The Project Gutenberg eBook of Nuoren miehen kädestä: Kokoelma mielialoja, by Ilmari Kianto

Aamutunnelma.
Olli ja Aili.
Luistinjää.
Saattajan salaisuus.
Venäjän Karjalassa.
Riisuttu riemuni.
Kaalikatu N:o 22.
Kirottu Helsinki!
Toisena päivänä.
Mullerrus.
Tällaisena yönä.
Sydämmeni tuskassa.
Polkupyörällä kotiin.
Karhua kuulustamassa.
Sielun vihollinen.
Jänikset ja Pappilan Jalo.
Pastorin Ressu.
Rovastin raittiuslupaus.
Mikä virkamies sitä työ outta?
Ilta Krimmissä.
Sypressi ja koivu.
Kesäpäivän unelma.
Sokea tyttö.
Oma koira.
Sunnuntaimietelmä.
Omantuntonsa orja.
Ystävämme Polykarpus.

Oli ihana aamu mun rauhani saarelmassa, kun kotoinen järvi tyynenä päilyy ja pehmoinen auer vilisten sinervöi ilman… En sinua, järveni, nyt soutaa hennoisi, en sinun helmaasi polskaroiden heittäytyä, etten sun hohtavia kasvojasi tuskan ryppyihin painaisi… Vaan jos sinua soutaisin, jos sinun helmaasi heittäytyisin, niin soisinpa olevani kevyt kuin sinitaivaan valkoinen hattara, jonka varjo hentona syvyyksissäsi sukeltaa ja häikäisevässä kalvossasi liukuu — vienointakaan värettä siihen tekemättä. Sillä sinä olet niin kirkas ja pyhä, niin puhdas ja hienoja unelmia täynnä kuni Vellamon neito, joka impeyttänsä rannan heleällä hiekalla kylpee…

Kuinka oletkaan sinä näin ihanaksi tullut, oi kesäinen aamu, Luojani suurin taideteos, erämaan poveen maailmalta syvään kätketty?

Istu, ystävä, nurmelle viereeni, alle tuoksuvan rantakoivun, minä sen sinulle kerron.

Yöllä seisoin ma tässä samalla paikalla, näin sen — enkä sitä koskaan unhoita. Ensin näin minä raa'an usvan hiljaa lähtevän kohoamaan soista ja vesiperäisistä notkoista, näin sen kietovan huntuunsa metsät ja mantereet, näin sen hiipien lähestyvän järveä ja peittävän sen kokonaan savuun, näin sen kiipeävän vaarojen rinteitä ja ottavan haltuunsa korkeimmatkin huiput… Silloin oli niin kosteata ja kylmää, ja ilma, jota hengitin, oli kuin myrkkyä, ja minun jäseneni värisivät vilusta. Poissa oli Pohjolan kesäöinen rusko, valjennut oli rastaan rikaskielinen laulu, katkennut käen kukunta, eikä yhdenkään metsän-elävän ääntä kuulunut. Kuni noiduttu lepäsi luonto kylmänkalseana, mykkänä kauhusta — ja minunkin sieluni valtasi kamala kolkkous ja minä tyrmistyin seisomaan kuni patsas, joka toivotoinna ojentaa kättänsä avaruutta kohti, salaisesti apua rukoillen…

Silloin himmeä välähdys äkkiä kosketti unista silmääni! Sumujoukossa oli syntynyt rajua, mutta äänetöntä liikettä. Oli kuin olisi katsellut kaukaista taistelua. Hirmuista, hälisevää taistelua aavalla kentällä! Siellä kohoili käsivarsia, välähteli verisiä miekanteriä. Siellä annettiin armottomia iskuja, toiset ryntäsivät — toiset peräytyivät. Mahtava ruhtinas, seisoen kultaisissa vaunuissaan, joihin oli valjastettu tuliset orhit, hymyilevin kasvoin, välkkyvä peitsi koholla, kiitää pitkin lakeata tannerta. Hänen edellään rientävät miljoonat airueet miljoonin säihkyvin säilin raivaten tietä läpi vihollisten laumojen ja huutaen lakkaamatta: "Hän tulee, hän tulee, maailman auvo, päivän ruhtinas; te yön lapset, väistykää, väistykää!" Turhaa on taistelu tätä ylivoimaa vastaan. Turhaan karkaavat yön harmaatakkiset sikiöt kiukusta kiljuen valkoisten nuorukaisten kimppuun, turhaan takertuvat he kosteilla käsillään ympäri päivän-poikien solakoita vartaloita, koettaen kellistää näitä kenttään tai raahata upottaakseen veteen. Ja turhaan itse sumujen sarvipäinen kuningas, soutaen saastaisessa venheessä, huutelee ikuista kostoa hänelle, joka kultaisissa vaunuissaan seisoo ja jota tuliset orhit yhä hurjemmin hänen jälkeensä kiidättävät. Ääretön sekasorto heidän rivinsä valtaa ja suin päin syöksyvät he pakoon jättäen aseensa voittajan saaliiksi. Kentälle jäävät vain kaatuneet ja rammoiksi isketyt…

Niin valkeus, se hymyilevä päivän ruhtinas ajaa helisten korkealle vuorelle ja hänen miljoonat henkivartijansa ympäröivät kunnioittaen hänen kultaiset vaununsa. Ja siellä hurrataan voitosta ja siellä juodaan maljoja…

Mutta haavoitetut sumusotilaat vaikeroivat alhossa ja heidän verensä juoksee kuiviin polttavaan hiekkaan.

"Rakas Aili! Kun se ihana päivä koittaa, jona sinut vaimonani tuon tänne Korpirannalle, niin saatpa oppia tuntemaan jotakin, jonka luulen sinua, Pohjolan reipasta impeä erityisesti viehättävän. Sanonko, Ailiseni, sen sinulle tässä, vai säästänkö sen siihen asti, kunnes sinä sen omine ihanine silminesi näet!… Aili, minä en tahdo sitä sinulta salata — minähän olen luvannut etten sinulta mitään salaa; minä olen hankkinut itselleni poron. Sanoinko itselleni? — En itselleni, vaan meille, sinulle ja minulle… Oi Ailini, kuvaile sielussasi niitä ihania hetkiä, joita vietämme talvisina iltoina, kun poro meitä kiidättää yli kimmeltävien lumikenttien ja tummansiniseltä taivaalta katselee onneamme sirpinterän muotoinen kuu ja hiljaiset, viattomat tähdet! Silloin me, Aili, laulamme yhdessä 'Juokse porosein', koska meillä silloin todella on poro. Ja me laulamme sen lappalaisilla sanoilla, jotka minä heti tänne tultuasi sinulle opetan, sillä lapin kieli on niin pehmoista, niin pehmoista… ja sen sointu helähtää ihan hopealle. — Oi Aili, tätä aikaa on armasta ajatella. — — — Jää hyvästi!

"Olli oiva, oma lemmittyni! Et usko kuinka sinun kirjeesi minua riemastutti! Minun ihanteeni on ollut aina kultani ja rakastettuni kanssa saada Pohjolan lumoavassa kuutamoyössä ajella peuralla, tuolla tunturituulien huminaa rakastavalla juoksijalla. Ja tiedätkö, rakas Ollini, miksikä oikeastaan niin ihailen poroa? — Siksi että itsekkin olen samallainen huimapää ja tahtoisin, tahtoisin mennä niin että, niin että hurisee… niin että — mitenkä sanoisin — hiii jaa ja hei, pois edestä! Voi sinuas sinä oiva Olli, tiedä mikä kaunis eläin poro on! Sen haarasarvet, sen hienonhallava karva, sen mustat silmät… Mutta rakas, rakas Olli! Oletko ajatellut kaikkea? Tiedäs — minäpä sanon: Sinun pitää sille hankkia kaulaan seitsemän sointuäänistä tiukua — seitsemän… ei enempää eikä vähempää, sillä seitsemän on niin mukava luku. Ja sitten minä sille hankin — sinun avullasi — sinisen sitolkan — sininenhän on sinunkin mielivärisi — ja kultalangoilla minä sitten sen sitolkan kirjaelen karjalaiseen malliin. Me koristelemme sen yhdessä — sinä ja minä. Ja voi kuinka minä olen iloinen, kun sinä lupasit minulle opettaa sellaista kieltä, joka hopealle helähtää ja kuitenkin on niin pehmoista. Kiitos hyvä Olli! Oi jospa se aika pian joutuisi!

Oli tuollainen leuto ja lauhkea sää, jommoista vain harvoin on Pohjan talvipakkasten lomassa. Taivas oli vaaleansininen ja sees, ainoastaan pari keveätä hattaraa viiletti valkein purjein hiljalleen sen lakeata rantaa kohden. Kalpea puolikuu katseli kainona kaareutuvalta sinilaelta ja tähdistä näkyivät kirkkaammin ainoastaan iltatähti ja Otavan seitsensikermä. Oi kuinka viehkeä ja soma oli tällainen ilta! Puut seisoivat tyvestä latvaan saakka valkoisessa huurteessa, hehkuvan puhtaina ja solakoina puolikuun liedossa hohteessa. Ei risahdusta kuulunut metsästä, jossa pakkasella useinkin pelottavasti rasahtaa ja paukahtaa. Eikä oksat, lumipinnat, liikkuneet eikä nuojuneet ylpeät latvat. Oli aivan, aivan tyyni…

Sellaisena lumoavana uinaili Korpirannan syrjäinen metsämäki, kun yhtäkkiä kuului outoa helinää loivan rinteen takaa ja pieni valkokarvainen jänis, joka kaikessa rauhassa juuri mennä kykki maantien yli pappilan hakalaihoa kohti, pysähtyi sitä pystyssä korvin kuuntelemaan ja oli hyvin kummastuksissaan, mitä se mahtoi olla. Mutta kun helinä tuntui tulevan aivan sitä kohti, säikähti se sydämmensä pohjasta ja laukkasi takaisin samoja jälkiä joita oli tullutkin ja jotka veivät suon yli syrjäiselle puroniitylle. Mutta helinä kuului yhä lähempää ja nyt eroitti jo ikäänkuin kiivasta kavionkopsetta sekä hiljaista laulunhyminää… Ja nyt lentää suhahti se yli sen kohdan, jossa jänis oli istunut. Ne ne olivat — Olli ja Aili.

Molemmat istuivat he samassa pulkassa, Olli perälautaan nojaten ja Aili hänen sylissään; sillä linnan ei pulkkaan mahtunut. Nuoren aviomiehen suurissa, ruskeissa silmissä kuvastui syvällistä, hiljaista riemua ja punaposkisen puolison katseesta säkenöi jokin hurja onnellisuus, kun hän hopeanraikkaalla äänellään lauloi noita "hopealle" helähtävän kielen sanoja: Njuolgis vuojjalam…, jotka Olli oli hänelle opettanut.

Poro juoksi niin että lumi ympärillä sinkoili ja savusi, ja olipa onnen varassa että pulkka myötämaassa ensinkään pystyssä pysyi. Mutta Ailista oli mieluista, kuta hurjemmin vain poro laukkasi, hän löi käsiään yhteen ja huuteli "hei" niin raikkaasti ja vallattomasti että Ollista tuntui kuin olisi hänen sydämmensä joka huudahduksella hypähtänyt kolme kyynärää ylöspäin ja sitten taas pudonnut entiselle sijalleen — Ailin viereen…

Tuulen vauhdilla kävi kulku yli kimmeltävän lumikentän, jota toiselta puolelta reunusti tasainen kuusimetsä ja jonka toisella puolella häämöitti louhinen kumpu, jolta piipotti muutamia keskenkasvuisia kelohonkia. Se oli kappale sydänmaan omituista luontoa. Siinä oli oikeastaan hyvin vähän kaunista ja ihailtavaa, mutta mikä maisema ei olisi ihana kuun valossa? Ja mikä maisema ei näyttäisi kauniilta ja tekisi valtavaa vaikutusta, kun siilien yhtyy jollain tavalla ihmissielun omituinen tunne-elämä? —

Koko ajan kun poro juoksi, lauleli Aili täydellä innostuksella, mutta kun tuli vastaan pitkän pitkä ja loiva mäki, niin että porokin vähitellen talttui kävelemään, silloin herkesi hän laulamasta ja huutamasta "hei!" ja näytti äkkiä vaipuvan omiin mietteisiinsä, ja silmät jäivät haaveellisina katselemaan kuuta. Ei Ollikaan tätä äänettömyyttä häirinnyt, istui vain tasaisesti hengittäen, oikea käsi hellävaroen kiedottuna Ailin solakan ja täyteläisen varren ympäri. Kuului ainoastaan poron tavallinen huohotus ja noiden seitsemän tiuvun yhteen sulava sointi…

— Aili! katkaisi vihdoin Olli tämän äänettömyyden hiljaisella äänellä.

— Olli?… Nuori vaimo säpsähti ja koetti kääntää päätään Olliin päin. Olli pani molemmat kätensä hiljaa takaapäin Ailin silmille.

— Niin, ei mitään… me — me… kahden… ja tällainen suloinen, lauha kuutamo. Minusta vain tuntui äsken, kun poro meitä lennätti alas rinnettä niiden korkeain korpikuusten välitse ja kuu sieltä välähti esiin metsän takaa, — minusta tuntui kuin pulkka, jossa istuimme, olisi ollut venhe, joka lentää alas kuohuvaa koskea ja minä muistin Oksasen ihanan ballaadin: Oi kuinka…

— Minä tiedän, minä tiedän! huudahti Aili. Ja yhteen ääneen he sen sanelivat…

Seurasi taas hetken vaiti-olo, jonka liiteleviä mielikuvia tiukujen helkyntä yhä lisäsi.

— Olli! Arvaappas mitä minä sitten äsken tunsin, kun poro herkesi kävelyyn ja kuului näiden pikkutiukujen soma helinä? Niin, minusta oli kuin tuo helinä olisi ollut ihanaa soitantoa, ihanaa soitantoa kuutamoyössä ja silloin siirryin minä mielikuvitukseni siivillä tuonne kauvas, kauvas (hän viittasi etelää kohden) Itaalian rannoille, jossa muinen ihana Jessika Lorenzonsa kanssa haaveili, soitantoa nauttien kuutamossa, ja minusta tuntui kuni sinä Lorenzona olisit kuiskannut minulle, Jessikalle, nuot sanat:

    "Kuin hiljaa kuudan tuolla kunnaall' uinaa,
    Täss' istukaamme antain soiton äänten
    Solua korviimme; yön tyyni hiljaus
    Sävelten vienoon sulosointuun sopii!"

Aili oli niin liikutettu siitä mitä hän näitä sanoja lausuessaan
tunsi, että hänen silmänsä herahtivat hienoon vesikiehteeseen, ja
Olli tunsi hänen ruumiinsa värähtelevän sylissään. Vuorostaan lausui
Olli:

— Kuule Aili, vielä kauniimmat ovat minusta nämät Shakespearen
Lorenzon suuhun asettamat sanat:

    "No istu armas! Kas kuin taivaan tanner
    Kirkkaita kultakierikäit' on täynnä,
    Ja pisku pieninkin, min tuolla näet,
    Kulkeissaan niinkuin enkel' laulaa, yhtyin
    Heleä-silmäisten keruubein kuoriin!
    Niin sointuu kuolemattomien sielut,
    Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu
    Liallaan peittää sen, sit' emme kuule…"

— Ne ovat minun mielestäni ihanimmat ja syvällisimmät sanat, millä runoilija koskaan on kuutamotunnelmia esittänyt.

Ja ikäänkuin vaatiakseen tähtiä todistamaan mitä nyt sanoi, ojensi Olli oikean kätensä taivaan hopealla kirjailtua sinilakea kohti… Ja laski sen taas äkkiä alas ja antoi vaipua Ailin olkapäälle. —

— Ketkä niin? Jessika ja Lorenzo? — olivat… ainakin runoilija antaa heidän olla niin onnellisia kuin on mahdollista maailman oloissa; vaan huomaa noita sanoja:

    "Niin sointuu kuolemattomien sielut,
    Vaan me, niin kauvan kuin tää halpa tomu
    Liallaan peittää sen, sit' emme kuule…"

— Ah! kuiskasi Aili, — "halpa tomu" — "liallaan!"… niin kauvan emme kuule… — Kuule Olli! Mekinhän olemme onnelliset ja kuitenkin…

— Ja kuitenkin tunnemme molemmat kaihoa, jota emme voi oikein selittää, täydensi Olli. — Mitä se on tämä kaiho, tämä ikävä, tämä kaipaus? Mistä se johtuu ja miksi se on istutettu ihmiseen? Kuka tietää…

— Usein olen sitä miettinyt yksinäni vaeltaessani jotain talotonta taivalta, jossa ei mikään minua häiritse… En tiedä onko muiden laita samoin, mutta minua tämä omituinen ikävä enin ahdistaa silloin, kun on hiljainen tähti-yö taikka kuutamo niinkuin nyt. Silloin se siellä sisässäni itsestään viriää, ja on kuin hieno siniliekki söisi ytimiä ja luita, sielua — koko olemusta… Mitä se on? Miksikä se tuo tuntematon, jota en näe, jota en saavuta ja joka kumminkin minussa piilee — minä tunnen sen — miksikä se minut ikäänkuin masentaa, tekee minut maan tomuhiekkastakin pienemmäksi, tekee minut heikoksi, halvaksi ja mitättömäksi kuin ilman hyttysen, jonka kuka tahansa saa tappaa! Ja kuitenkin tuntuu minusta kuin minun pitäisi olla jotain enempää, jotain väkevämpää — ja kuin tämä juuri olisi alkuaan ollut minun tarkoitusperäni… — Oi Aili, en ole sitä sinulta vielä suoraan kysynyt, vaikka niin monesti olen aikonut, — hän hiljenti vähän ääntänsä, — uskotko sinä Jumalaan?

Olli irroitti kätensä vaimonsa ympäriltä ja kohotti päätänsä. Hänen silmissään hehkui jotain tuskanomaista. Kun ensimmäinen äännähdys kuului Ailin huulilta, nousi tumma puna hänen kasvoillensa. Hän ikäänkuin ujostui nyt sitä mitä juuri oli kysynyt. Kentiesi hänen ei sitä olisi pitänyt kysyä.

Mutta tyynesti, ikäänkuin kaukaista haavetta itselleen selittäen, vastasi Aili:

Minä muistan lapsuuteni ajoilta erään tapauksen, joka muista voi tuntua hyvin mitättömältä, mutta minä sitä muistelen ja olen aina muistava kuin kaukaista häipyvää pyhää. Olin silloin ensi vuottani kaupungin koulussa. Lienenkö ollut vähemmin kehittynyt kuin muut tytöt — en tiedä — mutta minä muistan etteivät opettajat olleet minuun tyytyväiset ja varsinkin koulun johtajatar, joka opetti tärkeimpiä aineita ja joka luonnoltaan taisi olla kiivaampi, minua usein kaikkien kuullen nuhteli tietämättömyydestäni ja sanoi etten ollut lukenut läksyjäni. Muistan, kuinka kipeästi tämä minuun koski ja kuinka häpeän punat kohosivat poskilleni… kumminkin olin minä lukenut yhtä paljon, kentiesi enemmänkin kuin kuka tahansa toisista. Eräänä talvipäivänä, kun syyslukukausi, oli loppumaisillaan, oli minua taas sama johtajatar nuhdellut. Korvissani yhä vielä soi se tyrannimaisen mahtava ja samalla säälivänhalveksiva ääni, kun hän minulle sanoi: Ai, ai sitä Ailia! Mitenkähän sinun käy? ja veri sihisi päässäni ja minä loin silmäni alas laattiaan ja tuhersin itkua. Minä olin siinä äänessä kuulevinani tuomioni, että olin kaikista halvin ja mitättömin luokalla ja että minut muutetaan viimeiseksi istumaan… ja minusta siis ei ole mihinkään ja minä jään luokalle… Tämä tunto ja aavistus lankesi kuin lyijytaakka herkälle sydämmelleni. Kun heti sen jälkeen pidettiin tavanmukainen iltarukous, jossa jokainen oli opetettu ristissä käsin seisomaan pulpettinsa edessä, niin minäkin panin käteni ristiin ja hiljaa itsekseni rukoilin: "hyvä Jumala! Älä anna minun joutua häpeään koulussa! Lepytä opettajaini mieli ja anna heidän ajatella minusta hyvää! Amen." — Minä tuskin tajusin selvästi mitä rukoilin ja miten rukoilin — oli kuin joku olisi rukoillut minussa. En koskaan sitä ennen tiedä olleeni siinä mielentilassa kuin silloin. Koko ympäristöni oli ikäänkuin pois pyyhkäisty, sitä ei ollut — ja minä tunsin itseni vain kahden kesken jonkun pyhän ja voimakkaan kanssa, josta pyhyyttä ja voimaa minuunkin virtasi — ja se pyhyys oli — nyt sen tiedän — minun täydellinen nöyrtymiseni, minun täydellinen uskoni siitä että olin todella huono ja kehno sekä tarvitsin apua ja turvaa. Ja kun rukous loppui, palasin minä lohtuneempana, vaikka kyyneleet silmissä asuntopaikkaani. Kun muutaman päivän perästä oli todistusten jako, menin sinne pelolla ja suruissani. Mutta en tahtonut uskoa korviani, kun nimeäni mainittiin — ensimmäisenä. Ujostellen ja punehtuvin kasvoin riensin ottamaan todistukseni opettajan kädestä… Vielä tänä hetkenä olen varma siitä että se, jota olin rukoillut, oli todellakin Jumala — Jumala, joka tekee ihmeitä, Jumala, joka auttaa ja joka tekee mahdottomankin mahdolliseksi… Hän oli kuullut minun lapsekkaasta sydämmestäni lähteneen huokauksen ja kääntänyt opettajaini mielen… Mutta Hän, jota kohtaan minä tämän ihmeellisen sallimuksen tapahtuessa ensimmältä tunsin hämmästynyttä ja iloista kiitollisuutta, Hän oli näkymätön, minä en voinut Hänen syliinsä heittäytyä niinkuin siellä kotona isäni syliin, minä en voinut Häntä käsin koskea enkä hänelle kaunista todistustani näyttää. Ja koko se kunnia, joka minulle suotiin, kohdistui sentähden vain minuun itseeni: minähän olin omalla työlläni sen ansainnut…

— Aili, kuinka sinä puhut kummallisesti, tämmöistä en ikinä ennen ole sinusta kuvitellut. Tuskin uskon sinua samaksi, joka äskettäin vallattomana ja reippaana lauleli niin että kajahteli kuutamoinen kangas!

— Niin Olli, sinä et vielä tiedä, minkälainen minä oikeastaan olen… mutta salli minun nyt kertoa loppuun nämät pienet erikoiset muistelmani lapsuuteni ajoilta. — Niin, minä ikäänkuin heitin syrjään sen, jonka hoimessa olin tuntenut harvinaista tunnetta. Tosin minä vieläkin usein rukoilen Häntä, mutta en koskaan siinä mielentilassa missä silloin, josta olen puhunut. Eräänä aamuna kevättalvella oli tätini, jonka luona minä asuin, antanut minulle kouluun lähtiessäni markan rahan ja pyytänyt minun hänelle ostamaan jotain lääkettä apteekista. Kun tulin apteekin ovelle, tahdoin ottaa rahan jo valmiiksi käsiini ennenkuin sisään menin, mutta se olikin poissa. Peljästyin kovin — tätini oli nimenomaan varoittanut etten suinkaan sitä pudottaisi. Ja nyt se kumminkin oli pudonnut. Minä palasin takaisin jonkun matkaa, vedet silmissä etsin sitä katukäytävältä — turhaan, sitä ei löytynyt, ja itku kurkussa kiiruhdin minä kouluun. Aamurukousta pidettäissä tuli mieleeni että jo kerran ennen olin hädästä päässyt rukoilemalla. Toivon säde välähti mielessäni: Raha löytyy ihan varmaan vielä… minä rukoilen Jumalaa että Hän toimittaa niin, että raha löytyy sieltä, josta olin sitä jo kiireessäni hakenut. Mutta entäpä joku muu sen ennen minua löytää? Ei — sillä Jumala toimittaa niin, ettei kukaan muu sitä huomaa, vaikka ihan päältä kulkekoon. Ja minä rukoilin, rukoilin mielestäni hartaasti, palavasti ja nöyrästi… Kun opettaja oli lopettanut yhteisen rukouksen ja kaikki istuivat hiljaa paikoilleen, oli minulla mielessä että sitten kun päästään ruokatunnille, menen minä suoraan apteekin nurkkaan, otan ylös sen lumessa viruvan markan ja toimitan sitten kunnollisesti tätini asian. Kun nuo kaksi aamutuntia olivat menneet, kiiruhdin oitis koululta muiden edelle. Minusta tuntui aivan varmalta ja luonnolliselta, että nyt sen löydän, olin tietävinäni paikankin, josta se silmään hohtaa… Minä tulin sille paikalle: sitä ei löytynyt, ei jälkeäkään näkynyt ja ihmisiä kuljeksi siinä vähääkään minusta välittämättä. Kuljin kauvan aikaa edestakaisin silmilläni lumista katukäytävää tutkien — turhaan. Ja kotia mennessäni minä itsekseni kummastelin ja aprikoin sitä, että Jumala ei tahtonut minua auttaa, vaikka kyllä olisi voinut.

Minunko se oli syyni että köyhälle tädilleni tämä vahinko tapahtui? Mutta kun vielä toisenakin aamuna olin koulussa samaa asiaa rukoillut ja taas mielestäni varmana, astelin apteekin luo, aikoen löydölläni toimittaa tädilleni aavistamattoman ilon, eikä markkaa löytynyt paremmin kuin ennenkään, niin minusta tuntui että Jumala ei kentiesi voinut auttaa. Ja tästä hetkestä alkaen minun lapsellinen luottamukseni Jumalaan alkoi haihtua. Aina kun tämän jälkeen yritin Häntä rukoilemaan milloin mistäkin asiasta, niin mieleeni muistui, etteipä rukouksellani silloin ollut mitään voimaa, kun tuota rahaa pyysin takaisin. Ja sentähden sekoittui kaikkiin rukouksiini tämän jälkeen joku verta epäilystä onnistumattomuudesta — ja epäileminen, eiköhän se juuri ole nöyryyden puutosta.

— Olli kulta, anna minun nyt lopettaa! — Sanoin että siitä alkaen alkoi luottamukseni ylenluonnolliseen voimaan haihtua. Ei niin, etten minä Häntä vielä vuosikausia olisi rukoillut hädän hetkinä… vaan minä en koskaan sen jälkeen tiedä tunteneeni Hänen läsnäoloansa, en koskaan sitten tiedä olleeni siinä mielentilassa, josta raamattu sanoo: joka itsensä alentaa, se ylennetään. Vähitellen on vuosien vieriessä Hän, jota kerran vain lapsuudessani niin tuttavallisesti ja tositunteella lähestyin — ja joka silloin oli niin lähellä — etääntynyt minusta, jäänyt tai jätetty hyvin, hyvin kauvas… Välistä minusta tuntuu kuin Hän, olkoon kuin kaukana tahansa, muistaisi vielä entistä väliämme… ja ikäänkuin surullisesti sille hymyilee… Niin Olli, sinä tiedät nyt että minä uskon että on Jumala — olen kai sen aina uskova — mutta minä en ole onnellisessa suhteessa Häneen kuten lapsena.

— Jotain soveltumatonta — sano niin rakas Olli! ehätti äkisti Aili sanomaan, nyt peräti toisella äänellä kuin äsken. — Jotain soveltumatonta siihen mielialaan, jonka pitää vallita kahden nuoren välillä tällaisena ihanana yönä. Anna anteeksi Olli, anna, anna anteeksi! Annatko? Aili sai itsensä puolittain käännetyksi päin Olliin ja kietoi kiihkeästi kätensä hänen kaulalleen. Ailin katse näytti Ollista rukoilevalta ja hänen sisässään välähti silmänräpäyksen tunnelma siitä, että Ailissa oli jotakin vierasta, jota hän ei käsittänyt…

— Niin, kun olin niin heikko että kerroin semmoista, jota ei olisi pitänyt kertoa. — Minua hupsua, minua hetken häilyvää lasta! Unohda Olli, unohda, unohda!

— Kuinka kummallinen sinä nyt olet Aili! Mitä sinulla on siitä muka häpeämistä, että kerroit suhteestasi Jumalaan minulle — — Aili, mehän olemme yksi… sinähän olet minun ja minä sinun, sanoi vakavasti nuori aviomies.

— Ei ole, ei ole kentiesi… mutta, rakas Olli, älä huoli nyt enää siitä sanaakaan puhua! Unohda se nyt… ainoastaan tällä kertaa… Ja olkaamme taas niinkuin äsken. Katselkaamme taivaan tähtiä ja miettikäämme ijäisyyden salaperäisiä asioita äänettömällä kielellä — tunteella. Rakas Olli, muodosta runoelma tästä meidän mielialastamme, tästä meidän kuutamokulustamme: kun tiuku soi ja peura juoksee ja me istumme vain kahden pulkassa ja ympärillä on sydänmaan nukkuva salo, jota kuutamo valaisee.

    Helkkykää te pienet tiuvut!
    Välkkykää te tähdet yön!
    Suloinen on kahden seura,
    Haluisasti juoksee peura.

    Kuule kuinka kuutar meille
    Soitteleepi kanneltaan:
    Kannel kaikaa, rinne raikaa,
    Ilmassa on lemmen taikaa,
    Aavan taivon vempelillä
    Talvettaret uinajaa…

    Aili kullan kanssa me
    Kotia nyt riennämme —
    Juokse peura joutuisaan,
    Soikaa tiuvut, soikaa vaan!

— Kaunista, Olli, kuinka kaunista! Sinä olet minunkin sieluni tulkki. Sinulla on tunnelmain soitin, jota somasti osaat helistellä. Kuinka minä olen rikas sinun seurassasi…

— Toivokaamme sitä… koettakaamme olla hyviä… ja tulla kirkkaiksi… niinkuin nuot taivaan tähdet… äänteli Olli.

He saapuivat kuusikon keskessä nukkuvaan, pieneen, valkeista hirsistä rakennettuun uuteen kotiinsa. Irroittivat yksissä vetohihnan ja rynnäspuun porolta ja riisuivat sinisen koristevyön. Silittelivät hyväillen poron kaulaa ja jättivät jäkäläpantion viereen paaluun sidottuna seisomaan. Se alkoi hiljakseen tunnustellen pureksia valkoista jäkälää, aina vähänväliä kohottaen komeasarvista päätään ja jääden mustankiiluvilla, selittämättömillä silmillään tuijottamaan päin pohjoista taivaanrantaa, joka kelmeni kelmenemistään ja ennusti pakkasta.

Nuoret menivät äänettöminä ylös kuutamon hopeoimia portaita ja astuivat sisään salin ovesta.

Hiljaisen tähtiyön helmasta kuului vain silloin tällöin tiukujen helinä. Vihdoin nekin vaikenivat, kun poro laskeutui lepäämään lumiselle hangelle…

Kun syysmyrskyt ovat aikansa raivonneet, syösten kumoon vanhoja satavuotisia honkia ja torikalloineen paiskellen salolle nuoriakin, täydessä elinvoimassa olevia petäjiä ja kuusia, sekä kun nämät syysmyrskyt ovat koivuista, haavoista ynnä pihlajista viimeiset keltalehdet ilman vietäväksi repineet, kun kukkaset kaikki ovat kuolleet ja nurmen nukka pientareilla alkaa tyrehtyä, sammal metsässä nääntyä, — niin kaikki tämä on vasta alkua. Alkua sen kuolemantaudin, johon armoton ajan kohtalo on tuominnut Pohjolan lempeän, kesäisen luonnon.

Viikottain vielä saattaa kestää lauhoja säitä, saattaa paistaa kirkas päivä ja illalla olla tuollainen leuto ja pehmoinen hämärä, joka on ominaista vain syksy-ajalle. Jonakin iltana ilmaupi tummalle taivaan rannalle veripunainen, sirpinterän muotoinen kuu heittäen kolkkona seisovan metsän rintaan omituisen punertavan valonvälkkeen, jonka juhlallinen näky maaelämän hiljaisuudessa vaikuttaa romantillisia mielialoja nuorisossa ja saapi vanhojenkin rinnoissa menneiden päivien muistoja viriämään. Ja saattaa sattua, että kun pilvet pakenevat tällaisen kummallisen kuun edestä ja seestyvällä taivaalla syttyvät palamaan hiljaiset tähdet sekä kun aurinko on yön perästä taas noussut ja puolikuun kumo vähitellen pois häipynyt, saattaa silloin sattua, että maa on valkeassa kuurassa ja pakkaskiteet kimmeltävät aamuauringon valjussa paisteessa aivan kuin miljoonat pienenpieniä kirkkaita tähtösiä. Mutta ne sulavat nuot tähtöset pian, maa jää mustaksi ja kylmänkosteaksi, ja päivä päivän perästä kuluu ilman huomattavaa talventulon merkkiä.

Se on hivuttavaa tautia tämän luonnon kuolemantauti, sen kehitys käy niin hiljaa, niin salaa ja näkemättä…

Kuluu joku aika ja jonakin aamuna on maa taas vahvassa kuurassa, puut seisovat huurteisina, liikkumattomina ja routainen maa kalahtaa jalan alla niin kuivasti, niin kylmästi ja ynseästi… Ikäänkuin tuo emoista vanhin äkkiä ja tietämättäsi sinulle olisi suuttunut ja sinun aamutervehdykseesi nyt niin tylysti tiuskaisee… Ja puutarhan punapihlajassa huomaat sinä parven vilkkaita, töyhtöpäisiä tilhiä, jotka sinne ovat lentäneet taivas tiesi mistä — sillä kesällä et ihmeeksikään ole niitä lintuja metsässä kohdannut.

Pienet metsälammit ovat menneet riittaan, rämeet ja suot ovat pinnaltaan kangistuneet, mutta eivät kestä upottamatta jalalla astua. Eiköhän vain tule jo talvi, arvelee hätäinen naapurin isäntä ja komentaa renkinsä vetämään rannassa kelluvat venheet korkealle ylös maalle, talviteloilleen. Mutta toiset viisaammat ja vanhemmat, jotka kohta puolen vuosisataa ovat talven tulot nähneet ja niitä tarkanneet, ne hymähtävät tämmöisille puheille ja sanovat: Ei se vielä tule, vielä nyt pysyy järvi sulana ainakin Kekriin asti ja siitäkin sivu. Ne vanhat, ne viisaat! Ne ne ovat niitä oikeita luonnontutkijoita ja ne ne vain tavallisesti ovat oikeassa. Heidän älykäs päänyökähdyksensä tätä sanoessaan on samaa kuin: Älkää te ulkonaisen muodon vuoksi pettykö — ei ole koiraa karvoihin katsominen. Mutta eivätköhän tällä kertaa kumminkin erehdy, eivätköhän todentotta! Taivas koska noin nyt rupesi selvenemään ja vaalistumaan, ja illan tuuli heikkenee niin nenää ja sormia purevaksi viimaksi, ja kirsi tuntuu yhä vain kovenevan ja lammin jää vahvenemistaan vahvenee. Huomenna varmaankin jo kotilammella jää kestää ja saattaa luistella. Saadaanpas vain nähdä.

Tulee huomen — mutta luistinjäätä ei tule: tuuli on pyörähtänyt yön aikana etelän korvalle. Lämpömittarissa elohopea paisuu ja pitenee.

Sepä nyt oli merkillistä ettei tullut… ja kun aivan jo siltä näytti… ja kun illalla teroitin jo luistimenikin ja panin tuolille vuoteen viereen. Eikä tullut!

Kuluu päivä, kaksi. Illalla menee taivas pilveen, ilma on raitis, tuulta ei tunnu ja alkaa sataa — lunta, puhdasta, valkoista, niin kylmältä kouraan tuntuvaa. — Ahaa, no rekikeli tästä ainakin saadaan.

Sataa, sataa koko yön, sitä sataa vielä aamulla, tuiskuaa taivaan täydeltä ja aamupäivällä jo valjastavat rengit hevosensa liisterekien eteen ja ajavat teitään mikä minnekkin: meiltä mennään myllylle käytteitä viemään, toisesta talosta menevät ensi kertaa heinään, kolmannesta ajavat halkometsään — kaikki reellä, aivan niinkuin talvella. Ja lumipyryn seasta kuuluu jo kylän läpi vievältä maantieltä kulkusissakin ajaja, ja aisakello kalkattaa niin tuttavallisesti — pappilan nuoret siellä kuuluvat olevan lystiä ajamassa…

Olipa hyvä että päästiin tuosta ikävästä syksystä, että tuli talvi näin varhain; ei sula enää tämä lumi. Ei sula, vaikka mitä sanottekin te vanhat ja viisaat, sitä on jo siksi paksulti!

Iltapäivällä vasta lumentulo herkeää, tulee kuutamo ja pakkasyö. Ja lammet, jotka ovat syvällä korpien sisässä ja suojassa tuulilta, menevät jälleen lasimaiseen riittaan. Mutta järvi läikkyy sulana — tietäähän sen, kun ei yöksi tyyntynyt… Kyllähän se muuten olisi… Niin, mutta tulipahan kumminkin talvikeli!

Seuraavana päivänä ajetaan vielä reellä, mutta kolmantena jo alkaa sataa — vettä, ihan silkkaa vettä. Koko päivän se sitä taas vuorostaan sataa ja syytää; yöksi nousee lisäksi ankara tuuli vesikosta… Ja voi kuinka metsässä pauhaa ja ryskää, ja voi kuinka huoneiden nurkissa ulvoo ja vinkuu! Ja ikkunan ruutuihin kuinka pieksää ja vihmoo kamalan, pimeän yön myrsky! — —

Aamulla on maa jälleen paljas ja piha vesilammikotta täynnä; ainoastaan syvien ojien pohjilla ja paikotellen metsäisillä mäkirinteillä on vielä joku siekale vetistä, sinervää lunta, joka sekin päivän parin perästä sulaa.

Ei siis tullut rekikeliäkään! Talvi huvikseen vain kummitteli ja herkkä-uskoista ihmistä peijasi. Reet vedetään taas liiteriin — ikäänkuin häpeämään — ja kärryt tuodaan kartanolle ja niillä rymisten ajetaan. Ja maantietä lentää suristaa taas pitäjän ainoa polkupyörä. — Ne, joilla veneet jäivät vesiteloilleen, lähtevät verkonlaskuun.

Tuuli pysyttelee etelän korvalla, väliin se kyllä hiihtää suoraan pohjoiseenkin, lämpömittarin elohopea rupeaa nopeasti kutistumaan — mutta aamulla kun herätään ja vilkaistaan ikkunasta ulos viiritankoon, niin seisookin lippu entisellä sijallansa — vesikossa. Ja ilma tuoksahtaa niin leudolle ja lämpymälle.

Sellaista ilmaa kestää nyt viikon, pari. Eikä sada lunta eikä jäätä. Ja nuottamiehet järven selällä vetävät muikku-apajoitaan ja saavat mikä enemmän, mikä vähemmän, mikä tyhjää. Ne, jotka saavat tyhjän apajan, syytävät nuottansa uudelleen veteen, toivossa että tällä kertaa jotain saisivat ja perässä istuva isäntä miettiväisenä kynsäisee korvansa taustaa ja puheliaan emännän suu pahasti mutruilee. Ne, jotka saivat hyvän saaliin, heittävät kiireesti nuottansa veteen nekin — saadakseen jos mahdollista vieläkin runsaammin.

Sitten yhtenä aamuna, aivan lokakuun lopussa, sataa vähän vitiä ja menee kohta sekeeseen. Muutamilla on taas jonkunlainen paha aavistus mielessä ja he vedättävät veneensä rantatörmälle, käännättävät kumolleen ja virkkavat kaikkien kuullen: Ei tarvita nyt tälle suvelle enää venettä, kyllä vain nyt tuli loppu venekelistä! Mutta niillä vanhoilla ja viisailla nyökähtää pää niin omituisesti heidän jäykästi nuorempiinsa katsoessaan, aivan kuin he tahtoisivat väittää vastaan.

Mutta me nuoret emme usko — me luotamme lämpömittariin, josta ne vanhat ja viisaat eivät älyä tuon taivaallista. Puhuuhan se mykkää, mutta paljon merkitsevää kieltä, — näyttää viisi pykälää pakkasta, vaikka ollaan vasta neljä tuntia sivu puolesta päivästä. Jos ei ensi yönä vain jäädä — niin sepäs ihme!

Ja me painamme lämpöiset talvilakit päihimme, vedämme vanttuut käsiimme ja hiivimme hämärän tullen rantaan päin tutkimaan ja tarkastelemaan, tunnustellen viileähköä ilmaa sieramillamme kuin vainuava koira saalista.

On lauvantai-ilta ja meitä vastaan tulee nuottaväkeä viikon kestäneeltä retkeltään ja nekin vakuuttavat että "poikkeen piti lähteäk, ei siellä hevin enää taho taretak — kovan kävi kylymäksi ilima". Ja ne kopistelevat jäätyneitä pieksujaan ja kohmettuneilla käsillään tapailevat kalakonttiensa viilekkeitä. Ja näyttävät vähän niinkuin huolestuneilta.

Vaan meillä ei ensinkään käy nyt sääliksi heidän vilunsa, me riemuitsemme salaisesti, että nyt saamme ikäänkuin kannatusta siinä uskossamme, että kyllä nyt näistä puolin…

Juoksujalassa saavumme rantaan. Me näemme edessämme heikossa mainingissa väilehtivän kotilahden mustanvihreän, kylmänä siintävän seljän, jonka pinnalla vain silloin tällöin kareilee hienonhienoja viriä. Mutta nekin katoavat, silenemistään silenee mustankiiluva järven laaka. Silmä jää tuota silenemistä tuijottamaan, katsanto huomaamatta naulautuu kiinni, ripset eivät värähdä… Ja ajatus missä harreilleekin.

Kuluu hetki syvässä hiljaisuudessa — silmä rävähtää, aate virkoaa — me olemme tehneet havainnon. Me olemme keksineet, kuinka sitä, tuota, jota me toivomme ja jota me niin kiihkeästi näinä aikoina olemme odottaneet, kuinka sitä nyt muodostuu.

Hyvin hiljaa ja varovasti, salakavalasti se syntyy. Keskelle lahtea, kivenheiton päähän rannasta, on katsellessamme mustan kiiltävä pinta eroittunut muusta vedestä. Sangen salaperäisellä tavalla on se siitä eroittunut ja silmä on siinä näkevinään ikäänkuin hienonhienon, hajanaisen harson, jossa on monensuuntaisia viiruja, ja kun kivellä viskaa siihen lähelle, niin näyttää vettä pulpahtavan tuon harson reijistä. Se laajenee laajenemistaan joka suunnalle, mutta aivan hitaasti. Sitä myöten kuin sitä lisää syntyy, sitä myöten keskempänä olevat osat tihenevät, reijät umpeutuvat, pinta ehenee. Vähän matkan päässä syntyy samallaisia muodostuksia, nekin suurenemistaan suurenevat, ja näkymätön henki liikuttaa niitä hitaasti rantaa kohden, jossa myöskin on kutoutunut samallaista hyytynyttä, rannan kivistä heikosti kiinni-pitävää ainetta. Rantaa lähetessä kasvaa ainejoukko alituisesti, väli tulee yhä lyhemmäksi, ja viimein kuuluu vienoa sorinaa. Liikkuva laaka on yhtynyt yhdeksi rantaveden riittaan. Niitä tulee yhä useampia samallaisia laattoja, isompia ja pienempiä. Ja kaikki tulevat hyvin, hyvin hiljaa ja vitkalleen.

Se on talven viileä hengetär, lumikalpea luonnon kave, joka hiipii varpaisillaan mustankiiluvaa pintaa ja joka hiipiessään lukee ja hiljaa huulillaan sopottaa salaisia syntysanoja, veden voimakkaita liitosloihtuja. Ja vesi tottelee häntä ja nöyränä tekee, mitä tämä kalpea kave käskee…

Me seisomme rannalla, illan hämyssä, hymyilevin huulin, loistavin silmin, emmekä huomaa, kuinka metsänrinta jo synkistyy, kuinka juovikas heleä rusko siellä, minne aurinko laski, vähitellen sammuu, sammuu — ja sen kohdalle jääpi valju, pakkasta ennustava valonhohde.

Mitä kummaa, mitä ihmettä, mitä luonnon ilakoivaa ivaa ja oikkuja! Untako olikin eilinen ilta ja pahastikko pettyivätkin tutkistelevat silmät? — Aamulla tuulee niin tuimasti, järvi on suppasen sula, ja mustina, vihasta kähisten vyöryvät aallot eilistä rantaa vastaan. Kalpea talven kave, sinun siltasi on särkenyt voimakas tuulen tytti!

Ja nyt alkaa lumituisku, ja lämpömittari hyvin viattomana näyttää vain kaksi astetta kylmää. Tuuli kääntyy kääntymistään etelän puoleen. — Kuinka minä nyt vihaan tuota etelää, tuota hävytöntä ja kevytmielistä!

En usko enää, en usko enää mitään, en usko lämpömittaria, en usko viiriä, en vanhoja enkä viisaita — kaikki ne ovat täynnänsä petosta ja lirkkiä, kaikki ne minulle vain uskottelevat ja minua vasten silmiä valehtelevat!

Kahden päivän perästä kertovat muut lämpömittarin — minä en siihen ilkeä katsoa — näyttävän yhdeksän astetta pakkasta ja minäkin vasten tahtoani olen huomannut, että ilma on sees ja tuuli tyyntynyt.

Ja toisen yön perästä aamun valjetessa tapaan itseni luistimillani kiitämässä lahden vihreänhohtavaa iljankopintaa.

Oli synkkä marraskuun yö, maa oli sateesta märkä ja ilma tuulinen. He… palasivat "soitannollisen seuran" illanvietosta Alppilasta, vastoin pääkaupunkilaisten tapaa jalkaisin. Olivat tulleet jo Kaisaniemelle asti, jossa oli niin pimeää että vaivoin sen käytävällä pysyivät. Puiston korkeat puut humisivat kolkosti molemmin puolin tietä…

— Mutta olenpas minä koko kohtelias saattaja, kun en hevosta teille tilannut! virkkoi toinen kävelijöistä, niin kutsuttu "nuori säveltäjä" nuoren naishenkilön puoleen kääntyen.

— Älkää puhuko… minä pidän niin äärettömästi kävelystä, vastasi tyttö iloisella äänellä.

— Pidättekö? Sepä hauskaa… mehän olemme sitten aivan samanluontoiset. Minä näet myös aivan intohimoisesti rakastan jalkaisin-kulkua — varsinkin näin yöllä… illanvieton jälkeen. Jollen silloin saisi kävellä, niin tukehtuisin.

Tyttö ei tähän enää mitään sanonut. He hiljensivät kuin yhteisestä sopimuksesta siihen saakka ripeää käyntiänsä, hengittäen täysin keuhkoin öistä ilmaa.

— Kuulkaas, eikö teitä sentään hiukan kammota tämä puiden tohina yön pimeydessä, hyvä neiti?

Hän huudahti sen äänellä, joka ilmaisi viehkeää vallattomuutta ja naiivia tyttömäistä suuttumusta. Ihastuneena huomasi saattaja, kuinka tytön silmät pimeässäkin välähtivät sellaista luonnonpuhtautta, jolle kaikki teeskenteleminen on vierasta. "Niin, lapsihan hän on muutenkin", ajatteli hän itseksensä, "vasta kuudentoistavuotias".

Nuori taiteilija todella riemuitsi sielussaan kiittäen kohtaloa, että oli tässä illanvietossa sattumalta tullut esitellyksi tälle nuorelle, hienosta herrasperheestä olevalle ja sointuvaa suomenkieltä puhuvalle neidolle. Hän, mies parka, joka niin paljon oli kärsinyt juuri siitä ettei hänellä ollut nuoria naistuttavuuksia pääkaupungissa! Vaan nyt oli hän yhtäkkiä sellaisen saanut ja hän hymyili jo edeltäpäin kaikille niille kuville, joita hänen vilkas mielikuvituksensa loihti esiin sekä lähimmässä että kaukaisemmassa tulevaisuudessa, jotka kuvat aiheutuivat juuri tästä tämäniltaisesta nuoresta tuttavuudesta. Eihän tiedä, haaveili hän, mikä tämä nuori tyttö on oleva minulle vielä elämässäni… niin, niin… onhan lupa ajatella pitemmälle… ja onhan mahdollista että sallimus juuri tämän naissielun…

Saattajan romantilliset ajatukset katkesivat, kun hän yhtäkkiä havaitsi astuneensa räiskyvään vesilammikkoon, jonne tyttökin, pimeä kun oli, kavaljeerinsa kulkuun luottaen, uskollisesti oli seurannut.

