The Project Gutenberg eBook of Vorna, by Eino Railo

Sopusuhtaisena ja kauniisti sinertävänä patsaana kohosi nuotion savu kuulaaseen ja aivan tyyneen aamuilmaan. Syyskesän hämärä ja kostea yö oli muuttunut kirkkaaksi ja kauniiksi aamuksi, antaen vain kaikkialla kimaltelevien kastepisarain todistaa äskeisestä kosteutensa runsaudesta. Nuotion päällimäinen tukki oli paksuudestaan huolimatta palanut melkein ontoksi ja oli parhaillaan kokoon riutumassa, osoittaen sen vierellä lepäävien miesten viettäneen pitkän ja levollisen yön. Vieläkin he nukkuivat raskaasti ja huolettomasti, raukeina rakovalkean tasaisessa hauteessa.

Toinen heistä — heitä oli nimittäin vain kaksi — oli pienenläntä, vanhemmanpuoleinen mies, jonka parrassa ja nahkalakin alta näkyvässä tukassa oli runsaasti harmaita haivenia. Mutta iho oli terveen tuntuista, vasken väristä, kuin ainakin sen, joka elää alituisesti ulkoilmassa, ja voimakasjänteisestä kaulasta saattoi päättää, että hän oli vielä parhaissa voimissaan ja pienuudestaan huolimatta sangen arvossa pidettävä vastustaja. Hänen pukunsa oli omituinen sekoitus muinaista suomalaisten pukua sekä nahkaa, ja saattoi nähdä, että hän oli ollut pakotettu itse sitä paikkaamaan niillä apuneuvoilla, jotka saatavissa olivat. Mutta sitä katsellessa kiintyi silmä kuitenkin hetimmiten hänen vyötäisillään olevaan vyöhönsä, josta hänellä riippui suuri tuohituppinen puukko, tulukset, useita isoja hampaita, kaikellaisia helyjä sekä koristeita, joiden laadusta ja tarkoituksesta ei ensi hetkessä voinut päästä selville. Kun katsoi siinä nukkuvaa ukkoa ja koetti saada lian ja ahavan läpi selkoa hänen kasvonpiirteistään, rupesi äkkiä tuntumaan, että tuo äijä tuossa oli enemmän kuin mitä vaatimaton ulkoasu saattoi antaa aihetta luulla.

Hänen toisella puolella nukkuva toverinsa oli nuori, pitkä ja harteikas mies, jonka kasvot herättivät heti huomiota jaloilla piirteillään. Ruokkoamattomasta tukasta, joka vaaleana ja tiheänä pursusi esiin hänen kairalakkinsa alta, ja kasvojen likaisuudesta huolimatta näki hänet heti kauniiksi ja miehekkääksi mieheksi, jonka vartalo pitkälläänkin todisti notkeutta ja voimaa. Hänelläkin oli vyössään pitkä puukkonsa, mutta ei kaikkia niitä muita koristeita, jotka toisella näyttivät olevan niin tärkeinä varusteina.

Petäjän oksassa nuotion vierellä riippui kaksi konttia sekä jousta ja nuolipussia; kaksi keihästä oli puuta vasten pystössä. Toisen keihään kärkeen oli pistetty mehevä punainen lihapalanen, ikäänkuin valmiiksi käristettäväksi. Vieressä männyn juurella olevat lihavarat sekä poronkarvatukot siellä täällä todistivat, että miehet olivat edellisenä päivänä hankkineet itselleen peuran lihaa muonaksi pitemmäksi ajaksi. Tyytyväisenä ja täysivatsaisena nukkui siinä niiden vierellä punainen pystykorva, väliin unissaan murahdellen. Kun vielä mainitaan pari kirvestä sekä joukko ruokatalouden alaan kuuluvia vehkeitä, on päästy selville pää-asiallisimmasta kalustosta tällä leiripaikalla, jonka sekasortoinen asu siellä täällä osoitti, että se luultavasti oli vasta edellisenä päivänä siksi valittu.

Täydellisessä turvallisuuden tunnossa olivat miehet nähtävästi levolle panneet ja yönsä viettäneet; varmaan se olisi kuitenkin hiukan häiriytynyt, jos he olisivat tienneet, että tuolta tuulen alta, rinteeltä heidän yläpuolellaan, kurkisteli paikalle varovasti ja aivan risunkaan risahtamatta mies, jonka kasvojen ilmeestä heti näki, että hän oli makaajille outo. Kummissaan ja säikähtyneenä, varovasti näreen takaa kurkottaen, hän sieltä katseli, aivan kuin ei olisi tahtonut saada kylläkseen heidän näöstään. Vihdoin huomattuaan lihaläjän äärellä nukkuvan koiran, joka ruoan paljoudesta velttona ja isäntäinsä rauhallisuuden sokaisemana ei viitsinyt pysytellä valveillansa, painui hän uudelleen nopeasti metsän peittoon lähtien kiireesti kulkemaan pois. Hänen puvustaan ja lyhyehköstä vartalostaan saattoi huomata hänet lappalaiseksi, vaikkakin lajiaan sopusuhtaisesti kehittyneeksi, suorasaariseksi ja kaunismuotoiseksi. Hänen pehmeät jalkineensa painuivat äänettömästi sammaleen, kun hän nopeasti katosi äärellä alkavan korven kuusikkoon, ja hänen kasvoillaan vilahtelivat vaihtelevat ilmeet.

Oliko nyt salainen aavistus sanonut molemmille erämiehille, että outo katse oli ollut lähellä, koska he ja pystykorva kapsahtivat äkkiä kaikin hereille? Vanhemman silmissä vilahti tuollainen äkillisellä silmäyksellä kaikki käsittävä epäluuloinen katse ja käsi tapaili sivulta keihästä ja kirvestä, kunnes samalla heräävä muisto ja taju sanoi, ettei ollut mitään vaaraa. Silloin lennähti makea hymy hänen hyväntahtoisille kasvoilleen ja hän käännähti naurahtaen vielä unen torkuksissa kamppailevaan nuorempaansa.

— Luulinpa totisesti, että pakanat ovat minun niskassani, sanoi hän. Olemme mekin miehiä, kun huoleti nukumme, vaikka saatamme olla ihan karhun pesässä. Nouse, Seppä, ja karistele nuoremmaksesi tuota petran palleata.

Ja näin sanottuaan kohosi puhuja pystöön osoittautuen harteikkaaksi, mutta silti keveän ja käppelän näköiseksi vanhahkonpuoleiseksi mieheksi, jonka sinisissä silmissä hymy ja hyväntahtoisuus tuntui olevan kuin kotonaan. Mutta hänen toverinsa kapsahti pystöön melkein käden avustamatta, notkeasti kuin jousi, ja vastasi mennen lihapalaa hakemaan ja venytellen voimakasta ruumistaan ja lihaksisia käsivarsiaan:

— Sekö täytinen meitä täällä ahdistaisi. Ja sanotaanhan, että sinulla, Lippo, on omat suojelijasi. Ne tietenkin panit illalla puolestamme valvomaan?

Lipoksi puhuteltu kohensi hymähtäen tulta parempaan liekkiin. Sitten hän sanoi toveriinsa katsahtaen:

— Tuo eilinen poro ei tainnut ollakaan villipeura, vaikka siksi luulit. Lappalaisen karjaa se oli, koska päästi siksikin lähelle, että nuolella sait haavoitetuksi. Vaikka lie ollut ihan mielikkiporo. Niillä on vielä näillä mailla laitumensa ja eteläisimmät valta-alueensa, joilla vain silloin tällöin verottajat käyvät. Miten ottanevat vastaan meidät, kun huomaavat, millä asioilla liikumme?

— Mitä heidän vastaanotoistaan, murahti nuorempi halveksivasti. Kun tulemme, niin tulemme, kun otamme, niin otamme, ja ei siihen heinäkengällä sanomista.

— Niin me sanomme aina, me, jotka etelästä tungemme tänne heidän asuinmailleen, sanomme väkevämmän oikeudella. Mutta mitä sanoo siihen heikko lappalainen, jota verottaa suomalainen, verottaa karjalainen ja venäläinen, ja joka pakenee kaikkien heidän edellään? Vääryyttä hän valittaa tehtävän, veristä vääryyttä. Näetsen minä, joka olen paljon heidän kanssaan elänyt ja heidän kodissaan asunut, olen oppinut huomaamaan, että laiha poikakin kärsii vääryydestä.

Ennenkuin nuorempi kerkesi muuttaa kiivaat olkapäidensä kohaukset uudeksi lappalaisten oikeutta halveksivaksi lausunnoksi, jatkoi Lippo metsään vilasten puhettansa matalalla äänellä:

— Älä ole tietääksesikään, vaan jatka työtäsi niinkuin ei olisi mitään tapahtunut. Tuolla on nyt lappalaisia tulossa aika parvi meidän leirillemme. Tulevat hiljaa kuin yllättääkseen, mutta ei ole pelkäämistä; minä kyllä pidän tässä keihästä varalla.

Äkäisellä haukunnalla ryntäsi koira tulijoita vastaan, jotka saapuivat hitaasti ja epäröiden yhä lähemmäksi nuotiota. Etupäässä tuli vanha ja ryppynaamainen mies, jonka puvusta saattoi päättää joksikin johtavammaksi henkilöksi. Hänen takanaan tuli tuo äskeinen nuori mies, posket vieläkin palaen sanansaatannan innosta ja nopeudesta. Kaikki olivat vaiti, mutta uteliaan ja kummastuneen näköisiä. Kun vanha lappalainen pääsi lähemmäksi, levisi keventyvä ilme hänen kasvoilleen ja hän tervehti murteellisella suomen kielellä:

— Terve sinulle, Lippo Suomalainen. Taasen läksit erämaillemme saalistamaan. Kuka lienee sinulla toverina?

Huomasi selvästi, että kaikki jäivät aivan hämmästyneenä katsomaan Seppää, joka muka vasta lappalaisen tervehdyksestä tulijat huomaten oikaisi komeata vartaloaan. Se näytti aivan kuin kasvavan täyteen pituuteen päästessään, niin että vanha lappalainen näytti kuin lahokannolta komean petäjän juurella. Mutta Lippo kiiruhti vastaamaan:

— Terve itsellesi, vanha Staalo. Entisille retkilleni läksin taas, mitenkäs muuten. Toverini tässä, nuori mies, Seppä on nimeltään.

— Sattui peura eilen tiellemme tähän tullessa. Nälkäisiä olimme ja siihen kolkkasimme. Sinunkohan oli?

— Paljo Staalolla peuroja, on vieraankin vara, sanoi lappalaisukko vastaukseksi lihoihin vilkaisemattakaan. Paljo vei rutto, paljo vainolainen, enempi vielä jäi. Luulin vainolaisiksi, kun Aslak-renkini teistä äsken minulle sanan saattoi, mutta nyt huomaan, että ystäviä, vanhoja tuttavia olittekin… toverisikin tässä, kun on kerran Lippo Suomalaisen seurassa. Olkaa tervetulleet vanhan Staalon kesäleirille saarelle salmen keskellä, kahden selän välillä. Kun tulette rannalle, niin huutakaa, haemme teidät veneellä yli.

Ja enempää puhumatta nyökäytti hän heille hiukan jäähyväisiksi sekä läksi hiljaa niinkuin oli tullutkin. Vaiti ollen ja väärillä säärillään omituisesti vivuten ja heitellen itseään eteenpäin seurasivat häntä muut, väliin uteliaasti vilkaisten taakseen; Aslak kulki allapäin ja synkän näköisenä, kuin olisi selittämätön pelko häntä vaivannut. Äkkiä pysähdytti hän Staalon:

Mutta ukko ei vastannut, vaan heilautti avuttomasti kättään lähtien uudelleen käymään.

Niin kauan kuin lappalaisia näkyi, tuijotti Seppä sanaa sanomatta heidän jälkeensä. Hänen kasvoiltaan oli hävinnyt niillä äskeisen keskustelun aikana ollut pilkallinen ja halveksiva ilme, ja sijaan oli tullut vakava ja miettivä sävy, joka aivan erikoisesti kaunisti hänen kasvojansa. Kun vihdoin lappalaiset olivat metsän suojaan kadonneet, kääntyi hän toveriinsa ikäänkuin selittäen:

— Näetsen, emmehän me mitään lappalaisilta ole aikoneet ottaakaan. Mehän otamme vain, minkä Mielikki suo, emmekä kellekään vääryyttä tee. Näetsen, minä en ole ennen lappalaisia oikeastaan nähnytkään, en ole tiennyt heitä tällaisiksi rauhan miehiksi.

— Ka se, ka se, rauhoitteli Lippo hyväksyvästi. Kyllä heitä nyt tulet näkemään, koska näkyy itse vanha Staalo näillä mailla vielä viipyvän. Kunhan pääsemme selville omista suunnitelmistamme ja leiripaikoistamme, niin menemme häntä tervehtimään. Minä olen hänen vanhoja tuttujaan, jopa niinkin, ettei ikinä siellä Lippo Suomalaiselta vieraanvara lopu, missä vanha Staalo on lyönyt pystöön kotapuunsa.

Ja hän unehtui ikäänkuin kesken puheensa mietteisiinsä. Mutta Seppä oli saanut paistoksensa valmiiksi ja valeli höyryävää lihapalaa parhaillaan suolavedellä, jota hänellä oli pienessä tuohilipissä valmiina. Makean näköisenä valui mehu mureasta lihasta, jota nälkäiset erämiehet pian ryhtyivät hyvällä maulla nautitsemaan. Tuuli oli herännyt ja puhalteli raikkaasti kauniin kirjavassa syysmetsässä, karehtien puitten välistä vilkkuvalla järven selällä ja tuoden mukanaan kosteata metsän tuoksua. Tuonne ylemmäksi harvalle jäkäläkankaalle ilmestyi harmaja porolauma, joka pian kiiruhti kuin keinuva aalto pois vieraitten näkyviltä.

II.

Lippo ja Seppä olivat erämiehiä etelästä, jotka olivat lähteneet ikäänkuin etujoukkoina ja vakoilijoina tarkastelemaan niitä pohjoisia seutuja, jotka olivat Oulujoen ja Iijoen latvavesien varrella. Paitsi pyyntiä oli heillä tarkoituksena ottaa selvää, mitä elämisen mahdollisuuksia täällä olisi, jos rintamailta muuten tuntuisi väljemmille asuma-aloille haluttavan. Siksi oli tarkoitus pysähtyä tänne yli talven ja kokea sen vaivat, tutkia seutuja ja pyyntipaikkoja sekä kaikin puolin ottaa selvää, minne oli asetuttava, jos tänne tultiin. Vanha kuuluisa tietomies ja eränkävijä, laajalti tunnettu Lippo Suomalaisen nimellä, oli mielellään yritykseen antautunut, koska hän oli ennenkin omilla Lapin matkoillaan ja menneillä seikkailuretkillään näilläkin syrjäisillä seuduilla pistäytynyt. Kun hänelle nyt lisäksi tarjoutui toveriksi nuori Seppä, mies voimakas ja vapaa lähtemään kuin taivaan lintu, oli hän uudelleen heräävällä innostuksella sonnustautunut matkaan tuonne erämaille, jotka alati kultaisina hänen mielessään kangastelivat.

Matkansa he olivat alottaneet vasta sydänkesän jälkeen, jolloin kevättulvat olivat pohjoisista joista tyystin laskeutuneet ja kulku siellä käynyt helpommaksi. Kevätpyynnistä he eivät olleet nyt muutenkaan suuresti välittäneet, sillä heidän teki mielensä nähdä, missä olivat luonnon heinämaat ruohoisimmat ja missä yleensä kaskimaat ja luontaiset karjalaitumet parhaat. Kalavedet he olivat huomanneet kaikkialla hyviksi ja maat karuudesta huolimatta mieluisiksi. Asutuksesta he eivät olleet nähneet sanottavasti mitään jälkeä, sillä kuljeskelevia lappalaisia he eivät asutukseksi katsoneet. Näitäkin oli heidän tielleen sattunut vasta nyt, kun he olivat jo tulleet melko pohjoiseen, sinne, jossa lappalaisia vielä näihin aikoihin ikäänkuin omilla maillaan kuljeskeli. Näille seuduille aikoivat he nyt asettua talvileirilleen, käyttäen alkavaa syyspyynnin aikaa riittävän muonan varaamiseen.

Aluksi oli Seppä tuntenut hiukan häiriytyvänsä siitä, että lappalaisia oli seudulle sattunut, mutta näiden nuotiolla käynnin jälkeen oli hän muuttanut mieltään. Hänessä oli herännyt noita hiljaisia ja ystävällisiä ihmisiä kohtaan erikoinen mielenkiinto, jonka aiheuttamaa uteliaisuutta hän koetti lappalaisten luo mennessä tyydyttää heistä Lipolta kaikellaista tiedustelemalla. Lippo vastailikin hänelle tarkoin, mutta ei ruvennut tekemään tällä kerralla selkoa siitä, missä oli vanhaan Staaloon niin perinpohjin tutustunut. Pianhan Seppä sitäpaitsi itse saisi nähdä väen, joka näytti olevan hänestä niin ihmeellistä.

Saatuaan tavaransa väliaikaisesti korjuun läksivät he sitten käymään lappalaisten majapaikalla. Kuljettuaan pitkin korkeata harjun selkämää pohjoiseen päin he saapuivat suuren vesistön rannalle, joka harjun kohdalla kapeni salmeksi; sen keskelle oli jäänyt pienehkö saari, jossa kasvoi harvakseen mäntyjä. Rannalle tultuaan he huomasivat, että lappalaisen varsinainen poronhoito, mikäli siitä saattoi vielä puhua näin aikaiseen, oli salmen etelärannalla; kun tuli aika vaeltaa edelleen pohjoiseen päin, aikoi lappalainen mennä laumoineen tästä yli viipyäkseen yhä kauemmin toisella puolella olevilla laajoilla jäkäläkankailla. Saarelta näkyi hänen kotansa savu ja kuului koiran haukuntaa sekä lasten ilakointia. Rannalla oli kalanpyydyksiä ja lappalaisten tarvekaluja kaikellaisia sekä ikäänkuin heitä odottamassa vene, jossa istui lappalaispukuinen nainen, melalla ajatuksissaan vettä liikutellen. Nähtyään tulijat kohotti hän hämmästyneenä päätänsä, jolloin kasvot tulivat selvästi näkyviin.

Seppä pysähtyi aivan vaistomaisesti naista katsomaan. Päähineen alta näkyivät tummat silmät, joissa oli omituista mustaa kiiltoa, mikä osoittaa lappalaiset oudoksi roduksi; pitkät tummat silmäripset antoivat katseelle erikoista syvyyttä, ikäänkuin se olisi tullut jostain kauempaa; kulmakarvat olivat sievästi kaarella, suu oli pieni ja punahuulinen sekä leuka miellyttävästi muodostunut. Kun tyttö, hämmentyneenä kahden vieraan miehen ilmestymisestä rannalle, nousi pelästyneenä veneensä perässä seisomaan, saattoi nähdä hänen olevan rodukseen solakan ja tavallista pitemmän. Puvussa oli kaikellaisia kirkkaita helyjä sekä koreita värejä, jotka todistivat hänen olevan rikkaan miehen kodasta.

Ärhentäen ryntäsi miehiä vastaan tytön koira, mutta Lippo selvitti pian aseman. Ujosti tarjoutui tyttö saattamaan miehet salmen yli isänsä kodalle — hän oli Staalon ainoa lapsi. Lippo istahti laitain päälle asettamalleen keihäälle. Seppä souti ja tyttö piti perää.

Vaieten kuljettiin näin hetkinen, kunnes tyttö vihdoin voittaen ujoutensa rupesi tiedustelemaan miehiltä heidän asiaansa ja muita kuulumisia. Hänen äänensä oli matalahko, mutta silti soinnukas ja pehmeä, ja hän päätti lauseensa usein pieneen epäröivään naurahdukseen, joka tuntui kuulijasta mieluiselta. Tyttö sillä ikäänkuin vähäksyi omia sanomisiansa, pyyteli anteeksi mahdollisia erehdyksiänsä, ja katseli taas ujosti perämelansa kärkeä, jolla hän sievästi ohjasi vähäistä purttansa salmen poikki. Lippo silmäili häntä ystävällisesti ja uteliaasti, väliin kysellen lapiksi, väliin suomeksi, jota tyttö murtaen haastoi.

Se kuulosti Sepästä niin yksinäiseltä ja surumieliseltä. Hän kääntyi katsomaan pitkin erämaan järven selkää, joka siinä syksyisen kylmänä ja kirkkaana levisi keltalehtevien rantain välillä. Maisemat olivat vaaroja ja laaksoja, vuoroin tummia havuja kirkkaita lehtimetsiä, kaislikkorantoja ja harvemmin kallioita. Ei ollut asutus vallan tiuhaa vielä hänenkään kotiseudullaan, mutta siitä huolimatta tuntui hänenkin erämies-mielessään äkkiä niin suunnattoman yksinäiseltä näillä karuilla ja kaukaisilla mailla. Tytön sanat kaikuivat hänen korvissaan avuttomilta ja voimattomilta.

— Ka se, lapsi, no, älähän nyt… Nähdessään tytön surun kiiruhti Lippo näin häntä lohduttelemaan. Hän näytti itsekin hymähtelevän katkerasti ja puoli pilkallisestikin sekä mutisevan partaansa vihaisesti. Seppä pysyi ujosti vaiti herkeämättä katsellen sievää peränpitäjätärtä, joka tuli hänen katseestaan hiukan rauhattomaksi, väliin kuitenkin ikäänkuin uhkamielisesti luoden silmänsä häneen. Siinä soutaessaan tunsi Seppä mielialansa omituisesti aavistelevaksi, ikäänkuin olisi seisonut korkealla vuorella ja tuijottanut alas laaksoon, voimatta kuitenkaan nähdä mitään, koska laaksossa pilveili sakea sumu. Mutta sumun keskeltä tuntui kuitenkin kuuluvan mieluisa pehmeä ääni niin kiehtovana ja houkuttelevana, ja sitä kuunnellessa syttyi toivo ja onnen aavistus mieleen. Mutta kaikki oli kuitenkin niin epäselvää, niin sumuista ja hämärää, ettei tiennyt läikähtelevistä mielikuvista sen enempää päättää. Samalla vene karahti rannan hiekkaan ja koirain rähinän seasta kuului vanhan lappalaisen tervetulleeksi toivottava hiljainen ja ystävällinen ääni.

Staalon kodassa paloi iloinen valkea ja haahloissa riippuvassa padassa kiehui kiivaasti lappalaisen ainainen ruoka, lihakeitto. Syksyinen ilta oli jo pimennyt, mutta päivän sijaan oli metsän reunan takaa kohonnut suuri, vaskenvärinen kuu, joka sopi näkymään suoraan kodan aukosta sisään, kun sen verho oli vielä alas laskematta. Sen valo kimalteli synkällä syvyydellä, välähdellen kirkkaalta hopealta varsinkin siellä, missä se sattui rannan kiiltävän mustaan kalvoon. Metsä seisoi ympärillä läpitunkemattoman tummana ja uhkaavana. Vaikka tuuli oli jokseenkin vaimennut, kuului sen suhina kuitenkin vielä saaren petäjäin latvoista ja taivaalla se ajeli nopeasti pilven hattaroita ohitse kuun ja ylitse sinertävän ilman kannen.

Laila oli mennyt johonkin, sillä hänen nauruansa ei enää kuulunut. Seppä huomasi sitä jännityksellä odottavansa sekä seuraavansa vain puolinaisesti Lipon ja Staalon harvasanaista haastelua. Aslak tuossa tuijotti häneen edelleenkin oudosti ja sanattomana, aivankuin vihaisesti, hänkään keskustelua tarkemmin kuuntelematta. Oli kuin olisi häntä vaivannut joku raskas ajatus. Vaistomaisesti Seppä aavisti, että nuo tunteet saattoivat johtua jollain tavoin siitä, että hän oli joutunut Lailan läheisyyteen, että Aslak, jonka hän oli ymmärtänyt Lailalle hyvin läheiseksi, pelkäsi tästä itselleen jotakin vaaraa koituvan. Ja tarkemmin asiaa ajatellessaan täytyi hänen myöntää, että sellainen tunne oli Aslakin kannalta aivan luonnollinen, sillä Laila oli jo näinä muutamina tunteina ehtinyt tehdä häneen syvän vaikutuksen. Kuitenkin tunsi hän sydämensä kaikista aikomuksista puhtaaksi sekä Aslakin levottomuuden aiheettomaksi, joskin hän joka tapauksessa oli joutunut heti tällä saarella, näiden omituisten ihmisten joukossa, ikäänkuin lumojen valtaan.

Häntä tahtomattaankin hiukan värisytti siinä istuessaan ja salavihkaa katsoessaan isäntänsä käppyräistä olentoa. Tuossa taljalla hänen takanaan näkyi olevan kannus, jolla lappalaisten sanottiin salattuja tiedustelevan. Ja ukon vyöllä riippui kaikellaisia pieniä kapineita, joiden käyttöä hän ei voinut arvata, mutta joista hän metsämiehenä tunsi yhden karhun kulmahampaaksi. Se olikin hyvä suoja pahoja silmiä ja kateita vastaan. Mutta tuo toinen hammas… vaikka olisi ruumiilta ryöstetty?

Seppää oli luonne ja raikas ammatti estänyt vajoamasta mihinkään alhaiseen taikuuteen, vaan oli hän muodostanut Lipon oppilaana itselleen oman metsämiehen-uskonsa, jossa oli sekaisin papin opettamaa Kiesuksen uskoa ja vanhoja taattuja Tapion ja Mielikin lepytys-lukuja. Lippo oli selittänyt, että pappi saattoi hyvinkin olla oikeassa, että Kiesukseen uskomalla ja häneen turvaamalla saavutetaan iankaikkinen elämä; hän, Lippo, joka satoja kertoja oli nähnyt maallisen elämän turhuuden ja ihmisvoiman mitättömyyden, oli ikäänkuin oman kokemuksensa perusteella tullut sen uskoneeksi, mutta tarvitsiko silti hylätä vanhoja rakkaita haltioita, veden ja metsän väkeä, jotka ammoisista ajoista olivat siveätä erämiestä suosineet?

Vanha lappalainen oli ensin ikäänkuin hiukan hämillään, mutta vastasi sitten huolestuneena:

— Turvallisempaa on. Kun aamulla näin sinut nuotiolla, niin tuntui kuin olisi hyvä haltia sinut juuri tänne turvakseni ohjannut. Olen varma, että asetut puolelleni, jos väkivaltaa uhataan. Niinkuin kerran ennenkin teit.

Uteliaana kiintyi nyt Seppä seuraamaan lappalaisen selitystä. Aslak, jolle asia näytti olevan tunnettu, tuijotti synkkänä eteensä. Ulkoa kuului koiräin meteliä ja lappalaisten huutoja. Lailaa ei vieläkään näkynyt.

Hänestä olikin kysymys. Seppä kuuli nyt, ettei tyttö ollut herättänyt vain hänen huomiotansa, vaan oli kuulu laajalti, vieläpä vierastenkin keskuudessa. Niinpä oli viime talvena karjalainen lapinkävijäjoukko Staalonkin luo pysähtynyt ja vaatinut veroja, koska olivat muka nämä maat nyt novgorodilaisten omia. Hädissään oli hän koonnut kaikki, mikä oli vaatijoille silloin kelvannut, mutta silti eivät olleet hurjat sissit olleet tyytyväisiä. Heidän johtajansa, nuori ja suuri mies, komea kuin mikä, mutta kovin hurjaluontoinen, oli sattunut huomaamaan Lailan ja vetänyt hänet esiin katsottavakseen. Oli ruvennut siinä tyttöä hyväilemään, jolloin Lailan veli kiiruhti hätään. Pilkaten oli silloin joku häntä sotakirveellään huitaissut, niin että siihen poika kuoli. Äitinsä pakahtui kauhusta paikalle. Lippo kuunteli päätään nyökytellen; Seppä tunsi, kuinka suuttumus ja raivo paisutti hänen rintaansa. Mistä se johtui, sitä hän ei itselleen myöntänyt, sillä hän oli ennenkin vihastumatta kuullut heimolaistensa, jopa omain kyläläistensäkin lappalaistytöille tekemästä väkivallasta. Nyt se tuntui hänestä aivan käsittämättömältä, teolta, joka oli kuolemalla rangaistava.

Hurjain verottajain kiivas luonto olisi leimahtanut ilmiliekkiin, ellei itse johtaja olisi samalla heitä ja itseään hillinnyt. Katsoen pitkään valittavaan ja rukoilevaan tyttöön, hänen kuolleeseen veljeensä ja äitiinsä, heitti hän Lailan luotansa ja komensi miehensä lähtemään. Mutta ennen poistumistaan sanoi hän Staalolle:

— Säästä häntä, älä vaadi leikkikaluksesi. Poikani ja vaimoni tapoit, anna edes viimeisen lapsen jäädä.

Niin hän siitä sitten kuitenkin taipui lähtemään yksin, mutta uhkasi tulla pian ja viedä, koska on hänellä siihen halu ja valta. Siitä asti on eletty ainaisessa pelossa, että milloin uhkauksensa toteuttaa. Olisi siirryttävä lännen ilmalle tai pohjoiseen, mutta monet seikat tekevät sen toistaiseksi mahdottomaksi. Kesän ajaksi oli hän asettunut näin saarelle, ettei toki arvaamatta kimppuun pääsisi, ja kaukana olivat hänellä vahdit vaanimassa. Siksi oli heidätkin niin äkkiä huomattu, ja jos olisivat niitä samoja verottajia olleet, niin tappaa olisi koetettu siihen nuotiolle.

Äkkiä vanha Staalo hypähti seisomaan. Hänen kasvoilleen ilmestyi huolestunut ilme ja hän näytti ikäänkuin kuuntelevan. Huolestuminen muuttui pian mitä suurimmaksi levottomuudeksi ja hätäisenä ryntäsi hän ulos, mistä heti kuului hänen kiivas kysymyksensä:

Aslak ja Seppä olivat kiirehtineet hänen jälkeensä. Kuu oli peittynyt pilveen, niin että ulkona vallitsi synkkä pimeys. Aluksi he eivät voineet nähdä mitään, kunnes huomasivat toisen kodan huipulta säkeniä ja kuulivat sieltä ääniä. Seppä oli heti tuntevinaan joukosta Lailan naurun ja rauhoittui samalla. Jo kiiruhti sieltä Staalokin takaisin palauttaen vieraansa kotaansa ja pyydellen anteeksi hälyytystään. Mutta Lippo sanoi:

III.

Tuo käynti lappalaisten asunnolla oli vaikuttanut Seppään tavattoman väkevästi. Tekipä hän mitä hyvänsä, näki hän aina silmissään tuon kauhunäyn Lailan veljen ja äidin surmasta sekä tyttöä itseään uhkaavasta kohtalosta. Silloin aina veri rupesi kiivaammin hänen suonissaan virtaamaan ja tietämättään alkoi hän käydä, soutaa, tai tehdä mitä muuta sattui silloin tekeillä olemaan, niin tuimasti, että Lippo sai usein aihetta sitä kummastella. Ja kun kiihtymys sitten meni ohi, ilmestyivät mielikuvitukseen tilalle Lailan miellyttävät kasvot, kiitollisina, surumielisesti hymyilevinä, vilahtivat hetkeksi vanha lappalainen ja Aslak, kunnes aivot jälleen rupesivat pohtimaan Vornan mittaa ja voimia sekä vertailemaan omia niihin.

— Äläpäs röyhistele rintaasi, nuori mies, niin ylpeästi, varoitteli häntä silloin Lippo katsellen merkitsevästi häntä tuuheitten kulmakarvainsa alitse.

Ja hän säpsähti ja pelkäsi, että jokohan ukon vietävä arvasi hänen salaiset ajatuksensa, joissa mieli alati askarteli.

Muuten hänestä tuntui kuin olisi koko seutu äkkiä käynyt hänelle ikäänkuin tuttavammaksi ja olo siellä mieluiseksi. Tutustuminen lappalaisen perheeseen ja heidän elämäänsä, se hyväntahtoisuus ja avomielinen turvattomuus, jolla he olivat häneen suhtautuneet, oli kerrassaan voittanut hänet heidän ystäväksensä. Kun lappalaiset tämän huomasivat, riensivät he kilvan osoittamaan heille suopeuttansa kuvaten tarkoin seudut, antaen tiedot apajavesistä, parhaista riistamaista, salaisista salojoista, joissa asui kallisnahkaisia majavia, sekä neuvoja siitä, mitkä pyytökeinot he puolestaan olivat näillä seuduilla parhaiksi huomanneet. Niin saivat tienraivaajamme hyvyydellään ja inhimillisyydellään lyhyessä ajassa selville kaiken sen, mihin heillä muuten olisi mennyt kuukausimääriä. Innolla ryhtyivät he nyt itselleen talviasuntoa varustamaan.

He tiesivät lappalaisten kertomuksista, että vaikka näillä seuduilla ei ollut mitään vakinaista asutusta, vihamieliset ryöstöretkikunnat silti saattoivat tännekin sattua retkillään puoleen ja toiseen vaeltaessaan. Siksipä Lippo, joka oli rauhan mies, valikoitsi Staalon avulla syrjäisen luoksepääsemättömän paikan tehdäkseen tällaisten epämiellyttävien vierailujen vaaran niin pieneksi kuin suinkin. Ahtaaseen korpilaaksoon, kahden korkean ja louhikkoisen harjun väliin, rakensi hän nyt talvimajansa, mikä kävikin sangen helposti päinsä Sepän voimalla ja lappalaisten ruokavaroilla, öiden yhä kiihtyvä kylmyys panikin parempaa suojaa toivomaan.

Sinne laaksoon, aivan tuuheaan kuusikkoon ja sakeaan näreikköön, jonne ei tärkeättä asiatta kukaan kulkija viitsinyt tunkeutua, rupesi Lippo rakentamaan pientä eräsaunaansa. Muutaman nurkkakiven varaan salvoi hän suurista petäjähirsistä koirankaulalle ja lyöden lujasti sammalia rakoihin kolmisyltäisen tupasen. Laittoi siihen ovi-aukon toiseen pieleen maahan kiukaan, perälle halotuista hirsistä lattian ja lopuksi ylemmäksi lauteet, joilla kelpasi kiukaan antamassa viiltävässä lämmössä ojennella. Kun talvi satoi syvät nietoksensa tuvan ylle ja ympärille, oli se kuin salainen lämmin luola, jossa hauskassa kodikkuudessa eli kaksi kontiota; vain luukusta tai reppanasta pakkasilmaan kohoava utu ilmaisi, että elämää oli tuossa matalassa hirsimajassa. Kun he saivat asuntonsa valmiiksi, vihkivät he sen palvelukseensa Lipon puoli-ääneen lausumilla onnentoivotus-luvuilla ja perinpohjaisella kylpemisellä, jonka suoma nautinto olisi ollut täydellinen, jos vain olisi ollut vastoja kesän lehtevimmältä ajalta varattuna.

Mutta tuon tuostakin kesken rakennustyön ja pyydysten virityksen tuli Seppä levottomaksi, tempasi jousensa ja keihäänsä sekä läksi liikkeelle painuen korven peittoon. Silloin hän vaelsi kiivaasti pitkin erämaita kaataen tielleen sattuvaa riistaa, tai kiiruhti lappalaisten leirille, jossa hän saattoi tuntikausia katsella heidän elämäänsä ja Lailaa, joka hyöri naisten joukossa iloisena ja virkeänä. Keihääseensä nojaten hän siinä äärellä seisoskeli vaihtaen silloin tällöin harvan sanasen Staalon tai Aslakin kanssa, mutta kuitenkin enimmäkseen mietteisiinsä hautautuen. Lappalaiset häntä hiukan arkailivat, sillä hänen käytöksessään ei ollut tuota luottamusta herättävää hilpeätä ystävällisyyttä, joka Lipon teki heille niin mieluiseksi. Usein hän siinä itsekseen aavisteli, millaiseksi kehittyisi tämä heidän yhteis-elämänsä, ja sattuisiko vielä seudulle tulemaan Vorna, tuo karjalaisten kuulu johtaja, joka oli uhannut viedä Lailan omakseen.

Ja aina pitkinä pimeinä puhteina, jolloin pyydysten valmistus ei työtä antanut, hän askarteli aseittensa kimpussa, lujittaen keihäänsä vartta ja jäykistäen jousensa selkää, jota ei entiselläänkään Lippo-vanhus jaksanut vetää vireeseen. Mutta Seppä tuntui aivan kuin yhäkin voimistuvan näistä puuhistaan, sillä kun hän pisti vyössään riippuvan jousenvekaran koukut jänteeseen, niin yhdellä keveällä vartalon oikaisulla oli jänne nutiluun pykälässä ja teräskaari pelottavassa vireessä. Kauemmas kuin muut lennättikin Seppä pitkät vasamansa, joiden teräskärjet tunkivat saaliiseensa luutkin ruhjoen.

Suurimmalla mielenkiinnolla kaikista seurasi näitä Sepän asetöitä ja voimain näytteitä lappalaisnuorukainen Aslak. Hän saattoi ilmestyä äkkiä heidän tupaansa tai työmaalleen, liittyä heidän seuraansa, kun he hiihtivät pyydyksilleen, ja vaiti ollen katsella heidän puuhiansa. Hänen villin mustista silmistään vilahteli milloin kummastunut, milloin vihainen katse, kun hän näki Sepän suorittavan töitä, jotka olivat hänelle mahdottomia niissä vaaditun voiman takia. Aslak oli kyllä lappalaiseksi norja ja voimakas, näöltään suorastaan kaunis mustine hiuksineen ja kiiltävine silmineen, ja pienehköä joustaan sekä keveätä sauvakeihästään käytteli hän mitä suurimmalla taitavuudella, mutta häntä ei voinut silti lähimainkaan verrata tuohon vaaleatukkaiseen suomalaiseen urokseen, joka tavallaan oli kuin rotunsa ruumiillinen täydellisyys. Väliin tuli saapuville hänen mukanaan Lailakin, keveästi hiihdellen koreassa peskissään ja neljän ilman lakissaan. Silloin syntyi heti korvessa Sepän ja hänen välillään raikasta ja iloista kinastelua, jota Lippo ja Aslak vaiti kuuntelivat. Kuta iloisemmaksi kävi Lailan nauru ja Sepän hitaasti tuleva leikki, sitä miettiväisemmän näköiseksi kävi Lippo, tuon tuostakin Aslakiin ajatuksissaan katsahtaen.

Kokeneena miehenä ymmärsi Lippo hyvin, mitä tästä kaikesta, vaikka vielä itse asianomaisten sitä tietämättä, saattoi kehittyä. Staalo oli hänelle kertonut, että Laila oli luvattu Aslakille, joka oli hänelle kaikin puolin sopiva pari. Sepän saapuvilla olo saattoi pahasti häiritä tätä tytön ja pojan onnellista ja rauhallista suhdetta, vaikka Seppä ei antaisikaan siihen mitään suoranaista aihetta. Ja vihdoin oli muistettava se uhka, minkä Vornan ryöstöaie aiheutti heidän kaikkien rauhalle ja menestykselle alkaneen talven aikana. Siinä kolmen nuoren perässä verkkaan hiihtäessään huomasi nyt Lippo Suomalainen, että synkimmässäkin erämaassa saattoivat ihmissydänten ristiriidat aiheuttaa mitä vaikeimpia yhteentörmäyksiä.

IV.

Eräänä syystalven hämäränä päivänä, jolloin kireä pakkanen parhaillaan lujitteli järven jääpeitettä, askarteli Seppä jotakin majansa edustalla. Lippo oli pistäytynyt järven toiselle puolelle kokemaan siellä erään puron viidakkolaaksossa olevia riekon rihmojaan, joilla hän ikäänkuin tärkeämmän pyydön ohella piti heitä tuoreessa lihassa. Siinä kumarassa työskennellessään oli Seppä kuulevinaan takaansa hiljaista kähnimistä ja kääntyi tuota katsomaan. Hän säpsähti hiukan nähdessään siinä Staalon seurueen noidan hymy huulillaan hänen työtään katsomassa.

Seppä ei voinut tuota miestä sietää. Syytä siihen hän ei itsekään tiennyt, ellei hänen vastenmielisyytensä ollut saanut alkuaan siitä, ettei hän voinut hänen noitatemppujaan pitää missään arvossa. Hän oli kerran sattunut kodalle, kun siellä juuri noita oli maannut lovessa, vaahto suusta pursuten. Mitä hän tainnostilastaan herätessään oli ilmoittanut, sitä ei Seppä tiennyt, mutta jotakin Lailaa koskevaa se oli ollut, koskapa Staalo oli ollut sen jälkeen yhä enemmän mietteissään. Hän oli kuullut, että joka kerta kun noita arpoi kannuksellaan Lailan kohtaloa, putosi rengas manalan tielle, aina kuljettuaan vastapäivään, mikä oli erittäin huono merkki. Vaikka tämän ei olisi pitänyt suinkaan olla noidan vikaa, inhosi Seppä häntä kuitenkin kuin jotakin pahan ilman lintua, varsinkin vielä sen jälkeen, kun hän oli sattunut näkemään noidan epäjumalalle uhraamassa saaren metsikössä. Niinpä hänelle nytkin lennähti heti paha aavistus mieleen, kun hän näki miehen.

Tämä tervehti häntä nöyrästi toivottaen onnea työlle ja kysyen sitten, oliko Lippo tietotarkka kotona.

Seppä oikaisihe ja katsoi miestä pitkään. Tämä näytti suorastaan kutistuvan hänen kiinteän silmäyksensä edessä, mutta kiiruhti siitä huolimatta selittämään:

— Sallinet sanoa, että paha aavistus oli minulla äsken tuolla kodallani. Istuin siellä yksin tuleni äärellä ja naputtelin kannustani, kun äkkiä minulle sanottiin: mene ja katso, missä on vanha tietotarkka. Heti arvasin, että henki tarkoitti Lippo Suomalaista, sillä hänet tunnen vanhastaan tietotarkaksi. Kun ei ole täällä terveenä kotona, vaan on yksin pyydyksillä, niin ehkä on joutunut vaaraan.

— Valehtelet mies, ärjäsi Seppä, joka äkkiä tunsi mitä suurinta levottomuutta ja täten kiitoksen sijasta palkitsi noidan palveluksen tuolla tavalla. Tämä kuitenkin vain hymähti nöyrästi ja sanoi:

— Totta on. Ota sukset ja käy Lippoa katsomaan, sillä ei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua.

— Hyvä kun sanot, selveni nyt Seppäkin. Hän salpasi tupansa, otti jousen selkäänsä, kirveen vyöhönsä, lihaa laukkuunsa sekä saatuaan sukset jalkaansa ja keihässauvansa käteensä potalsi voimakkaasti myötämaata järvelle päin. Noitaeukko jäi syvin miettein tuijottamaan hänen jälkeensä. Talvinen päivä hämärsi jo tuntuvasti, metsän ranta oli hukkumaisillaan pimeään kaukaisuuteen ja pakkaslumi kirahteli kipeästi somman tiessä Sepän voimakkaasti pitkin järven selkää painaltaessa kohti Lipon riekko-maita.

Jäljet olivat aivan selvät ja Lipon latu jo monesta hiihdännästä kovettunut. Tästä hän oli nytkin mennyt ja lylyään verkalleen lykkinyt. Rannassa oli hän töyrään yli noustuaan kääntynyt vasemmalle, painunut koivuvesakkoon, jossa hänen rihmansa olivat. Tuossa hän oli seisauttanut sauvainsa nojaan, jotka olivat painuneet syvälle lumeen, ja luultavasti erämiehen tavoin kuunnellut kauan ja tarkoin, kuuluisiko mitään ääniä, hyviä tai pahoja. Mitään ei liene kuulunut, koskapa hän on jatkanut matkaansa yhtä rauhallisesti. Niin oli hän tullut niittypurolleen, jonka vesakkoon hän oli riekkovihinsä laittanut. Tuossa oli hän noussut suksiltaan, nähtävästi korjannut riekon laukkuunsa ja laittanut ansan uudelleen kuntoon, sitten taas toiselle ansaryhmälle mennäkseen.

Seppä oli juuri kiljaisemaisillaan Lipon nimeä, kuulustaakseen, oliko hän vielä lähistöllä, kun omituinen epäluuloinen varovaisuus estikin häntä sitä tekemästä. Hiljaa läksi hän edelleen seuraamaan Lipon latua, kunnes tuli suurelle riekkotarhalle, jonka ukko oli säännöllisesti riekon aidoilla aidannut ja täyteen ansa-aukkoja rakennellut. Ensimäisessä aukossa oli riekko ollut, koska ukko oli siinä suksiltaan hypännyt, mutta mihin hän siitä oli kääntynyt, ei Sepälle ollut ensi hetkessä selvää.

Lumi oli siinä tannertunut kuin monen jalan sotkennasta, mutta latuja läksi edelleenkin vain yksi. Mutta sitä vain askeleen hiihdettyään huomasi Seppä, että vaikka latuja olikin vain yksi, oli hiihtäjiä silti ollut tästä alkaen useampia. Aivan ansan ääressä, tiheän näreen juurella, oli joku kyyröttänyt ja nähtävästi siitä hyökännyt Lipon päälle, kun tämä oli kumartunut pyydystänsä laittamaan. Hetkinen oli siinä sitten temmelletty, kunnes Lippo-ukko oli nujerrettu ja saanut lähteä jatkamaan riekko-retkeänsä hiukan pitemmälle kuin oli aikonut. Kiireesti Seppä potkaisihe latua eteenpäin, nähdäkseen, minne oli matka suunnattu.

Lipon latu oli menty loppuun saakka, mutta siitä oli lähdetty suoraan poikkimaisiin itää kohti, joten ilman muuta oli siis selvää, ketä nuo kävijät olivat. Mutta miksi eivät olleet Lippoa heti tappaneet, kun tilaisuuden saivat, sitä ei Seppä voinut ymmärtää, sillä se oli näissä asioissa ollut heimolaisten tavallisin menettelytapa toisensa kohdatessaan. Olipa kuinka tahansa, Lippo oli pelastettava hinnalla millä hyvänsä, koska kerran hengissä näytti olevan. Ja Seppä tunsi, että hän kyllä pystyi siinä suhteessa tekemään kaikki, mitä näissä oloissa tehtävänä oli, ryhtyen järjestelmällisesti parasta menettelytapaa miettimään.

Kun ukko oli lähtenyt pyydyksilleen jo aamulla ja ensiksi juuri näille ansoille, tiesi Seppä siitä, että hänen vihollisensa olivat jo hyvän matkan päässä. Siksi hän nyt lähtikin äkeällä vauhdilla heidän jälkiään myöten hiihtämään erikoisesti varomatta, sillä hän arvasi, että ryöstäjät painaisivat nyt kiireesti ja taakseen katsomatta eteenpäin pakottaen Lipon hiihtämään välissään samaa vauhtia niin kauan kuin jaksoi. Siksipä Seppäkin painalsi hurjaa vauhtia hyvää latua pitkin, mäkeä ylös, toista alas, läpi korpien ja poikki kankaiden, mielessä synkkä viha ja päättäväisyys. Vasta kun sysipimeä yö teki kulun ja jäljillä pysymisen vaikeaksi, haki hän ladun syrjää jonkun matkaa hiihtäen itselleen piilopaikan kahden kallion lomasta, suurien korpikuusien varjosta. Sinne uskalsi hän varustaa itselleen pienen tulen ja yöpaikan siinä toisella silmällä torkahtaakseen ja päivän sarastusta odottaakseen. Erämaan talvinen yö ympäröi häntä katkeamattomalla ja syvällä hiljaisuudellaan. Taivas oli mennyt pilveen, koska ei näkynyt tähtiäkään, ja ainoan valaistuksen antoi valkoinen lumivaippa, kaikki pienetkin valon häiveet pinnastaan heijastaen.

