Produced by Jari Koivisto

VANKILASTA JA SIPERIASTA

Kirj.

O. Relander

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1918.

Keskisuomalaisen kirjapaino, Jyväskylä.

SISÄLLYS:

Alkulause.
Viipurin lääninvankilassa
Pietarin Peresilnaja-vankilassa.
Rautatiematka halki Venäjän
Siperian arolla
Irkutsk
Tchita
Siperian ilmasto ja luonto
Siperian asutus
Karkoitetut
Sotavangit
Siperian edistysmahdollisuudet
Kun vallankumous tuli Tchitahan
Kotimatka

ALKULAUSE

Teokseni ei yritäkään antaa mitään objektiivisia tietoja, se on vain subjektiivinen esitys siitä mitä olen kokenut ja nähnyt ja ensi kädessä muilta kuullut. Kaksi ensimäistä lukua on kirjoitettu Irkutskissa, seuraavat kaksi Tchitassa, muut Suomessa matkalla tekemieni päiväkirjamuistiinpanojen mukaan.

Sortavalassa 24 p:nä lokakuuta 1918.

VIIPURIN LÄÄNINVANKILASSA

Yöllä marraskuun 26 päivää vastaan 1916 satuin virumaan valveilla vuoteellani ja mietiskelin, mitä minun oli puhuttava lukukauden lopettajaistilaisuudessa syyslukukauden päättyessä. Minä arvelin ottaa aiheeksi kuinka ne raskaat olot, joissa elimme, jotka painoivat meidän maatamme ja koko maailmaa, kävisivät keveämmiksi ja selviäisivätkin, jos ihmisillä olisi hyvää tahtoa.

Aamulla soi telefooni, kysytään olenko kotona. Ennenkuin olin ehtinyt tulla telefooniin, oli kysyjä poistunut. Sentraalissa muistivat kumminkin, mistä oli soitettu — poliisikamarista. Kysyjät olivat sieltäkin jo poistuneet, oli ollut komisarjuksia ja konstaappeleja. Tarkemmin arvailematta laittauduin valmiiksi. Kohta soikin ovikello. Sisään tulee komisarjus von Gross kahden siviilipukuisen miehen saattamana ja ilmoittaa, että hän kuvernöörin käskystä on tullut vangitsemaan minut, ja että minun on otettava vaatteita ja rahaa mukaan, sillä mahdollisesti on edessä pitempikin matka Venäjälle.

Sen enempiä tutkimuksia, kuulusteluja, kyselyjä, selityksiä tai syytöksiä ei pidetty eikä tehty nyt, ei aikaisemmin eikä myöhemminkään. Neljä kuukautta aikaisemmin oli kyllä santarmieversti Petin tehnyt minulle yhden ainoan kysymyksen, joka koski minua itseäni: Olinko muka erottaessani seminaarista erään oppilaan sanonut, että jos Suomi joutuisi Saksan alle, sillä olisi paljon parempi olla kuin Venäjän alla. Siihen minä vastasin, että enhän minä ole niin äärettömän typerä, että minä sellaisessa tilaisuudessa menisin sellaista sanomaan. Petinkin yhtyi siihen ja merkitsi, että ei ole sanonut. Siinä oli kaikki. Vaimolleni oli kuvernööri Pfaler myöhemmin sanonut, että minä olin "regeringsfientlig" — hallitukselle vihamielinen. Arvattavasti syitä oli useitakin, mutta ovatko ne minulle viaksi luettavat, sen arvostelkoot muut.

Herra von Gross jäi asuntooni, kun minä valmistauduin matkalle: luovutin seminaarin kassan ja seminaarin kanslianhoidon varajohtajalle, tein lyhyen luettelon johtajan tehtävistä etenkin ensi aikoina, järjestelin omia asioitani ja varustelin vaatteitani. Hyväksi onneksi sekä seminaarin että yksityiset asiani olivat niin selvillä, että ne eivät tuottaneet minulle mitään vaikeutta, niiden puolesta olin valmis muutaman tunnin perästä lähtemään matkalle. Vaimoni sattui olemaan Viipurissa, poikani eivät myöskään olleet kotona. Joitakuita virkatovereita ja sukulaisia kävi luonani vähän asioita selvittämässä.

Kello 2 päivällä lähdettiin asemalle. Siellä näin kuinka suurella joukolla minua oli tultu hakemaan. Siellä oli ainakin kuusi miestä paitse Grossia, toiset univormussa toiset siviilipukuisia. Asemalle kokoontui suuri määrä ihmisiä, monet kävivät jäähyväisiä sanomassa. Asemalla oli varmaan useampia satoja saattajia, jotka äänettöminä heiluttivat nenäliinojaan junan liikkeelle lähtiessä. Päivä oli pilvinen ja harvinaisen hämärä.

Matkalla saivat sisareni, jotka satunnaisesti olivat samassa junassa, tulla samaan vaunuosastoon kanssani, mutta ennen Viipuriin tuloa oli heidän poistuttava. Kuvaavaa kylläkin: he saivat olla seurassani, mutta se ei saanut näkyä. Vartioivat poliisimiehet koettivat tarkoin kuunnella, ettemme puhelleet mitään vaarallisia asioita.

Viipurissa oli poliisimies Heinjärvi asemalla vastassa ja tiukasti kielsi ketään asemalla olevista tuttavistani puhuttelemasta minua. Useamman miehen vartioimana vietiin minut autolla poliisikamariin, jossa pienen kuulustelun jälkeen vietiin putkaan. Mutta ennenkuin koppiin suljettiin, otettiin kaikki vaaralliset esineet pois: kaikki mitä taskuissa oli, päällystakin taskussa sattui olemaan yksi sembramännyn pähkinä, sekin otettiin, kellot, henkselit, kaulukset, kengän nauhat, lukkoneulat sukista, paidan napit, luultavasti siksi etten saisi hirttää tai muuten vahingoittaa itseäni.

Lääninvankilaan ei viety, kun sinne ei vielä oltu tehty mitään ilmoitusta.

Koppi, n:o 1, johon minut suljettiin, oli varmaankin tyypillinen vankikoppi, vaikka minä en semmoisia ollut ennen nähnyt: paksut kiviseinät, ikkuna pieni, katon rajassa, valkeaksi maalatut seinät kirjoituksia täynnä. Rautapöytä ja tuoli olivat seinässä kiinni. Vuodetta vähän parannettiin ja sitten kopin ovi lukkoon.

Vasta sitten kun olin yksin lukkojen takana, valtasi suru, suuri suru mielen. Mitä kaikkea oli tulossa, mikä minua odotti. Enkä sittenkään arvannut, että niin monenlaisia vaiheita oli edessä kuin todella oli. Koetin nöyrtyä ja sanoa: tapahtukoon sinun tahtosi.

Illalliseksi söin muutamia omia voileipiäni, jotka olin saanut pitää. Koko yön paloi sähkölamppu kopissani ja yön kuluessa käytiin pariin kertaan ovessa olevasta tirkistysreiästä katsomassa, onko mies vielä tallella. Käytävässä oli kello, mitä ei muissa vankiloissa muuten ole, jonka lyönneistä voi seurata yön kulkua.

Aamulla herää elämä poliisiputkassakin. Viereisistä kopeista alkoi kuulua puhetta, toraa, kiroilemista, laulua. Vartijat kävivät jossain kopissa riitelemässä, kuului torumista ja vastaan inttämistä. Laulu oli oikeastaan aivan inhoittavaa, josta ei voinut tietää oliko se miehen vai naisen. Taisikin olla pojan. Huomasin joutuneeni kirjavaan seuraan.

Kopin ikkuna oli niin korkealla, ettei voinut nähdä ulos, ja oli se jotenkin pieni. Seinät olivat täynnä kirjoituksia, enimmät suomea, mutta myös venäjää, oli unkarinkieltäkin. Siinä oli jos jonkinlaista, valituksia, uhkauksia, kirouksia, hävyttömyyksiä. Joku sanoo olleensa jo useampia kuukausia Pekosen nälkäparantolassa, eikä oltu ainoatakaan kertaa tutkittu. Eräässä kirjoituksessa uhattiin kauheasti Venäjän keisaria. Se oli muuten varsin ikävä kirjoitus vankilan seinässä. Olisivathan he sen perustuksella voineet tuomita vaikka minut kuolemaan, sillä en minä millään olisi voinut näyttää toteen, että se oli siinä ennen minun tuloani. Toiset kirjoitukset olivat niin epäselviä ja tuhrittuja, etten niitä ensinkään osannut lukea. Mutta kun sellaiseenkin pitemmän aikaa tuijottaa, selviää se itsestään.

Aamulla sai käydä käytävässä peseytymässä. Pariin kertaan käytiin huonetta tarkastamassa. K:lo 12 annettiin ruokaa: leipää ja hyvää rokkaa. Käytettiin myös ylhäällä jonkun sihteerin luona, joka valmisti minusta lyhyen elämäkerran. Käytävässä oli kaikenlaista väkeä, jotka poliisi oli korjannut: irtolaisia, varkaita y.m., parin mustalaispojan taskuja paraillaan tutkittiin.

Kello 2 päivällä lähdettiin viemään lääninvankilaan. Annettiin kaikki tavarat takaisin, rahat, henkselit, lukkoneulat y.m., sai pukeutua kunnolleen. Ja niin lähdettiin kahdella hevosella. Saattajia oli kaksi, toinen oli varustanut käsiraudat, mutta toinen kielsi niitä käyttämästä.

Synkän syyspäivän iltahämärissä ajoimme läpi Viipurin kaupungin. Lääninvankilan portilla sanoi portinvartija, niinkuin sittemmin kuulin, vanhin vartija, hyväntahtoisesti: oletteko te taloon tulevia.

Vahtimestari otti kohteliaasti vastaan. Aikani odotettuani, taas tarkastettiin ruumista myöten, rahat, kynät, mitä vaan taskussa oli, otettiin pois. Sukkia ei tarvinnut riisua jaloista, mutta tarkoin kopeloitiin, ettei niissäkään mitään luvatonta ollut. On kumminkin myönnettävä, että tämä tarkastus toimitettiin hienotunteisesti eikä loukkaavasti. Se oli heidän niin tehtävä, eikä sille mitään voinut. Ja sitten vietiin koppiin, "itäpään nro 4:ään", joka on paraimpia koppeja koko vankilassa. Se on valoisa, suuri ikkuna rautatielle päin. Seinät valaistut, puhtaat, ilman kirjoituksia. Samoin katto. Tilaa oli niin paljon että viistoon nurkasta nurkkaan kävellessä tuli 12 askelta. Seinässä oli kiintonainen sänky, se annettiin olla päivälläkin alas laskettuna. Vankilan sääntöjä ja tapoja tuntemattomana en aluksi ollenkaan käsittänyt, kuinka suuri hyväntahtoisuuden osoitus se oli. Vuode oli mukiin menevä, ainoastaan päänalus oli liian matala, etenkin minulle pitkälle miehelle se joutui hartioitten alle, sillä muuten se putosi lattialle. Varmaan tämäkin kohta olisi korjattu, jos olisin siitä valittanut, mutta en tullut ajatelleeksikaan, että vangin sopisi jotain pyytää tai vaatia. Vielä oli huoneessa pöytä ja tuoli, ne eivät kumminkaan olleet seinässä kiinni. Nurkassa oli pieni hylly. Mutta kun minulla oli suuri ikkuna, saattoi tilavalla ikkunalaudalla pitää mitä oli pidettävää, niinkuin ruokaansa. Siinä oli myös hauska lukiessa pitää kirjaa. Vielä kuului kopin varustukseen kolme kirjaa: Uusi Testamentti, virsikirja ja vankien rukouskirja. Pöydällä oli seidelintapainen lasiastia täynnä kirkasta vettä, sitä saatiin läheisestä vesikranasta ja oli se raitista ja hyvänmakuista ja sitä vaihdettiin pari kertaa päivässä. Seinällä oli taulu, jossa annettiin vangeille voimisteluohjeita. Ensimäisiä seikkoja johon kaipuuni kohdistui oli kellon puute. Olin tottunut elämään kellon mukaan ja tuntui se minusta käsittämättömältä, että voisi olla ilman kelloa. Kysyin sen vuoksi heti koppiin tultuani vartijalta, oliko ehkä käytävässä lyöpää kelloa. "Ei ole", sanoi vartija, "mutta kyllä sen ajan kulun tottuu muutenkin huomaamaan se joka täällä kauvemmin aikaa on, eri toimituksista vankilassa, läheisen konepajan vihellyksistä, junien kulusta y.m."

Päiväjärjestys vankilassa oli seuraava: Aamulla k:lo 6 kuului soitto, tarkoitus oli, että silloin piti nousta peseytymään, mutta talvella pimeän aikana ei sitä vaadittu. Sitten kuului selvästi aamurukous, ensin voimakkaasti laulettuna pari virren värssyä ja sitten Herran siunaus. Hartaasti niitä aina kuuntelin ja tuotti niiden kuuleminen viihdytystä mielelle. K:lo 1/2 7 saapuivat vartijat, samassa alkoi koko vankilassa kuulua liikettä ja kolinaa. Ensin tuotiin koppeihin tulta lamppuihin. Sähkövaloa ei ollut, vaan käytettiin öljylamppuja, ja kun oli tulitikuista puute, toivat vartijat tulta päretikuilla. Sitten tyhjennettiin yöastiat, annettiin raitista vettä.

Joku aika sen jälkeen tuodaan aamiainen, lattialle oven eteen pannaan metalliselle asetille kolmisen silakkaa, tuopissa jonkun verran maitoa ja maljassa ruisjauhovelliä. Lusikka kuuluu kunkin kopin varsinaisiin varustuksiin. Ovessa, sen ulkopuolella on hyllyntapainen. Siihen on asetettu suuri palanen pehmeänpuoleista reikäleipää. Varmaankin ei tahdota suomalaisen tunteita loukata asettamalla leipää lattialle. Sillä leipähän se on se todellinen "Jumalan vilja". Päivälliseksi annetaan silakoita, leipää ja keittoa, herne-, liha- tahi ryynikeittoa, joskus puuroa, joskus perunoita. Muita aseita ei ole kuin se samainen lusikka. Illan suussa tuodaan tulta lamppuun. Hyvissä ajoin illalla tuodaan illallinen: leipää, ruisjauhovelliä ja silakkaa ja maitoa. Ruoka oli yleensä tyydyttävää. Sota-ajan vuoksi ei voitu kaikkea antaa mikä ohjelmaan kuului. Niin ei annettu voita ollenkaan, vaikka ohjesääntöjen mukaisesti olisi ollut annettava.

Ruuasta puhuttaessa mainittakoon, että joka maanantai käydään vangeilta kysymässä kutka haluavat omalla kustannuksellaan lisäruokaa. Useimmat näkyivät haluavan vehnäleipää. Näin ainakin kannettavan kokonaisia pinoja vehnäleipiä vankilan käytävissä. Muistui niin mieleeni, kuinka ennen aikaan kotiseudullani katselin kaupungista maalle kulkevia maalaisia. Hiljalleen ajaa helkyttelivät he, ken paremmilla, ken huonommilla ajopeleillä, mutta melkein jokainen söi ajaessaan pulkkaa — vehnäleipää.

Minulle annettiin oikeus syödä omaa ruokaa. Parin päivän perästä ruvettiin sitä porttöörillä tuomaan. Omaiseni lähettivät mitä parasta voivat keksiä, sen lisäksi hedelmiä ja makeisia. Suorastaan herkuttelin. Tuntui melkein vaikealta, kun minulla oli niin paljon parempi ruoka kuin ehkä kellään muulla tässä rakennuksessa.

Ruuan suhteen minua painoi sama ajatus kuin myöhemmin Pietarin Peresilnajassa. Tuntui siltä kuin syöminen vankilassa tulisi pääasiaksi. Kaikenlaiset muut ilot, nautinnot, virkistykset, toimet, niin henkiset kuin ruumiilliset olivat kielletyt. Ainoastaan ruokaa sai ja hyvää. Syöminen oli muutenkin päivän suuri tapahtuma, se katkaisi yksitoikkoisuuden, silloin joutui jonkunlaiseen yhteyteen kopin ulkopuoleisen elämän kanssa, silloin oli käytävissä elämää ja touhua. Syöminen tuli siten elämän keskeiseksi osaksi, pääosaksi, tärkeimmäksi. Tämä syömisen tärkeä asema minun mieltäni usein suuresti vaivasi. Tuntui niinkuin se painaisi minut alas eläimellisyyteen. Välistä teki mieli heretä syömästä niin hyvin, ja tyytymään haukkaamaan vain hiukkasen hengenpitimiksi.

Joku aika illallisen jälkeen tuli iltatarkastus. Alakerrassa puhallettiin vihellyspilliin yksi kerta, toisessa kerroksessa kahdesti ja kolmannessa, jossa minä olin, kolmasti. Silloin oli kunkin vangin asetuttava keskellä lattiaa seisomaan, joku vartija kävi ovessa olevasta tirkistysreijästä katsomassa, että oli paikoillaan. Sen jälkeen pantiin lisäsalvat oviin, ettei yön aikana pääsisi karkaamaan. Joku aika sen jälkeen kuului vielä virren veisuu ja Herran siunaus. K:lo 9 annettiin merkki lamppujen sammuttamiseen.

Hyvin pian huomasi mukavimmaksi elää tämän päiväjärjestyksen mukaan, nousta silloin kun merkki annettiin ja mennä makaamaan määräajalla. Mitä iloa ja etua minulla siitä olisi ollut, vaikka se olisi minulle ehkä sallittukin, maata pitempään aamulla ja valvoa myöhempään illalla kuin muut. Kellotta pian tottui olemaan, aamu- ja iltamerkeistä ja ateria-ajoista tiesi tärkeimmät ajankulut, ja mitä minä sen tarkemmalla ajantiedolla olisin tehnyt. Heti aamulla nousin ylös, peseydyin, pukeuduin, tein vuoteeni. Lattiani sen sijaan lakasin myöhemmin päivällä, jolloin oli valoisa, jotta näki hyvin joka sopukan. Tirehtöörin luvalla sain pitää sänkyni alhaalla päivälläkin, ja makailinkin keskipäivän aikaan minkä sujui, mutta iltapäivällä ja illalla en maannut, ennenkuin varsinaisesti menin nukkumaan, ettei yöuni häiriintyisi.

Aamulla vartijain tultua kuului liikettä kaikkialta. Ne vangit, jotka saivat käydä jossakin töissä, päästettiin liikkeelle. Toisia käytettiin kuulusteltavina, toiset kävivät kirjastossa, Siten oli monenlaista liikettä ja hälinää. Päivällisen jälkeen oli vartijoilla puolentoista tunnin lepoaika, silloin pantiin kaikki vangit koppeihin ja yhteishuoneisiin, ovet lukkoon, kaikki ruokalevolle. Tuli omituinen rauhallinen, hiljainen hetki keskellä päivän hälinää. Määrähetkellä iltapuolella alkoi taas sama liike ja elämä kuin aamupuolellakin.

Pitkin päivää kävelytettiin niitä vankeja, joille se etuoikeus myönnettiin. Toiset kävelivät peräkkäin pihalla. Toisia, arvattavasti vaarallisia vankeja varten oli laitos, jossa kukin sai kävellä yksin. Ympyränmuotoisen korkean aituuksen sisällä oli seitsemäntoista kävelypilttuuta. Keskipisteessä oli torni vartijaa varten, tornin ympärillä kapea käytävä ja siitä ovi kuhunkin pilttuuseen. Tornistaan vartija pitkällä kepillä sulki ja avasi kunkin pilttuun oven. Minut luettiin vaarallisimpien vankien joukkoon. Parina ensimäisenä päivänä ei annettu ollenkaan kävellä, ja sitten näissä kävelyputkissa. Korkeat seinät ympäröivät kutakin putkaa kaikilta puolilta. Mutta näkihän taivaan pilvineen ja hiukan puiden latvoja. Matkaa tuli pilttuun seinivieriä kävellen 25-27 askelta. Kun ahkeraan käveli koko ajan, voi matkaa tulla astutuksi, kierrokset sormilla lukien, kaksi kilometriä.

Kävelemästä tullessani huomasin, että kunkin kopin ovella seisoi vangin nimi, numero ja minkälaatuinen vanki kopin asukas oli. Minun koppini ovella seisoi laatalla: matkavanki numero se ja se, ja laatan toisella puolella nimi.

Suuresti vaikutti ajan rattoisampaan kulumiseen, että sai lukea. Niinkuin mainitsin, oli kussakin kopissa Uusi Testamentti, virsikirja ja vankien rukouskirja. Niitä luin ahkerasti. Uuden Testamentin ehdin lukea melkein läpi. Virsikirjaa luin myös säännöllisesti. Vankien rukouskirjan luin tarkoin ja oli se minusta kaikin puolin sopiva tarkoitukseensa. Kuulin perästäpäin neiti Mathilda Wredeltä, että siihen yleensä oltiin tyytymättömiä. Siinä muka liian räikeästi kuvattiin vankia suureksi syntiseksi ja rikolliseksi. Vangin rukouskirjassa ei mitenkään saanut viitata siihen että hän oli suurempi syntinen kuin muutkaan, eikä saanut olla erityisesti häntä varten sovitettuja rukouksia. Minä en tätä ymmärtänyt. Päinvastoin, jos koska, niin rukoillessaan kai vangin piti tunnustaa olevansa rikollinen ja syntinen. Sitäkin enemmän kun hän tämän rukouksensa suoritti koppinsa yksinäisyydessä, ilman sivullisia todistajia. — Muutakin luettavaa sain vankilan kirjastosta. Luin Vallacen kaksiosaisen ison teoksen Venäjästä, Lindaun "Från orienten" y.m. Lukuni järjestin määräajoiksi, milloin luin uskonnollisia kirjoja, milloin muuta. Luku sujui hyvin. Luin pöydän ääressä, luin seisaalta ikkunan ääressä, luin eri asennoissa sängyssä lamppu ja kirja jakkarallani. Sanomalehtiä ei annettu lukea, kuulin että jonkun aikakauskirjan olisi ehkä tirehtöörin erityisellä luvalla voinut saada, mutta en ehtinyt sitä hommata itselleni.

Välillä kävelin, yhdestä kopin nurkasta toiseen, kävelin pitkätkin matkat. Kun satuin saamaan kiinni jostakin hauskasta ajatuksesta, aloin sitä punoa ja kehittää, milloin pidin esitelmiä, milloin puheita monenlaisissa tilaisuuksissa, suunnittelin sanomalehtikirjoituksia tai muita sellaisia, keskustelin tuttavieni kanssa. Saattoi mieli kuohahtaa, tunnelma täyttää koko olemuksen, olo tuntua oikein hauskalta. Ja sitä myöten kun ajatukset juoksivat, sujui käyntikin. Välistä kävelin niin vinhaa vauhtia nurkasta nurkkaan että päätä pyrki huimasemaan. Välistä kun mielikuvituksessani pidin puhetta, isänmaallista puhetta jossain tilaisuudessa, jossa oli paljon kansaa koolla, ja tietysti saavutin suuren menestyksen ja sain yleisen innostuksen kohoamaan korkealle, saatoin äkkiä pysähtyä ja nauraa itselleni, nauraa ajatuksilleni ja hymyillä koko vankilassaololleni. Se minusta suorastaan tuntui tolkuttomalta.

Välistä taas pessimismi valtasi mieleni. Minä suorastaan antauduin sen valtaan, seisoskelin jossain nurkassa ja kävelin hiljalleen pää riipuksissa. Annoin kaiken käydä pahimmin päin. Suorastaan hekumoitsin pessimismissä. Tilannehan oli omituinen. Olin kaikin puolin terve, ruoka oli hyvä, erinomainenkin, paraita makeisia välipalaksi, vaatteet siistit ja puhtaat, kaikki ihmiset joiden kanssa jouduin tekemisiin ystävällisiä, ja myötätuntoa tiesin nauttivani laajalti ulkopuolella vankilan. Mutta samalla olin vanki, olin pantu viralta, tulevaisuuteni oli aivan epätietoinen. Näistä vastakkaisista vaikutteista kai johtui, että kun antautui synkkiin ajatuksiin, syntyi siitä merkillinen yli reunojen kuohuva surumielinen huumaus. Kaiken takana oli kumminkin yksi äärettömän kipeä kohta, ankaran vakava, toivottoman surullinen.

Tein muuten varsin merkillisiä huomioita mielialojen vaihtelusta vankilassa. Lienevätkö muut huomanneet samaa. Aamulla herättyä, mutta ennen ylösnousemista on mieli hilpeä ja rohkea. Heti ylösnoustua se painuu alas. Yleensä on mieliala aamupäivällä ja keskipäivällä raskas. Silloinhan toimintahalu on virkein, ja kun se ei saa tyydytystä, tulee mieli tyytymättömäksi ja suruiseksi. Illalla seuraa päivän sisäisiä taisteluita illan rauha. Se saattaa vallata mielen omituisen voimakkaasti, tyytyväisyys täyttää olemuksen vankilassakin.

Oikein iloitsin voimisteluohjeista, jotka olivat kopin seinällä ja mielessäni siunailin sitä joka oli keksinyt ne ja hommannut joka koppiin. Ne olivat erittäin hyvin kokoonpannut ja oli niissä sopivia neuvoja terveydenhoidon suhteen vankilassa. Koetin voimistella näiden ohjeiden mukaan määräaikoina. Pyrkihän se välistä unohtumaankin, mutta kun muistin, että vaimoni oli kehoittanut minua säännöllisesti voimistelemaan, koetin täyttää velvollisuuteni.

Vankila kuului olleen ylen määrin täynnä, jonka vuoksi moneen yhden hengen koppiin oli täytynyt panna kolme henkeä, samoin olivat yhteishuoneet täpö täynnä. Kahta henkeä ei koppiin panna, sillä kaksi kuuluu riitaantuvan, mutta jos on kolme, moudostuu riitaisuuksien sattuessa kahden puolue yhtä vastaan, ja äkäisinkin tulee siten kurissa pidetyksi. Jostakin läheisestä kopista, jossa varmaankin oli kolme asukasta, kuului joka ilta tahdikasta astuntaa ja komentosana "käännös". Siellä voimisteltiin.

Suuresti kaipasin vankilassa paperia ja kynää. Kirjoitettavaa olisi tietysti ollut vaikka mitä laatua. Kirjeitä sain kirjoittaa yhden. Lauantaina kävi vartija kopeissa kysymässä, kutka haluavat kirjoittaa kirjeitä. — Kelle kaikille tämä oikeus myönnettiin, ei ollut tiedossani. — Sunnuntai-aamuna tuotiin sitten pienenpuoleinen paperiarkki, kirjeenkuori, kynä ja mustetta. Maanantaina kirje haettiin. Kirjeet tietysti sensuroitiin, ennenkuin ne lähetettiin. Kuulin vankilan virkamiehiltä, että näiden kirjeiden lukeminen oli heidän ikävimpiä tehtäviään. Jokainen, jolle se oikeus myönnettiin, käytti tilaisuutta ja tahrusti paperiarkkinsa täyteen. Mutta moni kirje kuuluikin olleen enemmän aiottu sitä tarkastavaa vankilan virkamiestä varten, kuin kirjeen saajaa varten.

Kun vielä mainitsen, että sain kahdesti käydä oikein hyvässä, siistissä ammeessa, olen kertonut miten hyvää huolta minusta pidettiin.

Vanginvartijoista on vaan hyvää sanottavaa. Kaikki he tunnollisesti täyttivät tehtävänsä. Se jo tuntui erittäin miellyttävältä, että vartija aamulla ensi kertaa koppiin tullessaan ystävällisesti sanoi hyvää huomenta ja samoin illalla hyvää yötä. Minua on aina miellyttänyt tämä tapa, mutta ei se koskaan ole tuntunut niin suuriarvoiselta kuin vankilassa. Kaikki vartijat kohtelivat minua ystävällisesti, tekisipä mieli sanoa, melkein kunnioittavasti. Muudan vanhempi mies sanoi, että poikkeuslakia sovittamalla saisi melkein kenen tahansa panna vankeuteen. — Muudan vartija kertoi, että hänen nuoruutensa unelma oli ollut tulla kansakoulunopettajaksi. Vanginvartijan toimesta hän sanoi, että siinä harvoin tuntee työn iloa. Sama mies kerran lausui merkilliset sanat, kun oli puhetta vaikeista taloudellisista ajoista: "Tokkohan koskaan enää tulee pienille eläjille taloudellisessa suhteessa niin edulliset ajat kuin oli ennen sotaa". — Joku vartija pistäysi silloin tällöin koppiini puhelemaan, lausui arvelunsa päivän tapahtumista ja halusi kuulla mielipiteeni.

Kaikki vankilan virkamiehet osoittivat minulle suurta hyväntahtoisuutta ja ystävällisyyttä. Ensimäisenä päivänä vankilassa ollessani tuli vartija koppiini ja lausui lyhyen määräyksen "pastorin puheille". Minä arvelin, että se kai oli vankilan tapoja, että ensimäisenä päivänä viedään papin puheille saamaan häneltä sopivia neuvoja. Pastori Friman pyysi ystävällisesti sohvaan istumaan, muisteli minun kanssani yhteisiä nuoruuden muistoja, tarjosi luettavaa, oli kaikinpuolin herttaisen ystävällinen. Useimpina päivinä kävi hän sitten puheillani. — Vankilaan tullessani sattui minulla olemaan hartiassani pieni ajos. Tavallisissa oloissa en olisi siihen itse huomiota kiinnittänyt, vielä vähemmin kukaan muu. Nyt kävi vankilan lääkäri, professori Granberg, paljosta työstään huolimatta sitä huolellisesti hoitamassa, samalla ystävällisesti puhellen kanssani.

Vankilan tirehtööri Stråhlman osoitti minulle suurta ystävällisyyttä ja auliutta, antaen minun virkahuoneessaan tavata omaisiani ja tuttaviani. — Kaikkia vankilan virkamiehiä ja vartijoita kohtaan tulen pitkin ikääni tuntemaan suurta kiitollisuutta.

Kun minut tuotiin vankilaan, oli määrätty, että minua oli pidettävä mahdollisimman eristettynä. Sen vuoksi ei ensi päivänä edes päästetty kävelemään. Pastori yksin uskalsi osoittaa minulle ystävällisyyttä. Kun minun omaiseni halusivat tavata minua, ei kuvernöörikään katsonut voivansa antaa lupaa siihen. Hän kysyi sitä kenraalikuvernööriltä. Kenraalikuvernööri antoi suostumuksensa. Ja nyt ei ollut mitään estettä. Jokapäivä kävi minua joku tapaamassa, välistä kaksikin yhtä aikaa. Kun vaimoni näitä käyntejä varten kävi kuvernöörin luona, jutteli tämä hänen kanssaan tuntikaupalla kaikenlaista. Liekö hänellä ollut tarkoituksena urkkia häneltä jotain. Joka tapauksessa ei hän kaikessa, mitä hän silloin puhui, pysynyt totuudessa.

Vaimoni ja sisareni kävivät useampia kertoja, mutta kävi siellä muutamia muitakin. Eräs minun vanhoja toveriani sai tulla muka keskustelemaan minun talouteni hoidosta. Hyväksi onneksi ne olivat selvillä, eikä meillä niistä mitään puhetta ollutkaan. Kun eräs toinen pyysi kuvernööriltä lupaa tulla, kysyi kuvernööri mitä asiaa hänellä oli. Ei mitään, vastasi hän totuuden mukaisesti, muuten vaan tervehtimään. — Noh, sehän ei käynyt päinsä, mutta kuvernööri itse keksi keinon. Voittehan mennä kysymään minne hän haluaa Venäjällä asettua asumaan. — Ystäväni tuli ja me juttelimme puolituntisen hauskasti ja rattoisasti.

Nämä käynnit tapahtuivat kaikki tirehtöörin läsnäollessa hänen virkahuoneessaan. Tietysti ne olivat kaikki vankilan sääntöjen mukaisia.

Kun minut vangittiin, oli minulle sanottu, että minut vietäisiin jonnekin kauvemmas Venäjälle ja sinnehän oli jo viety useita suomalaisia. Luulin senvuoksi, etten Viipurissa tulisi viipymään ollenkaan. En tiedä varmaan, mitä varten minua Viipurissa pidettiin. Luultavasti paperien kuntoon saattamista varten. Karkoitukselle annettiin se luonne, että se muka tapahtui Venäjän sotaväen silloisen ylipäällikön, kenraali Ruskiin tahdosta. Mutta oli kai hänellä muutakin ajateltavaa kuin kuunnella jokaisen urkkijan valheita. Olen varma siitä, että se oli kenraalikuvernööri Seyn, joka aivan omasta puolestaan ajoi tätä asiata.

Eräänä päivänä minut taas kutsuttiin tirehtöörin virkahuoneeseen. Siellä eräs herra Strandman luki minulle kenraalikuvernöörin allekirjoittaman kirjeen, jossa minut tuomitaan sota-ajaksi karkoitettavaksi Venäjän sisäkuvernementteihin, sekä kadottamaan virkani. Sitten hän toivotti minulle hyvää matkaa ja että minä kaikessa rauhassa saisin viettää aikani jossakin mukavassa Etelä-Venäjän kylpypaikassa. Hän oli kaikin puolin ystävällinen ja kohtelias. Myös kysyi hän minä päivänä haluaisin lähteä. Ja lähtöpäiväksi sovittiin torstai, 7 p. jouluk. 1916.

Sitä ennen oli minulta kysytty, mihin haluaisin asettua. Olin valinnut Kostroman kaupungin, koska siellä oli entisestään joitakuita karkotettuja suomalaisia, jotka olivat minulle hyviä tuttuja jo vanhoilta ajoilta.

Tavallisesti suomalaiset Venäjälle lähetettävät vangit viedään vain Rajajoelle suomalaisten vartijain saattamina. Siellä venäläiset vartijat ottavat ne vastaan. Tätä venäläisten vartijain kuljetusta pelkäsin, olin siitä siksi paljon kuullut puhuttavan. Hyväntahtoisesti tirehtööri Stråhlman saikin sen niin järjestetyksi — tai kenen ansio se lie ollut — että suomalaiset vartijat veisivät minut Pietariin saakka. Minulla näet oli se käsitys, että sieltä saisin vapaasti matkustaa määräpaikkaani Kostromahan. Tarjouduinpa itse kustantamaan suomalaisen vartijan perille asti.

Torstai-aamuna 7 p:nä joulukuuta sitten läksinkin matkalle, kolmen miehen viemänä Pietariin. Ensin kumminkin olin saanut rahani, lompakkoni, veitseni, kynäni ja mitä vähäistä sattui taskuissani olemaan, vieläpä tuon sembramännyn siemenenkin takaisin.

Olin siis ollut yksitoista päivää Viipurin lääninvankilassa. Siellä olo oli ollut niin hyvä kuin se suinkin saattoi olla. Tuntuihan se usein pitkältä, vaikka se muistellessa on lyhyt. Vankilassa olo on kuin ihmisen elämästä pois pudonnut aika.

PIETARIN PERESILNAJA-VANKILASSA

Kun tulimme Viipurin asemalle, vietiin minut asemalla olevaan pieneen poliisiputkaan säilytettäväksi. Sitten sain kumminkin siirtyä toisen luokan odotussaliin. Siellä oli joitakuita sukulaisia minulle jäähyväisiä sanomassa. Sisareni olivat pakanneet tavarani kahteen kapsäkkiin edellisenä päivänä. Sain itse ostaa itselleni piletin. Sattui niin omituisesti, että samassa junassa kuin minä, matkustivat Pietariin kenraalikuvernööri Seyn ja kuvernööri Pfaler, minun molemmat ystäväni.

Pietarin asemalla oli vaimoni minua vastassa. Hän oli jo ostanut minulle ja itselleen — hän näet aikoi tulla saattamaan minua perille asti — ja kahdelle saattajalle piletit Kostromahan. Luulimme jo sinä iltana pääsevämme matkaa sinne jatkamaan.

Asemalta ajoimme kuvernöörin virastoon, koska minut oli Suomesta sinne passitettu. Mutta siellä emme saaneet mitään aikaan. Meidät lähetettiin toiseen virastoon inspektsija tjurmu-nimiseen. Se virasto kai sijoitti vankeja eri vankiloihin ja toimitti vankien kuljetuksen. Virasto oli majoitettu entiseen yksityisasuntoon. Se oli virastoksi ahdas ja epämukava, pienistä huoneista muodostettu. Täällä jo tein huomion, jonka myöhemmin totesin kaikissa Venäjän virastoissa. Siellä oli sodan vuoksi suuri määrä naisia ja vähän miehiä. Puolen päivää vietimme siinä virastossa, eteisessä, yhtä mittaa hyppäsivät naiset telefoonissa tuttavainsa kanssa pakinoimassa. Täällä virastossa huomattiin, että minun passini oli epäselvä. Siinä mainittiin kaksi eri pykälää, joiden mukaan minut oli karkotettava, muistaakseni ne olivat 16:s ja 19;s pykälä. Ne pykälät eivät käy yhteen. Toisen mukaan olin minä oikeutettu itse valitsemaan itselleni vapaasti olinpaikan Sisä-Venäjällä, toisen mukaan minut karkotettiin vähintäin Irkutskiin. Kun ensi kerran kuulin sen mahdollisuuden, että minun olisi mentävä Irkutskiin, teki se minuun kovin kolkon vaikutuksen.

Viraston virkamiehet kyllä olivat ystävällisiä, he selittivät että he eivät voi muuta kuin noudattaa määräyksiään. "Syy on teidän omien virkamiehienne", sanoivat he. "Miksi he sotkevat asioita." Olivat valmiit myöntämään aikaa asiain selvittelemiselle. Omasta puolestani olen tullut siihen käsitykseen, että ei siinä mitään erehdystä tapahtunut, vaan oli se tahallaan niin järjestetty. Kuvernööri Pfaler oli kyllä vaimolleni vakuuttanut, että passitukseni oli mainion hyvä ja että minä sain vapaasti mennä mihin tahdoin. Olen kuitenkin taipuvainen luulemaan, että hän silloin puhui vasten parempaa tietoaan. Vaimoni oli hankkinut silloisen asianajajan tuomari Hackzellin meitä avustamaan. Hän puhui virkamiesten kanssa, hän telefoneerasi Pietarin kuvernöörille, passitoimiston päällikölle parooni Bruunille. Selvyyttä vaan ei tullut. Kumminkin suostuttiin siihen, että koetetaan saada asia selvitetyksi. Mutta siksi aikaa oli minut pantava vankilaan talteen.

Tavarani oli tuotu viraston eteiseen. Niillä oli ollut pieni seikkailu, jota en malta olla tässä mainitsematta. Olin ottanut muutamia kirjoja mukaani. Muut olivat uusia tai muuten uuden veroisia, mutta Kalevala ja Kanteletar olivat vanhoja, jotka otin mukaani, voidakseni Venäjällä valmistella erästä suunnittelemaani kansanrunoustutkimusta. Muut kirjat pääsivät tullitarkastuksessa ilman muuta läpi, mutta Kalevala ja Kanteletar tarttuivat kiinni. Ei suinkaan vaarallisen sisällyksensä vuoksi, sitä eivät tunteneet tulliviranomaiset, eivätkä luultavasti minun saattajanikaan. Kirjoihin oli tehty kaikenlaisia muistiinpanoja lyijykynällä: mihin saakka olimme aina lukukauden kuluessa ehtineet, sanaselityksiä, kansatieteellisiä tietoja. Vielä oli kirjojen välissä paperiliuskoja, joihin oli merkitty oppilaiden istumajärjestyksiä. Nämä ne olivat vaarallisia. Pitkän aikaa niistä riideltyään olivat minua saattamassa olevat suomalaiset poliisit saaneet ne pelastetuiksi.

Inspektsija tjurmun eteisessä pengottuani tavaroistani tyynyn ja ison vaipan, sanoin vaimolleni jäähyväiset. Ja niin läksivät saattajani viemään minua Pietarin siirtovankilaan, Peresilnajaan, jo kolmanteen vankilaan.

Matka oli pitkä kautta Pietarin. Illan suussa tulin perille suureen laajaan rakennusryhmään. Oli kuviteltu, että kun tulen perille, on asia sillä aikaa selvinnyt, ja minä saan ilman muuta palata takaisin. Mutta eihän se ollut selvinnyt, eikä se selvinnyt kohtakaan. Vaimoni kävi Viipurissa eri henkilöiden luona, sisareni kenraalikuvernöörin luona, parooni Bruun ja valtioneuvos Tavaststjerna puuhasivat Pietarissa loppumattomasti, mutta ei mikään auttanut. Irkutsk jäi loppumääräksi. Sanottiin että kenraali Ruskii muka sen tahtoi niin. Minä kumminkin elin viimeiseen saakka siinä toivossa, että pääsisin Kostromahan.

Kun minä tulin vankilaan, otettiin siellä paraillaan vastaan jos minkälaisia roistoja. Niiltä leikattiin tukkaa, merkittiin tunnusmerkit, otettiin peukalomerkit. Arvelin että olenpa nyt kirjavaan seuraan joutunut. Minulta ei kumminkaan peukalomerkkiä otettu eikä tukkaa leikattu. Pituus vaan mitattiin, silmäin, tukan ja parran väri merkittiin, kasvot puhtaat, nenä suora pantiin. Nämä tunnusmerkit sitten kulkivat papereissani koko Venäjällä olo-aikani. Sitten otettiin rahat ja kello pois. Riisuttiin kaikki vaatteet, tutkittiin kengät, sukat. Lopuksi sain pitää kaikki vaatteeni, sormuksen ja lyijykynän sekä tyynyn ja peitteen, joista minulla oli suuri hyöty ja mukavuus. Siinä tutkittaessa eräs mies, jota juuri puettiin vangin vaatteisiin, puhutteli minua ensin saksaksi sitten suomeksi. Kysyi: täällä Pietarissako teidät otettiin kiinni. Omasta kohdastaan hän sanoi: "olen suomalainen, sain kymmenen vuotta pakkotyötä". Se oli nuori, kaunis, vilkas-eleinen mies. — Kun kaikki muodollisuudet oli suoritettu, vietiin minut koppiini.

Tämä vankila oli siirtovankila. Siinä pidettiin, sen mukaan kuin tulin tietämään kaikenlaiset tuomitut siksi kun ne lähetettiin määräpaikkoihinsa. Siellä oli lyhemmäksi aikaa tuomituita ja sinne tuotiin poliisiasemilta joka aamu vuorokauden saalis. Luullakseni oli siellä myös jonkun verran poliittisia vankeja. Kysyin kerran vartijaltani paljonko talossa oli väkeä. Hän sanoi olevan toista tuhatta.

Koppi, jonka sain asuttavakseni, oli varmaan paraimpia mitä koko vankilassa oli. Niitä oli seitsemän samanlaista yhdessä rivissä. Se oli siisti, seinillä vain pari pientä kirjoitusta, tasaisen lämmin — keskuslämmityslaitos. Ja mikä varmaan oli harvinaista, sen mukaan kuin olen kuullut muista Venäjän vankiloista, syöpäläisiä ei ollut ollenkaan. Se oli vähän kapeampi ja lyhempi kuin Viipurin läänin vankilassa, kuusi askelta pitkä. Katto oli taidokkaasti monitaitteinen, minulla oli aika lailla ajan viihdykettä tutkia sitä ja miettiä, miten se oli muovailtu ja monesta pinnasta se oli kokoonpantu. Oikein johtuivat mieleeni sitä katsellessa professori Tikkasen luennot ylioppilasajoiltani. Sänky seinässä kiinni, pöytä, jakkara, hyllyt, ämpäri laatikkoineen, vaskinen taasa — tshaska, vaskinen iso tuoppi — krushka, pieni vaskinen muki — tsharka, puulusikka ja jumalankuva nurkassa, siinä kopin koko sisustus. Mitään kirjoja ei ollut.

Ensimäinen vaikutus tietysti oli hyvin masentava. Sinä päivänä kun Viipurista läksin, en Pietariin mennessä rautatiellä muuta syönyt kuin pari piparkakkua ja pari suklaatimakeista. Arvelin, että syönpä sitten, kun Pietarista pääsen lähtemään. Mutta muuta tilaisuutta ei tullutkaan syömiseen. Toisena päivänä en vielä syönyt juuri mitään, vasta kolmantena päivänä rupesin syömään. Ensimäisenä yönä makasin kaikki vaatteet päällä, toisena koetin pitää turkkia peitteenäni ja vähän riisuutua, mutta siten oli taas liian kuuma. Vasta neljänneksi yöksi tutkin sänkyvaatteita ja huomasin ne puhtaiksi, vaikka olivat sitä venäläisten suosimaa likaisen näköistä väriä, peite ruskeanharmaata sarkaa ja lakana harmahtavaa palttinaa. Täytyi ottaa elämä semmoisena kuin se oli, kiitin onneani, että minulla oli oma tyyny ja vaippa mukana ja vankilan alapäällikköä, että sain ne pitää. Vaippani oli leveä, joten pidin sitä sekä lakanana että peitteenä, vankilan peitteen panin sen päälle. Siten maaten uskalsin riisuutuakin.

Päiväjärjestys vankilassa oli seuraava. Aamulla aikaisin, luultavasti kello 6, kuului komennushuuto, silloin piti nousta ylös, pukeutua ja nostaa sänky pystyyn ja painaa se seinää vastaan, jolloin se napsahti lukkoon. Kohta sen jälkeen tuli tarkastus. Kuului huuto, sitten tuli tarkastaja. Se oli vankilan alapäällikkö, pomoshnii natshalnik, nimeltään Tshihatshoff. Edellä kulki vartija, joka tempasi jokaisen kopin oven auki, sitten tuli päällikkö, täydessä univormussa, kunniamerkit rinnassa, vinhaa vauhtia kulki hän tervehtien ohi, hänen perässään tuleva vartija paiskasi ovet kiinni. Meidän vankien oli seistävä smirnaassa keskellä koppia.

Kohta sen jälkeen kuului käytävästä huuto kipjätok. Ovessa oleva luukku avattiin ja siihen tuotiin kiehuvaa vettä, jota kaadettiin suurempi vaskinen tuoppi täyteen. Kohta sen jälkeen toi samainen nuori vanki, joka oli tuonut kuumaa vettä, koko päivän annoksen leipää. Se jolla oli laittoi itselleen teetä ja söi eväitään sen kanssa. Mutta se jolla ei muuta ollut söi silkkaa leipää ja joi kuumaa vettä päälle.

Muuta vettä ei annettu kuin tätä kuumaa. Alussa se tuntui vähän oudolta. Mutta pian huomasi, että se oli viisas järjestys. Kun kaiken veden sai kiehuvana, tiesi, että se oli puhdasta. Ei tarvinnut pelätä sitä käyttäessään. Tällä kuumalla vedellä peseydyttiin ja sitä juotiin janoon. Jollei halunnut juoda sitä kuumana, niin jäähtyihän se ajallaan.

Joku aika kipjätokin jälkeen tuli aamusiistiminen. Vartija avasi oven, ja jollei sänky ollut seinään kiinnitetty, sai nuhteita. Sillä jo aikaisin aamulla oli käytävässä kuulunut vartijan huuto "kravattii". Sai käydä tyhjentämässä ämpärinsä kellarikerroksessa. Minua huvitti venäläisten taito ja halu käyttää vähennysnimityksiä. Ämpärin venäjänkielisestä nimestä, vedro, muodosti vartija jos minkälaisia diminutiiveja vedrushka, vedorka, mokomastakin esineestä. Sitten oli huone lakaistava varsiharjalla. Rikat jätettiin oven eteen, josta samainen vankipoika ne korjasi pois. Aluksi en viitsinyt sitä tehdä kunnolleen, mutta pian miellyin lakaisemiseen, olihan se käytännöllistä hommaa, tuotti vähän vaihtelua. Kun kerran vartijani sattui olemaan oikein hyvällä tuulella ja minun kävelyvuoroni sattui tavallista aikaisemmin, antoi hän siistitä huoneeni minun poissaollessani, tyytyväisenä selitti hän sitten, että kaikki oli valmiina, kun minä tulin takaisin. En kuitenkaan ollut siitä mielissäni, menihän minulta hukkaan se huvi. Nuo ämpärin tyhjennysretket tuottivat sen hauskuuden, että silloin olin tilaisuudessa vilkaisemaan naapurikoppeihin. Sillä kaikki ovet olivat silloin auki ja kaikki naapurini olivat samoissa siistiämishommissa. Eihän siinä ehtinyt paljon kerrallaan nähdä. Mutta yhdistämällä pikku piirteitä yhteen sai kuitenkin jonkunlaisen kuvan heistä.

