The Project Gutenberg eBook of Suomalaisen teatterin historia 2 Puhenäyttämön alkuvuodet ja suomalainen ooppera. 1872-79, by Eliel Aspelin-Haapkylä

    I. Ensimäinen näytäntökausi, 1872-73.
   II. Toinen näytäntökausi, 1873-74.
  III. Kolmas näytäntökausi, 1874-75.
   IV. Neljäs näytäntökausi, 1975-76.
    V. Viides näytäntökausi, 1876-77.
   VI. Kuudes näytäntökausi, 1877-78.
  VII. Seitsemäs näytäntökausi, 1878-79.

Sen olemassaolo luettiin siitä hetkestä, jolloin, niinkuin ennen on kerrottu, sen perustaminen päätettiin 22 p. toukok. 1872. Sillä joskin monesti aika päätöksen ja toimeenpanon välillä voi venyä pitkäksi, ei tällä kertaa viivytys tullut kysymykseen. Kuluiko perustamispäivästä kaksi viikkoa vai kolme ennenkuin teatteriseurue oli koottuna, sitä emme voi tarkoin sanoa, mutta varmaa on, että jo kesäkuun keskivaiheilla seisoi Kaarlo Bergbomin ympärillä joukko valmiina työhön. Ja työhön — se on harjotuksiin — ryhdyttiinkin kohta; kesälomaa ei pyydetty eikä annettu. Suomalainen teatteri oli siis olemassa.

Ja tämä tosiasia merkitsi paljo. Totta on, että jos tämä taidelaitos, silloin kun se ainoastaan häämötti toivossa, oli ollut monenlaisten epäilysten alainen, asianlaita siinä kohden ei piankaan parantunut. Se osa yleisöä, joka oli halveksinut ja vastustanut yritystä, ei suinkaan sentähden luopunut kannastaan että teatteri oli muuttanut mielikuvituksesta todellisuuteen — päin vastoin se odotti, että uhkarohkea ja tietenkin taiteelle hyödytön puuha ennen pitkää raukeaisi mahdottomuuteensa. Mutta toisin oli niiden, jotka vuosikausia olivat suomalaista näyttämöä ikävöineet. Eivät ainoastaan lähimmät — Kaarlo ja Emilie Bergbom — joiden kannettavaksi tuhansien huolien taakka itsestään lankesi, ja ne näyttelijänalut, jotka teatteriin liittyivät, vaan laajat ryhmät suomalaisuuden harrastajia ja ystäviä käsittivät laitoksen pelkän olemassaolon isänmaalliseksi ilonaiheeksi. Heissä ei ollut epäilystä eikä toivottomuutta, vaan Suomalainen teatteri tuli pitkiksi ajoiksi suomalaisuuden lempilapseksi, jonka riemut ja huolet, menestykset ja vastoinkäymiset olivat päivän tärkeimpiä puheaineita. Bergbom-sisarusten — näiden sisarusten, jotka vihdoin olivat saaneet määrätyn, yhteisen elämäntehtävän — uhrautuvaisuus ja kaikki kestävä tarmo, näyttelijäkunnan innostunut harrastus sekä ystävien myötätunto ja alituinen avustus, nuo teatterin elämän ja edistyksen ehdot, ne ne lopulta sitten voittivat epäilijät ja vastustajatkin.

Ensiksi luettelemme seurueen jäsenet, sillä joskin harvat niistä kohosivat taiteilijan kannalle, ovat he kuitenkin, osallisina alkuajan innostuneihin pyrinnöihin, ansainneet kunnian tulla tienraivaajina mainituiksi teatterin historiassa:

Oskari Vilho[1] (Gröneqvist), 32 v., ylimääräinen kamarikirjuri senaatissa 1869-72 (kts. I. s. 15);

Ismael Edvard Kallio (Nyberg), 42 v., sepän poika Hartolasta, ylioppilas 1855, opettaja Helsingin alkeiskoulussa 1857-72;

Aukusti Korhonen (Öhqvist), 21 v., ollut Westermarkin seurueen jäsen (kts. I. s. 28);

August Alfred Aspegren, 26 v., syntynyt ruotsalaisista vanhemmista Uudessakaarlepyyssä, ollut aliupseeri ruotuväessä ennenkuin meni Westermarkin teatteriin, jossa alkanut esiintyä suomenkielellä;

Edvard Himberg, 19 v., vaunutehtailijan poika Haminasta, Westermarkin seurueen jäsen;

Maria Aurora Olivia Toikka (Gullsten), 32 v., vääpelin tytär Kurusta, Helsingin teatterikoulun oppilas ja Westermarkin seurueen jäsen;

Selma Emilia Heerman, 19 v., kellosepän tytär Porista, läpikäynyt Porin naiskoulun, Westermarkin seurueen jäsen;

Selma Evelina Tötterman, 19 v., kauppiaan tytär Hämeenlinnasta; tullut heinäkuulla;

Lydia Lagus, 19 v., kanttorin tytär Isostakyröstä, Jyväskylän seminaarin oppilas; tullut syyskuulla;

Arthur Alfred Lundahl, 28 v., kaupunginviskaalin poika Oulusta, eronnut Kuopion lukion 2:lta luokalta; statistina palvellut ja kerran esiintynyt W. Åhmanin ja Pousetten teatterissa 1865; niinikään kerran esiintynyt laulunäytelmässä Alphyddan (Alppimaja) Lindmarkin teatterissa 1866; toimeenpannut iltahuveja maaseutukaupungeissa 1866-67; sen jälkeen ollut merillä; tullut lokakuulla;

Amanda Eufrosyne Kaarlonen (Glade), 20 v., kauppiaan tytär Porista, yksityistä koulua käynyt; liittynyt seurueeseen teatterin ollessa Porissa;

Bruno Wilhelm Böök, 20 v., nimismiehen poika Padasjoelta; tullut maaliskuulla 1873;

Benjamin Leino (Ahlgren), 20 v., kyläkouluttajan poika Lapualta (synt. Ylistarossa), kauppakirjuri Vaasassa, josta toukokuulla 1873 tullut jalkaisin Hämeenlinnaan ja sieltä rautateitse Helsinkiin.

Tästä luettelosta näkyy, että useimmat uuden teatteriseurueen jäsenet olivat jo ennen astuneet ainakin jonkun askeleen näyttämöllä. Puhumatta Vilhosta, jossa Bergbom alusta alkaen sai luotettavan avustajan harjotusten ynnä muunkin näyttämöllisen toimen järjestämisessä, olivat enemmän tahi vähemmän kokeneita Lundahl ja kaikki Westermarkin joukossa olleet — niin etupäässä nti Toikka ja Korhonen, jotka molemmat olivat olleet Helsingin teatterikoulun oppilaita, mutta niin myöskin nti Heerman sekä Aspegren ja Himberg. Toiset olivat korkeintaan esiintyneet seuranäytännöissä, jollei heitä ollut teatteriin houkutellut yksistään halu tulla näyttelijäksi, jonka perustuksena tietysti usein, joskaan ei aina, on luontoperäinen taipumus näyttämötaiteeseen. Edelleen nähdään luettelosta, että näyttelijänalkuja vastaanotettiin pitkin vuotta, vaikkei kaikkia tarjokkaita voitu edes koetteeksi hyväksyä.

Teatteria perustettaessa oli ennen kaikkea ajateltu puhenäyttämöä ja sitä varten oli ylempänä luetellut jäsenet otettu. Poikkeuksen teki vain nti Lagus. Hän otettiin näet lauluäänensä vuoksi ja tulevia oopperanäytäntöjä silmällä pitäen. Lydia Laguksen "löytäjä" oli ruotsalainen sanomalehtimies S. A. Hedlund.[2] Tämä merkkimies julkisen sanan edustajain joukossa Ruotsissa kävi kesällä 1872 Suomessa ja oli muun muassa läsnä kansakoulunopettajain kokouksessa Jyväskylässä. Siellä hän kuuli nti Laguksen laulavan ja ihastui suuresti hänen ääneensä ja raikkaaseen esitykseensä. Sittemmin Helsingissä, jossa "mahdikas, suulas, ystävällinen, poskiparrakas, tukkukauppiaanlaatuinen gööteporilainen leveine nauruineen ja leveine mielipiteineen talonpoikaisystävänä" seurusteli yksinomaan fennomaanien kanssa,[3] hän mitä innokkaimmin suositteli nti Lagusta otettavaksi teatteriin. Syyskuulla uusi "laululintunen" tulikin Helsinkiin ja alkoi harjottaa opintoja nti Mechelinin johdolla. Bergbomin ensi arvostelu hänestä oli: hän on kokonaan umppu, josta ei vielä tiedä kuinka kaunis kukkanen siitä puhkeaa.

"Nuoressa suomalaisessa teatterissa tehdään hartaasti työtä", Bergbom itse kirjotti heinäkuun lopulla. Huolimatta seurueensa harvalukuisuudesta johtaja jo kesäkuulla oli pannut harjotukset alkuun, ja sitte niitä jatkettiin koko kesän ja syyskuullakin niin ahkerasti, että tuskin ainoakaan päivä kului hukkaan. Eräässä kirjeessä syyskuun keskivaiheilta tapaamme sanat: "Bergbom harjottelee väsymättömästi nuorta suomalaista teatterijoukkoa, joka päivä, arki ja pyhä, harjotellaan!" Mutta tietysti valmistuspuuhat eivät rajottuneet harjotuksiin. Niiden ohella tuli johtajan ajatella ohjelmistoa, se on valita ja suomennuttaa sopivia näytelmiä sekä hankkia pukuja y.m. varustuksia, joita ilman ei vaatimattominkaan teatteri tule toimeen. Näissä jälkimäisissä puuhissa oli Emilie sisaren käytännöllisyys ja toimeliaisuus ei ainoastaan tarpeen, vaan onnistumisen välttämättömänä ehtona, sillä paitse kokemusta puuttui Kaarlolta aikaakin kaikkeen, hän kun yhä edelleen pysyi Morgonbladetin aputoimittajana. Teatteriyrityksen ollen näin alulla se näet ei vielä kyennyt turvaamaan johtajalleen huoletonta taloudellista asemaa, taikka oikeammin Bergbom ei sitä pyytänytkään.

Kiitollisuuden osotukseksi Suomalaista seuraa kohtaan on katsottava, että Suomalaisen teatterin ensimäinen esiintyminen lukuisamman yleisön edessä tapahtui iltamassa 25 p:nä syysk., jolla seura alotti toimensa syyskaudella. Silloin esitettiin A. Rahkosen suomentama Müller von Königswinterin Kukka kultain kuusistossa (Sie hat ihr Herz entdeckt) nti Toikka pääroolissa ja sanotaan siitä: "Iloista oli nähdä, että vasta-alkavat näyttelijät lyhyellä harjotusajalla ovat saavuttaneet niin suurta tottumusta kuin he tässä näytelmässä osottivat." Samana iltana A. Almberg piti esitelmän seuran kolmivuotisesta elämästä ja tarkastaen seuran eri toimihaaroja hän draamallisiin harrastuksiin nähden tuli siihen päätelmään, että — joskin pääansio Suomalaisen teatterin perustamisesta on Kaarlo Bergbomin — seura kuitenkin osaltaan oli vaikuttanut, että tämä taidelaitos viimeinkin oli syntynyt.[4]

Valmistavat harjotukset päättyivät syyskuun kuluessa umpeen, ja oli seurueella silloin 27 kappaleen ohjelmisto, millä julkinen toimi oli alotettava. Se laskettiin riittävän 12 illaksi; mutta tietysti voitiin useita kappaleita antaa parikin kertaa. Toimen lähtökohdaksi oli järkevällä harkinnalla valittu Porin kaupunki. Asukasten enemmistö oli siellä puhtaasti suomalainen ja sen suhde ruotsinkieliseen yläluokkaan oli ylipäätään sovinnollinen, sillä niillä seuduin kielitaistelu ei vielä ollut leimahtanut liekkiin. Sitä paitse tiettiin, että varakkaassa kauppakaupungissa edellisellä vuosikymmenellä oli harrastettu näyttämöllistä taidetta ja että siellä sentähden oli jonkinlainen teatterikin. Otavan hotellin ylemmässä salissa oli näet seuranäytäntöjä varten rakennettu pieni näyttämö.[5] Kaikki tämä puhui Porin puolesta, ja toivo, että Suomalainen teatteri siellä vastaanotettaisiin sillä myötätuntoisuudella, joka on välttämätön jokaiselle laajemmista kansanpiireistä riippuvalle yritykselle, ei ollutkaan pettävä.

Helsingistä oli päätetty lähteä aamulla 4 p. lokak. Edellisenä iltana pitivät teatterin suosijat ja ystävät Uuden teatterin ravintolan yläkerrassa jäähyväiskekkerit näyttelijäseurueelle. Kutsujain puolesta Yrjö Koskinen lausui suomalaisen näyttämön ensimäisille edustajille ystävyyden ja kehotuksen sanoja sekä toivotti heille menestystä siinä tienraivaaja-toimessa, joka nyt oli alkava. Mutta tulevaisuuden tähden ei unohdettu mennyttä aikaa. Muistettiin näet rva Raatakin, tuota suomalaisen teatterin harrasta edistäjää, jota ilman tuskin olisi oltu missä oltiin, ja hänelle sähkötettiin tervehdys.

Ensimäinen näytäntö Porissa oli sunnuntaina 13 p. lokak. ja oli ohjelma — Tuokon kirjottama Alkajaisnäytelmä, Pilven veikko sekä Z. Topeliuksen Saaristossa ja Sotavanhuksen joulu — kauttaaltaan kotimainen. Teatterisaliin oli kokoontunut enemmän väkeä kuin koskaan (puolisataa henkeä seisoi permannolla) eikä sittenkään kaikki pyrkijät päässeet sisään.

Loppusoinnullisiin jambeihin sepitetty Alkajaisnäytelmä oli sisällykseltään seuraavan tapainen.[6]

Ensiksi esiintyy Väinämöinen, joka kuultuaan uuden soiton oli palannut kuolemattomuuden mailta, tiedustellakseen, ken se oli joka kosketteli hänen kanteleensa kieliä; soitto soi kyllä, hän arveli, Suomen mieltä, mutta ei se sentään ollut entistä lajia. Näytelmätär neito vastaa sanoen olevansa lapsi Hellaan, ikuisen runouden ja taiteen maan tytär, joka voi luoda näkyviin henget ja elähyttää kuolleetkin. Hellaan kuoltua hän oli harhaillut raakalaisten maissa sytyttäen valoa jäljissään ja, kuultuaan runouden täällä Pohjolassakin olevan perisyntyisen niinkuin Hellaassa, hän oli tullut tänne käyttääkseen suomenkieltäkin soittaessaan. Riemastuen Väinämöinen silloin lausuu:

    Oi tervetullut, tyttö Etelän,
    Perille Pohjan, maahan kylmähän,
    Laps' ihanainen maan sen lämpimän,
    Miss' ihanuutta ilma leimuaa
    Ja taiteen muodon ihmiselo saa!
    Ei mieltäsi se mahda huolettaa,
    Ett' olla vieras maassa siinä voisit,
    Jonk' ilo, murhe lauluks' muodostuu.
    Sen sydämelle tuntuu, niinkuin oisit
    Lihastansa sa liha, luustaan luu,
    Näytelmäsiltaas astu rohkeasti,
    Kuvaile kansalleni hartahasti,
    Mi jaloa on ihmiselämässä,
    Tuo taidetaiallas myös näkyville
    Naurettava se turhuus maassa tässä,
    Mi harvennusta tuottaa ihmisille.
    Siks' haltuus heitän kaunokantelen,
    Luojalta sulle suojaa anelen.

Tämän sanottuaan Väinämöinen katoaa, ja Näytelmätär sulkeutuu katsojien suosioon, jonka lämmössä hento ja horjuva taide on vahvistuva ja päättää sanoilla:

    Kevääsi sulle, Suomi, vihdoinkin
    Koittaissa, maattuasi talven alla,
    Ja henkes huokuessa kaikkihin
    Elosi suoniin, armas, suosimalla
    Siipeisi suojaan ota muakin!
    Kukoistukses suo päivä-paistehella
    Ujona kukkana mun kukkiella.

    Ah, armas Suomi! kunnias jos vaan
    Näin alkaneena saapi varttuella,
    Ma kunniasi lasna kerran saan
    Ilossasi sun vielä riemuitella. —
    Kuink' käyneekin mun, toivon' ainiaan
    On, että kunniasi, maa sa jalo,
    Kirkkaammin loistaisi ja henkes valo.

Jollei nti Toikka lausumalla Näytelmättären lämpimiä säkeitä isänmaalle saanutkaan korkeampaa tunnelmaa viritetyksi (Björneborg lehden[7] hylkäävästä arvostelusta päättäen jambit kävivät yleisön "horisontin yli"), niin Pilven veikko ja sitä seuraavat näytelmät sytyttivät oikean, hetkelle soveltuvan innostuksen. Kun amiraali Ankarstorm Saaristossa esitti: "Etelän viinamarjasta pisara Pohjan ihanan luonnon kunniaksi, meidän armaan Suomemme, sen onnen ja tulevaisuuden malja, kaikkien isänmaatansa lempivien sydänten malja!" niin yleisö aivan haltioissaan tervehti uutta kansallista yritystä sen astuessa ensi askeltaan. "Maamme! maamme!" huudettiin, ja esiripun ylhäällä ollessa soittokunta noudatti vaatimusta ja laulu laulettiin hehkuvin sydämin. Kaarlo Bergbom, joka oli saapuvilla, saattoi olla mielissään, sillä joskin hän muita paremmin tiesi mikä ääretön työ oli edessä ennenkuin suomalainen näyttämö taidelaitoksena kykeni tyydyttämään suurempia vaatimuksia, oli se isänmaallinen innostus, jolla häntä ja hänen seuruettaan tänä iltana tervehdittiin, paras mahdollinen todistus että yrityksellä todella oli se kansallinen pohja, jolle hän tahtoi rakentaa ja jota sen kehitys ja varttuminen edellytti.

Näytännön jälkeen kaupunkilaiset kutsuivat Bergbomin ja seurueen jäsenet pitoihin, joissa illan merkitys ja tunnelma puettiin sanoihin. Puhujina esiintyivät filos. kand. Aksel Malmgren, joka oli teatterin hartain ystävä ja avustaja paikkakunnalla, suomalaisuuden uskollinen esitaistelija, tilanomistaja (myöhemmin kunnallisneuvos) Edvin Avellan, joka jo keväällä, "kihkamustuneena" Bergbomin teatterikirjotuksista, oli hänelle tarjonnut apuansa suomentajana, ruotsalaisena runoilijana tunnettu K. G. Rosendahl ja tehtaanisäntä A. Ahlström. Kaikki iloitsivat siitä että Suomalainen teatteri vihdoinkin oli olemassa, että nuori, innokas joukko oli muodostunut palvelemaan kansallista taidetta ja sivistystä ja että se oli alkanut toimensa. Viime mainittu kiitti erittäin juhlavieraita siitä että teatteri oli ensiksi julkisesti esiintynyt Porissa, ja samasta ajatuksesta lähti Ainamon runoilija Rosendahlkin ruotsinkielisessä tervehdysrunossaan, joka alkoi tähän tapaan:

"Ensimäisen askeleenne taiteen uralla olette astuneet Kokemäenjoen rannalla, mutta ken meistä voi sanoa taikka aavistaa mitä ihanaa ja suurta tulevaisuudessa on sukeutuva harrastuksestanne isänmaan hyväksi? — Pienestä siemenestä voi, kun kevätaurinko luo lämpöänsä, nousta taimi, joka kerran puhkeaa rikkaaseen kukoistukseen ja levittää iloa vielä silloinkin kun istuttaja ei enää ole sitä vaalimassa." — —

Seuraavana päivänä sähkötettiin Helsinkiin: "Eilen täysi huone. Monta kunnioituksen ja kiitollisuuden maljaa teatteriyhdistyksen johtokunnalle. Eläköön suomalainen teatteri!"

Bergbom oli ainoastaan viikon päiviksi lähtenyt Poriin. Kun kaikki oli saatu järjestykseen ja alkuun, hän uskoi johtajatoimen Vilholle ja palasi, "hyvin tyytyväisenä matkaansa", Helsinkiin.

Näytäntöjä annettiin kolme viikossa, nimittäin sunnuntaina, keskiviikkona ja lauantaina, ja oli kolmella ensimäisellä viikolla kunkin illan ohjelma (yhtä iltaa lukuunottamatta) kokoonpantu kolmesta kappaleesta. Siten näyteltiin 16/10 Kukka kultain kuusistossa, N. Hauvosen kääntämä Kotzebuen Suorin tie paras ja Hauptnerin laulunäytelmä Laululintunen; 18/10 Vilhon suomentama Holbergin Don Ranudo de Colibrados ja A. Säfströmin Marin rukkaset; 20/10 P. Hannikaisen suomentama Manuelin Työväen elämästä, laulunäytelmä Kalatyttö ja P. Hannikaisen Silmänkääntäjä; 23/10 A. Kiven Margareta, E. Jakobssonin laulunäytelmä Hääilta ja P. Cajanderin mukailema (H. C. Andersenin tanskalaisen toimitelman mukaan) Varin'in ja Lefèvren Yökausi Lahdella (Une chambre à deux lits); 25/10 J. A. Dianan Kuinka anopeista päästään, Laululintunen ja A. Kiven Kihlaus; 27/10 Työväen elämästä, Valtioviisas räätäli ja Hääilta; 30/10 A. Elzin Ei mustasukkainen, A. Säfströmin laulunäytelmä Paratiisi ullakossa ja K. G. Rosendahlin Lemun rannalla. — Kolmannella viikolla annettiin vain yksi arkinäytäntö, jotta saatiin aikaa Preciosan harjottamiseen. — Marrask. 3 p. näyteltiin ensimäinen 5-näytöksinen kappale, Holbergin Jeppe Niilonpoika, Marin rukkaset jälkinäytelmänä, sekä 6, 10 ja 12 p. toinen samanlainen, Weberin Preciosa. Sen jälkeen tuli jälleen peräkkäin kolme entisentapaista ohjelmaa: 13/11 Goethen Sisarukset, Kukka kultain kuusistossa ja Yökausi Lahdella; 17/11 Margareta, Ei mustasukkainen ja Suorin tie paras; sekä 20/11 Koira ja Kissa, Levoton yö, edellinen A. Malmgrenin, jälkimäinen A. Korhosen suomentama, ja Tyko Hagmanin Hölmölän maailmanparantajat. Viimeinen ohjelma Porissa, 29/11 ja 1/12 oli T. J. Dahlbergin suomentama R. Kneiselin 5-näytöksinen Viuluniekka.

Tämmöisellä voimien mukaan valitulla ohjelmistolla Suomalainen teatteri alotti toimensa, ja eräässä Tampereen Sanomiin lähetetyssä kirjeessä todistetaan, että "epäilevimmätkin Tuomaat ovat jotenkin hyvällä mielellä näytäntöiltaansa tyytyneet". Usein näyteltiin täpötäydelle huoneelle, miltei aina hyvälle. Paitse kaupunkilaisia — kauppiaita, käsityöläisiä ja kaikenlaista nuorisoa — nähtiin salissa monesti maalaisia ja varsinkin saapui niitä Preciosaa katsomaan ja kuulemaan. Yleisön mielenkiinto pysyi ylipäätään muuttumatta koko ajan eikä, sanoo paikkakunnan lehti, kieli estänyt niitäkään käymästä teatterissa, jotka muutoin olivat valittaneet huonosti osaavansa suomea. Vähimmin väkeä oli 13/11, jolloin tulot oli määrätty Helsingin suomalaiselle alkeiskoululle; kumminkin kertyi (muutamia rahalahjoja siihen luettuna) Smk. 397:60 tarkotusta varten.

Vilhon kirjeiden ja sanomien mukaan on joistakuista kappaleista erikseenkin sananen mainittava. Kiven Kihlaus — Vilho Aapelina, nti Toikka Eevana, Kallio Eenokkina ja Korhonen Jooseppina — näyteltiin "oikein con amore", ja "yleisö näytti käsittävän koomilliset käänteet". Työväen elämästä, kirjotettiin Tampereen Sanomille, "tunki sydämiin ja ytimiin; samaa kuin 'Turmiolan Tommin elämäkerta' katsojille tarjoo kuvapaperissa, sen tämä näytelmä kuvailee lihassa ja veressä". Samoin kuin kerrotaan Amerikan kaukaisen lännen teattereista, että katsojat siellä usein ääneen ilmaisevat tunteensa, niin tapahtui Porissakin tätä kappaletta esitettäessä. Liikuttavimmassa kohdassa (missä entinen juoppo, joka muinoin humalapäissään oli törkeästi loukannut vaimoansa, parantuneena palaa kotia ja rukoilee häneltä anteeksi) kuului, kun vaimo ei näyttänyt taipuvan, sydämen pohjasta tulevat sanat: "Saakelin ämmä, kun ei anna anteeksi!" — Lundahl, joka vasta myöhemmin oli tullut Poriin, esiintyi ensikerran 13 p. lokak. huvinäytelmässä Yökausi Lahdella. Lahjakas ja näyttämöön jotenkin perehtynyt näyttelijä herätti kohta mieltymystä yleisössä. Viuluniekassa hän sai suuren roolin, jossa hän aina niitti suosionosotuksia milloin vain näytelmä annettiin. — Kun Lemun rannalla oli esitetty, huudettiin tekijää, Rosendahlia, esiin — Vilho ei tiennyt, "oliko se pilalla vai todella" —; mutta runoilija pakeni ujosti, ja Vilho astui näyttämölle ilmottamaan, että tekijä oli mennyt. Kumminkaan yleisö ei ottanut tätä uskoakseen, vaan huusi: "Ei, kyllä hän on täällä!" siksi kunnes väsyi. — Preciosa, "etevin helmi seurueen ohjelmistossa", menestyi loistavasti, nti Toikka nimiroolissa ja Vilho mustalaisakkana, Viardana. Kööreissä oli parikymmentä avustajaa paikkakunnalta. "Laulut kävivät", Vilho kirjotti, "odottamattoman hyvin ja itse näytteleminen vielä paremmin. Ei yhdessäkään näytelmässä ole yhteisnäytteleminen ollut tasaisempi, liukkaampi ja sujuvampi. Sanonenko liikaa jos sanon: yleisö oli lumottu. Huone oli täpö täynnä, tulot vähä yli 500 markkaa. Talonpoikia oli tullut viiden peninkulman päästä." — Tänä ensi aikana esiintyi nti Toikka pikku laulunäytelmäin pääosissa. Hänellä oli kyllä heleä sopraaniääni, mutta kun se oli kouluttamaton ja hänen draamalliset lahjansa olivat suuremmat, jätti hän pian lauluosat nuoremmille kyvyille. Vastanäyttelijänä esiintyi Himberg, jolla oli kaunis ääni, mutta, niinkuin myöhemmin saatiin nähdä, vähä taipumusta ja vielä vähemmän intoa edistymään näyttelijänä. — "Maailmanparantajat teki furoren. Yleisö käsitti hyvin sukkeluudet ja taputti käsiään rajusti, kun Kaisar ehdotettiin kouluylihallituksen päälliköksi." Uutisena Vilho kertoo: "Aspegren ja Toikka näkyvät olevan kihloissa, he kävelevät käsikynkässä julkisesti."

Viimeisenä iltana "pakkotäysi" huone myrskyisesti huusi esiin kaikki ja yhteisesti laulettiin Maamme-laulu. Näytännön jälkeen ravintolan isäntä, hra Carl Stenqvist, kutsui näyttelijät, avustajat ja kaupungin pormestarin jäähyväiskemuihin. — Ensimäinen taival Suomalaisen teatterin vaelluskaudella oli siis onnellisesti suoritettu ja 3 p. jouluk. lähdettiin "kovalle lumettomalle maantielle", matkalle Tampereelle.

Tampereella oli ensimäinen näytäntö 8/12, ja oli ohjelma sama kuin ensi iltana Porissa, paitse että Pilven veikko jätettiin pois säestyksen puutteesta (kaupungin soittokunta oli häissä!). Paikkakunnan lehden arvostelu oli laadittu sähkösanoma-tyyliin:

"Suomalainen teatteri on kaupungissa. Eilen oli ensimäiset näytännöt. Väkeä huoneen täysi. Innostus ravakka. Hyvin se näytti. Käykäätte katsomaan."

Samana päivänä Vilho valittaa Bergbomille, että teatterilaitokset kaupungin hotellissa olivat kovin alkuperäisiä — yksi ainoa tapettihuone yhdellä ainoalla ovella, siinä kaikki!

"Kyllä tämä teatteri", hän jatkaa, "laimistuttaa näyttelijäintoa, tässä kun täytyy olla järjestäjänä, näyttelijänä, affisöörskana, masinistina, timmermannina, maalarina, kassanhoitajana, kynttilänsytyttäjänä, lampun virittäjänä y.m., y.m. yhdellä kertaa. Teatteriin kuuluva palvelusväki on melkein enemmän haitaksi kuin hyödyksi. Ehkä asiat kuitenkin paranevat. Taputettiin käsiä paljon, mutta ymmärtämättömästi. Näytteleminen hyvää ja vakavaa."

Sen jälkeen annettiin kuusi näytäntöä, joissa esitettiin samoja kappaleita kuin Porissa. Viimeksi, 20/12, näyteltiin Preciosa. Reippaan lehden mukaan katsojat olivat muutamina iltoina lähellä "halkaista huoneen ja tulijoita olisi ollut toinen mokoma". Eikä kumma, sillä "joutavia kehumatta täytyy sanoa, että tämä on paras näyttelijäseura mitä Tampereella on koskaan ollut".

Joulukuun 21 p. olivat seurueen jäsenet kutsutut "kaupunkilaisten ja maalaisten" toimeenpanemille päivällisille. Seuraavana aamuna joukko lähti Viipuriin. — Juuri ennen lähtöä eräs tamperelainen kysyi Vilholta, erosiko näyttelijäkunta yhtä tyytyväisenä Tampereelta kuin Porista? — "Meillä ei ole", kuului vastaus, "vähintäkään syytä muistutuksiin; katsojia on joka kerta ollut odottamattoman paljo, ja kaikin puolin on meitä kohdeltu ystävällisesti." — Kysyjä, joka kertoo tämän U. S:ssa, pitää kuitenkin kiitosta liiallisena, sillä kaupungissa ei ollut varsinaista teatteria, vaan oli näyteltävä salissa, joka ei ollut tarpeeksi avara eikä muutenkaan mukava. Sitä paitse olivat huoneet niin kylmät, että useat jollei kaikki näyttelijät olivat saaneet yskän joululahjaksi. Mutta varmaa oli, kirjottaja vakuuttaa, että seura jätti jälkeensä "rakkaita muistoja ja kaipausta sydämiin".

Joulun vietti teatteriseurue siis Viipurissa, johon Bergbomkin oli samalla aikaa saapunut ja jossa se antoi kaksi ensimäistä näytäntöä vuoden viimeisellä viikolla, 27/12 Ja 29/12. Edellisen ohjelma oli: Alkajaisnäytelmä, Margareta, Suorin tie paras ja Laululintunen; jälkimäisen: Työväen elämästä, Ei mustasukkainen ja Hölmölän maailmanparantajat. Uuden vuoden päivänä näyteltiin Viuluniekka ja sitte jatkettiin esittämällä ohjelmia, jotka, alempana mainittavat poikkeukset lukuunottamatta, olivat kokoonpannut niinkuin Porissa ja Tampereella. Z. Topeliuksen syntymäpäivänä, tammikuun 14, oli ohjelmassa runoilijan laatimat Saaristossa ja Sotavanhuksen joulu, Hääilta loppukappaleena. Samoin kuin Suomalainen teatteri täten olemassaolonsa ensi vuonna kunnioitti Topeliuksen päivää näyttelemällä hänen omia kappaleitaan, samoin on se myöhemminkin tehnyt. Sitä vastoin teatterilla ei vielä ensi aikana ollut sopivaa ohjelmaa Runebergin syntymäpäivän, helmikuun 5, viettämiseksi. Tammikuun 24 ja 26 p. annettiin täälläkin Preciosa, joka tietysti ei ollut ihastuttamatta yleisöä. Paitse seurueen omia lauluvoimia oli kööreissä kymmenkunta laulajaa paikkakunnalta apuna.

Alkuaan ei näy olleen tarkoin määrättynä, kauvanko viivyttäisiin täällä. Vilhon kirjeistä huomaa olleen puhetta Pietariin menosta, jossa Bergbom kävi tammikuun alussa, sekä että teatteria oli pyydetty Lappeenrantaan, missä taattiin 150 mk illasta. Kumminkin jäivät nämä matkat tekemättä, ja seurue näytteli lähes koko helmikuunkin Viipurissa. Tällä loppukaudella ilmestyi ohjelmistoon uusiakin, Vilhon johdolla harjotettuja kappaleita. Ne olivat K. G. Rosendahlin sepittämä, A. Rahkosen suomentama ja F. v. Schantzin sävellyksillä varustama, 4-näytöksinen satunäytelmä Ainamo 9/2 ja 18/2; sekä Tuokon kääntämät R. Gottschallin 1-näytöksinen, Marseillaise laulun runoilijaa liikuttavasti ylistävä Rouget de Lisle 9/2 ja S. H. Mosenthalin 5-näytöksinen kansannäytelmä Päivölä (Sonnenwendhof), jolla näytäntöjen sarja päätettiin 21/2 Ja 23/2. Täydellisyyden vuoksi mainittakoon, että kun 15/2 näytäntö annettiin Lundahlin hyväksi, oli ohjelmassa Lemun rannalla, Hääilta ja Rouget de Lisle näytelmäin ohella myöskin kuvaelma, jonka aiheena olivat Runebergin Kulnev-runon säkeet:

Mon' äiti kertoo kauhuaan, kun kursaamatta Kulnev tuo kehdolle astui suorastaan pienoisen armaan luo —.

Ylipäätään vastaanotettiin Suomalainen teatteri Viipurissa yhtä ystävällisesti kuin edellisillä paikkakunnilla; mutta silti oli kyllä huomattavissa, että oli tultu kaupunkiin, jossa olot olivat kehittyneemmät kuin noissa toisissa. Tottuneempana teatteria näkemään oli yleisö täällä kärkkäämpi kritiikkiin, jota ennen tuskin nimeksikään oli kuultu. Itsessään kritiikki tietysti olisi ollut terveellinen alkavalle taidelaitokselle, mutta valitettavasti se ei ollut vapaa puolueellisuudesta. Tämä näyttäytyi siinä, että hienosto enimmäkseen loisti poissaolollaan ja että ruotsalainen äänenkannattaja katseli outoa ilmiötä kauhean korkealta kannalta. Suomenlehden toimittajassa, suomalaisuuden vanhassa esitaistelijassa Rietrik Polénissa oli teatterilla harras ystävä, jonka mielestä se tyydytti kohtuullisia vaatimuksia ja lupasi hyvää tulevaisuuteen nähden. Mutta toisin ajatteli Wiborgs Tidningin toimittaja, maisteri Aksel Lille, joka vuoden vaihteella oli muuttanut tänne Vikingenin leiristä Helsingistä. Hänen mielestään ei teatterin parhaimmistakaan jäsenistä ollut toivoa, että he, ilman riittävää koulua ja ilman esikuvia kun olivat, voisivat kehittyä edes toisen "rangin" taiteilijoiksi — jopa hän uskoi, että nykyiseen teatteriin ehkä vastaisuudessa saattaisi ilmaantua kykyjä, mutta että se itse [kaikessa tulevaisuudessa] olisi kykenemätön tyydyttämään minkäänlaisia korkeampia vaatimuksia (!) — Niin sitä sopi kirjottaa yleisölle, joka ei kaivannut kansallista teatteria. Polén puolestaan pani muistiin teatterissa kuulemansa talonpojan lauseen: "On tuota nähty teatteria ennenkin, mutta mitä siitä on ollut, kun sitä ei ole ymmärtänyt".

Kumminkin oli Viipurissa enemmän kuin muualla suomalaisen näyttämötaiteen harrastusta. Jo 1840-luvulla Hannikainen ja Lagervall puhuivat siitä Kanavassa, 1860-luvulta on muistettava, että sikäläinen kirjallisuusseura julkaisi sarjan pienempiä näytelmiä, joiden joukossa Kiven Leakin loistaa, ja nyt kun Suomalainen teatteri ensi kerran näytteli siellä, sama seura otti kustantaakseen nuoren runoilijan J. H. Erkon tekemät 1-näytöksiset näytelmät Kokkimajuri ja Sotaiset veljekset, samalla palauttaen kolmannen, Salaviinan polttajat, neuvomalla tekijää laajentamaan sitä 2-näytöksiseksi. Jo keväällä edellisenä vuonna seura oli niinikään kustannettavakseen hyväksynyt Korhosen huvinäytelmän Kosijat. Totta kyllä ei tähän aikaan annettu runsasta palkkiota tekijöille — Erkolle esim. maksettiin 20 mk. arkilta! Mutta ei sentään puuttunut vilpitöntä hyväntahtoisuutta runoilijaa kohtaan. Seura määräsi näet hänelle 50 mk:n avustuksen, jotta hän voisi käydä teatterissa oppiakseen pitämään silmällä näyttämön vaatimuksia kun ryhtyisi uusia näytelmiä sommittelemaan. Erkko oli tähän aikaan opettajana Rokkalan lasitehtaan yksityisessä kansakoulussa Johanneksen pitäjässä. Toinenkin draamankirjottaja, Evald Jahnsson, oleskeli parastaikaa Viipurissa ja hänellä oli tekeillä näytelmä, joka ennen näytäntökauden loppua esitettiin teatterissa. Vihdoin on tässä mainittava, että eräs yksityinen seura, joka vähän ennen oli Viipurissa toimeenpannut näytäntöjä Helsingin suomalaisen alkeiskoulun hyväksi, lahjotti teatterille silloin hankkimansa, hyvässä kunnossa olevan puvuston, joka oli maksanut toista tuhatta markkaa.

Suomalaisen teatterin ensimäinen kiertomatka päättyi Viipurissa, josta se helmikuun viime päivinä palasi Helsinkiin. Nuori näyttelijäseurue oli saanut ensi kerran kokea kuleksivan teatterin maailmankuuluja iloja ja suruja, myötä- ja vastoinkäymisiä. Niin ja kuitenkin toisin. Tämä seurue ei kuleksinut niinkuin tavalliset ainoastaan ansaitakseen niukkaa toimeentuloansa. Se liikkui korkeampi päämäärä johtotähtenään. Sen tuli harrastaa ja se harrastikin kansallista taidetta, ja jollei aluksi käsitys taiteesta ollutkaan taiteilijanaluille varsin selvä, niin he ymmärsivät kuitenkin yrityksen kansallisen puolen, ja tositeossa teatteri lieneekin ensi aikoina kiertomatkoillaan ennen kaikkea tullut vastaanotetuksi ja vaikuttanut kansallistunnon ja -mielen herättäjänä ja innostajana.[8]

Ennenkuin kerromme teatterimme ensimäisestä esiintymisestä Helsingissä, on katsaus luotava erinäisiin muihin seikkoihin, joilla on merkitystä aineeseemme nähden.

Kahdesta Bergbomin kirjottamasta kirjeestä rouva Raalle saamme joitakuita tietoja hänestä itsestään y.m.

Edellisessä näitä kirjeitä Bergbom valittaa sitä tyhjyyttä, jonka rouva Raan lähtö (kesäkuun lopulla) oli aiheuttanut hänessä itsessään ja muissa ystävissä. Vasta kun hän oli poissa, oli käynyt selville mitä se merkitsi, että hänen "uskollinen, lämmin mielensä ja avunantonsa" ei enää ollut saapuvilla. "Päiväni kuluvat värittöminä, yksitoikkoisina ja ilman mitään erikoisesti mieltäkiinnittävää." Paljo huolia tuotti Bergbomille Morgonbladetin epävarma taloudellinen kanta, joka teki epäiltäväksi voitaisiinko sitä kauvemmin ylläpitää. Emilie sisar oli "lahjottanut lehdelle pari, kolme tuhatta markkaa". Sitten mainittuaan että nuori teatteri teki reippaasti työtä y.m., jota jo tiedämme, kirjottaja jatkaa:

"Nervander valmistaa teatteriamme varten pientä, sievää satunäytelmää, Haltia, ja Topeliukseltakin on meillä odotettavana jotakin pientä. Kunpa sinä vain olisit täällä! Arkadiateatteri tulee näet tulevana vuonna olemaan vapaa, niin että meillä olisi täysi valta siellä. Olet kenties kuullut, että Adlerbergiä on kohdannut halvaus ja on hän sentähden oleskeleva koko syksyn ulkomailla. Siinä syy Arkadian ylenannettuun tilaan. Voit ymmärtää, että me sen johdosta teemme mitä laajimpia suunnitelmia. Kunpa vain kahdeskymmenes osa niistä toteutuisi." (Lopuksi kerrotaan kaksi uutista, jotka koskevat teatterin esihistoriasta tunnettuja henkilöitä: Ottilia Meurmanin, entisen Preciosan, ja kamariherra C. G. U. Silfverstolpen [Tukholmasta] sekä Emmy Basilierin ja Otto Florellin häät vietettiin tänä kesänä.)

Jälkimäisen kirjeen, syyskuun keskivaiheilta, Bergbom alkaa onnittelemalla rouva Raata hänen loistavaan menestykseensä Kristianiassa. Taiteilijatar oli näet koko vuodeksi liittynyt W. Åhmanin näyttelijäseuraan (joka antoi näytäntöjä Norjan pääkaupungissa ja Göteborgissa) ja esiytyen Kristianiassa Maria Tudorina ja Sirkkana saanut ratkaisevan voiton, joka teki hänet norjalaisen yleisön suosikiksi. Tästä johtuu Bergbom puhumaan täkäläisestä ruotsalaisesta teatterista. Muuan rouva H., jonka piti "korvata" rouva Raata, oli kaikkien sanomalehtien yksimielisen arvostelun mukaan kerrassaan epäonnistunut. "Cygnaeus väitti hänen ensimäisen esiintymisensä jälkeen kuulustelleensa Kaivohuoneella, eikö siellä tarvittu kyökkipiikaa, sillä hänen mielestään oli semmoinen paikka ainoa mahdollinen hänelle." Myöskin Fritiofin (Raan) korvaaja Lindberg oli täydellisesti menettänyt yleisön suosion. "Minun mielestäni aivan väärin. Sillä olematta mikään erinomainen kyky on hän kumminkin huolekas ja älykäs näyttelijä, jonka vivahduteltu näytteleminen miellyttävästi eroaa Fehrnström-Albert Åhmanin lennottomasta totuntataiteesta. Mutta yleisö, joka vain on huomannut hänen kankean, yksitoikkoisen äänensä ja hänen tyynen liikuntatapansa, pitää häntä kauheana." (Tämä arvostelu tuottaa kunniaa Bergbomin tarkkanäköisyydelle, sillä sittemmin on Lindberg älyllään ja uupumattomalla työllään kohonnut Ruotsin etevimpien näyttämötaiteilijain riviin.)

Puhuen sitten itsestään Bergbom sanoo eläneensä raskasta aikaa. Morgonbladetin tuottamat huolet, jotka Forssellin sairauden vuoksi ja sentähden että August Hagman vielä viipyi Pietarissa enimmäkseen lepäsivät hänen niskoillaan, "paljo kiittämätöntä työtä", läheisen sukulaisen (O. af Heurlinin) pitkällinen sairaus — kaikki on painanut hänen mieltään ja tehnyt hänet hermostuneeksi. Valtiollisetkin olot olivat tuskastuttavia. "Kamala uutinen suomalaisen normaalikoulun lakkauttamisesta on valitettavasti näyttäytynyt todeksi. Taisteltava on elämän ja kuoleman uhalla, sillä ymmärräthän, että me fennomaanit emme taivu siinä asiassa. Me ylläpidämme koulun, vaikka viimeinen ropomme menisi." Näissä oloissa oli iloinen uutinen rouva Raan riemumenestyksestä ollut virkistävä. "Cygnaeus, joka syvästi ja vilpittömästi kaipaa sinua, on julkaissut kirjansa Franzénista — se on oivallinen. Luulen että ukko lähettää sen sinulle. Muutoin olisit iloinen, jos tietäisit, kuinka moni sinua kaipaa, jopa moni semmoinenkin, josta et sitä uskoisi. Agardhkin pusersi esiin muutamia krokotiilihuokauksia ja sanoi teatterin olevan tyhjän sen jälkeen kun olit lähtenyt. Tietysti se oli teatterifraasi, mutta kumminkin luulen että hänessäkin on joku perustus kaipaukseen." — — "Olen suomennuttanut Sirkan, niin että se on valmis sinua varten. Maria Tudor, Deborah, Mathilda (Vastanaineet), Sven Dyringin koti ovat myös käännettävät."

Teatterin perustamisaika oli siis Bergbomille kaikkea muuta kuin valoisa, ja uusia ikävyyksiä oli tulossa niinkuin kohta saamme nähdä.

Tällä näytäntökaudella ei vielä toimeenpantu mitään laulunäytäntöjä, mutta entisillä, Suomalaisen seuran järjestämillä, oli ollut niin suuri menestys ja lukuisien kotimaisten laulajakykyjen ilmaantuminen oli niin kehottava, että lyyrillisen osaston aikaansaaminen ehdottomasti luettiin uuden teatteriyrityksen ohjelmaan. Tehtävä vaati kuitenkin pitempiä valmistuksia ja lykkääntyi sentähden oopperan alkuunpano seuraavaan näytäntökauteen. Kumminkin sopii jo edeltäkäsin pitää silmällä niitä kykyjä, jotka sitä varten olivat tarjona. Se on sitä helpompi, kun ne tavallisuuden mukaan olivat kesäksi palanneet kotimaahan ja, ensin annettuaan laulajaisia maaseutukaupungeissa, syksyllä miltei järjestänsä esiintyivät Helsingissäkin.

Siten Elis Duncker, joka oli päättänyt ensimäisen opintovuotensa Milanossa, 19/9 antoi laulajaiset omassa nimessään ja avusti Faltinin kirkkokonsertissa 21/9. Bergbomin arvostelusta (Morgonbladetissa) lainaamme seuraavat rivit:

"Hänellä on luonnon lahjottama loistava ääni, samalla kertaa mehevä, voimakas, paksu ja sympaattinen baritoni, yhtä sovelias pontevaan paatokseen kuin bel cantoon. Hra Dunckerin esitys on kokonaan italialaisen koulun oma, hänellä on se avonainen äännäntätapa, joka tekee laulun kirkkaaksi ja heleäksi. Tasaisuuteen nähden on hänellä vielä paljo oppimista, korkeammat sävelet ovat erinomaisen täyteläisiä ja kauniita, mutta alemmilta puuttuu usein taiteellisuutta. Enemmän kuin ääni, viehätti kuitenkin hra Dunckerin lämmin, eloisa esitys, jonka mehevä, etelämainen hehku on aivan omansa antamaan italialaiselle cantabilelle sille omituisen tenhon ja tekemään italialaisen paatoksen nautittavaksi." —

Ida Basilier taasen antoi laulajaiset 26/9 ja lähti sen jälkeen Tukholmaan, missä hän kiinnitettynä kuninkaalliseen oopperaan näytäntökauden kuluessa esiintyi useissa oopperoissa (Sevillan Parranajaja, Gustaf Wasa, Mignon, Villarsin rakuunat, Martha). Vihdoin lauloi Emmy Strömer kahdessa omassa konsertissaan, 7/10 la 12/12 ja oli jälkimäisessä hänen sisarensa, Sofie Strömer, avustajana. Tästä toisesta konsertista Bergbom lausui (Mbl. n:o 300), että se vahvisti sen edullisen vaikutuksen, jonka yleisö oli saanut ensimäisestä.

"Ääni on yhtä heleä korkeammassa kuin alemmassa äänikerrassa ja soveltuu samoin pateettisdraamalliseen kuin aistillisesti miellyttävään. — Yhdessä nuoremman sisarensa kanssa laulajatar esitti paitse kirpaisevaa duettia Kruunujuveeleista, joka nytkin niinkuin ensi kerralla herätti myrskyistä ihastusta ja laulettiin toistamiseen, kaksinlaulun Marthasta. Molemmat kauniit, helkkyvät äänet soivat täyteläästi ja raittiisti ja kirpeän tehokkaat kohdat painostettiin asianmukaisen sirosti."

Tämän jälkeen nti Emmy Strömer lähti Parisiin jatkamaan opintojaan, mutta sitä ennen oli sovittu, että sisarukset tulevan näytäntökauden alusta astuisivat Suomalaisen oopperan palvelukseen. — Totta puhuen nti Emmy Strömer ei suinkaan ilman epäilyksiä ollut suostunut asiaan, joka tuli määrääväksi hänen tulevaisuudelleen. Ensiksikin hän ruvetessaan lauluopintoja harjottamaan oli ajatellut valmistautua opettajattareksi ja toiseksi hänen omaistensa ja lähimpien (helsinkiläisten) ystäviensä piirissä tuskin ainoakaan kehotti häntä hyväksymään vaan päin vastoin koetti saada hänet hylkäämään Suomalaisen teatterin puolelta tehdyn tarjomuksen. Muiden muassa kauppias M. Nylander Oulusta, jonka auliilla avustuksella hän oli päässyt lahjojansa kehittämään, oli sitä vastaan. Kun näet nti Strömer marraskuun alussa oli Bergbomille sanonut tahtovansa miettiä asiata ennenkuin antoi lopullisen vastauksen, oli tämä kirjottanut Nylanderille ja lausunut toivomuksen että hän, jos hänen holhottinsa pyytäisi hänen neuvoansa, isänmaallisen taiteen vuoksi puoltaisi Suomalaisen teatterin asiaa. "Kenties odottaa häntä tällä uralla enemmän vaivoja, mutta myöskin, mikä on enempi, hänen kansalaistensa kiitollisuus ja nimi isänmaan aikakirjoissa." Tähän Nylander vastasi ehdottomasti kieltäen: "Minun täytyy suoraan tunnustaa, että toivomukseni hänen tulevaisuuteensa nähden eivät siten toteutuisi". Arvattavasti vaikutti kirje masentavasti Bergbomiin, mutta miten olikaan antoi nti Strömer hänelle ennen pitkää myöntävän vastauksen ja ilmotti asian omaisilleen vasta sitte kun se oli ratkaistu. Paitse teatterin edustajain ja ystävien kehotuksia lienee päätökseen vaikuttanut se suomalainen henki, jonka etenkin lehtori Länkelä Jyväskylässä lyhyellä opetusajallaan oli herättänyt tulevassa taiteilijattaressa, taikka kenties sitäkin enemmän luontainen taipumus teatteriin. Tämä taipumus oli jo hyvin varhain ilmaantunut, muun muassa siten että hän tyttötoveriensa piirissä johti näitä teatterileikeissä määräten kullekin eri luonteenlaadun ja roolin, jonka mukaan hänen tuli puhua ja näytellä. — Mikä merkitys Emmy Strömerin liittymisellä kansalliseen näyttämöön oli, saamme seuraavassa nähdä.

Kun primadonna oli saatu, tuli hankkia muita jäseniä lauluosastoon ja tässä on mainittava, että Bergbom lähinnä kääntyi L. N. Achtén puoleen. Vuoden alkupuolella lähtiessään opintomatkalle ulkomaille oli tällä säveltaiteilijalla ollut aikomus valmistautua kirkollisen laulun ja musiikin edistäjäksi maassamme. Voidakseen tehokkaammin vaikuttaa mainittuun suuntaan oli hänessä myöskin herännyt ajatus ruveta papiksi ja sitä varten hän Berlinissä kuunteli teologisia luentoja. Kuitenkaan ei kansallisen oopperan aate voinut olla innostuttamatta niin hehkuvaa taiteilijaluonnetta kuin Achtén, ja sentähden hänkin vastasi myöntävästi ja lupautui seuraavan näytäntökauden alusta antautumaan Suomalaisen näyttämön palvelukseen.

Edellisen lisäksi mainittakoon, että Turussa 13/8 antoi ensimäiset laulajaisensa nuori bassolaulaja John Bergholm, joka myöskin oli liittyvä oopperaan. Hänen ääntänsä sanottiin kauniiksi ja miellyttäväksi ja sen käytäntöä nuhteettomaksi. — Lydia Lagus vihdoin lauloi ensi kerran Helsingissä isomman yleisön kuullen Suomalaisen seuran iltamassa 20/11. Esittämällä Hellaan lapsi ja Yksin istun hän herätti yleistä mieltymystä. Toisena joulupäivänä hän esiintyi Janakkalassa Helsingin suomalaisen alkeiskoulun hyväksi toimeenpannussa iltamassa.

Sanotusta näkyy että oopperan aikaansaanti varmistui varmistumistaan; mutta silti eivät Bergbom-sisarukset olleet ehdottomasti iloisia. Sen jälkeen kun Emmy Strömer oli antanut myöntävän vastauksen, Emilie, tarkkanäköisesti arvostellen oloja ja aavistaen mitä tulossa oli, kirjotti sisarelleen:

"En voi ollenkaan iloita siitä. Pelkään näet ottaa oopperaa puheosaston rinnalle näin varhain. Se tulee tietysti asettamaan draamallisen näyttämön kokonaan varjoon ja pitkiksi ajoiksi hidastuttamaan ja tukehduttamaan sen kehitystä. Nyt käy kaikki hyvin, taloudellinen asema paranee paranemistaan ja näyttelijät ovat tyytyväisiä; mutta ooppera tuo mukanaan määräämättömiä menoja, melua, touhua ja taistelua. Minä oikein kammoksun sitä." — —

Niinkuin viimeisestä otteesta huomaa, ei teatteri nyt alussa tuottanut Emilie Bergbomille mainittavia huolia. Teatterin poissa ollessa hän vietti hiljaista kotielämää. — Kun ylioppilaat 30 p. lokak. juhlivat Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin ylioppilaaksitulon 50-vuotismuistoa, oli hän kutsuttuna lehteriltä katsomaan ja kuulemaan juhlanviettoa.[9] "Yleinen mielipide juhlasta on, että se ei ollut onnistunut; siltä puuttui ylevää tunnelmaa." Syynä oli tietysti puoluetaistelu. Uusmaalaiset pelkäsivät että Snellman astuisi liiaksi esiin, kun Runeberg ei voinut olla saapuvilla, ja heidän sanottiin aikovan olla kokonaan osaa ottamatta, jos Lönnrotkin jäisi pois. Edelleen katsoivat he "ultra-radikaaliseksi" ehdotusta asettaa kantele näkyvälle paikalle salin koristuksissa, "eikä kiltti kantele saanut tilaa (!)" — "Ei pidä loukata, sanotaan; mutta se ei merkitse mitään että meitä itseämme loukataan!" Näin mietiskelee Emilie ja helposti näkee, että kansallisen asian masennustila painoi häntä enemmän kuin omat yksityiset asiat.

Se vuosi, jolloin kansallinen näyttämö perustettiin, oli nerokkaimman näytelmärunoilijamme viimeinen. Aleksis Kivi, Nummisuutarein ja Lean runoilija, kuoli näet aamulla 31 p. jouluk. 1872. Jos milloinkaan, tuli kuolema silloin lempeänä vapauttajana kärsivän luokse. Jo kevättalvella 1871 oli Kivi tuotu Helsinkiin hoidettavaksi. Ensiksi hän oli uudessa klinikassa ja kesäkuun alusta Lapvikin hulluinhuoneessa. Sieltä hän uuden vuoden alussa parantumattomana toimitettiin kotiseudulleen, missä hän eli viimeisen aikansa Albert veljensä mökissä Tuusulan järven rannalla. Kun veli vuoden viimeisenä päivänä toi kuolinsanoman Helsinkiin, herätti se syvää liikutusta runoilijan ystävissä ja ihailijoissa, joiden luku silloin ei kumminkaan ollut suuri.[10] Uuden vuoden yönä Fredr. Cygnaeus kirjotti Morgonbladetiin "hyvästijätön", joka alkoi seuraavin sanoin:

"Onnellisimpien suloisin toivo on saada kauvan elää maan päällä; onnettomimmat eivät aina edes itsekään muista, että heillä on jälellä se lohdutus että voivat kuolla. Mutta ne jotka toivovat onnettomille hyvää, pitävät kiinni siitä lohdutuksesta ja tervehtivät ystävän hivuttavan elonkipinän sammumista samoilla tunteilla kuin he katselevat kotiaan uhkaavan tulipalon sammuttamista."

"Semmoisella tunteella kuulin sanoman, että tämän myrskyisen vuoden viimeinen päivä oli myöskin erään kovin onnettoman miehen myrskyisen elämän viimeinen."

"Runoilija Aleksis Kivi on tänä aamuna vapautettu siitä elämän ja kuoleman välitilasta, jossa hän viimeisinä aikoina on oleillut: välitilasta, joka on kamala jokaiselle kuolevalle, mutta toki kamalin yhdelle rikaslahjaisimpia henkiä mitä koskaan on maassamme syntynyt." — —

Lauantaina 4 p. tammik. aamupäivällä tapahtui hautaus Tuusulan kirkkomaalla. Sitä ennen oli Helsingistä saapunut ystäväjoukko, parikymmentä herraa ja naista, vainajan viimeiselle asunnolle. Ennenkuin arkku suljettiin, eräs näitä ystäviä, E. A. Forssell, piirusti ainoan alkuperäisen muotokuvan, joka tiettävästi runoilijasta on säilynyt. Paitse kasvojen piirteitä hän kuvasi mahdollisen tarkasti koko pään muodon, joka sitä varten kohotettiin ylös arkusta. Sentähden tässä muotokuvassa tunnemmekin korkeakaarisen, jalon runoilijaotsan, mutta kasvojen alaosassa ja varsinkin suun ympärillä on taudin ja kuoleman kouran jälkiä. Neidit Emilie Bergbom ja Minette Munck olivat kumpikin lähettäneet laakeriseppeleen ja niistä pantiin toinen vainajan päähän arkun sisään, jota vastoin toinen kiinnitettiin kukkien keskelle arkun kanteen pään kohdalle. Kun virren värssy oli neliäänisesti laulettu (helsinkiläisten joukossa oli yksinkertainen ylioppilaskvartetti), surusaatto lähti liikkeelle, ja ystävät kantoivat vuorotellen ruumisarkkua kirkolle saakka. Siunauksen toimitti pitäjän iäkäs rovasti C. Aspegren, puheen vainajan muistoksi piti tri J. V. Calamnius, ja laulajat lauloivat Paavo Cajanderin tilaisuutta varten sepittämät säkeet, jotka alkavat: "Vaipuos, vaivu, Synnyinmaasi helmaan!"

Jotenkin samaan aikaan kun kuolema vapautti Kiven elämän tuskista, tuli hänen nimensä toisestakin syystä mieleen saatetuksi semmoisissa piireissä, joissa se oli ollut sangen vieras jollei kokonaan tuntematon. Fil. kand. Rafael Hertzberg oli näet ruotsalaista teatteria varten mukailemalla ruotsintanut Kiven draaman Karkurit ja sen ensi-ilta oli ilmotettu 13 p:ksi jouluk. Sitä ennen oli Bergbom, joka viimeisinä vuosina oli hoitanut runoilijan kirjallisia asioita, Kiven ja hänen omaistensa puolesta vaatinut teatterilta kohtuullista tekijäpalkkiota draaman näyttelemisestä. Teatterin toimitusjohtaja oli kuitenkin antanut kieltävän vastauksen, koska muka johtokunta hyväksyessään kappaleen esitettäväksi oli sopinut Hertzbergin kanssa, että tämä suorittaisi välin tekijän tai hänen edusmiehensä kanssa. Tositeossa Hertzberg ei kuitenkaan ollut asianomaisilta pyytänyt kääntämislupaa, vaan päin vastoin Bergbomille selittänyt, että hän ei ollut velvollinen mitään maksamaan. Näin ollen Bergbom mainittuna päivänä julkaisi sanomissa seuraavan "protestin" eli vastalauseen:

"Kaupungin sanomissa ilmotetaan, että Uudessa Teatterissa tänä iltana aiotaan näytellä Aleksis Kiven 'Karkurit' näyttämöä varten mukailtuna ja käännettynä."

"Min paljo kuin minua ilahuttaakin, että nerokkaan draamarunoilijamme teos on saava oikeutetun sijan teatterin ohjelmistossa, en voi olla julkilausumatta syvää hämmästystäni siitä täydellisestä hienotunteisuuden ja oikeuden vaatimusten laiminlyömisestä, jota teatterin johtokunta tässä asiassa on osottanut."

"Teatterin johtokunta ja ruotsalainen mukailija ovat omavaltaisesti, pyytämättä tekijän taikka hänen edusmiehensä lupaa, anastaneet Kiven teoksen näyttämöä varten. Sen lisäksi ovat he täydellisesti ylenkatsoen kaikkialla muualla lain ja meilläkin tavan tunnustaman säännön, että kirjallinen omaisuus on omaisuutena pidettävä ja sen omaksi ottaminen siis korvattava, kieltäytyneet suorittamasta penniäkään siitä tulosta, joka heillä on oleva Kiven teoksesta. Tämä vastakohtaisuus teatterin johtokunnan rahallisen neuvokkuuden ('finansiell förslagenhet') ja runoilijan voimattomuuden välillä on sitä räikeämpi kuin Aleksis Kivi elää surkeimmassa kurjuudessa. Eivätkä teatterin johtokunta ja näyttämöllinen mukailija voi puolustella itseään tietämättömyydellä taikka unohduksella, sillä yksityisesti on heitä muistutettu kaikista näistä seikoista."

"Oikeudeton asema, missä tekijä on keinotteluun nähden, on yksi sivistyselämämme pimeitä pilkkuja, mutta erityisesti on se omansa hävettämään, että sivistyslaitos semmoinen kuin teatteri käyttää sitä edukseen. Niinkuin tiedetään sisälsi painolaki vuodelta 1865 säädöksiä, jotka suojasivat yhteiskunnan lapsipuoltenkin, runoilijan ja taiteilijan, omaisuutta; samaa suojaa ovat 1872 vuoden säädytkin anoneet. Teatterin johtokunta on kuitenkin käyttänyt sitä asianlaitaa, että tämä Suomen kansan toivomus ei vielä ole saanut lainvoimaa, laillisuuden varjolla kullatakseen tekoansa. Mutta siinäkin, missä valtion lait eivät mitään määrää, ovat kunnian lait sitovia — näiden valvoja on yleinen mielipide ja sen edessä allekirjottanut sekä runoilijan lähimpien valtuuttamana että ystävänä panee vastalauseensa Karkurien esittämistä vastaan teatterissa, se kun loukkaa toisen miehen omistusoikeutta."

Seuraavina päivinä luettiin Morgonbladetissa selvittelyjä, joissa Herzberg ja Bergbom kertoivat mitä heidän välillään oli tapahtunut. Edellinen väitti lauseensa, että hän ei ollut velvollinen korvaamaan tekijää, ei suinkaan tarkottaneen sitä että hän kieltäysi mitään maksamasta, vaan oli Bergbom muka sanonut ei tahtovansa keskustella hänen kanssaan; jälkimäinen taasen vakuutti, ettei hän lainkaan ollut vetäynyt puhumasta Hertzbergin kanssa, vaikka hän kyllä piti teatterin johtokuntaakin velvollisena vastaamaan draaman näyttelemisestä, sekä että hän — mikä oli pääasia — oli tullut siihen vakaumukseen, että tekijä olisi jäävä kokonaan osattomaksi. Pari viikkoa tämän jälkeen (29/12) julkaisi H. D. tiedon, että Ruotsalaisen teatterin johtokunta — konsuli N. Kiseleff, professori C. G. Estlander ja asessori F. Krogius — olivat haastaneet tohtori Kaarlo Bergbomin raastuvanoikeuteen "protestin" johdosta, jota he pitivät kunniaansa loukkaavana. Tositeossa Bergbom sai haasteen aikoja myöhemmin, palattuansa Viipurin ja Pietarin matkaltaan.

Juttu oli ensi kerran esillä raastuvanoikeudessa 21 p. tammik. 1873, ja edusti siinä teatterin johtokuntaa asessori Krogius, jonka syytöskirja jätti oikeuden ratkaistavaksi, eikö Bergbom, joka muka oli toiminut vastoin parempaa tietoansa, olisi tuomittava kunnianloukkauksesta 26 p. marrask. 1866 julaistun asetuksen 6 ja 9 §§:ien mukaan ankarimpaan rangaistukseen (s.o. kuritushuoneeseen!).[11] Sittemmin käsiteltiin asiaa 11/2, 11/3 ja vihdoin 1/4, jolloin oikeus julisti päätöksensä, tuomiten Bergbomin herjauksesta (smädelse) 700 markan sakkoihin.

Tässä ei ole paikka oikeusjutun seikkaperäiseen esittämiseen. Olkoon vain sanottu, että kysymys oikeuden edessä pääasiassa kohdistui siihen, oliko Bergbomilla ollut aihetta käsitykseensä että teatteri ei aikonut korvata tekijää vai oliko hän, niinkuin asessori Krogius väitti, hyvin tietäen asianlaidan olevan toisin kuitenkin julkaissut vastalauseensa. Bergbom, jonka avustajana koko ajan oli mol. oik. kandidaatti Jaakko Forsman, vaati puolestaan Kiseleffiä ja Hertzbergiä todistajiksi, johon oikeus — kantajan vastustuksista huolimatta — suostuikin. Edellinen tunnusti Bergbomin esityksen oikeaksi, mutta Hertzbergin todistus oli ilmeisesti vastakkainen Bergbomin kertomukselle siitä mitä heidän välillään oli tapahtunut. Tämä todistus vaikutti epäilemättä määräävästi jutun ratkaisuun, vaikka vastaajan puolelta huomautettiin, että Hertzberg ei itsekään pitänyt itseään jäävittömänä sekä että se seikka että juuri hän (Bergbom) oli vaatinut Hertzbergiä kuulusteltavaksi selvästi todisti hänen toimineen bona fide. — Kun asia sittemmin valituksen kautta oli tullut Turun hovioikeuden tutkittavaksi, katsoi tämä Bergbomin syypääksi ainoastaan solvaukseen (förolämpning) ja alensi sakkomäärän 200 markkaan. Teatterin johtokunta puolestaan veti asian vielä korkeimman tuomioistuimen eteen saamatta muutosta aikaan.

Ymmärrettävää on, että tämä cause célébre antoi runsaasti puheenainetta hyville helsinkiläisille, eikä se suinkaan ollut omansa lähentämään puolueita toisiinsa. Parista senaikuisesta kirjeestä otamme seuraavat sanat:

"Oikeusjutusta väitellään kiihkeästi. Hertzbergin todistus on vähintäin sanoen selittämätön. Sen mukaan Bergbom olisi lasketellut valheita ja kuitenkin hän itse vaati Hertzbergiä todistamaan. Eikö se ole paras todistus Bergbomin viattomuudesta taikka että hän on menetellyt vilpittömässä mielessä; ei suinkaan hän olisi tahtonut että Hertzbergiä kuulusteltaisiin, jos hänellä olisi ollut paha omatunto siinä kohden. Saa nähdä kuinka asia päättyy!" Niin toisessa kirjeessä; toisessa taasen sanotaan: "Merkillinen oli Hertzbergin selitys. Kun kerran tekee valan, pitäisi sanoa kaikki eikä ainoastaan mikä on sopusoinnussa oman edun kanssa."

Tosiasiana voimme lisätä, että tämäkin juttu suomenmielisissä vahvisti laajalti levinnyttä käsitystä, että suomenmielinen joutuneena Helsingin raastuvanoikeuden eteen mieluummin tuomitaan kuin vapautetaan. Asiamme ei ole ratkaista, missä määrin käsitys oli oikeutettu — että semmoinen käsitys oli olemassa eikä suinkaan vielä ole hävinnyt on historiallista.

Lopuksi on edellisen yhteydessä kerrottava, että Hertzberg, "protestin" ilmestymisen jälkeen, todella Bergbomille Kiveä varten suoritti 113 markkaa (s.o. kaikki mitä hän itse oli käännöksestään saanut!). Tämä maksu tapahtui siis vähän ennen runoilijan kuolemaa, ja Bergbom antoi rahat vainajan Albert veljelle maahanpanijaisten kustannuksiin.[12] — Mitä tulee Karkurien ruotsinnokseen — Flyktingarna — annettiin se ruotsalaisella näyttämöllä 13/12 Ja 15/12 1872 saavuttamatta menestystä; "yleisö vastaanotti sen kylmästi ja myötävaikuttavat taiteilijat näyttelivät saamatta suosionosotusta". Nämä sanat on otettu Bergbomin kirjottamasta arvostelusta (Mbl. n:o 296), jossa pääsyynä huonoon tulokseen pidetään mukaelman kelvottomuutta. "Henkilöt ovat samat, aiheet samat, mutta silti on toimitelma vähintäin kolmannen osan alkuteosta lyhempi." Lyhentäminen oli miltei yksinomaisesti toimitettu pyyhkimällä, josta luonnollisesti kehitys ja luonteet olivat suuresti kärsineet. Kaiken päälliseksi mukailija oli tehnyt draaman päätöksen "onnelliseksi" — kumminkaan muuttamatta traagilliseen ratkaisuun ajavia aiheita ja luonteita. Arvostelija lausuu lopulta, "että Karkurit ruotsalaisessa asussaan ei anna mitään käsitystä, ei kyseessä olevasta näytelmästä eikä tekijän runoudesta ylipäätään". — Tähän liitämme ainoastaan sen huomautuksen, että Hertzbergin mukaelma tähän saakka (35 vuotta myöhemmin!) on ainoa yritys tehdä Suomen suurinta suomenkielistä runoilijaneroa tunnetuksi maamme ruotsalaiselle yleisölle.[13] Kaukana täällä eletään toisistaan.

Sunnuntaina 2 p. maalisk. 1873 Suomalainen teatteri antoi ensimäisen näytäntönsä Helsingissä — merkkitapahtuma, joka ei suinkaan ole vähäarvoisimpia kansallisen sivistyksemme historiassa. Ohjelma oli: Margareta, Kukka kultain kuusistossa ja Hääilta. Huone oli "aika hyvä" — siis ei täysi; mutta näyttelijät voittivat yleisön odotukset. Kiven näytelmässä olivat esiintyjät: Kallio — Konon, nti Heerman — Margareta, nti Toikka — Kaarina, Himberg — Anian ja Vilho — Matti; toisessa kappaleessa esitti nti Toikka Ainaa ja huudettiin esiin; viimeisessä Lydia Lagus yllätti kuulijoita raikkaalla, heleällä laulullaan ja oli muutenkin viehättävä näyttämöllä. — Kun Viuluniekka oli annettu 6/3, kirjottaa Emilie: "Minä puolestani olen ihmeen tyytyväinen näyttelijäin edistykseen. Lundahl näytteli hämmästyttävän hyvin." Yleisö oli erinomaisen mieltynyt.

Tämän jälkeen annettiin maalis- ja huhtikuun kuluessa kaikkiaan 18 näytäntöä, joissa näyteltiin jo tuntemamme ohjelmisto, niin että toisessa puolessa näytäntöjä esitettiin kolme joskus neljäkin pikku kappaletta, toisessa puolessa joku isompi koko illan näytelmä. Uusia olivat ainoastaan Tuokon kääntämä Conradin 1-näytöksinen laulukappale Sala-ampuja ja karjatyttö sekä E. F. Jahnssonin alkuperäinen, 3-näytöksinen, historiallinen näytelmä Bartholdus Simonis, jonka ensi ilta 30/4 oli näytännöistä viimeinen. Näytännöt tapahtuivat kaikki Arkadia teatterissa, joka nytkin, niinkuin vuosina 1869 ja 1870, oli venäläisiltä vuokrattava ja vasta jonkun vuoden päästä kokonaan tuli Suomalaisen seurueen käytettäväksi. Näytäntöpäivät olivat paitse sunnuntaita maanantai ja torstai; Ruotsalainen teatteri näytteli keskiviikkoisin ja perjantaisin. Näytösten väliaikoina soitti orkesteri, josta enin osa myötävaikuttavia kuului kaartin soittokuntaan.

Helsingissäkin herätti teatterin ensi esiintyminen suurta tyydytystä, joskaan ei semmoista naivista riemua kuin maaseuduilla. Alussa oli yleisö verraten vähälukuinen, mutta sen mielenkiinto kasvoi kasvamistaan, niin että myöhemmin ja lopulta näyteltiin varsin hyville taikka täysille huoneille. Että siitä huolimatta ruotsalainen hienosto vältti suomalaisia näytäntöjä on vähemmän outoa kuin päinvastainen asianlaita olisi ollut. Emilie kertoo, että semmoisetkin "gens de qualité", jotka tavattaessa olivat olevinaan erinomaisen "intreseerattuja", eivät olleet käyneet siellä kertaakaan. Kun joku yksityinen eksyi Arkadiaan, oli se poikkeus säännöstä. Mitä kritiikkiin tulee oli se Morgonbladetissa[14] ja U. S:ssa, niinkuin arvata sopii, myötätuntoinen, ilman että se sentään oli muistuttamatta nuoren näyttämön puutteista. Myötätuntoisuus osottautui siinä että ymmärrettiin olot ja ehdot, joista uusi yritys oli riippuvainen. Siten edellisen lehden ensimäisessä arvostelussa sanotaan:

"Alkava Suomalainen teatteri ei ole enää tyhjä kuvitelma, vaan tosiasia, millä silmillä sitä katsotaankin. Tiedämme varsin hyvin, että tämä yritys, niinkuin jokainen muukin, jolla uusi ura on avattavana, monessa herättää epäilystä ja epäluuloa, mainitsematta muita tunteita. Suomalaiselle teatterille ei se ole voinut olla odottamatonta, eikä sen toimella ole lähempää päämäärää kuin voittaa uskottomat epäilijät. Astukoon se vain eteenpäin sillä voitonvarmuudella, jonka jokainen hyvä yritys on omansa synnyttämään." — —

"Ohjelmistoon nähden on nuori teatteri aluksi pääasiassa rajottunut pieneen huvi- ja laulu- sekä kansannäytelmään. Onhan se aivan luonnollista, sillä ainoastaan vähitellen voi se edistyä korkeamman draaman, suuren komedian ja murhenäytelmän alalle. — — Kiven Margareta on tähän saakka annetuista näytelmistä ollut vaikein tehtävä nuorille näyttelijöille. Siinä näet menestys on riippuvainen lausumisen ja liikuntojen plastiikan täydellisyydestä, johon katsoen vastaiseksi ei voida asettaa kovin suuria vaatimuksia näyttelijöihin." — —

Ymmärrettävästi oli Margareta, vaikkei sitä arvostelussa mainita, otettu ohjelmistoon sentähden että se oli kotimainen kappale. Valitessaan näytelmiä Bergbom tietenkin piti silmällä ei ainoastaan seurueen voimia, kappaleen kirjallista arvoa ja siveellistä nuhteettomuutta, vaan myöskin mikäli mahdollista sen kansallista alkuperää. Oman maan kirjallisuudesta hän siis otti mitä vain saattoi kysymykseen tulla, ja jo ensi vuoden ohjelmistossa kohtaamme toistakymmentä alkuperäistä suomalaista tahi ruotsista suomennettua kotimaista kappaletta. — Näistä oli Kiven Kihlauksella suurin menestys. Helsingissä se tänä ensi keväänä näyteltiin viisi kertaa ja jo ensi illan (13/3) jälkeen sanottiin, että se "mitä uskollisimpana kansanelämän kuvauksena hämmästytti niitäkin, jotka ennestään tunsivat pienen huvinäytelmän. Useita tottumattomia, jotka pyytävät ainoastaan sievää ja siroa, saattoi burleskimainen kuvaelma ehkä ensi hetkessä oudostuttaa, mutta varmaan ei meillä pitkiin aikoihin ole [näyttämöllä] nähty niin tosieläviä ihmisolentoja. Näyttelijät suorittivatkin tehtävänsä varsin hyvin. Kalliolla on siinä parhain osansa (eräs saksalainenkin huudahti 'aber er spielt ja famos!'), mutta oivallisia olivat toisetkin: Vilho, nti Toikka ja Korhonen." Myöhemmin lisättiin vielä samasta kappaleesta, että se "näyteltiin todella mainiosti ja joka kerta oli yleisön mieltymys entistä isompi". — Muista kotimaisista näytelmistä oli tavallaan huomattavin Rosendahlin Ainamo. Täydellisesti menestyäkseen se kyllä olisi vaatinut loistavampia näyttämöllisiä varustuksia, täydellisempää orkesteria ja suurempaa taiturimaisuutta esityksen puolesta kuin nuori teatteri kykeni tarjoamaan, mutta Schantzin musiikki kannatti sitä kuitenkin, niin että se annettiin kaksi kertaa hyvälle huoneelle.

Ylipäätään on luonnollista, että varsinkin laulukappaleet Helsingissä esitettiin tyydyttävämmin kuin maaseutukaupungeissa. Se koskee ei ainoastaan Ainamoa ja Preciosaa, vaan pienempiäkin laulunäytelmiä, joissa nyt Lydia Lagus ensi kerran esiintyi näyttämöllä. Oltuaan muutamia kuukausia nti Mechelinin koulussa nuori laulajatar, jolle luonto oli "lahjottanut voimallisen, heleän äänen sekä komean vartalon", suoritti pikku osansa sangen varmasti ja miellyttävästi, mutta erittäin viehätti hänessä "joku erikoinen raikas ja toivehikas piirre". Kappaleessa Sala-ampuja ja karjatyttö nti Lagus, Lundahl vastanäyttelijänä, ilmaisi laululahjan ohella draamallisiakin taipumuksia. Muutoin hänen varsinainen loistoroolinsa oli Nettchen näytelmässä Laululintunen, joka sentähden yhä uudestaan esiintyi ohjelmassa.[15]

Palataksemme puhekappaleisiin olivat suuret kansannäytelmät Viuluniekka ja Päivölä ensi vuoden vaikeimmat tehtävät. Siitä huolimatta oli esitys tyydyttävä, jopa edellinen "luultavasti se kappale, joka suoritettiin parhaiten". Kummassakin näytteli Lundahl pääroolia ja jälkimäisen näytelmän johdosta tapaamme hänestä seuraavan arvostelun:

"Tässä näyttelijässä on tarmoa ja todellisia taiteilijataipumuksia. Hän on jo aika lailla tottunut liikkumaan näyttämöllä ja usein on kuin näkisi edessään vanhan, harjaantuneen näyttelijän. Mathiaksen rooli on tähän saakka hänen parhaimpansa. Monesti hän liiottelee, m.m. mimiikissä, mutta melkein aina on hänen esityksessään luonteenomaista ja erinäisissä kohtauksissa havaitaan todellista innostusta. Kieltämättä Lundahlilla on tavallista suurempi kutsumus näyttämölle, mutta hänen äänensä tekee hänelle kuitenkin korkeampien tulosten saavuttamisen vaikeaksi. Itsessään ääni ei ole vastenmielinen, mutta lausuminen on niin epäselvä, että katsojat vaivoin ymmärtävät hänen puhettaan."

Paitse Lundahlin, jolla oli joku luonnonvika puhe-elimissä, oli muittenkin näyttelijäin lausuminen ylipäätään vähemmän tyydyttävää, milloin puhuttiin liian hiljaa, milloin liian nopeasti taikka hätäisesti taikka muuten epäselvästi. Siinä kohden oli siis paljo toivottavaa, paljo työtä tarpeen.

Toisistakin näyttelijöistä saamme tietoja, jotka luovat valoa teatterin alkuajan toimeen:

Nti Toikka eli rva Aspegren[16] antoi vähimmin aihetta erikoisiin muistutuksiin. Hän lausui repliikkinsä ylimalkaan luontevasti ja virheettömästi. Hänen näyttelemisessään oli tunnetta ja myötätuntoa herättävää, joskaan ei mitään erittäin silmäänpistävää. Kiihkoisissa kohdissa nähtävä kohtuuden ja pyörennyksen puute oli varmaan voitettavissa. Hänen ehdottomat taipumuksensa näyttämötaiteeseen ilmenivät yhtä hyvin traagillisissa kuin koomillisissa osissa — niin Johannana Työväen elämässä, niin Annana Päivölässä, niin Marina Marin rukkasissa y.m.

Vilhon, apujohtajan ja järjestäjän, suurempi näyttämöntuntemus havaittiin hänen näyttelemisessäänkin, jossa hän oli suuresti edistynyt. Hänen käsityksensä tehtävästään oli älykäs ja hänen pyyteensä oikeat, vaikkei hän aina päässyt niiden perille; hänen vartalonsa ja äänensä olivat hänelle esteenä kun ylevämpi vaikutus oli kyseessä. Korjattavissa oli se että hän valmisti roolinsa liian yksityiskohtaisesti ja heti alussa pani koko voimansa liikkeelle, niin että nousu kävi mahdottomaksi. Vilhon lausuminen oli selvää ja kielenkäyttö nuhteetonta. Hänkin näytteli sekä traagillisia että koomillisia rooleja hyvällä menestyksellä: edellisiä esim. Martti Työväen elämässä, jälkimäisiä Jeppe Niilonpoika, muita mainitsematta.

Kalliosta saattoi ehkä odottaa kelvollista "père noble'a", mutta vastaiseksi hän oli kovin särmikäs esiintymisessään ja hän erehtyi usein pannessaan painoa sanoihin. Hänen suomenkielensä oli sujuvaa ja sointuvaa. — Himbergillä oli miellyttävä, mutta heikonlainen ääni. Hän oli jotakuinkin tyydyttävä Lydia Laguksen vastanäyttelijänä Friedelinä Laululintusessa ja Vuorisena Hääillassa. — Aspegren näytteli melkein yksinomaisesti koomillisia rooleja, joihin häneltä ei puuttunut taipumusta; mutta hänen menestystään ehkäisi toiselta puolen liiottelu, toiselta puolen puuttuva kielentaito. — Korhonen osotti vähemmissä koomillisissa osissa, esim. Jooseppina Kihlauksessa, hyvää taipumusta luonnekuvaukseen. —

Naisnäyttelijöistä nti Heerman oli lähinnä nti Toikkaa. Hänen ulkomuotonsa oli edullinen ja hänen liikunnoissaan oli luontaista suloa; mutta hän oli vielä tottumaton ja lausui hätäilemällä. — Nti Savolainen esitti jotenkin yksitoikkoisesti äkäisiä emäntäpiikoja ja ämmiä ja puhui selvää Savon murretta. — Nti Tötterman ei ollut vapautunut vasta-alkajan ujoudesta ja nti Kaarlonen oli kenties vielä vähemmän näyttämölle kotiutunut.

On jo mainittu että viimeisenä iltana ensi kerran esitettiin E. F. Jahnssonin Bartholdus Simonis — ensimäinen suomenkielellä kirjotettu historiallinen näytelmä, jonka toiminta tapahtuu Suomessa, ja jonka suomalaiset näyttelijät ovat näytelleet. Tekijä, joka ennen oli herättänyt huomiota varsinkin historiallisella kertomuksellaan "Suomalainen soturi kuningatar Kristiinan ajoilta", on draamassaan käsitellyt historiallista aihetta Kaarle X Kustaan ajalta. Kun 1656 venäläiset olivat alkaneet sodan Ruotsia vastaan, tarttui Viipurissa Bartholdus Simonis ynnä muut kymnaasin ja koulun oppilaat aseisiin, ja kun he eversti Burmeisterin johdolla yhdessä porvariston kanssa olivat pelastaneet kaupungin vihollisten hyökkäyksiltä, rupesi hän sekä kaksitoista toveriansa upseeriksi ollakseen mukana retkellä venäläisiä vastaan. Raudun kirkolla Burmeister joukkoineen hajottikin viholliset, mutta tappelussa Bartholdus kaatui. Tähän tekijä on liittänyt romanttisen lisäjuonen. Bartholdus ja Burmeisterin tytär Anna rakastavat toisiaan, mutta tapausten häiriössä Anna joutuu tuntemattoman miehen lumouksen valtaan ja hän antaa viekotella itseään hankkimaan tälle kaupunginportin avaimen. Rikoksen tehtyään hän kuitenkin toipuu huumauksestaan. Tuntematon oli eräs venäläinen kreivi, joka toivoi kavalluksen kautta saavansa kaupungin vihollisten haltuun. Annan onnistuu estää tekonsa seuraukset, ja sovinto palaa hänen ja Bartholduksen välille sillä hetkellä kun tämä heittää henkensä isänmaan edestä.

Vaikkei luonnekuvaus ole tarpeeksi syvennetty, eikä toiminnan kehitys tasaisesti johdettu, eikä vuoropuhelukaan aina sankarillisen ja traagillisen aiheen tasalla, saavutti teos vaikuttavien yksityiskohtien ja isänmaallisen hengen kautta katsojain suosion. Olihan se jotakin että saatiin ensi kerran nähdä näyttämöllä havainnollinen kuvaus kansan muinoisilta kärsimyksen ja kunnian ajoilta. Olihan siinä ilon aihetta, että teatteri jo ensi näytäntökaudellaan saattoi esittää uuden alkuperäisen näytelmän, joka laatuaan oli näyte siitä, mikä on luettava kansallisen näyttämön korkeimpiin tehtäviin, nimittäin kansakunnan entisten vaiheiden kuvaaminen. — Mitä esitykseen tulee oli Vilho pääosassa vähemmän onnistunut kuin rva Aspegren Annana. Tekijä huudettiin esiin, mutta ei ollut saapuvilla.

Tähän otamme muutamia piirteitä Emilien kirjeistä, ne kun ainakin välillisesti kuuluvat aineeseemme:

Kevätkauden suuri tapahtuma Helsingin seuraelämässä oli Suomen taiteilijain ja kirjailijain eläkerahaston hyväksi toimeenpannut suuremmoiset taidearpajaiset. Emilie kertoo että Z. Topeliuksen ja C. G. Estlanderin ehdotuksesta hänetkin pyydettiin johtokunnan jäseneksi. Arpajaisiltamassa Uudessa teatterissa 26 p. maalisk. piti arpojen myyjinä esiintyä nuoria naisia, joista kukin edusti yhtä Suomen maakuntaa. Kun siihen päätettiin pyytää muun muassa ruotsalaisia näyttelijättäriä, ehdotti Emilie Suomalaisen teatterin puolesta neidit Lydia Laguksen ja Selma Heermanin, ja nämä nähtiinkin iltamassa, edellinen Lapinmaana ja jälkimäinen Karjalana. Oli siis Suomen maakuntien edustajain joukossa joku suomeakin ymmärtävä; useimmat tietysti olivat siihen nähden mahdottomia (nti Tengmark Ruotsalaisesta teatterista oli esim. "Suloisen Savonmaan" haltiatar!). —

Samaan aikaan annettiin Ruotsalaisessa teatterissa kotimainen alkuteos, E. Nervanderin murhenäytelmä Kuninkaanlapset. Teos teki täydellisen haaksirikon ja kertoo Emilie siitä seuraavaa:

"Olimme ensi iltana teatterissa, enkä ole koskaan nähnyt niin jääkylmää yleisöä. Oli kerrassaan mahdotonta saada yhtä ainoata apploodia aikaan. Kaarlo meni toisenakin iltana ja tahtoi minut mukaansa ja minä meninkin ja olen tyytyväinen että niin tein. Koko ensi rivillä oli 12 henkeä! kentiesi 20 permannolla ja kuitenkin oli vapaapilettejä annettu. Voiko kyllin ylenkatsoa Helsingin snobbiyleisöä? Juostaan kymmeniä kertoja katsomassa kaikenlaista roskaa ja sitte sillä lailla tuomitaan kotimainen kappale, tietämättä minkä arvoinen se on. Kaarlo sanoi usein tunteneensa jonkinlaista katkeruutta sentähden että hän niin täydellisesti oli rikkonut välinsä [ruotsalaisen] teatteriyleisön kanssa, mutta Kuninkaanlapset huutavat ääneen, että hän on tehnyt oikein. Kappale on tosin ikävänlainen, mutta se tuntuu paljo paremmalta kun sen näkee toistamiseen ja toiseksi on sanottava että se näyteltiin kurjasti. Seurue tahtoi rehellisesti kostaa Nervanderille hänen arvostelunsa." — —

"Affissöörskan huolimattomuuden kautta oli kiristorstaina klo 7 aamulla valkea päässyt irti naisten pukemahuoneessa ja siellä riippuvat teatterin ja näyttelijättärien omat vaatteet paloivat tykkänään. Onneksi [vahtimestari] Wirman ja affissöörska saivat tulen sammutetuksi, ennen kuin se levisi sisempään huoneeseen, missä koko muu puvusto säilytetään. Teatterin vahinko nousee ainakin 1,000 markkaan ja lisäksi tulee näyttelijättärien, joilta paloi kenkiä, sukkia, kureliiviä, alushameita y.m. Teatterin hameita paloi yhdeksän, Lagus menetti paljo." — —

Tietääksemme tämä oli ainoa kerta, jolloin Suomalaisen teatterin aikana Arkadia, tuo vanha puuhökkeli, jonka tulenarkuus oli melkein sananlaskuksi tullut, todella oli joutua tulen uhriksi. — Samassa kirjeessä lausutaan teatterista:

"Taloudellinen asema on jotenkin hyvä; yksi ainoa ilta on tuottanut tappiota. Keskimäärin on näytäntö antanut 580 mk (tietysti bruttoa), niin että meillä olisi voittoa, jollei orkesteri olisi niin kallis. Musiikki maksaa 100 mk illalta, jota paitse Göhdelle tulee 12, Moesselille 12 ja Lindgrenille 6 mk kerralta ja erityisesti harjotuksista. Huono orkesterimme maksaa siis 140 mk illalta! Eikö se ole kuulumatonta?"

Loppulausunnoksi Suomalaisen teatterin ensi olosta Helsingissä sopii seuraava ote eräästä Yrjö Koskisen Kirjallisessa kuukauslehdessä julkaisemasta kirjotuksesta. Huomautettuaan siitä ahdistetusta asemasta, missä suomalaisuus silloin oli, hän jatkaa:

"Näinä sumeina aikoina[17] katse mielellään kääntyy johonkin valopaikkaan, joka näyttää lupaavan onnellista päivän koittoa nykyisten hämäräin perästä. Semmoinen toivorikas ilmiö on mielestämme uusi Suomenkielinen teatteri. Se tosin vielä on vast'alkuinen heikko taimi, jonka kasvaminen riippuu yhden ainoan miehen lempivästä, alttiiksi antavaisesta hoidosta. Mutta semmoisenakin se on puolen vuosikauden kuluessa varttunut niin kauniilla menestyksellä, että meidän on syytä kreikkalaisten tavalla 'pelätä jumalien kateutta', ellemme perustaisi toiveitamme kansallisuutemme edistyksestä korkeamman johdatuksen nojaan kuin olympolaisten suosioon."

Sen jälkeen huomautettuaan että teatteri vielä on pidettävä jonakin "teatterikouluna", kirjottaja lausuu: "Yksimielisesti luullaksemme kuitenkin myönnetään, että tämä yritys jo on osottanut kauniimpaa edistystä kuin olisi sopinut millään oikeudella toivoa. Kappaleita on näytelty, joissa näyttämisen sointuisuus on ollut moitteeton, ja vaikka näyttelijäin joukossa ei sovi ketään vielä taideniekaksi nimittää, ovat useatkin osottaneet varsin kiitettävää pyrkimystä taiteellisuuteen. — — Se puoli, joka tätä nykyä epäilemättä on toimen heikoin, on näyttelijäin kieli ja lausunto. Tämä puoli tosin on luonnollinen seuraus suomenkielen nykyisestä tilasta maassamme; koska ainoastaan harvoilla sivistyneillä perheillä suomi on varsinaisena puhekielenä, ei ole kielen ääntämys yleisemmin saanut sitä puhtautta ja hienoutta, joka on sivistyneen puhekielen tunnusmerkki. Vaan toiselta puolen juuri teatterin pitäisi antaa tämmöisen jalostetun puhekielen malli." — —

Koska ohjelmisto oli loppuun näytelty ja kevät niin edistynyt, että yleisö tuskin olisi kauvemmin samassa määrässä kuin tähän saakka suonut huomiota näytännöille, lähti seurue kolmeksi viikoksi Hämeenlinnaan palatakseen Helsinkiin toukokuun loppuviikoksi, jolloin promotsionijuhla oli tapahtuva. Ensimäinen näytäntö Hämeenlinnassa annettiin 4/5. "Teatteri oli", sanoo Hämäläinen, "täpötäynnään väkeä, joka ihastuksella katseli Viuluniekkaa ja kättentaputuksilla ja näyttelijöitä esiinpyytämällä osotti mieltymystään. Katsojat kuuluivat suurimmaksi osaksi porvari- ja työkansan luokkaan, myös oli lähipitäjistä tullut sekä herras- että talonpoikaiskansaa, mutta vain harvoja kaupunkimme 'noblessista'."

Paitse tätä ensimäistä näytäntöä annettiin vielä kahdeksan. Uutta ohjelmistossa oli Antti Jalavan kääntämä Laurencinin ja Lubizen 1-näytöksinen huvinäytelmä Ei ollenkaan mustasukkainen ja A. Korhosen Kosijat, kumpikin Helsingissä harjotettu. Kuukauden keskivaiheilla kävi Lydia Laguskin Hämeenlinnassa. Yhtenä iltana hän näytösten välillä lauloi Hellaan lapsi ja A. Conradin Aamu-akkunani ja toisena Nettchenin osan Laululintusessa. Viimeksi, 22/5, näyteltiin Päivölä. — Hämäläinen tunnustaa näytelmäin olleen "sitä laatua, etteivät loukkaa arkaluontoisimmankaan siveyden tunteita" ja letkauttaa hämeenlinnalaisia siitä etteivät he, niinkuin kaikissa muissa kaupungeissa oli tapahtunut, olleet kutsumalla seuruetta pitoihin osottaneet sille suosiotansa ja näyttäneet ymmärtävänsä antaa arvoa isänmaalliselle työlle.

Niinä kolmena iltana, jolloin teatteri näytteli Helsingissä toukokuun lopulla, esitettiin seuraavat ohjelmat: 25/5 Bartholdus Simonis ja Lemun rannalla; 27/5 Sala-ampuja ja karjatyttö, Kukka kultain kuusistossa, Kihlaus ja Hääilta; 29/5 Suorin tie paras, Laululintunen, Kihlaus ja K. S. Suomalaisen kirjottama ja Aug. Tavaststjernan sävellyksillä varustama, alkuperäinen 1-näytöksinen laulunäytelmä Erehdykset eli promotsionimuistoja.[18] Ensimäinen näytäntö annettiin Vilhon ja kolmas Lydia Laguksen hyväksi, joka jälkimäinen valmistautui opintomatkalle ja jolle juurikään oli valtionvaroista myönnetty 1,400 markan apuraha. Suositun laulajattaren resettinäytännössä oli "väkeä enemmän kuin koskaan ennen ja yleisö osotti mieltymystään vilkkailla kättentaputuksilla ja esiinhuudoilla", jota paitse nti Lagus palkittiin "suurella kukkakiehkuralla". Uutta laulukappaletta sanotaan "sieväksi ilveilyksi", joka vastaanotettiin mielihyvällä. Enimmän siinä miellytti eräs neliääninen laulu. Säveltäjä huudettiin esiin.

Näin oli Suomalainen teatteri saapunut ensimäisen näytäntökauden loppuun. Tosin seurue ei nytkään hajaantunut lomalle, vaan jatkoi yhtämittaa työtänsä, mutta koska tilivuosi oli päätetty laskettavaksi kesäkuun alkuun, on kertomuksemmekin soveliaimmin jaettava saman perustuksen mukaan. Kun edellisessä on tehty selkoa teatterin julkisen toimen ensi jaksosta, on luku nyt täydennettävä huomioon ottamalla yrityksen taloudellinen puoli y.m. asiaan kuuluvaa.

Teatterin kannatusyhdistyksen kokouksessa 10 p. kesäk. 1872 (kts. I. s. 279) valitun johtokunnan ensimäinen tehtävä oli ollut hankkia vahvistusta yhdistyksen säännöille, joiksi ehdotus hyväksyttiin samassa kokouksessa. Muodollisista syistä ei senaatti kumminkaan katsonut voivansa vahvistaa sääntöjä semmoisina kuin ne ensin esitettiin ja, vaikka niitä noudatettiin, ei vahvistusanomusta[19] uudistettu ennen kuin 10 p. jouluk. 1873. Päätös on päivätty 9 p. kesäk. 1874; mutta kumminkin otamme jo tähän:

1 §. Suomalaisen Teaterin Takaus-yhdistyksen tarkoitus on suomalaisen teaterin perustaminen ja suomalaisen teateri-kirjallisuuden edistäminen.

2 §. Jäseneksi pääsee sillä että ottaa suorittaaksensa yhden tai useamman takaus-osan, joista jokainen sitoo 12:n markan maksuun vuosittain viiden vuoden kuluessa. Se joka tahtoo, saa myös kerrassaan suorittaa koko maksun, jossa tapauksessa kultakin takaus-osalta maksetaan ainoastaan 50 markkaa.

3 §, Vuosimaksuilla kokoon saatu summa on osaksi oleva takauksena näytteliä-joukon ylläpitämiselle, osaksi käytettävä näytelmä-kappaleiden teettämiseen ja kilpa-palkintojen antamiseen.

4 §. Näytteliä-joukon tulee näytellä sekä Helsingissä että asianhaarain mukaan myös maaseutu-kaupungeissa.

5 §. Yhdistyksen asioita hoitaa johtokunta Helsingissä, jossa on 3 jäsentä ja 2 varajäsentä. Johtokunta valitsee keskuudestaan taikka sen ulkopuolelta toimittavan johtajan, kassanhoitajan ynnä sihteerin, jonka tulee pitää tarkka huoli siitä että tarpeelliset aineet vastaiseen suomalaisen teaterin historiaan säilyvät.

6 §. Johtokunta yhdessä toimittavan johtajan kanssa pestaa näytteliät ja asettaa heitä varten regissörin; johtokunnalla on vielä neuvon antamisen valta teateri-joukon toimen, näytettävien kappalten y.m. suhteen, se julistaa kilpapalkintoja, määrää niiden suuruuden ja päättää palkkiot sisääntulleista dramallisista teoksista.

7 §. Johtokunnan rinnalla tulee olemaan tutkiakunta sisääntulevien näytelmä-kappalten tarkastamista varten. Tutkiakunnan jäsenet ovat johtokunnan valittavat.

8 §. Toimittavan johtajan tulee laittaa ja johtokunnalle tuoda esiin kaava teaterijoukon toimeen sekä näytettävien kappalten laatuun vuoden kuluessa, pitää huoli soveliaan näytteliä-taidon opetuksen hankkimisesta teaterijoukon jäsenille, jos semmoinen on tarpeen ja tilaisuutta siihen on; vielä on hänellä yksinään valta näyttämis-ajan kuluessa päättää teateri-joukon kaikista asioista, ynnä myös velvollisuus hankkia sihteerille tarpeelliset tiedot, jotka koskevat teateri-joukon tointa maaseuduilla.

9 §. Yhdistys kokoontuu kerran vuodessa Helsingissä Toukokuun 10:nä päivänä. Jos tärkeitä syitä ilmautuu, kutsukoon kuitenkin johtokunta välikokouksenkin kokoon. Vuosikokouksessa valitaan johtokunnan jäsenet sekä varajäsenet, tarkastellaan rahavarain tila y.m. Jäsen, joka ei itse voi kokouksessa olla läsnä, saa lähettää äänensä kirjallisesti. —

Ensimäinen vuosikokous pidettiin Seurahuoneella 16/5 ja avasi sen johtokunnan puheenjohtaja Yrjö Koskinen. Hän huomautti siitä suosiosta, joka kaikkialla maassamme oli tullut nuoren teatterin osaksi ja mainitsi erityisenä todistuksena ne lahjotukset, jotka taidelaitos oli saanut vastaanottaa. Paitse jo puheena ollutta viipurilaisten lahjaa oli näet kauppias ja tehtaanisäntä J. D. Stenberg Helsingissä huhtikuulla teatterille lahjottanut 5,000 markkaa (5 Suomen hypoteekkiyhdistyksen obligatsionia), jotka johtokunnan päätöksen mukaan olivat säilytettävät pysyvänä rahastona, josta ainoastaan korot käytettäisiin "avuksi jonkun näyttelijän taiteellista edistymistä varten taikka muuhun taiteelliseen tarkotukseen". — Sitten valittiin johtokunnan jäseniksi entiset, nimittäin tri K. Bergbom, prof. Y. Koskinen ja amanuensi B. O. Schauman sekä varajäseniksi eversti A. Järnefelt ja maisteri A. Almberg. Reviisoreiksi valittiin maisteri A. Boehm ja kamarikirjottaja K. F. Wahlström, joiden 19 p. marrask. päivätystä kertomuksesta saamme lähempiä tietoja ensimäisen toimintavuoden tileistä ja taloudellisesta asemasta ylipäätään.

Tulot ja menot nähdään rahastonhoitajan tekemästä taulusta, joka ensimäisenä laatuaan ansainnee sijan tekstissämme:

  22 näytännöstä Helsingissä Smk 11,688:90
  17 " Porissa " 5,506:70
   7 " Tampereella " 2,317:40
  8(? 9) " Hämeenlinnassa " 2,437:90
  21 " Viipurissa " 10,379:17 32,330:07[20]
  41 osaketta à 50 markkaa. " 2,050:-
434 " " 12 " " 5,208:- 7,258:-
  Velkaa: lainattu Stenbergin rahastosta 4,500:-
                                      Summa Smk 44,088:07

  Päiväkustannukset Helsingissä Smk 7,725:80
          " Porissa " 3,494:64
          " Tampereella " 870:78
          " Hämeenlinnassa " 892:92
          " Viipurissa " 5,091:52
  Palkat ja palkinnot " 14,888:49
  Kirjasto " 2,677:82
  Puvusto " 4,420:41
  Koristukset " 449:92
  Matkakustannukset " 1,964:29
  Suomalaiselle alkeisopistolle " 238:-
  Kaikenl. (Sähkösan., posti y.m.)" 1,194:91
  Rahaa kassassa " 178:57
                                      Summa Smk 44,088:07

Tilivuoden päättyessä oli siis teatterilla velkaa Smk 4,321:43, mutta ottaen huomioon että alkuharjotuksiin kului puoli viidettä kuukautta, jolloin näyttelijät nauttivat palkkaa ilman että mitään saatiin sisään, sekä että puvusto, koristukset ja kirjasto olivat perustettavat, arvostelivat tarkastajat asemaa varsin tyydyttäväksi. Heistä oli onnellinen päätös luettava erinomaisen johdon ja säästäväisyyden ansioksi, ja he ehdottivat että "toimittajatirehtöörin" s.o. toimitusjohtajan Kaarlo Bergbomin palkka, joka oli ollut 1,200 mk, korotettaisiin ja että rahastonhoitajalle, Emilie Bergbomille, joka oli suorittanut vaivaloisen työnsä ilman mitään korvausta, myönnettäisiin ainakin kohtuulliset tarverahat. Vihdoin tarkastajat ehdottivat, että vastedes yhtiökokous pidettäisiin syksylläkin, koska kevätkokouksessa ei voitu esittää juoksevan vuoden tilejä.

Johtokunnan kokouksista ja toimista puuttuu lähempiä tietoja. Tiettävästi ei vakinaista sihteeriä valittu, eikä myöskään säännöllisesti kokouksissa pöytäkirjaa tehty. Alkuaikoina samoin kuin kauvan myöhemminkin hoidettiin asioita niin sanoaksemme patriarkalliseen tapaan. Toisin sanoen Kaarlo ja Emilie Bergbom pitivät yhdessä kaikki johtonuorat käsissään ja johtokunta kutsuttiin kokoon ainoastaan silloin kun ilmaantui joku erityinen asia, joka oli niin tärkeä taikka muuten sitä laatua, että sisarukset eivät voineet taikka tahtoneet yksin olla edesvastuussa sen ratkaisemisesta. Semmoisia asioita olivat kysymykset teatterin taloudellisesta toimeentulosta ja suhteesta viranomaisiin, kurinpidosta, milloin pahempi loukkaus järjestystä vastaan oli tapahtunut, j.n.e. Mitä tulee ainesten keräämiseen teatterin historiaa varten, josta puhutaan 5 §:ssä, niin harrasti sitä maisteri A. Almberg — kumminkin vähemmän virallisesti kuin sulasta mielenkiinnosta teatteriyritykseen, jonka innostuneimpia ystäviä ja edistäjiä hän koko elämänsä on ollut. Hänen toimestaan onkin melkoinen joukko aineksia, paitse hänen tekemiään muistiinpanoja, säilynyt tämän historian hyväksi. Toinen yhtä harras Suomalaisen teatterin ystävä oli reviisori K. F. Wahlström. Ja totuuden mukaan on tunnustettava, että nämä kaksi isänmaallista miestä ovat ansainneet tulla muitten edellä mainituiksi Bergbom-sisarusten uskollisimpina apumiehinä heidän suuressa elämäntyössään. Useammin kuin johtokunnan virallisissa kokouksissa lienee vaikeitten olosuhteitten ahdistus keventynyt Kaarlon ja Emilien neuvotellessa Almbergin ja Wahlströmin kanssa, ne kun olivat yhtä alttiita uhrautuvaan toimeen kuin vikkelöitä keinoja keksimään.

Koska ohjelmiston laatu antaa mahdollisesti luotettavimman käsityksen teatterin taiteellisista ja sivistyksellisistä harrastuksista, sen merkityksestä kulttuuritekijänä ja vuosi vuodelta tapahtuvasta edistyksestä, tahdomme joka luvun loppuun liittää tilastollisen katsauksen esitettäväksi tulleeseen näytelmistöön. — Ensimäisenä näytäntökautena näyteltiin seuraavat 36 kappaletta:

    12 kertaa Laululintunen,
    10 " Kihlaus, Hääilta, Preciosa,
     9 " Suorin tie paras, Työväen elämästä,
     8 " Marin rukkaset,
     7 " Margareta, Kukka kultain kuusistossa, Viuluniekka,
     6 " Kalatyttö,
     5 " Saaristossa, Lemun rannalla, Don Ranudo de Colibrados,
             Yökausi Lahdella, Rouget de Lisle, Päivölä,
     4 " Sotavanhuksen joulu, Ainamo, Silmänkääntäjä, Kuinka
             anopeista päästään, Ei mustasukkainen,
     3 " Hölmölän maailmanparantajat, Alkajaisnäytelmä,
             Sala-ampuja ja karjatyttö, Jeppe Niilonpoika,
     2 " Bartholdus Simonis,
     1 " Erehdykset, Kosijat, Sisarukset, Koira ja kissa,
             Valtioviisas räätäli, Paratiisi ullakossa, Salakuljettaja,
             Levoton yö, Ei ollenkaan mustasukkainen.

Näistä oli 13 — kaikki kursiivilla painetut — kotimaisia, ja niistä neljä viimeistä uusia alkuteoksia. —

Sääntöjen mukaan oli "Takaus-yhdistyksellä" myöskin päämääränä edistää "teateri-kirjallisuutta". Siinä tarkotuksessa ilmotettiin 11 p. tammik. 1873 kaksi kilpapalkintoa olevan jaettavana alkuperäisistä näytelmistä, jotka ennen vuoden loppua tarjottaisiin teatterin käytettäväksi. Isompi palkinto, 500 mk, annettaisiin suuremmasta näytelmästä, joka "runollisessa tai suorasanaisessa puvussa on näkymölle sovelias" ja sisältää vähintäin 3 näytöstä; toinen pienempi, 250 mk, jaettaisiin pienemmästä näytelmästä (joka sai olla ruotsinkielinenkin, vaikka siinä tapauksessa ainoastaan suorasanainen.)[21]

II,

On jo ohimennen mainittu, että teatteriseurueelle ei myönnetty lepoa kun varsinainen näytäntökausi oli päättynyt. Katsottiin näet suotavaksi, että se käyttäen kesäajan mukavampia kulkuneuvoja vierailisi sisämaan kaupungeissa, joihin silloin ei vielä ollut rautateitä. Näillä etäisemmilläkin paikkakunnilla oli teatterin perustaminen synnyttänyt iloa, sielläkin oli osakkeita kannatusyhdistykseen merkitty ja haluttiin tutustua laitokseen, josta jo niin paljo mieltäkiinnittävää oli kuultu. Kun seurue lähti liikkeelle, se siis tiesi olevansa tervetullut minne saapuikin, ja tämä tieto antoi matkalle, joka tehtiin vuoden kauniimmalla ajalla Suomen kauniimmille seuduille, jotakin erittäin houkuttelevaa. Aikaa myöten oli maaseuduilla kiertäminen muuttuva rasittavaksi, mutta nyt alussa näyttelijät suoriutuivat matkaansa kuin millekin huvi- tai seikkailuretkelle.

Ensimäinen määräpaikka oli Joensuu, ja tämä kaupunki, jonka asukasluku juurikään oli saavuttanut ensimäisen tuhatmäärän, näyttikin ansainneen sen kunnian. Sanomien mukaan oli siellä yksityinen kansalainen[22] vuoden alkupuolella rakennuttanut "teatterihuoneen", suuren, ravintolan yhteydessä olevan salin tarpeellisine laitoksineen teatterinäytäntöjä varten. Sali oli niin tilava, että siihen "mahtui lähes puolet kaupungin asukkaista" ja koristukset (joskin hyvin yksinkertaisia) oli hankittu Pietarista. Tämän ohella voidaan paikkakunnan taideharrastuksista mainita, että siellä kevätkaudella oli pantu toimeen seuranäytäntöjä ja laulajaisia — kaikki omin voimin. Kuinka hartaasti Suomalaista teatteria toivottiin tulevaksi, näkyy siitä että kauppias Lattusen alotteesta kaupunkilaiset tarjosivat näyttelijöille vapaan matkan Viipurista, jonka lisäksi näille annettiin vapaat asunnot ja elatus koko sen ajan kun kaupungissa viipyivät.

Kesäkuun 10 p. klo 11 vaiheilla ehtoolla höyrylaiva Väinämöinen tulla puhkui Pielisjokea ylöspäin ja saapui kaupungin laituriin. Taajassa joukossa "Jokelaiset" seisoivat rannalla vastaanottamassa vieraitansa, jotka laivan lähestyessä lauloivat Maamme-laulun. Rannalta vastattiin eläköönhuudoilla, ja lämmin tunnelma liitti ennen tuntemattomat toisiinsa. Seurueen astuttua maalle se oikein käsivoimalla hajotettiin, isännät kun kilvan ottivat toinen toisen toinen toisen vieraan haltuunsa.

Näytännöt alkoivat 13/6 ja oli ensi ohjelma: Työväen elämästä, Suorin tie paras ja Laululintunen. U. S:lle kirjotettiin, että näytäntö oli "sydämeen koskeva, sai kyynelpisarat silmistä tipahtamaan ja ihastus oli suuri". Vilho puolestaan kirjotti Emilie Bergbomille: "Ei missään meillä ole ollut niin harrasta ja innokasta yleisöä kuin täällä; en missään kaupungissa ole tavannut niin jykevää, eloisaa ja laveaa suomalaisuutta kuin täällä." — Laululintusessa esiintyi rva Aspegren, mutta Vilho ei voinut kiittää hänen lauluaan ja kysyi sentähden: "Eikö Laguksen sopisi rientää tänne? Häntä kaipaa sekä yleisö että näyttelijät." Sen johdosta nti Lagus lähtikin Joensuuhun, tuli perille aamulla 26/6 ja lauloi viimeisissä näytännöissä. Kaikkiaan annettiin niitä kahdeksan ja huolimatta näyttämön ahtaudesta näyteltiin paitse pienempiä — niiden joukossa ohjelmistolle uusikin, K. J. Gummeruksen suomentama Holbergin Katsokaa peiliin— suuret kappaleet Päivölä, Viuluniekka ja Preciosa. Viime mainittu esitettiin perjantaina 27/6. Näytäntö oli aiottu jäähyväisillaksi ja sen vuoksi joensuulaisten tunteet tulvivat. "Naisille tuli", Vilho kertoo, "paljo kukkia ja mikä oli sitäkin parempi kultasormuksia ja medaljongeja — oikein amerikkalaista! Heerman, Savolainen, Tötterman ja Kaarlonen saivat sormuksia, Lagus ja rva Aspegren medaljongeja, kun ei oltu saatu mittaa heidän sormistaan. Sormuksissa on kanta, johon saajan alkukirjaimet on piirretty ja sisäpuolella on kirjotus: Muisto Joensuusta 27/6 1873." — Kun lähtö lykkääntyi maanantaiaamuun, näyteltiin vielä pyhäiltana: Margareta, Kukka kultain kuusistossa ja Laululintunen sekä laulettiin päälliseksi kvartetti Tavaststjernan operetista.

Tietysti pidettiin näyttelijäseurueelle kemujakin. Jo ensi näytännön jälkeen oli "pienet tervetulijaiset", juhannusaattona ja yönä oli iloinen seuranpito muutamalla saarella ja viimeisenä lauantaina toimeenpantiin "suuremmoiset läksiäiset, joissa melkein koko kaupungin väestö oli saapuvilla ja joissa ei tarjottu muuta juomaa kuin samppanjaa(!)". Tässä tilaisuudessa, johon maalaisiakin oli saapunut, pidettiin hartaita, sydämellisiä puheita teatterin ja poissa olevan johtajan kunniaksi. Sitä paitse Puhakka julkilausui Bergbomille omistamansa runon ja ylioppilas Puustinen toisen näyttelijöille.

Kesäkuun 30 p. seurue eläköönhuutojen kaikuessa lähti Joensuu nimisellä laivalla Savonlinnaan. Ja täälläkin, kirjotetaan Morgonbladetille, se vastaanotettiin "niinkuin on tapa vastaanottaa rakasta ja kallista". Ravintolan isäntä Struwe antoi seurahuoneen salin maksutta käytettäväksi, ja joka näytäntöilta se oli täynnä, jotkut ainoat sijat poisluettuina. Kumminkin sama kirjottaja viittaa siihen, että Savonlinnassakin oli niitä, jotka eivät suosineet teatterin harrastuksia.[23] Toiselta puolen hän sanoo puhutelleensa erästä kerimäkeläistä, jolla ennen tuskin oli ollut aavistustakaan näyttämöstä, mutta joka nyt oli ollut suuresti ihastunut teatteriin. "Kyll' on peninkulma matkoo", mies oli päättänyt, "mutta tok tänne tulla pittää, niin kauan kun hyö ovat teällä."

Savonlinnassa annetun neljän näytännön ohjelmista ei ole tarkkoja tietoja. Se vain sanotaan, että Työväen elämästä ja Viuluniekka tekivät syvimmän vaikutuksen. Vilho kertoo Bergbomille seuraavan tositapauksen. Eräs talonpoika oli viinapullo taskussa ollut teatterissa, kun Työväen elämästä esitettiin. Näytelmän nähtyään läksi mies ulos, tempasi pullon taskustaan ja viskasi sen katuun lausuen: "Tuoss' on minunkin perkeleeni, nyt se on loppu!" — Tulot olivat noin 220 mk näytännöstä, jota vastoin Joensuussa oli saatu noin 312 mk illasta. Matka Savonlinnasta Kuopioon tehtiin 11/7 höyrylaivalla Rauha, jonka kapteeni (Hellman) maksutta kuljetti teatterin puvuston y.m. tavarat.

Kun Rauha laski Kuopion laituriin, "tunsivat kaikki rehelliset suomalaiset, jotka sinä iltana seisoivat rannalla, sydämensä tykyttävän isänmaallisuudesta ja ilosta nähdessään näyttelijäin ensi kerran saapuvan sinne". Kansaa oli kokoontunut oikein runsaasti ja soittokunta oli toimitettu saapuville vieraita tervehtimään, mutta "kun samalla laivalla tuli kotiin eräs täkäläinen murheenalainen perhe, joka Ruotsinmaassa oli kuoleman kautta menettänyt rakastetun perheenisäntänsä, niin sopimattomalta näkyi tässä tilaisuudessa tehdä mitään ilonosotuksia". — "Hiljaisuus vallitsi kansassa, mutta sitä enemmän paloivat sydämet ja sädehtivät kaikkein silmät ilosta ja uteliaisuudesta." Kauppias D. Keinänen ja maisteri A. Lindholm olivat toimittaneet näyttelijöille valmiit asunnot. Näytäntöjen sarja alkoi 13/7 samalla ohjelmalla kuin Joensuussa ja päättyi 10/8. Kaikkiaan näyteltiin 11 kertaa, joista kuitenkin ainoastaan 7 Suomalaisen teatterin nimessä. Näytännöt tapahtuivat kylpylaitoksen salissa Väinölänniemellä, joka sitä varten oli laitettu tarpeelliseen kuntoon. Sali oli niin pieni ja ahdas, että ihmiset kerran paikallensa istuttuaan eivät voineet siitä liikahtaa, mutta huolimatta kauheasta kuumuudesta oli katsojien huomaavaisuus ja ihastus suuri. Ensi iltana, jolloin piletit olivat loppuun myydyt, mainitaan katsojien luvun olleen noin 300. Muutoin yleisö ei suinkaan ollut yksistään kaupunkilaisia, jotka näin sydänkesällä eivät kaikki olleet kotosallakaan. Niiden sijasta tulvi maaseutulaisia teatteria katsomaan. "Täällä on ollut väkeä", kirjotetaan U. S:lle, "Pielavedeltä, Leppävirroilta, Tuusniemeltä ja Iisalmelta — vieläpä Nurmeksesta, Rautalammilta ja Hankasalmelta", ja paikkakunnan oma lehti, Tapio, antaa yhtäpitäviä tietoja: Teatteri on "melkein joka kerta ollut täynnä innostuneita ja mieltyneitä kuulijoita, niiden seassa suuri joukko talonpoikia". — "Jokainen huomaa nyt, että teatteri on parhaimpia keinoja saattamaan suomenkieltä korkeamman sivistyksen ja säädyllisyyden kieleksi. Suomi sujuukin hyvästi ja sulosti nuorten näyttelijäin suusta." — Erittäin johti Työväen elämästä kansaa tuumimaan, "että nuorukaiset, jotka nyt viettävät sunnuntai-iltansa turhuudessa jossakin kapakan suojassa tahi muualla, saisivat opastua teatterissa etsimään huvitusta, koska siellä on noin opettavaista".

Miten tyytyväisiä kuopiolaiset olivatkaan teatteriin, tapahtui siellä että nti Lagus sai ankaran muistutuksen sentähden että hänen äänensä sattui olemaan — käheä! Alussa täytyi näet eräänä iltana rva Aspegrenin laulaa hänen sijastaan. Silloin joku äkäinen katsoja, joka luuli nti Laguksen tulleen käheäksi liiallisesta laulamisesta laivalla Kuopioon tullessaan, kovasti nuhteli häntä Tapiossa, päättäen oikein koulumestarin tapaan: "yleisön on oikeus vaatia, että semmoisia esteitä toiste vältettäisiin, jotta ei yleisö tulisi toivossaan petetyksi!" Tietysti toinen ritarillisempi savolainen seuraavassa numerossa puolusti laulajatarta, joka arvattavasti lopulta itse omalla laulullaan lepytti kiivaan morkkaajan. Tapion mukaan oli näytäntö 23/7 aiottu viimeiseksi. Sinä iltana annettiin m.m. Kosijat, jonka tekijän yleisö tiesi kuuluvan seurueeseen. Kappaleen näytettyä tekijä huudettiin esiin, "ja nähtiin että se oli nuori herra Korhonen(!)". Tositeossa viimeinen näytäntö, jossa koko seurue oli mukana, tapahtui 25/7; silloin esitettiin Preciosa. "Ikävä oli keskeyttää näytännöt", kirjottaa Emilie, "sillä väkeä tuli yhä enemmän, vaikka salongissa oli 36 astetta!" — Jos luetaan mukaan toinen näytäntö (Viuluniekka), joka annettiin Kallion hyväksi, olivat tulot seitsemästä näytännöstä 2,558 mk 31 p, joka tekee noin 365 mk illalta — siis 53 mk enemmän kuin Joensuussa ja 145 mk enemmän kuin Savonlinnassa. Vilhon päiväkirjasta päättäen (joka tietysti ei kuitenkaan sisällä kaikkia teatterin menoja kyseessä olevalla ajalla) seurueen ensimäinen kesämatka tuotti lähes 2,000 mk voittoa. Tämän vaikutti toiselta puolen yleisön uteliaisuus, toiselta puolen että kaikkialla päästiin niin vähillä päiväkustannuksilla.

Mainitun viimeisen näytännön jälkeen oli seurueen jäsenillä vähän vaille kuukausi vapaata aikaa, mutta kahdeksan jäi vielä Kuopioon ja pani elokuun alkupuolella toimeen neljä näytäntöä. Kaikkien oli määrä kokoontua Helsinkiin 26/8 alottaakseen harjotuksia lähestyvää syyskautta varten. Ja harjotuksia oli kahta lajia. Palattuaan opintomatkaltaan ulkomailta toukokuulla oli Achté jo heinäkuulla ollut Kuopiossa ja siellä alkanut harjottaa köörejä ensin näytettävistä oopperoista ja nyt oli Helsingissä lauluharjotusten ohella harjotettava sivuosia niissä kappaleissa, joissa rva Raa oli esiintyvä vierailunäytännöissään. Syyskausi oli näet alkava tämän taiteilijattaren ensimäisellä esiintymisellä suomalaisella näyttämöllä.

Elokuun 28 p. rva Raa Dagmar laivalla tuli Helsinkiin. Rannalla vastaanottivat hänet teatteriseurueen jäsenet sekä joukko vanhoja ystäviä. Edellisestä luvusta tiedämme, että rva Raa oli Åhmanin seurueen jäsenenä loistavalla menestyksellä näytellyt Kristianiassa ja tullut uuden yleisön ihailun esineeksi. Sen ohella oli siellä rakentunut se suhde, joka ennen pitkää oli sitova hänet jollei juuri Norjaan niin ainakin Skandinaviaan — tarkoitamme taiteilijattaren kihlausta norjalaisen kirjailijan Kristian Winterhjelmin kanssa. Kumminkaan hän ei unohtanut sitoumuksiaan Suomeen nähden. Kun asiasta ensin oli kirjeitä vaihdettu, Bergbom kesäkuulla kävi Kristianiassa lähemmin sopimassa näyttelijättären vierailusta. Silloin päätettiin, että hän täälläkin, niinkuin vuotta ennen Norjassa, alottaisi esittämällä pääosan V. Hugon Maria Tudorissa, jonka Tuokko oli suomentanut. Kun rva Raa saapui, olivat valmistustyöt niin edistyneet, että ainoastaan muutamia yhteisharjotuksia enää oli tarpeen.

"Kun esirippu toisen näytöksen alkaessa nousi", kerrotaan Morgonbladetissa, "oli kuningatar ensi kerran näyttämöllä. Hän istui suosikki Fabiano Fabiani jalkojensa juuressa. Siinä hetkessä, ennen kuin sanaa kuultiin, remahti kättentaputus salongissa. Näyttelijätär nousee kumartaakseen yleisölle. Mutta silloin soittokunta virittää riemutoitotuksen ja taputusten myrskyntapaisesti kiihtyessä hän kokoilee runsaan kukkasadon, joka heitetään hänen ympärilleen. Tässä kunnianosotuksessa oli jotakin erikoista. Siinä ilmeni ei ainoastaan hetken suosio, vaan myöskin innostunut usko suomalaisen näyttämön tulevaisuuteen. Ettei rva Raa menettänyt mitään tämän tunteitten kahdenlaisuuden kautta, on varma asia, sillä tuo tulevaisuus on hänenkin kunniansa." —

"Harvoin jos koskaan on taiteilija Helsingissä ollut niin sydämellisen ja vilkkaan kunnianosotuksen esineenä kuin rva Raa tässä tilaisuudessa. Nähtiin että lukuisa yleisö katsoi itseään osaksi Suomalaisen teatterin ympäri maata hajaantuneista ystävistä, jotka olisivat tahtoneet olla saapuvilla kiittämässä taiteilijatarta hänen suosiostaan kansallista näyttämöämme kohtaan. — — Rva Raan taide on viime aikoina ehdottomasti edistymistään edistynyt. Voimakkaasti ja tarmokkaasti hän aina on näytellyt samoin kuin hän taiteilijana on ollut täysin itsenäinen. Mutta hänen esiintymisessään on ilmaantunut kohtia, jotka mielestämme ovat liian selvästi näyttäneet valmistavien tutkimusten jälkiä ja sentähden häirinneet illusionia. Mikäli voimme nähdä Maria Tudoria esiteltäessä, ovat nuo epätasaisuudet nyttemmin kokonaan kadonneet. Taiteilijan rikkaitten luonnonlahjojen ja älykkäiden tutkimusten lopputuloksena näyttäytyy nyt tyyliltään suuri ja erinomaisen voimallinen taide, semmoinen joka on omituinen usealle Etelän mainioimmalle näyttelijättärelle, mutta joka ani harvoin tavataan alppein pohjoispuolella." —

Varmaa on että rva Raa kuvaten julmaa kuningatarta vastustamattomasti lumosi katsojat. Suomenkieli soi täysäänisenä hänen huuliltaan, ja hän näytti voittaneen kaikki vieraan kielen tuottamat vaikeudet. Muutoin on sanottava, että yhteistyö suuren näyttelijättären kanssa ilmeisesti innostutti nuoria näyttelijöitä. Sentähden tapahtuikin, että sanomat myönsivät heille sen tunnustuksen, että ei yksikään suorastaan häirinnyt sopusointua — tunnustus, joka ei ole vähäisenä pidettävä, kun he kaikki ensi kerran esiintyivät suurisuuntaisessa, lennokkaassa tragediassa. — Sama näytäntö uudistettiin kaksi kertaa, 7/9 ja 23/9.

Uusi ohjelma, Tavaststjernan Erehdykset, Lea ja Laululintunen, esitettiin 12/9 ja 14/9. Siis vakavan Lean rinnalla, jossa rva Raata, näytellen loistavasti, tervehdittiin entisellä innostuksella ja jossa hänen ympärillään ensi kerran nähtiin varsinaisia suomalaisia näyttelijöitä, kaksi iloista laulukappaletta. Sen jälkeen tehtiin "riemuretki" Hämeenlinnaan, jossa 16/9 annettiin Hääilta, Lea ja Laululintunen. Charlotte Raan mestaritaide ja Lydia Laguksen raikas laulu sai Nordinin salongin täyttävät hämäläiset haltioihinsa, ja näytännön jälkeen he juhlivat rva Raata, Bergbomia, teatteriseuruetta ja Lean runoilijan muistoa. Kolmas ohjelma 19/9, käsitti Sala-ampujan ja karjatytön, kohtauksen Macbethista(suomentanut Santala), uuden hupaisen F. Gumbertin säveltämän laulunäytelmän Lemmenjuoma (Die Kunst geliebt zu werden) ja kohtauksen Hamletista (suomentanut Tuokko). Tämän illan historiallinen merkitys oli siinä, että silloin Shakespearen runotar ensi kerran astui Suomalaiselle näyttämölle, ja Morgonbladet lausuu rva Raan esiintymisestä:

"Keskinkertaisen taiteilijan on arveluttavaa koettaa antaa jotakin eheää esittämällä katkelman; kypsyneelle se on tehtävä, joka on omansa oikein näyttämään hänen kykynsä etevämmyyttä. Rva Raan esitys lady Macbethin unissakävijä- ja Ophelian mielipuolisuuskohtauksesta todisti jos mikään tämän väitteen. Niin pian kuin esim. edellisessä kohtauksessa onneton lady Macbeth astui näyttämölle, tuli näytelmän syvästi traagillinen tunnelma tuntuviin, ja seuraavina hetkinä selvisi mielikuvituksessa murhenäytelmän toiminta täydessä jylhyydessään. Katsoja näki kokonaisuuden eikä ainoastaan irtonaisen kohtauksen."

Neljäs ohjelma, 21/9, oli Margareta, Lemmenjuoma ja Kihlaus, jonka jälkeen 23/9 Maria Tudor annettiin jäähyväisnäytäntönä, mutta tositeossa tapahtui oikea hyvästijättö vasta kaksi päivää myöhemmin. Rva Raa toimeenpani näet 25/9 draamallisen iltaman, jossa paitse Kalatyttöä ja Lemmenjuomaa — Lydia Lagus kummassakin — esitettiin Daniel Hjortin 2:sen näytöksen ensimäinen kuvaelma ja Lea. Katrin, joka ensi kerran nähtiin suomalaisella näyttämöllä, näyttelijätär tietysti kuvasi vaikuttavasti kuin muinoin Ruotsalaisessa teatterissa, mutta vasta lopussa, Lean jälkeen, nousivat tunteet tulvilleen. Yhä uudelleen taiteilijatar huudettiin esiin, kukkia satoi hänen ympärilleen ja "eläköön" täytti salongin. Vihdoin ylioppilaskööri tyynnytti myrskyn Savolaisen laululla. Kun rva Raa lähti teatterista, saattoi hänet kotia lukuisa osa yleisöä.

Seuraavana päivänä oli läksijäispidot seurahuoneella.[24] Fredr. Cygnaeus piti kunniavieraalle puheen, josta vain katkelma on säilynyt.[25]

Siitä päättäen hän ensiksi kiitti rva Raata siitä, että tämä oli osottanut ymmärtävänsä meitä, että hän väsymättömällä työllä oli oppinut suomenkieltä "ja jälleen tarjonnut sen mitä hän siten oli omistanut iloksi ja mielenylennykseksi Suomen kansalle". Sen jälkeen hän julkilausui ajatuksen, "joka kuultuna tuolla ulkona voisi saada monen siunailemaan", että näet rva Raa on suorittanut tehtävän, joka muistuttaa niitä ruotsalaisia, jotka muinoin oppimalla suomenkieltä tekivät sivistyksen otolliseksi kansallemme. Vihdoin puhuja tunnustaen kansallisen teatterin äärettömän tärkeyden katsoi "mitä onnellisimmaksi enteeksi Suomalaisen teatterin tulevaisuudelle, että niin kaikissa suhteissa mahdikas näyttämötaiteihja-kyky kuin Charlotte Raa oleellisesti on ollut mukana luomassa sitä elinvoimaa, josta tämä teatteri on saava elämänsä ja olentonsa". — —

Näin päättyi rva Raan ensimäinen vierailu. Kreivi Berg laivalla näyttelijätär lähti Helsingistä 28/9. Kun laiva 29/9 viipyi iltapäivän Turussa, sikäläiset ystävät pitivät hänelle pienet kekkerit teatterin lämpiössä, ja 4/10 hän Göteborgista, missä Åhmanin seurue paraikaa näytteli, kirjoitti Emilie Bergbomille sydämellisen kiitoksensa siitä ajasta, jonka hän oli ollut Suomessa: "Minulla on siitä rakas ja iloinen muisto, joka tuntuu hyvältä omistaa."

Yhteistyö rva Raan kanssa vaikutti, miten lyhyt se olikaan, kehittäväisesti nuoriin näyttelijöihimme. Tämä huomautus on Morgonbladetista, josta otamme seuraavatkin erikoistiedot:

Maria Tudorissa näyttelivät tärkeimpiä sivuosia: rva Aspegren — Jane, Lundahl — Gilbert ja Himberg — Fabiano Fabiani. Kaikki suorittivat tehtävänsä ylipäätään tyydyttävästi. Rva Aspegren, joka jo ennenkin oli näyttänyt voivansa lämmetä ja antautua esitettäväänsä, osotti tällä kertaa myöskin huomattavaa hillitsemiskykyä. Se näkyi parhaiten viimeisessä näytöksessä, missä kuningatar ja Jane vuorottain ovat mitä kiihkeimpien mielenliikutusten vallassa. Lundahl näytteli Gilbertiä liikatunteellisuudella, joka näyttää kuuluvan tämän lupaavan näyttelijän luonteeseen ja jota olisi sitä enemmän ajoissa vastustettava. Lundahl on tänä syksynä ensi kerran esiintynyt Joaksena Leassa, jopa tunnustusta ansaitsevalla tavalla. Muutamissa kohdin, niinkuin esim. Joaksen kirotessa publikaanin huonetta, esitys oli sydäntäkouristava. — Himbergillä oli oikeastaan liian vaikea tehtävä Fabianina. Kumminkin on hän saava kiitoksen siitä, ettei hän häirinnyt tunnelmaa. Varsinkin mykkä näytteleminen oli puutteellinen. Parempi hän oli Aramina (Leassa). Hänen esityksensä oli siinä ilmehikkäämpää, samalla kuin esitettävät mielenliikutukset olivat yksinkertaisempia ja luonnollisempia. — Muista mainittakoon: Aspegren Frankenkrankina Lemmenjuomassa. Siinä hän huvittaa katsojia, ja jos hän oppisi tarpeeksi hillitsemään itseään, olisi hänellä varmaan tulevaisuutta koomillisella alalla. Suomenkielen lausumisessa hän on edistynyt. Kallio, verraton Aapelina, ei näy kelpaavan vehkeileväksi lähettilääksi (Simon Renard) eikä kuninkaaksi (Claudius Hamletissa) — vähintään olisi rooli tyydyttävästi ulkoa luettava; nti Heerman kuningattarena (Hamletissa) ja kamarirouvana (Macbethissa) lausui jotakuinkin repliikkinsä, mutta liikunnot olivat monesti epämääräisiä.

Mainitsemista ansaitsee, että rva Raa tahtoi olla esikuvana muussakin kuin näyttelemisessä. "Rva Raa on äärettömän kohtelias ja kiltti", Emilie kirjoittaa sisarelleen, "varta vasten näyttääkseen että teatterissa täytyy totella." — Kun Hämeenlinnasta pyydettiin, että rva Raa kerran esiintyisi siellä ja Kaarlo myöskin tahtoi sitä, mutta Emilie oli vastaan ja sanoi rva Raalle, että hän hänen asemassaan ei lähtisi sinne, vastasi rva Raa: "Minä suostun, koska Kaarlo tahtoo, jollei muun tähden, niin näyttääkseni, että kun hän käskee, on seurueen toteltava". —

Rva Raan iltama oli myöskin koko suomalaisen näyttämön hyvästijättö Helsingin yleisölle — tältä kerralta. Kohta sen jälkeen lähti näet seurue Viipuriin. Luonnollisesti on kertomuksemmekin muuttava sinne, mutta sitä ennen on puhuttava oopperavalmistuksista y.m. asiaan kuuluvasta.