Kun hän heräsi torkuksistaan, alkoi päivä hiukan sarastaa. Hänen tulensa oli sammunut ja valtava vilu puistatti häntä, mutta silti hän ei vielä liikahtanutkaan. Lähestyvän vaaran tunto oli jo unen aikana tehnyt hänet levottomaksi, niin että hän heti herättyään rupesi liikahtamatta kuuntelemaan kuin lintu yöpuullaan. Aivan oikein: hänen korvansa erotti lähestyvän suksen kahinaa ja somman kitinää. Tulija saapui sieltä, jonne ryöstäjät olivat menneet. Kuin käärme valahti Seppä matalana ja notkeana ladun viereen kuusen taakse virittäen äänettömästi jousensa ja kyyristäytyen kuin kissa saalistaan odotellessaan.

Tulija oli nuori mies, joka arasti ja varoen hiihteli tietänsä, aina välillä seisauttaen ja kuunnellen. Kun hän oli Sepän kohdalla ja seisattui siihenkin ikäänkuin jotakin epäillen, kohotti Seppä jo jousensa, mutta laski sen sitten. Hänen kasvoilleen kuvastihe ikäänkuin häpeän tunne ja hän laski aseen kädestään kokonaan epätietoisena, mitä tehdä. Kun mies sitten taas potkaisi sivakkansa liikkeelle, jäi hän miettien katsomaan menevän jälkeen, enää hänen estämistään ajattelematta. Hiihtäjä jatkoi matkaansa tietämättä, että tänä hämäränä talviaamuna oli surma hiipaissut hänen päätänsä lähempää kuin kenties koskaan aikaisemmin.

Mutta hänen näkyvistään kadotessaan kiiruhti Seppä nuotiolleen, hävitti tyystin sen jäljet ja jatkoi hiihtoansa omaa syrjälatuansa, vasta kauempana yhtyen vihollisten uomaan. Tämän teki hän siksi, että tuo äskeinen mies, jos hän huomaisi pääurasta syrjä-uran poikkeavan, luulisi jonkun matkueen jäsenistä siten hiihtäneen. Seppä arveli miestä nimittäin joksikin ryöstäjistä, joka oli lähetetty katsomaan, oliko takaa-ajajia ilmestynyt heidän jäljilleen. Kun Sepällä ei olisi ollut muuta tehtävänä kuin tappaa tuo mies, oli teko hänestä tuntunut vastenmieliseltä, varsinkin kun viisaus olisi vaatinut sala-ampumista. Jääköön henkiin ja menköön edelleen, oli hän silloin ajatellut, sillä jäihän mies sitenkin hänestä ainakin toistaiseksi kokonaan tietämättömäksi. Uudelleen potalsihe hän tarmolla liikkeelle, välillä haukaten taskustaan jäätynyttä lihaa aamiaisekseen.

Tuon miehen tulosta hän ymmärsi, että takaa-ajettavat eivät olleet enää varsin kaukana, vaikka olivatkin lähteneet liikkeelle aikaisemmin kuin hän. Mutta sen hän korvaisi sitä suuremmalla nopeudella. Toisekseen asiaa harkitessaan olisi hän mieluummin käynyt vihollistensa kimppuun öiseen aikaan, jolloin heitä oli helpompi nuotiolle lähestyä. Joka tapauksessa oli hänen nyt saavutettava ajettavansa voidakseen sitten päättää, mitä oli tehtävä, kentiespä mahdollisesti saaden Lipolle sanan, että hänen pelastuspuuhissaan oltiin.

Ja yhä enenevällä innolla työnteli hän menemään, niin että lumi vinkui pyrynä hänen ympärillään.

Kun Lippo oli aamulla päivän valjettua lähtenyt verkalleen hiihtelemään pyydyksilleen, oli hän seisauttanut rantatörmälle ja katsellut kauan järvelle päin. Hänestä oli tuntunut hiukan erikoiselta tänä aamuna näihin tavallisiin toimiinsa lähteminen, miksi, sitä hän ei voinut ymmärtää. Mutta reippaasti oli hän silti matkansa alottanut lukien vanhat taatut metsämiehen lukunsa ja karkoittaen pois pahat aavistukset. Tuo Lailan, Aslakin ja Sepän asia se häntä piti rauhattomana, kun hän oikein tarkoin rupesi itseään tutkistelemaan, sillä hän pelkäsi siitä voivan koitua heille kaikille ikävyyksiä. Usein oli hän ollut Aslakin silmäin välähdyksestä huomaavinaan, kuinka tavattoman katkerasti hän suhtautui Sepän kömpelöön leikkiin Lailan kanssa, ja olipa hän kuullut Staalolta, että Aslak ja Laila olivat ruvenneet viime aikoina kinastelemaan käyden vihaisiksi ja toisilleen puhumattomiksi. Staalo ei ollut voinut ymmärtää syytä tähän, mutta Lippo ymmärsi kyllä. Rakastiko Laila sitten tuota lappalaisnuorukaista? Mahdollisesti, tarkoin ei sitä voinut tietää, mutta Sepän tultua oli kuitenkin hänen käytökseensä tullut hiukan epävarmuutta, mikä juuri oli Aslakia kovasti kiihottanut ärsyttäen hänen mustasukkaisuuttaan. Laila kärsi tästä, sillä se teki Aslakin hänelle katkeraksi ja tylyksi. Vanha Staalo oli kertonut, että Aslakin luonteessa oli jotakin hurjaa ja hillitöntä, joka väliin sai hänet aivan maltittomiin tekoihin. Hän oli orpo ja muukalaisesta isästä, mikä kävi hänen ulkomuodostaankin selville. Kun hän nyt näytti käsittävän Lailan ja Sepän kokonaan väärin, saattoi hän, jos asia näin jatkui, pian ryhtyä kiihkossaan tekoihin, joista voi olla arvaamattomia seurauksia.

Oliko Seppä syvemmin kiintynyt Lailaan ja kylmenisikö Laila Aslakille
Seppään taipuakseen?

Siinä oli kysymys, jonka varmasti Aslak teki itselleen joka päivä. Saattoi se vilahtaa muidenkin sydämessä, Sepänkin, Lailankin, kaikkien niiden, jotka olivat heidän yhdessä oloaan nähneet.

Aamun tyyni pakkanen, joka vähitellen pani ukon parran kuuraan, syvä hiljaisuus ja oma sisäinen sopusointu sai kuitenkin pian hänet rauhoittumaan. Järven tasaiselle aukealle päästyään alkoi hän lykkiä tuota vanhan hiihtomiehen tasaista ja tanakkaa tahtia, joka ei rasita, mutta jouduttaa matkaa hyvin. Staalon leiriltä kuului koirain haukuntaa ja näkyi kotasavua sekä poroja männistössä vilahtelevan. Törmältä puhaltautui peura puikkineen järvelle lähtien täyttä vauhtia tulemaan häntä kohti. Hän viivästytti hiihtoaan nähdäkseen, oliko tulijalla hänelle asiaa.

Se oli Staalon parhaita ajokkaita, komea ja isosarvinen hirvas. Pulkassa istui Laila kirjavissa tamineissaan. Jo kaukaa huusi hän ukolle hyvät huomenensa kiihdyttäen hirvaansa mitä nopeimpaan laukkaan.

— Minnekäs minä. Näin sinut järvellä. Aikaa on ja tilaisuutta ajaa minne tahdon.

— En pelkää Vornaa, sanoi hän keveästi niskojaan keikauttaen. Mutta ikäväksi on nykyisin olo käynyt. Missä Seppä?

— Ei ole enää Aslak minun sulhaseni, eikä ole ollut ennenkään. Eilen illalla sanoin suoraan sekä isälle että hänelle. En tahdo häntä enkä ole koskaan tahtonutkaan. Isän mieliksi vain olisin suostunut, ellei…

— Ei. Kuinka hän tietäisi. Eihän sovi minun sitä hänelle sanoakaan.
Ja mitäpä se häneen kuuluu…

— Aslak vielä tämän sinulle ja Sepälle kostaa, ole varoillasi ja pidä häntä silmällä.

Ja tyttö heilautti hihnaansa peuran pallealla, hihkaisi sille ja puhallutti sen täyteen laukkaan, niin että lumi pöllysi tuiskuna hänen ympärillään. Mutta päätään pudistaen jäi Lippo katsomaan hänen jälkeensä.

Aivan selvää oli, että Sepän miehekäs olento oli tytössä herättänyt aivan toisia tunteita kuin mitä hänellä Aslakia kohtaan oli koskaan ollut. Ja heti itsestään selville päästyään oli hän kiiruhtanut hankkimaan itselleen täyden vapauden. Epäilemättä teki hän siinä oikein. Lippo ymmärsi, että se oli Aslakiakin kohtaan oikeimmin menetelty, sillä väärinhän olisi ollut Lailan mennä hänelle teeskennellen niitä tunteita, joita hänellä ei todellisuudessa kuitenkaan ollut. Heti kun Seppä saisi tämän asian tietää, syttyisi hän täyteen paloon ja silloin alkaisi hänen ja Aslakin välillä kiista, jolla saattaisi olla hyvinkin vakava loppu. Tähän asti oli Seppä kokonaan pysytellyt syrjässä, sillä hän ei ollut tahtonut pienimmälläkään tavalla lähennellä sitä, joka oli jo suostunut toisen morsiameksi, mutta nyt… Sepän luontoinen mies ei taisteluaan kesken heittäisi, jos sydän käskisi siihen ryhtymään, ja että se käskisi, siitä oli Lippo siinä hiihtäessään aivan varma.

Lippo tiesi, ettei hänellä ollut mitään tehtävänä. Täytyi vain katsoa, miten asiat rupeaisivat kehittymään, ja siinä samalla koettaa kaikella sillä vaikutusvallalla, minkä tiesi hänellä Seppään, Lailaan ja lappalaisiin olevan, ohjata tapausten menoa järjellisille, kaikille onnea tuottaville urille. Mutta Lippo tiesi omasta kokemuksestaan, että kun rakkauden ristiriidat ovat kysymyksessä, saattavat tapahtumat ottaa aivan oman, erikoisen ja oudon uransa, ikäänkuin olisi niitä varten luotu aivan oma ohjaajansa, luojansa ja lykyn antajansa. Ja mihin ne siten otetut omat urat päättyivät, sitä ei voinut edeltä sanoa inehmon järki ja arvostelukyky.

hyräili jo Lippo vanhaan totuttuun tapaansa järveltä noustessaan rantanäreikköön. Hänen pyyntinsä oli onnistunut hyvin pitkin syksyä, joten pienessä varastoaitassa, joka oli rakennettu korven synkeimpään tiheikköön patsaitten varaan, oli jo mitä mieluisin valikoima kalliita ja haluttuja turkiksia. Milloin sellaisten eläinten pyynnissä oli sattunut seisaus, silloin Lippo heti ansoillaan riensi lihavaroja uudistelemaan. Näin hän kulutti päivänsä alituisessa askartelussa riistan kimpussa, tottuen niin yksinäiseen hiihtelyynsä salolla, ettei ihmisten seuraa suurin kaivannutkaan. Siitä oli hänellä myöskin kehittynyt tavaksi eräänlainen jahkaileminen ja harkitseminen, jota hän yksin ollessaan ja metsissä hiihdellessään puoliääneen ja katkonaisin lausein harjoitti. Hän puheli itselleen kehoitellen viisauteen ja varovaisuuteen, lausui ankarat sanat jouselleen, jos se ei oravaa pudottanutkaan, säälitteli kuollutta saalistaan silitellen näädän kultaista rintaa ja ihaillen sen kiiltäväkarvaista turkkia. Kun hän nyt hiljaa ensimäiselle ansaryhmälleen tultuaan näki, että pari riekkoa oli vihien portteihin tarttunut, kiiruhti hän hellävaroen ottamaan niitä irti ja kätkemään sievää päätä siiven alle, samalla mutisten itsekseen osanottonsa sanoja. Niin kulki hän tarhalta toiselle, kunnes saapui viimeiselle. Sitä laittaessaan kuuli hän äkkiä kahauksen takaansa pensaikosta ja ennenkuin kerkesi kääntymäänkään, jonkun niskassaan häntä maahan painamassa. Sen verran ukko kuitenkin sai itseään oikaistuksi, ettei aivan avuttomaan asemaan joutunut, vaan saattoi ruveta vastaan ponnistelemaan. Ja vaikka hän oli kooltaan pienenpuoleinen, tuli päälle hyökkääjä pian ymmärtämään, ettei hän yksin pystynytkään Lippoa nuorittamaan. Äkillisellä keikauksella sai Lippo ahdistajan selästään ja olisi kenties pitänyt hyvinkin puolensa, ellei toinen mies olisi puukolla heristänyt:

— Ka ka, arveli siinä Lippokin viisaammaksi ja heitti rynnistelyn. Samalla saapui paikalle vielä kolmaskin mies, jolloin Lippo huomasi pelin menneeksi. He olivat pitkiä ja solakoita uroita, suksisauvassa kiiltävä keihäs ja sotajousi selässä. Valkoista mekkoa piti koossa leveä hirvennahkainen vyö, jossa riippui monellaisia hopea- ja tinahelyjä, suuri puukko, tulukset sekä muutakin pientä tarvekalua. Miehet olivat nuoria ja hyvän näköisiä, ruskea tukka tunkien sankkana esille karvalakin alta ja silmät välkkyen kirkkaina. Kaikilla kasvoi parta valtoimenaan, tehden viiksien välistä välähtelevät hampaat entistäkin valkoisemman näköisiksi. Sauvaansa nojaten he siinä kaikin kolmin Lippoa uteliaasti tarkastelivat, kunnes vihdoin yksi riisti häneltä kaikki aseet sanoen:

— Jo jouduit nyt, Lippo Suomalainen, kiikkiin. Lähdemmekin tästä
Vienan isoille kylille…

— Taitavat sinun osallesi jäädäkin. Lähdepäs hiihtämään tuossa meidän välillämme, niin en huoli sitoa vanhaa miestä. Mutta koetahan karata, niin näet…

Lippo vilkaisi ympärilleen ja nousi hitaasti suksilleen. Mutta samalla kuin toiset sijoittelivat hänen kapineitaan selkäänsä, potalsikin hän aivan salamannopealla vikkelyydellä suksensa liikkeelle miesten välitse metsään. Mielessä vilahti ajatus, että kun edes jousen kantamattomiin ehtisi päästä, niin silloin koetettaisiin taas, kuka oli nopein ja sitkein hiihtäjä vielä vanhoillaankin.

Kaksi miehistä puhaltautui Lipon jälkeen täydellä vauhdilla, mutta kolmas seurasi hitaammin kantaen jälelle jääneitä esineitä. Edestä korvesta kuului hiihtävien miesten mekastus, huutoja, kirouksia, kunnes ne samalla lakkasivat ja naurun hohotusta alkoi kuulua sijaan. Perästä tulija kiiruhti uteliaasti paikalle näkemään, mitä oli tapahtunut.

Lipon tavallinen hyvä onni oli hänet nyt pettänyt, sillä myötämaahan potkaistessaan oli hänen sauvansa painunut syvälle lumeen ja tarttunut johonkin risuun, niin että hän oli joutunut laskemaan sauvatta pitkää myötämaata. Siinä oli hän horjahtanut vauhdissaan ja suistunut ylenkuppuraisiaan paksuun nietokseen. Samaan rytäkkään oli vasten tahtoaan joutunut ensimäinen perästä hiihtäjä, ja molemmat hautautuivat hetkeksi niin, ettei heistä saanut sanottavaa selvää. Mutta Lippo oli ehtinyt jo asiasta perin pohjin närkästyä, ja tarttui siekailematta vastustajaansa kurkkuun vääntäen hänet alleen ja ruveten hänelle nyrkillään opettamaan erämaan lakia. Alle joutunut karjalainen syljeskeli lunta suustansa ja kiirehti toveriaan avuksi:

— Joudat saadakin, naisen ryöstäjä, ilkkui toinen nauraen kohti kurkkuaan ja pysähtyen ääreen katsomaan.

Nähtyään pakoretkensä näin nolosti päättyneeksi nousi Lippo ylös ja auttoi toistakin jaloilleen nietoksista. Ihmetellen tämä häntä katseli ja sanoi:

— Koko peto sinä oletkin äijäksi. Ilmanko Vorna niin varoittelikin, että Lippo kiinni pankaa, mutta älkää tappako.

— Sotaretkelläkö kulkee Vorna, vai muutenko rauhallisia erämiehiä kiinni panee.

— Muutenkin teidät kiinni panna saa, sillä nämähän ovat meidän maitamme. Pysykää omilla paikoillanne älkääkä tänne tunkeutuko.

— Teidän maitanne, murahti Lippo halveksivasti, mutta ei ruvennut enempää asiasta väittelemään. — Parempihan on sentään kiinni pano kuin tappo, ja sehän se oli ennen teikäläisillä tapana, lisäsi hän vältellen.

— Niin oli teilläkin, vastasi eräs miehistä katkerasti. Viimeksi vuosi sitten äitini tapoitte ja kotikyläni poltitte, verikoirat…

Lippo sanoi sen hiljaisella ja vakaalla äänellä, niin että nuo hurjat miehet aivan ihmeissään häneen katsahtivat:

— Sovinto? Mikä sovinto? Oletko hullu, äijä? Nouse nyt jo joutuin suksillesi, että päästään matkalle. Vai sovinto. Missä tässä sitten ryöstössä käytäisiin?

Heidän siinä hiihtäessään selvitteli Lippo itselleen asemaa ja näiden Karjalan soturien tarkoitusta. Vorna oli määrännyt, ettei häntä saanut tappaa. Mitä varten hänet sitten kiinni otettiin? Että Vornan näille maille ilmestyminen oli yhteydessä Lailan asian kanssa, siitä oli Lippo varma, mutta mistä oli Vorna saanut tietää heidän täällä olostaan? Ja jos hän tiesi hänestä, niin tietäisi hän Sepästäkin, jonka kiinni saanti olisi hänelle paljon tärkeämpää. Oliko nyt tällä aikaa hyökätty Sepän kimppuun toisaalta ja kenties ryöstetty Laila? Lipon sydäntä vihlaisi hänen oma avuttomuutensa, kun ei voinut varoituksen sanaa kellekään saada. Ei auttanut muu kuin hiihtää miesten välillä ja odottaa, tarjoaisiko joku hetki toiminnan mahdollisuutta.

Hiihdettyään koko päivän saapuivat he vihdoin pitkälle ja kapealle järvelle, jonka molemmat rannat kohosivat jyrkiksi tuntureiksi. Järven päässä, notkossa, hyvässä luonnon muodostamassa piilopaikassa oli karjalaisilla leirinsä, jossa vieläkin kytevät nuotiot savusivat. Näki kaikesta, että paikalla oli ollut isompikin joukko, joka kuitenkin oli kaikesta päättäen jo myötyriksi lähtenyt, Tannertunut lumi, monet nuotion sijat, teurastuksen jälet ja muut sellaiset seikat osoittivat, että paikka oli ollut jonkunmoisena vakinaisempana asemana, jossa oli pitempään levähdetty sekä mennen että tullen. Pitkin järveä itään menevä polkeutunut tie näytti, että sinne oli vasta suuri matkue kadonnut.

— Jo on taas rantapitäjissä savunnut, ajatteli Lippo katkerasti nuo jäljet nähdessään, on savunnut ja viattoman verta vuotanut. Kohta kai on sitten meidän vuoromme vierailuun vastata, ja veri vuotaa vuorostaan pohjalaisten kostajain tapparan tiestä. Mutta miksi ovat nämä miehet jäljelle jääneet? Pelkäävätkö minusta Lailalle niin suojaa olevan?

— Hei Lippo, kiljaisi hänelle eräs miehistä, käy tänne nuotiolle, niin saatpa ruokaa suuhusi. Taitaapa maistuakin pitkän hiihdon jälkeen. Emme huoli suomalaisten hauskinta äijää kiusata, vaan viemme hänet terveenä kotiin saakka, jotta saamme häntä siellä kaikille näytellä. Vielä hyvinkin meihin mieltynee.

Miehet nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta Lippo totteli vaiti ollen. Syötyään salli hän sitoa itsensä ja köllähti valkean hauteeseen silmät puoli ummessa päivän tapahtumia ajatellen. Talven synkkä pimeys seisoi kuin muuri tuossa käden ulottuvilla ja kaukaa järven selältä kuului suden valittava, kamala vonkuna. Siinä kuuli hän myös, kuinka eräs karjalainen sai määräyksiä…

Hetken levähdettyään piti erään heistä lähteä kuulostamaan, oliko Seppä päässyt jäljille. Jos oli päässyt, niin nopeasti piti hiihtää edellä tänne siitä sanaa saattamaan, tai ellei ollut päässyt, niin piti jotenkin koettaa johdattaa. Täällä sitten otettaisiin hänet lämpimästi vastaan. Kävi sitten miten kävi, niin ainakaan ei enää minnekään täältä avuksi ehtisi, se olisi varmaa, ja kuinkapa ehtisi, kun henkensä heittäisi.

He kääntyivät Sepästä kaikin kyselemään. Lippo vastaili vältellen, sydämessä kauhistus sen kavalan suunnitelman johdosta, jonka perille hän nyt oli päässyt. Vangitsemalla hänet, saatiin Seppä houkutelluksi pois lappalaisten lähettyviltä ja siten heidät kaikki vaivatta ja verenvuodatuksetta varmasti karjalaisten valtaan. Siksi siis hänenkin henkensä säästettiin ainakin toistaiseksi. Ja kun nyt Seppä hiihtäisi tänne heidän väijytykseensä, joutuisi hän varmasti vaanijain saaliiksi Lipon voimatta tehdä mitään hänen pelastuksekseen. Raivo kuohutti hänen rintaansa.

Yön kolkkous ja kylmyys näytti soturienkin mieltä painostavan, sillä he vaikenivat ja istuivat mietteissään tuleen tuijottaen. Hiiltyvä honka ritisi ja rasahteli, tulisten sysien pinnalla häilähteli liekin leimahduksia kuin näkyjä, joita Lippo oudolla tietäjän katseella kauhistuen tarkasteli.

VI.

Yö kului Lipolta unettomasti, alituisessa tuskassa ja epäilyksessä. Hetkisen maattuaan oli eräs miehistä jo noussut suksilleen ja lähtenyt eilistä latuaan takaisin hiihtämään ja tulijaa sieltä päin vakoilemaan, mutta toiset nukkuivat muutamia tunteja raskaasti, välittämättä kylmästä ja yhä lähempää kuuluvasta suden ulvonnasta. Lippo oli sidottu niin perinpohjin, ettei hän kyennyt liikahtamaankaan. Vuoroin kylmä ja vuoroin liiaksi polttava tulen haude tuottivat hänelle kovia kärsimyksiä. Hän koetti ähkiä ja kieriskellä edes siten saadakseen jotakin melua aikaan, mutta miehet siitä kohta häntä ankarasti heristivät.

Tuskin oli pimeys ruvennut hiukan harmajammalta näyttämään, kun miehet jo kavahtivat pystöön ja rupesivat kuuntelemaan toveriaan. Mitään ei kuulunut. Kuura peitti heidän vaatteensa ja partansa, ja silmät kiiluivat kirkkaina aamuhämärässä vaikeitten ripsien välistä. He ottivat keihäänsä ja jousensa ja lähtivät hiihtämään takaisin päin.

— Eiköhän pian Seppä sieltä ruvenne tulemaan? Ollaanpa varuillaan, sillä se hylky kuuluu olevan kova miehekseen.

Sitä harkitsi Lippo siinä kalpenevia tähtiä katsellessaan. Tokko tiesikään Seppä, minne päin hän tällä kerralla lähti ansoilleen, niitä kun on hänellä monessa notkelmassa? Olisiko tekeillä vielä mustempi salajuoni, johon olisi liittynyt muitakin kuin nämä karjalaiset? Aivan selvästi oli Vorna ollut ryöstöllä ja siltä retkeltä palatessaan päättänyt viedä mukaansa Lailan. Mutta mistä tiesi heitä varoa? Kuka kertoi ja miksi ei tullut isommalla miesjoukolla?

Hänen ympärillään oli nyt kaikki hiljaa. Luottaen köysiensä vahvuuteen olivat miehet jättäneet hänet yksikseen nuotiolle toverinsa kohtaloa odottamaan. Mitä suurimmalla vaivalla sai ukko nyt hiukan liikautetuksi itseään ja rupesi katselemaan ympärilleen, olisiko lähettyvillä jotakin terävää syrjää, johon saisi käsiensä siteet poikki hangatuiksi. Mutta mitään sellaista ei ollut. Hän aikoi jo huutaa miehistä välittämättä, mutta huomasi sitten, että Seppähän kiiruhtaisi vain sitä nopeammin turmiotansa kohti. Lippo oli jo laueta syvään epätoivoon, sillä hän ei huomannut nyt kerrassaan mitään keinoa, jolla olisi voinut lähestyvää Seppää hänen vaarastaan varoittaa. Tuskissaan siinä maatessaan sattuivat hänen silmänsä rakovalkeaan, jossa tuli kirkkaasti kalvoi jo ohueksi palaneen päällyshongan reunaa.

Jos hän saisi kieräytetyksi itsensä sillä tavalla tulen ääreen, että tuli saisi kärvennetyksi käden hihnoja, pääsisi hän pian irti. Saattaisi siinä yrityksessä palaakin, mutta kieräyttämällä itsensä hankeen saisi tulen kyllä sammutetuksi. Lippo rupesi hivuttamaan itseään varovasti tulta kohti, kääntyen lähelle päästyään siihen selin ja koettaen kurottaa käsiään hiiltyvää hirren reunaa kohti. Kovasti punehtuivat hänen kasvonsa tulen polttaessa hänen käsiään, mutta uhallakin hankasi hän hihnoja kekäleeseen, kunnes tuskasta aivan harmaana oli pakotettu vyörähtämään ulommaksi. Hetken kuluttua kokosi hän voimansa uudelleen, kieri taas tulen ääreen ja koetti paahtaa hihnojaan poikki. Kuumuudesta nahka kävikin pian hauraaksi, niin että Lipon jännittäessä epätoivon vimmalla köysiään hihna jo rapsahtikin poikki ja hän sai kätensä irti. Hetkisessä oli ukko seisaallaan kuunnellen varovasti. Vapauden tunne antoi hänelle uutta rohkeutta. Hän hyppäsi suksilleen ja lähti kiivaasti hiihtämään sinne, minne miehet olivat menneet ja missä he Seppää odottivat.

Jos Lippo olisi tiennyt, että miehillä oli käsky ottaa Seppäkin hengissä kiinni, ei hän olisi ollut niin rauhaton; Sepän voimat tuntien olisi hän ollut varma siitä, että tämä pitäisi hyvin puolensa kahta väijyksistäkin hyökkäävää miestä vastaan, vaikka nämä olisivatkin niin salskeita urhoja kuin nyt. Mutta hän luuli, että Seppää aiottiin ampua salaa, ja siksi kiirehti hän viimeisillä voimillaan miesten perään voidakseen jos mahdollista Seppää varoittaa. Onneksi oli hän saanut jousensa ja nuolensa mukaansa leiripaikaltaan.

Vähän matkan päässä poikkesi hän ladulta syrjään päästäkseen hiihtämään, jos mahdollista, karjalaisten ohi Seppää vastaan. Tarmokkaasti lykki hän ladulta näkymättömiin, kunnes käänsi suuntansa sen mukaiseksi, lähtien kohoamaan pitkin laaksoa ylävämmille maille. Äskeisistä vartioistaan hän ei kuullut mitään, vaan kiiruhti kulkuaan yksin hiljaisessa aamun hämärässä.

Laakso kohosi tässä loivaksi ylämäeksi, josta Lippo oli saanut edellisenä iltana vartiainsa kanssa hyvän huilun. Raskaasti liukkailla sivakoillaan tästä ylös ponnistaessansa oli hän jähmettyä paikalleen äkkiä kuullessaan ladulta ärjähdyksen, josta ei voinut erehtyä: Seppä se oli. Ja samalla kuului sieltä kirouksia, huutoja, voihketta ja painiskelun jytinää.

Vauhdilla läksi Lippo paikalle. Hänen tullessaan oli jo ratkaisu selvä. Maassa makasi toinen karjalainen Sepän keihäs syvällä rinnassaan, punaten lunta hurmeellaan ja tuijottaen jo lasittuvilla silmillään kankeasti ja älyttömästi taivaalle. Mutta kuoleman tullessa saivat silmät vielä hetkiseksi loistetta ja silloin niihin ilmestyi kamalaa kauhua, kuin viheriäistä tulta, jossa kuvastui sanomaton pelko äsken tapahtuneesta ja siitä, mikä tuleva oli. Toisen karjalaisen, pitkän ja solakan miehen vyötäisille oli Seppä saanut kietaistuksi vasemman kätensä, jolla oli vastustamattomasti vetänyt hänet luokseen, mutta oikealla kädellään oli hän kouraissut vastustajaansa kurkusta, painaen hänen niskojaan taaksepäin. Jo kaukaa näki Lippo, että Sepän silmissä oli villi ja hurja ilme, että hän puri hampaitaan yhteen kuin tuskassa ja että kalman kalpeus oli levinnyt hänen kasvoilleen. Turhaan ponnisteli karjalainen mies vastaan, kipu kurkussa yltyi, aseet kirposivat hänen käsistään, kunnes tuskanhuuto viimein viilsi talvista ilmaa tukehtuen käheäksi korinaksi; nauskahtaen murtui miehen niskaluu suomalaisen jättiläisen raudankovaan otteeseen ja sammuen vaipui mies hänen eteensä, juuri kun huohottava Lippo tuli paikalle.

Vasta hänen äänensä kuultuaan näytti Seppä heräävän. Hän katsoi ympärilleen, taivaalle, maahan eteensä siinä oleviin ruumiisiin, ja vihdoin Lippoon. Näytti kuin olisi häntä värähdyttänyt inho tapahtuman johdosta, mikä tunne kuitenkin samalla peittyi iloon ukon näkemisen johdosta.

— Lippo, sanoi hän, Lippo, sinä elät siis. Ne eivät sinua tappaneet, kuten pelkäsin. Kovasti olen ajanut. Tässä nämä hyökkäsivät päälleni äkkiä, mutta eivät juuri yllättäneet. Minulla oli keihäs ja käsi nokkelampi. Miten olet päässyt irti? Ketä olivat nämä miehet? Ellei noita olisi minua perääsi lähettänyt, olisit kenties joutunut kauemmaksi aikaa heidän valtaansa.

Lippo tuijotti hämmästyneenä Seppään, joka muutamalla sanalla selvitti asian.

— Jaksatko hiihtää vielä, Lippo Suomalainen? Seppä oli jo kääntänyt suksensa ja kysyi näin Lipolta.

— Äijän jaksaisin vielä, vastasi tämä, mutta käteni ovat kipeät. Hän näytti Sepälle käsiään ja kertoi, miten oli ne hätäyksissään polttanut.

— Hulluksiko sinä olet tullut, tuomitsi Seppä, mutta näytti aivan ällistyvän Lipon itseuhraavasta teosta. Luulitko sinä todella, että nuo miehet saisivat minut menetetyksi?

Hän teki kiireesti pienen tulen ja sulatti laukustaan Lipon käsiin poron kuuta. Mekostaan repi hän sitten kääreen, jonka sitoi taitavasti, niin että ukko saattoi jotenkuten suksisauvaa pidellä. Sitten sanoi Lippo:

— Anna mennä nyt, kyllä pysyn perässäsi. Vielä sinunkin voimiasi kysytään, ennenkuin on Laila kiinni hiihdettynä.

Kumea karjahdus tunki Sepän rinnasta ja hän puhaltautui menemään notkahdellen kuin korkea honka tuulen käsissä. Mutta kärppänä hilppoi perässä Lippo-ukko, nyt enemmän kuin koskaan ennen ylläpitäen kuuluisaa hiihtäjämainettaan.

Kauhistuen oli korven suojasta katsellut äskeistä taistelua tuo karjalainen, joka aamulla oli lähtenyt Seppää vastaan ja jota silloin tuonen siipi niin läheltä sipaisi. Hänen kätensä oli tuon tuostakin koskettanut jousta, varsi oli raivosta jännittynyt ja henki oli käynyt läähättäväksi, mutta nähtyään, minkälaisen uroon kimppuun hänen toverinsa olivat onnettomuudeksi joutuneet, oli hän taas rauennut toimettomuuteensa. Silmänsä ummistaen toverinsa kauhealle kuolemalle oli hän siinä seisonut, viipynyt sijoillaan vielä silloinkin, kun Seppä ja Lippo jo menivät kaukana. Ja vasta sitten, kun ketään ei enää ollut saapuvilla, hyppäsi hän suksilleen lähtien hiihtämään pois kuin mieletön, sanomattoman kauhun tunteen ajamana.

Tuntui kuin olisi erämaa tahtonut varmistua siitä, ettei enää ollut taisteluja eikä intohimoja, sillä se kuunteli kauan värähtämättä, ääntä puolestaan päästämättä. Mutta lopuksi alkoi puiden lomissa vilahdella harmaita haamuja, jotka varovaisesti, kiertäen ja kaartaen lähestyivät surman paikkaa. Kuta lähemmäksi ne pääsivät, sitä houkuttelevammalta tuntui veren haju, kunnes ne eivät enää voineet haluaan hillitä, vaan menivät katsomaan, mitä siellä oli. Tulta iskivät silmät saaliin nähdessään ja unohdettu oli kaikki äskeinen varovaisuus.

VII.

Kun noita laskeutui Lipon tuvalta alas jäälle, ilmestyi hänen kasvoilleen ilkeä ja pahaa ennustava hymy. Kotiinsa mennessään katseli hän jään yli nopeasti hiihtävää Seppää, mutisten itsekseen:

Kodalle tultuaan meni hän sisään. Perällä istui taljallaan Staalo vaiti ollen ja kannus kädessä. Hän tuijotti tuleen omituinen loiste silmissään ja näppäili sormellaan kannuksen kiinteätä kalvoa. Noidan tullessa kohotti hän katseensa.

Äänessä oli jotakin erikoista, joka sai noidan säpsähtämään. Hän ei kuitenkaan ehtinyt sanomaan mitään, ennenkuin toinen jatkoi:

— Kuten näet, olen tarttunut itse isäni kannukseen. Luulen, että sinä olet petturi, etkä mikään noita. Kun oikean noidan henki lähtee vaeltamaan, kertoo se totta, sillä jumalat eivät valehtele, mutta sinä, sinä olet valehdellut aina. Yöllä tunsin äkkiä, että isäni oli luonani. Hän vei henkeni näkemään, että suuri vaara oli minua uhkaamassa, kuitenkaan sanomatta, mikä se oli. Niin paljoa eivät henget saa kertoa, mutta varoittaa saavat. Mutta sen ne kuitenkin varmasti kertoivat, että ennenkuin kolmas vuorokausi tästä on ummessa, runtelevat sudet sinun luitasi. Kuuletko, konna.

Noita aivan jähmettyi. Vaikka hän olikin ammatissaan petturi, oli hän silti äärettömän taikauskoinen, joka ei ottanut askeltakaan haltiain mieltä kysymättä. Staalon kolkko varmuus hänen kuolemastaan täytti hänet kauhistuksella, jota hän ei voinut salata. Olisiko Staalo todellakin tietäjänäkemyksellään saanut vihiä jostakin, vai olisiko hän muuten päässyt vehkeistä selville? Mutta jos olisi, niin tietenkään ei enempää tässä viipyisi. Mateliaasti hän siksi vastasi:

— Älä syytä ystävääsi, Staalo, äläkä hänelle niin kovaa kohtaloa ennusta. Jos sallit, niin yhdessä lyömme kannusta ja tiedustelemme salattuja asioita.

— Kukaan ei voi välttää kohtaloansa. Kaikki, mitä teemme, tapahtuu vain ennen määrätyn täyttämiseksi. Järkkymätön on jumalain tahto. Mene rauhaasi ja muista, että viimeistään kolmantena vuorokautena tästä sudet repivät luitasi. Silloin tiedät minun sanoneen sinulle sen, minkä teoillasi olet ansainnut. Onko nyt mieluisa ollaksesi? Käy lähemmäksi, että saan nähdä silmistäsi, miltä tuntuu, kun tietää joutuvansa susien saaliiksi, käy tänne, tule…

Staalo nousi ja läheni horjuen noitaa, joka kauhistuneena peräytyi hänen edellään ulos. Mutta oviaukolle päästyään ei Staalo ollut enää häntä huomaavinaan, vaan huusi Aslakia, niin että tienoo kajahti. Tätä ei kuitenkaan kuulunut, ja eräs rengeistä riensi selittämään:

Vanha lappalainen painoi kätensä silmilleen ja puhui itsekseen. Kaikesta näki, että hän ikäänkuin odotti jotakin tapahtuvaksi, mutta ei kuitenkaan niin, kuin olisi kaikki toivo ollut mennyttä; olipa hänen odotuksessaan jotakin kärsimätöntä, malttamatonta, kuin olisi hän halunnut päästä pian erilleen kaikesta siitä, jota ei voinut välttää. Hän komensi kaikki miehensä valmistautumaan muuttokuntoon. Tavarat oli nuoritettava pulkkiin, porot koottava saataville ja joka hetki oli oltava lähtövalmiit. Mutta kotia ei pitänyt purkaa, vaan asettua niihin yöksi kuten tavallisesti, kuitenkaan nukkumaan rupeamatta. Kummastellen väki kuunteli näitä määräyksiä, mutta ei vähimmälläkään tavalla niiden täyttämistä viivytellyt.

Mutta Staalo itse hiihti verkalleen saaren pohjoispäähän, jossa hänen jumalansa olivat. Saavuttuaan seitansa eteen hän jäi siihen ristissä käsin seisomaan syviin mietteisiin vajonneena; hänen päänsä vaipui kumaraan ja silmiin tuli omituinen kiilto. Hetkeksi vartensa oikesi taas, kätensä puristuivat nyrkkiin, mutta sitten raukeni uhma ja hiljainen nöyryys levisi hänen muodolleen.

— Jumalat — niin puhui lappalaisukko itsekseen — avatkaa minulle tie minne mennä, ettei vääryys ja sorto meitä alati tavoittaisi. Jos ovat jo maat lopussa, mantereet kaikki kansoitettuna, niin pehmitä ihmisten mielet, että saataisiin vallalle sopu ja rauha, oikeus ja ystävyys. Jospa tietäisin, minne paeta, mistä löytää piilopaikka, jonne ei osaa Suomen eikä Venäjän mies, niin sinne tulista vauhtia peuroineni kiitäisin, mutta sellaista paikkaa ei enää ole. Vallattuna ja verotettuna ovat maat Valkeasta merestä Pohjanlahteen ja Jäämereen saakka; turha on lappalaisen turmaansa paeta, sillä kaikkialla se hänet saavuttaa. Mutta mitä omaisuudesta ja mitä rikkaudesta, se menköön, mutta säästäkää, jumalat, ryöstäjältä ainut lapseni, Laila tyttöni, jonka ainoan olen sydämeni virkistykseksi säilyttää saanut; älkää toki salliko kukkani vartta taittaa. Valakaa, jumalat, suurta viisautta ystäväni Lipon mieleen ja voimaa Sepän sydämeen, sillä arvaan heidän haluavan meitä puolustaa. Ilman teidän apuanne ei kaksi erämiestä mahtavalle vainolaiselle mitään mahda, mutta avullanne he voivat suistaa suuretkin surmat…

Vanhuksen puhe muuttui äänettömäksi supinaksi ja hänen hartautensa näytti yhä syvenevän. Hänen sielunsa tuska oli niin suuri ja pelko lapsensa turmasta niin valtava, että hiki puristui hänen otsalleen ja silmät saivat hätäisen kuin armoniskua odottavan ilmeen. Yhä kiinteämmin kohdisti hän katseensa jumalaansa jupisten rukouksiaan yhä hartaammin, kunnes liikutuksen ylenpalttisuus kaatoi hänet tainnoksissa maahan, vaahdon pursutessa hänen huulilleen. Suonenveto värisytti hänen ruumistaan ja ähkivä tuskan ääni kuului hänen rinnastaan. Hetken kuluttua näyttivät kuitenkin hänen eleensä rauhoittuvan, ruumis lakkasi nytkimästä ja ilme muuttui tyyneksi ja levolliseksi, viimein kirkastuen suorastaan ilahtuneeksi. Syvä ja tasainen hengitys osoitti, että hän oli vaipunut oikeaan uneen.

Samalla kuului lähenevän poron kavioiden napsetta ja lumen kahinaa. Noita sieltä lasketti porollaan täyttä vauhtia. Hän luuli nähtävästi, ettei jumalan luona ketään ollutkaan, ja lähestyi siksi aivan huolettomasti, ilman mitään hartauden osoituksia. Huomattuaan kuitenkin lumessa jumalan röykkiön juurella Staalon loveen langenneena säpsähti hän kovasti, mutta rauhoittui sitten nähdessään ukon olevan tainnoksissa. Hiljaa hiipi hän luo ja kumartui kummastellen ukkoa katsomaan. Ilkeä hymy levisi hänen kasvoilleen, hän veti puukon tupestaan ja heristi sillä tainnoksissa olevaa; iskun puolitiessä ollen hän kuitenkin epäröi, seisattui ja mietti hetken katsellen vihaisesti uhriaan. Sitten hän myhähti halveksivasti ja jätti Staalon siihen, lähestyen seidan kuvaa. Tällä oli polvillaan puukuppi, jossa oli monellaisia rahoja ja hopeakoristeita, joita sille oli uhriksi ja lepyttäjäisiksi tuotu. Pelko, kunnioitus, ahneus ja taikausko taistelivat noidan mielessä hänen kuvaa lähestyessään. Hän vaipui muka hartaaseen rukoukseen, mutta hivuttelihe yhä lähemmäksi, kunnes vihdoin peitti kupin lakillaan ja otti muka sen suojassa siitä hopeat, kaiken aikaa rukouksiaan ja lepyttäjäisiään hokien. Kun viimeinenkin raha oli hänen taskussaan, poistui hän kiireesti pulkalleen, talutti poronsa liikkeelle ja hyppäsi pulkkaan petran laukkaan puhaltautuessa. Kuin riiviöiden ajamana lasketti hän itäänpäin kadoten jäälle hämärään.

Mutta jo heräsi peskipukuinen vanhuskin tainnostilastaan, kohosihe pystöön ja nousi raskaasti huokaisten suksilleen, lähtien hiihtämään leirilleen. Hämärä oli jo metsän rantoja pimentämässä, kun hän saapui kodalleen. Ensimäiseksi näki hän sen edustalla Lailan komean ajokkaan, joka kuuraisena ja suuret tummat silmät villisti välähdellen söi jäkäläpantiotansa. Pulkka oli siinä äärellä ja samoin valjaat, kaikki valmiina matkaa varten. Hopeatiuku tillitti sievästi poron pään liikkuessa ja monihaarainen sarvikruunu viittoi uljaasti. Laila seisoi kodan aukolla ja ilahtui nähdessään isänsä tulevan.

— Enemmän minä olen pelännyt, lapsi. Surumielinen oli vanhuksen ääni. Hän tarttui Lailaa käteen ja sanoi hänelle vakavasti, kauan silmiin katsottuaan:

— Lupaa minulle, lapseni, ettet koskaan alennu muukalaisen orjaksi, hänelle rakkauttasi ryöstösaaliina antamaan. Jos jumalat niin tahtovat, että sellaisen onnettomuuden uhka eteesi tulee, niin ennen tapa itsesi.

— Jos vertaisenaan ottaa ja suostumustasi pyytää, niin silloin kyllä. Mutta jos et rakasta, vaan hän tahtoo sinut viedä orjakseen, kuten on kauneimmat kaikki jo meiltä vienyt, ensin häpeässä pidelläkseen ja sitten orjana raskasta työtä teettääkseen, niin älä ikinä alistu, vaan surmaa itsesi. Lupaatko?

Ja Laila kohotti polttavan katseensa ja punastuvat kasvonsa isäänsä kohden sanoen hiljaa:

He menivät kotaan. Raukea tuli lekotteli arinalla, levittäen hiukan valoa hämäryyteen. Ympärillä istuivat melkein kaikki miehet ja naiset, arasti ja pelonalaisesti vilkuillen ympärilleen. Kaikki oli vallannut Staalon päivällä antamien käskyjen johdosta pahat aavistukset, mutta kukaan ei kysynyt, mitä oli tapahtunut tai mitä oli tulossa. Ukko istahti taljalleen tarttuen kannukseen ja ruveten sitä vaiti ollen näpähyttelemään. Laila asettui hänen vierelleen katsellen alakuloisesti riutuvaan hiilokseen.

Ulkoa kuului askeleita. Eräs poromiehistä sieltä saapui ja liittyi hiljaa muihin.

Ukko vaipui taas hymähtäen mietteisiinsä. Talvinen ilta kävi jo sysipimeäksi ja tulen levoton liekki leimahteli eriskummallisina kuvina pitkin kodan seiniä. Savu muodostui omituisiksi olennoiksi, jotka koettivat päästä kohoamasta kodan aukkoon, mutta olivat pakotetut siitä menemään kuin ahdistetut. Vallitsi mitä syvin hiljaisuus, jota häiritsi ainoastaan tulen ritinä ja tuulen alakuloinen suhahdus kotamännyn latvassa. Äkkiä kumartui Staalo eteenpäin ikäänkuin yhä tarkemmin kuunnellakseen. Kaukaa kuului outo, pitkäveteinen, kolkko ulvonta, joka kohoamistaan kohosi, kunnes taas vähitellen laskeutui ja kuoli pois, taas vähän ajan kuluttua uudelleen kohotakseen. Vaikka korven pienet heinäkengät olivat sen äänen usein kuulleetkin ja pelkäämättä sen antajaa ahdistelleet, kouristi heidän sydäntänsä kuitenkin joka uudemman kerran kohdalla mitä jäätävin kauhu. Inhimilliset hermot eivät kestäneet tätä ääntä, joka lähti nälkäisen suden kurkusta, kun se sysimustassa yössä samoaa pitkin jäistä erämaata hakien saalista.

— Hämärissä läksi ajamaan, en kysynyt, minne. Näin virkahti vastaukseksi eräs. Mutta Staalo jo todella nauroi:

— Hyvä saa olla noidalla peura, jos mieli taljansa pitää. Se ajo, mikä tänä iltana alkaa, on pitkä ja kiihkeä, — miten sitten päättynee?

Miehet kuin kyyristyivät kokoon, Laila hätkähti arasti. Taas kaikki vaikenivat, kuullakseen uudelleen selvästi susien ulvonnan; nyt se ei kuitenkaan jatkunut tasaisesti loppuun saakka, vaan keskeytyi äkkiä, kuin olisi jostakin häiriintynyt. Yhä suuremmalla jännityksellä keskittyivät sitä kaikki seuraamaan, ikäänkuin olisi siitä heille illan salaisuus voinut paljastua. Ja Lailan silmistä loisti surumielinen aavistus.

VIII.

