The Project Gutenberg eBook of Eno Vanja: Kuvaus maalaiselämästä neljässä näytöksessä, by Anton Pavlovich Chekhov

Serebrjakov, Aleksander Vladimirovitsh, entinen professori.
Helena Andrejevna, hänen vaimonsa, 27 vuotta vanha.
Sofia Aleksandrovna (Sonja), hänen tyttärensä ensimäisestä
avioliitosta.
Voinitskaja, Maria Vasiljevna, salaneuvoksen leski, professorin
ensimäisen rouvan äiti.
Voinitski, Ivan Petrovitsh, hänen poikansa.
Avstrov, Mihail Lvovitsh, lääkäri.
Telegin, Ilja Iljitsh, köyhtynyt tilanomistaja.
Marina, vanha lapsenhoitajatar.
Työmies.

ENSIMÄINEN NÄYTÖS.

Puutarha. Näkyy osa rakennusta terasseineen. Puistokäytävällä vanhan poppelin juurella pöytä teekaluineen. Penkkejä ja tuoleja; eräällä tuolilla kitara. Vähän matkan päässä pöydästä keinu. — Kello käy kolmatta päivällä. Synkkä ilma.

MARINA (pöhöttynyt, jäykkäliikkeinen vanha nainen, istuu teekeittiön ääressä, kutoo sukkaa) ja ASTROV (kävelee edestakaisin vieressä).

ASTROV. En. En juo viinaa joka päivä. Sitäpaitsi nyt on tukehduttavan kuuma (paussi). Marina, montako vuotta siitä on, kun me tutustuimme toisiimme?

MARINA (Miettien). Montako? Kunpa muistaisin… Sinä saavuit tänne, näille seuduin… kuinka olikaan?… siihen aikaan, kun Veera Petrovna, Sonjan äiti oli vielä elossa. Kävit meillä usein hänen luonaan parina talvena… Siitä on nyt noin yksitoista vuotta (Miettien). Mutta voi olla jo enemmänkin…

MARINA. Hyvin paljon. Siihen aikaan sinä olit nuori ja kaunis, mutta nyt olet vanhettunut. Ja kauneutesikin on jo mennyttä lisäksi — olet ruvennut vähän ryypiskelemään.

ASTROV. Niin… Kymmenessä vuodessa olen kokonaan muuttunut. Ja mistä syystä? Rasitin itseäni liiaksi. Aamusta varhain myöhään yöhön olen aina ollut jalkeilla, tuntematta lepoa, ja yölläkin peitteen alla peläten, ett'eivät vain tulisi hakemaan sairaan luokse. Siitä asti, kun sinuun tutustuin, ei minulla ole ollut yhtään vapaata päivää. Eikö se vanhetuta? Kun elämä itsessäänkin on ikävää, tyhmää, likaista… Se on upottavaa kuin suo. Ympärillä vain narreja, pelkkiä narreja; kun elät heidän seurassaan vuotta pari-kolme, alat itsekkin vähitellen, huomaamattasi, muuttua samanlaiseksi narriksi. Se on ylitsepääsemätön välttämättömyys. (Kierrellen pitkiä viiksiänsä). Katsoppas, millaiset hirveät viikset minulla on… Tyhmät viikset. Minusta on tullut narri, Marina… Armollinen taivas, etten ole vielä aivan tyhmeliini, aivot ovat paikallaan, mutta tunto on kuin tylsistynyt. En mitään tahdo, en mitään kaipaa, en ketään rakasta… Vain sinua ehkä rakastan. (Suutelee hänen päätään). Minulla oli lapsena samanlainen hoitajatar.

ASTROV. En tahdo. Kolmannella viikolla suuren paaston aikaan matkustin Malitskan kylään kulkutautia ehkäisemään… Siellä raivosi tuhkarokko… Tuvissa väkeä kylki kyljessä… Likaa, löyhkää, savua, vasikoita lattialla, yhdessä sairaiden kanssa… Sekä porsaita… Minä puuhasin kokonaisen päivän, istahtamatta, saamatta muruakaan suuhuni, ja kun pääsin kotiin, niin eivät anna levähtääkkään — tuotiin rautatieltä vaihdemies luokseni; minä asetin hänet pöydälle, tehdäkseni leikkauksen, mutta hän otti ja heitti henkensä käsiini unijuomaa saatuansa. Ja kas, silloin kun niitä ei tarvittu, heräsivät tunteeni, ja omaatuntoani pakotti, ikäänkuin olisin tahallani tappanut hänet… Istuin, suljin silmäni — kas näin, ja ajattelin: tokkohan ne, jotka tulevat meidän jälkeemme sadan tai parin sadan vuoden perästä ja joille me nyt tietä raivaamme, tokkohan ne mainitsevat muistoamme siunaten? Marina, tokkohan mainitsevat!

VOINITSKI (Tulee kartanosta; hän on ottanut päivällisunen ja näyttää rypistyneeltä; istuu penkille, korjaa keikarimaista kravattiaan). Jaa'ah… (Paussi). Jaa'ah…

VOINITSKI. Olen… Kyllä (Haukottelee). Siitä lähtien kun professori tuli tänne rouvineen, on elämä suistunut pois raiteiltaan… Minä en saa unta oikeaan aikaan, aamiaiseksi ja päivälliseksi syön monenmoisia hienoja herkkuja, juon viiniä… se ei ole lainkaan terveellistä! Ennen ei ollut hetkeäkään vapaata aikaa, minä ja Sonja teimme työtä — ja lujasti teimmekin, mutta nyt puuhaa Sonja yksin, ja minä makaan, syön ja juon… Se ei ole oikein!

MARINA (Heiluttaen päätään). Toiset tavat! Professori nousee kello 12, mutta teekeittiö kiehuu aamusta asti, häntä odottaen. Ennen, kun heitä ei vielä ollut, söimme aina päivällisen ensimäisellä tunnilla, niinkuin kaikkialla oikeissa perheissä, mutta nyt heidän aikanansa vasta kello kuudelta. Yöllä professori lukee ja kirjoittaa, ja yht'äkkiä toista käydessä soipi kello… Mitä nyt, Herran nimessä? Teetä! Ei muuta kuin herätä hänen vuoksensa palvelusväki, aseta teekeittiö tulelle… Uudet tavat! Uudet tavat!

VOINITSKI (Viheltää). Sata vuotta. Professori on aikonut kokonaan muuttaa tänne asumaan.

MARINA. Nähkääs nytkin. Teekeittiö on jo ollut pari tuntia pöydällä, ja he menivät kävelemään.

VOINITSKI. He tulevat, he tulevat… Elä hermostu. (Kuuluu ääniä; puutarhan perältä, kävelyretkeltään palaten, saapuvat Serebrjakov, Helena Andrejevna, Sonja ja Telegin).

SEREBRJAKOV. Ystäväni, tuokaa minulle tee työhuoneeseeni, olkaa hyvä!
Minulla on tänään vielä vähän tekemistä.

(Helena Andrejevna, Serebrjakov ja Sonja menevät sisään;
Telegin tulee pöydän luokse ja istuutuu Marinan viereen).

VOINITSKI. Nyt on tukahduttavan kuuma, mutta korkeasti oppinut professorimme kävelee paltto päällä, kalossit jalassa, sateenvarjo kainalossa ja hansikkaat kädessä.

VOINITSKI. Mutta miten ystävällinen on hänen rouvansa! Miten ystävällinen! En ole ikinä nähnyt kauniimpaa naista.

TELEGIN. Jos minä ratsastan kentällä, Marina Timofejevna, tai kävelen varjoisassa puutarhassa, tai katselen tätä pöytää, niin tunnen sanomatonta riemua! Ilma on hurmaava, lintuset laulavat, me elämme kaikki rauhassa ja sovinnossa, — mitä meiltä vielä puuttuu? (Ottaen teelasin). Lämmin kiitos teille!

VOINITSKI. Ei mitään. Kaikki ennallaan. Minä olen sama mies kuin ennen, tai jos suvaitset, olen tullut huonommaksi, ikäänkuin laiskistunut, en tee mitään, ainoastaan murisen niinkuin vanha koira. Äitini, se vanha kottarainen, loruaa yhä naisten emansipatsionista: toisella silmällään katsoo hautaan, toisella etsii viisaista kirjoistaan uuden elämän aamuruskoa.

VOINITSKI. Niin, professori istuu entiseen tapaansa aamusta myöhään yöhön yksin kamarissaan ja kirjoittaa. "Aivot jännityksessä, otsa rypyssä me kirjoitamme oodeja oodien jälkeen, eikä meille eikä niille koskaan kunnian kukko laula." Sääli paperia! Parempi olisi, jos hän sepittäisi omaa elämäkertaansa. Siinä olisi mainio aine! Virkaheitto professori, ymmärrätkö, semmoinen kuivettunut korppu, ränsistynyt rahjus… Luusärkyä, reumatismia, leiniä ja sappi paisuksissa mustasukkaisuudesta ja kateudesta… Eleleehän tuo kuhnuri ensimäisen vaimonsa maatilalla, elelee vasten tahtoansa, kun ei kukkaro salli hänen asua kaupungissa. Hän valittelee alinomaa onnettomuuttansa, vaikka hän oikeastaan on tavattoman onnellinen. (Hermostuneesti). Ajatteleppa, millainen onni! Yksinkertaisen lukkarin poika, köyhä teini, ponnistelee korkeisiin oppiarvoihin ja professorin kateederiin, saa arvonimen "hänen ylhäisyytensä", pääsee senaattorin vävypojaksi j.n.e., j.n.e. Kaikki se ei vielä merkitse mitään. Mutta huomaappas tämä! Mies kirjoittelee ja pitää kokonaista viisikolmatta vuotta luentoja taiteesta, ymmärtämättä siitä kerrassaan hölynpölyä. Viisikolmatta vuotta hän jauhaa vieraita ajatuksia realismista, naturalismista ja kaikesta muusta roskasta; viisikolmatta vuotta hän luennoi ja kirjoittelee asioista, jotka järkevälle ihmiselle ovat jo aikaa sitten olleet tuttuja, mutta tyhmille taas epäintressantteja, — niin, viisikolmatta vuotta ammentaa tyhjää tuuleen. Ja kaiken aikaa, millainen itsetietoisuus! Millaiset vaatimukset! Hän pääsi eläkkeelle, eikä häntä mainitse yksikään elävä sielu, hän on tuiki tuntematon; se merkitsee, että hän on ollut viisikolmatta vuotta väärällä paikalla. Mutta katsokaa: hän astelee kuin puolijumala!

VOINITSKI. Kadehdinpa kyllä! Millainen onni hänellä on ollut naismaailmassa! Ei yhdenkään Don Juanin menestys vedä hänelle vertoja! Hänen ensimäinen vaimonsa, minun sisareni, ihana, hento olento, puhdas kuin tuo siintävä taivas, hyväsydäminen, jalomielinen, jolla oli enemmän ihailijoita kuin tuolla pölkkypäällä oppilaita, — rakasti häntä, niinkuin voivat rakastaa vain puhtaat enkelit samanlaisia puhtaita ja kauniita olentoja kuin he itse. Minun äitini, hänen anoppinsa, ihan jumaloi häntä siitä lähtien ja tuntee häntä kohtaan siitä ajasta pyhää ihailua. Hänen toinen vaimonsa, kaunis ja järkevä nainen — te näitte hänet vast'ikään — meni hänen kanssaan naimisiin, vaikka hän oli jo ikämies, uhrasi hänelle nuoruutensa, kauneutensa, vapautensa ja loistonsa. Miksi? Minkä vuoksi?

VOINITSKI. Sentähden, että tuo uskollisuus on väärennettyä alusta loppuun. Siinä on paljon kaunopuheisuutta, mutta ei laisinkaan järjestystä. Pettää vanhaa miestä, jota ei voi sietää, — se on epämoraalista; pyrkiä tukahduttamaan itsessään iloinen nuoruus ja elävä tunne, — se ei ole epämoraalista.

TELEGIN (Itkevällä äänellä). Vanja, en pidä sinusta, kun niin puhut. Mutta suoraan sanoen… Se, joka pettää miehen tai naisen, se on todella uskoton ihminen, se saattaa pettää isänmaansakin!

TBLKGIN. Suo anteeksi, Vanja. Vaimoni karkasi minulta seuraavana päivänä häiden jälkeen rakastettunsa kanssa epämiellyttävän ulkomuotoni vuoksi. Sen koommin en ole koskaan laiminlyönyt velvollisuuksiani. Siitä päivästä lähtien olen häntä rakastanut ja ollut hänelle uskollinen, auttanut häntä, minkä olen voinut, ja kuluttanut omaisuuteni niiden lasten kasvatukseen, jotka hän sai rakastettunsa kanssa. Onni minulta riistettiin, mutta ylpeys minulle jäi. Ja hän? Nuoruus on mennyttä, kauneus luonnonlakien mukaan lakastunut, rakastettu kuollut… Mitä hänelle jäi jälelle?

    (Sonja ja Helena Andrejevna tulevat; vähän myöhemmin tulee Maria
    Vasiljevna kirja kädessä; hän istuutuu lukemaan; hänelle tarjotaan
    teetä ja hän juo sen katsomatta muihin).

SONJA (Kiireesti, hoitajattarelle). Sinne tuli talonpoikia, Marinushka. Mene kysymään, mitä heillä on asiaa, kyllä minä itse kaadan… (Kaataa teetä).

ASTROV (Helena Andrejevnalle). Tulin katsomaan miestänne. Kirjoititte hänen olevan hyvin sairaana, reumatismia ja vielä jotakin muuta, mutta hän näyttää aivan terveeltä.

HELENA ANDREJEVNA. Eilisiltana hän oli pahalla tuulella, valitti jalkojaan säilöstelevän, mutta tänään ei ole mitään — —

ASTROV. Mutta minä tärisin rattailla kolmekymmentä virstaa, niin että pääni oli mennä murskaksi. Mutta jos kaikki on hyvin, niin eihän se ole ensi kertaa. Senvuoksi jään teille huomiseen asti ja nukun sensijaan kyllikseni.

SONJA. Sepä hauskaa. Te olette niin harvoin meillä yötä. Ette kai ole vielä syönyt päivällistä?

SONJA. No sepä sopii mainiosti, siis jäätte päivälliselle. Me syömme nyt kello kuudelta (Juo). Tee on jäähtynyt!

