The Project Gutenberg eBook of Sotainen tarina: Kertomus Heinärannalta, by Väinö Kataja

Kokouksia oli pidetty vähä väliä ja yksimielisyyteen oli koetettu päästä, mutta turhaan. [Toiminta on jatkoa novelliin "Heinärannan osuusmeijeri".]

Moni jo väsyi, ei saapunut kokouksiin; kun kysyttiin, että mikset tullut kokoukseen, niin kirosi vastaukseksi. Eikä sanonut välittävänsä koko hommasta.

Entiset, meijerille sopiviksi katsotut paikat, Kuusimäen Kaisan lammashaka ja Pikku-Herralan rantavainio, olivat kumpainenkin tulleet hylätyiksi.

Aika kului. Vuosi meni, toinen alkoi. Pikku-Herralan rantavainiolla äkättivät meijerirakennuksen hirret paljaan taivaan alla, ja kivet painuivat Kuusimäen Kaisan pehmeäpohjaiseen lammashakaan. Meijeriä käytettiin vuokrahuoneissa, ja suuri ahtaus siellä vallitsi.

Ja kaikille oli nyt selvillä, että oma, ajanmukainen meijeri oli rakennettava.

Monta painavaa seikkaa puhui Savukylän puolesta. Matka meijerialueelta Savukylään oli yhtä pitkä kaikilta suunnilta! Siinä oli jo verraton etu, niin etteivät toiset päässeet rähisemään siitä, että he joutuvat liian kauas meijeristä. Toiseksi oli Savukylä likempänä rautatieasemaa, ja sekin seikka piti ottaa huomioon. Kolmanneksi uskottiin vettä Savukylässä olevan runsaasti…

Innokkaita miehiä alkoi hommaan ja kulkivat pitkin meijerialuetta, koettaen taivuttaa mieliä Savukylän puoleen.

Merkillisesti olivatkin ennen jäykät ja itsekkäät mielet pehminneet. Ei ollut monta vastaanpanijaa. Savukylä sai puoltajia joka puolueesta. Ainoastaan Mallikylästä kuului napinaa, ja Maaherran Heikki pani jyrkän vastalauseen.

Ja taas kului aikaa. Mutta joka päivä ja joka hetki osuusmeijerin tarpeellisuudesta puhuttiin. Missä kaksi ja kolme kokoontui, niin siitä meijeripaikasta heti alussa puhe tuli ja siihen päättyikin.

Sillä joka viikko saatiin kokea, kuinka paljon vahinkoa jokainen saa kärsiä huonon ja sopimattoman meijerihuoneiston takia. Voin hintaa poljettiin ja muistutuksia sateli kuin rakeita. Milloin oli voi "hapanta", milloin oli siinä "piimänmaku", milloin "kalanhaju", ja pistemäärät alenivat…

Tilit tulivat yhä huonompia ja maidon hinta laski niin, ettei koskaan ollut niin alhainen ollut. Sitäpaitsi nousivat kulut hirmuisesti, kun koneet ja muut kamppeet olivat vähä väliä rempallaan. Sattui päiviä, ettei separaattori lähtenyt pyörimään mihinkään päin, vaikka Heinärannan ja Savukylän vankimmat miehet voimansa takaa yrittivät. Ja milloin halkesi kirnu ja kaikki kerma sinkosi meijerskalle vasten silmiä ja levisi pitkin meijerin likaista ja lahoa lattiaa.

Että pitääkin ihmisten oleman niin tyhmiä, etteivät omaa parastaan ymmärrä!

Nyt piti saada suuri yhteinen kokous, ja siinä kokouksessa sitten päätetään, että meijeriä ruvetaan rakentamaan Savukylään.

Savukylää puolsivat nyt kaikki ja sydämestään toivoivat, että viho viimein oma meijeri rakennetaan.

"Jos eivät mallikyläläiset tahdo liittyä osuuskuntaan ja jos alkavat taas jarruttaa, niin saavat jäädä pois!"

Kymmenen vuotta on jo omaa meijeriä hommattu, — kymmenenä vuotena on kokouksia pidetty, mutta paikkaa, johon meijeri rakennetaan, ei vain löydetä..,

Nyt siitä tulee, ja jos ei nyt tule, niin iäksi päiväksi jääpi koko homma!

Kirkonkylän Kauppila kirjoitti konsulentille kirjeen ja pyysi saapumaan kokoukseen, josta riippui Heinärannan osuusmeijerin elämä tai kuolema. Mainitsi kirjeessään, että on hyviä toiveita siitä, että nyt viho viimein on löydetty meijerirakennukselle paikka, joka miellyttää kaikkia ja jonka suhteen näyttää kaikilla olevan sama ajatus. Niin että terve tulemaan, herra konsulentti!

Konsulenttia vähä nauratti, sillä hän tunsi jo ennestään heinärantalaisten yksimielisyyden. Mutta hän kirjoitti kuitenkin Kauppilalle vastauksen ja lupasi tulla määräpäivänä…

Ja kokous oli kuulutettu maaliskuun 5 päiväksi; siitä lähetettiin suullisia ja kirjallisia tietoja kaikille kulmille, jotta kukin saisi tiedon.

Yksimielisiä oltiin. Erkkilän Anaski ja Mäenpään Ulrikkikin olivat kaikki entiset unhoittaneet ja innostuneet uudestaan.

Sitä ei tietty, eikähän se pääasia ollutkaan. Pääasia oli se, että nyt vihdoin oli sopiva paikka löydetty.

Mallikylästä kyllä kuului ääniä, ettei siellä ole niitä, jotka kannattavat Savukylää, mutta siitä eivät toiset olleet millänsäkään. Tulkoot kokoukseen vastustamaan, jos tahtovat!

Hän oli varannut aikaa ottaakseen selvän uudesta meijeripaikasta, joka oli katsottu Savukylän Ollinvainioon.

Paljon miehiä seurasi konsulenttia, kun hän kokouspäivän aamuna lähti
Savukylän Ollinvainiota tarkastamaan.

Ja kokoukseen saapui lukuisasti väkeä likeltä ja kaukaa ja yksimielisiä oltiin siitä, että Savukylän Ollinvainio on paras paikka ja kaikille sopiva.

Ja kokous alkoi. Konsulentti puhui ensin meijeristä yleensä ja osuustoiminnasta erittäin. Hän selitti esimerkkejä muilta paikkakunnilta, joille osuusmeijerit olivat hyvinvointia ja toimintaintoa lisänneet. Ja sitten hän numeroilla todisti, kuinka suurta vahinkoa heinärantalaiset olivat itselleen saattaneet, kun niin monen monta vuotta olivat riidelleet…

Erittäin sopiva paikka se oli hänenkin mielestään. Verraten ennen esitettyihin paikkoihin oli Ollinvainiolla monta etua.

Ja koko Savukylä meni takaukseen siitä, että vettä on… että juuri
Ollinvainiossa ovat maailman parhaat vesisuonet…

"Vesi tietysti on pääasia", jatkoi konsulentti. "Mutta kuten kaikki vakuuttavat on Ollinvainiossa vesi hyvin matalassa ja laadultaan erinomaista…"

Ja hän puolusti lämpimästi Ollinvainiota ja kehoitti heti ryhtymään toimeen.

Kenelläkään ei ollut vastaan sanomista. Kokouksen menokin oli hiljaista kuin kirkossa. Ainoastaan jotkut mallikyläläiset, jotka olivat saapuneet kokoukseen, poistuivat sieltä synkein silmin ja happamin naamoin.

Siis vihdoin: Heinärannan osuusmeijeri oli päätetty rakentaa Savukylän
Ollinvainioon! Hurraa!

Iloisesti jutellen kävelivät miehet kokouspaikalta ja siunasivat sydämessään konsulenttia, joka ystävänä tuli ja rauhaan ja yksimielisyyteen kehoitti.

Nyt vihdoinkin! Jo monta vuotta oli jauhettu ja riidelty, ja monet tuhannet, jotka nyt povea lämmittäisivät, olivat menneet kaiken maailman tietä! Sen onnettoman ja kelvottoman käsimeijerin takia! Niin toiset.

Mutta Mallikylän miehiin liittyi Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri ja synkkinä miehinä kävelivät.

Siinä on kysymys. Ja mikä oli pohjasyynä siihen, ettei Pikku-Herralaan meijeriä rakenneta, kuten jo vuosia sitten päätettiin? Herralan palstalle olivat jo hirret ajetut, siihen oli suurilla kustannuksilla kaivettu kaivo, josta riittäisi vettä vaikka koko pitäjälle.

Ja Pikku-Herrala, Jauholan Petteri ja mallikyläläiset päättivät, että kaikki mitä ihmisen voimassa on, he yrittävät, ettei meijeriä Savukylään rakenneta…

Savukyläläiset olivat hyvillään. Meijerirakennus tulisi komistamaan koko heidän kyläänsä, joka samalla nousisi arvossa. Siitä olisi sitä paitsi aineellistakin hyötyä joka talolle.

Omilla varoillaan kustansivat he Kaivo-Iisakin naapuripitäjästä vesisuonia tutkimaan, jotta kaivo osattaisiin kaivaa parhaan vesisuonen kohdalle. Sillä monen pitäjän viisain kaivonpaikan tarkastaja oli tämä Kaivo-Iisakki, jonka neuvoa paljon kysyttiin.

Ja Iisakki saapui pian, sillä kiire oli. Rakennushommiin käytäisiin heti, kun saataisiin kaivon paikka ensin tietoon.

Ollinvainio, joka meijeripaikaksi oli katsottu, oli kylän takana; sieltä oli loiva myötäle alas kylään, joen törmälle. Ammoisista ajoista oli Ollinvainiota pidetty taattuna vesipaikkana. Siellä oli lähteitä viljalti, ja maa oli kovaa ja someroista. Mökkiläisillä, joita Ollinvainiossa asui paljon, oli jokaisella oma kaivonsa, ja niin matalassa oli vesi, että kun sylen verran kaivoi kuoppaa, alkoi siihen pulputa vettä, että kaivaja sai kiirehtiä pois kuopasta. Ja sitten vesi niin kirkasta kuin viina ja pysyi kesät talvet samanlaisena.

Semmoista vesipaikkaa ei ollut koko Heinärannalla! Ja siihen mökkien alapuolelle meijerirakennus tulisi!

Kaivo-Iisakki saapui pajunoksineen ja lausui jo ennenkuin oli koettanutkaan, että hän näkee jo "maan muodostakin", että vesisuonet ovat likellä.

Koko Savukylä oli katsomassa Iisakin tarkastusta. Sitä paitsi olivat läsnä kaikki rakennustoimikuntaan kuuluvat henkilöt.

Oli talvinen päivä ja paksu lumi maassa, mutta Iisakki vakuutti, että vesisuonet ilmoittavat itsensä hänelle minä vuodenaikana hyvänsä.

Sillä väkijoukko ympäröi Iisakin niinkuin rippivieraat papin, ja juhlallisessa äänettömyydessä seisottiin.

Ja Iisakki seisoi hetken kaksihaarainen paju kädessään. Hän oli totisen ja tietävän näköinen, mulkoili silmillään, supatteli suullaan ja huiskutteli pajua ilmassa. Väliin loi merkitsevän katseen taivaalle, väliin taas tuimasti maahan ikäänkuin tahtoen maan läpi nähdä.

Sitten aloitti kokeensa. Etukumarassa lumessa kahlaten ja pitäen reisiensä varassa molempia pajunhaarukoita rupatteli hän itsekseen…

"Tähän paikkaan juuri, jossa tämä pajun oksa on pystyssä, — tähän paikkaan juuri kaivakaa kaivonne ja vettä saatte niin runsaasti kuin ikinä tahdotte…"

Ja kova homma alkoi muutenkin. Talvitien veljekset ottivat urakalla kaivon kaivaakseen, ja siihen tarvittavat hirret aikoi rakennustoimikunta pian paikalle toimittaa.

Ja innostus nousi nousemistaan. Savukyläläiset olivat hyvillään. Jopa menivät niin pitkälle hyväntahtoisuudessaan, että lupasivat ilmaseksi siirtää kaikki Pikku-Herralan palstalla olevat rakennushirret Ollinvainioon, vaikka matkaa oli neljättä kilometriä.

Ainoastaan Säkkijärven Olli pysyi kylmänä eikä aikonut sekaantua koko rakennushommaan.

Ja kolmen miehen voimalla kaivettiin kaivoa, monella hevosella ajettiin kaivonkehäpuita, ja liikettä ja hossia tuli yhtäkkiä ennen hiljaiseen Savukylään.

Mutta harmissaan ja hammasta purren murjottivat mallikyläläiset ja
Heinärannan Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri.

Tämä oli sikamaista osuuskunnan varojen tuhlaamista! Valmis, vesirikas kaivo oli Pikku-Herralassa! Rakennushirret siinä vieressä ja kivet likellä, Kuusimäen Kaisan lammashaassa!