Kun Laila kääntyi pois ja nykäisi halveksivasti niskojansa mennen isänsä kodalle päin, tuntui Aslakista kuin olisi punainen verho laskeutunut hänen katseensa eteen. Raivo sokaisi hänet ja tukahdutti häntä, niin että hän vaistomaisesti tarttui kurkkuunsa henkeänsä tapaillen. Kaikki se, mitä hän viime kuukausina oli pelännyt ja aavistanut, näytti nyt lähtevän toteutumaan. Miksi oli Laila juuri viime aikoina käynyt hänelle niin kylmäksi, nyt suorastaan antaen hänelle rukkaset? Siksi tietenkin, että hänen mielensä paloi tuohon nuoreen suomalaiseen, joka tuolla salmen takana korpimajassa askarteli. Senhän oli aivan ensi silmäyksellä saattanut nähdä. Jo silloin, kun Aslak oli nähnyt muukalaiset ensi kertaa heidän nuotiollaan, oli tämä ajatus välähtänyt hänen mieleensä ja onnensa menetyksen pelko oli pannut hänet heti heidän surmaansa ajattelemaan. Mutta samalla oli hänet vallannut eräänlainen arkuus ja alemmuuden tunne noiden miesten rinnalla, halu elää heidän kanssansa ja oppia tuntemaan, mihin perustui heidän kykynsä aina ja joka paikassa alistaa hänen heimonsa veronmaksajaksi. Niin oli hän ollut ristiriitaisten tunteitten vallassa siitä alkaen, kuin odottaen lopullista tuomiotaan, joka oli nyt tullut. Aslak tunsi saaneensa iskun jonka alle hän oli taittunut, ja epätoivoinen tunne sydämessä kuiskasi, ettei hän siitä enää ikinä nousisi. Hänen ennen niin valoisa ja iloinenkin mielensä oli pitkin syksyä synkentymistään synkentynyt, kunnes se aivan viime aikoina oli käynyt katkeraksi ja juroksi. Nyt laskeutui lopullisesti pohjolan talvinen pimeys hänen sieluunsa.

Hän aivan säpsähti huomatessaan siinä seisoessaan kiristelevänsä hampaitaan ja kiroavansa synkästi puoliääneen. Kummastellen katsoivat häneen hänen seuralaisensa. Hän käännähti äkkiä ja ryntäsi pulkalleen valjastaen eteen hurjimman ajokkaistaan. Kuin nuoli kiiti hän pimeälle jäälle hoputtaen sarviniekkansa yhä vinhempaan vauhtiin.

Kostoa hän janosi. Sehän se olikin tuo ääni, joka näinä silmänräpäyksinä oli hiljaa kohonnut hänen mielensä pimennosta, vaikka hän ei ollut sitä ensin aivan selvästi ymmärtänyt. Kostoa noille suomalaisille, kostoa koko leirikunnalle, joka oli sallinut heidän jäädä näille maille turmiota tuottamaan. Kostoa tuolle ylpeälle neidolle, joka halveksien hylkäsi heimonsa parhaan, muukalaisen syliin päätyäkseen. Hei peura, lennä, kiidä kuin hiiden hirvi kohti noita pohjan vihreitä tulia, jotka syttyvät taivaalla. Kuule, kuinka ne sähisten jo hulmuavat kuin hiiden virvat, kutsuen kulkijaa hoiveihinsa. Pauku pakkanen, syökse sutesi, horna, hangelle rinnalleni kiitämään, nuolena paina peura halki pimeyden, poikki soiden, maiden, vuorien ja laaksojen…

Käheään huutoon puhkee hurjan miehen raivo, hänen kiitäessään nopean peuransa pulkassa. Kuin säikähtäen kuulee sen öinen luonto ja jää varoen vartioimaan, mutta yhä hullumpaan vauhtiin kiihdyttää ajaja juoksijansa. Se läähöttää jo, kieli riippuu pitkällä kidasta, mustat silmät säihkyvät vauhkosti, mutta kuin haukaten pakkasilmaa ja pohjolan huurretta ahmii se alati uutta voimaa, pitkällä ja pillastuneella laukalla taivalta katkaisten. Minne ajaa mies yössä, mikä on päämäärä raivokkaan, joka kuin aave ilmestyy suon lakeudelle, harjun huipulle, taas harmaana hiitenä puitten väliin kadotakseen? Ei ole päämäärää hänellä, vaan kiitää hän veriensä käskystä, polttavaa tunnettaan jäähdyttääkseen, joka suonen tykytyksen toistaessa: kostoa, kostoa…

Kuinka kauan hän oli näin ajanut, sitä hän ei tiennyt, sillä hän heräsi kuin horroksistaan kiivaaseen huutoon ja peuran äkilliseen pysähdykseen. Suopunki oli viuhahtanut ilmassa ja sen avulla oli voimakas käsi pysähdyttänyt hullaantuneen hirvaan. Samassa näki Aslak miehiä ympärillään ja kuuli kuin unessa kysyttävän:

Hänen pulkkansa ympärille tulleista miehistä hän pian tunsi yhden Vornaksi, kuuluisaksi karjalaiseksi sissiksi. He olivat kaikin, kuuraiset ja voimakkaat uroot, suksilla liikkeellä, saukonnahkaiset lakit leuan alle sidottuna. Uudelleen totesi nyt Aslak mielessään sen, minkä entuudestaankin muisti, että aivan harvinainen kooltaan ja näöltään oli tämä pelätty vainoretkien kävijä, sissi ja metsämies. Hänen ruskeankiiltävät silmänsä loistivat kirkkaasti yön hämyssä härmäisten silmäripsien välitse, kun hän voimakkaalla kädellä nosti hennon lappalaisen pulkasta pystöön ja uteliaasti kysyi:

Aslakin silmissä pimeni, sillä hän ymmärsi äkkiä, mille asioille
Vorna oli tänne hiihtänyt. Hän arvasi kiertelyn turhaksi ja ilmoitti:

— No mutta sepä sattui hauskasti, ihastui siihen eräs miehistä. Olemmekin olleet hiukan epätietoisia, minne oli Staalo nyt kotapuunsa pystyyn lyönyt. Sinähän meidät sinne viet, tai jos et vie, niin jälkiäsi myöten kyllä löydämme.

— Mitä sinne sitten menette? Jo kylliksi teitte tuhoja viime käynnillänne. Sallikaa vanhuksen kuolla rauhassa.

Hän oikaisi komeata vartaloaan ja näytti valkoista hammasriviään, jolloin pelon valtaan joutunut Aslak tuli muistaneeksi Seppää, hänen hiukan lyhempää, mutta ehkä tanakampaa ruumistansa, yhtä kauniita, mutta vaaleita kasvojansa ja syvää, levollista katsettansa. Ja kaikki se koston jano, mikä häneltä äsken, yllätyksensä ensi hetkellä, oli ollut unohduksissa, virisi taas uudelleen, kun hän muisti, mikä osa hänelle oli Sepän vuoksi tullut. Kiiluvin silmin kiirehti hän sanomaan:

— Kuinka ei? Onko lappalaisen käsivarsi voimistunut, onko uusia uroita noussut, vai noidan nuoletko ovat terävämmät?

— Lienevät nekin, mutta toisellaiset ovat nyt siellä vartiat. Lippo Suomalainen siellä asuu, kuulu erämies, jonka maineen tuntenet, ja hänellä toverina Seppä, mies, jonka ei tarvitse, Vorna, tieltäsi väistyä.

Ja samalla tuntui Aslakista ikäänkuin hyvältäkin, että oli kerrankin tiedossa vastus tuolle karjalaiselle. Hän naurahti mielessään sille ajatukselle, että saisi joskus nähdä näiden kahden yhteen iskevän. Mutta ääneensä jatkoi hän:

— Jos teitä on vain muutama sinne menossa, niin vesiperä tulee apajastanne, sillä totta puhun, mitä Sepästä sanon. Ja Lipon tunnet. Jos tappeluun käytte, niin epätietoista on, miten siitä selviätte, sillä Staalon miehet eivät myöskään ole neuvotonna.

— Piessa, kirosi eräs miehistä, mutta Vorna kävi synkän näköiseksi ja tarttui Aslakia käsivarresta sanoen:

— Vai on niin väkevä mies Seppä? Lipon tiedän, hyvä mies. Mutta kuka olet sinä, joka niin auliisti kotikotasi asioita kavallat? Ethän vain ole tyttöä kosinut ja kostoa hankit rukkaset saatuasi? Voi sinua, kurjaa raukkaa, jos petät heimosi. Kelohongan latvaan sinut ripustan räähkälintujen noukittavaksi.

Aslakin mieli sumeni häpeästä, raivosta ja kaikista ristiriitaisista tunteista. Äkkiä taas lemmen koko kaiho, rakkaus Lailaan, pelko häntä uhkaavasta kohtalosta, koston jano ja toivo pelastuksesta sai hänessä vallan, hän heittäytyi polvilleen Vornan eteen ja itkuun purskahtaen alkoi rukoilla:

— Säästä Lailaa, rukoili hän. Älä tee hänelle mitään väkivaltaa, älä vie häntä pideltäväksesi, vaan anna hänet minulle, sillä minä olen hänen sulhasensa, jonka hän nyt on tuon Sepän vuoksi hylännyt. Tuhoa nuo suomalaiset ja anna minulle Laila, niin ikäni sinua palvelen ja runsaat verot maksan. Sääli mitätöntä lappalaista ja hänen onneansa, joka on muutenkin niin kapea. Sinulla on vara muualta valita, mutta minulla ei mistään… Vaiti katsoi häntä Vorna siinä hämyisessä yössä, pitkään ja mietteissään. Oliko hänen villiin sydämeensä sattunut, oliko herännyt siellä soimaan joku kieli, joka kehoitti hillitsemään hurjia haluja ja ymmärtämään, että ihminen on vihollinenkin? Miten hyvänsä, parhaassakin tapauksessa se oli kuin kajastusta läpi synkkäin pilvien, heikkoa kimmellystä paksun tuhkakerroksen alta, jonne liekki pian sammui, sillä nauruun remahtaen lausui hän vastaukseksi:

— Vallanhan sinä itkua puserrat. Mitä naisen lemmestä. Saat hänet kyllä, kunhan ensin edes hänet nähdä saamme. Vie meidät nyt kiireesti leirille ja hae noitasi puheilleni, että saamme miettiä, mitä on tehtävä. Mutta kellekään et saa näyttäytyä. Ei meille nyt sovi ruveta sinun Seppäsi kanssa taistelemaan, sillä kiireesti on tästä päästävä takaisin kotipuoleen, etteivät ruotsit, joiden parrat taas kävin polttamassa, ehtisi kantapäille. Mutta hänet pitäisi saada jotenkin hiiren loukkuun houkutelluksi. Lähdetäänhän, ehkä matkalla joku neuvo huomataan. Vai on semmoinen uros Staalolla siellä turvanaan. Paljo on ollut urohia, vähä on tänne jäänehiä, joko lie jäänyt Vornan mitta? Ehkä kerran koittanemme. Matkaan miehet, sillä kiire meitä ahdistaa.

Ja valkenevan aamun hämyssä lähtivät he hiihtämään Aslakin poron perässä, tasaisessa tahdissa työnnellen keihäspää-sauvoillaan, laskien vinhasti myötämäet, nousten tarmolla vaarat ja vuoret sekä pyrynä kiitäen pitkin nevojen lumiaavikkoja. Ja vaikka poro uudelleen kiihtyi laukkaamaan vinhalla vauhdilla, pysyi miesjoukko silti sen kintereillä, etumaisena Vorna, karjalaisten kuuluisa uros, sankari tanterella ja lemmen voittelussa.

IX.

Isänsä kodalle poistuessaan silloin, kun oli antanut Aslakille rukkaset, oli Laila aluksi uhkamielisen ja ynseän mielialan vallassa. Mutta sitten isänsä käytöksestä ymmärrettyään, että tämä odotti jotain vakavaa tapahtuvaksi, sai hänessäkin vallan harmaa ja surumielinen tunnelma, joka tuon kolkon illan kuluessa muuttui yhä synkemmäksi. Kotatulen äärellä istuessaan ja kuunnellessaan isänsä muminaa hänen kannuksen nahkaa tulen paisteessa jännitellessään, tuli hän muistaneeksi koko syksyn ja talven tapahtumia, ja purskahti kasautuvien tunnevaltojen ajelemana haikeaan ja hiljaiseen itkuun.

Niin keveä ja huoleton oli ollut hänen elämänsä ennen Sepän saapumista, vaikka olikin saanut suuria suruja kokea. Sydän oli ollut iloinen siitä, mitä oli tottunut kohtalokseen katsomaan, sitä tarkemmin tutkimatta, siitä erikoista toivomatta ja sitä mitenkään pelkäämättä. Sepän tultua oli pian kaikki muuttunut ja mielen vallannut outo kaipuu, tyytymättömyys entiseen, ja jano johonkin uuteen, ennen aavistamattomaan onneen. Sepän kuva oli pian tullut vallitsevaksi hänen mielessään; kaikki, mitä hän teki tahi ajatteli, oli vain häntä varten, ja palkinnoksi riitti yksi ainoa hyväksyvä katse. Tätä kaikkea hän oli tuntenut ja toivonut, mutta ei ollut uskaltanut tehdä sen kaikkia seurauksia itselleen selväksi, ikäänkuin siirtäen ne toistaiseksi ja luottaen vain johonkin yleensä onnelliseen ja suotuisaan ratkaisuun, joka tekisi kaikki onnellisiksi, Aslakinkin, Sepän, Lipon, kaikki.

Mutta nyt oli asia kehittynyt itsestään ja asettanut hänelle kaikki ratkaisevan hetken vaatimukset täytettäväksi. Mistä johtui isän pelko? Aslakin suuttumuksestako vai joistain muista pelättävistä tiedoista? Mutta miksi ei heti lähdetty liikkeelle, miksi jäätiin tähän paikoilleen odottamaan tuomiota kuin jotakin sellaista, jonka tieltä on mahdoton päästä pakoon? Ja missä ovat Seppä ja Lippo?

Kuin toimintaan heränneenä karkasi Laila pystöön ja tiedusteli tätä isältään.

— Miksi ei ole lähetetty katsomaan, olisivatko jo pirtilleen palanneet? Lähipyydyksilleen sanoi Lippo aamulla hiihtävänsä.

— Ei ole nähty palaavaksi, ei häntä eikä Seppää, joka hiihti myöhemmin hänen jälkeensä. Turhaan heitä mennä kyselemään.

— Ei voi muuksi muuttaa sitä, minkä pitää tapahtuman. Lappalainen ei voi kohtaloaan välttää. Turhaa on paeta. Jos on sallittu säästettäväksi, niin säästetään, ellei, niin ei paolla mitään hyödytä. Lappalaisen suku on aina paennut. Se on luopunut kauniista etelämmistä ja lämpimämmistä maista ja siirtynyt pohjoiseen, niin kauas kuin maata on riittänyt, toivossa joskus päästä takana tulijoiden ulottuvilta, mutta koskaan onnistumatta. Aina on verottaja ilmestynyt kintereille, julistanut maat omikseen ja vaatinut raskaat lunnaat. Ja minkä teet? Kaikki on pitänyt antaa, henkikin, jos niin on tahtonut, sillä vaatija on ollut väkevämpi. Joskus on heidän joukostaan ilmestynyt joku, jonka omatunto on tätä moittinut ja joka on jalosti koettanut meitä puolustaa. Eipä ole Lippokaan koskaan lappalaista kohtaan tehdyllä vääryydellä käsiään saastuttanut. Varmaan hän nyt meitä puolustaisi, jos olisi täällä, mutta näethän, että jumalat ovat hänet kuin tahallaan juuri täksi illaksi pois kutsuneet.

— Vornaa pelkään. Tiedän, että hän on ollut meren rannalla ryöstöllä ja kulkenut sinne näiltä seuduin. Tiedän, että hän on jo sieltä palannut ja varmaan tulee tänne, sillä hän ei koskaan aikomuksiaan kesken jätä. Arvaan, että noita ja Aslak ovat meidät pettäneet. Kun viime yönä aamun alkaessa valjeta ja levotonna kuin henkien vaivauksesta hiivin kodastani ulos harhaillen siellä aatoksissani, näin noidan varovaisesti hiipivän kodallensa. Missä hän oli ollut? Aavistan ja tiedän, että pahoilla jäljillä.

— Mutta minä en jää tähän Vornaa odottamaan. Menen katsomaan, jos sittenkin olisi Seppä kotona, ja ellei ole, niin ajan peurallani pois Vornan tieltä. Mitä tässä hänen tuloaan odotatte, tulkaa.

Vilauksessa pujahti Laila kodasta ja heittäytyi valmiina olevaan pulkkaansa. Näytti aivan kuin hirvas olisi hänen tuloaan odottanut, sillä kuin nuoli syöksyi se saaren männikön lävitse jäälle, kohti Sepän ja Lipon pientä pirttiä. Laila vain kiirehti sen vinhaa vauhtia.

Mutta kauan hän ei matkaansa sinne päin jatkanut, sillä jäälle päästyään huomasi hän äkkiä, kuinka tulen loiste valaisi pimeää yötä sieltä päin, missä tuo pirttinen oli. Tytölle selveni äkkiä, etteivät Seppä ja Lippo olleet kotona, vaan että vieras parhaillaan poltti heidän majaansa, jonka oli löytänyt — Aslakinko avulla? Kiireesti oli hänen päästävä tältä suunnalta turvaan, sillä pian laskeutuisivat tuolta tuvan polttajat jäälle ja huomaisivat hänet. Hän heilautti hihnaansa puron selällä ja ohjasi sen pois, vitaan kohti vastaisen rannan synkkää kuusikkoa. Hänen mieleensä välähti, ettei hän pakenisi aivan kauas, vaan jostain piilosta katsoisi, tulisiko isän kodalle ketä.

Mutta lähelle manteretta tullessaan huomasi hän, että hänen peräänsä ilmestyi ajaja, joka peuraansa villisti kiihoittaen koetti saada häntä kiinni. Ja kaukana jäällä pyrki hiihtäjä, kookas ja notkea, voimakkain potalluksin kohti hänen isänsä kotaa. Kuka on tuo ajaja? Se ei enää poroansa kiirehdi, vaan tulee pitkällä ja notkealla laukalla. Pimeässä ei enää näe hänen valjaitansakaan. Nyt mennään synkässä korvessa. Oksat hiipovat peuran selkää, lumi tipahtelee puista, puun juurilla pimennoistaan viittovat haltiat. Teeret karkaavat kinoksestaan. Onkohan tuo ajaja Vorna, vai oliko hän tuo jäällä hiihtäjä? Hei, poro, hei! Juokse kruunupääni, lennä kuin lintu, ettei paha emäntääsi saavuta. Pian joutuu Seppä jälkehesi ja silloin kysytään, kuka on tehnyt sinulle pahaa. Kuka on tuo jäljessä ajaja? Kun olisi jousi ollut, millä poroansa hidastuttaa. Kunhan ei vain omaani ampuisi. Kylläpä nouseekin kirkas lieska Sepän tuvalta. Eivät olisi polttaa saaneet, jos olisi kotona ollut, sillä ei ole Sepän veroista.

Laila vaipuu kuin huumaukseen pulkan keinuessa peuran perässä kuin aallokossa. Poro läähättää, kieli riippuu pitkällä suusta, mutta voimakkaalla ja keskeytymättömällä laukalla painaltaa se eteenpäin. Tuossa kaikessa on jotain mieletöntä ja villiä, hornan henkien kulkua läpi yön, harmaan haamun vilahtelua metsän synkeydessä, kuoleman kilpa-ajoa yli viluisen suon lakeuden. Kaviot napsavat, hiki höyryää, mutta eteenpäin vain sitkeällä, pitkällä ja pontevalla laukalla, kita avoinna kohti pohjan kylmintä viimaa, mistä haltian ajokas saa voimansa. Saavuttaako takaa-ajaja? Lieneekö ihminenkään? Tuolla ääneti tulee perässä kuin aave, nopealla vauhdilla. Hei pieni peurani, hei!

Tuo jäällä hiihtäjä oli ensin katsonut porolla ajajain jälkeen kuin epätietoisena, minne kääntyä, mutta oli sitten huutanut heidän peräänsä jotakin ja päättäväisesti lähtenyt kotaa kohti. Silloin tällöin mäntyjen välistä vilahtava säkene osoitti hänelle, mitä kohti oli mentävä, ja viivyttelemättä hän sinne kulkunsa ohjasikin. Notkealla ja suuria käsivoimia kysyvällä vuorohiihdolla lyhensi hän hetkessä pienen välimatkan ja saapui kahahtaen saaren rantatörmän alle. Siihen hän seisahtui kuunnelien tarkoin.

Yö oli hiljainen. Vornasta tuntui kuin olisi kaikki kiintynyt tarkastamaan häntä, sanatonna ja henkeä pidättäen odottaen, mitä hänellä oli mielessä ja täällä tekemistä. Kummallista, kuinka tuo vanha petäjäkin näytti ikäänkuin juuri häneen katsoa tuijottavan. Vanhan Staalon noitumista. Vorna nousi törmän päälle, kuunteli taasen ja jätti siihen suksensa. Hiljaa läksi hän sitten keihäs kädessään hiipimään kodalle.

Häntä oudostutti tämä hiljaisuus. Missä olivat lappalaisen koirat, jotka muuten aina niin pahaa rähäkkää pitivät? Ehkä poro-aituuksella kaikki. Mutta tuossahan ovat pulkat tavaraa täynnä. Aikooko Staalo karata? Liian myöhään, heinäkenkä, liian myöhään. Olisit aikaisemmin lähtenyt, niin olisit kenties päässyt, sillä eipä olisi tainnut kovin pitkään takaa-ajoon joutaa. Mistäpä olisit tiennyt lähteä, äijä-raukka…

Kukaan ei vastannut mitään. Staalo ei katsonutkaan häneen, vaan napahdutteli peukalollaan kannustaan ja tuijotti liekkiin kiiltävillä silmillään. Vornan rinnalla näyttivät tulen ympärillä istuvat kutistuvan yhä pienemmiksi ja surkeammiksi. Arkoina lappalais-miehet ja naiset kuin kyyristäytyivät, lapset heräsivät ja alkoivat itkeä, mutta vieläkään ei kukaan virkkanut mitään.

Vorna seisoi siinä keihäänsä nojassa, pitkänä ja komeana, mietteisiinsä vaipuneena. Häntä oli hämmästyttänyt se tapa, jolla hänet nyt oli otettu vastaan, sillä ennen oli hänen tulonsa lappalaiskodalla herättänyt mitä surkeimman metelin. Nuo ihmiset olivat kuin teurastettaviksi valmiit, edes ajattelemattakaan vastarintaa. Mitä olivat oikein nämä lappalaiset? Miksi heitä oikeastaan vainottiin? Miksi hänkin oli nyt tällä retkellä? Antaisi tytön olla, sillä olihan Vienassa neitoja. Ja Vorna muisti siinä samassa Lailan muodon, silmät ja sointuvan naurun, joka oli omituisesti jäänyt hänen korviinsa kaikumaan. Eihän hän neidolle pahaa aikonut tehdä, vaan rakastaa aikoi, viedä ehkä emännäksensä lakeaan tupaansa, ellei äiti kovin vastaan olisi. Kunnia oli lappalaistytölle päästä Vornan lemmityksi. Mutta entä Aslak? Ei voinut sittenkään antaa Aslakille, sillä tyttöhän ei hänestä huolinut. Säästäisikö sitten tuolle Sepälle? Ei koskaan.

Vorna haki silmillään Lailaa joukosta, mutta ei nähnyt. Silloin sanoi hän lujasti:

— Älä pelkää, Staalo, tyttöäsi vain hakemaan tulin. Missä lienee.
Kiire on minulla.

Silloin Staalon ääni kuului, mutta kysymykseen vastaamatta. Tuleen tuijottaen rupesi hän haastelemaan oudolla äänellä, joka sai hänen omankin väkensä häneen kummeksuen katsahtamaan.

— Aikaisemmin tulit kuin luulin, Vorna Karjalainen, haasteli ukko. — Mutta ehkä jumalat niin tahtoivatkin, että saisit kuulla, mitä olen nähnyt sinusta näkyjä tässä tulen äärellä tuloasi odottaessani. Jos olisit myöhempään tullut, niin olisin ehkä jo ehtinyt pakoakin koettaa, ja silloin olisi sinulta jäänyt tietämättä se, minkä nyt saat kuulla.

— Ne eivät ole loihtuja, vaan jumalain tiedonantoja siitä, miten käy meille kaikille. Kuuntele. Lappalaisten suku vähenee vähenemistään, sillä sitä sortavat kaikki, jotka sen ympärillä asuvat; karjalaiset sortavat suomalaisia ja suomalaiset heitä; veljesvihan palkka on paha; heitä vuorostaan sortavat väkevät muukalaiset. Mutta varsinkin ne, jotka teistä miekkaan turvautuvat, häviävät nimettä ja sukukunnatta.

— Laulu jää. Sanan ja loihdun voima on ikuinen, sitä ei voi koskaan kukaan hävittää. Minkä sinäkin Vorna niillä olet tehnyt, se elää, kun luusi lahovat erämaan vaaran laella, siellä, missä kuohuva koski alla pauhaa. Olen nähnyt sinun kuolinpaikkasi. Se on komea kuten sinäkin, sopiva soturille ja valtiaalle, sillä sinne siintävät kaukaiset maat, joissa nimesi on ollut pelätty, joskaan ei koskaan rakastettu. Ikihongat humisevat ympärilläsi ja allasi pauhaa ikuinen koski kuin tuomion ääni kaikesta siitä, mitä olet tehnyt. Mutta jumalat ovat sinulle armolliset, vaikka oletkin paljon pahaa tehnyt: ne sallivat sinun lopuksi jalolla teolla korvata sitä viatonta verta, jota nyt olet lähtenyt vuodattamaan, omalla verelläsi siitä teosta hyvitystä maksaa. Ja siksi on leposi tuolla korkealla harjulla häiriintymätön ja puitten huminalla rauhan sävel.

Vornan kysymyksessä on juhlallinen, hiukan arka kaiku. Lappalaisen salaperäisellä äänellä haastelemat ennustukset olivat koskettaneet hänen sydämeensä, jossa piili luonnonlapsen arkuus yliluonnollista kohtaan. Ukko vastasi hiljaa:

— Kylliksi lorujasi. Missä on Laila? Vien hänet nyt mukaani. En tee hänelle mitään pahaa.

— Ei ole Lailaa täällä, kuten näet. Hae hänet itse, sillä koskaan emme häntä sinulle neuvo emmekä sinulle anna. Liikaa onkin pyytämäsi, että vielä sen tekisimme. Vastarintaan emme pysty, mutta vastalauseetta emme häntä luovuta. Hae, jos luulet löytäväsi.

Vorna huomasi eräitten lappalaisten vilkaisevan toisiinsa ja ikäänkuin toivon hymyn välähtävän heidän kasvoillaan. Hän muisti pimeässä kiitäneen poron, jonka perään Aslak oli metsän varjosta syöksynyt, ja äkkiä selvisi hänelle, että siinä olikin Laila menossa. Sanaakaan sanomatta pyörähti hän ulos, heittäytyi suksilleen ja lähti hiihtämään hurjaa vauhtia heidän peräänsä. Heikkona kajasti enää taivaalle Sepän tuvan palo ja entistä suurempi pimeys näytti luonnon vallanneen.

Mutta Staalo istui vielä kauan tulensa ääressä miettien sielunsa salaisia näkyjä. Surulta ja kyyneleiltä ei kukaan lepoa ajatellutkaan ja hartaat rukoukset seurasivat Lailaa hänen pakomatkallaan. Vieläkö näkisi häntä koskaan, vieläkö saisi ääntänsä kuulla ja silmillään muotoansa ihastella? Ei tiennyt sanoa, koska salattu on tulevaisuus.

Mutta aamun kajastaessa antoi hän miehilleen muuttokäskyn: pohjoista kohti lähdettäisiin hiljalleen kulkemaan. Hän itse jää valiopeuroineen odottamaan, näkyisikö Lippoa ja Seppää takaisin tulevaksi, ja ellei näkyisikään, lähtisi hän yrittämään Vornan jälkeen koettaakseen lapsensa kohtaloa lieventää. Mutta jos he tulisivat takaisin, olisi hänellä suurempi toivo onnistumisestaan kuin yksin vähäisin voimin. Pian katosivat valmiit kuormat aamun hämärään, josta kohta alkoi kuulua kiivasta koirain haukuntaa ja miesten huutoja, kun he paimentivat pois laumasta karkaavia poroja. Staalo nousi suksilleen ja hiihti saaren keskellä olevalle korkealle kalliolle, josta oli laaja näköala ympäri järven selkää. Siinä rupesi hän vahtimaan Sepän ja Lipon tuloa, tuon tuostakin jännittäen katsettaan sinne, minne arveli rakkaan lapsensa yöhön kadonneen. Aamu vaihtui vähitellen päiväksi. Taivas seestyi kirkkaaksi ja lumikiteet rupesivat kimmeltelemään. Vihdoin ilmoitti heikko kajastus etelän puolelta, että puolipäivä oli lähestymässä. Aurinko kohosi hitaasti taivaan rannasta täyttäen valonsa yltäkylläisyydellä koko avaruuden ja saattaen miljoonat jääkristallit häikäisevän kirkkaina sädehtimään. Lappalaisen pienet silmät kutistuivat kahdeksi viivaksi ja kädellään silmiään varjostaen tarkasteli hän järven selkää. Ja silloin näytti hän iloisesti säpsähtävän, sillä metsän reunasta sinkosi jäälle kaksi hiihtäjää kuin ammuttuina, suunnaten kiinteällä vauhdilla kulkunsa kohti kotasaarta.

Siinä olivat Seppä ja Lippo. Staalo tunsi heidät heti. Yhäkin riittäväin voimiensa tunnossa Seppä työnteli tasaisesti ja pitkin vuoro-ottein, niin että joka potkaisu sai hänet liukumaan pitkän matkan vauhdilla eteenpäin. Ja joka potkaisulla työnsi hän sauvoillaan, niin että notkea ruumiinsa sujahti kuin jousen selkä ja sauvan tiestä kuului kirpeä pakkaslumen kirkaisu. Mutta Lippo hänen perässään tuli vinhasti ja notkeasti kuin kärppä. Voimatta kipeän kätensä vuoksi paljon sauvojaan käyttää ja säästäen voimiaan ja vanhoja keuhkojaan oli ukko turvautunut sitkeisiin metsänkävijän sääriinsä, joilla hän nyt hilppoi pitkin hankea toverinsa perässä kuin käärme. Eräänlaisella puolijuoksulla hän näin pysyttelihe itsepintaisesti toverinsa kintereillä, tuijottaen kankeasti tämän suksen kantoihin, jotka hänen edestään vähentymättömällä nopeudella pakenivat. Tuuman paksuisena huurteena oli hiki heidän selässään ja kasvojen kalpeus ilmaisi, että viimeiset voimat olivat nyt liikkeellä.

Melkein samalla kuin Staalo ehti kallioltaan kotansa paikalle, tömähtivät siihen hiihtäjätkin.

Staalo selitti kaikki. Ennenkuin hän oli kunnolla saanut kerrotuksi Lailan paosta ja Vornan lähdöstä takaa-ajoon, oli Seppä jo suksillaan. Mutta silloin pääsi Lippo hätään:

— Malta mies. Et niin Lailaa kiinni saa. Paremmin on sille matkalle varustauduttava. Vornalla on siksi suuri etumatka, että hän saa viedyksi Lailan kauas, ennenkuin meillä on toivoakaan kiinni saamisesta. Mitä siinä väsynyt hiihtäjä voi. Valmistaudutaan tyynesti ja perinpohjin, sillä eihän tiedä, vaikka saisimme ajaa sutta aivan pesälle saakka. Ja Vornalla on hyvät hampaat.

Kiihkostaan huolimatta Seppä ymmärsi, että Lippo oli oikeassa. Heidän täytyi antaa Vornalle vieläkin etumatkaa saadakseen sitä enemmän varmuutta onnistumisestaan. Huokaisten istahti hän pulkan reunalle ja pyyhki otsaltaan polttavaa hikeä, jääden sitten kuin ajatuksissaan eteensä lumeen tuijottamaan. Mutta Lippo ryhtyi puuhaamaan tilapäistä leiripaikkaa kuultuaan oman tupansa poltetuksi.

Niin rupesivat he varustautumaan matkalle, joka sittemmin tuli niin kuuluisaksi molempien riitaisten heimojen keskuudessa ja josta kerrottiin kauan pohjolassa — niin kauan kuin muisto näistä heimovainoista säilyi muuttuen tarinoiksi ja lopulta kadoten. Sillä siitä tapauksesta, jolloin Vorna ryösti rikkaan lappalaistytön lemmitykseen, sai alkunsa sarja toisia, jotka seurasivat nopeasti peräkkäin kuin helmet nauhassa. Ja tarina mainitsee, että mitä oli miehuutta ja kuntoa näillä mailla osoitettavana, se tuli kyllä kysymykseen näissä tapauksissa.

Staalo kävi jumalansa kuvalle. Hän tunsi nyt iäksi jättävänsä nämä seudut, joita oli lapsuudesta saakka pitänyt kuin ominansa. Vielä kerran tahtoi hän rukouksellaan suosittaa seitansa haltuun kaikki tänne jäävät vainajansa ja rakkaat muistonsa, ja ennen muuta saada jumalien suosion tälle nyt alkamassa olevalle retkelle, jonka onnistumisesta riippui hänen lapsensa pelastus. Seitansa eteen seisahtuen hän hartaasti kävi menojansa suorittamaan ja kuumat kyyneleet valuivat hiljaa hänen poskilleen.

Kun Aslak näki järven rannalta piilostaan poron pulkkineen tulla puikkivan kohti Sepän rantaa, valtasi hänet heti aavistus, kuka ajaja oli. Se aavistus kuumensi kohta hänen povensa haikeaksi, vaikka samalla ajajan suunta sitä entiseen vihaan kylmensi. Sillä ajoihan pulkkaniekka kohti Sepän tupaa, joka nyt loimusi ilmitulessa, kohti paikkaa, josta se saattoi hakea vain häntä, joka oli alkusyy Aslakin onnettomuuteen ja turmioon. Katkeruus paadutti taas hänen sydämensä ja hän varustautui ottamaan tulijaa kiinni.

Mutta samalla hän näkikin, kuinka ajaja käännälti poronsa laukkaamaan pitkin rantaa huomatessaan Vornan laskeutuvan metsästä jäälle. Ja siinä samassa hän myös tunsi kuka ajaja oli, sillä sivutse mennessään tulivat Lailan kauniit ajovehkeet pimeässäkin helpommin näkyviksi. Kuin hiiden herättämänä heittäysi hän pulkkaansa ja syöksyi tytön perään kiihoittaen peuraansa sen villimpään laukkaan. Hän kuuli vielä Vornan huudon, jolla tämä kehoitti kaikin mokomin ottamaan ajajan kiinni, mutta sitten hän ei enää mitään kuullut, eikä itsekään enempää huutanut, sillä veri lauloi ja humisi kuumasti hänen korvissaan ja sydän tykytti haljetakseen. Eteenpäin vain mentiin hurjalla vauhdilla suuntaa katsomatta, lumen pyrytessä ympärillä.

Aslak tunsi Lailan ajokkaan ja tiesi, että ainoa poro, joka Staalon tuhatpää-laumasta saattoi sille vertoja vetää, oli juuri hänen. Siksi hän jättikin turhan kiirehtimisen, sillä hän tiesi peuransa ilmankin panevan kaikki voimansa saavuttaakseen edellä menijänsä. Siinä keinuessaan kinoksen harjalta toiselle vaipui hänen sydämensä vähitellen taas rauhan ja raukeuden tilaan. Hänen vihansa lauhtui ja hänen sydämessään heräsi voimakkaana sääli, katumus ja rakkaus, sekä toivo voida kaikki vielä hyväksi kääntää.

Totta oli, ettei hän ollut itse mitenkään tätä suunnitellut, vaan kaikki oli Vornan ja hänen vanhan apurinsa noidan puuhia. Vorna oli keksinyt keinon, millä houkutella suomalaiset saapuvilta ja viedä vaikeaan satimeen, ja noita oli ottanut kaikki toimeenpannakseen. Piilostaan metsän pimennosta olivat he sitten nähneet, kuinka Seppä oli kiireesti painunut Lipon jälkeen ja kuinka Staalo siten oli riistetty avuttomaksi. Mutta Aslak tunsi syvästi, kuinka rikollisesti hän oli menetellyt siinä, että oli vastarinnatta ja vihan saadessa vallan vahingoniloin lakin antanut tämän kaiken tapahtua. Olisiko hän sitten voinut sen estää? Ehkäpä ei, sillä mikäpä hän oli Vornan puuhia tyhjäksi tekemään, mutta silti olisi hänen pitänyt koettaa kaikkensa ja vaikka henkensä heittää asiansa puolesta. Nyt oli hän petturi, kurja kavaltaja, jolla ei ollut koskaan yrittämistäkään leirille. Ja sitä ajatellessaan täytti Aslakin sanomattoman syvä itsensä halveksimisen tunne, niin että hän pimeässä yössä vinhaa vauhtia kiitävän poronsa pulkassa ikäänkuin häpeästä kyyristyi ja painautui pulkkansa pohjaan. Ja sitten hän taas raivostui onnettomuutensa suuruudesta ja korjaamattomuudesta, puhjeten kirouksiin ja ärjähdyksiin…

Hän aivan säpsähti. Ajoihan tuossa Laila yksin ja vapaana hänen edellään, olihan hän ainoa takaa-ajaja, ja olivathan sekä Seppä että Lippo tähän aikaan luultavasti hyvässä tallessa. Olihan heillä ajettavina maakunnan parhaat hirvaat, joita ei Vornankaan tapainen hiihtäjä väsyttäisi. Mikä estäisi häntä ja Lailaa pakenemasta sinne, minne ei Vornan ääni kuuluisi? Ehkä tyttö hyvinkin taipuisi häneen, kun tulisi huomaamaan, ettei hän Seppää ikinä saisi, ja kun ymmärtäisi, mistä kauheasta kohtalosta hänet oli pelastettu. Sillä sehän se juuri Aslakin sydäntä raateli, että hän oli itse ollut mukana saattamassa rakastamaansa naista toisen miehen saaliiksi, vihollisen, väkivallan tekijän… Voi pistävää tuskaa ja tukahduttavaa raivoa, jolle ei löydä viihdytystä. Mutta jos saisi Lailan pelastetuksi Vornan kynsistä, niin ehkä sillä olisi edes jotakin korjattavissa?

Kuin kuumeessa takoivat Aslakin aivot tätä kysymystä. Kun olisi edes Lailan poro ruvennut väsymään, että olisi saanut hänen kanssaan neuvotella, sanoa, ettei mitään pahaa aikonut, vaan pelastusta toi. Hänkö pahaa? Lailalleko? Oliko maailma saattanut muutamassa hetkessä muuttua niin kokonaan, että sellainen ajatuskaan saattoi hänen mieleensä lennähtää? Hänkö tekisi pahaa sille, jota oli lapsuudestaan saakka käsissään kantanut? Kohta kun tulee aukeampi, koettaa hän huutamalla pysähdyttää Lailan, että saavat sopia yhteisesti, mitä olisi tehtävä. Pian tullaan suurelle Matosuolle, jonka pinnalla keinuu kuin rannattomalla merellä; siellä huudan ja silloin Lailan täytyy ymmärtää, että hänen on hyvä pysähtyä kuulemaan.

Kuinka kummallista tämä ajo olikaan. Mentiin kuin ummessa silmin, päämäärää ajattelematta. Aslak näki selvästi, kuinka Laila alkoi tulla epävarmaksi, minne päin poronsa ohjata, yhä useammin vilkaisten taakseen. Ehkä se ei ollutkaan Laila, vaan joku haltia, joka hiiden peurallaan oli lähtenyt hänen tiellensä virvoja virittämään? Eikö ollutkin tuo hirvas sininen, kun se tuolla kiisi vuoman selällä, kuin sinertävän tulen sisässä? Kuule, kuinka rätisten taas hulmuavat vihertävät tulet, kuin huntuna laskeutuen ajajain ympärille. Hänen poronsa käy vauhkoksi, avaa kitansa ja lähtee hurjistuneena törmäämään pitkin nevan lakeutta, ja yhä vain jatkuu sinitulien särähtely öisessä ilmassa. Kuka onkaan tuo edellä ajaja? Haltia varmaan, sillä yhä väsymättä hänen peuransa kiitää, aivan selvään lumesta kohona, kuin halki ilman tulisen kaaren alla…

Aslak pyyhkäisi hikeä otsaltaan kiroten houreisille ajatuksilleen. Mutta siinä ajaessaan tunsi hän samalla saavuttaneensa suuren varmuuden ja rauhan, mikä oli johtunut siitä, että hän oli päättänyt koettaa parantaa tekoansa pelastamalla Lailan Vornan käsistä. Jo tultiin suurelle Matosuolle ja Lailan poro ryntäsi uljaasti nietosta halkaisemaan, mutta silloin sai Aslak ääntä kurkkuunsa:

— Laila, pysähdy, älä pelkää. Pysähdy, sillä pelastuksesi riippuu siitä.

Näin hän huuteli ja ehkä hänen äänessään oli nyt jotakin, joka tehosi, sillä tyttö hidastutti peuransa kulkua kääntyen katsomaan häneen. Jo pysäytti hän kokonaan, odottaen Aslakia tulevaksi. Kun tämä oli saapunut äänen hyvästi kuuluville sanoi Laila:

— Aja siinä, mutta älä yritäkään lähemmäksi. Missä olet ollut koko viime vuorokauden ja miten jouduit perääni?

Tytön katseesta loisti mitä suurin levottomuus ja epäluulo, ja hän tarkasteli Aslakia kiinteästi. Tämä painoi katseensa ja vastasi vältellen:

— Missä ajossa? Miksi et ollut kotona? Tiedätkö, mitä isäni pelkäsi, kun äsken lähdin ajamaan? Kuka sytytti Sepän tuvan tuleen? Kuka oli mies, joka hiihti isän kodalle?

Lailan silmät iskivät tulta hänen näitä kiihkeästi kysellessään. Aslak painoi päänsä alas ja kuoleman kalpeus levisi hänen kasvoilleen. Mutta ennenkuin hän sai mitään sanotuksi, jatkoi tyttö yhä kiihkeämmin:

— Vornan tuloa isä pelkäsi, eikä hän ole niissä aavistuksissa koskaan erehtynyt. Pois aikoo muuttaa nyt näiltä vanhoilta mailtaan. Sanoppas, tapasitko kenties Vornaa ajossa ollessasi? Näen sen kasvoistasikin, sinä raukka, raukka, kurja omiesi pettäjä…

Aslak vaikerteli tytön sanojen kuin teräsnuolien sataessa hänen sydämeensä, mutta tyttö jatkoi:

— Ellen olisi itse lähtenyt erämaan turviin, niin varmaan olisin jo Vornan saaliina, sillä hän se oli tuo kodalle hiihtäjä. Mikä onnettomuus, että Seppä ja Lippo sattuivat olemaan poissa, sillä toinen olisi ollut päätös tällä asialla, jos he olisivat kotona olleet. Kas ne ovat miehiä, mutta mitä sinä… sinä…

Aslak näytti aivan kutistuvan pulkkaansa ja kiemurtelevan iskujen yhä tullessa. Mutta hän ei puhunut mitään, vaan jäi äkkiä kesken Lailan vihan tuijottamaan tytön silmiin. Hän näytti kuin imeytyvän tuohon tummaan katseeseen, joka loisti tuosta hänen vierestään pimeästä, ikäänkuin niiden silmien välke olisi ollut viimeinen maallisen onnen kajastus. Syvä liikutus kuvastui hänen kasvoilleen ja hiljaa rupesi hän puhumaan:

— Laila. Totta on, mitä sanot. Tuskani syystä, jonka tiedät, vei minut rikokseen. Tahdottomana olen antautunut Vornan välikappaleeksi, ja sallinut hänen noidan avulla houkutella pois Sepän sekä lähestyä kotiamme tietämättämme. Tunsin koko ajan sydämessäni, että Staalo näkee tämän kaiken, — olipa kuin olisi hän ollut katselemassa koko tapahtumaa aivan äärestä, vain hiukan korkeammalla seisten kuin me. Ja varmaan on nyt Vorna raivoisena porojemme jälkeä pitkin tänne hiihtämässä, ja saavuttaa meidät, sillä hän on sitkeämpi kuin mikään poro, hiihtäjänä voittamaton. Laila, kuule minua. Henkeni antaisin, jos kaikki saisin tekemättömäksi, mutta kun se on mahdotonta, koetan pelastaa edes sinut. En ymmärrä kuitenkaan muuta kuin että meidän on ajettava niin kauan kuin porot kestävät, ja ellei siihen mennessä mitään pelastusta ilmesty, on tyynesti taivuttava Vornan vangeiksi. Meidän on vaikea häneltä nyt pakoon päästä. Kun olen mukanasi, ei sinua uhkaa mikään väkivalta, sillä se ei ole Vornan tarkoitus, ja ehkä siitä silloin joku pelastuksen keino kehittyy. Luota minuun, kuten luotit ennen, vielä vähän aikaa sitten, ja minä koetan hyvittää rikostani… Laila hyrähti itkuun. Sanaa sanomatta heilautti hän hihnaansa ja lähti menemään halki pimeyden, Aslak jälleen kintereillään. Vaikka Laila ei mitään sanonutkaan, ymmärsi Aslak kuitenkin, että hän sai tehdä ehdotuksensa mukaan, ja tunsi siitä suurta huojennusta. Lailan moitteitten ja halveksimisen aikana äsken oli hänestä ikäänkuin kuollut kaikki se, joka oli edellisenä yönä mielettömänä raivosta ajellut ympäri maita ja metsiä, ja sijaan oli syntynyt syvä kohtaloonsa tyytymys, jolla oli ainoastaan yksi elämän tarkoitus, tekonsa sovittaminen siten, että saisi Lailan pelastetuksi. Aslakin luonnonlapsensydämessä lainehtivat tunteet korkeina aaltoina, väliin nousten hyrskyiksi, jotka pimensivät hänen mielensä sokeaksi, väliin taas selveten tyyneksi seesteeksi, jolloin hänen sydämensä parhaat puolet saattoivat täysin vaikuttaa. Kuten villi porokoira potkun saadessaan näyttää isännälleen hampaitaan ja tahtoo karata hänen päällensä, seuraavassa tuokiossa jo uskollisuutensa tuntien hänen kättään nuollakseen, samoin kuumatunteinen Aslak palasi harhailunsa jälkeen nöyrästi palvelemaan sitä, joka tähänkin saakka oli ollut hänen elämänsä ainoa lämmittävä ja onnelliseksi tekevä sisältö. Siihen palveluun sisältyi hän niin kokonaan, että viha ja mustasukkaisuus olivat nyt jääneet hänen tietoisuudestaan johonkin syrjään ja päämäärä oli vain Lailan onni — miten ja kenen kanssa, oli sivuseikka…

Tarmolla kiirehtivät he porojansa koettaen ennättää niin pitkälle kuin mahdollista. Mutta ajokkaat, jotka kulun alkaessa syöksyvät nopeasti liikkeelle, talttuvat pian umpilumella kulkiessaan, ja rupeavat seisahtelemaan, ellei levähdystä suoda. Onneksi lähestyttiin jo vuoman toista rantaa, jossa välttämättä täytyi antaa porojen huoahtaa ja riipiä niille muutamia sylillisiä naavoja syötäväksi. Saattoihan käydä niin, että Vorna jo siinä saavuttaisi, mutta sen hän tekisi siinäkin tapauksessa, että väsyneillä poroilla eteenpäin yritettäisiin. Mutta jos ennätettäisiin hiukan huokaista ja päästäisiin lähtemään ennen hänen saapumistaan, oli yhäkin jäljellä pieni mahdollisuus livahtaa hänen käsistään.