TELEGIN. Anteeksi… Nimeni ei ole Ivan Ivanitsh, vaan Ilja Iljitsh… Ilja Iljitsh Telegin eli Vohveli, niinkuin muutamat minua kutsuvat rokonarpisten kasvojeni vuoksi. Minä olin aikoinani Sonjan kummina, ja hänen ylhäisyytensä, teidän puolisonne, tuntee minut hyvin. Minä asun nyt teidän naapurinanne, tällä tilalla… Jos sallitte minun huomauttaa, niin minä tavallaan syön joka päivä teidän pöydässänne.

SONJA. Ilja Iljitsh on apulaisemme, oikea kätemme (Hellästi). Antakaa, kummi, niin kaadan teille lisää teetä.

MARIA VASILJEVNA. Unohdin sanoa Aleksanderille… muistini on jo tulla huon… että sain tänään kirjeen Paul Aleksejevitshilta Harkovista… Hän lähetti uuden kirjasensa…

MARIA VASILJEVNA. Hauska kyllä, vaan niin kummallinen. Hän kumoaa sen, mitä seitsemän vuotta sitten itse puolusti. Se on kauheata!

VOINITSKI. Olemmehan jo viisitoista vuotta puhuneet ja puhuneet, ja kirjoitelleet kirjasia. Olisi jo aika lopettaa.

MARIA VASILJEVNA. Miksi sinusta on vastenmielistä kuunnella, kun minä puhun. Suo anteeksi, Jean, mutta sinä olet viime vuonna muuttunut niin paljon, etten ollenkaan tunne sinua… Sinä olit ennen lujan vakaumuksen mies, kirkas personallisuus…

VOINITSKI. No niin! Olin kirkas personallisuus, joka ei ketään valaissut… (Paussi). Olin kirkas personallisuus… Myrkyllisempää kokkapuhetta on mahdoton laskea! Nyt olen 47 vuotta vanha. Viime vuoteen asti minä, niinkuin tekin, yritin tahallani sokaista silmiäni tuolla teidän skolastukallanne, jotta en näkisi oikeata elämää, — ja luulin tekeväni oikein. Mutta nyt, jospa tietäisitte! En nuku öisin, sillä minua inhoittaa ja raivostuttaa, kun olen tuhlannut niin kylmästi sen ajan, jolloin olisin voinut hankkia itselleni kaiken sen, minkä vanhuus minulta nyt kieltää!

MARIA VASILJEVNA (Pojalleen). Näyttää siltä kuin syyttäisit entisiä vakaumuksiasi jostakin… Mutta ne eivät ole syylliset, vaan sinä itse.. Olet unohtanut, etteivät vakaumukset itsessään merkitse mitään, ne ovat vain kuollut kirjain… Tekoja olisi tarvittu.

VOINITSKI. Tekoja? Ei jokainen ole syntynyt kirjoja tuhrivaksi ikiliikkujaksi, niinkuin tuo teidän herra professorinne.

MARINA. Entisillä asioillaan ne kulkivat, halusivat puhua jättömaasta.
Tipu, tipu, tipu…

MARINA. Kirjava kana on kadonnut poikasineen… Kunhan eivät vain varikset olisi vieneet… (Menee).

TYÖMIES. Onko herra tohtori täällä? (Astroville). Teitä tultiin hakemaan, Mihail Ivanovitsh, olkaa niin hyvä.

ASTROV (Äkäisesti). Kiitoksia paljon. Ei auta, täytyy lähteä… (Hakee silmin lakkiansa). Harmillista, hitto vieköön…

SONJA. Ikävää todellakin… Tulkaa sitten tehtaalta takaisin päivällisille…

ASTROV. En tule, ja muutenkin on myöhä. Missä minä… Mihin minä… (Työmiehelle). Kas niin, hyvä mies, käyppäs hakemassa minulle pieni ryyppy viinaa, yksin tein (Työmies menee). Missä minä… Mihinkä minä… (Löytää lakkinsa). Ostrov kertoo eräässä runossaan miehestä, jolla oli suuret viikset ja pienet hengenlahjat… Se olen minä. Jääkää hyvästi, hyvät herrat… (Helena Andrejevnalle). Jos milloin pistäydytte meillä päin, niin ottakaa Sofia Aleksandrovna mukaan, olen siitä sydämestäni iloinen. Minulla on pieni maatila, kaikkiaan kolmisenkymmentä desjatinaa, mutta mallikelpoinen puutarha ja taimitarha, jollaista saatte hakea tuhannen virstan päästä. Tilukseni rinnassa on kruunun metsäpalsta… Metsänvartija on vanha mies, sairastelee alinomaa, niin että minä oikeastaan hoidan kaikki hänen tehtävänsä.

HELENA ANDREJEVNA. Minulle on jo kerrottu, että te pidätte paljon metsistä. Tietysti niistä voi olla suurta hyötyä, mutta eikö se häiritse teidän oikeata kutsumustanne? Tehän olette lääkäri.

HELENA ANDREJEVNA (Astroville). Te olette vielä nuori mies, näöstä päättäen… noin 36-37 vuotta… eikä se varmaankaan ole niin hauskaa kuin te väitätte. Metsä on metsää. Minusta se on yksitoikkoista.

SONJA. Eipäs, se on erinomaisen hauskaa. Mihail Lvovitsh istuttaa joka vuosi uusia metsiä, ja hän on jo saanut pronssimitalin ja diploomin. Hän pitää huolta siitä, ettei vanhoja metsiä haaskata. Jospa kuulisitte hänen puhuvan, niin olisitte aivan samaa mieltä kuin hän. Hän sanoo, että metsät kaunistavat maata, että ne opettavat ihmistä ymmärtämään kauneutta ja synnyttävät hänessä ylevän tunnelman. Metsät tekevät ankaran ilmaston lauhkeammaksi. Seuduilla, missä ilmasto on lauhkeata, kulutetaan vähemmän voimaa taistelussa luontoa vastaan ja senvuoksi on ihminenkin siellä pehmeämpi ja hellempi; siellä on kansa kaunista, notkeata, helposti innostuvaa, heidän puheensa on hienoa, liikkeensä sulavia. Heillä kukoistivat tieteet ja taiteet, heidän filosofiansa ei ole synkkää, heidän suhteensa naisiin on täynnä hienoa aateluutta.

VOINITSKI (Nauraen). Bravo, bravo!… Kaikki tuo on kaunista, mutta ei vakuuttavaa, niin että (Astroville) salli minun, ystäväni, yhä edelleenkin lämmittää uuniani haloilla ja rakentaa latoja hirsistä.

ASTROV. Voithan lämmittää uuneja sammalturpeilla ja rakentaa latoja kivestä. Mutta olkoon menneeksi, hakkaa vain metsiä tarpeeseen, vaan miksi haaskata ne kokonaan? Venäjän metsät vapisevat kirveeniskuista, miljaardeja puita kaatuu, petojen ja lintujen asunnot tehdään autioiksi, joet mataloituvat ja kuivuvat, katoavat ainiaaksi ihanat maisemat, ja kaikki siitä syystä, kun ei laiskalla ihmisellä ole sen vertaa järkeä, että hän viitsisi kumartua ottamaan maasta lämmitysaineita (Helena Andrejevnalle). Eikö se ole totta? Ymmärtämätön raakalainen se vain saattaa polttaa uunissaan noita kaunottaria ja hävittää sitä, mitä voimme luoda. Ihmiselle on annettu järki ja luomisvoima, jotta hän kartuttaisi sitä, mitä hän on saanut, mutta tähän asti hän ei ole luonut, vaan hävittänyt. Metsät vähenevät vähenemistään, joet kuivuvat, metsänriista on kadonnut, ilmasto turmeltunut ja päivä päivältä muuttuu maa yhä karummaksi ja rumemmaksi. (Voinitskille). Niin, sinä katsot minuun ivallisesti eikä mikään, mitä sinulle puhun, näytä sinusta vakavalta ja… ja, kenties se onkin tyhmää, mutta, kun kuljen talonpojan metsien ohi, jotka olen pelastanut haaskauksesta, tai kun kuulen kuinka nuori metsäni, jonka olen istuttanut omin käsin, tuulessa humisee, niin tunnustan että ilmasto on jossakin määrin minunkin vallassani, ja että jos ihminen tuhannen vuoden päästä tulee onnelliseksi, niin olen minäkin siihen osaltani hiukan vaikuttanut. Kun istutan pienen koivun ja sitten näen, kuinka se viheriöitsee ja huojuu tuulessa, niin sieluni täyttyy ylpeydellä, ja minä… (Huomaten työmiehen, joka on tuonut hänelle tarjottimella ryypyn viinaa). Mutta… (juo) jo on aika lähteä. Kaikki tämä on loppujen lopuksi vain tyhjää lorua. Saan kunnian sanoa jäähyväiseni!

SONJA (Ottaa häntä kädestä ja menee mukaan). Milloinka tulette meillä käymään?

(Astrov ja Sonja menevät huoneisiin; Maria Vasiljevna ja Telegin jäävät pöytään; Helena Andrejevna ja Voinitski menevät terassille).

HELENA ANDREJEVNA. Mutta te, Ivan Petrovitsh, käyttäydyitte taaskin mahdottomasti. Oliko teidän pakko suututtaa Maria Vasiljevnaa puheellanne ikiliikkujasta! Ja tänään suuruksen jälkeen taas riitelitte Aleksanderin kanssa. Miten pikkumaista se on!

HELENA ANDREJEVNA. Ei ole syytä vihata Aleksanderia, hän on samanlainen kuin kaikki muutkin. Ei yhtään huonompi kuin te.

VOINITSKI. Jospa näkisitte hänen kasvonsa, hänen liikkeensä… Kuinka ikävältä teistä tuntuneekaan elämä! Ah, kuinka ikävältä!

HELENA ANDREJEVNA. Ah, sekä kyllästyttävältä että ikävältä! Kaikki haukkuvat miestäni, kaikki katsovat minuun säälien: onneton, hänellä on vanha mies! Tämä osanotto — oo, kuinka hyvin sen ymmärrän! Muistatko, mitä Astrov äsken sanoi: kaikki te järjettömästi haaskaatte metsiä, eikä kohta enää ole metsää missään maan päällä. Yhtä järjettömästi te haaskaatte ihmisiä, eikä kohta ole maailmassa enää uskollisuutta, ei puhtautta, eikä kykyä uhrautuvaisuuteen —, kiitos teille siitä! Miksi ette voi välinpitämättömästi katsoa naiseen, joka ei ole teidän omanne? Senvuoksi, että tuo tohtori on oikeassa — että teitä kaikkia riivaa hävityksen henki. Te ette sääli metsää, ette lintuja, ette naisia, ette toisianne…

HELENA ANDREJEVNA. Tuolla tohtorilla on väsyneet, hermostuneet kasvot. Intressantit kasvot. Sonja nähtävästi pitää hänestä, hän on rakastunut häneen, ja minä ymmärrän häntä. Tohtori on käynyt minun täällä ollessani jo kolme kertaa, mutta minä olen ollut arka enkä ole kertaakaan puhellut hänen kanssaan, niinkuin olisi pitänyt, enkä ole ollut hänelle sydämellinen. Hän on luullut minua häijyksi. Luultavasti minä ja te, Ivan Petrovitsh, olemme hyviä ystäviä siitä syystä, että me molemmat olemme raskassävyisiä, ikäviä ihmisiä! Hyvä ystävä! Älkää katsoko minuun tuolla tavoin, en pidä siitä.

VOINITSKI. Voinko katsoa teihin muuten, jos kerran teitä rakastan? Te olette minun onneni, elämäni, nuoruuteni! Tiedän, että minulla on vähän menestyksentoiveita, tuskin ollenkaan, mutta en kaipaa mitään, sallikaa minun vain katsella teitä, kuulla ääntänne…

VOINITSKI (Mennen Helenan jäljestä). Sallikaa minun puhua teille rakkaudestani, älkää ajako minua pois, siinä yksin on minun suurin onneni…

(Telegin näppäilee kieliä ja soittaa polkkaa; Maria Vasiljevna tekee kirjasen laitaan joitakin muistiinpanoja).

TOINEN NÄYTÖS.

Ruokasali Serebrjakovin talossa. — Yö. — Puutarhasta kuuluu vartijan koputus.

SEREBRJAKOV (istuu nojatuolissa avoimen ikkunan ääressä ja torkkuu) ja
HELENA ANDREJEVNA (istuu hänen vieressään ja myöskin torkkuu).

HELENA ANDREJEVNA. Sinulta putosi peite lattialle (Käärii hänen jalkojaan). Minä panen ikkunan kiinni, Aleksander.

SEREBRJAKOV. Älä pane, täällä on niin tukehduttava… Nukahdin äsken ja näin semmoista unta, että vasen jalkani ei ollutkaan omani. Heräsin kovaan pakotukseen. Ei, se ei ole tavallista kolotusta, pikemmin reumatismia. Paljonko nyt on kello?

SEREBRJAKOV. Hae minulle aamulla kirjastosta Batjushkovin runot.
Luulen, että ne on meillä.

SEREBRJAKOV. Hae aamulla Batjushkovin runot. Muistaakseni meillä oli ne. Mutta miksi minun on niin vaikea hengittää?

SEREBRJAKOV. Kerrotaan, että Turgenjev jalankolotuksesta sai rintataudin. Pelkään, että kunhan minulla vain ei olisi sitä. Kirottu, inhoittava vanhuus. Kun pääsisi siitä pirusta. Vanhaksi tultuani kävin minä itselleni inhoittavaksi. Ja teistä kaikistakin on varmaan vastenmielistä katsoa minuun.

HELENA ANDREJEVNA. Sinä puhut vanhuudestasi semmoisella sävyllä, ikäänkuin me olisimme kaikki siihen syypäät, että sinä olet vanha.

SEREBRJAKOV. Tietysti olet oikeassa. Enhän minä ole niin tyhmä, etten ymmärtäisi. Sinä olet nuori, terve, kaunis ja elämänhaluinen, mutta minä olen vanha, melkein kuin kuollut. Mitäpä siitä? Enkö sitä ymmärtäisi? Ja tyhmää se onkin, että minä vielä elän. Mutta odottakaahan vähän, pian minusta pääsette. Ei minun enää kauan tarvinne kitua.

SEREBRJAKOV. Näyttää siltä, että minun tähteni ovat kaikki väsähtyneitä ja ikävissään, turmelevat nuoruutensa, mutta minä yksin nautin elämästä ja olen tyytyväinen. No, niinpä niinkin!