Ei ole kuultu, ei nähty hullumpaa yritystä kuin tuo, että aloitetaan uuteen paikkaan! Tuhlataan osuuskunnan varoja kaivoon, joka tulee maksamaan satoja! Ja itse meijeri sitten Savukylän Ollinvainioon, joka on melkein kuin Siperiaa!

Pikku-Herrala oli asiaa jo kauan miettinyt yhdessä Mallikylän isäntäin kanssa, mutta eivät vielä olleet mitään erinomaisempaa hoksanneet. Ja kiire oli. Sillä voisi tapahtua minä päivänä hyvänsä, että savukyläläiset ajavat roikassa hirsiläjille ja alkavat niitä siirtää Ollinvainioon! Ja sitten olisi ehkä myöhäistä!

Päivät kuluivat. Alkoi kuulua huhuja, ettei Ollinvainiossa vesi olekaan niin likellä kuin on luultu ja uskoteltu osuuskuntalaisia. Maa oli niin kovaa ja kivistä, ettei siitä saatu eräksi kuin pieniä muruja eikä vettä vielä ollut tippaakaan…

Siitä saivat Pikku-Herrala, Jauholan Petteri ja mallikyläläiset vettä myllyynsä. Siinähän oli jo mainio pykälä. Ei olekaan vettä Savukylän Ollinvainiossa!

Kiire tuli. Nyt piti toimia, sillä meijeripaikka riippui nyt hiuskarvan nokassa!

Mallikylän parhaat isännät kokoontuivat Pikku-Herralaan, ja neuvottelua ruvettiin pitämään.

"Jos saisimme puolellemme kirkonkylän Kauppilan, Sipillan kylän
Mäenpään Ulrikin ja Erkkilän Anaskin, niin voitto olisi meidän", sanoi
Mallikylän Maaherra.

Ruvettiin miehissä miettimään ja päästiin siihen tulokseen, että agiteeraus on parasta. Se auttaa. On se nähty ennenkin, että entiset päätökset on purettu!

Ja päätettiin, että Mallikylän Maaherra, joka oli viisas ja maltillinen mies, menisi puheille. Ensin kirkonkylään, sitten Sipillan kylään. Kautta rantain ja varovasti olisi puhuttava ja selitettävä, että hullusti käy, jos Ollinvainioon meijeri rakennetaan: vettä ei ole senkään vertaa, että kasvonsa pesisi…

Ja yksimielisesti päätettiin, että Maaherran on heti lähdettävä liikkeelle.

Mutta mitä on tehtävä, jos Savukylän miehet tulevat hirsiä
Ollinvainioon noutamaan?

Siinä on kamala kysymys. Ja joku tiesi vielä kertoa, että savukyläläiset olivat aikoneet nyt aivan heti aloittaa hirsien ajon, ehkä jo tällä viikolla.

"Niin, eipä tiedä, vaikka jo huomenna tulisivat", sanoi Herrala, kovin kiusassa.

Paha oli niin, paha näin. Kokouksen päätös oli selvä: hirret siirretään
Pikku-Herralasta niin pian kuin mahdollista Savukylän Ollinvainioon.

"Ei auta muu, mutta nyt on käännyttävä Horsluntin puoleen. Siinä on mies, joka kaikki tietää ja kaikki ymmärtää…"

"Kyllä tulee asia toimeen", vakuutti Pikku-Herrala, hyvillään luottamustoimesta.

Pitkään ei jouduttu jaarittelemaan tällä kertaa. Oli kuin hengen hätä.
Heinärannan maailmankuulu osuusmeijeri joutuisi lopultakin Savukylään
— Siperiaan!

Ja kiireesti lähti Mallikylän Maaherra ajamaan kirkonkylälle ja
Sipillan kylään päin.

Mutta näppärästi oli Pikku-Herralakin liikkeellä. Pesi kasvonsa, kampasi hiuksensa, vaihtoi paremmat kengät ja pani uuden takin yllensä.

Ja lähti, vinkeästi kävellen ja suu jo valmiiksi aukaistuna Horsluntin puheille.

"Jahaa! Vai niin", huusi Herrala Vankkalalle jo kaukaa. "No eipä
Ollinvainioon vettä tulekaan… Siinä se on! Eipä tulekaan vettä!
Perhana vie…"

"Elähän nyt niin huuda!" arveli Vankkala. "Vettä on jo niin paljon, että liikaakin… Tule katsomaan! Oikeaan vesisuoneen osasi Kaivo-Iisakki…"

"Mene siitä huutamasta!" kiivastui Vankkalakin ja lähti ruunallaan ajamaan kotokylään päin.

Vankkala kuuli kyllä mitä Herrala huusi, mutta ei vastannut mitään. Ajeli menemään niinkuin ei olisi mitään kuullut. Herrala rääkäisi toisen ja kolmannen kerran, mutta Vankkala ei vastannut sittenkään.

Herrala jatkoi matkaansa Horsluntille päin. Kiivain askelin käveli ja itsekseen höpisi…

Horslunti sattui olemaan kotosalla. Oli kuullut, mitä meijerirakennuksen suhteen taas puuhataan.

Herrala selitti juurta jaksain, kuinka asiat ovat. Ja sanoi nyt tulleensa kysymään Horsluntilta, kaikkitietävältä, mitä olisi tehtävä, ettei hirsiä saataisi liikuttaa…

"Sillä", sanoi hän, "kun kaikille tulee tiedoksi, ettei Ollinvainiossa olekaan vettä, niinkuin muutamat hölmöt ovat luulleet, niin epäilemättä kaikki luopuvat kannattamasta Ollinvainiota…"

"Mutta jos nyt ennenkuin Ollinvainion päätös on kumottu ehditään hirret sinne siirtää, niin kuinkahan sitten käy?" kysyi Herrala, silmät renkaina.

"Mitäpä siinä", sanoi Horslunti, iva suupielessä, "meijeri rakennetaan tietysti siinä tapauksessa Ollinvainioon…"

Eikö Horslunti tietäisi pykälää, jonka nojalla voisi kieltää savukyläläisiä hirsiin koskemasta?

"Eihän niihin ole pakko antaa koskea eikä viedä mihinkään", sanoi
Horslunti.

"Ei muuta kuin kiellät, ettei saa koskea… että hirret ovat sinun maallasi…"

"Ole sinä vaan kovana", neuvoi Horslunti. "Ja jos eivät sanaa tottele, niin ota kanki käteesi…"

"No nyt… no nyt… kyllä minä nyt!" hoki hän hyvillään; maksettuaan palkan Horsluntille hänen neuvostaan lähti hän hyvillä mielin kävellä viuhtomaan takaisin kotiaan päin.

Hän oli kylällä kuullut huhuja, että Savukylässä oli valmistauduttu meijerihirsiä noutamaan.

Ja koko yön oli hän vaatteissaan ja kävi vähä väliä pihalla kuuntelemassa.

Mutta silloin juuri ajaa hurautti Jaakkolan isäntä Savukylästä ja käänsi hevosensa hirsiläjälle.

"Aion ottaa tästä hirsikuorman ja viedä Ollinvainioon", vastasi
Jaakkola tyynesti.

"Et koske niihin hirsiin!" karjaisi Herrala. "Lappele pian tiehesi!
Hirret ovat minun maallani…"

Jaakkola yritti nostamaan likinnä olevaa hirttä, mutta silloin tarttui
Herrala puukankeen ja uhkasi lyödä pään halki, jos toinen koskee…

Ihmisiä sattui menemään maantiellä ja kaikki seisahtuivat kuuntelemaan julmaa karjumista ja meuhkaamista.

"Odota, sinä sen tollisko!" sanoi Jaakkola ja lähti niin tyhjin rein takaisin omaan kyläänsä.

Mutta levoton hän kuitenkin oli. Levotonna vartoi hän Maaherraa, joka oli mennyt Sipillan kylään yllyttämään ja jonka oli pian määrä joutua takaisin.

Väsyneenä laskeusi hän myöhään illalla levolle siinä varmassa uskossa, etteivät savukyläläiset enää uskalla tulla hirsiä noutamaan ja että Maaherran yllytys kyllä onnistuu…

Mutta hän heräsi aamuvarhaisella siihen, että kuului kulkusten ja tiukujen helinää hirsiläjiltä, kuului hevosten hirnuntaa ja miesten kovaäänistä puhelua…

Kauhistuneena hyppäsi hän vuoteesta ja näki ikkunasta kokonaisen rykelmän savukyläläisiä hevosineen hirsiläjillä. Muutamia kuormia oli jo pantu ja toisia pantiin miesvoimalla. Savukylän vankimmat miehet olivat joukossa. Ja he nauroivat ja melusivat kuin juopuneet.

"Tulepa nyt tänne kankinesi!" ilkuttiin hänelle. "Tulesta nyt!… Ei olekaan Jaakkola yksinään."

"Västinkiin toimitan teidät kaikki!" kiljui Herrala kujalta, mutta ei uskaltanut mennä likemmäksi.

Ja saatuaan kuormat valmiiksi läksivät savukyläläiset ajamaan
Ollinvainioon päin ja rallattivat mennessään.

Hän ehti kuitenkin jo vähän lauhtua pahimmasta vimmastaan, kun näki Maaherran vihdoinkin palaavan yllytysmatkaltaan. Mutta Maaherra ei palannut yksin. Hänen reessään istui kirkonkylän Kauppila, ja heidän perässään ajoivat Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, näillä kolmantena Sipillan kylän rikas, Naattala.

Herrala ymmärsi, tulijat nähtyään, että hyvin ovat asiat. Eivät olisi muutoin nuo miehet yhtyneet Maaherran seuraan.

"Kummia kuuluu", alkoi Herrala kertoa semmoisella vauhdilla, että sylki suusta roiskui. "Toistakymmentä Savukylän hevosta on käynyt hirsiä noutamassa… ja lisää taitaa tulla, perhana vie…"

Ja Herrala, kerran vauhtiin päästyään, selitti kaikki. Selitti kuinka hän Jaakkolan kyyditsi kanki ojolla pois hirsien luota. Horslunti oli neuvonut.

Mutta vieraat nousivat reestä ja niin mentiin miehissä Herralaan ja ruvettiin miettimään.

"Jos asia niin on, ettei Ollinvainion kaivoon vettä tule, niin onhan selvää, että rakennushomma on keskeytettävä", sanoi Erkkilän Anaski.

"On kuitenkin otettava selvä siitä, tuleeko Ollinvainion kaivoon vettä vai ei, ennenkuin taas päätös puretaan."

Päätettiin, että lähdetään miehissä Ollinvainion kaivoa tarkastamaan, ja jos havaitaan, että kaivo näyttää vedettömältä, on rakennushomma heti paikalla keskeytettävä…

Herralasta Ollinvainioon ei ollut matkaa kuin neljättä kilometriä, ja pian olivat miehet tämän taipaleen ajaneet.

Kun he saapuivat Ollinvainioon, olivat siellä kaivonkaivajat kovassa touhussa, vintaten vettä kaivon kuopasta.

"Vettä tänne tulee, ettei enää saata kaivaakaan", vastattiin kuopasta. "Kuluneena yönä oli tullut niin paljon, että koko aamun olemme saaneet lipota paljasta vettä…"

Seisoivat siinä mietteissään kukin. Hirret, jotka savukyläläiset olivat tuoneet, oli asetettu mallikelpoiseen läjään siihen lähelle. Sillä siihen paikkaan oli itse rakennus rakennettava.

"Ellei kielletä, ajavat savukyläläiset kaikki hirret tänne
Ollinvainioon", sanoi Herrala.

"Pitäisi olla asiaaymmärtävä mies, joka lausuisi tästä kaivosta mielipiteensä", arveli kirkonkylän Kauppila.

Ja kun hetken vielä puhelivat, niin päätökseksi tuli, että rakennushomma keskeytetään. Kaivoa ei kaiveta enää eikä hirsiä liikuteta Pikku-Herralan rantavainiolta ennenkuin konsulentti on sanansa sanonut.

Ja Maaherra, kirkonkylän Kauppila ja Pikku-Herrala valittiin toimimiehiksi, jotka konsulentille asiasta ilmoittavat ja pyytävät kaivoa tarkastamaan.

Savukyläläisille ilmoitettiin, etteivät saa hirsiin koskea, sillä muutoin heidät hitto perii.

III

Mitä tämä merkitsee, että keskeytetään rakennushomma, kun yksimielinen päätös on, että meijeri rakennetaan Savukylän Ollinvainioon?

Ja niin jäi kaivon kaivaminen kesken eivätkä savukyläläiset uskaltaneet enää meijerihirsiin kajota.

Aika kului, kevät alkoi tulla. Konsulentti oli vihdoin ilmoittanut, että silloin, sinä päivänä, hän saapuu kaivoa tarkastamaan. Ja sitä päivää odotettiin jännityksellä.