Syyskuulla tiesivät sanomalehdet kertoa, että suomalaisia oopperanäytäntöjäkin oli tulossa. Sitä varten oli useita laulutaiteilijoita otettu Suomalaisen oopperan, se on Suomalaisen teatterin lauluosaston, palvelukseen, nimittäin: nti Emmy Strömer ensimäisenä sopranona, nti Sofie Strömer alttona, ruotsalainen laulaja Ludvig Ericsson tenorina, L. N. Achté baritonina ja John Bergholm[26] bassona. Näistä on ainoastaan Ericsson uusi nimi lukijoillemme; hän oli kotoisin Tukholmasta, jossa hän myöskin oli saanut soitannollisen kasvatuksensa.

Rva Raan läksijäisten jälkeisenä päivänä 27/9 antoi Emmy Strömer, joka, vietettyään kesänsä Norjassa Valassaarilla (Hvalöarne) Glommenvirran suun ja Singlelahden ulkopuolella, hyvällä menestyksellä oli esiintynyt konserteissa Frederikshaldin, Kristianian ja Drammenin kaupungeissa, laulajaiset Helsingissä. Kun kaikki ylempänä mainitut, Achté poisluettuna, avustivat laulajatarta, tuli konsertti alkavan oopperan laulukykyjen ensimäiseksi esittelyksi. Morgonbladetissa luetaan siitä seuraava, luultavasti Bergbomin kirjoittama arvostelu:

"Nti Emmy Strömerin konsertti viime torstaina oli yliopiston juhlasaliin houkutellut jotensakin lukuisan kuulijakunnan. Jännityksellä toivottiin kuulla, kuinka laulajatar oli kehittänyt tavattoman rikkaat luonnonlahjansa, ja voimme sanoa hänen tyydyttäneen korkeitakin taiteellisia vaatimuksia. Se mikä meistä on arvokkainta nti Strömerin laulussa, on se että siinä ilmenee sielu: laulaessaan hän antaa osan itsestään. Siinä ei ole mitään sovinnaista vivahduttamista, ei mitään viittoilevaa paatosta — päinvastoin tunkeutuu näissä säveleissä tunne usein esiin, niin sanoaksemme, pelokkaalla vaatimattomuudella, mutta hänen äänessään väräjää todellinen eikä teeskennelty lämpö. Laulajattarella on tarjottavana lyyrillistä sydämellisyyttä yhtä hyvin kuin draamallista lentoa; vahinko vain että hänen valitsemassaan ohjelmassa oli niin vähän tilaisuutta jälkimäiselle näyttäytymään. Teknillisessä suhteessa viehätti meitä enimmin laulajattaren miellyttävä mezza voce; koloratuuri oli nähtävästi hyvin huoliteltu. Se olikin loistava, vaikkei aina kyllin helmeilevä. Siinä huomattiin vielä joskus se hervoton äännäntä, josta ennenkin on muistutettu. Erikoisesti meitä ilahutti, että laulajattaren esitystapa oli tullut varmemmaksi ja vapaammaksi; nti Strömer näytti melkoisessa määrässä voittaneen sen arkuuden, joka ennen vaivasi häntä. Kaiken kaikkiaan isänmaallisen taiteen ystävät voivat olla mitä suurimmassa määrässä tyytyväisiä nti Strömerin opintojen tuloksiin ja kiinnittää mitä iloisimpia toivomuksia hänen tulevaan taiteilijauraansa."

(Avustajista kirjoittaa arvostelija:) "Nti S. Strömerin voimakas ja täyteläinen mezzosoprano esiintyi edullisesti Noita-ampujan kaksinlaulussa, joka yhteislaulunkin puolesta ansaitsee kiitosta. Hra Ericssonilla on miellyttävä ja heleä tenori, joka selvästi rintaäänellä laulaa a ja b säveletkin tarvitsematta käyttää falsettia; tässä äänessä on oikeaa metallia. Esitys oli vilkasta ja lämmintä, mutta ei riittävän vapaata; varsinkin taipumus kiirehtimiseen allegrossa viittasi vasta-alkajaan. Hra Bergholmilla on kirkas ja sympaattinen, sävyltään baritonia lähentelevä bassoääni. Sen erikoismerkkinä ei niinkään ole voima kuin bassoäänille tavaton pehmeys. Tekniikka on hyvin kehitetty ja osottaa huolellisia opintoja. Esitys oli vaatimatonta ja musikaalista."

Paitse näitä laulukykyjä, joiden tuli suorittaa oopperain pääosat, oli puheosaston jäsenien joukossa laulajia, joita, vaikka olivat vähemmän kehittyneitä, voitiin käyttää kööreissä ja pikkurooleissa. Semmoisia olivat Himberg, Aspegren y.m. Jotkut niinkuin esim. nti Kaarlonen muuttivat kokonaan lauluosastoon. Yhteistyö lyyrillisen ja puheosaston välillä oli sentähden ainakin aluksi otettu lukuun, ja lauluosaston jäsenet lähtivätkin Viipuriin samaan aikaan kuin näyttelijät. Puheosaston antaessa näytäntöjä oli oopperoita harjotettava — ja ensiksi Donizettin Luciaa, Lammermoorin morsianta. Näiden harjotusten johto oli uskottu Achtélle, mutta koska hän itsekin oli näyttämöllä esiintyvä, oli viipurilainen säveltaiteilija H. Wächter pyydetty hänen avustajakseen. Kaarlo Bergbom sitä vastoin ei yhtämittaisesti ollut osallinen valmistuspuuhissa; ainoastaan lyhyillä käynneillä hän järjesti ja valvoi niitä. Hän oli näet yhä edelleen sidottu sanomalehtityöhönsä, jota paitse hän oli ottanut pitääkseen luentoja n.s. "Naisakatemiassa", joka tänä syksynä pantiin alkuun Helsingissä.

Jo ennen kuin voitiin ryhtyä harjotuksiin, olivat oopperat antaneet työtä johtajalle. Kun Tuokko taikka muut olivat suomentaneet tekstin, täytyi jonkun asiantuntijan, se on enimmäkseen Bergbomin itsensä, sovittaa sanat musiikin mukaan ja se oli vaivaloista. Elokuulla Emilie puhuu tästä eräässä kirjeessä sisarelleen: "Kaarlo voi hyvin ja tekee työtä — eniten tietysti teatteria varten. Hän sanoo ettei kukaan voi käsittää, kuinka rasittavaa on kirjoittaa sanat oopperoihin; hänen täytyy koko ajan ajatuksissaan laulaa sävelmää ja se on erittäin jännittävää, varsinkin yhteislaulukohdissa. Kyllä hän uhraa äärettömästi vaivaa ja aikaa teatterille, mutta eihän siitä muutoin tulisi mitään." —

Juuri mainittu Naisakatemia, johon alote lähti suomenmieliseltä taholta, oli yksityinen tiedemiesten yhdistys, joka kolmena tai neljänä talvikautena toimeenpani luentosarjoja naisia varten. Kaarlo Bergbom piti ainakin kahtena vuotena luentoja kirjallisuushistoriassa. Luentopaikka oli kemiallinen lukusali laboratoriohuoneessa ja sanotaan sen olleen täynnä innostuneita kuulijoita kun Bergbom luennoitsi. Hänen esityksensä oli ollut katkonaista ja kangertelevaa, mutta sisällykseltään luennot olivat lennokkaita ja neronleimaamia. Niin kertovat läsnäolleet ja epäilemättä oikein. Bergbom oli näet huono julkinen puhuja, oli kuin ajatukset olisivat rientäneet kauvas sanojen edelle; yksityisessä seurustelussa sitä ei huomannut, vaan oli hänen puheensa sujuvaa ja mieltäkiinnittävää. Jälkeenjääneiden kirjoitusten joukossa ei ole merkkiäkään näistä luennoista ja tiettävästi hän puhuikin aivan vapaasti, ammentaen tyhjentymättömästä muististaan. Erään kuulijan[27] muistiinpanoista näkee, että Bergbom 1874-75 käsitteli Ranskan, Saksan ja Englannin kirjallisuutta 18:lla vuosisadalla ja 19:n vuosisadan alkupuolella. Selittäessään kirjallisia ilmiöitä hän pani pääpainoa aatevirtauksiin ja suurten kirjailijain luonnekuvaukseen tavalla, joka joissakin määrin muistuttaa Georg Brandesin "päävirtauksia" vaikka Bergbomin esitys oli paljon suppeampaa ja täsmällisempää.

Viipurissa teatteri alotti 30/9 antamalla laulukappaleen Sala-ampuja ja karjatyttö sekä kolme pienempää huvinäytelmää. Lokakuun 2 p. näyteltiin Viuluniekka ja kahden, pikkukappaleista kokoonpannun ohjelman jälkeen 8/10 Tuokon suomentama Mosenthalin suuri kansannäytelmä Deborah. Syystä kun ohjelmisto enimmäkseen oli tunnettu, "katsojia ei ollut juuri paljo eikä ihastuskaan niin innollinen" kuin ensi kerralla, sanoo Suomen Lehti. Mahdollisesti vaikutti tähän sekin, että odotettiin tulevia oopperanäytäntöjä. Miten lieneekään, tultuaan Viipuriin Deborah-ensi-illaksi, Bergbom katsoi parhaaksi lähettää seurueen pariksi viikoksi Haminaan ja se oli onnellinen tuuma.

Haminaan teatterijoukko saapui Blixten laivalla 10/10. Ilma oli kolkko ja vastaanottokin tuntui ensin kylmältä, kun markkinoiden tähden oli vaikea saada asuntoja; mutta näytännöt Meijerin hotellissa menestyivät oivallisesti. Sali oli miltei joka ilta kukkuroillaan väkeä, joka tungoksesta ja kuumuudesta välittämättä mitä innokkaimmin taputti käsiään Lydia Laguksen laululle, Lundahlin Viuluniekalle, Korhosen koulumestarille kappaleessa Suorin tie paras ("Kyll' oli tuo koulumestari oikeen aika mestari!" eräs talonpoika huudahti), rva Aspegrenille Työväen elämässä ja rukkasten jakelijana (Marin rukkaset) sekä samalle näyttelijättärelle, Kalliolle, Vilholle ja Korhoselle Kihlauksessa muita mainitsematta. Näytäntöjä annettiin kaikkiaan kuusi (13-21 p.).

Minkä vaikutuksen nuori teatterimme oli omansa tekemään katsojaan — jopa kokeneeseen taiteentuntijaankin — joka sydän myötätuntoisena ensi kerran näki sen esityksiä, sen saamme tietää eräästä Otto Florellin herttaisesta kirjeestä Bergbomille (15/10):

"Neljättä vuotta perheenisä, haminalainen, eikä voi olla käyttämättä nenäliinaa kun Kihlaus näytellään! Itkeä tillittänyt ilosta."

"On jotakin omituista tässä ensimäisessä suomalaisessa teatteriseurueessa. Minä, joka luulin taikka oikeammin pelkäsin olevani kyllästynyt teatteriin, koska mielestäni Ristori oli ollut liian vanha Juliaksi ja rva Raa epätodellinen Reginana (anna anteeksi vanhan ystävyytemme tähden) — minä en voi olla näissä näytännöissä ilman että kyyneleet tunkeuvat esiin. Ensi näytännössä olin vielä kriitillinen, jopa koko illan, mutta ei se haitannut. Toisena iltana olin jo mennyt mies, ja tänään — olen neljä vuotta nuorempi. — — Onko se suhteeni sinuun, joka tekee arvosteluni kieroksi, vai kelpaako seurue todella johonkin? Mistä Herran nimessä tulevat nämä koronpanot, tämä täsmällisyys, tämä lämpö ja yksinkertaisuus? Rva Aspegrenista pidän paljon, ja se on enemmän kuin voin sanoa monesta kuuluisuudesta. — — Himberg puhuu liian nopeasti ja teeskennellysti ja on mielestäni miltei enimmän vasta-alkaja kaikista. Lagus — myötätuntoisuutta herättävä, raitis ja luonnollinen. Oivallinen Chrimhilde-vartalo jonkun vuoden päästä taikka Jeanne d'Arc."

"Kihlausta täällä ei ymmärretä. Minusta se on kerrassaan oivallinen, esitys niinikään. Jollei Kallio näyttelisi mitään muuta, saattaisi pitää häntä humoristina. Paitse Porvaria aatelismiehenä Deland pääosassa ennen muinoin ei mikään burleskimainen komedia ole siinä määrässä ilahuttanut minua. Mutta niinkuin sanoin, nenäliinatta en tullut toimeen."

"Ja mitä sanonkaan, kolme päivää peräkkäin täysi huone suomalaisessa teatterissa Haminassa! — Tänä iltana oli Emmyllä ja minulla pari markkinamiestä vieressämme, älykkäimpiä mitä olen tavannut. Toinen oli markkinoilla ostanut Koskisen historian. Me erosimme kuin neljä hyvää ystävää. Heidän huomautuksensa kappaleista ja näyttelemisestä y.m. olivat ymmärtäviä ja selviä. Ja kuinka moni herrasmiehistämme puhuu puuta heinää!"

"En ole koskaan Uudessa teatterissamme kokenut semmoisia iltoja kuin nämät, paitse silloin kun Lea näyteltiin ensi kerran. Jumala siunatkoon sinua."

Tyytyväisenä matkaansa palasi teatteri 23/10 Viipuriin. Siellä olivat laulajat puheosaston poissaollessa antaneet konsertteja 13/10 ja 21/10; kolmas seurasi myöhemmin 30/10. Ensimäisestä sanottiin W. T:ssä, että "teatterisali oli, niinkuin saattoi odottaa, melkein reunojaan myöten täyttynyt". Sen vaikutti etupäässä Emmy Strömerin maine, mutta myöskin halu oppia tuntemaan muutkin oopperan taiteilijat. Ja "me voimme vakuuttaa, että arvostelu miltei yksimielisesti oli esiintyjille edullinen". Toisessa oli vähemmän väkeä, syystä kun kaupungin hienosto erään kuolemantapauksen johdosta katsoi olevansa estetty menemästä laulajaisiin; mutta kolmannessa laulettiin jälleen täydelle huoneelle. — Sillä välin ja edelleen jatkettiin oopperaharjotuksia, jotka vaativat paljon aikaa, puhumatta erinäisistä vaikeuksista, joita ilmaantui milloin minkinlaisia. Niin esim. oli Lucian partituuri vielä saamatta, silloin kun puheosasto palasi Haminasta. Leipzigistä sitä oli turhaan kysytty, mutta Räävelistä oli sähkösanomavaihdon kautta saatu lupaus. Jos partituuri sittekin viipyy, Achté kirjoitti Bergbomille, niin ei ole muuta neuvoa kuin lähteä sinne noutamaan. Itse asiassa tavataankin myöhemmin laskuissa erä: "Matka Rääveliin 119 mk 56 p", joka tarkoittanee samaa asiaa.

Muutoin voimme näistä oopperan valmistuksista kertoa seuraavaa: Ainoastaan neidit Strömer ja varsinkin Emmy Strömer olivat ennen perehtyneet rooleihinsa. Viime mainittu oli näet jo Parisissa opettajansa johdolla laulanut osansa, mutta muuten hän oli tutkinut sen itsekseen — niinkuin ylipäätään kaikki oopperaroolinsa — jopa koskaan näkemättä sitä taikka niitä näyttämöllä esitettävän. Päästäkseen Lucian luonteen perille hän oli ostanut Walter Scottin romaanin Lammermoorin morsian ja sitä lukien harkinnut, miten Lucia oli käyttäytyvä kussakin mielentilassa ja kohtauksessa. Tämä oli tapahtunut Norjassa Valassaarilla. Toisin oli herrojen laita, joilla oli roolinsa opittavana niin lauluun kuin näyttelemiseen nähden. Enemmän kuin muilla oli Ericssonilla työtä, hänen kun oli laulaminen osansa vieraalla kielellä. Suomenkielen lausumisessa kaikki toverit parhaimman mukaan avustivat häntä. Mutta toiseksi oli hänen oppiminen liikkumaan näyttämöllä ja näyttelemään osaansa, eikä se ollut helppoa miehelle, joka ei koskaan ollut esiintynyt teatterissa. Tässä kohden kävi opetus niin että Ericsson ensiksi lauloi seisoen paikallaan ja katsellen Bergbomia, joka mykkänä, jonkunlaisena laulajan kaksoisolijana, näytteli hänen osaansa Emmy Strömeriä vastaan. Sen jälkeen tuli Ericssonin itsensä laulaa ja näytellä yhdellä kertaa. Onneksi sattui marraskuulla, että Lucia näyteltiin Pietarissa. Kaikki herrat lähtivät silloin sinne nähdäkseen oopperan, mikä tietysti oli heille erittäin opettavaista. Emmy Strömer sitä vastoin ei käyttänyt tilaisuutta hyväkseen ja totta tosiaan hän ei sitä tarvinnutkaan. Säestäjänä alkuharjotuksissa avusti hartaasti Wächter. Mitä taasen orkesteriin tulee, niin kuului kyllä oma soittokunta Bergbomin suunnitelmaan, mutta vastaiseksi ei sitä oltu saatu aikaan. Senvuoksi oli turvauduttava viipurilaiseen, E. B. Schneevoigtin johtamaan orkesteriin. Se oli kuitenkin pieni ja vanhassa (s.o. puoli säveltä tavallista korkeammassa) virityksessä, joka tietysti tuotti vaikeuksia.

Puheosasto esitti, alottaen uutta näytäntöjaksoa, ensiksi 24/10 ja 26/10 kaksi sekaohjelmaa: Erehdykset, N. Karin (Christersonin) suomentama Ämmän toruja (G. v. Moserin huvinäytelmän Gardinenpredigten mukaelma) ja Ei ollenkaan mustasukkainen edellisenä ja Sala-ampuja ja karjatyttö, Riita-asia sekä Kihlaus jälkimäisenä iltana. Sitten tuli 30/10 Bartholdus Simonis, Lemmenjuoma jälkikappaleena. Tästä näytännöstä, joka oli erittäin omansa herättämään viipurilaisten huomiota, Suomen Lehti lausuu:

"Kärkkäämmin mielin kuin tavallisesti riensivät viipurilaiset teatteriin, sillä jotakin erinomaista oli tuleva esiin — erinomaista siinä katsannossa, että kappale oli sotahistoriallinen ja tapaukset asetetut itseensä Viipuriin. Kun tiedettiin tekijän olevan nuoren ja suomalaisessa kirjallisuudessa vielä melkein tuntemattoman miehen, niin vaatimukset eivät olleet niinkään suuren suuria. Tykyttävin mielin kuitenkin odotettiin esiripun nousua, joka oli aukaiseva nykyiselle Viipurille näön kalliista muistoistansa aina v:lta 1656 asti. Ja katso! tuossa nyt ollaan yhtäkkiä muutettuna 200 vuotta takaperin menneeseen aikaan. Kun sitten kolmen näytöksen kappale oli loppuun näytelty, niin oli tyytymys sen oivallisuudesta noussut paljon yli mitä alussa oli uskallettu odottaa. Näyttäminenkin alusta loppuun asti kulki ylimalkaan vilkkaasti ja tasaisesti. Yleisön suosionosotus oli innollinen. Toisen näytöksen lopussa huudettiin rva Aspegren esille ja kappaleen loputtua tekijä, joka ei kuitenkaan ollut näillä maillakaan. Kappaleen viehättäväisyyttä enensi paljon sekin, että näkymön koristaminen tilaisuutta varten oli sangen hyvin onnistunut, ja on siitä erittäin saapuva kiitos kaupungin arkkitehti Odenvallille, joka ei ollut säästänyt vaivojansa muodostellessaan Viipurin vanhaa linnaa näkymön perälle ja vallit niin samaan muotoon, että sekin näkö oli romantillista(!). Ylipäätään sanoen tulee Bartholdus Simonis mielestämme aina olemaan arvollisena, suosittuna kappaleena suomalaisen teatterin repertoarissa."

Marraskuun 2 p. näyteltiin Deborah toisen kerran ja 4/11 Kosijat ja Lemmenjuoma, joiden välillä Emmy Strömer, Ericsson ja Bergholm suorittivat konserttiosaston. Korhonen huudettiin esiin, mutta jäi "luultavasti kainoudesta" tulematta. Seuraava näytäntö 7/11 annettiin Lydia Laguksen hyväksi, jonka ulkomaanmatka, arvatenkin puheosaston etua silmällä pitäen, oli lykätty tähän saakka, mutta joka vihdoinkin joulukuulla oli lähtevä. Ohjelma käsitti uuden kotimaisen kappaleen, rva Th. Hahnssonin 3-näytöksisen Ainoa hetki, sekä Ämmän toruja ja Laululintusen, jossa laulajatar jo oli esiintynyt toistakymmentä kertaa. Teatterissa oli runsaasti väkeä, ja resetinsaajalle ojennettiin "kukkaterttuja", joista yksi sisälsi kultaisen rannerenkaan "ja ehkäpä muutakin aineellista(!)" — Tämän näytännön johdosta eräs läsnä ollut (E—m) Wiborgs Tidningissä purkaa sydämensä sanoihin, jotka sallivat luoda katseen kaupungin seurapiireihin:

"Minä en kuulu ultrafennomaniseen puolueeseen, joka taivaita tavottelevilla titaaniaskeleilla(!) luulee voivansa asettaa suomenkielen siihen asemaan, mikä sillä kieltämättä ja oikeudella tulee isänmaassa olla, mutta en myöskään voi tyyneesti kärsiä, että nuorten taiteilijaimme kunnialliset ja menestykselliset harrastukset niin ilmeisesti ylenkatseellisella vaitiololla ja välinpitämättömyydellä jätetään huomaamatta kuin tähän saakka on tapahtunut Viipurin ruotsalaisen sanomalehdistön puolelta." (Sitten kirjoittaja erittäin lausuu näytännöstä 7/11:) "Lagus teki parastaan tyydyttääkseen puolueettoman yleisön kohtuullisia vaatimuksia; varmaan hän on ja tulee edelleenkin olemaan herttainen ilmiö suomalaisella näyttämöllä. — Ämmän toruja esitettiin todellisella taiturimaisuudella. Nti Savolainen, Kallio ja Vilho, ja varsinkin viimemainittu, saivat luonnollisesta ja teeskentelemättömästä lystillisyydestään vastaanottaa hyvin ansaittuja suosionosotuksia. Mutta muutkin myötävaikuttavat pitivät hyvin puoliansa." —

Kun Bartholdus Simonis, Hääilta jälkikappaleena, oli näytelty toistamiseen, esitti seurue 11/11 ja 16/11 ensi kerran omin voimin Haria Tudorin. Tietysti tämä ei olisi tullut kysymykseenkään, jollei draama ennen olisi annettu rva Raan kanssa, ja ymmärrettävästi nti Heerman päähenkilönä oli ainoastaan varjokuva hänestä, mutta sittenkään yritys ei ollut kokonaan onnistumatta. Intohimoisessa runoteoksessa on näet paitse julmaa kuningatarta kansanvaltainen aines (käsityöläisen Gilbertin taistelu morsiamestaan kuningattaren kelvottoman suosikin kanssa), joka on omansa herättämään todellisempaa mielenkiintoa kuin runoilijan ylenpalttinen romanttisuus, ja se puoli oli Lundahlin ja rva Aspegrenin tulkittavana. Maria Tudor näytäntöjen välissä oli huomiota ansaitseva premiääri: 14/11 näyteltiin ensi kerran J. R. Danielsonin suomentama A. Denneryn 5-näytöksinen Marianne eli ylhäiset ja alhaiset, joka, rva Aspegren nimiroolissa, kaikkialla suosittuna kauvan pysyi ohjelmistossa.

Viimeinkin oli Lucia valmistunut esitettäväksi ja oli ensi näytäntö 21 p. marrask., josta siis Suomalaisen oopperan olemassaolo on luettava. W. T., joka niin ylhäiseltä kannalta oli katsellut puheosastoa, ei kieltänyt myötätuntoisuuttaan oopperalta, ja me tapaamme siinä innostuneita arvosteluja itse päätoimittajan, Lillen, kädestä. Jo ensi illan jälkeen hän sekä solistien että köörien esitysten johdosta kiittää "hyvää ja huolellista harjotusta", jota vastoin orkesterin säestys hänestä olisi kaivannut hillitsemistä. Päähuomio suodaan tietysti Emmy Strömerille:

"Suomalaisen teatterin ensimäinen oopperanäytäntö oli perjantaina reunojaan myöten täyden, mitä innostuneimman salongin edessä. — Nti E. Strömer oli ensi kerran esiintyessään näyttämöllä saanut vaikean tehtävän osakseen, Lucian roolin, ja sentähden me sitä suuremmalla tyytyväisyydellä voimme merkitä, että laulajatar kaikin puolin tyydytti ne toivomukset, jotka yleisö oli kohdistanut häneen. Nti Strömer menestyi täydellisesti ei ainoastaan yleisön suosionosotuksiin nähden, vaan etupäässä siinä tavassa, jolla hän kuvasi onnetonta, viimein mielipuolisuuteen saatettua Lammermoorin morsianta. Tietysti ei ollut odotettavissakaan, että hänen antamansa kuva olisi ollut täysin kehittyneen taiteilijan luoma, mutta nti Strömer omistaa epäilemättä kaikki ne ominaisuudet, jotka yhdistettyinä muodostavat taiteilijan. Draamallista eloisuutta, tunteen lämpöä ja hillitsemiskykyä, joka hylkää raivoisat tenhovaikutuksen tavottelut, antaakseen draamallisen kuvan esiintyä luonnollisessa yksinkertaisuudessa ja totuudessa sekä ennen kaikkea äänessä, jonka rikkaus ei saa loukata tunteen puhtautta. Varmaankaan emme ole ainoat, jotka tällä hetkellä lämpimästi onnittelemme nti Strömeriä sille uralle, joka ruusuineen ja ohdakkeineen avautuu hänelle. Tie ihanteiden taivaaseen vaatii vaeltajan kaikki voimat; mutta kannattaapa asettaa päämääränsä korkealle, kun tuntee olevansa voitosta varma."

"Harvoin on arvostelijalle suotu tyydytys saada kokonaan unohtaa kielteinen puoli ja sen sijaan yksistään tuoda esiin ja painostaa ansiopuolia. — Tyyni, sopusointuinen esitys oli entistä varmempi ja pyöristetympi, yksityiskohdittain harkittu, älykkäästi ja hienosti suoritettu sekä varsinkin eräissä kohtauksissa semmoisen innostuksen leimaama, josta jokainoa katsoja lämpeni. Ei mitään kirkuvia, loukkaavia soraääniä. Nti Strömerissä ainoastaan jolloin kulloin katse taikka joku sävel laulussa ilmaisee sielunelämän häiriön, ja vain joskus, kun hillitsemättömän fantasian kuvat esiintyvät onnettoman hämärtyneessä hengessä, kuuluu viiltävä helähdys sen katkenneista jänteistä. Siten oikea taiteellinen käsitys, siten se kyky näyttäytyy, joka ei tarvitse lainata, vaan ammentaa oman sielunsa runsaudesta." —

Koska myöhemmin kohtaamme seikkaperäisempiä arvosteluja Lucian esityksestä, tyytykäämme tähän todistukseen suomalaisen oopperan ensi askeleen onnistumisesta. Erittäin merkillistä on, että Emmy Strömerin harvinainen draamallinen kyky jo ensi hetkessä esiintyi niin mahdikkaana ja taiteellisesti kehittyneenä kuin arvostelijan ehdottomasta tunnustuksesta nähdään. Vastedeskin tulemme monesti huomaamaan, kuinka hän sai arvostelijan kokonaan luopumaan tavallisista, enemmän tai vähemmän sovinnaisista hyväksymislauseista. — Kolmas kerta annettiin ooppera 30/11 ja neljäs 2/12. Näistä näytännöistä tuotti täysissä markoissa ensimäinen 935, toinen 992, kolmas 853 ja neljäs 498, jota vastoin suurin tulo puhenäytännöistä oli ollut 581. — Joulukuun ensi päivinä antoi puheosasto viimeisen näytäntönsä Viipurissa. Siinä näyteltiin kaksi uutta huvinäytelmää: P. Hannikaisen 4-näytöksinen Lapsuuden ystävät ja Tyko Hagmanin suomentama Poly Henrionin Suuria vieraita (Grosse Gäste) ja niiden välissä Noita-ampujan 2:sen näytöksen ensi kuvaelma, joka oli varta vasten harjotettu.

Tämän jälkeen alkoi lauluosasto harjottaa Trubaduria, jota vastoin puheosasto matkusti Pietariin, johon sitä nyt on seurattava.

Marraskuun lopulla Vilho oli käynyt Pietarissa valmistamassa teatterin tuloa sinne. Rovasti Johannes Öhqvistissä hän sai hartaan neuvojan ja vuokrattuaan "Palmu" klubin salin hän luopui aikeestaan hankkia kannatusta, sillä Öhqvistin mielestä se olisi alentanut teatterin arvoa Pietarin suomalaisen väestön silmissä, joka varmaan mitä lämpimimmin vastaanottaisi näyttelijäseurueen. Tämä arvelu näyttäytyikin oikeaksi. Seurueen saapuessa asemalle oli siellä hevoset tilattuina ja jäsenet vietiin niinikään valmiiksi tilattuihin kortteereihin. Ja, mikä oli sitäkin parempi, jo ensi iltana 6/12 tulvasi teatteriin niin paljo väkeä, että "satoja palasi kotiin saamatta tilaa". Ohjelma oli: Työväen elämästä, Suorin tie paras ja Laululintunen — siis tuo sama, jolla monesti ennenkin oli alotettu. Kaksi edellistä kappaletta meni erittäin hyvin, mutta huono pianonsoittaja hutiloi vähän laulunäytelmän loppupuolella, mikä kumminkaan ei estänyt Lydia Lagusta miellyttämästä kuulijoita. Vilho, Korhonen ("joka näytteli, vaikka hän oli kovin sairas"), rva Aspegren ja nti Lagus huudettiin esiin ja lopuksi kaikki. "Arvaappas", Vilho huudahti kirjeessään Bergbomille, "vaikuttaako lämmin vastaanotto hyvin näyttelijöihin!" U. S:lle kirjoitti joku pietarilainen samasta näytännöstä:

"Suorin tie paras huvitti kovasti kuulijoita, hrat Kallio ja Korhonen sekä nti Savolainen tekivät tehtävänsä oivallisesti. Laululintusessa kuulimme ensi kerran suureksi ihastukseksemme kunnon Suomen neidin laulua, jota ei moni täkäläinen aavistanutkaan. Esiinhuutoa ja käsientaputusta kesti muutamia minuutteja. — Hiukan oudolta kuuluu tuokin, kun ennen näytännön alkua ei kuulunut tuskin yhtään suomen puhetta ensimäisillä tuoliriveillä, mutta jälestä tuntuivat kaikki ikäänkuin suomalaisilta(!)."

Tulot ensi näytännöstä nousivat 260 ruplaan ja koko ajalta laskettuna tuottivat näytännöt, 8 luvultaan, n. 200 ruplaa s.o. 670 mk puhdasta rahaa illalta (päiväkustannukset tekivät noin 40 r. illasta). Viipurissa oli 17 näytäntöä tuottanut keskimäärin 380 ja Haminassa 6 näytäntöä 385 mk illalta.

Toisen näytännön jälkeen (Laululintunen, Ämmän toruja ja Lemmenjuoma) Vilho oli vielä tyytyväisempi. "Suomalaisella teatterilla ei vielä ole ollut niin innollista ja ystävällistä yleisöä kuin nykyään." Huone aivan ahdettu — tulot 290 ruplaa — ja kuitenkin suuret laumat palasivat pääsemättä sisään. Riemastuskin oli suurempi kuin ensi iltana ja suuriakin vieraita oli ollut saapuvilla ja ilmoittaneet tyytyväisyytensä. Lydia Lagus sai kauniin kukkakiehkuran ja siihen kätkettyinä kultaiset hohtokiviset korvarenkaat ja rintakoristeen. Viimeisen kerran laulajatar esiintyi 12/12, jolloin ohjelmana oli Kalatyttö, Kuinka anopeista päästään, Hääilta ja Kihlaus. Kolmannessa kappaleessa täytyi Lydia Laguksen ja Himbergin toistaa joka laulu — niin oli yleisö mielissään. Samana päivänä näyttelijät olivat kutsutut päivällisille Öhqvistin luokse, jossa teatterin tulevaisuuden malja juotiin samppanjassa. Siellä oli arveltu, että teatteri voisi olla Pietarissa vähintäin kolme kuukautta vuosittain! — Lydia Lagus erosi seurueesta 13/12 ja lähti insinööri O. Bergbomin suojissa ensimäiselle opintomatkalleen, Wieniin.

Tämän jälkeen annettiin vielä viisi näytäntöä: Viuluniekka kaksi kertaa, 16/12 ja 25/12, jälkimäinen suomalaisen ja virolaisen seurakunnan turvattomien lasten hyväksi; Marianne 23/12 sekä vihdoin kaksi ohjelmaa, joissa kummassakin oli neljä pikku kappaletta 20/12 ja 27/12. Bergbom oli määrännyt Th. Banvillen Gringoiren harjotettavaksi ja näyteltäväksi, mutta pitkät välit ja muut pietarilaiset olosuhteet pakottivat Vilhon rajoittamaan harjotukset kaikkein välttämättömimpään. Viimeisissä näytännöissä jouluviikolla oli vähemmän väkeä kuin edellisissä, mutta sittekin tuli yleisön suosio huomattavasti näkyviin. Nti Heerman sai näet kauniin emaljoidun kultakellon ja nti Tötterman kultaiset korvarenkaat ja rintakoristeen, sekä rva Aspegren helmillä koristetun kultasormuksen. Seurue saattoi siis palata kotimaahan tyytyväisenä käyntiinsä rajan toisella puolella. Se tapahtui vuoden viime päivinä, ja matka suunnattiin suoraan Turkuun, minne oopperaosastokin oli vähän myöhemmin saapuva. — Kääntykäämme jälleen sen puoleen.

Trubadurin harjotuksiin ei ollut paljo aikaa käytettävänä, sillä joulu lähestyi ja Viipurissa ei aiottu viipyä kauemmin kuin vuoden loppuun. Ensimäinen näytäntö tapahtui Bergbomin ollessa saapuvilla 19/12 ja toinen 21/12. Totta kyllä oli erinäisiä numeroita jätetty pois ja esityksessä huomattiin paikottain että kiirettä oli pidetty, mutta siitä huolimatta oli menestys varsin tyydyttävä. W. T:ltä saivat tunnustuksia ei ainoastaan Emmy Strömer — Leonora ja Sofie Strömer — Azucena, vaan myöskin Ericsson — Manrico, Achté — Luna ja Bergholm — Fernando. Ensin mainittu sai sitä paitse ensimäisessä näytännössä vastaanottaa erikoisesti pätevän todistuksen siitä ihailusta ja kunnioituksesta, jonka hänen taiteensa oli synnyttänyt yleisössä. Erään kukkakimpun ohella annettiin hänelle yksi 500 Thalerin obligatsioni (lähes 2,000 mk.).

Vietettyään joulunaaton Strömer-neitien luona, joita nyt niinkuin koko ooppera-aikana heidän äitinsä seurasi, ja koko toisen joulupäivän rovasti Forsténin perheessä (nti Anna Forstén oli ollut Strömer-neitien ystävällinen opas ja avustaja vieraalla paikkakunnalla), lauluosasto antoi vielä 30/12 yhden näytännön, jossa esitettiin Trubaduri (II ja IV) sekä Noita-ampuja (II. 1). Varsinainen hyvästijättö oli kumminkin 2/1 toimeenpantu konsertti seurahuoneen salissa, jonka aiheutti viipurilaisten usein lausuma toivomus saada kuulla taiteilijain laulavan tässä kaupungin parhaimmassa musiikkihuoneessa. Ohjelma oli pääosissa kokoonpantu laulunumeroista, jotka oopperanäytännöissä olivat herättäneet enimmin suosiota. Säestäjänä avusti Richard Faltin, joka näinä päivinä oleskeli Viipurissa.

Seuraavana päivänä lähdettiin Turun matkalle, aavistamatta mitä seikkailuja oli tulossa. Hämeenlinnaan asti meni kaikki hyvin, sillä sinne päästiin rautatietä; mutta siitä alkaen oli palattava alkuperäisemmälle kulttuurikannalle, toisin sanoen oli matkustettava kyytihevosilla. Matkatoverit jakaantuivat kahteen Helsingistä lähetettyyn kuomirekeen, niin että toisessa istuivat Strömer-neidit baritoni ajajana ja toisessa rva Strömer basson ja tenorin seurassa; tavarat ladottiin kolmanteen rekeen. Alussa sujui matka mainiosti, mutta mitä etemmäs tultiin sitä huonompi oli keli. Jos olisi ollut lunta, olisi voitu yölläkin matkustaa ja pian olla perillä, mutta mitä tehdä kun reet eivät luistaneet, oliko jäätävä majataloon odottamaan lunta, vai jatkettava kurjilla maalaisrattailla? Silloin Achté ehdotti, että seurue poikkeaisi noin peninkuorman päässä valtamaantieltä olevaan Kiikkalan pappilaan, hänen lankonsa ja sisarensa kirkkoherra Oskar Grönholmin luokse. Olisihan keliä odottaessa mukavampi oleskella pappilassa, jonka vieraanvaraisuudesta hän meni takaukseen. Toiset suostuivat mielellään ja niin poikettiin Kiikkalaan päin. Mutta ennen kuin sinne saavuttiin, oli myöhäinen ilta käsissä. Oli pimeä kuin säkissä, sillä tähtiäkään ei näkynyt ja tie oli paljas. Achté ajoi muitten edellä ja eteenpäin liikuttiin askel askeleelta, siksi kunnes yhtäkkiä kuului voimakas hämmästyksen huuto baritonin suusta; reki seisoi kuin naulattu ja hevoset loittonivat tasaista astuntaa. Hevosten kiskoessa raskasta rekeä hiekassa olivat valjaat jotenkin irtaantuneet siitä. Ilman muuta valaistusta kuin mitä hetkisen palavat tulitikut antoivat, oli siinä kova edessä ennen kuin hevoset saatiin kiinni ja valjaat miten kuten kuntoon, niin että jälleen päästiin eteenpäin. Onneksi oltiin vain noin kilometri pappilasta kun vastoinkäyminen tapahtui ja perille sitä vihdoin tultiin — Achté puolestaan kävellen ja taluttaen hevosia.

Oudot vieraat olivat tietenkin tervetulleet, eivätkä ne jääneet sinne ainoastaan yöksi. Keliä odotettiin kokonainen viikko. Minkä tavallisuudesta eroavan sävyn elämä pappilassa sai oopperaseurueen kautta, on helpommin ajateltavissa kuin kuvattavissa. Loppiaispäivänä oli kutsut ja silloin kuuluu tanssitunkin, mutta sitä kummempi oli että Lucian ja Trubadurin intohimoiset sävelmät kaikuivat suomalaisen pappilan rauhaisissa huoneissa. Lunta vaan ei satanut, ja lopultakin täytyi ajatella lähtöä. Turvattiin kesä-ajoneuvoihin ja eteenpäin kuljettiin, joskaan ei seikkailuitta. Olihan kyllä uhkaava tapaus se, kun rva Strömer tenorin ja basson kanssa pimeässä ajoi kumoon, mutta onneksi säilyivät jäsenet ehjinä, ja viimein koko seurue terveenä, äänet heleinä ja muuten hyvällä tuulella ajoi Turun seurahuoneen pihalle. Siellä Bergbom riemuisesti vastaanotti heidät avoimin sylin. Eikä ihme että hän oli iloinen, sillä oopperaseurueen häviämisestä tietymättömiin oli jo sanomissakin puhuttu!

Tässä vuodenvaihteella on taas vähä huomiota suotava henkilöille, jotka piilevät teatterin toimen takana. Sentähden otamme seuraavat rivit eräästä Emilie Bergbomin kirjeestä Florellille (18/1):

"Maisteri haluaa tietää, kuinka meidän on laita. No niin. Ossian lähti päätettyään työnsä ulos maailmaan ja matkustanee luultavasti näinä päivinä Wienistä. Kaarlo lähti loppiaispäivänä Turkuun ja on vielä siellä. Aura Avellan seurasi mukana (kauhea matka kyytirattailla) ja esiintyi ensi kerran viime keskiviikkona suurella menestyksellä Lemmenjuomassa. Hänellä on kaunis ja voimakas ääni sekä sangen hyviä näyttämöllisiä taipumuksia. Täällä hän on esiteltävä yleisölle pienessä Flotowin 1-näytöksisessä operetissa Veuve Grapin. Auran debyytin jälkeen piti Kaarlon lähteä Kuitiaan [Paraisiin, Heurlinien luokse]. — — Teatteri menestyy hyvin Turussa; melkein yhtä hyvin kuin Pietarissa. Tulevana keskiviikkona annetaan Trubaduri, Lucia siellä olon loppupuolella; täällä alotetaan Lucialla. Että Emmy Strömer on onnistunut oivallisesti, sen kai maisteri tietää. Hän on sitä paitse ollut erinomaisen rakastettava ja kiltti ja tulee hyvin toimeen Achtén kanssa, mikä kaikki on erittäin hauskaa. — Kolmas ooppera täällä on oleva Musta Domino. Lalli ja Nummisuutarit otetaan myös tänä keväänä näyteltäväksi. — Jos teatteri saa valtioapua tänä keväänä, niin alkavat Achté ja Kaarlo toimeenpanna omaa kotimaista orkesteria. — On lystillistä Ruotsalaisen teatterin kanssa. Mihin vain tulee, huudetaan ah! ja voi! Kiseleffille hänen sopimattomuudestaan ja kelvottomuudestaan y.m. Kun Kaarlo aikoinaan moitti teatterin suuntaa, oli hän julma kerettiläinen, ja nyt huutavat juuri samat, jotka silloin olivat syypäät siihen, taivaaseen saakka kuinka teatteri on mennyt alaspäin ja panevat kaiken syyn Kiseleffin niskoille ajattelematta, kuinka suuri osa heillä itsellään on siinä ollut ja kuinka he ovat ajaneet hänet siihen. Tietysti on hänen syynsä, että hän ei ymmärtänyt että päämäärä oli asetettava hetken oikullisia suosionosotuksia korkeammalle, mutta kyllä minusta 'hänen ja teatterin ystävät' nyt ovat mielettömiä ja kiittämättömiä. Olen jo monesti innokkaasti puolustanut häntä, nyt hän on heitettävä pois tieltä niinkuin vanha huonekalu ja hänen hartautensa ja uhrautuvaisuutensa unohdetaan. Saa nähdä kuka saadaan tulevaksi vuodeksi toimitusjohtajaksi; mainitaan Armfelt, Pinello y.m., mutta ei niistä yksikään ole Kiseleffin vertainen. Muistaako Maisteri, kuinka epäkohteliaasti ukko Cygnaeus tuupattiin pois? 'Kaikki on maksettava', on tapa sanoa. — Ukko Cygnaeus on ihmeen reipas; uuden vuoden päivänä aamupuolella me ynnä melkoinen joukko suuren teatterin nuoria daameja olimme kutsutut hänen luokseen kahville, suklaalle y.m. Ei voinut ollenkaan huomata, että hän oli ollut niin sairas kuin oli muutamia vuosia sitten. — — Mitä kuuluu Idasta [Basilier]? Saa nähdä eikö hän vielä tulevaksi vuodeksi jää Tukholmaan, jossa hänen asemansa on niin erinomaisen hyvä? Jos hän viipyisi siellä tulevan vuoden ja tulisi tänne toukokuulla 1875, niin otettaisiin Mignon[28] esitettäväksi — hän, Strömer ja Duncker yhdessä." — —

Tämä kirje, joka näyttää kuinka Bergbom-sisarusten elämä ja ajatukset kohdistuivat teatteriin, ei kaivanne selityksiä. Toki lisäämme siihen mitä Emilie mainitsee orkesterista, että Achtén kirjeissä Kaarlolle sama asia oli puheena. Oman orkesterin tarve oli käynyt yhä tuntuvammaksi. Viipurissa oli Schneevoigt orkesterinsa kanssa avustanut, mutta ymmärtäähän sen mitkä vastukset siitä syntyivät, kun sieltä lähdettyä ensin Turussa ja sitten Helsingissä oli työskenneltävä uuden orkesterin kanssa. Achté mainitsee Viipurissa tavanneensa henkilöitä, jotka osottivat mielenkiintoa asiaan, ja hän viittaa toivokkaasti hankkeessa olevaan erityiseen osakekirjoitukseen soittokunnan aikaansaamista varten. — Samoissa kirjeissä Achté sanoo Emmy Strömerin saaneen houkuttelevia tarjouksia Norjasta. Siellä oli L. O. Josephson, kutsuttuna teatterijohtajaksi Kristianiaan, päättänyt perustaa oopperankin ja tahtoi saada nti Strömerin primadonnaksi. "Saatuani kuulla tämän", Achté kirjoittaa, "pyysin hänen kerta kaikkiaan kehottamaan heitä luopumaan houkutteluistaan, johon hän myös näytti olevan taipuvainen." Niinkuin tiedämme laulajatar jäikin kansallisen oopperamme tähdeksi.

Keskellä elämän rientoja välähti kuoleman viikate. Kun puheosasto matkusti Pietarista Turkuun, poikkesi yksi seurueen nuorimpia jäseniä, Korhonen, Helsinkiin, mennäkseen sairaalaan. Ylempänä on ohimennen mainittu että Korhonen Pietarissa näytteli ensi iltana, "vaikka hän oli kovin sairas". Tauti joka oli iskenyt kyntensä 23-vuotiaaseen näyttelijään oli hivuttava keuhkotauti, jota levoton teatterielämä vain oli omansa jouduttamaan. Korhosen tullessa Helsinkiin hänen tilansa olikin toivoton ja jo 30 p. tammik. hän vaipui ikuiseen lepoon. Hautaus tapahtui (teatterin kustannuksella) Helsingin luterilaisella kirkkomaalla 7 p. helmik. Morgonbladetissa Bergbom omisti vainajalle seuraavat muistosanat:

— "Nuoren taiteilijan kuolema on tuottanut kotimaiselle näyttämötaiteelle tappion, joka voi näyttää keveältä, jos pitää silmällä ainoastaan mitä hän on ennättänyt aikaansaada; mutta joka on tuskallinen, jos ajatellaan niitä toiveita, joita hän herätti. Korhosen oli sallittu astua vain ensimäiset horjuvat askeleet taiteilijan uralla, mutta raitis, hyväsävyinen huumori, jolla hän käsitti ja näyttämöllä esitti useita laatukuvia todellisesta elämästä, oikeutti toivon, että hän kerran olisi kyennyt tositaiteellisesti tulkitsemaan suomalaisen komedian kansallisia luonteita. Varmaan moni Suomalaisen teatterin ystävä mielihyvällä muistelee pikku oppipoikaa Jooseppia (Kihlaus), koulumestaria (Suorin tie paras), Silmänkääntäjää, räätälinsälliä Pikistä (Hölmölän maailmanparantajat) ja kyläräätäliä Sipiä (Valtioviisas kyläräätäli) y.m. Mutta vielä enemmän myötätuntoisuutta vainaja herätti niissä, jotka tutustuivat häneen, hänen sydämelliseen, niin sanoaksemme lapsenhurskaaseen innostukseensa kaikkeen ihanteelliseen elämässä, mikäli se vain ilmaantui kauneuden tai isänmaallisuuden muodossa. Tämä innostus raivasi hänelle myöskin itseoppineen vaivaloisen tien sivistykseen. — Korhosella oli kauniita kirjallisiakin taipumuksia. Melkein kuumeentapainen fantasian rikkaus pakotti hänet alituiseen tuotteliaisuuteen. Paitse valmiita runollisia teoksia hän kyhäsi lukemattomia luonnoksia. Olisi voitu toivoa, että tämä kuohuva fantasia olisi seljennyt ja tulevaisuudessa löytänyt tyydyttävän muodon — tähän saakka hän oli tuottanut ainoastaan lupaavia, mutta kypsymättömiä kokeita. Suomalaisen teatterin ohjelmistoon on hänen teoksistaan otettu: Kosijat, komedia 2:ssa näytöksessä. Toverit häntä rakastivat ja arvossa pitivät".[29]

Kertoessamme Suomalaisen teatterin Turussa olosta, voimme nojata E. Nervanderin arvosteluihin, joka 1873 v:n lopulla oli sinne muuttanut ruvetakseen uuden lehden, Åbo Postenin, toimittajaksi. Hänen kirjoituksissaan kohtaamme sekä asiantuntemusta että myötätuntoista ymmärtämystä, mikä ansaitsee sitä enemmän mainitsemista kuin tavallista oli että toista tai toista puuttui.

Puheosaston näytännöt alkoivat 2/1. Yleisö, joka sinä iltana oli tullut katsomaan Viuluniekkaa, ei riittänyt täyttämään teatteria, mutta silti se lämpimästi tervehti kansallista taidelaitosta. "Ylipäätään tuntui siltä, että suomalainen näyttämö meidänkin paikkakunnallamme puhui kotimaan kieltä yleisölle, joka täysin oivalsi onnen ja kunnian että maallamme on kansallinen teatteri." Enimmät suosionosotukset sai Lundahl, jonka "sympaattinen, taiteellisesti harkittu esitys ensi hetkestä kiinnitti yleisön huomion".

Sitten seurasi kolmen viikon aikana näytäntö näytäntöä, joissa tuntemamme ohjelmisto esitettiin. Kymmenestä ensimäisestä näytännöstä olivat tulot keskimäärin 578 mk, mutta nousivat Topeliuksen syntymäpäivänä (14/1) 916 markkaan. Silloin olivat piletit loppuun myydyt ja yleisö "hienoa". Syynä oli paitse päivän merkitystä se, että nti Aura Avellan[30] silloin esiintyi ensi kerran: Ohjelma oli: Saaristossa, Sotavanhuksen joulu ja Lemmenjuoma, jossa viimemainitussa kappaleessa 18-vuotias vasta-alkaja astui näyttämölle. Ja debyytti "muodostui miellyttäväksi yllätykseksi". Reipas, viehättävä laulajatar ja näyttelijätär valloitti kohta yleisön ja huudettiin esiin kaksi kertaa. Ohjelman ensi näytelmää arvosteltiin vähemmän suosiollisesti; Nervanderin mielestä esityksessä ei ollut tarpeeksi historiallista ajanväriä ynnä siihen kuuluvaa suloa ja siroutta. Mitä nti Avellaniin tulee, arvosteltiin häntä seikkaperäisemmin, kun hän oli laulanut Laululintusessakin. Hänellä on, sanoo Å. P., "raikas ja miellyttävä ja jotenkin harjotettu ääni ja jatkettuaan opintojaan hän toivottavasti on saava kunnioitetun sijan operetin alalla. Nti Avellan osaa jo sangen vapaasti liikkua näyttämöllä ja lausuu sanottavansa puhtaasti ja ilmehikkäästi, joskin liian nopeasti". — Maria Tudor näyteltiin 16/1 ja nti Heermanista sanotaan, että "hänen käsityksensä oli selvä ja varma ja että näytteleminen oli odottamattoman voimakas". Muutoin tietysti rva Aspegren täälläkin tunnustetaan ensimäiseksi naisten rivissä, samoin kuin Lundahl miesnäyttelijäin. Muista mainitaan ensi kerran Benj. Leino, hän oli, Å. P:n mukaan, muita parempi huvinäytelmässä Suuria vieraita. —

Saavuttuaan Turkuun oopperaosasto oli alkanut ahkerasti harjottaa Trubaduria. Köörit olivat näet täydennettävät paikkakunnallisilla lauluvoimilla ja koko ooppera saatava käymään uuden orkesterin kanssa, jonka johtaja oli ruotsalainen professori O. Byström. Noin puolentoista viikon päästä 23/1 oli ensi näytäntö. Esitys oli silloin vielä raskaanlainen ja lennoton, mikä ei estänyt yleisöä suomasta vilkkaita suosionosotuksia esiintyville ja esiinhuutamasta Bergbomia, mutta jo toisella kerralla myönnettiin siinä olevan eloisuutta ja reippautta, loistoa ja varmuutta, jotka ansiopuolet sitten kasvamistaan kasvaen tuottivat sävelteokselle sille ominaisen, kauniin, etelämaisen hohteen. Niin sanoo Nervander, joka, kun ooppera oli näytelty viisi kertaa, laajasti eritteli esitystä. Trubaduri annettiin näet paitse mainittuna päivänä 25/1 ja 27/1 sekä 6/2, 8/2 ja 12/2. Arvostelusta, jossa ensi kerran huomautetaan samoista loistokohdista, jotka myöhemmin Helsingissäkin herättivät ihastusta, teemme seuraavat otteet:

(Mainittuaan missä kukin oopperaosaston laulajakyvyistä oli saanut musikaalisen kasvatuksensa, arvostelija jatkaa:) "Joskin, niinkuin edellisestä näkyy, Suomen ensimäisellä lyyrillisellä näyttämöllä ei puhtaasti dramaattiseen puoleen nähden ole ollut varsinaista pohjaa, on sillä kumminkin musikaalisessa suhteessa sangen otollisia edellytyksiä ansiokkaaseen toimintaan. Kaikissa tapauksissa on meillä, kiitos olkoon useille edullisille asianhaaroille, joihin etupäässä luemme näiden taiteilijain sivistyksen, ollut ilo nähdä, että nuori laulunäyttämömme jo kykenee aikaansaamaan kaikissa suhteissa esiintymiskelpoisen kokonaisuuden. Että äärettömän paljo voisi dramaattisessa suhteessa olla parempaa, sitä ei kenkään tahtonut kieltää, mutta todellisesti sietämättömiä liiotteluja ja puutteita ei suinkaan nähdä näiden vasta-alkajain esiintymisessä näyttämöllä. Päinvastoin voivat useat näistä taiteilijoista näyttämölliseenkin esitykseen nähden tyydyttää hyvin suuria vaatimuksia."

"Kun luo katsauksen niihin sattumuksiin, jotka niin merkillisellä tavalla ovat myötävaikuttaneet Suomalaisen teatterin syntyyn, niin näyttää varsinkin laulunäyttämö olleen suotuisan kohtalon vaalima. Eikä ole vähimmin merkillistä, että joitakuita vuosia ennen tämän oopperan alkua nuori tyttö Pohjan periltä, mitä rikkaimpien lahjojen omistaja, lähtee tuonne maailman pääkaupunkiin parahimman opettajan johdolla antautuakseen laulajattareksi. Kun hän sitten palaa kotimaahansa, suomalainen ooppera ensi hetkestä tervehtii hänessä primadonnaansa, ja ilolla ja ylpeydellä myöntävät kaikki oopperan loistavan menestyksen etupäässä olevan Emmy Strömerin ansion. Laulajatar on tähän saakka oikeastaan esiintynyt vain kahdessa roolissa, nimittäin Leonorana Trubadurissa ja Luciana samannimisessä oopperassa. Ne laakerit, jotka hän on niittänyt näiden osien vastustamattoman ihastuttavalla ja jalolla esittämisellä, tulevat aina Suomalaisen teatterin historiassa säilyttämään muiston sen ensimäisestä, sielukkaasta laulajattaresta, Emmy Strömeristä."

"Siinä tavassa, millä nti Strömer esittää Leonoraa, havaitaan joka hetkessä sama hieno ja sama, kehittynyttä makua ilmaiseva ranskalainen käsitys, joka on vallalla Parisin oopperanäyttämöllä. Siihen tulee suomalaisessa laulajattaressa kaikessa yksinkertaisuudessaan syvä ja lämmin tunne. Yksityisissä kohdissa hän yllättää niin sanoaksemme italialaisklassilliseen suurtyyliin kehitetyllä odottamattoman voimakkaalla esityksellä: muistutamme ainoastaan kuinka mahtavasti, sydäntä kouristavasti ja dramaattisesti hän tulkitsee sanat: 'Kun sydämeni saat — se kylmä on jo', sekä erinäisistä kohdista misererekohtauksessa, ennen kaikkea laulusta: 'Se tuntuvi niinkuin' j.n.e."

"Mitä puhtaimmaksi helmeksi, joka todellakaan ei tummenisi monen maailmankuulun laulajattaren kruunussa, on nti Strömer laulullaan luonut Leonoran viimeiset sävelet. On jotakin hurmaavan ylevää siinä yksinkertaisessa tavassa, millä hän laulaa sanat:

"Leonoran osan alkupuolen, johon m.m. kuuluu loistava aaria ensimäisessä näytöksessä, laulaa nti Strömer suloisesti ja hienosti, mutta ilman sitä voimallista hehkua, joka kenties olisi siinä paikallaan. Tuntuu siltä kuin laulajattaressa oikea innostus nousisi vasta oopperan intohimoisimmissa kohtauksissa. Niinikään lisättäköön että laulajattarella ei näy olevan taipumusta koristelemaan suuria aarioitansa, jonka tähden ne näyttävät vähemmän loistavilta kuin ehkä on odotettu. Kumminkin esiintyy hänen kaunis, puhdas ja oivallisesti kehitetty sopranonsa erinomaisesti näissä bravuurikohdissakin."

"Itse näytteleminenkin osottaa lukuisissa yksityiskohdissa kuinka hänellä on dramaattisia lahjoja ja kuinka hän älykkäästi on tutkinut parhaimpia ulkomaalaisia esikuvia.[31] Erinomainen luontainen aisti saa hänet liikkumaan näyttämöllä vapaasti ja varmasti niinkuin tavallisesti vain vuosien kuluessa opitaan. Kasvojen ilmeeseen nähden haluaisimme tehdä muistutuksen, joka ei koske yksistään nti Strömeriä, vaan useampia Parisin laulajattaria Adelina Pattista alkaen. Tarkoitamme sitä hienoa hymyn piirrettä, joka kenties liian harvoin haihtuu laulajattaren kasvoilta. Tuossa hymyssä on paljo suloa ja naisellisuutta, mutta pohjoismaisesta yleisöstä se tuntuu ehkä vähän vieraalta, varsinkin jos näyttelijätär käyttää sitä tuhlaavaisesti." — —

"Nti S. Strömerin tapa esittää Azucenan voimia vaativaa roolia on hyvin ansiokas ja on herättänyt vilkasta suosiota. Osa on erittäin sopiva nuoren laulajattaren voimakkaalle, komealle altto-äänelle. Sitä paitse on hänen esityksessään aitodraamallinen sävy, muistutamme vain odottamattoman onnellisesta tavasta, jolla hän laulaa resitatiivin toisen näytöksen toisessa kohtauksessa. Azucenan vangitsemiskohtauksen jälkeen kolmannessa näytöksessä on nti S. Strömer joka kerta huudettu esiin. Yhteiskohdissa hän erinomaisella tavalla myötävaikuttaa menestykseen, ja parhaimpiin senlaatuisiin numeroihin luemme aivan oivallisesti lauletun kolminlaulun Leonoran, Azucenan ja Manricon välillä kolmannessa sekä kaksinlaulun kahden viimemainitun välillä toisessa näytöksessä. Kun nti S. Strömer tässä roolissa kieltämättä on näyttänyt omistavansa draamallisia lahjoja, olisi syytä pitää huolta todenmukaisemmasta naamioituksesta nyt uskomattoman nuorelle Azucenalle."

"Hra Ericsson on oppinut Manricon osan vaikealla ja hänelle vieraalla suomenkielellä. Hän on niin onnistunut, että lausumisesta usein tuskin tuntee ulkomaalaisen. Siihen nähden hra Ericsson ansaitsee erityisen kiitoslauseen musikaalisestikin varsin kauniista tavasta, millä hän laulaa romansin 'Jos taistelussa muistelen' kolmannen näytöksen jälkimäisessä kuvaelmassa. Sama tunnustus tulee hänelle kauttaaltaan huolellisesta lausumisesta sekä taitavuudesta millä hän seuraa myötänäyttelijöitä. Ääni on voimakas ja heleä, vaikkei vielä täysin kehittynyt. Taiteilijan nuoruus näyttäytyy levottomuudessa taikka kiireessä millä hän laulaa. — —"

"Hra Achté on mielestämme oikein ja taitavasti välttänyt liiottelun, joka niin usein vaivaa vasta-alkajaa. Hän esiintyy levollisesti ja yksinkertaisesti, hänellä ei ole monta liikettä ja hän käyttää niitä harvoin, mutta aina oikein ja hätäilemättä. Joskin intohimoisen kreivi Lunan kuva sen kautta tulee jotenkin hervottomaksi ja näytteleminen supistuu kaikkein vähimpään, niin on mielellään moittimatta sitä, kun häiriintymättä liiallisuuksista saa nauttia hra Achtén miehekkäästä, kauniista baritonista ja tukevan musikaalisen sivistyksen leimaamasta esityksestä. Todella etevästi hra Achté laulaa suuren resitatiivin ja aarian, joka alkaa toisen näytöksen jälkimäisen kuvaelman; mutta ensimäisenkin resitatiivin suoritus ansaitsee erikoista mainitsemista. Kenties olisi suotavaa, että hra Achté puhtaasti kielellisessä suhteessa enemmän huolehtisi lausunnosta, joka yksityisissä, varsinkin lyhemmissä lauseissa tuntuu hieman jokapäiväiseltä."

Hra Bergholm esittää nuhteettomasti Fernandon verraten vähäpätöisen osan. Hänen kaunis bassoäänensä ei ole ollut herättämättä huomiota. — [Lopuksi puhutaan kööreistä, jotka Turussa olivat heikoin puoli oopperaa. Avustajista oli puute ja harjotusaika oli ollut lyhyt].

Trubadurin jälkeen ruvettiin valmistamaan Luciaa ja voimme sillä aikaa palata puheosastoon. — Oopperanäytäntöjen välillä oli ollut kolme puhenäytäntöä: Päivölä 30/1, Jeppe Niilonpoika ja Lemmenjuoma 1/2 sekä Bartholdus Simonis ja Laululintunen 3/2. Tuli sitten Runebergin 71 syntymäpäivä ja silloin puhe- ja lauluosasto yhdessä suorittivat seuraavan tunnelmallisen juhlaohjelman: Pilven veikko; Noita-ampuja (II. 1); Rouget de Lisle; Torpan tyttö, F. v. Schantzin säveltämänä; sekä "Taistelumme päiviltä". Edellisessä näitä loppukuvaelmia oli Emmy Strömer Torpan tyttönä ja Sofie Strömer hänen äitinänsä, jälkimäisessä nähtiin runouden nuori haltia seisovan Runebergin seppelöidyn rintakuvan vieressä ja viittaavan talvimaisemaan, missä esiintyi sarja Vänrikin tarinain henkilöitä: Munter nuotiotulella, Lotta Svärd, N:o 15 Stolt, Pilven veikko, Luutnantti Zidén, Vilhelm von Schwerin, Sotilaspoika ja Hurtti ukko. Kuvaelmassa myötävaikutti joukko kaupungin naisia ja herroja ja oli se Nervanderin järjestämä. Emmy Strömerin sydäntä kouristava laulu Torpan tyttönä ja suuri runoilijan ylistyskuvaelma sai tunnelman korkeimmilleen, ja juhla päättyi Maamme-lauluun.

Luulisi kaikkien olleen tyytyväisiä siihen tapaan, jolla Suomalainen teatteri oli viettänyt kansallista merkkipäivää, mutta seuraavana aamuna paikkakunnan pää-äänenkannattaja, Å. U, näytti että oli niitä tyytymättömiäkin, se kun silmittömällä hyökkäyksellä palkitsi kotimaista näyttämöä edellisen illan juhlasta.

"Säädytöntä, joskin 'tshudilaiselle itsetunnolle' kuvaavaa", lehti lausuu, "oli että tilaisuudessa, jonka tarkoituksena oli kunnioittaa suurta runoilijaa, joka ruotsinkielellä on niin oivallisesti kuvannut maamme kansallista elämää ja omituisuuksia, hänen omista runoistaan otetuissa laulukappaleissa ei käytetty runoilijan omaa kieltä — ruotsia — vaan mieluummin kehnoja suomennoksia, vaikka kaikki täkäläisellä näyttämöllä esiintyvät tuskin vielä ovat voineet unohtaa ruotsalaista äidinkieltään." — Marseljeesi (Rouget de Lisle näytelmässä), huomautetaan lisäksi, oli laulettu ranskankielellä (joskin puutteellisella!), mutta Runebergin laulut suomeksi!

Olemme maininneet tämän yhtenä esimerkkinä useista samanlaatuisista, kuinka puoluehenki oli (ja on) omansa supistamaan arvostelukykyä. Se tosiasia, että suomalainen osa kansaamme — jota Suomalainen teatteri edusti näyttämöllisen taiteen alalla — on ottanut innostunein mielin laulaakseen Runebergin runoja omalla kielellään, on tietysti mitä suorin tunnustus hänen suuruudestaan, sillä jollei niin olisi tapahtunut, vaan hänen vaikutuksensa rajoittuisi yksistään maamme ruotsinkielisiin, niin hän ei suinkaan olisi Suomen kansallisrunoilija.

Noita-ampuja (II. 1) annettiin vielä kaksi kertaa, 12/2 Bartholdus Simonis näytelmän jälkikappaleena sekä 15/2 Riita-asian ja Kihlauksen kanssa. Sitte näyteltiin 16/2 Työväen elämästä kahden viimeksi mainitun pikku kappaleen mukana, joista jälkimäinen, Kihlaus, Turussakin vastaanotettiin yhtä suosiollisesti kuin muualla. Viimeinen puhenäytäntö oli 25/2, jolloin ensi kerran esitettiin A. Oksasen suomentama Schillerin, näyttämölliseen vaikutukseen katsoen erinomainen nuoruuden tragedia Kavaluus ja rakkaus. Tämä murhenäytelmä — ensimäinen minkä teatteri otti niin sanoaksemme itsenäisesti esittääkseen — menestyi melko hyvin, vaikka se pituudellaan pani yleisön mielenkiinnon koetukselle. Näytäntö alkoi näet klo 6,30 ja päättyi 12,15 yöllä! Pääosien esittäjät huudettiin esiin ja rva Lundahl[32] (lady Milford) mainitaan erittäin.

Lucia meni ensi kerran 18/2, ja näytäntö oli "yhtämittainen voitto Emmy Strömerille sekä kunniapäivä Suomalaiselle näyttämölle". — "Esitys oli kauttaaltaan taiteen leimaama, ja lakkaamattomat suosionosotukset ja kukkien heittäminen laulajattarelle todistivat ihastusta, jonka vertaista harvoin on nähty paikkakunnalla ja joka sai aavistamaan mikä myrskyinen menestys Lucialla on oleva Helsingissä." Sen jälkeen annettiin ooppera vielä 20/2 ja 22/2; 27/2 oli jäähyväisnäytäntö, jossa esitettiin Lucia, jättämällä pois erinäisiä numeroita, ja täytteeksi Trubadurin misererekohtaus. Laulajien esitys, sanoo Å. P., oli sinä iltana erittäin ansiokas. Achtén ääni oli parhaimmillaan, Bergholm lauloi Raimondin suuren aarian toisessa näytöksessä erinomaisesti ja hänet palkittiin myrskyisellä esiinhuudolla, ja Emmy Strömer voitti itsensä ja oli koko illan yleisön riemastuneen ihailun esineenä. Lucian suuren loppukohtauksen jälkeen, jonka nti Strömer tulkitsi sanomattoman kauniisti, sai laulajatar ilmaisuna yleisön lämpimästä myötätuntoisuudesta vastaanottaa 2,800 markan osotuksen. Näytännön loputtua nousi ihastuksen myrsky, jonka laatuista Turun teatterissa tuskin oli nähty. Yhtämittaisten suosionosotusten kaikuessa huudettiin useat kerrat esiin sekä ne taiteilijat, jotka tänä iltana olivat esiintyneet, että koko nuori suomalainen seurue, ja teatterista lähdettiin vasta sitten kun yleisön ehdoton suosikki nti Emmy Strömer yksin oli astunut näyttämölle vastaanottamaan mitä sydämellisimmän kunnianosotuksen. "Suomalainen teatteri ja [Turun] yleisö tuntevat tästä lähtien toisensa ja iloisella toivolla katsotaan sitä aikaa kohti, jolloin tämä näyttämö on palaava paikkakunnallemme."

Tämä Suomalaisen teatterin ensimäinen käynti Turussa oli onnellisempi kuin yksikään seuraava, niin varsinkin oopperaan nähden. Näyttää siltä kuin etenkin hienommalle turkulaiselle yleisölle vieras suomalaiskansallinen innostus silloin olisi sielläkin lämmittänyt sydämiä. Kun myöhemmin vastatuuli Helsingissä alkoi, oltiin Turussa liian valmiita asettumaan sen mukaan. Tällä ensi kerralla nousivat tulot 25:stä näytännöstä 19,420:30 markkaan, joka tekee 776 illalta; Helsingissä, johon nyt muutettiin, oli keskimääräinen tulo vain 5 markkaa suurempi.

Niistä ystävistä, jotka nyt ja vastedeskin Turussa väsymättömästi avustivat teatteria, mainittakoon maisteri A. Malmgren, sama mies joka teatterin alkaessa tointaan Porissa oli uhrautuvaisesti suonut sille apuansa, ja neiti Betty Elfving, joka, niinkuin myöhemmin tulemme näkemään, kieltämättä oli Bergbom-sisarusten uskollisin liittolainen Auran rannalla. Runsaimpia ja mieltäkiinnittävimpiä lähteitä, mitä meillä on käytettävänä ollut, ovat Emilien lukuisat kirjeet tälle uskotulle ystävälle. Ainoastaan omalle veljelleen hän yhtä vilpittömästi on avannut sydämensä ja kertonut iloista ja suruista, myötä- ja vastoinkäymisistä, joita teatteri tuotti. Näistä kirjeistä näkyy myös kuinka harras nti Elfving oli edistämään ystäviensä elämäntyötä, se oli hänelle ei ainoastaan ylipäätään tärkeä kansallinen yritys vaan sydämen asia.

Samoin kuin muuallakin esiintyi Helsingissäkin puheosasto ensin, sillä lauluosastolla oli aina köörien ja orkesterin tähden pitempiä valmistuksia tarpeen. Ensi vuonna oli alotettu pikku kappaleilla, nyt annettiin ensiksi 3/3 Marianne ja toiseksi 5/3 Kavaluus ja rakkaus. Edellisestä illasta sanotaan, että seuruetta tervehdittiin ilolla ja että näyttelijät olivat niin edistyneet, että voivat kunnialla suorittaa vaikeampiakin tehtäviä: varsinkin rva Aspegren osotti kiitosta ansaitsevaa dramaattista voimaa, mutta myöskin rva Lundahlin ja Aspegrenin esitykset olivat tunnustuksen arvoisia. Jälkimäinen ilta tuotti yleisölle oikean yllätyksen. Sekä käsitykseen että näyttelemiseen nähden esitys voitti kaikki odotukset, ja vaikka näytäntö kesti klo 11:een (näytelmää oli paljo lyhennetty Turussa tapahtuneen ensi näytännön jälkeen), katsojain mielenkiinto ja jännitys pysyivät loppuun asti, jolloin yleisö lämpimästi ilmaisi mielihyvänsä. "Jos tahdotaan nähdä mihin teatteri kykenee, nähtäköön sen esittävän Kavaluutta ja rakkautta."

Seikkaperäisessä arvostelussa lisätään, että jos luetaan pois burleskimainen komedia, farssi, ja kappaleet, joissa kuvataan koomillisia maalaistyyppejä, niin ei mitään ole esitetty "niin tyydyttävästi ja hyvin kuin Schillerin Kavaluus ja rakkaus, ei mitään joka olisi herättänyt enemmän yleistä mielenkiintoa". Rva Lundahl suoritti osansa ei ainoastaan hyvällä aistilla, vaan myöskin dramaattisella totuudella kyeten ilmaisemaan lady Milfordin äkkiä vaihtelevat mielenliikutukset. Näyttelijätär antoi enemmän kuin häneltä osattiin pyytää. Vähemmän odottamatonta oli että rva Aspegren hyvästi näytteli Louise Milleriä. Vilho esitti oikein ja taitavasti vivahdutetun kuvan konnamaisesta Wurmista ja vältti menestyksellisesti liiottelua. Lundahl presidentti von Walterina ansaitsi niinikään tunnustusta, joskin valtiomiehen olisi tullut liikkua vapaammin ja sirommin sekä olla vähemmän yksitoikkoisen ankara ja synkkä kasvojen eleiltään. Aspegren oli sangen onnistunut narrimaisena hovimarsalkkana ja näyttäytyi pystyvänsä hienompaankin koomillisuuteen. Himberg Ferdinandina oli hänkin aika tyydyttävä, vaikka hänen lausumisessaan havaittiin teeskentelyä. Hänessä oli lämpöä ja kiihkoisissa kohtauksissa draamallisuutta, joka on sitä mieluummin merkittävä kun tämä näyttelijä usein hutiloi vähemmissä tehtävissä. Kallion ukko Miller oli hyvänlainen hiljaisemmissa kohtauksissa, mutta traagillisissa hän ei osunut oikeaan. Yhteisnäytteleminenkin oli ylipäätään hyvä.

Puheosaston kolmas ohjelma: Rouget de Lisle, Lemmenjuoma ja Remusen kotiripitykset (Ämmän torujen uusi nimi) annettiin 10/3 ja esiintyi silloin nti Aura Avellan keskimäisessä kappaleessa yhtä onnellisesti Helsingin yleisön edessä kuin ennen Turussa. Nuori laulajatar niitti miellyttävällä ja kirkkaalla äänellä esittämänsä laulun palkinnoksi vilkkaita kättentaputuksia.

Tällä aikaa oli Trubaduria harjotettu. Kööreihin oli kerätty mitä saatavissa oli niistä laulajista ja laulajattarista, jotka olivat olleet mukana syksyllä 1870, sekä uusia voimia, ja Richard Faltin oli koonnut soittotaiteilijoita orkesteriksi niinkuin silloin. Ensimäinen näytäntö 12/3 onnistui loistavasti.

"Näytäntö teki mitä ilahduttavimman, jopa mahtavan vaikutuksen", sanotaan Morgonbladetissa, "ja tuotti kerrassaan tavattoman nautinnon. Emme epäile lausua, että se menestys, millä Trubaduri esitettiin, oli jokaiselle yllätys. Kuulumiset Turusta ja Viipurista olivat kyllä saaneet odottamaan paljo, mutta olemme sitä mieltä että useimpain odotukset voitettiin. Kaikki pääosat suoritettiin musikaalisuuteen nähden erittäin kiitettävästi ja ilmaisivat meidän oloissamme harvinaisia äänivaroja ja soitannollista kehitystä. Ensimäinen palkinto tulee tietysti nti Emmy Strömerille, jonka draamallinen laulu tunki sydämestä sydämeen. — Ihastuneen yleisön suosionosotukset olivat voimakkaita ja innostuneita. Ja jo ensi aariansa jälkeen huudettiin nti Strömer esiin ja sitten seurasi toinen esiinhuuto toisen perästä kohdistettuna milloin nti Strömeriin milloin toisiin taiteilijoihin. — Tarpeetonta on sanoa että teatteri oli täynnä. Jo eilen aamupäivällä olivat kaikki paremmat paikat myydyt ja ainoastaan muutamia harvoja korkeimmilla riveillä tarjona niille, jotka päivällisaikana kysyivät pilettejä."

"Se oli kotimaisen taiteen juhla, eikä ole liiallista kiitosta sanoa, että Trubadurin esitys suomalaisella näyttämöllä on korkeinta mitä siihen suuntaan tähän saakka on omin voimin aikaansaatu Suomessa. Yleisön ihastus näytti täydellisesti, että pääkaupungin taiteenystävät ovat yhtyneet niihin innostuneihin ihailijoihin, jotka nti Emmy Strömer jo on saanut Viipurissa ja Turussa. Arvosteluissa nti Strömerin konserteista Helsingissä on jo useat kerrat julkilausuttu se ajatus, että hänen lahjansa vasta näyttämöllä olisivat oikealla paikallaan. Mutta tuskin on kukaan uskaltanut odottaa, mitä nti Strömer nyt näyttää kykenevänsä. Hänen laulunsa on sen puhtaan taiteellisuuden ja jalon ilmehienouden läpitunkema, jotka ovat oikean taiteilijattaren tunnusmerkkejä. Jätän arvostelemisen arvostelijoille. Eikä tarvitsekaan olla arvostelija onnitellakseen suomalaista oopperaa nti Strömerin laatuisesta uranaukaisijasta. Eikä hän ole ainoa suomalainen laulajatar, jonka säveleitä kuulemaan kannattaa kutsua vieraskin. Ennen pitkää on se hetki tullut, jolloin Suomi uudella perusteella on ylläpitävä vanhaa nimeänsä: Laulun maa."

Toiseen näytäntöön, sunnuntaina 15/3, myytiin piletit loppuun jo lauantaina aamupäivällä; kolmas 17/3 annettiin samoin täydelle huoneelle, ja Emmy Strömer sai laakeriseppeleen ja kukkia; neljäs 19/3 oli yhtä loistava — huone täysi, vaikka rouva Essipoff ja Raab samana iltana olivat houkutelleet yliopiston juhlasaliin niin paljo kuulijoita kuin sinne mahtui — ja sen jälkeen tapaamme Morgonbladetissa pitkän kirjoituksen oopperasta, jonka alla on nimimerkki Si.[33] Siitä tehtäköön muutamia otteita.

"Kansallinen suomalainen ooppera on nyt olemassa!" Siinä arvostelijan lähtökohta. Trubadurin esitys käy kaiken yli mitä on voitu odottaa. "Laulu on oivallista, näytteleminen osittain niinikään. Suuremmissakin oloissa kuin meidän on aivan tavallista, että oopperataiteilijat ovat hyvin heikkoja näyttelemisessä. Sentähden ei kannata puhuakaan siitä, että miespuoliset laulajat siinä kohden eivät tyydytä korkeampia vaatimuksia. Sitä vähemmän kuin he suorittivat tehtävänsä liiottelematta, yksinkertaisesti ja arvokkaasti, pyytämättä muuta kuin olla dramaattisia laulussaan. Pääansio on nti Emmy Strömerin, joka ei ainoastaan ole erinomainen laulajatar, vaan kenties yhtä suuri näyttelijätär. Draamallinen elämä hänen laulussaan on niin oleellinen, että on välttämätöntä kuulla hänen laulavan näyttämöltä, missä hänen luonteenlaatunsa pääsee vapaasti esiintymään, oikein nauttiakseen hänen laulustaan ja saadakseen siitä oikean käsityksen."

"Nti Strömer", jatketaan sitten, "osaa teknillisesti hyvin hallita rikkaita äänivarojaan, hänen äänensä on tasainen, korkeat äänet ovat merkillisen täyteläiset ja tulevat päivä päivältä pehmeämmiksi ja pyöreämmiksi; koloratuuri on sangen tyydyttävä. Mutta ken on ollut ihastumatta tuosta ylen sympaattisesta puolesta hänen sielukkaassa esityksessään? Niin sielukas — se on oikea sana. Yksityisissä huudahduksissa, joka sävelessä sielu välähtää esiin. Kuulkaa vain kuinka paljo hän voi sulkea esim. huudahtukseen: Manrico! ja mitä vaihtelevia tunteita hän ilmaisee yhä uudesti vivahduttaen tuota huudahdusta! Jos hän jo pelkällä laulullaan vetää kuulijan — jopa epämusikaalisenkin — mukaansa, miten onkaan hänen vaikutuksensa ehdoton, kun sitä tukee niin suuret dramaattiset ominaisuudet kuin esim. nti Strömerin kasvojeneleet, joiden vertaista hienoudessa ja kauneudessa harvoin näkee. — — Hyvällä aistilla nti Strömer ensi näytöksissä näyttelee hillitysti keskittääksensä voimansa draamallisesti tärkeään neljänteen näytökseen, loppukohtaukseen. Sillä hänen esityksensä kohoo kohoamistaan, kiinnittäen katsojan mieltä saa se hänet unohtamaan monet oopperan heikot kohdat, jotka meistä pohjoismaalaisista näyttävät melkein mielettömiltä. Onnistuneimpia kohtia taiteilijattaren esityksessä ovat mielestämme ensimäinen kohtaus Manricon ja Lunan kanssa, misererekohtaus, kreivin ja Leonoran kaksinlaulu tyrmän edustalla ja loppukohtaus vankilassa."

"Se, joka ennen on kuullut nti Sofie Strömerin laulavan, ei voi olla hämmästymättä kuullessaan hänet Trubadurissa — niin tavattomasti hän on edistynyt laulajattarena; mutta tuskin vähemmän hän hämmästyttää näyttelijättärenä. Azucenan osa vaatii sekä lauluun että näyttelemiseen nähden melkein yhtä paljo kuin Leonoran, mutta kumminkin hän voittaa kaikki toivomukset. Hänen menestyksensä on sitä merkillisempi kun hän ei ole tehnyt ulkomaille opintomatkaa. Hänellä on runsaita äänivaroja, joita hän joskus osaa käyttää erinomaisen hyvin. — Loistokohtia ovat erittäin toisen näytöksen alku (esim. vastaus köörin lauluun: 'Laulus on kamala!' — sitä vastoin sanat: 'sä kosta mua!' esiintyönnetään liian kiihkeästi), loppuduetti (n:o 17) ja lopputersetti (n:o 18)."

"Hra Achté on yhdistänyt kaksi tehtävää, laulajan ja johtajan, näytellyt Lunan roolia ja ohjannut musikaalista harjotusta. Kumpikin tehtävä on ollut vaikea, varsinkin kun hän on nuori näyttämöllä. Menestyminen edellyttää, eritotenkin olevissa oloissa, suurta rakkautta asiaan ja lannistumatonta uutteruutta. — Toden totta hra Achtén ansiot ovat suuret, joskin muutamia puutteellisuuksia olisi voitu tasottaa, jos olisi ollut kokemusta enemmän. — Yleiseen näkyy kumminkin että hänellä on sekä musikaalista aistia että oivallinen soitannollinen sivistys. Hra Achtélla on suuri, metallisointuinen ääni. Kuitenkin hän laulaa naturalistisesti, käyttää usein soinnultaan liian valoisia säveleitä, vokaalisoi hieman epäselvästi ja jouduttaa tempoa. — Hän laulaa ylipäätään hyvin voimakkaasti, hänen crescendonsa aina täyteläisimpään fortissimoon on kiitettävä ja leveä legatonsa sangen hyvä hitaassa säveljaksossa. Mainitsemme vain esim. sulavan aarian n:o 10, jossa hra Achtén laulu esittäytyy varsin edullisesti. Näytteleminenkin on paljo edistynyt syksystä 1870."

Mitä Ericssoniin ja Bergholmiin tulee arvostelu ei sisällä mitään uutta. Köörejä kiitetään, joskin mustalais- ja miserere-köörit olisivat voineet olla hienommin vivahdutetut. Erityinen kiitos annetaan Richard Faltinille siitä erinomaisesta tavasta millä hän oli suorittanut tehtävänsä. Hänen oli näet onnistunut lyhyessä ajassa kovin erilaatuisista aineksista kokoonpanna ja harjottaa orkesteri, niin että se täytti paikkansa. Totta on että hän jo syksyllä 1870 oli tehnyt saman asian, mutta tuskin se silti oli paljonkaan helpompi, semminkin kun vaatimukset olivat melkoisesti kohonneet. Ainoastaan puhdas innostus saa semmoista aikaan, ja sentähden tulee suuri osa ansiota kokonaisuuden menestyksestä Faltinille.

Seuraavat Trubaduri-näytännöt olivat alati yhtä menestyksellisiä. Viides oli 22/3, kuudes oli ilmoitettu 25 p:ksi mutta lykättiin Ericssonin sairauden tähden ja annettiin 29/3 — viimeisenä näytäntönä ennen pääsiäisjuhlaa. Väliin pistettiin herrasväki Lundahlin hyväksi annettu näytäntö 26/3, jossa esitettiin: Gringoire (ensi kerran); Noita-ampuja (II. 1); aaria Ernanista ja suomalainen kansanlaulu Bergholmin laulamina; sekä Kihlaus. Toisena pääsiäispäivänä 6/4 oli myös puhenäytäntö, Kavaluus ja rakkaus; mutta 7/4 annettiin Trubaduri seitsemännen kerran — ja sinäkin iltana olivat piletit loppuun myydyt. Vasta kahdeksantena kertana 9/4 oli huone "sangen hyvä" — siis ei täysi — ja määrättiin kai sentähden yhdeksäs näytäntö 12/4 viimeiseksi. Olihan jo aika ajatella Lucian vuoroa.

Pääsiäisviikolla kävi Otto Florell Helsingissä ja kuuli Trubadurin. Palattuaan hiljaiseen Haminaan hän kirjoitti kälylleen, Ida Basilierille, Tukholmaan kirjeen, joka kenties paremmin kuin mitkään sanomalehtien arvostelut ilmituo näytäntöjen laadun ja tunnelman. Siitä otamme seuraavat rivit:

— — "Trubaduri — mitä sanonkaan siitä? Kun esirippu oli laskenut ensimäisen näytöksen jälkeen, istuin hetken aivan hämmästyksen valtaamana, semmoista en todellakaan ollut odottanut. Sanomalehdet ja sen lisäksi suulliset ja kirjalliset tiedonannot olivat puhuneet Strömerin oivallisuudesta Leonorana. Se on totta, hän on lämmin, sielukas ja draamallinen ja viehättää kohta. Se mikä kumminkin enemmän hämmästytti minua oli yhteisesitys. Kohta ensi näytöksestä käytiin asiaan käsiksi riemulla ja eloisuudella, joka sai minut pelkäämään että nousu olisi vaikea jollei mahdoton. Pelkoni oli turha. Tämä esitys olisi kelvannut missä tahansa. Ja kuulla suomalaisten taiteilijain laulavan tätä sävelmikästä mutta hurjaa Verdi-musiikkia hehkulla, niin, suoraan sanoen, italialaisella vimmalla, jota se vaatii, — non, je ne reviens pas de mon étonnement.[34] Siitä dilettanttimaisesta, jota vähän olin peljännyt, ei näkynyt jälkeäkään. Sanalla sanoen: suomalainen ooppera on olemassa ja hyvä. Luulen vain, päättäen siitä mitä olen nähnyt, että vakava ooppera on sopivampi suomalaiselle taiteilijaluonteelle kuin koomillinen ja buffa. Sinä olet vastaiseksi poikkeus. Tule ja luo henkeä koomilliseen oopperaan, suurin tehtäväsi taiteilijattarena on tehdä se mahdolliseksi, luoda se, mutta jos sinusta niinkuin von Konowista 'halpaa se kunnia ois', niin on se sinun asiasi. Jos tahdot ihastuttaa veltostunutta, kosmopoliittista pääkaupunki-yleisöämme, joka maksaa kolmemarkkasensa, saa saatavansa ja syö illallista sen jälkeen ennen kuin panee maata, niin laula Uudessa teatterissa. Näen hengessäni ukko Trappin loikahtelevan nojatuolissaan ja hänen vanhan armonsa Mellinin esiinpuhaltavan äänekkään charmant! Rouva X. ei ole jättävä hiuskarvaakaan tukkalaitteestasi ihailematta ja neiti Z. on joutuva tyydytyksen huumaukseen nähdessään sinulla dentelles et chaussure de Paris.[35] On kai siellä niitäkin, jotka sydämellisesti sanovat sinut tervetulleeksi, mutta minä kiitän tätä yleisöä Arkadiassa, joka liikuttavalla uskollisuudella rientää Truhaduria kuulemaan ja joka lapsen uteliaisuudella odottaa Luciaa hajottaakseen koko teatterihökkelin. Siellä osataan kaikki ulkoa, alkaen sanoista 'Herätkää! herätkää! jo salot koittaen herättää kirkas valo' Azucenan viimeiseen huutoon asti: 'Nyt koston saat sä äiti'; siellä säteillään ilosta, vaikkei liverrys olisikaan niin loistava taikka säveljuoksut niin tasaisia ja siellä ollaan niin naivisia että sinä hetkenä iloitaan sen ajan tulosta, joka vihdoin on koittanut. Riemuitaan nykyisyydestä sentähden että uskotaan tulevaisuuteen. Taikka mistä johtuu tämä tulviva eloisuus, tämä virkeys ja lämpö, joka on vallalla suomalaisella näyttämöllä. Semmoista vuorovaikutusta näyttämön ja salongin välillä kuin täällä en ole koskaan nähnyt, enkä saa koskaan nähdä. Tämän kaiken tiedät toki paremmin kuin minä, mutta kenties et ole käsittänyt että yhteisesitys nyt on pääasia; 1870 se oli Leonora, — kumminkin tunnustan, ettei se nytkään ilman Strömeriä olisi mitä se on. Mutta minä huomaan olleeni lämpenemäisilläni, jota kunnioitettavan perheenisän mieluummin tulee karttaa." — —

Tämä paikottain humoristinen kuvaus on siksi oikea, siksi sattuva, että siihen on tuskin mitään lisättävää. Jos voidaankin hymyillä semmoisille musiikki-intoilijoille, jotka eivät laiminlyöneet ainoatakaan Trubaduri-näytäntöä, jotka ihailuksensa huumauksessa vain puhuivat "meidän Emmystä" ja "meidän Idasta" tarkoittaen oopperan primadonnia, ylioppilaille, jotka yhtäkkiä muuttuivat italialaisen musiikin yltiöpäisiksi harrastajiksi, niin että heidän seurapiireissään Bellmanin y.m. perinnäisten laulujen oli väistyminen mustalaisköörin y.m. Trubaduri-sävelmäin tieltä ja että he lemmen liikuttamina eivät enää purkaneet tunteitaan kansanlaulujen avulla vaan turvausivat aariaan: "Katkera nyt on kuolemain" j.n.e. — jos voidaankin kaikelle tälle hymyillä, niin oli kaiken tämän pohjana kuitenkin puhdas ilo siitä, että uusi kauneusmaailma oli auennut suomalaisille, ja tunto siitä, mitä ymmärtävät arvostelijat todistivat, että se mitä näyttämöltä tarjottiin, huolimatta yksityiskohtaisista puutteista, oli tositaidetta. Vuorovaikutus näyttämön ja salongin välillä, josta Florell puhuu, oli todella yksinäinen laatuaan. Sen myöntänee epäilemättä jokainen mukana ollut, ja se joka ennen tai myöhemmin on ulkomailla kuullut maailman mainioimpia oopperataiteilijoita, tietää että siellä suurimmaltakin taiteelliselta nautinnolta on puuttunut jotakin erikoista, jotakin sanomattoman lämmittävää, jota hän ainoastaan täällä kotona on kokenut.

Sillä aikaa kun oopperaa viimeisteltiin, annettiin puhe- taikka oikeammin sekanäytäntöjä. Siten esitettiin 15/4 K. S. Suomalaisen kääntämä A. Wilbrandtin 1-näytöksinen huvinäytelmä Ensi lempi (nti Aura Avellan pääroolissa) sekä Remusen kotiripitykset ja niiden välillä Noita-ampuja (II. 1), jossa Strömer-sisarukset lauloivat erittäin kauniisti; 16/4 Lapsuuden ystävät, joka oli uusi Helsingissä ja joka hyvin näyteltynä, huolimatta tarkoitusperäisyydestään, koomillisten piirteittensä ja onnistuneen juonen tähden vastaanotettiin suosiollisesti, Lemmenjuoma, jossa nti Avellan menestyi oivallisesti, ja Suuria vieraita, josta taas Vilho, Aspegren ja Kallio saivat kiitoksia; sekä 19/4 Viuluniekka.

Lucia ilmoitettiin annettavaksi 21/4, mutta sairaussattuman tähden oli ensi näytäntö vasta 24/4 ja se muodostui "uudeksi riemuhetkeksi Suomalaiselle teatterille". Ooppera onnistui, pikku epätasaisuuksia lukuunottamatta, erinomaisesti, kiitos olkoon Emmy Strömerin, joka nerokkaasti tulkitsi pääroolin. Sydäntä kouristava, ylevä sekstetti ja mielipuolisuuskohtaus vastaanotettiin myrskyisellä suosiolla. Ericsson (Edgardo) lauloi lämpimästi ja eloisasti. Achté (Ashton) oli voimallinen laulussaan ja näyttelemisessään ja Bergholmilla (Raimond) oli hyvä tilaisuus näyttää kauniita äänivarojaan. Köörit olivat ylipäätään nuhteettomat. Näyttämölle-järjestely niinikään kaikin puolin hyvä. — Toinen näytäntö 26/4 oli vielä loistavampi. Salonki niinkuin ihastuskin kukkuroillaan. Sekstetti pyydettiin ja laulettiin da capo. Emmy Strömer huudettiin kaksi kertaa riemuisesti esiin, ja Ericsson kohosi kirouskohtauksessa draamalliseen voimaan nähden korkeammalle kuin koskaan ennen. — Kolmannella kerralla 28/4 oli "hyvä huone", mutta menestys entisellään. Edelleen annettiin ooppera vielä 1, 3, 7 ja 10 p. toukok., siis kaikkiaan seitsemän kertaa, ilman että yleisön suosio olisi tuntuvasti laimentunut. Kuudentena iltana lauloi Lundahl Raimondin osan, syystä kun Bergholm oli sairas, ja teki sen sangen tyydyttävästi.

Lucian esitys osotti ilmeisesti yleistä edistystä esiintyjissä. Eri iltoina saattoivat eri kohdat onnistua erilaisesti, mutta kokonaisuuden kanta oli kohonnut, ja niin oli yleisön mielenkiinnonkin laita, päättäen miltei täysistä huoneista näytäntökauden lopulla. Varsinaisten loistokohtien — sekstetin, mielipuolisuuskohtauksen sekä Lucian aarian ensi näytöksessä — jälkeen olivat kiitoksella mainittavat Lucian ja Edgardon duetti ensi näytöksessä, Lucian ja Ashtonin toisessa, Raimondin aaria n:o 7 ynnä osittain Edgardon tehtävä viime kuvaelmassa. Suuremmoiseen sekstettiin keskittyi niin runsas määrä sulosointua, sulavat sävelmät, jotka kukin puolestaan ilmaisevat osallisten erilaisia tunteita, olivat niin sydäntä kouristavia vaikutukseltaan, että yksistään sentähden ooppera ansaitsi yhä uudistettua kuulemista.

Emmy Strömerin Lucia oli häikäisevä todistus hänen ylevästä taiteellisuudestaan. Tämän tehtävän, joka oli täydessä sopusoinnussa hänen voimainsa kanssa, hän näet suoritti tositaiteilijan itsenäisyydellä ja selvyydellä. — Mitä enemmän tutustui yksityiskohtiin, sitä enemmän täytyi ihailla hänen lahjojaan. Hänen resitatiivinsa esim. olivat erinomaisesti lausuttuja ja korostettuja; oivallinen korostaminen tuotti lausunnalle laulussa mitä hienoimpia vivahduksia ja teki sen harvinaisessa määrässä dramaattisesti ilmehikkääksi. Varmasti vivahdutetut huudahdukset eivät tässä kohden olleet vähimmin vaikuttavat. Ihastuttava pianissimo korkeilla sävelillä ansaitsisi vain tulla useammin käytetyksi. Erinomaisen vaikuttavia olivat myös supistetut, korkeat sävelet sekstetissä. — Laulajattaren draamallinen esitys oli kohoamassa yhä enemmän musikaalisen kannalle. Luciana hänen näyttelemisensä oli mitä parhaimmin harkittua. Liikunnot olivat yleensä pehmoisia ja plastillisia, ja todellisella tyydytyksellä oli huomattu kuinka joskus vielä näyttäytyvät särmikkäisyydet käsivarsien liikunnoissa ilta illalta tasaantuivat ja pyörentyivät. — Ei voi sanoa, että kasvojen eleissä totuus ja kauneus aina (esim. kertoessa näöstä lähteellä) olivat mahdollisen täydellisiä, mutta niissä esiintyi niin runsaasti erinomaisen onnistuneita kohtia (esim. mielipuolisuuskohtauksessa), että lupaukset olivat mitä parhaimmat. — Onnistuneimpia ansiopuolia viime mainitussa kohtauksessa oli paitse laulua silmien ilme, josta yksistään näki että nti Strömer esitti mielipuolisuutta.

Ericsson onnistui paremmin Edgardona kuin Manricona. Luciassa hän todella näyttäytyi oopperan toiseksi päähenkilöksi, jota vastoin hän Trubadurissa luovutti tämän kunniasijan Lunalle. Kauniilla äänellään hän oikein loisti kaksinlaulussa Lucian kanssa, sekstetissä ja viime kuvaelmassa. Näyttelemisessäkin huomattiin edistystä. — Achtékin lauloi paljo etevämmin Luciassa. Kumminkin tulisi hänen, niinkuin on näyttänyt osaavansakin, kiihkeissäkin kohtauksissa laulaa enemmän legato, sitomalla sävelet toisiinsa eikä työntämällä ne esiin, niinkuin usein tapahtuu. Parhaiten hän lauloi sekstetissä ja erittäin onnistuneita kohtia oli hänellä duetissa Lucian kanssa. — Bergholmin ansiokkaimmat kohdat olivat paitse hänen osaansa sekstetissä, kaunis cantabile: 'Ah salli äänen soida sydämeesi' ja tuo vähän jokapäiväinen: 'Uhriksi olet pannut'. — Himberg suoritti kaksi pientä roolia: Normanin ja Arthurin. Hänellä on heleä, miellyttävä ääni, joka ansaitsisi kehittämistä. — Köörit menivät, pari pientä poikkeusta lukuunottamatta, tarkasti ja reippaasti, vaikka ne salongin tähden eivät tuntuneet erittäin voimakkailta. Orkesteri oli Faltinin johdolla yhä edistynyt varmuudessa ja vivahduttamiskyvyssä.

Lucia-näytäntöjen jälkeen puheosasto 14/5 ja 17/5 esitti uuden alkuperäisen, E. F. Jahnssonin kirjoittaman murhenäytelmän, Lalli, joka vähän ennen oli ilmestynyt kirjakauppaan. Ensi näytännön jälkeen sanotaan, että kappale teatterissa nähtynä oli vaikuttavampi kuin luettaessa, joskaan se ei ollut niin mahtava kuin aiheeseen katsoen olisi odottanut. Näytelmältä ei puuttunut tehoisia, kenties liiankin tehoisia kohtauksia. Ylipäätään olivat molemmat viimeiset näytökset heikoimmat, niissä kun liiottelu ja riittävän perustelun puute oli tuntuvin. Kieli oli kyllä kevyttä ja sujuvaa, mutta olisi voinut olla lennokkaampaa. Näyttämöllepanoon nähden herättivät ensi kerran käytäntöön otetut muinaissuomalaiset puvut erityistä huomiota. Väkeä oli aika paljo, eikä suosionosotuksia säästetty. — Myöhemmässä seikkaperäisessä arvostelussa mainitaan, että tekijä ei ollut osannut luoda henkilöitä yksilöllisiksi luonteiksi ja että näyttelijät puolestaan eivät myöskään pystyneet täydentämään tätä puutetta. Sentähden Lundahl Lallina ja Vilho Henrik piispana eivät tyydyttäneet odotuksia, vaikka he olivat teatterin parhaimpia. Sitä vastoin kiitetään rva Aspegrenia Lallin vaimona ja rva Lundahlia Nyyrinä sekä myöskin Himbergiä ja Leinoa parissa pienemmässä osassa.

Vaikka jo oltiin toukokuun keskivaiheilla, oli vielä kolmas ooppera esitettävä, nimittäin Auberin Fra Diavolo ja kahdessa viikossa se saatiin valmiiksi. Ensi näytäntö oli 29/5, toinen 31/5 ja kolmas 2/6. Näissäkin kesän kynnyksellä annetuissa näytännöissä oli melkein täydet huoneet ja suosionosotukset mitä vilkkaimmat. Varsinkin oli niin laita viimeisessä, jossa yleisö esiintoi kiitollisuutensa ensimäisestä, kauttaaltaan hämmästyttävän menestyksellisestä oopperasesongista. Runsain osa suosionosotuksia tuli tietysti Strömer-neitien osaksi. — Niin teatterissa ja niin myöskin toukokuun viime päivänä Hesperian ravintolassa toimeenpannuissa pidoissa, jossa teatterin ja varsinkin oopperan ystävät lukuisasti kokoontuneina sanoin ja maljoin ylistivät taiteilijoita ja Kaarlo Bergbomia; rva Raalle lähetettiin tervehdyssähkösanoma, niinkuin teatterijuhlissa oli tavaksi tullut.

Fra Diavolonkin esitystä nimimerkki Si arvosteli seikkaperäisellä tavallaan. Hänestä oli ymmärrettävää ja oikein, että oli alotettu helpommista italialaisista oopperoista ja että sen jälkeen oli otettu ranskalainen ooppera, joka oli vaikeampi esittää, — vasta sen jälkeen voitaisiin ajatella saksalaista. Totta kyllä, hän arveli, olisi tuskin mahdollista valita joku Wagnerin oopperoita näyteltäväksi, mutta jos lähimmässä tulevaisuudessa kävisi päinsä esittää esim. jokin Mozartin ooppera, "niin on äärettömän suuri tehtävä suoritettu, ja oopperanystävä on oleva täysin tyydytetty". — Fra Diavolon harjottamisesta tavattoman lyhyessä ajassa tuli kunnia Faltinin taidolle ja hartaudelle. Esitys luonnistui varsinkin toisena iltana oivallisesti — ensimäisenä kun näet vielä oli huomattavissa jälkiä kiireellisestä valmistustyöstä.

Emmy Strömerillä oli Zerlinana entisiä pienempi rooli, mutta silti hänen esityksensä veti puoleensa päähuomion. Hän lauloi yhtä erinomaisesti kuin ennen, mutta hänen käsityksestään saattoi olla eri mieltä. Hän oli kenties liian tunteellinen ja hiljainen roolissa, joka oikeammin olisi esitettävä vilkkaasti, vallattomasti ja keimailevasti. Mutta laulajatar noudatti luontoansa ja lahjojaan, jotka ovat suunnatut vakavaan ja traagilliseen, ja se selittää ja puolustaa hänen esitystään. — Nti Sofie Strömer näytteli oivallisesti ja tarpeellisella huumorilla lady Pamelaa. — Achté, joka ulkomuodoltaan oli erittäin sopiva Fra Diavoloksi, vaikka näytteleminen oli puutteellista, lauloi musikaalisesti samoin kuin Bergholm, joka koomillisena loordina oli aivan paikallaan ladynsä rinnalla. Ericssonin (Lorenzo) laulussa oli monta kaunista kohtaa. Ravintolan isäntänä esiintyi Aspegren sekä rosvoina Lundahl ja Himberg, kaikki sangen tyydyttävästi. Yleiseen suureen mieltymykseen vaikuttivat vihdoin ansiokkaasti köörit, joissa erittäin kauniita ääniä oli osallisina.

Tähän päättyi oopperaosaston ensimäinen toimikausi. Menestys oli ollut niin loistava, että rohkeita suunnitelmia tehtiin lähintä tulevaisuutta varten: uusia voimia oli kiinnitettävä lyyrilliseen näyttämöön, jonka ohella ajateltiin mahdollisuutta saada esiintyä soitannollisesti edullisemmassa salongissa kuin Arkadian, jossa köörit tuntuivat heikoilta, vaikka muuten olivatkin riittävän voimakkaita, ja laulaminen rasitti ja väsytti yksinlaulajia. Tämän tähden johtokunta kääntyi Ruotsalaisen teatterin johtokunnan puoleen pyynnöllä, että Suomalaisen oopperan sallittaisiin seuraavana syksynä näytellä Uudessa teatterissa kuuden viikon aikana kaksi kertaa viikossa semmoisina päivinä, jolloin ei ollut ruotsalaista näytäntöä. Pyyntöä puolusti nimimerkki O(tto) D(onner) Morgonbladetissa (16/5) kirjoituksella, josta otamme seuraavat rivit:

"Tavallista suuremmalla mielenkiinnolla kysytään, onko Ruotsalaisen teatterin johtokunta antava myöntävän vai kieltävän vastauksen? Varmaankin on ilmaantuva niitä, jotka huomauttavat harjotuksista ja yhteisten pukukammioiden käytännöstä syntyviä vaikeuksia. Ja onhan luonnollista että vaikeuksia ilmaantuu, kun samassa teatterissa annetaan kuusi näytäntöä neljän sijasta, mutta käyhän se päinsä kaikkialla suuremmissa kaupungeissa. Erikielisiäkin näytäntöjä annetaan joissakuissa teattereissa eri viikonpäivinä. Mahdotonta se siis ei ole, varsinkaan jos huoneuston käytäntö harjotuksia y.m. varten on edeltäkäsin määrätty. Jos on hyvää tahtoa ja jotain totta usein kuullussa puheessa, että toivotaan kaikkea edistystä suomalaiselle kulttuurityölle, mikäli se vaan ei polje ruotsalaista sivistystä maassamme, niin ei liene kovinkaan vaikea saada toivottua sopimusta aikaan."

"Taloudellisesti luulisi tämän järjestyksen tuottavan hyötyä kummallekin seurueelle. Nyt tapahtuu usein että molemmat näyttelevät samana iltana kilpaillen keskenään. Niin ei tulisi silloin olemaan laita, ja tietty on kuinka teatterissakäynnit lisääntyvät näytäntöjen luvun mukaan. Merkillistä on ollut huomata, että ruotsalaisella samoin kuin suomalaisella teatterilla on ollut muutamia erikoisen innokkaita ystäviä, jotka niinkuin näyttää periaatteellisesti ovat käyneet ainoastaan toisessa teatterissa. Kenties olisi toivottavissa että tällainen yksipuolisuus katoaisi, jos Ruotsalainen teatteri myöntymällä mainittuun pyyntöön osottaisi rakkautta kotimaiseen taiteeseen yleensä. Että etenkin Suomalainen ooppera ansaitsee semmoisen tunnustuksen, myöntänee jokainen puolueeton. Puhutaan niin usein jalosta kilpailusta, jonka tulee vallita suomalaisen ja ruotsalaisen sivistyksen edustajain välillä maassamme. No niin! koettakaa tehdä ulkonaiset ehdot kummallekin mahdollisen tasaiseksi; siitä on vain syntyvä sitä jalompi tulos. — — Jokainen kotimaisen laulunäyttämön rehellinen ystävä olisi mielipahalla kuuleva, että Suomalainen ooppera on kielletty puhumasta yleisölle etevimmältä näyttämöltämme."

Jo seuraavana päivänä H. D. tiesi, että Ruotsalainen teatteri ei voinut suostua pyyntöön — käytännöllisistä syistä. — "Ojennetaan kättä!" lisäsi U. S.

Olojen valaisemiseksi mainittakoon, että, niinkuin Emilie Bergbom oli kertonut kirjeessään Florellille, ruotsalaisissa piireissä todella oli alettu ankarasti arvostella monivuotisen hartaan toimitusjohtajan Kiseleffin tointa. Kevätpuolella tämä tyytymättömyys tuotiin julkisuuteenkin, varsinkin nuorten kynäilijäin kirjeissä maaseutulehtiin. Valitettiin ruotsalaisen teatterin huonontumista, etevien näyttelijäkykyjen puutetta ja ohjelmiston mitättömyyttä sekä vaadittiin, että — ruotsalainen lyyrillinen näyttämö oli perustettava. — Tämän johdosta huomautettiin Morgonbladetissa (16/4), että Charlotte ja Fritiof Raan vertaisia näyttelijöitä tosin ei enää ollut, mutta silti oli teatterilla aika hyviä ja lupaavia nuorempia kykyjä eikä ohjelmistokaan ollut huonompi kuin edellisinä vuosina, jolloin siihen oli tyydytty, vaan osaksi parempikin. Mitä vihdoin viimeiseen vaatimukseen tulee, niin oli "mitä ajattelemattominta nykyään huutaa ruotsalaisen lyyrillisen näyttämön välttämättömyyttä. Ja tämän huudon takana piilee ilmeisesti jotakin muuta kuin taideharrastusta. Suomalainen teatteri tarjoaa ja on tulevanakin näytäntökautena tarjoava etevän laulunäyttämön, ja se kai pitäisi voida olla yhteinen sivistyneelle yleisölle niin laajalti kuin tämä näyttämö ulottuu. Vastaiseksi riittänee maallemme yksi lyyrillinen näyttämö, ja se joka nyt vaatii toista ei tarkoita muuta kuin olemassa olevan tukehduttamista."

Nämä viimeiset sanat olivat profeetallisemmat kuin kirjoittaja saattoi aavistaakaan. Vastedes saamme nähdä että ruotsalainen lyyrillinen näyttämö todella pantiin toimeen ja että sen tarve lakkasi niin pian kun suomalainen ooppera oli vaiennut!

Kustannusyhdistyksen vuosikokous oli 11/5 Arkadiateatterin lämpiössä. Valitsemaan johtokuntaa sekä edellisen vuoden tilintarkastajain ehdotuksen mukaan (kts. ylemp. s. 54) määräämään korotettua palkkaa toimitusjohtajalle kokous asetti lautakunnan, jonka jäseniksi tulivat O. Donner, J. Krohn, J. F. Perander, A. Hagman ja A. Almberg. Tämä lautakunta kokoontui 14/5 ja valitsi johtokuntaan entiset jäsenet, K. Bergbomin, B. O. Schaumanin sekä — Yrjö Koskisen sijaan, joka vuosikokouksessa oli ilmoittanut tahtovansa luopua — J. Krohnin. Varajäseniksi otettiin niinikään entiset: A. Järnefelt ja A. Almberg. Edelleen määrättiin toimitusjohtajalle palkaksi 3,000 ja rahaston hoitajalle kulunkirahoiksi 800 mk vuodessa.

Syksyllä (kokouksessa 18/11) esiintuoduista tileistä otamme seuraavat tiedot. Tulopuolella on suurin erä tulot 122:sta näytännöstä 76,503:84 mk (se on keskimäärin 627 mk illalta — edellisenä vuonna, jolloin ei ollut oopperaa, 431 mk), jonka ohella on huomattava: suoritettuja osakkeita 5,474, lahja Leppävirroilta 193 sekä valtioapu 8,000 mk. Vuoden alussa sisäänjätetyn anomuksen johdosta oli teatterille myönnetty 16,000 markkaa avustusta ja oli siitä puolet otettu kuluneen näytäntökauden puolelle.[36] Menopuolella huomataan seuraavat tärkeimmät erät: palkkoja ja palkkioita 38,788:99, päiväkustannuksia 23,677:69, orkesteri 13,440:27, puvusto 7,721:42, kirjasto 3,445:15, matkakustannuksia 6,638:88 mk. Koko menojen summa tekee 94,739:65 mk ja on sen suoritus tuottanut 4,390:24 mk:n vaillingin. Kun edellisen vuoden velka 4,500 mk. oli maksamatta, oli siis velkakuorma kasvanut 8,890:24 mk:si.

Tileissä ei teatterin osastoja oltu toisistaan erotettu, mutta likimääräisen laskelman mukaan olivat puheosaston menot nousseet 49,300 ja lauluosaston 45,500 mk:aan; jota vastoin edellinen oli näytännöistään saanut 41,200 ja jälkimäinen 35,300 mk. Tämän mukaan olisi ooppera tuottanut tappiota 10,000 ja puheosasto 8,000 markkaa.

    14 kertaa Laululintunen;
    12 " Lemmenjuoma;
    11 " Kihlaus;
    10 " Viuluniekka;
     9 " Työväen elämästä;
     8 " Marin rukkaset;
     7 " Marianne, Remusen kotiripitykset (Ämmän toruja);
     6 " Kukka kultain kuusistossa, Riita-asia, Suorin tie paras,
              Maria Tudor;
     5 " Kuinka anopeista päästään, Kalatyttö;
     4 " Sotavanhuksen joulu, Erehdykset, Bartholdus Simonis,
              Margareta, Lea, Rouget de Lisle, Ei ollenkaan
              mustasukkainen, Hääilta;
     3 " Suuria vieraita, Yökausi Lahdella, Sala-ampuja ja
              karjatyttö, Katsokaa peiliin, Päivölä, Kavaluus ja
              rakkaus;
     2 " Saaristossa, Lemun rannalla, Silmänkääntäjä, Kosijat,
              Lapsuuden ystävät, Lalli, Preciosa, Deborah;
     1 " Ainoa hetki, Ensi lempi, Valtioviisas räätäli, Koira
              ja kissa, Gringoire, Jeppe Niilonpoika, Macbeth
              (unissakävijä-kohtaus), Hamlet (Ofelia-kohtaukset),
              Daniel Hjort (mestauslavakohtaus), [sekä kuvaelmat:
              Taistelumme päivinä, Torpan tyttö ja Pilven veikko].

Kotimaisia oli 14 täydellistä kappaletta ja niistä kolme (Ainoa hetki,
Lapsuuden ystävät ja Lalli) uusia alkuteoksia sekä 1 kohtaus (Daniel
Hjort) ja kolme kuvaelmaa.

Ohjelmistolle uusia oli 16: Lea, Ainoa hetki, Lapsuuden ystävät, Lalli,
Katsokaa peiliin, Remusen kotiripitykset, Suuria vieraita, Riita-asia,
Ensi lempi, Lemmenjuoma, Gringoire, Maria Tudor, Kavaluus ja rakkaus
sekä kohtaukset Macbethista, Hamletista ja Daniel Hjortista.

Oopperanäytäntöjen tilasto tavataan alempana yhdessä kohden 7:nnen luvun lopussa.

Huhtikuulla johtokunta valitsi A. Ahlqvistin, K. Bergbomin, K. Slöörin, K. S. Suomalaisen ja V. Löfgrenin kilpalautakuntaan, jonka tuli antaa lausunto edellisenä näytäntökautena ilmoitetun kahden palkinnon jakamisesta (kts. ylemp. s. 57), ja pari kuukautta myöhemmin lautakunta julkaisi yksimielisenä päätöksenään, että ei yksikään kilpailuun lähetetyistä kappaleista ansainnut palkintoa, vaan ehdotti se kuitenkin johtokunnalle, että P. Hannikaiselle ja E. F. Jahnssonille annettaisiin kummallekin kehotukseksi 200 markkaa niistä heidän teoksistaan, jotka teatterissa oli näytelty.

III.

Ulkoa katsoen luulisi puheosastolla lauluosaston näytellessä olleen helpot päivät, mutta tositeossa sen jäsenillä ei sentään ollut vähemmän työtä. Silloin näet harjotettiin uusia näytelmiä, ja kun oltiin Helsingissä, saivat näyttelijät samalla yhtämittaisesti nauttia Bergbomin johtoa. Tämä oli kaikille tarpeen, mutta ymmärrettävästi enimmän nuorimmille, jotka olivat teatteriin tulleet ennen saamatta vähintäkään ohjausta esiintymistaidossa. Semmoisia vasta-alkajia olivat tätä nykyä paitse ennen mainituita, ensi näytäntökauden loppupuolella ilmoittautuneita:

Kaarlo Edvard Törmänen, 19 v., maakauppiaan poika Lohjalta; helmikuulla 1873 eronnut ruotsalaisesta normaalilyseosta ja "koetusajan kuluttua" otettu teatterin palvelukseen joulukuulla s.v.;[37]

Taavi Pesonen, n. 25 v., käsityöläisen poika Savonlinnasta, käynyt Kuopion koulussa; tullut laulajana oopperaan tammikuulla 1874; myöhemmin muuttanut puhenäyttämölle;

Nti Amanda Wilhelmina Hellstén, 19 v., laivanrakentajan tytär
Turusta, Heurlinin koulun oppilas; tullut maaliskuulla 1874;

Juhana Aukusti Tervo (Rosenqvist), 20 v., lukkarin poika Janakkalasta, käynyt Jyväskylän alkeisopistossa ja ollut kolme vuotta koulunopettajana Hauhossa; tullut kesäkuulla 1874;

Nti Hilda Cecilia Heerman, 17 v., Selma Heermanin (rva Lundahlin) sisar (kts. ylemp. s. 3); tullut huhtikuulla 1874, mutta eronnut jo 1875;

Rva Emmy Stenberg (omaa sukua Eklöf), 23 v., nimismiehen tytär
Tammelasta; tullut 1874 ja eronnut 1876.

Koska Bergbom aikoi olla koko kesän kotona Helsingissä, määrättiin että näiden näyttelijänalkujen yhdessä Böökin ja Leinon kanssa tuli jäädä pääkaupunkiin, jossa "tohtori" oli johtava heidän harjotuksiaan. Varsinaisen teatterikoulun puuttuessa saisivat he siten ainakin vähän tietoa näyttämötaiteen alkeista. Elokuun alussa nämä nuorimmat jälleen yhtyivät tovereihinsa Kuopiossa.

Pääosa seuruetta antoi tänäkin kesänä — paitse heinäkuulla — näytäntöjä maaseutukaupungeissa.

Ensimäinen olopaikka oli Hämeenlinna, jossa ensi näytäntö oli 5/6 ja neljäs, viimeinen, 12/6; viides peruutettiin palosammutuskunnan vuosijuhlan tähden. Menestys oli yleensä huono, vaikka nti Aura Avellan esiintyi ensi kerran täällä ja kappaleet (paitse Laululintunen) olivat paikkakunnalla tuntemattomia, jopa kaksi ohjelmistolle uutta: T. Hagmanin suomentama Mélesvillen 3-näytöksinen huvinäytelmä Michel Perrin Vilho nimiroolissa 10/6 ja Tuokon suomentama H. Herzin 4-näytöksinen murhenäytelmä Sven Dyringin koti 12/6 ("meni paljo paremmin kuin harjotuksista olisi voinut aavistaakaan, yleisö hyvin tyytyväinen; nti Tötterman [Regissa] huudettiin esiin"). Tulot eivät tehneet täyttä 150 mk illalta.

Ilman kaipauksen tunnetta seurue 15/6 erosi Hämeenlinnasta ja matkusti Lappeenrantaan, johon sitä jo aikoja ennen oli pyydetty tulemaan. Valitettavasti oli kuitenkin teatteria varten tarjona oleva sali niin pieni, että ainoastaan yksi näytäntö (Työväen elämästä, Remusen kotiripitykset ja Laululintunen) annettiin 17/6 ja tuotti se lähemmäs 200 mk. Päivänä sen jälkeen matkustettiin Lauritsalaan, jossa näyttelijöille suotiin hyvitystä. "Herra M. Pöyhiä antoi", Vilho kirjoittaa, "koko seuralle vapaan matkan Lauritsalaan sekä yösijan ja rattoisat pidot kodissaan. Tästä kiitos ja kunnia sinulle, jalo kansalainen. Sinun menetyksesi suuresti elähytti meitä. Se oli jonkunmoinen korvaus siitä typeryydestä, jota ylipäänsä saimme kokea Hämeenlinnassa" (!).

Virkistynein mielin astuttiin 19/6 laivaan, joka oli vievä seurueen Joensuuhun. Matkan hupaisuutta enensi se että teatterin suosija ja ystävä eversti A. Järnefelt perheineen oli mukana laivalla. Kun 20/6 ehtoolla laskettiin laituriin, oli taas niinkuin ensi kerrallakin suuri joukko kaupunkilaisia rannalla vastaanottamassa, ja tulijat tervehtivät heitä laulamalla Mun muistuu ja Tuoll' on mun kultani. Joensuu oli siis entisellään, ja Vilho todistaa: "Yleisö on niinkuin ennenkin harras, ystävällinen ja innokas. Tämä vaikuttaa paljon näyttelijöihin, ja jokainen tekee parastansa. 'Ihminen ei elä ainoastaan leivästä', sitä vähemmän näyttelijä." — Nämä sanat on kirjoitettu ensimäisen näytännön jälkeen 21/6, jonka ohjelma oli: Työväen elämästä, Kotiripitykset ja Yökausi Lahdella. Mutta menestystä oli seuraavillakin näytännöillä, joissa esitettiin 21/6 Marianne, 26/6 Lemun rannalla, Suorin tie paras ja Marin rukkaset, 28/6 Kavaluus ja rakkaus sekä l/7 Lapsuuden ystävät ja Hääilta. Varsinkin herättivät Marianne ja Lapsuuden ystävät suurta mieltymystä; mutta Schillerin murhenäytelmä tyydytti nähtävästi vähemmän, vaikka näytteleminen onnistui oivallisesti. "Galleri nauroi usein traagillisimmissa kohdissa, ja kumminkin muuan talonpoika oli valittanut että hänen markkansa meni hukkaan kun ei saanut nauraakaan." — Tulot tekivät noin 266 mk illalta, se on 46 mk vähemmän kuin ensi kerralla, mutta toista sataa enemmän kuin Hämeenlinnassa. Oloja kuvaavana on mainittava, että teatterilla ei ollut painetuita ohjelmia. Syynä siihen oli tietysti se että paikkakunnalla ei ollut kirjapainoa. Edellisellä kerralla oli seurueella ollut valmiita ohjelmia mukanaan, mutta nyt oli tultu ilman siinä luulossa että kaupunkiin oli — niinkuin huhu oli kertonut — hankittu kirjapaino, mutta huhu oli perätön. Tähän päättyi työ tällä kertaa, sillä heinäkuu oli määrätty lepoajaksi. Käytämme tahallamme sanaa työ, sillä päiväkirjasta, johon Vilho tänä kesänä merkitsi mitä seurue kunakin päivänä toimitti, näkee että ainoastaan varsinaiset matkapäivät olivat vapaita; muina päivinä olivat harjotukset lakkaamatta käymässä. Vanhatkin ja monesti näytellyt kappaleet harjotettiin säännöllisesti kerran tai pari tai useamminkin ennen kun ne uudelleen esitettiin ja sillä välin valmistettiin uusia. Siitä johtui että näyttelijöillä, jotka tahtoivat tunnollisesti täyttää tehtävänsä, oli sangen vähän aikaa turhiin huvituksiin, sillä kun ei ollut yhteisiä harjotuksia teatterissa, täytyi kotona lukea ulkoa rooleja sekä harkita niiden esitystä ja harjotella itsekseen. Sellaisissa oloissa oli lyhytkin loma tervetullut.

Elokuun alussa oli näyttelijäin määrä olla Kuopiossa. Useimmat olivatkin kohta matkustaneet sinne ja viettäneet vapaa-aikansa joko kaupungissa tai lähiseuduilla. Vilho puolestaan oli käynyt Helsingissä saamassa ohjeita Bergbomilta. Kun sitte kaikki jälleen yhtyivät, oli toisella toista toisella toista kerrottavana; mutta Kallio oli kokenut kummempaa kuin yksikään muu. Hän oli näet Himbergin kanssa ollut Rääkkylässä erään yliopistotoverinsa, pastori Weckmanin, luona ja muutamana sunnuntaina oli hän saarnannut kirkossa Himbergin toimittaessa lukkarin virkaa. "Minä saarnasin", Kallio kirjoitti Bergbomille, "tuosta kauniista tekstistä Kristuksen kirkastamisesta; saarnaa sanottiin onnistuneeksi; Weckman on suomen- ja vapaamielinen mies." Tositeossa tämä ei kuitenkaan ole kovin hämmästyttävää, kun muistaa että Kallio oli ollut 15 vuotta koulunopettajana Helsingissä.

Teatterin toimi Kuopiossa alkoi entistä paremmilla enteillä sentähden että siellä nyt oli oikea teatterihuone. Kaupunginviskaali Niilo Forelius oli "suurella uutteruudella ja nerolla" muutellut entisen ruotuväen maneesin mukavaksi kesäteatteriksi, joka oli niin tilava että siihen mahtui 700 henkeä. Riittävän lavean näyttämön alle oli laitettu pari pukuhuonetta, ja edessä oli sija soittokunnallekin, jos oopperaosasto tulisi antamaan näytäntöjä. Permanto oli tehty kaltevaksi näyttämölle päin ja istumapaikkoja oli kolmea lajia: 98 nojaistuinta (à 2 mk), yhtä monta taaempaa istuinta (à 1:50) ja 240 penkkisijaa (à 1 mk) sekä sen lisäksi isonlainen parvi, johon mahtui 200 henkeä (à 50 p). Valaistus oli kuitenkin niin huono, ettei ohjelmaa voinut hyvin lukea.

Aikomus oli jo 2/8 antaa ensi näytäntö, mutta se lykkääntyi 5 p:ksi. Syynä siihen oli se että uuden teatterin koristukset vielä olivat matkalla. Ne oli ostettu Helsingin hävitetystä Puistoteatterista[38] ja sieltä kyllä ajoissa lähetetty, mutta suurta tilaa kun vaativat ne olivat pysähtyneet Viipuriin odottamaan sopivaa kuljetuslaivaa. Kun koristuksia ei kuulunut, täytyi Vilhon ruveta kokoonpanemaan välttämättömimmät dekoratsionit niistä repaleista, jotka ennestään olivat Kuopiossa, ja niiden avulla annettiin ensimäiset neljä näytäntöä: 5/8 Kotiripitykset, Ensi lempi ja Hääilta, 7/8 Sven Dyringin koti; 9/8 Viuluniekka; ja 12/8 Kavaluus ja rakkaus. Ensimäisestä näytännöstä puhuen Tapio pitää nti Hilda Heermania lupaavana lahjoiltaan; jota vastoin nti Hellstén ja Törmänen näyttäytyivät "äkkinäisemmiltä näyttämöllä liikkumaan". Vanhemmista kiitetään erityisesti Vilhoa, joka "puhuu erittäin selvästi, kuvaa ja liikkuu varmasti". Vilho itse kirjoittaa Bergbomille että "Sven Dyringin koti" näyteltiin huonosti, vaikka yleisö oli tyytyväinen. Siinä tuli usean näyttelijän heikko puoli kovin tuntuviin: Kallio (Sven Dyring) ei osannut rooliansa, Lundahl (Stig Hvide) puhui epäselvästi, Aspegren (Tage Bolt) alkoi repliikkinsä jonkunlaisella korvia loukkaavalla rykimisellä. Sitä vastoin Leino (Byrgen) käsitti ja esitti hyvin tehtävänsä, niinikään nti Tötterman (Regissa), kun hän vain hillitsisi tunteellisuuttaan; rva Lundahl (Ragnhild) oli liian proosallinen. Rva Aspegren (Guldborg) tietysti piti puoliaan niinkuin tapansa on. Samassa Vilho valittaa yleiseen virheellistä kielenkäyttöä: "Koko seurueesta ainoastaan Kallio, Leino, Törmänen ja minä puhumme nuhteetonta kieltä." Viuluniekka kokosi täyden huoneen; se näkyy kaikkialla olevan yleisön lempinäytelmä. Kavaluus ja rakkaus meni "erinomaisen hyvästi" ja sen jälkeen tulivat vihdoin odotetut koristukset. Vasta nyt katsottiin teatteria valmiiksi ja sentähden näytäntö 14/8 muodostui jonkinlaiseksi vihkimisjuhlaksi. Intohimoista Maria Tudor näytelmää seurasi juhlanvietto, jonka vakavana puolena oli hra Foreliuksen "hyvä puhe" teatterin tarkoituksesta ja keveämpänä soitto ja laulu, maljat ja tanssit. —

Paikkakunnan lehdestä Tapiosta otamme seuraavan kahta viimemainittua näytäntöä koskevan, Kuopion teatterielämää kuvaavan kohdan:

"Että Kuopiossa suositaan teatteria ja varsinkin suomalaista, voipi päättää siitä että jokaisessa tähän asti annetussa näytännössä on aina ollut useita satoja ihmisiä. Pyhäksikin [14/8] olivat kaikki piletit myödyt, ja kuitenkin täytyi monen kääntyä kotiin, koskeivät enää sisään päässeet. Teatterisali olikin silloin niin täpötäynnä, ettei monta katsojaa lisää olisi sopinut, ei edes käytäville. Sivumennen mainittakoon demokraatillisen hengen(!) todistukseksi Kuopiossa, että puolen tusinaa nuoria miehiä istui paitahihasillaan ristikoilla parven yläpuolella. Eräs harras katsoja oli kattoa pitkin kulkevaa ortta myöten kavunnut aina näyttämön lähelle sekä istui siinä korkealla paikallaan jalat suorana ja muista huolimatta kuin amerikkalainen. Luultavasti oli tällä katsojalla mukava istumapaikka ylhäällä katossa, koska hän näytti tyytyväiseltä, mutta jotkut muut katsojat heittivät ehtimiseen levottomia silmäyksiä häneen. Sellaiset kapuamiset katto-orsia myöten pitäisi poliisin tykkönään kieltää, sillä emme ole Amerikassa vaan Suomessa. Sunnuntain näytäntö tuotti noin 900 mk."

"Kun Kavaluus ja rakkaus näyteltiin, moni säätyihminen ei mennyt teatteriin peläten muka Suomalaisen seuran(!) esityksellään pilaavan koko sen tunteen, jonka tämä suuri murhenäytelmä lukijoissa vaikuttaa; mutta siinä suhteessa pettyivät nuo ylen viisaat; sillä — kehumatta — väitämme me Suomalaisen seuran ehkä ei koskaan näyttäneen mitään kappaletta niin hyvästi kuin tällä kertaa." — —

Mainitun Maria Tudor näytännön jälkeen esitettiin 16/8 Jeppe Niilonpoika aivan täydelle huoneelle. "Näytteleminen onnistui", Vilho sanoo tyytyväisenä itseensä, "paremmin kuin koskaan ennen", yleisö oli innostunut ja niin Tapiokin. Muutamat maalaiset kutsuivat miespuoliset näyttelijät seuraansa purkaakseen heille sydämensä. Valtiopäivämies Pelkonen piti "oivan, miehuullisen puheen Bergbomin kunniaksi" ja tälle lähetettiin tervehdyssähkösanoma. — Harvemmalle yleisölle annettiin 19/8 Saaristossa ja Laululintunen sekä 21/8 Lapsuuden ystävät ja Lemmenjuoma, joista viimemainituista edellinen ei miellyttänyt kuopiolaisia niinkuin joensuulaisia, mutta jälkimäinen kävi niin hyvin, että Vilho ennustaa nti Töttermanille tulevaisuutta operettilaulajattarena. Runsaasti kokosi väkeä 23/8 Maria Tudor, kun se annettiin toistamiseen (rva Lundahlin hyväksi). "Vaikka oli sunnuntai", Vilho huomauttaa, "seurasi yleisö hyvin hartaana ja hiljaisena näytelmän kulkua. Kenties on jo sunnuntaiyleisökin tottunut murhenäytelmiin. Kättentaputukset olivat kuitenkin laimeat; mutta ne kuuluvatkin enemmän 'blaseeratulle' yleisölle." — Uusi Karin (Christerson) suomentama huvinäytelmä G. von Moserin Yhdistysjuhla 26/8 antaa Vilholle aihetta huomauttamaan, että seurueen jäsenet eivät vielä olleet kypsyneet puhelunäytelmää esittämään; ainoastaan rva Aspegrenia hän kiittää (Tapio kiittää Vilhoa — Schumrich — itseään). Toisen näytöksen jälkeen huudettiin Vilho esiin ja lopussa kaikki. —

Kallion hyväksi näyteltiin 28/8 Rouget de Lisle, Erehdykset ja Kihlaus, joista varsinkin kaksi jälkimäistä miellytti katsojia. Ensimäisen kappaleen nimiosaa näytteli resetinsaaja, joka tosin oli siinä huonompi kuin Lundahl (jonka varsinainen osa se oli), mutta selvemmän kielensä kautta kuitenkin teki yleisölle helpommaksi ymmärtää näytelmää. Ohimennen mainittakoon että roolinesittäjäin vaihdos aiheutti Kallion ja Lundahlin kesken pitkällisen kinastelun, joka laatuaan ei ole harvinainen kulissien takana. — Päivölä (30/8) esitettiin vähän paremmalle kuin puolelle huoneelle. Vilho luuli että se vetäisi paremmin, jos nimi olisi runollisempi(!) —

Syyskuun 2 p. meni Michel Perrin, ja Vilho todistaa että ranskalaisia huvinäytelmiä ymmärrettiin Kuopiossa paremmin kuin Hämeenlinnassa. Mariannella (4/9) oli niinikään hyvä, jopa erinomainen menestys. "Yleisö ei ole milloinkaan ollut niin innostunut ja ainoastaan Pietarissa olivat kättentaputukset yhtä tiheitä." Neiti Hellsténistä (Cecile de Bussières) Vilho sanoo, että hän näytteli hyvin: "hänestä tulee varmaan näyttelijä". Sama kappale annettiin vielä kaksi kertaa. Toinen näytelmä, joka samassa määrässä saavutti suosiota, oli Jeppe Niilonpoika, sillä kun se 11/9 esitettiin toisen kerran, oli ihastus vielä suurempi kuin ensi iltana. Jeppe — Vilho huudettiin esiin neljä kertaa. "Näytelmän loppu oli niin muutettu, että kun Jeppe on kertonut kummalliset onnenvaiheensa Jaakko suutarille ja tämä nauraa hänelle, Jeppe totisena viskaa pois lasinsa ja lausuu: 'Vai unta? Ovatko nämäkin [4 riksiä] unta? Juo itse viinasi. Hauku minua konnaksi, jos enää maistan tippaakaan!'" — Kolmas suuri menestys oli Viuluniekka 15/9. "Näytteleminen kävikin oivallisesti. Harvoin kirkossakaan olen huomannut semmoista äänettömyyttä ja hartautta kuin sinä iltana teatterissa." — Muista näytännöistä mainittakoon vielä, että Bruysin ja Palapratin 3-näytöksinen huvinäytelmä, keskiaikaisen farssin mukaelma Pekka Patelin eli sukkela asianajaja näyteltiin ensi kerran 20/9, Preciosa kaksi kertaa 23/9 ja 27/9, ensi iltana Suorin tie paras, toisena Suuria vieraita jälkikappaleena.

Kaksi viimeksi mainittua ohjelmaa — näytäntösarjan viimeiset — miellytti katsojia muun muassa senkin tähden että avustamassa oli joukko kaupunkilaisia.[39] "Kuopiossa olomme päättyi loistavasti", Vilho kirjoittaa, "Bartholdus Simonis valloitti kokonaan yleisön sydämet, ja Suuria vieraita näkyy olevan kuopiolaisten lempinäytelmiä." Tulot tekivät keskimäärin noin 376 mk illalta. Syyskuun 30 p. kaupunkilaiset pitivät seurueelle uljaat pidot, joissa maisteri A. Lindholm esitti maljan Suomalaiselle näyttämölle ja maisteri G. Händell sen naisille. Sairauden tähden Vilho ei ollut näissä läksijäiskemuissa.