HELENA ANDREJEVNA (Läpi kyynelien). Sietämätöntä! Mutta sano, mitä sinä oikeastaan tahdot?

SEREBRJAKOV. Kummallista, jos Ivan Petrovitsh alkaa pulma, tahi tuo vanha hupsu, Marja Vasiljevna, —- niin se ei tee mitään, kaikki kuuntelevat; mutta niin pian kuin minä sanon sanankaan, heti kaikki käyvät onnettomiksi. Minun äänenikin on vastenmielinen. No, olkoon niin, että minä olen vastenmielinen, itsekäs, despootti, — mutta eikö minulle sitten vanhuuskaan myönnä minkäänlaista oikeutta itsekkäisyyteen? Enkö ole sitä ansainnut? Pyydän kysyä, eikö minulla ole oikeutta nauttia rauhallista vanhuutta, saada ihmisten huomaavaisuutta osakseni?

HELENA ANDREJEVNA. Ei kukaan kiellä sinulta oikeuksiasi (Tuuli ryskyttää ikkunata). On alkanut tuulla, minä suljen ikkunan. (Sulkee). Kohta tulee sade. Ei kukaan vastusta sinun oikeuksiasi.

SEREBRJAKOV. Tehdä koko ikänsä työtä tieteen hyväksi, tottua omaan työhuoneeseensa, luentosaliin, arvoisiin virkatovereihinsa — ja yht'äkkiä ilman muuta joutua tähän hautakammioon, nähdä joka päivä tyhmiä ihmisiä, kuunnella joutavia juoruja… Minä tahdon elää, minä rakastan menestystä, rakastan kuuluisuutta, elämän pauhinaa, mutta täällä on niinkuin maanpaossa. Joka hetki ikävöidä entisyyttä, seurata ajatuksissaan muiden edistysaskeleita, pelätä kuolemaa… En voi! En jaksa! Eikä minulle sittenkään tahdota antaa anteeksi vanhuuttani!

HELENA ANDREJEVNA. Odota, ole kärsivällinen: viiden-kuuden vuoden perästä olen minäkin vanha.

SONJA. Isä, itse sinä käskit hakemaan tohtori Astrovia, mutta kun hän saapui, niin sinä kieltäydyit ottamasta häntä vastaan. Se ei ole hienotunteista. Aivan turhanpäiten vaivasitte tuota miestä…

SEREBRJAKOV. Mihin se sitten kelpaa tuo sinun Astrovisi? Hän ymmärtää yhtä paljon lääketiedettä kuin minä tähtitiedettä.

SONJA. Eihän jalkasi kolotusta parantamaan voi kutsua tänne koko lääkeopillista tiedekuntaa.

SEREBRJAKOV (Äreästi). Ah, ei niitä! Eihän tässä enää voi pyytää mitään!

SONJA. Ole hyvä, älä oikuttele. Joitakuita se kenties huvittaakin, mutta minä pyytäisin siitä päästä. En pidä siitä. Eikä minulla ole aikaa, minun on noustava aamulla aikaiseen ja mentävä heinälle.

VOINITSKI. Ulkona nousee ukkonen (Salama leimahtaa). Kas kuinka se välähti! Helene ja Sonja, menkää makaamaan, minä tulin vuorostani valvomaan.

SEREBRJAKOV (Säikähtäen). Ei, ei! Älkää jättäkö minua hänen kanssaan!
Ei. Hän piinaa minua puheillaan!

VOINITSKI. Mutta pitäähän heidän saada levähtää. He valvovat jo toista yötä.

SEREBRJAKOV. No menkööt sitten nukkumaan, mutta mene sinäkin pois.
Kiitos. Rukoilen sinua. Entisen ystävyytemme nimessä, älä vastustele.
Perästä päin sitten puhelemme.

SEREBRJAKOV (Vaimolleen). Kultaseni, elä jätä minua hänen kanssaan! Hän väsyttää minut puheillaan.

MARINA. Teekeittiö on vielä korjaamatta pöydällä. Ei oikein kävisi vielä maata meneminen.

SEREBRJAKOV. Ei kukaan vielä makaa, kaikki ovat uupuneita, minä yksin olen ylen onnellinen.

MARINA (Menee Serebrjakovin luokse, hellästi). Mitä, hyvä herra? Oletteko sairas? Minunkin jalkojani säilöstelee, niin kovasti säilöstelee (Kohentaa peitettä). Tämä tauti on ollut teissä jo kauan. Vera Petrovna-vainaja, Sonjan äiti, ei ennen aikaan saanut öisin unta, hän suri itsensä kuoliaaksi… Paljon hän teitä rakasti… (Paussi). Vanhat, niinkuin nuoretkin, kaipaavat osanottoa, mutta vanhoja ei kukaan sääli (Suutelee Serebrjakovia olalle). Lähtekäämme vuoteeseen, rakas herra… Lähtekäämme, sydänkäpyseni… Minä juotan lehmusteetä, lämmitän jalkojanne… Rukoilen Jumalaa puolestanne…

MARINA. Omiakin jalkojani niin säilöstelee, niin kovasti säilöstelee! (Taluttaa häntä yhdessä Sonjan kanssa). Vera Petrovna ennen vanhaan ihan suri itsensä kuoliaaksi, niin paljon itki… Sinä, Sonja, olit siihen aikaan vielä pieni ja ymmärtämätön… Käykää, käykää, herrani…

VOINITSKI. Te häneen, mutta minä itseeni. On jo kolmas yö, kun en ole saanut unta.

HELENA ANDRRJEVNA. Huonosti ovat asiat tässä talossa. Äitinne vihaa kaikkia, paitsi broshyyrejänsä ja professoria; professori on ärtyinen, ei luota minuun ja pelkää teitä; Sonja on vihoissaan isällensä ja vihoissaan minulle eikä ole virkkanut minulle sanaakaan kahteen viikkoon; te vihaatte miestäni ja julkisesti halveksitte äitiänne; minä olen kiihtynyt ja olen yrittänyt itkeä tänään noin parikymmentä kertaa… Huonosti ovat asiat tässä talossa.

HELENA ANDREJEVNA. Te, Ivan Petrovitsh, olette sivistynyt ja viisas mies ja teidän pitäisi mielestäni ymmärtää, etteivät maailmaa saa hävitetyksi rosvot eivätkä tulipalot, vaan viha ja eripuraisuus ja kaikki nuo pikkumaiset juorut… Teidän ei pitäisi murista, vaan sovittaa kaikki.

VOINITSKI. Pian on sade ohitse ja kaikki luonnossa virkistyy ja hengittää keveästi. Ainoastaan minua ei ukkossää virkistä. Yöt päivät kuristaa minua painajaisen tavoin se ajatus, että elämäni on peruuttamattomasti mennyttä. Entisyyttä ei minulla ole, se on tyhmästi tuhlattu turhuuteen, ja nykyisyys kauhistaa järjettömyydellään. Ottakaa elämäni ja ottakaa rakkauteni: mihin ne panisin, mitä niillä tekisin? Tunteeni häipyy turhaan, niinkuin auringonsäde, joka on hautaan eksynyt, ja koko elämäni menee hukkaan.

HELENA ANDREJEVNA. Kun puhutte minulle rakkaudestanne, niin minä ikäänkuin typerryn, enkä tiedä, mitä sanoa. Antakaa anteeksi, en osaa sanoa teille mitään. (Aikoo mennä). Hyvää yötä.

VOINITSKI (Sulkien häneltä tien). Jospa tietäisitte, miten minä kärsin ajatellessani, että tässä talossa minun rinnallani kuluu turhaan toisenkin elämä — teidän! Mitä odotatte? Mikä kirottu filosofia estää teitä? Ymmärtäkää toki, ymmärtäkää…

HELENA ANDREJEVNA (Katsoo häneen terävästi). Ivan Petrovitsh, te olette juovuksissa!

VOINITSKI. Hän on tuolla… minun luonani yötä. Kenties, kenties…
Kaikkihan on mahdollista.

HELENA ANDREJEVNA. Ennen ette koskaan juonut ettekä koskaan puhunut niin paljon… Menkää nukkumaan! Minulle tulee ikävä teidän kanssanne.

VOINITSKI (Yksin). Hän meni… (Paussi). Kymmenen vuotta sitten tapasin hänet sisar vainajani luona. Silloin hän oli 17 vuotias ja minä 37 vuotta. Miksi en silloin rakastunut häneen ja kosinut häntä? Olihan se mahdollista! Ja hän olisi nyt minun vaimoni… Niin… Nyt olisi ukkonen herättänyt meidät molemmat; hän olisi pelästynyt jyrähdystä, mutta minä olisin ottanut hänet syliini ja kuiskannut: "elä pelkää, minä olen luonasi". Oo, miten ihanat ajatukset, miten kaunista, minä hymyilen… mutta, Jumalani, ajatukset pyörivät sekaisin päässäni… Miksi olen vanha? Miksi hän ei ymmärrä minua? Hänen kaunopuheisuutensa, veltto moraalinsa, narrimaiset, hatarat ajatuksensa maailmanlopusta — kaikkea tuota minä sydämestäni vihaan. (Paussi). Oo, kuinka olen pettynyt! Ennen aikaan jumaloin tuota professoria, tuota kurjaa leininlyömää, tein työtä hänen hyväksensä niinkuin härkä! Minä ja Sonja pusersimme tästä maatilasta viimeisenkin mehun; me kaupittelimme, kuten pahimmat kiskurit, ruokaöljyä, herneitä ja piimäjuustoa, emmekä itse syöneet palastakaan, voidaksemme koota kopeekoista tuhansia ja lähettää hänelle. Minä ylpeilin hänestä ja hänen tieteestänsä, ja elin ja hengitin ainoastaan häntä! Kaikki, mitä hän puhui ja kirjoitti, näytti minusta nerokkaalta… Jumalani, mutta nyt? Hän on nyt virastaan eronnut, ja nyt voidaan nähdä hänen elämänsä loppusumma: hänen jälkeensä ei jää sivuakaan työn hedelmiä. Hän on tuiki tuntematon, hän on nolla! Saippuakupla! Minä olen pettynyt… huomaan, — tyhmästi pettynyt…

(Astrov tulee yönuttu päällä, ilman liivejä ja kaulaliinaa, hän on hutikassa; hänen perästään Telegin kitara kädessä).

ASTROV (Voinitskille). Oletko yksin täällä? Eikö ole naisia? (Kädet puuskassa, hyräilee). "Tanssi tupa, tanssi liesi, ei saa unta talonmiesi"… Mutta minut herätti ukkonen. Satoi aika lailla. Paljonko nyt on kello?

ASTROV. Uhkea nainen (Katselee lääkepulloja pöydällä). Lääkkeitä. Mitä kaikkia reseptejä siinä onkaan! Harkovista, Moskovasta, Tulasta… Kaikki kaupungit on hänen jalansärkynsä saanut liikkeelle. Onko hän sairas, vai tekeytyykö hän?

ASTROV. Miksi olet tänään niin surullinen? Säälittääkö professori, vai kuinka?

ASTROV. Nainen voi olla miehen ystävä ainoastaan seuraavassa järjestyksessä: alussa läheinen tuttava, sitten rakastajatar, ja vasta sitten ystävä.

ASTROV. Kuinka? Niin… minun täytyy tunnustaa, että alan käydä höperöksi. Näetkös, olen juovuksissakin. Tavallisesti otan noin kerran kuukaudessa aika hutikan. Viinapäissäni olen röyhkeä ja äärimäisyyteen saakka hävytön. Minusta on silloin kaikki tyyni yhdentekevää! Käyn käsiksi vaikeimpiinkin leikkauksiin ja suoritan ne erinomaisesti; luon mielessäni mitä suurenmoisimpia tulevaisuudenkuvia; enkä silloin enää pidä itseäni narrina, vaan uskon, että voin tuottaa ihmiskunnalle suunnatonta… kerrassaan arvaamatonta hyötyä! Ja silloin minulla on oma filosofinen järjestelmäni, ja te kaikki, hyvät veljet, näytätte minusta tuommoisilta pienen pieniltä koppakuoriaisilta… mikroobeilta (Teleginille). Soita, Vohveli!

TELEGIN. Tekisin sen sinulle kaikesta sydämestäni, rakas ystävä, mutta ymmärräthän, — talossa kaikki nukkuvat.

ASTROV. Pitäisipä maistaa, että pohja paistaa, Lähtekäämme, luulen että meille jäi vielä konjakkia. Ja kun päivä valkenee, niin lähdetään meille. Sopiiko se? Minulla on välskäri, joka ei koskaan sano "lähdetään", vaan "lähretään". Kauhea konna. Sopiiko se? (Huomaten Sonjan tulevan). Suokaa anteeksi, minulla ei ole mitään kaulassa.

SONJA. Mutta sinä, eno Vanja, olet taas juonut itsesi humalaan tohtorin kanssa. Teistä on tullut parhaat ystävät ja juomaveikot. No, hän on aina ollut semmoinen, mutta mistä syystä sinä? Sinun iällesi se ei lainkaan sovi.

VOINITSKI. Ei siinä ikää kysytä. Kun ei ole todellista elämää, niin eletään kangastuksien varassa. Onhan se tyhjää parempi sekin.

SONJA. Heinä on meillä kaikki tyyni niitettynä, joka päivä sataa, kaikki mätänee, mutta sinä vain kangastuksia mielessäsi haudot. Olet kokonaan laiminlyönyt isännyytesi… Minä raadan yksin, olen ponnistellut ihan uuvuksiin… (Säikähtäen). Eno, sinulla on silmissä kyyneleitä!

VOINITSKI. Mitä kyyneleitä? Ei kerrassaan mitään… loruja… Sinä katsoit äsken minuun, niinkuin äitivainajasi. Armaani… (Suutelee kiihkeästi hänen käsiänsä ja kasvojansa). Siskoni… rakas siskoni… missä hän on nyt? Jospa hän tietäisi! Ah, jospa hän tietäisi!

VOINITSKI. Raskasta, ikävää… Ei mitään… Sitten myöhemmin… Ei mitään… Minä lähden…

SONJA (Koputtaa ovelle). Mihail Lvovitsh! Ette kai vielä nuku? Tulkaa tänne hetkiseksi!

ASTROV (Oven takaa). Heti kohta! (Vähän myöhemmin tulee ulos: liivit päällä ja kaulus kaulassa). Mitä käskette?