Mutta sillä aikaa tapahtui, että Säkkijärven Olli, jonka talo oli juuri
Ollinvainion kohdalla, joen rantaa likempänä, nousi hirveään vimmaan.
Olli ei kuulunut osuuskuntaan ja uhkasi meijeriä kuin ruttoa. Nyt ne
olivat kelvottomat tehneet hänelle hävyttömän työn! Hän oli käynyt
Horsluntin puheilla neuvoja kysymässä ja Horslunti oli opastanut.

Säkkijärven Olli syytti koko osuuskuntaa siitä, että mäjerikaivo oli kaivettu suoraan siihen vesisuoneen, joka juoksi hänen kaivoonsa. Nyt oli käynyt niin, että hänen kaivonsa kuivui ja hän lehmineen ja hevosineen kuolee veden puutteeseen. Olli tulisi vaatimaan ensiksi, että Ollinvainioon kaivettu kaivo täytetään ja lisäksi vaatimaan edesvastausta ja korvausta…

Semmoinen oli kanne, jonka Olli sinkosi osuuskuntaa vastaan. Horslunti oli ennustanut, että siitä tulee semmoinen oikeusjuttu, että siinä vielä moni maansa ja mantunsa menettää.

Kauhistus valtasi arimmat. Emännät itkivät ja muutamat isännät rukoilivat, että pääsisivät pois koko osuuskunnasta, että keppikerjäläisiksi tässä tulevat köyhimmät sen onnettoman meijeripaikan takia.

Mutta julmana miehenä Olli uhkasi, että jahka käräjät tulevat, niin silloin saavat nähdä, mitä Ollinvainion kaivo osuuskunnalle maksaa.

Vielä tapahtui toinenkin asia, josta myöskin arveltiin koituvan ikävän käräjäjutun. Savukylän Jaakkola oli haastanut Pikku-Herralaa murhayrityksestä.

Asia oli selvä. Näkijöitä oli ollut paljon. Herrala oli huutaen ja kiroten seisonut, tukkikanki vankinta lajia lyömäasennossa, Jaakkolan vieressä ja uhannut lyödä hengettömäksi…

Kymmenkunta ihmistä oli seisonut maantiellä melkein vieressä ja kuulleet ja nähneet kaikki. Raskas oli siis syytös.

Herrala hätääntyi ja kääntyi Horsluntin puoleen. Mutta Horslunti ilmoitti kylmästi, että hän jo oli ehtinyt ottaa kantajan, Jaakkolan, asian ajaakseen eikä siis sopinut, että hän vastaajalle antaisi neuvoja.

Yhä suurempi hätä tuli Herralalle ja hän päätti kysyä "Pellervosta" neuvoja, mitä "tänkaltaisessa" asiassa olisi tehtävä. "Lukijain osastossa" vastasi "Pellervo" aina ja opasti oikealle tielle.

Sieltä oli apua odotettava. Ja koska hän itse oli mainio kirjoitusmies, istui hän heti kirjoituspöytänsä luo ja kirjoitti:

'Pyydän vastausta, että mitä on tehtävä kun tuo Savukylän Jaakkola tuli noutamaan meijerihirsiä ja horslunti neuvoi, ettei antaa, joka olikin selvää kun hirret ovat minun maani päällä, niin minä kielsin ja Jaakkola kirosi ja haukkui minua rengassilmäiseksi pässiksi ja vastatkaa saapiko kunnon kansalaista haukkua joka maksaa kaikki verot, pääsiäisrahasta saakka, jonka kyllä kaikki tietävät, ja oli aamu varhainen ja eikä niitä ollut näkijöitä muistelen, että oli hämy, vaan Jaakkola sanoo olleen kuulijoita ja näkijöitä ja horslunti neuvoi, että lyö kangella, pyyvän ensi numerossa vastausta toivon menestystä ja pitkää ikää

                                             ystävyydellä
                                          Vantte Pikku-Herrala.
                                      myynyt metsää neljäntuhannen
                                                edestä.'

                                                Helsinki
                                        Etelä-Esplanaadinkatu 2.
                                               Puh. 5673.

Sitten hän rauhoittui, sillä hän tiesi, että "Pellervo" pitää lukijain puolta pienemmissäkin asioissa, jopa sitten tämmöisessä, josta ei pääse muutoin kuin västingillä. Siellä on vielä viisaampia miehiä Helsingissä kuin Horslunti, vaikka Horsluntia luullaan kaikkitietäväksi!

Kun käräjäasioista kuumimmillaan juteltiin ja yhtä ja toista niistä arveltiin, tuli tieto, että konsulentti saapuukin huomenna.

Silloin unohtuivat molemmat käräjäjutut ja jännitettyinä varrottiin, minkä lausunnon konsulentti antaa.

Ollin-Mikko, joka näinä vuosina oli sydämessään iloinnut siitä, että meijeririita jatkui, ja toivonut, että lopussa tulee semmoinen riita, että osuuskuntalaiset kynsivät silmät toisiltaan ja koko homma hajoaa, oli nytkin syrjästä seurannut tapauksia. Ja sielussaan iloinnut. Sillä nämä viimeiset käräjäjutut jo viittasivat siihen, ettei ollut kaukana se aika, jolloin hänen ennustuksensa toteutuu.

Mutta ei Mikkokaan kuitenkaan ollut varma vielä. Saattaa tapahtua, että sittenkin rupeavat rakentamaan Ollinvainioon… Riippui siitä mitä nyt konsulentti arvelee Ollinvainion kaivosta. Uskooko olevan vettä riittävästi vai eikö?

Aamulla varhain nousi Mikkokin ylös. Ja vaikka hän olikin päättänyt, ettei hän mene kuulemaan mitä konsulentti Ollinvainion kaivosta sanoo, ei hän kuitenkaan nyt pitänyt päätöstänsä.

— Voinhan sinne kävellä minäkin, vaikkei asia minua liikuta, puolusteli hän itseään.

Oli jo kevät. Maantie oli likaisena ja hanki huovehti. Ei luistanut suksi. Paras oli lähteä kävelemällä.

Kun hän pirtistään tuli ulos, meni siitä ohi Virnemäen Heikki ja tiedusteli, mihin Mikko oli lähdössä.

"No tänään kuuluu nyt tulevan konsulentti sitä Ollinvainion kaivoa tarkastamaan, että onko siinä vettä vai eikö…"

"Soo, soo… vai niin", sanoi Mikko, ikäänkuin ei olisi kuullut koko asiasta mitään.

"Joo", sanoi Virnemäen Heikki ja ehdotteli Mikolle, että menisivät yhtä matkaa maantielle asti. Mutta Mikko ei tahtonut tällä kertaa seuraa Heikistä ja sanoi sen vuoksi, ettei hän vielä lähdekään, ja meni pirttiinsä takaisin.

Mikko katseli ikkunasta hänen menoaan, ja kun näki Heikin kääntyvän
Haapalaan ja menevän sisälle, lähti hänkin liikkeelle.

Hän kulki Kuusimäen Kaisan lammashaan poikki, aivan likeltä sitä paikkaa, jossa meijerin kivijalkakivet olivat jo vuosikausia olleet. Kuinka monta vuotta lienevät jo olleet?

Mikko koetti muistella. Ei muistanut. Varpumäen Manta oli sinä talvena raskaana tätä nuorinta poikaa Otto Eukeenia, joka nyt jo on vankka miehenalku…

— Paljon siitä on aikaa, — mietti Mikko. — Ja siitä asti on riidelty… eikä ole vaan sopivaa meijeripaikkaa löydetty… Näkyvät nuo kivetkin jo uppoavan maahan… ja siihen kai uppoavatkin, ja tiira kasvaa päälle.

Kun Mikko tuli tielle, tunsi hän, että samassa reessä istuivat kirkonkylän Kauppila ja Mäenpään Ulrikki ja kuskipallilla Erkkilän Anaski.

Mikko liittyi jalan kävelijöihin. Siinä oli Pitkärannan vanha Israelikin menossa Savukylään. Israeli oli totinen kristitty, mutta huolehti kuitenkin maallisia asioitakin. Mikosta sai hän puhe- ja matkakumppanin. Mikko, jonka usko ei ollut kylliksi vankka, — ja sen Mikko mielellään myönsikin, — pelkäsi, että Israeli alkaa hänen sielunsa autuudesta kysellä, niinkuin hänen tapansa aina ennen oli ollut.

"Sinäkin, Mikko parka, joka seisot jo haudan partaalla, elät synnissä ja syntiä teet… etkä sielusi autuutta etsi."

Mutta jo oli ääni muuttunut Israelinkin kellossa. Ei halkaistua sanaa puhunut kuolemasta eikä syntein anteeksi saamisesta. Mutta heti alkoi meijeripaikasta puhua ja näytti niinkuin vanhassa Aatamissa puhuisi.

"Kaiken tämän takana ovat mallikyläläiset, Pikku-Herrala ja Jauholan Petteri", sanoi hän. "Niistä se on lähtöisin, ja saivat taas koko osuuskunnan horjumaan, ja meijeri jääpi taaskin rakentamatta. Mutta se pirullisuus ja oman voiton pyyntö ja tyhmyys ja härkäpäisyys… Ne miehet ne nyt hajaannuksen tekevät… Tätä ennen olivat Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski ne, jotka saivat hajaannuksen aikaan… En ymmärrä, mitä Mallikylän Maaherrakin ajattelee, kun tämmöisen seisauksen toimitti…"

"Onhan se tunnustuksessa olevinaan, vaan kuinka lienee", vastasi
Israeli ja arveli sitten:

"Näyttää, että tämä meijeririita viepi senkin vähäisen uskon, joka vielä jälellä on."

"Jaa, Herra tiesi, mikä siitäkin tulee, jos vaan oikeuteen menevät", huokasi Israeli.

"Ne ovat äkäisiä miehiä kumpainenkin", sanoi Mikko. "Eivät ne hellitä kumpikaan. Entä sitten Säkkijärven Ollin juttu?"

"No, Säkkijärven Ollin juttu ei taida olla niinkään vaarallinen", arveli Israeli.

"No, saa kuulla, mitä konsulentti arvelee Ollinvainion kaivosta… luuleeko olevan vettä riittävästi…"

"Niin, saapi kuulla. Minä puolestani uskon siinä vettä olevan riittävästi", puhui Israeli. "Olen minäkin käynyt katsomassa. Vettä on. Parempaa kaivon paikkaa ei löydy Heinärannalta, vaikka kaivaisivat vielä kymmenen kaivoa. Eivätkä siitä muut ole puhuneetkaan kuin mallikyläläiset, Herrala ja Jauholan Petteri, joilla on riitelemisen ja rettelöimisen halu…"

Mutta kun he saapuivat Rantalan luo, jossa meijeri vuokralla oli, näkivät he, että pihalla oli tavallista enemmän hevosia ja miehiä. Ja saivat eräältä muorilta kuulla, että konsulentti oli Rantalassa.

He poikkesivat Rantalaan. Israeli poistui siitä Mikon vierestä ja katosi väkijoukkoon. Mikko näki miehiä menevän meijerihuoneeseen, ja hän seurasi perässä.

Konsulentti seisoi keskellä lattiaa ja puhutteli meijerskaa. Kuului tiedustelevan, monenko pisteen voita on saatu tämmöisessä "sikaläätissä".

Meijerska ilmoitti ja pillahti itkemään niinkuin lapsi, vaikka oli suuri ja lihava.

"Ei maksa vaivaa olla pahoillaan", lohdutteli konsulentti. "Paremmin saatte olla iloinen, sillä tämmöisessä huoneessa on mahdotonta saada hyvää voita… Ja merkillistä on, että olette saanut niinkin hyvää voita."

Meijerska itkeä nyyhkytti, mutta konsulentti kääntyi nyt isäntien puoleen ja sanoi:

"Kymmenien tuhansien vahinkoja saatatte itsellenne joka vuosi, kun ette rakenna itsellenne omaa meijeriä!"

Piha oli täynnä ihmisiä. Kevätaurinko lämmitti. Konsulentti seisoi portailla ja siinä puhui. Oli hän nähnyt yhtä ja toista elämänsä varrella, mutta näin saakelin riitaisia ihmisiä kuin täällä Heinärannalla on, ei sanonut tavanneensa!

Sitten puhui hän siitä, mikä voima on yhteenliittymisellä, puhui keskinäisestä rakkaudesta ja rauhasta, sovintoon kehoitti ja rauhaan.

