Title: Uusi Odysseus: Kuvaus napaseudulta
Author: Jack London
Release date: July 24, 2017 [eBook #55184]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen
E-text prepared by Tapio Riikonen
Kuvaus napaseudulta
Kirj.
Suomensi ja tekijän elämäkerralla varusti
Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto, 1910.
Jack London, jonka muuan pikku kuvaus tässä tarjotaan suomalaisen lukijan käsiin, on huomatuin ja tunnetuin nykyään vielä elävistä amerikalaisista kirjailijoista ja samalla huomatuimpia koko englanninkielisen romaani- ja novellikirjallisuuden alalla.
Kirjailija on syntynyt Yhdysvalloissa v. 1874, siis nykyisin vielä parhaassa iässä oleva mies. Nuorempina vuosinaan kierteli hän metsästäjänä ja kullankaivajana Alaskan ja pohjoisimman Amerikan metsiä, erämaita ja lumiaavikoita hankkien niissä elettävistä alkuperäis-oloista aineksia vastaista kynänkäyttöänsä varten.
Jack Londonin kaiken tuotannon läpikäyvänä punaisena lankana on huomattavissa syvällinen psykologisuus, erinomainen eläintuntemus ja ihmiskohtalojen kuvauskyky sekä herkullinen tunnemaalaus. Ja kun kaikkeen tähän liittyy vielä mitä suurin jännittäväisyys, niin ei ole lainkaan ihmeellistä, että hänen teoksensa saavat kaikkialla ja kaikissa maissa kiitollisia lukijoita. Niitä lukiessa tuntee olevansa karujen erämaatuoksujen saartamana unhoittaen hetkeksi, että on olemassa nykyinenkin yhteiskunta moninaisine menoineen ja hälinöineen, siksi raudankovin ottein pitää tekijä lukijan mielenkiintoa vireillä teoksensa ensi lehdeltä aina sen loppuun saakka.
Kaikille sivistyskielille on jo Jack Londonin teoksia käännetty, huolimatta siitä että ne alkukielelläkin ovat ilmestyneet vasta aivan viime vuosina. Tunnetuimmat niistä ovat eläinkuvaukset "Erämaan ääni" ja "Susikoira", ihmissuvun alkuaikoja käsittelevä fantasia-romaani "Ennen Aatamia", problemiromaani "Susi-Larsen" sekä kertomakokoelmat Alaskan kullankaivajain elämästä "Sudenpoika" ja "Liian paljon kultaa". Kahta viimeksimainittua lukuunottamatta ovat edelläluetellut teokset aikaisemmin suomenkielelläkin ilmestyneet. — Tavattoman suurta huomiota on myöskin herättänyt aivan äskettäin ilmestynyt Jack Londonin tulevaisuuskuvaus vastaisuudessa tapahtuvaksi oletetusta keltaisen ja valkoisen rodun yhteentörmäyksestä, joka päättyy keltaisen rodun täydellisellä hävittämisellä meistä nykyajan ihmisistä kenties kauhealta tuntuvan keinon avulla.
"Uusi Odysseus" ("New-Odysseus"), joka tässä tarjotaan suomalaisen lukijan käsiin, on suomennettu edellämainitusta kertomuskokoelmasta "Sudenpoika" ja kuvaa kullankaivajaelämää Alaskassa 1890-luvun keskivaiheilla.
Suomentaja.
Rekien jalakset narisivat, silat natisivat, koirain kulkuset kilisivät; mutta miehet ja koirat olivat niin väsyneitä, etteivät ne äännähtäneetkään. Keli oli äsken sataneen lumen takia sangen kurja, ja kivikoviksi jäädytetyillä hirvenlihapalasilla kuormitettujen rekien jalakset pureutuivat lujasti kiinni irtaimeen lumipintaan. Yö läheni, mutta sinä iltana ei aiottu pysähtyä levähtämään. Hiljaa sateli lunta harmaalta taivaalta, ei höytäleinä, vaan siroina jääkristalleina. Oli sangen lämmin — ainoastaan kymmenen astetta alle jäätymäpisteen. Meyer ja Bettles olivat nostaneet ylös korvalappunsa, ja Malemute Kid oli riisunut rukkasensakin.
Koirat olivat väsyneet jo aikaiseen iltapäivällä, mutta nyt alkoivat ne jälleen saada uusia voimia. Reippaimmat niistä näyttivät levottomilta — ne murisivat kärsimättöminä vetohihnain sotkeutuessa, juoksivat kiivaasti ja epätasaisesti, nuuskivat ja heristivät korviaan ja kiihoittivat laiskempia tovereitaan näykkimällä silloin tällöin niiden takakoipia. Saatuaan moisen ojennuksen kiihtyivät laiskimmatkin. Viimein kiljaisi valjakon ensimmäinen koira, painautui syvemmälle lumeen ja heittäytyi kaikin voimin kaulahihnaa vasten. Toiset seurasivat esimerkkiä. Vetohihnat jännittyivät, reet hyppäsivät eteenpäin ja miehet tarttuivat lujasti ohjaustankoihin ja nostivat nopeasti jalkansa ilmaan, etteivät ne jäisi jalasten alle. Päivän väsymys oli kadonnut, ja he huutelivat kehoittavasti koirillensa. Eläimet vastasivat iloisella haukunnalla. Ne syöksyivät yhäti lisääntyvästä hämäryydestä huolimatta eteenpäin nopeata laukkaa.
"Hei!" huutelivat miehet, kun heidän rekensä sattumalta horjahtivat suurelta tieltä ja vaappuivat toisen jalaksen varassa kuin venheet tuulessa.
Nyt oli matkan määränä lähimain sadan yardin päässä näkyvä pergamentti-ikkuna, joka kertoi heille kodista, lämpöä huokuvasta kamiinista ja höyryävästä teekeittimöstä. Mutta he olivat saapuneet vieraina majalle. Kolme tusinaa käheitä kurkkuja haukkui uhkaavasti majan ulkopuolella ja sama määrä notkeita ruumiita syöksyi ensimäistä rekeä vetävien koirien kimppuun. Ovi avautui ja luoteis-territorion poliisin punaiseen takkiin pukeutunut mies syöksyi raivoisan koiralauman keskeen huitoen sinne tänne koiraruoskansa varrella. Sitten puristivat miehet toistensa käsiä, ja niin lausui vieras Malemute Kidin tervetulleeksi tämän omaan majaan.
Stanley Prince, jonka olisi ollut vastaanotettava hänet ja joka sai vastata sekä kamiinista että lämpimästä teestä, oli saanut paljon puuhaa vieraittensa takia. Vieraita oli kaikkiaan tusinan verta, ja he muodostivat omituisimman joukon, mikä koskaan on saanut tehtäväkseen vartioida Kuningattaren lakeja ja toteuttaa hänen määräyksiään. Heidän joukkonsa oli koottu eri kansakuntiin kuuluvista miehistä, mutta heidän yhtäläinen elämänsä oli muodostanut heidät kaikki yhtäläiseksi ja erikoiseksi ihmistyypiksi, jolle oli ominaista lujat lihakset, auringonpaahtamat kasvot, kirkas katse ja muuttumattomat kasvonjuonteet. He ajoivat Kuningattaren koirilla, täyttivät hänen vihollistensa sydämet kauhulla, söivät hänen antamaansa laihaa ruokaa ja olivat tyytyväisiä. He olivat nähneet elämän sen eri puolilta, toimittaneet urhotöitä ja eläneet kokonaisia romaaneja. Mutta itse eivät he tienneet siitä mitään.
He olivat hyvin kotiutuneet Malemute Kidin majassa. Kaksi heistä oli kömpinyt Malemute Kidin sänkyyn, jossa he selällään loikoen lauleskelivat lauluja, joita heidän ranskalaiset esi-isänsä olivat laulaneet luoteis-maahan saapuessaan ja mennessään naimisiin intiaaninaisten kanssa.
Bettlesin sänky oli saanut samanlaisen asujamiston, ja kolme tahi neljä iloista wogageursia peitteli heidän varpaitaan huopien alle kuunnellen samalla, kuinka toinen noista kahdesta sängyssä makaajasta kertoili seikkailujaan, joita oli kokenut Boodle-brigadissa Wolseleyn hyökätessä Khartumiin. Kun hän väsyi, alkoi muuan cowboy kertoa kuninkaista ja hovielämästä sekä ylhäisistä naisista ja herroista, joita hän oli nähnyt kierrellessään Buffalo Billin mukana Europan suurkaupungeissa. Eräässä nurkassa istui kaksi puoliveristä, jotka paikkasivat siloja ja puhuivat siitä ajasta, jolloin luoteis-maa oli ilmikapinassa ja Louis Reil kuninkaana.
Kevyet tahi karkeahkot pilajutut seurasivat toinen toistaan, ja vaarallisia maalla ja merellä elettyjä seikkailuja kuvailtiin kuin aivan tavallisia tapahtumia, jotka muistuivat mieleen vain siksi, että niihin oli yhdistynyt yksi tahi toinen pieni hupainen tahi naurettava sivuseikka. Mieli jännittyneenä kuunteli Prince noita sankareja, jotka olivat nähneet osan maailmanhistorian muodostumisesta ja jotka pitivät suuria ja romantisia seikkailuja aivan tavallisina ja satunnaisina tapahtumina, jotka kuuluivat elämän jokapäiväiseen kiertokulkuun. Auliisti antoi hän tupakkamassinsa kiertää kädestä käteen, sillä hän tiesi, että siten voivat vanhat, maatuneet muistot jälleen herätä henkiin.
Kun keskustelu keskeytyi ja matkustajat täyttivät viimeisen piipullisensa ja alkoivat aukoa kokoonkäärittyjä makuuvuotiaan auki, kääntyi Prince toverinsa puoleen saadakseen häneltä lähempiä tietoja.
"Tietänethän kyllä, kuka tuo cowboy on", vastasi Malemute Kid alkaen aukoa mokkasiiniensa nauhoja, "ja on helppo päättää, että hänen toverinsa suonissa virtaa englantilaista verta. Muut taas ovat metsänkulkijain jälkeläisiä, joiden veri on niin sekaista, että tuskin Jumalakaan voinee tietää heidän heimoperäänsä. Nuo kaksi, jotka makaavat tuolla oven vieressä, ovat oikeita puoliverisiä. Tuo villapaitaan pukeutunut, — huomaa hänen silmäkulmainsa ja leukapieltensä muoto — on taas jonkun skottilaisen jälkeläinen. Ja tuo tuolla, joka on niin kaunis ja muhkea ulkomuodoltaan ja joka juuri pistää karvalakin päähänsä, on ranskalais-puoliverinen — kuulithan hänen puhuvan. Hän ei pidä noista kahdesta intiaanista, jotka ovat asettuneet aivan hänen viereensä. Näetkös, kun puoliveriset nousivat kapinaan Relin hallitusta vastaan, eivät täysveriset intiaanit yhtyneet heidän yritykseensä, josta syystä heidän välinsä vieläkin ovat kireähköt."
"Mutta mikä on tuo tuima mies tuolla kamiinin lähellä? Voisinpa vannoa, ettei hän puhu englanninkieltä. Hän ei ole koko iltana avannut suutansa."
"Erehdyt, Prince. Hän osaa kyllä puhua englantia! Katselitko hänen silmiänsä hänen kuunnellessaan toisten juttuja? Minä tein sen. Mutta hänessä ei ole hitustakaan heimolaisuutta toisten kanssa. Kun he lorusivat sekasotkuisella kielellänsä, huomasi sangen hyvin, ettei hän ymmärtänyt heidän puhettaan. Minä myöskin olen ihmetellyt, mikä hän oikeastaan on miehiään. Koittakaamme saada selvä siitä."
"Asettakaapa muutamia puukappaleita kamiiniin!" määräsi hän parin sekunnin kuluttua katsoen suoraan kysymyksessä olevan miehen kasvoihin.
Hän totteli heti.
"Hän on oppinut noudattamaan määräyksiä", huomautti Prince matalalla äänellä.