SONJA. Juokaa itse, joll'ei luontonne ole sitä vastaan, mutta rukoilen, älkää antako enon juoda. Se on hänelle vaarallista.

ASTROV. Hyvä. Emmehän me enää juo. (Paussi). Minä lähden heti kotiini. Se on luja päätökseni. Sill'aikaa kun hevosia valjastetaan, valkenee päivä.

ASTROV. Ukkonen menee ohitse, ainoastaan pilvenreuna hipaisee tätä seutua. Minä lähden. Ja pyydän, älkää enää kutsuko minua isänne luokse. Minä sanon, että hänessä on leini, mutta hän väittää, että se on reumatismia; minä pyydän häntä pysymään vuoteessa, mutta hän istuu. Eikä hän tänään laisinkaan ryhtynyt puheisiin kanssani.

SONJA. Hän on pilalle hemmoteltu (Kopeloi ruokakaapissa). Tahdotteko vähän haukata?

SONJA. Minun tekee mieleni ottaa yöllä vähän välipalaa. Ruokakaapissa näyttää olevan jotakin. Kerrotaan, että hänellä aikoinansa oli hyvä menestys naismaailmassa, ja naiset ovat hänet turmelleet. Kas tässä juustoa, olkaa hyvä!

ASTROV. En ole tänään syönyt mitään, ainoastaan juonut. Isällänne on raskas luonne. (Ottaa kaapista pullon). Saanko luvan? (Kallistaa lasin pohjaan). Täällä ei ole ketään ja saa senvuoksi puhua suoraan. Nähkääs, minusta tuntuu, etten voisi elää teidän kodissanne kuukauttakaan, tukehtuisin tässä ilmassa… Isänne, joka on kokonaan leinin lyömä ja kirjoihinsa kiintynyt, eno Vanja synkkine ajatuksineen, mummonne ja lopuksi äitipuolenne…

ASTROV. Ihmisessä pitää kaikki olla kaunista: kasvot, puku, sielu, ajatukset. Hän on kieltämättä kaunis, mutta… mutta hän vain syö, makaa, kävelee ja hurmaa meidät kaikki kauneudellaan — eikä mitään muuta. Hänellä ei olle minkäänlaisia velvollisuuksia, hänen hyväksensä raatavat muut… Niinhän? Mutta joutilas elämä ei voi olla puhdasta. (Paussi). Muuten, kenties olen liian ankara häntä kohtaan. Minä en ole tyytyväinen elämääni, enemmän kuin eno Vanjannekaan, ja molemmat me muutumme äreiksi murjottajiksi.

ASTROV. Ylipäänsä kyllä rakastan elämää, mutta meidän elämäämme, tätä venäläistä, poroporvarillista nurkkakuntaelämää en voi sietää, vaan halveksin sitä kaikesta sielustani. Ja mitä tulee minun personalliseen yksityiselämääni, niin — jumal'avita — siinä ei ole kerrassaan mitään hyvää. Nähkääs, kun synkkänä yönä kulkee metsässä ja näkee etäisyydessä tuikkivan pienen tulen, niin ei huomaa väsymystä, eikä pimeyttä, eikä teräviä oksia, jotka lyövät vasten kasvoja… Minä raadan, — senhän tiedätte, — enemmän kuin kukaan näillä seuduin, kohtalo pieksää minua hellittämättä, ajottain kärsin sanomattomasti, mutta kaukaisuudessa ei loista minulle pieninkään valopilkku. En odota enää mitään, en rakasta ihmisiä… Pitkään aikaan en ole ketään rakastanut.

ASTROV. Ei ketään. Jonkunlaista hellyyttä tunnen ainoastaan teidän hoitajatartanne kohtaan — vanhalta muistilta. Talonpojat ovat hyvin yksitoikkoisia, kehittymättömiä ja elävät liassa, mutta sivistyneenkin luokan kanssa on vaikea tulla toimeen. Se rasittaa. Kaikki nuo hyvät tuttavanne ajattelevat pienesti, tuntevat pienesti eivätkä näe nenänsä vartta pitemmälle — kerrassaan tyhmiä. Kaikki tyyni. Ja ne, jotka ovat ymmärtävämpiä ja korkeammalle kehittyneitä, ovat hermotautisia, analyysin ja järkeilyn rikkirepimiä… Heidän sydäntänsä kivistää, he vihoittelevat, sairaalloisesti parjaavat ihmisiä, lähestyvät heitä syrjin, katsovat heihin kieroon ja päättelevät: "Oo, tuo on mielisairas!" tai: "Tuo on korulauseiden laskettelija!" Ja kun he eivät tiedä, minkä lapun kiinnittäisivät minun otsaani, niin he sanovat: — "Tuo on kummallinen ihminen, hyvin kummallinen!" Minä rakastan metsää — se on kummallista; en syö lihaa — sekin on kummallista. Välitöntä, puhdasta, vapaata suhdetta luontoon ja ihmisiin ei enää ole… Ei totta vieköön ole!

SONJA. Se ei sovi teille! Te olette kaunis mies, teillä on niin pehmeä ääni… Te olette kauniimpi kuin kukaan muu minun tuttavistani. Miksi siis tahdotte olla tavallisten ihmisten kaltainen, jotka juovat ja pelaavat korttia? Oi, älkää tehkö niin, pyydän teitä! Te sanotte aina, ett'eivät ihmiset luo, vaan särkevät, mitä heille on ylhäältä annettu. Miksi, miksi te turmelette itseänne? Ei saa, ei saa tehdä niin, pyydän, rukoilen teitä polvillani.

ASTROV. Seis! Nähkääs, olen tullut raittiiksi. Ja saatte nähdä, että olen kokonaan raitis, ja pysyn raittiina elämäni loppuun asti (Katsoo kelloaan). Niin, jatkakaamme. Sanon: minun aikani on jo ohitse, on jo myöhäistä minulle… Olen vanhettunut, tullut työstä raihnaaksi, tyhmentynyt, kaikki tunteeni ovat turtuneet, ja tuntuu kuin en enää voisi kiintyä kehenkään. En rakasta ketään… enkä voi kiinnittää itseeni ketään. Mikä minut vielä tempaa mukaansa, on kauneus. En ole aivan välinpitämätön sitä kohtaan. Minusta tuntuu, että jos esimerkiksi Helena Andrejevna olisi tahtonut, niin hän olisi voinut panna pääni pyörälle yhdessä päivässä… Mutta ei kai ole rakkautta eikä kiintymystä…

ASTROV. Niin… Suuren paaston aikana kuoli luonani eräs sairas kloroformeerattaessa.

SONJA. On aika jo unohtaa se. (Paussi). Sanokaa minulle, Mihail Lvovitsh… Jos minulla olisi ystävätär tahi nuorempi sisar, ja jos te saisitte tietää, että hän… no sanokaamme, rakastaa teitä, niin mitenkä te menettelisitte siinä tapauksessa?

ASTROV (Kohauttaa olkapäitään). En tiedä. Luultavasti en mitenkään… Antaisin hänelle viittauksen, etten voi häntä rakastaa… sitäpaitsi en vaivaa päätäni sellaisella. Olkoon kuinka tahansa, mutta jos aion lähteä, niin jo on aika. Hyvästi, kultaseni, muuten emme pääse loppuun vielä aamun valjetessa (Puristaa kättä). Menen vierashuoneen läpi, jos sallitte, mutta pelkään, että enonne pidättää minut.

SONJA (Yksin). Hän ei sanonut minulle mitään… Hänen sielunsa ja sydämensä ovat minulle vielä kokonaan suljetut, mutta miksi tunnen itseni niin onnelliseksi? (Hymyilee onnesta). Sanoin hänelle: te olette kaunis mies ja jalosydäminen, teillä on niin pehmeä ääni… Eikö se ollut sopivaa? Hänen äänensä värähtelee ja soi kuin hyväily… tuntuu kuin olisi hän vielä luonani. Ja kun puhuin hänelle nuoremmasta sisarestani, niin hän ei ymmärtänyt minua… (Katkoen tuskissaan käsiänsä). Kauheata, etten ole kaunis! Kauheata! Tiedän etten ole kaunis, tiedän, tiedän… Viime sunnuntaina kuulin, kuinka ihmiset kirkosta tullessaan puhuivat minusta, ja eräskin nainen sanoi: hän on hyväsydäminen ja jalomielinen, mutta sääli, että hän on ruma… Ruma…

HELENA ANDREJEVNA (Avaa ikkunan). Ukkonen on ohitse. Miten suloinen ilma. (Paussi). Missä on tohtori?

HELENA ANDREJEVNA. Kuinka kauan te olette minulle vihainen? Emmehän me ole tehneet toisillemme mitään pahaa. Miksi siis olisimme suutuksissa? Lopettakaamme jo…

SONJA. Minäkin olen tahtonut… (Syleilee häntä). Kyllin olemme jo murjottaneet.

HELENA ANDREJEVNA. Ei, hän istuu vieraskamarissa… Me emme virka toisillemme sanaakaan viikkokausiin, Herra ties, mistä syystä… (Huomaa ruokakaapin olevan auki). Mitä tämä merkitsee?

HELENA ANDREJEVNA. Samasta lasista… (Kaataa lasiin). Näin on parempi.
Olemme nyt sinuja?

SONJA. Sinuja. (Juovat ja suutelevat toisiaan). Tahdoin jo aikoja sitten tehdä sovinnon, mutta minua vähän kuin hävetti…

HELENA ANDREJEVNA. No, riittää, riittää… (Itkee). Pikku hupakko, minuakin rupeaa itkettämään… (Paussi). Olet ollut minuun suutuksissasi, kun minä muka tulin isällesi vaimoksi rahojen vuoksi… Jos uskot sanaani, niin vannon sinulle, että — menin hänelle rakkaudesta. Hän viehätti minua oppineena ja kuuluisana miehenä. Rakkauteni ei ollut todellista, vaan keinotekoista. Mutta se tuntui minusta silloin oikealta. Eihän se ole minun syyni. Etkä sinä ole lakannut kiduttamasta minua hääpäivästämme alkaen viisailla epäluuloisilla silmilläsi.

HELENA ANDRKJEVNA. Et saa katsoa asioita siltä kannalta — se ei sovi sinulle. Pitää uskoa hyvää kaikista ihmisistä, muuten ei voi elää.

SONJA. Arvasinhan minä. Vielä kysymys. Sano suoraan, tahtoisitko itsellesi nuoren miehen?

HELENA ANDREJEVNA. Millainen pikkuhupakko sinä olet. Tietysti tahtoisin
(Nauraa). No, kysy vielä jotakin, kysy!

SONJA (Nauraa). Minä näytän kai hyvin tyhmältä eikö totta? Hän on poissa, mutta minä kuulen hänen äänensä ja hänen askeleensa, ja jos katson pimeään ikkunaan, niin olen näkevinäni siinä hänen kuvansa. Anna minun puhua suuni puhtaaksi… Mutta en voi puhua ääneen, minua hävettää. Mennään minun kamariini, siellä voimme rauhassa puhella. Näytänkö minä sinusta tyhmältä? Tunnusta suoraan… Puhu minulle jotakin hänestä.

SONJA. Hän on viisas… Hän osaa kaikki, hän pystyy kaikkeen… Hän parantaa tauteja ja istuttaa metsiä…

HELENA ANDREJEVNA. Mitä metsistä ja lääketaidosta… Rakkaani, käsitäthän, hän on kyky! Tiedätkö, mitä on kyky? Rohkeutta, itsenäisiä ajatuksia, suurisuuntaisuutta ja lentoa… Hän istuttaa puuntaimen ja harkitsee, mitä siitä on tuleva tuhannen vuoden päästä, hänelle jo hämärtää ihmiskunnan onnellisuus. Semmoiset ihmiset ovat harvinaisia, heitä ei voi olla rakastamatta… Hän juo ja on usein raaka, — mutta mitä se haittaa? Kyvykäs mies Venäjällä ei voi pysyä puhtaana. Ajatteleppas itse, minkälaista on tuon tohtorin elämä! Pohjatonta lokaa teillä, pakkasia, lymypyryjä, hirveän pitkiä taipaleita, kansa raakaa, villiä, ylt'ympäri puutetta ja sairautta — ken sellaisissa oloissa raataa ja ponnistelee päivät päästänsä, hänen on vaikea 40 vuoden iässä pysyä puhtaana ja raittiina… (Suutelee häntä). Sydämestäni toivon sinulle hyvää, sinä ansaitset onnea… (Nousee seisoalleen). Mutta minä olen vain jäykkä sivuhenkilö… Musiikkiopistossa, mieheni kodissa, kaikissa romaaneissa — sanalla sanoen, kaikkialla olen ollut vain sivuhenkilö. Oikeastaan, jos asiata ajattelen, niin olen hyvin, hyvin onneton! (Kävelee suuresti liikutettuna näyttämöllä). Minulla ei ole onnea tässä elämässä. Ei ole! Mitä naurat!

SONJA (Nauraa, peittäen kasvonsa). Minä olen niin onnellinen… niin onnellinen!

HELENA ANDREJEVNA. Heti paikalla. Isäsi ei nuku. Kun hän on sairas, niin musiikki ärsyttää häntä. Mene kysymään häneltä. Jos hänellä ei ole mitään sitä vastaan, niin soitan. Mene.

HELENA ANDREJEVNA. En ole soittanut moneen aikaan. Tahdon soittaa ja itkeä, itkeä niinkuin hupakko (Ikkunasta). Sinäkö siellä kolkutat, Joachim?

VARTIJAN ÄÄNI. Heti menen pois! (viheltää). Hoi, te, Halli ja Virkku,
Halli seh!

KOLMAS NÄYTÖS.

Vierashuone Serebrjakovin talossa. Kolme ovea: oikealla, vasemmalla ja keskellä. — Päivä.

VOINITSKI, SONJA (istuvat) ja HELENA ANDREJEVNA (kävelee näyttämöllä, jotakin miettien).

VOINITSKI. Herra professori on suvainnut kutsua meidät kaikki tänään koolle tähän vierashuoneeseen kello yksi päivällä (Katsoo kelloa). Neljännestä vailla yksi. Hän tahtoo ilmoittaa jotakin maailmalle.

VOINITSKI. Hänellä ei ole mitään asioita. Hän kirjoittaa loruja, haukkuu muita ja on mustasukkainen, siinä kaikki.

VOINITSKI. No, no, anteeksi. (Viittaa Helena Andrejevnaan). Ihailkaa: hän tulee horjuen laiskuudesta. Viehättävää! hyvin viehättävää!