Valitettavasti kyllä Vilhon sairaus ei ollut tilapäistä laatua, vaan niinkuin sanotaan alku loppuun. Totta on että kuolema vielä säästi hänet kauvan ja että hänellä oli kauniimmat taiteelliset ennätyksensä saavuttamatta, mutta kuitenkin on syytä jo ottaa huomioon millainen hänen terveytensä tila oli, jotta voisimme oikein arvostella hänen työtänsä Suomalaisen teatterin palveluksessa. Elokuun 8 p:nä Vilho kirjoitti Bergbomille: "Olen sangen heikko terveydeltäni. Joka päivä on tullut verta oikeanpuolisesta keuhkosta, jossa lääkäri sanoo olevan kroonillisen tulehduksen." Kumminkin hän väsymättä pysyi toimeliaana, ahkerasti johtaen harjotuksia ja näytäntöjä ja kaikkea muuta asiaan kuuluvaa, puhumatta siitä että hän itsekin esiintyi näyttämöllä yhtä usein kuin toiset. Kuopion teatteri ei ollut laisinkaan varustettu syys- taikka talvi-ilmoja vastaan, ja kun tänä vuonna ilmat varhain muuttuivat kolkoiksi, näyttelijät kärsivät siitä paljo. Kerrankin oli harjotus tykkänään keskeytettävä kylmän sään tähden. Missä tilassa Vilho oli, kun Kuopiosta lähdettiin, näkee seuraavista riveistä (Savonlinnasta 4/10):

"Kuopiossa olo loppui, mutta samassa loppui voimanikin. Varmaan vilustuin kun Preciosa annettiin ensi kerran; sinä iltana oli melkoinen pakkanen, meitä oikein värisytti. Viime näytäntöpäivänä olin jo sangen heikko, mutta näytellä piti; yleisö odotti kiivaudella Bartholdusta ja Suuria vieraita. Mitään muuta ei olisi kelvannut antaa. Seuraavana päivänä syljin verta ja siitä lähtien olen koettanut, lääkärin neuvon mukaan, olla hiljaisuudessa niin paljon kuin mahdollista. Hän kielsi minua näyttelemästä niin usein: saisin, kun paranisin, esiintyä ensi aluksi vain kerran, korkeintaan kaksi kertaa viikossa. 'Mutta mikä auttaa täällä köyhän?' Huomenna näyttämölle taas. Olen sentään kuitenkin niin terve, ettei enää tule verta. Vähän enemmän voimia vaan! Kyytirattaille minun ei ole hyvä nousta. Ne tappaisivat minut jo peninkulman päässä." —- —

Tällä olemme tulleet näyttelijäin yksityiselämän alalle ja erään Kuopiossa sattuneen tapahtuman johdosta on meillä syytä lisätä vähän siihen kuuluvaa.

Olemme kertoneet millä hartaudella nuori teatteriseurue ryhtyi toimeensa ja millä innostuksella sitä kaikkialla tervehdittiin, mutta ei kenkään joka vähänkään tuntee teatterielämää sentään oudoksune, että tällä kaikella oli varjopuolensakin. Itsestään on selvää että tässäkin seurueessa välttämättömästi ilmaantui semmoisia sisällisiä kinastuksia ja rettelöltä näyttelijäin kesken sekä heidän ja johtomiesten välillä, jotka niin sanoaksemme kuuluvat ammattiin ja joiden psykoloogisena perusteena ovat toiselta puolen inhimillinen heikkous ja puutteellisuus ylipäätään ja toiselta puolen taiteilijaluonnolle omituinen herkkätuntoisuus, joka kun kukin pitää arvonsa riippuvana ulkoa päin tulevasta arvostelusta aina on loukkauksille altis. Senlaatuiset pikkuseikat eivät kuitenkaan ansaitse teatterin historioitsijan huomiota, joskin lähteet tekisivät mahdolliseksi esittää esimerkkiä niistä. Mutta sen ohella ilmaantui ikävämpiäkin seikkoja, jotka, kuinka mielellään ne sivuuttaisikin, ehdottomasti ovat luettavat taidelaitoksen historiaan.

Se seikka, joka tässä on lyhyesti mainittava, oli lähimmässä yhteydessä yrityksen päämäärän, se on suomenkielisen näyttämön perustamisen kanssa. Tämän päämäärän merkityksen ja siitä johtuvia velvollisuuksia näyttelijät yleensä oivalsivat, mutta kumminkin oli niitä, jotka siitä vähän välittivät. Seurueen jäsenet kun olivat kotoisin eri osista maata ja enimmäkseen perusteellisempaa koulusivistystä vailla, on luonnollista että heidän puhekielensä oli kaikkea muuta kuin yhdenmukaista. Pääkeino tämän asianlaidan parantamiseksi oli tietysti se että näyttelijät puhuivat keskenään suomea, sillä hyvä kielenkäyttö ei suinkaan riipu yksistään ulkoalukemisesta taikka tiedoista vaan tottumuksesta. Mutta tähän eivät kaikki olleet halullisia. Näyttelijäin joukossa eräät — etupäässä Lundahl, Himberg ja Böök — muodostivat jonkunlaisen ruotsinmielisen puolueen itse Suomalaisessa teatterissa, juljeten väittää täyttävänsä kaikki mitä heiltä sopi vaatia kun puhuivat suomea näyttämöllä, ja tietysti he esimerkillään ja kehotuksillaan koettivat saada toisiakin kannalleen. Noissa mainituissa asui, vaikkeivät lainkaan olleet korkeista kodeista lähteneitä, tuo ruotsalaisen yläluokkahengen herättämä ja syvälle kansan itsetiedottomiin kerroksiin syöpynyt käsitys että suomi, kansan kielenä, oli ruotsia halvempi. Kun toiset taas rakastivat suomenkieltä omana ja oman kansansa kielenä ja lisäksi oivalsivat, että suomalaisella näyttämöllä oli erikoinen kunniakas tehtävä tämän kielen käytännön ja viljelyksen edistämisessä, niin ymmärtää miten erimielisyys näin tärkeissä asioissa oli omansa häiritsemään seurueen sisällistä elämää. Kaikkein pahinta oli kumminkin että eripuraisuus tuli sen ulkopuolellakin tunnetuksi, jopa siinä valitettavassa muodossa että nuo toismieliset usein esiintymisellään loukkasivat teatterin parhaimpia ystäviä. Varsinkin maalaiset hämmästyivät kun teatterissa, joka muka varta vasten edusti suomalaista kansallisuutta ja kieltä, tapasivat jäseniä, jotka heidänkin seurassaan käyttivät heille tuntematonta kieltä. Sitä paitse samat näyttelijät kullakin paikkakunnalla tapasivat itselleen hengenheimolaisia, jotka antoivat heille "moraalista" kannatusta heidän "liberaalisissa" mielipiteissään.[40] Tähän suuntaan käyvä kehitys saavutti Kuopiossa huippunsa ja vei ratkaisukohtaukseen, joka kuitenkaan ei aiheutunut yksistään ruotsinmielisyydestä. Himbergillä oli näet myöskin se heikko puoli, että hän kiihtyessään ja varsinkin juotuansa ei enää tyytynyt sanoihin todistuskeinoina. Kun hän siten eri tiloissa oli esiintynyt kovin loukkaavasti, ei Vilholla ollut muuta neuvoa kuin ilmoittaa asia johtokunnalle Helsingissä. Tämä antoi hänelle oikeuden erottaa Himberg joko kohta taikka vuoden kuluttua umpeen, jos toverit suostuivat pitämään hänet seurassaan. Säälistä enemmistö oli taipuvainen jälkimäiseen vaihtopuoleen, mutta kun asia esitettiin Himbergille, tahtoi hän ylpeästi kohta erota, johon Vilho tietysti suostui. — "Tämä erottaminen on meille", Vilho mietiskeli tapauksen johdosta, "käytännölliseltä kannalta katsoen hyvin suuri vahinko, mutta vielä suurempi on voittomme kansalliselta kannalta. Etenkin näyttelijän pitää kaikesta sydämestään rakastaman ja kunnioittaman sitä kansaa, jonka palveluksessa hän on; sillä näytelmätaide ei ole kosmopoliitillinen; se on ihan arvoton, jos ei kansallinen henki sitä elähytä, kansan rakkaus sitä virvoita." — Siihen juttu ei kuitenkaan päättynyt. Kaupungissa alkoi huhuja käydä, kuinka Himbergiä oli teatterissa, sentähden muka että hän kerran oli uskaltanut laulaa ruotsalaisen laulun, kohdeltu niin pahoin, että hän oli pakotettu eroamaan seurueesta. Näin tulleena säälin esineeksi Himberg toimeenpani tanssi-iltaman saadakseen varoja millä lähteä paremmille maille. Kuopiosta hän lähti Savonlinnaan ja koetti sielläkin, vaikka turhaan, aikaansaada iltaman. Vihdoin saapui hän Helsinkiin ja loppu oli, että hän "katuvaisena lapsena" 8 p. marrask. otettiin takaisin teatteriin. Syynä tähän ei ollut se että hänet olisi huomattu viattomaksi, vaan toiselta puolen Bergbomin hyväsydämisyys, toiselta hänen kykeneväisyytensä pienempiin lauluosiin. — Tarpeetonta on meistä lähemmin kertoa mitä tästä tapahtumasta luettiin sisämaan lehdissä ja kuinka se tuskastutti kivuloista Vilhoa. Luonnollista on ettei se heikko puoli seurueen sisällisessä elämässä, josta olemme puhuneet, piankaan parantunut, olihan se teatterin pikkuyhteiskunnassa heijastus siitä mitä nähtiin isommassa sen ympärillä.

Viettäen kesänsä Helsingissä Bergbom-sisarukset niin sanoaksemme päivä päivältä seurasivat puheosaston tointa maaseudulla ja valmistivat mitä valmistettavaa oli lauluosaston jatkuvaa toimintaa varten. Tämän osaston jäsenten tuli syyskuun lopulla kokoontua Helsinkiin, jotta näytännöt voisivat alkaa lokakuun alusta. Siksi he saivat käyttää ja nauttia vapauttaan kukin mielensä mukaan.

Viimeisen Fra Diavolonäytännön jälkeen neidit Strömer olivat lähteneet Ouluun antaen matkalla laulajaisia Jyväskylässä ja Kokkolassa, jota vastoin Ericsson ja Bergholm olivat esiintyneet Turussa, Uudessakaupungissa ja Porissa, josta olivat matkustaneet Ruotsiin. Kaikkialla kohtasivat oopperan laulajattaret ja laulajat suurta suosiota, sillä heidän konserteissaan saivat maaseutulaisetkin jotain käsitystä siitä kauniista, josta sanomalehdet olivat niin innostuneesti puhuneet. Neidit Strömer antoivat sitte vielä kesäkuulla kaksi menestyksellistä konserttia Oulussa (toisessa oli 300 kuulijaa), sekä syyskuulla Turussa, Porvoossa ja Viipurissa. — Ericsson taasen kirjoittaa Bergbomille, että hän otti tuntia plastiikassa rva Martinin luona, joka sanoi että hän jo hyvin hoiti käsivarsiaan, mutta että hänen jalkansa vielä juonittelivat. Edelleen hän opetteli rooliaan Bellinin Normassa, joka ooppera oli määrätty esitettäväksi alkavalla näytäntökaudella. Lopuksi hän kertoo olleensa Antti Almbergin oppaana Tukholmassa ja nimittää itseään "fennomaaniksi". —

Edelliseen lisäämme seuraavat tiedot. Lydia Laguksesta, joka Wienissä harjotti opintoja rva Caroline Prucknerin johdolla, oli jo kevätpuolella tullut hyviä uutisia, hän oli menestyksellä laulanut eräässä kirkkojuhlassa ja opettajattaren toimeenpanemassa iltamassa.[41] Syksympänä mainitsivat sanomat kolme taiteilijanalkua lähteneen ulkomaille, jotka myöhemmin tulivat esiintymään suomalaisella laulunäyttämöllä. Ne olivat ylioppilas Bruno Holm, joka jo oli nauttinut erään italialaisen opettajan johtoa Pietarissa ja syyskuulla matkusti Italiaan, sekä ylioppilas N. Kiljander ja nti Mathilda Lagermarck, jotka molemmat opettelivat taidettaan Tukholmassa. — Vihdoin on tässä muistettava eräs teatteria lähellä oleva henkilö, nimittäin rva Raa, joka syyskuun 3 p. Kristianiassa vietti häitään norjalaisen kirjailijan Kristian Winterhjelmin kanssa. Suomalainen teatteriseurue lähetti silloin Kuopiosta seuraavan sähkösanoman morsiamelle: "Charlotte Raa, Suomalaisen teatterin jäsenet toivottavat Sinulle sydämellisesti onnea avioliittoosi. Kiitollisuudella muistelemme Sinua aina." —

Paitse Normaa — ja sitä ennenkin — oli Rossinin Parranajaja annettava ja oli sitä varten sopimus tehty Ida Basilierin ja Elis Dunckerin kanssa. — Ida Basilier, joka yhä oli oleskellut Tukholmassa koko viimeisenkin näytäntökauden esiintyen viidessä eri oopperassa (m.m. 16 kertaa Philinenä Mignonissa) ja loistavassa jäähyväiskonsertissa saaden vastaanottaa mitä lämpimimmät suosionosotukset yleisön puolelta, oli tällä aikaa vaihtanut kirjeitä Emilie Bergbomin kanssa ja usein julkilausunut halunsa palvella Suomalaista oopperaa. Toukokuulla hän oli lopullisesti sitoutunut vierailemaan Rosinana, lisäten siihen: "sydämestäni iloitsen saada laulaa ja puhua rakasta kieltämme näyttämöltä". Kesäkuun alkupuolella laulajatar matkusti Turun kautta Ouluun, syyspuoleen paluumatkallaan antaakseen konsertteja Vaasassa, Tampereella, Hämeenlinnassa, Haminassa, Turussa ja vihdoin Helsingissä. — Elis Duncker jälleen oli jatkanut opintojaan Milanossa maestrojen Lampertin ja Vanuccin johdolla. Kirjeistä Bergbomille näkyy että tämä viime aikoina oli avustanut häntä rahalähetyksillä ja jo maaliskuulla Duncker oli luvannut esiintyä Figarona. Laulaja palasi kotimaahan heinäkuulla ja 17/9 hän ensi kerran (kahden vuoden päästä) antoi laulajaiset Helsingissä. Tästä konsertista, jossa avustajina esiintyivät Suomalaisen oopperan jäsenet, sanotaan Morgonbladetissa:

"Hra Elis Dunckerin laulajaiset eilen oli juhlahetki musiikinystäville. Kukkuroillaan täysi salonki tervehti hra Dunckeria sekä myötävaikuttavia taiteilijoita ensi hetkellä vilkkailla kättentaputuksilla, ja joka numeron jälkeen puhkesi yleisön ihastus ilmi uudistetuissa suosionosotuksissa. Ja hra Dunckerin yhtä teeskentelemätön kuin varma esitys kaikissa laulamissaan kappaleissa näytti todella kuinka etevässä koulussa hän oli kehittänyt kauniin ja sympaattisen äänensä. Enimmän viehättivät kenties Mattein romanssi ja ihmeen kaunis hengellinen sävelmä Gounodin Gresu Nazareno. Ne kaksi suomalaista kansanlaulua, jotka hra Duncker lauloi, olivat luullaksemme täällä uusia. — Että Lucian sekstetti, jonka neidit Strömer sekä hrat Ericsson, Achté ja Bergholm lauloivat, kuunneltiin suurimmalla ihastuksella, lienee tarpeetonta sanoa. Se synnytti mitä myrskyisimpiä kättentaputuksia ja bravohuutoja, jotka vaikenivat vasta kun ihana sävelteos toistettiin. — Konsertti jätti ylipäätään jälkeensä hienon ja aitomusikaalisen nautinnon vaikutelman."

Oopperanäytännöt alkoivat Ida Basilierin vierailulla — Arkadiassa, sillä kun Ruotsalaisen teatterin johtokunta, niinkuin ennen on mainittu, oli kieltänyt avata oviansa kansalliselle oopperalle, oli ollut pakko jälleen kääntyä myöntyväisempien venäläisten puoleen. Sevillan Parranajaja oli niin valmistettu, että laulajattaren ei tarvinnut odottaa, vaan annettiin ensimäinen näytäntö jo tiistaina 29/9 ja sitten vielä neljä peräkkäin (2, 3, 5 ja 6 p. lokak.) täpötäysille huoneille. Ensi iltaa sanotaan "uudeksi riemuhetkeksi kaikille, jotka nauttivat säveltaiteesta ja joille musiikin tulevaisuus maassamme on rakas". Ilolla tervehdittiin taiteilijatarta, jonka avulla ensi kerran [neljä vuotta varhemmin] oli voitu esittää ooppera suomenkielellä, ja kiitollisella ihastuksella tutustuttiin rakastettavaan Rosinaan, josta nähtiin kuinka erinomaisesti hän oli edistynyt sekä musikaalisessa että näyttämöllisessä suhteessa. Kättentaputukset ja kukat ja esiinhuudot ilmaisivat yleisön sydämelliset tunteet. Miespuoliset laulajat esiintyivät niinikään kaikella kunnialla ja varsinkin Elis Duncker — Figaro sai odottamattoman varmalla ja miellyttävällä laulullaan kuulijoitten suosion. — Morgonbladetin arvostelusta (nimimerkki **) otettakoon seuraava:

Ne vaikeudet, jotka semmoinen etelämaalainen sävelteos kuin Rossinin Sevillan Parranajaja luonnollisesti tarjoaa suomalaisille taiteilijoille, voitti ainakin yksi esiintyjä loistavalla tavalla. Nti Ida Basilierin Rosina on piirteiltään kenties enemmän ranskalainen kuin italialainen, mutta kaikissa tapauksissa erinomaisen kietova ilmiö. Hänen häikäisevä, loistava koloratuurinsa viehättää etupäässä suurta yleisöä; suurempiarvoisena pidämme kuitenkin säihkyvää suruttomuutta, jolla taiteilijatar täysin kourin sirottelee ympärilleen musikaalisia helmiään ja hohtokiviään. Laulukohtaukseen sovitettu ja lopussa uudistettu pintapuolinen, mutta siro Venzanovalssi herätti suosionmyrskyn. — Nti Basilierin jälkeen tuli suurin huomio hra Dunckerin osaksi. Tilapäinen pahoinvointi on estänyt hänen paksua, ytimekästä ääntänsä esiintymästä täydessä vapaudessaan, mutta hänen sympaattinen, yksityiskohdiltaan rikas esityksensä on hankkinut tälle Figarolle paljon ystäviä. Luullaksemme on hra Dunckerilla kuitenkin oleva kiitollisempi ura traagillisen oopperan kuin buffan alalla, sillä jälkimäinen vaatii sujuvampaa tekniikkaa kuin hänen omistamansa. — Hra Ericssonin kaunis ääni on ollut hyvin paikallaan niissä sulavissa sävelmissä, jotka kuuluvat Almavivan osaan. Joskus epätasaisella, mutta usein kevyellä koloratuurillaan laulaja tuotti yleisölle mieluisen yllätyksen. Näytteleminenkin oli entistä vapaampi. Sitä vastoin ei tempon jouduttaminen ole kadonnut. — Hra Bergholmin Bartholo näytti laulajan tavalliset ansiopuolet: yksityiskohtien huolellista suoritusta, äännännän varmuutta sekä myötätuntoa herättävää hyvänluontoisuutta esityksessä. Koomillisemmissa kohdissa oli väritys liian vaaleahko. — Hra Emil Genetzin[42] kaunis, täyteläinen ääni oli sangen vaikuttava yhteislauluissa. Basilion päänumero, suuri 'parjaus-aaria', oli kumminkin jätetty pois, joten rooli oli muuttunut vähäpätöiseksi. — Vihdoin on huomioon otettava, että Richard Faltin nyt niinkuin ennenkin oli kokonaisuuden johtajana. Orkesteriin oli hänen onnistunut hankkia uusia voimia, ja kiitos olkoon taitavan, varman johdon se suoritti tehtävänsä aika tyydyttävästi. Ida Basilierin oli 7 p. lokak. lähteminen. Sentähden pidettiin hänelle maanantaina 5 p., näytännön jälkeen, läksijäiset, jossa tilaisuudessa professori Z. J. Cleve julkilausui kansalaisten kunnioituksen ja kiitollisuuden etevälle taiteilijattarelle. Seuraavana iltana hän viimeisessä näytännössä sai täysin määrin vastaanottaa suuremman yleisön lämpimiä tunteenilmaisuja. —

Samana päivänä kun "diva" lähti, Emilie Bergbom kirjoitti sisarelleen rva Heurlinille kirjeen, josta emme voi olla ottamatta seuraavaa:

"— — Parranajaja on mennyt ja mennyt suurella loistolla, viisi kertaa yhdessä viikossa! Aina täysille huoneille ja ylen mieltyneelle yleisölle, vaikka Wahlström ei tahdo myöntää, että ihastus nyt olisi verrattava Trubaduri-ihastukseen. Ida on ollut aivan ihastuttava: iloinen, ystävällinen ja rakastettava, niin että hän on voittanut kaikkien sydämet. Sitä paitse hän lauloi oivallisesti ja näytteli sievästi ja vilkkaasti. Kaikki muutkin olivat sangen hyviä, varsinkin Duncker. Hän liikkuu luontevasti ja hyvin ja on ulkonäöltään soma näyttämöllä; ikävä kyllä on hänen äänensä ollut vähän käheä, niin ettei se muuta kuin yhden ainoan kerran esiintynyt koko täyteläisyydessään ja kauneudessaan. Julman rasittava on tämä aika ollut, mutta kyllä teatterin henkinen voittokin on erinomainen, etenkin kun Ida ääneen ja hiljaa on julkilausunut tyytyväisyytensä sekä lupauksensa palata, kenties jo ensi keväänä laulaakseen yön kuningattaren osaa Taikahuilussa. En voi kertoa suuren teatterin ponnistuksia saada hänet esiintymään, vaikka vain yhden ainoan kerran ja laulamaan näytösten välillä, mutta onneksi hän oli lujamielinen. Emanuel[43] piti hänelle komeat aamupäivä-kahvit ja samppanjapäivälliset ja niissä oli rva Bolin, Elin Trapp y.m. julmasti käyneet hänen kimppuunsa ja koettaneet saada hänet uskomaan, että Kaarlo ei hituistakaan välitä itse taiteesta, vaan tarkoittaa kaikki yksistään kielikysymystä, ja hän käyttää taiteilijoita ainoastaan kuin nukkeja sen edistämiseksi".[44] —

"Kaiken tämän äärettömän puuhan keskellä olen ollut kovin levoton Kaarlon terveyden tähden: hän on ollut liiaksi rasitettu ja hermostunut, että hän useimmiten ei ole nukkunut kahtakaan tuntia yössä, vaan noussut ja pukeutunut ja kävellyt edestakaisin salissa. Eräänä yönä kääntyi hänen hermostumisensa niin vaikeaksi, että hän sai jonkunlaisen pyörtymyskohtauksen, jota seurasi kauhea levottomuus ja tuskantunto, niin että meidän keskellä yötä täytyi lähettää noutamaan lääkäriä. Onneksi hän nyt taas on melkoisesti voimissaan ja on nukkunut jotenkin hyvin, mutta oikein terve hän ei suinkaan ole. Hän oli jo heikko ennen Rääveliin lähtöänsä ja sen jälkeen on hänellä ollut kuulumattoman paljo puuhaa ja vaivaa. Therese [Hahl] on totta kyllä ollut erinomainen ja auttanut kaikessa missä on kyennyt; palvellut säestäjänä y.m., mutta hän onkin ollut Kaarlon ainoa turva." —

Lauluosaston varsinainen toimi syyskaudella oli määrätty tapahtuvaksi Turussa; mutta ennen lähtöä sinne annettiin kumminkin kaksi Trubaduri-näytäntöä pääkaupungissa, 16/10 ja 19/10. Kumpanakin iltana oli huone kukkuroillaan ja yleisön innostus samoin. Varsinkin toisella kerralla ilmaistiin ihastuksen ja erohetken tunteet myrskyisesti, ja kaikki saivat osansa. Erittäin mainittakoon, että yhteen Emmy Strömerille ojennettuun kukkakimppuun oli kätketty tiedonanto, että joukko hänen ystäviään ja ihailijoitaan pyysi saada yhteisesti lahjoittaa hänelle pianon muistoksi hänen heille tuottamastaan taidenautinnosta. Lopuksi yleisö huusi esiin orkesterinjohtajan Richard Faltinin ja koko yrityksen päällikön Kaarlo Bergbomin, ilmaistakseen heillekin kiitollisuuttaan.

Kaksi päivää tämän jälkeen kerrottiin sanomissa, että nti Emmy Strömer ja hra Achté olivat kihloissa.

Teatterin olo Turussa — puheosastokin oli myöhemmin sinne tuleva — kehittyi tällä kertaa sekä taloudellisesti että muutenkin yhtä vastukselliseksi kuin edellinen oli ollut myötäinen. Tilattavaksi tarjottiin 26 näytäntöä, nimittäin 18 lauluosaston, 6 puheosaston ja 2 sekanäytäntöä; tilauksen ulkopuolella olivat muun muassa kaikki sunnuntainäytännöt. Tämä oli liiaksi, sillä se sai leväperäiset ajattelemaan että "ennättäähän siellä käydä" ja lykkäämään käyntinsä päivä päivältä, viikko viikolta. Tähän tuli kaikenlaista odotettua ja odottamatonta lisäksi, niinkuin tapa on vastatuulen puhaltaessa. "Suomalaisella teatterilla on ollut kestettävänä vaikeita aikoja, vihollisia ulkopuolella, sairautta ja muita vastoinkäymisiä omassa piirissään", saattoi sentähden eräs asioihin perehtynyt turkulainen nainen oikeudenmukaisesti kirjoittaa. Tämä lämminsydäminen nainen, kamreerin rouva Augusta Landell, kertoi näet parissa kirjeessä teatterista ystävättärelleen nti Betty Elfvingille, joka silloin oleskeli jossain maaseudulla, ja hänen kertomukseensa nojaamme seuraavassa kun ei muita lähteitä mainita.

Näytännöt alkoivat Trubadurin esittämisellä kolme kertaa peräkkäin (4, 6 ja 8 p. marrask.). Ensi illasta Å. P. sanoo, että huone oli täysi ja vastaanotto lämmin. Mutta vaikka niinkin, oli orkesteri soittanut huonosti ja Byström johtanut vielä huonommin, eivätkä esiintyjätkään näytä olleen voimissaan. Toisissa näytännöissä oli vähä väkeä ja sekin laimeaa, niin että Trubaduri jätettiin sikseen. — Sitte tuli Sevillan Parranajajan vuoro, jossa Emmy Strömer oli esiintyvä Rosinana. Ooppera harjotettiin huolellisesti, Achté orkesterin johtajana, ja ensi näytäntö oli 13/11. Siitä Nervander antaa seuraavat tiedot:

"Eilen ilo vallitsi näyttämöllä ja salongissa. Rossinin iäti nuori, riemusta säihkyvä nerontuote valloitti kerrassaan yleisön ja mitä vilkkaimmilla suosionosotuksilla seurattiin kaikkien taiteilijain onnistunutta esitystä. Oli juhlapäivä suomalaiselle näyttämölle ja sen lukuisille täkäläisille ystäville. Saatiin nähdä yleisön suosikin, nti Emmy Strömerin, samalla menestyksellä millä hän ennen oli tulkinut traagilliset roolinsa, nyt luovan viehättävän, verrattoman raittiin ja miellyttävän kuvan iloisesta, kujeellisesta Rosinasta, saatiin tehdä ensimäinen tuttavuus hra Elis Dunckerin kanssa, joka Figarona jo ensi esiintymisellään ja aariallaan vaikutti erittäin edullisesti yleisöön, ja vihdoin huomattiin ilolla, että hrat Bergholm, Ericsson ja Genetz esittivät muut pääosat draamallisestikin odottamattoman hyvin. Väärin olisi kieltää orkesteriltakaan suoraa tunnustusta, se kun hra Achtén johtamana täytti tehtävänsä tavalla, jota harvat olisivat voineet aavistaa. — — Kaikesta päättäen oli näytännöllä suuri ja, lisätkäämme, ansaittu menestys."

Valitettavasti menestys pitkiksi ajoiksi pysähtyi siihen. Kuulkaamme mitä rva Landell kertoo Parranajaja-näytännöistä:

Ensi iltana "oli huone täynnä ja yleisö innostunut. Dunckerin luonteva näytteleminen ja miellyttävä esiintymistapa viehätti suuresti, Emmy oli mitä rakastettavin Rosina, joskaan ei niin keimaileva ja vallaton kuin moni olisi toivonut, mutta kaikista paras oli Bergholm Bartholona, hän lauloi ja esiintyi niin täydellisesti kuin suinkin voitiin toivoa ja jokainen myönsi sen paitse Åbo Underrättelser, joka ei katsonut oopperan ansaitsevan mainitsemistakaan. Toisena iltana [15/11] oli huone vain puolillaan. Oli tietysti katsottu lehdestä mitä oli tarjona, ja kun ei siinä nähty sanaakaan, arveltiin ettei kannattanut vaivata itseänsä. Kolmantena iltana, kun huhu oli levinnyt että kuitenkin oli syytä käydä kuulemassa, olivat piletit melkein loppuun myydyt, mutta silloin Dunckerin ääni tuli käheäksi, ja kaksi näytäntöpäivää menetettiin hänen tähtensä. Sunnuntaina oli sitte näyteltävä, ja vielä ehtoolla myytiin pilettejä; silloin tulee sana, että Emmy on sairas eikä voi esiintyä. Poliiseja asetetaan sisäänkäytävän eteen ja torille ilmoittamaan tulijoille, että näytäntö oli lykätty maanantai-illaksi, ja maanantaina taasen saadaan kuulla että se on vasta tiistaina. Silloin [24/11] se olikin, mutta edestakaisin houkuteltu yleisö oli väsynyt, niin että kaksi seuraavaa kertaa [27/11 ja 29/11] laulettiin hyvin harvalle salongille. Kuudes näytäntö oli jälleen lykättävä Ericssonin äänen käheyden tähden, ja silloin oli Rönnbäckin mielestä sopiva hetki tullut kirjoittaa: 'Italialainen ooppera kärsii ilmanalastamme, hra Ericsson on vilustunut, syystä kun harvalukuinen yleisö ei ole voinut lämmittää teatteria'. Siihen ilkkuvaan tapaan hän kirjoitti, eikä hänellä ollut muuta sanottavaa Suomalaisesta teatterista. Kuinka olinkaan vihainen; jos minulla olisi ollut tuhat suuta, millä viheltää hänet ulos teatterista! Mutta onneksi hän ei tullut, kun Parranajaja annettiin viimeisen kerran [8/12], vaan Edelsköld istui hänen paikallaan, sen jälkeen istuakseen oikeutta kotimaisten taiteilijaparkojen yli. Ja kun Parranajajan näytteleminen oli lakkautettu, silloin tuli kritiikki Å. U:ssä palauttaakseen järkiinsä ne, joita liiallinen ihastus vaivasi, ja kiinnittääkseen huomion siihen, että Bartholo oli liian hoikka ja Figaro liian paksu, että Emmy esiintyi roolissa, joka ei ollut sopusoinnussa hänen luonnonlaatunsa kanssa j.n.e., j.n.e. oikeassa tuomiontapaisessa tyylissä. Se oli kumminkin nyt yhdentekevää, sillä oopperaa ei voitu enää näytellä, kun Genetz oli matkustanut pois." —

Todistukseksi että Turussa kuitenkin oli niitä, jotka osasivat antaa arvoa näille näytännöille, jotka toimeenpantiin niin tavattoman vastuksellisissa oloissa, otamme tähän Nervanderin lämpimästi ja kauniisti kirjoitetusta arvostelusta sattuvia huomautuksia ja kohtia.

Ylipäätään sanotaan esityksestä, että taiteilijat pyytämättä jäljitellä maailmankuuluja suuruuksia ovat yksistään luottaen innostukseensa teeskentelemättä antaneet mitä heidän vallassaan oli ja siten säilyttämällä eurooppalaisen perusvärin ja hetkeäkään luopumatta taiteellisuuden kannasta hyvässä merkityksessä kansallistuttaneet beaumarchaislaiset tyypit. Yritys on yksi niitä monia, rohkeita ja mieltäkiinnittäviä, joihin nuori Suomalainen teatteri on näyttänyt pystyvänsä. Duncker, ainoa esiintyjistä joka on tutkinut taidettaan laulun kotimaassa, osottaa italialaisilta oppineensa liikunnoilla säestämään esitystään, mutta hän tekee sen samalla kiitettävällä maltillisuudella, jolla hän yleensä näyttelee osaansa ja joka parhaiten todistaa hänellä olevan näyttämöllistä katsomusta. Jos hän esiintyisi etelämaisesti eloisammin, on tuskin epäiltävää että taiteellinen tasapaino häiriintyisi; Figaro on niitä osia, joissa taiteilija vain aikaa voittaen kypsyy. Hänen hieno, siro ja kuitenkin perin rehellinen esityksensä kirjekohtauksessa Rosinan kanssa toisessa sekä kenties etupäässä hänen oivallinen, lämmin käsityksensä viime näytöksen ryöstökohtauksessa tekisivät kaikkialla mitä parhaimman vaikutuksen. Siinä välkähtää Figaron päivänpaisteinen, iloinen sydän esiin loistolla, joka ennustaa tositaiteilijaa. Puhekohdissa hänen suomenkielensä soi niin somasti, että hänen huoliteltu ja miellyttävä puhetapansa kelpaisi malliksi näyttämöllemme. — Emmy Strömerin Rosinaa arvostelija sanoo onnistuneeksi harjotelmaksi hänen taiteelleen vieraalla alalla. Hänen Rosinansa on kerrassaan itsenäinen luoma: nuori tyttö, täynnä suloa, mutta "omapäinen", joka ei välitä espanjalaisesta manttiljastaan eikä etelämaisesta hehkustaan. Erinomaisen viehättävä on nti Strömer kirjekohtauksessa ja Bartholon laulaessa suurta aariaansa on hänen kasvojensa eleily hämmästyttävän onnistunut. Tarpeetonta on lisätä että taiteilijattaren ihana ääni nyt niinkuin aina on ihastuttanut yleisöä. Kauneimmin se esiintyy suurissa yhteislaulukohdissa, joissa hänen laulunsa ihmeen kirkkaana ja voimakkaana virtaa äänijoukkoon antaen sille loistoa ja väriä. — Vilpitön tunnustus annetaan Bergholmille ja Ericssonillekin. Edellinen on koomillinen, joskin suurempi määrä huumoria ja enempi lemmenintoa olisi paikallaan, ja laulaa vaikuttavasti; jälkimäinen taas on huomattavasti edistynyt. — Genetzillä vihdoin on hyvä ääni, musikaalinen esitys ja näyttämöllisiä lahjoja. Kolmannessa näytännössä laulaja yllätti yleisöä laulamalla siihen asti poisjätetyn parjausaarian ja esitti hän sen sangen draamallisesti. Parranajaja-näytäntöjen jälkeen hän lähtee ulkomaille harjottamaan lauluopintoja.

Vähä vaille neljä viikkoa oli Parranajajaa näytelty ja samalla aikaa ahkerasti harjotettu Bellinin Normaa, jonka ensi ilta oli 16/12 ja joka sen jälkeen vielä esitettiin kolme kertaa (18, 20 ja 22 p.) ennen joulua. Å. P:n mukaan tämä ooppera vastaanotettiin "kenties vilkkaammilla suosionosotuksilla" kuin yksikään edellisistä, ja erittäin mainitaan toista näytäntöä "nuoren näyttämömme kunniapäiväksi". Emmy Strömer, jolla Normana oli hänelle täysin sopiva tehtävä, oli mitä innostuneimpien kunnianosotusten esineenä ja huudettiin esiin seitsemän kertaa. Oopperan näyttämöllejärjestelyäkin kiitetään huolelliseksi ja oli dekoratsionimaalari K. K. Hellstén (silloin Turussa asuva, myöhemmin Helsinkiin muuttanut) sitä varten maalannut uusia koristuksia. — Rva Landell sanoo kumminkin näistä ensimäisistä Normanäytännöistä, "etteivät nekään voineet herättää samaa innostusta kuin Trubaduri mennä vuonna, ja kuitenkin on Emmy niin suloinen ja viehättävä, että häntä kannattaa sekä nähdä että kuulla. Mutta täälläkin on niitä, jotka eivät jalallaankaan astu Suomalaiseen teatteriin ja toisia, niiden joukossa [laulajatar, rva] Emma Engdahl, jotka muka eivät tahdo nähdä Normaa sentähden, että he ennen ovat nähneet sen annettuna niin paljo paremmin(!)"

Mainittujen näytäntöjen jälkeen lauluosasto vaikeni pariksi viikoksi ja sijaan astui puheosasto, joka jouluksi oli saapunut Turkuun. — Täydentääksemme kertomuksemme syyskauden teatteritoimesta katsokaamme nyt mitä jälkimäinen oli kokenut Kuopiossa olonsa jälkeen.

Kuopiosta oli seurue siirtynyt Savonlinnaan, johon tultiin 2/10 parhaaseen markkina-aikaan. "Ikävältä tuntuu", Vilho kirjoittaa, "alkaa näytellä täällä. Ei mitään ole järjestetty. Teatterissa ei ole muita koristuksia kuin huonosti maalattu metsä ja tavallisesta tapettipaperista tehty huone; teatterisalin permanto on vallan likainen; katsojille ei ole istuimia.[45] Ja kuitenkin kirjoitin noin neljä viikkoa sitten tulostamme, pyytäen niitä ja niitä dekoratsioneja. Mutta nyt ei muu auta kuin 'help your self!' Kaupungissa ei näy olevan yhteishenkeä. — Suomalaiset nukkuvat, ruotsinmieliset puuhaavat etenkin ravintoloissa." Käyttääkseen markkina-aikaa teatterin hyväksi Vilho tarmokkaasti määräsi näytäntöjä annettavaksi neljä iltaa peräkkäin (4-7 p. lokak.): kaksi pikkukappaleista kokoonpantua ohjelmaa ja kaksi kertaa Viuluniekka, joka näytelmä toisena iltana tuotti koko 434 mk. Kuvaavaa on, että tänä viimemainittuna iltana oli teatterin ravintolassa "muutamia ruotsalaista sivistystä harrastavia herroja" jotka lauloivat laulujaan, niin että joka kerta kun ovesta kuljettiin, kuului laulu saliin! Sitte seurasi kolmen päivän päästä Jeppe Niilonpoika, mutta komedia, jota Kuopiossa oli suuresti suosittu, ei kelvannut Savonlinnassa. "Niin sanottua fiinimpää väkeä ei ollut juuri ollenkaan; kappale oli muka 'raaka', oikein 'häpeä' suomalaiselle teatterille! Sen kuulin jo ennen näytäntöä. Sitä paitse oli näytelmä jo ennen esitetty täällä. Koska? Vuonna 1864 tai 1865!" — Samassa kirjeessä Vilho tekee huomautuksen, joka koskee kiertomatkoja yleensä:

"Nämä pienet näyttämöt ovat meille turmiollisia. Sen verran kun edistymme ja vaurastumme suurilla näyttämöillä, sen verran teemme taka-askeleita pienillä. Mikä hirveä erotus Kuopion ja tämän näyttämön välillä. Kiitettäköön vain ruotsalaisten suurta tekniikkaa siellä suuressa kiviteatterissa, mutta koettakoot näytellä esim. Savonlinnan näyttämöllä, ja minä en maksa viittä penniä heidän tekniikastaan. Ennen astuin siinä tai siinä kohtauksessa esim. kolme askelta eteenpäin, sivulle tai taaksepäin, nyt saan tyytyä yhteen askeleeseen, vieläpä pysyä paikallani kuin naulattu. Liikunnot, ääni, kaikki on sovellutettava näyttämön laatuun. Kuljeksivan teatterin on paljo vaikeampi edistyä kuin paikallaan pysyväisen. Pienet näyttämöt ovat paljo haitallisemmat kuin pienet arvostelijat. — Melkein yhtä vaikea on muuttaa suurelle näyttämölle, jos enemmän aikaa on näytellyt pienellä. Kaikkien teatterein pitäisi oleman niin yhdenkokoiset kuin mahdollista."

Kaikkiaan annettiin Savonlinnassa 11 näytäntöä. Ohjelmistosta lisäämme vain, että Tuokon suomentama K. Tóthin 1-näytöksinen laulunäytelmä Mustalainen, A. Lundahl Petinä, oli uusi ja herätti yleistä mieltymystä sekä että viimeksi, 23/10 ja 25/10 näyteltiin Preciosa. Tästä Vilho kirjoittaa: "Köörit käy hyvin; rva Emilie Korhonen säestää ja hyvästi; [nti] Savolainen Viarda. Olen korottanut istumapaikkain hinnan 50 ja seisomapaikkojen 25 pennillä, syystä että savonlinnalaiset jo aikoja sitte rupesivat säästämään itseään Preciosaan".[46]

Savonlinnasta oli seurueen muuttaminen Hämeenlinnaan. Se oli näyttelijöille hyvin vastenmielistä, sillä heidän mielestään oli yleisö siellä kuivakiskoisempi kuin missään muualla. Mieluummin olisi lähdetty Tampereelle; mutta kun tietenkin teatterisali jo oli vuokrattu, ei Vilhon muistutukset muuttaneet asiaa. Aika olikin jo erota Savonlinnasta, jos mieli päästä vesitse Lappeenrantaan. Vilho vuokrasi siis 100:sta markasta laivan, joka sitte kun kaupunkilaiset edellisenä iltana olivat pitäneet seurueelle rattoisat läksijäiset Shatalovan ravintolassa, 27/10 vei teatterijoukon kaikkineen päivineen Saimaan vesien etelärantaan. Siten säästyi sekä aikaa että rahaa. — Ilmisaattaaksemme mitä kaikkia huolia kiertävän teatteriseurueen johtajalla saattoi olla, otettakoon Vilhon kirjeistä sekin tieto, että Lundahlin herrasväki Savonlinnassa oli saanut perillisen, jota pidettiin liian hentona liittymään matkaan. Perhe tahtoi sen vuoksi jäädä jälkeen, vaikka talven läheisyyskin pelotti. Samassa mainittakoon toinenkin seikka, joka vielä oli salaisuus, mutta josta Bergbom sai tiedon seurueen tultua Hämeenlinnaan. Nti Hilda Heerman oli Savonlinnassa tehnyt tuttavuutta insinööri R. Munsterhjelmin kanssa ja siitä oli seurauksena kihlaus ja avioliitto, joka vei teatterilta lupaavan näyttelijättären alun. Tämänlaisia ryöstöjä täytyi teatterin vastaisuudessa monesti kärsiä, mutta ei ole tiettynä, että ne huolet, joita tämmöiset tapahtumat olivat omansa tuottamaan teatterin johtajalle, olisivat vähääkään painaneet neitokaisten mieliä.

Teatterin alkutointa Hämeenlinnassa häiritsi Lundahlien ja nti Heermanin viipyminen Savonlinnassa. Mutta ylipäätään oli menestys parempi kuin oli osattu odottaa ja arvattavasti sentähden oltiin siellä lähes kaksi kuukautta. Kumminkin Vilho tekee seuraavan huomautuksen, kun Marianne toisella kerralla sai vähä väkeä: "Kaupungin 'noblessi' halveksii meitä, eivätkä suomalaiset ole tarpeeksi varakkaita nähdäkseen samaa näytelmää useammin. Ei Hämeenlinnan ympäristöönkään ole luottamista. Kuinka toisin onkaan Itä-Suomessa!" — Näytäntöjä annettiin 19, joista ensimäinen 1/11 ja viimeinen 18/12. Ohjelmisto oli pääasiassa sama kuin Kuopiossa, paitse seuraavia uusia kappaleita, jotka vähitellen Vilhon johtaessa olivat valmistuneet: Bayardin 1-näytöksinen huvinäytelmä Haapaniemen hanhenpoika ja Halmin samanlaatuinen Toinen tai toinen naimaan (molemmat 26/11). Z. Topeliuksen tekemä, Suonion suomentama 1-näytöksinen näytelmä Anna Skrifvars (alkunimi "Brita Skrifvars", 28/11); sekä Törmäsen ("Vieno") kääntämä, Mélesvillen kirjoittama 2-näytöksinen laulunäytelmä Kultaristi (16/12). Tavaksi oli näet otettu ensin esittää uusia näytelmiä maaseutukaupungeissa, jotta näyttelijät olisivat varmempia esiintyessään pääkaupungissa, jossa tietysti vaatimukset olivat suuremmat. — Ohjelmiston vanhemmista kappaleista tuo soma Ensi lempi ei pystynyt yleisöön; "näytelmä on muuten", Vilho sanoo, "liian psykoloogisesti hieno nuorille näyttelijöille". Ei Mustalaisestakaan pidetty niinkuin Savonlinnassa; sitä vastoin Ainoa hetki [jonka tekijä rva Th. Hahnsson oli teatterin toimeliaimpia ystäviä Hämeenlinnassa] miellytti enemmän kuin Gringoire. Kihlaus oli täälläkin hyvä, niinkuin aina; ja Yhdistysjuhla oli kovasti mieleen, n.s. ymmärtäväistenkin — kumminkaan ei näytteleminen sujunut tasaisesti. Anna Skrifvars, Z. Topeliuksen luonnekuvaus Pohjanmaan ruotsalaisesta kansasta, jonka nimirooli oli uskottu rva Aspegrenille, ei näy ensi kerralla herättäneen suurempaa huomiota.[47]

Tämä Hämeenlinnassa olo on muita merkillisempi sentähden, että silloin seurueeseen liittyi myöhemmin niin kuuluisaksi tullut näyttelijättäremme Ida Aalberg. Annamme tässä taiteilijattarelta itseltään ja muilta[48] saamiamme tietoja hänen kotioloistaan ja kuinka hän ohjautui uralle, jota varten lempeä luonto oli varustanut hänet mitä runsaimmilla lahjoilla. Nti Aalberg on syntynyt 3/12 1858 ja kasvanut Janakkalan Leppäkoskella.[49] Kodin pääkieli oli suomi, mutta ruotsiakin osattiin, ja ruotsinkielinen oli tietysti se yksityisopetus, jota Ida (ensin käytyään 3 vuotta koulua Helsingissä) sai läheisyydessä asuvilta nti Mickwitziltä ja rva Selma Qvistiltä. Ensimäisen hämärän aavistuksen teatterista sai kasvava tyttö äitinsä maitokamarissa, jonka seiniin tämä oli liisteröinyt ruotsinkielisiä sanomia. Niissä hän näki teatteriohjelmia henkilöluetteloineen, joissa muun muassa mainittiin hra ja rva Raa kuninkaana ja kuningattarena. Se herätti tytön mielessä outoja unelmia. Tapahtui sitte Suomalaisen teatterin perustaminen ja toukokuulla 1873 se ensi kerran tuli Hämeenlinnaan. Ida taivutti silloin äitinsä tulemaan hänen kanssaan kaupunkiin katsomaan tuota ihmettä ja he näkivät yhdessä ensimäisen näytännön, jossa Viuluniekka esitettiin. Ymmärrettävästi tyttäressä kytevä halu teatteriin tästä kiihtyi, mutta vanhemmat olivat taipumattomia, sillä varsinkin äidillä oli heränneissä yleinen käsitys teatterista, että se oli turmeluksen portti ja pesä, ja hän rukoili Jumalaa varjelemaan tytärtään joutumasta sinne. Seuraavana vuonna kun Ida Aalberg oli täyttänyt 15 vuotta, toimeenpantiin paikkakunnalla seuranäytäntö Helsingin suomalaisen alkeisopiston ja kansakoulun kirjaston hyväksi. Puuhaajat olivat parhaasta päästä ylioppilaita, joilla oli tapana viettää joululomansa Janakkalassa, ja ne pyysivät nti Aalbergia avustamaan. Näyteltävä oli Yökausi Lahdella, Kassan avain ja Silmänkääntäjä ja piian rooli kummassakin jälkimäisessä kappaleessa tarjottiin tulevalle "tragédiennelle".[50] Tietysti hän suostui, mutta odottamaton pyynti aiheutti semmoisen mielenliikutuksen, että hän ei saanut unta koko ensi yönä. Näytteleminen luonnistui hyvin ja sen jälkeen hän vielä samana vuonna esiintyi kahdessa seuranäytännössä, teatteriunelmien kiihtymistään kiihtyessä. Viimeinen näitä näytäntöjä sattui tuskin viikkoa ennen kuin teatteri uudestaan alkoi antaa näytäntöjä Hämeenlinnassa, ja se veti häntä puoleensa semmoisella voimalla, että hän voimatta malttaa mieltänsä rohkeasti ratkaisi kysymyksen elämäntiestään. Eräänä päivänä vanhempien ollessa poissa kotoa hän itkien sanoi hyvästi hämmästyneille pikku veljilleen ja lähti omin luvin Hämeenlinnaan. Siellä hän meni Vilhon luokse ja tarjoutui teatteriin. Vilho neuvoi häntä käymään Helsingissä tohtori Bergbomilla ja sinne hän kohta matkustikin kotinsa ohitse. Tohtori ja nti Bergbom vastaanottivat hänet ystävällisesti, ja kun edellinen oli antanut hänen lukea ja lausua ääneen, hänet hyväksyttiin otettavaksi teatteriin. Helsingistä hän jälleen palasi Hämeenlinnaan jäädäkseen sinne seurueen jäsenenä. Luonnollistahan on, että pikku karkulainen Bergbom-sisaruksilta salasi, kuinka hän oli kodistaan eronnut sekä että hänellä ei ollut omia varoja. Niin oli todellakin laita. Kodista hän ei voinut pyytää eikä odottaa mitään, sillä siellä häntä pidettiin ijäksi menneenä ja vasta vuosien päästä hän uskalsi sinne palata. Näin ollen hän pienellä palkallaan kenenkään tietämättä kärsi suurta puutetta, ei ainoastaan ensi aikoina kotimaassa, vaan ensimäisellä ulkomaanmatkallaankin. Ei hän myöskään ennen tätä matkaa saanut muuta opetusta kuin mitä yhteisissä harjotuksissa ja kokeneempien esimerkistä liikeni; palava halu ja tarve oppia pysyi vain muuttumatta. Porissa hän sattumalta tutustui erääseen merikapteenin tyttäreen, joka opetti hänelle saksaa, ja niin hän valmistui ensimäiselle opintomatkalleen.

Hämeenlinnasta puheosasto matkusti Turkuun, jossa se vietti joulunsa ja oli näyttelevä lauluosaston rinnalla.

Kummassakin edellisessä luvussa olemme vuodenvaihteella hetkeksi keskeyttäneet näytäntöjen loppumattoman jonon puhuaksemme muustakin, ja nytkin on aihetta tehdä samoin. Koska ulkomaalaisen arvostelu oloistamme on mieltäkiinnittävä ja valaiseva, mikäli se näet nojaa puolueettomaan ja ymmärtävään asiantuntemukseen, katsomme olevan syytä ottaa tähän pääkohdat eräästä kirjeestä Tukholman Nya Dagligt Allehanda lehdessä, jossa Helsingin teatterioloja käsitellään.

"Se innostus, joka Suomessa on kohdistunut teatteriin, on yksi monista nuoren kansan kevättunteitten ilmaisuista. — Vaikka suomalaisen pääkaupungin yleisö ylipäätään — luonnollisesti fennomaaneja lukuunottamatta — pitää Helsingin ruotsalaista teatteria kansallisasiana, ovat kuitenkin kaikki harrastukset näyttämöllä kotiuduttaa suomalais-ruotsalaista murretta osottautuneet turhiksi, ja nyt on luovuttu kaikista teatterikoulu-kokeiluista y.m. Lahjakkaille ruotsalaisille näyttelijöille tämä teatteri suo edullisemman kehityskoulun kuin heillä kotimaassa on tarjona. Syystä voi epäillä olisiko mikään ruotsalainen näyttämö voinut antaa Fritiof Raalle korkeamman kutsumuksen kuin sen, jonka hän täytti Suomessa, ja varmaa on ettei yksikään samanaikuinen taiteilija Ruotsissa ole saanut semmoista kiitollisuuden osotetta kuin se muistopatsas, joka Helsingin hautausmaalla näyttää paikan, missä elämän myrskyissä haaksirikkoon joutunut taiteilija on löytänyt sataman." — "Oopperanäyttämökin on muodostumaisillaan Helsingin ruotsalaisessa teatterissa. Noita-ampuja, jonka lähinnä ennen olin nähnyt Milanon La Scala teatterissa, annettiin mielestäni paremmin Suomessa. Tämä ei merkitse niin paljo kuin kuulostaa, mutta ei aivan vähääkään. Mitä italialaisilla oli enemmän tekniikkaa ja totuntataitoa, puuttui heiltä henkeä ja kunnioitusta tehtävää kohtaan." Synnyltään suomalainen nti Liljeroos, joka on harjottanut lauluopinnolta Tukholmassa "voitti ehdottomasti yleisön myötätuntoisuuden teeskentelemättömyydellään ja sydämmellisyydellään", ja semmoisen tunnelman vallitessa ei kielletä sitä anteeksiantoa, jota vasta-alkaja aina vaatii.

"Sata vuotta on kulunut siitä kun Kustaa III oopperan avulla kotiudutti ruotsinkielen näyttämöllä, jonka oli rakentanut kotimaisille runottarille. Samanlaatuinen ajatus on herättänyt nykyaikaiset harrastukset suomalaisen oopperan aikaansaamiseksi Suomessa. Tällä ei tarkoiteta Helsingin ruotsalaisen teatterin lauluosastoa, josta on puhuttu, vaan suomalaista teatteria, joka laulaa oopperaa suomenkielellä."

"Saattaa ehkä näyttää siltä kuin olisi suomalainen ooppera suomenkielen nykyisellä kehitysasteella jotakin kerrassaan merkityksetöntä ja humbuugintapaista, ja monet ovatkin ne muutoin lämpimät isänmaanystävät fennomaanisen puolueen ulkopuolella, jotka ovat sitä mieltä, että se tarmo, joka on yrityksen synnyttänyt, ja että ne taiteelliset voimat, jotka siinä myötävaikuttavat, olisivat ansainneet paremman päämäärän. Mutta eiköhän semmoinen käsitystapa ole sangen pintapuolinen ja eiköhän juuri se ennakkoluuloinen epäilys, jolla yritystä kohdellaan, itsessään ole jotakin, jonka voittaminen merkitsee paljo ja johon semmoinen harrastus pyrkii."

"Suomenkielen laulettavaisuus on kaikkien epäilyksien yläpuolella ja on melkein tullut sananparreksi. Todistaakseen arvoansa ja kelpaavaisuuttaan kielen ei tarvitse viitata Il Trovatoren suomennokseen. Mutta ne jotka luulevat, että nuorella suomalaisella kieliharrastuksella on ainoa tehtävänsä kansakoulussa sen vuoksi että se on tärkein, jättävät huomaamatta, että jos kerran yksi elon ilmaisu lähtee todellisesta sisällisestä elämästä, niin on tämä elämä ilmaantuva kaikenpuolisesti, ja niille, jotka innostuksella harrastavat tätä päämäärää, ei suinkaan ole merkityksetöntä että he omalla kielellään laulavat sävelteoksen, joka on koko sivistyneen maailman oma." —

"Se näytäntö, jolla suomalainen oopperaseurue viime lokakuun keskivaiheilla erosi Helsingissä (seurue lähti silloin Turkuun), oli yksi mieltäkiinnittävimpiä mitä koskaan taikka missään olen kokenut. Että kokonaisuus tuntui erittäin onnistuneelta seuranäytännöltä, ei voi kummastuttaa eikä häiritä sitä, jolla on jonkunlainen vaisto mitata kutakin asiaa sen oikealla mittapuulla. Näyteltiin Trubaduri, joka erittäin hyvin näyttää soveltuvan lahjakkaille dilettanteille, koska ei kukaan tosi musiikinystävä voi pitää yhteisnäyttelemistä siinä kovin tärkeänä. Näissä oloissa on hyvin paljo voida useimpiin rooleihin nähden suoda tunnustusta sangen onnistuneille harrastuksille; mutta enemmän kuin paljo on semmoisessa ympäristössä voida tervehtiä yhtä tositaiteilijatarta 'Jumalan armosta'. Nti Emmy Strömer, seurueen 'primadonna assoluta', joka esitti Leonoran osan, oli tuota oikeaa, jaloa metallia, jota joskus tapaa paljon teatterikullan joukosta, eikä suinkaan aina niissä, jotka muodin oikku on tehnyt auktoriteettiuskon yksinkertaisen jumaloimisen esineiksi, vaan sattumalta nimettömänä ja huomaamattomana jossakin maailman sopukassa. Missä italialaisessa teatterissa tahansa voi kohdata primadonnan, joka melko suuremmalla erehtymättömyydellä suorittaa Verdilaulun stereotyyppisesti kehitettyjä lausunto- ja säveltehoja; mutta en missään teatterissa ole kuullut Leonoran osaa ja tuskin ylipäätään mitään osaa esitettävän voimakkaammalla ja välittömämmällä draamallismusikaalisella innostuksella. Huolimatta gallopadipoljennosta tuntui minusta tositeossa ensi kerran, että Leonora oli juonut myrkkyä ja vapaaehtoisesti meni kuolemaan armaansa tähden. Ja tähän mahtavaan traagilliseen intomieleen yhdistyy nti Strömerissä suuri ja helkkyvä ääni sekä miellyttävä ja valtavasti vaikuttava teatterihaamu."

"Nti Strömer, joka on harjottanut opintoja Parisissa, osottaa saaneensa hyvän, joskaan ei täysin loppuun saatetun koulutuksen. Kuulee usein valitettavan, että niin lahjakas laulajatar uhrautuu suomalaiselle teatterille ja menee hukkaan maailmalta. Minä liityn ehdottomasti niihin, jotka Suomessa arvioivat hänen taidettaan toisen, paljo korkeamman vaihtoarvon mukaan kuin sen, jonka mukaan se määrättäisiin maailmanmarkkinoilla, ja luulen, että nekin, jotka perusjohteellisesti eivät tahdo yhtyä tähän, eivät voi olla vastaanottamatta tärkeäarvoista vaikutusta siitä tavasta, millä nti Strömer on kohottanut suomenkielen myötävaikuttamaan todella suuremmoiseen näyttämölliseen tekoon."

"Mainitussa jäähyväisnäytännössä oli yleisön innostus rajaton, eikä esiinhuudoista tahtonut loppua tulla. Viimeksi huudettiin useat kerrat esiin tri Kaarlo Bergbom, yrityksen tarmokas alkuunpanija. Kaikesta sydämestäni yhdyin tähän suosionosotukseen." —

Niin kirjoittaa ulkomaalainen, joka tyynellä, harkitulla esityksellään herättää meissä kunnioitusta; hänkin todistaa Emmy Strömerin taiteen suuruutta ja tenhovoimaa ja tunnustaa kuinka se innostus, joka elähytti teatteriamme ja sen yleisöä, oli mukaansa tempaava. — Kirjoituksesta näemme muutoin, että Ruotsalaisellakin teatterilla nyt oli lauluosastonsa, niinkuin eräät sen ystävät kevätpuolella olivat vaatineet. Eikä ollut mikään salaisuus, että yritys oli tähdätty suomalaista oopperaa vastaan. Muutamassa poleemisessa kirjoituksessa L. M(echeliniä) vastaan A. M(eurman) Morgonbladetissa (6/11 1874) repäisevällä tavallaan koskettelee asiaa: "Valtio uhraa useina vuosina musiikin ja draamallisen taiteen edistämiseksi 24,000 mk; yksityiset antavat vielä lisää. Mitä sillä aikaansaadaan? Palkataan varojen mukaan näyttelijöitä Ruotsista. Silloin eräs tarmokas mies luo — tyhjästä, saattaisi sanoa, — kotimaisen oopperan, jonka sanotaan tyydyttävän suuriakin vaatimuksia. Vasta nyt herätään toisella puolella — ei uutta luodakseen, vaan alas repiäkseen — tuotetaan maahan muutamia musikaalisen akatemian oppilaita, ja niin on heilläkin ooppera. 'Kun ukko hakkasi itselleen akkunan, niin akka teki samoin'!" — Samaan aikaan kun suomalaisella näyttämöllä esitettiin Parranajaja, näyteltiin ruotsalaisella Noita-ampuja; mutta kun suomalainen lauluosasto oli muuttanut Turkuun, silloin annettiin Uudessa teatterissa puhenäytelmiä — uutta oopperaa, Paciuksen Kaarle kuninkaan metsästystä, harjotettiin kevääksi, jolloin suomalainen seurue oli palaava antaakseen oopperanäytäntöjä Arkadiassa! Niin oli kilpajuoksu käymässä. Tietysti oli siitä vahinkoa Suomalaiselle teatterille, mutta kostuiko Ruotsalainen? Ei suinkaan. Ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistyksen kokouksessa näet ilmoitettiin, että asiat eivät olleet entisestä parantuneet, vaan päin vastoin. "Syyttää johtokuntaa tästä", lausuu eräs 'Uuden teatterin osakas' (Mbl. 16/2) "on meistä väärin. Unohdetaan kokonaan, että nykyinen johtokunta voimakkaan, etupäässä Vikingenin ajaman mielipiteen vaikutuksesta päätti à tout prix perustaa oopperan, joka voisi, jollei kilpailla Suomalaisen kanssa, kumminkin tehdä sille haittaa. Että yritys on ollut haitaksi teatterille itsellensä lienee nyt, liian myöhään, huomattu. Sillä selvää kai on, että oopperaosasto on tuottanut tappiota koko teatteriyritykselle." Kirjoittaja neuvoo luopumaan oopperapuuhista ja puoltaa O. Donnerin vuotta ennen tekemää ehdotusta, että Ruotsalainen ja Suomalainen näyttämö ryhtyisivät yhteistyöhön; mutta luonnollisesti hän puhui kuuroille korville. —

Vielä mainittakoon tässä eräs Martin Wegeliuksen kirje Bergbomille (31/12 1874). Siitä näkyy että Bergbom oli tarjonnut 6,000 mk Ruotsalaiselle teatterille saadakseen käyttää sen orkesteria kolmen kuukauden aikana. Wegelius ilmoittaa johtokunnan kieltävän vastauksen. Orkesteri maksaa muka 30 à 32 tuhatta, ja sen mukaan tulisi Suomalaisen oopperan suorittaa ainakin 10,000! [Aivan niin, jos se olisi luovutettu tykkänään, mutta tuskin oli Bergbom tarkoittanut, että Ruotsalainen teatteri koko kolme kuukautta olisi ilman orkesteria].

Loppupuoli samaa kirjettä näyttää, että Bergbom oli kehottanut Wegeliusta säveltämään jotakin Suomalaista näyttämöä varten. Asiasta ei tullut mitään, mutta se osottaa kuinka harras Bergbom oli käyttämään kotimaisia kykyjä:

"Lähetä mitä pikemmin sen parempi Graziellan ranskalainen laitos. Tahdon luonnollisesti nähdä sen ja tehdä suunnitelmani, ennen kuin sitä edelleen mukaillaan. Oikeastaan on epätoivoista työtä musikaalisesti käsitellä kieltä, jonka sisällinen olemus on vieras, ja jonka yksitoikkoinen korko yhdessä alituisesti vaihtelevan laajuuden kanssa tarjoo niin paljo vaikeuksia hyvälle lausumakäsittelylle kantileenassa (resitatiivissa se on yhdentekevä). Mutta minä ikävöin nyt oikealla kiihkolla jotakin, jossa saan koettaa voimiani; olen kyllästynyt luomaan musiikkia, jota saan kuulla ainoastaan fantasiassani, ja ottaisin vaikkapa egyptiläisen tekstin, jos sijaiskuningas suvaitsisi kunnioittaa minua tilauksella." —

On aika palata Turkuun, missä Suomalainen teatteri molempine osastoineen nyt oli koettava korjata syyskauden tappioita. Joulun ja uuden vuoden välillä (26, 27 ja 29 p.) annettiin kolme puhenäytäntöä (Marianne; Lapsuuden ystävät ja Lemun rannalla; Maria Tudor); mutta uuden vuoden päivänä sekanäytäntö, jossa Haapaniemen hanhenpoikaa seurasi konserttiosasto, missä Emmy Strömer sekä Duncker, Bergholm ja Ericsson esiintyivät. Kun 3/1 Päivölä oli näytelty, tuli 6/1 jälleen sekanäytäntö: Konserttiosasto, Toinen tai toinen naimaan, Noita-ampuja (II. 1) ja Kihlaus sekä niinikään 10/1 Noita-ampuja ja Yhdistysjuhla. Sillä välin oli 8/1 Norma esitetty viides kerta ja sen jälkeen tapaamme Å. P:ssa Nervanderin laajan arvostelun tästä nuorena kuolleen, nerokkaan sisilialaisen Vincenzo Bellinin säveltämästä oopperasta ja sen esityksestä näyttämöllämme.

Tässäkin oopperassa oli Emmy Strömerin esitys merkityksellisin, vaikkei hänen Normassaan loukattu druidilainen papitar ja kostonhimo tulleet yhtä täydellisesti kuvatuiksi kuin luonteen suloinen, kieltäymyksessään ylevä, naisellinen puoli. Kohtauksissa, joissa Norman puhdas naisellisuus ilmenee, taiteilijatar tulkitsi roolinsa iki-ihanasti ja unohtumattomasti. Se jolla on ollut onni nähdä ja kuulla nti Strömer Casta diva kohtauksessa, on saanut katoamattoman muiston siitä sielunaateluudesta, joka leimaa hänen ihanan laulunsa ja runollisen esityksensä ja koko hänen olentonsa, ei ainoastaan andantessa vaan sitä seuraavassa allegrossakin, jossa Norman rakkaus ja kaipaus aaveentapaisesti kuni pilvenhattarat leijaavat loistavien sävelten ja kansan kostonhuutojen ylitse. Tässä allegrossa näkee mitä taiteilija voi tehdä Bellinin musiikista. Yhtä syvä ja lämmin on nti Strömerin käsitys ensimäisestä Norman ja Adalgisan välisestä kohtauksesta, missä Norman kadonneen onnen muisto kuvastuu autuudessa, joka nyt on Adalgisan osana. Liikuttava, yksinkertainen tapa, jolla hän laulaa sanat: 'Mi muinaismuisto ajoista autuaista', asettaa taiteilijattaren jaloimpaan valoon, samoin kuin samassa kaksinlaulussa laulajattaren ihana ääni helkkyy hopeankirkkaana kehotuksessa: 'Riemuitse Adalgisa' j.n.e. Tämän duetin ja niin myös suuren kaksinlaulun kolmannen näytöksen ensi kuvaelmassa suorittavat neidit Strömer erinomaisen tasaisesti ja huolellisesti, ja kuulijain mieltymys on joka kerta ollut mitä vilkkain. — Toisen näytöksen tersetissä: 'Julmasti vietellyt hän on', joka on oopperan kauniimpia kohtia ja jossa kukin osallinen varsin ansiokkaasti pitää puoliaan, näyttäytyy nti Emmy Strömerin jalo käsitys Norman roolista kenties kaikkein miellyttävimmin. — — Traagillisessa loppukohtauksessa huomaa, että Normalla, siitä hetkestä kun hän syyttää itseään rikoksesta, rooli on kerrassaan selvillä ja innostuksella kuulija antautuu hänen yksinkertaisen ja syvän tulkintansa viehätykseen. Äärettömän rakkauden vapisuttamana tulla hiipii hänen nuhteensa: 'Nyt vihdoin tuntenet, roomalainen', ja tunkee kuin sävel toisesta maailmasta lauluun, jolla Pollion rukoilee anteeksi ja Orovisto pyytää häntä peräyttämään tunnustuksensa. Emme edes tältä rikaslahjaiselta kyvyltä olisi odottaneet sitä draamallista voimaa, jonka nuori taiteilijatar sulkee valittavaan rukoukseen lapsiensa puolesta: 'Armahda, isä lapsi-raukkoja' — rukoukseen, joka turvattomuudessaan mahtavana ja täynnä suloisinta naisellisuutta murtuu kansan uhkaa vastaan. Tämän loppukohtauksen tenhovaikutus kohoaisi vielä, jos Norma sen jälkeen tyynenä ja kohtaloonsa tyytyen astuisi kuolemaan. —

Bergholm — Orovisto, nti S. Strömer — Adalgisa ja Ericsson — Pollion saavat hekin tunnustusta, joskaan ei yhdenkään esitys ollut erittäin merkillinen. Klothildan ja Mavion sivuroolit suorittivat nti Anna Rinman[51] ja Taavi Pesonen täysin tyydyttävästi. —

Norma esitettiin vielä 19/1 ja 28/1, siis kaikkiaan seitsemän kertaa, ja Trubaduri 12/1 ja 17/1 joten se tällä Turussa ololla nähtiin yhteensä viisi kertaa. —

Z. Topeliuksen syntymäpäivänä (14/1) annettiin Anna Skrifvars, Mustalainen ja Ei ollenkaan mustasukkainen. Ensimäisestä näytelmästä, joka silloin vielä painamattomana oli yleisölle tuntematon, sanotaan että se pituudestaan huolimatta alusta loppuun jännitti katsojain huomaavaisuutta.

"Rva Aspegren vaikeassa nimiroolissa osotti yhtä syvää ja todenperäistä kuin hienoa käsitystä tehtävästään. Hän ymmärsi jalosti saada näkyväksi luonteen suurpiirteisen perustuksen samalla kuin ulkonainen näytteleminen oli korutonta ja yksinkertaista sekä ankaruudessaan että lämmössään. Ei mikään liioittelu häirinnyt taiteellisesti varmaa ja kaunista esitystä, joka mielestämme ehdottomasti on parhainta mitä olemme rva Aspegrenilta nähneet. — Erik Skrifvarsina esiintyi hyvällä värityksellä ja varmanäköisesti hra Lundahl, joka myöskin varsin ansiokkaasti suoritti mieltäkiinnittävän pääosan unkarilaisessa laulunäytelmässä Mustalainen, saaden osakseen yleisen mielihyvän osotuksen salongilta. Ohjelman kolmannessa kappaleessa esiintyi hra Pesonen hyväluontoisena patruuna Bergströminä ensi kerran puhenäytelmässä ja menestyi aika hyvin. Kasvojeneleihinkin nähden hän ilmaisi hyviä taipumuksia."

Seuraavalla viikolla oli markkinat ja silloin näyteltiin neljä iltaa peräkkäin: sunnuntaina 17/11 niinkuin jo on mainittu Trubaduri, maanantaina Työväen elämästä, Riita-asia ja Mustalainen, tiistaina Norma ja keskiviikkona Sven Dyringin koti. Sen jälkeen tuli Lucian vuoro, joka jo oli paikkakunnalla hyvin tunnettu, mutta silti viisi kertaa kokosi ihastuneen kuulijakunnan teatteriin (22/1 ja 24/1 sekä 10/2, 12/2 ja 14/2). Ericssonia kohdannut sairaus jakoi nämä näytännöt kahteen ryhmään ja välissä oli seitsemän puhenäytäntöä. Näiden ohjelmista näkyy, että Mustalainen annettiin kolmannenkin kerran, että Brachvogelin suuri draama Narcisse Rameau, joka aikoinaan oli tehnyt niin suuren vaikutuksen Bergbomiin, oli Paavo Cajanderin suomentamana otettu esitettäväksi (ensi ilta 5/2, Lundahlin hyväksi) sekä että tämän ohella näyteltiin seuraavat suuremmat kappaleet: Viuluniekka, Deborah ja Jeppe Niilonpoika. Nervander sanoo puheosastosta ylipäätään, että kotimaisissa näytelmissä, niinkuin Kihlaus ja Kosijat, ja Holbergin komediassa se jo "näyttelee todella ansiokkaasti". Narcisse Rameau näytelmän luonteet olisivat sitä vastoin vaatineet kypsyneempää tulkitsemista kuin mitä mahdollista oli. Kiitosta ansaitsevat etupäässä hra ja rva Lundahl päähenkilön ja madame Pompadourin vaikeista, voimia kysyvistä rooleista. Jeppenä, jossa Vilholla oli yksi parhaimpia roolejaan, oli tämä näyttelijä huomattavasti edistynyt. Esityksessä oli enemmän reippautta ja koko käsityksessä todellista taiteellisuutta, jota paitse hän myöskin entistä paremmin hallitsi tehtäväänsä. Suosionosotukset olivatkin lämpimiä. — Puheosaston viimeinen näytäntö oli 9/2, mutta se jäi vielä Turkuun, jotta eräät sen jäsenet — Lundahl, Aspegren ja Himberg — voisivat avustaa Fra Diavolossa, joka oli esitettävä Lucian jälkeen.

Lucian esityksestä tällä kertaa Turussa ei ole muuta sanottavana kuin se, että Achté, joka johti orkesteria, oli luovuttanut loordi Ashtonin osan Elis Dunckerille. Nervanderin mielestä oli tehtävä kyllä musikaalisessa, mutta vähemmän draamallisessa suhteessa tälle laulajalle soveltuva. Vaikka Duncker siis, kiitos olkoon kauniin äänensä ja hyvän koulunsa, sangen tyydyttävästi suoritti roolin, ei hänen esitystään voinut pitää erittäin ansiokkaana. — Fra Diavolo meni sitte neljä kertaa (17, 19, 21 ja 23 p. helmik.). Tästä oopperasta sanotaan, että se miellytti yleisöä vähemmän kuin toiset tähän saakka annetut. Siihen näyttää osaltaan kapellimestari Byström vaikuttaneen. Å. P:ssa mainitaan hänen herättäneen "yleistä kummastusta" sillä huolimattomalla tavalla, millä hän johti oopperaa ja kohteli taiteilijoita, laulaen itse mukana ja ääneen huutaen heille muistutuksiaan(!) — Lähinnä viimeisen näytännön ohjelma käsitti osia kolmesta oopperasta: Noita-ampuja (II. 1), Sevillan Parranajaja (II) ja Donizettin Lucresia Borgia(I). Viimemainittu oli ihan uusi ja viehätti suuresti yleisöä. Ei suinkaan ollut vähimmän mieltäkiinnittävää, että siinä — Maffio Orsinin roolissa — ensi kerran astui näyttämölle 18-vuotias, Turusta kotoisin oleva laulajatar, lehtorin tytär nti Fanny Tallgren. Ja debyytti oli onnellinen. "Vasta-alkajan miellyttävä, joskin heikonlainen ääni sekä soma esiintymis- ja odottamattoman vapaa näyttelemistapa herätti iloista huomiota, ja reippaasti laulettuaan juomalaulun hänet palkittiin lämpimillä kättentaputuksilla ja esiinhuudolla." — Jäähyväisnäytäntönä annettiin vihdoin Lucia sunnuntaina 28/2. Teatteri oli täynnään yleisöä, joka tuhlaavasti ilmisaattoi kiitollisuutensa kaikesta kauniista, jonka oopperaseurue oli sille tarjonnut. Runsain osa kukkia ja laakereita tuli tietysti Emmy Strömerin osaksi, hänet kun huudettiin esiin toistakymmentä kertaa, vaikkeivät toisetkaan jääneet tyhjin käsin.

Turussa olo oli siis päättynyt. Loppuaika oli ollut myötäisempi, mutta ainoastaan viimeisinä iltoina huone oli täpötäynnä. A. Malmgren, joka oli hoitanut teatterin raha-asioita, laski kirjeessä nti Bergbomille (12/3), että puheosaston häviö oli 4,500 ja oopperaosaston voitto noin 2,000 mkaa. "En ole koko elämässäni ollut niin monien vastuksien saartamana kuin tänä aikana, vaan luja toivoni on, että asiat Helsingissä menestyvät paremmin." — Eräästä rva Landellin kirjeestä (3/3) teemme muutamia otteita, jotka koskevat teatterin ja Turun oloja:

Edellisessä kirjeessä oli mainittu, että Kaarlo ja Emilie Bergbom olivat käyneet Turussa, mutta eläneet niin incognito, ettei heitä missään nähty. Uutena vuotena olivat he kuitenkin eräänä ehtoona olleet Landellilla, ja rouvasta se oli ollut oikea juhlailta. Muita vieraita ei ollut paljo, mutta kaikki samoin ajattelevia. Landell oli pitänyt lämpimän puheen ja esittänyt kiitollisuuden maljan Emilielle, johon kaikki täydestä sydämestään yhtyivät. — Silloin, kirjoittaja sanoo, hän ei aavistanut että Turussa saataisiin toimeen mitään yleisiä pitoja teatterille; mutta miten kävi, niin rva V. Malmin ja hänen alkuunpanostaan semmoiset syntyi. Osanottajia oli 60 herraa ja 40 naista ja kutsutuita 13. [Varatuomari Erik] Stadigh oli ensimäinen, joka merkitsi nimensä toiselle listalle ja [kauppias Aug.] Silén toiselle, ja sitte ne menivät kädestä käteen useimpien hovioikeuden nuorempien jäsenten piirissä ja muittenkin, jotka eivät pidä hengen asiana olla ylinnä korissa. Ja hauskaa meillä olikin; kaikki olivat kuin sähkötettyjä, kaikkia puheita seurasi yhteinen hurraa. [Kaupunginlääkäri] tri Hahlin puhe teatterin jäsenille oli sydämellinen ja melkein juhlallinen, sitte tuli [toimittaja] Ernst Rönnbäckin puhe Emmy Strömerille, hieman runoutta mukana, lämpimästi ja hyvästi lausuttu; hän puhui Franzénin syntymäkaupungista satakielten kotipaikkana, josta ne ovat tulleet sävelillään ihastuttamaan meitäkin; niinkuin Väinämöinen muinoin oli saanut kontionkin laulua ihailemaan, oli Emmy Strömer innostuttanut vähemmänkin musikaaliset kuulijat. Siihen tapaan hän puhui ja minä annoin hänelle paljon anteeksi tämän siivon puheen tähden ja olin tyytyväinen päähänpistostani valita juuri hänet puhumaan Emmylle. — Sen jälkeen Landell puhui Sofie Strömerille, joka luopuu yleisöstä hoitaakseen pyhää tulta kodin alttarilla,[52] ja uusi lääninsihteeri [N.] Schlüter esitti innostuneesti tri Bergbomille maljan, jota seurasi loppumaton hurraa. — Vihdoin tahtoi [lehtori] Schoultzkin puhua, mutta kun tanssi oli alkamassa, myönnettiin hänelle ainoastaan 5 minuuttia. Sen sijaan että olisi lausunut jotain lyhyesti, alkoi hän kreikkalaisten ja roomalaisten teatterista eikä kukaan aavistanut mihin hän tähtäsi, kun 5 minuuttia oli kulunut ja soittokunnan toitotus remahti. Silloin puhuja äkkiä päätti toivomuksella, että Suomalainen teatteri astuisi — Ruotsalaisen sijaan! Näitä sanoja seurasi kumea murina yleisön puolelta, mutta silloin rva Malm virkkoi, että 5 minuuttia olikin ollut kylliksi puhujalle, sillä 6:tena hän jo lausui tyhmyyden, ja tämä sai murinan taukoamaan. — Läksijäiset olivat teatterin lämpiössä viimeisen näytännön jälkeen. Kaikki puheet olivat ruotsalaisia ja turhaan olivat toimeliaat rouvat koettaneet saada edes Bergbomille suomenkielisen puheen. — Vaikka oopperaa juhlimassa oli semmoisiakin, jotka rva Landell edellisessä kirjeessä oli lukenut sen vihollisiin, on varmaa että oli toisia, jotka eivät myöntyneet sovintoon. Siten hän mainitsee käyneensä eräässä perheessä, jossa hänelle vakuutettiin, "että Suomalainen ooppera oli niin peräti ala-arvoinen, että sitä oli mahdoton kuunnella, ja — koska jäsenet kuitenkin olivat ruotsalaisia, olisi heidän pitänyt laulaa ruotsiksi! Voi, isänmaa parka, ajattelin minä, poikasi ja tyttäresi eivät saa enää kantaa nimeäsi ja vielä vähemmän laulaa kielelläsi!" — Suomalaisen teatterin vastustajia oli myöskin kuvernööri, kreivi Creutz. Puhuessaan mahdollisuudesta saada lupaa arpajaisiin teatterin hyväksi rva Landell suuresti epäilee sitä — "niin kauvan kuin Creutz on johdossa. Siinä valitettavasti ei mikään auttane, ei polville lankeeminen eikä liikuttavat puheet, sillä hän on yhtä paljo oopperaa kuin suomenkieltä vastaan, hän ei kärsi kumpaakaan." — —

Turusta läksi lauluosasto Helsinkiin, jota vastoin puheosasto jo vähän ennen oli matkustanut Poriin, ja jälkimäistä tulee kertomuksemme ensin seurata. Teatterin toimi Porissa, jossa se ei ollut käynyt sen jälkeen kun seurue syksyllä 1872 siellä alkoi uransa, oli tapahtuva epäilyksiä herättävillä edellytyksillä. Vilhon heikontunut terveys vaati ehdottomasti lepoa ja hänelle myönnettiin sentähden vapautta ulkomaanmatkaa varten. Hänen paikkansa — johtajan tai järjestäjän — oli Kallio täyttävä; mutta ymmärrettävää on, että tämän näyttelijän pedagooginen kokemus ei korvannut mitä häneltä puuttui näyttämötaiteen tuntijana. Siinä hän ei ollut läheskään Vilhon vertainen. Mutta kun Bergbom edeltäkäsin määräsi ohjelmiston ja tarkoitus oli näytellä ainoastaan hyvin tunnettuja ja usein esitettyjä kappaleita, niin toivottiin kaiken menevän hyvin. Ja verraten hyvin kaikki menikin, vaikka niillä, joiden tuli täyttää Vilhon sija eri kappaleissa, oli paljo työtä, eikä muitakaan vastuksia puuttunut.

Näytännöt alkoivat Otavan salongissa 28/2 Viuluniekalla ja jatkuivat lähes kaksi kuukautta; viimeksi annettiin Deborah 20/4. Paitse näitä kappaleita, joista jälkimäinen näyteltiin kaksi kertaa, esitettiin seuraavat koko illan näytelmät: Marianne, Päivölä ja Maria Tudor, kukin kaksi kertaa, sekä Kavaluus ja rakkaus ja Preciosa, kumpikin yhden kerran. Muutoin annettiin pienempiä kappaleita, joista olivat uusia (vaikka ennen harjotettuja) kaksi 2-näytöksistä huvinäytelmää: Vangin pidot (29/3) ja Natalia ja Nadeschda (7/4), edellinen ranskalainen (Le bal du prisonnier), jälkimäinen tanskalainen (A. Andersen: Rosa og Rosita), Törmäsen kääntämä. Suurista näytelmistä pidettiin enemmän kuin pienistä ja pienistä olivat laulunäytelmät mieluisimmat. — Vanhemmissa näytelmissä, joissa Vilholla oli ollut rooleja, täytyi muiden — pääasiassa Leinon — täyttää hänen sijansa. Siitä oli nuoremmille lisätyötä, mutta luonnollisesti hyötyäkin.

Tietoja seurueen oloista lähetti Bergbomille aluksi Kallio, mutta sitte Törmänen ja Leino. Kävi näet niin hullusti, että ensinmainittu enimmän ajan oli sairas. Ensiksi hän loukkasi kätensä (Törmänen mainitsee, että Kallio sairasti "marttyyriviikolla"), niin ettei voinut kirjoittaa, ja kun se oli parantunut, hän teatterissa vilustui ja sai keuhkotulehduksen. Näin ollen täytyi Törmäsen, jolle jo alusta alkaen rahavartian tehtävä oli uskottu, Leinon y.m. avulla hoitaa asioita. Eräät toiset, joiden olisi luullut paremmin kyenneen siihen, elivät herroiksi välittäen viisi aseman vaikeuksista. Kumminkin meni kaikki niinkuin jo sanottiin sangen hyvin. Teatterin ystävät ja paikkakunnan ruotsalainen lehtikin tunnusti seurueen suuresti edistyneen ensi esiintymisensä jälkeen. "Kaupungin ylhäiset (raha-aristokraatit)" loistivat tosin poissaolollaan ja sentähden oli varsinkin arkipäivinä vähä väkeä, mutta pyhinä oli tungos sitä suurempi. Erittäin mieltyneitä teatteriin olivat maalaiset kaupungin ympäristössä; kerrankin tuli Karviasta yhdessä seurassa 16 talonisäntää emäntineen. Kun Kavaluus ja rakkaus näyteltiin, olivat maalaiset ostaneet istumasijat, niin että kaupunkilaisten oli tyytyminen seisomapaikkoihin. Parhaimmat iltatulot tuottivat siis maalaiset, mutta huhtikuulla kun keli kävi huonoksi, ei niitä enää paljo nähty teatterissa. Loppuaikana ilmaantui kelirikon ohella toinenkin vastus, nimittäin kaksi kilpailijaa, amerikkalainen luistelijataituri Jackson Haines ja ruotsalainen harpunsoittaja Sjödén. Edellisen taholta uhkaava vaara vältettiin siten että ruvettiin yhteistyöhön. Jackson, joka oli erinomaisen ketterä pyöräluistimillaan (eräs porilainen sanoi hänestä: "Se liikkui pää ja jalat ilmassa!"), esiintyi kaksi tai kolme kertaa yhdessä teatterin kanssa, suorittaen puolestaan luistintansseja (esim. Naamiohuvien jälkeen ja Savoijalaispoika) ja näytännöistä oli meikäläisillä 200 mk puhdasta tuloa; sitä vastoin oli seurueemme turvaton Sjödéniä vastaan. Sinä sunnuntai-iltana, jona harpunsoittaja antoi konsertin kirkossa, oli näyttämöllä halla. — Kaikkiaan nousivat tulot 7,866 markkaan, se on noin 374 mk illalta, ja ainakin kolme kertaa Törmänen toimitti 1,000 markan rahalähetyksen Helsinkiin. — Jättäen sikseen muut pikku jutut, lisäämme vain, että kaupunkilaiset — joista Törmänen rikkiviisaasti kirjoitti: "ohdakkeita on paljo nisun seassa" — eivät laiminlyöneet kutsua seuruetta tavallisiin läksijäisiin. Niissä luonnollisesti juotiin Suomalaisen teatterin ja Bergbomin maljat; vähemmän tavallista oli että pormestari Molander esitti Runeberginkin maljan ("tietysti ruotsiksi", sanotaan kirjeessä).

Porista matkustettiin Tampereelle. Kallio jäi kuitenkin sairaana jälkeen ja toiset, etupäässä Törmänen hoitivat asioita miten parhaiten osasivat. Ensi näytäntö uudella olopaikalla oli 25/4 (Haapaniemen hanhenpoika, Ensi lempi ja Mustalainen) ja sali oli täynnä yleisöä, joka suosiollisesti tervehti vieraitaan. Näytännöt annettiin samassa salissa kuin 1872, mutta nyt oli siinä lehteri, joten "teatteriin" mahtui lähes 500 henkeä. Yhteensä annettiin tällä kertaa Tampereella 20 näytäntöä ja toisessa puolessa niitä koko illan kappaleita. Oli näet tultu siihen päätökseen, että suuret näytelmät ylipäätään onnistuivat paremmin samalla kun ne enemmän miellyttivät katsojia. Uusia ohjelmistossa olivat P. Hannikaisen kirjoittama alkuperäinen, 5-näytöksinen näytelmä Neitsyt Siiri, jonka ensi ilta oli 20/5, L. Heibergin Eroamattomat (23/5), Auvrayn Orposisarukset (6/6), molemmat viimemainitut 2-näytöksisiä huvinäytelmiä, ja Törmäsen juuri nyt suomentama rva Birch-Pfeifferin Sirkka, joka näyteltiin ensi kerran (Leinon hyväksi) 8/6 — viimeinen näytäntö Tampereella.

Tietoja tältä ajalta on vähänlaisesti. Kallio tuli 8/5. "Se oli iloista", Törmänen kirjoittaa (10/5), "sekä yleisesti että yksityisesti minulle. Melkeinpä sain jo kylliksi tästä lyhyestä ajasta — en suinkaan toimista, vaan mieliharmista, joita yhä oli tarjona, ja sepä aivan luonnollistakin." — "Tulot", hän jatkaa samassa kirjeessä, "ovat pysyneet entisellään — tietysti verrannollisesti pienempinä kuin Porissa. Yleisö täällä on erinomaisen innostunut; kuumuutta vain alkavat jo valittaa." Kirjeen ohella hän lähetti Helsinkiin 1,000 mkaa. — Tampereen Sanomien arvosteluista ei ole paljo otettavaa. Nti Hilda Heermania, joka kihloissa ollen oli pian eroava, kiitetään; hän oli Adelheidina Ensi lemmessä ynnä parissa muussa roolissa "oikein sievä näpsykkä". Sitä vastoin Himbergiä moititaan "ymmärtämättömästä papattamisesta" — hän "päästää puhetta kuin papuja vierittäis". — Yllä mainituista uusista näytelmistä ensimäinen menestyi huonosti. Törmänen kirjoittaa myöhemmin (22/6), että Neitsyt Siiri oli onneton alusta loppuun. Näytelmän toiminta tapahtui Suomessa Pietari Brahen aikana, mutta ei näy olleen enemmän näyttelijäin kuin katsojain mieleen eikä sitä ole toistamiseen näytelty. Sen henkilöistä mainittakoon: Siiri — nti Hellstén, Pietari Brahe — Lundahl, Kristina Stenbock — rva Lundahl, vouti Trolle — Kallio, ritari Jöns Leiongap — Aspegren j.n.e. — Toisin onnistui Sirkka, se "kävi yli toivojen". Rva Aspegren nimiroolissa herätti yleistä tyydytystä; nti Savolainen — muori Fadet näytteli odottamattoman hyvin eikä Tervokaan, jolle Kallio omin päin oli luovuttanut ukko Barbeaun osan, ollut moitittava. Edelleen oli rva Lundahl Madelonina "aika somasti schnippisch", jota paitse Leino ja Törmänen tekivät parastaan veljeksinä, nuorina rakastajina. Että yhteisnäytteleminen tällä ensi kerralla ei voinut olla nuhteeton, on ymmärrettävissä, mutta siitä huolimatta olivat katsojat mielissään, ja näytäntö, kun oli viimeinen, muodostui sydämelliseksi eronhetkeksi, jolla ei suosionosotuksia eikä esiinhuutoja säästetty. Viimeiset jäähyväiset lausuttiin sitten kaupunkilaisten toimeenpanemissa "ilopidoissa" Viikin saaressa.

Kirjeistä näkyy, että Bergbom ainakin kerran oli käynyt Tampereella seurueen luona, mutta lähempiä tietoja siitä ei ole. Kun näytännöt Tampereella päättyivät, pääsi rva Aspegren vapaaksi tehdäkseen opintomatkan ulkomaille. Samalla aikaa myönnettiin Aspegrenillekin pyynnöstä vapautta kesäksi, mikä herätti mielipahaa tovereissa, joiden tuli "uhrautua" ja jatkaa kiertomatkaansa.

Se vastatuuli, joka tänä näytäntökautena oli vaivannut oopperaa, jatkui Helsingissäkin.[53] Ericssonin ääni oli koko kevätkauden niin sorroksissa, että näytäntöjen antaminen kävi joko aivan mahdottomaksi taikka häiriintyi. Aikomus oli ollut alottaa maaliskuun 10 p. vaiheilla, mutta tositeossa ensimäiset näytännöt olivat vasta 18/3 ja 21/3 ja silloinkin täytyi Luciasta jättää pois erinäisiä kohtauksia ja täydentää ohjelma kohtauksilla Noita-ampujasta. Eheänä Lucia esitettiin 29/3. Nämä kolme näytäntöä olivat ainoat koko maaliskuulla. Siihen katsoen oli vähän lohdutusta kiitoslauseista, että taiteilijain esitys oli voimallisempi ja pyörennetympi, että kööritkin voiman ja huolellisen harjotuksen puolesta olivat etevämmät kuin ennen sekä vihdoin että orkesteri tyydytti kaikkia kohtuullisia vaatimuksia. Kun ei tenorin terveyteen voitu luottaa, olivat kaikki laskelmat turhat.

Huhtikuun 2 p. meni Norma ensi kerran Helsingissä. Huone oli ihan täysi ja suosionosotukset innostuneita. Emmy Strömer ihastutti suuresti yleisöä, mutta nti Sofie Strömerkin herätti mieltymystä; köörit olivat oivallisia ja orkesteri, Achtén johtamana, suoritti tehtävänsä kunnialla. Sama näytäntö uudistettiin 4/4 mutta sitten surkeus jälleen alkoi. Seuraavissa näytännöissä 7/4 ja 11/4 ei voitu antaa kuin erinäisiä kuvaelmia ja kohtauksia Normasta ja Luciasta.

Vähän myöhemmin oli Morgonbladetissa 14/4 arvostelu oopperan siihen saakka antamista näytännöistä. Dunckerin ääni, sanotaan siinä, oli nyt täysin toipunut, kun se oli uudestaan tottunut kotimaan ilmaan, ja hän lauloi virheettömästi, sävelet virtasivat esiin lämpiminä, täyteläisinä ja aistillisesti soinnukkaina, hänen draamallinen koronpanonsa oli sattuva ja teeskentelemätön ja näyttämöllinenkin esiintymisensä tuotti hänelle kunniaa. Ilahuttavinta oli kumminkin, että hänen huolellisuutensa ja kunnioituksensa tehtävää kohtaan oli sitä laatua, että hän alati oli edistyvä taiteessaan. — Emmy Strömer antoi kauniin ja plastillisen kuvan ylevämielisestä gallialaisesta tietäjättärestä, hänen hehkuvasta intohimostaan ja sielun suuruudestaan. Erinomaisen jalosti hän lauloi mainion casta diva aarian kuutamolla, pyhän tammen juurella; mutta muulloinkin hänen laulunsa Normana tunki luihin ja ytimiin. — Köörit vetävät vertoja parhaimmille mitä täällä oli näyttämöltä kuultu. Että suuri joukko nais- ja miespuolisia laulajia oli siihen uhrannut aikaa ja vaivaa, todisti heidän harrastavan kansallista sivistystä innolla, joka ansaitsi mitä ehdottominta tunnustusta. — Orkesterissa oli paitse seurueen omia soittajakykyjä myötävaikuttanut suomalaisen kaartin soittokunnan jäseniä sekä joitakuita täkäläisiä soittoniekkoja niinkuin hra Niemann; olipa näiden lisäksi viime aikoina hra Schneevoigtinkin soittokunta Viipurista ollut avustamassa; mutta nyt oli kuitenkin Schneevoigt soittajineen palannut kotiin ja oopperan täytyi tulla toimeen sillä mitä täällä oli tarjona. Achté oli johtajana odottamattoman hyvin suorittanut tehtävänsä.

Kun Norma Ericssonin äänen käheyden tähden oli jätettävä, otettiin Fra Diavolo esille. Siinä on näet tenoriosa vähemmän vaativa. Ooppera annettiin neljä kertaa peräkkäin 18-25 p. huhtik. Ensi iltana esiintyi Lorenzona eräs amatööri (maisteri W. O. Gottlund), joka kuitenkin erään läheisen kuolemantapauksen johdosta oli estetty useammin esiintymästä; seuraavina iltoina lauloi Ericsson osan niin hyvin kuin taisi. Ravintolanisännän rooli oli Dunckerilla sekä rosvojen osat Genetzillä ja Pesosella. Huoneet olivat hyvät, joskaan ei aivan täydet. Ylipäätään oli yleisö Helsingissäkin samoin kuin Turussa vähemmän mieltynyt Fra Diavoloon, mutta mitä useammin se esitettiin sitä enemmän se saavutti suosiota. Eikä outoa että niin kävi: "hienojen, sulavien sävelmien ja loistavien köörien täytyy vaikuttaa, kun ne esitetään sillä tasaisuudella ja varmuudella, johon myötävaikuttavat nyt ovat päässeet". — Tällä aikaa Ericsson vihdoin oli niin parantunut, että jälleen voitiin ryhtyä Normaan, ja tämä ooppera annettiin 27/4 ja 30/4 sekä 2/5 Ja 4/5. Menestys oli suuri ja sisarukset Strömer saivat runsaasti kukkia y.m. suosionosotuksia. Sen jälkeen ilmoitettiin, että 7/5 oli Lucia annettava Emmy Strömerin hyväksi, mutta todellisuudessa näytäntö lykkääntyi 14:een. Tästä illasta, loistavin koko kevätkaudella, kirjoitetaan Morgonbladetissa:

"Eilen oli innostuksen ja taiteilijariemun juhla Arkadiassa. Ensi kerran astuessaan sisään vastaanotettiin innostuttava taiteilijatar voimakkailla kättentaputuksilla ja näytännön jatkuessa kuului niitä yhä uudestaan sekä innokkaita hyvä- ja esiinhuutoja. Viimeksi nousi myrsky, johon nuoret ja vanhat [n.b. vuosiltaan; näitä puoluenimiä ei vielä ollut olemassa!], naiset ja herrat yhtä kiihkoisesti yhtyivät ja josta ei tahtonut loppua tulla. Tämän ohella ojennettiin laulajattarelle isoja, siroja kukkakimppuja sekä laakeriseppele, jonka jälkeen näyttämölle satoi kukkasia, jotka illan sankaritar esiripun yhä uudestaan noustessa vaivoin sai kootuksi talteen. Astuessaan ulos teatterista taiteilijatarta verannalla tervehdittiin ylioppilaslaululla, ja laululla hänet siitä saatettiin asuntoonsa."

Näytti siltä että Ericsson viimeinkin oli saanut äänensä takaisin ja sentähden päätettiin 19/5 esittää Trubaduri, jolla aina oli varma kuulijakuntansa. Tenori lauloikin niin hyvin, että häntä useissa kohdin tervehdittiin suosionosotuksilla. Mutta kun sama ooppera oli ilmoitettu annettavaksi 23/5, täytyi — yhä tenorin tähden — jälleen esittää Fra Diavolo!

Paitse jo mainituita vaikeuksia oli Ericssonin pitkällinen kurkkutauti pakottanut Bergbomin kokonaan luopumaan kevätaikaa varten tekemästään suunnitelmasta. Ida Basilier oli näet luvannut tulla vierailemaan suomalaisella näyttämöllä, ja aikomus oli hänen avullaan näytellä ei ainoastaan Sevillan Parranajaja vaan Mozartin Taikahuilukin, jossa neidit Basilier ja Emmy Strömer olisivat esiintyneet rinnakkain. Mahdotonta oli kuitenkin hankkia tenoria, vaikka sitä kuulusteltiin kaikilta ilmansuunnilta. Vapaaherra Johannes Gripenberg Pietarissa puhutteli turhaan sekä italialaisia että venäläisiä oopperalaulajia, Ida Basilier koetti parastaan Ruotsissa ja vihdoin tiedusteltiin tenoria Itävallan teattereista. Viimemainitulta taholta tuo harvinainen lintu vihdoin saatiinkin, mutta vasta syksyksi; keväällä ei voinut ketään saada, sillä silloin olivat kaikki kiinni. Näin ollen Ida Basilier lykkäsi vierailunsa tulevaksi näytäntökaudeksi, herttaisimmalla ystävyydellä tarjoutuen kaikessa noudattamaan Bergbom-sisarusten toivomuksia. Rahallista tappiota muutos ei hänelle tuottanut, sillä hän oli vapaaehtoisesti tarjoutunut ilmaiseksi laulamaan Taikahuilussa ja toiseksi hänet avoimin sylin vastaanotettiin Tukholman kuninkaallisella näyttämöllä, jolla hän jälleen esiintyi Rosinana. "Neiti Basilierin esiintyminen Rosinana, la ragazza bella e spiritosa",[54] professori Wilh. Rauck kirjoitti, "oli juhla, jonka vertaista harvoin on teatterissa nähty: kaikki tehtiin mitä mahdollista on mitä innostuneimman tervehdyksen julkilausumiseksi ja mitä lämpimimpien tunteitten osottamiseksi etevälle taiteilijalle. Kunnianosotus olikin oikeutettu: nti Basilier on aina ollut erinomainen Rosina, mutta hän ei ole koskaan ennen laulussa eikä näyttelemisessä niin täydellisesti suorittanut hienoimpiakin yksityiskohtia — — ilmeisesti on laulajatar suuresti edistynyt ulkomaanmatkallaan". — Lähdettyään lokakuulla Helsingistä Ida Basilier oli ensin käynyt Wienissä, sitten oleskellut Münchenissä, jossa hän lauloi eräässä symfoniakonsertissa, ja vihdoin Parisissa, jossa hän myöskin esiintyi parissa laulajaisissa ja josta hän keväällä oli palannut Pohjoismaihin antaakseen konsertteja Tanskassa, Norjassa ja Ruotsissa. Helsinkiläisiltä jäi hän tänä keväänä kuulematta.

Viimeksi johtui Ericssonin sairaudesta sekin, että Lucrezia Borgia, jonka ensimäinen näytös jo oli esitetty Turussa, Helsingissä kuultiin vasta näytäntökauden päättyessä, nimittäin 28/5 ja 30/5 sekä 1/6. Ensi illasta sanotaan, että oopperan esitys oli sangen kunniakas. Emmy Strömerin draamallinen näytteleminen oli sydäntäkouristava ja laulu erinomainen niinkuin ainakin. Hän kuvasi julmuutta ja itsekkäisyyttä yhtä oivallisesti kuin ennen jalompia luonteenominaisuuksia. Erittäin hyvin onnistui Dunckerkin Ferraran herttuana, hänen laulussaan oli voimaa ja hänen esiintymisessään draamallista vauhtia ja taiteellista vapautta, jota tuskin olisi voinut odottaa niin nuorelta näyttämötaiteilijalta. Ericssonin äänen käheys teki, että Gennaron osa, joka olisi ollut hänelle edullinen, meni hukkaan. Nti Tallgren oli miellyttävä Maffio Orsinina, joskin hänen mezzosopranonsa vielä oli kehittymätön. Kokonaisuuden vaikutusta heikonsi tietysti tenorin kykenemättömyys. Orkesteri, jota Achté johti, suoritti asiansa sangen hyvällä menestyksellä, ja oopperan näyttämöllepanokin oli onnistunut; varsinkin olivat puvut loistavia. Viimeisen näytöksen aikana olivat Emmy Strömer ja Duncker vilkkaiden suosionosotusten esineinä ja heidän ohellaan huudettiin Bergbomkin esiin.

Huomautettuaan oopperan vastoinkäymisistä päättyneellä näytäntökaudella eräs nimetön arvostelija Morgonbladetissa (19/6) kumminkin päättää, että se, joskaan ei oltu saavutettu niitä voittoja, joita valmistukset antoivat aihetta odottaa, kaikesta huolimatta oli edistynyt. Etevät solistit olivat kieltämättä saaneet enemmän näyttämöllistä tottumusta ja taiteellista kypsyyttä, joka nyt jo on tullut näkyviin ja varsinkin lupaa hyvää tulevaisuuteen nähden. Ja tämä tulevaisuus on sitä lähempänä kun Arkadiateatteri nyt oli vapaasti käytettävänä [kts. tästä alempana], jota vastoin ennen kaikki suunnitelmat ja valmistukset olivat riippuvaiset siitä saadaanko ja milloin saadaan näyttämö näytäntöjä varten. — Taiteilijoista sama kirjoittaja ilmoittaa, että nti Emmy Strömer vielä tulisi esiintymään syksyn alkupuolella, jonka jälkeen hän (marras- ja joulukuulla) tekisi ulkomaanmatkan, että Ida Basilier astuisi hänen sijaansa uuden vuoden alusta ja että Lydia Lagus palaisi Wienistä. Sitä vastoin ooppera kadottaisi nti Sofie Strömerin, joka oli menevä naimisiin ja muuttava Norjaan — suuri tappio, jonka korvaamisesta ei ollut tietoa. Edelleen sanotaan uuden tenorin tulevan Pragista, jonka ohella Ericssonkin pidettäisiin oopperan palveluksessa. Ne oopperat, joiden esittämistä lähinnä ajateltiin, olivat Taikahuilu, Stradella, Rykmentin tytär ja Faust.

Luonnollista on että näytäntövuoden tilinpäätös (joka esitettiin tavallista myöhemmin pidetyssä yhtiökokouksessa 28/1 1876) tuli melkoista huonompi kuin edelliset. Näytäntöjen luku oli tosin suurempi kuin koskaan ennen, 175, mutta tulot niistä olivat vain 91,761:35 markkaa, joten keskimääräinen tulo illalta oli ollut 524 mk, se on 103 mk vähemmän kuin edellisenä vuonna. Osakkailta oli saatu hiukan enemmän, 5,578 mk ja lahjana (annettavaksi palkintona komediasta) 500 ja valtioapua 16,000 mk; mutta menojen summa oli 130,332:61 markkaa, se on 16,493:26 suurempi kuin tulojen. Suurimmat erät menopuolella olivat: palkkoja ja palkintoja 57,363:26, päiväkustannuksia 30,982:83, orkesteri 19,299:83 ja matkakustannuksia 5,387:88 markkaa. — Kun muistamme että kahden ensimäisen vuoden tappio teki 8,890:24 mk, huomaamme velkojen summan todellisuudessa nousseen 25,383:50 markaksi.

  13 kertaa Marianne;
  10 " Mustalainen;
   8 " Kihlaus, Viuluniekka, Suuria vieraita;
   7 " Maria Tudor, Deborah, Remusen kotiripitykset;
   6 " Päivölä, Preciosa, Ensi lempi, Marin rukkaset, Kultaristi;
   5 " Lemun rannalla, Kavaluus ja rakkaus, Työväen elämästä,
            Riita-asia, Yökausi Lahdella, Haapaniemen hanhenpoika,
            Lemmenjuoma;
   4 " Anna Skrifvars, Lapsuuden ystävät, Erehdykset, Sven
            Dyringin koti, Gringoire, Hääilta, Laululintunen, Toinen
            tai toinen naimaan;
   3 " Saaristossa, Kosijat, Suorin tie paras, Natalia ja
            Nadeschda, Salakuljettaja, Jeppe Niilonpoika, Yhdistysjuhla,
            Pekka Patelin;
   2 " Bartholdus Simonis, Ainoa hetki, Kalatyttö, Michel
            Perrin, Narcisse Rameau;
   1 " Margareta, Hölmölän maailmanparantajat, Neitsyt Siiri,
            Kukka kultain kuusistossa, Vangin pidot, Eroamattomat,
            Rouget de Lisle, Ei ollenkaan mustasukkainen.

Ohjelmistolle uusia 10: Pekka Patelin, Anna Skrifvars, Neitsyt Siiri,
Vangin pidot, Haapaniemen hanhenpoika, Natalia ja Nadeschda,
Eroamattomat, Mustalainen, Kultaristi, Narcisse Rameau.

Huolimatta teatterin vastoinkäymisistä ratkaistiin juuri tähän aikaan taidelaitoksen tulevaisuudelle erittäin tärkeä kysymys. Tänä keväänä kului näet umpeen se 5-vuotiskausi, joksi venäläiset olivat vuokranneet Arkadiateatterin, ja sen johdosta syntyi ajatus ostaa se suomalaista näyttämöä varten. Helmikuulla Emilie Bergbom kirjoitti asiasta eversti (sittemmin kenraali) J. Lindforsille, joka omisti melkoisen osan yhtiön osakkeita, ja tämä vastasi Ribinskistä 3/3, että hän puolestaan oli halukas myymään teatterin ja kehotti tekemään kirjallisen tarjouksen yhtiön johtokunnalle, joka oli kutsuva kokoon ylimääräisen yhtiökokouksen. Tämän mukaan toimittiin. Suomalaisen teatterin lähimmissä piireissä perustettiin osakeyhtiö, jonka puolesta K. Bergbom, senaatinkanslisti E. Boehm, kamreeri A. V. Helander ja V. Löfgren tekivät ostotarjouksen, ja 23 p. huhtik. teatterirakennuksen omistajat päättivät myydä sen näille herroille 90,000 markasta ja oli kauppasopimuksen mukaan Arkadiateatteri kaikkineen päivineen 1 p. toukok. jätettävä uusien omistajien haltuun. Ja niin tapahtuikin. Kesäkuulla senaatti vahvisti uuden "Suomalaisen Teatterihuoneen osakeyhtiön" säännöt, jonka "tarkoituksena oli hankkia Suomalaiselle teatterille sovelias näytäntöhuone Helsingissä". Näin oli siis kansallinen näyttämö päässyt oman katon alle, saanut kodin, joka tosin ei tyydyttänyt korkeita vaatimuksia, mutta jossa se ei enää ollut riippuvainen kokonaan vieraista taikka sen harrastuksille välinpitämättömistä henkilöistä. — Että tämä asia ei selvinnyt juuri niin helposti kuin lyhyestä kertomuksesta saattaisi luulla, se lienee ymmärrettävissä. Olivathan uudenkin yhtiön perustajat yhä tuota samaa pientä fennomaaniryhmää Helsingissä, jonka täytyi kaikkeen riittää ja pystyä. Kumminkaan emme katso aineeseemme kuuluvan seikkaperäisemmin kertoa siitä. Mainitsemme ainoastaan, että 31 p. heinäk. pidettiin perustava yhtiökokous, jossa varsinaiset perustajat jättivät yhtiön haltuun ostamansa Arkadiateatterin. Yhtiön johtokunnan jäseniksi valittiin: A. Kihlman, O. Donner, A. V. Helander, E. Boehm ja K. F. Wahlström sekä varajäseniksi A. Boehm, K. Slöör ja A. Almberg. Näistä tuli (nykyään lääninkamreeri ja valtioneuvos) Helander toimitusjohtajaksi ja on hän lähes 30 vuotta hoitanut tointa. Vielä saman kesän kuluessa toimeenpantiin erinäisiä välttämättömiä korjauksia ränstyneessä teatterissa.

Joku kysynee, miksi pantiin rahoja vanhan rakennuksen ostamiseen ja korjaamiseen, eikö olisi ollut parempi ryhtyä uuden rakentamiseen? Kieltämättä olisi se ollut parempi, mutta siihen eivät varat riittäneet. Toiselta puolen ei tähän aikaan vielä kokonaan ollut haihtunut toivo, että suomalainen näyttämö ennemmin tai myöhemmin saisi jalansijaa Uudessa teatterissa, joka ei lainkaan alusta alkaen ollut aiottu yksistään ruotsalaiselle. Ainoa paikka, jossa olemme nähneet julkilausuttuna, että Suomalaisen teatterin tulisi hankkia itselleen oma talo, on eräs Martin Wegeliuksen kirje Kaarlo Bergbomille. Siinä kirjoittaja nähtävästi Arkadian ostopuuhan johdosta ilmoittaa kuulleensa, että rakennusta luultavasti ei kauvankaan saataisi käyttää ja että se kaikissa tapauksissa vaatisi perusteellisia korjauksia:

"Ole siis valmis kuulemaan mitä pahinta. Oikeammin sanoen valmistaudu parhaimpaan! Hanki Suomalaiselle oopperalle nykyistä pysyvämpi tyyssija. Niin tehden on sinulla oleva kaikkien musikaalisten ihmisten myötätunto puolellasi. Sillä syksyn näytäntöjen jälkeen lienee se ajatus yleinen, että jos musiikki meillä koskaan on saava kodin, niin saa se sen Suomalaisessa oopperassa. Minäkin vanhana 'verisenä' svekomaanina olisin valmis sen asian tähden uhraamaan — ei rahoja, sillä niitä minulla ei ole — mutta parhaimman aikani ja parhaimmat voimani."

IV.

Ennen kun seuraamme teatteria kesäiselle kiertomatkalle, on mainittava kahden näyttelijän ulkomaanmatkat — ensimäiset laatuaan. Oli näet katsottu ajan tulleeksi ruveta hankkimaan seurueen etevimmille jäsenille tilaisuutta nähdä suurten sivistysmaiden näyttämötaidetta. Ensimäinen, joka teki tämmöisen opintomatkan, joskin samalla hoitaakseen terveyttään ja virkistyäkseen liiallisesta rasituksesta, oli Vilho, jolle niinkuin ennen on kerrottu myönnettiin vapaus kun puheosasto Turusta lähti Poriin.

Matkustettuaan Pietarin, Berlinin, Dresdenin ja Frankfurtin kautta ja viivyttyään jonkun ajan kussakin näistä kaupungeista Vilho toukokuun alussa saapui Parisiin. "Samassa kun Parisin näin, katosivat ennen näkemäni paikat muististani. Tuntui kuin olisin tähän saakka asunut hiljaisen, tyynen järven rannalla ja nyt muuttanut kohisevan kosken partaalle. Paljon olen nähnyt, paljon havainnut. Jumal' armahda meidän köyhyyttämme. Teatteriin nähden meillä on melkein Molièren ajat käsissä." Luetellen näkemiänsä hän muun muassa mainitsee Michel Perrinin Gymnase-teatterissa, Mr Bouffé nimiroolissa (jonka Vilho itse oli näytellyt). — "Usko pois! juhlallisia hetkiä olen viettänyt etenkin Théâtre-français'issa Coquelinin näytellessä. Toiss'iltana näin hänen Gringoirena; eilen näin Mariannen Théâtre lyrique'ssä. Minusta oli kaikki, varsinkin Marianne (M:me Laurent), hyvät paitse Rémy (René Luguet), joka oli liian hampuusimainen." — Tästä huomaamme, että nuoren teatterimme ohjelmistoon oli otettu kappaleita, joita parastaikaa näyteltiin Parisin näyttämöillä.

Hoikka kukkaro ja liiallinen valvominen (kun näytännöt Parisissa päättyvät vasta keskiyön jälkeen) ajoi Vilhon paluumatkalle, viipyäkseen jonkun aikaa Kööpenhaminassa ja sitten asettuakseen Visbyhyn kylpemään. Voinnistaan hän kirjoittaa:

"Terveyteni on sangen hyvä. Olen yskinyt sangen vähän. Sen jälkeen kun Helsingistä läksin, ei ole tullut verta rinnastani kuin kerran Berlinissä. Kauniit kesäpäivät täällä ovat tehneet hyvää. Päivä päivältä tunnen itseni terveemmäksi. — Kyllä sinunkin pitäisi levähtää hiukan. Ei mikään ole terveydelle vaarallisempi kuin huolet ja murheet. Elä terveenä! Jos väsyttää, levähdä hieman." —

Toinen teatterin jäsen, rva Aspegren, pääsi ulkomaanmatkalle kesäkuulla. Kirjeessä (25/6) Emilie Bergbomille hän ilmoittaa onnellisesti tulleensa Parisiin, johon jäi koko kesäksi. Alkuajan hän asui laulajattaren nti Naëmi Ingmanin kanssa, jota ilman hänen olisi ollut vaikea tulla toimeen. Pian hän kuitenkin niin perehtyi ranskankieleen, ettei hän apua tarvinnut, mutta tietysti hän olisi enemmän hyötynyt teattereista, jos hän olisi täysin osannut kieltä. Otettuaan tavaksi lukea näytelmä ennen kun meni sitä katsomaan, hän kumminkin kykeni tarkoin seuraamaan esitystä, eritoten liikuntoihin nähden ja yhteisnäyttelemiseen katsoen. M:me Croizetteä hän piti oikeana mallikuvanaan. Tämän ohella hän harjotteli laulua, ensin nti Ingmanin ja myöhemmin erään nti Greenin johdolla. Syyskuun keskivaiheilla rva Aspegren muutti Kööpenhaminaan, koska Parisissa oleskelu kävi liian kalliiksi. Mitä matkan vaikutukseen tulee, hän kirjoitti tuntevansa, että hän taiteessaan seisoi vakavammin jaloillaan. — Vilho palasi teatteriin elokuulla (Oulussa); rva Aspegren lokakuulla (Porissa).

Johtokunta oli täksi kesäksi suunnitellut retken Pohjanmaalle, jossa teatteria ei vielä oltu nähty. Aluksi seurue ei lainkaan ollut mielissään tästä, vaan olisi kernaammin hajaantunut lomalle. Saattoihan menestyksestäkin olla epäilystä, kun näyttämön kaksi pylvästä, Vilho ja rva Aspegren, oli poissa ja johto Kallion käsissä, jonka kykyyn ei mainittavasti luotettu ja jota ei toveripiirissä muutoinkaan suosittu. Kallio oli tosin kunnon mies, mutta muita vanhempi ja olennoltaan jäykänlainen sekä koulumestarillisine totuntatapoineen hieman ahdasjärkinen ja melkoisessa määrässä itsetietoinen tilapäisestä johtaja-arvostaan. Ennen pitkää tyytyväisyys kuitenkin palasi, seuruetta kun kaikkialla kohdeltiin mitä suurimmalla ystävällisyydellä.

Varsinainen päämäärä oli Oulu, mutta mennessä oli käytävä Kristiinankaupungissa ja Vaasassa. Syy miksi pieni, aitoruotsalainen Kristiina otettiin lukuun, oli se, että sikäläinen harras suomenmielinen kauppias W. Parmanen jo teatterin ollessa Porissa oli kysynyt Bergbomilta, eikö seurue voisi sieltä pistäytyä Kristiinaan. Kun sitte Pohjanmaalla käynti oli päätetty, Bergbom kirjoitti hra Parmaselle ja lupasi lähettää seurueen Kristiinaan antamaan kolme näytäntöä, jos taattaisiin 250 markan puhdas tulo kultakin illalta. Vastaus oli myöntävä ja sen johdosta teatterijoukko — 8 herraa ja 7 naista — matkustaen Tampereelta kyytihevosilla poikkesi Kristiinaan ja näytteli siellä 13, 15 ja 17 p. kesäk. "Yleisö näkyy varsin lempeästi suosivan teatteria", kirjoitti Törmänen, joka edelleen hoiti seurueen raha-asioita, ensi-illan jälkeen, "esiripun ensi kerran noustessa tervehdittiin sitä kaikuvilla kättentaputuksilla, joita sittemmin kuului useammat kerrat näytännön aikana. Huone oli hyvä." Annetuista kappaleista mainitaan ainoastaan Yhdistysjuhla, huomautuksella että se ei miellyttänyt katsojia. Valitettavasti se esitettiin viime iltana, jonka tähden erohetki oli viileä tunnelmaltaan. Kumminkin Törmänen lausuu: "Vallan mainiosti on meitä täällä kohdeltu. Erittäinkin kauppias Parmaselle on Suomalainen teatteri suuressa kiitollisuuden velassa. Hän niin sanoakseni, toimittaa kaikki meille käteen, suurimmasta pienimpään. — — Täällä ovat rahatoimetkin, Jumalan kiitos, varsin helpot, kun ei tarvitse mistään huolta pitää — ottaa vain vastaan taatun summan." —

Vaasa-laivalla seurue saapui Vaasaan, jossa sen kävi niin hyvin, että siellä olo yhdestä viikosta, joka oli paikkakuntaa varten laskettu, pidentyi kahdeksi. Toisen näytännön jälkeen kirjoitettiin Morgonbladetiin:

— — "Tähän saakka on annettu kaksi näytäntöä: pyhänä 20/6 ja tiistaina, edellisessä Viuluniekka, jälkimäisessä Kiven Margareta, Yökausi Lahdella ja Mustalainen. Kumpanakin iltana oli huone — jotenkin odottamatta — hyvin hyvä ja suosionosotukset lämpimiä. — Vaasa on kieleltään ruotsalaisimpia kaupunkeja maassamme. — Sentähden ei olisi ollut outoa, jos Suomalainen teatteri olisi saanut lähteä tiehensä haluamatta palata. Mutta onneksi on olemassa toisiakin tekijöitä, jotka vaikuttivat tulokseen."

"Epäillen menivät useimmat ensi näytäntöön, mutta ennen kun esirippu laski viimeisen kerran oli epäilys haihtunut. Jokainen huomasi, että Suomalainen teatteri ei olekaan ainoastaan nuorten intoilijain hautoma harhaluulo. Nähtiin että jo koko joukko työtä oli tehty aatteen toteuttamiseksi, ja heikkouskoistenkin täytyi havaita vilahdus siitä tärkeästä isänmaallisesta taidelaitoksesta, jonka mahdollisuuteen teatterin tarmokas perustaja oli luottanut ennen kun kukaan muu. Toinen katsoja toisensa perästä huomasi ymmärtävänsä enemmän suomea kuin oli aavistanutkaan ja nekin, joille sanat olivat vain helkkyviä ääniä, tunsivat että siinä kuitenkin oli jotakin omaa, joka koski salassa olleita jänteitä sydämen sisimmässä. — Sanalla sanoen: Suomalainen teatteri on voittanut yleisömme ystävyyden ja kunnioituksen — ja sentähden arvattavasti ensimäinen käynti ei ole viimeinen. — Juhannusaattona oli joukko kaupunkilaisia, naisia ja herroja, kutsunut seurueen jäsenet vaatimattomiin kekkereihin Hietalahden ravintolaan. Oikeusneuvosmies Svanljung tervehti vieraita miellyttävillä suomenkielisillä sanoilla. — Sitte seurasi iloinen kisailu ja tanssi vanhassa puistossa, valoisana kesäyönä." —

Näytäntöjä annettiin vielä 26, 27 ja 29 p. Kahden edellisen ohjelmat oli kokoonpantu pikkunäytelmistä, joista Kihlaus herätti semmoista suosiota ("niinkuin ei missään muualla"), että se seuraavana iltana näyteltiin toistamiseen. Viime iltana esitettiin Maria Tudor ja huolimatta näyttämölaitosten puutteellisuudesta ja 25 tai 30° lämmöstä salongissa yleisö kiihtyvällä osanotolla seurasi jännittävän näytelmän kulkua. Rva Lundahlin (Maria), nti Töttermanin (Jane) ja Lundahlin (Gilbert) esitys saavutti varsin suurta tunnustusta. Suosionosotukset lopussa olivat "myrskyisiä". — Kallion ja Törmäsen kirjeetkin todistavat, että teatterilla Vaasassa oli hartaita suosijoita. Vanha teatterin ystävä O. Toppelius ei laiminlyönyt ainoatakaan näytäntöä ja hänen ohellaan mainitaan Bergbomin tädin, rva L. Gummeruksen, laamanni Björkelundin, asessori Qvickströmin, oikeusneuvosmies Svanljungin, tuomarien Erlinin ja Bouchtin y.m. kutsuneen näyttelijöitä luokseen ja kohdelleen heitä aivan toisin kuin tapa oli menetellä kuleksivien teatterijoukkojen suhteen. — Kaikesta näkyy, että ruotsinmielisyys ei tässäkään kaupungissa 1870-luvulla ollut läheskään niin kehittynyt kuin myöhemmin. Monet kehotukset tulla toistenkin ja onnentoivotukset matkalle lausuttiin seurueelle, kun se Suomi-laivalla 2/7 lähti pohjoseen päin. Oulussakin sanotaan yleisön olleen täynnä ennakkoluuloja teatteria kohtaan ja ystävällisen vastaanoton merkkejä oli tuskin nähtävissä, mutta jo ensi iltana 7/7 Viuluniekka valloitti täyden huoneen. Joka kerta kun esirippu laski, kuului kättentaputuksia ja hyvähuutoja. Lundahl ja Kallio, rva Lundahl ja nti Tötterman huudettiin esiin useita kertoja; lopussa vaadittiin kaikkia esiintymään. — Näytännön jälkeen joukko ylioppilaita ja nuoria kauppiaita kutsui "ainoastaan herrat" tulijaiskekkereihin. Siellä kerrottiin erään ruotsikiihkoisen rouvan tulleen varta vasten näkemään "suomalaista raakuutta ja kömpelyyttä", mutta mennessään tunnustaneen näytelmän sujuneen niin hyvin, ettei hän ollut sentapaista aavistanutkaan.

Niinkuin muualla pidettiin Oulussakin enimmän koko illan kappaleista ja miltei kaikki sentapaiset näyteltiin kaksi kertaa. Muutoin toivottiin että ei näyteltäisi useammin kuin kahdesti viikossa (sunnuntaina ja yhtenä arkipäivänä), jotta ei teatterin ystäviltä "ryöstettäisi herttaisia valoisia iltoja ja öitä". Heinäkuulla olikin vain 9 näytäntöä, mutta elokuulla 14 ja syyskuulla 13 — yhteensä siis 36. Ohjelmistossa uusia olivat Kiven pikku idylli Yö ja päivä 23/7, Benedixin 1-näytöksinen huvinäytelmä Kassan avain 13/8, B. F. Salosen suomentama Erckmann-Chatrianin 3-näytöksinen näytelmä Puolan juutalainen 17/9 ja Kiven Nummisuutarit 24/9.

Elokuun 8 p. Vilho hyvissä voimissa tuli Ouluun ja ryhtyi toimeensa; kumminkin olivat raha-asiat kuukauden loppuun Törmäsellä, joka silloin vuorostaan pääsi ulkomaanmatkalle. Vilhon kirjeistä saamme jälleen yksityistietoja. Ensimäisen näytännön, jonka hän näki palattuansa seurueeseen, oli Preciosa 8/8 "nti Ahlberg" se on Ida Aalberg nimiroolissa. Hän oli "mielestäni sangen viehättävä", Vilho sanoo, "etenkin ensimäisessä näytöksessä, jossa oli ehtinyt paremmin kypsyä; epätasaiset liikuntonsa tulevat varmaan aikaa voittaen sulavammiksi". Näin kuuluu ensimäinen tapaamamme arvostelu näyttelijättärestä, jonka tulevaa suuruutta tietysti ei aavistettu. — "Yhdistysjuhla [10/8] sujui paremmin kuin koskaan ennen. Ihmiset nauroivat täyttä kurkkua. Väkeä oli kumminkin vähän. Oli pidot kahdessa eri paikassa ja se vaikuttaa paljon pikku kaupungissa. — Näyttipä minun tulonikin jonkunmoiselta yhdistysjuhlalta, sillä toverit olivat siitä sangen mielissään." — "Benedixin Kassan avain [13/8] meni melkoisesti. Tötterman oli siinä hyvänpuolinen; mutta näytelmän luonne vaatii enemmän psykologiaa kuin Himbergillä ja rva Lundahlilla on. — Aspegrenia ei ollenkaan kaivata, Böök ja Pesonen ovat hyvin täyttäneet hänen roolinsa." — "Viime aikoina ovat tulot olleet huononlaiset, mutta ystävämme lohduttavat meitä sillä, että syyskuulla tulemme näyttelemään täysille huoneille. — Raaheen ei päästä. Siellä on keskusteltu annettaisiinko raastuvan sali meidän käytettäväksemme vai ei, ja sveesit ovat voittaneet. Huonetta ei saada ja muuta soveliasta ei ole." — Elokuun 18 p. kaupunkilaiset pitivät kemut seurueelle. Kuvernööri Nyberg esitti vieraitten maljan kiittäen heitä heidän tuottamastaan taidenautinnosta. Bergbomille lähetettiin sähkötervehdys. — Nummisuutareita oli alettu harjottaa, mutta tietämätöntä oli vielä saataisiinko kaupunkilaisia avustamaan. Vilho epäilee Leinon sopivaisuutta Eskoksi. —

Suvi oli tänä vuonna tavattoman kaunis ja ymmärrettävää on, että kuumana sydänkesänä huoneet olivat huonoja. Heinäkuun viime päivänä sanotaan O. W. S:ssa:

"Suomalainen teatteri on tapannut riidassansa tukehduttavasti kuuman ilman kanssa. Katselijain rivit ovat harvenneet harvenemistaan. Eikä kumma! talonpojalla on ankara heinänteko ja niitä, joilla aikaa olisi, ajaa kuumuus tuulta etsimään." Elokuulla pysyivät ajat muuttumatta ja valitettavasti ei syyskuukaan kääntynyt suotuisaksi. Aina ilmaantui joku uusi syy yleisön harvalukuisuuteen. "Ida Basilier ja Ina Försten", Vilho kirjoittaa (19/9), "ovat olleet täällä tekemässä meille vahinkoa, sillä ihmiset tulvasivat konserttisaliin ja teatteri oli melkein tyhjä." — Kun sitten Puolan juutalainen oli tehnyt "mahtavan vaikutuksen", niin että "salongista lähetettiin terveisiä ja onnentoivotuksia", ja Vilho luuli näytelmän toisena kertana antavan täyden huoneen, kävi päin vastoin — ja syynä olivat kuuluutuskalaasit samana iltana. — Eikä Nummisuutaritkaan, jonka merkkiteoksen ensi ilta oli 24 p. syysk., saanut aivan täyttä huonetta, sillä edellisenä päivänä oli "suuret häät, joihin oli kutsuttu 600 henkeä ja muun muassa Suomalainen teatterikin(!)" Onhan luonnollista että häiden jälkeen oltiin väsyksissä, jos edes teatterissakäynti oululaisten mielestä silloin oli comme-il-faut. Omituinen sattumus oli, että Nummisuutarit ensi kerran esiintyessään näyttämöllä joutuivat näin sopimattomasti häitten keskelle aivan niinkuin kunnon Esko itse näytelmässä. Kumminkin "komedia herätti vilkasta suosiota", Vilho sähkötti Helsinkiin. — Vihdoin Vilho kenties arvasi oikean syyn siihen, että teatteri ei enää vetänyt. "Päävika on mielestäni se, ettei oululaisilla enää ole rahaa! Me olemme viipyneet täällä liiaksi kauvan." —

Syyskuun viimeisinä päivinä oli markkinat. Sentähden annettiin 27/9 ja 28/9 kolme näytäntöä (jälkimäisenä päivänä kaksi) ja niissä oli paljo maalaisia, jotka ensi kerran tutustuivat teatteriin. Minkä vaikutuksen he saivat, voi päättää seuraavasta Vilhon kertomuksesta:

"Noin 15 talonpoikaa Oulun lähitienoilta piti meille komeat päivälliset toisena markkinapäivänä. Useissa teatteripidoissa olen ollut, mutta en ole kohdannut hartaampia isäntiä enkä juhlallisempia pitoja viettänyt kuin silloin. Mikä kiitollisuus nykyisyydestä, mikä luottamus tulevaisuuteen kaikkien heidän sydämissään! Me erkanimme toisistamme kyynelsilmin."

Vilhon ehdotuksesta ja Bergbomin suostumuksella annettiin viimeinen näytäntö 29/9 Oulun suomalaisen koulun hyväksi. Samana päivänä ehtoolla oli suuret arpajaiset samaa tarkoitusta varten. Näytäntö, jossa Preciosa esitettiin, alkoi klo 12 päivällä ja tuotti koko 680 markkaa puhdasta rahaa — "suurin tulo siitä teatterista". Rahat menivät koululle, mutta toivottavasti tuotti näytäntö teatterille, niinkuin Vilho oletti, "suuremman summan suosiollisia sydämiä". — Keskitulo näytännöstä nousi 316 markkaan, siis 60 mk vähemmän kuin Kuopiossa edellisenä vuonna.

Vielä lisättäköön Vilhon kirjeistä, että hänellä oli aihetta täältäkin kertoa että eräät seurueen jäsenet tapansa mukaan olivat lyöttäytyneet paikkakunnan ruotsinmielisten parhaiksi ystäviksi. Heille luulotellaan, että he, jos näyttelisivät ruotsinkielellä, olisivat paljo suurempia taiteilijoita, ja näitä ajatuksia "kylvetään rouvien ja naisten mieleen" ja suomenkielen viljeleminen laiminlyödään. "Korviani viiltää, kun harjotuksissa ja näytännöissä kuulen heidän virheellistä kieltänsä." — "Joka hetki ajattelen keinoa, kuinka nämät epäkohdat saataisiin poistetuksi, kuinka saataisiin heidät ymmärtämään että heillä on suuri lähetystoimi suoritettavana!" — Samassa kirjeessä Vilho kertoo tutustuneensa erääseen hienoon ja sivistyneeseen, suomenmieliseen ja tarmokkaaseen naiseen, nti Flanderiin, jolla oli hyvä lauluääni, kauniit teatterikasvot ja vallan suuri halu tulla teatteriin. Isä, joka on lääninkamreeri, oli kuitenkin vastaan ja turhaan Vilho koetti taivuttaa häntä antamaan suostumustaan. Semmoinen jäsen lisää olisi aarre teatterille, Vilho arvelee, sitte vain hyvä rakastaja (Himbergin sijaan) ja suomalaisen näyttämön loistavasta tulevaisuudesta ei olisi epäilyksiä! — — Vaikkei Vilhon, niin innokkaasti julkilausuttu, toivomus täyttynytkään, liittyi tällä ajalla seurueeseen uusi jäsen, joka on luettava sen arvokkaimpiin. Tarkoitamme nti Emilie Stenbergiä, Turussa syntynyt, papin tytär, teatteriin tullessaan 35 v. Ikä ja alussa vaillinainen suomenkielen taito rajoittivat hänen kehitysmahdollisuuttaan, mutta äly ja sivistys tekivät kuitenkin, että hän aikaa voittaen erittäin karakteristisesti kuvasi vanhempia naishenkilöitä ja sitä paitse vakavalla olennollaan ylläpiti seurueen sisällisessä elämässä hyvää henkeä ja ryhtiä. — Nti Stenberg esiintyi jo Oulussa ensi kerran näyttämöllä — Guldborgina Sven Dyringin kodissa 10/9.

"Matka tänne", Vilho kirjoittaa, "oli kassalle hirveän tuntuva. Paitse hukkaan menneitä kalliita työ- ja näytäntöpäiviä, meni kustannuksiin vähä yli 1,000 markkaa. Kolme päivää odotettiin laivaa. Matkalla oltiin kokonainen viikko. Kun saavuimme Reposaareen, ei ollut miehellä muuta kuin 11 mk ja joku kuparilantti. Kohdistin siis toivoni tulevaisuuteen, s.o. lähinnä ensi näytäntöön täällä. Mitä vielä! Älä lähetä noita oopperalaisia riistämään ansiot rehellisiltä ihmisiltä heidän nokkansa edestä. Basilier-Forstén Oulussa, Duncker-Ingman Porissa! Tuhat markkaa vähemmän meille, olen arvellut."

Porissa viipyi seurue lokakuun loppuun, näytellen 9 kertaa ja saaden keskimäärin ainoastaan 296 mk illalta. Tuntui niinkuin olisivat porilaiset itsekseen ajatelleet: mitä se teatteri taas tekee täällä, saimmehan jo siitä kylläksemme keväällä! — Ainoa uutuus, joka esitettiin, oli 1-näytöksinen laulunäytelmä Sinua vaan! — Kun rva Aspegren palattuaan ulkomailta 22/10 ensi kerran esiintyi (Työväen elämästä), häntä tervehdittiin kättentaputuksilla. — Viimeinen näytäntö oli 27/10. Silloin oli huone ensi kerran ihan täysi. Ohjelmana oli Sven Dyringin koti; rva Aspegren, joka ennen oli näytellyt Guldborgia, oli nyt Ragnhildina. Nti Stenbergistä — jonka debyytti herätti mielenkiintoa Porissa, missä hän oli tunnettu — sanoo paikkakunnan lehti että hän Guldborgina osotti oikeaa käsitystä tehtävästään ja kieltämättömiä lahjoja, mutta puhui staccato eikä näyttäytynyt oikein perehtyneeksi kieleen. Regissana kiitetään nti Töttermania, joka myöskin oli ollut reipas ja naivinen Mariana ylempänä mainitussa uudessa laulukappaleessa. — Viime näytännön jälkeen oli Otava-ravintolassa jäähyväiskemut, joissa maisteri Tamsén piti puheen seurueelle.