"Riitelemällä pilaatte koko asianne, yhteisen hyvän hommanne", jatkoi hän. "Olenhan kuullut kamalia käräjäjuttuja olevan tulossa, kuulenhan omin korvin, kuinka toinen toistaan soimaa…"

"Tässä on nyt kysymys siitä, onko Ollinvainion kaivossa riittävästi vettä… Sillä minä muistelen konsulentin sanoneen ja erityisesti maininneen siitä, että on ensimmäiseksi katsottava se seikka, että vettä on riittävästi… Ettei kävisi täällä meilläkin niinkuin kuuluu käyneen Kempeleessä, että kahdeksan kaivoa on kaivettu eikä sittenkään ole vettä riittävästi, he, he, he…"

"Tietysti… tietysti", myönsi konsulentti. Siitä, että hän punastui hiusmartoa myöten, näkyi, että arkaan paikkaan oli Anaski koskettanut.

"Vettähän tietysti täytyy olla", jatkoi konsulentti tulipunaisena ja ääni vihaisena. "Mutta jos minä saan suoraan sanoa ajatukseni, niin luulen, että vaikka valtameri lainehtisi tässä nenänne alla, te sittenkin löytäisitte riitelemiseen syyn…"

Ja kun hän sen oli sanonut, ilmoitti hän, että nyt hän lähtee
Ollinvainioon kaivoa tarkastamaan.

Maaherran rekeen istui konsulentti, ja niin lähdettiin ajamaan
Savukylää kohti.

Muut seurasivat perässä. Ollin-Mikko liittyi joukkoon, ja pitkä oli jono, aivan kuin hautajaissaattue.

Edellisenä yönä olivat mallikyläläiset, Herrala ja Jauholan Petteri käyneet ja tyhjentäneet koko kaivon puti puhtaaksi.

Konsulentti puolestaan arveli, että kun kaivo nyt viime yönä oli tyhjäksi pumputtu, niin jos siihen nyt on ehtinyt laskea vettä niin ja niin paljon, on kaivo erinomainen. Ei ole silloin syytä epäillä mitään.

Ja niin he lähestymistään lähestyivät Savukylän Ollinvainiota. Ja muut seurasivat "sankkana parvena" perässä.

Aamuvarhaisella jo olivat savukyläläiset saapuneet Ollinvainioon, sillä he eivät tienneet, että konsulentti viipyy Rantalassa, meijerin vuokratalossa. Kaikki muut saapuivat, paitsi Säkkijärven Olli. Pitkäksi tuli aika siinä kaivon ympärillä kävellä ja odotella. Mutta sitkeitä olivat vartomaan. Ei yksikään lähtenyt kotiaan, vaikka nälkäkin jo hätyytteli. Jo viho viimein tulivat!

Konsulentti ja Maaherra samassa reessä! Se oli savukyläläisten mielestä huono enne. Mitä mahtoikaan Maaherra konsulentille selittää ja valehdella!! Jo tulevat tuossa vieressä.

Konsulentti kävelee suoraan kaivolle, ja väkijoukko seuraa häntä kuin pappia avonaisen haudan partaalle. On hiljaista kuin hautajaisissa. Ei kuulu yhtään ainoaa ääntä. Mutta piiput ja sikarit savuavat.

Konsulentti menee kaivon partaalle ja väkijoukko ympäröi hänet joka suunnalta, sillä kaikki tahtovat nähdä, mitä hän tekee ja mitä sanoo…

Ollin-Mikko on joutunut takarivin mieheksi eikä hän siis näe kaivonkuoppaa eikä konsulenttia. Ja siinä johtuu hänelle mieleen, että niinhän nämä ovat kuin hautajaiset… ja ehkä ovatkin?

Ehkäpä tämä nyt on viimeinen yritys, ja Heinärannan osuusmeijeri haudataan monen sylen syvyyteen Ollinvainioon…

Mutta kuusen latvassa aivan lähellä kaivoa ja väkijoukkoa istuu varis, joka on vasta etelästä päin tullut ja rääkäisee niin että ilma viheltää:

Maaherra, Erkkilä, Mäenpää, Herrala ja Jauhola ovat pyrkineet ihan konsulentin selän taakse kaikki nähdäkseen, kaikki kuullakseen.

Maaherra on kumartunut katsomaan kaivoon, ja hän kalpenee, sillä kaivossa on kauhean paljon vettä. Samoin käy Herralalle ja muillekin.

Kuinka on mahdollista, että noin paljon on vettä? Ja viime yönä ovat mallikyläläiset tyhjentäneet kaivon viimeiseen nappaan asti.

Kalpeina he seisovat. Ei maistu tupakka, ei luista puhe. Mutta valjuina miehinä seisovat savukyläläisetkin, sillä tästä hetkestä riippuu, rakennetaanko meijeri Ollinvainioon vai eikö. Konsulentti mittaa ja laskee.

"Kaivo on viime yönä ammennettu typö tyhjäksi… Niinhän on?" kysyy hän vihdoin.

"Niin on", vastaavat ne mallikyläläiset, jotka ovat olleet kaivoa tyhjentämässä.

"Ja vettä on siitä ajasta karttunut näin paljon." (Hän selittää, kuinka monta tuhatta kiloa on vettä tullut kaivoon muutamassa tunnissa.)

"Siis: tässä on harvinaisen hyvä vesisuoni ja vesi laadultaan erinomaista. Epäilemättä riittää tästä jo vettä meijerin tarpeiksi, mutta voipi vielä varmuuden vuoksi kaivaa toisenkin kaivon. Minun ajatukseni on siis, että paikka on hyvä ja vettä tulee riittävästi. Siitä ei siis enää ole riitelemistä!"

Savukyläläisten poskille alkoivat veret kohota ja helpotuksen huokaus nousi heidän rinnastaan.

Mutta kalpeina niinkuin kuvapatsaat seisoivat mallikyläläiset eivätkä sanaa hiiskuneet.

Mutta konsulentti ilmoitti, että hänellä oli kiire muualle ja muihin hommiin. Ei hän joutanut enää joutavia jaarittelemaan.

Hän sanoi kaikille yhteisen hyvästin, kehoitti ryhtymään rakennushommiin ja elämään rauhassa ja rakkaudessa… Ja hän käveli maantielle ja istui kievarikyytiin, joka oli häntä vartonut.

Mutta väkijoukko seisoi vielä siinä kaivon ympärillä niinkuin haudan äärellä.

Mutta Vankkalan isäntä Savukylästä sanoi kovalla äänellä, että kaikki kuulivat:

Mutta Erkkilän Anaski nousi multavallin päälle, joka oli kaivon kuopasta nostettu, ja huusi:

"Paljo puuttuu", rämisi Anaski. "Ensiksi tahdon kysyä: menevätkö savukyläläiset takaukseen toinen toisensa puolesta siitä, ettei mitään häiriötä synny meijerille veden takia kahteenkymmeneen vuoteen?"

Anaskille vastattiin, että semmoinen tirehtööri saapi pitää suunsa kiinni. Mikä patruuni oli Anaski vaatimaan takauksia ja millä oikeudella?

Anaski taas puolestaan vastasi, että juuri se, etteivät savukyläläiset uskalla takaukseen mennä, osoittaa, etteivät itsekään luota kaivoon…

Siitä päästiin alkuun. Ja niinkuin leviää kulovalkea pitkin kesäkuivaa kanervikkoa, niin nyt puhe ja pauhu, tinka ja tora levisi nuolen nopeudella. Ja yhtäkkiä oli koko miesjoukko tulisessa tingassa. Huudettiin ja toiset huitoivat käsillään kuin juopuneet. Muutamia miehiä kaatuikin, kun eivät hoksanneet katsoa, mihin astuivat. Ja moniäänisenä ja kuin mustana meren aaltona miesjoukko lähestyi maantietä…

Syntyi hirmuisia tinkoja. Persoonallisia loukkauksia sinkoili kuin tulisia rakeita. Jotkut pyysivät todistajia kuulemaan, kuinka toinen soimaa. Mutta todistajatkin olivat tingoissa eivätkä joutaneet kuuntelemaan.

Ollin-Mikko katseli syrjästä ja nauroi partaansa. Ja kuta tuimemmaksi riita kävi, sitä iloisemmaksi tuli Mikko, sillä hän ymmärsi hyvin, ettei semmoisen elämän perästä synny heti aikoihin yhteistä meijeriä.

"Ei vaikka olisi kokonainen meri vettä Ollinvainiossa ja vaikka taivaan enkeli tulisi ja sanoisi, että on siinä vettä… niin sittenkään ei meijeriä rakenneta Savukylään", puhui Herrala raivoissaan Mikolle.

"Niin teemmekin! Ja saat uskoa, Mikko, että vaikka paita päältäni menisi, niin asiaa ei hellitetä… vaikka kävisi oppineita Helsingistä, vaikka ulkomaalta saakka Ollinvainion vesivaroja punnitsemassa."

"Ei missään sen parempaa kuin on meidän rantavainio", kehui Herrala. "Siinä on vettä ja valmis kaivo jo. Ja Mallikylän Maaherra kyllä puolensa pitää…"

"Sitä minäkin! Niin saisikin jäädä! Silloin toteentuisi minun ennustukseni ja Varpumäen Israelin uni…"

Herrala meni kuin masennuksiin ja sanoi hetken päästä: "Meijeri se kyllä rakennetaan, vaan sitä ei rakenneta Savukylän Ollinvainioon…"

Olivat pian Herralan tienhaarassa. Mikko päätti ärsyttää Herralaa, paljoa se ei tarvitsekaan, oli siksi pahalla kiirillä.

"Niin olen kuullut, etteivät suostu rakentamaan Herralan rantavainiolle", sanoi hän.

"Pakko on suostua!" kivahti Herrala. "Ja tämä asia ei muuten kuulu sinuun. Mitä sinä sekaannut meijeriasiaan…?"

"Taidetaanpa tarvita vielä minuakin ennenkuin leikistä luovutaan", puheli Mikko, ärsyttävällä äänellä. "Satuin olemaan tiellä, kun sinä tukkikangella Savukylän Jaakkolaa uhkasit…"

Enempää ei tarvittu. Herralan tulinen luonto oli pian ilmitulessa, ja hän lähti kaappaamaan Mikkoa niskasta kiinni. Mutta Mikko loikkasi sukkelaan yli maantienojan ja juoksi taloon.

Herrala lähti kotiaan. Hän oli niin pahalla tuulella, että kujalla jo alkoi karjua rengilleen, että mitä siellä seisoskelet.

Sitten hän muisti, että tänään olisi pitänyt "Pellervon" saapua. —
Onpa hauskaa nähdä, mitä ovat vastanneet hänen kysymykseensä.

Emäntä näki heti, etteivät olekaan Ollinvainiossa asiat menneet niinkuin oli toivottu.

Pöydälle oli ladottu postista tuodut sanomalehdet. Siinä oli "Pellervokin". Herrala otti sen ensiksi ja alkoi lukea "Lukijain osastoa".

"Sepä on saakelin kummaa, vaikka minä kirjoitin, että asialla on kiire", höpisi hän. Mutta sitten hän huomasi, että lehtien välissä oli kirjekin. Hän otti sen ja aukaisi.

Se oli "Pellervon" toimitukselta ja Herrala ihastui, että ne ovatkin hänelle vastanneet kirjeessä. — Taisivatpa vähän hämmästyä, kun näkivät, että olen myynyt metsää neljäntuhannen edestä…

Ja asetti silmälasit vasiten nenälleen ja painoi koukut lujaan korvien taakse ja alkoi lukea:

    Kirjeenne johdosta jääneen kuun 20 p:ltä pyydämme kohteliaimmin
    huomauttaa, ettemme ymmärrä, mihin kysymykseen tahdotte
    vastausta. Senvuoksi pyydämme Teitä laatimaan kysymyksenne
    selvempään muotoon. Muuten huomautamme, ettei Pellervon
    "Lukijain osasto" vastaa riitajuttuihin.

Herrala luki vielä kirjeen toiseen kertaan. Mutta sitten hän suuttui.
Heitti ensiksi kirjeen loukkoon ja kirosi:

— Semmoisia h—tin tollojako ne ovat, etteivät ymmärrä selvää kysymystä! — Mutta ne eivät tahdo antaa neuvoja! Siinä se onkin pykälä. Mutta olisinpa pistänyt satamarkkasen kirjeeseen, kyllä olisi vastattu…

Hänen vihansa kohosi yhä. Hän otti "Pellervo"-lehdenkin, rutisti kourassaan ja heitti sitten uunin taakse ja vannoi, ettei hän enää, vaikka eläisi metson vanhaksi, tilaa "Pellervoa".

"Semmoisia saakelin jästipäitä!" kirosi hän emännällekin, joka tuli sisälle.

Emäntä ei uskaltanut puhua mihinkään päin. Ei edes uskaltanut kysyä, kuinka Ollinvainion tarkastuksessa oli käynyt.

Pahoin olivat asiat. Meijeririita oli painumassa huonolle jäljelle, ja kovin huoletti nyt Savukylän Jaakkolan haastekin. Koko päivän hän jahkaili ja purki kiukkuaan emännälle. Vihdoin tuli ilta, sillä pilvinenkin päivä loppuu viimein.