HELENA ANDREJEVNA. Kaiken päivää te vain surisette ja murisette. Eikö se jo ala tympäistä! (Tuskallisesti). Minä kuolen ikävään, enkä tiedä, mitä minun on tehtävä.

SONJA (Kohauttaen olkapäitään). Vähänkö on työtä? Jos vain tahtoisit tehdä.

SONJA. Hoida taloutta, opeta muita, paranna sairaita. Onko se vähän? Kun sinua ja isää ei vielä ollut täällä, niin me eno Vanjan kanssa kävimme itse torilla jauhoja kaupalla.

HELENA ANDREJEVNA. Minä en osaa. Eikä se ole hauskaa. Ainoastaan ihanteellisten romaanien sankarit opettavat lapsia ja hoitavat sairaita talonpoikia, mutta mitenkä minä yht'äkkiä, noin vaan, ottaisin ja menisin heitä lääkitsemään tai opettamaan?

SONJA. Minäpä en ymmärrä, miks'et halua mennä ja opettaa. Odotahan, kyllä siihen totut. (Syleilee häntä). Älä ole huolissasi, rakkaani. (Nauraa). Sinä ikävöit etkä voi löytää sijojasi, mutta ikävä ja toimettomuus on tarttuvaa. Katso eno Vanjaa: hän ei tee mitään, kulkee vain kuin varjo perästäsi, ja minä jätän työni ja juoksen luoksesi juttelemaan. Olen tullut laiskaksi, en viitsi! Tohtori Mihail Lvovitsh kävi meillä ennen aikaan hyvin harvoin, kerran kuukaudessa, ja vaikea oli saada häntä taipumaan, mutta nyt hän käy täällä joka päivä, ja on jättänyt metsänsä ja lääkärintoimensa sikseen. Sinä olet aika noita, ihan varmaan.

VOINITSKI. Mitä? Kalvaako ikävä? (Vilkkaasti). No, rakkaani, ihanaiseni, olkaa viisas! Suonissanne virtailee vedenneidon verta, ruvetkaakin kiehtovaksi keijukaiseksi! Ottakaa itsellenne vapaus edes kerran elämässänne, rakastukaa pian johonkin vetehiseen korvianne myöten — ja huiskis päistikkaa pyörteeseen, jotta herra professori ja me kaikki emme ehdi muuta kuin lyödä yhteen käsiämme hämmästyksestä!

HELENA ANDREJEVNA (Suutuksissaan). Jättäkää minut rauhaan! Te olette sydämetön!

VOINITSKI (Ei laske häntä). No, no, lintuseni, suokaa anteeksi… Minun on syy. (Suutelee kättä). Sovitaan pois.

HELENA ANDREJEVNA. Ei enkelilläkään riittäisi kärsivällisyyttä, tietkää se.

VOINITSKI. Sovinnon ja rauhan merkiksi tuon teille heti vihkon ruusuja; valmistin sen jo aamulla teitä varten… Syysruusuja — kauniita, murheellisia ruusuja…

HELENA ANDREJEVNA. On jo syyskuu käsissä. Mitenkähän pääsemme täällä yli talven! (Paussi). Missä on tohtori?

SONJA. Kamarissa eno Vanjan luona. Kirjoittaa jotakin. Olen iloissani, kun eno Vanja meni pois, minun pitää välttämättä puhua sinun kanssasi.

HELENA ANDREJEVNA. Ymmärrän… (Silittää hänen hiuksiansa). Minä ymmärrän.

SONJA. Ei, ei! (Katsahtaa taakseen, nähdäkseen kuvansa peilistä). Ei! Kun nainen ei ole kaunis, niin hänelle sanotaan: "teillä on erittäin kauniit silmät, teillä on erittäin kauniit hiukset"… Olen rakastanut häntä jo kuusi vuotta ja rakastan enemmän kuin omaa äitiäni; joka hetki kuulen hänen äänensä, tunnen hänen kätensä puristuksen; ja katson oveen ja odotan, ja minusta yhä tuntuu kuin astuisi hän tuossa tuokiossa sisään. Nyt ymmärrät, miksi minä yhä käyn luonasi saadakseni puhua hänestä. Nykyisin hän oleskelee täällä joka päivä, mutta hän ei katso minuun, ei ole näkevinäänkään… Se on semmoista kitumista! Minulla ei ole toivoa, ei vähintäkään! (Epätoivoissaan). O, Jumalani, anna minulle voimia… Olen rukoillut kaiken yötä… Usein menen hänen luokseen, juttelen hänen kanssaan, katson häntä silmiin… Minulla ei ole enää ylpeyttä eikä voimia hallita itseäni… En voinut pidättää itseäni ja eilen tunnustin eno Vanjalle, että rakastan… Ja kaikki palvelijat, tietävät, että minä rakastan häntä. Kaikki tietävät sen.

HELENA ANDREJEVNA (Epäröiden). Hän on omituinen ihminen… Tiedätkö mitä? Anna minun puhua hänen kanssaan… Varovasti, viittauksilla… (Paussi). Todellakin, kuinka kauan sinun täytyy elää epätietoisuudessa… Anna minun toimia!

Mainiota. Rakastaako hän vai ei — se on helppo saada selville. Ole rauhassa, kyyhkyseni, älä tuskaile, — minä kuulustelen häneltä asiaa varovaisesti, eikä hän huomaa mitään. Meidän on vaan tarvis tietää, rakastaako hän vai ei? (Paussi). Ellei, niin hän ei saa enää tulla käymään täällä. Niinhän?

Sinulle on helpompi, kun et näe häntä. Emme lykkää asiata tuonnemmaksi, vaan tiedustelemme häneltä nyt heti. Hän lupasi näyttää minulle joitakin piirustuksia… Mene sanomaan, että tahdon nähdä häntä.

HELENA ANDREJEVNA. Tietysti kerron. Mielestäni ei totuus, olkoonpa millainen taliansa, ole niin hirveä kuin epätietoisuus. Luota minuun, kyyhkyseni!

SONJA. Kyllä, kyllä… Minä sanon, että sinä tahdot nähdä hänen piirustuksiaan… (Menee ja seisahtuu oven luona). Ei, epätietoisuus on parempi… On edes toivoa…

HELENA ANDREJEVNA (Yksin). Ei ole mitään pahempaa, kuin se kun tietää toisen salaisuuden eikä voi auttaa (Miettien). Hän ei rakasta Sonjaa — se on selvää, mutta miksei hän ottaisi Sonjaa vaimokseen? Hän ei ole tosin mikään kaunotar, mutta hänen ikäiselleen maalaistohtorille olisi Sonja kyllin kaunis. Hän on viisas nainen, ja niin hyvä ja puhdas… Ei, ei se ole sitä, ei… (Paussi). Minä ymmärrän tuota tyttö parkaa. Keskellä epätoivoista ikävää, kun ympärillä ei liiku ihmisiä, vaan tuommoisia harmaita tahroja, kun ei kuule muuta kuin tyhmyyksiä eikä tiedä mistään muusta kuin syömisestä, juomisesta ja makaamisesta, saapuu hän joskus, aivan erilaisena kuin muut, kauniina, hauskana, viehättävänä, ikäänkuin keskellä synkkää yötä nousisi kirkas kuu… Antautua ihailemaan semmoista miestä, unohtaa itsensä… Luulenpa, että minäkin olen häneen vähän ihastunut. Minulla on ikävä ilman häntä ja hymyilen, kun nyt ajattelen häntä… Eno Vanja sanoo, että suonissani muka virtaa vedenneidon verta. "Ottakaa itsellenne vapaus edes kerran elämässänne"… Entäpä sitten? Kenties, niin pitäisikin… Tahtoisin lentää kuin vapaa ilmanlintu pois teidän kaikkien luota, näkemästä unisia kasvojanne, kuulemasta keskustelujanne, ja unohtaa, että teitä onkaan maailmassa… Mutta minä olen pelkurimainen ja arka… Omatunto soimaa minua ankarasti. Hän käy täällä joka päivä, minä arvaan, miksi hän niin tekee, ja tunnen jo itseni syylliseksi, valmiiksi lankeamaan Sonjan eteen polvilleni, pyytämään anteeksi, itkemään.

ASTROV (Tulee kartogrammi kädessä). Hyvää päivää! (Puristaa kättä). Te tahdoitte nähdä maalauksiani?

HELENA ANDREJEVNA. Eilen lupasitte näyttää minulle töitänne… Onko teillä aikaa?

ASTROV. On tietysti (Levittää kartogrammin pikkupöydälle ja kiinnittää sen siihen nauloilla). Missä olette syntynyt?

HELENA ANDREJEVNA. Miksi ei? En tosin tunne maaseutua, mutta olen lukenut paljon.

ASTROV. Tässä talossa on minulla oma pöytä… Ivan Petrovitshin kamarissa. Kun olen oikein väsynyt. melkein tylsistynyt, silloin nakkaan kaikki syrjään ja juoksen tänne ja huvittelen tämän ääressä tunnin tai pari… Ivan Petrovitsh ja Sofia Aleksandrovna laskevat tilejä helmilaudalla, minä istun heidän vieressään oman pöytäni ääressä ja maalaan — ja on niin lämmintä ja rauhallista, ja sirkka sirisee. Mutta sitä huvia en suo itselleni usein, kerran kuukaudessa… (Osoittaen kartogrammia). Katsokaa nyt tähän. Siinä on kuvattuna meidän piirikuntamme, semmoisena kuin se oli 50 vuotta sitten. Tumman- ja heleänvihreä väri osoittaa metsiä; puolet koko maa-alasta oli metsien peittämää. Missä vihreälle pohjalle on piirretty punainen verkko, siellä tavataan hirviä ja metsävuohia… Näytän teille siitä sekä kasviston että eläimistön. Tässä järvessä on elänyt joutsenia, hanhia, sorsia, ja niinkuin vanhat kertovat, siinä oli lintuja kaikenlaisia niin suunnattomat joukot, ettei voinut taivasta nähdä: niitä parveili kuin pilviä. Paitsi kirkonkyliä ja maakyliä näette siellä täällä hajallaan muutamia uudistaloryhmiä, karjakartanoita, raskolnikkojen erakkomajoja, vesimyllyjä… Sarvikarjaa ja hevosia oli runsaasti. Se näkyy vaaleansinisestä väristä. Esimerkiksi tässä kihlakunnassa oli vaaleansinistä väriä paksulta; niillä tienoin oli kokonaisia hevoslaumoja ja joka talolle kuului kolme hevosta. (Paussi). Katsokaamme sitten alemmaksi. Se näyttää, millaista oli 25 vuotta sitten. Silloin oli metsänä ainoastaan kolmasosa koko maa-alasta. Metsävuohia ei enää ole, mutta hirviä on. Vihreä ja heleänsininen väri on jo tullut vaaleammaksi. Ja niin edespäin, ja niin edespäin. Siirtykäämme kolmanteen osaan: se kuvaa piirikuntamme nykyistä tilaa. Viheriää väriä on vain paikka paikoin, ei yhtenä levynä, vaan täplittäin; sukupuuttoon ovat hävinneet hirvet ja joutsenet ja metsot… Entisistä syrjäkylistä, karjakartanoista, erakkomajoista ja myllyistä ei ole enää jälkeäkään. Yleensä osoittaa kuva yhtämittaista ja eittämätöntä taantumista, joka nähtävästi vielä saattaa jatkua ehkä 10-15 vuotta, ennenkuin se saavuttaa huippunsa. Te sanotte, että juuri siinä näkyy kulttuurin vaikutus, että vanhan täytyy alituisesti väistyä uuden tieltä. Niin, ymmärrän kyllä, jos näiden hävitettyjen metsien paikalla risteilisi lehtokujia ja rautateitä, jos siellä kohoaisi kouluja ja tehtaita, — kansa kenties tulisi terveemmäksi, varakkaammaksi, sivistyneemmäksi, mutta täällä ei ole merkkiäkään siitä! Piirikunnassa on samat suot, samat hyttyset, sama tiettömyys, köyhyys, kuumetauti, kurkkumätä, tulipalot… Yli voimien käyvä olemassaolon taistelu on synnyttänyt tämän taantumuksen; se on tuloksena hitaudesta, moukkamaisuudesta, täydellisestä itsetietoisuuden puutteesta, kun vilusta värisevä, nälkiintynyt, sairas ihminen pelastaakseen elämänsä rippeitä, suojellakseen lapsiaan vaistomaisesti, tietämättään käy käsiksi kaikkeen, millä vain saattaa tyydyttää nälkäänsä ja lämmittää itseänsä, hävittää kaikki ajattelematta huomista päivää… Hävitetty on jo melkein kaikki, mutta sensijaan ei ole vielä mitään rakennettu. (Kylmästi). Näen kasvoistanne, ettei tämä teitä lainkaan huvita.

ASTROV. Ei siinä olekkaan mitään ymmärtämistä, se ei yksinkertaisesti huvita.

HELENA ANDREJEVNA. Suoraan sanoen, ajatukseni olivat toisaalla. Suokaa anteeksi. Minun täytyy teitä vähän kuulustella, minua kiusoittaa, enkä tiedä, miten alkaa.

HELENA ANDREJEVNA. Niin, kuulustella, mutta… se on jotenkin viatonta laatua. Istukaamme! (Istuvat). Asia koskee erästä nuorta ihmistä. Puhukaamme niinkuin rehelliset ihmiset, niinkuin ystävät, ilman verukkeita. Puhelkaamme ja sitten unohtakaamme, mistä oli kysymys. Niinhän?

HELENA ANDRRJEVNA. Asia koskee tytärpuoltani Sonjaa. Miellyttääkö hän teitä?

HELENA ANDREJEVNA. Vielä pari kolme sanaa — ja sitten loppu. Ettekö ole huomannut mitään?

HELENA ANDREJEVNA (Ottaa häntä kädestä). Te ette rakasta häntä, näen sen silmistänne… Hän kärsii… Ymmärtäkää se ja… lakatkaa käymästä täällä.

ASTROV (Nousee seisoalleen). Minun aikani on jo mennyt… Ei ole aikaa… (Kohauttaa olkapäitään). Milloin enää joutaisinkaan… (Levottomana).

HELENA ANDREJEVNA. Uh, kuinka vastenmielinen keskustelu! Olen niin kuohuksissani, kuin olisin kantanut selässäni tuhat puutaa. No, Jumalan kiitos, että olemme lopussa. Unohtakaamme, niinkuin emme olisi lainkaan puhelleet, ja… ja te matkustakaa pois. Te olette järkevä mies, ymmärrättehän… (Paussi). Minäkin olen ihan punainen liikutuksesta.