— Anteeksi neitiseni, pyyteli hän, kun olivat taas kuivemmalle löytäneet — se on merkillistä että minä ajatuksissani aina kaarran vasempaan, vaikka tiesinhän tien oikealla puolella olevan kuivemman.

Hänen teki mieli lisätä että se on yhtä merkillistä että tytön askelet kääntyvät sinne, minne hänenkin, ja laskea vähän leikkiä tästä, nähtävästi sielujen magnetismista. Hän tunsi voivansa olla niin ihmeen avomielinen tämän nuoren neidin parissa… Sillä olihan hänkin vielä sielultaan lapsi — ja ehkä vielä enemmän lapsi kuin tuo tyttö, joka siinä sipsutteli hänen rinnallaan. Mutta hän hillitsi leikinlaskunsa. Ehkäpä tyttö sitä ei olisi käsittänytkään. Hän kun nähtävästi oli vielä niin tottumaton sellaiseen, koska oli kertonut olevansa vasta ensi sesonkiaan Helsingissä… Tänne olivat lähettäneet hänet musiikkiopistoon — ja ehkä siinä sivussa vähän keittämäänkin… ylioppilaaksi hän ei pyrkinyt, vaikka olisi kai kyllä päätä ja varoja ollut. Mitäs hän ylioppilasarvolla…? Hui hai! Turhaa ylpeyttä se olisi ja kovin epänaisellista: ulkonaista kunnianhimoa vain! Kaunishan tosin on se valkea lakki… mutta onhan muutakin kaunista… Hänen isänsä melkein vihasi naisylioppilaita.

He olivat saapuneet Kaisaniemen laidassa olevan keinotekoisen lammen luo, jonka reunaa tie kulki kaupunkiin.

— Neitiseni, pitäkää nyt minua tarkasti silmällä etten taas sortuisi vasempaan, muuten polskahdan tuohon lampeen. Ja te seuraisitte luonnollisesti perässä.

— En minäkään, lienevät lentäneet jo pois talveksi. Tai ovat muuttuneet mustiksi, niin ettei erota…

— Onko olemassa mustiakin joutsenia? kysyi tyttö lapsellisella uteliaisuudella.

— Austraaliassa sanotaan olevan… ja eräs meidän maan runoilijoista on myös sellaisia nähnyt… Katsokaapas neitiseni, tämä rakennus edessämme se nyt on se niinkutsuttu Villensauna. Itsessään vähäpätöinen ja ränstynyt laitos, mutta tuo ikkuna tuossa — näettekö mitä ikkunaa tarkoitan? — on merkillinen siitä että sen takaa kerran Topelius heilutti nenäliinaansa.

— Topeliusko? Sakari Topeliusko? Onko niin mainio mies heiluttanut nenäliinaansa tuosta ikkunasta? huudahti neito, säihkyvin silmin katsellen pimeää ikkunaa kuni jotain pyhän ilmestystä. Sillä hänkin oli yksi noita tuhansia, jolle lapsuudessa saturunoilijan tarinat oli tehty niin rakkaiksi. — Tuosta ikkunastako, sanoitte?

— Se oli silloin kun suuri vainaja täytti nuot 80 ikävuottansa ja hänen kunniakseen pantiin suurenmoisia juhlallisuuksia toimeen täällä pääkaupungissa. Tähän Villensaunaan, jossa runoilijavanhus aina majaili kaupungissa käydessään, saattoivat ylioppilaat silloinkin ukkoa juhlasta. Oli iltapimeän aika ja ylioppilailla oli roihuavat tulisoihdut käsissään. Minä olin myös joukossa. Juuri tälle paikalle, jossa nyt seisomme, kokouttiin odottamaan, kunnes vanhus ehtisi sisään huoneeseensa. Pian näkyikin tulta ikkunasta, ilmaruutu avautui ja käsi pisti esiin aukosta — se oli Topeliuksen käsi.

— Ja te näitte sen omin silmin? Kumpi käsi se mahtoi olla, oikeako vai vasen? uteli tyttö kiihkeästi ja innostuneena säveltäjän kertomuksesta.

— Sitä en tullut tarkastaneeksi, mutta arvattavasti se oli hänen oikea kätensä.

— Siis se, jolla hän kirjoittikin! jolla hän on kirjoittanut "Blommande sköna dalar"… juuri se käsi siis! riemuitsi tyttö yhä ikkunaan katsellen. — Mutta mitä hän sanoi silloin?

— Ei hän sanonut mitään. Ei ainakaan mitään erinomaisempaa. Oli tietysti uupunut ukko-rukka kaikista kekkereistä. Heilutti vain nenäliinaansa, kun yksi ylioppilas oli huutanut: eläköön suuri runoilijamme Topelius! — ja hän katseli syvämietteisen näköisenä ikkunan läpi.

— No mennään nyt! sanoi hän sitten ikäänkuin havahtuen ihanan kangastuksen näkemisestä.

He kulkivat kiireesti pihakäytävän läpi ja tulivat ulos portista rautatietorille. Heidän edessään avautui yöllisen Helsingin keskus kaasulamppujen ja sähkötulien valossa, rauhallisine poliiseineen, odottelevine ajureineen ja… tavallisine katunaisineen, joiden kanssa joitakin juopuneita herroja vaelteli synnin teillä…

— Siis Bernhardinkadulle saan teitä saattaa neiti? kysyi säveltäjä kohteliaasti, mutta surunvoittoisella äänellä; hän näet tuli aina vähän surulliseksi nähdessään noita öitsiviä kulkijoita.

— Niin, jos tahdotte olla niin kohtelias ja hyvä, vastasi tyttö, joka kummastuksella oli huomannut tuon kahtaalle hoipertelevan rivin miehiä ja naisia. Näin myöhään ei hän ennen vielä ollut Helsingin kaduilla liikkunut.

— Minä saatan teidät en ainoastaan kohteliaisuudesta, — sitä minussa liioin ei ole, — vaan myös sydämmen halusta! tuli nuori säveltäjä sanoneeksi itsekkin ihmetellen avomielistä tunnustustaan. — Mutta emmekö nytkään ota ajuria? kysyi hän.

— Ei, ei millään muotoa, kiitos vain, mutta hupaisempi on kävellä perille asti.

"Aina sama!" riemuitsi saattaja ajatuksissaan. He olivat juuri päässeet Ateneumin ohitse, missä Mikonkatu alkaa, kun tyttö yhtäkkiä pysähtyi ja näytti huolestuneelta.

Nuori neiti kaiveli päällysnuttunsa taskuja ja käänsi ne molemmat nurin. Jumaliste! Avaimia ei löytynyt, ne olivat totisesti poissa.

— Niin, toinen ulko-oven, toinen sisä-, vastasi tyttö äänellä, jonka tyyneyttä saattaja ihmetteli koettaen tutkia, mikä ilme nyt tytön silmissä näkyisi. "Eikö hän niin hätäänny että purskahtaa itkuun" ajatteli säveltäjä. Mutta ei hän nähnyt sellaiseen mitään enteitä. Hän näki vain hänen silmäinsä hohtavan kuni kaksi tähteä, näki kauniina kaartuvan sileän valko-otsan ja ohimoita peittävät tummat hiukset, jotka pehmoisina häilähtelivät hänen yksinkertaisen, mutta aistikkaan syyshattunsa alta.

— Jos vain tietäisi, mihin avaimet ovat voineet pudota, sopersi saattaja. — Miten osaan minä nyt auttaa teitä tästä pulasta?

— Eivät ne ole voineet pudota muualle kuin Alppilaan, arveli tyttö. — Siellä oli sellainen tungos lähtiessä… heittelivät päällystakkeja lattialle kuin mitkähän… Sinne etehiseen ne ehkä sitten ovat pudonneet…

— Siis ei muuta kuin takaisin. Ja nyt ainakin ajamme hevosella. Täytyyhän teidän saada kortteerinne avaimet ja päästä sisään… ettehän voi kadulle yöksi jäädä…

Ja saattaja alkoi kiihkeästi viheltää ajuria luokse. Mutta ajuria ei heti kuulunut — mihin kummaan ne jo tästä torilta? Hm… nuo äskeiset… Mutta ei hätää, mennään Esplanaadinkadulle, sieltä kyllä saamme. Esplanaadin varrelta he saivatkin ajurin. — Alppilaan ja täysi masina! komensi säveltäjä ajurille hypähtäen tytön kanssa nelipyöräisiin ajoneuvoihin. Pörheäpäinen ajuri mulautti ilkeästi silmiään nuoren neidin puoleen mutisten jotain partaansa, kääntyi sitten suoraan ajolaudalleen ja kädet ojona nykäsi suitsista hevosensa pieneen hölkkään. Rattaat lähtivät pyörimään kohden itäistä viertotietä; kuului ainoastaan hevosen kavionkopse, sillä onneksi sattuivat pyörät olemaan kautsulla ympäröidyt.

Onpa tämä todentotta soma juttu, ajatteli saattaja itsekseen siinä istuessaan tuon nuoren, kauniin tytön vierellä. Mutta minua kaikki tämmöinen viehättää… Tämä on seikkailua ja juuri näin erikoisilla tapauksillahan ne romaanitkin alkavat… juuri tällaisesta minä niin pidän. On kuin minäkin tässä heräisin elämään.

Hän ei voinut olla itselleen tunnustamatta salaisesti toivovansa ettei avaimia ensinkään löytyisi ja että… että… oi anteeksi hyvä lukija: eihän tämä ollut synnillinen ajatus, vain päinvastoin sellainen nuoruuden runollinen haavekuva… Ja tunsihan hän sääliä tyttöä kohtaan ja tahtoi kaikin tavoin häntä pulasta auttaa, mutta jos niin sattuisi, jos "kohtalo" niin sattuisi että… niin…

— Kuulkaa neiti, jos ei avaimianne löydy, mihin sitten joudutte? virkkoi hän ääneensä ajatellen.

— Jos löytyisi edes ulko-oven avain, niin voisinhan soittaa sisä-oven kelloa yölläkin ja päästä sisään.

"Se raakalainen tässä vielä törkeilee", ajatteli saattaja harmistuneena. Jos ei hienoa naishenkilöä olisi ollut hänen mukanaan, olisi hän tästä sanasta antanut ajurille korvapuustin.

— Ei ole hätää, vaan on kiire! sanoi hän juhlallisen käskevästi ajurille.

— Onko ajotie pitempi kuin jalkatie? kysyi neitonen onnettomuutensa ritarilta.

— Mutta sittenhän olisimme voineet kävelyllä mennä suoraan, arveli tyttö.

"Aina sama!" ajatteli saattaja. "Satoi tai paistoi!" Jo tulivat he Töölönlahden kupeelle; ikävästi pauhasivat aallot syksyn alakuloista, matalaa rantaa vasten. Mäntymäki häämötti murheellisesti humisten heidän vasemmalla puolellaan…

Ajurin hevonen oli herennyt hitaaseen juoksuun. Vihdoin pääsivät he
Alppilan kohdalle.

— Vartokaa tässä, me tulemme kohta takaisin, sanoi saattaja hypäten alas maahan, johon tyttökin samalla liepsahti ennenkuin hän ehti häntä auttaa.

He lähtivät kiipeämään yhdessä ylös liejuista törmää. Kavaljeeri näet ei uskaltanut jättää nuorta kokematonta neitosta yksin ajurin seuraan. — Voi, voi, kuinka teillä on minusta nyt paljon vaivaa! kuuli hän tytön sanovan.

— Tätä jo pelkäsin! huudahti seikkaileva ritari. — Me tulemme liian myöhään. Tulet ovat sammutetut, ei kukaan valvo, ovet ovat kaikki lukkoon suljetut.

Hän rupesi kolkuttamaan ulko-ovelle, kolkutti ensin varovasti, sitten yhä tuntuvammin, lopulta täydellä nyrkkivoimalla. Seinät kumahtelivat niin että häntä itseäänkin jo vähän arvelutti. Henkeään pidättäen kuuntelivat he sitten, syntyisikö sisältäpäin mitään liikettä. Mutta avaamaan ei kukaan tullut, soittaakkaan ei voinut, sillä ovikello näkyi olevan epäkunnossa eikä antanut kuuluvaa ääntä. Tyttö seisoi hiljaa muutaman askelen päässä saattajastaan, joka uudestaan alotti kolkutuksensa. Silloin kuului pimeässä suuttunut ääni jostain ikkunasta:

— Oletteko löytäneet av…?, sai saattaja huudetuksi, mutta samalla kuului ikkuna, joka oli avattu, kovasti tärähtäen tupsahtavan kiinni.

Turha oli enää kolkuttaa. Heitä nähtävästi luultiin juopuneiksi yökulkijoiksi.

— Meillä ei ole muuta neuvoa kuin palata tyhjin toimin kaupunkiin, sanoi saattaja, koettaen tehdä äänensä niin rauhalliseksi kuin mahdollista.

— Mutta minnekkä minä nyt joudun, kun en pääse sisään kortteeriini? kysyi tyttö luonnollisuudella, jossa vielä oli enemmän kummastusta kuin oikeaa hätääntymistä.

— No johonkin muuhun hienoon hotelliin sitten: Seurahuoneelle,
Kleihneen, Patriaan, Kalevaan… onhan niitä.

— Voi hyvänen aika sentään — pitääkö minun nyt hotelliin? En eläissäni ole sellaisessa vielä käynyt…

— Mutta onhan se kauheaa tämä tämmöinen — yksin sinne outoon hotelliin!…

Tytön ääni jo vähän värähteli. Miksi se värähteli? Ehkä yön kolkkoutta ja nuoren ruumiin alkavaa väsymystä, — hän ehkä oli tottumaton valvomiseen… Taikka oliko hänellä nuorena maaseutulaisneitona jokin vastenmielinen käsitys hotelleista, joka paljas nimikin jo hänen sielussaan synnytti tympäisevän tunteen…

Nuori mies luuli hyvin ymmärtävänsä, mitä ajatuksia tytön povessa risteili, siinä ajellessa hänen rinnallaan takaisin kaupunkiin päin. Mutta hänestä oli kuitenkin huvittavaakin että oli käynyt niinkuin oli käynyt ja hän laski leikkiä tytölle:

— Huomispäivänä saavat kortteerissanne kaupungin "Iltalehdestä" matkustavaisten joukossa lukea teidätkin… että: "neiti von Blume Seurahuoneella — Alppilasta!" Haha… Taikka vielä paremmin: "läpimatkalla Alppilasta Bernhaardinkadulle"… haha.

Tyttökin naurahti, mutta ei asialle, vaan siksi että toinen niin sydämmestään nauroi. Hän tuli kuitenkin heti vakavaksi, sillä seikkailu ei hänelle todella ollut pelkkää leikkiä enää.

Kun ajoneuvot pysähtyivät Seurahuoneen edustalle, hyppäsi säveltäjä alas soittamaan kelloa. Kului muutama hetki ennenkuin ovi avautui ja kultakaluunainen olento kysyi ruotsinkielellä, mikä tulija herra oli, koska oli soittanut? Mutta kun hän näki naishenkilön hänelle tuntemattoman nuoren miehen takana, rypisti hän kulmakarvojaan ja katsoi pilkallisesti saattajaan, joka suomeksi koetti selittää:

— Tältä nuorelta neidiltä on asuntonsa avaimet kadonneet ja hänen täytyy päästä tänne yöksi.

— "Voippi ollee niinkuin härrä sano, mutta me ei otta kettä obekantti ööllä vastaan", sanoi kultakaluunainen olento jäykästi. Ja hän alkoi vetää ovea kiinni. Nuori mies raivostui ja työnsi jalkansa rakoon.

Ja raskas ovi sulkeutui silmänräpäyksessä, samalla kun säveltäjä tunsi toisen säärensä ihmeellisellä voimalla ponnahtavan ulos sieltä, minne se oli telkimeksi pistetty.

— Ne ovat hävyttömiä! Eivät uskalla ottaa vastaan kun ei ole kapsäkkiä, sanoi hän kääntyen neidin puoleen, joka peljästyneenä oli paennut etemmä.

Nyt huomasi saattaja tytön silmien kostuvan. Tyttö itki, itki niinkuin tekee se, joka sydämmensä puhtaista tunteista itkee ja joka ei vielä elämän suuria suruja tunne. Hänen povensa kohoili voimakkaasti, mutta käsillään ei hän kasvajaan peittänyt. Vapaasti sai nuori mies katsella tytön kyynelten kauneutta. Sillä kaunista ja liikuttavaa se hänestä oli.

— Nuori neiti Blume, alkoi saattaja vaitiolon perästä, — olettehan te vielä luonnon turmeltumaton lapsi… ja minä olen myös kaikkien turhien tapojen ja orjallisen etiketin vihaaja… Mikä on sopivaa ja mikä ei ole sopivaa, sen sanoo meidän sydämmemme, jos vain sen ääntä tahdomme kuunnella… ja sitähän me tahdommekin, jos kerran olemme oikeita luonnonlapsia… Miksi en siis minä puhtaalla mielellä tämmöisenä hetkenä rohkenisi ehdoittaa että te, vaikka olettekin niin nuori ja kokematon — ja juuri siksi — niin: että te, hyvä neiti, nyt muitta mutkitta tulette minun luokseni yöksi!

"Hänen luokseen yöksi!" Sitähän oli tyttökin ajatellut, heti kun huomasi olevansa avaimitta. Sillä olihan se ensimmäinen ja kaikista luonnollisin ajatus. "Hän oli ainoa käsillä oleva tuttava koko yöllisessä ympäristössä. Ja tuntuihan hän niin veljelliseltä. Häneenhän saattoi turvautua."

Ja hän kuivasi kyyneleensä. Koko hänen käytöksessään ilmausi lapsellista luottamusta saattajaansa. Tämä tunsi itsensä yhä enemmän liikutetuksi ja hellänjalot tunteet asettuivat voimakkaina hänen sieluunsa.

Ajoneuvot vierivät Rauhankadulle, jonka varrella nuori taiteilija asui sievännäköisessä puutalossa, toisessa kerroksessa.

— Tulkaa neiti, saattaja puhui kuiskaamalla, — ja antakaa tänne kätenne, muuten ette osaa näitä pimeitä portaita…

He alkoivat ääneti nousta ylös astimia voimatta enää erottaa toisiansa, mutta saattaja tunsi kädessänsä tytön kätösen, joka oli lämpöinen hienon hanssikkaankin läpi.

Tytön ääni oli hiljainen ja uneksiva. Avain osui lukkoon, kuului metallin kalahdus ja ovi aukeni.

— Tässä se on… Nyt hyvin hiljaa sisään. Sallikaa olla vain… minä vien teitä kädestä… Te tulette huoneeseen päällysvaatteissanne… tänne etehiseen emme uskalla… talonväki ei saa tästä tietää… Kas tästä näin.

Tyttö astui sisään pimeään. Säveltäjä heitti omat päällysvaatteensa etehisen vaatenaulaan ja otettuaan avaimen pois oven suulta, seurasi heti jäljessä, raapasi tulen tikkuun ja sytytti lampun, jossa oli värillinen kupu. Sinervä, pehmeä valo lähti leviämään huoneeseen. Se sattui myös seinällä riippuvaan sitraan, jonka hienon kiiltäviä kieliä tytön katse näytti ihaillen hivelevän.

Ja hän otti soittimen alas seinältä ja asetti sen polvilleen: "Omituinen sattuma", ajatteli hän itsekseen, "Aivan kuin olisi sieluni silloin tätä aavistanut!" Ja hän kuiskasi tytölle, joka, silmät puoleksi ummessa lepäsi pehmeässä nojatuolissa, suloisesti väsyneenä.

— Haluatteko kuulla tuoreimman sävellykseni? Se on pieni lemmenlaulu suomalaiseen tapaan. Ja hän lauloi puoliääneen, säestäen sitransa hyminällä:

    Mun mökkini on niin pikkuinen,
    Vaan päivä sen ruutuja kultaa,
    Ikkunan alla on elämänlanka,
    Ja liedessä leimuu tulta.

    Jos sinä et mua ylenkatso,
    Niin käy tämän kynnyksen yli,
    Sillä minä ikävöin sinua
    Ja otan sun vastaan avosylin!

Ne olivat surunvoittoisen, hellyyttä kaipaavan sydämmen ääniä. Korutonta, yksinkertaista kieltä, mutta syvästi tuntehikasta, sellaista, joka jää soimaan vielä soituaankin.

Soittaja laski hymyillen sitran käsistään… — Tyttö oli nukahtanut lepotuoliin hänen kerratessaan viimeisiä säkeitä. "En henno häntä herättää" päätti nuorukainen katsellessaan nukkuvaa neitoa, jonka ummistuneiden silmäin alta oli näkevinään kyyneleitä… Varovaisesti nousi hän tuoliltaan ja hiipi tytön ohi dublettinsa toiseen huoneeseen, viheriäisten verhojen taa. —

"Hänessä ei ole tuota väärää häveliäisyyttä", haaveili nuorukainen.
"Me kaksi voisimme nukahtaa käsikaulaan kuin lapset…"

Olimme toverini kanssa paluumatkalla tuolta sultsinan, kalitan, kakkaran ja shankin luvatusta kotimaasta, näet Vuokkiniemen praasnikoilta ja Karjalan kisoista. Kyläiltyämme päiväkauden luonnonihanalla Ponkalahdella, saavuimme kontit selässä ja sauvoja heilutellen hiljaiseen, alakuloisennäköiseen Venehjärven kylään ja olimme jo hyvän matkaa astelleet erään vanhan talon ohi, kun samalla meitä huudettiin sinne takaisin ja isäntä vähän loukkautuneena selitti pirttinsä portailta ettei sen parempaa taloa koko kylässä ollutkaan ja että aina vieraat siihen taloon poikkeavat teetä juomaan. Me astuimme siis sisään tähän Larintalon pirttiin ja koska sää oli sateinen ja edessä outo, pitkä sydänmaan taival, päätimme tässä oleskella koko päivän aina seuraavaan aamuun asti ja olimme näinmuodoin tilaisuudessa vähän tutustumaan tähän venehjärveläiseen perheeseen.

Sen isäntä oli iso ja harteva mies, isompi ja hartevampi monia muita Karjalan miehiä ja sanoi olevansa tunnettu lehmäkauppiaana monin paikoin meidän maassamme.

— Kyllä milma Suomessa tunnetah, vakuutti hän, kun hänen sukunimeänsä tiedustelimme ja näytti kummastelevan ettemme me häntä tunteneet.

Eilen oli hänkin palannut Iljan praasnikoilta, kirkolta, ja siellä oli hän ollut päissään, jota hän vaimonsakin kuullen avomielisesti ja leveästi vakuutteli:

— Eilen olin mie aivan sikahumalassa… en tiennynnä tästä maailmasta niin kerrassa mitäh!

— Olikos teidän vaimonne myös mukana kirkolla? kysyin naurahtaen itsekseni sitä leikillisen keveää kantaa, jolta isäntä katseli humaltumistaan.

— Eikä se toki, jos matkassasi olisi ollut, sinun olisi antanut ryypätäkkään, lisäsi emäntä, jonka silmät omituisesti kiiltelivät tätä sanoessaan. Isäntä ei tähän mitään virkkanut eikä emäntäkään koko asiaan enää koskettanut. Me joimme neljännet teelasit äänettöminä pohjaan ja viidennet samovaarista kaadettuaan poistui emäntä, ja me jäimme isännän kanssa pirtin viereiseen kamariin. Jumalatiesi miten johtui puhe erinäisiin tauteihin ja taudintapauksiin, ja isäntä alkoi kertoa:

— Minulla oli tässä mennä vuonna kasvanut pahkura kaulaan, tähän kerosien alapuolelle, ja siitä tuli niin kipeä että moneksi viikoksi salpasi sisään ja ihan vuoteella makuutti, eikä pystynyt työhön ei minkäänlaiseen. Siinä oli alituinen vaiva ja tuska eikä yölläkään siltä saanut rauhaa eikä helpotusta. Ja siihen koettiin jos jotain lääkettä ja koetettiin siihen poppamiehen konstejai — se on tuo raataja, jonka äsken pirtissä näkiä, tään kylän velho — vaan ei siihen auttanut mitkään keinot. Päivä päivältä se paheni, ja mie luulin ja niin ne luulivat kaikki, jotta ei nyt auta enää muu kuin kuole pois, se kun otti semmoisen hirmuisen tuskan…

Isäntä kaasi tulikuumaa teevettä vadille ja kulautti menemään alas kurkustaan. Sitten taas jatkoi:

— Vaan niin se taitaa olla että kun hätä on suurin, niin on apukin taivahissa. Mie rukoilin apua Jumalalta (isäntä lausui tämän sanan repäisevän leveästi) ja pyysin että vielä säästäisi ja pelastaisi henkeni — ja lupasin hevosen monasteriin laittaa, jos paraneisin… Se se auttoikin.

— Paranin!… ja se se kaikista ihmeellisintä: heti paranin, ihan samalla tiimalla!

— Ka siten kuin mie sanoin… ihan samalla tiimalla, kun lupauksen annoin… se oli vielä päiväsaikaan… pahkura katosi, se ihan hupeni ja silisi siihen paikkaansa.

— Eikö siitä märkääkään vuotanut? Jos se juuri oli puhkeamaisillaan, kun te lupauksen teitte, ja sentähden…

— Eikä ollut, se silisi siitään eikä siitä minkäänlaista visvaa valunut.

Turhaa oli väittää isäntää vastaan. Täytyi uskoa että tässä oli tapahtunut ylenluonnollinen, jumalainen ihme. Me särvimme viidennet teelasimme tyhjiksi ja käänsimme ne kumolleen merkiksi ettemme enää lisää halunneet — niinkuin Karjalassa on tapa samovaarin ääressä.

— Ja oletteko sitten täyttänyt lupauksenne? kysyin nyt edellisen johdosta isäntään kääntyen.

— Enhän minä viel… — ei sitä toki ole hevoistakaan! Se oli meillä semmoinen sopimus Jumalan kanssa että sitten vasta, kun tämä minun poikani on kahdenkymmenen vuotias, hän viepi hevosen pyhään paikkaan. Ja siihen asti niitä kyllä kerkeää rahoja sen ostoa varten kerätä, tuumaili isäntä tyvenesti.

— Ka eipä se saa jäädä — silloin perisi piru!… Näin sanoen lähti isäntä pirttiin nuottaansa paikkaamaan, mutta me lähdimme hänen kanssaan, joka kerran oli vievä luvatun elukan Solovetskin luostariin pyhänä lahjana, kylän rantaan uimaan.

Uimasta tultua ja syömästä päästyä istuimme pirtissä talonväen askareita katsellen. Isäntä, tuo jumalain pelastama partaniekka, paikkaili yhä nuottaansa ikkunan pielessä ja emäntä karttasi villoja karsinan puolella; lapset olivat lähetetyt marjaan. Raataja (tämä kalevalainen sana on yhä käytännössä Karjalan kankahilla) — "raataja rahanalainen", mainittu kylän velho, oli vastaikään akkoineen lähtenyt lähellä olevan lammen rannalle niittämään, vaikka myötäänsähän siellä ulkona vettä vihmoi ja umetti niin ettei heinätyöstä ollut paljonkaan taikaa. Akalla, niin velhon akka kuin olikin, oli siunatuksi lisäksi juuri lähtiessä alkanut kova hampaansärky.

Me istuimme kotvan aikaa ääneti, toverini lukien hiljaa itsekseen Välskärin kertomuksia, jotka hänellä olivat matkassa, minä tutkistellen vastapäätäni toisella puolella pirttiä istuvaa emäntää.

Hänen tummat kasvonsa olivat laihahkot, mutta selvään saattoi arvata, että ne joskus olivat olleet täyteläiset ja että kaunismuotoisen, korkean otsan hipiä oli ennen ollut hienompi ja kasvot muutenkin sileämmät — ei ne nytkään karkeat olleet, mutta niissä oli muutamia juovia ja juonteita, jotka puhuivat äänettömiä sanoja kärsimyksistä, ja suuret, mustanruskeat silmät välähtivät toisinaan niin omituisesti ja niistä oli silloin aavistavinaan hivuttavaa tuskaa ja elämän suruja. Mutta muutoin näytti hän tuolla istuessaan villoja kartaten, punainen karjalaisten vaimojen juhlapäähine mustatukkaisessa päässään, näytti vielä veikeältä ja samalla hienotunteiselta ihmiseltä. Minkähänlaiset hänenkin elämänkokemuksensa olivat olleet? En niitä saisi tietää, saisin korkeintaan niihin syrjästä kurkistaa. Aloittaakseni jotain puhetta kysäsin täydellisen hiljaisuuden vallitessa yhä hämärtyvässä pirtissä:

— Siinäkö ne olivat kaikki tämän talon lapset, jotka marjaan lähtivät: poika ja kaksi pikku tyttöä — kolmekko lasta vain?

Ei kumpikaan, ei isäntä eikä emäntä heti vastannut. Isäntä pujotteli välinpitämättömän näköisenä verkkokäpyä revenneen nuotansilmän lävitse ja emäntä kyyristyi niin alas villavasua kohti, ettei voinut hänen kasvojansa nähdä. Puukko hampaiden välissä virkkoi viimein isäntä:

Emäntä istui taas suorana. Hänen kasvonsa näyttivät äskeistä kalpeammilta.

— On kuollut… mie olen neljäntoista lapsen äiti! Hän sanoi sen värähtelevällä, nääntyvällä äänellä kuni kuoleva. Ja sitten lisäsi hiljaa: — Yksitoista on minulta kuollut…

— Se teki vielä tässä toissa kevännä kaksoiset, ehätti isäntä sekaan raa'asti sanomaan kääntymättä vähääkään pois työstään.

Emäntä parka piti vähän lomaa ennenkuin taas vastasi, näytti olevan kuin karvas pala hänellä nieltävänä. Rykäsi heikosti kuni riutunut ja virkkoi:

Hänen äänensä oli sydäntäsärkevä; hetki oli liikuttava; ymmärsimme hyvin ettei tuo nainen, joka näytti niin hyväntahtoiselta, mitenkään ollut voinut tahallaan lastaan tappaa, luultavasti oli se tapahtunut jostain kolkosta tapaturmasta. Ja nyt ymmärsin minä, miksi tiedusteluni lapsista oli alussa ollut vanhemmille vastenmielistä ja miksi varsinkin äitiin oli näyttänyt sattuvan niin aralle paikalle.

— Eipä häntä tiedetä varmaan, itsestäänkö tuo kuoli, se kun oli niin heikko lapsi, vai tuliko äidillään niin maatuksi, että tupehutti vuoteeseen, lausui nyt isäntä harvakseen, mutta entisellä karkeankovalla äänellä.

— Itse tapoin, itse tapoin! vaikeroi hän kohtalonsa alle nöyrtyvän äänellä. Lapsi oli vakassa, vakka oli sängyn reunalla, mie makoan, aamulla katson: — lapsi on kuollut… itse tapoin lapsueni!

Hän, joka tätä puhui, oli herennyt kertoessaan työstään, kädet olivat solahtaneet hervottomina ristiin helmoille ja silmää räväyttämättä istui hän pirtin seinään nojautuneena. Hänen katseensa puhui todellista surua…

Tämä lausuttiin pitkän vaitiolon jälkeen jonkunlaiseksi lohdutukseksi ja äidin puolustukseksi meidän puoleltamme.

— Jotka kuolevat tukehtumalla — huoahti emäntä, — niiden ne kyllä sanovat menevän aivan mustiksi kasvoiltaan, ei tämä ollut mennyt, tällä oli vain suun ympärystä mustunut. Illalla, ennen kuin maata ruvettiin, muistan vielä vierahia olleen ja kaikin sanoivat: ei tuo lapsi kauvan elä! — Se kun makasi aina yhtä liikkumatonna ja äänetönnä niin että tuskin huomasi sen hengittävänkään. Ja yöllä se sitten…

— No mitäpä siitä nyt enää, murahti isäntä partansa sisään. Häntä nähtävästi kiusasi se että vaimonsa oli antanut vallan herkille tunteilleen näin vierasten nähden ja kuullen.

Keskustelu katkesi siihen. Istuimme hiljaa. Tuntui niin ikävältä. Pienet ikkunat päästivät kovin vähän valoa pirttiin, ruudut olivat sateesta himmeät.

Hetken perästä kuului rymyä portailta ja lapset tulivat sisään, palaten marjasta.

— Katsho sie moamo, miulai on juolukoita! tuli nuorin lapsista, noin kuusivuotias hoikkakaulainen ja riutuvanpunaposkinen tyttö äitinsä eteen selittämään. Hänen silmänsä loistivat ilosta, kun hän laihalla kätösellään tarjosi pientä tuohista, jonka oli puolilleen saanut poimituksi noita sinisiä "koiranmarjoja".

— He toatto, marjoja! sanoi keskimmäinen lapsista, Martti poika, joka oli ollut mukana päivällisellä uimamatkallamme — hän kun kuului keväällä jo ensi kertaa järveen heittäydyttyä paikalla oppineen uimaan — ja joka meille hyvin vilkkaasti oli kertonut kylän poikien keilanheitosta sunnuntaisin kotinsa kentällä, ja jota näistä kaikista syistä pidimme reippaana poikana.

Vanhin lapsista, Tatjana niminen tytönsuikura seisahtui ensin kotvaksi aikaa keskelle lattiaa, laski sitten mitään mielialaa ilmaisematta äänetönnä roppeensa pöydälle ja mennä kyhnytteli uunin eteen märkiä ruojujaan riisumaan.

— Riunavaaran rintehessä, lammin takana, selitti poika, hänkin pieksulöttöjään jalastaan päästellen.

— A ken nyt lehmiä etsimäh, kun niin vihmoo? huoletteli emäntä ja kaasi lasten astioista juolukoita teevatiin, jota tuli meille tarjoamaan:

— Kiitoksia vaan… marjat ne taitavat olla teille hyvää ruokaa paaston aikana? kysyimme isäntään kääntyen.

— Sitä ei silloin saa syödä minkäänlaista lehmänantimia eikä lihaakaan — vai miten?

— Eihän sitä saisi… vaan olen minä tänä vuonna tämän pojan kanssa lihaakin syönyt ja muutakin niinkuin tavallisesti… ka en ole raahtinut poikaani kiusata, vastaili isäntä vähän häpeissään. — Äiti ja tyttäret ne kyllä ovat paastonneet, lisäsi hän rohkeana.

Meitä ihmetytti ettei Larin isäntä, joka oli hevosenkin pyhittänyt luostariin, ollut sen tarkempi uskontonsa sääntöjen noudattaja.

— Joutavaa kai se onkin koko paastoaminen! uskalsimme nyt mekin lausua ensi kertaa ääneen tällaisen mielipiteen ulkonaisista menoistaan aran venäläisuskoisen väestön keskuudessa. — Eihän ihminen sillä autuaaksi tule, paastosipa tai oli paastoamatta, kunhan vain pysyy kohtuudessa.

— No sen minäkin olen havainnut, jotta saattaa se ihminen olla hyvinkin harras ristimään ja pomiloimaan ja paastoomaan, vaan on muuten elämälleen jos minkälainen, myönteli isäntä arkaillen, vaikka emäntäkin oli siirtynyt pois pirtistä.

— Niitä ei taida enää olla niitä vanhanuskolaisia täällä, jotka pitävät eri ruoka-astiansa ja pelkäävät muiden niitä saastuttavan?

— On niitä vielä starovieroja… eikö ole sattunut niissä taloissa, joissa jo olette käyneet?… On se meidänkin talossa muudan semmoinen.

— Muori se on tässä talossa vanhanvierolainen… se ei ole nyt kotosalla, kuului menneen tässä eilettäin tuonne takaliston mökkiin… kyllä siitä on semmoinen hankaluus ja rasitus, ettei sitä vain mielellään kärsittäisi. Eikä sitä ensinkään suvaittaisi, jos se olisi joku itseämme nuorempi, vaan se kun on jo vanha ja vaivainen ja lisäksi oma äiti, niin eihän sitä mikä raatsi…

Kun oli kerran tullut puheeksi vieroseikat, oli meillä sopiva tilaisuus tiedustella samalla niiden huhujen todenperäisyyttä, joita joskus oli meidän maahamme kuulunut: että muka jossain Karjalan sydänmailla piileksii ihmisiä, joilla on salaperäiset uskonnolliset menot ja joista ei tiedä mitä ne ovat, kun ne kerran saatuaan jonkun ihmisen pariinsa eivät ikinä enää laske pois ja joista sentähden kammottavia juttuja rajaseuduilla liikkuu.

— Ka on niitä semmoisia ihmisiä, selitti isäntä, on paljonkin täällä Akonlahdella! Ne ovat niitä kaikista vanhimman-uskolaisia. Ne eivät tunnusta keisaria eivätkä pappeja, siellä ei kasteta lapsia, ei siunata, ei vihitä… Ja rikkaita ne pedot ovat… ja niillä kuulestaa se usko olevan niin kummallista laatua että kaikki, jotka vain niiden kanssa joutunevat kuin vähäisiin tekemisiin hyvänsä, kääntyvät siihen… mikä hänessä sitten lieneekin tarttuvaisuus.

— Tiedetäänkö sitten että on kukaan täältä heidän uskoonsa kääntynyt?

— Ka miksi ei tiedetä — tiedetään hyvinkin. Onpa esimerkiksi tuosta toisesta talosta vanha ukon kämppä heidän luokseen houkuteltu — niitä rikkaimpia sinne enin tahtovatkin — sekin ukko vei matkassaan kolmesataa ruplaa ja siellä ne nyt pysyy.

— Sinne katosi! Sinne ne jäävät kaikki. Sieltä ei pois päästetä sinä ilmoisna ikänä. Sillä ne kaiketi eivät sieltä pääse palaamaan, kun kuuluu omalla verellään itsekunkin pitävän nimensä siellä kirjoihin kirjoittaa.

Emäntä oli keskustelumme aikana tullut pirttiin ja laitteli ruokaa pöydälle. Hänkin sekautui keskusteluun näistä salaperäisistä eläjistä:

— Ihan nuoria tyttöjäkin, viisi- ja kuusitoistavuotisia ovat sinne houkutelleet. — "Siellä startsain kera yksissä huoritah!" lisäsi hän ylenkatseen ilme silmissään.

— Semmoista! Siellä elävät kuin eläimet… ja keisarille ei veroja makseta.

— Ka ei olla nähty sen paremmin kuin asumukset. Komeat kuuluu niillä pirtit olevan. Vaan vieras jos sisään tulee, ei niin ketäkään löydetä! Silloin ovat aivan tyhjät — niillä kuuluu olevan sala-ovia niissä. Niistä piiloon pujahtavat vieraan tullessa.. "Talvella hyö niissä asutah, a kesäksi metsäh mennäh". Kesäksi heittävät pirttinsä autioiksi ja kenen tahansa käytettäviksi, itse muuttavat erämaan metsiin asumaan.

— Ja maanalaisissa luolissako sitten elävät näin suvella, niinkuin on puhuttu?

— Entä mitenkä he elättävät itseänsä siellä salassa muulta maailmalta.

— Ka heillä on Piiteristä (Pietarista) elättäjät; sieltä ne ovat itsekkin kotoisin ja sieltä heimolaisensa heitä avustavat. Talvisin vedättävät salaisesti kuormittain tavaroita ja ruokavaroja.

— Eipä ne niitä käsiinsä saisi, jos tahtoisivatkin. Eivätkä uskallakaan, on niillä aseita: pyssyä, miekkaa, kirvestä — tappavat pirut. Tässä kerran — olikoon se toissa talvena — olivat kuitenkin saaneet kiinni muutaman. Kahleissa kulettivat poikkeen… se oli ollut ihan ummikko (venäläinen). Vaan ei ne olleet siltä mitään urkituksi saaneet että mikä sinä olet ja missä ne muut ovat, tukkinut oli lempo leukansa eikä sanaakaan niille vastannut. Ja oppinut se oli ollut sekin, niinkuin ne kaikki kuuluvat olevan…

— Ka niin… sillä oli ollut kirjoja toista hevoskuormaa!… muuta ma heistä en tiedä.

Ulkona oli sillä välin taas ruvennut virtanaan vettä valamaan ja raataja muijineen tulla toposteli nyt pirttiin. Isonpuoleinen mies oli hänkin, mustapartainen ja likasenkeltaiset kasvot. Jaloissa oli hänellä tavattoman suuret virsut, joiden pieluksista pisti esiin jalkojen ympäri käärityitä likaisia riepuja.

— Vettä rupesi vihmoman, ei nyt saata raataa — tulimma pois, jutteli hän lautsalle istahtaen. Hänen akkansa tulla ulisi perässä ja istuutui pimeimpään nurkkaan pidellen leukojaan: hammasta näet yhä särki ja oikean puolen poski oli turvoksissa.

Toverini ehdotti osaaottavasti, että muija panisi piipunöljyä tahi tupakkaa kipeään kohtaan koetteeksi, eikö kolotus herkeäisi, vaan muija ei ollut kuulevinaankaan, ruikutti ja voivotti vain niin että me tulimme sangen alakuloiseen mielentilaan.

— Raatajat istuutuivat kahden pöytään; akaltakin itkua helpotti tämän maailman hyvyys.

Ilta oli jo hyvin hämärä, sateli lakkaamatta. Me näimme ihmeeksemme ettei meille illallista tarjottukaan — emmekä sitä liioin kaivanneetkaan. Puolisiksi olimme saaneet sienikeitosta…

Sintsiin eli eteläiseen kokoontuivatkin pian kaikki: isäntä, emäntä, lapset ja raataja muijineen. Meille osoitettiin nurkassa erityinen sänky, jonne peräkkäin ryömimme. Muut asettuivat aivan liki meitä lattialle makaamaan, millä oli mitäkin rääsyä allaan ja yllään jotta olisi pehmoista ja lämmintä. Me tosin emme — pilkkopimeä kuin oli — tienneet mitä meillä oli allamme ja minkä siivoinen vuode mahtoi ollakkaan, mutta kun talonväki näin oli läsnä, niin ei sopinut semmoisia seikkoja tutkia — kohteliaisuudesta. Kun sintsin ulko-ovi oli vedetty kiinni, vallitsi makuukammiossamme synkkä pimeys.

Yhtäkkiä tuntui lehmä ynähtävän jossain aivan läheisyydessämme. Toverini vähän säikähti, mutta isäntä sai siitä aihetta kotvaksi aikaa makuultaan puhelemaan Karjalan navettain muka suuremmasta mukavuudesta meidän maamme navettoihin verraten:

— Kun on läävä saman katon alla niinkuin meillä, niin on helppo lehmät sinne hoitaa: ei tarvitse lähteä pakkaseen ja kinokseen talvipimeällä päreiden kanssa kaahlimaan.

Oli ollakseen nyt niinkuin Larin isäntä sen sanoi, mutta toverini kanssa olimme kaikessa hiljaisuudessa kuitenkin eri mieltä kuin isäntä; — läävän läheisyys oli meistä tälläkin hetkellä vähän liian mukava — muutamista erityisistä syistä…

Isännän puhe katkesi kuorsauksiin ja hän taisi suloisesti nukahtaa näihin navettaihanteisiinsa. Mutta likinnä sänkyämme maata röhötti raataja, tuo kylän velho, sekä hänen muijansa, jonka ukina kuului myöhäiseen yöhön saakka.

Luulin jo kaikkein nukahtaneen, kun kuulin emännän vienosti kuiskaisevan vieressään makaavalle pojalleen:

Höristin korviani kuullakseni tiesikö poika minun nimeäni. Mutta arvatenkaan ei hän sitä tiennyt, koska äiti heti kuiskasi perään:

— Se on Ilmolin'i… ja tään toisen nimi on Juuso eli mikähän lienee ollut (Toverini nimi oli Justus).

Sitten oli taas kaikki hiljaa ja minä käännyin toiselle kyljelleni nukahtaakseni. Se oli omituinen tunnelmasarja kaikkien edelläkuultujen kertoelmien jälkeen; varsinkin emännän surullinen kohtalo oli painunut syvemmin mieleeni: kymmenen kuollutta lasta ja yksi tukehtunut… neljäntoista lapsen synnyttäjä… minkälainen aviokumppani oli mies?… sitten: isännän ihmeellinen parantuminen… luostariin luvattu hevonen… metsässä piileksivät lahkolaiset… verellä kirjoitetut nimet… — voi, mitä kaikkia elämäntarinoita kätkivätkään nämät kovanonnen syrjäiset erämaat! Ja tämä oli kanteleen vanha kehto ja Väinämöisten muinoinen kotimaa! — Täältähän oli Lönnrot aarteensa kerännyt. Täältä olivat Ainot armaat astuneet ja siskoiksi veen kaloille vierineet, täällä Mielikit myhäilleet; täällä oli Sampo taottu… "Oi Karjala, muistojen maa!"…

Näihin sekamelskaisiin aatelmiin vihdoinkin nukahdin. Unen läpi kuulin, kuinka keskiyön aikaan rajusti alkoi sataa vettä. Koko sintsin katto romisi ja pauhasi kuin hätärumpu. Ja tähän rummutukseen minä uudelleen uinahdin.

Oli se ollut koko surkea suvi! Kesä oli tullut niin myöhään että jäät vasta juhannusviikolla olivat järvestä lähteneet ja vasta heinäkuussa oli saapunut oikeita kesäisiä päiviä. Silloin oli ollut niin lämmin ja tyyni että tahtoi sulaa, ihmiset läähättivät — eläimet läähättivät, vesi järvessä lämpeni kuin tulen alla, öisinkin osotti lämpömittari yli kaksikymmentä astetta. Eikä sateen pisaraa pirahtanut taivaalta… Mutta niitä päiviä kesti ainoastaan kaksi viikkoa, tuskin sitäkään. Siihen se loppui oikea kesä, tuulet pyörähtivät pohjan ja idän puolelle, ilma kävi koleaksi, alkoivat sateet. En uskonut silloin että semmoista säätä kestäisi läpi koko suven. Satoi heinäkuun loppuun, satoi syyskuun…

Milloinka keinua hilpeässä etelätuulessa tai leppoisella lännettärellä kotijärven aalloilla, niinkuin muina kesinä? Ottaa purjeen täydeltä tuulta tuutimeensa, lentää kuin valkosiipinen suuri lintu uljasta ulappaa — nenitse niemien, vieritse vesakkorantaisten saarten, lomitse kärisevien karien ja luotojen, joilla luhtaheinä heiluu… Kun aina vaan umetti ja vihmoi, ja taivas yhtenään hulmuili uhkaavissa uleissa!

Tosin syyskuu oli lämpimämpää ja tuuli asuskeli etelänkorvalla, mutta sitä enemmän satoi vettä. Jos joskus seestyikin, niin kesti sitä vain kotvan. Kun luulit jo saaneesi hymyilevän poudan ja olit lähdössä vesille, niin jo, ennenkuin rantaan kerkesit, romautti niskaasi kovan löylyn… Mistä ihmeestä se tuli? päivittelit sinä vihastuneena, sillä et ollut huomannut, milloin taivas jo lientyä ehti. Ja purjehtimaan lähdöstä ei tullut mitään… Epävakaista oli sää, toisinaan tyynti, toisinaan nosti ankaran myrskyn — ei ollut hyvä lähteä yksikseen isolle seljälle. Ne ovat vaarallisia ja puuskapäisiä nuot sisäjärven tuulet. Ne tulla tuhahtavat tohisten mantereen suojasta, karkaavat mustina paholaisina kuusikon takaa, ryntäävät repien ja ulvoen korkeisiin siipipurjeisiin — keiskis! ja silmänräpäyksessä paiskaavat paattisi kumoon. Kyllä minä ne tunnen ja siksi olen varovainen, vaikka en suinkaan ole pelkuri purjehtimaan…

Nelisen, viitisen kertaa vain oli tullut purjehdituksi; sen verran että oli tuntenut hiukan tyydytystä intohimolleen ja saanut oikein hengittää…

No, olihan sitä siinäkin. Mutta vielä olisi mieli tehnyt edes kerran tuonne aaltojen harjoille kiikkumaan. Saada suloisessa levossa nojautua peräsintä vastaan, jota käsi voimakkaasti pitelee… uneksia siinä olevansa ritari, jota taivaan tuuletkin kunnioittavat, kun näkee purren uljaasti kallistuvan vesirajaan asti, mutta kantaa povessaan varman vaiston ettei kuitenkaan vielä kaadu… Ja kuulla alati räiskivän kohinan kokasta, joka korkealle kohoten halkoo vaahtopäisiä laineita, kuulla sitä korpimaan aaltojen laulavata loisketta ja tuutia, tuutia…

Syksy oli tullut sitä tilaisuutta vartoessa, lehtipuut olivat jo kellastuneet, sade ja myrsky kiskoi niitä joka päivä tuhansittain, miljoonittain alas. Oi sitä surullista näkyä! Ne lentää lepattivat pitkän matkaa tuulen mukana, kunnes takertuivat kanervanvarsiin, ryöpsähtivät niistä kuin ammutut lintuset maahan… nurin niskoin varsien väliin ja jäivät väristen makaamaan maankamaraan, jossa sitten vähitellen mustuivat ja mätänivät…

— Ne paatin purjeet pitäisi välttämättä korjata pois, — puhui isäni useinkin, kun aamiaispöydässä istuttiin ja päivä oli entiseen tapaansa alkanut ikävällä sateella, jonka kosteus tunkeutui huoneisiinkin ja teki mielialan raskaaksi.