Malemute Kid nyökäytti myöntävästi päätään. Hän riisui sukat jaloistaan ja meni varovaisesti nukkuvien välitse kamiinin luo. Siellä ripusti hän kostuneet sukkansa toisten sukkien joukkoon.
"Milloin luulette pääsevänne Dawsoniin?" kysyi hän kokeeksi.
Mies katsahti tutkivasti häneen, ennen kuin vastasi. "Vakuutetaan, että täältä on sinne seitsemänkymmentäviisi peninkulmaa — onko asia niin? Silloin kuluu kaiketi matkaan kaksi päivää."
Hänen puheessaan voi huomata heikkoa murteellisuutta, mutta ei avutonta änkyttämistä tahi sanojen hapuilemista,
"Ollut täällä jo aikaisemminkin?"
"Ei."
"Luoteis-territoriosta?"
"Niin."
"Syntynyt siellä?"
"Ei."
"No, missä hitossa olette te sitten syntynyt? Te ette kuulu noiden joukkoon". Malemute Kid osoitti kädellään lattialla makaavia. "Mistä te olette? Olen joskus nähnyt samanlaiset kasvot kuin teidän kasvonne, mutta en voi muistaa, milloin ja missä."
"Minä tunnen teidät", vastasi mies välinpitämättömästi ja jännitti siten yhä korkeammalle Malemute Kidin uteliaisuutta.
"Nähnyt minut ennenkin?"
"Ei. Mutta teidän toverinne, Pastilik'in papin — kauan sitten. Hän kysyi minulta, olenko nähnyt teitä, Malemute Kid. Hän antoi minulle ruokaa. Minä en viipynyt kauan. Te saatte kuulla hänen puhuvan minusta."
"Vai niin! Te olette siis se mies, joka osti saukonnahoilla koiria."
Mies nyökäytti päätään, karisti tuhan piipustaan ja kääriytyi vuotiinsa osoittaen siten haluttomuutta keskustelun jatkamiseen. Malemute Kid puhalsi rasvalampun sammuksiin ja ryömi peittojen alle.
"No, mikä hän on miehiään?"
"En tiedä. Hän vältteli kysymyksiäni ja vaikeni lopulta kuin simpukka. Mutta joka tapauksessa on hän mies, joka voi herättää uteliaisuutta. Minä olen kuullut puhuttavan hänestä. Koko rannikko ihmetteli häntä kahdeksan vuotta sitten. Hän on jonkunlainen arvoitus, ymmärrätkö? Hän saapui tänne pohjoisesta keskellä vaikeinta talvea, matkaten tuhansien peninkulmien matkan Behringin-meren rannikolta vauhdilla sellaisella kuin olisi itse paholainen ollut hänen kintereillään. Ei kukaan ole saanut tietää, mistä hän on kotoisin, mutta jostakin sangen kaukaa hän joka tapauksessa lienee. Hän oli aivan näännyksissä saadessaan ruokavaroja ruotsalaisilta lähetyssaarnaajilta Golovin Bay'ssa ja kysellessään heiltä tietä etelään. Sen kuulimme me myöhemmin. Hän hylkäsi pitkin rannikkoa kulkevan tien ja kulki suoraan yli Nortonin salmen. Oli kauhea ilma, lumimyrsky ja vastatuuli, mutta hän voitti luonnonvoimain raivon. St. Michaels'in lähellä erehtyi hän tiestä ja saapui maihin Pastilik'issa. Silloin oli hän menettänyt kaikki koiransa, ja oli itsekin niin näännyksissä, että hänen kuolemaansa joka hetki odotettiin.
"Hän halusi kuitenkin aivan heti lähteä jatkamaan matkaansa, ja isä Roubeaun täytyi ryhtyä hankkimaan hänelle ruokavaroja. Mutta koiria ei hän voinut hankkia, sillä hänen itsensäkin täytyi odotella minun paluutani päästäkseen eräälle kiertomatkalle. Mutta tuo uusi Odysseus oli liian viisas voidakseen koiritta lähteä matkalle, ja niinpä kierteli hän useampia päiviä koiria kyselemässä. Reessään oli hänellä joukko mitä kauneimpia saukonnahkoja — merisaukon, näetkös — joiden arvon vain kullalla voi mitata. Pastilik'issa asui muuan vanha Shylock — venäläinen rihkamakauppias, jolla oli koiria aivan liikaakin. No, niin, he eivät keskustelleet kauan asiasta, mutta kun tuo omituinen matkustaja läksi jälleen kohti etelää, oli hänen rekensä edessä valjakko, joka kyllä voi matkaa lyhentää. Ja vanha Shylock oli saanut saukonnahat. Ne olivat todellakin komeita. Meidän laskujemme mukaan sai hän jokaisesta koirastaan vähintään viisisataa dollaria. Asianlaita ei ollut kuitenkaan niin, ettei tuo omituinen vieras olisi tiennyt saukonnahkojen todellista arvoa. — Hän on tavallaan intiaani, mutta niistä harvoista sanoista, jotka hän lausuu, huomaa selvästi hänen olleen paljon valkoisten joukossa.
"Kun jää oli lähtenyt, kuulimme me hänen olleen Nunivak-saarella ruokavarojaan lisäämässä. Mutta sen jälkeen on hän ollut aivan kadoksissa, enkä minä kahdeksaan vuoteen ole kuullut mitään hänestä. Mistä hän saapui? Mitä oli hän tehnyt tuolla jossakin pohjoisessa? Miksi läksi hän pois sieltä? Hän on intiaani, hän on ollut vaikka missä, ja hän on oppinut noudattamaan määräyksiä, joka ei suinkaan ole tavallista intiaanien keskuudessa. Kas tässä on taaskin muuan Pohjolan asettama kysymys ratkaistavaksesi, Prince."
"Kiitän tarjouksesta", vastasi Prince, "mutta minulla on niitä tarpeeksi entuudestaankin."
Malemute Kid vaipui melkein heti uneen, mutta nuori kaivosinsinööri makasi vielä kauan valveilla tuijotellen pimeyteen ja odottaen mielenjännityksensä höltymistä. Ja kun hän viimein nukkui, työskentelivät hänen aivonsa edelleen äskeisissä asioissa, ja hän uneksi olevansa yksi niistä, jotka matkaavat läpi valkoisen tuntemattomuuden, kärsivät koiriensa kanssa nälkää loputtomilla poluilla ja elävät, ponnistelevat ja kuolevat kuin miehet.
Seuraavana aamuna, pari tuntia ennen aamusarastusta läksivät koirainohjaajat ja poliisit jatkamaan matkaansa kohti Dawson'ia. Mutta ne korkeat vallat, jotka vartioivat Hänen Majesteettinsa Kuningattaren etuja ja ohjaavat hänen alamaistensa kohtaloja, eivät myöntäneet hänen määräystensä toteuttajille hetkenkään lepoa. Viikon kuluttua saapuivat he jälleen Stuart River'iin, ja läksivät sieltä reet täynnä Salt Water'iin. Koirat olivat kuitenkin vaihdetut uusiin; mutta nehän olivat myöskin koiria.
Miehet olivat luulleet saavansa levähtää muutamia päiviä. Sitäpaitsi oli Klondyke Pohjolan uusi piiri, ja he olisivat mielellään tutkineet elämää "kultakaupungissa", jossa kultahieta valui virtoina ja soitto ja laulu lakkaamatta kaikui tanssipaikoissa. Mutta he kuivasivat sukkiansa ja polttelivat tupakkaansa melkein yhtä tyytyväisinä kuin ensi käynnilläänkin, vaikkakin pari tyytymätöntä koiranajajaa oli alkanut miettiä karkaamista laskien parhaillaan mahdollisuutta kulkea yli itäisten, tuntemattomien vuorien sekä sitten läpi Mackenzie-laakson kotipaikalleen Chippewyan-maassa. Pari, kolme päätti heti matkan päätyttyä palata samaa tietä kotipaikalleen, ja he alkoivat jo suunnitella matkaansa ja puhuivat tuosta uhkarohkeasta yrityksestä aivan kuin kaupunkilainen puhuu maaseudulle menostaan.
Saukonnahkain myyjä näytti olevan sangen rauhaton, vaikkakaan hän ei ottanut osaa keskusteluihin. Viimein veti hän Malemute Kidin syrjään ja puheli hetkisen hiljaa hänen kanssaan. Prince katseli heitä mielenkiinnolla, joka yhäti kasvoi, kun hän näki heidän ottavan lakkinsa ja lapasensa ja menevän ulos majasta. Takaisin palattuaan nosti Malemute Kid vaakansa pöydälle ja mittasi kuusikymmentä unssia kultaa tuon omituisen vieraan pussiin. Sitten kutsui hän koiranajajain päällikön luoksensa ja neuvotteli hetkisen hänen kanssaan. Seuraavana päivänä jatkoivat muut matkaansa ylöspäin virtaa, mutta omituinen vieras läksi kohta Dawson'iin saatuaan ensin rekeensä sangen runsaan ruokavaraston. —
"En oikein tiennyt, mitä minun olisi pitänyt tehdä", selitti Malemute Kid vastauksena Princen kysymykseen. "Tuo mies-raukka tahtoi ehdottomasti päästä vapaaksi joko yhden tahi toisen syyn nojalla — hänellä näytti olevan joku tärkeä syy siihen, vaikkakaan hän ei millään ehdolla sanonut, mikä se oli. Näetkös, he ovat aivan samanlaisessa asemassa kuin sotamiehet. Hän on tehnyt kahden vuoden konrahdin, jota hän ei saa mitättömäksi muuten kuin ostamalla itsensä vapaaksi. Jos hän olisi karannut, ei hän olisi voinut viipyä tällä maanäärellä. Päätöksensä sanoi hän tehneensä Dawson'issa. Mutta siellä ei ollut ketään, joka olisi tuntenut hänet, ja minä olin ainoa, jonka kanssa hän oli puhunut pari sanaa. Niinpä puhui hän asiasta varakuvernöörin kanssa olettaen saavansa rahaa minulta — lainaksi luonnollisesti. Hän sanoi maksavansa lainan takaisin vuoden kuluessa, ja jos tahtoisin, antaisi hän vakuudeksi minulle tiedon eräästä sangen tuottavasta yrityksestä.
"Ja ajattelehan — kun hän sai minut mukanansa ulos, oli hän melkein itkeä! Hän kerjäsi, rukoili ja laskeutui polvilleen eteeni lumeen, jossa hän oli, kunnes nostin hänet jälleen pystyyn. Hän vannoi juuri tätä asiaa varten työskennelleensä monta, monta vuotta ja vakuutti, että kaikki olisi ainiaaksi menetettyä, jos hän ei juuri nyt saisi tarttua asiaan. Kysyin luonnollisesti mikä tuo tärkeä asia oli, mutta hän ei sitä sanonut. Hän sanoi sen takia kenties joutuvansa toiselle puolelle postilinjaa, jolloin hän ei voisi palata takaisin Dawson'iin ennen kuin parin vuoden kuluttua. Ja kun minä sanoin antavani hänelle rahat, sain uudelleen nostaa hänet ylös lumesta. Sanoin hänelle, että hän voisi pitää rahoja suorituksena osuudestani hänen yrityksessään. Mutta luuletkos, että hän suostui siihen? Eikö mitä. Hän vannoi antavansa minulle kaiken mitä löytyisi ja tekevänsä minut rikkaammaksi kuin saiturikaan koskaan on uneksinut. Mies, joka uskaltaa henkensä ja työnsä yritykseen, johon toinen vain sijoittaa rahoja, tuntee tavallisesti katkeruutta ollessaan pakoitettu antamaan puoletkaan löydöstään tuolle toiselle. Mutta tämän jutun peitossa on jotakin ihmeellistä, voit olla varma siitä, Prince. Me kyllä saamme kuulla hänestä, jos hän käy täällä palatessaan…"
"Mutta jos hän ei tee sitä?"