ASTROV. Jos olisitte sanonut sen pari kuukautta sitten, niin olisin kenties ajatellut asiaa, mutta nyt… (Kohauttaa olkapäitään). Jos hän kärsii, niin tietysti… Yhtä vain en ymmärrä: miksi oli tarpeen tämä kuulustelu? (Katsoo häntä silmiin ja uhkaa sormellaan). Ah te — viekas!

ASTROV (Nauraen). Viekas! Otaksukaamme, että Sonja kärsii, suon sen mielelläni, mutta mitä tarkoitti tämä tiedustelunne? (Estäen häntä puhumasta, vilkkaasti). Sallikaa, älkää teeskennelkö lainkaan hämmästystä, tiedättehän hyvin, miksi käyn täällä joka päivä… Miksi ja kenen tähden käyn täällä, sen tiedätte vallan hyvin. Rakas peto, älkää katsoko minuun tuolla tavoin, minä olen vain vanha varpunen…

ASTROV. Kaunis, pörröinen hilleri… Mielenne tekee uhreja! En ole kokonaiseen kuukauteen tehnyt mitään, kaikki olen jättänyt sikseen, teitä olen kiihkeästi etsinyt — ja se huvittaa teitä kauheasti… No, entäpä sitten? Olen voitettu, tiesittehän sen kysymättäkin. (Panee käsivartensa ristiin ja kumartaa). Antaudun. Ottakaa ja syökää!

HELENA ANDREJEVNA. Oo, en ole niin alhainen ja kehno, kuin te luulette!
Vannon sen teille.

ASTROV (Sulkien häneltä tien). Tänään lähden, enkä enää koskaan palaa, mutta… (Ottaa häntä kädestä, katsoo ympärilleen) missä tapaamme toisemme? Sanokaa pian: missä? Tänne voi tulla joku, sanokaa heti… (Intohimoisesti). Miten ihmeellinen, huumaava… Yksi suutelo… Tahdon suudella vain tuoksuvia hiuksianne…

ASTROV (Estäen häntä puhumasta). Miksi vannoa? Ei tarvitse vannoa. Ei tarvita turhia sanoja… Oo, kuinka kaunis! Millaiset kädet!

HELENA ANDREJEVNA. Jo riittää, vihdoinkin… menkää matkaanne…
(Tempaa pois kätensä). Olette pois suunniltanne.

ASTROV. Sanokaahan, sanokaa, missä tapaamme huomenna? (Ottaa häntä vyötäisistä). Näethän, se on välttämätöntä, meidän täytyy tavata toisemme.

(Suutelee häntä; sill'aikaa astuu sisään Voinitski ruusuvihko
kädessä ja seisahtuu oven poskeen).

HELENA ANDREJEVNA (Näkemättä Voinitskia). Armahtakaa… päästäkää minut…

ASTROV (Pitäen häntä kiinni vyötäisistä). Tule huomenna metsänhoitajan asunnolle… noin kello kaksi… Niinhän? Tuletko?

HELENA ANDREJEVNA (Nähdessään Voinitskin). Päästäkää! (Menee kovasti levottomana ikkunan luokse). Tämä on kauheata!

VOINITSKI (Laskee kukkavihkon tuolille; pyyhkii suuresti hämillään nenäliinalla kasvojansa ja niskaansa). Ei mitään… Niin… Ei mitään…

ASTROV (Äreästi). Tänään ei ole mikään huono ilma, kunnioitettava Ivan Petrovitsh. Aamulla oli pilvessä, aivan niinkuin sateen edellä, mutta nyt paistaa päivä. Vilpittömästi sanoen, syksy on ollut ihana… eikä vuodentulossa ole mitään moittimista. (Käärii kartogrammin rullalle). Sääli vain, että päivät ovat lyhentyneet…

HELENA ANDREJEVNA (Menee kiivaasti Voinitskin luokse). Teidän pitää ponnistaa voimanne ja käyttää kaikki vaikutusvaltanne, jotta minä pääsisin mieheni kanssa lähtemään jo tänään täältä! Kuuletteko? Jo tänään!

VOINITSKI (Pyyhkien kasvojansa). Mitä? No niin… hyvä. Minä näin kaikki, Helene, kaikki…

HELENA ANDREJEVNA (Hermostuneesti). Kuuletteko? Minun täytyy jo tänään matkustaa täältä pois!

TELEGIN. Minäkään en ole ihan terve, teidän ylhäisyytenne. Jo pari päivää olen sairastellut. Päätä kivistelee…

SEREBRJAKOV. Missä ovat muut? Minä en pidä tästä talosta. Se on kuin mikähän labyrintti. Kaksikymmentä kuusi, äärettömän suurta huonetta, kaikki ihmiset hajaantuvat eri tahoille, niin ettei koskaan saa ketään käsiinsä. (Soittaa). Kutsukaa tänne Maria Vasiljevna ja Helena Andrejevna!

SONJA (Mennen Helena Andrejevnan luokse, kärsimättömästi). Mitä hän sanoi?

SONJA. Sinä vapiset? Sinä olet kiihoittunut? (Uteliaasti tarkastelee hänen kasvojansa). Minä ymmärrän… Hän lupasi olla tästä lähtien koskaan täällä käymättä… niinkö? (Paussi). Sano: niinkö?

SEREBRJAKOV (Teleginille). Pahoinvoinnin saattaa vielä tyynesti kestää, olkootpa asiat kuinka tahansa, mutta tätä maalaiselämän järjestystä, sitä en voi sietää. Minusta tuntuu ihan siltä, kuin olisin pudonnut maasta johonkin vieraaseen taivaankappaleeseen. Istukaa, hyvät herrat, tehkää hyvin. Sonja! (Sonja ei kuule häntä, vaan seisoo, pää surullisesti painuksissa). Sonja! (Paussi). Hän ei kuule. (Marinalle). Ja sinä Marina, istu. (Marina istuu ja neuloo sukkaa). Hyvät herrat. Teroittakaa, niin sanoakseni, korvanne pelkäksi tarkkaavaisuudeksi. (Nauraa).

SEREBRJAKOV. Te… Miksi olet suutuksissa? (Paussi). Jos olen jollakin tavoin rikkonut sinua vastaan, niin anna se minulle anteeksi.

SEREBRJAKOV. Siinäpä on äitikin. Minä olen, hyvät herrat. (Paussi). Olen kutsunut teidät tänne, hyvät herrat, ilmoittaakseni teille, että revisori on meille tulossa. Mutta leikki sikseen. Asia on vakavaa laatua. Kutsuin teidät koolle, hyvät herrat, pyytääkseni teiltä apua ja neuvoa, ja, tuntien teidän ainaisen hyväntahtoisuutenne, toivon ne saavani. Minä olen oppinut kirjamies, ja olen aina ollut vieras käytännölliselle elämälle. En voi tulla toimeen ilman ymmärtävien ihmisten neuvoja ja pyydän sinua, Ivan Petrovitsh, ja teitä, Ilja Iljitsh, ja teitä äiti… Asia on sitä laatua, että manet omnes una nox, se on: että me kaikki olemme kuolevaisia; minä olen vanha, sairas ja katson senvuoksi jo ajan tulleen järjestää varallisuussuhteeni, mikäli ne koskevat perhettäni. Elämäni on jo lopussa, en ajattele itseäni, vaan minulla on nuori vaimo ja alaikäinen tytär. (Paussi). Maalla eläminen on käynyt minulle mahdottomaksi. Me emme ole syntyneet maalaiselämään. Mutta niillä varoilla, jotka saamme tästä tilasta, on mahdoton elää kaupungissa. Jos esimerkiksi myymme metsää, niin se on poikkeuskeino, jota ei saa käyttää hyväkseen joka vuosi. Pitää keksiä semmoisia keinoja, jotka takaavat meille vakinaisen, jotenkin varman määrän tuloja. Olen ajatellut erästä semmoista keinoa ja saan kunnian esittää sen harkittavaksenne. Syrjäyttäen yksityiskohdat, selitän sen pääpiirteissään. Tilamme ei tuota keskimäärin enemmän kuin kaksi prosenttia. Esitän, että se myytäisiin. Jos muutamme siitä saadut rahat arvopapereiksi, niin saamme neljä tai viisi prosenttia, ja luulenpa, että saisimme jonkun tuhannen ylijäämää, joka tekee meille mahdolliseksi ostaa Suomesta pienen huvilan.

SEREBRJAKOV. Että vaihtaisimme rahat korkoa tuottaviin arvopapereihin ja ostaisimme sillä summalla, mikä meille jää ylitse, itsellemme huvilan Suomesta.

VOINITSKI. Sepä se juuri. Tahdot myydä tilan, erinomaista, mainio ajatus… Mutta mihin käsket minun muuttamaan äitivanhukseni ja tuon Sonjan kanssa?

VOINITSKI. Odotappas. Nähtävästi ei minulla tähän saakka ole ollut pisaraakaan tervettä järkeä. Tähän päivään asti olen tyhmyydessäni luullut, että tämä tila on Sonjan omaisuutta. Isävainajani osti tämän tilan sisarelleni myötäjäisiksi. Tähän saakka olen ollut lapsellinen, en ole ymmärtänyt lakipykäliä turkkilaiseen tapaan, ja olen luullut että tila menisi sisareltani Sonjalle perinnöksi.

SEREBRJAKOV. Niin, tila on Sonjan. Ei kukaan sitä kiellä. Enkä minä ole aikonutkaan myydä sitä ilman Sonjan suostumusta, lisäksi aion tehdä sen juuri Sonjan hyväksi.

VOINITSKI. Tämä on käsittämätöntä, käsittämätöntä! Tahi sitten olen minä tullut hulluksi, tahi… tahi…

MARIA VASILJEVNA. Jean, älä puhu Aleksanderia vastaan. Usko pois, että hän ymmärtää paremmin kuin me, mikä on hyvä ja mikä paha.

VOINITSKI. Ei, antakaa minulle vettä. (Juo vettä). Puhukaa mitä tahansa, niinkuin teitä haluttaa.

SEREBRJAKOV. En ymmärrä, miksi sinä kiivastut. Enhän minä sano, että ehdotukseni on paras mitä voi olla. Jos kaikki katsovat sen kelvottomaksi, niin en minä pidä siitä järkähtämättömästi kiinni.

TELEGIN (Levottomasti). Minä, teidän ylhäisyytenne, tunnen tiedettä kohtaan ei ainoastaan harrasta kunnioitusta, vaan sukulaisuustunteitakin. Veljeni Gregori Iljitshin vaimon veli, Konstantin Trofimovitsh Lakedemonov, jos kenties suvaitsette tuntea, oli maisteri…

VOINITSKI. Seis, Vohveli, me haluamme puhua asiasta… Odota, sitten perästä päin… (Serebrjakoville). Kysy sinä häneltä. Tämä maatila ostettiin hänen sedältään.

VOINITSKI. Tämä tila ostettiin silloin sen hinnan mukaan yhdeksästäkymmenestä viidestä tuhannesta. Isä maksoi paikalla vain seitsemänkymmentä tuhatta ja velaksi jäi kaksikymmentä viisi tuhatta. Kuulkaa nyt… Tätä tilaa ei myydä, ellen minä luovu perintöosastani sisareni hyväksi, jota olen lämpimästi rakastanut. Sitäpaitsi, olen raatanut kymmenen vuotta kuin härkä ja maksanut koko velan…

VOINITSKI. Tila on veloista vapaa ja hyvässä kunnossa, se on yksistään minun ponnistusteni ansio. Mutta nyt, kun olen tullut vanhaksi, tahdotaan minut häätää täältä pois niskasta pitäen!

VOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olen hallinnut tätä tilaa, tehnyt työtä, lähettänyt sinulle rahoja, kuin tunnollisin käskyläinen konsanaan, etkä sinä koko aikaan ole minulle kertaakaan suurta kiitosta sanonut. Koko aikana — niin hyvin nuoruudessani kuin nytkin — olen saanut sinulta palkkaa mitättömän summan, viisikymmentä ruplaa vuodessa — eikä sinun päähäsi ole koskaan pälkähtänyt korottaa sitä yhdelläkään ruplalla!

SEREBRJAKOV. Ivan Petrovitsh, mistä olisin voinut sen tietää? Olen epäkäytännöllinen ihminen enkä ymmärrä mitään. Olisit voinut itse korottaa palkkaasi, niin paljon kuin halutti.

VOINITSKI. Miksi en varastanut? Miksi te kaikki halveksitte minua sen vuoksi, kuu en varastanut? Se olisi ollut oikein, enkä minä nyt olisi keppikerjäläinen!

TELEGIN (Levottomana). Vanja ystäväni, älä viitsi, älä viitsi… minä vapisen… Miksi rikkoa hyvät suhteet? (Suutelee häntä). Älä viitsi.

VOINITSKI. Viisikolmatta vuotta olemme tuon äitini kanssa istuneet kuin myyrät neljän seinän sisällä… Kaikki ajatuksemme ja tunteemme kohdistuivat yksistään sinuun. Päivät päästään puhuimme sinusta, sinun töistäsi, ylpeilimme sinusta ja kunnioittaen mainitsimme nimeäsi, yöt kulutimme lukemalla kirjoja ja aikakauskirjoja, joita nyt syvästi inhoan!

VOINITSKI. Olemuksesi oli meistä korkeampaa laatua, ja kirjoituksesi osasimme aivan ulkoa… Mutta nyt ovat silmäni auenneet! Näen kaikki! Sinä kyllä kirjoitat taiteesta, mutta et ymmärrä siitä mitään! Kaikki tuotteesi, joita niin suuresti rakastin, eivät maksa kuparilanttiakaan! Olet pettänyt meidät!

VOINITSKI. Minä en vaikene! (Sylkee Serebrjakovin tielle). Odota, en ole vielä lopettanut! Sinä olet turmellut elämäni! En ole elänyt, en! Sinun hyväksesi olen käyttänyt, turhaan kuluttanut elämäni parhaat vuodet! Sinä olet pahin viholliseni!

SEREBRJAKOV. Mitä minusta tahdot? Millä oikeudella puhut minulle tuolla tavoin? Narrimaisuutta! Jos kerran tila on sinun, niin pidä se, minä en sitä kaipaa!