Ainoastaan semmoiset lukijat, jotka ovat läheisesti tutustuneet teatteriin, ovat ehkä voineet oikein kuvitella Bergbom-sisarusten elämää näinä vuosina, kuinka heidän on täytynyt uhrata kaiken aikansa ja voimansa niille kahdelle näyttämölliselle yritykselle, joista heidän oli yhtä haavaa huolehtiminen. Mahdotonta on ollut antaa siitä seikkaperäisiä tietoja, syystä kun he enimmäkseen ovat toimineet yhdessä Helsingissä eikä siis mitään kirjeenvaihtoa ole syntynyt. Silloinkin kun Kaarlo on matkustanut, milloin Viipuriin, milloin Turkuun, milloin Tampereelle, milloin Kuopioon, tavatakseen puhe- tai oopperaosastoa ja ollakseen saapuvilla tärkeimmissä harjotuksissa tai näytännöissä, hän on viipynyt niin lyhyen ajan ettei hänen ole ollut tarpeen kirjoittaa. Sentähden me tositeossa monelta ajalta tiedämme enemmän alijohtajasta, Vilhosta, kuin varsinaisesta johtajasta. Nyt tarjoutuu meille kumminkin ensi kerran tilaisuus nostaa se verho, joka on kätkenyt sisarukset silmistämme. Kesällä 1875 näet Kaarlo noin kuusi viikkoa oleskeli Lappeenrannan kylpylaitoksessa ja siltä ajalta on sisarusten kirjeenvaihto säilynyt. Siinä me näemme heidät tosin ei "palavan sesongin-" vaan loma-aikana, mutta kuitenkin niin hartaasti ja yhtämittaa ajamassa teatterin asioita, että lukija hämmästyen käsittää, mitä Suomalaisen teatterin johtajatoimi tällä aikaa merkitsi ja mitä tarmoa ja innostusta se kysyi. Tahdomme sen vuoksi tehdä selkoa tästä kirjeenvaihdosta, joskin se on yksipuolinen siinä että useimmat kirjeet ovat Emilien kädestä.

Mikä Kaarloa oikeastaan vaivasi, sitä emme saa tietää, mutta arvattavasti hän vain oli peräti väsynyt ja hermostunut "huolista ja murheista", niinkuin Vilho kirjoitti Parisista neuvoen häntä levähtämään. Tiedämmehän että hän jo syksyllä oli arveluttavasti kiihtynyt ja luonnollista on, että vastoinkäymiset Turussa ja sitten yhä jatkuva vastatuuli keväällä Helsingissä eivät muuta voineet kuin enentää hänen hermostumistaan. Lisäksi voi vielä mainita hänen lankonsa Oskar af Heurlinin kuoleman Roomassa, joka ei ollut syvästi vaikuttamatta hänen tuntehikkaaseen mieleensä. — Kaarlo lähti Helsingistä luultavasti 1 p. heinäk. ja kaksi päivää myöhemmin Emilie jo kirjoittaa ensimäisen kirjeensä.

(3/7) Rakas Kaarloseni! En voi kieltää olevani kovin levoton sinun tähtesi, tänä kesänä kun sinun tulee oikein hoitaa itseäsi. Pelkään ettet voi olla niin varovainen kuin pitää ja välttämätöntä on kylpyparannuksilla ollessa. — Lähtiessäni annoit minulle niin paljo pikkuasioita, että pelkään unohtavani puolet. Sentähden täytyy minun kirjallisesti kerrata kaikki. Vilho [Visbyssä] on saanut Nummisuutarit, Hrimalylle[55] 500 mk [etumaksua Pragista tilatulle tenorille], [ylioppilas Nikolai] Christersonille (Kari) [käännettäväksi] Mein Leopold, [nti M.] Grapelle Svend Dyring [rva Raata varten] ja huomenna lähetän Vaasa-laivalla mytyn Törmäselle. Oliko muuta? Emmylle kirjoitan ja kysyn, minkä verran [suomalaista tekstiä] on kirjoitettu Faustiin, ja muistutan Achtéta saksalaisesta kappaleesta. — Samana päivänä kun lähdit, tuli kirje rva Aspegrenilta [Parisista], joka näyttää olevan tyytyväinen. — — Eilen sähkösanoma Kalliolta [Vaasasta]: "Tänään lähdetään. — Nettoa 800 vain, mutta herttainen yleisö." — Onhan hyvä että yleisö on 'herttainen', mutta parempi olisi, jos kassa paremmin täyttyisi. Huomenna kirjoitan Törmäselle ja pyydän häntä koettamaan säästää päiväkustannuksissa Oulussa. Myötäseuraavista kirjeistä on toinen Leinolta sinulle, toinen [nti] Alma Flomanilta minulle;[56] mitä sanot? — Ikävä kyllä unohdin tilata Alppimajan [Bruno] Niskalta [Pietarista], pitääkö minun tehdä se ja sitte lähettää se Tuokolle? Onko hänellä nykyään työtä? — Slöör kertoi Ruotsalaisen teatterin aikovan ensi vuonna [s.o. alkavana näytäntökautena] ottaa esitettäväksi Mustan Dominon ja Rykmentin tyttären [siis samat oopperat kuin Suomalainen teatteri!]. Hertzberg kuuluu olleen Parisissa pääasiallisesti tutkiakseen teattereita ja kehittyäkseen "regissööriksi" ja aikomuksensa lienee vakavasti antautua teatterin alalle. — Hyvästi, Kaarloseni. Hoida itseäs hyvin ja ennen kaikkea: kerro tarkoin [tri] Björksténille, mikä sinua vaivaa, äläkä tee itseäsi, niinkuin tavallista on, terveemmäksi kuin olet. Jumalan haltuun. Emilie.

(5/7) Kaarloseni! Olen kirjoittanut tänään 8 kirjettä ja lisäksi rva Aspegrenin pyynnön kenraalikuvernöörille [saada suositusta vapaaseen pääsöön valtioteattereihin Parisissa], niin että saat antaa anteeksi, jos tämä kirje on vähän hutiloitu. Kaikki asiasi toimitettu, paitse että Faust on lähettämättä [K. E.] Pahlmanille [ensimäinen viulunsoittaja oopperan orkesterissa]; hän ei ole vielä saanut nuotteja, vaikka Emmy ja Sofie ovat luvanneet lähettää. — — Ikävä että olet voinut huonosti. Kerro tarkoin Björksténille kuinka voit, äläkä tee itseäsi terveemmäksi kuin olet. Se olisi tyhmää ja yksinkertaista ylpeyttä; joskaan ei itsetuntomme salli meidän näyttää haavoja, jotka ihmiset ovat iskeneet meihin, Jumalan käden alle täytyy meidän kumminkin alistua ja pystyssä voimme kantaa mitä hän laskee päällemme. — Tänään sain erittäin rakastettavan kirjeen Betty Elfvingiltä, mikä rakkauden ja rauhan lapsi hän kuitenkin on! Hän on jälleen suorittanut 1 osakkeen 5:ltä vuodelta (ennen 2) ja sen ohella hän lähetti lahjana 196 mk. eräältä vanhalta nti Marie Eschneriltä[57] matkastipendirahastoon. Lahjoittajan nimeä ei saa panna sanomiin, sillä tuttavansa luultavasti eivät jättäisi häntä rauhaan sentähden! Olen kuitenkin pyytänyt Morgonbladetia ja Suometarta kiittämään johtokunnan puolesta. — Olen myös kirjoittanut ja kiittänyt häntä, sillä jollei summa olekaan iso, tulee se kumminkin lämpimästä ja rakastavasta sydämestä. Kenties joku toinenkin noudattaa esimerkkiä. — Olen kirjoittanut [kaartin kapellimestarille] Leanderille, ettei hän saa luvata pois musiikkia syksyksi niinä päivinä kun meillä on ollut tapa näytellä.

(8/7) Huomispäivän junalla olen lähettänyt Rykmentin tyttären ja Faustin, s.o. ne nuotit, jotka tänään sain Niskalta. Tuli toinenkin kappale Rykmentin tytärtä, mutta arvatakseni et tarvitse sitä; 2 kpl Unissakävijää on myöskin mukana. — Niska on ihmeen toimelias ja säntillinen mies. — — Kuinka sinä voit, Kaarlo? Olen koko päivän ollut levoton sinun tähtesi ja pelkään että olet sairas, kun en saanut vastausta viime kirjeeseeni ja kysymyksiini Hamletista ja Rosvoista [kirje näyttää kadonneen]. Vaikkei vastaukses tulisikaan tän'iltana, täytyy minun huomenna lähettää maksu Blochille [tanskalainen kirjakauppias]. Olisi mukava samalla tilata muutakin. Kirjoita nyt, armahani, säntilleen, kuinka voit ja mitä määräyksiä sinä noudatat. —

Sain kirjeitä Leontine ja Sofie tädeiltä [Vaasasta], jotka sanovat, että seurue on jättänyt hyvin edullisen vaikutelman ja että sitä oli pyydetty palaamaan pitemmäksi ajaksi syksyllä. Jos niin tapahtuu, on välttämätöntä ensin sopia [ravintoloitsija] Ernstin kanssa päiväkustannuksista [hän oli kiskonut 50 mk illalta; Oulussa päästiin puolella], mutta paras on olla mitään päättämättä, ennen kun näkee miten asiat käyvät Oulussa ja rva Raan lopullinen vastaus tulee. — Käyn vielä Grapella, ennen kun hän lähtee. — Eilen tuli Oulusta Ainamon nuotit, Orposisarukset, Karhu ja Pasha sekä Deborahn 1 ja 3 näytös! Mihin ovat muut näytökset joutuneet? — Päivän postissa kirjoitin Törmäselle ja pyysin häntä kaikin voimin etsimään Deborahn sekä lähettämään Narcisse Rameaun. Kalliolta sain ystävällisen, mutta naivisen kirjeen. Lähetän sen sinulle niin pian kun olen vastannut. — Muistatko kenties missä Tuokon Deborah-suomennoksen alkukirjoitus on, en ole löytänyt sitä. — — En voi matkustaa mihinkään, ennen kun Hrimaly vastaa. Olen kovin levoton tenorimme tähden ja pelkään, ettei meillä tule olemaan mitään hyötyä Ericssonista. — Hyvästi, jumalan haltuun. Kirjoita, kun jaksat. Emilie. [Lisälehdellä Emilie kertoo Mein Leopold näytelmän sisällyksen].

(9/7) Vaikka kirjoitin eilen i.p., täytyy minun ilmoittaa sinulle ehtoolla saamani iloinen sähkösanoma Kalliolta (Oulusta): "Eilen teatteri täpötäysi, 616. Yleisö innostunut, illan menot vähäiset: salonki 25; yhteensä kenties 70. Dekoratsioneja puuttuvaisesti." — Kunpa kaikki edelleenkin kävisi hyvin Oulussa!

Juuri kun eilen olin sulkenut kirjeeni, tuli O. Toppelius. Hän oli rakastettavaisuus ja lempeys itse ja selitti, että teatterin ei ollenkaan tarvinnut hävetä itseään. [Emilie koetti taivuttaa Toppeliusta, jolla oli "moraalinen oikeus" määrätä entisen teatterikoulun rahoista, luovuttamaan ne Suomalaiselle teatterille, jonka jäsenet kaipasivat koulua.] Hän luuli asiamme olevan loistavalla kannalla ja, vaikken sanonut, että ooppera oli vienyt meidät vararikon partaalle, hän kuitenkin moitti meitä kovasti, että jatkoimme sitä. [Kumminkin Toppelius ylipäätään oli myöntyväinen, ja Emilie jätti Kaarlon asiaksi enemmän puhua siitä, koska Toppeliuskin oli matkalla Lappeenrantaan.] — Ericssonin pyyntö saada loman pidennystä on kohtuuton. Älä ainakaan kohta suostu. Saiko hän Rykmentin tyttären nuotit? — Juuri sain kirjeen Augustalta, mutta en sinulta! Olen kauhean levoton. Etkö jaksa kirjoittaa? — Hyvästi, Jumalan haltuun. Emilie.

(10/7) Oli kovin hauskaa kuulla että voit hyvin, että sinulla on ruokahalua ja unta; kunpa olisi niin edelleenkin. — Tuokolta tuli tänään Sinua vaan! jonka kohta annoin Antonoffille puhtaaksi kirjoitettavaksi. Mitä vastaat Ericssonille? Minä en suostuisi, sillä 2 1/2 kuukauden loman pitäisi riittää. Hyvä olisi että hän ja Bergholm saisivat roolinsa; voiko Kiljander ollenkaan auttaa sinua? Mimmoinen hän muutoin on? Hrimalylta ei kuulu mitään; en lähtene sitä ennen. — Blochille olen tänään kirjoittanut. Et sanonut, oliko kysymys koko Shakespearen [tanskalaisesta] käännöksestä vai ainoastaan Hamletin? Slöör on oikein viehättynyt Hamletista. Hän on joskus alkanutkin kääntää näytelmää, ja Hamletin suuri monoloogi on valmis; sen hän mielellään pysyttäisi runomittaisena, kaikesta syystä, arvatakseni. Niinikään saattaisi Ofelian loppumonoloogi-kohtaus olla runomuotoinen, eikö niin? — Kyllä minä kehotan Slööriä kiirehtimään. Hänen rouvansa on kuitenkin heikonlainen eikä hän itsekään ole oikein terve, mutta toivon hänen voimalla käyvän työhön käsiksi. Hän luuli kuitenkin ettei Hamlet valmistuisi ennen kun jouluksi. — Achtélta ei ole tullut mitään, ei nuotteja eikä muuta. — Grape on saanut kirjeen rva Raalta, joka ei voi tulla jouluksi. Hän ehdottaa itse huhti- taikka helmikuuta; kuitenkaan hän ei silloin ollut saanut kirjettäni, jossa ehdotan marraskuuta — Ajatteles kuinka ihanaa olisi, jos oululaiset alkaisivat harrastaa teatteria; sali antaa jotenkin paljo, ja päiväkustannukset ovat pienet. — Pitääkö minun lähettää käännöstyötä Tuokolle? Olen aivan unhottanut kysyä, pitääkö sotilailla Rykmentin tyttäressä olla kypäriä vai lakkia niinkuin Rouget de Lislessä? Älä unohda vastata tähän? — Hyvästi, Kaarloseni. Jumala varjelkoon sinua ja antakoon sinulle terveyttä ja voimia! Emilie.

(11/7) Melkein näyttää kuin tulisin kirjoittamaan sinulle joka päivä, oma Kaarloni! Sain juuri kirjeen Betty Elfvingiltä, että [nti] Tallgren ei palaa teatteriin. Kun kiitin nti Eschnerin lahjasta, pyysin Bettyä tiedustelemaan, kuinka Tallgrenin oli laita. Kiltti Betty, joka asuu maalla, lähti kohta sentähden kaupunkiin. [Nti Tallgrenin] kihlaus on rakettu tulevaisuuden varalle (noin 2 v.) ja on vastaiseksi salainen. Kuitenkaan hän ei luovu laulustaan, vaan lähtee nti Mechelinin neuvosta ensi talvena Tukholmaan. Tahdotko että kirjoitan ja pyydän häntä sitä ennen laulamaan täällä ainakin Lucreziassa? Mistä kaikessa kiireessä saataisiinkaan toinen Maffio, jota paitse olisi ikävää uudestaan harjottaa vanhaa oopperaa. — Sen ohella Betty kirjoitti jotakin, joka kenties on vaan juorua, mutta jossa saattaa olla perääkin, että muka saksalaisen tenorin hankinta on mennyt myttyyn. — — Eikö ole syytä sähköttää Hrimalylle ja kysyä, kuinka asian laita on? Heinäk. 3 p. lähetin hänelle 500 markan vekselin (florinia 213:68); kirjoitin että se on puolet pyydetystä etumaksusta, toinen puoli tulee kohta kun saamme välikirjan hra Trochlilin allekirjoittamana. — Kyllä täytyy sähköttää, teetkö sinä sen, vai minäkö? Onhan mahdotonta jälleen kamppailla koko talven Ericssonin kanssa; vaikka hän kauniisti kehuskelee ääntänsä, en siihen usko. — Hufvudstadsbladet kertoo tänään [Lydia] Laguksen viime keskiviikkona tulleen Tukholmasta Turkuun ja sieltä matkustaneen kotipuoleensa [Isoonkyröön]. Jos hän edes voisi laulaa Maffion, niin että voitaisiin antaa Lucrezia syksyllä. Kirjoitan nyt kohta Milille ja kysyn mitä hän on tehnyt Tammisaaren laulajattaren suhteen. — Kyllä se ooppera kuitenkin tuottaa kovin paljo vaivoja ja ikävyyksiä! — Hyvästi, rakas Kaarlo. Emilie.

(14/1) [Kaarlo oli nähtävästi kylpyvieraitten puolesta pyytänyt tietoja, oliko Helsingissä saatavana taulumaalausta, joka sopisi kunnialahjaksi kylpylaitoksen lääkärille tri J. J. Björksténille ja sen johdosta Emilie luettelee ja kuvaa useita semmoisia]. — Kalliolta sähkösanoma: "Perjantaina 455, eilen vain 433; suuri huvimatka Raaheen lienee vaikuttanut. Suuria kappaleita vaaditaan." Siis ei yhtä hyvin kuin ensi kerralla.

(Lappeenranta 13/7) Rakas sisareni! Kuinka ikävä onkaan tuo Tallgrenin asia! Päivä päivältä on minusta oopperan olemassaolo epätietoisempi, sillä ei se seiso vankalla pohjalla. Hänen täytyy kuin täytyykin laulaa Maffio Orsini syksyllä, tahtokoon tai ei; sillä kun hän lupasi tulla, luotimme siihen niin varmasti, että olisi petosta, jos hän kokonaan olisi tulematta. — Proosaksi on vain Hamlet käännetty [tanskankielellä nimittäin], eikä koko Shakespeare. Ehdotukseni suomentaa se suorasanaisesti on siten korjattava, että ylhäistunnelmalliset kohdat, esim. monoloogit, Ofelian kuolema, haamun kertomus y.m. käännetään runomittaan, mutta kuitenkin vapaasti, niin että ennen kaikkea selvyyttä pidetään silmällä. — Tuokko ei kaipaa käännöstyötä, sillä hänellä on Domino noir. — Kirjoita, armas siskoni, Hilma Zinkille, että hän tulee Helsinkiin noin 10 p. elok. — Sähkötä myös Hrimalylle ja kysy, miksei Trochlil ole allekirjoittanut välikirjaa?

Minä säälin sinua äärettömästi kaikkien toimien tähden, jotka lykkään päällesi, mutta täältäpäin voin niin vähän tehdä. En ole ollut yhtä terve kuin alussa. — Tohtorin arvelun mukaan on tilani kuitenkin normaali eikä anna aihetta valitukseen. Mutta se ikävä! Sotilailla Rykmentin tyttäressä tulee mielestäni olla lakkeja. Kypärejä olemme käyttäneet niin usein, että ne lopulta tulevat perinnäisiksi. — Ystäväsi ja veljesi Kaarlo.

(14/7) Saithan kirjeeni tauluista — savolaista maisemaa ei ole. Hyvä jos saisin varman vastauksen huomenna, sillä mielelläni lähtisin Augustan luokse. Olen pyytänyt Ossianilta lainaksi 1,000 markkaa. — — Rva Aspegrenkin tarvitsee välttämättömästi rahaa. — Tenorikysymys on huonolla kannalla. Varhain aamulla sähkötin Hrimalylle ja pari tuntia sen jälkeen tuli Niemann kirjeen kanssa, jonka oli saanut häneltä. Hän on erittäin ihastunut Trochliliin, jolla on hyvin korkea, kaunis ääni, musikaalinen esitystapa, laulaa lehdestä y.m. erinomaisia ansiopuolia, mutta se suuri vika — että hän luultavasti ei saa passia sentähden että hän vielä on "kontraktpflichtig", sanoo Hrimaly. Hän kysyy etkö sinä voisi hankkia Trochlilille jotain passia taikka jonkunlaista lupaa tulla ilman passia, mutta se kai ei ole mahdollista eikä semmoista voi millekään virkakunnalle ehdottaakaan. Kaikeksi onnettomuudeksi Hrimaly on Karlsbadissa, eikä hän siis ole saanut sähkösanomaani eikä vakuutettua kirjettänikään. Noin 20 p. heinäk. hän kuitenkin palaa Pragiin. Minä istuin kohta kirjoittamaan Karlsbadiin ja kysyin, kuinka asia soveliaimmin on järjestettävä ja pyysin vastausta sähköteitse. — Hän tarjoaa veljensä orkesterin johtajaksi taikka harjottajaksi (repetitor); veli on Pilsenissä ja tulisi mielellään tänne; sitä paitse hän soittaa viulua, niin että häntä voisi käyttää orkesterissakin. Tähän kysymykseen en vielä vastannut mitään; meidän täytyy ensin nähdä kuinka tenorikysymys päättyy. Hrimaly aikoo tänä kesänä mennä naimisiin ja tuoda nuoren rouvansa mukanaan. — Tallgrenille olen kirjoittanut kiivaan kirjeen, vaikka kohteliain sanoin. Minä sanoin, että Lucrezia annetaan syyskuun alussa tai keskivaiheilla. Saa nähdä mitä hän vastaa. — Zinkille olen myöskin kirjoittanut tänään. Kalliolle kirjoitin eilen ja pyysin häntä hankkimaan meille rakastajan ja, jos mahdollista, tenorinkin. — Hyvästi, Kaarloseni, Jumala suokoon sinulle terveyttä.

(15/7) Oma Kaarlo! Lauantaina, ylihuomenna, matkustan Augustan luokse yhdeksi viikoksi. Ossian oli niin erinomaisen rakastettava, että hän lainasi minulle 1,000 mk, niin että voin lähettää rahaa rva Aspegrenille ja päästä vapaaksi. — Maanantaina 26 p. tulen jälleen kotia, sillä 27 p. alkaa virkatoimitukseni — minulla ei siis ole pitkä loma. — Saithan eilisen sähkösanoman ja vastasit siihen? Se sisälsi vain sanat: "Eiliset tulot 425; Tudor kävi hyvin." — Meillä on huono onni: paitse tavattoman kaunista kesää, joka luonnollisesti houkuttelee ihmisiä teatterista, ovat Franzén ja Granberg tehneet konkurssin, ja pikku kaupungissa, jossa koko maailma on sukua keskenään, vaikuttavat semmoiset seikat.

Hrimalyltä tuli sähkösanoma, että hän on saanut vekselin. — Saa nähdä, saammeko Trochlilin tänne. Joku on kumminkin saatava, sillä mahdotonta on meidän jäädä yksin Ericssonin kanssa. — Mitä sanoo Duncker? Onko hän taipumaton? — Huomenna saanen lähettää kenraalikuvernöörin suosituksen venäläiselle lähetyskunnalle Parisiin; Slöörin mukaan kuuluu kirjelmä olevan hyvin ystävällisesti laadittu. — Juuri sain kirjeen Vilholta; hän voi hyvin, mutta kauhean ikävä hänellä on. Tukholmassa hän oli tavannut [professori] Ahlqvistin, joka oli sanonut, että hän mielellään suomentaisi jotakin teatterille — mutta ei kukaan ole pyytänyt häntä! Eikö sopisi antaa hänelle Die Räuber käännettäväksi? Slöör on niin mieltynyt ajatukseen, että hän joka päivä tahtoo kirjoittaa Ahlqvistille. Anna vastaus tähän. Koko tulevan viikon on osotteeni: Kausala, Iitin pappila. Tuletko käymään Augustan luona tänä kesänä? Jos olet aikonut, niin tule silloin kun olen siellä, olisi niin paljo neuvoteltavaa; mutta älä lähde, jos lääkäri on toista mieltä. Jumalan avullahan tapaamme kaikki toisemme syksyllä. — Hyvästi, Jumalan haltuun. Jos jotakin tapahtuu poissaollessani, niin Wahlström kyllä kirjoittaa. Emilie.

(27/7) Kaarloseni! Vilho tuli lauantai-iltana, mutta ei voi matkustaa Ouluun ennen kun ensi tiistaina klo 2 aamulla. Jos sinulla on jotain sanottavaa hänelle, niin kirjoita kohta. Hän on varsin virkeä ja reipas ja hyvin tyytyväinen matkaansa. Erittäin hän on ihastunut Parisiin; Leipzigin ja vallankin Kööpenhaminan teattereihin hän on mieltynyt. Kööpenhaminassa hän oli ollut kuninkaallisessa. Kasino- ja Bolketeatterissa ja oli tyytyväinen kaikkiin, sitä vastoin ei ollenkaan Tukholman näyttämöön. Hänestä ruotsalainen teatteri ylipäätään on niin äärettömän teeskennelty ja mahtipontinen, että kauhistuttaa. Edelleen hän sanoo matkan antaneen hänelle mitä varmimman luottamuksen teatterin tulevaisuuteen. Hänkin näyttää mielellään tahtovan ottaa tanskalaisen näyttämön esikuvaksi; kuitenkaan hän ei nimenomaan lausunut sitä, mutta hän kiitti sitä lämpimästi sen luonnollisuuden takia. — Olisihan hyvä jos ensi keväänä voisit käväistä Kööpenhaminassa. — Blochilta ei ole mitään tullut, ei myöskään Hrimalylta, vaan todistus hänen äidiltään, että hän oli saanut kirjeeni vekselin kanssa. Saa nähdä mitä hän vastaa; aika kuluu, niin että olisi hyvä saada jotain selvyyttä. — Nti [Emilie] Stenberg kirjoittaa, että hän Oululaivalla matkustaa Ouluun. Vilho menee samassa laivassa, joka sopii hyvin. Törmäseltäkin sain kirjeen. Hän lähettää luettelon näytännöistä tuloineen. Porissa antoi Kavaluus ja rakkaus suurimman tulon; Tampereella ensi näytäntö. Oulussa ovat tulot käyneet alaspäin; Lundahlin resetti tuotti 391 mk, sitä edellinen näytäntö 394. Hirveä kuumuus estää kai ihmisiä käymästä teatterissa. Mili ilmoittaa kirjeessä rva Engdahlin vastauksen, joka on pelkkiä kysymyksiä: tuleeko seurue Turkuun talvella? saako hän tulla vain koetteeksi pariksi kuukaudeksi? Minä vastasin tietysti myöntäen kumpaankin kysymykseen. Hänen appivanhempansa asuvat Turussa ja ovat kokonaan vastaan että hän antautuisi teatteriin.[58] — Myötäseuraava kirje [nti Naëmi] Ingmanilta tuli juurikään. Hän oli vain yhden päivän täällä.[59] — Rva Aspegrenin näyttää olevan vaikea tulla toimeen Parisissa ja hän ikävöi Kööpenhaminaan, mutta siellä ovat teatterit nyt suljetut. — Huomenna kirjoitan hänelle. Täällä cm hirmuisen kuuma ja ikävä. — Juuri oli Wahlström täällä ja sanoi Littsonin haluavan soittaa meillä iltalaskun mukaan, hän ei voi sitoutua kokonaan, aamupäivä-harjotusten tähden. — Kyllä puhun hänen kanssaan. Laurent on pyytänyt Wahlströmiä puhumaan sinun kanssasi hänen ottamisestaan orkesteriin. Hän on kirjoittanut Leanderille ja ehdottanut, että he vaihtasivat soittokonetta, mutta Leander ei ole vastannut, vaan ainoastaan kirjoittanut että asia jääköön siksi kun hän tulee. Pelkään että Laurent on aikaansaanut meille jonkun selkkauksen Leanderin kanssa, jota meidän kuitenkin täytyy koettaa pitää hyvällä tuulella. —

(30/7) Lähetän myötäseuraavan kirjeen Tuokolta. Sen ohella tuli En voi ja Mustan Dominon ensi näytös; mitä hänen tulee saada kun se on valmis? Paha on että ollaan yhä enemmän tyytymättömiä hänen suomennoksiinsa. Vilho oli eilen täällä ja valitti surkeasti, hänestä ne on kauheasti hutiloituja. Kerroin Vilholle Stålhandsken kirjeestä. Se on aivan oikein hänen entinen oppilaansa. Hän arveli että miestä ei pitäisi hyljätä. Hän osaa jotakuinkin suomea ja hänellä on kaunis vartalo (jotenkin kuin Böökillä), edullinen ulkonäkö ja hyvänlaiset taipumukset. Sentähden päätettiin että Vilho kirjoittaisi hänelle, että hän saa tulla koetteeksi pariksi kuukaudeksi; palkka olisi 80 mk kuukaudessa, vähempää ei voi antaa, koska hän ei ole kokonaan vasta-alkaja. — Sain kirjeen rva Aspegrenilta, joka menestyy hyvin nti Ingmanin lähdettyäkin. — — Zink kirjoitti eilen, että hän lähtee Kuopiosta 12 p. elok., jos sopimus pysyy muuttamatta, jos hän saa matkarahoja ja jos hän saa kokonaan antautua oopperaan, johon hänellä on enemmän taipumusta kuin draamalliseen. Siihen siis hävisi toivo saada operettilaulajatar. Tokko hänellä on ääni, joka kelpaa oopperaan? — — Hrimalylta ei ole tullut kirjettä, eikä Blochiltakaan. — Kirjoitan Hrimalylle pyhänä, jollei siksi kirjettä tule. — Antonoff ei saanut selvää Cajanderin käsikirjoituksesta, hän sekotti lehdet y.m., niin että minun täytyy kirjoittaa ne kohtaukset [Narcisse Rameausta], joissa Pompadour esiintyy. Minä kirjoitan käännöksen punaisella alkutekstin alle ja annan sitte Antonoffin kirjoittaa puhtaaksi Pompadourin osan [rva Raata varten]. — Voit ymmärtää, kuinka hitaasti minä kirjoitan niin huolellisesti ja selvästi kuin pitää; huolimaton käsialani vaatii paljo aikaa tullakseen selväksi, mutta aina teen parempaa työtä kuin Antonoff, jonka kirjoitus on aivan kelvotonta. — Kuinka kävi Savonlinnan matkalla? — Hyvästi, rakkaani, Jumalan haltuun. Emilie.

(31/7) Hirveän ikävä asia, Kaarloseni! Trochlil ei tulekaan. Niemann kävi juuri täällä ja näytti kirjeen Hrimalylta. Hrimaly kirjoittaa, että Trochlil ei saa passia, pelkää pitkää matkaa ja kylmää sekä on saanut toisia loistavia tarjomuksia, niin että häntä ei enää ole ajateltavakaan. Toinen tenori on saatavissa, mutta hän vaatii 10,000 markkaa! Kirjoitan huomenna Hrimalylle ja kysyn, eikö hän mitenkään voi hankkia meille tenoria, sillä Niemannille hän kertoo, että laulajia on kyllälti eikä niille suinkaan makseta niinkuin meillä, vaan satoja mitä täällä tuhansia. Tahdotko että kirjoitan Bergholmille, että hän koettaa hankkia meille vielä yhden pienen ruotsalaisen(!) Sähkötä, jos tahdot sen. Kenties on kuitenkin paras odottaa vastausta Hrimalylta; minä pyydän häntä sähköttämään.

Olen väsynyt ja sairas; olen ollut niin kauhean ahkera. Nyt ovat molemmat näytökset valmiit — kaikki kirjoitettu. — Itse paras renki, sanoo vanha rouva Lindroos. Kuitenkin olen kovin häpeissäni, etten tänään saanut lähetetyksi roolia y.m. rouva Raalle. Hyvää yötä. Emilie.

(Lappeenranta 2/8) Rakas sisar! Tieto Trochlilista tuli kuin ukkosen isku. Paras on toki odottaa Hrimalyn vastausta, sillä mitä Ruotsista on saatavana, voimme yhtä hyvin saada vähän myöhemminkin. Ehkä kuitenkaan ei haittaisi kirjoittaa Bergholmille ja pyytää häntä tiedustelemaan. Ainoastaan tiedustelemaan! Sitä parempi, jos saamme jonkun Pragista. Mutta enemmän kuin 6,000 emme mielestäni missään tapauksessa maksa. — Kirjoita, armaani, Zinkille ja sano, ettemme koskaan ole ajatelleet häntä oopperaan — vaan laulajattareksi puheosastoon.

Täällä on minunkin tieheni osunut eräs "Tenörchen". Jotain erinomaista hän ei ole, mutta musikaalinen hän on, hän voisi täyttää Pesosen sijan. Hänen nimensä on Lindström, ja hän on seminaarin käynyt. Muutoin kiltti poika ja hyvä fennomaani. Heikko kulttuurikielessä. Myöskin halukas tulemaan puheosastoon. — — Jos tietäisit, kuinka säälin sinua raskaassa asemassasi, kun kaikki lepää sinun niskoillasi. Mutta minä en uskalla vielä ryhtyä työhön. Voin tosin verrattomasti paremmin kuin keväällä, mutta täysin toipunut en ole. Sinua vaan! näytelmään olen kirjoittanut sanat nuottein alle ja lähettänyt ne Ouluun. — Hyvästi, rakkaani, kahden viikon päästä olen Helsingissä. Silloin kerron Savonlinnan matkasta, joka kernaasti olisi saanut jäädä tekemättä.[60] Oma Kaarlosi.

(4/8) Oli kovin hauskaa saada sinulta kirje. Olin jo niin levoton, että aioin sähköttää. — Augusta kirjoittaa jo perjantaina tulevansa kaupunkiin. Luonnollisesti tulee hänellä olemaan ikävänlaista minun luonani, kun minulla ei ole edes palvelijatarta, mutta käyneehän tuo jollakin tavoin. — Zinkille kirjoitin eilen ehtoolla, tänään olen kirjoittanut Bergholmille. Hrimalylle kirjoitin pyhänä kaksi kirjettä eri osotteilla ja sanoin, että hänen välttämättömästi täytyy toimittaa meille tenori: jollei Trochlil tule, niin joku toinen.

Alma Momanin suosittaman alttolaulajattaren laita on niin, että hänen nimensä on Östberg eikä Vestberg. Täti kirjoittaa tänään hartaitten tiedustelujen kautta saaneensa selville, että eräs Sofie Östberg Vaasasta käy Tammisaaren seminaarissa, että hänellä on kaunis ääni ja että hän on hyvin musikaalinen; mutta valitettavasti hän on niin kivuloinen, että tuskin on syytä puhutellakaan häntä. Olen kuitenkin kehottanut tätiä pyytämään häntä tulemaan tänne ennen kun matkustaa Tammisaareen. — Blochilta ei ole tullut mitään; sentähden kirjoitin hänelle tänään muistutuksen. Näet siis että kirjeenvaihtoa ei puutu — käsivarteni on aivan kangistunut. — Tiistaiaamuna Vilho lähti aika reippaana (mutta kuitenkin hän käveli melkein yhtä hitaasti kuin ennen); hän on erinomaisen viehättynyt Hamletista ja sanoi aikoneensa käydä Englannissa ainoastaan nähdäkseen heidän eteviä Hamlet-näyttelijöitään. Luullakseni hän panee pahaksi, jollei hän saa roolia, mutta ei hän mielestäni ole siihen sovelias.

(8/8) Kaarloseni! Hetki sitten tuli sähkösanoma Hrimalylta: "Würden Sie nehmen recht braven Tenoristen für Zeit 1 Oktober bis 31 März gegen dreitausendfünfhundert Mark Gage und ein Benefice? Würde trachten ihn bekommen. Antwort gleich telegrafisch".[61] Minulla oli jo sähkösanoma sinulle puoleksi kirjoitettuna, mutta kun klo oli 1/2 10 Hrimalyn sanoman tullessa ja Lappeenranta tietysti ei ole yöasema, niin olisi se saapunut käsiisi vasta huomenna ja niin olisi koko vuorokausi mennyt hukkaan, ennen kun Hrimaly olisi saanut vastauksen, joka tietysti on kiireellinen, koska hän pyytää sitä "kohta sähköteitse". Augusta ja minä tuumailimme hetken yhdessä ja päätimme ettei ollut muuta neuvoa kuin kohta vastata: otamme. Kumminkin vähän rajoitin asiaa, sillä minä sähkötin: "Wenn er ein guter Sänger ist und einige Partien kann, nehmen wir ihn auf diese Bedingungen".[62] Siis on asia melkein ratkaistu etkä sinä sentähden saa olla pahoillasi; mihinkä me joutuisimmekaan yksistään Ericssonilla? Huhtikuun 1 p:ksi voi jo uutta ilmaantua ja kenties voimme silloin tulla toimeen Ericssonin kanssa ja saatammehan näyttelyn ajaksi hankkia jonkun "Gast'in" [vierailijan]. Kirjoita kuitenkin, oletko pahoillasi? — Sitte kirjoitin kohta Hrimalylle ja pyysin häneltä yksityistietoja laulajastamme, mitä oopperoita hän ennen on laulanut, kelpaako hän Faustiksi y.m. Edelleen pyysin Hrimalya sähköttämään, jos hän osaa Faustin, niin että täydellä vauhdilla voimme ryhtyä harjotuksiin. Mutta nyt — hyvää yötä. On myöhäinen, minulla on uni ja olen väsynyt. Emilie.

Fredlander [uusi vahtimestari, Vaasasta] tuli tänä iltana ja huomenaamuna vien hänet Arkadiaan. Aion vastaiseksi antaa hänen asua tulevassa kansliahuoneessa ja Adlerbergin rappusissa. — Wirman [entinen vahtimestari] kuuluu olevan kovin murheellinen.

Siihen säilynyt kirjeenvaihto päättyy. Melkein pyörryttää, kun ajattelee mitä kaikkea sisaruksilla tällä viiden viikon ajalla oli mietittävänä ja ratkaistavana. Joka päivä tuli milloin miltäkin suunnalta kirjeitä ja sähkösanomia, joihin oli vastaaminen. Milloin lähetettiin neuvoja ja ohjeita, milloin rahaa, milloin tilattiin nuotteja, taikka kirjoja taikka suomennoksia, milloin oli pukuja hankittava, milloin tiedusteltava sitä taikka tätä — joka päivä toi uusia huolia! Ja tämmöistä puuhaa oli heidän elämänsä läpi koko vuoden, sillä itse näytäntökautena oli asiain paljous vain kahta vertaa suurempi. Totta kyllä silloin enimmät seikat suoritettiin suullisesti, mutta ei sentään kirjeenvaihtokaan tauonnut. Entäs kun sitten ikäviä selkkauksia sattui, kun sairauskohtaukset pakottivat muuttamaan ohjelmia ja suunnitelmia! Entäs kun raha-asiat kävivät ahdistaviksi, niin että koko teatteriyritys näytti rientävän vararikkoa ja perikatoa kohti!

Muutoin on tämä kirjeenvaihto yhdessä kohden oikein draamallisesti jännittävä. Tarkoitamme tuota läpikäyvää tenorikysymystä. Jo ensi kirjeessä se tulee näkyviin. "Hrimalylle 500 markkaa" — niin se alkaa. Ennen oli niinkuin Morgonbladetin arvostelijan sanoista näkyy tieto tullut, että saksalainen tenori oli tulossa. Tieto tarkoitti Trochlillia, jonka kanssa välikirja oli tehtävä. Mutta kirjeistä nähdään, kuinka ensin huhujen ja sitte yhä selvempien sanomien kautta Bergbom-sisarukset saavat tietää, että Trochlil ei tulekaan. Se oli "ukkosen isku". Mutta väsymättömästi Emilie pommittaa Hrimalya yhä uusilla kirjeillä vaatien, että hän sittekin hankkisi tenorin ja samalla aikaa hän kehottaa Bergholmia ja — miltei epätoivoisesti — Kalliotakin (!) tiedustelemaan tuota ikävöityä laulajaa. Sillä Emilie ei uskalla mitenkään alottaa uutta näytäntökautta Ericssonin kanssa — edellisen tuottama kokemus oli näet ollut liiaksi tuskallinen. Kaikki näyttää jo menetetyltä, kun eräänä iltana Hrimalyn sähkösanoma tulee: "ottaisitteko" j.n.e., johon on paikalla vastattava — ja Emilie ja rva Heurlin yhdessä päättävät: otamme! Ja päätös oli kaikin puolin onnellinen, sillä laulaja, joka näin, niin sanoaksemme, viime näytöksessä nimettömänä astui näyttämölle, oli se tenori, joka Suomalaisen oopperan jäsenenä ennen pitkää oli saava yleisömme täyden suosion ja joka oli tänne jäävä lähes neljäksi vuodeksi — tsekkiläinen Josef Navrátil. — Vähäpätöisemmistä aiheista kuin Emilie ja Kaarlo Bergbomin kirjeenvaihdosta kesällä 1875 on huvinäytelmiä sepitetty!

Vielä on katsaus luotava laulutaiteilijoittemme kesään. — Jo toukokuun lopulla kerrottiin sanomissa eräitten oopperaseurueen jäsenten päättäneen tehdä kiertomatkan sisämaahan esittääkseen kohtauksia eri oopperoista, ja näytäntöjen päätyttyä Helsingissä Strömer-sisarukset sekä Achté ja Bergholm lähtivätkin liikkeelle. Heidän aikomuksensa oli käydä Kuopiossa ja Joensuussakin, johon kauppiaat H. ja P. Parviainen olivat tarjonneet heille vapaan matkan höyrylaivallaan ja jossa nti Svärd oli luvannut teatterisalinsa maksutta käytettäväksi. Kesäkuun alkupuolella kuopiolaiset saivatkin ihastuksekseen nauttia näytännöistä, joissa esitettiin kohtauksia Normasta, Fra Diavolosta ja Luciasta, jota paitse Emmy Strömer toimeenpani laulajaiset Kuopion avarassa teatterissa. Sanomattakin ymmärtää, että etevien taiteilijain esityksiä palkittiin mitä innokkaimmilla suosionosotuksilla, vaikkei yleisöä joka ilta riittänytkään huoneen täydeltä. Jopa kutsuivat kaupunkilaiset harvinaiset vieraat pitoihinkin seurahuoneelle ja läänin kuvernööri esitti heidän maljansa tunnustaen todeksi, että "Väinämöisen kanteleita vielä tehdään uusia". Samassa tilaisuudessa kauppias Rissanen puhui Bergbomin kunniaksi, jota aina muistettiin teatterijuhlissa, huolimatta siitä oliko hän saapuvilla vai ei. — Kuopiosta seurue matkusti Savonlinnan kautta Joensuuhun esiintyäkseen siellä kolmena iltana.

Tältä matkalta palasi pikku seurue Helsinkiin, jossa sillä välin Emmy Strömerin ja Achtén kuuluutus avioliittoon oli tapahtunut. Yksinkertaiset "aamupäivähäät", jotka morsiamen äiti ja Emilie Bergbom olivat valmistaneet, vietettiin sitten 30 p. kesäk. tri Sanmarkin huoneustossa Elisabetinkadun varrella n:o 13. Vihkimisen toimitti sulhasen lanko rovasti Osk. Grönholm. Bergbom ja Wahlström olivat sulhaspoikina sekä neidit Sofie Strömer ja Sigrid Chrons morsiusneitosina. Iltapäivällä lähti nuori pari höyrylaivalla Orrbyhyn Porvoon saaristossa, viettääkseen siellä kesänsä.

Elis Duncker, joka ei ollut yhtynyt toisten kiertomatkaan, antoi omin päinsä 31/7, se on Savonlinnan 400-vuotisjuhlan jälkeisenä päivänä, aamupäivä-laulajaiset siinä osassa vanhaa linnaa ("bastion Dick"), jossa juhlatanssiaiset olivat kestäneet samaan aamuun saakka. Kuopiossa hän lauloi 3/8 N. Kiljanderin avustamana ja syksyllä muuallakin, esim. Porissa, niinkuin jo tiedämme Vilhon pahantuulisesta kirjeestä.

Ida Basilier palasi kotimaahan elokuun keskivaiheilla, tullen ensin Helsinkiin. Siellä hän 22/8 sulasta ihmisrakkaudesta antoi mielisairaitten Lapvikin sairaalassa kuulla helkkyäänensä suloutta ja hetken tuta lempeän sopusoinnun hivelyä, jota he enimmän elämässä kaipaavat. Sen jälkeen laulajatar lähti pitkälle konserttimatkalle, jolla hän pianotaiteilijan nti Ina Forsténin seuraamana kiersi koko Suomen niemen laulaen useimmissa kaupungeissa (ja maaseudullakin, niinkuin Kalajoella).

Paitse näitä suomalaisella näyttämöllä jo esiintyneitä laulajakykyjä antoivat tänä kesänä eri paikkakunnilla laulajaisia erinäiset toisetkin, jotka pian olivat vuorostaan esiytyvät oopperassa. Niin nti Naëmi Ingman, jonka nimi jo ennen on tässä luvussa mainittu, ja niin neidit Mathilda Lagermarck ja Hortense Synnerberg.

Oopperanäytännöt alkoivat Helsingissä 5/9, jolloin Bellinin Norma annettiin täydellisenä, joka keväällä oli ollut mahdotonta. Nyt oli Ericssonin ääni heleä kuin ennen, ja oopperan esitys oli erinomaisen tyydyttävä. Luonnollisesti kohdistui yleisön innostus kuitenkin rva Achtéhen, jonka rinnalla nti Sofie Strömer vielä esiintyi, vaikka hänenkin häänsä olivat lähellä. Köörit olivat heikommat kuin keväällä, syystä kun osa avustajia vielä oli maalla; sama oli orkesterin laita. Seuraavissa näytännöissä 9/9 ja 12/9 oli yleisön ihastus muuttumaton ja lämpimimmin se tavallisuuden mukaan ilmaistiin Casta diva aarian, toisen näytöksen tersetin ja kolmannen näytöksen finaalin jälkeen. Jossakin näistä kolmesta näytännöstä kävi eräs pietarilainen, joka St. Petersburger Zeitungissa julkilausui vaikutelmansa:

— — "Norma olisi koristanut suurtakin näyttämöä. Norma 65° pohj. leveyttä — esittäjätär rva Strömer-Achté on kotoisin Oulusta — ja samalla täynnä etelämaista hehkua ja intohimoa ja kykenevä käyttämään mitä draamallisimpia ilmaisukeinoja oli tietysti ylen kiehtova. Rva Achtélla on ihana mezzosopranoääni, sangen voimakas ja soinnultaan erinomaisen sympaattinen. Nähtävästi parhaimman koulun kehittämänä on laulu nuhteettoman puhdas äännännän sekä lämmin ja eloisa esityksen puolesta. Miellyttävän ulkonäön, ilmehikkään kasvojeneleilyn ja jalojen liikuntojen avulla hän osasi, liiottelematta, täydellisesti ilmisaattaa suuret mielenliikutukset. Suurilahjaisena taiteilijattarena ja itsenäisesti luovana kykynä, täynnä eloa ja tulta, hän niin kauvan kun hän isänmaallisen innostuksen kannattamana antautuu Suomalaiselle oopperalle varmaan pitää sen voimassa. Adalgisana häntä avusti ansiokkaalla tavalla nuorempi sisar, joka myöskin on kyvykäs laulajatar. Kööri lauloi, joskin sen jäsenet näyttivät vähän tottuneilta näyttämöllä liikkumaan, varmasti, puhtaasti ja oikein, harvalukuinen orkesteri teki niinikään parastaan, niin että hyvä, musikaalinen yhteisvaikutus syntyi."

Tämän jälkeen tuli kaksi Trubaduri-näytäntöä 17/9 ja 19/9. Ja yhä vaan tämä ooppera sai myrskyistä suosiota osakseen — "sillä, sanottakoon mitä tahansa, rva Achtén Leonora on vastaiseksi taiteilijattaren täydellisin luoma!" — Sitte seurasi Lucrezia Borgia, joka sekin nyt vasta voitiin antaa täydellisenä. Rva Achté ja Duncker lauloivat ja näyttelivät niin, että olisivat tyydyttäneet paljo suurempien ja mainioimpien näyttämöjen vaatimuksia. Orsinin osassa esiytyi nti Fanny Tallgren. Ooppera annettiin kolme kertaa peräkkäin (21, 23 ja 26 p.). Viimeisenä iltana oli huone täynnä, esitys niin eloisa ja hengeltään taiteellinen, että kuulijat vastustamattomasti joutuivat innostuksiinsa.

Näin näytännöt alkoivat ulkonaisesti hyvällä menestyksellä; mutta silti kaikki ei ollut hyvin. Viimemainittuna päivänä sai Emilie Bergbom nti Elfvingiltä lahjaksi teatteria varten kauniita tekokukkia. Vastauksesta otamme seuraavat rivit:

— — "Oletko itse tehnyt erinomaisen kauniit, siniset lemmenkukat? Ne saavat debyteerata Lydia Laguksen kanssa Rykmentin tyttäressä, kun hän vain tulee niin terveeksi, että hän voi laulaa. Hän on näet useita viikkoja ollut sairas, niin että meidän on täytynyt kokonaan lykätä Rykmentin tytär ja hänen debyyttinsä tuonnemmaksi, vaikka ooppera oli melkein valmis. Sentähden sai Ruotsalainen teatteri, joka tietysti on katsonut tarpeelliseksi ottaa saman kappaleen, aikaa näyttää sen ennen meitä, ja tapahtui se viime keskiviikkona — nti Byström pääosassa —, mutta onneksi kokonaan onnistumatta. Ylipäätään ovat ihmiset nykyään kerrassaan haluttomia teatteriin; sitä vastoin ne harrastavat sirkusta, ja sillä on joka ilta hyvät ja täydet huoneet. Meillä on ollut huononlaisesti väkeä, keskimäärin puoli huonetta taikka vähä enemmän, ainoastaan kaksi kertaa täysi. Yleisö vaatii jotain uutta ja Laguksen sairauden tähden emme voi tarjota sitä. Don Juania harjotetaan ja samoin Stradellaa, nyt kun Rykmentin tytär jätettiin. — Suuri teatteri näyttelee melkein tyhjille huoneille, niin että me kuitenkin olemme vähän onnellisemmassa asemassa. — Minusta sinä voisit marraskuun alussa tulla tänne pariksi viikoksi katsomaan rva Winterhjelmiä ja puheosastoa. — Kylpyparannuksilla olo on vaikuttanut hyvin Kaarloon, vaikka hän ikävä kyllä nyt on vilustunut ja saanut julman katarrin, joka luultavasti kestää koko talven." — —

Tästä näkyy että oli perää tuossa Emilien kesällä kuulemassa kertomuksessa, että Ruotsalainen teatteri ottaisi esittääkseen samoja oopperoita samaan aikaan kuin Suomalainen teatteri! Edelleen näemme että rva Winterhjelm oli suostunut tulemaan marraskuulla, jolloin puheosasto toimisi Helsingissä ja lauluosasto Turussa. — Tämän yhteydessä mainittakoon toisesta, vähän myöhemmästä (30/9) kirjeestä nti Elfvingille, että tämän teatterin ystävän alotteesta Turussa oli ruvettu puuhaamaan arpajaisia Suomalaisen näyttämön hyväksi. Samassa kerrotaan erään teatterin suosijan (Julius Krohnin) lahjoittaneen sille 1,000 markkaa, josta ei kuitenkaan saisi julkisesti mainita ennen kuin vuositileissä.

Tieto että uusi tenori tänä syksynä tulisi oopperaan herätti melkoista uteliaisuutta yleisössä. Hän saapui Helsinkiin 3/10. Samana iltana annettiin Trubaduri, jossa oopperassa kaukainen vieras muutama päivä myöhemmin esiintyi ensi kerran. Tämä Josef Navrátilin debyytti oli mitä mieltäkiinnittävin tapaus oopperamme elämässä, eikä siis kummaa, että huone oli täpötäynnä. Morgonbladet lausuu siitä:

"Debyytti oli vaikutukseltaan yllättävä. Hra Navrátil valloitti yleisön oikein ryntäämällä. Mitä voimakkaimmat kättentaputukset ja hyvä- sekä esiinhuudot ilmaisivat kuinka ihastuneita oltiin hänen ytimekkääseen, dramaattiseen lauluunsa. Hra Navrátililla on oivallinen, hyvässä koulussa kehitetty tenoriääni ja hänen esityksensä on tarmokas ja ilmehikäs. Semmoinen tenorilaulaja kuin Navrátil on erinomainen lisä Suomalaisen oopperan jäsenistöön ja on tuottava sille uutta loistoa. Selvästi näkyi että hra Navrátilin hehkuva esitys innostutti toisiakin esiintyjiä." —

Navrátil oli syntynyt Böhmissä 1840 ja siis Suomeen tullessaan parhaimmassa ijässään, 35-vuotias. Ollen niinkuin nimikin ilmaisee tsekkiläistä kansallisuutta, hän oli ennen oopperalaulajana toiminut ainoastaan kotimaassaan, Egerissä, Teplitzissä ja Pragissa; mutta hänen ohjelmistonsa oli silti sangen runsas. Hän oli näet laulanut kolmattakymmentä tenoriosaa tavallisimmissa italialaisissa, ranskalaisissa ja saksalaisissa oopperoissa (muun muassa Lohengrin ja Tannhäuser) ja oli siis niin täysin tottunut, että hän saattoi vaikuttaa tottumattomampaan ympäristöön. Vartaloltaan hän oli lyhytläntä ja tanakka eikä hän kasvoiltaankaan ollut kaunis, mutta hänessä oli runsain määrin etelämaista tulisuutta ja osaten suurella taidolla käyttää miellyttävää ja heleää, joskaan ei ylen voimakasta ääntään, hän helposti sai unohtamaan mitä ulko-olennolta puuttui viehättävää. — Kun Ericssonkin vielä oli oopperan palveluksessa, voitiin olla jotenkin varmat siitä että ainakin tenoripuoli oli turvattu.

Trubaduri esitettiin vielä 10/10 ja 12/10 ja Navrátilista sanottiin jo niiden iltojen jälkeen, että hänestä tulee yleisön suosikki, vaikka samalla tunnustettiin, että Emmy Achté toki nyt niinkuin ennen antoi kokonaisuudelle vastustamattoman tenhovoiman. Toinen rooli, jossa Navrátil esiintyi, oli Edgardo Luciassa 15/10 Ja 17/10. Siinäkin hän lauloi vaikuttavasti, erittäinkin viimeisessä kuvaelmassa, joka vasta nyt näyttäytyi oikeassa valossaan. Sekstetti suoritettiin loistavasti ja oli kohta toistettava.

Tällä aikaa oli Flotowin ooppera Alessandro Stradella, valmiiksi harjotettu ja näyteltiin ensi kerran 21/10 ihan täydelle huoneelle. Tässä oopperassa esiintyi pääasiassa aivan uusia voimia: nimiroolissa Navrátil, Leonorana nti Mathilda Wecksell [runoilija J. J. Wecksellin sisar], jonka nimeä ei ennen ole mainittu tässä kertomuksessa, Bossin osassa Bergholm sekä rosvoina maisteri W. O. Gottlund ja Aspegren. "Syvällä, lempeällä intomielellä Navrátil lauloi Stradellan osan. Varsinkin oli hänen laulunsa kolmannen näytöksen rukousaariassa, jolloin Stradella tietämättään lumoaa rosvot, miellyttävä, lämmin ja taiteellisen ihana. Tämän aarian esitti laulaja suomeksi; muutoin hän lauloi saksaksi (samoin kuin Edgardona; Manricon osassa hän oli käyttänyt tsekinkieltä)." Tietysti Navrátil palkittiin lämpimillä suosionosotuksilla. Myöskin nti Wecksell sai yleisöltä myötätuntoisen kohtelun, vaikkei hänen tottumattomuutensa ollut omansa hankkimaan hänelle suurempaa menestystä. Laulajatar, joka oli harjottanut opintoja Pietarissa, osotti kumminkin käyneensä hyvää koulua; hänen korkea sopranoäänensä oli aika hienosti kehitetty ja esitys laadultaan huoliteltua. Bergholm oli tapansa mukaan tyydyttävä, ja rosvot suorittivat koomilliset osansa sangen hupaisesti. — Ooppera annettiin vielä kolme kertaa (24, 26 ja 28 p.). Lähinnä viimeinen oli Navrátilin ja viimeinen nti Sofie Strömerin resetti-ilta. Tarkoitus oli ollut, että laulajatar esiintyisi viimeisen kerran 27/10 niissä Norman, Noita-ampujan ja Fra Diavolon kohtauksissa, joissa hän enimmän oli miellyttänyt yleisöä, mutta rva Achtén äkillisen sairastumisen tähden näytäntö peruutettiin ja sijaan pantiin seuraavana iltana ohjelma, missä lyhyeen Stradellaan oli liitetty Fra Diavolon ensi näytös. Tässä jälkimäisessä oopperassa nti Strömerillä englantilaisena ladynä oli yksi onnellisimpia roolejaan, jossa hän sekä laulunsa että kujeellisen näyttelemisensä kautta oli suuresti tyydyttänyt katsojia. Nyt yleisö varsin lämpimästi ilmaisi myötätuntoisuuttansa ja kiitollisuuttansa eroavalle laulajattarelle, jolla ei suinkaan ollut arvoton osa Suomalaisen oopperan voitoissa. — Näytännön jälkeen oli Arkadian lämpiössä läksijäispidot, jossa Julius Krohn julkilausui juuri mainitut tunteet ja nti Strömerille muistolahjana annettiin pieni kokoelma suomalaista kirjallisuutta. Tilaisuudessa oli saapuvilla nti Strömerin sulhanenkin, norjalainen insinööri Bonnevie. Häät vietettiin lauantaina 30 p. lokak.

Oopperan näytäntösarja Helsingissä päätettiin Lucrezia Borgian kahdenkertaisella esittämisellä 31/10 ja 2/11. — Sen jälkeen oli lauluosasto matkustava Turkuun, ollakseen siellä tammikuun keskivaiheilla. Pari viikkoa rva Achtén oli määrä vielä olla mukana, mutta sitte laulajatar (joka oli yleisistä varoista saanut 1,500 mk:n matkarahan) oli lähtevä ulkomaille. Niin aikoi Dunckerkin tehdä, joten oopperan jonkun aikaa oli tultava toimeen ilman heitä. Rva Achtén sijaan oli kuitenkin Ida Basilier astuva uuden vuoden alusta.

Kun oopperaseurue muutti Turkuun, oli puheosasto jo tullut pääkaupunkiin, jossa se nyt oli antava näytäntöjä rva Winterhjelmin kanssa. Tämä taiteilijatar oli lokakuun viime viikolla saapunut Turkuun ja toimeenpantuaan siellä draamallisen iltaman (Tanssikengät, mestauskohtaus Daniel Hjortista y.m.) hän 1 p. marrask. tuli Helsinkiin.

Ensimäinen puhenäytäntö oli 5/11, jolloin rva Winterhjelmiä lämpimästi tervehdittiin taiteellisesti ja historiallisesti yhtä merkillisessä Lea-roolissaan. Sitä paitse näyteltiin Mustalainen, jonka pääosan Lundahl esitti eloisasti ja hyvällä värityksellä sekä Toinen tai toinen naimaan, jossa Vilho Jakob Grimminä etupäässä huvitti katsojia. Kun sama näytäntö oli uudistettu 7/11 annettiin 9/11 Brachvogelin Narcisse Rameau, rva Winterhjelm madame Pompadourina. Tuskin tarvitsee sanoa, että suuri näyttelijätär mestarillisesta luonteenkuvauksestaan ansaitsi ja sai innostunutta tunnustusta; mutta ei paljo vähempää tyydytystä herättänyt se, että Lundahl nimiroolissa ja rva Aspegren m:lle Quinaultina osottivat sangen merkillistä edistystä. Varsinkin edellinen näytteli useissa kohdin sillä välittömällä intomielellä, joka vastustamattomasti vaikuttaa katsojaan, ja jälkimäinenkin ilmaisi kehittynyttä kykyä. Molemmille sopi jo antaa taiteilijan nimi, koska olivat päässeet sille asteelle että voivat harkita tehtävänsä kokonaisuutena, jonka ilmisaattamiseksi yksityispiirteet olivat yhteenliitettävät. Itse roolin laatu teki, että Lundahlin esitys tässä kohden oli suuriarvoisempi. Paitse pienempiä yksityiskohtia huomautettiin, että puhelukohtaukset olivat heikommat. Näytäntö uudistettiin 11/11 ja 14/11.

Lähinnä sen jälkeen tuli Maria Tudor, 18/11 ja 21/11, hyville huoneille. Rva Winterhjelmin erinomainen esitys tässä näytelmässä oli sama kuin ennen; sitä vastoin kotimaiset avustajat eivät saaneet mainittavaa kiitosta. — Se päivä, jolloin Maria Tudor esitettiin ensi kerran, oli rva Winterhjelmin 37 syntymäpäivä. Sen johdosta Suomalaisen teatterin johtokunta kävi hänen luonaan kunniatervehdyksellä ja pyysi saada maalauttaa hänen muotokuvansa Lean roolissa; kuva olisi säilytettävä Arkadiateatterin lämpiössä, muistona hänen vaikutuksestaan näyttämömme hyväksi. Sitä paitse seurueen jäsenet lahjoittivat rva Winterhjelmille albumin, jossa oli heidän kaikkien muotokuvat. Myöhemmin kävi joukko ylioppilaita, joihin muutakin yleisöä oli liittynyt, tervehtimässä taiteilijatarta laululla. — Muotokuvan maalasi rva Winterhjelmin täällä ollessa nuori Albert Edelfelt, ja on se nykyään sijoitettu Kansallisteatterin lämpiöön, jonka muotokuvakokoelmasta se on ensimäinen eli vanhin.[63]

Näinä päivinä Suomalainen teatteri sai vastaanottaa 2,194:04 markkaa, tulot teatterin matkarahaston hyväksi toimeenpannuista arpajaisista Turussa. Yritys oli, niinkuin edellisestä tiedetään, syntynyt nti Elfvingin alotteesta. Emilie Bergbomin kirjeestä 22/11 näkee, että toimeenpanijoilla oli ollut paljo vastuksia voitettavana, mutta "loppu hyvä, kaikki hyvä". Edelleen saamme siitä tietää, että turkulaiset ystävät olivat päättäneet kehottaa samanmielisiä henkilöitä muuallakin ryhtymään samanlaisiin puuhiin. Olihan ilahduttavaa ja rohkaisevaa Bergbom-sisaruksille kokea tämäntapaista ystävällistä myötävaikutusta. Samassa kirjeessä Emilie lausuu:

— "Hyvin hauskaa on jälleen nähdä puheosastoa ja me olemme varsin tyytyväisiä sen edistykseen. — Rva Raa on sama uskollinen, yritystä harrastava ystävä kuin aina; me saamme pitää hänet noin 10 tai 12 p:ään jouluk. Hänen miehensä täytyy olla kotona jouluksi [hra Winterhjelm oli tullut Helsinkiin marraskuun keskivaiheilla viipyäkseen niin kauvan kuin rouvansakin]. Yleisö ei ole samassa määrässä tyydyttävä; se on kyllä ystävällinen ja mieltynyt, mutta ei läheskään niin lukuisa kuin tarpeellista olisi. Draamallista taidetta harrastetaan nykyään kovin vähän. Minun mielestäni ooppera edustaa alhaisempaa kantaa, mutta valitettavasti minä en ole yleisö. — Luultavasti Lundahl saa ensiksi nauttia matkastipendiä." —

Edelleen näyteltiin 23/11 ja 25/11 Deborah, jota seurue ei ennen ollut esittänyt Helsingissä. Rva Winterhjelm esiintyi pitkässä nimiroolissa, jonka hän oli oppinut suomeksi. Loistavin oli hän 4:ssä näytöksessä, missä petetty juutalaistyttö kiroaa rakastajaansa. Muista mainitaan nti Tötterman, joka näyttäytyi entistä tottuneemmaksi näyttämöön ja näytteli teeskentelemättömän sydämellisesti, ja Vilho, joka hyvin suoritti kyläkouluttajan osan. Vanhan juutalaiseukon pienessä roolissa nti Emilie Stenberg ensi kerran astui näyttämölle Helsingissä. Kielenkäyttö ilmaisi ettei suomi ole ollut hänen jokapäiväinen kielensä, mutta näyttelemisessä oli alkuperäistä voimaa, joka todisti luontaista taipumusta näyttämötaiteeseen. — Ohjelma 28/11 alkoi Ofeliakohtauksilla Hamletin neljännestä näytöksestä ja päättyi Yhdistysjuhlaan. Jälkimäisen kappaleen esitystä sanotaan onnistuneeksi ja erittäin kiitetään Vilhoa kauppaneuvoksena, Kalliota vahtimestarina ja nti Aalbergia miellyttävänä Ludmillana. Kaksi päivää myöhemmin 30/11 oli ohjelman ytimenä samat kohtaukset Hamletista ja unissakävijäkohtaus Macbethista; edellä kävi Anna Skrifvars ja jälkeen tuli Kihlaus. Shakespeare-kohtauksissa esiintyi tietysti rva Winterhjelm. — Sitte seurasi 3/12 ja 5/12 Sven Dyringin koti, jossa rva Winterhjelm suoritti Ragnhildin osan. Ragnhild oli varma ja eheä luonne- ja kohtalokuvaus, niinkuin taiteilijattarelta saattoi odottaa; mutta verraten hyvin onnistuivat myöskin rva Aspegren Guldborgina ja nti Tötterman Regissana. Sitä vastoin vaivasi sekä Böökiä Stig Hvidenä että Leinoa uskollisena palvelijana liiallinen tunteellisuus, vaikkei se estänyt esitystä sujumasta tasaisesti ja kokonaisuutta tekemästä vaikutusta.

Tämän jälkeen rva Winterhjelm esiintyi ainoastaan kolme kertaa: nimittäin 7/12 Ofelian mielipuolisuuskohtauksessa Hamletissa, jonka ohella annettiin Mustalainen, loppukuvaelma Luciasta sekä Remusen kotiripitykset; 9/12 taiteilijattaren itsensä toimeenpanemassa iltamassa, jonka ohjelma oli sekakielinen, siinä kun rva Winterhjelm yhdessä rva Kruskopfin (o.s. Grabow), entisen ruotsalaisen näyttelijättären, kanssa näytteli huvinäytelmän Balskorna (Tanssikengät), saman rouvan ja hrojen Agardhin, Renholmin ja Böökin kanssa kohtauksia Regina von Emmeritz'istä, ja Lean suomalaisten näyttelijäin avustamana, jonka ohella Bergholm, Navrátil ja Ericsson lauloivat; ja vihdoin 12/12 Maria Tudorissa. Tämä viimeinen näytäntö muodostui kauniiksi hyvästijättö-juhlaksi. Kun murhenäytelmä oli päättynyt ja rva Winterhjelm jo useat kerrat innostuneesti huudettu esiin, tapahtui mitä loistavin kunnianosotus siten että orkesterinjohtaja ojensi näyttämölle esiintyvälle rva Aspegrenille kultaisen laakeriseppeleen, jonka tämä soittokunnan toitottaessa ja yleisön huutaessa: "eläköön!" laski taiteilijattaren päähän. Oli juhlallinen ja liikuttava hetki, kun mahdollisen suurin ylistyksen ja kiitollisuuden osotus suomalaisen teatteriyleisön puolesta annettiin Lean unohtumattomalle esittäjälle.

Semmoinen oli yleisön kiitos taiteilijattarelle; Kaarlo Bergbom taasen, jonka välityksellä rva Winterhjelm oli tullut tehneeksi mitä hän tehnyt oli suomalaisen näyttämön hyväksi ja joka samalla paremmin kuin muut oli oppinut tuntemaan hänet ihmisenä, kirjoitti 14 p. jouluk. hänen albumiinsa seuraavat sanat:

Ruusujaan, ohdakkeitaan, ne kohtalo tarjosi sulle,
Ruususet muille sa annoit, itselles ohdakkeet vaan.

Suuri, missä tavalliset ihmiset ovat pienet;
Pieni, missä tavalliset ihmiset ovat suuret.

Kahdesta juurikään mainitusta ohjelmasta lukija on huomannut, että lauluosasto oli palannut Helsinkiin. Ennen kun jatkamme kertomustamme näytännöistä Helsingissä, on katsaus luotava oopperan vierailuun Turussa. — Siellä alotettiin Lucrezia Borgialla, joka esitettiin kolme kertaa, 7, 9 ja 10 p. marrask. Siinä esiintyivät samat taiteilijat kuin Helsingissä, mutta kohta sen jälkeen Duncker matkusti ulkomaille (Berliniin ja Parisiin) ja nti Tallgren oli niinikään vapaa. Näissä ensimäisissä näytännöissä oli vähänlaisesti väkeä, vaikka esitys olisi ansainnut parempaa kohtelua yleisön puolelta. Achté oli lyhyessä ajassa saanut puutteellisen soittokunnankin jotakuinkin kuntoon ja pääroolit olivat hyvissä käsissä. Nervander huomauttaa seikkaperäisessä arvostelussaan, että rva Achté ei pannut painoa Lucrezian luonteen epäinhimilliseen puoleen vaan jalosti sitä, samalla myöntäen että hänen luonnekuvansa oli rikaspiirteinen ja draamallinen (esim. kohtauksessa herttuan kanssa 2:ssa näytöksessä). Duncker Ferraran herttuana olisi saman arvostelijan mukaan saanut käyttää voimakkaampia värejä. Varsinaiseksi loistokohdaksi muodostui kolminlaulu 2:ssa näytöksessä. — Toiseksi tuli kaksi Lucia-näytäntöä, 14/11 ja 16/11, joissa Navrátil ensi kerran lauloi Turussa ja jotka annettiin ihan täysille huoneille. Uusi tenori tuli kohta yleisön suosikiksi, ja rva Achtén nerokas esitys Luciana näyttää, jos mahdollista, vaikuttaneen entistä syvemmin. Jälkimäinen näistä näytännöistä oli viimeinen, missä rva Achté lauloi, kohta sen jälkeen hän matkusti Tukholman kautta Parisiin. — Kolmas ja viimeinen tällä erää annettu ooppera oli Alessandro Stradella, joka esitettiin neljä kertaa, 21-28 p. Tässäkin oli Navrátilin menestys täydellinen. Yleisön mieltymys nousi nousemistaan ja saavutti ihastuksen huipun Stradellan rukouskohtauksessa viime näytöksessä. Turun yleisö kohteli nti Weckselliäkin myötätuntoisesti, eikä kumma, sillä hän oli Turussa syntynyt, vaikka sittemmin Helsinkiin muuttanut.

Palattuaan pääkaupunkiin lauluosasto ei enää vanhalla vuodella esittänyt mitään oopperaa. Lydia Laguksen pitkällinen sairaus oli, niinkuin jo tiedetään, estänyt syksyä varten laaditun suunnitelman toteuttamista. Rykmentin tytär ja Don Juan, joista varsinkin jälkimäinen oli ajateltu näytäntökauden alkupuolen loistokohdaksi, jäivät odottamaan suosiollisempaa aikaa. Kuitenkin laulajatar joulukuulla oli niin toipunut, että ryhdyttiin uutta oopperaa harjottamaan, ja oli Ernani ensimäinen, johon käytiin käsiksi.

Lauluosaston valmistaessa uutta puheosasto näytteli. Ennen joulua annettiin kaksi näytäntöä, joista toisessa 19/12 kolme iloista huvinäytelmää: ensi kerran esitetty G. von Moserin 1-näytöksinen Onhan pappa sen sallinut, jossa Vilho ja Tervo sekä neidit Aalberg ja Stenberg huvittivat "naturalistisella esityksellään", Ei ollenkaan mustasukkainen, missä rva Aspegrenia kiitetään "vivahdutetusta ja eloisasta näyttelemisestä" ja Suuria vieraita, jossa Vilho voitti toiset "oivallisella irvikuvamaalauksella". Vuoden viimeiset näytännöt olivat 26/12, jolloin ohjelmana oli Preciosa, nimiroolissa nti Aalberg, joka viehättävällä olennollaan teki edullisen vaikutuksen ja sai kättentaputuksia ja esiinhuutoja osakseen, ja 28/12, jolloin näyteltiin Marianne, jossa rva Aspegren kyvykkäästi kuvasi päähenkilön ja Leino Mariannen miehenä Bertrandina esiintyi tavalla, joka tuotti kunniaa nuorelle näyttelijälle.

Uuden vuoden päivänä 1876, kolme vuotta runoilijan kuoleman jälkeen, näyteltiin Kiven Nummisuutarit ensi kerran Helsingissä. Yleisö vastaanotti merkillisen uutuuden suurella mielihyvällä, vaikka komedia huolimatta lyhennyksistä tuntui pitkältä ja esityksen realismi hieman liialliselta. Se joka epäilemättä onnistui parhaiten oli Benjamin Leino. Näyttelijä oli tyystin harkinnut osansa ja suoritti sen johdonmukaisesti; hän antoi Eskossaan eheän tyypin, ja se on enemmän kuin voidaan vaatia vasta-alkajalta.

Muutkin pääosat esitettiin hyvin ja koomillisella voimalla, varsinkin oli Vilho hyvä Topias, Kallio Sepeteus ja eräs "amatööri" lautamies. Sitä vastoin Lundahl Nikona ei samassa määrässä tyydyttänyt katsojia. — Näytelmä annettiin vielä kaksi kertaa 7/1 ja 9/1, joista jälkimäinen näytäntö oli puheosaston viimeinen. Oli näet päätetty että sen nyt tuli lähteä itäänpäin, aina Pietariin saakka. Teatterin ystävät, jotka ylipäätään olivat olleet sangen tyytyväisiä puheosaston edistykseen, pitivät mainitun näytännön jälkeen seurueelle jäähyväiskekkerit toivottaakseen sille onnea uudelle kiertomatkalle.

Ohimennen mainittakoon, että Törmänen syksyn alusta oli oleskellut Kööpenhaminassa, josta hän lähetti tyytyväisiä kirjeitä. Hän ei voinut kyllin kiittää tri W. Thomsénin ja prof. Hoedtin suurta ystävällisyyttä häntä kohtaan. Heidän avullaan hän sai vapaan pääsön kunink. teatterin näytäntöihin, ja hän näyttää ripeästi edistyneen näyttämön ja draamakirjallisuuden tuntemuksessa. Milloin hän ei ollut teatterissa hän luki ja käänsi näytelmiä. Loppuajalla Törmäsen terveys oli huono, mutta silloin hän asuikin Thomsénin luona, eläen "kuin taivaan ilossa". "Lieneekö muualla maailmassa hänen perheensä vertaista väkeä!" Pietarissa Törmänen jälleen yhtyi seurueeseen.

Oopperanäytännöt alkoivat Verdin Ernanin ensi illalla 4/1 ja annettiin tämä ooppera kuusi kertaa peräkkäin, viimeinen 16/1. Huoneet olivat hyviä ja yleisön tyytyväisyys eneni samassa määrässä kuin esitys ilta illalta tuli täydellisemmäksi. Pääansio oopperan menestyksellisestä suorituksesta oli tällä kertaa mieslaulajien puolella. Nimiroolissa oli Navrátil niin etevä, että sitä sanottiin hänen parhaimmaksi osakseen; sekä laulaen että näytellen oivallisesti loi hän eloisan ja kauniin kuvan V. Hugon aitoromanttisesta sankarista. Elviran osa oli uskottu nti Wecksellille, joka kyllä osotti huomattavasti edistyneensä ensi debyyttinsä asteelta ja myöskin osasi vaikuttavasti ottaa osaa yhteislauluun; mutta toiselta puolen ei ollut riittävästi kypsynyt onnistuakseen semmoisissa vaativammissa kohdissa kuin esim. ensi näytöksen suuri aaria. Sen ohella tehtiin muistutuksia äänen väräjämisestä, jota, joskin sitä oli koulussa opetettu, ei voitu lukea hänen laulunsa ansiopuoliin. Carlo I:nä Achté onnistui paremmin kuin yhdessäkään edellisessä roolissa. Hänen komea vartalonsa ja mahtava äänensä olivat siinä paikallaan ja hän esitti oivallisesti useimmat lauluosansa; resitatiivissa sitä vastoin lausunta antoi aihetta muistutuksiin. Vihdoin oli Bergholmilla vanhan Silvan osassa kiitollinen tehtävä, josta hän suoriutui ansiokkaasti. Pienienkin osien edustajat saivat kiitosta: nti Alma Wikström[64] — Giovanna, Ericsson — Riccardo, Aspegren — Jago. Orkesterin johto oli Richard Faltinin taatuissa käsissä. Oopperan esittäminen lakkautettiin tällä kertaa siitä syystä että Achté matkusti ulkomaille, jonne hänen rouvansa oli marraskuulla lähtenyt.

Tammikuun lopulla annettiin neljä kertaa Alessandro Stradella, jonka, kiitos olkoon Navrátilin, yleisö mielellään kuuli uudestaan. Kolmannella kerralla 27/1 ojennettiin taiteilijalle laakeriseppele, jonka nauhoissa nähtiin "Z. Topeliuksen ehdottamat suomalaiset värit, valkea ja sininen".

Näin vuosi oli alkanut verraten hiljaisesti, mutta nyt Ida Basilier oli tulossa. Loistavan kotimaisen konserttimatkansa jälkeen laulajatar syksyllä oli matkustanut Kristianiaan herättääkseen siellä saman riemastuksen kuin muualla (jäähyväislaulajaisista puolet yleisöä palasi tilan puutteesta) ja sitte Göteborgin kautta Lyybekkiin, jossa hän esiintyi Rosinana, ollen sielläkin suosionosotusten esineenä, jommoisia vanhan hansakaupungin teatterissa tuskin ennen oli nähty. Tällä ajalla sovittiin kirjeenvaihdossa Emilie Bergbomin ja laulajattaren välillä vierailusta Helsingissä. Nti Basilier lupasi tulla helmikuun alussa ja hän toivoi saavansa ensiksi esiintyä "vanhassa Jeannetten häissä", ensimäinen uusi ooppera olisi Faust, maksu määrättäisiin sen mukaan kuin hän tekee hyötyä — "kaikissa tapauksissa en laula Suomessa tulojen tähden, vaan sen tähden että mieleni tekee laulaa". Lyybekistä hän matkustaisi Viipuriin, jossa aikoi vähän viipyä Forsténin perheessä, jonne Margaretan osa oli lähetettävä, niin että hän voisi siellä opetella sitä. — Tämän mukaan Ida Basilier tulikin Viipuriin tammikuun keskivaiheilla. Kun Fichtelbergerin oopperaseurue paraikaa antoi siellä näytäntöjä, taiteilijatar yleisön suureksi ihastukseksi esiintyi näyttämöllä Rosinana ja antoi sitä paitse konsertin. Helsinkiin hän saapui 29/1 ja tervehdittiin häntä asemalla raikkailla eläköönhuudoilla.

Ensimäinen näytäntö, jossa Ida Basilier esiintyi, oli 1/2, ja käsitti ohjelma: Jeannetten häät sekä 2:sen ja 3:nnen näytöksen Stradellasta. Mainehikkaaksi tullut laulajatar vastaanotettiin myrskyisillä suosionosotuksilla, jotka yhä kiihtyivät kun nähtiin ja kuultiin, kuinka loistavan taiteellisesti ja suloisesti hän nyt esitti kujeellisen Jeannetten, jona hän puoli kuudetta vuotta varhemmin oli ensi kerran astunut näyttämölle. Pesonen oli sangen miellyttävä Jean. — Sen jälkeen seurasi 3/2 ja 6/2 sekaohjelma, joka alkoi konserttiosastolla ja päättyi Jeannetten häihin. Sillä välin oli Gounodin ooppera Faust harjotettu valmiiksi ja oli sen loistava ensi ilta, johon jo hyvissä ajoin piletit myytiin korotettuihin hintoihin, 10/2. — Eilen, sanotaan Morgonbladetissa seuraavana aamuna, näytti Suomalainen ooppera runsaassa ja hämmästyttävässä määrässä mitä se voi aikaansaada. Näytäntö oli suuri merkitykseltään ja vaikutukseltaan. Tämä ooppera ei ole helposti näyteltyjä ja sen eilinen, odottamattoman hyvä onnistuminen todistaa silmin nähtävästi mikä elämänvoima piilee suomalaisessa lyyrillisessä näyttämössä. Uskallamme sanoa, että yleisö harvoin on mennyt teatterista semmoisen tunnelman vallassa kuin eilen. Ei ainoastaan Navrátil ollut hehkuva, etevä Faust ja Ida Basilier innostuttava Margareta, vaan muutkin suorittivat osansa niin, että kokonaisuus oli ilmehikkään draamallisen ja musikaalisen eloisuuden leimaama. Bergholm Mefistona, Ericsson Valentinina, rva Aura Thuring Siebelinä pitivät kaikki hyvin puoliaan, köörit olivat oivalliset, yhteisnäytteleminen varsin tyydyttävä, näyttämöllepano kiitettävä. Ihastus oli yleinen ja paitse esiintyviä huudettiin orkesterin johtaja, Faltin, ja kaiken luoja, Kaarlo Bergbom, näyttämölle vastaanottamaan sydämestä lähtenyttä kiitosta.

Kun ooppera sen jälkeen oli esitetty kaksi kertaa 11/2 ja 13/2, tuli Navrátilin vilustumisen tähden puolentoista viikon pysähdys, jolloin annettiin Jeannetten häät konserttiosaston kanssa. Neljäs Faust-näytäntö oli 23/2 ja seurasi niitä sitte vielä kahdeksan yhdessä jaksossa (viimeinen 12/3) ja myöhemmin lisäksi neljä, 23/3 ja 26/3 sekä 9/4 ja 19/4, joten tämä ooppera yhtenä ainoana kevätkautena näyteltiin kaikkiaan 16 kertaa — todella suuremmoinen ennätys silloisessa Helsingissä.

Ja menestys oli hyvin ansaittu, sillä Faustin esitys oli ei ainoastaan etevintä mitä Suomalainen ooppera siihen saakka oli aikaansaanut, vaan ylipäätäänkin erittäin tyydyttävä. Sanomattakin on selvää, että näyttämöllejärjestely oli vaatimaton verrattuna siihen mitä nähdään suurissa teattereissa; mutta toiselta puolen Bergbom oli osannut toimittaa kaikki niin, ettei draamallisen toiminnan kehyksessä huomattu mitään häiritsevää puutetta. Edelleen oli Faltin innostuksella harrastanut orkesterin kohottamista tehtävän tasalle — ja siinä onnistunutkin, ja köörit olivat erinomaisesti harjotetut, vapaaehtoiset avustajat kun eivät olleet säästäneet aikaa eikä työtä.[65] Mitä solisteihin tulee on kyllä totta että Margaretan osa oli vähemmän Ida Basilierin luonteenlaadun mukainen kuin Rosinan, mutta silti hän kykeni pitämään esitystään taiteellisella kannalla. Hän pani pääpainon Gretchenin, tuon kokemattoman porvaritytön viattomuuteen, puhtauteen ja herttaiseen vaatimattomuuteen, mutta saatti myöskin sydäntäkouristavasti ilmi hänen tuskansa ja epätoivonsa huomatessaan itsensä rikolliseksi ja ylenannetuksi. Toisluontoinen taiteilijatar olisi tehnyt luonteen hehkuvammaksi ja intohimoisemmaksi, vaikka tuskin sentään todellisemmaksi. Navrátil, joka lauloi kauniimmat osat ja suurimmankin osan rooliaan suomenkielellä (muun osan saksaksi) oli niinikään tehtävänsä tasalla. Sitä vastoin Mefistofeles oli liian vaikea Bergholmille, eikä sitä sovi ihmetellä, sillä onhan se oopperakirjallisuuden vaativimpia. Kumminkin hän teki asiansa niin, että esitys kävi päinsä ja muutamin kohdin ansiokkaastikin. Ericssonin Valentin näytti huomattavaa edistystä ja rva Aura Thuring antoi niin miellyttävän ja johdonmukaisesti väritetyn kuvan Siebelistä, että se olisi luettu kunniaksi näyttämöön tottuneellekin. Nti Wikström vihdoin esitti Marthan ja Bergbomin löytämä "pikku tenori" Lindström Wagnerin osan niinkuin vasta-alkajilta saattoi odottaa. — Että ensi illan riemastus ei ollut turhanpäiväinen ja aiheeton, todistaa parhaiten näytäntöjen tavaton luku. Seitsemännen näytännön jälkeen lakkautettiin pilettien hinnankorotus. Esimerkkinä että yleisön innostus oli kestävää laatua, mainittakoon mitä sanotaan kymmenennestä näytännöstä 8/3: yleisö oli lukuisa ja "suurimmassa määrässä sähkötetty", salonki kaikui suosionmyrskyistä, kolmannen näytöksen lopussa nti Basilier sai mitä komeimman jättiläiskukkakimpun ja näytännön lopussa huudettiin laulajatar, Navrátil ja Bergbom useita kertoja esiin ja näyttämölle heitettiin joukko kukkakimppuja!

Luonnollista on että Ida Basilierin pitkä vierailu sai yleisön vertaamaan häntä Emmy Achtéhen ja väittelemään kummankin ansioista. Kaikuna näistä väittelyistä saattaa pitää erään nimettömän[66] kirjoituksen Morgonbladetissa (9/3), jossa molemmat laulajattaret saavat täyden tunnustuksen. Siitä lainaamme seuraavat rivit:

"Suomalaisella oopperalla on ollut se erinomainen onni, että sen ensi askeleita on tukenut kaksi kykyä, joiden vertaista tuskin voi toivoa Suomessa nähtävän ja kuultavan vuosikymmenien kuluessa. Tämä onni on niin suuri, että miten paljo luotettaneekaan johtajan suureen taitoon ja tarmoon, Suomalainen ooppera tuskin sitä ilman olisi ollut mahdollinen. — — Vanhemmat henkilöt maassamme, jotka ovat kuulleet ja nähneet Jenny Lindin näyttämöllä, sanovat rva Achtén esiintymisen muistuttavan heitä tästä perin draamallisesta laulajattaresta. Hänkään ei ollut paikallaan konsertissa; vasta näyttämöltä hänen äänensä yhdessä ylen etevän näyttelemisen kanssa oikein ihastutti. Mielipuolisuuskohtaus Luciassa oli hänenkin etevimpiä loistokohtiaan. Olemme kuitenkin kuulleet samojen henkilöiden vakuuttavan, että Strömer-Achté näyttelemiseen nähden voidaan asettaa suuren laulajattaren rinnalle. Pacius kuuluu ensi kerran palattuaan Lucia-näytännöstä Suomalaisessa teatterissa innostuneena huudahtaneen: 'So was hab' ich noch nie gesehen und gehört!'[67] Ja joskin luultavaa on, että hän tyynemmällä hetkellä olisi mukaillut lausettaan, niin on selvää että kyky, joka viettelee semmoisen asiantuntijan semmoiseen huudahdukseen, ei ole jokapäiväinen laatuaan. — — Jo kasvojeneleet asettavat hänet suurten näyttämötaiteilijain tasalle. Komea, mutta samalla notkea vartalo, kaunis, ilmehikäs ulkonäkö ja luonnonraitis rohkeus, joka ikäänkuin leikkii mitä kiihtyneimpien sieluntunnelmien esittämisellä, ovat lahjoja, jotka ovat määränneet hänen taiteellisen kutsumuksensa. Lisää siihen laulutaito, joka halusta noudattaa innostuksen käskyä, ja varma käsitys siitä mitä olosuhteet myöntää sen käskeä, niin selittää tämä ansiopuolten sarja sen mahtavan vaikutuksen, jonka hän erehtymättömästi on aikaansaanut."

"Yhtä varmaan kuin opera seria on rva Achtén, yhtä varmaan on opera comique nti Basilierin ala."

"Nti Basilierin näytteleminen ja laulu ovat laatuaan sentapaista, joka ainoastaan etevimmillä lyyrillisillä näyttämöillä on tarjona. — Vaikea on sanoa kummalleko suomalaisen laulunäyttämön suurelle laulajattarelle luonto on lahjoittanut rikkaamman äänen. Nti Basilieria ei ole koeteltu laulussa, jonka tulee ilmaista korkeinta intohimoa. Että rva Achtén ääni semmoisissa kohdissa joskus tuntuu väkinäiseltä ei ole lainkaan ihmeellistä. Sillä eivät mitkään muut, ei mies- eikä naisäänet, kuin italialaiset täysin riitä semmoisiin voimankokeihin. Korkeassa äänistössä on nti Basilier ehdottomasti voitolla. Hänen sillä äänikerralla liukas huiluäänensä vaikuttaa kahdenkertaisella voimalla hänen erinomaisen laulutaitonsa kautta. Yhdessä vilkkaan, keveän, ranskalaisesti iloisen ja kuitenkin hienotunteisen näyttelemisen kanssa saa tämä laulu dramaattisen ilmeen, joka tekee nti Basilierin esiintymisen verrattomaksi, nimittäin meillä ja suomalaiselta laulajattarelta. Sillä kuinka harvinainen rva Achtén tapainen draamallinen kyky ja laulutaito lieneekin, voi Suomalainen ooppera kuitenkin toivoa, että se tulevaisuudessa olisi joskus korvattavissa. Mutta semmoinen ranskalainen eloisuus ja suloisuus kuin nti Basilierin on suora poikkeus kaikesta suomalaisesta. — — [Puhutaan sitte jännityksestä, millä odotettiin laulajattaren esiintymistä Faustissa]. Pietarissa on Pattin 'juveliaaria' kaiken ihastuttavan laulun non plus ultra. Ja mikä ihme! Arkadiateatterimme oli juuri tätä aariaa varten saava helmilaulajattaren, jonka vertaista helmien luojaa ja sirottajaa harvat ovat kuulleet, jotka eivät ole kuulleet jumalallista Pattia. Mutta nti Basilier täyttää Margueriten osan ei ainoastaan viehkeällä laululla, vaan näyttämöllisellä taiteella, joka on herättänyt iloista hämmästystä ja, jos mahdollista, enemmän ihailua kuin Rosina. — — Oikein oivaltaen mitä Goethen Gretchen on ja on oleva, hän ei ole näyttelemisessä eikä laulussa tavotellut suurta traagillisuutta. Hänen hiljainen sydämellinen, kohtaloonsa alistuvainen Margueritensa ei ole tärisyttänyt katsojaa, vaan valloittanut kaikkien sydämet. Se on enemmän kuin Gounodin Marguerite oikeastaan voi vaatia, mutta johon Goethen Gretchenillä on täysi oikeus."

"Mutta todellisuudessa tämä on enemmän kuin on pyydettävä draamalliselta laulajalta hänen oman alansa ulkopuolella. Olisi halu sanoa: semmoinen monipuolisuus on liikaa. Rva Achté sai pienen naisellisen päähänpiston esiintyä Fra Diavolossa ja teki siinä aivan oikein korkeampien vaatimusten kannalta katsoen — rakastettavan fiascon. Siihen oli hänellä täysi oikeus. Sillä korkeatraagillinen kyky niinkuin hänen ei voi antaa parempaa kielteistä todistusta siitä mikä hänen oikea kutsumuksensa on. Nti Basilierin kyky on selvästi monipuolisempi. Hän liikkuu myös vapaasti konserttisalissa, joka tositeossa on lähempänä koomillista kuin traagillista näyttämöä." —

"Pääkaupungin yleisö ei väsy kuulemaan ja ihailemaan nti Basilieria; mutta rva Strömer-Achtéta ei sentähden vähemmän kaivata. Kun hän jälleen esiytyy, on Suomalaisen oopperan ystävillä oleva uusi juhlapäivä." —[68]

Vaikka Faustin kahdestoistakin näytös annettiin hyvälle huoneelle, oli aika tullut tarjota vaihtelua. Donizettin Rykmentin tytär, jonka nimiroolissa Ida Basilier oli niittänyt laakereita Tukholmassa, olikin valmis ja esitettiin ensi kerran 14/3. Tässä koomillisessa oopperassa laulajatar jälleen oli omalla alallaan, niin ettei kellään ollut vähintäkään aihetta muistutuksiin. Itse asiassa hän Mariena, krenatöörirykmentin holhottina, kerrassaan hurmasi yleisön. Hänen laulunsa ja näyttelemisensä viehätti yhtä hyvin taiteellisuutensa kuin luontaisen raittiin huumorinsa kautta. Myrskyisimmät olivat suosionosotukset jäähyväiskavatinan jälkeen toisessa näytöksessä, jonka esitys oli lämmin ja ihastuttava. Onnellisen rakastajan, Tonion, osa oli Ericssonilla; Bergholm esiintyi kersantti Sulpicenä ja nti Wikström markisinnana. Sotilasköörit laulettiin reippaasti ja soinnukkaasti, ja orkesteri oli viritetty iloiseen tunnelmaan. — Samalla menestyksellä näytäntö uudistettiin yhdessä jaksossa kolme kertaa (15, 17 ja 19 p.). Viimeisenäkin kertana, jolloin Ericssonin pahoinvoinnin tähden W. O. Gottlund esiintyi Toniona, oli huone täpötäynnä, mutta kuitenkin oopperan yhtämittainen esitys keskeytettiin, jotta saataisiin tilaa erään saksalaisen baritonin vierailulle.

Achtén ja Dunckerin poissaollessa ooppera kaipasi varsinaista baritonilaulajaa. Kun kumminkin mielellään tahdottiin antaa Sevillan Parranajaja, otettiin lyhyeksi ajaksi avustamaan semmoinen laulaja Fichtelbergerin oopperaseurueesta. Hänen nimensä oli Otto ja esiytyi hän ensi kerran — kahden Faust näytännön välillä — 25/3 (Marian päivänä) Carlo I:nä erinäisissä Ernanin kohtauksissa, jotka esitettiin yhdessä Rykmentin tyttären kanssa. Hra Ottolla oli hyvin kehitetty, voimakas ja syvä baritoniääni, jota paitse hän komeine vartaloineen näyttäytyi kokeneeksi näyttämölliseksi taiteilijaksi. Yleisö osotti vieraalle suurta suosiota, vaikka hänen ykstoikkoisia saksalaisia oopperaliikuntojaan moitittiin. — Sevillan Parranajaja tuli sitte 28/3 ja se oli iloisimpia, nautintorikkaimpia ja loistavimpia näytäntöjä koko kevätkaudella. Otto oli kokenut ja taitava Figaro, Navrátil Almavivana taiteellinen sekä laulun että näyttelemisen puolesta, ja Ida Basilier aivan säteilevä Rosina. Vaikea on sanoa hurmasiko hän enemmän laulullaan vai kujeellisella, suloisella näyttelemisellään, sillä molemmat sulivat taiteelliseksi eheydeksi, jonka vaikutus oli vastustamaton. Paitse Venzano-valssia hän viime näytöksessä lauloi mestarillisesti kauniin loppuaarian Bellinin Unissakävijästä. — Näytäntö uudistettiin peräkkäin viisi kertaa täysille ja yhtä innostuneille huoneille. Kuudentena iltana, 6/4, jolloin Otto esiintyi viimeisen kerran, oli yleisön riemu- ja suosionosotukset harvinaisen vilkkaat. Pienempien kukkavihkojen ohella nti Basilier sai yhden tavattoman suuren ja komean kukkakimpun, jonka sinivalkoisissa nauhoissa oli kirjoitus: "Suomalaisilta ylioppilailta Wilhelmin päivänä." Tietysti olivat antajat samana päivänä olleet mukana laululla tervehtimässä J. V. Snellmania, ja tahtoivat he kirjoituksellaan ilmaista, että heidän ihailunsa laulajatarta kohtaan oli sukua sen isänmaallisen innostuksen kanssa, jolla he kunnioittivat kansallista suurmiestä.

Sevillan Parranajaja näyteltiin, niinkuin juuri mainittiin, ensi kerran 28/3 ja kaksi päivää myöhemmin annettiin Ruotsalaisessa teatterissa ensi kerran Bellinin Unissakävijä. Seuraavina ja joskus samoinakin päivinä näitä oopperoita sitten esitettiin rinnakkain. Väkeä ei puuttunut kummallakaan taholla yhtä vähän kuin suosionmyrskyjä ja kukkia. Saattaa syystä kysyä, oltiinko nyt tyytyväisiä kun kilpailu oli täydessä vauhdissa? Niin oudolta kuin kuuluneekin, ei tyytyväisyys ollut suurempi niiden puolella, jotka olivat tätä kilpajuoksua vaatineet kuin niiden, jotka olivat sitä vastustaneet. Tositeossa näennäinenkin yritys jälkimäiseltä puolelta todella kilpailla sai edelliset kuohuksiin. Ida Basilierin päähänpisto Parranajajassa laulaa Unissakävijän loppuaaria vaikutti näet tällä tavoin, ja siitä johtui että niinä päivinä, jolloin Parranajaja ja Unissakävijä kilpailivat Helsingin yleisön suosiosta, oli tässä yleisössä paljo vähemmän sointua — kuin epäsointua.

Otamme kaksi senaikuista lausuntoa, jotka luovat valoa oloihin. Nimimerkki A—i—a, se on nti Adelaide Ehrnrooth, käsitteli asiaa Morgonbladetissa 14/4. Tämä henkevä nainen kuului kyllä ruotsinmielisiin, mutta siitä huolimatta hän elämänsä loppuun oli niitä harvoja, jotka uskaltavat ajatella itsenäisesti, ja sentähden voidaan häntä pitää todistuskelpoisena. Puhuttuaan ensin Suomalaisesta oopperasta, jonka perustajaa hän vertaa taidepuutarhuriin, joka lyhyessä ajassa on erämaahan loihtinut troopillisia kukkia ja upean vihanuuden, sekä sitte Sevillan parranajajan innostuttavasta esityksestä, hän jatkaa:

— "Millä kummastuksella lukikaan osa yleisöä ainakin kahden sanomalehtemme imeliä moitesanoja siitä, että nti Basilier kohotti näytännön huippuunsa laulamalla Unissakävijän loppuaarian. Muutamat rva Engdahlin herkkätunteiset ihailijat antoivat nti Basilierin tietää, kuinka heihin 'koski kipeästi', että se täydellinen taiteellisuus, jolla hän esitti aarian, oli omansa 'tekemään mitättömäksi' rva Engdahlin laulun — ja että kehittyneempi laulajatar sen kautta oli osottanut hienotunteisuuden puutetta ja sydämettömyyttä. Siinä ihan uusi käsitys taiteellisesta etevämmyydestä! Ymmärtääksemme johdonmukaisuus vaatii, että tästä lähtien suurempien taiteilijain täytyy panna kynttilänsä vakan alle, niin ettei se epämiellyttävästi ja masentavasti pistäisi dilettantteja silmiin! Jos yleisön aisti on sillä tavoin kehitettävä, niin on sivellin siepattava Berndt Lindholmin ja Hjalmar Munsterhjelmin kädestä, sillä kieltämättä heidän taulunsa tekevät mitättömäksi melkoisen joukon kuutamo- ja saaristo- y.m. maisemia ja Topeliuksen Kanervakukat ja Sylvialaulut ovat armotta poltettavat, sillä ne loukkaavat alituisesti 'runollisten kokeitten', 'valittujen laulujen', 'kukkain' y.m. julkaisijoita, joissa kenties minä taikka sinä, rakas ystäväni, olemme ilmituoneet innostuksemme ja joilla olemme herättäneet ihailua — kahvipöydässä ja nimipäiväjuhlissa." — —

"Jos se rakastettava ja lahjakas vasta-alkaja, joka nyt ihastuttaa Uuden teatterin yleisöä suloisella, sulavalla äänellään, jatkaa opintojaan ja kohoaa sille kannalle, jolla nti Basilier ja rva Strömer-Achté jo seisovat — varmaankin tuloksena suuresta työstä ja vakavista ponnistuksista — silloin tulevat kaikki äänet puoluehengen pakottamatta yhtymään hyvähuutoihin, ja suotakoon se ilo kaikille taiteen ystäville, että saamme nähdä tämän tähden loistavan kauniin Uuden teatterimme taivaanrannalla yhdessä nyt jo niin suuressa arvossa pidettyjen tähtien Ida Basilierin ja Emmy Achtén kanssa. Niin komeat muurit ansaitsevat kaikua äänistä, jotka ovat niiden arvoisia." —

Mutta olisihan Ida Basilierin menettelyssä kuitenkin voinut olla jotain tahallista. Että niin ei ollut laita, todistaa ote Emilie Bergbomin kirjeestä Betty Elfvingille:

"Sanomista näet, kuinka julkeita voidaan olla sentähden että toinen taiteilijatar laulaa jonkun aarian hyvin ja toinen huonosti. Sula sattumus teki että Parranajaja ja Unissakävijä esitettiin samaan aikaan. Jos Otto, niinkuin tarkoitus oli, olisi tullut tänne ennen kuin hän matkusti Turkuun, niin olisi Parranajaja luultavasti mennyt helmikuun alussa ja jo silloin oli määrätty, että Ida päättäisi oopperan Unissakävijän aarialla; se annettiin kohta sovitettavaksi orkesterille. Hän on laulanut sen Kristianiassa ja Lyybekissä, mutta sittenkään hänen ei olisi pitänyt laulaa sitä — sentähden että hän lauloi sen loistavasti ja rva Engdahl tavaili sitä kuin pikku koulutyttö! Useat, jotka ovat kuulleet sen kummassakin teatterissa, eivät ole voineet käsittää että se on sama aaria, vaan ovat luulleet että se on poisjätetty Ruotsalaisessa teatterissa! Juuri sentähden on niin hölmöläntapaisesti meluttu. Jos Ida olisi laulanut huonosti, niin tietysti ei kukaan olisi sitä pannut pahakseen — — [mutta] jollakin tavalla häntä oli rangaistava siitä, että hän niin uskollisesti on esiintynyt ainoastaan meillä. — Ei häntä sillä ole saatu lähemmäksi Ruotsalaista teatteria, päinvastoin! Et voi uskoa, kuinka erinomaisen kiltti ja rakastettava hän on ollut koko ajan, emmekä voi kyllin kiittää häntä." —

Pääsiäisten jälkeen 19/4 annettiin Faust Ida Basilierin hyväksi. Morgonbladetissa tätä laulajattaren kenties loistavinta iltaa vaatimattomassa Arkadiassa kuvataan seuraavin sanoin:

"Musikaalisessa suhteessa valioyleisö täytti teatterin ahdinkoon asti, ja suosionosotukset ilmaisivat koko illan kuluessa semmoista innostusta, jota tuskin olisi voinut odottaa suomalaiselta hitaisuudeltamme ja joka tuotti sitä suurempaa kunniaa etevälle taiteilijattarelle, joka sen oli herättänyt. Nti Basilierille ojennettiin kaksi laakeriseppelettä, toinen oopperan jäseniltä, toinen musiikinharrastajilta kumpaakin sukupuolta. Jälkimäisen sinivalkoisissa nauhoissa oli kirjoitus: 'Isänmaallisen säveltaiteen edistäjälle Ida Basilierille. — Sitä kuusta kuuleminen, jonka juurella asunto.' Joka näytöksen jälkeen, missä ylistetty taiteilijatar esiintyi, sai hän vastaanottaa mitä kauniimpia kukkakimppuja. Näytännön lopussa syntyi huumaava suosionmyrsky ja orkesterin toitottaessa osaksi ojennettiin, osaksi heitettiin näyttämölle kukkakimppuja, joiden joukossa yksi jättiläissuuri, niin runsaasti että lattia kokonaan peittyi ja useilla henkilöillä oli täysi työ niiden kokoamisessa.[69] Esiinhuudoista ei tahtonut loppua tulla. Kun nti Basilier lähti teatterista, tervehti häntä ylioppilaslaulu ja lukuisan kansalaisjoukon eläköönhuudot, jonka jälkeen ylioppilaat laulaen saattoivat hänet kotiinsa."

Kun nti Basilier välillä oli esiintynyt Stradellassa ja lämpimän sulavasti tulkinnut Leonoran riutuvia lemmentunteita, seurasi vielä suomalaiselle ohjelmistolle uusi, joskin yleisölle tuttu ooppera, Flotowin Martha. Tämä sävelteos on niitä, jotka hyvin esitettyinä aina miellyttävät, ja niin nytkin. Ida Basilier oli kaikinpuolin mitä ihastuttavin Martha, ja Navrátil puolestaan erinomainen Lyonel. Nancyn osassa esiytyi nti Tallgren iloisesti ja reippaasti ja Bergholm oli sangen hyvä Plumkett. Kööritkin suoritettiin tarpeellisen ripeästi ja eloisasti. Ooppera esitettiin neljä kertaa samalla menestyksellä, viimeinen Vapunpäivänä, jonka jälkeen ei enää toimeenpantu muuta kuin yksi ainoa näytäntö. Rykmentin tytär annettiin näet 5/5 Bergholmin hyväksi ja oli se samalla Ida Basilierin jäähyväisilta. Paitse resetinsaajaan kohdistuivat lämpimät suosionosotukset ihailtuun laulajattareen sekä Richard Faltiniin ja Kaarlo Bergbomiin.

Syy näytäntöjen varhaiseen lakkauttamiseen oli kesällä toimeenpantava Suomen ensimäinen yleinen näyttely ja aikomus sen aikana antaa ooppera-näytäntöjä. Taiteilijoille myönnettiin kahden kuukauden loma, jotta he sen jälkeen voisivat virkein voimin uudestaan ryhtyä toimeen. Ida Basilier, joka helmikuun alusta oli esiintynyt 40 kertaa 6:ssa eri oopperassa, oli suunnitellut matkan Karlsbadiin ja pyytänyt Emilie Bergbomia tulemaan mukaansa luvaten kustantaa hänenkin matkansa. Tietenkin tämä mielihyvällä suostui tarjoukseen, ja kun nti Basilier varhemmin lähti Helsingistä käydäkseen sisarensa ja lankonsa luona Haminassa, he päättivät yhtyä Viipurissa, missä puheosasto parastaikaa näytteli, sieltä alottaakseen yhteisen matkan. Jo vähää ennen matkusti kotimaahansa Navrátil, annettuansa 2/5 nti Alie Lindbergin, Niemannin y.m. avulla soitannollisen iltaman ylioppilastalolla. Sekä Ida Basilier että Navrátil olivat luvanneet palata heinäkuun 1 p:ksi.

Kun puheosasto tammikuulla lähti Helsingistä, suuntasi se ensin matkansa Haminaan. Täällä kohdeltiin teatteria nytkin erittäin suosiollisesti, niinkuin näkyy siitä että viidestä näytännöstä (22/1-29/1) saatiin keskimäärin 541 markkaa kustakin — joka oli enemmän kuin paljo suuremmatkaan kaupungit olivat antaneet. Paitse Sirkkaa ja Mariannea ja kolmea pikku kappaletta esitettiin Preciosa kaksi kertaa.

Haminasta matkustettiin Pietariin, jota tällä kertaa pidettiin retken varsinaisena päämääränä. Kumminkin oli seurue täällä kokeva ankaraa vastatuulta. Tuskin oli kauppapalvelijain klubin huoneustossa (Wladimirskajakadun varrella) 3/2 ensimäinen näytäntö (Yhdistysjuhla ja Toinen tai toinen naimaan) annettu, kun poliisiupseeri toi tiedon, että klubilla ei ollut oikeutta toimeenpanna suomalaisia näytäntöjä, ja oli siis illaksi ilmoitettu näytäntö peruutettava, jollei kaupunginpäällikkö Trepow antaisi suostumustaan. Vilho riensi kohta tämän mahtiherran luokse pyytämään lupaa. Hän tapasikin kenraalin kotona, mutta sen sijaan että olisi suostunut pyyntöön hän Vilhon "ihmeeksi" puhui seuraavaan tapaan: Kun puolalaiset joku aika sitten pyysivät saada näytellä Pietarissa omalla kielellään, niin se heiltä syystä kiellettiin. Siitä johtui että kenraali ei voinut antaa semmoista lupaa suomalaisillekaan; ties mitä rettelöitä siitä syntyisi, semminkin kun ei näytelmiä oltu sensuroitu — niin, ennen kun sensuroiminen oli suoritettu ei voitu mitään edes yrittääkään! Onni onnettomuudessa oli että Trepowilla ei ollut aavistustakaan jo annetusta näytännöstä. — Rovasti Öhqvist neuvoi kääntymään hoviministeri Adlerbergin puoleen, mutta ei sekään tepsinyt.

"Asiamme täällä", Vilho kirjoittaa 11/2, "on nyt paisunut niin suureksi ja tärkeäksi, että se esitetään itse korkean Majesteetin ratkaistavaksi. Tänään piti Adlerbergin kirjoittaa suostumuksensa ja nimensä anomukseemme, mutta ei uskaltanutkaan, 'koska asia on uusi', semmoinen josta ennen ei ole ollut puhetta. Öhqvist lähti paikalla Stjernwall-Walleenin puheille, joka vakuutti että lupa kyllä saadaan. Ainakin viisikymmentä henkeä, ylhäisiä ja alhaisia, on ollut liikkeellä meidän takia. Nuo Trepowin sanat: puolalaisille ei annettu lupaa, miksi teille? — käyvät mörköinä kummitellen. Asiaa katsotaan valtiolliselta kannalta. — Olkoon kuinka tahansa, asia on niin tärkeä tulevaisuuteenkin nähden, että meidän täytyy odottaa lopullista ratkaisua. Että meillä on periculum in mora, tietävät asianomaiset vallan hyvin. Mutta rahaa tämä maksaa, etenkin kun ei tule mitään sisään." —

(16/2) "Tämä on jo neljäs kirje, jonka kirjoitan sinulle kieltokatastroofin jälkeen, mutta en vieläkään voi antaa varmoja tietoja. — Usko pois, kamalampaa aikaa en eläissäni ole kokenut. Kyllä Öhqvist lohduttaa ja sanoo luvan tulevan, mutta epätoivo minua kovasti kiduttaa, kun asia on ventovierasten hoviherrojen kabineteissa ratkaistavana. Niin paljo varmasti tiedän, että anomuksemme Stjernwall-Walleenin virallisen suosituksen kanssa on jätetty hoviministeri Adlerbergille. Tämän viikon kuluessa toivomme päätöstä. Eilen ja tänään olen ollut rahanlainaamis-puuhissa. Parviaisen konttorista sain 250 ruplaa, jolla olen maksanut puolikuunpalkat."

(Pari viikkoa myöhemmin). "Tänään menin Öhqvistin luokse ja kerroin kuinka olemme kurjassa tilassa. Hän otti paikalla 'talarin' päällensä ja ristin rintaansa lähteäkseen hoviministeristöön. Jo eilen hän oli ollut siellä ja saanut vastauksen, että asiasta annettaisiin päätös noin parin viikon päästä (!), mutta hän sanoi siihen että se on tärkeä ja vaatii pikaista vastausta: jaa taikka ei. Silloin luvattiin vastata tänään. Siinä hetkessä juolahti hänen mieleensä, että Trepow ja ministeristön kanslianpäällikkö Küstler olivat keskenään vihamiehiä (jostakin syystä, jonka hän minulle kertoikin) ja päätti käyttää tätä hyväkseen — ja onnistui. Hän meni näet Küstlerin luokse ja sanoi, että Trepow, jolla on tapana pistää nenänsä joka paikkaan, nyt esteli suomalaisia näyttelemästä y.m. y.m. — Vai niin, Küstler vastaa, onko Trepow kieltänyt? ja hän poistuu erääseen kansliahuoneeseen, josta kymmenen minuutin päästä palaa ja lausuu: suomalaisilla on julkinen lupa antaa näytäntöjä."

"Meillä on siis lupa. Et usko, kuinka ikävät nämä ajat ovat olleet, joskaan ei niille, jotka tekevät työtä ainoastaan palkan tähden eivätkä välitä siitä mistä palkat maksetaan." —

Näin päättyivät vihdoinkin nämä rettelöt, joiden Vilho luuli aiheutuneen jonkun pahansuovan vehkeistä. Lopulta saatiin kaksi (!) eri lupakirjaa, mutta seurue menetti viivytyksen kautta toista kuukautta kallista aikaa. Palkkoihin Vilho ensin lainasi rahaa, mutta kun luotto ei ollut rajaton, täytyi hänen pyytää Helsingistä 475 ruplaa tullakseen tovereineen toimeen. Ajoittain oli seurueen jäsenillä oikein hätä käsissä. — Näytännöt alkoivat uudestaan 10/3, jolloin Marianne meni loistavasti. "Yleisö oli äärettömästi innostunut. Huone melkein täynnä; kaikki halvemmat paikat myydyt, mutta kaksi ruplaa maksavat tyhjinä. — Olipa meillä vieläkin rettelöimistä Trepowin kanssa, joka ei tahtonut ymmärtää meillä olevan lupaa julkisesti myydä pilettejä; täytyi siis lisäksi hankkia 'selitys' selvään lupakirjaan!" — Tämän jälkeen annettiin vielä seitsemän näytäntöä — viimeinen 4/4 —, joissa muun muassa esitettiin Sirkka, Nummisuutarit ja Narcisse Rameau. Yleisö oli koko ajan innostunutta, mutta sali oli liian suuri (550 sijaa) täyttyäkseen. Varsinkin kalliimmat paikat olivat usein tyhjinä. "Ani harvoin saamme nähdä suomalaisia, hyväpalkkaisia virkamiehiä teatterissamme. Ne ovat samanlaisia kuin kotona — sitä paatunutta sukua, johon ei mikään henkinen voima pysty." Tulot näytännöistä olivat semmoisinaan tyydyttäviä, mutta mahdotonta oli saada takaisin mitä pakollisen työttömyyden aikana oli menetetty. Pietarin matka tuotti 2,944 mk. 71 p. tappiota.[70] —

Koska kerrottujen rettelöiden tähden Pietarissa viivyttiin kauvemmin kuin ajateltu oli ja teatteri Viipurissa jo oli vuokrattu seuruetta varten, tehtiin pietarilaisten näytäntöjen väliaikoina kaksi matkaa sinne ja annettiin kummallakin kerralla kaksi näytäntöä. "Seuran kunniaksi saan mainita", Vilho kertoo, "että mennen tullen ajettiin kolmannessa luokassa; ainoastaan hra Himbergille täytyi ostaa toisen luokan piletti." — Pietarista seurue erosi 5/4 ja samana päivänä alotettiin näytännöt Viipurissa ja jatkettiin niitä toukokuun loppuun.

Tämä Viipurissa olo muodostui suotuisaksi, muunmuassa sen kautta että kymmeneen tilattavaksi tarjottuun näytäntöön otettiin pilettejä 220 markasta kutakin kohti. Bruttotulo 25 näytännöstä oli 16,166 mk. 60 p., se on noin 650 illalta. Vanhempien kappalten ohella annettiin seuraavat uudet: L'Arrongen 4-näytöksinen huvinäytelmä Oma Toivoni[71] (Mein Leopold, 16/4) sekä K. Hämäläisen suomentamat Bellyn 1-näytöksinen ilveily Herkules (18/4), Lafontin 2-näytöksinen näytelmä Ohdakkeet ja laakeri (2/5) ja Hahnin 1-näytöksinen huvinäytelmä Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa (21/5). Ensin mainituista Vilho sanoo, että se "teki melkein furoren, en milloinkaan ole nähnyt Viipurin yleisöä niin innostuneena". Kavaluus ja rakkaus annettiin "madame" Aspegrenin ja Jeppe Niilonpoika Vilhon hyväksi. Laululintusessa debyteerasi 23/4 nti Landegren, joka tahtoi "täällä koettaa siipiänsä saadakseen uskallusta tulla oopperaan". Menestys lienee ollut huononlainen, koska nimeä ei useammin mainita. Nummisuutarit näyteltiin kaksi kertaa, mutta siitä oli huhuiltu, että se on raaka ja sentähden "porvarissäätyiset daamit" pitivät sopimattomana käydä komediaa katsomassa. Kappale esitettiin siis melkein yksistään miespuolisille katsojille! Muutoinkaan ei Viipurin "fiinimpi herrasväki" suosinut suomalaista teatteria, n.s. "rankilooshit" olivat useimmin tyhjät. — Samassa kirjeessä, jossa Vilho tekee tämän huomautuksen, on seuraava näyttämöelämää kuvaava piirre: "Kiitoksia paljo teatteriruoasta, jonka lähetit meille. Sen kautta säästyy meille monta, monta markkaa, sillä tätä ennen syötiin ruoat todellisesti — mitä ei näyttämöllä se kulissien takana(!)" — Viipurin ajan lopulla teatteri sai loistavan avustajan Ida Basilierissa, joka lauloi kaksi kertaa Jeannetten häissä (12/5 ja 14/5) täpötäysille huoneille. Kirjeistä näkyy, että Bergbom kerran kävi Viipurissa puheosaston luona. Myöhemmin Emilie Bergbom tuli sinne yhtyäkseen Ida Basilieriin Karlsbadin matkaa varten. Silloin päätettiin että Viipurista lähdettäisiin Mikkeliin, johon seuruetta oli pyydetty tulemaan. Samallainen pyyntö oli tullut Joensuustakin, mutta kun mikkeliläiset tarjosivat vapaan matkan sinne ja takaisin Lauritsalaan ja myöskin maksuttoman teatterisalin, noudatettiin heidän kutsuansa. Ettei kesälupaa saataisi, oli Vilholle "oikein mieleen, sillä raha-asiamme ei myönnä levon hetkeäkään". — Viimeinen näytäntö Viipurissa (Sirkka) oli 28/5 ja sen jälkeen matkustettiin Mikkeliin, jossa ajan tullen tapaamme väsymättömän seurueemme.

Olemme saapuneet puheosaston neljännen ja lauluosaston kolmannen vuoden loppuun ja syytä on luoda katsaus oloihin ja ehtoihin, joista suomalaisen näyttämön kehitys oli riippuvainen. Mitä yrityksen taiteelliseen puoleen tulee, on se jo edellisestä selvillä. Siihen nähden että oli miltei tyhjästä alotettu, oli aivan hämmästyttäviä tuloksia aikaansaatu eikä kellään ollut aihetta epäillä taiteellisen edistyksen jatkumista. Vähemmän ilahuttava ja toivorikas oli taloudellinen puoli.

Edellisistä vuosista tiedämme, että jokainen oli tuottanut tappiota ja että vaillinki kolmannen vuoden lopussa teki 25,383:50 markkaa. Nyt päättyneeltä ja seuraavalta (1872 perustetun kannatusyhdistyksen neljänneltä ja viidenneltä) vuodelta emme ole saaneet käsiimme seikkaperäistä tilinpäätöstä eikä sanomissakaan mainita semmoista julkiluetun. Näyttää siltä kuin olisi katsottu parhaaksi pitää yrityksen arveluttavaa kantaa läheisimpien salaisuutena. Emilie Bergbomin päiväkirjan mukaan olivat näytäntökautena 1875-76 tulot 97,092:21, menot 131,680:59 ja vaillinki siis 34,588:38 markkaa; mutta tähän sisältyy vain se mikä on tullut ja mennyt hänen käsiensä kautta eikä muuta kuin osa maaseututointa koskevaa. Mutta jos niinkin, emme voi ajatella että vaillinki, kaikki lukuunotettuna, olisi ollut vähempi, vaan voimme pitää varmana että kannatusyhdistyksen velka neljännen vuoden lopulla oli vähintäin 60,000 markkaa.

Syystä kun oli huomattu että oopperan tuottama tappio aina oli verrannollisesti suurempi, päätettiin keväällä panna toimeen erityinen kannatuskirjoitus sitä varten. Suomalaisen oopperan kolme ensimäistä vuotta, lausutaan kehotuksessa kirjoittamaan osakkeita, on näyttänyt, että kotimainen laulunäyttämö ei ole mikään harhakuva, jos se vaan saa kehittyä esteettömästi, tarvitsematta taistella lamauttavaa taistelua elämästä ja kuolemasta. Sen vuoksi vaatii sen taloudellinen pohja turvallisempaa perustusta.

"Tyydyttääkseen kohtuullisia vaatimuksia", sanotaan sitten, "täytyy oopperalla olla käytettävänään noin 2 ensi laulajatarta. 2 à 3 toista laulajatarta, 2 ensi tenoria, 2 toista tenoria, 2 ensi baritonia, 1 toinen baritoni, 1 ensi basso, 2 toista bassoa, varma, vaikka pienikin, orkesteri ja ainakin köörin perusjoukko. Kiitettävällä isänmaallisuudella ovat muutamat niistä taiteilijoista, jotka ovat työskennelleet Suomalaisessa oopperassa, luvanneet vastedes palvella sitä palkkiosta, joka on enemmän kuin puolta vähempi ulkomailla tarjona olevaa; niinikään on joukko innokkaita naisia ja herroja luvannut maksutta avustaa kööreissä, mutta oopperan monenlaiset tarpeet vaativat näiden uhrausten ohella rahallistakin apua yleisön puolelta. Eritoten on se orkesterin parannus, jota yleisön puolelta on vaadittu, aiheuttava menoja, joihin tarvittavat varat ainoastaan osaksi ovat saatavissa niistä enentyneistä tuloista, joita järjestetympi toimi tuottaa." —

Koska vuosittain tarvittaisiin noin 15 à 20,000 markkaa, kehotetaan kansalaisia merkitsemään 100 markan vuosilisiä, jotka suoritetaan neljänneksittäin kolmen vuoden aikana. Tämä kannatuskirjoitus tuotti 14,600 markkaa — tositeossa kunnioitettava tulos, mutta sittekin liian vähäinen oopperatoimen varmentamiseksi. Päin vastoin ahdinko kasvamistaan kasvoi, varsinkin kun menestymisen ehdot muutenkin vähenivät.

Taloudellisten vaikeuksien ohella oli Suomalaisella teatterilla kestettävänä toisiakin vastuksia, jotka yhä uhkaavammin astuivat esiin. Tarkoitamme lähinnä kateellista kilpailua "suuren teatterin" puolelta. Tiedämme jo ennestään että ruotsinmielisellä taholla karsain silmin katseltiin suomalaisen näyttämön voittoja ja että siellä sentähden oli vaadittu oopperaosaston perustamista vastapainoksi suomalaiselle. Tänä vuonna ja etenkin tänä keväänä oli siitä johtuva epäsovun suhde kärjistymistään kärjistynyt. Muistutuksia että ruotsalaisen teatterin, joka takavuosina puhenäyttämönä oli saavuttanut niin kauniita taiteellisia ennätyksiä, edelleenkin tulisi harrastaa ainoastaan tätä lajia näyttämöllistä taidetta, ei otettu kuuleviin korviin. Eikä sekään tosiasia että kotimaiset laulukyvyt melkein poikkeuksetta olivat omistaneet voimansa suomalaiselle oopperalle vaikuttanut asiaan. Ruotsinkielinen ooppera oli väkisinkin aikaansaatava — yhdentekevä tuliko taiteilijat vaikka kaikki ulkomailta hankkia. Olihan tällä puolella rahaa enemmän kuin toisella ja sen lisäksi suurin osa Helsingin yleisöä, tuota yleisöä, jolle suomenkieli ihanimpienkin sävelmien kannattamana oli jotakin vastenmielistä.

Syksyllä 1875 Ruotsalainen teatteri vihdoin oli saanut kotimaisen laulajattaren, rva Emma Engdahlin Turusta, jolla oli ei ainoastaan nuoruuden viehättävä ansiopuoli (23 v.), vaan myöskin kaunis sulava ääni. Opintoihin nähden hän kyllä oli keskeneräinen, mutta ei se estänyt yleisöä 19/11 kun laulajatar ensi kerran esiintyi Adinana Donizettin Lemmenjuomassa, riemulla tervehtimästä häntä ja tunnustamasta häntä teatterinsa primadonnaksi. Ja niin oli siis ruotsalainenkin ooppera olemassa ainakin näennäisesti korkeammassa merkityksessä kuin edellisinä vuosina, jolloin jo laulunäyttämöä oli harrastettu. Sanomme "näennäisesti", sillä kovin korkealle ei sittekään taiteen lippua nostettu. Arveltiin näet välttämättömäksi antaa musikaalisesti vakavampien oopperojen vaihdella keveitten ja kevytmielisten operettien kanssa ja niin seurasi esim. Lemmenjuomaa Lecocqin kuuluisa M:me Angotin tytär. Tämän suurta ihastusta herättäneen operetin jälkeen tuli Bellinin Unissakävijä, joka aiheutti ylempänä kerrotun hyökkäyksen Ida Basilieria vastaan, kun tämä uskalsi paremmin laulaa erään aarian samasta oopperasta! Ja että se oli vain vähäpätöinen alkuottelu, sen huomasi Helsingin sanomalehdistöstä tänä keväänä, jolloin muutoin valmistauduttiin vastaanottamaan sekä kotimaisia että ulkomaalaisia vieraita Suomen ensimäiseen ja vastaiseksi ainoaan "yleiseen näyttelyyn". Kansalaisten mielissä ei suinkaan vallinnut mikään rauhallinen juhlatunnelma, vaan epäsointu, johon paitse tässä puheena olevia seikkoja melkoisesti oli vaikuttanut pitkällinen väittely "kiitollisuuden velasta", jonka A. Ahlqvistin puhe Olavinlinnan juhlassa edellisenä kesänä oli aiheuttanut ja joka koko kevätpuolen oli riehunut sanomalehdissämme.[72]

Ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistyksen vuosikokouksessa huhtikuun keskivaiheilla konsuli N. Kiseleff luopui johdosta ja sijaan valittiin viisimiehinen johtokunta, jonka huomattavimmat jäsenet olivat lääketieteen tohtorit C. F. Wahlberg ja W. Grefberg. Edellinen hieman tunnettu kirjailijana, jälkimäinen kuuluisa häikäilemättömästä ruotsinkiihkoisuudestaan. Uuden johtokunnan aikeista ilmaantui pian tietoja sanomiin. Oopperaa oli jatkettava ja entistä tarmokkaammin; eikä varoja puuttunut. Eräs yksityinen pohatta oli muka lahjoittanut 40,000 markkaa ja samalla oli päätetty kerrassaan nujertaa eli "tappaa" suomalainen ooppera. Toiset puhuivat kauniimmin "vapaasta kilpailusta", mutta se oli naurettavaa — niin erilaiset olivat kilpaehdot.

Ruotsalaiselle teatterille suotu avustus yleisistä varoista käsitti nimittäin seuraavat määrät:

    Valtioapu teatteriseurueelle….. Smk 12,000;—
        " jonka käytäntö riippui " 8,000:—
              kenraalikuvernöörin
              määräyksestä
        " orkesteria varten " 12,000:—
    Koronvapaus 100,000 mk:n lainasta " 5,000:—
        " 120,000 " " " 6,000:—
        " 50,000 " " " 2,500:—
                                     S:ma 45,500:—

Tätä laskelmaa vastaan väitettiin kyllä ruotsalaiselta taholta, että oli väärin ottaa lukuun maksamattomat korot, ne kun tulivat teatteritalon hyväksi; mutta tositeossa ne sittenkin muodostivat suuren avustuksen kannatusyhdistykselle, koska vapautus korkojen maksamisesta teki talonyhtiölle mahdolliseksi tyytyä saman verran vähempään vuokraan. Sitä paitse sama yhtiö oli myöntänyt kannatusyhdistykselle 3,000 mk. maksuna keisarillisesta aitiosta. Ainoa määrä, joka ei ollut täysin varma, oli kenraalikuvernöörin määräyksestä riippuva, se kun saattoi jäädä käyttämättä — vaikkei semmoista koskaan kuultu.

    Valtioapua teatteriseurueelle Smk. 8,000:—
        " orkesterille " 8,000:—
    Koronvapaus Arkadiayhtiölle
    annetusta 60,000 mk:n lainasta " 3,000:—
                                 S:ma 19,000:—

Kun tähän yleisistä varoista myönnetyn avustuksen erilaisuuteen tulee, että ruotsalainen yleisö varakkaampana helposti voi suoda ja todella soikin teatterilleen kaksi kertaa suuremman kannatuksen (ruotsalaisella olikin jo, sanottiin, 40,000 mk. kannatusta; suomalainen toivoi saavansa 20,000), että toinen toimi kaikin puolin mukavassa, toinen ränstyneessä, akustisesti epäedullisessa teatterissa ja lopuksi että onnellisemmalla kilpailijalla oli pääkaupungin lukuisa hienosto puolellaan, niin — oliko järkevää puhua vapaasta kilpailusta! Mihin kilpailu välttämättömästi oli johtava ja mitä se oikeastaan merkitsi, lausutaan eräässä Morgonbladetin johtavassa (31/5):

"Varmuudella voidaan ennustaa, että kilpailu kahden oopperan välillä Helsingissä on vievä toisen tai toisen, kenties molemmat perikatoon. Ruotsalaisen oopperan perustaminen tietää sentähden avonaista hyökkäystä jo olemassa olevaa Suomalaista oopperaa vastaan, sitä enemmän hyljättävä, kun tarkoitus on hävittää kotimaisten taiteilijain kannattama taidelaitos.[73] Olemme vakuutetut siitä, että kaikki kotimaisen taiteen ystävät tuskissaan näkevät semmoisen lopputuloksen mahdollisuuden. Ainoastaan häikäilemättömyys ja ahdas puoluekäsitys, joka ei voi tunnustaa jokaista jaloa uhrautuvaa työtä taideharrastustemme hyväksi, saattaa hyväksyä sentapaisia suunnitelmia — jos niitä todella on olemassa."

Muutoin kirjoittaja, jonka mielestä ainoastaan yksi ooppera Helsingissä oli mahdollinen, huomauttaa siitä nurinkurisuudesta, että valtio kannattaa kahta yritystä, joiden kilpailu on haitaksi itse sille päämäärälle, jota avustus tarkoittaa, ja ehdottaa että asetettaisiin jonkunlainen ylijohto, jonka asiana olisi katsoa ettei valtioapua ilmeisesti käytetä päätarkoitusta, taiteen edistämistä vastaan. Tämä itsessään järkevä ajatus että valtiolla olisi jotakin sanottavaa asiassa ei haihtunut aivan tyhjiin, vaikkei se toki hedelmääkään tuottanut. Siitä enemmän vastedes.

Vielä lisättäköön sekin "epäsoinnun" ilmiö, että tänä keväänä ensiksi syntyi julkinen hajaannus ylioppilaslaulajien kesken. Suomenmieliset laulajat tyytymättöminä laulunjohtajan vastahakoisuuteen ottaa ohjelmistoon suomalaisia lauluja perustivat oman laulukunnan. Tämä tapahtuma, joka nykyään tuntuu niin luonnolliselta, herätti sekin aikoinaan "pahaa verta" ja eräästä kirjeestä näkyy, että niin kaukana kuin Pietarissa eräs virkamies, kun häntä kehotettiin avustamaan suomalaista oopperaa, vastasi: "ennen olisin mielelläni sen tehnyt, mutta kun fennomania on aikaansaanut hajaannuksen ylioppilaslaulajien kesken, niin en minä" — —(!) Tässä ilmenee kaikessa naivisuudessaan kiihtyvän puoluekiistan vaikutus ihmisiin. "Ennen mielelläni, mutta kun se tai se seikka (jolla ei ole mitään tekemistä suomalaisen teatterin kanssa) on tapahtunut, niin en minä anna avustusta — enkä edes mene sitä katsomaan!"

  12 kertaa Mustalainen;
   9 " Narcisse Rameau;
   8 " Nummisuutarit, Kihlaus, Preciosa, Yhdistysjuhla,
            Hääilta;
   7 " Toinen tai toinen naimaan;
   6 " Sven Dyringin koti, Puolan juutalainen, Marianne,
            Maria Tudor, Remusen kotiripitykset, Lemmenjuoma;
   5 " Laululintunen, Viuluniekka, Sirkka, Jeppe Niilonpoika,
            Ei ollenkaan mustasukkainen;
   4 " Orposisarukset, Yökausi Lahdella;
   3 " Lea, Anna Skrifvars, Rouget de Lisle, Gringoire,
            Työväen elämästä, Suorin tie paras, Suuria vieraita,
            Kavaluus ja rakkaus, Deborah, Hamlet (Ofeliakoht.);
   2 " Margareta, Riita-asia, Eroamattomat, Kassan avain,
            Sinua vaan!, Onhan pappa sen sallinut, Marin rukkaset,
            Oma Toivoni;
   1 " Saaristossa, Lemun rannalla, Yö ja päivä, Erehdykset,
            Lapsuuden ystävät, Bartholdus Simonis, Michel Perrin,
            Monsieur Herkules, Ohdakkeet ja laakeri, Hänen
            ylhäisyytensä etuhuoneessa, Pekka Patelin, Macbeth (koht.).

Näistä oli kotimaisia 11 ja ohjelmistolle uusia 11: Nummisuutarit, Sirkka, Yö ja päivä, Kassan avain, Sinua vaan!, Onhan pappa sen sallinut, Mr Herkules, Ohdakkeet ja laakeri, Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, Puolan Juutalainen, Oma Toivoni.

Ennen olemme säännöllisesti alottaneet uuden luvun seuraamalla puheosastoa kesäiselle kiertomatkalle; nyt on syytä poiketa tästä tavastamme ja ensiksi katsella, miten ooppera menestyi näyttelyn aikana, jolloin se, ollen itsekin jonkunlainen näyttelyesine, toisin kuin muina kesinä, oli täydessä toimessa. Mutta sitä ennen luokaamme katsaus uusiin taiteilijavoimiin, joita oli kiinnitetty taikka koetettu kiinnittää oopperaan alkavaksi näytäntökaudeksi.

Elis Duncker, joka — vietettyään talvensa Berlinissä enemmän kuullakseen kuin harjottaakseen laulua ja erittäin myöskin perehtyäkseen oopperain näyttämölle järjestämiseen — maaliskuulla oli muuttanut Parisiin jatkaakseen samoja tutkimuksia, oli luvannut tulla kotia kesäkuun lopulla ja jälleen ryhtyä oopperan palvelukseen. Kuinka lyhyt aika hänellä oli siihen käytettävänä, sitä ei kukaan aavistanut! — Bruno Holm, jonka opintoaika Lampertin luona Milanossa oli umpeen kulunut, oli niinikään antanut lupauksen tulla heinäkuun aluksi. Tosin oli Ruotsalainenkin teatteri tehnyt hänelle tarjouksen, mutta koska hän "oli kauan ihaillut Suomalaisen oopperan hämmästyttävää edistystä" ja sen ohella huomannut, että "kaikki suomalaiset kyvyt kokoontuivat sinne", ei hänkään epäillyt panna voimaansa alttiiksi samaa yritystä varten.[75] Mieluimmin hän sanoi laulavansa baritoniosat Ernanissa, Faustissa ja Traviatassa, mutta Trubaduria oli Lamperti käskenyt hänen välttää: "Minä kiellän sinua ehdottomasti liiaksi huutamasta(!)" Valitettavasti Holmin myöhemmin täytyi ilmoittaa, että hän lääkärin määräyksestä oli pakotettu olemaan alkukesän Karlsbadissa parannuksilla eikä siis voinut tulla ennen kun elokuulla. — Kevättalvella Emilie Bergbom tiedusteli Alma Fohströmiltä, eikö hän tahtoisi ensi kerran astua näyttämölle Suomalaisessa oopperassa. Laulajatar vastasi kuitenkin epäävästi, sillä rva Nissen-Saloman oli kieltänyt häntä esiintymästä ennen kun opinnot olivat täysin loppuun saatetut; mutta niin pian kun hän hallitsi itseänsä, oli hän "suurimmalla ilolla noudattava tarjousta ja kiitollisin sydämin tekevä mitä kykeni vähäisillä voimillaan edistääkseen Suomalaisen oopperan korkeita harrastuksia". Keväämmällä (22/4 ja 6/5) nti Fohström antoi ensimäiset konserttinsa Helsingissä. Yliopiston juhlasali oli kumpanakin iltana täpötäynnä yleisöä, joka lämpimästi ihaillen tervehti uutta, mitä suurimpia lupaavaa laululintusta. — Edelleen Naëmi Ingman, joka tämänkin talven oli jatkanut opintojaan Parisissa, oli lupautunut koko näytäntökaudeksi oopperan jäseneksi, ja samoin Niilo Kiljanderkin, joka Tukholmassa oli opiskellut professori Güntherin johdolla.