Maan rantaan päästyään porot seisahtuivatkin itsestään. Rupeamatta väsyneitten elukkain kanssa taistelemaan meni Aslak tiheästä korpikuusikosta naavoja repimään Lailan jäädessä pulkkaansa. He eivät vaihtaneet sanaakaan, mutta pimeyden läpi Aslak näki tuon välkähtävän katseen, joka oli syöpynyt hänen sieluunsa. Nöyrästi hän painoi sen edessä päänsä, kahlaten syvässä lumessa kuusten juurille ja ruveten kokoamaan poroille ruokaa. Jo peurat itsekin luontonsa mukaisesti alkoivat kuopia lunta syrjään, kunnes saivat maan pinnan paljaaksi. Sinne lumikuoppaan ne sitten painuivat nokalleen repien irti jäkälää kankaan pinnasta.

Laila makasi pulkassaan tuijottaen taivaalle, jossa siellä täällä vilkahti tähti kuusen oksien lomitse. Hänen mielensä oli vallannut omituinen turtumus, ikäänkuin lumo lähestyvän turmion edessä. Hän ei jaksanut ajatella pakoa, ei pelastusta, vaan painoi silmänsä umpeen, valmiina kaikkeen siihen, mitä oli itselleen kuvitellut. Kaukaa, ikäänkuin taivaan rannalta metsän reunan yli, näytti katsovan hänelle niin tuttu katse, joka tuntui sydämessä saakka, mutta vaikka kuinka olisi sitä tutkinut, ei se voinut antaa uskoa eikä rohkeutta. Kun hän apua rukoillen sitä ihan vaatimalla vaati, painui se alas ja peittyi, ikäänkuin sillä osoittaakseen, että kaikki apu oli mahdoton. Tuska kouristi Lailan sydäntä ja hän vaipui väsymyksen ja turtumuksen sekaiseen uupumistilaan. Vihdoin ruumis vaati omansa ja tyttö vaipui uneen.

Aslak hiipi hänen viereensä ja kumartui hiljaa katsomaan hänen kasvojansa. Näytti kuin hän olisi niistä tahtonut ikäänkuin viime kerran häiriintymättä nauttia ja painaa ne mieleensä tunnustähdeksi ja ikuiseksi muistoksi. Uudella voimalla valtasi siinä hänet syyllisyyden tunto, niin että hän vaipui masentuneena lumeen tytön pulkan viereen, nyyhkytysten vapisuttaessa hänen ruumistaan.

Korvessa oli hiljaista. Tuuli ainoastaan silloin tällöin suhahti kuusikossa tai poro kalisutti valjaitaan ja kavioitaan jäkälää etsiessään. Väliin kuului pehmeä kahahdus hangesta, kun kuusien yläoksilta vierähti hiljaa lumimöhkäle kuin aave. Mielen murhe tyyntyi vähitellen näitä ääniä tarkatessa, sydän sulautui yhteen ympäristön kanssa ja uni toi pian Aslakinkin väsyneelle sielulle lepoa.

Kun Laila heräsi, oli vielä pimeä, mutta pimeän valaisi pieni tulenloisto kuusen juurelta. Tulen äärellä istui mietteissään mies, nojaten päätään käsiinsä ja liekkiin tuijottaen. Vähän syrjempänä istui aran näköisenä Aslak, vilkuillen mieheen ja Lailaan. Kun Laila liikahti ja pulkka kahahti lumella, kääntyi mies katsomaan häneen. Silloin Laila tunsi hänet.

Hän tervehti tyttöä ystävällisesti katsoen häneen pitkään ja miettiväisesti. Tyttö painoi päänsä ja purskahti itkemään. Silloin Vorna nousi ja toi hänelle palan tulella kärventämäänsä poronlihaa, sanoen:

— Syö Laila, että jaksat, sillä meillä on pitkä ja kiireellinen matka edessämme. Älä pelkää, sillä en tee sinulle mitään pahaa. Mukaani on sinun lähdettävä kuitenkin. Kaikki jäivät kodallasi terveiksi.

Tyttö väistyi hänestä arkana ja peläten, mutta kun Vorna uudelleen kehoitti, otti hän tarjotun ruokapalan, sillä hänellä oli hiukaiseva nälkä. Hänen syötyään pani Vorna Aslakin ajamaan etuporona sitoen Lailan poron hänen pulkkaansa kiinni, mutta itse hiihti hän perässä. Taas puhaltautuivat peurat kiivaaseen laukkaan talttuen vasta kaukana suon selällä, mutta siitä huolimatta ei Vorna jäänyt paljoa heidän jälkeensä, vaan saavutti heidät pian. Kiivaasti nyt matkattiin kohti Vornan leiriä tuonne järven päähän, kaikki vaiti ollen ja vakavina. Mutta kun saavuttiin erään laajan kankaan reunaan, syöksähti sieltä äkkiä mies esille ruveten kiivaalla ja kauhistuneella äänellä kertomaan jotakin Vornalle. Vaikka tämä heti vaimensikin hänen alussa äänekkään puheensa hiljaiseksi kuiskaukseksi, ennättivät Aslak ja Laila kuitenkin kuulla Sepän ja Lipon nimen ja päättää miehen levottomasta puheesta ja kauhistuneista ilmeistä, ettei näiden kiinniotto ollutkaan menestynyt niin hyvin kuin oli toivottu.

Vorna kuunteli yhä kasvavalla hämmästyksellä. Tumma puna kohosi hänen kasvoilleen ja otsasuonet pullistuivat. Kiljaisten tarttui hän kertojaa kurkusta:

— Usko minua, sanoi hän, — turhaan silloin olisin mennyt siihen henkeäni menettämään, sillä ei ole minunlaisistani sen miehen vastukseksi. Ja silloinhan en olisi päässyt ilmoittamaan asiasta sinulle, etkä tietäisi olla varuillasi. Varo, Vorna, sitä miestä, sillä siinä tapaat vertaisesi, jota ei ole syytä halveksia, varsinkin kun hänellä on neuvojana se kuulun viekas kettu Lippo.

— Olet oikeassa, sanoi Vorna ja päästi otteensa. — Saattanee olla vertaiseni, saattanee olla parempanikin, sitä ei tiedä koettamatta. Mutta varmaan joutuu pian jäljilleni ja parhaansa panee. Kun en nyt mieli hänen kanssaan tässä voittosille, niin kiirehdippäs, lappalaispoika, peuraasi, että saadaan matka taas sujumaan. Sääli kunnon miehiäni, mutta se on usein näillä retkillä osana.

Nopeasti ja niin pienin levähdyksin kuin suinkin mahdollista matkustivat he eteenpäin. Kun he illan hämärissä saapuivat järvelle ja läksivät sitä pitkin itää kohti, oli jo puhaltamassa tuima tuuli, joka ajeli lunta pitkin järven sileätä selkää. Pian oli se tuiskuttanut umpeen kaikki jäljet, niin että mahdotonta oli niitä myöten heitä takaa ajaa. Kun Vorna sen huomasi, hymyili hän tyytyväisenä, mutta Lailan muoto kävi entistä murheellisemmaksi. Hän tunsi nyt, ettei mikään voinut estää hänen viemistään Vornan kotikylään kauas Karjalaan, ja hänen sydämensä haikeus puhkesi hiljaiseksi, loppumattomaksi kyynelvirraksi.

Sitä Vorna miettien ja silmät kiiluen katsoi, kun he häipyivät lumimyrskyyn ja pimeyteen.

XI.

Vanha Vornan emäntä seisoi kirkkaana talvipäivän aamuna leveänä ja tanakkana tupansa edustalla ilosta kiiltävin silmin katsellen sotaretkeltä palaavien miesten saapumista. Ahkio toisensa jälkeen sujahti hänen ohitsensa, kaikki saaliilla runsaasti lastattuina, ja hurjien sissien kasvot olivat ilosta loistaneet hänet nähdessään. Ja jos meni paljon saalista sivukin, niin vielä enemmän kokoontui sitä Vornan pihalle, kera partasuiden, jotka keihäisiinsä nojaten kolkon retkensä tuloksia katselivat.

Vanha Vornatar oli tosin hiukan pilvellä ilmein, sillä toki oli hän poikaansa ensimäisenä kotiin tulevaksi odottanut. Kun ensimäinen tulija saapui ja ojensi hänelle vielä suomalaisten hurmeesta ruskean tapparan, jonka heiluttamiseen pystyi vain Vornan käsi, sävähti hän kalman kalpeaksi:

— Eihän toki, vastasi iloisesti nauraen tapparan antaja, Iivana iloinen poika, — eihän toki, vaan matkan varrelle johonkin syrjään pistäysi ja tämän käski äidilleen terveisten keralla saattaa. Vie se naulalle tupaasi, peräseinälle ripusta, sinne, jossa ovat Vornain tapparat ennenkin uusia otteluja odottaneet. Pian saapunee Vornakin tulijaisjuhlaa viettämään.

Mutta ilosta huolimatta alkoi pian kaukaa kylältä kuulua naisten valitusta ja itkua, joka muuttui yhä surkeammaksi, kuta tarkempaan ehdittiin tulijoilta tiedustaa, ketkä oli tällä retkellä tuoni tavannut. Sillä tuoni oli helppo kestää silloin, kun oma miekka toi sen viholliselle, mutta kun se saapui itselle vieraaksi, tuotti se kipeätä tuskaa. Itku ja valitus ei tauonnut niinä päivinä Vornan tanhuvilta.

Mahtava oli Vornan joukko siihen pihalle kertyessään. Koreanvärisissä paidoissaan, nahkalakeissaan, helavöissään ja paulakengissään seisoskelivat he siinä saalistaan katsellen ja hymy kohosi heidän kasvoilleen. Ruskea tukka pursusi lakin alta hartioille ja parta aaltoili useimmilla rinnoille saakka. Katse oli saanut tuon terävyyden ja tuimuuden, jo ka on luonnollinen seuraus alituisesta tottumuksesta kuolemaa odottamaan ja sitä auliisti tuottamaan. Nämä miehet olivat vielä sodalla elävää väkeä, joka piti sitä yhtä luonnollisena kuin sen rinnalle asettamaansa kaupankäyntiäkin. Suonikkaat kädet puristivat keihään vartta yhtä tottuneesti kuin silmät terävästi arvioivat edessä olevaa saalista. Kun ahkiosta vilahti hopeakalu, välähti silmä, ja kun verinen muisto sen johdosta heräsi, rypistyivät kulmat, silmät synkkenivät ja käsi puristi lujasti tapparan vartta. Sen tapparan edessä oli vapissut koko niemi Vienasta Ruijaan saakka.

— Sisähän käykää, Vornan miehet, äijä on saalista saatu, äijä matkaakin tehty. Sisähän käykää, sillä kauan jo odottivat tulo-oluet.

Vornatar se näin tervehti miehiään, jotka painuivat hänen jäljessään avaraan pirttiin.

Se oli todellakin avara. Kun seisahtui oven suuhun ja katsoi perälle, jota kapeista luukuista vain vaisusti tuleva päivä valaisi, tuntui se silmissä laajenevan ja etenevän aivan rajattomaksi. Vasemmalla ovisuussa oli valtainen kiuas, oikealla perällä suuri ristikkojalkainen pöytä. Lattia oli tehty suunnattoman suurista halotuista hirsistä ja penkit pitkin seiniä samallaisista. Noin miehen korkeudella oli seinä jo kiiltävän musta kasautuneesta ja sitten kastellusta karstasta, ja katossa näkyi vieläkin vähän raolleen jäänyt räppänä, joka taitavasti oli sovitettu ontosta hongasta tehdyn savutorven, toton suulle. Viiltävä ja suloinen kuumuus leyhähti sotureille vastaan.

Miehet kiittelivät ja kehuivat, mutta laahoessaan sillan liitoksella ja lieden äärellä askaroidessaan virkahti emäntä:

Silloin nousi karsinaloukosta hiljaa esille nuori nainen, pitkä ja solakka, upeaan ja rikkaaseen pukuun puettu. Hopeainen otsanauha ja helavyö päällysvaatteellaan osoitti, ettei hän ollut palkka-piika, vaan haltiaväkeä. Aralla äänellä, kuin peläten, kysyi hän hiljaa, hakien jotakin silmillään:

— Terveiksi jäivät, terveiksi, älä yhtään varaja Aino, kiirehti Iivana selittämään. Kunhan tulevat, niin vasta sinulle sieltä potra sulho saapuu. Kuule kun kerron, mikä on miehiään Onto. Aina muistan, kun keihäsleikissä ruotsin kanssa jalkani livetti ja kuukerruin siihen tanhualle muutaman vankan uroon kynsiin. Vilahti päässäni jo, että taisivat nyt, Iivana parka, loppua sotaretkesi. Suomalaisen tappara välähti tuolla jossain pääni päällä korkealla kuin salama ja ummistin silmäni huutaen kaikkia kristittyjen ja isäin jumalia avukseni. Mutta salama ei iskenytkään, sillä sulhosi keihäs saapui juuri ratkaisevalla hetkellä puhkaisten iskijän selän, niin että sulka tuli pitkälle rinnasta ulos. Silmät muljahtivat poloisen päässä, kun hän kaatua mätkähti siihen päälleni, ennenkuin ehdin itseäni alta siivoamaan. Tapparansa putosi sitten varpaalleni, niin että aivan luulin häviäväni siihen paikkaan…

— Jos olisi kielellesi pudonnut ja sitä vähän lyhentänyt, niin ehkä olisi ollut parempi, murahti eräs halliparta, lisäten hetken kuluttua:

— Mies on Onto, ei käy kieltäminen, mutta miestä tällä retkellä tarvittiinkin. Yhä vain voimistuu siellä meren puolella ruotsalaisen asutus, enkä luule, että sitä ikinä saamme sieltä pois hävitetyksi, vaikka kuinka sinne sotaretkiä tekisimme. Sanotaan, että ne ovat meidän maita ja ikimuistoisista ajoistahan sieltä olemme verot noutaneet, mutta koskaan ei meitä ole siellä mielisuosiolla suvaittu. Ja saattepa nähdä, pojat, että kohta on meillä keihäsleikki täällä oman tuvan ovella, sillä kiinteää ja kovaa kostoa uhkasi jokainen, jossa vielä edes vähänkään henki kulki.

— Vielä siellä taisi jäädä johonkin henki kulkemaan, vaikka tarkkaan työtä tehtiin, arveli joukosta muuan sovitellen tapparaansa seinänaulakolle. — Tuntuupa somalle viikkojen jälkeen miekkavyötään aukoa ja nähdä, että edes itse on hengissä, lisäsi hän sitten istahtaen penkille ja saaden käteensä valtaisen oluthaarikan.

— Somalle, somalle tuntuu, vahvistivat toiset ja alkoivat laittautua perinpohjin levostansa nauttimaan.

Aino hävisi, mutta vanha Vornatar palveli arvokkaasti rakkaan ja jumaloimansa pojan kuuluisaa partiojoukkoa.

Muutama päivä tämän jälkeen kokoontui koko kylän väki suurille tulijaisjuhlille Vornan pirttiin. Vaikka monta päivää oli raivonnut mitä ankarin pyry, niin nöyrä ilma, etteivät vanhatkaan sanoneet sellaista usein nähneensä, odotti Vornatar silti tänä iltana poikaansa ja hänen seuralaisiansa kotiin. Saatuaan kuulla, minne Vorna oli jäänyt, oli hän siitä ja miesten kertomuksista koettanut aikaa määrätä niin hyvin kuin taisi. Iloinen hälinä vallitsi hänen suuressa pirtissään ja kymmenistä päreistä lähtevä häilyvä valo antoi omituisen varjojen sekaisen tunnelman läsnä olevalle väkijoukolle. Pöydän puolella istuivat soturit hurstipaidoissaan haastellen äsken päättyneen retkensä johdosta ja muistellen sen vaiheita, antaen haarikkansa ahkerasti kiertää, mutta karsinan puolella askarteli naisten joukko mikä leikissään, mikä jotakin muka tehden. Nekin, joiden kasvoilla vielä olivat kyynelten ja haikean surun jäljet, koettivat virkistyä siitä yhteisestä ilosta, mitä kuitenkin täytyi tuntea. Mutta Vornattaren veli, vanha seppä, joka oli yhtä kuulu loitsijana kuin miekkojen ja keihäitten takojana, otti naulasta vanhan ja savustuneen viisikielisensä ja rupesi sen puisia tappeja ja vaskisia kieliä vääntelemään ja koettelemaan. Musta kanteleen koppa alkoi hiljaa helistä hänen kosketellessansa ja pian kuului sieltä iloinen säestys nuorten leikkiin, joka juuri alkoi lakealla permannolla. Jo iski tuossa pari miestä sormet sormien lomahan ruveten muistelemaan runoja ja niihin jatkoa sepittelemään. Kun leikki ja laulu lattialla taukosi, alottivat he laulantansa ja kanteleella heitä säesti vakaasti ja silmät kiiluen vanha seppä. Yhä kasvavalla innostuksella lauloivat urohot kalevaisista sankareista, Väinöstä, Ilmarisesta ja iloisesta Lemminkäisestä, ja nuorten parvi kokoontui heidän ympärilleen ihmetellen näitä outoja taruja kuuntelemaan. Samat miehet, jotka äsken heiluttivat noita vieläkin verisiä seinällä riippuvia tapparoita, miekkoja, nuijia ja keihäitä, ja jotka jännittivät terässelkäjousia, joita tuolla orrella oli rykelmittäin, kuuntelivat nyt heltyen ja ihmetellen niitä kauniita runokuvia ja sitä sointuvaa helinää, mikä laulajilta ja soittajalta tuli kuuluville. Yksin likainen ja synkkä orjakin, joka oli kyyristäytynyt kuuman kiukaan hauteeseen ja katsonut siitä surumielin nuoren kansan karkeloa, näytti heltyen syventyvän kuulemaan tuota vaisua helinää ja kumeata rintaäänistä laulua, kun pajattivat partaniekat. Ainoastaan ulkona mylvivä myrsky tuntui siitä kuin kiihtyvän, puhaltaen vinkuen sisään luukun ja räppänän raoista ja pannen roihuavat tervaspäreet yhä suuremmalla liekillä lepattamaan.

Niin oli juhlaväki lauluun ja soittoon kiintynyt, että vasta silloin,
kun ovi aukeni, havahtuivat huomaamaan, että tulijoita saapui.
Vornatar kääntyi oveen päin ja riensi kädet ojona tervehdyttämään.
Vorna seisoi ovensuussa.

Lumi oli silannut hänet kuin valkeaksi patsaaksi, joka liikkumattomana seisoi siinä oven suussa. Ovesta hänen takaansa tuli röyhyten lunta, mutta vähitellen siitä siirtyi tupaan toinen karjalaisen puvussa oleva luminen mies, lappalais-tyttö ja lappalais-mies. Viimeksi tulevat horjahtivat seinää vasten nojaamaan, kasvoiltaan kalman kalpeina, mutta Vorna ja hänen toverinsa sentään olivat vielä omin voimin seisaallaan.

— Terve tervehyttäjälle, äiti, sanoi Vorna lujalla äänellä riisuen lakkinsa ja pistäen sen puunaulaan. — Luulinpa, että peri hukka poikasi tässä kamalassa ja loputtomassa tuiskussa, mutta eipä tullut vielä Vornan vuoro. Kesti käsi ja kesti jalka, kun muilta jo väsähti. Äiti, sano terveeksi vanhan Staalon tytär ja hänen saattajansa, sillä ovat tulleet nyt luoksesi pitemmäksi aikaa atimoimaan. Käske vierahat peremmäksi, riisu pois vaatteet ja tuo kuivia sijalle.

Iloiten riensivät häntä tervehtimään hänen miehensä, mutta vanha Vornatar jäi sanatonna paikalleen. Kuin vaivoin sai hän vihdoin sanotuksi:

— Mitä tarkoitat, poikani? Ettäkö minä tässä lappalaista ja hänen renkiään terveheksi toivottelemaan?

Karsinanpuolelta kuului naurun tirskahdus, pilkallinen, mutta sointuva, nuoren naisen naurama. Vornatar punastui kiukusta:

— Olkoot terveenä, koska kerran ovat Vornan taloon tuomia. Riittää lämmintä heillekin.

Hän ei ehtinyt jatkaa puhettaan enempää, kun samalla Aino ehätti kysymään veljensä käteen tarttuen:

Vorna käännähti ja katsoi sisartansa pitkään silmiin. Tarttuen häntä sitten olkapäistä sanoi hän vakavasti:

— Ole luja, sisareni. Onto ja hänen toverinsa ovat kuolleet. Kova kohtalo tapasi heidät. Sorea sotahan kuolla.

Jäätävä kauhu valtasi läsnä olijat. He näkivät kuinka Ainon silmät laajenivat surusta ja tuskasta ja kuinka hengitys pyrki tukahtumaan. Kurkkuunsa tarttuen ja kiljahtaen tuijotti hän veljeänsä silmiin:

— Sorea sotahan, sanot, huusi hän, — niin kyllä, mutta mihin sotaan menetit sulhoni? Omille salaisille poluillesi lappalais-tallukan perään. Oliko tarpeellista? Kiroon sinut, mokoman veljen, iäksi kiroon, ja surman saatan osaksesi.

Vorna tarttui sisartaan ranteista ja hillitsi hänen raivoaan, ikäänkuin mietteissään häntä katsellen. Viimein sanoi hän:

— Kiroa, sisko, vain, jos luulet sen sulhosi henkiin saattavan. Ehkä oli väärin, että estin Onton muiden mukana kotiin tulemasta, mutta enhän tiennyt mitään vaaraa olevan. Mutta sen sanon sinulle, Aino sisko, älä toista kertaa puhu mitään lappalais-tallukasta, jos henkesi on sinulle rakas. Ja sinä, ylpeä Lesosen tyttö, pidätä pistopuheesi, sillä Vornan tuvassa ei ole niille tilaa.

Hän oli puhunut rauhallisena ja tyynellä äänellä, mutta siitä oli kuitenkin kajahtanut sointu, jonka laatu painui mieleen ja vaikutti ehdottomasti. Vornatar vilkaisi arasti poikaansa ja kiiruhti täyttämään tämän antamia määräyksiä, mutta Aino katosi itkien tuvasta. Itse Vorna siirtyi miestensä joukkoon, sieltä kuitenkin salavihkaa pitäen silmällä, miten kävisi Lailan ja hänen saattajansa. Miesjoukon oli vallannut hiljaisuus, varsinkin kun olivat kuulleet Vornan seuralaiselta, miten Onto oli kohdannut kuolemansa. Ihmettelyn ja pelon huudahduksia kuului joukosta.

— Jopa on siinä mies. Lippo Suomalaisesta on kuultu. Ei ole soturi, mutta on muuten mielevä mies. Mutta kuka on tämä Seppä? Jottako ihan sillä lailla! Piessa. Enpä haluaisi otteluun hänen kanssaan. Saa nähdä, jättääkö tytön mielisuosiolla, vai koettaako takaisin ryöstää. Vaikea on enää täältä saada. Mutta niin väkevästä miehestä ei ole kuultu. Olisitko sinä, Vorna, vertaisensa?

— Ei sovi uroon voimillaan kehua. Konsa joskus yhtehen yhtynemme, silloin koettanemme. Se on väkevämpi uros, joka siltä paikalta pois lähtee, mutta väkevä on sekin, joka siihen jääpi.

Hän nousi ja antoi merkin äidillensä, joka tyynenä puuhaili edelleen askareissaan vieraitten vähitellen hyvästellessä ja poistuessa päresoihtuineen pimeään myrsky-yöhön. Tuuli puhalsi pärevalkeat heti hiilelle, jonka hehku heitti aaveellista kajastusta kylän kujalle. Vihdoin oli Vorna väkineen yksin. Totellen Vornattaren viittausta lähti väsynyt Laila nöyrästi hänen jälkeensä, mutta kun Aslak liikahti levottomasti häntä seurataksensa, pidätti hänet vierellään istuva karjalainen vaiti ollen paikoillaan. Hetken perästä poistui tuvasta Vornakin ja pian oli yö saanut haltuunsa kaikki.

XII.

Vornain suurperheellä oli asuttavana monet, yhdessä rykelmässä olevat pirtit. Syvässä lumessa kaahlaten pihan yli Vornattaren perässä tuli Laila pian pirtille, jonka ovesta tuntui kuiva ja kova lämmin. Päresoihtu valaisi pian tupaa, joka näytti vielä olevan sangen uusi. Tavattoman leveitten honkahirsien ja lattiapalkkien väri oli vielä uutuudellaan, paitsi laessa, jossa savu oli jo tehnyt tehtävänsä. Peräpenkillä, isännän nurkassa, oli karhuntaljasta tehty komea vuode, jonka yläpuolella seinällä riippui suuri kokoelma erilaatuisia aseita. Siinä oli valikoima keihäitä, joiden varret oli taitavilla ja kauniilla leikkauksilla koristettu, oli jousia, joiden varret oli kaunistettu luu-upotuksilla ja tuohirenkailla, ja nuolisäkkejä, jotka olivat somasti ompeleilla ja terenauhoilla kirjaillut. Erillänsä oli muutamia suuria sotakirveitä, joiden puolikuunmuotoiset terät ja huolitellen tehdyt varret todistivat pitkälle kehittynyttä seppyystaitoa. Mutta eniten herätti silti huomiota kaunis miekka, jonka kahvan nuppi kimalteli kullalta päresoihdun häilyvässä valossa. Sen tuppi oli nahkainen, hopeaheloilla koristettu, ja sen pituus ja kahvan muoto osoittivat sen kulkeutuneen tänne Kalevan kansan heimoriitoja ratkaisemaan kaukaa kuumemman auringon alta. Kaikki tässä tuvassa osoitti varallisuutta ja mahtavuutta, ja jäätävällä pelolla arvasi Laila, että se oli itsensä Vornan tupa.

— Voi emäntä, älkää jättäkö minua tänne, parahti hän tarttuen saattajaansa käsivarresta ja vaipuen maahan hänen jalkainsa juureen häntä rukoilemaan.

— En tullut, en, vaan pois ryösti minut. Älä jätä tänne yksin, vaan lähetä ainakin lappalaiseni seurakseni. Hän on minun heimoani ja tuttujani. Sääli viatonta, mahtava Vornatar, ja isäni sen sinulle sadoin kerroin palkitsee.

Vornatar ei vastannut, vaan pisti päreen huolestuneella ilmeellä pihtiin, varaten orrelta kasallisen lisää saataville. Kuin mietteissään puhkesi hän sitten sanomaan:

— Älä pelkää, sillä en luule, että poikani on väkisin saadun lemmen tarpeessa. Satakin kertaa olen toivonut, että hän vakautuisi ja ottaisi emännän kylänsä kauniista tyttäristä, mutta eivät salli levottomat verensä siihen sitoutua. Milloin sotia käypi, milloin taas pitkin Karjalan kyliä kaikki neidot naurattelee. Ei ole vielä sitä ollut, joka ei olisi häneen suostunut, eikä sitä, joka olisi häntä missään estää uskaltanut. Hurja oli isänsäkin, mutta pahempi on vielä poika, mikä sitten kohtalokseen kerran koitunee. Totella häntä täytyy, sillä pois ovat jo liukuneet ohjat käsistäni. Älä häntä suututa, vaan puhuttele hiljaa ja suloisesti, niin varmaan saat häneltä rauhassa olla… ellet suostu tuumihinsa?

Ja vanha Vornatar katsoi häpeilevään ja pelkäävään tyttöön tutkivasti, lisäten viimein kuin hiljaisen ajatussarjan lopputuloksena:

— Jokohan aikoisi lappalaisesta minulle miniää? Ei olisi hänen töikseen kumma. Niin pitkälle ei tämä asia sentään saane mennä…

Hän läksi ja lukitsi oven ulkoa jättäen tytön raatelevan tuskansa ja pelkonsa valtaan. Vilauksessa oli Laila ovella hänen jäljessään koettaen avata sitä kaikin voimin. Kun se oli turhaa, hypähti hän luukulle, mutta huomasi sen liian pieneksi ulos pääsyä varten. Väristen vilkaisi hän perälle karhuntaljavuoteelle, ja painautui sitten karsinanloukkoon yhteen sykkyrään kuin kuolemantuskainen jänis pensaikkoon. Päre pihdissä palaa ritisi hiljalleen, karsi piteni pitenemistään, kunnes tuli pieneni himmeäksi, kituvasti lepattavaksi liekiksi. Suuren pirtin valtasi aaveinen hämy, joka etäisemmissä loukoissa sakeni sysipimeydeksi, jonka pohjattomuudessa tytön mielestä näyttivät loputtomat kauhunkuvat karkeloivan. Seinältä kiilsi kultainen miekannuppi kuin tähti, johdattaen mieleen verisiä muistoja. Taas leimahti liekki hiukan kirkkaammaksi, valaisten tupaa vähän paremmin, kunnes raukenikin siinä samassa ja hetkisen pihistyään sammui kokonaan. Synkkä, läpitunkematon pimeys ympäröi kauhean pelon vallassa taistelevan tytön.

Hän kuunteli tarkoin. Myrsky ulvoi edelleen ja vinkui luukun ja räppänän raoissa, mutta mitään muuta ei kuulunut. Pimeys herkisti hänen korvansa luonnottoman tarkoiksi, niin että hiiren rapina nurkassa hyyti hänen verensä. Ja tuskin hän oli siitä säikähdyksestä päässyt selviämään, kun hän jo kuuli uuden äänen, selviä askeleita oven takaa. Salpa otettiin pois, ovi avautui ja palava päre kädessä ilmestyi sisään Vorna. Kiljahtaen vaipui Laila tainnoksissa nurkkaansa.

Vorna saapui kylystä, sillä hänellä oli pukimenaan valkoinen, pellavainen paita, jonka hän oli vyöttänyt leveällä, runsashelaisella vyöllä. Hänen pitkä tukkansa ja partansa oli kylyn kosteudesta käynyt kihartavaksi ja hänen poskilleen oli kohonnut miellyttävä punerrus. Kuultuaan Lailan voihkaisun rypisti hän hiukan otsaansa, hymähti sitten ja pisti päreen pihtiin. Sen jälkeen meni hän tyynesti, koppoi pyörtyneen tytön syliinsä ja kantoi hänet vuoteelle. Tuotuaan valkean lähemmäksi istahti hän tytön päänpohjiin jääden uteliaana ja kuin ihaillen häntä katselemaan. Hetken perästä hän kohotti suuren ja suonikkaan kätensä ruveten hiljaa ja hellästi silittelemään Lailan mustaa ja tuuheaa tukkaa.

Hän katseli tytön kalpeita kasvoja, hikistä otsaa ja hentoja jäseniä. Solakka vartalo värähteli tuskallisesti ja rinta kohosi raskaasti. Sievien huulten välistä puristui ilmoille hiljainen, valittava huokaus ja kädet tekivät torjuvia liikkeitä. Vorna otti pois kätensä ja vaipui mietteisiinsä.

Tuhannet tunteet raastoivat hänen rintaansa. Hän olisi tahtonut kiusata ja rääkätä tuota lasta, ja samalla tuhlata häneen mitä suurinta rakkautta ja hellyyttä; hän tunsi toisin ajoin tyttöä vihaavansa ja toisin häntä rakastavansa aivan oudolla ja salaperäisellä kiihkolla. Siinä häntä katsellessaan tunsi hän aivan rajatonta sääliä sekä ihmetteli, mikä oli saattanut hänet menettelemään näin tyttöä kohtaan. Mutta kuitenkin tunsi hän, ettei hän koskaan vapaaehtoisesti päästäisi tyttöä menemään. Ja mielen pohjasta kumpusi samalla ilmi kuva miehestä, joka kuin pilven lonka varjosti hänen mainettansa voittamattomana uroona, saaden hänen kätensä käymään nyrkkiin ja hampaansa narskumaan. Ja taas katsoi hän tyttöä ja moitti itseään epäjaloksi, joka naisia vastaan soti, mutta tytön kuva lumosi uudelleen hänen sydämensä ja herätti eloon hänen ylpeytensä. Voi, jos Laila suostuisi minulle, ajatteli hän. Suostuisi? Tuo lappalaistyttö? Kaikkia kuuleekin. Vorna, jolla olisi ollut valinnan vara tuhansista neidoista, valitsi laihan lappalaisen. Hän naurahti katkerasti, katsoi taas edessään makaavaa hentoa olentoa, ja uusi säälin aalto tulvahti hänen villiin sydämeensä.

Mikä oli hänelle tullut? Kuinka keveästi hän oli ennen tällaiset asiat ratkaissut. Mikä oli hänen luontonsa muuttanut niin kokonaan? Oliko hän joutunut lappalaisen lumoihin, jotka veisivät hänet turmiota kohti? Ellei tuota suomalaista olisi ollut, niin hän olisi armahtanut tyttöä jo Aslakin ensi rukouksella, mutta juuri se seikka, että tyttö oli kiintynyt tuohon suomalaiseen, oli hänet saanut ryhtymään asiaan yhä suuremmalla kiihkolla. Hänkö väistyisi? Ei koskaan. Mutta entäpä jos juuri tämä uhka oli lumojen ansiota, entäpä jos hänet juuri siten tahdottiin houkutella otteluun tuon miehen kanssa ja hän saisi siinä surmansa? Vaikka niinkin, mutta jos hän sen vuoksi peräytyisi, olisi hän pelkuri. Hän ei tahtonut peräytyä, vaan päinvastoin menetellä niin kuin halusi ja vastata itse seurauksista. Miksi oli suomalaisella tyttöön parempi oikeus kuin hänellä? Eikö hänkin ollut tuolla äskeisellä tulomatkalla niin oudosti tyttöön kiintynyt, tarmolla häntä suojellut ja varjellut, ja ollut kiitollinen, jos saisi edes ainoan hyväksyvän ja kiittävän katseen? Olkoon, ettei tyttö häntä ainakaan vielä rakastanut. Varmasti oppisi rakastamaan, kun oppisi oikein tuntemaan…

Laila avasi silmänsä ja antoi katseensa vaeltaa yli hämärän pirtin, huomaamatta aluksi takanaan istuvaa Vornaa. Mutta hänet nähdessään ja huomatessaan, missä lepäsi, karkasi hän kauhulla pystöön paeten pirtin toiseen nurkkaan. Vorna ei estänyt häntä ollenkaan, katsoen vain häneen omituisesti ja lausuen vihdoin:

— Älä pelkää, en tee sinulle vähintäkään väkivaltaa. Voit luottaa minuun. Tule tänne, niin puhumme ystävinä. En ole vielä koskaan sanaani syönyt.

Arkana lähestyi tyttö häntä istahtaen kauas penkin toiseen päähän.
Itkuun purskahtaen sanoi hän:

— Voi Vorna, miksi ryöstit minut tänne? Tunnen, että tästä tulee suuri onnettomuus, tuho sinulle syylliselle, suru minulle syyttömälle. Päästä pois minut ja Aslak, niin ehkä siten vältämme kohtalomme.

— Kun tulevi minulle, niin tulkoon. Sitä ei voi estää. Sinulle tuo ei silti tulle ja siitä varjelkoon. Mutta miksi puhuisimme sellaisesta? Etkö voisi, Laila, taipua minulle? Vornan emännäksi sinut tekisin, nostaisin suuren suvun haltiaksi ja jatkajaksi…

— Päätä itse, onko sellainen koskaan mahdollistakaan. Eihän voi nostaa lappalaistyttöä kuulun Vornan emännäksi, sillä samallahan hän vaipuisi koko heimonsa silmissä ja menettäisi sukuinensa mahtavan asemansa. Ellet tahdo ikuista onnettomuuttani, niin päästä pois…

Vornan ääni oli käynyt kiinteämmäksi ja hänen silmänsä kiiluivat, kun hän pystöön nousten jatkoi:

— Mitä tahdon, sen myös teen. Ikinä en kenenkään mieltä ja lupaa kysy. Sukuni ei ole minua nostanut, vaan minä itse olen nostanut sekä sen että itseni. Isäni nousi voimallaan, kokosi retkillään rikkautta ja mainetta, ja sanoi kuollessaan: 'Ainoa, miksi vielä elää haluaisin, olisi se, että saisin nähdä, tuleeko pojastani huonompi'. 'Ole huoleti', vastasin minä siihen, koettaen tukkia verenvuotoa suuresta haavasta hänen ohimossaan, — 'ole huoleti, sillä ensi työkseni haen käsiini sen miehen, joka pystyi lyömään vanhan Vornan ohimoon tällaisen aukon'. Ja sen kuullessaan ukko kuoli, nähtävästi mielissään, enkä luule, että hänen olisi tarvinnut jälkeläistänsä hävetä. Mutta vähät siitä. Miksi et voisi taipua minulle, Laila, ja miksi pelkäät onnetonta kohtaloa? Näethän, että kaikki on täällä hyvin. Terveenä olet myös tänne saapunut. Puuttuu vain, että opit pitämään minusta ja voittamaan pelkosi, niin varmasti onni sinulle ja minulle koittaa. Vornan emännäksi teen sinut, jos tahdot, ja kuolemaasi saakka pidän sinusta hyvän huolen. Sopii siis jäädä, vaikka onkin Staalon tytär…

Puhuessaan oli hän astunut tyttöä kohti. Kädet olivat itsetiedottomasti kohonneet kuin syliin ottamaan, ja silmiin oli ilmestynyt kiihkeä palo ja kaipuu. Väristen pakeni Laila hänen edestään.

— En suostu, älä tule, sanoi hän tukahtuneella äänellä. En saata enkä halua. Miksi kiusaat minua? Päästä pois, sillä muuten meidät varmasti perii tuho…

Vornan äänestä tuntui hänen tätä kysyessään uteliaisuus ja kummastus.
Laila vastasi:

— Kun tullessamme tuolla erämaassa väsyneenä — nukuin ahkiooni, olikin äkkiä kuin kaikki olisi valjennut ympärillämme. Huomasin, että kävelin pitkin kapeata polkua, joka johti kohti suurta ja synkkää vuorta. Oli kuin olisi kaikkialla palanut vihertäviä revontulia ja saivolinnut olisivat lennelleet ympärilläni. Ymmärsin, että olin kuollut ja vaelsin saivomaassa, jossa kuolleet asuvat. Pian näin muitakin ympärilläni, tunsin äitini, joka sanoi odottaneensa minua, tunsin Aslakin ja isäni sekä paljo kansaani. Ja minut nähtyään nyökäytti isäni päätänsä ja sanoi minun tuloni tienneensä. Mutta tuskin olin ehtinyt vainajain asuntoon asettua, kun kuului kamala saivolintujen kirkuna ja keskellemme tulit sinä, Vorna, näöltäsi samallaisena kuin sotisovassasi, mutta hurme valuen pitkin otsaasi. Isäni kuiskasi vierelläni: sen sai, mitä haki. Jos olisi sinut rauhaan jättänyt, olisi vieläkin elävien mailla…

Vorna oli kuunnellut häntä mietteissään ja hänen kasvoilleen oli levinnyt kalpeus. Lailan ääni oli soinut niin lohduttomana ja epätoivoisena, että hänen sydämensä oli uudelleen vallannut sääli. Ulkona vinkui tuuli ikävänä ja kylmänä, tunkien tylysti sisään räppänästä ja luukkujen raoista, päreen valkean lepattaessa ikäänkuin malttamattomana ja uteliaana. Äkkiä Vornan tunnepohja muutaltihe ja hän kääntyi rutosti tyttöön:

Hän tempasi hurjasti vastustelevan tytön syliinsä, piti häntä käsivarsillaan kuin lasta sekä katsoi häntä kuumasti silmiin. Huolimatta hänen vastusteluistaan ja huudoistaan painoi hän huulensa kiihkeästi hänen huuliaan vastaan. Mutta silloin sanoi Laila ivalla:

— Hyvä että huomautit, Laila, sanoi hän katsoen tyttöön kuin uneksien ja kysyen muuttuneella äänellä:

— Selitä minulle, miksi olen niin sinuun viehättynyt? Jo ensi kertaa sinut nähdessäni tunsin omituista kaihoa, joka ei ole lakannut, vaikka olemme erossa olleet. Vaikka ennen kuinka kauniin neidon kanssa olin lemmen leikissä, niin pian, paha kyllä, toisen toisen vuoksi unohdin. Miksi en voi sinua unohtaa? Olet loihtinut minut lumoihisi. Mutta miksi et sitten huoli? Tuonko Sepän vuoksi? Mutta vaikka olisikin uros moitteeton, niin enkö silti rinnallensa kelpaisi? Hänhän on köyhä metsänkävijä, minä rikas päällikkö, parempi on olla minun rinnallani. Eikö olekin?

Puna kohosi taas Vornan poskille ja hänen otsasuonensa pullistuivat, mutta hän hillitsi itsensä ja sanoi tyynesti:

— Nyt lähden ja jätän sinut pirttini haltiaksi. Huoletta nuku ja levähdä. Että olisit paremmassa turvassa mielestäsi, saat Aslakin toveriksesi. Anna kätesi ja sano, että tahdot kuitenkin luottaa minuun sekä pitää minua ainakin ystävänä. Mutta pois en voi sinua koskaan päästää, en koskaan…

Vorna kääntyi ja meni hitaasti suuren ja hämyisen pirtin ovelle. Lappalaistytön tummat ja säikähtyneet silmät seurasivat häntä sinne hämmästyneinä, arkoina ja kiiluvina, ja Vorna tunsi ne selässään kuin tuliset nastat. Mutta kun hän ovella hitaasti kääntyi ja kiinnitti tyttöön läpitunkevan ja suruisen, pettyneen katseensa, painui tytön pää hiljaa. Hetken siinä seisahdettuaan katosi Vorna yöhön.

Hän astui hitaasti pitkin pihaa lumiryöpyn hyväillen viilentäessä hänen polttavaa ihoansa. Hän tunsi mielessään, ettei häntä koskaan vielä oltu pakotettu niin kaikin puolin nöyryyttävään peräytymiseen kuin nyt, ja vielä vähäpätöisen lappalaisen edestä. Sydäntä poltti loukatun itserakkauden haava, niin että henkeä ahdisti, ja täytyi karjahtaen purkaa raivoaan keskellä öisen myrskyn vinkunaa. Mutta samalla tuntui hyvältäkin, miksi, sitä hän ei voinut oikein selvästi ymmärtää, ellei siksi, että hän oli ikäänkuin säästänyt ja jättänyt särkemättä kalliin helmen. Kuin kajastuksena pimeässä yössä vilahti hänen sydämessään tajunta siitä, että hänen mielensä olisi sittenkin, jos hän olisi kaikista alkuperäisimmät aikomuksensa toteuttanut, ollut tällä hetkellä vielä synkempi ja raivoisampi, lisänä tunnon polttava tuska. Sillä vaikka soturi sen ajan käsityksen mukaan, joukon johtaja, jolla oli ammattina ryöstö ja kauppa, mikä milloinkin parhaiten sopi, oli hänellä niinkuin muillakin tovereillaan mitä ankarin kunniakäsityksensä ja rehellisyysvaatimuksensa sekä oikeudentuntonsa, jonka loukkaaminen toi häpeää ja tunnon tuskaa. Tosin nämä käsitykset monessa suhteessa olivat erilaisia kuin myöhempien sukupolvien, mutta milloin heikomman nujertaminen ei mennyt heidän käsityksensä mukaan sodan nimessä, silloin se oli huono ja halpamainen teko, joka ei miehelle sopinut…

Vorna astui väkitupaansa, jossa miehet vielä viettivät yötä vaahtoavien juomatuoppien ääressä. Korkealla äänellä haastelivat he sotaisista teoistaan, aina uudelleen palaten siihen ennen kuulumattomaan voimannäytteeseen, joka oli vienyt heidän joukostaan kaksi parhainta. Väliin remahtava nauru osoitti, että tämä kamala tapaus ei silti heidän luontoaan suuresti painanut. Kun Vorna astui sisään, vaikeni melu hetkeksi. Iivana iloinen poika kompuroi humalaisena Vornan eteen ja lausui puoliääneen jotain, samalla iskien silmää ja nauruun purskahtaen. Miesjoukko seurasi esimerkkiä ja Aslak vaaleni penkillään valkeaksi kuin palttina. Mutta nauru loppui kesken parhaimmaltakin naurajalta ja valmiit raa'at sukkeluudet kuolivat kaikkien hämmästyneille huulille, sillä Iivanan kuiskauksen kuullessaan karahti Vorna punaiseksi, kohotti kätensä ja iski siitä samasta jalkainsa sijasta edessänsä seisovaa miestä korvalle sellaisella voimalla, että tämä kaatui permantoon kuin salaman iskemänä. Sen tehtyään katsoi hän miehestä mieheen, joista ei kuitenkaan kukaan mielinyt hänen katsettaan kohdata, vaan vaieten kiintyi tarkastamaan mikä lattiaa mikä jotakin oksan koloa mustuneessa seinähirressä. Hetken jäätävän hiljaisuuden jälkeen virkkoi Vorna tyynesti:

— Aslak menköön Lailan tupaan yöksi. Aslak meni, mutta eräs vanha halliparta uros otti täysinäisen tuopin pöydältä, astahti laveassa liinaisessa paidassaan, niin että tuppi ja tulukset vyöllä heilahtivat, Vornan eteen ja sanoi hyväntahtoisella ja leveällä hymyllä:

Vorna katsoi häneen pitkään, pyyhkäisi sitten otsaansa kuin huoliaan hälventääkseen, katsoi miehiinsä ja taas tuohon muheaan äijään edessään, jonka silmät säteilivät vallattomina ja kirkkaina kuin nuoren pojan. Hetkisen kuluttua levisi hymy Vornankin kasvoille, jonka nähdessään ukko tuli yhä muheamman näköiseksi uudelleen heristäen tuoppiaan ja sanoen:

Vorna hymähti vanhalle isänsä soturiveikolle, tarttui tuoppiin ja otti siitä pitkän ja perinpohjaisen siemauksen. Kun hän ojensi tuopin ukolle takaisin, kuului tuvasta kuin helpotuksen huokaus ja miehet puhkesivat yhteen ääneen puhumaan:

— Kauan sinua odotimme, Vorna. Käy joukkoomme tarinoimaan. Kyllin on aikaa levätä ja yötä istua, kun taas kerran olemme kunnialla kotiin päässeet. Tule.

He tekivät sijaa pöydän yläpäässä nuorelle rakastamalleen päällikölle, joka tukahuttaen oman mielialansa pian vaipui hartaaseen tarinointaan aseveikkojensa kanssa. Savuavat päreet valaisivat tuota outoa ja komeata joukkoa, kun siinä kasvavalla innolla omia ja isäin veritöitä muisteltiin.

Mutta toisessa tuvassa makasi karsinanurkassa nyyhkyttävä tyttö ja oven suussa arkana laiha lappalaispoika, joka sanattomalla epätoivolla tuon tuostakin loi itkijään pyytävän ja rukoilevan katseen…

XIII.

Staalo oli jättänyt kolme poroa ja ahkiota paikalle, että heillä kaikilla olisi nopea takaa-ajoväline käytettävänä. Mutta kun heidän piti lähteä liikkeelle, irroitti Seppä tyynesti ahkion hihnasta, käänsi sen puun kylkeä vastaan kumolleen, ja kääri sen sijaan hihnan pään lujasti kouraansa, pistäen silmukan kalvosten taakse. Lipon ja Staalon kysyvään katseeseen sanoi hän selitykseksi, että näin oli porolle paljo keveämpi: suksillaan seisoen kulkisi hän ajoon totuttuaan paljoa mukavammin kuin ahkiossa, jonka hänen kokoisensa mies tekisi sietämättömän raskaaksi. Niin lähtivät he liikkeelle.

Heidän pysähdyksensä Staalon leirillä oli tullut paljoa pitemmäksi kuin olivat aikoneet. Silloin kun heidän piti lähteä liikkeelle, oli puhjennut niin maankaato tuisku, että kiihkeimmänkin halun täytyi sen edessä malttua odottamaan. Ja kun tuiskua jatkui monta päivää, olivat he ymmärtäneet, että heidän oli turha toivoakaan Vornaa kiinni tavoittavansa, sillä hän ehtisi varmasti kotikyläänsä heidän edellään. Mikään muu ei auttanut kuin lähteä sinne saakka, vaikka onnistumisen toiveet olivat tietysti tällöin erittäin vähäiset ja melkein varma perikato edessä.

Olisi luullut heidän tässä tapauksessa epäröineen, sillä yritys oli järjen valossa suorastaan mieletön. Mutta sitä ei heistä yksikään tehnyt. Staalo oli nyt ikäänkuin elämänsä loppukohdassa, yrittääkseen vielä viimeistä kertaa sen vaikeita tehtäviä ratkaista. Kaikki muut maalliset asiansa oli hän järjestänyt ja aikoi nyt uhrata kaikkensa vain tyttärensä kohtalolle. Lippo oli hänen vanha ystävänsä, jonka luonteeseen kuului pääpiirteenä auttavaisuus ja eräänlainen inhimillisyys, joka oli outoa näillä main ja näinä aikoina. Lippo olisi empimättä mennyt vaikka tuleen, jos se olisi ollut ehtona, ollenkaan ajattelematta vaaraa, johon hän täten antautui, — vain siksi, että hänen täytyi katsoa sellaista tekoa omalle luonteelleen ja tapahtumain vaatimuksille luonnolliseksi ja itsestään selväksi. Molemmille vanhuksille oli vielä ominaista ja yhteistä tässä asiassa se hiljainen alistuvaisuus, jolla he yritykseen suhtautuivat ja josta kävi ilmi, ettei heillä ollut mitään vuoren lujaa uskoa onnistumiseensa.

Toisin Seppä. Ne suuret vaikeudet, jotka olivat voitettavina, jos mieli saada Laila pelastetuksi, eivät vähääkään häntä pelottaneet, vaan ryhtyi hän puuhaan voimakkaan ja nuoren luonteensa koko toivorikkaudella ja voitonvarmuudella. Hän luotti ilman muuta siihen, että jotkut, hänelle vielä aivan tuntemattomat asianhaarat lopuksi ilmestyisivät hänen avukseen, elleivät heidän omat voimansa riittäisi onnellisen ratkaisun hankkimiseen. Hänen uskonsa elämään ja sen onnellisuuteen yleensä oli vielä niin murtumaton, ettei hän epäillyt tämänkään, enempää kuin muidenkaan aikeittensa ja yritystensä menestystä.

Tämän erilaatuisen asiaan suhtautumisen lisäksi tuli vielä se tunnepiiri, joka johtui hänen sisäisestä suhteestaan Lailaan. Siinä oli hän milloin jäätävän pelon, milloin raivoisan mustasukkaisuuden vallassa, ja himoitsi vain päästä voittosille Vornan kanssa. Tässä oli hänen tunne-elämänsä hyvin paljon samallaista kilpakosijansa kanssa, vaikka hänellä ei ollutkaan mitään vakiintunutta voittamattomuuden mainetta puolustettavana. Ja väliin, kun hän kylmänä hetkenä asemaansa arvosteli, tuntui hänestä aivan käsittämättömältä, miten hän olikaan joutunut tällaiseen omituiseen ja vaikeaan tilaan. Mutta sitten taas huumasi hänen sydäntään hyvin hellästi ja hän tunsi veriensä uudelleen yltyvän hurjaan vauhtiin.

Mutta eräänä aamuna oli taivas sees ja äärettömät lumikentät levisivät puhtaina ja koskemattomina heidän eteensä. He olivat silloin jo pitkällä sillä suunnalla, jonne Staalo oli sanonut pitävän mennä, jos mieli päästä Vornan kylälle. He eivät olleet malttaneet odottaa lumimyrskyn loppumista, vaan lähteneet päättäväisesti liikkeelle, mutta paljoa päivässä eteenpäin pääsemättä, olivat sivuuttaneet sen järven, jonka päässä Lippo oli ollut sidottuna, ja kulkivat nyt parhaillaan synkässä ja syvään lumeen hautautuneessa korvessa, joka oli jo karjalaisten tunnustettua aluetta. Vahvassa lumessa kahlasivat porot hitaasti, mutta suksilla ei ollut kulku paljoa parempaa, sillä vasta satanut paksu lumikerros upotti hiihtäjää polvia myöten. Väsyneinä seisahtuivat he kaikki huokaisemaan. — Pitkästikö lienee vielä matkaa Vornan kylään? Lippo pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja katsoi kysymyksen tehtyään odottavasti Staaloon. — Kolmen päivän matka tällä kelillä. Staalo heräsi mietteistään tämän sanoessaan ja katseli uteliaana ympärilleen. Näytti siltä kuin hän olisi odottanut näkevänsä jotakin, jota tuntui hakeneen niistä päivin kun oli tultu järven tälle puolen. Poron ruvetessa jäkälää kuopimaan kiintyi hän sitä katsomaan, kunnes äkkiä huudahti.

Lippo tuli paikalle uteliaana, sillä hänellä oli omat ajatuksensa Staalon näyistä ja tietämyksistä. Lumesta poron edestä löytyi kirjavilla nauhoilla koristettu lakki, jonka nähtyään Staalo nauruun remahtaen sanoi:

Seppäkin tuli uteliaana paikalle ja Lippoa pöyristytti lappalaisen kolkko ja outo ilo. Pian he sen syyn kuitenkin ymmärsivät, sillä hetken kuluttua paljastui lumesta verinen tanner, jossa oli vielä kaluttuja luita ja hiustukkoja sekä aivan tanterena suden jälkiä. Lippo katsoi kysyvästi lappalaiseen, joka selitti:

— Noidan jäännöksiä. Näillä mailla tiesin hänen joutuneen susien ruoaksi, mutta enpä osannut silti uskoa, että ihan näin ääreen haltiat veisivät. Mutta vakavaksi käyden hän huokaisi sitten:

Lappalaisen neuvosta poikkesivat he nyt kokonaan syrjään tavalliselta kulkureitiltä ja kulkivat siten kaartaen parin päivän ajan kohti Vornain isoa kylää. Noin päivän matkan päähän siitä, parhaaseen löytämäänsä piilopaikkaan, asettuivat sitten vartomaan Lippo ja Staalo, mutta Seppä koppoi sukset jalkaansa ja lähti hiihtämään kohti kylää. Ilta hämärsi juuri, kun hän saapui korkean harjun laelle, mistä avautui laaja näköala alla olevaan laaksomaahan. Laakson takana olevia lumisia harjuja kultaili vielä laskevan päivän rusotus, mutta laakson pohja oli jo varjossa. Oli aivan tyyni. Taivaan teräksinen sini tuntui niin kylmältä ja rauhoittavalta. Kaukaa kuului hiljainen, mutta mahtava kohina, ikäänkuin olisi siellä valtava koski jäisiä aaltojaan kuohutellut. Kylästä kuului silloin tällöin kirkkaita ääniä ja jossain näkyi olevan kyly lämpiämässä, mutta muuten oli kaikki hiljaista. Vaieten ja syviin mietteisiin vaipuneena tuijotti Seppä edessään olevaa näkyä kuin painaakseen sen iäksi mieleensä.

Hetken kuluttua hävisi aurinko näkyvistä ja harju tuolla kaukana peittyi syvään varjoon. Sen takaa ilmestyi näkyviin terävänä ja kalpeana, kylmästi välkkyvänä kuin vainolaisen miekka puolikuun sirppi, ja tähtien valju tuike alkoi hangilla kimallella. Kaukaa lounaiselta taivaalta ilmestyi esiin iltatähti kuin loistava lyhty tuhansien tuikkivien kynttilöiden rinnalle. Kylä peittyi pimeään ja vain silloin tällöin pihoilla välähtävä pärevalkea todisti siellä liikkeellä oltavan. Seppä syventyi yhä kiinteämmin suunnittelemaan, miten hän saisi kylästä riistetyksi Lailan, ja kylmä hiki pusertui hänen otsalleen huomatessaan, että vaikeudet olivat siinä paljoa suuremmat kuin hän koskaan oli aavistanutkaan. Miten voisi hän lähestyäkään kylää nyt, kun syvään lumeen jäi jälkiä sokeallekin riittämiin? Miten sai hän siellä Lailalle ilmoitetuksi olostaan, ja jos sai, miten onnistuisi tyttö niin paljon silmää välttämään, että pääsisi pujahtamaan kylästä näkemättä? Sen Seppä ymmärsi, että kaikista ensiksi hänen oli saatava annetuksi Lailalle joku merkki, jonka ymmärrettyään tämä itse koettaisi päästä kylästä pois, ja siihen oli kärsivällisesti odotettava sopivaa tilaisuutta. Ellei tytön pako onnistuisi näin, oli vaikka odotettava niin kauan, että vartiain valppaus laantuisi siksi, että Laila saisi ruveta liikkumaan vapaammin. Silloin voisi tarjoutua sopiva paon hetki.

Oli tullut syvä hämärä, jota kirkasti kapea kuu ja miljoonat tähdet; herkeämättä tuikki Otava ja puoleensa viitaten välkkyi Väinämöisen viikate. Läpi avaruuden saapui kumeana ja selvänä taaskin kosken kohina. Seppä nousi suksilleen ja lähti kiertämään laaksossa olevaa kylää saadakseen selville, mitä teitä sinne johti. Hitaasti hiihteli hän läpi sakeimpien näreikköjen, kunnes iloissaan huomasi joutuneensa tuoreelle ladulle, joka ainakin aluksi vei hänen suuntaansa. Ja kun hän laski varovasti eräästä kuusikkorinteestä, jouduttuaan jo melkein vastapäätä äskeistä seisahduspaikkaansa, ilmaisi suksen karahtaminen kovaan tien kalloon, että hän oli tavannut kylästä itään päin menevän väylän, ehkä ainoan, jolla tämä oli muiden erämaan asujanten kanssa yhteydessä.

Hän kuunteli taas kauan, mutta kaikki oli hiljaa. Varovasti lähti hän hiihtämään kylään päin, mutta kätki aukeaman reunaan tultuansa sukset tiheikköön ja ryömi pensaitten varjossa aivan kyläaidan juureen ahneesti silmäten eteensä ja koettaen saada selvää taloista. Mutta nyt oli siellä jo kaikki hiljaa ja pimeätä; näin läheltä saattoi silloin tällöin jonkun ainoan luukun raosta heikko valonpilke vilahtaa, mutta kaikki ihmiset näkyivät jo asettuneen illan rauhaan, koska pihoilla kulku oli lakannut. Kylän toisessa päässä oli halli asettunut kuutamo-ulvonnalle keskustellen joittenkuitten vain sen korviin kaukaa kuuluvien äänten kanssa.

Kujan aidan vierustaa myöten, johon oli muodostunut kapea jalkapolku, uskaltautui Seppä äärimäisellä varovaisuudella yhä lähemmäksi ensimäistä tupaa. Hän toivoi välttävänsä mahdollisesti lähistöllä olevan koiran huomiota täydellisellä hiljaisuudella, ollen myös melkein varma siitä, että nämä talonvahdit olivat juuri tähän aikaan illastavan väen mukana sisällä ruokaa kärkkymässä. Hiven hiveneltä siirtyi hän siten lähemmäksi ensimäistä tupaa, jonka tummaan varjoon päästyään hän jälleen jäi henkeään pidättäen kuuntelemaan. Samalla kuulikin hän takaansa askelten kahinaa ja sitten säikähtyneen kiljahduksen.

Seppä käännähti kuin salama ja tarttuen lähestyjään peitti nopeasti kämmenellään hänen suunsa estäen uuden kiljahduksen ja kukistaen helposti tulijan vastustuksen. Se ei ollutkaan kovin voimakasta, sillä suureksi hämmästyksekseen huomasi hän, että kutsumaton yllättäjä olikin nainen, nuori ja sorea.

Sepä se saattoi Sepän pulaan. Jos tulija olisi ollut mies, niin olisi hänen kohtalonsa ollut selvä, mutta naisen säälittävä hentous ja suoranainen raukeneminen pelosta vaikutti Seppään kohta, niin että puukkoon kiireesti mennyt käsi palautui korvalliselle. Hän kuunteli, minkä sydämensä jyskytykseltä saattoi, mutta tuo yksinäinen kiljahdus ei näyttänyt jaksaneen herättää huomiota. Äkkiä sitoi hän leveän vyönsä naisen suulle, heristi hänelle puukkoansa ja osoitti metsän reunaa kuiskaten:

— Mene tuonne hiljaa kuin hiiri, jos henkesi haluat pitää. Ja kiirehdi. Mutta muista, että olen kintereilläsi.

Tytön silmissä välähti kamala pelko, mutta hän totteli ja lähti kulkemaan samaa tietä, jota hän nähtävästi oli tullut äskettäin Sepän jäljestä. Onni suosi hänen yritystään uudelleen, sillä äänikään ei heidän takaansa ilmaissut, että heitä olisi huomattu. Metsän varjoon ja suksien luo päästyään kysyi Seppä tiukasti:

Mutta tyttö, joka näytti saaneen takaisin rohkeutensa, oikaisihe ylpeästi ja vastasi:

— Sano ensiksi kernaammin, kuka itse olet, sillä meidän kylästä et ole, etpä heimostammekaan, minkä kuulen puheestasikin. Ja miksi nurkissamme hiivit?

— Jos tietäisit, kuinka hiuskarvan varassa henkesi oli äsken, niin et puhuisi näin. Mutta mitä siitä, kuka olen. Sano mieluummin, onko kylääsi tuotu äsken nuorta lappalaistyttöä?

Hämmästyksen ja kauhun ilme levisi nyt tytön kasvoille, vaihtuakseen pian raivoksi ja tuskaksi. Kalpeana tarttui hän Sepän käteen kysyen häneltä kiihkeästi:

Seppä oudostui tytön äkillistä kiihkoa ja vastasi sitten myöntäen. Tytön kasvoille kuvastui silloin mitä ristiriitaisin tunneilmiö, sekaisin surua, vihaa, ihmettelyä ja tuskaa ja neuvottomana jäi hän käsiään väännellen paikalleen seisomaan. Mutta siitä, että tyttö tiesi hänestä, Seppä ymmärsi Lailan olevan kylässä, ja ilosta ailahtaen tarttui hän vuorostaan tyttöä kädestä.

— Säästän henkesi, jos autat minua saamaan lappalaistytön mukaani. Mitään vahinkoa en halua tehdä, vaan kaikki saa puolestani jäädä rauhaan, kunhan vain autat tytön karkaamaan.

Tiedätkö, että olet Vornan kylässä? Mutta samapa se. Kun lappalaistyttö ei ole täällä mieluinen muille kuin Vornalle, niin suostun tuumaasi, rupean liittolaiseksesi.

Hän hymyili omituisesti ja silmiin ilmestyi tutkimaton ilme, kun hän yhä tarkasteli kiinteästi Seppää. Tämä oudostui taas hänen tutkivaa katsettaan ja kuiskasi käheästi:

— Mutta kuka takaa, ettet petä, vaikka säästänkin sinut? Menet ja ilmiannat minut suoraan? Sano, kuka olet.

Kiihtyneen epäluulonsa vallassa tarttui Seppä uudelleen tyttöön ikäänkuin varmistautuakseen saaliistaan ja mutisi itsekseen:

— Varminta taitaa olla, että vien sinut mukaani, niin et voi pettää.
Tyttö tytöstä.

— Usko minua, minulla on syyni olla sinua pettämättä. Vannon auttavani Lailaa pakosalle enkä ilmoittavani täällä olostasi kellekään mitään. Luota sanaani, jonka aina pidän, sillä olenhan — Vornan sisko Aino.

Hän sanoi sen vakavasti, melkeinpä surumielisesti, mutta samalla niin arvoituksentapaisesti, että Seppä taaskin häntä kummasteli. Mutta asiansa vannoessaan katsoi tyttö häntä niin kirkkaasti silmiin, että hän hetken mietittyään tunsi omituisen luottamuksen heräävän mielessään. Hän sanoi harkiten:

— Olkoon. Ja jos petät, raukka, niin sillä eivät ole vielä kaikki keinot koetettu. Mutta varalta on paras, että selität tarkoin, missä tuvassa tyttöä säilytetään. Ehkä olisi paras viedä sinut pantiksi ja vaatia veljeäsi vaihtamaan. Mutta siitä olisi seurauksena monet hankaluudet, joista pahin se, että veljesi saisi tietää meidän olevan jossain täällä ja koettaisi tietysti kaikkensa saadakseen sinut muuten vapautetuksi. Ja sinulle siitä koituisi suuria kärsimyksiä, ehkä kuolemakin, jota minä en tahtoisi. Uskon, että koetat vapauttaa Laila-raukan, viatonhan hän on samoinkuin minäkin. Emmehän ole kumpainenkaan teille koskaan mitään pahaa tehneet?

Väristen katsoi häneen siinä hämärissä Aino, silmät loistaen villisti. — Mitään pahaa tehneet… toisti hän koneellisesti… ette, ette tietysti. Ehkä veljeni enemmän. Mutta varma saat olla, etten anna sinua ilmi, vaan todella koetan auttaa Lailaa pakoon. Sinun on asiasi katsoa, että pako onnistuu.

Hän selitti tarkoin Sepän haluamat seikat ja sopi merkistä, jonka antaen hän ilmoittaisi, milloin sopiva hetki oli tullut. Ja taistellen kahden tunteen ja keinon välillä: joko viedä hänet sittenkin panttivangiksi, koska oli itsensä Vornan sisko, tai uskoa häneen ja toivoa siten saavansa asian ratkaistuksi nopeasti ja hiljaisuudessa, päätti Seppä vihdoin jotakin sisäistä neuvoa seuraten noudattaa jälkimäistä vaihtopuolta ja uskoa tyttöön. Hän ojensi hänelle kätensä, johon tyttö värähtäen tarttui, sen taas äkkiä heittääkseen, ja käski hänen lyhyesti mennä. Ja vilauksessa Aino katosi puiden varjojen sekaan.

Ilta oli kulunut yhä myöhäisemmäksi ja kuun sirppi oli kohta tehnyt matalan kaarensa talvisella taivaalla. Äskeiselle vartiopaikalleen saavuttuaan ja kylään taas sauvainsa nojasta silmätessään huomasi Seppä sen vaipuneen entistä syvempään varjoon, jota katse ei enää pystynyt läpäisemään. Äskeinen kohtaus oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen. Joka hetki kuuli hän korvissaan tytön pelokkaan kiljahduksen, näki hänen milloin säikähtyneen, milloin taas säihkyvän katseensa, ja tunsi vaistomaisesti, että häntä kohtaan oli tuossa katseessa ollut outoa vihaa. Siksi vihaa, että heimomme yhä sotia käyvät, harkitsi Seppä hiihtäessään, vaikka se selitys ei jostain käsittämättömästä syystä häntä sittenkään oikein tyydyttänyt. Ja vaikka hän oli päässyt asiansa alkuun paljoa paremmin kuin oli koskaan osannut odottaakaan, tunsi hän sydämessään ensi kerran omituista arkuutta ja jotain tuntemattoman ja hänelle käsittämättömän kohtalon pelkoa.

Saavuttuaan leiripaikalle, jossa Lippo ja Staalo syvässä pimeydessä häntä vartoivat, kertoi hän heti perinpohjin äskeiset tapahtumat. Ja nyt häntä uudelleen kiusasi epätietoisuus, oliko hän sittenkin tehnyt tyhmyyden, kun ei ottanut tyttöä pantiksi, mutta Staalo kiiruhti sanomaan:

— En tiedä, teitkö viisaasti, mutta oikein teit. Sydämestäni sellaisia keinoja vihaan ja olisin onnellinen, jos saisimme asiamme onnistumaan ilman pienintäkään väkivaltaa. Uskon varmasti, ettei tyttö meitä petä.

Lippo katsoi mietteissään taivaalle, mutta ei puhunut mitään. Vasta
Sepän tiedusteluun vastasi hän vältellen:

— Toivokaamme, että Lailaakin olisivat samalla lempeydellä kohdelleet. Silloin saattaisi sanoa, että heti sai hyvä palkkansa. Mutta joka tapauksessa on meidän kiireesti lähdettävä liikkeelle turvallisemman välimatkan päähän, sillä ihminen voi langeta kiusaukseen ja tässä tapauksessa saattaisi kiusaus käydä Ainolle liian voimakkaaksi, vaikka hän onkin itsensä Vornan sisar.

XIV.

Vornan kuva painui Lailan sieluun lähtemättömästi tuona iltana, jolloin hänen tuskansa oli kohonnut korkeimmilleen ja jolloin hänelle oli samalla auennut ryöstäjänsä jalouden vuoksi ikäänkuin pelastumisen tunne. Mutta tuo valoisa mieli ei ollut kestänyt kauan, sillä hänen sielunsa tila oli oudosti häiriytynyt. Sepän muodon rinnalle kohosi hänen mielessään Vorna, vakaana, ehkä surumielisenä, kaihoten ja vaatien häneen katsoen, mutta ei enää julmana ja hirveänä, kuten tähän saakka. Lailan täytyi tunnustaa mielessään, ettei hän enää halunnut kostoa, vaan ainoastaan pois pääsyä.

Hän oli nukkunut levottomasti ja nähnyt rauhattomia ja tuskallisia unia. Ja kun hän oli aamulla herännyt, ei hänen omaksi ihmeekseenkään tieto siitä, että hän nyt oli Vornan vallassa, häntä enää aivan pahoin säikähdyttänyt. Salamana vilahti hänen mielessään kuva edellisen illan tapahtumista ja hän painoi päänsä käsiinsä tykyttäviä ohimoitaan hillitäkseen.

Nyt vasta uskalsi Aslak puhutella häntä. Hänen äänestään kuului arka, kauhistunut, tuskallinen kysymys, jonka vastauksesta saattoi riippua elämä. Laila säpsähti, katsoi häneen pitkään, mutta ymmärtäen sitten hänen tarkoituksensa vastasi:

— Älä pelkää, Aslak. Saat olla aina mukanani turvakseni. Niin lupasi eilen illalla Vorna. Hän ei ollutkaan niin julma kuin olimme luulleet.

— Eikö ollut. Eikö siinä ole julmuutta kylliksi, että ryösti sinut tänne?

— Ja sinäkö siitä olisit ensimäinen häntä moittimaan, sinä, joka minut hänelle kavalsit? Mokomakin raukka!

Lailan äänestä kuului aivan rajaton halveksiminen. Aslak kyyristäytyi kuin potkun saanut koira, mutta ei sanonut mitään, vaan jäi kummeksien katsomaan Lailaan. Mutta kun tämä samalla huomasi kuin ruvenneensa Vornaa puolustamaan, säpsähti hän tuntien kipeän vihlaisun rinnassaan ja pillahti itkemään.

— Anna anteeksi, Aslak, että loukkaan sinua näin. En tahtoisi sitä tehdä, mutta katkeruuteni sen aiheuttaa. Voi, jos pääsisimme pakenemaan täältä pois. Koeta sinä keksiä joku keino siihen…

Aslak ei puhunut mitään, vaan jäi sanatonna ja synkkänä tuijottamaan eteensä. Ehkä hän oli jo ehtinyt nähdä, miten vaikea sellainen tehtävä oli täältä, vihollisen omasta keskuudesta, jossa oli vartioita joka askeleella. Noustuaan hän kävi sysäämässä auki luukut, jolloin kirkas päivä tulvahti pimeään tupaan. Heleitä lasten ääniä kuului pihalta, ja eteisestä lähestyivät reippaat askeleet ovea. Vorna astui sisään.

Uusi päivä oli alkanut hänelle kaikesta päättäen onnellisesti, sillä hänen kasvoillaan oli valoisa ja iloinen ilme. Hän seisahtui keskelle lattiaa ja katsoi hymähtäen pelokkaisiin lappalaisiin.

— Älkää arkailko, sanoi hän. — Olkaa kuin olisitte saapuneet tänne atimoille luokseni. Äitini on jo varhaisesta aamusta paistanut piiraita ja teoksia teitä varten. Nyt käymmekin murkinalle. Älä pelkää Laila, sillä ainoankaan sormen ei pidä sinuun koskeman.

— Mielellämme kävisimme, jos tietäisimme, että pian päästät pois, sanoi Laila hiljaa, katsoen Vornaan pyytävästi.

Vorna rypisti otsaansa pahastuneena. — Halveksitko taloani, lappalainen, kun niin pian täältä pois kiirehdit? sanoi hän ja katsoi tyttöön tuikeasti. Jos olisit toinen, niin antaisin sinut tuosta rengeilleni, mutta kun olet mikä olet, en sinua anna. Älä ole tyhmä, Laila, vaan taivu kohtaloosi.

Äkisti kääntyen lähti hän ulos viitaten heitä seuraamaan. Eteisessä kohtasivat he Ainon, joka uteliaasti heitä tarkasteli, painaen kuitenkin veljensä edessä päänsä alas kuin arastellen. Vorna asteli edellä huolettomasti ja pystypäisenä, pitkä vartalo notkahdellen voimakkaasti joka askeleella, ja Laila hoksasi äkkiä miettivänsä, että sitä selkää ei ollut koukistanut maatyö eikä sortajan käsi, vaan oli se kohonnut suorana kuin nuori honka vapaudessaan ilman tuulien alla. Ja hän tuli ajatelleeksi, että Sepässä oli Vornaan verraten jotakin raskaampaa ja jykevämpää, ehkä tavallaan rumempaa, mutta sitkeämpää ja perinpohjaisempaa. Vornahan oli päällikkö, mutta Seppä vain tavallinen työmies. Mutta jospa Seppä olisi syntynyt päälliköksi, niin minkälainen olisikaan? Ehompi vielä kuin tuo tuossa. Niin lähti Lailan ja Aslakin elämä kulumaan hiljalleen. Vaikka heille suotiinkin täysi vapaus, huomasivat he pian olevansa joka askeleellaan vartioidut. Kaikki kohtelivat heitä mitä suurimmalla hyvyydellä ja kunnioituksella, koettaen huvittaa ja viihdyttää Lailaa. Tosin kyllä Laila piankin huomasi, että tämä tapahtui vain Vornan nimenomaisesta käskystä ja siksi, että kaikki uskoivat tämän hänen päähänpistonsa piankin menevän ohitse, eivätkä siis tahtoneet ruveta häntä vastustamaan ja turhaa riitaa hänen kanssaan nostamaan. Usein tuli hän heidän seuraansa haastelemaan ja joka kerta huomasi Laila säikähtäen unehtuneensa kuuntelemaan hänen voimakasta ääntään ja miehekästä puhettansa. Puhuessaan Vorna katsoi Lailaa silmiin kiinteästi ja herkeämättä, ja aina täytyi tytön luoda katseensa maahan kuin olisi pelännyt jotakin kiehtovaa voimaa. Usein silloin hänen ikävänsä ja hätänsä purkautuivat itkuksi ja mistään välittämättä hän valittaen lauloi surullista joikua kohtalostaan, jossa ei näkynyt parempaan päin käännettä. Oudostuen kuuntelivat silloin sitä karjalaiset, vaihtaen kummastelevia ja sääliviä silmäyksiä, kun hän joikaten valitti. Mutta Vorna pysyi leppymättömänä, kuunnellen vaiti Lailan itkua ja niitä puoleksi vihaisia, puoleksi ylistäviä mainesanoja, joita tyttö hänelle joiussaan antoi.

Oudoimpana Vornan väestä oli Lailalle pysynyt Aino. Hän ei ensi päivinä alentunut sanaakaan sanomaan, vaan sivuutti heidät ylpeästi. Laila tiesi, mitä hän oli menettänyt, ja pelkäsi tytön vihaavan erikoisesti juuri häntä, koska hänen tiedettiin rakastavan miestä, joka oli hänen sulhonsa surmannut. Ja siitä katseesta, jonka hän oli nähnyt Ainon luovan veljeensä, ymmärsi hän, ettei tyttö koskaan antaisi anteeksi sitä, että sulhonsa oli menetetty.

Sitä suurempi oli hänen hämmästyksensä, kun hän eräänä iltana näki tupansa ovelle ilmestyvän juuri Ainon, joka omituisesti hymyillen tuli hänen luokseen ja istuutui hänen viereensä, katsoen häneen pitkään ja tutkivasti.

Laila ei uskaltanut vastustaa tätä omituista pyyntöä, vaan kertoi, kuka Seppä oli ja miten hän häneen oli tutustunut. Hän kuvaili punehtuen hänen ulkomuotoaan, vertaillen sitä Vornaan ja lämpeni vihdoin omasta puheestaan ja muistoistaan niin, että kyyneleet olivat tulla esiin. Aino nyökäytti väliin hyväksyvästi päätään ja sanoi, kun Laila oli lopettanut:

— Mutta kuinka se olisi mahdollista? Hänen on vaikea tulla tänne ryöstämään sinua, sillä veljeni vartioi sinua tarkkaan.

— Seppä voi tehdä, mitä hän tahtoo. Vaikka minut olisi viety satakin kertaa kauemmaksi, niin hän tulee varmasti, vaikka kuolema olisi edessä.

Aino katsoi häneen kummallisesti. Alentaen ääntään kuiskasi hän salaperäisesti:

Silloin kertoi Aino hänelle, mitä oli tapahtunut samana iltana tuolla hämärällä metsätiellä, ja silloin tunsi myös Laila outona aavistuksena, että pian oli tuleva hetki, jolloin saataisiin nähdä, koituisiko hänelle pelastus, vai lopullinen tuho. Vaikka hänen olisi pitänyt tuntea aivan rajatonta iloa siitä, että hänen rakastettunsa oli kaikkea uhmaten saapunut hänen jäljessään, ei hän kuitenkaan voinut sille mitään, että hänen sydämensä täyttivät raskaat aavistukset. Sielunsa hädässä ja tuskassa lankesi hän Ainon kaulaan kyynelten valuessa viljavana virtana hänen silmistään. Karjalaisneito katsoi häntä yhäti outo ilme kasvoillaan.

— Minä autan sinua ja Aslakia pakenemaan, kuiskutti hän hiljaa. Muutaman päivän perästä, jolloin veljeni käy entistä varmemmaksi siitä, ettei mitään pakenemis- tai auttamisyrityksiä ole aikeissakaan, käyn sopimassa sulhasesi kanssa asian ja autan teidät yöllä tielle. Kunhan kylästä pääsette pois, niin Seppäsi pitänee muusta huolen. Luulenpa, etteivät kylämme miehet ole ollenkaan halukkaat takaa-ajoon, vaan kiittävät, kun teistä pääsevät, ja yksin ei Vorna mitään mahda. Varmasti pääsette pakoon, jos kerran kylästä tielle suoriudutaan.

Laila kohotti innostuneena päätään, katsoi neitoa silmiin, mutta kysyi sitten äkkiä:

— Mutta kuinka saatat näin veljeäsi pettää? Ainon silmissä vilahti kummastus.

— Ja sitä kysyt sinä? sanoi hän, jatkaen sitten: Saat minun puolestani tänne jäädä.

— Ei ei, en sitä tarkoittanut, kiirehti Laila selittämään. En voi sille mitään, etten soisi veljeäsi petettävän. Haluaisin, että hän itse päästäisi minut täältä. Mutta kun se ei voine koskaan tapahtua, täytyy menetellä näin. Kiitän sinua, Aino, sydämestäni, sillä luulin sinun vihaavan minua. Minun takianihan, vaikka olenkin siihen syytön, oikeastaan menetit sulhosi.

Lailan äänessä oli jotakin niin lapsellisen avomielistä ja suruista, ettei Aino enää voinut hillitä kasaantunutta tunnetulvaansa, vaan heittäytyen uudelleen hillittömän surunsa valtaan painoi päänsä lappalaistytön helmaan. Sitä kesti kuitenkin vain hetkisen, sillä seuraavassa tuokiossa ilmestyi hänen kasvoilleen kova ilme, ja nousten kuiskasi hän Lailalle:

— Ilmoita asia Aslakille ja varoita häntä. Minä kyllä annan sitten sovitun merkin ja pidän muusta huolta.

Hän meni jättäen Lailan sekavain ja pelokasten ajatusten valtaan. Ja kun Aslak ilmestyi tavalliselle makuupaikalleen lattialle oven eteen, kiinnitti Laila häneen niin tutkivan ja erikoisen ilmeen, että Aslak nousi ikäänkuin jo sen ymmärtäen häntä kuulemaan. Kun tyttö sitten selitti hänelle asian, valaisi ilon ilme hänen kasvojansa. Kauan neuvottelivat he yön pimeydessä, Aslak onnellisena sovituksen toivosta, mutta Laila surumielisenä, selittämättömien aavistusten vallassa.

Kuinka kauan hän oli maannut, sitä hän ei tiennyt, mutta hän heräsi siihen, että tuvan ovi aukeni hiljaa ja sisään tuli mies päresoihtu kädessä. Aslak karkasi heti pystöön tulijaa vastustaakseen, mutta sekä hän että säikähtynyt Laila rauhoittuivat pian nähdessään, kuka tulija oli. Ja säikähdys vaihtui samalla suureksi kummastukseksi, kun he huomasivat hänet Vornan vanhaksi sepäksi. Siitä saakka, kun Vorna oli tullut, oli ukko ruvennut käyttäytymään omituisesti, alituisesti joko askarrellen pajassaan tahi arpoen kannuksellaan. Ja kun arpa pysähtyi aina samaan paikkaan, näytti ukon joka kerta valtaavan mitä suurin tuska, niin että hän raastoi valkoista partaansa ja kiroili itsekseen. Välillä riensi hän taas pajaansa, josta kuului herkeämätön takomisen kalke. Ukko takoi sylittäin nuolia ja keihäänkärkiä, tarkasteli kaikki jousten kaaret ja jänteet ja ahdisteli alati vieläkin retken vaivoista levähteleviä miehiä aseitaan korjaamaan. Mutta hänelle naurettiin, sillä mitä nyt oli pelättävää, kun vasta oli pantu tuhaksi koko länsiranta. Ainoa, joka seurasi ukon puuhia jonkunmoisella vakavalla huomiolla, oli Vorna itse.

Näytti siltä kuin ukko ei olisi huomannutkaan tuvassa olevia, koskapa meni heihin katsomatta hiljaa ja kiiluvin silmin kohti peränurkkaa, jossa Vornan aseet olivat. Hän nousi penkille ja pistäen päreen hampaisiinsa otti vaarnalta Vornan miekan. Vetäen sen tupesta väläytteli hän sitä yksikseen, tuijottaen hurjasti eteensä. Lailan veri hyytyi, mutta hän rauhoittui samalla nähdessään itsensä Vornan ilmestyneen ovelle ja uteliaasti tarkastavan ukon puuhia.

Ukko heilautteli raskasta miekkaa ja kullalta välähtelevä ponsi kiilteli outoina salamoina Lailan silmissä, ja puheli samalla itsekseen kauhistuneella ja pelottavalla äänellä. Vihdoin hän istahti Vornan vuoteelle, otti kovasimen taskustaan ja alkoi kiihkeästi teroittaa asetta. Silloin tuli Vorna hiljaa hänen luokseen kysyen lempeästi:

— Mutta mitäpä niillä nyt? Rauhahan on maassa, eikä pystyne vainolainenkaan tänne aivan heti.

— Arpa sanoo verta ja kuolemaa. Minun täytyy vain valvoa ja katsoa, että kaikki aseet ovat kunnossa, sillä minähän olen Vornain seppä. Kostajat ovat tulossa, tunnen sen. Voi teitä, jos ette kuuntele varoituksiani. Heimokostajat taas tulevat, sillä veljein veri vaatii sovitusta. Voi minua onnetonta, joka veljein pään varalle ikäni olen miekkoja takonut. Tuho siitä on palkkana, tuho, tuho…

Hän tuijotti oudolla ilmeellä edessään seisovaan Vornaan ja jatkoi sitten kuiskaavalla äänellä:

— Etkö kuule, kuinka kaukana hanki hilajaa, kun keihäsjoukko painaltaa kohti Vienaa? Se on kaikunut korvissani jo monta vuorokautta. Yötä päivää sieltä tulee miestä, mieli mustana kuin ne savuavat rauniot, jotka taaskin heidän asuinpaikoilleen jätitte. Voi sitä, joka joutuu heidän tielleen, sillä vielä vähemmän kuin te armahditte miestä tai naista, lasta tai imeväistä, armahtavat he meitä. Ei ole koskaan ihminen niin julma, kuin veljeään vihatessaan, eikä koskaan ole kosto niin suloista, kuin veljelle kostettaessa. Etkö kuule, kuinka hilajaa hanki, kun miesjoukko hiihtää läpi päivän ja yön, korven ja erämaan, mielessä vain yksi polttava ajatus: saada vielä kerran kostaa niille, jotka äsken kävivät heillä, tulivat kuin salama keskelle rauhaa ja onnea. Ja ne tulevat, tulevat, mies mahtava niitä johtaa, eikä kestä nyt edessä Vienan kansa…

— Horajat, ukko, kiljaisi jo Vorna kiukustuneena, vaikka äänessä silti tuntui pientä epävarmuutta, jonka oli aiheuttanut kunnioittamansa ja arvossa pitämänsä ukon omituinen ja hänen mielestään hourupäinen puhe. Mutta ukko vastasi kiihkeästi:

— En, poika, en, vaan totta on, mitä sanon. Kiireesti lähetä väki erämaihin piilopirtille ja varustaudu puolustamaan kotiasi, sillä totta täytyy olla kaiken tämän, mitä olen tuntenut jo kauan. Ennenkin olen oikein aavistanut. Tiedäthän, että tämä miekka on kallis sukuperintösi, joka on mennyt isältä pojalle aina niiltä ajoilta alkaen, jolloin esi-isämme saapuivat näille seuduille kaukaa etelästä. Niin kauan kuin se on kirkas, kestämme me, mutta kun se ruostuu, kaatuvat Vornat. Katso! Ja ukko näytti Vornalle miekkaa, jonka välkkyvällä terällä todella saattoi huomata ruostepilkkuja. Vorna hymähti ja sanoi:

— Ruostuuhan rauta, kun ei huolta pidetä. Eivät poissa ollessani tupaani lämmittäneet, niin jo otti ruostetta.

— Tiedätkö, että olen koetellut tuota taikaa. Olen yrittämällä yrittänyt terää ruostuttaa, siinä kuitenkaan onnistumatta. Niin kestäväksi on se aikoinaan hiiden mujuissa karaistu. Kun nyt rauhattomana pahain aavistusteni vallassa vuoteellani keppuroin, juolahti mieleeni käydä katsomassa, mitä tietäisi miekkasi. Ja nyt oli ruostetta ilmestynyt, ensi kerta vuosisatoihin. Minä onneton koetan sitä hioa pois, mutta ei pysty tähän rautaan kovasimeni. Voi Vorna, usko, mitä sanon, usko miekkaasi ja ole varoillasi. Ehkä siten saat surman suistetuksi.

Vorna otti miekan ukon kädestä ja katseli sitä vaiti ollen. Sitten tarttui hän kahvaan ja vaaputteli pitkää ja raskasta asetta keveästi kädessänsä. Hänen huulensa vetäytyivät nauruun ja hän sanoi:

— Hauskalta tuntuu sitä kädessäni käyttää. Enpä ole juuri miekalla sotinut, vaan enimmäkseen isäni tapparaa käytellyt, mutta nyt himottaa tällä lyödäkseni. Kuule taatto, ellet saa tuota ruostetta kovasimellasi pois, niin tule minulta kysymään. Minulla on toinen keino, jota miekka saattanee kaivata ja jolla pesen ruosteen.

Ukko säpsähti, mutta ei ehtinyt sanoa mitään, ennenkuin Vorna jo kiihtyen jatkoi:

— Kun ovat tullakseen, niin tulkoot. Tasan on meillä saatavat, jos ovat velatkin, eikä käy toisen toistansa syytteleminen. Omastamme emme luovu veljenkään hyväksi, vaan vereen asti siitä kiinni pidämme. Ja minua himottaa taas verileikkiin päästä, sillä kovin ovat rauhalliset nämä tanhuat. Mikä olisin minä sahran saroissa vaeltamaan, silloin kun saalista on kyllin saatavana maillemme tunkeilijoilta? Terve siis taas sinulle, isäini miekka, joka olet tainnut aikoinasi paljonkin verta juoda. Taatto tuossa kuulee hankien hilinän, kun muka saapuu kostajajoukko. Kun ei meillä ole muuta turvaa kuin sinun apusi, niin entistä lujemmin kouraani liity, äläkä siitä kirpoa ennenkuin kuolemassa.

Jonkunmoinen soturiraivo näytti ukon puheiden johdosta hänet vallanneen, sillä hän heilautti asetta hurjasti päänsä yläpuolella, niin että kirpeä viuhina kuului ilman sen tieltä haljetessa. Mutta sitten hän äkkiä taas hillitsi itsensä täydelleen ja sanoi uudelleen ukkoon kääntyen ystävällisesti:

— Hyvä on, taatto, olkaamme vain varovaisia, niinkuin käsket. Oiva soturi ei koskaan ole uhkarohkea, sillä sellainen on tyhmyyttä, vaan suojelee itseään ja omaisiaan kaikin keinoin. Mutta pakoretkelle emme nyt lähde, sillä talvi tekee sen liian vaikeaksi, mutta pitäkäämme vahtia, ettei meitä yllätettäisi. Tänä yönä tuo tuskin vielä tapahtunee, joten käykäämme levolle, taatto.

Hän talutti vanhuksen varovasti mukaansa ja tämä seurasi häntä vastustelematta. Miekka ripustettiin jälleen kunniapaikalleen, ja pelolla katsoivat sitä sinne Laila ja Aslak, jotka olivat seuranneet äskeistä kohtausta hievahtamattakaan. Mutta ulkona tähtikirkkaassa yössä seisahtui pihalle Vorna ja kuunteli tarkoin, aivan henkeä pidättämättä. Ainoastaan ikuisesti sulan kosken kumea pauhu kuului halki yön, mutta se oli rauhoittava ja mahtavuudessaan tuttu ääni. Vain vanhan sepän korvat olivat erottavinaan käheätä hengitystä jostain kaukaa, ikäänkuin hän olisi ollut kuulevinaan Sepän huohotuksen, kun tämä uudelleen harjultaan kiinteästi kylään tuijotti.

XV.

Hurja riemu oli vallannut Ainon sydämen, kun hänen kohtauksensa Sepän kanssa oli päättynyt näin. Väristen oli hän koko ajan kuin lumottuna katsellut tuota miestä, joka oli tuhonnut hänen sulhonsa, ja hän oli ymmärtänyt, että hänen käsiinsä joutuminen merkitsi tuhoa kaikille muille paitsi mahdollisesti Vornalle ja hänen vertaisilleen. Mutta nyt oli tämä sama mies itse antanut hänelle keinon, jolla hän mahdollisesti saisi kostetuksi sekä hänelle että veljelleen, jonka syytä alkuaan koko onnettomuus oli. Kun Aino sai suurimman onnensa kynnyksellä, jolloin hän oli kuullut sulhonsa eheänä säilyneen kaikilta sotaretken vaaroilta ja vielä suuresti kunnostautuneen, tuon musertavan onnettomuuden sanoman, joka syöksi hänet mitä syvimpään pettymykseen ja murheeseen, murtui hänessä rakkaus veljeen sekä heimoon ja koston halu sai vallan.

Kostaa hän aikoi. Hän tahtoi kyllä pitää lupauksensa Sepälle, mutta hän koettaisi saattaa samalla hänet ja Vornan yhteen, toivoen heidän tasaväkisyytensä vuoksi tuhoavan toisensa. Kun Lailaa ei uhkaisi vaara kummankaan puolelta, olisi hyvin luultavaa, että hän pääsisi tästä tuloksesta huolimatta Aslakin avulla pelastumaan. Mutta tehtävänsä vaikeuden hän tunsi tarkoin ja halusi saada itselleen liittolaisen, jolla olisivat samansuuntaiset suunnitelmat hoidettavina.

Lailan omituisesta kysymyksestä, kuinka hän voi pettää veljeään, oli hän käynyt hiukan araksi, mitä häneen tulee; joku selittämätön ennakkotunne kielsi häntä päästämään Lailaa kokonaan puuhiensa perille. Mutta hän oli Vornan ja Lailan puheista ymmärtänyt, että se, jolla oli hänen kanssaan tässä asiassa oikeastaan enimmän yhteistä, oli Aslak. Molemmat tahtoivat he pelastaa Lailan, mutta molemmilla oli myös sama halu saada kostaa Vornalle ja Sepälle. He olivat siis luonnollisimmat liittolaiset ja sille pohjalle rupesi Aino suunnitelmiansa rakentamaan.

Hän osoitti siinä todellista terävänäköisyyttä ja viekkautta. Kosto-aikeistaan veljeään kohtaan hän ei puhunut mitään, mutta sai pian Aslakin ymmärtämään ja uskomaan, että hän halusi todella pelastaa Lailan ja kostaa Sepälle, mikä ajatus oli hunajaa lappalaisen sydämelle. Heittäytyen huolettomaksi ja iloiseksi alkoi tyttö seurustella hänen ja Lailan kanssa yhä avoimemmin, vieden usein lappalaisen mukaansa milloin hiihtämään, milloin pienelle porolla-ajolle. Kun Laila säännöllisesti jätettiin näiltä retkiltä kotiin, ei Vorna pannut niihin mitään huomiota, korkeintaan vain nähden mielellään, että hänen sisarensa siten koetti unohtaa suruansa. Näin totutti Aino muutamassa päivässä kyläläisensä näkemään hänet Aslakin seuraamana ja palvelemana liikkeellä myöhään ja varhain, kaikkialla kylän ympäristössä. Mitä hän sillä tarkoitti, sitä hän ei välittänyt selittää Aslakillekaan, johdonmukaisesti vain toteuttaen omaa suunnitelmaansa.

Hänen päätöksensä oli kärsivällisesti odottaa sopivaa tilaisuutta, vaikka kauemminkin, mutta sellainen tulikin pikemmin kuin hän oli uskaltanut toivoakaan. Vanha Vornatar ilmoitti eräänä päivänä, että välttämättä oli käytävä naapurikylällä, ja läsnä ollut Aino ymmärsi heti, että nyt oli tullut hänen hetkensä. Hän tarjoutui menemään sinne ehdolla, että sai ottaa lappalaisen mukaansa poroja katsomaan ja seuraksensa. Aamuhämärissä oli lähdettävä, että jouduttaisiin ajoissa perille.

Ilta hämärsi jo, kun hän meni Vornan tuvalle asiasta Aslakille ilmoittamaan. Pihalla kohtasi hän veljensä, joka kysyi:

Ainon ääni oli ivallinen. Vorna rypisti kulmiaan, mutta ei vastannut suoraan, varoittaen vain:

— Kun menette aamulla, niin olkaa varoillanne. Kävin päivällä kylää kiertämässä ja näin outoja suksien latuja ympäristöllä. Kuka lienee ollut hiihtämässä, hyvillä asioilla ei ole ollut, koska ei tullut kylään. Parasta olisi, että siirtäisitte käyntinne.

— Menkää sitten, mutta olkaa varoillanne sekä ottakaa tiuvut pois poroilta. Panisin sinulle paremman saattajan kuin tuo Aslak, ellen haluaisi nyt pitää vahtia ja kaikkia miehiä koolla. Mutta uskon, ettei olekaan mitään vaaraa. Hyvästi Aino. Ehkäpä tulen aamulla lähtöänne katsomaan.

Hän ojensi siskolleen kätensä katsoen häneen lämpimästi ja vakavasti.
Tyttö sanoi hiljaa ja vierastavasti:

Vorna heitti käden ja jäi vaiti ollen katsomaan, kun hän pyörähti sivutse pirttiin. Hänen korvissaan soivat oudosti nuo siskon sanat, laskeutuen raskaana taakkana hänen sielulleen. Hän alistui niiden leppymättömään tuomioon, sillä hänen omatuntonsa oli moittinut häntä Onton kuolemasta. Mutta sellaistahan ei ollut osannut aavistaakaan. Koko asia oli tuntunut hänestä alussa niin vähäpätöiseltä, pieneltä leikiltä ja levähdykseltä sotaretken varrella, iloiselta seikkailulta, jollaisia hän oli ennenkin vahingotta suorittanut. Mistä johtui, että se kuitenkin oli jo heti saanut aivan erikoisen värin ja niin painostavan leiman? Miksi oli tuo tyttö tuolla niin erikoinen? Miksi hän ei ollut heittänyt häntä rauhaan, vaikka oma aavistus ja tytön varoitukset olivat monta kertaa niin käskeneet? Miksi oli vanha seppä hänen tultuaan ruvennut äkkiä hourimaan kostajista ja lähestymässä olevasta tuhosta, pelottaen pian kaikki miehetkin kerrassaan? Sadatkin kysymykset vaivasivat Vornan mieltä ja huoli laskeutui hänen otsalleen synkkinä ryppyinä.

Hänen ajatuksensa palautuivat taas Lailaan ja kaikesta huolimatta tunsi hän sydämessään viehätystä ja iloa. Hän oli viime päivinä välttänyt tytön seuraa, sillä hän oli halunnut antaa hänen rauhoittua kokonaan. Ja usein oli hänellä herännyt ajatus päästää hänet kotiin ja luopua taistelusta, vaikka samalla nöyryytyksen pisto oli sen tukahduttanut. Nyt kun Aslak menisi pois joiksikin päiviksi, tahtoi hän tavata Lailaa, puhua hänen kanssaan, olla hänen seurassaan. Ehkä tyttö tottuisi häneen, viehättyisi ja taipuisi kohtaloonsa? Eihän oltu ennen kuultu, että lappalaistyttö oli niin uskollinen tunteilleen.

Hän makasi hiljaa lavitsallaan ja mietti. Tupa oli pimeässä paitsi pientä pärevalkeaa, jonka ääressä istui vanha valkoparta seppä, hiljaa sivellen sormillaan viisikielistään. Vorna katsoi häntä uteliaasti pimeästä nurkastaan. Hänen rakkaimpia muistojaan olivat tällaiset yksinäiset talvi-illat, jolloin kerrankin rauha sai vallan hänenkin mielessään ja levottomuus oli hävinnyt hetkeksi sekä mieli painunut tyyneksi ja kirkkaaksi. Mistä saattoi tulla aivan äkkiä tuollainen tyytymys kaikkeen siihen, mikä oli ja miten oli? Hän ei voinut ymmärtää sitä, mutta piti sitä pohjaltaan samana mielen vaihteena kuin hourion tapaista kuumaa raivoa, joka hänet taistelun keskellä saattoi vallata. Sekin oli omituista. Hän tiesi, ettei hänen silmänsä ollut koskaan niin varma ja kätensä niin väkevä kuin juuri silloin, vaikka ohimoissa jyskytti ja keuhkot tuntuivat aivan halkeavan.

Viisikielinen helisi vienosti ukon sormien alla. Mitä mahtoi vanhus sen helinästä kuulla, mitä muistoja mahtoi se herättää? Vorna katseli heimonsa vanhaa tietäjää ja laulajaa ikäänkuin aivan uudella mielenkiinnolla. Hän tunsi ymmärtävänsä ukon innostuksen soittoon ja lauluun, sillä usein oli hänellä itselläänkin herännyt halu laululla ja kanteleella esittää jotakin valtavaksi ja voimakkaaksi paisunutta tunnetta. Usein oli hän ajatellut vanhoja runoja kuullessaan, että hänen heimonsa elämä olikin omiaan tällaista halua ja laulun rakkautta yllä pitämään, sillä sotaretket ja voimanmittelöt kannustivat siihen aivan luonnostaan paljoa enemmän kuin maata viljelevän kansan elämä. Niinpä olikin laulaminen suurten urhojen ylpeitä taitoja.

Hän kuuli ulkoa askelten narinaa pakastuneella tantereella ja arvasi, että Aino palasi Lailan luota. Haluten taas tavata sisartaan pistäysi hän kiireesti ulos, mutta ehti näkemään vain sisarensa päresoihdun, jota hän heilutti kulkiessaan, niin että säkenet säihkyivät pimeään ilmaan. Vornasta oli tuo soihtu tällaisena puolivaloisena iltana ja kotipihalla vallan tarpeeton, mutta enempää hän ei kuitenkaan ruvennut etsimään syytä siihen, miksi Aino oli tuota soihtua nyt tarvinnut. Hän seisahtui siihen yörauhaiselle kujalle ja jäi mietteissään katselemaan vaikenevaa tienoota. Kaukaa kuului putouksen kumea pauhu kuin ikuinen voiman ja mahtavuuden ilmaus, ja samalta taholta häämötti pimeänä seinänä kosken komea harju. Kotikylä uinui niin rauhallisena ja mieluisena hänen ympärillään, kaksin verroin kalliimpana, kun muisti, mitä merkitsi hävityksen kauhistus.

Hän kuunteli. Vanhan sepän varoitusten johdosta oli hänellä muutamia miehiä hiihtelemässä kylän ympäristössä, vaikka mitään ei ollut näkynytkään. Paljo hiihdettiin kylän ympäristössä ansoillakin, niin ettei tiennyt kaikkia jälkiä epäilläkään. Mutta siltikään ei ollut luottamista, sen tiesi Vorna omasta kokemuksestaan. Kuten hän itse oli miehineen tehnyt, tekisi vihollinenkin, sillä samat keinot olivat tarjona sillekin. Salaa, äkkiä yllättämällä aina haluttiin toistensa kimppuun päästä, sillä miehiä ja voimia mielittiin säästää niin paljon kuin suinkin.

Siinä tähtien ja hiljaa leimuavien revontulten alla valtasi Vornan silloin selittämätön viileän rauhan ja kohtaloonsa alistumisen tunne. Oli kuin olisi jostain kaukaa laskeutunut hänen sydämeensä voima, jonka avulla hän äkkiä saattoi tarkastella asioitaan aivan uudelta kannalta. Ja kuin äkkiä kypsyneenä päätöksenä kuului hiljaa ja tyynesti hänen huuliltaan puoliääneen:

Hän astui tupaansa takaisin. Vanha seppä oli pannut pois kanteleensa, mutta arpoi nyt sitä innokkaammin. Vorna astui hänen luokseen ja sanoi:

— Luovu, taatto, turhista puuhistasi. Mitä tapahtuneekin, sitä emme voi toiseksi muuttaa, vaan miesten tavoin otamme kaikki vastaan. Se on jumalille mieluisinta. Jos vainolainen saapuu, niin tulee hän kontion pesälle, jossa mesikämmen on valveillaan. Ulkona on kaikki rauhallista. Käykäämme levolle.

— Vorna. Huomissa aamuna päästä pois lappalais-tyttö, sillä hänen viattomuudellaan ei sinun ainakaan sovi syytäsi lisätä. Paha oli, että hänet tänne toitkaan.

— Muutenkin jo päätin hänet kotiinsa lähettää, niin että turha oli sanomasi. Mieleni on omituisesti muuttunut. Heti aamulla menen siitä hänelle sanomaan.

Näytti kuin olisi vanhus huokaissut keventyneenä. Hän pani vaarnalle kannuksen ja kanteleensa, joka helisi hyvin hiljaa, kun sitä liikutettiin. Sitten hän painui levolle sanaakaan enää nuoremmalleen virkkamatta.

XVI.

Vornan yö oli levoton. Yhä uudelleen syventyi hän miettimään äskeistä päätöstään ja sitä, mikä oli hänet saanut siihen. Sitä hän ei voinut selittää, mutta hän tunsi, että hänen oli sen johdosta hyvä olla. Hän tulisi kyllä ikävöimään Lailaa, mutta siitä huolimatta olisi hänellä päätöksensä toimeenpanosta suurta tunnon huojennusta. Tunnon? Niin. Sen juuri, josta isä oli varoittanut, sanoen sen tuottamia tuskia soturille vaikeimmiksi. Olkoonpa miten hyvänsä. Aikapa tässä ruveta kaikkia asioita niin tutkimaan. Mutta tytön hän päästää pois, menee ennenkuin Aslak ja Aino ovat ehtineet lähteä, että saavat heti suoriutua taipaleelle. Saakoot hyvät eväät ja saattomiehet. Mitäpä naisten naurusta ja ilkamoimisista, että lappalaiselta sai rukkaset. Ne on helppo kestää hänenlaisensa miehen.

Kun hän heräsi, oli vielä hyvin varhainen. Hän meni ulos. Taivas oli mennyt pilveen, joten synkkä pimeys vallitsi. Mutta kaukaa kujalta kuuli hän naisen äänen, tunsi Ainoksi ja arvasi heidän jo menneen. Aluksi teki mieli huutaa heidät takaisin, mutta sitten ei viitsinytkään, kun olisivat kaikki siitä voineet säikähtää. Mutta illallisen päätöksensä mukaan lähti hän Lailan tuvalle.

Kun hän tuli eteiseen, kuuli hän sisästä hätäisiä askeleita, jonka jälkeen kaikki oli hiljaa. Laila on ollut hereillään, kun toiset lähtivät, ajatteli hän ja koetti aukaista ovea. Se oli kuitenkin salvassa. Hän hymähti ja arveli tytön nyt yksin jäätyään kovasti pelkäävän. Hän koputti ja sanoi hiljaa:

Vorna koputti uudelleen ja pyysi rauhallisesti avaamaan, mutta yhäkin turhaan. Silloin hänen kiivautensa alkoi herätä ja hän koputti vaativammin pyytäen tiukasti avaamaan. Yhäkin vain kaikki hiljaa. Jo loppui kärsivällisyys ja yhdellä voimakkaalla tempaisulla riipaisi hän oven auki.

Tupa oli sysipimeä. Mitään ääntä tai elonmerkkiä ei kuulunut. Vorna kutsui Lailaa, mutta vastausta saamatta, ja käveli harmistuneena kiukaan ääreen ottaakseen hiiloksesta tulta päretikkuun. Hän sai kaivaa tuhkaa kauan, ennenkuin löysi hehkuvan kipinän ja sai tulta. Uteliaana katseli hän ympärilleen, missä Laila olisi.

Tuolla hänen vuoteellaan makasi lappalainen, seinään päin kääntyneenä, aivan hievahtamatta. Vorna meni hänen luokseen ja kosketti häntä hartioihin kuin herättääkseen. Mutta silloin samassa kavahtikin makaaja pystöön kuin salama ja törmäsi puukko kädessä hänen päälleen tavoittaen häntä rintaan.

Vornan ällistys oli sanoin kuvaamaton. Töin tuskin kerkesi hän ojentaa jalkansa suistaakseen päältään hyökkääjän, kun puukko jo välähti ilmassa. Mutta nopealla liikkeellä Vorna sai tartutuksi lyöjää ranteesta kiinni ja silloin alkoi lyhyt, mutta kiivas painiskelu. Päre putosi lattialle ja sammui, synkkä pimeys peitti molemmat. Hetken kuluttua kuului kuitenkin Vornan tyyni ja rauhallinen ääni:

— Niin piti, mutta Laila sinne nyt kuitenkin meni. Aslakin äänessä oli jotakin ilkkuvaa ja hän sanoikin vahingoniloisesti:

— Eikä taida takaisin tullakaan, sillä hyvätpä kuuluvat olevan lähistöllä vastaanottajat.

Vorna tunsi, kuinka hänellä tämän tiedon johdosta, jolla arvasi tarkoitettavan sitä, että Seppä apureineen oli sittenkin jossakin saapuvilla, maailma musteni silmissä ja kumea raivo rupesi kuohumaan sydämessä. Puoleksi tietämättään alkoi hän puristaa hentoa vastustajaansa kourissaan, niin että tämä vihdoin vihlovalla parkaisulla herätti hänet tietoisuuteen. Inholla heitti Vorna hänet luotaan.

— Minä narri ja naisten petettävä. Houkko, joka lepyn kyyneleistä ja teen hempeitä päätöksiä. Voi Laila! Mutta vähät sinusta. Sisartani enemmän suren. Kostaa tahtoi veljelleen. Mikä teidät nyt perii? Ei. Takaa-ajoon ja kiireesti. Pitkälti eivät ole ehtineet. Vaikka olisi montakin Seppää, niin sisareni riistän pois.

Oli kuin olisivat helvetin henget päässeet irti. Raivoisa kiljunta ja ärjyminen, hätäiset huudot, pakenevien ja juoksevien askelten jytinä, keihästen ja kirveitten kalske täytti äkkiä pimeän yön. Kuin salaman isku valkeni Vornalle koko totuus:

Yhdellä hyppäyksellä oli hän vuoteensa ääressä ja puki voimakkaalla kiireellä ylleen sotavarustuksiaan. Hetkessä oli vyöllä leveä vyö olkahihnoineen, raudoitetut kinttaat ja lakki sekä sukumiekka kädessä. Hän hymähti muistaessaan vanhan sepän ennustusta ja syöksyessään ulos kujalle, jossa kävi kamala temmellys.

— Vorna, Vorna! tervehtivät häntä miesten huudot, kun hän ehti kujan suuhun, jossa hänen illalla metsään lähettämänsä vartiat pitivät voimakkaasti puoliaan. Heidän johtajanansa oli tuo sama muhoileva äijä, joka niin rehevästi oli oluttuoppineen hänen eteensä astahtanut. Tukevasti hän nytkin käytteli kirvestään häätäen kiivaasti kujalle tunkevia suomalaisia. Kun Vornan leveä vartalo ilmestyi hänen rinnalleen, sanoi ukko mieluiseen tapaansa:

— Niin hiljaa ja nopeasti tulivat, että ihan yllättää aikoivat. Seisomme Jänisaution reunassa tiellä, jonne juuri olemme saapuneet kylää kiertämästä, kun kuuluu äkkiä suksien kahinaa ja metsän reunasta ampuu esille miestä kuin sääskeä. Me nuolena kotia kohti, hiljaa ja ääntä päästämättä, sillä siellä emme mielineet tappeluun ryhtyä, mutta tässä kujallapa teimme tenän. Siinä päästimme varoituskiljunnan, niin että olisi luullut tuon ruotsinkin heräävän, jonka tuohon heti alussa kerkesin keikauttaa. Ei tässä hätää, kun eivät yllättämään päässeet, mutta muutenpa tekivät pian lihaa koko kylästä. Nykyriä kuulin huudettavan, joten saattavat olla Oulujoen miehiä. Vuoroin vieraissa. Tulehan, perkele, lähemmäksi. Varo, Vorna, jousella ampuvat. Kyyristy piiloon. Ka, tuonne tarttui seinään. Ei, suojaan tässä täytyy päästä, koska rupeaa ihan satamaan teräskärkiä.

— Arhippa, taattoni, puheli Vorna. Mene miehinesi kiireesti kylään ja järjestä siellä kaikki puolustusta varten. Kokoa kaikki muona ja tavara sisäpihoille, paon varalta valmiiksi ahkioihin, ja hae naisillekin jouset sekä pane vanha seppä heitä valvomaan. Toimita kaikki kiireesti ja hyvin, sillä pian kysytään, kuka kestää. Minä kyllä yksinkin tässä kapealla kujalla toistaiseksi puoleni pitelen. Kun annatte sieltä merkin, tulen minäkin sisäpihalle, sillä sitä on helpompi puolustaa. Katsokaa, onko kaivossa tarpeeksi vettä. Ellei ole, niin kiireesti kaikki astiat täyteen. Jos voitte, niin varatkaa eläinten ruokaa, ennenkuin ehtivät kiertää kylän.

Vorna puhui kiireesti ja käskevällä äänellä. Odottamatta enempää katosi Arhippa ja Vorna jäi yksin. Kun vesakon reunassa parveilevat suomalaiset näkivät kujan aukolta miesten poistuneen, kävivät he uudelleen ryntäämään. Mutta kun Vorna puolestaan huomasi heidän tulleen niin lähelle, ettei jousta voitu siinä ahdingossa käyttää, astui hän esiin suojelevan nurkkansa takaa ja rupesi heiluttelemaan raskasta miekkaansa pelottavalla taidolla ja voimalla. Missä ikinä keihäs ojentui häntä kohti, siellä se nauskahti poikki muuttuen tehottomaksi tyngäksi, ja milloin vain sotakirveen kiiltävä terä kohosi hänen päänsä varalle, silloin sen kantaja äkisti väistyi tuon salamana suhisevan säilän tieltä. Vornan veret, jotka äsken tuvassa olivat saaneet epämieluisen ja pettymystä tuottavan sysäyksen, vierivät jo hurjaa vauhtia; hänen sieraimensa laajenivat ja hän veti ilmaa keuhkoihinsa kuin ori, joka himoaa tappelua. Kirouksia ja kummastuksen huudahduksia kuului suomalaisten joukosta, jotka vihan vimmoissaan siitä, että heidän yllätyksensä oli mennyt tyhjään, raivokkaasti ja kiinteästi tunkivat päälle. Mutta se oli turhaa. Hetkessä he sen huomasivat ja väistyivät uudelleen kauemmaksi, jolloin Vorna varovaisesti peräytyi piiloon.

Samalla kuin ensimäinen huuto oli kujalla kajahtanut, oli kylässä herännyt mitä hirvein meteli. Naisten kirkuna ja hätäiset, kuolemanpelkoiset huudot sekautuivat lasten itkuun ja eläinten ammumiseen. Koirain kiukkuinen rähinä kuului kylän ulkolaidoilta. Pian kuitenkin vaaraan tottuneet miehet saivat aikaan hiukan järjestystä pukeutuen kuumeisella kiireellä sotavarustuksiinsa ja rientäen vartioimaan kujain päitä ja rakennusten välisiä solia. Ainoa naisista, joka koko ajan säilytti tyyneytensä, oli vanha Vornatar, joka pihallaan parhaillaan oli toimittamassa sepän avulla sitä samaa, jota siihen kohta saapui Arhippakin tekemään.

— Oikein emäntä, huusi tämä reippaasti. Niin se Vornatar ottaa oulujokiset vastaan. Naiset, katsokaa tänne. Jousi jokaisen käteen ja vekara vyölle, sillä Vornat purevat vihaisesti.

Vornatar antoi määräyksensä hätäilemättä, mutta lujasti, ja pian selvisivät naiset säikähdyksistään hänen määräyksiään tottelemaan. Tulisella kiireellä nyt tyhjennettiin ne aitat, jotka vihollinen saattoi päästä metsän puolelta sytyttämään, ja samoin ne navetat, joita uhkasi sama vaara. Parhaiten suojeltuun tupaan koottiin kaikki lapset ja vanhukset, muonaa ja kalleuksia. Äidit syleilivät lapsiaan kalpeina ja kuin viimeisen kerran, ja kallistuivat hervottomina miehensä kaulaan tämän kiiruhtaessa kaikkia puolustukseen. Tarpeen se olikin.

Kiiluvin silmin kanteli vanha seppä nuolikimppuja joka solalle miesten saataville. Jokaisesta aitan aukosta ja kujanteesta, jotka oli hetkessä tukittu renkuilla ja mitä vain esillä oli, lenteli niitä kuin rakeita, eikä miehen koskaan tarvinnut joustansa virittää, koska yhden laukaistuaan hän takaansa sai jo toisen valmiina ammuttavaksi. Huudot ja kiroukset täyttivät ilman ja säikähtyneet elukat törmäilivät pihallaan yhtenä rykelmänä. Arhippa ukko kiiruhti puolustuspaikalta toiselle, tarkasteli kaikkea tottuneen soturin silmällä, antoi neuvon ja kehoittavan, muhoilevan sanan, sivalsi suonikkaalla kädellään iskun siinä, missä sitä parhaiten tarvittiin, ja oli kohta taas toisessa paikassa. Tämä kaikki oli hänen ammattiansa, jota hän rakasti, vaikka ei olisi koskaan suonut sen oman kylän kohdalle sattuvan.

Hän oli juuri kiiruhtamassa sinne, missä tiesi rakkaan Vorna-poikansa kestelevän aamun kuuminta ottelua, kun kahden aitan solasta miesten välistä rysähti hänen eteensä maahan pitkin pituuttaan soturi, nuoli syvällä rinnassa. Vornatar kiiruhti paikalle juuri, kun Arhippa ukko kumartui hänen puoleensa:

— Voi, Iivana poikani. Joko sattui kuolo kohdallesi, sanoi hän värisevällä äänellä, joka osoitti, että ukolla olivat tunteet yhtä lähellä kuin ystävällisyys ja urhoollisuuskin. Vornatar istahti haavoittuneen viereen ja nosti hänen päänsä syliinsä, irroittaen nuolen varovasti.

Iivanan posket olivat käyneet kalpeiksi, mutta silmissä oli vielä entinen henki.

Verisuihku tulvasi hänen suustansa, hän oikaisihe, voihkasi tuskallisesti ja kuoli. Vornatar katsoi häneen kuin kivettyneenä, mutta vanha Arhippa oli jo kaukana.

Tulen loimu rupesi valaisemaan jo päiväksi hämärtävää aamua. Siellä, missä itse Vorna otteli, oli kirkasta ja yhä kaameampana kuului sieltä taistelun melske. Yli huutojen kajahteli Vornan ärjähtely. Hetkessä oli Arhippa paikalla ja yhdellä silmäyksellä oli hän selvillä siitä, mitä oli tapahtunut.

Vornan pirtti paloi ja Vornan oli täytynyt lähteä kujalta peräytymään. Mutta kylmäverisenä ja viisaana soturina hän ei ollut antautunut aukealle ilman suojaa, vaan oli temmannut maasta jonkun vastustajansa ruumiin ja pitäen sitä kilpenään vasemmalla kädellä, heilutti hän hurmeista miekkaansa edelleen keveästi oikealla estäen iskut kuin taikavoimalla ja purren kipeästi. Voi sinua, iiläistä nuorta, ettet kimmaasi ja raivoasi hillinnyt! Oliko kostettavana neito nuori, jonka vainolainen piteli? Vai vanhan isäsi hapsetko tahdoit kunnialla verikuolemaansa vihkiä? Vai ehkä siskosi tuskaa muistelit, kun hän huusi armoa läpi yön, sitä tässä elämässä saamatta? Vai äitisikö tahdoit kostaa, hänet, joka surmattiin lastensa keskelle? Voi, ettet vielä vihaasi ja intoasi hillinnyt, sillä ennenkuin aavistitkaan, tuli ylhäältä miekka kuin salama, sattui keskelle valkotukkaista päätäsi. Kesken jäi kostosi, kesken, sillä siihen kaaduit äkkiä kuin poikki leikattuna. Mutta toiset tulevat jälessäsi ja silmät ovat raivosta ja kostonhimosta sokeana. Nyt maksat kerrankin, mitä olet velkaa, ja velkaa olet henkesi. Kaikki tapamme, viimeisen kivenkin hävitämme tästä rosvonpesästä, sillä muuten ei tule rauhaa Pohjanlahden rannoille. Jo nyt kerran jouduit allekynsin. Hei miehet, eteenpäin, rynnistäkää vaikka saatana edessä seisoisi. Sinä Pekka, ammu, ammu sieltä syrjästä, koeta osata perkelettä, että herpoutuu. Matti, käy käsiksi, muista kotiasi, joka savuna ilmassa kiitää. Yhdessä menkäämme…

Mutta Vorna ahmii ilmaa ja peräytyy taitavasti ja hätäilemättä. Jo on hän kohta rakennusten suojassa ja jo kuulee hän vanhan taattonsa Arhipan muhoilevan äänen. Mitä nyt? Kelle hän huutaa? Minulleko? Katso taaksesi, sanoo. En voi taakseni katsoa, sillä edessäkin on tekemistä. Mikä se oli?

Vorna ymmärtää, että hänen takanaan on tapahtunut jotakin, mutta saa siitä selvän vasta, kun on päässyt rakennusten suojaan ja Arhippa ilmestynyt hänen rinnalleen.

— Lappalainen pahus, kertoo tämä, koetti pistää sinua puukollaan. Hän se tietysti sytytti tupasikin. Onneksi ymmärsin ajoissa hänen aikomuksensa, kun näin hänen hiipivän tästä nurkan takaa sinua kohti. Mutta niin myöhään se oli, etten vanhoilla jaloillani ehtinyt enää avuksesi juosta, vaan heittää hujautin mokomaa kirveelläni. Mutta välipä sillä, kun paikalleen osui. Tuolla nyt makaa polonen.

Tulen valossa näki Vorna Aslakin, joka makasi kinoksella punaten sitä hurmeellaan. Ukon kirves oli sattunut hänen selkäänsä iskien siihen tuhoisan haavan. Hän oli vielä hengissä ja näytti tuijottavan Vornaan. Hänen huulensa liikkuivat ja hän kuului sanovan:

Silminnähtävä hämmästys kuvastui hänen kasvoilleen, kun Vorna vastasi vakavasti:

— Minäkin iloitsen siitä. Olisin päästänyt teidät molemmat kotiin tänä aamuna, ellei tätä leikkiä olisi sattunut. Sitä varten tulin tupaasi. Nyt kun kuolet, voit yhtähyvin sen tietääkin. Mutta oletko varma, että Laila on pelastunut?

Tuskallinen epätietoisuus kuvastui Aslakin kasvoilla. Hän koetti puhua, mutta ei saanut ääntään kuuluville, ja hänen kuiskauksensa häipyi taistelun melskeeseen. Mutta kun Vorna ottelun kuumuudessa ehti häntä katsomaan, olivat hänen silmänsä kiinnitetyt häneen ja kuvastui niissä ikäänkuin rauha. Ja sivaltaessaan taas uudelleen vilahti Vornan mielessä ajatus, että tuo lappalaispoika oli rakastanut Lailaa paljon.

Aslak tunsi, että hänen piti nyt kuolla ja muuttaa saivomaahan, jossa vainajat asuvat, ja keskellä taistelun melskettä jännitti hän nyt ajatuksiansa siihen ainoaan asiaan, jota varten hän oli elänyt — Lailaan ja omaan suhteeseensa häneen. Oliko hän nyt korvannut kaikki, mitä oli rikkonut? Olisiko vanha Staalo nyt tyytyväinen? Voi jos pääsisi varmuuteen siitä asiasta, niin voisi niin mielellään kuolla! Kun Laila lähti, niin itki hän ja antoi hänelle kaikki anteeksi.

Aslakin silmiin ilmestyi omituista sumua ja kaikki äänet hänen ympärillään kuuluivat äkkiä niin kaukaa. Hän olikin jossain muualla, jossa oli rauha ja sopu; hän puhui Lailalle ja he olivat niin onnellisia. Kas, tuossahan Laila onkin. Niin, kaikki on taas hyvin, kaikki surut ja tuskat ovat unohdetut, kaikki saatu anteeksi kuolemassa.

Valkeneva aamu valaisee kamalaa näytelmää. Vornan honkainen pirtti palaa tohisten ja viskellen kauas ilmaan kekäleitä ja säkeniä, mutta muut rakennukset eivät vielä syty, sillä lumi katoilla estää sen kokonaan. Pohjalaiset ryntäävät raivokkaasti, mutta karjalaiset pitävät voimakkaasti puoliaan. Mistään kohdasta eivät hyökkääjät ole päässeet tunkeutumaan kylän tiheämpään piiriin, jossa Vorna nyt koko taidollaan ja voimallaan johtaa puolustusta. Naiset hoitavat haavoitettuja, joita on jo paljon; vainajiakin on, mutta surevat eivät valita, vain taistelevat.

Mutta vihollinen on sitkeä ja uupumaton. Se ei hellitä ollenkaan, sillä se ei halua jäädä näin kauas Vienaan pitemmälle kylää piirittämään. Siksi se yhä uudelleen hyökkää milloin tästä, milloin tuosta, ja joka kerta se väkisinkin vähentää puolustajain lukumäärää, jos sen omatkin miehet hupenevat. Mutta sitä on kiihoittamassa vuosikymmenien viha ja koston jano, ja se ei hellitä.

Ei hellitä, ei hellitä, kaikuu Vornan korvissa, kun hän ahtaalla kujalla taas kaikin voimin huuhtoo ja iskee. Niin, älköön hellittäkö, vaan isketään siksi, kunnes kuollaan, sillä sota on maailman meno. Arhippa taattoni. Vieläkö jaksat? Vieläkö kestävät jäntereesi ja vieläkö iloisesti heiluu kirves? Vielä, poikani, pureehan se, ja jalka seisoo tanakasti. Yhdessä siis iskemme. Kas, tuostako tungette, Ruotsin rosvot? Sinne, isäseni, huitaise kuten ennen. Ha-haa. Kaikellaiset soturit ne tässä vielä Vienaan saakka… No, siinä on hyvä maata.

Vornan otsasuonet pullistuvat ja hän vetää henkeään syvään. Tätä siis merkitsi vanhan sepon pelko. Oikeassa oli. Tuolla näkyy ukko kiiluvin silmin joustansa virittävän. Nyt hakee, kehen laskisi nuolensa. Sinne lähetä joukkoon. Ha-ha. Kurkkuun laski…

XVII.

Kun Seppä illalla vartiovaaransa laelta näki päresoihtua kylän kujalla heilutettavan, sykähdytti ilo hänen sydäntään. Ainon kanssa tekemästään sopimuksesta hän tiesi, että seuraavana aamuna hän tapaisi puhutusta paikasta Lailan. Kaikki voimat oli kohdistettava siihen, että siten alkuun päässyt pako saataisiin onnellisesti loppuun saakka suoritetuksi. Kiireesti hän saattoi sanan salaiselle piiloleirille, jossa he olivat nämä odotuspäivät vartioineet.

Lippo ja Staalo huokasivat keventyneinä ja ryhtyivät varustamaan nopeata poislähtöä. Mitään ei saanut olla vaikeuttamassa heidän kulkuaan, sillä varmaan ajettaisiin heitä takaa niin pian kuin pako huomattaisiin.

Jo yöllä menivät he varovaisesti sovitulle paikalle ja jäivät siihen vartioimaan. Tunnit kuluivat aamua kohti ja Sepän mielestä piti nyt kohta olla sen hetken, jolloin Ainon tuli saapua. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Päinvastoin hiljaisuus oli rikkumaton, niin häiriytymätön, että se tuntui painostavalta ja korva odotti jännityksellä jotakin kuuluvan.

Silloin äkkiä kauhea huuto ja heti jälkeen alkava taistelun melske jäähdytti veren heidän suonissaan. Kuin huumautuneina kumartuivat he eteenpäin ikäänkuin tarkistaakseen, olivatko he kuulleet oikein, mutta yhä kasvava melu vahvisti aistien ilmoituksen.

— Kiesus auta! Mitä merkitsee tämä meteli? kysyi Lippo pelästyneellä äänellä.

— Meikäläiset ovat piirittäneet suden omaan pesäänsä, selitti hän lyhyesti ja jatkoi sitten: Mutta mitä meidän on sitten tehtävä, sillä nähtävästi eivät Aino ja Laila ehtineetkään lähtemään?

— Käydään joukkoon, sanoi silloin Lippo. Ehkä ehdimme ajoissa pelastamaan tytön sekä heikäläisten että meikäläisten käsistä. Muuten varmasti tappavat, kuten tekevät muillekin, sillä sellainenhan on näissä asioissa molemmilla tapana. Sinä Staalo vartioi tavaroitamme. Seppä ja minä lähdemme tuonne.

Seppä meni jo pyrynä suoraan ääntä kohti pimeän metsän läpi. Aukealle päästyään hän aivan kuin eteensä avautuvan näyn huumaamana pysähtyi.

Palava pirtti oli kuin tulitorni, joka viskeli miljoonittain säkeniä kauas pimeään avaruuteen. Tulipalon loimussa saattoi nähdä, kuinka hyökkääjät itsepintaisesti yrittivät sisään kaikista kujista ja aukoista, ja kuinka karjalaiset jäykästi pitivät puoliaan. Sanoin kuvaamaton melu ja ähellys täytti ilman kuin hornan henkien raivo. Kauhistuneina miehet tätä katsoivat ja kuuntelivat.

— Voi surkeutta ja onnettomuutta kuitenkin, sai Lippo sanotuksi, jatkaen: Koko kylä siis tuhotaan, kaikki tapetaan ja niin on kosto täytetty.

— Muistanet, Lippo, että äsken on sama temppu tehty monelle meikäläiselle kylälle. Ja ennen tämä peli ei lopu, kuin on vienalaisilta otettu luonto pois. Mutta silti ei tarvitse olla julma. Ottakaamme osaa kylän valloitukseen, niin kentiesi saamme estetyksi kostonjanoisten miestemme tihutyöt, joita itsekin tyynnyttyään katuisivat. Voiton kiihkossaan karjalaisetkin julmuuksiaan harjoittavat, sillä tyynellä mielellä ollessaan ovat mieluummin lempeitä ja sääliväisiä. Niinhän olet kertonut itsekin.

— Niin ovatkin. Olen nähnyt, kuinka raain ja hurjin karjalainen on säälien ruvennut äidittömäksi jäänyttä pienokaista ruokkimaan. Mutta minusta on tällainen taistelu luonnotonta, sillä ovathan he heimolaisiamme ja puhuvat meidän kieltämme.

— Heimolaisiamme, murahti Seppä halveksivasti. Niin kyllä, mutta ovathan hämäläiset ja savolaisetkin heimolaisia, ja siitä huolimatta, vaikka ovat lisäksi samaa uskoakin, yhäkin väliin verisestikin riitelevät. Minua himottaa tuonne leikkiin, varsinkin jos sattuisi eteeni sieltä itse pääpiru. Halusta hänen kanssaan koettaisin, vaikka henki siinä menisi. Tule.

Ja Seppä potkaisi nuolena alas notkoon, josta lähti kiireesti nousemaan kylän töyrästä kohti, ja Lippo seurasi häntä alistuvaisesti.

Kiivaasti taistelun hyörinässä häärivät suomalaiset eivät kerenneet panna paljon huomiota noihin kahteen tuntemattomaan, jotka äkkiä ilmestyivät heidän puuhiaan taampaa tarkastamaan. Hetken kuluttua kuitenkin ilmestyi heidän vierelleen kolkon näköinen, mustaverinen ja tavattoman kookas mies, joka keihääseen nojaten kysyi, keitä he olivat. Sepän ja Lipon puvusta hän kuitenkin nähtävästi oli ymmärtänyt heidät kotipuolen väeksi, koska hänen käytöksessään ei ollut mitään uhkaavaa. Lippo katsoi häneen pitkään ja vastasi sitten:

Nykyrin isäntä kääntyi kummastuneena katsomaan häneen tarkemmin ja sanoi kohta kätensä ojentaen:

— Ka, Lippohan se onkin. Kun en tiennyt odottaa täällä tapaavani, niin en osannut tunteakaan. No millä retkillä?

— Taisitte tulla liian myöhään, sillä äsken tappoivat karjalaiset tuonne aukeamalle kylän yläpäähän muutaman lappalaisen puvussa olevan. Naisen pukimilta ne minusta ainakin näyttivät, vaikka pimeä estikin tarkkaan erottamasta. Tulen loimu on siksi häilyväistä pitemmälle tarkkaan katsoa.

Äskeisellä taistelupaikalla makasi Aslakin ruumis koskematta. Joka kerta kun suomalaiset miesjoukolla ryntäsivät kujan aukkoa kohti ja toiset pidättivät jousiansa peläten heitä ampuvansa, syöksyi kujalta esiin Vorna ollenkaan heidän tuloaan odottamattakaan. Kuin vihuri iski hän ryntääväin keskelle raivoten kuin hullu, ja kukaan ei voinut hänen edessään kestää. Joku ase näytti sattuneen hänen otsaansa, sillä verta tippui hiljaa pitkin hänen kasvojansa, mutta silmäin välke oli virkeä ja laimentumaton. Ja hänen varaväkenään heilui vantterana ja uupumattomana Arhippa varoen salaista iskua ja väijytystä. Itse musta Nykyri kirosi karmeasti leikin nähtyään.

— Ne kun saatanat ikänsä sotia käyvät, niin siihen niin perehtyvät, että parahinkin mies tahtoo eteen uupua. Kuuluu olevan itse nuori Vorna. Hyvin näkyykin tulevan sukuunsa, sillä ellen itse mene, niin ei näytä muista hänelle vastusta löytyvän. Mutta mitä ihmeitä…

Odottamatta mitään yhteistä hyökkäystä ja ilman minkäänlaista lyöntiasetta törmäsi kujaa kohti Seppä, kädessä vain suksikeihäänsä. Saattoi selvästi nähdä, kuinka Arhippa pisti esiin jousensa valmiina lähettämään rautakärkisen, kohta kun tulija olisi saapunut kyllin lähelle. Mutta siitä ollenkaan välittämättä ja panematta mitään huomiota Lipon ja Nykyrin varoituksiin meni hän vilauksessa kujalla makaavan ruumiin luo ja käänsi sen selälleen. Silmäys riitti osoittamaan, että kuollut ei ollut Laila, ja ikäänkuin vapahduksen saaneena käännähti hän katsomaan, mitä hänen ympärillään oli tekeillä.

Hän kerkesi vain nähdä, kuinka jotakin välähti hänen päänsä yläpuolella. Se näky kypsyi hänellä siinä samassa salamannopeaksi teoksi, sillä kuin ajatus heittäysi hän syrjään. Kuului viuhahdus ja kirous, kun miekka tapasi tyhjää ilmaa, maahan saakka iskunsa vauhdista töksähtäen. Samassa silmänräpäyksessä Vorna, jalkojensa sijaa muuttamatta, sujahdutti ruumistaan syrjään kuin notkeata vapaa, niin että Sepän keihäs meni tyhjään ilmaan ja hän itse kuukertui oman töytäyksensä vauhdista Vornan jalkoihin kontalleen. Mutta ennenkuin tämä ehti uudelleen hirveän aseensa nostaa iskuun, oli Seppä jo sen ulottuvilta poissa ja omiensa luona. Raivosta vapisten huusi hän:

— Vielä tapaamme, naisten ryöstäjä, sillä viimeinen hetkesi lähestyy. Mutta voi sinua ja sukuasi, jos on hiuskarvaakaan Lailan päästä reväisty.

— Asetta tuokaa, kättä pitempää, sillä sulin nyrkein en minäkään halua tapella.

Tuli siihen keihäitä, miekkoja ja kirveitäkin, mutta vuorotellen niitä kädessään punniten viskasi Seppä ne syrjään.

— Liian keveitä kaikki, tuomitsi hän. Eikö ole pohjalaisilla miehelle sopivaa asetta?

— Tuokaa toki miehelle vehe, mitä heiluttaa. Tuokaa minulle oma tapparani ja hänelle se, mitä olen varanani pitänyt. Arvaan, ettei ainakaan sitä vähäksy.

Pian oli Sepällä kädessään valtainen, raskas tappara, jonka edestä täytyi kaatua, kun se saapui suhisten voimakkaan käsivarren kulettamana. Ilon välke näkyi hänen silmissään ja taistelun halu sai hänet kokonaan valtaansa. Musta Nykyri riisui sarkaisen takkinsa, vetäisi tuppivyötänsä vähän kireämmälle ja tarttui hänkin tapparaansa.

— Hiki siinä tulee vähemmilläkin ketineillä, arvosteli hän ja lausui sitten ympärillään huohottaville miehilleen:

— Se on nyt sillä lailla, että tämä suden pesä on otettava ja pian. Jos kauan viivymme, saapuu heille apuväkeä muualta, sillä lappalainen teki tulensa liian aikaisin. Miehissä siis kujalle, sillä nyt se otetaan, vaikka olisivat edessä kaikki Vornain vainajatkin.

Hän sylkäisi kouriinsa, tarttui raskaaseen sotakirveeseensä ja ryntäsi vihurina, Seppä rinnallaan, kujaa kohti, jossa Vorna odotti kuin raivostunut karhuja kyyrysillään kuin virityksessä oleva ponnin.

— Taatto, aavistanpa, ettemme jaksa kyläämme kauan pitää. Niin pian kuin pääsevät toisia rakennuksia sytyttämään, tulee meille lähtö. Mene siis uudelleen äitini ja sepän luo sekä pane heidät kokoamaan kaikki naiset ja lapset sellaiseen paikkaan, että siitä on helppo päästä kylästä ulos. Ranta-aittain välistä esimerkiksi pitäisi voida päästä, kunhan saamme vainolaisen huomion muualle johdetuksi. Heti kun olet saanut tämän tehdyksi, ilmoita kaikille miehille, että heidän tulee sinun huudostasi yhtaikaa kuin jousen selältä lennähtää kylästä ulos, yhtyä johtoosi ja käydä kuin myrsky vainolaisen kimppuun. Vaikka meitä onkin vähemmän, tarvitsevat he kuitenkin ainakin aluksi kaikki miehensä meitä vastaan, ja sillä aikaa pääsevät naiset ja lapset sekä vanhukset pakenemaan. Ajakaa myös elukat samalla irti, sillä siten niistä jokunen säilyy. Ellemme näin tee, pelkään, että saamme tässä surmamme joka kynsi. Näin kuitenkin osa säilyy, joskin me miehet manalle joutunemmekin. Mene siis nopeasti, sillä minä kyllä jaksan vielä yksinkin tätä paikkaa hallita, kunnes pääsette hyökkäämään. Silloin ne täältäkin syöksevät sinne ja minä saan tilan valita, missä minua parhaiten tarvitaan.

— Se on asia, jolle ei voi mitään, mutta en sitä usko. Vielä ei ole tullut Vornan hetki, vaikka näyttää jo tulleen mies, jota on paremmaksi sanottu.

— Hyvästi poikani, sanoi hän. Ainoa ilo tässä onnettomuudessa on se, että pahimmassa tapauksessa pääsen sinun kanssasi yhdessä nurmen alle. Siinähän onkin iloa minunlaiselleni. Mutta helpolla emme heitä tätä ottelua, vaan meidän kohdalle päättyvät tuon joukon retket tällä kerralla. Hyvästi.

Hän riensi tuulena kylään. Aika olikin, sillä äkkiä rupesi paksu savu kohoamaan kylän laidalta, jossa sissit olivat saaneet sytytetyksi erään pirttirehkon. Turhaan koettivat naiset sisäpuolelta tulta sammuttaa, ja pian ajoi kuumuus heidät loitommalle.

Kuin tuulena lenti Arhippa ja antoi määräyksiään, ja tehokkaasti avustivat häntä valkoparta seppä ja Vornatar. Kun jo entuudestaan kaikki olivat pukineissaan, oli hetken työ sitoa lapset ahkioihin ja kelkkoihin, varustautua itse suksille ja ruveta odottamaan, mistä aukeisi tie ulos tästä piiristä, jossa pian uhkasi kuolema. Tulisella kiireellä haudattiin kaikki kalleudet, pikarit, maljakot ja koristeet, joita miespolvien aikana oli sotasaaliina kertynyt, syvälle kinokseen, joka tannerrettiin päältä kovaksi. Kun tämä kaikki oli saatu suoritetuksi, antoi Arhippa käskynsä kaikille miehille, että nämä tiesivät olla varoillaan. Sitten kokosi hän tulipalosta jo vauhkoiksi käyneet elukat eräälle solalle ja ajoi ne siitä äkkiä pillastuneena laumana piirittäjäin keskeen. Kiljaisten sitten täysin keuhkoin syöksähti hän miehineen joka aukosta ulos hölmistyneiden ja ällistyneitten suomalaisten kimppuun, hetkessä järjestäytyen lujaksi joukkueeksi, jota hajallaan kylän ympärillä taistelevat sissit eivät aluksi ollenkaan voineet vastustaa. Ja niin pian kuin verraton Arhippa oli äkännyt, että piirittäjät olivat kaikkialta tulossa toveriensa apuun, heläytti hän toisen merkkihuudon, tietäen silloin kylän toisesta laidasta naisten ja lasten henkensä edestä pyrkivän pakoon, hajautuen joka haaralle metsien suojaan, sieltä vähitellen kokoontuakseen kosken rannalle piilopirttiinsä. Hiki otsassa siinä sivallellessaan tunsi Arhippa huojennusta siitä, että viattomat oli ainakin suureksi osaksi pelastettu, ja kuin uusia voimia saaden huhtoi hän oikealle ja vasemmalle tukka liehuen ja juurevana kuin tammi. Uudistuneella innolla ja pelastuksen toivolla hyökkäsivät sissien kimppuun kylän muutkin miehet ja järjestystä vaati jo suomalaisjoukko voidakseen kestää taisteluun tottuneiden karjalaisten rynnäkköä. Kiivaat huudot kutsuivat heitä joka haaralta, sillä pahan käänteen uhkasi saada koko retki tämän puolustajain viisaan toimenpiteen tähden.

Kun Vorna näki nuo kaksi kookasta miestä ryntäävän kohti, sumeni kaikki muu hänen silmissään. Elämä ja kuolema taistelivat hänestä kiivaammin kuin koskaan ennen. Villi riemu täytti hänen sydämensä, uutta voimaa virtasi hänen suoniinsa ja hurjalla huudolla saattoi hän miekkansa ensi sivallusta, joka lankesi raskaasti kuin kohtalo. Voi sinua, nuori liminkalainen, jonka otsaan tuo kiiltävä teräs hautautui, miksi kiiruhdit? Vielä vuosien takaa itkee sinua iso, itkee äiti, valittaa nuori morsiamesi. Pois tieltä, huutaa raivoissaan itse musta Nykyri. Tappara koholla ryntää hän Vornan kimppuun ja syrjään siirtyvät muut katsomaan näiden kahden uroon kamppailua. Koettaa joku heristää sivulta, mutta kiukulla tarraa silloin mieheen Seppä; nuo kaksi ratkaiskoot asian ensin, koska sattuivat yhteen joutumaan, sitten on hänen vuoronsa. Tasapäässä tappelussa on tuo mies voitettava. Maineensa veroinen on Nykyri, viuhuen halkaisee tappara ilmaa, notkeana sujahtelee korkea ja harteava vartalo, synkkinä ja harmaina ovat mustanpuhuvat kasvot, tulta iskee hiilenä palava silmä. Lastansako muistanee, jonka verisen paidan vei liminkalaisille kirkkoon todistukseksi, että vainolainen on tullut? Rääkättyä perhettänsäkö ajatellee, monesti poltettua taloansa, jonka aina jättiläisvoimin tuhasta nosti? Vai siksikö ovat harmaina kasvonsa, että on kotinsa kohlujen vuoksi henkensä kostolle vihkinyt, pojallensa talonsa heittänyt ja lähtenyt sissinä salolle perintövihollisiaan vainotakseen? Ei jouda hän vastaamaan, sillä käärmeenä välähtelee edessä pitkä miekka, joka tutkii kaikki puolet, mistä päästä puremaan, joka tulee viuhuen sieltä, mistä ei odottaisi, jota kulettaa leppymätön käsi niin nopeasti, ettei tahdo ehtiä raskasta tapparaa sen tielle toimittamaan. Ja kun itse iskun lähettää kohti tuota komeata päätä, jonka lakin alta ruskea tukka tunkee esille, varjoksi tummille silmille, joista säihkyy väsymätön tarmo ja uhma, ei se tapaa koskaan päämääräänsä, sillä nopeasti kuin ajatus väistyy mies, kuitaten iskun kavalalla pistolla, joka monesti jo oli saavuttaa tarkoituksensa.

Herkeämättä riehuu kammottava taistelu. Kuin ärsytetty härkä ryntää Nykyri päin, väkisinkin tunkien Vornaa edellään. Askel askeleelta tämä peräytyy, kunnes huomaa, että näin hän pian kadottaa edullisen puolustautumispaikkansa. Äiti, koti, maine ja kunnia, kaikki, mitä hänelle oli ikinä ollut kallista, kokoontuu hänen sydämessään yhdeksi uudeksi, tuoreeksi, mielipuoliseksi voimainponnistukseksi. Nykyrin raivostuneeseen mylvintään vastaa hän marahtaen kuin kuolemaan saakka ahdistettu ilves, näkee Nykyrin tapparan korkealla ilmassa, ei odota sen laskeutumista, vaan pannen kaikki alttiiksi ryntää matalana kohti ja syöksee pitkän miekkansa läpi mustan uroon sydänalasta, niin että kärki tulee selästä ulos, tumman veren suihkuna roiskahtaessa esille. Tappara putoo miehen käsistä, hänen silmänsä laajenevat suuriksi kuin olisi ääretön kummastus hänet vallannut, ja samalla kuin Vorna tempaisee miekkansa takaisin, kaatuu uros kuin honka kauhistuneitten miestensä keskeen. Älyttöminä säikähdyksestä he eivät huomaa, että Vorna ei enää odota toista vastustajaa, vaan on äkkiä kadonnut johonkin rakennuksen solaan. Turhaan etsii häntä edestään Seppä, jonka huomio pian kiintyy toisaalle.

Korkeat ja karjuvat huudot heitä kutsuvat tuonne kylän ulkopuolelle. Jotakin tuhoisaa on sielläkin tekeillä ja kiljahtaen komentaa Seppä sinne miehet.

XVIII.

Kylä palaa. Suunnattoman sakeat ja mustat savupilvet pimentävät aamun taivasta, jonka kirkastuneelle sinelle talvipäivän valju aurinko muuten pian olisi antanut yhä kuulakkaampaa syvyyttä. Pillastunut karja laukkaa vauhkona kinoksissa edestakaisin, milloin rynnäten tuleen päin, milloin taas karaten pois ja tuottaen lisähämminkiä.

Tuota katsoo Lippo kalpeana. Hän ei mieli taisteluun sekautua, sillä hän ymmärtää muutenkin, mikä kaiken lopuksi on tuleva. Hänen sydämensä täyttää sanomaton tuska.

Kun Seppä ja Nykyri ryntäävät solaan, menee hän katsomaan Aslakia. Lappalaispoika nukkuu rauhallisesti. Silmät ovat jäykistyneet avonaisiksi ja niihin on jäätynyt vesihelmiä. Lieneekö itkenyt kuollessaan? miettii Lippo. Kasvoilla on rauhallinen ja onnellinen ilme kuin olisi hän nyt tyytyväinen. Ennen oli poika aina synkän ja tyytymättömän näköinen, — mikä lie hänet nyt ilostuttanut? Lippo painaa hänen silmänsä kiinni, mutta jäätyneet luomet eivät enää tahdo mennä. Lopuksi tyytyy ukko oikaisemaan hänet.

Solalla yhä taistellaan. Lippo seuraa sitä tuskallisella huomiolla. Mikä huuto se oli? Lippo kiiruhtaa syrjemmäksi katsomaan. Hän näkee, kuinka vaimot ja vanhukset pakenevat tuolla metsän peittoon kuin henkensä edestä. Lippo yrittää huutaa tuolla solalla taisteleville, että jo menevät saaliit, mutta ei sitten huudakaan. Varjelkoon taivas sitä tekemästä. Pääsevät raukat, pääsevät onneksi surman suusta. Mutta mikä melske tuolla? Herra Jumala. Nykyri kaatuu. Miehet, miehet, tänne, tänne tulkaa. Tuolla hyökkäävät karjalaiset ulos kylästä. Sinne rientäkää. Seppä. Joudu. Älä etsi Vornaa.

Tuska valtaa Lipon, sillä hän huomaa, kuinka vahvasti vaaka on Nykyrin kuolemalla kallistunut ahdistettavain eduksi. Ellei Seppää olisi, niin kuka tietää, miten kävisikään, mutta hänpä on. Tuolla hän jo johtaa ja järjestää miehiään kuin olisi päälliköksi luotu. Kaikki tottelevat. Nyt vasta alkaakin rynnäkkö. Pian on taistelu ohi. Mutta minne on kadonnut Vorna?

Kylä palaa. Lippo miettii tuskalla, missä mahtaisi Laila nyt olla. Lieneekö onneton vielä kylässä, kentiesi johonkin tupaan salvattuna, koska veljensä on ollut kotona? Ei voinut nyt Seppä sinne rynnätä. Lippo tekee äkkipäätöksen ja pujahtaa autiolle solalle. Savu ja liekit loimuavat häntä vastaan. Henkeään pidätellen juoksee hän pitkin kujaa ja huutaa huutamistaan Lailaa, mutta mistään ei kuulu vastausta. Hän koettaa kurkistella tyhjiin ja palaviin tupiin, joiden ylimpiä hirsikertoja jo tulikielet nuoleskelevat. Ketään ei näy, paitsi ruumiita siellä täällä.

Äkkiä Lippo kammoen säikähtää. Mikä tuossa? Vanha valkopartainen mies istuu palavan tupansa portailla kantele polvillaan ja kädessään jousi, josta on jänne katkennut, ikäänkuin ei vaaraa olisikaan. Onko hän kuollut? Hoi, ukko, pakene. Nyt ei ole ketään sitä estämässä. Tuosta aittain välistä suikaise kiireesti. Tuossahan ovat suksetkin. Etkö kuule, onneton?

Turhaan Lippo puhuu hänelle, sillä hän ei kuule. Palavan kotinsa portailla hän, vanha Vornan seppä, vain istuu, tahtoen siihen kuolla. Kun hyökkäyksen melu hänet aamulla herätti, olivat veret aluksi jäähtyneet hänen suonissaan, mutta heti oli hän jälleen saavuttanut tyyneytensä. Siitä alkaen hän oli toiminut kylmästi ja rauhallisesti. Äsken oli sitten jousen jänne katkennut ja hän oli lysähtänyt hervotonna istumaan palavan kotinsa kynnykselle.

Tuli roihusi hänen takanaan ja sietämätön kuumuus levisi ympäristöön.
Lippo tuijotti häneen kauhistuneena.

— Etkö pelkää Jumalaa, vanhus, kun et pelasta itseäsi? Tule, minä autan sinua.

Mutta ukon silmistä näki, ettei hän kuullutkaan kysymystä. Hänen vaatteensa leimahtivat tuleen. Lippo ryntäsi häneen käsiksi ja raastoi hänet väkisellä pois sammuttaen tulen lumella. Kun ukko pyörtyi hänen käsiinsä, tempasi hän hänet selkäänsä ja raahasi hänet vaivaloisesti aittapiirin ulkopuolelle. Rannalla näki hän pahaisen saunan, joka oli melkein puoleksi peittynyt kinoksiin. Sinne vei hän vanhuksen, pannen hänet lauteille siinä toivossa, ettei kukaan häntä huomaisi, jos sattuisikin saunaan vilkaisemaan. Ilokseen tunsi hän, että sauna ei ollut aivan kylmä.

Raivoisa riemun ja vihan huuto kuuluu ja Lippo kiiruhtaa taas ulos. Mitä on tapahtunut? Edelleen on kylä tyhjä ja tuli saa tehdä rauhassa tehtäväänsä. Lippo kiertää kuumimman paikan ja saapuu taas näkemään verisen taistelun hurjuutta.

Karjalaiset sissit olivat alati uudistuvilla ryöstöretkillään, joilla he joutuivat taistelemaan väliin huomattavienkin joukkojen kanssa, oppineet panemaan arvoa järjestyneeseen hyökkäykseen. Niinpä he nytkin, päästyään kylästä ulos, riensivät Arhipan neuvoa totellen yhteen, ja järjestyivät siinä ryhmäksi, joka toisiinsa luottaen tiheänä rivinä järkkymättä otti vastaan suomalaisten sissien hajanaiset, joskin voimakkaat ryntäykset. Ja käyden viivyttelemättä itse hyökkäykseen lakaisivat he edestään kaikki suomalaiset, jotka kiiruhtaen kaikkialta paikalle olivat vielä hetkisen hajallaan, joskin jo lukuisammat. Ja kun kujalta kuuluva suomalaisten kauhistunut huuto ilmoitti, että jotakin erikoista oli siellä tapahtunut, minkä vielä vahvisti heidän kiireellinen tulonsa sieltä, saivat karjalaiset hetkiseksi yhä enemmän rohkeutta.

Tulisesti innosti heitä Arhippa vanhus. Hän se komensi heidät liikkeelle, milloin salaman nopeaan yhteis-iskuun, milloin yhtä nopeaan peräytymiseen, milloin tuhoisaan töytäykseen sinne, missä riviä uhattiin murtaa. Niin pojat, puhelee hän, jaksakaamme hetkinen vielä, niin jo on väsynyt vihollisemme. Lapsemme ja vaimomme ovat jo turvassa. Mitä siitä, jos kylä palaa, tehdään uusi. Kohta saapuu Vorna tänne ja silloin vasta alkaa leikki. Lyökää pojat! Sinä, vanhus siinä, lyö. Iske niin, että yksi sivallus riittää. Ei uskoisi, että vielä heiluu tapparasi noin. Nyt pojat, yhteen taas, keihäät pitkälle noita vastaan. Lesonen, veliseni, koskaan et paremmin lyönyt.

Näin Arhippa puhelee ja hänen miehensä kiittävät häntä siitä mielessään. He eivät tosin mitään kehoituksia tarvitse, sillä peto, jonka kurkulle on puukko laskettu, taistelee henkensä edestä luonnottomilla voimilla, mutta he ovat silti hänelle kiitollisia. On niin ikäänkuin rattoisampi otella. Totuttuhan näihin oli taisteluihin, mutta ensi kertaa oli nyt oma koti kysymyksessä. Kammottava paikka! On niinkuin ajatus kangistuisi tuijottamaan vain sitä, että kenties on pian kaikki menetetty. Mutta siksipä juuri täytyi lyödä niin, että oma henki olisi sitten ainoa, että edes sen saamiseen vainolainen herpoutuisi.

Arhippa taistelee, mutta miettii levottomana, minne jäi Vorna? Luoja, kuka tuolla tulee? Ah, sehän onkin se uusi suomalainen. Olisiko siis Vorna kaatunut? Missä on Muhoksen musta Nykyri, kun ei häntä näy? Jokohan tekivät selvää pojasta? Sitten on kaikki mennyttä. Pian se nähdään, sillä jos on hengissä, niin kohta tänne kiiruhtaa. Täytyy kestää, täytyy. Nyt vasta tosi tuleekin. Näkyvät puolestaan paremmin järjestäytyvän, noudattavan esimerkkiä. Hei poikani. Reima hyökkäys tuonne, etteivät pääse meistä oppia ottamaan. Pysykää yhdessä tarkoin. Keihäät tanaan. Nyt. Voimalla. Yhtaikaa laukaiskaa jouset sieltä takaa. Voi kun olisi vielä Vorna tässä.

Seppä raivoo, sillä hän ei ehdi miehiään mielikseen järjestää. Karjalais-ukko saapuu tuulena paikalle ja edestä täytyy väistyä. No nyt taas, miehet.

Suomalaisten raivo kasvaa ja vimma ei tunne enää rajoja. Nykyrin kuolema on kostettava hinnalla millä hyvänsä. Sokeasti he ryntäävät joka haaralta, ja karjalaisjoukko horjuu kuin myrskyssä. Mutta jylhänä kajahtaa silloin Arhipan kehoittava huuto ja uudelleen hakevat he tukea toisistaan iskien ja pistäen epätoivon voimalla. Arhipan sydämessä kuitenkin rupeaa tuntumaan siltä, että pian ollaan käsikähmässä mies miestä ja kahta vastaan, ja silloin…

Missä viipyy Vorna? Nyt häntä jo kipeästi tarvittaisiin? Jokohan tappoivat hänet? Kostan kuolemasi vielä vanhoillanikin. Tuossa tulleekin tappajasi. Sama olkoon. Jospa häntä minäkin eteesi astunen. Vielä lienee ukolla hiukan vaikkua kynnen alla…

Seppä ryntää karjalaisten riviä vastaan tappara koholla. Joukko painuu hänen edessään mutkalle kuin olisi tuulispää sitä ahdistanut. Pelottavalla nopeudella ja vauhdilla iskee raskas ase, eikä voi kukaan sen edessä kestää. Maahan mätkähtää mies kuin salaman iskemänä, ja halaistu kallonsa näyttää ilkeälle, veren punatessa puhdasta lunta. Kaikki jo väistyvät hänen edestään, rivi jo särkyy…

Ei vielä. Arhippa astuu ryntääjää vastaan, ja huutaa jylisten miehille pitämään puoliansa. On kuin olisi ukko entistä paremmalla tuulella, koska hymyilee kuin oluttuopin ääressä juttujaan lasketellessaan. Miten onkaan tanakka ja juureva vartalonsa, hartiat leveät ja jalat kuin patsaat. Herännyt tuuli vinkuu ja heiluttaa hänen tuuheata partaansa. Käsissä on verinen tappara, jota taitavasti käyttelee. Vaikka itse Vornalle vertoja vetäisi. Milloin eteen, milloin taakse hän astahtaa, milloin nopeasti kumartuu, väistää sivulle, notkeasti kuin nuori poika, ja koko ajan tapparansa viuhuu ilmassa, pelottavana, uhkaavana. Jopa pysähtyy pitkä suomalainen, iskee kuin salama, ei osaa, jo itse väistää; siitä hämmästyy, iskee malttamattomasti, ja hiuskarvan verran puuttuu, ettei mestaa häntä Arhippa. Siitä jo ymmärtää, että toisin on oteltava, ja alkaa maltilla ja harkiten hänkin asettansa heiluttaa. Hän tuijottaa valkeaan päähän kuin sen katseillaan lävistääkseen, hän puree hammastaan ja hän panee iskuihinsa voimaa kuin aikoisi härän tappaa. Tuolle Arhippa hymyilee, sillä hän huomaa vastustajansa voimiltaan verrattomaksi, mutta tottumattomaksi niitä käyttämään. Miten olisi koko vainolaisjoukolle käynytkään, ellet sinä, reima mies tänne sattunut? Aavistanpa, että olet se, joka Onton surmasit. Enpä ihmettele, kun näen sinut, sillä tuskinpa on Vornakaan täysin vertaisesi. Vielä et kuitenkaan tapella osaa, niin että katso itseäsi. Kas, mistä nyt äkkiä tuon iskun hoksasit? Pitipä vähällä, etten päätäni menettänyt…

Arhippa huomaa, että verraton on edessä soturi. Vielä äsken oli taitamaton tapparamies, ja nyt jo käyttää iskutapaa, jota ei hänkään ole vielä koskaan hoksannut. Ihan silmissä hän aseeseensa perehtyy. Jospa olisin minäkin nuorempi vielä, niin ehkä olisi epätietoisempaa, kuka tälle tantereelle kellahtaisi. Nyt siitä saattaa olla varmakin, sillä vaikka keveästi vielä heiluu tapparani, niin silti tunnen, kuinka vanhuus jo raukaisee jäseniäni. Vai tapoit sinä Vornan! Mutta ehkä Vorna tappoi sitä ennen Nykyrin, koska häntä ei näy?

Arhippaa ihan naurattaa se ajatus ja hän huutaa miehilleen rohkaistuneena. Seppä ihan kummastuu halliparran käytöstä. Hänellä vilahtaa äkkiä sydämessä sääli, mutta hän ei ehdi siihen tunteeseen kuitenkaan huomiota panemaan, sillä hänellä on ukon kanssa täysi tekeminen. Hiukkasen jo äsken ukon terä pyyhkäisi vasenta olkapäätä. Kyllä onkin juureva äijä tämä. No, tuosta saat, ja tuosta, ja vielä. Arhippa hymyilee ja katsoo Seppää muhoillen silmiin. Eikö peijakas ukko ihan leppoisasti katsele kuin aikoisi sanoa, että noin poika, hyvä tulee jahka joutuu, mutta ei juuri vielä. Ja iskee vastaan kuin itse Vorna, niin että ihan tosissaan täytyy henkeään varoa. Ei tästä tullut mitään, ellei tuota vanhusta saa masennetuksi, sillä vielähän on itse Vorna jälellä, ja hän on pahempi pala. Tuossa äijä, ja tuossa, ja vielä… Ehditkö väistää yhäkin? Ehdit vielä, mutta kohta et enää.

Arhippa taistelee keveästi, mutta hän tuntee, että nyt alkaa syvältä sydämestä hiipiä jäseniin hiljainen ja vaisu puutumus. Hän ei ole tuntenut sitä ennen, mutta hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Ja hänestä tuntuu se yhtäkaikki hauskaltakin, sillä se tekee tulossa olevan levon ikäänkuin kaksin verroin kalliimmaksi. Kun nyt olisi Vorna täällä jatkamassa tätä ottelua, niin ehkä vielä voisi kaikki pelastua, mutta jos hän makaa tuolla kujalla pää halki, niin sitten on leikki lopussa. Enpä luullut näin käyvän. Vähiksi ovat jo miehet huvenneet ja hetken kuluttua on kaikki lopussa. Äkkiä ukko kuulee, kuinka hänen korvissaan alkaa soida. Se on tasaista ja kaunista ääntä ja tuntuu tulevan jostain kaukaa. Mitä ihmettä! Hänen miehensä taas kokoontuvat ja huutavat riemastuksesta rohkaistuneina. Mitä on tapahtunut?

Arhippa taistelee ja huomaa tämän, mutta ei vielä älyä miksi.
Hän iskee taas, väistää, ja koettaa samalla silmätä ympärilleen.
Vilaukselta vain, silmänräpäyksen verran, juuri kun on iskun
väistänyt.

Voi taatto, miksi sen teit? Vastustamattomalla voimalla tuli tuossa tappara kohden valkohiuksista otsaasi. Kuului jysähdys. Veri punasi sinun uljaan pääsi, jalkasi murtuivat aitasi ja sinä kaaduit maahan kuin kelohonka, jonka myrsky kumoaa. Vielä silmänräpäyksen olisit kestänyt, niin olisit ymmärtänyt, että Vorna-poikasihan rinnallesi kiiruhti sinua auttamaan. Ehditkö nähdä, että hän oli sittenkin vielä elossa? Ehdithän toki, koskapa silmiisi ilmestyy eloa, kun kuulet uudelleen aseitten kalskeen päältäsi. Muodollesi leviää tuo muhoileva ilme, joka oli kaikille niin rakas, ja kuin voiton riemussa sulet silmäsi kuolemaan. Mitä oli enää väliä, kun Vorna sittenkin oli elossa, kun kuuli mainion miekan viuhunan? Hauska oli kuolla, sillä äkkiä tuntui ruumiissa ja sielussa niin sanomattoman suloista raukeutta, sellaista väsymystä, ettei koskaan ennen. Ja kuin hyvä henki lähestyi hiljaa tuo kaikki parantava ja korjaava pimeys, joka sulki syliinsä kuin pehmein vaippa ja kiidätti vinhalla vauhdilla pois kuin kesäinen kotivirta. Mikä onkaan soturille suloisempi kuin kuolema, silloin kun se on ansaittu pitkällä elämällä, paljolla verellä, kunnialla ja sorealla muodolla? Iske, Vorna poikani, iske…

Tuhkaansa luhistuu tuolla rakennuksia ja palon johdosta herännyt vinha tuuli ajaa säkeniä tulisena patsaana. Tuuli nostaa pilviä, jotka aamulla olivat hetkeksi hajonneet, ja kylmiä pakkaslumia alkaa tulla tuulen mukana. Luminen tanner on polettu veriseksi teuraskentäksi, jossa jo makaa kymmenittäin ruumiita, vuodattaen verta haavoistaan tai jo jäätyen vihansa ja raivonsa ilmeeseen. Veljenä makaa nyt siinä suomalainen ja karjalainen, ja unohdettu on nyt kosto. Kumpi kostaa ja mitä? Syyllinenkö syyttömälle vai päinvastoin? Kumpi on syyllinen?

Yhä jatkuu taistelu. Vornan tulo on uudelleen rohkaissut karjalaisten vaipuvan mielen, kun taas Seppä on muuttanut asian suomalaisten eduksi. Kun Lippo saapuu paikalle, näkee hän Arhipan kaatuneen sekä Vornan jo ottelussa Sepän kanssa.

Mutta suomalaiset päässevät pian voitolle, sillä karjalaiset ovat vähälukuisemmat, ja Vorna on väsyneempi kuin Seppä. Tämän huomaa Lippo ja jää tuskaisena tapahtumain menoa seuraamaan.

XIX.

Kun Vorna kiskaisi miekkansa irti Nykyristä, ymmärsi hän tehneensä teon, joka merkitsi hänelle suurta voittoa. Ja silloin vilahti hänen mielessään tunne, että ennen kuolemalle vihkiytymistään hän käy kylässään ja ryntää sieltä Arhipan avuksi, jonka arvasi jo panneen toimeen saamansa määräykset. Tämän ajatusvilauksensa toteutti hän myös samalla, kadoten ällistyneen Sepän edestä savun ja tulen keskelle.

Mikäli Vornalla oli puolustuksen johdolta ja taistelulta ollut aikaa muuta ajatella, olivat hänen mietteensä koskeneet Lailaa, Ainoa ja vanhaa Vornatarta. Alati oli hänellä kaikunut korvissa kysymys, minne Laila ja Aino olivat joutuneet, ja aamullisen pettymyksen katkeruus oli Aslakin kuoleman jälkeen jo ruvennut haihtumaan. Hänestä tuntui kuin olisi tuosta aamullisesta kohtauksesta kulunut jo vuosia, ja kuin olisi hän nyt aivan toinen henkilö kuin tuo, joka ryösti Lailan uhratakseen hänet mieliteoillensa. Kuka hän olikaan? Haamu menneiltä ajoilta, jonka sydämessä rupesi kangastelemaan suru ja tuska kaiken sen kauheuden vuoksi, mikä hänen silmäinsä edessä tapahtui. Hän huomasi, ettei hän ollut voinut aavistaakaan, miltä tuntui, kun vainolainen näin ryntäsi omaan kotikylään tehdäkseen siellä samaa, mitä hän oli niin usein tehnyt heidän kylilleen. Vasta oma onnettomuus sai hänen villissä sydämessään hereille inhimillisten tunteiden ensi ailahdukset ja ikäänkuin korkeana näkemyksenä vilahtivat hänelle silmänräpäykseksi rakkauden ja rauhan aavistukset. Mutta sakeana myrskynä ryntäsivät esille taas kaikki hurjan soturisydämen intohimot muodostaen niin hänen sielunsa ristiriitaisten tunteiden temmellyspaikaksi. Kamala oli nähdä tuo verinen ja korkeavartinen uros, kun hän synkkänä, miekka kainalossa, juoksi pitkin palavan kylän kujia.

Hurja riemu täytti hänen sydämensä. Pääsivätpä, pääsivätpä kaikki verikoirien kynsistä, lauloi iloinen ääni hänen korvissansa. Pois on viety parhaat tavarat, naiset ja lapset, ja kalliiksi kävi Nykyrin joukolle tämä kostoretki. Saavatpa vielä nähdä, montako heistä paluuretkelle selviää. Ei ainoakaan, jos minä vain henkiin jäänen.

Lieneekö äiti-vanhani kunnolla mukaan päässyt? Ka, seppä-ukko!
Kuuletko, mitä siinä istut? Jännekö katkesi? Hae toinen jousi.
Pääsikö äiti mukaan, tiedätkö?

Mutta seppä ei vastaa, sillä hänen kohdalleen on vastailu maallisiin kysymyksiin loppunut. Hän tuijottaa vain kanteleeseensa polvillaan ja tulen yhä lisääntyvä rätinä huumaa hänen korviansa. Mutta kun Vorna uudistaa kovalla ja käskevällä äänellä kysymyksensä, näyttää hän vielä heräävän ja julma hymy leviää irvistyksenä hänen kasvoilleen. Hän viittaa rantaan päin ja pahaa aavistaen syöksyy Vorna sinne.

Hän hakee ranta-aittojen välisistä kujista, rannalta, kaikkialta sieltä, missä paenneiden jälkiä näkyy. Ja hän löytää äitinsä, joka ei ollutkaan päässyt muitten kanssa lähtemään.

Kun Arhipan merkkihuuto oli kuulunut ja pakolaisjoukko oli rynnännyt rantaan aittojen aukoista, ei se ollut tapahtunutkaan niin esteettömästi kuin Liposta tuolla kauempana oli näyttänyt. Ei, vaan pari kolme suomalaista, jotka eivät olleet ehtineet vielä taisteluun Arhipan joukon kanssa, ryntäsi heidän jälkeensä. Eellimäisin kerkesi ampumaan nuolensa, joka korkeassa kaaressa tullen iski viimeiseen ahkioon lävistäen siinä istuvan lapsen. Ei auttanut sekään, että vanha seppä puolestaan sai ammutuksi miestä selkään, sillä kaksi muuta jatkoi kiihkolla takaa-ajoa. Vapisten raivosta kiiruhti ukko jännittämään joustansa uudelleen, kun jänteensä raksahti poikki, ja hän sai jäädä sadatellen aseettomaksi.

Kuin raivostunut naarassusi käännähti silloin tanakasti hiihtävä Vornatar päin takaa-ajajiaan. Kiivaalla vauhdilla tulevan miehen pidätti hän juurevasti suksikeihäällään, johon hyökkääjä oli suinpäin tunkeutua. Kiroten täytyi hänen antautua Vornattaren kanssa todelliseen taisteluun. Siitä tuli kuitenkin lyhyt. Nähdessään toisenkin takaa-ajajan kohta olevan kimpussaan vilkaisi Vornatar jäälle, jossa pakenijat hajautuen joka haaralle pyrkivät pakoon vimmatulla vauhdilla. Hänen katseensa ilostui, sillä hän oli varma, että he nyt todellakin pääsisivät pakoon. Kun suomalainen samalla raivostuen odottamattomasta esteestä kohotti tapparansa huikeaan iskuun, ummisti harmaahapsinen heimovaltiatar silmänsä kuin väsyneenä ja syöksi tapparasta välittämättä keihäänsä suomalaista kohti. Samalla kuin se lävisti miehensä, halkaisi tuima sotakirves harmajan pään, ja kuin elämästä ja taistosta väsyneenä lysähtivät molemmat hangelle vieretysten. Irvistäen katsahti heihin paikalle samalla saapuva suomalainen sissi, oli hetken neuvottoman näköinen, mutta kääntyi sitten suinpäin pakoon, sillä suoraan häntä kohti syöksyi tuossa nuori nainen, outo tuli silmissään.

Kuin jähmettyneenä katsoi Vorna äitinsä ruumista. Kun hän näki rakastamansa kasvot näin runneltuina ja kunnioittamansa hapset verin tahrattuina, tärisytti voimakas liikutus hänen varttansa ja hänen kasvonsa värähtelivät. Hetkiseksi vaipui hän lohduttoman, pohjattoman surun valtaan, ummistaen vainajan silmät hänelle oudostuttavalla hellyydellä. Ja samalla vilahti hänen mielessään kuva eräästä toisesta harmaahapsisesta tuolla kaukana, ukosta, joka pelottomasti asettui hänen tielleen, kun hän nuoressa hurjuudessaan ja verijuopumuksessaan lähti ajamaan pakenevia takaa; hetkisen vain kesti se taistelu, ja niinkuin nyt tuossa, makasi silloin siinä hänen edessään vanhus halaistuin otsin. Tuntui kuin juuri nyt olisi kylmä teräs hänen omiin aivoihinsa tunkeutunut.

Vorna puhkeaa hirvittävään nauruun, joka kajahtaa kuin korpin ronkkuminen. Hän itsekin säikähtää omaa ääntään, koppaa äitinsä syliinsä ja katsoo, minne hänet saattaisi suojaan. Tuossa on vanha sauna melkein kuin piilossa, ja sinne lauteiden perälle pimeään vie hän ruumiin. Kuin väkivallalla riistäytyy hän sitten irti, kuuntelee muutaman sekunnin saunan ovella ja puhaltautuu hurjaan juoksuun.

Juuri kun hän ryntää taistelupaikalle, kuuluu jysähdys ja hän näkee Arhipan kaatuvan. Siinäkin halkesi harmaa pää, — vilahtaa kuumana tuskan huutona hänen mielessään. Miksi en tullut hetkeä aikaisemmin? Elossa olisit vielä taattoni. Hänen katseensa on outo, kun hän hurjalla kiljunnalla, vastaten raukenevien miestensä tervehdykseen, heittäytyy taisteluun miehen kanssa, jonka hän arvaa Sepäksi. Kuin unessa on hän näkevinään hyväksyvän, muhoilevan ilmeen Arhipan kasvoilla, ja sitten tapaa hän itsensä ennentuntemattomalla raivolla ja voimalla antamassa ja väistämässä iskuja.

Vorna nousee kohtaloaan vastaan jättiläisvoimin. Milloin oli tämä taistelu alkanut, sillä sitä oli kestänyt niin kauan? Tuntuu kuin olisi vuosisatanen tuosta aamusta, jolloin hän rauha sydämessä läksi viemään ilon sanomaa sortamalleen. Kuinka muuttui se näin mustaksi murheeksi? Kuka muutti sen? Minäkö itse, vai tuo korkea mies, joka tuossa silmiini vihaisesti tuijottaa? Vai tuoko musta uros, joka tuolla hangella makaa? En tiedä, sillä minun täytyy taistella paremmin kuin koskaan ennen, ellen aio sortua. Vielä en sorru, sillä ehtymättömät ovat voimani enkä tunne väsymystä. Varo itseäsi, tapparaniekka, sillä miekkani osaa sekä lyödä että pistää.

Vorna riehuu kalpeana kuin kuolema. Veri tippuu pienestä haavasta hänen otsassansa kasvoille ja parralle antaen hänelle kamalan näön. Kauhistuen katselevat häntä suomalaiset sissit, mutta uutta rohkeutta saavat karjalaiset. Taas he hakevat tukea toisistaan ja ryntäävät rohkeasti jo hiukan arkailevien sissien kimppuun.

Sen huomaa Seppä ja hänen teräksinen äänensä komentaa miehiä tavalla, joka vaikuttaa ratkaisevasti. Hivenen herpoutunut vimma nousee entistä suurempaan paloon ja äheltäen ryntäävät taistelevat taas vastakkain. Seppä on kuin huumautunut. Hän ei ole vielä oikein ymmärtänyt sitä, että hänen edessään on nyt jo toinen vastustaja, sillä niin yhtä menoa on kamppailua jatkunut. Mutta saamalla hänelle selviääkin, että nyt hän on silmästä silmään katsomassa sitä miestä, jonka vuoksi hän on näille maille saapunut. Hän ärjähtää vastustajalleen.

Kysymyksen kuullessaan vetää Vorna kasvonsa kummastuneeseen ilmeeseen. Sitten hän äkkiä ymmärtää, ettei Laila olekaan Seppää pakonsa jälkeen tavannut, vaan luulee tämä tytön olevan jossain hänen vankinaan. Siis hänellä on yhäkin käytettävänään voimakas ase, jolla Seppään vaikuttaa. Hymyillen kolkosti vastaa hän lyödessään:

XX.

Tuona kohtalorikkaana yönä, jolloin paosta Ainon kanssa sovittiin, jäi Laila hänen lähdettyään mitä ristiriitaisimpien tunteitten valtaan. Hän oli tietysti iloinen siitä, että pääsi lähtemään pois vankeudesta, jossa häntä uhkasi häpeä, mutta toisaalta tuntui hänestä, ettei hän iloinnut siitä niin paljon kuin olisi pitänyt. Aslak, joka innolla oli ottanut neuvotteluun osaa, oli huomannut jonkunmoista epäröintiä, ja katsonut häneen hiukan kummastellen. Sen nähdessään oli Laila säpsähtänyt ja koettanut osoittaa yritykseen innostustaan. Kun Aino oli lähtenyt ja he olivat jääneet pimeään, koetti Laila selittää itselleen ristiriitaisia tunteitaan.

Hän ei ymmärtänyt, että Vorna oli tehnyt häneen syvän vaikutuksen olemallakin melkoisesti toista kuin mitä hän oli uskonut ja pelännyt. Julmuuden ja raakuuden sijasta olikin hän osoittanut eräänlaista lempeyttä ja sääliväisyyttä, avomielisyyttä ja tunteellisuutta, jota hän ei ollut osannut odottaa. Vornan kuva väikkyi nyt hänen mielessään jonkunmoisessa lempeässä ja surumielisessä valaistuksessa, jonka rinnalla Sepän harvasanainen kiinteys — se täytyi Lailan itselleen myöntää — ei tuntunutkaan niin miellyttävältä.

Laila itki hiljaa nurkassaan. Hänellä kävi kaiken lisäksi sääliksi
Aslak, jonka piti jäädä tänne hänen sijaansa. Hän sanoi:

— Ellen uskoisi varmasti, ettei Vorna tee sinulle mitään pahaa, en ikinä suostuisi jättämään sinua tänne.

— Minuako! Mitä ihmettä sinä nyt minusta välittäisit! — kuului hiljaa Aslakin ääni, nöyrästi ja alistuvaisesti, ehkä hiukan katkerasti. Hänen omalle osalleen ei onni suuresti parantuisi, joutui Laila Sepälle tai Vornalle, mutta siitä huolimatta oli paon onnistuminen hänelle kuitenkin yhtä tärkeä kuin Lailallekin: se oli ikäänkuin täyttymys sille sovituksen työlle, jota hän oli koettanut tehdä ryöstömatkalta saakka. Vaikka hän hiukan aavistikin Lailan ajatuksia, oli tuo kaikki yhäkin hänelle ikäänkuin ulkoista, jolla oli merkitystä vain sikäli kuin se koski hänen omaa pyrkimystään sisäiseen tyydytykseen.

Vornan sanat, että hän saapuisi aamulla heidän lähtöään katsomaan, olivat Ainolle mieluinen suunnitelmien täydennys. Nyt pääsisi hän erikoisesti häntä peräänsä houkuttelemasta, saisipa hänet ryhtymään takaa-ajoon yksin, mikä kaikki tekisi koston varmaksi. Katsottava vain olisi, että Vorna joutuisi paikalle vasta sitten, kun he jo olivat menneet, sillä muutoin menisivät kaikki puuhat myttyyn.

Heti kun yö hiukan oli kallistunut aamupuoleen, oli hän jo Aslakin kanssa valmiina poroineen. Tiu'ut oli otettu pois, joten pieninkään ääni ei häirinnyt hiljaisuutta. Kiireesti oli lähdettävä.

Kun Lailan piti istua pulkkaan, ojensi hän kätensä Aslakille ja sanoi syvällä surulla ja lempeästi:

— Hyvästi Aslak! Tuhansin kerroin olet kaikki korvannut. Nyt en tiedä, kuinka sinua kiittäisin!

Se oli kaikki mitä Aslak sai sanotuksi. Hän meni pirttiin, pani oven salpaan ja painui vuoteelle kasvot käsiin painettuina. Ja hän tunsi aavistuksena, että nouseva päivä oli ratkaiseva hänen kohtalonsa.

Aslak kuuli, kuinka joku lähestyi ulkoa. Hän hyppäsi ovelle kuuntelemaan ja kuuli Vornan äänen.

Hän kiirehti takaisin vuoteelle koettaakseen pitää häntä niin kauan kuin mahdollista siinä uskossa, että pirtissä olija oli Laila. Ja sitten. Niin, sitten hän koettaisi tappaa Vornan.

Vinhalla vauhdilla kiisivät porot pitkin pimeätä kujaa. Lailan sydäntä ahdistivat pelottavat aavistukset. Hän käännähti pulkassaan nähdäkseen vielä kerran sen paikan, joka oli ollut niin monen sieluntuskan näyttämönä, mutta joka silti tuntui hänestä, omituista kyllä, tavallaan rakkaalta. Oli kuin olisi Vornan katse näkynyt pimeän läpi, surullisena, nuhtelevana, että miksi näin erosit, Laila?

Edellä Aino kiirehti poroaan pitkin pimeää metsätietä, ja hänen ajokkaansa pyrki voimakkaasti perään. Kauas heidän ei tarvitsisi ajaa, ennenkuin Seppä, Lippo ja isä yhtyisivät seuraan. Silloin heidän matkansa eroaisi Ainosta, joka siitä alkaen ajaisi toisaalle heidän kääntyessä kotiin päin…

Lailaa värisytti. Oliko hän nyt valmis lankeemaan Sepän syliin? Miksi tuli nyt häntä ajatellessa aina tunteeseen jotakin kylmää ja vierasta? Vaikka Seppä olikin rakas, niin silti. Oliko sitten Vorna todellakin tullut hänelle rakkaaksi?

Laila kyyristyi säikähtäen kuin olisi joku saattanut kuulla tämän hänen salaisen kysymyksensä, jonka vastausta hän pelolla ajatteli. Oli hyvä, että oli pimeä, joten kukaan ei saattanut tuota hänen kysymystään nähdäkään…

He eivät olleet ajaneet kovin kauas kylästä, kun Laila heräsi mietteistään siihen, että hänen pulkkansa törmäsi Ainon ahkioon. Syytä, miksi Aino oli peuransa pysähdyttänyt, ei tarvinnut kysyä, sillä kylästä kuuluva helvetillinen melu selvitti sen kyllä. Äkkiä Aino taas tempasi poronsa juoksuun, ja Laila arvasi hänen luulevan, että Vorna oli huomannut heidän pakonsa ja pannut heti toimeen yleisen hälyytyksen. Pian hän kuitenkin pysähtyi taas harkiten kuuntelemaan. Heidän pakonsa ei voinut enää tuota melua selvittää.

He olivat nyt sillä paikalla, jossa Sepän piti heidän tuloaan odottaa. Mitään ei kuitenkaan kuulunut eikä näkynyt. Jäätävä tunne valtasi Lailan ja hän kirkaisi kauhusta. Ainon poro hyppäsi säikähtyneenä syrjään ja samalla ilmestyi vanha lappalainen metsästä kiireesti heidän eteensä!

Laila vaipui nyyhkyttäen isänsä kaulaan. Mutta Staalo rupesi heti hätäillen kiiruhtamaan:

— Pian matkalle, pian. Luulimme, ettette olleet päässeetkään lähtemään, kun rupesi tuo melu kuulumaan, ja siksi hiihtivät Seppä ja Lippo sinne katsomaan. Nyt kotia kohti kiireesti, sillä he kyllä jälkenne löytävät. Meidän ei tarvitse…

Hän pysähtyi, sillä karjalaistyttö oli tarttunut lujasti hänen käsivarteensa. Viitaten kylään päin, jossa taivas oli ruvennut oudosti punoittamaan, kysyi Aino tukahtuneella äänellä:

— Vainolaisiksi arveli niitä Seppä. Pohjalaisten kostajajoukoksi, joka lienee samonnut tänne veljesi jälkiä. Mitäpä se muutakaan voinee olla?

Ainon silmät laajenivat kauhistuksesta ja tuskallinen epätietoisuus kuvastui hänen kasvoillaan. Äkkiä hän kääntyi taluttamaan poroaan kylään päin. Silloin riensi Staalo hätään.

— Armahaiseni! Älä mene sinne, sillä siellä odottaa sinua tuho. Ethän kuitenkaan voi mitään tehdä. Ehkä veljesi hyvinkin pitää puolensa. Malta ja odota, miten taistelun käy…

— Minun täytyy, minun täytyy, vakuutti tyttö tuijottavin silmin, yhä hankkiutuen ajamaan, mutta Staalo tarttui hänen ajohihnaansa.

— Älä mene, armahda toki! Kiitä, että olet kauheasta kohtalosta pelastunut. Aja sinne, missä on teikäläisiä, niin ehkä ehdit ap…

Staalo huomasi, että hänen ei oikeastaan sopinut tästä huomauttaa, koska kerran Seppä ja Lippo olivat menneet taisteluun. Tyttö ei näyttänyt kuitenkaan häntä kuulevan, vaan heittäysi pulkkaansa lähtien ajamaan kotiin hurjaa vauhtia. Staalo kääntyi tyttäreensä ja sanoi kiirehtien:

Laila ei enää vastannut. Pelästyneen ja kauhistuneen isänsä lupaa tai kieltoa odottamatta hyppäsi hän pulkkaansa lähtien ajamaan. Töin tuskin Staalo selviytyi häntä seuraamaan, hätäisenä, sekautuneena tyttärensä oudosta käytöksestä ja tapahtuneesta odottamattomasta asiain käänteestä.

Laila oli tuntenut sydämessään, ettei hän voinut paeta pois silloin, kun hänen kohtaloansa tuolla kylässä ratkaistiin.

Laila vapisi kiihkosta. Töin tuskin hänen isänsä sai pysäytetyksi hänet metsän reunassa, ettei hän syöksynyt kylää ympäröivään sissilaumaan suinpäin. He käänsivät poronsa vesakkoon, jossa tapasivat Ainonkin kalpeana edessään olevaa kamalaa näytelmää katsomassa. Staalo vaati jyrkästi, että kierrettäisiin metsää myöten kylän toiseen päähän, sillä sieltä pääsi vesakon turvissa aivan kujan suulle saakka.

Laila suostui neuvottomana isänsä ehdotukseen ja metsää myöten he lähtivät umpilunta kiertämään varovasti kylän toiselle puolelle. Vanha lappalainen oli huomannut, ettei hän saisi nyt tytärtänsä paikalta poistumaan, ennenkuin oli tullut ratkaisu parhaillaan käynnissä olevassa taistelussa, mutta hän pani parhaansa ainakin estääkseen häntä syöksymästä varomattomasti tuonne taistelevien joukkoon. Siksi hän ohjaili porojansa tiheimpiä viidakoita myöten. Niin kului päivä pitkälle ennenkuin he olivat saapuneet vesakkoon kylän lähistölle.

Kylä paloi jo silloin kauttaaltaan. Pienellä aukealla metsän ja palavan pirtin sekä ahtaan kujan suun välillä oli useita ruumiita. Kauempaa kuului yhä hurjaa taistelun melskettä, mutta tällä kohdalla ei ollut ketään. Vapisevin huulin osoitti Laila isälleen lappalaispukuisen miehen ruumista.

XXI.

Aslakin ja Staalon lähtiessä hyppäsi Aino ahkioonsa ja lähti ajamaan toisaalle, aluksi ajattelematta, minne. Sissien hyökkäys oli vaikuttanut tärisyttävästi hänen muutenkin luonnottomasti rasitettuun mieleensä, yhdellä iskulla kääntäen hänen kostonhimonsa haikeaksi katumukseksi ja itsensä syyttelemiseksi. Kaikki se ajatustoiminta, joka hänen tunnekuohunsa keskeltä pääsi johonkin johdonmukaisuuteen, kohdistui haluun voida jotakin tehdä äidin, veljen, suvun ja kotikylän hyväksi. Hän suorastaan kadehti niitä, jotka olivat saaneet jäädä kylään taistelemaan ja vaikkapa kuolemaankin; se oli heille helpompaa kuin hänelle ajella täällä kiven raskaalla tunnolla ja kipeällä häpeällä. Kaikki esiintyi hänelle nyt toisessa valossa ja veljen kuva ilmestyi hänen eteensä surullisen syyttävänä, niin miehekkäänä ja uljaana.

Hän ajeli neuvotonna metsässä sinne tänne, kunnes saapui järven rannalle, johon kylän palo näkyi kaikessa komeudessaan. Tuskallisella sydämellä lähti hän ajamaan paloa kohti, enää vaaraansa ollenkaan ajattelematta. Kun hän oli tullut melko lähelle, näki hän, kuinka kyläläisensä purskahtivat kaikista rantasolista pakosalle kuin jousen selältä ja kuinka kolme sissiä kiiruhti heitä ajamaan takaa. Aino hoputti peuraansa, joka tulipaloa peläten vauhkona karkaili syrjään. Hän näki, kuinka sissi ampui ja kaatui itse ammuttuna, ja hänen sivutsensa hiihti nuori äiti pelosta mieletönnä, vetäen ahkiossa lastaan, jonka hartiat pitkä nuoli oli armotta lävistänyt. Hän näki, kuinka vanha, korkeavartinen vaimo äkkiä kääntyi vihamiestä vastaan.

Ainon sydäntä kouristi sanomaton tuska. Hän tempasi suksikeihään lähelle hiihtäneeltä naiselta, ja läksi syvässä lumessa juoksemaan äitiänsä kohti. Hänen peuransa karkasi hurjistuneena kauas jäälle kuin paeten sekin. Ja Aino juoksi, mutta ei ehtinyt ajoissa tuhoisaa iskua estämään. Kuin raivotar syöksyi hän kolmatta miestä vastaan, mutta silloin tämä pakeni.

Hän tuntee sanomattoman katkeraa tuskaa, mutta kyynel ei irtaukaan. Tuntuu kuin kaikki elämän lähteet olisivat kuivaneet. Kuin tajutonna silittää hän äitinsä veristä päätä.

Kujan suulta oli kuulunut raivoisia huutoja. Säikähtäen hyppäsi Aino äitinsä suksille ja kiirehti piiloon pienen rantasaunan taakse. Kuin pahantekijä kyyristäytyy hän sinne nähdessään veljensä juoksevan äidin ruumista kohti. Hän huomaa, että veljen kasvot ovat veriset ja harmaat, että katse on kiihtynyt ja outo, ja hänen sydäntänsä kouristaa haikea tuska ja katumus. Hän tuntee halua rynnätä veljensä luo ja anoa häneltä tekoansa anteeksi, mutta hän ei uskalla sitä tehdä. Väristen kuulee hän katkeran, kamalan naurun kajahduksen, ja näkee, yhä syvemmälle piiloonsa hautautuen, Vornan tuovan äidin ruumiin saunaan. Kun veli sitten syöksyy nuolena tiehensä, jää Aino jäykästi hänen jälkeensä tuijottamaan.

Hetkisen on hän siinä neuvottomana ja aikoo juuri lähteä liikkeelle, kun peräytyykin kiireesti piiloonsa takaisin. Kummastuen näkee hän vanhanpuoleisen suomalaisen tuovan selässään vaivaloisesti vanhaa seppää, jonka vaatteet olivat kärventyneet, parta puoleksi palanut ja joka oli nähtävästi pyörtynyt. Kiireesti vei suomalais-ukko kannettavansa saunaan, sulki oven ja poistui nopeasti, itsekseen alati haastellen ja jupisten.

Aino hiipi saunaan, jonka valaisi luukusta tuleva päivä himmeästi. Hän meni ja katsoi äitiinsä. Vainajan kasvot näyttivät tässä hämärässä melkein eläviltä, ellei suuri haava olisi toista todistanut. Hän tarttui jo kylmenneeseen käteen, mutta heitti sen samalla, sillä häntä pelotti yksinäisyys, kalma ja kuolema. Hän vilkaisi kuin peläten vanhaan seppään ja oli kirkaista kauhusta. Ukon silmät olivat auki ja katse oli suunnattu häneen. Aino näki selvästi, että ukko tiesi hänen salaisuutensa ja syytti nyt häntä kivenkovalla ankaruudella. Aino väistyi peläten ovelle saakka ja pakeni ulos.

Nyt paloivat ranta-aitatkin ja kuumuus oli saunan luona melkein sietämätön. Aino ymmärsi, että pian syttyisi sekin. Hän meni uudelleen sisään koettaakseen pelastaa seppää tulen käsistä, mutta se olikin turhaa; vanhus oli jälleen sulkenut silmänsä ja kuolema oli hänet vapahtanut. Uudelleen syöksyi Aino ulos, tietämättä, minne kääntyä.

Hän kuunteli tarkoin. Tulen huminan ja vinkuvan tuulen läpi kuului selvänä ja pelottavana taistelun ryske. Aino tunsi oman väkensä huudon, josta taas kaikui urheus ja luottamus. Vorna siellä taistelee, ajattelee hän ylpeydellä, hyppäsi suksilleen ja läksi varovasti hiihtämään pitkin järven rantaa.

Pysytellen rantatörmän suojassa ja pajupensaitten varjossa pääsi hän niin kauas, että tuli aivan aamullisen tiensä viereen. Vähän matkan päästä siitä ulottuikin hän näkemään taistelutantereelle, jossa miehet ottelivat yhtenä rykelmänä. Mutta päätä pitempinä muita näki hän kaksi valtaista vartta huojumassa, näki, miten milloin rautavarsinen tappara välähti ilmassa, ja kipeästi pisti silloin hänen rintaansa. Sanattomana ja tuijottavin silmin jäi hän katsomaan taistelua ja odottamaan sen loppua.

Hetkeksi antoi Laila Aslakin ruumiin ääressä surullensa vallan, mutta sitten hän kääntyi isäänsä päättäväisesti.

— Älä mene, älä lapsi, rukoili lappalainen tuskaisena. Lähdetään pois, sillä mitä heidän taistelunsa oikeastaan meihin kuuluvat. Molemmat puolet ovat meille samallaisia vihollisia. Lähdetään ajamaan kiireesti kotiin päin, oman väkemme jälkeen, sillä Seppä ja Lippo kyllä päänsä pelastavat ja jälkemme löytävät.

Laila katsoi isäänsä pitkään ja aikoi juuri vastata, kun hänen huomionsa samalla kiintyi kiivaaseen huutoon, joka kuului taistelupaikalta päin ja tuntui jotakin komentavan. Hän tunsi äänen; se oli varmasti Vornan, ja siksi hän unohti vastauksensa isällensä, kuunnellen tarkoin.

Mutta huuto lisäytyi monenkertaiseksi kiljunnaksi, joka tuntui hajoavan usealle haaralle. Samalla syöksähti heidänkin ohitseen kiivaalla vauhdilla pakenevia karjalaisia, joita voitonriemuiset sissit ajoivat takaa. Mutta karjalaiset hajosivat kaikki eri suunnille, jolloin sissit pian huomasivat viisaimmaksi palata takaisin. Huohottaen tuossa jo palasi muutamia, ja vasta nyt heidän huomionsa kiintyi lappalaiseen ja hänen tyttäreensä.

— Vai tämä se on tyttö, jota tuo pitkä suomalainen tuli täältä perimään. Hyvä oli, että sattui tulemaan, kun ei ole enää musta Nykyri myljymässä. Muutenpa ei tiedä, miten olisi käynytkään.

— Mutta ellei Vornaa saada hengiltä, niin tästä tulee kiivas lähtö sittenkin. Eipä taideta toisiin kyliin ehtiäkään, sillä pian on ympärillämme karjalaisia kuin sääskiä, kunhan kaikki pakenijat pääsevät sanaa viemään.

Mies viittasi taistelupaikalle päin ja katsoi kummastuneena Lailaan. Mutta odottamatta enempää selvitystä hyppäsi tyttö ahkioonsa ja lähti hurjasti ajamaan. Tulesta ja savusta hullaantunut poro otti villin vauhdin. Ennenkuin Staalo kerkesi perään, oli Laila jo kadonnut.

XXII.

Vorna katsoi pilkaten vastustajaansa. Jos hän itse selviää leikistä hengissä, ei ole läheskään kaikkia menetetty, vaikka paljon onkin. Vanha seppä on kuollut, samoin äiti, ehkä siskokin, ja useita parhaista miehistä. Kuollut on ukkoloista urhein, Arhippa taatto, jonka vertaista ei ole toista. Tuossa hän makaa rauhallisena kuin omalla penkillään.

Voi, kuinka mielelläni kuolemasi kostaisin, mutta en voi sitä nyt, sillä tappajasi ei ole tavallinen mies. Mistä lieneekään vastaani lennätetty? Ehkä kaikki on näin jumalissa päätettyä pääni menoksi? Muuten ei olisi tuhostani mitään tullutkaan.

Vorna melkein naurahtaa, kun tällaiset ajatusten välähdykset sekunniksi taistelun lomassa hänen aivoihinsa ilmestyvät. Hetki hetkeltä hänestä käy yhä selvemmäksi, että ottelu on nyt toivotonta ja että tavallaan suurempi vahinko tehdään viholliselle sillä, että paetaan sen edestä niin monin miehin kuin suinkin. Ja silloinhan jäisi Seppä yhäkin Lailasta epätietoiseksi eikä olisi vähääkään lähempänä päämääräänsä. Ja kun naapurikylistä apuun kiiruhtavat miehet, jotka varmaan heti päivän noustua olivat nähneet sankan sotasavun ja arvanneet, mistä olisi kysymys, paikalle tulisivat, olisi heille joku jo kaukana vastassa tietoa antamassa ja opastamassa. Kylliksi oli hän jo näyttänyt, että ei ole hänen eteensä astumista. Ja ehkäpä Seppä, epätietoisena Lailasta, ryntää häntä yksin takaa ajamaan. Mahdollistahan on silloin, että he ottavat yhteen jossain muualla, missä ei ole todistajia. Vielä ei tiedä, kuinka taistelu siinä tapauksessa saattaisi päättyä.

Vorna tuntee hiukan väsymystä, sillä hänen voimiansa on tänään kysytty ylenmäärin. Sitä ei kuitenkaan huomaa muusta kuin siitä, että hän ei enää hyökkää niin tulisesti kuin aikaisemmin, vaan ottelee puolustaen ja tyynesti, käyttäen vain taitoansa, mutta säästäen voimiansa. Sepän tappara oli kuin vahingossa päässyt äsken hipaisemaan lappeallaan hänen vasenta olkapäätänsä täräyttäen sitä niin, että hermoissa tuntui hiukan arkuutta. Vorna huomaa sen, minkä aikaisemmin Arhippakin, että Sepästä kehittyy tapparan käyttäjä joka iskulta. Äsken vasta hän joutui taisteluun ja nyt jo heiluttaa asettaan kuin olisi se valettu hänen käteensä. Koskaan ei ollut Vornan edessä vielä sellaista miestä seisonut.

Sepän kasvoille on levinnyt kalpeus ja hänen silmiinsä on tullut kiihkoinen hehku. Vaikka hän tuntee joka hetki olevansa mitä suurimmassa hengen vaarassa, ryntää hän kuitenkin sokeasti uskoen onneensa ja yhä lisääntyvään taitoonsa. Hänen voimansa tuntuvat pian olevan virkeimmillään ja hän antaa iskujensa sataa sakeasti kuin rakeiden. Kun hänen miehistään joku äsken olisi tahtonut häntä auttaa ja pistää Vornaa keihäällä takaa päin, ärjäsi hän synkästi kieltäen, sillä yksin tahtoi hän miehensä voittaa. Mutta hänen kieltonsa kuullessaan ymmärsi Vorna, mistä oli kysymys, ja ponnahti äkkiä salamannopeasti ja joustavasti kuin ilves taaksepäin: miekan välähdys vain ja mies kieri hangella verissään, jotavastoin Vorna itse oli entisellään ällistyneen Sepän edessä, pilkaten lausuen hänelle iskunsa evästykseksi:

Seppää ärsytti Vornan pilkallisuus ja hän ryntäsi uudelleen häntä vastaan, irvistäen tavoittaen tuota komeata päätä, joka väistyi hänen iskujensa tieltä kuin noiduttu. Ja yhä viipyy hänen kasvoillaan tuo arvoituksen tapainen hymy, joka koko kamppailun ajan on Seppää kiusannut. Häntä itseä ei hymyilytä, sen hän tunnustaa, sillä koskaan hän ei vielä ollut niin kamalassa leikissä käsinä. Ja hänenkin päässään vilahtaa ajatushäivähdys silloin tällöin. Missä lienee nyt Lippo? Kunhan ei vanhus olisi sortunut vihamiehen eteen. Missä lie Staalo? Ja missä Laila?

— Missä Laila? ärjäisee hän uudelleen, mutta Vorna ei vastaa, vaan hymyilee salaperäisesti, ja silloin antaa Seppä pontta kysymykselleen iskulla, jonka väistämiseen tarvitaan Vornan koko voima ja taito.

Mutta äkkiä Vorna huutaa miehilleen käskyn hajautua pakoon kaikkialle ja pelastaa itsensä ken voi. Ja hänen huudostaan hölmistyneen Sepän edestä häviää hän itse liukkaasti kuin kärppä. Muutamalla huikealla sivalluksella lyö hän ahdistajansa loitolle ja on jo hyvän matkan päässä tantereella, ennenkuin ällistynyt Seppä huomaakaan, mitä on tapahtunut. Vilauksessa hän näkee muidenkin paenneen, miestensä hajautuessa kaikkialle uhrejansa takaa ajamaan. Neuvottomana silmää hän ympärilleen, näkee syrjemmällä sukset. Hänen aivoissaan vilahtaa mielihyvä; hän muistaa, että ne ovatkin Nykyrin sukset; hän pistää tapparansa vyöhönsä, ryntää suksille ja lähtee kiivaalla vauhdilla Vornan perään. Hän kuulee kyllä, että joku huutaa häntä, mutta hän ei jouda katsomaan, kuka se on, vaan hurjana suoriutuu tielle, jossa Vorna menee jo monen viitanvälin päässä. Mistä Vornakin sai sukset? vilahtaa kummasteleva kysymys hänen mielessään, mutta hän ei jouda sitä enempää pohtimaan, vaan hiihtää kovemmin kuin koskaan ennen.

Aino näkee piilostaan, että miehet lähtevät pakosalle, ja huomaa ilokseen, että veljensäkin tekee samoin. Vorna juoksee tänne päin, mutta raskaasti käy hänen kulkunsa pehmeässä lumessa. Tuolta lähtee jo takaa-ajaja suksilla ja saavuttaa varmasti pian. Sehän on itse Seppä.

Aino ottaa kiireesti suksensa ja vie ne tielle valmiiksi. Sauvat lyö hän pystyyn molemmin puolin. Sitten kiiruhtaa hän taas piiloonsa, sillä hän ei tahdo tavata veljeänsä.

Vorna juoksee joustavasti, mutta huohottaa jo. Äkkiä huomaa hän edessään sukset ja ilostuu. Miekkansa, jota hän tähän saakka on pitänyt kädessään, sujauttaa hän äkkiä tuppeen, nousee suksille ja on samalla mennyt.

Mutta ennenkuin Seppä ehtii paikalle, rientää Aino uudelleen metsästä ja asettuu Sepän tielle. Pois! ärjäisee tämä raivostuneena, mutta neito ei liikahda. Kun Seppä yrittää kiertää hänet, tuntien, kuka hän oli, ja haluamatta koskea häneen, heittäytyy tyttö hänen jalkoihinsa kietoen käsivartensa niiden ympärille. Hurjistuneena kumartuu silloin Seppä, nostaa hänet syliinsä väkivallalla ja viskaa hänet koppina syrjään nietokseen. Ennenkuin Aino sieltä selviää, on hän jo mennyt.

Ainon mielen täyttää kiitollisuus siitä, että hän edes täten oli voinut veljeänsä auttaa. Hän yrittää takaisin metsään, kun samassa lujat kädet tarttuvat häneen ja vievät hänet huudoista ja valituksista, pyynnöistä ja rukouksista huolimatta palavaan kylään päin.

Kuin jäykistyneenä oli Lippo seurannut taistelun kulkua, rukoillen ja toivoen sen pikaista ja onnellista päättymistä. Sivumennen oli ohi kiiruhtava karjalainen heristänyt keihästään hänellekin, arveluttavan läheltä oli vihamielinen nuoli lennähtänyt, mutta Lippo oli ne kaikki helposti väistänyt. Vaikka taistelu ei ollut oikeastaan kestänyt kovin kauan, oli se kuitenkin ollut hänestä niin pitkä kuin ijäisyys. Tuskaisena pohti hän siinä, mistä hakea Lailaa ja mitä tehdä, jos Seppä kaatuisi, kunnes karjalaisten ja Vornan äkillinen pako tuli hänellekin yllätyksenä. Ennenkuin hän pääsi ymmärtämään, mitä oikeastaan oli tapahtunut, huomasi hän Sepän painaltavan Vornan jälessä. Hän koetti huutaa häntä pysähtymään sekä luopumaan takaa-ajosta, mutta turhaan. Neuvottomana mietti hän siinä, mitä tehdä, hätäillen kiiruhtaen edestakaisin verisellä tantereella, kunnes hetken kuluttua poro kuin noidan nuoli porhalsi hänen sivutsensa. Hämmästyksekseen huomasi hän Lailan istuvan ahkiossa ja koetti huutaen pysäyttää häntäkin, mutta yhtä turhaan; vilauksessa oli ajaja kadonnut. Ja tuskin oli hän ehtinyt tämän asian täysin ymmärtämään, kun hänen uudeksi hämmästyksekseen toinen poro kiidättää hänen ohitseen Staaloa, joka pyrkii tyttärensä perään. Lippo ei huoli häntä puhutella, viittaa vain Lailan perään ja lähtee hakemaan suksiansa.

Sissit ovat luopuneet takaa-ajosta ja kokoontuvat vähitellen taistelupaikalle. Väsyneinä ja verisinä hakevat he esiin eväskonttinsa, ottavat kylän hiiloksesta palavia hirrenpäitä nuotioksensa ja ryhmittyvät niin tuliensa ympärille. Tuolla kiskaisee muuan karjalaisen ruumista syrjemmäksi.

— Siirryppäs, veikkonen, elävien tieltä, sillä kyllä sinulle riittää nyt lämmintä muutenkin. Mene tuohon tappajasi Viitalan Matin viereen, sillä kai nyt sovitte, joskin äsken vielä kovasti riitelitte.

Miehistä joku hymähti. Äskeisen kuolemanriehunnan jälkeen oli tuntunut hiukan jäykältä, mutta nyt rupesivat kielet vertymään. Muuan jorahti palansa välistä:

— Huonosti meitä onnisti tällä kertaa. Ellei tuota pitkää Vornan vastustajaa olisi ollut, niin kuka tietää, miten olisi käynyt. Tappelivat kuin riivatut. Olivat nähtävästi varoillaan. Tästä on poistuttava kiireesti, sillä muuten ovat pian niskassamme.

— Niin ovat. Mutta kohta alentuu tuo kylän hiilos siksi, että saamme käydä katsomassa, olisiko sieltä mitä otettavaa. Vaikka paljoahan emme pysty mukaan viemään, kun niin vähiksi hupenivat miehemme. Juutin Jussikin tuossa maata keijottaa silmät auki kuin jäniksellä.

— Niin olisi, sillä muuten eivät lakkaa kostoretket täältä päin. Saattepa nähdä, että monta kuuta ei synny, ennenkuin ovat taas heikäläiset kostamassa.

Kysyjä oli kyllästynyt ja alakuloinen, mutta hurjana karkasi silloin pystyyn joukosta eräs nuori mies:

— Ei ennen, kun on jokainen Vienan kylä porona niinkuin tuo tuossa ja miehet raatoina edessämme. Palaamaan lähdemme nyt, mutta vielä yhden käärmeen pesän välillä tuhkaksi panemme, ettei pidä kissan raunioilla naukaiseman. Liian kauan on tätä surkeutta kestänyt, eikä meillä ole ollut yön eikä päivän rauhaa. Nyt emme hellitä, vaan kerrankin näytämme, miten näistä sodista loppu tulee. Muistakaa, miehet, kotianne, vaimoanne ja sikiöitänne, joita on helvetin tulessa vuosia kärvennetty.

Puhuja vapisi kiihkosta ja kumea murina säesti häntä. Veren jano, joka äsken oli tuntenut hiukan tyydytystä, alkoi taas herätä, ja muisto kärsityistä vääryyksistä ja kestetyistä julmuuksista virkosi kirvelevän tuoreena. Ajatukset johtuivat kuitenkin muualle, sillä siinä samassa tuotiin Aino miesten keskeen ja töytäistiin tylysti nuotioiden piiriin.

Joku kuului naurahtavan ja kaikki katselivat tyttöä uteliaasti. Jo ojentui joukosta käsi ja tarttui Ainoon, jolloin tämä säpsähtäen siirrähti.

— Rohkeammin ne Vornan miehet Iin tyttöjä tapailivat kuin sinä tätä.
Eivät kysyneet, kelpasiko kosija, vaan kosimatta ottivat.

Puhujan ääni oli kylmä kuin rauta ja Aino kuuli sen kalpeana. Miehet olivat vaiti, toisten heistä hymyillessä pahanenteisesti. Kuului joku sanovan:

— Olipa paha, ettei Viitalan Matti elänyt. Hän olisi tehnyt tässä samat konstit kuin karjalainen teki hänen morsiamelleen. Viedään mukaan tyttö, kun sattuu näin nättikin olemaan.

Miesjoukko laskee raakaa ja kauhistavaa leikkiään. Heidän mieleensä muistuu sarja kauhukohtauksia, joissa heidän omat naisensa ovat olleet uhreina, ja heille tuottaa erikoista nautintoa miettiä, miten kukin niistä olisi nyt tämän tytön tuskalla kostettava. Ainolle selviää siinä, että häntä mahdollisesti odottaa samallainen kauhea kohtalo kuin monia muita näiden retkien jalkoihin joutuneita nuoria naisia. Mutta hän on liian ylpeä armoa rukoillakseen.

Lippo hiihti kiireesti paikalle. Hän ehti kuulla miesten puheita ja puuttui asiaan:

— Älkää tuottako kirousta päällenne, miehet, sanoi hän vapisevalla äänellä, vaan armahtakaa neitoa tässä. Hänhän on viaton, ja teette saman synnin hänet häväistessänne kuin ne tekivät, jotka teidän naisenne raiskasivat. Olkaa jalompia te.

— Kuka sinä olet, äijä-paha? kysyi joku joukosta raa'asti, ja toinen kuului jupisten lisäävän:

— Etpäs käynyt meitä auttamaan, vaan tyydyit vain katsomaan. Mikä lienetkin? Tytölle teemme mitä tahdomme. Hiihdä matkaasi nopeasti ja tee se hyvän sään aikana.

Lippo huomasi, ettei hänellä ollut nyt miehiin vaikutusta, ja tytön kohtalo laskeutui raskaana hänen sydämelleen. Kuultuaan hänen puheensa oli Aino hämmästyneenä kääntynyt häneen ja sanoi nyt hiljaa:

— Kiitos. Olet varmaankin se vanhus, josta Laila on kertonut. Hiihdä nopeasti hänen jälkeensä ja koeta pelastaa hänet. Minä en apuasi tarvitse.

— Liian hyvä on Vornan Aino mokomain morsiameksi. Ellei Seppä olisi tullut avuksenne, olisitte tuossa tanterella joka tallukka…

— Vornan sisar, kavahtivat sissit hämmästyen sanomaan. Arvokas olikin tämä saalis.

Mutta siinä samalla oli kaikki jo ohi. Ennenkuin kukaan ehti ajatellakaan, mitä oli tapahtunut, oli Aino temmannut jalkainsa juuresta Arhipan vyöltä puukon ja iskenyt sen syvälle rintaansa.

XXIII.

Vorna tunsi, että kaikesta puuttui nyt vain tämän hänen hiihtonsa loppuminen. Sillä paikalla, jossa hän löisi sauvansa lumeen ja nousisi suksiltaan, tapahtuisi viimeinen kohtaus siinä kaikessa, mikä oli äsken aamulla alkanut. Tuo hänen jälessään hiihtävä mies ei hellittäisi, ennenkuin heidän välinsä olisivat ratkaistut, ja ratkaisuna hän pitäisi vain tietoa, missä oli Laila. Mutta sitäpä hän ei sanoisi.

Hän ponnisti huimaa vauhtia mäkeä alas, toista ylös, läpi korven ja kautta notkon. Tuossa erosi latu ujumaan pitkin korven laitaa. Vorna arvasi, että siitä oli joku hänen kyläläisistään hiihtänyt, sillä siellä päin oli piilopirtti. Kosken kumea kohina kantautui hänen korviinsa. Hänen mieleensä lennähti halu saada vielä kerran nähdä kotikylänsä savuava sija ja hän poikkesi hiihtämään tuota kapeata uraa noustaksensa koskivaaralle sitä katsomaan. Seppä oli jäänyt jälkeen, koskapa häntä ei näkynytkään silloin kun hän näin poikkesi tieltä. Kohta hiljenivät kaikki äänet Vornan ympäriltä.

Tai oikeastaan: Vorna ymmärsi, että hänen ympärillään oli nyt kaikki hiljaista; tuota ei hän kuitenkaan voinut todeta omalla kuulollaan, sillä hänen korvissaan humisi edelleen mahtava taistelun pauhu, joka täytti hänen aivonsa kumealla jyskeellä. Isku iskulta hän eli taas kaikki uudelleen ponnistaen joka kerta vimmatusti sauvoillaan. Korpi vilisi hänen ohitseen kuin säikähtyneenä ja hänestä tuntui kuin hän olisi ollut mahtavan virran vietävänä. Vinhalla vauhdilla syöksytään eteenpäin kuin kevättulvan aikana; jäätelit myllertävät temmaten rannan hongat mukaansa, rannat lohkeilevat, kaikki nielee raivoava virta mukaansa kiidättäen niitä kohti kuolemaa syvimmissä syövereissä.

Äkkiä Vornaa raukaisi sanomattomasti. Hän tunsi, kuinka hänen vasenta olkapäätänsä poltti kalvava tuska ja hän huomasi, että Sepän tappara oli kentiesi koskenut kovemmin kuin mitä hän tähän saakka kiihkonsa kuumuudessa oli huomannut. Nyt tuntui tuska sekä ruumiissa että sielussa. Kaikki suru ja onnettomuus, mikä päivän kuluessa oli ukon vaajana hänen päälleen singahtanut, heräsi uudelleen turtumuksen tilasta ja puristi sydämestä verta. Ahdistus puhaltautui ilmoille kumeana ja tuskallisena karjahduksena.

Mutta hän ei antanut väsymykselle sijaa, vaan hiihti sitkeästi ja nopeasti yhä edelleen. Taistelun pauhu hänen korvissaan tasoittui vähitellen tasaiseksi kohinaksi, joka kuului kaukaa kuin rauhoittavana. Vornan mielessä vilahteli sarja kuvia menneiltä ajoilta, milloin onnea, milloin onnettomuutta, mutta aina hurjaa voimaa, sotaa ja leppymättömyyttä. Koko elämän ajan oli hän kiitänyt kuin kiivaassa koskessa, laskumiehenä keskellä valkokuohuja, silmä terävänä, käsi jäykkänä melan varressa, räpeet korkeina, vaulu vahvana. Itse hän oli purttansa ohjannut, kunnes olikin huomannut, että Luoja venettä viepi.

Kesken kaiken nousee hänen eteensä Lailan kuva. Tyttö katsoo häneen tummilla silmillään niin pyytävästi, sydäntä särkevän rukoilevasti, ettei hän haluakaan tehdä mitään väkivaltaa. Ei, vaan hänellä herää äkkiä halu suojella Lailaa ja säilyttää häntä kalleimpana aarteenaan, osoittaa hänelle kaikkea mahdollista hyvyyttä. Ja hän muistaa aikomuksensa päästää Laila kotiin ja parahtaa tuskasta samalla: miksi ei hänen sallittu sitä tehdä? Hän pitää sitä, että se häneltä estettiin, mitä suurimpana vääryytenä, jonka vuoksi hän tuntee kostonhalua Luojaakin kohtaan. Hän ei moiti siitä Ainoa, ei Lailaa eikä Aslakia! eipä hän moiti siitä suomalaisia sissejäkään; hän kapinoi sen johdosta jotakin kaikkien näiden yläpuolella ollutta voimaa vastaan, joka oli kaiken näin hänen ja hänen miestensä perikadoksi järjestänyt. Hänellä välähti jonkunmoinen epäselvä tunne siitä, että ensi kertaa elämässään hän oli sillä päätöksellä antanut vallan jollekin sisäiselle mielijohteelle, jonka ääntä hän ei ollut ennen kuunnellut, eipä kuullutkaan; päätöksensä johdosta hän oli tuntenut selittämätöntä rauhaa ja mielihyvää; mutta siksipä olikin heti jälkeen tuleva pettymys myllertänyt hänen sydämensä sakeaksi ristiriidaksi ja sumuksi. Ensin hän oli suuttunut paenneihin, mutta sitten taistelun kuluessa voittanut tämän tunteensa purkaen sen sissien tuhoksi; nyt hän ymmärsi heidätkin viattomiksi, sillä he olivat häneltä oppimillaan asioilla, joista heitä oli vaikea syyttää. Jälellä oli siis vain se joku, joka oli estänyt häneltä tämän hyvän työn.

Vorna hiihtää kuin hurja, aatosten myllertäessä hänen sielussaan. Hän ei enää muista ajatella, minne hän hiihtää, sillä hänellä on vain halu päästä kiivaasti eteenpäin. Kylmä viima puskee häntä vastaan viihdyttäen hänen polttavaa otsaansa. Hän ei näe eikä kuule, vaan tunkeutuu läpi korven ryskyen kuin hirvi.

Kuinka kauan hän on hiihtänyt, sitä hän ei tiedä, mutta kauan se on mahtanut olla, koskapa hämärä on jo laskeutunut lumiseen erämaahan ja tähdet ovat syttyneet yksinäiseen tuleensa. Hän on seisahtunut korkealle vaaralle ja katsoo eteensä laaksoon. Kaukana siellä kumottaa laaja hiilos, luoden hohdetta ympärilleen hämärään. Kaukaa toisen vaaran takaa on kuin varkain nousemassa kuu, joka katsoo allensa kuin peläten. Mitä kauhuja se taas näkeekään, oltuaan muutaman tunnin mailta pois? Taas on yksinäinen talvityö, iki-ihmeellinen kylmyydessään, valkeudessaan ja korkeudessaan.

Vorna seisoo siinä mietteissään. Vaaran rinnettä äsken noustessaan tunsi hän, että nyt oli hänen hiihtonsa päättynyt. Hänen mielensä oli vallannut äkkiä sanoin kuvaamaton rauhan tarve. Hän oli aavistanut, että se hänelle pian suotaisiin, ja hän odotti kohtaloaan kylmällä tyyneydellä. Yhtä ainoata hän olisi vielä halunnut: saada ikäänkuin muullekin päätös, ei vain elämälle, vaan muullekin; hän olisi halunnut saada päätöksen Lailankin kohtalolle.

Hänen allansa kohisi koski. Sen ääni oli hänelle lapsuudesta tuttu ja mieluinen. Niin kovaa pakkasta ei tullut, että se olisi sallinut kuohujensa kangistua, vaan esteistä yltyen kohosi se kohoamistaan, kunnes jäät jymisten sen tieltä murskautuivat. Kuinka kauniisti kuutamo välähtelee sen kalvossa, kuvastuen kirkkaasti ilmaan pärskähteleviin kuohuihin. Vesi kiitää niin nopeasti, että tekee mieli heittäytyä mukaan; tuntuu siltä kuin keinuisi sen pinnalla kuin pehmeillä untuvilla.

Vorna tuijottaa veden kalvoon, kunnes herää äkkiä mietteistään. Kaukaa laaksosta on hänen korvansa erottanut kolkon ulvahduksen, ja hän ymmärtää, mitä se merkitsee. Sissit ovat lähteneet ja sijaan ovat tulleet sudet, katsomaan, oliko savuavilla raunioilla vielä ketään, vai joko uskalsi tulla rauhassa nauttimaan juhla-ateriasta. Värähtäen inhosta tuijottaa hän sinne, kun kuuleekin samalla suksien kahinaa takaansa ja käännähtää katsomaan. Kuuraisena ja korkeana seisoi hänen edessään Seppä, huohottaen kiivaasta hiihdostaan, mutta jo tapparaa vyöltänsä päästellen.

— Sano, missä on Laila. Onko hän vielä hengissä? En tahdo sinun henkeäsi, jos sen ilmoitat. Jätitkö hänet kylään, vai onko hän jossain muualla kätköissäsi?

Vorna on valmiina ja varoillaan. Uudelleen soveltuu isäin miekka hyvin hänen käteensä. Hän miettii, vastaisiko miehelle, ettei Lailaa ole kylässä ja ettei hän tiedäkään, missä tyttö on. Mutta sehän saattaisi tuntua armon pyynnöltä. Ja ehkäpä tuo mies ei häntä uskoisikaan, vaan syyttäisi vielä valehtelijaksi? Ja siksi toiseksi: heidän täytyi taistella niin kauan kuin ratkaisu tulisi keskusteluitta. Sen vaati jo Arhipan kuolemakin. Paras siis olla vastaamatta mitään.

— Levähdä, sanoo hän, koska olet vaaran noususta hengästynyt. Minä jaksan kyllä odottaa. Itse olenkin taas virkeä.

— Ja tällä kunnaalla sinulla on kohta aikaa levähtää tuomiopäivään saakka, sanoo Seppä synkästi ja syöksyy päälle kuin peto.

Mutta Vorna on taas entisellään ja ottaa hänet hymyillen vastaan. Sälöt ja säkenet sinkoavat yöhön tapparan varresta, joka liukuu syrjään pitkin käärmeitten kähyissä karaistua miekan terää. Ja ennenkuin raskas ase on ehtinyt uuteen iskuun, tulee tuo sama säilä jo suhisten päätä kohti, niin että salamana täytyy väistyä, ellei mieli ruumiiseensa ottaa. Mutta jo on tappara taas ilmassa, tuolla korkealla, ja kuun säteet sattuvat sen veriseen terään, joka on itse kuin puolikuun sirppi. Nyt se taas putoaa, mutta ei tapaa vastustajaansa, vaan syrjään kalskahtaa.

Vorna muistaa Staalon ennustuksen ja ymmärtää, että nyt on tuo hetki tullut. Mutta se onkin hänelle mieluinen, eikä hän siitä hämmenny, vaan päättää viimeiseen saakka pitää mainettansa yllä. Hänestä on kaikki niin omituisen juhlallista, kuin olisi hän uhrivaaralla Luojan silmäin edessä. Hän kummastelee itsekin voimiansa ja sitä, ettei tunne enää tuskaa vasemmassa olkapäässään. Äkkiä hänellä tekee mieli saada se jotenkin kuitatuksi vastustajalleen ja hän suuntaa pitkän ja matalan piston juuri samaa paikkaa kohti. Hän uskaltautuu niin pitkälle, että Seppä ei tule sitä tarpeeksi asti varoneeksi, ja niin ruiskahtaa hänenkin olkapäästään leppä hangelle. Seppä ällistyy siitä ensin, mutta tyyntyy heti, huomattuaan haavan vähäpätöiseksi, ja ryntää uudella vauhdilla päälle.

Seppä on takaa ajaessaan ymmärtänyt, että Vornan kuolema olisi suomalaisille suuri voitto. Syöksyessään Vornan perään, oli muuan ääni hänelle huutanutkin, että älä päästä hengissä, ja hän oli päättänytkin panna kaikkensa liikkeelle Vornan kukistamiseksi. Yhtäkaikki oli äsken tuntunut säälittävältä nähdä edessään mies, jolta oli palanut koti, hävitetty melkein kaikki, ja jota oli ajettu koko päivän takaa kuin metsän petoa. Jos olisi vain taipunut luovuttamaan Lailan, niin sittenkin olisi saanut henkiin jäädä. Mutta kun vastasi vain pilkaten, niin oma syynsä. Kuolkoon tähän kunnaalle, niin ei ole enempää ryöstöretkiä tekemässä.

Vorna hymyilee taas, ja hänen valkeat hampaansa vilkkuvat oudosti yön hämärässä. Sepästä tuntuu äkkiä niin kolkolta ja synkeältä. Kuka oli tuo mies? Itse paholainen. Vaikka veri oli rumentanut hänen kasvonsa, saattoi silti nähdä hänen yhäkin kauniin muotonsa, tummat hiuksensa ja välähtelevät silmät, joiden loiste ei ollut himmennyt. Hänen vallassaan oli siis Laila ollut. Mitä oli heidän välillään tapahtunut?

Se ajatus on Seppää vaivannut yötä päivää ja se antaa hänen raivolleen nytkin uutta yllykettä. Hän ryntää Vornan päälle hurjalla ärjynnällä pakottaen tämän askel askeleelta peräytymään. Hymy katoaa vähitellen Vornan huulilta, hänen korvissaan alkaa kaikua äskeinen taistelun pauhu ja hänen ajatuksensa alkavat väkisinkin harhailla. Hän havahtuu taas, huomaa vaaransa ja taistelee uudella innolla ja valppaudella, kunnes jälleen ajatukset kiintyvät muualle kuin tuohon veriseen puolikuuhun, joka alati liehuu hänen yläpuolellaan. Hän on näkevinään, kuinka Laila ajaa häntä kohti pyytäen ja rukoillen häneen tuijottaen ja kiirehtien poroansa, joka on väsymyksestä menehtymäisillään. Nyt on lumimyrsky ja Laila ei pääse liikkeelle poroinensa. Silloin hän hakee suojaisen yöpaikan, tekee tulen, vetää pulkan sen ääreen, laittaa ruokaa, palvelee ja auttaa Lailaa, joka luo häneen aran ja pelkäävän katseen. Hän ei tyttöä häiritse eikä tee hänelle mitään pahaa, vaikka tyttö niin pelkääkin, ja hän huomaa, kuinka tyttö nukkuu hänen turvissaan rauhallisena…

Yhä käy Seppä päälle ja Vorna taistelee vakavana. Hymy on kadonnut hänen huuliltaan, sillä hän tuntee, että hänen hetkensä on sangen lähellä. Syvältä sydämestä on ruvennut hiljaisesti virtaamaan jälleen tuo levon ja rauhan tarve, joka niin viekottelevana houkuttelee: ei tarvitseisi muuta kuin hetkeksi seisahtuisi, ja pyytämättä tulisi lepo tuon miehen tapparasta. Mutta sellaista ei salli soturin luonto, ja siksi Vorna kuin uhalla taistelee. Hänen korvissansa kuuluu lakkaamaton kohina ja hän tuntee taas, että hän on suuren ja mahtavan virran vietävänä, vinhalla, niin oudon vinhalla vauhdilla. Äkkiä taas viha leimahtaa, hän nousee kohtaloaan vastaan ja ryntää vuorostaan, pakottaen Sepän väkisinkin miekkansa edestä väistymään, kunnes pauhu hänen korvissaan kasvaa ylivoimaiseksi ja hän tyytyy taas väistämään toisen iskuja.

Herra Jumala. Kuinka kauan tuo mies kestää? Melkein epätoivoinen ajatus välähtää Sepän mielessä. Hän muistaa Vornan taistelun Nykyrin kanssa ja hän ihailee häntä. Jo saisi nyt taistelunsa loppua. Hän ponnistaa taas voimiansa, mutta yhä väistyy Vorna keveästi. Lumi heidän allaan on tannertunut ja siellä täällä näkyy hiukan verta. Koski tuossa pauhaa kuin uhaten, mutta tähdet tuikkivat tuskallisesti. Laaksosta kuuluu kamala ähellys. Sudet siellä, sudet täällä.

Seppä kohottaa tapparansa ilmaan, mutta vaihtaakin sen siellä äkkiä vasempaan käteensä ja iskee sillä. Mikä oli tullut Vornalle? Näki selvään, että hän olisi ehtinyt iskun väistää ja oli jo sitä tekemässä, kun hänen kasvoilleen ilmestyi tarkkaavainen ilme ja hän pysähtyi. Voimalla sattui silloin tappara hänen oikeaan olkaansa. Hän tärähti kuin honka, jonka kylkeen lyödään kirves, yritti sivaltaa takaisin, mutta tunsikin kätensä herpoutuvan ja antoi sen vaipua takaisin, horjahteli hetken kuin juopunut, mutta kaatui sitten raskaasti selälleen hangelle. Koko ajan oli hänen kasvoillaan kiinteä ja tarkkaava ilme, ja maasta kuiskasi hän väsyneellä ilmeellä Sepälle:

Sepältä putosi tappara hangelle. Kummastuneena vastustajansa käytöksestä jännitti hän kuuloansa. Todellakin. Metsästä kuului lähestyvää ääntä, kuin olisi joku siellä huudellut. Ja Sepästä se ääni tuntui tutulta.

Vornan huulille oli jälleen ilmestynyt hymy. Veri virtasi koskena suuresta haavasta punaten lumen hänen allaan. Hän tuijotti taivaalle, kuunteli lähestyvää ääntä ja tunsi, että nyt oli kohta kaikki ohi. Sanomattoman suloinen rauhan tunne täytti hänen sydämensä, vaimentaen haavan ja kuoleman tuskan. Hän oli näkevinään Arhipan pellavapaidassaan astahtavan vastaansa, kourassa valtainen oluthaarikka, jota hän muhoillen tarjosi: Juo poikani, sanoo äijä, ja tsholon terve. Ja hän näkee, kuinka valtainen sankariparvi istuu honkaisen pöydän ympärillä. Siinä on isäkin ja Onto, kaikki, kah, eikö ole vanha seppäkin täällä. Ja karsinan puolella äiti ja Aino. Voi Aino siskoni, annatko anteeksi veljellesi… Aino katsoo silmät kyyneleissä häneen rakkaasti. Jo nostaa vanha seppä kanteleen polvilleen ja rupeaa laulamaan Vornain virttä. Kuinka mahtavaksi onkaan ukon ääni kasvanut. Ja kantele helisee polvilla suloisemmasti kuin koskaan kesäinen tuuli ja lintuin laulu. Ja kaikki Vornat kuuntelevat hartaasti…

Säpsähtäen kääntyy Seppä metsään päin. Hän kuulee kuinka sieltä lähestyy huohottaen joku, ja näkee ilahtuen ja hämmästyen kuka tulija on. Se on Laila. Hän levittää sylinsä riemastuneena ja viittaa kaatuneeseen vastustajaansa, mutta peräytyykin samalla hämmästyneenä. Laila ei riennäkään hänen syliinsä, vaan jää kuin kivettyneenä paikalleen. Hän ei katso Seppään, vaan Vornaan, johon hän tuijottaa kuin loihdittuna, kunnes rientää huudahtaen kaatuneen ääreen vaipuen maahan hänen luoksensa.

Mutta Vorna kuuntelee sukunsa uljasta runoa, jota vanha seppä kaiuttaa jättikanteleellaan. Pimeästä muinaisuudesta astuu esiin sankarisarja hänen nuorinta vastaan ja kaikki toivottavat hänelle hymyillen tervetuloa. Jo saapuu tuossa itse alkutaatto, juurevana kuin kotikoivun tyvi, ja kädessään on hänellä tuo vanha miekka, jolla Vorna itsekin taisteli. Uudelleen kiinnittää taatto sen nyt hänen vyölleen. Hän ei tahdo ottaa sitä vastaan, mutta kaikki myöntävät sen hänelle, ja Arhippa tuolla jo muhoillen simamaljan ääressä kertoilee, kuinka sitä viimeksi käytettiin. Hänellä on niin hyvä ja onnellinen olo.

Mutta sitten hän äkkiä muistaa Lailan ja hänet valtaakin haikea ikävä. Hän kääntyy katsomaan ympärilleen. Mitä ihmettä ja riemua. Nuo silmät eivät voi olla kenenkään muiden kuin Lailan. Vornan käsi nousee ja laskeutuu hellästi Lailan varrelle, ja hän vaipuu katsomaan niihin silmiin, jotka ovat tehneet häneen niin syvän vaikutuksen. Hänen tajuntansa palaa hetkeksi, hän katsoo ympärilleen, näkee vierellään Lailan ja taampana Sepän, ja voiton riemu lennähtää hänen katseeseensa. Hän kuiskaa Sepälle, silittäen vaivaloisesti Lailan kättä:

Mitä itkusta, mitä kyyneleistä! Ne eivät palauta takaisin sitä, joka kiitää nopean virran mukana niin vinhasti kohti syvimpiä syövereitä. Vorna ummistaa silmänsä ja huomaa taaskin olevansa äskeisessä valtaisessa tuvassa. Nyt onkin Arhippa jo täydessä vauhdissa urosten kanssa haastelemassa ja väkevät naurun remahdukset palkitsevat hänen juttunsa. Vornakin niitä kuuntelee vaieten ja hymähdellen kuten ennenkin, mutta ei mieli hän liittyä seuraan. Tuolla toisessa tuvassa odottaa häntä hänen rakastettunsa, vartoo palavalla lemmellä, ja sinne hän kiiruhtaa. Siellä on valmiina hänellä morsiusvuode. Hän astuu ulos. Onkin yö ja revontulet loimuavat yli koko taivaan kannen. Ne sähisevät ja leikkivät, nousevat ja muuttavat paikkaa hulmuten mahtavasti. Hänen tullessaan laskeutuvat ne kaikki kuin portiksi hänelle, ja portille ilmestyy Laila avosylin häntä vastaan ottamaan. Sanomattoman suloinen onnen tunne täyttää hänen sydämensä ja hän astuu morsionsa kanssa häätupaansa.

LOPPU.

Syksyllä 1832 kuuli Lönnrot Kuhmon kappelissa Huutoahon talon ukolta laajan kertomuksen Venäjän rajalla muinoin eläneestä mahtavasta rosvosta nimeltä Vorna. Hän oli asunut erämaassa nykyisen Kiannan ja Kuhmon Venäjänpuoleisella rajaseudulla, josta hän oli tehnyt ryöstöretkiä molempiin valtakuntiin. Ollen suunnattoman väkevä oli hän kerran tällaiselta sissiretkeltä palatessaan noussut sauvomalla Oulujoen Pyhäkosken, jota voiman näytteitä ei ollut kukaan sitä ennen suorittanut eikä suorittane koskaan jälkeenkään päin. Mainitaanpa vielä, ettei hän huolinut sauvoessaan nousta edes seisomaan, vaan lykki veneensä putousten niskaan perässä istuen. Pällissä, kiivaimmassa kohdassa, oli hän toki laidasta paremmin tukea saadakseen kohonnut polvilleen.

Rantamaasta oli hän eräällä retkellään ryöstänyt kaksi ylhäistä neitoa, ja aikoi naida toisen heistä. Neidot saivat kuitenkin hänen päätöstään verukkeilla viivytetyksi. He opettelivat hiihtämään, ja pakenivat, kun Vorna oli kerran mennyt ryöstöretkelle Vienan rantaan. Nyt alkoi vaivaloinen ja seikkailurikas pakomatka, joka päättyi siihen, että naiset joutuivat erääseen suomalaistaloon, jossa heidät otettiin ystävällisesti vastaan ja jossa heitä luvattiin puolustaa. Pian saapuikin Vorna paikalle; suomalaismiehen ja Vornan välillä alkoi nyt ankara taistelu. Huomatessaan vastustajansa niin taitavaksi miekkamieheksi, ettei voinut häntä masentaa, viskasi Vorna aseensa pois ja karkasi häneen käsiksi, kaataen hänet alleen. Mutta silloin tuli suomalaisen avuksi hänen koiransa, purren Vornaa pahasti, jonka tämän johdosta täytyi nousta koiraa häätämään; silloin pääsi suomalainen taas jaloilleen. Vorna oli saanut nyt niin pahoja haavoja, että hän luopui taistelusta, jääden suomalaisten hoitoon. Hänen miekkansa ja keihäänsä piilotettiin ja neidot pääsivät pakenemaan edelleen. [El. Lönnrots svenska skrifter. Utgifna af Jenny af Forselles. I. En finsk berättelse, pp. 79-95.]

Oulun kihlakunnan kertomuksessaan esittää A. H. Snellman (Virkkunen) Vorna-tarinoita. Vorna oli mahtava jättiläinen, joka asui vaimoineen Vornanniemessä Kuhmoniemen kohdalla Venäjän puolella rajaa. Ammatiltaan hän oli rosvo, joka vuosittain teki hävitysretkiään rantamaahan, sauvoen raskaan lastinsa koskia ylös. Kerran jäi kuitenkin Pyhän Pälli sauvomatta, josta tuli sananlasku:

    "Ei pääse pojat puoletkana,
    Ei kolmannetkana urohot
    Päälle Pällin korvan
    Ilman nuorin nousematta,
    Tervaköysin tempomatta,
    Kun ei voinut Vorna päästä".

Hänen vainoretkistään kansa lopuksi kiusaantui niin, että läksi kostomatkalle Vornanniemeen, piiloutuen lahden taa vastapäätä väijyksiin. Vorna heidät kuitenkin huomasi, ja huusi lahden poikki, että hakkaisivat pilkan mäntyyn, jolloin hän ampuisi siihen. Miehet tekivät niin, ja Vorna ampui keskelle, niin että mänty halkesi. Ei uskallettu sellaista urosta mennä ahdistamaan. Hailuodosta hän vihdoin ryösti naisen, jota hakemaan pian saapui suomalainen sissijoukko. Heidän tullessaan Vorna sattui saunaan, jonne hänet salvattiin. Hän täytti housunsa tuhkalla, ryntäsi ulos ja iski niillä vainoojiaan, sokaisi silmät ja pääsi pakoon. Silloin sai eräs piirittäjistä ammutuksi häntä nilkkaan, jolloin hän kaatui ja joutui kostajain vihan uhriksi. Sama kertoja esittää myös tarinoita Hilpasta, suuresta hiihtäjästä, jonka vertoja ei Suomessa ollut. Tarinat ovat Vorna-toisintoja. [A. H. Snellman: Oulun kihlakunta. Suomen Muinaismuistoyhdistyksen Aikakauskirja. 1887. Ss. 130-132.]

Rurik Calamnius kertoo Suomussalmen seurakunnan historiassa [Rurik Calamnius: Suomussalmen seurakunnan historia. Oulu 1912.] pääasiallisesti samansisältöisiä Vorna-tarinoita. Niistäkin selvästi näkyy, kuinka tavattoman syvään muisto tästä voimakkaasta karjalaississistä on rajaseudun rahvaan mieleen painunut. Luonnolliselta tuntuu, että todellinen henkilö on niihin aihetta antanut, joskin lienee vaikea tällaisten tarujen pohjalla hänestä mitään varmempaa todistetuksi saada ja joskin Vorna-tarinoihin lienee sekautunut annos paholaissatujakin. Kaikkialla ja varsinkin rajaseuduilla, missä vuosisataiset sodat ja vainot ovat raivonneet, on olemassa rikas tarina-aarteisto, joka kuin runsas ruoho kukoistaa sen ympärillä, mitä menneisyydestä on perintätietoa jäänyt. Se tarjoaa verratonta aiheistoa sille, jonka mieltä tämä ala viehättää.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kokoelmissa mahdollisesti olevia
Vorna-toisintoja en tunne.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VORNA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.