HELENA ANDREJEVNA. Minä lähden heti paikalla pois tästä helvetistä.
(Huutaa). En voi enää kestää!

VOINITSKI. Elämäni on mennyttä! Minä olin kyvykäs, viisas, rohkea…
Jos olisin elänyt normaalisissa oloissa, niin minusta olisi voinut
tulla Schopenhauer, Dostojesvki… Olen lasketellut pelkkiä loruja!
Minä tulen hulluksi… Äiti, äiti, minä olen joutunut epätoivoon!

SONJA (Lankee hoitajattaren eteen polvilleen ja puristautuu häntä vastaan). Marina! Marina kulta!

VOINITSKI. Äiti kulta! Mitä minun on tehtävä? Ei tarvitse; älkää puhuko! Tiedät itse, mitä on tehtävä! (Serebrjakoville). Kyllä sinä vielä muistat minua!

SEREBRJAKOV. Hyvät herrat, mitä tämä oikeastaan merkitsee? Pelastakaa minut tästä hulluudesta! En voi elää hänen kanssaan saman katon alla! Hän elää tuolla (viittaa keskimäiseen oveen), melkein minun vieressäni… Muuttakoon hän kylälle tai sivurakennukseen, tahi muutan minä täältä pois, mutta hänen kanssaan en voi jäädä samaan taloon…

HELENA ANDREJEVNA (Miehelleen). Lähtekäämme tänään pois täältä!
Käyttäkäämme tätä hetkeä hyväksemme.

SONJA (Polvillaan, kääntyy ikkunaan päin; hermostuneesti, kyynelehtien). Ole kärsivällinen, isä! Minä ja eno Vanja olemme niin onnettomat! (Hilliten epätoivoaan). Ole kärsivällinen! Muistappas, kun olit nuorempi, niin eno Vanja ja mummo yöllä käänsivät sinulle kirjoja, kopioivat sinun papereitasi… kaiket yöt, kaiket yöt! Minä ja eno Vanja teimme työtä levähtämättä, pelkäsimme kuluttaa omiin tarpeisiimme kopeekkaakaan ja lähetimme sinulle kaikki… Me emme syöneet turhaan leipää! En puhu siitä, en virka siitä sen enempää, mutta sinun pitäisi muistaa meitäkin, isä. Sinun pitäisi olla laupias!

HELENA ANDREJEVNA (Kovasti kuohuksissa, miehelleen). Selitä heille asia
Herran nimessä, Aleksander… Rukoilen sinua.

SEREBRJAKOV. Hyvä. teen heidän kanssaan selvät tilit… En syytä häntä siitä, enkä ole suutuksissani, mutta myöntäkää, että hänen käytöksensä oli lievimmin sanoen kummallinen. Sallikaa, että menen hänen luoksensa.

MARINA. Ei se mitään, tyttöseni. Hanhet kaakottavat aikansa — ja lakkaavat… Kaakottavat — ja lakkaavat…

MARINA (Silittää hänen päätään). Sinähän vapiset kuin horkassa! No, no, orpo kulta, Jumala on laupias. Keitetään teetä lehmuksen kukista tai vatuista, niin se menee ohi… Älä ole niin palavissasi, orposeni… (Katsahtaen keskimäiseen oveen vihaisesti). Kas vaan, hanhenpojat ovat vimmoissaan, kunpa nälkä niitä vähän kurittaisi.

(Näyttämön takaa kuuluu laukaus ja Helena Andrejevnan huuto;
Sonja hätkähtää).

SEREBRJAKOV (Syöksyy sisään, hoipertelee säikäyksestä). Ottakaa hänet kiinni! Ottakaa kiinni! Hän tuli hulluksi!

HELENA ANDREJEVNA (Koettaen riistää hänen käsistään revolveria). Antakaa tänne! Hellittäkää, sanon minä!

VOINITSKI. Päästäkää, Helene! Päästäkää minut! (Irti päästyään juoksee sisään ja hakee silmillään Serebrjakovia). Missä hän on? Kas tuolla! (Ampuu häntä). (Paussi). Eikö sattunut? Taaskin harhaan? (Vihan vimmassa). Vieköön sinut perkeleen perkele…

(Kolhii revolverilla lattiaa ja vaipuu uupuneena tuolille; Serebrjakov huumautuneena; Helena Andrejevna nojautuu seinään, häntä huimaa).

HELENA ANDREJEVNA. Viekää minut täältä pois! Viekää, tappakaa, mutta… en voi jäädä tänne, en voi!

NELJÄS NÄYTÖS.

Ivan Petrovitshin huone; se on samalla hänen makuukamarinsa sekä talon konttorihuone. Ikkunan ääressä suuri pöytä, sillä tilikirjoja ja kaikenlaisia papereita; pulpetti, kaappeja ja vaaka. Pienempi pöytä Astrovia varten; sillä piirustustarpeita ja värejä; vieressä pahvikotelo. Häkissä kottarainen. Seinällä Afrikan kartta, jota ei täällä nähtävästi kukaan tarvitse. Hyvin suuri, vahakankaalla päällystetty leposohva. Vasemmalla ovi, joka vie kamariin; oikealla ovi etukamariin; oikeanpuolisen oven edessä matto, jott'eivät talonpojat likaisi lattiata. — Syysilta. — Hiljaista.

TELEGIN. Kerikää nopeammin, Marina Timofejevna, tuossa paikassa tullaan meitä kutsumaan jäähyväisille. Ne jo käskivät valjastamaan hevosia.

TELEGIN. Säikähtivät… Helena Andrejevna sanoo, ettei hän tahdo viipyä enää tuntiakaan täällä, ja hän kiirehtii miestänsä "lähtekäämme, lähtekäämme… muuttakaamme Harkoviin, hankkikaamme siellä asunto ja palatkaamme sitten hakemaan tavaroita täältä…" He vievät vain vähän tavaroita mukanaan. Nähkääs, Marina Timofejevna, kohtalo ei sallinut heidän elää täällä. Ei sallinut… Niin oli ennakolta määrätty.

MARINA. Niin onkin parempi. Eilen nostivat semmoisen melun ja tappelun — kerrassaan häpeä!

MARINA. Sitä en olisi suonut näkeväni. (Paussi). Tästä lähtien alamme elää niinkuin ennenkin, vanhaan tapaan. Aamulla teetä ennen kello kahdeksaa, ensimäisellä tunnilla päivällinen, iltasella — istumme syömään illallista; kaikki menee menojaan niinkuin muualla maailmassa… kristilliseen tapaan. (Huoaten). Siitä onkin jo kauan, kun minä viimeksi sain kotitekoista makaroonilientä syntiseen suuhuni.

TELEGIN. Niin, siitä on jo aikoja, kuu meillä keitettiin makaroonilientä. (Paussi). On jo aikoja… Tänä aamuna, Marina Timofejevna, kun kuljen kylän läpi, niin kauppias huutaa minulle jälestä: "Hoi, sinä, armoleivän syöjä!" Ja se koski minuun niin katkerasti!

MARINA. Älä pane semmoista mieleesi, vaariseni, Kaikkihan me olemme
Jumalan edessä armoleivan syöjiä. Niin sinä, niin Sonja, niin Ivan
Petrovitsh — ei kukaan istu huoletonna, vaan kaikki me näemme vaivaa!
Kaikki, kaikki… Mutta missä on Sonja?

TELEGIN. Puutarhassa. Hän kävelee yhä tohtorin kanssa, etsii Ivan Petrovitshia. He pelkäävät, ettei hän vain olisi tehnyt itsellensä mitään pahaa.

VOINITSKI. Jätä minut. (Marinalle ja Teleginille). Menkää pois täältä, jättäkää minut yksin edes tunniksi! Minä en kärsi holhousta!

ASTROV. Suurimmalla mielihyvällä, minun olisi jo aikaa sitten pitänyt lähteä täältä, mutta, sanon sen vielä kerran, minä en matkusta, ennenkuin sinä annat takaisin sen, mitä olet minulta ottanut…

ASTROV. Puhun vakavasti — älä viivyttele. Minun olisi pitänyt lähteä jo aikaa sitten.

ASTROV. Niinkö? No odota vielä hetkinen, mutta anna sitten anteeksi, jos täytyy käyttää väkivaltaa. Me sidomme sinut köysiin ja panemme tarkastuksen toimeen. Sanon tämän aivan vakavasti.

VOINITSKI. Kuten haluttaa. (Paussi). Näytellä semmoista pöllön osaa: ampua kaksi kertaa eikä saada kertaakaan sattumaan! Sitä en anna koskaan itselleni anteeksi!

VOINITSKI (Kohauttaen olkapäitään). Kummallista. Olen tehnyt murhayrityksen, mutta minua ei vangita eikä vedetä oikeuteen. Nähtävästi pidetään minua mielipuolena. (Nauraen ilkeästi). Minä — mielipuoli, mutta mielipuolia eivät ole ne, jotka eivät kätke lahjattomuuttaan, tyhmyyttään, taivaaseen huutavaa sydämettömyyttään professorin, tuon oppineen velhon naamarin taakse. Eivätkä ole mielipuolia nekään, jotka menevät naimisiin vanhojen ukkorahjusten kanssa ja sitten pettävät heitä kaikkien nähden. Minä näin omin silmin, kuinka sinä syleilit Helenaa.

VOINITSKI (Vilkaisten ovelle). Ei, mielipuoli on se maa, joka vielä kantaa teitä pinnallansa.

VOINITSKI. Entä sitten, minä olen mielipuoli, syyntakeeton, ja minulla on lupa lasketella tyhmyyksiä.

ASTROV. Vanha juttu. Sinä et ole mielipuoli, vaan yksinkertaisesti narri. Linnunpelätti. Ennen aikaan pidin jokaista narria sairaana, epänormaalisena, mutta nyt olen sitä mieltä, että ihmisen normaalinen tila on — olla narri. Sinä olet täysin normaalinen.

VOINITSKI (Kätkee kasvot käsiinsä). Hyi! Jospa tietäisit, kuinka minua
iljettää! Tätä häpeäntuntoa ei voi verrata mihinkään tuskaan.
(Inhoten). Sietämätöntä! (Painuu pöytää vasten). Mitä minun on tehtävä?
Mitä minun on tehtävä?

VOINITSKI. Anna minulle jotakin! Oi Jumalani… Minulla on ikää 47 vuotta; jos otaksuisin eläväni 60 vuotiseksi, niin minulla on vielä edessä kolmetoista vuotta. Pitkä aika! Miten elän nuo kolmetoista vuotta? Mitä teen, miten saan ne kulumaan? Oo, käsitäthän… (Pusertaa suonenvedon tapaisesti Astrovin kättä) käsitäthän, jospa voisi elää elämänsä loppuajan uuteen tapaan. Jospa voisi nukkua kirkkaaseen, hiljaiseen aamuun asti ja tuntea, että elämä alkaa uudestaan, että kaikki entisyys on unohdettu ja haihtunut niinkuin savu (Itkee). Alkaa uutta elämää… Kuiskaa minulle, miten alkaa… mistä alkaa…

ASTROV (Inhoten). No, ole nyt! Mitä uutta elämää tässä vielä! Meidän asemamme, sinun ja minun, on toivoton.

ASTROV (Huutaa vihaisesti). Lakkaa jo! (Leppyen). Ne, jotka elävät sata, pari sataa vuotta meidän jälkeemme ja jotka halveksivat meitä siitä syystä, että olemme kuluttaneet elämämme niin tyhmästi ja järjettömästi, — ne kenties keksivät keinon, miten voidaan olla onnellisia, mutta me… Meillä, sinulla ja minulla, on yksi ainoa toivo. Se toivo, että kun me lepäämme haudassamme, niin meitä katsomaan tulevat haamut, kenties ystävällisetkin. (Huoaten). Niin, veljeni. Koko piirikunnassa oli ainoastaan kaksi kunnollista, intelligenttiä ihmistä: minä ja sinä. Mutta kymmenkunnassa vuodessa tämä poroporvarillinen, inhoittava elämä on vienyt meidät alaspäin; se on mädänneillä höyryillään myrkyttänyt veremme, ja me olemme muuttuneet samanlaisiksi tolvanoiksi kuin kaikki muutkin. (Vilkkaasti). Mutta sinä älä ärsytä minua kuitenkaan. Anna pois, mitä olet ottanut minulta.

ASTROV. Sinä olet ottanut matka-apteekistani morfiinipullon. (Paussi). Kuule, jos mielesi tekee kaikin mokomin päättää päiväsi, niin mene metsään ja ammu siellä luoti otsaasi. Mutta anna pois morfiini, muuten ruvetaan puhumaan ja arvelemaan, että minä olen antanut sen sinulle… Minulle on kyllin siinäkin, että minua tullaan hakemaan sinun ruumistasi avaamaan… Luuletko sen olevan hauskaa?

ASTROV (Sonjalle). Sofia Aleksandrovna, enonne on ottanut apteekistani morfiinipullon eikä anna sitä takaisin. Sanokaa hänelle, että se on… tyhmää, mieletöntä. Niin, eikä minulla ole aikaa. Täytyy lähteä.

SONJA. Anna pois. Miksi peloittelet meitä? (Hellästi). Anna pois, eno Vanja! Minä olen kenties yhtä onneton kuin sinä, kuitenkaan en heittäydy epätoivoon. Minä kestän ja kestän edelleenkin, kunnes päiväni itsestään päättyvät… Kestä sinäkin. (Paussi). Anna pois! (Suutelee hänen käsiänsä). Rakas kunnon eno kulta, anna takaisin! (Itkee). Sinä olet hyvä, säälit meitä ja annat takaisin. Koeta kestää, eno! Koetathan!

VOINITSKI (Ottaa pöytälaatikosta pienen pullon ja ojentaa sen Astroville). He tuoss' on! (Sonjalle). Mutta täytyy pian päästä työhön, pian tehdä jotakin, muuten en voi… en voi…

SONJA. Niin, niin, työhön. Kun vain olemme saattaneet omaisemme matkalle, niin istumme heti työhön… (Hermostuneesti selailee papereita pöydältä). Meillä on kaikki laiminlyöty.

ASTROV (Panee pullon apteekkilaukkuunsa ja vetää nahkahihnat kiinni).
Nyt matkaan.

HELENA ANDREJEVNA (Tulee). Ivan Petrovitsh, tekö täällä? Me matkustamme tuossa tuokiossa. Menkää Aleksanderin luokse, hän haluaa puhua teille jotakin.