— Antaahan olla vielä — minä aijon tästä vielä purjehtimaan! vastasin minä aina totuttuun tapaani ukon huolestuneeseen huomautukseen.

Isäni ääni oli epätoivoinen ja vähän pilkallinen. Yhden ainoan kerran oli ukko itse koko suven kuluessa saattanut olla mukana pienellä purjehdusretkellä.

— Niin, jahka tästä ilmat selviytyvät ja tuulet tasaantuvat! väitin minä koettaen näyttää niin toivorikkaalta kuin mahdollista.

Ja purjeiden poiskorjaaminen jäi yhä toistaiseksi. Sellaisten keskustelujen perästä heitin sadeviitan hartioilleni ja kuljin alas rantaan katsomaan, oliko purjeilla todella pahakin hätä siellä sateessa ja oliko itse paatti pysynyt paikallaan yöksi nousseessa myrskyssä… Paikallaan se aina oli, itse olin sen lujasti sekä keulasta että perästä köysillä tiukottanut laiturin suuriin kiviin; se kiikkui hiljakseen aallokossa komeasti kohoillen harmajaa taivasta vasten punaisine mastoineen ja keularaakoineen. Eikä ollut päässyt pahasti hankautumaan koskaan, vaikka ei ollutkaan oikeita "viilareita". Hyvässä suojassa se tuulilta oli siinä rantahietikon ja laiturin välissä, mihin ainoastaan etelätuulen laineet pääsivät hyökyinään. Mutta purjeet olivat likomärjät ja vettä oli yli pohjateljojen…

Vaan rakas se on minulle noinkin. Leveällä äyskärillä alan viskata vettä järveen, seisten itsekkin pieksusaappaineni läikehtivässä lammikossa… Minusta on veden viskaaminen tästä venheestä mieluista työtä, joka virkistävästi vaikuttaa ruumiiseen ja sieluun. Mutta purjeita en minä voi saada kuiviksi, vaikka ne nostankin "pirkkelillä" ylös liehumaan ja jään laiturille vartomaan… Silloin samassa tulla sorisee taas sadekuuro eivätkä ne ole ehtineet kuivahtaakkaan. Ne ovat alituisesta märkyydestä mustenneet ja raskaat niinkuin lyijy. Ei suotta isä pelkää niiden homehtuvan. Purje-parat…

Mutta en niitä vielä henno pois korjata, en raahdi irti ottaa hyvästi kiilatuita mastoja ja pyöriinsä taitavasti pujotettuja vetonuoria, en vaikka mikä… Sehän olisi samaa kuin sanoa hyvästit purjehdukselle, ainoalle armaalle, joka täällä kaukaisessa sydänmaassa henkeäni ylläpitää! Jätän purren vielä koskematta, jätän purjeet paikoilleen, märkinäkin. Ehkä huomenna on vihdoin sopiva sää, myrsky laantuu ja aurinko paistaa, ehkä huomenna saattaa purjehtia?…

Ei saattanut huomenna, ei ylihuomenna, eikä yhtenäkään seuraavistakaan päivistä. Yhä vain satoi, satoi ja satamasta herettyäkin satoi…

— Voi voi, etkö sinä vieläkään ole ottanut irti niitä paatin purjeita? tuskaili isäukko sitten eräänä aamuna taas minulta tiedustellen. — Nehän ihan mätänevät sinne rantaan!

— Ne ovat vanhastaankin pilalla, arvelen minä, keksien verukkeita viivyttelyyni. — Ne eivät siitään pääse enää pahemmiksi, vaikka kuinka kastunevat. Tulevana kesänä saapi jo laittaa uudet purjeet…

— Mutta näethän sinä itsekkin, ettei nyt enää tule purjehdusilmaa, miks'et ota niitä pois? Nythän on jo lokakuu menossa, kohta tulee talvikin ja järvi jäätyy.

Ja sadetakki hartioilla vaellan taas kotoiseen rantaan, jossa joka päivä olen käynyt, Minusta on ilma suloisen leppoinen, vaikka onkin sateinen. Rantatie on täynnä vesilammikolta, jotka roiskahtelevat pieksujeni alla — mutta se on hauskaa. Koivut ovat jo paljaat lehdistä, pihlajanmarjat kimaltelevat tulipunaisina… Vai niin, ajattelen siinä astuessani tuota lyhyttä virstanmatkaa, nytkö siis täytyy mennä purjeet ottamaan. Nytkö alkaa se minun kaikista synkin syksyni? Mutta kun saavun rantatörmälle ja sitä alas laskeutuessani näen paatin uljaana kohottamassa mastojaan siinä mainiossa valkamassa, syntyy minussa epäilys, otanko purjeita vieläkään. Onhan se koko rantaman kaunistus tuo paatti, koko ylimaan järven ylpeys ja kunnia, sillä se on ainoa laatuaan monenkymmenen peninkulman alueella täällä sisämaan vesillä, jossa vain tervapaltamot viilettelevät. Usein on isä-ukko itsekkin näinikään tähän rantaan laskeutuessaan sen nähdessään täydessä taklaasissa uljaana ja houkuttelevana, leikillisellä kerskauksella huudahtanut että:

— Kenenkähän se lienee tuo komea purjevene tuossa rannassa? — Ja kun silloin hänen poikansa ovat viitanneet paatin valkeaksi maalattuun airoon, jonka pyyryssä paistaa mustaksi poljettu nimimerkki: A. B. C, niin on ukko hyvillään hymähtänyt ja ylpeästi lausunut:

— Jaa, se näkyy olevankin minun! — Hänen! hänenhän se on, isä-ukon! Hän se sen on kerran maailmassa vedättänyt kolmattakymmentä peninkulmaa aina merimaista asti, jossa se on tehty, hän se on sitä joka kevät heleillä väreillä maalaillut ja siihen kaikellaisia mukavuuksia tehnyt ja teettänyt. Ja mikä pääasia: — hänhän sitä ennen on vesilläkin hallinnut ohjaten koko pappilan perhettä ja kesävieraita raitistaville huviretkille ylimaan jylhänkauniisiin seutuihin. Ne ovat menneet hänen loistokautensa; "laivan ensimmäinen perämies" on vanhennut, ja pojat, entiset "matruusit", ovat perineet hänen virkansa, mutta pojat ovat enää harvoin kotona kesillä, ja paatin käyttäminen on vuosi vuodelta jäänyt vähemmäksi; onpa se eräänä kesänä maannut virattomana maallakin — silloin kun sen suurin suosija on ollut poissa. Minun hoitooni on se sitten vähitellen jäänytkin, minun vastuunalaisuudellani on isäukko sen taipunut kesiksi vesille lykkäyttämään, mutta aina on hän silti ollut arka, etteivät muut sitä osaa oikein hoitaa, ja aina kun olen mennyt ilman häntä purjehtimaan on hän luottamattomana lausunut: "mitenkä sinä osaat purjehtia, joka et näe mitään? ja kunhan sinä et vain laskisi sille Joutenniemen karille!" No, hänellä nyt on ollut aina pieni ylpeytensä ukolla tästä omasta purjehtimistaidostaan, kun on kimnasistiaikoinaan ennen seilannut itse merta — Oulusta Iihin ja sieltä takaisin…

Näitä muistellen saavun rantalaiturille, näen että yön aikana paatin pohjateljot taas ovat peittyneet runsaalla vedellä, hyppään sinne alas vihreiden laitapenkkien päälle ja rupean ensi työkseni tapani mukaan viskaamaan. Sitten alan tunnustella purjeita. Mikäpä ne olisi kuivannut — sykkyräiset, marjat rääsyt.

Ja minä karkaan ensimmäiseksi halkaisijapurjeen kimppuun, haen kouraani sen nostonuoran ja aijon vetää purjeen säälimättä alas etumaston nokasta, jonne nuora on kiipeämällä pujotettu. Mutta juuri samalla kun tartun nuoraan, tarttuu tuulikin märkään purjeeseen, tämä hulmahtaa levälleen, pullistuu pyöreäksi ja hiukan kallistuen tekee paatti köysiinsäkin kytkettynä pienen ryntäyksen hankavastaiseen… Se näyttää niin hauskalta tuo, se tuntuu niin sykähyttävän uljaalta! — ja se, mitä juuri olin tekemäisilläni, jääkin tekemättä. Minä en voi! Kuukauteen en ole saanut purjehtia ja näinkö heittäisin hyvästit lemmikilleni? Ei se olisi oikein…

Nyt ei paljon sadakkaan ja tuuli on paraiksi virkeä… Jätän halkaisijan lepattamaan valmiiksi edeltäpäin ja riennän ylös vaaralle, sillä haluan välttämättä isäukonkin mukaan. Läähättäen syöksen minä ukon kamariin:

— Hei isä, lähdetäänpäs viimeisen kerran purjehtimaan! Raakapurje on jo nostettu!

Ukko naurahtaa ensin katkeransekaisesti, kuunnellen kummastuneena minun iloista esitystäni:

Mutta, oi kova kohtalo — hän viivyttelee ja aprikoi, kunnes tosiaankin taas rupeaa satamaan. Ja sataakin ankarasti ja tuuli nurkissa vonkuu. Siellä on melkein myrsky järvellä. Mahdotonta purjehtia…

Olen masennetulla mielellä. Ilta pimenee ja yhä sataa, koko yön romisevat katot ja kun aamulla herään, niin aamullakin taas sataa. Siunatkoon sitä surkeutta!

Tämä ei käy enää päinsä näin! Luonnon kirous lepää raskaana meidän päällämme. Koko pitäjästä kuuluu valituksia tavattomista sateista, jotka turmelevat viimeisenkin hallalta säästyneen viljan, estävät perunannoston ja riihenpuinnin, Koittavat ja märättävät kaikki — herroilta ja talonpojilta. Purot ovat tulvillaan, niityt vetten alla, ison järven vesi on kovasti noussut ja nousee nousemistaan…

Siis minun täytyy vihoviimeinkin se tehdä. Siis minun täytyy luopua toivosta, joka kauvan on minua elättänyt — ja mennä todentotta ottamaan irti ne paatin purjeet.

Siellä alhaalla rannassa käy kova pauhu ja loiske ja ilkeästi pieksää sade kasvoihin. En silmänräpäystäkään enää tehtävääni epäile; minä kiskon ja raastan, irrottelen ja kirvottelen — nuoran nuoralta, kappaleen kappaleelta… Ensin halkaisija neljine nuorineen, sitten raakapuu, sitten etumasto reijästään, sitten etupurje, jonka liepeessä seisoo kerran kirjoittamani sanat: "Pois edestä!", sitten isomaston puomi rihmoineen ja väkipyörineen, sitten itse isomasto kiiloineen ja jalusnuorineen… Surullisesti vongahtaa nuora turpuneen kehrän alta läpi vedettäessä, kolkosti kalahtaa raskaan isomaston tyvi onttoa laituria vasten, kun sen siihen ponnistaen kannan ja alan riistää suurpurjetta katajaisista renkaistaan… No putoavat toinen toisensa jälkeen maahan, purje solahtaa kuni hame solakan neitsyeen ruumiilta, ja paljaana ikäänkuin häveten alastomuuttaan jääpi suurmasto punaisena syliini…

"Mun neitsyeeni, mun lemmityiseni, anna anteeksi että näin sua kohtelen, mutta semmoinen on luonnon laki ja kohtalo tahtoo että sinut vihdoinkin riisun! Sillä alituiset myrskyt minut siihen lopultakin veivät, vaikka sitä pidättelin ja viimeisiin asti toisin toivoin ja unelmoin. — Nyt on se unelma häipynyt ja se toivo on murtunut… Jää hyvästi!"

Se oli tapahtunut, purjeet olivat otetut irti ja mastot pois. Ja ikäänkuin tapettu vesilintu, jolta kaula on retkahtanut alas, jäi paatti aalloille avutoinna keinumaan ja odottamaan kunnes sen raato vedestä nostettaisiin. Ranta, jonka suuri elon merkki se oli ollut, jäi myös kuni autioksi ja kuolleeksi, ja alakuloiseksi muuttui koko seutu. Ja alakuloisena astelin minäkin sieltä pois ja tulin syyssateessa kastuneena kotiin, jossa ensi sanakseni salin ovesta sisään astuessani sanoin kahvipöydän ääressä istuvalle kotiväelle: Nyt se on tehty.

Ja he arvasivat ilman pitempiä selityksiä, mitä olin tehnyt… Mutta ulkona pimeni ilma kuni yöksi, ja suhisten lankesi lokakuun sade tulvanaan pitkin pihaa ja peltoja.

"Kaalikatu n:o 22, paraatikäytävä, ens. porras ylös, ovi vasemm.: neiti Karoliina Kanalin".

Kääräisen rutistuneen "Pääkaupunginlehden" kontettuneilla käsilläni kokoon, pistän sen palttoon taskuun ja nousen ylös paraatiportaita. Luen ovikyltistä suurilla kirjaimilla kaiverrettuna:

KAROLIINA KANALIN.

Pidätän henkeäni ja painan soittokelloon — kling klang. Kuulen askeleita, keveää sipsutusta… kova rasahdus ja ovi lennähtää auki. Avaaja on näköjään palvelustyttö.

— Onko tässä huonetta? kysyn minä koneellisesti tätä ylioppilaan ijankaikkista ja kuitenkin aina uutta asiaa.

— Juu, kyllä meitillä on; minä käyn heti sanomassa tykö röökkynälle…

Ja palvelustyttö, nähtävästi hämeetär, lipsahtaa samaa vauhtia takaisin sekä jää "kulissien taa".

Neiti, s.o. itse emäntä, ilmestyy tuossa tuokiossa salin ovesta mystillisen hämärään koridooriin ja pyrähtää puoleksi lentämällä, puoleksi juoksemalla aivan nenäni eteen. Tapaan itseni kumartamassa hänelle ja taas kysymässä tuon saman: Onko huonetta?

— On huoneita, on kaksikin! on huoneita — alkaa hän liukkaasti rallattamalla — minkälaista te haluatte? Olkaa hyvä, käykää sisään, tulkaa tänne! On meillä huoneita… Minun nimeni on Karoliina Kanalin — mikäs herran nimi on? kysyy hän äkkiä tuiki tutkivasti, avatessaan ovea ensimmäiseen tarjona olevaan huoneeseen. Minä, ällistyneenä harvinaisesta kysymyksestä, änkytän vastaukseksi että "mitä neiti minun nimelläni tekee, eihän tässä viel…?"

— Ei, ei, tpruu takaisin — älkää astukokaan sisään, vaan sanokaa nimenne ensin: — sanoinhan minäkin omani! tiuskahtaa hän sanomattomalla naivisuudella. — Minun tarvitsee tietää nimi, minä en uskalla ottaa vastaan ketä tahansa, sitä ei tiedä…

Jonkun sekunnin hiljaisuus vallitsee, kunnes minä päästäkseni hullunkurisesta asemasta — ja huonetta vilkaisemaan, sanon nimeni.

— Ai, kyllä minä tiedän! huudahtaa hän nimeni kuultuaan, ja aivan kuin se olisi päätetty asia, riehahtaa hän lisäten: — Teidät minä otan vastaan! Te olette Pohjanmaalta, minä tunnen teidän sisarenne…

— No, se on sitten ollut joku toinen, vaan sama se… kyllä minä teidät kuitenkin nyt otan vastaan, koska te olette Pohjanmaalta. Nähkääs: minä olen itsekkin Pohjanmaalta — Ylikiimingistä, Ali-Kanalan kartanosta — kyllä minut jokapaikassa Pohjanmaalla tunnetaan!… Ja kyllä minä nyt teidät kerrassaan otan vastaan, käykää sisään vain tänne salonkiin ja istukaa… Oletteko ylioppilas?… Vai niin, jahah, kyllä minä teidät… haluaisittekos asua kuinkakin kauvan?… jahah… jassoo, se sopii ja passaa… niin, kyllä täällä minun luonani on asunut maistereita, vieläpä tohtoreitakin. Tunnettehan tohtori Heimo Hellénin?… Jaa, kyllä hänet tunnetaan, kysykää vain keltä tahansa Suomettaren konttoorissa… ja hänkin on ollut hyvin tyytyväinen… Suokaa anteeksi, sanoi hän taas äkkiä käyden tuiman tutkivaksi, vaan minulla on tapana ottaa edeltäpäin selko hyyryläisteni elämästä: käypikö teidän luonanne paljon vieraita?

— Ainahan niitä… joitakin, miten sattuu, vastasin minä ja olisin jo ollut valmis lähtemään pois, jos se olisi käynyt päinsä.

— Niin, nähkääs, lipsutti neiti puhellen: — en minä voi ottaa ketä taliansa vastaan… sitä ei tiedä minkälaisten kanssa sitä joutuu tekemisiin. Ja kyllä meillä on lääkäri, joka osaa tarkastaa… niin, suokaa anteeksi, mutta minä tahdon myös tietää, käyttekö te… — Vai niin, vai niin, suokaa nyt anteeksi, se on hyvä, kyllä minä otan vastaan… Ja täällä on asunut maisteri Kivihiili, tunnetteko hänet?… Vai niin että nimeltä vain… jaa, hän on kreikan opettaja ja hän on asunut tässä samassa huoneessa… tuota mitenkä se on: pidättekö lujaa elämää?

— Mitä neiti tarkoittaa? kysyin minä, nuorena filoloogina ja
Kotikielenseuran jäsenenä huvitettuna epätavallisesta lauseparresta.

— Niin no, riensi hän selittämään, ymmärrättehän nyt, että jos teidän luoksenne tulee tovereita ja te siellä juotte olutta ja huudatte… jaa, kyllä minä tiedän… — Vai niin, no se on hyvä… kyllä minä mielellänikin teidät otan vastaan… Tulkaas minun perässäni, niin näytän teille toisenkin huoneen, se on erinomaisen sievä ja nätti kammari ja siinä on asunut maisteri Dynamit… Älkää nyt pahastuko että minä kuljetan teitä näin monen huoneen läpi — kyllä sinne on erityinen sisäänkäytävä pihalta…

Me vaelsimme todellakin monien komeroiden läpi, ja minusta ne haiskahtivat vähän siivottomilta.

— Tässä se nyt onkin! sanoi neiti riemuitsevasti kun saavuimme kylmään kyökkietehiseen, josta näkyi ovi pihakamariin. — Ja katsokaapas, siinä on senkin maisterin visiittikortti ovella:

Minä katselin nimikorttia suuremmalla kunnioituksella kuin sitä kamaria, joka sen takaa silmieni eteen avautui. Sieltä tulvahti nimittäin vastaan löyhkäävän paksu ilma, ja pahoin pehnatun sängyn laidalla istui kaksi juronnäköistä olentoa, mies ja nainen, satunnaisia matkustavaisia — kuulin ma — ja kotoisin, niinkuin neiti kehahti, "Limingan rikkaimmasta kartanosta".

— Jaa, 75 markkaa kuussa — onhan teillä omat lakanat?… eikö olekkaan!… kyllä se on tavallista… mutta tulkaapas näitä portaita katsomaan! huudahti hän rientäen ulos kamarista ja heittäen huoneen enemmän esittelemisen sikseen. — Näin kauniit portaat!

Portaat olivat itse asiassa pahanpäiväiset, käppyrät ja kuluneet puuportaat.

— Näitä kyllä saattaa… huudahteli neiti hypellen kuin harakka muutamia astimia alas ja ylös, näyttääkseen minulle, kuinka erinomaisen mukavat ja lujatkin ne olivat nuot "kauniit portaat". — Näitä portaita ovat astelleet maisterit ja tohtorit — jaa, vieläpä professoritkin! lopetti hän ylistelynsä suurella innostuksella, tehdäkseen oikein valtavan efektin siihen, joka oli vain pelkkä "siivis" ilman akateemisen viisauden-pöllön pöyhkeitä siipiä.

— Vai niin, no miten tahdotte, sanoi hän sitten hiukan pettyneesti, kun huolimatta kaikesta hänen ylistelystään en voinut lausua erityistä ihastustani — en huoneesta enkä edes portaista.

Me kuljimme jälleen läpi monien huoneiden ja minulla oli halu pian päästä kadulle. Mutta ruokasaliin päästyään neiti Kanalin taas itsestänsä innostui puhelemaan niin, että oli mahdoton hänestä päästä erilleen loukkaamatta kohteliaisuuden välttämättömimpiä vaatimuksia.

— Minkälaista ruokaa minä pidän? kysyitte te. Niin, jaa, ei meillä mitään ylellistä ole… joka päivä on biffiä, joka toinen päivä on puuroa — pidättehän puurosta?… niin, aamusilla puuroa survotuista kryyneistä, tiedättekö, se on oikein hyvää… ja puolisiksi saatte semmoista soppaa, jossa on plummonia… viisi kuusi plummonaa voitte saada yhdellä kerralla, ja kyllä niistä ovat tohtorit ja maisterit pitäneet… ja iltasilla on ylösleikkauksia ja teetä… onpa maitoakin! (juuri näin hän sanoi) — kahdessa kannussa; toisessa on kuorimatonta maitoa ja toisessa kuorittua maitoa… niin: ei meillä mitään ylellistä ole… Kylmäkö? — se ensimmäinen kamariko? Hyvä herra, tulkaapa katsomaan, tässä on Celsiuksen lämpömittari ja me lämmitämme aina niin että on jemttiin 18 astetta — me olemme hyvin säntillisiä… Vai niin, no… nythän tiedätte… Jassoo, te menette… huomasi hän vihdoinkin. Piaanoako, joka häiritsee? tiedustatte te? Niin, tässä toisella puolella koridooria asuu neiti X. ja kuulkaas: hän on Helsingin paras soittajatar, mutta ei hän soita muulloin kuin iltasilla, hyvin harvoin, niin, hyvin harvoin, mutta silloin — niin hurmaavan kauniisti!…

Nämät viimeiset sanat huudettiin kuiskaamalla ovessa kun jo aika hamppua olin menossa alas paraatiportaita. Vasta alas kadulle päästyä herkesi sanatulva minua saartamasta ja silloin vasta sain suunvuoron huutaakseni hyvästit neiti Kanalinille, joka yhä seisoi ylhäällä portaitten päässä ja kotkotti kuin kana. Kuulin oven kopsahtavan kiinni takanani ja sitte vihdoinkin oli kaikki hiljaista…

Vedin rintani täydeltä pakkasta talvi-ilmaa keuhkoihini, puhalsin sieramistani jotain ummehtunutta "kanamaista" ja tapaillen rutistunutta sanomalehteä taskustani riensin kiireesti pois Kaalikadulta — uutta, jos mahdollista mieluisempaa asuntoa itselleni etsimään.

Ei tule talvea Helsingissä — yhä suhuuttaa vain sitä samaa, sitä ijänikuista — sitä siansilmistä, sumuista, pimeätä, vesivellistä syksyä…

Jos pikkusen pyräyttää — kohta taas sulaksi hyräyttää; jos pakastaa — niin lakastaa; jos kannella ulapat peittää — pian tuuli sen rikki taas heittää. Ikuinen valehtelija ja varas tämä talvi…

Raskaaksi painaa mielen terveellä ihmisellä, saati sitten sairaalla. Koettelee, koettelee se kärsivällisyyttä kipeässä sielussa, joka vapautuksen hetkeä vartoo…

Luulin jo marraskuulla meren menevän jäähän, luulin edes jouluaamuna kulkusen helähtävän hangella: — ei mennyt meri jäähän marraskuulla, ei helähtänyt kulkunen hangella jouluaamuna, ei ole täällä lumia maassa toki tammikuun lopullakaan. Yhä vain kärryillä kolistellaan ja virattomina viruvat sukset…

Kuuluu pakkanen paleltaneen ihmisiä aina Pariisissa, kuulutaan olleen lumipallosilla siellä vanhassa Roomassa, kuuluu raivonneen lumimyrskyjä Välimeren maissa — vaan meillä täällä pohjolassa? — meillä täällä ei tule talvesta tänä vuonna sen tuhannen tuppuraista tolkkua! Mikä ne tuiskut sinne etelään on siirtänytkin kaikki: lieneekö emo maapallo napasuonensa mitenkuten nyrjähyttänyt! Se Andréeko vai mikä…? kysyn ja kummeksin…

Surkea olet sinä Suomeni suurkaupunki uuden vuosisadan nousussa! Joka-ikinen paljas katukivesi minua ihan iljettää. Niinkuin limaskaista lattiaa poljen pitkin esplanaadia: "lätshis! läiskis!" — pahasti livettää lätistävä jalka… Saastainen, syvä sylkylaatikkohan tämä onkin koko komea pääkaupunki.

Mustina ja alastomina törröttävät bulevaardin puut; ilkeästi räpsii vettä vasten silmiä imelästi puskeva etelätuuli Santahaminassa. Meri siellä on auki ja möyryää kamalankarvaisena mustia kallioitansa vastaan. Ärjytkö sinä p—le siellä läpi talven, vai —?… Mustaa ja märkää — märkää ja mustaa, mihin ikinä silmäsi luonetkin… Ja seuraukset —? Taudit liikkeellä kaikkialla, surman viikate vilahtelee ja uhkaa: nuoria nutuuttaa "ryssänyskä" ja vanhoja vaivaa vanhuus — enemmän kuin koskaan ennen. Niitä kuoleekin päivittäin kuin kärpäsiä myrkkyyn. Eihän mokomata kukaan kestä. Ja tämä sitten on muka se mainittu tammikuu? "Mämmikuu", sanon minä! — "Ämmäkuu"!

Tehtaat tupruttavat sakeata sauhuansa; ilma on ylt'yli kaupungin ihan pilautunutta… Kirottu paikka! Kirottu paikka, jossa kymmenet tuhannet sielut kituvat ja kasvavat kivisten kammioiden sisässä, toinen toistensa alla ja päällä — — ja sitä sitten kutsuvat elämäksi! Milloinka herätyksen herra nämät muurit musertaa, ettei jää kiveä kiven päälle? Milloinka ihmiset kauhistuen pakenevat pois tuntureille ja jättävät nämät kurjuuden solat pesiksi taivaanlinnuille? Koska koroitetaan luonnon ja raittiuden jumalatar oikealle kunniasijalleen. Koska…? — Mutta mitä minä huudan, eihän se sillä parane… Minua vain iljettää tämä alinomainen ahtaus, tämä kihinä ja pihinä, kilinä ja kolina ja kiimainen paksu ilma. Minua tympäisee tämä lika ja loka, tämä märkyys ja lakkaamaton syksy…

Tiedättekö, ystäväni, mitä on olla maisterikekkereissä? Tiedättekö mitä on olla viftillä? Tiedättekö mitä on valvoa ja mässätä koko yön, ja juoda itsensä hauskaan humalaan? Tiedättekö missä on Kaisaniemen ravintola ja ne satavuotiset petäjät, joista sveessit niin runollisesti kerskaavat?

Tunnetteko mitä on toverihenki helisevän juomapöydän ääressä? Kun puheet ovat pidetyt ja juhlaruuat syöty ja illan sankari kattoon nostettu — ja sieltä alas vedetty… ja laulu raikuu… ja kahvi höyryää… ja "munkit" kylvystä nousten veisaavat: Gaudeamus igitur ja sikarit sauhuavat sinisiä pilviä… ja jokainen on oma herransa… Tunnetteko niitä sanoja, jotka tulvivat nuorten miesten huulilta, kun likööri virtailee suonissa ja alkohooli aukaisee umpimielisetkin aivot? Tunnetteko tunnustuksia elämän traagillisesta puolesta, kun humala liikuttaa väsyneitä sieluja puhelemaan siitä, mikä jokaista salaisesti painaa… ja johon ei muulloin kajota kuin juuri tällaisina hetkinä? Tunnetteko sairahkon ajan henkäyksen Suomenkin yliopistonuorison riveissä ja aavistatteko ne syyt, jotka tekevät ihmiset näyttelijöiksi, joilla jokapäiväisen elämän riehussa on alati naamari kasvoillaan? Tunnetteko miehen, joka humalan hehku kasvoillaan puristaa kättänne ja itsensä tuntien lausuu: "Nyt minä olen tällainen ja nyt minä puhun näin — mutta huomenna olen minä toisellainen ja toisellaiset ovat minun puheeni, — voitko minut ymmärtää?"

— Minä ne tunnen ja vastaan: In vino veritas — ylistetty olkoon
Bacchus, joka totuutta palvelee!

Ja oletteko palanneet hurjasta juomingistanne siihen aikaan vuorokaudesta, kun muu siviliseerattu Helsinki vielä nukkuu syvintä aamu-untansa ja ainoastaan ahkerimmat työmiehet ovat jo liikkeellä kulkien rauhallisessa tahdissa ohitsenne, mutta uninen poliisi seisoo kadunkulmassa väistyen mykkänä syrjään viheltävän, huutavan ja meluavan herrasparven tieltä — hyvin tietäen että nuot ovat sieluja, jotka luulevat pudonneensa jostakin toisesta taivaankappaleesta ja joilla siksi on oikeus elää ja iloita omalla tavallaan ja kajahutella kaduilla sellaisia ääniä, mitkä ovat kuin sen, joka on sekasikiö enkelistä ja kiljuvasta leijonasta…? Oletteko siinä tilassa nähneet aamuruskon punervan heijastuksen keveissä keväthattaroissa hiljaisena nousevan merestä Ullavuoren takaa ja pysähtyneet, kuni taian lyöminä tajuntaanne selveten sykkivin sydämmin ja silmiänne kädellänne varjostaen sen majesteetillisen ilmiön eteen?… Ja kysyneet itseltänne huokaavan kysymyksen: mitä on elämä? ja kuka olen minä kurja raukka, joka näen luonnon ihmeellisen ikuisuuden silmieni edessä enkä tiedä, mitä minun pitää tekemän, jotta en mitättömänä molekyylinä haihtuisi avaruuden äärettömään tyhjyyteen jaloa jälkeä itsestäni jättämättä? Kaikkeuden Herra, tässä minä seison ja tunnen pohjatonta onnen kaihoa rinnassani, miksi et ilmaise itseäsi minulle ja anna minulle voimaa? — nyt, nyt… tässä silmänräpäyksessä…! Oletteko näin sen tunteneet?

— — — Ja koska minä tulin kotia Kaivopuistoon sekä lähestyin sitä pihaa, missä asuin, juoksi minua vastaan ruskea karvakoira, jolla oli kirkkaat silmät ja liehuva häntä, ja koska minä sitä kutsuin, tuli se minun luokseni, nuoli minun kättäni ja nousi pehmeillä etukäpälillään minun rintaani vasten… Ja me seisoimme ääneti asuntoni portailla katsellen toinen toistamme syvästi silmiin ja oli kuin välillämme olisi tapahtunut seuraava keskustelu:

Ja minä avasin porstuani oven ja pyysin ystävääni astumaan sisään. Ja me hiivimme hiljaa ylös portaita… ja nukahdimme samaan sänkyyn. Kello oli silloin vähän yli viisi, ja aamurusko kurkisti balkongilta. Se oli ihanainen aamu, josta muut eivät mitään tienneet… Mutta kello seitsemältä nousin minä ylös ja istahdin työpöytäni ääreen. Ja sikari maisterikekkereistä paloi minun suussani. Ja minä tahdoin unhoittaa, että olin valvonut koko yön… Mutta viiden minuutin perästä kaaduin takaisin vuoteelleni ja tunsin itseni kuoleman heikoksi. Eikä koirakaan minua voinut lohduttaa, vaan se makasi ja nuoli omaa nahkaansa… Ja koska matami raotti ovea ja aikoi tuoda sisään jotakin, huusin minä masentuneella äänellä: "Viekää pois!" Sillä minua inhoitti kaikki se maallinen, mikä suusta sisään menee… Joku minun sisässäni, joka oli jotakin kadottanut, pyysi armoa. Joku toinen, jolta sitä pyydettiin, riiteli sitä antamasta. Ja jokainen hetki, joka kului, oli kuin huumaus tuomitsevassa ijankaikkisuudessa… Siinä unenhoureissani sommittelin minä kirjeen. — Hänelle, jolta osakseni olin saanut inhimillistä hyvyyttä ja joka minut ymmärsi. Ja se kirje kuului näinikään:

"Rakas ystävä! Minä olen rikkonut pyhää luontoa vastaan ja olen äärettömän kipeä. Minun sieluni ei ollut siellä mukana juomingeissa ja siksi saan nyt kärsiä rangaistukseni. Sääli minua, älä tuomitse…

Nukuin puoleen päivään asti ja vaelsin viheliäisenä kaupunkiin. Eikä se päivä ollut edellisen veroinen. Sillä illalla täytyi minun huudahtaa: Olen kadottanut päiväni!…

Kaduilla satoi silkkaa vettä. Usvat nousivat mereltä ja kostea sumu peitti kaupungin. Koko elämä näytti ja tuntui likaan lytistyneeltä sieneltä… kuka sitä olisi uskonut sellaisen hilpeän yön perästä?

En ainoatakaan yöllisistä veljistäni tavannut. Missä ne lienevät olleetkin kaikki?"

Me elämme ajassa kuohuvassa, ja riidat raivopäiset Suomen kansaa raastaa. Ken vääräss' ollee? Kuka oikeassa? — Turha tiedustaa: kaikk' kahtamielin haastaa! Ja kuinka meidän käy, ah, kuinka käy tään kansan? — siit' tietoa ei näy… vaan harso otsallansa huokaapi kohtalomme äiti tuhatjärviemme rantamalla — — Kaikkialla, kaikkialla kaikuu, raikuu sekasorron torvi halki ilmain kansan korviin: oudot mustat mullerrukset murtaa vanhat vakaumukset, murskaa perusrakennukset! Murheelliset aavistukset täyttää, köyttää kaikki mielet. Veljessoinnun kannelkielet parahdellen, värähdellen katkeilevat; haavain siteet ratkeilevat… Eikä lääkitystä mistään! Synkäst' totuus silmiin pistää; eikä joukkoin johtajaksi kenkään kelpaa uljahaksi! — "Herrako" siis meidät johtaa —? Uskokoon ken tuossa kohtaa tuonnon turvaa, lohdutusta — mulla vain on mieli musta! — Kerskulaulun rytmit nuo rintaani ei enää luo eilispäivän innostusta: runoilijan riehahdusta tääll' ei enää kuulla saa! Ken nyt moista kuuliskaan! — — Eihän muut kuin houkat vaan!

On ihana kesäyö. Järvi uinuu peilityynenä, ruusunpunainen iltarusko hohtaa täyslehtisten koivujen välitse, tarhalta kuuluu hiljaista karjankellon kalkatusta ja kylän tyttöjen lirkuntaa. Ilma on niin pehmyt kuin pumpulilla hipiään painaisi. Valkoinen ruusupensas verannan vieressä hymyilee kuni morsian hääsalissa. Yöperhoset leijuilevat äänettöminä pihalla…

Ikkunani on auki. Istun avojaloin ja paitahihasillani. Ei tee mieleni nukkumaan…

Tällaisena yönä, kun koko luonto kylpee hempeydessään, kun peipposella on pesänsä puunontelossa, kun urosrastas laulaa rakastettunsa perhe-onnea ja käki helkyttelee riemuansa siitä että on saanut lempensä hedelmät hyvien lintujen hoideltaviksi… tällaisena yönä hiipii yksinäisen, rakkautta janoovan nuoren miehen sydämmeen kiihkeä kaiho etsiä yksinäisyytensä toveriksi joku vastakkaisen sukupuolen olento, jossa virtaa samallainen lämmin veri kuin hänessä… joku lehdon satu-impi, jonka kuva on siinnyt hänen sielussansa lukiessa muinaissuomalaista runoutta, Kalevalaa ja Kanteletarta…

Sen immen hiukset häilyisivät irrallaan ulpukanvalkoisen kaulan ympäri, ne kiiltäisivät kuin kultaiset langat, ne olisivat pehmoiset kuin hienoin pellava, hänen silmänsä säteilisivät lemmenkukkasen sinisyyttä, hänen käyntinsä olisi kevyt ja viehkeä kuin perhosen tanssi kedon korsien ylitse, ja hän tulisi hiljaa kuin keijunen, tuo pieni simasuukkonen veitikkamaisessa hymyssä…

Ja minä, nuori mies, joka en ikinä ole naiseen kajonnut, minä hyppäisin alas tästä ikkunasta, rientäisin tuonne rantakoivikkoon… väijymään häntä… Hip hei! syntyisi kiivas kilpajuoksu ja me lentäisimme yli sammalmättäiden ja kukkakumpujen… sillä vaikka se tyttö palaisi halusta itsekkin saada tuntea vastakkaisen sukupuolen salaisuutta, niin se näin leikkisi lemmenkaihollaan, jotta tulos maistuisi sitä makeammalle. Hip hei! kas: keveä lipponen sen jalasta singahtaisi ilmaan, nuori mies tempaisi sen syliinsä… armas pieni lipponen, joka hänet yhä enemmän sytyttäisi tuleen… ja tyttösen toisessa jalassa vilahtaisi vain sininen sukka… Yhtäkkiä hän huudahtaisi heikosti risun satuttamana ja kaatuisi suulleen viidakkoon… ja läähättäen saavuttaisi nuori mies hänet ja… ja…

Niin, nyt se tulee se ilmiö, joka on niin suloinen kuin synti, mutta voiko mikään oikeastaan olla synti, joka on suloinen? — en usko. Ja sen, mitä minä nyt olen kirjoittanut, olen minä kirjoittanut tarkoituksella sanoa, että jokaisen täysverisen nuoren miehen sielussa — joka ei ole saanut koskaan tuntea naissuloa eikä siis myös naisinhoa — asuu voimakas himo saada valloittaa viehkeä neitonen, vähääkään ajattelematta seurauksia, kokonaan antautuen hetkellisen haaveensa keveään leikkiin. Ja tahdon minä erityisesti huomauttaa että tämä himo hänessä ei ole ruma eikä likainen, vaan on se yhtä kirkas ja puhdas ja hyväntuoksuinen ja luonnonraikas kuin tämä samainen kaunis kesäyö, jona nämät rivit piirretään. Mutta mahdollista on, että jos tuollainen lehdon simasuu piikanen todellisuudessa tällaisen nuoren miehen eteen ilmestyisi — niin ei hän siihen hennoisi koskea, sillä minä luulen, että niinpian kun haave toteutuu, ihminen herää, tulee syvämietteiseksi ja hänestä karisee pois kaikki kevytmielisyys ja hän täydellisesti hallitsee itsensä ja punnitsee tekonsa.

Ja sentähden te voitte vaaratta tulla minun luokseni kaikki te kevytlentoiset ihmiskeijuset — en minä, en minä teille pahaa tee…

Sydämmeni tuskassa en saata mitään tehdä. Koko illan olen istunut pöytäni edessä ja tuijottanut paperiin… En kuule mitään, en näe mitään, tuntuu kuin en hengittäisikään ja kuin kaikki sisässäni olisi pysähtynyt kuin kello. Se on vain hieno vieteri siellä sisässä, joka jää värisemään — minun onneton rakkauteni.

En kykene mitään muuta ajattelemaan. Olen kuuro kaikelle muulle elämässä paitsi tälle ainoalle äänelle, joka huutaa armoa… armoa ja pelastusta.

Jos saisi nukahtaa ikuiseen uneen. Uneen, jossa sielun surukin nukkuisi ja tuska tuutuisi kuin viaton lapsonen kehdossa… Ja olisi vain hienoa hymyä ja ruusujen tuoksua eikä mitään kärsimystä… Jos saisi!

Mutta ei armoa ole eikä unta anneta. Sydän itkee itkuaan eikä sen valituksella loppua ole. Kohtalo on kova kuin kivi. Hellyyden jumalatar on kuollut…

Enkö koskaan saa sinun syliisi orpoa päätäni painaa? Uinua siinä hiljaa kuin lapsi, jonka elämän suurin lohdutus on viivähdys rakastetun äidin ja hoitajan helmassa… Saada lämmin käden puristus, jonka värähdys käy sydänjuuriin ja puhdistaa ne murheen mudasta…

Enkö saa koskaan tuntea olevani kaunis kauniin vaikutuksesta? Enkö saa tuntea suloutta hyvän naisen tähden.

Suloutta ja kauneutta minä tahdon. En mitään rumaa enkä pahaa. Minä tahdon täyttää koko tyhjän olentoni kauneudella. Hellyyden liikutuksella, joka minut jalostaa.

Jos joku minua säälii, miksei hän poista kärsimyksiäni? Minun kärsimykseni voi ihminen poistaa. Se on sieluruumiillinen vaiva.

Ehkä minä hemmoittelen itseäni? Ehkä — en kiellä. Mutta minusta olisi väärin ja kuin jonkun pyhyyden häväisemistä, jos tällaisessa tilassa koettaisin vastustaa tunteeni virtaa. Minusta olisi väärin nyt purra hammastani ja koettaa pudistaa päältäni nämät sydämmen kahleet…

En ymmärrä itsekään, miksi niin teen. Minusta on rakkauteni pyhää. Se on suurin tunne, mitä minussa ikinä voi elää.

Meitä oli kuusi sielua: neljä veljestä, yksi sisar sekä veljenmorsian, ja meillä oli jokaisella oma pyörä, polkupyörä — minulla vain oli, jollei varsin velkapyörä, niin kumminkin lainakalu, tuollainen vuokrahevonen, jommoisia niitä hyvästä maksusta annetaan kesäajolle.

Ne olivat ne Oulun suuret suvijuhlat, jolloin sitä näin oli yhteen yhdytty ja kokoonnuttu samaan kaupunkiin mikä miltäkin kulmalta isänmaata: mikä tuli Helsingistä, mikä Savosta, mikä taas tunturimaista aina Lapin rajoilta ja yksi oli jo entuuttaan Pohjanmaalla-asuja.

Niitä heinäkuun helteisiä päiviä, sitä valkolakkien vilinää ja sitä lasien kilinää siellä vanhassa koulukaupungissa… ilollahan niitä muistelee, ja ne virkistävät meriretket ja ne hilpeät iltahetket siellä Raatissa, jolloin "ehtoosta ja aamusta tuli toinen päivä" ja sitten ne huvimatkat neitosten kanssa Muhokselle ja ihanaan Leppiniemeen ja alas mahtavaa Pyhäkoskea… kukapa ne kaikki muistakaan, sillä ne päivät kuluivat yhdessä huumauksessa ja hurrauksessa, eivätkä ne olleet mitään surun päiviä, vaikka koko maassa vallitsikin valtiollinen murhe ja melkein joka päivä saapui uusia sähkösanomia sanomalehtien lakkautuksista ja muista "hävyttömyyksistä." Niitä "hävyttömyyksiä" kuunneltiin vain äänettömällä ylenkatseella, mutta sitä voimakkaammin huudettiin eläköötä kaikille kansallisille puheille ja isänmaallisille runoille, joita ei näistä kesäisistä keinuista suinkaan puuttunut. Ja lie se riemu riemulle remahtanut siinäkin juhlassa, jota samoina päivinä entiset yksityislyseolaiset viettivät muistellen niitä aikoja, jolloin Antti rehtorin piikkiparta ja kävelykeppi kiivaasti heilahteli Bomannin keltaisessa koulukartanossa tai Ape-maisterin sisältörikkaat oppitunnit olivat käynnissään; ja lie siellä pidetty senkin seitsemänlaiset puheet veljellisessä vietossa entisten opettajainsa kanssa — mutta niihin kekkereihin ei minulla valtionlyseon kasvattina ollut onnea persoonallisesti osaaottaa. Minä huijasin sillä välin siskoni kanssa nuorempani pohjalaisten retkillä ja saavuin kaupunkiin jo ennen päivännousua ja — kunniakseni olkoon se sanottu — ennen sitä kirkasta kesäaamun hetkeä, jona omasta juhlastaan palasi kaksi vanhempaa veljeä: se, jolla oli morsian sekä se, jolla tätä armonvälikappaletta ei koskaan ole ollut.

Näin annettuani pienen pohjakuvauksen olostamme Oulun kaupungissa, luulen voivani ryhtyä varsinaiseen aiheeseeni, nimittäin kotimatkaamme, joka oli sovittu polkupyörillä tehtäväksi.

Kuusi polkupyöräilijää yhtäaikaa Suomussalmelle! Se ei ole mikään vähäpätöinen vaihe sydänmaan kulttuurihistoriassa. Kyllähän semmoista oli tapahtunut että yksi polkupyöräilijä joskus oli näillekkin syrjäisille seuduille kulkunsa suunnannut ja paljon huomiota saanutkin osakseen, mutta että puolitusinaa välkkyviä villipyöriä yhdessä laumassa lähtee Kainuun selän yli pyrkimään — se oli jotain, jonka sivistyskronikoitsijamme tulevaisuudessa tulevat riemulla lehtiinsä piirtämään ja joka tapaus kuni "loistavan pyrstötähden lento on kauvan säilyvä sukupolvien muistossa."

Tornikellon kullatut viisarit taisivat osoittaa muutamia minuuttia vaille seitsemää jälkeen puolen päivän, kun ajoimme ulos maaherrankaupungin tulliportista ja jätimme jälkeemme Oulun surkeankuuluisat katukivet, joilla ennen kouluaikoina niin monta paria kenkiä oli rikki kulutettu. Ilma oli yhä edelleen kaunis ja ilta-aurinko paistoi kuumasti selkään, maantie oli ruutikuiva ja pölisi hienonhienoa tomua taitavimmankin pyöräilijän alla — sadetta janosi kipeästi kaupunki ympäristöineen. Kuului vielä takaapäin viimeinen junanvihellys, kuului kuin voihkaus tulisesta pätsistä kimeästi soiden kuivan kesäilman läpi… Tuntui hyvältä saada vihdoinkin paeta näitä tällaisia ääniä, päästä pakoon kaikkea kaupunkimaista ja painua metsien helmaan…

    "Oi metsän siimeksessä
    On hauska kuljeskella,
    Puut unelmissa uinuaa
    Ja kukkaset ne tuoksuaa!"

Mutta nyt on minun aika jo antaa seikkaperäisempi selitys tästä kuusihenkisestä seurasta, sillä onhan se syrjäisellekkin vallan hauska tietää, mitä ja minkä näköistä väkeä me oikeastaan olimme. Esitän heidät siis siinä järjestyksessä kuin olimme ajaessamme ulos Oulun kaupungin tullista.

Eellimmäisenä ratsasti rautaorhillansa keskimmäinen veljeni Matti, tuikeasilmäinen maanmittari, polvihousuissa, olkihattu päässä, leveähartiainen ja tanakkatekoinen mies, jota ei viina eikä naiset, ei tupakka eikä tulitikut vielä tähän päivään asti olleet turmelleet ja jolla on niin terve ja vahva vatsa että se sulattaisi vaikka rautanaulojakin, sillä hän, kuten hän itsekkin toisinansa kellahtaa, on "kaikkiruokainen". Lapin kevät-ahva oli löytänyt hänen naamassansa kiitollisen esineen, niin että se paistoi samanlaiselta kuin ne jipsikuvat, joita kädettömän miehen olen nähnyt kaupittelevan Helsingin kaduilla. Punakeltainenhan on voiman ja elämän väri, ja pitäväthän monet sitä Suomen kansallisvärinäkin. Matti se nyt oli meistä se, jolla oli morsian.

Ja morsian ajoi aivan hänen rinnallaan. Kahdeksantoistavuotias tyttö, kookas ja vahvajäseninen, täysin terve ja kulumaton, ruskeasilmäinen, korkeaotsainen, tummahko tukka takaraivolla tattaralla; — hänen sieluaan en vielä tuntenut. Valkea olkihattu oli hänen päässänsä, ohkanen kesänuttu leveine hihoilleen yllä ja lyhkänen tummansininen hame — siinä ulkopiirteet. Päättäen siitä että hänen sanottiin ampuneen nelijalkaisia karhuja, ei hän ollut mikään tavallinen maalaistyttö. Hänen nimensä — Nilla.

Oikeastaan tämä olikin morsiussaatto, vaikka nuoteilla olivat sulhasen heimolaiset. Ainoa naimisissa oleva veli, upseeri, ei ollut seurassamme.