Tätä paitse oli sopimus tehty kahden ruotsalaisen oopperataiteilijan kanssa heidän vierailustaan näyttämöllämme. Jo talvella oli Fritz Arlberg kirjoittanut ja tarjoutunut vierailemaan kesällä, ja toukokuulla Signe Hebbe teki samanlaisen tarjouksen. Lähemmän sopimuksen teki Bergbom itse Tukholmassa. Kun näet Emilie oli noudattanut Ida Basilierin ystävällistä kehotusta tulla hänen kanssaan Karlsbadiin, oli Kaarlokin päättänyt tehdä pienen virkistysmatkan ja 18 p. toukok. lähtenyt Tukholmaan, Kööpenhaminaan ja Berliniin. Kummaltakin on säilynyt yksi matkakirje, ja teemme niistä joitakuita otteita. Kaarlo kirjoittaa Berlinistä Emilielle Karlsbadiin:

"Rakas, oma sisareni! Olen sydämestäni iloinen, että sinulla on ollut hyötyä matkastasi. On minullakin ollut, mutta luullakseni olisi ollut viisaampaa, jos minäkin olisin tullut Karlsbadiin, sillä en ole ollut oikein terve. — — Hebbe ei vaikuttanut minuun erittäin edullisesti. Deklamoitsi taiteen olevan hänelle kaikki kaikessa ja vähän välittävän rahoista, mutta päätti häveliäästi pyytämällä 500 mk (300 riksiä) illalta. Sanoin että valitettavasti en voinut antaa enemmän kuin 300. Luulin jutun siihen päättyneen, mutta seuraavana päivänä kaunoinen Signe kirjoitti, että hän asiaa mietittyään tyytyi 300 markkaan. Hän on siis sidottu 1 p:stä syysk. 10 p:ään lokak., kymmeneksi illaksi, ja laulaa italiankielellä Faust, Fidelio ja Traviata. Epäröin kauvan ennen kun kirjoitin alle, mutta jäädä yksin Naëmi Ingmanin kanssa (jos Emmyn terveys pettäisi) silloin kun hän ei vielä oikeastaan osaa mitään, sitä en uskaltanut. — Arlberg on sitoutunut 1 p:stä 20 p:ään heinäk. Hän laulaa 3 kertaa Ernanissa ja samoin Trubadurissa. Hän saa myös 300 mk. illalta. Pistää vihakseni että hän luultavasti olisi tullut vähemmästäkin, mutta kun hän kysyi mitä Hebbe saa, en voinut tarjota vähemmän." —

"Stjernströmin kanssa olen sopinut [Suomalaisen oopperan esiintymisestä Tukholmassa] tulevana vuonna noin 10 p:stä toukokuuta kolme tai neljä viikkoa eteenpäin. Teatteri tuottaa noin 2,000 riksiä bruttoa; päiväkustannuksia hän ei vielä voinut tarkoin määrätä. Se olisi rahallisesti sievä yritys, jos donnamme olisivat voimissaan ja ohjelmisto taiteellisestikin hyvin järjestetty. Muutoin luulivat ne, joiden kanssa puhuin asiasta, että sentapainen "Gastspiel" pitäisi tuottaa rahaa.[76] — — Kiljander[77] tulee heinä- ja elokuuksi. Hän saa laulaa Valentinin y.m. pikku osia. Syksyllä täytyy hänen palata Tukholmaan, mutta hän tulee takaisin viimeisellä laivalla ja jää sitten meille. — — Passinen[78] oli, paha kyllä, lähtenyt päivää ennen kun tulin. Hänellä kuuluu olevan loistava tenori, vaikka hän on tottumaton seuraelämään. Güntherillä oli kuitenkin suuria toiveita hänestä. Oltuansa vuoden Tukholmassa hän edelleen osaa ainoastaan suomea." — —

"Tukholmasta mainitsen seuraavat näkemäni: Wilhelm Tell, oivallisesti esitetty (tanskalainen baritoni Tellinä); Mignon, jotenkin ikävästi näytelty (Moe suloinen, muut keskinkertaisia); Rykmentin tytär (Moe ei ollut Basilierin varjokaan, ei hituistakaan sitä isänmaallista pontevuutta, joka estää roolin vajoomasta ravintolaneidin kannalle); Noita-ampuja (kunnioitettava, pensioninarvoinen esitys); Lemmenjuoma (aika hupaisesti näytelty: Janson, Westberg ja ensikertalainen nti Niehoff). Edelleen Helgolannin sankarit teki syvän, sydäntäkouristavan vaikutuksen (Dorsch, melkoisen mieltäkiinnittävä, järjestely hyvä); Rolandin tytär, tunnollisesti järjestetty, mutta käsityöntapaisen proosan rasittama j.n.e. — Kööpenhaminassa en nähnyt mitään; kaikki teatterit suljetut. Sitä paitse satoi aamusta iltaan. Istuin Thorwaldsenin museossa, se oli Kööpenhaminani. Ne, joita hain (Hoedt, Thomsén) olivat matkoilla. — Hampurissa näin satunäytelmän Matka kuuhun, äärettömän loistokas ja äärettömän ikävä. — — Sydämellisiä terveisiä Idalle. Kaarlosi."

"Rakas ystävä! — — Nyt olemme juoneet terveysvettä noin 3 viikkoa ja olemme siis pian valmiit lähtemään. Lauantaina 24 p., siis itse Juhannuspäivänä lähdemme Lyybekistä suoraan Helsinkiin ja toivomme olevamme siellä 27 p. aamulla. — Noin 21 p. on Kaarlo oleva kotona alottaakseen puuhansa. Luulen tämän kesän tulevan raskaaksi ja sentähden tarvitaan hyvät voimat. — — Minulle on Karlsbadissa olo tehnyt hyvää; Ida on myöskin tyytyväinen, vaikka parannusjärjestelmä on vähän väsyttänyt häntä. — Enemmän kuin mistään muusta olen nauttinut sanomattoman ihanasta Dresdenin galleriasta. Onhan siitä lukenut ja kuullut paljo, mutta eivät mitkään kertomukset eikä valokuvat vastaa todellisuutta. Kahdessa päivässä tietysti emme ennättäneet tutustua kaikkeen, vaan tyydyimme suurimpiin mestareihin. Rafaelin madonna on niin käsittämättömän kaunis, että se, miten hyviä jäljennöksiä onkin nähnyt, todellisuudessa hämmästyttää katsojaa. — — Täältä Karlsbadista olen pikimmältään käynyt Pragissa, ja se oli hauska matka. Minun piti käydä siellä tehdäkseni välikirjat neljän soittoniekan kanssa orkesteriamme varten. — Minulla oli onni nähdä Palackyn[79] hautajaiset ja jotakin niin suuremmoista en ole voinut kuvitella. Kaikki oli surussa, surulippuja liehui useimmilla rakennuksilla, kirkoilla, silloilla y.m. Balkongit olivat mustalla verhotut ja ajuritkin olivat kiinnittäneet mustia lippuja ja suruharsorosetteja hevosiinsa. Kirkonkellot pauhasivat, kanuunat jyrähtelivät, kaikki oli valaistu ja kymmeniä tuhansia ihmisiä käveli saatossa kirstun edellä ja jäljessä. Lähetystöjä koko maasta, kaupunkien, kylien, kuntien lähettämiä; kaikkien liput (yli 320) olivat suruharsoitetut. Lukemattomia soittokuntia ja lauluyhdistyksiä, jotka väliin lauloivat, astui saatossa. Sadottain seppeleitä, laakeri-, palmu- ja kukkaseppeleitä kannettiin mukana. Kullakin yhdistyksellä oli oma pukunsa, joka enensi juhlallista vaikutusta. Oli naisyhdistyksiäkin, kunnianeitsyeitä, valkoisiin puettuina mustine vyöhikköineen olkapäillä. Katselin saattoa eräästä akkunasta ja sitä kesti puoli kolmatta tuntia." —

Lauantaina 1 p. heinäk. avattiin virallisesti Suomen ensimäinen yleinen näyttely, joka paitse teollisuutta käsitti myöskin taide- ja viime hetkessä suurella tarmolla aikaansaadun kansatieteellisen osaston. Miten merkillinen ilmiö kulttuurielämässämme tämä näyttely olikaan, ei sillä voi olla laajempaa tilaa teatterimme historiassa. Sanottakoon vain että se laatuaan ensimäisenä oli omansa hämmästyttämään sekä kotoisia että vieraita; mutta jotta sitä olisi voitu oikein arvostella, olisi, niinkuin eräässä sanomalehdessä avauspäivänä lausuttiin, näyttelyrakennuksen fasaadilla Kaivopuistossa pitänyt olla seuraava tiedonanto: "Kaikki mitä nähdään näitten seinien sisällä on vain pieni osa Suomen kansaa tuottanut. Historiallisten olojen tähden on tämän kansan suuri enemmistö kielensä kautta ollut suljettuna pois sivistyksen lähteiltä. Tuskin nimeltäkään se tuntee teollisuutta ja vielä vähemmän se tietää mitä se merkitsee kansan itsenäiseen toimeentuloon nähden. Kirjallisuuskin, josta muut kansat ammentavat oppia, on siltä suljettu, samoin kuin puutteellinen sivistys on estänyt sitä oppimasta ulkomaan esimerkistä." — Avausjuhlallisuuden ohjelmakin puheineen lauluineen oli puhtaasti ruotsalainen.[80]

Suomalaisen oopperan ensi näytäntö oli 4/7, jolloin Faust näyteltiin. Esiintyjät, Ida Basilierista ja Navrátilista alkaen, olivat samat kuin ennen paitse Kiljanderia. Valentinina hän kohta pääsi yleisön suosioon, sekä äänellään, joka oli sulava ja sointuva, joskaan ei vahva, että käytöksellään näyttämöllä, jolle hänen vartalonsa oli sopiva. Vasta-alkaja palkittiin esiinhuudoilla. — Toisessa näytännössä 7/7 esitettiin Ernani ja oli se, lausutaan Morgonbladetissa, taiteellisesti tasaisempi ja pyörennetympi kuin yksikään edellinen. Elviran osassa yleisö pitkän ajan päästä jälleen sai tervehtiä "lemmittyänsä" Emmy Achtéta, joka mahdikkaasti ja sydäntäkouristavalla intohimoisuudella tulkitsi vaikean roolin. Carlo I:nä taasen esiintyi hra Fritz Arlberg ensi kerran. Kättentaputukset, jotka seurasivat hänen tositaiteellista esitystään, nousivat myrskyksi, kun hän yllätti kuulijoita laulamalla kolmannen näytöksen finaalin suomenkielellä. Kolmas, joka taiteellisuuteen nähden tyydytti yhtä korkeita vaatimuksia, oli Navrátil nimiroolissa. Kun vielä mainitsemme ettei Bergholminkaan (Silva) tarvinnut hävetä seurassa, että köörit tavallisuuden mukaan lauloivat hyvin sekä että orkesteria johti taitava Bohuslav Hrimaly, joka alkaneeksi näytäntökaudeksi oli kapellimestarina otettu oopperan palvelukseen, niin voimme ymmärtää suuremmoisen menestyksen.[81] Ihastunut yleisö jakeli kukkia rva Achtélle ja kättentaputuksia ja esiinhuutoja kaikille, niin ettei tahtonut loppua tulla. — Sama ooppera 9/7.

Faust annettiin uudestaan 11/7 ja sitte Trubaduri 13/7 niin tavattomat esiintyjät eri rooleissa, että yksistään sentähden joka salongin sopukka täyttyi ja myöhästyneiden täytyi joukottain palata kotia — sanoisimmeko — tyhjin korvin. Missä tahansa olisikin kelvannut ja ihastusta herättänyt näytäntö, jossa kuultiin Ida Basilier Leonorana, Emmy Achté Azucenana, Navrátil Manricona ja Arlberg Lunana. Ensi kerran Suomen etevimmät laulajattaret esiintyivät samassa oopperassa ja vaikutus oli mahtava. Ida Basilier lauloi tietysti paljo täydellisemmin kuin 1870, jolloin hän juuri Leonorana oli alkanut kotiuduttaa oopperaa suomalaisella näyttämöllä, ja Emmy Achté suoritti — kiitos hänen mezzosopranonsa — Azucenan osan yhtä erinomaisesti kuin ennen Leonoran. Täydennyksen tuottivat Navrátil ja Arlberg. — Lauantaina 15/7 sama ooppera.

Yleisö, joka oli saapuvilla viimemainituissa loistonäytännöissä, oli muutoinkin juhlatuulella. Oli näet Aleksanteri II:sen suvinen aika, jolloin luottamuksellinen suhde Suomen kansan ja hallitsijan välillä sai tulevaisuutemme kauniina kangastamaan, ja juuri silloin, perjantaiehtoolla (14 p.) olivat H.H.M.M:nsa keisari ja keisarinna sekä perintöruhtinas puolisoineen, Edinburghin herttuattaren ja suuren seurueen kanssa tulleet vierailemaan Helsinkiin. Vastaanotto oli sydämellinen ja korkeat vieraat osottivat puolestaan sanoillaan ja käytöksellään hyvin viihtyvänsä suomalaisten kesken. Käynnin lähin ulkonainen aihe oli tietysti näyttely.

Kaupungin valtuuston asettama toimikunta, jonka asiana oli järjestää juhlallisuudet ylhäisiä vieraita varten, oli m.m. aikonut toimeenpanna Uudessa teatterissa juhlanäytännön, jonka ohjelma olisi jaettu ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön taiteilijain välillä. Jälkimäiset olisivat esittäneet kohtauksia Parranajajasta (Ida Basilier ja Elis Duncker) sekä Trubadurista (rva Achté), mutta hanke meni myttyyn, kun keisarin sanottiin lausuneen arvattavasti kyllä käyvänsä teatterissa; mutta — tavallisessa näytännössä. — Tositeossa lauloivat suomalaiset laulajattaret neidit Ida Basilier (Venzano-valssin) ja Alma Fohström (aarian Ernanista) sekä rva Engdahl (venäläisen kansanlaulun) lauantaina juhlapäivällisillä keisarillisessa linnassa. Sen jälkeen tapahtui ylioppilasten laulutervehdys, jossa tilaisuudessa keisari kuultuaan laulettavan venäläisen kansanlaulun suomalaisin sanoin ja tanskalaisen Kong Kristian laulun lausui toivomuksen kuulla Maamme-laulunkin, ja samana iltana kävivät keisarilliset Ruotsalaisessa teatterissa. Kaksi seuraavaa iltaa käytettiin tanssiaisiin kenraalikuvernöörillä ja kansanjuhlaan Eläintarhassa, ja jälkimäisenä keisari ja keisarinna jo lähtivät paluumatkalle. Sitä vastoin perintöruhtinas ja hänen puolisonsa, jotka matkoillaan Suomen saaristossa olivat tulleet erityisesti kansan suosimiksi, vielä jäivät tänne, ja tiistaina he kävivät m.m. yliopistossa, ylioppilastalolla ja illalla Arkadiateatterissa. Täällä, jossa pyhänä ei oltu ollenkaan näytelty ja maanantaina oli esitetty kohtauksia Ernanista (3:s näytös), Parranajajasta (2:sta näytöksestä) ja Luciasta (3:s ja 4:s kuvaelma), oli nyt ohjelmana nämä kahden jälkimäisen oopperan kohtaukset. Ensimäisen rivin perimmäiset aitiot ja lämpiö olivat eristetyt ja koristetut ylhäisiä kävijöitä varten, joita lukuisan[82] juhlapukuisen yleisön seisoessa tervehdittiin venäläisellä ja suomalaisella kansallislaululla. Parranajajan laulukohtauksessa Ida Basilier lauloi satakieliaarian Jeannetten häistä ja Minun kultani. Tämän samoin kuin muittenkin loistokohtien jälkeen suvaitsi perintöruhtinas alottaa suosionosotukset. Eläköön- ja hurraahuudoilla yleisö lausui jäähyväisensä, kun vieraat näytännön päätyttyä poistuivat. — Elokuun lopulla kertoivat sanomalehdet, että perintöruhtinas v.t. kenraalikuvernöörin, vapaaherra Indreniuksen kautta oli kummallekin Suomalaisen oopperan primadonnalle, rva Achtélle ja nti Basilierille, lähettänyt jalokivillä ja helmillä koristetun rannerenkaan sekä samalla lausunut, että heidän erinomaiset esityksensä näytännössä 18 p. heinäk. olivat kerrassaan yllättäneet hänet.[83]

Kun keisarillinen juhla-aika oli ohi, jatkettiin näytäntöjä hyville ja täpötäysille huoneille, sillä näyttely houkutteli Helsinkiin yhä uusia matkustajia, jotka samalla halusivat omin korvin kuulla oopperaamme. Kaksi viikkoa peräkkäin vaihtelivat Faust, Lucia ja Trubaduri, jossa viimeisessä Ida Basilier ja Emmy Achté yhä esiintyivät rinnakkain. Elokuun 6 p:stä alkoi Sevillan Parranajaja, Ida Basilier ja Elis Duncker pääosissa (Navrátil Almaviva, Bergholm Bartholo, Aspegren Bazilio ja nti Wikström Martha) vaihdella toisten oopperain kanssa; mutta ainoastaan 6/8 ja 11/8 lauloi Duncker mukana. Laulaja sairastui näet lavantautiin, josta hän ei enää toipunut. Poikkeuksen soitannollisten näytäntöjen sarjasta teki rva Winterhjelmin 15/8 toimeenpanema draamallis-soitannollinen iltama. Tämä taiteilijatar oli heinäkuun lopulla tullut Helsinkiin yksityiselle käynnille ja esiytyi julkisesti yhden ainoan kerran. Ohjelma oli pääasiallisesti ruotsinkielinen (Octave Feullet'in proverbi Harmaa hiuskarva ja mestauslavakohtaus Daniel Hjortista, jotka näyttelijätär esitti ruotsalaisen näyttelijän hra Hillbergin kanssa); suomenkieltä edusti Jeannetten häät.[84]

Uusi ooppera, Verdin Violetta (Traviata), ilmestyi ohjelmistoon 21/8. Nimiosassa esiintyi Ida Basilier, Navrátil oli Alfred Germont, Achté George Germont, nti Wikström Flora, Lindström parooni Douphol. Huone oli tietysti täynnä, ja joskin ensi näytännössä huomattiin epätasaisuuksia, oli Ida Basilier "niin sielukas, lämmin ja liikuttava Violetta, että harva lienee hänet voittanut, ja Navrátil suoritti roolinsa tavallisella taidolla, musikaalisen varmasti ja draamallisen eloisasti". — Sama ooppera esitettiin myöskin 23/8 ja 27/8; välissä (25/8) oli Trubaduri ja jäljessä (29/8) Lucia-näytäntö. Elokuun 31 p. tuli taas Parranajaja, jossa Figarona ensi kerran esiintyi Kiljander ja Baziliona "amatööri, jolla oli syvä, oivallinen bassoääni sekä hyvät, koomilliseen suuntaan käyvät näyttelijälahjat". Uusi Figaro "näytteli vilkkaasti ja lauloi musikaalisesti" ja teki siis hyvän vaikutuksen yleisöön; amatööri Bazilion osassa oli ylioppilas Johannes Hahl.[85]

Syyskuun ensi päivinä Ida Basilier oli vielä mukana viidessä näytännössä, nimittäin kahdessa 1/9 ja 3/9, jonka ohjelma käsitti Norman (1:sen ja 5:nnen kuvaelman) sekä Jeannetten häät, kerran Trubadurissa (2/9) ja kaksi kertaa (5/9 ja 7/9) Sevillan Parranajajassa. Illalla ennen viimeistä näytäntöä kävivät oopperaköörin varsinaiset ja vapaaehtoiset laulajat kunniatervehdyksellä taiteilijattaren luona ja lauloivat hänen asuntonsa edustalla. Jäähyväisnäytännössä oli huone ahdinkoon asti täynnä ystäviä ja ihailijoita. "Koko illan kuluessa sai laulajatar yleisön puolelta vastaanottaa innokkaita ja hartaita suosionosotuksia. Lukuisia kukkavihkoja annettiin ja heitettiin hänelle ja niiden oli tarkoitus sanoa: tervetullut pian takaisin!"

Seuraavana päivänä — syyskuun 8 — tapahtui vielä haikeampi hyvästijättö. Silloin näet Elis Duncker, sairastettuaan lavantautia noin kolme viikkoa, vaipui kuoleman uneen. Morgonbladetin muistosanoista lainaamme seuraavat rivit:

— "Todellinen kutsumus ja jalo henki veivät Dunckerin taiteen alalle, kun hän jo oli suorittanut lakitieteellisen tutkinnon yliopistossa. — — Dunckerilla oli korkea käsitys taiteesta, jolle oli antautunut; hän piti sitä kunniassa, oivalsi sen laadun ja päämäärän ja sivistyneenä miehenä hän ymmärsi että ollakseen sen arvokas tulkitsija täytyi hänen työllä ja opinnoilla valloittaa sen ulkonaiset keinot ja tunkeutua sen olentoon; vasta sen jälkeen hän kykenisi tositaiteellista tuottamaan. Näin hienotunteisena hän ei tahtonut esiintyä ennen kun tiesi kykenevänsä suorittamaan tehtävänsä loukkaamatta taidetta. Hän ei ollut niitä, jotka milloin tahansa ovat valmiit ottamaan minkä roolin tahansa ja väkisin pyrkivät tehtäviin käsiksi, ymmärtämättä mitä ne vaativat ja tuntematta voimiaan — mikä aina osottaa dilettanttimaisuutta ja enimmäkseen todistaa taiteellisen tulevaisuuden mahdottomuuttakin; hän päinvastoin pelkäsi tulla pakotetuksi esiintymään liiaksi ja liian varhain. Sentähden hänen esityksensä ei ollutkaan hätätyötä, vaan harmooninen taiteentuote, joka vaikutti miellyttävästi, kauniisti ja ylentävästi kuulijaan. Näin pitäen taidettaan korkealla ja vaatien paljo itseltään, Duncker, jolla oli pehmeä ja suloinen baritoniääni, ihan varmaan olisi tullut eteväksi laulajaksi ja tuottanut kunniaa maallemme. Hänen liian varhainen poismenonsa on suuri tappio erittäinkin Suomalaiselle oopperalle, joka oli häneen kohdistanut suuria toiveita, ja herättää vilpitöntä surua kaikissa taiteenystävissä."

Dunckerin hautajaiset tapahtuivat Helsingin hautausmaalla sunnuntaina 10/9 taajan ystäväjoukon ja Suomalaisen oopperan jäsenten läsnä ollessa. Sinä päivänä ei ollut näytäntöä.[86]

Nyt on siirryttävä puheosastoon, joka kesäkuun ensi päivinä oli saapunut Mikkeliin ja 5/6 oli alkanut näytellä siellä. Tällä ennen käymättömällä paikkakunnalla annettiin 10 näytäntöä, viimeinen 25/6. Ohjelmisto käsitti enimmäkseen suuria näytelmiä, nimittäin Jeppe Niilonpojan, Viuluniekan, Sirkan, Narcisse Rameaun, Mariannen ja Roistoväen. Viimemainittu Karin (Christersonin) tekemä suomennos Overskoun 5-näytöksisestä huvinäytelmästä Pak, oli uusi ja esitettiin 24/6. Keskimäärin tuotti ilta noin 250 mk.[87] — Mikkelin ajan historiaan kuuluu kaksi kihlausta. Benjamin Leino ja Mimmy Hellstén tekivät näet siellä ikiliiton ja nti Tötterman otti vastaan kihlat kauppias Lindströmiltä Mikkelistä. Edellinen pari jäi yhä edelleen teatteriin, mutta jälkimäisen liiton kautta seurue menetti yhden jäsenen, joka oltuaan mukana alusta alkaen viime aikoina oli menestyksellä esiintynyt huomattavammissakin rooleissa. — Näytäntöjen päätyttyä enin osa seuruetta palasi Lappeenrantaan, siellä hajaantuakseen yhden kuukauden lomalle.

Heinäkuun lopulla kokoonnuttiin jälleen Savonlinnaan, jossa annettiin 5 näytäntöä, 27/7-6/8. Muun muassa näyteltiin Roistoväki, "jota nimeä fiinimpi yleisö näkyy pelkäävän". — Vilhon kirjeet tänä kesänä eivät olleet iloisia. Tulot Savonlinnassa olivat kyllä keskimäärin 268 mk illalta, mutta mihin se riitti, kun Pietarista saakka oli vaillinki kassassa ja kuukausi oli pidetty lomaa. Täytyi siis yhä pyytää rahoja Helsingistä. Ja sitten muut vastukset. Oli luvattu että Savonlinnassa saataisiin sali ilman vuokraa, mutta siitä huolimatta oli Vilho pakotettu rakennuttamaan näyttämön, joka maksoi noin 200 mk. Ei siis kumma, että hän huokailee: "Ette voi uskoa kuinka kurjamaiselta tuntuu muutella teatterista teatteriin, joissa ei ole kaikkein välttämättömimpiäkään koristuksia eikä edes ainoata huonetta, ainoata metsää!" Edelleen vaivasivat häntä yksityisten seurueenjäsenten juonittelut ja oikut, joista Vilhon täytyi kertoa pahimmat jo itsensäkin tähden, sillä asianomaiset eivät säästäneet "tohtoria" kuulemasta heidän mielipiteitään niin toisesta kuin toisesta. Kumminkin näkyy kaikesta, että uskollisempaa Suomalaisen teatterin palvelijaa ei ollut kuin Vilho. Paha vaan että hänen terveytensä yhä oli heikonlainen. Savonlinnassakin hän jälleen oli muutamia päiviä vuoteenomana.

Savonlinnasta mentiin Kuopioon, jossa ensi näytäntö oli 9/8. Täällä olo venyi pitkäksi, aina syyskuun loppuun, jolloin viimeinen näytäntö oli 27/9. Alkuaika olikin sangen edullinen: kuusi ensimäistä iltaa antoi keskimäärin 415 mk; mutta sitten tulot alentuivat ja olivat viimeisellä kahdella viikolla niin huonot, että keskimäärin saatiin vain 260 mk. Tähän tuli lisäksi että teatterista vaadittiin entistä korkeampi vuokra, 60 mk illalta. Seuraus oli että Vilhon, ennen kun seurue pääsi lähtemään, täytyi pyytää noin 1,000 mk apua. — Ohjelmistoon ilmaantui huomattava uutuus, kun J. Enlundin suomentama Oehlenschlägerin Aksel ja Walborg näyteltiin ensi kerran 1/9.

Kuopiossa melkein kaikki teatterin jäsenet kävivät tanssikoulua, "eräs ruotsalainen tohtorinna Lindh opettajattarena". Tästä Vilho ei pitänyt, syystä kun "tohtorinna" ei pystynyt opettamaan muuta kuin tavallisia seuratansseja; mutta toiset väittivät Bergbomin antaneen suostumuksensa. — Muutoin Vilho tapansa mukaan kertoo pikku piirteitä teatterin elämästä. Nummisuutareita katsomaan (8/9) hän oli toivonut täyttä huonetta, mutta todellisuudessa tuli ylen huono (282 mk). Suurin syy oli se, että samana päivänä oli syksyn ensimäinen tanssi-iltama, johon vietiin klanetinpuhaltajakin, niin että "kraatari Antreksen" täytyi puhaltaa huilua klanetin asemasta(!) Sitä paitse Vilho sanoo olevan "mahdotonta arvata vahinkoa, jonka Ahlqvistin ja hänen heimolaistensa parjauskritiikki[88] on meille sekä täällä että muuallakin tehnyt". — Markkinain aikana (14/9) oli yksi erittäin hyvä huone: 575 mk. Kaikki huokeammat paikat oli myyty, mutta useita kalliimpia nähtiin tyhjinä. "Kaupunkilaiset olivat poissa, ja syystä, sillä kovin tukalaa on näytellä niin tottumattomalle yleisölle kuin markkinaväki. Mitään oikeata rauhaa ei hartainkaan kuulija semmoisena iltana voi saada." — Teatterin jäsenistä pääsi Lundahl syyskuun 1 p:stä vapaaksi lähteäkseen Kööpenhaminaan opintomatkalle. Se tuotti paljo vaikeuksia ohjelmistoon nähden, kun hän oli ollut mukana niin monessa kappaleessa ja aina jossakin pääroolissa. — Toiselta puolen Kuopion aikana liittyi seurueeseen nti Kaarola Avellan ja on se luettava merkkitapauksiin näyttämömme historiassa. Jos luetaan pois hänen sisarensa nti Aura Avellan, joka lyhyen ajan toimi teatterissa (kts. siv. 93), ja nti Emilie Stenberg, jonka ala saavuttamansa iän tähden oli rajoitettu, oli nti Kaarola Avellan ensimäinen yläluokka-perheestä lähtenyt nuori nainen, joka antautui näyttelijättäreksi. Sitä paitse oli hän hartaalla työllä valmistautunut tätä uraa varten. Talvella 1874-75 hän ensin Tukholmassa oli harjotellut kaunolukua rva Betty Almlöfin johdolla, kesällä sen jälkeen Kangasalla koettanut täydellisentää suomenkielen taitoansa ja jälleen seuraavana talvena nauttinut mainitun etevän opettajattaren ohjausta näyttämötaiteessa. Tieto nti Avellanin tulosta Suomalaiseen teatteriin oli ilosanoma sen ystäville, sillä sanomattakin ymmärtää että ainoastaan vanha perinnäinen ennakkoluulo oli estänyt korkeamman sivistyksen omistaneita liittymästä siihen, ja tämän ennakkoluulon oli nti Avellan rohkeasti voittanut. — Toinenkin uusi jäsen tuli täällä seurueeseen, nimittäin Rietrikki Kauhanen, Kuopion lyseon oppilas. Hän oli muonakauppiaan poika ja 24-vuotias. Pieniä sivurooleja ylemmäs hän ei päässyt, mutta käytännöllisenä miehenä hän eri tavoin osottautui hyödylliseksi teatterille.

Sanoma Dunckerin kuolemasta saavutti seurueen Kuopiossa ja Vilho kirjoitti sen johdosta:

"Te olette eläneet kovin surullisia päiviä Dunckerin kuoleman tähden. Me voimme tuskin pitää asiaa totena, ja sentähden kaipauksemme on muuttunut enemmän kummastukseksi kuin todelliseksi suruksi. Minä, joka melkein joka hetki olen ollut pakotettu ajattelemaan kuolemaani, olisin sanonut sitä mielettömäksi, joka olisi luullut Dunckerin elämän loppuvan ennen kun minun. Terveyteni on jonkun aikaa taas ollut jotenkin hyvä, ja kummallista kyllä Dunckerin kuolemansanoma on ollut minulle hyvin suureksi lohdutukseksi, sillä nyt tunnen itseni kymmenen kertaa terveemmäksi kuin ennen."

Alkuaan oli kiertomatka ollut niin suunniteltuna, että seurue Kuopiosta lähtisi Ouluun, mutta jo Savonlinnasta Vilho esitti epäilyksiä tätä vastaan. Toiselta puolen tulisi matka kovin kalliiksi ja toiselta puolen oli ohjelmistoon karttunut liian vähän uutta, jota oululaiset eivät ennen tunteneet. Sitte päätettiinkin että teatterin oli pysyminen etelämpänä, lähinnä noudattaen kutsumusta tulla Jyväskylään, jossa ei koskaan ennen oltu teatteria nähty. Sinne siis matkustettiin Kuopiosta ja ensimäinen näytäntö (Työväen elämästä, Suorin tie paras ja Kihlaus) seurahuoneen pienessä salongissa oli 1/10. Yleisö oli erinomaisen tyytyväinen ja innostunut; olihan kaikki sille uutta! Mitä tämä merkitsi, näkee siitä, että kun Kuopiossa 23 näytäntöä 7 viikon aikana antoi keskimäärin 369 mk illalta, tuotti pienemmässä Jyväskylässä 16 näytäntöä 4 viikossa 411 mk illalta. Paitse pienempiä kappaleita näyteltiin Sirkka, Oma Toivoni ja Kavaluus ja rakkaus, kukin kaksi kertaa, sekä Jeppe Niilonpoika ja Sven Dyringin koti, kumpikin yhden kerran.

Eräs silloinen alkeisopistolainen[89] kertoo siitä innostuksesta, jonka teatteri herätti hänessä ja monessa muussa, jotka sinä syksynä Jyväskylässä ensi kerran näkivät varsinaisia näyttämöllisiä esityksiä: "Minusta tuntuu vieläkin, että ne olivat juhlanäytäntöjä, joka ainoa. Muistan kuinka vähistä varoista huolimatta 'täytyi' päästä niihin, ainakin joka 'premiääriin'. Ja eiköpähän ne näytännöt, niin pienessä kaupungissa ja siihen aikaan, olleet premiäärejä joka ainoa. Muistan myöskin, kuinka sitä ponnisteli läksyjen lukemisessa, että vain saisi aikaa päästä teatteriin." Sama kertoja luettelee muististaan kappaleet, jotka silloin näyteltiin ja näyttelijät, jotka hän silloin näki ensi kerran esiintyvän. Muiden muassa näyttää Ida Aalberg jo silloin suuresti ihastuttaneen nuoria katsojia näytelmässä Onhan pappa sen sallinut. "Mikä sulous! Minäkö yksin silloin huokailin hänen ikkunansa takana! Minäkö yksin ostin hänen pienen valokuvansa!" — Paitse kertojaa sai Jyväskylässä silloin pysyviä vaikutuksia näyttämötaiteesta seminaarin oppilas, nykyinen etevä laulaja Abraham Ojanperä, joka oli mukana avustamassa kun Sven Dyringin koti esitettiin, niinikään rva Minna Canth, joka tähän aikaan vain kirjoitteli pikku kertoelmia, mutta jonkun vuoden päästä oli ilmaiseva oikean neronsa näytelmänsepittäjänä, ja vihdoin postivirkamies Robert Kiljander, joka vastedes oli antava pirteitä huvinäytelmiä Suomalaiselle teatterille.

Viimeinen näytäntö Jyväskylässä oli 1/11, ja seuraavana iltana pitivät kaupunkilaiset seurueelle pienet läksijäispidot, jossa sitä kiitettiin käynnistä ja pyydettiin tulemaan vastakin. Sen jälkeen tapahtui lähtö. Aikomus oli ollut matkustaa suoraan Hämeenlinnaan; mutta kun ratsutilallinen Severus Konkola oli pyytänyt seuruetta tulemaan Jämsään ja luvannut vapaan matkan, päätettiin noudattaa kutsua. Tietysti oli joukossa semmoisia, joista ei tämä ollut oikein comme il faut, mutta Vilhosta oli, niinkuin todella olikin, varsin hauska koe kerran pysähtyä varakkaaseen maalaiskuntaan, oikein kansan keskeen. Jämsässä annettiin uudessa, vielä puutteellisesti varustetussa kansakoulun juhlasalissa neljä näytäntöä (5/11-12/11), joiden ohjelmat oli kokoonpantu pikku kappaleista (suurin oli Yhdistysjuhla, kotimaisia: Kihlaus ja Sotavanhuksen joulu, erikoisnumeroita: Sailor-boy ja Poika comique tanssit, joista edellinen oli annettu Jyväskylässäkin). Tulot tekivät yhteensä 1,043 mk. 75 p., siis noin 260 mk illalta. — Konkolan kustannuksella oli suurin osa puvustoa lähetetty Lahteen ja hän olisi höyrylaivallaan vapaasti vienyt sinne koko seurueenkin, mutta kun suora tie Hämeenlinnaan oli huokeampi kuin Lahden kautta ja rekikeli oli hyvä, matkustettiin kyydillä uuteen olopaikkaan.

Saatettuamme puheosastoa näin kauvas on katsottava, kuinka lauluosaston kävi Helsingissä. Emilien kirjeistä nti Elfvingille näkyy, ettei luottamus tulevaisuuteen ollut kehuttava.

"Jotenkin raskasta on näin kesän helteessä" — kirje on päivätty 6/8 — "lakkaamatta puuhata, mutta raskain on kumminkin se ajatus, että kenties koko tämä työ on turha ja että kaikki on romahtava maahan kuin lastulinna". Kovin häntä vaivasi tuo alituinen kilpajuoksu, johon Ruotsalaisen teatterin oopperahanke pakottamalla pakotti. "Surkeaa on että meidän pienillä apulähteillä täytyy ylläpitää kahta oopperaa, kun yleisö on niin pieni kuin se on." Muun muassa kerrottiin erään ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäsenen lähteneen hakemaan toista primadonnaa rva Engdahlin lisäksi. Nti Elfving oli suositellut kahta nuorta neitiä (Malmström ja Conradi) Suomalaiseen oopperaan.[90] Emilie lupaa ottaa heidät turviinsa. "Erittäin hauskaa on että heidän vanhempansa tahtovat uskoa tyttärensä Suomalaiselle teatterille. Kyllä koetan pitää huolta heistä; ikävä vain että aikani on niin vähissä, etten ennätä niin paljo kuin soisin. Me teemme kyllä mitä mahdollista on, että henki ja elämänsävy teatterissa pysyisi hyvänä, ja minusta sen jäsenet ovatkin — ainakin kaikkein useimmat — perin siivoja." — — "Se täytyy sinun kumminkin sanoa nuorille daameille, että heidän tulee alistua noudattamaan sääntöjä, jotka koskevat kaikkia köörilaulajia; muutoin syntyy pelkkiä poikkeuksia. Ruotsalainen teatteri houkuttelee tavan takaa meikäläisiä sinne, heidän köörinsä ei ole riittävän suuri ja on erittäin mukava ottaa meiltä semmoisia, joita jo olemme opettaneet ja harjottaneet. Emme sentähden mielellämme näkisi, että ne, jotka meille tulevat, pitäisivät Suomalaista teatteria jonkunlaisena valmistavana kouluna Ruotsalaiselle." — Kirjeissä puhutaan Ericssonistakin, joka vietti kesänsä parannuksilla Naantalin kylpylaitoksessa. Hänet otettaisiin edelleen oopperan palvelukseen, jos hänen äänensä on tullut entiselleen, sillä Navrátilia väsytti laulaa kolme kertaa viikossa ja aikomus oli syyskuun alussa näytellä useamminkin. "Meidän täytyy jännittää voimiamme tänä vuonna, jos tahdomme että oopperalla on tulevaisuutta." — Tositeossa ei Ericsson enää palannut.

Alakuloisuutta, jolla syyskausi alkoi, enensi tietysti suuressa määrässä Dunckerin kuolema. Niinkuin jo tiedämme näyteltiin syyskuun ensi viikolla, Ida Basilierin täällä ollessa, tavallista useammin — Helsingissä oli silloin näyttelyn ja sen ohella toimeenpantujen kokousten tähden paljo matkustavaisia; mutta sen jälkeen "sesonki" ei enää tahtonut muodostua loistokkaaksi. Niin etevä laulajatar kuin Signe Hebbe olikin, ei hän tuottanut onnea näyttämöllemme.

Nti Hebben vierailu alkoi 11/9, jolloin hän esiintyi Margaretana Faustissa. Kuuluisaa taiteilijatarta tervehdittiin vilkkaasti ja havaittiin hänen esityksensä varsinkin traagillisissa kohtauksissa mestarilliseksi. Sama näytäntö uudistettiin 13/9 ja, kun Lucia oli annettu välissä, kolmaskin kerta 17/9. Mutta tämä näytäntö kääntyi onnettomaksi. Kiljander, joka ennen oli laulanut Valentinin osan, oli lähtenyt Tukholmaan, ja Bergbom uskalsi antaa roolin Lindströmille. Tämä näyttäytyi kuitenkin liian kokemattomaksi siihen ja koska, tavallisuuden mukaan, onnettomuus ei tule yksinään, niin sattui nytkin toinen ikävä erehdys toisensa perästä — osallisten mielipahaksi, pahansuopien iloksi ja johtajan tuskaksi. Ainoastaan Signe Hebbe ja Navrátil pitivät puoliaan; mutta pääasia oli että Faust, jota kahdeksan kuukauden aikana oli loistavasti näytelty 22 kertaa, nyt 23:tena kertana teki melkein haaksirikon. —

Näiden näytäntöjen jälkeen tunnustettiin laajemmassa arvostelussa (Mbl. 19/9) nti Hebbe suuriarvoiseksi taiteilijaksi. Sekä äänen käytäntöön että näyttelemiseen nähden oli hänen tekniikkansa erinomainen; kaikki vaikeudet oli voitettu, niin että esitys vaikutti teeskentelemättömän luonnolliselta. Alkupuolella hän ei (niinkuin Ida Basilier oli tehnyt) pannut painoa Margaretan naiviseen viattomuuteen ja kainoon neitseellisyyteen, vaan kuvasi hänet intohimoiseksi, jopa keimailevaksikin. Oikeampi ja sattuvampi oli hänen esityksensä myöhemmin, niin esim. katedraalikohtaus oli aivan sydäntäkouristava. Kaikissa tapauksissa laulajattaren vierailu oli luettava Suomalaiselle näyttämölle kunniaksi ja sen jäsenille oli kieltämättä hyödyllistä tutustua niin kehittyneeseen taiteeseen kuin hänen.

Signe Hebben toinen rooli oli Violetta, jona hänet nähtiin ensi kerran 22/9. Hänen esityksensä tässä osassa oli edellistä mestarillisempi ja eheämpi, ja sankaritar tuli syvästi liikuttavaksi, mieltä järkyttäväksi naishaamuksi. — Ooppera annettiin vielä peräkkäin kolme kertaa. Suosionosotuksia Hebbe sai kylläkseen, mutta huone oli vain "sangen hyvä", jotka sanat arvostelijan kielessä merkitsevät: korkeintaan puolillaan, ja siitä näkee että taiteilijatar ei kyennyt nostamaan semmoista innostusta kuin rva Achté ja Ida Basilier. — Kuinka asiat olivat, näemme seuraavasta otteesta Emilie Bergbomin kirjeestä Ida Basilierille 27/9:

— "Sitte kun sinä lähdit, on meillä ollut ainoastaan vastoinkäymisiä ja ikävyyksiä. Sinun kanssasi katosi elähyttävä aines sekä näyttämöltä että salongista. Pelkomme Signe Hebbeen nähden on valitettavasti osottautunut täydelleen oikeaksi. Kaksi ensimäistä Faust-näytäntöä annettiin täysille huoneille, mutta jo kolmantena salonki oli tyhjä, ja kaikki Traviata-illat ovat olleet hyvin huonoja, vaikka jokaisen täytyy tunnustaa, että Hebbe esittää osansa oivallisesti. Voit ymmärtää kuinka on ollut tuskallista: hän on kuitenkin etevä taiteilija ja meidän täytyy hävetä hänen edessään, että yleisö on niin välinpitämätön. Sunnuntaina menee Traviata viimeisen kerran; 10/10 Fidelio alkaa, mutta mitä on annettava väliajalla on vielä tietämätöntä. Holm on täällä, mutta ei voi vielä laulaa; hän on kumminkin parantumaisillaan. Lydia Lagus on myös täällä, mutta hänen laitansa on huolestuttava. Pari viikkoa ennen kun hän lähti kotoa muuttui ilma pahanlaiseksi ja samassa hänen tilansa huonontui, ja nyt hän ei voi laulaa säveltäkään. Hän on hyvin murheellinen ja masentunut, ja meillekin se on suuri suru. — Älä kerro kellekään, ettei täällä osata antaa arvoa Signe Hebbelle. Kenties käy paremmin Fideliossa. Hän on erittäin ystävällinen ja rakastettava ja on koko ajan ollut niin kohtelias ja suopeamielinen, ettemme soisi hänen tietävän kuinka laita oikein on. Kaikki, jotka ovat nähneet hänet, ovatkin hyvin ihastuneita — vahinko vaan että yleisö on ollut niin harvalukuinen. Hän on varsin hupainen ja iloinen [seurassa] ja minä voin nyt hyvin käsittää, että sinä ja Mili niin pidätte hänestä. Tunnustaa täytyy että hän on tavallista etevämpi nainen." — —

Bergbom oli, noudattaen perusjohdettaan aina koettaa taiteellisessa suhteessa nousta korkeammalle, päättänyt ottaa esitettäväksi Fidelion, Beethovenin musikaalisesti suuriarvoisen ainoan oopperan. Harjotusten aikana annettiin Lucia ja Faust, kumpikin yhden kerran, ja sitte tuli 13/10 Fidelion ensi ilta. Yleisö oli lukuisa, joskaan ei ahdinkoon asti, ja varsinkin sen tosimusikaalinen osa havaitsi ilolla ja kiitollisuudella, että esitys oli huolellinen ja tehtävän arvoinen. Orkesteriin, jolla tässä sävelteoksessa on erittäin tärkeä osa, oli hankittu lisävoimia ja soitti se Hrimalyn johdolla täyteläisesti ja tasaisesti. Nti Hebbe Fideliona ja Navrátil Florestanina suorittivat osansa erittäin ansiokkaasti. Edellinen huudettiin esiin ensi näytöksen aarian jälkeen, jonka hän lauloi ihmeen taiteellisesti ja toisen näytöksen ensi kuvaelman loppuduetin perästä hänen Navrátilin kanssa täytyi useat kerrat tulla esiin vastaanottamaan kuulijakunnan innostuneita suosionosotuksia; jälkimäisen esitys oli kauttaaltaan sydämellinen ja vaikuttava. Marcellinan osa oli "samalla lahjakkaalla laulajattarella, joka ennen oli suuresti miellyttänyt Siebelinä" (rva Aura Thuring), Achté lauloi voimakkaasti kuvernöörin ja Bergholm taitavasti vanginvartijan osan; Lindström — Jacquino oli tottumaton, mutta hänen äänensä oli soinnukas. — Toinenkin näytäntö 13/10 annettiin kukkuroilleen täydelle huoneelle ja paitse pääesiintyjiä innostunut yleisö huusi esiin Bergbominkin, joka siis tänä iltana sai hyvityksen onnettomasta Faust-illasta. Sen jälkeen nti Hebbe vielä esiintyi kaksi kertaa Fideliona (17/10 Ja 19/10) ja jälkimäisellä kerralla ojennettiin hänelle ansaittuna kunnianosotuksena laakeriseppele. Taiteilijattaren jäähyväisilta oli kumminkin 22/10, jolloin hän vielä kerran lauloi Violettan osan. Esiinhuudoilla ja kukkakimpuilla yleisö runsain määrin ilmaisi kiitollisuuttaan hänen vierailustaan.

Seikkaperäisestä arvostelusta (Mbl. 27/10), jossa julkilausutaan vilpitön tunnustus siitä tavasta, jolla Beethovenin ooppera oli esitetty ja erittäin kiitetään toisen näytöksen kolminlaulua (Hebbe, Navrátil ja Bergholm) todellisena loistokohtana oopperamme toimessa ylipäätään, otamme seuraavat sanat nti Hebben täällä olosta:

"Hänen esiintymisensä on kauttaaltaan todistanut, kuinka innostunut hän on ollut tehtäväänsä. Suomalaisen teatterin ystävät ovat myöskin saaneet riittävästi kuulla hänen personallisista mielipiteistään ollakseen vakuutetut siitä, että hän on suonut odottamatonta mielenkiintoa sen harrastuksille ja on sentähden kaksinkertainen syy kiitollisesti painaa muistiin hänen käyntinsä täällä. Vaikea on sanoa, missä osassa hän on ollut etevin. Kenties on Traviata enimmin sopusoinnussa hänen lahjojensa kanssa, koska hänen draamallinen kykynsä voi siinä parhaiten esiintyä. Mutta tämä ooppera ei tyydytä yleisöämme, joka on vähän tottunut suuren maailman menoon. Emme käsitä ihmissydämen jaloutta juuri tähän tapaan, Leonoran (s.o. Fidelion) osa liikuttaa meitä syvemmin. — — Suomalaisen teatterin yleisö on lämpimästi kohdellut etevää vierasta, vaikkei toki semmoisella rajattomalla innostuksella kuin joskus kotimaisia laulajattariamme. Joku syy tähän voi olla siinä, että meidän enemmän luonnonraitis kuin taidetta ymmärtävä yleisömme ei ankaran taiteellisessa esityksessä ole tavannut sitä välittömyyttä, joka helpommin vaikuttaa siihen. Mutta toinen pätevä syy on se, että ei edes Patti eikä Nilsson saavuttaisi täällä suurempaa suosiota kuin 'meidän Emmyn' ja 'meidän Idan' herättämä ihastus."

Ennen lähtöään nti Hebbe antoi 24/10 konsertin yliopiston juhlasalissa, ja 26/10 joukko taiteen ja Suomalaisen oopperan ystäviä oli kutsunut hänet päivällisille Arkadian lämpiöön, jossa tilaisuudessa dosentti Perander piti puheen kunniavieraalle. Tästä kauniista puheesta otamme kaksi pääkohtaa, jotka läheltä koskevat ainettamme, jopa selittävät koko sen yrityksen synnyn, josta tämä kirja kertoo:

Mainittuaan suureksi onneksi, että nti Signe Hebbe oli kunnioittanut näyttämöämme vierailullaan, puhuja kiittää vieraan kykyä "muodostamaan aavistuksemme sisäisen, hämärän maailman taiteen jaloiksi, ihastuttaviksi, kirkkaiksi haamuiksi" ja jatkaa sitten: "Kaunotaide on, niinkuin jokainen meistä tietää, ennen kaikkea muodostamiskykyä. Joka laji taidetta on tavallaan jaloa kuvanveistoa. Meilläkin, jotka emme ole taiteilijoita, on sydämemme syvyydessä monta suurta aavistusta, monta jaloa tunnetta, mutta ei kykyä nostaa hämärää aarretta päivän valoon. Meidän täytyy usein Goethen Mignonin kanssa tunnustaa: Ich möchte dir mein ganzes Innre zeigen, allein das Schicksal will es nicht![91] Tämä kohtalo ei paina kunnioitettua vierastamme. Ken on nähnyt ja kuullut nti Signe Hebben näyttelevän ja laulavan ajattelematta suurta ja jaloa veistokuvaa, ken ei ole ihaillut tätä kykyä luoda muotoon mikä muutoin vain on hämärä aavistus, salainen sisäinen liikutus ja väreily esineissä? Gretchen, Violetta, Leonora eivät enää ole meillä olemassa ainoastaan sävelten maailmassa: nämät olennot seisovat silmiemme edessä marmoriin veistettyinä tai valettuina pronssiin ja kauvan ne tässä muodossa luovat katseensa meihin, tehden meissä nti Hebben muiston yhtä häviämättömäksi kuin he itse ovat. Meidän näyttämömmekin on hyötyvä näiden olentojen katselemisesta."

Sen jälkeen puhuja kääntyy vieraan osottamaan myötätuntoisuuteen nuoren näyttämömme harrastuksia kohtaan ja lisää: "Mutta nti Hebbe ymmärtääkin muita paremmin, kuinka vaikea meidän päivinämme ideaalisen taiteen on saada tarpeensa tyydytetyksi. Aikamme näyttää ojentavan kaikki kätensä teollisuudelle. Se on tullut levottomaksi aarteenkaivajaksi. Ei missään näy meidän olevan mahdollista säilyttää sitä lepoa, sitä rauhaa, sitä hiljaisuutta, jossa taiteen ideaaliset olennot viihtyvät. Ja kun laskelmien tuskista uupunut mies illalla laahaa itsensä taiteen temppeliin, pyytää hän ennen kaikkea virkistystä väsyneelle mielelleen. Taide siis näyttää olevan vajoamaisillaan sille kannalle, jolla se on olemassa ainoastaan 'lystin vuoksi'. Mieleeni johtuu eräs Ibsenin luoma hämärä haamu. Hän on alkuaan suuriluontoinen mies, mutta ei ole saanut mitään suurta ja jaloa tehtävää elämässä, joka olisi kehittänyt hänet luonteeksi. Hän antautuu milloin mihinkin huvituksiin, nautinnoihin. Väsyneenä tähän rauhattomuuteen hän vihdoin autiolla arolla tapaa kohtalon daimonin napinvalajan haamussa. Napinvalaja tahtoo ottaa hänet taiteensa niinkuin muunkin hylkytavaran: kuin kuluneet lantit on hänet heitettävä valinkauhaan uudestaan valettavaksi — sillä hän ei ole luonne, hän on napinvalajan väitteen mukaan kuluttanut pois tarkoituksensa merkin otsastaan. Olen ymmärtänyt tämän hämärän haamun, kun olen käsittänyt sen erinäisiä suuntia ajassamme edustavaksi tyypiksi. Jos kansat tahtovat säilyttää tarkoituksensa merkin kasvoissaan, on välttämätöntä ylläpitää ihanteellisia harrastuksia. Ideaalinen taide leimaa näkyvimmin kansat niillä tunnusmerkeillä, jotka pelastavat meidät synkän napinvalajan vaatimuksista tuolla arolla. Se vaatimaton yritys, jota sanomme lyyrilliseksi näyttämöksemme, on syntynyt tarpeesta koota voimamme, jotta, jos mahdollista, pienessä maassamme ideaalinen taideaisti heräisi ja eläisi." —

Nti Hebbe lähti 4/11 Turkuun, antaakseen siellä Navrátilin ja
Bergholmin avulla kolme lyyrillis-draamallista iltamaa.

Lokakuun lopulla meni Fidelio vielä kolme kertaa peräkkäin, rva Achté Leonorana. Taiteilijatar lauloi tämänkin osan suurella menestyksellä, mutta kun ooppera oli laadultaan liiaksi ylevän musikaalinen voidakseen tulla suuren yleisön suosimaksi, kaivattiin jälleen uutta. Ja uutta valmistettiinkin, nimittäin Auberin Musta Domino, jonka esitys alkoi 1/11, ja Meyerbeerin Hugenotit, joka oli oleva syyskauden päävaltti.

Mustan Dominon ensi illasta sanotaan, että lukuisa yleisö vastaanotti oopperan vilkkaalla suosiolla. Eikä kumma että sävelteoksen ilosta sätkähtävä eloisuus vaikutti kuulijoihin, kun useimmat osat musikaalisessa suhteessa edustettiin menestyksellisesti ja loistavat köörit soivat raittiisti ja tasaisesti. Varsinkin herätti huomiota nti Naëmi Ingman, nuori ensikertalainen, pääosassa. Heleä ääni, sangen kehitetty koloratuuri ja hyvää, taiteellista kasvatusta todistava esitys tekivät hänen laulunsa miellyttäväksi, samalla kun luonteva näytteleminen puhui hänen edukseen. Laulajatarta palkittiin lämpimillä kättentaputuksilla ja esiinhuudoilla. — Nti Wikström esiintyi kaikella kunnialla taloudenhoitajattarena, Klaudiana, ja rva Aura Thuring Brigittana, joka osa kyllä ei ollut hänen luontonsa mukainen, mutta jossa hänen helkkyvä äänensä ja sivistynyt näyttelemisensä kuitenkin tekivät hyvän vaikutuksen. "Amatööri" (Hannes Hahl) hoiti oivallisella bassoäänellään hyvin portivartijan Gil Perezin osaa. Himberg — Horaziosta ja Pesonen — Don Julianosta sanotaan vihdoin, että he tyydyttivät enemmän laulunsa kuin näyttelemisensä kautta. — Ooppera annettiin vielä yhtä mittaa neljä kertaa (3/11-14/11). Valitettavasti sairauskohtaus pakotti kaksi kertaa peruuttamaan ilmoituksen neljännestä näytännöstä — vastoinkäyminen, joka aina vaikuttaa häiritsevästi yleisön osanottoon.

Alkuaan oli suunniteltu, että Hugenotit jo marraskuulla esitettäisiin ensi kerran, mutta tositeossa se myöhästyi — emme tiedä mistä syystä — niin että viikko joulukuuta oli kulunut, ennen kun sen ensi ilta koitti. Tästä johtui että marraskuukin muodostui tukalaksi oopperalle. Mustan Dominon jälkeen olivat näytännöt kolmen viikon aikana harvat ja tulotkin tietysti huonot. Esitettiin näet Norma 17/11 ja 3/12, nti Ingman Adalgisana ja Achté Polliona, Fidelio 19/11 ja kuvaelmia Trubadurista sekä Laululintunen 23/11 ja 26/11. Pikku laulukappale otettiin esitettäväksi Lydia Laguksen tähden, joka toista vuotta kestäneen sairauden takia oli ollut estetty laulamasta. Vihdoin hän nyt oli toipunut ja lauloi varovaisuudesta ensiksi vanhan loistoroolinsa teatterin ensi vuosilta. Yleisö toivotti hänet ilolla tervetulleeksi takaisin näyttämölle, tyystin havaiten kuinka laulu nyt soi kehittyneen taiteellisesti.

Miltä tämä aika monine vastuksineen tuntui Bergbom-sisaruksista, näemme eräästä kirjeestä nti Elfvingille samalta päivältä, jolloin nti Hebbe matkusti Turkuun.

— "Koko syksy on ollut niin raskas ja vaikea, että tuskin olen mihinkään pystynyt; sitä paitse olen ollut sairas ja olen vieläkin. Hyvin vaikeata on meidän nyt ollut noin kaksi kuukautta ja samallainen tulee tämäkin olemaan. Joulukuun alussa Hugenotit valmistuu ja silloin toivon lehden kääntyvän. Puhun sinulle kaikesta, joka painaa sydäntäni, mutta muista että tämä on ainoastaan sinulle. Surkeutemme ei tarvitse eikä saakaan tulla maailman tietoon — ennen kun kaikki murtuu, ja jollei ihmeitä tapahdu, se aika tulee ensi keväänä; siksi täytyy meidän kestää, vaikka taistelu joskus on kovin vaikeaa. Täytyyhän meidän toki näyttää valtiopäiville, että olemme eläneet. Raskasta ja katkeraa on toki näin taistella ja puuhata — saippuakuplan tähden, sillä eihän ooppera muuta ole, jollei se elä kauemmin kuin kevääseen. Älä kuitenkaan puhu kellekään, olkoon se kuka tahansa, vaikeasta asemastamme."

"Tänään Signe Hebbe matkusti Turkuun ja saat nyt itse nähdä hänet. Olemme paljo pitäneet hänestä sekä näyttämöllä että ulkopuolella. Hän on ollut koko ajan kiltti ja rakastettava. Saat nähdä pari hänen loistokohtaansa: kuolemankohtauksen Traviatassa ja kirkkokohtauksen Faustissa. Hän on mielestäni verraton Traviatassa ja kuolee niin että oikein peljästyy." —

Syy siihen epätoivonsävyyn, joka leimaa tämän Emilien kirjeen, oli tietysti taloudellisen aseman jatkuva huonontuminen. Siitä saamme alempana tietoja; nyt on kerrottava tapahtumasta, joka, vaikkei Suomalaisella teatterilla ollut mitään sen kanssa tekemistä, kumminkin oli omansa vaikeuttamaan oloja. Tarkoitamme kuuluisaa, vieläkin muistossa elävää "Yölepakon" häväistysjuttua Ruotsalaisessa teatterissa. Jutun vaikutukset estävät näet meitä sivuuttamasta sitä tässä kertomuksessa.

Ruotsalainen teatteri, joka varhemmin syksyllä oli antanut Rossinin Wilhelm Tell oopperan, oli — niinkuin johtokunta sanomissa nimenomaan selitti — huomattuaan että suuret oopperat eivät kannattaneet "'inhan voiton' tähden, koska 'uhrautuva rakkaus' ei maksanut näyttelijäin palkkoja" ja koska "puhtaille on kaikki puhdasta ja epäpuhtaille kaikki epäpuhdasta(!)", ottanut näyteltäväkseen taiteellisesti arvottoman ja siveellisesti loukkaavan Joh. Straussin operetin Yölepakko. Se esitettiin 17, 18 ja 19 p. marrask. ja silloin joukko ylioppilaita Uudessa teatterissa toimeenpani ilta illalta yhä kiivaampia mielenosotuksia, siksi kunnes viranomaiset yliopiston sijaiskanslerin alotteesta kielsivät "sisällykseltään tunnetusti epäsiveellisen" kappaleen näyttelemisen. Tästä syntyi tietysti kauhea jupakka yleisössä ja sanomalehdistössä. Ruotsalaisen teatterin johtokunnalle osotetuista, sanomissa julaistuista vastalauseista ja muista kirjoituksista näkyy, että mielipaha ja suuttumus ei suinkaan rajoittunut yksistään suomenmielisten piireihin; mutta kun neljä mielenosottajaa, jotka poliisin toimesta joutuivat yliopiston kurinpito-toimikunnan eteen, olivat suomenmielisiä eikä katsottu tarpeelliseksi tutkiakaan kutka muut olivat viheltäneet, niin työnnettiin vaan koko syy fennomaanien niskaan. Itsessään tämä ei ollut hämmästyttävää, sillä puoluetaistelun raivotessa nämä jo olivat tottuneet tasamielellä vastaanottamaan paljo pahempiakin syytöksiä; mutta mikä teki asian ikäväksi oli se, että teatterien kilpailu sekotettiin samaan sykkyrään. Eräässä lähetetyssä kirjoituksessa (Mbl. 25/11) kohtaamme seuraavat valaisevat sanat:

"Mutta mikä on sitte syynä kiukkuun? Ainoastaan maalainen syrjäisessä sopukassa kaivannee selitystä siihen. Ken ei tunne sitä omituista asemaa, jossa teatterimme jo kauvan ovat olleet toisiinsa? Puolueiden väli yleisössä ja sanomalehdistössä on mitä kirein; ja mitä toiselta puolen vaaditaan on välttämättömästi toiselta puolen vastustettava — asia olkoon muutoin kuinka oikea tahansa. Ruotsalainen teatteri on jo ennenkin osottanut mieltymystä Offenbachin laatuun, joka kaikkialla suuressa maailmassa on näyttäytynyt tuottavaksi; ja kun sen vastustajat ovat moittineet sitä suuntaa, on ystävien tietysti täytynyt puolustaa sitä".[92]

Kuinka yritettiin sekottaa suomalaista näyttämöä kysymykseen, huomaa jo ylempänä mainitusta ruotsalaisen johtokunnan selityksestä, jossa se lausuu sitä vähemmän osanneensa aavistaa että Yölepakko loukkaisi ketään, kun Suomalaisessa teatterissa "sanomalehtien riemuitessa" oli annettu — Traviata, olevinaan kokonaan huomaamatta, että Euroopan etevimmille näyttämöille kotiutunut traagillinen draamatuote, jossa epäsiveellisyys ja rikollisuus vievät perikatoon, toki on jotakin toista kuin suurkaupunkien kolmannen ja neljännen luokan teattereista tavattu kappale, missä epäsiveellisimpiä suhteita kuvataan mitä luonnollisimpina, ilman moitteen hiiskaustakaan.

Ei ole säilynyt ainoatakaan kirjettä, jossa Kaarlo tai Emilie olisivat lausuneet sanan tämän tapauksen johdosta, mutta sitä ilmankin voimme ymmärtää, että se painoi heidän mieltänsä. Mitä enemmän puoluekiihko yltyi, sitä toivottomammaksi kävi yritys, jonka menestys riippui mahdollisen laajasta myötätuntoisuudesta yleisön puolelta.

Vihdoin oli pitkällisten ja huolellisten harjotusten jälkeen Meyerbeerin suuri, 5-näytöksinen, Perttulin yön verilöylyyn päättyvä ooppera Hugenotit valmis. Ensi ilta 8/12 oli Suomalaisen oopperan loistavimpia. Sävelteos esitettiin täydelle huoneelle mitä suurimmalla menestyksellä. "Kaikki, soolo- ja yhteislaulunumerot, köörit ja orkesteri, yhtyi mahtavaan vaikutukseen ja herätti toisen suosionmyrskyn toisensa perästä; erittäin olivat suosionosotukset innostuneita suuremmoisen ja varsin onnellisesti suoritetun toisen näytöksen ja Valentinen (rva Achté) ja Raoulin (Navrátil) mestarillisesti laulaman, sydäntäkouristavan kaksinlaulun jälkeen neljännessä näytöksessä." Näytännön lopussa huudettiin taiteilijoitten rinnalla esiin myöskin kapellimestari Hrimaly ja Bergbom. — Paitse mainituita kiitettiin hyvästä tuloksesta nti Ingmania (kuningatar Margareta), rva Aura Thuringia (paashi Urbain), Hannes Hahlia (Marcell), Achtéta (Nevers) ja Bergholmia (kreivi de St. Bris). Lukuisat kööritkin, joissa laulajien luku nousi yli 50, onnistuivat oivallisesti. Vihdoin pidettiin oopperan näyttämöllejärjestelyä koristuksineen ja kauneine pukuineen erittäin onnistuneena. Niinkuin tavallista on kun tämä pitkä ooppera näytellään, oli useita lyhennyksiä tehty — varsinkin 5:nnessä näytöksessä — mutta kuitenkin kesti ensi näytäntö klo 1/2 12:een. Seuraavat näytännöt alotettiin klo 1/2 7 — Näytännön jälkeen köörilaulajat kävivät Bergbomin asunnon edustalla laulamassa.

Hugenotit meni vielä neljä kertaa ennen joulua (10/12-17/12). Ennen viimeistä näytäntöä julkaistiin Morgonbladetissa arvostelu, josta otamme seuraavat kohdat:

— — "Niin harvinaisen lahjakkaalle draamalliselle laulajattarelle kuin rva Achté on Valentinen mahtava osa kiitollinen tehtävä. Erittäin onnellista on että se niin hyvin sopii hänen mezzosopranolleen. Emme voikaan muuta kuin ehdottomasti ihailla sitä ilmehikästä tapaa, millä hän esittää kärsivän, rakastavan naisen, joka sortuu elämän koviin ristiriitoihin. Rva Achtéssa sulaa suuressa määrässä laulu ja näytteleminen yhteen sopusointuiseksi kokonaisuudeksi, ja se innostuksen hehku ja tuli, joka puhkeaa näkyviin intohimoisemmissa olosuhteissa, on yhtä tärkeä osa kuin musikaalinen varmuus siinä eheässä taideluomassa, joka hänen Valentinensa on. Eritoten on mainittava neljännen näytöksen suuri kohtaus Valentinen ja Raoulin välillä, yksi rva Achtén ja oopperan loistokohtia. — Hra Navrátililla oli niinikään tässä intohimoisessa kohtauksessa tilaisuutta näyttää kykynsä voimakkain puoli. Hänen esityksensä oli muutoin tavallisuuden mukaan huolellinen ja ansiokas. Suurimpia laatuaan hänen luonnolliset äänivaransa eivät ole, mutta sitä enemmän on arvoa annettava taiteilijalle, joka, käsittäen tehtävänsä, varmasti kehitetyllä laulumetoodilla ja huolellisella äänensä käyttämisellä osaa voittaa vaikeuksia, jotka vähemmän tottuneelle olisivat kerrassaan mahdottomia. Paha vaan että hra Navrátil tämän oopperan aikana ei ole ollut oikein voimissaan. — Margaretan osan lauloi kiitettävästi nti Ingman, joka varsinkin koloratuurilaulussa osottaa edistymistä. Kuitenkin toivoisimme enemmän täsmällisyyttä näyttelemisessä ja lämpöä esityksessä. — Reippaasti ja miellyttävästi esiintyi tunnettu ja arvossa pidetty musiikinharrastaja [rva Aura Thuring] eloisan ja keimailevan paashin roolissa. Huomautamme äännännän puhtaudesta, jossa hän, huolimatta kauniista äänestään, ei aina ole tyydyttänyt korkeampia vaatimuksia. — Hra Hahl puolestaan kerrassaan yllätti yleisön hyvällä käsityksellään ja esityksellään Marcelin kauniissa ja tärkeässä osassa. Päättäen tästä debyytistä — ennen koulutusta — on hra Hahlilla syvine, menevine äänineen lupaava tulevaisuus näyttämöllisenä laulajana. Jo nyt ilmenee esityksessä mitä parasta ennustavaa tasaisuutta ja sydämellisyyttä. — Hra Bergholmkin ansaitsee kiitosta; neljännen näytöksen salaliittokohtauksessa on hänen äänensä vaikuttava, vaikkei hänellä ole tarpeellisessa määrässä yltiöpäistä hehkua. Ja vihdoin on hra Achtélle tunnustus suotava hänen ansiostaan kokonaisuuden onnistumisessa. — Hrimalylla on suuri kunnia tilapäisesti lisätyn laulukunnan harjottamisesta. Voimaan ja täsmällisyyteen nähden ovat köörit täysin tyydyttävät; suuremmoinen salaliittokööri ja vaikea kiistakööri suoritetaan todella mallikelpoisesti." — —

Ennen vuoden loppua annettiin enää vain kaksi näytäntöä: Laululintunen ja Norma 26/12 ja Musta Domino 28/12. —

Joskaan vuodenvaihde ei vaikuttanut muutosta lauluosaston toiminnassa, lienee kuitenkin sopivata taasen palata puheosastoon, jonka jätimme silloin kun se Jämsästä matkusti Hämeenlinnaan. Täällä rva Th. Hahnsson, Vilhon kirjeen mukaan, oli tilannut sille Nordinin salin (vuokra: 5 prosenttia bruttotuloista) ja ensi näytäntö (Yhdistysjuhla, Toinen tai toinen naimaan) oli 17/11. Kaikkiaan annettiin 9 näytäntöä — viimeinen 5/12. Merkillisin ilta oli 28/11, jolloin Lea meni ensi kerran toinen näyttelijätär kuin rva Raa nimiroolissa. Siinä debyteerasi näet nti Kaarola Avellan ja sanotaan sen tapahtuneen varsin suurella menestyksellä. Viimeksi esitettiin Aksel ja Walborg, "joka näkyi suuresti tyydyttävän hämeenlinnalaisia". Vilholla oli ollut paljo puuhaa Trondhjemin tuomiokirkon rakentamisesta Nordinin salonkiin! — Keskitulo näytännöistä oli 260 markkaa.

Hämeenlinnasta muutettiin Tampereelle, jossa 12/12 alotettiin samalla ohjelmalla kuin edellisessä kaupungissa. Näytäntöjä annettiin aina helmikuun keskivaiheille saakka; viimeinen oli 13/2. Tammikuun lopulla oli kuitenkin viikon väliaika, jolloin ei näytelty; silloin kävi, niinkuin alempana saamme nähdä, osa seuruetta vierailulla Helsingissä. Ohjelmisto oli pääasiassa entinen. Lea meni kaksi kertaa, Aksel ja Walborg kolme, joista kaksi täydelle ja yksi hyvälle huoneelle. Uutuuksia olivat: ensimäinen Molièren komedia näyttämöllämme, Vilhon suomentama Lääkäri vastoin tahtoansa— Vilho pääroolissa, 2/2, ja Törmäsen kääntämä, Th. Barrièren 3-näytöksinen huvinäytelmä Enon rahat, 7/2. Yleisö oli yleensä tyytyväinen, ja tekivät tulot keskimäärin 315 mk illalta.

Vielä mainittakoon että vuoden vaihteessa taikka oikeastaan vähän varhemminkin oli seurueeseen liittynyt uusi jäsen, Rudolf Kivekäs (Löfving), 21 v., nimismiehen poika Lapvedeltä, käynyt viisi vuotta Haminan kadettikoulua ja ollut muutamia vuosia lääninkonttoristina Viipurin lääninhallituksessa. Tämä nuori mies ei ollut lahjaton, mutta jo puolentoista vuoden päästä hän meni Ruotsalaiseen teatteriin. Edelleen tarjoutui Tampereella kaksi nuorta neitiä teatteriin. Toinen, Hilma Rosendahl, jäikin useiksi vuosiksi seurueeseen. Hän oli ravintoloitsijan tytär, "sivistynyt ja koulunkäynyt", Vilho kirjoittaa, "sekä varreltaan sopiva ja ulkomuodoltaan kauniinpuoleinen".

Edessämme on 1877 vuoden kevätkausi, jolloin Suomalainen teatteri tavallista enemmän oli yleisen huomion esineenä. Tämä aiheutui ensiksikin siitä, että se viisivuotiskausi, joksi kannatusyhdistys oli perustettu, nyt oli umpeen kulumassa ja että siis uusi pohja oli laskettava yritykselle, toiseksi siitä, että hallituksen puolelta viritettiin n.s. yhteenliittymis- eli fusioonikysymys, joka tarkoitti yhteistoiminnan aikaansaamista teatterien välillä ja joka, vaikka se lopulta raukesi tyhjiin, kumminkin synnytti loppumattomia neuvotteluja ja sovinnonhieromisia, ja vihdoin kokoontuivat jälleen säädytkin ja niilläkin oli sanansa sanottava taidelaitoksesta, joka oli alkuunpantu edellisten valtiopäivien päättyessä. Kaikesta tästä on järjestänsä selkoa tehtävä, mutta parhainta lienee ensin kertoa itse teatterin toiminnasta ja vasta sitten ottaa muut asiat puheeksi.

Uudenvuoden päivänä Suomalaisen teatterin ystävät kävivät kunniatervehdyksellä Emilie Bergbomin luona ja antoivat hänelle muistolahjaksi hopeiset kirjoitusneuvot, samalla kun dosentti Perander sydämellisin sanoin kiitti häntä siitä verrattomasta uutteruudesta, jolla hän oli hoitanut kannatusyhdistyksen taloutta ja muutenkin toiminut teatterin hyväksi. — Ehtoolla esitettiin Fidelio, rva Achté ja Navrátil pääosissa, ihastuneelle huoneelle. Lähinnä sen jälkeen 4/1 saatiin pitkän ajan päästä kuulla Fra Diavolo. Rva Achté sekä Achté ja Bergholm hoitivat entisiä tehtäviään, mutta lady Pamelan osan lauloi rva Aura Thuring ja Lorenzon Jaakko Passinen, kumpikin ensi kerran; niinikään oli toisella rosvolla uusi edustaja, Hannes Hahl, toista näytteli niinkuin ennen Pesonen. Kaikki nämä uudet voimat esiintyivät yleisön mielihyväksi, mutta suurempaa huomiota kuin muut herätti Passinen, joka jo näytäntökauden alussa oli otettu oopperan jäseneksi, mutta vasta nyt esiintyi ensi kerran näyttämöllä. Debyytti oli sangen lupaava. Heleä tenoriääni oikein yllätti kuulijoita ja kolmannen näytöksen kavatiinan hän lauloi niin sulavan soinnukkaasti, että se oli kohta uudistettava. Sitä vastoin hän oli aivan tottumaton liikkumaan näyttämöllä. — Musta Domino annettiin 6/1 ja Fra Diavolo toistamiseen 7/1.

Teatterin ystäväpiireissä oli näinä aikoina kerrottu mieltäkiinnittävästä uutuudesta, joka oli tulossa, nimittäin Mozartin Taikahuilusta. Tämä toinen ooppera klassillista saksalaista ohjelmistoa näyttämöllämme meni ensi kerran 12/1. Ihana, ihastuttava sävelteos onnistui oivallisesti, ja yleisö oli niinkuin ymmärtää saattaa erinomaisen mielissään, eikä ainoastaan sitä, vaan se tunsi kansallisen itsetuntonsa vahvistuvan uudesta taiteellisesta voitosta. Kun ooppera oli edelleen esitetty kolme kertaa (14, 16, 19 p.), arvosteltiin sitä Morgonbladetissa tähän tapaan:

— "Beethovenin Fidelio, Meyerbeerin Hugenotit ja Mozartin Taikahuilu, tämä kultainen apilalehti, on tulos kolmen vuoden uhrautuvasta työstä ihanteellisten arvojen palveluksessa. Kuka muu kuin se voimakas henki, joka on meille tämän kaiken hankkinut, olisi voinut edes uneksia semmoista? Ja näiden sävelteosten esittäminen, joka jo itsessään on niin merkillistä syrjäisessä maassamme, on meille suomalaisille sitä merkillisempi, kun näemme sen tapahtuvan ylpeän tietoisina siitä, että kaikki esiintyjät, yhtä välttämätöntä poikkeusta lukuunottamatta, ovat maanmiehiämme. Olemme nyt vähitellen, perinnäisellä itsemme halveksimisella vuosikausia tuhlattuamme rahoja ja rakennettuamme yhä pettävän toivomme taiteemme kehityksestä joukkojen palkkaamiseen läntisestä naapurimaastamme, tulleet ymmärtämään ja tietämään, että Suomessakin on kykyä ja älyä, jota näyttämötaide vaatii. Ja kumminkin on täten vain ensi askel astuttu korkeampaa kehitystä kohti. Olemme oppineet tuntemaan ja esittämään mitä ulkomaalaiset maailmannerot ovat näyttämöä varten sommitelleet. Jälellä on antaa kotimaisillekin sävelille tilaa näyttämöllä. Suomalaisen kansan runsaasta soitannollisesta varastosta on luotava teoksia, jotka tunnemme omaksemme. Jotakin aivan uutta on aikaansaatava. Suomalainen kantele on pukeutuva muotoon ja saava sisällyksen, joka saavuttaa muun maailman kummastuksen. Vasta silloin on meillä suomalainen ooppera korkeimmassa merkityksessä. Ja kun on kysymys kansallisesta kehityksestämme, emme enää pidä mitään mahdottomana. Suomalainen ooppera nykyisessä muodossaan oli takavuosina mahdottomuus; nyt se on olemassa. Miksei läheinen tulevaisuus antaisi suomalaisen draamallisen säveltämistaidonkin nousta taimelle?"

"Kaikki suuri maailmassa on alkuaan ollut pientä; vähäpätöisestä, pilkatusta asemasta Suomalainen teatteri äärettömien vaikeuksien läpi on kohonnut maamme laatuaan etevimmäksi sivistyslaitokseksi. Se on välttänyt alhaista ja likaista, joka täyttää kukkaron ja syövyttää ihanteellisuuden ja siveyden." — (Huomautetaan sitten että ooppera ei missään tule toimeen omilla tuloillaan ja että yksityisten suoma avustus ennen tai myöhemmin on osottautuva riittämättömäksi). "Kuka on turvaava kansallista lyyrillistä näyttämöämme? Se joka vuosien kuluessa vaivaloisesti on rakennettu, ei saa hävitä. Miten meillä asiaa käsitettäneekään, muissa Euroopan maissa kansallisomaisuutta suojellaan häviöstä ja laiminlyönti siinä kohden katsotaan pyhäinryöstöksi. Jätämme asian valistuneen hallituksen harkittavaksi." — —

"Rva Achtén esityksessä ihailemme sitä haaveellista hohdetta, joka on hänen Paminalleen omituinen. Luonnon lapsena Pamina välittömästi noudattaa sydämensä kuiskauksia, tunnustaa naivisessa viattomuudessaan lempensä ja palavan halunsa yhtyä lemmittyynsä ja epätoivonsa kun heidän täytyy erota. Kummallista elämää ympärillään hän katselee milloin lapsellisella pelvolla, milloin iloisella hämmästyksellä. Mutta unelmien maailma on muodottomuuden valtakunta. Ääriviivojen täytyy olla epämääräisiä, intohimojen toisenlaisia kuin tosielämässä, kaikki on oleva hunnutettua, pehmoista. Rva Achté osasi mestarillisesti pukea laulunsa ja näyttelemisensä unelman epämääräiseen ihanteellisuuteen. Leikkivällä ylemmyydellä hän esitti hienoa, runollista naisolentoa, suloisen ja liikuttavan luonnollisessa yksinkertaisuudessaan. Varma on että rva Achtén Pamina on säilyvä kuulijain pysyvänä muistona."

Nti Ingmanista arvostelija sanoo, että hänen roolinsa Mustassa Dominossa ei oikein soveltunut hänen luonnolliselle äänelleen, ja epäedullinen oli hänelle myöskin Yön kuningattaren osa, se kun on kaikkein vaikeimpia korkealle sopranolle. Häntä oli siis kiitettävä siitä, että hän vastaanottamalla osan oli tehnyt oopperan esittämisen mahdolliseksi. Hänen kehittynyt koloratuurinsa näyttäytyi oivalliseksi, ja varsinkin toisessa näytöksessä hän hyvin suoritti aariansa. Laulajattaren ääni ei ollut kotiatulon jälkeen pysynyt heleänä. "Kylmä, vaihteleva ilmanalamme on osottautunut vaaralliseksi lauluäänille, jotka ovat saaneet kehityksensä etelän suopeamman taivaan alla." — Edelleen kiitetään Navrátilia Taminona; varsinkin ensi näytöksessä hän lauloi aariansa con amore. — Tämän Mozartin oopperan koristuksia ovat Yön neitojen ja haltiattarien kolminlaulut. Edellisiä edustivat neidit Lagus, Braxén ja Wikström, jälkimäisiä neidit Lagus, Carlsson[93] ja Conradi. Kaikki nämä naistriot suoritettiin merkillisen hyvällä yhteislaululla ja raikkain, sulosointuisin äänin — niin eritoten haltiattarien sulavan kauniit laulut. Ensi kerran saatiin kuulla nti Lagus oopperaosassa ja hänen esiintymisensä herätti mitä parhaimpia toiveita. Ääni oli kirkas ja myötätuntoa synnyttävä, ja hänen liikuntatapansa näyttämöllä todisti plastillisia opintoja. Sarastroa edusti Bergholm tavallisella tarkkuudellaan ja varmuudellaan. Ylevä aaria toisessa näytöksessä on joka kerta palkittu kättentaputuksilla. Erityisesti mainitaan Hannes Hahlin ansiokas tapa esittää resitatiivi Taminon kanssa ensi näytöksessä, yksi oopperan kauniimpia kohtia. Papagenon hullunkurisessa roolissa on Pesonen saanut runsaasti suosionosotuksia. Hänellä on "hyvät luonnolliset lahjat ja ääni, josta ahkeralla harjotuksella voi jotakin tulla." — Hrimalyn johtamaa orkesteria kiitetään reippaasta, hyvästä yhteissoitosta. Näyttämölle järjestelyä sanotaan huolelliseksi ja pukuja luonteenomaisiksi. Lukuisat kuvaelmavaihdokset vaativat kaikki mihin Arkadiateatterin koneisto kykeni.

Samassa numerossa, jossa luemme tämän niin innostuneella johdannolla alkavan arvostelun, eräs yhtä innostunut pakinoitsija puhuu Suomalaisesta oopperasta. Se on tasaisesti edistynyt edistymistään mitä tulee esitysten arvoon, niin hänkin tunnustaa; mutta samoin ovat kustannukset ja vastukset kasvaneet. "Usein hän on kuullut ennustettavan, että yritys on lakkautettava", hän sitten lisää, ja valitettavasti ei se ollut tyhjää pakinaa. Samalla aikaa kun ooppera saavutti huippukohtansa — tuskastutti sen ystäviä tulevaisuuden synkkyys.

Taikahuilu meni vielä kolme kertaa 21/1 ja 23/1 sekä 1/2. Välinäytäntönä annettiin Fidelio 25/1, nti Ingman Marcellinana ja Hannes Hahl ministerinä, sekä 27/1 valtiopäivien avajaisten johdosta erityinen sekaohjelma, jossa Suomalaisen teatterin molemmat osastot olivat edustettuina. Esitettiin näet Lea ja Hugenotit (2, 3 ja 4 näytös). Huone oli lähes loppuun myyty ja katsojissa, joiden joukossa nähtiin paljo valtiopäivämiehiä kaikista säädyistä, oli juhlatunnelma vallalla. Teatterin tarkoitus oli antaa näyte pyrinnöistään ja kyvystään. Sentähden oli puhenäytelmäkin otettu mukaan, "sillä se elvytys, jonka etevä isänmaallinen draamallinen näyttämö on omansa tuottamaan kansalliselle sivistykselle, ei ollut saavutettavissa oivallisimmillakaan lyyrillisillä esityksillä". Näytäntö menestyi kaikin puolin hyvin. Rva Achtélle ja nti Ingmanille ojennettiin komeita kukkakimppuja ja paitse taiteilijoita huudettiin Bergbomkin esiin.

Merkki * (Mbl) huomauttaa ensin tämän näytännön johdosta, että puheosaston jäsenillä paria poikkeusta lukuunottamatta ei ole ollut koulua ja esikuvia, niinkuin lauluosaston taiteilijoilla, eivätkä he myöskään ole enemmän valtion kuin pääkaupungin yleisön puolelta saaneet sitä kehotusta, joka on suotu Ruotsalaisen teatterin ulkomaalaisille näyttelijöille ja joka olisi tullut heidän osakseen, jos Suomella olisi — suomalainen pääkaupunki. "Mutta huolimatta epäsuotuisista olosuhteista tämä näyttämö kuitenkin on edistynyt tavallisen maaseututeatterin kantaa korkeammalle. Että niin on laita, todisti se tapa millä vastaanotettiin Kiven kuolemattoman Lean esitys. — Hyvällä aistilla johtokunta oli asettanut Lean ja Hugenotit rinnakkain. — Ylevän ihanteellinen Lea piti puoliaan suuremmoisen sävelteoksen rinnalla, sillä varmaan ei kukaan lähtenyt teatterista ilman tietoisuutta siitä, että oli elänyt juhlahetken. Se oli todella arvokas juhlanäytäntö."

"Esitys onnistui odottamattoman hyvin. Sanomme odottamattoman, syystä kun Lean nimirooli, josta rva Raa-Winterhjelm on jättänyt unohtumattoman muiston, oli nuoren debytantin käsissä ja samoin Joaksenkin tärkeä osa, jota Lundahl ennen on ansiokkaasti näytellyt. Nti Kaarola Avellan, rva Betty Almlöfin oppilas, osotti todeksi mitä maaseutulehdet ennen ovat sanoneet hänen Leastaan. Hänen lausuntansa oli tosi-ilmehikästä ja huolellista, hänen liikuntonsa tasasuhtaisia ja pyöristettyjä ja luontevia, sanalla sanoen hän näyttäytyi kuuluisan opettajan lahjakkaaksi oppilaaksi. Semmoiset opinnot oikeuttavat tavallista parempaan taiteilijatulevaisuuteen. Nti Avellan on alottanut koululla ja tarkasti pitämällä itseään silmällä. Innostus ja taiteellinen vapaus ovat vielä riippuvaisia muodon pakosta, mutta aikaa voittaen rikkaat lahjat varmaan irroittuvat sidonnaisuudesta." Kivekkäällä (Joas) on runsaasti lämpöä ja hehkua, mutta useissa kohdin näkyi että opinnot ovat riittämättömiä; Böök (Aram) oli tuntuvasti edistynyt, mutta lemmenkohtauksia vaivasi liiallinen tunteellisuus. Zakeuksena esiintyi entiseen tapaan arvossa pidetty Vilho. — Hugenoteissa oli ainoastaan se muutos, että nti Lagus lauloi paashin osan ja hyvin miellyttävästi.[94]

Tämän jälkeen alkoi uusi sarja näytäntöjä, joissa Hugenotit esitettiin seitsemän kertaa (kun luetaan mukaan näytännöt joulukuulta ja 3 myöhempää huhtikuulta, nousee koko luku 15:een). Ensimäinen näitä näytäntöjä oli 30/1 ja viimeinen 19/2. Ooppera kokosi hyviä huoneita, sanotaan 6/2, ja esitys näyttäytyi yhä tasaisemmaksi ja oli totta puhuen meidän oloihimme nähden mallikelpoinen. Yleisö puolestaan ei väsynyt palkitsemaan esiintyjiä vilkkailla suosionosotuksilla ja kukkakimpuilla. — Tavattomampi kunnioituksenosotus rva Achtéta kohtaan tapahtui 9/2, kun lähetystö Suomalaisen oopperan ystävien puolesta professori Th. Reinin johtamana kävi taiteilijattaren luona pyytämässä saada muistoksi hänen unohtumattomista ansioistaan isänmaallisen taidelaitoksen hyväksi maalauttaa hänen muotokuvansa säilytettäväksi Arkadian lämpiössä. Tehtävä uskottiin F. Ahlstedtille, jonka kädestä silloin syntyi se taiteilijattaren kuva, joka esittää hänet Valentinena Hugenoteissa ja nykyään nähdään Kansallisteatterissa.

Kahtena viimeisenä iltana huone oli kukkuroillaan; taiteilijapari Achté oli näet aikeessa lähteä laulajais-kiertomatkalle ja näytännöillä oli hyvästijätön merkitys. Varsinkin 19/2 nousi suosionmyrsky suuren suureksi. Paitse kukkia sai Valentinen innostuttava esittäjä vastaanottaa kaksi laakeriseppelettä, ja kun ooppera oli päättynyt, eivät suosionhuudot olleet loppuakaan. Tuskin tarvitsee sanoa, että sitte kun rva Achté ja muut taiteilijat oli useita kertoja vaadittu esille, tuli Bergbomin ja Hrimalynkin vuoro.

Mutta merkillisempänä kuin yleisön ylistyshuudot, joihin laulajatar jo oli tottunut, on pidettävä se kunnianosotus, joka tämän näytännön jälkeen tuli Emmy Achtén osaksi J. V. Snellmanin puolelta. Snellman, joka 1871 oli lähettänyt tervehdyksen Bergbomille ja kehottanut häntä luopumaan esteettisistä harrastuksistaan, oli tietysti suurella mielenkiinnolla seurannut tämän tarmokasta yritystä perustaa kansallinen näyttämö, ja huolimatta siitä että hänen neuvonsa oli hyljätty hän vilpittömästi iloitsi teatterin voitoista. Eikä 70 vuoden paino estänyt häntä itseäänkään silloin tällöin käymästä Arkadiassa, hän kun vanhastaan oli suuri laulun ja soitannon ystävä. Mitä hän silloin mietiskeli Suomalaisesta teatterista ja erittäin rva Achtésta, sen hän nyt otti julkilausuakseen kirjoituksessa, joka nimettömänäkin kohta herätti huomiota tavallisista arvosteluista eroavan vakavan sävynsä kautta. Koska katsomme tätä Snellmanin lausuntoa arvokkaimmaksi ja kauneimmaksi kunnianosotukseksi, mikä rva Achtén ja oopperan osaksi on tullut, otamme sen tähän kokonaisuudessaan:

Tämän suomalaisen taiteen historiassa unohtumattoman nimen sijasta saattaisi otsakkeena kirjoittaa: Suomalainen ooppera. Sillä toisen mainitseminen sisältää mielikuvan toisestakin.

Emme unohda että monet voimat ovat myötävaikuttaneet Suomalaisen näyttämön syntyyn ja maamme näyttämöllisissä aikakirjoissa loistavaan uraan. Ensiksikin, hyvän näyttämön ensimäinen ehto, harras ja taitava johtaja, jota kaikissa maissa on melkein vaikeampi tavata kuin eteviä taiteilijoita. Toiseksi innokkaita ja alttiita suosijoita — välttämättömyys etenkin semmoiselle laulunäyttämölle, jota valtio ei kannata. Ja kolmanneksi ne monet hyvät taiteelliset kyvyt, jotka rva Achtén ohella ovat mahdolliseksi tehneet esittää sarjan oopperoita, parhaita mitä aikamme tarjoaa. Varsinkaan emme unohda Suomalaisen oopperan erinomaista onnea, että se on voinut asettaa nti Basilierin rva Achtén rinnalle. Syystä on pidettävä sangen epävarmana, milloin näyttämömme voi taikka onko se enää koskaan voiva näyttää semmoista taiteilijaparia.

Mutta korkeampi vakava ooppera on meidän oloissamme laulunäyttämön pohja ja perustus. Ja jokaisella semmoisella näyttämöllä täytyy olla primadonna, joka kykenee herättämään yleisön täyden mielenkiinnon. Sillä harvat ovat ne oopperat, joissa ensi soprano ei ole sävelteoksen keskipisteenä. Ja jollei rva Achtéta olisi ollut, olisi joka koe esittää näitä oopperoita jäänyt ainoastaan kokeeksi, jota vastoin nyt ihastuneet kuulijat yhä uudestaan ovat palanneet vielä kerran kuullakseen monta kertaa ennen kuultuja säveleitä. Tämä ei ole niin ymmärrettävä, ettei musiikilla eikä muilla lauluosilla olisi ollut suuri osansa tässä vetovoimassa. Mutta itsekseen ne eivät voi ylläpitää mielenkiintoa, jollei naisellinen pääosa ole tyydyttävästi edustettu. Sentähden näkee niin usein, että draamallinen laulajatar yksin on perustuksena muuten keskinkertaisenkin näyttämön onneen.

Rva Achtésta sanotaan, että hänellä on yhtä suuret lahjat maalaustaiteeseen kuin soitantoon ja että hänellä varhaisimmassa nuoruudessaan oli valittavana toinen tai toinen näistä kutsumuksista. Mutta olosuhteet asettivat niiden väliin laulun näyttämöllisenä taiteena ja tämä ratkaisi vaalin soitannon eduksi, joskin muodossa, jota rikaslahjainen nainen tuskin koskaan oli edes aavistanut elämänsä tehtäväksi. Ja oikein hän valitsi, mikäli sitä voidaan menestyksestä arvostella. Sillä naisellisella maalauksella on, niinkuin pitkä kokemus on näyttänyt, ainoastaan ahdas piiri avoinna, ja siinä jää korkeinkin alemmas korkeinta tässä taiteessa. Ja etevällä pianonsoittajalla on kyllä kunniansa, mutta ei siinäkään naisellinen kyky saavuta korkeinta. Tavallisesti häneltä puuttuu ei ainoastaan fyysillistä voimaa, vaan myöskin se puhtaasti objektiivinen innostus sävelteoksen kauneuteen, joka tuottaa suoritukselle oikean värityksen ja tenhon. Konserttilaulu on sitä vastoin naiselle monta vertaa kiitollisempi ala, sillä hänellä on silloin esitettävänä mitä varta vasten on luotu hänen ääntänsä ja tunnettaan varten. Mutta naiselle soveliain taide on kuitenkin näyttämöllinen. Siinä hän esiintyy täydellisesti omassa roolissaan, naisen roolissa elämässä — jopa primadonnana siinä osassa tätä roolia, joka on naisellisen olemuksen a ja o, vaihdellen hänen elämänsä iankaikkista teemaa, rakkautta, sen suruja ja iloja. Saattaisi vain ihmetellä että suuria näyttelijättäriä on niin harvassa. Tähän vaikuttanee epäilemättä se, että nainen kuitenkin mieluummin täyttää vaatimattomammankin paikan todellisessa elämässä kuin hetkisenkään näyttelee roolia olla sitä korkeampana, mieluummin elää lemmen elämää kuin maalailee sen kuvaa. Kun puhutaan rva Achtésta, ei ole tarpeen etsiä esimerkkiä siitä että onneksi molemmat voivat yhtyä. Mutta näyttämö tyydyttää toisenkin puolen naisen luonnollista kaipuuta. Näyttämöllä hän ihastuttaa ei ainoastaan taiteellisuudellaan, vaan myöskin persoonallaan, kauneudellaan, sulollaan, jotka siellä saavat mahdollisen korkeimman ylistyksen. Tämänkin täytyy vaikuttaa siihen, että näyttämö on naisen varsinainen taiteilijaura.

Tietoperäisesti selitettäköön, että näyttelijättären taide on korkeampi kuin laulajattaren. Sillä edellinen elvyttää jaloimpia luomia mitä runoilija on miettinyt ja runoillut. Mutta soitannolla on tenhovoima, joka vastustamattomasti ihastuttaa suurtakin yleisöä, ja sentähden draamallinen laulajatar kuitenkin on se, joka saa osakseen suurimmat kunnianosotukset — sekä kultasateen, joka ei koskaan putoa näyttelijättären tielle. Mutta surullista kyllä tulee kai kultasateesta puhuminen oopperan yhteydessä Suomessa aina tuntumaan ivalta. Sitä suurempi oikeus on etevällä näyttämöllisellä taiteilijalla meillä olla puhtaan innostuneen kiitollisuuden esine. Ja jos joku on ansainnut tätä kiitollisuutta, on se rva Emmy Achté.

Luonto antoi hänelle suuria lahjoja. Jalopiirteiset kasvot, kauniin katseen, komean, notkean vartalon. Mutta nämä ulkonaiset lahjat tulevat oikein huomattaviksi vasta kun ne nähdään hänen korkealahjaisen henkensä elähyttäminä. Silloin hänen olentonsa erinäisinä hetkinä on hurmaavan ihana. Se on mahdikkaan älyn, innostuksen ihanuus, joka silloin loistaa muodon läpi, joka myöntyvästi antautuu sen heijastimeksi. Se joka esim. on nähnyt hänet siinä Hugenottien kohtauksessa, missä hän polvillaan vastaanottaa Marcelin siunauksen, ei koskaan unohda tätä ihanteellisen kaunista kuvaa. Tavan takaa saattaa hänen esiintymisestään eri rooleissa kuulla sanottavan: "Niin kaunis hän ei koskaan ennen ole ollut." Se todistaa vain että hänessä ulkonaisen olennon kauneus tulee hänen sisästään, joka taas puolestaan todistaa hänen suurta henkistä lahjakkaisuuttaan. Jouduttuamme tähän kohtaan, osottakaamme ihailumme — suoruudellamme. Laulajattaren kasvojeneleet ovat erinomaisen vaihtelevia. Joskus tapahtuu, että hän käyttää tätä näyttelijättären arvokasta lahjaa liiallisesti. Liikunnoissaankin hän silloin tällöin menee sulouden rajan yli. Täkäläisissä teatteriarvosteluissa on tapana joka toisella rivillä käyttää oppisanaa "plastiikka". Se kuuluu joltakin. Kenties on tällä sopimattomasti esitetyllä plastillisen esiintymisen vaatimuksella onnistuttu kuolettaa toinen tai toinen koittava innostus, joka on pyytänyt vapaata tilaa ensiksi esiintyäkseen ilmaisussa, joka on taiteellisen rajoituksen arvoinen. Me vältämme tätä ikävää sanaa ja uskallamme vain muistuttaa peilistä. Se on varmaan antava parhaimman opetuksen. Sillä hän on niitä taiteilijaluonteita, jotka luovat sääntöjä ja joilta kritiikki oppii kaiken sen mitä se tietää taiteesta.

Rva Achtén laulusta ei meidän tarvitse, hänen koulustaan emme voi mitään sanoa. Keskinkertaiselle koulu on kaikki. Nerollekin on puute siinä kohden pilkku — mutta pilkku auringossa. Kuinka voimakas hänen äänensä on, sitä hän ei vielä ole ollut tilaisuudessa koettamaan. Että se helposti hallitsee täkäläisen orkesterin ja köörit, ei vielä merkitse paljoa. Minkälaatuinen hänen laulunsa on ja kuinka ääni on ilmehikkään suloinen todistaa se innostus, jonka tämä laulu niin lakkaamatta on herättänyt. Mutta tässäkin kohden on korkein koe kestämättä yleisön edessä, joka on enemmän kuin helsinkiläinen pilattu suuren laulun kuulemisella. Yksi ominaisuus on tällä laululla kuitenkin, jonka kaikkialla pitäisi tuottaa sille menestystä, se harvinainen ominaisuus että se on tosidraamallinen, se on: että se voi sydäntäkouristavalla tavalla ilmaista sielun vaihtelevia tunnelmia. Onko tunnelma joka roolissa ja joka hetkessä oikea, siitä voidaan taasen kiistellä loppumattomiin. Mutta missä sen ilmaisu näyttelemisessä ja laulussa on niin vaikuttava, erehdys ei voi olla suuri; ja mestaroivalla kritiikillä tavallisesti ei ole parempaa perustusta kuin se, että toinen käsitystapa toisessa taiteilijassa on ennen viehättänyt arvostelijaa. Mutta semmoinen kritiikki merkitsee vähän, kun on kysymys draamallisesta kyvystä, joka itsenäisesti luo roolejaan. Uskallamme tässäkin kohden lausua ajatuksemme suoraan. Rva Achté kenties ei aina tarpeeksi säästä ilmaisun voimaa, josta seuraa, että vaikutus siinä paikassa, missä sen tulisi olla mahtavin, vähenee. Ja silloin näytteleminenkin käy rinnan tämän voiman tuhlaamisen kanssa laulussa. Rohkenemme esimerkkinä mainita suuren kaksinlaulun Hugenottien neljännessä näytöksessä, jossa lopulla Valentinen epätoivon ilmaisu ei enää jaksa kiihtyä. Meistä rva Achtén draamalliset lahjat ovat hänen suurin kunniansa, niin että miltei olisi halu valittaa, että suomalainen puhenäyttämö on menettänyt tämän harvinaisen suuren kyvyn — jollei sen ihanaa esiintymistä hänen laulussaan silloin olisi kadotettu.

Niitä seikkoja, jotka niinkuin ylempänä mainittiin vaikuttivat määräävästi rva Achtén uraan, oli suomalaisen oopperan synty. Lukija muistanee, että Viipurin kaupunki näki kummankin ensimäiset askeleet. Sieltä kuultiin ensin mainittavan Emmy Strömerin nimi. Molemmat ovat käsi kädessä kasvaneet siihen korkeuteen, jonka pääkaupunki nyt viime aikoina on saanut nähdä. Kumminkaan emme luule, että rva Achté Taikahuilussa ja Hugenoteissa on saanut unohtumaan nti Strömerin Trubadurissa ja ennen kaikkea Luciassa. Sillä neron tuli ei kasva; ja se se on joka sytyttää. Emme tarvitse tässä uudistaa mitä on sanottu siitä, kuinka tärkeää teatterille on omistaa primadonna ja varsinkin laulunäyttämölle omistaa soprano, joka kykenee innostuttamaan. Suomalainen ooppera katsokoon siis onnekseen, että sillä uransa alussa on ollut tämä etu. Mutta rva Achtétakin onniteltakoon, että oopperalla on ollut johtaja, joka ei ole säästänyt huolta enentääkseen ja kohottaakseen tämän näyttämön voimia. Sillä tämä yhä voimallisempi tuki on tehnyt hänelle mahdolliseksi rinnan sen kanssa kehittää suurta, ihanaa kykyään. Kenties hän olisi vieraalla näyttämöllä jo päässyt etemmäskin, joka tapauksessa voittanut suurempia ulkonaisia etuja. Että hän kumminkin niin uskollisesti on antanut halvan suomenkielen soida huuliltaan, saattaisi tuntua uhrilta. Mutta se on kuitenkin varma, että hän on tullut siksi mitä hän on suomalaisten vastarakkauden ympäröimänä, jopa voimme sanoa kasvattamana. Eikä tämä ole vähäarvoista. Vieraassa maassa hän olisi kenties loistanut enemmän, mutta, niinkuin niin moni muu, loistaakseen ja — unohtuakseen. Täällä hänen nimensä on elävä unohtumattomana suomalaisen taiteen historiassa. Täällä, ainoastaan täällä hänet jälleen otetaan vastaan avoimin sylin, lämpimällä innostuksella. Tätä jälleennäkemystäpä kohti katse käännettynä yleisö tungeskelee ollakseen läsnä hänen 'viimeisen edellistä' ja 'viimeistä kertaa' esiytyessään.[95]

Seuraavan kolmen viikon kuluessa taiteilijapari Achté antoi konsertteja Helsingissä, Hämeenlinnassa y.m. Ennen kun he pitemmäksi ajaksi lähtivät pääkaupungista, pidettiin heille 14/2 jäähyväispidot, joissa professori Rein taiteen ja soitannon ystävien puolesta lausui kiitokset heidän työstään kotimaisen taiteen hyväksi. Kun sitte matka oli alkava, oli asemalle kokoontunut paljo saattajia, jotka ilmaisivat tunteensa kukkalahjoilla ja eläköönhuudoilla.

Samaan aikaan kun Hugenotit esitettiin viimeisiä kertoja, oli puheosasto Tampereelta saapunut Helsinkiin, jossa sen nyt vaihdellen oopperan kanssa tuli näytellä pari kuukautta eteenpäin. Rva Achtén tyhjän paikan oli Ida Basilier täyttävä, mutta hän tuli vasta maaliskuun alkupuolella. Kun näet ei oltu tarkoin määrätty minä päivänä hänen piti alkaa vierailunsa Helsingissä, hän oli suostunut erinäisiin esiintymisiin Kööpenhaminassa y.m., jotka olivat suoritettavat ennen kun hän palasi Suomeen. Aluksi oli siis puheosasto yksin kilpatantereella ja alotti se toimensa 23/2 antamalla kappaleen Oma Toivoni. "Suomalaisen teatterin hartaimmat ystävät", lausuu U. S., "olivat kokoontuneet toivottamaan puheosastoa tervetulleeksi. Rakas on pääkaupungin suomalaisille oopperamme, joka meidän silmiemme edessä on kasvanut ja voittojuhliansa viettänyt, mutta vielä rakkaampi on sittenkin se Suomalaisen teatterin varsinainen ydin, jota puheosasto edustaa." Jälleen huomattiin edistystä ja erittäin, "että esitys kokonaisuudessaan sangen hyvin sointui yhteen". Muitten edellä kiitettiin Vilhoa suutari Tuiskuna. Kun sama näytäntö oli uudistettu, tuli 27/2 Kavaluus ja rakkaus. Siinä nti Avellan antoi oikean ja eheän kuvan lady Milfordista ja Vilho oli etevä Wurm; mutta rva Aspegrenin Lovisa ei ollut eheä eikä Böök Walterina, vaikka hän paikottain oli hyvä, osannut välttää liiallista tunteellisuutta j.n.e. Ylipäätään ei tällä kertaa oltu yhtä tyytyväisiä murhenäytelmän esitykseen kuin ensi kerralla. Luultavasti olivat vaatimukset kohonneet. — Kolmas ohjelma, Puolan juutalainen ja Laululintunen kokosi 2/3 ja 4/3 hyvät huoneet ja pidettiin Vilhoa yhtä oivallisena edellisessä kuin Lydia Lagusta jälkimäisessä kappaleessa. Vilho "suorastaan saattaa uskomaan että kaikki on täyttä totta; niin eläväksi hän kuvansa luo". — Neljännen ohjelman jälkeen 6/3, Lääkäri vastoin tahtoansa, Kihlaus ja Ei ollenkaan mustasukkainen, sanotaan: "Puheosaston näytännöissä lisääntyy yleisö lisääntymistään. Kumpiko voitti [Molière vai Kivi yleisön naurattamisessa] on vaikea sanoa. Kaikki kolme näytelmää toimitettiin hyvin; Vilhon jokainen jo tunnustaa oikeaksi taideniekaksi" (U. S.). —

Puheosastojen väliin pistettiin 7/3 Faust-näytäntö, jossa nähtiin uusia esittäjiä kolmessa eri roolissa. Nti Ingman oli Margareta. "Hänen käsityksensä oli yleensä todenperäinen ja esityksensä runollinen. Kolmannessa näytöksessä hän yllätti lämmöllä ja voimalla, jota hänen edellisistä esiintymisistään päättäen ei olisi voinut odottaa." Seuraavissa korkean traagillisissa kohtauksissa voimat kuitenkaan eivät riittäneet. Muuten ääni ei nytkään ollut täysin terve. Siebelinä astui esiin nuori vasta-alkaja, nti Conradi, varsin tyydyttävästi, ja Valentinina Kiljander, laulaen musikaalisesti ja tarkasti.

Viides puheosaston ohjelma, Pilven veikko, Lääkäri vastoin tahtoansa ja Toinen tai toinen naimaan, tuli 8/3 ja kuudes, Nummisuutarit, 11/3. Komedia, joka näyteltiin neljä kertaa, oli ensi illaksi houkutellut Arkadiaan niin paljo katsojia, että viimeksi tulleet saivat seisoa käytävällä. Leinon Eskoa kiitettiin oivalliseksi ja perin koomilliseksi. Erittäin onnistuneita olivat myöskin Vilhon Topias ja Kallion Sepeteus. Mainitut olivat parhaimmat, mutta muutkin hyviä.

Lauantaina 10/3 Ida Basilier saapui ja tervehdittiin häntä asemalla ylioppilaslaululla ja eläköönhuudoilla. Edellisenä syksynä laulajatar erottuansa oopperasta oli lähtenyt Ruotsiin ja Norjaan. Tukholmassa hän oli antanut kaksi konserttia, yhdet aamupäivälaulajaiset rva Trebellin ja Konrad Behrensin kanssa sekä kuninkaallisessa oopperassa laulanut kaksi kertaa Rosinana; Kristianiassa hän taasen antoi viisi konserttia ja esiintyi kahdeksan kertaa Rosinana. Jälkimäisessä kaupungissa piti hänen myös esiintyä Faustissa, ja ooppera oli jo ilmoitettu, kun teatteri paloi. Paitse muualla oli laulajatar kotimatkallaan Lyybekissä laulanut kaksi kertaa Rosinan ja yhden kerran Margaretan osan. Kaikkialla ihailtuna ja laakereita niitettyään nti Basilier jälleen tuli ihastuttamaan sitä yleisöä, jolle hän kumminkin oli rakkahin; mutta tällä kertaa tunnelma ei ollut suruton. Kristianiassa nti Basilier näet oli mennyt kihloihin Aftenpostenin toimittajan Johan Magelsenin kanssa, ja uutinen herätti kysymyksen, onko tämä käynti ehkä viimeinen?

Taiteilijatar alotti vierailunsa Margaretana Faustissa, joka meni kolme kertaa peräkkäin (13/3-18/3). Lämpimästi, kättentaputuksilla, kukilla ja esiinhuudoilla, yleisö toivotti suosikkinsa tervetulleeksi. Hänen äänensä soi heleästi ja raikkaasti kuin ennen ja samoin oli esityskin entisellään. Toisessa näytännössä Lydia Lagus ensi kerran lauloi Siebelin osan "raittiisti ja suloisesti". Erittäin hän "tositunteella ja hienolla, taiteellisella vivahduttamisella" esitti romansin neljännestä näytöksestä. Kolmannen näytännön jälkeen lisätään, että "nti Lagus luo runollisen, sulokkaan kuvan Siebelistä; tällä roolilla nuori laulajatar on astunut taiteilijain riviin. Hänen laulunsa, täynnä musikaalista innostusta, osottaa sen ohella hillitsemiskykyä ja yksityiskohtien vivahduttamista, joka hämmästyttää. Näytteleminen on vapaata ja aina harkittua. Hänen esitystään leimaa luonnonraittiin runouden tuoksu, kotiseutujen kanervakukkain lahjottama. Uskallamme toivoa paljon 'laululintuseltamme'."

Muistuttaaksemme että elettiin valtiopäivien aikaa, mainitsemme tässä näytäntöjen välissä eräät pidot, jotka muutamat talonpoikaissäädyn jäsenet toimeenpanivat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosikokouksen jälkeen 16/3. Ylioppilastalolla vietettyjen pitojen tarkoitus oli ensikädessä kunnioittaa Seuran toimimiehiä, mutta samalla muitakin, jotka olivat työtä tehneet suomenkielen ja kirjallisuuden hyväksi. A. Meurman piti ensimäisen puheen Runebergin, Fredr. Cygnaeuksen, Lönnrotin ja Snellmanin kunniaksi. Edusmies Brusila puhui kamarineuvos Rabbelle, Heikkilä nuoremmille suomenkielisille kirjailijoille, Lukander tri Bergbomille ja Suomalaisen teatterin läsnäoleville jäsenille, Riihimäki isänmaalle ja H. Jaatinen naisille. Erittäin huomautetaan, että useimmat puhujat alkoivat joillakin Runebergin sanoilla — merkillinen kunnioitus runoilijaa kohtaan, jonka viimeinen kevät oli käsissä, vaikkei kukaan voinut tietää niin olevan laidan. Edelleen pidettiin puheita Yrjö Koskiselle, Uuden Suomettaren toimittajille y.m. Vastauspuheessaan Yrjö Koskinen huomautti siitä erikoisesta merkityksestä korkeamman henkisen viljelyksen edistämiseen nähden, joka talonpoikaissäädyllä maassamme oli, kun se näet oli ymmärtäväisesti ja auliisti ottanut kannattaakseen kansallista kirjallisuutta, kansallista taidetta ja kansallisia oppilaitoksia. Jotain siihen verrattavaa oli tuskin muissa maissa tavattavissa.

Tämä puhe, joka Morgonbladetin kautta tuli ruotsalaisenkin yleisön tietoon, herätti melkoista huomiota. "Finsk Tidskriftissä" luettiin sen johdosta katkeran ivallinen jutelma ja muutkin ruotsalaiset lehdet koskettelivat sitä pahaa sisua ilmaisevalla tavalla; mutta tositeossa on kieltämätöntä että 1870-luvun kansalliset harrastukset koulun, kirjallisuuden ja taiteenkin alalla olisivat olleet turhat, jollei yhteinen kansa olisi suonut sille apua, josta puhuja sitä kiitti. — Juhlassa vallitsi lämmin, luottavainen henki ja se päättyi vasta aamun koittaessa ollen laatuaan semmoinen, että "sen vertaista meidän maassamme ei ennen ole vietetty" (U. S.).

Ida Basilierin toinen vierailurooli oli Rosina Sevillan Parranajajassa, joka myöskin annettiin kolme kertaa peräkkäin (20/3-25/3). Kiljander oli Figaro, Navrátil Almaviva, Bergholm Bartholo, Hannes Hahl Basilio ja nti Wikström Marcellina. Ihastuttavasta Rosinasta ei ole mitään lisättävää entiseen, ja Navrátil suoriutui musikaalisen taitavasti osasta, joka ei kuitenkaan ollut hänelle sopivimpia. Kiljander näytti kuinka kauniita tuloksia huolelliset opinnot voivat tuottaa, vaikkei hänen äänensä luonnostaan ollut rikkaimpia. Hänen lausuntansa oli taitava ja laulunsa kiitettävä aistin ja draamallisen ilmeen puolesta. Kumminkin olisi voimakkaampi ääni ollut tarpeen. Bergholmille annettiin tunnustus sekä laulusta että humoristisesta näyttelemisestä; ja tyydyttävä oli nti Wikströmkin, ja Hahlin mahtava bassoääni vaikutukseltaan oivallinen. —

Kolmannen näytännön edelläkäyvänä iltana lauluosaston taiteilijat antoivat "erinomaisen onnistuneen" konsertin yliopiston juhlasalissa, joka ahdinkoon asti oli täynnä väkeä. Tietysti Ida Basilier loisti toisia kirkkaammin, mutta mainittava on, että Lydia Lagus silloin ensi kerran lauloi konserttisalissa ja "ihastutti yleisöä erittäinkin romansilla 'Robert Paholaisesta'; äänensä soi raittiin heleänä ja vaikeammatkin kohdat hän esitti sulavalla ja kelpo koulua osottavalla tavalla". Konsertti oli huokeuden puolesta (piletti maksoi 1:50) n.s. kansantajuinen; menestys herätti ajatuksen vastedeskin toimeenpanna samanlaisia ja niitä annettiinkin sitte 2/4 ja 10/5.[96] — Toinen konsertti, joka myöskin sai alkunsa Suomalaisen oopperan piiristä, oli Bruno Holmin antama, 27/3. Tämä laulaja, joka jo lähes vuosi sitten oli lupautunut oopperan palvelukseen, oli samoin kuin nti Lagus sairauden tähden ollut estettynä esiintymästä; nyt hän ensi kerran astui yleisön eteen ja saavutti täyden menestyksen.

"Hra Holm osotti omistavansa pehmeän, täyteläisen, väriltään miellyttävän ja kehitykseltään etevän äänen. Esitys on huolellinen pienimpiin yksityiskohtiin saakka, melkein sanoisimme sitä siroksi. Teeskentelemätön yksinkertaisuus ja lämpö sekä varma, musikaalinen käsitys tekevät hra Holmin laulun suuressa määrässä sydämelle puhuvaksi. Varsinkin hänen pianonsa on mitä tasaisin ja luontevin, todella ihmeen kaunis. Illan esityksistä päättäen laulaja pitää enimmän romansintapaisista, tunteellisista sävellyksistä. Schubertin laulut ja romansi Tannhäuserista onnistuivat kenties parhaiten ja näyttivät myös enimmän miellyttävän yleisöä." — —

Tämän yhteydessä mainittakoon, että sanomat tähän aikaan tiesivät kertoa nti Alma Fohströmin päättäneen opintonsa Pietarissa. Hän oli jo siellä julkisesti esiintynyt laulajaisissa ja saavuttanut mitä ehdottomimman tunnustuksen laulunsa hurmaavaisuudesta. Hänessä yhtyi muka Pattin hieno koloratuuri ja Nilssonin sympaattinen vivahduttamiskyky, hän oli kirkas, säteilevä tähti, jolla vain oli valittavana taivas millä halusi loistaa. Uskollisena ennen antamaansa lupaukseen hän ilmoitti Emilie Bergbomille olevansa valmis syksyllä ensi kerran esiintymään näyttämöllä Suomalaisessa oopperassa.

Kilpailu oopperan kanssa oli ymmärrettävästi epäedullinen puheosastolle, sillä korvia hivelevä laulu houkutteli aina useampia teatteriin kuin vakava puhedraama. Sentähden sen Helsingissä oloa ei ulotettukaan kauvemmas kuin 18 p:ään huhtik. Loppuajan ohjelmat olivat Narcisse Rameau, joka annettiin 23/3 sekä 4/4 ja 5/4. Marianne 2/4, Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, Mustalainen ja Riita-asia 8/4, Pekka Patelin ja Jeannetten häät 114 — Ida Basilier Jeannettena — ja viimeksi Daniel Hjort 16/4 ja 18/4. Helsingistä seurue matkusti Pietariin.

Kirjeessä nti Elfvingille Emilie Bergbom lausuu: "Hupaista oli puheosaston täällä ollessa; se on edistynyt suuresti ja toisella kerralla Daniel Hjort meni oikein hyvin. Ensi kerralla oli yhteisnäyttö vähän niin ja näin ja henkilöt hieman kotiutumattomia, mutta toisena iltana oli aivan toisin. Voithan luulla arvosteluani puolueelliseksi, mutta näytelmän hyvää menestystä todistaa se, että Dagblad ei repinyt alas sitä, vaikka se kuuluu aikoneen niin tehdä." —

Pari viikkoa puheosaston lähdettyä Morgonbladet (n:ris 99 ja 107) julkaisi yleiskatsauksen sen esityksiin, josta saadaan tietää millä kannalla se nykyään oli:

Arvostelija tunnustaa edistyksen todistavan, kuinka ahkerasti oli tehty työtä; että silti puutteita huomattiin on ymmärrettävää — onhan näyttämötaide korkeimpia ja vaikeimpia. Ylipäätään oli ohjelmisto hyvä, ei mitään ala-arvoista. Schiller, Molière, Kivi, Wecksell edustivat parhainta, mutta Erckman-Chatrianinkin nerokas sielunkuvaus Puolan juutalainen oli luettava loistonumeroihin. Parhaiten onnistui seurue edelleenkin porvarillisissa ja kansankuvauksissa: semmoiset kappaleet kuin Nummisuutarit, Kihlaus, Puolan juutalainen ja Mariannekin tekivät ehyen, miellyttävän vaikutuksen. Näytelmiä valitessa olisi ehkä enemmän silmällä pidettävä hyvän yhteisnäyttelemisen mahdollisuutta kuin loistoroolin hankkimista jollekin seurueen paremmista kyvyistä — niinkuin nähtävästi joskus on tapahtunut. Pahinta oli että alkuperäisiä kappaleita ei ollut ilmaantunut. Mitä se merkitsee että esitettävänä oli kotimainen alkuteos, näki Nummisuutarien menestyksestä. Se voitiin antaa useimmin ja se herätti suurinta mielenkiintoa — todistus suomalaisen teatteriyleisön turmeltumattomasta aistista. — Että teatterikoulu olisi tarpeen, sen huomaa siitä että monen näyttelijän lausunta on epätyydyttävä ja että itse puhe-elimet usealla näyttävät kaipaavan harjottelua.

Tehtyään nämä yleiset muistutukset laitoksesta, joka oli kohonnut sille kannalle, että ankarampi kritiikki oli oikeutettu, arvostelija kääntyy yksityisiin näyttelijöihin. Naisista oli rva Aspegren yhä etevin. Hänellä oli soinnukas, sympaattinen ääni vallassaan, hän liikkui vapaasti ja näytteli miltei aina harkitusti ja huolellisesti. Ainoastaan kasvojeneleitä häiritsi tavasta omituinen tyytymätön piirre suun ympärillä. Mariannessa esitys oli voimakas ja tosielämän läpitunkema. Katrina hän tosin muistutti rva Raa-Winterhjelmiä, mutta kuitenkaan hän ei orjallisesti jäljitellyt esikuvaa, vaan loi Katrin joissakin määrin toisenlaiseksi kuin se ennen on nähty. Jos rva Aspegren jäikin esikuvan jälkeen hurjassa tarmokkaisuudessa, sai hän sitä vastoin tuon kovia kokeneen kansannaisen lempeämmän puolen selvemmäksi ja hänen esityksensä oli senvuoksi kenties enemmän omansa herättämään myötätuntoisuutta. Rva Aspegren oli vähemmän noita kuin nainen. —

Rva Lundahlkin oli hyvin käyttökuntoinen; mutta vaikka hänellä oli edullinen ulkonäkö ja huolellinen näyttelemistapa, puuttui häneltä lämpöä ja tunnetta, jota paitse hänen lausunnassaan joskus huomattiin häiritsevä ääntäminen. Paras hän oli markiisitar Pompadourina Narcisse Rameaussa, jona hän kokonaan nojasi rva Winterhjelmiin. Ebba Stenbockina hän varsinkin viime näytöksessä oli liian kylmä. — Nti Avellania kirjoittaja oli nähnyt ainoastaan Sigrid Stålarmina Daniel Hjortissa ja hän rajoittaa sentähden arvostelunsa tunnustukseen, että näyttelijättären esitys osotti sekä taipumuksia että opintoja, joskaan hän ei vielä ollut täysin kotiutunut näyttämöllä eikä tyydyttävästi perehtynyt suomenkieleen. Yksityiskohdissa (esim. vankilakohtauksessa) nti Avellan onnistui hyvin. Neidit Tötterman ja Aalberg sekä rva Leino näyttäytyivät hekin entistä tottuneemmiksi.

Seurueen miespuolisista jäsenistä oli Vilho ensimäinen. Se kunnioitettava into, millä hän oli antautunut taiteeseensa oli täysin menestynyt. Parempaa käin hänen esityksensä Puolan juutalaisessa arvostelija ei koskaan ollut nähnyt suomalaisella näyttämöllä ja harvoin suurissakaan teattereissa. Varsinkin melodraamassa se on niin voimakasta ja todenperäistä, että se vastustamattomasti tempasi jokaisen katsojan mukaansa, mutta osotti samalla malttia ja taiteellista itsensä hillitsemistä, joille on sitä suurempi arvo annettava kun rooli helposti voisi vietellä liiotteluun. Ylipäätään näyttävät tarmokkaat roolit, jotka vaativat teräväpiirteistä luonnekuvausta (niinkuin esim. Rémy Mariannessa) olevan sopivimmat Vilholle; kumminkin menestyy hän oivallisesti koomillisissakin (esim. Topiaksena Nummisuutareissa ja Pekka Patelinina). Hän on kaikissa suhteissa yksi seurueen pylväitä. Lundahl on erittäin lahjakas ja älykäs. Hänen puhe-elimensä eivät kuitenkaan näy olevan taivutettavissa selvään lausumiseen, jota paitse liikunnoissakin huomaa pitkällisen kivuloisuuden aiheuttamaa hervottomuutta. Sentähden olisi väärin ankarasti arvostella hänen Daniel Hjortiaan ulkonaisten puutteitten takia, joiden parantaminen ei ole näyttelijän vallassa. Epäedullista oli hänelle myöskin että Fritiof Raan esitys vielä on tuoreessa muistossa. Mielihyvällä Lundahl nähtiin uudestaan Narcisse Rameauna, jota hän näyttelee ansiokkaasti. Erityinen tunnustus on näyttelijälle suotava eloisasta tavasta, millä hän esittää mustalaista samannimisessä unkarilaisessa komediassa. Böökillä on sangen edullinen ulkonäkö ja komea vartalo ja hänestä voi tulla hyvä näyttelijä. Enemmän miehuutta, vähemmän herkkätunteisuutta olisi kuitenkin tarpeen. Rooleissa, joissa tunteellisuus on paikallaan, Böök on oivallinen. Juhana Flemingiä on tuskin kukaan kuvannut niin hyvin kuin hän. — Leinokin on varsin lupaava kyky, niinkuin näkyy ei ainoastaan hänen loistoroolistaan, Eskosta, vaan muistakin. Arvid Stålarmia hän esitti jotenkin ansiokkaasti, vaikka liikunnot olivat liian nuorekkaita ollakseen tarpeellisen arvokkaita. Leinonkin vartalo on komeanlainen; äänen karkeus olisi ajoissa poistettava. — Kallion käyttökelpoisuus koomillisella alalla on tunnettu, mutta Choiseulin herttuana (Narcisse Rameau) ja Kaarlo herttuana (Daniel Hjort) hän oli vähemmän onnistunut. — Vasta-alkajia ovat Tervo, Törmänen ja Kivekäs, eivätkä he vielä pysty suurempiin tehtäviin, joskin kuta kuinkin pitävät paikkansa pienemmissä. Kivekäs oli siten aika uljas Olavi Klaunpoika. — Aspegren ja Himberg ovat viime aikoina paraasta päästä hoitaneet oopperain sivurooleja. Edellinen näytteli kuitenkin melko hyvin Bertrandia Mariannessa. Hänet luetaankin seurueen parempien kykyjen joukkoon. — Arvostelijan loppupäätös on se, että puheosaston esitykset osottavat niin ahkeraa harrastusta ja tasaista edistymistä, että se ennen pitkää on kykenevä suorittamaan korkeampiakin tehtäviä.

Ensimäinen oopperanäytäntö pääsiäisen jälkeen oli tiistaina 3/4, jolloin Hugenotit annettiin Navrátilin hyväksi. Ida Basilier oli hyväntahtoisesti ottanut laulaakseen Valentinen korkeatraagillisen osan, vaikka se ei kuulunut hänen alaansa. Ymmärtäähän sen että hän ei semmoisessa tehtävässä voinut kilpailla edeltäjänsä kanssa, mutta silti hän erinäisissä kohtauksissa oli loistavakin. Niin esim. laulajatar kohtauksen jälkeen Raoulin kanssa kolmannessa näytöksessä huudettiin esiin esiripun ylhäällä ollessa. Kiljander oli lauluun ja näyttelemiseen nähden ansiokas Nevers. Illan sankarille Navrátilille osotti yleisö suurta suosiota. Lähes kaksi vuotta tämä ulkomaalainen oli yhä uusissa rooleissa esiintynyt näyttämöllämme, ilman että hän olisi menettänyt arvoansa taikka häneen olisi väsytty. Tämän selittää yksistään se tosiasia, että hän antautui joka tehtäväänsä samalla puhtaalla taiteellisella innolla ja rakkaudella. — Sama ohjelma uudistettiin 9/4 ja 13/4 ja olisi se esitetty 6/4:kin, jollei sairauskohtaus olisi pakottanut vaihtamaan sitä Faustiin.

Tämän jälkeen Ida Basilier lähti lyhyelle Pietarinmatkalle. Hänen poissa ollessaan annettiin huhtikuun loppupuolella Ernani, osaksi uusilla laulukyvyillä: Naëmi Ingman Elvirana ja Bruno Holm Carlo I:nä. Ensi ilta oli 20/4 ja Holm astui silloin ensi kerran näyttämölle yleisön eteen. Menestys oli täydellinen, sillä hänen laulussaan havaittiin sama taiteellinen hienous ja tunne, joka jo konsertissa oli herättänyt huomiota ja mieltymystä, ja tuli siihen vaikutusta enentämään yhtä hieno ja ilmehikäs näytteleminen. Näytäntö uudistettiin 22/4 ja 25/4; kolmantena kertana nti Ingmanin hyväksi. — Näistä näytännöistä taikka oikeammin vain kahdesta uudesta esiintyjästä kirjoittaa nimimerkki T(aavi Hahl) Morgonbladetiin (n:o 98):

"Naëmi Ingmanin resettinäytäntö oli niitä, jotka ovat omansa kotimaisen laulutaiteen ystävissä elähyttämään ja lisäämään toiveita tämän ihanan taiteen tulevaisuudesta maassamme. Laulajatar suorittaa Ernanissa viidennen roolinsa — eikä ole vähässä määrässä kiinnittänyt yleisön huomiota. — Elviran osa on se, jossa hän tähän saakka luullaksemme on onnistunut parhaiten. Kauniin koloratuuriaarian ensi näytöksessä hän lauloi luontevasti ja miellyttävästi ja äänen entistä raittiimpi heleys saa toivomaan pitkällisen epäterveyden vihdoinkin menevän ohi. Erittäin miellyttävä yllätys oli kuulla, kuinka hänen äänensä vaikuttavasti piti puoliaan yhteislaulukohdissa, niin ettei se edes kolmannen näytöksen finaalissa jättänyt toivomisen sijaa. Vaikka nti Ingman liikkuu luontevasti ja pehmeästi näyttämöllä, ei hän vielä kykene tyydyttävästi panemaan painoa situatsioonin erikoisluonteeseen taikka yksilöllistyttämään kuvattavaa luonnetta. — — Bruno Holmin debyyttirooli oli hänelle erinomaisen sopiva, se kun ei ainoastaan sallinut hänen italialaisen koulunsa esiintyä kauniissa valossa, vaan tarjosi laulajalle runsaasti tilaisuutta näyttää hienoa musikaalista aistiaan. Ilta illalta hän on ollut vapaampi vasta-alkajan ramppikuumeesta, joka alussa haittasi varsinkin fortekohtia; sitä vastoin hänen pianonsa jo ensi kerralla oli kaunis ja miellyttävä. Äännäntä on puhdas ja oikea, ja taiteellisesti pyöristetty esitys ilmaisee tyylin alkua. [Tehtyään erinäisiä yksityiskohtaisia muistutuksia, arvostelija jatkaa:] Se tosiasia että Holm jo ensi kerran esiintyessään on kyennyt eloisasti ilmaisemaan ne tunteet, jotka hän tahtoi esittää, herättää meissä mitä parhaimpia toiveita, ja kun hän suuremman tottumuksen kautta on saanut kuninkaallisemman ryhdin, vakavamman, ylpeämmän kävelytavan sekä oppinut hienommin vivahdetusti kuvaamaan espanjalais-ritarillista galanteriaa, niin on hänen Carlonsa oleva oikea kotimaisen lyyrillisen näyttämön koristus."

Ernani ilmoitettiin vielä kerran annettavaksi, mutta jostakin syystä näytäntö peruutettiin. Puolen toista viikon aikana ei annettu mitään oopperaa ja saivat tällä välin laulun ystävät esteettömästi ihailla Alma Fohströmiä kolmessa konsertissa (kaksi yliopiston juhlasalissa ja yksi Nikolainkirkossa). Sen ohella hän lauloi Ruotsalaisessa teatterissa näytösten välillä; mutta kun hän 4/5 aamulla lähti opintomatkalle Italiaan, oli hän varmasti lupautunut lokakuulla esiintymään suomalaisella näyttämöllä. —

Viime mainittuna päivänä oli Arkadiassa jälleen merkillinen premiääri. Silloin esitettiin näet Meyerbeerin suuri ooppera Robert Paholainen. Navrátil nimiroolissa, Ida Basilier Isabellana, Lydia Lagus Alisana, Bergholm Bertramina ja Rainer Vuorio[97] Raimbaultina. Huone oli täpötäynnä, menestys täydellinen ja lopussa huudettiin paitse taiteilijoita Bergbomkin esiin. Sunnuntaina 6 p. toukok. ooppera oli annettava toistamiseen ja näytäntö oli jo alkanut, kun tieto saapui, että Runeberg klo 2 1/2 i.p. oli vaipunut kuoleman uneen. Näytäntö lakkautettiin kohta. — Robert Paholainen näyteltiin sitte vielä viisi kertaa (8, 11, 13, 15 ja 18 p.) ja oli tulot lähinnä viimeisestä näytännöstä määrätty Lydia Laguksen hyväksi.

— — "Hyvällä aistilla oopperamme jätti pois 2:n ja 3:n näytöksen balettikohtaukset. Mutta joskin Robertin esitys tässä kohden oli puutteellinen, tarjosi soitannollinen osa, joka toki oopperassa on katsottava pääasiaksi, sitä suuremman nautinnon musiikinystäville. Suomalainen ooppera on onnekseen saanut uskoa Isabellan osan Ida Basilierille. Ne, jotka tuntevat laulajattaren kyvyn, tietysti eivät ole epäilleet hänen voivan kiitettävästi suorittaa tämänkin loistavan tehtävän, mutta hänen ehdottomimpia ihailijoitaankin lienee kumminkin yllättänyt se korkea taiteellisuus, johon hän tässä roolissa oli kohonnut. Mikä näyttämö tahansa voisi ylpeillä siitä tavasta, millä laulajatar esittää sisilialaisen, kunnioitukseen ja kuuliaisuuteen tottuneen ruhtinaantyttären muuttumista rakastavaksi, nuoreksi naiseksi, joka vuorottain kauhun ja lemmen valtaamana taistelee hurjaa, taikavoimalla varustettua rakastajaansa vastaan, ja vihdoin rukouksillaan rauhottaen hänen rajua intohimoaan saa hänet purkamaan lumouksen ja polvistuen henkensä uhalla alistumaan hänen tuomioonsa. Hyvin harkittu näytteleminen ja sen kanssa yhteensulanut lauluesitys vivahdutetaan hienosti toiminnan mukaan ja saavuttaa huippunsa 4:n näytöksen ihanassa kavatiinassa (armo-aariassa). Erittäin on meidän julkilausuttava ihastuksemme siitä aitotaiteellisesta älystä, jolla nti Basilier tässä kohtauksessa ymmärtää säästää äänivarojaan, niin että hän jatkuvalla kohoamisella situatsioonin korkeimpana hetkenä aikaansaa mitä sydäntäkouristavimman vaikutuksen. Niinkuin nti Basilier laulaa Isabellan osan Robertissa hän luultavasti ennen ei ole mitään laulanut, ja arvostelija on epätietoinen, onko Helsingissä mitään laulettu, joka niin korkeassa määrässä olisi ollut kypsyneen taiteellisuuden leimaamaa kuin tämä."