SONJA. Mene, eno Vanja. (Ottaa Voinitskia käsivarresta) Menkäämme.
Sinun täytyy tehdä sovinto isän kanssa. Se on välttämätöntä.

ASTROV. Kyllä muistan. Heti lähden. (Paussi). Pelästyittekö? (Ottaa häntä kädestä). Olikohan se todella niin hirveätä?

ASTROV. Muussa tapauksessa olisitte jäänyt! Niinkö? Ja huomeniin metsänvartijan talossa…

HELENA ANDREJEVNA. Ei… Se oli jo ennen päätetty… Ja senvuoksi minä katson teihin niin rohkeasti, kun matka kerran on päätetty… Yhtä seikkaa teiltä pyydän: ajatelkaa minusta paremmin. Tahtoisin, että kunnioittaisitte minua.

ASTROV. He! (Tyytymätön liike). Jääkää, pyydän teitä. Tunnustakaa, teillä ei ole mitään tekemistä tässä maailmassa, elämällänne ei ole minkäänlaista tarkoitusta, teillä ei ole mitään, mihin kiinnittäisitte huomionne, ja ennemmin tahi myöhemmin te kuitenkin tulette tuntemaan, että se on välttämätöntä. Senvuoksi olisi parempi, ettei se tapahtuisi Harkovissa eikä jossakin Kurskissa, vaan täällä luonnon helmassa…. Se olisi ainakin runollista, ja syksykin on niin kaunis… Täällä on kruunun metsäpalsta, puoleksi rappeutunut hovi Turgenjevin tyyliin…

HELENA ANDREJEVNA. Miten lystikäs te olette… Minä olen teihin suutuksissani, mutta kuitenkin… muistelen teitä mielihyvällä. Te olette hauska, originelli mies. Me emme tapaa enää koskaan, ja senvuoksi — miksi salata sitä? Minä olin teihin vähän ihastunut. No, puristakaamme toinen toisemme kättä ja erotkaamme ystävinä. Älkää muistelko minua vihaten.

ASTROV (On puristanut kättä). Niin, matkustakaa… (Mietteissään). Tuntuu kuin te olisitte hyvä ja henkevä ihminen, mutta kuin koko teidän olemuksessanne olisi jotakin kummallista. Kun tulitte tänne miehenne kanssa, niin kaikkien, jotka olivat täällä työssä ja jotka täällä hääsivät ja korjasivat minkä mitäkin, kaikkien niiden täytyi jättää työnsä ja pitää koko kesä huolta miehenne jalankolotuksesta ja teistä. Molemmat te — hän ja te — tartutitte meihin kaikkiin laiskuutenne. Minä ihastuin teihin, en tehnyt mitään kokonaiseen kuukauteen, samaan aikaan väki sairasteli, ja minun metsissäni ja vesakoissani paimensivat talonpojat karjojansa… Niin te ja teidän miehenne tuotte sekasortoa kaikkialle, mihin vain tulette… Minä tietysti lasken vain leikkiä, mutta kaikki on… kummallista, ja olen vakuutettu, että jos te jäisitte tänne, niin hävitys olisi suunnattoman suuri. Minäkin olisin mennyt perikatoon, eikä se teillekään olisi ollut… terveellistä. Matkustakaa siis. Finita la comedia!

HELENA ANDREJEVNA (Ottaa hänen pöydältään lyijykynän ja piiloittaa sen sukkelasti). Tämän kynän otan itselleni muistoksi.

ASTROV. Miten kummallista… Olimme tuttuja ja yht'äkkiä, ties miksi… emme enää näe koskaan toisiamme. Niin on tämän maailman meno… Mutta nyt kun täällä ei ole ketään, kun eno Vanja ei ole vielä tullut ruusuvihkoaan tuomaan, sallikaa minun… suudella teitä… Näkemiin asti… Niinhän? (Suutelee häntä poskelle). No niin… hyvä on.

HELENA ANDREJEVNA. Toivon teille kaikkea hyvää. (Katsahtaen ympärilleen). Käyköön kuinka tahansa, niin kuitenkin kerran elämässä! (Syleilee häntä kiihkeästi, ja molemmat heti äkkiä kimpoavat erilleen toisistaan). Täytyy lähteä.

(Serebrjakov, Voinitski, Maria Vasiljevna kirja kädessä,
Telegin ja Sonja tulevat).

SEREBRJAKOV (Voinitskille). Ken vanhoja esiin kaivaa, siltä silmä puhki. Sen jälkeen mitä on tapahtunut näinä muutamina hetkinä, olen minä elänyt sielussani niin paljon ja miettinyt niin paljon, että luulisin voivani kirjoittaa jälkeentuleville opiksi kokonaisen tutkimuksen siitä, miten on elettävä. Mielelläni suostun anteeksipyyntöösi ja pyydän itsekkin anteeksi. Jää hyvästi!

VOINITSKI. Saat tästä lähtien täsmälleen saman, minkä sait aikaisemmin.
Kaikki jää entiselleen.

MARIA VASILJEVNA (Suudellen häntä). Aleksander, otattakaa taas ja lähettäkää minulle valokuvanne. Tiedättehän, miten paljon teistä pidän…

SEREBRJAKOV (Suudellen tytärtään). Hyvästi… Hyvästi kaikki (Ojentaen kätensä Astroville). Kiitän teitä hyvästä seurasta… Kunnioitan teidän ajatustapaanne, teidän viehättäviä ominaisuuksianne ja innostustanne, mutta sallikaa vanhuksen jäähyväishetkellään tehdä teille yksi ainoa huomautus: hyvät herrat, pitää todella tehdä jotakin! Pitää tehdä jotakin! (Yleinen kumarrus). Voikaa hyvin! (Lähtee; hänen perästänsä menevät Maria Vasiljevna ja Sonja).

VOINITSKI (Suutelee voimakkaasti Helena Andrejevnan kättä). Hyvästi…
Antakaa anteeksi… Emme näe enää koskaan toisiamme.

HELENA ANDREJEVNA (Liikutettuna). Hyvästi, rakkaani. (Suutelee häntä päähän ja menee).

ASTROV (Teleginille). Mene sanomaan, että minullekin valjastettaisiin hevoset heti yksin tein.

ASTROV (Kerää pöydältä värit ja pistää ne matkalaukkuunsa). Miksi et mene saattamaan?

VOINITSKI. Menkööt menojansa, vaan minä… minä en voi. Minusta on raskasta. Pitää heti ryhtyä johonkin… Työhön, työhön! (Penkoo papereita pöydällä).

ASTROV. Nyt ne läksivät. Professori on kai iloissaan. Häntä ei saisi enää houkutelluksi tänne makealla leivälläkään.

SONJA (Tulee). Ne läksivät. (Pyyhkii silmiään). Suokoon Jumala onnellista matkaa. (Enolle). No, eno Vanja, ryhdytäänpä nyt johonkin.

SONJA. Siitä on jo kauan, kauan, kun viimeksi istuimme yhdessä tämän pöydän ääressä. (Sytyttää lampun pöydällä). Muste näyttää loppuneen… (Ottaa mustepullon, menee kaapin luokse ja kaataa mustetta). Minulla on ikävä, kun he läksivät.

SONJA (Istuu pöydän ääreen ja selailee konttorikirjaa). Ensin kirjoitamme tilit, eno Vanja. Meillä on hirveästi laiminlyötyä. Tänään taas lähettivät hakemaan laskua. Kirjoita. Kirjoita sinä toinen, minä kirjoitan toisen…

ASTROV. On niin hiljaista. Kynät rapisevat, sirkka laulaa. Lämmintä, kodikasta… Ei tekisi mieleni lähteä täältä. (Kuuluu tiukujen kilinää). Hevosia valjastetaan… Ei siis auta muu kuin jättää jäähyväiset teille, ystäväni, ja jättää jäähyväiset omalle pöydälleni ja — sitten matkaan!

VOINITSKI (Kirjoittaa). "Ja vanhaa velkaa jälellä kaksi ja seitsemänkymmentä viisi…"

ASTROV. Odota. (Antaa hänelle apteekin, matkalaukun ja pahvikotelon).
Kas tuossa, ota nuo. Mutta katso, ettet riko pahvikoteloa.

ASTROV. Luultavasti emme ennen kesää. Talvella tuskin… Tietysti, jos jotakin tapahtuu, niin lähettäkää minulle sana — tulen silloin (Puristaa molempia käsiä). Kiitos vieraanvaraisuudesta, hyvyydestä, ystävyydestä… sanalla sanoen, kaikesta. (Menee Marinan luokse ja suutelee häntä päähän). Hyvästi, vanhus.

ASTROV (Paussin jälkeen). Sivuhevoseni on alkanut vähän ontua. Eilen vasta sen huomasin, kun Petrushka toi sitä juomaan.

ASTROV. Täytyy poiketa Roshdjestvennon kylään sepän luokse. Ei auta muu (Menee Afrikan kartan eteen ja katselee sitä). Kylläpä tuolla Afrikassa mahtaa nyt olla kuumuutta — hirveästi!

MARINA (Palaa, kantaen tarjotinta, jossa on ryyppy viinaa ja palanen leipää). Ota siitä.

ASTROV. Ei, hyvä näinkin… Ja nyt, voikaa hyvin. (Marinalle). Älä tule minua saattamaan, Marina. Ei tarvitse.

(Hän lähtee; Sonja menee perästä saattamaan häntä
kynttilä kädessä; Marina istuutuu nojatuoliinsa).

VOINITSKI (Kirjoittaa). "2 p:nä helmikuuta ruokaöljyä 20 naulaa… 16 p:nä helmikuuta taas ruokaöljyä 20 naulaa… Tattariryynejä…"

VOINITSKI (Laskee helmilaudalla ja kirjoittaa muistiin). Sum… viisitoista… kaksikymmentä viisi…

(Telegin tulee varpaillaan, istuutuu oven pieleen
ja näppäilee hiljaan kitaraa).

VOINITSKI (Sonjalle, silittäen kädellään hänen hiuksiaan). Lapseni, kuinka raskas on elämäni! Oo, jospa tietäisit, miten minun on vaikea!

SONJA. Mitä tehdä, täytyy elää! (Paussi). Me elämme vielä edelleen, eno Vanja. Elämme monen monta pitkää päivää ja ikävää iltaa; opimme kärsivällisesti kestämään koettelemuksia, joita kohtalo meille lähettää; teemme työtä muiden hyväksi niin hyvin nyt kuin vanhaksi tultuamme, tuntematta lepoa, ja kun meidän aikamme on tullut, niin kuolemme nöyrästi ja haudan tuolla puolen sanomme, että me olemme kärsineet ja itkeneet ja saaneet kokea katkeruutta, ja Jumala on säälivä meitä ja me, eno, rakas eno, saamme nähdä valoisan, kauniin ja kirkastuneen elämän, saamme iloita ja katsoa nykyisiä onnettomuuksiamme säälien, hymy huulilla — ja levähtää. Minä uskon, eno, uskon palavasti, intohimoisesti… (Laskeutuu polvilleen hänen eteensä ja painaa päänsä hänen käsiinsä; väsyneellä äänellä). Me levähdämme!

SONJA. Me levähdämme! Me kuulemme enkelien laulua, näemme koko taivaan timanteissa, näemme, kuinka kaikki maallinen paha, kaikki kärsimyksemme hukkuvat laupeuteen, joka täyttää koko maailman, ja elämämme on tyyntyvä hiljaiseksi, lempeäksi ja suloiseksi niinkuin hyväily. Minä uskon, uskon… (Kuivaa nenäliinallaan kyyneleitä enonsa silmistä). Rakas, rakas eno raukka, sinä itket… (Läpi kyynelten). Sinä et saanut elämässäsi tuntea iloa, vaan odota, eno Vanja, odota… Me levähdämme… (Syleilee häntä). Me levähdämme!

(Telegin soittelee hiljaa; Maria Vasiljevna kirjoittelee broshyyrin reunoihin; Marina neuloo sukkaa).

Ruhtinas Peter Krapotkin lausuu Venäjän kirjallisuutta käsittelevissä esitelmissään Anton Tshehovista m.m.:

"Ei kukaan (venäl. kirjailijoista) ole pystynyt niinkuin Tshehov kuvaamaan nykyisessä sivistyselämässämme ilmeneviä inhimillisiä puutteellisuuksia ja varsinkin sivistyneiden turmeltuneisuutta, haaksirikkoisuutta —"

"Tshehovin näytelmät osoittavat selvästi, kuinka hänen uskonsa parempaan tulevaisuuteen vuosi vuodelta kasvoi — — —"

"'Eno Vanjan' loppu on kyllä masentava, mutta siinä näkyy kuitenkin hiljainen toivon siinto. Tämä näytelmä kuvaa sivistyneiden 'intellektuellien' ja varsinkin sen luokan pääedustajan, professorin täydellistä rappeutumista, tuon professorin, joka on pieni perhejumala, jonka hyväksi kaikki muut ovat uhrautuneet ja joka ei koko elämänsä aikana ole tehnyt muuta kuin kirjoitellut kauniita sanoja taiteen pyhitetyistä kysymyksistä, samalla kuin hän on ollut ikänsä täydellinen egoisti. Mutta draaman loppu on toista. — — — Siinä helähtää Sonjan ja hänen enonsa altistumisen ja itsensäkieltämisen sävel sydäntä särkevästä: 'Ei auta', sanoo Sonja, 'meidän täytyy elää! Me elämme vielä edelleen, eno Vanja. Elämme monen monta pitkää päivää ja ikävää iltaa; opimme kärsivällisesti kestämään koettelemuksia, joita kohtalo meille lähettää; teemme työtä muiden hyväksi niin hyvin nyt kuin vanhaksi tultuamme, tuntematta lepoa, ja kun meidän aikamme on tullut, niin kuolemme nöyrästi ja haudan tuolla puolen sanomme, että me olemme kärsineet ja itkeneet ja saaneet kokea katkeruutta, ja Jumala on säälivä meitä ja me, rakas eno, saamme nähdä valoisan, kauniin ja kirkastuneen elämän, saamme iloita ja katsoa nykyisiä onnettomuuksiamme säälien, hymy huulilla — ja levähtää. Minä uskon palavasti, intohimoisesti… Me levähdämme.' Tässä on vihdoin sovittava piirre, joka pääsee kuuluville epätoivon keskeltä — — —".

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ENO VANJA: KUVAUS MAALAISELÄMÄSTÄ NELJÄSSÄ NÄYTÖKSESSÄ ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.