"Silloin on luottamukseni häneen saanut pahan kolauksen, ja itse olen tullut kuuttakymmentä kultaunssia köyhemmäksi." —
Kylmän talven pitkät yöt saapuivat, ja aurinko painautui jälleen piiloon eteläisen taivaanrannan taakse, mutta vielä ei saapunut mitään tietoa Malemute Kidin "osuuden" kohtalosta. Mutta eräänä kylmänä alku-tammikuun aamuna pysähtyi joukko raskaasti kuormitettuja koirarekiä hänen majansa eteen Stuart River'issä. Tulija oli saukonnahkain myyjä, ja hänen mukanaan oli mies sellainen, jollaisia jumalat eivät enää nykyisin lainkaan muista luoda. Kun ihmiset puhuvat onnesta, sattumasta ja ruohojen tavoin kasvavasta rahasta, mainitaan aina Axel Gundersoninkin nimi, ja kun iltaisin istutaan leirinuotion ääressä ja kerrotaan juttuja harvinaisesta rohkeudesta ja voimasta sekä nopeasta käsityskyvystä, mainitaan hänet ennen muita. Ja jos keskustelu on tyrehtymäisillään, saadaan se uudelleen hereille mainitsemalla nainen, joka jakaa hänen ilonsa ja surunsa.
Kuten sanottu — kun jumalat loivat Axel Gundersonin, muistivat he muinaiset töittensä työt ja muodostivat hänet sellaiseksi mieheksi, jollaisia he olivat luoneet maailman ollessa vielä sangen nuori. Yli seitsemän jalkaa pitkällä vartalollaan kantoi hän komeata pukua, joka osoitti hänet viideksi Eldoradon mahtimieheksi. Hänen rintansa, kaulansa ja jäsenensä olivat jättiläismäiset, ja hänen lumikenkänsä olivat lähes yardia pitemmät toisten miesten käyttämiä, sillä niidenhän piti kannattaa kolmensadan naulan painoista miestä. Hänen jäykät piirteensä, tuuheat kulmakarvansa, leveät leukapielensä ja pelottomat vaaleansiniset silmänsä todistivat hänen tuntevan vain yhden elämän monista laeista — vallan määrätä ja käskeä. Kuin keltainen silkki peittivät hänen huurteiset hiuksensa hänen korvansa ja laskeutuivat karhunnahkaturkin kaulukselle.
Pian ehtivät vieraat majalle, ja koiranruoskansa varrella kolkutti vieras Malemute Kidin ovelle, aivan kuin pohjoismainen vikingi ryöstöretkillään etelässä lienee tapparansa varrella kolkuttanut linnan portille sisäänpääsyä vaatien.
Prince kääri ylös paidanhihansa ja alkoi alustaa taikinaa katsoen samalla silloin tällöin noihin kolmeen vieraaseen. Katsomista he ansaitsivatkin, sillä moisia vieraita saa harvoin samalla kertaa nähdä saman katon alla. Tuo omituinen vieras, jolle Malemute Kid oli antanut nimen uusi Odysseus, piti häntä edelleen melkein hypnotisen mielenkiinnon vallassa. Mutta erikoisesti kiinnittivät nyt hänen huomiotaan Axel Gunderson ja hänen vaimonsa. Axel Gundersonin vaimo oli matkasta väsynyt, sillä elettyään mukavissa ja lämpimissä huoneissa aina siitä saakka kuin hänen miehensä oli tullut rikkaaksi oli hän tottumaton matkavaivoihin. Hän nojautui miehensä leveään rintaan, aivan kuin hento kukkanen nojautuu muuriin, vastasi leikillisesti Malemute Kidin hyväntahtoiseen pilaan ja saattoi Princen veren omituisesti kuohumaan katsahtaessaan joskus häneen syvillä, mustilla silmillään. Sillä Prince oli mies, hän oli terve ja reipas, eikä hän useampiin kuukausiin ollut edes nähnytkään naista. Nainen, intiaanitar, oli häntä vanhempi. Mutta hän oli aivan erilainen kuin ne alkuasukasnaiset, jotka hän ennen oli nähnyt. Hän oli matkustellut — ollut myöskin hänen kotimaassaan, sai hän kuulla keskustelun aikana. Hän tiesi enimmän osan siitä, mitä hänen rotunsa naiset tavallisesti tietävät, mutta sitäpaitsi tiesi hän paljon sellaistakin, jota ei voi vaatia heidän tietävän. Hän taisi valmistaa aterian auringonpaisteessa kuivatusta kalasta ja laatia vuoteen lumeen. Ja sitten kiusasi hän heitä yksityiskohtaisilla kuvauksillaan moniherkkuisista päivällisistä ja herätti heidän mielissään äkillisen rauhattomuuden mainitsemalla ruokalajeja, joita he muinoin olivat tunteneet ja syöneetkin, mutta nyt melkein kokonaan unhoittaneet. Hän tunsi täydellisesti hirven, karhun ja pienen siniketun luonteet ja tavat, vieläpä tunsi hän hylkeittenkin elämän kaukana Tyynen valtameren pohjoisosissa. Hän tiesi kaiken sen, mitä tarvitsee tietää metsässä tahi joella liikkuessa. Ihmisten, lintujen ja nelijalkalkaisten eläinten jäljistä ilmisaatavat seikat luki hän kuin avoimesta kirjasta. Ja kuitenkin näki Prince huvitetun ilmeen hänen kasvoissaan hänen lukiessaan "Leirin lakia". Tuon epistolan oli kirjoittanut auttamaton Bettles ollessaan kerran ylen riehakkaalla tuulella. Prince käänsi sen tavallisesti vasten seinää, kun joku nainen saapui vierailulle, mutta kuka voi aavistaa, että tuo intiaanitar… No niin, nyt oli se liian myöhäistä.
Hän oli siis Axel Gundersonin puoliso — nainen, jonka nimi ja maine kulki yli koko Pohjolan käsi-kädessä hänen miehensä nimen ja maineen kanssa. Pöydän ääressä laski Malemute Kid vanhan tuttavan häikäilemättömällä varmuudella pilaa hänen kanssansa ja Prince otti osaa tähän urheiluun voitettuaan ensin uuden tuttavuuden aiheuttaman hetkellisen hämilläolon. Mutta nainen puolusteli itseään tuossa epätasaisessa sanasodassa sangen menetyksellisesti, kun taas hänen miehensä, joka oli hidasajatuksisempi, tyytyi vain ilmaisemaan hänelle suosiotaan. Hän nähtävästi ylpeili suuresti puolisostaan; koko hänen käytöstapansa osoitti, kuinka paljon tuo nainen merkitsi hänen elämässään. Saukonnahkain myyjä söi yksinään eräässä pöydän kulmassa; iloisen keskustelun aikana oli hänet kokonaan unhoitettu. Ennen kuin toiset olivat vielä ehtineet lopettaa ateriansa, nousi hän pöydästä ja meni ulos koirien luokse. Silloin ottivat hänen matkatoverinsakin lapasensa ja parkas'insa ja seurasivat häntä.
Useampiin päiviin ei ollut satanut lunta ja siksi liukuivat reet kevyesti eteenpäin kovalla Yukon'in tiellä. Odysseus ohjasi ensimäistä valjakkoa, Prince ja Axel Gundersonin vaimo olivat toisessa reessä, Malemute Kid ja tuo keltatukkainen jättiläinen kolmannessa.
"Tämä on kenties uhkarohkeata keinottelua, Kid", sanoi Axel Gunderson, "mutta minä luulen sen kuitenkin onnistuvan. Hän ei ole koskaan ollut siellä, mutta hän puhuu hyvin puolestaan ja on sitäpaitsi näyttänyt minulle kartan, josta kuulin puhuttavan ollessani vuosia sitten Kootenaymaassa. Tahdoin mielelläni saada sinut mukaan, mutta hän vannoi luopuvansa koko yrityksestä, jos yrittäisinkään siihen suuntaan puuhata. Siinä uusi todistus hänen omituisuudestaan. Mutta kun minä palaan takaisin, saat sinä tarkan tiedon asiasta sekä sitäpaitsi paikan lähinnä minua ja toisen puolen voitostani. — Ei, ei!" huudahti hän toisen koittaessa keskeyttää häntä, "minä tahdon niin menetellä, mutta ennen kuin asia tulee järjestetyksi, tarvitaan kaksi päätä sen selvittämiseksi. Jos asia menee, niin kuin sen pitäisi mennä, niin miksikä ei tästä voisi koitua uutta Cripple Creek'iä? Kuuletko? Uutta Cripple Creek'iä! Maaperä on kvartsia, ymmärrätkö, ei tarvitse huuhtoa! Ja jos me menettelemme viisaasti, niin jää kaikki meille — miljoona toisensa perään. Me rakennamme kaupungin — tuhansittain työmiehiä — hyvät vesitiet — höyrylaivalinjat — suuri liikennenopeus — nopeakulkuisia höyrylaivoja pääväylillä — kenties voimme ajatella myöskin rautatietä — sahat, myllyt — sähkövalaistus — omat pankit — kauppayhtiöt — syndikaatti — niin! Mutta vaikene nyt asiasta siihen saakka, kunnes minä palaan takaisin."
Reet saapuivat pysähdyspaikalle, josta tie kulkee yli Stuart River'in suun — edessä oli loppumaton lumi- ja jäämeri, jonka mahtava pinta ulottui aina tuntemattomaan itään saakka. Lumikengät vedettiin esille. Axel Gunderson pudisti jäähyväisiksi isäntäinsä käsiä ja läksi taivaltamaan kulkueen etunenässä. Hänen suuret lumikenkänsä painuivat puoli yardia syvälle pehmeään lumeen ja polkivat sen niin kovaksi, etteivät koirat mitenkään voineet kaatua. Hänen vaimonsa asettui viimeisen reen taakse ja osoittautui heti sangen harjaantuneeksi lumikenkien käyttäjäksi. Iloiset jäähyväishuudahdukset rikkoivat syvän hiljaisuuden, koirat haukkuivat, ja saukonnahkojenmyyjä kuritti erästä uppiniskaista koiraa pitkällä ruoskallaan.
Tunnin kuluttua näytti kulkue mustalta lyijykynänpiirrolta, joka suorana viivana kulkee suurella paperiarkilla.
Useiden viikkojen kuluttua edellämainituista tapahtumista istuivat Malemute Kid ja Prince pöydän ääressä koittaen ratkaista shakkiarvoitusta, joka oli kuvattu eräässä vanhassa aikakauslehdessä. Kid oli juuri saapunut tilustensa katsastusmatkalta Bonanzasta ja aikoi nyt levähtää ja koota voimia pitempää hirvenmetsästysretkeä varten. Myöskin Prince oli ollut melkein koko talven matkoilla, joten hänkin toivoi nyt saavansa viettää rauhallisen viikon lämpimässä majassa.
"Siirrä juoksuri väliin ja sano shakki! Ei, se ei kelpaa. Näetkös, seuraava siirto…"
"Miksi pitää talonpoika siirtää kaksi askelta eteenpäin? Sen täytyy mennä syrjään, ja kun sitten juoksuri on tieltä pois…"
"Odotas vähän! Silloinhan syntyy aukko…"
"Ei, se on laskettu. Mene eteenpäin! Silloin kyllä huomaat sen auttavan."
Tehtävä oli sangen mielenkiintoinen. Joku kolkutti ovelle, mutta hänen täytyi kolkuttaa uudelleen, ennen kuin Malemute Kid huusi: "Sisään!" Ovi avautui, ja joku saapui huoneeseen kompastuen kynnykselle. Prince katsahti ovelle ja syöksyi samassa pystyyn. Kauhistunut ilme hänen kasvoillaan sai Malemute Kidin kääntämään päänsä, ja hänkin vavahti, vaikka hän oli elämänsä varrella nähnyt jos jotakin. Tulija horjui sokean tavoin heitä kohti. Prince peräytyi seinämälle, jolla hänen revolverinsa riippuivat.
"Herra Jumala — mikä tuo on?" kuiskasi hän Malemute Kidille.
"En tiedä. Luultavasti joku pakkasen ja nälän uhri", vastasi Kid peräytyen itse vastakkaiseen suuntaan. "Varo itseäsi! Hän näyttää myöskin mielipuolelta", varoitti hän suljettuaan oven ja palattuaan takaisin huoneen perälle.