Mutta Herrala oli levoton. Kerran jo aikoi lähteä Jauholaan Petterin parissa jutellakseen siitä, mihin toimiin nyt olisi meijeriasiassa ryhdyttävä.

Mutta ei hän saanut sinnekään mennyksi. Häntä, samoin kuin kaikkia niitä, jotka Ollinvainiota meijeripaikaksi vastustivat, harmitti eniten se, että kaivossa sittenkin oli vettä, vaikka kolme Mallikylän miestä oli sen salaa yöllä käynyt tyhjentämässä.

Ja nyt oli konsulentti toisen kerran antanut puoltolauseensa
Ollinvainiolle! Mitä oli tehtävä?

Ei ollut vielä kukaan mitään uutta hoksannut. Maaherrakin oli ollut kalpea kuin nauris. Ainoa, joka vielä jotakin uskoi, oli Erkkilän Anaski!

Muu väki oli jo asettunut levolle, mutta isäntä istui vielä lampun ääressä ja mietiskeli. Porstuan ja kuistin ovetkin olivat vielä auki.

— Kukahan se nyt näin myöhään taloon pyrkii? arveli isäntä ja nousi lähteäkseen katsomaan, oliko siellä ehkä naapurin kissa, jonka oli tapana koluta Herralan kuistissa.

Mutta hän ei ehtinytkään kuin ovelle, niin siinä tuli häntä vastaan
Räisäs-Mikko, torpanmies Savukylästä. Räisäs-Mikolla oli pirtti
Ollinvainiossa, aivan lähellä meijeripaikkaa.

Herrala hölmistyi, sillä Räisäs-Mikolla ei ollut tapana pitää Herralaa käymätalona. Ei osannut Herrala arvata, mikä Mikolla oli asiana ja minkävuoksi näin myöhään oli liikkeellä.

Mitä saattoikaan olla Mikolla asiaa? Se, että Mikko asui Ollinvainiossa, lähellä meijeripaikkaa, antoi hänen käynnilleen erityisen merkityksen.

"Oli, olihan siellä… olihan siellä väkeä… väkeähän siellä oli", hoki Herrala ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, Mikon istuessa penkillä ja ruvetessa hommaamaan piippuunsa.

Herrala käveli lattialla ja hänen teki jo mieli kysyä Mikolta, mitä oli asiaa, sillä häntä hermostutti Mikon levollisuus. Mutta malttoi sentään mielensä ja kysyi:

"Kaiketi nyt savukyläläiset ovat hyvillään, että saavat osuusmeijerin
Ollinvainioon?"

"Mutta eivät saa!" sanoi Herrala niin kovalla äänellä, että emäntä heräsi. "Eivät saa, vaikka olisi ollut kaivossa vielä enempi vettä kuin olikaan…"

"Mitä vettä se lienee ollutkaan", sanoi Mikko salaperäisesti Herralalle silmää iskien.

Herrala sai kuin sähköiskun. Ääretön ilon aavistus täytti hänen mielensä, ja hän kysyi:

Herrala kiehui kuin tulisilla hiilillä. Mikko pysyi kuitenkin yhä levollisena ja virkkoi:

"Hyvä… hyvä", hoki Herrala, "hyvä on Mikko… hyvä on… Varro yksi minuutti…"

Herrala liikkui kuin tulipaloon lähdössä, sytytti pikku lampun, läksi sisähuoneisiin ja käski Mikon tulla perässä. Iloinen aavistus täytti hänen mielensä ja hän liikkui niinkuin viidennellätoista vasta olisi.

Parhaaseen huoneeseensa hän Mikon vei. Haki sikareja ja tarjosi. Ja odotti kuin tulisimmassa tuskassa…

"Niin, että ei se ollut kaivosta tullutta vettä, jota konsulentti mittasi", sanoi Mikko.

Ja nyt vihdoin alkoi hän selittää, mitä Ollinvainion kaivolla oli toimitettu. Hän oli, Mikko, kyllä nähnyt ne Mallikylän kolme miestä, jotka vinttasivat kaivon tyhjäksi. Mutta ei ollut viitsinyt mennä puheille, vaikka valveilla oli ollut. Oli pannut nukkumaan ja nukkunut koko yön rauhassa. Ja nukkunut aamuakin pitkään. Mutta kun hän heräsi aamukahvia juomaan, oli hänen pirtilleen saapunut kaksi outoa etelänpuolen miestä, repaleisina ja nälissään. Ja ne olivat pyytäneet kahvia ja ruokaa ja sanoneet olleensa kummallisessa työssä koko aamupuolen yötä. Olivat kevättulva-ojasta kantaneet saavilla vettä Ollinvainion kaivoon!

"Siinäpä se olikin! Eikä meistä kukaan osannut aavistaakaan! Hyvä tulee! Hyvä tulee! Mainioita miehiä! Kuinka sitten? Olivatko saaneet palkan? Kuka palkkasi heidät? Semmoisia helvetin lurjuksia!"

"Minä aloin miehiltä tiedustella, että kuka teidät semmoiseen hommaan pyysi", jatkoi nyt Mikko tietojaan, "niin kertoivat, että olivat yöpyneet erääseen taloon, jonka nimeä eivät tienneet, ja yöllä herätti heidät outo mies ja lupasi viisi markkaa kummallekin, kun kantavat juoksevasta ojasta vettä kaivon puolilleen… Mies oli antanut saavin ja opastanut Ollinvainioon ja maksanut palkan jo etukäteen…"

"Se on epäilemättä ollut Jaakkola-lurjus, joka minut on haastanut murhayrityksestä! Mutta jopa osui paikalleen!" riemuitsi Herrala. "Nyt se saapi itse västinkiä!"

"Niin miehet kertoivat. Saivat siinä sitten minun mökilläni ruokaa ja kahvia ja läksivät kävelemään ja tukkiajolle sanoivat menevänsä. Minä sitten aloin akalle tuumata, että jopa tekivät konnan työn, että jo pitäisi tulla ilmi. Mutta akka kielsi, että elä sekaannu koko asiaan. — Vaan kun minä sitten kuulin konsulentin lausunnon — olin miesjoukossa minäkin, — ja näin, ettei kukaan ymmärrä epäilläkään, että kaivoon olisi muualta vesi tuotu, niin arvelin: Jo pitää tämmöisen asian julki tulla! Ensin aioin lähteä asiasta Mallikylän Maaherralle ilmoittamaan, mutta…"

"Oikean miehen luo osasit, Mikko, kun tänne minun luokseni tulit", sanoi Herrala. "Oikeaan osasit ja oikein teit. Tästä nousee vielä hirveä elämä, Mikko. Savukyläläiset… enpä tiedä, vaikka laitettaisiin linnaan joka mies… Semmoisia saakelin hunsvotteja! Tästä asiasta nousee monta juttua, saat kuulla, Mikko…"

Ja riemuissaan pisti Herrala Mikolle setelin kouraan vaivoista ja äärettömän tärkeästä uutisesta.

"Ei huoli puhua mitään, että minun kauttani on asia selville saatu. Sen vuoksi näin myöhään tulinkin, ettei kukaan tietäisi minun täällä käyneen."

Mutta Mikon mentyä päätti hän lähteä heti Mallikylään, Maaherralle merkillistä uutista ilmoittamaan. Ei ollut aikaa vartoa aamun tuloa. Pian piti toimia!

"Mihin nyt yöllä lähdet? Lähdetkö jalan vai hevosella?" kysyi emäntä sängystään.

"Asiat vaativat… sinä et ymmärrä näitä asioita", vastasi isäntä, ollen tulisessa touhussa.

"Saan minä sen yksin valjaisiin", vastasi isäntä, ollen jo turkki yllään ulos menossa. — "Pankaahan ovet kiinni, sammuttakaa tulet ja nukkukaa", lisäsi hän ovella mennessään.

Ja kiireesti valjasti hän hevosensa ja lähti täyttä juoksua löysäämään
Mallikylään.

Kevät-yö oli, taivas harvassa tähdessä, ja päivä alkoi valjeta jo hyvin varhain.

Oli kuitenkin aivan pimeä silloin vielä, kun Herrala ajoi Ollinvainion ohi. Vaikkei mitään näkynyt eikä kuulunut, pysähdytti Herrala kuitenkin hevosensa kaivon kohdalla ja kuunteli…

Ei minkäänlaista ääntä kuullut korva, ei silmä mitään eroittanut.
Hiljaista oli, ja Herrala jatkoi matkaansa.

Kun hän helisevissä tiu'uissa ajoi Maaherran pihaan, oli vielä hyvin varhainen. Karjakko oli juuri menossa aamunavetalle, mutta muu talon väki nukkui vielä.

Herrala ajoi hevosensa tallin seinälle ja pani kiinni. Karjakolta hän kuuli, että isäntä oli kyllä kotona, mutta makuulla.

Mutta kun hän hevosen kiinni saatuaan silmäsi pirtin ikkunaan, näki hän Maaherran seisovan alushoususillaan ikkunassa ja kulmat kurtussa katsovan pihalle…

Ei tuntenut vielä Herralaa. Mutta kun tunsi, niin juoksi portaille avojaloin ja yötamineissa ja kutsui sisälle. — — —

Hirmuinen rähinä syntyi koko Mallikylässä, sillä aamulla jo oli koko kylässä tietona, mitä koirankonstia savukyläläiset olivat harjoittaneet.

Maaherralle kokoontuivat melkein kaikki Mallikylän isännät, ja kova oli melu ja ääni.

"Jo minä sitä vettä katsoessani ajattelin, että niinhän tämä on kuin ojavettä, lumesta sulanutta", muisteli nyt Maaherra.

"Hänet pitää haukkua ja antaa hänelle epäluottamuslause", ehdottelivat toiset.

Ja päätettiin, että ensi tilassa kirjoitetaan konsulentille ja annetaan vähän kuka käskiä.

Mutta mitä on nyt ensiksi tehtävä, kun savukyläläisten roistontyö on paljastettu?

Kaikille osuuskuntalaisille on asiasta ilmoitettava, eikä tietysti tule enää kysymykseenkään meijerin rakentaminen Savukylän Ollinvainioon.

Maaherra päätti lähteä Herralalle toiseksi. Oli saatava kaikki osuuskuntalaiset puolelleen, ja silloin olisi asia valmis!

Niin päätettiin. Ja kun Herrala oli syönyt aamiaisen Maaherralla, lähtivät he yhdessä ajamaan kirkonkylälle päin. Ensiksi oli kirkonkylän Kauppila saatava puolelle. Kauppilalla oli vaikutusta sipillankyläläisiin, jotka epäilemättä seurasivat häntä.

Sillä kun Herrala ja Maaherra saapuivat Kauppilaan, sattuivat siellä olemaan Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, jotka Kauppilan kanssa paraikaa tuumailivat meijerin rakentamisesta.

Tavallista tulisemmalla vauhdilla rymistivät Herrala ja Maaherra sisälle, ja Herrala sanoi jo ovella:

"Jo kuuluu kummia, miehet! Jo siirtyy meijeri Savukylästä — mihin siirtyneekään…"

Ja Herrala kertoi juurtajaksain, kuinka savukyläläiset ovat menetelleet saadakseen vettä kaivoon, kun konsulentti tulee tarkastamaan…

Kauppila, Mäenpää ja Erkkilä kuuntelivat ihmeissään, mitä Herrala kertoi.

"Asia on selvä. Muut eivät olisi semmoista hoksanneet", karjui Herrala, jota jo suututti se, etteivät toiset näyttäneet oikein uskovan.

"Minä… Minä olen se mies, joka näytän toteen", huusi Herrala. "Ettekö ymmärrä, että asia on selvä… saakeli soikoon…"

"Kaukana on se selvästä", sanoi Kauppila. "Etelän miehet ovat voineet valehdella… Jos nyt ensin on perää siinäkään, että etelänpuolen miehiä on ollut liikkeelläkään…"

"Herra Jumala, kuinka hulluja te olette!" päivitteli Herrala, ja hänen täytyi ilmoittaa, kuka hänelle oli käynyt asian kertomassa.

"Eipähän sanonut Räisäs-Mikko itse nähneensä, että vettä kannettiin kaivoon", huomautti hän.

"Elähän kiivastu", houkutteli Kauppila. "Tässä täytyy olla varovainen, sillä osuusmeijerihommaamme uhkaa todellinen vaara, jos eripuraisuus pääsee vielä lisää versomaan."

"Niin tekeekin", sanoi Herrala. "Vaara tässä on tarjona, jos
Ollinvainioon ruvetaan rakentamaan…"

"Toistaiseksi on nyt kuitenkin Ollinvainio se paikka, jota enimmin kannatetaan", sanoi Kauppila.

"Mutta jopa olet tyhmä mies!" päivitteli Herrala. "Enpä minä olisi sinua noin tyhmäksi uskonut…"

"En usko juorupuheita!" sanoi Kauppila, ja Mäenpää ja Erkkilä olivat samaa mieltä.