"Alisan osa on Lydia Laguksen käsissä, joka siinä ensi kerran on esiintynyt suuressa roolissa. Ja ilolla tunnustamme hänen onnistuneen erinomaisesti. Nti Laguksella on laaja ja voimakas, heleä mezzosoprano, ilmehikkäät kasvot ja näyttämölle erittäin sovelias vartalo. Äänen taiteellisessa kehityksessä hän kyllä ei vielä ole saavuttanut päämääräänsä, mutta kuitenkin hän jo voi sitä käyttää varsin tyydyttävästi. Äännäntä on varma, esitys innokas ja usein hyvin vivahdutettu, nojaten miellyttävään, luontevaan ryhtiin ja ilmehikkäisiin kasvojeneleisiin. Eräissä kohtauksissa laulajatar näyttää semmoista kykyä panna painoa olotilan luonteenomaisiin piirteihin, että ollaan oikeutettuja mitä parhaimpiin toiveisiin. Erittäin ansiokas on sekä laulu että näytteleminen 3:n näytöksen kohtauksessa Bertramin kanssa, kun tämä noustuaan Manalasta vaatii Alisalta vaitiolon lupausta. Tässä nti Lagus ylen viehättävästi kuvaa tyttöä, joka toiselta puolen pelkää Bertramin kauheita uhkauksia, toiselta puolen palaa innosta pelastaa Robert. Muistettava on niinikään loistava tapa, millä kolminlaulu (ilman säestystä) samassa näytöksessä ja suuri samallainen yhteislaulu 5:ssä näytöksessä suoritetaan; kunnia siitä tulee nti Lagukselle sekä hroille Navrátilille ja Bergholmille yhteisesti. Molemmat nämä kolminlaulut todistavat selvästi, että nti Lagus jo on niin pitkälle edistynyt laulutaiteessa, että hän kykenee esittämään tärkeitä oopperaosia." — —

"Hra Navrátililla Robert on uusi näyte hänen mainiosta kyvystään draamallisena laulajana. Hurja, turmelevien vaikutusten valtaan joutunut normannilainen ritari, jonka jalo luonto kuitenkin joskus pilkistää esiin, voittaa taiteilijan kauniin, ihannoitsevan esityksen kautta katsojain myötätunnon ja mielenkiinnon. Vilkkaalla osanotolla me 1:ssä näytöksessä näemme yhtä hyvin sankarin surun (kohtaus Alisan kanssa) kuin hänen peli-irstailunsa ja nautimme kumpaakin oivasti kuvaavasta musiikista. Tunnetun kauniin sisiliaanan Navrátil laulaa hienon musikaalisesti niinkuin hänen tapansa on, ja vallan kiitettävästi avustaa häntä tässä näytöksessä kööri, joka etenkin viimeisinä iltoina on eloisasti ja voimalla suorittanut vaikean osansa. Hra Navrátilin taipumuksesta ylipäätään ihannoimaan kuvattavansa johtuu luonnollisesti, että hänen Robertinsa 4:ssä näytöksessä, kun tämä taikavavalla nukutettuansa koko hovin tahtoo ryöstää Isabellan, ei näytäkään sitä uhmailevaa hurjuutta, jota olisi voinut odottaa voitonvarmalta rosvoritarilta. Mutta ei sitä pane pahaksi, kun kuulee lämpimästi ja tositaiteellisesti esitetyn herttaisen kavatiinan, joka käy prinsessan heräämisen ja sitä seuraavan kaksinlaulun edellä. Erittäin ansiokkaasti laulaja myöskin myötävaikuttaa molemmissa kolminlauluissa." — —

— — Arvostelija katsoo miellyttäväksi velvollisuudekseen tunnustaa melkoisen edistyksen, joka on huomattavana hra Bergholmin Mefiston ja Bertramin välillä. "Totta on että laulajan luonteenlaatu ei oikein sovellu draamallisen todenperäisesti esittämään näitä pahan perusjohteen ruumistuksia, jotka runoilijat ovat katsoneet hyväksi ajatella puoleksi filosoofisesti, puoleksi satumaisesti; mutta laulaja voi lohduttaa itseään sillä että harvalla näyttämöllä maailmassa on taiteilijoita, jotka täysin kykenevät esittämään näitä pirunrooleja. Kaikissa tapauksissa kuulee jälkimäisessä osassa harvoin sitä laulun jouduttamista, joka Faustissa ja joissakuissa muissakin oopperoissa häiritsee hra Bergholmin esitystä, ja muutamissa kohdin (esim. buffaduetin ja kohtauksen Alisan kanssa 3:ssa näytöksessä) hän laulaa ansiokkaasti. Onnellisin hetki on laulajalla kuitenkin (saman näytöksen 2:ssa kuvaelmassa) herättämiskohtauksessa luostarin ristikäytävässä. Hra Bergholmin miehekäs ääni pääsee siinä oikein esiintymään ja ilmaisee koko heleän raikkautensa — joka muuten tapahtuu yhteislaulu-kohdissakin."

"Raimbaultin osassa eräs nuori tenorilaulaja, hra Vuorio, astui ensi kerran näyttämölle. Ääni on vastaiseksi vähän harjotettu, mutta sillä on viehättävä heleys ja voima. Ballaadi 1:ssä näytöksessä näytti käyvän hänen voimiensa yli, mutta siinä kättentaputuspuuskassa, jolla yleisö palkitsi 3:n näytöksen buffaduetin, oli hra Vuoriolla runsas osa. Laulajan miellyttävä ääni ja näyttämölle soveltuva ulkonäkö näyttävät kehottavan jatkamaan opintoja."

"Erityisen kiitoksen ansaitsee aseairueitten kauniisti laulettu kvartetti 2:n näytöksen finaalissa sekä 'helvetinvalssi' ja suuri kirkkokööri viime näytöksen lopussa. Pääansio tästä tulee luonnollisesti hra Hrimalylle, oopperan kapellimestarille, ja se todistaa uudestaan kuinka kelvollinen hän on edesvastuulliseen virkaansa ja kuinka hartaasti hän tekee työtä tyydyttääkseen mitä häneltä toivotaan." — —

Viimeisissä näytännöissä esitettiin neljä eri oopperaa tunnetusta ohjelmistosta. Rykmentin tytär annettiin 21/5 ja 23/5, Ida Basilier nimiroolissa ja Passinen Toniona; Taikahuilu 25/5 (Bergholmin hyväksi), 27/5 ja 30/5 Ida Basilier Yön kuningattarena ja Lydia Lagus Paminana; Ernani 29/5 ja Sevillan Parranajaja 1/6. Tämä viimeinen näytäntö oli samalla Ida Basilierin hyvästijättö-ilta, ja ihastuttava Rosina oli senkin tähden muitten edellä innostuneitten suosionosotusten, esiinhuutojen ja kukkatervehdysten esineenä. Lopuksi täytyi Bergbominkin tulla näkyviin. Kumminkaan laulajatar ei ainiaaksi eronnut oopperastamme — hän oli luvannut vieläkin palata.

Täydentääksemme kertomustamme teatterin toimesta tänä kevätkautena on lopuksi huomio käännettävä puheosastoon, joka huhtikuun loppupuolella ja toukokuulla näytteli Pietarissa. Ensiksi Vilho samoinkuin edellisenä vuonna vuokrasi kauppapalvelijain klubin tilavan huoneuston, ja näytännöt alkoivat 22/4 Sirkan esittämisellä. Alku oli lupaava, m.m. siihenkin nähden että suuri, vapaamielinen venäläinen sanomalehti Golos oli sopinut suomalaisiin oloihin hyvin perehtyneen kirjailijan W. G(olovinin) kanssa, että tämä lehdessä arvostelisi suomalaisia näytäntöjä. Ensi illasta Golovin kirjoittikin seuraavaan suopeaan tapaan:

— — "Suomalaisten taiteilijain esitys oli yhteisnäyttelemisen puolesta erinomainen ja herätti paikottain äänekkäitä suosionosotuksia. Varsinkin miellyttivät rva Aspegren (Sirkka) ja nti Savolainen (eukko Fadet) sekä näyttelijöistä hra Törmänen yksinkertaisena, mutta hyväntahtoisena ja iloisena Didierinä. Hra Törmänen ei ole ainoastaan lahjakas näyttelijä, vaan myöskin oiva erinäisten näytelmien suomentaja. — Hra Leinokin oli sangen onnistunut Fadetten rakastajana (Landrin). Seurueen primo amorosona on hän vallan paikallaan — kaunis ulkonäöltään ja täsmällinen näyttelemisessään. — Semmoisen vaikutuksen meihin teki ensimäinen pintapuolinen tutustuminen Suomalaiseen teatteriin. Aikomus on antaa 8 näytäntöä, joihin saadaan tilata pilettejä. Huone oli kukkuroillaan: yli 300 katsojaa — kunnioitettava luku ensi illaksi. Väliaikoina kuultiin miltei yksinomaan suomea puhuttavan. Koristukset ja puvut sangen tyydyttävät pienelle teatterille".[98]

Samassa lehdessä kerrottiin, että Suomalainen oopperakin oli tulossa Pietariin. Huhu oli luultavasti saanut alkunsa siitä että Ida Basilier näinä päivinä saapui sinne. Laulajattaremme antoi 24/4 hovilaulajain-kappelin salongissa konsertin, josta sanomien arvostelut olivat hyvin kiittäviä. Aikakauskirjassa Russkoje Obosrenie esim. sanottiin, että "suomalaisen oopperan primadonna olisi koristus mille eurooppalaiselle oopperalle tahansa" ja että "hänen tuskin kuuluva pianissimonsa muistutti Kristina Nilssonia". Toiset laulajaiset olivat suomalaisessa P. Marian kirkossa — seurakunnan turvattomien lasten hyväksi — ja niissä esiintyi avustajana nti Anna Forstén Viipurista. Paitse näissä konserteissa lauloi taiteilijatar myöskin Suomalaisen teatterin näytännössä 29/4 Jeannetten häissä. Eräässä kirjeessä Morgonbladetiin sanotaan, että yleisössä nähtiin "ylhäisempienkin piirien" edustajia sekä venäläisiä, että laulajatar harvinaisen heleällä ja loistavalla äänellään ja huolellisella näyttelemisellään herätti kuulijoissa erinomaista huomiota ja kiitollista ihailua ja että hänelle innokkaitten suosionosotusten keskellä Pietarin suomalaisen naisyhdistyksen puolesta ojennettiin jättiläiskukkakimppu, joka kultaisen nauhakirjoituksen mukaan oli omistettu "Suomen ilolinnulle". Paitse laulukappaletta kuului ohjelmaan Lea ja Toinen tai toinen naimaan. Edellisessä teki nti Avellan mitä kauniimman debyytin täkäläisellä suomalaisella näyttämöllä, ja me kuulimme erään kolme vuosikymmentä keisarillisessa teatterissa toimineen etevän näyttelijän, joka, vaikkei hän osaa suomenkieltä, oli näytännössä läsnä, antavan sen mairittelevan lausunnon nti Avellanista, "että hän etevällä plastiikallaan ja viehättävällä lausumisellaan on edistyvä pitkälle". Mutta myöskin muut tämän illan esiintyjät, Pesonen Jeannetten häissä, Vilho, Lundahl, Leino y.m. toisissa näytelmissä saivat ansaittua tunnustusta. — Vilho kirjoittikin (30/4) samasta illasta: "Näytäntö oli sangen onnistunut. Yleisö aivan mieltynyt, eikä ainoastaan Jeannetten häihin." —

Samana päivänä kun Ida Basilier antoi kirkkokonsertin, oli Aksel ja
Walborg näytelty. Siitä kirjoittaa W. Golovin Russkoje Obosreniessä:

— "Suomalaiselle seurueelle on annettava oikeudenmukainen tunnustus. Murhenäytelmä esitettiin ylipäätään varsin hyvin. Erittäin ihastuttivat meitä hrat Böök ja Lundahl Akselina ja Wilhelmina sekä rva Aspegren vaaleaverisen Walborgin roolissa. Vehkeilevänä munkkina menestyi Vilho sangen hyvin. Sankari, sankaritar ja munkki kuolevat aika tehoisasti näyttämöllä. Hra Leino oli täysin tyydyttävä arkkipiispana, ja hra Törmänen huvitti yleisöä yövahdin vähäpätöisessä osassa." —[99]

Toukokuun 2 p. annettiin Oma Toivoni sekä 5 p. Lääkäri vastoin tahtoansa ja Mustalainen. — "Tulot kahdesta ensimäisestä näytännöstä olivat 600 ruplaa yhteensä, Jeannette-illasta vähän yli 500 r., mutta kahdesta viimeisestä vain vähän päälle 300 yhteensä." Näin kirjoitti Vilho (9/5), lisäten että päiväkustannukset nousivat 150 à 160 ja päivärahat (lisämaksu näyttelijöille Pietarin aikana) viikolta 133 ruplaan. Seuraus oli että tulot eivät riittäneet palkkoihin, varsinkin kun kurssi oli perin alhainen, ja hän pyysi 450 r. puolikuunpalkkoja varten. Tästä näkyy että alkukin kääntyi huonoksi, ja yhä surkeammiksi Vilho paran kirjeet muuttuivat toukokuun jatkuessa. — Seuraavat kolme näytäntöä kauppapalvelijain klubin huoneustossa — Enon rahat (9/5); Viuluniekka (12/5); Orposisarukset ja Riita-asia (17/5) — eivät tuottaneet paljo muuta kuin päiväkustannukset. — "Tähän saakka 381 ruplan tappio", Vilho ilmoitti, ollen niin alakuloinen että jätti kokonaan kertomatta, että hän oli saanut laakeriseppeleen ja sen lisäksi "arvokkaan lahjan"; sitä vastoin hän mainitsi että näyttämö oli liian ahdas Maria Tudorille sekä että Björnsonin Konkurssi kyllä oli valmis, mutta nimi oli hänestä kovin "kamala". Hän oli toivonut saavansa vuokrata Mikaelinteatterin huokeasta hinnasta ja siten ansaita enemmän, mutta toivo petti, kun teatteria oli alettu korjata. — Sitte Vilho vuokrasi Buffateatterin, mutta kun oli etukäteen maksettava 200 rupl. eikä sitä voitu tehdä ennen kun rahoja tuli Helsingistä, ei 17/5 ja 28/5 välillä näytelty kertaakaan. "Théâtre Bouffessa", joka kaikkine päiväkustannuksineen maksoi 300 rupl. illalta ("siis se on kuitenkin halvempi kuin ennen muinoin kiviteatteri Helsingissä!" Vilho huomauttaa), annettiin kolme näytäntöä: 28/5 Lea, Natalia ja Nadeschda ja Mustalainen; 29/5 Remusen kotiripitykset, Lääkäri vastoin tahtoansa ja Suuria vieraita; sekä 3/6 Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa, Yökausi Lahdella, Kihlaus ja Laululintunen. — Viimeistä näytäntöä varten Lydia Lagus oli tullut Pietariin ja aikomus oli ollut antaa Lemmenjuomakin, mutta kun erehdyksestä nuotit oli lähetetty Helsinkiin, oli tyytyminen yhteen ainoaan laulunäytelmään. Nti Lagusta tervehdittiin kyllä myrskyisesti; mutta silti eivät viimeiset näytännöt suurestikaan parantaneet asemaa. Vilho ilmoitti 2/6 vaillingin nousevan 2,088 ruplaan, johon tuli "niinkuin voita leivälle" kesäkuun palkat! Tosin oli suomalaisten kesken Pietarissa pantu toimeen jonkunlainen "subskriptsiooni" eli avunkeräys, mutta mitä se tuottaisikaan, oli varma että suurin osa tuota summaa oli lähetettävä Helsingistä. Vilho, joka nimellisesti vastasi kaikista veloista ja sitoumuksista, kärsi tietysti sanomattomasti. "Mitä tulee tehdä?" hän kirjoittaa. "Luotanko subskriptsiooniin? Odotanko apua köyhästä Suomesta? — Surkeus, surkeus. En kehtaa, enkä voi voivotella niinkuin pitäisi, mutta meidän naisemme sen sijaan itkevät joka kerta kun ovat puheillani. — Sinun huomattavaksesi tahdon mainita, että kaikki minun toverini tässä kurjuuden tilassa ylipäänsä ovat käyttäytyneet hyvin kärsivällisesti, miltei jalosti." — Kun Helsingistä oli saatu 1,600 rupl. seurue 5/6 lähti kotimaahan, jossa työ jälleen oli alkava heinäkuun alussa Kuopiossa. Vilhon täytyi vielä jäädä muutamaksi päiväksi, siksi kun velat oli suoritettu.

Ennen kun eroamme siitä surkeasta episoodista, jonka tämä Pietarinmatka muodostaa teatterin historiassa, on mainittava yksi Vilhon kirje (22/5), joka vähemmän koskee hetken murheita kuin kirjoittajan käsitystä teatterioloista yleensä ja joka päättyy siihen, että hän ilmoittaa ehdottomasti — luopuvansa. Niistä syistä, jotka hän luettelee, on oikeastaan tärkein se, josta hän ennenkin oli valittanut, että useat seurueen jäsenet olivat unohtaneet tehtävänsä kansallisen merkityksen ja tahtoivat vain olla "artisteja"; toisista on yleiseltä kannalta huomattavimpana pidettävä ilmeinen kateus tai katkeruus oopperaa kohtaan. Vilhosta on ooppera verrattava madame Pompadouriin, puheosasto Narcisse Rameauhon(!), ja sama käsitys tulee kerran ilmi eräässä Kallion kirjeessä, jossa sanotaan oopperan syövän mitä draamallinen osasto ansaitsee. Tositeossa ei ole lainkaan oudoksuttava että seurueessa, joka vuosi vuodelta kierteli ympäri maata kaupungista kaupunkiin, heräsi jonkunlainen kateus pääkaupungissa loistelevaa oopperaa kohtaan, semminkin kun yleisön suosio jakaantui epätasaisesti, eivätkä laulutaiteilijatkaan tainneet olla näyttämättä, että he pitivät itseään yliluokkalaisina verrattuina näyttelijöihin. Tämä asianlaita oli varmaan omansa kypsyttämään Bergbom-sisaruksien ajatusta, jonka yhä useammin alamme kohdata varsinkin Emilien kirjeissä, että näet oopperan ylläpitäminen ajan pitkään oli mahdoton. — Mitä tulee Vilhon luopumisaikeeseen, niin ei siitä kirjeissä sen enempää puhuta. Luultavasti Kaarlo ystävällisellä kirjeellä rauhotti hänet.

Kertomalla Suomalaisen teatterin näyttämöllisen toimen vaiheet kevätkaudella 1877 emme läheskään ole tyhjentäneet ainettamme. On näet nyt luotava katsaus niihin seikkoihin, joihin jo ylempänä vuodenvaihteella lyhyesti viittasimme.

Johdannoksi otamme pari kohtaa Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille (13/2). Paheksittuaan että ystävä on niin kauvan saanut odottaa kuulumisia häneltä, kirjoittaja jatkaa:

— — "Mutta miksi vaivaisinkaan sinua, osaaottavainen Bettyseni, kuulumattomilla huolillamme ja kärsimyksillämme. Olomme ovat sietämättömän vaikeat; ei voi enää selvästi ajatellakaan ja ymmärräthän kuinka tuhoisasti se vaikuttaa työvoimaan ja -kykyyn. Aina näyttelystä saakka (se on siitä kun matkustajaliike lakkasi) on meillä ollut kurjan kurjaa. Dagbladin y.m. alituinen toitotus Emmy Achtén liiottelusta on vähitellen tunkeunut yleisöön ja seuraus on että olemme näytelleet tyhjille huoneille.[100] Et voi käsittää kuinka lohdutonta tavasta on ollut; tulot eivät ole aina riittäneet päiväkustannuksiinkaan. Tämän sanon sinulle — älä anna muitten mitään tietää huolistamme. — Hugenotit ovat nyt jälleen elähyttäneet laimenevaa mielenkiintoa, mutta Navrátil (joka koko talven on ollut heikonlainen) ei jaksa laulaa rasittavaa osaansa useammin kuin joka 6 tai 8 päivä emmekä sentähden voi esittää oopperaa niin usein kuin pitäisi ja saada sitä loppuun näytellyksi ennen Achtéiden lähtöä. Ensi tiistaina he esiintyvät viime kerran; minä päivänä taasen Ida tulee, en taida tarkalleen sanoa, toivon kuitenkin tässä kuussa. — Koska luullakseni pieni yleiskatsaus asemaamme huvittaa sinua, tahdon mahdollisuuden mukaan selittää asiamme. Syksyn ja etenkin jouluajan tyhjät huoneet saivat meidät päättämään, että ooppera oli lakkautettava 1 p. kesäk., mutta koska emme luulleet tekevämme oikein, jos toimeenpanisimme päätöksemme ilmoittamatta sitä puolueelle, kutsuimme erinäisiä henkilöitä neuvotteluun ja esitimme heille surkean asemamme. Useimmat eivät tahtoneet kuulla puhuttavankaan oopperan kuolemasta, vaan vaativat että ryhdyttäisiin suurempiin ponnistuksiin. Sen johdosta ja myöskin korkeammalta paikalta annettujen pienten viittausten vuoksi päätettiin, että teatterin tulisi anoa korotettua valtioapua ja sen ohella anomuksessa huomauttaa kuinka paljo huokeammaksi ja paremmaksi kaikki tulisi, jos molemmat teatterit näyttelisivät suuressa teatterissa, niin että siellä ylläpidettäisiin suomalainen ooppera ja ruotsalainen puhenäyttämö. Nyt tästä paraikaa neuvotellaan; hallitus ei ole meille vastahakoinen, mutta Ruotsalaisen teatterin johtokunta näyttää keksivän kaikellaisia verukkeita asian estämiseksi, toisen toista viekkaamman. Arvatakseni juttu päättyy niinkuin viime kesänä, kun oli kysymys yhteisestä juhlanäytännöstä — me saamme kärsiä lukemattomia ikävyyksiä ja loukkauksia, ja lopuksi tulos on kuitenkin — ei mitään. Vaikea on tietysti se hetki oleva kun ooppera kuolee, mutta kumminkin odotan sitä jollakin tyytyväisyydellä, sillä nykyinen asema on ollut kauhea. Muista, oma Bettyseni, että minä puhun tähän tapaan ainoastaan sinulle — eihän minun sovi muita kohtaan olla näin avonainen. — — Kiitos, rakas ystäväni, kukkalähetyksistäsi;[101] ne ovat aina tervetulleita. Mitä viuhkoihin tulee, pelkään niiden olevan liian yksinkertaisia. Et voi uskoa kuinka hyvältä tavasta tuntuu, että ainakin sinä ystävyydessä olet mukana puuhissamme — kaikki ovat ystäviä kun asiat menee hyvin, harvat auttavat kun käy huonosti." — —

Helmikuun alussa tiesivät sanomat Suomalaisen teatterin johtokunnan kääntyneen hallituksen puoleen, anoen että tälle laitokselle (joka tähän asti oli saanut 16,000 mk vuotuista valtioapua — puolet orkesteria, puolet puheosastoa varten — samalla kun ruotsalainen teatteri oli saanut kaikkiaan 32,000 mk vuodessa) yleisistä varoista myönnettäisiin vuotuisena lisäapuna 16,000 mk, että tämä lisäys luettaisiin näytäntökausilta 1875-76, 1876-77 ja 1877-78 sekä että siis edelliseltä ja juoksevalta vuodelta saataisiin ennen saadun lisäksi yhteensä 32,000 mk, joka summa toivottiin saada kohta. Tämä anomus johti siihen, että n.s. fusiooni- eli molempien teatterien yhieenliittymiskysymys tuli päiväjärjestykseen. Aivan uusi ei kysymys ollut, sillä tiedämmehän jo edellisestä että niissä piireissä, jotka ymmärsivät teatterien välillä alkaneen kilpailun turmiollisuuden ja käsittivät kuinka luonnotonta oli että valtio avustuksellaan ylläpiti tätä kilpailua, oli yksityisesti harkittu yhteistoimen mahdollisuutta näyttämöjen välillä; mutta vasta nyt se hallituksen alotteesta tuli vakavien neuvottelujen esineeksi. Senaatissa sanotaan etupäässä senaattorien Molanderin ja V. Haartmanin kannattaneen aatetta, ja lauantaina 17 p. helmik. kokoontui edellisen kutsumuksesta erinäisiä kummankin teatterin kannatusyhdistyksen jäseniä asiaa pohtimaan. Se muoto, jossa yhteenliittyminen tässä ensin ehdotettiin ja jossa ei ainoastaan suomenmieliset vaan myöskin hallituksen jäsenet ja tasapuoliset ylipäätään ajattelivat sitä mahdolliseksi, oli seuraava: suomalainen ooppera ja ruotsalainen puhenäyttämö liittyisivät yhteen niin että kummallakin olisi oma johtajansa (regissöörinsä), joiden yli olisi asetettuna hallituksen määräämä intendentti. Koko talouden hoito, jota valtio kannattaisi melkoisella avulla, olisi yhteinen. Näytännöt annettaisiin Uudessa teatterissa, harjotukset olisivat Arkadiassa, jossa myöskin suomalainen puheosasto — joka olisi fusioonista kokonaan erillään — Helsingissä ollessaan saisi näytellä. — Kaikki Ruotsalaisen teatterin edustajat olivat kuitenkin ehdottomasti fusioonia vastaan, vetäen esiin kaikellaisia käytöllisiä vastuksia, jotka muka estivät sen toteuttamista; mutta jos fusiooni väkisin oli toimeenpantava, niin he katsoivat suotavammaksi, että molemmat puheosastot ryhtyisivät yhteistoimeen — suomalaisesta oopperasta he eivät tahtoneet mitään tietää. Turhaan osotettiin toiselta taholta, että vastukset olivat voitettavissa ja että suomalaisen puheosaston asettaminen ruotsalaisen rinnalle ei mitenkään vastaisi fusioonin tarkoitusta, sillä saattoihan edellinen, suomalaisen yleisön harvalukuisuuden tähden ainoastaan lyhyet ajat kerrallaan näytellä Helsingissä. Kolmannen fusioonimuodon professori L. Mechelin esitti kokoukseen lähettämässään kirjeessä, jossa hän puolsi yhteenliittymistä, joka käsittäisi molemmat puheosastot ja yhteisen, kumpaakin kieltä käyttävän oopperan. — Kun tuloksettoman keskustelun lopussa hallituksen puolelta toivottiin, että seikkaperäisen suunnitelman laadinta uskottaisiin yhteisesti asetettavalle toimikunnalle, huomautettiin ruotsalaiselta taholta, että ruotsalainen kannatusyhdistys ei kaivannut fusioonia eikä siis myöskään tahtonut olla osallinen sitä suunniteltaessa. Silloin hallituksen edustajat sanoivat asettavansa toimikunnan, ja maaliskuun 1 p. saatiinkin tietää, että fusiooni-komitean jäseniksi oli kutsuttu Suomalaisen teatterin kannattajista professori O. Donner, tohtori K. F. Ignatius ja ylitarkastaja A. F. Laurell sekä Ruotsalaisen teatterin kannattajista professori L. Mechelin, hovineuvos W. Brummer ja kauppaneuvos N. Kiseleff.

Tämä toimikunta tarvitsi seitsemän(!) viikkoa tehtäväänsä. Sillä aikaa ja ylipäätään koko kevätpuolen vuotta vilisi sanomalehdissä kirjoituksia teatterikysymyksestä, milloin kunkin toimituksen laatimia milloin yksityisten lähettämiä. Jos pidetään edellisiä silmällä, ainoastaan Åbo Underrättelser asettui suoraan fusioonia vastustavalle kannalle; U. Suometar ja Morgonbladet sekä myöskin Östra Finland (Gabr. Lagus) ja Hufvudstadsbladet puolsivat ehdottomasti yhteenliittymistä muodossa: ruotsalainen puheosasto ja suomalainen ooppera, eikä vihdoin Helsingfors Dagbladkaan ollut yhdistymistä vastaan, vaan kannatti, tosin varovaisin sanoin, Mechelinin ensi kokoukselle ehdottamaa muotoa. Mitä toisiin kirjoituksiin tulee, suomen- ja tasamielisten tekemät puhuivat fusioonin puolesta, ruotsinmielisten kirjoittamat taasen vastaan. Mahdotonta ja tarpeetonta on lähemmin selostella tätä "artikkelien" tulvaa; ainoastaan jotkut valaisevimmat ansainnevat huomiotamme.

Perusteellisimpia on kaksi kirjoitusta Morgonbladetissa: "1866 ja 1876. Teatterimme"; (3/2)[102] ja "Kansallinen vai yleismaailmallinen taide?" (23/2). Edellisestä, joka on seitsemän palstaa pitkä, teemme tarkemmin selkoa, vaikka se ei suorastaan koskekaan fusioonikysymystä, vaan Suomalaisen teatterin syntyä ja kehitystä ylipäätään.

— Se alkaa katsauksella niihin oloihin, jotka johtivat taikka oikeammin pakottivat erityisen suomenkielisen näyttämön perustamiseen. Kun näet ei yhteistointa ruotsalaisen teatterin kanssa saatu aikaan, täytyi suomalaisuuden ystävien — hyvin tietäen ettei asia "kävisi itsestään" — ryhtyä yritykseen, miten arveluttava se olikin kaupungissa, jossa oli vain 36,000 asukasta eri kansallisuuksiin kuuluvaa. Ja nyt ei täyden viiden vuoden päästä oli puheosasto näytellyt 24 kotimaista ja 61 ulkomaalaista kappaletta ja sitä nuorempi lauluosasta esittänyt 16 senlaatuista oopperaa, joita ensi luokan taidelaitokset ottavat ohjelmistoonsa. Entäs esityksen laatu? "Onko ketään, joka kuultuaan Fidelion, Hugenotit ja Taikahuilun saattaa kieltää, ettei Suomalainen ooppera niin pienelle maalle kuin meidän ole todella erinomainen taidelaitos? Tietääksemme ovatkin kaikki puolueet, pienet vivahdukset huomioon ottamatta, vastanneet yksimielisesti. Tässä on siis luja lähtökohta: sanomalehdet pitävät pääasiassa yhtä, katsokaa Suometarta, Morgonbladetia, Dagbladia, Finsk Tidskriftiä. Mutta onko aina ollut näin?" — Tietysti ei. Suomenmieliset olivat ensi hetkestä ihastuneita, toiset ovat vain vitkalleen taipuneet. "Kaikissa tapauksissa, kun neljän vuoden uutisviljelys on tuottanut niin kauniita hedelmiä, eivät fennomaanit toki kovin pahasti erehtyneet ennakkoihastuksessaan, vaan olivat pääasiassa oikeassa." — Sitten kirjoittaja näyttää kuinka Ruotsissa Kustaa III:n perustama ruotsinkielinen näyttämö oli ihan samanlaatuisten ristiriitaisten arvostelujen alaisena kuin suomenkielinen meillä. Eräs ranskalaisen maun ihailija kirjoitti nähtyään ensi kerran ruotsinkielisen teatterin harjottelevan: "En voi lausua kuinka se vaivasi minua." Näyttelijäin esitys oli niin mautonta, ettei sitä saattanut surkeasti hämmästymättä katsella. Kappaleet, sanat, lausunta, näytteleminen, puvut, kaikki oli yhtä mautonta. Itse näytäntö oli kokonaan harjotuksen kaltainen; mutta en ole koskaan nähnyt niin lukuisaa kansankokousta, käsiä taputettiin joka sanalle, näkyi että oltiin sydämestään iloisia nähdessään ruotsalaista näytäntöä, oli kuin olisi yleisö siten rukoillut hänen majesteettiansa suomaan sille suojelustaan. Mutta kuinka olisi mahdollista perustaa oikea teatteri maassa, jossa ei ole kymmentä kelvollista näytelmää, jossa ainoat kotimaiset näyttelijät ovat kurjempia kuin huonoimmat maankiertäjät, jossa kansa on niin jörömäistä? Vastaus oli että perustettiin suuri ooppera, ja laulun siivittämänä kotimaista kieltä ja taidetta tervehdittiin äärettömällä ihastuksella. — Niin Ruotsissa, ja se kaikki oli uudistunut Helsingissä teatterin ensi vuosina — jopa niin, että arvostelu oli yhtä säälimätön oopperaa kuin puhenäyttämöä kohtaan. Ruotsin kielen ja maun ihailijat ovat näet kohdelleet sitä milloin ivalla, milloin jääkylmällä välinpitämättömyydellä ja vaitiololla. Vastenmielisyys oli niin juurtunut, että eräs kuulija muutaman Ida Basilierin laulaman aarian jälkeen huudahti: 'Kyllä se suomenkieli kumminkin on raakaa!' vaikka taiteilijatar sattumalta olikin laulanut italiankielellä! H. D. taasen lausui, että 'Trubaduuri muutoin meni hyvin, paitse että kaksi esiintyjää häiritsi yhteisnäyttelemistä — sen kautta että muistuttivat kulttuurikansan teatteria'. Sanat tarkoittivat Ida Basilieria, laulajatarta, joka vähän sen jälkeen Rosinana tuli Tukholman yleisön lemmikiksi — hän täällä ainoastaan muistutti kulttuuriteatteria. Ja yleisesti lehti lisäsi, 'ettei voinut olla muuta kuin naurettavaa verrata [suomalaisia] näytäntöjä ruotsalaisen näyttämön esityksiin'. Sittemmin täytyi tämän kritiikin mukautua mukautumistaan, mutta lujassa oli suora tunnustus. Sanottiin: 'Emmy Strömer on suomalainen ooppera' — se on, jos hän lähtee, sitä ei olekaan. Kun kumminkin yhä uusia taiteilijoita ilmaantui ja itse 'ensemblekin', jota kauan pidettiin Ruotsalaisen teatterin erikoisoikeutena, huomattiin kotiutuneeksi Arkadiaan, silloin ylistettiin ainakin Uuden teatterin 'loistavaa näyttämöllepanoa', jonka kanssa köyhä Arkadia ei voinut kilpailla. Vihdoin keksittiin nimitys 'polyglotti-ooppera' — kun Arkadiassa esiintyi vierailevia ulkomaalaisia taiteilijoita ja lopuksi tultiin päätelmään: 'kieli ei merkitse mitään, sillä taide on kosmopoliittinen, yleismaailmallinen ilmiö!' — Perussyynä poulueelliseen arvosteluun pitää tekijä rakkautta Ruotsalaiseen teatteriin, jota kumminkaan ei kenkään moittisi, kun se vaan ei veisi vääryyteen. Kateus taasen on saanut väkisin perustamaan ruotsalaisenkin oopperan kilpailemaan suomalaisen kanssa. Kilpailu on tähän saakka vienyt siihen, että jälkimäinen ei ainoastaan ole esittänyt useita säveltaiteen vaikeimpia tehtäviä, vaan on se myöskin tullut kotimaisten taiteilijain kouluksi — ja pääasiassa omasta voimastaan, jota vastoin edellinen huolimatta suuremmista varoistaan ja muista eduistaan on johtokuntansa kautta selittänyt olevansa vararikon partaalla ilman Madame Angotin tytärtä y.m. samallaisia arvottomia operetteja. — Kirjoitus päättyy huomautukseen: "Tuskin ainoakaan luku suomalaisuuden historiassa kertoo kauniimmista tuloksista kuin Suomalainen teatteri vuosina 1873-76. Mutta olisi anteeksi antamatonta olla erityisesti mainitsematta, että useimmat tämän luvun kauniimmat lehdet ovat suomalaisen naisen kirjoittamia, ja enemmän kuin mikään muu se näyttää, kuinka syvälle suomalainen harrastus on juurtunut kansaamme. Joka kerta kun Kaarlo Bergbom mainitaan kotimaisen näyttämön luojana Suomessa, ovat Emmy Achté ja Ida Basilier mainittavat ja muistetaan, että nämä kaksi seisoivat etumaisina, joskaan ei yksin."

Jälkimäisessä ylempänä mainituista kirjoituksista todistetaan, että taide aina, milloin se on kukoistukseen noussut, on ollut kansallinen ja tullaan päätökseen, että meidänkin on kehittäminen kansamme omia henkisiä voimia. Suomalaisen näyttämön ansio on siinä että se kokoaa ja käyttää kotimaisia voimia, joskaan ei ohjelmisto ole ollut puhtaasti kansallinen, ja kun on tullut kyseeksi lauluosastojen yhteenliittyminen, on selvää että suomalainen ooppera on se, joka on julkisen avustuksen arvoinen. Puheosastot jatkakoot kumpikin toimintaansa. Ei kukaan tahdo häiritä ruotsalaisen puhenäyttämön olemassaoloa; suomalaiselle on luonnollisista syistä parempi vielä toimia vaihdellen eri paikkakunnilla.

Toisin katsottiin asiaa ruotsalaisella taholla. Niin esim. eräs nimimerkki L. H. D:ssa väittää, että Suomalaisen teatterin perustamisen tarkoitus alusta alkaen oli "tunkea tieltä ruotsalainen eikä asian valmistukseksi säästetty hyökkäyksiä ja artikkeleita puolueen lehdessä Uuden teatterin silloista johtokuntaa vastaan — — ei edes tavallista teatterihäväistystä unohdettu, vaikka silloin ei voitu puolustaa itseään millään siveellisyysverukkeella, vaan tyydyttiin pelkkään häväistykseen".[103] Hyökkäykset olivat niin voimakkaita, että jollei maalla onneksi olisi ollut raha-asiain päällikköä, joka uskalsi asettua vastarintaan, ruotsalaista teatteria Helsingissä ei enää olisi olemassakaan(!). "Nyt on kysymys oopperoista." Ruotsalaisella teatterilla on hyvin lupaava ooppera, jolla on tulevaisuus, jota vastoin suomalaisella oopperalla on "kovin arveluttavia, jopa _melkein korjaamattomia _puutteita, siinä kun vähiä poikkeuksia lukuun ottamatta toimii dilettantteja, joilla on välttävä suomenkielentaito, rajoitetut äänivarat ja varsin epäiltävät taipumukset näyttämöä varten(!)" Tämä ooppera tarjotaan nyt ruotsalaisen sijaan ainoastaan sentähden, "että saataisiin oopperateksti suomennetuksi". Onko mitään järkevää välttämättömyyttä semmoisessa vaatimuksessa? — Kirjoittaja sanoo olevansa helsinkiläinen, joka hyvistä ja luonnollisista syistä mieluummin kuulee ruotsinkieltä näyttämöltä, eikä hän tiedä mistä syystä hallituksen tulisi ajaa suomenkielen asiaa(!) Fusiooni "valmistaisi ruotsalaisen näyttämön perikadon, sillä fusioonipuolue tulisi ehdottomasti semmoiseksi, että ne ainekset, jotka tietävät mitä tahtovat, helposti veisivät voiton niiltä, jotka eivät sitä tiedä, ja ennen kun vuosi olisi kulunut umpeen kiltit sovinnonystävät huomaisivat hämmästyksekseen, että yrityksen johto on solunut heidän käsistään".

Edellisiä kirjoituksia tärkeämpi on eräs pirteä sepitelmä Hufvudstadsbladetissa (12/4), joka suoremmin kuin yksikään toinen koskee kysymyksen ytimeen. Tekijä käyttää salanimeä "Åskådare" (Katsoja), mutta sekä esitys että sisällys todistavat, että se on Z. Topeliuksen kädestä lähtenyt. Otamme sen tähän täydellisenä, se kun kirkkaasti valaisee asiaa ja oloja.

Onko Gessler hirttävä Wilhelm Tellin vai Mefistofeles vievä Faustin? Onko Pamina seppelöittävä viisauden temppelissä vai Mykkä puhuvana nouseva Vesuviuksen laavasta?

Tätä nykyä sota on oopperasota, jota kaksi kapellimestaria käy armeijoineen. Toinen pyytää päästä toisen edelle pelottavissa varustuksissa. On oikea huutokauppa. Tuskin puhaltaa toinen taikahuiluun ennen kun toinen viheltää esiin tulta syöksevän vuoren. Tosin seisoo näkyvien päällikköjen ja armeijojen takana näkymättömiä, joskin varsin kuuluvia sotaakäyviä valtoja. Nyt on koeteltu välittää rauhaa jonkunlaisella eurooppalaisella konferenssilla. Sanotaan että pöytäkirjakin on allekirjoitettu. Mutta sangen epätietoiselta näyttää, tahtooko Korkea Portti tehdä rauhaa Montenegron kanssa. Jollei, niin tapellaan vielä muutamia vuosia, niin kauvan kuin rahat riittää, eikä kukaan välitä Euroopan rauhasta. Niin kauvan kun rahat riittää. Niinkuin tietty tarvitaan sotaan ensiksi rahaa, toiseksi rahaa ja kolmanneksi rahaa. Teatterisodat eivät tee poikkeusta. Se jolla ensin on matti taskussa, se on voitettu. Ja vastustajansa kukistettuaan kaatuu tavallisesti voittajakin liiallisesta rasituksesta.

Ei ole hätää, vastaa joku: me kokoamme kannatusta, — 40,000, — 50,000, — 60,000. Aivan niinkuin sodassa. Kansalliskeräykset ovat tyhjentymättömät, niin kauvan kun innostus kestää. Mutta aika tulee, jolloin väsytään ja apulähteet kuivuvat. Silloin on rauha tehtävä tahtoi tai ei, ja puhe tunnetusta viimeisestä veripisarasta supistuu helpotuksen huokaukseen että saadaan olla rauhassa. Ja ratkaistava on sitten, onko kaikilla menetetyillä voimilla ja varoilla saavutettu muuta kuin kunniaa, jonka laatua Daniel Hjort niin sattuvasti kuvaa.

Voiko teatterisota kestää yhtä mittaa? Ei, se on tuiki mahdotonta, ja jollei mikään laimenna sotaakäyvien intoa, niin sen tekee rahakysymys. Mitä on voitettu?

Voiko hallitus lakkaamatta kannattaa kahta kilpailevaa teatteria? Yhtä mahdotonta. Ei mikään hallitus maailmassa voi avustaa kahta toisiaan vastaan sotivaa valtaa. Ja jos se sen tekee, on yleinen mielipide, huolimatta puolueväristä, nouseva sitä vastaan ja huutava: alas teatterit! Me tarvitsemme rahamme johonkin parempaan.

Hallitus on oikeutettu ja velvollinen määräämään rauhan. Se, joka ei tahdo tyytyä oikeamieliseen rauhanliittoon, käyköön sotaa omin päinsä — ja omilla rahoillaan.

Ja luullaanko että kannatusyhdistykset sittenkin voivat jatkaa sotaa! Paikallistuttakaamme tunnettu tarina. Susi ja ilves kiistelivät saaliista ja valitsivat karhun sovintotuomariksi. Karhu ratkaisi riidan tunnetulla valtiotaidollaan niin, että hän itse otti koko saaliin.

Aivan niin, sovintotuomari lähestyy hiljaa ja huomaamatta, hän on jo täällä. Hän rakentaa linnaansa tuolla Boulevardin varrella;[104] muurit nousevat päivä päivältä korkeammiksi, ja kiistelevät ystävät — lyhytnäköiset! — koettavat yhä edelleen kaikin voimin hävittää toisiaan. Kauniina syyspäivänä — taikka talvipäivänä — asuu sovintotuomari tuolla turvallisessa linnassaan ja nojaa toisiin mahtavampiin voimiin kuin molemmat köyhemmät riitaveljekset. Kun aika tulee, hän ottaa saaliin.

Ja mikä on kohtuullisen rauhan perustus? Se että kumpikin sotaakäyvä valta tunnustaa toisen oikeuden elää ja kehittyä yhdenlaatuisilla elämänehdoilla. Joskin suomalainen näyttämö on talon nuorempi tytär, ei hän sentään ole oleva Tuhkimus. Jos ruotsalainen näyttämö onkin vanhempi tytär, ei hän sentään ole naimarajan takana. Kummankin täytyy saada elää — huolimatta vastapuolueen sanomista.

Sanomalehdistö on yksipuolisuudellaan kiihottanut sotaa. Ruotsalaiset lehdet ovat sitkeästi pyytäneet vaitiolollaan tappaa suomalaisen näyttämön. Suomalaiset lehdet kieltävät näyttämön merkitystä meillä ja käyttävät semmoista kieltä, että moni toisella puolen luulee sopimuksen oikean tarkoituksen olevan työntää ruotsalainen näyttämö tieltä, kun huomataan ettei se enää ole "tarpeellinen". Ja naapuri Boulevardin varrella pitää tätä kaikkea oivallisena.[105]

Nyt ehdotetaan yhteiselämää Uudessa teatterissa. Vastuksia ilmaantuu; mutta ei kuitenkaan vaikeampia kuin että ovat voitettavissa, jos molemmin puolin on hyvää tahtoa. Siinä on gordilainen solmu.

Sanotaan, että rauhankongressi ehdottaa ruotsalaista puhenäyttämöä, joka vaihtelee suomalaisen puhenäyttämön kanssa, ja lisäksi yhteistä oopperaa, joka vaihdellen laulaa kummallakin kielellä. Ehdotus on niin epäkäytännöllinen, että se alusta alkaen on menetetty asia. Joko se on harhaluuloa taikka tahallista, tekee se alusta alkaen fusioonin tyhjäksi.

Luullaan että suomalainen puhenäyttämö on kehittyvä ruotsalaisen ollessa esikuvana. Olkoon, että niin tapahtuu taiteellisessa suhteessa, vaikka suomalaisella puheosastolla on täsmälleen juuri sama luku todellisia näyttelijättäriä kuin ruotsalaisellakin, nimittäin yksi. Muutoin seisoo kyllä ruotsalainen näyttämö traditsioniensa ja koulutuksensa kautta suomalaista paljo korkeammalla. Mutta juuri sentähden, että suomalainen näyttämö esiintyisi kuin kömpelö koulutyttö ruotsalaisen rinnalla, tulisi se masennetuksi vertailun kautta, herättäisi irvistelyä kulissien takana, kadottaisi luottamuksensa ja lähtisi tiehensä. Ja mitä se ei opi ruotsalaiselta näyttämöltä, se on juuri se suomalainen omituisuus, joka antaa sille oikeuden elää.

Sitä paitse näyttelisi suomalainen puhenäyttämö 2 kuukautta Helsingissä ja ruotsalainen 8. Tämä ei ole tasajakoa.

Yhteinen ooppera on luonnoton. Jos tahdotaan tehdä näyttämö mahdottomaksi, on asetettava kaksi päällikköä ja kaksi kieltä samaa asiaa varten. Se on sama kuin julistaa kiista pysyväiseksi. Orkesterinjohtaja raukka on oleva Figaro tänne ja Figaro sinne. Ja tämä, jotta saataisiin laulaa kahdella kielellä, vaikka useimmat osat esitetään niin, että kuulija tuskin voi erottaa italiankielen suomesta. Hyvä venäläinen ooppera saa myöskin lukuisan yleisön Helsingissä samoin kuin venäläinen yleisö mielellään käy suomalaisessa taikka ruotsalaisessa oopperassa.

Lapsellista on ruotsalaisen näyttämön puolelta pitää eilen perustettua oopperaansa tuiki tärkeänä. Silloin kun tämä näyttämö todella oli korkealla kannalla, tiesi se tosin pienemmistä laulukappaleista, mutta ei suuresta oopperasta. Ooppera on sille köyhyydentodistus, liverrys, jonka asiana on peittää puhenäyttämön puutteita. Ja mitä enemmän oopperaa harrastetaan, sitä huonommaksi tulee puhenäyttämö. Ei mikään näyttämö maailmassa — ainakaan ei mikään, jolla ei ole suunnattomia apurahoja — voi ylläpitää samalla kielellä hyvää puheosastoa ja hyvää oopperaa. Toisen tai toisen täytyy tulla sivuasiaksi, niinkuin nyt ruotsalainen puheosasto, huolimatta suurista, hätäisesti kokoonhaalituista kappaleista.

Toinen on suomalaisen oopperan laita. Se on ottanut päämääräkseen laulaa yleisöön tottumattoman kielen ja hienontaa tätä kieltä musikaalisella sulosoinnulla. Tämä päämäärä ei ole tilapäistä, niinkuin ruotsalainen ooppera Suomessa, vaan pysyvää laatua ja kestävän myötätunnon kannattama; sen johtaja on ottanut sen elämäntehtäväkseen. Eikä luulisi kenenkään voivan pyytää viattomampaa harrastusta suomenkielen eduksi.

Ainoa käytännöllinen, ainoa mahdollinen ja ainoa kohtuullinen rauhansopimus on siis yhteistyö Uudessa teatterissa ruotsalaisen puheosaston ja suomalaisen oopperan välillä. Ruotsalaista näyttämöä ei ole kielletty esittämästä pienempiä soitantonäytelmiä eikä suomalaista näyttämöä antamasta oopperoita, joissa on puheosia. Ruotsalaisen näyttämön johtaja on kokonaisuuden järjestäjä ja suomalaisen näyttämön johtaja on kokonaisuuden soitannonpäällikkö, mutta kummallakin on määrätty alueensa ja ylitsensä joko yhteinen intendentti taikka yhteinen johtokunta.

Parempi osa tässä jaossa tulee ruotsalaiselle näyttämölle, joka palaa entiselle kannalleen loistavimpana aikanaan ja pelastaa puheosastonsa auttamattomasta rappiotilasta. Suomalainen näyttämö saa ainoastaan esityön — nuoruuden unelman, voitaisiin ehkä sanoa — osakseen, nimittäin oopperan. Sillä sydämelle pantavin muistutus, joka voidaan tehdä ehdotusta vastaan, on se että suomalainen puheosasto jätetään oman onnensa nojaan, kokemaan esikuvia kaipaavan kasvatuksen arveluttavuutta maalaisyleisön edessä. Tästä voidaan vain sanoa, että asia on paha, vaikka ei pahempi kuin ennen. Parempi on että suomalainen puhenäyttämö ensin saa juurtua kansansa omituisuuteen, huolimatta siitä että tämä juuri alussa tulee taiteellisessa suhteessa heikoksi, kuin että siitä tulee epäonnistunut tukholmalaisen mallin jäljennös. Sen lyhyttä Helsingissä oloa varten on käytettävänä Arkadiateatteri, jossa muuten suomalainen ooppera pitäisi harjotuksensa.

Fusioonista puhuessa ei saa unohtaa yleisöäkään. Ei mikään Pohjan lumi voi estää tätä yleisöä syttymästä tuleen teatterikysymyksissä. Asettaa ruotsalainen ja suomalainen puhenäyttämö rinnatusten, se olisi asioiden nykyisellä kannalla ollen sama kuin alituisesti antaa kättentaputusten vaatia vihellyspilliä kilpailuun, mutta ruotsalainen puhenäyttämö ja suomalainen ooppera ovat kuin kaksi eri maailmaa näyttämöllä ja ne voivat sopia keskenään.

Muutoin yleisö ja taide voittaisivat enimmän tästä yhteenliittymisestä. Sillä ponnistukset ohjelmiston ylläpitämiseksi, se kun aina on muutettava, tappaa taiteen ja itse esiintyjätkin. Kysykää näiltä, kysykää katsojilta, jotka pystyvät arvostelemaan kappaleen esitystä, ja he vastaavat: kaikkea mieluummin kuin nykyistä ajometsästystä, hutiloimista, olkoon-menneeksi-järjestelmää! Jollei olisi muuta syytä rauhantekoon, olisi tämä ainoa kyllin riittävä. Mikään ei kuitenkaan estä, että tämä ja muutkin syyt esitetään kuuroille korville. Jatkukoon sitte huutokauppa, siksi kun kolmas mies tulee ja tekee korkeimman tarjouksen. Onhan teatteri vain pieni kekäle suuressa kieliriidan tulessa. Ja kun olemme heittäneet siihen parhaimmat polttoaineemme, voimamme, omaisuutemme, rakkautemme, niin tulee sovintotuomari — palovartija. Kyllä hän sammuttaa tulet.[106]

Mutta fusioonin vastustajat eivät tyytyneet pelkkiin sanoihin. Tehdäkseen tuuman tyhjäksi ja voidakseen ylläpitää ruotsalaista näyttämöä semmoisena kuin se oli siinäkin tapauksessa, että hallitus panisi fusiooniin suostumisen valtioavun ehdoksi, he perustivat uuden kannatusyhdistyksen, joka sitoutui kolmen vuoden aikana 48,000 markalla vuosittain avustamaan Ruotsalaista teatteria. Tieto julkaistiin H. D:ssa 19 p. maalisk., ja eräs "helsinkiläinen" lausuu sen johdosta Morgonbladetissa: "Tarkoitus ei ole ollut suojella ruotsalaisen näyttämön etuja, vaan vahingoittaa suomalaista, ja sentähden on nyt saatu rahoja. Jos tässä harrastuksessa onnistutaan ja Suomalainen ooppera hävitetään, niin onhan silloin kannatuskirjoituksesta saavutettu suuri kielteinen tulos". — Tähän Topelius viittaa kirjoituksensa alussa.

Topeliuksen lausunto herätti melkoista huomiota, ja seuraus siitä oli, että hänetkin kutsuttiin hallituksen asettaman komitean jäseneksi. Siinä hän sai aikaan semmoisen päätöksen, että komitea tarjoaisi yleisölle tilaisuutta ilmaista mielipiteensä, kummanko kahdesta fusiooniehdotuksesta se katsoi otollisemmaksi. Ehdotukset, jotka 23/4 julkaistiin sanomissa, olivat seuraavat:

Olemassa olevien voimien yhdistämisen kautta edistääkseen kotimaisen näyttämötaiteen kehittymistä, asiaaharrastavat ovat tehneet ehdotuksen (Litt. A.) teatterinkannatusyhdistyksen perustamiseksi seuraavan suunnitelman mukaan:

1. Yhdistys perustetaan kolmeksi vuodeksi, lukien 1 p:stä heinäk. 1878, ja kannatuskirjoitus velvoittaa suorittamaan 100 mk vuosittain kultakin osakkeelta.

2. Sekä Uusi että Arkadiateatteri vuokrataan ja näytäntöjä annetaan kummassakin, Arkadiateatterissa kuitenkin vain poikkeustilassa etupäässä sunnuntaisin ja pyhäpäivisin. Jälkimäistä teatteria käytetään parhaasta päästä harjotuksiin.

       a) ruotsinkielisen puheosaston, johon otetaan näyttelijöitä
          Ruotsista avuksi,
       b) suomenkielisen puheosaston | etupäässä kotimaisilla
       c) yhteisen oopperan | näyttelijöillä.

4. Puhenäytäntöjä annetaan ruotsiksi noin kahta vertaa enemmän kuin suomeksi. Suomalainen puheosasto tullee kumminkin jonkun osan vuotta näyttelemään maaseuduilla. Oopperoita annetaan mahdollisuuden mukaan yhtä monta kummallakin kielellä.

5. Näyttämöllisen toimen lähempi johto uskotaan yhdelle yli-intendentille sekä kahdelle intendentille eli johtajalle yhdessä.

       a) hallituksen asettama esimies,
       b) yli-intendentti ja molemmat intendentit,
       c) kaksi jäsentä, jotka samoin kuin b-kohdassa mainitut
          kannatusyhdistys valitsee.

Koska toisaalta on väitetty, että yhdistys mieluummin oli perustettava toisenlaiselle pohjalle, esitetään tässä toinenkin sen mukaan laadittu ehdotus:

       a) ruotsalaisen puhenäyttämön, ja
       b) suomalaisen oopperan; kuitenkin niin että erityisissä
          tapauksissa voidaan antaa laulunäytelmiä ruotsiksi ja
          puhenäytäntöjä suomeksi.

    Suomalainen puhenäyttämö pysyy erillään, mutta saa lyhemmän
    ajan vuotta tilaa Arkadiateatterissa, ilman että kuitenkaan
    tämän puhenäyttämön ja kannatusyhdistyksen raha-asioita
    mitenkään sekotetaan toisiinsa.

Yleisöä kehotettiin ennen toukokuun 1 p. Frenckellin [G. W. Edlundin] kirjakauppaan esiinpannulle listalle kirjoittautumaan osalliseksi kannatusyhdistykseen toista tai toista ehdotusta varten. — Kumpikin ehdotus edellytti avunsaantia yleisistä varoista.

Litt. A.-ehdotuksen puolelle merkittiin 28 osaketta (À 100 mk.); Litt. B.-ehdotuksen puolelle 214 ja huomattiin jälkimäisten kirjoittajain joukossa nimet: Emmy Achté, Ida Basilier, Alma Fohström, Naëmi Ingman, Lydia Lagus ja Emilie Mechelin (joka viimeinen kuitenkin oli pannut nimensä toiseenkin sarekkeeseen). Kirjoittajat kutsuttiin sitte kokoukseen 3 p. toukok. yliopiston fyysillis-matemaattiseen luentosaliin, ja valittiin Topelius kokouksen puheenjohtajaksi. Kokous päätti perustaa kannatusyhdistyksen yhdistettyä ruotsalaista puhe- ja suomalaista lauluosastoa varten ja asetti väliaikaisen johtokunnan, jonka jäseniksi tulivat: vapaah. G. v. Troil, vuori-intendentti W. Brehmer, professori O. Donner, yliopettaja A. F. Laurell ja kauppias F. v. Schantz sekä varajäseniksi tohtori K. F. Ignatius, lakit, kand. W. Eneberg ja protokollasihteeri B. Ahnger. Tälle johtokunnalle annettiin ensi asiaksi tehdä vuokratarjous ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön johtokunnalle.

Noudattaakseen tätä päätöstä johtokunta laatikin ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön johtokunnalle osotetun hakemuksen saada 1 p:stä heinäk. 1878 vuokrata Uusi teatteri, ja oli vuokratarjous paljoa edullisempi kuin ruotsalaisen kannatusyhdistyksen puolelta tehty, puhumattakaan siitä että pätevä takaus vuokran suorittamisesta oli hakemukseen liitetty (takaajat olivat: A. Ahlström, V. Löfgren, K. Elengren ja Augusta af Heurlin). Täydellisyyden vuoksi mainittakoon, että samantapainen vuokratarjous noin 10 À 13,000 mk. korkeampi kuin Ruotsalaisen teatterin tekemä jo varhemmin oli lähetetty samalle johtokunnalle, ja olivat sen allekirjoittaneet Suomalaisen teatterin kannatusyhdistyksen puolesta: K. Bergbom, K. F. Wahlström ja A. Almberg. Tämän tarjouksen ohella, missä sitouduttiin antamaan Ruotsalaisen teatterin näytellä 100 kertaa vuodessa, oli takauskirja, jonka olivat allekirjoittaneet samat takaajat kuin jälkimäisenkin. Koska nämä tarjoukset pääasiassa tarkoittivat samaa asiaa, on luonnollista että ennen tehdystä luovuttiin vastaperustetun kannatusyhdistyksen hyväksi.

Samaan aikaan kun hallituksen asettama toimikunta tarjosi yleisölle tilaisuutta esiintuoda mielipiteensä fusioonikysymyksessä, tuli teatteriasia valtiopäivilläkin keskustelun alaiseksi. Helmikuulla oli näet Iisalmen tuomiokunnan edustaja Pekka Kumpulainen esiintuonut anomuksen, joka pääosaltaan kuului näin:

"Hartain toivoni olisi, että hallitus, katsomatta muuhun kuin taiteen vaatimuksiin, ottaisi kotimaista taidetta suojellakseen, ja että ne varat, jotka nyt käytetään aseiden hankkimiseksi kahdelle kilpailijalle, käytettäisiin yhden ainoan tarkoitusperän saavuttamiseksi. Ylen harvoin ilmaantuu suuremmissakaan kansoissa mies, jonka taito ja nero olisi verrattava nykyisen Suomalaisen teatterin johtajaan. Tätä onnen sattumaa meillä pitäisi käyttää, ja nöyrin pyyntöni arvoisalle säädylle olisi, että sääty suostuisi pyyntöön, että hallitus ottaisi sopivilla varoilla tukeaksensa yhtä ainoata kansallisteatteria, jonka toimet taiteellisuuden ja siveellisyyden puolesta olisivat uskotut edesvastauksenalaiselle miehelle. Ja jos tällainen yksi yhteinen kansallisteatteri hallituksen myötävaikutuksella toimeenpannuksi tulisi, sen vaikutus ja käytäntö toistaiseksi sovitettaisiin niin ja sillä tapaa: että puheosastossa käytettäisiin ruotsin- ja sitä vastoin oopperassa (lauluosastossa) suomenkieltä, joten molempain eri-ajattelevain kansanluokkain välillä kaikki riitaisuus poistetuksi tulisi ja niin kumpikin, ruotsin- kuin suomenkin, kieli toisensa suhteen edustetuksi ja tasa-arvoon saatetuksi. Paitse eräissä sattuvissa tapauksissa voi kummankin osaston tehtävät yhdellä kielellä ruotsiksi tai suomeksi kunkin eri tilaisuuden mukaan käyttää."

Yleisen Valitusvaliokunnan mietinnöstä otamme vain sen tiedon, että Suomalaisen teatterin puhe- ja lauluosastot yhteensä "viiden vuoden kuluessa olivat tulleet 80,000:en markan suuruiseen nimelliseen velkaan; mutta kun tästä summasta luettiin pois noin 25,600 mk, johonka määrään tarkkalukuisen ilmoituksen mukaan on olemassa vakuutta velkakirjoissa ja muissa vastikkeissa; kun sen lisäksi valiokunnalle annettujen tietojen mukaan vähintäänkin 28,000 mk näiden vuosien kuluessa Suomalaisen teatterin varoista oli käytetty matkarahoiksi kolmelle lyyrilliselle ja neljälle draamalliselle taiteilijalle sekä opetustuntien y.m. kustantamiseksi ja teatterivaattehiston y.m. ensimäinen hankkiminen oli vaatinut vähintäänkin 10,000 mk, niin ei voinut katsoa peräti suureksi todellista vaillinkia — — varsinkin jos otettiin lukuun sekin seikka, että Suomalainen teatteri oli saanut vähemmän yhteistä raha-apua". Mietintö päättyi ehdotukseen, että säädyt anoisivat:

"että ne rahamääräykset, joita valtio voi antaa näyttämötaiteen hyväksi meidän maassamme, armossa suotaisiin vastedes ehkä perustettavalle takausyhtiölle, joka ottaisi kannattaaksensa ruotsalaisesta puheosastosta ja suomalaisesta oopperasta yhdistettyä kansallisteatteria Helsingissä, jossa teatterissa kuitenkin erinäisissä tapauksissa myöskin lyyrillisiä kappaleita voitaisiin näytellä ruotsiksi ja puhenäytelmiä suomeksi." — Mietintöä seurasi kaksi vastalausetta, joista toinen Pippingsköldin allekirjoittama hylkäsi koko anomuksen ja toinen A. H. Chydeniuksen, A. A. Lindbergin, N. O. Nordenskiöldin, Frans Törnrothin ja V. Öhbergin tekemä samalla kun se niinikään hylkäsi anomuksen ehdotti, että säädyt lausuisivat "arvelevansa hallituksen menettelevän viisaimmin, jos se pysyisi mitään osaa ottamatta teatteri-yrityksiin". —

Mietintö aiheutti kaikissa säädyissä pitkiä keskusteluja, joissa puollettiin samoja vastakkaisia mielipiteitä kuin ennen sanomalehdistössä ja joihin nähden yleisesti soveltuu hra Ahlströmin lausunto Porvarissäädyssä, että "vaikka isä Jumala itse olisi esiytynyt puhujana, ei se olisi vaikuttanut asiaan". Huhtikuun 24 p. mietintö hyväksyttiin pappissäädyssä 17:llä äänellä 12 vastaan ja talonpoikaissäädyssä 37 äänellä 13 vastaan, mutta hyljättiin ritaristossa 53:lla 11 vastaan ja porvarissäädyssä 30:llä 9 vastaan.

Kaikki riippui siis ruotsalaisen teatteritalon osakeyhtiön vuosikokouksesta, joka oli pidettävä 9 p. toukok. Jotkut kokemattomat ehkä toivoivat jotakin, kun muistelivat että yhtiön ensi §:ssä sanotaan sen tarkoituksena olevan etupäässä edistää kotimaista näyttämötaidetta, että suuri osa niitä, jotka nykyään kannattivat suomalaista näyttämöä, oli ennen ollut ruotsalaisen kannatusyhdistyksen jäseniä ja että varsinkin valtiopäivillä usein oli lausuttu luonnollisena asiana että se kannatusyhdistys, joka tarjoaa korkeamman vuokran saa teatterin käytettäväkseen; mutta maailman menoon perehtyneemmät eivät antautuneet turhaan luuloon, että asia ratkaistaisiin puolueettomasti. Olihan tiettynä että ruotsikiihkoiset edellisinä kuukausina olivat ostaneet ja keränneet yhtiön itsessään arvottomia osakkeita puoluelaistensa käsiin ja todistihan ylempänä mainitun uuden ruotsalaisen kannatusyhdistyksen synty, että rahoja ei säästetty. Tositeossa kävikin niin, että vuokrakysymys ratkaistiin konsuli L. Borgströmin kirjallisen esityksen mukaan, jossa hän mainitsemattakaan fusioonipuuhista ehdotti, että yhtiökokous vuosiksi 1878-81 vuokraisi teatterin ruotsalaiselle kannatusyhdistykselle ja jättäisi johtokunnan asiaksi määrätä vuokran katsoen siihen kuinka yhtiön voimassa pysyminen vaatii. Ilman pitempiä väittelyjä ehdotus hyväksyttiin (615 osaketta 48 vastaan), ja niin oli fusiooniyritys rauennut!

"Ruotsalainen kannatusyhdistys, joka tarjosi noin 13,000 mk alhaisemman vuokran, sai Uuden teatterin, ilman että aikaa oli edes lukea toisaalta tehtyjä tarjouksia. Jos tähän verrataan Suomalaisen teatterin tarjous, että se, jos se saisi vuokrata teatterin, antaisi ruotsalaisen kannatusyhdistyksen käyttää teatteria 100 näytäntöä varten, taikka fusiooniehdotus, niin esiintyy paljas totuus, että ne, jotka ovat määränneet Uuden teatterin kohtalosta, ehdottomasti eivät tahdo tietää mistään välittelystä, ehdottomasti vastustavat yhteistyötä suomalaisuuden edustajain kanssa. Kotimaisen näyttämötaiteen — sen jota varten alkuansa valtioavut rakennuslainojen muodossa annettiin ja jota yleisökin avusti — työnsi syrjään kaiken muun hylkäävä mieltymys ei-kotimaiseen. Toisin sanoen selvä määräys teatteriyhtiön säännöissä yksinkertaisesti kumottiin."

"Me kysymme: onko sillä teatteriyleisöllä, joka mistä hinnasta hyvänsä taistelee puhtaasti ruotsalaisen teatterin puolesta Helsingissä, vähintäkään oikeutta tässä kohden pitää harrastustaan isänmaallisena? Meidän mielestämme se ei voi vaatia itselleen tätä nimeä."

Ja kumminkin oli tuota fusioonikysymystä jauhettu koko kolme kuukautta. Kuinka tuskallinen aika oli Bergbom-sisaruksille, näkee Emilien kirjeistä nti Elfvingille, joista teemme otteita:

(17/3) "Kaikki yhtä epätietoista tulevaksi vuodeksi; emme tiedä, tuleeko mitään paljo mainitusta fusioonista, emmekä myöskään, saammeko suurempaa raha-apua. Jos vain sanomme, että on mahdoton ylläpitää oopperaa tulevana vuonna, huudetaan että oopperan täytyy elää; mutta valitettavasti ei se elä pelkistä hyvistä toivomuksista. Meillä on nyt Ida Basilier täällä ja hänen kanssaan jälleen raitis tuulahdus." —

(1/4) "Tulevaisuutemme on edelleen hämärä. Että ruotsikot tekevät kaikkensa estääkseen fusioonia, olet jo nähnyt sanomista. Tehdäkseen kerrassaan lopun keskusteluista, he ovat päättäneet vuokrata teatterin kolmeksi vuodeksi eteenpäin 1 p:stä heinäk. 1878; nykyinen välikirja loppuu vasta silloin eikä sitä ennen siis fusioonia voitaisikaan toimeenpanna. Kumminkin teemme mekin vuokratarjouksen kolmeksi vuodeksi ja tarjoamme korkeamman vuokran, mutta tuntien johtokunnan mielipiteet katson aivan luultavaksi, että heidän omatuntonsa sallii heidän vuokrata huone ruotsalaisille huokeammasta vuokrasta; jos me tulisimme vuokralaisiksi, niin fusiooni luonnollisesti pantaisiin toimeen. Jos Turku nyt tahtoisi tulla kotimaisen näyttämön painopisteeksi, niin se voisi tapahtua. Kaarlo näet ei ollenkaan vastustaisi teatterin päätoimen asettamista Turkuun, mutta sitä varten tulisi teidän tehdä joitakuita uhrauksia — eikä useampi kuin yksi ainoa ole sitä tehnyt — nimittäin sinä! Jos Turussa olisi 5 tai 6 rikasta henkilöä, jotka eivät pelkäisi kukin osaltaan uhrata muutamia tuhansia markkoja, niin olisi asia helposti käsissänne. — Tulevaksi vuodeksi emme vielä voi mitään määrätä; jos ooppera elää, olemme kyllä ajatelleet olla muutamia kuukausia Turussa, mutta tietysti on jonkuntapainen piletintilaus tarpeen. Niin vaihtelevaa ohjelmaa kuin rva Elfforsin taikka Fichtelbergerin emme luonnollisesti voi ajatella; heillä on vanhoja perin tottuneita näyttelijöitä ja suuri repertoari — meikäläiset eivät osaa muuta kuin mitä ovat meillä oppineet." —

(23/4) "Yhä elämme vain samassa tietämättömyydessä. Hallitus on kyllä ehdottomasti fusioonin puolella, mutta toisella taholla ponnistetaan kaikki voimat sen kumoon saamiseksi. Minä harrastan sitä ainoastaan sen vuoksi, että me siten pääsisimme kaikesta oopperapuuhasta. Et usko kuinka olemme väsyneet oopperaan paljoine puuhineen, loistoineen, prameiluineen ja suurine vaatimuksineen ilman vastaavaa sisällistä pohjaa. [Joku päivä myöhemmin:] Et voi käsittää kuinka vaikea meidän on ja millä pelvolla ajattelemme oopperan jatkamista. En kumminkaan luule että se käy mahdolliseksi; puolue vaatii tosin, että ooppera on ylläpidettävä, mutta en luule että saamme kokoon niin paljo rahaa kuin tarvitaan. Tämä kotimaisen taidelaitoksen alku tulee siis hajoamaan, ja ne, jotka ovat vehkeilleet saadakseen sen tapetuksi, ja ne laimeat, jotka eivät ole mitään tehneet sen pelastamiseksi, kantakoot syyn — me puolestamme olemme taistelleet yli voimiemme emmekä enää jaksa. — Kuinka fusioonin käy, sitä ei kukaan tiedä. Pelkään että merkitseminen listoille tulee olemaan kovin mitätön; ei kumpikaan puolue ole niin varma asiasta ja niin innostunut siitä, että se uskaltaisi kiinnittää siihen suurempaa summaa; fennomaanit kirjoittavat listalle 'ruotsalainen puhenäyttämö ja suomalainen ooppera', svekomaanit tietysti päin vastoin. — — Sanomista olet nähnyt kuinka taistellaan; oi, kuinka inhimillinen itsekkäisyys on suuri! Kaikki itselle eikä mitään toisille! Sivistyksestä ja valosta pitäisi kuitenkin jo 19 vuosisadan lopulla jokaisen saada osaa." —

(11/5) "Fusioonituuma raukesi luonnollisesti tyhjiin! Kuinka asiat nyt järjestetään, sitä en tiedä. Vahinko että Turku ei ymmärrä, että sen kutsumus Suomen vanhana pääkaupunkina vaatii, että kansallisilla harrastuksilla pitäisi siellä olla ahjonsa! Kovin, kovin pimeältä tulevaisuus näyttää, enkä tiedä, mitä meidän on tekeminen. Puolue lausuu yksimielisesti ja ehdottomasti, että ooppera ei saa kuolla! Mutta kuinka se on elävä? Fusioonipuuhat ovat vaikuttaneet ylen vahingollisesti osakekirjoitukseen yksistään suomalaista näyttämöä varten; tämä osakekirjoitus keskeytettiin kun fusioonilistat pantiin esille, mutta nyt täytyy jälleen palata siihen. Ikävä oli että Turun lista lähetettiin takaisin aivan tyhjänä. — — Kiitos kaikesta mitä olet tehnyt meille. En tarvitse sanoa, että rahat ovat kovin tervetulleita — mitä pikemmin sitä parempi. Hahl lähtee syksyllä ulkomaille ja luultavasti hän saa ne matka-avuksi. Jos voisimme saada viipurilaisia (hän on näet sieltä kotoisin) huolehtimaan hänestä, niin joku toinen saisi teidän stipendinne. — — Ja nyt on Runeberg poissa: hänen ihana, rikas elämänsä on sammunut; rauha ja kiitos kaikesta, jonka hän on lahjoittanut meille. Luultavasti lähdemme huomenna maahanpanijaisiin."

(13/5) "Sydämelliset kiitokset rahoista; tuskin sanonkaan. kuinka äärettömän tervetulleet ne olivat. — Sain kirjeesi eilen aamulla juuri kun olin lähtemäisilläni rautatielle matkustaakseni Runebergin maahanpanijaisiin. Paljo, paljo väkeä siellä oli ja kaikki tunsivat syvällä kiitollisuudella mitä hän meille on ollut ja tehnyt. Luonnollisesti oli mahdoton nähdä taikka kuulla jotakin suuressa ihmisjoukossa, joka levottomasti tunkeili edestakaisin ja siinä niinkuin aina näytti, että 'jokainen on lähinnä itseänsä'. — — [Paitse Hahlia on toinenkin matkarahojen tarpeessa, nimittäin] Vuorio (Forsberg), ylioppilas, joka on hyvin lupaava ja luultavasti rupeaa taiteilijaksi. — Ah, jos meillä olisi 10 semmoista ystävää kuin sinä, silloin ei olisi vaikea tulla toimeen! Olet kai jo nähnyt sanomista, että aiomme vielä koettaa pysyä hengissä kolme vuotta. Saa nähdä kuinka käy. Kyllä on oleva vaikeaa ja monet huolen hetket meitä kohtaavat. Sitä paitse pelkään kovasti, että olemme tehneet vääriä laskelmia kannatukseen nähden ja arvanneet teatteriharrastuksen suuremmaksi kuin se todella on. Ystävämme ovat niin köyhiä ja sentähden luulen olevan vaikeaa saada kokoon 50,000 markkaa. Mitä voidaan odottaa pikkukaupungeista, kun rikas, suuri Turku ei katso voivansa antaa mitään! — Luultavasti tulemme kaikissa tapauksissa syksyllä Turkuun." —

Se, joka teki fusioonikysymyksen venymisen niin tuskalliseksi, oli ei ainoastaan oopperan vaan puheosastonkin tulevaisuuden epätietoisuus. Niinkuin ennen on huomautettu oli tänä keväänä uusi perustus laskettava koko teatteriyritykselle ja oli sen laatu luonnollisesti fusioonipuuhasta riippuvainen. Kun tämä kuitenkin venyi venymistään, ei voitu istua kädet ristissä, vaan pidettiin jo 21 p. maalisk. Arkadian lämpiössä kokous, jossa teatterin tulevaisuus otettiin keskusteltavaksi. Saapuville tulleet — noin satakunta kansallisen taidelaitoksen ystävää (niiden joukossa monta valtiopäivämiestäkin) — olivat yksimielisiä siitä, että puheosastoa oli ylläpidettävä, mutta oopperasta vaihdettiin mielipiteitä pari tuntia ennen kun tultiin samaan päätökseen. Asian taloudellisen puolen selvittämiseksi Bergbom esitti kaksi suunnitelmaa, joista toinen tarkoitti lauluosastoa laajemmassa toinen supistetummassa muodossa ja nousi edellisen menosumma 150,000, jälkimäisen 100,000 markkaan. Kannatusta laskettiin laajemman suunnitelman toimeenpanemiseen vaadittavan 50,000, supistuneemman 30,000 markkaa. Näistä vaihtopuolisista ehdotuksista kokous hyväksyi edellisen, jonka mukaan siis 50,000 markkaa oli koottava. Tämän nojalla päätettiin perustaa uusi kannatusyhdistys kolmeksi vuodeksi, luettuna kesäkuun 1 p:stä 1877 ja oli sitä varten merkittäväksi tarjottava 100 osaketta à 500 markkaa. Näitä osakkeita kirjoitettiin jo samana iltana 21. Kuinka rohkeita tässä kokouksessa oltiin, käy näkyviin, kun mainitsemme että paitse tuloja 100 näytännöstä (80,000) ja valtioapua (8,000) tulopuolelle oli erikseen merkitty myöskin entinen 1876 kolmeksi vuodeksi merkitty kannatus 12,000 (oikeastaan 14,600) markkaa, joten siis yleisön puolelta toivottiin avustusta yhteensä 62,000 markkaa vuodessa! Syy miksei päätöksen tekemistä voitu lykätä tuonnemmaksi oli se, että jo huhtikuun alussa sopimus oli tehtävä taiteilijain kanssa. Kokouksen päätöksen johdosta otettiinkin jo erinäisiä henkilöitä oopperan palvelukseen.

Emilie Bergbomin kirjeistä olemme nähneet, että fusioonikysymys tuntuvasti hidastutti maaliskuun kokouksen päätöksen toimeenpanoa. Kun se vihdoinkin oli tyhjiin rauennut, kokoontuivat Suomalaisen teatterin ystävät Kleinehn ravintolaan 11 p. toukok. Tällä kertaa oli vain 36 henkeä saapuvilla,[108] mutta kokous päätti kumminkin pääasiassa pysyä entisen kokouksen kannalla, jonka mukaan molemmat osastot olivat ylläpidettävät. Muutoin sovittiin, että "Suomalaisen teatterin osakeyhtiö" oli perustettava entisen kannatusyhdistyksen sijaan ja valittiin sitä varten väliaikainen johtokunta, jonka jäseniksi tulivat K. Bergbom, K. F. Ignatius, Jaakko Forsman, Yrjö Koskinen ja K. F. Wahlström. Tämä johtokunta, joka sai tehtäväkseen muun muassa hallitukselle vahvistettavaksi jätettävän yhtiösääntöehdotuksen sekä näyttelijäseurueen ja orkesterin ohjesäännön valmistamisen, oli toimessaan pysyvä lokakuulla pidettävään yhtiökokoukseen. Sen ohella asetettiin (johtokunnalle avuksi sen toimissa sekä myös varajäseniksi) toimikunta, johon valittiin Emilie Bergbom, B. F. Godenhjelm (kirjailijana), B. O. Schauman, V. Löfgren, A. Almberg ja Alex. Streng (rahastonhoitajana).

Kuinka asiat sitten järjestyivät, saamme nähdä seuraavassa luvussa. Että nämä päätökset semmoisenaan eivät merkinneet sitä, että asema oli muuttunut valoisammaksi, on itsestään ymmärrettävä. Tämä näytäntökausi oli näet sekin tuottanut tappiota, jopa entistä suuremman. Kuinka suuri se oikeastaan oli, emme tarkoin tiedä, mutta varmaa on että teatterin velat tilivuoden lopussa yhteensä tekivät toista sataa tuhatta markkaa!

Kun ajattelee tätä menneen ajan tuottamaa velkakuormaa ja tulevan ajan tarpeita, joiden tyydyttäminen edellytti alituisia ja yhä suurempia uhrauksia, sekä ottaa huomioon, kuinka kateellinen vihamielisyys oli yltynyt yritystä kohtaan, jolla muutoinkin oli epälukuisia vastuksia voitettavana, ei ole lainkaan ihmeellistä, että moni alkoi epäillä koko teatteripuuhan oikeutusta. Olihan kansallisen näyttämön sivistyksellinen merkitys suuri ja olihan se näinä vuosina ollut kaunis ja valoisa ilmiö omansa virkistämään mieliä, joita loppumattomat taistelut suomalaisen kansamme luonnollisimpien oikeuksien saavuttamiseksi painostivat ja katkeroittivat; mutta eikö sen ylläpitäminen kuitenkin vaatinut liiaksi varoja ja voimia, eikö yritys ollut liian varhain ja liian rohkeasti alkuun pantu ja eikö ehkä olisi oikeinta jättää se siksensä odottamaan parempia aikoja? Tänä keväänä, jolloin Suomalainen teatteri oli joutunut synkimmälle taipaleelleen, tiedämme monen läheisenkin väliin miettineen tähän epätoivoiseen tapaan. Todistukseksi lainaamme seuraavat rivit eräästä kirjeestä, joka on päivätty 17 p. toukok., siis viikko Kleinehn kokouksen jälkeen:[109]

— — "Surullisinta kaikesta ovat teatteriolot. Niin, juuri ne ovat ruumistunut paha. Ne ovat vieneet katkeruuden ja suvaitsemattomuuden huippuunsa. Pahimmin vaikuttavat ne kuitenkin sen kautta, että ne aivan kohtuuttomasti vetävät huomiota puoleensa tärkeämpien asioiden kustannuksella. Puhe ja toimi kohdistuu ainoastaan teatteriin, niinkuin ei mitään muuta olisi olemassakaan maailmassa. Mutta onhan niin, että ihmiset enimmän rakastavat huvituksiaan. Teatteri on sitä paitse semmoista, johon jokainen pystyy aivan niinkuin lihakulhoon. Onnettomana hetkenä syntyi Kumpulaisen teatterianomus; se antoi aatelille ja porvareille tilaisuutta laajoihin ja leveihin puheisiin, joista ruotsinmielinen hallitus ja ruotsinmielinen yleisö saivat mitä parhainta tukea. Mitä merkitsevät talonpojat ja papit heidän rinnallaan semmoisessa asiassa! Ja mitä on nyt tekeminen? Tuskin 20,000 on merkitty niistä 50,000, jotka tarvitaan, ja kerrassaan uskomatonta on että koskaan päästäisiin jälkimäiseen summaan. Ja jos päästäisiinkin, — mihin tullaan, kun kaikesta päättäen näytteleminen on tapahtuva tyhjille huoneille? Kaarlo on mitä synkimmällä mielellä. Me keskustelimme juuri tänään ja olimme molemmat sitä mieltä, että tulevaisuus ei koskaan ole ollut niin pimeä kuin nyt. Vanhemmat vetäytyvät nähtävästi syrjään (Koskinen tuli johtokuntaan minun hartaan vaatimukseni johdosta, mutta ei näytä tahtovan ryhtyä asioihin), ja nuoremmat edustavat enemmän chauvinismia kuin he kykenevät toimimaan. Onneton on tuo nuoremmassa fennomaanisessa polvessa huomattava taipumus liian suureksi arvaamaan ei ainoastaan voimiamme vaan myöskin mitä meillä on. — Sitoumuksia taiteilijain kanssa on tehtävä ja on osaksi tehtykin, mutta ei tiedetä, ollaanko hengissä ensi syksynä. Vastaiseksi on toki yksistään koristeja otettu. Navrátil ei ole antanut kiinnittää itseään, hän on ensiksi koetteeksi laulava Dresdenissä, josta on saanut tarjouksen. Holm ei myöskään varmasti lupaudu: jos hän tulee täysin terveeksi, hän menee ulkomaille. Rva Achté on Kiikkalassa eikä tiedetä mitä hän miettii. Ida Basilier tulee kenties helmikuulla joksikin kuukaudeksi. Nti Ingman matkustaa ulkomaille. — Kyllä koko suomalainen ooppera on fennomaaninen onnettomuus, siitä alkavat kaikki olla yksimielisiä. Jollei se olisi ollut, olisi paljo toisin. Mutta puoluekunnia taikka oikeammin puolue-kunniantunto!" —

Näin alakuloisia oltiin, kun ei muuta nähty kuin hetken todellisuutta, mutta kohta elpyi taas tietoisuus siitä, että päämäärä oli oikea ja suuri, että työ ja vaiva tarkoitti kansan tulevaisuutta eikä omaa etua, ja se antoi uutta luottamusta — lopulta ei ainoastaan pysytty hengissä, vaan riennettiin eteenpäin uusia voittoja kohti. Totta on että jonkun ajan päästä ooppera kuoli, mutta se kuoli kunnialla ja niin sopivalla hetkellä, että oli kuin se olisi varta vasten väistynyt puheosaston tieltä, joka silloin näyttäytyi varttuneeksi odottamattomiin taiteellisiin tekoihin.

Kumminkin oli uudella lähdöllä näöltään voittamaton este. Kuinka vapautua entisen kannatusyhdistyksen veloista, jotka, niinkuin juurikään mainittiin, tekivät toista sataa tuhatta markkaa — kauhistava summa siihen aikaan ja niissä piireissä, joista on puhe. Vastaus sisältyy kuivaan muistiinpanoon: "Kun osakeyhtiö otti teatterin haltuunsa, erotettiin edellisten vuosien asiat kokonaan tästä uudesta yrityksestä, ja velat jätettiin Kaarlo ja Emilie Bergbomin niskoille." Niin kovalta, jopa julmalta kuin tämä toimenpide näyttääkin, oli se silloin kun se tapahtui välttämätön, sillä ainoastaan sen kautta kävi uuden yhtiön perustaminen mahdolliseksi. Toiselta puolen on merkille pantava, että suomalainen puolue, se on se vähälukuinen, mutta sitkeä suomenmielisten ryhmä, joka Helsingissä oli Bergbom-sisarusten mukana harrastanut suomalaista näyttämöä samoin kuin muita kansallisia yrityksiä, katsoi kunnianasiakseen ajan tullen korvata näille sisaruksille sen aineellisen tappion, joka nyt tuli heidän kannettavakseen. Eikä itse asiassa kovin monta vuotta kulunutkaan, ennen kun he olivat saaneet kaikki takaisin; mutta siksi kun se tapahtui oli heillä noitten velkojen tähden kärsittävänä tuskaa ja huolta, joka monesti karkoitti rauhan ja levollisuuden heidän mielestään. Niin sitä enemmän, kun "osakeyhtiö" ei suinkaan kyennyt vapauttamaan heitä juoksevan vuoden tuottamista uusista huolista.

  11 kertaa Sirkka, Oma Toivoni;
   8 " Hänen ylhäisyytensä etuhuoneessa;
   7 " Aksel ja Walborg, Mustalainen, Remusen kotiripitykset,
            Yhdistysjuhla;
   6 " Nummisuutarit, Sotavanhuksen joulu, Suorin tie paras,
            Orposisarukset, Kavaluus ja rakkaus, Marin rukkaset;
   5 " Lea, Työväen elämästä, Toinen tai toinen naimaan,
            Suuria vieraita, Riita-asia, Lääkäri vastoin tahtoansa,
            Narcisse Rameau;
   4 " Kihlaus, Laululintunen, Onhan pappa sen sallinut,
            Viuluniekka, Roistoväki, Puolan juutalainen;
   3 " Bartholdus Simonis, Natalia ja Nadeschda, Enon rahat,
            Jeppe Niilonpoika, Marianne, Pekka Patelin;
   2 " Daniel Hjort, Tohvelivalta, Sven Dyringin koti;
   1 " Anna Skrifvars, Margareta, Lapsuuden ystävät, Kosijat,
            Pilven veikko, Monsieur Herkules, Tanssikengät, Ei
            ollenkaan mustasukkainen, Yökausi Lahdella.

Näistä on kotimaisia 11 ja ohjelmistolle uusia oli 8: Daniel Hjort,
Lea, Lääkäri vastoin tahtoansa, Enon rahat, Roistoväki, Aksel ja
Walborg, Tanssikengät, Tohvelivalta.

VI.

Vasta perustettu Suomalaisen teatterin osakeyhtiö otti laitoksen hoitoonsa 1 p:stä kesäk., ja väliaikaisen johtokunnan tuli järjestää ja johtaa asioita yhtiökokoukseen asti 20 p. lokak. Siinä esitettiin kertomus johtokunnan toimista, joka sisältää täydellisen luettelon puhe- ja lauluosaston jäsenistä palkkoineen y.m. tietoja, jommoisia — yhtä täydellisiä ja tarkkoja — olemme turhaan etsineet edellisiltä vuosilta.

Alkavaksi näytäntökaudeksi otettiin K. Bergbom toimitusjohtajaksi ja "näytelmän ohjaajaksi" (regissööriksi), lehtori Alex. Streng rahastonhoitajaksi[110] sekä vaatteiston intendentiksi Emilie Bergbom ja määrättiin ensinmainitulle palkkaa 4,000 mk ja matkarahoja 1,000 mk sekä toisille kummallekin 1,000 mk. Kirjailijaksi, jonka tuli korjata kieltä näyteltävissä kappaleissa, otettiin lehtori B. F. Godenhjelm, mutta jätettiin palkkio riippuvaksi hänen työstään. Kun puheosasto antoi näytäntöjä muualla kuin Helsingissä, oli sitä koskeva rahastonhoito samoin kuin ohjaajantoimi uskottuna O. Vilholle, jollei näet pääjohtaja itse ollut seurueen luona.

Teatterin palvelukseen otettiin seuraavat henkilöt nimen ohessa mainitulla vuosipalkalla:

    Hra Osk. Vilho 4,000. Rva Aurora Aspegren 3,000.
     " Arthur Lundahl 2,500. " Selma Lundahl 2,200.
     " I. E. Kallio 2,500. Nti Kaarola Avellan 2,400.
     " B. Leino 2,000. " Ida Aalberg 1,440.
     " R. Kivekäs 1,600. Rva Mimmy Leino 1,440.
     " J. A. Tervo 1,660. Nti Emilie Stenberg 1,320.
     " C. Edv. Törmänen 1,800. " Amanda Strengberg 1,200.
     " Bruno Böök 2,000. " Hilma Rosendahl 900.
     " J. Glantz 1,320.

    Nti Naëmi Ingman (kk) 500. Hra J. Navrátil 10,000.
     " Lydia Lagus 2,400. " John E. Bergholm 3,500.
     " Alma Wikström 1,600. " N. Kiljander 3,000.
     " Hilda Braxén 1,200. " E. Himberg 1,800.
     " Helene Conradi 1,200. " Taavi Pesonen 1,800.
     " Eufrosyne Kaarlonen 1,000. " K. O. Lindström 1,600.
     " Amanda Carlsson 920. " Elias Kahra 1,200.
     " Augustina Hyvärinen 800. " J. Snellman 1,000.
     " Kaisa Telkiä 900. " R. Kauhanen 900.
     " C. Wickman 420.
    Rva A. Teffs 1,000.

    Hra B. Hrimaly 5,000. Hra L. Wanscheid 2,400.
     " J. Hrimaly 2,500. " Aug. Laurent 2,400.
     " J. Sandström 2,000. " J. A. Hammar 1,680.
     " K. E. Pahlman 2,400. " Mauritz Forsström 1,500.
     " I. P. Swoboda 2,400. " A. Lagerman 1,320.
     " E. Werner 2,400. " A. R. Paulsson 600.
     * G. Wanscheid 2,400. " J. L. Wikholm 600.
     " A. Mannerström 1,275. " A. Feiler 1,080.
     " G. Pelander 1,260.

Tästä näkyy että puheosastossa oli 17, lauluosastossa 20 ja soittokunnassa 17, siis koko teatterissa yhteensä 54 jäsentä, ja nousivat vuosipalkat 101,875 markkaan. Kun siihen luetaan muut ylempänä mainitut palkat sekä vieraileville taiteilijoille tulevat palkkiot, niin huomaamme palkkakonton lähenevän 120,000 markkaa (itse asiassa se nousi lähelle 140,000).

Mitä kertomus tietää yhtiön taloudellisesta asemasta, jätämme alempana esitettäväksi; tässä mainittakoon vain pari Bergbom-sisaruksia koskevaa päätöstä. Koska näet nämä olivat ottaneet vastatakseen teatterin veloista, kuului laitoksen omaisuus oikeuden mukaan heille. Näin ollen yhtiö päätti lunastaa heiltä vaatteiston 30,000 markasta, ja oli tämä summa maksettava kolmen vuoden kuluessa, suorittamalla 10,000 mk. vuosittain. Myöskin katsottiin kohtuulliseksi suoda heille se 8,000 mk:n korotus valtioavussa, jonka hallitus lopulta, vastauksena vuoden alussa tehtyyn anomukseen, oli myöntänyt. (Suomalaisen teatterin valtioapu teki siis tästä lähtien 24,000 mk. eli 8,000 mk vähemmän kuin Ruotsalaisen.) Nämä päätökset olivat ensimäiset toimet edellisen ajan velkojen lyhentämiseksi.

Tässä yhteydessä on mainittava, että senaattori H. Molander kesäkuun keskivaiheilla hänen käytettäväkseen määrätyistä yleisistä varoista teatterin matka-apurahastoon lahjotti 1,500 markkaa. Tämä epäilemättä tervetullut lahja oli todistus siitä suosiollisuudesta, jota Molander ylipäätään aina osotti Suomalaista teatteria kohtaan.

Levähdettyään yhden kuukauden oli teatterin puheosasto jälleen alkava toimensa heinäkuun alussa Kuopiossa. Sinne oli Bergbomkin lähtenyt ja hänen ja Emilien kirjevaihdosta saamme jälleen tietoja oloista.

(5/7) "Rakas sisar! Matka meni hyvin. — Lappeenrannassa kävin kohta [Lydia] Laguksen luona, joka sanoi olevansa hyvissä voimissa. Täysin toipuakseen hän ei vielä ollut laulanut säveltäkään, josta minä kiitin häntä. Kiljanderin tapasin pikimmältään. Hän on naimisissa ja onnellinen. Holmilla olin päivällisillä ja tulin tutuksi hänen erinomaisen rakastettavan äitinsä kanssa. Holm ei ole vielä oikein terve. — — Hän lupasi tulla syksyllä ja laulaa tsaari Pietarin ja Don Juanin syys- ja lokakuulla — n.b. jos hän on terveempi kuin nyt. Olemme siis pelastetut vähän eteenpäin. [Naëmi] Ingmanistakin on toiveita. Lagus arveli hänen matkansa olevan epävarman. — Jos Ingman tulee, saa hän laulaa Elviran Don Juanissa ja Eudoran Juutalaistytössä. Silloin on syksy jotenkin selvä. Mutta kevät!!! — — Vilho oli Saimaalla, kun tulin. Kun hän tunsi itsensä jotenkin terveeksi, hän ei välittänytkään siitä parin viikon vapaudesta, jonka olin luvannut hänelle. Se on tietysti ääretön helpotus ohjelmiston määräämiselle, ja minä olen kiitollinen Vilholle hänen ystävällisyydestään." —

(Helsingistä 10/7) "Oma Kaarloseni, levottomasti odotan tietoja sinusta ja teatterista; olen levoton terveytesi tähden — olit niin väsynyt päivinä ennen kun lähdit. Minä voin aika hyvin, mutta oikein terveeksi en tule, ennen kun ilmat lämpenee. Varsinkin eilen oli ruma ilma. Jos pohjoisessa on yhtä koleaa, niin saamme kai huonon vuodentulon. Jos huomenna on lämmin ja tyyni, niin saan mennä ulos. [Tri] Morin näyttää vaativan minulta suurta varovaisuutta, mutta enhän minä saa voimia, jollen saa raitista ilmaa, liikuntoa ja ruokahalua".[111] — Muistutus pian maksettavasta vekselistä [2,500 mk, sisarusten hoidettavia teatterivelkoja!].

(Kuopiosta 10/7) "Näytäntökausi on alkanut täällä — ei oikein hyvästi eikä oikein huonostikaan. Ensi näytäntö [8/7] antoi vähän yli 400 mk; mutta olikin oikea Herran ilma. Näyteltiin Puolan juutalainen ja Mustalainen. Huomasimme näet, että Viuluniekka on niin loppuun annettu, ettei enää maksa vaivaa. Huomenna Enon rahat, perjantaina [13/7] Sirkka [rva Aspegrenin hyväksi] ja pyhänä Nummisuutarit. Jos vain Kaarola Avellan pian tulisi. Vilho on ottanut asioiden hoidon siksi kun rahastonhoitaja saadaan. Muutoin hän pysyy johtajana. — Törmänen on tullut ja oli sangen nolo. Hän tahtoo erota, ei harrastuksen puutteesta, vaan sentähden että hänen isänsä mielestä teatterin tulevaisuus on epävarma. Kumminkin on hän kahdella päällä. En ole kuitenkaan kehottanut häntä jäämään, vaan päin vastoin sanonut että on paras lähteä, jollei hän voi olla rettelöimättä joka kerta kun ei hänen tahtoaan noudateta. — — Olen muuten elänyt 'ylpeästi' ruoassa ja juomassa ollen usein kutsuilla. En ole vielä ennättänyt käydä kuvernöörillä eikä tuomiorovastilla. Teatteri vie päiväni varhaisesta aamusta iltaan. — Therese Hahl ja hänen miehensä olivat täällä eräällä matkalla. Herttaisia ja ystävällisiä kuin aina." —

(Helsingistä 14/7) Emilie puolestaan kirjoitti kirjeen täynnä asioita. Juurikään tulleen kirjeen johdosta, jossa eräs oopperan jäsen esittää entistä suurempia palkkavaatimuksia, hän ankarasti arvostelee semmoisten vaativaisuutta, jotka eivät suinkaan seiso ensi rivissä. Esittämänsä laskutavan mukaan olisi nuori laulajatar voinut saada 8 à 900 mk [kuukaudessa]. Vastakohdaksi sille asettaa kirjoittaja samaan aikaan tulleen tarjouksen nti Signe Hebbeltä, joka lupasi tulla yhdessä Fritz Arlbergin kanssa, jos saisivat kumpikin 150 mk illalta (yhteensä 300). — Edelleen hän kertoi hauskan uutisen, että Navrátil oli "tullut kotia" se on Helsinkiin ja pyytänyt Unissakävijän suomalaista tekstiä. Hän oli käynyt kotimaassaan ja laulanut Pragissa erittäin suurella menestyksellä, jonka tähden Hrimaly oli luullut ettei hän enää palaisikaan. — Elokuun 1 p. harjotukset alkavat. "Tuletko niin hyvissä ajoissa, että tsaarin laiva saadaan valmiiksi, vai onko meidän ryhdyttävä sitä laittamaan?" — Alma Fohströmin sanotaan olevan sairaana Italiassa. Emilie oli kirjoittanut hänelle, mutta ei lähettänyt Faustin partituuria, ennen kun vastaus tulee. — Paljo huolta antoivat raha-asiat, Kaarlon on lähetettävä nimellään varustettu vekseli; mutta raitis ilma, jota oli nauttinut Kaisaniemessä ja Hertonäsissä oli kuitenkin virkistänyt. — "Kuinka, rakas Kaarlo, on meidän käyvä tulevana vuonna? ja kuinka olen minä tänä kesänä selviävä epätoivoisista raha-asioistani? Hyvästi, armaani; hoida itseäs? ja kirjoita niin usein kuin voit. — Tiedäthän kuinka olen levoton."

(Kuopiosta 17/7) "Rakas sisar! Pahaksi onneksi olin pienellä huvimatkalla, kun kirjeesi tuli, jossa puhut vekselistä. Sentähden lähetän vasta tänään mitä pyysit. — — Alku täällä ei ole ollut oikein myötäinen. Ensimäisen ja neljännen näytännön tulos hyvä, mutta toisen ja kolmannen huono. Täällä sattunut tulipalo[112] on vaikuttanut tuntuvasti, niinikään jotkut kuolemantapaukset maahanpanijaisineen, muutamat häät ja kaunis ilma, joka vihdoinkin on tullut. Kaarola Avellania kaivataan, sillä vanhat kappaleet eivät kelpaa ja hänellä on osansa kaikissa uusissa. Muutoin on henki oivallinen ja järjestyskin, jollei kiitettävä, kumminkin välttävä. Ahkeruuskin on tyydyttävä. Katarina Howard on puoleksi valmis, Don Ranudo kokonaan uudestaan luettu (Stenberg — Olympia) ja useat [nti] Töttermanin rooleista korjattuja. Lundahl on paljo terveempi kuin Helsingissä ja näyttelee toisenlaisella lennolla. — — Fennomania seurueessa on tällä hetkellä oivallinen. En ole kuullut ruotsin sanaa sitte kun tulin."

"Minulle uusia kappaleita on annettu: Enon rahat ja Sirkka. Molemmat menivät harjotuksissa ylen huolimattomasti ja epätasaisesti. Enon rahat harjotutin kuitenkin niin monesti (jopa jotkut kohtaukset 7 kertaa peräkkäin), että yhteisnäytteleminen menee mainiosti. Se on nyt siihen katsoen ohjelmiston parhaiten näyteltyjä kappaleita. Apropos yksi esimerkki mitä pukuja voidaan käyttää, kun ei ole annettu tarkkoja määräyksiä. Kolmannessa näytöksessä matkustavat rva Aspegren ja [nti] Tötterman (kaksi nuorta porvarillista rouvaa) rautatiellä 17 peninkuormaa kesällä. Uskotko minkälaisessa puvussa? Mustassa sametissa, rva Aspegrenilla punaiset atlaskäänteet!!! — — Sirkan tähden en huolinut nähdä vaivaa, vaan annoin sen mennä menojaan. Rva Aspegren sai paljo apploodeja, mutta oli sangen heikko. Pani painoa ainoastaan yksityisiin situatsionivaikutuksiin kykenemättä luomaan kokonaiskuvaa. Sitä paitse hän hutiloi lausumisessa. Samoin Leinokin. Sivuroolit menivät sitä vastoin aika hyvin (myöskin Kallion ja Savolaisen). — — Jos tarvitset rahaa, niin ota heinäkuun palkkani Wahlströmiltä. Tulen kyllä toimeen täällä, sillä elän erittäin hiljaisesti enkä siis tarvitse rahoja. Ystäväsi ja veljesi Kaarlo."

Vielä on tätä samaa kirjevaihtoa kolme Emilien laatimaa, jotka enimmästään koskevat oopperaa. Paitse omia kirjeitään hän lähettää Kaarlolle milloin sieltä milloin täältä saamiansa kirjeitä, jotka koskevat heille yhteisiä asioita. Semmoinen on Ida Basilierin Lysekilistä (10/7), josta teemme otteen:

— — "Olet kenties kuullut että tulen seuraamaan Behrensiä ja Trebelliä 10 p:stä marrask. 10 p:ään jouluk. Englannissa, saaden palkkaa 2,000 frangia ja kaikki vapaata — jopa seuranaisenkin. Hän tahtoo minut Pohjoissaksaankin syys- ja lokakuulla, mutta kun olen aikonut tehdä hyvästijättö-kierroksen kotimaassa, ei se käy päinsä. Ilolla esiinnyn Teillä niin usein kuin mahdollista tänä syksynä, mutta häitteni täytyy kai olla 30 p. lokak., jotta ennätän Lontooseen. — Mutta kuinka tulette elämään? Olen usein levottomuudella ajatellut suunnitelmianne, ja jos suinkin voin, tahdon mielelläni olla jonkun ajan Teidän luonanne tulevana keväänä. — Paljo voi käydä toisin kuin tuumii, mutta kaikissa tapauksissa tulen elokuun lopulla tai syyskuun alussa — milloin vain tahdotte. Minun täytyy vain tietää minä päivinä minun on esiintyminen Teillä, niin että voin asettaa konsertit väliin. — — Ole nyt varovainen rakas Emilie; muista että terveytesi on kallis niin monelle. Sinulla oli niin paljo vaivaa minunkin tähteni viimeisenä aikana." — —

(Helsingistä 21/7) "Kaarloseni! Tässä on Idan kirje; kyllä hän on erinomaisen kiltti ja rakastettava, kun tulee ja auttaa meitä keväällä — nythän voit hyvin ajatella Juutalaistyttöä. — Taikka ajattelemmeko Mignonia?" — — Emil Genetz oli tullut kotia, sairaana ja murheellisena ja epäili voisiko hän tulla laulajaksi. Jos hänen täytyi luopua laulusta, niin hän tulisi puheosastoon. "Sanoin että hänet siellä vastaanotetaan avoimin sylin ja sydämin. Hän näyttää harrastavan luonnenäyttelijän-alaa. joka ilahdutti minua." — — "Hupaista oli kuulla, että olet tyytyväinen seurueen henkeen ja käytöstapaan. Jos nyt käy niin onnellisesti, että ooppera kuolee keväällä, niin teatteri kai tulee oikein hyväksi." — — "Faltin pyytää sinua ajattelemaan Tannhäuseria, hän luulee että se voisi mennä varsin hyvin."

Kahdessa viimeisessä kirjeessä Emilie moittii useita oopperan ja puheosaston jäseniä huolimattomuudesta, kun eivät määräaikana tule saapuville. — Sen ohella muuta: "Kuinka kauhean ikävä on Vilhon tila!", kirjoittaja huudahtaa saatuaan jonkun tiedon näyttelijästä. "Vilho parka, kyllä on vaikeaa, kun on niin heikko ruumis; kyllä hänellä on ollut liiaksi työtä heikkoihin voimiinsa nähden." — "Erinomaisen rakastettavan kirjeen Fohströmiltä sain eilen [3/8]. Hän lupaa varmaan tulla tammikuulla, mutta, jos me vaadimme, katsoo hän itsensä velvolliseksi tulemaan syksylläkin, vaikkei ennen marraskuuta, sillä hän tahtoo välttämättömästi suorittaa näyttämöllisen oppikurssin ja laulaa vähän Lampertin edessä — tammikuulla hän tulee mielellään." — Samassa kirjeessä (4/8) Emilie sanoo: "Luulin että voisimme tulla toimeen jonkun viikon ilman sinua, mutta ei se käy — sinun täytyy kohta tulla tänne. Mistä saamme miesköörin? Eihän meillä ole muuta bassoa kuin Kahra, joka tuli heinäkuun viimeisenä ja on erinomaisen kiltti ja huomaavainen." —

Tässä yhteydessä annamme lopuksi ottaen eräästä Alma Fohströmin kirjeestä, se kun samoin kuin Ida Basilierin kirje, on soma näyte tekijän rakastettavaisuudesta:

(Cernobbiosta 26/8) — — "Te pyydätte minua, rakas neiti, sanomaan, toivonko mitään etukäteen palkkiostani? — Noin kaksi vuotta sitte, kun pidimme jonkunlaisen perheneuvottelun kotona, päätettiin, taikka oikeammin oli minun toivomukseni, että kun minä esiinnyn kotimaisella näyttämöllä, niin ei palkkiosta saisi olla puhettakaan, sillä minäkin tahtoisin vähäisellä kyvylläni edistää Suomalaisen oopperan ihania harrastuksia, liittyen niiden joukkoon, jotka ovat kantaneet kortensa kekoon. Kas siinä, hyvä neiti, lempiaatteeni silloin — ja nyt?"

"Nyt pidän siitä kiinni enemmän kuin ennen, sillä eihän ole lainkaan tietty, tulenko menestymään näyttämöllä, miellytänkö yleisöä ja olenko itse oleva tyytyväinen toimeeni palvellessani Teitä. Tästä syystä, rakas neiti, on vakaa toivoni, että jätätte palkkiotuumat sikseen. Jos sittekin tahtoisitte toisin, niin pyydän Teitä kääntymään rakkaan isäni puoleen, jolla on oikeus päättää asiasta ja jonka ratkaisuun mielelläni taivun. Muutoin pyydän, älkää niin varmasti luottako kykyyni, joka vielä on kokematon. Suokoon toki Jumala, että vähänkin vastaisin niitä toiveita, joita armaassa isänmaassani kohdistetaan minuun. Ei kukaan olisi siitä onnellisempi ja nöyrempi kuin minä."

"Ennen tammikuuta lienee minun mahdoton päästä kotia, sillä lääkäri on kovasti kieltänyt minua olemasta ahkera ja täytyy minun sentähden olla varovainen opinnoissani. Mutta jos niin onnettomasti kävisi, että isäni ei voisi toimittaa rahoja ja minun senvuoksi olisi palaaminen kotiin, niin kyllä annan Teille tiedon siitä. Nyt, rakas neiti, on vain jälellä kysymys: Mitä oopperoita aiotte esittää taikka missä toivotte minun laulavan paitse Faustissa ja Somnambulassa? Linda ja paashi oopperassa Ballo in maschera ovat täällä hyvin miellyttäneet. — — Tuhat sydämellistä tervehdystä, syleilyä ja suudelmaa Teidän ijäti kiitolliselta ja nöyrältä pikku ystävältänne."

Palaamme nyt Kuopioon, jossa teatteri jatkoi tointaan säännöllisesti, mutta yleensä vain keskinkertaisella menestyksellä. Ylempänä mainittujen näytäntöjen jälkeen tuli ensin pari iloisempaa ohjelmaa — 18/7 Lääkäri vastoin tahtoansa ja Remusen kotiripitykset; 20/7 Don Ranudo di Colibrados ja Herkules —, sitte kaksi murhenäytelmää: 22/7 Kavaluus ja rakkaus ja 25/7 Maria Tudor. Heinäkuun viimeinen näytäntö (29 p.), jolloin esitettiin Kosijat, Kalatyttö ja Silmänkääntäjä, ansaitsee mainitsemista sentähden että sinä iltana nti Anni Hacklin ensi kerran esiintyi näyttämöllä. Tämä 19-vuotias neiti, nimismiehen tytär, Kuopiosta (synt. Karttulassa) oli täällä liittynyt seurueeseen ja oli heleällä sopranollaan ja reippaalla, luontevalla näyttelemisellään ennen pitkää saava huomatun sijan teatterin nuorten naisjäsenten joukossa. Hänen ensi esiintymisestään Annana laulukappaleessa Kalatyttö, vakuuttaa paikkakunnan lehti, ei voinut "muuta kuin hyvää sanoa".

Elokuu alkoi kahdella uutuudella: 3/8 ja 5/8 Tuokon suomentama, A. Dumas vanh. 4-näytöksinen historiallinen näytelmä Katarina Howard ja 8/8 ja 12/8 Törmäsen suomentama B. Björnsonin Konkurssi, joka jälkimäinen kappale oli ensimäinen näyte kukoistukseen nousevaa uutta norjalaista draamaa Suomalaisen teatterin ohjelmistossa. Näitä seurasi Daniel Hjort, joka meni kolme kertaa 10/8, 15/8 ja 3/9. Vilho, joka jälleen oli yksin johtajana, kirjoitti 14/8: Konkurssi onnistui jotenkin hyvin, mutta ei se miellyttänyt Kuopion kauppiaita: tulot ensi iltana 279, toisena 233 mk. Sitä vastoin Katarina Howard tuotti ensi kerralla 255 ja toisella 432 mk. Daniel Hjort antoi ensi kerralla 408 mk. — Parista myöhemmästä kirjeestä saamme seuraavat tiedot Kuopiossa olon viime ajasta. Ilmat olivat kylmät ja sateiset, niin että ihmiset mieluimmin pysyivät kotona. "Eilen [29/8] satoi aamusta iltaan, josta seuraus oli 131 mkan tulo." Lea näyteltiin kaksi kertaa 22/8 ja 26/8 pienempien huvinäytelmien kera ja tuotti se ensi iltana 251, toisena 403 mk; Aksel ja Walborg antoi 226 mk. — "sen teki kylmä ilma". Viimeinen ohjelma oli Preciosa, joka meni kaksi kertaa 31/8 ja 2/9; jäähyväisnäytäntönä annettiin Daniel Hjort 3/9.

Vasta Jyväskylästä, johon seurue lähti Kuopiosta, Vilho luo yleiskatsauksen kaksikuukautiseen toimeen tässä kaupungissa ja ääni on sangen alakuloinen:

"Rakas ystäväni! Raskaalla mielellä tartun kynään, kun vain kysymys on teatterin asioista, ja siinä pääsyy, miksi kirjoitan niin harvoin. En tahtoisi vaikeroida. Kun vieras tavan mukaan kysyy: miten käy? kuinka kannattaa? vastaan säännöllisesti: hyvin: varsinkin kun tiedän kysyjän olevan viimeisiä meitä auttamaan. — Tulot Kuopiossa tänä vuonna olivat noin 30 mk vähemmän iltaa päälle kuin viime vuonna eli yhteensä 8,564 mk. Menot palkkioineen, päivä- ja matkakustannuksineen noin 10,000 mk. Menoista oli hirveimmät: vuokra 811 mk, kirjoituksia ja suomennoksia 475, vaivaismaksuja 176, poliisille 125, valaistus 414, kirjapainoon 410, matkakustannukset 670, musiikista 315 j.n.e."

Jyväskylässä seurue viipyi noin puolitoista kuukautta. Ensi näytäntö (Viuluniekka) oli 9/9 ja viimeinen (Sirkka) 22/10. Ohjelmisto oli pääasiassa sama kuin Kuopiossa. Kumminkin olivat Viuluniekka ja Marianne Jyväskylässä uusia ja mahdolliset näyteltäväksi, jota vastoin näyttämön ahtauden vuoksi Nummisuutarit ja suuret murhenäytelmät jätettiin sikseen. Ainoa aivan uusi kappale oli Kiven Karkurit, joka esitettiin ensi kerran 17/10. Sen olisi pitänyt valmistua jo Kuopiossa, mutta parin näyttelijän huolimattomuuden tähden ja siksi että "muutamat hirveästi halveksivat tätä näytelmää", harjotukset olivat käyneet hitaasti. Tulot olivat ylipäätään nytkin niinkuin edellisenä kertana paremmat kuin Kuopiossa, varsinkin kun menot olivat pienemmät — mutta eivät sittenkään tyydyttävät. Parhaimpia iltoja oli: Viuluniekka 428, Työväen elämästä, Kalatyttö ja Silmänkääntäjä (markkinapäivänä) 463, Marianne ensi kerralla 279, toisella 459 mk. Keskitulo oli vähän yli 300; edellisenä vuonna yli 400 mk. Loppu oli siis semmoinen, että Vilhon täytyi pyytää matkarahoja päästäkseen seurueineen Helsinkiin, johon oli määrä tulla. — Muita jobinsanomia oli että Törmänen taas oli sanonut lähtevänsä ja että Tervo oli niin sairas, että hänet oli toimitettava sairaalaan.

Kun nyt käännymme lauluosaston puoleen, saamme pian nähdä että sen asiat tuskin olivat ilahuttavammalla kannalla. — Oopperan laulukyvyt esiintyivät tänä syksynä ensi kerran julkisesti 2/9, kun he ylioppilastalolla antoivat huokeahintaisen konsertin. Laulunumeroita esittivät neidit Lagus, Wikström ja Braxén sekä hrat Navrátil, Bergholm ja Pesonen, jota paitse viulunsoittajana esiintyi J. Sandström, joka neljä vuotta harjotettuaan opintoja Leipzigissä oli otettu teatterin palvelukseen soittamaan ensi viulua orkesterissa. Laulajaisissa oli noin 300 hengen kiitollinen yleisö.

Näytännöt alkoivat 7/9 Flotovin Marthalla, jota ei oltu annettu huhtikuun jälkeen 1876. Nimirooli oli uskottu Lydia Lagukselle, joka ei suinkaan pettänyt yleisön toivomuksia, vaan sai oivallisesta laulustaan ja näyttelemisestään lämpimiä suosionosotuksia. Nancyn osan suoritti tyydyttävästi nti Hilda Braxén,[113] joka ensi kerran esiintyi suuremmassa tehtävässä, ja Kiljander näytteli hupaisesti loordi Micklefordia. Muut esiintyjät olivat vanhoja rooleissaan. "Sopuväli" — U. S. sanoo — oli yleensä varsin hyvä. — Sama ooppera meni vielä kolme kertaa (9/9-16/9); viimeisenä iltana oli Arkadiassa paljo väkeä, joka jakoi hartaan suosionsa Lydia Laguksen ja Navrátilin välillä. Viides näytäntö peruutettiin viimeksi mainitun taiteilijan sairastumisen tähden.

Ensimäinen täksi näytäntökaudeksi valmistettu uusi ooppera, G. A. Lortzingin Tsaari työmiehenä esitettiin ensi kerran 23/9 ja tuotti täydelle huoneelle "erinomaisen hauskan illan". Soma, koomillinen sävelteos oli huolellisesti harjotettu ja esitys sujui eloisasti ja sopusuhtaisesta. Hullunkurisen pormestarin osan suoritti Hannes Hahl erityisellä menestyksellä. Vahva, mehevä ja hyvin kehittynyt bassoäänensä ja raitis koomillisuutensa herättivät samassa määrässä mieltymystä. Kiljander puolestaan harrasti hienompaa, historiallista sävyä, kuvatessaan Tsaaria, Pietari suurta. Edelleen kiitettiin Lydia Lagusta viehättäväksi Mariaksi. Että Navrátil, Bergholm ja Pesonen tapansa mukaan hyvin täyttivät roolinsa, tarvitsee tuskin sanoa. Eikä yleisö säästänyt mieltymyksenilmaisujaan; toisen näytöksen miessekstetin jälkeen olivat ne niin innokkaita, että numero oli uudistettava. — Ooppera annettiin sitte vielä neljä kertaa peräkkäin (25/9-2/10); lähinnä viimeisenä kertana esiintyi nti Braxén Mariana (nti Laguksen pahoinvoinnin tähden). — Tämän jälkeen tuli ainoastaan yksi ooppera-ilta 4/10, sillä seurue oli lähtevä Turkuun. Jäähyväisiksi esitettiin Martha. Sali oli täynnä ja yleisö innoissaan. Lydia Lagus sai kukkia ja lopussa hän ja Navrátil sekä muut esiintyjät ja orkesterin johtaja Hrimaly huudettiin esiin.

Sanomista, joista nämä tiedot on poimittu, ei näe miten asiat oikeastaan olivat. Ensi kerralla Tsaari työmiehenä tuotti 1,517 ja Martha viimeisellä 1,002 mk; mutta keskimäärin antoivat edellisen oopperan näytännöt noin 800 ja jälkimäisen 640 mk. Semmoisilla tuloilla lauluosasto ei tullut toimeen, ja kun puheosastokin yhä tarvitsi apua, oli alku kaikkea muuta kuin lupaava. Eikä Turun-matkaankaan suuria toiveita kiinnitetty. Siitä kirjoitti Emilie Bergbom jo 25/9 nti Elfvingille, joka ystävällisesti oli hankkinut Lydia Lagukselle asunnon omassa kodissaan:

"Kauhean levoton olen Turussa olon johdosta; on kai viimeinen kerta, kun Turun yleisön tarvitsee käydä suomalaisessa oopperassa, mutta paha olisi, jos tappio tulisi kovin suureksi. Matkakustannukset ovat korkeat ja päiväkustannukset kovin suuret. Siihen tulee että Turussa on merkitty niin vähän osakkeita, että korvaus on mitätön. — Voi, rakas Bettyseni, jos tietäisit kuinka julmasti menneitten vuosien tappiot painavat hartioitani; tavasta olen epätoivon partaalla. — Syvästi toivon että Trebelli ei tulisi tänne [kuuluisaa laulajatarta odotettiin Suomeen lokakuulla antamaan konsertteja]. Hän vie niin paljon rahaa, että ihmisillä sitten ei ole varaa muuhun. Sitä paitse tiedämme kokemuksesta, että Fichtelbergerin ja ruotsalaisilta joukoilta ei vaadita mitä vaaditaan Suomalaiselta teatterilta, vaan pitää tämän yhdistää niin toisen kuin toisenkin ansiopuolet, ilman niiden virheitä. Nyt tulevat kai ihmiset siihen päätelmään, että kun suomalaisen näyttämön taiteilijat eivät mitenkään ole verrattavat Trebelliin ja Behrensiin, niin ei maksa vaivaa käydä niitä kuulemassa!" —

Valitettavasti kirjoittaja oli hyvinkin oikeassa. — Kaarlo lähti Turkuun jo vähän ennen seuruetta ja kun tämä oli tullut, annettiin ensiksi, 7/10, oopperakonsertti. Se tuotti läsnäoleville "ihanan illan", mutta tulo oli vain 353 mk, joka oli kovin vähän kun täysi huone olisi antanut 1,215 mk. Turkulaiset eivät olleet uteliaita kuulemaan kotimaisia laulutaiteilijoita, vaikka useimmat olivat heille tuntemattomia. — Pari päivää sen jälkeen Emilie, joka juurikään oli saanut Vilhon rahanpyynnön puheseurueen Helsingin matkaa varten, kirjoittaa:

"Voi, rakas Kaarloni, kuinka on tämä päättyvä! — Meillä on vastatuuli ja meidän täytyy vielä olla valmiina kokemaan paljo. Ajattelen vain, mihin lähdemmekään ja mitä on tekeminen, kun kaikki hajoaa. Betty Elfvingiltä sain muutamia rivejä; hän sanoo että konsertissa [jolla lauluosasto oli alkanut toimensa Turussa] oli puoli huonetta, mutta että mieltymys oli suuri. Mitä kuuluu Idasta? Jollet ennätä etkä itse jaksa, niin pyydä Betty Elfvingiä kirjoittamaan. Hän sanoo sinun näyttäneen niin väsyneeltä ja alakuloiselta, että hän ei tahtonut vaivata sinua kysymyksillä. Betty raukka, kyllä hän on oleva kovin tuskissaan, jos meidän täytyy tehdä vararikko." —

Emilien käsitys asemasta oli perin synkkä, mutta olihan siihen syytä. Puhumatta tuskallisesta velkataakasta, joka oli laskettu hänen ja Kaarlon hartioille, näyttäytyi uudenkin yhtiön alkutoimi sangen arveluttavalta. Ennen mainitun kertomuksen mukaan nousi keväällä merkitty uusi kannatus 21,100 markkaan, joten (kun 1876 merkitty määrä 14,600 mk. otettiin lukuun) koko kannatus teki 35,700 markkaa. Tästä oli lokakuun alkupuolella saatu 9,700 mk. Edelleen oli valtioapua nostettu yksi neljännes, 6,000 mk, näytännöistä tullut 7,506:20 ja lahjana saatu 183:25 mk. Tulojen summa oli siis 23,389:45 mk. Puheosastolta ei oltu tilejä saatu, mutta sille oli lähetetty 5,039:12 mk. Kaikkiaan tekivät menot samalta ajalta 44,995:28 mk., ja oli siis vaillinki 21,605:83 markkaa. Että tappio näyttäytyi näin suureksi, johtui tietysti pääasiassa siitä että uusi kannatus ei ollut puoltakaan siitä summasta (50,000), joka oli katsottu tarpeelliseksi, sekä että palkat oli maksettu kesäkuun 1 p:stä, vaikka toimi alkoi vasta myöhemmin. Mutta vaikka niinkin, oli selvää, että koko vuoden tappio nousisi suureksi, jollei tuuli kääntyisi erityisen myötäiseksi.

Älkäämme sentähden ihmetelkö, että Bergbom-sisarukset olivat alakuloisia. Että ymmärtäväiset kansalaiset käsittivät, kuinka vaikeissa oloissa elettiin, huomaa Z. Topeliuksen sanoista Emilie Bergbomille (kirjeessä 5/11): "Tarvitaan rohkeutta näinä aikoina kantaakseen suomalaista näyttämöä hartioillaan — ja kärsivällisyyttä! Minä ihailen neiti Emilietä, sillä ei yksikään mies kestäisi sitä!" —

Ja Turussa, siellä oli yleisö erinomaisen hidas käymään teatterissa! Ensiksi Trebelli tuli kuin tulikin ja aikaansai siellä niinkuin Helsingissä "trebellikuumeen", joka tietenkin vahingoitti teatteria; mutta toiseksi on ilmeistä, että Turussa oli vallalla sama nurjamielisyys kansallista näyttämöä kohtaan, joka sai suuren osan Helsingin yleisöä laiminlyömään näytäntöjä Arkadiassa. Yksityisistä kirjeistä näiltä vuosilta saadaan riittävästi todistuksia. "Fichtelbergerin kehno esitys kaikista maailman oopperoista on täyttänyt salongin permannosta kattoon kahden kuukauden aikana, vaikka useimpien täytyi tunnustaa, että monesti korvien kidutus oli suurempi kuin nautinto." Sen ohella mainitaan että oli niitä ("Julinin puolue" y.m.), jotka mieluummin vetivät Ruotsista "mitä roskaa tahansa" kuin kuulivat suomenkieltä näyttämöltä. Varmaa on että johtokunnan Helsingissä täytyi hyvissä ajoin tiedustella teatteria ja kokemus käski olla luottamatta suullisiin lupauksiin. Edelleen oli sanomalehdistön avunanto niin ja näin. Åbo Postenissa Nervander oli uskonut oopperanäytäntöjen arvostelemisen eräälle soitannontuntijalle (I.[114]), joka kyllä yleensä tunnusti esityksiä ansiokkaiksi, mutta oli siksi ankara (varsinkin Navrátilia kohtaan), että Alikin (K. R. Malmström) Å. U:rissä moitti häntä. Tämän jälkimäisen lehden "kannatuksesta" mainitaan enemmän alempana.

Ensimäinen näytäntö, Tsaari työmiehenä, herätti "vilkasta tunnustusta", mutta huone oli puolillaan. Silloin Ida Basilier, joka edellisellä viikolla oli antanut hyvästijättö-konsertteja pohjoisemmissa kaupungeissa, tuli Turkuun ja lupautui esiintymään neljä kertaa Rosinana. Ensi ilta 12/10 oli "soitannollinen juhlahetki", ja laulajatarta tervehdittiin riemuisella suosiolla. Kuulijain joukossa nähtiin Fredrik Pacius ja madame Trebelli. Sittemmin annettiin Sevillan Parranajaja vielä kaksi kertaa, mutta neljäs jäi sikseen erään toisen esiintyjän pahoinvoinnin tähden ja sen sijasta esitettiin 19/10 sekaohjelma: Violetta (1:nen näytös), Trubaduri (misererekohtaus) ja Jeannetten häät. Näistä näytännöistä tuotti kaksi ensimäistä kumpikin lähes 1,100, mutta kolmas vain 432 ja neljäs 587 mk. — Lähtiessään laulajatar lupasi palata uutena vuonna vieraillakseen Helsingissä ja oli hän silloin vielä esiintyvä nti Basilierina, sillä häät lykkääntyivät kesäkuuhun 1878. — Samaan aikaan kun Ida Basilier lauloi Turussa, tiesivät sanomalehdet kertoa, että B. Reinhold oli saanut valmiiksi hänen muotokuvansa. Tämä maalaus, jossa taiteilijatar on esitetty Rosinana, oli syntynyt Suomalaisen teatterin ystävien tilauksesta ja säilytetään sitä nyt Kansallisteatterin lämpiössä. Tsaari työmiehenä meni vielä kerran 21/10, mutta kun tämä ooppera ei herättänyt suurempaa mieltymystä, sai Hahl, joka oli niin oivallisesti esittänyt pormestarin osan, lähteä Dresdeniin jatkamaan lauluopintojaan, ja ohjelmaan otettiin Faust, nti Ingman Margaretana. Tällä oopperalla olikin parempi menestys: ensi ilta antoi 744 ja toinen 1,229 mk, se on suurimman tulon koko aikana. Nti Ingmanin sanotaan esittäneen roolinsa "hyvin kauniisti" ja niinikään Kiljanderin kauniisti ja voimakkaasti laulaneen ja vaikuttavasti näytelleen Valentinina, jota paitse nti Helene Conradi Siebelinä suuresti miellytti yleisöä sympaattisella laulullaan ja sirolla näyttelemisellään. Margaretan osaa nti Ingman näytteli ensi kerran ja nti Conradin Siebel oli hänen varsinainen debyyttinsä, josta sanomalehdet — kuvaavasti kyllä — eivät katsoneet olevan syytä edeltäkäsin mainita sanaakaan, vaikka jälkimäinen laulajatar oli Turusta kotoisin.[115] Köörejä sanotaan heikoiksi, ja antaa Å. P:n arvostelija ansaitun letkauksen turkulaisille avustajille, jotka lupauksistaan huolimatta eivät viitsineet käydä harjotuksissa.

Näinä päivinä Bergbom oli palannut Helsinkiin puheosaston luokse, ja hän oli tuskin poissa, kun kävi ilmi, mikä henki Turussa vallitsi oopperaa kohtaan. Kun Åbo Underrättelserissä (26/10) muuan lähettäjä lausui toivomuksen — jota Å. P. puolestaan noudatti — että lehdissä julaistaisiin lyhyt selonteko oopperatekstin sisällyksestä, toimitus arveli, että siitä oli sangen vähän hyötyä "sille yleisölle, jolle oopperaesitykset lähinnä ovat tarkoitetut". Toisin sanoen toimituksen mielestä näytännöt olivat ainoastaan suomenkielisiä varten, jotka tietysti eivät ruotsinkielisiä sanomalehtiä lukeneet. Mutta kumminkin sama lehti seuraavana päivänä ehdotti, että poistettaisiin se 50 pennin korotus kutakin pilettiä kohti, joka tavan mukaan oli ollut määrättynä oopperanäytännöistä. Ennen se ehkä oli ollut oikeutettu, kun oopperayritys oli uusi ja varsinkin kun Emmy Strömer oli houkutellut yleisöä teatteriin, mutta nyt kun uteliaisuuden aika on ohi, yleisö ei mielellään maksanut tuota korotusta.[116] Tämän johdosta Bohuslav Hrimaly hyvin puutteellisella ruotsinkielellä kirjoitti Bergbomille kirjeen, joka ilmaisee oikein etelämaalaista kiihtymystä. Hänestä ooppera oli joutunut "petoeläinten luolaan", ja koska siellä ainoastaan Ida Basilier ja Emmy Achté kelpaavat, olisi parasta olla kokonaan näyttelemättä Turussa taikka lyhentää oloaikaa niin paljo kuin mahdollista. "Se on meidän yhteinen ajatuksemme." Kirjoittajan mielestä on koko oopperayritystä loukattu, ja syynä on se, että lauletaan suomeksi — sentähden sitä häväistään! — Ymmärrettävästi teatterin oli mahdotonta alentaa vanhoja hintoja; kun päiväkustannukset nousivat 330 à 350 markkaan, ei tottakaan paljo saatu puhdasta rahaa tavallisista iltatuloista.

Marraskuu alkoi kolmella Martha-näytännöllä (2/11-6/11). Esitys oli "mainio, eloisa ja reipas". Neidit Lagus ja Braxén ja Navrátil olivat oivallisia (ensi iltana huudettiin ensin mainittu neljä kertaa esiin); mutta tulojen keskimäärä ei noussut 788 mk korkeammalle. Sitten oli Faust annettava, mutta neitien Ingmanin ja Laguksen pahoinvoinnin tähden oli ilmoitus kaksi kertaa peruutettava ja ooppera meni vasta 14/11. Tuli niin kaksi Stradella-näytäntöä 16/11 ja 18/11, nti Wikström Leonorana; mutta huolimatta Navrátilin miellyttävästä laulusta olivat huoneet tavallista huonommat (297 ja 613 mk). Parempi onni oli Taikahuilulla — Lydia Lagus Paminana ja Naëmi Ingman Yön kuningattarena —, jonka kolmesta ensimäisestä näytännöstä tulot nousivat melkein yhtä korkealle kuin Martha-illoista. Kun vertaa Mozartin ihanaa oopperaa Flotowin Marthaan ja ottaa huomioon että kummankin esitystä arvosteltiin yhtä kiitettävästi, niin on huoneiden yhtäläisyys hämmästyttävä. Å. P. sanookin sen johdosta, että "yleisön välinpitämättömyys on semmoinen, että tuskin paraskaan musiikki vetää sitä teatteriin". Kun Martha oli esitetty vielä kerran, otettiin Musta Domino esiin, mutta kaksi iltaa 30/11 ja 2/12 riitti näyttämään ettei sekään "vetänyt".

Oli siis päästy joulukuun alkuun. Silloin taiteilijapari Achté tuli vierailemaan muutamiksi illoiksi. Ensin rva Achté esiintyi Paminana (Taikahuilu) 5/12, sitte kaksi kertaa Normana 7/12 ja 9/12 ja vihdoin Luciana 11/12. Ensimäinen näistä illoista, Å. P. sanoo, voitti kaikki edelliset niin taiteellisen jalo oli laulajattaren esitys. Toisina iltoina hän lauloi osia, joissa häntä oli ennen kuultu Turussa; mutta taiteellisuus oli nyt kypsyneempää ja ylevämpää. Suurin näyttää innostus olleen ensimäisenä Norma-iltana, jolloin loppukuvaelman esitys oli aivan erinomainen, ja taiteilijatar huudettiin esiin 15 kertaa. Mutta kuulijakunta, joka oli näin innostunut, ei täyttänyt puoltakaan huonetta! "Olemmehan jo nähneet (sitt!) oopperan, on täällä tapana lausua", kertoo Å. P. Muina iltoina oli huone kumminkin lähes täysi.

Vihdoin 14/12 ja 16/12 annettiin ohjelmistolle kokonaan uusi ooppera, nimittäin Halévyn Juutalaistyttö, ja se menestyi sangen hyvin. Siinä esiintyi pääosassa (Rachel) Lydia Lagus, suorittaen tehtävänsä samalla kertaa draamallisen voimakkaasti ja taiteellisen hillitysti. Laulajatar voitti itsensä ja hänen osakseen tuli mitä vilkkain suosio, mutta oikeutettua tunnustusta saivat myöskin Navrátil Eleazarina sekä Bergholm ja nti Ingman osissaan eikä vähimmin kapellimestari Hrimaly, joka oli johtanut harjotuksia. Väkeä oli näissä melkein yhtä paljo kuin lähinnä edellisissä. — Viimeiset kaksi näytäntöä 18/12 ja 19/12, joissa esitettiin Ernani, Bruno Holm Carlo I:nä, olivat taasen vähemmän käytyjä.