Vieras läheni pöytää. Rasvalampun valo osui hänen kasvoihinsa. Se näytti rauhoittavan häntä, ja hän irvisti kamalasti, tahtoen siten ilmaista ilonsa. Sitten oikaisi hän vartalonsa, kohautti nahkahousujaan ja alkoi laulaa muuatta laulua, jota merimiehet laulelevat vintturia vääntäessään:
"Yankee-venhe kiitävi alas virtaa.
Heipä juu! Hei, heipä juu!
Tiedätkös ken on venehen kapteeni?
Heipä juu! Hei, heipä juu!
Jonathan Jonas Etelä-Ca-ro-li-i-nast'.
Heipä juu! Hei, hei…"
Hän vaikeni äkkiä ja meni suden tavoin muristen kohti ruokahyllyä. Ennen kuin he ehtivät estää häntä, oli hän hampain tarttunut raakaan silavapalaseen. Taistelu hänen ja Malemute Kidin välillä koitui sangen kiivaaksi, mutta tuon onnettoman voimat katosivat yhtä pian kuin ne olivat ilmestyneetkin, ja hän luopui saaliistaan. He taluttivat hänet eräälle tuolille, ja aivan näännyksissä vaipui hän pöydänlaitaa vasten. Pieni kulaus whiskyä vahvisti häntä sen verran, että hän voi pistää lusikan sokeriastiaan, jonka Malemute Kid asetti hänen eteensä. Kun hänen suurin nälkänsä oli kadonnut, ojensi Prince hänelle kupillisen lihalientä.
Tuon onnettoman silmistä loisti kauhea mielettömyyden tuli hänen niellessään kulauksittain lihalientänsä. Hänen kasvonsa olivat melkein vahattomat. Muutenkin oli noissa kasvoissa jälellä sangen vähän inhimillisiä piirteitä. Pakkanen oli purrut niihin syviä haavoja, joissa näkyi paljas, punainen liha. Toiselta puolelta päätä olivat hiukset ja osa päänahastakin palaneet. Nahkapuku riippui repaleisena ja likaisena hänen kutistuneella vartalollansa. Takin toinen hiha oli pala palalta revitty kappaleiksi; tuo onneton oli nälissään syönyt jo nahkaakin.
"Kuka — sinä — olet?" kysyi Malemute Kid hitaasti ja selvästi.
Mies ei näyttänyt kuulevan hänen puhettaan.
"Mistä sinä tulet?"
"Yankee-venhe kiitävi alas virtaa", rallatteli hän vapisevalla äänellä vastaukseksi.
"Epäilemättä on hän matkustanut pitkin virtaa", sanoi Malemute Kid tarttuen hänen käsivarteensa, jota hän pudisti lujasti, toivoen siten voivansa herättää hänet tajuntaansa.
Mutta tuo onneton tarttui käsivarteensa ja kirkaisi tuskasta. Sitten kohosi hän vaivaloisesti pystyyn ja nojautui pöydänreunaan.
"Nainen nauroi minulle — näin juuri — viha katseessaan. Ja hän — ei — tahtonut — tulla."
Hänen äänensä sortui ja hän oli kaatua kumoon, mutta Malemute Kid tarttui lujasti hänen ranteeseensa huutaen hänen korvaansa: "Kuka? Kuka ei tahtonut tulla?"
"Nainen — Unga. Hän nauroi ja löi minua — näin. Ja sitten …"
"No?"
"Ja sitten? Mitä sitten?"
"Niin, hän makaa niin hiljaa lumessa — kauan jo maannut. Hän makaa — lumessa — vielä!"
Asuintoverit katsahtivat neuvottomina toisiinsa.
"Kuka makaa lumessa?"
"Hän, Unga. Hän katsahti minua — katseessaan — ja sitten…"
"Ja sitten?"
"Sitten otti hän puukon, näin juuri. Ja sitten — kerran — kaksi kertaa — hän oli heikko. Minä pääsin eteenpäin niin hitaasti. Mutta siellä on paljon kultaa — paljon, paljon kultaa."
"Missä on Unga?" Malemute Kid luuli hänen makaavan kuolleena peninkulman tahi parin päässä hänen majastaan. Hän ravisteli mieletöntä kaikin voimin ja kysyi uudelleen: "Missä on Unga? Kuka on Unga?"
"Hän — on — lumessa."
"Niin, ja mitä muuta?"
"Niin — minä tahdoin — myöskin — jäädä lumeen. Mutta minun — oli — maksettava — muuan velka. Oli — ikävää että — minulla — oli — maksamatta velka — maksamatta — velka. Minulla — oli…" Sanatulva keskeytyi, sillä puhuja pisti käden taskuunsa ja veti esiin hirvennahkapussin. "Velka — maksettavana. Viisi — puntaa — kullassa. Malemute Kidin — osuus. Minä…" Väsynyt pää vaipui pöydälle, eikä Malemute Kid voinut enää saada miestä tointumaan.
"Hän on Odysseus", sanoi hän rauhallisena ja heitti kultahietapussin pöydälle. "Luulen Axel Gundersonin ja hänen puolisonsa joutuneen tuhon omaksi. Autahan minua nostamaan hänet sänkyyn. Hän on intiaani, — hän kyllä toipuu, joten saamme vielä kuulla kokonaisuudessaan hänen seikkailunsa."
Kun he leikkasivat auki hänen vaatteensa ja vetivät ne pois hänen päältänsä, huomasivat he hänen rintansa oikealla puolen kaksi puukonpistoa. Haavat jotka näyttivät olevan lyödyt teräväsyrjäisellä puukolla, olivat vielä aivan tuoreet.
"Tahdon puhua teille tapahtuneista asioista omalla tavallani; mutta te joka tapauksessa tulette ymmärtämään puheeni. Tahdon alkaa alusta, kertoa ensin itsestäni ja naisesta sekä sitten myöskin miehestä."
Intiaani siirrähti lähemmäksi tulta, aivan kuin olisi hän pelännyt tuon jumalten lahjan katoavan. Malemute Kid käänsi ylemmäksi rasvalampun sydämen ja käänsi sen siten, että sen valo lankesi kertojan kasvoille. Prince ryömi ylös sängystään ja istui lähelle toisia.
"Olen Naas, päällikkö ja päällikön poika, syntynyt auringonnousun ja -laskun välisenä aikana pimeällä vedellä isäni oomiak'issa. Koko yön taistelivat miehet airojen ääressä naisten tyhjentäessä laineitten veneeseen räiskyttämää vettä. Suolainen vaahto jäätyi äitini rinnoille, ja viimein hiljeni hänen hengityksensä, ja hänen sielunsa seurasi myrskyn mukana kauaksi, kauaksi pois. Mutta minä — minä ulvoin kilpaa meren ja myrskyn kanssa ja jäin henkiin. Me asuimme Akatanilla…"
"Missä?" kysyi Malemute Kid.
"Akatanilla, eräällä Aleutein saarista. Akatan on Chignikin, Kardalakin ja Unimakin takana. Kuten sanoin, asuimme me Akatanilla, joka on keskellä merta maailman ääressä. Me pyydystimme kaloja, hylkeitä ja saukkoja, ja meidän majamme sijaitsivat kallioiden lomassa metsänreunan ja keltaisen rannan välissä. Meidän lukumäärämme, samoin kuin meidän maailmammekin, oli hyvin pieni. Idässä oli vieraita maita, saaria kuten Akatankin — ja me luulimme koko maailman sisältyvän noihin saariin.
"Minä olin erilainen kuin muut heimolaiseni. Rannalla oli joukko katkenneita ja vääristyneitä kaaripuita ja vettyneitä lankkuja — ne olivat jätteitä venheestä, jollaista heimoni ei koskaan ollut rakentanut. Ja sitä paitsi muistan vielä, että eräällä kohdalla saarta, josta on avoin näköala kolmelle suunnalle merelle, kasvoi korkea ja suora mänty, joita tavallisesti ei Aleuteilla tapaa. Kerrottiin, että kaksi miestä oli saapunut saarelle tuossa venheessä, joka nyt hylkynä makasi rannalla. He olivat valkoisia kuten tekin ja heikkoja kuin lapset hyljeajan kuluessa loppuun ja miesten palatessa tyhjin käsin kotiin. Kaiken tämän olen kuullut vanhoilta ukoilta ja akoilta, jotka taas ovat kuulleet sen isiltään ja äideiltään. Vieraat valkoiset miehet eivät pitäneet meidän tavoistamme, mutta he vahvistuivat saatuaan kalaa ja rasvaa ja pian olivat he väkevämpiä kuin me. He rakensivat kumpikin itsellensä oman talon ja ottivat parhaat naisistamme puolisoikseen, ja ennen pitkää syntyi heille lapsia. Niin syntyi myöskin hän, josta sittemmin tuli isäni isoisä.
"Kuten jo äsken mainitsin, olin minä erilainen kuin muut heimolaiseni, sillä suonissani juoksee mereltä saapuneen valkoisen miehen voimakasta verta. Kerrotaan meillä olleen omat lakimme ennen valkoisten miesten saapumista. Mutta he olivat ylpeitä ja taisteluhaluisia, ja he taistelivat miehiämme vastaan, kunnes ei enää ollut hengissä ainoatakaan, joka olisi uskaltanut taistella. He tekivät itsensä päälliköiksi, poistivat vanhat lakimme ja antoivat meille uudet, joiden mukaan mies siitälähtien oli isänsä eikä äitinsä poika, kuten siihen saakka oli ollut asianlaita. He määräsivät myöskin, että ensiksi syntynyt poika perii isänsä omaisuuden ja että toisten veljien ja sisarten pitää parhaansa mukaan auttaa häntä. He antoivat meille muitakin lakeja. He opettivat meille uuden tavan pyydystää kaloja ja surmata karhuja, joita metsät olivat täynnä, ja samoin opettivat he meidät kokoomaan suuria varastoja vaikeita aikoja varten. Kaikki tuo oli hyvää.
"Mutta kun he olivat päässeet päälliköiksi, eikä kansassamme ollut enää ainoatakaan miestä, joka olisi rohjennut uhmata heitä, alkoivat nuo kummalliset valkeat miehet sotia toisiansa vastaan. Ja se, jonka verta juoksee minun suonissani, pisti hyljekeihäänsä käsivarren pituudelta tuon toisen valkean miehen ruumiiseen. Heidän lapsensa jatkoivat taistelua, ja aina minun aikoihini saakka surmasivat he toisiaan. Minä olin ainoa suvustani. Toisessa suvussa oli vain yksi tyttö, Unga, joka asui äitinsä luona. Isämme, hänen ja minun, eivät eräänä päivänä palanneetkaan kalastusmatkalta; mutta nousuvesi kuljetti sittemmin heidän ruumiinsa, jotka olivat lujasti takertuneet toisiinsa, kuolleina rannalle.
"Ihmiset puhuivat paljon sukujen välisestä taistelusta, ja vanhat miehet pudistivat päitänsä ja vakuuttivat taistelun alkavan uudelleen minun ja hänen lapsien synnyttyä. Kaikesta tästä lörpöttelivät he minulle minun vielä lapsena ollessa, ja lopulta aloin minä pitää Ungaa vihollisena, joka antaa elämän lapsille, jotka tulevat taistelemaan minun lapsiani vastaan. Ajattelin tätä joka päivä, ja kun kasvoin nuorukaiseksi, kyselin toisilta, miksi asiat olivat sillä kannalla. Ja he vastasivat: 'Sitä emme me tiedä, mutta niin on joka tapauksessa asianlaita ollut esi-isiesikin aikana.' Minä ihmettelin, miksi niiden, jotka eivät vielä ole syntyneetkään, täytyy jatkaa niiden taistelua, jotka ovat jo kuolleet, enkä voinut huomata tällaista asiaintilaa oikeudenmukaiseksi. Mutta ihmiset sanoivat, että niin täytyisi asian olla, ja että minä olin vain ymmärtämätön nuorukainen.