Mutta Herrala, nähtyään ja kuultuaan, että hänen suuri uutisensa otettiin vastaan jotenkin kylmästi, raivostui kovin.

"Uskokaa tai olkaa uskomatta", sanoi hän vihassa. "Mutta sen minä sanon, että Ollinvainioon ei meijeriä rakenneta… ei rakenneta koskaan… On siihen asiaan muillakin sanomista kuin kirkonkyläläisillä… Jumalauta! Minä näytän sen!"

Samana päivänä oli joka paikassa tietona, mitä Savukylässä oli tehty.
Toiset uskoivat, toiset eivät.

Hirmuinen hälinä ja häsy syntyi. Ja monenlaisia muitakin juoruja oli kulkemassa. Rakennushomma jäi sikseen, sillä rakennustoimikunta oli kahden tulen välissä. Toiset käskivät rakentaa, mutta taas toisista kylistä tuli lähetystö adresseineen, että ei saa rakentaa ennenkuin asiat selvenevät.

Konsulentille oli kirjoitettu hävytön kirje, jonka konsulentti oli lähettänyt takaisin kirkonkylän Kauppilalle ja siinä kirjoittanut, ettei hän enää milloinkaan tule sekaantumaan Heinärannan osuusmeijerihankkeeseen.

Kirjeen sisältö tuli tiedoksi, ja monta syytöntä miestä epäiltiin sen kirjoittajaksi.

Nyt vasta melu alkoi. Ei ollut semmoista nähty eikä kuultu.
Innokkaimmat olivat kuin puolihulluja, ajaen kahakäteen raittia pitkin.
Vihaisia yhteentörmäyksiä sattui, käräjillä uhattiin, ja olipa sattunut
pienempiä tappelunnujakoitakin.

Kristityt — ja niitä tai sen nimen omistajia oli paljon — unohtivat kokoukset, joissa pyhää sanaa luettiin, ja reuhasivat niinkuin uskottomatkin. Pappikin pyöri joukossa, ei rauhan eikä sovinnon miehenä, ei evankeliumia saarnaten, mutta ankarinta lakia… lakia vain! Punoittaen ja asiaan innostuneena hänkin koetti "vaikuttaa".

Niin näytti, että jo loppuu koko meijerihanke yhteisellä suurella käräjäinkäynnillä, sillä niin paljon oli haasteuhkauksia.

Kahteen eri puolueeseen jakaantuivat taas osuuskuntalaiset. Toiset puolsivat Ollinvainiota, toiset vastustivat.

Savukyläläisiä haukuttiin ja soimattiin. Jaakkola oli antanut toisen haasteen Herralan Vantelle, ja uusia haasteita oli tulossa. Mallikyläläiset olivat kirjoittaneet kuvernöörille ja valittaneet siitä, että toinen puoli osuuskuntaa rakentaa väkisten meijerin semmoiseen paikkaan, jossa ei ole vettä. Ja olivat pyytäneet herra kuvernööriä, jos valtioapua pyydetään, jyrkkään sen kieltämään.

Mutta oli joukossa sentään niitäkin, jotka hiljaisina olivat toivoneet yhteisen meijerin viimeinkin tulevan rakennettavaksi. Heille oli yhdentekevää, mihin meijeri rakennettaisiin, kunhan johonkin rakennettaisiin…

Mutta heistä ei kukaan välittänyt. Ne olivat hölmöjä, jotka eivät osanneet mitään ajatella…

Niin olivat asiat, ja kevät tuli. Meijerihirsiä oli kahdessa paikassa:
Pikku-Herralan rantavainiolla ja Savukylän Ollinvainiolla. Ja kivet
Kuusimäen Kaisan lammashaassa.

Jo ennusti moni, että siihen lahovat, että ei ikinä rakenneta niistä hirsistä meijeriä. Ja riitoja ja toria yhä jatkui.

Mutta sitten kevään tullessa, kun joki jo rupesi jäitänsä luomaan, maa kävi pälviin ja muuttolintuja alkoi saapua, kuului huhu, että taas on kuulutettu kokous.

Se kokous oli laatuaan ensimmäinen ja kaikkia kehoitettiin siihen tulemaan. Ja oli kuulutuksessa pitkälti selvitetty, mistä nyt tulee kysymys. Nyt ei tule kysymystä meijerin paikasta. Tässä kokouksessa ehdotellaan sitä, eivätkö osuuskuntalaiset suostu siihen, että naapuripitäjästä valitaan tietävät ja viisaat miehet meijeririitaa ratkaisemaan.

Koska, — niin oli kuulutuksessa — osuuskuntalaisten kesken on syntynyt erimielisyyttä, jopa hämmästyttäviä riitojakin meijeripaikasta, ja pelättävissä on, että riidat yhä jatkuvat ja meijerin rakentaminen niin ollen siirtyy vieläkin hämärään tulevaisuuteen, ovat eräät asiaa harrastavat ehdottaneet, että meijerin paikan päättäminen jätettäisiin neljän tunnetun ja ymmärtäväisen miehen tehtäväksi. Näistä neljästä miehestä ei yksikään saa olla Heinärannalta, eikä sukulainenkaan yhdellekään osuuskuntalaiselle…

Ja paljon muutakin selitettiin kuulutuksessa, joita levitettiin ympäri kyliä — joka paikkaan.

Kun vieraat tulevat ja tarkastavat paikan ja sen hyväksyvät, niin siihen ei sitten ole kenelläkään sanomista!

Ollin-Mikko, joka oli iloinnut siitä, että meijerin rakentaminen on iäksi jäänyt, ja mietiskeli ja laski jo, pitkäkö aika vielä oli käräjiin, jossa monta hauskaa taas näkisi, sai kylällä käydessään kuulla tuosta merkillisestä kuulutuksesta.

Sillä se kuulutus sai taas toivon versomaan. Se oli viisaasti ajateltu.
Pitkämielinen oli varmaan se mies, joka sen oli hoksannut.

Ja joka kylässä ja joka talossa nyt mietittiin sitä, keitä miehiä naapuripitäjästä nyt valitaan riitaa ratkaisemaan, yksi ehdotteli yhtä, toinen toista. Mikko istui Ojalaisessa ja kuunteli, kun juteltiin. Siinä oli Ojalaisen seinällä kuulutuskin, koneella kirjoitettuna. Sekin luettiin Mikolle.

"Vai ei saa olla sukulainenkaan!" nauroi Mikko. "No olisi kumma nähdä ja kuulla, kuinka nyt käy? Puolustavatko Ollinvainiota vai Pikku-Herralan palstaa?"

"Niin, saa nähdä", sanoi Ojalainen. "Osuuskuntalaiset ovat nyt melkein kahtia, toiset Ollinvainion, toiset Herralan palstan puolella. Kumpikin puolue valitsee kaksi miestä…"

"On niitä", kehui Ojalainen. "Naapuripitäjässä juuri onkin niitä, jotka tunnon mukaan päättävät. Siellä on esimerkiksi Öystin Antti, Saarelainen ja monta muuta."

Ollin-Mikkokin liittyi miesjoukkoon ja lähti kokoukseen. Maantie oli jo aivan paljas, joki oli tulvillaan, ja ainoastaan siellä täällä metsän siimeksessä ja viemäriojien pohjissa näkyi riutuvia kinosten jäännöksiä.

Pian alkaa kevätkylvöjen tekokin! Syksyyn menee parhaassakin tapauksessa rakennushomma! — ajatteli Mikko. Kokoukseen oli jo saapunut niin paljon ihmisiä, ettei ollut puhettakaan sisälle menosta. Ja ulkona päätettiinkin kokous pitää.

Mikko pyöri väkijoukossa. Hän näki Herralan, joka silmät suurina
katseli savukyläläisiä, kun nämä parvena saapuivat kokoukseen.
Eillimmäisenä asteli Jaakkola, niinkuin mikäkin kuningas. Mutta
Säkkijärven Ollia ei nytkään näkynyt.

Mallikyläläiset olivat vallanneet navetanpuolisen osan pihaa; heidän joukkoonsa menivät Herrala ja Jauholan Petterikin. Niinikään näkyi heidän joukossaan olevan Sipillan kylän Naattala, joka äsken oli Ollinvainiota puoltanut, mutta nyt liittynyt mallikyläläisiin ja Herralaan. Toisella puolella pihaa päärakennuksen turvissa olivat kaikki ne, jotka vieläkin Ollinvainiota puolsivat, sillä huhu, että kaivoon yöllä olisi vettä kannettu, ei saanut vahvistusta.

Niin seisottiin ja hiljaista puhelua kuului molemmista joukoista. Oli joukossa sentään joku, joka laski leikkiäkin niin että toiset nauroivat.

Kirkonkylän Kauppila luki kuulutuksen, luki kovalla äänellä ja kysyi, olivatko sisällön kuulleet ja ymmärtäneet.

Kuului vastauksia, että mies on hyvä, — ei parane valitsemalla, — ja
Kauppila valittiin puheenjohtajaksi.

"Ettei mitään epäilyksiä eikä väärinkäsityksiä syntyisi", puhui nyt Kauppila portailta, "olen pöytäkirjaa kirjoittamaan pyytänyt asianajajan ja lakimiehen herra P.A. Horsluntin…"

Horslunti oli ollut jossakin piilossa ja näyttäytyi nyt vasta Kauppilan selän takaa.

"Niin että suostutaanko, että herra Horslunti alkaa kirjoittaa pöytäkirjaa?"

Herrala liikkui levottomasti ja mallikyläläisten puolella kävi kova kuiskinta.

"Ei suostuta!" huusi Herrala. "Ei oteta Horsluntia kirjuriksi… se on viljanen vissi…"

"Ei oteta", huusivat kaikki mallikyläläiset, mutta kuistin edestä kuului ääniä, että Horslunti siihen juuri onkin mies paikallaan.

"Se passaa", huusi Herrala. "Täällä on Mäki-Pekan Viljaami, joka kykenee… käynyt kauppakoulut ja kaikki…"

Ja merkillistä oli, ettei Viljaamia vastaan ollut kenelläkään muistuttamista. Ja Viljaami raastettiin väkijoukosta ja vietiin portaille pöydän luo.

Viljaami suostui, vaikka aluksi koettikin vastustella. Ja näppärä kynämies näkyi olevankin. Kynä juoksi pitkin paperin valkoista pintaa, että vilkkui vain. Mutta hänen selkänsä takana seisoi Horslunti synkin naamoin ja kiiluvin silmin. Hän aavisti, että tuosta Viljaamista ehkä ajan oloon kehittyy kirjuri, joka lyö hänet laudalta ja astuu itse sijalle. Sillä niin saakelin sukkelaan juoksutti hän kynäänsä…

"Niin", jatkoi Kauppila, "niinkuin kuulutuksessa sanotaan, on nyt tässä kokouksessa valittava neljä naapuripitäjän miestä, jotka yhdessä tarkastavat näitä kysymyksessä olevia meijeripaikkoja ja sen tehtyään antavat kirjallisen lausunnon tarkastuksensa tuloksista. Kummanko paikan nämä uskotut miehet katsovat paremmaksi ja sopivammaksi, niin heidän päätökseensä on sitten tyydyttävä… Suostuuko kokous tähän ehdotettuun toimenpiteeseen?"

"Mutta näille valituille miehille on ennen tarkastusta selitettävä, että Ollinvainion kaivoon on kantamalla pantu vettä…"

"Niinpä tietenkin", myönsi Kauppila. "Kukin saapi näille valituille miehille selittää mitä tahtoo ja minkä luulee asiaan vaikuttavan."

"Keitä miehiä naapuripitäjästä kokous ehdottelee tähän erittäin 'kantavaan' toimeen?" kysyi Kauppila. Ei kuulunut vastausta. Kuului vain hiljaisia supatuksia ja rykimisiä.

"Pyydän lausumaan ajatuksenne", sanoi Kauppila. "Sillä heti, kun nämä neljä miestä ovat valitut, lähetetään valituille tieto ja pyydetään pian tulemaan… Asialla on kiire nimittäin…"

"Puhukaa siis!" kehoitti Kauppila, ja kirjuri, Mäki-Pekan Viljaami, sysi ja sysi kynäänsä mustepulloon, valmiina kirjoittamaan, ja hänen takanaan seisoi Horslunti hammasta purren ja kateellisin katsein…

"Minä ehdotan suurviljelijä Öystin Anttia ja talokas Janne Merenemää, jotka ovat taattuja miehiä ja täälläkin tunnettuja."

"Öystin Anttia ja Janne Merenemää on ehdotettu", sanoi Kauppila.
"Kannattavatko kaikki näitä miehiä?"

Mutta mallikyläläiset vastasivat, että mitä annoit, sokko, pettää itseäsi.