Pitkä, kolmatta kuukautta kestänyt Turussa olo oli loppunut. Viimeisenä iltana teatterin ystävät kutsuivat seurueen jäsenet tavanmukaisiin pitoihin, joissa tri A. W. Jahnsson, lääninsihteeri N. Schlüter, pastori K. R. Malmström y.m. esittivät maljoja Suomalaiselle oopperalle, neideille Ingman ja Lagus, K. Bergbomille, rva Achtélle ja nti Basilierille y.m. Mutta kumminkin kävi juhlassa huhu, että Suomalainen ooppera ei enää koskaan tulisi käymään Turussa, ja huhu oli tosi. Seurueen siellä olon laskettiin tuottaneen 6,500 à 7,000 markkaa tappiota! "Oopperan jäsenet", Jalava sanoo muistiinpanoissaan, "viihtyivät huonosti Turussa ja tulivat sieltä ilomielin pois." — Vanha Turku siis ei ollut tehnyt mitään sen perikadon välttämiseksi, joka uhkasi kotimaista laulunäyttämöä, vaan päinvastoin enentänyt sen välttämättömyyttä. — Nyt palatkaamme puheosaston luokse, joka samaan aikaan oli näytellyt pääkaupungissa.

Puheosaston ensi näytäntö Helsingissä oli 28/10. Huone oli jotenkin hyvä ja ohjelman kahdesta näytelmästä, Puolan juutalainen ja Herkules, varsinkin edellinen vastaanotettiin suosiolla. Vilho, jonka esitys pääroolissa oli "tositaiteellinen ja tarkkaan punnittu", huudettiin esiin useita kertoja. Seuraava näytäntö — Kiven Karkurit — 31/10 sattui pahalla säällä ja sitä syytettiin huonosta huoneesta. Tämän helsinkiläisille uuden näytelmän esitys näyttäytyi vielä epäkypsäksi. "Parhaiten täytti tehtävänsä nti Avellan, joka antoi eheän kuvan Elmasta. Elman sisällisen taistelun, kun tämä pelastaakseen isänsä kovasta kohtalosta, lupaa mennä vaimoksi Niilolle, esittää hän niin pontevan draamallisesti, että vanhempikin näyttelijä voisi sitä kadehtia." Nti Aalberg Hannana oli suloinen ja sievä. Enemmän huvitti yleisöä Enon rahat 2/11 ja 4/11. Näytteleminen oli kauttaaltaan tasaista ja ansiokasta. Kiitoksia jaettiin Vilholle Plumet enona, Lundahlille Galazou asianajajana, nti Aalbergille pirteänä Paulinena ja Kalliolle vanhana everstinä. Tuli sitte 7/11 ohjelma, jossa ensimäinen kappale, Scriben 1-näytöksinen Ulos ikkunasta, oli ihan uusi, toinen, Kukka kultain kuusistossa, ohjelmiston vanhimpia, mutta uuden viehätysvoiman saanut uuden kukkasen, nti Aalbergin, kautta ja kolmas, Herkules, parhaiten miellytti yläilmojen yleisöä.

Näissä näytännöissä oli ollut vähän taikka kohtalaisesti väkeä, mutta molemmista Daniel Hjort-illoista 9/11 ja 11/11 alkaen sanotaan yleisön käyneen lukuisammaksi. Tämän murhenäytelmän esitys oli, U. S:n mukaan, nyt kypsyneempi kuin keväällä. Lundahl nimiroolissa saa mairittelevan arvostelun, että, jos luonnonvikoja voisi korjata ja puhetapansa olisi selvempi, hänen luomansa "kunnialla lähestyisi sitä kuvaa, jonka Raa vainaja antoi" samasta draamasankarista. Rva Aspegren näytteli Katria "niin haltiokkaalla voimalla, ettei saata olla sitä ihmettelemättä. Hänen kostonhimonsa on kaikessa kauheudessaan sentään inhimillinen; hän raivoaa, mutta se on vaimon raivoa, jota kyyneleet joskus sammuttavat." Nti Avellaniakin kiitetään, mutta arvellaan hänen tehneen Sigridin liian itsetietoiseksi, koska tämä kypsyy naiseksi vasta silloin kun Daniel Hjort on ilmaissut petoksensa, ja "sentähden miellyttää nti Avellan meitä enimmän ruutiholvikohtauksessa, jossa hän näyttelee tarkalla, traagillisella aistilla". Rva Lundahl oli melkein liian nuori Klaus Flemingin leskeksi samoin kuin Leino Stålarmiksi. Böök oli miehekäs ja kaunis Juhana Fleming. — Sen jälkeen 14/11 esitettiin kaksi Helsingissä uutta näytelmää: Ohdakkeet ja laakeri ja Natalia ja Nadeschda. Edellisessä näytteli Lundahl ansiokkaasti kuvanveistäjä Rollan osaa ja Ida Aalberg onnistui hyvin poikaroolissa, reippaana Stefanona; jälkimäisessä Vilho oli verraton vanha kauppias ja nti Avellan näytteli hienosti vallattomuudessaan suloista tyttöhupakkoa Nadeschdaa, osottaen kykyä koomillisellakin alalla — Nataliana oli nti Rosendalilla ensimäinen itsenäinen tehtävä, josta suoriutui aika hyvin. Seuraavana kahtena iltana 16/11 ja 18/11 annettiin Sirkka. Päärooli oli rva Aspegrenilla, mutta U. S:n mukaan ei se ollut hänen parhaimpiansa; häneltä puuttui luontevaa raittiutta ja lopussa hän oli liian herkkäluontoinen. Leino (Landrin) näytteli melko hyvin harrastaen oikeaa luonnekuvausta. Myöskin Törmäsen Didier oli paikottain onnistunut, rva Lundahl oivallinen ylpeänä Madelonina ja nti Savolainen parempi muori Fadet kuin oli osattu odottaa, varsinkin kohtauksessa ukko Barbeaun kanssa. — Kun 21/11 menestyksellä oli annettu hupaiset Yhdistysjuhla ja Ulos akkunasta, seurasi 23/11 Nummisuutarit (Vilhon hyväksi) ja tavallisuuden mukaan se houkutteli lukuisan yleisön teatteriin. Leino näytteli Eskoa, "niin erinomaisen raittiilla huumorilla ja niin hyvällä taiteellisella aistilla, että tuohon 'tarhapöllöön' oikein rakastuu", Vilho nummisuutarina oli "niin elävä ja luonteva kuva kansamme keskuudesta, että jokainen meistä hänessä näkee vanhan hyvän tuttavan", ja Kallio oli "entistä oivallisempi Sepeteuksena". — Katarina Howard 29/11 ei näy herättäneen enempää huomiota kuin näytännöt 30/11 ja 2/12, joissa paitse muuta näyteltiin Kosijat (uutuus Helsingissä) ja Kihlaus. Mutta sen jälkeen tuli koko tämän näytäntösarjan merkillisimmät. Antti Jalava (Almberg), joka, edellisenä vuonna oleskeltuaan Unkarissa, 1876 julkaisemalla etevän teoksensa "Unkarin maa ja kansa" oli laskenut tukevan pohjan sille heimokansojen toisiinsa tutustuttamista tarkoittavalle välittäjätoimelle, jota hän koko elämänsä on harrastanut, oli teatteria varten suomentanut nuorena kuolleen unkarilaisen runoilijan E. Tóthin kansannäytelmän Kylänheittiö, ja tämä kappale, jota pidetään kenties parhaimpana unkarilaisena kansankuvauksena, esitettiin 5/12 ensi kerran suomalaisella näyttämöllä. Näytelmä menestyi niin hyvin, että se annettiin kaikkiaan neljä kertaa peräkkäin hyville huoneille. Ensi illasta lausutaan U. S:ssa.

"Kylänheittiö saattoi meidät keskelle Unkarin kansanelämää, jonka sekä hyviä että huonoja puolia siinä elävästi kuvataan. Se oli uutta, outoa, ennen näkemätöntä ja sentähden erittäin miellyttävää. Ylimalkaan sopii sanoa, että näyttelijämme hyvin menestyivät tässä uudessa maailmassa, — sen kenties heimolaisuus vaikutti. Nuo kauniit kansallispuvut, omituiset kansallislaulut, kaikki teki, että yleisö suurella mielihyvällä seurasi tätä näytelmää, joka epäilemättä monta kertaa on täyttävä suomalaisen teatterin katsojarivit."

Kun näytelmä oli annettu viimeisen kerran 11/12, arvosteltiin esitystä seikkaperäisemmin. Lundahlia sanotaan pulskaksi Göndöriksi, "kylänheittiöksi", joka näytteli pontevuudella ja taidolla, ollen onnistunein toisessa näytöksessä; Vilho kuvasi hyvin lurjusmaisen Gonoszin, hän oli tyydyttävän koomillinen, mutta olisi saanut olla vilkkaampi. Kallion Feledin olisi pitänyt olla ylpeämpi, mutta Böök oli uljas Lajos ja Leino kelpo Jóska. Rva Aspegren perehtyi vähitellen Finum Rózsin hieman epäselvään rooliin ja esitti sen sitte sillä omituisella kevytmielisyydellä, joka luonteeseen kuuluu. Niinikään mainitaan rva Lundahlin aika hyvin kuvanneen nuorta hilpeätä unkarilaisvaimoa, ja nti Stenberg oli mestarillinen verraten pienessä tehtävässään. Kaikista etevin oli kuitenkin nti Ida Aalberg, joka, U. S. sanoo, "kaikista kappaleessa ilmestyvistä henkilöistä veti suurimman mieltymyksen puoleensa, ja täydestä syystä, sillä hänen esityksensä oli puhdas, hieno ja tunteellinen ja hän oli todella viehättävä Boriska".

Tositeossa Kylänheittiön Boriska oli tulevan suuren näyttelijättären ensimäinen varsinainen näyttämöllinen menestys, se, jota sittemmin on ollut tapa mainita hänen taiteellisen voittokulkunsa lähtökohdaksi. Itsekin hän on, taiteensa huipulle saavuttuaan, lausunut, että hänen edellisistä rooleistaan ei kannata puhua. Ohimennen merkittäköön, että H. D., joka ei suinkaan ollut suonut suurta huomiota saatikka suosiota Suomalaiselle teatterille, tällä kertaa puhkesi tunnustukseen: "Ida Aalbergilla on yhdellä kertaa sekä harvinaisen kaunis vartalo ja miellyttävä ulkonäkö että syvä tunteellisuus, jonka ohella ääni ja lausuminen hämmästyttää puhtaudellaan ja sulollaan."

Sen jälkeen annettiin vain kaksi näytäntöä, nimittäin 13/12 W. Soinin kirjoittama alkuteos Kevään oikkuja, Onhan pappa sen sallinut ja Kihlaus sekä 16/12 K. S. Suomalaisen alkuteos Setä, Kevään oikkuja ja Herkules. Molemmat uudet 1-näytöksiset huvinäytelmät eivät olleet miellyttämättä yleisöä, ne kun olivat sujuvalla kynällä laadittuja kuvauksia, edellinen suoremmin elämästä otettu, jälkimäinen hullunkurisempi. Setä kappaleessa kunnostivat itseään rva Aspegren, Vilho ja Kallio, Kevään oikuissa neidit Avellan ja Hacklin.

Tälläkin kertaa oli puheosasto herättänyt tyytymystä niissä, jotka myötätunnolla seurasivat sen kehitystä. Emilie Bergbom kirjoitti siitä 28/11 nti Elfvingille:

"Me valmistamme täällä nyt mieltäkiinnittävää unkarilaista kansannäytelmää, Kylänheittiötä, ja saat uskoa että on vaikea ylen pienillä varoilla toimittaa näyttämölle kahta suurta kappaletta [Juutalaistyttö toinen]. Ainoa lohdutukseni on, että en kauvan enää tarvitse kärsiä oopperan takia. Aika hupaista on ollut pitää puheosasto täällä tänä aikana ja oikein raskaalta tuntuu että sen täytyy matkustaa kahden viikon päästä."

Väkeä oli teatterissa kuitenkin käynyt huononpuoleisesti, vaikka kyllä "enemmän kuin ennen". Korkein tulo oli 650, alin 180; keskimääräinen 300 mk — siis vähempi kuin parhaimmissa maaseutukaupungeissa. — Kun teatterin ystävät olivat viettäneet rattoisan illan seurueen kanssa, lähti se Tampereelle.

Jouluksi ooppera palasi Helsinkiin ja alkoi toimensa toisena joulupäivänä Marthalla. Sitten esitettiin Taikahuilu kolme kertaa peräkkäin, 28/12 ja 30/12 sekä uudenvuodenpäivänä, ja Ernani yhden kerran, 4/1. Näistä näytännöistä ei ole erikoista sanottavaa. Kuulijakunta oli verraten harvalukuinen — teatterin uskollinen ystäväpiiri, joka ilolla toivotti rakkaan oopperansa tervetulleeksi takaisin.[117] Papagenona esiintyi rva Aura Thuring, jota pitkän ajan päästä jälleen mielihyvällä nähtiin ja kuultiin näyttämöllä. Viime mainitun näytännön jälkeen tuli "oopperakonsertti" yliopiston juhlasalissa, joka sekin on luettava niihin alkajaisiin, joiden aikana talvi- ja kevätkauden päätapahtumaa, Alma Fohströmin ensi kerran esiintymistä näyttämöllä, valmistettiin.

Tämä laulajatar oli 11/12 palannut Italian matkaltaan ja nähtävästi täysin toipuneena, koska hän jo 15/12 antoi laulajaiset yliopiston juhlasalissa. Huone oli ihan täysi ja yleisö aivan ihastunut. Samoin menestyi hengellinen konsertti Nikolainkirkossa 27/12. Nyt ryhdyttiin harjotuksiin näyttämöllä esiintymistä varten, ja oli nuori "diva", joka tähän saakka oli laulanut ainoastaan konserteissa, ensi kerran astuva yleisön eteen Margaretana. Se tapahtui keskiviikkona 9/1 ja ilta tuli yhdeksi loistavimpia mitä vanhassa Arkadiassa ennen tai myöhemmin on nähty. Jo edellisenä päivänä loppuivat piletit, mutta tavalla tai toisella moni vielä jälestäpäinkin hankki itselleen pääsyn teatteriin, niin että poliisimestari vaivoin saatiin olemaan harventamatta katsojain rivejä. Itse näytännöstä sanoo Morgonbladet:

"Oli riemupäivä debytantille ja yleisölle; edellinen voi olla täysin tyytyväinen menestykseensä ja jälkimäisellä oli ilo jälleen tervehtiä etevää kykyä suomalaiselle näyttämölle. Jo ensi kerran astuessaan sisään nti Fohström vastaanotettiin lämpimillä kättentaputuksilla, juveliaaria herätti suosionosotus-myrskyn ja kolmannen näytöksen lopussa nuori laulajatar huudettiin esiin useita kertoja ja hänelle ojennettiin komea kukkakimppu; näytännön lopussa seurasi vielä esiinhuutoja ja kymmenkunta kukkavihkoa. Kunnianosotus oli siis täydellinen laatuaan, mutta kyllä nti Fohström lauloikin verrattomasti: aistillinen sulosointu, hieno musikaalinen vivahduttaminen, sydämellisyys ja lämpö, kaikki yhteensä teki hänen laulustaan erinomaisen taideluoman. Nti Fohström, joka lauloi osansa italiankielellä, oli käsittänyt tehtävänsä vakavasti, sen näki ja kuuli kaikesta; hän oli mitä seikkaperäisimmin tutkinut roolinsa, niinkuin se tekee joka tietää päämääränsä ja mitä taide vaatii. Kun nti Fohström tulee yhtä vapaaksi näyttelemisessään kuin hän jo on laulussaan, kun liikunnot ja kasvojeneleet, joita laulajatar kaikella huolella oli opetellut, aikaa voittaen enemmän syntyvät innostuksesta ja itse olosuhteista, silloin — eikä siihen pitkää aikaa tarvittane — on nti Fohström täydellinen näyttämöllinen taiteilija." — —

Paitse nti Fohströmiä palkittiin hänen rinnallaan loistavasta näytännöstä vilkkailla suosionosotuksilla Navrátil — Faust, Lydia Lagus — Siebel ja Holm — Valentin. Erittäin huomattiin viimemainittu, joka ensi kerran ja varsin kauniisti lauloi osansa. — Niinkuin tavallista teatterin merkki-iltoina, kävivät ylioppilaat myöhemmin serenaadilla tervehtimässä päivän sankaritarta.

Alma Fohströmin debyytti toi vihdoin myötätuulen oopperalle. Ensi illan tulo nousi 1,984 markkaan — enemmän kuin koskaan lukuunottamatta keisarinäytäntöä v. 1876, ja useimmat seuraavat tuottivat koko joukon toista tuhatta markkaa. — Toisena Faust-iltana 11/1 oli laulajattaren esitys jo varmempi ja täysi huone yhtä innostunut kuin ensi kerralla. Ja kolmantena — mutta kolmas ei tullutkaan kohta. Onhan elämässä usein niin, että kun asiat kääntyvät hyvään päin saadaan enemmänkin kun on uskallettu odottaa. Niin nytkin. Rva Achtékin tuli lisäämään myötätuulen voimaa. Hän esiintyi Paminana Taikahuilussa 13/1 ja, kun Faust oli annettu kolmannen kerran 16/1, Normassa 18/1. Emme tarvitse sanoa, että nerokas taiteilija innostutti kuulijakuntaa, jonka mielestä hän esitti molemmat roolit entistä kypsyneemmin ja sillä aitodraamallisella hengellä, jonka lempeä luonto oli hänelle suonut — eikä samassa määrässä kellekään toiselle suomalaiselle laulajattarelle. Sitte seurasi 20/1 ja 23/1 neljäs ja viides Faust-näytäntö, joissa yleisön ihastus ei ollut laimeampi kuin edellisissä.

Tässä näytäntöjen välissä on mainittava pari teatteria koskevaa tapahtumaa. Lokakuun 21 p. pidetyssä yhtiökokouksessa oli väliaikainen johtokunta suostunut pysymään toimessaan siksi kun yhtiön säännöt olivat tulleet vahvistetuiksi, ja tämän tapahduttua oli 19/1 uusi kokous, jossa valittiin varsinaisen johtokunnan jäseniksi: K. Bergbom, Alex. Streng, A. Almberg, K. F. Wahlström ja V. Löfgren. Mainitun suostumuksen ehtona oli, että eräät yhtiön osakkaat sitoutuisivat yhdessä väliaikaisen (ja myöskin varsinaisen) johtokunnan jäsenten kanssa vastaamaan näytäntövuotena mahdollisesti syntyvästä tappiosta. Ne, jotka allekirjoittivat semmoisen sitoumuksen, olivat: A. Almberg, Jaakko Forsman, V. Löfgren, K. F. Wahlström, Alex. Streng, E. G. Palmén, Wald. Churberg, Yrjö Koskinen, K. F. Ignatius, Robert Rissanen, S. Aejmelaeus, J. Ekroos, B. F. Godenhjelm, A. W. Mélart, A. Ahlström, Afr. Kihlman, O. Donner, W. V. Forsman, Th. Rein, Z. J. Cleve, J. Krohn.

Tiistaina 22/1 oli ylioppilastalolla teatterin matka-apurahaston hyväksi suuret arpajaiset — edelläkävijä useille samanlaisille yrityksille, joilla varoja koottiin taidelaitostamme varten. Voittoja vastaanottivat rvat D. Wallenius, K. Ekelund, I. Ekroos, E. Löfgren ja A. Thuring sekä neidit J. Molander ja H. Palmén. Onni oli myötäinen — se nähdään ei ainoastaan sanomista vaan myöskin Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille (1/2):

"Yhdessä tunnissa myytiin noin 7,000 arpaa à 1 mk. ja 2,000 olisi varmaan mennyt lisää, mutta emme uskaltaneet panna niin paljo. Noin 420 markasta johtokunta oli ostanut voittoja; useimmat maalaajamme [A. von Becker, Hj. Munsterhjelm, S. Falkman, Fanny Churberg, B. A. Godenhjelm, S. Keinänen] lahjoittivat jonkun taulun ja muutoin tuli kauniita voittoja tahoilta, joilta sitä olisi voinut vähimmän odottaa; oletan puhtaan voiton nousevan 6,800 mk. — Oopperan tulevaisuus on vielä epätietoinen; fennomaaniset yritykset ovat kumminkin yleensä varsin sitkeitä. Joulukuun alussa päätettiin että Morgonbladet välttämättömästi oli lakkautettava, mutta neljä päivää myöhemmin ilmoitettiin, että sitä jatketaan 'laajennetussa muodossa'. Toivokaamme ettei oopperan käy samoin. Minulla yksityisesti ei ole mitään sen kuolemaa vastaan — päin vastoin. Meillä on aivan liiaksi ja liian rasittavaa työtä — minulla ilman penninkään korvausta ja Kaarlolla ei suinkaan liian runsaasta palkkiosta, kun sitä vastoin hyvin keskinkertaiset jäsenet eivät tiedä kuinka suuria palkkoja heidän on vaatiminen. — Hupaista on että Alma Fohström on meillä; minä puolestani luen hänelle suureksi ansioksi, että hän niin erinomaisella lujuudella esiintyy meillä, huolimatta loistavista tarjouksista, joita hänelle on tehty toiselta taholta. Maaliskuun alussa hän lähtee, ja silloin Ida Basilier tulee sijaan. — Nyt olemme, Kaarlo ja minä, taas terveinä; olen ollut huononlainen kolme ja Kaarlo pari viikkoa." —

Viidennessä Faust-näytännössä oli vähemmän väkeä (848 mk.) — jota ei sovi ihmetellä kun ajattelee että ooppera jo oli annettu yli 30 kertaa —, sentähden oli uutta tarjottava. Juutalaistyttö, jota Helsingissä ei koskaan oltu kuultu, meni 25/1. Turussa oli esityksessä vielä huomattu epätasaisuuksia; nyt se suoritettiin niin ansiokkaasti, että uusi laakeri liitettiin lauluosaston entisiin. Nti Lagus tulkitsi Rachelin traagillista osaa sekä lauluun että näyttelemiseen nähden yhtä viehättävästi kuin sydäntäkouristavasti, "osottaen että hänestä saattoi tulla ensimäisen suuruuden tahti", ja yleisö ilmaisi myrskyisesti ihastuksensa. Mutta sen ohella saivat runsasta tunnustusta nti Ingman — Eudora ja erittäinkin Navrátil — Eleazar, jolla jälkimäisellä tässä oli kenties paras roolinsa. Navrátilille, jonka hyväksi näytäntö annettiin, ojennettiin laakeriseppele. Kardinaalina esiintyi ansiokkaasti Bergholm ja Leopold prinssinä Himberg miellyttäen laulullaan, mutta tapansa mukaan näytellen elottomasi! Kun muutkin esiintyjät ja köörit hyvin pitivät puoliaan, oli kokonaisuuden vaikutus tyydyttävintä laatua. Lopuksi Hrimalykin huudettiin esiin. Sama ooppera esitettiin 27/1 ja 30/1, mutta silloin oli rva Achté Rachelina. Traagillisena roolina tehtävä oli kuin luotu tälle laulajattarelle, ja hänen esityksensä muodostuikin niin taiteelliseksi ja vaikuttavaksi, että sentapaista harvoin nähdään. Jälkimäinen mainituista näytännöistä oli viimeinen missä rva Achté tällä kertaa esiintyi kokonaisessa roolissa, ja hyvin lukuisa yleisö ilmaisi esiinhuudoilla ja kukkalaitteilla täysin määrin ihastuksensa. — Helmikuun 1 p oli Bergholmin hyväksi erikoinen näytäntö, jossa esitettiin osia Faust-, Taikahuilu- ja Trubadurioopperoista ja siinä kuultiin samana iltana kaikki etevimmät laulajattaret: rva Achté sekä neidit Fohström, Lagus ja Ingman. Ensimainittu esiintyi viimeiseksi Leonorana.

Samaan aikaan kun Faust annettiin kuudennen kerran, 3/1, luettiin Morgonbladetissa B:n kirjoittama arvostelu nti Fohströmistä Margaretana, josta otamme pääkohdan. Huomautetaan että laulajatar, toisin kuin Ida Basilier, edustaa etelämaalaista, Gounodin musiikin mukaista käsitystä Gretchenistä, arvostelija lausuu:

"Jättäen sikseen perusjohteellisen eroavaisuuden roolin käsittämisessä on tunnustettava, että nti Fohström on luonut jotakin lähes mallikelpoista. — Se lämpö ja sydämellisyys, joka ensi iltana antoi hänen laululleen niin vastustamattoman sulouden, on joka kerralta yhä enemmän määrännyt hänen näyttelemistäänkin, tehden roolin tulkitsemisen niin eheämuotoiseksi, että se on myönnettävä oikeaksi taiteelliseksi voitoksi. Varsinkin juveliaarialla nti Fohström on voittanut yleisön vilkkaimman tunnustuksen, emmekä kiellä, että hieno vivahduttaminen ja äänen kristalliheleys, eritoten siinä kohden, on kaiken kiitoksen yläpuolella, mutta samalla uskallamme huomauttaa, että vielä perjantain ja sunnuntain näytännöissä eräs oikean käden liikunto Gretchenin katsoessa peiliin sekä suuri liikunto aarian lopussa muistuttivat plastiikkaopinnoista. — Sitä vastoin voimme hänen käsitykselleen viimeisissä näytöksissä antaa mitä ehdottomimmat kiitoslauseet. Tässä hänen näyttelemisensä oli sydäntäkouristavaa ja tarmokasta, astumatta esteettisen sopusuhtaisuuden yli; tositeossa siinä nähtiin lapsekas, innostunut tyttö, joka onnettomuudessaan esiintyi ihastuttavampana kuin itse korkeimman onnensa päivinä." — —

Tällä aikaa oli valmiiksi harjotettu uusi ooppera, Bellinin Unissakävijä, jossa nti Fohströmillä oli toinen debyyttiroolinsa. Se esitettiin ensi kerran 8/2, ja päämielenkiinto kohdistui luonnollisesti Aminan osaan, jossa suosittu laulajatar esiintyi. Morgonbladetin mukaan "rohkeimmat toivomukset täyttyivätkin alkuperäisen ja soman sekä tarpeen tullen todella sydäntäkouristavankin kuvauksen kautta, jolla hän osasi suorittaa tehtävänsä, ja erittäinkin erinomaisen laulun kautta, jota ei voinut kyllin kiittää ja jossa taiteilijattaren koloratuuri näyttäytyi mitä oivallisimmassa valossaan. Toisetkin, nti Ingman — Elisa sekä Navrátil — Alvino ja Kiljander — Rudolf, saivat ansaittua tunnustusta, mutta enimmät suosionosotukset tuli tietysti nti Fohströmin osalle." — Toisen näytännön jälkeen 10/2 lisätään:

"Nti Fohström ansaitsee mitä korkeimman kiitoksen Aminastaan, josta hän laulullaan ja esityksellään yleensä osaa luoda ylen liikuttavan ja sydämeen tunkevan kuvan. Hänen laulunsa on niin kaunis, niin innostuttava, että laulajattarelta, vaikka hän onkin vasta-alkava näyttämöllä, tuskin voi pyytää jotakin parempaa. Se joka epäilee että koloratuurilaululla voidaan ilmaista surua ja tuskaa, kuulkoon nti Fohströmin andantea loppuaariassa. Mestarillinen tapa, millä hän varsinkin tämän andanten vahvasti väritetyissä loppusävelissä tuo esiin Aminan valituksen, ei voi olla herättämättä ihmettelyä. Loistavan ihastuttavasti nti Fohström laulaa myöskin allegro-osan, joka tulkitsee Aminan vilpittömän ilon. Näytännön lopussa huudettiin laulajatar riemulla esiin neljä viisi kertaa. Nti Ingmanin laulussa Elisana on hienoutta ja suloa ja koloratuuritaitoa, Navrátil on lämmin ja viehättävä, vaikkei osa ole edullisimpia hänelle, ja Kiljander laulaa taitavasti, kuitenkaan täysin täyttämättä osaansa." —

Kaksi päivää myöhemmin oli lauluyhdistyksen konsertti, jossa Schumannin sävelteos Paratiisi ja Peri esitettiin neitien Fohströmin ja Laguksen sekä Navrátilin avulla; mutta silti oopperanäytännöt jatkuivat tasaisesti. Juutalaistyttö annettiin 13 ja 17 p. ja Unissakävijä 15, 16, 19, 21, ja 24 p., ja esiintyjät olivat koko ajan samat paitse että Vuorio 17/2 menestyksellisesti lauloi Leopold prinssin osan (Himbergin sijasta). Vähitellen kävi yleisö harvalukuisemmaksi, vaikka ihastus ei sentään vähentynyt, sillä kumpikin primadonna, Lagus Rachelina ja Fohström Aminana, kotiutui kotiutumistaan rooliinsa ja kunakin iltana kuulijakunta luuli kuulleensa entistä täydellisempää. — Viimeinen näytäntö helmikuulla (27 p.) annettiin nti Fohströmin hyväksi ja esitettiin silloin kohtauksia oopperoista: Unissakävijä, Stradella, Musta domino ja Dinorah, josta viimeisestä resetinsaaja mestarillisesti lauloi "varjoaarian". Huone oli täynnä ja laulajatar suurten suosionosotusten esineenä. Venäläinen osa yleisöä lahjotti taiteilijattarelle kultaisen rannerenkaan.

Maaliskuuta kului melkein kokonainen viikko ilman näytäntöä; ainoastaan 3/3 oli yliopiston juhlasalissa oopperakonsertti. Harjotettiin näet Luciaa, jonka nimiroolissa nti Fohström oli esiintyvä. Se tapahtui 6/3 ja laulajattaren menestys oli täydellinen, vaikka esitys hänen luontonsa mukaan oli "paljon hiljaisempi" kuin rva Achtén. Mielipuolisuuskohtaukselle nti Fohström antoi hiljaisen, lempeän tylsämielisyyden leiman, jonka hymyilystä epätoivo kuitenkin ilmeni yhtä voimakkaasti kuin rajuista tunteenpurkauksista. Lord Ashtonin osa oli uskottu Kiljanderille, jonka laulajan sairastumisen tähden näytäntö uudistettiin vasta 13/3. Välillä annettiin 8/3 Faust ja 10/3 osia Luciasta, Ernanista ja Dinorahsta. Ja koska nti Fohströmin vierailu oli loppumaisillaan, pidettiin hänelle Arkadiateatterin lämpiössä jäähyväiskemut, joihin hänen ihailijansa olivat lukuisasti kokoontuneet. Th. Rein piti kunniavieraalle puheen, mainiten kuinka Suomalainen ooppera oli äkkiä syntynyt niinkuin Pohjolan kevät puhkeaa kukoistukseen ja kiittäen laulajatarta siitä että hän oli käyttänyt taivaan lahjottaman kykynsä suomalaisen taiteen palvelukseen. — Hyvästijättö-näytäntö 15/3, jonka ohjelman muodostivat: kolmas näytös Unissakävijästä, neljäs Faustista sekä Dinorah-kohtaukset, tuli samoin kuin laulajattaren ensi ilta loistavaksi kunnianosotus-tilaisuudeksi. Joka lippu oli myyty ja tunnelma semmoinen kuin ainoastaan kukkuroillaan täydessä huoneessa saattaa kehittyä. Kun laulajatar illan kuluessa tavan takaa oli huudettu esiin, annettiin ja heitettiin hänelle lopussa kymmenkunta kukkakimppua ja laakeriseppele ja erinäisiä kallisarvoisia lahjoja. Niistä oli huomattavin komea kaulavyö ja mitaljonki muinaispohjalaista tyyliä (Mellinin tekemä 700 markasta), johon oli kaiverrettu sanat: "Suomalaisen oopperan ystäviltä 15/3 1878. Amina. Margareta. Lucia."[118] Sitä paitse venäläinen yleisö nytkin antoi useita kultakoristuksia. Viihdyttääkseen yleisöä taiteilijatar Hrimalyn säestäessä lauloi: "En voi sua unhoittaa poijes" ja "Ah voi kuinka kauhiasti", ajattelematta että hän siten vain heitti öljyä tuleen. Kun salonki vihdoin tyhjeni, töytäsi joukko ihailijoita näyttämölle ja siellä he "eläköön huutojen kaikuessa" tuolilla kantoivat laulajatarta. Sen jälkeen hän pääsi muuttamaan pukua; mutta kun hänen piti lähteä kotiinsa, olivat Nuijan laulajat eteisessä häntä vastaanottamassa ja seurasivat häntä laulaen kotia.

Morgonbladetin arvostelija lausui nti Fohströmin Dinorahsta, kuultuaan sen toisen kerran hyvästijättö-iltana: "Laulajattaren esiintyminen tässä osassa lienee ilman epäilyksiä huippukohtana kaikesta siitä mitä hän täällä on aikaansaanut taidelaulussa ja sulokkaassa esiintymisessä. Se lapsekas joskin Meyerbeerintapaisesti hienostettu naivisuus, joka näyttää kuuluvan Dinorahn luonteeseen hänen milloin laulaen milloin tanssien leikkiessään varjonsa kanssa, se sai nti Fohströmissä todella hurmaavan ilmaisun, jossa tyylikäs täsmällisyys sekä taiteellinen mutta samalla luonteva sulous yhtyivät, ja me luulemme julkilausuvamme yleisön yksimielisen ajatuksen, kun me kiitämme siitä että tämä korkeasti kehittyneen lyyrillisen taiteen helmi oli sijotettu ohjelmaan."

Aamulla 17/3 oli nti Fohströmin matkustaminen Pietarin kautta Berliniin. Silloinkin laulajat kokoontuivat ja lauloivat odotussalissa ja asemasillalla. Ja niin nuori tenhotar lähti, mutta ulkomaillekin häntä seurasivat kotimaisten ystävien tunteenilmaisut. G. W. Edlundin toimesta lähetettiin Lyybekin kautta Berliniin sähkösanoma, että nti Fohströmille hänen ensi kerran esiintyessään Berlinissä oli annettava kukkakimppu valkoisilla nauhoilla, joihin oli painettu sanat: "Sydämelliset tervehdykset ystäviltä Suomessa". Tämän laulajatar saikin 9/4, sinä onnellisena iltana, jona hän ensi kerran esiintyi huoneen täyttävän, valitun yleisön edessä Krollin Teatterissa. Todistukseksi ettei ylempänä esitetyt kotimaiset arvostelut olleet liioteltuja ja puolueellisia otamme tähän H. Truhnin arvostelun Berliner Tageblattista, joka oli kaikkein maltillisimpia:

"Johtaja R. Bialin italialaisella oopperalla on merkittävänä uusi, merkillinen menestys. Lauvantaina esiintyi ensi kerran Signora Alma Fohström, nuori suomalainen neiti ja mainion maestra di bel canto Henriette Nissenin oppilas, Aminana Bellinin Somnambulassa. Nti Fohström on, niinkuin näyttää, vielä hyvin nuori, skandinavilaisesti vaaleaverinen nainen ja hänellä on helkkyvä soprano, joka kohoaa kolmiviivaiseen es'iin asti. Signora Alma on taitoon nähden täysin kypsynyt. Vaikeimmatkin juoksutukset hän leikkien esittää ja — mikä on pääasia — puhtaalla ääntämisellä; toivoisimme vain, että äänen väritys, erittäinkin e-ääntiöllä olisi un poco piu oscuro [hieman tummempi]; mutta skandinavilaisissa kielissä on merkillisen kirkas e yleinen. Jenny Lind osasi kuitenkin vapautua siitä, ja varmaan nti Fohström vähällä harjotuksella on tekevä samoin. Lukuisa yleisö vastaanotti ensikertalaisen erinomaisella mielihyvällä eikä signora Alma jäänyt vaille tavallisia suosionosotuksia, kukkienheitot siihen luettuna." —

Siinä signora Alman ensi voitto ulkomailla. Toisia seurasi; mutta meidän täytyy palata kotimaahan.

Vaihtelun vuoksi ja muutoinkin on kertomuksen nyt käännyttävä puheosastoon, joka, niinkuin lukijamme muistanee, vähää ennen joulua muutti Helsingistä Tampereelle. Täällä annettiin noin neljän viikon aikana 14 näytäntöä, ensimäinen 20/12 ja viimeinen 21/1. Ohjelmistosta sanottakoon vain, että Daniel Hjort, Nummisuutarit, Hellät sukulaiset ja Kevään oikkuja menivät kukin kaksi kertaa; Viuluniekka, Karkurit y.m. yhden kerran. Uusi oli ainoastaan Benedixin 3-näytöksinen Hellät sukulaiset, jonka Törmänen oli suomentanut. Ylipäätään tamperelaiset eivät olleet teatterituulella. "Tulot menevät yhä alaspäin", Vilho valittaa 12/1, "Ohdakkeet ja laakeri ja Kevään oikkuja, joka jälkimäinen suuresti miellytti yleisöä, tuottivat ainoastaan 211 mk. Eikä Nummisuutaritkaan antanut enempää kuin 286 mk. Toivon kuitenkin huomenna saavamme täyden huoneen, sillä Nummisuutarit näkyy luovan itselleen ystäviä väkisinkin." — "Hellät sukulaiset", Vilho kirjoittaa 20/1, "annettiin täällä perjantaina arvaamattoman suurella menestyksellä. En koskaan ennen ole nähnyt Tampereen yleisöä niin innostuneena kuin nyt, mutta paha kyllä olivat tulot huonot, ainoastaan 206 mk." — Kaksi viimeistä huonetta oli täynnä, mutta kumminkin Tampereellakin olo päättyi tappiolla — menoja oli 685 mk enemmän kuin tuloja.

Tampereelta seurue muutti Hämeenlinnaan, jossa ohjelmisto ensimäisestä illasta 25/1 alkaen Vilhon äkkinäisen sairastumisen tähden tuli aivan toisellaiseksi kuin suunniteltu oli. Hän kirjoittaa näet keskiviikkona 30/1, että hän edellisestä torstaista oli ollut vuoteen omana. Hellät sukulaiset oli ilmoitettu, mutta kuitenkin täytyi alottaa Karkureilla. Paitse pikku kappaleita esitettiin sitte Daniel Hjort, Hellät sukulaiset ja Kylänheittiö kukin kaksi kertaa sekä Narcisse Rameau ja ja Enon rahat kumpikin kerran. Mustalainenkin annettiin kaksi kertaa, mutta siitä oli hirmunen vastus; "Glantz, Törmänen ja hyvä nti Tötterman ovat niinkuin mustalaiset juosseet talosta taloon" kysymässä pianoa lainaksi. — Runebergin syntymäpäivänä 5/2 oli ohjelma laadittu tilaisuuden mukaan. Siinä vaihteli kuvaelmia tanssi- ja laulunumerojen kanssa. — Näytäntöjen luku oli täälläkin 14; viimeinen 20/2. Tulot olivat yleensä huonot, joten Hämeenlinnankin "sesjuuri" päättyi noin 1,000 mk:n tappioon.

Täältä seurue suuntasi matkansa Turkuun ja siellä sitä kohtasi menestys, joka oli omansa virkistämään näyttelijäin mieliä. Ensi iltana 24/2 annettiin Enon rahat eikä ainoastaan huone ollut hyvä, vaan arvostelijatkin olivat tyytyväisiä esitykseen. Jälkimäiset tunnustivat, että seurue niinä kolmena vuotena, joina se oli pysyttäytynyt kaukana Turusta, oli kunnioittavasti edistynyt. "Kokonaisuuden yli", Nervander lausui, "lepäsi tasaisuus, joka kiitettävällä tavalla koetti korvata illusioonia, huvinäytelmän henkilöt olivat kaikki selväpiirteisesti käsitetyt ja muutamat esitettiinkin varsin hyvin." — Kylänheittiö meni 27/2 ja 3/3. "Esiintyjät saivat osakseen vilkkaita suosionosotuksia", sama arvostelija kirjoittaa, "ja enimmän nuori, lupaava näyttelijätär nti Aalberg, joka huudettiin esiin sekä kolmannen että neljännen näytöksen jälkeen." — Kiven näytelmistä esitettiin Lea 1/3 ja 17/3 ja sai nti Avellan täyden tunnustuksen nimiroolin suorituksesta, Kihlaus kerran ja Nummisuutarit kolme kertaa (6/3, 10/3, 14/3). Viimemainitusta Nervander laati seikkaperäisen selostelun ruotsinkieliselle yleisölleen ja sen jälkeen laajan arvostelun esityksestä, josta otamme pääkohdat:

— "Nummisuutarit on annettu kaksi kertaa hyvin lukuisalle yleisölle. Esitys ansaitsee oikeutettua kiitosta; miltei kaikki roolit suoritettiin todenperäisesti ja luontehikkaasti. Hra Leino, joka näytteli Eskon kaikkea muuta kuin helppoa osaa, osotti yhtä viehättävää käsitystä itsepäisen kunnon miehen luonteesta kuin kiitettävää, taiteellista malttia esityksessä ilman että hän sentähden olisi arastellut hullunkurisissa olosuhteissa. Hra Kallion Sepeteus on hänen parhaimpia roolejaan ja hän on siitä luonut pysyvän tyypin. Hra Vilho on niinikään oivallinen Topias, joskin hän enemmän kuin tarpeellista on muistuttaa luomaansa mestarillista kraatarin tyyppiä Kihlauksessa. Hra Böök teki Mikko Vilkastuksesta mitä eloisimman, reippaimman ja iloisimman velikullan. — Yhteisnäytteleminen, millä mainitut neljä näyttelijää suorittivat useat kohtaukset, ei jättänyt ankarimmallekaan kritiikille mitään toivomista ja häiriintymättömällä nautinnolla on kauvan muistissa säilytettävä heidän pienimpiin piirteisiin saakka uskollinen, perin koomillinen esityksensä esim. mainiosta puumerkkikohtauksesta ensimäisessä näytöksessä. Nti Savolainen teki sangen hyvin kun oli niin maltillinen ankaran ja toimeliaan Martan roolissa. Nti Aalberg oli yhtä kaunis kuin lystikäs jotenkin proosamaisen nuoren morsiamen esittäjä eikä Lundahlin Karrikaan kaivannut luonnontodellisuutta. Sivuosatkin näyteltiin enimmäkseen hyvin, joten näytäntö tuotti katsojalle paljo hupia. — — [Nähtävästi oli yleisössä kuitenkin semmoisia, joista näytelmä oli 'raaka', sillä niitä varten kai huomautetaan:] Jos suuri yleisömme olisi nähnyt Holbergin komedioja, esim. Lapsivuode-huoneen, esitettävän Kööpenhaminan kuninkaallisessa teatterissa taikka Molièren Lääkäri vastoin tahtoansa Parisissa melkein sanoisimme Europan teatteriyleisön valiojoukolle, silloin varmaan ja ilman epäilyksiä hullunkurisen ja 'raa'an' läpi Kiven komediassa havaittaisiin se humoristinen, tosi-inhimillinen ja hyvä, joka siinä virtaa jopa runsaamminkin kuin suurten mestarien Holbergin ja Molièren luomissa burleskimaisissa kuvauksissa tanskalaisista ja ranskalaisista kansankohtauksista!" —

Paljo vähemmän tunnustusta annettiin, niinkuin ymmärrettävissä on, Daniel Hjortin esityksestä, kun se näyteltiin 13/3 ja 20/3, ensi kerralla täpötäydelle (939:60 mk, suurin tulo koko aikana), toisella hyvälle huoneelle. Yleisvaikutus oli tosin niin hyvä, ettei lainkaan moitittu että tämä murhenäytelmä oli liitetty ohjelmistoon, mutta silti havaittiin runsaasti puutteellisuuksia. Muitten edelle asetettiin rva Aspegren ja nti Avellan. Katrista Nervander sanoo ei koskaan nähneensä yksilöllisempää kuvaa kuin rva Aspegrenin luoma, jossa oli voimaa ja syvyyttä ja myötänsä tempaavaa totuutta ja joka ylipäätään oli etevintä mitä nuori seurue oli kyennyt tuottamaan. Nti Avellan osotti, että hän ei tyydy ennen kun on saanut itselleen selväksi esitettävänsä henkilön ja hän olikin hyvällä tiellä antamassa historiallisen kuvan Sigrid Stålarmista, joskin syventyminen ei ollut riittävä ja tunnetta oli kuuleminen enemmän kuin mietiskelyä.

Daniel Hjort-näytäntöjen välillä oli 15/3 oikea uutukais-ilta. Silloin näyteltiin Bartholdus Simoniksen ja Lallin tekijän kolmas historiallinen näytelmä Raatimiehen tytär, jonka romanttinen toiminta tapahtuu Turussa 1509, jolloin tanskalaiset ryöstivät kaupungin ja tuomiokirkon. Päärooleissa esiintyivät: Kivekäs — Otto Rud (ainoa historiallinen henkilö), Böök — Rolf Jute, nuori tanskalainen ritari, nti Avellan — Barbro, raatimiehen tytär, Lundahl — Antero Suurpää, raatimies Turussa. Vilho kirjoittaa siitä 18/3: "Jahnssonin draamallinen kuvaus, Raatimiehen tytär, teki, kuten jo ennalta pelättävä oli, melkein fiaskon. Ihmiset istuivat jäykkinä kuin kannot. Ainoastaan viimeiselle näytökselle taputettiin käsiä, ja tekijä huudettiin esiin, luullakseni uteliaisuudesta taikka ilkeydestä. Itse näytteleminen kävi keskinkertaisesti. Nunnain laulut, ukkoset, salamat ja tulipalot menivät hyvin; mutta Jahnsson on taas suuttunut teatteriin ja heittää koko fiaskon näyttelijäin niskoille. Ihmeellistä kyllä hän vaatii meitä kuitenkin antamaan näytelmänsä uudestaan. Sitä paitse hän ahdistaa minua tekijäpalkkiosta, jonka arvelee noin 200 markaksi. Illan tulo nousi noin 500 markkaan. Kihlaus [jälkinäytelmänä] miellytti suuresti." — "Sunnuntaina [17/3] oli tulo 600 mk. Näytäntö kaikin puolin onnistunut: Lea meni jalosti, Kalatyttö kiitettävästi, Mustalainen mainiosti. Yleisö erinomaisen tyytyväinen." —

Nähtävästi oli aikomus ollut viipyä ainoastaan kuukauden Turussa ja sitte matkustaa Poriin, mutta tätä Vilho kirjeessään vastustaa:

"Tuo Porin matka minua melkein hirvittää. Keli on tätä nykyä semmoinen, ettei kelpaa reki eikä rattaat. Terve ruumis semmoisen retken kestänee, mutta minä poloinen pelkään jääväni tielle. Mutta huolimatta minusta tai muista yksityisistä, eiköhän olisi paras pysyä täällä niin kauvan kun yleisö käy teatterissa. — Matka tällä ajalla ja kelillä tulee teatterille kovin kalliiksi, arvaamattoman kalliiksi, jos matkan vaivat sairastuttaisi näyttelijöitä. Toiselta puolen katsoen, mikä hyöty että saadaan kauvemmin näytellä oikealla ja avaralla näyttämöllä ankaran kritiikin alla! Emmekä me Porissa millään keinoin saa niin hyviä tuloja kuin meillä on ollut täällä."

Tositeossa seurue jäi Turkuun huhtikuun keskivaiheille; viimeinen näytäntö oli 14/4. Loppuajan näytännöistä tarjosi vain 24/3 annettu ohjelmistolle uutta, nimittäin V. Hugon murhenäytelmän Angelo, Tuokon suomentamana. Naiselliset pääroolit Katarina Bragadini ja Tisbe olivat nti Avellanin ja rva Aspegrenin käsissä ja esitettiin sangen ansiokkaasti. Edellisestä sanotaan Å. P:ssa, että hän lupaa kehittyä suomalaisen näyttämön koristukseksi. Miehiset roolit, Böök — Rodolfo poisluettuna, jäivät sitä vastoin kokonaan varjoon. — Huhtikuulla mainittakoon vain Preciosa, joka meni kolme kertaa tavallisella menestyksellä. Yhdessä näistä näytännöistä tapahtui ikävä "skandaali", johon Turun lehdissä nähdään viittauksia. Eräs nuori näyttelijä astui näet näyttämölle semmoisessa tilassa, että katsojat kohta huomasivat hänen nauttineen liiaksi väkeviä. Asianomainen rankaisi itseänsä eroamalla seurueesta. Vilho, jota johtajana syytettiin asiasta, puolusti itseään sillä että hän, kun hänellä itsellään oli rooli kappaleessa, ei tiennyt asiasta ennen kun se oli tapahtunut. — Tavalliset läksiäiskekkerit pidettiin seurueelle teatterin lämpiössä 17/4 ja esiintyivät siinä puhujina tri A. W. Jahnsson, pastori K. R. Malmström sekä maisteri A. Malmgren. Vielä on tältä Turussa käynniltä merkittävä, että silloin seurueeseen tuli Axel Ahlberg, josta aikaa voittaen oli kehittyvä yksi teatterin etevimpiä näyttelijöitä. Ahlberg oli Turussa syntynyt, merikapteenin poika ja ylioppilas v:lta 1872.

Viipyminen Turussa teki että seurue 23/4 saattoi meritse Ilma-laivalla suorittaa matkan Poriin. Erinäiset seikat — luultavasti täytyi laivan lähtemistä odottaa — vaikuttivat kumminkin, että viimeisen turkulaisen ja ensimäisen porilaisen näytännön välillä kului 12 päivää; jälkimäinen oli näet 26/4, jolloin melkein täydelle huoneelle esitettiin Ohdakkeet ja laakeri sekä Onhan pappa sen sallinut. Ennestään tiedämme että Porissa rakastettiin isoja kappaleita ja enimmäkseen niitä annettiinkin. Nummisuutarit meni kaksi kertaa ja samoin Kylänheittiö, Angelo, Aksel ja Walborg ja Daniel Hjort; yhden kerran sitä vastoin meni kukin seuraavista koko illan näytelmistä; Hellät sukulaiset (Ida Aalbergin hyväksi), Sirkka, Konkurssi, Katarina Howard ja Oma Toivoni sekä ainoa ohjelmistolle uusi Törmäsen suomentama Hostrupin 4-näytöksinen huvinäytelmä Maantien varrella (Eventyr paa fodreisen). Kaikkiaan oli näytäntöjen luku 19, ja viimeinen tapahtui 14/6.

Kirjeistä poimimme pikkutietoja. Hellät sukulaiset sujui kolmen lisäharjotuksen jälkeen mainiosti ja miellytti suuresti; vilkasta suosiota osotettiin Vilholle, rva Lundahlille ja tietysti resetinsaajalle, nti Aalbergille, joka sai kaksi kukkakimppua. Toinen näistä oli varustettu punaisilla nauhoilla ja ruotsinkielisellä(!) omistuskirjoituksella, ja oli siihen kiinnitetty 700 markkaa sisältävä kirjekuori. Illan tulo oli 312 mk. Muutoin tuotti Nummisuutarit ensi iltana 342, toisena 317, ja Kylänheittiö toisella kerralla 321 mk. Angelossa nti Avellan erittäin miellytti yleisöä, niin että sai kukkakimpun. — Axel Ahlbergista Vilho sanoo toivovansa paljon hyvää. "Hän käsittää tehtävänsä varsin järkevästi. Kun hän vain saisi hyvän ohjauksen kielessä ja lausumisessa." Schillerin Rosvoja — Törmänen oli suomentanut näytelmän — harjotettiin ahkerasti, mutta Vilhon mielestä oli paras lykätä sen näytteleminen, jotta esitys tulisi kypsemmäksi. Porissa oli nyt seurueen hartaana apumiehenä ja tukena rahastonhoidossa y.m. maisteri Oskar Hynén, joka erinäisistä kirjeistä päättäen näyttää suurella huolella ja vaivojaan säästämättä valvoneen teatterin parasta. Lopputulos oli kuitenkin huono, niin että apua tarvittiin Helsingistä asioiden selvittämiseksi.

Näytäntöjen päätyttyä seurue hajosi kesälomalle, jälleen alottaakseen toimensa Kuopiossa heinäkuun keskivaiheilla.[119]

Jätimme lauluosaston silloin kun Alma Fohströmin vierailu 15/3 oli päättynyt; nyt on katsottava millaiseksi loppupuoli kevätkautta sille muodostui. — Ida Basilier oli, syksyllä ja talvella laulettuansa Englannissa ja Norjassa, Hankoniemen kautta 9/3 saapunut Helsinkiin. Syystä kun Mozartin Don Juania harjotettiin, lykkääntyi kuitenkin laulajattaren ensi esiintyminen 21 p:ään, jolloin annettiin Sevillan Parranajaja Kiljander — Figaron hyväksi. Rosinaa tervehdittiin, niinkuin aina, esiinhuudoilla ja kukilla. Näytäntö uudistettiin vielä 24/3, jonka jälkeen 25/3 esitettiin kohtauksia Taikahuilusta ja Stradellasta. Sitte vasta, 27/3, tuli Don Juanin kauvan valmistettu ja odotettu ensi ilta. — Huone oli täpösen täynnä, ja ilolla yleisö jälleen oli todistajana läsnä, kun Suomalainen teatteri leikkasi kauniin voittolaakerin. Sillä pelkillä kotimaisilla voimilla suoritettiin tämä säveltaiteen mestariteos tavalla, jota kannatti verrata monen paljo suuremman näyttämön esitykseen. Se oli kunniakas ilta suomalaiselle oopperalle ja hyvin ansaittuja olivat suosionosotukset, joita tuhlaamalla jaettiin päähenkilöille Bruno Holmille — Don Juan ja neideille Ida Basilier — Zerlina, Naëmi Ingman — donna Elvira ja Lydia Lagus — donna Anna sekä Hrimalylle. Sivuosissa esiintyivät Bergholm — Leporello, Vuorio — don Ottavio, J. E. Cajanus[120] — kuvernööri.

Kun ooppera oli annettu neljä kertaa korotetuilla ja kerran (2/4) tavallisilla hinnoilla, kohtaamme Morgonbladetissa B:n kirjoittaman seikkaperäisen arvostelun, josta otamme seuraavat piirteet:

Holm, joka kuukauden ajan Pietarissa etevimpäin italialaisten laulajain[121] johdolla oli tutkinut rooliansa, oli ensimäisinä iltoina sekä laulussa että näyttelemisessä hieman epävarma, mutta ilta illalta hän suoritti ylen vaikean tehtävänsä tasaisemmin, hienommin ja johdonmukaisemmin. Laadultaan erinomaisen hieno ja luontehikas kvartetti ensi näytöksen toisessa kuvaelmassa ja vielä enemmän toisen näytöksen yhteislaulu todistivat tämän parhaiten; kummassakin kohdassa havaitsi, kuinka hyvin Holm kykeni esittämään Mozartin nerokasta luonnekuvausta rohkeasta aatelismiehestä, hän kun joka hetki hallitsi yhtä hyvin muut äänet kuin myöskin kiitettävällä tavalla draamallisesti koko situatsionin. Tämmöiset ansiot yhdistyneinä luonnon antamaan ihanaan ääneen, vartaloon ja olentoon oikeuttavat asettamaan hänen Don Juaninsa hyvin korkealle. — Nti Basilierin ranskalainen koulu tuli siellä täällä kuuluviin, mutta siitä huolimatta oli hänen laulunsa hienosti vivahdutettua ja tunnelmallisesti sopusointuista. Oikea helmi oli esim. aaria, jolla Zerlina koetti viihdyttää Masetton vihaa. — Nti Lagus oli varsin etevä donna Annana. Ihanat sävelet, jotka tulkitsevat kainon, jalon tytön tuskaa, alakuloisuutta ja vihastusta, saivat tosin laulajattaren ponnistamaan kaunista ääntään, mutta siinä ei ilmaantunut mitään häiritsevää, eikä ole kuulunut kuin yksimielinen tunnustus siitä tavasta, jolla hän esitti loistavan resitatiivin ja aarian ensi näytöksen toisessa kuvaelmassa sekä donna Annan viimeisen aarian. — Nti Ingman oli oikein käsittänyt tehtävänsä, joka on oopperan vaikeimpia. Todellisella tyydytyksellä kuultiin Elviran ensimäinen aaria ja hänen äänensä oli vaikuttavasti osallisena ihanassa sekstetissä kolmannen näytöksen lopussa. Vihdoin vakava tunnelma hänen kehotuksessaan Don Juanille viime näytöksessä oli olosuhteiden mukainen ja tuotti osalle jalon, sovinnollisen ilmeen. Leporellon osa ei sopinut Bergholmille, eikä Vuorio, kokematon kun oli näyttämöllä, voinut tyydyttää Ottaviona, mutta edellisen laulun nuhteettomuus ja jälkimäisen kaunis, sulava ääni teki kuitenkin miellyttävän vaikutuksen. — Hrimalylle tuli erityinen kiitos hänen työstään, joka oli hyvä näyte taiteellisesta kyvystä ja väsymättömästä tarmosta.

Eräs sairaustapaus häiritsi näytäntöjen tasaista menoa. Yksi näytäntö jäi kokonaan antamatta, 7/4 esitettiin kohtauksia Don Juanista ja Taikahuilusta sekä Jeannetten häät ja vasta 10/4 ja 14/4 meni taas Don Juan, välissä 12/4, Hrimalyn hyväksi, Juutalaistyttö. Tämän näytännön lopussa ansiokas orkesterinjohtaja tuli huomattavan kunnianosotuksen esineeksi. Hänelle annettiin kukkakimppuja (yksi johtokunnalta), kaksi laakeriseppelettä (toinen orkesterin jäseniltä) ja kultasormus (oopperan taiteilijoilta). — Nämä näytännöt olivat viimeiset pääsiäisen edellä.

Tähän pistämme otteen eräästä Emilie Bergbomin kirjeestä nti
Elfvingille (24/4):

— "Hupaista oli että puheosasto erosi Turusta niinkuin tapahtui; taloudellinen tulos tosin ei ollut loistava, mutta parempaa ei voisi missään odottaa näinä vaikeina aikoina. Kumminkin voidaan tästä lähtien Turku aina ottaa lukuun. — Olemme puolestamme tyytyväiset, ja sinun ansiosi on että teatteri tuli Turkuun. — Toukokuun keskivaiheilla Kaarlon täytyy matkustaa Poriin sopimaan palkkaehdoista; luultavaa on että moni tulee sanomaan: 'minä eroan', sillä mahdotonta on antaa palkkavaatimusten nousta kuinka korkealle tahansa. Velat kasvavat ja meidän täytyy entistä enemmän sovittaa suu säkkiä myöten. Totta kyllä voidaan sanoa, että ooppera nielee enemmän kuin puheosasto, mutta muistettava on jälkimäisen suuri kannatus; mutta ovathan puhenäyttämönkin menot suuremmat kuin sen tulot. — Hyvin ikävä oli Törmäsen eroaminen, hän on melkein korvaamaton — niin näppärä ja hyvä hän on suomentajana. Näyttämöllä hänen sijansa on helposti täytetty, mutta kuinka vaikea on saada hyviä käännöksiä, sitä et arvaakaan. — Sanomista olet nähnyt, että Hrimaly on mennyt ruotsalaisten puolelle! Samalla aikaa kun hän neuvotteli heidän kanssaan, hän vakuutti että hän ei mitenkään voisi menetellä niin! 'Ainoastaan jos hän olisi saksalainen taikka juutalainen', se voisi tulla kysymykseen. — Annan hänen suurelle kyvylleen täyden tunnustukseni, mutta kumminkaan en tule kaipaamaan häntä, sillä koko kevätkauden hän on ollut ikävänlainen. Vahinko että Vilho on niin kivuloinen ja saamaton; mitä luonteeseen tulee on hän kumminkin jalompi ja parempi kuin useimmat muut. Vaikka hän on niin monta vuotta ollut johtajana ja usein ollut pakotettu yksin päättämään asioista, ei hän sittenkään ole tullut sille tyrannimaiselle ja itsevaltiaalle kannalle, jolle niin helposti asettuu täällä teatterissa. Vilhon hyvät puolet pistävät silmään kun vertaa häntä toisiin ja erikoisesti on ollut niin laita verratessa häntä Hrimalyyn. — Ikävä että kaikki taas on lykätty viime hetkeen; 29/4 on kokous, jossa päätetään tulevaisuudesta. Kaarlo tahtoo kovin matkustaa ulkomaille ensi vuonna ja siinä tapauksessa ei kaikki voi olla niin järjestettyä kuin nyt." —

Pääsiäisen jälkeen alettiin 22/4 Juutalaistytöllä, jossa Lydia Lagus ja Navrátil herättivät yhä lämpimämpää myötätuntoisuutta. Sairaustapauksen takia esitettiin 26/4 Martha; mutta 28/4 ja 30/4 sekä 2/5 jälleen Don Juan. Keskimäinen näistä näytännöistä annettiin Bruno Holmin hyväksi; huone oli hyvä, ja tyytyväinen yleisö ilmaisi runsain määrin suosiotaan laulajalle. Jopa ojennettiin hänelle ensimäinen laakeriseppelekin. Juutalaistyttö seurasi 5/5, ja 10/5 annettiin Lydia Laguksen hyväksi näytöksiä (2, 3, 4) samasta oopperasta sekä yksi näytös (2) Noita-ampujasta. Yleisö oli lukuisa, ja "nti Lagus, joka Rachelina sekä Agathana oli oikein haltioissaan ja sai kuulijat innostumaan, huudettiin esiin lukemattomia kertoja sekä sai vastaanottaa laakeriseppeleen ja kukkavihkoja. Yhdessä näistä oli rahalahja — vähän lisää matkakassaan sitä ulkomaanretkeä varten, jolle laulajatar piakkoin aikoo lähteä" (U. S.). —

Ida Basilier, joka näinä viikkoina oopperanäytäntöjen lomissa oli antanut jäähyväiskonsertteja eri kaupungeissa, oli jälleen saapunut Helsinkiin. Täällä hän 12/5 ensi kerran kuulutettiin avioliittoon kunink. valtuusmiehen, toimittaja Johan Magelsenin kanssa Kristianiasta ja samana päivänä hän vielä kerran esiintyi Margaretana Faustissa, joka silloin esitettiin 43:nnen kerran (28:nnen kerran nti Basilierin kanssa) — mikä näytäntöluku on korkeampi kuin mitä ainoakaan ooppera taikka puhedraama meillä oli kolmessa vuodessa saavuttanut. Huomattava näytäntö oli myöskin 14/5, jolloin annettiin kohtauksia Faustista, Noita-ampujasta ja Juutalaistytöstä, ja Navrátil (niin silloin luultiin!) lauloi viimeisen kerran suomalaisella näyttämöllä. Yleisön hyvästijättö etevälle taiteilijalle, jonka esityksessä aina oli havaittu "totuutta ja eloa" ja joka täysin määrin oli ansainnut oopperamme ystävien kiitollisuutta, oli varsin sydämellinen. Näytännön lopussa hän kymmenkunta kertaa huudettiin esiin ja orkesterin toitottaessa hänelle ojennettiin laakeriseppele, jonka sinivalkoisissa nauhoissa oli kirjoitus: Josef Navrátilille kunnioituksella ja kaipauksella Suomalaisen oopperan ystäviltä 14/5 1878 sekä luettelo niistä 15:stä osasta, jotka hän täällä oli esittänyt: Manrico, Edgardo, Stradella, Ernani, Faust, Florestan, Raoul, Lyonel, Robert, Almaviva, Tamino, Max, Arthur, Elvino, Eleazar. Samalla hänelle annettiin muistoksi kaunis albumi, jossa oli Suomalaisen teatterin jäsenten ja lähimpien ystävien muotokuvia sekä valokuvia Helsingin kaupungista. Näytännön jälkeen kokoontuivat teatterin lähimmät näyttämölle, missä A. Almberg lämpimin sanoin esitti vieraan maljan, vieraan, jota ei enää vieraana pidetty, sillä hän oli oppinut ymmärtämään meidän harrastuksiamme ja oli niiden hyväksi uhrannut parhaat voimansa — ei palkan edestä, vaan hengenheimolaisena ja ystävänä. —

Vaikka kevätkausi läheni loppuansa, oli uusi ooppera valmistuksen alaisena, nimittäin Donizettin Don Pasquale. Kun Don Juan (niinkuin luultiin!) oli annettu viimeisen kerran 19/5, oli tämän sävelteoksen ensi ilta 22/5 ja esiintyivät siinä: Ida Basilier — Norina, Pesonen — Don Pasquale, Holm — Malatesta ja Himberg — Ernesto. Näytäntö sujui oivallisesti, tunnelman ollessa eloisa ja riemuisa. "Ida Basilier oli mitä parhain Norina, hienon kujeikas ja vilkas näyttelemisessään ja säteilevän helmeilevä laulussaan. Holm esitti tohtorin osan con amore ja loisteli italialaisessa laulutaituruudessa. Pesosen tyven naurettavaisuus ansaitsi tunnustusta ja Himbergin kaunis ääni vaikutti miellyttävästi." — Don Pasquale meni sitte kolme kertaa peräkkäin, 24, 26 ja 28 p., mutta 30/5 tuli lukuisista pyynnöistä kaikkein viimeinen Don Juan-näytäntö.

Don Pasquale oli Morgonbladetin arvostelijan (Alpha) mukaan — kiitos olkoon Ida Basilierin mestarillisen esityksen — asetettava täydellisimmän rinnalle mitä lauluosasto oli aikaansaanut. Nti Basilierin Norina oli samanlaatuinen ja yhtä viehättävä kuin hänen Rosinansa Sevillan Parranajajassa ja Mariensa Rykmentin tyttäressä. Kaikki nämä roolit olivat hänen luontonsa mukaisia ja taiteellisesti harvinaisen täydellisiä niin näyttelemiseen kuin lauluun katsoen. — Samana päivänä 31/5 kun oopperaa tähän tapaan arvosteltiin, esitettiin se viimeisen kerran, ja Ida Basilier lausui tai oikeammin lauloi silloin jäähyväisensä yleisölle. Vaikka syystä toivottiin ettei tämä ilta ylipäätään olisi viimeinen, jona häntä kuultaisiin, laulajatarta, joka laulunsa mahdilla oli niin syvästi tunkenut kansalaistensa sydämiin, oli se sittenkin viimeinen, jona Ida Basilier esiintyi ulkonaisestikin suomalaisena taiteilijana, sillä ei täyttä kahta viikkoa myöhemmin (12/6) hän vietti häänsä norjalaisen sulhasensa kanssa. Ei siis ihme että oopperan ystävät avasivat sydämensä muuttoon valmistautuvalle "laululinnulle", joka heleällä äänellään oli saanut suomalaisen lyyrillisen näyttämön syntymään ja sitten lähes kymmenkunta vuotta uskollisesti sitä tukenut. Kun itse ooppera lämpimien suosionosotusten säestämänä oli sujunut loppuunsa, alkoi varsinainen kunnioituksenmyrsky. Kun näyttämö oli peitetty kukkakimpuilla, Kaarlo Bergbom soittokunnan toitottaessa astui esiin ja antoi laulajattarelle laakeriseppeleen sinivalkoisine nauhoineen, joihin oli painettu sanat: Ida Basilier 1870-78. Jeannette, Agatha, Leonora, Rosina, Martha, Marie, Margareta, Leonora, Violetta, Valentine, Isabella, Yön kuningatar, Zerlina, Norina —

Sen jälkeen Richard Faltin ojensi laulajattarelle suuren kukkavihkon säveltaiteilijain puolesta sekä T. Hahl, A. Hagman ja E. G. Palmén suuren, kauniin, Hjalmar Munsterhjelmin maalaaman suomalaisen maisemataulun, joka kunnialahja oli ostettu oopperan ystävien kesken kerätyillä rahoilla uuden kodin koristukseksi. — Kun yleisö oli poistunut, oopperan jäsenet ja läheiset vielä kokoontuivat näyttämölle maljojen ääreen. Siinä Palmén esitti "meidän Idan" ja Hagman Norjan, hänen uuden kotimaansa, maljan.

Näyttämöllinen vuosi oli siis jälleen kulunut umpeen — eikä oopperasesonki suinkaan ollut vähimmän loistavia, vaikka se ja koko suomalainen teatteriyritys vuotta ennen, tulevaisuutena ollen, oli näyttänyt niin toivottomalta. Ettei vuosi mitenkään olisi voinut tulla taloudellisestikin loistavaksi, riippui ajan laadusta ylipäätään. Ajat olivat näet huonot, jopa "kovat", Venäjän ja Englannin välisen sodan uhka ja pelko oli yleinen ja niin suuri, että se tuntuvasti vaikutti yleisön elämäntapoihin, varsinkin kun taloudellinen ahdinkokin kaikkialla oli huomattavissa.

Tulojen puolella on merkittynä: valtioapu 24,000, oopperanäytännöistä 79,413:71, konserteista 889:46 ja puhenäytännöistä 50,305:53, se on yhteensä 154,608:70 markkaa; menojen puolella taasen oopperaosaston palkat ja palkkiot 103,459:39, puheosaston 35,651:98, oopperan kustannukset 56,275:98, puheosaston kustannukset 32,177:35, se on yhteensä 227,564:70 markkaa. Erotus menojen ja tulojen välillä teki siis 72,956, ja kun siitä lasketaan kannatus (35,700), josta tuskin kaikki saatiin sisään, voimme laskea tappion olleen läheltä 40,000 markkaa.

Aikoja ennen kun tilinpäätös tuli tunnetuksi, oli luonnollisesti sisäänjätetty anomus valtioavusta, sillä 14 p. heinäk. 1874 ja 13 p. kesäk. 1877 myönnettyjen apurahojen aika oli umpeen kuluva 1878 vuoden mukana. Tällä kertaa pyydettiin kahdeksi seuraavaksi vuodeksi 35,000 markkaa vuodelta, se on yhtä paljo kuin Ruotsalainen teatteri oli viime vuosina saanut [12,000 orkesteria ja 12,000 näyttämöä varten sekä 3,000 keisarillisesta aitiosta ja 8,000 mk kenraalikuvernöörin määräyksen mukaan käytettäväksi]. Vastaus anomukseen on päivätty 10 p. heinäk. 1878 ja sisältää, että valtioapua myönnettiin kummallekin teatterille 24,000 markkaa vuodessa, jonka lisäksi tuli 8,000 markkaa kenraalikuvernöörin määräyksen mukaan käytettäväksi tasan molempien näyttämöjen hyväksi. Tämä osottaa hallituksen vihdoinkin tulleen sille kannalle, että se tahtoi jakaa samalla mitalla kummankin kieliselle teatterille ja lienee se pidettävä rauenneen fusioonipuuhan tuloksena.

Emilie Bergbomin kirjeestä tiedämme, että oopperaosaston kannattajat 29/4 pitivät kokouksen neuvotellakseen oopperan tulevaisuudesta. Siinä päätettiin supistaa lyyrillistä näyttämöä niin, ettei enää koko näytäntökautena annettaisi oopperanäytäntöjä vaan ainoastaan, asianhaarain mukaan, lyhyempiä tai pitempiä jaksoja. Tähän vaikutti jo mainittu sodan pelko ja toiseksi se että useat seurueen jäsenet olivat ilmoittaneet aikomuksensa jonkun osan vuotta jatkaa opintojaan ulkomailla — niin Bruno Holm ja Passinen sekä neidit Ingman ja Lagus. Sitä paitse Kaarlokin, niinkuin Emilie kirjeessään mainitsi, kaipasi vapautta tehdäkseen ulkomaamatkan. — Kun kokouksen päätös tuli tunnetuksi, herätti se oopperan vastustajissa toivon, että siitä kiusankappaleesta kokonaan päästäisiin, ja ruotsinmielisissä lehdissä kerrottiin huonosti salatulla tyytyväisyydellä, että Helsingin yleisön vastedes täytyisi tulla toimeen yhdellä oopperalla (se on ruotsalaisella), koska toinen (suomalainen) lakkautetaan! Saamme nähdä että tieto oli vähän ennenaikainen.

Muutoin ei tänä vuonna ollut mitään melua, jota kävisi vertaaminen edellisen vuoden fusioonipuuhaan, mutta tietysti sovinto sittekin oli kaukana. Useat hallituksen jäsenet olivat sangen suosiollisia Suomalaiselle oopperalle ja puhuivat vieläkin yksityisesti fusioonista, mutta toiset, niinkuin esim. Nordenstam (jota kyllä usein nähtiin Arkadiassa) pitivät asiaa mahdottomana: "se olisi kuin sekottaa öljyä ja etikkaa yhteen!" Sitä vastoin, niinkuin juuri kerrottiin, valtioavun jaossa korjaus tapahtui. Jopa olivat jotkut taipuvaisia kääntämään suhteet päinvastoin kuin ennen. Niin Thilén arveli, että ruotsalaisille ei pitäisi antaa mitään, ja Haartmankin sanoi, että Suomalainen teatteri voisi saada molemmat valtioavut, jos se ottaisi ylläpitääkseen ruotsalaistakin puheosastoa.[122] Tästä huolimatta Ruotsalainen teatteri ja yleisö pysyi kuin pysyikin entisellään. Uudessa teatterissa jatkettiin oopperain antamista, ja oli sitä varten otettu etevä laulajatar Roeske-Lund primadonnaksi (sillä rva Engdahl oli opintomatkalla), mutta myöskin Offenbachia pidettiin kunniassa. Kun suomalaisella näyttämöllä annettiin Don Juan, esitettiin ruotsalaisella Offenbachin Salametsästäjät. H. D:llä ei ollut moitteen sanaa, vaan puhui operetin "yhtä hullunkurisesta kuin hupaisesta luonteesta" ja sanoi, että musiikki ei kaipaa iloisia, keveitä offenbachilaisia sävelmiä; "sitä vastoin vaivasi esitystä tuntuva käheys", mutta suosionosotukset olivat vilkkaita ja näyttelijät huudettiin esiin. F.A.T. taasen arvosteli, että kappale oli "jotakin erinomaisen jokapäiväistä ja halpaa ja ikävää" — kolmessa iankaikkisessa näytöksessä tarjotaan mielipuolisuuden rajalla olevaa järjettömyyttä, jossa teksti kilpailee musiikin kanssa mitättömyydessä ja törkeässä pilassa — teatteri turmelee kaiken jalomman taideaistin, on lehden loppupäätelmä. Morgonbladetissa asetettiin nämät arvostelut rinnakkain.

  13 kertaa Daniel Hjort;
  12 " Kylänheittiö;
  10 " Nummisuutarit, Lemun rannalla, Herkules;
   9 " Mustalainen, Kukka kultain kuusistossa;
   7 " Lea, Kosijat, Kevään oikkuja, Preciosa;
   6 " Kihlaus, Enon rahat;
   5 " Karkurit, Silmänkääntäjä, Ohdakkeet ja laakeri, Natalia
           ja Nadeschda, Hellät sukulaiset, Sirkka;
   4 " Setä, Don Ranudo de Colibrados, Onhan pappa sen sallinut,
           Puolan juutalainen;
   3 " Kalatyttö, Lääkäri vastoin tahtoansa, Ulos ikkunasta,
           Katarina Howard, Konkurssi, Aksel ja Walborg, Roistoväki,
           Angelo;
   2 " Viuluniekka, Marianne, Yhdistysjuhla, Työväen elämästä,
           Haapaniemen hanhenpoika, Remusen kotiripitykset, Kassan
           avain, Yökausi Lahdella, Marin rukkaset;
   1 " Raatimiehen tytär, Kavaluus ja rakkaus, Maria Tudor,
           Maantien varrella, Narcisse Rameau, Suuria vieraita,
           Riita-asia.

Näistä on kotimaisia 12, joista 3 (Kevään oikkuja, Setä, Raatimiehen
tytär) uusia alkuteoksia. Paitse näitä oli ohjelmistolle uusia:
Karkurit, Katarina Howard, Angelo, Konkurssi, Maantien varrella,
Kylänheittiö ja Ulos ikkunasta, joten uusien luku oli kaikkiaan 10.

Päätös että alkavana näytäntökautena oopperanäytäntöjä toimeenpantaisiin ainoastaan olosuhteitten mukaan vaikutti itsestään hajottavasti lauluosastoon. Epävarmuuden tähden siitä erosi melkoinen joukko enemmän tai vähemmän tärkeitä voimia. Niin tekivät paitse Navrátilia Bergholm, Kiljander ja Lindström, luettelematta muita ennenkin mainitsematta jääneitä, ja niin tekivät orkesterinkin jäsenet, veljekset Hrimaly, veljekset Wanscheit, Swoboda y.m. Kun tämän ohella tiedämme, että neidit Lagus ja Ingman ja Bruno Holm olivat aikeissa lähteä ulkomaille sekä että kaikki ensimäiset primadonnat olivat omilla teillään ilman että he olivat mitenkään sidottuina suomalaiseen näyttämöön — Ida Basilier oli hää- ja oman kodin perustamispuuhissa, Emmy Achté oli kevätpuolella antanut laulajaisia Ruotsissa ja Norjassa, suurella menestyksellä Göteborgissa esiintynyt Leonorana Trubadurissa ja, sanomien mukaan, lupautunut vuoden lopulla vierailemaan Unkarissa, ja Alma Fohström vihdoin oli, päätettyään loistavan vierailunsa Berlinissä, liittynyt impressario Herrmanin tähtisikermään ottaakseen osaa konsertteihin Tanskassa ja Ruotsissa — kun tiedämme tämän, luulisi todella oopperan viimeisen hetken lyöneen. Mutta niin ei kummankaan ollut laita. Vielä kerran ja pikemmin kuin luultiinkaan oli Bergbom kokoava hajaantuneet joukot ja vielä kerran johtava ne voittoon.

Kesäkuun keskivaiheilla Bergbom matkusti ulkomaille ensi kerran käydäkseen Parisissa. Seuratessamme häntä tällä matkalla saamme nähdä, kuinka hän kaukana kotimaastakin oli teatterihuolien piirittämä. — Ensimäinen kirje on Lyybekistä 19/6. Siinä hän kertoo päivääkään Tukholmassa viipymättä matkustaneensa Ruotsin kautta Kööpenhaminaan. Siellä oli ainoa tehtävänsä tavata nti Fohströmiä, joka juuri, terveydellisistä syistä, oli eronnut Herrmanin kiertomatkasta. Kysymykseen milloin hän tulisi vierailemaan näyttämöllämme, laulajatar ei ollut antanut varmaa vastausta. Hän oli niin väsynyt kevätkauden ponnistuksista, että ennen kaikkea tarvitsi lepoa. "Sairaana en tule Helsinkiin", hän oli sanonut, "mutta jos saan voimani takaisin, tulen mielelläni." Nti Augusta Fohström, joka aina seurasi sisartaan tämän matkoilla, oli arvellut, että syksyn alkupuolta ei ollut ajattelemistakaan, mutta mahdollisesti marras- ja joulukuuta taikka tammi- ja helmikuuta. Alma nti oli todella näyttänyt niin rasittuneelta, että Bergbom ei ollut raskinut vaatia varmempaa vastausta, ja asia jäi siis lopullisesti ratkaisematta. Kahdeksalla sivulla kirjoittaja sitte esittää vaihtopuolisia ehdotuksia oopperasesongin suunnitelmaksi, riippuen siitä tulisiko nti Fohström ennen vai myöhemmin ja olettamalla että avustusta saataisiin rva Achtélta tai nti Lagukselta. Uutena oopperana hän ajattelee Romeota ja Juliaa, jos Navrátil saadaan. Koska tämä kuitenkin oli epätietoista, aikoi hän tiedustella uutta tenoria Saksasta. Puheosastolle hän määräsi suomennettavaksi Bayardin Le gamin de Paris ja Molièren L'avare.

Bergbom tuli Parisiin maailmannäyttelyn aikana ja oli hänen sentähden vaikea saada asuntoa kohtuullisesta hinnasta. Hotellissa häntä nyljettiin kauheasti eikä käynyt paljoa paremmin siinä yksityisessä asunnossa, jonka hän, teatterien tähden, ensiksi otti lähellä bulevardeja; sitten hän muutti kolmanteen etäisempään paikkaan, lohduttaen itseään sillä että oli hyvä jalkamies. Suurkaupungin vaikutuksesta hän kirjoittaa:[123]

"En tiedä olenko veltostunut, mutta täkäläinen liike, elämä, loisto, jotka tavallisesti häikäisevät vierasta, eivät ole suuresti vaikuttaneet minuun. Enemmän kuin loistokkaat bulevardit palatseineen kiinnittävät minua toiset paikat, jotka historia on tehnyt merkillisiksi. Tuntuu omituiselta että joka askele palauttaa muistiin semmoisia suuruuden taikka rikoksen tekoja, jotka täyttävät aikakirjoja. Historia tulee täällä eläväksi. Toivoakseni on ikipäiviksi mennyt se aika, jolloin Börnen sanat olivat tosia: Parisi on Europan kello, muualla kuulee kellon soivan, täällä näkee kuinka aika rientää eteenpäin. Mutta jollei nämä sanat sovikaan nykyaikaan, ovat ne kuitenkin olleet sattuvia entiseen nähden."

"Ensi sijassa ovat tietysti teatterit vetäneet huomiotani puoleensa. Valitettavasti se maksaa paljo, sillä huokeita paikkoja minun on mahdoton käyttää nykyisessä troopillisessa kuumuudessa. Olen melkein joka ilta ollut teatterissa ja onnekseni nähnyt hyviä kappaleita hyvin näyteltyinä. Niin mitä draamaan tulee; ooppera on heikko, paljoa heikompi kuin Berlinissä, Wienissä taikka Pietarissa. Enimmän nautintoa tuottaa minulle luonnollisesti Théâtre Français, joka täysin ansaitsee maailmanmaineensa. Mutta aikomukseni on Morgonbladetiin lähettää muotokuvia nykyisestä draamallisesta Parisista ja tahdon sentähden vähän odottaa siksi kunnes uudistetuilla käynneillä olen vakaannuttanut mielipiteeni".[124]

— "Kirjoitat että Holm oli epävarma. Sitä parempi ettei meidän tarvitse kiirehtiä, vaan voimme levollisesti alottaa näytäntövuotemme ja syksyllä järjestää asiat. Oletan näet varmaan, että Fohström ei tule ennen kun jouluksi taikka tammikuun alussa. Olkoon miten tahansa, me voimme antaa Lindan kuinka keskinkertaisella henkilökunnalla hyvänsä. Hannes Hahl ei ole ollut täällä, sillä varmaan olisi hän käynyt luonani. Olen näet jättänyt osotteeni Café de la Régence'en ja siellä hän kyllä käy niinkuin kaikki rakkaat meikäläisemme iloitakseen Helsingfors Dagbladista. Minä en ole voinut ottaa arvoisaa lehteä käteenikään. Sanot Holmin tulevan kotia heinäkuun lopussa. Voithan siis palatessasi Kuopiosta käydä hänen luonaan Lappeenrannassa ja tehdä asian selväksi. Onko sinulla tietoja Navrátilista? Hänen tarpeellisuutensa riippuu Holmista. Mutta kaiketikin hän on vierasta parempi, joskin kalliimpi. Fohström ylisti häntä suuresti verratessaan häntä Elvinoonsa ja Edgardoonsa Berlinissä, ja tällä oli kuitenkin ollut hyvä palkka. Edullisempi on hyvä ooppera lyhyeksi ajaksi kuin huono pitemmäksi. — — Tultuasi Kuopioon on paras kohta ryhtyä Hans Langeen ja harjottaa sitä Rosvojen rinnalla. Rosvot taasen harjotetaan niin että kaikki Karl Moorin kohtaukset otetaan ensin, niin kauvan kun Vilho on poissa. Niiden tulee olla täysin valmiina, kun hän tulee. Silloin ei tarvita muuta kuin viikko kaiken valmistamiseksi, sillä Vilho osaa kyllä Frans Moorin. Hans Lange riippuu kokonaan Kalliosta. Kun hänellä on yksi näytös valmiina, pitää sen olla muillakin. — Ei pidä rasittaa Kalliota, vaan pyydä häntä levollisesti työskentelemään roolinsa oppimisessa. Jos hän valmistuu kahdessa kuukaudessa, voimme kiittää onneamme. Ylipäätään olisi hyvä, jos kohta tultuasi Kuopioon katsoisit läpi draamalliset kappaleet Kallion ja Glantzin sekä lyyrilliset Kahran, Kauhasen ja Vikströmin kanssa, niin että harjotukset sujuvat häiriöttä, ilman että joku rooli on unohtunut taikka joku laulunpätkä puuttuu. Uudessa Kallaveden rannalla on tanssinumero. Koeta saada joku Kuopiosta, niin että se tulee mahdollisen luonnonmukaiseksi. Hyvästi, rakas sisar. Oma Kaarlosi."

Emilien kirjeet tältä ajalta näyttävät kadonneen. Sentähden meiltä puuttuu sekin kirje, jonka Emilie epäilemättä kirjoitti veljelleen saatuansa tehtailija A. Ahlströmin 4 p heinäk. päiväämän kirjeen, jossa tämä "ottaen huomioon ne suuret uhraukset", jotka nti Bergbom ja hänen veljensä olivat kärsineet Suomalaisen teatterin tähden, ilmoitti luopuvansa suuresta velkavaatimuksestaan. Syksyllä 1876 oli näet teatteri Ahlströmiltä velkakirjaa vastaan saanut lainaksi 10,000 markkaa, ja nyt hän lähetti velkakirjan tyhjäksitehtynä takaisin. Tämä lahja tuli, niinkuin edellisestä tiedämme, lähinnä Bergbom-sisarusten hyväksi, se kun melkoisesti vähensi sitä velkasummaa, josta he olivat edesvastuussa. Tietysti oli kirje, jossa Emilie kertoi asiasta, täynnä tyytyväisyyttä;[125] mutta kohta sen jälkeen näyttää hänellä olleen paljo ikävää kerrottavana. Sen todistaa Kaarlon vastauskirje (arvattavasti heinäkuun lopulta):

— — "Soimaan itseäni katkerasti itsekkäisyydestäni, että olen saattanut jättää sinut yksin niin vaikeaan asemaan, jossa kärsit rahanpuutetta ja muita vastoinkäymisiä. — Palaan kotia niinpian kun tunnet tarvitsevasi minua. Kun palaat Kuopiosta, saat kai (kauppias) Fohströmiltä varmaan kuulla, milloin Alma tulee. Ilmoita siitä sähkösanomalla, että voin asettaa matkani sen mukaan. Se mitä kirjoitat Holmista, Navrátilista, Himbergistä y.m. tekee että jälleen olen alkanut epäillä oopperaa tulevana vuonna. Voi jos kerrankin pääsisimme siitä, pääsisimme täydellisesti, työ puheosaston hyväksi kävisi silloin aivan toisin! — — Puhu kauniisti Kallion kanssa Hans Langesta. Sano että minä odotan hänen tekevän siitä jotakin, joka näyttää hänellä olevan kykyä traagilliseenkin. Kun hän vain ymmärtäisi yhdistää yksinkertaisen, lämpimän ja humoristisen, sillä nämä kolme ainesta ovat välttämättömiä. Ulkomuoto hänellä kyllä on roolia varten. Ennen kaikkea ei mitään saarnaamista."

"Elämäni käy tasaista menoaan. Aamupäivät museoissa, illat teattereissa. Louvre ja Théâtre Français ovat ne kaksi napaa, joiden ympäri olemukseni kierii. Olen nähnyt paljon hyvää Théâtre français'issa ja enimmän osan oivallisesti esitettynä. Vahinko vain että, Les deux orphelines Ambiguteatterissa ja kenties Les Fourchambault Français'issa poisluettuina, en ole nähnyt mitään meille sopivaa. Se ilma, jota hengittää nykyaikaisissa ranskalaisissa draamoissa, jopa hyvissäkin, on niin vieras meille, etten tiedä onko edes oikein totuttaa yleisöämme ja näyttelijöitämme siihen. Ei niin että tahtoisin tuomita epäsiveelliseksi kaikki, joka koskee arveluttavia suhteita, päinvastoin, saattaahan tavallaan sanoa, että jokainen traagillinen ristiriita johtuu siitä, että yksilö asettaa oman itsensä yleistä vastaan, siis siveellisen loukkaamisesta, mutta se saivarteleva väittelytaito, millä uudenaikaisessa ranskalaisessa draamakirjallisuudessa siveelliset käsitteet tehdään tarkastelun esineeksi, se syövyttävän erittelyn riemu, joka niissä ilmestyy, hämmentää siveellisen arvostelun ja lannistaa välittömän esteettisen nautinnon. Ja omituista on että samalla kun modernit ranskalaiset draamankirjoittajat ovat vapaita edellytyksistä, ovat he mitä jokapäiväisimpien muotojen orjia. Enimmän yleisinhimillinen on Emile Augier, enimmän yksityisesti parisilainen Alexandre Dumas. Voin sanoa vasta täällä käsittäneeni hänet dramaatikkona, erittäinkin erään viime viikolla näkemäni loistavan Le demimonde näytännön jälkeen Théâtre français'issa. Valitettavasti en ole nähnyt ainoatakaan Victorien Sardoun teosta."

"Suomalaisista olen tavannut: [kauppias] Rissasen, jonka luultavasti näet Kuopiossa ja joka täällä täysin kourin antoi rahojen juosta — hän pyysi minut mukaansa oopperaan (22 francs piletistä kolmannella rivillä), ensimäinen ja viimeinen kerta kun olen siellä ollut; — — — [Otto] Walleniuksen, jonka kanssa olen usein ollut yhdessä; Fanny Churbergin, jonka osotteen sain juuri kun hän oli lähtemäisillään — hän asui yhdessä Ida Silfverbergin kanssa, joka näyttää tulleen kokonaan parisilaiseksi. — — Suomalaisella osastolla maailmannäyttelyssä on kerrassaan ruotsalainen leima. Uskotkos esim. että sen vahtimestariksi on otettu ruotsalainen, se on ruotsalainen Ruotsista, joka tietenkin aivan oikein nolasi Rissasen, kun tämä kysyi jotakin suomeksi." —

Seuraava kirje on 1 p:ltä elok., vastaus Emilien ensi kirjeeseen Kuopiosta, (jossa harjotukset olivat alkaneet 18/7, ja jossa hänen piti olla siksi kunnes Vilho elokuun alussa palaisi kesälomaltaan). Kaarlo oli hyvin tyytyväinen sen johdosta, "sillä sävy oli aivan toinen kuin edellisissä alakuloisissa kirjeissä". Siinä oli muun muassa hyviä uutisia Ida Aalbergista, joka kesäkuun alussa oli lähtenyt ensimäiselle opintomatkalleen mainion näyttelijättären Marie Niemann-Seebachin luokse Dresdeniin. Sisarensa kautta Bergbom sai rva Seebachin hänelle kirjoittaman kirjeen, jossa tämä sanoo nti Aalbergilla olevan "harvinaisen nopean käsityskyvyn, välittömän taiteilijalahjan, pyhän vakavuuden ja ihanan, lämpimän innostuksen taiteeseen".[126] Sitä paitse nti Aalberg itse — luultavasti ensimäisessä saksankielisessä kirjeessään — oli Emilie Bergbomille kertonut olostaan Dresdenissä. Heinäkuun 1 p:stä säännöllinen opetus oli alkanut (2 tuntia viikossa à 10 RM); Jolantha Kuningas Renén tyttäressä oli jo läpikäyty ja oli sen jälkeen tutkittava Kätchen von Heilbronn, Jane Eyre, Sirkka, Louise Kavaluudessa ja rakkaudessa, Amalia Rosvoissa y.m. Rva Seebach, jonka ensimäinen pohjoismainen oppilas Ida Aalberg oli, oli hänelle osottanut ääretöntä hyväntahtoisuutta. Muutoinkin nuori näyttelijätär oli kokenut ystävällisyyttä sekä vieraitten että omamaalaisten (esim. Dresdenissä asuvain neitien A. ja E. Ingmanin) puolelta.

"Tiedot Aalborgista", Bergbom tämän johdosta kirjoittaa, "tuottivat minulle iloa. Olen aina odottanut paljon siitä tytöstä. Paha kyllä pelkään ja olen kauvan pelännyt, että turhaan olemme toivoneet hänen kääntyvän naiviselle taholle. Hän alkoi jo käsittää traagillisesti Kukkaa kultain kuusistossa ja uneksia Louisesta Kavaluudessa ja rakkaudessa. Valitettavasti ei sovi antaa neuvoja Seebachille, mutta aion kaikessa tapauksessa pyytää häntä lukemaan Aalbergin kanssa joitakuita iloisiakin rooleja esim. Parisin veitikan. Kaarola Avellan olkoon tyytyväinen tai tyytymätön asiaan. Hän saa lohduttaa itseään Björnsonin Maria Stuartilla. Muuten saavat tänä vuonna kaikki roolinsa: Kallio Hans Langen, Lundahl Paillassen (loistava tehtävä), Vilho saiturin, Aalberg Kuningas Renén tyttären, rva Aspegren La servante (Nus ja Belotin draama), Böök jonkun iloisen komedian, Kaarola Maria Stuartin, Leino Pierren näytelmässä Les deux orphelines j.n.e. Kunpa vaan löytäisin muutamia iloisia komedioja, mutta ranskalaiset ovat meille niin sopimattomia, saksalaiset ovat niin ikäviä ja tanskalaisista näyttelijämme eivät saa mitään aikaan. Olen teatteria varten ostanut monta tusinaa huvinäytelmiä, mutta ikävä kyllä en ole tavannut oikein soveliasta. Mitä ajattelet, jos kumminkin koetteeksi ottaisimme Les Fourchambault. Se on kaiketikin kelpo teos, joskin, samoin kuin sinä, uskon että se paikottain on yleisöstämme tuntuva pitkäveteiseltä, sillä koko se tapoja ruoskiva puoli, joka täällä kiinnittää mieltä, jää meillä ilman vastakaikua. Koska ostamani kappale on niin suurta kokoa, ettei sitä käy lähettäminen postissa, pyydän että Takanen, joka on täällä ja matkustaa nousevalla viikolla, ottaa sen mukaansa Helsinkiin. Toinen asia on, kelle se on annettava suomennettavaksi, sillä Törmänen ei osaa riittävästi ranskaa ja Tyyko Hagmanilla on, pelkään minä, liian — kuinka sanoisinkaan — plebejimäinen kynä voidakseen säilyttää sitä tyylin etevyyttä, joka on Emile Augierille omituinen."

"Ymmärrän että teatterin nykyisessä ahdingossa on vaikea lähettää minulle rahaa nuotteja ja kirjoja varten. Mutta hyvä olisi, jos niin voisi tapahtua, sillä meidän täytyy hankkia itsellemme kokonainen kirjallisuus — operettikirjallisuus. Pahinta on että tämä kirjallisuus on niin lyhytaikaista laatua, että täytyy ostaa paljo enemmän kuin tositeossa käyttää, sillä löytääkseen jonkun hyvän palasen on tavallisesti pari, kolme, neljä kelvotonta läpikäytävä. Folies Dramatiques teatterissa näytellään nykyään operettia Les cloches de Corneville, joka lakkaamatta ilta illan perästä on annettu 450 kertaa. Teksti on aivan viaton, joskin hätäisesti kyhätty, mutta jotenkin sievä. Musiikista, joka useissa paikoissa on miellyttävä, toisissa taas ylen jokapäiväinen, voidaan noin kolmas osa käyttää. Muut kaksi kolmannesta sopii ottaa muista ranskalaisista oopperoista. Tämä musiikki on tyyliltään niin saman lestin mukainen, että vallan hyvin voi täydentää toista säveltäjää toisella ilman että eheys kärsii. Muutoin se oli ehdottomasti surkein oopperaesitys, jonka koskaan olen tavannut. Primadonna oli korkeintaan Vikström ja herrojen rinnalla olisi Kallion laulu katsottava mallikelpoiseksi. Köörit, orkesteri, koristukset kaiken kritiikin alla ja kuitenkin 450 näytäntöä!"

"Se mitä kirjoitat Lundahlin sairaudesta, herättää minussa ajatuksen, että Böök voisi näytellä Karl Mooria. Mutta Lundahl on kai jo lukenut roolin, niin että asia ei liene muutettavissa. Kehota Kaarolaa ahkerasti opettelemaan ranskaa; sitä on hyvästi osattava, jos tahtoo hyötyä näytännöistä. Erittäin Théâtre français'issa puhutaan mahdottoman nopeasti." — —

Näistä kirjeistä näkee kuinka Bergbom Parisissakin kokonaan eli teatteria varten. Hän käy teatterissa, hän tutkii draama- ja musiikkikirjallisuutta silmällä pitäen suomalaista näyttämöä ja alituisesti hän suunnittelee sen toimintaa. Tutustumisella operettikirjallisuuteen hän ei suinkaan tarkoittanut kilpailua ruotsalaisen teatterin kanssa offenbachilaisen ohjelmiston alalla, vaan sentapaisten pikku laulunäytelmäin etsimistä, jommoisilla puheosaston repertoaria ennenkin oli höystetty ja joita nyt voitaisiin runsaamminkin esittää, kun ooppera ei enää säännöllisesti vaatinut kaikkia laitoksen laulukykyjä. Edelleen näemme, että hän kiihtyy kiihtymistään mitä etemmäs aika kuluu. Elokuun 5 p. hän määrää, että Hannes Hahlille oli teatterin puolesta lähetettävä 500 mk. Wiesbadeniin ja sanoo myöntäen vastanneensa tämän laulajan pyyntöön saada esiintyä Mefistona. Sama kirje päättyy uuteen kehotukseen Emilielle sähköttämään, tahtooko nti Fohström alkaa syyskuulla taikka lokakuun alussa (luultavasti oli siihen viittaava uutinen saapunut). "Olen nyt jo niin levoton, että tuskin puolet ihmistäni on täällä Parisissa."

Joku päivä myöhemmin Emilie todella ilmoittaa sähkösanomalla, että nti Fohström tulee kuin tuleekin syyskuun alussa, ja samaan aikaan Bergbom saa muitakin uutisia. Kesällä oli näet kotiinsa Helsinkiin palannut laulajatar nti Hortense Synnerberg, joka samoin kuin Bruno Holm ollen Lampertin oppilas kesällä 1877 oli suurella menestyksellä esiintynyt Covent-Garden teatterissa Lontoossa ja sitte seuraavana talvena ollut kiinnitettynä kunink. oopperaan Maltassa. Oivaltaen mikä viehätys suomalaisen oopperan ystäville olisi kuulla tätäkin nuorta (22 v.) etevää laulajatarta näyttämöltä, Almberg ja Wahlström (sitte kun Holm ensin oli käynyt asiaa valmistamassa) omin päinsä tekivät sopimuksen hänen kanssaan muutaman viikon vierailusta. Eikä siinä kyllin, he tekivät myös välipuheen Navrátilin kanssa, joka ei vielä ollut Suomesta lähtenyt, että hän esiintyisi 150 markasta illalta ja niinikään useain orkesterin jäsenten kanssa; Hahl, Holm sekä neidit Lagus ja Ingman olivat jo ennen luvanneet olla mukana, jos oopperanäytäntöjä pantaisiin toimeen.

Tähän kaikkeen Bergbom oli sangen tyytyväinen, niinkuin näkyy kirjeestä
Wahlströmille 12/8:

"Rakas ystävä! Kiitos ja iankaikkinen kunnia siitä mainiosta tavasta, jolla tänä kesänä olet hoitanut teatterin asioita. Kun näen mitä kaikkea olet aikaansaanut, kiitän ja surkuttelen sinua samalla kertaa, sillä varmaankaan sinulla ei ole ollut paljo kesälepoa. — Nyt kun ooppera alkaa syyskuulla, lasken joka hetken, joka minun vielä täytyy olla täällä — niin levoton olen ja niin soimaan itseäni poissaoloni mahdollisista seurauksista. Samana päivänä kun saan rahaa, lähden täältä. Koska sähkötin eilen, oletan että saat tämän kirjeen samaan aikaan kun minä saan rahat kotoa." — —

"Synnerbergin ottaminen oli mestariteko — voitto, jota tuskin uskalsin toivoa. Nyt on kysymys, missä hän on esiintyvä. Altto-osat, joista meillä voi olla puhe, ovat: Siebel, Maffio Orsini, Nancy (Martha), Pierotto ja Azucena. Syyskuun 20 p:stä lokakuun 8:een hän tuskin ennättää laulaa useammassa kuin kahdessa tai korkeintaan kolmessa näistä rooleista, kahdessa, jos Linda otetaan, kolmessa, jos ainoastaan vanhoja oopperoita esitetään. Jos Fohström alkaa jo 20 p., niin ovat kai Faust ja Linda edullisimmat. Mutta jollei hän tule niin pian, niin on paras ottaa Faust (Ingmanin kanssa), Lucrezia Borgia (taikka Trubaduri) ja Martha. Niin, luonnollisesti olettaen että Synnerbergillä on Nancy ja Azucena ohjelmistossaan. Kaikissa tapauksissa olisi paras lähettää Lucrezia Lagukselle ja pyytää, että hän laulaa ainakin toisen ja kolmannen näytöksen, niin että voisimme antaa koko Maffio Orsinin osan. Herttuasta emme tarvitse huolehtia, sillä hän ei esiinny näissä näytöksissä. Vahinko että Emmy Achté ei nyt ole saatavissa, olisimme saaneet loistavan Lucrezia-esityksen, sillä Hahl voi kyllä täyttää herttuan osan, jos aaria transponoidaan."

"Synnerbergin roolien valinnasta riippuu jossakin määrin (nti) Lagermarckin ottaminen. Jos näet Synnerberg laulaa Lindassa, on meidän melkein täytymys ottaa Lagermarck, sillä Lindaa emme voi antaa loppuun 8 p:ksi lokak. ja sen jälkeen on vaikea panna (nti) Braxén Synnerbergin sijaan, mutta varsin hyvin siihen kelpaa koulutettu laulajatar, Lagermarck. Muutoin riippuu Lagermarckin ottaminen siitä mitä hän tahtoo — — ja jos ystävät arvelevat hänen kotimaisuutensa sitä vaativan." — —

Tästä huomaa kuinka paljo miettimistä oopperanäytäntöjen järjestäminen vaati, ja samassa kirjeessä on vielä 8-9 sivua samantapaista selvittelyä ja suunnittelua. Eikä siinä kyllin: näinä päivinä hän kirjoitti sisarelleen näistä ja muista teatteriasioista kolme pitkää kirjettä. Ne ovat täynnä määräyksiä ja neuvoja ei ainoastaan päärooleista, vaan pienimmistä sivuosistakin, köörilaulajista, soittokunnan jäsenistä y.m. Orkesterinjohtajiksi oli pyydettävä Richard Faltin ja Martin Wegelius; kun puheosasto erosi Kuopiosta, oli "pikku ooppera", se on osaston laulajat, paitse nti Hacklinia, lähetettävä Helsinkiin; tulot ja menot arvioidaan koko alkavaksi ooppera-ajaksi, ja toivoo kirjoittaja että päästään tappiotta, jollei mitään erityistä onnettomuutta tapahdu; esitetään hetken näkökohdat, jotka ovat lukuun otettavat puheosaston matkoja määrätessä j.n.e. — —

Odottaessaan rahalähetystä Bergbom on kauhean levoton. "Siitä saakka kun sain tietää että työ alkaa syyskuulla, minulla ei ole ollut hetkeäkään rauhaa. Pelkoni että jotakin tärkeää laiminlyödään poissaoloni tähden kiihtyy tavasta todelliseksi tuskaksi." Vihdoin 20 p. elok. hän saa sähkösanoman että rahat on lähetetty ja kohta hän kirjoittaa ("k:lo 2 päivällä!"):

"Oh! on kuin kivi olisi pudonnut sydämeltäni. — Olin lähellä epätoivoa. Käsitin että minua tarvitaan Helsingissä enkä nähnyt mitään keinoa päästä sinne. Kiitos, sydämellinen kiitos, rakkaani. Kunpa vaan tämä viivytys ei vaikuttaisi vahingollisesti teatterin toimeen. Olen pitänyt kunnianani aina olla paikallani, olisin onneton, jos luultaisiin että tällä kertaa olen laiminlyönyt velvollisuuteni huvituksieni tähden! Ne ovat muutoin näinä viime aikoina olleet varsin surullisia, sillä kun Wahlström kirjeessään lupasi lähettää minulle rahaa jo viime viikolla, olin kyllä kevytmielisesti jättänyt itseni puille paljaille. En kumminkaan ole nähnyt hätää. Sitä paitse on levottomuuteni ollut niin suuri, että kolme kertaa olen lähtenyt teatterista ennen näytännön loppua, olin liian kiintynyt teatteriin kotona voidakseni seurata esitystä. Ja kuitenkin Got ja Coquelin näyttelivät."

Tähän päättyy kertomus Bergbomin ensimäisestä Parisinmatkasta, joka niin erinomaisesti todistaa, kuinka hän oli kokonaan ja ehdottomasti antautunut elämäntehtäväänsä. "Olen pitänyt kunnianani aina olla paikallani" pysyi alusta loppuun saakka hänen tunnuslauseenaan. — Palatkaamme nyt kotimaahan.

Puheosasto alkoi toimensa Kuopiossa 21/7 esittämällä Daniel Hjortin — viimeinen näytäntö, 27:s luvultaan, oli 24/9. Ensi viikkoina Vilho oli lomalla vahvistaakseen terveyttään, ja Kallio oli "johtajana". Tositeossa Emilie Bergbom alkuaikana johti ja järjesti seurueen toimintaa. Eräässä nti Kaarola Avellanin kirjeessä nti Bergbomille (21/8) sanotaan siitä:

"Emilien olo täällä meidän keskellämme oli miellyttävin aika, jonka olen Suomalaisessa teatterissa kokenut, kun Emilie niin kokonaan oli meidän — ja yksityisesti pyydän saada täydestä sydämestäni kiittää Emilietä siitä ajasta, jonka Emilie uhrasi teatterille. — — Sitte kun Emilie oli matkustanut pois, kuultiin kaikkien lausuvan että oli oikein vaikea mennä teatteriin, kun tiesi ettei enää saisi nähdä Emilietä istuvan rampin edessä seuraamassa harjotuksen menoa ja sähköttäen meitä kaikkia. Nyt onkin aivan toisin: kaikki olivat silloin iloisia ja ystävällisiä sentähden että Emilie oli semmoinen, nyt käy työ konemaisesti ja hitaasti." — Valitettavasti Helsinkiin tulikin uutisia, jotka kertoivat eripuraisuudesta ja rettelöistä näyttelijäin kesken. Luultavasti olisi moni ikävä selkkaus joko jäänyt tapahtumatta taikka ollut verraten helposti tukahutettavissa, jos voimakas johtaja olisi ollut paikalla. Mutta Vilhon voimat eivät olleet entisellään, vaan sai toinen tai toinen vastoinkäyminen liian helposti hänen mielensä masennuksiin. Tämä ja usea muukin seikka antoi aihetta toivomaan muutosta teatterin elämässä, eikä se enää ollutkaan kaukana.

Daniel Hjort, joka ensi iltana tuotti 350 mk, annettiin toisen kerran 11/9 juhlanäytäntönä Helsingin suomalaisen yhteiskoulun vihkimisen johdosta. Ilojuhla muuttui kuitenkin teatterille surunhetkeksi, sillä näytellessään nimiroolia kohtasi Lundahlia näyttämöllä halvaus, joka teki lopun hänen näyttelijätoimestaan. Kolmannen kerran meni sama näytelmä 15/9, jolloin Vilho näytteli pääosaa — Tapion mukaan "mestarillisesti". Kolme kertaa esitettiin myöskin Schillerin Rosvot, mutta huonolla menestyksellä, vaikka se oli uusi — 100:es kappale — ohjelmistolle. Ensi ilta tuotti ainoastaan 121 mk, ja kaikki yhteensä ei täyttä 450 mk. Karl Mooria näytteli Böök, jolle Lundahl kivuloisuuden takia oli luovuttanut roolin.

Kaksi kertaa annettiin seuraavat koko illan näytelmät: Angelo, Kylänheittiö, Hellät sukulaiset, Maantien varrella ja Don Pasquale. Viimemainitun, Donizettin oopperan, joka toukokuulla oli esitetty Helsingissä Ida Basilier Normana, suoritti nyt "pikku ooppera". Nimiroolissa esiintyi niinkuin ennen Pesonen ja Ernestona Himberg, mutta uusia olivat Anni Hacklin — Norina ja Kahra[127] — Malatesta. Ensi ilta 30/8 tuotti 512 mk — suurin tulo koko aikana; toinen 294. Hellissä sukulaisissa näytteli toisella kerralla, Vilhon pahoinvoinnin tähden, nuori näyttelijänalku Anton Kivinen[128] Schumrichin osaa ja onnistui hän huolimatta riittämättömistä opinnoistaan jotenkin hyvin.

Yhden kerran esitettiin vain kaksi koko illan kappaletta, nimittäin Kultaristi ja Sirkka, joka jälkimäinen veti enemmän väkeä kuin Rosvot vähän ennen. — Vielä on ohjelmistoon nähden merkittävä, että Raatimiehen tytär täällä meni toisen kerran, Turussa kun sitä ei oltu katsottu voitavan toistamiseen esittää. — Paitse Don Pasqualea esitti "pikku ooppera" Noita-ampujan toisen näytöksen ensi kuvaelman ja Jeannetten häät, puhumatta Laululintusesta ja 2-osaisesta alkuteoksesta Kallaveden rannalla (ensi ilta 31/7), johon oli sovitettu sarja kansanlauluja. Vaatimaton kappale oli syntynyt niin että Törmänen Bergbomin neuvojen mukaan oli laulunäytelmäksi muodostanut erään Aukusti Korhosen laatiman pikkunäytelmä-luonnoksen.

Tulot Kuopiossa tekivät yhteensä 7,670:94 mk, joten siis keskimäärin saatiin 285 mk. illalta.

Täältä muutettiin Jyväskylään, jossa annettiin 16 näytäntöä, ensimäinen — Sirkka — 30/9 ja viimeinen — Maria Tudor — 5/11. Ohjelmiston järjestäminen uudessa olopaikassa oli vaikea useista syistä. Laulukyvyt olivat jo syyskuun alussa Kuopiosta matkustaneet Helsinkiin ollakseen mukana oopperanäytännöissä, Ida Aalberg oli Dresdenissä, Lundahl toivottomasti sairas (lääkärin neuvosta hänet toimitettiin Helsinkiin sairaalaan) ja Vilhonkin kivuloisuus rajoitti rajoittamistaan hänen työkykyään. Lisäksi tuli näyttämön ahtaus, jota Vilho syytti rintatautinsa pahentumisestakin: usein olivat kynttilät sammumaisillaan ilman turmeltumisesta. Kumminkin täällä esitettiin paitse jo mainituita seuraavat suuret näytelmät: Daniel Hjort kolme kertaa (yhteensä 923:25 mk. — Kuopiossa 843), Angelo, Rosvot (tuotti kahtena iltana yhteensä 588 mk. — Kuopiossa kolmena alle 450), Hellät sukulaiset ja Maantien varrella kukin kaksi kertaa ja Nummisuutarit yhden kerran. —

Kirjeistä päättäen Vilho jatkoi tointaan niin kauvan kun seurue viipyi Jyväskylässä ja hän näyttelikin vielä 25/10, kun Nummisuutarit annettiin; mutta sen jälkeen hän tunsi voimansa olevan lopussa. Toverien lähtiessä uuteen olopaikkaan, Haminaan, Vilhon täytyi erota heistä ja hän matkusti Turkuun. Häntä oli näet neuvottu käyttämään siellä olevaa tri Krohnin johtamaa "oivallista voimistelulaitosta". Sieltä hän marraskuulla ilmoitti Bergbomille lääkärin sanoneen, että "kumpikin hänen keuhkonkärkensä oli taudin koskettama".

Haminassa Suomalaisella teatterilla oli vanha ystävä, Otto Florell, jolta voitiin odottaa apua. Hänelle Bergbom kirjoitti 4/11 ja pyysi, että hän neuvoilla ja teoilla avustaisi Kalliota ja Glantzia, jotka Vilhon sairauden aikana täyttävät tämän tehtävät. "Ja vielä enemmänkin! Ottaisitko itse taikka jonkun toisen kautta hoitaaksesi kassaa, se on nostaaksesi joka illan tulot ja suorittaaksesi laskut?" Florell tietysti suostui. Toisessa kirjeessä Bergbom suosittelee nti Hacklinia Florellille ja hänen vaimolleen. "Näiden rivien tuoja on signora Anni Hacklin, puhenäyttämön primadonna. Ehkä Emmy voisi antaa hänelle joitakuita tunteja viikossa. Hänellä on hyvin kaunis ääni ja luonnollisen musikaalinen esitystapa. Hänet otettiin tänne Helsinkiin, jotta hän koettaisi laulaa Zerlinaa (Don Juanissa), mutta Holmin sairaus teki aikeen tyhjäksi." Bergbomin oma matka Haminaan oli myöhästynyt, mutta luvaten pian tulla hän uudistaa pyyntönsä: "Ole siksi hyväntahtoisesti joukkoni kaitselmus ja tuki."

Ohjelmisto oli pääasiassa sama kuin lähinnä edellisillä paikkakunnilla. Kumminkin esitettiin kaksi uuttakin kappaletta: A. Belotin 3-näytöksinen näytelmä Sarah Multon (ensi ilta 29/11) ja Törmäsen suomentama Bayardin ja Vanderburchin 2-näytöksinen huvinäytelmä Parisin veitikka (ensi ilta 13/11). Jälkimäisen nimiroolissa esiintyi nti Avellan, joka myöskin näytteli kaksi kertaa Leaa. Daniel Hjortista annettiin täällä vain toinen näytös ja Nummisuutareista ensimäinen. — Ensimäinen näytäntö oli 10/11, viimeinen 15/12; näytäntöjen koko luku 16.

Ylipäätään menestys oli hyvänlainen. Tulot ja menot, Florell kirjoittaa, olisivat vastanneet toisiansa, jollei Jyväskylän vaillinkia olisi täytetty Haminassa. Kavaluus ja rakkaus meni kaksi kertaa "varsin kunnioitettavasti, mikäli voimat riittivät". Nti Avellan näytteli lady Milfordia. "Hacklin yleisön suosikki laulettuaan Kallaveden rannalla. Kiltti tyttö ansaitsisi palkankorotusta." — Kahdessa kirjeessä Morgonbladetiin kerrottiin teatterin käynnistä:

Kirjoittaja sanoo kuulleensa talonpoikien käräjätalon pihalla ja eteisessä tekevän toisilleen selkoa näytellyistä kappaleista ja päättää siitä, että teatteriin käytetyt varat meillä eivät ole turhaan tuhlattuja, kun vain katsotaan että yleisöä ei pilata samalla kun näyttämö luo sitä itselleen. — Haminalainen ohjelmisto todistaa mikä runsas työ seurueen jäsenillä on suoritettavana, varsinkin kun ajattelee kesäloman lyhyyttä. Esiintyä kolme kertaa viikossa, melkein joka kerta uusissa rooleissa, ei ole leikintekoa, mutta epäilemättä hyvä koulu nuorille näyttelijöille, joista moni ansaitsee tämän nimen samalla kun kaikki kaunistavat vaivaloista uranaukausijatointaan kiitettävällä ahkeruudella ja ilahuttavalla edistyksellä. Ei tarvinnut nähdä muuta kuin Leaa, nti Avellan nimiroolissa, huomatakseen mitä teatterilta nyt voi odottaa, joskin kaipasi Vilhon klassillista Sakeusta, miten hyvin Leino — tuo monen erilaisen tyypin ja niiden joukossa Nummisuutarien Eskon oivallinen esittäjä — täyttikin vaikean tehtävän; taikka nähtäköön rva Aspegren Katrina tavatessaan poikansa synkässä yökohtauksessa, taikka Kallion koomilliset henkilöt j.n.e. —— Teatterin ystävät toimeenpanivat viimeisen näytännön jälkeen pienet läksiäispidot näyttelijöille, jotka 16/12 lähtivät Turkuun.

Nyt on kertomuksemme palaava syksyn alkuun ja Helsinkiin. — Edellisestä tiedämme, kuinka kesän kuluessa lauluosasto oli uudestaan järjestetty ja puhuttava on siitä Suomalaisen oopperan jaksosta, joka oli sen viimeinen, vaikkei kukaan aavistanut sitä.

Tutustuaksemme ajan tunnelmaan luemme ensin pari Emilie Bergbomin kirjettä nti Elfvingille:

(23/8) "Oma Bettyni! Sydämelliset kiitokset kirjeistäsi. En voi oikein sanoa kuinka kiitollinen olen, ettet aina odota vastausta, vaan kirjoitat 'kun henki tulee'. Katsos, tulee vähän hitaaksi, kun pitää kirjoittaa niin paljo kirjeitä kuin minun. Tullessani Kuopiosta oli minulla ainakin 40 kirjettä vastassa, ja koska asiakirjeisiin on ensin vastaaminen, niin jäävät ystäväkirjeet odottamaan, jopa joskus kauvankin. — Kuukauden lopussa Kaarlo tulee kotia, ja syyskuun 15 p:n jälkeen alkavat oopperanäytännöt. Raskasta on taas ryhtyä vaivaloiseen puuhaan, mutta emmehän siitä pääse. Oopperasesonkimme tulee lyhyeksi, mutta loistavaksi. Fohström, Synnerberg, Lagus, Ingman, Holm, Hahl ja Navrátil tulevat kaikki esiintymään. Luuletko Lagermarckin jäävän meidän luoksemme. Äitinsä kirjoitti, että tytär ensin tekee konserttimatkan ympäri maata ja se kestää lokakuun keskivaiheille. Se on meille hyvin sopivaa." — —

"Kuopiosta tulin sangen tyytyväisenä. Oli hyvin hupaista nähdä minulle ennen tuntemattomia seutuja ja niinikään muutamiksi viikoiksi kääntää selkäni Helsingille ja edes lyhyeksi ajaksi heittää pois muut huolet." —

(3/9) [Tässä ja muissa syksyn kirjeissä puhutaan paljo — keinuhevosista, joita Emilie nti Elfvingin kautta tilasi Turusta lahjottaakseen niitä Betty sisarensa ja Atte veljensä ja entisen Preciosan, Ottilia Silfverstolpen, pojille. Niiden tuli olla niin tukevia kuin yksi ennen saatu, jota Augusta sisaren pojat käyttivät ja jonka seljässä Kaarlo eno saattoi istua kaikki kolme lasta sylissään!] — "Kaarlo on nyt kotona ja tuntuu oikein rauhottavalta; kuulin että hän oli tavannut sinua laivarannassa. Saa nähdä kuinka asiat tänä vuonna luonnistuvat. Vähän levottomia olemme, kun Turun teatterin johtokunta ei vastaa kysymykseemme [oliko teatteri vapaa puheosastolle?]. Rva Elffors on vuokrannut teatterin 1 p:ään marrask. eikä ole varmaa, saammeko sen sen jälkeen vai onko joku toinen ruotsalainen seurue haalittava sinne." —

Nti Elfving vastasi 5/9 ja kertoo juuri tulleensa nti Mathilda Lagermarckin konsertista. Laulajatar oli menestynyt erittäin hyvin. Hän oli halukas tulemaan Suomalaiseen oopperaan, ja kirjoittaja kehottaa ehdottomasti ottamaan hänet. Sopimuksen mukaan taiteilijat syyskuun alkupuolella kokoontuivat Helsinkiin ryhtyäkseen harjotuksiin, joiden aikana toinen toisensa perästä konsertissa esitti itsensä yleisölle. Ensi näytäntö oli 26/9, jolloin täpötäydelle ja innostuneelle huoneelle annettiin Faust, jonka vetovoima ei vieläkään ollut hävinnyt. Ensi kädessä tänä iltana huomio kohdistui uuteen Siebeliin, Hortense Synnerbergiin, joka tervehdykseksi sai kukkavihkon, jonka nauhoissa oli kirjoitus: "Hortense Synnerbergille. Muistoksi ensimäisestä näytäntöillasta kotimaassa Suomalaisen teatterin johtokunnalta"; mutta oli muutakin mieltäkiinnittävää, niinkuin näkyy Morgonbladetin arvostelusta (merk. G. L.):

Margaretana esiintyi nti Ingman, joka ansaitsi suurta kiitosta varsinkin siitä liikuttavasta luonnollisuuden ja viattomuuden kuvasta, jonka hän teeskentelemättä antoi etenkin 3:ssa näytöksessä. Juveliaaria meni nuhteettomasti; mutta semmoisissa kohdissa, joissa olisi vaadittu voimakasta tunteenilmaisua, oli paljo muistutettavaa. Navrátilin Faust oli sama kuin ennen. — "Kaksi tärkeintä roolia oli uskottu hroille Hahlille ja Holmille, Mefiston ja Valentinin. Hra Hahl tutustutti suomalaisen yleisön oikeaan Mefistotyyppiin, jommoista Goethe luultavasti on tarkoittanut, eikä mihinkään irvikuvaan. Meillä on täysi syy kiittää yksityiskohtaista näyttelemistä sekä varmaa ja musikaalista esitystä, ja toivomme vain että hra Hahlin ääni saisi takaisin osaksi kadonneen heleytensä sekä että hänen pirunsa olisi hieman enemmän 'vrai gentilhomme', niinkuin Mefisto ensi kerran ilmaantuessaan lausuu itsestään. — Hra Holm lauloi Valentinin kauttaaltaan kauniisti ja taiteellisesti. — Kenties tulisi niin urhoollisen sotilaan ensi näytöksessä olla vähemmän tunteellinen laulussa ja näyttelemisessä. — Nti Synnerbergin Siebel oli tietysti illan tapahtuma, ja yleisö tuhlasikin hänelle suosiotaan. Ei kuumuus, eikä ahdinko, eikä epäedullinen salonki estänyt hänen ääntänsä helkkymästä, niinkuin ainoastaan semmoinen ääni voi helkkyä. Hänen laulunsa oli puhdas, esitys taiteellisesti huoliteltu ja koko hänen esiintymisensä oli omansa saamaan meidät ihailemaan nuoren diivan hehkuvaa näyttelemistä ja kaunista plastiikkaa, vaikka kenties samassa unohdimme sen vaatimattoman, lämminsydämisen ja runollisen Siebelin, jolle Goethe ja Gounod yhdessä ovat suoneet niin paljo viehätysvoimaa. Toivomme suuresti saavamme nähdä nti Synnerbergin tehtävässä, joka vaatii enemmän hänen musikaaliselta ja draamalliselta kyvyltään. Köörit menivät niinkuin ennenkin hyvin, ja orkesteri, jota tirehtööri Faltin johti, suoritti myöskin asiansa ansiokkaasti." —

Faust annettiin vielä 29/9 Ja 6/10, samat esiintyjät kaikissa rooleissa, täysille tai lähes täysille huoneille ja muuttumattomalla menestyksellä. Kolmannella kerralla nti Synnerbergin täytyi toistaa kukka-aaria 3:ssa näytöksessä, Hahlin Mefisto sai yhä enemmän tunnustusta ja Holmin Valentinin sanottiin ilta illalta edistyneen — "se oli todella erinomainen taideluoma".

Toiseksi esitettäväksi otettiin Lucrezia Borgia, joka meni ensi kerran 4/10 ja toisen kerran 8/10. Edellinen näistä näytännöistä oli varsin loistava, ensimäinen jossa Martin Wegelius johti orkesteria. Yleisö oli kovin innoissaan. "Myrsky pakotti nti Synnerbergin laulamaan 3:nnen näytöksen juomalaulun da capo ja Wegeliukselle annettiin kukkavihko."

G. L. mainitsee, että Lucrezia Borgia, joka ensi kerran oli otettu ohjelmistoon rva Achtén tähden, nyt esitettiin nti Synnerbergin vuoksi. Päärooli oli nti Laguksen käsissä, joka tietysti ainoastaan osaksi kykeni sitä tulkitsemaan, se kun oli hänelle liiaksi intohimoinen. Mutta mitä Lucreziassa oli inhimillistä, jaloa ja traagillista hän esitti sielukkaasti, laulaen kauniisti ja lämpimästi. Navrátil lauloi tapansa mukaan Gennaron aistikkaasti ja aitomusikaalisesti. Hahl antoi selvän ja todenmukaisen kuvan herttua Alfonsosta. Hänen laulunsa ilmaisee aina musikaalista käsitystä, mutta ääni ei tunnu täysin kehittyneeltä. Toisen näytöksen kolminlaulun esittivät nti Lagus sekä Navrátil ja Hahl erinomaisesti. — "Nti Hortense Synnerbergillä oli Maffio Orsinin rooli, joka paremmin soveltuu hänen luonnonlaadulleen kuin Siebel. Ritarillinen venetialainen aatelismies oli tehtävä, joka aivan toisin vastasi hänen ominaisuuksiaan kuin saksalainen porvarillinen nuorukainen. Tässä nti Synnerbergin kauniit plastilliset liikunnot, hänen loistava ryhtinsä, hänen kevyt ja ylimielinen tapansa käyttäytyä olivat aivan paikallaan. Laulustakin voimme vakaumuksesta sanoa, että se vastasi mitä tältä osalta sopii vaatia. Sanalla sanoen nti Synnerberg oli semmoinen kuin Orsinin tulee olla. Äänen kauneus esiintyi, niinkuin ennen, täydessä loistossaan, varsinkin henkevässä juomalaulussa, ja italialaiset sävelmät soivat hänen huuliltaan niinkuin ainoastaan italialaiset sävelet voivat." Maisteri Wegeliuksenkin esiintyminen soittokunnan johtajana tuotti näyttämölle jotakin juhlallista. Oopperan harjotuksiakin hän oli ansiokkaasti johtanut. Vihdoin oli syytä mainita, että köörinkin jäsenten käyttäytyminen näyttämöllä viime aikoina oli osottanut huomattavaa edistystä.

Tämän jälkeen tuli 13/10 ja 15/10 kaksi Taikahuilu-näytäntöä, joista ensimäinen annettiin hyvälle huoneelle, vaikka esiintyjäin joukossa ei ollutkaan vierailijatähteä.

Nti Lagus oli Pamina ja G. L. lausuu, "hän laskee niin paljo pehmyttä suloa ja lämmintä tunnetta tähän tosilemmen naiselliseen edustajaan, että kuulija ei voi olla viehättymättä. Navrátil — Tamino lauloi oivallisesti, ja Hahl oli kelpo, arvokas Sarastro. Hän astuu esiin erinomaisen vaikuttavasti kuin mikä vanha, kokenut näyttelijä; alhaiset sävelet eivät soineet oikein selvinä. Nti Ingman oli ensi näytöksessä ensimäinen Yön neitoja ja lauloi sitten Yön kuningattaren osan — menestyen hyvin kumpaisenakin. Pesonen on kelpo ja oiva suomalainen Papageno, jonka luulee kohdanneensa joissakin talonpoikaishäissä kaikkien ilona ja riemuna. Nti Wikström yllätti laulamalla Papagenon osan nuhteettomasti ja varmasti. Orkesteria johti nytkin Martin Wegelius."

Toisia loistavampi ilta oli jälleen nti Synnerbergin hyväksi annettu näytäntö 17 p., jossa esitettiin kohtauksia Faustista, Lucreziasta ja Taikahuilusta. Yhtä hyvin kuin pilettien loppuunmyynti ilmaisivat myrskyiset suosionosotukset, kuinka laulajatar oli herättänyt yleisön myötätuntoa. Korkeimmilleen myrsky nousi nti Synnerbergin laulettua aarian Glinkan oopperasta Henki tsaarin edestä ja Voi äiti parka ja raukka, jotka kumpikin toistettiin. Kukkavihkoja, suuria ja pieniä, satamalla satoi näyttämölle ja niitä seurasi täkäläisen venäläisen yleisön antama kukkakori ja sen ohella hohtokivillä koristettu kultainen rannerengas.[129] — Kun sitte välillä 20/10 Taikahuilu oli esitetty, tuli nti Synnerbergin jäähyväisnäytäntö: Lucrezia Borgia. Nytkin huone oli aivan täysi ja innoissaan, ja laulajatar yhä uudistettujen kunnianosotusten esineenä. Tälläkin kertaa hän sai kalliita lahjoja, nimittäin kaksi hohtokivisormusta, toisen venäläisiltä ihailijoilta ja toisen rva Karamsinilta. Kaarlo ja Emilie Bergbom antoivat ihanan ruusukimpun, jonka nauhoihin oli painettu: "Muista meitä rakkaudella."

Paitse nti Synnerbergille oli nti Laguksellekin lähtöaika tullut. Hän oli näet päättänyt matkustaa Milanoon jatkaakseen opintojaan ja esiintyi nyt enää vain kaksi kertaa, 27/10 ja 29/10, jolloin illan ohjelmaksi oli yhdistetty kohtauksia oopperoista Noita-ampuja ja Tsaari työmiehenä sekä Laululintunen, tuo vanha pikku laulukappale. Kumpanakin iltana yleisö sydämellisesti ilmaisi tunteitaan rakastettavaa laulajatarta kohtaan, joka niin uskollisesti oli palvellut oopperaa ja ilahuttavan taiteellisesti suorittanut mitä vaikeimpia tehtäviä. Paitse kukkavihkoilla teatterissa tervehdittiin häntä myöhemmin serenaadilla. — Laulajatar antoi vielä lähtökonsertin 2/11.

Niinkuin edellisestä näkyy, oli Alma Fohström, jonka tähden ooppera jo syyskuulla oli pantu alkuun, tähän saakka ollut esiintymättä. Syynä siihen oli pääasiassa nti Synnerbergin vierailu, mutta arvattavasti sekin että laulajatar yhä edelleen mielellään nautti lepoa. Ennen kun hän vihdoin 31/10 ensi kerran esiintyi Arkadiassa, oli hän 12/10 antanut loistavat laulajaiset yliopiston juhlasalissa ja myöskin 25/10 Ruotsalaisessa teatterissa näytösten välillä laulanut kaksi aariaa (Dinorahsta ja Rigolettosta). — Lukuisa ja innostunut oli yleisö jälleen tervehtiessään laulajatarta Margaretana. Kukkakimput ja esiinhuudot tulkitsivat iloa, kun ei ainoastaan huomattu että nti Fohström oli mitä parhaimmissa voimissa, vaan myöskin nähtiin kuinka hän oli suuresti edistynyt. Juveliaarian, jota ulkomaan suuremmilla näyttämöillä pidetään oikeana yleisön valloittamiskeinona, nti Fohström lauloi mitä hienoimmin, ilman tahallisuuden merkkiäkään — juuri siten nousten mahdollisen korkealle taiteellisuudessa. Suora yllätys yleisölle oli Valentinina nähdä ja kuulla etevää soittoniekkaa Jaromir Hrimalya, joka ansiokkaasti suoriutui tehtävästään. Siebelinä taasen astui näyttämölle monen ajan päästä rva Aura Thuring, joka entiseen tapaansa osasi miellyttää kuulijoita. — Näytäntö uudistettiin 3/11, ja oli silloin jonkunlainen riemujuhla, sillä sinä iltana Gounodin Faust esitettiin viidennenkymmenennen kerran. Navrátil, joka oli myötävaikuttanut kaikissa näytännöissä, ja nti Wikström, joka 49 kertaa oli esittänyt Marthan osan, saivat edellinen laakeriseppeleen ja jälkimäinen komean kukkavihkon. Myöskin orkesterinjohtaja Faltin ja Bergbom huudettiin esiin, puhumatta nti Fohströmiä tarkoittavista kunnianosotuksista.

Faustia seurasi Lucia, jossa Alma Fohström esiintyi peräkkäin kolme kertaa (7, 10 ja 13 p.). Hänen esityksensä tässäkin oopperassa oli merkillisesti edistynyt maaliskuunnäytäntöihin verraten, laulajatar kun nyt laulutekniikka vallassaan antautui taiteilijainnostuksensa johdettavaksi. Yleisön ihastus oli sekin vain kiihtymässä. "Nuori laulajatar", sanotaan toisen näytännön jälkeen, "näytti olevan aivan suunniltaan esiin- ja hyvähuudoista, joista ei tahtonut loppua tullakaan." Achté lauloi loordi Ashtonin osan.

— "Oopperalla on tänä syksynä ollut hyvät tulot. Kun meillä on Alma Fohström, niin 'ei ole hätää eikä surua'. Hänellä on mahtava vetovoima yleisöön nähden ja syystäkin: hän on suuri ja todellinen taiteilijatar. Hänen edistyksensä keväälliseen verrattuna on erinomainen; huolimatta lyhyestä taiteilijaurastaan hän on jo ennättänyt saavuttaa taiteellisen varmuuden ja ylemmyyden, jotka ovat ihmeteltäviä. Hän antaa eheän ja täyden kuvan esitettävästään henkilöstä eikä ainoakaan epäkaunis liikunto, kasvojenele taikka sävel — ei edes sattumalta — häiritse kokonaisvaikutusta. Minä ihailen häntä suuresti. Kun hän esiintyy, on meillä aina paljo väkeä — miltei aivan täysi huone. Synnerbergin lyhyt täälläolo teki että hänkin antoi täysiä huoneita, vaikkei hänestä oikeastaan pidetty. Hänen etevää ääntänsä täytyi kuitenkin jokaisen ihailla. Lagus matkusti muutamia päiviä sitten, mutta Ingman viipynee vielä jonkun ajan. Nti Wecksell on kotona ja luultavasti hän on taipuvainen esiintymään meillä. Torstaina alkaa Emmy Achté Lucreziana; sen jälkeen hän esiintyy Valentinena Hugenoteissa. Ensi viikolla annetaan Linda di Chamounix. Ooppera itse ei ole oikein omansa herättämään suosiota, mutta Lindan osa on pääasia ja kun Alma Fohström on Lindana, niin kyllä se menestyy. Holm on yhä vielä sairas ja voit kyllä käsittää, kuinka vaikea meidän on järjestää ohjelmisto ilman häntä. Onneksi hän nyt on toipumaisillaan, mutta vuodenaika on erittäin epäsuotuisa parantuville. — Puheosasto alkaa tänään Haminassa, näyttelee siellä 12 tai 15 p:vään jouluk. ja tulee sitte luultavasti Turkuun. Tammikuun 15 p. toivon että päätämme oopperan ja silloin on puheosaston vuoro esiintyä täällä. Turunmatka on vielä lopullisesti päättämättä, jonka tähden on paras ettet vastaiseksi puhu asiasta. Nyt on meidän hyvin vaikea tulla toimeen sentähden että Vilho on niin huono, että hänen on täytynyt ottaa virkavapautta levähtääkseen. Lundahl on täällä sairaalassa sangen huonona ja Aalberg on yhä edelleen Dresdenissä: voit ymmärtää kuinka näin ollen on vaikea saada kokoon ohjelmistoa. Lundahlin tila on kovin, kovin huono; en usko hänestä enää tervettä tulevan. — — Kaikki täällä voimme jotenkin hyvin, toisin sanoen niin hyvin kuin mahdollista on tässä levottomuudessa, joka hetki harmien ja kielittelyjen ahdistamana. — Kaarlo ja minä olemme täyshoidossa tädin [tohtorin rva Sanmarkin] ja Augustan luona, ja huoneemme ovat erotetut ainoastaan pienen oven kautta eteisessä." — —

Emme erehtyne, jos oletamme Emilien viittauksellaan kielittelyihin y.m. muun muassa tarkoittaneen niitä ikävyyksiä, jotka tänäkin oopperan viime aikana syntyivät toisen teatterin ylläpitämän kilpailun johdosta. Kaikki "valtit" olivat kyllä suomalaisella puolella, mutta juuri se kiihottikin vastustajia. — Mitä sanoakaan esim. seuraavasta tapahtumasta, joka mainittakoon sentähden että H. D. veti sen julkisuuteen. Samana päivänä kun nti Fohström lauloi näytösten välillä Ruotsalaisessa teatterissa, hän sai nimettömän kirjeen, jossa ilmoitettiin, että "kauhea komplotti (salajuoni)" oli viritetty häntä vastaan ja kovasti varotettiin häntä laulamasta Ruotsalaisessa teatterissa. Uskaltamatta suoraan syyttää suomenmielisiä häpeällisestä uhkauksesta, ei kuitenkaan viittauksia vältetty. Suomalaisella taholla katsottiin varmaksi asiaksi, että kirje oli salakavala hanke, jonka tarkoitus oli joko ainoastaan heittää kunnialle käypä syytös suomalaista puoluetta vastaan taikka vierottaa laulajatar siitä näyttämöstä, jolla hän tähän saakka yksinomaan oli laulanut. Miten lieneekään, kehno yritys ei onnistunut. Nti Fohström pysyi uskollisena Suomalaiselle teatterille, vielä sittenkin kun hänelle toiselta taholta tehtiin meidän oloissamme aivan kuulumattomia palkkatarjouksia. Useita viikkoja jatkettiin houkuttelemista ja toinen lähettiläs toisensa perästä, kumpaakin sukupuolta, kävi laulajattaren kodissa, siksi kunnes hän joulukuun alussa antoi lopullisen kieltävän vastauksen.[130] Samallaisten houkuttelujen esineeksi tuli nti Lagermarckkin, kun hän joulukuulla oli ensi kerran laulanut Suomalaisessa teatterissa ja niin ennen ja myöhemmin vuorostaan kaikki etevimmät kyvyt. Jokaisen vastaus oli kuitenkin sama, nimittäin kieltävä. Ainoastaan jos "fusiooni", se on jos sovinnollinen yhteistoimi olisi syntynyt, olisi näihin tarjouksiin myöntämällä vastattu.