"He sanoivat minulle, että minun pitäisi huolehtia siitä, että sukuni tulisi vanhemmaksi ja voimakkaammaksi kuin Ungan suku. Se olisikin ollut helppo tehtävä, sillä olinhan minä päällikkö, jota ihmiset kunnioittivat esi-isieni lakien ja urotöiden sekä omistamieni rikkauksien takia. Nuorista tytöistä olisi ken hyvänsä tullut luokseni, mutta yksikään heistä ei ollut minun mieleiseni. Vanhat miehet ja nuorten tyttöjen äidit kehoittivat minua kiiruhtamaan, sillä metsästäjät alkoivat jo tarjoilla Ungan äidille suuria lahjoja hänen tyttärestään; ja jos hänen lapsensa syntyisivät ennen minun lapsiani, niin koituisi asemani sangen epävarmaksi.
"En kuitenkaan löytänyt ainoatakaan tyttöä, joka olisi miellyttänyt minua, ennen kuin eräänä iltana palatessani kotiin kalastusretkeltä. Aurinko oli taivaanrannassa loistaen suoraan silmiini, tuuli oli navakka ja kajakit lensivät huimasti eteenpäin valkoisilla laineilla. Sattumalta kulki Ungan kajaki minun kajakini ohitse, ja hän katsahti minuun — mustat hiukset liehuen kuin öinen pilvi ja posket kosteina vaahdon pärskeestä. Kuten äsken sanoin, loisti aurinko suoraan silmiini, ja minä olin vain nuorukainen. Mutta kuinka olikaan, samassa selveni minulle, että mieleni oli vallannut miehen ja naisen välinen vetovoima. Hän katsahti vielä kerran minuun — niin kuin vain Unga voi katsoa — ja minä tunsin uudelleen mielessäni miehen ja naisen välisen vetovoiman. Toiset huutelivat äänekkäästi meidän kiitäessämme heidän hitaitten oomiak'iensa ohi ja jättäessämme heidät kauaksi taaksemme. Mutta Unga hoiti hyvin airojansa. Sydämeni vavahteli kuin tuulen pullistama purje, enkä minä voittanut häntä. Tuuli kasvoi, meri kuohui valkoisena, ja kajakimme hyppelivät hylkeitten tavoin auringon kultaamilla laineilla."
Naas kumartui tuolissaan samaan asentoon kuin ohjasinairoa hoitaessa — näytti aivan kuin olisi hän uudelleen elänyt tuon kilpasoudun. Kaminin vieressä oli hän näkevinään Ungan liehuvat hiukset ja hänen keinuvan kajakinsa. Myrsky suhisi hänen korvissaan, ja hän tunsi suolaisen ilman täyttävän sieramensa.
"Mutta Unga saapui ennen minua rannalle ja juoksi nauraen äitinsä majaan. Suuri ajatus heräsi mielessäni sinä yönä — ajatus, kyllin arvokas kaiken Akatanin kansan päällikölle. Kun kuu oli noussut, menin minä hänen äitinsä majalle ja katselin Yash-Nooshin tavaroita, jotka olivat kootut majan ulkoseinustalle! Yash-Noosh oli kelpo metsästäjä, jolla oli mielessä toivo päästä Ungan lapsien isäksi. Toiset nuoret miehet olivat aikaisemmin painanneet seinustalle omaisuutensa ja olleet pakoitetut ottamaan sen jälleen pois; jokainen nuori mies teki kasansa korkeammaksi kuin edellisen oli ollut.
"Ja minä nauroin kuulle ja tähdille ja menin omaan majaani, jonne kaikki rikkauteni olivat kootut. Minä kuljin monta kertaa edestakaisin, kunnes kasani oli kymmenen kertaa suurempi Yosh-Nooshin kasaa. Siinä oli auringonpaisteessa kuivattua ja savustettua kalaa; neljäkymmentä karvaisen ja parikymmentä paljaan hylkeen vuotaa, joista jokainen oli sidottu kiinni ja täytetty öljyllä; kymmenen karhunnahkaa, jotka karhut olin omin käsin tappanut keväällä, sekä myöskin helmiä, peittoja ja punakangasta, jotka kaikki olin vaihtanut kauempana idässä asuvalta kansalta. Ja minä katsoin Yosh-Nooshin kasaa ja hymyilin. Sillä minä olin Akatanin päällikkö, rikkauteni oli suurempi kuin kaikkien nuorten miesteni, ja esi-isäni olivat suorittaneet suurtöitä, muodostaneet lakeja ja saattaneet nimensä ikuisiksi ajoiksi kansan huulille.
"Aamun tultua meloin uudelleen Ungan äidin majalle. Kasani oli koskematon. Naiset hymyilivät ja puhelivat leikillisesti keskenään. Minä ihmettelin, sillä eihän koskaan oltu nähty edullisempaa tarjousta. Seuraavana yönä kuljetin sinne lisää tavaroita ja vedin joukkoon myöskin oomiak'ini, joka oli arvokkaampi kuin kaksikymmentä kajakia yhteensä. Aamulla oli kaikki korjattu pois.
"Sitten aloin valmistella häitä, ja idässä asuva kansa saapui hääruuan ja potlach'in, hääjuhlan takia saarellemme. Unga oli neljä auringonkierrosta vanhempi minua, ja minä olin vain nuorukainen. Mutta minä olin päällikkö ja päällikön poika, joten ikä ei tässä asiassa merkinnyt mitään.
"Mutta sitten näkyi kaukana valtamerellä purje, joka myötätuuleen kulki kohti saartamme, ja tuli yhäti suuremmaksi ja suuremmaksi. Laivan pyykatista virtasi kirkas vesi, ja miehet ponnistelivat pumppujen ääressä. Keulassa seisoi komea mies, joka jakeli käskyjä ukkosen jyrinää muistuttavalla äänellä. Hänen silmäinsä väri oli kalpeansininen, ja hänen päätänsä kantoi mies, joka muistutti merileijonaa. Hänen hiuksensa olivat keltaiset kuin etelän syksyinen olki tahi hamppuköysi, jota merimiehet punovat.
"Viime vuosina olimme me usein nähneet kaukana valtamerellä vieraita aluksia, mutta tämä oli ensimäinen, joka laski Akatanin rantaan. Juhla keskeytyi ja naiset ja lapset pakenivat majoihin, mutta me miehet jännitimme jousemme ja odottelimme keihäät käsissä. Mutta laivan laskettua rantaan eivät vieraat välittäneet mitään meistä, vaan ryhtyivät puuhailemaan omissa hommissaan. Kun vesi luoteen vaikutuksesta aleni, kaatoivat he kuunarinsa ja korjasivat suuren läven sen pohjassa. Silloin uskalsivat naiset tulla jälleen esille, ja juhla jatkui.
"Veden noustua ankkuroivat merimiehet aluksensa syvälle vedelle ja saapuivat sitten luoksemme. He toivat mukanaan lahjoja ja käyttäytyivät meitä kohtaan ystävällisesti, joten oli luonnollista, että minä kutsuin heidät juhlaan ja tarjosin heille ystävyyslahjoja, joita olin antanut toisillekin vieraille, sillä olihan hääpäiväni, ja olinhan minä Akatanin päällikkö. Mies, jolla oli päässään leijonanharja, saapui myöskin, ja hän oli niin suuri ja väkevä, että maa näytti vapisevan hänen jalkojensa alla. Hän katseli lakkaamatta Ungaa ja piti käsivarsiaan ristissä rinnallaan. Hän viipyi siihen saakka, kunnes aurinko katosi ja tähdet ilmestyivät taivaalle. Sitten palasi hän laivaansa. Minä tartuin Ungan käteen ja ohjasin hänet majaani. Naiset nauroivat ja laskivat leikkiä, kuten on tapana sellaisissa tilaisuuksissa. Mutta me emme välittäneet siitä. Sitten jättivät he meidät yksikseen ja menivät majoihinsa.
"Viime hälinän tauottua palasi merenkulkijain päällikkö takaisin. Hänellä oli mukanaan joukko mustia pulloja ja me joimme niiden sisällyksen ja tulimme iloisiksi. Te ymmärrätte — minä olin vain nuorukainen, ja olin koko ikäni elänyt maailmanääressä. Vereni tuntui tulelta ja sydämeni löi keveästi kuin illan aalto. Unga istui nurkassa makuuvuodilla ja näytti pelkäävän. Leijonanharjainen katsoi häneen pitkään ja terävästi. Sitten saapuivat hänen miehensä, tuoden mukanaan rikkauksia niin suuria, ettei sellaisia koskaan ennen ole ollut Akatanilla. Niiden joukossa oli sekä suuria että pieniä ampuma-aseita; ruutia, luoteja ja nallihattuja: kirkkaita kirveitä ja teräspuukkoja; taiteellisia pikkuesineitä ja tavaroita, joiden vertaisia en koskaan ennen ollut nähnyt. Kun hän merkkien avulla selitti minulle, että kaikki tuo oli minun omaisuuttani, luulin minä häntä mahtavaksi mieheksi, joka voi olla noin antelias, mutta sitten selitti hän myöskin, että Ungan pitäisi seurata häntä hänen laivaansa. Ymmärrättekö? Että Ungan pitäisi seurata häntä hänen alukseensa! Isäini veri kuohahti kiivaasti suonissani, ja minä valmistauduin lävistämään hänet keihäälläni. Mutta noiden mustien pullojen sisällys oli vienyt voiman käsivarsistani; hän tarttui niskaani ja löi päätäni seinään. Minä tulin heikoksi kuin vastasyntynyt lapsi, ja jalkani horjuivat allani. Unga kirkui, mutta vieras laahasi hänet siitä huolimatta ovelle. Sitten nosti hän Ungan vahvoille käsivarsilleen, ja kun Unga repi hänen keltaisia hiuksiaan, nauroi hän vain. Minä konttasin rannalle ja kutsuin kansaani, mutta he olivat suunniltaan pelosta. Ainoastaan Yosh-Noosh osottautui mieheksi, mutta he löivät häntä airolla ja hän jäi liikkumattomana makaamaan rantahiedalle. Sitten nostivat he laulellen purjeen mastoon, ja alus kulki matkoihinsa tuulen mukana.
"Ihmiset sanoivat, että näin oli paras — sillä nyt ei enää tapahtuisi veritöitä Akatanilla. Minä en sanonut mitään; mutta minä odotin seuraavaa täysikuuta, jolloin täytin kajakini kalalla ja öljyllä ja läksin itäänpäin. Näin paljon saaria ja paljon kansoja, ja minä, joka olin asunut maanääressä, huomasin nyt, että maailma oli hyvin suuri. Minä puhuin merkkikielellä. Mutta kukaan ei ollut nähnyt etsimääni kuunaria tahi miestä, jolla oli leijonanharja, ja he osottivat aina itään. Minä makasin omituisissa paikoissa, söin outoja ruokia ja näin kummallisia kasvoja. Monet nauroivat ja luulivat minua mielettömäksi. Mutta väliin käänsivät vanhat miehet kasvoni valoon ja siunasivat minua. Ja nuorten naisten silmät säkenöivät, kuin minä kerroin heille vieraasta aluksesta, meren miehistä ja Ungasta.
"Siten saavuin minä viimein vaikeita myrskyjä koettuani Alaskaan. Siellä oli kaksi kuunaria, mutta kumpikaan niistä ei ollut etsimäni. Siksi jatkoin minä matkaani itäänpäin, ja maailma tuli yhä suuremmaksi. Knamokin saarella en nähnyt jälkiäkään laivasta, enkä myöskään Kadiakilla tahi Atognakilla. Siten saavuin eräänä päivänä vuorimaahan, jossa miehet tekivät suurta reikää vuoreen. Rannalla oli kuunari, ei kuitenkaan etsimäni, ja miehet lastasivat siihen vuoresta ottamiaan kiviä. Se tuntui minusta lapselliselta, sillä koko maailmahan on täynnä vuoria; mutta he antoivat minulle ruokaa ja asettivat minut työhön. Kun kuunari oli painunut syvälle veteen, antoi kapteeni minulle rahaa ja sanoi, että nyt voisin lähteä. Mutta minä kysyin, minne suunnalle hänen laivansa lähtisi, ja hän osoitti etelään. Minä sanoin seuraavani häntä, ja hän nauroi ensin, mutta koska hänen väestään oli osa sairaana, otti hän minut laivaansa. Minä opin puhumaan heidän kieltänsä, reivaamaan purjeita äkillisissä tuulenpuuskissa ja hoitamaan ruoria. Kaiken tuon oppiminen ei ollutkaan minulle vaikeata, sillä isäini veri oli samanluontoista kuin se, joka virtasi merimiesten suonissa.