Kolmantena polki ulos tullista Pekka, pappismies, partasuu-uros ja oppineen näköinen silmälasiniekka. Pekalla olivat säärissään — kolmen markan housut, vartavasten saman päivän aamuna narikasta ostetut. Ne olivatkin niin hienot, että asiantuntematon niitä olisi luullut uusmuotisimmiksi Helsingin housuiksi. Kiiltävä, vuoriton kesätakki, "Fältiltä" ostettu, kellertävä turistipaita ja taskukas urheiluvyö sekä latuskainen lippalakki — siinä tämän hengenmiehen maallinen matkapuku.

Neljäntenä tulla veivasi veljiensä perässä Esko, vanhin veli, tullinhoitaja. Hänen silmälasiensa alta kimmelsi karvaisen naaman keskestä auringonpaisteessa tulipunaisena kiiltävä nenä, mutta hänen sileänkalju päänsä oli visusti hatun peitossa. Joka hänet oli nähnyt omien jalkojensa varassa kuinka tasaisella maalla hyvänsä, ei ikinä olisi luullut, että tämä hintelä mies pysyisi minkäänlaisen polkupyörän seljässä, niin arveluttavasti keikahteli hän puoleen ja toiseen, mutta äläpäs mitä: kun mies hyppää "Dianansa" satulaan, oli hän silmänräpäyksessä kuin uudestasyntynyt, ruumis lakkasi keikkumasta, kädet heilumasta, koko ryhti muuttui vakavaksi ja ainoastaan takaraajat nytkähtelivät polkimien noustessa ja laskiessa tavalla, joka pani aavistamaan etteivät ne niitä kaikista suorimpia olla tainneet. Mutta siitä vähät väliä. Esko oli erinomainen ajaja ja sehän on pääasia polkupyörämatkalla.

Viidentenä, jälempänä edellisiä luovi nuorin siskoni Elina, nuori naisylioppilas, tämän kesäinen keltanokka. Ei tarvinne sanoa että hän oli matkallekkin ottanut valkean lakkinsa, jonka alta leiskahteli pitkä, suomalainen palmikko. Elinan ajo oli vielä tasaantumatonta, rata teki luikertelevia mutkia, mutta pysyi kuitenkin onnellisesti kahden ojan välissä — hän olikin meistä ainoa ensikertalainen, vasta pyöränsä saanut. Oli uskallettua lähteä tottumattoman ajajan kanssa näin pitkälle matkalle ja ankaria varoituksia oli Elina sisko saanut jo Helsingistä lähtiessään niiltä, jotka tästä matkasta saivat kuulla. Hän ei jaksa seurata mukana, hän väsyy taikka ponnistaa yli voimiansa, sairastuu ja kuolee taipaleelle… Pyöräileminenhän on väliin niin vaarallista. Niin olivat kaikki varoittaneet ja kotoa olivat vanhukset samaa kirjoittaneet vastaan. Mutta tämä seikka oli huomioon otettu meidänkin kesken. Ja sen johdosta oli päätetty, että ajetaan hitaasti, ei pidetä liian hoppua — Elinan tähden. Muuten: olihan Elina vankka tyttö, terve ja ripeä, ei siis mitään hätää.

Kuudentena ja niinmuodoin matkueen peränpitäjänä tulla huristi ulos Oulun tulliportista allekirjoittanut, tulipunainen turistilakki päässään ja — kahden ja puolen markan housut jalassaan, zeebran juovikas paita vilkkuen läpi hienosta takista. Jumalan kiitos, että sitä sentään saa niin hienoa tavaraa kohtuullisellakin hinnalla!

Tietysti ei kauvan pysytty siinä järjestyksessä, jossa oli tullista ajettu. Pian tulivat ensimmäiset viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi, niinkuin tässä maailmassa usein käy, ja sulhasen ja morsiamen likeinen väli piteni toisinaan arveluttavan pitkäksi.

Ensimmäiset seitsemän kilometriä menivät kuin maistiaisiksi ja Maikkulan reservikasarmi harjoituskenttineen vilahti esiin tien varrelta.

— Tässä se on meijän Matilla muistorakas paikka, huusin minä, morsiamen rinnalle karahuttaen.

— Siinä se on Matti mitalit rintaansa ampunut keisaria ja isänmaata palvellessaan, täydensi Pekka pappi kannustaen hänkin hevostaan morsiamen kuuluviin.

Ja kaikki katsahtivat hymähtäen kuivaa, ikävännäköistä ampumatannerta, jonka perältä muutamia liikkuvia hurstihousuja pilkoitti…

Levähdettiin hetkinen punasen sillan korvassa maantien poikki juoksevan joen rannalla. Häikäisevästi heloittaa päivä tyynen veden pintaan, nurmi on vihreä, ilmassa tuntuu koivun lehden tuoksua, mökin tyttö ajelee huutaen kotiin lehmää, joka vain pyrkii jokeen kahlailemaan — pienoinen kesäillan kuva tämäkin… Mutta ei sitä joudettu imehtien ihailemaan. "Eespäin vaan, eespäin vaan kunniaan jaa, jaa!" Ajaa hyristellään hyvää kyytiä loivaa myötämaata tiheässä männikössä. Aukeaa kesäinen niitty oikealle puolelle tietä, niitty täynnä neitosia ja ylioppilaita valkeat lakit päässä — mitä tämä on?

— Eläköön! kajahtaa samalla ylioppilaiden suusta meidän kunniaksemme. Me vierimme pysähtymättä painuen metsän rajaan. Ne olivat tuttua väkeä, eilistä juhlajoukkoa, tänne 16 kilometrin päähän konsuli E:n huvilaan päivällisille kutsuttuja — tunsivatpahan, koska eläköötä huutivat. Elina arveli että se oli vain hänen valkean lakkinsa ansio että meidät ensinkään huomattiin.

"Jääkööt vain sinne juhlimaan ja jatkamaan, on tässä juhlittu ja kemuiltu senkin seitsemän kertaa, keväästä asti pääkaupungissa. — Ei käy kateeksi. Sat sapienti: nyt solutaan sydänmaille."

Vaan perässä veivaava veikkomme kuultuansa että ne ihmiset, jotka hänen silmiinsä olivat vilahtaneet aidan takaa, olivat juhliaan jatkavia pohjalaisia, huudahtaa pettyneellä äänellä:

Tullaan Kosulan kylään, ajetaan alas mutkainen mäki — niin siinä mäen allakos kummat tulee eteen: järvi, iso järvi katkaisee tien. Ajaminen mahdotonta, kahlaaminen kauheaa, mene tiedä, kuinka syväkin siinä lienee. Semmoista tulvavettä ei ikinä ennen oltu nähty näillä seuduin. Siellä on taloja toisella puolella, kaksi tytön repaletta tulla remuaa veneellä noutamaan matkustajia, vene on kehno ja heilakka, ahdas siinä on olla polkupyöräin kanssa. Matti, sulhasmies pääsee vanhan äijän kulettamana "pirunkengällä" yli. Vene yrittää kaatumaan, kolahtaa aitoihin ja seipäisiin, perässä oleva tyttö huutaa ja komentaa keulaan, jossa luulee toisen tytön istuvan, että: "souva sinä sen… kuuletko sinä tyttö… älä sillä airolla souva!"

Me nauramme katketaksemme hänen huudoilleen, sillä eihän siellä keulassa mitään tyttöä ole soutamassa, vaan — Esko, vanhin veli, kaljupää uros. Ja Esko itsekkin nauraa hytkii hiljakseen siinä soutaessaan, sillä perässä oleva tyttö, joka ei pystyssä olevien polkupyörien läpi erota mitään, huutelee koko matkan loppuun asti että "souva tyttö, älä sillä airolla souva… kuuletko sinä sen…"

Ei se ollut ainoa vesipaikka. Niitä oli vieläkin, vaan yhden pääsi ajamalla, toisen kiertämällä, mutta Apajan talon edustalla vyöryi vilpas virta yli tien, eikä siitä ajamalla päässyt. Pääsi silloin pieni kirous kosulankyläläisiä vastaan, kun eivät olleet viitsineet mitään lankkua heittää virran yli, vaikka muutamasta paikasta olisi hyvin yltänyt. Siinä heitä seisoi miesjoukko toisella rannalla pihan edustalla toimettomina, ilkkuen katsellen "miten herrat tulivat yli". Ja ylihän sitä tultiin kyllä, muut venheellä, Esko ja allekirjoittanut kahlaamalla, kun ensin jalkineet oli riisuttu ja housut reivattu. Entisenä kneippiläisenä pidän suuressa arvossa tällaista vedessä kaulimista.

Jo oli polttava aurinko laskenut Oulujoen nurmisten rantojen taa ja Pohjolan kesäyön ruskot olivat nousseet kuultavalle taivaan reunalle, kun myöhäisen vierailun jälkeen entisen opettajamme pastori A:n luona ajelimme Muhoksen kauniin kirkonkylän läpi, josta edellisenä iltana oli laulaen Laineella kaupunkiin palattu. Tuolla toisella puolella jokea oli S:n veljesten uhkea uudistalo, jossa nämät virkeät sielut raatoivat ja rakentelivat, huutavat ja hurrasivat kuten muinen Kiven seitsemän veljestä Impivaarallansa — mutta nyt oli sydänyön aika ja suloisessa unessa makasi kai Suvela ja sen veikeä velisarja.

Valkea usva alkoi hiljaa nousta jokilaaksosta ja kosketti kosteana keuhkojamme. Maantie oli paikoin koloista ja polkeminen tuntui jo raskaalta.

Me ajoimme sentähden loppuyöksi Hyrkkään kestikievariin — pitihän toki levähtää joku tunti puolen viidettä peninkulman ajon jälkeen.

Majataloon saapumisella kesäisen yön aikaan on oma leimansa. Talo nukkuu syvässä rauhassa syrjässä maantiestä. Silloin tulla sihistää sarja pyöräilijöitä, kääntyy kauniissa kaaressa taloon poikkeavalle tielle, ajaa avonaisesta portista pihalle, liitää keveästi verannan vierelle, ei kuulu mitään kovaa kolinaa, ratas ei rämise, hevoset eivät hirnahda. Ja sentähden nukkuu talon koirakin kaikessa rauhassa, ei herää matkustavaisten tulosta ja jos herääkin, niin pari kertaa vaan vähän haukahtaa, siihen lauhtuu ja tulee ystävällisesti liehuttaen häntäänsä, kättäsi nuolemaan. Jokainen taluttaa pyöränsä verannalle, pyyhkii sitä hiukan, tunnustelee ilmarenkaita, silittelee kuin mieluista hevosta ja jättää seinää vasten seisomaan: "levähdä sinäkin nyt siinä, hyvä hepo…" Emäntä herätetään ja pyydetään valmistamaan vuoteet, neitosille toiseen huoneeseen, herroille toiseen, lattialle… Suloiselta tuntuu oikaista jalkansa, suloiselta tuntuu saada maata. Hienonen hämärä peittää makuuhuoneen, varhainen, hiukan alakuloinen kesäaamu jo kajastaa ulkona, ikkuna on auki, hiljainen tuuli leyhyttelee akuttimia ja tuopi sisään vienoa pihlajankukan tuoksua. Raitis mieliala vallitsee veljesten kesken, leveätä leikkiä lasketaan Eskosta ja minun hienoista narikkahousuistani… kunnes alkaa kuulua Eskon kuorsausta ja muutkin nukahtavat.

Mutta neljän tunnin kuluttua heräämme kaikki Matin äkäiseen ääneen, joka ilmoittaa kellon olevan niin ja niin paljon ja komentaa ylös.. Surkea huokaus pääsee silloin minulta, paha parahdus papilta, ja Esko, jota joku ilkiö on hivellyt paljaana paistavaan kantapäähän, älähtää kuin mölyapina, vetää peittoa tiukemmin ympärilleen ja ei ole niikseenkään että nousisi. Kuluu muutamia minuutteja syvässä äänettömyydessä, eikä yksikään varoituksen saaneista hievahda tilaltaan, joka on niin lämmin, jossa on niin hyvä olla… mutta silloin kimahtaa uudestaan ja kahta kauheampana sulhasmiehen ääni, siitä on leikki kaukana, sen tuntee makeimmankin unisuuden läpi. Jo liikahtavat lihakset, kohoavat päät peittojen suojasta, käsi hieroo silmiä…

Matti selittää että kohtuullisellakin ajolla sentään on rajansa tässä maailmassa ja että huomen-illaksi on vene kotoa tilattu Ruukkiin vastaan ja että pahimmat taipaleet alkavat näistä puolin. Minä koetan selittää vastaan, että olen saanut liian vähän nukkua, kun siellä Oulussakaan ei kahteen yöhön peräkkäin tullut nukutuksi, mutta siihen murahtavat heti kaikki ja itse Eskokin, että:

— Pata kattilaa soimaa, puolustaun minä Eskoa vastaan, joka sängyn laidalla surkeasti irvistelee paitaansa kohennellen. Matti kävelee täysissä tamineissa keskellä lattiaa.

— Herätetyt! vastaa juhlallisesti sulhanen. Neljännestunnin perästä istumme kaikki, tytöt ja pojat, ratsujemme selässä. Minä olen saanut satulani korotetuksi, sitonut hienon takkini ohjaustankoon ja esiinnyn täydessä loistossani avaran avokaulaisena, ihomyötäisessä zeebrapuvussani. Pekka pappi näkee hyväksi sen johdosta antaa minulle pienen moraalisen aamusaarnan "sopimattomuudesta", mutta minä nauran hänelle ja ajan arastelematta nuoren morsiamen rinnalle:

— Te… tuota si… sinäkö? (vasta eilen oli sulhanen antanut meille luvan jättämään pois teitittelemiset) et suinkaan!

Ja Elinalta saan minä pukimeni johdosta kuulla ilokseni sellaisen arvostelun, että:

— Tuo Jussi se meistä sentään on ainoa, joka on oikean polkupyöräilijän näköinen.

Äkkinäisestä ajosta kankeiksi käyneet polvet alkavat vertyä, ja hauskassa rientokulussa käypi matka sileätä tietä Utajärven kirkolle. Sulhanen ja morsian ovat rientäneet lopputaipaleella muita edelle ja kadonneet näkymättömiin. Hyvä tapa on näet aina näin joukossa kuljettaessa lähettää airueita edeltäpäin — ruokaa tilaamaan. Kuin kuninkaallinen seurue ajaa sitä silloin kartanoon valmiiksi katettujen pöytien ääreen ja ikkunoista katsahdetaan suopean uteliaasti, kun on tulijoista kuultu ja nyt nähdään. Laitilan majatalossa oli kuitenkin laihaa ruokaa, mutta taksa oli laillinen ja kahvi sakkaista.

Pieni pitkälleen heittäytyminen eineen jälkeen ei tee kellekkään pahaa, mutta kun tusinan verta koipia yhtäaikaa kipasee talon ainolle pitkälle sohvalle, niin siitä ei mitään oikeata lepoa tule, vaan parasta on silloin viipymättä lähteä taipaleelle. Niin mekin teimme ja lähdimme liikkeelle ennen vaarallisempaa tappelua.

Utajärveltä se alkaa se varsinainen ylimaantie, se tie, joka vetää
Kainuun selän yli Puolangan vaaroille, Hyrynsalmelle ja vihdoin
Suomussalmelle, johon maantie loppuukin kokonaan. Ennen tälle tielle
pääsyä on mentävä Oulunjoen yli.

Kuten hevosmiehet ainakin kuljimme me polkupyöräilijät virran yli lautalla. Juuri yli mennessämme näimme pohjolaisen näyn: joukon tervavenheitä pullevin purjein viilettämässä myötätuulessa vastavirtaa. Tanakasti piteli karkea käsi isoa melaa ja joutuisasti juoksi jykevä lasti ohitsemme toinen toisensa perästä kadoten saaren suojaan. Ne olivat ehkä kuhmolaisia, ehkä sotkamolaisia, ehkä oman pitäjän miehiä — emme tienneet. Uskaliaita miehiä vain: tämmöisen tulvan aikana Ouluun! Vilahti silloin mielikuvituksessa tuttu kuva:

    Kas Oulunjärvellä aallot
    Ne laulavat laulujaan,
    Siell' liekkuvat tuhannet purret
    Ja purjeet on pingallaan.
    Siell' liehuvat harmajat hapset
    Ja kiiltävi pellavapää —
    Ne on Pohjolan pontevat lapset,
    Jotka tuulessa viilettää…

Ennenkuin pääsimme joen toiselle puolelle, tuli tuulenpuuska ja tempasi sulhasmieheltä hatun. Lintuna lentää lehahti se jokeen, täyttyi vedellä ja jäi puoliupoksissa kellumaan aaltoihin samalla kun raskas roomu etenemistään eteni. Ei voinut rakas morsiankaan estää Matin avopäiseksi joutumista. Mutta laituriin saapuessa huudettiin rannalla seisova poika pikkuveneellä hattua kiinniottamaan. Ja se onnistuikin.

Hypättiin hyrrien selkään ja lähdettiin vilistämään yksitoikkoista oilinkia (oilingiksi sanotaan kauvan jatkuvaa suoraa maantietä — ojelmusta). Se on ikävimpiä taipaleita tämä väli Utajärveltä Sanginkylään. Ei mitään vaihtelua silmälle, ei mitään muodon muutosta: alastonta, hedelmätöntä rämettä koko seutu. Mieli käy ilottomaksi, sydän toivottoman tyhjäksi tällaista erämaata vaeltaessa. Täytyy olla pilkkopimeä sitä kulkiessa, silloin ei erämaan surkeus sieluun niin pure…

Jo kouluajoilta muistan tämän taipaleen. Tällä taipaleella ajattelin maailman luomista. Siellä oli nimittäin tien vieressä, rämeen laidassa eräs isohko kivi, jonka pinnassa näkyi ikäänkuin jalan jälki. Kuinka oli se siihen syntynyt? Tässä oli ollut lapsen mielikuvitukselle paljon tilaa. "Siihen aikaan kun kivet vielä olivat pehmeät, oli joku ihmisolento harhaillut täällä autiossa erämaassa, hän oli yrittänyt nousemaan tälle kivelle, mutta tuntiessaan sen sulaksi, oli nopeasti vetäissyt jalkansa pois… Kuka oli ollut tämä muinaisuuden olento? Aatamiko? Eevako? Onneton, maita maleksiva Kainko? Tai ehkä oli tämä se kivi, jonka päällä Jaakoppi oli nähnyt unta taivaan tikapuista ja enkeleistä Mutta kuinka se kivi tänne Utajärvelle oli joutunut? Ja miksei Jaakopin pään jälkeä näy kivessä?…"

Oli kai kivi nytkin vielä paikoillaan, mutta minulta se jäi tällä kertaa näkemättä. Eikä muutkaan sitä huomanneet, vaikka lienee kai veljillänikin siitä omat lapsuuden muistonsa.

Kuumasti paahtoi päivä, ja jokaista meitä janotti. Soista, lämmintä vettä, jossa sammakot kutevat, ei tee mieli juoda. Ennen kärsii kuivankin kurkun.

Vettä himoiten riennän muiden edelle, muistellen että näillä mailla pitäisi olla joku mökin rähjäkin. Oikein muistettu: mökki löytyy maantien poskesta, minä hyppään alas pyörältä, harppaan aidan yli suoraan kaivolle, nostan sangolla vettä… ah kuinka se maistuu hyvälle mökin kaivon vesi: Suomalainen kansallisjuoma, salon sima! — Pikkunen paitaressu-poika tulla tallustaa ulos sisäänlämpiävästä mökistä. Paitaressu, pellavapää… mikä sinun nimesi on? puhelen minä pojalle toisia odotellen. Poika katselee minua suurin pyörein silmin ennenkuin hän totisena vastaa että Matti.

Matti, no kuule sinä Pikku Matti, tiedätkö sinä mikä kumma se tämä on? kysyn minä polkupyörääni nojaten.

Tiesipähän poika; oli nähnyt jo ennenkin moisia masinoita kotimökkinsä sivu sihistämässä. Niin se kulttuuri kuhisee köyhänkin nenän alitse saamatta kuitenkaan satimeensa Suomenmaan satoja savupirttejä. Se kuuluu, vaan ei koske, se välähtelee kuin kirkas terä, mutta ei leikkaa, se kulkee kuin mahtavan metsävalkean savu peninkulmia laajalta, mutta liekki on kaukana näkymättömissä eikä koskaan tänne asti ulotu…

Saapui Pekkakin perästä mökille, hyppäsi läähättäen lähdevettä juomaan ja pyyhki tyytyväisenä partaansa. Saapui Esko, ehti Elina ja kaulansa kastelivat, mutta jälempänä muita ajoivat tovin ajan perästä Nilla ja Matti, eivätkä meidän vesipaikastamme välittäneet. He kertoivat löytäneensä salaisen hetteen maantien vieressä, siellä olivat yhdessä viivähtäneet ja nauttineet luonnon raikasta nestettä…

— Mene tiedä teidän rakastavaisten salahetteitä — kyllä me ne tunnemme! vastaan minä verevätä veljeäni, joka näyttää tavallista onnellisemmalta. Ja Pekkakin iskee silmää veitikkamaisesti Matille, vallan hyvin oivaltaen minkä herttaisen hetteen ääressä jälelle jääneet olivat vilvoitelleet. Kristillisen seurakunnan pappina oli hän näet jo paljon raamatuita tutkinut, mutta ei voinut suuteloa suureksikaan synniksi väittää.

— Lekoo! huusi Matti pyöränsä selkään hypäten ja niin sitä taas lähdettiin.

Sangille saavuttua hyökkäsin minä suoraan maitokamariin, emäntä kintereilläni.

Ja hän lähti könttäsemään yli pihan niin että kintut vilkkui, niinkuin sanotaan.

Työ siinä oli emännälle kantaa sisään viiliä ja maitoa. Sillä nyt pidettiinkin jo kiirettä.

— Hyväs… tuota kaikkiko ne on nämä niitä Kiannan rovastin lapsia? uteli emäntä tarkastellen kiireestä kantapäähän meitä kaikkia. — Ettäkö tämmäi ryökynä?

Messingille meni meidän Matilla suu emännän sanoja kuullessaan. Myhähtäen ja arvokkaana, hypäten polkupyöränsä selkään, huusi hän kartanosta ajaen:

Sangilta Juorkunaan ja Juorkunasta Särkijärvelle — mitäpä niistä olisi erityistä kerrottavaa. Ikävänpuoleisia taipaleita nekin. Kallan kestikievaria on aina pidetty rajapyykkinä Oulun ja Suomussalmen välillä. Joka siitä sivu on päässyt, tietää aina olevansa "voittopuolella". Kallasta on kaikellaisia kouluaikaisia muistoja, m.m. se, kuinka talon emäntä kovasti siellä suuttui, kun kerran pyydettiin häntä pesemään puhtaiksi sisään tuomansa juomalasit. — Näitä ei pestä kuin kahdesti vuodessa: juhannuksena ja jouluna! tiuskasi hän vihaisesti paiskaten oven jälkeensä. Se oli ollut suulas emäntä, mutta puhui se koreastikkin, kunhan vaan ei astioita likaisiksi moittinut.

Puoliväliin oli siis nyt päästy ja Elina oli jaksanut seurata mukana. Mutta tässä tulikin loppu, ja Elina pantiin polkupyörineen kyytikärryihin, sillä edessä oli kahden peninkulman taival. Kolmeen osaan hajaantui nyt joukkomme. Yksi sai tehtäväkseen rientää Puolangan kirkolle ostamaan kauppiaasta "jotakin suuhun pantavaa" — sillä kaupungista ostettuja makeisia vallitsi seuran mielestä liian itsevaltiaasta Matti. Ilta oli jo pitkälle kulunut ja oli vaarassa, ehtisikkö parhaallakaan ajolla kauppiaaseen ennen ihmisten maatamenoa. Tähän tärkeään lähetystöön kuuluivat Pekka ja allekirjoittanut.

Oli se kyytiä! Kilometripylväät näyttivät vilisevän kuin aidan seipäät ja säikähtäneenä loikkasi jänis tien poikki. Tie oli tasaista, vaikka ei sileää, mäkiä ei tällä taipaleella vielä ole sanottavia. Niin mennä huristettiin äänettöminä toista penikulmaa yhdessä. Mutta silloin aloin minä väsyä, uskoin Pekan yksin hoidettavaksi tärkeän asiamme ja jäin hiljakseen ajelemaan jälkeen. Taivas oli pilvessä, ilta tuntui alakuloiselta. Vai tuliko se ehkä väsymyksestä? Istuin kivelle maantien viereen polkupyörääni nojaten. Syvä hiljaisuus vallitsi ympärilläni. Erämaa!…

Jokelan kestikievarihuoneeseen astuessani tapasin valmiiksi katetun pöydän. Sanottiin jonkun maanmittarin olevan yötä viereisessä huoneessa. Mutta pöytä oli koskematon ja se seikka minua heti säälitti. Olin juuri jonkunlaisen rusinavellin syönnissä, kun Matti, Nilla ja Esko hyökkäävät sisään:

— Löysin sparttalaista soppaa pöydästä, se maistuu herrasruualle… tunnen tästä saavani uusia voimia! He nauravat syönnilleni ja jäävät Elinaa odottamaan samalla kun minä saan toimekseni nyt "uusin voimin" rientää seuraavaan kestikievariin vuoteita tilaamaan. Sinne ei olekkaan kuin kymmenkunnan kilometrin matka.

Ripeästi kävi kulkuni Puolangan kirkolta. Maantie oli kovaa ja sileää, vastamäet menivät myötämäen antamalla vauhdilla — on se sentään hauskaa tuo polkupyöräkulku.

Tällä taipaleella ne alkavat varsinaiset mäkimaat. Ennenkuin Hovin majataloon päästään, on noustava ylös Leipivaaraa.

Leipivaara ei ole mikään leikkivaara. Se on mahtava, valtava vaara, jota ei väkevinkään polkupyöräilijä ylös ajaisi.

Nöyränä laskeusin alas satulasta ja aloin lykätä pyörääni ylös. Yksinäinen rahtimies raskaan jauhokuorman kanssa pyrki paraikaa ylös vaaraa. Kymmenkunnan askelta kerralla vetää jutistaa hevonen kärryjä ja jää huohottamaan, samalla kun mies takaapäin tukee rattaita etteivät pääsisi alaspäin vierähtämään. Hevosparka! oli sillä kovempi kohtalo kuin luonto lupaisi… Hengästyneenä kiivaasta astumisestani saavuin pian Leipivaaran laelle ja katsahdin taakseni. Täältä näkyivät Puolangan tunturit kaikessa jylhyydessään. Tuolla lepäsi Puolangan järvi syvällä alhossaan, pilkotti punehtien sen puinen kirkko ja kirkonkylän taloja. Erämaan luontoa, ylimaan maailmaa… Synkänsinisinä, sykkyräpäisinä riippuivat pilvet tummien ylänköjen yli — Puolangan vaaroilla sataa melkein aina ja nytkin jo vettä hiljalleen vihmoi. Jotakin niin raskasta ja painostavaa ja kuitenkin niin rakasta koko tämä seutu. Jo lapsuudessani minä näitä seutuja ihailin ja huokasin…

Talutin pyöräni kujaa myöten Hovin pihaan. Taisi olla kohta sydänyön aika, ja koko talo nukkui sikeässä unessa. Kolkutin eräälle ovelle, jonka arvelin johtavan emäntäväen puolelle. Kun ei mitään kuulunut, ra'otin ovea ja kysyin äänekkäästi:

Heikko huokaus kuului ryysyisestä sängystä, jonka hämärässä saatoin erottaa. Uudistin kysymykseni.

— Ei oo emäntä täällä, kuului nyt vähän vihainen vastaus ryysyjen keskeltä.

Astuin toisesta ovesta leveään pirttiin, jonka karsinapuolella huomasin jotain tilantapaista. Varmaan siellä nukkui joku. Kyselin ensin hiljempaa, sitten lujemmin, mutta ei mitään vastausta tullut. Rykäsin, tömistin kovasti jalkojani pirtin lattiaan, mutta ei hievahdustakaan lähtenyt. Varmaan täällä nukkuikin vain lapsia. Peräydyin harmistuneena porstuaan ja ra'otin jälleen äskeistä ovea:

Peräydyin, suutuksissani itseeni että olin tietämättäni ollut niin tyly. Vaan sairas huusi heti jälkeeni tällä kertaa tarkemmin selittäen, missä emäntä on löydettävissä. Ja vihoviimein sain emännän herätetyksi, — hän löytyi toiselta puolelta kartanoa. Pyytelin vähin anteeksi että näin keskellä yötä herätetään, vaan koska sieltä perästäpäin on tulossa vielä viisi henkeä… jotka kaikki tähän yöpyvät, niin vuoteita siis tarvitaan. Se on siivo, nuorehko emäntä, ei näytä pahastuneelta eikä liioin hyvästyneeltä, alkaa hiljakseen laitella tiloja ohjausteni mukaan.

Tästä naapuripitäjästä ollaan. Ette taida tuntea? Monesti on ennenkin tässä talossa käyty, selitän minä.

Kuusi sijaa valmistettuaan pitkin lattiaa, poistuu hän hyvää yötä toivottaen, ja minä vaivun heti raskaaseen uneen lattialle enkä herää ennen aamua, jolloin huomaan jo toistenkin siinä ympärillä olleen nukkumassa.

Viimeinen matkapäivä on koittanut! Me nousemme vuoteiltamme vähän niinkuin juhlallisina, hilpeä tunto povessa että tänään saavumme kotiin. Kauniissa sarjassa ajamme alas loivaa Leipivaaraa, pysähdymme hetkeksi katsomaan syvyydessään uneksivaa Pyssylampea, josta Esko nuoruutensa päivinä on tekaissut romantillisen runon; tämä on se paikka, jossa maantie katkaisee Kainuunselän hiekkaiset harjanteet. Sitten heti alkaa nousu Hiidenvaaralle. Kesäpäivän helteessä tuntuu se rasittavalta eikä sitä varmaan itse hiisikään ajaisi ylös pyörällä, saatikka sitten me. Tässä kerran meidän Matti tappoi käärmeen ja ylensi sen kuni Mooses korvessa kaikkien katsottavaksi seipään nokkaan. Rinnettä noustessamme panemme toimeen yleisen naamojen peson, ojavesi näet juosta porisee vastaamme vilkkaana purona. Se olisi hauska ryhmä valokuvattavaksi tuo: Matti hajareisin ojan päällä kuoppaa kaivamassa. Pekka vatsallaan kiven kyljellä, kasvot pyhästi kiiltävinä vedestä Esko pyllöttämässä ikäänkuin viinitynnyriä tullaten, neitoset nenäliina kourassa j.n.e. Ja tuohon ojan liepeille polkupyörät hauskasti hujan-hajan kaadettuina…

Vasta Hiidenvaaran laella voipi jonkun matkaa ajaa, sitten täytyy taas hypätä satulasta ja taluttaa alas jyrkkää ja mutkaista törmää. Semmoista se on kulku Puolangan vaaroilla: ylös ja alas, alas ja ylös, vuoronperään. Polkupyöräsi keinuu kuin lastu jättiläisaalloilla. Rasinvaara, Toivolantörmä, Lemetinmäki, kyllä niissä on kaikissa kapuamista ja hevoskyydillä matkustaville ovat ne aina olleet syvien huokausten huutavia mäkiä. Viimeksimainitut kaksi paikkaa eivät enää ole Puolankaa, vaan Hyrynsalmea, jonka pitäjän nurkan yli maantie Kiannalle kulkee.

Ei kukaan meistä kohottanut eläköönhuutoa kuin Suomussalmen rajan yli ajettiin. Hiljaa pyörivät pyörät punaisten pylväiden välitse ja ainoastaan morsiamelle huudettiin että tästä se nyt meidän pitäjä alkaa. "Vai niin", sanoi hän ja katsoi uteliaisuudella eteensä ja ympärillensä. Mutta maantie oli rajan toisella puolella aivan samallaista kuin toisellakin, syrjässä kiilsi rämeen keskestä joku alakuloisen näköinen metsälampi…

Vielä poikettiin Kivelän kestikievariin, pantiin Elina polkupyörineen edeltäpäin hevosessa ajamaan ja niin lähdettiin viimeiselle taipaleelle Kivelästä Ruukkiin.

Se on rakas taival jo kouluajoista asti. Erityisellä hellyydellä katselee silloin kaikkea mitä silmä näkee: kankaita joilla humisee harmaita petäjiä, yksinäistä honkaa, jonka syliin toinen honka on kaatunut, vieläpä surkeata suotakin, jolla vain vihertää matala vaivaiskoivu. Ja koko matka kuluu niin helposti, suuret vastamäet noustaan levähtämättä ja hengästymättä, myötämäkien jyrkkyys ei peloita. Semmoisen voiman antaa kotiintulon tunne.

Tuossa on Romppalan mökki maantien vieressä, kuka ihmeessä sieltä veräjältä katsoo meihin rillit nenällä? Eikös elämässä se ole "Miipas", meidän metsäherramme.

— Ka! hei! — päivää! kajahtaa melkein yhtaikaa meidän veljesten suusta ja kaikki laskeutuvat alas pyöriltä vanhaa tuttua kättelemään. Mitäs se Miipas-setä täällä…?

Mutta emme me nyt siinä kauvan malta jaarittelemaan, vaan lähdemme tavottelemaan Elinaa, joka kyydillä on edeltä ajanut — meillä on näet sellainen sopimus että loppukilometrit ajaa Elinakin pyörällänsä meidän seurassamme, että komeammalle näyttäisi…

Kuin keinuen käy nyt kulku ylös ja alas pieniä mäennyppylöitä, joita kuin aaltoja kohoaa maantiellä Saukkopuron sillalle asti.

Ja Elina tavotetaan ja kyyti palautetaan keskellä maantietä, raittiisti ajetaan viimeiset virstat. Ilta on käsissä ja kello lähenee kahdeksaa. Jo siintää silmään mustansinistä selkää — hurraa, se on Kiantojärvi, joka siellä laveana lainehtii! Kauniissa kaaressa käännymme kaikki Ruukin tielle. Ruukkiin on vene tilattu vastaan. Meidän tulomme on oleva loistavaa, sen me tunnemme jokainen sielussamme ja ruumiissamme, varsinkin minä. Jo kuuluu Jalokosken kumea kohina korvaan, lähenee Syväyksen silta… Sydän alkaa sykkiä kiihkeämmin, mielenliikutuksesta tietenkin. Eellimäisenä ajavat Matti ja Nilla, sulhanen ja morsian, näen heidän vaipuvan alas mäkeä sillalle, jonka portti on auki, äkkään portin molemmin puolin vastaanottajia huutamassa ja hattujaan heiluttamassa, minäkin riemastun, hetkihän on mitä juhlallisin, minä heilautan punaista lakkiani toisella kädellä, kuulen huutavani eläköön! ja vaivun huimaa vauhtia alas mäkeä… Samalla huudetaan alhaalta minulle varoitussanoja että hyppäisin alas pyörältäni, mutta ne tulevat liian myöhään ne — ja silmät kauhistuksesta seljällään syöksyn pyörälläni suoraan sillan maasta korkenevaa pohjaa vastaan… Tunnen armottoman tärähdyksen, sitten kuuluu kummallinen räjähdys, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tapaan itseni istuallani viilettämässä syltä-määriä pitkin siltaa yhtä rintaa jonkun rämisevän esineen kanssa. Taivasten talikynttilät! Mitä on tapahtunut? Ensimmäinen ajatukseni on että polkupyörä nyt on pirstaleina. Sitten täyttää minut hirveä häpeän tunne, sillä minä tajuan samassa että tässä on tapahtunut tragikoomillinen tapaus, kauhun huutoja ja pidätettyä naurun rähinää on yhtäaikaa tunkeutunut korviini samalla kun koski pauhaa kuin hornan syvyydessä… Voi hemmetti! Juuri viimeisellä hetkellä piti tämmöistä tapahtua, vaikka siihen asti oli kaikki onnellisesti käynyt. Ajatelkaa sitä skandaalia, sitä hullunkurista kuvaa kotipitäjäni kauneimmalla paikalla! Ajatelkaa: siinä sillalla oli vastassa pitäjän herrasväki, tosin ainoastaan lukkarinsa ja ainoan maalaisylioppilaansa edustamana, isäni ja vanhimman sisareni vastaanottoriemua yhdessä jakamassa, ja ajatelkaa siunatuksi lopuksi että kun nousen lankeemuksestani ja nilkutan heitä tervehtimään, niin toista housunlahetta tuskin enää onkaan, vaan valkea iho paist… no — vanhin siskoni riensi heti kimppuuni ja pisteli kiinni neuloilla mitä ensi hädässä kerkesi. En olisi luullut kahden ja puolen markan laitosten niin surullista loppua saavan.

Minä raivosin vihasta, en sentähden että housut olivat revenneet, vaan sentähden etten ollut saanut varoitushuutoa aikaisemmin, ja sentähden että portti oli aukaistu. Ehkä jälestätulijoille olisi käynyt yhtä hullusti ellen hirmuisella varoitushuudollani olisi heitä pysäyttänyt ajoissa. Pekka säikähti sitä huutoani niin että veret seisahtuivat, ja Esko lensi kuin katajainen vanne pyöränsä seljästä, sääret sätkyttäen ilmassa… Elina oli varovaisena noussut pyörältään jo mäen päällä, mutta Matti ja Nilla olivat onnekseen ajaneet sillalle toista puolta, jossa vähemmin täräytti.

Siihen se loppui se meidän polkupyörällä-ajomme; pyöriämme talutellen kävelimme vastaanottajain seurassa taloon, Ämmänruukin kartanoon. Mutta vaikka ei polkupyöräni kaikkien kummastukseksi ollut särkynytkään, oli minulta kumminkin muutamiksi hetkiksi mennyt se oikea tuliaistunne. Tietysti minua haukuttiin "hurjuudesta" ja "huomaamattomuudesta" eivätkä vastaselitykseni paljoa auttaneet. Mutta olen varma siitä että jos Esko veikolle ei olisi ajoissa huudettu että siinä on vaarallinen paikka, niin hänelle ei olisi käynyt ainoastaan niinkuin minulle, vaan vieläpä olisi hän pikkumiehenä saattanut pujahtaa sillanaidasta alas jokeen ja kadota sinne kuin muinen pater Hieronymus Kajaanin Ämmäkoskeen. No niin, pääasia oli kuitenkin se että se olin minä, joka olin lentänyt pyörän seljästä.

Oikeastaan minun nyt pitäisi lopettaa kertomukseni polkupyörämatkasta, mutta täydellisyyden vuoksi tahdon vielä mainita että Ämmänruukilta sain lainaan hyvät housut ennenkuin pappilaan lähdettiin. Ja että meidän tuloamme varten oli varattu "Tiililanssille" tervavene, oikea paltamo, joka nuoren parin kunniaksi oli lipuilla ja limoilla kaunistettu. Ja että järven yli soudettaessa puhalsi kylmä tuuli, ja aurinko keltaisena laski vaarojen taakse. Ja että kotirannassa oli vastassa äiti ja koirat… Ja että sauna oli hyväksi lämmitetty ja herttaiselta tuntui pitkästä ajasta taas kotoinen kyly. Sekä että saunan lauteillakin vielä naurettiin housujeni kovaa kohtaloa.

Mutta ne housut aijon säilyttää varoittavana muistona lapsilleni ja lastenlapsilleni — jos minulla sellaisia kerran tulee olemaan. Ja aina kun otan ne esiin siitä vanhasta kaapista, jossa ne nyt repaleina riippuvat, olen surkealla suloisuudella muisteleva tätä paljonpuhuttua polkupyörämatkaamme Kiannan rannoille.

Minut oli vallannut intohimo saada tappaa karhu. Pitäjän syrjäkylissä olivat ne raadelleet jo kymmenkunnan lehmää, vaan niitä itsiään ei oltu ainoatakaan kesän kuluessa hengiltä saatu. Ei sitä paljon oltu koetettukaan. Oli tosin muutamista taloista haaskalta vahdittu, mutta vahtiöinä ei peto ollut nähnyt hyväksi saapua, oli kai saanut vihin vainoojistaan ja koreasti poikessa pysynyt. Yhden talon haaskalla sanottiin sen kuitenkin vahtuuaikanakin käyneen pimeänä elokuun yönä, mutta mitäs siitä: miehet, jotka talailla istuivat, olivat kovin hätääntyneet, ja kontio oli tömistänyt tiehensä, tosin kolmella jalalla, saatuaan haavan neljänteen, mutta tämä — niinkuin Vuokin Vilkko sanoo — on pakenevalle karhulle samaa kuin panisi sille vielä "viidennen jalan" lisäksi. Ja niin pelkureita olivat miehet olleet että vasta päivän valon koitteessa uskalsivat laskeutua alas puusta pedon jälkiä tarkastelemaan. — Nämät olivat viimeiset kuulumiset karhusta niillä tienoin, senjälkeen ei varmasti tiedetty, oliko se vielä seuduilla ja saattoi siis milloin tahansa rynnätä lehmikarjaan, vai oliko ehkä laukauksesta ottanut siirtyäksensä kauvemmaksi, rajasydänmaita vasten. Kaikissa tapauksissa tiedettiin sen elossa olevan. Ja olihan niitä tietysti muitakin…

Kummako siis että minussa oli syntynyt kiihko petoa tappamaan? Vaikkapa vain kolmijalkaistakin. Se olisi sentään toista kuin kaikki kaksijalkaiset karhut… Saadappa kerrankin hengiltä oikea karhu, oikea sydänmaan karvainen tallukka — "mörkö", "peto", "metsän pi'e", "mehtä", "mehtäläinen", "se" — miksi kaikeksi ne sitä ylimaassa sanonevatkin, kun eivät suoraan uskalla karhuksi nimittää… Jos saisi sen tapetuksi, niin minustahan tulisi yhtäkkiä ihan kuuluisa! Lähettäisin siitä jännittävän kertomuksen pääkaupungin lehtiin, kuvailisin kuinka se kita avoinna ja kovasti kiljuen, hirmukourillaan jo heittäytyi päälleni ja oli juuri… kun ratkaisevalla hetkellä… minä… minä itse… niinkuin ymmärrätte. Pikkukaupunkien sanomalehdissä kierteleisi uutinen että "nuori runoilijamme X. Y. on hiljakkoin ampunut karhun…" j.n.e. Ja suuri yleisö, joka ei sitä ennen ikinä ole kuullut sen-nimistä runoilijaa olevankaan, tulisi nyt uteliaaksi, ja minä saisin olla varma siitä että kustantajani maksaisi minulle tinkimättä kaksituhatta markkaa ensimäisestä teoksestani, jonka nimeksi tulisi "Metsänkuningas" ja jossa olisi erityinen sarja "Mesikämmenen sonetteja"… Hm… Ystäviltäni saisin onnittelulta "uuden suunnan perustajana nuoressa kirjallisuudessamme", minut pyydettäisiin maamme metsästysseuran jäseneksi, ja minunkin kuvani pantaisiin paistamaan "Suomenmaan karhuntappajain albumiin", jommoinen julkaisu kai piankin toimitetaan…

"Älä myö nahkaa ennenkuin olet karhun kaatanut!" suhisi joku sivusävel korvissani, mutta en ollut nyt muistavinanikaan tätä vanhaa lukukirjan-tarinaa, jota ennen koulussa luettiin. Valelin vain innokkaasti peukalonpään kokoisia lyijykuulia kynttiläjalkaan — tein tätä kaikessa hiljaisuudessa omassa vinttikarnarissani, jonka uuninpesään olin virittänyt iloisesti loimuavan lastuvalkean. Kun kuulat olivat vuollut ja talin sekä ison ruutimäärän kanssa hylsyihin upotetut, piti niitä ensin koetella, mihin ne kelpaavat. Vanha Napoleonin kuva toisessa kädessä, pyssy toisessa, hiivin illan suussa aidan taakse ja naulaan pilkan pajan seinään. Mittaan viisikymmentä jalkaa seinästä ja asetun puun taakse. Karhun kuvahan tässä tietysti olla pitäisi, mutta oli nyt menneeksi tämä Ranskan keisarin kuva. Pidätän henkeä ja laukaisen… Räikeä pamaus, jymäys hirmuinen pajanseinästä ja kova sysäys olkapäässä — kaikki yhdessä silmänräpäyksessä. Sitten kaukaisia kajahduksia vuorista järven takaa ja kovaa töminää pellonpientarelta, jossa hevonen on kiskaissut itsensä irti rautakangesta, johon se on ollut köydellä kiinnitetty… Valkoisen savun sisää juoksen pajanseinää kohti: hurraa! — "karhu" on saanut kalloonsa, kuula on sattunut. Se on uponnut tehden ison reijän läpi jykevän seinähirren, ei puukon terä sen reikää täytä… Kyllä mokomalla mukulalla metsän kuningas kaatuu. Kaatuu lempo soi!

Mutta kun sitten jouduin sinne peninkulmain takana torkkuvaan syrjäkylään, jossa karhu viimeksi oli liikkunut, ja ypöyksinäni tapasin itseni astelemassa viiden neljänneksen pituista polkutaivalta, niin alkoi intohimoni asettua. Hulluhan minä olin, joka semmoisissa haaveissa olin pitäjälle lähtenyt! Olin kotoa lähtiessäni selittänyt meneväni "kansansivistämisretkelle", mutta laukussani painoi ainoastaan ampumatarpeita, niiden joukossa seitsemän raskasta karhulatinkia… Seitsemän —? Sillä voi taitava ampuja saada seitsemän karhua… Mutta olinko minä mikään taitava ampuja ja olinko ensinkään mikään karhunampuja. Eikö siihen vaadittu englantilaista kylmäverisyyttä ja paljon hermoja, toisin sanoen — ei laisinkaan hermoja. Vaan toisekseen, eihän kukaan tiedä ennenkuin koettaa; jospa hyvinkin Luoja on niin määrännyt ja sallinut että minä tällä retkellä tapan karhun…

Tuuli humisi huimasti siellä erämaan laajoilla kankailla, vanhain petäjäin latvat tohisivat ja kohisivat kuin kaukaisen kosken pauhu, alituisesti kuului suhinaa ja vihellystä… Kesäinen päivä paistoi kirkkaasti korkealta sinitaivaalta ja kaarrellen kulki polku laskeutumatta suokorpiin pitkin kuivia maita ja ylhäisiä hiekkaharjuja, joiden vierustalla ammotti kummallisia kuiluja. Yksi niistä kuiluista oli peloittavan lavea ja syvä, ja sen pohjalla, jonne ei auringonvalo päässyt, näkyi röykkiö harmaita kiviä — sitä kuilua kutsuu kansa "Pahanmiehen haudaksi" ja mahdollistahan on että joku lukemattomista mailman piruista sen uumenissa motkottaa…

Sitten minä vähän eksyin — Ymmärsin lähteneeni kulkemaan väärää polkua, sillä se oikea oli loppunut oudon järven rantaan, mistä en mitään ylipääsyn merkkejä havainnut… laineet vain vihasesti löivät vasten autiota rantaa. Tunsin sydämmessäni jotain kouristuksen tapaista… ei ole leikinasia eksyä näihin erämaihin. Olin jo kolmatta tuntia yhtämittaa kävellyt ja taipaleen täytyi siitä päättäen olla liki loppuaan. Minun ei tarvinnut aivan kauvan vaeltaa väärää polkua, joka hyppelehti kivien ja kaatuneiden honkain yli alkaen painua synkkään korpeen, ennenkuin, sattumalta katsahtaessani vasemmalle, näin puiden lomasta kauvempana järven toisella rannalla vilahtavan silmiini viheriän aukeaman, ja aivan oikein, kun nousin kannon nokkaan, näin sieltä talon tapaista. Suoraapäätä sitä kohti suuntasin askeleeni, se katosi tosin heti näkyvistäni painautuessani metsään ja kahlatessani upottavaa rämettä, mutta kohta seisoin taas sen oudon järven rannassa ja aloin voimieni takaa huutaa venettä. Tuuli pauhasi ankarasti laidalta, mutta huutoni kuitenkin kuultiin, ja yksinäinen soutaja ilmaantui toiselta rannalta pyrkien pienen saaren suojassa minua kohti. Seisoin odottaen rantakivellä, iloisena pelastuksestani ja uteliaana kuulemaan, oliko talo se sama, johon olin ollut taipaleella.

— Mikä talo se on tuo? huusin soutajalle ennenkuin tämä vielä oli rannassakaan.