Lisäksi mainittakoon, että ruotsalaiset lehdet tälläkin ajalla pitkät kuurot kannattivat suomalaista oopperaa — vaitiololla. Hufvudstadsbladetkin, joka ennen Nervanderin aikana oli suopeasti seurannut suomalaisen näyttämötaiteen kehitystä, oli aikoja sitten muuttanut kantansa. Juuri nyt puheena olevana aikana tapahtui esim. että kun lehtori H. Paul oli kirjoittanut hyvin kiittävän arvostelun oopperasta ja sen laulajattarista, toimitus ei painattanut sitä lehteen. Tämä taasen pahotti arvostelijaa ja siitä seurasi, että Hufvudstadsbladetissa ei kokonaiseen kuukauteen puhuttu mitään oopperanäytännöistä. —

Pitkän ajan päästä saatiin jälleen toivottaa rva Emmy Achtékin tervetulleeksi näyttämölle. Se tapahtui Lucrezia Borgiassa 14/11. Entiseen tapaansa hän, hyvällä laulutuulella ollen, tarmokkaasti ja ylen vaikuttavasti — joskin ylipäätään maltillisemmin — esitti Lucrezian osan. Maffio Orsinina esiintyi nyt nti Braxén. — Sama näytäntö uudistettiin vielä kerran 17/11. Näitäkin näytäntöjä johti orkesterin päällikkönä, "enentyväliä varmuudella", Martin Wegelius.

Donizettin ooppera Linda di Chamounix, jota kauvan oli odotettu, oli nyt valmis ja esitettiin ensi kerran 21/11: Alma Fohström — Linda, Pesonen — Boisfleuryn markiisi, Navrátil — kreivi Carlo de Sirval, Hahl — pastori, Himberg — Antonio, nti Braxén — Pierotto ja nti Wikström — Magdalena. Huone oli täysi, ja ihastuttava päähenkilö valloitti sen täydellisesti. Ansiokkaasti esittivät myöskin Navrátil ja Hahl osansa, jota paitse Pesosen huumori enensi hilpeää tunnelmaa. Köörit menivät oivallisesti, ja Martin Wegelius hoiti kunnialla tehtäväänsä. — Sama ooppera annettiin kuusi kertaa peräkkäin — kuudennen kerran 8/12. Kolmannen illan jälkeen merkki * Morgonbladetissa julkaisi laajahkon arvostelun, josta teemme seuraavan otteen:

— "Olemme todella hämmästyneet siitä varmuudesta ja hienoudesta, millä nti Fohström kuvaa toiselta puolen viattoman, lempivän savoijilaistytön iloista, herttaista luonteenlaatua ja toiselta puolen vähän kehittyneemmän naisen itsetietoista menettelyä, kun tungetteleva markiisi ahdistaa häntä halpamaisella kohteliaisuudellaan. Mainitsemme muun muassa kohtaukset kreivi de Sirvalin kanssa 1:ssä ja 2:ssa näytöksessä, edelleen kohtauksen, jossa Linda saa tietää Carlon suhteesta jalosukuiseen naiseen, sitä seuraavan lyhyen mielenhäiriökohtauksen ja siitä selkeneminen viime näytöksessä — kaikki nämä ovat esityksen loistokohtia ja tulkitaan merkillisellä totuudella ja luontevuudella. Laulu virtaa niin helposti, paikottain erittäin loistavat juoksutukset käyvät niin sujuvasti ja näyttävät olevan laulajattarelle niin kevyttä, että se mitä niissä joskus tuntuu vähemmän luonnolliselta miltei kokonaan korjaantuu."

Lindan viidennestä näytännöstä alkaen tuotti esitykseen uutta viehätystä nti Mathilda Lagermarck, joka silloin Pierottona ensi kerran esiintyi näyttämöllä. Nuori laulajatar niitti runsaasti suosiota, huudettiin useat kerrat esiin sekä esiripun ylhäällä ollessa että näytösten lopussa ja sai vastaanottaa kauniin kukkavihkon: "Neiti Mathilda Lagermarckille 3/12 1878, Suomalaisen teatterin johtokunnalta." Ei ainoastaan heleä, sympaattinen ääni, vaan myöskin lämmin, sydämellinen esitys sekä teeskentelemättömän yksinkertainen ja sulokas, joskin vielä vähän tottumaton näytteleminen tekivät mitä parhaimman vaikutuksen, ja jokainen sai iloisen vakaumuksen siitä että nti Lagermarck suuresti oli hyötynyt viimeisestä opintomatkastaan ulkomaille ja että hän on varsin lupaava kyky laulunäyttämöllemme.

Kun Linda oli esitetty kuusi kertaa, palasi 11/12 näyttämölle Meyerbeerin suuremmoinen ooppera Hugenotit, rva Achté Valentinena. Hahlin äkkinäisen sairastumisen tähden ei kuitenkaan voitu oopperasta antaa muuta kuin 2:n ja 4:s näytös, jonka lisäksi esitettiin Lucian 2:n ja 3:s. Nti Fohström sähkötti yleisöä Luciana, mutta samoin teki rva Achtékin Valentinena. Jälkimäisestä on muistiinpantuna, että hänet huudettiin esiin 15 kertaa, joka oli paljo tänä innostuksenkin aikana. — Innoissaan eräs talonpoika toisella rivillä kääri kaksi viidenmarkan seteliä markanrahan ympärille ja heitti mytyn — kiitollisuuden osotteena — näyttämölle; sinne se kuitenkaan ei pudonnut, vaan orkesteriin ja siellä se — katosi! Luultavasti joku köyhä soittoniekka arveli, että lähetys oli aiottu hänelle, eikä häntä sovi siitä moittia, koska osote oli epäselvä. — Täydellisenä meni Hugenotit kaksi kertaa, 15/12 ja 18/12. Sivurooleissa olivat uusia nti Lagermarck paashina ja J. E. Cajanus S:t Bris'in osassa. Rva Achté sai arvostelulta yhtä ehdottoman tunnustuksen kuin ennenkin, eikä ihme, sillä sekä musikaaliselta että draamalliselta kannalta katsoen oli rooli, niinkuin ennestään tiedämme, hänelle mitä sopivin. Erittäin häntä kiitettiin hillitystä esityksestä 4:nnessä näytöksessä sekä lämmöstä ja sydämellisyydestä niissä kohdin missä se tarpeen oli. Nti Lagermarck teki paashin viehättäväksi, vähän keikailevaksi ja hemmotelluksi, niinkuin saattaa ajatella kuningattaren suosikin olleenkin, ja Cajanus täytti kyllä ansiokkaasti osansa, laulaen reippaasti ja osaksi tuntehikkaastikin, mutta näytellen tottumattomasti.

Sen jälkeen Linda meni vielä kaksi kertaa, 20/12 ja 22/12. Ja esiintyi nyt Bruno Holm, pitkän tautinsa jälkeen, Antoniona. Hän oli oivallinen Lindan vanhana isänä, ja oopperan esitys oli nyt ylipäätään niin taiteellisen etevä, että sen täytyi tyydyttää korkeitakin vaatimuksia. — Viimemainitun näytännön jälkeen kokoontuivat lauluosaston jäsenet Arkadian lämpiöön hupaiseen joulunviettoon, jonka ohjelmaan kuului joulukuusi, joulupaisti ja joululahjoja, joista viimeisistä toinen oli toistaan hullunkurisempi, sekä laulua ja tanssia. Iloinen, tuttavallinen yhdessäolo kesti myöhäiseen yöhön ja jätti jälkeensä herttaisia muistoja. — Toisena joulupäivänä oopperataiteilijat yliopiston juhlasalissa antoivat konsertin täydelle huoneelle; mutta oopperanäytäntöjä ei ollut ennen vuoden loppua useampia kuin yksi: Lucia 29/12.

Puheosasto vietti joulunsa Turussa ja antoi siellä ensimäisen näytännön toisena joulupäivänä. Silloin näyteltiin Sirkka, ja sanotaan Leinon Landryna osottaneen "tunnetta ja henkeä". Toinen näytäntö, Laululintunen ja Parisin veitikka, oli 29/12. Edellisen johdosta sai nti Hacklin paljon kiitosta: hän oli edistynyt, nuorekkaan raikas ääni helkkyi kirkkaasti, esityksessä oli lämmintä eloisuutta ja yleisö näytti hämmästyvän tavatessaan puhenäyttämöllä niin hyvän laulukyvyn. "Parisilaisen pojan rooli", Nervander lausui arvostellessaan jälkimäisen kappaleen esitystä, "oli oikeastaan vieras nti Avellanille, mutta hän oli älykkäästi käsittänyt tehtävänsä ja suoritti sen reippaasti" ja palkittiin hänet vilkkailla suosionosotuksilla. Nti Stenberg, joka ylipäätään hyvin esittää vanhempia naisrooleja, näytteli lämpimästi ja huolellisesti rva Meunieriä; niinikään oli Leinon esitys kenraalista ansiokas ja nti Hacklin Elisenä suloinen ja teeskentelemätön.

Uudenvuoden päivänä meni Daniel Hjort. Sitä seurasi ankara, mutta epäilemättä oikeutettu arvostelu. Nervanderista ei Vilhon taiteilijaominaisuudet ollenkaan soveltuneet semmoiseen tehtävään kuin Daniel Hjort oli, eivätkä muutkaan, huolimatta yksityisistä onnellisista puolista, saaneet tyydyttävää aikaan. Että vaikutus oli näin epäedullinen, tuli nähtävästi siitä että kiertomatkoilla ei tarkka silmä ollut valvomassa työtä, ei yksityiskohtia eikä yhteisnäyttelemistä. Tämä huomautus viittasi siis sekin teatterin toimitavan muutoksen tarpeellisuuteen — josta jo ennen on puhuttu. Sitä vastoin annettiin Jeppe Niilonpojasta (6/1) ehdoton tunnustus: se oli luettava parhaaseen mitä suomalainen näyttämö tarjoo. Rosvot näyteltiin 9/1 nti Avellanin hyväksi. Tässäkin draamassa huomasi Nervander ainoastaan yksityisiä hyviä kohtia. Siten oli Leino paikottain erittäin hyvä vanhana Moorina, Vilhon Frans oli vakavasti tutkittu, mutta näyttelijän voimat pettivät, Böök oli todenperäinen ja sydäntäkouristava, kun hän sai veljen petollisen kirjeen ja nti Avellan osotti tavallista älykkäisyyttä tehtävänsä käsittämisessä, mutta hän näytteli oivallisesti vain kohtauksissa Fransin kanssa, joissa voima on paikallaan, ollen kylmähkö vanhuksen kanssa puhuessa, sillä "hellä ja lempeä ei ole oikein hänen esitettävissään".

Tammikuun keskivaiheilla Ida Aalberg palasi seurueeseen. Jo joulukuulla, jolloin puheosaston oli lähteminen Turkuun, kehotettiin häntä palaamaan, sillä kun sovittu oli että nti Avellan uudenvuoden alussa saisi matkustaa Parisiin ja Lundahl yhä edelleen oli työhön kykenemätön, oli hän tarpeen ohjelmiston ylläpitämiseksi. Tämä tietysti ei ollut enemmän nti Aalbergin kuin rva Seebachin mieleen, sillä oppiaika oli ollut liian lyhyt toivottujen tulosten saavuttamiseksi; mutta ei kumpanenkaan vastustanut kotimatkaa, kun Helsingistä luvattiin, että nti Aalberg pian saisi palata jatkaakseen opintojaan. Toinen asia oli että näyttelijätär ei sittenkään kohta voinut kehotusta noudattaa. Hän oli näet — enimmäkseen kokemattomuutensa ja arkuutensa vuoksi — joutunut melkoiseen ahdinkoon ja kärsinyt puutettakin ulkomailla. Omia varoja hänellä ei ollut ja pahaksi onneksi oli hänen isänsäkin sairastunut. Tämä kaikki täytyi hänen nyt ilmoittaa nti Bergbomille ja vasta sen kautta rahaa saatuaan hän pääsi lähtemään. — Kun 15/1 oli muun muassa annettu Sotavanhuksen joulu (Z. Topeliuksen edellisenä päivänä sattuneen syntymänmuiston johdosta) ja Lea (nti Avellan saa lämpimät kiitokset pääosasta ja Leino ja Axel Ahlberg tunnustuksen, edellinen Joaksestaan, jälkimäinen Aramistaan) ja 16/1 Marianne, seurasi Kavaluus ja rakkaus, jossa Ida Aalberg esiintyi ensi kerran Louisena —- ulkomailla tutkimassaan roolissa. Nervanderin arvostelu tästä näytännöstä oli hyvin edullinen — se tuotti kunniaa seurueelle. Ida Aalberg vastaanotettiin mitä sydämellisimmillä kättentaputuksilla ja hänen esityksensä näytti, että "rikaslahjaisella taiteilijattarella oli ollut nerokas esikuva, joka oli opettanut hänet luomaan katseensa syvästi ja voimakkaasti runouden syvyyksiin", ja sydäntäkouristavan roolin tulkitseminen vaikutti kauneudellaan ja innostuksellaan jokaiseen katsojaan.

Tämän jälkeen näyteltiin vielä Maantien varrella, Hellät sukulaiset ja Nummisuutarit, kukin kaksi kertaa sekä Sarah Multon, Oma Toivoni ja Hans Lange kukin yhden kerran. Viimemainittu näytelmä muodosti viimeisen näytännön 16/2. — Ylipäätään oli tämä Turussa olo jälleen taloudellisesti huononlainen. "Ajat ovat täällä niin huonot", Vilho kirjoitti (24/1), "että meidän ainakin kerran (kolmesta kerrasta) viikossa täytyy näytellä tappiolla, annettakoon sitten uutta tai vanhaa." — Samassa Vilho arvostelee Ida Aalbergia seuraavin sanoin:

"Sinä kysyt, kuinka nti Aalberg on edistynyt? Siihen saatan suurella mielihyvällä vastata: paljon, hyvin paljon. Hän on kerrassaan kohonnut taiteilijaksi. Tosin on hän tuonut vähän rikkaruohojakin mukanaan, mutta näillä ei näy olevan niin syvät juuret, ettei hän omalla työllään voi helposti niistä päästä. Esim. tuo saksalainen tapa maalata sanoilla ei oikein soveltune suomenkieleen, joka on niin ääntiörikas ja pitkäsanainen. Muun muassa Aalberg nielee, tai oikeammin vivahduttamisen kautta hävittää sanojen päätteet, etenkin pitemmissä sanoissa. Vaan tuosta hän kyllä pääsee. Summa se, hän on edistynyt, ja tästä lähin hän ei enää lue rooliansa, hän tutkii sitä. Sen huomasin selvästi Laurastaan Maantien varrella."

Uutena vuotena jatkuivat oopperanäytännöt yhtä menoa ja sen ensi päivänä esitettiin Linda erittäin hyvälle huoneelle. Holm menestyi niin hyvin, että Antoniota ruvettiin lukemaan hänen parhaimpiin rooleihinsa. Etevimmin hän suoritti kirouskohtauksen 2:ssa näytöksessä ollen ilmeeltään tosi ja sydäntäkouristava; 3:ssa näytöksessä hän antoi kaupan päälliseksi kauniin laulun "Marie de Rohanista". Nti Fohström oli hurmaava, niinkuin ennen, ja todistuksena että rakastettava laulajatar ei ollut voittanut ainoastaan yleisön vaan toveriensakin sydämet ansaitsee mainita että nämä 2 p. tammik., taiteilijattaren syntymäpäivänä, kävivät häntä tervehtimässä laululla ja kukkalahjoilla. — Lähinnä seurasi kaksi Faust-iltaa, 3/1 ja 6/i. Edellisenä esiintyi nti Fohström Margaretana, Holm Valentinina ja nti Lagermarck — ensi kerran ja menestyksellä — Siebelinä; jälkimäisenä iltana oli, nti Fohströmin satunnaisen pahoinvoinnin tähden, nti Ingman Margaretana. — Sitten tuli taas kaksi Linda-näytäntöä, 10/1 ja 12/1, ja näyttäytyi tämä ooppera niin mieluiseksi yleisölle, että se tuotti ei ainoastaan enemmän kuin Faust, joka oli niin monesti näytelty, vaan enemmän kuin Don Juankin, joka lähes vuoden pituisen levon jälkeen uudistettiin näyttämöllä. Mozartin iki-ihana mestariteos annettiin näet kolme kertaa peräkkäin, 15, 17 ja 19 p. Holm oli Don Juan, Hahl Leporello, Navrátil Don Ottavio, Pesonen Masetto sekä Emmy Achté donna Anna, Naëmi Ingman donna Elvira ja Anni Hacklin Zerlina. Niin yksin- kuin yhteislaulutkin menivät tasaisesti ja reippaudella, joka herätti vilkasta vastakaikua salongissa. Enimmän huomiota tuli tietysti rva Achtén osaksi. Nti Hacklinin debyyttiä pidettiin kyllä edullisena. Viimeisessä näitä näytäntöjä oli vähä väkeä, ainoastaan noin kolmas osa huonetta, johon kenties vaikutti se että Uudessa teatterissa samana iltana ensi kerran annettiin operetti Cornevillen kellot, josta Bergbom kertoo yhdessä Parisinkirjeistään. Tämä tosiasia ei ole mikään hyvä todistus yleisölle, sillä olihan Mozartin musiikki verrattomasti jalompaa kuin niiden oopperain, jotka olivat täyttäneet Arkadian salongin kerran toisensa perästä. Eikä oikeudella voi sanoa esityksen olleen ala-arvoisen. Päin vastoin se oli erittäin ansiokas, jopa loistavakin.

Holm suoritti pääosan varsin hyvin ja kohosi korkealle etenkin viime näytöksen traagillisessa loppukohtauksessa; nti Ingmanilla taas oli paras roolinsa Elvirassa, jossa hän laulaen heleästi ja puhtaasti kunnioitettavalla tavalla pyysi saavuttaa klassillisen musiikin luonnetta, ja rva Achtésta arvostelija lausuu: "Ylen suuri oli nautinto kuulla tätä laulajatarta donna Annan osassa, jonka on sanottu olevan miltei korkein tehtävä minkä draamallinen laulajatar voi saada suorittaakseen. Rva Achté näytti nytkin kykynsä asettua kullekin roolille ominaiseen tunnelmaan ja panna eloa ja totuutta esitykseen. Kohtauksessa isän ruumiin ääressä 1:ssä näytöksessä, kvartetissa ja 'kostoaariassa' sekä eritoten saman näytöksen suuressa finaalissa laulajattaren onnistui ei ainoastaan draamallisesti vaan musikaalisestikin esittää kaikki suuremmoisten kohtausten luonteen mukaisesti. Mutta vienommissakin kohdissa oli esitys vakuuttavasti oikea ja tehoisa. Navrátil osasi tehdä Ottavion viehättäväksi, miten vähän miehekäs luonne liekään, ja Hahl suoriutui aika hyvin vaikeasta tehtävästään. Jälkimäinen oli huolellisesti tutkinut ja esittikin sangen onnellisesti hullunkurisen 'rekisteriaarian' sekä nerosta säteilevät kohtaukset kuvernöörin kuvapatsaan kanssa ja niinikään haamun kanssa illalliskutsuissa." Kun lopuksi sanotaan, että nti Hacklin oli tyydyttävä Zerlina — vasta-alkajana arvosteltuna —, että Pesonen oli niinkuin tulee naurettava Masettona ja että Cajanuksen äänivarat hyvin pääsivät kuuluviin kuvernöörin osassa, niin on huomioon saatettu, että Don Juan oli niin oivallisesti miehitetty kuin meidän oloissamme mahdollista on.

Loistava oli jälleen Alma Fohströmin resettinäytäntö 21/1. Ohjelma käsitti ensimäisen näytöksen valmistumaisillaan olevasta Gounodin oopperasta Romeo ja Julia (nti Fohström — Julia, Navrátil — Romeo), sekä kohtauksia Don Juanista ja Dinorahsta. Laulajatarta tervehdittiin kohta näyttämölle astuessaan voimakkailla käsientaputuksilla, jotka hänen viehättävästi näyteltyään Julian osan kahta kiivaammin uudistuivat. Mutta kun esirippu oli laskenut loistavan Dinorah-kohtauksen jälkeen, nousi ylimmilleen myrsky, jossa yleisön riemuhuudot, orkesterin toitotukset ja kukkasade yhtyivät vallan harvinaiseksi kunnian- ja myötätunnon osotukseksi. Sen lisäksi ojennettiin taiteilijattarelle kukkakori, joka paitse V. Löfgrenin ja V. Soinin sepittämää runoa sisälsi taiteenystävien kesken kerätyn rahalahjan ulkomaanmatkaa varten (3,000 mk vekselissä ja 1,000 mk kultarahoissa hopearasiaan kätkettynä). Muutoinkin oli tulo suurimpia mitä yksityinen näytäntö Arkadiassa koskaan oli tuottanut, nimittäin 2,056 markkaa. — Tämän jälkeen esitettiin 24/1 sekaohjelma — Faust, Don Juan, Dinorah — sekä 26/1 Don Juan, jossa rva Emmy Achté ja nti Naëmi Ingman viimeisen kerran lauloivat Suomalaisen oopperan näytännössä. Tätä ei kumminkaan kukaan tiennyt. Hyvästijättö oli kyllä lämmin, mutta luultiin että kysymys oli ainoastaan ulkomaanmatkasta, jolta palattuaan he jälleen esiintyisivät näyttämöllämme! Mozartin oopperaa esitettäessä Martin Wegelius oli johtanut orkesteria ja viimeisen näytännön lopussa hänetkin useat kerrat huudettiin esiin. — Kohta mainittavana uuden oopperan ensi iltana joukko oopperan ystäviä kokoontui teatterin lämpiöön jäähyväispitoihin rva Achtén ja nti Ingmanin kunniaksi, joista edellinen oli lähtemäisillään Parisiin ja jälkimäinen Pietariin.

Romeo ja Julia[131] meni ensi kerran täydellisenä 31/1 ja vastaanotettiin suurella mieltymyksellä. Esitys olikin oivallinen, niinkuin odottaa saattoi kun pääosat olivat nti Fohströmillä ja Navrátililla ja Faltin oli oopperan harjottanut ja johti sitä soittokunnan päällikkönä. Sitä paitse olivat sivuosatkin hyvissä käsissä: Holmin, Hahlin ja nti Lagermarckin. — Samaa oopperaa annettiin sitte yhtä mittaa lähes neljä viikkoa, se on helmikuun loppuun, poisluettuna kolme näytäntöiltaa, joista kohta enemmän. Ensimäisten seitsemän näytännön hinnat olivat korotetut, kolmen viimeisen tavalliset. Korkein tulo oli 1,500, alhaisin 800, mutta keskimääräinen 1,170 mk.

Kolmannen näytännön jälkeen arvosteltiin oopperaa Morgonbladetissa seuraavaan tapaan:

"Nti Fohström on suloinen, ihastuttava Julia ja hänellä on tässä oopperassa tilaisuutta näyttää kykyänsä esittää mitä erilaisimpia sieluntunnelmia. Viaton tyttö ensi näytöksessä ja ylevä, lemmen läpitunkema ja jalostama nainen draaman loppupuolella kuvataan yhtä ansiokkaasti. Verrattakoon vain naivinen, leikillisen lapsekas valssi oopperan alussa kaksinlauluun 4:ssä näytöksessä! Kumminkaan emme voi ehdottomasti hyväksyä käsitystä ensi kohtauksessa. Kun Romeo kuullessaan ken Julia on hämmästyen peräytyy, tulisi mielestämme Juliankin eloisalla näyttelemisellä ilmaista oudoksuvansa Romeon hänelle ymmärtämätöntä käytöstä. Siten kävisi myöskin hänen tuskansa Tybaltin huudahduksen jälkeen: 'hän montaguelainen on!' luonnolliseksi; hän aavistaa jo mitä suruja rakkaus on tuottava hänelle ja Romeolle. Valssiaariassa samoin kuin muissa yksinlauluissa saamme ihailla nti Fohströmin loistavaa laulua ja meistä Julia on laulajattaren parhaimpia rooleja."

"Navrátil onnistuu erittäin hyvin Romeon vaikeassa osassa. Hän tulkitsee hienosti jaloluontoisen nuorukaisen hehkuvia tunteita ja lopussakin ylevän traagillisissa kohtauksissa hän antaa oikean ilmaisun toiveiden äärimmäisestä pettymyksestä. Cajanus menestyy paikottain varsin hyvin Capuletina. Nuorella laulajalla on aika kookas ja voimakas bassobaritooni ääni, vaikka hän puuttuvan kehityksen tähden ei voikaan käyttää kaikkia varojaan. Kaikissa tapauksissa hän täyttää tehtävänsä verrattomasti paremmin kuin Himberg Tybaltina. Holm on kerrassaan paikallaan Merkutiona, se reippaus, joka tälle henkilölle on omituinen, tulee aivan oikein näkyviin sekä laulussa että näyttelemisessä. Hahlin pater Lorenzo on niinkuin pitääkin tyyni ja varma. Laulajan ääni on huomattavasti kirkastunut ja voimistunut ja esiytyy vaikuttavasti yhteislaulussa — varsinkin hääkohtauksessa. Nti Lagermarck Stefano paashina suoritti esim. 'chansonin' 3:ssa näytöksessä sangen huolellisesti." [Laulajattaren täytyi isänsä kuoleman tähden neljäksi näytännöksi luovuttaa roolinsa nti Braxénille].

Ylipäätään luettiin tämä Gounodin ooppera parhaimpaan mitä suomalaisella laulunäyttämöllä oli esitetty ja oli siitä kunnia suureksi osaksi Faltinin, joka ei ollut vaivojaan säästänyt. Orkesterikin ansaitsi kiitosta siitä huolellisuudesta millä se säesti laulua. — Kun Romeo ja Julia oli mennyt 8 kertaa, annettiin lukuisain pyyntöjen johdosta vielä kerran Linda 18/2. Sen jälkeen tuli Romeon ja Julian kaksi viimeistä näytäntöä, 21/2 ja 24/2, välillä 23/2 puheosaston ensi näytäntö: Preciosa. — Lindasta sanottiin uudestaan, että sen esitys oli erittäin kunniakas teatterille, sillä paljon edistyneemmissäkin taiteellisissa oloissa se tuskin olisi voitu toimittaa paremmin. Paitse nti Fohströmiä kiitettiin nti Lagermarckia, joka Pierottona tuntehikkaalla laulullaan ja miellyttävällä näyttelemisellään oli todistanut taiteellista kutsumustaan ja saavuttanut yhä enemmän suosiota. Preciosa pistettiin viimeisten Romeo ja Julia-näytäntöjen väliin sentähden että se sopi paremmin sunnuntainäytännöksi. Nimiroolissa Ida Aalberg ensi kerran ulkomaanmatkansa jälkeen astui Helsingin yleisön eteen. Tehtävä on kuitenkin liian vähäpätöinen että sen nojalla olisi voitu hänen edistystään arvostella. Muista esiintyjistä mainitaan donna Petronella puolisoineen — nti Stenberg ja Taavi Pesonen —, jotka samoin kuin Tervo korpraalina huvittivat yleisöä. Tietysti nyt kuin aina viehättävä, kansantajuinen musiikki oli pääasiana. Orkesteria johti Martin Wegelius. — Viimeinen Romeo ja Julia-näytäntö oli samalla viimeinen, jossa Alma Fohström esiintyi. Ilta olikin merkityksen mukainen. Laulajatar, joka tästä lähtien oli loistava vierailla näyttämöillä, hurmasi nyt viimeisen kerran yleisöä Juliana, josta hän oli luonut niin runollisen ja taiteellisesti eheän kuvan, että se tyydytti korkeimpiakin vaatimuksia. Luonnollisesti suosionosotukset olivat mitä runsaimpia ja laulajatar sai lukuisien kukkakimppujen ohella vastaanottaa kaksi laakeriseppelettä, joista toisen antoi suomalainen yleisö, toisen venäläiset ihailijat, jotka myöskin lahjottivat hänelle kultaisen rannerenkaan. Erityinen huomio tuli Navrátilinkin osaksi — laulajan, joka niin kauvan oli palvellut suomalaista näyttämöä saavuttaen pysyvää kunnioitusta sillä että hän aina oli asettanut tehtävänsä taiteellisen suorituksen harrastuksensa päämääräksi — hänkin sai laakeriseppeleen y.m. kunnioituksen ja ystävyyden merkkejä.

Kolme päivää myöhemmin 27/2 oli vihoviimeinen näytäntö ja oli sen ohjelma seuraava: Faust (2:n, alkupuoli 3:sta ja 4:s näytös), Lucia (viimeinen kuvaelma) ja Trubaduri (2:n näytöksen ensi kuvaelma). Näissä kohtauksissa esiintyivät Navrátil — Faust, Hahl — Mefisto, Holm — Valentin, nti Lagermarck — Azucena, Navrátil — Manrico.

Mainittuansa muun muassa että nti Lagermarck oli varsin tyydyttävä ja vaikuttava esityksessään, Morgonbladetin arvostelija lausuu näytännöstä:

"Alakuloisena yleisö tällä kertaa erosi Suomalaisesta oopperasta ja sen taiteilijoista, jotka tarjoamansa arvokkaan nautinnon kautta olivat tulleet sille rakkaiksi. Jokainen olisi toivonut näytäntöjen kestävän kauemmin. Mutta kaikki ymmärtänevät myöskin ne seikat, jotka ovat aiheuttaneet niiden tavallista varhaisemman lakkauttamisen. Useat etevimmät taiteilijat olivat jo ennen päättäneet lähteä ulkomaanmatkoille ja aikojen ahtaus vaikutti lisäksi että jo kohta alusta ainoastaan lyhyempi sesonki suunniteltiin. Ja kun se kuitenkin on ollut niin loistava etevien taiteilijain lukuisuuden puolesta, niin on siitä ainoastaan oltava kiitollisia."

"Eilen näyttäytyikin että yleisö osaa tunnustaa näytäntökauden arvon. Näytännön aikana ja eritoten lopussa olivat taiteilijat ja teatterin johtaja pitkällisten ja myrskyisten suosionosotusten esineenä, niin että ilta kukkien ja muiden lahjojen kautta muodostui mitä kauniimmaksi kunnianosotukseksi asianomaisille. Navrátil sai Lucia-kuvaelman jälkeen laakeriseppeleen ja kultakoristeen; nti Lagermarck palkittiin kukkavihkoilla; niinikään huudettiin Holm ja Hahl esiin vastaanottamaan kukkia. Lopuksi annettiin Kaarlo Bergbomille albumi sisältävä oopperataiteilijain y.m. valokuvia, ja Faltin kutsuttiin näyttämölle kiitoshuutojen kaikuessa."

Lauvantaina 1 p. maalisk. nti Fohström Faltinin, nti Lagermarckin ja ylioppilasköörin "M.M:n" avulla antoi jäähyväislaulajaiset yliopiston juhlasalissa, joka oli ääriään myöten täynnä ihastuneita kuulijoita. Sen jälkeen oli Arkadian lämpiössä pidot Alma Fohströmille sekä muille Suomalaisen oopperan taiteilijoille, nti Lagermarck, hrat Navrátil, Holm ja Hahl, joiden kaikkien kunniaksi maljoja esitettiin. Kutsuttuina olivat myöskin kapellimestarit Faltin ja Wegelius sekä johtajat sisarukset Bergbom ja näille julkilausuttiin niinikään kiitollisuuden ja kunnioituksen tunteet heidän innokkaasta työstään kotimaisen taiteen hyväksi.

Kaikkein viimeiset kekkerit, joilla Suomalaisen oopperan hajoamista vietettiin, olivat Bergbom-sisarusten toimeenpanemat 4/3. Heidän tapansa oli ollut ja oli vastedeskin silloin tällöin kutsua teatterin jäsenet joko kotiinsa taikka näyttämölle ulkonaisesti vaatimattomiin, mutta henkisesti runsaihin pitoihin. Niissä näet taiteilijat ja taiteilijanalut seurustellen isäntäväen ja taidelaitoksen läheisimpien ystävien kanssa, kuunnellen soittoa ja laulua, nauttivat useimpien kaipaamaa kodintunnelmaa. Tällä kertaa oli kutsujaisten aihe tavallista merkillisempi ja Bergbom päästi huumorinsa oikein tulvilleen sepittäessään iltamaa varten seuraavan ohjelman:

          HELSINGIN SUURIRUHTINAALLEEN OPERA
                       antaa
          Tiistaina Maaliskuun 4 p:nä 1879
                suuren juhlanäytännön.

HARDANGERIN HARJULLA

JÄSENET:

    Nordal | matkustavia ylioppilaita. Signor Bruno Holm.
    Skovgaard | Signor Giovanni Hahl.
    Fischer, matkaileva saksalainen. Signor Davido Pesonini.
    Koulumestari. Signor Brambini-Morulli.
    Asmund | Signor Niccolini.
    Halvor | nuoria talonpoikia. Signor Ludde Ericsson.
    Pehr | Signor Giuseppe Navrátil.
    Sigrid. Signora Adelina Patti.
    Ragnhild. Signora Alma Fohström.

(Dekorationi-maalaajat: signori Arminio Fredlander ja Pietro Novikoff.
Kostymit tehdyt signora Amaliana Teffs'in ja Ormasinda Blåbergin
kuuluisassa etablissementissa.)

(Nais-katselijat huomatkoot että naimaton kapellimestari — signor
Giuseppe Sandström — johtaa orkesteria.)

        DON JUANIN VIIMEINEN ILTA
                 tai
        WÄINÄMÖISEN JÄÄHYVÄISET
                 tai
        Laululintujen loppuliritys
                 tai
        SUOMALAISEN OPERAN RAGNARÖK

Kaikki teaterin jäsenet, suosijat, auttajat ja ystävät. Baletin etevimmistä numeroista mainittakoon: Signor Giovanni Hahl'in "Pas de Zephyr"; Signor Aureliano Bäckmanin "Pas gracieux"; Signore Alma Fohström'in ja Ida Ahlberg'in "Pas grotesques"; "Pas des nègres" (Signori Malin ja Kauhanen); "La Sylphide" (Signora Salidiolalina Savolainen); "Pas majestueux" (Signor Kissanini-Cajanus); "Pas de séduction" (Signori Bruno Holm ja Bruno Böök); "Les 3 ingénues" (Signore Alma Vikström, Hilda Braxén ja Amanda Carlsson); "Grand pas de coquetterie", jonka kaikki naiset toimittavat; "Jöröjukka", grand pas national caracteristique, jonka kaikki miehet toimittavat; "La rose et les papillons", pas de trois (Signora Teffs ja Signori Bäckman, Kahra); "Le Tourbillon", pas furieux (Signor Pesonini); "Le regard et le soupir", pas de deux sentimental (Signor Bibi ja signora Titi), y.m. y.m. Lopuksi "Les Adieux", grand pas melancolique, johon ottavat osaa kaikki seuran jäsenet.

Kun Hardangerin harjulla oli loppuharjotuksen muodossa ja "kostyymeissä" näytelty laulu- ja puheosaston jäsenten y.m. vieraitten katsellessa ja kun neideille Vikström ja Hacklin oli annettu paperiset kukkakimput ja Kalliolle kuusinen laakeriseppele ja Sandström huudettu esiin, Bergbom astui näyttämölle ja selitti yleisölle, miksei ohjelmaa oltu voitu näyttelijöihin nähden tarkoin noudattaa:

Signor Holmin oli määrä laulaa, mutta kun hän sai tietää, että kappaleessa oli ainoastaan kaksi naista ja hän tahtoi kaikki, ei siitä tullut mitään, signor Hahl olisi mielellään laulanut, mutta hän ei mahtunut sisään laidunmajan ovesta; Brambini-Morulli oli tietysti painovirhe, pitää olla: Kallio; signor Nicolini oli jo valmis laulamaan, mutta kuultuaan Kahran äänen hän ei tahtonut asettua vertailun alaiseksi näin mainion kilpailijan rinnalla; signor Ericsson oli aivan näytännön alkuun "vid briljant röst" (heleä-ääninen), mutta tuli silloin yhtäkkiä käheäksi; signor Navrátil on Pietarissa, mutta on fonografin kautta Beckmanin persoonassa laulanut osansa; signora Patti olisi laulanut, mutta kun hän pyysi 30,000 markkaa tästä illasta ja nti Hacklin otti laulaakseen 40:stä, katsottiin jälkimäisen ehdot otollisemmiksi; Signorina Fohström vihdoin havaitsi, alkaessaan harjottaa Ragnhildin osaa, että se oli liian vaikea hänelle ja luovutti sen sentähden nti Vikströmille.

Sitten alkoi tanssi, joka kesti klo 1:een asti. Useat naiset olivat toisessa tai toisessa oopperapuvussa ja jotkut alussa naamioittuina. Pitkin iltaa kesti yllätyksiä. Tervo esiintyi italialaisena positiivinsoittajana ja muutamat orkesterin jäsenet esittivät torvisoittoa j.n.e. "Illan vietossa", muistelee eräs läsnä ollut, "oli vakavaa ja leikkiä, surua ja iloa, kyyneleitä ja tanssia sekaisin. Hauska muisto tuo hullunkurinen ohjelma, punaiselle paperille painettu, ja Kaarlo Bergbomin omakätinen ystävällinen kutsumuskirje tuohon näytäntöön!"

Puheosaston varsinainen toimi Helsingissä alkoi 2/3, jolloin näyteltiin Schillerin Kavaluus ja rakkaus. Mielenkiinto kohdistui tietysti etupäässä Ida Aalbergiin Louise Millerinä, ja hän pitikin sitä vireillä koko illan. Arvosteluissa tunnustettiin, että hän oli odottamattomassa määrässä edistynyt, esitys oli niin älykkäästi läpiharkittua, vivahdutettua ja missä tarpeen oli draamallisesti voimakasta, että kokonaisuus kieltämättä oli taidetuotteeksi sanottava. Mutta toiselta puolen hän ei vielä näyttäytynyt täysin varmaksi saatikka itsenäiseksi. Liikunnoissa ja lausunnassa havaittiin liiottelua, jota pidettiin saksalaisesta koulusta johtuvana. Vaikka nti Aalberg siis nähtävästi ei vielä kyennyt oikein innostuttamaan katsojia, herätti hän kuitenkin vakaumuksen että hänessä oli tositaiteilijatar kehittymässä. — Muista esiintyjistä mainitaan Leino, joka presidenttinä yllätti varmalla ryhdillään, joskaan ei käytöksen ja puheen sirous ollut riittävä, Böök, joka Walterina paikottain pani paljo lämpöä lausumiseensa, ja Tervo, joka ei ollut ansioton Kalbina. Muut roolit olivat samoissa käsissä kuin ennen. — Seuraavanakin iltana 5/3 oli Ida Aalbergilla päärooli — tällä kertaa J. Enlundin suomentamassa 1-näytöksisessä draamassa H. Hertzin Kuningas Renén tyttäressä, joka näyteltiin ensi kerran. Sokean Jolanthan lempeä luonne kuvattiin "kaikin puolin kiitettävästi", ja runomuotoiset repliikit lausuttiin huolellisesti, joskin siinä huomattiin muukalaista sävyä. Leino lääkärinä oli luontehikas ja osasi välttää liiottelua, Böökkin oli aika hyvä Tristanina, mutta Axel Ahlberg liian vasta-alkaja Jauffred ritariksi. Samana iltana nti Hacklin näytteli ja lauloi reippaasti myöskin ensi kerran näytellyssä Riisin 1-näytöksisessä laulunsekaisessa näytelmässä Hardangerin harjulla, mutta lausui sanottavansa liian yksitoikkoisesti. — Parempia huoneita kuin edelliset näytännöt antoi Nummisuutarit 7/3 ja 9/3. U. S. väittää, ettei koskaan oltu näytelty niin tasaisesti ja hyvin kuin tämä komedia nyt sujui. Leino oli muka "lopullisesti tarkistanut veistämäänsä kuvaa ja moni hienous tässä kuvassa ilmestyy nyt entistä selvemmin". Mutta samoin kuin Eskon esittäjä olivat toisetkin, Kallio, Vilho, nti Savolainen ja Böök, eteviä osissaan. Iivarina esiintyi ensi kerran Knut Wechnan, joka teki edullisen vaikutuksen ja josta aikaa voittaen oli tuleva yksi teatterin taitavimpia, enimmän käytetyitä näyttelijöitä. Hän oli entisen ruotuväen kapellimestarin, sittemmin urkurin poika Hämeenlinnasta ja oli 18-vuotiaana tullut seurueeseen 1878. — Nummisuutarit annettiin vielä myöhemminkin kaksi kertaa, 25/3 ja 22/4, yhä hyville huoneille.

Sen jälkeen tuli taas premiääri: Paul Heysen Hans Lange näyteltiin ensi kerran Helsingissä 12/3 (varsinainen ensi ilta oli ollut Turussa 16/2). Edellisestä tiedämme Bergbomin antaneen pääroolin Kalliolle, ja jos tämä näyttelijä ylipäätään olisi pystynyt suurempiin tehtäviin, niin luulisi mahtavan, vakavan pommerilaisen talonpojan osan olleen hänelle otollisen, mutta lopulta oli se sittekin uskottava Vilholle, jolle se ei lainkaan soveltunut. Vilho oli näet pitkästä kivuloisuudesta käynyt ruumiiltaan heikoksi ja hänen äänensä oli menettänyt voimansa. Siitä johtui että hänen esityksessään talonpojan äly ja neuvokkuus kyllä tulivat näkyviin, mutta ei se käskijämahti, joka edellyttää fyysillistä voimaa. Muutkin — Böök prinssinä, Leino Henning renkinä, Ahlberg hovimarsalkkana, nti Hacklin Dörtenä — olivat vain osittain ansiokkaita tai tyydyttäviä. Ehdottoman tunnustuksen sai vain nti Stenberg, joka tarkoin punnitusti ja johdonmukaisesti näytteli Langen vanhaa äitiä, Gertrudia. Näytäntö uudistettiin 16/3, sitte kun välillä (14/3) Kuningas Renén tytär ja Hardangerin harjulla Herkules jälkikappaleena oli annettu toistamiseen. Nti Aalbergista Jolanthana sanotaan nyt, että hän näytteli "itsetietoisuudella ja hienoudella yksityiskohdissa, jotka todistavat, että hänestä voidaan odottaa etevää näyttelijätärtä". —

Paitse Nummisuutareilla oli erittäin hyvä menestys myöskin Benedixin huvinäytelmällä Hellät sukulaiset, joka eri jälkikappaleiden mukana näyteltiin viisi kertaa. Se oli Helsingin suomalaiselle yleisölle uusi, mutta niin usein näytelty maaseuduilla, että esitys sujui orjallisesti. Niin esim. sanottiin Leinosta, että hän Barnaun roolissa antoi "uuden todistuksen siitä edistyksestä, josta häntä viime aikoina on kuultu niin usein kiitettävän". Edelleen mainittiin kiitoksella nti Stenberg — Adelgunda, rva Aspegren — Ulrika, rva Lundahl — Irmgard, nti Aalberg — Thusnelda, nti Hacklin — Ottilia ja nti Rosendahl — Iduna. Sangen onnistunut oli vihdoin Vilhon Schumrich, joka kenties herätti useimmat naurunpuuskat. Jälkikappaleista oli 27/3 annettu, Flotowin säveltämä, 1-näytöksinen laulunäytelmä Leskirouva Grapin uutuus, joka teki miellyttävän vaikutuksen. Nimiroolin suoritti nti Vikström reippaasti ja menestyksellisesti, Pesonen oli siinä niinikään paikallaan, mutta Himbergin eloisuuden puutetta kaunis ääni tuskin korvasi. Sama kappale meni vielä kolmena iltana toisten pikku näytelmäin mukana, toisena: Työväen elämästä ja Kosijat, kolmantena: Kevään oikkuja ja Kihlaus (Weckman — Jooseppi), neljäntenä: Onhan pappa sen sallinut ja Hardangerin harjulla.

Uusi Helsingissä oli myöskin Maantien varrella 2/4 ja 6/4, jossa Vilho nimismiehenä ja nti Stenberg hänen ankarana rouvanaan saavuttivat enimmän suosionosotuksia. Näytelmä esitettiin lähinnä pääsiäisen edellä. Toisena pääsiäispäivänä 14/4 oli ohjelmana Hellät sukulaiset ja Laululintunen, jossa nti Hacklin ei ollut ennen laulanut Helsingissä; mutta toisestakin syystä on ilta historiallinen. Saman päivän aamupuolella oli Pietarissa tapahtunut murhayritys keisari Aleksanteri II vastaan. Sanoma hallitsijan pelastuksesta aiheutti paitse virallisia myöskin vapaaehtoisia, välittömiä ilonilmaisuja kansalaisten puolelta. Semmoisia olivat yleinen juhlavalaistus kaupungissa ja mielenosotukset kummassakin teatterissa. Arkadiassa ennen näytännön alkua koko teatteriseurue esiintyi näyttämöllä ja lauloi "Eläköön armias" ja Maamme laulut, jonka jälkeen huudettiin: "eläköön keisari!"

Riemuntunteet olivat yhteiskuntamme eri kerroksissa ja ryhmissä samanlaiset ja niiden olisi luullut vaikuttavan yhdistävästi; mutta kansallisen yhteistunnon puute sai nytkin aikaan, että siihen sekaantui annos hajottavaa katkeruutta. Viralliset sähkösanomat tapauksesta, jotka kenraalikuvernööri oli saanut ministerivaltiosihteeriltä sekä Venäjän sisäasiain ministeristöstä, vietiin näet illalla Ruotsalaiseen teatteriin, johon kenraalikuvernööri, joukko senaattoreja, läänin kuvernööri y.m. viranomaisia oli kokoontunut, ja siellä ne julkiluettiin yleisön kuultaviksi. Mutta Suomalaiseen teatteriin, johon pääkaupungin suomalainen yleisö oli lukuisasti saapunut, näitä sähkösanomia ei katsottu tarpeelliseksi lähettää. Ainoastaan ne, jotka olivat tunteneet sisässään kutsumuksen vielä kerran nauttia Madame Angotin sävelmistä, saivat siis päivän uutiset virallista tietä! Suomalaisessa osassa yleisöä herätti tämä virkavaltainen menettely suurta mielikarvautta.

Näytäntökauden tärkein ensi ilta oli 17/4, jolloin Molièren Saituri, Tyko Hagmanin suomentamana, ensi kerran nähtiin suomalaisella näyttämöllä. Morgonbladetissa arvosteltiin näytäntöä tähän tapaan:

"Harpagonia näyttelee varsin ansiokkaasti hra Vilho, joka, joskin hän tavan takaa ilmaisee taipumusta palata omaan hyväntahtoiseen luontoonsa ja siten inhimillisentää epäinhimillisen saiturin luonnottomuutta, kumminkin ylipäätään pysyttäytyy todellisuudessa, oikein ja sattuvasti luoden eteemme Harpagonin semmoisena kuin runoilija on kuvannut hänet. Huomautamme etenkin kohtauksesta, kun saituri on kadottanut aarteensa — vaikka hra Vilho kuitenkaan ei tässä voinut tehdä esitystään niin intohimoiseksi, että se olisi vaikuttanut täysin traagillisesti —, edelleen kohtauksesta, kun hän saa lippaansa takaisin, sekä kohtauksesta Frosinen kanssa, kun Harpagon unohtaen ikänsä lisää narrimaisuudenkin piirteen jo ennestään varsin vähän rakastettavaan luonteeseensa, mutta sittekin lopulta rahakullan tähden luopuu kaikesta ja palkitsee Frosinea vakuuttamalla ikuista kiitollisuuttaan. Myöskin Vilhon naamioitus ja puku ansaitsevat kiitosta. — Rva Lundahl Frosinena näyttelee eloisasti ja naurettavasti ja palkittiin häntä usein kättentaputuksilla. — Hra Axel Ahlberg, Valère, on kieltämättä edistynyt ja varmistunut, joka antaa hyviä toiveita hänen tulevaisuudestaan. Huomautamme etenkin, kuinka selvästi ja vivahdutetustikin näyttelijä suorittaa osansa vuoropuhelussa. Plastiikassa on sitä vastoin paljo muistutettavaa. — Nti Aalberg esittää teeskentelemättä ja miellyttävästi Eliseä sekä saidan isän tyttärenä ja kärsivänä tämän maltittomuutta että Valèren armaana. — Hra Böök, Cleante, on hyvin perehtynyt tehtäväänsä ja onnistuu etenkin kohtauksessa isän kanssa, kun tämä milloin viekkaudella, milloin mahtisanoilla tahtoo riistää pojalta hänen lemmittynsä. Kumminkin tulisi hra Böökin tässä niinkuin yleensäkin harrastaa rikkaampaa vivahduttamista näyttelemisessä. — Nti Rosendahl täyttää nuhteettomasti ja somasti Mariannen pienen osan. — Hra Tervo — Jacques tosin ei pilaa tehtäväänsä, mutta kumminkaan hän ei osaa hyväkseen käyttää niitä koomillisia piirteitä, joita Molière on tuhlannut tähän rooliin. Muutkin esiintyjät suoriutuivat jotenkin hyvin pienistä osistaan, ja näytelmä on sentähden vastaanotettu vilkkailla suosionosotuksilla, joskin Vilho on saanut enimmän tunnustusta."

Saiturin onnellinen esitys suomalaisella näyttämöllä on pidettävä merkkitapahtumana sen kehityksessä. Bergbomille se varmaan tuotti suurta tyydytystä, sillä yksi hänen pääharrastuksiaan oli kohottaa teatteri sille kannalle, että se kykenisi arvokkaasti esittämään klassillisen ohjelmiston pääteoksia. Vilholle oli tämä mainio ukkorooli erinomaisen sopiva, sillä siinä hänen todellinen raihnaisuutensa oli hänelle vain eduksi, ja pannen siihen kaiken taiteellisen kokemuksensa ja älynsä hän kehittikin saiturinsa yhdeksi näyttämömme ensimäisiä ja kauniimpia luomia.

Uusi premiääri oli 25/4, jolloin rva Aspegrenin hyväksi ensi kerran näyteltiin A. Mocquartin ja V. Sejourin 4-näytöksinen näytelmä Korttiinkatsoja (La tireuse de cartes). Resetinsaaja esitti tarmokkaasti ja vaikuttavasti pääroolin; muista esiintyjistä oli ansiokkain nti Aalberg, joka taiteellisesti ja runollisesti kuvasi tytärtä, josta äiti ja äitipuoli taistelevat. Vaikka näytelmästä ei puuttunut jännittäväisyyttä eikä intohimoisia kohtauksia, oli se kumminkin liian vähän syvällinen saavuttaakseen pysyvämpää menestystä.

Uudeksi sanotaan sanomissa myöskin 7/5 ensi kerran annettua Mélesvillen 2-näytöksistä laulukappeletta Kultaristi, joka kuitenkin jo teatterin ensi vuosina oli suppeammassa muodossa esitetty maaseuduilla. Bergbom oli Ignaz Brullin säveltämän alkuperäisen musiikin lisäksi sovittanut siihen Auberin ja Donizettin sävelteoksista otettuja yksin- ja yhteislauluja sekä köörejä, joten kokonaisuus tuli "jonkinlaiseksi koomilliseksi oopperaksi" ja sangen viehättäväksi vaihteeksi puheohjelmistossa. Seurueen laulukyvyt, neidit Hacklin ja Vikström sekä Pesonen ja Himberg, ja näiden lisäksi vielä J. E. Cajanus olivat osallisina suorituksessa. Hra Aspegrenilla oli koomillinen rooli, jossa hän tosin ei huonosti onnistunut, mutta jossa hän ei myöskään voinut kokonaan välttää taipumustaan olla enemmän hauskaheikki kuin näyttelijä. —

Noin viikkoa myöhemmin 13/5 Bergbom lähti pitkälle ulkomaanmatkalle, jolla hän viipyi koko kesän ja muun muassa kävi ensi kerran Unkarissa. Siitä on kumminkin kerrottava vasta seuraavassa osassa. Matkan alussa seurasi Bergbomia näyttelijä Bruno Böök, jonka tarkoitus oli harjottaa opintoja ja myöskin hoitaa terveyttään hänelle myönnetyllä vapaalla ajalla.

Pikku alkuperäinenkin uutuus, V. Soinin 2-näytöksinen huvinäytelmä Kaupunkimme rouvat esitettiin 16/5, kuitenkaan herättämättä mainittavaa mieltymystä. Luonnosta otettujen naurettavien piirteitten ohella siinä huomattiin liiaksi tahallista hullunkurisuutta, joka soti todennäköisyyttä vastaan, ja sen vuoksi vaikutus menetettiin.

Kevään viimeinen premiääri oli rva Birch-Pfeifferin Jane Eyre, laadittu Currer Bellin romaanin mukaan samoin kuin Sirkka George Sandin "La petite Fadetten" mukaan. Molemmat ovat siinäkin yhtäläisiä, että kummankin päärooli pitkät ajat oli mitä houkuttelevin tehtävä nuorille näyttelijättärille. Suomalaisessa teatterissa Jane Eyre otettiin ohjelmistoon nti Aalbergin tähden. Morgonbladetin arvostelusta otamme pääkohdat:

Näytelmä on huolellisesti harjotettu, ja nimiroolia esittää erittäin ansiokkaasti nti Aalberg, jolla siinä on tilaisuus näyttää useita eri puolia kyvystään. Varsin onnistunut oli meistä nti Aalberg ensi näytöksessä, jossa huonosti hoidettu ja luonnottomasti kohdeltu lapsi koettaa lieventää onnettomuuttaan hankkimalla itselleen tietoja ja epätoivossaan häikäilemättä viskaa totuuden sanoja vastoin ympäristön silmiä, joka säälimättä on polkenut häntä. Mutta myöhemmissäkin näytöksissä nti Aalbergin esitys on niin tosi ja draamallinen, ettemme voi muuta kuin onnitella näyttämöä, johon hän on kiinnitetty, ja me ennustamme nuorelle näyttelijättärelle todella korkeaa taiteellisuutta, sillä lahjojensa ja opintojensa kautta on hän siihen oikeutettu. — Hra Leinokin ansaitsee osittain hyvän arvolauseen. Loordi Rochester — — on uusi todistus hänen edistyksestään viime aikoina. Monet kohdat hänen esityksessään ovat erittäin ansiokkaita. Huomautamme esim. kohtauksesta Jane Eyren ja Rochesterin välillä 3:ssa näytöksessä, kun jälkimäinen tiedustelee eikö tytöllä ole mitään kysyttävää häneltä. Sitä vastoin Leino meistä liian varhain antaa katsojan havaita mitä hänen sisässään liikkuu. — — Nti Stenbergillä on kieltämättä lahjoja luonnenäytelmää varten, mutta joskin sangen onnistunut yksityisissä situatsioneissa niinkuin esim. silloin kun mistress Read tuntee Jane Eyren loordi Rochesterin luona, on hän rva Readina kuitenkin ylipäätään liian vähän ylhäinen. — — Nti Vikström tekee hyvän ja miellyttävän vaikutuksen ja näyttää hyviä lahjoja puhenäyttämöäkin varten. — —

Jane Eyre näyteltiin, huolimatta myöhäisestä kevätajasta, verraten hyville huoneille neljä kertaa, viimeisen 2/6. Välillä oli 29/5 näytäntö, jossa esitettiin Orposisarukset ja Lemmenjuoma. Edellisessä kappaleessa näyttivät oivallisesti neidit Aalberg (veljenä) ja Rosendahl sisarusten osia ja nti Stenberg orpojen isoäitiä; jälkimäisessä nähtiin mielihyvällä nti Vikströmiä emännän osassa.

Ymmärrettävää on että tilinpäätös tänä näytäntökautena tuli edellistä edullisemmaksi, vaikka ei nytkään päästy tuntuvatta tappiotta. Johtokunnan 30 p. syysk. päiväämän kertomuksen mukaan tekivät menot kaikkiansa 177,245:07 mk, siihen luettuna myöskin ne 10,000 mk, jotka sopimuksen mukaan olivat Bergbom-sisaruksille puvuston lunastuksesta maksettavat. Kun tämä meno jätettiin lukuunottamatta, saattoi likimääräisesti arvata että puheosasto oli maksanut 67,000 ja ooppera 100,000 markkaa —; edellisen palkat tekivät 42,583:97 ja jälkimäisen 73,157:07 mk. Tulot taasen tekivät: 113 puhenäytännöstä 37,359:21 ja 55 oopperanäytännöstä ja 1 konsertista 54,675:88, se on yhteensä 92,035:09 mk. Näin ollen nousi vaillinki 85,209:98 markaksi, jonka korvaamiseksi johtokunnalla oli ollut käytettävänä seuraavat tulot: valtioapu 24,000, kenraalikuvernööriltä 2,100, osakkeita 26,312, lahjoja 4,078:47, vuokraa venäläisiltä 2,900, saatava hra Fohströmiltä 3,000 sekä (v:lta 1879-80) suoritettuja osakkeita 2,064:04, se on yhteensä 65,954:51 mk. Näin oli tositeossa velkoja vain 19,255:47 mk, ja kun huomattiin että vielä noin 4,300 markkaa osakemaksuja oli perimättä, saattoi laskea näytäntökauden tappion 15,000 markaksi. — Niinkuin muistamme teki edellisen vuoden tappio noin 40,000 markkaa, ja kun se tietysti vielä oli korvaamatta — vaikka kertomuksessa ei siitä mitään sanota — niin on tunnustettava, että asiat olivat kaikkea muuta kuin loistavalla kannalla. Millä erikoisilla toimenpiteillä teatteri vapautettiin näistä yhä kasvavista veloista, kuuluu seuraavien vuosien historiaan.

  13 kertaa Hellät sukulaiset;
   9 " Maantien varrella;
   8 " Daniel Hjort;
   7 " Nummisuutarit, Laululintunen;
   6 " Kevään oikkuja, Setä, Kosijat, Angelo;
   5 " Kultaristi, Rosvot;
   4 " Lea, Kallaveden rannalla, Kihlaus, Kavaluus ja rakkaus,
            Sirkka, Jane Eyre, Leskirouva Grapin, Hardangerin
            harjulla;
   3 " Kuningas Renén tytär, Hans Lange, Ei ollenkaan
            mustasukkainen, Työväen elämästä, Toinen tai toinen
            naimaan, Herkules, Onhan pappa sen sallinut;

   2 " Sotavanhuksen joulu, Kylänheittiö, Ulos ikkunasta,
            Natalia ja Nadeschda, Marin rukkaset, Maria Tudor,
            Haapaniemen hanhenpoika, Sarah Multon, Parisin veitikka,
            Saituri, Korttiinkatsoja sekä ooppera Don Pasquale ja
            operetti Jeannetten häät;
   1 " Raatimiehen tytär, Kaupunkimme rouvat, Kalatyttö, Suorin
            tie paras, Kuinka anopeista päästään, Jeppe Niilonpoika,
            Marianne, Oma Toivoni, Orposisarukset, Lemmenjuoma ja
            Preciosa.

Uusia kappaleita annettiin 11, joista 1 alkuperäinen suomalainen:
Kaupunkimme rouvat, ja 10 ulkomaalaista: Rosvot, Kultaristi, Jane Eyre,
Leskirouva Grapin, Hardangerin harjulla, Hans Lange, Sarah Multon,
Parisin veitikka, Saituri ja Korttiinkatsoja.

Olemme saapuneet siihen käännekohtaan, josta Suomalainen teatteri on jatkava tointaan pelkkänä puhenäyttämönä. Totta kyllä on vielä kerrottava hankkeista, jotka johtuivat luulosta että ooppera voitaisiin elvyttää, sekä annettava joitakuita tietoja siinä toimineista taiteilijoista; mutta koska tositeossa Suomalainen ooppera oli ollut ja mennyt, on tässä oikea hetki luoda yleiskatsaus sen toimintaan.

Seuraava luettelo sisältää tilastollisen selonteon oopperan ohjelmistosta:[132]

Trubaduri 19 (1), Lucia 11, Fra Diavolo 3, Sevillan
Parranajaja 11, Norma 4.

Norma 13 (1), Trubaduri 10, Lucia 13 (2), Fra Diavolo 9 (1), Lucrezia Borgia 11 (1), Alessandro Stradella 9, Noita-ampuja (2), Sevillan Parranajaja (1).

Ernani 8 (1), Alessandro Stradella 6 (1), Jeannetten häät 5, Faust 24 (1), Rykmentin tytär 7, Sevillan Parranajaja 11 (2), Martha 4, Trubaduri 8, Lucia 5 (3), Violetta (Traviata) 8, Fidelio 8, Musta Domino 6, Norma 3, Hugenotit 5.

Fidelio 2, Fra Diavolo 2, Musta Domino 3 (1), Taikahuilu 16, Hugenotit 9 (1), Faust 8, Sevillan Parranajaja 6, Ernani 6, Robert Paholainen 7, Rykmentin tytär 2, Martha 10, Tsaari työmiehenä 7, Norma 2, Lucia 1, Juutalaistyttö 2, Trubaduri (2), Violetta (1), Jeannetten häät 1.

    Taikahuilu 5, Ernani 1 (1), Faust 13 (4), Norma 1,
    Juutalaistyttö 5 (2), Unissakävijä 6, Lucia 6 (1),
    Sevillan Parranajaja 2, Don Juan 11 (1), Martha 1 (1),
    Don Pasquale 5, Lucrezia Borgia 5 (1), Taikahuilu 3 (1),
    Linda di Chamounix 8, Hugenotit 3 (1), Trubaduri (1),
    Musta Domino (1), Dinorah (3), Alessandro Stradella (1),
    Jeannetten häät 1, Noita-ampuja (2), Tsaari työmiehenä (1),
    Lucia (1).[133]

Linda di Chamounix 4, Faust 2 (2), Don Juan 4 (2), Romeo ja Julia 10 (1), Dinorah (2), Trubaduri (1), Lucia (l).

     1. Faust 55. 15. Romeo ja Julia 11.
     2. Lucia 46. 16. Fidelio 10.
     3. Trubaduri 44. 17. Musta Domino 10.
     4. Sevillan Parranajaja 33. 18. Rykmentin tytär 9.
     5. Taikahuilu 25. 19. Violetta (Traviata) 9.
     6. Norma 24. 20. Juutalaistyttö 9.
     7. Hugenotit 19. 21. Tsaari työmiehenä 8.
     8. Lucrezia Borgia 18. 22. Robert Paholainen 7.
     9. Don Juan 18. 23. Unissakävijä 6.
    10. Alessandro Stradella 17. 24. Don Pasquale 5.
    11. Ernani 17. 25. Jeannetten häät 7.
    12. Fra Diavolo 15. 26. Noita-ampuja (6).
    13. Martha 14. 27. Dinorah (5).
    14. Linda di Chamounix 12.

Toiseksi annamme luettelon niistä taiteen- ja laulunharrastajista, jotka etupäässä köörilaulajina tekivät oopperain esittämisen mahdolliseksi. Valitettavasti ei meillä kuitenkaan ole ollut alkuperäisiä luetteloita käytettävänämme, vaan nojaavat tietomme mukana olleitten muistoon. Virheetön luettelo siis tuskin on, mutta pääasiassa se kuitenkin pitänee paikkansa.

Ensin mainittakoon harjottajina ja säestäjinä innokasta ja väsymätöntä apuansa suoneet rva Therese Hahl ja Taavi Hahl, joka jälkimäinen kuitenkaan ei muitten töitten tähden voinut asialle uhrata niin paljo aikaa kuin edellinen. Jos rva Hahl aina oli valmis tekemään mitä hän suinkin voi Bergbom-sisarusten harrastusten hyväksi, niin on tietty että nämä puolestaan asettivat hänet ensi sijaan luotettavien liittolaistensa joukossa.

Itse köörilaulajista muodostivat tavallaan pääryhmän semmoiset, jotka
välittömästi olivat sitoutuneet oopperan palvelukseen, ja joista useat
jo ennen ovat mainitut esiintyjinä pienemmissä sivurooleissa. Semmoisia
olivat: neidit Mathilda Bonsdorff, Hilda Braxén, Amanda Carlsson,
Helene Conradi, Anni Hacklin, Augustina Hyvärinen, Euphrosyne Kaarlonen
(Silén), Bertha Lesche, Anna Liljeroos, Constance Malmström, Fanny
Tallgren, Katri Telkiä, C. Wickman, Bertha Zinck sekä herrat Auk.
Aspegren, Edv. Himberg, Elias Kahra, R. Kauhanen, K. O. Lindström,
Taavi Pesonen, J. Snellman ja J. Ritari. Toinen, lukuisampi ryhmä oli
vapaaehtoisia, joiden innostus ei lainkaan ollut vähempi sentähden että
uhrasivat aikaansa ja vaivaansa saamatta palkkaa. Näitä olivat
seuraavat: neidit Greta Albrecht, Elina Aspelin (Hellsberg), Titti
Avellan (Löfgren), Alma Bonsdorff (Suppanen), Olga Bonsdorff, Edith
Böök (Wahlström), Augusta Cadenius (Östling), Mimmi Cadenius, Augusta
Fohström, Hanna Hahl (Granfelt), Hanna Hemberg, Paula Hjelt, Aline
Häggström, Sanny Lagus, Hilma Lindfors (Gripenberg), Nanny Lindgren,
Mary Nielsen, Clara Nohrström (Hynén), Hulda Savenius, Amelie
Stråhlman, Betty Stråhlman, Wendla Wadman ja Anna Wärnhjelm sekä herrat
Ivar Alopaeus, Alfons Boxström, Ivar Böök, V. O. Gottlund, Seb.
Gripenberg, Pekka Hannikainen, Gustaf Herz, Caesar Holmström, H. B.
Krook, Johannes B. Lagus, L. Reinhold Lagus, T. H. B. Lagus, Wilhelm
Lagus, Arndt Nohrström, Bertel Nohrström, Alcides Olsoni, L. Mathias
Ottelin, O. Hj. Pesonius, Arvid Savander, Ad. Fredr. Silén, Henr.
Ståhlberg, Otto Ticcander, Werner Ungern, G. A. Wallenius, Otto
Wallenius, Virkkula, Rainer Vuorio ja John Zidbäck.

Edellisen mukaan tietää "Suomalainen ooppera" numeroissa, että seitsemänä vuotena (kuutena näytäntökautena) toimeenpantiin noin 450 näytäntöä, joissa esitettiin yhteensä 24 kokonaista oopperaa, kohtauksia 2:sta ja 1 operetti. Näytäntöjen ja taiteellisen työn laadusta taasen on kertomuksessamme osotettu, että kehitys alkoi helpommin suoritettavista italialaisista oopperoista ja edistyi vaikeampiin ranskalaisiin, vihdoin kohotakseen klassilliseen saksalaiseen ohjelmistoon, Beethovenin ja Mozartin oopperoihin, että esittäjät ollen pari poikkeusta lukuunottamatta kotimaisia laulukykyjä taiteeltaan ja luvultaan näyttivät yhtämittaista nousua ja että esityksen taiteellisuus, oltuaan alusta alkaen odottamattoman etevä, samalla tuli yhä täydellisemmäksi. Ehdottomasti astuu tässä eteemme kysymys, mikä oli tämän loistavan ja kehityskelpoisen, mutta kumminkin pian sammuneen yrityksen merkitys? Oliko se vain kimmeltävä "saippuakupla", joksi Emilie Bergbom sitä kerran sanoi, ja oliko siihen uhrattu vaiva ja raha kokonaan hukkaan mennyttä, vai vaikuttiko se hedelmöittävästi sivistyselämäämme?

Jos ylipäätään myönnetään että soitannollinen ja näyttämöllinen taide, se on taide, jonka luomat esittämishetken jälkeen elävät ainoastaan kuulijain ja katsojain enemmän tai vähemmän vastaanottavaisessa mielessä ja muistossa, kykenee aikaansaamaan muuta kuin ohimeneviä vaikutelmia, niin on selvää että Suomalaisen oopperan merkitys on melkoiseksi arvattava. Se oli näet liian outo ja uusi laatuaan jäädäkseen huomaamatta. Ainoa siihen verrattava varhaisempi kotimainen yritys oli Kaarle kuninkaan metsästyksen esitys 1852, josta tiedämme että se herätti tavattoman innostuksen ja johti uuden teatterin rakentamiseen "kotimaiselle" taiteelle. Se oli kumminkin vain yksinäinen puuha ja yksityisten musiikin harrastajain toimeenpanema, joskin siinä kohden erikoisen merkillinen että esitettyä oopperaa voitiin pitää kotimaisena, vaikka säveltäjä ei ollut synnyltään suomalainen. Soitannolliselta kannalta katsoen Suomalainen ooppera siis oli jotakin kuulumatonta, ja säännöllisesti arvostelijat sanoivatkin, että sen esitykset voittivat odotukset. Voimme sentähden ensiksi erehtymättä päättää, että yritys samalla kun se levitti musiikin tuntemusta suuressa määrässä laajensi käsitystä siitä, mihin meillä kyetään soitannollisella alalla, ja itsestään on ymmärrettävää että tämä on vaikuttanut myöhempään soitannolliseen elämäämme, vaikka kyllä ei vieläkään pysyvää laulunäyttämöä ole saatu aikaan.

Sanottu koskee sävelteosten suoritusta, jota varten ilmaantui) toinen toisensa perästä nais- ja mieskykyjä, puhumatta innostuneista köörilaulajista. Ensi sijassa ajateltakoon Emmy Strömer-Achtéta, Ida Basilieria ja Alma Fohströmiä, jotka kukin alallaan antoivat kokonaiselle polvikunnalle kuulijoita mielikuvan korkeimmasta laulutaidosta, ja toisessa sijassa kykyjä semmoisia kuin Elis Duncker, Bruno Holm, Lydia Lagus, Naëmi Ingman, Niilo Kiljander, Johannes Hahl y.m., joiden kehitys jäi epätäydelliseksi, mutta jotka kuitenkin näyttivät miten laulu- ja taidelahjat ovat meillä kotoisia. Sitä vastoin ooppera ei ennättänyt synnyttää uusia kansallisia sävelteoksia, se sai ainoastaan toivomaan ja aavistamaan niitä. Martin Wegeliuksen mielikuvitelmat jäivät toteutumatta samoin kuin Ernst Fabritiuksen varhemmin. Näin ollen näyttää ehkä liialliselta lukea Suomalaisen oopperan ansioksi, että suomalainen säveltaide toista kymmentä vuotta myöhemmin puhkesi siihen kukoistukseen, josta me nykyään iloitsemme, mutta kun ajattelemme kuinka oopperan ensimäisten laulajattarien esimerkki sai uusia kykyjä esiintymään ja kuinka oopperataiteilijat antamalla konsertteja ympäri maata tekivät taiteellisen laulun kaikkialla tunnetuksi ja rakastetuksi, niin olisihan ihme jollei tämä henkisen maaperän muokkaaminen ja siementen sirottelu olisi lukuunotettava yhtenä mainitun kukoistuksen edellytyksenä! Eikä puutu yhteyttä osottavia tosiasioitakaan. Valtiopäivillä 1877 B. O. Schauman esitti anomuksen korkeamman taidekoulun perustamisesta Suomeen, jossa olisi eri osastot kuvaamataiteita ja soitantoa varten. Jälkimäistä puoltaessaan hän ensikädessä huomautti viime vuosina esiintyneistä laulajattarista ja Suomalaisen oopperan "nopeasta kehityksestä". Anomus sai kolmen ylemmän säädyn kannatuksen, ja keväällä 1879 senaatin asettama toimikunta laati seikkaperäisen suunnitelman sentapaista, kaksijakoista oppilaitosta varten. Tässä muodossa tuuma kuitenkin raukesi; mutta 1882 perustettiin yksityisten alotteesta Helsingin musiikkiopisto.

Sitä ehdottomampi ja välittömämpi oli Suomalaisen oopperan vaikutus kansalliseen sivistyselämään ja kansalliseen näyttämötaiteeseen ylipäätään. Tämä suuremmoisin taiteellinen yritys, mitä meillä tähän saakka on nähty, oli suomalaiskansalliselta puolelta toimeenpantu ja innostuttavaan henkeen nähden se oli suomalaiskansallinen. Olihan se jotakin, josta voitiin iloita, että halveksitulla suomenkielellä esitettiin suurten sivistyskansojen etevimpiä oopperoita, ja oliko ihme että taiteilijoita, jotka uhrautuvaisesti pannen voimansa alttiiksi tekivät sen mahdolliseksi, kannettiin käsillä! Juuri se että kansallistunto, tunto kotimaisesta, tunto omasta suli yhteen mieltä keventävän ja huojentavan taidenautinnon kanssa, niin ettei näitä tunteita voitu toisistaan erottaa, selittää sen rajattoman innostuksen, sen sanomattoman mielihyvän, millä antauduttiin tämän nuoren taiteen lumouksen valtaan. Että se samassa kohotti itsetuntoa sekä herätti intoa ja virkisti voimia mille alalle harrastus suuntautuikin, sen todistanee jokainen siihen aikaan elänyt suomenmielinen. Ja ooppera se mursi kuin mursikin sen ennakkoluulojen muurin, jonka takaa ylenkatseellisesti oli mahdottomaksi arvosteltu yritystä luoda kansallinen, suomenkielinen näyttämötaide. Kuka olisi ennen suomalaista oopperaa uskonut että meillä saattaa syntyä traagillisia kykyjä semmoisia kuin Emmy Strömer-Achté, kuka että koomillisellakin alalla olisi tavattavissa lahjoja semmoisia kuin Rosinan esittäjässä Ida Basilierissa? Ei kukaan, ennen kun Bergbomin luottamus loi heille kotimaisen näyttämön, millä voivat esiintyä. Ja nämä taiteilijattaret aateloivat suomenkielen ei ainoastaan laulukieleksi, jota se ennenkin oli, vaan näyttämökieleksi, syvimpien intohimojen ja hienoimpien mielenväreiden ilmaisijaksi. Näennäisesti oli puheosastolla ollut haittaa oopperasta, sen kun toisen loistellessa pääkaupungissa oli täytynyt Tuhkimuksena kierrellä maaseuduilla, mutta tositeossa lauluosasto valmisti sille tilaa. Saamme nähdä että puhenäyttämön kukoistus alkoi miltei kohta sen jälkeen kun ooppera oli vaiennut ja että silläkin taholla, jolla sitä oli ylenkatsottu, alettiin tunnustaa, että suomenkielinen teatteri oli huomiota ansaitseva, jopa ruotsalaiselle hyvää esimerkkiä tarjoava taidelaitos. Ilman oopperan vaikutusta olisi tätä tunnustusta varmaan saatu paljoa kauemmin odottaa eikä ole ajateltavissakaan, että hallitus sitä ilman olisi taipunut myöntämään sille 24,000 markkaa valtioapua. Se sai näet yksin pitää mitä ennen oli annettu puhe- ja lauluosastolle yhteensä.

Edellisestä jo näkyy, kuinka suuri oopperan merkitys oli, kuinka se oli perustusta laskevaa laatua, niin että sen ensimäiset primadonnat, Emmy Strömer-Achté ja Ida Basilier, suomalaisen näyttämöllisen taiteen luojina ansaitsevat sen historiassa seisoa Charlotte Raan rinnalla; mutta emme luule tälläkään vielä täysin osottaneemme Suomalaisen oopperan asemaa taiteellisten rientojamme kehityksessä. Ennen oli runous yksistään edustanut korkeaa taidetta Suomessa. Runeberg ja, muodon puolesta, Stenbäckkin olivat klassillisuutemme kannattajia ja heitä seurasi ilman väkinäistä murrosta romanttisuutemme suurmies Z. Topelius, jonka tuotteliaisuuden loistoaika oli 1840- ja 50-luvuilla; 1860-luvun runoilijoista oli Wecksell romantikko ja Aleksis Kivi verrattomana kansan kuvaajana 1880-luvun todellisuudenharrastuksen edeltäjä; 1870-luvulla ei enää ollut mainittujen runoilijain vertaista laulajaa. Päin vastoin runous luovutti valta-aseman soitannolle, Suomalaiselle oopperalle, joka oli ajan suuremmoisin taide-ilmiö. Luonteeltaan ooppera oli romanttinen, mutta sen mieli ja kieli, sen innostunut henki oli suomalaiskansallinen — ensi kerran taide-elämässämme! —, tavotteleva uutta omaperäistä, joka seuraavina vuosikymmeninä eri muodoissa puhkesikin esiin, ja sentähden saattaa sanoa, että Suomalainen ooppera oli meillä romanttisuuden ihana, kaunista huomenta lupaava päivänlasku.

[1] Vilho y.m. ottivat Porissa, missä teatteri alkoi toimensa, suomalaisen nimen, aluksi vain taiteilijanimenä. Tarpeetonta lienee sanoa, että nimenmuutos silloin herätti samanlaisen vastakaiun kuin joukkonimenmuutokset myöhempinä aikoina. Seurueen jäsenet eivät muka "kehdanneet pitää rehellisiä ruotsalaisia nimiään".

[2] Göteborgs handels- och sjöfartstidningin monivuotinen päätoimittaja, jona hän m.m. on saanut mainetta Victor Rydbergin jalomielisenä ja ymmärtävänä suosijana ja ystävänä.

[3] Suppea luonnekuvaus on Bergbomin kirjottama yksityisessä kirjeessä tekijälle. Ruotsinmieliset lehdet olivat niin pahoillaan Hedlundin suhteesta suomenmielisiin, etteivät edes maininneet hänen olevan kaupungissa.

[5] Kts. E. N(ervander), Ensimäinen lehti Suomalaisen teatterin historiasta. H. S. 1906, n:o 255.

[7] Toimittaja, kirjanpainaja O. Palander oli suomenkielen ja teatterin ystävä, vaikka hänen lehtensä oli ruotsinkielinen. — Kun Bergbom teatterin kanssa tuli Poriin, "oli Palander laatinut kolmipalstaisen, ylenpalttisen, intomielisen kirjotuksen, jossa hän ylisti yritystä melkein niinkuin yliopisto olisi perustettu, sanoi Kaarlo; mutta onneksi oli hän ajoissa saanut vihiä kirjotuksesta ja hänen onnistui estää sen julkaiseminen" (Emilie Bergbom rva Augusta af Heurlinille).

[8] Kun tekijä viimeisen kerran tapasi J. H. Erkon, joku viikko ennen hänen kuolemaansa syksyllä 1906, hän mielihyvällä muisteli hupaista ja isänmaallisuuden innostamaa seurustelua teatteriseurueen jäsenten kanssa talvella 1873. Sitä vastoin hän ei luullut silloin teatterista mainittavasti hyötyneensä taiteellisessa suhteessa.

[9] Oli aivan uutta että naiset täten saivat olla saapuvilla ylioppilasjuhlassa. Alas saliin he eivät päässeet, heidän tehtävänsä oli koristuksena ympäröidä juhlivien kokouspaikkaa! Kuitenkin pidettiin tätä merkillisenä uuden-ajanhengen ilmaisuna.

[10] Sen jälkeen kun tämä luku jo oli valmiiksi kirjotettu, sain rva A. af Heurliniltä kirjeen, jossa Emilie Bergbom kertoo näistä samoista asioista. Mainittuaan ruotsalaisen teatterinjohtokunnan haasteen Kaarlolle, josta puhutaan alempana, hän jatkaa: "Ajatteles, teatterinjohtokunta tahtoo aivan yksinkertaisesti saada hänet kuritushuoneeseen! Ja keskellä tätä taistelua tulee sanoma, että Kivi on päättänyt raskaan kamppauksensa! Uuden vuoden aattona aamupäivällä veli tuli meille tuodakseen Kaarlolle ilosanoman. Kun hän sai kuulla, että Kaarlo oli poissa [Viipurin matkalla], kysyi hän minua, sanoi veljensä kuolleen ja tahtovansa, että Kaarlo määräisi hautauspäivän y.m. Minäkään en ollut kotona, mutta kun Ossian, joka istui ja kirjotti Kaarlon huoneessa, kuuli tämän, aavisti hän kohta että kysymys oli Kivestä, astui ulos ja sai tietää että niin oli laita. Ossian vei Stenvallin Morgonbladetin toimituspaikkaan, jossa Forssell ja Hagman määräsivät maahanpanijaiset lauantaiksi ja antoivat rahaa niitä varten. Eikö ole ihmeellistä että Kiven hautajaiset kustannetaan niillä rahoilla, jotka Kaarlo sai teatterilta, tältä teatterilta, joka hänen eläessään ei ojentanut hänelle oljenkorttakaan! Rauha hänen tomulleen ja Jumalan kiitos että hänen levoton henkensä on taistellut loppuun! — En muista olenko kertonut Teille, että veli muutamia viikkoja sitten oli Kaarlon luona ja kertoi, että pitäjä nyt oli korottanut avunannon 50 penniksi päivässä. [Eliel] Aspelin kävi siellä, ennenkuin hän kirjotti esitelmänsä [A. Kivestä Porthaninjuhlassa 1872] ja hänen matkansa vaikutti tämän. 'Kun herrat Helsingistä käyvät häntä katsomassa', niin pitäjäläiset pitivät häpeänä antaa ainoastaan 100 markkaa vuodessa."

[11] "Krogius kertoi", kirjottaa Emilie, "että Kiseleff oli ollut asiaa vastaan, 'välttääkseen rettelöitä', mutta hän ja Estlander tekevät kaikki 'jotta Kaarlo leimataan herjaajaksi'!"

[12] Vaikka Albert Stenvallia neuvottiin toimittamaan yksinkertaiset pidot kutsutuille vieraille, tilasi hän Saksan emännältä mitä komeimmat, niin että menoihin tarvittiin lisää 115 mk. Vajaus täytettiin siten että ystävien kesken kerättiin 5 mk mieheltä. Ne jotka täten ottivat osaa Kiven hautauskustannuksiin olivat: A. Almberg, E. Aspelin, J. V. Calamnius, O. W. Churberg, W. Cronström, A. Boehm, K. Elmgren, P. Ervast, W. Forsman, E. A. Forssell, B. F. Godenhjelm, A. Hagman, K. F. Ignatius, A. W. Jahnsson, Y. Koskinen, J. Krohn, V. Löfgren, E. Nervander, F. Perander, Th. Rein, C. G. Svan ja E. E. Åström.

[13] Morgonbladetin alakerrassa painettu Lean ruotsinnos ei mainittavasti vähentäne syytä huomautukseen.

[15] Nti Laguksen suuri menestys herätti Ruotsalaisen teatterin puolella ajatuksen "ryöstää", se on houkutella hänet suomalaisilta! Vaikka ei laulajattaren kiintymystä suomalaiseen asiaan vähääkään epäilty, sai tämä kuitenkin kiiruhtamaan hänen opintomatkaansa ulkomaille.

[16] Aug. Aspegren ja nti Toikka, jotka Porissa olivat menneet kihloihin, viettivät teatterin ollessa Helsingissä häitänsä 29 p. huhtik.

[17] Eräässä kirjeessä Emilie kertoo Koskisenkin lausuneen: "vähitellen väsyy niin, ettei enää jaksa taistella!" Ja kohta sen jälkeen hän jatkaa ikäänkuin selitykseksi: "Mitä sanoa kuopiolaisten anomuksesta saada ruotsalainen koulu? Kyllä herrassäätymme itsekkäisyys kuitenkin on suunnaton."

[18] Tavaststjerna sai operetistaan 200 mk, josta 70 meni "libretton" tekijälle. Säveltäjä pyysi sitte 100 mk. lisäksi joko palkkion korotuksena taikka "jonkinlaisena etumaksuna" vastedes suoritettavasta työstä.

[19] Anomus, jonka ovat allekirjottaneet Kaarlo Bergbom, Yrjö Sakari Forsman ja B. O. Schauman, sekä sääntöehdotus ovat kirjotetut suomeksi, mutta oheen on liitetty ruotsinnos kummastakin. Senaatin päätös on tietysti ruotsinkielinen, joten siis oikeastaan vain sääntöjen ruotsinnos vahvistettiin.

[20] Tulojen keskimäärä oli Helsingissä 531, Porissa 323, Tampereella 331, Hämeenlinnassa 270, Viipurissa 484 mk.

[21] Tämä lisäys johtunee siitä että, niinkuin Bergbomin ylempänä luettavasta kirjeestä näkyy, kaksi ruotsinkielistäkin kirjailijaa oli luvannut sepittää jotain teatterille.

[22] Seurahuoneen omistaja ja ravintolan hoitaja nti A. Svärd, jossa vuodet eivät olleet tukehuttaneet taiteellisia mielitekoja. Hän oli innokas seuranäytäntöjen harrastaja ja esiintyi itsekin näyttämöllä etupäässä — miesrooleissa. Teatterin jäsenille hän osotti erinomaista ystävällisyyttä.

[23] Tämän johdosta mainittakoon pieni seikka, joka on jättänyt jälkiä sen ajan sanomiin. Muuan kynäilijä kertoo Åbo Underrättelserissä (26/6 "Hajanaisia muistiinpanoja matkalla Suomessa"), että Vilho kekkereissä Joensuun (oikeammin Savonlinnan!) seurahuoneella olisi ivallisesti puhuen "fennomanian vastustajista" verrannut vastapuoluetta "ummehtuneeseen olueeseen" ja "kylmään kahviin". Tämän johdosta läksytetään Vilhoa ja koko seuruetta palstan pituudelta ja uhataan, että teatteriyritys on menettävä yleisön suosion, jolleivät näyttelijät ole politikoitsematta ja nöyrästi ajattele ainoastaan taidettaan! — Tositeossa oli Vilho innostuneesti puhuessaan kansallisesta kulttuurityöstä käyttänyt tuota vertausta silloisesta liberalismista eli dagbladilaisuudesta ja sillä herättänyt mielipahaa muutamissa kuulijoissa. Toisten mielestä oli puhe ollut sana ajallaan ja paikallaan. — Niin naurettavan vähäpätöinen kuin asia olikin nieli esim. Wiborgs Tidning suurella mielihyvällä koko palstan Å. U:stä.

[24] Rva Raan (valokuvan mukaan muovaeltu) muotokuva-mitaljoni luonnollista kokoa oli asetettu kasvien ja kukkien keskelle salin koristukseksi. Kuvan oli kahdessa päivässä tehnyt A. Tavaststjerna nuorempi.

[28] Veuve Grapin, Musta Domino, Mignon ja Nummisuutarit tulivat joko vuosia myöhemmin taikka ei koskaan (Mignon) näytellyksi. Niiden mainitseminen osottaa kuinka suunnitelmia tehtiin ja täytyikin tehdä, vaikkei aina tietty mikä oli mahdollista toteuttaa. Nummisuutarien esitys esim. lykkääntyi alempana kerrotun kuolemantapauksen johdosta; Korhosta ajateltiin näet ensiksi Eskoksi.

[29] Paitse näitä Bergbomin jäähyväissanoja on Korhosen muistolle omistettu Fred. Cygnaeuksen sepittämä kaunis runoelma "Kaatunut etuvartija" (En stupad förpost, Saml. Arbeten IX. s. 174), joka oli painettu Morgonbladetiin samana päivänä kun vainaja haudattiin, sekä E. Nervanderin ennen mainittu kuvaelma (kts. I. s. 29).

[30] Aura Evelina Avellan oli senaatin kamaritoimituskunnan kamreerin K. K. Avellanin ja hänen puolisonsa M. G. Ekmanin tytär. Hän meni jo 1875 naimisiin kamarikirjurin, sittemmin kruununvouti L. A. F. Thuringin kanssa ja erosi teatterista, mutta esiintyi kuitenkin seuraavina vuosina silloin tällöin pienemmissä oopperarooleissa.

[31] Muistutamme tämän johdosta mitä ylempänä (s. 78) on kerrottu laulajattaren oman tiedonannon mukaan, nimittäin että hän ei ollut ulkomailla nähnyt niitä oopperoina joissa hän täällä esiintyi; luonnollisesti oli hän silti nähnyt toisia.

[32] Se on entinen nti Selma Heerman, joka juurikään Turussa oli mennyt naimisiin näyttelijä Artturi Lundahlin kanssa.

[33] Suomalaisen oopperan aikana esiintyi Morgonbladetissa useita eri arvostelijoita, joista vain pari alempana mainittua ovat tunnettuja Hagman näet hankki arvostelut toiselta tai toiselta asiantuntijalta ilman että muut tiesivät, kuka ne oli kirjoittanut.

[36] Pyydetty oli 20,000 markkaa (se on 12,000 mk seuruetta ja 8,000 orkesteria varten), vaikka saatiin 16,000. Samalla korotettiin Ruotsalaisen teatterin valtioapu 24,000:sta markasta 32,000:teen! — "Siis on tässäkin asiassa havaittava kuinka isällisen kohtuullisesti hallituksen apua annetaan ruotsalaisille ja suomalaisille maassamme. Huhu kertoo kuitenkin että toinen puoli senaatin talousosaston jäsenistä oli vastustanut mainittua korotusta ja päin vastoin vaatinut, että Ruotsalaisen teatterin valtioapu alennettaisiin siihen määrään, joka Suomalaiselle myönnettiin. Puheenjohtajan ääni oli ratkaissut." (U. S. 27/1 1875).

[37] Kun Törmänen kesäkuulla 1873 kirjeessä Bergbomille kiihkeästi pyysi päästä teatteriin — "ainoa haluni on tulla näyttelijäksi" — lähetti hän jonkinlaisena puoltolauseena seuraavan kirjeen, joka ansaitsee tässä sijan:

Näytelmäteoksenne Onneton Rakkaus on kielen puolesta selvää ja sujuvaa. Sen muusta arvosta en taida lausua muuta kun että se minusta nähden on tarkoitukseensa jotenkin sopiva ja ansaitsee painetuksi tulla. Parempaa kiitosta en tahdo senkin (sic!) tähden antaa, kun tiedän, minkä onnettoman vaikutuksen ylenvarhainen kiitos osaksi on tehnyt Wecksellille ja Stenvallille (Kivelle), josta Jumala Teitä ja meitä kaikkia armollisesti varjelkoon, ja tosin varjeleekin jos hänessä pysymme. Laulupalaset näytelmässänne tarvitsisivat runomitan vuoksi paikoin korjaamista, jonka dosentti Krohn hyväntahtoisesti kyllä tekisi, jos pyytäisitte häntä siihen ja samassa tervehtäisitte häntä minulta.

Tästä näkee että tällä näyttelijänalulla oli kirjallisiakin taipumuksia. Kumminkaan hän ei tietääksemme ole mitään alkuperäistä julkaissut, mutta sen sijaan tuli hänestä ahkera ja kykenevä suomentaja, joka on kääntänyt melkoisen osan seuraavien vuosien ohjelmakappaleista.

[38] Tämän teatterin oli ravintolanisäntä Kleineh 1860-luvun alulla rakennut Kaivopuistoon (siitä nimi "Parktheatern") kohta oikealle kädelle kun kaupungista päin tullaan puistoon. Se oli alkuaan maksanut yli 20,000 mk, mutta n. 1870 Kleineh möi rakennuksen kaikkineen päivineen Kaivopuiston johtokunnalle 700 mk:sta! Kauvan ei taidetemppeli kuitenkaan pysynyt uudenkaan omistajan käsissä, sillä ennen pitkää se revittiin ja rakennusaineet käytettiin uuteen — pesuhuoneeseen. Koristukset tulivat sitä vastoin Suomalaisen teatterin käytettäviksi Kuopioon.

[39] Preciosan kööreissä lauloivat: neidit Tilma Dahlström, Aurora
Engström, (?) Hedman, Augusta Johnsson, Sofie Moldakoff, Lilli Pauloff,
Betty Bongain, Gerda Ruuth ja Lilli Wiik sekä hrat (?) Braxén, G.
Händell, F. Inberg, H. Hyvärinen, (?) Kukkonen, (?) Lagerstam. (?)
Ruuth, A. Ticcander ja J. Snellman. Säestäjänä myötävaikutti rva Ida
Herckman ja laulunopettajana kauppias Strunck. — Bartholdus Simonis
näytelmässä avustivat lukiolaiset: Frans Alcenius, Theodor Guseff, K.
Hyttinen, Gust. Höök, Edv. Krook, A. Markkonen, Sam. Miettinen, Kaimund
Neiglick, Alb. Pfaler, K. A. Behnfors, Joh. Sarlin, Joel Weisell,
Jonathan Weisell ja Karl Virtanen.

[40] Vilhon puhe, joka mainitaan ylempänä s. 61, kuuluu aiheutuneen sentapaisista kokemuksista joista tekstissä kerrotaan.

[41] Helmikuussa oli Lydia Lagus kirkossa laulanut "O salutaris" ja huhtikuulla iltamassa, josta Neue Freie Presse puhuu kiittävästi. Nti Lagus oli esittänyt pari suomalaista kansanlaulua ja sanotaan hänestä "vakavalla työllä epäilemättä tulevan kelpo laulajattaren". Muuten mainitaan rva Prucknerin oppilaiden saksankielessä olevan huomattavissa "miellyttävä sointu puolan- ja suomenkielen välillä!"

[44] Toisista kirjeistä saamme tietää, että H. D:n ryhmä oli äärettömän suutuksissaan Ida Basilieriin, sentähden että tämä esiintyi ainoastaan suomalaisella näyttämöllä. Elokuulla oli H. D:ssa kerrottu varmana asiana, että hän tulisi laulamaan ruotsalaisessa teatterissa. Mutta se oli erehdys; laulajatar ei ollut sitä luvannut eikä ajatellutkaan peruuttaa sopimustaan suomalaisen kanssa. Seuraus oli että tuo ryhmä pysyttäytyi kerrassaan poissa Parranajaja-näytännöistä. — Eräs ruotsinmielisten piireissä liikkuva nainen tiesikin kertoa, ettei vihamielisyys sillä taholla koskaan ole ollut niin katkera kuin tänä syksynä ja oli siihen syynä toiseksi Ida Basilierin menettely, toiseksi heidän tappionsa kansanvalistusseuran perustamiskokouksessa.

[46] Kööreissä avustivat: (sopranot) rvat Jenny Kolis ja Augusta
Lindbohm; (altot) rva Guseff, neidit Hilja Landgren, Nina Antonoff.
(?) Rönnholm; (tenori) ylioppilas Nohrström; (basso) insinööri
Karstens.

[47] Jo 1872 oli Z. Topelius luvannut jotakin Suomalaiselle teatterille ja arvattavasti täyttääkseen sen lupauksen hän lähetti tekstissä mainitun kappaleen. Teos ei ollut uusi, vaan oli se 1867 alkukielellä esitetty Uudessa teatterissa. Lähetyksen ohella oli seuraava kirje:

Tässä lähetän Suomalaisen teatterin käytettäväksi "Brita Skrifvarsin", puoleksi itsekkäällä toivomuksella, että kappale on paremmin menestyvä siellä kuin ruotsalaisella näyttämöllä.

Nimitys ja nimet voidaan suomentaa samoin kuin muukin; kumminkin soisin näkeväni uuden muodon ennen kuin se on lopullisesti ratkaistu.

Kappaleen huono menestys johtui sekä näytelmästä että esityksestä. Olen muutamilla pienillä korjauksilla koettanut antaa tarkemmat rajapiirteet Richardsonin utuhaamulle.

Juuri tähän suuntaan suurikykyinen Lotten Raa ei ollut nähnyt Britan pohjalaista tyyppiä. Jos hän olisi nähnyt sen, hän olisi ymmärtänyt, että semmoisen naisen täsmällinen, aina itsetietoinen, aina selväjärkinen luonteenlaatu itse intohimossakin pysyy joissakin määrin tyynenä eikä koskaan tule haavemieliseksi. Hän oivalsi mainiosti keskittää lakoonisen sanan, mutta näytteli enemmän Maria Tudoria kuin Brita Skrifvarsia.

Erik Schriveriä varten en toivo parempaa esikuvaa kuin nerokas Fritiof
Raainme.

Richardsonin rooli meni aivan hukkaan — ja siihen nojaa kuitenkin antiteesi. Tämä mies on kalpea, mustapukuinen, synkkä, mutta voimakas sotilas, joka kädet ristissä, liikkumatta katselee menehtymiskohtausta, ja jäähtyy samassa määrässä kuin Brita lämpenee. Hän päättää alakuloisella, maailmaa ylenkatsovalla hymyllä.

Black luonnistuu parhaiten siltä, joka on nähnyt tyypin. Roolin lopussa olen asettanut hänet paremmin rajoihinsa.

Kun näytelmä on suomennettu, saanen ruotsalaisen tekstin takaisin. Tuli mieleeni että kenties lähetän sen Tukholmaan.

Z. T."

[48] Useista tiedoista olemme kiitollisuuden velassa maanviljelijä Kustaa Kiipulalle.

[49] Isä Antti Ahlberg, hänkin syntyään Janakkalasta, oli Helsingin—Hämeenlinnan rautatien rakennustöissä jonkinlaisena neljännysmiehenä siihen määrään herättänyt insinöörien huomiota, että hänelle uskottiin Leppäkosken rautatiesillan rakentaminen, jonka perustamistyöt olivat tämän rautatien vaikeimpia ja sittemmin hän rakennusmestarista tuli ratamestariksi Leppäkosken asemalla, jossa toimessa pysyi noin 30 vuotta; äiti Charlotta Lindroos postiljoonintytär Hämeenlinnasta ja ennen naimistaan emännöitsijä Lepaan kartanossa. Lapsia heillä oli kuusi: kaksi tytärtä (toinen lapsi-ijässä kuollut) ja neljä poikaa.

[50] Näytäntö tapahtui 11/1 1874 Sipilän tilalla. Muut esiintyjät olivat: ensimäisessä näytelmässä ylioppilaat Lehrbäck ja A. Borg, toisessa ylioppilas Puustinen ja nti A. Kerkkonen (myöh. rva Foudila) sekä kolmannessa eläinlääkäri Aulén, ylioppilaat Itkonen ja A. Borg, nti Kerkkonen y.m. — Saman vuoden huhtikuun ja lokakuun seuranäytelmissä näytteli Ida Aalberg Leonoraa Holbergin huvinäytelmässä Ei ole aikaa ja Liisaa Kiven idyllissä Yö ja päivä. Merkille pantava on että rakennusmestari Ahlbergkin esiintyi tyttärensä kanssa näissä kappaleissa ja sittemmin toisissakin seuranäytännöissä. Tästä saattanee päättää, että tytär oli isältään perinyt näyttämölliset taipumuksensa.

[51] Anna Charlotta Rinman, tukkukauppiaan tytär Oulusta, oli 18-vuotiaana alussa vuotta 1874 tullut oopperaan, josta kuitenkin pian erosi mennäkseen naimisiin. Nti Rinman oli Emmy Strömerin oppilas.

[52] Nti Sofie Strömer oli jo kesällä 1873, ollessaan sisarensa kanssa Norjassa, tullut tutuksi ja mennyt kihloihin insinöörin Donald Campbell Mackey Bonnevien kanssa.

[53] H. D:ssa (7/3) luettiin ikäänkuin tervehdykseksi kirje Turusta, jossa eräs nimetön tekijä, tunnustettuaan ettei hän ollut asiantuntija, kuitenkin lateli puolitoista palstaa moitteita ja ilkeyksiä oopperaa vastaan, päättäen sillä, että "nti Strömer yksin oli suomalainen ooppera".

[55] Jaromir Hrimaly (urkurinpoika Pilsenistä, synt. 1845), joka usein mainitaan näissä kirjeissä, oli syksystä 1874 v:een 1878 suomalaisen ooppera-orkesterin jäsen. Hän oli etevä sellonsoittaja ja oli "solosellistinä" toiminut Amsterdamissa, Bilsekonsertti-soittokunnassa Berlinissä ja Pragissa ennen kun hän 1872 tuli Helsinkiin (Uuteen teatteriin). — Nuorempi veli Bohuslav Hrimaly (synt. 1848) oli oikeastaan viulunsoittaja, mutta oli 1872 alkanut toimia kapellimestarina, ensin Pragissa ja Pilsenissä ja otettiin veljensä välityksellä 1876 Suomalaisen oopperan palvelukseen, jossa pysyi v:een 1878, jolloin meni Uuteen teatteriin.

[56] Laivamatkalla Päijänteellä nti Alma Floman (nyk. rva Jalava) oli laulavien Tammisaaren seminaristien joukosta "löytänyt" ihanan alttoäänen, jonka omistaja oli nti Sofie Vestberg Vaasasta, ja hän kehottaa Emilie tätiä vaasalaisten tuttaviensa kautta kuulustelemaan, eikö nti haluaisi tulla oopperaan.

[59] Keväällä (3/4) oli nti Ingman kirjoittanut Parisista Emilie Bergbomille: "Parin vuoden päästä [kun olen päättänyt opintoni] olen kiitollisuudella ja ilolla noudattava tarjomusta saada laulaa kotimaisella näyttämöllä, joka kauvan on ollut toivojeni päämäärä." Vuoden päästä hän esiintyi ensi kerran.

[60] Matka Savonlinnaan tapahtui tietysti siellä 30 p. heinäk. vietettävää Olavinlinnan 400-vuotisjuhlaa varten.

[61] Ottaisitteko kelpo tenorilaulajan lokak. 1 p:stä maalisk. 31 p:ään, palkka 3,500 markkaa ja yhden näytännön tulot. Koettaisin saada hänet. Vastaus kohta sähköteitse.

[62] Jos hän on hyvä laulaja ja osaa muutamia rooleja, otamme hänet näillä ehdoilla.

[64] Nti Alma Wikström oli syksyllä tullut oopperaan. Hän oli syntynyt Turussa, vahtimestarin tytär, 21 v. vanha, käynyt kotikaupungissaan tyttökoulua ja sitten kolme vuotta Jyväskylän seminaarissa, josta kutsuttiin Suomalaiseen teatteriin.

[65] Kirjeessä tekijälle mainitsee Wahlström, että köörit olivat erittäin voimakkaita; kaikkiaan myötävaikutti oopperassa yli 80 henkeä! —

[66] Ei liene enää mahdollista saada todistetuksi kuka kirjoittaja oli, mutta huomautamme kuitenkin että esitystapa muistuttaa J. V. Snellmania. Lukija verratkoon tätä kirjoitusta siihen J. V. Snellmanin arvosteluun rva Achtésta, joka on kokonaisena otettu seuraavaan lukuun: yhtäläisyys on meistä täydellinen.

[68] Rva Achtésta on tässä mainittava, että hänen ensimäinen tyttärensä Aino syntyi 23 p. huhtik. 1876. Se selittää miksi laulajatar tänä keväänä oli esiintymättä.

[70] Pietarissa teatteriin tutustui 26-vuotias värjärinpoika, kauppapalvelija Julius Nikolai Glantz, joka 1 p:stä toukok. rupesi seurueen jäseneksi. Hän oli suomalaista sukuperää ja otti näyttelijänä nimen Kiiltonen. Mainittavia taiteellisia lahjoja hänellä ei ollut ja niinä kolmena ja puolena vuotena, jotka hän oli teatterissa, hän näytteli ainoastaan vähäpätöisiä osia, mutta hän avusti järjestystoimissa ja kuiskaajana.

[71] Ylempänä (s. 199) mainitsee Emilie Bergbom antaneensa kappaleen Christersonille suomennettavaksi, mutta laskuista nähdään että ylioppilas U. von Schrove sai siitä maksun (75 mk). Käännös on tästä päättäen jälkimäisen tekemä.

[72] Eräästä kirjeestä otamme seuraavat rivit: "Poliitillinen maailma on ollut hyvin kiihoittunut T. K:n ja A:n polemiikin johdosta. Mielissä vallitsee terveellinen raittius ja rohkeus, jota kauvan on kaivattu fennomaaneissa. Sveesit ovat ehdottomasti alakuloisia. He eivät ole voineet puolustaa itseään tässä asiassa. Jos olet lukenut Dagbladia, niin huomaat itse että ääni on tavallista nöyrempi(!) [Toisessa kirjeessä sanotaan ruotsinmielisiä vimmastuneiksi; eräänä yönä heitettiin kivi sisään Yrjö Koskisen salin akkunasta]. Haluat varmaan tietää kutka ovat asiasta kirjoittaneet Morgonbladetiin. 'Otacksam' (kiittämätön) oli K. W. Forsman, lehden oma lausunto on Th. Reinin kirjoittama. Sekä Forsmanin että Reinin kirjoituksia on pidetty erinomaisina, vaikka ne minusta eivät ole keskinkertaisuuden rajaa korkeammalla. Toinen taistelukysymys on koskenut Hankoniemen obligatsioneja. Kysymys oli ylen tärkeä hallitukselle. Ratkaistava oli, olivatko obligatsionit velkakirjoja vai osakkeita. Edellisessä tapauksessa täytyi valtion lunastaa ne, jälkimäisessä saivat omistajat ainoastaan osingon puhtaasta voitosta. Pintapuolinen Dagblad katsoi niitä pitemmittä mutkitta velkakirjoiksi ja esitteli laajasti valtion velvollisuuden olevan tyydyttää velkojiaan — luonnollisesti ollakseen vapaamielinen. Mutta Morgonbladet esiintyy J. V. S:n kirjoittamalla oivallisella kirjoituksella ja ratkaisee asian. Jopa luullaan että tämä lehti määräsi hallituksen menettelyn." — Edelleen jännitti mieliä kysymys matemaattisen professorin viran täyttämisestä, jossa taas tavallinen yliopistollinen puoluejako tuli näkyviin, ja Mittag-Leffler vei voiton kotimaisilta hakijoilta. — Todistuksena suomalaisen puolueen virkeydestä mainittakoon, että "Suomalainen Klubi" perustettiin tänä keväänä; suomenmieliset ylioppilaat taasen harrastivat ruotsalaisten nimiensä muuttamista suomalaisiksi, vaikkei vielä suurempia tuloksia saavutettu.

[73] Kotimaiset taiteilijat olivat todella uskollisia Suomalaiselle oopperalle. Uusi ruotsalainen johtokunta koitti — niin kerrottiin — kaikin tavoin houkutella heitä puolelleen, vaikka turhaan, "Helst för en enda gång!" oli nti Fohströmiä pyydetty; mutta isä on vakuuttanut 'selvällä suomen kielellä', että siitä ei tule mitään. Rva Achtélle oli tarjottu 10,000 markkaa 'tahi enemmän', jos hän tahtoo, mutta vastaus oli kieltävä. — Tämän yhteydessä mainittakoon, että muutaman tenorin Ruotsista sanottiin vastanneen, kun hänelle tarjottiin paikkaa Ruotsalaisessa teatterissa: "jos tulen Suomeen, niin menen tietysti Suomalaiseen oopperaan, jossa kaikki etevämmät taiteilijat esiintyvät".(!) (Kaikki yksityisestä kirjeestä).

[74] Virheetön luettelo ei ole, sillä muun muassa ovat Kristiinankaupungissa annettujen kolmen näytännön ohjelmat tuntemattomia.

[75] Talvella 1875 Holm oli Wienissä, jossa hän käytti eri opettajia ("kolmas" oli Loewy). Nti Lagus kirjoitti, että he aina väittelivät keskenään, sillä heillä oli kaikissa asioissa erilaiset mietteet; kumminkin Holm oli luvannut hänelle, että hän (jos hänestä laulaja tulee) on esiintyvä Suomalaisessa oopperassa.

[76] Tämä tuuma raukesi tyhjiin, luultavasti sentähden että oopperan vastoinkäymiset tukehuttivat halun antautua epävarmaan yritykseen. — Keväällä 1875 oli Suomalaista oopperaa kehotettu tulemaan Pietariin, jossa se olisi saanut esiintyä Maria-teatterissa, ja myöskin Norrköpingiin Ruotsiin.

[77] Niilo Kiljander oli värjärimestarin poika Lappeenrannasta, synt. 1851, ylioppilas 1871. Harjotettuaan soitannollisia opintoja Helsingissä matkusti hän syksyllä 1873 Tukholmaan ja rupesi musikaalisen akatemian oppilaaksi. Joulukuulla 1876 hän siellä suoritti urkurin sekä laulun- ja soitannonopettajan tutkinnon.

[78] Jaakko Passinen, maanviljelijän poika Kauhavalta, synt. 1852, harjotti lauluopintoja Tukholmassa vuosina 1875-76 ja 1877-78.

[79] Palacky, "böhmiläisen historiankirjoituksen isä", tsekkiläisen kansallisliikkeen perustaja, se on tsekkiläisten Snellman.

[80] Kuinka ääretön suomenkielen halveksiminen tähän aikaan ja tässä tilaisuudessa oli, näkee siitä vastalauseesta, jonka 137 kansalaista maamme eri osista julkaisivat U. S:ssa 19 p. heinäk. Siitä seuraava ote: "Kun Suomen valtio suurella raha-avulla otti osaa tähän toimeen, oltiin vakuutettuna, että siitä syntyisi täydellisesti kansallinen näyttely, joka ulkomaalaisten silmissä nostaisi kansallisen arvomme ja kohottaisi oman luottamuksen itseemme."

"Vaan vakuutuksessamme olemme pettyneet, toivomme eivät toteutuneet. Kohta kun kuulimme kertomuksen näyttelyn avaamisesta, muuttuikin jo mielemme raskaaksi, koska tämä julkinen toimi oli niin vieraanmuotoinen, kuin ei se olisi Suomessa tapahtunutkaan; ei sanaakaan suomenkieltä siinä lausuttu. Tämä raskas mieli on muuttunut katkeraksi harmiksi, kun itse olemme käyneet näyttelyä katsomassa. Kaiken mitä suomenkieleen tulee olemme nähneet niin laiminlyödyksi, että hämmästyksellä kysymme, onko tämä ollenkaan suomalaisia varten toimeenpantu. Vaikka kyllä sanomalehdissä ilmoitetaan, että suomenkielisiä luetteloita saa näyttelyhuoneen ovella ostaa, ei niitä kuitenkaan ole olemassa! Tämä puute tulee vielä tuntuvammaksi sen kautta, että suurin osa näyttäjistä ei ole näyttelyesineillensä pannut ilmoituksia maan molemmilla kielillä. Toimikunta näet on heittänyt tämän tärkeän asian näiden omaan mielivaltaan eikä ole sitten pitänyt huolta heidän harhauksensa oikaisemisesta. Onnenkauppaa on sekin, jos näyttelyhuoneessa olevilta palvelijoilta voi saada suomalaista vastausta kysymyksiin. Seuraus tästä on että suuren suuri joukko kansalaisia, jotka ovat käyneet tässä Suomen pääkaupunkiin toimeenpannussa näyttelyssä, ei ole monesta näyttelyesineestä voinut saada minkäänlaista selkoa ja toisista taas on saanut aivan hämäriä tietoja. Näistä kävijöistä ovat useimmat joko omilla varoillaan tai kuntien kustannuksella tehneet pitkän matkan, joka on heiltä mennyt melkein aivan hukkaan. Sen vaan ovat huomanneet, että se kieli, joka kansan varsinaisena kielenä pitäisi olla etupäässä, melkein kaikkialla on sysätty syrjään."

"Tätä nähdessämme saattaa meitä kansallistuntomme häpeämään ulkomaalaisten ja itsemme edessä." — —

Samaan aikaan väiteltiin sanomissa siitä, olivatko junankuljettajat, vaikka osasivatkin suomea, velvolliset vastaamaan kysymyksiin, joita matkustajat tekivät tällä kielellä. Eräälle matkustajalle, jolle muuan junankuljettaja oli kieltäytynyt vastaamasta suomeksi, oli kaksi asemapäällikköäkin sanoneet, että junankuljettaja oli oikeassa! — Olemme maininneet nämä seikat, koska ne räikeässä kuvaavaisuudessaan tekevät sangen ymmärrettäväksi, että ruotsinmieliset halveksivat suomalaisia teatteriharrastuksia. Mahtoihan heistä olla mielettömintä maailmassa vaatia suomenkielelle oikeuksia taiteen alalla, kun ei sillä ollut mitään oikeuksia käytännöllisessä elämässä.

[81] Bergbomin kirjoittamasta välikirjan alustelmasta näkyy, että Hrimalyn tuli toimia yhdessä ja vaihdellen Achtén kanssa. Kumminkin lienee edellisen kanssa sopimus tehty jälkimäisen tietämättä, ja tästä Achté — syystäkin — loukkaantui ja se taasen aiheutti, että taiteilijapari Achtén ja oopperan väli rikkoontui taikka höltyi. Käytettävänä olevat kirjeet eivät asiasta anna muita tietoja kuin mitä jo ennen on mainittu (kts. siv. 198, muist.), että nimittäin Jaromir Hrimaly se oli joka suositteli veljeänsä Bergbomille.

[83] Koska meillä yksityisessä kirjeessä (Wahlströmiltä tekijälle) on seikkaperäisempi esitys keisarillisten teatterissa käynneistä, otamme sen tähän:

"Vehkeiltiin voimien takaa. Sveesit tahtoivat saada keisarin luokseen, me samoin. Valtuusto esiintyi välittäjänä. Sen ehdotus yhteisestä juhlanäytännöstä herätti kuitenkin vaikeuksia ruotsalaisen johtokunnan puolella. Vihdoin selveni että kummankin teatterin oli esiintyminen itsenäisesti. Mutta kuinka saada keisarilliset Arkadiaan? siinä kysymys. Adlerberg, valtuusto y.m. olivat ruotsalaisen teatterin puolella. Meillä ei ollut ketään, siksi kun muistettiin rva Karamsin. Nti Emilie meni hänen luokseen ja puhui tähän tapaan: 'Te olette maamme ylhäisin nainen, seisotte lähellä valtaistuinta, olette nainen, jota H. M:nsa kuuntelee, ottakaa kotimainen taide käsiinne ja esitelkää suomalainen ooppera hänelle ja hänen korkealle perheelleen.' Vanha rouva ihastui ja teki voitavansa. Kumminkaan keisari ei kunnioittanut meitä käynnillään, niinkuin sanomista tiedät. Hän oli kyllä luvannut tulla, mutta sähkösanoma pakotti hänet palaamaan Pietariin, syystä kun Odessassa tai Kiewissä sotilasmeteli oli syttynyt serbialaisten hyväksi. Hallitsijan poika jäi kuitenkin eikä hän sitä katune. — Olimme parhaimman mukaan valmistaneet Arkadian. Lämpiö oli koristettu kasveilla ja matoilla sekä jätetty perintöruhtinaan käytettäväksi. Hän tulee puolisonsa ja seurueensa kanssa; talon ja seurueen johtokunnat frakissa ja valkoisissa huiveissa vastaanottamassa. Hän samoin kuin hänen ylhäinen puolisonsa tervehtii ystävällisesti meitä kaikkia. He lähestyvät aition ovea, jossa B. O. Schauman seisoo ja ojentaa Dagmarille erinomaisen kauniin kukkavihon, lausuen: 'Suvaitkaa vastaanottaa tämä kukkavihko kiitollisuuden ja ihailun osotteena siltä osalta kansaa, joka puhuu suomenkieltä.' Kun he astuvat aitioon, orkesteri virittää venäläisen kansallislaulun. Sen aikana kaikki seisovat, jonka jälkeen hurraa kaikuu salongissa. Korkeat vieraat kuuntelevat esityksiä jännitetyllä mielenkiinnolla; molemmat taputtavat hyvin usein käsiään, jopa huutavat neljä kertaa bravo, bravo! — Oltiin onnellisia ja kokoonnuttiin oopperakellariin juodakseen perintöruhtinaan ja hänen puolisonsa malja — Luonnollista on ettei koomillisia piirteitä puuttunut. Niin esim. oli Dagmar unohtanut jonkun päällysvaatteen jälkeensä. Vahtimestari otti sen ja sanoo perintöruhtinaalle suomeksi murtaen: 'äta vass' s.o. tämä on teidän!"

[84] Kirjeessä 21 p:ltä toukok. oli K. A. Winterhjelm rouvansa puolesta ehdottanut, että näyttelyn aikana toimeenpantaisiin suomalaisia puhenäytäntöjäkin, joihin tämä ottaisi osaa. Ruotsalaisessa teatterissa vieraili näet samaan aikaan Tukholman kunink. teatterin jäsenet Fredriksson ja nti Åberg, ja rva Winterhjelm olisi mielellään kilpaillut heidän kanssaan. Kun kirje saapui Helsinkiin, olivat Bergbom-sisarukset ulkomailla, ja kun se tuli heidän käsiinsä, oli liian myöhäistä ruveta muuttamaan valmiita suunnitelmia.

[85] Ennen mainitun (I, s. 141) Taavi Hahlin veli. Veljesten vanhemmat olivat Mäntyharjun rovasti A. G. Hahl ja hänen vaimonsa Maria Fredrika Tavaststjerna.

[86] Fredr. Cygnaeuksen tilauksesta nti Alma Engblom seuraavana talvena maalasi Dunckerin muotokuvan, joka säilytetään Cygnaeuksen galleriassa.

[87] U. S:ssa (24/7) luettiin "Mikkeliläisen" allekirjoittama pätkä, jossa sanotaan Mikkelissä niin suositun näyttämötaidetta, että hyvästi viihdyttiin teatterissa, vaikka oli "niin vari, että muutamat heikkoluontoiset pyörtyivät". Samassa moititaan Jeppeä huonona ja vanhentuneena kappaleena sekä sitä että annettiin vain 10 eikä 12 näytäntöä, mikä muka oli Vilhon syy. — Kun seurue lähti Mikkelistä, jäi Kallio sinne, ja Vilho kirjoittaa myöhemmin kuulleensa, että tämä olisi aikaansaanut hyökkäyksen häntä kohtaan.

[88] Tarkoittaa tietysti niitä perin kohtuuttomia ja kaikkea ymmärtämystä ja myötätuntoisuutta puuttuvia arvosteluja, joilla A. Ahlqvist sekä suomen- että ruotsinkielellä oli ahdistanut Kiveä.

[90] Nti Ingeborg (Inga) Malmström, 18-vuotias, oli pastori K. R. Malmströmin ja nti Hélène Conradi, 17-vuotias, merikapteeni J. J. Conradin tytär.

[91] Tahtoisin näyttää sinulle kaikki mitä sisässäni on, mutta kohtalo ei sitä salli!

[92] Kuvaavaa ajalle on että uusmaalainen osakunta julkisesti ilmoitti paheksuvansa mielenosotusta, samalla saattaen yleisön tietoon ettei kukaan sen jäsen ollut ottanut siihen osaa(!) — Sitä ennen oli saman osakunnan klubissa eräs sen jäsen ja kuuluisa taiteilija maalannut irvikuvan Ekmanin taulusta "Väinämöisen laulu", varustaen maalauksessa kuvatut haamut tunnettujen Suomalaisen teatterin ja oopperan jäsenten kasvoilla. Tätä irvikuvaa näyteltiin laulaessa tilapäistä runosepustusta, josta ainestemme joukossa on kaksi toisintoa — kumpanenkin sitä laatua ettei painattamista voi ajatellakaan.

[94] Näytännössä tapahtui pieni onnettomuus, joka ei kuitenkaan häirinnyt tunnelmaa. Kun Navrátil silmät sidottuina astui alas näyttämön perällä olevia portaita, nämä sortuivat maahan. Sentähden täytyi hetkeksi laskea esirippu. — Joku leikinlaskija sanoi tämän johdosta, että Suomalainen teatteri nähtävästi tarvitsee parempaa aineellista kannatusta.

[95] Kirjoitus on Morgonbladetissa merkitty tähdellä *, samalla merkillä kuin muut tämän ajan arvostelut oopperanäytännöistä. Näiden tekijä oli Snellmanin poika, silloinen filos.-maisteri (nyk. esittelijäsihteeri) J. L. Snellman. Tekijä tahtoi pysyä salassa, vaikkei se kokonaan onnistunut. B. O. Schauman, joka oli suomalaisen teatterin innokkaimpia ystäviä ja rva Achtén taiteen ihailijoita, ihastui niin Snellmanin kirjoitukseen, että hän painatti sen erikseen lahjottaakseen siitä kappaleita tuttavilleen. Nyt se tavataan painettuna J. V. Snellmanin kootuissa teoksissakin (Saml. Arb. IX s. 151).

[96] Esimerkkinä mainitsemme, että toisessa näitä konsertteja Ida Basilier lauloi aarian Traviatasta ja ruotsalaisen kansanlaulun "Klara stjärnor", jota itse säesti y.m., Naëmi Ingman aarian Robert Paholaisesta, Bruno Holm kavatiinan Tsaari työmiehenä oopperasta, Jaakko Passinen romanssin Fra Diavolosta, Nti Basilier ja Passinen Misererekohtauksen Trubadurista. Hrimaly oli säestäjä.

[97] Rainer Vuorio (Forsberg), nimismiehen poika Leppävirran pitäjästä, synt. 1856, ylioppilas.

[98] Valitettavasti tämä arvostelu ei ollut ainoastaan ensimäinen vaan viimeinenkin siinä lehdessä. Pari päivää myöhemmin tuomittiin näet Golos kahden kuukauden vaitioloon!

[99] Kohta sen jälkeen kun tämä arvostelu oli julkaistu aikakauskirjassa, kohtasi sitä senssuurin puolelta samanlainen rangaistus kuin ennen Golosta. Hra Golovin ei kumminkaan hämmästynyt; hän kirjoitti vielä kolmannen arvostelun, joka painettiin aikakauskirjaan Sewernaja Swjäsda.

[100] Tietysti oli muitakin syitä, miksi erittäin ruotsalainen yleisö lakkasi käymästä Arkadiassa. Mainitsemme vain Yölepakko-jutun (kts. ylemp. s. 287). Jalava lausuu muistoonpanoissaan, että pääkaupungin ruotsinkiihkoinen yleisö Yölepakko-jutun jälkeen "melkein tykkänään lakkasi käymästä Suomalaisessa oopperassa, vaikka siellä esitettiin kappaleita semmoisia kuin Hugenotit, Taikahuilu, Fidelio y.m. Sitä vastoin voitiin esim. Matami Angotin tytärtä Uudessa teatterissa antaa enemmän kuin 25 kertaa eli, niinkuin Hbl. sanoi, Helsingin yleisö vietti hopeahäitään Matami Angotin tyttären kanssa."

[101] Tarkoittaa nti Elfvingin tekemiä paperikukkia, joita käytettiin koristustarpeisiin.

[102] Kirjoitus on osa pitemmästä sarjasta, jossa kuvataan suomalaisuuden kehitystä kymmenen vuoden kuluessa. Nimimerkkiä ei ole, mutta maisteri O. W. Forsman, joka vuonna 1877 oli lehden päätoimittaja, on hyväntahtoisesti ilmoittanut, että tekijä oli E. G. Palmén.

[103] Luultavasti tarkoitetaan tällä sitä poikamaisuutta, josta olemme kertoneet I. s. 273 (muist.) ja joka tapahtui ennen suomalaisen näyttämön perustamista.

[104] Samaan aikaan kun venäläisten vuokrasopimus Arkadian entisten omistajain kanssa oli loppunut, alettiin rakentaa venäläistä teatteria Boulevardin varrella.

[105] Morgonbladet, joka myöskin painatti kirjoituksen, liitti tähän kohtaan seuraavan muistutuksen: Tässä täytyy meidän esittää vastalauseemme tekijän meidän mielestämme aivan väärää syytöstä vastaan. Vihollismielisyyden ylläpitämiseen ei suinkaan sanomalehdistöllä ole pääsyy, vaan erinäisillä syrjäkunnilla (kotterier) yleisössä.

[106] Ruotsalaisessa lehdessä Nya Dagligt Allehanda (1/5) Emil von Qvanten arvostelee ankarasti "Yölepakkoa", joka keväällä oli esitetty Tukholman Pienemmässä teatterissa. Sen johdosta hän myöskin koskettelee teatterirettelöitä Helsingissä. Hän asettuu ehdottomasti meidän ruotsinmielisten teatteripolitiikkaa vastaan, moittii sen offenbachinsekaista ohjelmistoa ja vihamielisyyttä suomalaista oopperaa kohtaan sekä ennustaa samoin kuin Topelius, että kolmas tulee ja ottaa kaikki haltuunsa. Siten syntyy sovinto! — Myöskin Aftonbladetissa julaistiin tähän aikaan kirjoitus "Kultuuritaistelusta Suomessa", jossa kerrotaan teatterikilpailusta. Järkevä kirjoittaja, joka käyttää valtiopäivä-asiakirjoja y.m. lähteenään, ei hyväksy ruotsinmielisten menettelyä ja ennustaa: jos ruotsalaisen sivistyksen edustajia vastaan syvä vastenmielisyys ja epäluulo leviää, ei se voi olla vaikuttamatta niihin ystävällisiin suhteisiin, jotka tähän saakka ovat vallinneet Ruotsin ja Suomen välillä.

[108] Nämä olivat pöytäkirjan mukaan: "Ruukinpatruuna A. Ahlström, kauppias R. Rissanen, maisteri E. Avellan, maanviljelijä H. Jaatinen, varatuomari E. Boehm, maisterit V. Löfgren ja K. Elmgren, lehtorit J. Krohn ja A. Streng, kamreeri A. V. Helander, maisteri J. Ekroos, eversti A. Järnefelt, majuri F. Cajander, kamreeri O. Avellan, professori Th. Rein, kauppias R. Lukander, tohtori Jaakko Forsman, kamreeri A. Tavaststjerna, vapaaherrat J. ja G. A. Gripenberg, tohtori K. F. Ignatius, professori Yrjö Koskinen, maisterit A. Boehm, O. W. Forsman ja C. W. Churherg, reviisori K. F. Wahlström, maisteri A. Almberg, lakitieteen kandidaatti W. Eneberg, maisteri O. Lilius, professori O. Donner, varatuomari G. Liukkonen, maisteri L. Neovius, lehtori B. F. Godenhjelm, luutnantti H. Liikanen, maisteri T. Hahl ja kirjanhoitaja J. Enlund." — Puheenjohtajana toimi Almberg ja pöytäkirjan teki E. Boehm.

[109] Kirje on Aug. Hagmanilta tekijälle. Se alkaa katsauksella suomalaisuuden asemaan 1877 vuoden valtiopäivillä ja on esityksen mottona Edvin Avellanin edellisenä iltana lausumat sanat: Omnia ruunt in pejus. Kaikki kuvataan yhtä synkästi kuin teatteriasiat tekstissä. Kieltämättä asiat olivatkin huonolla kannalla, mutta kentiesi ansaitsee mainita, että kirjoittaja tähän aikaan yksityisistäkin syistä oli sangen synkkämielinen.

[111] Emilie oli kesäkuulla käynyt Turussa ja sieltä tultuaan jonkun ajan maannut sairaana.

[112] Heinäkuun 9. p. apteekissa alkanut tulipalo hävitti kokonaan kolme taloa ja vahingoitti kahta.

[113] Hilda Braxén, synt. Oulussa, nimismiehen tytär, oli tullut 19-vuotiaana syyskuulla 1876.

[114] V.t. lyseon lehtori, maisteri Hugo Ingelius. Muutoin toimi, Nervanderin tiedonannon mukaan, Å. P:n soitannonarvostelijana poliisikonttorin sihteeri, taitava urkujen soittaja, Emil Wahlman.

[115] Valitettavasti nti Conradi kivuloisuuden tähden ei enää voinut seurata oopperaa Helsinkiin, vaan erosi siitä.

[116] Lukuunottamatta kahta Alin pakinaa ja tekstissä mainittua muistutusta Å. U. ei muuta sisältänyt oopperasta kuin silloin tällöin tiedon: "Tänään esitetään" se ja se ooppera.

[117] Kuinka ruotsalaiset lehdet Helsingissä ja Turussa olivat samanmielisiä, huomaa siitä, että H. D. ei maininnut sanallakaan oopperan takaisin tulosta ja ensi näytännöstä. Vasta seuraavana päivänä arvostelija (se on tavallinen reportteri), kuultuaan yhden näytöksen, kertoi että näytäntö oli annettu ja käynyt epätasaisesti ja osottanut hätäistä harjotusta — vaikka tositeossa Martha sinä iltana oli sujunut erinomaisen hyvin.

[118] Kuinka puoluetunteet olivat herkät, todistaa se, että A. Schauman olisi ottanut osaa rahankeräykseen kaularengasta varten, jos siihen olisi kaiverrettu "suomalaisen taiteen ystäviltä", mutta kun kirjoitettiin "oopperan", niin hän ei voinut olla mukana!

[119] Aikomus oli kyllä ollut Porista lähteä Ouluun, mutta kun sieltä saatiin tieto että seurahuoneen sali oli vuokrattavana vasta elokuun keskivaiheilta, jäi matka kokonaan tekemättä.

[120] John Eliel Cajanus, synt. 1851, ylioppilas v:lta 1869, oli V. Cajanuksen nuorempi veli, joka 1870 esiintyi Jeanina Jeannetten häissä.

[121] Kirjeistä Bergbomille saadaan tietää, että Corsi, Dami ja Cotagni avustivat Holmia hänen tutkiessaan Don Juanin osaa.

[122] Että hallitus oli närkästynyt Ruotsalaisen teatterin ystäviin, ei ole kumma, sillä muun muassa Borgåbladetissa lausuttiin julkisesti ilo siitä, kuinka hallituksen tekemä fusiooniehdotus oli kumottu "hyvin mietityllä tempulla" (med ett välberäknadt schackdrag).

[124] Aie jäi toteuttamatta, luultavasti sentähden että Bergbomin Parisissa olo tuli paljoa lyhemmäksi kuin hän oli toivonut.

[125] Kirjeessä nti Elfvingille (25/7) Emilie kertoo asian ja mainittuaan "kunnon Ahlströmin" ystävällisen kirjeen hän lisää: "Olin niin liikutettu, että suorastaan aloin itkeä."

[126] Kolme kuukautta myöhemmin rva Seebach yhtä lämpimästi lausui saaneensa Suomesta oppilaan, jonka "sielussa hän oli tavannut muutamia omia jänteitään ja joka oli niin herättänyt hänen mielenkiintoansa, että hän nautinnolla haki esiin ja kehitti hänessä piilevät idut".

[127] Elias Kahra, synt. 1857 Alavudella, lukkarin poika, kansakoulun käynyt ja sitten soitantoa harjottanut Helsingissä, tuli jo 1875 syksyllä oopperaan, jossa suoritti pikku osia [Masetto Don Juanissa, Tuomari Marthassa, Wagner Faustissa, Notario Unissakävijässä, Notario Don Pasqualessa]; sitten puheosastonkin jäsen.

[128] Anton Kivinen (Franck), synt. 1858, kauppiaan poika Porista, käynyt kotikaupungin koulussa. Tuli tammikuulla 1878, mutta meni keväällä 1882 Helsingin ruotsalaiseen teatteriin; sittemmin hän vielä pari kertaa on ollut Suomalaisen teatterin jäsen.

[129] Kuinka intohimoinen kateus hiipi tämän innostuksen takana — siitä pieni esimerkki. Resetti-illan jälkeen sai nti Synnerberg erään rouvan ja neiden (Helsingin parasta "kermaa" — nimet jääkööt muistiinpanoihin tomuttumaan) laatiman kirjeen, jossa häntä kehotettiin menemään kiittämään rva Karamsinia kultakoristeesta, jonka tämä muka oli hänelle antanut. "Hakekaa suomalaisessa teatterissa, kyllä se sieltä löytyy." Kun laulajatar meni rva Karamsinin luokse, tämä sanoi ei mitään lahjottaneensa!

[130] Sopimus nti Fohströmin palkkiosta tehtiin vasta 22 p. jouluk. Silloin Almberg ja Wahlström kävivät asiaa varten hänen kodissaan. Laulajatar osotti heidät isänsä ja Augusta sisarensa luokse ja näiden kanssa sovittiin, että nti Fohström saisi 13,000 markkaa 25:stä näytännöstä. Jos hän laulaisi useammin, maksettaisiin siitä erikseen. Laulajatar sitoutui olemaan "tänä ja tulevana näytäntövuonna" laulamatta missään muussa Helsingin teatterissa kuin Suomalaisessa.

[131] Oikeudesta esittää ooppera maksettiin tekijäpalkkiota 300 ja kustantajalle Parisissa, Choudens père et fils, nuottien lainaksi saannista 800 frangia.

[132] Oopperain nimet ovat painetut kursiivilla silloin kun ne ensi kerran esitettiin, numero nimen jälkeen sanoo kuinka monta kertaa ooppera kunakin vuonna annettiin; numero sulkumerkkien välissä tarkoittaa että ainoastaan suurempia tai pienempiä osia oopperasta suoritettiin.

[133] Paitse Jeannetten häitten tekstiä ilmestyivät seuraavien oopperain sanat painettuina eri vihkosina: Trubaduri, Lucia, Norma, Fra Diavolo, Alessandro Stradella, Lucrezia Borgia, Faust, Fidelio, Hugenotit, Taikahuilu ja Don Juan. Jeannetten häitten suomentaja oli A. Rahkonen; toiset olivat A. Törneroosin (Tuokko) kääntämiä, joka sitä paitse lienee suomentanut useimmat painamattomatkin.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA 2 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.