"Luulin olevan helppo löytää hänet, jos vain pääsisin hänen oman kansansa keskuuteen; ja kun me eräänä päivänä saimme maan näkyviimme ja laskimme satamaan, odotin minä näkeväni siellä yhtä monta kuunaria kuin kädessäni on sormia. Mutta siellä olikin aluksia vier'vieressä peninkulman pituudelta, aivan kuin pikkukaloja kajakin pohjalla. Kun minä kuljin laivasta laivaan ja kyselin jokaiselta miestä, joka oli kuin merileijona, nauroivat he minulle ja vastailivat kysymyksiini eri kielillä. Minä ymmärsin silloin, että nuo alukset olivat saapuneet sinne maailman kaukaisimmista maista.
"Minä menin kaupunkiin katsellakseni joka miehen kasvoja, mutta heitä oli kuin kaloja hietamatalikoilla, enkä minä voinut laskea heidän lukumääräänsä. Jyrinä humisi korvissani, kunnes en lopulta kuullut mitään, ja päässäni surisi yhtämittaisesti kaikki ympärilläni näkemäni ja kuulemani. Minä kuljin yhäti eteenpäin ja eteenpäin, läpi maitten, joissa aurinko hehkuvasti heloitti ja vilja nuokkui raskaana suunnattomilla pelloilla ja joissa lukemattomat suuret kaupungit olivat täynnä miehiä, jotka olivat kuin naiset, vääriä sanoja huulillaan ja sydämet mustina kullanhimosta. Ja kaiken tuon tapahtuessa kalastelivat ja metsästelivät heimolaiseni Akatanilla ja olivat onnellisia uskossaan, että maailma on hyvin pieni.
"Mutta Ungan silmistä kalastusmatkalta palatessaan välähtänyt katse oli lakkaamatta mielessäni ja minä tiesin aikoinaan löytäväni hänet. Näin hänen vaeltavan hiljaisella tiellä illan pimetessä tahi myöskin houkuttelevan minua yli viljamaitten, jotka olivat märkiä aamukasteesta — ja hänen katseessaan oli lupaus, jonka vain hän voi antaa.
"Sitten vaelsin minä läpi tuhansien kaupunkien. Jotkut ihmiset olivat minulle ystävällisiä ja ruokkivat minua, toiset nauroivat ja toiset taas kiroilivat. Mutta minä pidin kieleni kurissa, kuljin outoja teitä ja näin ihmeellisiä asioita. Väliin työskentelin minä — minä, joka olin päällikkö ja päällikön poika — minä työskentelin toisten hyväksi, miesten hyväksi, jotka puhuivat karkeasti ja olivat rautaakin kovempia ja jotka löivät kultaa lähimäistensä hiestä ja suruista. En kuullut mitään hakemastani miehestä, ennen kuin palasin takasin merelle. Mutta se tapahtui toisessa satamassa ja toisessa maassa, joka oli kauempana pohjoisessa. Siellä kuulin minä kerrottavan tuosta keltatukkaisesta jättiläisestä ja sain myöskin tietää, että hän oli hylkeenpyytäjä, joka silloin oli parhaillaan kaukana valtamerellä.
"Silloin pestauduin minä eräitten laiskojen Siwashien seurassa muutamaan hyljekuunariin ja seurasin hänen jäljetöntä tietänsä Pohjolaan, jossa metsästys oli parhaillaan käynnissä. Me olimme merellä useita pitkiä kuukausia ja kuulimme puhuttavan paljon hänen hurjista teoistaan. Mutta kertaakaan emme me tavanneet hänen alustaan. Me kuljimme kauemmaksi pohjoiseen, aina Pribyloffin saarille, tapoimme rannikoilla joukottain hylkeitä ja kuljetimme niiden lämpimät ruumiit alukseemme, kunnes rasva ja veri valui virtanaan pyykateistamme, eikä kukaan voinut pysyä kannella. Sitten meitä rupesi ajamaan muuan höyrylaiva, joka ampui meitä suurilla pyssyillä. Mutta me nostimme mastoihin kaikki purjeet, jolloin laineet vyöryivät yli kannen ja huuhtelivat sen puhtaaksi, ja sitten syntyi sumua ja me pääsimme pakoon.
"Sitten kuulimme kerrottavan, että meidän paetessamme höyrylaivaa saapui tuo keltatukkainen jättiläinen Pribyloffin saarille ja meni suoraan kauppa-asemalle, ja toisten hänen miehistään sitoessa köysiin yhtiön palvelijoita, lastasivat toiset hänen alukseensa suolaushuoneesta kymmenentuhatta tuoretta hylkeennahkaa. Minä sanoin kuulleeni niin kerrottavan ja minä uskon sen olleen totta. Sillä matkustaessani pitkin rantaa koskaan kohtaamatta häntä kuulin minä kaikkialla kerrottavan hänen häikäilemättömyydestään ja rohkeudestaan. Niiden kolmen maan, jotka ovat tuon pohjoisen meren ympärillä, sanottiin lähettäneen merelle erityisiä hyvin varustettuja aluksia, joille oli annettu tehtäväksi napata hänet kiinni. Kuulin myöskin kerrottavan Ungasta; kapteenit ylistivät häntä ja sanoivat hänen aina olevan tuon kultatukkaisen jättiläisen seurassa. Hän oli oppinut valkoisten tavat, sanoivat he, ja oli onnellinen. Mutta minä tiesin sen asian paremmin — tiesin hänen ikävöivän takaisin oman kansansa keskuuteen Akatanin keltaiselle rannikolle.
"Pitkän ajan kuluttua palasin takaisin satamaan, jonne olin saapunut laivassa, jossa sain ensi opetukseni merimiesalalla, ja siellä sain kuulla hänen menneen suuren valtameren ylitse pyydystämään hylkeitä itäpuolella lämmintä maata, joka on etelään venäläisestä merestä. Minä, joka olin nyt tullut merimieheksi, pestauduin hänen rotuunsa kuuluvien miesten seurassa erääseen hylkeenpyytäjälaivaan ja seurasin häntä hylkeenpyyntiretkelle. Tuon uuden maan lähistössä ei ollut hyvinkään paljon laivoja. Mutta me seurasimme aivan hyljeparvien perässä ja ajoimme niitä pohjoiseen. Kun hylkeet menivät Venäjän rajan toiselle puolelle, alkoivat miehet peljätä ja napista. He eivät enää tahtoneet työskennellä, josta syystä kapteeni käänsi laivan takaisin samalle suunnalle, josta olimme saapuneet. Mutta minä tiesin, ettei keltatukkainen merenkulkija peljännyt ja että hän seuraisi hylkeitä aina venäläisille saarille, jonne saakka vain sangen harvat uskalsivat lähteä. Siksi otin minä, tähystäjän nukkuessa etukannella, erään hyljeveneistä ja kuljin aivan yksinäni lämpimään, pitkään maahan. Sitten matkustin etelään tapaamaan Yeddo-lahden miehiä, jotka olivat hurjia ja uhkarohkeita. Ja Yoshiwaran tytöt olivat pieniä, sileitä kuin teräs ja somia nähdä. Mutta minä en voinut viipyä, sillä minä tiesin Ungan liikuskelevan keinuvalla laivankannella tuolla kauempana pohjoisessa hylkeitten kokoontumispaikoilla.
"Yeddo-lahden miehet kuuluivat maailman kaukaisimmissa kolkissa asuviin kansoihin, eikä heillä ollut kotia eikä jumalia; he purjehtivat Japanin lipun suojassa. Heidän seurassaan menin minä Kuparisaarten rikkaille rannoille, jossa vuotakasamme kasvoivat ja kasvoivat. Tuolla hiljaisella merellä emme tavanneet ainoatakaan alusta, ennen kuin poislähtiessämme. Silloin haihdutti eräänä päivänä sakea tuuli sumuvaipan, ja aivan editsemme kulki kuunari, jonka takana näkyi venäläisen sotalaivan mustia tykinkitoja. Me pakenimme kiiruimmiten, mutta kuunari kulki eteenpäin kolme jalkaa meidän kulkiessamme kaksi. Ja kannella seisoi tuo mies, joka oli kuin merileijona. Hän hymyili ylenkatseellisesti ja nostatti mastoon kaikki purjeet, jolloin laiva kynti aaltoja laita veden alla. Myöskin Unga oli siellä — näin hänet heti — mutta kun tykit alkoivat puhua, lähetti hän hänet kannen alle. Kuten jo sanoin, kulkivat he kolme jalkaa, kun me kuliimme kaksi. Huomasimme heidän aikovan kulkea ohitsemme ja jättää meidät pulaan. Venäläiset ampuivat poikki mastomme, ja purjeemme jäivät haavoittuneen merilinnun tavoin lepattamaan tuulessa. Mutta merileijonan kaltainen mies katosi taivaanrantaan — Unga mukanaan.
"Mitä me voimme tehdä? Tuoreet vuodat olivat kyllin sitovia todisteita. He kuljettivat aluksen läheisimpään satamaansa ja sitten erääseen autioon maahan, jossa saimme työskennellä suolakaivoksissa. Useat meistä kuolivat, mutta toiset eivät kuolleet." Naas veti pois huovan olkapäiltään ja paljasti selässään näkyvät, solmuruoskalla iskettyjen kauheitten haavojen arvet. Prince työnsi nopeasti huovan paikoilleen, sillä näky oli liian kauhea.
"Elettävänämme oli surullinen aika. Väliin koittivat jotkut paeta etelään, mutta he menehtyivät matkalla. Siksi läksimmekin me pohjoiseen, kun me teimme eräänä yönä kapinan ja anastimme vartiosotilaiden ampuma-aseet. Tuo laaja maa oli täynnä rämeikköjä ja suuria metsiä. Tuli pakkasia ja lunta maahan, eikä kukaan meistä tiennyt tietä. Kuukausittain vaeltelimme noissa loputtomissa metsissä — en muista tuosta ajasta paljoa, sillä olimme nälkään nääntymäisillämme ja laskeuduimme usein lumihangelle kuolemaan. Mutta viimein saavuimme me kylmän meren rannalle. Silloin oli meistä jälellä vain kolme miestä. Eräs näistä oli lähtenyt Yeddosta kapteenina ja hän tiesi noiden suurten maitten aseman ja tunsi paikat, joissa voi jään ylitse kulkea maasta toiseen. Kuljimme taas eteenpäin — en muista enää tarkoin — kesti niin kauan — kunnes jälellä oli vain hän ja minä. Sattumalta kohtasimme viisi tuon maan asukasta, ja heillä oli koiria ja nahkoja, mutta me olimme peräti köyhät. Me taistelimme lumihangessa, kunnes nuo viisi olivat kuolleet ja kapteeni oli kuollut, ja silloin olivat koirat ja nahat minun. Kuljin ajojäällä, ja länsituuli heitti minut rannikolle. Sitten seurasi Golovinlahti, Pastilik ja pappi. Senjälkeen taas etelään, etelään, lämpöiseen auringonpaistemaahan, jossa jo aikaisemminkin olin vaeltanut.
"Mutta meressä ei ollut enää saalista, sillä hylkeet alkoivat loppua. Niinpä lähdin pois valtamereltä, joka ei ole koskaan levossa, ja menin sisämaahan, jossa puut, talot ja vuoret aina pysyvät paikoillaan. Matkustin kauan ja opin paljon, myöskin lukemaan kirjoja ja kirjoittamaan. Oli hyvä, että nuo taidot opin, sillä arvelin myöskin Ungan osaavan lukea ja kirjoittaa, ja kun aika on käsissä — niin, te ymmärrätte, kun aika on käsissä.
"Siten ajelehdin minä eteenpäin kuten pieni kalastajavenhe, jossa purje voidaan nostaa, mutta jota ei voi ohjata. Mutta minun silmäni ja korvani olivat aina valppaina, ja minä seurustelin miesten kanssa, jotka olivat paljon matkustelleet, sillä arvelin heidän nähneen keltatukkaisen jättiläisen ja Ungan. Viimein tapasin miehen, joka oli saapunut vuorilta ja jolla oli mukanaan suuria kultaliuskoja sisältävä kivi. Hän oli kuullut puhuttavan heistä, hän oli kohdannut heidät, hän tunsi heidät! He olivat rikkaita, sanoi hän, ja he asuivat maassa, jossa löydettiin kultaa hiedan seasta.
"Se oli autio, kaukana sijaitseva maa. Mutta pitkän ajan kuluttua pääsin minä leiriin, joka oli kätkeytynyt vuorien joukkoon. Siellä, kaukana auringonvalosta, työskentelivät ihmiset öin ja päivin. Vielä ei aika ollut käsissä. Minä kuuntelin ihmisten juttelua. Hän oli matkustanut pois — he olivat matkustaneet pois — Englantiin, sanottiin, puhumaan ihmisille, joilla oli paljon rahoja, että he yhdistyisivät ja muodostaisivat yhtiöitä. Minä näin talon, jossa he asuivat; se muistutti palatsia, jollaisia näkee vanhassa maailmassa. Eräänä yönä ryömin minä sisään akkunasta nähdäkseni, kuinka hän kohtelisi Ungaa. Kuljin huoneesta huoneeseen ja arvelin, ettei kuninkailla ja kuningattarilla voinut olla parempaa. Kaikki sanoivat hänen kohtelevan häntä kuin kuningatarta ja pitävän hänestä paljon. Useat halusivat tietää, mihin kansaan Unga oikeastaan kuului, mutta kukaan ei sitä tiennyt. Niin, hän oli kuningatar, mutta minä olin päällikkö ja päällikön poika, ja minä olin maksanut hänestä ennen kuulumattoman määrän nahkoja, venheitä ja helmiä.
"Mutta miksi niin paljon sanoja? Minä olin merimies ja tunsin laivatiet merellä. Seurasin heitä Englantiin ja sitten muihin maihin. Väliin kuulin ihmisten puhuvan heistä ja väliin taas luin heistä sanomalehdistä. Mutta kertaakaan en tavannut heitä, sillä he olivat rikkaita ja matkustivat nopeasti, kun taas minä olin köyhä mies. Mutta sitten kohtasi heitä onnettomuus, ja heidän rikkautensa haihtuivat savupilvien tavoin. Sanomalehdet kertoivat siihen aikaan paljon heistä. Mutta sitten ei heistä kuulunut mitään, ja minä tiesin heidän palanneen takaisin siihen maahan, jossa he voivat kaivaa kultaa maasta.
"Köyhiksi tultuaan katosivat he muun maailman yhteydestä. Ja niin vaeltelin minä leiristä leiriin, aina Kootenay-maahan, ja sieltä löysin minä heidän kylmettyneet jälkensä. He olivat tulleet ja menneet, toiset sanoivat yhtäälle ja toiset taas toisaalle, mutta useimmat vakuuttivat heidän lähteneen Yukonin maahan. Kuljin sinne ja tänne, paikasta toiseen, leiristä leiriin, ja aloin jo väsyä maailmaan, joka oli niin suuri. Kootenayssa kohtasin miehen, erään alkuasukkaan Luoteismaasta, joka läksi vaivaloiselle matkalle kanssani. Nälänhädän tultua huomasi hän hetkensä lähestyvän, antoi minulle kartan ja vannoi jumalainsa kautta kartassa mainitussa paikassa löytyvän paljon kultaa.
"Jonkun ajan kuluttua alkoi koko maailma vaeltaa Pohjolaan. Minä olin köyhä mies; palkkauduin koiranajajaksi. Lopun tiedätte. Kohtasin heidät Dawsonissa. Unga ei enää tuntenut minua, sillä olinhan ollut vain nuorukainen, kun hän viimeksi näki minut, ja sitäpaitsi oli hänen elämänsä ollut niin vaiherikas, ettei hänellä ollut aikaa ajatella nuorukaista, joka oli maksanut hänestä niin suuren hinnan.
"Ja sitten? Te ostitte minut vapaaksi palvelusitoumuksestani. Minä palasin takaisin Dawsoniin asioita järjestämään. Olin odottanut niin kauan, että alkoi jo olla kiire. Päätin toimia omalla tavallani. Tarkastelin kulunutta elämääni, muistelin kokemuksiani ja kärsimyksiäni ja ajattelin pakkasta ja nälkää loputtomissa metsissä venäläisen meren lähellä. Te tiedätte, että minä opastin itään — hänet ja Ungan — itään, jonne moni oli mennyt, mutta josta vain harvat olivat palanneet. Minä ohjasin heidät seuduille, jossa lukemattomien miesten luut ja kiroukset makaavat sen kullan joukossa, jota he etsivät.
"Tie oli pitkä ja polku raivaamaton. Koiramme tarvitsivat paljon ruokaa, mutta rekiimme ei mahtunut niin suurta varastoa kuin tarvitsimme kevään kuluessa. Meidän täytyi palata takaisin ennen joen jäistä vapautumista. Kätkimme ruokavaroja sinne tänne matkan varrelle, jotta reet keventyisivät, emmekä tarvitsisi paluumatkalla peljätä nälänhätää. Mc Questionissa tapasimme kolme miestä, ja heidän majansa lähistöön rakensimme me varastomajan. Samaten teimme Mayossa, jonne kaksitoista etelästä vuorten yli saapunutta Pellys-intiaania oli pystyttänyt metsästysleirinsä. Senjälkeen emme itäänpäin matkatessamme tavanneet enää ketään — emme tavanneet mitään muuta kuin nukkuvan joen, liikkumattoman metsän ja Pohjolan suuren hiljaisuuden. Kuten jo äsken sanoin, tie oli pitkä ja polku raivaamaton. Väliin emme, vaikka ponnistelimme päivän läpeensä, voineet päivässä kulkea enempää kuin kahdeksan tahi kymmenen peninkulmaa. Öisin nukuimme kuin kuolleet. Ja koskaan, ei kertaakaan juohtunut heidän mieleensä, että minä olin Naas, Akatanin päällikkö, vääryyden kostaja.
"Laadimme vielä yhden pienemmän varastomajan. Seuraavana yönä palasin raivaamaamme tietä takasin ja hävitin varaston, hajoittaen sen ylt'ympäriinsä, aivan kuin olisivat varasteluhaluiset ahmat tuon ilkityön tehneet. Sitten ajoin reen, jota ohjasin, erääseen virtapaikkaan, jossa jää oli heikkoa. Sinne jäivät sekä koirat että reki. Hän ja Unga luulivat tapausta onnettomaksi sattumaksi eikä miksikään muuksi. Tuossa reessä oli paljon ruokaa ja hukkuneet koirat olivat olleet matkueen voimakkaimmat. Mutta hän nauroi, sillä hän uhkui voimaa ja elämää. Jälellä oleville koirille antoi hän senjälkeen niin vähän ruokaa, että niistä täytyi yksi toisensa jälkeen irroittaa valjakosta ja jättää toisten syötäväksi. Sitä helpompi on paluumatka, jolloin saamme kulkea varastolta toiselle ja syödä kylliksemme, sillä koiratkaan eivät enää silloin ole ruoka-annoksiamme vähentämässä. Niin todellakin tapahtui, sillä ruokavarastomme pieneni pienenemistään ja viimeinen koiramme kuoli samana iltana, jolloin saavutimme matkamme määrän, paikan, jossa makasivat kulta ja miesten luut sekä kiroukset.
"Päästäksemme tuohon paikkaan suuren vuoren sisustassa — kartta ei valehdellut — täytyi meidän hakata kallioseinämiä peittävään jäähän porrasaskelmia. Etsimme toiselta puolen laaksoa, mutta sellaista ei näkynyt. Suuria lumihankia oli kaikkialla, ja siellä täällä kohottivat mahtavat vuoret valkoisia huippujaan kohti kimaltelevia tähtiä. Ja keskellä tuota omituista tasankoa, jonka piti olla laakso, syöksyi lumi maan sisuksiin. Jollemme olisi olleet merimiehiä, olisi tuo näky huimannut meitä. Mutta huolettomina seisoimme me nyt kallionkaistaleella etsien katseillamme sopivaa laskeutumispaikkaa. Eräässä kohdassa oli kallioseinämä hieman loivempi kuin muualla, muistuttaen laivankantta myrskyssä. 'Siinä on helvetin portti', sanoi hän. 'Menkäämme alas.' Ja niin teimmekin.
"Tasangon pohjassa oli ylhäältä heitetyistä puista rakennettu maja. Kullanetsijät olivat kuolleet majassa yksi toisensa jälkeen, ja tuohipalasista, joita näkyi siellä täällä, luimme me heidän viime sanansa ja kirouksensa. Muuan oli kuollut keripukkiin, toiselta oli toveri varastanut ruokavaraston ja ruudin ja paennut tiehensä; kolmatta oli harmaakarhu pahoin haavoittanut; neljäs oli kuollut nälkään, ja niin edespäin. Kultaa eivät he olleet jättäneet, vaan olivat kuolleet sen viereen, kukin omalla tavallaan. Ja tuota hyödytöntä kultaa, jota he olivat koonneet, oli majan lattia aivan täynnä.
"Mutta hänen sielunsa oli voimakas ja päänsä selvä — miehen, jota niin kauan olin ajanut takaa. 'Meillä ei ole lainkaan ruokaa', sanoi hän, 'josta syystä me vain tarkastamme kullan ja otamme selvän, mistä sitä saa ja kuinka paljon sitä on saatavissa. Sitten poistumme me nopeasti täältä, ettei kulta häikäisisi silmiämme ja huumaisi järkeämme. Myöhemmin voimme paremmin varustettuina palata takaisin ja ottaa kaikki omaksemme.' Ja me tarkastelimme suurta kultasuonta, joka kulki pitkin kaivoksen kiviseinämää. Mittasimme sen ja tutkimme sen suunnan, otimme näytteitä ja merkitsimme puihin merkkimme, että maa kuului meille. Polviemme vapistessa ja sydämiemme takoessa kiivaasti, kapusimme viimeisen kerran ylös mahtavaa kallioseinämää ja läksimme paluumatkalle.
"Meidän täytyi taluttaa Ungaa välissämme, ja me kaaduimme usein, mutta viimein saavuimme me ensimäiselle varastollemme. Mutta siellä ei ollutkaan elintarpeita! Olin suorittanut tehtäväni hyvin, sillä hän otaksui todellakin, että ahmat olivat tuon hävityksen aiheuttaneet. Mutta Unga säilytti malttinsa; hän hymyili ja laski kätensä raivostuneen miehensä käsivarrelle. 'Levätkäämme nuotion ääressä aamuun saakka', sanoi hän, 'ja tyydyttäkäämme pahinta nälkäämme mokkasiineillamme.'
"Ja niin revimme mokkasiiniemme päälliset kaistaleiksi ja keitimme sitten noita kaistaleita puolen yötä, että voisimme niitä pureskella ja nieleskellä. Aamulla keskustelimme asemasta. Seuraavalle varastopaikalle oli viisi päivämatkaa, emmekä me nykyisissä voimissamme voisi ravinnotta niin kauan elää. Täytyi keksiä joku keino.
"Me lähdemme eteenpäin ja koitamme metsästää matkalla", sanoi hän.
"Niin", vastasin minä, "lähdemme eteenpäin ja metsästämme matkalla."
"Ja hän määräsi, että Ungan pitää voimiaan säästääkseen, jäädä nuotion ääreen. Me molemmat lähdimme — hän etsimään hirveä ja minä ruokavarastoa, jonka varsinaista varastoa hävittäessäni olin kätkenyt itseäni varten syrjään. Mutta minä nautin ruokaa vain hituisen, etteivät voimani ilmaisisi minun syöneen. Yöllä takaisin leiriin palatessaan kaatuili hän lukemattomia kertoja. Ja minä teeskentelin olevani heikko; kompastuin lumikenkiini, aivan kuin olisi jokainen askel ollut viimeiseni. Ja jälleen lisäsimme me voimiamme mokkasiineilla.