"Siis kaksi uskottua miestä on jo valittu. Toiset kaksi vielä. Ketä ehdotellaan. Joutukaa! Naapuripitäjässä on paljon kristityitäkin miehiä."

"Minä puolestani kannattaisin Reikälän saarnamiestä", kuului nyt Pitkänrannan Israelin rämeä vanhan miehen ääni. "Hän on totinen kristitty ja tekee oikeaa jälkeä. — Ja mitä neljänteen mieheen tulee, niin Kirkkovaaran Aukusti on totisesti herännyt ja maallisia asioitakin ymmärtäväinen mies. Ehdotan siis, että äsken valittujen lisäksi valitaan Reikälän saarnamies ja Kirkkovaaran Aukusti, kristityitä miehiä kumpikin…"

Ei kuulunut hiiskaustakaan vastaan. Kaikki tunsivat Reikälän saarnamiehen kelpo mieheksi, joka monet kerrat oli Heinärannallakin käynyt paatuneita omiatuntoja kolkuttamassa. Ei hänestä kenelläkään ollut pahaa sanottavaa. Eikä Kirkkovaaran Aukustistakaan.

"Kaikki siis ovat sitä mieltä… eli kaikki kannattavat Reikälän saarnamiestä ja Kirkkovaaran Aukustia?…"

"Jaa. Kokous katsotaan siis päättyneeksi", sanoi Kauppila. "Minä otan toimekseni jo tänään kirjoittaa valituille, että he saapuisivat aivan heti…"

Kokous oli siis lopussa, mutta näytti kuin ei sittenkään oltaisi oikein tyytyväisiä, niinkuin jotakin odotettaisiin.

— On kummaa nähdä, mikä tuosta tulee, — mietti Ollin-Mikko ja rupesi hänkin piippuunsa panemaan.

Ja niin piippuillessa syntyi yleinen keskustelu. Ja niin näytti, että sovinto tästä vihdoinkin tulee. Nythän oli koko asia vierasten hallussa, — nythän ei tarvinnut toisten syyttää toisiaan.

"Tehkööt nyt hyvät miehet parhaan ymmärryksensä mukaan, siihen täytyy kaikkien tyytyä!" sanottiin.

"Saadaan tuumailla tässä!" lupaili Jaakkola, mutta Herrala ei puhunut mitään.

Niin puheltiin, ja yhteinen osuusmeijeri näytti sittenkin olevan se aurinko, joka kaikkien sydämiä lämmitti. Melkein itku silmässä olivat muutamat, niin olivat hyvillään. Keskenään, hyvinä ystävinä jo kaikki juttelivat eikä näyttänyt olevan eroa puolueilla.

Yhtenä miehenä seisottiin. Mutta juuri kun sydämet alkoivat lämmitä ja vanhat vihat taas mielistä hälvetä, nauroi Horslunti ja sanoi:

"Jo nyt olette menneet semmoiseen satimeen, ettei teitä siitä pelasta maa eikä taivas, ha, ha, ha…"

Odotettiin pelästyneinä, mitä Horsluntilla, kaikkitietävänä, on sanomista.

"No, hullumpaa yritystä en ole kuullutkaan", pilkkasi Horslunti. "Menette järkeä ja ymmärrystä hakemaan naapuripitäjästä… Kyllä ne teille meijeripaikan näyttävät, niin kristityitä kuin ovatkin! — Nyt on neljän miehen sormennokissa koko Heinärannan osuusmeijeri… johan semmoiselle nauravat hevosetkin…"

"Jaa, mutta emme me anna itseämme pettää", sanoi Herrala, mutta muut eivät ymmärtäneet sanoa sitäkään, niin olivat hämmästyksissään Horsluntin puheista.

"Vastahan olette tehneet päätöksen, että annatte näille neljälle miehelle vallan määrätä meijeripaikan vaikka keskelle Karhunuomaa!" ivasi Horslunti yhä ja nauraa hökerteli. "Satimeen menitte… Semmoisia poikia te olette."

Mutta nyt pääsi Mallikylän Maaherra entiselleen, ja hän suuttui
Horsluntille.

"Semmoisia päätöksiä tässä ei ole tehty", sanoi hän. "Ja mitä on päätetty nyt yksimielisesti, niin siihen ei pitäisi herra Horsluntilla olla mitään sanomista… Missään tapauksessa emme tule tarvitsemaan Horsluntin apua… Sitäpaitsi ymmärrämme kyllä, mistä Horsluntin kiukku on lähtöisin… Niin että Horslunti on hyvä ja pitää suunsa kiinni asiassa, jossa ei ole hänen neuvojaan kysytty…"

Horslunti naurahti Maaherran puheelle, mutta siirtyi kuitenkin väkijoukon taakse.

Mutta sittenkin näytti Horsluntin puhe jotakin vaikuttaneen, sillä pitkissä mietteissä rupesivat ukot kokouksesta poistumaan.

Mutta saman päivän iltana kirjoitti Kauppila kaikille neljälle valitulle miehelle naapuripitäjään kirjeen, jossa meijeririidan syyt selitti ja pyysi heitä tulemaan meijeripaikasta arvostelunsa antamaan.

Ennenkuin vastaukset saapuivat, alkoi liikkua kaikenlaisia huhuja. Kerrottiin, että mallikyläläiset olivat lahjoneet Reikälän saarnamiehen, että puolustaisi Herralan palstaa. Kerrottiin lisäksi, että toisiinkin valittuihin miehiin oli koetettu vaikuttaa.

Käytiin kuulemassa Kauppilassa, joko ovat vastanneet ja aikovatko tulla ja milloin.

Reikälän saarnamies lupasi tulla jo pari päivää ennen, sillä häntä oli pyydetty pitämään seurat samalla matkalla. Myöntävän vastauksen olivat niinikään lähettäneet Merenemän Janne ja Öystin Antti.

Mutta Kirkkovaaran Aukustin kirje oli pitkä. Aukusti näytti olleen kahdella päällä.

"Minä kyllä meijeririitanne ymmärrän", kirjoitti Aukusti, "ja mielelläni ottaisin vastaan niin uskotun toimen. Mutta, — tunnenko oikein heinärantalaiset? Pelkään, että tunnen. Olenpa melkein varma, että vaikka meidän neljän lausunto meijeripaikasta sattuisikin aivan yhdenlainen, ei päätöksemme sittenkään kaikkia miellyttäisi. Kuitenkin, kun olen asiaa miettinyt ja koska on kuulunut, että meijeririitanne alkaa tulla maailman kuuluksi, kun kaikenlaisia käräjäasioitakin kuuluu tulevan, olen sittenkin päättänyt tulla…"

Kirkkovaaran Aukusti tulee siis myöskin. Oli maanantaipäivä, jona
naapuripitäjäläisten oli määrä ruveta meijeripaikkoja tarkastelemaan.
Sillä kysymyksessä olivat vain Pikku-Herralan palsta ja Savukylän
Ollinvainio.

Mutta lauantai-iltana tiedettiin jo, että Reikälän saarnamies oli saapunut ja ajanut suoraan Pikku-Herralaan.

Se oli niiden mielestä huono enne, jotka Ollinvainion puolella olivat, ja niitä oli enemmistö.

Paras seurapaikka! Isäntä on olevinaan kristitty ja kiroilee ja meuhkaa kuin pahin uskoton. Miksei mennyt Pitkärannan Israelin taloon, jossa ennenkin on seuroja pitänyt ja tietää Israelin totiseksi kristityksi?

"Epäilemättä ovat mallikyläläiset ja Herrala saarnamieheen vaikuttaneet…!"

Ja kun sunnuntai tuli, kuului viestejä, että Reikälän saarnamies pitää seurat Pikku-Herralassa. Mäenpään Ulrikki ja Erkkilän Anaski, joihin saarnamiehen menettely oli vaikuttanut kuin sähköisku, lähtivät seuroihin, vaikkei heidän tapansa ollut seuroissa käydä, kun ei kumpainenkaan kulkenut kristityn nimellä.

Huono oli se enne, että saarnamies juuri Pikku-Herralan valitsi seuratalokseen. Olisipa hänen, vanhan ja kokeneen miehen, pitänyt ymmärtää, että semmoinen menettely herättää epäluuloja niissä, jotka Ollinvainiota puolustavat.

Ulrikki ja Anaski olivat hyvin raskaalla mielellä, ja Anaski aikoi sanoa suoraan saarnamiehelle, että hän oli ollut hyvin varomaton.

Seuroihin mennessä poikkesivat he kirkonkylän Kauppilaan ja pyysivät häntä mukaan.

Mitä Kauppila arveli Reikälän saarnamiehen menettelystä? Eikö ollutkin sopimatonta?

"Voihan se näyttää epäilyttävältä", puhui Kauppila, "mutta en minä sittenkään usko, että Reikälä antaa syrjäisten puheiden vaikuttaa vakaumukseensa. Siksi totuuden mieheksi hänet uskoisin…"

"Niin, niin", tenäsi Anaski. "Mutta mikä oli siinä, että meni Herralaan, vaikka muissa taloissa on yhtä hyviä ja parempiakin kristityitä kuin Herralassa?"

"Niin… ja jos nyt kävisi niin, että puolustaisivat Herralan palstaa, niin mitä sitten on ajateltava?" sanoi Mäenpään Ulrikki.

Sunnuntai oli, ja paljon oli väkeä seuroihin menossa, sillä Reikälän saarnamies oli mainio puhuja.

Kun Ulrikki ja Anaski kävelivät pihaan, tuli Herrala heitä jo kuistin edessä vastaan ja oli harvinaisen kohtelias ja puhelias. Aivan niinkuin parhaita, rakkaimpia veljiään kohteli hän heitä, tervetulleeksi toivottaen ja vaatien vierashuoneeseen, jossa sanoi saarnamiehenkin vielä olevan.

— Mitä tämä merkitsee? — ajatteli Anaski, ja sama kysymys vaivasi
Ulrikkiakin.

He seurasivat Herralaa, joka kulki edellä ja ohjasi heidät suureen saliin, jossa Reikälän saarnamies istui muutamien vanhempien kristittyjen kanssa.

Ulrikki ja Anaski istuivat kuitenkin lähemmäksi ovea, vierekkäin ja muista erilleen. Herrala tarjosi heille kummallekin sikarin, ja sillä aikaa kun saarnamies puheli uskon asioista, jutteli Herrala Ulrikille ja Anaskille maallisia asioita, ollen erinomaisen ystävällinen ja puhelias.

Vähitellen sekaantui saarnamieskin heidän keskusteluunsa, ja pian oltiin meijeriasiasta juttelemassa.

Saarnamies oli käynyt Savukylässä Jaakkolassa, jolta ja Herralalta oli kuullut tulevan julman rumia käräjäasioita. Jumalan sanan voimalla oli hän saanut Jaakkolan taipumaan sovintoon ja lähtemään Herralan puheille.

Yhdessä olivat sitten eilen illalla Jaakkolan kanssa tulleet tähän Herralaan ja sovinto oli tehty. Molemmin ovat katuneet kiivauttaan ja pyytäneet toisiltaan anteeksi. Sovinto oli tehty…

"Joo", jatkoi Herrala. "Syytä oli meissä kummassakin, ja minunkin luontoparkani on niin kiivas, etten hallitse mieltäni…"

"Kaikki synnit ovat anteeksi annetut", vakuutti saarnamies Herralalle, mutta hänen silmäyksistään ymmärsivät Ulrikki ja Anaski, että hekin saivat uskoa syntinsä anteeksi.

Liikutetuiksi tulivat Ulrikki ja Anaski, — eivätkä he sentään paatuneita pahantekijöitä olleetkaan, ja kovin vakavina istuivat. Nyt ymmärsivät he, miksi saarnamies oli päivää ennen tullut ja minkä vuoksi juuri Herralaan jäänyt seuroja pitämään…

Nyt he myöskin älysivät, minkävuoksi Herrala oli niin hyvällä tuulella. Hän oli paljaalla anteeksi pyynnöllä päässyt käräjäasioistaan, joista olisi voinut olla mitä vakavimmat seuraukset.

Ulrikille ja Anaskille tarjottiin vehnäskahvit, ja saarnamies ilmoitti, että seurat alkavat…

Hän nousi ylös ja käveli vakavana poikki salin lattian suoraan pirttiin, joka oli aivan täynnä sanankuulijoita. Häntä seurasivat vanhemmat kristityt aivan kantapäillä, ja kun saarnamies meni pöydän taakse, asettuivat nämä siihen viereen, likimmäksi pöytää.

Herrala oli mainio veisumies, ja kun hän nyt aloitti virren, niin helähti koko huone, ja tarpeellinen virkistys tapahtui kuulijoissa. Hartaana, kankeasti huutaen veisasi Herrala suu auki ja silmät kiinni, veisasi niinkuin olan takaa ääntä hakisi…

He eivät tienneet, oliko heidän hyvä vaiko paha olla, mutta molemmin tunsivat he, että kyllä hekin olivat syntisiä ihmisiä.