Tavallisesti jo ennen aamutarkastusta, välistä sen jälkeen, oli aamuhartaus. Kuului vartijan huuto "na malitvuu". Jostakin läheisestä yhteishuoneesta kuului yleistä liikehtimistä, varmaan kaikki nousivat vuoteiltaan lattialle seisomaan. Sitten kuului voimakasta messuamista. En koskaan päässyt selville vangitko lauloivat läheisissä yhteishuoneissa, vaiko vartijat jossain käytävässä, vai kävikö siellä varsinaisia kirkkolaulajia. Äänet olivat hyviä, sekä korkeat äänet että etenkin matalat. Kuului oikein mahtavalta kun jyrisevä basso lopuksi kajahutti voimakkaasti ja paukkavan matalasti "herra armahda meitä". Mielelläni aina messua kuuntelin, mieluummin kumminkin olisin rukouksen sanat ymmärtänyt. Meidän läheisyydestä siirtyivät rukouksen pitäjät jonnekin muuanne. Vielä moneen kertaan kuului messu, milloin meidän yläpuoleltamme, milloin jostain epämääräisestä etäisyydestä.

Tämän yhteydessä mainittakoon eräs seikka. Venäjällä on vankikopin nurkassa jumalankuva, meillä Suomessa vankilan pöydällä muutamia uskonnollisia kirjoja. Katolisissa maissahan kukin toimittaa jumalanpalveluksensa itse. Meillä me menemme kirkkoon kuulemaan ja saamaan. Voi kummallakin olla puolensa. Mutta tässä erikoisessa tapauksessa on minusta meidän menettelytapamme paljon parempi. Ehkäpä ei ole sitä sisäistä voimaa, mielentilaa, henkistä sisällystä, että kykenisi antautumaan hartauteensa, toimittamaan jumalanpalvelusta, josta saisi herätystä ja lohdutusta. Nurkassa oleva jumalankuva tuskin riittää herättäjäksi. Meillä ovat Uusi Testamentti, rukouskirja ja virsikirja herättäjiä, lohduttajia, ne tuovat vankiparalle viestin, ne tarjoavat hänelle runsaita vaikutelmia, ne antavat tilaisuutta syventymiseen, tutkimiseen ja mietiskelyyn.

Välistä aikaisemmin, välistä myöhemmin vietiin kävelemään "na ulitsu". Se oli päivän tapahtuma, päivän hauskuus. Hyvä se oli kaikin puolin. Minua käytettiin kahdessa paikassa kävelemässä, luultavasti sen mukaan mikä paikka sattui olemaan vapaana. Kävelypaikat olivat kyllä korkeiden seinien ja laipioiden välissä, pihan reunassa. Mutta ne olivat tilavia, ja paikka oli tehty niin hauskaksi kuin mahdollista. Kävelytieltä oli aamulla jo lumi lakaistu pois ja se oli hiekoitettu. Käyelypaikka oli matalalla aidalla ympäröity, jonka ulkopuolella oli pensaita. Kävelytien keskellä oli samanlaisella matalalla aidalla ympäröity nurmikko. Siinä oli muutama omenapuu, pari ruusupensasta ja kukkia. Kukat olivat nyt jo lakastuneita, mutta näki, että ne olivat olleet orvokkeja ja leukoijia. Aituuksen ympärillä oli ollut suuria auringonruusuja. Pari istumapenkkiä oli siinä myös. Tie oli 75-77 askelta pitkä, laskin sen uudestaan ja uudestaan. Mielihyvällä vieläkin tätä kävelypaikkaa muistelen.

Kävelyä kesti noin 20-30 minuuttia. Virkistyneellä mielellä sieltä palasi. Sitten alkoi odotella päivällistä. Sama poika toi sen luukulle. Sitä oli keittoa maljassa ja lautasella puuroa. Keitto oli tavallisesti kaalikeittoa, pari kertaa kalakeittoa, pari kertaa peruna- ja lihakeittoa, joskus muuta lihakeittoa. Keitto oli yleensä hyvää. Samoin oli musta leipä aina hyvää. Kun minulla myöhemmin oli omaa voita ja juustoa panna leivän päälle, maistui se aivan mainiolta keiton kanssa. Puuro, krutaja kasha oli luultavasti venäläisestä hyvinkin hyvää, vaikka se ei minua miellyttänyt kun siinä oli öljyä, jätin sen säännöllisesti syömättä, mikä palvelijavankia aluksi suuresti hämmästytti.

Joku aika syönnin jälkeen annettiin sängyt alas. Se tapahtui siten, että luukusta pistettiin sisään avain jolla sai sängyn seinästä irti. Sai ruveta päivällislevolle. Mutta ei kauvan kestänyt ennenkuin taas kuului ulkoa huuto "kravattii", joka tarkoitti että sängyt oli pantava seinään lukkoon. Samoihin aikoihin tuotiin toinen kerta kuumaa vettä. Se jolla oli, joi teetä. Sitten seurasi pitkä iltapäivä ja ilta. Illalla näkyivät jakavan jotain vellin tapaista. En sitä huolinut, se ei soveltunut minun maulleni. Sitten oli vielä iltatarkastus ja iltamessu ja vasta sen jälkeen jotenkin myöhään annettiin sängyt alas. Iltahämärissä oli sytytetty sähkölamppu. Se paloi aamuhämäriin saakka, sen kirkas valo pyrki vähän häiritsemään yöunta. Useimpina öinä kävi joku luukusta katsomassa, onko mies paikoillaan.

Vartijoista en voi muuta sanoa kuin hyvää. Lähinnä minua hoiti kaksi vartijaa vuorotellen. Kumpikin oli kerrallaan 36 tuntia toimessa. He olivat tunnollisia tehtävissään, mutta ystävällisiä. Alempaan kansaan kuuluvilla venäläisillä, ja eikö liene samoin ylempiinkin kerroksiin kuuluvilla, on tapana helposti ruveta huutamaan. Tuon tuostakin kuului käytävästä huutoa. Kerrankin vanhempi vartija pauhasi naapurivangille, huusi niin että. Minä jo arvelin, että mitä siellä lienee tapahtunut. Mutta pari minuuttia vaiti oltuaan puhui hän taas hiljaa, ystävällisesti ja naurahtaen. Suomalainen olisi tarvinnut ainakin päivän lauhtuakseen semmoisen huudon jälkeen. Kolmas vartija vei kävelemään, hän oli vanha mies, kuiva ja äreä. Hän vaati, että sisääntullessa hattu oli otettava päästä jo ulko-ovella. Kun minä kumartaen tervehdin käytävässä olevaa päällikköä, piti hän sitä sopimattomana ja ärjäsi "smirnaa". Sitten oli staarosti, hän teki kaikin puolin hyväntahtoisen vaikutuksen. Vielä oli saunottajat, vehnäleiväntuojat, svidaaniaan viejät, mitä kaikkia heitä liekin ollut. En kestään voi sanoa muuta kuin hyvää, kaikki he koettivat paraansa mukaan täyttää velvollisuutensa. Eikä kukaan minua kohdellut muuten kuin ystävällisesti ja hienotunteisesti. Vankilan alipäällikkö oli ystävällinen ja hyväntahtoinen ja koetti järjestää minun elämäni paraimman mukaan, puhuipa hän saksaakin kun ei muu auttanut. Vankilan ylipäällikkö Arktjejeff, kuului olevan tunnettu häjyydestään ja ankaruudestaan, mutta en minä hänenkään suhteensa mitään pahaa kokenut. Kerran kävi hän minun koppiani tarkastamassa; ei hän mitään muistuttanut, mutta ei hänellä muistuttamisen syytä ollutkaan. Koppia oli erityisesti puhdistettu. Minulle oli annettu pyyhinliina ja sillä minä jakkaralla seisten pyyhin ikkunaa. Kun vartijasta ikkuna oli hyvä, vaati hän pyyhinliinaa pois: "harashoo, otshen harashoo". Minä vaan pyyhin ja kun en hänen puhettaan ymmärtänyt, selitteli hän että rievun oli mentävä "damoi". Mutta minä kun olin kerran ikkunan puhdistusintoon päässyt, en siihen tyytynyt, vaan kiillotin vielä ikkunaa nenäliinallani. Lattiaa puhdisti vankipoika, siten että hän riisui toisesta jalastaan kengän, pani jalkansa jonkunlaiseen harjaan, jossa oli jotain saippuan tapaista, ja sitten hyppi ja tanssi huoneessani.

Vankeja sanottiin olevan toista tuhatta. Näin niistä tietysti vain pienen osan. Siihen korridooriin, jota myöten vietiin kävelemään, näkyi kolme suurta yhteissalia. Suuret melkein kattoon saakka ulottuvat rautaristikko-portit erottivat ne käytävästä. Kuhunkin saliin mahtui monta kymmentä henkeä. Pitkin seiniä oli makuulavoja, jotka laskettiin alas siten että lyhyt sivu oli seinässä kiinni. Siten niitä mahtui paljon enemmän. Melkein aina näin vankien makaavan vuoteillaan, päivät umpeensa. Keskellä huonetta oli suuret pöydät.

Muutamina päivinä kävelemässä ollessani näin poliisin tuovan päivän saaliin. Siinä oli harmaahapsisista vanhuksista pieniin poikiin saakka. Luultavasti olivat enimmät heistä varkaita.

Kerran näin kuljetettavan parisenkymmentä nuorta poikaa, samankokoisia, samanikäisiä, kauniita, pyöreäposkisia, ehkä noin 18-20 vuotisia. Lienevätkö olleet sellaisia, jotka olivat kieltäytyneet sotaan menemästä.

Nikolain päivänä näin kirkkoon vietävän monta kymmentä nuorta pulskaa miestä, kaikki raudoissa. Luulen niitten olleen kieltäytyneitä. Svidaaniaa odotellessa ne näyttivät huolettomilta ja iloisilta, antoivat kättä toisilleen.

Eräänä iltana kuului hyvin levottomalta, juostiin ja meluttiin. Iltatarkastusta ei pidetty ollenkaan, ja sängyt annettiin alas tavallista myöhemmin. Vanha vartija harppasi tuontuostakin naapurikopin luukulle, jotain kertomaan ja samaa kyytiä pois. Seuraavana aamuna sain kuulla, että edellisenä iltana oli viety paljon miehiä rintamalle. Ehkä ne olivat juuri nuo raudoissa olevat nuoret miehet.

Raudoissa oli useita. Sain sen käsityksen, että ne joilla oli jalkaraudat, olivat kiinniotettaessa yrittäneet paeta. Ne joilla oli käsiraudat, olivat tehneet vastarintaa. Monella koppivangillakin oli raudat. Jotkut heistä olivat saaneet hankituksi lampaannahkakaistaleen nilkkojen ympärille, etteivät raudat pääsisi ihoa rikkomaan. Kuulin kerran eräästä kopista illalla huutoa ja valitusta ja kun vartija viimein kysyi mikä hätänä, valitteli raudoissa oleva vanki inhon ja tuskan täyttämällä äänellä: "russakka juoksee pitkin minun ruumistani". Välistä kuulin koppiini pitkät ajat yhtämittaista rautojen helinää. En tiennyt, mitä tapahtui, kuulin vain kilinän, mutta kamala on se soitto, ja mitä kauvemmin sitä kuulee, sitä raskaammaksi se mielen painaa.

Erittäin surulliselta tuntui nähdä vankien joukossa niin paljon poikia, pieniäkin poikia. "Nuoria varkaita", sanottiin minulle. Oli kumminkin miellyttävää, että heitä näin kuljettavan vartijan, josta olin saanut edullisen vaikutuksen. Tuli tietooni, että voin tilata ruokavaroja omaan laskuuni. Koetteeksi kirjoitin sitä varten annetulle paperipalaselle: valkosta leipää, munia ja sokeria. Seuraavana päivänä tulikin koppini luukulle mustapartainen vilkas mies ja toi valkoista leipää. "Sokeria ei ole koko Pietarissa", sanoi hän, "eikä muniakaan satu olemaan. Mutta ettekö halua tupakkaa", sanoi hän hyvin ystävällisesti ja hilpeästi. Samainen mies näkyi pikku poikia ohjailevan.

Minun koppini oli numero kuusi. Viimeisessä, seitsemässä, oli ensin nuori mies. Näin hänet aamuaskareissa ollessani. En häntä koskaan puhutellut, mutta erittäin sievästi ja herttaisesti hän minua aina tervehti. Hän oli kaunis, kookas mies, hieno-, jalopiirteinen. Teki sivistyneen vaikutuksen. Hänellä oli niinkuin minullakin omat vaatteet. Mutta hän oli varannut itselleen hyvin sopivat vaatteet vankilaoloa varten, paksun neulotun villapuseron ja pitkän villaisen kaulavaatteen. Kun svidaaniassa käydessäni, olin saanut kuulla, että minut lähetettäisiin Siperiaan, tunsin itseni koppiin tullessani kovin masentuneeksi ja antauduin suruni valtaan. Ovi oli vielä auki käytävään ja vartija seisoi ovella. Nähtävästi muutkin vangit tiesivät, että minut vietäisiin jonnekin kauas ja että minua oli käytetty sanomassa jäähyväisiä vaimolleni. Silloin juuri naapuri kulki oveni ohi. Hän ei voinut puhutella minua. Mutta hän pysähtyi hetkeksi vartijan selän takana, oikasi itsensä suoraksi, kohosi vähän varpailleen, kohotti kulmakarvojaan, aukaisi silmänsä oikein suuriksi ja loi minuun yhden ainoan pitkän katseen, Hänellä oli suuret kauniit tummat silmät. Siihen katseeseen pani hän mahdollisimman paljon myötätuntoa, rohkaisua, lohdutusta, osanottoa, kaikkea hyvää, mitä ihminen voi toiselle toivottaa. Lienenkö koskaan nähnyt niin kaunista, niin paljon sisältävää katsetta.

Mutta muutamien päivien perästä hän katosi. Sijaan tuotiin toinen nuori mies. Kohta sen jälkeen vietiin meidät yhdessä kävelemään. Minä olin kuullut Krestiistä kerrottavan, että oli ankarasti kielletty kävelemässä ollessa puhuttelemasta toisia. Minä sen vuoksi kiiruhdin nopeasti hänen ohitseen, enkä vastannut hänen puhutteluunsa. Ja kun hän kävelyradan toisessa päässä kääntyi tullakseen minun luokseni, käännyin minäkin. Silloin hän jo valitti surullisella äänellä tornissaan meitä vartioivalle vartijalle, että tuo herra minua karttaa. Vartija rupesi nauramaan ja neuvoi minua, että kun on yhtaikaa pantu kävelemään, niin pitää myös rinnakkain kävellä. Ja niin me sitten teimmekin.

Hän oli nuori mies, virkailija jossakin mekaanisessa tehtaassa, joka valmisti sotatarpeita. Sen vuoksi hän oli myöskin sotapalveluksesta vapaa. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi, en oikein käsittänyt häntä, oliko se lahjojen antamisen vai lahjojen ottamisen vuoksi kun hänet oli tuomittu. Juuri teossa oli hänet yllätetty. Kuudeksitoista päiväksi arestiin oli tuomittu. Ensin oli virunut muutaman päivän yhteiskopissa, varkaitten kanssa. Siellä oli ollut hyvin paha olla. Oli rokotettu.

Sen jälkeen kävelimme joka päivä yhdessä. Hän oli ollut ylioppilas. Saksaa olisimme molemmat osanneet puhua, mutta emme uskaltaneet. Ranskaa osasi hän hiukan ja puhuimme sitä. Satuin sitten kysymään oliko hän lukenut latinaa. Sitä olikin hän lukenut. Yritimme puhua latinaa. Ensi päivänä se sujui huonosti. Mutta toisena päivänä se luonnistui jo paljoa paremmin. Huomasimme, että molemmat olimme siihen itseksemme valmistautuneet. Käytimme sitten latinaa koko ajan apunamme. Etenkin siten, että kun minä en jotain yksityistä sanaa osannut venäjäksi sanoa, sanoin sen latinaksi, ja kun minä en hänen puhettaan ymmärtänyt, sanoi hän sen kohdan latinaksi. Hän oli lukenut koulussa latinaa aika lailla: Caesaria, Vergiliusta, Ciceroa, Ovidiusta, Liviusta ja Horatiusta, eli Goratiusta niinkuin hän lausui, joskus muistelimme minkä osasimme vielä ulkoa näistä kirjailijoista. Kun minä kerran luin Aeneidia, kuunteli hän jonkun matkaa, mutta sanoi sitten: "ei, nyt se menee kokonaan hullusti, ei se ole grasilis, gratsilis se on" y.m.s. He näet ääntävät latinaa toisin kuin me, oman kielensä mukaisesti.

Joskus kun ei muu auttanut puhuimme saksaa. Hänellä oli tapana astua kädet toistensa päällä riipuksissa edessä. Mutta kerran pakkaspäivänä astui hän kädet selän takana ja turkki auki. Kun minä kysyin miksi hän niin tekee, vastasi hän: "alle Knöpfe sind zerrissen".

Olin lukenut venäjää koulun alemmilla luokilla, ylemmillä luin, viisaastiko vai tyhmästi en osaa sanoa, kreikkaa. Meidän opettajamme lehtori Palander oli luettanut ulkoa muutamia runoja. Kerran hämmästytin kävelytoveriani laususkelemalla venäjänkielisiä runoja.

Kysyin toveriltani mitä hän kopissaan tekee. Lukeeko? — Ei ole mitä lukea. — Kirjoittaako? — Ei ole mihin kirjoittaa. No mitä sitten? — "Ja duumaju." — Mitä hän duumaitsee? — "Ja duumaju moi gorkii duumii." — Ajattelen omia katkeria ajatuksiani. Hän oli 28-30 vuotias, en muista tarkkaan. Vanhempia ei hänellä ollut, veli vaan. Kesän hän vietti, milloin sattui vapautta saamaan lähellä Pultavaa, Jekaterinoslavissa. Siellä on paljon hedelmiä, ja erinomaisia melooneja. Oo! minkälaisia melooneja, maukkaita, aromaattisia.

Se oli ikävintä vankilassa, ettei saanut — govorit — puhella. Tosi venäläinen piirre! Tupakan nälkä oli myös suuri. Vaikka olin sanonut, etten tupakoi, toimitti hän kerran siistiäjä-vankia myöten minulle paperipalan, jossa rukoilee jos mahdollista toimittamaan hänelle tupakkaa ja tulitikkuja. — Mistäpä minä!

Venäläinen antautuu tunnelmiensa valtaan, eikä sitä myöskään toisilta peitä. Kerran kävellessä hän astui hyvin reippaasti. Sanoin: "te ette ole väsynyt tänään". — "Kun ei tee työtä, ei väsytä", sanoi hän ja astua touhusi. — Mutta seuraavana päivänä oli mieli muuttunut. Hän oli hyvin kolkon näköinen, astua laahusti hitaasti, ja kun kysyin hänen vointiaan, hän vastasi — plooho = huonosti. — No mikä nyt on? — "Niin, kun syö vaan mustaa leipää ja juo pelkkää vettä päälle, niin ei siitä hyvin voi. Kun olisi edes vähän voita, niin luistaisi musta leipä helpommin kaulasta alas." Kukaan ei tuonut hänelle ruokaa, rahaa ei ollut millä ostaa. — Niin väsytti, että täytyi ruveta penkille istumaan. Ei jaksanut astua. Ja kolkkona hän palasi koppiinsa.

Kopissaan oli hän sitten hyvin tyytymätön. Jyskytti ja koputti ja helisytti, ja kun vartija tuli kysymään mikä hätänä, valitteli hän jos jotakin, joka tietysti ei mihinkään johtanut. Minä olin äsken saanut vaimoltani ruokaa. Illan hämärissä minäkin koputin ovea vartijan ohi kulkiessa. Kun hän avasi luukun, pyysin, jos se kävisi päinsä, antamaan lupaa lähettää naapurille palan voita. Kävihän se. Panin sievosen palan parasta Suomen voita paperiin ja vartija vei sen. Sinä iltana ei naapurini enää jyskytellyt eikä kolistellut. Vähän ajan perästä alkoi kuulua vihellystä. Ja koko sen iltapäivän ja illan hän vihelteli. Ja yhä reippaampia ja hilpeämpiä säveliä alkoi kuulua. Kaikesta päättäen oli valoisampi mieliala päässyt vallalle. Musta leipä oli keveämmin luistanut kaulasta alas.

Joka päivä laskimme, kuinka monta päivää hänellä oli jäljellä. Viimeisen edellisenä ei häntä enää laskettu kävelemään. Varovaisuuskeino varmaankin, etteivät muut vangit saisi hänen kauttaan asioitaan toimituttaa. Sitten hän katosi ja hänen koppinsa pysyi tyhjänä.

Soittokelloa vartijan kutsumista varten ei kopeissa ollut. Vaan vartijaa kutsuttiin, jos halusi jotain, ovea jyskyttämällä. Tätä temppua käyttivät muut vangit ahkeraan. Alituiseen he koputtivat ovea tai rämisyttivät jotain. Välistä vartija vaan huusi ja käski olemaan hiljaa. Mutta usein kävi kysymässä, mitä he halusivat. Tavallisesti ei heillä muuta hätää ollut, kuin että halusivat puhella aikansa kuluksi, kyselivät kaikenlaista. Ja vartijat puhelivatkin, välistä juttelivat luukulla pitkät ajat. Minä en koputtanut koskaan, en pyytänyt mitään, en valittanut mitään omasta kohdastani. Kun kerran vankilan alapäällikkö kävi luukullani ja kysyi miten on olla, vastasin "hyvin". — "Ei ole hyvä, kaukana hyvästä", sanoi hän.

Mutta tämä vaikutti venäläisiin toisin kuin meikäläinen luulisi. Se heissä herätti kyllä suurta kunnioitusta, mutta myös pelkoa, vaikutti vieroittavasti. "Mikä lie merkillinen mies, ei koskaan pyydä mitään, ei valita mitään." Ja he kuiskasivat jotain toistensa korviin ja osoittivat minua sormella ohi kulkiessani.

Reunimaisessa kopissa n:o 1:ssä meidän käytävässämme oli mies, jolla oli jalkaraudat. En varmaan tietysti voi tietää, mutta luulen hänen olleen sivistyneen miehen. Hänellä oli kova yskä, eikö liene ollut keuhkotauti. Kumeasti ryki ja sylki yhtä mittaa, yölläkin pitkät ajat. Vaikea hänen oli olla, yhtä mittaa ilmaisi tyytymättömyyttään, takoi oveaan, huusi vartijaa, helisytti astioitaan. Välistä vartija vaan käski olemaan hiljaa, välistä kävi kysymässä, välistä torui ja välistä maanitteli. Minusta kuului siltä, kuin yskä olisi päivä päivältä käynyt huonommaksi. Ämpäriä tyhjentämässä käydessä, tapasin hänet käytävässä. Katse oli tuijottava. Hän tervehti minua aina kohteliaasti.

Ilmaantui sitten hänen koppinsa viereiseen koppiin uusi mies, nähtävästi hänen tuttavansa. Mies oli yksinkertaisen näköinen, mutta ääni ja puhetapa sivistyneen. Arvelin, että molemmat olivat poliitillisia vankeja. Varmaankin olivat tottuneet vankilassa olemaan. Olivat osanneet varustautua, heillä oli villapuserot päällä, ja oli yhtä ja toista tavaraa mukana. Näkyipä olevan joitakuita kirjojakin. Aamuretkellä sivuastuessa vilaukselta näin ne. Minusta näyttivät tieteellisiltä teoksilta. Uudella tulokkaalla oli pöydässä äänirauta. Sitä hän napsautteli pitkin päivää. Kuvittelin, että hän teki joitakin ääniopillisia kokeita. — Olipa samainen mies onnistunut saamaan huoneeseensa kukkaruukunkin, joka nyörillä oli ripustettu ikkunan eteen.

Kun toisen yskä huononi, saivat ystävykset joskus olla päivällä yhdessä ja joskus yölläkin. He juttelivat ahkeraan pitkin päivää, ei millään salaisella merkkikielellä tai koputtamalla, vaan huutamalla toisilleen. Eihän siinä salaisuuksia voinut puhua, minäkin kuulin mitä he puhuivat, vaikka oli kolme koppia välillä. Muuten eivät vartijat heitä kieltäneet huutelemasta toisilleen. Liikuttavaa oli kuulla, kuinka ystävä piti huolta ystävästään. Hän koetti häntä ilahduttaa ja rohkaista. Kun raukka yöllä ryki ja ryki, saattoi hän huutaa: "hiero jalkojasi".

Joskus kun oli ollut kauvan hiljaista, alkoi hän huutaa: "Vodjka, Vodjka, Vodjka!" kunnes toinen väsyneellä ja kiusaantuneella äänellä viimein vastasi: "tshtoo!" — Sitten hän milloin laski pientä pilaa: "lähdetään kävelemään", "juodaanko teetä", "mihin me matkustamme kun täältä pääsemme", tai muuta sellaista. Milloin taas muuta jutteli. Sievästi hän sairasta toveriaan lohdutteli.

Näitten miesten kanssa vartijat paljon juttelivat, välistä myöhään illan pitkään.

Sitten ilmaantui vielä kolmas. Hän näytti kerrassaan hienolta mieheltä. Harmaa parta, lasisilmät. Eikö liene ollut joku huomattu henkilö. Päivillä oli poissa, missä lie ollut. Yöksi tuotiin koppiinsa. Hänellä oli sanomalehtiä. Kaikki näyttivät häntä hyvin kunnioittavan, ja juttelivat mielellään hänen kanssaan. Kun kerran kävin ämpäriäni tyhjentämässä alhaalla, seisoi hän siellä ja selitteli staarostille Suomen politiikkaa. Liekö minun läsnäoloni antanut siihen aihetta. Vankilan alapäällikkökin kävi hänen kanssaan puhelemassa.

Ajan viettoa. Suomessa sai vankilassa lukea. Täällä ei. Kysyin kirjoja. Ei ole biblioteekkaa. Viimein staarosti toi kirjan. Se oli kirjallinen aikakauskirja, jonka toimittaja oli ollut tunnettu Katkoff. Se oli vuodelta 1857. Se oli siis ilmestynyt onnelliseen aikaan, ennen orjain vapautusta. Eikö sen jälkeen liene kirjoja vankiloihin hankittu. Selailin sitä ja lueskelin. Siinä oli muun muassa eräs novelli. Luin sitä milloin mistäkin kohdasta. Vähitellen sain siitä yleiskäsityksen. Kirja otettiin kumminkin pois, niinkuin kohta kerron.

Kaksi kertaa tuotiin minulle suuri virallinen plakaatti, sähkösanomia sodasta. Ahkeraan tavailemalla sain siitäkin jonkinlaisen selon. Kerran tuotiin yksi numero "Zerka" nimistä vankilain virallista aikakauskirjaa. Kaikki sen kirjoitukset koskettelivat sotaa. Sotaa kuvattiin kauniilta, isänmaalliselta kannalta. Sotamiehen kohtaloa ihannoitiin. Kantahan oli oikea, tendenssi liiaksi kouraantuntuva. Muuta luettavaa en saanut.

Sen sijaan olin saanut pitää lyijykynäni, mikä Suomessa oli otettu pois. Kirjoituspaperina käytin käärepaperia. Kirjoittelin myös "Zerkan" tyhjille kohdille. Aikani kuluksi kirjoittelin kaikenlaista. Laskin lukuja, kerroin ja jaoin. Koettelin vieläkö neliöjuuren otto sujui. Sujuihan se. Mietiskelin lukujen suhteita ja huomasin kaikenlaista hauskaa. Sitten harjoittelin toisen asteen ekvatsionien ratkaisua. Muistelin mittausopillisia väittämiä. Pythagoraan väittämää en heti osannut todistaa, mutta pianhan se selvisi. Palauttelin mieleeni yhä useampia väittämiä ja todistelin niitä. Enimmät tehtävät osasin suorittaa, mutta joku kohta ei selvinnyt. Niinpä en tyydyttävästi onnistunut piirtämään säännöllistä viisikulmaa ympyrän sisään. Vankilasta päästyäni ovat minun tuttavani matematiikan tuntijat sen minulle jo moneen kertaan neuvoneet. Myöskin jaoin suuria lukuja alkutekijöihinsä, ja etsin sellaisia sarjoja yhdestä kymmeneen, joissa joka luku oli jaollinen.

Sitten kirjoitin kaikenlaisia luetteloita kaupungeista, sanoista. Mietin kuinka monta suomalaista sanaa voi saada jostakin pitkästä sanasta. Ja kun kahtenakin päivänä samaa sanaa aina tuon tuostakin mietti, sai siitä sangen paljon. Mietin kaikenlaisia lapsuuden aikaisia leikkitehtäviä. Leikin itseni kanssa maantieteellistä leikkiä ja historiallista leikkiä. Leikin sitä leikkiä, että paperille merkitään joukko numeroita ja käsketään kulkemaan numerolta numerolle ja koetetaan saada toinen pussiin. Koettelin keksiä sanoja ja lauseitakin, jotka alusta loppuun ja lopusta alkuun luettuina olivat samoja. Ja minulla olikin aika hyvä luettelo sellaisia. Mitään arvokkaampaa ei näille käärepapereille, jotka milloin tahansa saattoivat hävitä tai joutua tarkastuksen alaisiksi, tehnyt mieli eikä kyennyt kirjoittamaan.

Jo mainitsin että meillä oli kopeissa vaskiset astiat. Ensi tai toisena päivänä tuli staarosti koppiin ja näytti kuinka ne oli kiilloitettava. Hyllyllä oli muutamia sarkatilkkuja. Niillä hän hankasi astioitani. Vielä toisen kerran kävi hän astioitani kiillottamassa. Vasta sitten minä aloin kiinnittää huomiotani niihin. Vähitellen minä innostuin niitä hankaamaan. Ainahan se oli jotain hommaa. Pian olivat minun vaskiastiani niin kiiltäviä, että läpäjivät. En luule muilla olleen sen parempia.

Vaikka nämä työskentelyt jonkun verran aikaa veivät, jäi sitä paljon yli. Kävelin huoneessani paljon. Nurkasta nurkkaan oli kuusi alkeita jos sänky oli alhaalla, viisi jos se oli ylhäällä. Kun hyvän aikaa olin kävellyt niin että aina käännyin oikealle, muutin jalkaa niin että käännyin vasemmalle. Seisoskelin eri paikoissa huonetta. Mielelläni seisoin ikkunan kohdalla ja katselin läheisiä rakennuksia, puuhailua pihassa, läheisiä kattoja ja lähellä olevan kaasulaitoksen tornia. Mutta kaikista hommista huolimatta sai suuren osan päivää istua jakkarallaan kaikissa mahdollisissa asennoissa ja tuijottaa eteensä. Ja duumaju moi gorkii dumii — saatoin minäkin sanoa.

Epätietoisuus kohtalosta teki olon niin tukalaksi. Ei tiennyt mitä seuraava päivä toisi mukanaan. Minne vietäisiin ja miten? Etapillako? Se saattoi monasti mielen tuskastumaan äärimmäisilleen. Rukoilin Jumalalta jotain valon pilkistystä pimeyteeni ja monesti Jumala kuulikin rukoukseni. Keskipäivän aikana tuska ja levottomuus kohosivat ylimmilleen. Ne turmelivat myös päivällislevon, josta en kyennyt nauttimaan. Mutta tavallisesti täälläkin tuli illan rauha. Verrattain levollisena ja tyytyväisenä vietin iltani.

Välistä onnistuin saamaan jostakin mielikuvitelmasta kiinni. Rakentelin ja rakentelin. Mietin sanomalehtikirjoituksia, pidin puheita. Kuvittelin jotain tapahtumaa, kotiintuloa, kesäpäivää. Välistä tein huvimatkoja moottorilla. Yksityiskohtia myöten ajattelin joka seikan. Kuljimme tuttujen niemien ohi, saarien välistä, salmien kautta, nousimme kalliorannalle maalle, teimme tulen, keitimme ruokaa j.n.e. Välistä saattoi puoli päivää ja yö kulua jatkaessa samaa mielikuvitelmaa. — Mutta monasti en päässyt mihinkään kuvitelmaan kiinni. Se kauhea epätietoisuus, josta en päässyt vapaaksi, painoi mielen maan tasalle.

Ihmisen onnettomuudessa on kuitenkin niin monta astetta. Monesti yöllä ajattelin sitä. Tuolla vähän matkan päässä makasi kopissa mies. Hän oli sairas, ryki kauheasti, keuhkotauti edistyi. Kaikesta päättäen oli hänen hyvin vaikea olla. — Minä olin terve. Minulle minun rakkaani toimitti hyvää syötävää, hänelle nähtävästi ei kukaan. — Minun rakkaampani kävi minua katsomassa kerran viikossa. — Häntä ei kukaan, sen mukaan kuin minä saatoin huomata. Ja joka yö minä kiitin Jumalaa hänen hyvyydestään minua kohtaan. Ihmisen onnettomuudessa on niin monta astetta.

Svidaaniat. Olin kuullut kerrottavan, että Krestiissä olevia maamiehiämme olivat saaneet heidän omaisensa käydä tervehtimässä, ja että tällaista käyntiä sanottiin svidaaniaksi. Mutta olin unohtanut itse sanankin. Enkä tullut ajatelleeksikaan, että se minun kohdalleni sattuisi. Kun ensimäisenä sunnuntaina tultiin hakemaan, en arvannut minne vietiin. Paperipalanen pistettiin käteen. Mutta en siitä arvannut mitään, enkä päässyt perille, mitä siinä seisoi. Arvelin että ehkä viedään kuulusteltavaksi. Minut vietiin huoneeseen, missä istui paljon muita vankeja. Istuin ja odotin, mihinkähän minut kaikkien näiden kanssa viedään ja mitä tehdään. Oli paljon miehiä raudoissa. Minut pantiin erään penkin päähän istumaan ja sanottiin, että olin kahdeskymmenes. Se oli itse alapäällikkö, joka kävi pitämässä huolta että minä tulin 20:ksi. Viimein avattiin ovi viereiseen huoneeseen ja meidät vietiin sinne. Keskihuone oli kaksinkertaisen rautaverkon kautta erotettu pitkin kahta seinää kulkevasta käytävästä. Minut pantiin viimeiseksi käytävän pohjukkaan. Äkkiä alkoi toisesta päästä kuulua hyvin surullista naisen puhetta. Se oli niin sydämeen käyvän valittavaa. Omituista etten vieläkään älynnyt. — Vasta kun näin vaimoni tulevan sisään huoneeseen tulvahtavan ihmisjoukon mukana, ymmärsin. Olimme saaneet parhaimman paikan ja alapäällikkö kävi sanomassa, että puhukaa vapaasti suomea. — Vaimoni kertoi, että minut sittenkin lähetettäisiin Irkutskiin ja kukaties etapin mukana. Ne olijat kolkkoja tietoja, jotka saattoivat minut kovan mielenliikutuksen valtaan. Mutta hän puhui minulle myöskin rakkauden sanoja, lohdutuksen ja rohkaisun sanoja. Hän toi minulle suuren paketin ruokavaroja, kaikkea hyvää mitä suinkin saattoi: voita, juustoa, kotoisia piiraita, lihamakkaraa, munia, kalaa, omenia, vehnäleipää ja vehnäkorppuja, sokeria ja teetä. Rautaverkot olivat noin puolen metrin päässä toisistaan, niiden välillä istui nurkassa vartija. Ympärillä kuului suuri melu ja puheen sorina, kun jokainen koetti puhua niin että kuuluisi. Hetken puheltuamme loppui svidaania. Hellin katsein erosimme.

Svidaaniasta palatessa, tarkasteli vartija meitä sivelemällä ruumista. Ei sitä tehty mitenkään loukkaavasti. Mutta sittenkin tuli eräs toinen vartija huomauttamaan, ettei minua tarvitse tutkia.

Kun tulin koppiini, olin suuren mielenliikutuksen vallassa, harvoin eläessäni olen sellaisessa ollut. Näkyi herättäneen huomiota, vaimoni käynti. Kaikki sen kohta tiesivät. Kun vankipoika vähän aikaa sen jälkeen toi kuumaa vettä, kysyi hän, kävikö minun vaimoni jäähyväisiä sanomassa. Kun myönsin, käsitti hän suruni. Hän katsoi pitkään eteensä. Sanoi kauniissa silmissä surumielinen ilme lempeällä, surunvoittoisella äänellä: "noo — nitshevoo!" Siihen sanaan pani oikein tosivenäläiseen tapaan kaiken sanottavansa.

Omituinen oli tämän svidaanian vaikutus. Vaikka ensin jouduinkin suuren mielenliikutuksen valtaan, vaikutti se perästäpäin toisin. Illempana ja koko sen illan tuntui minusta niin äärettömän hyvältä. Tunsin itseni niin sisäisesti lämpimäksi, melkeinpä onnelliseksi. En koko vankilassa olo-aikanani tuntenut itseäni niin sisäisen hyvänmielen täyttämäksi.

Nyt oli minulla ruokaa yltä kyllin, voin oikein herkutella. Join teetä kolmesti päivässä ja söin kolme herkullista ateriaa. Vankilan leivästä söin aina osan, sillä se oli oikein hyvää, ja myöskin keittoa. Vankilassa ei ole muuta syömäasetta kuin puulusikka. Syödä pitää sillä sekä sormilla. Aluksi on aivan neuvoton, mutta kaikkeen oppii. Oppii syömään sormillaankin verrattain siististi. Kun esimerkiksi saa suuren palasen leipää, leikkaleen muotoisen palasen, ei tiedä miten siihen käydä käsiksi, kynsilläkö pitää ruveta kovertamaan. Mutta sitten oppii leivän lohkasemaan kahtia ja niistä taittamaan kämmenen syrjällä paloja. Lusikalla vuoleskelin pieniä siruja voita, joita sormilla pistelin suuhun. Samoin tein juuston kanssa. Savustetut silakat piti sormin kuoria, lihaa täytyi pitää käsissä ja munat ryyppäämällä syödä. Syödessä oli minulla maljassa kuumaa vettä, pesin siinä käsiäni useampia kertoja syöntiaikana. Hauskinta oli syödä omenia, niitähän muutenkin käsistä syödään.

Seuraavana sunnuntaina oli toinen svidaania. Silloin sain lipun edeltäpäin. Olin rohkeammalla mielellä yhä toivoen pääseväni Kostromahan. Vaimoni toi nytkin lohdutuksen sanoja ja osoitti hellyyttä. Toi myös ruokaa. Kylmän perunasalatin ja kylmän paistetun kaalin huomasin erittäin sopiviksi vankilaan tuotaviksi ruuiksi.

Svidaaniaan pääsyä odotellessa katselin muita siellä odottavia vankeja. Siinä oli monenlaista. Muuan vanha, pieni mies, suora ryhti, katse luja, vakava. Oli siististi puettuja miehiä, oli lapsia. Mutta oli siinä roiston näköisiäkin. En heitä kohtaan tuntenut inhoa tai vastenmielisyyttä. Ajattelin, että kaikki olemme ihmisiä, syntisiä, puutteellisia. Emme ole toinen paljoakaan parempi toista, vaikka kohtalot muodostuvatkin niin erilaisiksi. Päinvastoin, tunsin heitä kohtaan mitä suurinta myötätuntoa. Minä en ollut asetettu heidän tuomarikseen, vaan olin samassa asemassa kuin he.

Oli siinä joukossa eräs mies käsi- ja jalkaraudoissa. Nuttu oli sen vuoksi pantu vain hartioille. Karkeat vaatteet olivat puhtaat ja siistit. Hän oli voimakas, karkeatekoinen mies. Siinä hänen odotellessa ja eteensä tuijottaessa muuttui katse yhä surullisemmaksi. Ei tullut kyyneleitä silmiin, mutta katse yhä syveni. Minä koetin katsella häntä niin myötätuntoisesti kuin mahdollista. Ja yhä syvemmäksi kävi hänen katseensa. Mitä lienee miettinyt? Liekö nähnyt elämänsä kulkevan ohitseen. Liekö ajatellut rakkaitaan?

Ruokavaroistani saivat naapuritkin hyötyä, lähettelin niitä vähin kummallekin puolelle naapurivangeille. Tarjosin vartijoillekin, toinen otti omenan, mutta toinen kauhistuneena pakeni pois. — Kun olin saanut uutta ruokaa, päätin heittää pois vähän vanhoja jätteitä. Kun huonolla venäjänkielellä selitin tätä vartijalle, luuli hän minun tahtovan lahjoa häntä ja kiiruhti päätä pudistellen pois. Minä kokosin jätteet, sillin ruodon jossa vielä oli vähän kalanlihaa, läskipalan ja lihapalan paperiin ja panin ne rikkakasan päälle laistuani. Siistiäjävanki ne siitä korjasi. Vähän ajan perästä tuli hän ja aukaisi luukun ja irvisti siitä tyytyväisenä ja sanoi: "minä söin ne kaikki".

Hankaluuksia. Vankilassa voi pieninkin seikka tuottaa vaikeutta. Satunnaisesti olivat kynteni pitkänpuoleiset vankilaan tullessa. Siellä ne kasvamistaan kasvoivat. Viimein ne olivat vastenmielisen pitkät. Olin kuin mikäkin siamilainen prinssi. Eihän tosin ollut mitään tekemistäkään. Mutta syödessä ja illalla ja aamulla vuodetta tehdessä tuntui kovin vastenmieliseltä kosketella niillä mitään. Pelkäsi niiden kääntyvän kaksin kerroin. Minä pyysin vartijalta saksia. Ei hän sille mitään voi. Minä pyysin toiselta. Ei, mahdotonta. Kun menin kävelemään, pyysin kolmannelta, hän osoitti staarostia. Tämä nyökkäsi myöntävästi päätään. — Minä sanoin vartijalle, että staarosti lupasi. — Hyvä on, minä tuon. — Mutta ei tuonutkaan. — Minä muistutin. — Ai unohtui, minä menen hakemaan. — Vähän ajan perästä tuli takaisin: konttori on jo kiinni. — Minä sanoin staarostille toisen kerran. Nyökäytti päätään, mutta ei tullut. Sanoin kolmannen kerran. Silloin hän viimeinkin toi sakset ja sain leikata kynteni. Neljättä päivää sieti hommata, ennenkuin sain tuon pienen asian toimitetuksi. Semmoista se on, kun on kokonaan toisista riippuvainen.

En ensinnä hoksannut erästä seikkaa. Kopissa oli sementtilattia. Ei ole hyvä kävellä ja seista sillä koko päivän. Jalka hiestyy. Sukka omituisesti likaantuu. Lopulta huomasin, että pitää olla osa päivää aina ilman kenkiä ja käyttää kalosseja. Siten menetellen ei jalka hiestynyt. — No joka tapauksessa sukat kävivät kovin likaisiksi, eikä ollut toisia vaihtaa. Viimein päätin pestä ne. Kahdessa kuumassa vedessä ne pesin. Tulivathan ne koko joukon paremmiksi, mutta ei täysin hyviksi.

Tästä menestyksestä rohkaistuna päätin pestä nenäliinani. Minulla kyllä oli useampia nenäliinoja, mutta yhtä käytin kaikenlaisiin pyyhkimisiin. Siitä se tuli kovin likaiseksi. Pesin sen kuumassa vedessä, mutta kun ei ollut saippuaa, ei se tullut täysin puhtaaksi. Ja mikä oli ikävintä, se likaantui hyvin pian uudestaan. Pestyäni kuivasin sen heiluttelemalla sitä ilmassa. Välillä vetelin sitä, niinkuin olin nähnyt kotona mankelia vedettävän.

Ja sitten taas heiluttelin. Aikaa oli tarpeeksi. Heiluttelin siksi kun se kuivui. Kolmatta kertaa pyykkiä pestessä, hoksasin jännittää pakettirihman ikkunasta sängyn kulmaan. Ja niin oli minulla pyykkinuorakin. Semmoinen oli pyykkini. Suurempaan pyykinpesuun en rohjennut käydä, vaikka se olisikin ollut hyvin tarpeen.

Eräänä päivänä kysyttiin, haluaisinko saunaan. En oikein ymmärtänyt heidän puhettaan. Illalla sitten tultiin sanomaan, että lähdettekö. Kysymykseeni montako henkeä, vastattiin kaksi, kävelytoverini toisena. Niin menimme. Riisumahuoneita oli kaksi, joihin olisi mahtunut satakin henkeä yhtä aikaa riisuutumaan. Löylysauna oli myös suuri, suuret lauteet, joihin olisi mahtunut parikymmentä henkeä yhtä aikaa. Olihan se siis ystävällistä, että tällaisen saunan saimme kahden käytettäväksemme. Huuhtelimme istumapaikat, seinästä sai kuumaa ja kylmää vettä. Löylyä löimme. Saimme myös aivan pienen palan hyvää saippuaa. Palan pienuus osoitti, että se oli ennen käyttämätön. Kylvettyämme läksimme. Kun pois lähtiessä nostin lakkia kylvettäjävartijalle, hypähti tämä vaistomaisesti pystyyn ja nosti lakkia. — Zvee stik — sanoi vartija, joka avasi meille oven.

Kun tulin vankilaan, otettiin minulta kello ja rahat pois, niistä sain kvitansiat, samoin myös rahoista, jotka minun vaimoni jätti minua varten vankilan konttoriin. Pari päivää vankilassa oltuani sain paperipalan, jossa oli 200023 ja toisessa sarakkeessa 8:50. Monta päivää tätä paperipalaa käänneltyäni, pääsin asian perille. Se oli kuitti minun kellostani. Suurempi luku oli kellon numero ja pienempi sen arvo. Eikä se sen arvokkaampi ollutkaan.

Kun tulin Peresilnajaan, oli ensimäinen luuloni, että olisin siellä vaan muutamia päiviä ja pääsisin kohta lähtemään Kostromahan. Ensimäisenä tiistaina tuli äkkiä vartija ja sanoi: "kirja pois, lusikka pois, tavarat kokoon ja matkalle". Ja ovella jo seisoi matkapukuinen vartija. Mutta sitten käskettiinkin menemään vain vankilan alapäällikön puheille. Tällä oli paperipala kädessä ja kysyi, minne halusin mennä: Permiin, Kostromahan vaiko Orenburgiin. Minä vastasin Kostromahan. Kun tulin takaisin koppiini, kuulin vartijain keskustelevan, että gubernaattori oli minun suhteeni määrännyt jotain. Parin päivän perästä sain allekirjoittaa paperin, jossa, jos sen oikein käsitin, sanottiin, että minun oli lähdettävä Kostromahan. Sen vuoksi minä viimeiseen saakka uskoin ja toivoin sinne pääseväni.

Vaimoni kyllä kertoi, että ei ollut toivoa Kostromahan pääsystä, vaan Irkutskiin oli mentävä. Minun hyväntahtoiset avustajani olivat panneet kaikkensa liikkeelle, saadakseen asian korjatuksi, mutta turhaan. Se kumminkin saatiin aikaan ja se oli tärkeintä ettei minun tarvitsisi matkustaa etapin kanssa. Pietarin kuvernööri siihen suostui. Huomattiin nimittäin, ettei ollut olemassa minkäänlaisia tarkempia määräyksiä, miten ylimalkaan sellaisia vankeja kuin minä, oli kuljetettava. Luullakseni asetettiin komitea näitä säännöksiä laatimaan. Niitä odotellessa sain istua vankilassa lähes kolme viikkoa.