Soutaja, joka oli ukko, kuuli kysymyksen, mutta kääntämättä selkäänsä antoi veneensä ensin rauhallisesti juosta kiinni rantaan, niisti nenänsä peukalolla ja etusormella, käänsi sitten päänsä minuun, rykäsi ja vastasi:

Sama talo se oli, johon olin pyrkinytkin; mitäpä muita niitä tällä seuduin olisi ollutkaan. Ukosta oli ensin ihmeellistä, mikä kuljeksija minä olin, vaan kun näytin pyssyäni ja selitin "ilmanaikojani lähteneeni tänne sydänmaille kävelemään että jos niinkuin karhun-talaille sattuisi pääsemään", niin näytti ukko uskovan että minulla on tosi mielessä, ja järven poikki päästyämme ja pihaan noustuamme alkoi isolla äänellä vedellä sitä nuottia että "kyllähän sitä hänkin tässä mehtäläistä raahtisi ampua, vaan kun ei ole pyssyä…"

— No ei kerrassaan koko talossa! kimpastui ukko, — mitä niillä pahasilla pikkureikäsillä tekee, jos olisikin… sen pitäisi ruunun tämmöisiin syönmaan taloihin toimittaa oikeat takaaladattavat, niinkuin tuo teijän on, ja sen pitäisi kuvernöörinkin ymmärtää että me kyllä täällä joudumme häviöön metsän petojen kynsissä, jos vaan ei parempia aseita hankittane…

— Ka ei se oo tänä suvena meillä vielä käynyt, vaan mistä sen tietää milloin se taas lehmän hotasee, se kun yhtäläistä tässä ympärillä ryskää ja kantoja repii…

— "Ei sitä nähty ouk ihteään, vaan kuultuna on… tuolta ne on Juluman mökistä ne kuulijat olleet, en minä hänestä sen enempää tiiä, vaan kuulettepa työ ite kun siitä kautta kulukenetta…"

Heitin nopeat hyvästit painaen ukon käteen muutamia kirjasia, joita minulla oli jonkunverran mukanani, ja lähdin ripeästi kävelemään neuvottua polkua… Nämät olivat nyt niitä rajasydänmaita, Venäjän rajalle ei sanottu olevan kuin pari virstaa. Polkuni kulki luikerrellen läpi korpisten seutujen ja samaa suuntaa kuin valtakunnan raja.

Mustien metsien keskellä kohosi vaaran huipulla Julma, yksinäinen kruunun torppa. Vihantina ja harvassa heilahtelivat tähkäpäät pohjatuulen kynsissä pienissä peltotilkuissaan, ja perunan varsia näkyi jo Laurinyön halla täälläkin korventaneen. Ääretön hiljaisuus vallitsi lähestyessäni pihaa, luulin jo saapuvani autioon taloon, kun samalla näin lippalakkisen miesolennon selin minuun hiljakseen niittämässä nurmea pienen pihan toisella puolella. Se oli torpan isäntä, Julma-Tuomaaksi kutsuttu.

Iloissaan oli mökin isäntä harvinaisen vieraan tulosta, viikatteensa nurmelle heitti ja kättelemään tuli — iloissani olin minäkin huomatessani isännän puheliaaksi ja älykkääksi mieheksi. Siinä tikapuiden juurella katseltiin yhdessä ensin minun pyssyäni, sitten isännän omaa "pelkialaista", niin, hänellä oli ihmeekseni oikea takaaladattava belgialainen kivääri, jolla hän pääasiallisesti henkensä elättikin ampuen joka vuosi myytäväksi sadottain metsälintuja ja muita otuksia. — — — Mitenkäkö oli sen kontion laita nykyisin? Joo, selitti Julma-Tuomas, menneellä viikollahan se tässä on kuultu puolentoista neljänneksen päässä meiltä. Minä en ollut matkassa, pojathan siellä olivat ja se Elsa — ne pitivät siellä yötulia kun olivat niityllä. Silloin se oli kuultuna kontio. Oli kiertänyt nuotiota ja kiljunut. Ne olivat olleet sikiunessa kaikki kolme, vaan tyttö oli oudosta äänestä herännyt ja niin sanoi sen äänen läpi menneen että vähällä tyrmään lankesi eikä ollut tohtinut herättää poikia — niillä kun oli muassa vain pienireikäinen pyssy… Koira niillä siellä myös oli matkassa, vaan eipäs ollut tohtinut haukkua koira, poissa oli oikea luontonsa, urissut vain oli surkeasti, häntä koipien välissä… Se oli ollut tuossa ennen auringon nousua aamuyöstä. Aamulla oli jäljet sitten nähty kymmenen sylen päässä nuotiolta. Niin se oli likellä kontio kolunnut.

— Ei ou pietty… ei sitä jouvva kun on heinä-aika… Siellä ne on nytkin niityllä lapset, me vain akan kanssa tässä kotinurmilla…

Akka oli siinä puhellessamme ilmaantunut luo ja näkyi saavan kiirettä minun tähteni. Sitten astuimme kaikin pieneen pirttiin, ja me isännän kanssa pistimme tupakaksi. Tuuman ukko se oli Julma-Tuomas, nykyiset asiat näytti hyvin älyävän.

Vaan minun mieleni paloi tällä kertaa omalle alalleni ja minulta pääsi kesken kaikkea leveä kysymys:

Akka näytti vähän hätkähtävän etten käyttänyt karhulle mitään verhonimitystä, mutta ehätti kumminkin ennen miestänsä sanomaan että:

— Onhan se meijän Tuomas toki mehtäläisen nähnyt, kun on sille saarnankin pitänyt… ja eukon silmät alkoivat omituisesti kiillellä ja suu oli naurunmutrussa.

Ymmärsin että tässä piili jotain lystillisempää, eikä minun tarvinnut kuin katsahtaa isäntään, niin tämä jo rupesi, piippuaan pöydän syrjään koputellen, kertomaan seuraavaa tosijuttua:

"Se oli niityllä, tuolla toisella puolen rajaa. Minä olin ongella lammin rannalla. Siinä kun seison, niin havaitsen äkkiä kontion kankaan laidassa. Mitä se siinä lie itsekseen hommaillut, se oli selin minuun eikä ollut vielä minua havainnut. Minä silloin karjasin oikein isolla äänellä — siitä kun se säikähti ja lähti äkisti minua kohti tulemaan niin että tantere tömähteli — minä sille aloin vastaan karjua että: älä tule, älä tule! vaan tämä yhä tulla tormoaa ihan eteeni… vaan kun minä yhä huuan että: älä sinä tule — et soa tulla! niin alkaa maata repiä, näinikään (kertoja näytti) vetää jalkojaan köykkyyn ja maata repii ja höhisee, höhisee… siitä sitten kellahtaa perätörään murron viereen ja yhä höhäjää, ja meinaa niin kuin että peälle… minä sille karjun että et soa tulla! En minä sitä oo ennen uskonut että se ymmärtää ihmisen puhetta, vaan kyllä minä nyt uskon että ymmärtää se hyvinkin — minä aloin sitä siinä haukkua ja häpäistä: 'mikä sinä oot kötys, joka tuut aseettoman miehen peälle' — minulla oli vain hieno onkivapa, ei mitään muuta — 'tule sinä silloin kun on aseet, niin silloin koetellaan vastakkain! Vaan nyt mäne poikkeen… eihän se Jumala sinua sitä varten oo luonunna jotta sinä aseettomia hätyyttelet'…"

— Ka, se kuuntelee minun puhettani, kallistelee peätään, vaan yhä höhisee ja höhäjää ja vaahto pursuaa suusta, niin on vihassa peto… Siksi se oli niin vihainen, kun näkyi olevan penikat likellä: kolme poikaa sillä näet makasi murrossa…

— … Siitä lähtivät sitten, lopetteli Julma-Tuomas kertomustaan, kaikki neljä kangasta tömistämään. Peräkkäin ne lähtivät, vähin mörähtelivät ja korvat kaikilla pystyssä tököttivät. Minä yhä seisoin paikallani onkivapa kädessä ja näin mitenkä ne menivät, sinne ne sitten katosivat ja minä käännyin ympäri ja aloin onkia ahvenia lammesta…

Ilta-aurinko paistoi jo matalana yli korven, kun erosin torpan väestä ja lähdin astumaan yhä pohjoisempia rajaperukoita kohti, Luolavaaran taloon, johon olin aikeissa yöpyä. Mieleni oli juhlallisen kansallinen kuulemaini karhujuttujen perästä. Julma-Tuomas oli kertonut niitä erinomaisella taidolla, jota minun kertomukseni vain heikosti pystyy kuvastamaan. Ja kun muistin keskustelumme myös nykyisistä maanasioista, sykkäili sydämmeni virkistyneenä, ja huuliltani pääsi siinä polkua astellessani kuuluva huudahdus: "Viel' elää isäin henki!" — ikäänkuin olisin sen sitä ennen peljännyt jo peräti hävinneen… Ei, se ei ole hävinnyt! Se elää piiloutuneena kuni pulputtava puro täällä korpien povessa, lähde sitä etsimään, sinä, joka luulit ylimaalaista talonpoikaa hengettömäksi leivänsyöjäksi, lähde sitä etsimään — ja täältä sinä sen löydät! Sinä löydät täältä erämaan hiljaisuudesta sen vanhan, sen oikean, sen hätäilemättömän, sen luontoon kiinni imeytyneen supi-suomalaisen sielun…

Metsä käy yhä tiheämmäksi, korpi yhä kolkommaksi. Mielikuvitukseni sitä mukaa myös käy eloisaksi ja minä odotan kohtaavani karhun joka askeleella. Tunnen vavahtavani sitä ajatusta että tuossa paikassa voin seisoa metsänkuninkaan kanssa vastakkain. Olinpa pannut karhulatinginkin jo valmiiksi pyssyyni. Jokaista tummaa tureikkoa katselin epäluulolla ja jännityksellä, usein olin kuulevinani outoa vihellystä etäämpää salolta… "Se on se, se on se!" Mutta sitten huomasin sen tuuleksi, joka soitteli pyssyni onteloa — ihan korvani juuressa…

Mitenkä kävisi, jos todella karhu tuolta näreiköstä yhtäkkiä nyt ilmestyisi eteeni? Se kopsahtaisi minut nähtyään istualleen takaraajojensa varaan, "perätörään", niinkuin Julma-Tuomas sattuvasti sanoi, tirkistäisi leveäin kämmeniensä alta pienillä silmillään: "ken olet sinä rauhan häiritsijä minun valtakunnassani?"… Silmänräpäyksessä olisin minä pysähtynyt, veret jähmetyksissä tapaileisin vaistomaisesti pyssyäni, tähtäisin mustaa röhöturkkia: — pamaus kajahtaisi, kiljahdus kuuluisi, kuula olisi vain hipaissut, kangas alkaisi tömistä, näkisin hirmuisen möhkäleen syöksyvän itseäni kohti, en ehtisi uudestaan ladata… kavahtaisin ensimmäisen puun runkoon, koettaisin kiivetä pisteleväin oksien läpi ylös, en kerkiäisikään: peto kaappaisi minut alas vasemmasta jalasta, minä pudota rysähtäisin nurinniskoin sen päälle, yksi purahdus vain, yksi korvapuusti väkevällä kämmenellä — ja siinä makaisi mies hengetönnä maassa.

Niin saattaisi käydä. Tietysti ampuisin, koska minulla kerran on pyssy. Mutta kun kerran olisin ampunut — ja ampunut huonosti, ei enää auttaisi Julma-Tuomaan tavalla ruveta kontiota manaamaan. Ärsytetty peto ei välittäisi parhaimmastakaan moraalisaarnasta. Ei ole leikinkappale korven karvainen majesteetti…

Jännitetyin mielin lähestyin Luolavaaran pihaa. Aurinko juur-ikään laski hehkuvan punaisena tummenevana vaarojen taakse, keltainen elokuun kuu syttyi heti sitä vastapäätä hiljaisena kumottamaan kylmänsiniselle taivaalle; ankara tuulikin oli vaijennut viileäksi viimaksi. Musta sauna näkyi lämpiämässä pellon pientarella ja alastomia lapsia juoksenteli saunan ja pihan väliä… Rakennukset näyttivät verrattain uusilta ja vasta nyt muistin kuulleeni että sama talo oli muutamia vuoksia takaperin palanut poroksi, jolloin kaksi lastakin siinä korventui kuoliaiksi julmiin liekkeihin… Asetin pyssyni etehisen nurkkaan ja astuin pirttiin.

Pirtissä oli ainoastaan vaimoväkeä sekä pikkuinen poika, joka teki paimenkonttia tuohesta; miehiä paraikaa odotettiin palaaviksi niityltä kylpyyn. Vanha ukko oli lehmien haussa.

Pian ne kaikki koteutuivatkin, ensin niittymiehet viikatteineen ja haravoineen, sitten myöhemmin vanha ukko hätistellen lehmiä kujasta tanhuaan, jossa akat huutaen ja riidellen olivat vastassa. Mutta lampaita ei kuulunut, niistä tosin muutama tuli kotiin, vaan suurin osa oli poissa. Siitäkös alkoi akkaväellä olla hätä että: mikä nyt on lampaille tullut?

— Ei oo tolokkua elämässä nyt, kun lampaat yksikseen kulukoot! kuului kujasta vanhan ämmän paapatus.

Ne oli nähty nykyisin tuolla vaaran rinteessä, lammin taustalla, juuri samalla paikalla, missä muutama vuosi takaperin karhu niitä oli raiskannut koko läjän synkkään kuusikkoon. Mikä sen tietää, jos siellä nytkin on sama tapahtunut? Tuonoin oli yksi talon miehistä ongella ollessaan ollut kuulevinaan, kuinka kontio oli kankaalla haapoja "ramunnut". Lehtien kuhina oli selvästi kuulunut tyynessä illassa, kun haapainen puu kaatui maahan. Mikäpä se muu oli ollut kuin karhu, joka toisinaan haavan lehtiä syöpi…

Mutta minussa alkoi taas "karhuveri" liikkua ja kiehua, mielikuvitus teki nopeasti työtä. Olisippa koko sallimus, ajattelin minä, jos karhu todellakin tänäpäivänä olisi raadellut lammaskarjaa, aivankuin minun tuloani varten — sittenhän huomenna pääsisin talaille, kerrankin talaille karhun vahtuuseen tuoreelta haaskalta! Ja saisin kuin saisinkin kerran ampua metsäläistä — hätäkö on olla puussa…

Toiveitani kiihotti lisäksi yksi talon nuoremmista isännistä, joka saunasta tultuaan sanoi:

Jos vain lie karhu nyt käynyt lammaskarjassa, niin me huomenna tämän maisterin kanssa lähetään tästä karhumetälle…

Mies oli niitä harvoja koko pitäjässä, joka rohkeasti nimitti karhua "karhuksi". Tässä talossa ei näet miesväki paljon metsänkuningasta peljännyt. Ukko oli tunnettu karhuntappaja — kaksi pojista, joista mainittu Kalle-niminen oli toinen, olivat myös jo kumpikin kontion kellistäneet. Monta veristä seikkailua ja omituista karhukaskua sain minä siinä kuutamopaisteessa kuulla pirtin etehisen kynnyksellä istuessamme. Kun vihdoin väsyneenä heittäysin olkivuoteelle vieraskamarin lattialle, tuntui minusta kuin varmaankin tuntunee sotilaasta taistelun aattoyönä — juhlallisen kamalalta.

Mutta se huominen jääköön kertomatta. Pääasia nyt on vain se, etten vieläkään ole karhua tavannut enkä tappanut.

Mikä kumma se lie tuo kulkija tuolla järven selällä? Niin on ollakseen kuin vesilintu, vaan ei se oo oikein vesilintukaan… Iso se on kuikaksikin, vaan jos hyvinkin lienee kuikka — se toisinaan kuikkai moniaalla ilmalla niin ouvon näyn ottaa, jottei tuntea taho, mikä hänet tiennee?…

Näin olivat muutamat heinämiehet ihmetelleet itsekseen eräänä pilvisenä elokuun päivänä, kun omituisen näköinen liikkuja oli havaittu etenevän pitkin sydänmaanjärven harmaita aaltoja ja sitten katoavan kohti laajinta ulappaa, jonne ei silmä yli vuorisen ja metsäisen niemen enää voinut seurata. Pelonsekainen tunne oli vallannut miehet siinä talon rantanurmia niitellessään, sillä ei se heidän luontoonsa oikein ollut mahtunut että se sittenkään tavallinen kuikka olisi ollut, ja kaikki mikä on epätavallista ja ennen näkemätöntä, hytkäyttää väkevimmänkin ylimaalaisen veriä. Että se ei ihminen eikä vene ollut, siitä olivat kaikki yksimieliset, sillä kukapa järvimaiden asukas ei tietäisi miltä veneensoutaja näyttää, olkoon tuuli ja ilman sää minkälainen tahansa — kyllähän ne ne tunnettiin… Mutta tämmöistä elävää, joka näytti ikäänkuin rapistelevan vettä myöten kuitenkaan kohoamatta lentoon, semmoista ei oltu ikinä nähty eikä kuultu. Mikä se semmoinen oli? Vakaviksi ja miettiväisiksi venähtivät miesten naamat koko päiväksi, moneksikin päiväksi, ja mieli hautoi salaa asioita semmoisia, joille ei löydä edes selviä sanoja.

Ja muuallakin — juuri sielläpäin minne sen kummallisen liikkujan oli huomattu katoavan — kerrottiin samana päivänä nähdyn näkyjä, jotka todistivat että paikkakunnalle oli ilmestynyt merkillinen ilmiö, josta ei tiennyt että mikä se oli. Toisille se oli toisena näyttäytynyt, toisille taas toisena, ja siitähän sen juuri oli uskonutkin ettei se mikään oikea kulkija ollut ollunna. Niinpä Vanhavaarassa, joka oli puolentoista peninkulman päässä kirkolta, oli iltapäivällä koko talonväki nähnyt ilmeisen kummituksen järven kareja kiertelemässä ja sitten oli se ruvennut lähenemään suoraan sen talon rantaa kohti. Sitä oli kovasti säikähdetty, jopa niin kovasti säikähdetty, että kaikki olivat heittäneet viikatteensa ja haravansa mättäille ja paenneet taaksensa katsahtamatta metsän peitossa olevaan naapuritaloon kertomaan ja keskustelemaan tämän oudon näyn johdosta. Mutta ei kukaan ollut sielläkään osannut selitystä antaa, ja kaikki olivat nyt varmat siitä, että jos eivät ennen olleet kummituksia havainneet, niin nyt ainakin sellaisen olivat nähneet. Muutamat olivat ennen kasvaneet siihen uskoon että kummitukset näyttäytyvät ainoastaan maissa — kirkkojen ja ruumishautojen, harvemmin talojen läheisyydessä, mutta nyt uskoivat kaikki että vesikummituksiakin on olemassa… Naapurien saattamina uskalsivat niittymiehet vihdoin palata kotiansa katsomaan, että näkyisikkö vieläkin tuota karinkiertäjäistä, vaan ei enää onneksi mitään järvellä näkynyt. Hävinnyt oli! Mutta toisesta talosta, Nurmelasta, joka oli korkealla vaaralla toisella puolen järveä, näkivät tarhalla olevat lapset sekä vanha muori paholaisen kulkevan kahlaamalla yli leveimmän järven seljän vaahtoavassa vastatuulessa, ja sitä lapset varsinkin ihmettelivät, kuinka pitkät sääret sillä miehellä mahtoivat ollakkaan, sillä muori vakuutti heille että vettä oli siinä paikassa kymmeniä syliä syvältä… Muori itse aivan vapisi kauhistuksesta, sylkäsi kolmasti järvelle päin, teki muutamia salaisia taikatemppuja ja lähti kiireesti astua köppäsemään pirtille. Lapset, nähdessään muorin niin peljästyksissään, livistivät perässä ja tarttuivat kovasti kiinni hänen hameestansa. Pirttiin päästyään turvautui muori vanhaan virsikirjaansa, josta kimakalla kurkkuäänellä veisasi virren:

Piru se oli itse eikä mikään muu! Sen olivat nähneet Mörkölänkin piika ja renkipoika palatessaan luhtaniityltä veneellä. Se oli ollut tulemassa suoraan heitä vastaan, vaan silloin he äkkiä olivat kääntäneet veneensä lähellä olevaan niemeen ja piiloutuneet pajupensaiden taa. Siellä olivat he kyykkysillään, henkeä pidätellen, odottaneet, mitä tuleman piti, ja nähneet, kuinka piru kulki aivan saman niemen nenitse onneksi, havaitsematta maalla olijoita. Sillä oli ollut tulipunainen pää ja leveät valkoiset kämmenet, joilla se vihaisesti oli vuoronperään läiskäyttänyt veteen… muuta eivät piilopaikastaan olleet eroittaneet. Ja sivu se oli mennyt, vaan sitten he olivat nähneet, kuinka se etempänä poikkesi muutamaan rantahietikkoon, ja siihen paikkaan, jossa se nousi maalle, oli jäänyt ikäänkuin tulikivi keltaisena paistamaan, eikö lie savuakin näkynyt… mutta itse oli paholainen kiireenvilkkaa kapaissut mustimman rantakuusen alle ja sinne kadonnut — ja samassa silmänräpäyksessä oli järvellä alkanut ankara rankkasade ja hirveä tuuli, joka oli ollut kaataa piialta ja renkipojalta veneen. Vähissä hengin, läpisäikähtyneinä ja läpimärkinä olivat päässeet Mörkölän rantaan…

Koko Kinnulankylä oli näin vähitellen joutunut pelon valtaan. Sillä melkein joka talosta, joka oli järven seuduilla, oli samana päivänä nähty tuo outo kulkija vesillä. Mistä se oikein oli tullut ja mihin mennyt, sitä ei kukaan selvään osannut sanoa, sinne pohjoista kohti Junnulankylää kohti se vain oli painunut. Oli niitä, jotka väittivät ettei se paljaassa vedessä ollut kulkenutkaan, vaan että sillä oli allaan jotain, jonka päällä se istui, ja yksi tiesi että se oli sielunvihollinen itse, punapäinen saatana, joka kulki siunaamattomalla ruumisarkulla, lykkien järven pohjasta kaksipäisellä hiilihangolla… Toinen oli kuullut oudon pamauksen järveltä ja kun oli sinnepäin katsahtanut, niin oli nähnyt saman saatanan valkean savupilven keskessä, kirjavalla kivellä istumassa ja savupilvien päällä oli leijaillut sysimustia pirunkorppeja… Hyi! Kyllä tämän täytyi olla juuri se vanha kehno, helvetin herra ja kristikunnan vihamies, joka nyt oli lähtenyt taivaltamaan ennen niin rauhallisia vesiä. Ja sen kanssa ne olivat ukkosen kuurotkin ja myrskytkin niin äkkiä seudulle nousseet niin että ihmisten oli vaikea vesillä liikkua, eikä auringonlaskun aikaankaan kyennyt nuotalle lähtemään, kun ei yöksikään missään tyyntynyt… Jos se siitä vielä kohoaa maita kulkemaan ja tulee ihmisten pirtteihin, kun akkaväki on niityllä, koppoo kouriinsa viattomat lapset ja viepi mennessään — niinkuin on kyllä sen kuultu ennenkin tehneen? Mikä sen tietää pirun juonet, kun se kerran irrallaan liikuskelee!…

Ja Kinnulankylän asukkaat olivat kovasti huolissaan eivätkä saaneet oikeata rauhaa ennenkuin Muijalan mökin mies, joka oli rehelliseksi ukoksi tunnettu, vartavasten laitettiin kirkolle pappien kanssa tästä asiasta neuvottelemaan. Pitäisi pyytää pappeja lukemaan kirkossa erityisiä rukouksia Kinnulankylän puolesta ja manaamaan sitä rietasta henkeä, joka oli nähty pelihtivän ja kompeilevan monen talon kohdalla, ja joka peloitteli varsinkin vaimoväen pois niityiltä kesken kiireintä heinäntekoa, mikä muutenkin oli myöhästynyt…

— Ja sanohhan rovastille, jos ei usko, että se kyllä ei ole oikea kulkija, joka soutamatta ja purjehtimatta räpistelee näitä vesiä niinkuin tuo mikähän hornan kuvatus, ja johon ei korkeimmat kupaatkaan näy pystyvän, se kun yhtäläistä huitoo ja huitoo kämmenillään ja aaltoja pois eistään loihtii.

— Kyllä minä sanon ja selitän kaikki, vastasi Muijalan mies konttia kiskoessaan selkäänsä ja niin hän lähti maisin polkuja pitkin taivaltamaan kirkolle kolmisen peninkulmaa…

Ja tuli kirkolle Muijalan mökin mies ja vakavana asteli maantietä suoraan isoon-pappilaan. Ja konttinsa pirtin porstuaan heitettyään ilmausi rovastin kamariin ja pulleisiin rykäsihen:

— Iltaa… mitäs olisi asiaa? kysyy rovasti totuttuun tapaansa, nostaen silmäkulmiaan virkapöytänsä takaa.

— Oisihhan sitä vähän assieta, semmoista kahenkeskistä sanottavaa, jos rouvasti joutaisi kuulemaan, lausui Muijalan mies, asetellen vanhaa hattuaan ovisuuhun tuolille ja odottaen että rovasti käskisi häntä ensin istumaan.

Rovasti arvasi tässä olevan arempia perheasioita tai ikävämpiä siveysrikoksia tai jotain sentapaista, mitä joskus sydänmaillakin sattuu, ja meni sentähden panemaan sisäoven reikeliin ettei ketään syrjäistä pääsisi kansliaan.

— Istukaa… sanoi hän mennessään. Sitten hän palasi taas pöytänsä luo.

— Minähän oon sieltä Muijalan mökistä… tuntoo kai se rouvasti hyvinni! virkkoi Muijalan mies.

— Ka Kinnulankylästä… unohtuneenpa se näkyy rouvastilta, vaikka olinhan minä tässä muuanna syksynä teillä kinkerikonttia kantamassa, kun tuolla syönmailla kulukija… tolkuttaa mies hieman loukkaantuneena.

— Ka semmoinenhan minulla on assie, alotti Muijalan ukko hiljentäen ääntään ja käyden kasvoiltaan huolestuneen näköiseksi, — että kun sinne meijän kylälle nyt on ilmaantunut semmonen karinkiertäjäinen, joka huitoo ja räpistelee ja näyttää kulkevan niinkuin tyhjän päällä ja joka ei oo mikään muu kuin ihte se ilmeinen vanha kehno, niinkuin rouvastikin hyvin ymmärtää, ja minä tuota sillä lähin pyytämään, jotta eikö se passaisi niinkuin tuota kirkossa meijän Kinnulankyläläisten puolesta rukoilla, sitä kun ei tiiä jotta milloin se taas tuloo vaikkapa maajalassa ihmisiä pelottelemaan…

— Mutta minä en ymmärrä, mistä te nyt puhutte? sai rovasti keskeytetyksi ukon sanatulvaa.

— Ka siitä karinkiertäjästähän minä… tokaisee ukko, jonka mielestä asia pitäisi heti olla rovastillekkin yhtä selvä kuin hänelle itselleen.

— Ka piru perhanahan se ihte on omassa persoonassaan! kivahtaa ukko ihmetellen mielessään että "no jo on pappia kun ei taho perkelettä tuntea"…

— Ka siitä siitä, todisti ukko, — johan minä häntä tässä tolokutin, vaan ettepä te… Sehän se sinne meijän kylään nyt on asettunut…

— Ettäkö olette nähneet pirun? uteli nyt rovasti, jota asia alkoi jo huvittaa.

— Ka nähtyhän se perhana on… alkoi taas ukko selittää — koko kylähän siitä puhuu… järvellä se on nähtynä, järvellä — järvellä! — ei maajalassa vielä!… Vaan minä sitä sillä äsken puhun, jotta jos se niinkuin maajalkaankin näistä puolin lähtenöö, niin se tekköö pilat… tietäähän se rouvasti sielunvihollisen vallan!…

Muijalan ukko sylkäsi pitkän sylen puhtaalle matolle ikäänkuin jonkunlaisella esikuvalla näyttääkseen, miten sielunvihollinen turmelee tämän mailman kauneuden.

— Minkä näköinen se oli? tiedusteli rovasti kuin omiin ajatuksiinsa upohtaneena.

— Minkäkö näköinen? kivahti taas ukko nousten seisalleen ja läheten rovastia oikein korvaan kuiskuttaakseen hänelle — Tiiäthän sen minkä näköinen paha on… se on semmoinen, miksi se milloinni rupeaa, vaan tällä oli peä punanen ja valkoset kämmenet ja niitä se yhtäläiseen huitoi ja…

— Mutta kuulkaahan hyvä mies! keskeytti yhtäkkiä rovasti, jonka päähän oli pälkähtänyt uusi asia, — oletteko te nähneet minun poikaani siellä Kinnulankylällä, se lähti täältä viime tiistaina sinnepäin liikkumaan?

— Ei oo nähty eikä kuultu, — vastasi ukko ikäänkuin paheksuen että rovasti oli poikennut toiseen asiaan, vaikka tässä oli juuri käsillä niin tärkeä jo ennestään.

— Mutta kyllä hänen olisi pitänyt siellä näkyä, selitti rovasti, hän lähti täältä yksikseen semmoisella palkoveneellä, jossa istutaan keskellä veneen pohjalla ja jota melotaan kaksilapaisella airolla, ja se kulkee hyvin keveästi veden päällä.

Muijalan mies istui vaiti, kynsäsi korvallistaan ja näytti hautovan aivoissaan jotakin kovin sekavaa seikkaa.

— Pojallani taisi olla punainen hattu päässään… selitteli yhä rovasti kadonneen poikansa tuntomerkkejä.

— No se perhana se sitten on ollutkin! rähähti nyt Muijalan ukko isolla äänellä nauramaan, ja samalla hän tunsi kuin raskaan painon vierähtävän sydänalastaan ja tuli oikein hyvälle mielelle.

Ja kun rovasti yhä selitti yksityiskohtia myöten, minkälainen kulkukapine "kanotti" on ja minkä väriseksi tämä oli ollut maalattu, niin selveni selvenemistään Muijalan miehelle, mitenkä erehdys oli voinut syntyä siellä kotikylällä.

— Vaan entäpä pamaus ja savupilvi ja pirunkorpit, mitkä muuan oli nähnyt järvellä? tiuskasi hän kuitenkin vielä varmuuden vuoksi.

Rovasti sai tovin aikaa miettiä, kunnes muisti että pojalla oli ollut pyssy mukanaan vesilinnun ampumista varten, ja ilmoitti sen ukolle.

— No se, se on ollunna, se on ollunna — jo minä sen nyt kaikesta havahen… nauroi tämä. — Kyllä ne nyt siellä kylässä rauhoittuu akat, kun kuulevat… Vaan sitä kun ei ole ikinä ennen täälläpäin nähtynä, niin mistäpä se äkkinäinen maantollo ymmärtää, joka on syönmailla kasvanut… Vai palkovene! No jo on kumma. Vai semmoinen se on rustinki se palkovene… Hyvästi nyt rouvasti, kiitoksia palajon, ei minulla muuta assieta ollukkaan… ja ei nyt tarvihe kirkossa siitä rukkoilla… ei tarvihe, hyvästi vain, kyllä minun nyt pittää lähteäk, — se on heinänteko vielä kesken siellä kylällä ja kiire talonpojilla… hyvästi jeäkää, Jumalan haltuun!…

Niin palasi Muijalan ukko kotiansa ja selitti ihmetteleville kyläläisille etteihän se piru ollut ollutkaan, jonka olivat nähneet, vaan ihminen, pappilan nuori maisteri, joka oli kulkenut vaatteesta tehdyllä veneellä kaukana omilla pitäjäretkillään.

Jänikset istuivat metsässä, Honkavaaran huipulla, pitääksensä suuren kokouksen ja neuvotellaksensa yhteisistä asioistansa. Pelko ja kauhistus oli vallannut koko heidän valtakuntansa, ja monella olivat silmät itkusta punaiset. Isä-jänikset surivat kadotettuja puolisoitaan, äiti-jänikset vaikeroivat surmattuja poikasiaan, nuoret morsian-jänikset itkivät rajusti murhatuita sulhasiaan.

"Mitä pahaa me olemme hänelle tehneet, että hän meitä niin petomaisesti kohtelee?" puheli eräs miettiväisenä. — "Jos me kuutamo-öinä teemme pieniä huvikävelyitä rovastin laihopeltoihin, niin mitä se koiraa koskee? Rovasti itse nukkuu silloin syvässä unessa, ja me koetamme hypellä niin hiljaa, niin hiljaa varpaisillamme, jottemme suinkaan hänen pyhyyttään häiritseisi… Ja onko synti syödä Pappilan pellosta? Istuin kerran kirkon lattian alla, kun rovastin poika saarnasi. Ja voi kuinka kauniisti se herransiunattu puhui siitä, mitä kristillinen rakkaus vaatii. 'Ruokkikaamme kaikkia pieniä raukkoja, jotka meiltä apua etsivät' — niin hän saarnasi."

"Mutta rovasti itse ei meitä paljonkaan rakasta" — huomautti toinen jänis terävästi. — "Kerran heristi hän minulle keppiänsä, kun pellon yli laukkasin ja hän sattui seisomaan pientarella. Alkoipa vielä kutsua koiraakin nimeltä: 'Jalo seh, usukiin!' Minä tietysti livistin metsään minkä käpälistä läksi."

"Niin", sanoi kolmas jänis, joka asui Salmipuron niityllä. — "Pappilan Jalo on hirveä peto. Kerrankin oli se jo niin likellä minua, että tunsin sen kuuman läähätyksen saparossani. Sydämmeni oli haljeta kauhusta, minulta pääsi tuskan huuto ja koko mailma musteni silmissäni. Sitten en muuta muista, mutta kun yöllä heräsin nälän kouristukseen vatsassani, havaitsin istuvani ontelossa puussa, mutta peto oli, luojankiitos, poissa. Sillä kertaa siis pelastuin, mutta kuka tietää, miten vasta voi käydä. Vanhuuskin tässä jo alkaa vaivata ja koipeni rupeavat kangistumaan."

Näin juttelivat jänikset kertoen toinen toisellensa mitä pöyristyttävimpiä seikkailuita siitä, mitenkä Pappilan koira oli heitä kutakin ahdistellut.

Yhtäkkiä kaikki vaikenivat ja syntyi juhlallinen hiljaisuus, kun puheenjohtaja nousi kannon nokkaan. Kokous alkoi nyt virallisesti.

"Arvoisat kansalaiset!" — sanoi puhetta johtava jänis totisesti, — "Te tiedätte mitä varten tämä kokous on julistettu. Isien huolestuneet kasvot ja emojen kyyneleet ovat sen kyllin kertoneet. Huokaukset idästä ja huokaukset lännestä pakottavat meidät yhteisesti neuvottelemaan siitä: Mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhdyttävä, ettei Pappilan Jalo meitä ahdistaisi eikä suuhunsa söisi?"

Keskustelun pani vireille Honkavaaran isäntäjänis (Jussi Honkanen), esittäen että jänisten pitäisi ruveta varovaisemmin liikuskelemaan, makailla päivät pitkään piilossa pensaiden ja kuusten alla, ja vasta myöhään yöllä lähteä hiljakseen ruokaansa etsimään. Täten välttyisi varmaankin vaara joutua sen jumalattoman julmurin kynsiin.

Esitystä vastusti Suorsan-aution pitkäkoipinen jänis (Hannes Sorsén): "Kyllin varovaisia on oltu jo ennestäänkin", väitti hän. "Mutta vika on siinä, että me jänikset ylimalkaan otamme liian lyhviä harppauksia silloin kun koira meitä ajaa. Meidän on rupeaminen harjoittelemaan pituushyppyjä; silloin haihdutamme vainolaisen pian jäljiltämme."

"Ei hypyt eikä loikkaukset meitä auta!" sanoi Jänismäen haltija-jänis, — "vaan koko onnettomuus riippuu siitä että me olemme liian herkät pinkasemaan esiin piiloistamme ja siten antamaan verekset jälkemme, aina kun kuulemme koiran haukahtelevan metsässä tai nuuskivan vieressämme. Meidän pitäisi kylmäverisemmin tämä asia vastaanottaa ja istua lujasti paikoillamme, vaikka koiran häntä korviamme hiipaiseisi. Minä vakuutan teille ettei Pappilan Jalo niinkään helposti meitä keksi, jos näin teemme."

Tätä keinoa pitivät monet uhkarohkeana ja poikamaisena huimapäisyytenä eikä ehdotus paljoakaan kannatusta saavuttanut.

Neljäs puhuja (naisjänis Johanna) ehdotti lähetystön lähettämistä herra papin luo evästyksellä, että koira kytkettäisiin rautaisilla kahleilla.

Tähän tiesi viides jänis, joka asui Pappilan saunan takana, huomauttaa, että nuoriherra kyllä pitikin Jaloa kahleissa, mutta että ruustinna aina säälistä päästi koiran irti, ja silloin tämä aina luikki metsään. Hän puolestaan ehdotti että kaikki jänikset joukossa muuttaisivat pois näiltä seuduilta ja painuisivat syvemmälle sydänmaihin.

"Jos rukoileisimme Jumalaa, että hän kääntäisi Pappilan Jalon sydämmen?" ehdotti kuudes, sangen lihava ja sangen jumalinen jänis, joka asusti Raivion niityllä, pappilan takamailla, sekä eli kirkon-isännöitsijän laihoista.

Mutta muut jänikset pudistivat katkerasti hymähtäen päitään tälle heidän mielestään peräti epäkäytännölliselle esitykselle.

Näin ehdotteli yksi yhtä, toinen toista keinoa, mutta kokous ei näyttänyt voivan tulla mihinkään yksimieliseen päätökseen, mitä oli tehtävä, ja sihteerijänis nuoli hermostuneesti käpälätään.

Yhtäkkiä nousi kannon nokkaan jänisten seurakunnan kaikkein oppinein ja syvätietoisin jänis (Jean-Jean), josta kulki kummallisia huhuja että hänelle Pappilan Jalo muka ei mitään mahtanut, mutta miksikä ei koira häneen olisi kajonnut yhtä hyvin kuin muihinkin, sitä ei kukaan ymmärtänyt; luultiin että se oli ainoastaan hänen kunnianarvoisen persoonallisuutensa ansio. Nousi kannon nokkaan tämä jänis, pyyhkäisi hienoja viiksiään, avasi suunsa ja lausui:

"Kunnianarvoiset veljet ja sisaret, jänisten seurakunta! Että me nyt olemme kokoontuneet keskusteluksemme siitä, mihinkä toimenpiteisiin olisi ryhtyminen, jotta ei pappilan koira, Jalo, meitä raateleisi ja meitä alati vainoaisi, ja koska tässä arvoisassa kokouksessa jo on pohdittu kymmeniä erinkaltaisia ehdotuksia sen asian parantamiseksi, mutta ei yksikään ole saavuttanut kokouksen yksimielistä kannatusta, niin pyydän minäkin puolestani esiintuoda sen, mitä minä tästä asiasta arvelen. Rakkaat ystäväni! Minä ilmaisen teille tässä ihmeellisen luonnon salaisuuden: Pappilan Jalo on — suuri pelkuri. Hän pelkää kanoja, hän pelkää karitsoita, hän pelkää pieniä vasikoita! Miksi ei hän siis pelkäisi meitäkin?… Tähän asti on ollut niin, että me jänikset aina ja joka paikassa olemme näyttäneet erityistä pelkoamme tuon koiran suhteen, niin että hän siihen on tottunut, pitäen sen luonnollisena — ja siitä syystä meitä halveksii ja haukkuu. Mutta jos nyt tästä lähtien tehtäisiin se temppu, ettei näytetä hänelle peljästystämme, vaan, päinvastoin, täydellistä kylmäverisyyttä, niin uskonpa että hän heittää meidät rauhaan. Minä panen pääni panttiin, että jos jokainen meistä, niin pian kun tuntee Pappilan Jalon olevan kintereillään, yhtäkkiä, sopivassa tilaisuudessa, kääntyy ympäri ja laukkaa suoraapäätä petoa vastaan, niin tämä siinä määrin hämmästyy tavattomasta kohtelusta, että häntä koipien välissä pakenee — jumalavita! sanon minä — Pappilan peto pakenee meitä jäniksiä, jos vain näin teemme!…"

"Hyvä — hyvä! bravoo bvavissimo!" kuului joukosta. "Biss!" karjuivat muutamat hullautuneina kuten konsertissa.

Tämän oppineen jäniksen ehdotus herätti näet ääretöntä huomiota ja riemua kuulijakunnassa, ja hyväksyttiin suurella melulla. Kokous siis päätti että jänis, joka tästä lähtien joutuu ajon alaiseksi, kääntyköön rohkeasti ajajaansa vastaan, vieläpä sopivassa tilaisuudessa antakoon pienen korvatillikan Pappilan Jalo-lurjukselle.

"Ja muistakaa pojat, ettei peljätä!" huutelivat jänikset toisilleen hajaantuessaan eri haaroille metsiin.

"Ei peljätä!" kajahti kaiku sadankertaisesti kaikilta ilmansuunnilta sinisessä korvessa.

Honkavaaralla oli kokouksen lakattua elämä taas hiljennyt. Muiden mentyä jäi ainoastaan sen paikan isäntä-jänis kyyköttämään kivelle.

"Jumalan kiitos!" sanoi se itsekseen. "Mekin, jänikset, olemme saaneet uusia aatteita."

Pappilan Jalo oli sillä aikaa nähnyt pahan unen. Se näki usein pahoja unia sen tähden että sillä oli omantunnon vaivoja kaikista julmista teoistaan. Mutta tällä kertaa se näki unta, että jänis, jota se oli takaa-ajavinaan, yhtäkkiä muuttui sitä itseään paljon suuremmaksi ja tuli suoraan hänen päällensä. Uni oli niin elävä, että Jalo parka ulvahteli hädissään ja liikutteli kiihkeästi jalkojaan aivan kuin todellisuudessa laukatessa. Pappilan tytöt sattuivat tämän näkemään ja rupesivat nauramaan. Jalo heräsi heidän nauruunsa ja hieroi häpeissään silmiään. Samalla tuli ruustinna ja sanoi: "Jalo raukka, kun aina täytyy olla kiinni." Ja päästi koiran irti. Jalo juoksi hilpeänä metsään ja unhoitti pahan unensa. Juoksi pitkin Viitalan kankaan polkuja — ja sai heti sieramiinsa tuoreet jäniksen jäljet. Läksi nuuskien koikkelehtimaan perässä ja alkoi kaikuvasti haukkua. Hei vaan, kuinka sitä mentiin! Jäljet kiersivät pappilan rantatielle. Jalo tuulena perässä, valkoinen hännäntupsu heilahdellen korkealla ilmassa…

Yhtäkkiä mäen rinteessä näki se pitkäkorvaisen elukan uhkaavasti tulevan suoraan vastaansa. Silmät ylpeästi häneen tähdättyinä… Voi kauheata! Tätä ei Jalo kestänyt. Se muisti hirmuisen unensa ja — tyrmistyi. Kääntyi säikähtyneenä takaisin ja juoksi Pappilaan, häntä surkeasti roikkuen koipien välissä, väristen koko ruumiiltaan.

Mutta jäniksiä nauratti niin että mahat olivat haljeta. Ja aina kun Jalo heitä uudelleen yritti ahdistamaan, tekivät he saman tempun: säikäyttivät koiran pahanpäiväisesti kääntymällä suoraan sitä vastaan. Pappilan Jalosta oli tämä tällainen niin hirveätä luonnonmullistusta, että se oli tulla hulluksi mielenliikutuksesta. Ensi kertaa elämässään oli sen täytynyt ruveta ajattelemaan että jäniskin oli jotakin. Ja vähitellen lakkasi se kokonaan ajamasta jäniksiä.

Se oli pikkuinen, pahannäköinen, mustahko luppakorva koira. Mitä rotua se oikeastaan oli, sitä eivät pitäjän sivistyneimmätkään varmaan osanneet sanoa. Se oli rakkikoiran kokoinen, mutta tavallinen rakkikoira se nähtävästi ei ollut, muutamat kirjanoppineet väittivät sitä "silkkikoiraksi", sillä sen villa tuntui käteen niin hienolta ja pehmeältä kuin silkki ja sametti… Samantekevää muuten, mihin luokkaan ja koiralajiin luonnontutkijat sen lukivat, siitä ei sen isäntä, pastori Möhönen, koskaan riidellyt. Pääasia vain että hän, pastori, oli tullut sen oikeaksi elatusisäksi ja kasvattajaksi, silloin kuin se orpona jäi ulisemaan järven rannalle, kun entisen pitäjänapulaisen leski oli armovuotensa loppuun elänyt ja ikuisiksi ajoiksi lähti pois pitäjästä. Hänelle, leskelle, oli Jumala muutenkin siunannut lapsukaisia jo tarpeellisen lukumäärän, ja vaikka se näiltä heruttikin silmistä katkeria kyyneleitä että täytyi erota Pikusta, niinkuin Ressua entiset omistajansa kutsuivat, niin huomasi ymmärtäväinen leski kuitenkin parhaaksi ettei koiraa otettu muuttovenheeseen, vaan annettiin ankara määräys rannallaseisoville että se ensi tilassa oli kuljetettava uudelle pastorille. Ja niin sai pastori Möhönen itselleen oman koiran, uudestaristi sen oman makunsa mukaan Ressuksi ja oli sangen tyytyväinen lahjaansa.

Miksikä Ressu oikeastaan oli voivotellut eroaan leskestä ja hänen lapsistaan, on vaikea sanoa, sillä vielä näiden saman katon alla eläessä oli se niin kiintynyt uuteen pastoriin, että syrjäinen jo heti alussa olisi luullut sitä hänen koirakseen. Jo silloin oli se makaillut hänen kamarissaan ja seurannut hänen askeleitaan kartanolla ja takapihalla, ja kun leski lähti vieraisiin kylälle, oli se ollut hyvin epätietoinen, mennäkkö mukaan vai jäädä pastoria vartioimaan, mutta jos pastorikin, jolle Jumala oli antanut verkkaisuuden lahjan, myöhäsemmällä joutui lähtemään samaan paikkaan, silloin oli Ressukin valmis ja varma. Sentähden oli pastori tunteissaan pitänytkin Ressua jo omanaan.

Mutta nyt oli se hänen omansa ei ainoastaan tunteen, vaan myös järjenkin mukaan, oma kokonaan.

Hän myhähteli tätä onneaan ja pyyhkäisi sivellen koiraa pari kertaa lihavalla kämmenellään.

— Res-su!… sanoi hän sille vain, mutta tämä merkitsi paljon viisaalle koiralle, jonka saparomainen häntä heti alkoi pyöriä kuin väkkärä. Se tunsi ylenpalttista riemua pastorin hyväilystä, ja sen ruskeat silmät, jotka olivat syvällä villojen ja turpakarvojen sisässä, säkenöivät niin palavaa rakkautta pastoriin että tämän sydäntä ihan liikutti, ja hän tunsi tuosta pikkuisesta koirasta saaneensa ikuisen ystävän, joka ei milloinkaan hänestä luopuisi. Ei milloinkaan! minne ikinä hän menisi ja mitä ikinä tekisi. Ja samasta hetkestä alkaen hänessä itsessäänkin syntyi pysyväinen rakkaudentunne Ressua kohtaan. Rakkaudentunne? nauratte te. Niinpä niinkin, pastori Möhönen ei ainoastaan pitänyt koirastansa, vaan todentotta sitä rakastikin, sillä se tunne asui hänen kaikessa sielussaan ja keskellä omaa saarnaansakin hän toisinaan Ressuansa muisti, kun tuon uskollisen palvelijan kuva välähti hänen mielikuvituksessaan. Silloin lämpeni hänen sydämmensä, silloin hänen kielensä pehmeni pehmoista pehmeämmäksi, ja hän saattoi tuntikausia puhua seurakunnalle kuinka pienessäkin voi piillä suurta, kuinka raamattu käskee ihmisen rakastaa lähimmäistänsä niinkuin omaa itseänsä ja kuinka ei saa katsoa persoonaan eikä muotoon, sillä, sanoo Herra Zebaothi, autuas on se, joka viheliäistä armahtaa…

Ja silloin seurakunta tuli liikutetuksi pastorin lempeästä ja lämpöä uhkuvasta saarnasta, miesväki vaipui suloiseen horrosuneen penkkejä vastaan, mutta vaimoväen puolelta kuului hiljaista nyyhkytystä, ja nuoret piikaihmiset, ne, jotka olivat olleet tyytymättömät omaan ulkonäköönsä, katselivat ylös saarnastuoliin sellaisella rohkeudella ja luottamuksella, että jos pastori, joka vielä oli poikamies, sen olisi huomannut, niin hän varmaan olisi vähän hätkähtänyt ja hiukan asetellut sulosanaista suutansa. Ja kun jumalanpalvelus vihdoin oli loppunut ja seurakuntalaiset pienissä parvissa palailivat kirkosta, kuului sieltä täältä äänekkäitä kiitoslauseita: "Siinä se on oikea pappi"… "puhuu kauniimmasta kuin itse evankeliumi"… "sillä papilla se on elävä henki"… Mutta ei yksikään osannut arvata, mikä oli ollut lähimpänä vaikuttimena pastorin mainioon rakkauden saarnaan, eikä yksikään sillä päätänsä vaivannutkaan, sillä olihan päivän selvää että miehessä asui herranhenki. Eivätkä vaimoihmiset suinkaan olleet "sananunhottavaisia kuulijoita", vaan he alkoivat näistä puolin piirittää pastoria kotona ja kylässä, pelloilla ja vainioilla; soutivat hänet vieraisiin luoksensa peninkulmien päähän, syöttivät häntä leipäjuustoilla ja riisiryynipuurolla, istuivat hänen jalkainsa juuressa ja halusivat kuulla yhä enemmän sitä suloista evankeliumin oppia, jota hän heille oli kirkossa julistanut.