"Hän oli suuri mies. Hänen sielunsa pysyi hänen ruumiissaan viime hetkeen saakka; kertaakaan ei hänen huuliltaan päässyt valitushuuto muutoin kuin Ungan takia. Toisena päivänä kuljin minä aivan hänen kintereillään; en halunnut jättää näkemättä hänen loppuaan. Hän laskeutui usein levähtämään. Yöllä oli hän kuolla, mutta aamulla kiroili hän käheällä äänellä ja läksi jälleen etsimään ammuttavaa. Nyt horjui hän kuin juopunut, ja usein luulin hänen heittävän henkensä. Mutta hänen voimansa olivat jättiläismäiset ja sielunsa rautaakin voimakkaampi, sillä hän pysyi pystyssä tuon vaivaloisen päivän. Hän ampui kaksi riekkoa, mutta ei halunnut syödä niitä. Hän ei tarvinnut tulta. Ne olisivat aiheuttaneet hänen pelastuksensa, mutta hän ajatteli vain Ungaa ja palasi entistä tietä leiriä kohti. Nyt ei hän enää voinut kävellä, vaan ryömi nelinkontin lumihangessa. Minä menin hänen viereensä ja näin kuoleman hänen silmissään. Silloin vielä olisi hän voinut pelastua, jos olisi syönyt. Hän heitti pois pyssynsä ja kantoi lintuja koiran tavoin suussaan. Minä kuljin hänen vieressään. Hän katseli minua levätessään ja ihmetteli voimiani, huomasin sen selvästi, vaikka hän ei puhunut mitään; kun hänen huulensa liikkuivat, ei niiltä kohonnut ainoatakaan ääntä. Kuten jo sanoin — hän oli suuri mies, ja minun sydämeni oli taipuisa lempeyteen. Mutta minä ajattelin mennyttä elämääni ja muistelin pakkasta ja nälänhätää loputtomissa metsissä venäläisen meren varrella. Ja sitäpaitsi oli Unga minun; olin maksanut hänestä ennen kuulumattoman määrän nahkoja, venheitä ja helmiä.
"Siten pääsimme me valkoisen metsän lävitse. Hiljaisuus painoi meitä raskaana kuin merisumu. Muinaisajan kummituskuvat täyttivät ilman ympärillämme. Näin Akatanin keltaiset rannat, kajakien kilpasoudun kalastusmatkalta kotia palatessa ja talot kallioiden lomassa. Näin miehet, jotka olivat kohonneet päälliköiksemme ja lainlaatijoiksemme, miehet, joiden veri virtasi suonissani ja joiden verta olin jalostanut viettäessäni häitäni Ungan kanssa. Ja Yosh-Noosh kulki vieressäni, kosteata hietaa hiuksissaan ja kädessään murtunut sotakeihäs. Silloin huomasin ajan olevan käsissä ja luin lupauksen Ungan silmissä…
"Kuten jo sanoin — siten pääsimme me metsän lävitse, ja aloimme tuntea savunhajua sieramissamme. Silloin kumarruin minä hänen ylitsensä ja tempasin riekot hänen suustaan. Hän kääntyi kyljelleen lepäämään, hänen silmänsä ihmettelivät, ja hänen oikea kätensä hapuili vyössä riippuvaa puukkoa. Mutta minä riistin sen häneltä ja nauroin vasten hänen kasvojaan. Hän ei kuitenkaan ymmärtänyt tarkoitustani. Silloin olin minä juovinani mustista pulloista ja kasaavinani lumelle joukon tavaroita. Esitin hänelle merkeillä ja liikkeillä kaikki, mikä oli tapahtunut hääiltanani. En puhunut sanaakaan, mutta siitä huolimatta ymmärsi hän nyt tarkoitukseni. Hän ei kuitenkaan peljännyt. Hänen kasvoillaan oli kylmä viha ja huulillaan pilkallinen hymyily, ja hän koitti koota uusia voimia. Jälellä oli vain vähäinen matka, mutta lumihanget olivat suuria, ja hän pääsi vain vaivoin eteenpäin. Kerran makasi hän liikkumattomana niin kauan, että minä käänsin hänet selälleen saadakseni selville, oliko hän vielä hengissä. Kun minä päästin hänet irti, konttasi hän yksin eteenpäin. Siten saavuimme me viimein nuotiolle. Unga riensi heti hänen viereensä. Hänen huulensa liikahtivat, mutta niiltä ei päässyt äännähdystäkään. Mies viittasi minuun, että Unga ymmärtäisi. Sitten makasi hän lumihangessa hiljaa, hyvin hiljaa, pitkän aikaa. Ja siellä lumihangessa makaa hän vieläkin.
"En sanonut sanaakaan, ennen kuin olin kyninyt ja valmistanut riekot. Sitten puhuttelin häntä hänen omalla kielellään, jota hän ei ollut kuullut vuosikausiin. Hän kohosi ylös — näin juuri — yksinään, ja hänen silmänsä olivat ihmetyksestä puoliavoimet ja hän kysyi minulta, kuka olin ja mistä olin oppinut tuon kielen.
"Olen Naas", vastasin minä.
"Sinä?" sanoi hän. "Sinä." Ja hän konttasi lähemmäksi nähdäksensä minut tarkemmin.
"Niin", vastasin minä. "Olen Naas, Akatanin päällikkö, viimeinen suvustani, samaten kuin sinäkin suvustasi…"
"Ja hän nauroi. Koskaan en ole kuullut sellaista naurua! Sieluni jähmettyi istuessani siinä valkoisen hiljaisuuden painostamana vainajan ja tuon nauravan naisen vieressä.
"Kuule!" sanoin minä luullen hänen pyörtyvän ilosta. "Syö tätä ruokaa, että jaksaisit lähteä jatkamaan matkaa. Täältä on pitkä matka Akatanille."
"Mutta hän kumartui kuolleen miehensä ylitse ja nauroi, nauroi. Olin luullut hänen ilostuvan tavatessaan jälleen minut ja innolla uudistavan muinaisia muistoja. Mutta tuo näytti minusta omituiselta ilonilmaisutavalta.
"Tule!" huudahdin minä hänen käteensä tarttuen. "Tie on pitkä ja pimeä.
Kiiruhtakaamme!
"Minne?" kysyi hän katsahtaen ylös ja lakaten kauheasta naurustaan.
"Akatanille", vastasin minä tarkastaen hänen kasvojaan, joilla luulin saavani nähdä ilonilmeen. Mutta niillä ilmeni vain halveksivainen hymy ja kylmä viha.
"Niin", sanoi hän, "käsi kädessä menemme me Akatanille, sinä ja minä. Me tulemme elämään likaisissa majoissa, syömään kaloja ja öljyä ja antamaan elämän lapselle — lapselle, josta voimme ylpeillä koko elinaikamme. Me tulemme unhoittamaan maailman ja olemaan onnellisia, hyvin onnellisia. Se on hyvä, sangen hyvä. Tule! Kiiruhtakaamme! Palatkaamme takaisin Akatanille!"
"Ja hän silitteli kuolleen miehensä keltahiuksia ja hymyili kummallisesti. Nyt ei hänen silmissään ilmennyt minkäänlaista lupausta.
"Minä istuin hiljaa nuotion ääressä ihmetellen naisten omituisuuksia. Muistelin tuota iltaa, jolloin keltatukkainen jättiläinen riisti hänet sylistäni, ja hän kirkui ja repi hänen hiuksiaan, noita samoja hiuksia, joita hän nyt silittelee ja hyväilee. Muistelin hintaa, jonka olin hänestä suorittanut, ja pitkien vuosien odotusta. Riistin hänet mukaani, kuten hänkin oli silloin tehnyt, mutta hän teki vastarintaa ja taisteli kuin kissa penikkainsa puolesta. Ja kun tuli oli meidän ja miehen välillä, päästin minä hänet irti ja hän istui ja jäi kuuntelemaan. Kerroin hänelle kaikki mitä minulle oli tapahtunut vierailla merillä ja vieraissa maissa. Puhuin hänelle vaivaloisista etsiskelyistäni, nälkävuosista ja lupauksesta, jonka hän oli antanut minulle. Puhuessani huomasin minä lupauksen jälleen pilkistävän hänen silmistään ja toistuvan päivänsarastuksen lailla. Luin niistä sisäistä kärsimystä, naisellista myöntyväisyyttä ja rakkautta — minä näin Ungan sydämen ja sielun. Tunsin itseni jälleen nuorukaiseksi, sillä Ungan katse oli sama kuin hänen nauraen juostessaan rannalta äitinsä majaan. Synkkä levottomuus oli kadonnut, samaten myös nälkä ja raskas, pitkä odotus. Aika oli käsissä. Tunsin hänen sydämensä kutsuvan minua ja kumarruin hänen puoleensa. Hän avasi sylinsä, ja minä lähenin häntä. Mutta silloin välähti äkillinen viha hänen silmistään, nopeasti pisti hän kätensä vyöhöni ja löi minua kaksi kertaa puukollani.
"Koira!" kirkaisi hän halveksivasti kaataen minut lumeen. "Sika!" Ja sitten nauroi hän taas, niin että hiljaisuus vavahteli, ja palasi takaisin kuolleen ääreen.
"Kuten jo sanoin — kaksi kertaa pisti hän puukon rintaani; mutta hän oli heikko, enkä minä ollut vielä määrätty kuolemaan. Olisin mielelläni jäänyt sinne sulkeakseni silmäni viime uneen noiden kahden ääressä, joiden elämä oli tuhonnut minun elämäni ja ohjannut jalkani tuntemattomille poluille. Mutta minulla oli velka joka ei antanut mielelleni rauhaa.
"Tie oli pitkä, pakkanen ankara ja ravintoa vähän. Pellysit eivät olleet tavanneet hirviä, josta syystä he olivat ryöstäneet varastoni. Niin olivat myöskin nuo kolme miestä tehneet; mutta he makasivat kuolleina majassaan minun kulkiessani ohitse. Sen jälkeisistä tapahtumista en muista mitään muuta kuin että saavuin tänne ja sain ruokaa ja tulta, paljon tulta."
Hän vaikeni ja ryömi lähemmäksi tulta. Rasvalampun lepatteleva valo leikki seinällä ja loi huoneeseen kummallisia ja synkkiä varjoja.
"Mutta Unga!" huudahti Prince. Hän eli yhäti noissa tapahtumissa.
Uusi Odysseus 85
"Unga? Hän ei halunnut syödä riekonlihaa. Hän makasi hänen rinnallaan käsivarret kietoutuneina hänen ympärilleen ja kasvot hautaantuneina hänen keltaisiin hiuksiinsa. Siirsin nuotion lähemmäksi, ettei hän tuntisi pakkasta, mutta hän ryömi toiselle puolelle. Eikä hän halunnut syödä. Siten makaavat he vieläkin siellä lumihangessa."
"Ja te?" kysyi Malemute Kid.
"En tiedä. Akatan on pieni saari, enkä minä halua palata sinne takaisin elämään maailman ääressä. Elämällä ei ole minulle paljon tarjottavaa. Voinhan mennä Constantineen — siellä saavat lyödä minut rautoihin ja vetää nuoran kaulaani — silloin saan nukkua. Ja kuitenkin — ei, en tiedä!"
"Mutta sehän oli murha, Kid", huomautti Prince.
"Vaiti!" sanoi Malemute Kid. "Löytyy asioita, jotka ovat yläpuolella ymmärrystämme ja myöskin ulkopuolella lain rajoja. Mikä tässä jutussa on oikeata ja mikä taas väärää, sitä emme me voi ratkaista. Meidän tehtävämme ei ole tuomita."
Naas siirrähti lähemmäksi tulta. Syvä hiljaisuus vallitsi, ja noiden kolmen miehen sielussa syntyi lukemattomia mitä erilaisimpia kuvia.