Kolmantena sunnuntaina tuotiin minulle svidaanialippu, jossa oli paitse vaimoni nimeä, poikani nimi. Silloin käsitin, että matka Irkutskiin oli käsissä, ja että hän oli tullut sanomaan minulle jäähyväisiä. Oli hyvin rakasta nähdä omaisiani. Mielenliikutuksellani heitä ehkä liiaksi suretin. He eivät tienneet mitään siitä ilosta, joka tällaista käyntiä seurasi. Oli jouluaatto, ja he toivat minulle joululahjaksi parasta mitä voivat. Helliä sanoja ja katseita siinä vaihdettiin. Suuri ilo täytti minun mieleni taas koko sen päivän ja illan. Kyllä tiesivät kaikki vartijat ja läheiset vangit, että minulla se oli vaimo ja poika jommoisia ei monella.

Vaimoni oli svidaaniassa sunnuntaina 24 p. joulukuuta sanonut, että maanantaina jo ehkä päästettäisiin pois, ja antanut neuvoja matkan varalta.

Muun muassa ilmoitti vaimoni, että minua varten oli varattu minun vanha matkaturkkini ja että sen liepeisiin oli ommeltu sata ruplan seteliä sitä tapausta varten että minua etapin kanssa vietäisiin. Oli valittu vaan vanhoja ja kuluneita setelejä, etteivät kahisisi. Myös ilmoitti hän, että Nikolain rautatieasemalla niinä päivinä oli useampia henkilöitä pitämässä silmällä, ettei minua huomaamatta päästäisi viemään.

Maanantai-aamu kului niinkuin muutkin aamut. Siistisin huoneeni, join teetä, kävelytettiin. Kun tulin kävelemästä, ei kopin ovea pantukaan lukkoon. Sitten tuli naapurivanki koppiini ja kysyi, voisinko antaa hänelle vähän sokeria. Sokeria oli vähän, mutta eikö hän haluaisi voita. — Noo hän lubljuu voitakin. Jos olisin käsittänyt että pääsin pois, olisin antanut hänelle paljon enemmän.

Sitten tuli vartija ja käski kokoomaan tavarani. Minut vietiin konttoriin. Vankilan alapäällikkö oli hyvin ystävällinen. Puhui saksaa ja kun ei osannut sanoa sanottavaansa, kävi välillä sanakirjasta katsomassa. Hän antoi minulle passituksen, jossa seisoi, että sain omalla kustannuksellani matkustaa Irkutskiin. Sitten vietiin kassaan. Sieltä sain rahani, josta oli vähennetty parikymmentä kopekkaa saamastani vehnäleivästä. Venäläiseen tapaan oli siinä paljon kirjoittamista ja vei se paljon aikaa. Kun kaikki oli valmista, kumarsin ja kiitin. Silloin nousivat kaikki konttorissa olevat miehet ja naiset seisomaan ja kumarsivat minulle kohteliaasti. Toisesta konttorista sain kelloni. Sitten vietiin pitkän käytävän päähän, avattiin suuri rautainen portti. Ja kun minä astuin kadulle, ei kukaan seurannutkaan mukana. Minä voin mennä, mihin halusin.

Niin oli se jakso elämätäni loppuun eletty. Muuta en voi sanoa, kuin että oli pidetty niin hyvin kuin tällaisessa laitoksessa sääntöjä noudattamalla voidaan pitää. Kaikki olivat myös olleet ystävällisiä ja hienotunteisia.

RAUTATIEMATKA HALKI VENÄJÄN

Vankilasta päästyäni hain ensinnä omaiseni. Sillä aikaa oli parooni Bruunin avulla puuhattu minulle seuralainen Siperian matkaa varten suomalaissyntyinen venäläinen ylioppilas Aleksander Sikanen. Vankilan alapäällikkö oli minulle selittänyt, että saisin olla Pietarissa kolme päivää, jos olin oikein hänet käsittänyt, että matka laskettaisiin ikäänkuin lähtisin Sortavalasta. Varmuuden vuoksi kysyimme asiata telefoonilla vankilan kansliasta. Sattuikin telefooniin tulemaan päätirehtööri ja hän käski vaan heti matkustamaan. Luultavasti tiedustelimme väärästä paikasta. Ei sen vuoksi ollut muuta neuvoa kuin heti lähteä matkalle. Syötyäni omaisteni kanssa joulupäivällistä läksimme Nikolain rautatieasemalle. Mutta matkalle lähtö ei ollutkaan niin yksinkertainen asia kuin olisi luullut. Pilettiä ei saanut Irkutskiin menevään junaan, ei sinä päivänä eikä seuraavinakaan. Päätimme sen vuoksi ensinnä matkustaa Vologdaan ja sieltä siteen pyrkiä eteenpäin. Sinne onnistuimme viimein saamaan piletit Siltaselle ja minulle sekä pojalleni, joka lähti minua sinne saakka saattamaan. Illalla myöhään pääsimme lähtemään. Vaimoni ja sisareni, jotka niin paljon olivat puuhanneet minun hyväkseni, jäivät asemalle. Läksin kaukaiseen itään, tuntemattomia vaiheita kohti, epätietoisuuteen.

Matkaa Pietarista Vologdaan on 560 virstaa. Olimme matkalla kaksi yötä ja päivän. Ensimäinen vaikutus junassa oli kyllä ikävä. Olimme jo sijoittaneet tavaramme vaunuosastoon, kun siihen tuli upseeri, heitteli ja potki meidän tavaramme alas hyllyiltä ja ulos käytävään, ja anasti koko kupeen. Mutta oli siinä ystävällisiäkin ihmisiä. Muudan nuori mies kertoi sodasta. Kuvasi saksalaisten mahtavaa sodankäyntitapaa, suorastaan ihaillen heitä.

Maisema, jonka kautta kuljimme, oli autiota, asumatonta, äärettömän laajoja soita ja metsiä. Kyliä ja taloja oli harvassa. Tuli ajatelleeksi, kuinka äärettömän laaja se Venäjä on, ja kuinka mahdottoman paljon ihmisiä sinne vielä mahtuu. Muuten oli metsä hyvin raiskattua vielä pitkälti Vologdasta eteenpäinkin, tuskin näki kunnon puuta, ennenkuin Permin seuduilla.

Vologdasta emme päässeetkään jatkamaan matkaa, vaan oli meidän siellä oltava 22 tuntia. Asemalta emme juuri voineet poistua monesta syystä. Eihän minulla ollut sellaista passiakaan. Passini mukaan sain matkalla pysähtyä ainoastaan pienemmissä "piiri-kaupungeissa", en missään "läänin kaupungissa". Toisekseen täytyi aina odotella matkalle pääsyn mahdollisuutta. Pilettiluukun kohdalla piti jonottaa suuri osa vuorokautta. Ja kun emme itse jaksaneet, palkkasimme kantajan — nosiltshikin puolestamme seisomaan. Kävimme kumminkin kaupunkia katselemassa ja söimme päivällistä kaupungin hotellissa. Pietarissa alkoi jo silloin olla niukalti ruokavaroja ja etenkin vehnäleivästä oli puute. Täällä ei siitä mitään tiedetty. Kaikkialla oli leipäkauppoja, jotka olivat ääriään myöten täynnä leipää. Voita ja juustoa näkyi myös olevan paljon ja kaikkea muutakin ruokatavaraa.

Vologdan (korko ensi tavulla Vóologda) kaupungissa on 50,000 asukasta. Se on tärkeä kauppakaupunki, rautateiden risteyspaikka. Täältä menee rautatie neljään suuntaan: paitse itään ja länteen, Arkangeliin ja Moskovaan. Arkangelin rata on kapearaiteinen eikä vastaa tarkoitustaan. Asema on, niinkuin kaikkialla Venäjällä, kaukana kaupungista. Pikimmiltään nähden teki Vologda kauhean likaisen vaikutuksen. Kadut näyttävät olevan pohjatonta savivelliä, vaikka ne meidän siellä käydessä olivat jo ehtineet jäätyä. Asematalon edustalla oli laaja aukeama. Sen yli oli säteettäin asetettu lautoja jalkamiehiä varten. Niitä myöten he saivat kulkea peräkkäin, elleivät tahtoneet liejuun hukkua. Talot olivat enimmäkseen pieniä puutaloja, pyöreistä hirsistä tehtyjä, ikkunain pielet, räystäät ja monet muut paikat sahatuilla laudoilla, ikäänkuin pitseillä koristetut.

Vologdan asemalla ei makaamisesta tietysti tullut mitään, jonkun tunnin sai yön kuluessa torkkua jollakin penkillä. Junia tuli ja meni ja monenlaista väkeä liikkui odotussalissa. Täällä sain ensi kerran tervehdyksen kaukaisesta Aasiasta, näin pari mongoolia värikkäissä kansallispuvuissaan. Täällä myös erosin pojastani, joka palasi takaisin Suomeen.

Sodasta palaava upseeri. Jo Vologdan asemalla kiinnitti huomiotani eräs upseeri ja hänen rouvansa ja pieni poikansa. Jouduimme samaan vaunuun eteenpäin kulkiessa ja tutustuimme pian. Hän palasi sodasta. Ammatiltaan oli hän agronoomi ja maanviljelyskoulun opettaja Galitsh nimisessä kaupungissa, joka on itäänpäin kuuden tunnin rautatiematkan päässä Vologdasta. Hän sai nyt palata takaisin kotiin kouluaan hoitamaan. Hän oli vänrikki — praaportshik, oli ollut kahdeksan kuukautta rintamalla. Rouva ja pikkunen poika olivat tulleet Moskovaan vastaan.

Oli hauska heitä katsella. Semmoinen erinomainen riemu ja elämän halu ja ilo täytti heidät. Pikku poika lauleli tuontuostakin itsekseen: moi paappa, moi paappa. Isä hoiteli poikaansa, puki hänen päälleen, kampasi hänen tukkaansa, kantoi häntä, kun häntä väsytti. Herttainen tyytyväisyys säteili isän silmistä hänen hoidellessaan poikaansa.

Jos häneltä kysyi jotain sodasta, vastasi hän vaan lyhyesti: olin, olin minä, kahdeksan kuukautta, artilleriassa.

Hänet täytti niin omituinen ilo saada taas toimia omalla alallaan, että hän ei muusta voinut puhua. Hän puhui maanviljelyksestä, sen sivuelinkeinoista, mehiläishoidosta, puutarhanviljelyksestä, omenan viljelyksestä. Satuin sitten kysymään, mitä lehmän rotua hän piti parhaimpana. Sillä kysymyksellä olin osannut ydinkohtaan. — "No jaroslavilaista tietysti." — Ja sittenkö sanat tulvailivat suusta, silmät säteilivät innostuksesta. Sain mitä perinpohjaisimman kuvauksen jaroslavilaisesta lehmästä. Millainen sillä on ulkomuoto, väri, jalat, silmäin ympärystä, selkä, sivut, kaikki kuvattiin tarkoin. Mainittiin sen nykyinen keskimääräinen vuotuinen lypsy, sekä paraimpien, selostettiin maidon rasvamäärä, ruokkiminen, kehitysmahdollisuus. Olen Suomessa puhellut I.S.K:n (Itä-suomalaisen karjanrodun) intoilijain kanssa. Eikä tämä venäläisen jaroslavilaisen rodun ihailija jäänyt heistä jäljelle innostuksessa.

Puhuimme sitten monesta muustakin asiasta maatalouden alalla, mutta tuon tuostakin palasi hän mieliaineeseensa, karjanjalostukseen.

Sota kauhuineen oli takana, edessä oli innostava, viehättävä työ omalla alalla, johon oli valmistautunut, johon oli antautunut koko sielullaan.

Kun mies innossaan puhui työstään, tuli rouva hänen luokseen, pani kätensä hänen olalleen ja kuunteli rauhallisena miehensä puhetta. Varmaankin vielä äskettäin olivat pelko, huoli, epätietoisuus täyttäneet hänen mielensä sodassa olevan puolison vuoksi, nyt ne olivat haihtuneet ja rauhallinen turvallisuus täytti mielen.

Kesken puhettaan isä silloin tällöin sanoi jonkun sanan pojalleen, katsoi häntä silmiin, kädellään häntä vähän kosketteli ja jatkoi sitten puhettaan.

Ikäänkuin lopputulokseksi keskustelustaan sanoi hän: Onhan Venäjällä paljon puutteellisuutta ja paljon epäkohtia, mutta on täällä paljon hyvääkin.

Ja kun minä katselin tuota lämminsydämistä, puhdaspiirteistä miestä, yhdyin ajatuksissani häneen.

Juna on myöhästynyt 24 tuntia. Kun Vologdan asemalla tiedustelimme milloin ekspressijuna Pietariin lähtee, vastattiin, että se on myöhästynyt 18 tuntia. Ja kun meidän oma junamme vihdoinkin saapui Irkutskiin, saimme tietää sen myöhästyneen 24 tuntia. Juna myöhästynyt 18 tuntia, juna myöhästynyt 24 tuntia. Se kuuluu ensi kerran kuullessa niin mielettömältä, ettei sitä voi käsittää. Tuntuu siltä kuin juna, joka myöhästyy 24 tuntia, ei koskaan olisi lähtenytkään. Ei ymmärrä mitä mokomalla puheella tarkoitetaan, miten se on mahdollista. Mutta kun asiasta tarkemmin ottaa selkoa, tai vieläkin paremmin kun itse kulkee junassa, joka myöhästyy 24 tuntia, käsittää, ettei se olekaan niin mahdotonta.

Jos juna Viipurista Helsinkiin myöhästyisi 24 tuntia, olisi se tolkutonta. Mutta Viipurista Helsinkiin on vaan 313 kilometriä. Pietarista Irkutskiin on 5258 virstaa. Ekspressijuna kulkee Vladivostokista Pietariin, jota matkaa on 8290 virstaa. Jos tämmöisellä matkalla myöhästyy 24 tai 18 tuntia, on se luonnollista. Se on sama kuin jos juna Viipurin ja Helsingin välillä myöhästyisi 1 tunnin ja 20 minuttia.

Rata Pietarista Tsheljääbinskin kaupunkiin, joka on Uraalin vuoriston itäpuolella, kulkien Vologdan, Vjatkan, Permin ja Jekaterinburgin kautta ei ole vanha. Se valmistui aivan äsken. Koko tämän pitkän matkan Pietarista Tsheljääbinskiin on rata yksiraiteinen. Tsheljääbinskistä Vladivostokiin kulkee nyt suora rautatie halki pohjoisen Aasian. Tämä rata on kaksiraiteinen ja valmistui Irkutskiin v. 1900 ja Vladivostokiin vasta v. 1905. Kun sitä ensin suunniteltiin, vastustivat monet sitä ja sanoivat, että mitä rautatiellä tehdään erämaassa, jossa ei ole ihmisiäkään. Korkeintaan suostuttiin tekemään rata kapearaiteiseksi ja semmoiseksi se päätettiin tehdä. Mutta Witte, joka silloin oli asiain johdossa, ajoi väkisin oman mielipiteensä läpi ja rata tehtiin leveäraiteiseksi ja varustettiin kahdella parilla kiskoja. Ja onni se oli, sillä tällä radalla on ääretön merkitys ja loppumaton liike, joka kasvaa kasvamistaan.

Kun Suomessa olen aikonut jonnekin matkustaa, olen mennyt asemalle ja ostanut piletin ja sitten lähtenyt. Ainoastaan makuupaikkoja ei aina ole ollut saatavissa. Samoin olen tehnyt sekä suurissa että pienissä kaupungeissa Euroopassa. Pietarista emme ensinnäkään saaneet pilettejä kuin Vologdaan. Siellä oli meidän päästävä Siperiaan menevään junaan. Pilettejä ei myödä ennenkuin juna tulee, sillä ennen ei tiedetä kuinka monta paikkaa on vapaana. Mutta ollakseen varma paikasta, tai oikeammin että olisi vähänkin toivoa paikan saamisesta, täytyy jonottaa. Ja Vologdassa jonotimme toistakymmentä tuntia, puolen yötä ja puolen päivää. Tuli ekspressijuna, ei ole paikkaa, tuli pikajuna, ei ole paikkaa. Viimein saimme paikan postijunassa, mutta se meni vaan Jekaterinburgiin. Siellä taas jonotettiin koko yö. Turha vaiva, ei ollut yhtään vapaata paikkaa. Kaikki jonottajat hyökkäsivät asemapäällikön virkahuoneeseen. Joku tarjosi suuria lisämaksuja piletistä. Kun ei ole, niin ei ole. Pankaa lisävaunuja. On jo niin monta vaunua, ettei veturi jaksa useampia vetää. Pankaa ylimääräinen juna. Ei ole.

Vasta Tsheljääbinskissä onnistuimme pääsemään sellaiseen junaan ja vaunuun, johon olimme alkujaan pyrkineet.

Tästä jo saa käsityksen, millainen liike on tällä radalla.

Mutta viivytykset, mistä ne johtuvat? Niihin on monenlaisia syitä. Kun lähestyimme Jekaterinburgia, pysähtyi juna äkkiä. Saimme tietää, että meidän edessämme oli tapahtunut junaonnettomuus.

Tavarajunasta oli suistunut kaksi vaunua kiskoilta. Vahinko saatiin odottamattoman pian korjatuksi, nimittäin rikkoutuneet vaunut radalta työnnetyksi. Siihen meni vaan vajaata kaksi tuntia. Mutta siitä oli toinen seuraus. Pienelle asemalle vähän ennen Jekaterinburgia saimme jäädä odottamaan, että takaa tuleva pikajuna pääsisi meidän ohitsemme, että se ehtisi seistä tunnin Jekaterinburgissa, jonka perästä me vasta saimme ajaa sinne. Muuten pikajuna ei olisi päässyt meistä sivu kuin kukaties missä. Tähän odotukseen meni neljä tuntia, siis yhteensä kuusi tuntia.

Jekaterinburgissa päästettiin erääseen junaan k:lo 1 päivällä ja se tulikin heti viimeistä paikkaa myöten täyteen. Junan piti lähteä k:lo 2, mutta se lähtikin vasta k:lo 7. Mistä syystä se näin kauvan viipyi, sitä en tiennyt, eivätkä sitä näkyneet muutkaan vaunussa olijat tietäneen. Mutta merkillistä kyllä, eivät he olleet tyytymättömiä. Vaikka olimme aivan outoja toisillemme, oli keskustelu kohta täydessä käynnissä. Syntyi vilkas väittely naisasiasta. Jokainen lausui mielipiteensä ja puolusti sitä innokkaasti. Lopputulokseksi tuli, ettei ollut kovin suurta erotusta mielipiteissä.

Mutta aivan äkkiä keskustelu sammui. Me olimme kaksiosastoisessa kupeessa, jossa I luokassa oikeastaan on vaan neljä paikkaa, II luokassa kuusi. Joku kiipesi ylälavitsalle makaamaan, toinen samoin, muut asettuivat jalat limittäin alasohville, ja pian otti uni äskeiset kiihkeät puhujat haltuunsa.

Syynä mainitsemaani viivytykseen oli arvattavasti perältäkin se, että kun kerran olimme joutuneet pois varsinaisesta määrääjästämme, saimme yhtä mittaa odottaa toisia junia, jos minnepäin kulkevia. Meidän junammehan oli kolmannen luokan juna ja siksi meidän aina oli annettava etusija ylemmän luokan junille. Niinpä me kerrankin olimme tulossa ruoka-asemalle. Jäimme odottamaan vähän matkan päähän. Takaa tuli korkeamman luokan juna. Vasta kun sen matkustajat olivat tunnin ajan ruokailleet ja lähteneet eteenpäin, tuli meidän vuoromme ajaa asemalle. Menihän siihenkin pari tuntia.

Loppumatkasta tuli uusi syy viivytykseen. Se oli kauhea pakkanen. Oli 50 astetta pakkasta ja kerran -55° C. Se oli jo pakkasta se. Pyörät eivät ottaneet kiinni tai miten se lie ollut. Juna kulki ajottain mahdottoman hitaasti eteenpäin. Tämmöisistä ja ehkä muista syistä, joita emme tienneet, juna myöhästyi 24 tuntia. Eikä se lopultakaan yhdeksän päivän matkalla ollut kovin paljon. Sillä yhdeksän päivää teimme matkaa ja kaksi taistelimme asemilla pileteistä. Irkutskiin tulimme yksitoista vuorokautta Pietarista lähdettyä.

Mutta sen minä sanon: Jos teillä on omainen tai muu tuttava Vladivostokista tulossa, älkää menkö asemalle vastaan, sillä voi sattua, että saatte asemalla odottaa 24 tuntia, ja siihen tarvitaan enemmän kärsivällisyyttä, kuin meillä meidän maassamme yleensä on.

Kärsivällisyyttä — terpéenie — tarvitaan hyvin paljon tämmöistä pitkää matkaa kulkiessa.

Jos esimerkiksi pilettiä saadaksesi jonotat k:lo 12:sta yöllä k:lo 6:een aamulla, tarvitaan siihen jo paljon kärsivällisyyttä. Jos loppujen lopuksi ilmoitetaan, että koko jonotus on ollut turhaa, tarvitaan kärsivällisyyttä vieläkin enemmän. Jo siinä seistessä ennättää seistä jos milläkin tavalla. Toiset torkkuvat mitä omituisimmissa asennoissa, ken seinää vastaan, ken kumartuneena rautakaiteen yli, joku lattialla omalla kohdallaan. Jollakulla on niin suuri turkki, että hän näyttää makaavan sen varassa.

Mutta venäläiset ovat herkkiä tutustumaan. Jonottajat alkavat puhella keskenään, tarjoovat tupakkaa toisilleen, ja tulevat melkein ystäviksi. Ja jos joku väsyneenä seisomisesta haluaa mennä hetkeksi kävelemään, teetä juomaan tai soppaa syömään, ei hänen palkkansa siltä mene hukkaan. Naapurijonottajat sen kyllä pitävät hänelle ja päästävät hänet takaisin entiselle paikalleen. Jos näitä kanssajonottajia sitten tavataan seuraavina päivinä, ollaan kuin vanhoja tuttuja ainakin, tervehditään ystävällisesti, puhellaan, kävellään yhdessä, uskotaan omat tavaransa toinen toisensa huostaan.

Myöskin vuorotellaan jonottamisessa. Muudan ylempi virkamies oli matkalle lähdössä. Koko perhe oli yöksi tullut asemalle, hienosti puettu rouva ja kolme tytärtä. Koko yön jonottivat vuorotellen ja loppujen lopuksi turhaan, vasta seuraavana päivänä pääsi hänkin lähtemään.

Kuriiri- ja pikajunaan ei myödä pilettejä enemmän kuin on paikkoja. Posti- ja matkustajajuniin myödään. Kun viimein pääset vaunuun, voi helposti sattua, että et saa paikkaa. Kaikki paikat ovat jo täytetyt. — "Nitshevoo — ei mitään", sanoo venäläinen. Tiedustellaan konduktööriltä, missä sattuu olemaan matkustavaisia, jotka eivät kovin pitkälle mene. — Ja sattuukin. Nämä tässä lähtevät kuuden tunnin perästä pois. — No sehän on mainiota. Asetumme korridooriin heidän ovensa kohdalle. Nostamme tavaramme siihen, asetamme ne osaksi käytävän hyllylle osaksi lattialle. Ja niin siinä sitten seisoskelemme seiniin nojautuen tai jonkun laatikon päällä istuskellen nuo lyhyet kuusi tuntia. Sillä mitä kuuden tunnin odotus on, jos sitten saamme kolme, neljä, viisi päivää viettää hyvissä, mukavissa paikoissa. Jos joku yrittää valittaa, kuulee toisten huomauttavan: terpeenie, terpeenie.

Ja kärsivällisyyttä sitten tarvitaan pitkin aikaa. Juna seisoo milloin mitäkin odotellen tuntikausia. Ja jo matkan pituus semmoisenaan vaatii kärsivällisyyttä, matkan, jota saattaa kestää viikon päivät ja enemmänkin. Venäjällä on matkalle lähtiessä tapana varustaa evästä, mutta se eväs, jota enimmin tarvitaan, on kärsivällisyys.

Luontoon menevä asia. Olin jo ennenkin kuullut sanottavan, että jos venäläinen syö yhtä laatua lämmintä ruokaa, on se soppaa. Jos hän syö kahta, on toinen niistä soppaa. Sen saa nähdä rautatieasemillakin. Usein on asemilla asetettu valmiiksi pöydille kymmeniä lautasia soppaa, ja sitä useimmat matkustajat syövät. "Kupee"-toverini kanssa kävimme vuorotellen syömässä, toinen näet aina sillä aikaa vartioi tavaroita. Kun hän tuli syömästä, saattoi hän kysyä minulta: "no, mitä te söitte?" — "Kotlettia." — Silloin hän hämmästyneenä sanoi: "no mutta miksi, siellähän oli soppaa". —

… Ja jos hän joskus hommasi minulle ruokaa, hommasi hän soppaa. Kun hän ylisteli sopan terveellisyyttä, sanoin minä joskus leikilläni vastaan. Silloin hän joutui aivan hämille eikä osannut muuta sanoa kuin: "mutta sehän on luontoon menevä asia".

Yhtä luontoon menevä asia on, että on erinomaisen terveellistä ja hyödyllistä juoda mahdottomat määrät kuumaa teetä. Kun hän juotuaan kuusi suurta lasia teetä, ylisteli teen "terveellisyyttä ja hyödyllisyyttä", rupesin joskus leikilläni epäilemään hänen väitettään. Aivan hämillään sellaisesta typeryydestä sanoi hän: "mutta sehän on luontoon menevä asia".

Teetä muuten juodaan junassa pitkin päivää. Melkein joka matkustavaisella on oma vesikannunsa. Ja kun tullaan asemalle, jossa saadaan kuumaa vettä — kipjätokia — juoksee joka vaunusta joukko ihmisiä vettä hakemaan. Junassa sitten juodaan teetä lasi toisensa jälkeen. Ja siinähän se aika menee. Ja jos jollakulla ei ole, antavat naapurit hänelle. Teen ohella haukataan. Asemilla käydään ostamassa leipää, makkaraa oman evään lisäksi. Ostetaan myös paistia, kotlettia, paistettu kana, paistettu kala, joka paperiin käärittynä tuodaan vaunuun. "Se on aivan kuuma", kehasee tuoja naapurilleen. Eväskori, teevehkeineen, veitsineen, lusikkoineen on jokaisella mukana. Niin tekevät kaikki matkustavaiset, ensi luokassa kulkeva korkea-arvoinen sotilashenkilö, yhtä hyvin kuin kolmannen luokan matkustaja, sotamies. Kuvaava nimitys annetaankin asemille, joilta saadaan kuumaa vettä: tshainaja stantsia.

Eivätkä teetä juo ainoastaan mukavissa kupeissa kulkijat, vaan korridoorissa seisojatkin. Miten kuten siinä sovitellaan, teekannu asetetaan lattialle tai ripustetaan nauhalla verkkohyllyyn, syliin sovitetaan muut eväät. Ja sitten syödään ja juodaan. Ja hyvältä se maistuu ja terveellistä se on, sehän on luontoon menevä asia.

Ajan kulutusta. Meillä matkustajat lyhentävät aikaa lukemalla sanomalehtiä ja kirjoja. Onhan meillä ja muualla syntynyt erityinen kirjallisuuden laji, jota nimitetään rautatiekirjallisuudeksi. Venäjällä ei lueta samassa määrässä, ei kovin paljon sanomalehtiä ja vielä vähemmän kirjoja. Toisella tavalla täällä kulutetaan aikaa: puhellaan. Ja puhe sujuu mainiosti. Heti kun vaunuun tullaan alkaa puhelu ja sitten se luistaa. Eikä tässä suhteessa ole erotusta eri luokkien välillä. Yhtä vilkkaasti puhellaan ensimäisessä kuin kolmannessa. Se vaan on erotus, että ylemmissä luokissa on puhe niin sanoakseni epäpersoonallisempaa. Olemme ehkä puhelleet koko päivän keskenämme, emmekä tiedä toisistamme mitään.

Vaunuosastoomme tuli eräs virkamies, hieno, miellyttävä herra. Hän oli kaikin puolin kohtelias ja hienotunteinen. Mutta hän ei viitsinyt puhella, torkkui, luki, piirusteli aikansa kuluksi. Se jo kovin harmitti minun matkatoveriani. "Mikä lienee ylpeä!"

Näin pitkällä matkalla sattuu tekemään mielenkiintoisiakin tuttavuuksia. Pari päivää matkustimme yhdessä nuoren tatarilaisen kanssa. Hän oli ollut sodassa, mutta oli terveydellisistä syistä päässyt vapaaksi ja matkusti nyt kotiinsa Jekaterinburgiin. Isä oli suuren kauppahuoneen osakas, joka kävi kauppaa suklaalla ja kanfertilla. Hän luki tatarinkielistä sanomalehteä, mutta kun minä pyysin häntä kirjoittamaan tatarinkielellä minulle jotain, ei sanonut osaavansa kirjoittaa muuta kuin venäjää. Syödessään riisui hän kengät jalasta pois, mutta piti patalakkia päässään. Sanoi, että heidän keskuudessaan sai mies pitää kolme vaimoa. Suuren paaston, beiran, aikana eivät mohamettilaiset saa syödä muuta kuin yöllä päivän laskun ja nousun välillä. Kysyin kuinka se käy päinsä pohjoisissa maissa. Kertoi, että syödään k:lo 10 illalla ja k:lo 2 aamulla. Mutta matkalla saa syödä koska tahansa. Muuten kuuluvat yhä useammat herkeävän paastoa pitämästä.

Hauskoja matkatovereita olivat herra ja rouva T., jotka olivat kotoisin Keski-Aasiasta, Ferganan maakunnasta, Kookhandista. Olivat harvinaisen ystävällisiä ja hyväntahtoisia. Hauskaa oli kuulla herran kuvauksia kaukaisesta kotiseudustaan, sen kasvikunnasta, eläinkunnasta, tiikerimetsästyksestä, viljelyksistä. Hänen puutarhassaan aprikoossit kukkivat helmikuussa ja valmistuvat huhtikuussa. Ruusut — Crimson Rambler, Marschal Niel ynnä monet muut tutut lajit — jotka siellä kasvavat suuriksi puiksi, kukkivat paraiten maaliskuussa ja lokakuussa. Kesällä ruusut yhdessä päivässä käyvät rumiksi. Monista muistakin asioista puhelimme, Venäjän ja maailman politiikasta, sodasta y.m. Tulimme niin hyviksi tutuiksi, että lupasimme joskus käydä toistemme luona tai yhtyä.

Erinomaisen sopivaa on lyhentää aikaa makaamalla. Maata pitää niin paljon kuin vähänkin jaksaa. Eräs lääketiedettä opiskeleva naisylioppilas oli siinä mestari. Hän matkusti Pietarista Mantshuuriaan kotiinsa joulua viettämään. No olihan siinä matkaakin. Eräänä päivänä hän onnistui vetelemään yöunia yhtä mittaa k:lo 4:ään iltapuolella. Ihmetteli sitten vielä, että kumma kun ei ruoka suju, vaikka k:lo 5 ip. syö ensimäisen aterian päivässä. Hänen makuunsa herätti jo huomiota ja monet matkustajat eri osista vaunua tulivat hänen kanssaan siitä leikkiä laskemaan.

Yksi ajanvietto on vielä tupakoiminen. Sitä harjoittavat sekä miehet että naiset; Ja auliisti niitä toinen toisilleen tarjotaan. Vaunuja lakaistaan monta kertaa päivässä ja joka kerraksi on kasaantunut suuri kasa paperossin pätkiä.

Vaunut. Ylemmän luokan vaunut ainakin ovat Venäjällä hyvät ja mukavat. Kussakin vaunussa on oma palvelija, provodnik. Vaunu pidetään siistinä. Ainoastaan valaistus oli muutamissa junissa huono. Eräässä annettiin kullekin matkustajalle kynttilä käteen ja sen sai sitten steariinia sulattamalla juottaa pöytään kiinni. Toisessa vaunussa istuttiin melkein koko ajan pimeässä. Mutta enimmissä vaunuissa oli hyvä sähkövalo.

Merkillisintä minusta oli, että vaunut pysyivät tasaisen lämpiminä, vaikka sattui olemaan niin kauheat pakkaset. Krasnojarskin kaupungin asemalla olimme k:lo 12 yöllä. Kävin syömässä. Lämpömittari näytti — 40° R. Se on -50° C. Seura&vana päivänä sanottiin olevan -45° R. Onhan sitä siinä jo pakkasta. Muudan mies sanoi sinä päivänä nähneensä lentävän linnun putoavan kuolleena, jääksi paleltuneena maahan.

Muudan herra meidän vaunustamme juoksi melkein joka asemalla ulkona. Mutta siitä hänelle tuli pahat seuraukset. Eräällä asemalla hän oli myöhästyä, pääsi paraiksi jo liikkeellä olevan junan ulkoportaalle. Hän ei saanut ovea auki ja oli pakotettu seisomaan siinä yhden asemavälin. Siinä seistessä häneltä paleltuivat sekä korvat että kädet sangen pahasti.

Aika. Aikamääräyksiä tällä matkalla on vähän vaikea sanoa. Sillä kaikilla Venäjän rautateillä Vladivostokia myöten noudatetaan Pietarin aikaa. Mitä kauvemmaksi itään tullaan, sitä suurempi on erotus rautatieajan ja paikallisen ajan välillä. Niinpä esimerkiksi jos kello Irkutskin asemalla on 6 aamulla, on se kaupungilla lähes 12 päivällä.

SIPERIAN AROLLA

Vologdasta itäänpäin kulkiessa ovat suurempia paikkoja Vjatka ja Perm, mutta ne sivuutimme yöllä. Itä-Venäjällä näki vihdoinkin kunnollisia metsiä. Paitsi meidän tavallista kuusta ja mäntyä, kokonaisia metsiä piktakuusia. Ne erottaa jo kaukaa siitä, että puut latvastaan usein ovat hyvin kapeat. Suurien jokien yli mennessä uudistui aina sama temppu. Juuri ennen sillalle tuloa seisahtui juna ja ohraana eli vartiosto tuli sisään. Joka vaunun käytävään, pitkissä vaunuissa kumpaankin päähän asettui sotamies täysissä aseissa, pistimillä varustetty pyssy kädessä. "Keisarin nimessä: ei kukaan saa liikkua paikaltaan, ei saa katsoa ikkunasta ulos, ei saa koskea tavaroihinsa." Liikkumattomiksi kivetyimme paikoillemme. Kaikki ovet täytyi yölläkin avata käytävään. Kun oli sillan yli kuljettu, muuttui ankara sotilas ystävälliseksi. "Olkaa kuin ennenkin", sanoi ja tiedusteli jo luettuja sanomalehtiä heille luettavaksi.

Jekaterinburgin kaupunki on vielä Eurooppaa, mutta se on kumminkin Uraalin itäpuolella. Uraali on vuoristo-alue, eikä mikään yhtenäinen selänne. Niillä seuduilla, missä Uraalin yli kuljimme, eivät vuoret myöskään ole kovin korkeita. Tarkempaa kuvaa en siitä sinnepäin mennessä saanut, sillä kuljimme sen matkan yöllä. Jekaterinburgissa täytyi meidän taas viettää kokonainen vuorokausi odotellessa junaa, jolla pääsisi liikkeelle. Kävimme kaupunkia katsomassa. Sitä voi sanoa kauniiksi kaupungiksi. Eri osat sitä ovat eri korkealla, on suuri erotus ylimpien ja alimpien osien välillä. Kaupungin keskustassa, sen korkeimmalla paikalla on suuren suuri, komea, valkoinen kivirakennus. Se muistuttaa kreikkalaista temppeliä, on kuin mikäkin Akropolis vuoren huipulla. Sen oli aikoinaan rakennuttanut hyvin rikkaaksi paisunut kultakaivoksien omistaja omaksi asunnokseen. Hänen kuoltuaan ei löytynyt ketään, joka olisi sellaista asumusta tarvinnut. Nyt siinä kuuluu olevan kirjapaino. Enimmät rakennukset olivat täälläkin puisia, pieniä, pitsikoristeisia.

Huomasi olevansa kivien maassa. Tuon tuostakin näki kaupungilla ilmoituksia, jotka sitä osoittivat. Oli paljon jalokivi-kauppoja, kivihiomoja ja vieläkin useammissa paikoissa ilmoitettiin kiviä ostettavan. Asemalla oli koko rivi kivikauppoja.

Kadulla näki paljon kirgiisejä. Pyssyillä varustetut sotamiehet niitä kuljettivat. Perästäpäin kuulin, että ne olivat asevelvollisia, joita ei kuitenkaan sotaan lähetetty, vaan käytettiin kaikenlaisiin muihin töihin. Kaupungilla näkyi ajelevan paljon maalaisia. Heillä oli suuret turkit yllään, karvat ulospäin. Ne olivat, niin minusta ainakin näytti, tehdyt kirjavista lehmän nahoista. Saattoi olla toinen puoli punanen, toinen valkoinen, milloin mitenkin, niinkuin lehmällä ainakin.

Jekaterinburgista matkustimme taas pimeän aikana, ettemme olleet
tilaisuudessa määräämään sitä hetkeä, jolloin kuljimme Euroopan ja
Aasian rajan yli. Lähin suuri kaupunki Aasian puolella on
Tsheljääbinsk. Siitä sitten alkoi Aasian Akmolinskin aro.

Tsheljääbinskistä läksimme aamun koittaessa. Edessämme oli aro, niin suuri, niin ääretön, etten ollut koskaan voinut kuvitella, että maailmassa sellaista aroa saattaisi olla. Aroa, aroa, aroa, loppumatonta, ääretöntä, rannatonta aroa. Minne ikinä katsot, et näe muuta kuin samaa tasaista, lumenpeittämää aroa. Aava, lumenpeittämä meren jää ei ole niin autio, niin loppumaton kuin tämä. Meren jäällähän on edes jään halkeamien kohdalle muodostuneita jää- ja lumiharjanteita.

Usein et rautatievaunun ikkunoista katsellessasi näe mitään muuta kuin ääretöntä aroa, ja juna se kiitää kumminkin yötä päivää eteenpäin. Jos katselee silmän kantaman päähän mihin suuntaan tahansa, — ja silmä tässä täysin tasaisessa maassa kantaa hyvin kauvas — ei näy ainoatakaan ihmisasuntoa.

Ainoa mikä siellä täällä tuottaa hiukan vaihtelevaisuutta on metsä, jos sitä siksi voi kutsua.

Pitkien matkojen päässä, kaukana toisistaan on metsäsaarekkeita. Mutta minkälaista metsää. Ensinnäkin hyvin harvaa, metsänkin keskellä on suuria aukeamia. Se on koivumetsää ja joskus pajuja. Mutta koivut ovat pahanpäiväisiä, matalia, tuskin lapsen ranteen paksuisia. Harvakseen siellä täällä on hiukan suurempia koivuja, mutta ne ovat tuulen tuivertamia, ränstyneitä. Vain yhdessä kohdassa huomasin harvaa sembramänty-metsää. Enpä todellakaan olisi luullut, että koivu olisi vallitseva puu näin äärettömän laajalla alalla, kautta koko Pohjois-Aasian. Olen tähän saakka rakastanut koivuja, mutta kun näin nämä surkeat koivikot, matalista, surkeista, heikoista puista muodostuneet harvat metsiköt, aloin pelätä, etten enää koskaan voisi koivuista pitää.

Aamun sarastaessa alkoi lumilakeuden itäreunalla taivas ensin hiukan punoittaa, käyden yhä kauniimman kirkkaanpunaiseksi. Sitten näkyi lumilakeuden reunassa ikäänkuin syvennys ja siitä alkoi näkyä hehkuvan kiekon reuna. Vähitellen se kohosi hehkuen tulipunaisena, loistavana, lähettäen säteitään kaikkialle. Ja niin nousi aurinko äärettömän suurena, tulisena, loistavana. En ole koskaan nähnyt sitä niin suurena.

Kuinka äärettömän suuri tämä loppumaton aro on, käsittää paraiten, kun kerron, että neljänä aamuna peräkkäin näin auringon nousevan tästä aromerestä junan yhtä mittaa yötä ja päivää kiitäessä eteenpäin halki aavan erämaan. Vuoteeltani, rautatievaunun ylälavitsalta katselin tätä suuremmoista auringonnousua, joka samalla oli suuremmoisen komea ja pelottavan kolkko. Vasta neljäntenä päivänä Tsheljääbinskistä lähdettyä alkoi näkyä vuoren harjanteita ja suurta petäjä- ja lehtikuusimetsää.

Niin kolkkoa ja autiota, kuin tämä ääretön aro onkin, lumoaa se kumminkin katsojan juuri kolkkoudellaan ja äärettömyydellään. Päiväkaudet seisoin vaunun ikkunassa ja tuijotin siihen, äänettömänä ja lumottuna.

Olihan sentään joitakuita ihmiselämän merkkejä. Siellä täällä, joskus vähän tiheämmässäkin näkyi heinäpieleksiä. Joskus näkyi kyläkin. Pieniä taloja, joiden vieressä oli heinäpieleksiä, jotka olivat taloja paljon suuremmat. Talojen pihoilla näkyi joku lehmä. Ne saivat kovimmassakin pakkasessa olla ulkona. Siperiassa näet ei navettoja ylimalkaan käytetä. Talot olivat pieniä, matalia. Katot omituisen muotoisia, yhtyen yhteen kohtaan, siis muodostuneet neljästä kolmion muotoisesta pinnasta. Länsiosassa aroa näkyi joskus myös joku pyöreäkupuinen kirgiissijurtta, joskus kokonainen aula matalan koivumetsän ääressä.

Rautatien varrella oli määrämatkojen päässä ratavartijain asuntoja. Ne olivat kohtalaisen suuria ja oli niiden ympärille istutettu puita, paju- tai poppelipuita. Niille ominaista oli, että kaikki oksat kaartuivat samannepäin. Varmaankin täällä yhtä mittaa puhaltaa sitkeä tuuli samalta suunnalta.

Joskus oli suurempiakin kyliä kirkkoineen, ja päivämatkan päässä toisistaan suuria kaupunkeja, joissa oli satatuhatta asukasta ja enemmänkin. Äärettömän autiuden jälkeen tuntuivat nämä kaupungit arvoituksilta.

Puhuttelimme muutamia paikkakuntalaisia, joiden kanssa jouduimme samaan vaunuosastoon. Mahtava pomo, jolla oli kaikki taskut täynnä suuria setelikimppuja, David Davidovitsh Schredder (Schröder), jolla oli 375 paria tetriä myötävänä ja oli puettu mainioon barnaulka-turkkiin, vallesmannin tapainen virkamies, joka kontröllöörin harmiksi kulki ylemmässä luokassa, kuin mihin oli oikeutettu. Kun heille sanoimme, että missä ne suuret Siperian metsät ovat, joista olemme kuulleet puhuttavan, vastasivat he, että ne ovat kauempana. Ja kun ihmettelimme, ettei ihmisasuntoja missään näkynyt, vaan pelkkää asumatonta aroa, sanoivat he, että niitä kyllä on, vaan ne ovat kauvempana. Siihen saimme tyytyä. Etelässä kuului olevan kirgiissejä ja pohjoisessa kasakoita ja saksalaisia siirtolaisia.

Joskus näkyi arolla tie, jota oli ajettu. Mutta monesti kulki juna pitkät matkat, ettei minun silmiini ainakaan sattunut mitään ihmiselämän jälkiä. Silloin tällöin oli jänis piipertänyt poikki aavikon.

Niinkuin jokainen tietää, karkoitettiin entisinä aikoina paljon ihmisiä monenlaisista syistä Siperiaan. Kulkiessani Siperian rannatonta aroa, kuvittelin, minkälaista näiden ihmisten matka oli ollut. Jos meistäkin tuo aro tuntui toivottoman loppumattomalta, kun päiväkausia sitä kuljimme rautatiellä, mitäpä sitten noista, jotka ennen rautatien valmistumista sitä eteenpäin jalkaisin vaelsivat. Päivässä ei tarvinnut kulkea enemmän kuin 28 virstaa. Matkaa kesti kuukausia, jopa vuosiakin. Silloin se lakeus lienee näyttänyt epätoivoisen äärettömältä.

Epätoivoinen tuska purkautui siperialaisten karkotettujen lauluun: Jermak Timofeijevitsh, Jermak Timofeijevitsh, miksi sinä koskaan löysit tämän maan.

IRKUTSK

Ei tarvitse paljonkaan Venäjällä matkustaa, ennenkuin huomaa sen omituisen seikan, että rautatieasemat tavallisesti ovat muutaman kilometrin päässä kaupungeista. Syynä siihen sanotaan olevan sen, että asema on rakennettu sen mukaan lähelle tai kauvas kaupungista, kuinka paljon kukin kaupunki on maksanut rautatieinsinööreille. Tomskin kaupunki Siperiassa ei suostunut maksamaan mitään. Sen kaupungin asukkaat pitivät luonnollisena, että tottahan heidän kaupunkiinsa muutenkin rautatieasema tulee sopivaan paikkaan. Tomskhan on Siperian etevin kaupunki. Siellä on yliopisto, asukkaita 115,000, se on Siperian sivistyskeskusta. Mutta annahan olla. Insinöörejä ei saa niinkään pahoin pidellä. He vetivät rautatien 60 kilometriä Tomskin eteläpuolitse. Vasta useampia vuosia myöhemmin on Taigan asemalta rakennettu haararata Tomskiin. — Poikkeuksen tästä yleisestä säännöstä muodostaa Tchita. Siellä on asema aivan kaupungin laidassa, parin kadun kulmavälin päässä pääkadusta. Mutta siihen eivät kaupunkilaisten rahat ole mitään vaikuttaneet, vaan luonnon suhteet. Kaupunki on nimittäin niin korkeiden vuorten ympäröimä, ettei suorastaan ole ollut tilaa rakentaa asemaa kauvemmas kuin juuri kaikkein mukavimpaan paikkaan.

Matkallamme sivuutimme monta suurta kaupunkia. Ensimäinen Aasian puolella oli Tsheljääbinsk. Sitten tulivat Kurgan, Petropavlovsk, suuri kauppakaupunki, johon kameeleilla käyty karavaanikauppa päättyy, Omsk, jossa on paljon tanskalaisia, Novonikolaijevsk, suuri kauppakaupunki, Krasnojarsk, Jeniseijoen varrella, Kainsk, Nishneudinsk, Tulun ja Irkutsk.

Irkutskiin tulimme illalla kauhean pakkasen vallitessa. Lienee ollut sinä päivänä -55° C, en kuitenkaan ollut tilaisuudessa sitä itse lämpömittarista huomaamaan. Hämmästykseksemme saimme kuulla, että kaupunki on kaukana, eikä sinne voi lähteä näin myöhään illalla ankarassa pakkasessa. Me samoinkuin useimmat muut matkustavaiset saimme jäädä asemalle yöksi. Ja niin me vietimme kolmannen yön venäläisellä rautatieasemalla, milloin torkkuen yhdellä, milloin hetken aikaa kahdella tuolilla, milloin taas kävellen edestakaisin lattialla.

Irkutskin kaupunki on mahtavan vuolaan Angara-joen varrella. Angara-jokea myöten kulkevat vedet Baikaljärvestä Jenisei-jokeen. Rautatieasema on Angara-joen toisella puolen, josta tietysti on monta hankaluutta. Kesällä kuljetaan Angaran yli ponttoonisiltaa myöten, talvella jäätä myöten. Keväällä jäiden lähdön aikana ja syksyllä jäätymisaikana keskeytyy yhteys kaupungin ja aseman väliltä usein viikoksi, välistä pitemmäksikin aikaa. Postiakaan ei silloin Irkutskiin saada, ainoastaan sähkösanomia. Irkutskiin tulevat matkustavaiset saavat asettua asemakylään asumaan ja kaupungista ei kukaan pääse pois. Kaupunkilaisten hartaana toivomuksena on, että rakennettaisiin silta Angaran yli, mutta se toivomus yhä odottaa toteutumistaan.

Irkutskin kaupunki on rakennettu ikäänkuin niemekkeelle. Angaran lisäksi sitä kahdelta sivulta rajoittaa kaksi pienempää Angarahan laskevaa jokea. Kun Irkutsk aikoinaan perustettiin, rakennettiin se tähän epämukavaan paikkaan, koska sitä pidettiin turvallisena, kaupunkia oli siten helpompi puolustaa.

Irkutskiin tulimme tammikuun 6 p:nä 1917, venäläisten joulupäivänä. Uuden vuoden aamun olimme viettäneet Siperian arolla. K:lo 12 yöllä ojensin käteni, ylälavitsalta alalavitsalla nukkuvalle toverilleni ja toivotin onnellista uutta vuotta, itsekseni arvellen, mitä kaikkea niin alkava vuosi oli tuova mukanaan.

Kun viimein aamulla pääsimme Irkutskiin, sijoituimme Metropol-hotelliin, jossa olivat hyvin tottuneet ottamaan vastaan maanpakolaisuuteen karkotettuja. Riensimme heti kuvernöörin virastoon. Siellä sanottiin, että nythän on joulu, ei tänne ketään virkamiehiä tule ennenkuin neljän päivän perästä. Ajoimme sitten poliisivirastoon. Siellä emme tietysti tavanneet pääherroja, mutta saimme kumminkin luvan toistaiseksi asua hotelli Metropolissa. Hauskoja tulevaisuuden toiveita ei kuitenkaan annettu. Sanottiin, että kuvernööri päättää ajallaan, mihin minun on sijoituttava, mutta todenmukaisesti minut lähetetään Kiirenskin kaupunkiin joka on Lena-joen varrella ja jonne on hevosella maamatkaa mentävää 800 km:iä.

Valmistin venäjänkielisen anomuksen, että saisin jäädä Irkutskiin asumaan. Heti kun joulun jälkeen virastot aukenivat vein sen kuvernöörille. Varakuvernööri, jonka puheille jouduin oli hieno herra, mutta ei sanonut sitä eikä tätä. Kuulin kerrottavan, ettei hänellä ollut mitään sanottavaa. Mahtavin herra kuului olevan virkamies, joka suunnilleen vastasi meidän lääninsihteeriä. Hän näytti hyvin vastenmieliseltä ja häjyltä ja sanoi, ettei voi tulla kysymykseenkään, että minä saisin jäädä Irkutskiin. Olimme vähän ymmällä, mitä tehdä. Mutta sitten tuli pubeillemme aivan nuori mies. Venäjällä näet sota-ajan vuoksi virastoissa palvelee paljon nuoria poikia. Hän sanoi, että minun paperini eivät vielä ole tulleet ja neuvoi menemään poliisimestarin puheille. Siellä vihdoin sanottiin, että sain asettua kaupungille asumaan. Minun oli joka lauvantaina aamupäivällä vain käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Ajallani saisin tarkempia määräyksiä.

Erottuani matkatoveristani sain nyt ruveta asuntoa itselleni hakemaan. Sen löysinkin. Se oli tanskalainen perhe, lennätinvirkamies V. Jensenin perhe. Harvinaisen herttaisia ja ystävällisiä ihmisiä sekä herra Jensen että hänen rouvansa. Aluksi asuin heillä. Sitten samassa talossa syöden heillä kaikki ateriat.

Irkutskin kaupunkia sen asukkaat kutsuvat Siperian Parisiksi. Nimi, jota epäilemättä on pidettävä hyvin liiallisena. Suurin osa taloja on puisia yksi- tai kaksikerroksisia. Jonkun verran on kivitaloja, nekin ovat harvoin enemmän kuin kaksikerroksisia. Puutalot ovat harvoin laudoitettuja ja maalattuja. Ne ovat enimmäkseen pyöreistä hirsistä tehdyt. Kun minä kerroin, että Suomessa kaupunkien rakennussäännön mukaan kaikki puutalot täytyi laudoittaa, olivat he ihmeissään, eivätkä käsittäneet mitä järkeä siinä oli. Kaikissa alakerran taloissa on luukut, jotka yöksi lukitaan kiinni tavallisesti ulkoa päin. Kun minä kerroin, ettei Suomessa sellaisia käytetä, ihmettelivät he, pitivät sitä kovin vaarallisena. Kaikkialla Venäjällä toki ikkunaluukkuja käytetään. Meidän tietosanakirjassamme sanotaan, että Irkutsk on uudenaikaisesti rakennettu. Kyllä ainakin minun oli vaikea sitä uudenaikaisuutta löytää. Siellä on pääkatu bolshaja ulitsa — suuri katu. Siihen katuun ja sen läheisimpiin kohdistuu koko Irkutskin parisilaisuus.

Kuvernöörin virasto on pyöreistä hirsistä tehdyssä puutalossa, joka varustuksiltaan tuntui sangen vaatimattomalta. Ei meillä mikään virasto tyytyisi sellaiseen. Poliisikamari oli tietysti vielä paljon vaatimattomammassa. Ainoastaan pankit ja etenkin valtionpankki oli kokonaan uudenaikaisessa, tilavassa, mukavassa, niin sisältä kuin ulkoa ajanmukaisessa rakennuksessa. Samoin muutamat hotellit ja enimmät koulutalot. Kenraalikuvernöörin asunto oli myös komea rakennus. Kirkkoja oli paljon ja osaksi, hyvin suuria, mutta eivät ne erityisen kauniita olleet. Pääkirkko on ruotsalaisen arkkitehti Rosenin rakentama, omituinen sekotus renesansi- ja bysantiiniläistyyliä. Oli myös pieni sievä luterilainen kirkko bolshajan varrella.

Irkutskin perustivat kasakat v. 1652. Ison vihan aikoina oli tänne saakka tuotu ruotsalaisia ja arvattavasti myös suomalaisia sotavankeja. Eräällä hautuumaalla on vieläkin hautakiviä, joissa on ruotsalaisia nimiä. Nämä sotavangit rakensivat tänne itselleen kirkon. Myöhemmin on sitä jatkettu ja se muutettu venäläiseksi kirkoksi.

Pääkadun varrella ja sen välittömässä läheisyydessä oli komeita ja hyvin varustettuja kauppapuoteja, joista sai kaikkea mitä vaan saattoi toivoa. Oli suuri tilava kirjakauppa, oli kultaa, hopeaa, jalokiviä, korutavaraa, kaikenlaatuista ruokatavaraa, oli kiinalaisia ja jaappanilaisia kauppaliikkeitä, mutta ne olivat eurooppalaismallisia, venäläisiä varten.

Bolshaja päättyi kauniiseen puistoon Angarajoen varrella. Puiston keskellä on erittäin jykevä, korkealla jalustalla seisova Aleksanteri III:n muistopatsas. Siinä hän mahtavana, kaukonäköisenä katselee itään, taivaan rannalla siintäviä, Baikaljärveä ympäröiviä vuoria. Se oli muka hänen suuri aatteensa, että Venäjän valtaa oli levitettävä sinne kauvas itään aina Tyyneen valtamereen saakka. Sitä aatetta hän siinä edustaa.

Patsaan juurella oli aina kunniavahti, sotamies täysissä aseissa. Yöllä tammikuun toista päivää vastaan v. 1917, joka yö oli sen talven kylmin unohtui vartijasotamies vaihtamatta. Vartija ei jättänyt paikkaansa, vaan paleltui kuoliaaksi. Se oli silloin. Ja miten on nyt. Tuntuu kuin siitä olisi sata vuotta kulunut. Vallankumouksen jälkeen ehdotettiin, että patsas sulatettaisiin uudelleen ja siitä valettaisiin vapauden jumalatar. Lienevätkö aikeensa toteuttaneet.

Irkutskissa ei ole vesijohtoa. Ja se perustuu varsin merkilliseen seikkaan. Minun ystäväni tohtori Bergman, joka oli vuosia ollut komiteassa, jonka piti vesijohtoa hommata, kertoi minulle, että vesijohdon rakentamisella oli voitettavana suuret hankaluudet. Maa oli nimittäin täällä jäässä hyvin syvältä kesälläkin. Mikä johtuu talvien ankaruudesta ja lumettomuudesta. Sitä kokemusta vesijohtojen rakentamisessa, mikä oli muualla maailmassa saavutettu, ei voitu käyttää hyväksi. Ainoastaan Kanadassa kuuluu olevan joku kaupunki, jossa olosuhteet tässä suhteessa ovat samanlaisia.

Kaupungissa sanottiin olevan 125,000 asukasta, ilman sotaväkeä. Ja kun talot ovat pienenpuoleisia, on se luonnollisesti verrattain laaja. On lisäksi useita esikaupunkeja. Mutta raitiovaunuliikettä ei ole.

Tutustuin erääseen riikalaiseen karkotettuun. Hän väitti, että liikevoimaa raitiotieliikennettä, sähkölaitosta, teollisuuslaitoksia varten olisi helposti saatavissa — Angara-joesta. Vieläpä sillä, hänen puheensa mukaan, voitaisiin lämmittää koko kaupunki. Angarassa on nimittäin tavattoman kova virta. Niinpä siihen ei ollenkaan voi mennä uimaan, se on hengenvaarallista. Jos virta tempaa mukaansa, on sattuman varassa voiko pelastua. Tätä suurta virran voimaa voitaisiin kaikkiin yllämainittuihin tarkoituksiin käyttää. "Mutta eiväthän ne ymmärrä", lisäsi hän halveksivasti.

Tavat ovat täällä kansanvaltaisempia kuin muualla Venäjällä. Kauppapuodit ovat kiinni 1/2 1-2 päivällä, että puotipalvelijat pääsevät syömään. Pääsiäisenä ne ovat kiinni toista viikkoa, mutta vasta pääsiäispäivästä alkaen. Pitkänä perjantaina ne olivat vielä auki. Jouluna olivat toiset puodit kiinni kolme, toiset neljä päivää. Puodeista puhuttaessa mainittakoon täällä se hauska omituisuus, että ei tingitä, sitä tapaa ei ollenkaan ole olemassa. Ja siperialaiset ovat siitä ylpeitä. Ajureillakin on taksa. Istutaan rekeen sen enempää kyselemättä ja kun tullaan perille, maksetaan taksan mukaan.

Lukutaidon kehuivat olevan Siperiassa jonkun verran paremman kuin muualla Venäjällä. Sota on kaikkialla Venäjällä vaikuttanut omituisella tavalla luku- ja kirjoitustaidon edistämiseksi. Kotona olevat ja sodassa olevat ovat halunneet kirjoittaa toisilleen. Eihän voi saada sanotuksi mitä haluaa, jos pitää kirje toisella kirjoituttaa. Iltakoulua on pidetty kasarmeissa ja rintamalla miehille, ja maakylissä ja kaupungeissa naisille.

Meidän tietosanakirjassa sanotaan, että Irkutskissa on joltinenkin teollisuus. Koko Siperiassa ei ole teollisuutta. Onhan joku rautatien korjauspaja, kirjapainoja, olutpanimoja ja pieniä mitättömiä yrityksiä. Kaikki tehdastuotteet on tuotu Euroopan Venäjältä, Saksasta tai Amerikasta.

Kun kerran Tchitassa tuumailin teettää itselleni uudet kengät, sanottiin, että ei koko Siperiassa ole suutaria, joka osaisi tehdä kenkiä mitan mukaan. Pidin tätä hyvin liioiteltuna. Mutta kun sitten Irkutskissa kysyin, onko se totta, vastattiin, että ei, ei se ole totta, on täällä Irkutskissa ollut kaksi miestä, jotka ovat osanneet mitan mukaan tehdä. Toinen niistä kyllä joutui sotaan, mutta nyt on tänne muuttanut yksi puolalainen, joka osaa. — Tuo toinen muuten sitten murhattiin vallankumouksen melskeissä.

Arvelin, että Siperiassa turkikset olisivat huokeita. No, parkitsemattomia, valmistamattomia nahkoja voi sattua saamaan kohtalaisen huokealla, mutta valmistetut nahkat ovat aina kalliita. Ne nimittäin aina valmistetaan Varsovassa. Ja rahti Irkutskista Varsovaan ja takaisin lisää hintaa aikalailla.

Huonekaluja täällä valmistetaan vähän. Niistä onkin ainainen puute. Varakkaissakin kodeissa saattaa huonekaluja sen vuoksi olla silmiin pistävän niukasti.

Sokeri saadaan Kiovasta. Ainoastaan Vladivostokissa kuuluu olevan sokeritehdas ja jonkun verran muitakin tehtaita.

Nämä esimerkit mielestäni kyllä osottavat todeksi väitteen, ettei Siperiassa yleensä ole mitään teollisuutta. Jos kerran Venäjällä ja Siperiassa olot järjestyvät, kannattaa sinne taitavan, uutteran ja työtätekevän ammattilaisen melkein miltä alalta tahansa lähteä. Hän varmasti menestyy.

Meijereitä on viime vuosikymmeninä perustettu paljon Siperiaan, mutta ne ovat Länsi-Siperiassa etusijassa tanskalaisten ja Irkutskin seuduilla virolaisten perustamia ja omistamia.

Vuorikaivoksia Siperiassa on paljonkin. Mutta niissä käytetään suuressa määrässä kiinalaista työväkeä.

Satuin tutustumaan muutamiin kultakaivosten omistajiin. Yksi heistä, herra Riefestahl, osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, kutsui minut kotiinsa ja teki minulle suuria palveluksia suositustensa kautta.

Häneltä sain kuulla monta mielenkiintoista asiaa kullan huuhtomisesta ja sen yhteydessä olevista seikoista.

Paljon kultaa huuhdotaan suurien jokien pohjasta. Työ suoritetaan talvella, kun joen pinnan peittää paksu jää. Jäähän koverretaan syvennyksiä, paraiksi niin syviä, että jää ei puhkea. Syvennyksen kohdalta jäätyy jää entiseen paksuuteensa joka suunnalle. Sitten koverretaan uudestaan ja jäädytetään uudestaan, kunnes päästään joen pohjaan saakka. Siten on jokeen muodostunut joukko onttoja jääpilareja, jääputkia, joissa ei ole vettä vaan ilmaa. Näitä myöten päästään mukavasti joen pohjaan. Pohjasta kootaan hiekkaa ja siitä huuhdotaan kultaa.

Kulta on pienissä, ohuissa, pyöreissä liuskaleissa, jotka lähinnä muistuttavat kooltaan ja muodoltaan särensuomuja. Olen usein itsekseni ihmetellyt nimitystä "kultaa huuhdotaan". Nyt tulin sen käsittämään. Tuttavallani oli kultahiekkaa, niinkuin sitä nimitetään, pienessä lasissa. Kuului olevan tuhannen ruplan arvosta. Hän kaasi sen valkealle paperille ja käski sitä käsin pitelemään. En ollut koskaan tiennyt, että kulta on niin odottamattoman raskasta. Nyt käsitin, että sitä todella saattaa huuhtoa.

Joku läsnäolijoista arveli, että eikö ollut turhaa pitää tuollaista kultamäärää kotonaan, voisihan sen myödä ja käyttää rahoja johonkin. Mutta kullan omistaja kertoi, että siitä saattoi kyllä olla hyötyä. Kulta vaikuttaa omituisen lumoavasti ihmisiin. Hänellä oli ollut tuttava, joka aina oli ivannut hänen kullanhuuhtomishommiaan. Kerran kun hän taas oli ollut hänen luonaan ja nauranut hänelle, oli herra R. tehnyt samoinkuin nyt minulle. Kaatoi kullan puhtaalle paperiarkille. Vieras alkoi katsella kultaa, silmät alkavat kiilua, hymy katosi, kulta lumosi hänet, hän ei voinut irroittaa katsettaan kullasta. — Jos tahtoo myödä kaivososakkeita, on ensinnä annettava ostajan jonkun aikaa katsella kultaa.

Kerran, niin kertoi herra R., oli hän suuremmassa rahantarpeessa. Kun hän oli luottoaan käyttänyt pankissaan, katsoi pankki hänen saaneen tarpeeksi ja kieltäytyi enempää antamasta. Hän haki silloin kotoaan kultahiekkansa, jota hänellä silloin sattui olemaan kolmen tuhannen ruplan arvosta, kaatoi kullan valkealle paperiarkille ja antoi tirehtöörien sitä katsella. Kun he olivat aikansa sitä katselleet, lumosi se heidät. Ja ilman sen enempiä puheita hyväksyttiin vekselit.

Kaikki kulta oli myötävä valtiolle, joka siitä maksoi huippuhinnan. Valtiolla oli paljon omia kultakaivoksia samoinkuin keisarillisella perheellä. Työväki kuului suuressa määrin varastavan kultaa. Varastetun kullan möivät he valtiolle. Valtio maksoi siitä täyden hinnan. Sama se millä tavalla valtio sai kultaa, kunhan sai. Ja maksuhan maksettiin paperirahassa.

Rahasta puhuttaessa mainittakoon, että siihen aikaan Venäjällä hopea- ja vaskiraha olivat käytännöstä hävinneet. Vaihtorahana käytettiin melkein yksinomaittain pieniä paperirahoja ja postimerkkejä. Toisin oli kumminkin Siperiassa. Alkuasukkaat eivät kuulu välittäneen niistä pienistä paperipalasista. Vaihtorahana käytettiin edelleenkin hopeata ja vaskea. Ja kun ei kukaan sitä koonnut, ei siitä ollut puutettakaan. Joskus sattui saamaan pientä paperiakin, mutta se annettiin heti pois kerjäläisille, postikonttoriin, joihinkin virallisiin maksuihin.

Asukkaat Irkutskissa ovat etusijassa venäläisiä, mutta sen lisäksi, etenkin ennen sotaa, kaikkia mahdollisia maailman kansallisuuksia. Sen jo saattoi huomata siitä, että bolshajalla olevista sanomalehtikioskeista saattoi ostaa kaiken maailman sanomalehtiä: ranskalaisia, englantilaisia, italialaisia, tanskalaisia, puolalaisia j.n.e. — Virolaisia kuului olevan aikalailla. Samoin lättiläisiä niinkuin kaikkialla Venäjällä. Lättiläiset muodostavat omia yhdistyksiä, tukevat toisiaan ja pyrkivät sitkeästi eteenpäin. Juutalaisia sanottiin olevan tuhannen tienoilla. Vanhempi polvi puhui juutalais-saksaa, nuorempi polvi useimmiten vaan venäjää. Baltilaisia saksalaisia oli aika lailla. Ne tietysti kaikki puhuivat myös venäjää. Suomalaisia kuului olevan joitakuita upseerien rouvia, mutta ne olivat unohtaneet kansallisuutensa. Aasialaisista kansoista näki ehkä enimmin kiinalaisia, sitten jaapanilaisia, korealaisia, burjaatteja, kirgiissejä ja muita mongooleja. Mutta ei Irkutsk kuitenkaan tee aasialaista vaikutusta, vaan eurooppalaisen tai paremmin sanoen venäläisen vaikutuksen.

Erityisesti mainittakoon joku sana tanskalaisista. Länsi-Siperiassa on tanskalaisia meijeri- ja liikemiehiä. Tanskalaisella kauppayhtiöllä Sibirskaja kompaania on kauppaliikkeitä aina Tchitassa saakka. Irkutskissa oli vielä ennen sodan alkua tanskalainen siirtokunta, johon kuului 36 tanskalaista telegrafistia. On olemassa suuri tanskalainen sähkölennätin yhtiö: det nordiske kompanie. Se omistaa joukon sähkölennätinkaabeleja, jotka välittävät kansainvälistä telegrafiyhteyttä. Paitsi Tanskassa on heillä konttoreja: Lontoossa, Newcastlessa, Aberdeenissa, Färsaarilla, Islannissa, Göteborissa, Uudessakaupungissa, Pietarissa, Libaussa, Irkutskissa, Kiachtassa, Vladivostokissa, Pekingissä, Shanghaissa, Honkongissa, Nagasakissa ynnä muutamissa muissa paikoissa. Yhtiön palveluksessa kuuluu olevan noin 1,200 henkeä, niistä toinen puoli tanskalaisia, loput sen maan asukkaita, missä konttorit sijaitsevat. Yhtiö on jo ollut olemassa 50 vuotta. Sodan aikana ovat venäläiset ottaneet haltuunsa useita Siperiassa olevia kaabeleja, tanskalaisia telegrafistia oli sen vuoksi jäljellä vaan kahdeksan. Tutustuin tanskalaiseen siirtokuntaan ja sain heiltä osakseni paljon ystävällisyyttä ja avuliaisuutta.

Irkutskissa on useampia oppilaitoksia ja kauvan on sinne puuhattu yliopistoa. Komeassa teatteritalossa vierailevat eri teatteriseurueet. Elävien kuvien teattereja tietysti on useampiakin. Venäjällä on useissa suurimmissa kaupungeissa maantieteellinen seura, jolla tavallisesti on oma museonsa. Ne taitavat kulkea Pietarin keisarillisen maantieteellisen seuran haaraosastoina. Tällaisia seuroja on ainakin Jekaterinburgissa, Irkutskissa, Tchitassa ja luultavasti monessa muussa kaupungissa. Nämä seurat edustavat jonkunlaista vapaampaa, itsenäisempää harrastusta. Jos joku tunnettu henkilö vierailee paikkakunnalla, ottaa seuran presidentti hänet vastaan ja seura pitää päivälliset. Maantieteellinen seura harrastaa luonnontieteitä, ethnografiaa, muinaistutkimusta, paikallishistoriaa. Myös julkaisevat nämä seurat tieteellisiä tutkimuksia. Ylimalkaan ovat tieteelliset harrastukset vähäisiä. On vaikea tavata ihmisiä, joilta saisi luonnontieteellisiä, kielellisiä ja kansatieteellisiä tietoja. "Perhosherroja" sattui Irkutskissa kumminkin olemaan useampia.

Lopuksi irkutskilaisten muistojeni sarjassa muistelen vielä luterilaista kirkkoa, jota aina tulen rakkaassa muistossa säilyttämään. Luterilainen Irkutskin seurakunta käsittää Irkutskin ja Transbaikalian läänit, se on alaltaan suuri, niin suuri kuin Saksa, Ranska ja Suomi yhteensä. Kirkonkirjat eivät näyttäneet kuitenkaan olevan kovin paksuja. Venäjällä ei ole venäjänkielisiä luterilaisia jumalanpalveluksia, vaan ovat ne saksalaisia tai virolaisia, suomalaisia, lättiläisiä. On kumminkin koko joukko luterilaisia, jotka eivät saksaa osaa kuin siksi nimeksi. Sattuu myöskin, että silloin tällöin juutalaisia kääntyy kristinuskoon. Ne mieluummin kääntyvät luterilaisiksi. Sillä jos katuu kauppojaan, voi siitä vielä päästä vapaaksi. Toiseksi eivät katolilaiset uskonnot sovellu kuvain palvelusta kammoaville juutalaisille. Näistä entisistä juutalaisista eivät monet osanneet muuta kuin venäjää, jolleivät mahdollisesti koulussa olleet muuta oppineet.

Irkutskin luterilaisen seurakunnan pappi oli pastori Sibbul. Hän saarnasi joka sunnuntai ja juhlapäivä saksaksi, joka toinen sunnuntai sitä paitsi viroksi ja kerran kuussa lätinkielellä. Hänen kirkkonsa oli niillä mailla ainoa paikka, jossa saksankielen julkinen käyttö oli sallittu. Kirkko oli aina täynnä väkeä, siinä oli upseeria, sotamiestä, väliin kymmenittäin sotaan lähteviä praaportsikkeja — vänrikkejä, siinä karkotettuja, kaiken maailman ääriltä kauvas Irkutskiin häipyneitä saksalaisia, baltteja, mitä kaikkea lienevätkin olleet.

Oli kerran ankara pakkanen, talvi-sunnuntai. Lämpömittari osoitti -25° R, se on -31° C. Kirkossa oli hyvin lämmin istua, kauniisti kaikui laulu ja soitto, valistunut, hyvin harkittu ja esitetty saarna lämmitti mieltä. Juuri jumalanpalveluksen alkaessa tuli kirkkoon jättiläiskokoinen mies kauhean isoon barnaulka-turkkiin puettuna. Koko mies oli kovasti lumessa, viikset jäässä, turkin kaulus huurteessa. Pieni pää pisti esille pitkävillaisesta lammasnahkakauluksesta. Hän tunkeutui keskipenkkiin istumaan ja pani suuren lumisen karvalakinsa lattialle. Tuiman, melkein hurjannäköisenä katseli hän kulmakarvat rypyssä ympärilleen. Ihmettelin itsekseni, mistä sekin mies lienee tänne tullut, mikä hänet oli tänne tuonut. Varmaankaan hän ei pitkiin aikoihin ollut kirkossa käynyt. Joku pisti hänen eteensä virsikirjan. Minä unohdin sitten hänet joksikin aikaa. Kun taas satuin katsomaan häneen, oli lumi sulanut hänen turkistaan ja viiksistään, kaulus oli vedetty vähän alemmaksi ja nenän latvalle oli ilmestynyt silmälasit. Kun taas myöhemmin satuin katselemaan häntä, veisasi hän hiljalleen virsikirjasta, jännittynyt katse oli kadonnut ja rauha näytti täyttävän koko olennon. Olivatkohan kaukaisen kodin muistot vallanneet hänet, vai oliko hän löytänyt, mitä varten oli tänne tullut. Mielihyvällä häntä tuon tuostakin katselin.

Saadessani luvan asettua Irkutskiin oli määrätty, että minun oli joka lauvantai käytävä poliisikamarissa näyttäytymässä. Kolmena lauvantaina käydessäni sihteeri merkitsi nimen kirjaan, pisti kättä ja sillä hyvä. Minä jo aloin sulautua oloihin, olin saanut joitakuita tuttavia, ystävällisiä, herttaisia ihmisiä ja yhä uusien ihmisten luo oli minua kutsuttu. Muun muassa oli minua pyydetty saapumaan tilaisuuksiin, joihin kerran viikossa kokoontui tänne karkotettuja baltilaisia, kreivejä, paroneja ja pastoreja. Kun taas lauvantaina helmikuun 3 p:nä menin ilmoittautumaan, sanoi sihteeri, että minun on lähdettävä Tchitahan. — Milloin? — Tänä päivänä, vastattiin. — Kun sanoin, etten voi heti joutua, käskettiin kääntymään poliisimestarin puoleen. Hän antoi kaksi päivää aikaa. Kirjoitin proskeeniat, anomukset, varustin ne jos jonkinlaisilla todistuksilla ja erään ystävällisen rouvan avustamana, joka toimi tulkkina ja puolestapuhujana, vein ne kuvernöörille. Hän antoi yhden päivän lisää. Siinä kaikki. — Lähde taas uusille oudoille teille, tuntemattomia vaiheita kohti. Eihän se hauskalta tuntunut, mutta minkäs sille voit.

TCHITA

Kun Irkutskista läksin, sain kirjeitä, suosituksia ja ystävällisiä sanoja mukaani. Pastori Sibbul lohdutti minua ja sanoi: "Ueberall kann mann leben, überall gibt es gute Menschen", — kaikkialla voi elää, kaikkialla on hyviä ihmisiä. Ja hän kuvasi mitä hyvää Tchitassa oli. "Ja sitten kun te tulette takaisin Irkutskiin, otamme teidät oikein hyvin vastaan ja olemme kaikki teille oikein ystävällisiä." Ystäväni saattoivat minut asemalle ja mieli lämpimänä ja toivehikkaana läksin itäänpäin uusia vaiheita kohti.

Kaikki sanoivat, että sain kiittää onneani, että pääsin Tchitahan. Sinnehän pääsee rautatiellä. Sehän on hyvä kaupunki. Minua oli pelotettu Kirenskillä, jonne olisi ollut 800 km hevosella ajettava ja kuljettava muun muassa tsherkessiläisrosvokylien kautta. Vieläpä Jakutskikin oli häämöittänyt taustalla, tuo kaikkien kauhujen maa, joka karkotettujen puheen mukaan ei ole ollenkaan Jumalan luoma. Joka päivä k:lo 11 ap. näin Irkutskista Jakutskin postin lähtevän, kolme troikkaa, suuret kuomureet täynnä paketteja ja kuleja, miehet mahdottomiin turkkeihin puettuina, revolverit vyöllä. Heillä oli kolmen tuhannen kilometrin matka edessä. Kammoksuen tuota lähtöä aina katselin. Ajattelin itsekseni: saa nähdä, onko minunkin jonakin päivänä lähdettävä postin mukana. Sillä karkoitettu, "administratiivinen" on kokonaan kuvernöörin mielivallasta riippuvainen. Voisihan sattua, että kuvernööri jonakin iltana kadottaisi 50 ruplaa korttipelissä. Pahan tuulensa voisi hän seuraavana päivänä purkaa minuun lähettämällä minut vaikka Jakutskiin. Administratiivi on tavallaan lain turvan ulkopuolella. Ainainen epätietoisuus on se Damokleen miekka, joka riippuu hänen yläpuolellaan ja tekee elämän raskaaksi.

Irkutskista Tchitahan kesti matkaa 32 tuntia. Ikävä kyllä sivuutimme kuuluisan Baikaljärven yön aikana, joten en siitä saanut minkäänlaista käsitystä. Tchitahan tulin k:lo 8 aamulla. Asetuin Selekt-nimiseen hotelliin, jonka sanottiin olevan Siperian paraimman hotellin ja luultavasti olikin. Niinpian kun se oli mahdollista, menin kuvernöörin virastoon. Minulla oli kirje Jürgens nimiselle virkamiehelle. Hän vei minut omaan virkahuoneeseensa, puhutteli heti saksaksi, kävi kuvernöörin kanssa puhelemassa. Käski tulemaan kahden tunnin perästä, kuvernööri paraillaan luki minun papereitani. Hänelle jätin myös anomuksen saada jäädä Tchitahan. Kun tulin takaisin, sanoi J.: "toistaiseksi ei ole huomattu mitään estettä teidän tänne jäämisellenne. Tulkaa kahden päivän perästä. Mutta älkää puhutelko ketään muuta kuin minua."

Kävin vielä poliisimestaria tapaamassa. Ei ollut saapuvilla. Menin erään pristavin luo. Tämä vaan kirjoittaa, en onnistu hänen huomiotaan herättämään. Arvelin jo että onpa tässä kopea herra. Viimein panin paperini hänen eteensä. Silloin hän näyttäytyikin pikemmin vaatimattomaksi kuin kopeaksi. Hän ihmetteli suuresti minun papereitani, näytteli niitä muillekin, kirjoitti kirjoitusalustalleen asuntoni, antoi paperit takaisin ja käski tulemaan toisen kerran.

Kahden päivän perästä ilmoitti herra Jürgens, että sain jäädä Tchitahan ja että sain asua vapaasti missä tahdoin, kunhan vaan ilmoitin poliisimestarille osoitteeni. "Mutta älkää kääntykö hänen apulaistensa puoleen, vaan puhutelkaa ainoastaan poliisimestaria itseään. Hän muuten jo tietää teistä." Poliisikamarissa odottelin aikani, kunnes tapasin poliisimestarin. Hän oli ystävällinen, hyväntahtoinen mies. Kun hän rupesi kyselemään kaikenlaista, sanoin: "ettekö te jo tiedä". "Tiedänhän minä", sanoi, merkitsi osotteen ylös ja pisti kättä. — "Eikö minun pidä käydä täällä ilmoittautumassa", kysyin. — "Ei, joutavat minun pristavini käydä teitä tapaamassa, jos sattuu mitä asiata."

Perästäpäin tulin tietämään, että todella olin ollut uskottu erään pristavin huostaan, vaikka ei hän minua millään tavalla häirinnyt, eikä sen mukaan kuin tiedän, minun asioihini sekaantunut. — Keveämmällä mielellä palasin asuntooni. Täällä oltiin toki luontevampia ja vähemmän muodollisia kuin yleensä Venäjällä. Olin siis vihdoinkin määrän päässä, kotoani Sortavalasta olin kulkenut tänne 6,957 km.

Irkutsk tahtoo olla Siperian Parisi, se tahtoo olla yleismaailmallinen, eurooppalainen kaupunki. Mutta Tchita on vaan Tchita, eikä mitään muuta. Se on omaperäinen, omintakeinen kaupunki, erilainen kuin kaikki muut kaupungit. Ihmiset siellä elävät ja järjestävät asiansa monessa suhteessa oman mielensä mukaan.

Tchitan kaupungin perustivat aikoinaan kasakat loppupuolella 16-satalukua. Mutta kauvan se pysyi mitättömänä kasakkakylänä. Kolmekymmentä vuotta sitten oli koko kaupungissa vaan yksi vähän isompi talo. Vasta jaapanilais-venäläisen sodan aikana se alkoi nopeasti kasvaa. Silloinhan vasta rautatiekin Irkutskista eteenpäin rakennettiin. Se tehtiin ensin yksiraiteinen, mutta rakennettiin kohta kaksiraiteiseksi. Tämä uudistus, tai paremmin sanoen laiminlyöminen tuli osalta hyvin kalliiksi, kilometrittäin täytyi rata tehdä uudestaan sekä kokonaisia tunnelejakin Baikaljärven vuoristossa. Tchitasta vähän itään haaraantuu rata. Toinen haara menee Harbiniin ja sieltä Vladivostokiin, toinen kiertää pohjoiseen Amurjoen polven ympäri Vladivostokiin.

Tchita on Transbaikalian läänin, Zabaikalskii oblastin pääkaupunki. Tämä oblasti (sotilaskuvernöörin hallitsema lääni) on suuri, suurempi kuin Saksan valtakunta, asukkaita siinä on vaan vähän päälle miljoonan. Tchita sijaitsee korkeassa vuoristoseudussa, keskellä Jablonoi vuoria. Sanottiin sen olevan 975 metriä meren pinnan yläpuolella. Kaikilta puolin kaupunkia ympäröivät korkeat havumetsäin peittämät vuorenharjanteet. Se on melkein kattilanmuotoisessa laaksossa ja osittain laakson rinteillä. Se on pienen Tchita-joen varrella, joka laskee Ingadá-jokeen, joka taas laskee Schilkaan ja se Amur-jokeen. Mitään höyrylaivaliikennettä täällä ei ole, Ei ole ainoatakaan höyrylaivaa, ei ole ainoatakaan moottorivenettä, liekö edes soutuvenettä.

Korkean aseman vuoksi on ilma kevyttä. Se vaikuttaa heikkosydämisiin niin, että ne helposti rupeavat läähättämään. Kadulla kulkiessa saattoi pulska, terveennäköinen kävelytoverini tarttua minua käsivarresta ja sanoa läähättäen: älkää astuko niin kovasti. Eräs muualta sinne tullut luuli saaneensa kuoleman taudin, kun hän joutavimmasta hengästyi. Hän meni lääkärin luo. Mutta lääkäri tutkittuaan häntä nauroi ja neuvoi: matkustakaa täältä pois ja te olette kohta terve. Heikkorintaisille se sen sijaan on terveellinen. Ilma on myöskin niin kuiva, että huonekalut halkeilevat. Kuvaavaa on, että kun kerran satoi vähän lunta, kaikki riensivät ulos kävelemään sanoen: tuntuu niin suloiselta, kun kerrankin on vähän kosteampaa.

Tästä ilman kuivuudesta johtuu, että täällä ei koko talvessa sada. Ilma on aina kirkas. Siniseltä taivaalta paistaa aurinko joka päivä aamusta iltaan ja kuu kumottaa, milloin vaan on sen aika. Ja jos jonkun kerran hiukkasen sataa, haihtuu lumi yhdessä päivässä. Ainoastaan metsässä ja joissakin kuopissa ja pohjoiseen viettävillä seinämillä on hiukan lunta. Sitä on kumminkin niin vähän, että saattaa metsässäkin talvella vapaasti astua missä tahansa.

Alkukesästä on vielä kuivaa, mutta keskikesän aikana on ensin päivällä kauhean kuuma, yli 30 astetta, iltapäivällä k:lo 3 alkaa sataa rankasti ja yöksi tulee viileä, 10 astetta.

Kun talvella ei koskaan sada ja kun ilma on niin läpeensä kuivaa, pysyy maa talvellakin pinnalta pehmeänä, jalka uppoaa pehmeään hiekkaan. Siksipä ihmiset täällä, jotka kesät talvet ovat tottuneet astumaan pehmeässä hiekassa, "eivät astu vaan kaalavat", niinkuin ystäväni, tohtori B. sanoi. Lumettomuudesta johtuu, että täällä ei ollenkaan käytetä rekeä, vaan ajetaan kesät talvet kärryllä ja aina parilla, ajureillakin on aina kaksivaljakko.

Tuulella pölisee hiekka yhtä hyvin talvella kuin kesällä. Kaikkein ikävin sää täällä on kova tuuli talvella. Jos oikea "uragan"-rajuilma puhaltaa, kohoaa hiekka semmoisina pilvinä ilmaan, ettei voi nähdä kadun yli. Olen sen itse kokenut. Satuin sellaisena päivänä käymään kaupungilla, pistäydyin asemalla ja paperikaupassa. Omituista oli huomata, kuinka jokainen huoneeseen tulija ensin hyvän aikaa sisääntultuaan puhdisteli hiekkaa silmistään. Kadulta täytyi poiketa porttikäytäviin samasta syystä. Hyvä kumminkin on, että rajuilmoja sattuu harvoin.

Siitä huolimatta, että talvella ei ollut ollenkaan lunta, oli kauheat pakkaset, saattoi olla yli -50° C, joskus -60° C. Kylmin kuukausi on joulukuu, jo helmikuussa tuntuu auringon lämmittävä vaikutus. Sen vuoksi on myös suuri erotus lämpömäärän välillä päivällä ja yöllä. Muistan erään maaliskuun päivän. Menin tervehtimään erästä tuttavaani, joka asui toisella puolella kaupunkia. Aurinko paistoi niin lämpimästi, että olin vähän häpeissäni kun vielä käytin turkkia. Mutta kun kymmenen tienoissa palasin kotiin, oli noin -25° C. Tämän suuren lämpömäärän vaihtelun vuoksi ei yleensä tiedä, miten pukeutua ja helposti vilustuu.

Monikin arvelee, ja niin arvelin minäkin ennen, miten oikein voi kestää 60 asteen pakkasta. Mutta jos ilma on kuiva ja tyyni, ei se tunnu niinkään vaikealta. Kaksikymmentä astetta Pietarin kosteassa ilmassa tuntuu paljon pahemmalta kuin 40 Siperiassa. Kovaa pakkasta kestää hyvin, kumminkin sillä edellytyksellä, ettei tarvitse olla kovin kauvan ulkona. Kauvemmin aikaa ulkona ollessa saa kyllä kokea sen puremista.

Pakkasimpaan aikaan on useimmilla ajureilla nenä ja kasvot ruvessa. Ja kaikkialla saa nähdä kerjäläisiä, joilta kädet tai jalat ovat paleltuneet pilalle.

Kylmimpään aikaan näkee käytettävän mukavia korvien suojustimia. Ne ovat kuin mitäkin korvan muotoisia tuppia, joihin korvat pistetään. Hienot naiset niitä etenkin käyttävät. Ne ovat usein hienosti tehdyt, mustasta sametista tai muusta, helmillä ja ompeleilla koristetut. Ja kuuluvat nekin voivan olla hyvin kalliita. Niiden käyttäminen on kiinalainen tapa ja Kiinasta paraimmat korvien suojustimet tuodaan.

Talven lumettomuudesta johtuu, ettei ole kevätpuroja eikä kevätkelirikkoa.

Tchitan kaupunki on asukaslukuunsa nähden laaja. Enimmät rakennukset ovat pieniä yksikerroksisia puutaloja. Vanhemmat talot ovat multapenkillä varustettuja, niinkuin ennen aikaan Suomessa maalla. Toiset ovat melkein maan sisään vajonneet, niin että ikkunat ovat kadun tasassa. Vain jotkut kauppatalot, virastotalot ja koulutalot sekä harvat muut ovat vähän suurempia.

Kuvernöörin virkatalo tekee ulkoapäin siistin vaikutuksen, kuvernöörin virasto on täällä siistimpi ja mukavampi kuin Irkutskissa, mutta poliisikamari likainen rähjä. Likaisia, kapeita, pimeitä portaita kiivetään pilkkosen pimeään eteiseen.

Vtoroffin kauppatalo täyttää suuren kolmikerroksisen kivitalon. Sieltä saa kaikkea vaatetustavaraa ja paljon muutakin ja muistuttaa se Euroopan pääkaupunkien suuria makasiineja. Se on erittäin hyvin varustettu ja ostajain kohtelu on mallikelpoinen. Lisäksi on kaikenlaatuisia hyvin varustettuja kauppoja. Oli samovaarimakasiineja, hedelmäkauppoja, joihin hedelmät tuotiin Tashkentista, kirjakauppoja, erinomaisen hyvin varustettuja leipureita, joissa sodasta ja sokerinpuutteesta huolimatta sai joka päivä vereksiä marmelaadeja, konfekteja ja kaikenlaatuisia leivoksia. Oli jalokivikauppa, jonka veroista saanee hakea Itämailta. Sanalla sanoen kaupat olivat hyvin varustettuja ja oli niitä joka laatua.

Kauppapuodeista puhuttaessa, en malta olla mainitsematta, että kun tchitaalaiset halusivat oikein varustautua, ostaa jotain jota ei saanut omassa kaupungissa, matkustivat he Harbiniin, eihän sinne ollut enemmän kuin 1,320 virstaa. Harbin oli heidän suurkaupunkinsa. Sitä kaikki kehuivat. Se on suuri kaupunki, kaikki on huokeata ja kaikkea saa. Sieltä tullessa oli tchitaalaisilla kapsäkit täynnä kontrabandia.

Enimmät talot Tchitassa ovat yksikerroksisia puutaloja, harvoin maalatuita ja vielä harvemmin laudotettuja. Kaupungin uusin osa, etelään viettävällä vuorenrinteellä on kauniisti rakennettu. On haettu venäläistä, taiteellista, uudenaikaista rakennustyyliä ja siinä onnistuttukin. Siihen kuuluu balkonkeja, verandoja, pilareita, puuleikkauksia, pitsimäisiä koristeita j.n.e. Usein ei talo ulotu katuun saakka, vaan erottavat puuistutukset sen kadusta.

Huoneiden lämmitys on tavallisesti järjestetty niin että monta huonetta lämmitetään samalla uunilla, joita useita avautuu samaan huoneeseen. Kellariin, "podpolje", mennään tavallisesti ruokailuhuoneesta. Isommissa kivitaloissa ovat seinät tavallisesti kauhean paksut sekä ankarien pakkasien että maanjäristyksien vuoksi.

Kadut ovat pehmeätä hiekkaa. Niitä ei koskaan lakaista tai muuten hoideta. Eräs talonisännistäni osti oman talon, johon yhdessä muutimme, kun sitten suunnittelimme sen hoitoa, sanoin että meikäläisen käsityksen mukaan otettaisiin pieneen piharakennukseen joku talonmieheksi sopiva henkilö, joka saisi huokeasta asua siinä, kun siitä hyvästä hoitaisi m.m. katua. Isäntäni katsoi minua pitkään mitään sanomatta. Minäkin silloin huomasin, etteihän katuja tarvitse hoitaa. Kun kaupunki viime aikoina on laajentunut, ja on syntynyt uusia katuja, ei niistä ole hakattu puita tarkalleen pois, vaan on niitä jätetty minne enemmän minne vähemmän kasvamaan. Se onkin varsin mukavaa. Kadut ovat leveitä, mahtuu siitä liikkumaan, vaikka keskellä katua sattuu kasvamaan isojakin petäjiä, ja toisekseen puiden juuret sitovat vähän irtonaista hiekkaa. Kauneimpia katuja Tchitassa on suuri bulevardikatu. Sillä kasvaa paljon petäjiä, mutta eivät ne ole istutettuja, vaan itsestään, siinä vanhastaan kasvavia. "Eikös se ole hauskaa", sanovat tchitaalaiset puistaan, ja hauskaahan se onkin.

Kaduilla on mukavat nimet, pitkin päin kulkevilla on Siperian jokien mukaan: amurskaja, jeniseiskaja, lenskaja j.n.e. Poikittain kulkevilla on Siperian kaupunkien mukaan: irkutskaja, albasinskaja, blagovetshenskaja j.n.e.

Keskikesän ja syyskesän aikana täällä on ankaroita sateita. Viettäviltä kaduilta kuljettaa vesi silloin mennessään suuret määrät hiekkaa, joten kaduille muodostuu syviä ojanteita ja hautoja. Mutta ei siitä kukaan välitä, eikä niitä täytetä, vaikka toisin paikoin on sangen vaikea ajaa kadun poikki.

Jalkakäytäviä ei varsinaisesti ole, vaan voi kukin talonomistaja siinä menetellä oman mielensä mukaan. Yksi on laittanut leveän korkean katukäytävän, toinen matalamman ja kapeamman, kolmas kenties ei ollenkaan, vaan on siinä syvä hauta. Melkein aina toisen talon kohdalta toisen kohdalle tullessa saa harpata ylös tai alas. Ja porras on välistä niin korkea, että on täytynyt asettaa pari pölkyn pätkää maahan pystyyn iskettyinä vanhemmille ihmisille avuksi. Jotkut talonomistajat istuttavat puita, petäjiä ja poppeleja talojensa kohdalle kadulle, ja he saavat sen mielellään tehdä, jos se heitä huvittaa.

Kyllähän katuja on yritetty kivetä, mutta se on jäänyt siihen, että kolmeen, neljään kohtaan erään kadun varrelle on vedetty aika kasa kiviä. Pari vuotta sitten tarjoutui ruotsalainen insinööri Turén urakalla kiveämään kaikki Tchitan kaupungin kadut yhdessä kesässä, jos hän saisi käyttää työhön 30,000 saksalaista sotavankia. Tarjoukseen ei suostuttu.

Ainoita merkillisyyksiä Tchitassa on pieni vähäpätöinen puukirkko kaupungin laidassa, sen rakensivat v. 1827 tänne maanpakolaisuuteen karkotetut dekabristit. Heidän joukossaan oli useita Venäjän historiassa tunnettuja nimiä, niinkuin ruhtinas Trubetskoi. Vallankumouksen johdosta pidettyihin juhlallisuuksiin kuului yleinen juhlakulkue dekabristien kirkolle.

Päinvastaista laatua oleva muistomerkki on läheisellä vuorella. Sieltä loistaa kauvas valkoinen, kreikkalaisen temppelin muotoinen muistomerkki. Keisari Nikolai kuuluisalla retkellään, jonka hän perintöruhtinaana teki maapallon ympäri, pysähtyi hetkeksi Tchitahan ja söi aamiaista tällä paikalla. Muistomerkillä ikuistettu historiallinen hetki. Ikävä vaan, että ihmiset eivät ole ymmärtäneet pitää sitä pyhänä, vaan ovat monella tavalla sitä solvaisseet, jonka vuoksi vuosikausia on täytynyt pitää sotilasvartioita sitä suojelemassa.

Lähellä tätä keisarillista muistomerkkiä on toistalaatua merkkipaikka. Se on kapea vuorensola. Siinä ammuttiin v. 1905 noin 200 kapinallista, enin osa, niinkuin minulle kerrottiin, sen ajan viralliseltakin kannalta katsottuna, syyttömiä. Kallion seinämissä vielä näkyvät kuulien jäljet.

Kaupungin kaunistuksiin kuuluu suuri kaunis puisto, jonka halki kulkeva pieni purontapainen tekee luontevan vaihtelevaksi. Samoin kuin enimmissä venäläisissä puistoissa on siihen kaunistukseksi rakennettu koreita kunniaportteja, jotka ovat leikkauksilla varustetuista laudoista muodostetut. Ankarien talvien vuoksi on puistoon istutettu vaan petäjiä, lehtikuusia, koivuja ja poppeleja ja joitakuita vaatimattomia pensaita. Puiston nähtävyyksiä on sinne tuotu suuren suuri kivettynyt hirsi. Se on n. 10 m pitkä ja lähes metrin paksuinen.

Koulut. Komeimmat rakennukset täällä niinkuin kaikkialla Siperiassa ovat koulutalot. Siperialaiset tahtovat edistää sivistystä, ja aivan oikein käsittävät paraimman tien siihen olevan hyvät koulut. Rahoja he eivät säästä. Kouluja perustetaan joka laatua, ja niille rakennetaan komeita taloja. Tchitassa on kimnaaseja pojille ja tytöille, seminaareja opettajia ja pappeja varten, taidetalouskouluja y.m. Monet koulutaloista olivat hyvin suuria ja komeita ja uusia paraillaan rakennettiin. Samaa huomasin muuallakin. Krasnojarskin kaupungissa näytti olevan vaan pieniä matalia rakennuksia. Yksi ainoa suuri valkoinen laaja rakennus kohosi yli kaikkien muiden, se oli opettajaseminaari. Tchitassa samoinkuin Irkutskissa ja useissa muissa siperialaisissa kaupungeissa on niinkutsuttu kommertsheskoe utshilishtshe. Nimestä päättäen luulisi sitä kauppakouluksi. Sitä se ei ole, vaan on se kauppasäädyn ylläpitämä yksityinen koulu, joka lähinnä vastaa meidän realikouluja. Rahoja säästämättä koettaa kauppasääty saada koulunsa vastaamaan uusimpia vaatimuksia. Kaikkia kouluja haittasi hyvien opettaja-voimien puute. Olipa niillä vielä monta muutakin hankaluutta. Entinen hallitus pikemmin esteli niiden edistystä kuin auttoi. Tchitan komersikouluun olivat koulun kannattajat asettaneet johtajan, hallitus lähetti hänen rinnalleen toisen johtajan, jonka tehtävänä oli urkkia ja vartioida, ettei vallankumouksellista henkeä pääsisi kouluun. Mutta minkäs sille voit, elettävä oli tukalissakin oloissa.

Jos katselee Tchitan koulujen vuosikertomuksia, huomaa niistä muun muassa sen mielenkiintoisen seikan, että kaikkien koulujen oppilaiden joukossa on buddalais-laamalaisuskontoa olevia. Asuinpa minäkin jonkun aikaa samassa "puulaakissa" kuin kaksi tunguussilaista tyttöä. He kävivät naiskimnaasia, heillä oli kauniit nimet Ludmilla ja Valentina, ainakin Ludmilla aikoi ylioppilaaksi. Muuten olivat he tyypillisiä mongooleja, tukka kiiltävän musta, naama litteä, mutta rotunsa piirissä sieviä neitosia. Monenakin iltana minä auttelin heitä selviytymään ranskan ja saksan käännöksistä sekä ratkaisemaan algebrallisia esimerkkejä. Pappatunguusi kävi kerran tyttäriään tervehtimässä, oli puettu aasialaiseen turkkiin. Hän pyysi minua käymään luonaan ja kertoi että hänen kotipuolessaan ovat vuoret täynnä merkillisiä kiviä. Ja oikeassa hän olikin, sillä siellä kaukana Uralgassa on mineraloogin luvattu maa. Käymättä minulta sekin paikka jäi. Vallankumous toi toisia ajatuksia mieleen.

Venäläisissä kouluissa ei ole koululaulua eikä voimistelua. Viime vuosina on Venäjälle tullut partio- — skoutiliike. Ja kun se on tullut Englannista, on sitä sallittu. Kun ajattelee, että Venäjällä ei ole ollut minkäänlaista kouluvoimistelua eikä koulu-urheilua, käsittää mikä ääretön merkitys tällä liikkeellä on ollut. Se on Venäjän nuorisolle avannut aivan uuden maailman. Oli hauska heidän hommiaan seurata. Voimisteltiin, retkeiltiin pitkät sauvat kädessä, opeteltiin solmujen tekoa, sääntöjä kopioitiin, harjoiteltiin tulen tekoa yhdellä tulitikulla ja suunniteltiin ensi kesäksi retkeä Baikaljärven vuoristoon.

Osoitteeksi kuinka kauniisti ja vakavasti skouti-ihanteita koetettiin noudattaa, en malta olla kertomatta pientä seikkailua, joka nuorella, reippaalla ystävälläni Valjalla sen vuoksi oli. Hän oli skoutipäällikkö — natshalnik. Kerran kun hän liikkui ulkona, näki hän saksalaisen sotavangin hevosella vetävän kiviä joen rannasta. Joen törmä oli korkea ja äkkijyrkkä. Jyrkimmässä paikassa kivet luisuivat ja kärrit rupesivat keikkoamaan. Mies piteli aisoista kiinni, eikä voinut mihinkään liikahtaa. Hänen tukalan tilansa sattui Valja huomaamaan ja riensi miehelle avuksi. Yhteisin voimin saivat he kuorman vihdoin törmän päälle. Kaiken tämän huomasi muudan poliisi. Hän kävi Valjan kimppuun ja kysyi:

"Ettekö te tiedä, ettei sotavankien kanssa saa olla missään tekemisissä eikä saa puhua saksaa."

"Tiedänhän minä. Mutta minun täytyi tulla auttamaan tätä miestä."

"Ei saa sotavankia — —"

"Jos meidän säännöissä olisi, että meidän pitää auttaa kaikkia muita paitse saksalaisia sotavankeja, niin sitten. Mutta nyt ei meidän säännöissä ole tällaista poikkeusta. Minun velvollisuuteni sääntöjen mukaisesti siis oli auttaa häntä, kun hän välttämättömästi tarvitsi apua."

Mutta poliisi yhä vaan jatkoi torumistaan ja uhkasi kannella kouluun. Silloin Valjan kärsivällisyys loppui ja hän sanoi poliisille: "menkää na tshortu".

Poliisi kantelikin, mutta skouti-oikeus julisti aivan Salomonin tuomion, johon kaikki olivat tyytyväisiä. Valja tuomittiin puolen tunnin arestiin, siksi että hän oli sanonut na tshortu.

Kerran päätin käydä peräkkäin niin monessa kirkossa kuin mahdollista. Perjantaina yritin mohamettilaisten moskeaan. Se on pieni, puinen, liittyen omituisen vinosti katuun, sen kun täytyy olla Mekkaan päin rakennettu. Kapea minareetti kohoaa sen toisesta päästä, jonka huipussa meikäläisen ristin asemesta on puolikuu, eli oikeammin kuun sirppi. Muudan tataari oli kyllä luvannut, että saisin tulla sinne, mutta tulin varmaankin liian myöhään, sillä en päässyt mistään sisään.

Lauvantaina menin juutalaisten synagoogaan. Se on suuri, kaunis rakennus. Päätornin huipussa kultainen pallo ja neljän sivutornin huipussa juutalaisten "embleemi" kuusikulmion muotoinen kullattu laite. Synagoogassa olivat naiset lehtereillä, miehet alhaalla. Ne, jotka suoranaisesti halusivat ottaa osaa jumalanpalvelukseen levittivät hartioilleen omituiset mustan ja valkean juovikkaat viitat. Toiset muuten vaan kävelivät, istuskelivat ja puhelivat. Ympäri kirkkoa kannettiin suurille rullille kirjoitettua vanhaa testamenttia. Alttarilla rabiinit omituisella nuotilla resiteerasivat samalla kiihkeästi huojuttaen ruumistaan. Useat seurakuntalaiset seurasivat kirjoistaan, joissa toisella puolella oli hepreankielinen teksti, toisella puolella juutalaismurteella.

Juutalaisille ominaista on, että hermostuneet, intohimoiset, kiihkeät miehet määrättyyn ikään tultuaan muuttuvat rauhallisiksi, arvokkaiksi, herttaisiksi vanhuksiksi. Muudan tällainen miellyttävä vanhus tuli tuon tuostakin luokseni selittelemään käyttäen saksankieltä. Heillä kuului olevan erittäin hyvä-ääninen kanttori, mutta sillä sattui olemaan kaula kipeä. Muuten tulin ajatelleeksi, kuinka pieni tämä maailma on: Tämä hyvä-ääninen kanttori oli meidän jonotustoverimme Vologdasta ja Jekaterinburgista, ja oli matkustanut samassa seurassa meidän kanssamme Pietarista Irkutskiin.

Seuraavana sunnuntaina menin Tchitan pääkirkkoon, soboriin. Se on kaunis puhdastyylinen kirkko, ruotsalaisen arkkitehti Rosenin piirustusten mukaan rakennettu, sijaitseva keskellä suurta, osittain puuistutuksilla varustettua toria. Kirkossa messuttiin tavalliseen tapaan. Kirkon eteisessä oli ruumisarkku, kansi auki ja siinä oli nuoren naisen ruumis, valkeisiin puettu, kukilla koristettu. Omaiset seisoivat ympärillä palavat kynttilät käsissä. Kuului olevan yleinen tapa täällä.

Saman torin yläreunassa on kaksi kirkko-taloa, toinen on piispan kirkko, ja sen sivurakennuksiin sijoitettuina piispan asunto ja virastot. Toinen oli lähetyskirkko lähetyskouluineen ja oppilaiden ja opettajain asuntoineen. Kävin edellisessä. Vastapäätä alttaria oli lehteri ja siellä pappi johti sekakuoroa. Laulu minusta tuntui hyvältä ja tavallista taidokkaammalta. Kirkossa kiinnittyi huomioni erääseen sotamieheen, joka oli sodassa hengittänyt myrkyllistä kaasua. Polvillaan lattialla koetti hän toimittaa hartauttaan, mutta paha yskä sen aina keskeytti. Sodan kauhut ne tuntuivat näin kaukana.

Kävin vielä katolilaisessa kirkossa. Siellä toimitettiin jumalanpalvelus osittain latinaksi, osittain puolankielellä. Seurakunta veisasi hymniä, jossa jokainen säe päättyi -enko-tavuihin. Luulin seurakuntalaisissa huomanneeni selviä puolalaisia tyyppejä. Mielihyvä, tyytyväisyys ja rauha kuvastuivat heidän kasvoissaan.

Minulla oli tapana aamukävelyllä käydä kauppatorilla eli basaarissa, niinkuin siellä sanotaan. Tori oli suuri aukea, jossa oli joukko osittain rivissä, osittain hajallaan olevia pieniä rakennuksia. Enimmät ovat yhdeltä puolen avonaisia, katolla, taka- ja sivuseinillä varustettuja. Näissä kojuissa on monenlaista tavaraa myötävänä. Sen lisäksi on tavaraa pitkillä pöydillä ja kuormissa. Torin yläreunassa on rivi jauhokauppoja. Toisella sivulla on vaatteita, vanhoja ja uusia, ja niiden vieressä säännöttömässä sekasotkussa kaikenlaatuista romua.

Tavallisesti oli torin yläosassa pitkät rivit burjaattivaljakoita. Isot härkäparit olivat tuoneet kaupunkiin heinää, halkoja, lihaa. Suuret härät siinä odottelivat kotiinpääsyä. Alempana olivat kalapöydät. Kävin säännöllisesti niitä katselemassa. Monesti annoin jonkun myöjän selitellä, mitä kaikkia kaloja siinä oli, ja mielellään he sen tekivätkin, vaikka jo edeltäpäin sanoin, etten aikonut mitään ostaa. Siinä oli monenlaista kalaa, paitsi meillä tunnettuja haukea, ahventa, särkeä ja matikkaa oli erityisiä siperialaisia jokikaloja. Mainitsen mitä satuin näkemään: sampi ja sterletti, ketá, lohen sukuinen kala, pidetään paraimpana lohikalana, njelmá (Salmo nelma) hyvin suuri, arvokas kala, noin 1 1/2 metrin pituisia; sosan (Cyprinus carpion muunnos) leveä suurisuomuinen; ómul (Salmo autumnalis, toisien mukaan Coregonus omul) Siperian paraimpia kaloja, keskikokoinen noin 30-50 cm; harjus (venäjäksi myös harjus, Salmo Thymallus); taimén — taimen; linók — suutari (Cyprinus tinca); karas — ruutana; tshebak (Cyprinus barbus); krasnoperka (Cyprinus erytrophthalmus); maksun suuri kala, josta käytetyin myös nimitystä amúr. Näiden lisäksi merikaloja Vodivostokista: navaga (Gadus callarias) ja kambola — kampela. Irkutskissa olin syönyt ilets (mon. iltsi) nimistä kalaa. Se on pieni, erittäin maukas, muistuttaa meidän mujetta. Ketaan ja omulin määhnää syödään, se on punasta, suurijyväistä, erinomaista herkkua. Minä puolestani asetan omulin määhnän täysin kaviaarin rinnalle. Muutamia vuosia sitten se maksoi Tchitassa vaan muutamia kopekkoja naula, mutta sitten huomasivat moskovalaiset sen olevan ensimäisiä herkkuja, ja jo ennen sotaa sen hinta nousi kahteen ruplaan naulalta.

Kerran torilla kävellessäni kiinnitti huomiotani eräs komea kala. Kysyin myöjältä mikä se oli. Hän sanoi "jorsh" — kiiski. Se minusta tuntui aivan mahdottomalta, myöjä, joka oli burjaatti, ei osannut paljon paremmin venäjää kuin minäkään, epäilin sen vuoksi hänen ilmoitustaan. Samanlaisen kalan näin vähän tuonnempana kiinalaisella myöjällä. Hän sanoi myös, että se oli "jorsh" ja samaa vakuutti muudan venäläinen nainen, joka siinä osteli kaloja. Kotiin tultuani kerroin siitä emännälleni. Hän hyväntahtoisesti meni heti torille ja osti sellaisen kalan. Se oli 40 cm pitkä ja emäntäni vakuutti sen olevan jorshin — kiiskin. Muutamia päiviä myöhemmin sain museossa venäläisen laajan zoologian käsiini. Siinä sanottiin kiiskin muutamissa Siperian joissa todella tulevan niin suureksi. Kiiski se oli siis ja oikein jättiläiskiiski, Harbinista se oli tuotu ja mainion sopan siitä meidän emäntä keitti, sen voin vakuuttaa.

Omituista on, että venäläiset, jotka niin suuresti rakastavat kalaa ja paastonkin vuoksi sitä niin paljon käyttävät, eivät osaa kalaa suolata. Kalat säilytetään talvella jäätyneinä ja semmoisena niitä kuljetetaan pitkät matkat. Luonnollisesti ne lopulta vanhenevat ja minä puolestani aralla kunnioituksella katselin kalaruokia keväällä.

Tehtyäni kierroksen kalakauppiaiden pöytien luona, katsastelin lintukauppiaiden kojuja. Siinä oli teiriä, metsoja, peltopyitä, fasaaneja, sekä kanoja, hanhia ja kalkkunoita. Kevätpuoleen ammutaan täällä paljon sorsia. Eräs nuori metsästäjä kertoi niitä olevan 24 laatua. Syksyllä kuuluu täällä saavan torilta ostaa trappia, otis-lintua, jota Xenophon kymmenen tuhannen miehensä kanssa palatessaan Vähän-Aasian aroilla pyydysteli, niinkuin hän Anabasis kirjassaan kertoo. Täällä muuten pidetään kesyä siipikarjaa paljon ja joka laatua. Minäkin olin tilaisuudessa syömään lintupaistia useampana päivänä viikossa ja enimmäkseen hyvin valmistettuna.

Lintukauppiaiden rivistä menin kasviskauppiaiden luo ja aina siellä oli jotain mielenkiintoista. Siinä oli ensinnäkin monenlaisia jauhoja, ryynejä, herneitä, papuja y.m. Papujen joukossa oli monenlaisia meille kokonaan outoja jaappanilaisia kirjavia ja kiinalaisia hyvin pieniä papuja.

Useimmilla oli myötävänä jotain ruskeata jauhoa, joka enimmin muistutti kahvijauhoa. Useampia päiviä sitä ihmeteltyäni, kysyin mitä se on. "Tsherjoomuka", vastattiin. — "Tuomenmarjaa." — Näppärä emäntäni, kun häneltä vaadin selitystä, kaappasi kaapistaan tuusan, jossa oli samanlaista jauhoa. Siperialaiset kuivaavat tuomenmarjoja ja jauhavat ne sitten luineen päivineen. Tätä jauhoa käytetään piiraan täytteenä. Ei se minusta erinomaista ollut, mutta paremman puutteessa…

Samoilla kauppiailla oli violettia hienoa ryyniä. Kun kysyin, mitä se oli, vastattiin: "mak" — unikkoa. Emäntäni selitti, että sitäkin käytettiin piiraan täytteenä, ja pyöräyttikin kohta sellaisia piiraita. Mutta eivät ne minua enemmän ihastuttaneet kuin tuomenmarjajauhot.

Siperia on köyhää hedelmistä. Mutta jos siperialaiselle siitä puhut, sanoo hän: "mutta kasvaahan täällä brusniikkaa" — puoloja. Ja hyväthän ne puolat ovat. Sitten oli torilla jäätyneitä keltaisia pieniä marjoja. Niitä oli suuret saavit. Myyjät sanoivat niiden olevan nimeltä "oblepiiha". Mutta en tavannut ketään, joka olisi tiennyt niiden tieteellistä nimeä. Ne olivat erittäin maukkaita monella tavalla käytettyinä: semmoisinaan vähän jäätyneinä, hillona ja kiisselinä. Viimein museon tirehtööri Kusnetshoff tiesi sanoa, että se on Hippophae rhamnoides. Siis tyrni, jota kasvaa meillä Itämeren ja Pohjanmeren rannoilla. Mutta ei sen marjoja meillä käytetä. Ne kumminkin ovat oikein hienonmakuisia. Myöhemmin olen saanut professori Regeliltä kuulla, että tämä omituinen pensas kasvaa suolameren rannoilla ja tuntureilla, Siperian, Uraalin ja Kaukasian vuoristoissa. — Kotiin lähtiessäni halusin ostaa vähän oblepiihahilloa tuomisiksi, mutta sekä Tchitan että Irkutskin herkkukauppiaat hymyilivät minulle pilkallisesti ja tarjosivat Tashkentista ja Singaporesta tuotuja herkkuja. Kotoiset herkut ovat liian prostoita siellä niinkuin meilläkin.

Vielä oli myötävänä jäätyneitä "golubnika" eli "kurbid" nimisiä marjoja — juolukoita.

Lisäksi oli kaikenlaisia vihanneksia, kaalia, sipulia (suuremmoisina helminauhoina), kurkkuja kiinalaisilla kauppiailla suuret tynnörilliset. Keväällä alkoi näkyä hyvin suuria kiinalaisia retiisejä.

Kiinalaisilla kauppiailla sekä torilla että kaupustelijoilla pitkin katuja oli jäätyneitä mandariineja. Syötäviä ne ovat, vaikka hienoin aroomi on jo mennyt. Heillä oli myös tummanpunaisia tai melkein mustia hedelmiä. Ne olivat jäätyneitä päärynöitä. Samoilla kaupustelijoilla oli vielä monenlaisia kiinalaisia makeisia, niissä oli kaikissa paljon mantelia tai jotain pähkinälaatua.

Vielä myötiin täällä erästä kiinalaista hedelmää, jonka venäläinen nimi oli rjäsan. Siitä valmistettu hillo on oikein maukasta ja siinä on moniosainen mantelimainen luu.

Usein vilkaisin myöskin leikkikalukojuihin. Siinä oli nukkia, jäniksiä, hevosia ja tietysti kukkoja ja paljon muuta, savesta, puusta ja paperimassasta. Olisin tuonut niitä jonkun mukanani, jolleivät ne olisi olleet niin suuria, sillä ne olivat suurenmoisen kömpelötekoisia. Samoissa kaupoissa oli kuvikkaita nenäliinoja, "tauluja", nekin karkean kömpelöitä.

Venäjällä helposti tutustutaan. Minullakin alkoi olla joitakuita tuttuja Tchitan torilla, joku kalakauppias, joku kiinalainen, jotka ystävällisesti katsoivat minuun sivukulkiessani.

Tchitassa sanottiin olevan 70,000 asukasta ilman sotaväkeä. Sen perustivat kasakat 16-sataluvulla. Enin osa asukkaista on venäläisiä, sen jälkeen on kiinalaisia, ehkä noin 20,000. Lisäksi monia muita kansallisuuksia: jaapanilaisia, korealaisia, tataareja, juutalaisia noin tuhat, paljon lättiläisiä, balttilaisia ja sitten vielä kaikkia mahdollisia maailman kansallisuuksia. Sotamiesten joukossa kuului olevan useita saksaa puhuvia. Ne olivat Samaran seuduilta kolonisteja, jotka sopivimmin suorittivat täällä asevelvollisuuttaan. Suomalaisia vaan en onnistunut löytämään ainoatakaan. Syrjäisellä kadulla satuin kerran näkemään suutarin kilven, jossa venäläisillä kirjaimilla oli Gjupjanen, päättelin sen olevan Hyppönen, ja kerran menin Hyppöstä tavottelemaan. Pikku mökistä tulla tupsahti vastaani kiinalaisia suutareja tulvimalla. Ne ympäröivät minut ja puhuivat kiinankieltä. Minä osoitin kilpeä ja sanoin "gdee Gjupjanen". Mökistä haettiin yhä uusia kiinalaisia ja kaikki he puhuivat ja ihmettelivät minua. Ja kun menin pois, seurasivat he minua kaikki portille saakka ja jäivät siihen papattamaan.

Tchitan väestön kirjavuutta kuvasi seuraava sattuma. Saman kadun, muistaakseni Angarskajan, varrella ilmoittivat ottavansa vastaan: venäläinen tohtori L., muuten lättiläinen kansallisuudeltaan, japonskii doktor ja tibetskii lama doktor vähän alempana saksalaista alkuperää oleva tohtori B., juutalaissyntyinen Arthur Salomonovitsch F., juutalainen hammaslääkäri S. ja pari kolme venäläistä lääkäriä.

Ihmiset Tchitassa ovat yleensä ystävällisiä ja hyväntahtoisia, seuraa rakastavia ja seuraa kaipaavia. Minä puolestani tapasin siellä vaan ystävällisiä ihmisiä kuvernöörin viraston virkamiehistä ja poliisimestarista alkaen.

Kun tulin Tchitahan oli minulla pieni kortti tohtori v. Bergmanille. Ensimäisenä iltana kolkutin hänen ovelleen, ja avomielisen herttaisesti otti hän minut vastaan. Häntä pidettiin Siperian etevimpänä lääkärinä, ja oli sotilasarvoltaan kenraali. Kaikki hänestä pitivät, niin ylhäiset kuin alhaiset. Vallankumouksen jälkeen sotamiehet tahtoivat valita hänet luottamuspaikkoihin, joista hän kumminkin saksalaisen nimensä vuoksi kieltäytyi. Hän osoitti minulle suurta ystävällisyyttä, hankki tuttavia ja seurusteli minun kanssani. Hänen lapsuutensa koti oli ollut Petroskoilla, ja joskus hän yllätti minua joillakuilla suomalaisilla sanoilla. Hän tunsi Laatokan. Ja kun minä kiittelin Laatokan ihanuutta, kesäöiden valaistusten loisteliasta kuvastoa meidän "merellämme", saattoi hän vaipua haaveisiin: "kyllähän se Baikaljärvikin on komea, mutta niitä valaistuksia kuin Laatokalla on kesäisenä yönä, ei ole täällä. Minä olen aina uneksinut, että minulla olisi moottorivene — — —." Sitten hän unohtui eteensä katsomaan, huokasi hiukan, mutta sitten hänen hilpeä luonteensa taas pääsi vallalle.

Hänen kauttaan tutustuin virkamies- ja lääkäriperheisiin. Ensinnä kaikista on mainittava tohtori Lepinin perhe, joiden luona lopuksi asuin kuukauden päivät. He olivat valmiit itse epämukavuutta näkemään, kunhan minulla vaan hyvä oli. — Rauhantuomari — miravoi sudja — Gerken perhe oli myös minun tuttujani. — Venäläisen Volkoffin luona asuin muutamia viikkoja. Näiden herttaisten ihmisten luona tutustuin venäläisiin tapoihin ja heidän kauttaan kauppiasperheisiin. Oli hauska näissä perheissä seurustella, heidän kautta opin tuntemaan siperialaisia tapoja, oloja, ihmisiä.

Jos olisin kauvemmin Tchitassa viipynyt, olisin voinut pian vapaasti seurustella kenen kanssa vaan tahdoin. Vallan ventovieraat ihmiset lähettivät minulle sanan, että olisin tervetullut heille. Vallankumous kumminkin katkaisi siellä oloni. Tuttavieni luona näin paljon heidän tuttujaan, myöskin tutustuin heidän lapsiinsa ja niiden tovereihin. Niin että kun viime aikoina kadulla liikuin, tuli tuon tuostakin joku tuttu vastaan, jotkut koulutytöt niiata niksauttivat minulle ja koulupojat iloisesti tervehtivät. Se tietysti lämmitti maanpakolaisen mieltä. Vieläpä "meidän kiinalaisemmekin", joka isäntäväelleni toimitti ruokavaroja, kuului tuttaviini. Kadulla vastaantullessa hän irvisti minulle tuttavallisesti ja nyökäytti päätään.

Tchitassa on varsinainen vierailuaika kello 5 ip. Vieraissa ollessa istutaan teepöydän ympärillä ja siihen unohdutaan istumaan myöhään iltaan saakka. Ja puhe se luistaa niin että. Teetä ei tarjota pelkältään, vaan leivän ja voin kanssa, oikea venäläinen ei välitä voistakaan.

Venäläinen on tavattoman puhelias ja monisanainen. Tämän osoitteeksi mainitsen pienen esimerkin. Olin kerran erään venäläisen tuttavani kanssa kävelemässä. Minun piti hänelle selittää eräs seikka, jonka satuin tietämään paremmin kuin hän. Huonon venäjänkielen taitoni vuoksi ei se oikein luonnistunut. Kotiin tultuani valmistin sanakirjan ja kieliopin avulla lyhyen kirjallisen esityksen asiasta. Vein sen hänelle ja pyysin samalla kielellisesti korjaamaan. Hän korjasi, mutta sitten hän hymähti ja sanoi: venäläinen ei sano näin lyhyesti. Lisäsi sinne ja tänne sanoja, muutti attribuutteja kokonaisiksi lauseiksi: "No nyt se on enemmän venäläisen puhetavan mukainen".

Ulkolaisista kirjailijoista tuntuivat sivistyneiden venäläisten keskuudessa olevan erittäin suosittuja Maupassant, saksalainen Heine ja norjalainen Knut Hamsun eli Gamsun, niinkuin venäläiset sanovat. Muudan ylioppilas pyysi minua lausumaan hänelle Heinen runoja, jos suinkin osasin joitakuita ulkoa, hän oli lukenut niitä vaan käännöksinä. Samainen ylioppilas halusi oppia norjankieltä voidakseen lukea "Gamsunia" alkukielellä. — Myös Nietzschellä on ylioppilaspiireissä paljon ihailijoita.

Venäjällä on moni seikka erilainen kuin muualla. Meillä naiset laulavat enemmän kuin miehet, Venäjällä päinvastoin. Kaikissa piireissä kuulee hyviä miesääniä. Monessa muussa maassa naiset käyttävät kansallispukuja, mutta miehet käyvät kansainvälisissä puvuissa. Venäjällä miehet kaikista kansankerroksista mielellään käyttävät pukuja, joissa on edes osittain kansallispuvun vivahdus. Virkamies, koulupoika y.m., joiden täytyy käyttää univormua, eivät tunne oloaan kodikkaaksi kotiin tultuaan, elleivät pukeudu uudestaan. Kirkasvärinen sininen tai punanen mekko vedetään ylle, jossa on nappi sivulla samoinkuin paidassakin, vyö vyötetään vyölle ja jalkoihin vedetään saappaat. Kansallispukuun melkein kuuluu liian suuret saappaat ja vieläkin yleisemmin liian suuri lakki — furashka. Se on tavallisesti niin suuri, että korvatkin mahtuvat lakin reunojen sisäpuolelle.

Siperia on turkkien maa. Niitä siellä näkee jos minkälaisia, niiden kuvaaminen vaatisi erityisen lukunsa. Mainitsen vaan muutamia huomioita. Ensinnäkin käytetään suuren suuria poronnahkaturkkeja, joissa on karvat ulospäin. Samoin on enimmissä muissa. Tavallisia ovat koirannahkaturkit. Hienoimpia ja kauneimpia ovat vastasyntyneen varsan nahasta tehdyt. Ne ovat tiheä-, lyhytkarvaisia, kauniin ruskeita. Bamaulka-turkki on lampaannahasta. Pitkä villa on sisäpuolella, päälläpäin paljas nahka. Se on kokonaisuudessaan värjätty tumman siniseksi. — Komeimpia ja erittäin tarkoituksen mukaisia talvilakkeja ovat sellaiset, joissa sivuilla riippuu noin puolen metrin pituiset parinkymmenen cm:n levyiset turkisviilekkeet. Tavallisesti ne pidetään vain sivuilla riippumassa, pitemmillä matkoilla ne kääritään kaulan ympäri.

Turvallisuus yleensä ei Siperiassa ole suuri. Murhat ja ryöstöt ovat tavallisia tapahtumia. Kaupungin ulkopuolella tapaa alituiseen ristejä osoitteeksi, että siinä on murha tapahtunut. Ei siellä ilman muuta sovellu mennä yksin metsään kasveja kokoomaan, vaan ainoastaan suuremmassa seurassa aseilla varustettuna. Kerran olimme kävelemässä rouvat Konkordia Vladimirovna ja Jelena Aleksandrovna ja tuomari Karl Robertovits. Rouvat olivat muuten Berlinissä syntyneet, mutta jo aivan nuorina tänne joutuneet ja olivat muuttaneet saksalaiset, oudot nimensäkin enemmän venäläisiä miellyttäviksi. Tulimme kaupungin laitaan ja tuomari ehdotti, että lähtisimme metsään kävelemään. "Onko aseita mukana?" kysyi toinen rouvista. "Onhan toki", sanoi tuomari ja näytti browninkiaan. Ja niin menimme. — Illalla ei ilman aseitta mielellään liikuta ulkona. Jos minä satuin olemaan yksin vieraissa ja viivähtämään illalla, ei koskaan päästetty yksin palaamaan kotia, vaan isäntä tuli saattamaan tai toimitettiin ajuri. Ovet pidetään monilla lukoilla ja salvoilla varustettuina. Avainta ei koskaan uskota kenenkään muun kuin talon isännän tai emännän haltuun. Ja kun vieras tulee, täytyy hänen jyskyttää ovea, sanoa kuka hän on ja mitä hänellä on asiata, ennenkuin ovi avataan. Joka talossa on myös koiria, suuria ja äkäisiä. Kun illalla kulkee kadulla, seuraa kunkin talon mitan sen talon haukkuva koira.

SIPERIAN ILMASTO JA LUONTO

Siperia on laaja, äärettömän laaja, ulottuen Uraalista Tyyneen valtamereen. Näin laajalle alueelle mahtuu hyvin erilaista, sen tietää jokainen ja kumminkin täytyy alituiseen huomauttaa sitä. Se mikä yhdessä paikassa pitää paikkansa ei sovellu kaikkialle. Mutta sittenkin on suuressa osassa Siperiaa paljon yhtäläistäkin.

Ilmasto ensinnäkin on mannermaan ilmastoa. Talvet ankaran kovia. Irkutskissa, joka on samalla korkeudella kuin Amsterdam, kertoi eräs luotettava henkilö huomanneensa kovimmaksi pakkaseksi -61° C. Minäkin olin tilaisuudessa huomaamaan -56° C. Kylmin kuukausi on joulukuu. Jo tammikuu on vähän parempi. Suuressa osassa Siperiaa on lunta vähän. Irkutskissa oli jonkun verran, niin että hyvin ajettiin reellä. Tchitassa ei sitä ollut juuri ollenkaan. Siellä ajetaan aina rattailla. Olemme kumminkin kuulleet puhuttavan Siperian äärettömistä lumimääristä. On olemassa laaja lumialue, jossa on mahdottomat määrät lunta. Siihen kuuluu pohjoisin osa Siperiaa, koko Jakutskin lääni y.m. Tobolskin seuduilla sanottiin myös olevan paljon lunta.

Tästä lumettomuudesta johtuu, että maa jäätyy syvältä. Toisin paikoin ei routa lähde maasta koskaan. Toisin paikoin vasta elokuussa. Tämä on laaja ja moninainen ilmiö, eivätkä tiedemiehetkään sitä ole vielä tyydyttävästi selittäneet. Tästä maan ikuisesta jäätyneisyydestä johtuu monta seikkaa. Muun muassa puiden juuret, jotka muunlaisessa maassa ovat paalujuuria ja tunkevat suoraan alas syvälle maan sisään, niinkuin männyn, kasvavat täällä pitkin maan pintaa. Metsät tulevat sen kautta harvemmiksi.

Mannermaa-ilmastoon kuuluu myös ilman tavaton kuivuus. Se on toisin paikoin suorastaan tuskallinen. Sateet ovat monin paikoin kesällä hyvin rankkoja saaden aikaan maanvieremiä.

Tässä yhteydessä sananen maanjäristyksistä. Olin Irkutskissa kun alkuvuodesta 1917 Kamtshatkassa oli kova maanjäristys. Ei se tuntunut ollenkaan Irkutskissa. Siellä kumminkin silloin tällöin on maanjäristyksiä. Viime kymmenen vuoden kuluessa kertoivat neljä kertaa olleen huomattavan maanjäristyksen. Sitä ei kestä muuta kuin muutamia sekunteja, mutta eivät sekunnit koskaan muulloin tunnu niin pitkiltä. Jos sattuu olemaan monikerroksisen talon ylimmässä kerroksessa, huomaa seinien huojuvan ja ryskävän. Astiat tärisevät pöydiltä pois. Hevoset ja koirat tuntevat sen edeltäpäin, hikoilevat ja vapisevat. Ihmiset valtaa suuri kauhu ja he pakenevat huoneistaan. Tohtori B. kertoi, kuinka kerran eräs vanha neiti, joka oli hänen klinikassaan, vuoteestaan pakeni semmoisenaan kuin hän siinä oli, keskellä päivää kadulle vahtimestarien ajaessa häntä takaa.

Olin kerran erään tuttavani luona. Hän istui toisella puolella kirjoituspöytää, minä toisella. Minulla ei ole tapana tärisyttää polvea, mutta miten lienen sen sillä kertaa tehnyt. Tuttavani kalpeni ja sanoi kauhistuneena, mitä se on, mikä se tärisee. — Minä hämilläni pyysin anteeksi. Vasta vähitellen hän rauhoittui. Perästäpäin pääsin asian perille. Hän luuli maanjäristyksen tulleen.

Siperian merkillisimpiä luonnon ilmiöitä on Baikaljärvi. Sen tutkimiseen olisi varattava vuosia, jotta osaisi sitä osapuilleen kuvata. Mainitsen tässä vain muutamia seikkoja. Mongoolit kutsuvat sitä nimellä: Baikul = rikas järvi tai Dalai-Nor = pyhä järvi. Toisen selityksen mukaan sen nimi on Bai-gal = tulen olinpaikka. Baikalia ympäröi jylhä vuoristo. Se on harvoin korkeampi kuin 1800 metriä meren pinnan yläpuolella eli noin 1300 m Baikalin pinnasta. Korkein huippu on Khamar-dabun lounaisrannalla. Se on 2200 m m.p.y.

Baikal on 34,180 m2, siis lähes kaksi kertaa niin suuri kuin Laatokka. Se on maailman makean veden järvistä kolmas. Suurempia ovat vaan Viktoria Njansa ja Tanganjika Afrikassa. Sen keskisyvyys on 250 m, suurin syvyys 1522 m. Sen pinta on 462 m meren pinnan yläpuolella, sen pohja on siis syvimmiltä kohdilta 1060 m meren pinnan alapuolella. Baikalia voi pitää suurena painumana maapallon pinnassa. Se jäätyy luonnollisesti myöhään. Saattaa olla -40° C, kun se vielä on avoinna. Jää taas lähtee verrattain myöhään.

Baikalin saarilla on paljon kalalokkeja, haikaroita ja merimetsoja
(Phalacracorax carbo).

Onpa Baikalissa hylekin. Sama kuin Laatokassa, vaikka sitä täällä kutsutaan Phoca baicalensis. Sen arvellaan joskus tulleen Jäämerestä Jeinsei- ja Angara-jokia myöten ja täällä muodostuneen erityiseksi lajiksi. Burjaatit kutsuvat sitä nimellä njerp, mikä nimi ihmeellisesti muistuttaa suomalaista nimitystä norppa. Yhden hylkeen sanotaan antavan kolme puutaa rasvaa. Burjaatit syövät sen lihaa. Kaloja on Baikalissa monenlaisia. Sampi asustaa siinä nousten Selenga-jokeen. On useita lohensukuisia, on omul-kalaa, Coregonus oxyrrhyncus nimistä siikalaatua y.m. Baikalille omituinen on syvän veden kala golomjanka (Callionymus-ryhmään kuuluva Comephorus baicalensis). Se asustaa hyvin syvillä, sanotaan 600 m syvyydessä. Ulkonäöltään se muistuttaa valtamerien lentokalaa. Naaras ei laske mätiä, vaan synnyttää eläviä sikiöitä, jonka jälkeen se kuolee. Kun tämä syvän veden kala joutuu veden pinnalle, hajoaa se paineen vähetessä. Marraskuussa ovat järven rannat täynnä sen ruumiita, jotka kootaan ja joista keitetään hyvää traania, sillä se on ihrainen, vaikka lihaa on vähän ja se on huonomakuista.

Baikalin vedessä ja rannikoilla elää monenlaisia merkillisiä alhaisia eläimiä, joiden heimolaisia tavataan vaan suolaisissa merissä. Merkillisimpiä taitaa olla muuan piisieni. Myös krapueläimiä kuuluu olevan monta eri laatua.

Viime aikoina on opittu ihailemaan Baikalin kauneutta ja kesä-aikana alkoi matkailijoita suuntautua sen rantamille.

Kaukaa Mongoliasta laskee Baikaliin Selengajoki. Baikalista vie Angara vedet Jeniseijokeen, joka laskee Jäämereen. Selenga + Angara + Jenisei on 5,200 km. pitkä, se on pituudeltaan viides virta maailmassa. Sen koko alue on 2,550,000 km2, seitsemäs järjestyksessä. Jenisein lähteet Mongoliassa ovat 1600 m merenpintaa ylempänä, Siperian rajalla 1000 m ja Jeniseiskissä 71 m. Siitä eteenpäin se on harvoin vähemmän kuin kaksi kilometriä leveä. Ylläolevasta käsittää kuinka tavattoman voimakas virta Angarassa täytyy olla. Jenisein yli kuljin Krasnojarskissa. Oikein hämmästyin nähdessäni kuinka tavattoman korkea ja jyrkkä itäinen ranta on ja kuinka pitkälti laakea läntinen ranta. Baikaljärvellä on nyt höyrylaivaliikettä. Kulkeepa höyrylaivoja Selengajoella Verhneudinskista ylöspäin. Olisi suuremmoista kulkea Selengata niin pitkälti kuin pääsee. Siitä olisi matkaa vain pari peninkulmaa kolmoiskaupunkiin Kiahta-Troitskskosafsk—Maimatshin. Ja sieltä pääsisi näkemään maailman suurimpia merkillisyyksiä.

Léna-joki (ei Lena niinkuin meillä tavallisesti neuvotaan) alkaa Baikalin itäpuolella olevasta vuoristosta, saamatta siitä kumminkaan vettä.

Metsät Siperiassa yleensä ovat köyhät lajeista: petäjää, kuusta, lehtikuusta, sembramäntyä, koivua, poppelia ja muutamia muita. Näin suuria lehtikuusia, vanhoja puita. Vanhemmiksi tultuaan ne tulevat tasalatvaisiksi kuin vanhat hongat. Kukkivia puita Siperiassa on tuomi ja siperialainen omena (Pyrus baccata). Niitä siellä rakastetaan ja ihaillaan ja istutetaan puutarhoihin.

Kukkasmaailma Siperiassa on hyvin rikas. Siellä on varmaankin saatavissa monenlaisia uusia koristekasveja. On monenlaisia Iris-lajeja, on Paeonioita, on liljoja ja monen monia, joita en tässä voi ruveta luettelemaan. Suosittu kukkakasvi on "neidon kenkä" Cypripedium.

Erikoisesti laajoille aloille karakteristinen on Rhododendron parviflorum. Se on noin 1/2-1 m korkuinen varpukasvi. Punaset kukat puhkeavat varhain keväällä, osittain ennen lehden tuloa. Sen venäläinen nimi on bogulnik. Tchitan seuduilla se on yhtä yleinen kuin meillä kanerva. Havumetsissä sitä on joka paikassa, kaupungin laitakaduillakin. — Vielä mainittakoon, että Transbaikaliassa kasvavat rabarberi ja parsa villinä, vaikka harvat ihmiset ymmärtävät niitä hyväkseen käyttää.

Olin tilaisuudessa Tchitan museossa käymään läpi Transbaikalian ja Dahurian herbariumin ja sen perustalla uskallan väittää, että täällä olisi botanistilla paljon kiitollista työtä. Ja luulen viljelijänkin siellä voivan tehdä erinomaisia löytöjä.

Minun on huomautettava, että se, mitä sanotaan Siperian ilmastosta ja kasvullisuudesta ei koske niinkutsuttua ranta-aluetta Amur-joen alisen juoksun varsia ja sen ja meren välistä maakaistaletta. Siellä on ilmasto lauhkea, lämpö harvoin alle -10° C. Kasvullisuus on rikas, pyökki- ja tammimetsiä on runsaasti. Se on Siperian ihanin maakunta.

Siperiassa on yleisesti tunnettu puheenparsi; Siperiassa ovat kukat ilman tuoksua, linnut ilman laulua ja naiset ilman sydäntä. Etenkin mitä lintuihin tulee, kuuluu se pitävän paikkansa. Pikkulintuja on vähän ja ne eivät laula.

Eläinkunta on muuten rikas ja luonnollistahan se onkin. Siperiahan on äärettömän laaja, moninainen ja harvaan asuttu maa.

Altai-vuoristossa on monenlaisia metsäneläimiä, eri lajia hirviä ja kauriita, villejä lampaita y.m. Siellä on metsästäjän luvattu maa. Pohjoisessa on sekä kesyjä että villejä peuroja. Karhu, ahma, ilves, susi liikkuvat laajalti. Kettuja on sekä tavallisia että harvinaisia muunnoksia. Eipä soopelikaan vielä ole sukupuuttoon kuollut. Talvella 16-17 saatiin pitkistä ajoista soopeli läheltä Tchitan kaupunkia. Tuleepa joskus tiikeri Mantshuuriasta Siperian puolelle.

Mineraloogisessa suhteessa on Siperia äärettömän rikas. Se tarjoaa kaikkea mitä maa tarjota voi. Kivihiiltä on pohjoisessa Jenisein ja Lenan välillä laajat kentät. Eikä se siellä ole syvältä maan sisästä haettava, vaan on se pinnassa. Kunhan kulkuneuvot sinne paranevat, saadaan sieltä kivihiiltä rajattomat määrät. Kivihiiltä on muuallakin, Irkutskin ja Tchitan läheisyydessä ja sieltä sitä louhitaan. Rautakaivoksia on muun muassa Petrofski savod, 385 virstan matkan päässä Tchitasta. Tinaa on m.m. Olovjannajassa, joka on lähellä Mantshuurian rajaa, hyvin runsaasti ja helposti käytettävässä muodossa. Näin kauniita palasia puhdasta vaskea, jotka oli tuotu jostakin kaivoksesta Irkutskin läänissä. Kultaa huuhdotaan monista joista Siperiassa, niinkuin yleisesti tiedetään. Joen vesi ne tuo mukanaan vuorista, näitä alkulähteitä paraillaan innokkaasti etsitään. Saksalaiset sotavangit löysivät suuria määriä kallisarvoista volfram-metallia. Volframteräs lienee parasta terästä, joten volframin kysyntä on rajaton. Vielä on kalkkikiveä, on monenlaista asbestia, on jos jotakin kivilajia, porfyyriä, serpentiiniä, seleniittiä ja mitä kaikkea ne lienevätkin. On sementiksi sopivaa savea.

Jalokiviä saadaan Uraal-vuoristosta, saadaan Altai-vuoristosta ja luultavasti monesta muustakin paikasta. Transbaikaliassa kuuluu Uralgan seutu olevan mineraloogisessa suhteessa rikkaimpia. Puoli- ja koko-jalokivistä mainittakoon vain: rubiini, smaragdi, safiiri, aleksandriitti, almandiini, ametisti, joita on hyvinkin kauniita, akvamariini, joka ehkä on yleisin, topaassi, joita on niin suuria, että näin kokonaisia pikkumaljoja topaasista y.m.

Mineraalivesiäkin saadaan Siperiasta. Paraimpia ovat darasun ja jamarofka, joita saadaan entisiltä keisarillisilta domeeneilta.

Kotieläimistä ansaitsisi hevonen aivan oman lukunsa. Siperiassa yleisesti käytetty hevonen on n.k. mongoolialainen hevonen. Se on pieni, takkuinen, pää profiilissa katsoen omituisen pyöreä. Väriltään se on niin monenkarvainen kuin hevonen ikinä olla saattaa, on valkeita ja mustia ja raudikkoja, on yksivärisiä ja kirjavia. Ei se mikään kestävä kuorma-hevonen ole, mutta hyvä ajohevonen ja ennen kaikkea oivallinen ratsu. Tämä hevonen on vähään tyytyväinen ja kestävä. Siperian kauheassa pakkasessakin se saa seista ulkona. Olin tilaisuudessa sen itse huomaamaan. Eräässä talossa, jossa Tchitassa asuin, oli talonomistajalla 16 hevosta. Kävin hänen talliaan katsomassa. Sinne mahtui vaan viisi hevosta, muualta tuodut rotuhevoset: Kotoiset hevoset saivat seista koko talven ulkona ja pakkasta oli kuitenkin yli -50° C. Ei näille edes oltu tehty mitään katosta, jykevistä hirsistä vaan oli kyhätty soimet.

Tuomari Gerke, joka ennen oli ollut tuomarina Altai-vuoristossa, kertoi, että sikäläisillä kirgiisseillä on suuret määrät hevosia. Eräälläkin kirgiissiknääsillä oli ollut 10,000 hevosta. Hyvä hevonen maksoi siellä 50 ruplaa ja kaikkein paras sata. Hevosen laitumesta maksetaan puolitoista ja kaksi ruplaa kesästä ja kesä on siellä pitkä. — Siellä hevosten maassa on tietysti joka pikku pojalla ja pikku tytöllä oma ratsunsa.

Paljon nautakarjaa pitävät etenkin burjaatit. Niitä käytetään vetojuhtina ja teurastuskarjana. Ne ovat suuria, raskaita, suurisarvisia, mustia, tummanruskeita, harmaita, valkosia, enimmäkseen yksivärisiä. Lihaa useimmissa osissa Siperiaa on saatavissa yllin kyllin. Kun Tchitahankin määrättiin lihattomia päiviä, joutui köyhempi kansa hätään. Lähetystö kävi kuvernööriltä kysymässä: mitä nyt syödään, sillä lihallahan täällä juuri eletään. Kuvernööri peruutti määräyksen.

Siperiassa viljellään ruista, vehnää, ohraa, kauraa. Vehnäkin ehtii valmistua, sillä kesät ovat lämpimät ja pitkät. Maata muokataan vähän eikä lannoiteta juuri ollenkaan. Muutaman vuoden perästä otetaan uusi kaistale viljelykseen.

Kuvaavaa Siperian ilmastollisille oloille on, että esim. Barnaulissa, jossa talvet ovat äärettömän kylmät, meloonit kypsyvät avomaalla. Kylmistä ja vähälumisista talvista taas johtuu, että monivuotiset viljelyskasvit yleensä eivät kestä talvea. Sireenipensas jo on liian arka. Omenapuita ei viljellä koko Siperiassa muualla kuin Itä-Siperian ranta-alueella. Ainoastaan siperialainen marja-omena menestyy hyvin. Mutta sitä kasvatetaan lähinnä kauniiden kukkiensa vuoksi. Irkutskissa olivat suuret puutarhat sitä täynnä. Marjapensaatkaan eivät täällä menesty. Erityisenä merkillisyytenä kerrottiin, että Omskissa eräs muualta tullut oli yrittänyt omenia kasvattaa eikä ollut kokonaan epäonnistunut. Irkutskissa eräs entinen puolalainen kreivi, joka oli sinne karkoitettu, viljeli hyvällä menestyksellä vattuja ihmisten suureksi ihmeeksi. Puutarhaviljelys on Siperiassa melkein koettelematon asia. Olin aina luullut, että venäläiset ovat innokkaita puutarhan etenkin kaalin viljelijöitä, mutta siperialaiset eivät sitä ole. Kun maa antaa runsaasti lihaa ja leipää, niin ostetaan kaalit muualta, arvellaan.

Kun kerroin, että minun kotiseudullani Suomessa omenat menestyvät varsin hyvin, kysäistiin, miten on vehnän laita. Kun sanoin, että vehnä ei menesty, katsoivat he epäillen toisiaan.

SIPERIAN ASUTUS

On totuttu sanomaan: Aasia on kansojen kehto. Ja tällä on tarkoitettu, että kaikki aarialaiset eli indoeurooppalaiset kansat olisivat tulleet Aasiasta Eurooppaan. Tiede on tämän mielipiteen kumminkin jo hylännyt. Päinvastoin arvellaan Aasiassakin asuvien indoeurooppalaiseen ryhmään kuuluvien kansojen aikojen varhaisena aamuna vaeltaneen sinne Euroopasta. Suuri osa Aasian kansoista kuuluu laajaan mongoolilais-kiinalaiseen ryhmään. Jos vertaa toisiinsa Euroopan ja Aasian kansoja, huomaa niissä hyvin suuria eroavaisuuksia kaikessa, ulkomuodossa, alkeellisessa maailmankatsomuksessa, tavoissa. Nämä eroavaisuudet johtuvat aivan hämärästä muinaisuudesta, alkeellisesta perustasta. Nämä kansanryhmät ovat muinaisuudessa eläneet kokonaan erillään ja kehittyneet verrattain pitkälle saamatta toisistaan mitään vaikutuksia, olematta vuorovaikutuksessa keskenään.

Suurena erottajana näiden kansanryhmien välillä on arveltu olleen meren. Kaspianmeri on ennen ulottunut hyvin paljon pohjoisemmaksi. Kansakunnat, jotka alkeellisella sivistyskannalla ollen asuvat eri puolilla suurta merta, eivät ole joutuneet mihinkään vuorovaikutukseen keskenään ja niin he perustuksiltaan ovat muodostuneet erilaisiksi.

Aasian kansoilla on vanha, monivaiheinen ja merkillinen historia. Vaikka se on meillä vähän tunnettu. Myöhemmin ovat Euroopan valtakunnat vallanneet Aasiassa suuria alueita. Venäjä on levittänyt valtaansa Uraalista Tyyneen valtamereen ja Kaspianmerestä Pamirin ylätasangolle saakka. Pohjoisempaa, ääretöntä maa-aluetta, joka käsittää neljännes-osan Aasiaa, sanotaan Siperiaksi. Vallatulle alueelle on siirtynyt siirtolaisia Euroopasta, kulkien yhä kauemmas länteen, kunnes meri on tullut vastaan. Mutta myös muualta on siirtolaisia tullut Siperiaan. Viime vuosikymmeninä on Kiinasta, Jaapanista ja Koreasta alkanut tulvia yhä enemmän kansaa Siperiaan. Kaikkein viimeisimpinä aikoina on alkanut siirtyä indoeurooppalaista väestöä Tyynen valtameren yli idästä länteen Aasian itäisimpiin osiin.

Siperian monista alkukansoista olin tilaisuudessa lähemmälti näkemään vain burjaatteja. Kirgiissejä näin Länsi-Siperian rautatieasemilla suuret määrät, vielä näin joitakuita tunguusseja. Ja välistä näin mustapartaisia, kauniita miehiä, komeissa kansallispuvuissa, joiden kansallisuudesta en päässyt selville.

Burjaatteja asuu Transbaikalian ja Irkutskin kuvernementeissä. Meidän tietosanakirjassa mainitaan heitä olevan 300,000. Siperiassa minulle kumminkin mainittiin paljon suurempia lukuja. Burjaateilla on mainehikas historia. Kuuluisa Tshingiskhan, joka aikoinaan valloitti puolen maailmaa, oli burjaatti. Siperiassa on paljon kuolevia kansoja. Burjaatit kumminkin ovat elinvoimaisia ja kehitysmahdollisia. Ja heidän keskuudestaan on lähtenyt useita, jotka ovat omistaneet korkean sivistyksen. Mutta sittenkin tuntuu heidän tulevaisuutensa mielestäni epätietoiselta. Ensinnäkin on heidän vaikea luopua paimentolaiselämästä. Toiseksi tuhoaa heitä kolme sivistyksen tuomaa kirousta: viina, keuhkotauti ja syfilis. Ja vieläkin tätä luuloa vahvistaa se huomio, että burjaattien keskuudessa on vähän kansallista itsetuntoa. Sivistystä saanut unohtaa kansallisuutensa ja haluaa olla venäläinen.

Tchitassa olin tilaisuudessa joka päivä näkemään suuret määrät burjaatteja. Kaupungissa niitä asuu vain vähän, mutta kaikkialla maaseudulla. Aamulla heitä tuli kaupunkiin suuret jonot. Härkäparit vetivät raskaita vankkureita. Pitkän valjakko-jonon edessä astui mies ensimäistä paria taluttaen. Välistä istui joku poika härän selässä. Varsinaisesti ihmiset liikkuvat ratsain niin miehet kuin naiset ja lapsetkin. Hyvin harvoin näkee burjaattien ajopeleillä ajavan.

Burjaatit ovat ehdottomasti rumaa kansaa. Naama ja nenä litteitä, poskipäät ulkonevia, ihonväri harmahtava. Tukka on mustaa, kiiltävää ja karkeata. Burjaatit ovat kookasta, kaikista niistä aasialaisista kansoista, joita olin tilaisuudessa näkemään, kookkainta. Tukkaa pitävät miehet samalla tavalla kuin kiinalaiset päälaelta lähtevässä tiukkaan letitetyssä letissä. Lapsilla lähtee samasta kohdasta viisi, kuusi ohutta lettiä. Muuten ovat pojat ja tytöt niin samalla tavalla puetut, etten minä ainakaan osannut heitä erottaa. Naisilla on tukka kierretty kahdelle niin sanoakseni käämille ja pidetään riippumassa molemmin puolin ryntäille. Tukkaan on kiedottu punanen lanka, korvan takaa pistää sivuille omituinen metallinen koriste. Aasian kansojen varsinainen pukuväri on sininen. Burjaattien vaatteet ovat aina sinisiä, kaikki kiinalaiset joita näin, ja niitä näin sangen paljon, käyttivät sinisiä pukuja. Kirgiissit suosivat myös sinistä vaatteissaan, samoin jaapanilaiset. Indiassakin kuuluvat käyttävän paljon sinistä puvuissa. Ainoastaan korealaiset tästä tekevät poikkeuksen. Heidän värinsä on valkea.

Burjaatit käyttävät alhaalta laajaa tummansinistä turkkia. Ryntäillä on mustasta sametista suuren seitsikon muotoinen vaatekaistale. Päässä on suippo karvalakki, jonka korvalliskaistaleet ovat käännetyt ulospäin. Lakin suipossa käressä on tupsu tai helyjä. Näin jollakulla siinä pyöreän palikan, noin 18 cm pitkän ja 4 cm paksun. Jollakulla oli siinä jykevä metalliristi. Asiantuntija niistä merkeistä saattoi päättää, minkä arvoinen henkilö oli.

Uskonnoltaan ovat enimmät burjaatit laamalaisia, toiset ovat selviä pakanoita, shamanisteja ja vain pienempi osa on kääntynyt kreikkalaiskatoliseen uskontoon. Näin silloin tällöin heidän laamojaan. Ne tuntee puvuista. Ylemmillä on keltainen, alemmilla ruskea puku, joka useimmiten näytti olevan silkkiä. Kookkaat, hienosti puetut laamat näyttivät kerrassaan arvokkailta. Laamalaisluostareja kuuluu olevan Venäjänkin alueella, muun muassa Olovjannajassa, joka on parin sadan kilometrin päässä Mantshuuriasta. Olin aikeissa käydä sitä katsomassa, kun maailman tapahtumat suuntasivat askeleeni muuanne. Kuulin kerrottavan laamojen suuresta vaikutusvallasta. Ne ovat tavallaan burjaattien omia hallitusmiehiä.

Burjaatit eivät ole siistiä kansaa. Peseytymistä pidetään syntinä. Sen sijaan pestään ahkeraan erinäisissä tapauksissa pyhinä pidettyjä lehmiä.

Burjaatit ovat karjanhoidolla elävää kansaa ja käyttävät varsinaisena ravintonaan lihaa. Omituista on, että he eivät syö maitoa, vaan antavat vasikkain imeä. Kaupunkien läheisyydessä ovat he kumminkin oppineet lehmiään lypsämään tuodakseen maidon kaupunkilaisille myötäväksi. Kalaa eivät oikeat burjaatit syö. He inhoavat kalan syömistä siinä määrässä, että syrjäisemmillä seuduilla, jossa kaupunkien läheisyys ei ole rahan himoa vielä herättänyt, burjaatti nähdessään jonkun pyytävän kalaa, voi mennä ostamaan pyydetyt kalat, päästääkseen ne kaikki heti takaisin veteen. Maanviljelykseen ovat he haluttomia. He ostavat mieluummin leivän kuin itse sitä viljelevät. Teetä juodessaan kuuluvat burjaatit sekottavan siihen suolaa, sokeria, pippuria, voita ja maitoa.

Burjaatit asuvat teltan tapaisissa jurtissa. Ennen aikaan, kun maa oli kokonaisuudessaan heidän, oli heillä kaksi kylää, talvikylä ja kesäkylä, jotka monesti olivat sadan virstan päässä toisistaan. Kesän tullessa muutettiin karjan kanssa kesäkylään hyville laidunmaille, josta talven tullen palattiin talvikylään. Nyt on heidän asuma-aluettaan suuresti supistettu, enin osa heidän maastaan on otettu heiltä pois, eivätkä he enää kesäksi voi siirtyä kaukaisille laidunmaille. Mutta heidän on sittenkin vaikea luopua tavoistaan. Kesän tullen he siirtyvät talviasunnosta kesä-asuntoon, vaikka ne ovatkin vain parin virstan päässä toisistaan.

Sivistysharrastusta, koulupuuhia heidänkin keskuudessaan jonkun verran on. Irkutskissa näin joskus hienosti, eurooppalaisesti puettuja burjaattinaisia lapsineen. Tchitassa näin jonkun kerran ilokseni kansallispukua käyttäviä sivistyneitä burjaattineitosia ja miehiä. Virastoissa näin joitakuita burjaatteja virkailijoina.

Burjaatit rakastavat lapsiaan ja lähettäisivät niitä mielellään kouluun, mutta "ne palaavat harvoin takaisin". Omia kouluja eivät tähän saakka ole saaneet. Heidän laulunsa ovat hyvin surunvoittoisia, siksi että "elämä ja luonto ovat meillä niin raskaita". — Eräässä burjaattitanssissa kuvataan teirin soidinpeliä: toinen tanssija esittää naarasta toinen koirasta. Hullunkuriselta näyttää, kun he kyykyllään hyppivät vastakkain.

Tchitassa asuin talossa, jonka omisti burjaattilainen ruhtinas, knääs Gontimuroff. Hän oli jo hyvin vanha eikä juuri koskaan liikkunut ulkona. Nuorena oli hän ollut hyvin rikas ja omistanut äärettömiä maa-alueita ja suuria karjalaumoja. Mutta sitten oli Venäjän hallitus anastanut hänen maansa ja hän oli köyhtynyt. Kuitenkin oli hänelle jätetty pieni maa-alue ja se virallisesti tunnustettu hänen omakseen. Ja sattui niin omituisesti, että tältä alueelta löytyi kultaa. Gontimuroffista tuli taas rikas mies. Hän lähetti vanhimman poikansa kouluun, hänestä tuli ylioppilas ja Pietarin yliopistossa hän opiskeli lääkäriksi. Mutta sitä myöten kun hän edistyi, unohti hän kansallisuutensa, ei tahtonut enää olla burjaatti vaan venäläinen. Se katkeroitti isän mielen. Nuori tohtori kuoli sitten johonkin äkilliseen tautiin. Nuorempia poikiaan ei ukko enää lähettänyt kouluun, koska se vieroitti omasta kansallisuudesta. Ne elävät nyt rikkaina kaivosten omistajina.

Burjaatit antavat Tchitalle sen erikoisen luonteen. Niitä näkyy siellä kaikkialla: kaduilla, toreilla, puodeissa, virastoissa.

Siirtolaisuus. Kuusitoista-sataluvulta alkaen levisi venäläisvalta Siperian yli. Kasakka Jermak mainitaan Siperian valloittajana. Valtauksen jälkeen seurasi siirtolaisuus. Maa oli venäläisillä asutettava. Venäläiset eivät olleet halukkaita lähtemään. Mutta Venäjällä oli totuttu käskemään ja etenkin kasakat olivat tottuneet tottelemaan. Eri osiin Siperiaa muun muassa Transbaikaliaan siirrettiin suuret määrät kasakoita ja sijoitettiin heidät sinne siirtolaisiksi. Kasakat muodostavatkin Transbaikalian varsinaisen venäläisen väestön. Mutta kasakat ovat sotilaita, erinomaisia ratsastajia, hevosen kasvattajia, luonteeltaan levottomia, mutta huonoja ja haluttomia maanviljelijöitä. Hauskoilta nuo sabaikalskii kasakat muuten näyttävät, puvut ovat sinisiä, housuissa leveä keltainen juova, samoin lakissa keltainen reunus. Ja aivan ihaillen katselee kasakkajoukkojen ratsastusta.

Hallitus ajallaan huomasi kasakkain kelvottomuuden maanviljelijöinä ja kun ei neuvoista ja käskyistä ollut apua, päätti hallitus tuoda siirtolaisia muualta, missä ihmiset olivat maanviljelykseen perehtyneitä. Kultakin kasakalta otettiin puolet hänen maastaan pois ja väliin, siis joka toiseksi pistettiin muualta tuotu siirtolainen. Aikojen kuluessa tuotiin siirtolaisia kaikista osista Venäjää ja kaikkia Venäjällä olevia kansallisuuksia. Luonnollisesti siirtyi paljon kansaa vapaaehtoisesti, mikä mistäkin syystä. Toiset tulivat onnettomuuksia, köyhyyttä, epäedullisia oloja pakoon, toiset uskonnollisista syistä. Altaivuoristossa esim. kuuluu asuvan paljon raskolnikkejä. Lisäksi on Siperiaan vasten tahtoaan lähetetty äärettömän paljon ihmisiä, mutta niistä puhun myöhemmin erikseen.

Tästä siirtolaisten moninaisuudesta johtuu sivumennen mainiten se, että Siperiassa ei ole mitään erityistä murretta. Sen sijaan on koko joukko erityisiä siperialaisia sanoja, joista monet ovat burjaattilaista tai muuta aasialaista alkuperää.

Usein on siirtolaisia houkuteltu kauneilla lupauksilla, jotka sitten eivät ole pitäneet paikkaansa. Kuulin erään lättiläisen kuvaavan muuttoaan. He olivat Rigan seuduilta kotoisin ja olivat siirtyneet Krasnojarskin läheisyyteen. Paljon kurjuutta olivat saaneet kokea ja elämä oli ollut hyvin raskasta.

Tavallisesti täytyi siirtolaisten ensin asua maakuopissa niin kutsutuissa zemljankoissa. Näin sellaisia. Pikemmin niitä luulisi eläinten kuin ihmisten asumuksiksi. Ne ovat pitkulaisia, vain yhdellä sivulla kohoaa maasta metrin tai puolentoista korkuinen seinä, jonka päällä on yhteen suuntaan kallistuva viisto katto. Ikkunat alkavat aivan maaperästä. Tällaisia kurjia asuntoja on kaikkialla Siperiassa. Niissä asuvia kutsutaan nimellä zemleshil.

Yleensä saa sen vaikutuksen, että harvat Siperian asukkaista ovat siellä syntyneitä. Enimmät ovat muualta tulleita. Minulla oli tapana kysyä tätä asiaa useimmilta ihmisiltä, joiden kanssa tulin tekemisiin. Oletteko te sibirjak, tai sibiriatshka? — En, oli useimmiten vastaus. — Kysyin ravintolan siistiäjiltä. Enimmät olivat rositskoja, joku latisha, joku harva Länsi-Siperiasta, Tchitasta ei kukaan. — Kysyin parturilta. Hän tuli totiseksi, surulliseksi, huokasi: en, Nischni-Novgorodista, sanoi hän puoliääneen. Joku on Etelä-Venäjältä, joku Grodnosta, Pensasta, Vjatkasta, mistä kaikkialta lienevätkin olleet.

Useimpien ihmisten elämän tarina on kuin jännittävä seikkailu-romaani. — Isäntäni V. oli kotoisin Hersonista. Nuorena oli hän Odessassa kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja oli sen vuoksi karannut. Maailmaa kierrellen joutui hän Austraaliaan. Siellä kävi hän Melbournessa neljä vuotta jotain teknillistä opistoa. Sitten oli hän Uudessa Seelandissa. Sieltä Vladivostokiin, jossa meni naimisiin venäläisen naisen kanssa. Sitten asettuivat Shanghaihin asumaan, siellä muutamia vuosia asuttuaan muuttivat Nagasakiin, sitten San Fransiskoon ja sitten vihdoin Tchitahan.

Kerran päivällisillä satuin istumaan erään juutalaisen rouvan vieressä. Kysyin hänen vaiheitaan. Hän sanoi, että jos hän osaisi kirjan kirjoittaa, tulisi hänen elämäkerrastaan hyvin jännittävä kirja. Hän oli hyvin paljon kovaa kokenut. Hänen kotinsa oli ollut Tartossa. Kun hän oli 13 vuotta vanha, kuolivat hänen vanhempansa. Suku päätti silloin, että hänen on mentävä naimisiin Tchitassa olevan kaukaisen sukulaisen kanssa. Ja niin tuo lapsi lähetettiin vaeltamaan tuttavien ja tuttavien tuttavien kautta ihmisten luo, joista hän ei mitään tiennyt. Viisi kuukautta kesti matkaa, Jekaterinburgista eteenpäin hevosella. Neljätoista-vuotisena hän sitten joutui naimisiin. Tchitassa oli hän sen jälkeen elänyt 33 vuotta. Sillä aikaa oli Tchita muuttunut kasakkakylästä kukoistavaksi keskuskaupungiksi. — "Ja tuossa on minun vanhin tyttäreni", sanoi hän ja osoitti vastapäätä meitä istuvaa kukoistavaa rouvaa.

Herttainen virkamies X. oli Rigasta. Aikoinaan oli hän saanut rukkaset nuorelta neitoselta. Sitten oli hän lähtenyt maailmalle ja joutunut virkamieheksi Tchitahan. Tuon neitosen veli muutti Tchitahan samoihin aikoihin kuin minä. Ja sattui niin omituisesti että minä tutustuin näihin molempiin, ja minun kauttani he joutuivat tuttavuuteen keskenään. Kun he saivat kuulla toistensa nimet, hämmästyivät he. Neitonen asui yhä vieläkin naimattomana Rigassa. Vallankumouksen jälkeen kysyin minä X:ltä, mitä hän nyt aikoi tehdä. — "Minä aion ottaa eron virastani ja palata Rigaan."

Rouva L. oli syntynyt Berlinissä. Nuorena tyttönä oli hän mennyt naimisiin Berlinissä opiskelevan venäläisen kanssa. Siperiaan tullessaan oli hän iloinen ja huoleton. Hän ei ymmärtänyt pelätä mitään. Hän ratsasteli yksin metsässä laulellen, kävi yksin kukkia poimimassa kaupungin ulkopuolella. Sitten oli hän kokenut paljon. Oli asunut eri osissa Siperiaa. — "Ja nyt minä olen oppinut pelkäämään", hän lopetti kertomuksensa.

Venäläinen asutus Siperiassa juurtuu ja vakiintuu. Siellä tapaa nuoren polven, joka on Siperiassa syntynyt ja kasvanut ja rakastaa sitä isänmaanaan ja uneksii sille kauniita unelmia.

Samalla kuin Siperiaan on siirtynyt kansaa Euroopasta, on sinne siirtynyt asukkaita Kiinasta, Jaapanista ja Koreasta. Irkutskissa niitä jo näin paljon, Tchitassa niitä oli oikein tulvimalla. Luulen, että kaupungin asukkaista noin 20,000 oli kiinalaista. Lukumäärää on kumminkin vaikea sanoa, sillä niitä tulee ja menee yhtä mittaa. Toisina vuoden aikoina niitä on paljon enemmän kuin toisina. Kiinalaiset nimittäin eivät ylimalkaan pysyväisesti muuta pois maastaan. He lähtevät vaan työansiolle, jättäen vaimonsa ja lapsensa kotiin.

Ihminen on taipuvainen edeltäpäin muodostamaan itselleen mielipiteitä asioista, joista hänellä ei ole riittäviä tietoja. Niin olin minä aina kuvitellut, että kiinalaiset olisivat ehdottomasti rumaa kansaa. Enemmän kiinalaisia nähtyäni olen muuttanut mielipidettä. Kun ensimäisen outouden on voittanut, huomaa heidän joukossaan kauniitakin ihmisiä. Nenä saattaa olla suora, kasvojen piirteet säännöllisiä, silmät suuria ja kauniita.

Useat käyttävät vielä pitkää lettiä, mutta monet ovat leikanneet tukkansa lyhyeksi. Puku on useimmilla kiinalainen, mutta monella kokonaan tai osittain venäläinen.

Naisia oli Irkutskissa kaksi, Tchitassa yksi. Ne käyttivät kiinalaista pukua ja oli heillä pienet jalat, joilla astua köpiköivät. Vanha kiinalainen säädös määrää, ettei kiinalainen nainen saa poistua synnyinseuduiltaan sataa kilometriä kauemmas. Tämä säädös on poistettu. Mutta käytännössä sitä vieläkin noudatetaan. Kuulin kerrottavan ettei Maimatshinissakaan, joka kumminkin on Kiinassa, ole yhtään naista. Jonkun matkan päässä on erityinen naisten kaupunki. Mutta siellä ei ole kiinalaisia naisia, vaan tatarilaisia ja mitä lienevätkin.

Tästä syystä jos muistakin kiinalaiset ovat vaan tilapäisiä asujamia Siperiassa. Heillä on koti ja perheet Kiinassa, he ovat vaan rahanansiolla. He asuvat äärettömän ahtaasti ja säästäväisesti. Pienissä huoneissa on laveri laverin päällä lattiasta kattoon saakka. Kuulin siitä tohtori Bergmanilta, joka terveyslautakunnan jäsenenä oli käynyt tarkastamassa heidän asuntojaan. He eivät anna ulos rahaa juuri mistään. Kotona käydessään he hankkivat itselleen vaatteita, sieltä he tuovat enimmät ruokatavaransa ja muut tarpeensa. Senpä vuoksi siperialaiset ovat heille vihasia. He ansaitsevat vaan, mutta eivät mitään kuluta, vievät kaiken ansionsa maasta pois.

Elinkeinona kiinalaiset harjoittavat monenlaisia ammatteja. Heitä on paljon suutareja, pyykinpesijöitä ja silittäjiä, räätälejä, ruokavarojen ja rihkaman kaupustelijoita. Melkein kaikki "vesimiehet" — vedenvetäjät Tchitassa ovat kiinalaisia. Ja sitten on paljon viljelijöitä. Siperialaisten suureksi ihmeeksi saavat he kaalit, retiisit ja perunat erinomaisesti menestymään. Mutta hehän ovatkin tulleet maahan, jossa puutarhanviljelys on aivan koettelematonta. Vielä käytetään kiinalaisia kaivostöissä, rautatierakennustöissä ja maanviljelyksessä.

Kun kysyin tuttaviltani, millaista on olla tekemisissä kiinalaisten kanssa, vastasivat he, että kiinalaisia on kahta laatua, hyviä ja pahoja, ja yhtä paha kuin on olla pahojen kanssa tekemisissä, yhtä hyvä on olla hyvien. Ne muutamat kiinalaiset, joiden kanssa minä jouduin tekemisiin, kuuluivat kaikki hyvään ryhmään. Pesijä oli hyvin siisti ja luotettava, ei koskaan vaatteita kadonnut, vaikka ei luetteloita eikä kuitteja käytetty. Torikauppias oli hyväntahtoinen ja antoi minulle haluamiani tietoja ja kun läksin kotiin, valitsi hän hymyillen sopivia makeisia tuomisiksi. Ja ruokavarojen kauppias, joka oli talonväkeni hankkija, meidän oma "hodjamme" oli hyväntahtoinen, leikkisä mies. Hän myönsi suuren luoton, oli kohtuullinen ja luotettava, ja hyvin tuttavallinen, tallusteli kaikissa huoneissa, monesti pistäytyen minunkin kamarissani. Koti hänellä oli kaukana Etelä-Kiinassa.

Kiinalaiset tavat ovat monessa suhteessa päinvastaisia ja erilaisia kuin meillä. Jos kaksi tai useampia kiinalaisia astuu yhdessä kadulla, eivät he kulje vierekkäin, vaan peräkkäin, koko ajan puhellen. — "Ha ho ha ho", niinkuin heidän puheensa minun korvissani kuului. Jos kiinalaisella on monta takkia päällä, on päällimäisempi aina lyhempi. Ja viimeksi pannaan hihattomat liivit. Siperiassa he kumminkin ovat talvella oppineet käyttämään turkkia.

Irkutskissa oli rikas kiinalainen kauppias. Hän piti joskus päivälliskutsuja. Päivällisissä oli 18 laatua ruokaa, viisi liemiruokaa j.n.e. Jos jokin ruokalaatu vierasta oikein miellyttää, tulee hänen osoittaa ihastustaan panemalla sitä ruokaa lisää — ei kuitenkaan omalle lautaselleen, vaan naapuriensa.

Suosittu seurahuvi on seuraava. Syödessä äkkiä heiluttelee joku kättään ja nostaa kaksi tahi kolme tahi neljä sormea ylös. Samassa nostaa myös vastapäätä istuva kätensä ylös. Jos hän sattuu nostamaan yhtä monta sormea, nauravat kaikki sydämellisesti. Katsotaan, että leikki on hyvin onnistunut.

Tchitassa oli siellä täällä kiinalaisia ruokaloita. Niiden tunnusmerkkinä oli oven yläpuolella riippuva lyhty, jonka ympärillä riippui paksut kerrokset silkkipaperikaistaleita. Pienen herneen kokoisista pavuista valmistettu ruoka oli niissä tavallisimpia syötäviä. Kiinalaisista puodeista sai ostaa kiinalaista tiiliteetä, puristettua vihreätä teetä, syömäpuikkoja, vahakyntteliä, uhripaperia, jota perhejumalille uhrattaessa poltetaan y.m.

Venäjällä käytetään yleisesti yhteenlaskua varten laskulautaa. Jokainen meilläkin on sen nähnyt. Kouluissa käytetään sen tapaista helmitaulua laskennon opetuksen apuna alkuasteilla. Venäjällä on sellainen joka talossa. Pienintäkin kauppaa tehdessä se otetaan esille. Kiinalaiset käyttävät myös helmitaulua, mutta se on erilainen. Poikkipienoja on yhdeksän ja kullakin vaan viisi nappulaa. Pitkinpäin kulkee vielä yksi piena. Nappuloista on neljä tämän oikealla puolella ja yksi vasemmalla. Laskiessa lasketaan yksi, kaksi … neljä, sitten kaikki takasin ja yksi toiselta puolen. Se on siis viisi. Sitten toiselta puolen lisätään kuusi … yhdeksän. Kymmenen on yksi toisella pienalla. Toisella pienalla päästään yhdeksään kymmeneen j.n.e. Hyvin näppärästi näkyivät sitä käsittelevän.

Kaikkialla Siperiassa näkee myös jaapanilaisia. Mutta heidän asemansa on aivan toinen kuin kiinalaisten. Kiinalaiset ovat työntekijöitä, ahkeria, vähään tyytyväisiä, jaapanilaiset esiintyvät herroina, maailman miehinä. Ennen venäläis-jaapanilaista sotaa oli Siperiassa jaapanilaisia, mutta sodan aikana maa luonnollisesti niistä puhdistettiin. Sodan jälkeen alkoi jaapanilaisia taas pyrkiä Siperiaan, mutta väestö katseli heitä nurjalla mielin ja koetti heitä estää. Ja taisi olla monenlaisia rettelöitä maahan pyrkivien jaapanilaisten kanssa. Mutta sitten alkoi suuri maailmansota. Jaapani teki liiton Venäjän kanssa. Nyt ei jaapanilaisia voitu estää Siperiaan tulvimasta. Venäläisten oli pakko sietää heitä, niin vastenmielistä kuin se olikin. Jaapanilaisista puhuttaessa kuuli aina tyytymätöntä nurinaa ja moitetta.

En missään sattunut näkemään suurempaa jaapanilaista siirtokuntaa. Mutta heitä oli vähän kaikkialla. Miehet olivat herroiksi puetut, kiiltokaulukset kaulassa. Käytös oli aina itsetietoinen ja varma. Oli useita jaapanilaisia kauppoja, joissa oli paljon hienoa tavaraa: kaikenlaista taideteollisuustuotetta, kankaita, norsunluu-esineitä, viuhkoja, rasioita y.m. Mutta yleensä oli kaikki kallista.

Jaapanilaisia miehiä näki harvoin kansallispuvuissa, jota vastoin naiset, joita siellä oli useita, olivat säännöllisesti omissa puvuissaan. Jaapanittarilla on tukka taidokkaasti laitettu ja monilla kammoilla ja neuloilla varustettu. Päähinettä he eivät varsinaisesti koskaan käytä. Ainoastaan kovalla pakkasella on villahuivi heitetty irralleen yli pään. Näin monasti naisia, joilla oli maalatut kasvot. Posket olivat valkeiksi ja ruusunpunaisiksi tehdyt. Jaloissa heillä on sandaalit. Sukan päällä on nilkkaan asti ulottuva valkea säämiskäsukka, jossa on niinkuin rukkasessa isovarvas eri tupessa ja muut varpaat yhdessä. Kenkänä on vaan antura, joka on jalassa kiinni hihnalla, joka menee jalan reunasta jalkaterän yli isonvarpaan ja muiden väliseen kohtaan ja siitä varpaan yli. Antura on joko olesta letitetty tai puusta. Puisessa on kaksi 3-4 cm:n korkuista poikkipuuta. Astuissa se kolisee. Tästä anturan kiinnitystavasta johtuu, että astuessa jalkaa liikutetaan aivan toisella tavalla. Jalkaa alas laskiessa pannaan jalkaterä ensinnä maahan. Silloinkin, kun heillä on eurooppalaismalliset kengät, astuvat he tällä tavalla.

Korealaisista tiesin entisestään jotensakin vähän ja olin ajatellut heitä kuolevaksi kansaksi. Luullakseni ei asianlaita kumminkaan ole niin. Korealaiset ovat erinomaisia viljelijöitä. Mihin he tulevat, menestyvät he. Vladivostokin seuduilla, Amur-virran varsilla heitä on paljon. Keskelle peltojaan rakentavat he pienen risumajan. Mutta ennen pitkää on pelto muokattu ja kaikki kasvaa hyvin. Muudan insinööri, joka oli laajalti liikkunut Siperiassa, kertoi, kuinka hän monesti oli löytänyt aivan kuin kosteikkoja erämaassa, hyvin viljeltyjä puutarhoja metsien keskellä, ne olivat korealaisten.

Ulkomuodoltaan korealaiset muistuttavat lähinnä kiinalaisia, leuvassa on usein harva puolipitkä parta ja posket ovat tavattoman pulleat. Korealaiset käyttävät aina valkeita vaatteita.

KARKOITETUT

Siperian asutushistoria on hyvin monivaiheinen. Siperiaan on Venäjältä käsin tullut siirtolaisia, kolonisteja vapaaehtoisesti, komennettuina tai houkuteltuina. Mutta ne ovat kumminkin olleet vapaita, jotka ovat nauttineet hallituksen myötätuntoa ja kannatusta. Siirtolaisia sinne on vielä tullut melkein kaikista Euroopan maista seikkailun halusta, rikastumaan, ansaitsemaan. Ja Aasian muista osista on sinne tulvinut ihmisiä työnansioille. Mutta sitten on sinne tullut äärettömät määrät ihmisiä pakosta, vasten tahtoaan. Ja siten Siperiasta on tullut karkoitettujen, tuomittujen, onnettomien maa, se maa "jonka paljas nimi jo hirvittää".

Siperian karkoitushistoria on vanha, laaja ja moninainen. Sen tutkiminen vaatisi vuosia ja siitä voisi kirjoittaa laajoja teoksia. Ja vielä laajempia teoksia voisi kirjoittaa karkoitettujen tuskista, kärsimyksistä ja mielen kaihosta. Seuraavassa vain muutamia hajanaisia piirteitä siitä, mitä itse tulin näkemään ja ensi kädessä kuulemaan. Melkoinen osa Siperian valistuneempaa väkeä on jollain tavalla karkotettuja tai elleivät he, niin heidän isänsä tai isoisänsä. Jos sanot olevasi karkotettu, ei se millään tavalla herätä huomiota.

Karkotuksessa on hyvin monta astetta ja muotoa. Korkein muoto on seuraava. On korkea virkamies, hän on jollain tavalla epämukava. Häntä ei moitita mistään, ei syytetä, ei tuomita. Kaukana siitä, hän saa kunniamerkkejä, kiitoskirjeitä ja hyvän viran, ehkä entistä paremman. Mutta tämän hyvän viran saa hän Siperiassa, paikkakunnalla, jonne hän ei tahtoisi mennä ja josta hän ei omin lupinsa pääse pois. Jo aikoinaan lähetettiin Suomen historiassa tunnettu Speranski korkeaan virkaan Siperiaan — vasten tahtoaan. — Irkutskissa oli kenraalikuvernööri von Piltz. Hän oli keisarin persoonallinen ystävä, hoviherra. Mutta hän oli luterilainen, saksalaista alkuperää, von, oli mukavaa saksalaissodan aikana lähettää sellainen herra vähän kauvemmas, jotta hänestä vähemmän kuulisi, ja hänestä tehtiin Irkutskin kenraalikuvernööri. Hän oli muuten lajissaan venäläisen ylhäisen virkamiehen perikuva. Muudan alempi virkamies oli saanut tehtäväkseen valmistaa mietinnön jostakin. Hän pani siihen paljon työtä, harjoitti perinpohjaisia tutkimuksia ja kirjoitti laajan, etevän esityksen. Saatuaan sen valmiiksi meni hän kenraalikuvernöörin luo. Kun hän oli jonkun aikaa lukenut sitä kenraalikuvernöörille, sanoi tämä: "te ette näy vielä olevan oikein perillä asiassa, kun te tarvitsette noin kauhean paljon sanoja asianne esittämiseksi. Miettikää sitä vielä yksi kuukausi ja tulkaa sitten minun luokseni."

Samaan aikaan kuin v. Piltz tuli Irkutskiin oli Tchitassa kuvernöörinä kansan suosima kenraali Kiaschko; hän oli toisenlaatuinen mies, suora, rohkea ja itsenäinen. Piltz lähti kerran Tchitahan tarkastusmatkalle. K. sai siitä sähkösanomalla tiedon, hän otti mukaansa virastonsa osastopäälliköt ja matkusti äärettömän lääninsä toiseen reunaan hänkin tarkastusmatkalle. P. odotettuaan muutamia päiviä Tchitassa palasi tyhjin toimin Irkutskiin. Mutta joku aika sen jälkeen sai Kiaschko entistä paremman paikan Kasanissa.

Samaan aikaan kuin Piltz oli kenraalikuvernööri, oli kuvernöörinä
Jugan. Hän oli myös luterilainen ja synnyltään virolainen.

Tämä on hienoin ja korkein muoto karkoitusta.

Minun ystäväni tohtori Bergman, tuo herttainen mies, oli Siperian etevin lääkäri, monipuolisesti kykenevä ja käytetty mies. Hän oli ollut Irkutskissa muistaakseni 17 vuotta, hänellä oli siellä suuri oma sairashuone. Mutta hänen nimensä oli von Bergman, hän oli kuuluisan saksalaisen lääkärin veljenpoika, hän oli Irkutskin luterilaisen, saksalaisen seurakunnan esimies, "presidentti". Joku ilmiantoi hänet. Häntä ei mistään syytetty, vielä vähemmän tutkittu. Hänelle annettiin kenraalin arvo ja univormu, mutta hänet lähetettiin Tchitahan hyvään ylilääkärin virkaan. Eikä hän päässyt sieltä pois ennenkuin vallankumouksen jälkeen. "Minun, jonka paikka olisi rintamalla, joka tahtoisin ja osaisin tehdä leikkauksia ja hoitaa haavoitettuja, täytyy istua täällä ja kirjoittaa zetteln — kaavakkeita", sanoi hän minulle.

Tohtori Schwalbe oli nuori kiltti lääkäri Tartosta. Vähän ennen sodan alkamista oli hän tullut lääkäriksi johonkin rykmenttiin ltämerenmaakunnissa. Kun sota alkoi lähetettiin rykmentti sotaan, mutta S. lähetettiin virkaan Siperiaan. Ja aina puolen vuoden perästä hänet siirrettiin uuteen paikkaan. Siten hän oli jo ehtinyt kiertää Siperiaa aika lailla kun minä häneen tutustuin.

Sitten tulee varsinaisten karkotettujen suuri joukko. On suuri erotus karkoitetun, administratiivisen ja poliittisen välillä, administratiivisen ja tuomitun. Administratiivinen on virallisesti määrätty asumaan jossakin määrätyssä läänissä, kaupungissa, kylässä. Useimmiten joku kuvernööri saa mielensä mukaan määrätä, missä karkoitetun pitää olla. Tavallisesti häntä ei ole tutkittu eikä tuomittu. Paraimmassa tapauksessa hän saa itse lähteä, tavallisesti hänet viedään. Ja hän on kokonaan mielivallasta riippuvainen. Kuvernööri saa hänen suhteensa tehdä mitä hän tahtoo. Yhtä hän kumminkaan ei saa tehdä, kuvernööri ei saa olla liian laimea, liian hyvä hänelle, sillä kuvernöörikin on urkkijain ympäröimä. Administratiivista seuraa virastosta virastoon syytösvihko, mutta useimmissa tapauksissa hän ei saa koskaan tietää, mitä siinä on. Kun sain paluuluvan, näin "natshalnik militsiin" käsissä oman syytösvihkoni, oli siinä suurta ja pientä paperia, mitä niissä seisoi, siitä ei minulla ollut aavistustakaan. Perästä päin olen kumminkin saanut siitä jonkunverran tietää toisia merkillisiä teitä.

Tavallisesti karkoitettu saa matkustaa etapin kanssa. Semmoisesta matkasta on suomalainen lukija ollut tilaisuudessa muualta lukemaan. Minä siitä säästyin lähinnä vaimoni ja parooni Bruunin ponnistusten kautta.

Perille tultuaan saa karkoitettu vapaasti elää, mutta on poliisin valvonnan alla. Hänen on määräpäivinä käytävä näyttäytymässä ja hänen elämäänsä seurataan muutenkin. Useissa tapauksissa hänelle määrätään pieni päiväraha. Jos hän ansaitsee työllään hiukankin runsaammin, otetaan häneltä päiväraha pois. Hyvin monet arvelevatkin: "hullu tässä työtä tehköön". Mutta toisekseen monen on mahdoton työtä saada. Syrjäisissä kylissä ja pikkukaupungeissa on usein hyvin vaikea tulla toimeen pienellä päivärahalla. Lopultakin saavat hyväntahtoiset kylän asukkaat elättää heitä, sillä eihän voi antaa heidän kuolla nälkään.

Lisäksi on tässä monta häjyyden temppua. Saattaa olla, että karkoitetulla on varakkaita omaisia, mutta ne eivät saa antaa kuin rajoitetun määrän kuukaudessa. Eräälle sai antaa 15 ruplaa kuussa, eräälle 25 ruplaa. Muudan perhe, joka eli Irkutskissa, sai 50 ruplaa kuussa. Elämä täten käy äärettömän tukalaksi. Se sitä kumminkin lievensi, että Venäjällä lahjomalla voi saada paljon aikaan. Tosin eivät kaikki ottaneet lahjoja vastaan, mutta ei kukaan loukkaannu siitä, että hänelle lahjuksia tarjottiin, niin sanottiin.

Sodan aikana lähetettiin Siperiaan administratiivisesti äärettömät määrät ihmisiä. Kaikki mikä vain haiskahti saksalaiselta. Kuka tahansa voi toimittaa vihamiehensä Siperiaan, ilmiantamalla hänet spiooniksi. Minulle kerrottiin, että Itämerenmaakunnista oli sodan aikana karkoitettu Siperiaan 40,000 henkeä. Siellä olivat kaikki tunnustetut aatelissuvut edustettuina, kreivit ja paroonit. Ja enin osa papeista oli siellä. Yksistään Irkutskin lähikylissä oli kaksikymmentäviisi luterilaista balttilaista pastoria, sen kuulin täysin luotettavalta taholta.

Syytökset karkoitettuja kohtaan ovat usein aivan joutavia, monesti selviä erehdyksiä, sukulaissuhteista johtuvia ja muita sellaisia.

Kuulin karkotettujen tarinoita suuret määrät, kerron vaan muutamia.

Parooni H.H. asui kartanossaan lähellä rintamaa. Talossa oli kerrassaan kielletty kaikki tulenpito pimeän tultua. Kerran väittivät nähneensä talossa illalla tulta, se oli varmaankin merkinantoa saksalaisille. Parooni tuomittiin kuolemaan. Mutta onnistui näyttämään syyttömyytensä. Kohta tuomittiin hänet kuolemaan uudestaan samasta syystä. Vieläkin hän pelastui, mutta pyysi suurena armona lupaa asettua asumaan Irkutskiin.

Oli Tartossa muistaakseni pappi Hahn, hän oli 80-vuotias. Hänet vangittiin ja lähdettiin etapin kanssa viemään Siperiaan. Vaimo ja tyttäret seurasivat mukana, mutta eivät saaneet häntä nähdäkään. Matkan rasituksista kuoli vanhus. Ei edes ruumista annettu omaisille haudattavaksi. Mutta silloin tuleekin äkkiä viesti. Oli tapahtunut erehdys. Olikin tarkoitettu toista samannimistä.

Toisen pastori Hahnin tytär oli naimisissa parooni Stackelbergin kanssa. Ja kun parooni lähetettiin Jeniseiskiin, sai appi lähteä sinne myös.

Toiset osasivat käyttää aikaansa hyvin. Kreivi Kamphausen harjoitti kansatieteellisiä tutkimuksia ja julkaissee ajallaan tutkimustensa tulokset.

Samaran saksalaisen seurakunnan pastori Laetius karkotettiin kahdeksi vuodeksi Irkutskin kuvernementtiin. Kuvernööri lähetti hänet Kirenskin kaupunkiin, jonne oli hevosmatkaa 800 km. Vasta karkoitusaikansa loppukuukausiksi sai hän palata Irkutskiin. Hän oli mukaansa varannut suuritöisen tilastollisen tutkimuksen, johon tarvittiin paljon aikaa ja kärsivällisyyttä kysyviä laskuja. Joka majatalossa matkalla ja sitten Kirenskissä pastori ahkeraan laski ja vertaili ja piirsi numeroita sarakkeisiin. Ajallaan toivoi hän ansaitsevansa hyvät rahat tutkimuksellaan.

Jossakin rykmentissä rintaman läheisyydessä palveli Stanislain ritarimerkillä varustettu sotilas apteekkari Alfred Jürgens. Eräänä päivänä läksi hän kävelemään ulkopuolelle sitä kaupunkia, johon he olivat sijoitetut. Kun hän ei paikkakuntaa tuntenut eksyi hän. Äkkiä tapaa hän etuvartijan ja kysyy tietä kaupunkiin. Sotamies on yhtä outo kuin hänkin. Kun hän menee sotamiehen neuvomaan suuntaan sattuu hän toisen vartijan kohdalle ja sitten kolmannen ja silloin hän onkin aivan rintaman ääressä. Siellä tapaa hän upseerin ja selittää tälle miten hänen on käynyt. Upseeri sanoo, että ei se mitään tee, hänellä on automobiili ja hän on juuri lähdössä kaupunkiin, apteekkari saa tulla hänen mukanaan sinne. Mutta matkalle lähtiessä esittää apteekkari itsensä.

"Mitä, teidän nimenne on Jürgens. Saksalainen nimi. Miten te olette tänne tulleet? Miten te olette päässeet vartijain sivu? Mikä on tunnussana? Tämä näyttää pahalta."

"Johan minä olen selittänyt teille, että minä olen eksynyt."

Jürgens vangitaan. Hänen esimiehensä koettaa häntä puolustaa. Kaikki on turhaa. Hänen upseeriarvonsa otetaan häneltä pois, hänet alennetaan välskäriksi ja hänet karkotetaan Siperiaan. Häntä kuljetetaan paikasta paikkaan, kunnes hän joutuu Tchitahan. Hän huomauttaa, että hänellä on Stanislain ritarimerkki ja sitä ei anneta muille kuin upseereille, ottakoot sen pois. — Sitä ei sovi ottaa. Siellä hän käveli Tchitan kaduilla, eikä kukaan tiennyt, mitä hänelle oli tehtävä. Ei hän ollut mitään tehnyt, ei häntä oltu mistään syytetty eikä tuomittu ja loppujen lopuksi hänellä oli Stanislai.

Oli muudan neiti Urban. Hänen kotinsa oli aivan Saksan rajalla ja joutui pian Saksan puolelle. Hän oli tullut Tchitahan vähän ennen sotaa elättääkseen itseään antamalla saksankielen tunteja. Kun sota syttyi, ei kukaan halunnut ottaa saksankielen tunteja ja hänen oli vaikea tulla toimeen. Hän halusi palata kotiinsa, mutta se häneltä kiellettiin. Hiljalleen elellen oli hän jo oleskellut Tchitassa kolme vuotta. Silloin heräsi hänessä halu pyrkiä Kiinaan toivoen sieltä jollain tavalla pääsevänsä pois. Kiina ei näet silloin vielä ollut sodassa mukana eikä Yhdysvallatkaan. Hän meni poliisikamariin ja pyysi passia. Sitä ei hänelle luvattu. Mutta kun hän kerran taas tulee poliisimestarin puheilta, sanoo muudan pristavi hänelle: "neiti on niin kovin surullisen näköinen tänään, miksi te olette niin surullinen?"

Neiti U. joutui siitä kovin hämilleen, mutta ei tiennyt mitä vastata. Sitten meni hän erään minun tuttavani X:n luo ja kysyi tältä, mitähän se pristavi tarkoitti. Tämä sanoi, että oli parasta mennä häneltä itseltään kysymään. Ja neiti U. meni ja sanoi, että jos hän voisi auttaa häntä saamaan passin, hän kyllä palkitsisi hänen vaivansa. — Passi tulikin ja vaivat palkittiin 60 ruplalla.

Kohta sen jälkeen katosi neiti U. Pari viikkoa myöhemmin ilmaantui outo nainen X:n pihaan ja katseli etsivästi ympärilleen. X. meni häntä puhuttelemaan. Hän sanoi terveisiä neiti U:lta ja toi Harbinissa kirjoitetun kirjelipun.

Mainittakoon vielä tuomari G:n vaiheet. Hän oli suuri tilanomistaja Libaun seuduilta. Hänen linnansa ruokasaliin mahtui 150 henkeä istuallaan syömään, hänellä oli 30 hevosta ja 200 lehmää. Hän joutui käräjiin valtion kanssa. Hän kadotti maatilansa. Häneltä otettiin hyvätuloinen tuomarin virka pois ja hänet siirrettiin pienempituloiseen Altaivuoristossa. Hän oli innokas urheilija ja metsästäjä ja viihtyi siellä verrattain hyvin, ampui karhuja, erilaisia kauriita ja hirviä ja muflonia, villilampaita ja ratsasteli. Sieltä hänet siirrettiin Jeniseiskiin, taas pienempituloiseen virkaan. Siellä hän seurusteli innokkaasti sinne karkotettujen balttilaisten kanssa. Ja vielä kerran hänet siirrettiin pienempituloiseen virkaan Tchitahan. Siellä he elivät taloudellisesti ahtaissa oloissa, lapset kasvoivat ja kävivät koulua, rouva ikävöi pois sivistyneisiin oloihin, mutta tuomari sanoi: "ich bin ein alter Kerl, und hab' den Humör nicht verloren". — Minä olen vanha veikko, enkä ole iloisuuttani kadottanut.

Näitä juttuja kuulin kerrottavan vaikka kuinka paljon. Karkotettuja, administratiivisia oli kaikista kansankerroksista. Monet karkotetut saivat istua pitkät ajat vankeudessa, josta vasta vallankumous heidät vapautti.

Eräässä etelävenäläisessä keskikokoisessa kaupungissa oli naishammaslääkäri. Samalla paikkakunnalla oli häjy tuomari, joka otti lahjoja vastaan ja muutenkin harjoitti vääryyttä. Viimein paikkakuntalaisten kärsivällisyys loppui ja he kirjoittivat yhteisen valituskirjan tuomaria vastaan. Valituskirjan alle pani myös naishammaslääkäri nimensä, olematta kuitenkaan valituksen varsinaisia hommaajia. Tuomarille ei valituskirjeestä mitään pahaa tullut, mutta hän kosti sen hommaajille. Hammaslääkärin hän ilmiantoi spiooniksi ja hänet vangittiin, kuljetettiin etapin kanssa Siperiaan Tchitahan, jossa hän sai istua vankeudessa pitkät ajat.

Vallankumouksen jälkeen hänet vapautettiin, vaikka hän ei aluksi vielä saanut lupaa matkustaa kotiin. Eräs perhe minun tuttavistani otti hänet luokseen asumaan. Siellä hänet varustettiin vaatteilla ja häntä hoidettiin hyvin. Siellä minäkin häneen tutustuin.

Samalla kertaa kuin häntä etapin kanssa kuljetettiin, tuotiin Siperiaan kolmattakymmentä henkeä, naisia ja lapsia, joita kaikkia syytettiin spiooneiksi. Lapsista olivat muutamat niin nuoria, että oli mahdoton ymmärtää, kuinka he olisivat voineet olla vakoilijoita. Muudan talonpoikais-nainen oli kysynyt: "sanokaa minulle, mitä merkitsee sana shpioon, minä en tiedä mitä se on ja he syyttävät minua shpiooniksi". Vankilassa sai hän kokea paljon kovaa, likaisuutta, syöpäläisiä, ahtautta, huonoa ruokaa, tylyä kohtelua, ja "paljon sellaista, jota minun ei sovi näin seurassa kertoa".

Kun minä kävin samaisessa perheessä, jossa hän asui, jäähyväisillä, pyysi hän nähdä sitä passia, jonka minä olin saanut. Siinä seisoi, että minä, administratiivinen, sain mennä mihin halusin ja oleskella missä halusin koko Venäjän valtakunnassa. Minun passini herätti hänessä ääretöntä ihastusta. Ilmeikkääseen venäläiseen tapaansa hän siunaili ja uudestaan siunaili sitä lukiessaan "booshe moi, booshe moi", pani kätensä ristiin, heilutteli päätään silmät suurina, katse ylös luotuna. Kolmeen kertaan hän uudestaan pyysi katsella minun passiani. "Onko todellakin Venäjällä tullut se aika, jolloin administratiivinen, ajatelkaa ad-mi-nis-tra-tii-vi-nen saa matkustaa minne tahtoo ja oleskella missä tahtoo."

Sitten hänkin sai passinsa kuntoon ja me matkustimme samassa junassa pois Siperiasta ja Aasiasta kohti uusia tietymättömiä kohtaloita.

Poliittisiksi sanotaan sellaisia, joita on syytetty jostain poliittisesta rikoksesta ja sitten tuomittu: vankeuteen tai karkoitettaviksi johonkin syrjäiseen paikkaan, määrävuosiksi tai elinajaksi. Poliittiset itse pitävät itseään hienompana ja korkeampana luokkana. Heidän joukossaan on monenlaisia ja kovia kärsimyksiä ovat useimmat heistä saaneet kokea. Monet heistä ovat sortuneet henkisesti ja ruumiillisesti. Mutta toiset ovat kovimmissakin kohtaloissa jaksaneet säilyttää äärettömän uskon ihanteisiinsa.

Kaukana Jenisein varrella lähellä Jäämerta eli poliittinen karkoitettu pienessä laudoista, risuista ja turpeista tehdyssä mökissä sivistymättömän naisen kanssa. Vuosikausiin hän ei saanut sanomalehtiä, tuskin mitään viestiä maailmasta. Ja kuitenkin paloi hänen silmissään tuli, jota eivät mitkään kärsimykset olleet voineet sammuttaa. Hän uskoi ja odotti sitä suurta venäläistä vallankumousta.

Minä en joutunut suoranaiseen yhteyteen poliittisten kanssa, mutta kyllä "entisten poliittisten" ja heidän jälkeläistensä. Useimmat Siperian paraimmista ovatkin entisten poliittisten jälkeläisiä. Sanotaankin, että Siperialla täytyy olla loistava tulevaisuus edessä sivistysmaana, sillä sinne on kätketty niin paljon intelligenssia. Kuulin paljon heistä puhuttavan.

Irkutskissa illan hämärissä tuli tuttavaan taloon rouva, talon seurustelupiiristä.

"Täällä on kolme nuorta neitosta, sivistyneitä naisia. He ovat istuneet muutamia kuukausia vankilassa Irkutskissa ja nyt heidät on määrätty matkustamaan Jakutskiin 3000 virstaa, kauheassa pakkasessa hevoskyydillä etapin kanssa. Heillä on ohuet kesävaatteet, ei päällyskenkiä, ei kunnollisia päällysvaatteita. Meiltä saadaan yksi turkki, olisiko teillä jotain antaa, vaikka joku villaröijy." — Ja niin varustivat rouvat hiljaisuudessa ja suurella kiireellä tyttöparat kamalalle matkalle. Eivätkä ne tytöt olleet ainoat, joita piti varustaa.

Kuulin sekä Irkutskissa että Tchitassa mainittavan neiti Nelsonin nimen. Ihmiset tulivat totisiksi kun se nimi mainittiin, alkoivat kuiskailla keskenään. En koskaan päässyt perille, mitä hän oli tehnyt ja miten hänen oli käynyt. Sen vaan käsitin, että Jakutskiin hänet oli lähetetty ja sieltä vielä kauvemmas.

Näitä tällaisia juttuja on Venäjällä kerrottu miespolvia. Kuvaavaa on, että venäläiset siinä ovat saavuttaneet omituisen taidon: he kertovat objektiivisesti tapahtuman, kauheimpiakin asioita, lausumatta pienintäkään arvostelua tai moitteen sanaa. Korkeintaan on kertojan silmissä arka katse.

Tutustuin kahteen nuoreen mieheen. Heidän isoisänsä oli ollut puolalainen kreivi. Hänet oli karkoitettu Siperiaan ja häneltä oli otettu kreivinarvo "slahta" pois. Pojan pojat olivat innokkaita sibiriakkeja. — Irkutskin komeimman kauppapuodin omistajan, juutalaisen R:n isä oli aikoinaan karkoitettu Varsovasta. Häntä itseään oli epäilty ja oli hän ja hänen vallattomat nuoret tyttärensä istuneet kuukauden päivät vankeudessa. Vuokrasin häneltä huoneen kuukaudeksi. Kun maksoin vuokran, oli hän hyvin kohtuullinen ja luulen, että jos olisin sanallakaan siihen viitannut, hän olisi antanut vuokran jäädä maksamatta. "Enhän minä voi karkoitetulta — — —."

Pakolaiset. Vielä mainittakoon erityinen luokka Siperian sodanaikaisia asukkaita. Ne olivat pakolaiset. Niitä tuli tulvimalla, kokonaisia junia. Jokaisessa kaupungissa niitä oli monia tuhansia, kymmeniä tuhansia, täytyi perustaa erityisiä komiteoja heistä huolehtimaan, ja parasta, mitä komitea voi tehdä oli saada heidät matkustamaan eteenpäin. Ne olivat suuri maanvaiva ja vitsaus. Ne olivat tietysti sodan jaloista paenneita, kaiken omaisuutensa kadottaneita onnettomia, säälittäviä, tuuliajolle joutuneita ihmisiä. He saivat valtiolta pienen päivärahan, jolla juuri ja juuri saattoivat hengissä pysyä. Mutta kaikki kunnolliset ja ahkerat hakivat ja saivat työtä ja pitivät huolta itsestään. Jälelle jäi laiskin, kykenemättömin, typerin osa kansaa. Työtä olisi ollut vaikka minkälaista. Mutta he eivät suostuneet työtä tekemään. Viettivät päivänsä laiskuudessa ja likaisuudessa, korttia pelaten, nauraen ja rähisten. Näin heitä usein ja paljon. Siinä sai muun muassa nähdä näytteitä melkein kaikista kansallispuvuista koko Venäjällä. Kävin katsomassa paria huonetta, joissa muutamia päiviä aikaisemmin vielä oli asunut kolmattakymmentä pakolaista. Minulle oli käsittämätöntä, miten se oli ollut mahdollista.

Mutta saattoi pakolaisten keskuudesta tehdä löytöjäkin. Käydessäni eräässä tuttavassa perheessä, valitti rouva palvelijain puutetta ja huonoutta. Pakolaisia oli paljon, mutta ne eivät suostuneet työhön. Hän aikoi kumminkin vielä koettaa. Kun seuraavalla kerralla tulin heille käymään, liikkui talossa kookas, kaunis nuori nainen, hyvin puettu, olisi luullut häntä talon tyttäreksi, hän tarjoili ja järjesteli tottuneesti, ja taitavasti, hän oli Puolasta kotoisin oleva pakolainen.

SOTAVANGIT

Se oli Permin asemalla kun ensi kerran näin joukon saksalaisia sotavankeja, nuoria kauniita miehiä. Sittemmin näin heitä paljon, tutustuin moneen ja kuulin paljon kuvauksia heidän vaiheistaan ja elämästään. Varmaankin ajallaan on ilmestyvä kokonainen kirjallisuus sotavankien vaiheista, mutta kerron tässä kumminkin yhtä ja toista kuulemaani.

Sotaa on kestänyt kauvan ja äärettömillä armeijoilla on sotaa käyty, sotavankien lukumäärä on sen vuoksi hyvin suuri. Se varmaan on kohonnut miljooniin. Joku arveli että Siperiassa oli ehkä 700,000 saksalaista ja itävaltalaisunkarilaista sotavankia. Semmoisen määrän sijoittaminen ei voinut olla helppoa. Niitä ripoteltiin ympäri laajan Venäjän. Siperiassa alettiin Uraalin vuoristosta ja lopetettiin Tyyneen valtamereen. Perustettiin suuria vankileirejä, joissa saattoi olla tuhansia sotavankeja. Kuulin kertomuksia ja kuvauksia Irkutskin, Verhneudinskin, Tchitan läheisyydessä olevista vankileireistä. Kaikkein suurimpia kuului olleen Habarofskissa, joka on kaupunki Amurjoen polvekkeessa. Sanottiin siellä olleen 40,000. Minun tuttavani asuivat tai olivat asuneet Beresofkan ja Antipihan kylissä ja Tchitan kaupungissa.

Eihän liene hauska koskaan joutua sotavangiksi, mutta kun sitten lähdetään viemään tuohon kauhujen maahan Siperiaan. Sanoivat sen tuntuneen aivan epätoivoiselta, viikkoja, kuukausia kuljettiin eteenpäin, aina vaan itään, yhä kauvemmas ja kauvemmas. Muudan, joka oli joutunut vangiksi aivan sodan alussa, sanoi ajatelleensa: "mitä ne meistä vievät näin kauas, kohtahan sota loppuu ja sitten on suuri vaiva viedessä takaisin". Mutta sota ei loppunutkaan niin pian, hän oli jo kolmatta vuotta Antipihassa.

Tavallisesti sotavangilla ei ole muuta varustusta kuin se mikä sattuu päällä olemaan, ei vaatteita ei rahaa. Monasti saa hän lähteä ohuissa kesävaatteissa Siperian talvea kokemaan. Ja kuukausia, välistä vuosia kestää ennenkuin hän saa yhteyden solmituksi kotinsa kanssa.

Beresofkassa oli suuren suuria vajoja, barakkeja, joissa asui aina 700 mieheen yhdessä ainoassa vajassa. Makuulaveria oli vieretysten seinästä seinään ja monet kerrokset päällekkäin. Oli miehiä, joilla ei ollut muuta kuin alusvaatteet, toisilla oli täysi puku, mutta ei päällystakkia, toisilla ohut päällystakki. Sanoivat, että moni ei moneen kuukauteen yhtään kertaa käynyt vajasta ulkona talven pakkasimpana aikana. Siitä jo arvaa minkälainen ilma siellä oli. Kukin koetti kuluttaa aikaa parhaansa mukaan. Tekivät niitä töitä, joita osasivat ja joita siellä voivat tehdä. Suurimpana esteenä oli työkalujen puute. Yhdessä nurkassa oli parturinliike ja siinä mies aamusta iltaan leikkaa tukkaa ja ajaa partaa. Monenlaista taideteollisuutta harjoitetaan, valmistetaan pikkuesineitä loppumattomiin. Vaskea taotaan, puuta vuollaan ja leikataan, paperia käännellään. Suuri osa ei tee juuri mitään. Korttia pelataan loppumattomiin. Kun yöllä viimeiset lopettavat pelin, alkavat ensimäiset. Vajassa ei ole koskaan hiljaista. Toiset laulavat ja toiset soittavat. Ja kun ei ole oikeita soittokoneita, valmistetaan niitä mitä omituisimmista esineistä.

Olo on enimmäkseen hyvin raskasta. Ilma on huono, likaisuus tavaton ja syöpäläisiä vastaan ei mikään jaksa taistella. Mielet masentuvat ja synkistyvät. Mutta joukossa on iloisiakin. Ne huvittavat toisia, tekevät jos minkälaisia kepposia. Yleensä kestävät sotamiehet vankeuden rasituksia paremmin kuin upseerit. Heillä on vahvemmat hermot. Mutta kyllä moni sotamieskin sortuu. Muudan mies tuli hulluksi. Koko yön hän kulki miehestä mieheen. Tarttui jalasta kiinni ja pudisti sitä.

"Nouse ylös kengittämään minun hevoseni, minä tahdon ratsastaa kotiin."

"En minä ole seppä, tuo tuossa on seppä", ja hän osoittaa viereistä miestä.

Samat sanat uudistuvat ja mies kulkee miehestä mieheen koko yön seppää etsimässä. Eikä hän tee sitä yhtenä yönä, vaan monena.

Vajoissa asuville toimitettiin valmista ruokaa. Upseerit saivat kuussa 50 ruplaa ruokarahaa ja saivat mielensä mukaan järjestää taloutensa. He paikkasivat yhteisiä palvelijoita jonkun upseerin ollessa isännöitsijänä. Monesti näin Tchitan torilla sotavankiupseerin vartijain saattamana käyvän torilla ostoksilla.

Venäläisten toimittama ruoka on huonoa tai "wenigstens für uns Deutschen ungeniessbar" tai ainakin meille saksalaisille nautittavaksi sopimatonta. Mutta sekin asia järjestyy aikaa myöten. Sotavangit ovat vähitellen onnistuneet saamaan rahaa sekä työllään että kotimaastaan. He järjestävät ruokahommansa siten, että ruoka keitetään uudestaan, pannaan toimeen n.k. "Verbesserung" — parannus. Keittoihin pannaan lisää sianlihaa tai muuta lihaa, vihanneksia, puuroon voita tai maitoa. Ruoka maustetaan heidän makunsa mukaan. Tämän kaiken toimittavat heidän omat kokkinsa. Heidän keskuudessaanhan ovat kaikki mahdolliset maailman ammatit edustettuina. Vangit muodostavat kolme eri ruokailukuntaa. Ensimäiseen kuuluu suuri enemmistö. Toiseen sairaat, jotka heidän omien lääkäriensä määräysten mukaan saavat sopivaa ruokaa. Kolmannessa ne, joilla sattuu olemaan varoja, syövät hiukan parempaa ruokaa.

"Verbesserungia" hankitaan monella tavalla, välistä vähän luvattomallakin. Kerran oli saatu hankituksi ja teurastetuksi suuri sika. Mutta se oli myös toimitettava leiriin ja siinä oli vaikeus. Keino kumminkin keksittiin. Sanottiin, että eräs tovereista äkkiä oli sairastunut pilkkukuumeeseen. Haettiin paarit ja vuode. Siihen pantiin teurastettu sika lakanain väliin peitteen alle, pää tyynylle huivilla katettuna. Surullisina ja varovaisesti kantoivat miehet sairasta leiriin. Vartijalle selitetään, että siinä on heikko sairas, vaarallista, tarttuvaa pilkkukuumetta sairastava. Vartija päästää heidät häiritsemättä ohi. Leirissä syntyy suuri ilo. Täytyi "Thränen lachen" — nauraa kyyneliin, sanoi tohtori K., kertoessaan tästä minulle.

Sotavanki, pastori H. meni kerran vankileiriin. Metsikössä seisoo sotavanki ja katselee sikaa. "Kenen sikoja nuo ovat", kysyy H.

"Das kann Niemand wissen" — sitä ei kukaan voi tietää, vastaa mies äärettömän hölmön näköisenä.

"Eikö niitä ole joku kadonnut leiriin?"

"On", vastaa mies ja silmäkulmaan ilmaantuu pieni värinä.

"Mitä sinä siitä sait?"

"Viisi päivää arestia, mutta mitä on viisi päivää arestia yhtä sikaa vastaan."

Välistä kuului kokonainen hevonen kadonneen leiriin.

Verhneudinskin kaupungissa puheli kadulla kerran sotavanki, tohtori K. ja kauppias B. keskenään, he kertoivat molemmat siitä minulle. Siihen tulee muudan sotavanki, hieroo tyytyväisenä käsiään ja kysyy:

"Eivätkö herrat tahdo ostaa makkaraa? Minähän olen makkaramaakari. Minä olen onnistunut saamaan hyvää lihaa. Minä voin valmistaa erilaisia makkaroita."

"Varmaankin se on koiranlihasta", kuiskasi K. kauppiaalle.

Ja aivan oikein, koirat alkoivat kaupungista kadota. Jonkun ajan perästä ei ollut koko kaupungissa monta koiraa jälellä. Kerran näki H. erään miehen tunnustelevan komendantin koiraa.

"Mitä te siitä koettelette?"

"Se on yhä vieläkin liian laiha!"

Antipihan vankileirin läheisyydessä oli kiinalaisella pieni mökki ja perunamaa. Sotavangit kävivät silloin tällöin kiinalaisen perunamaata vähän verottamassa. Kiinalainen siitä suuttui. Asettui yöksi vahtiin ja kun taas tuli kaksi miestä perunamaata kaivamaan, ampui hän heistä toisen kuoliaaksi. Toinen, nimeltä Walter, pääsi pakenemaan. Aamulla Walter kutsui kaikki toverinsa koolle ja kertoi mitä yöllä oli tapahtunut. Suuri suuttumus valtasi sotavangit. Eihän ole oikein käydä perunoita näpistelemässä, mutta ei sellaisen vuoksi saa kuitenkaan ihmistä tappaa. Vangit hyökkäsivät äkkiä ulos leiristään, hajoittivat maan tasalle kiinalaisen mökin, niin ettei sanan kirjaimellisessa merkityksessä jäänyt kiveä kiven päälle eikä hirttä hirren. Ja sitten he palasivat kaikki paikoilleen.

Vartijat hätyyttivät kasakoita ja ne tulla kiidättivät, mutta silloin oli kaikki hiljaista ja rauhallista. Walter pantiin vankeuteen.

Joku aika sen jälkeen tuli Tchitahan ylhäinen saksalainen nainen, sairaanhoitajatar, joka oli saanut virallisen luvan käydä saksalaisista sotavangeista huolehtimassa. Hän sai heti kuulla Walterista ja kävi puhumassa hänestä vankileirin päällikön kanssa. Tämä lupasi vapauttaa Walterin, mutta viikon perästä hän yhä istui kiinni, jota vastoin kiinalainen, joka oli hänen toverinsa ampunut, ei ollut saanut mitään rangaistusta. Silloin meni saksalainen neiti uudestaan vankilanpäällikön puheille.

"Minä en tunne venäläisiä tapoja", hän sanoi. "Saksassa on kumminkin niin, että jos saksalainen upseeri on jotain luvannut, minä ehdottomasti voin luottaa siihen, että hän pitää sanansa. Venäjällä taitaa olla toisin."

Upseeri vakuutteli, että Walter pääsee vapaaksi. Illalla myöhään, kun neiti oli huoneessaan hotellissa, kolkutetaan ovea. Sisään tulee mies, joka sanoo olevansa Walter ja tulleensa näyttäytymään, että hän oli vapaa. Kun neiti muutaman viikon perästä palasi Habarofskista takaisin, kysyi hän ensimäiseksi Walterin asiaa. W. oli vapaa ja kiinalainen istui putkassa. Sieltä hän kumminkin pääsi jotensakin pian pois.

Aluksi oli sotavangeilla hyvin suuri puute kirjoista, mutta vähitellen se kohta korjautui. Ystävälliset venäläiset hakivat varastoistaan tarkoitukseen sopivia kirjoja ja kotimaastakin niitä alkoi saapua.

Aluksi kesti kauvan, ennenkuin kirjeyhteys omaisten ja kodin kanssa tuli solmituksi. Mutta sitten saattoi kirjeitä tulla runsaasti. Tuttavani tohtori K. sai monesti toista kymmentä kirjekorttia päivässä. Ne olivat säännöllisesti viipyneet matkalla kuukausia, välistä puoli vuotta. Perille ne kumminkin kaikki lopulta tulivat. Sen hän huomasi siitä, että kirjeet olivat numeroidut. Viipyminen oli tahallista. Mahdotonta oli sensuroida kirjeitä niin, ettei niissä olisi ollut salaisia tietoja. Kerrottiin, että sinne oli tuotu saksalainen upseeri, joka esimiestensä käskystä oli antautunut vangiksi. Kun häh kirjoitti kotiin: lähettäkää minulle kaksi paitaa ja kolmet alushousut, merkitsi se jotain aivan muuta. Sensuroimisesta ei siis ollut apua, sen tiesivät viranomaiset. Mutta jos viivytteli kirjettä pari kuukautta, olivat mahdollisesti kirjeeseen kätketyt salaiset tiedonannot joka tapauksessa vanhettuneet.

Sotavankeja kohdeltiin eri aikoina eri lailla, osittain sen mukaan miten Saksassa venäläisiä sotavankeja kohdeltiin. Kerrankin tuli määräys, että sotavangit saisivat viettää joulua ja uuttavuotta uuden luvun mukaan sekä keisari Wilhelmin nimipäiviä. Sillä venäläiset olivat Saksassa saaneet viettää samoja juhlia vanhan luvun mukaan ja Nikolain päiviä. Pahaksi onneksi olivat kumminkin sinä vuonna joulu, uusivuosi ja Wilhelmin päivät jo menneet.

Jotkut vankileirin päälliköt olivat häjyjä ja kavalia. Sitä osoittaa muun muassa seuraava tapaus.

Pastori S., joka oli Venäjän alamainen ja luterilaisen seurakunnan laillinen pappi, lähetettiin vankileiriin jumalanpalvelusta pitämään.

Eversti sanoi hänelle: "kun te rukoilette, niin rukoilkaa saksalaisen isänmaan puolesta ja Saksan keisarin puolesta".

"Ei, sitä minä en tee."

"No, mutta miksi ette? Sitähän sotavangit kumminkin ajattelevat."

"Minä en sekoita uskontoa ja politiikkaa toisiinsa", sanoi pastori.

Perästäpäin hän kysyi: "kuinka minun olisi käynyt, jos minä olisin tehnyt, niinkuin te käskitte?"

"Jakutskiin", vastasi eversti.

Saman everstin sitten hänen omat sotamiehensä ampuivat.

Yleensä ovat venäläiset hyväntahtoisia ja ystävällisiä ja monet osoittivat sitä myös sotavangeille. Ensi aikoina saivat he vapaammin liikkua. Sattui monesti Irkutskissa, että joku kadulla kulkija nähdessään vilusta värisevän ohuissa vaatteissa kulkevan sotavangin, pyysi kohteliaasti muukalaista kotiinsa lämmittelemään, tarjosi hänelle kahvia tai ruokaa mitä sattui olemaan.

Minun nuoret ystäväni Midja ja Valja olivat venäläisiä patriootteja jos kutka, mutta he hellivät hyvin sotavankeja ja olivat heille avuliaita, milloin se vaan oli mahdollista.

Vähitellen järjestyi asia niin, että sotavankeja saattoi tilata kaikenlaisiin töihin, maatöihin, metsätöihin, kaikenlaisiin ammatteihin. Sähkötöissä, maalareina, puutarhureina, räätäleinä, pihamiehinä, hevosmiehinä näin heitä.

Useampana päivänä kuljin erään maalarin ohi, hän ei näyttänyt ollenkaan venäläiseltä. Huvin vuoksi puhuttelin häntä kerran venäjäksi. — "Nee poni", vastasi mies. Suuren kivitalon Tchitassa olivat sotavangit melkein kokonaan rakentaneet ja sisustaneet. Tavallisesti toivat vartijat saksalaiset aamulla työpaikkaansa ja hakivat illalla pois. Mutta saattoi ne pitää asumassakin luonaan, tietysti tilaajan edesvastuulla. Ne vaan eivät saaneet kadulla liikkua. Tchitassa oli suuri monihaarainen taideteollisuuskoulu. Siellä kävi pari saksalaista säännöllisesti opettamassa.

Paraimpia lajissaan oli seuraava tapaus. Vallankumouksen jälkeen tuli muuan nuori mies, entinen kirjuri poliisipäälliköksi, natshalnik militsii, niinkuin poliisimestaria silloin kutsuttiin. Tunsin hänet satunnaisesti. Kaikesta päättäen koetti hän saada aikaan hyvän järjestyksen hoidettavassaan kaupungissa, puuhasi parhaansa mukaan yötä ja päivää. Muun muassa päätti hän hommata kaupungille hyvät poliisiasetukset ja säädökset. Mutta työ oli vaikea eikä hän siihen pystynyt eikä hänellä ollut siihen aikaa. Silloin hän keksi oivan keinon. Hän meni vankileiriin ja tiedusteli, oliko siellä poliisivirkamiestä. Ja tietysti siellä oli, sillä kaikki mahdolliset ammatit ja toimialat olivat edustettuina. Ja sitten kävi niin omituisesti, että saksalainen sotavanki valmisti Tchitan kaupungille uuden poliisijärjestyksen. Suuren yleisön tietoon sitä ei kumminkaan saatettu.

Saksalaiset ovat yleensä musikaalisia. Siperiassa he muodostivat monia soittokuntia. Vankileireissä voi saada kuulla orkesterikonsertteja, jotka vetivät vertoja maailman paraimmille. Tohtori B. ehdotti, että Irkutskin suuressa puistossa annettaisiin vankien pitää konsertteja pari kertaa viikossa. "Pankaa vaikka kaksinkertainen vartiaketju heidän ympärilleen. Sekä meillä että heillä on siitä huvia." — Mutta ehdotukseen eivät viranomaiset suostuneet.

Toisin kävi pienessä Blagovetshenskin kaupungissa. Siellä aie toteutettiin. Pari kertaa viikossa saivat kaukaisen maailman kolkan asukkaat kuunnella oivallisia konsertteja, joissa suuri etevä orkesteri ja taitavat solistit esittivät ensiluokkaista musiikkia. Sellaista musiikkia saa muuten kuulla vaan maailman keskuspaikoissa.

Tchitassa oli kaksi suurta kolmikerroksista rakennusta muodostettu upseerivankiloiksi. Toisessa oli vanhempia miehiä varsinaisia upseereja, toisessa "nuoria herroja", vapaaehtoisia, "yksivuotisia", sijaisupseereja. Nuorten herrain elämä sujui helpommin. He jaksoivat välistä olla iloisiakin ja puuhasivat mitä ikinä keksivät. Siellä toimitettiin m.m. sanomalehteä. Oli hankittu kaikkia venäläisiä ja ulkomaalaisia sanomalehtiä, jotka vaan olivat saatavissa. Eri henkilöt lukivat eri lehtiä, tekivät lyhennysotteita tai käänsivät kirjoituksia saksankieleen. Näin saadut kirjoitukset vielä tarkastettiin ja seulottiin. Sitten ne hektografeerattiin. Täten saatu sanomalehti oli varmaankin paraimpia mitä olla saattoi. Jos jostakin maailman tapahtumasta tahdottiin saada luotettavia tietoja, tiedusteltiin mitä nuoret herrat siitä sanoivat.

Heidän joukossaan sattui olemaan historian tutkija. Hänet valittiin sotavankien historioitsijaksi. Uupumatta kokosi hän kaikkea mikä sattui valaisemaan sotavankien elämää ja sotaa yleensä: sanomalehtikirjoituksia, valokuvia, piirustuksia, säädöksiä, määräyksiä, kuvauksia, sotavankien käsitöitä j.n.e. Kaikesta koottiin kaksi kappaletta, jotka pantiin eri kirstuihin. Rauhan tullessa aiottiin toinen kirstu ottaa mukaan ja toinen jättää Tchitahan turvalliseen paikkaan kaiken varalta. — Oli myös taidemaalareita, jotka kävivät kaupungillakin muotokuvia maalaamassa. Soittotaiteilijoita oli kaikenlaatuisia.

Vanhoille herroille oli elämä kaikkein raskainta. Heidän oli vaikea mukautua uusiin oloihin. He hermostuivat äärimmilleen. Ja eihän ihme. Vuosikausia kestävä vankeus, perheistä erillään, niukkoja tietoja kotoa ja nekin vanhettuneita, välistä ei niitäkään, toimettomuus, hyvin rajoitettu liikkumisvapaus. Monesti oli pakoitettu asumaan vuosia samassa pienessä huoneessa parin muun kanssa, joiden kanssa kauvan sitten oli puhunut kaikki puhuttavansa, joita vähitellen rupesi inhoamaan. Monet kävivät ärttyisiksi ja riitaisiksi. Pitivät kaikenlaisia joutavia asioita persoonallisina loukkauksina. Kun unkarilaisten kansallislaulua soitettiin, hyökkäsivät itävaltalaiset ulos ja päinvastoin. Tätä ärttyisyyttä kuvaa myös kunnianloukkausjutut, joita upseerit kävivät keskenään. Päivät pitkät istuivat kunniaoikeudet ja pöytäkirjoja kertyi suuret pinkat.

Sotavankien keskuudessa syntyi uusi tauti, jolle annettiin nimi splenitis, englantilaisesta sanasta spleen. Sen oireita ovat ärttyisyys, hermostuneisuus, muistamattomuus, monet unohtivat läheisten omaisten nimet, väsymys, tukan lähteminen j.n.e.

Erinomainen keino ajan kuluttamiseen oli opiskeleminen. Sitä harjoittivat sekä vanhemmat että nuoremmat, ylemmät ja alemmat. Kaikilla ei kumminkaan ollut siihen tarpeeksi tarmoa eikä halua eikä kykyä. Opiskeleminen pitää mielen virkeänä ja terveenä ja aika kuluu siten nopeasti. Hyvin moni opiskeli jotain uutta kieltä: venäjää, englannin kieltä, unkarin kieltä, turkin kieltä y.m. Jotkut lukivat lakitiedettä, toiset filosofiaa, toiset kansantaloutta j.n.e. Joku harjoitti tieteellisiä opinnoita ja varmaan sodan jälkeen julkaistaan monta Siperiassa kirjoitettua tieteellistä teosta.

Eräs sotavankina ollut kertoi kuinka he muodostivat pienen klubin. Heillä oli tarkat säännöt, joita tarkoin noudatettiin. Määrätunteina ei saanut puhua sanaakaan. Jokaisen piti valmistaa esitelmä omalta alaltaan. Ja esitelmiä pidettiin kaksi kolme kertaa viikossa. Sitten päättivät he ruveta kirjoittamaan konversatsionisanakirjaa. Kukin sai kirjoittaa omalta alaltaan. Kertoja oli päässyt P:hen, muuan juristi R:ään. Sodan jälkeen aikovat sen julaista. Heidän piirissään oli vallinnut niin hyvä toveruus, työ oli sujunut niin hyvin, että hän vieläkin vankeudesta päästyään kaihoten muisteli vankeusaikojaan.

Monelle tuotti sotavankeus hyvin suuria kärsimyksiä. Tohtori B. tapasi Irkutskin vankeudessa saksalaisen upseerin. Hänellä olivat parta, tukka ja kynnet luonnottoman pitkät. Hän ei muuta pyytänyt, kun että saisi ne leikatuiksi. B. meni vankilan tirehtöörin luo ja pyysi saada lähettää parturin hänen luokseen. Sen hän sai. Toisena päivänä vanki kyynelsilmin kiitti häntä siitä.

Eräässä vankilassa oli kaksikymmentäneljä upseeria samassa pienessä huoneessa. Makuulaveria oli kaksi riviä päällekkäin, vuoteella täytyi virua, tuskin mahtui istumaan. Käytävän kummassakin päässä oli tynnöri kaikkia tarpeita varten. Lattialla mahtui vaan viisi miestä kerrallaan seisomaan. He vuorottelivat, sillä ainaisen virumisen välillä oli seisominen suuri virkistys.

Osoitteeksi kuinka tuskallisiksi syöpäläiset saattoivat käydä mainittakoon seuraava tapaus, jonka kuulin kahdelta silminnäkijältä, jotka toisistaan tietämättä sen minulle kertoivat. On rautatieasema aivan Baikaljärven rannalla. Sotavankeja kuljettava juna tuli sinne kerran joulukuussa. Pakkasta oli 40 astetta, mutta Baikal oli vielä auki. Muutamat syöpäläisiin kyllästyneet pistäytyivät uimassa toivoen siten pääsevänsä niistä vapaiksi. — "Mitä kansallisuutta sellaiset miehet ovat", kysyin. — "Tyrolilaisia. Eivät mitkään muut sitä olisi kestäneet."

Kerran tuli taaskin vankijuna pienelle Olovjannajan asemalle. Ystäväni Midja on asemalla tarjoomassa pieniä palveluksiaan. Junassa on paljon sairaita. Avonaisessa täpötäydessä tavaravaunussa seisoo kolkon näköinen mies. Midja kysyy: "voinko auttaa teitä jollakin?".

"En minä tarvitse mitään apua", vastaa hän tylysti.

"Älkää olko turhan ylpeä. Minä mielelläni tahtoisin palvella teitä jos voisin."

"Katsokaa", sanoo hän, "tuossa viruu pilkkukuumetta sairastava mies lattialla. Minä vaan odotan, että hän kuolisi ja että hänet potkittaisiin pois vaunusta. Sitten minä saisin käydä siihen virumaan. Minä en enää jaksa seista."

Tohtori B:n luo tuodaan sotavanki, jolla on 40° kuumetta. Mies valittelee, mutta vartija sanoo: yyh, kestä vaan, sinun täytyy kärsiä. B. sanoo, että hänet on vietävä vuoteeseen, häntä on hoidettava hyvin. Kun vartija vielä epäröi, sanoo B.: "katso, tuossa on ohjesääntöjen neljäs pykälä. Siinä seisoo: isänmaan puolustajaa on aina kohdeltava hyvin ja inhimillisesti."

Paljon sotavankeja kuoli vieraaseen kaukaiseen maahan. Etenkin pilkkukuume tuhosi heitä yhteen aikaan hyvin paljon.

Taas tulee sotavankeja kuljettava juna pienelle Olovjannajan asemalle. Tohtori L. rouvineen on asemalla. Hän menee vaunusta vaunuun ja kyselee: "Onko täällä ketään lääkäriä? Minä olen itse lääkäri." Pian sellainen löytyikin.

"Juna seisoo tässä 15 minuuttia, tulkaa meille kahvia juomaan." Mutta eihän se kahvi niin pian ollut valmista, juna ehti lähteä, vaikka oli kiirettä pidetty ja sotavanki-lääkäri jäi asemasillalle. Silloin meni L. asemasantarmi-päällikön luo ja selitti, että syy oli kokonaan hänen ja kysyi neuvoa mitä nyt oli tehtävä.

"Ei se mitään tee", sanoi santarmiratsumestari. "Huomenna tähän aikaan lähtee täältä pikajuna. Minä panen santarmin häntä saattamaan. Helposti tuo juna saadaan kiinni. Se kulkee niin hitaasti."

Niin saivat L:t pitää tohtoria kokonaisen vuorokauden. Ja ajatelkaapa sitä päivää vangin elämässä. Se oli kuin ihana keidas erämaassa. Viikkoja oli kuljettu ja kuljettu, asemilla seistu pitkät ajat ja taas kuljettu. Saksan rintamalta oli tultu Mantshurian rajoille ja yhä kuljettiin eteenpäin. Jo se yksistään synnytti äärettömän painostavan tunteen. Ja sitten likaisuus, kuukausiin ei ollut saanut muuttaa vaatteita. Ne olivat likaisia, täynnä syöpäläisiä. Ja alusvaatteet rikki, päällysvaatteet rikki ja päällystakkia ei ollut ollenkaan. Huono ruoka, huono kohtelu. Ja kaiken yli sotavangin raskas tunnelma. Epätietoisuus ja toivottomuus.

Hänet viedään kiireesti kotiin. Ensiksi pistetään mies kuumaan ammeeseen. Siitä noustuaan saa hän isännän vaatteita päällensä. Hänen alusvaatteensa pestään ja korjataan. Hänen päällysvaatteensa pannaan ensinnä kuumaan leivinuuniin syöpäläisistä puhdistumaan. Sitten ne puhdistetaan ja korjataan. Hänelle etsitään sopiva päällystakki. Häntä syötetään ja juotetaan parhaimman mukaan. Makuutetaan paraimmassa vuoteessa. Seuraavana päivänä hänet lähetetään hyvin varustettuna matkalle. Rouva on leiponut kaakkuja, paistanut paisteja. Hänellä on niin raskas eväskori, että hän tuskin jaksaa sitä kantaa. Hän saa mukaansa lääketieteellisiä teoksia ja muuta hauskaa luettavaa.

"Mitä hän sanoi teille lähtiessään", kysyin minä, kun L. oli minulle kertonut kaiken tämän.

"Hän ei sanonut ollenkaan mitään. Hän vaan itki", sanoi L.

Virallisesti piti huolta sotavangeista Ruotsi. Tukholmassa oli erityinen komitea muodostettu sitä varten. Sen puheenjohtaja oli kruununprinsessa. Sillä oli erityinen toimisto Omskissa. Sen lähetit matkustivat kaikkialla vankeja katsomassa. Tutustuin yhteen näistä läheteistä, E.H. nimeltä. Olin viikon päivät hänen seurassaan. Kuulin häneltä paljon sotavankien elämästä. Ruotsalaiset olivat suureksi siunaukseksi sotavangeille. Minun tuttavallani lähetillä oli valtakirja käydä kaikissa Venäjän vankiloissa tapaamassa ketä vaan tahtoi. Ja saattoi hän välistä auttaa venäläisiäkin vankeja. Hän toi tullessaan kokonaisen vaununlastin rakkauden lahjoja ruotsalaisilta naisilta. Hän toi myös rahaa suuret summat. Olin tilaisuudessa omin silmin näkemään, kun hän jätti suuria summia sotavankien luottamusmiehille. Hän hankki kirjallisuutta, toimitti asioita, välitti virastojen kanssa, kävi kuvernöörien ja muiden suurien herrojen puheilla, toimitti tuhansia asioita sotavankien hyväksi, koettaen tehdä heidän elämäänsä siedettävämmäksi. Niin hän muun muassa toimitti Tchitahan sekä nuorien että vanhojen herrojen kasarmien pihamaihin joukon voimistelutelineitä. Ja aina ohikulkiessa saikin nähdä voimistelijoita kiipeämistangoilla, rekeillä ja muilla.

Erinomainen muisti hänellä piti olla ja paljon asioita hän sai toimittaakseen. Tohtori K:lla oli vangiksi joutuessaan puolen vuoden vanha tytär. Nyt hän oli kolme vuotta. Isä ei ollut häntä nähnyt sen koommin. Hän oli kumminkin saanut 60 valokuvaa tytöstään, miten hän nauroi ja itki ja leikki ja kylpi ja söi j.n.e, — E.H. sai nyt toimittaakseen ensimäisen nuken isältä tyttärelle.

Sotavangit rakastivat ja kunnioittivat E.H:ta suuresti. Jo hänen ruotsalaisella laulavalla tavalla lausuttu, muuten kyllä virheetön saksankielensä soi heidän korvissaan niin kauniilta.

Myöskin ruotsalaisia sairaanhoitajattaria matkusteli Siperiassa sotavangeista huolehtimassa. Niistä oli huomattavin Ruotsin lähettilään kenraali Brändströmin tytär.

Ainoat, joista ei kukaan huolehtinut, olivat turkkilaiset sotavangit.
Heidän tilansa kuuluu usein olleen hyvin tukala.

Hankalimpia seikkoja sotavangeilla oli rahan saanti. En malta olla kertomatta seuraavaa tapausta, koska se luullakseni on kuvaava. K. oli saanut kotoaan 1000 ruplaa, mutta pankki ei suostunut maksamaan niitä ulos. Ei mikään auttanut. Kun hän harmissaan näitä asioita ajatellen astuu kadulla, tulee häntä satunnaisesti venäläinen aliupseeri vastaan. Silloin juolahtaa hänelle ajatus mieleen. Hän vie aliupseerin syrjään ja selittää tilanteen ja kysyy voisiko hän auttaa häntä.

"Se käy mainiosti päinsä, tulkaa vaan mukaan."

He menevät pankkiin ja aliupseeri esiintyy ikäänkuin olisi ollut K:n vartija. Tiukasti sanoo hän pankkivirkamiehille: "Eversti käski antamaan tälle herralle hänen rahansa". — Rahat annettiin. Aliupseeri sai 30 ruplaa vaivoistaan. Ja molemmat olivat tyytyväisiä.

Välistä kuuli kerrottavan sieviäkin juttuja. Nykyisessä sodassa, jossa rintamat ovat niin äärettömän pitkät, eivät yksityiset tiedä miten milloinkin käy. Muudan saksalainen joukkokunta luuli, että he olivat päässeet voitolle. Heidän päällikkönsä husaariluutnantti ratsasti lähimpään venäläiseen joukkoon ja esitti, että he antautuisivat, sillä oli turha jatkaa. Mutta venäläiset sanoivat asianlaidan olevan aivan toisen ja heidän olevankin voitolla. "Ja te olette meidän vankimme, ettekä enää pääse pois." Sille tielle hän jäi. Kun häntä kuljetettiin rintaman takana, sattui vastaan tulemaan venäläinen husaariupseeri. Nähdessään saksalaisen husaariupseerin vankina, tuli hän hänen luokseen.

"Toveri, teidän on käynyt huonosti. Teidät varmaan viedään Siperiaan.
Onko teillä yhtään rahaa mukana?"

"Ei, en osannut arvata varustautua."

"Sallitteko, tässä olisi kaksi tuhatta ruplaa."

Samainen saksalainen husaariupseeri oli Tchitassa. — Kun tämä tarina kerrottiin Midjalle ja Valjalle, säteilivät heidän silmänsä ilosta, kun saksalainen oli kertonut hyvää venäläisistä.

Tohtori K. oli kemisti, oli ollut suuren tehtaan hoitaja. Hän oli vielä nuori mies. Hän oli kokenut hyvin merkillisiä vaiheita, nähnyt paljon kauheata ja surullista. Minä kysyin häneltä millä hän kuluttaa aikaansa.

"Minä koetan maata niin paljon kuin mahdollista."

"Teidän pitää kirjoittaa kirja kokemuksistanne", sanoin.

"Minä koetan unohtaa sen kaiken."

"Mutta teidän omaisenne ja tuttavanne panevat teitä kertomaan vaiheistanne."

"Minä en heille kerro. He eivät kumminkaan uskoisi. Luulisivat minun valehtelevan ja liioittelevan. Olen kokenut niin outoja ja uskomattomia vaiheita."

"Kohta loppuu sota, sitten pääsette taas kotiinne ja työhönne", koetin häntä lohduttaa.

"Mutta kuka antaa minulle minun kolme vuottani takaisin. Ne ovat pois pudonneet minun elämästäni."

Ja hyvin monelle sotavangille ovat vankeusvuodet elämästä pois pudonneita vuosia.

SIPERIAN EDISTYSMAHDOLLISUUDET

Siperia on arvaamattomien mahdollisuuksien maa. Siperia on rikkauksien maa. Siperia on tulevaisuuden maa. Niin sanotaan Siperiasta.

Siperia on myös kuolevien kansojen maa. Suuri osa Siperian alkukansoista on varmaan vähitellen kuoleva sukupuuttoon. Ostjaakit, voguulit, jakuutit, giljaakit, samojeedit, minkä nimisiä lienevätkin nuo pohjoisen Siperian kansat. Taistelussa toisten voimakkaampien kansojen kanssa ne varmaankin tuhoutuvat ja sortuvat ja häviävät. Miten käynee Siperian mongoolilaisten kansojen kanssa, lähinnä kirgiissien ja burjaattien. Heitä on kyllä paljon. Mutta he ovat ehdottomasti paimentolaiskansaa, haluttomia maata viljelemään. Ja heissä on niin vähän kansallistuntoa, vähän halua itsenäiseen, omintakeiseen elämään, vähän halua sivistykseen ja edistykseen. Ainoastaan siinä tapauksessa, että Kiinassa, Mongoliassa heidän heimolaisensa säilyvät omintakeisena kansana, luulen Siperian mongoolilaiskansojen säilyvän.

Aivan toinen on Siperian aasialaisten tulokkaiden laita. Halveksittu, vähän arvossa pidetty korealainenkin on "kulturträger" sivistyksen edistäjä. Jos hän saa haltuunsa pienen koskemattoman maakaistaleen, viljelee hän sen hyvin, tekee siitä puutarhan, tulee siinä hyvin toimeen.

Kiinalainen on ahkera työmies, pystyy vaikka mihin työhön, kaivostyöhön, kaikenlaiseen maatyöhön, käsitöihin, on väsymätön kaupustelija. He ovat hyvin vähään tyytyväisiä, kestävät kilpailussa kenen kanssa tahansa. He ovat yksituumaisia. Jos Tchitassa oli sattunut saamaan huolimattoman kiinalaisen "vesimiehen" ja pani hänet pois, oli mahdotonta saada uutta kiinalaista hänen sijaansa. Ja lisäksi on heitä niin äärettömän paljon. Heidän suuri maansa on ääriään myöten täynnä heitä. He odottavat vaan tilaisuutta tulviakseen joka suunnalle. Lisäksi ovat kiinalaiset lahjakasta kansaa. Heillä on vanha, omaperäinen sivistys ja viime aikoina ovat he avautuneet vastaan ottamaan länsimaisen sivistyksen tuotteita. "Keltainen vaara" on olemassa. "Aasia aasialaiselle" voi joskus uhkaavana kaikua yli maailman.

Jaapanilaiset ovat päässeet vallan makuun. He ovat omistaneet länsimaisen sivistyksen kaikki tuotteet. Heissä on yritteliäisyyttä, heillä on tietoja ja taitoja, mutta ennen kaikkea on heillä halua levittää vaikutusvaltaansa yhä kauvemmas länttä kohti.

Pääkansana Siperiassa ovat venäläiset aina Tyynen valtameren rannoille saakka ja todenmukaisesti pysyvätkin. Eihän ole mitään seutua, Jäämeren rantaseutuja ja kirgiissiläis- ja burjaattikyliä lukuunottamatta, jossa eivät venäläiset olisi vallitsevina. He viljelevät maata, hoitavat karjaa, harjoittavat erilaisia ammatteja, he käyvät kauppaa, ovat sotilaina, virkamiehinä, valloittajina ja vallitsijoina. Mutta he ovat monessa suhteessa haluttomia, vähän yritteleviä, ovat jättäneet maansa suuret apuneuvot monin paikoin melkein koskematta.

Venäjän muita kansallisuuksia on Siperiassa paljon lättiläisiä. He kyllä pitävät yhtä, tukevat toisiaan. Heillä on kaikkialla omat yhdistyksensä. Mutta heidän harrastuksensa lienevät enemmän taloudellista laatua, kuin kansallista. Samoin Venäjän muiden kansallisuuksien, puolalaisten, virolaisten, juutalaisten, tserkessien, kaikkia heitä on Siperiassa, mutta mitään kansallisia haaveita heillä ei ole. He ovat samalla kunnon venäläisiä, korkeintaan uneksien kaukaisille kotiseuduilleen kansallista tulevaisuutta.

Sodan aikana ovat Siperian rikkaudet tulleet suuren maailman tietoon enemmän kuin ennen. Kuulin saksalaisten sotavankien suunnittelevan tulevansa sodan jälkeen takaisin Siperiaan. He aikoivat perustaa tänne suuria tehtaita, aikoivat käyttää maan rikkauksia hyväkseen. "Tehtaita voitte perustaa, ymmärrätte käyttää maan tarjoamia raaka-aineita hyväksenne, mutta on voittamaton este edessä", sanoimme. "Työväki! Mistä saatte työväkeä?" Joku suunnitteli tuovansa työväkeä Saksasta, toinen aikoi käyttää kiinalaista työväkeä, ja kolmas kuvitteli käyttävänsä juutalaisia bufferttina itsensä ja työväen välillä pitämällä heitä urakoitsijoina.

Mutta vielä toiselta taholta suunnitellaan Siperian ekonoomista valloitusta. Amerikan. Sinne on sodan aikana kokoontunut äärettömät määrät pääomia. Jotakin niillä on tehtävä, jonnekin ne on sijoitettava kasvua tuottamaan. Kuulin kerrottavan, että hyvin monen amerikkalaisen rahamiehen katseet ovat suunnatut Siperiaan. Ja paljon enemmän. He ovat jo ryhtyneet tositoimiin. On muodostettu suurilla pääomilla varustettuja yhtiöitä. On tarkastettu työmaita, on suunniteltu tehtaita, kulkuväyliä, toimintamuotoja, on arvioitu tuotanto- ja vientimahdollisuuksia. On hyvin mahdollista, että kun olot kerran maailmassa taas järjestyvät, syntyy suuri kilpailu Siperiasta. Idästä ja lännestä sinne tullaan maan rikkauksista kilpailemaan ja hyötymään. Minkälaisen aseman maan venäläinen väestö jaksaa itselleen säilyttää, sen on tulevaisuus osoittava.

Siperia tarjoaa suuria luonnonrikkauksia. Kivihiiltä on rajattomat määrät ja kaikkia metalleja. Koskenvoimaa ei ole, mutta ainakin Angara-joessa on niin kova virta, että sitä voinee erinomaisella menestyksellä käyttää teollisuuden palvelukseen. Ensi sijassa Siperia tarjoaa raaka-aineita teollisuudelle. Ja luulen teollisuuden pitkinä aikoina eteenpäin rajoittuvan raaka-aineiden hankkimiseen. Vasta kaukaisessa tulevaisuudessa niitä ruvettanee suuremmassa määrässä täällä jalostamaan.

Siperian suurin rikkaus on toistaiseksi sen luonnontuotteet, metallit ja kivihiili. Mutta nyt jo kuulee sanottavan, että Siperia on Euroopan vilja-aitta. Ja jos läntinen Siperia on Euroopan vilja-aitta on itäinen liha-aitta. Siperiassa on äärettömät alat viljavaa maata, koko keskinen ja eteläinen Siperia Uraalista Tyyneen valtamereen saakka. Se kasvaa viljaa, ruista ja vehnää. Ja jos se nyt huonosti hoidettuna, pintapuolisesti muokattuna, lannoittamatta tuottaa paljon enemmän kuin mitä maa tarvitsee, niin mitä sitten hyvin hoidettuna ja hyvin lannoitettuna.

Maanviljelystä haittaa monin paikoin kuivuus. Talvi on kuiva, koko alkukesä on kuiva ja kun keskikesän ja syyskesän aikana sataa, tulvii vettä niin rankasti, että se tuottaa suurta vahinkoa, sadepurot saavat aikaan maanvieremiä, tulvia, rikkovat teitä ja viljelyksiä. Ehkä näitä epäkohtia voidaan jonkun verran lieventää. Metsää ei pidä tarkkaan hävittää pois. Päinvastoin on metsää istutettava sinne missä sitä vähän on. Maan keinotekoinen kasteleminen ei ole mahdottomana jätettävä huomioon ottamatta. Kuulin, että kiinalaiset Tchitan läheisyydessä kastelivat maitaan ja saavuttivat kauneita tuloksia. Viljelystöihin haluttomat venäläiset sanoivat, ihmekös tuo on jos tuolla tavalla raastamalla saa maan kasvamaan.

Kuivimmilla seuduilla, jossa kumminkin sataa jonakuna aikana runsaasti, luulen heinänviljelyksen menestyvän hyvin. Onhan Siperiassa kuuluisa siperialainen heinä. Minä kun olin talvella Siperiassa, en ollut tilaisuudessa itse tekemään sen kanssa lähempää tuttavuutta.

Siperian kauheiden pakkasten voisi luulla tekevän viljelyksen siellä mahdottomaksi. Epäilemättä se tuottaakin paljon hankaluutta. Yleensä monivuotisten kasvien viljeleminen on vaikea, osaksi mahdoton. Tätä vaikeutta lisää suuresti monin paikoin talvien lumettomuus. Routa tunkee syvälle, eikä toisin paikoin lähde ollenkaan. Mutta sen sijaan ovat kesät pitkät ja lämpimät. Vehnä ja muut viljakasvit ennättävät hyvin valmistua.

Puutarhanhoitoa ei Siperiassa ollenkaan ole. Varsinaiset siperialaiset pitävät sitä aivan mahdottomana. Mutta varmaankaan tämä käsitys ei ole oikea.

Omskin seuduille oli asettunut siirtokunta bulgaarialaisia. He harjoittivat puutarhanhoitoa ja menestyivät hyvin. Samoin jo mainitsemani kiinalaiset Tchitan luona. Irkutskin läheisyydessä oli yksi tanskalainen ja yksi saksalainen, jotka kaupungin ulkopuolelle olivat perustaneet kauneita puutarhoja, joissa monenlaiset kasvit hyvin viihtyivät. He olivat pyytäneet minua käymään katsomassa viljelyksiään, vaikka se jäi muista syistä tekemättä. He olivat vanhoja miehiä jo. Eivät olleet saaneet mitään ohjausta muualta, olivat vain omin päin kokeilleet. Kuulin muistakin yksityistapauksista mainittavan. Joku yritti viljellä omenia, joku vattuja, joku mansikoita, toiset vihanneksia.

Mutta ajatellaanpa, että viljelys joutuu ymmärtäväisen johdon alaiseksi, että kokeillaan ja tutkitaan, harkitaan ja neuvotaan, maata muokataan ja lannoitetaan. Viljelykset järjestetään ilmaston mukaisiksi ja viljelyskasveja kehitetään ilmastoon mukautuviksi. Lisäksi luulen, että Siperian omat metsät, vuoristot ja arot vielä tarjoavat odottamattomia löytöjä viisaille viljelijöille.

Siperian kansat ovat vanhastaan eläneet karjanhoidolla: pohjoiset kansat ovat pitäneet poroja, kirgiissit hevosia, lampaita, vieläpä kamelejakin, burjaatit nautakarjaa ja hevosia. Siperian arot ovat erinomaisia laitumia. Uudempi-aikainen karjanhoito on toisella tavalla järjestettävä kuin Aasian alkuasukkaiden. Karjaa on toisella taveilla ruokittava, sen tuotteita toisella tavalla käytettävä. Mutta menestymismahdollisuudet ovat siellä ammoisista ajoista saakka olemassa.

Tanskalaiset, virolaiset ja jotkut suomalaiset meijeristit ja kaupanhoitajat ja viljelijät ovat näyttäneet mitä siellä uudenaikainen viljelijä voi saada aikaan. Siperialainen voi alkoi ennen sotaa tulvia yli maailman ja uhkasi tulla meidänkin meijeriliikkeellemme vaaralliseksi kilpailijaksi.

Siperia tarjoaa siis viljelysmaana äärettömät edistysmahdollisuudet. Se voi elättää monikertaisesti sen asukasmäärän kuin nyt. Mutta siellä tarvitaan työtaitoa, työtarmoa, ymmärrystä ja riittävä määrä itsenäisyyttä. Vain siten on suuri edistyminen mahdollinen. Kykenevätkö venäläiset itse tämän viljelystyön suorittamaan, vai pitääkö sinne tulla muita kansallisuuksia, siihen kysymykseen en uskalla vastata.

Mahdollisesti sinne tulee paljon muiden kansallisuuksien jäseniä. Ja ne sulautuessaan venäläiseen väestöön jalostavat sen, tuovat tullessaan työkykyä ja työtarmoa. Se kumminkin on varmaa, että jos Siperiaan siirtyy työkykyisiä ihmisiä yksin tai ryhmissä, he siellä taloudellisesti menestyvät, jos saavat ulkonaisten olojen häiritsemättä tehdä työtä.

Siperialaiset itse ovat halunneet edistää sivistystä maassaan. Kouluja on perustettu, komeita koulutaloja on rakennettu, rahoja ei ole säästetty. Heidän rakkaimpana unelmanaan on ollut saada Tomskiin ja Irkutskiin täydelliset yliopistot. Hallitus ei ole näitä heidän toiveitaan kannattanut, vaan estänyt. Kenties nyt nämä esteet ovat poistetut ja he saavat toteuttaa unelmansa. Jospa vielä löytyisi hyviä opettajia kouluihin, eteviä tiedemiehiä yliopistoihin. Ja kenties niitä löytyy oman kansan keskuudesta. Ehkäpä silloin myös ne intelligenssin siemenet, jotka ovat Siperiaan kätketyt, pääsevät kasvamaan ja kukoistamaan.

Siperialla on varmaan vielä loistava ja suuri tulevaisuus.

KUN VALLANKUMOUS TULI TCHITAHAN

Maaliskuun 15 päivän tienoilla alkoi Tchitassa liikkua huhuja, että Venäjällä, etenkin Pietarissa oli jotain tekeillä. Levottomuuksia? — Kapinayrityksiä? — Mutta en niihin sen enempää huomiota kiinnittänyt, etenkin kun isäntäväkeni, jotka olivat venäläisiä, eivät niihin luottaneet. Mutta sitten tuli maaliskuun 15 päivä. Kaikilla kaduilla alettiin huutaa: "vot telegramma". Eikä tyydytty siihen, vaan vot telegrammaa seurasi vot telegramma ftarroi viipust, toinen numero, ja toista seurasi kolmas. Kaikilla kaduilla suuri poikien joukko niitä kauppasi, niin että terävät huudot kaikuivat yli kaupungin.

Vieläkään en siihen enempää huomiota kiinnittänyt. Huonon venäjänkielen taidon vuoksi kävi minulle raskaaksi omin päin lukea kadulla pitkiä sähkösanomia. Läksin rauhallisesti museoon työskentelemään. Olin saanut luvan koska tahansa käydä siellä. Pääsin sinne tirehtöörin eteisen kautta pihan puolelta. Museon johtaja oli nimeltä Aleksei Kiriltsh Kusnetshoff. Hän oli vanhempi mies, tiedemies, etenkin mineralogiaan ja muihin luonnontieteisiin perehtynyt. Hän oli vapauden haaveilija. Oli nuorena kuulunut johonkin luvattomaan seuraan ja sen vuoksi karkoitettu Jakutskiin. Siellä hän oli elänyt monet vuodet, mutta ei ollut luopunut tieteellisestä työstään, vaan oli onnistunut sielläkin harjoittamaan perinpohjaisia tieteellisiä tutkimuksia. Transbaikalian oblastin sotilaskuvernööri Kiashko, jota moni karkoitettu kiitti hyvästä kohtelusta, yksissä neuvoin kenraalikuvernööri Knjäseffin kanssa, vapautti hänet Jakutskista ja kutsui hänet Tchitahan. Hänestä tehtiin sikäläisen maantieteellisen museontirehtööri. Siten sai hän asunnon, toimeentulon ja tilaisuuden antautua tieteellisiin töihin. Vuosikausia oli hän elänyt täällä hiljaisuudessa väsymättä ahertaen työhuoneessaan täsmällisenä ja säännöllisenä.

Kun nyt maaliskuun 15 p:nä niin kuin niin monena muunakin päivänä tulin museoon, oli Kusnetshoff työhuoneessaan. Mutta hän ei istunutkaan pöytänsä ääressä, vaan riensi minulle vastaan ja selitti, että nyt se on tullut, se suuri Venäjän vallankumous, bolshaja ruskaja revolutsio, jota niin kauvan on odotettu. — Onko se oikein totta, voiko siihen jo uskoa, sanoin minä vieläkin epäillen. — Ja hän vakuutti, että totta se on.

Minä menin sitten viereiseen suureen saliin, otin kaapeista esille tutkittavani ja aloin työni. Mutta kohta tuli K. luokseni, istahti pöytäni reunalle ja alkoi selittää. Ja hän selitti kuinka kaikki se hyvä, mitä lukemattomat ihmiset olivat pitkien, pitkien aikojen kuluessa uneksineet ja ikävöineet, nyt toteutui. Nyt koitti Venäjälle onnellinen ja ihana aika. Kaikki saavat mitä haluavat. Suomi saa mitä haluaa, se tulee vapaaksi. Puola tulee vapaaksi ja monet muut osat Venäjää saavat mitä toivovat. Nyt tulee kaikkialla hyvä. — Siten hän kuvasi kauniisti uutta, onnellista aikaa, joka nyt koitti.

"Kun nyt keisari on luopunut, hänen veljensä on luopunut, niin mitä nyt tulee", kysyin minä.

"Tulee tasavalta — budjet respublika."

"Respublika!?" sanoin minä oudostuen, sillä silloin kuulin sen ensikerran.

"Respublika, aivan varmaan", sanoi hän.

"Mutta jos tulee kontrarevolutsio", sanoin koetteeksi.

"Ei missään tapauksessa, ei tule", vakuutti hän.

Sitten kysyi hän aionko minä jäädä työtäni tekemään, hän ainakin lähtee ulos. Ja niin hän lähti, hän joka oli vuosikausia istunut työpöytänsä ääressä säännöllisemmin kuin kello.

Vähän ajan perästä tuli luokseni vanhin kirjaston hoitaja neiti aivan hämmästyneenä kertomaan:

"Aleksei Kiriltsh ushol!"

"Ushol", vastasin minä.

Niin hän meni menojaan, mutta kohta tuli vahtimestari luokseni jo kaukaa sanoen:

"Aleksei Kiriltsh ushol!"

"Ushol", sanoin taas.

Tuskin oli hän mennyt niin tuli vahtimestarin tytär rientäen luokseni:

"Aleksei Kiriltsh ushol!"

"Ushol!"

Mutta silloin minä ajattelin, että ei, ei minunkaan sovi jäädä tähän istumaan, vaan on minunkin lähdettävä ulos.

Koko kaupunki oli kuohuksissa. Koulut oli suljettu, virastot suljettu, ihmisiä tulvi kaduilla, basaarissa oli suuria kansanryhmiä, joille joku piti puhetta, sähkösanomia jaettiin, sanomalehtien toimistot olivat ihmisjoukkojen ympäröiminä, säännöllinen työ oli kaikkialla seisahtunut.

"Vot telegramma!" huuto kaikuu yli kaupungin.

Läksin tohtori L:n ja hänen rouvansa kanssa kaupungille kävelemään, rouva varusti meille rintaan suuret punaiset rusetit. "Ettei teille kukaan pahaa tekisi."

"Vot telegramma, otshen interesno", kaikuu sanomalehtipoikien huuto.

"No, mitä siinä sitten on niin intresanttia", sanoo tri L.

"Venäjän tsaari pantu viralta pois. Vot telegramma, otshen interesno", touhuaa poika.

"Onpa todellakin interesno."

Ei ole mitään häiriötä. Ihmiset ovat vaan iloisia ja onnellisia. Ja ne, jotka eivät ole, ovat olevinaan.

Kun tulen kotiin, selittää isäntäni minulle sanomalehtiä ja sähkösanomia. — Respublika, respublika kuuluu yli kaiken.

Päästin koetteeksi ilmoille sanan: kontrarevolutio. Isäntäni aivan säpsähtää: mitä, tiedättekö siitä mitä, missä?

Minä en tiedä mitään, minä vaan kysyn teiltä, joko tähän voi ruveta luottamaan, vakaantuuko respublika.

Jo tulee tieto uudesta ministerilistasta. Kerenskin oloa siinä enimmin ihmetellään. Jo todellakin on Venäjällä vallankumous tapahtunut, kun Kerenski on ministerinä. — Arvosteltakoon häntä kuinka tahansa, sanotaan, se kumminkin on varma, että hän on ehdottomasti rehellinen mies.

Kahden päivän perästä läksin taas museolle.

Aleksei Kiriltshin työhuoneen vieressä oli toinen pienenlainen huone, en ollut sitä ennen huomannut. Se näytti olevan jonkunlainen johtokunnan huone. Siinä oli pöytä keskellä ja sen ympärillä tuoleja. Ovi oli sinne auki ja siellä näkyivät pitävän jotain kokousta, noin kuusi tai kahdeksan henkeä istui pöydän ympärillä, niiden joukossa Kusnetshoff.

Erityisesti kiinnitti minun huomiotani muudan neiti. Hän oli puettu mustaan juhlapukuun, tukka oli kammattu sivuille niin, että kaunis, leveä otsa erityisesti loisti esille. Hän seisoi pöydän takana ja puhui paraillaan. Silmistä hehkui innostuksen tuli. Kaikkien muiden katseet olivat häneen kiintyneet. Minusta tuntui siltä kuin hän olisi ollut nuori, uudistettu ja uudistuva Venäjä olennoituna. Hän edusti sitä innostusta, sitä luottamusta ja sitä toivoa, joka nyt täytti lukemattomien mielet laajassa Venäjän valtakunnassa.

Kusnetshoff huomatessaan minut, pisti minulle avaimet käteen. Kun perästäpäin kysyin häneltä ketä ne olivat olleet, sanoi hän: "meillä on vaan sellainen komiteetta". Lienevätkö sitten jo kauvankin kokoontuneet ja haaveilleet sitä hetkeä, joka nyt oli tullut.

Vallankumous kehittyi kehittymistään. Sähkösanomat kertoivat sen kulusta, sillä kesti vielä jonkun aikaa, ennenkuin alkoi tulla eurooppalaisia sanomalehtiä, jotka siitä tekivät selkoa.

Mutta vallankumous oli pantava Tchitassakin toimeen.

Ensinnä tuli miitingien aika. Venäjällä, jossa kaikki kansankokoukset ovat olleet kielletyt, ei ole omaa nimitystäkään niille, vaan käytetään niistä englanninkielistä nimitystä miiting.

Miitingiä pitivät kaikki mahdolliset kansankerrokset: koulupojat, sotamiehet, kasakat, kaikenlaatuiset ammattikunnat, palvelustytöt, vieläpä burjaatit ja kiinalaiset.

Burjaatit toivoivat kokouksissaan, että heidät vapautettaisiin venäläisistä poliiseista. Kiinalaisten kokous synnytti monessa pelkoa, sillä heitä oli paljon ja pelättiin heidän esittävän mahdottomia vaatimuksia. Palvelustytöt päättivät kokouksessaan, että heitä on kutsuttava arvonimellä barinja — neiti.

Venäjällä on ollut kahdenlaisia virkamiehiä: utshonni ja damoshni — oppineita ja kotitekoisia. Eräässä kasakkakylässä päätettiin, että tämän jälkeen ei saisi olla muuta kuin damoshni — kotitekoisia virkamiehiä.

Koulupojat ovat sodan aikana olleet Venäjällä tavallista huomatummassa asemassa, sen vuoksi, että kaikki hiukan vanhemmat miehet ovat olleet sodassa. Koulut olivat suljettuina toista viikkoa, ja pojat pitivät miitingejä. Eräässä kokouksessa muudan kimnaasin ylemmän luokan oppilas puhui rajattoman innostuksen valtaamana siksi kun pyörtyi.

Kaupungin suurella paraatikentällä pidettiin yleisiä miitingejä, joissa oli kaikkia kansankerroksia. Eri kansanryhmien edustajat pitivät kukin vuorostaan puheita. Joku puhuja sekaantui, niin että hänen toverinsa kävivät vetämässä hänet puhujalavalta alas. Yleensä olivat puheet teoreettisia, loppumattoman innostuksen täyttämiä.

Kasakat pitivät paraatia ja puheita. Satuin näkemään kasakkain kirkkoparaatin, pääkirkon, soborin edustalla. Joukkojen edessä kannettiin punaisia kankaita, joissa oli vallankumouksellisia lauselmia. — Sivumennen mainiten näissä punaisissa kankaissa, joita pitkin päivää kaduilla kannettiin, oli venäjänkielen oikeinkirjoituksessa pantu vallankumous toimeen; jer-kirjain oli jätetty pois ja venäjän monien i-kirjaimien asemesta käytettiin vaan yhtä i:tä, samanlaista kuin meidän i:mme. — Kirkosta tultua pantiin kasakat neliöön, upseerit pitivät heille vallankumouspuheita, sähkösanoma lähetettiin uudelle hallitukselle ja sitten hurrattiin. Minusta tuntuivat kuitenkin kasakkain hurraahuudot verrattain laimeilta.

Sitten ryhdyttiin vallankumousta yksityiskohtaisesti toteuttamaan. Ensin pantiin kuvernööri viralta pois. — Transbaikaliassa oli kauvan ollut kuvernöörinä kenraaliluutnantti Kiashko. Hän nautti laajojen kansankerrosten suosiota, ja oli siitä kuuluisa, että hän oli yhtä kohtelias ja hyväntahtoinen lääninsä vaatimattomimmallekin asukkaalle. Hän oli tullut muuanne siirretyksi muutamia kuukausia ennen vallankumousta. Kuvernöörin virkaa hoiti toistaiseksi Narishkin, joka sangen vähän nautti väestön suosiota. Hänet pantiin aluksi viralta pois ja kun hän huonoihin vaatteisiin pukeutuneena yritti paikkakunnalta poistua, vangittiin hänet. Aluksi hän sai olla kotiarestissa kaupungin päähotellissa, mutta siirrettiin sitten päävahtiin.

Läänin uusi kuvernööri Mustafim oli jo kauvan ollut tulossa Tchitahan. Sattui niin hullusti, että kun hän lähti matkalleen Irkutskista, ei hän vielä tiennyt mitään vallankumouksesta, mutta kun hän tuli perille Tchitahan, oli se jo tapahtunut. Hänelle oli kyllä lähetetty matkalle sähkösanomia, mutta jostain syystä ne eivät olleet tulleet hänen käsiinsä. Kun hän tuli perille, oli paljon viranomaisia, sotaväkeä ja muuta yleisöä häntä asemalla vastassa. Kokoontuneelle kansalle hän alkaa pitää puhetta, sanoo tulleensa keisarin käskyjä täyttämään, aikovansa mitä ankarimmin noudattaa vanhaa järjestelmää j.n.e. Mutta hänen suureksi ihmeekseen kaikki nauravat hänelle vasten kasvoja. Sitten mennään suureen sobranjaan — vastaanottoon. Siellä käy samoin. Hän alkaa pitää ohjelmapuhettaan, ja taas hänelle nauretaan. Mutta silloin joku hyväntahtoinen ihminen vei hänet syrjään ja selitti mitä oli tapahtunut.

Kun ei uudesta kuvernööristä tiedetty hyvää eikä pahaa, pantiin hän viralta pois ja sai lähteä, mihin tahtoi. Kuvernööriksi eli komisaariksi uusi väliaikainen hallitus nimitti kaupungin valtuuston puheenjohtajan, vanhemman, arvokkaan herran.

Melkein samoin kuin kuvernööri Mustafimille kävi kaupungin papeille. Ensimäisenä sunnuntaina vallankumouksen jälkeen alkoivat he lukea tavallisia rukouksia keisarillisen perheen puolesta, mutta kansan murina ja naurahdukset ja vastaväitteet heidät keskeyttivät. Papit joutuivat niin hämille, etteivät tienneet mitä tehdä. Seuraavaksi sunnuntaiksi oli synoodilta tullut uudet rukouskaavat.

Kaupungissa oli hyväntahtoinen, ystävällinen ja venäläiseksi virkamieheksi sangen vähän muodollinen poliisimestari. Aluksi sai hän jäädä paikalleen, mutta erotettiin sitten kumminkin ja sijalle asetettiin muuan sotaväen kirjuri.

Vankilain tirehtööri erotettiin myös ja sijaan pantiin edellämainittu tiedemies Kusnetshoff. Sanottiin, että hänhän sen asian paraiten ymmärtää, kun itsekin on istunut vankeudessa. Mutta muutamien päivien perästä oli hän saanut uudesta virastaan tarpeeksi ja palasi takaisin työpöytänsä ääreen kiviään tarkastelemaan.

Muutamia muitakin virkamiehiä pantiin viralta pois, mutta yleensä tapahtui kaikki hyvin rauhallisesti, eikä järjestystä mikään häirinnyt. Muudan upseeri, joka oli tunnettu häjyydestään, piti sotamiehilleen vallankumouksellisen puheen ja huusi jokaiselle vastaan tulevalle sotamiehelle: terve toveri. Mutta ei se auttanut, päävahtiin hänet vietiin. Joku upseeri pakeni sairashuoneeseen. Eräs taas sanoi sotamiehilleen: minä olen ollut kova ja tyly, mutta ei se ole ollut yksin minun syyni, vaan vanhan järjestelmän. Jos haluatte, lähden pois, mutta jos siihen suostutte, niin koetetaan entistä paremmassa sovussa tulla toimeen. Siihen sotamiehet suostuivatkin.

Suuri määrä santarmeja vietiin päävahtiin, josta niitä kumminkin vähitellen päästettiin vapaiksi.

Sitten tuli poliittisten vankien vuoro. Niitä on kaikkina aikoina tuotu Siperiaan suuret määrät, sodan aikana entistäänkin enemmän. Niitä päästettiin monet sadat vapaiksi. Useimmat perheet ottivat niitä luokseen joksikin aikaa asumaan, kunnes ehtivät saada asiansa järjestetyiksi. Toisille oli hankittava vaatteita. Monet olivat olleet niinkauvan vankeudessa, että olivat tulleet aroiksi eivätkä osanneet olla suuremmassa seurassa. Kello 8 aikaan on vankilassa iltatarkastus. Sattui niin, että joku vapautettu vanki oli ystävällisessä seurassa, istuttiin runsaasti varustetun pöydän ääressä kirkkaasti valaistussa huoneessa. Äkkiä tulee vieras — vapautettu vanki levottomaksi, hajamieliseksi, hän ei voi ottaa osaa keskusteluun. On näet se aika, jolloin hänen oli pitänyt asettua keskelle koppiaan seisomaan odottamaan tarkastusta. Monet kertovat kolkkoja kertomuksia kärsimyksistään, usein aivan syyttömästi kestämästään vainosta.

Erityistä huomiota herätti kuuluisan naisvangin Spiridonovan Tchitahan saapuminen. Hän oli v. 1905 tehnyt murhayrityksen jotain kuvernööriä vastaan. Oli sitten tuomittu vankeuteen ja jo useita vuosia ollut Nertshinskin suurissa vankiloissa. Nyt oli hänet vapautettu ja hänen paluunsa Venäjälle olikin kuin riemukulkua. Tchitassa oli muodostunut erityisiä toimikuntia kaikista kansankerroksista järjestämään hänen vastaanottoaan ja juhlia hänen kunniakseen.

Kun hän tuli Tchitahan, tuntui kuin olisi koko kaupunki ollut häntä vastassa. Tuhansittain riensi ihmisiä asemalle. Pari päivää häntä juhlittiin ennenkuin hän matkusti eteenpäin. Puheissaan hän kertoi kauheita muistojaan ja kokemuksiaan. Olimme kuulleet kertomuksia vankien kovista kohtaloista Venäjällä, mutta olimme kuvitelleet, että meidän valistuneena aikana sellaiset eivät enää olleet mahdollisia Venäjälläkään. Mutta Spiridonovalta saimme kuulla, mitä kauheita seikkoja oli tapahtunut vielä viime vuosinakin. Hänet oli väkisin raiskattu, kasakat olivat huvikseen sammuttaneet palavat paperossinsa hänen paljaaseen ruumiiseensa, ja paljon muuta, jota ei sovi kertoa.

Kokonaiset junat vapautettuja poliittisia vankeja matkusti länteenpäin. Satuin kerran olemaan asemalla sellaisen junan lähtiessä. Juna oli ääriään myöten täynnä väkeä, vaunut olivat punaisilla lipuilla kaunistetut, riemuiten, huutaen, laulaen ja meluten lähdettiin liikkeelle. Mutta oli siinä muunkinlaista, oli totisia, vakavia, kiusaantuneen näköisiä. Erityisesti kiinnittyi huomioni erääseen mieheen. Häntä oli tullut hänen tyttärensä hakemaan. Omituinen, surullinen, kolkko totisuus kuvastui kummassakin. Isä tuntui niin tottumattomalta ihmisjoukossa, tytär koetti kaikessa auttaa isäänsä.

Valtiollisten vankien jälkeen tuli rikollisten vankien vuoro. Tchitassa yksistään niitä vapautettiin seitsemän, kahdeksan sataa. Niille pidettiin kauniita puheita, selitettiin kuinka heidän oli rehellisen ja kunnollisen elämän kautta osoitettava ansaitsevansa sen luottamuksen, mikä heille oli osoitettu. Kaupunkilaisissa synnytti tuo vankien vapautus suurta pelkoa. Ei kukaan mielellään liikkunut illan tultua ulkona. Kadun kulmissa seisoi oudon näköisiä miehiä puoleksi vangin puvussa vaatimassa rahaa ohikulkevilta. Rikoksia tapahtui runsaasti. Murhia sekä päivällä että yöllä, ryöstöjä vilkasliikkeisillä kaduilla. Mutta sellaiset tapahtumat eivät ole siellä harvinaisia muinakaan aikoina.

Yleensä on myönnettävä, että vallankumous tuli Tchitahan verrattain rauhallisesti. Ihmiset saivat tarpeekseen miitingeissä käymisestä, virastot alkoivat toimia, koulupojat käydä koulua ja lukea läksyjään, sotamiehetkin alkoivat tehdä kunniata upseereilleen niinkuin ennenkin.

Vallankumous toi mukanaan monenlaisia paljastuksia. Muun muassa löydettiin ja sanomalehdissä julkaistiin luettelot santarmien kätyreistä. Se oli pitkä lista ja sisälsi paljon yllätyksiä. Ei ollut sitä virastoa, sitä yhteiskunnallista ryhmää, jossa ei olisi ollut palkattua ilmiantajaa. Joka koulun opettajistossa ja koulupoikien joukossa, vapaamielisen sanomalehden toimituksessa, joka hotellissa, parturiliikkeessä. Tuskin oli sitä ihmistä, joka ei olisi huomannut, että joku hänen lähemmistä tuttavistaan oli santarmien kirjoissa. Satuin minäkin tuntemaan erään. Hän oli entinen vallankumouksellinen, oli sen vuoksi aikoinaan karannut Venäjältä ulkomaille, sitten ollut vuosikausia poliisin valvonnan alaisena. Hän oli mies mitä herttaisin. Ei hänen likimmät ystävänsäkään voineet aavistaa, että hän kantoi santarmeilta säännöllistä palkkaa. Kun vallankumous tuli, möi hän kahdessa päivässä kaiken omaisuutensa ja katosi perheineen kuin tina tuhkaan.

En malta olla tässä yhteydessä mainitsematta erästä seikkaa, joka ajallaan minua suuresti ilahdutti. Vallankumouksen jälkeen hetkeksi ihanteelliset pyrkimykset kohosivat etualalle. Nyt oli toteutettava Venäjällä ne ihanat unelmat, joita lukemattomat ihmiset vuosikymmeniä olivat haaveksineet. Sanomalehdet sisälsivät kauniita kirjoituksia näistä asioista. Muun muassa suunniteltiin kuinka sivistystä oli kohotettava kaikissa kansankerroksissa. Sopivana keinona neuvottiin hyvän kirjallisuuden lukemista. Sanomalehti lupasi esittää kaikkein parasta luettavaa maailman kirjallisuudesta. Ohjeeksi se alkoi julaista luetteloa sopivista teoksista ja lyhyen selostuksen niistä. Tässä luettelossa oli kolmantena meidän Kalevalamme.

KOTIMATKA

Kun kävin jäähyväisillä ennen Tchitasta lähtöä eräässä tuttavassa perheessä, kysyi talon rouva: Mikä oli lyhyesti lausuttuna päävaikutus, jonka olin saanut Siperiasta.

Minä vastasin: "Siperia on maa ilman runoutta."

Ilman runoutta on maa, jossa eivät linnut laula, jossa kukat eivät tuoksu ja naiset ovat ilman sydäntä. Loppumaton ikävä, ainainen pelko, häjy mielivalta, virkamiehen oikku eivät ole runollisia. Ne ovat olleet Siperian elämälle määrääviä. Toiset ihmiset ovat tulleet tänne pakosta, toiset ansaitsemaan rahaa. Kumpainenkaan ei ole runollista. Kumpikin näistä on ikävöinyt pois. Hänen tunteittensa maa on ollut kaukana tuhansien peninkulmien päässä. Kansallisuuksien, kielten, murteiden sekotus ei ole runollinen. Ihmisten keskinäisissä suhteissa on ollut jonkinlainen epäluulon perussävel ja se ei ole runollista. Siperia on uusi maa, ilman muistoja, ilman sankaritarinoita, ilman lapsuutta. Siperia on kuolevien kansojen maa, kansojen, jotka eivät itse tiedä surra katoamistaan.

Ja vihdoin se on kauhean pakkasen maa. Ei, Siperiassa ei ole runoutta.

Ja kuitenkin. Siperialla on paljon viehätystä. Näin siellä paljon merkillistä ja vielä enemmän jäi näkemättä. Siperian luonnossa on paljon suuruutta. Ja ennen kaikkea tapasin siellä paljon hyviä ja ystävällisiä ihmisiä.

Tchitassa, kaupungin laidassa on pieni talo. Pimeän sokkeloisen porstuan perällä on siinä talossa pienen pieni huone. Siellä oli vaan kolme tuolia, jonkun täytyi istua sängyn laidalla. Ikkunaluukut olivat suljetut ja heikko lamppu valaisi huonetta. Monena iltana kokoontui meitä muutamia siihen huoneeseen. Me olimme eri kansallisuutta, maailman eri ääriltä kotoisin. Me puhelimme maailman suurista tapahtumista, elämän tarkoitusperistä ja ihanteista. Me koetimme arvostella tapahtumia puolueettomasti, koetimme nähdä totuutta kaiken takana. Iloitsimme Romain Rollandin kirjeestä hänen "rakkaille vihollisilleen", iloitsimme belgialaisen papin puolueettomasta arvostelusta, ihailimme hyvää ja jaloa, missä sitä ikinä näimme. Tuo pikku huone ja siellä tarinoiva pieni seura kangastaa mielessäni paraimpien siperialaismuistojeni joukossa.

Kun vallankumous tuli, katkesi postiyhteys muun maailman kanssa. Kesti pari viikkoa ja vähän ylikin, ennenkuin tietooni tuli, mitä Suomessa oli tapahtunut. Aluksi saivat kaikenlaiset muut amnestin paitsi administratiiviset. Poliittiset vangit vapautettiin kohta vallankumouksen ensi päivinä, sitten rikolliset vangit, mutta administratiiviset unohtuivat. Siperiassa olevat kymmenet tuhannet balttilaiset alkoivat jo haikeasti valittaa, ettei heitä kukaan muistanut. Viimein tuli heidänkin vuoronsa. Irkutskista läksi niitä kokonaisia junia.

Minulle vaan ei kuulunut mitään lähtölupaa. Kyllähän moni neuvoi ilman muuta matkustamaan kotiin. Ja luultavasti olisin sen voinut tehdä kenenkään häiritsemättä. Mutta mieluummin tahdoin saada paperini viralliseen kuntoon. Viimein aloin sähköttää Suomeen ja Irkutskiin ja niin vihdoin tuli lupa. Kuvernöörin virastossa oli "komisaari" minulle ystävällinen, puhui ranskaa, hän uskoi minut osastopäällikön, herra Samuraijeffin huostaan. Hän antoi minulle paperin ja käski menemään poliisikamariin. Siellä sattui olemaan kiinalaisten passinuudistus. Joka paikka oli kiinalaista tulvillaan täynnä. Sain tungeskella heidän keskellään, eräs likainen raukka, jolla oli kauhea silmätauti, tahtoi väkisinkin nojautua minuun. Minulla oli täysi työ suojella itseäni häneltä. Viimein poliisimestari "natshalnik militsii", jonka satunnaisesti tunsin, huomasi minut, kuvernööri oli telefoneerannut hänelle minusta, hän käski toimittamaan minun paperini kuntoon. Ja niin sain vihdoinkin passini. Siinä sanotaan, että minä saan vapaasti matkustaa ja oleskella kaikkialla koko Venäjän valtakunnassa.

Seuraavana päivänä sattui herra Samuraijeff tulemaan kadulla vastaan, hän tuli kysymään olinko saanut passini, antoi kättä ja toivotti onnellista kotimatkaa.

Poliisikamarista palatessani poikkesin pankkiin rahaa vaihtamaan. Tämän yhteydessä en malta olla pientä kuvaavaa juttua kertomatta. Olin lähtenyt kotoa k:lo 10 ja sanonut tulevani k:lo 12 kotiin, jolloin oli tapana juoda teetä sakuskan kanssa. Pääsin kotiin likemmä 2, aika oli mennyt vuoroa odotellessa. Tullessani oli talonväki aivan kauhuissaan. Rouva oli valitellut: "se on aina tullut silloin kun on sanonut, ei vielä milloinkaan ole ollut 12:n teeltä poissa. Varmaan joku on nähnyt kun hän pankissa vaihtoi tuhannen ruplan seteliä, on hänen ryöstänyt ja murhannut." Rouva tahtoi hälyyttää kaikki Tchitan poliisit minua etsimään. Pojat olivat rauhoittaneet äitiään. "Odotetaan vielä yksi tunti, jollei hän sen kuluessa tule, niin sitten ilmoitetaan." — Niinä päivinä tapahtui paljon ryöstöjä ja murhia Tchitassa.

Passin saatuani valmistauduin lähtemään. Sanoin jäähyväiset herttaisille ystävilleni tohtori Lepinin ja tuomari Gerken perheille ja muille tutuilleni. Tohtori Bergman oli jo vähän aikaisemmin saanut muuttaa kotiinsa Irkutskiin. Koko elämäni ajan säilytän heidän muistoaan kiitollisessa mielessä. Lujasti päätimme joskus vielä tavata toisiamme. Ja niin läksin matkalle länttä kohti kevään koittaessa kylmään Siperiaan, ensimäisten kevätkukkien puhjetessa, ystävieni saattamana, hyvillä eväillä varustamana 10 p:nä huhtikuuta.

Aluksi matkustin vain Irkutskiin, jossa aioin viipyä muutamia päiviä. Baikaljärven sivuutin nytkin illalla ja yöllä, joten siitä näin vaan vähän. Jää näkyi sen vielä peittävän. Irkutskiin tulin 32 tunnin rautatiematkan jälkeen varhain aamulla. Sikäläisiä ystäviä oli asemalla vastassa hilpeinä ja iloisina. Eräässä suhteessa tulin Irkutskiin kriitillisenä aikana — Angara-joesta lähtivät jäät paraillaan. Hyväksi onneksi oli jäiden lähtö jo niin pitkälle edistynyt, että pääsi höyrylaivalla jäiden välistä joen yli kulkemaan.

Irkutskissa vietin muutamia miellyttäviä päiviä tuttavieni tanskalaisten Jensenien ja tohtori Bergmanin parissa, kävin pääsiäiskirkossa ja varustauduin matkalle.

Paikan saanti junassa tuotti vaikeuksia. Halusin paikkaa junassa ja vaunussa, joka menisi yhtämittaisesti Irkutskista Pietariin. Seisoin puolen päivää turhaan jonossa. Viimein neuvottiin minua kääntymään välittäjän puoleen. Hän toimittikin minulle piletin ja tyytyi hyvin kohtuulliseen vaivanpalkkioon.

Huhtikuun 16 p:nä läksin Irkutskista. Edellisenä yönä oli saatu ponttooni-silta kuntoon Angaran yli. Aamun koitteessa läksin pitkälle kotimatkalleni.

Iloisemmalla ja valoisammalla mielellä kuljin nyt länttä kohti kuin muutamia kuukausia sitten itäänpäin. Olin jo saavuttanut jonkunlaisen tottumuksen Venäjällä matkustamiseen. Joista oli jää lähtenyt. Lunta oli vaan siellä täällä. Viheriä oras vaikutti, ettei erokaan tuntunut niin kolkolta kuin talvella. Metsiköissä kukkivat valkovuokot ja oli niitä asemilla myytävänä. Ilma oli miellyttävän keväinen.

Matkaa kesti kaikkiaan vähän toista viikkoa, yhtämittaista matkaa yötä ja päivää, aina vaan samaan ilmansuuntaan. Mutta ei matka pitkältä tuntunut. Alun pitäen oli siihen ajatukseen antautunut, että sitä niin kauvan kestäisi. Jouduimme piankin aikataulun ulkopuolelle. Matkustimme sen mukaan kuin meille mukavinta oli. Kun tuli sopiva ruoka-asema, pysähdyimme sinne riittäväksi aikaa syömään. Illan suussa välistä pysähdyimme jollekin asemalle tunniksi levähtämään. Kaikki matkustavaiset nousivat vaunuista pois asemasillalle kävelemään ja se tuntui oikein miellyttävältä. Kerran sattui pienen aseman vieressä olemaan kirkasvesinen kevätpuro. Jotkut riensivät sinne peseytymään. Junan kuljettajat käsittivät tilanteen. Ilmoitettiin, että juna seisoo puoli tuntia ja kohta oli enin osa matkustavaisia puron partaalla. Pesivät kätensä, kasvonsa, päänsä. Miehet heittivät takit päältään pois. Vaatteita harjattiin, kenkiä puhdistettiin, naurettiin ja oltiin iloisia. — Shirookaja ruskaja natura.

Olin kupeetoverikseni saanut nuoren kukoistavan, hienosti sivistyneen rouvan. Teimme tuttavuutta muiden vaunussa olevain kanssa. Viereisessä kupeessa matkusti nuori rigalainen pariskunta. Olivat olleet karkotettuina. Teimme vierailukäyntejä toistemme luo. Toisella puolella asui kaksi venäläistä insinööriä. Minulla oli mukanani suomalais-venäläinen tulkki. Se toista insinööreistä suuresti huvitti. Joka päivä tuli hän meidän kupeellemme ja lueskeli sitä pitkät ajat. Aamulla osasi hän jo tervehtiä minua suomeksi ja sanoa joitakuita sanoja.

Matka sujui täten hauskasti ja mukavasti, mutta tuli siihen kumminkin omituinen hankaluus. Oli pääsiäisviikko. Hyvin suuret määrät sotaväkeä oli päästetty pääsiäiseksi lomalle kotiin ja oli heidän nyt palattava rintamalle. Jo kaukana Siperiassa oli joka asemalla suuret määrät sotamiehiä. Juna oli täynnä entisestään, mutta ei auttanut, heidän täytyi päästä eteenpäin. Heitä tulvi joka paikka täpösen täyteen. Meidän vaunumme käytävä, samoinkuin muiden vaunujen, oli heitä ahtamalla täynnä. Ahtautta lisäsi se, että heillä luonnollisesti oli paljon tavaraa, laatikoita ja kaikenlaisia kääröjä. Yöllä heitä makasi kaikissa mahdollisissa ja mahdottomissa paikoissa. Käytävän lattialla, kummallisissa asennoissa laatikkojen päällä, eteisen lattialla, vieläpä sillä sillalla, joka yhdistää kaksi vaunua toisiinsa, makasi kolme sotamiestä vieretysten. Muuten olivat sotamiehet siivoja ja hyväntapaisia, ei kukaan yrittänytkään tunkeutua meidän kupeihimme. Me kutsuimme heitä "meidän sotamiehiksemme", aamuin illoin tervehdimme toisiamme, puhelimme keskenämme. — Yksikin nuori siperialainen sotamies oli matkalla Tornioon. — Asemilla he suojelivat meidän vaunuamme, estivät uusia tulokkaita sinne tunkeutumasta. Ainoa haitta oli se, että käytävässä oli niin kauhean ahdasta, eikä vaunua voitu pitää puhtaana. Provodnik — vaununpalvelija sitä päätään pudistellen aina valitteli.

Usein mietin mielessäni, kuinka ihmeellisesti minun oli käynyt. Kun kotoa läksin oli koko perheeni kohtalo epätoivoinen. Itse menin epätietoista tulevaisuutta kohti. Vankilasta vankilaan kuljettuani odotti minua todenmukaisesti pitkä maamatka Siperian kauheassa pakkasessa johonkin pikkukaupunkiin tai kylään elämään siellä maan kieltä taitamattomana raskaissa oloissa kukaties kuinka kauvan tai ehkä kokonaan sortumaan. Ihmeellisesti oli Jumala minua auttanut. Matkani oli luonnistunut paremmin ja keveämmin kuin olin voinut toivoa, olin saanut olla terveenä, olin tavannut ystävällisiä, hyviä ihmisiä, joista useita tahdon pitää ystävinäni koko ikäni. Suuret maailman tapahtumat olivat suunnanneet minun perheeni vaiheet uusille, onnellisemmille urille.

Jumalalle olkoon kiitos hänen äärettömästä hyvyydestään.

Pietariin tulin maanantaina 23 p:nä huhtikuuta k:lo 11 ap. Otin ajurin ja ajoin Suomen rautatieasemalle. Parin tunnin perästä läksin Viipuriin, kotimaahan, Suomeen.

Viipurissa tapasin vaimoni ja vanhemman poikani, nuoremman poikani voin sulkea syliini vasta kymmenen kuukautta myöhemmin. Kun muutamia päiviä myöhemmin tulin Sortavalaan, kaiken kaikkiaan kuljettuani rautatiellä 14686 kilometriä, oli asemalla vieläkin enemmän ihmisiä, kuin minun matkalle lähtiessäni.

End of Project Gutenberg's Vankilasta ja Siperiasta, by Oskar Relander