Se oli suloista aikaa pastori Möhöselle, nämät olivat maallisen autuuden juhlahetkiä hänen elämässänsä, kun hän pyhäisinä iltoina noin istui sanaa selitellen suosivan piirin keskellä ja Ressu siinä makasi häntä likinnä, hiljaisena, nöyränä, silloin tällöin tirkistäen pastorin silmiin, josta tämä niinkuin ennenkin aina sai uutta virikettä raamatunselityksiinsä. Mutta kun hartaushetki oli loppunut ja emännät ja talontyttäret kilvan kantaa hynttyyttivät pöytään suuria kivikupillisia höyryävää riisiryynipuuroa, isoja viilipyttyjä, täysikuun kokoisia leipäjuustoja, pari kannua tuoretta maitoa kerrallaan tai mitä muuta talo taisi parasta tarjota, silloin meni pastorin pyöreä naama leveään hymynsekaiseen irvistykseen, ja himokkaasti silmiään suistellen istui hän ruokapöytään, äärettömän onnellisena ja tyytyväisenä tämän mailman hyvyyteen. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi silloin huoneessa, josta kaikki talonväki oli poistunut, kuului vain säännöllisiä maiskahduksia ja silloin tällöin joku lihavuuden ähkäys, ja suurella hartaudella seurasi Ressu jokaista palaa, joka sen isännän huulille kohosi — ei sentähden että se, kuten tavalliset koirat, olisi noita paloja omaan suuhunsa himoinnut, vaan sentähden että se nautti siitä että sen isäntä nautti ja hiljaa riemuitsi hänen täydellisestä hyvinvoinnistaan. Mutta kun talonpojat huomasivat että pastorilla oli koira, josta tämä näytti paljon pitävän, alkoivat he sillekkin osoittaa suosiotansa, talontyttäret hyväilivät sitä erikoisella lempeydellä ja Ressun pienoinen mahalaukku sai olla alituisessa sulatustyössä — kuten rakkaan isäntänsäkin avara vatsa. Niin lihoivat he molemmat seurakunnan sielunhoidossa, ja eräänä päivänä selitti pastori naurahdellen likeisimmille miestuttavilleen että hän oli kauppiaassa käydessään pilanvuoksi itsensä punnituttanut ja painot olivat näyttäneet — ei vähempää kuin 100 kiloa. Siitä alkaen sai tosin pastori alati kuulla pientä leikkipuhetta "sadan kilon säkistä", mikä puhe häntä toisinaan vähän suututtikin, koska siihen sotkettiin pientä pilkkaa myös hänen hitaudestansa, mutta Ressu oli ylpeä herransa harvinaisesta turpeudesta ja näytti juostessaan hänen edellään maantiellä ikäänkuin tahtovan sanoa: "katsokaa koko pitäjä ja kristillinen seurakunta: tämä on se minun herrani, jota minä palvelen, sillä tämänkaltaista ei ole toista." Ja pastori itse, joka puhkuen ja puhallellen asteli Ressun jäljessä, näytti myös ajattelevan: "katso sinä kristillinen seurakunta, tämä on yksi niistä pienimmistä, joka minua palvelee, ja niin uskollista palvelijaa ei löydy kellään muulla!"

Niin vierivät viikot ja kuluivat kuukaudet. Pastori hoiteli vieläkin hiljalleen vaimoväen sieluja, vaimot hoitelivat pastorin ruumista, Ressu reppasi pastorin airueena, samalla ikäänkuin edustaen hänen persoonaansa. Missä ikänä pastori oli tai liikkui: kotona, kirkossa, kylämatkoilla, siellä nähtiin myös Ressun pieni saparohäntä heruttamassa, siellä sen pieni pörröinen pää kiiltävine silmineen ystävällisesti katseli niitä ihmisiä, joiden keskuuteen rakastettu isäntä kulloinkin suvaitsi saapua. Usein suuntasi tämä rakas isäntä askeleensa isoa-pappilaa kohti ja silloin oli Ressulla tuo tärkeä airueen toimi. Se jätti jälkeensä hitaasti kävelevän, mäissä hikoilevan isäntänsä, riensi nopeasti, mutta arvokkaalla tyyneydellä edeltäpäin taloon sekä ilmausi iloisin katsein ruustinnan eteen ikäänkuin virkkaen: "hän tulee! hän tulee! — minun herrani ja kuninkaani, hän lähestyy teitä; valmistakaa sijaa!" Ja paikalla pantiinkin pappilan iso kahvipannu tulelle, ja ruustinna kävi sanomassa rovastille että pastori oli tulossa, "koska Ressu näkyy olevan täällä". Se oli varma merkki, sillä ei milloinkaan Ressu yksikseen kylään juossut. Mutta tapahtuipa kerran, eräänä talvipäivänä, kun Ressu taas oli ilmaunut isoon pappilaan, ja ruustinna toimitti piikansa viemään kahvia sisälle, "koska pastori on täällä" että piika palasi ihmeissään takaisin kertoen että "eihän siellä pastoria ollutkaan" ja vaikka koko päivän odotettiin, ei tätä sittenkään kuulunut. Silloin arvasi ruustinna että Ressu oli mahtanut surkeasti erehtyä uskollisuudessaan — ja niin todella olikin, sillä perästäpäin kuultiin että pastori kyllä oli ollut liikkeessä pappilan tiellä, mutta poikennutkin mäen alta halkometsään ja sieltä palannut kotiansa. Toisen kerran taas sattui että Ressu, joka muuten hyvin tunsi sabattipäivän tavat, sunnuntai-aamuna ei ollut huomannutkaan isäntänsä kirkkoonlähtöä, vaan laukkasi isoon-pappilaan ja istuskeli pirtin porstuassa aina kello 6:teen illalla, luullen pastorinsa silloin tulevan ulos pirtistä. Mutta kun tätä ei mainitulla ajalla näkynytkään, lähti se alakuloisena kotiansa, jossa ilokseen jo tapasikin kadotetun aarteen. Erehdys oli tapahtunut sentähden että pastori koko edellisen viikon oli kulkenut isonpappilan pirtissä rippikoulun-pidossa, mutta pyhän tultua tapansa mukaan mennyt kirkkoon.

Ainoat paikat, joihin Ressulta pastorinsa seurassa pääsy oli kielletty, olivat kinkerit ja saarnastuoli. Sulasta rakkaudesta näet pastori ei tahtonut Ressua pitkille kinkerimatkoille ottaa, säälien etupäässä sen jalkavaivoja ja ehkä myös peljäten pienen ystävänsä vilustumista tai jotain muuta tapaturmaa. Ilman koiraa nähtiin silloin pastori Möhösen työntäytyvän ulos kotinsa portista, Ressun jäädessä surkeasti vikisemään lukittujen ovien taakse. Kun pastori sitten parin viikon perästä koteutui vaivaloiselta pitäjänkierrokseltaan ja tiedusteli palvelijaltaan, miten koira oli sillä aikaa viihtynyt, sai hän kuulla että tämä oli kuluttanut päivänsä alituisella makaamisella, mutta illan pimetessä oli se joka ehtoo mennyt keittiön korkeille portaille istumaan ja päästellyt siinä ulkoilmaan niin haikeita ja surullisia ulvahduksia suustaan että aivan oli sydäntä vihlonut. — Ressu rukka… höhähti silloin pastori mitä muikeimmalla äänellään, hellästi raappien sohvalla makaavan koiransa korvantauksia, ja teki vahvan päätöksen että jahka Vongankylän kinkerit joutuvat, niin niihin hän ottaa Ressun mukaan. Siellä näet on enimmäkseen venematkoja eikä siis tarvitse kummankaan kävellä. Ja hän pitikin lupauksensa.

Mutta miksikä saarnastuoli oli Ressulta kielletty, sitä ei pastori Möhönen itsekkään tietänyt. Jumalan sana sen kyllä olisi sallinut, mutta rovasti oli vanhaan suntioon istuttanut kai jonkunlaisen omituisen "järjestyksen" opin, niin että aina kun pastori lähti kiipeämään sakastista saarnastuoliin ja Ressu oli livahtamaisillaan kiinnikäyvän oven raosta hänen jälkeensä, silloin suntion muuten lempeä koura, juuri ratkaisevalla hetkellä, armotta tempasi uskollista palvelijaa hännästä takaisin ja sulki visusti oven. Tällainen kohtelu oli Ressusta aivan käsittämätöntä ja se alkoi kantaa salaista kaunaa kirkkoväärtiä kohtaan, joka, ties mistä syystä, ei sitä päästänyt tuosta yhdestä ainoasta ovesta sisään. Se oli ennättänyt vain nähdä isäntänsä isona möhkäleenä kohoavan yläilmoja kohti ja sen aivoissa syntyi himmeä aavistus siitä että tuo ovi johti johonkin pyhään paikkaan, niin — ehkäpä taivaan valtakuntaan. Mutta jos pastori oli siellä, niin miksei hänkin, Ressu, siellä saanut olla? Tätä hautoi Ressu usein istuessaan odottamassa sakastin portailla, mutta niinä sunnuntaina, joina pastorilla oli alttaripalvelus ja Ressukin siihen vapaasti sai osaa ottaa, haihtuivat nuo katkerat ajatukset, ja se katseli iloisella ihmetyksellä suurta hopearistiä isäntänsä seljässä, kuunteli kallella korvin hänen juhlallista ääntänsä ja silloin tällöin istahti päin seurakuntaa silmäillen sitä vakavalla katseella. Hänen herransa oli tosiaankin mahtava mies, ajatteli se, koska tuollainen ihmispaljous häntä niin nöyränä kuunteli. Ei ole todistettu ettei Ressu kuitenkin myöhemmässä elämässään joskus päässyt pujahtamaan kielletystäkin ovesta sisään ja hiljaa tassutellut saarnaavan pastorin seljän takana ja koskettamalla turvallaan tämän käteen antanut tietää että senkin kerran oli onnistunut päästä kaikkein pyhimpään — sinne, jonne suntio sitä ei ollut suvainnut, vaan jonne rakas pastori sitä varmaankin ikävöitsi.

Näillä kirkkomatkoilla sattui Ressulle entisten lisäksi myös pari hairahdusta rajattoman uskollisuutensa tähden. Kahtena eri sunnuntaina jäi se nimittäin kaikkien poislähdettyä istumaan sakastin portaille siinä varmassa luulossa että pastori, vielä oli sakastissa. Väen tungoksessa ei se ollut huomannut isäntänsä lähtöä ja vaikka kirkkoväärti kirkon ovet suljettuaan kaikin tavoin sitä houkutteli pois, ei se lähtenyt, vaan näytteli tälle valkoisia hampaitaan ja jäi kuin jäikin paikalleen. Ja siinä olisi se kai istunut pitkän ijankaikkisuuden ellei pastori siellä kotona herkullisen puolisen sulaessa vatsassaan olisi arvannut asian laitaa ja iltapimeässä vielä laittanut renkinsä hevosella koiraa hakemaan. Mutta täysi työ oli rengillä saada Ressu kärryynsä, josta tämä monta kertaa karkasi takaisin — sakastin portaille kököttämään. Naurahdellen ja tyytyväisenä kertoili pastori sitten seikkaperäisesti pitäjän herroille näistä koiransa uskollisuuden näytteistä. —

"Autuas, joka viheliäistä armahtaa…" oli pastori kerran kirkossa saarnannut.

Vähän toista vuotta oli kulunut rauhassa ja rakkaudessa, syksy oli käsissä ja talvi edessä. Pitäjällä oli alkanut liikkua kummallisia huhuja… Pastori Möhösen elämässä oli kaikessa salaisuudessa tapahtunut surullisia seikkoja, jotka vaikuttivat että pitäjän eukkoväki hiukan alkoi epäillä sielunpaimenensa hurskautta. Tuomiokapituli… No, se ei suorastaan kuulu tähän, mutta se on tarpeellista Ressun elämän käsittämiseksi. Mainitkaamme siis kaikessa lyhykäisyydessä vain, että pastori Möhönen tuli menneeksi kristilliseen avioliittoon (niinkuin naimista aina kauniisti kutsutaan) "muotoon ja persoonaan katsomatta."

Jos tämä tapaus aluksi vaikutti pastoriin, niin vaikutti se myöskin pastorin Ressuun. Toisinaan koiratkin ikäänkuin tajuavat isäntiensä siveydelliset heikkoudet. Siitä alkaen kun pastorin kotielämässä tapahtui surkeita asioita, tuli Ressukin erilaiseksi. Ei se enää haukkunut ohikulkijoita samalla äänellä kuin ennen, ei sen ruskeat silmät enää loistaneet samaa puhdasta iloa ja olemassaolon onnea pastoria ja tämän tuttavia katsellessa, kuten aina ennen. Niissä paloi kyllä yhä rajaton uskollisuus ja rakkaus pastorin persoonaan, mutta ilmeessä oli kuin murhetta, kärsimystä, tuskaa. Ressu rupesi nopeasti vanhettumaan, ja sen pörröiset pääkarvat muuttuivat kellertävän harmaiksi.

— Mikäkö vaivaa? — ei mikään! höhähti pastori kylmästi. Mutta hän oli sen kyllä itsekkin huomannut. Ja hän rakasti Ressua yhtä paljon kuin ennenkin, rakasti melkein enemmän kuin… sitä toista.

— Vanhuusko tuota alkanee vaivata, sanoi hän sitten lempeästi, ja niin se on tullut kumman varomattomaksikin, tässä tuonoin ajellessa joutui reen jalaksen alle ja taisi vähän litistyä…

Ressu makasi sohvalla ystävällisen-surullisesti katsellen pastoria silmiin. Se näytti ymmärtävän kaikki mitä siitä puhuttiin.

Pari vuotta kului näin; pastori parrottui kovasti ja oli jo ennättänyt pitää kolmannet kastajaiset siihen kuin Ressu vain yhdet. — Ressu oli nimittäin päinvastaista sukupuolta kuin pastori. Mutta pastorin lapset saivat kaikki jäädä eloon, koska niiltä kasteltiin ainoastaan päälaki veteen, kun sitävastoin Ressun penikoilta koko pää painettiin veden alle, niin että ne tukehtuivat. Koiranpenikan kasteen laita on näet aivan päinvastainen kuin ihmisen lapsen. Ihmisen lapsen vapauttaa kaste, kuten tiedämme, kuolemasta vieläpä perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, mutta koiran penikalle tuottaa se armotta surman. Että pastori Möhönen hukutti penikat sulasta rakkaudesta Ressuunsa, on sanomattakin selvää. Sen ymmärsi kai Ressukin, sillä yhä enemmän se kiintyi häneen. Mutta uusista suruista oli sen pää käynyt jo läpeensä harmajaksi.

Talvinen tammikuun päivä oli käsissä. Pastoria oli tultu noutamaan pitäjälle sairaan luo. Mutta sinne oli kolmisen peninkulmaa, ja kova pakkanen paukkui nurkissa. Jonkun matkaa ajettua huomattiin Ressun päässeen mukaan, vaikka se oli lähtiessä jätetty kotiin. Pastori käski kyytimiehen pysäyttää hevosen ja otti koirapahasen rekeen, vällyjen alle. Mutta vällyt eivät olleet vahvat, ja jäällä puhalsi viima läpitunkevasti. Pastori, jonka musta parta oli valkeassa kuurassa, tunsi Ressun värisevän sylissään ja koetti turhaan sitä lämmittää. Välillä käytiin eräässä talossa kahvia juomassa, mutta siellä oli vieraskamari kylmä, ja Ressu vilustui yhä enemmän. Pastori syötti sille sokeria, mutta tunsi omantunnon vaivoja ettei ollut paluuttanut koiraa takaisin.

Kohta tämän matkan perästä sairastui Ressu omituiseen päätautiin. Se alkoi voivotella kuin lapsi ja pyöriä paikallaan kuin vimmattu ympäri lattiaa. Vihdoin oli sen tuska niin suuri että se alkoi raivata kaikkia huonekaluja, mitä suinkin oli pastorin kansliassa. Se, pikkuinen, vähäväkinen koira, työnteli päällään puskien edestään tuoleja ja pöytiä sille ihan tavattomalla voimalla. Pastori kantoi sentähden huonekalut viereiseen makuukamariin ja jätti onnettoman Ressunsa tyhjään huoneeseen. Siellä sai se olla aivan yksikseen.

Mutta öisin heräsi hän usein sen kamaliin valitushuutoihin. Ne huudot olivat kuin ihmisellisen tuskan ääniä, ne eivät olleet Ressun omia — ne olivat kuin jonkun toisen puolesta… Kenenkä? kysyi pastori itseltään. — Häntä kauhistutti ja hän koetti turhaan nukahtaa…

Sitä menoa oli jo kestänyt kolmatta viikkoa niin että pastorin kärsimykset noista yötä päivää kuuluvista valitushuudoista olivat nousseet äärimmilleen. Koko sairautensa ajalla ei koira-rievulle olleet kelvanneet paraimmatkaan herkut, ja se näytti kadottaneen kaiken älynsä. Ainoastaan isäntänsä vielä tunsi ja huiskutti heikosti tälle häntäänsä, samalla kun sen silmissä hehkui kivun riutava poltto.

Paavalinpäivän iltana katosi se kotoa, ja pastori, jolla oli vieraita, oli alakuloinen ja murheellinen. Ei se kuulunut Ressun tapoihin tällainen tietämättä katoaminen pihasta. Jotakin outoa se merkitsi…

Seuraavana päivänä puolenpäivän rinnassa kantoi eräs naapurin mies kipeän koiran pastorin kammariin. Hän oli löytänyt sen kievaripihan lumihangesta, johon se oli kaivanut itselleen kuopan ja siinä värissyt koko pitkän talvisen yön. Siihen olisi se hiljaisuudessa kituen kuollutkin, jos olisi annettu.

Muutamia tunteja taistelivat pastorissa vielä sydän ja järki siitä mitä tekisi. Mutta kun lyhyt tammikuun päivä alkoi hämärtää, oli hän tehnyt päätöksensä. Hän veti varsisaappaat jalkaansa, kohotti koiran vasempaan kainaloonsa ja poistui kenenkään huomaamatta pihalle, oikeassa kädessään ladattu revolveri. Tallin takalistolle hän kaahlasi ja laski kovasti huohottaen kantamuksensa hankeen. Revolverin suun asetti hän liki Ressun korvaa, ja kääntäen pois kasvonsa ampui kaksi laukausta. Syrjäsilmällä näki hän koirarievun pyörähtävän verissään hankeen ja jäävän liikkumattomaksi…

Sitten asteli hän pirttiin ja toimitti renkipoikaansa tekemään puisen arkun ja hautaamaan Ressun väliaikaisesti lumeen.

— Se oli siksi uskollinen palvelija, että oikean arkun se sietää, mutisi hän tyrehtyneellä äänellä.

Mutta sisälle tultua tuntui pastorista kuin jostakin hänen sisästään olisi reväisty kappale irti. Ja hän ymmärsi että se oli Ressun kuolema, joka häneen niin syvästi koski…

Kevään saavuttua kaivoi renkipoika pastorin käskystä pellon pientarelle haudan, johon Ressun raato arkussaan muutettiin. Oli puhetta myös pienen rautaristin tilaamisesta kaupungista. Se oli ainoa teko, millä pastori enää voi osottaa rakkauttaan kuolleelle, uskolliselle palvelijalle.

Mutta kesäisinä tyyninä iltoina nähtiin toisinaan kissan miettiväisenä istuvan sillä pienellä kummulla, minkä alla Ressu lepää.

— Ne olivat hyvät ystävykset elämässään, selitti pastori totisena tuttavilleen. — Söivät aina samalta kupilta.

Se tapahtui sinä surunkuuluisana vuonna vuosisadan lopulla. Syvässä tietämättömyyden unessa nukkui vielä erämaan rahvas pitäjän kymmenessä kylässä — ja nukkuuhan se yhä vieläkin — mutta pappiloisssa ja herrastaloissa oltiin sentään tietävinään, mitä hetkeä ajan kellon viisari nyt osoitti. Ja tuntui ilmassa kuin pitäisi jotakin tehdä… täälläkin, mutta kukaan ei tietänyt, mitä oikeastaan? — — — Rovasti oli seurakunnan virkamiehistä vanhin. Hänen päänsä oli melkein kalju, ja kotiväki oli häntä jo kymmenkunnan vuotta kutsunut ukoksi. Nimismies, lukkari ja metsäherra, kaikki rouvineen, kutsuivat häntä siivosti "setäksi", jota vastoin pitäjän apulainen väitteli kutsumasta häntä miksikään, ja silloin kun oli pakko joksikin kutsua, sanoi mieluimmin vain rovastiksi, mutta ennenkuin senkään sai sanotuksi, rykäsi ja katsoi poispäin seinään. Miksikä hän juuri näin teki, on mahdoton sanoa. Hän oli savolainen talonpojan poika. Kun nuot suuret uutiset saapuivat, ei tietysti kenenkään päähän pälkähtänyt pikkusormellakaan kajota niihin ulkonaisiin tapoihin, joihin pitäjässä oli totuttu. Että nyt esimerkiksi kahvinjuonti tai tupakanpoltto heitettäisiin pois, sentähden muka että maassa vallitsi vakava mieliala — semmoista tekoa olisi pidetty kerrassaan hulluutena, vieläpä ihmisrääkkäyksenä. "Mitäpä meillä maalaisilla lie juuri muutakaan elämäniloa kuin kahviloiltamme" olisi esitykseen huudahdettu kuorossa. Onneksi ei mokomaa esitystä oltu tehty, saati ajateltukaan, ja talvi läksi hiljakseen kulumaan kevättä kohti. Virkamiehet ajelivat vuoronperään vieraisiin toinen toistensa luo maaliskuun rakkaina iltoina, mielipiteitä vaihdeltiin virkeästi sanomalehtiuutisten johdosta, seurustelu oli avomielistä ja kohtelu ystävällistä, niinkuin maalla tavallisesti. Kaikki näytti olevan entisellään, mitään mullistuksia ei kukaan tässä piirissä aavistanut…

Mutta rovastin päässä oli syntynyt uusi ajatus! Tahi oikeastaan se ei hänen päässään laisinkaan ollut syntynyt, vaan muutamien hänen omaistensa, jotka saivat sen häneen istutetuksi. Se ajatus koski niin sanottua totinjuontia. Rovasti oli näet yksi noita vanhanaikuisia pappismiehiä, joka kaiken elämänsä ijän oli viattomasti nautiskellut alkohoolia totin muodossa. Hänellä oli oma herttainen "saunatotinsa" joka perjantai-ilta, jolloin pappilassa kylvettiin, ja läheisimmille tuttavilleen oli ukko myös halukas illan hauskuudeksi tätä ainetta tarjoamaan. Niitä läheisimpiä tuttavia ei ollutkaan monta, pari kolme vain, eikä pappilassa suinkaan joka ilta totivehkeitä nähty, sillä rovasti ei mielellään yksikseen "pannut jalalle". Siivoa ja kohtuullista oli iloliemen käyttäminen kaikin puolin ollut, ja jos kerran kymmenessä vuodessa sattuikin, että joku pitäjän herroista rovastin nimipäivän kunniaksi nähtiin lähtevän pappilasta hiukan lystillisemmillä kumarruksilla, niin se ei todistanut mitään pahaa. Itse nautti rovasti ainoastaan kaksi lasillista, ei aina sitäkään, eikä hänellä näyttänyt olevan aavistustakaan siitä, kuinka hauskaa on todella toisinaan olla parsilleen humalassa. Sitä luontoa ei Jumala rovastille näet hitustakaan ollut antanut. Mutta Hän oli kuitenkin antanut hänelle taidon: hiljaisella riemulla ja tyynellä tyytyväisyydellä nautita sen vähän, mitä hän elämässään käytti.

Sentähden oli hänen sisällinen itsetuntonsa kivenkovasti pannut vastaan, kun hänen kaksi poikaansa, jotka, ollen nuoria pappismiehiä, molemmat olivat innokkaita raittiusmiehiä, hänellekkin, isäukolleen tuontuostakin kotona käydessään olivat tyrkyttäneet puhdasta oppiansa ja kehoittaneet vanhusta luopumaan totilasistansa. "Se on isälle hirveän vaarallistakin!" olivat he huudahtaneet. "Mutta minähän nautin sitä niin kovin vähässä määrässä" oli ukko koettanut puolustautua poikiensa hyökkäyksiä vastaan ja pysynyt entisessä tavassaan.

Ja entiselleen olisi se jäänyt hänen kaikeksi loppuijäkseenkin, ellei nyt olisi saapunut tämä valtiollinen murhevuosi, joka niin paljon ihmeitä on aikaansaanut meidän maassamme. Mutta kuitenkaan ei sekään välittömästi olisi saanut rovastia muuttumaan. Ratkaisevan sysäyksen täytyi tulla likempää…

Se tuli rovastin vanhimman tyttären Assin suusta, sillä pojat olivat poissa maailmalla. "Isä", sanoi tämä kerran illallispöydässä, "eikö se nyt sentään ole aivan sopimatonta että pappilassakin juodaan totia, ajatelkaas nyt — pappilassa, jonka pitäisi olla esimerkkinä koko seurakunnalle? Mitä kaikkea pappilan piiat saattavatkaan kertoa kylällä käydessään siitä, kuinka herrat täällä pyhäiltoina ja nimipäivinä pitävät lystiä lasien ääressä! Ja mitä pahaa se vaikuttaa pitäjäläisiin: koska itse rovastikin kuuluu ryyppäävän — sanovat he — niin ryypätään mekin. Se on häpeäpilkku koko pappisarvolle! Eikö nyt isä viimeinkin saattaisi heittää pois tätä totinjuontia ja tarjoilua? Ja varsinkin nyt, kun muuallakin näiden kovien aikojen vuoksi on rumista tavoista yhä enemmän luovuttu. — Niin miksei meilläkin?"

Rovastiin ei tyttärensä asianymmärrys olisi mitään hämmästyttävää vaikuttanut, mutta hänen viimeisten sanainsa johdosta kävi hän vakavammaksi. Hän ei kuitenkaan heti päästänyt itsestään minkäänlaisia myöntymyksen merkkejä, sillä hänen luonteeseensa kuului ensimmältä itsepäisesti vastustaa… Mutta hiljaisuudessa, itsekseen rupesi hän yhä enemmän tätä kysymystä hautomaan. "Jaa", sanoi hän itselleen, "ehkä olosuhteet minulta sitä vaativat." Ja asia alkoi häntä oikein polttaa, Väliin yölläkin hän siihen heräsi…

Niin suostui hän vähitellen ja ilmoitti eräänä päivänä perheelleen sen varmana päätöksenä. Kohta koittavasta vapunpäivästä lähtien se oli tapahtuva! Tyttäret päästivät ilon huudahduksen, mutta ruustinna oli vaiti…

Koitti vapunpäivä — luminen, kylmähkö, paisteeton vapunpäivä kaukaisessa Pohjolassa. Korkeiden kinosten yli ajelivat vieraat reissä pappilaan — ikivanha tapa näet oli että ensipäivänä toukokuuta pitäjän "paremmista" perheineen kokoontui rovastilaan jo päivällisiksi. Ruustinna oli aina niin ystävällinen ja vierasvarainen, ja vapun iltapäivä oli miehillä aina niin suloisesti kulunut rovastin puolella, jossa pitkästä ajasta kaikki taas saivat tavata toisensa, ja jossa lämmintä totiakin tarjottiin…

Ystävällisesti nytkin vieraat otettiin vastaan, päivälliset syötiin niillä pienillä kohteliaisuuksilla ja vähän kömpelöillä kursailuilla, jotka maaseudulla kuuluvat etikettiin, ja päivällisen syötyä hajaannuttiin taas sisähuoneisiin, miesväki tupakoimaan, rouvasväki kahvia odottamaan ja toisiansa salaisesti tarkastelemaan. Rovastin tyttäret olivat harvinaisen herttaisella tuulella, niin että se tuuli muihinkin vaikutti, ja iltapäivä lähti hilpeästi kulumaan.

Nyt olivat taas molemmat sukupuolet koolla salissa. Ne virkamiehet, jotka olivat onnellisissa naimisissa, katselivat hymyillen eukkojansa, ne taas, jotka olivat onnettomassa avioliitossa — nekin antoivat nyt tyytyväisyyden loistaa kasvoistansa, nähdessään kuinka hyvässä valossa heidän vaimonsa osasivat seurassa esiintyä, mutta he pysyttelivät kuitenkin näistä vähän loitommalla kuin toiset.

Pappilan sisäpiika kantoi suuren tarjottimen heleänvärisellä nesteellä täytettyjä pulloja pöytään. Hänen perässään tuli ruustinna… Silloin asteli rovasti äänetönnä keskelle lattiaa, pysähtyi liikkumattomaksi ja rykäsi — hetki oli tullut. Isommassa maailmassa olleet älysivät että rovasti aikoi pitää jotain puheen tapaista ja nousivat ylös. Talonpoikaiset nousivat myös uteliaina nähtyään että jotain erikoista oli tekeillä. Naisväkikin nousi ja kaikki kokoontuivat isoon piiriin rovastin ympärille. Kaikki keskustelut olivat vaijenneet ja salissa vallitsi juhlallinen haudan hiljaisuus…

"Näinä surull…" kuultiin rovastin alkavan totisena, mutta ääni takertui kurkkuun ja hänen täytyi kovasti rykäistä. "Näinä — surullisina — aikoina…" alotti hän uudestaan matalalla äänellä ja harvakseen lausuen jokaisen sanan — "jolloin me kaikki olemme kuulleet ja — tiedämme mitä — täällä — rakkaassa — isänmaassamme — on tapahtunut ja että… ja ymmärrämme että — kansallinen velvollisuuskin — vaatii uhrautumaan — yleisen hyvän — tähden — ja koska — epäilemättä — se osoittaa kaunista esimerkkiä että — näin pappilapaikassa… ja ettei se vaikuttaisi pahennusta tai huonoa esikuvaa — että me säätyläiset — vaikkakin kohtuullisesti — olemme nauttineet — sen vuoksi minä… ja minä lämpimästi — kehoitan muitakin — yhtymään… näinä surullisina aikoina… hmm, niin, näinä surullisina aikoina… — — —"

Rovastin puhuessa oli syntynyt kiusallisen pitkä väliaika, jona toinen hänen tyttäristään seisoi kalmankalpeana värähdellen, toinen tulipunaisena hikoillen. Mutta vanhus pääsi jälleen jäljille, rykäsi arvokkaasti ja lopetti tavallista varmemmalla äänenpainolla: "— ja siis olen minä päättänyt että tässä minun talossani… ja etten tästälähtien itse — missään tilaisuudessa väkeviä juomia nautitse — enkä niitä muillekkaan tarjoa."

Siihen oli puhe päättynyt, ja päästäen helpotuksen huokauksen astui nyt rovasti pöydän ääreen kehoittaen hyväntahtoisella nyökkäyksellä vieraitaan ottamaan lasin kotitekoista simaa ja juomaan "tämän asian kunniaksi".

Mutta pitäjän herrat olivat kuin puusta pudonneet eikä kukaan tahtonut ensimmäiseksi liketä tätä pöytää. Vasta kun naisväki sekä eräs nuori naapuripitäjän virkamies, joka innokkaasti hyväksyi ehdotuksen, olivat käyneet kilistämässä malja kourassa seisovan rovastin kanssa — liikahtivat hekin paikaltaan ja ottivat lasit. Mutta rovasti huomasi heidän kasvoissansa sellaisen jäykän ilmeen, mitä hän ei ikinä ennen niissä ollut nähnyt. Pitkä ja hoikka nimismies oli kuin seipään nielaissut, mutta samalla sen saanut sisässään onnellisesti katkeamaan — hän oli kohtelias, mutta suupielissä piili ivaa… Lihava pitäjänapulainen, hän joka ei rovastia miksikään kutsunut, höhisi vierustoverilleen hiljaa: "niin, niin… hyvähän se oisi…" mutta silmät seisoivat kalseina hänen päässään eikä hän mennyt rovastin kanssa kilistämään. Enin näytti asia koskeneen "Meesakkiin", lapsellisen naiviin "fosmestariin", joka oli pitäjän suurin pilajuttujen kertoja ja tähän asti rovastinkin hauskin totitoveri. Hänen silmänsä olivat vielä äsken niin iloisesti säteilleet, hänen kasvonsa hymyilleet kuni lämmin ilta-aurinko, hänen ikuinen jäsenkolotuksensa oli ollut kuin unohduksissa — mutta nyt olivat äkkiä hänen silmänsä käyneet melkein vihaisiksi, kasvonsa ankariksi, ja surkeasti vääntäen ruumistansa murisi hän puoliääneensä että "oli ihan joutavaa että ukko, jolla ei ikinään ole ollut hatussa, vanhoilla päivillään nyt rupesi hulluttelemaan!" Ja samalla hän teki niin merkitsevän kokokäänteen kuin osasi ja poistui ensimmäisenä herrain kamariin. Mutta paksu, tyhmänylpeä maakauppias Pussila, joka ei puheesta paljoa ollut ymmärtänyt, vaikka oli sangen viisaan näköisenä mielestään seisonut herrain joukossa sääret hajalla, kädet seljän takana ja hiljaa huojutellen ruumistaan, astua töpösteli vieraskamarin peilin eteen — niinkuin ei mitään olisi tapahtunut — ja jäi siihen pitkäksi aikaa peilailemaan leveää punaista naamaansa. Kaivoi taskustaan pienen kammankin, jonka oli tuonoin ensimmäisellä Pietarimatkallaan ostanut, ja raapi verkalleen ihraista tukkaansa. Tahallaan hän sen teki kaikkien nähden, sillä hän oli jostakin saanut päähänsä että tämmöinen kuvastimen edessä seisominen oli korkein aste hienointa herrassivistystä…

Kun kaikki miespuoliset vieraat olivat yksitellen kokoontuneet herrain puolelle ja rouvasväki oli jätetty saliin vapaasti riemuitsemaan tästä uudesta tapahtumasta, rupesi rovasti hiljakseen tiedustelemaan kaikilta erikseen, eivätkö he aikoneet seurata hänen esimerkkiänsä. Mutta ei yksikään pitäjän herroista siihen suostunut. Ei yksikään! Ja harmaahapsinen vanhus näki seisovansa ypöyksin ehdottoman raittiuden taistelutanterella…

Hän tuli araksi, lähestyi hyvää toveriansa Meesakkia, joka istui loukkautuneen näköisenä nurkassa, ja kysyi:

— En. setä Sebulon, en minä ole suuttunut, sanoi tämä, mutta se on joutavaa… se on aivan joutavaa! sanon minä… Antaa nuorten siellä mailmalla juoda vettä ja siirappia ja mitä ikinä tahtovat — mutta me vanhat täällä maalla… eikö horna! mitä se meihin kuuluu? me menemme hautaan kyllä muutenkin…

Ei ollut kumma että hyvä Meesak vielä oli vähän kuohuksissa, sillä puolen tuntia takaperin oli hän juuri tuudittanut itsensä siihen suloiseen tunnelmaan, joka käy sen hetken edellä, kun tietää kohta saavansa höyryävän tuutingin nenänsä alle. Samoin vallesmanni, kanttori, pastori ynnä joku muukin olivat liekin äskettäin hengessään tunteneet esimakua tästä ihanasta aineesta. Pitäjänapulainen oli lisäksi kuullut lasien helinää ruokahuoneesta ja otaksunut että sieltä ne nyt totivehkeet ovat tulossa — mutta se oli ollutkin vain tuota imelää simaa, mitä niissä tarjottiin. Olipa hän kaiken lisäksi ollut tuntevinaan sieramissaan ikäänkuin hienon konjakin haiskahduksen, kun sisäpiika oli auki letkauttanut ruokahuoneen oven…

Vähitellen lauhtui mielistä pahin katkeruus. Ehkäpä rovasti sentään tavallaan oli oikein menetellyt, mutta — se oli tarpeetonta varovaisuutta… Täällä ylimaan syrjäpitäjässä, jossa silloin tällöin vain yksissä oltiin ja jonne väkijuomia vain kaupunkitulijaisina saatiin. Tarpeetonta, ihan tarpeetonta — aiheetonta purismia!

Palvelijat kantoivat sisään teetä "monenlaisen leivän kanssa". Kaikki herrat joivat nyt teetä kaksi lasillista, sen sijaan että ennen toti-iltoina oli tyydytty tavallisesti yhteen. Itse rovastikin joi kaksi lasillista. Salista alkoi kuulua Assi neidin piaanonsoittoa. Herrat menivät kuten ennenkin ovisuuhun kuuntelemaan, — paksu Pussila tallusteli muiden jäljessä, kuulosteli korva kallellaan, mutta muisti samalla että oli Pietarin majatalon pihassa kuullut koreampaakin peliä, nimittäin posetiivia — ja palasi mahtavasti rykien taas hiukan vilkaisemaan välikamarin peiliin.

    Hurrah, die Knepperei,
    Sie macht das Leben frei
    Von aller Not und Plackerei…

Hän oli tahallaan valinnut tämän marssin saadakseen hyvälle tuulelle setä Meesakin, jonka mielikappaleen hän tiesi tämän olevan, ja joka ennen pappilassa käydessään ihan oli ilosta hypellyt sitä soitettaessa. Mutta nyt ei musiikkikaan voinut Meesak-rukkaa entiselleen palauttaa. Tosin hänen silmiinsä leimahti ensin lauhkeampi loiste, kun tunsi hilpeän marssin omaksi lempikappaleekseen, mutta Kneipp'in nimestä muisti hän kohta vesiparannuksen ja siitä kaiken maailman "vesikuurit" ja samalla tämäniltaisenkin vesikuurin, jollaisena hän raittiuslupausta piti. Ja pilamarssi häntä nyt pikemmin ärsytti kuin huvitti. Niin kankeana ei oltu hyväluontoista metsänhoitajaa ikinä nähty. Ei pienintä kokkajuttuakaan hän illan kuluessa kertonut, vaan alkoi valittaa, kuinka reumatiias jäseniä repii…

Myöhästyneen kevään kylmä yö jo sinersi vaaroilla, kun vieraat herkullisen illallisen jälkeen päästettiin pois pappilasta. Ruustinnan ystävälliseen "glöm int' bort" ja rovastin arvokkaaseen "käykää vastakin" vastasivat herraspuoliset vieraat vähän väkinäisesti "kiitoksia", rouvasväen hyvästijättö oli herttaisempaa ja erään puolirouvan silmissä kiilsivät kyyneleet. Hänen miehensä, joka oli ollut poissa näistä kemuista, oli näet pitäjän hurjin maistelija. Kulkuset ja aisakellot helisivät vielä jonkun aikaa pappilan kartanolla, kunnes niiden ääni hajautui kahdelle suunnalle ja häipyi häipymistään kuulumattomiin. Nimismies ajoi hyvää vauhtia porolla muitten edellä miettien kysymystä: mikä oli lähinnä saattanut setä rovastin mokomaan raittiuslupaukseen? Sillä sanoihin: "näinä surullisina aikoina" ei hän paljoa luottanut. Älykäs ollen, pääsi hän jäljille ja hänen kävi nyt sääli vanhaa miestä…

"Minä onnittelen sinua isä!" kirjoitti viikon perästä toinen rovastin pojista riemuisesti vanhaan kotiinsa maalle. "Meidän rakas Herra Jumalamme taivaassa on äärettömässä armossansa vihdoin avannut sinun silmäsi näkemään tämän mailman turhuuden, ettäs nyt olet lakannut tuosta turmiollisesta tavasta juoda väkeviä juomia, jos kohta sinä, rakas isä, et niitä pahimpia ole ollut laumassa. Kun kallis isänmaa on vaarassa, silloin meidän pappien, sen pyhimpien vartijain, pitää olla pestyinä kaikesta liasta että me kelvollisiksi työntekijöiksi havaittaisiin Herran Zeebaotin suuressa viinimäessä — joka viini ei ole samaa kuin nykyajan myrkylliset päihdytysjuomat, vaan joka huumaa meitä siinä ijankaikkisessa totuuden hengessä, jonka nimi on Jeesus Kristus, sen elävän Jumalan poika…"

Sitten oli kirjeessä kerrottu pikkukaupungin raittiuspyrintöjen suuresta edistyksestä, uudesta lähetysseurasta Kiinalaisia pakanoita varten ja yhdistyksestä "Siveyden suojelijat", lauluseurasta "Siionin lintuset" sekä kuvaus eräästä hauskasta teeiltamasta "kristillisellä ohjelmalla" — "joissa kaikissa minä myös olen jäsenenä". Kirje loppui seuraaviin sanoihin: "Paljon on siis täällä puuhattu raittiuden alalla. Jospa sinäkin isä siellä maalla nyt voisit saada yhä useamman paheen orjan luopumaan perkeleestä ja kaikista hänen menoistansa, kun olet nyt itse aineellisuuden kahleista irti päässyt. Tätä toivoen piirrän minä:

Vanha rovasti huokasi ja laski kirjeen vapisevasta kädestään. Hän kyllä sydämmensä pohjasta oli ylpeä siitä että poika siellä kaupungissa kuului "Siveyden suojelijoihin" ja muihin jaloihin yhdistyksiin ja ihmetteli: "kuinka se Aamos kaikkia ennättääkin", mutta että poika niin korkealta kannalta näkyi ottaneen tuon hänen totilasista luopumisensa, se ei ukkoa oikein miellyttänyt. Eihän hän sitä ollut tehnyt itsensä, vaan muiden tähden! Hänhän oli uhrannut yksilöllisen vapautensa yhteisen hyvän vuoksi. Eikä hän ollut koskaan tuntenut olevansa missään "liassa" sen kautta että oli alkohoolia käyttänyt. Jos kohta hänen terveytensä, niinkuin Aamos vakuutti, siitä oli "kovasti kärsinyt"…

Rovasti oli umpimielinen luonnoltaan. Hän ei saanut helposti puretuksi sisästänsä, mikä painoi hänen sydäntään. Ja sentähden ei hänen ensi kirjessään pojalleen ollut sanaakaan näistä asioista.

Vapunpäivän tapahtuma pappilassa oli sillä välin herättänyt jonkun verran huomiota rahvaassakin, jonka seassa sekavia huhuja kierteli. Niinpä muutamana päivänä eräs kylän akoista tuli läähättäen Assi neidiltä kysymään että "onko se ihan totta kun kertovat että rovasti vapunpäivänä kuuluu tehneen semmosen peätöksen jotta ei tästälähin kotonaan minkäännäköistä karvasta maistak, ja missä vain muuallai viinapullon näkköö, niin paikalla lyöpi rikki lattiaan?" Ja ennenkuin toinen ehti mitään vastata, lisäsi eukko liukkaasti: "No jo kai minusta oisi hyvä — se Jussii kun toisinaan maisteloo" Mutta kauvempana pitäjällä haastelivat ukot pirteissään: "No on se tainnut tuo rovastii toisenni pullon elämässään kallistaak, koskapa nyt kuuluu pitäneen heittee juonti kokonaan poikkeen!"

Rovasti hymähti näille kansanarvosteluille, joita joku pitäjän herroista hänelle toisinaan leikillä kertoi, ja sanoi: "Vähät kai minä niistä välitän!" Mutta salaisesti ne häntä pistivät ja tekivät murheelliseksi. "Niin", ajatteli hän itsekseen, "semmoista siitä nyt tuli. Ne pitävät minua nyt vanhana syntisenä ja jonkunlaisena parantuneena juoppona…" —

Kesän tulo oli hyvin vitkallista — vasta juhannusaatoksi hävisivät jäät järvestä. Mieli oli sentähden pappilalaisissakin asunut matalalla, pitkät, kylmät kevät-illat olivat tuntuneet sangen ikäviltä, ja toivottomina olivat maamiehet kävelleet pienien, jääkohvalla peitettyjen oraspeltojensa pientarilla. — Mutta nyt näytti kesä vihdoinkin tulevan, ilmat lämpenivät, kuului kiurun laulua, nurmi alkoi vihertää, päästiin vesille. — Rovastikin elostui, pyyteli rysillä haukia rantapuron suusta ja maalaili veneitään…

Pappilaan saapui kesävieraita. Niiden joukossa oli rovastin sisarenpoika Orpo, nuori lääketieteen ylioppilas, joka nyt ensi kertaa tuli setänsä taloon vierailemaan. Tämä sai pian kuulla setänsä raittiuslupauksesta, tuli miettiväiseksi eikä lausunut mitään sen asian johdosta. Se ihmetytti molempia tyttäriä, jotka tiesivät Orvon olevan itsensäkin ehdottoman raittiin. Nuori ylioppilas näytti siitä lähtien salaa tarkastelevan setäänsä, ja kerran hän tarkkaan tiedusteli ruustinnalta, minkälaista setän totinjuonti oikeastaan oli ollut. Sitten hän eräänä iltana istuessaan ukon kanssa kahden kesken, yhtäkkiä virkkoi:

— Mutta sehän voi olla vaarallista, setä, sinulle että olet heittänyt pois totin käyttämisen!

Vanhus, joka oli vähän huonokuuloinen, oli nytkin kuullut väärin ja sanoi hiukan synkeästi naurahtaen:

— Ei setä, sitähän minä juuri päinvastoin sanoinkin että minä pelkään terveytesi siitä jollakin tavalla kärsivän, kun olet niin äkkiä luopunut tuosta alkohoolin nauttimisesta.

— Mitä sinä nyt puhut, poika? lausui ukko kummastuneena. — Sinä, joka itse olet absolutisti ja aijot lääkäriksi! Vai oletko enää absolutisti?

— Mutta mitä? keskeytti ukko. — Eikö juuri se teidän nykyinen viisas mailmanne ole saanut todistetuksi että väkijuoma, niinkuin Aamoskin ja kaikki muut sanovat, on kauheata myrkkyä ihmisruumiille?

Sisarenpoika ei heti vastannut. Häntä oli huvittanut setänsä täydellinen hämmästys.

— Paljonhan se tiede nykyään on todistanut, mutta niitä näyttää olevan asioita, joista tieteen todisteetkin, kuinka teräviä tahansa ne ovat, tylsistyneinä kimmahtavat takaisin. Tietysti minä pääasiassa olen vakuutettu lääketieteen tuloksista, mikäli koskee väkijuomien vaikutusta. Ja myönnän täydellisesti että väkijuoma itsessään vaikuttaa aina jollakin tavalla turmiollisesti ihmisen ruumiiseen. Mutta yhtä seikkaa minä en myönnä tai ainakin sitä epäilen. Ja se on tämä: vaikuttaako väkijuoma poikkeuksetta turmiollisesti ihmisen sielu-ruumiiseen? Sillä vaikkapa alkohooli nyt alati pyrkii pahentamaan ruumista, mutta samalla vaikuttaa sieluunkin ja vaikuttaa siihen niin elonvoimaisesti etteivät nämät kaksi vaikutusta mene ainoastaan tasan, vaan vieläpä tuo parempi vaikutus käy yli tuon pahan — niin: jos yhdistetty sieluja lääketiede voi tällaisiakin tapauksia elävästä elämästä esilletuoda, yhden ainoankaan esimerkin, silloin ei alkohooli vielä ole ehdottomasti kirottu yhteiskunnan hylkylapsi!…

— Mitäs esitelmiä se Orpo täällä pitää? kysyi samalla Sissi, rovastin nuorempi tytär, kulkien palavasta punoittavin poskin kiireesti salin läpi ruokahuoneen puolelle. Hän oli ollut nisuja leipomassa pirtissä…

Orpo ei vastannut mitään serkkunsa kysymykseen, keinui vaan hiljaa keinutuolissa ja katseli miettiväisesti eteensä. Keskustelu oli katkennut, mutta Sissin kadottua kysyi rovasti, joka istui liikkumattomana toisessa keinutuolissa:

— Minä arvelen että sedän raittiussitoumus voi tuottaa turmiollisia seurauksia sedälle itselleen. Sinä, setä, olet jo vanha mies. Yli neljäkymmentä vuotta olet säännöllisesti nauttinut alkohoolia. Tottumus on mennyt aivan veriisi… Älä luule että minä olen sitä uskoa ettei juurtunuttakin tapaa voi vahingotta irtireväistä — varsinkin jos tyhjän paikan sijalle pannaan jotakin täytteeksi, mutta jos tämä sinun tapasi ei ole ollutkaan mikään turmiota tuottava, jos meillä tässä nyt onkin juuri tuollainen poikkeustapaus, josta äsken puhuin… Setä! Se seura, se mielentila, se tunne… niin, varsinkin se mielentila, jossa totilasisi ääressä olet ollut — ehkäpä juuri se on muodostunut sinun tärkeimmäksi elinvoimaksesi täällä maalla? "Humööri", kuule setä, se on sentään taikavoima yli kaiken turmelevankin tässä mailmassa!

Orpo katseli setäänsä, etsien hänen katsettansa. Vanhus oli luonut silmänsä alas ja näytti ikäänkuin hiljaa riitelevän jotakin kovaa vastaan, joka ei mitenkään tahtonut sulaa. Varovaisesti virkkoi hän sitten:

— Niin, kyllä minä olen siitä fyysillisesti kärsinyt — jo nytkin… Se on tuntunut niin pahalta… Minä olen kuin heikontunut… ruvennut enemmän tuntemaan vanhuuden avuttomuutta… Mutta ne on ehkä nämät surutkin…

Sisarenpoika iloitsi sydämmessänsä että oli saanut vihdoinkin sedältään urkituksi, mitä oli hänessä jo kauvan luullut näkevänsä.

— Mutta setä, samat suruthan sinulla ovat olleet jo ennenkin, sanoi hän sitten, — ja sinä olet ne onnellisesti kestänyt. Nyt sinä niitä joka päivä muistat ja haudot. Ennen ne sinua eivät ole haitaksi asti raskauttaneet. Mikä siihen on syynä?…

— Eikö olisi parasta, koska asia nyt on tätä laatua, että silloin tällöin vielä joisit lasillisen entistä hyvääsi?

— Niin, niin, minä ymmärrän, lausui sisarenpoika, yhtä alakuloisesti. — Miksikä sinun, setä, pitikin kaikista jyrkimmässä muodossa tuo lupaus tehdä? Olisit vain julistanut ettet tästä lähtien väkeviä tarjoo, kun vieraita on pappilassa etkä niitä itse muidenkaan luona käydessäsi nauti, mutta että mikä sinun yksityistä kotielämääsi koskee, niin se on sinun oma asiasi?

— Sitähän minä olinkin ensin ajatellut, vastasi vanhus, mutta kun se Assi… Ja tietysti minua olisi pidetty itarana, kun en vierailleni enää olisi tarjonnut, vaan itse yksikseni käyttänyt… Ja salajuoppona…

— Mitä se muihin olisi kuulunut! huudahti Orpo. — Mitä sinä niistä arvosteluista olisit välittänyt, setä? Kotielämässäsi olisit kerran viikossa käyttänyt tuota saunatotiasi ikäänkuin lääkkeenä. Ja koko perheen nähdenhän sinä sitä ennenkin nautit. Kaappijuopon nimeä tuskin olisit saanut…

Keskustelu taukosi taas. Muut kesävieraat — pari vanhempaa tätiä — palasivat pieneltä kävelyltään "Kyöpelinniemelle" kertoen, kuinka ihanaa siellä oli ollut. Assi tuli kylältä ja istuutui piaanon ääreen soittamaan Merikannon "Kesäiltaa", ruustinnakin ilmaantui keittiön puolelta ja sanoi illallisen jo olevan valmiin. Kaikki nousivat ja siirtyivät ruokahuoneeseen. Illallista lopetettaessa tuli Sissikin pirtistä, posket tulipunaisina: nyt oli hän paistanut leipomuksensa ja lupasi iloisella äänellä seuralle lämpimiä pullia ja piparikakkuja, jotka oli jättänyt etehiseen… Mutta rovastin kasvot olivat keltaisenkalpeat ja hän hymyili väkinäisesti tyttärensä puuhille. Orpo otti osaa pöytäkeskusteluihin, mutta näytti säälinsekaisella suuttumuksella katselevan Assi serkkuansa, joka istui häntä vastapäätä… Sitten noustiin tuoleja kolistellen pöydästä. —

Odottamattoman lyhyeen loppuivat kesäiset säät. Pari viikkoa niitä vain kesti — sitten taas alkoivat pitkälliset sateet ja kylmät. Pappilan "kesätätit" lähtivät pois, ja syyskuun alussa matkusti myös Orpo pääkaupunkiin lukujansa jatkamaan. Assi neiti oli saanut sopivan paikan maailmalla ja lähti myös pian pois. Sissi vain jäi kotiin vanhempainsa kanssa, mutta hänellä alkoi kansakoulutoimi, johon hän oli valittu väliaikaiseksi opettajattareksi, ja hän oli aamusta iltahämärään kaiket päivät kotoaan poissa.

Hiljaista, yksinäistä, hyvin yksinäistä ja yksitoikkoista oli elämä nyt pappilassa. Harvoin kävi ketään vierasta, ja jos kävikin joskus, niin ei niiden kanssa mitään iloisempaa tuulahdusta pappilaan tullut. Rovastilla ei itsellään ollut enää mitään sanottavaa pitäjätuttavilleen; hän ikäänkuin odotti, eikö muilla ollut hänelle jotakin kerrottavaa, mutta kun sellaista ei ollut, istuskeltiin pitkät hetket täydellisessä vaitiolossa, kunnes vieraat ikävystyivät ja lähtivät pois. Jonkunlainen alakuloisuuden leima oli painettu kaikkeen. Kaiket päivät istuskeli vanhus kamarissaan yksitoikkoisessa kansliatyössään, ruustinna puuhaili alati erillään omissa taloustoimissaan, ruokapöydässä istuivat vanhukset useimmiten kahden, sillä Sissi harvoin joutui kotiin ruoka-aikaan. Oi kuinka yksinheitetyt he olivat täällä erämaan pitäjässä! Pimeinä, pitkinä syysiltoina, kun tuuli ulvoi nurkissa ja sade toivottomasti räiski vasten ikkunaruutuja, silloin tuntui heistä niin lohduttomalta kuin itse taivaan Jumalakin olisi heidät hyljännyt, ja vanhasta rinnasta pääsi salainen huokaus: "Oi Herra, mitä pahaa olemmekaan tehneet, ettäs olet meidät tällaiseen asemaan saattanut!"…

Rovasti ei ollut lausunut kotiväelleen sanaakaan kesäisestä keskustelustaan sisarenpoikansa kanssa ja sitten hän oli kaikki vähitellen unhoittanut. Näytti melkein siltä kuin ei se olisi tehnyt häneen minkäänlaista vaikutusta, ja senkin, mitä hän silloin oli sisarenpojalleen tunnustanut, oli hän jälkeenpäin peruuttanut. Hän tiesi taas vain tehneensä ehdottoman raittiuslupauksen ja tahtoi siinä jyrkästi kiinni pysyä. Yhtä seikkaa hän vain ei ymmärtänyt: miksikä kävi niin kivuloiseksi? Kun Sissi toisinaan hänen kipuaan tiedusteli, ei hän osannut selittää, missä paikassa kipu tuntui ja miltä se tuntui. Se tuntui vain niin pahalta ja kummalliselta. Olisikko se seuraus siitä? Hän ei tahtonut päästää tätä ajatusta enää sieluunsa. Aamoksen ja tämän kanssa koko mailman todistushan soti sitä vastaan…

Mutta perjantai-iltoina, kun hän palasi yksikseen saunasta, tunsi hän ääretöntä entisyyden kaipausta. Tuossa pienellä pöydällä vieraskamarin ovipielessä oli häntä aina ollut odottamassa tarjotin, jolla seisoi se vanha tuttu hopeakannu niin kodikkaasti höyryten, karahvi, jossa kimmelsi ruskeankirkasta nestettä, sokeriastia sekä tahkottu juomalasi, johon oli pistetty lusikka… Oma puoliso ne siihen oli hellällä kädellä kantanut. Kuinka erinomaisen suloiselta oli silloin tuntunut "panna sekaan" ja paitahihasillaan siinä hiljakseen liikuskella, sillä aikaa kuin toiset vielä viipyivät saunassa! Pieni vihellyksen hyrinäkin jotakin viisikymmenluvun aikuista ylioppilaslaulua — "Opp Amaryllis! vakna min lilla!" — oli silloin kuin itsestään päässyt huulilta, ja kaikki eletty elämä oli suloisina muistosäikeinä kierinyt esiin menneiden päivien hämärästä. Ja nykyisyyden paino oli samalla kevennyt, ja maltillisella mielellä oli saattanut katsella kaikkea katkeraakin silmiin — rauha ja sopusointu oli täyttänyt koko olennon…

Niin silloin — mutta nyt? Nyt kun hän palasi saunasta, oli vieraskamarissa pilkkosen pimeä, pikkupöytä oli typösen tyhjä… oliko se todellakin tyhjä? — hänen täytyi sitä kädellään sivellä mennessään läpi tuon pimeän huoneen salin puolelle, jonne lamppu oli heitetty yksikseen palamaan. Salissakin tuntui niin tyhjältä, ei risahdusta kuulunut, seinäkello vain yksitoikkoisesti naksutti Beethovenin ja Mozartin rintakuvien välissä…

"Hyvä jumala! Jos saisi puolikaan lasia lämmintä totia" — ja hän palasi synkkänä ja kärsivänä kamariinsa. Kurkussa tuntui kuin jano: ei se ollut tavallinen jano — ja sielussa se oikeastaan tuntuikin eikä kurkussa…

Mutta tämä täytyi kestää, täytyi —! Sillä hän, rovasti, ei tahtonut olla mikään petturi. Hän, kuudenkymmenenviiden vanha mies, koetti tappaa vanhan luontonsa ja istahti saunailtoina virkapöytänsä ääreen jotakin ahkerasti kirjoittamaan.

Vaan jos joku hänen omaisistaan tuommoisina iltoina olisi häneltä kysäissyt: "no isä-ukko, maistuisikkos totilasi nyt hyvälle?" tai jotain sen tapaista, niin olisi vanhus kivenkovaan sen kieltänyt. —

Eräänä marraskuun iltana, kun kylmä tuuli puhalsi hiljan jäätyneen järven yli, ja rovasti tunsi jalkojansa palelevan kamarissaan, toi posti hänelle kirjeen, jonka käsialaa hän ei ensin tuntenut, mutta kuoren avattuaan luki seuraavaa:

Olen usein täällä muistellessani viime suven viettoa siellä kaukana maalla mietiskellyt sitä setän raittiuslupausta, josta kerran puhelimme kesällä. Minun käy kovasti sääli että setä tuli panneeksi oman persoonallisen hyvinvointinsa raittiusasian uhriksi, ja minä paheksun ankarasti eräiden sukulaisteni ajattelematonta toimintaa tässä asiassa… Olen koettanut löytää pelastuskeinoa tässä pahassa pulassasi, johon olet joutunut ja olen sen löytänytkin, vaikka en tosin niin pikaista kuin asia vaatisi. Kuulehhan: sinä olet tehnyt tuon sitoumuksesi hiukan epämääräisillä sanoilla "tästälähtien en minä… j.n.e." Mitä sinä itse lienetkin niillä tarkoittanut, niin kuulin minä kuitenkin serkuiltani Assilta ja Sissiltä että heidän esityksensä oli alkuaan ollut se, että sinä — kuten nykyään kaikki juomalakkoon rupeavaiset — aluksi sitoutuisit siihen vain yhdeksi vuodeksi, noin ikäänkuin koetukseksi. Vaan sinulta oli jäänyt se huomaamatta, ja serkkuni olivat sentähden olleet salaisesti hämmästyksissään, joskin riemuissaan, kuullessaan sinun jyrkän päätöksesi. No, olkoon vain että muukin kuulijakuntasi vappuna jäi tähän jyrkimpään käsitykseen — ei se estä sinua tulevana vappuna pitämästä uutta puhetta, jossa lievennät raittiuslupauksesi sellaiseksi ettei se sinulta riistä tuota "kotirauhaa" tai miksi sitä nyt tahdomme kutsua. Tämä on mielestäni ainoa sopivin pelastuskeino. Olen varma siitä ettei setä joudu naurunalaiseksi, sillä mitään naurunalaista ei tässä. ole. Tässä on vain kysymys erehdyksen korjaamisesta ja velvollisuudesta omaa itseään kohtaan — — — — — —

J.K. Koeta kestää siis setä siihen asti! Kyllä minä ymmärrän että siellä äärettömässä yksinäisyydessä mieli usein käy raskaaksi. Käynet kai kävelyssä joka päivä, niin että jalat pysyvät lämpiminä? Siellähän oli niin raikkaita havumetsiä… Jää terveeksi. "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!" —

Rovasti nosti silmänsä kirjeestä. Hänen katseensa oli vähän kirkastunut. Hän oli sisarenpoikansa jo kokonaan unhoittanut, mutta nyt tämän persoonallisuus tulvahti elävästi häntä vastaan. "Sitähän minäkin olen miettinyt että tässä on tehtävä jotain" ajatteli hän.

— Keltä sinä sait kirjeen Helsingistä? kysyi ruustinna tullen samalla miehensä luo.

— Se oli Orvolta! Koetappas arvata, mistä asiasta hän kirjoittaa. Joo — hän ehdottaa että minä… mutta lue itse! sanoi vanhus vähän veitikkamaisen näköisenä.

Ruustinna rupesi lukemaan ja rovasti käveli silläaikaa äänetönnä edestakaisin lattian pehmeillä matoilla, meni tupakkahyllyn luo ja pisti piippuun (hän ei ollut edes intohimoinen tupakoitsija, vaan poltti hyvin harvoin, erityisessä mielentilassa).

— No? kysyi vanhus, puhaltaen paksun savupilven suustaan, kun näki puolisonsa laskevan kirjeen kädestään.

— "Älskade Sebulon" — rakas Sebulon… nyyhkytti ruustinna liikutettuna ruotsiksi, ja nousi taputtamaan miestänsä hartioille — luuletko etten minä ole nähnyt, kuinka sinä olet kärsinyt? Varsinkin noina saunailtoina… Kuinka se minuun on julmasti koskenut! Ja monta kertaa olen jo aikonut tuoda esiin sen konjakkijäännöksen, joka seisoo sokerikaapissa… Mutta en ole uskaltanut… En ole puhunut mitään, kun olen peljännyt että sinun tulee vielä vaikeampi olla… Minähän heti jo alussa olin koko raittiuslupausta vastaan… Vaan nyt minä heti menen hakemaan sinulle sen jäännöksen…

— Ei, ei, rakas Lisbeth! mitä sinä nyt…? keskeytti rovasti yhtäaikaa hellänä ja kauhistuneena. — Eihän kirjeessä siitä mitään seisonut. Minä en maista pisaraakaan, jos nyt tuot!…

Ruustinnan täytyi siihen tyytyä. — Se Orpo on viisas poika, tuumi ukko sitten astua köpittäessään puolisonsa jäljessä huoneiden läpi illallispöytään.

— Niin, paljon viisaampi kuin sinä, Sebulon kulta, sanoi ruustinna leikillä.

— Ja ajatteleppas: hän on itse ehdoton raitis ja soisi minulle kuitenkin totilasini, jatkoi rovasti. — Sitä eivät kaikki tekisi.

— Kuka sinulta hennoisi kieltää? hymyili ruustinna. — Minusta totilasi aina on pukenut sinua, Sebulon. Minä en ymmärrä kuinka tytöt ja se rakas Aamos…

Sissi, joka istui jo edeltäpäin illallispöydässä tutkien pitkää riviä kihlattuja Uudesta Suomettaresta, ei voinut kyllin ihmetellä nähdessään vanhusten tulevan ruokapöytään niin iloisina ja reippaina.

Herkkäuskoinen Sissi neiti joutui alussa aivan pyörälle. Hän ei voinut ymmärtää mitään kaikesta tästä soperruksesta.

Sinä iltana kaikki kolme menivät levolle ilman raskaita huokauksia, jotka muuten kuuluivat päiväjärjestykseen. Eikä se mieliä painanut vaikka tuuli humisikin nurkissa ja yöllä alkoi sakea tuisku, joka pian ympäröi vanhan pappilan korkeilla lumikinoksilla…

Mutta seuraavana vapunpäivänä, kun kevät kirkkaana heloitti ilmassa ja kurjet lensivät yli taivaan, piti rovasti pappilaansa kokoontuneille vieraille seuraavanlaisen puheen:

"Kun minä vuosi takaperin tässä samassa paikassa ja samalle kuulijakunnalle pidin puheen, jossa lupasin luopua kaikesta väkijuomain käyttämisestä, luulin minä sillä tehneeni kaikissa suhteissa hyvin. Mutta jälkeenpäin ilmautui asianhaaroja, jotka todistivat ettei niin ollut. Meillä kaikilla on tosin velvollisuuksia kansalaisina yhteishyvää edistämään, mutta meillä on velvollisuuksia myös itseämme kohtaan — näinä surullisinakin aikoma. — — — — Todistakoon tiede mitä tahansa alkohoolin turmiollisuudesta, minä vakuutan teille että minulle on, päinvastoin, tämän myrkkyaineen poisheittäminen uhannut käydä vaaralliseksi, johon on ehkä syynä luonteeni laatu ja korkea ikäni. Minä olen pappi, mutta minä en ole mikään munkki, joka luostarissa itseään kiduttaa. — — Sentähden minä pidätän itselleni oikeuden yksityisessä elämässäni jälleen, jos tarve vaatii, näitä väkeviä juomia käyttää, eikä kukaan rehellinen ihminen siinä voi mitään pahaa löytää. Sillä minun kotielämässäni ei tätä ainetta koskaan ole väärinkäytetty: Hyvät kuulijat! Tällä tavalla minä toivon voivani olla pahentamatta raittiusasiaa, jota minä sydämmeni pohjasta kannatan, vaikka itse… Hmm — moninaisissa me kaikki puutumme…"

Näin puhui vanha rovasti vapisevalla äänellä ja miettiväisinä kuuntelivat vieraat. Mutta kaikista hauskinta oli nähdä setä Meesakin naaman taas peittyvän sillä auringonpaisteella, jota siinä ei oltu nähty siitä asti kun rovasti häneltä totilasinsa kielsi. Nyt hän yhtaikaa nauroi ja murisi partaansa. "Enkö minä sitä sanonut, että voisihhan ukko ainakin minun kanssani panna jalalle? Enkö minä sitä sanonut että ukko hulluttelee — hänhän ei ikinään ole ollut hutikassa? Ja enkö sanonut että antaa nuorten juoda siirappivettä, mutta että me vanhat saamme mennä hautaan totilasit kourassa. Pah! ha ha…" Ja ilta vanhassa pappilassa päättyi mitä viattomimpaan, mitä kodikkaimpaan totinjuontiin.

Voi voi sentään meitä kaikellaisia kynän pyörittäjiä ja laulun palvelijoita, jotka olemme lähteneet elämän läpi taivaltamaan ilman arvomerkkiä rinnassa ja kuvernöörin tai piispan lupakirjaa taskussa, siitä että me jotakin olisimme! Mitä auttaa se meitä että meidän aivoparkamme ovat täynnänsä kaikellaista haavetta ja hapatusta, kun kukkaro kuitenkin on surkean tyhjä eikä ole meillä mitään kunnioitettavaa virkanimeä sen tyhjyyden peitteeksi? Muut ne ovat nimismiehiä, pappeja, lukkareita tai vähintäänkin metsäntarkastelijoita, jokaisessa pitäjässä, ja niiden persoona levittää aina ympärilleen jotakin laillisuuden tuoksua, joka hyvin pistää sieramiin meille, joista ei sitä tuoksua lähde, ja jotka sentähden tunnemme itsemme usein niin köykäisiksi kansalaisiksi tämän rakkaan yhteiskuntalaitoksemme kivisillä portailla.

Niin, jospa minulla olisi ollut edes tuhannen markan vakinaiset tulot ja olisin saanut itseni esittää jonkunlaisena "herrassyötingin-apulaisena" tai vaikkapa rehellisenä sankalaseilla varustettuna kiertokoulun-opettajana, jota kunnioittaen koulumestariksi sanotaan, niin minä toden totta monta kertaa olisin tuntenut itseni onnelliseksi tämän maailman raitilla, vaeltaessani kuni Jerusalemin-suutari ympäri kotipitäjääni, koettaen polkuhinnasta myyskennellä talonpojille "Limperin Jannea" ja muuta sellaista kansaa sivistävää kirjallisuutta… Tosinhan minua muutamat ovat sanoneet kirjakauppiaaksi — jumalaparatkoon ehkäpä kolportööriksikin seljän takana, — kun sitä vastoin toiset ovat puhutelleet "rouvastin poijaksi" tai paljaalla ristimänimellä, mutta juuri tämä nimityksien hirveä epävakaisuushan se minua on surettanut, ja sehän se minulle on paljastanut koko alhaisen alastomuuteni, ettei minulla ole tuota pysyväistä arvonimeä syvien rivien huulilla.

Toden totta: ajatelkaas nyt minun asemaani, kun tällaisella kansansivistysretkellä istun jossakin sydänmaan pirtissä ja innokkaasti yksinkertaisella järjelläni selittelen perustuslakien pyhyyttä, ja juuri kun luulen kuuntelijoiden kaikella sielullaan kiintyneen tähän tärkeään asiaan, — yhtäkkiä minut keskeytetään, ja minä kuulen jonkun joukosta mitä leveimmällä ja viattomimmalla uteliaisuudella kysyä tokasevan:

Se on kuin kylmää vettä tietämättä kaadettaisiin niskaan, ja semmoinen kysymys polttaa ja paleltaa sitä pahemmin, kun juuri on uskonut oman persoonansa arvon olevan sangen kaukana ulkopuolella tätä isänmaallista tehtävää. "Mikä virkamies sitä työ outta?" Niin, jospa siihen voisi yhtä luonnokkaasti sekä nopeasti ja vähääkään valehtelematta vastata — aivan niinkuin sivumennen, ja sitten tyynesti jatkaa puhettaan —, mutta kun se noin äkkipäätä paiskataan vasten naamaasi, — ja asia on arkaa laatua, niin totta-tosiaan siinä joutuu, pahasti hämille, ellei sittenkin turvaudu hätävalheeseen, joka taas sydäntä hävettää ja josta voi olla arveluttavia seurauksia. Sillä mennäppäs sanomaan tälle sydänmaan rahvaalle että olet esim. "kirjailija", mikä muka on semmoinen mies, joka itse kirjoittaa kokonaisia kirjoja, niin kyllä he tosin suu seljällään jäävät vastaustasi ihmettelemään, mutta sinun elämäntointasi eivät he sittenkään ymmärrä, eikä sinun tarvitse toivoakkaan että nyt muka olisit jonkun arvonimityksen itsellesi hankkinut. Ja jos taas itsetuntoisella sisällisellä ylpeydellä koetat väistää kysymystä vastaamalla että: "en ole mikään virkamies enkä siksi ehkä koskaan tulekkaan", niin heidän silmänsä välähtävät, heidän ohuet huulensa värähtävät, ja vanhojen päät tärähtävät, ja — saat olla varma siitä että he salaisesti sinua halveksivat. Sillä ei se ole ihminen eikä mikään semmoinen herra, joka ei ole virkamies! Hmhyh — rouvastin poika eikä tule pappia, ei lukkaria, ei valtesmannia, ei lantmeetaria, ei vosmestaria… mikä se semmoinen on? Ei kai se oo oikein täysijärkinen tämä pappilan nuori herra… Kuuluuhan tuo raaka talonpoikai alamailla toisinaan saavan poikansa papiksi, vaan tämä ei sano rupeavansa… kai se hyvinkin rupeaisi, jos pystyisi…

Tähän tapaan kulkevat ylimaalaisen ajatukset, kun hän on saanut kuulla ettet ole mikään virkamies. Minä olen hädissäni väliin sanonut itseäni koulunopettajaksikin (qvem Juppiter odit), mutta olen selvään huomannut että semmoinenkin, mukamas virkanimi, ei paina enempää kuin tyhjä semmoisten nimien rinnalla kuin nuot "pastori", "kanttori", "valtesmanni" j.n.e. Jos taas joskus itserakkaudessani olen tullut vetäneeksi esiin sen laihan tittelin, jonka akateemia minulle kerran tuli antaneeksi, niin on kotvasen kuluttua sama henkilö laatinut minulle uuden kysymyksen, että "no outtako työ sitten käynynnä sitä papinkoulua?", johon kysymykseen taas on täytynyt juurta jaksain vastata. Eikä se suinkaan olisi entistä kovempi isku, jos minulta jonakin päivänä yksi niistä viisaimmista kysäseisi niinkuin entiseltä kandidaatilta että "milloinkas siitä maisterista tulee ylioppilas?", joka arvo, jos minua todella siksi sanottaisiin, olisikkin melkoinen kotipitäjäni kansan silmissä. Sillä oikealla maisterilla ymmärretään täällä ainoastaan sellaista nuorta miestä, joka vähintään yhden kerran on nähty seurakunnan saarnastuolissa, olematta silti sielunpaimeneksi vihitty. Mutta minä, viheliäinen syntinen, en ole vielä kertaakaan saarnannut.

Suloisessa muistossa on minulla ensimmäinen ylioppilassyksy, jolloin kiersin kinkereillä pitäjän apulaisen ja lukkarin seurassa, ja paljastaan siitä että sangen papillisella arvokkaisuudella ja teoloogisella varmuudella (vaikka en vielä silloin ollut "pikkuteoloogiani" suorittanutkaan) tein lapsille kysymyksiä kaikista kuudesta pääkappaleesta — siitä saavutin "maisterin" arvonimen. Mutta, oi voi, niin katoo mailman kunnia; perästäpäin sain näet kuulla että tuo arvonimitykseni oli niin helposti annettu minulle vain siksi, että minua oli luultu — erääksi toiseksi, joka oli jumaluusopin ylioppilas ja oli joskus saarnannut kirkossamme. Vaan kaikissa tapauksissa olin silloin saanut maistaa, miltä tuntuu, kun talonpoika pitää jotakin jonakin.

Se "joku" on jonkunlainen riemuporttien lävitse vaeltava sankari. "Hän kulkevi kuin yli kukkien…" tekisi melkein mieleni siitä laulaa. Ainakin hyppää tai hyppyytetään hän helposti yli niiden vastoinkäymisten, joita me muut saamme kärsiä, joita ei pidetä "jonakin". Häntä puhutellaan kunnioittavasti, häntä syötetään kunnioittavasti, häntä saatetaan ja opastetaan peninkulmien matkoja, häntä kiitetään tyhjästäkin; kaikki mitä hän sanoo, huomataan tavallista merkillisemmäksi, sanalla sanoen: häntä kohdellaan kunnioittavasti. Ettenkö kadehtisi sellaista kunniaa? — Sepä tietty.

Ja mitä sitten jos akkaväki jossakin paikassa olisi taipuisa minuakin nimittämään arvonimellä, kun ukkoväki samassa paikassa heti tekee sen kaikista kauneimman kysymyksen että "taitaa teillä olla isokin palkka vuodessa?" "Isokin!" Kun ne edes asettaisivat kysymyksensä vähän vaatimattomampaan muotoon, kysyisivät esimerkiksi että "onko teillä minkäänlaista palkkaa?" niin olisi siihen varsin mukava vastata että "ainahan sitä jonkun kipenen saapikin kun sattuu…" Mutta näin jyrkkään kysymykseen on vaikea löytää vastausta, joka samalla tyydyttäisi kysyjää sekä vastaajan rehellisyyden tuntoa… Täytyy sentähden vastata noin ylimalkaan ja vähän hämärästi, sillä eihän tässä viitsi ruveta selittämään tuota kirjailija-ammattiaan tai että se Verner Söderström siellä Porvoossa maksaa hyvistä runovihoista aina tuhannen markkaa…

Ei, ei! Me kaikellaiset kynänpyörittäjät ja laulun palvelijat jäämme kuin jäämmekin tyhjäntoimittajiksi erämaan asukasten silmissä niin kauvan kuin meillä ei ole valtionvirkaa ja vakinaista palkkaa, jonka me rehellisesti voimme uteleville maalaisillemme ilmoittaa.

Monta kertaa on tosin minun sielussani noussut kapinallinen sappi väittämään että "mikä huonompi ihminen minä silti olen Jumalan edessä, vaikka ei minulla virkaa olekkaan?"… Mutta olen nähnyt että vetoaminen sisällisiin seikkoihin ei muuta niiden mielipidettä, joille kaikki ulkonaisuus jo on jotain "sisällistä" ja veriin mennyttä.

Susi syököön sentään! Minähän rakastan kotipitäjäni erämaan lapsia, mutta pitääkö minun pyrkiä virkamieheksi siksi, että hekin minua vastaan rakastaisivat? Sillä aina kun milloin taas lähden sydänmaita astelemaan, repeää se vanha haava sielussani tuohon leveään, hyväntahtoiseen kysymykseen, joka kuuluu: "Mikä virkamies sitä työ outta?"

On kesäinen ilta Krimmin etelärannalla. Ihanasti vaipuu polttava aurinko hopeanhohtavien tunturien helmaan. Kullanpunertavat pumpulipilvet heittävät valoaan Mustanmeren pintaan, jonka ulapalta keinuvat maininkiaallot hiljalleen huuhtelevat sileäkivistä rantaa. Ne ovat lämpöiset nuot aallot, joissa delfiinit leikkiä lyövät ja lasikirkkaat medusat paisteessa kimmeltelee. Suloisesti kantaa ja keinuttaa suolainen laine hentohermoista ruumista, joka uinaa kuni pehmeillä untuvapatjoilla. Kaunis Demerdshi-vuori leipää sinervän autereharson peitossa. Se on hiukan alakuloinen, mutta mahtava Tshatyrdag-tunturi hehkuu yltyleensä ilon tulisessa ruskossa… On kuni siellä jailan päällä alkaisivat taivaan paraatiportaat, ihmeellisen, äärettömän riemun ruusuiset portit, ikuisen kunnian kultaiset kynnykset… Niiden takaa hymyilee itse totuus, aukenee kaiken salaperäisen aavistus… Onko se muinaiskreikkalaisten jumalain Olympos vai Muhamedin lasten paradiisi?…

Värit sammuvat — pian pimenee etelän hempeä ilta. Taivaan reunalla syttyy suuri kirkas tähti, outo pohjolassa; kuu nousee yli Kastell-vuoren ja pilkistää tummien sypressien lomitse. Viheriät viinitarhat peittyvät hopeaiseen valoon. Satakieli Ajuderén laaksossa lentää saarnipuuhun ja alkaa lievästi laulaa. Sen hilpeään liverrykseen liittyy pieni yöpöllö, jonka kainossa äänessä värähtelee hieman kuni pohjoismaista surumielisyyttä: "spljuu — spljuu!" panee se, ja sen ääni on yksitoikkoista. Sitä säestävät miljoonat sirkat, etelän intohimoiset hyönteiset, joiden kimeä lemmensirinä soi taukoamattomana säveljaksona läpi koko yön. Satalukuinen sammakkokuoro pienen Ulu-Usen virran suistamossa lisää voimakkaasti tätä yhteistä serenaadia. Mustameri hiljalleen aaltoilee, — jollei olisi kuutamoa, välkähteleisi sen vedessä fosforivalo kuin timantti. Ilma on tukahduttavan kuuma… Tämä on nyt Krim, se ihmerikas seutu, jota lääkärit niin kehuvat ja josta runoilijat oodeja laulavat. Ja tämä on se Krimmin mailmankuulu ilma, jota keuhkoihini hengitän — kuinka sitä ylistäisinkään? Se on kevyt kuin höyhen, joka tuulessa lentää, se on pehmyt kuin pumpuli, joka hennosti haavaa hivelee! Se on läpikuultava kuin avaruuden enkelin sinervä siipi ja lempeä kuni itse jumalan silmä, joka untuvapilvistä katselee…

Kuljen pitkin meren rantaan. Turkkilaisten kampelankalastajain teltasta loistaa hauska kynttilän hohde; jos kurkistaa sisään katon rajasta, näkee mustaverisiä kasvoja ja tulipunaisia tupsulakkeja. Venäläinen troikka pölistää pitkin tietä, — laulu heläjää, tiuvut helisee. Uljas tataari, Krimmin kirkassilmäinen, kähärätukkainen ruhtinas, ratsastaa uljaalla hevosellaan ylpeästi sitä vastaan. Tien mutkassa märehtii pari uupunutta puhvelihärkää, vuoritataarien ikeenalaisia halkojuhtia. Kaukana meren ulapalla liikkuu punaisia ja vihreitä pilkkuja: se on joku suuri laiva, joka kyntää aaltoja Odessasta Kaukaasian rannoille. Tugär, mustalainen tuttavani, jolla on jättiläisviikset, seisoo satamalaiturilla ja seuraa laivan sivukulkua suurilla, mustilla silmillään. Tataarilaiskylältä kuuluu hilpeätä hälinää ja harpun helkytystä. Itämaisen-kapeilla kaduilla istuskelevat kauppiaat myymälöidensä kynnyksillä; se on koko kansojen ja uskontojen sekamelskaa: tataareja, venäläisiä, bulgaarilaisia, tshekkiläisiä, juutalaisia, karaiimeja, armeenilaisia, kaukaasialaisia… Konstantinopolilaisen kahvilan punaisilla sohvilla istuskelee turkkilaisia ja Vähän-Aasian kreikkalaisia. Kauvempana noissa kaukaisissa huviloissa, joista kantautuu korvaan pianon säveleitä, asuu saksalaisia ja ranskalaisia. Kaduilla ei näe muhamettilaisnaisia, — ne pysyvät visusti muuriensa sisällä, mutta kurkistelevat uteliaina aitojen raoista. Korkealla, avatussa ikkunassa istuu tataarilainen neitsyt: kullattu kukkalakki päässään, kalliit kultaraha-käädyt kaulassaan sekä katselee miettiväisestä läpi silkkiäispuiden. Sitä raukkaa! Uskonnollinen laki kieltää ankarasti häntä poistumasta ulos pihasta, ja hän tottelee… Hänen nuoremmat siskonsa ovat vielä lastenkirjoissa ja saavat juoksennella portin edessä. Siellä ne nauraa tirskuvat, pienet samettilakit päässään. Yksi tulee hyvin totisena kaivolta kantaen saviruukkua olkapäällään. Tataarilaistyttöjen sysimustat hiukset ovat värjätyt kullanruskeiksi ja punotut kymmeniksi hienoiksi palmikoiksi; sormien kynnet heillä ovat niinikään värjätyt punasenruskeiksi. Tämä on heistä korkeinta kauneutta.

Kuu on sillävälin kiivennyt yli Babugan tunturin huipun. Aluston'in tuhatvuotiset linnanrauniot seisovat juhlallisina kuutamossa vieden katselijan mielikuvituksen kauvas muinaisiin aikoihin. Niitä on kaksi kivistä tornia ja ne ovat Justinianus keisarin ajoilta. Jos ne ihmiskielellä puhua osaisivat, mitä kaikkea niillä olisikaan kerrottavana siitä kansojen temmellyksestä, mikä niiden ympärillä tuhannen ja kolmensadan vuoden kuluessa on riehunut? Mutta nyt ne seisovat mykkinä eikä kukaan niistä välitä. Sic transit gloria mundi! Muinaiskreikkalaisten marmoritemppelit Krimmillä ovat maahan muserretut, genualaisten valloitushuudot Kastell-vuorella ovat aikojen aaltoihin tukehtuneet. Kansa kansan perästä on tässä riuhtonut, taistellut ja elämöinyt, — ja nyt huutelee sokean minareetin huipusta mulla, muhamettilainen pappi, arabiankielellä kutsuen tataareja myöhäiseen iltamessuunsa. Mutta tataarinkin isäntävallan päivät ovat päättyneet, ja venäläisen kirkon kullattu vinoristi kiiltelee jo kirkkaasti toiselta puolelta tuhatvuotisia torneja…

On jo myöhäistä. Jos sinua huvittaa, riisukaamme sandaalit jaloistamme ja käykäämme lakkipäin sisään islamilaiseen temppeliin lopettaen krimmiläisen iltamme sillä omituisella tunnelmalla, minkä synnyttää tuo matalahko, kynttilöillä heikosti valaistu muhamettilainen kirkko, mullan mylisevä messu — jossa on mystillisiä pausseja — sekä tuo kirjavilla matoilla sukkasillaan kantapäidensä varassa kyyköttävä, nöyrästi pyllistelevä, turbaanipäinen seurakunta. Ja vaikka tämä kaikki oikeastaan onkin surkeata katseltavaa, niin lohduttakaamme itseämme sillä, että nuot miehet, jotka määrätyt kerrat vuorokaudessa taivuttavat ruumistaan Mekkaan päin ja suutelevat maata, vakavasti uskovat kuolemansa jälkeen pääsevänsä siihen paratiisin iloon, jossa virrat juoksevat mantelimaitoa, jossa levätään suloisten puiden siimeksessä ja jossa taivaalliset kaunottaret ikuisesti heitä palvelevat…

Se on kyllä totta että etelän pyramiidi-sypressi on koko komea puu — mutta en vain minä siihen rakastuisi! Minun ensi lempeni pohjoisen kotimaani neitseelliseen koivuun pysyy järkähtämättömänä ja kestää lujasti kaikki etelätärten tuliset houkutukset. Voin tosin runollisessa haaveilussani virittää hymnejä myös etelälle ja laulaa esimerkiksi että: "oi Krimmin hempeä tuulonen, mi rannoilta Bosporin liidät, kuinka suloisesti suhisetkaan sinä Partenitin libanonilaisissa seedripuissa!" — mutta tuo on imelätä teeskentelyä, ja itse asiassa veisaan minä viisi kaikista näistä Krimmin koreuksista, olkoot ne sitten kuinka kuuluisia tahansa. Niin kohta kun käteni sydämmelleni lasken ja itseltäni kysyn: "onko tämä nyt todella sinusta niin hurmaavaa?" kuuluu rehellinen vastaus: "muotia, poikani, pelkkää muotia vain!" Siitä minä tiedän että rakastan enemmän Suomeni yksinkertaista koivua ja sen korkeata korpikuusta kuin etelän keikarimaista sypressiä tai Libanonin seedriä…

Kuinka paljon, paljon onkaan täällä sellaista, mikä ei minun pohjoismaalaista vertani viehätä! Minä tahtoisin levätä pehmeällä nurmella, raittiin vesilähteen viileällä reunalla, lehväisen ritvakoivun alla: — ei ole nurmea, ei ole lähdettä, ei ole lehväistä koivukultaa. Minä tahtoisin soudella sukkulavenheellä pitkin hopean-vipajavaa virran suvantoa ja nousta johonkin leppärantaiseen saareen: — ei ole venhettä, ei ole virtaa, ei ole leppärantaista saarta näillä Mustanmeren ulapoilla aalloilla. En tunne oikeata kesää sielussani, en tunne sitä vieraalla maalla. Mitä tuntenenkin, se lienee jotakin muuta… Kaipaan kovasti kotijärveni rannan hienonvalkoista hiekkaa, ikävöin suuresti suomalaisen salon sametinpehmoista sammalta: — täällä on tanner niin rikkauttaan kova ja kipeästi koskee se avoimeen jalkaan… Ennen kaikkea kiusaa minua tämä hirveä kuumuus, joka herpaisee sielun ja raukaisee aivot. Täällä paahtaa pomottaa aurinko miltei keskeltä taivaan kupua, tuo hoikka sypressi ei varjoa tarjoo, ja kalkkiperäiset tiet pölisevät kuin jauhohinkalot niin että on läkähtyä…

Ei, ei! Ei ole vilpoisen Pohjan lapsesta etelättären hehkuvaan helmaan. Luonnon korkean rikkauden hän mielellänsä tunnustaa — sydämmensä yksinkertaista rakkautta ei hän täällä tunne, ja kylmin silmin, puristetuin huulin katselee hän huoaten etelän kaikkea loistoa…

Kaukana sydänmailla, monien peninkulmien päässä kirkolta, synnytti eräs köyhän torpan emäntä tyttölapsen, jolle kinkerikasteessa pantiin nimeksi Kaisa. Ei saanut tämä lapsi paljon iloita edes erämaan auringon paisteesta, sillä jo viisivuotiaasta saakka tuli se, tuntemattomalla tavalla, sokeaksi. Silmät jäivät tosin auki, mutta tyttönen ei niillä enää mitään nähnyt. Näkemättä jäivät kotipihlajan livertelevät lintuset ja veikon veistämä väkkärä pirtin katolla, näkemättä kotilahden peilikirkas pinta kesäisinä iltoina ja taivaan haalea sini, tähdet ja revontulet talvella, kaikki se luonnon ihmeellisyys, mikä herättää ihmissydämessä pyhiä ja puhtaita tunteita. Näkemättä jäivät myös kirkko ja pappi, nuot erämaiden merkillisyydet, joista isä ja äiti olivat lapselle maininneet, luvaten ottaa pikku Kaisan kerran mukaansa sinne, jahka hän vähän isommaksi varttuisi. Mutta sokeaksi tultua ei tyttöstä kirkolle mukaan otettukaan, vaikka kuinka sitä rukoili aina, kun muut sinne hankkiutuivat.

— Eihän Kaisa sinne pääse, kun ei mitään näe — sinne on pitkä matka ja hankalat taipaleet — lapsi vain lankeileisi liukkailla suoportailla…

Näin sanottiin tytölle ja muut ne vain sinne lähtivät, kirkolle. Kaisa rukan täytyi aina jäädä kotipirttiinsä itkemään. Kun oli aikansa itkenyt ikäväänsä, tyytyi vihdoin siihen että sai leivänpalan käteensä ja kissan syliinsä kehräämään…

Vasta rippikouluikään tultua tuotiin sokea tyttö taluttamalla kirkonkylään. Toisten tyttöjen ääneen lukiessa oli hänkin oppinut katekismuksensa ulkoa.

Rippikoulussa oli hän kaikkein parhaimpia. Älysi enemmän kuin muut ja taisi järkevästi ja itsenäisesti vastata kirkollisiin kysymyksiin. Sentähden nuori pastori otti hänet erityiseen huomioonsa sekä ehtoolliselle päästön jälkeen puuhasi Kaisan sokeain opistoon toisen läänin kaupunkiin.

Aivan uusi sielunelämä avautui nyt erämaassakasvaneelle sokealle tytölle. Paitsi sitä että hän opistossa kehittyi ihmeellisen taitavaksi käsitöiden ja korukapineiden tekijäksi, oppi hän myös ymmärtämään, mikä oli hänen isänmaansa, josta kuva kuvan perästä painui hänen sydämmeensä kansallisten laulujen ja runojen kautta, joihin hän suuresti mielistyi. Ja oppi hän myös aavistamaan, mikä on koko ihmiskunnan valistus: rehellinen työ, puhtaus, nöyryys. Työ ja kauniit laulut ne tuottivat hänelle ihanaa iloa, mutta hänen henkensä pohjalla asui lohduttamaton suru: "miksi muut näkevät, mutta minä en?"

Neljä vuotta sai sokea tyttö näin kellittyä kaupungin koulussa. Sitten täytyi hänen, köyhyyden tähden, palata kotipitäjäänsä, jonne karttui matkaa lähes neljäkymmentä peninkulmaa.

Kun häntä maantien päästä lähdettiin taluttamaan pitkin metsäpolkuja erämaiden halki, tuntui hänestä tosin suloiselta, kun ymmärsi, että ne olivat hänen syntymäseutunsa hongat, jotka siinä humisivat hänen päänsä päällä, mutta samalla tuntui hänestä kuin olisi häntä viety vankeuteen — henkiseen vankeuteen ja pimeyteen, joka häntä lapsuudesta saakka oli salaisesti ahdistanut. Koti? — niin kyllä, mutta mitä hirveätä tietämättömyyttä, vieläpä raakuuttakin vallitsi talonpojissa täällä kaukana muusta maailmasta! Hänen mielensä paloi elämään, mutta täällä kuni kuoleman varjot häämöttivät hänen sokeiden silmiensä edessä…

Sokea tyttö palasi syntymä-majaansa ja päätti tyytyä kohtaloonsa. "Ei vettä, rantaa rakkaampaa kuin kotimaa tää pohjoinen" — nehän olivat sen suuren runoilijan sanat. Oi jospa hän ijäkseen olisi saanut jäädä sinne laulamaan noita pyhiä runoja! Laulun ja soiton säveleissä oli hän aina unhoittanut raskaan kuormansa: että oli sokea…

Nyt oli hän kotona. Hänen koulussa-oppimiaan töitä katseltiin pienellä ihmetyksellä, hänen hyräilemiään isänmaallisia lauluja kuunneltiin jonkinlaisella uteliaisuudella, mutta hänestä itsestään ei paljoakaan välitetty kotona. "Mitäpä ne herraskoulutkaan sokeaa auttavat, häntä kun ei kukaan huoli akakseen". "Mitäpä tuosta Kaisasta lie hyötyä, se kun ei oikein kykene talontöihinkään" — arvelivat julmat ihmiset.

Ja kuitenkin oli Kaisa kaikista ahkerin, valmistellen aamusta iltaan sukkia, vanttuita ja kaikellaisia sieviä esineitä, joita sitten koetti myöttää kirkonkylän herrasväille, itse ansaitaksensa leipänsä.

Eräänä talvipäivänä pihaviertä hapuillessaan kompastui hän silppukoneeseen, satuttaen päänsä niin pahoin, että koko toinen silmä luiskahti kuopastaan irti ja jäi verisenä riippumaan ulos… Sydäntä särkevä parahdus pääsi hänen huuliltaan ja kauheissa tuskissa kannettiin hänet pirttiin. Kamala tapaus oli voinut sattua ainoasti sentähden että sokean tytön veli juuri sinä päivänä oli siirtänyt silppukoneen semmoiselle paikalle, jossa sitä ennen ei oltu pidetty. Silmä roikkui pallona ulos, ja sokea tyttö ymmärsi että elämä, tuo hänen elämänsä, nyt oli runneltu. "Herra Jeesus, auta minua onnetonta!" sopersi hän. Mutta ei marttyyrin nimi kovan-onnen lasta voinut auttaa. Surullinen totuushan on, ettei Kristus koskaan voi pelastaa ihmistä ruumiillisista tuskista, ainoastaan henkisestä särkymisestä voi hän meitä vapahtaa. Ei yksikään torpan väestä liikahtanut lääkäriä hakeakseen. Ei kummakaan: olihan likimmäiseen maalaislääkäriin kymmenkunnan peninkulmaa, "Ja mitäpä sille lääkärikään osaisi?" arveltiin vain tyynesti.

Kaisa sai jäädä ilman minkäänlaista hoitoa ja kärsiä äärettömästi. Hän kärsikin kyllä kohtalonsa ihmeteltävällä lujuudella. "Minun pitää kärsiä ja kyllä minä tämän kestän", kuultiin hänen joskus puoliääneensä lausuvan omaa nöyrää ajatustaan. Sairaan päähän ilmausi jonkun ajan kuluttua puhkeama, ja kohta alkoi hän valittaa muistinsa huonontumista, kun ei enää osannut ulkoa kaikkia rakkaita laulujaan. Tämä henkinen surkastuminen kävi hänen sydämmelleen ehkä enemmän kuin kaikki ruumiillinen kärsimys.

Yhdeksän kuukautta sai sokea raukka näin kitua pimeässä erämaassa ennenkuin hänet tuotiin paremmalle hoidolle kirkonkylään.

Silmä oli sillä välin luonnon pakosta vetäytynyt vähitellen takaisin, mutta painunut nyt niin syvälle pään sisään, että siitä oli jäänyt näkyviin ainoastaan sokea, silmäterä.

Hän sai sijansa pappilassa, ja sama nuori pastori, joka ennen oli hänet toimittanut sokeain opistoon kaupunkiin, rupesi nytkin puuhaamaan sairasta tyttöä mainittuun paikkaan. Sokea hiukan ilostui tästä ja näytti toivovan tilansa paranemista…

Hän oli puhdas ja hieno käytökseltään niin että hänestä kirkkoherran neiditkin paljon pitivät. Ja vaikka hänellä usein, neuloessaan pappilan salissa, oli julmat tuskat päässä, ei hänen koskaan kuultu valittavan. Silloin kun kivun kouristukset häntä niin vaivasivat, että täytyi paneutua vuoteen-omaksi, makasi hän hiljaa liikauttamatta jäsentäkään. Hän koettamalla koetti tuottaa ihmisille niin vähän huolta kuin mahdollista itsestään. "Saattepa nähdä, että kyllä minä tämän kestän", kuultiin hänen vakuuttelevan vaikeimmissa vaivoissaan. — Jonkun viikon kuluttua saapui suosiollinen vastaus kaupungista. Se ilmoitti että koska paikkakunnalla vallitsi kova nälkävuosi, niin sokea tyttö otetaan uudelleen opistoon, jossa saa ilman maksua oppia uusia töitä, ja siellä on hän myös tilaisuudessa saamaan lääkärinhoitoa loukatulle silmälleen. Pastori riensi ilmoittamaan ilosanoman Kaisalle. Mutta tämä ei — kumma kyllä — näyttänyt siitä enää ilahtuvan.

Jo kauvan oli tyttö itsekkin peljännyt että kipu, joka silmän loukkauksesta oli syntynyt, puhkeaisi aivoihin päin. Viime aikoina oli hän näyttänyt hermostuneelta ja kärsivältä ja säpsähdellyt pienintäkin kolahtavaa ääntä. Samana päivänä, jona posti vihdoinkin toi matkapiljetin hänen pääsyänsä varten opistoon, sattui sokea seisomaan keittiössä, juuri kun eräs pappilan piioista pudotti astian käsistään. Rämähdyksen kuullessaan parahti sokea tyttö kuin piston saanut ja alkoi hurjasti pyöriä ympäri lattiaa, huudellen mielettömiä sanoja…

Tosin hänet vielä hellällä hoidolla saatiin vähän tointumaan, mutta jo seuraavana aamuna uudistui raivokohtaus. Senjälkeen alkoi niitä tulla joka päivä, ja päähän ilmestyi omituinen nytky-tauti. Päivä-päivältä tuli hän pahemmaksi ja näytti lopulta kokonaan kadottavan järkensä valon. Jos hän ei olisi ollut umpisokea, olisi hän raivoissaan voinut ehkä tehdä hirmutöitä. Mutta näkemättä ketään hän turhaan riehui aseineen, minkä milloinkin sattui käteensä saamaan. Rengit pirtissä tahtoivat hänet sitoa köysiin, mutta pappilan neidit eivät sitä hennoneet. Sokeain opistoon ei Kaisaa siis enää voitu lähettää. Sääliväiset ihmiset kirjoittivat lääkäreille kysyen neuvoa tytön puolesta. Mutta pääkaupungin lääkäreiltä ei tullut mitään vastausta. "Kukapa siellä sivistyneessä mailmassa joutaisi ajattelemaan jotakin hullua talonpoikaistyttöä kaukana erämaassa? Pitäkööt itse huolen hulluistaan".

Kun vihdon saapui vastaus joltakin oudon kaupungin lääkäriltä, joka kirjoitti olevan toivoa tytön parantumisesta, jos tämä heti toimitettaisiin kaupunkiin erityiseen hoitoon, päätettiin Kaisa lähettää lääninsairaalaan. Jo seuraavana päivänä postin saannin jälkeen kannettiin tyttö rekeen, ja saatiin hänet vaivalla siihen asettumaan hoitajattarensa, vanhan vaimonpuolen viereen. Kun hevonen nykäsi reen liikkeelle, näytti sairas hämärästi tajuavan, että häntä vietiin pois ja sanoi: "kiitoksia nyt minun hoitamisestani!" Mutta jo seuraavassa hetkessä yllätti hänet hulluus, ja laulaen nurinpäisillä sanoilla "Riennä, nouse suomenkieli…" nähtiin onnettoman tytön vierivän ulos pappilan pihasta.

Matkaa kaupunkiin oli 21 peninkulmaa. Alussa matkaa hän kerran pääsi karkaamaan. Vaikka hän syömättömyyden tähden oli käynyt aivan heikoksi, riuhtasi hän itsensä äkisti reestä ja läksi hurjasti juoksemaan takaisinpäin. Kyytimies sai hänet vihdoin kiinni kinoksesta ja kantoi rekeen. Taloloissa käytäessä tuli hänelle väliin raivonpuuskia, jolloin hän repi vaatteitansa tai riisui itsensä alasti. Loppumatkalla tapasi hänet äkisti kiihkeä ruokahalu, jolloin hän söi kuin eläin ja vahvistui. Kaupunkiin saavuttua pantiin hänet jonkun väärin-ymmärryksen takia — suoraan houruinhuoneeseen.

Huolimatta asiaa selittävästä kirjeestä ei hänen silmiään edes tutkittu, eipä edes luettu selitystä, niin että olisi tiedetty hänen loukanneenkaan silmäänsä. Niin täytyi sokean tytön jäädä houruinhoitolaan. Kerran kävi oma isänsä markkinamatkalla häntä tavottamassa, mutta ei päästetty näkemään tytärtään. Jonkun kuukauden perästä saapui virallinen ilmoitus, että tyttö ei enää tule sen paremmaksi kuin on hoitolassa tullut ja että hänet pitää kunnan kyydillä noutaa kotiaan.

Taas tuotiin Kaisa erämaan korpien poveen. Siellä hän nyt elää kotonaan. Mutta hän ei ole enää entinen. Järkeen on jäänyt ikuinen vamma; hän ei muista enää omaa elämäänsä. Opistolla saatu sivistys on kuin pois pyyhkäisty, ja puheensa on liiaksi rääkätyn sielun väritöntä puhetta. Elämän kipinä läähättää hänessä vain kuni heikko tuli lampussa, josta sydän on öljyn kuiviin imenyt…

Tämä on yksi elämän tarina monien muiden joukossa. Tuhansia yhtä surullisia kätkevät Pohjois-Suomen erämaat helmoissaan. Nousee ehdottomasti kysymys: miksi saavat muutamat ihmiset viattomasti kärsiä? Mutta tyydyttävää vastausta ei voi löytää…

Omituista on ensi kertaa elämässään saada oma koira! Se on juhlahetki yksinäisen miehen elämässä. Tuntuupa melkein siltä kuin mahtanee tuntua siitä, joka ensi kertaa tulee isäksi. En näet tähän asti ole saanut tuntea isäksi-tulemisen tunnetta, mutta arvelenpa että on se vähän sinnepäin kuin koiranpenikan omaksi saaminen. Tulee sellainen hellyyden puuska sydämmeni päälle… Ja samalla huolestuttava, kipeästi pureva tunne, vastuunalaisuuden tunne että minä, minä, eikä kukaan muu, se nyt olen tuon levottoman kiehkurahännän laillinen holhooja. Minun pyhä velvollisuuteni se nyt on sen ketteräin käpäläin nousua ja laskua seurata, sen mustaa turpaa tunnustella, sen ruskeisiin, kirkkaisiin silmiin silmäniskuja heitellä, sen valkoista rintaa taputella ja sen pörhöistä, rusevankeltaista selkää silittää. Mutta ei aina hyväillen silitellä, vaan väliin ankarastikin sitä kohdella, torua taitavasti ja lyödä lipsauttaa hienolla varvunvitsalla, silloin kuin se ei tottele, silloin kun se on tehnyt tuhmuuksia. Paljaalla kädellä ei sitä saa koskaan lyödä, muuten se rupeaa kättäni arkomaan eikä tule luokseni kutsuessa. Miksi minä sitä kutsunkaan? Annan sille uuden nimen, koska se astuu nyt kanssani uuteen elämän-vaiheeseen. Ristin sen "Hossaksi" — sen kotipaikan ikuiseksi muistoksi. Hossa seh, Hossa seh! miltä se kuuluu? Pikku Hossa…

Se täytyy panna aluksi nuoraan ja retuuttaa mukaansa kuin ryöstämällä. Kun lähden pihasta, on sen entinen isäntä tullut lapsineen ulos pirtistä lähtöäni katsomaan.

Lapset katsovat jäykkinä jälkeeni ja nuorin, isän sylissä oleva, pyrskähtää katkeraan itkuun. Minun käy sääli lasten surua, mutta minä lohdutan omaatuntoani sillä, että saavathan aina täällä taloissa itselleen uusia koiria. Ja niin poistun saaliineni koirani kotivaaralta.

Se on ensin kovin kummissaan kuljetuksesta, koirani. Kymmeniä kertoja pyörähtelee se kiihkeästi taaksepäin katsomaan niin kauvan kuin sen kotitaloa näkyy.

— Niin, niin, puhelen minä sille: — heittelehhän nyt ikuiset hyvästit lapsuutesi kodolle…

Se vähän vinkaiseekin ja sinkauttaa hätäisen katseen minun silmiini. Oh, kuinka oudosti se minua värähdyttää tuo penikan katse, jossa on syytöstä ja rukousta… Mutta yhä harvemmaksi käyvät koirani takaisinpäin-pyörähdykset, ja niittyladon vierestä toiselta puolen kotijärveään heittää se viimeisen katseensa kotivaaraansa kohti, joka vähitellen haihtuu avaruuden sineen. Tie lähtee nyt luikertamaan läpi syvien metsien, ja ennen kuin tunti on umpeen kulunut, on koirani jo unhoittanut lapsuutensa kodin sekä virkeällä vaistollaan kokonaan kiintynyt uuteen mailmaansa, joka aluksi, parin viikon ajan, esiintyy sille alituisena rientämisenä talosta taloon, kylästä kylään. Ensimmäisenä yönä se tosin vielä unissaan itkee menetettyä syntymäseutuaan, mutta jo toisena yönä nukkuu se rauhallisesti jaloissani, vieläpä aamun tullen herättää minut viattomalla nuolusuutelollaan… Ja silloin vasta tiedän minä että se tunnustaa minut oikeaksi isännäkseen ja että minä nyt todella olen saanut oman koiran.

On sunnuntain aamupäivä maalla. Isäni, veljeni ja sisareni ovat menneet kirkkoon… Siinähän ei ole mitään ihmeellistä, sillä isäni ja veljeni ovat pappeja ja tämä on pappila. Ja kuitenkin on se, kun syvemmin ajattelee, sangen merkillistä että ihmiset menevät kirkkoon ja että tuota toimitusta sanotaan _Jumalan_palvelukseksi. Ja se kuuluu minun korvissani niin kummalliselta, kun sanotaan että: Jumalanpalvelus tapahtuu kerran viikossa tai: Jumalanpalvelus alkaa kello 10 ja loppuu kello 1. "Jumalanpalvelus kestää kolme tuntia!" Se ei kuulosta minusta ainoastaan kummalliselta, vaan myös hullunkuriseltakin. Millainen Jumala se on, jota palvellaan kolme tuntia viikossa? Ja miksikä häntä vain kirkossa palvellaan —?

Miksikä nuot ihmiset kirkkoon lähtiessään tekeytyvät tavallista vakavimmiksi ja hiljaisemmiksi, mutta heti kirkosta päästyään puhuvat niinkuin ennenkin, laskevat keveätä leikkiä ja antavat itsestään sellaisen kuvan ikäänkuin olisivat irtautuneet jostakin ikävästä ja raskaasta velvollisuudesta?

Mitä se tuo meidän kirkkokasvatuksemme oikeastaan on? Mitä, jos koko mahtava kirkko-oppi olisikkin jonkunlaista väkevää eksytystä ja erehdystä?… Omaiseni kauhistuvat, kun selitän heille etten enää käy kirkossa enkä tahdokkaan käydä. Monet sanovat minua pakanaksikin, koska en siitä välitä. Mutta minusta juuri tuo kirkossa-käyminen on omalla tavallaan pakanallista. Kaikki nuot ulkonaiset temput — ne ne ovat minua aina vaivanneet. Jo se, etten saa olla yksin, kun suhdettani Jumalaan ajattelen… Jos muut tarvitsevat kirkkoa, niin onko sanottu että minä sitä tarvitsen? Onhan Kristus sanonut ettei Jumalaa palvella käsin-rakennetuissa temppeleissä, vaan hengessä ja totuudessa. Ja että jos tahdot rukoilla, niin sulkeudu oman huoneesi hiljaisuuteen. Ja kuka oli Kristus —? Usea pappi ihan kihisee raivosta, kun uskallan arvella että Kristus oli luonnollisella tavalla syntynyt mies, mutta suuri ihminen, niin suuri sieluinen että häntä siinä merkityksessä on voitu kutsua elävän Jumalan pojaksi. He sanovat minun tällaisella käsityksellä joutuvan kadotukseen, vieläpä tuomitsevat helvettiinkin. Minä olen varma siitä ettei itse Kristus niin olisi tehnyt…

Miksikä pitävät ihmiset niin paljon melua siitä, mitä mikin uskoo tai ei usko? Miksi tapahtuu tulisia väittelyitä esimerkiksi semmoisista pikkuasioista kuin Aaronin sauvasta tai Mooseksen kivitauluista? — siinä määrässä tulisia väittelyitä että jos nuot pyhät esineet olisivat käsillä: toinen löisi toista kepillä ja toinen räiskäyttäisi taululla. Eiväthän tällaiset kiistelyt auta meitä ymmärtämään elämänoppia. Ja miksikä joku niinkutsuttu lahjakas pappi ainoastaan sivumennen saarnoissaan mainitsee Kristuksen rakkaudenopista, mutta ei persoonallisessa elämässään, ulkopuolella kirkkoa, edes liikauta pikkusormeaan auttaaksensa jotakin kärsivää lähimmäistään! Sekö riittää jumalanpalvelukseksi, että kirkossa kerran viikossa tekeydytään hartaiksi ja veisataan kauniita virsiä?…

Siitä syystä minä en rakasta kirkollisia menoja että ne tunnelmillaan vievät minut väärään käsitykseen Jumalan palvelemisesta ja sokaisevat minut etsimästä totuutta. Olisippa se todellakin mukava elämän uskonto, että minä kerran viikossa säännöllisesti hartaana istuisin kirkossa ja palveleisin "Jumalaa" kolmen tunnin ajan! — vaan sitten arkipäivinä ei olisi niin tarkkaa, mitä palveleisin. Täytyy tunnustaa, että valtiokirkko mainion käytännöllisesti on asettanut nämät tunnit ihmisten mukavuudeksi. Mutta olisi sentään varmuuden vuoksi ensin pitänyt kysyä itseltään totuuden isältä, sopiiko hänen astua palveltavaksi alas tekotemppeliin joka sunnuntai kello 10:stä kello 1:teen. — — — — —

Äiti oli pyytänyt häntä kävelylle kanssansa, mutta hän ei ollut lähtenyt. Oli vain synkästi vastannut:

— Mitäpä iloa siitä olisi kummallekkaan? Minä tuottaisin äidille vain surua pahoilla sanoillani, ja pahat sanat taas tuottaisivat omantunnonvaivoja minulle itselleni. Hermoni ovat tänään ärtyneet…

Äiti oli lähtenyt yksin mitään sanomatta. Aniharvoin pyysikään hän kävelylle, sillä hän oli aina kiinni taloustoimissaan. Tänään oli sunnuntai-ilta eikä sattunut olemaan vieraita. Isä oli edeltäpäin mennyt yksikseen rantaan.

"Olen onnettomin ihminen auringon alla. En rakasta omaa äitiäni! Tahtoisin, mutta en voi. Hän on hyväsydämminen ihminen, minun äitini, puhdastuntoinen, minä tunnustan tämän sisässäni, mutta minä en häntä rakasta, en osaa rakastaa, en osaa edes tahtoa rakastaa… Tämä kauhea suhde painaa sydäntäni kuin helvetti, minä tunnen että olen kuin ulkopuolella kaikkia ihmisiä ja ettei minulla olisi oikeutta edes elää — niin luonnoton on tämä suhteeni äitiini."

Tähän suuntaan kulkivat pojan ajatukset. Lopulta tuli hänen niin paha olla yhdessä kohti että täytyi lähteä liikkeelle. Omatunto sanoi että hänen pitäisi mennä sinne, jonne äitikin oli mennyt, mutta järki tiesi ettei se ole viisasta. Hän käveli edestakaisin autiolla maantiellä, mutta kärsimys ei helpottanut. Tapasi kotinsa hevoset tiepuolessa ja kietoi kätensä varsan kaulan ympäri, painaen poskensa sen pehmoiseen karvaan, puhutellen sitä hellillä sanoilla. Yhtäkkiä hän vaikeni ja jäi miettiväisenä seisomaan samaan asentoonsa nojautuneena varsan kaulaa vasten.

— Kummallinen minä olen, sanoi hän itsellensä: — tätä varsaa niin hellästi halaan, mutta äitiäni kartan ja puhuttelen tylyillä sanoilla. Eläintä hellin, mutta ihmistä loukkaan. Miksi se minussa on näin? — — "Voi minua! kun tunteitani tutkin: enhän ikinä voisi näin painaa päätäni vasten äitini povea kuin vasten tämän pienen varsan kaulaa! Minä olen aina, niin kauvan kuin muistan, tuntenut vastenmielisyyttä syleillä äitiäni. Monta kertaa olisin tahtonut niin tehdä, mutta en ole voinut. Hän on minua suudellut ainoastaan silloin kun olen mailmalle lähtenyt ja taas mailmalta palannut, pitkien aikojen perästä. Minun on täytynyt silloin antaa itseni suudeltavaksi, mutta itse en ole yrittänytkään vastaamaan hänen suudelmaansa, vaikka olen sydämmessäni kipeästi tuntenut että äiti rukka sitä odottaa. Minä en ole koskaan ketään suudellut. Minä voin suudella ainoastaan sellaista naista, jota rakastan, jota rakastan kokonaan sekä hengen että ruumiin puolesta, mutta en ketään muuta ihmistä. Kuinka minä kadehdin niitä, jotka rakastavat äitiänsä ja voivat milloin tahansa heittäytyä äitinsä kaulaan! Sellaisia olen nähnyt ja minä tunnustan että sellainen suhde on kaunista. Mutta miksi minä yksin olen tällaiseksi jäänyt, miksi, miksi, miksi?…"

"Ehkä siksi että lapsuudessani olen liian varhain vieroitettu äidistäni ja että minuun siellä mailmalla on tullut paljon sellaista, jota hän ei ymmärrä. Hän ei ikinä ole ymmärtänyt minun omituista sairauttani ja on aina arastellut siitä puhua. Minä taas olen siitä aina tahtonut puhua suoraan ja peittelemättä, mutta hän on sitä hävennyt. Äidin hienotunteisuus on juuri sitä väärää häveliäisyyttä, joka tuottaa turmion niin moneen hyvään kotiin. Hän on tarkoittanut parastansa, mutta antanut huonointansa. Kun minä tämän olen huomannut, on se minussa ensin synnyttänyt surun, ettei äiti osaa koskettaa sisälliseen ihmiseeni, ja sitten vähitellen on minussa kehittynyt häntä kohtaan tuo julma poistyöntämisen tunne, joka ei ole mitään muuta kuin kärsimyksen vuoksi nurinpäin kääntynyt rakkauden tunne. Se on kehittynyt minussa hirveäksi sielun taudiksi, ja kuta enemmän hän nyt koettaa minua lähestyä, sitä enemmän minä työnnän häntä luotani. Tässä ei auta omantunnon ääni, joka minut rikki raatelee ja joka on se raskain taakka mitä elämässäni kannan. Voi minua, voi poikaa joka ei rakasta äitiänsä! Hän tuntee olevansa tuomittu siihen helvettiin, joka polttaa häntä täällä maan päällä eivät haudantakaiset rangaistukset häntä hirvitä, sillä tässä elämässä oli jo kylliksi…"

Ja taas painoi onneton poika poskensa vasten pienen varsan kaulaa. Se katseli häntä veitikkamaisen lauhkeasti silmiin ja tavoitteli leikillä purrakseen hänen kättään. Eläimen terve viattomuus vaikutti nuorukaiseen hyvästi: "Jos olisi terve kuin eläin" hän ajatteli, "niin eivät sielussa raivoaisi nämät pimeyden myrskyt, ja ihminen minussa olisi hyvä."

Metsätieltä kuului askeleita ja puhetta. Nuorukainen säpsähti. "Ne ovat isä ja äiti, jotka tulevat kotiin", Hän piiloutui puiden taa ja antoi vanhusten mennä ohitsensa. Hän näki äitinsä raskaasti nojautuneena isän käsivarteen kulkevan kömpelöin askelin pitkin kivistä tietä. Molemmat olivat he jo vanhuuttaan köyristyneet. Nuorukainen katseli heidän kulkuaan puun takaa ja hänen sydäntään viilsi kuin veitsellä. Hän ajatteli: "Kuinka monta kertaa olen tuntenut omantunnon vaivoja siitä etten ole äitiäni taluttanut käsivarresta, että olen hänet tahallani jättänyt muiden autettavaksi! Miksi, oi Jumalani, on minulle niin äärettömän vastenmielistä ruumiillani häneen koskea?"

Vanhusten askelten ääni hiljeni vitkaan, ja he katosivat näkyvistä. Poika jäi metsään ja istahti kannolle. Puristi käsillään ohimoitaan ja peittäen silmänsä jäi liikkumattomaksi.

"Kunnioita isääs ja äitiäs, ettäs menestyisit ja kauvan eläisit maan päällä." Tätä raamatunlausetta oli hän satoja kertoja ennenkin miettinyt. "Sentähden ei minulla ole menestystä elämässä, etten rakasta vanhempiani. Ja sentähden en kauvan voi elää. Minulle tulee huono loppu ja se loppu tulee pian. Mutta", jatkoi hän ajatuksiaan hetken päästä: "jos en näin kauheasti kärsisi huonosta elämästäni, niin se todistaisi, että olisin vielä huonompi. Minussa on siis jäljellä vielä hyvän kipuna. Jos en sitä voi puhaltaakkaan suureksi, lämmittäväksi tuleksi, niin voin ehkä varoa, ettei se pääse ainakaan sammumaan, tämä viimeinen hyvyyden kipinä." Ja nuorukainen vähän tyyntyi, että vielä oli löytänyt jonkun kiinnityskohdan elämään. Äsken, kun hän salaa katseli vanhempiaan, oli hän ollut valmis hirttämään itsensä tunnon vaivoissa samaan puuhun, jonka takaa hän äitiään katsoi.

Vasta illan pimettyä hiipi hän kotiinsa. Mutta heti kun hän näki äitinsä, joka ystävällisesti häneltä tiedusteli, missä hän oli ollut, valtasi hänet uudella voimalla tuo onneton poistyöntämisen tunne.

Ja samana yönä hän, kurjuutensa puuskassa, kuitenkin teki minkä teki — —

Jo koulunpenkillä on hänet huomattu. Pappa oli arvokas mies ja veljet tunnettuja isänmaallisia puhujia. Ja kaikilla tuollaiset komealle kilahtelevaiset akateemiset arvonimet, Se on ollutkin kunnia-asia koko suuressa suvussa, että perheiden pojista pitää tulla vähintään filosofiian-maisterit sekä että heidän sitten pitää koettaa tehdä itsensä jollakin tavalla huomatuiksi yhteiskunnassa. Jos joku ei ole saanut kandidaatti-tutkintoa suoritetuksi, niin sellainen on ikäänkuin pyyhkäisty pois sukunsa kronikoista. Mutta hän, joka on palannut isäinsä majaan tohtorin valtakirja taskussaan, on otettu vastaan ylpeällä riemulla, pappa-ukko on rykäissyt kaikuvalla äänellään: "jassoo — sinä olet nyt filosofiian tohtori!" johon poika heilauttaen tukkaansa vielä kaikuvammin on rykäissyt vastaan että "hömm… joo!" Ja äiti — joku Sursillien jälkeläinen, tuo hiljainen, luja pohjolainen nainen, jonka tärkein tehtävä on ollut synnyttää niin paljon terveitä poikia kuin mahdollista maailmaan — on tervehtinyt tullutta sankaria äidillisillä sanoillaan: "Adolf, vill du int' ha' äggtoddy efter resan?"… Mutta oikeastaan he eivät kukaan olisi munatotia tarvinneet tässä suvussa, sillä heillä kaikilla on isiltä peritty mitä mainioin kurkku, jonka äänitorvi aina pysyy selvänä ja antaa juhlallisen pontevia kajahduksia. Tämän suvun traditsiooneihin kuuluu, että ollaan innokkaita fennomaaneja julkisuudessa, mutta kodeissa viljellään ruotsinkieltä ja pidetään se ehdottomasti kuuluvana sivistykseen. Onhan Runeberg ruotsiksi laulunsa helähyttänyt ja suuri Snellman ruotsiksi puheensa huutanut, selväähän on että ruotsinkielisen kulttuurin pohjalta tässä ponnistellaan suomalaisuuden suuria ihanteita kohden. Pääasia onkin että povessa asuu tuollainen kevätraikas ihanne, josta alituisesti voi rinnan täydeltä puhua, puhua…

Tällaisesta isänmaallisesta suvusta hän oli syntynyt pikku-Posse, joka jo koulunpenkillä huomattiin. Polykarpus oli hänen oikea nimensä, mutta Posseksi häntä kutsuttiin. Oikeastaan ei häntä toverien keskuudessa olisi huomattu muuksi kuin herraspojaksi, mutta opettajat ne hänet ensin merkitsivät. He antoivat heti alussa pikku-Possen tuntea, että kyllä tiesivät, mitä miehiä vanhemmat veljet olivat, ja puhuttelivat poikaa aina vähän erikoisemmin kuin muita poikia. Puhuttelipa rehtori häntä ensi tunnilla ruotsiksikin, joka tapaus herätti tavatonta huomiota supi-suomenkielisessä koulussa. Pian saivat toverit uuden tulokkaan tähden myös nauraa, kun Posse eräällä uskonto-tunnilla kovalla äänellä kertoi, kuinka Mooses särki kultavasikan ja teki siitä "pulveria". Tällainen selitys oli aiheutunut siitä, että poika oli hutiloimalla lukenut läksynsä, mutta ei tahtonut näyttää epävarmuutta vasikka-jutun suhteen, vaan lateli tietonsa umpimähkää. Vilkas hän oli pikku-Posse, herttainen ja sukkelasanainen. Vallatonkin hän oli ja aina valmis pieniin koirankureihin niinkuin terveiden poikien pitääkin olla. Ei ollut harvinaista että opettajan, keskellä tuntia, täytyi katkaista opetuksensa, koska pikku-Possen toinen saapas hurjasti kierteli ympäri luokkaa, tai sieltä, jossa Posse istui, kuului kimeä kiljahdus, taikka liituinen jäniksenkäpälä lennähti vasten ultimuksen poskea. Kyllähän häntäkin muistutettiin siivommin käyttäytymään, mutta ei milloinkaan saatu todistetuksi että hän oli ollut syypää. Ja totta onkin että aina joku muu oli ollut keksinnön tekijä ja Posse ainoastaan kiitollinen välikappale yleisessä metelissä. Aina häntä vedettiin sääristä tai käsistä, ja voimistelutunneilla häntä suorastaan rääkättiin, niin että hän kamalasti parahteli kuin mikäkin marttyyri piinapenkissä. Tähän lienee ollut syynä se, että Posse poikasena oli hyvin hempeä ruumiiltaan, pullovatsainen, keikkaselkä ja vetkula jäseniltään, niin ettei jaksanut nostaa edes omaa painoansa — ja tovereista sentähden oli hirveän hauskaa leipoa häntä kuin tahdotonta taikinaa, pyöritellä häntä pitkin lattiaa tai käyttää häntä kuin höyhenpatjaa alustanaan. Tämä muokkaus, vaikka se näyttikin syrjästä katsoen vähän peloittavalta, teki pikku-Possen terveelle, mutta hemmotellulle ruumiille, kuitenkin sanomattoman hyvää, sillä siinäpä hän vähitellen kehittyi siksi vahvarintaiseksi housunkantajaksi, mikä hän sittemmin aina on ollut. Ja varmaan se, että hän näissä koipien ja käsien kiskomisissa joka päivä huuteli enemmän kuin muut pojat, osaltaan yhä vahvisti hänen äänijänteitään, niin että hän ylemmillä luokilla esiintyi jo tavallista voimakkaampana konventtipuhujana. Priimuksena ei hän koskaan istunut, sillä niitä on aina luokalla sellaisia, jotka kiusallisuuteen asti jännittämällä ahkeruuttaan valtaavat tämän kunniatoimen, mutta Posse ei vielä koulupoikana ollut mikään läksyjen panttaaja, vaikka istuikin aina ihan likimpänä priimusta. Hänelle, kuten kaikille luonnollisille lyseolaisille oli pääasia että nuot viisi ikävää tuntia saataisiin niin pikaisesti kuin mahdollista, mutta kuitenkin onnellisesti tapetuiksi, jotta sitten illalla päästiin suureen kelkkamäkeen tyttökoulun "tipoja" hakkailemaan. Ei Possella ollut vakinaista flammaa, vaan hän seurusteli sen kanssa, joka enin paistoi esiin tyttöparvesta, mutta koskaan ei hänen tiedetä keneenkään pikiintyneen, niinkuin muutamat jo koulupoikina ovat herkät hellimmille tunteille. Läksyt ne olivat Posselle helpoin asia mailmassa, niissä kun vaadittiin enemmän hyvää muistia kuin ajattelemista; tarvitsi vain vähän vilkaista kotoa lähtiessään, ja kaikki luisti liukkaasti kuin öljyllä voideltu, paitsi matematiikka, joka huolimatta toverien avustuksesta silloin tällöin kiikasteli, niinkuin ylipäänsä ihanteellisilla luonteilla, osaksi kai myös sentähden että siinä aineessa tarvitsee itsenäisesti ajatella. Mutta Posse ei antanut sen seikan vähän-vähääkään mieltänsä karvastella, hän oli ylpeä, ja nautti täysin sieluin, koulupojan riemut loppuun asti. Kahdeksannella luokalla, kirjoitusten jälkeen, ilmoitti hän eräänä päivänä tovereilleen että oli "juhlallisesti polttanut Algebraansa kuten muinoin Luther paavin bullan". Tällä teolla oli hän lausunut tulevaisuutensa tunnussanan. Ei matematiikkaa, ei missään nimessä matematiikkaa eikä luonnontieteitä hän tulisi yliopistossa lukemaan, vaan — itämaisia kieliä. Toverit kuulivat tämän kummastuneina, heistä ei kukaan edes selvästi tietänet, mitä itämaisilla kielillä käsitettiin, persiaako, arabiaako vai mitä… — Mutta Posse puheli niistä asiantuntijan varmuudella, ensi kertaa esiintyen ikäänkuin etevämpänä muita. Tottapa hän, jolla veljet olivat viisaustiedeitten vihkimiä, tiesi, mitä varten piti ruveta lukemaan itämaisia kieliä…

Niin matkusti hän muiden mukana Helsinkiin ylioppilastutkintoa suorittamaan, ja saapas lakkasi nyt kiertelemästä toverien käsissä. Veljet olivat vastassa pääkaupungin porteilla ja pitivät nuorimman veikon valkolakki-kekkereissä liikuttavan kauniita tervehdyspuheita; "Posse, sinä olet nyt ylioppilas!" huomauttivat he. "Sinä olet nyt astunut yli elämän portin kynnyksen… tästä portista ovat kaikki suuret miehemme astuneet sisään!…" — Hymm! rykäsi Posse ja kohautti ylpeästi hartioitaan. Tässä juhlassa huomasivat toveritkin vasta todenteolla, minkä puun vesoja heidän Possensa oli. Hänellä oli kaikki edellytykset paisua joksikin… päteväksi henkilöksi. Mahtavat sukulaiset, onnelliset raha-asiat, hyvä ryhti ja terveys, kursailematon käytös, pirteä kaunopuheisuuden kyky, terävä muistinlahja, esteetön ruotsinkielen taito — ja kaiken pohjana mitä kirkkahin auktoriteetti-usko. Sellaisella nuorukaisella on aina ollut mainio menestys ja loistava tulevaisuus.

Ensimmäinen ylioppilaskesä kului kiihkeissä unelmissa. Veljet osasivat kutkutella kunnian kultaisimmasta kantapäästä. "Polykarpus, näytä mailmalle että olet mies!"…

Syksyllä oli Posse ihan ensimmäisiä, jotka saapuivat yliopistoon ilmoittautumaan luennoille. Hän pääsi asumaan mainion miehen perheeseen, sellaisen, joka oli "suuri" ja kuitenkin vielä eli. Ja kandidaattitutkinnon suoritteleminen lähti luistamaan kuin vettä valaen.

Kaikki aineet olivat edeltäpäin tarkasti määrätyt, mikään epäröivä valikoiminen ei tullut kysymykseen kuten niin monella muulla, jotka poloiset akatemiian portaille astuessaan pysähtyvät elämänuraansa hautomaan ja kuluttavat sentakia vuosikausia hukkaan. Possella oli kiitollisia opastajia: likeisiä heimolaisia istuskeli ihan kateederin korkeudessa ja muita professoreja voi hätätilassa voidella veljien maineella ja ruotsinkielellä. Tarvitsi vain kohteliaasti kumartaen mainita nimensä sekä rykäistä kaikuvasti — niin jo heti saivat asiat hyvän alun, ja professorit auttelivat kilvan toivorikasta ylioppilasta ylös laudaatturien korkeita portaita. Vähintään yksi laudaatturi — vuodessa — ja kolmen vuoden perästä seppelöittiin Posse jo oppineeksi viisaustieteen maisteriksi. Hän oli silloin tuskin 21 vuotias. Hänen kandidaattikekkereissään, jotka maksoivat kolmesataa markkaa, nähtiin dosentteja, teologian kandidaatteja, jopa professoreitakin. Puheet, joita pidettiin läpi yön, olivat suurisanaiset. "Minä luulen", lausui eräskin, "että nuori ystävämme Polykarpus, joka tänään on suorittanut ensimmäisen korkeamman akateemisen arvotutkintonsa, on niitä, joka tulee menemään elämässään sangen pitkälle". Sanat "sangen pitkälle" jäivät kaikkien mieleen, syvimmin kuitenkin itsensä illan sankarin. Ja kun hän hotellista kevätaamun koitossa läksi palaamaan asuntoonsa, kantaen kainalossaan kestistä säästynyttä sikaarilaatikkoa, ja eräs juhlasta huumautunut toveri äkkiä huudahti keskellä esplanaadia: "katsokaas pojat Possea, hän kantaa laatikkoa aivan kuin tohtori väitöskirjaansa!" niin tämäkin leikkipuhe mieluisasti hiveli hänen hermojansa. Mutta seuraavana päivänä tavatessaan toverinsa kuultiin hänen kertovan: "arvatkaas mitä tein siitä juhlasta kotiintultuani aamulla? — joo, minä istahdin lukemaan raamattua!" Tämän hän kertoi osoittaakseen, kuinka runollisen ylevään mielentilaan hänen maisterikekkerinsä oli loppunut. Osakunnassa oli hänet jo hyvin huomattu, joka kokouksessa oli hän esiintynyt innokkaana keskustelijana, isänmaallisten iltamain puuhaajana, kansanopisto-asiain pohtijana j.n.e. Jos oli lähetystö lähetettävä jonkun mainion, ruotsiapuhuvan vanhuksen luo kutsumaan tätä kunniavieraaksi johonkin juhlatilaisuuteen, niin lähetystöön välttämättä valittiin Posse. Riidoissa ruotsinmielisten kanssa osasi hän aina esiintyä humaanisena välittäjänä suomenmielisten puolelta niin että hän sillä tavalla voitti vastapuolueenkin suosion, puhellen aina heille kiltisti kahdenkesken ruotsia, mutta julkisuudessa juhlallisesti suomea. Pienessä suomenmielisessä piirissä saattoi hän olla hyvin suutuksissaan ruotsikkoihin, vieläpä haukkua heitä "pässinpäiksikin".

Maisteriksi päästyä kävi osakunta hänelle liian ahtaaksi. Piti välttämättä tulla huomatuksi koko ylioppilaskunnassa… Ja hän antautui täydellä sielunsa voimalla sen asioihin. Siinä olikin paljon puuhaa, laskemista, juoksemista ja huutamista. Jumalankiitos että äänijänteet olivat valmiiksi vahvistetut ja kaunopuheliaisuuden kyky varmalla pohjalla. Ennen pitkää olikin Posse jo hoitokomitean jäsen, ja vielä muutama vuosi lisää hikisessä riehussa — ja hänkin alkoi jo suhteellisessa äänestyksessä saada ääniä ylioppilaskunnan johtomiesten toimiin. Kaikki ihmettelivät, kuinka maisteri Polykarppus niin paljon kerkesi. (Hän oli ruvennut kirjoittamaan nimensä kahdella p:llä veljen mukaan, joka kirjoitti kansallisen leveästi: Roopertti.) Hän oli pedagoogi kolmessa eri koulussa ja kuitenkin hän ehti kaikkiin osakunnan istunnoihin ja juhliin, kaikkiin ylioppilaskunnan sekä sen hoitokomitean kokouksiin, Suomalaisen Seuran iltamiin sekä kaikkiin surusaattoihin, kun joku erinomaisempi yhteiskunnan henkilö sattui kuolemaan. Sitäpaitsi oli hän Y.L:läinen ja mukana sen kukkaiskonserteissa, punssipyräyksissä, rekiretkillä ja kaikilla serenaadeilla, jotka pidettiin jollekkin huomatulle naiselle tai jonkun huomatun professorin huomiota-ansaitsevalle tyttärelle. Toveri-elämään oli hän aina ottanut reippaasti osaa, mikäli se pysyi traditsioonien rajoissa, eikä suinkaan harvoin istunut Kämpissä höyryävä malja nenänsä alla, mutta ei koskaan häntä nähty humalassa. Ajelipa hän toisinaan toverien seurassa sellaisiinkin paikkoihin, joista ei päivänvalossa puhuta, mutta aina tuli hän sieltä takaisin yhtä viattoman punaposkisena ja ylpeänä kuin oli mennessäänkin. Hän vain tahtoi olla mukana näkemässä, miten muut tekevät. "Se on terveellistä nähtävää" selitti hän sellaiselle pelkurille, joka ei koskaan tuollaiseen paikkaan ollut hirvennyt. Kämpissä hän joskus maljapuheiden lomassa saattoi siirtyä jonkun toverinsa viereen, rykäistä arvokkaasti ja tiukasti katsoen silmiin kysäistä: "mitenkäs se on, veli, sinun sielusi tilan laita? Luetkos sinä koskaan raamattua?" Ja hän antoi isällisiä neuvoja yhtä-ikäisilleen tovereille. Hän oli hyvä toveri ja aina aulis auttamaan toista rahalainoilla, hänellä kun ei itsellään milloinkaan ollut rahapulaa. Rahan vippaamisen mukaanhan näet toveri usein arvostellaankin ylioppilaselämämme pyörteissä.

Opettajana kouluissa oli hän aivan mailman mainio. Sellainen metallinkirkas ääni ja kukahteleva kaunopuhelu ei kaikunut turhaan nuorten poikien ja neitosten korvissa. Kun lisäksi tuli alentuvainen kohtelutapa sekä osanotto oppilasten konventti-elämään tai hiihtoretkiin lupapäivinä, niin eipä ollut kummasteltavaa, että semminkin tyttölapset ihan jumaloitsivat Polykarppus-maisteria. "Jalo mies!" sanottiin suomalaisissa oppilaitoksissa. — "Hva' han är söt!" kuiskuttelivat neitoset ruotsalaisissa kouluissa. Ja kun Polykarppuksen-päivä tuli, toivat oppilaat lemmikilleen suuria kukkaisseppeleitä, niin että nuori opettaja ihan oli liikutuksissaan. Ja pelkästä hyvästä mielestä syötti hän silloin ensimäiselle vastaantulevalle toverille, jonka kadulla tapasi, kilon marmelaadeja — mieliherkkujansa.

Mutta korkeammalle, korkeammalle tähtäävät hänen pyrintönsä. Siinä ei ole kyllin että jonakin kauniina päivänä hämmästyttää pääkaupunkia jollakin uudella komealla tutkinnolla ja samana päivänä julkaisee kihlauksensa jonkun pätevän miehen tyttären kanssa — koulu on kuitenkin liian ahdas hänen-moiselleen ja ylioppilaskunnan luottamustoimet eivät ajan pitkään nekään tyydytä, Täytyy nousta sellaiselle viheriäiselle kummulle, että koko isänmaan on pakko katsoa sinne ylös…

Hän on nyt noussut sellaiselle viheriäiselle kummulle! Entinen pikku-Posse on nyt siinä määrin huomattu henkilö että koko maa sen ytimissään tuntee. Kauvan sai hän ensin miettiä, minkä äänen puhaltaisi torveensa, niin että se kajahtaisi kauvemmas akatemiian seiniä. Lopulta hän sen huomasi. Kerran, jossakin puheessa, tuli hän maininneeksi "sisällisen ja ulkonaisen terveydenhoidon merkityksestä kansojen elämässä" sekä sai sitten lukea pääkaupungin lehdissä siitä selonteon, jossa juhlallisesti seisoi: "— — Ja senjälkeen kosketteli puhuja tuota yhteiskunnan suurta kysymystä…" Suuri kysymys? todellakin! Sitäpä hän ei ennen ollut niin ajatellutkaan. Siinäpä asia, josta sopii ruveta äänekkäämminkin huutamaan. Ja erinomaisen kiitollinen ala. Ei yksikään mies koko maassa ennen ollut siitä voimakkaammin saarnannut. Ja mistä syystä ei? Siitä syystä varmaan että kaikki tunsivat itsensä tässä arassa kysymyksessä epäpäteviksi, jokaisella oli jotakin rumaa ja rikkonaista omallatunnollaan. Mutta hänpä ottaa sen elintehtäväkseen! Hän on siihen kuin Jumalan lähettämä välikappale, sillä hänhän on sielullisesti ja ruumiillisesti terve — (mitä pienistä lasten taudeista). Hän on mallikuva muille ja soveltuu sentähden mainiosti moraalisen hygienian apostoliksi. Ja hän rupesi vihellellen tutkimaan, mitä ulkomailla tästä asiasta oli sanottu. Löysikin ihmeen paljon sopivaa kirjallisuutta, rupesi refereeraamaan, suomentelemaan huomattujen miesten teoksia — ja tuli itsekkin huomatuksi. Sitä tulee nimittäin huomatuksi mieheksi sillä tavalla, että rupeaa huomauttelemaan muista huomatuista miehistä, jotka ensin ovat huomauttaneet jotakin huomattavaa kysymystä. Jos ei itsellä ole mitä antaa, niin ottaa mitä muut ovat antaneet ja antaa sen. Se ei suinkaan ole synti, vaikk'ei se ole mikään vahvakaan puoli ihmisessä. Meidän sankarimme ainoa heikko puoli on aina ollutkin se, ettei hänellä ole ollut mitään oikein omaa. Kaikki arvokkaat ajatukset, jotka noissa kauneissa lauselmissa vilahtelivat, olivat haalitut kokoon tuolta ja täältä mailman mainioilta henkilöiltä. Hän oli mestari niitä hyväkseen käyttämään ja tuomaan ne esiin melkein ominaan, niin että harva arvasikaan, mistä ne olivat lähtöisin. Eivätkä ainoastaan ajatukset, vaan myös yksityiset sanat ja lausemuodot. Kaikki, mitä oli kauniin-kilahtelevia sanoja Aatamista alkaen lausuttu auringon alla, tarttui kuin rautanaulalla hänen päällänsä. Sieltä hän niitä sitten tarpeen mukaan irroitteli varastoistansa. Hänen aivokoppansa on täynnä sitaatteja suurilta miehiltä. Niitä hän nakkelee kuin kalamies täkyjä järveen, yhden toisensa jälkeen: kas tuossa… ja tuossa… ja tuossa! Ja kalat uivat syötiltä syötille ja tarttuvat koukkuihin. Näillä sitaateilla hän puolusteleiksen kaikissa vaikeissa kysymyksissä. Jos häneltä kahdenkesken kysyy esimerkiksi että, oliko Kristus hänen mielestään Jumala vai ihminen, niin on hänellä heti suun täysi sitaatteja, joltakin saksalaiselta teologiian professorilta, mutta mitä hän itse sisimmässään ajattelee, siitä ei ikinä selkoa saa. Tai jos häneltä tiedustaa, uskooko hän hebrealaista tarinaa mailman luomisesta, sotkee hän vastauksen taas sitaateilla englantilaiselta Ruskinilta, mutta mahdotonta on onkia hänen omaa mielipidettään. Hän on varovainen näissä kysymyksissä. Vasta sitten kun hän on saanut varmuuden siitä että jonkun pulmallisen kysymyksen ratkaisu niin tai toisin on jonkun mahtavan, vallitsevan ihmisluokan järkähtämätön mielipide, syöksee hänkin sen suustaan omana, kallionlujana vakaumuksenaan. "Minulla on ollut paljon sisällisiä taisteluita!" saattaa hän juhlallisesti rykäisten lausua, kun joku toveri leikillä uskaltaa epäillä hänen vakaumustaan. Mutta sille, joka julkenee arvostella jotakin selitystä, minkä suuri enemmistö antaa jostakin uskonopin kohdasta, tokasee hän murhaavasti: "sinulla ei ole sisällistä rehellisyyttä!" Toisella kertaa on hän taas vallan suostuvaisella tuulella, tuontuostakin huudahdellen: "no juuri niinhän minäkin ajattelen! ja juuri niinhän meidän kirkkommekin opettaa!" vaikka ei hän lainkaan niin ajattele eikä kirkko sinnepäinkään niin opeta. Mutta seuraa, jossa hän aavistaa olevan teräväjärkisiä ihmisiä, hän karttaa, sillä hänellä on vaisto siitä, ettei hän siellä, väittelyn syttyessä, ehkä suoriutuisikaan pelkillä sitaateilla, ja voisi joutua, niinkuin sanotaan, pussiin. Ja se olisi hirmuista, jos Polykarppus joskus joutuisi pussiin! Ei ole hyvä antautua taisteluun avonaisella tanterella, parasta aina pysyä muurien turvissa…

Hän on kunnon mies, ja minä olen ensimmäinen tunnustamaan että hän on kunnon mies. Mutta salaisimmassa itsessäni ajattelen että jos kaikki olisivat samallaisia kunnon miehiä kuin ystävämme Polykarppus, niin mailma olisi kuin helisevä vaski ja kilisevä kulkunen. Vaan niitä täytyy olla sellaisia miehiä kuin hän, jotka niin hauskasti myyskentelevät toisten poimimia hedelmiä mailman turulla. Itsenäisyyttä etsivillä luonteillahan tosin pian saattaa tulla ikävä ystävämme Polykarppuksen seurassa, mutta suurille laumoille on hän aina oleva kaikkien kauniiden ajatusten herätyskellona.

Hän on nyt meidän suurin terveydenhoidon-holhoojamme, meidän innokkain raittiusriehakoitsijamme, meidän suloisin sunnuntailääkärimme — ja ratkaisee elämän vaikeimmat asiat erinomaisen helposti. Hän uskoo että kaikki kyllä voivat elää yhtä terveesti, yhtä raittiisti, kauniisti, vieläpä yhtä siveästikkin kuin hän, jos vain — kuinka sanoisimme — ovat täydelliset.

On olemassa siveyttä, joka on saatu taistelemalla; on olemassa siveyttä, joka on saatu lankeamalla; mutta on myös sellainen laji siveyttä, joka on saatu ilman erityistä kärsimystä ja ilman tarvetta ensin hukkua.

On miehiä, jotka pysyvät koskemattomina naisiin — ei siveellisen ihanteen perustuksella, vaan sentähden että se on heille helpoin tapa loistaa muiden yli. Tällaisten miekkoisten täytyy tietysti olla erityisen terveitä ruumiiltaan, mutta vähemmin kehittyneitä tunne-elämältään, niin että aina jäävät jääkylmiksi kiusauksille. Minä luulen että tällaisia miehiä on peräti vähän, ehkä yksi sadastatuhannesta — ja sellainen juuri on sankarimme Polykarppus. Hänen siveytensä on kuin päärly, joka löydetään maasta niin puhtaana ettei sitä tarvitse ensinkään puhdistaa heti nähdäkseen, kuinka kirkas se on — se on kuin kuninkaan kruunusta suoraan singahtanut kuivalle, hiekoitetulle paraatikäytävälle…

Niin. Tohtori Polykarppus on kyllin huomattu mies ja jonakin päivänä tulee hänestä vielä meidän arkkipiispamme. Jos kohtalo olisi sallinut hänen syntyä roomalaiskatoolisen kirkon helmoissa, niin tulisi hänestä ihan varmasti kardinaali ja sitten ihan varmasti itse paavi, Pius viidennentoista nimellä. Mutta sallimus antoi hänen syntyä vaatimattoman luteerilaisen kirkon helmoissa ja sentähden hänen maallinen kunniansa ei voi kohota mainittua asemaa korkeammalle.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NUOREN MIEHEN KÄDESTÄ: KOKOELMA MIELIALOJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Nuoren miehen kädestä: Kokoelma mielialoja

NUOREN MIEHEN KÄDESTÄ

SISÄLLYS:

KAROLIINA KANALIN.

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE