksi. Kihlakunnanoikeuden käsiteltäväksi lykätty juttu keskeytyi Ihlströmin talvella 1853 tapahtuneen kuoleman kautta. Aspegren määrättiin Tuusulan v.t. kirkkoherraksi ja vähän myöhemmin vakituisena samaan virkaan.

Silmäillessämme Etelä-Suomen uskonnollisia oloja 1850-luvun alkuvuosina ja niitä jälkiä, joita herännäisyys oli sinne jättänyt, emme saa unohtaa luutnantti K. A. Collianderin Herralle pyhitettyä kotia Valkealassa. Pitäjän ja sitä ympäröivien seutujen suruttomuus ei voinut sammuttaa sitä Jumalan hengen tulta, joka tässä kodissa paloi. 1850-luvun alussa loisti se yhtä kirkkaana kuin Collianderin ja hänen poikansa A. M. Collianderin herätyksen alkuaikoina. Usein kävi varsinkin ensinmainittu etäällä asuvia ystäviä tervehtimässä ja usein esiintyi hän puhujanakin heidän seuroissaan. Hänen elävähenkiset, lapsellista uskoa Herraan todistavat sanansa ja se syvä kokemus ristin tien salaisuuksista, joka näissä sanoissa tuli näkyviin, lähtivät sydämestä ja synnyttivät vastakaiun kaikissa tosi heränneissä kuulijoissa. Samaa vaikutti hänen kaunis veisuunsakin. Se särki monen suruttomankin mielen. Jaakkimassa kävi Colliander usein Berghiä ja muita sikäläisiä ystäviä tapaamassa. Sieltä kuljettiin kesäisin ensin Puhoisiin, mistä matkaa jatkettiin veneellä Savonlinnan ohi Kuopioon. Matkalla käytiin maissa etenkin niillä seuduin, missä löytyi heränneitä. Moni näillä matkoilla lausuttu sana jäi koko elinajaksi matkustajain ja rannalle jääneiden ystävien mieleen. Kerrottakoon tässä yksi semmoinen sana. J. F. Bergh oli saattanut Collianderin, J. I. Berghin ja moniaita muita ystäviä Jaakkimasta Puhoisiin. Matkalla oli puhuttu muutamista Herran lepoon vasta muuttaneista ystävistä. Vierasten vene oli jo kulkenut vähän matkaa, kun luutnantti Colliander huusi rannalla seisovalle Berghille: "Jos pääset ennen meitä, niin vie terveisiä heille".

K. A. Collianderin ja hänen poikansa A. M. Collianderin kristillisyyttä kuvaamaan kerrottakoon heidän käytöksensä muutamien heitä kohdanneiden taloudellisten vahinkojen johdosta. Eräänä syysyönä 1847 syttyi Valkealan kartanon asuinrakennus tuleen ja paloi tuhaksi. K. A. Colliander oli vierailemassa muutaman ystävänsä luona. Tätä ystävää pyysi A. M. Colliander tulipalon jälkeisenä päivänä kirjoittamassaan kirjeessä isälleen tapahtumasta varovasti ilmoittamaan. Kertoessaan tulipalosta, irtaimiston pelastamisesta y.m. siihen kuuluvista asioista, ei unohda hän puhua Jumalan armollisesta varjeluksesta ja johdosta, kirjeessään muunmuassa lausuen: "Mielemme ovat vielä hyvin vähän selvinneet huumaustilastaan. Järjellämme olemme kyllä selvästi nähneet Herran oman käden, mutta Herran henki on vähän, aivan liika vähän saanut laskea tämän sydämillemme, tehdäksensä sen meille hyödylliseksi ja siten täyttääksensä, mitä hän tällä on tarkoittanut. Me olemme niin kovasydämisiä ihmisiä, mutta kuitenkin on Herra vielä tässä tulipalossa osoittanut meille suurta laupeutta. — — — Jumala varjeli pelastustyöhön osaaottaneiden sekä hengen että terveyden, vaikka kumpikin monen, ja juuri minunkin kohdalla oli suuressakin vaarassa; hän säästi ruumiini tulipalon liekeiltä ja köyhän sieluni helvetin tulelta". — Neljä vuotta myöhemmin paloi Valkealan kartanon uusi päärakennus. Tulipalo alkoi eräänä kesäpäivänä puolipäivän aikana. Paljon ihmisiä, niiden joukossa läheisyydessä asuvat säätyläiset, jotka aina olivat moittineet talon liiallista jumalisuutta, oli kokoontunut paikalle. Luutnantti Colliander ei silloinkaan ollut kotona. Hänen paikalle saapuessansa oli rakennus jo ilmitulessa. Hän heittäytyi poikansa kaulaan, alkaen hetken kuluttua tämän kanssa veisata kiitosvirttä. "Näkee mitä semmoinen kristillisyys vaikuttaa", kuului säätyläisten joukosta, "sehän tekee ihmiset hulluiksi." — — Asian valaisemiseksi tulee meidän mainita, että Valkealan kartano oli vakuuttamatta, luutnantti Colliander kun, samoinkuin sen ajan heränneet yleensä, piti palovakuutusta syntinä.

Tämmöisiä piirteitä tapaamme paljon vielä tämänkin ajan heränneissä. Niissä kuvastuu se tunteitten rikkaus, sydämellisyys ja hellyys, jotka kaiken jyrkkyyden ja ulkonaisen karkeuden uhalla painoivat leimansa varsinkin aikuisempien vuosien herännäisyyteen. Oppiriitojenkaan kovat taistelut ja sydämettömät tuomiot eivät saaneet tätä leimaa poistumaan niistä, jotka pysyivät uskollisina liikkeen hengelle. Yksi näitä oli, jos kukaan, Kustaa Adolf Colliander. [Lähteitä: Adolf Wegeliuksen muistikirja; leht. Wilh. Wegeliuksen y. 1912 kirjoittama, past. U. Wegeliukselle lähettämä kertomus A. W. Wegeliuksen kodista ja Helsingin heränneitten seuroista; Otto Hjeltin kirjeet J. F. Berghille 16/3 52, 22/5 52, 16/6 52, 7/7 52, 23/10 52; E. J. Olinin, Jaakko Leanderin, Juhana Maulan (kaikki Nurmijärvellä) kirjeet J. F. Berghille 21/2 49, 7/4 49, 25/11 49; K. M. Alopaeuksen kirjeet J. F. Berghille 19/6 52 ja 27/5 51; Sukukirja; Paimenmuisto; Kert. Otto Hjelt, O. I. Colliander y.m.; A. M. Collianderin kirje muutamalle ystävälle 23/9 47. (Kirjeen on minulle lainannut ja siitä täydentäviä tietoja minulle hyväntahtoisesti antanut kunnallisneuvos A. N. Colliander).]

XX.

Niistä kirkkomme hallitusmiehistä, jotka vainojen aikana, olivat olleet johtamassa tuomiokapitulien toimenpiteitä herännäisyyden vastustamiseksi, oli jälellä ainoastaan piispa Ottelin. Niinkuin olemme nähneet, oli hän vielä v. 1850 Kuopiossa pitämässään piispantarkastuksessa hyvinkin selvästi osoittanut, että esim. J. I. Bergh oli hänelle vastenmielinen henkilö, sekä mahtipontisella esiintymisellään koettanut pelottaa seudun muitakin heränneitä. Tuetta tämmöiselle esiintymiselle oli hän silminnähtävästi luullut saavansa muunmuassa Paavo Ruotsalaista vastaan siihen aikaan vireellä olevasta oikeusjutusta, jonka vaiheista hänelle oli toimitettu tarkat tiedot. Viimemainittua luuli hän olevansa oikeutettu arvostelemaan jos kuinka ankarasti ja halveksivasti. Kun esim. B. K. Sarlin toukokuussa v. 1850 papiksi-vihkimistään varten kävi hänen luonaan, neuvoi hän häntä pysymään erillään heränneistä, muunmuassa lausuen: "Paavo Ruotsalainen on heittiö". Monesta seikasta päättäen, näkyy Ottelin muutoin arvelleen, että herännäisyyden aika jo oli loppunut. Tätä hänen ajatustaan tuki voimallisesti etenkin evankelisen suunnan leviäminen Etelä-Suomessa. Niinkuin olemme nähneet, esiintyivät tämän suunnan äärimmäiset edustajat varsinkin Porvoossa niin ilmeisesti maailmaa ja maailmankaltaisuutta suosivina, ettei heidän puheissaan ja esiintymisessään herännäisyyden jälkiäkään enää näkynyt, ja mitä Etelä-Savon rukoilijoihin tulee, oli heidän toimintansa siksi hiljaista ja vähän huomiota herättävää, ettei siltäkään puolen näyttänyt olevan mitään pelättävää. Renqvistkin sai näinä aikoina olla aivan rauhassa. Ei ole mahdotonta, että hänen kiivaat hyökkäyksensä Ruotsalaista vastaan olivat tehneet hyvän vaikutuksen Otteliniin. Olihan hän "Väärän opin kauhistus"-kirjassa huomauttanut, että Ruotsalainen ja hänen hengenheimolaisensa olivat tuottaneet tuomiokapitulille paljon huolta.

Muutamassa, pari viikkoa Paavo Ruotsalaisen hautajaisten jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä mainitsee J. F. Bergh, että "piispa" oli tiedustellut hänen mainitussa tilaisuudessa pitämänsä ruumissaarnan syytä sekä "vaatinut hänen selitystään". Vaikka tämä tiedustelu todistettavasti oli yksityistä laatua, Porvoon tuomiokapitulin seikkaperäisissä pöytäkirjoissa kun ei löydy mitään todistusta asiasta, tiedetään että Bergh Ottelinilta sai sekä kirjalliset että suulliset nuhteet "laittomasta ja säädyttömästä käytöksestään". ["För sitt olagliga och otillständiga beteende" (sekä N. G. Arppe että K. B. Sarlin sanoivat varmaan muistavansa nämä sanat).].

Tehokkaampiin toimenpiteisiin Paavo Ruotsalaisen edustaman uskonsuunnan ehkäisemiseksi ei Ottelin näinä aikoina ryhtynyt. Tämä ei kuitenkaan todista, että aika olisi muuttanut hänen mielipiteensä herännäisyyden merkityksestä Suomen kirkolle. Varsinkin hänen esiintymisestään Bergh-veljeksiä vastaan näkyy selvästi, että hän tässä suhteessa "ei ollut mitään oppinut eikä mitään unohtanut".

Arkkipiispa Melartin kuoli v. 1847. Hän sai heränneiltäkin sen todistuksen, että hän oli ystävällinen ja oikeutta harrastava mies, jos kohta hän valtiollisista syistä sekä vanhojen ennakkoluulojen eksyttämänä olikin ryhtynyt pakkokeinoihin heitä vastaan. Tiedettiin niinikään, että hän monelle heränneelle papille kyynelet silmissä oli puhunut heidän elävästä kristillisyydestään, vieläpä joskus suoraan kehoittanutkin heitä toimimaan herännäisyyden periaatteiden mukaan. Paavo Ruotsalaistakin oli hän kohdellut varsin ystävällisesti, kun tämä kerran kävi hänen luonansa. Herännäisyyttä koskevista asiakirjoistakin voi päättää, että Ottelin olisi asettunut paljon suvaitsemattomammalle kannalle, jos hän olisi ollut tekemisissä Pohjanmaan heränneitten pappien kanssa.

Melartinin kuoleman jälkeen oli arkkipiispanvirka kolme vuotta täyttämättä. Vaikutusvaltaisin Turun tuomiokapitulin jäsenistä oli lukion lehtori Edvard Bergenheim. Hän oli aikuisemmin ollut historian opettajana Haminan kadettikoulussa ja määrättiin luultavasti siitä syystä arkkipiispaksi (1850), vaikka hän ei ollut ensimmäisellä vaalisijalla. Bergenheim oli vilkasluontoinen ja sivistynyt mies. Historian opettajana oli hän saavuttanut oikeutettua tunnustusta, mutta hänen uskonopilliset tietonsa olivat hyvinkin vaillinaiset. Arkkipiispana asettui hän jyrkästi hierarkkiselle kannalle ja valtiollisessa suhteessa oli hän arka sekä huolellisen tarkka toimimaan vallitsevan ohjelman mukaisesti. Hänen taitonsa Suomen kielessä oli aivan huono ja kansan syvien rivien katsantotavalle ja riennoille oli hän vento vieras.

Kesäkuun 3 p:nä 1850 ryhtyi Bergenheim arkkipiispanvirkaa toimittamaan. Hänen ensimmäinen toimenpiteensä koski oppilaitoksia, jotka siihen aikaan vielä olivat tuomiokapitulien valvonnan alaisina. Jo syksyllä viimemainittuna vuonna lähti hän tarkastamaan hiippakuntansa kouluja. Tarkasti määrätystä matkasuunnitelmasta näkyy, että hän syyskuun 5-8 päivinä matkusti Orihveden ja Längelmäen seurakuntien läpi sekä Jyväskylän ja Kuopion kautta Kajaaniin, josta viimemainitusta kaupungista hän 9 p:nä saapui Paltamon pappilaan. Mainitun matkasuunnitelman johdannossa sanotaan, että "matkaan käytettävissä oleva aika tällä kertaa, yhtä ainoaa poikkeusta lukuunottamatta, rajoittuu hiippakunnan koululaitokseen" sekä itse suunnitelmassa, että "tulo Paltamon pappilaan, jos Jumala suopi, tapahtuu niin varhain, että kokous rovastikunnan sinne saapuneiden pappien kanssa voidaan pitää 9 p:nä kello 6 i.p." Syy tähän Bergenheimin kysymyksessä olevan rovastikunnan suhteen tekemään "poikkeukseen" matkasuunnitelman yksinomaan kouluihin kohdistuvasta ohjelmasta oli seuraava.

Ensimmäisinä vuosina pappina ollessaan, oli K. R. Petterson virkavallan sitä estämättä vapaasti saanut toimittaa sitä herätystyötä Sotkamossa, josta ennen olemme kertoneet. Seurakunnan silloinen kirkkoherra J. R. Appelgren ei häntä estellyt, ja tämän kuoltua (1847) oli kirkkoherranvirka kaksi vuotta ollut täyttämättä. Mutta jyrkkä käänne tapahtui, kun K. B. Ståhlberg v. 1849 astui tähän virkaan. Jo nuorena, jolloin hän isänsä sijaisena ja hänen kuolinpesänsä armonvuoden saarnaajana vuosina 1819-23 oli toiminut pappina seurakunnassa, oli hän asettunut silloin Kajaanissa ja siellä täällä naapuripitäjissäkin alkavaa herännäisyyttä vastaan, vaikka hänen kotipitäjässään kaikki vielä näytti hyvinkin tyyneeltä ja rauhalliselta. Oltuan senjälkeen yli kaksikymmentä vuotta kappalaisena Utajärvellä, missä liike sai hyvin vähän jalansijaa, hämmästyi hän, Sotkamoon muutettuaan, nähdessään miten suuri muutos täällä hänen poissaolonsa aikana oli tapahtunut. Emäseurakunnan ja siihen yhdistetyn Kuhmoniemen kappelin herännäisyysliike, jonka viimemainitun seurakunnan kappalainen sitäpaitsi Keis. Majesteetin v. 1841 antaman määräyksen mukaan oli hänen palkattavansa, teki häneen oudon ja häiritsevän vaikutuksen. Hän päätti ryhtyä sitä tarmokkaasti vastustamaan. Varsinkin Kuhmoniemen kappalaiseen A. N. Holmströmiin kohdistui hänen huomionsa. Turhaan koetettuaan mahtisanoilla saada muutosta aikaan ja nähdessään herännäisyyden vain voittavan yhä enemmän alaa seurakunnassa, turvautui hän tehokkaampiin keinoihin. Seudun heränneet papit saivat kuulla, että vasta nimitetylle arkkipiispalle yksityistä tietä oli ilmoitettu heidän pitämistään hartausseuroista, ja väleen saivat he kokea, ettei huhu ollut perätön. Bergenheimin kiertokirje Paltamon pappilassa pidettävästä kontrahtikokouksesta vakuutti heille, että herännäisyyden asia oli kysymyksessä. Kokous pidettiin määrättynä päivänä. Pöytäkirjaa tässä tilaisuudessa silminnähtävästi ei kirjoitettu, koska semmoista ei löydy Turun tuomiokapitulin eikä kysymyksessä olevan rovastikunnan arkistossa. Sitä arvokkaampi on saapuvilla olleen henkilön, V. L. Helanderin, antama kertomus tästä arkkipiispa Bergenheimin Paltamossa syyskuun 9 p:nä pitämästä kontrahtikokouksesta. Se kuuluu: "Kontrahtirovastilta, Paltamon kirkkoherralta K. Aejmelaeukselta, Bergenheim silminnähtävästi ei ollut saanut tietoja Kajaanin-puolen heränneitten seuroista y.m., sillä ensinmainittu oli kohdellut heränneitä pappeja ja heidän sanankuulijoitaan ystävällisesti, vaikkei hän kuulunutkaan heihin. Tarkastustilaisuudessa tuli selvästi näkyviin, mistä syytös alkuansa oli kotoisin. Ståhlberg esiintyi nimittäin syyttäjänä, koettaen saada heränneet niin epäedulliseen valoon kuin suinkin arkkipiispan silmissä. Muunohessa veti hän moittivien arvostelujensa todistukseksi esiin murhan, jonka muuan herännyt mies vähän aikuisemmin oli tehnyt. Aejmelaeus sitävastoin huomautti, että rikos oli tehty pikaisuudessa eikä siis mitenkään voinut todistaa, että heränneet siveellisessä suhteessa olivat alemmalla kannalla, kuin muu kansa. Varsinkin Holmströmiin ja hänen toimintaansa Kuhmoniemellä kohdisti Ståhlberg syytöksensä. Loistavaan piispalliseen pukuun puettuna esiintyi Bergenheim hyvin mahtipontisesti, vaatien meiltä selitystä. Holmström vastasi, että hän kyllä oli pitänyt hartauskokouksia sekä kodissaan että pitäjällä, koska hän omantuntonsa vaatimana katsoi itsensä velvolliseksi jokaisessa siihen tarjoutuvassa tilaisuudessa julistamaan Jumalan sanaa sanankuulijoilleen. Huomauttaen että sellaiset kokoukset olivat kielletyt, ne kun poikkesivat säädetystä tavallisesta järjestyksestä, käski arkkipiispa jyrkästi Holmströmin lakkaamaan niitä pitämästä. Viimemainitun asemassa olisi moni herännytkin pappi hämmästynyt tahi ainakin vaieten kuunnellut mahtavan esimiehen sanoja, mutta Holmström ei sitä tehnyt. Hän lausui: 'omantuntoni tähden en voi kieltoa totella'. Ståhlbergkin säikähti; semmoinen rohkeus tuntui hänestä kerrassaan käsittämättömältä. Bergenheim kiivastui. 'Minä näytän', hän liuskasi, 'että käytän koko piispallista mahtiani'. Vakavasti ja tyyneesti vastasi Holmström: 'Minä en voi kieltoa totella'. Ei hän ylimielisyydestä näin jyrkästi esiintynyt korkeaa esimiestään vastaan, sillä hän oli nöyrä ja vaatimaton. Mutta hän oli mies tämän sanan kauneimmassa merkityksessä — — mies jota Jumalan sana ja omatunto johdattivat, eikä voinut hän sentähden vaieta. Hänen esiintymisensä tässä tilaisuudessa oli kaunis jälkikaiku herännäisyyden vainojen ajoilta ja se tekikin syvän vaikutuksen hänen heränneisiin virkatovereihinsa".

Siitäkin syystä oli Bergenheimin hyökkäys Kainuunmaan heränneitä pappeja vastaan kohdistunut etenkin Holmströmiin, että tämä omasta ja muiden puolesta oli vastannut hänen moittiviin arvosteltuihinsa heränneistä ja heidän seuranpidostaan ja siten johtunut väittelemään hänen kanssaan. Alkuansa koski moite kyllä Krankia, Helanderia, Pettersonia sekä muita seuroja pitäneitä pappeja. Epätietoista on kuitenkin, olisiko arkkipiispa saanut kuulla täysin suoraa vastalausetta, jollei Holmström olisi ollut tilaisuudessa läsnä.

Seuraavana päivänä tarkasti Bergenheim Kajaanin alialkeiskoulua, jonka opettajina Krank ja Helander olivat. Vaikka hän tiesi, että nämä ahkerasti olivat pitäneet hartausseuroja kaupungissa, niinkuin maaseudullakin, sekä luultavasti oli kuullut, että he olivat käyneet Paavo Ruotsalaisenkin luona, ei hän edellisen päivän keskusteluista silloin enää mitään puhunut. Näyttää vähän kuin olisi hän katunut jyrkkää esiintymistään Paltamon pappilassa.

Kajaanista suuntasi Bergenheim matkansa rantaseuduille ja sieltä rantatietä myöten eteläänpäin. Luultavasti sai hän matkalla mielestään huolestuttavia tietoja Pietarsaaren rovastikunnan papistosta, koska hän, niukasta ajastaan huolimatta ja matkasuunnitelmastaan poiketen, täälläkin piti kontrahtikokouksen, jossa hän lausui tyytymättömyytensä hartausseurojen pitämisen johdosta. Muuta kuin että Bergenheim kaksi vuotta myöhemmin Lapualla toimittamassaan piispantarkastuksessa viittasi tuohon lausuntoonsa, ei tästä kontrahtikokouksesta tiedetä.

Jo syyskuun 27 p:nä tarkasti Bergenheim Waasan lukiota ja seuraavana päivänä kaupungin ylialkeiskoulua, jonka rehtorina, niinkuin ennen on mainittu, Lauri Stenbäck oli. Jos luultavaa onkin, ettei tämä ollut ehtinyt saada mitään tietoja Paltamon pappilassa pidetystä kontrahtikokouksesta, on miltei mahdoton olettaa, ettei hän olisi kuullut arkkipiispan Pietarsaaren papistolle hartausseurojen pitämisen johdosta lausumasta mielipahasta ja siihen liittyneestä kiellosta. Ainakin tiesi hän, ettei uusi arkkipiispa suinkaan ollut herännäisyyden ystävä. Näin ollen tuntuu oudolta, että Stenbäck Bergenheimin juhlallista vastaanottoa varten koulussaan sepitti tervehdysrunon, jonka oppilaansa "Maamme"-laulun säveleillä tuolle, "tunnetulle ja rakkaalle turvalleen" sitten esittivät. Miten vähäpätöinen asia itsessään onkin, ennustaa sekin selvästi sitä hajaannusta, joka siihen aikaan oli syntymässä Suupohjan herännäisyydessä. Ei niin, että Stenbäck olisi alentunut turhamaisella imartelulla hieromaan sovintoa esimiehensä kanssa — siitä esti häntä hänen aatteellinen katsantotapansa ja hänen miehekäs suoruutensa. Mutta kieltämätöntä on, että tästä runostakin kuultaa hänen herännäisyydestä yhä vieraantuva mielensä, joka ei enää ole altis arvostelemaan kirkon tätä liikettä vastustavia johtomiehiä yhtä jyrkästi pietistiseltä kannalta kuin ennen. Jos aika olikin muuttunut ja heränneittenkin puolelta vaati sovinnollisempaa esiintymistä kirkon viranomaisia kohtaan, kuin menneinä häikäilemättömien vainojen päivinä oli mahdollista, ja jos Stenbäck itse olikin kylmentynyt niille kristillisen elämän tavoille ja muodoille, jotka olivat ominaisia herännäisyysliikkeelle, on vaikea käsittää, kuinka helposti hän jo tähän aikaan näkyy vapautuneen aikuisemmasta kannastaan.

Keväällä 1852 lähti Bergenheim tarkastamaan moniaita Lounais-Suomen seurakuntia ja kouluja, ulottaen matkansa Pohjanmaalle asti. Tällä matkalla hän muunohessa vihki Ylistaron kirkon (toukok. 20 p:nä), jossa tilaisuudessa saarnasi F. O. Durchman. Viimemainitun kutsui hän Isonkyrön pappilassa kahdenkeskiseen keskusteluun. Muutamia päiviä myöhemmin kirjoittaa Durchman tästä keskustelusta F. H. Bergrothille: "Arkkipiispa tuntui tietävän kaikki, minkä olemme kuulleet Malmbergista sekä kaikki, mitä minun ja Malmbergin välillä on tapahtunut. Olin pitkässä kamarikuulustelussa hänen huoneessaan. Hän moitti suuresti esiintymistäni Malmbergiä vastaan, kieltäen minua millään ehdolla perustamasta uusia puolueita y.m. Selitin etten milloinkaan ole ollut taipuvainen sitä tekemään, vaan päinvastoin, sekä lausuin, että kaikki mikä saattoi näyttää puolueellisuudelta, johtui niistä vainoista, joiden alaisiksi jo Kalajoella jouduimme ja joiden tähden minä ja moni minun kanssani olimme tulleet pakoitetuiksi pitämään koko muuta joukkoa vihamielisenä kaikelle elävähenkiselle kristillisyydelle". Samaan tapaan puhuu Durchman samana päivänä Jos. Grönbergillekin kirjoittamassaan kirjeessä.

Miltei varmuudella saattaa olettaa, että Bergenheimille tämän tarkastuksen jälkeen toimitettiin lisätietoja Malmhergista. Että suuri osa näistä tiedoista oli kotoisin uuden suunnan piiristä, näyttää niinikään jokseenkin varmalta. Seurauksena oli, että Bergenheim syyskuussa s.v. piti piispantarkastuksen Lapualla. Että tämä tarkastus miltei yksinomaan koski Malmbergiä, se tuli niinikään pian näkyviin. Jo ensi päivänä kutsui arkkipiispa hänet kahdenkeskiseen kuulusteluun. Malmberg on itse Reinhold Helanderille muutamia viikkoja myöhemmin kirjoittamassaan kirjeessä seikkaperäisesti kertonut tästä kuulustelusta. Koska kirje on täysin yhtäpitävä tarkastuksessa tehdyn pöytäkirjan kanssa, lainaamme sen tähän kokonaisuudessaan, sitä suuremmalla syyllä kuin se on omiaan muissakin suhteissa valaisemaan Malmbergin silloista asemaa. Kirje kuuluu:

"Senjälkeen kuin viimeksi tavattiin on täällä ollut piispantarkastus. Vastustajani olivat piispalle kertoneet kaikki, minkä kertoa voi. Ei löytynyt niin hullua maailman eikä akkojen juorua, ettei sitä olisi hänelle kerrottu. Kaikki mitä sinulle on kerrottu ja sata kertaa enemmän oli hän saanut heiltä kuulla, vaikka vaitiolon lupauksella ja vakuutuksella, etteivät tahtoneet kantaa päälleni. Täällä-olonsa ensimmäisenä päivänä kutsui piispa minut kahdenkeskiseen puheluun. Hän oli hyvin ystävällinen, tahtoi saada minut tunnustukseen, lausuen ettei hän Suomen arkkipiispana olisi alentunut tämmöiseen kahdenkeskiseen puheluun minun kanssani, jollen minä olisi se mies, mikä olen, ja jollen niin suurella tarmolla olisi suorittanut työtäni. Kysyin mitä syntejä minun pitäisi tunnustaa. Hän sanoi: haureutta ja juoppoutta. Vastasin: mitä ensinmainittuun syntiin tulee, niin on se vaimo-vainajani mustasukkaisuuden kiusaus, jota hän kuolinvuoteellaan katkerasti itki, eikä siis minun, vaan hänen syntinsä, jonka hän katuvaisena jo kauan sitten on saanut anteeksi. Mitä taasen viimemainittuun syntiin tulee, niin olen sekä syönyt että juonut ja aion vastakin niin tehdä. Kun olin nähnyt ystäväin alituisen pyrkimyksen tekopyhyyteen, join kerran oikein runsaasti Kihlmanin rouvan hautajaisissa, ainoastaan saadakseni ystävieni salaiset sydämet julki. Tätä hän ei tahtonut voida ymmärtää. Kun vetosin Kristuksen käytökseen farisealaisiin nähden, heidän sanoessaan häntä syömäriksi ja juomariksi, lausui hän: oletteko te sitten Kristus? Vastasin: en, mutta hänen seuraajansa ja hänen askeleissaan vaeltaja. Hänen lausuttuaan, että kuitenkin olin tehnyt syntiä, tunnustin tämän vikani, lausuen että sen takia olin kovasti kärsinyt, mutta että Jumala oli minut siitä vapauttanut. Hän vaati minua tunnustamaan vielä enemmän, mutta kun sanoin tämän olevan mahdotonta, lausui hän: asian täytyy tulla oikeuden eteen. Minä vastasin: tulkoon; jos kaksi vannoo minua vastaan, niin vannoo kaksikymmentä edukseni, jos kolme minua vastaan, niin kolmekymmentä puolustuksekseni. Tähän asia päättyi. Julkisessa tarkastuksessa ei kenelläkään ollut mitään muistuttamista papistoa vastaan; vaikka piispa vielä erityisesti kysyi: eikö ketään vastaan teillä ole mitään muistuttamista, niin ei kuulunut muuta kuin: ei. Neuvotellessaan sitten pappien kanssa, kysyi piispa, oliko kirkkoherralla [P. K. Chydenius, joka keväällä s.v. oli astunut virkaan.] mitään muistutettavaa pappejansa vastaan, vastasi tämä: pelkäsin pahaa, mutta olenkin saanut kokea hyvää. Sitten kysyi hän, oliko meillä mitään muistuttamista kirkkoherraa vastaan, johon vastasimme kieltävästi. Edelleen hän tiedusteli, oliko meillä papeilla mitään toisiamme vastaan. Silloin rupesi Keckman laulamaan niin paksusti ja aito puhdasoppisesti minua vastaan, että kielsin kaikki. Piispa lausui sen toivomuksen, ettei tätä otettaisi pöytäkirjaan. Minäkin esitin moniaita kanteita Keckmania vastaan, mutta kun tämä piispan toivomuksen mukaan peruutti kanteensa, tein minäkin sen. Tämän jälkeen kysyi piispa vielä, eikö muilla papeilla ollut mitään sanottavaa toisiaan vastaan. Essen lausui: kyllä on totta, ettei meidän välimme aina ole ollut yhtä likeinen. Arkkipiispa tahtoi sitten pöytäkirjaan merkittäväksi: 1:ksi että pitäjänapulainen Malmberg tästälähin huolellisesti valvoisi elämäänsä, jotta ei kukaan Jumalan seurakunnassa siitä pahenisi, 2:ksi ettei hän tästälähin pitäisi kokouksia jumalisuuden harjoittamista varten (huomaa, muut saavat pitää kokouksiaan) sekä 3:ksi ettei pitäjänapulainen Malmberg saa puuttua vierasten seurakuntien sielunhoitoon. Tämä tietää: ei muissa kuin Lapuan emäseurakunnassa, missä asun. Tästä asiasta ovat he varmaankin puhuneet piispan kanssa; mutta niinkauan kuin olen Lapuan pitäjän pitäjänapulainen, aion varmaan pitää huolta koko pitäjän sielunhoidosta, syyttäkööt minua sitten, miten tahtovat ja miten voivat".

Yllämainittujen Malmbergin kirjeessä kerrottujen kohtien lisäksi on tarkastuksen pöytäkirjaan merkitty, että "tarkastaja piti velvollisuutenaan huomauttaa kirkkoherraa tarkkaan ja mitä suurimmalla huolellisuudella valvomaan, että yhdenmukaisuus ja yksimielisyys vallitsisivat täkäläisen opettajaviran kaikissa toimissa sille uskotun lauman siveellisessä valaisemisessa ja sen valmistamisessa siihen parempaan elämään, joka ylhäältä on luvattu kaikille uskollisille kristityille; ja tahtoi tarkastaja erittäin saada pöytäkirjaan merkityksi, ettei semmoista valaisemista saavuteta näillä tienoin toimeenpantujen suurten kansanjoukkojen hartauskokouksilla, joita maallinen valtakin on pitänyt arveluttavina. Näistä kokouksista ei näihin asti oltu ketään syytetty, koska niitä on pidetty jonkun kirkkoherrakunnassa toimivan papin kodissa taikka muualla semmoisen papin johtajana ollen, mutta niitä ei voinut tarkastaja hyväksyä, etenkin sentähden että nämä kokoukset väkisinkin muistuttavat paikkakunnalla tavallisia, katkerasti moitittuja kylä- ja yöjuoksuja ja siis osaltansa välttämättömästä myötävaikuttavat isän- ja isäntävallan höllyttämiseksi sekä hiljaisen, rauhallisen ja kristillisen perhe-elämän turmelemiseksi, joka kuitenkin on koko kirkollisen ja yhteiskunnallisen yhteiskunnan tilan ja tarkoituksen mukaisen kehityksen varmin perustus ja vahvin tue. Ja piti tarkastaja sentähden itsensä velvoitettuna neuvomaan koko papistoa huolellisesti sekä viisaudella ja varovaisuudella vastustamaan sitä monessa suhteessa arveluttavaa käsitystä, että nämä kokoukset, itsetekoiset yhdyssiteet ja tuntomerkit muka välttämättömästi kuuluisivat tosi kristillisyyteen. Tahtoen tarkastaja, koska on yleisesti tunnettu, että suuret ihmisjoukot vieraistakin seurakunnista, huolimatta tarkastajan syksyllä 1850 Pietarsaaren kontrahtikokouksessa lausumasta tämmöisten kokousten pitämisen kiellosta, edelleenkin viime viikkoihin asti tuon tuostakin ovat kokoontuneet pitäjänapulaisen Malmbergin tykö, vakavasti muistuttaa häntä tarkemmin ja tunnollisemmin kuin näihin asti noudattamaan esimiestensä neuvoja ja muistutuksia".

Rovastikunnan muutkin heränneet papit olivat pitäneet ja pitivät edelleenkin hartausseuroja, mutta näistä ei arkkipiispa sanaakaan puhunut. Näyttää kuin olisi hän aavistanut, ettei niiden aika tulisi olemaan pitkä. Merkille on niinikään pantava, että uuden suunnan edustajat näyttävät olleen hyvinkin tyytyväiset Bergenheimin käyntiin Suupohjassa. F. O. Durchman ei ilmaise minkäänlaista mielipahaa siitä, että arkkipiispa jo saapuessaan Pohjanmaalle näytti "tietävän kaikki Malmbergista", eikä A. W. Ingmankaan, joka heti tarkastuksen jälkeen siitä kirjoitti Jos. Grönbergille, tiedä siitä muuta sanoa, kuin että se "päättyi varsin hyvin", lisäten: "Alahärmä sai osakseen paljon kiitosta! Äläpäs mitään!" Vaikka onkin tunnustettava, että Bergenheim koetti saada aikaan parempaa sopua uuden suunnan edustajain ja Malmbergin välillä, on toiselta puolen ilmeistä, että tämä sopu hänen käsityksensä mukaan oli saavutettavissa ainoastaan siten, että viimemainittu lakkaisi seuroja pitämästä ja, samoinkuin muut olivat tehneet, luopuisi herännäisyyden ohjelmasta. Hän luuli voivansa painaa koko liikkeen kaikkine siihen kuuluvine ilmiöineen korkeakirkollisuuden helmaan, siinä sävyisästi noudattamaan kirkon ja vakion yksissä säätämiä määräyksiä. Ei kukaan uuden suunnan edustajista sanallakaan vastusta hänen tarkastuksessa lausumiaan tuohon suuntaan selvästi tähtääviä sanoja. Päinvastoin näyttää, kuin olisivat he hyvinkin tyytyväisinä kuunnelleet hänen mielipiteitään uskonnollisen elämän järjestämisestä näillä Suupohjan herännäisyyden sydänmailla.

Jätämme lukijan ratkaistavaksi, kuinka Malmbergin yllämainittua kirjettä Reinhold Helanderille, mikäli se koskee ensinmainitun kahdenkeskistä puhelua Bergenheimin kanssa, on arvosteltava. Huomautamme ainoastaan, että jos Malmbergin tunnustuksesta jotakin puuttuu, niin ei ollut hänen asemansakaan omiaan vapauttamaan häntä niistä vaikeuksista, jotka estivät häntä täysin avomielisesti näin arkaluontoisessa asiassa purkamasta koko sydäntään vieraalle esimiehelle, joka hyvin vähän käsitti, mitä kiusauksia tuolla taudin murtamalla, kunnian korkealta kukkulalta häpeän rapakkoon syöstyllä miehellä oli ollut ja edelleenkin oli kestettävinä. Oli miten oli — herännäisyyden ainoaksi puollustajaksi tässä tilaisuudessa jää Malmberg. Hän on nytkin syytettyjen penkillä, niinkuin Kalajoen käräjillä muinoin, ja syytökset ovat tällä kertaa paljon raskauttavammat, vieläpä suureksi osaksi oikeutetutkin, mutta tuolta paikalta kutsuu Herra hänet kuitenkin kokoamaan herännäisyyden pirstotetut rivit ja luomaan niille pysyvää tulevaisuutta Suupohjan tasangolla. Uuden suunnan ryhmät sitävastoin, joita vastaan ei arkkipiispalla ole mitään muistutettavaa, heikkenevät sekä kuolevat, maailmaan hajonneina, ennenpitkää kokonaan sukupuuttoon. Tämä on historian tuomio. Se painaa vaa'assa paljon enemmän kuin kaikki ne alentavat kertomukset, valheelliset niinkuin todenmukaisetkin, joilla on koetettu halventaa Niilo Kustaa Malmbergin suurta työtä ja häväistä hänen muistoaan.

Maaliskuun 6 p:nä 1850 ja toukokuun 26 p:nä 1851 annettujen keis. käskykirjojen nojalla perustettiin Kuopion hiippakunta, joka ryhtyi toimeensa elokuun 1 p:nä viimemainittuna vuonna. Sen alueeseen tulivat silloin kuulumaan koko Oulun ja Kajaanin lääni sekä Kuopion lääniin kuuluvat osat Savon ja Karjalan maakuntia. Uuden hiippakunnan ensimmäiseksi piispaksi nimitettiin Iisalmen kirkkoherra Robert Valentin Frosterus. Jo Kalajoella oli tämä isänsä, sikäläisen kirkkoherran J. Frosteruksen kodissa (I, 270) asettunut herännäisyyttä vastustavalle kannalle ja tällä kannalla oli hän vieläkin. Tunnustettava on kuitenkin, että hänen julkinen esiintymisensä ei anna aihetta läheskään niin ankaroihin arvosteluihin, kuin Ottelinin ja Bergenheimin suhde herännäisyyteen. Hän tunsi tämän liikkeen paljon paremmin kuin he, ja sitä paitsi vaativat hänen perusteelliset jumaluusopilliset tietonsakin häntä puolueettomammin uskonnollisia ilmiöitä arvostelemaan. Niin paljon tuli kuitenkin jo Frosteruksen piispana-olon ensi aikoina näkyviin, ettei hän suosinut herännäisyyttä ja sen edustajia. Todistuksena mainittakoon seuraava, Kuopion tuomiokapitulin lokakuussa 1851 käsittelemä asia.

Lauri Stenbäck oli H. Keis. Majesteetilta anonut oikeutta hakea Kuopion lukiossa avonaiseksi julistettua lehtorinvirkaa p. raamatun alkukielissä, säilyttämällä virkaylennysoikeutensa Turun hiippakunnassa. Asian ratkaisu riippui hallituksen Kuopion tuomiokapitulilta vaatimasta lausunnosta. Ainoastaan Bergh puolsi anomuksen hyväksymistä, tuomiokapitulin kaikki muut jäsenet, joihin Frosteruskin liittyi, ehdottivat epäävän lausunnon antamista, vetoamalla vielä voimassa olevaan n.s. indigenaattioikeuteen sekä huomauttaen että Kuopion hiippakunnan harvalukuiset koulunopettajavirat olisivat varattavat oman hiippakunnan miehille. Täydellä syyllä huomautti Bergh, ettei hänen tietääksensä omassa hiippakunnassa löytynyt ketään, joka pystyisi virkaa hakemaan. Se seikka, että Frosterus äänestyksessä kannatti vastakkaista, kahden tuomiokapitulin jäsenen (P. A. Aschan luopui Berghiin lausunnon jälkeen ensin lausumastaan samasta mielipiteestä), vanhentuneeseen määräykseen perustuvaa mielipidettä ja siten äänellään ratkaisi asian Stenbäckin vahingoksi, viittaa jokseenkin selvästi siilien, ettei hän tahtonut viimemainittua Kuopioon. Ja kuitenkin kaipasi Kuopion tuomiokapituli, jos mikään, uskonnollisiin kysymyksiin perehtyneitä miehiä. Niinpä olivat esim. viimemainittua asiaa käsitelleet paitsi mainittuja henkilöitä, Kuopion koulun rehtori H. G. Perander, joka oli maallikko, sekä roomalaisen kirjallisuuden lehtori K. A. Bygdén, joka erikoisvapautuksen nojalla muutamia kuukausia aikaisemmin oli vihitty papiksi.

Olemme maininneet, että Frosterus uskonnollisten liikkeiden arvostelussa osoitti paljon suurempaa ymmärtämystä, kuin maamme muut silloiset piispat. Että niin oli laita, näkyy muunohessa hänen suhteestaan laestadiolaisuuteen, joka näinä aikoina alkoi ilmestyä maan pohjoisissa osissa, esiintyen muutamissa seurakunnissa hyvinkin hurjassa muodossa. Tähän liikkeeseen kuuluvat henkilöt nimittivät itseään heränneiksi, ja viranomaisetkin näkyvät alussa olleen sitä mieltä, että nämäkin poikkeukset "tavanmukaisesta kristillisyydestä" olivat merkittävät herännäisyyden tiliin.

V. 1851 oli Oulun läänin kuvernööri Turun tuomiokapitulille ilmoittanut Muonioniskan ja Kittilän seurakunnissa ilmaantuneen uskonnollisen liikkeen aiheuttamista häiriöistä, ja viimemainittu virasto oli käskenyt Lapin rovastikunnan kontrahtirovastin, Sodankylän kirkkoherran K. Heickellin pitämään tarkastuksen sanotuissa seurakunnissa. Syksyllä 1851, jolloin Kuopion tuomiokapituli alkoi toimensa, ilmoitti Turun tuomiokapituli sille kysymyksessä olevista häiriöistä. Viimemainittu virasto päätti kehoittaa Heickelliä tarkasti seuraamaan Lapissa ilmaantunutta uskonnollista liikettä sekä sitä ohjatessaan "noudattamaan tarpeellista hellyyttä ja varovaisuutta". Kun yhä uusia valituksia alkoi kuulua maan pohjoisissa seurakunnissa lisääntyvästä hurmahenkisyydestä, päätti Frosterus ensi tilassa lähteä niitä tarkastamaan. Oudolta tuntuu, ettei hän apumiehekseen tällä matkalla ottanut Berghiä, joka oli tuomiokapitulin vanhin pappi ja ainoa sen jäsenistä, joka pystyi uskonnollista liikettä arvostelemaan. Sensijaan valitsi hän matkakumppanikseen yllämainitun lehtori Bygdénin. "Ei sovi panna pukkia puutarhuriksi", kirjoittaa Bergh tämän johdosta muutamalle ystävälleen.

Ensimmäisen tarkastuksensa piti Frosterus Ylitorniolla, maaliskuun 7-9 p:nä 1852. Jo avauspuheen aikana alkoi kirkossa kuulua outoja, koiran haukkumisen kaltaisia ääniä, jotka, kuulustelun hetken kestettyä, yltyivät niin äänekkäiksi, että piispa oli pakoitettu keskeyttämään toimituksen. Neuvotellessaan seurakuntalaisten kanssa seurakunnan tilasta, sai tarkastaja tietää, että tuommoisia häiritseviä tunteenpurkauksia usein oli Ylitornion kirkossa kuultu, vielä hurjempiakin kuin tässä tarkastustilaisuudessa, sekä ettei seurakunnan kirkkoherra A. Heikel ollut koettanutkaan niitä estää, vaan että hän päinvastoin saarnoillaan oli aiheuttanut niitä. Niinikään valitettiin, että epäjärjestys kinkereillä oli ollut vielä suurempi. Sitävastoin todistettiin, että kappalainen A. J. Nyman, joka oli pappina Ylitornioon kuuluvassa Turtolan kappelissa, vakavalla esiintymisellään oli saanut sielläkin ilmaantuneet samankaltaiset häiriöt suurimmaksi osaksi asettumaan. Vaikkei Heikel voinut puolustaa itseään ja vaikka hänen uskonheimolaisensa olivat esiintyneet niin hurjasti kirkossa, ei Frosterus kertaakaan kiivastunut. Pöytäkirjaan merkittiin, että "tarkastaja vakavasti muistutti seurakuntaa pysymään Jumalan puhtaassa ja autuaaksitekevässä sanassa, varoittaen sitä siirtymästä vii tämän sanan rajojen, sitä väärin selittämästä ja siitä etsimästä näennäistä tuetta pahan sydämen eksytyksille".

Ylitorniolta matkusti piispa Muonioniskaan, missä hän toimitti tarkastuksen maaliskuun 13-16 p:nä. Täällä valitettiin, että "heränneet" rippiväenkirjoituksissa olivat häiriten ahdistaneet "suruttomia" sekä että Ruotsin alamaisiakin oli saapunut näihin tilaisuuksiin häiriötä lisäämään. Myöskin ilmoitettiin, että seurakunnan kirkkoherra J. F. Liljeblad oli pitänyt hartauskokouksia ja kinkereitä Ruotsin puolellakin. Muutoin on huomattava, että täkäläinen uskonnollinen liike näkyy kantaneen enemmän herännäisyyden kuin laestadiolaisuuden leimaa ja että Liljeblad itsekin kuului ensinmainittuun suuntaan. Myöntäen sielunhoitajana palvelleensa lähiseudun Ruotsin-puolistakin kansaa, puolusti viimemainittu heränneitten moitittua esiintymistä suruttomia kohtaan, sanoen heidän tapanaan olevan keskenään keskustella hengellisistä asioista rippikirjoituksissa sekä myöskin tiedustella suruttomilta, millainen näiden sieluntila oli. Täydellä syyllä kielsi Frosterus Liljebladia vasta antamasta Herran ehtoollista Ruotsin alamaisille. Paikallaan näkyy niinikään olleen hänen huomautuksensa, että kirkkoherran muutoinkin tulisi valvoa järjestystä rippikirjoituksissa ja muissa kirkollisissa toimituksissa.

Maaliskuun 21 ja 22 p:nä tarkasti piispa Sodankylän seurakuntaa, johon Kittilä siihen aikaan kappelina kuului. Täällä ei löytynyt syytä muistutuksiin. Päinvastoin kiitti piispa seurakuntalaisten kristillistä elämää ja heidän keskuudessaan vallitsevaa hyvää järjestystä. Kemijärvellä, minne hän sieltä suuntasi matkansa, ilmoitettiin, että jumalanpalvelusta kyllä aikuisemmin "heränneitten" tunteenpurkaukset joskus olivat häirinneet, mutta että nämä liikutukset sittemmin suurimmaksi osaksi olivat lakanneet. Muutama talonpoika kyllä väitti, että heränneet pitivät tällaisia mielenliikutuksia ansiona ja Jumalan erinomaisen armon ilmauksina, mutta tutkittuaan asiaa, tuli Frosterus siihen johtopäätökseen, että syytös oli aiheeton. Saatuansa kuulla, että heränneillä oli tapana sunnuntai-iltoina kokoontua lukemaan Björkqvistin, Nohrborgin tahi Wegeliuksen postillaa, lausui Frosterus mielihyvänsä tästä "hurskaasta ja kristillisestä" tavasta. Tarkastuspöytäkirjaan on kuitenkin merkitty, vaikka sittemmin yliviivattu seuraava lisäys piispan lausunnosta "kuitenkin sillä muistutuksella, ettei vieraitten ja tuntemattomien henkilöitten sallittaisi olla saapuvilla näissä tilaisuuksissa, jotta ei niitä voitaisi pitää luvattomina kokouksina".

Vielä vähemmän syytä muistutuksiin huomasi Frosterus Rovaniemellä, jota seurakuntaa hän tarkasti maaliskuun 28-30 p:nä. Tilaisuudessa saarnasi kirkkoherranapulainen, ennen mainittu voimallinen herätyssaarnaaja K. F. Pfaler, joka näkyy saavuttaneen tarkastajan erityisen suosion.

Tähän tämä tarkastusmatka päättyi. Kotia palattuaan, esitti Frosterus tuomiokapitulissa tarkastusmatkansa tuloksia, huomauttaen varsinkin Ylitorniolla sattuneista häiriöistä. Asiaa käsiteltiin huhtikuun 14 p:nä, ja pöytäkirjaan merkittiin: "Koska kirkkoherra A. Heikel ei ollut kyennyt tyydyttävällä tavalla johtamaan seurakunnassa viimeaikoina syntyneitä voimallisia uskonnollisia liikkeitä, jotka sentähden olivat saaneet kehittyä arveluttavan häiritseviksi, päätettiin että kirkkoherranapulainen K. F. Pfaler, jota herra piispa siihen erinomaisen sopivana ehdotti, olisi määrättävä Ylitorniolle auttamaan kirkkoherraa sekä varsinaisessa virantoimituksessa että muissa kirkkoherran tehtäviin kuuluvissa toimissa". Heikel sai käskyn kykynsä mukaan auttaa Pfaleria, jota hän ei saisi estellä virantoimituksissa, epäjärjestyksen poistamiseksi ja hiljaisen kristillisen elämän edistämiseksi.

Syyskuussa s.v. ilmoitti Lapin kruununvouti G. Slottsberg Oulun läänin kuvernöörille ja tämä Kuopion tuomiokapitulille, että Kittilän kappalainen J. Nordberg "ei ollut tahtonut eikä kyennyt estämään herännäisyyttä ('läseriet'), joka Laestadiuksen kirjoitusten kautta oli saanut uutta vauhtia". Kirjoituksessaan huomautti mainittu kuvernööri tuomiokapitulille siitä vaarasta, mikä uhkaisi Kittilän seurakuntaa Norjan Kautokeinon Lapissa valtaan päässeen uskonnollisen lahkon kautta, "ellei ymmärtävää ja voimakasta pappia määrättäisi Nordbergin avuksi".

Asiaa tuomiokapitulissa käsiteltäessä, ilmoitti piispa Frosterus, että hän myöskin yksityistä tietä oli saanut tietoja Kittilässä leviävästä hurmahenkisestä liikkeestä, lausuen että "liike siellä voisi käydä yhtä vaaralliseksi yhteiskunnalliselle järjestykselle kuin tosi kristillisyydellekin". Tämän johdosta hän ehdotti, että Rantsilan kappalaisenapulainen J. Simelius heti määrättäisiin avuksi Nordbergille. Ehdotusta kannattivat kaikki tuomiokapitulin jäsenet, paitsi Bergh, huomauttamalla ainoastaan, että tämä toimenpide olisi pidettävä väliaikaisena. Asiaa pidettiin siksi kiireellisenä, ettei ehdittäisi vaatia Nordbergin selitystäkään. Tämä tulikin tuomiokapitulin päätökseksi. Berghin poikkeava mielipide on enemmän kuin yhdessä suhteessa siksi huomattava, että se kannattaa tulla yleisemmin tunnetuksi. Hän lausui:

"Täysin tunnustaen, että jokainen uskonnollinen liike, varsinkin jos se on luonteeltaan yksipuolinen ja eksentrinen, vaatii taitavan, kokeneen ja siihen sopivan opettajan hellää, varovaista, kristillistä ja voimallista hoitoa ja johtoa, täytyy minun kuitenkin kysymyksessä olevaan asiaan nähden pitää arvoisan herra piispan ehdottamaa toimenpidettä, että kappalaiselle Nordbergille heti määrättäisiin sopiva pappi apumieheksi, ehdotuksena, jonka toimeenpaneminen sekä voidaan että tuleekin lykätä toistaiseksi. Herra piispan votum deliberativum perustuu siihen olettamiseen, että Kautokeinosta Kittilään levinneet liikkeet täällä mahdollisesti voivat käydä yhtä häiritseviksi yhteiskuntajärjestykselle kuin Norjassa, eikä tarkempaa selostusta näiden liikkeiden vaarasta yhteiskunnalle myöskään löytyne Oulun läänin kuvernöörin nyt esitetyssä kirjoituksessa eikä myöskään herra piispalle yksityisesti annetuissa tiedoissa. Mutta pelättyjen vaarojen pelkän mahdollisuuden pohjalla, Nordbergia kuulematta ja antamatta hänelle tilaisuutta lausuntoon, ryhtyä toimenpiteeseen, joka yhtä paljon loukkaa Nordbergin virantoimitusta kuin se on hänelle, vähissä varoissa olevalle miehelle rasittava, sitä uskallan pitää ei vain ennenaikaisena, vaan myöskin vallitsevia oikeusperusteita loukkaavana, etenkin koska kysymyksessä olevat liikkeet eivät näihin asti missään Suomen Lapissa ole näyttäytyneet vaarallisiksi yhteiskuntajärjestykselle, vaan päinvastoin, jos kohta paikoin ovatkin olleet eksentrisiä, pian asettuvia. Myöskin on herra piispa vasta toimittamallaan tarkastusmatkalla huomannut niiden aikaansaaneen kristillisyyden harjoitusta, estäneen monenkaltaista siveettömyyttä sekä edistäneen raittiutta ja vakavaa elämää etenkin juuri Kittilässä".

Näillä perusteilla ehdotti Bergh, että Nordbergilta vaadittaisiin selitys, ennenkuin mihinkään toimenpiteisiin ryhdyttäisiin hänen virkansa hoitoon nähden. Mutta niinkuin jo mainitsimme, hyväksyi tuomiokapituli piispan ehdotuksen.

Paitsi Nordbergin oikeuteen kohdisti Bergh päähuomioonsa siihen uskonnolliseen tarpeeseen, jota Lapissa syntynyt herätysliike ilmaisi. Että tämä liike varsinkin myöhempinä aikoina ainakin muutamissa kohden kehittyi herännäisyyden vastakohdaksi ja että se jo siihen aikaan kantoi tätäkin leimaa, ei estänyt häntä sille tunnustusta antamasta. Muutoin on huomattava, että Lapin heräävä uskonnollisuus näinä aikoina häälyy herännäisyyden ja laestadiolaisuuden välillä. Vaikea on ainakin muutamiin seurakuntiin nähden sanoa, kumpiko suunta oikeastaan on vallalla. Mutta ilmeistä on, että piispa Frosterus oli selvillä siitä, että heränneet papit olivat ainoat, jotka kykenisivät estämään maan pohjoisissa seurakunnissa syntynyttä hurmahenkisyyttä. Paitsi Pfaleria ja J. Simeliusta tapaamme täällä näinä aikoina myöskin E. L. Levonin, joka v. 1852 määrättiin ensinmainitun sijalle Rovaniemelle. Tämä on suuri tunnustus herännäisyydelle, samalla kuin se todistaa, että Frosterus paremmin kuin Suomen muut silloiset piispat oivalsi tämän liikkeen arvon. [Lähteitä: Kert. K. B. Sarlin, N. G. Arppe y.m.; J. F. Berghin kirje Otto Hjeltille 6/4 52; J. I. Berghin ennen mainittu kirje F. O. Durchmanille 7/2 52; Hornborg, Matrikel; Bergenheimin matkasuunnitelma syksyllä 1850 toimitettavaa tarkastusmatkaa varten; Kert. V. L. Helander, F. F. Lönnrot; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; Bergenheimin matkasuunnitelma keväällä 1852 pidettävää tarkastusmatkaa varten; F. O. Durchmanin kirjeet Jos. Grönbergille — 52 ja F. H. Bergrothille 24/r,52'. A. V. Ingmanin kirje Jos. Grönbergille —52; Malmbergin kirje R. Helanderille 10/11 52; Lapualla syysk. 1852 pidetyn piispantarkastuksen pöytäkirja (Lapuan kirkonarkisto); Oulun tuomiokapitulin arkisto.]

XXI.

Hedbergiläisen riidan jälkeen alkaa herännäisyydelle uusi aikakausi. Ulkonaisessa suhteessa on tämä aika liikkeen varsinainen kukoistusaika. Vuosina 1845-50 on se eniten levinnyt, silloin on siihen kuuluvien pappien luku suurempi kuin milloinkaan ennen tahi myöhemmin, silloin ovat vastustajatkin pakoitetut myöntämään, että se on mahti, jota ei voida kukistaa. Pakkokeinoihin viranomaiset kyllä joskus vieläkin turvautuvat, mutta nämä ovat paljon heikompia kuin edellisinä vuosina ja tarkoittavat enemmän yksityisiä henkilöitä kuin liikettä semmoisenaan. Huomattava on niinikään, että yliopistossakin alettiin antaa herännäisyydelle yhä enemmän tunnustusta. Kirjassaan "Det kristliga lifvets väsen ooh vilkor" arvosteli A. F. Granfelt sitä tavallaan myötätuntoisestikin, ja Frans Ludvig Schauman, joka v. 1847 tuli käytännöllisen teologian professoriksi yliopistoon, osoitti monessa suhteessa kannattavansa sen periaatteita. Muunohessa arvosteli viimemainittu keväällä v. 1852 luennoillaan Ingmanin ja Hedbergin riitakirjoituksia, pitäen ensinmainitun kantaa paljon oikeampana sekä arvellen, että "Ingmanin viimeksi ilmestynyt kirja tulisi ratkaisevasti vaikuttamaan eri uskonnollisiin mielipiteisiin maassa". Paljon oli yleinen katsantotapakin muuttunut. Jos heränneitten "yksipuolista uskonnollisuutta" ja heidän "ahdasmielisyyttään" edelleen halveksivasti arvosteluinkin, niin oli toiselta puolen maailmanihmistenkin käsitys kristinuskon vaatimuksista nyt toinen kuin ennen. Sanalla sanoen: herännäisyys oli päässyt huomattuun asemaan kirkossa, ja sen vaikutus oli nähtävänä miltei kaikkialla.

Mutta näiden voittojen kera tulee näkyviin aivan vastakkaisiakin ilmiöitä. Herännäisyydenkin vaiheissa toteutuu tuo historian, samoinkuin yksityisten ihmisten elämänkokemuksienkin niin monesti todistama totuus, että on helpompi kestää kärsimyksiä ja vastoinkäymisiä kuin menestystä. Ylpeys ja vallanhimo karkoittavat Herran pelvon hengen monen heränneen sydämestä, rakkaus kylmenee, antaen sijaa erimielisyydelle ja vikoilemishalulle; syntyy väittelyä niidenkin välillä, jotka ennen omien vikojensa ahdistamina yksimielisinä olivat etsineet armoa armonistuimen juurella. Hedbergiläisen riidan aikana kehittynyt taipumus opinväittelyihin hijoo aseitaan omia hengenheimolaisia vastaan käytettäviksi, hajoittaen ennenpitkää heränneitten yksimieliset ryhmät toisiaan vastaan mitä katkerimmin taisteleviksi puolueiksi. Puoliheränneitten liikkeeseen liittyneet suuret joukot lisäävät onnettomuutta, työntäen syrjään monen valvovan veljen ja sisaren, eksyttäen heitä vikoilemaan vilpittömiäkin heränneitä ja istuttaen näihinkin tuomitsevaa lahkolaismieltä. Seurauksena on se 1850-luvun alussa Kalajoen-varrella ja Etelä-Pohjanmaalla syntynyt jako, jonka masentavat vaiheet täyttävät niin monta lehteä tämän aikakauden herännäisyyden historiassa.

Mieliä lamauttamassa oli monta vuotta Paavo Ruotsalaisen sairaus ja hänen siitä johtuva kykenemättömyytensä vahinkoa korjaamaan. Haikein sydämin odotettiin hänen kuolemaansa kaikkialla, missä heränneitten isien henki vielä eli, ja kun surusanoma Syvärinsaarelta vihdoin saapui, lisäsi tietoisuus siitä, että johtaja oli poissa, suuressa määrässä sitä levottomuutta herännäisyyden tulevaisuuteen nähden, jonka oppiriidat ja niihin liittyvät muut onnettomuudet kaikissa liikkeen tosi ystävissä olivat synnyttäneet Ei ole vähäpätöinen asia, että Paavo Ruotsalaisen kuolema sattuu juuri siihen aikaan, jolloin sisälliset riidat kiivaimmin hajottavat herännäisyyden rivejä. Tämä tapahtuma on päinvastoin mitä likeisimmässä yhteydessä niiden syiden kanssa, joista uusi aikakausi herännäisyyden historiassa johtuu. On monta pyykkiä ilmaisemassa, missä kulkee raja tämän ja liikkeen nyt päättyneen kukoistusajan välillä. Kauas näkyy etenkin se rajamerkki, joka ilmoittaa, ettei Paavo Ruotsalainen enää ole joukkoja johtamassa.

Mutta tappiosta oli voittoakin. Vaikka Suupohjassa syntyneen uuden suunnan edustajat olivatkin vikoilevassa mielessä asettuneet johtajain liiallista kunnioittamista vastaan, avasi tämä heidän muistutuksensa monen silmät näkemään, että tuossa suhteessa oli menty liika pitkälle. Oppiriitojen pyörteessä tätä erehdystä ei kyllä myönnetä, päinvastoin turvautuvat eri puolueet jaon aikana ja myöhemminkin entistä yksipuolisemmin johtajiinsa, mutta uskonpuhdistuksen oppi raamatun absoluuttisesta auktoriteetista pääsee kuitenkin vähitellen oikaisemaan heränneitten katsantotapaa ja vapauttamaan heitä ihmisauktoriteetin orjuudesta. Samaa vaikuttivat oppiriidatkin. Nekin olivat omiaan järkyttämään uskoa ihmisten erehtymättömyydestä. Lounais-Suomen rukoilijoissa sitävastoin, missä ei synny eripuraisuutta johtajiin nähden eikä riitoja opista, jää kaiken eloisuuden uhallakin jyrkkä vanhoillisuus ja kaavaan ahdattu, orjallinen uskollisuus "hengellisten isien" ja "hengellisten äitien" opetuksille uskonnollista katsantotapaa pienimmissäkin asioissa yhä edelleen hallitsemaan. Mitä Pohjanmaan herännäisyyden johtoon Paavo Ruotsalaisen kuoleman jälkeen tulee, ovat sitä 1850-luvun alussa edustamassa Lagus, Malmberg ja Wilhelm Niskanen. Ensinmainittu ei kyllä missään liiku eikä millään tavoin pyri hankkimaan itselleen puoluetta, mutta hänen henkensä leima on siksi selvästi ja melkein poikkeuksetta nähtävänä kaikissa Keski- ja Pohjois-Pohjanmaan heränneissä papeissa, että häntä täydellä syyllä voipi sanoa heidän ja samalla koko n.s. toistupalais-suunnan oppi-isäksi. Malmbergin hoidettavaksi jää Suupohjan herännäisyys, ja häntä kannattaa Kalajoen-varren yhä lisääntyvä, Wilhelm Niskasen johtama samanmielinen liike. Muutoin on merkille pantava, että koko Pohjanmaan herännäisyysliike, se osa siitä nimittäin, jolla on tulevaisuutta, oltuaan pitkät ajat pappien johdattamana, tästä lähtien vuosikymmeniksi jää miltei yksinomaan kansanmiesten hoidettavaksi. Tässäkin suhteessa muodostaa jaon aika käänteen Pohjanmaan herännäisyyden vaiheissa.

Rukoilijain ainoana eri osissa maata yleisesti tunnustamana johtomiehenä on edelleen Renqvist. Salomon Häkkänen Mäntyharjulla ja Kustaa Dahlberg Lounais-Suomessa nauttivat kumpikin kotiseudullaan suurta kunnioitusta, mutta muualla he tuskin ovat nimeltäkään tunnetut. Mitä tämän suunnan johtaviin henkilöihin muutoin tulee, on huomattava, ettei kukaan heistä pyri omaa puoluetta itselleen hankkimaan. Rukoilijain mailla ei näy merkkiäkään siitä eripuraisuudesta, jonka johtajain välinen erimielisyys Pohjanmaalla, siellä täällä Savossa; vieläpä Pielisenkin seuduilla saa aikaan Paavo Ruotsalaisen opetuslasten joukoissa. Ja kuitenkin löytyy etenkin Lounais-Suomessa monta, joiden ympärille rukoilijat kokoontuvat ja joita he tunnustavat "hengellisiksi isiksi". Jos useimmat eivät hyväksykään näillä seuduin siellä täällä ilmaantuvaa hurmahenkisyyteen eksyvää seuranpitoa, tyytyvät tavalliseen polvirukoukseen eivätkä, niinkuin muutamat vaikuttavat henkilöt, vaadi sanankuulijoitaan painamaan otsaansakin lattiaan rukouksen aikana, niin ei tämä erimielisyys synnytä tuvanjakoa. Matti Paavola ei muodosta eri puoluetta, vaikka hän monessa suhteessa on paljon vapaammalla kannalla kuin hänen hengenheimolaisensa ja vaikka moni häntä tuosta vikoileekin. Salomon Häkkänen vastustaa, niinkuin olemme nähneet, Renqvistiä, mutta tämä erimielisyys rajoittuu heidän väliseen kirjeenvaihtoon eikä pääse joukkoja hajoittamaan. Jos rukoilijain tavattoman johdonmukainen vanhoillisuus, joka ei salli pienintäkään poikkeusta vakaantuneesta kaavasta, tuntuvasti onkin estämässä tämän liikkeen särkymistä toisiaan vastustaviksi ryhmiksi, on pääsyynä tuohon rikkoontumattomaan eheyteen epäilemättä heidän joukossaan vallitseva veljellinen rakkaus. Eivät olleet nämä heränneet tätäkään hyvää turhaan rukoilleet rakkauden Jumalalta.

Muiden johtomiesten toiminnasta eroaa tuntuvasti J. F. Berghin työ herännäisyyden palveluksessa. Sekä ulospäin että hengenheimolaisiaan kohtaan esiintyy hän sovinnollisemmin kuin kukaan muu. Läheltä ja kaukaa pyydetään häneltä neuvoa ja apua ja hänen arvosteluunsa vedotaan laajoissa piireissä miltei kaikissa vaikeissa asioissa. Jos kukaan, niin on hän herännäisyyden johtomiehiä. Mutta hän ei käske eikä määrää, hän neuvoo, tukee ja ohjaa. Ei huomata, että hän on johtaja, eikä hän itsekään näy sitä tietävän, mutta laajalti tuntuu hänen vaikutuksensa Savossa ja Karjalassa, vieläpä Etelä-Suomessakin. Jyrkempi ja ehkä enemmän käskeväkin luonne on hänen veljensä J. I. Bergh. Mutta ei hänenkään johtajatoimensa tarkoita joukkojen kokoontumista johtajan ympärille, ollen sekin puoluehengestä hyvin vapaata. Ei osoita sitäpaitsi Savon eikä Karjalan herännäisyys ylimalkaan, niinkuin Pohjanmaan liike, taipumusta ryhmittymään ulkonaisesti tarkasti järjestetyiksi, muista eroitetuiksi joukoiksi; se kantaa siihen nähden enemmän yleiskristillistä kuin erikoisesti pietististä leimaa. Eroitus ei suinkaan riipu yksinomaan johtajista; paljo tärkeämpänä tekijänä on kysymyksessä olevien kansanheimojen erilainen luonne.

Verratessamme toisiinsa herännäisyyden eri ryhmiä, pistää muiden eroavaisuuksien kera sekin silmään, että Renqvistin johtamassa liikkeessä on paljon vähemmän säätyläisiä kuin muissa. Hän on edustamansa suunnan melkein ainoa pappi ja muutamia harvoja henkilöitä lukuunottamatta ovat hänen opetuslapsensa kaikki talonpoikia. Karjalan ja Savonkin herännäisyyden pappien luku on tuntuvasti pienempi kuin Pohjanmaan. Sama suhde vallitsee myöskin säätyläisiin ja tietopuolisen sivistyksen saaneisiin nähden. Näiden luku on Pohjanmaan heränneitten joukoissa monta vertaa suurempi kuin missään muualla, ei ainoastaan kaupungeissa, vaan maaseudullakin. Sivistyksen ja tiedon voima viimemainitun maakunnan herännäisyysliikkeessä ansaitseekin erityistä huomiota. Se vaikutti muunohessa senkin, että Pohjanmaan herännäisyys on paljon enemmän tunnettu kuin muiden seutujen. Kansanvaltaista luonnettaan ei sikäläinenkään liike senvuoksi kadottanut. Päinvastoin oli yhdenvertaisuuden aate siellä yhtä ehdottomasti tunnustettu kuin muuallakin. Ei voi liiaksi teroittaa sitä totuutta, että Suomen herännäisyys on kansallinen liike. Kansan syvissä riveissä se syntyi, kasvoi ja varttui. Historia osoittaakin, että tämä liike on esiintynyt voimallisimpana siellä, missä kansa itse ryhtyi sitä johtamaan. Tämän tehtävän on edellä muiden seutujen asukasten Pohjanmaan ja Lounais-Suomen kansa ottanut suorittaaksensa. Sentähden siirtyykin liikkeen painopiste vuosi vuodelta yhä huomattavammin näihin maakuntiin. Jo 1850-luvun alussa alkaa heränneitten luku Karjalassa ja Savossa vähentyä, mutta lisääntyy Pohjanmaalla ja Lounais-Suomessa. Tästä ei suinkaan saa johtaa sitä johtopäätöstä, että pappien merkitys herännäisyyden historiassa olisi pieneksi arvattava. Päinvastoin saattaa sitä tuskin liika suureksi sanoa. Mutta se on suuri juuri sentähden, että ne papit, jotka taistelevat herännäisyyden riveissä, Jumalan hengen valaisemina ja tukemina oivaltavat kansan syvimmän tarpeen ja itseään säästämättä rupeavat tämän tarpeen tulkeiksi. Tämän yhteydessä on niinikään muistettava, että herännäisyys on kauttaaltaan kirkollinen liike. Ei kovimpien vainojenkaan aikana missään huomaa pienintäkään yritystä kirkosta eroamiseen, vielä vähemmin myöhemmin. Tästä eivät Lounais-Suomen rukoilijatkaan ole poikkeuksena, vaikka sikäläinen papisto vielä 19 vuosisadan keskivaiheissa monessa paikoin on heille varsin nurjamielinen. Paavo Ruotsalainen, Wilhelm Niskanen, Kustaa Dahlberg, Salomon Häkkänen, sanalla sanoen kaikki liikkeen huomatuimmat maallikotkin käyvät ahkerasti Herran huoneessa, nauttivat usein Herran ehtoollista ja noudattavat tarkkaan papiston määräyksiä, vakuuttaen etteivät tahdo kirkosta luopua "niinkauan kuin Isä meidän rukousta ja Herran siunausta siellä oikein luetaan". Ja tätä katsantotapaa teroittavat he usein sanankuulijoilleen. Varsinkin herännäisyyden kukoistuksen aika on voimallisesti tukenut kansamme vanhoilta ajoilta perittyä rakkautta kirkkoon.

Vuosi 1852 on merkkivuosi Suomen historiassa. Se oli rikas tappioista ja mieliä masentavista tapahtumista. Kevät tuli myöhään ja oli harvinaisen kylmä. Kesä oli kyllä hyvin lämmin, mutta niin kuiva, että esim. Keski-Suomessa toukokuusta syyskuuhun asti satoi vain pari kertaa. Metsäpaloja riehui eri osissa maata, etenkin Pohjanmaalla, hävittäen monessa paikoin laajat alat viljelysmaatakin. Jyväskylän tienoilla satoi lunta ensi kerran lokakuun 19 p:nä ja tämä lumi jäi harvinaisen kylmän alkutalven pohjaksi joulukuuhun asti, jolloin luonnottoman kauan kestävät suvi-ilmat sen kokonaan sulattivat. Köyhyys oli suuri, ja ruttotauteja ilmaantui monessa paikoin. Valtiollinen taivas oli synkempi kuin koskaan ennen, tuli hävitti Porin ja Vaasan kaupungit, ja maan merkkimiesten rivistä tempasi kuolema Y. A. Wallinin ja M. A. Castrénin. Kuinka masentunut mieliala maassa oli, kuvaa valtaavasti J. W. Snellmanin viimemainitun haudalla pitämä puhe. Tuskin milloinkaan näytti Suomen tulevaisuus tuon suuren isänmaanystävän silmissä niin toivottomalta kuin silloin.

Näistä tapahtumista on kaksi, Porin ja Vaasan palo, suoranaisessa yhteydessä herännäisyyden historian kanssa. Ensinmainittu sai aikaan voimallisen herätyksen tämän puolen rukoilijoissa. He liittyivät likemmin toisiinsa ja polvistuivat vielä yksimielisemmin ja hartaammin kuin ennen vanhurskaan ja armollisen Jumalan edessä, häneltä apua rukoillen. Vaasa paloi elokuun 3 p:nä. Raatihuone oli melkein ainoa rakennus, joka säilyi tulen hävitykseltä. Sen portailta piti Mustasaaren kappalainen H. Moliis seuraavana päivänä herättävän ja särkevän puheen kaupungin kodittomille asukkaille. Tilaisuus oli valtaava; ainakin sillä hetkellä nöyrtyi moni katumuksen kyyneleitä vuodattamaan. Lauri Stenbäck, joka tulipalon sattuessa oleskeli Munsalassa, kirjoitti onnettomuudesta vähän myöhemmin J. I. Berghille: "Olin itse poissa ja tapasin tuhkana koko omaisuuteni melkein poikkeuksetta: talon ja irtaimiston, josta ainoastaan vähän arvotonta romua oli ehditty pelastaa. Raskainta on kuitenkin jokseenkin suuren ja monen vuoden aikana mahdollisimman suurella huolellisuudella kokoamani kirjaston menettäminen, se kun paloi kokonaan. Varmaankin tulen kauan ja katkerasti sitä kaipaamaan. Tahtoo tuntua hyvinkin raskaalta yhtäkkiä olla puilla paljailla ja olla pakoitettuna alkamaan alusta jälleen. Mutta suurempi on yleinen hävitys ja onnettomuus; se puhuu äänekkäämmin kuin yksityisen vahinko. En ole koskaan voinut kuvitella niin kauheaa ja täydellistä hävitystä ja tuhoa. Se on Jumalan käden isku ja se on varmaankin kauan tuntuva — suokoon Jumala hyväksi ja parannukseksi". Berghin vastaus tähän kirjeeseen on kaunis vastalause niille äänille, jotka siihen aikaan niin monessa paikoin hajoittaen särkivät heränneitten rivejä. Hän kirjoitti: "Surulla otan osaa katkeraan vahinkoosi. Olet menettänyt talosi ja omaisuutesi sekä arvokkaan kirjastosi. Ei olisi sinun tarvinnut sanoa, että eniten kaipaat viimemainittua. Jo ennenkuin sain kirjeesi pelkäsin, että olit menettänyt kaikki. Niin epäluotettavaa on kaikki tämän maailman hyvä. Kuitenkin lienee tälläkin tappiolla ja onnettomuudella hyötynsä, jos sitä oikein käytetään. — Nyt on Herra sallinut sinun pikkujumalien, kirjojen, tuhon. Jos nämä minun pikkujumalani olisivat parempia, tahtoisin ne kernaasti kanssasi jakaa. Meillä olisi siitä kummallakin se etu, että pääsisimme edes muutamista epäjumalista. Mutta minun kirjastoni on osaksi ymmärtämättömyydellä koottua, osaksi toisaalle tähtäävää, kuin sinun oli. Saattaisi siinä kuitenkin löytyä jotakin kelvollistakin. Tahdon sentähden ehdottaa, että, jos vaimoinesi tulet meille jouluksi, itse joululahjaksi ja paloavuksi valitset itsellesi puolet kirjastostani, jotta sinulla olisi jotain, millä alotat. Tarjoukseni olisi vilpitön siinäkin tapauksessa, että minulla olisi parempaa tarjottavana".

Mitä Vaasan paloon muuten tulee, niin ei näy se jättäneen syvempiä jälkiä sikäläisten heränneittenkään mieleen. Nämä olivat suureksi osaksi säätyläisiä, ja varsinkin heihin näkyy uuden suunnan hajoittava henki vaikuttaneen. Niinkuin olemme nähneet, oli Lauri Stenbäck tämän suunnan kiivaimpia edustajia. Hän julkaisi kyllä heti Vaasan palon jälkeen kaksi saarnaa, jotka pintapuolisesti arvosteltuina näyttävät todistavan, että hän edelleen oli herännäisyyden opin pohjalla, mutta joka niitä likemmin tarkastaa, ei saata olla huomaamatta, että se särkevä sävel, joka on herännäisyydelle niin ominainen ja joka niin kuuluvasti kaikuu Stenbäckin aikuisemmissa puheissa ja kirjoituksissa, on miltei kokonaan vaiennut. Kysymyksessä olevat saarnat — toisen otsakkeena on "Heräämisestä hengellisestä kuolemasta", toisen "Siitä teeskentelemisestä, joka estää Kristusta kirkastumasta heränneessä sielussa" — kantavat enemmän ihmisten erilaista hengellistä tilaa arvostelevien esitelmien, kuin ravitsevien hartauspuheiden leimaa. Paljon henkevämpiä ovat esim. Laguksen näinä aikoina kirjoittamat kirjeet. Vertailun vuoksi lainaamme tähän otteen Stenbäckin viimemainitusta saarnasta sekä muutamasta Laguksen kirjeestä. Kumpikin tarkoittaa heränneitä, sillä eroituksella, että viimemainitun sanat ovat lausutut tutulle ystävälle, edellisen kuulijoille kirkossa.

Kysymyksessä olevan saarnansa lopussa lausuu Stenbäck: "Tahdon kysyä teiltä, joita Jumalan henki on koskettanut ja jotka olette kokeneet ja ehkä vieläkin olette kokemassa ennättävän armon vetämisiä: oletteko todella 'vilpittömästi' heränneet? Älkää toki ainakaan itseänne pettäkö. Tosi, oikea, syvällinen parannus on hyvin harvinainen. Älkäämme aivan äkkiä pitäkö varmana, että se meissä on tapahtunut, jos meitä heränneiksi sanottaisiinkin ja itsekin itseämme semmoisina pitäisimme. On kuitenkin varma, että moni pitää itseään heränneenä sentähden, että ennättävä armo tekee hänessä työtä, vaikkei omatunto milloinkaan ole herännyt niin, että synnin juuri olisi voinut tulla paljastetuksi, vaikkei sydän milloinkaan ole tullut särjetyksi ja henki nöyryytetyksi selvästi näkemään ihmisluonnon täydellisen turmeluksen. Valitat alituisesti itseäsi, niin yhtä kuin toista puutettasi; milloin olet sortunut epätoivoon, milloin puuttuu sinulta synnintunto ja muuta semmoista. Ehkä johtuu tuo juuri siitä, että aina tahdot jotakin olla, ettei itsevanhurskas mielesi tahdo taipua Jumalan hengen alaiseksi ja antaa hänelle tilaisuutta paljastaa sydämesi pohjaa ja tehdä sinua köyhäksi Aatamin lapseksi, turmeltuneeksi ja kadotetuksi syntiseksi, joka ei enää odota mitään hyvää itseltänsä, vaan on pakotettu luomaan silmänsä ja sydämensä ikävän itsestään toiseen, nimittäin vapahtajaan Kristukseen, joka on tullut, jotta meillä, elämä olisi ja yltäkyllin. Ehkä kierrellen vältät Pyhän hengen nuhdetta, joko laiminlyömällä armonvälikappaleet tahi olemalla salaisesti suruton kotielämässäsi tahi tekemällä itsevanhurskaita yrityksiä, joilla ainoastaan teeskentelijät voivat tyydyttää itseään. Kun Kristus sanoo: joka ei vihaa omaa henkeänsä, hän ei voi olla minun opetuslapseni, niin hän tarkoittaa, ettei meidän tule vihata ainoastaan syntiämme ja mieltymystämme siihen, vaan myöskin aatamillista mieltymystä itseemme, omaan luontoomme sekä kaikkeen, joka on meidän omaamme. Tarkkaa, onko semmoista vihaa sinussa, onko sydämessäsi todella Paavalin huokaus: minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista".

Lagus kirjoittaa: "Katsot kovin paljon syntiäsi ja heikkouttasi. Sinä palvelet kahta herraa, lakia ja evankeliumia. Miten tuo tapahtuu? Siten, että tuomitset itseäsi ja paljon aikaasi hukkaan kulutat katsomalla puutteitasi, kun sinun päinvastoin tulisi käyttää aikaasi Kristusta katsomiseen. Salaa ja vastoin kaikkea tietoasi koetat kaikin tavoin syntiä tappaa, kun sinun sensijaan tulisi jättää kaikki muu sikseen, antaa synnin olla syntinä, niinkuin se on, ja ainoastaan puhua yksin armonvaltakunnan kuninkaalle, että hän ottaisi sinut elämän tielle, s.o. että rukoilisit: tulkoon sinun valtakuntasi. Asetu todella omantuntosi eteen ja tarkkaa, mistä kaikki nuo itseäsi-tuomitsemiset, nuo valitukset höllyydestäsi, häilyväisyydestäsi j.n.e. tulevat. Eivätkö ne ole kotoisin Siinain vuorelta? Hyppääthän joka kerta, kun itseäsi ja kelvottomuuttasi valittelet, sen merkin ja aidan yli, jonka Herra Jumala käski Mooseksen pystyttää vuoren ympäri, jotteivät ihmiset eivätkä eläimet kuolisi. Kun sentähden tuo vanha laulu alkaa kuulua sydämessäsi, niin ajattele: tämä on kyllä totta, mutta ei minulla nyt ole aikaa sitä miettiä; Herralle Kristukselle pitää minun asiani puhua, jotta hän minua auttaisi ja tielle ottaisi; en nyt pyhyyttä katso, sillä tuohan olisi hulluutta, vaan pyrin ainoastaan päästä parannuksen tielle. Kaiken muun työnnän syrjään ja annan yksin kerjuurukoukseni ja ikäväni lähetyskirjeenäni nousta kuninkaani tykö. Mitä hän tekee ja minkä hän antaa, sen otan vastaan, mutta pysyväisyyteni, uskollisuuteni y.m. annan mennä menojaan. Ymmärrätkö minua? Sinun ja minun tulee näin pääasianamme pitää Kristus. Kuinka monet raukat sotkevatkaan koko asiansa, heillä kun ei ole ymmärrystä tässä! He pyrkivät tielle, mutta eivät pääse juuri tämän syyn tähden. Opi käsittämään tämä, rukoillen Herraa sinulle sitä opettamaan. Käytä joka silmänräpäys, jonka olet käyttänyt valitukseen ja taisteluun syntiä vastaan, lapsellisesti puhutellaksesi Herraa. Et silloin muuta tarvitse, kuin katsella Jumalan Karitsaa, joka on kantanut syntisi. Ja huomaa, juuri kun näin käyttäydyt, tapahtuu uusi syntyminen sielussasi ilman omia pyrintöjäsi. Sinä vihaat syntiä ja voitat sen ainoastaan hänen kauttansa, joka sanoi: ilman minua ette voi mitään tehdä. Silloin myöskin pyhitys seuraa itsestänsä. Tämä on tie. Kulje sitä, niin et erehdy, vaan tulet autuaaksi".

Suupohjan pappien ero Malmbergista ja heränneitten joukkojen kokoamista sekä niiden maailmasta eroittamista vastustavan uuden suunnan synty tarjosi voimallista tuetta sille kirkon hallitusmiesten luulolle, että herännäisyyden aika oli loppumassa. Itsetietoisena nousee jälleen yleis-kirkollinen valta, tosin hieman muuttuneena, mutta pohjaltaan vielä samana kuin ennenkin. Helsingin Nikolainkirkon juhlallinen vihkiminen talvella 1852, piispantarkastukset, pappeinkokoukset, perintöruhtinaan käynti Helsingissä (1852) y.m. tilaisuudet tarjoovat tämän vallan edustajille paljon tyydytystä, ja suuri osa herännäisyydenkin miehistä näyttää pyrkivän heidän suosioonsa. Mitä uuden suunnan edustajiin tulee, pitivät he lujasti kiinni kannastaan, arvellen sitä ainoaksi, joka nyttemmin voisi luoda eloa kirkkoon. Niihin määrin oli esim. Stenbäck ihastunut J. T. Beckiin, että hän innokkaasti kannatti ehdotusta tämän kutsumisesta dogmatiikan professoriksi yliopistoomme. Ja kuitenkin oli omassa maassa niin etevä tiedemies kuin A. F. Granfelt tarjona tähän virkaan. Beckin suostumuskin oli jo hankittu, mutta yritys raukesi kuitenkin sikseen. Tämäkin hanke osoittaa, että herännäisyys on syrjääntymässä siitä valta-asemasta, johon se oli alkanut kohota. Mennyt oli sen loistonaika, mutta sen aatteet ja riennot elivät kukistamattomina kansan syvissä riveissä.

Haikein sydämin katselivat herännäisyyden ystävät jaon aikaansaamaa hävitystä. Moni ei enää tiennyt, minne kääntyisi ja keneenkä luottaisi. "Ei ole minulla nykyään suoraan sanoen halua matkustaa mihinkään", kirjoittaa Otto von Essen F. O. Durchmanille, joka oli pyytänyt häntä luoksensa. "Nykyajan särkevä erimielisyys on riistänyt minulta kaiken rohkeuden ja kaiken halun matkustaa. Ehkä onkin parasta hiljaisuudessa odottaa, mitä aika tuopi muassaan". Levottomuutta ja raskasta surua tuotti suuresta herännäisyysliikkeestä syrjään vetäytyminen lukemattomille. Tulevaisuus tuntui niin epävarmalta ja synkältä. He olivat kaikki saaneet herätyksensä herännäisyydessä, pietistiseen seuraelämään tottunut katsantotapa oli jälellä, yksinäinen elämä ei tyydyttänyt. Raskainta kaikesta oli nähdä, miten monessa maailmankaltaisuus ulkonaisessa elämässä sekä maailmanmielisyyskin sai vallan. "Paljo tuli luvalliseksi, jota ennen oli hyvinkin ankarasti arvosteltu", on muuan herännyt papinrouva näitä aikoja muistellessaan lausunut. Samoin ajattelivat useat varsinaisesta liikkeestä eronneet talonpojatkin. Jo jaon vuotena huomasi moni, että heidän hengenheimolaisensa pitkin askelin riensivät maailmaan.

Raskas on huokaus, jonka 1852 vuoden tapahtumat pusertavat heränneitten sydämistä. Heidän mielialaansa tulkitsevat elävästi seuraavat muutamasta J. I. Berghin samana vuonna kirjoittamasta kirjeestä lainatut sanat: "Herra Jumala yksin voi korjata ja parantaa Suomen kirkon surkeat vammat". [Lähteitä: Hornborg, Matrikel över församlingarna och presterskapet i Finland; Eliel Aspelin, Lars Stenbäck; Aug. Schauman, Från sex årtionden i Finland; Lars Stenbäck, Tvenne Predikningar; Laguksen ennen mainittu kirje Jaakko Wegeliukselle 15/5 52; Th. Rein, Supplementblad till Johan Wilhelm Snellmans Samlade Arbeten, I; Otto von Essenin kirje F. O. Durchmanille 9/7 52; Karolina Bergrothin y.m. kertomukset; J. I. Berghin kirje F. O. Durchmanille 8/5 52.]

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMEN HERÄNNÄISYYDEN HISTORIA XIX:LLÄ VUOSISADALLA III. 1845-1852 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.