VII

Valkeni maanantaiaamu, se aamu, jona naapuripitäjäläisten oli aloitettava meijeripaikkojen tarkastus.

Naapuripitäjän valitut miehet, Öystin Antti, Merenemän Janne ja Kirkkovaaran Aukusti, olivat saapuneet aamulla varhain Savukylään ja juoneet aamukahvit Jaakkolassa. Sieltä lähettivät he sanan Reikälän saarnamiehelle Herralaan, että saapua Savukylään, sillä Ollinvainio tarkastettaisiin ensin.

"Sepä nyt oli", sanoi saarnamies. "Minä luulin, että he saapuvat ensin tänne."

Oli ollut semmoinen määrä, ettei yksikään heinärantalainen saa olla läsnä, kun tarkastusmiehet ovat työssä. Heidän pitää saada tehdä toimensa syrjäisten häiritsemättä.

Mutta nyt sattui Herralalle tilaisuus päästä mukaan. Ei nimittäin sopinut mitenkään, että Reikälä, vanha mies, joutuisi jalkapatikassa menemään Ollinvainioon asti. Rengillä oli mukamas kevätkiireitä, ettei hän mitenkään joutaisi saarnamiestä kyytiin. Itse täytyi isännän lähteä!

Saisi siinä sitten, loitompana ainakin, kuulla ja nähdä, miten tarkastusmiehet toimensa tekevät!

Ja Herrala oli kovin hyvillään. Ja niin lähtivät. Saarnamies istui etuistuimella ja Herrala takana ajajana.

"Oli", puhui Reikälä. "Kyllä se ensin vastusteli, mutta minä nuhtelin, ja niin leppyi…"

"Mitä vesiasiaan tulee, — ja siitähän riita on alkanut, — niin sitä mieltä sentään ovat kaikki, että kyllä Ollinvainio jääpi jälkeen", sanoi Herrala.

"Niin, kuka tietää", vastasi Reikälä, nähtävästi tahtomatta ajatuksiaan lausua.

"Se on selvää… ja miten lienee lopultakin sen asian… Eikö liene
Jaakkola sittenkin kannattanut vettä kaivoon!" sanoi Herrala.

Hänelle oli kerrottu, että Räisäs-Mikko oli keksinyt koko jutun, saadakseen Herralalta palkinnon. Mutta siitä saarnamies ei kuitenkaan virkkanut Herralalle mitään.

"Pitää muistaa ottaa huomioon kuitenkin ja koettaa saada selville, onko
Jaakkola kannattanut vettä", sanoi Herrala.

"Tottapa ne ovat toisetkin tarkastusmiehet sen huhun kuulleet", uskoi
Reikälä.

Kun he saapuivat lähelle Ollinvainiota, näkivät he jo monta miestä kävelevän Ollinvainiolla, ja toisilla oli lapio, toisilla rautakanki kädessään. Herrala ja Reikälä tunsivat jo pitkän matkan päähän kaikki. Siellä olivat naapuripitäjän tarkastusmiehet ja sitä paitsi Mallikylän Maaherra ja Savukylän Jaakkola ja Vankkala…

Siinä se nyt oli! Eivätpä olleet malttaneet olla poissa nuokaan! Kyllä kai Herralalla oli yhtä suuri oikeus sinne mennä kuin toisillakin!

Tienhaarassa laskeusi saarnamies kieseistä alas ja käveli toisten tarkastusmiesten luokse. Herrala ajoi hevosensa lähellä olevaan Martimon pihaan ja alkoi panna kiinni tallin seinään, joutuakseen hänkin toisten joukkoon.

Mutta kun hän parhaassa vauhdissa oli vaaksomassa Ollinvainiolle päin, tulivat Maaherra, Vankkala ja Jaakkola vastaan ja ilmoittivat, että tarkastusmiehet olivat käskeneet heidänkin poistua, sillä he eivät halua, että kukaan kuulee, mitä keskustelevat…

He jäivät siihen seisomaan, mutta olivat niin kaukana tarkastusmiehistä, etteivät kuulleet sanaakaan, mitä nämä juttelivat.

"Mennään miehissä", ehdotteli Herrala innostuneena ja levottomana.
"Minkäpä meille tekevät! Me ollaan riskiä miehiä kaikki!"

"Ei sovi, ei sovi", tyynnytteli Maaherra kiivasta Herralaa, mutta
Vankkalaa nauratti.

Iltapäivällä tuskaantui Herrala vartomiseen ja lähti ajamaan kotiaan päin. Hän viuhtoi ruunaansa lautaselle ja remusi muutenkin tavallista enemmän.

Pitkältä tuntui iltapäivä. Ikävissään lähti hän rantavainiolle, jossa rakennushirret törröttivät läjissään. Noista kahdesta läjästä, joissa ei enää ollut jälellä kuin pohjakerros, olivat savukyläläiset vieneet suurimman osan Ollinvainioon… Paljonhan hirsiä oli vielä kuitenkin jälellä, ja se tieto Herralaa lohdutti…

Kaivoonkin hän silmäsi… Täynnä oli vettä nytkin niinkuin oli ollut koko talven…

— Mitähän pirua se tuokin on liikkeellä, — arveli Herrala. — Eiköhän sekaannukin taas meijeriasiaan…

Pahalla tuulella oli hän koko illan ja kummasteli ja vartoi vartomallakin, että tarkastusmiehet saapuisivat Ollinvainiosta…

Seuraavana aamuna tulivat ja menivät suoraan rantavainiolle, eivät käyneetkään talossa.

Herrala katseli ikkunasta heidän hommaansa ja mieli mennä selittelemään, mutta kun ei ketään vierasta näkynyt, ei hänkään mennyt. Öystin Antti näkyi muistikirjaansa kirjoittelevan. Kirkkovaaran Aukusti mittasi kaivon syvyyttä, ja kaikin näkyivät maistelevan vettä.

Puolelta päivin saivat työnsä tehdyksi ja menivät sisälle Herralaan. Herrala kestitsi nisukahvilla ja sikareilla, mutta ei sanaakaan puhuttu meijeripaikasta. Muista asioista juttelivat. Eikä Herralakaan kysynyt.

Sitten ilmoittivat, että tänä iltana antavat lausuntonsa kirkonkylän Kauppilassa, — niinkuin välipuhe on. Sinne saavat kaikki tulla kuuntelemaan, jos tahtovat. He ovat parhaansa tehneet, eivät muuta voi.

"Passaahan se sanoa nyt jo!" sanoi Herrala, mutta Öystin Antti ilmoitti, että he ovat tutkimustensa tuloksista tehneet pöytäkirjan, joka luetaan ja jätetään osuuskunnalle.

Pian levisi tieto, sillä telefooneja oli Sipillan kylään asti. Ja muutenkin levisi tietoja, sillä joka talossa odotettiin jännityksellä, mitä tuleman piti.

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät kirkonkylän Kauppilaan. Ollin-Mikkokin oli saanut kuulla asiasta, ja juoksujalassa riensi hänkin Kauppilaan päin.

Tiellä kohtasi hän Horsluntin, joka asteli vimmattua vauhtia ikäänkuin asia häneenkin koskisi.

"Saisi kuulla, kumpaako paikkaa pitävät parempana, Ollinvainiota vaiko
Herralan palstaa?" kysyi Mikko.

"Pitäkööt kumpaa hyvänsä, mutta ei siitä vain yksimielisyyteen päästä", arveli Horslunti.

He saapuivat Kauppilaan, jossa pihakin oli puolellaan väkeä, ja pirtin sanottiin olevan aivan täynnä.

Öystin Antti selitti kovalla äänellä, että uskotut miehet olivat nyt parhaan ymmärryksensä mukaan tarkastaneet näitä kahta meijeripaikkaa, nimittäin Savukylän Ollinvainiota ja Pikku-Herralan rantavainiota. He ovat ottaneet huomioon kaikki seikat, jotka tarkemmin selitetään pöytäkirjassa, jonka he jättävät osuuskunnalle.

Jännitys kasvoi ja pihalta jo huudettiin, että sanokaa suoraan, kumpaako paikkaa pidätte parempana!

"Sitä mieltä olemme kaikin, että Ollinvainio on monessa suhteessa sopivampi meijeripaikaksi…"

Kuolon hiljaisuus vallitsi. Herrala, Jauhola ja mallikyläläiset ja kaikki muut Herralan palstan puolustajat punottivat kuin kukon heltat, ja ähkimisiä ja rykimisiä alkoi kuulua.

"Parhaamme olemme tehneet ja toivomme, ettei erimielisyyttä enää synny", puhui Öystin Antti lisäksi, "vaan että nyt yksimielisesti alatte jatkaa rakennushommaa Ollinvainioon…"

"Ei koskaan rakenneta Heinärannan osuusmeijeriä Savukylän
Ollinvainioon!" karjaisi Herrala niin, että kuului kauas maantielle.

Silloin aukeni pato, ja hirmuinen rähinä syntyi yhtäkkiä. Mallikylän
Maaherrakin huusi, että posket ja silmät pullistuivat:

Herrala huusi ja huitoi käsillään. Pirtissä syntyi hirmuinen tungos.
Pyrittiin ulos oven kautta, mutta tungos oli ääretön. Kirkkovaaran
Aukusti hyppäsi ulos ikkunasta, ja samaa tietä tuli saarnamieskin…

Herrala ja Jaakkola osuivat tungoksessa vastakkain ja lähellä oli, etteivät käyneet toisiaan kaulukseen.

Kun Herrala vihdoin pääsi pihalle, puski hän vihansa uskotuita miehiä vastaan ja haukkui suut, silmät täyteen…

Kirkkovaaran Aukusti pakeni pois, mutta nyt iskivät Maaherra ja Herrala saarnamiehen kimppuun…

"Tulepas vielä seurojasi pitämään!" uhkasi Herrala. "Semmoinen kristitty…!"

Saarnamies ei vastannut mitään, vaan koki päästä pakenemaan kujasta ulos, hokien mennessä:

Herrala riehui kuin pahahenki ja hänen, Maaherran ja Jauholan ympärille kokoontuivat kaikki ne, jotka Herralan palstaa puolustivat.

Kauppila ymmärsi nyt, että koko homma oli ollut turhaa, ja hänenkin uskonsa alkoi horjua.

"Ei tule mitään", sanoi hän Öystin Antille, joka vielä oli uskaltanut jäädä paikalle.

"Tätä minä itsekseni ennustinkin", vastasi Öystin Antti, mutta lohduttaakseen Kauppilaa hän lisäsi:

"Tämmöistä elämää se on muuallakin ollut… eivät heinärantalaiset ole ainoat!"

"Mitä hulluja! Antaa ajan kulua… Kyllä vihat lauhtuvat", sanoi Öystin
Antti.

Väkeä alkoi jo lappaa pois ja jotkut sanoivat mennessään, että oli hullutusta hankkia tänne naapuripitäjästä lisää juonittelijoita, — niinkuin niitä ei olisi kylliksi omassa pitäjässä!

"Uusi kokous on pidettävä ja otettava selvä, onko Jaakkola tuottanut vettä Ollinvainion kaivoon!" huusi Herrala.

"Jaa, olkaa hyvä ja täyttäkää se Ollinvainion kaivo, muutoin minä haastan käräjiin koko osuuskunnan…"

"Mitä pirua sinä siitä tahdot… eihän kaivo ole sinun maallasi..
Häpeä, tomppeli!"

"Jaa, jaa, mutta kaivo on sen vesisuonen päällä, joka juoksee meidän kaivoon…"

Rähinä ja tinka oli kova. Mutta maantien laidalla istuivat Horslunti ja
Ollin-Mikko, molemmat nauravin silmin ja hymyhuulin.

Kun Herrala koko Mallikylän roikan kanssa meni siitä sivu, nauraa hökerteli Horslunti kuivaa nauruaan ja sanoi:

"Mutta eivätpä saa vaan puoltansa päälle… Meitä ei pyöritetä. Ei vaikka…"

Vimmassa oli Herrala vielä, kun kotiakin saapui. Hän luuli tapaavansa
Reikälän saarnamiehen kotoansa ja ehtivänsä vielä hänet läksyttää.

Mutta emäntä ilmoitti, että saarnamies oli kiireesti noutanut kapsäkkinsä ja lähtenyt Kirkkovaaran Aukustin kanssa ajamaan kotipitäjää kohden…

Sillä meijeririita jatkuu yhä ja nousevan polven kynämiehet siitä ehkä jutun laativat jatkoksi tälle ja tämän edelliselle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SOTAINEN TARINA: KERTOMUS HEINÄRANNALTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Sotainen tarina: Kertomus Heinärannalta

SOTAINEN TARINA

VÄINÖ KATAJA

I

II

III

IV

V

VI

VII

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE