Produced by Tapio Riikonen

KUVIA JA KUVITELMIA SUOMEN HISTORIASTA III

Toim.

Juhani Aho

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1915.

SISÄLLYS:

Suuri venäläissota:

 Steen Stuure ja suuri venäläissota. (Vanha ruotsalainen
    riimikronikka. Suomentanut Ilta Koskimies.).
 Savo ja Savonlinna. (Yrjö Koskinen: Savo ja Savonlinna.).
 Olavin linna. (K. Leino: Runoja.).
 "Kotimaan puolesta!". (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.).
 Viipurin pamaus. (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.).
 Pakosaunalla. (Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).
 Mikä katkera itku ja kaikerrus! (A.V. Koskimies).

Murrosajan miehiä:

 Tanskalaiset hävittävät Turkua. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien
    Vaihteessa).
 Otto Rud. (Larin Kyösti.).
 Hautasaaressa. (Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.).
 Kurki-piispan haamu. (Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.).
 Murrosajan mies. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.).
 Metsäläinen. (Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.).
 Junker Tuomaan mestaus. (Larin Kyösti.).

Aamun miehiä:

 Aamun miehiä. (Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.).
 Naantalin viimeisen nunnan vihintä. (Kyösti Vilkuna:
    Viimeiset luostarin asukkaat.).
 Päivätyön päättyessä. (Kyösti Viikuna: Suomalaisia kohtaloita).
 Suomen ja sen maakuntain vaakunat. (Vanha riimikronikka:
    Suom. Ilta Koskimies).

Loppusana.

SUURI VENÄLÄISSOTA

STEEN STUURE JA SUURI VENÄLÄISSOTA.

    Nyt sinä kuullos Ruotsin asioita,
    Sieltä kuuluu ihan kummia tarinoita,
    Käy tuulet etelän, idän, lännen ja pohjan maista,
    Ne tuovat maalle murhetta monenlaista;
    Ja tuli, rutto, myrsky, ryssän työt
    Ne voimansa näyttävät päivät ja yöt,
    Ja tulipalo syttyy kauhea aivan,
    Josta Tukholma saapi suuren vaivan.
    Yli Södermalmin ja itäismuurin
    Tuli pyrynä lentää ja polttaa perinjuurin,
    Ja harmaittenveljien solasta Pohjoisporttiin asti
    Se nielee kaikki ja hehkuu kamalasti.
    Tukholmass' yli seitsemän tuhannen
    Ruton uhriksi joutui hirmuisen,
    Ei millään tienoolla Ruotsinmaan
    Lie sellaista ennen kuultukaan.
    Pyhän Siimonin ja Juudan yönä
    Oli myrsky monia laivoja rikki lyönnä,
    Tää turma myös kuorma-aluksiin käypi.

[V. 1495 oli Kalmarissa kokous, jossa kaikki kolme Pohjoismaata, valtaneuvostensa edustamana, tekivät sopimuksia Hannu-kuninkaan kanssa.]

    Kalmarin päivän vielä kestäessä
    Ryssä käy ylläkön miettehessä,
    Neljäsataa miestä teräspuvussaan
    Lähti Suomenmaata sortamaan.
    Karjalan maahan he matkansa suuntaa,
    Pian palavista kylistä taivas puuntaa,
    Sillä kertaa heillä on hankkeena
    Niin naiset kuin miehetkin vangita,
    Ja sitten, hiljaisuudessa vaan
    He Juhannusna tulevat uudestaan.
    "Kuningas Hannu, mä puhun teille nyt,
    Tää tuuma on teistä lähtenyt,
    Tällä kaikella sangen vähän voitatte,
    Niin Ruotsia vallata turhaan koitatte."
    Ryssä silloin riehuu, polttaa ja ahdistaa,
    Niiden retkille kukaan ei sulkua saa.
    Nyt Karjalan maa ei naura, se itkee,
    Ryssä hävitystyössään on julma ja sitkee.
    Moni tästä asiasta tekee vain pilkkaa,
    Mutta pilkka käy kohta omaan nilkkaan.

    Maarianmessun aikana kävi näin:
    Läks ryssä jo Olavinlinnahan päin.
    Tämän linnan ja myöskin Viipurin
    He tahtoivat vallata väkisin.
    Siellä alkoivat he hallita mielensä mukaan
    Ja tuumivat, ettei heitä pois sielt' aja kukaan.
    Ja varmana heillä lie ollut päätös vaan
    Tämä linna ja Suomi voittaa voimallaan.
    Pian saapi tietoonsa joka mies,
    Että Suomehen pääsyn jo ryssä ties. —
    Valtakunnan hoitaja, ritari Steen,
    Tekee kaikki hiukan myöhäiseen,
    Ja kun kiirettä ei nyt kuulu mistään,
    Silloin taas hän vaikkapa juoksuks' pistää.
    Arkkipiispa Jaakko ja Steen, nuo molemmat,
    Ja lisäks' muutkin herrat korkeat,
    Ja kaikki hurskaat herrat siellä
    Ei ryssän sois saavan Suomea niellä.
    Ja pyhäinpäivän aikana
    He alkoivat olla matkakunnossa.
    Viissataa saksalaista herra Steen
    Saa ratsumiestä seurakseen.
    Ja Ruotsinkin huoveja lähti mukaan.
    Toinen toistansa huonomp' ei tahtonut olla kukaan,
    Ja kaikilla heill' oli mielessä tuuma vaan
    Venäläisjoukko voittaa voimallaan.
    He sotimia, otimia eivät säästä,
    Ja ryssäst' eivät huoli sopimuksin päästä.
    Heill' on kalpoja, nuolia, pyssyjä kyllä,
    Näin eivätkö aseissa ryssälle yllä?
    Jumala suurella voimallaan
    Olkoon armossa heidän puolellaan!
    Mut' ankara talvipakkanen
    On haittana, matkaa pidentäen. —

    Knut Posse, hän on miesten mies,
    Hän Viipurin linnassa istua ties,
    Hän on oikea hovimies ja ritari,
    Ja käyttää itsensä jalosti;
    Hän saakohon kauniin kiitoksen,
    Hän ei ole koskaan myöhäinen.
    Vaikka ryssä hänt' usein ahdistaa,
    Hän ne surman suuhun karkottaa.
    On kummallakin puolen myös munkkeja ollut
    Ja heillekin monta on vammaa tullut.
    Kerran kahdella sadalla miehellä
    Lähti Posse vastahan ryssiä:
    Kävi huonosti joukon pienoisen,
    Heidät ryssä kaatoikin jokaisen.
    Maunu piispa se Turussa asusti,
    Miestä viisikymmentä hän menetti.
    Mutta monta menetti ryssäkin,
    Noin neljäsataa, luulisin.

    Valtionhoitaja, herra Steen
    Tekee kaikki hiukan myöhäiseen.
    Nyt viikkoa jälkeen Martinpäivän
    Näämme ruotsalaisten matkalle käyvän. —
    Lähetitpä silloin Upsalan herrat nuo
    — Sepä kaikelle Ruotsille lohdun tuo —
    Herra arkkipiispa Jaakko ja Kapituli myös
    Ne kaikki olivat samassa työss',
    Pyhän Eerikin lipun he lähettivät niin
    Ja asettivat Klaaran luostariin.
    Ette kai väsyne kuulemasta,
    Miten lippu tuotihin Upsalasta.
    Saattohon liittyivät ihmiset sadottaisin,
    Liikutuksen kaikkein kasvoilla lukea taisin.
    Näky tää oli valtava, oudonlainen,
    Nyt kyyneleitä vuodatti mies sekä nainen,
    Kun lippuhun sitten tarttuvi ritari Steen.
    Hän valtavan joukon saapi seurakseen:
    Siinä munkkeja, pappeja, ritareita,
    Siinä sotaurhoja harmenneita.
    He kaupungin kirkkoon sisään käy,
    Mut monta ei iloista joukossa näy.
    Monen korkean herran läsn'ollessa siin'
    Pyhän Yrjön se alttarille laskettiin.
    Ritar Steen, hän pyytävi polvillaan:
    Pyhä Jumala, ota suojaasi Ruotsinmaa!
    Hän lipun vastaanottavi loistolla juuri,
    On kaikkein sydämissä suru suuri.
    Päivän ja kaks sen jälkeen vielä
    Kuten osaa, jokainen viettää siellä.

    Siis viikkoa jälkeen Martinpäivän
    Näämme ruotsalaisten matkalle käyvän.
    Hiukan päälle yhdeksänsataa
    Lähtee kulkemaan vaaranalaista rataa.
    Vielä kaksi sataa jälelle jääpi,
    Heitä ruuan puute kai pidättääpi.
    Ja Ahvenanmaalla kävi meri jo jäähän,
    Vihdoin saapuivat Suomeen, määränsä päähän.
    Nyt missä laivat tai väki lienee?
    Herra auttakoon heitä, Hän auttaa tiennee.
    Se on minun luja uskoni vaan,
    Että Herra heitä varjelee voimallaan.
    Nyt väki viipyy Kohamninvalkamassa,
    Risumajoja itselleen rakentamassa,
    Ja Pyhän Katariinan päivänä
    He uudelleen ovat lähdössä,
    Ja Suomi on kaikilla matkan pää.
    Sinne jokainen tahtoisi ennättää.
    Vaan taas tuli esteitä matkailen:
    Meri, myrsky ja ankara pakkanen.
    Oli talvi tuima ja ankara,
    Kovaa olla oli sen kourissa.
    Kuitenkin Jumalan nimessä näin
    He pyrkivät kaikki eteenpäin.
    Ja vastaan kävi ankara koillistuuli.
    Moni sille tielle jäävänsä luuli.
    He airoin ja purjein koitt' ohjata laivoja,
    Nyt kuulkaa, mitä saivat kestää vaivoja:
    Toinen laiva meni tänne, toinen sinne,
    Kaikki joutui hajalleen mikä minne;
    Toiset osasit satamaan oikeaan,
    Toiset eksyit rannoille Uudenmaan,
    Toiset Ahvenanmaalle ja Sottungaan,
    Toiset Kallan uuteen satamaan.
    Toiset miehet palasivat takaisin
    Ja asettuivat taas risumajoihin.
    Toiset tulivat hyvin perille,
    Toiset ajoivat karille.
    Kaksi heiltä laivaa särkyi tässä,
    Miehistö rannalla värjymässä.
    Onneksi kävi kuitenkin niin,
    Että he kaikki pelastettiin.
    Heiltä kädet ja jalat kohmettui,
    Moni aivan pilalle paleltui,
    Ja pakkasen vihoista monikin
    Sairastui kuoleman tautihin.
    Hädin ja tuskin siis ritari Steen
    Saavutti Ahvenan mantereen.
    Kieltää tuota en voi, luulemma,
    Että retkeltä moni jäi poiskin, kuulemma.
    Kun yli yhden kuukauden
    Oli heillä tuuli vastainen,
    Sillä ajall' ei voineet toimia mitään,
    Ei kulkea länteen, ei kulkea itään,
    Sanomatta tuota en olla saata,
    Yli neljäsataa miestä jäi sinne maata.
    Paha pakko kohteli ankarasti:
    He viipyivät siellä paastoon asti.
    Pyhän Antin päivä kun vihdoin alkaa,
    Ritar Steen hän Ahvenaan siirtää jalkaa.
    "Hyvä Herra, älkää pahoko tuota,
    Se teidän on syynne, teihin en luota,
    Tähän ast' olen teissä sankarin nähnyt,
    Ja teistä kauniita lauluja tehnyt.
    Paljon pahaa teistä puhuu kansa; —
    Tuo retki on ollut arvonne ansa.
    Niin monta käy täällä puhetta tummaa,
    Oi, jospa ei tuosta koituisi kummaa!
    Kovin pelkään puolesta Ruotsin ja teidän,
    Ne pahaa tietää, nuo sanansa heidän."

    Sinä päivänä kun herra Steen käy maihin
    Ahvenanmaalla — kerrottuun laihin —,
    Niin tapahtuipa silloin niin,
    Että ryssä pyrki Viipuriin.
    Eräänä aamuna jo varahin
    Heidän tuumansa saattoi jo nähdäkin.
    Viipurin ympärill' on tuhansia heitä:
    He laittavat saarrostekeleitä;
    He kolmen peninkulman alall' asustavat
    Ja asukkaita kovin peloittavat
    Ja ampuma-asein monin ja suurin
    He tahdoit ruhjoa Viipurin muurin;
    Siks pieniä, suuria heillä kanuunia,
    Jo tuhannet miehet samos ympäri Viipuria.
    Monen tykin sisäll' oli lyijykuulat ja rautaa,
    Kyllä hankitaan niin monen miehen hautaa.
    Yhä toimittivat he tulikirnuja lisää
    Ja tynnyrinpohjan-suuruisia kiviä sisään.
    He maahan ampuivat kaksi tornia
    Ja uhkasivat myöskin kolmatta.
    Eikä ihmetellä sovi juuri
    Että hyvin rikkinäiseks' meni muuri.
    Tuon tornin he kolmannen lävittivät niin,
    Kahden humalasäkin mahduttaviin.
    Silloin ryssät juur' miettivät mielessänsä:
    Heillä Viipuri jo puoleks on käsissänsä.
    Knut Possepa silloin mies uljas ja jalo,
    Käsi nopsana, silmissä innon palo,
    Reikäin eteen laittaa etuvarustuksen
    Ja Wiinholdtist' oivasta saa toveruksen.
    He viisaasti rakensit ja kiiruisesti,
    Että Jumalan avulla kaikki hyvin kesti,
    Ryssäin kylläkin vastukseksi
    Ja sisäänpääsölle esteheksi.
    Mut mielessä näill' yhä tuuma on vaan
    Voittaa Viipuri sittenkin voimallaan.

    Pyhän Antin päivänä jo aamuvarhaisella
    Alkoi tositoimin ryssä jo ahdistella
    Lipuin kolmin ryssät kohti käyvät,
    Ja Viipuriin rynnätä riennättäyvät.
    Heillä mukanaan on paljon tikapuita
    Ja lisäksi monenlaisia portaita muita,
    Jo kolmelta puolen he rynnön tekee:
    Kyllä Viipurin miehet nyt loppunsa näkee.
    Joka lipun alla tuhannen heit' olla mahtoi,
    Näin Viipurin miehille hirmua näyttää he tahtoi,
    Ja herttua muuan rynnistää,
    Mut melkein turhaks se aie jää.
    Tämä lippuineen tornia kohti juoksi,
    Tuon suuren jo saapuikin reiän luoksi.
    Hän astuvi itse suureen reikään.
    En tiedä kuin monta hän kanssaan veikään,
    He torniin kiipeevät meluin melkein,
    Joka ensiksi ehti, se sankari selkein.
    Jo muuria lähestyy kaks lippua muuta,
    On niiden alla miestä kuin metsässä puuta.
    Heill' on tikapuut suuret; kiipeemän
    Niillä muurille pitäis; yhdeksän
    Jo pääsikin; toivo heill' onkin vaan
    Saada muuri haltuunsa kokonaan.
    Ja sen voin kertoa aivan todella,
    Että muurilla viipyivät seitsemän tuntia.
    Monta ryssää jo olikin tornihin tullut,
    Ei Viipurin miesten se mieleen ollut.
    Kolme lippua liehui jo tornista päin —
    Sinä päivänä kaikki tapahtui näin —
    Ja kaksi jo kaikui pasuunaa,
    Jotka yhtäpäätä toitottaa;
    Että ryssät yltyisi uljaammiksi
    Muurille käymään, ne toitotti siksi.
    He tikapuita laskit alas kaupunkiin,
    Kyll' asukkaat pakenevat, arveltiin.
    Nyt Viipurin miehet, olkaa varuillanne,
    Ett'ei ryssä teitä kovin ahtaalle panne!

    Knut Posse ja Wiinholdt, jalot molemmat,
    Nyt aivan vireästi toimivat,
    He tervaa ynnä veneitä kokosivat,
    Ja niitä tornin alle laahasivat;
    Heille kahdelle ja muillekin
    Tulkoon tästä kiitos kaunoisin.
    Tuon kaiken sitten panivat palamaan,
    Savu, liekki ja katku käy nousemaan.
    He pelvon tuottivat ryssän väkeen
    Ja toivoit sen lähtevän käpälämäkeen.
    He toiveensa täyttyvän nähdä saikin.
    Kun ryssät torniin paloivat kaikin.
    Muurin sisällä juoksivat viipurilaiset,
    — Niin miehet ovat kertoneet luotettavaiset —
    He nopsaan toimivat, keinon keksivät,
    Ja alas he monet tikapuut vetivät,
    Vetivät vielä alas ryssää monta,
    Monta ryssää aivan avutonta;
    Niin oli tämä ottelu hirmuinen,
    Että moni sai hengellään maksaa sen.
    Muurilla olevat säikähti kovasti kyllä:
    Kun pyhän Antin näit ristin kaupungin yllä.
    Täss' ei miesten voima mitään voinut juuri,
    Voima Jumalan se näkyi tässä suuri;
    Myös vuorella näit he kaksi lippua
    Olevan kaupungin muurille tulossa,
    Kaikki teräksessä välkkyy niinkuin jää,
    He tahtoivat voittohon riennättää.
    Varmasti pyhä Eerikki ja pyhä Olavi
    Ne tällä kertaa kaupungin pelasti.
    Ei enempi kuin kaksi sataa, eikä vähempää,
    Miestä sinne tornihin ruumiina jää.
    Peloissaan ei tainneet ryssät enää muuta,
    Alkoivat vain kaikki kamalasti huutaa,
    Heidän kesken syntyi sekasorto suuri,
    Ja pian heistä tyhjentyikin koko muuri:
    He toistensa sekaan tunkeutuu,
    Toinen toisensa jalkoihin tallautuu,
    Niin tuhota olivat he toisiansa,
    Jo veri alkaa vuotaa heidän joukossansa.
    Tuhannet heittäytyivät muurilta alas,
    Harvat heistä sieltä hengissä palas. —

    Näin pääsi taas kaupunki vapahaksi
    Ei miehistään se hukannut kuin kaksi.
    Ylistys Jumalan olkoon, kiitos ja kunnia,
    Joka ryssältä salli kaupungin pelastua!
    Sen jälkeen heille aika kiiru jo saikin,
    Pyhän Barbaran yönä karkuun lähtivät kaikin.
    Nyt Savohon he lähtee, luoks Uuden linnan,
    Takaisin he tahtoivat vaatia tappionsa hinnan.
    Voitot heillä siell' oli pienenlaiset,
    Pakoon heidät löit urheat Savolaiset.
    Lähtivät sitten poijes maahansa omaan,
    Uusia retkiä varten ryhtyivät hommaan.
    Sitä seikkaa en oikein voi selvittää,
    Tuhat ryssää taas miks turmioon jää.
    Lisäks' joukon ylhäinen johtomies, —
    Jota itkeä jokainen ryssä ties.
    Kolmekymmentä neljä kanuunankiveä
    Jäi jälkeen, kun ryssä läks tiehensä.
    Ampumatelineitä ja vihollis-ruumiita vielä
    Saivat meikäläiset vaivainsa palkaksi siellä.

    Jälleen saatiin elää rauhaisasti
    Aina kynttelinmessun aikaan asti.
    Kun leikataan neljätoistsataa ja yhdeksänkymment' kuusi,
    Silloin alkaa tällainen ilve uusi:
    Turkuun saapuu silloin tämä huhu,
    Eikä kukaan silloin muusta puhu.
    Se tuli kuin tuulella rantaan ryönä,
    Odottamatta ja joulu-yönä.
    En kertoa jaksa tekoa tätä,
    Steen hajoittaa miehensä, siksipä hätä;
    Hän joulujuhlaa viettävi mieluisasti
    Ja antaa ryssän toimia vapahasti
    Onko viisasta teidän mielestänne
    Hajoittaa miehenne sinne, tänne?
    Ratsumiehet Herra Steenin varastot tyhjentävät,
    He juovat ja mässäävät mink' ennättävät,
    Satakunnassa viipyen he vetelehtii,
    Ja kuninkaankartanossa nauttii mink' ehtii.
    Monta kuolee hätään ja pakkaseen,
    Toiset saavat surman osakseen.
    Palkkasotureita ja Taalainmaalaisia
    Lähtee vaeltamaan kohti Viipuria.
    Olavinlinnaan lähetettiin jalo mies.
    Nuutti Kaarlonpoika, senpä kaikki ties,
    Ja seitsemänkymmentä miestä mukana,
    Tämän tahdon minä teille kertoa;
    Kaikki he olivat kelpo huovia
    Ja määrä on heidän Uuteenlinnaan luovia.
    Mutta huono onni seurasi heitä,
    En mä tätä totuutta teiltä peitä.
    Kun koitti aamu kynttelinpäivän jälkeinen,
    Ryssä heidät tappoi miltei jokaisen;
    Ainoastaan kuus tahi seitsemän
    Pääs pakohon heiltä lähtemähän.
    Surkeudelle ei sanat riitä,
    Surkeaa on kertoakin siitä.

    Olavinlinnan luona ryssä viipyy aina,
    Ruotsin miesten mieliä raskas huoli painaa.
    Lähemmäks he alkoivat tulla vaan,
    Käykäämme Herralle huolemme huokaamaan!
    Savonmaassa on onneton mies ja nainen,
    Heill' on kaikilla kohtalo samanlainen:
    He kauvas korpihin samoaapi,
    Suru, hätä ja nälkä kalpeaks posket saapi,
    Ja ryssä ratsahin seuraa kintereillä,
    Ei onnen päivää kurjilla heillä.
    Tämän kirjoitan, tarkoin se mieleeni muistuu,
    Seitsemäntuhatta silloin surmaan suistuu.
    Veri valui ryssän edetessä,
    Säästäneet ei lasta kätkyessä;
    Taas ruotsalaiset joutuivat uuteen huoleen,
    Kun ryssä alkoi siirtyä Kruunulinnan puoleen,
    On Hämeenlinna myös nimenä sillä, —
    Miks näin, lie silläkin syynsä kyllä —;
    Siellä riehuvat ryssät tuhoisasti
    Ja tahtovat mennä aina Turkuun asti.
    Laajalti ja säälimättä tuhoaapi ryssä,
    Kirkot, kylät häviävät tulen syleilyssä.
    Heit' ei ollut kahtasataakaan, vannon sen
    Kautta Jumalan ja pyhän Neitsyen!
    Ja Ruotsin sotaväki vaan
    Ei tohtinut tulla auttamaan!
    Yhä kauhunäytelmät uudistuupi,
    Hattulan kirkkoon ryssä tunkeuupi,
    Sieltä raastavat pyhäinkuvat ja ristit,
    Turkuun saapuu ne kauhun viestit.
    On luoksensa kahden päivän matka vaan,
    Mutta Herra Steen vain ei tohdi auttamaan.
    Ritarin nimeä kannatte. Herra Steen,
    Älkää pistäkö päätänne pensaaseen.
    Näin Turussa hällä surun sydämessä,
    Vaan tointa ei kylliks kohtalon kääntyessä.
    Hän Ahvenanmaalla ja Uudellamaalla antoi käskyn julki,
    Ja tietokapula myös yli koko Suomen kulki.
    Mies aseineen joka talosta,
    Niin ryssän hän voisi torjua.
    Joka mies oli varmasti silloin matkassa,
    Kun Herra Steenin tykistö tuotiin Turusta,
    Siin' aika meluin kulkea mahdettiin,
    Kun kolmesataa tykkiä laahattiin!
    Pyhän Mathiaksen päivänä — määrä on se —
    Lähtee Ruotsin miehet liikkeelle,
    Ruotsalaisia olivat kaikkein useimmat,
    Ja Ruotsin olitkin miehistä parahat;
    Toiset lähtivät reellä ja toiset hevosin,
    Kuinka kukin vaan pääsi parhaimmin.
    Yhdeksänsataa siin' oli huoviakin,
    Jotka lähtivät sodan vaaroihin.
    Ahvenanmaalta tuli kaksituhatta,
    Talonpoikaa kelpoa ja kaunista,
    Ja yhteenkoottuna nyt olit kaikin,
    Hän heistä mahtavan joukon saikin,
    Neljäkymmentä tuhatta miest' oli heitä,
    Kaikk' aseilla hyvillä varustuneita.
    Kun ryssät tiedon saivat tästä,
    He eivät viivytelleet lähtemästä,
    Ei heistä enää näkynyt jälkeäkään,
    Ei mistään löytty ryssää yhtäkään.
    Ei kiinni heitä saa, se tieto on vakaa,
    Neljäkolmatta peninkulmaa vaikk' ajettiin takaa.
    Lepoon väkemme asettui allapäin
    Ja moni kai ajatteli mielessään näin:
    Mitä nyt auttaa enää kaikki puuha ja huoli!
    Autiona on Karjala, Savo ja Hämettä puoli,
    Niissä ei kuulu yhtään ihmissanaa,
    Eik' ole lehmää, koiraa, kukkoa tai kanaa!
    Maa autio on: tääll' olla ei halaa,
    Tyhjä on kahdeksankymmenen peninkulman ala.
    Varustusten määrä kyll' oli suuri
    Tätä mahtavaa retkeä varten juuri.
    Yli viissataa luotipyssyä ja monta ampujaa,
    Mutta Ruotsin hyödyksi mitään he ei voineet toimittaa.
    Palkkasoturit Tukholman
    Saivat silloin sen kunnian,
    Että heidän tuli Suomehen jäädä
    Ja Olavinlinnaa vartioimaan käydä. —
    Eipä muuta nyt tullut tehtäväksi,
    Muut kaikki jälleen kotiin läksi.
    Ja huovimiehet, ollen niin,
    Ne tulivat Turun kaupunkiin.
    Herra Steen heidät sinne tänne majoittaapi,
    Moni pappila heitä vieraiksensa saapi.
    Herra Steen itse tahtoi Ruotsihin takaisin,
    Siell' aikoi uuden joukon hän koota vieläkin.
    Näin Suomessa hän asiat suunnittaa:
    Svante Niilonpoika täällä nyt päällikkyyden saa.
    Ja tälle päällikölle vastavalitulle
    Jää avuks' Steen Tuurenpoika ynnä Erik Trulle;
    Häntä totelkoot Suomen kaikk' asujat,
    Niin läheiset kuin myös kaukaisat,
    Päästä kuukauden Suomen parhaaksi
    Herra Steen taas palata lupasi.

    Pääsiäistä ennen tiistaina
    Herra Steen on taas lähtövalmiina,
    Hän ensin kiiruhtaa Upsalaan,
    Asioista vielä tuumimaan.
    Hän tahtoi Suomelta poistaa huolen häivät
    Ja toimi Tukholmaan herrainpäivät,
    Jollaiset sinne sitten tulikin.
    Oisi tyhmää, niille jos nauraisin.
    En kuitenkaan voi näitä päiviä kiittää,
    Niin vähän niillä Ruotsille tointa riittää.
    Tällä kannall' asiat eivät olla saisi,
    Tuntuu niinkuin valtakunta nukahtaisi.
    En ymmärrä, minkä käänteen tämä meno saapi,
    Vaan ehkä Herra vielä meitä armahtaapi!
    Toisella puolla meill' on ryssä, taasen voimakas,
    Ja toisella taas, Tanskassa, Hannu-kuningas.
    Nyt kuulkaa mitä teille tahdon sanoa:
    Moni Ruotsin mies taas on alkanut anoa,
    Että pitäis vastaan Venäjää
    Sotavoima Ruotsin riennättää,
    Koko Pohjois-Ruotsi sen ehdoittaapi,
    Joka viides mies heiltä mennä saapi
    Päin Viipurin linnaa viilettämähän,
    Ja sen voin lisätä vielä tähän,
    Että lähteä tahtoo myös Helsingein maa
    Ja jotk' eteläss' siitä asustaa,
    He eivät suo itselleen mitään rauhaa,
    Kun vihollinen valtakunnan äärellä pauhaa.

    Mut silloin tuli ryssä Perä-Pohjahan,
    Iin, Tornion poltti, Kemin, Salon, Limingan.
    Juvalla, Olavinlinnan luona samaten,
    Syösten Suomen ja Ruotsin taas murheesen.
    Tämä tapahtui iltana pyhän Olavin,
    Luojan kiitos, ett'eivät polttaneet viel' enemmin.

    Jostakin he sitten mahtoivat säikähtyä,
    Koska alkoivat sen jälkeen peräytyä.
    Se aika, milloin tapahtui tuo,
    Ei Olavinlinnalle rauhaa suo:
    Kulovalkea julma kun seudulla kävi,
    Moni Ruotsin mies surmansa saa, häviävi.
    Nyt vääntää moni ruotsalainen käsiänsä,
    Herra Steenin vuoks; hänpä ei kiireissänsä.
    Knut Possen, Svanten ja muiden hän hätää ei
    Eikä heidän avuksensa riennä.

    Nämät Ryssän puuhia yhä pitävät silmällä.
    Ja lähtevät Venäjänmaahan suurella väellä.
    He ensin lähtevät uuteen Narvaan,
    Siellä tahtoivat ryssät tuhota, arvaan.
    He lähtivät iloisina, reippaina,
    Se oli Maarianpäivän aikoina.
    Kakstuhatta miestä niit' oli kaikkiaan.
    Jotka läks sodan vaaroja uhmaamaan.
    Päin Iivaninlinnaa lähdit he purjehtimaan,
    Tätä suurta ryssän linnaa ahdistamaan.
    Suurilla ja pienillä laivoillansa
    He lähtivät matkaan kaiken joukon kanssa,
    Hyvät varustukset oli tällä linnalla,
    Kävit ruotsalaiset maihin aika kiiruulla.
    Se täytyy minun tunnustaa,
    Että hyvin oli linna miehitetty vaan,
    Aseilla ja suurella voimalla muulla,
    Mutta saatte ruotsalaistenkin mahdista kuulla.
    He ensin saartoivat linnan kokonaan,
    Sitten kohta rupesit polttamaan.
    He eivät tahtoneet rientää kauvemmaksi,
    Oli tässäkin työtä yhdeksi rupeamaksi.
    Perjantai, pyhän Ludvikin päivän jälkeen
    Näki Ruotsin urhojen aseitten välkkeen.
    Se varmastikin oli ihme Jumalan,
    Että kuudess' tunniss' heill' on linna hallussaan.
    Ja varmastikin voin minä sanoa niin,
    Että tulta, jousta, pyssyä käytettiin:
    Kolmetuhatta miestä siellä linnaa puolusti,
    Kuitenkin ruotsalaiset sen heiltä valtasi.
    Miehet ja naiset yhtä suuta
    Alkoivat kovasti voivottaa ja huutaa,
    Heit' olikin paljon linnassa vielä,
    Kolmesataa saatihin vangiksi siellä:
    Linnass' oli arkuttain aartehia,
    Hopeaa, kultakääröjä, vahaa ja turkiksia.
    Ja joka mies oli toimessa kiinn',
    Kun laivoihin kaikki lastattiin.
    Vieläpä rauta-ovia ja portinsaranoita,
    Miks kieltäisin sen, ei unohdettu noita.
    Ja hyvä sää heitä seurasi matkalla,
    Heillä vankeja on ja muuta saalista kosolta.
    Svante Niilonpoika heill' oli päällysmies,
    Tällä kunnian nimen saavuttaa hän ties.
    Tulivat sitten Ruotsihin takaisin
    Ja heidän kanssaan useita huovejakin,
    Varmasti heit' oli sata ynnä seitsemän,
    Se määrä mun pitää merkitsemän.

    Aikaa ja päiviä kuluikin niin,
    Että päästihin vihdoin mikkeliin.
    Nyt nimessä Herran Jumalan
    Steen herra hän jättää Santahaminan,
    Hän nostaa santaa ja iloinen mahtaa olla,
    Ja lähtee liikkeelle aimo laivastolla.
    Satakolmekymment' oli niitä kaikkiaan,
    Niill' aikoo taas Ryssää ahdistamaan.
    Jumala armahtakoon Ruotsinmaata!
    Ei sotajoukko häntä suosia saata,
    Heidän mielensä kääntyy toiseksi,
    Herra Steenin he jättävät tylysti,
    Kotihin, Ruotsinmaalle heidän halunsa on,
    He eivät jäädä tahdo Herra Steenin joukkohon.
    Eikä sitä yhtään ihmetellä voi,
    Sillä nälkä heille suuren tuskan toi;
    Muuta ei kuin vettä ja huonoa ruokaa,
    Moni heistä aivan raskaasti huokaa.
    Jo aloit heiltä vaatteetkin loppua,
    Ja monta näkivät muutakin hädän hoppua.
    Kaikki huovit ja Svantekin palasi takaisin,
    Ei rahvaskaan tahtonut enää viipyä kauvemmin.
    Huovit Steeniä syyttää ja syystä kyllä
    Kaikesta, mikä juuri on sanottu yllä.
    Miks ajoissa ei rientänyt auttamaan,
    Miten mainittu jo on kertaan useampaan.
    "Oi, herra Steen, miksi vitkastelitte aina,
    Nyt teitä ja koko Ruotsia häpeä painaa.
    Mitä silloin oikein te tuumasitte,
    Kun Ryssää niin veltosti vastustitte? —"
    Niin antaakin Steen herra luvan monelle,
    Että saavat taas lähteä Ruotsin puolelle,
    Tätä pääsölupaa useat seuraavat,
    Herra Steenin luokse ei jää kuin muutamat.
    Ryssä Iivananlinnaan palaapi uudelleen,
    Ja ruotsalaiset ottaa aivan pilkakseen.
    Yhä vahvemmaks Iivananlinnan he laittaa,
    Eikä Ruotsi voi enää heille tehdä haittaa.

    Herra Steenillä vielä on auttajansa,
    Siks Suomessa viipyy hän paikallansa.
    Olavinlinnan ja Viipurin hän miehittääpi,
    Mut suru hänen sydämeensä yhä jääpi.
    Hän hakkauttaa pitkin Suomen saloja
    Etumurrokoita monia ja jaloja,
    Pernajan väliin ja Hämeenlinnan,
    Niin Ryssälle raketen vastarinnan.
    Minkä käänteen asiat tästälähin saa,
    Sitä en minä taida ennustaa.
    Mun laata nyt täytynee kirjoittamasta,
    Kun tapahtuu lisää, niin jatkan vasta.

               (Vanha ruotsalainen riimikronikka.
               Suomentanut Ilta Koskimies.)

SAVO JA SAVONLINNA.

Savon synty.

Ensimäinen aamuhetki oli koittanut Suomen saloille. Kalevalan kansa oli haltuunsa ottanut Laatokan ihanat rantamaat, joiden luonto vielä tuhannen vuoden perästä näyttää riemastuvan Väinämöisen kanteleen sävelistä. Siellä kuu ja päivyt taottiin, siellä taivaan kantta kalkuteltiin, siellä jumalat ja ihmiset loivat ensimäisen runomaailmansa.

Mutta Savon synkkien vesien päällitse kulki vielä öiset sumut. Ei mikään Vellamon neito sen aalloissa iloinnut, ei kukaan Tapionkaan tyttäristä sen salomaita sulostuttanut. Outo, jylhä suku, hiisien kamala kansa, vallitsi Saimaan vesistöjä Imatrasta länteen ja pohjaan, ja tuolla täällä lappalaiset käyttivät järvien ja metsien riistaa elatukseksensa. Vaan Lapin kansa ei missään vallinnut, ei missään isäntänä ollut. Kunkin voimakkaamman alamaisena se silloinkin maksoi veroa pelkästä elämisen oikeudesta.

Mihin nämä hämärän muinaisuuden asukkaat ovat hävinneet? Ovatko he mitään jälkiä jättäneet olemisestansa? — Sangen vähän, tuskinpa ollenkaan. Muinaiskalujenkin mykkä kieli on tällä alalla melkein vaiti. Ainoastaan oudot paikan-nimet vielä vuosituhannen takaa meille puhuvat selvästi kuuluvalla äänellä; mutta ne puhuvat kieltä, jota emme ymmärrä enää selvittää.

Vähitellen uusi päivä valkenee suomalaisille heimokunnille. Etelästä, sekä idän että lännen puolelta, tunkeuvat muukalaisen sivistyksen säteet näille pohjan perille. Vieraat kauppa-haahdet alkavat kulkea Suomenlahden pohjukoita; risti pystytetään Aurajoen rannalle, ja Athos-vuoren hiljaiset erakot laittavat itsellensä rauhallisen tyyssijan Valamon ihanaan saareen. Runojen ja luonnottarien aikakausi on loppumaisillaan; historiallisen elämän kaikki tuskat ja taistelut lähenevät.

Mutta Savon erämaille ei tunkeu vielä kuin kaukainen humu maailman levottomasta liikkeestä. Karjalan kansa on alkanut riehua. Kauppa-etu on kehoittanut sitä etsimään erämaiden kalliita turkiksia, ja niille autioille aloille, missä ihmisen astunta ei ole tähän asti luonnon hiljaisuutta häirinnyt, ilmestyy majavanpyytäjä jousinensa. Karjalan jumalista Tapio ja Ahti ovat ensimäiset, jotka levittävät valtaansa Savonkin saloille ja selänteille; metsästäjät ja kalastajat käyvät täälläkin saalistansa, ja missä joku lappalais-heimo on lahdelman pohjaan kotansa asettanut, sen jo täytyy metsänriistalla maksaa veronsa voimakkaammalle veljeskansalle. Nuo urheat Karjalan miehet retkeilevät tähän aikaan kauvas pohjan perille. Pitkin Savon ja Yli-Karjalan vesijaksoja tunkeuvat Kantalahteen, Lappiin ja Ruijaan, veroa ja voittosaalista etsimään, ja ahdistavat toisinaan itse norjalaisiakin kaukaisessa Haalogalannissa.

Vaan Karjalaisten vapaus jo lähestyy loppuansa. Mahtavan Novgorodin liittolaisina he ovat monta kertaa retkeilleet meren yli läntisille maille; nytpä Novgorod alkaa heitä valtansa alle vaatia, ja toiselta puolen lännenkin valta, Ruotsi, alkaa heitä läheltä ahdistaa. Suomen veden perukassa kohoaa kivinen linna, Viipuri; jopa itse Karjalan kansakunnan emä-paikkoihin, Vuoksen ja Nevajoen varsille, koetetaan pystyttää Pyhän Eerikin lippua. Silloin ei muuta neuvoa kuin turvautua Novgorodin apuun. Tuo verinen taistelu alkaa, taistelu idän ja lännen välillä, taistelu kahden mahtavan kansasuvun ja kahden erimuotoisen kristikunnan välillä — taistelu, jota oli jatkuva puolen vuosituhannen ajat. Tähän verikasteeseen Karjalan ja sen ohessa koko Suomenkin kansallinen itsenäisyys hukkuu. Novgorodin liittolaiset muuttuvat Novgorodin alamaisiksi; Nevajoen varret ja Vuoksen suut tulevat venäläiseksi Karjalaksi, jonka pylväinä ovat Pähkinäsaaren ja Käkisalmen linnat. Mutta Karjalan takapuoliset kihlakunnat Saimaan ja Suomenlahden välillä joutuvat Ruotsinvallan haltuun ja muun Suomen yhteyteen. Viipurin linna on se vahva lukko ja telki, jolla läntinen maailma sulkee Suomen portit idän rynnäköitä vastaan.

Näin solmitaan "ikuinen rauha" — pitäisi sanoa: ikuinen veriviha — Pähkinäsaaressa v. 1323. Tämä rauhanteko jakaa Suomen kansan ja Karjalan heimokunnan kahteen vihollis-leiriin. Mutta Savonkin historiassa on tämä rauhanteko merkillinen; sillä itse jakokirjassa Savon nimi nyt ensi kerran kajahtaa. Niistä kolmesta Karjalan kihlakunnasta, näet, jotka tulevat Ruotsin alle, on yksi nimeltä "Savo"; se on Saimaan takainen länsi-seutu, johon uudis-asukkaita jo on asettunut — tuo sittemmin niinkutsuttu Suur-Savo eli Mikkelin seudut. Pohjoisten vesistöjen tienoot ovat vielä erämaina; mutta niidenkin suhteen tehdään jako valtakuntien välille, ja niin saapi Savonmaa ensimäisen rajansa itää kohden. Vaan tämä raja näkyy oikeastaan halkaisseen sen Savonmaan, jonka me nykyään sillä nimellä tunnemme. Ell'ei uuden-aikainen tutkimus erehdy, niin raja v. 1323 pantiin käymään Pihlajaveden kaakkois-kulmasta melkein luoteista suuntaa Säämingin kautta ja sitten pitkin Haukivettä Varkauteen ja niin edespäin. Nykyisen Savonlinnan sija ja Savon vesien itä-osa jäi niinmuodoin itäpuolelle rajaa, s.o. Emä-Karjalan omaksi. Sehän olikin ihan luonnollista sen aikuisten asutusolojen kannalta.

Tämä raja ei kuitenkaan jäänyt pysyväiseksi, vaan siirrettiin pian itse teossa paljoa idemmäksi. Millä tavoin tämä tapahtui, sitä emme tiedä; sillä sen ajan taistelut Savonmaalla tuskin hämärinä haamuinakaan tulevat näkyviin. Vaan että taisteluja on ollut, saamme varmuudella arvata. Ruotsin Karjalaiset Suur-Savosta ovat tunkeuneet eteen päin ja Venäjän Karjalaisten on täytynyt väistyä. Niin oli alkanut tuo pitkä riita ja tora veljesten välillä kahden puolen valtarajaa.

Ensimmältä se ei ollut kuin maa-asukasten riita kalavesistä ja oravametsistä, — useinkin turhan-aikainen

       "tora totkusista
    Artti ahven-maimasista".

Mutta vähitellen siitä karttui ankaraa sodan-aihetta niiden valtakuntain välillä, jotka Pähkinäsaaressa olivat jakoa tehneet.

Olavin linnan synty.

Suur-Savosta oli uudis-asutus jo levinnyt Pihlajaveden ja Haukiveden rannoille. Nuo lukemattomat pikkujärvet, jotka muodostavat koko välin ikäänkuin tiheäksi taipalistoksi, olivat askelettain houkutelleet siirtolaisia eteenpäin koillista kohden. Pienen Jukajärven rannalla oli kohonnut Savonmaan toinen kirkko, joka suuren piispamme Maunu Tavastin toimesta sai ensimäisen pappinsa. Näin kirkollinen järjestys seurasi uutis-asutuksen jälessä. Mutta myöskin maallinen valta kulki rinnatusten hengellisen vallan kanssa, ja Ruotsin kruunu itse oli astunut uudis-asutuksen etupäähän. Niinpä jo joitakuita vuosikymmeniä rauhanteon jälkeen tuo Pihlajaveden ja Haukiveden välinen seutu, Sääminginsalo, jonka ohitse raja kulki, oli kruunun omaisuutena. Mahtava Suomen laamanni Niilo Tuurenpoika — hän, joka toimitti Suomenmaalle osallisuuden kuninkaan-vaaleihin ja itse tavantakaa tätä oikeutta viljeli — oli silloin isäntänä Viipurin linnassa ja nautti läänityksenä myöskin Sääminginsalon kruununtilaa läänin pohjoisilla erämailla. Vaan kun Niilo Tuurenpoika uusissa kuninkaanteko-puuhissaan kaatui Turun linnan edustalla v. 1365, annettiin Sääminginsalo särpimen-avuksi Vexiön piispalliselle istuimelle Ruotsiin kuitenkin sillä ehdolla, että jos joskus maailmassa eri piispan-istuin Karjalan puolella syntyisi, tämä omaisuus tulisi Karjalan piispain haltuun. Niinkuin näkyy, oli jo silloin ruvettu ajattelemaan Suomenmaan jakamista kahteen hiippakuntaan.

Kuluipa taas vuosisadan ajat. Valtiolliset rettelöt Ruotsin valtakunnassa olivat aivan vähän tuntuneet Savon kaukaisille salomaille, eikä Venäjänkään puolelta suurempia vaaroja ollut uhannut. Mutta silloin alkavat maailman olot muuttua. Moskovan valtaistuimelle on noussut Iivana Vasilinpoika, joka jälleen yhdistää kaikki Venäjän alat suureksi tsaarikunnaksi. Ruotsissa taas on Unioni katkaistu ja Skandinavian valtakuntain eripuraisuus tekee tuon paisuvan venäläisvallan kahta pelättävämmäksi. Näissä vaikeissa oloissa vanhempi Steen Stuure johtaa Ruotsin hallitusta, ja hänen ystävänsä, ritari ja valtaneuvos Eerik Akselinpoika Tott, istuu Viipurissa, itäistä rajaa valvomassa. Näistä kahdesta Tott on vanhempi ja arvossa melkein etevämpi. Hän on jo valtio-seikoissa paljon kokenut mies tämä mahtava Viipurin isäntä — syntyperältään Tanskasta kotoisin, missä hänen isänsä aikoinaan oli ollut valtakunnan marskina, mutta äitinsä kautta ruotsalaisena ja Ruotsin ylimyskuntaan liittyneenä. Hänen nykyinen avio-puolisonsa, rouva Elina Kustaantytär Stuure, on valtionhoitajan isän-orpana, ja senkin vuoksi Steen herra on voinut turvallisesti jättää Suomenmaan puolustuksen hänen haltuunsa. Vuoden 1473 paikoilla nyt sota alkaa Venäjän kanssa. Rajan laajuuden vuoksi on maan puolustus varsin vaikea, ja vaikka Ruotsista tulee valtionhoitajan lähettämä apujoukko, ei ole noilla syrjäisillä Savon seuduilla tarpeellista suojaa. Silloin Eerik Akselinpoika lähtee ylös Savonmaalle, katsomaan soveliasta linnan asemaa. Sääminginsalon vieressä on pieni luoto itse Kyrönsalmen virrassa, missä pohjoisten ja koillisten erämaiden vedet purkauvat Pihlajaveteen ja sen kautta Saimaaseen. Venäläiset väittivät, että paikka oli heidän; siitä muka karjalaisten vanha tie kulki pohjan perille. Mutta Eerik Akselinpoika heti näkee paikan tärkeyden ja päättää siihen panna lukon, joka voipi estää Venäjän vallan etenemistä länteen ja pohjoiseen. Näin syntyy Savon "Uusi linna" v:na 1475.

Alussa se ei ollut kuin puinen varustus, joka ensi hätään laitettiin Savonmaan suojelukseksi. Vaan kaksi vuotta myöhemmin vahvempi kivinen linna rakennettiin sijaan. Tott hankki 16 taitavaa muurimestaria ulkomailta; sillä kivisten linnain rakentaminen ei ollut kotiteollisuutta Suomenmaassa. Hän lähti itse sinne asemiehinensä, rakennustyötä varjelemaan; sillä Venäjän Karjalasta tehtiin alituisia rynnäköitä ja viholliset olivat joka paikassa väijyksissä. Joka kerta, milloin työväki pantiin lotjilla tuomaan hiekkaa, kiviä ja kalkkia, täytyi kuhunkin alukseen panna parvi sotaväkeä ja 12 tai 14 Totein omia ritarillisia palvelijoita täysissä aseissa ja haarniskoissa. Se oli melkein niinkuin Jerusalemin muurien rakentaminen Nehemian aikana.

Näin nousi linnan kivinen muuri; tornit kohosivat, kuvastuen Kyrönsalmen syviin aaltoihin; muut tarpeelliset huoneet, kellarit ja vara-aitat varustettiin. Mutta maallisen vahvuuden ohessa tarvittiin taivaallisten valtain suojelus. Tuo pohjoisilla mailla kuuluisa ja kunnioitettu pyhimys, Norjan muinainen kuningas Olavi, valittiin linnan suojeluspyhäksi, ja Savon varustukselle annettiin nimi "Pyhän Olavin linna". Vaan itsellensäkin oli Eerik Akselinpoika tässä nostanut muistopatsaan. Muutaman käytävän seinään vastapäätä "kuninkaan-salia" hän antoi muurata kivisen taulun, jossa luettiin näin kuuluva kirjoitus:

"Anno 1475 minä Eerik Akselinpoika Ritari rakennutin tämän linnan, Jumalalle ylistykseksi, pyhälle Kristin-uskolle vahvistukseksi. Silloin vaimoni nimi oli Elina Kustaantytär Lagmansöö'n rouva".

Tämän seinäkirjoituksen yläpuolella olivat aviopuolisojen vaakunat, nimittäin Stuure-vaakuna ja Tott-vaakuna.

Uuden linnan suojassa alkoi uudis-asutus näillä tienoilla vahvistua; Säämingissä syntyi Savon kolmas seurakunta, ja muinais-taru kertoo Eerik Akselinpojan tuoneen ruotsalaisiakin asukkaita uuden voittomaan vahvistukseksi. Pian sen jälkeen Eerik Akselinpoika kuoli Viipurissa v. 1480. Vähän aikaa nyt oli rauhallisemmat menot rajan puolella. Mutta sodan myrsky-pilvet kokoontuivat yhä synkemmiksi, kunnes v. 1495 puhkesivat hirveään tuuliaispäähän. Iivana väitti, eikä aivan syyttä, että Pähkinäsaaren rauha oli rikottu. Raja oli siirretty itään päin, uusi linna oli vastoin rauhansovintoa näille maille rakennettu, vieläpä rakennettu semmoiseen paikkaan, jonka tsaari luki omaksi alueeksensa. Näin ollen pitäisi ruotsalaisten muka antaa takaisin nuo kolme Karjalan kihlakuntaa, mitkä olivat ennen muinoin ystävyydenlahjaksi saaneet. Semmoinen oli Iivanan ajatus, ja hänen todistajanansa oli 60,000 miehen armeija, joka vyörytettiin Viipuria vastaan. "Viipurin pamaus" tosin pelasti tämän tärkeän rajalinnan, mutta sota levisi pitkin koko valtarajaa perimmäiseen pohjaan asti. Nytpä vasta saatiin kokea, minkä hyvän työn Tott oli Savonmaalle tehnyt. Venäläinen parvikunta karkasi tähänkin maakuntaan; mutta Savonlinnan vouti, Pietari Niilonpoika, lähti ritaripalvelijain ja rahvaan kanssa vihollista vastaan ja karkoitti päällekarkaajat rajan yli. Seuraavana talvena tuli isompi voima, joka alkoi linnaa piirittää. Steen Stuure, joka nyt oli Suomeen tullut, oli siihen aikaan lähettänyt Olavinlinnan vahvistukseksi 70 huovia, ja nämä, jotka eivät aavistaneet vihollisten sitä silloin saartavan, joutuivat melkein kaikki venäläisten käsiin. Mutta linna Kyrönsalmessa ei kumminkaan kukistunut; Tott'in takoma lukko ei särkynyt — ja Ruotsin valta Savossa säilyi.

Savonlinnan ihmeet.

Olipa kummallinen seutu tuo rajalinnan paikka erämaiden liepeessä.

Näin kertoo Olaus Magnus, Upsalan entinen arkkipiispa, joka on lähtenyt uskonpuhdistusta pakoon eteläisille maille ja siellä julkaisee kuvallisen maantietonsa Ruotsin valtakunnasta, sen kansoista ja luonnon-ilmiöistä.

Kaukana perimmäisessä Suomenmaassa, mutta Ruotsin vallan alueella, on linna, joka Uudeksi linnaksi nimitetään. Se on ihmeteltävällä nerolla rakennettu, kerrassaan luonnon ja taiteen vahvistama, seisoen ympyriäisen kallion päällä. Yksi ainoa portti siitä viepi länttä kohden; portin edustalla on lautta-silta, vahvoilla rautavitjoilla kiinnitettynä, ja tämä aina yöksi vedetään koneiden avulla rantaan, — tosin ankaralla vaivalla väkevän virran tähden. Tuo leveä joki, joka siitä ohitse kulkee, on syvyydeltään tutkimaton. Se tulee kaukaisista järvistä, Vienan "valkoisesta" merestä saakka; vaan linnan kohdalta se on mustapohjainen, ja kaikki kalat, jotka siinä syntyvät ja elävät, lohet ja taimenet, hauet ja ahvenet sekä muut pehmeälihaiset kalat, ovat ihan mustia, mutta kuitenkin hyviä maultaan. Lahnakin siinä virrassa on kesällä musta, vaikka talvella valkoinen. Ja kun joki sitten purkautuu, kulkien Viipurin ohitse, se muuttaa itse järvenkin mustaksi.

Muitakin kummia täällä toisinaan nähdään. Kova on isännyyden virka täällä vihollisvallan kynnyksellä, kova myöskin laki, jonka alaisena linnan väki elää. Jos vartija nukkuu asemaansa, hän syöstään säälimättä tornin harjalta virtaan. Surma ja perikato ovat siis aina tarjona sekä päällikölle että hänen miehillensä. Mutta jokaisen onnettomuuden edellä käypi kummallinen aave. Silloin, näet, ilmestyy virran aaltojen päälle neitonen, joka kanteleen viehättävällä soitolla yön hiljaisuutta häiritsee, ikäänkuin seireenien tavalla houkutellen ihmis-parat luoksensa.

Semmoinen on Uusi linna Suomen perimmäisillä rajoilla, semmoinen virta ihmeinensä, joka siitä ohitse kulkee.

Muutkin olot näillä syrjäisillä rajaseuduilla ovat kyllä omituisia. Kummankin puolen asukkaat tekevät alituisia ryöstöretkiä toistensa maille. Venäjän-puoliset silloin kulkevat pitkissä köykäisissä veneissä, 20 tai 25 henkeä kussakin, erämaiden vesiä myöten; missä vesimatka loppuu, kantavat veneensä hartioillaan taipaleen yli, kunnes tulevat toiseen vesijaksoon. Suomen-puoliset samoin tekevät yhtäläisiä retkiä Venäjän alueelle. Vaan kumpaistenkin retket vähemmin tarkoittavat sotaa kuin ryöstöä. Rosvoaminen on osa näiden seutujen elinkeinoista. Niin hurjia ovat senpuoliset maan-asukkaat, että kuninkaan on täytynyt kovan rangaistuksen uhalla kieltää heitä pitämästä kotonaan varsinaisia sota-aseita, niinkuin peitsiä, miekkoja ja tapparoita, ett'eivät keskenänsä surma-töitä tekisi. Ainoastaan kirveitä ja työ-aseita saavat pitää kotitarpeiksensa, ja heidän rakennuksensa ovatkin ihmeteltäviä. Vaan vihollisen läheisyyden vuoksi täytyy kumminkin olla jonkinlaisia puolustus-aseita. Suomalaiset ovat tarkkoja jousimiehiä, ja käsivarren voimilta he ovat sangen väkeviä, joka tulee siitä, että juovat paljon ja hyvää olutta. Kun nyt viholliset tekevät hyökkäyksiä, he heitä ensin kaukaa vastustavat nuolilla, joita jousista ja lingoista lennätetään. Kun lähemmäksi tullaan, viskataan tarkalla kädellä kivi, joka on kiinnitetty vahvaan hihnaan, taikka heitetään suopunki, semmoinen, jolla metsän eläviä kiedotaan. Sitten ryhdytään pitkiin keihäisin, joiden kärjet ovat tulessa karaistut tai nauloilla teroitetut. Miehet ja naiset ovat yhtä ankarat puolustustyössä, ja kenellä ei ole muuta asetta, hän viskaa verkkoja ja kalalippoja vihollisen pään yli, temmaten vastustajansa, jopa ratsumiehenkin, kumoon. Mutta suurimmaksi avuksi ovat suomalaisille heidän vihaiset koiransa, joita venäläisten hevoset pelkäävät yhtä paljon kuin Persian ratsut ennen muinoin kammoivat kameeleja. Sillä nämä koirat ovat opetetut karkaamaan hevosten turpaan, jolloin ratsu nousee takajaloillensa ja viskaa miehen maahan.

Näin mellastellaan pitkin Suomen itä-rajaa, Karjalan kyläkunnissa ja
Savon sydänmailla.

* * * * *

Vaan palatkaamme vielä hetkisen ajaksi takaisin Savonlinnan kummitus-taruihin. Pari vuosisataa sen jälkeen, kun Olaus Magnus uutena Pliniona kirjoitti merkilliset juttunsa Arx novam ihmeistä, on Säämingin pappi kaikessa hiljaisuudessa piirtänyt kirkonkirjaansa seuraavan muistelman:

Hamasta linnan rakentamisesta asti on siinä aina elätetty musta oinas, niin että toisen jälkeen aina toinen uusi on hankittu, ja kun venäläiset Ison Vihan aikana pitivät linnan hallussansa, hekin samoin hoitivat linnan mustaa oinasta. Vaan nyt viime kesänä eli v. 1728 on Olli päässyt linnasta ulos sillalle, josta luiskahti virtaan ja hukkui, ja sen jälkeen ei ole toista enää hankittu.

Muuta emme tiedä Savonlinnan mustasta oinaasta, joka vasta kuollessaan tuli kuuluisaksi ja pantiin kirkonkirjaan. Kenties se ei ollutkaan aivan epä-kirkollista alkuperää. Kenties se oli ollut tuon taivaallisen Pyhän Olavin halpa, maallinen edustaja.

(Yrjö Koskinen: Savo ja Savonlinna).

OLAVIN LINNA.

Ma kuulen jyskettä, sadatusta ja orhin korskean hirnuntaa, ja pauke kangeista, moukareista mun korvat lumpehen vallan saa; kuin muurahaista on miestä työssä ja kivet vonkuen halkeilee — mut naurut narttujen kuuluu yössä ja miehet juopuen kiroilee.

Taas huomentaivahan valjetessa jo torven toitotus kauvas soi, ja palkkaorjat ja hylky huovit taas vouti toimehen piiskaroi. — Ja vallit harmajat uuden linnan ja tornit pyöreät kohoaa, ei auta itku, ei naisten parku, ei auta vaivoja vaikertaa.

Näät viikot vierivät kilpasilla ja ryssäin ruhtinas uhmailee; on Savo suojaton Iivanalle, jonk' kalpa kauvaksi silpaisee — ja uljas Eerikki Tott hän myöskin jo virkamatkalle tulla voi: niin, viikko sittenpä Viipurista sen sanan voudille viesti toi.

Siks kuuluu jyskettä, sadatusta ja orhin korskean hirnuntaa, siks rauta ryskää ja kirves laulaa ja louhet haljeten lohkiaa; taas tuhat kopria kouristuupi, taas sata rintoa hengästyy — ja vouti kärppänä juosten haukkuu: on vika teidän, jos myöhästyy!

Mut kerran päivä kun heinäkuulla taas läpi pilvien puhkeaa ja haahden purjehet purppuraiset kun vouti salmella oivaltaa, niin linnan tornista Ruotsin lippu jo Eerik Tottia tervehtii ja uusi päällikkö Gyllenstjerna hän nostosillalle kiirehtii.

Ja tykit paukkuu ja liput liehuu ja rannat miestä on mustanaan ja linnan portilla huovijoukko nyt huutaa huikeeta hurraataan; jo nousee laivasta uljas urho, sen kannusraudat jo ilmoittaa, ja jalo jalkansa heitännältä nyt linnan valmihin tarkastaa.

Se hyväks nähdään — ja Gyllenstjerna ja vouti kiitosta saavatkin: "tää varus olkohon Savon muuri, sen ristin linnaksi Olavin, ja halki aikojen tietköön kansa ja aikakirjojen kopiot: maan vainolaisien haudaks teetti sen Stuurein aikana Eerik Tott!"

Ja tykit paukkuu ja torvet soivat ja liput riemuiten liehuvat ja olvimaljat ja sarvet kuohuu ja miesi mieheltä kulkevat; — mut pian purjehet purppuraiset taas taakse niemen jo katoaa ja uutten aikojen vaihevyötä nyt Savon linnakin vartoaa.

(K. Leino: Runoja.)

"KOTIMAAN PUOLESTA! OLENHAN SUOMALAINEN."

Turun tuomiokirkkoa ja sen hautuumaapihaa kiertävän korkean muurin portista, jonka kupeella kirkonpalvelijat myyskentelivät pyhäinsiruja ja vihittyjä vahakynttilöitä, astui eräänä marraskuun päivänä, puolipäivämessusta palaavan yleisön jälestä, kaksi pitkiin, mustiin papinviittoihin puettua kanunkia. Tullessaan ulos hämärästä kirkosta miehet tuokioksi pysähtyivät ja siristivät ulkoilman kirkasta, melkein häikäisevää valoa. Viikkokausia oli Turussa ollut sateensekainen, raaka, kostea syksyilma. Nyt oli syksyn ensimäinen pakkanen reväissyt rikki sumuvaipan.

— Tuleepa vihdoinkin talvi, huudahti papeista toinen, pitkä, komearyhtinen nuori mies, jonka tummapintaisten kasvojen piirteet olivat hienot, mutta miehekkään lujat. — Tätä ilmaa kelpaa hengittää!

Mutta toinen, vanhempi pappi, jolla oli pullea vatsa ja turpeat posket, kokosi viitan tiukemmas ympärilleen, koska hänestä tuo talvenviima tuntui viluttavalta, ja kiirehtien kirkonportailta alas hän virkkoi toverilleen:

— Menetkö pappilaasi, Paavali, vai kommuuniinko? — Hän viittasi päällään ensiksi vasemmalla olevaa kivitaloa, — siinä oli tuomiorovastin talon vieressä Pyhän Katariinan alttarin pappila, — ja sitten siitä vähän alempana olevaa, suurta rakennusta, jossa tuomiokirkon nuoremmilla papeilla oli yhteinen ruokala ja monella asuntokin.

Paavaliksi mainittu seurasi katseillaan toverinsa päänliikettä, mutta kumpainenkaan noista vaihtopuolista ei näyttänyt häntä tällä kertaa oikein miellyttävän.

— Pitäisi kyllä, vastasi hän verkalleen. — Minun täytyy taas pian joutua piispalaankin, sillä ukko aikoo illalla matkustaa Kuusistoon. — Entä sinä, Paksu-Antti? — kysäsi hän toveriltaan yhtäkkiä, käyttäen nimitystä, jonka kansa oli tälle paisuneelle kanungille antanut.

— Minäkö, — minä tietysti menen kotiin katsomaan, mitä emännöitsijäni on minulle päivälliseksi paistanut.

— Siis saatan sinua, tahdon jalotella, — kävellään!

Tämä Paavali oli äsken ulkomailta, opintomatkaltaan, palannut maisteri Paavali Scheel, joka kohta oli Turussa saanut tuottavan alttaripapin viran ja jonka piispa Maunu Särkilahti oli valinnut sihteerikseen. Hän oli turkulaisten suosituin messupappi; varsinkin oli kirkko aina täynnä naisia, kun tämä papinpukuinen uros pääalttarilla esiintyi, ja hänen ennustettiin nousevan korkealle hierarkisella portaikolla. Sillä suuret olivat hänelle suodut sekä sielun että ruumiin lahjat, sen tunnustivat kaikki.

Kävelijät pysähtyivät tuokioksi päivänpaisteiselle torille katselemaan sitä vilkasta liikettä, mikä siellä kiehui kivimyymäläin aukilaskettujen tiskipöytäin edessä, missä kaupat tehtiin ja päivän kuulumiset kerrottiin, sekä venherannassa, mihin maalaiset aluksineen saapuivat. Paavali-maisteri pysähdytti siellä hihasta kymmenvuotiaan, vilkassilmäisen pojan, joka juoksi heitä vastaan torin yli, ja kysyi:

— Minne kiire, Pietari?

— Luistelemaan! Mätäjärvi on jo jäässä. Kaikki teinit menevät sinne.

— Saitko luvan isältäsi? Onko hän vielä raatihuoneella?

— Ei, tuolta hän juuri tulee.

Poika, joka juosta viiletti edelleen, oli Turun pormestarin, piispan orpanan, Nikolaus Särkilahden poika. Isä astua lynkytti nyt juuri leveänä punaisessa viitassaan alaspäin kaksikerroksisesta, parvekkeella varustetusta raatihuoneesta, asteli hiukan ontuen raippapaalun ja teloituslavan ohi torille päin. Hän oli ankaran näköinen, teräväsilmäinen äijä, jota tuitun luontonsa vuoksi porvarien kesken sanottiinkin Kiukku-Nikuksi, vaikka häntä muuten kyllä tarmokkaana järjestyksenmiehenä suosittiin. Paavalin luo ehdittyään läimäytti hän tätä olalle ja virkkoi:

— Meillä on yhteinen matka, maisteri.

— Minun matkani vie piispalaan, vaikka sinne nyt mutkan kautta kävelen, vastasi maisteri.

— Niin minunkin, kuomaseni on kutsunut minut sinne neuvottelemaan.
Kuuluu aamulla saaneen tärkeitä kirjeitä.

— Siitä en minä tiedä vielä mitään. Onko siis laiva tullut
Tukholmasta?

— Ei, vaan airut on tullut Viipurista. Sieltä ovat taas kuulumiset huolettavia.

Pormestari poikkesi lähempänä rantaa olevaan taloonsa; häntä odotellen seisoi maisteri tuokion mäenrinteellä katsellen rantakatujen matalain puurakennusten yli joelle avautuvaa näköalaa.

— Viipurista tullut viesti on tietysti yhteydessä sen tiedon kanssa, joka äsken saapui Räävelistä, että näet Hannu-kuningas on tehnyt liiton suuriruhtinaan kanssa Steen Stuurea vastaan, kukistaakseen hänet ja itse päästäkseen valtaistuimelle. — Niin puhui pormestari nuorelle seuralaiselleen, heidän kävellessään jäätynyttä katua pitkin, jonka toisella puolella oli mataloita, turvekattoisia asuinrakennuksia, toisella taas niihin kuuluvia talleja ja navetoita. — Venäläinen hankkii sotaa, auttaakseen Hannu-kuninkaan Ruotsin valtaistuimelle, joka onkin hänelle jo moneen kertaan luvattu, vaikka hän Steen-herran itsepäisyyden vuoksi ei siihen vielä ole päässyt.

— Niin, Steen-herra hoitaa taitavasti pelinsä, vastasi maisteri hiukan epävarmasti, tietämättä vielä, mihin pormestari, jonka tuumat usein kulkivat kiertoteitä, tähtäsi.

— Niinkuin aina, myönsi Niku. Samalla hän pysähtyi ja kysyi: — Mutta onko todella syytä enää estää Hannu-kuningasta saamasta tuota kruunua, joka hänelle kuuluu? Jos nyt sota uhkaa maata Steen-herran itsepäisyyden ja vallanhimon takia, niin eikö olisi parempi, että lopultakin pakoitettaisiin tämä herra syrjäytymään ja tunnustettaisiin Hannu vihdoinkin valtakunnan kuninkaaksi, Kalmarin resessin tiukoilla ehdoilla. Kysyn, eikö olisi juuri meidän, tämän maakunnan asukkaiden, sitä toivottava?

— Niin, tämä maa se todella ensiksi joutuu sodan jalkoihin, jos suuriruhtinas käy hyökkäämään, myönsi Paavali-maisteri, ruveten oivaltamaan kävelykumppaninsa tarkoitusta.

— Hannu-kuningas, jos hän on Ruotsin valtaistuimelle päässyt, ei tietenkään ryhdy sotimaan omaa valtakuntaansa vastaan eikä salli liittolaisensakaan sinne hyökätä. Lyhyesti siis: minä väitän, että maan edun vuoksi olisi Steen Stuuren valta-asema nyt uhrattava.

He kävelivät taas edelleen. Paavali-maisteri asteli tuokion itsekseen punniten noita pormestarin suurvaltiollisia tuumia ja virkkoi sitten:

— Yhtyiväthän Suomen herrat viime kevännä jo siihen vaatimukseen, että Stuure syrjäytyisi ja Hannu-kuningas tunnustettaisiin. Ja Steen-herra taipuikin silloin. Mutta hän osaa aina nousta kuin rasva pinnalle. Nyt hän taas istuu ohjaksissa vakavammin kuin koskaan.

— Mutta se on onnettomuudeksi maalle, ja etenkin näille itämaille. Meidän pitäisi esiintyä päättäväisemmin. Sinulla, maisteri, on suuri vaikutus piispaan; muistuta häntä siitä, mitä hän nimenomaan tälle maalle, Suomelle, on velkapää.

— Minä muistan kyllä, että Steen Stuure on meidän, porvarien, ystävä, mutta näinä levottomina aikoina muistan sittenkin useammin, että olen suomalainen.

Nuoreen maisteriin vaikuttivat tuon puheliaan porvarillisen aatelismiehen puolittain itsekseen lausumat mietelmät voimakkaasti, ikäänkuin herätellen hänen mielessään nukkuvia mietteitä. Hän seisoi kotvan ääneti aitaan nojaten, ja hänen silmäänsä syntyi outo hohde.

Päivän kultainen kehä laskeutui jo sillävälin sangen lähelle järventakaisen Gertrudin vuoren huurteista lakea, josta sen ruskoa vastaan haamoittivat kahdet korkeat hirsipuut. Siimekseen peittyi jo vuoren rinteellä, valtatien varrella, oleva Pyhän Gertrudin väsyneiden matkailijain majatalo. Syysilta oli lähellä. Nuori pappi havahtui mietteistään, ja nopein askelin lähtivät nyt kävelijät ääneti astumaan köyhän väen asuman kaupunkikorttelin läpi ja Pyhän Lauritsan suuren anetalon ohi takaisin tuomiokirkolle, jonka muurin eteläiseen sivustaan olivat rakennetut talot koulua ja tuomiokapitulia varten. Kapitulin edustalla tapasivat he tuomiorovastin, hiljaisen hengenmiehen Lauri Suurpään, joka myös oli piispalaan menossa.

Piispan jyrkkäkattoinen kivitalo oli tuomiokirkon takana, aukean kedon, piispanpeltojen, laidassa. Sen oli Maunu Tavast rakentanut linnantapaiseksi; raudoitetun portin itäpuolelta kohosi torni, ja portin pielissä seisoi kaksi rautapaitaista, kypäräpäistä soturia vartijoina, häädellen syrjään niitä kerjäläislaumoja, jotka täällä tapansa mukaan parveilivat almuja pyytäen. Näiden ryysyjoukkojen lomitse harppasi Paavali-maisteri, jota nyt ensimäinen talvipäivä oli tavallisesta työtunnistaan hiukan myöhästyttänyt, toisten edellä nihdin avaamasta portista sisään ja nousi suoraan piispan työhuoneeseen.

Siellä korkeakaarisessa, holvatussa huoneessa, jonka valkaistua kattoa maalatut koristeköynnökset kiersivät ja jonka seinänvierustaisilla pöydillä oli suuria, raskaskantisia kirjoja, istui Maunu Särkilahti yksin, nahalla päällystettyyn nojatuoliinsa vaipuneena. Hänellä oli yllään väljä villainen kotiviitta ja päässään musta tasalakinen myssy. Siinä puvussaan hän nyt näytti paljoa vanhemmalta kuin pari vuotta sitten Viipurissa, jossa hän täydessä juhla-asussaan vihki kaupungin uuden kirkon. Kotoisessa kirjastohuoneessaan, loimuavan pystyvalkean valossa, hän muistutti enemmän ulkomaillakin huomiota saavuttanutta Pariisinmaisteria, tiedemiestä, kuin toimekasta kirkkoruhtinasta. Huolestuneen näköisenä lepuutti hän siinä leveää leukaansa kämmeneensä, mutta hänen silmänsä vilkastuivat heti, kun Paavali Scheel huoneeseen astuen riensi häntä tervehtimään.

— Oletko jo odottanut minua, isä? kysyi sihteeri hiukan levottomana, silmäillen piispan edessä pöydällä olevia pergamentteja ja tuntilasia, josta hiekka jo oli puoleksi valunut.

— En paljoa, vastasi piispa ystävällisesti. — Me saamme tänään antaa synodaaliehdotuksen levätä. Viipurin asiat vaativat taas huomiotamme; olen sitävarten kutsunut tänne pari kolme ystävääni neuvottelemaan.

— Onko tuo kirje Niilo Eerikinpojalta, Gyllenstjernalta?

— Ei, se on hänen rouvaltaan. Niilo herra itse on vuoteen omana. Mutta sitä suurempaan levottomuuteen tuo kirje antaa aihetta, — lue se!

Ahnaasti kävi piispan sihteeri saapuneeseen kirjeeseen käsiksi. Mutta piispa tervehti sillävälin puheliasta orpanaansa ja hiljaista tuomiorovastia, jotka jo hekin olivat ehtineet huoneeseen, virkkaen viimeksimainitulle:

— Terve, Suurpää. Me emme ehdi tänään puuttua kappalaistenkaan valituksiin, sillä nyt täällä on toisenlaisia valituksia.

— Sota uhkaa, sen jo kuulin, virkahti pormestari, kankealle selustapenkille istahtaen. — Mitäpä muuta voisi enää odottaakaan!

Alun kolmatta vuotta oli nyt kulunut siitä, kun Suomen herroille Viipurin linnaan saapui sanoma, että Moskovan suuriruhtinas ei ollut enää halukas jatkamaan Ruotsin kanssa jo usein määrävuosiksi uudistettua välirauhaa. Silloin oli pelätty sodan jo piankin ilmipuhkeavan, mutta nämä kaksi vuotta olivat nyt kuitenkin kuluneet julkisodan syttymättä. Rajakahakoita oli kyllä taaskin tapahtunut, ja erityisesti olivat venäläiset Narvajoen suulle perustamastaan suuriruhtinas Iivanan nimikkolinnasta hävitelleet Suomen rannikkoa ja ahdistelleet sen laivaliikettä. Usein oli myös huhuja kulkenut, että suuriruhtinas aikoo suurella sotavoimalla hyökätä Suomeen, ja pari kertaa oli Maunu-piispakin taas tällävälin käynyt Viipurissa, yhdessä maallikkoherrain kanssa järjestämässä puolustustoimia, joihin kivuloisen Niilo-herran voimat eivät riittäneet. Mutta kesä oli mennyt, talvi oli mennyt, eikä hyökkäystä tapahtunutkaan. Suuriruhtinaalla oli ollut muita rautoja tulessa, ja kenties häntä oli jonkun verran pidättänyt sekin puolustusliitto, joka oli solmittu Ruotsin hallituksen ja Itämerenmaakuntain Kalparitariston välillä ja jota varten Knut Posse oli eri kertoja käynyt Virossa. Olivatpa kerran taas valtuutetut miehet Käkisalmesta ja Viipurista olleet koolla neuvottelemassa välirauhan jatkamisestakin, ja he olivat silloin sopineet puolentoista vuoden välirauhasta, vaikkei kenelläkään Suomessa ollut varmuutta siitä, oliko suuriruhtinas sen sopimuksen vahvistanut. Mutta näin oli kuitenkin rauha säilynyt, ja Turussa olivat mielet vähitellen vakaantuneet siihen toivoon, että ehkä se säilyy edelleenkin. Kesästä asti ei ollut Viipurista kuulunut mitään erityistä, ja muutamat siellä sotaväkineen oleskelleet herrat, kuten Klaus Henrikinpoika Horn ja Jaakkima Fleming, olivat nyt syksyllä palanneet kotiinsa talvehtimaan.

Mutta nyt olivat taas tiedot toiset.

— Kuka toi sinulle nämä uudet hätäviestit? kysyi pormestari piispa-serkultaan.

— Sigrid-rouvan lähettämä airut. Mutta siinähän ovat Bitzit, Käykää taloksi!

Niitä tuli sieltä kaksi, isä ja poika, Henrikkejä molemmat, ja molemmat pieniä, rumia ukkoja, kuin samassa kaavassa valetut, toinen vain toista kumarampi. Ja kohta heidän perästään saapuivat Jaakkima Fleming, Louhisaaren vakava herra, Turun entinen linnanpäällikkö ja Nowgorodissa usein käynyt neuvottelija, sekä laamanni Klaus Horn. Tämä viimeksitullut nyt vuorostaan levottomana tiedusteli:

— Onko paholainen irti Viipurin puolessa? En tiennyt siitä mitään, kun syyskesällä sieltä läksin.

— Istukaa, herrat, puhui piispa, saattaen Klaus-herran viereensä peräpenkille. — Sain jo joku aika sitten ystävältäni, Räävelin piispalta, kirjeen, jossa hän kertoi kuulleensa, että suuriruhtinas kokoili sotaväkeä, jolla hän on uhannut anastaa ei ainoastaan Viipurin, vaan koko Suomenkin. Arvelin silloin liiviläisen piispan liiaksi hätäilevän, hänen oma hiippakuntansa kun on saman uhan ovella, mutta lähetin asiasta kuitenkin tiedon valtionhoitajalle Ruotsiin.

— Josta ei ole tietysti sen johdosta mitään kuulunut, pisti
Klaus-herra väliin.

— Ei mitään. Mutta nyt näyttää Sigrid-rouvan kirje todentavan virolaisen viestin. — Piispa kääntyi sihteerinsä puoleen, joka kirje kädessään seisoi pienen, lyijypuitteisen ikkunan luona. — Mutta lue, maisteri, meille pääosat Sigrid-rouvan kirjeestä. Hän on sen osoittanut Steen Stuurelle, mutta pyytää meitäkin yhtymään hänen anomustaan kannattamaan, jotta se paremmin tepsisi valtionhoitajaan. Se on vakavasisältöinen kirje, — niin, lue, maisteri!

Paavali oli jo noussut kohokkeelle, vielä lähemmäs ikkunaa, josta himmeä valo vielä lankesi pergamenttiin, ja hän luki:

— "Avomielisesti ja luottamuksella pyydän suuressa hädässäni laskea teidän eteenne, jalo herra Steen ja muut Ruotsin suurmiehet, syvän huoleni ja tämän linnan ja maakunnan, jonka hoito on uskottu miehelleni, jalosukuiselle Niilo Eerikinpoika Gyllenstjernalle, mutta josta edesvastuu nyt on joutunut minun, heikon naisen, kannettavaksi tänä raskaana aikana. Mieheni, minulle rakas Niilo herra, on vuoteen omana ja hänen tuskiaan lisää niin yöllä kuin päivälläkin huoli siitä, ettei hän voi, niinkuin tarve ja tahto olisi, hoitaa tämän maakunnan puolustamista, johon meillä ei enää, Jumala paratkoon, ole varojakaan. Nyt on täältä lähetetty tiedustaja palannut Moskovasta ja Nowgorodista takaisin ja hän kertoo, että suuriruhtinas on uhannut ottaa haltuunsa tämän kaupungin ja linnan, josta sopimus myöskin tanskalaisen kuninkaan kanssa on tehty. Hän on sitä varten antanut valaa suuria piiritystykkejä, joita jo on tuotu Laatokan kaupunkiin ja Nevajoelle, ja hän kokoo sekä Pähkinälinnaan että Korelaan paljo sotaväkeä, sekä jalka- että ratsuväkeä. Me tiedämme, että se tapahtuu meitä vastaan, mutta meillä ei ole täällä Viipurissa väkeä eikä aseita eikä muonaa, millä häntä vastustaa. Siksi se älköön olko enää salaisuus Teille eikä muille Ruotsin herroille, että tämä linna ei tällä väellä voi ylivoimaa vastaan kestää eikä estää tämän väestön häviötä, jos ei apua tule. Sen vuoksi lankean polvilleni, ja pyydän Teitä, jalo herra Steen ja muut Ruotsin herrat, että ette Neitsyt Maarian nimessä jätä tätä linnaa auttamatta. Pienemmän hädän ja vaaran vuoksi on paavikunnasta ristiretkiä uskottomia vastaan saarnattu. Kääntykää Pyhän Isän puoleen, jonka Rooman kirkkoa me täällä rajalla puolustamme, että hän kehoittaa uskollisiaan pukeutumaan haarniskaan pelastaakseen tämän uhatun paikkakunnan, ja naulatkaa hänen kehoituksensa kaikkien kirkkojen oville, että sen kaikki uskovaiset huomaisivat. Sitä rukoilen Pyhän Yrjön ja kaikkien pyhien nimessä, en itseni vuoksi, joka tahdon viimeiseen hengen vetooni tämän urhean väen kanssa tätä linnaa puolustaa, enkä edes alaikäisten lasteni vuoksikaan, vaikka tunnemmekin moskovalaisten julmuuden, vaan tämän tärkeän paikan vuoksi, joka on valtakunnan avain —".

Paavali-maisteri keskeytti lukemisensa; kirjeen lopussa olivat ainoastaan tavalliset uskollisuuden vakuutukset. Hetkisen oli äänetöntä suuressa huoneessa, mutta sitten läimäytti Kiukku-Niku kämmenellä polveensa, niin että katonholvi kajahti, ja virkkoi:

— Mutta se on topakka rouva, kautta Maarian! Se rouva pitäisi ritariksi lyötämän!

— Eikä hän joutavia jaarittele, sen tiedän, lisäsi Louhisaaren Fleming, joka vuosi sitten taas oli Venäjällä käynyt. — Ryssällä on paha mielessä. Ja jos se vie Viipurin, vie se Turunkin.

— Totta tosiaan, vähemmästäkin aiheesta on ristiretkiä saarnattu, huoahti hiljainen tuomiorovastikin. — Meillä on täysi syy kannattaa Sigrid-rouvan anomusta.

— Mutta voimmeko luottaa tämänkään kirjeen tehoavaisuuteen, vaikka se onkin niin sydämen hädästä lähtenyt? puhui Klaus laamanni harvakseen. — Steen-herra on taitava valtiomies, mutta hänen silmänsä ovat heikot, — hän näkee hyvin omat riitansa Ruotsissa, mutta tänne Suomeen asti ei hänen katseensa kanna. "Te aina ruikutatte", — muistammehan hänen nuhteensa Viipurista.

Niku-pormestari iski veitikkamaisesti silmää nuorelle kanungille. Mutta piispa nosti päänsä kämmenestään ja katsoi kysyvästi laamannia.

— Sinä tarkoitat, Klaus…?

— Että me voimme kyllä tähän avunhuutoon yhtyä, mutta että emme saa siihen liian paljon luottaa. Meidän täyttyy itsemme suoranaisemmin toimia.

— Ja itsenäisemmin! — Jo oli Kiukku-Niku karahtanut pystyyn, ja saatuaan näin tukea mielituumalleen, kävi hän nyt sitä kokoontuneille herroille innolla esittämään: — Onhan meillä olemassa helppo keino välttää tämä sota, joka toisi hävityksen maahamme. Me emme käy Steen Stuurelta enää rukoilemassa sitä emmekä tätä, vaan kutsumme Hannu-kuninkaan maahan!

Kaikki herrat kokoontuivat uteliaina pormestarin ympärille, joka näin yhtäkkiä oli iskenyt tuohon vanhaan, kiperään unionikysymykseen, joka kuitenkin aina oli uusi ja Ruotsissa aina piti mielet veitsenkärjellä. Oliko kuningas Kristian Oldenburgilaisen poika tunnustettava Ruotsin kuninkaaksi vai oliko edelleen elettävä valtionhoitajan varassa ja väliaikaisuuden tilassa? Suomessa tuo kysymys ei ollut niin kuuma kuin Ruotsissa, jossa se oli ylimyksille ja puolueille valtakysymys, mutta eri aikoina oli siitä kyllä ollut eri käsityksiä Suomenkin herrain joukossa. Puoli vuotta sitten olivat he, piispa etupäässä, yhtyneet sellaiseen Ruotsissa tehtyyn ehdotukseen, johon nyt pormestari taas ampasi, mutta juuri sen yrityksen epäonnistuminen oli taas tehnyt heidät varovammiksi. Ja epäillen virkkoi laamanni Bitz, nuorempi:

— Sinä arvelet, Niku, että jos Hannu huudetaan kuninkaaksi, saadaan sota estetyksi?

— Sitä juuri. Suomen kohtalo riippuu sekin tuosta unionikysymyksestä.
Sigrid-rouvakin viittaa kirjeessään Hannun venäläisten kanssa tekemään
liittoon, joka on kohdistettu, ei Ruotsia, vaan Steen-herraa vastaan.
Siinä on meille rauhan tie!

— Ja mekö täällä ratkaisisimme sen unionikysymyksen?

— Meidän sanamme, kun elämme täällä sodanuhan alla, täytyy painaa paljo. Ja meillä ei ole syytä pönkittää Steen herran valtaa.

Vilkas väittely sukeusi tuossa pienessä neuvottelijajoukossa. Mutta piispa istui kotvasen ääneti, ja herrat, jotka ikäänkuin neuvoakysyvinä katselivat häntä, saattoivat lukea surunsekaista pettymystä hänen silmistään. Vihdoin piispa rauhallisesti puhui:

— Tuo tuumasi ei ole meille vieras, Niku, mutta valitettavasti on sekin tehoton. En pelkää niinkuin monet muut tanskalaisen nousemista valtaistuimellemme, vaikka en liioin ihaile unioniaatetta, joka voi tietää monen pikkutyrannin vallattomuutta. Enkä pelkää Steen-herran kostoakaan. Mutta ratkaisevaa on minulle se, että Hannu-kuninkaan kutsuminen Ruotsiin ei sekään meitä enää auttaisi… ei pelastaisi Suomea suuriruhtinaan valloitushimolta.

— Miksi ei? kivahti Niku, ja häntäpä jo monet säestivät.

— Siksi, jatkoi piispa rauhallisesti, että Hannu-kuningas jo sopimuksessaan suuriruhtinaan kanssa on tälle, palkkioksi kruunustaan, luvannut sen kaistaleen Suomea, jota suuriruhtinas vaatii, niin, koko Savon, Jääsken ja Äyräpään kihlakunnat. Ja juuri sehän meidän on estettävä toteutumasta, se on meille pääasia. Me emme voi sallia kotimaatamme emmekä kirkkoamme viillettävän rikki. Ja se voidaan toki estää paremmin Steen-herran kuin Hannu-kuninkaan avulla.

Vilkasliikkeinen pormestari oli alakuloisena taas istahtanut arkulle ovensuuhun. Hänellähän ei ollut noista venäläis-tanskalaisista sopimuksista niin tarkkoja tietoja kuin piispalla, joka oli alituisessa kirjeenvaihdossa eri maiden valtiollisten henkilöiden kanssa, ja hän myönsi nyt, niinkuin toisetkin herrat, että piispa lie sittenkin oikeassa. Tämä hymähti nyt orpanalleen, lisäten:

— Niin, sinun suurvaltiollinen ehdotuksesi tuli liian myöhään!

— Se mies, joka tavottelee Ruotsin kruunua, on siis todella voinut tehdä tuollaisen häpeällisen liittosopimuksen! huudahti Klaus-herra hänkin pettyneenä.

— Todella, eikä hänen ole onnistunut sitä salatakaan, selitti piispa.
— Tanskalaiseen emme voi luottaa; hän on kavala ja itsekäs.

Pimeäksi oli käynyt tuo suuri, holvikattoinen huone, jossa takkatuli matalana hiilosti ja vain pieni lampunliekki paloi seinällä olevan suuren madonnankuvan alla. Herrat istuivat siellä ääneti kukin hämärässä nurkassaan. Vihdoin saapui palvelija pitkä, palava vahapuikko kädessään sytyttämään korkeissa vaskijalustoissa seisovat, paksut haarakynttilät ja katosta riippuvan pyöreävanteisen kruunun. Ja vasta kun hän, puhdistettuaan kynttiläin sydämet, oli poistunut, virkahti Paavali-maisteri, joka omituisen levottomana oli kävellyt ikkunan alla, miltei kumealla äänellä:

— Mutta se on kuitenkin merkillistä!

— Mikä? kysyi piispa, oudoksuen nuoren ystävänsä haahmon muuttumista.

Maisteri veti poveltaan pienen pergamenttikirjeen ja puhui, silmiään siitä nostamatta:

— Sain viime ruotsinpostissa tämän kirjeen eräältä Leipziginaikaiselta ystävältäni, — hän palvelee nyt kanunkina Upsalassa. Ja hän kertoo tässä aivan samanlaisesta ehdotuksesta Suomen lohkomiseksi, jommoiseen sinä, isä, juuri ilmoitit Hannu-kuninkaan suostuneen. Mutta ystäväni kertoo, että sen on tehnyt vallan toinen mies.

— Toinen? Kuka? — Niin kyseltiin joka taholta. Ja varsin vakavana maisteri vastasi:

— Steen Stuure!

Maunu-piispakin kavahti pystyyn tämän nimen kuullessaan ja katsoi sangen ankarasti ja moittivasti nuorta sihteeriänsä.

— Pelkään, että tietosi on liian läheltä Jaakko Ulfinpoikaa, — arkkipiispa ei tahdo Steen Stuurelle mitään hyvää. Tuo syytös on niin ankara, että sinun olisi pitänyt ennen puhua asiasta minulle, Paavali.

Maisteri astui askeleen lähemmäs piispaa ja vastasi hiukan kalpeana ja nöyrällä äänellä:

— Siksi juuri, isä, en ole siitä kertonut, kun tuo syytös on niin ankara. Siksi kirjoitin ja pyysin tarkempaa tietoa, ennenkun siitä puhuisin. Mutta nyt en voi sitä enää salata, sillä jos tämän maakunnan lohkasemista noin ehdotetaan kahdelta taholta, niin se tieto asettaa meille yhä suurempia velvollisuuksia. Ystäväni kirjoittaa: "Sinua, suomalaista, huvittaa ehkä kuulla, että valtioneuvoston viime kokouksessa oli Steen Stuure pantu lujille sen johdosta, mitä hän Suomen puolustamiseen nähden on laiminlyönyt. Silloin oli Steen-herra suuttunut ja sanonut, että jos suuriruhtinas noiden erämaiden vuoksi aikoo alottaa sodan, niin silloin on parempi, että ne hänelle hyvällä luovutetaan. Mutta toiset valtioneuvokset, myöskin Steen herran lähimmät ystävät, vastustivat tuota ehdotusta, ja se raukesi…"

Laamanni Klaus Henrikinpojan tyynessä katseessa oli välähtänyt intohimoa, jota tuon kylmän kuoren alla tuskin olisi luullut löytyvän. Mutta hillitysti hän sentään virkahti:

— Minä voin uskoa tarinan todeksi. Steen Stuure on epäsuosiollinen meille ja maallemme; hänkin voi asemansa hinnasta myödä muutamia Suomen erämaita.

— Mutta hän on punnitseva, varova herra, puheli piispa päätään punoen, — olisiko vallan maku niin voinut hänet sokaista! — Piispa silmäili alakuloisena tuota pientä pergamenttikirjettä ja jatkoi: — Mutta se raukesi toki tuo ehdotus, luetaan tässä.

Nyt taas kuumaverinen pormestari säkenöi:

— Raukesi, mutta ratkaisevaa tässä on juuri se, että se kerran on tehty, — se paljastaa valtionhoitajan sisun ja aikeet! Ehdotus raukesi, mutta se voi nousta esille millä hetkellä tahansa, kun Steen-herra taas tahtoo päästä pälkähästä ja ostaa sillä luovutuksella itselleen rauhan!

— Se ei ole hänestä kai kallis hinta!

— Entä meistä?

Yleinen hälinä oli syntynyt neuvottelevain herrain parvessa; useat puhuivat yhtaikaa, yksin rauhallisimmatkin miehet, kuten hiljainen tuomiorovasti, olivat kiihtyneet. — Sitäkö varten, kyseli hän, on vuosisatoja harjoitettu noiden rajaseudun pakanain käännyttämistä, että heidät ilman muuta luovutettaisiin Rooman kirkolta pois. Vuosikymmeniä ovat Savon ja Pohjanmaan talonpojat verellään ja kärsimyksillään puolustaneet kotiseutujaan, — näinkö Ruotsin hallitus heidän uskollisuutensa ja alttiutensa palkitsisi!

— Ei, se ei saa tapahtua, niin huudahdettiin joka taholta.

Mutta Pohjois-Suomen laamanni, joka asioista usein löysi huvittavankin puolen, hän istui siinä pöydän luona käännellen paksua verkalakkiaan ja puheli purevasti:

— Asema on nyt siis tällainen: Jos Tanskan Hannu pääsee kuninkaaksemme, niin hän luovuttaa siitä palkkioksi ryssälle osan Suomea. Jos Steen Stuure pysyy valtionhoitajana, niin hän, voidakseen pitää sotaväkensä luonaan, luovuttaa ryssälle rauhan pantiksi jokseenkin saman palan Suomea! Se on kummin puolin tahansa sama juttu, — voisit melkein heittää arpaa, kumpaisen puolelle asetut!

Maunu-piispa oli ollut ääneti, mutta nyt hänen luisevilta kasvoiltaan kuvastui aivan uusi tarmo, kun hän taas toisten vaiettua korotti äänensä:

— Olet oikeassa, Klaus, meidän on täällä lopultakin luotettava itseemme. Ei yksin Steen-herra ole kylmäkiskoinen Suomea kohtaan, vaan sama on laita toistenkin Ruotsin suurmiesten, joita on vaadittu sotaväkineen tulemaan tänne. He eivät välitä tästä etäisestä maankolkasta. Mutta me emme voi suostua siihen, että tätä maata ja sen kirkkoa pilkotaan, ja siksi on meidän käytävä toimeen. — Piispan ääni rupesi jo soimaan esimiehen ääneltä, kun hän jatkoi: — Sigrid-rouvan täytyy saada Viipuriin apua, väkeä ja varoja, vaikkei niitä Ruotsista tulisikaan. Meidän täytyy uhrata kaikkemme, — omat varani luovutan tinkimättä maan puolustukseen, ja tiedänpä, että te, herrat, teette samoin.

Herrat kumarsivat, piispan ehdotukseen yhtyen, luvaten ensi töikseen toimittaa kaiken aseväkensä itärajalle. Mutta kaikki oivalsivat, että se apu ei riitä mihinkään. Vanha Jaakkima Fleming, joka oli tarkka herra, kaipasi yksityiskohtaisempia tietoja Viipurista ja ehdotti, että niitä kysyttäisiin airuelta, joka oli tuonut Sigrid-rouvan kirjeen Turkuun.

— Niin, kutsukaamme hänet tänne, hän tuntuu ymmärtävältä mieheltä, lausui piispa, lähettäen ovinihtinsä hakemaan Viipurista tullutta sanantuojaa.

Monet Viipurissa näinä vuosina oleskelleet herrat tunsivat airuen, joka nyt piispan väentuvasta vielä ratsastuksen jälkeen kankein askelin saapui neuvotteluun. He olivat usein tavanneet hänet linnanvoudin, Pietari Degenin, asunnossa. Se oli näet Pentti Heinonpoika, linnanväkeen ruvennut partioretkeläinen, joka nämä välivuodet oli viettänyt Viipurissa, milloin retkeillen Hartvig Winholtin kanssa hätyyttämässä rajakyliä ryöstäviä karjalaisia, milloin pitäen vahtia Torkkelin linnassa. Hän sai nyt piispan työhuoneessa tehdä selkoa Viipurin oloista ja tarpeista.

Hyvin hän ne tunsikin. Varustusväkeä, palkkasotureita, linnannihtejä ja aatelishuoveja ei ollut siellä nyt kuin viisi tai kuusi sataa miestä. Suomen herroista olivat ainoastaan Tönne Eerikinpoika ja Frille-veljekset enää Viipurissa. Knut Possen aikana oli porvareille hankittu aseita, mutta nekin aseet olivat ruostuneet raatihuoneen kellarissa. Venäläisten puuhista tiesi airut kertoa, että he olivat syksyllä Nowgorodin kauppahovissa vanginneet kaikki ruotsalaiset ja suomalaiset kauppiaat sekä vieneet heidät kahleissa Moskovaan, ja että suuriruhtinaalla jo kerrottiin olevan viidenkymmenentuhannen miehen armeija koolla, valmiina hyökkäämään.

— Totta tosiaan, huudahti pormestari, ristiretki tässä tarvittaisiin, jos mieli Suomen avainta voida puolustaa:

Mutta Klaus Horn pudisti päätään:

— Siihen kurki kuolee, kun suo sulaa. Meidän täytyy täällä kotona saada aseväkeä koolle, nostattaa talonpojat aseihin koko maasta. Tämä sota uhkaa näet meitä kaikkia tässä maassa.

Siitä lähtivät neuvottelut jatkumaan. Maanpuolustukseen päätettiin viipymättä kutsua Suomen talonpoikain joukosta joka viides mies, jotka toisten neljän oli aseilla ja muonalla varustettava. Tästä lupasi piispa lähettää paimenkirjeellä heti papiston kautta tiedon kaikkiin pitäjiin. Ja varojen keräys oli pantava toimeen porvariston ja papiston keskuudessa, kirkoissa, luostareissa, juhlissa ja markkinoilla. Niiden kokoamista varten oli aneiden myyntikin järjestettävä. Eikä aikonut nyt piispa säästää tuomiokirkonkaan varoja, ei Pyhän Henrikin penninkejä eikä kymmenystuloja, sillä mitäpä niistä jäisi jälelle, jos vainolainen pääsisi maahan. Tämän sodan, jonka Suomen miehet nyt näkivät olevan tulossa, sen käsittivät he tällä hetkellä pyhäksi sodaksi, jota varten oli uhrattava kaikki.

Maunu-piispa varsinkin aivan säkenöi tarmoa ja intoa, esittäessään toimenpiteitä tämän hänelle kalliin asian hyväksi, Ja hän sai puhalletuksi ennen tuntemattoman innostuksen myöskin toisiin läsnäoleviin, joista jokainen tarjoutui tekemään voitavansa omalla kulmallaan.

Tuo nuori Viipurista tullut airutkin, joka tämän neuvottelun ajaksi oli jäänyt piispan työhuoneeseen, lämpeni niin siitä kauniista innostuksesta, jota hän tunsi ympärillään, että hänkin tarjoutui lähtemään nostoväen kokoojaksi kotipuoleensa, Hämeen itäisiin pitäjiin.

Iltaan asti neuvoteltiin piispantalossa näistä Viipurin ja koko Suomen puolustamiseen välttämättömistä hankkeista. Pyhän Gertrudin tornissa tuomiokirkon kupeella oli vartija ilmoittanut tunnin toisensa perästä kuluneen, piispan sitä huomaamatta. Nyt hän yhtäkkiä muisti, ettei hän ollut vierailleen varannut iltaruokaa, ja samalla hän muisti, että hän jo aamulla oli lähettänyt kyökkimestarinsa ja useimmat muutkin palvelijansa Kuusistoon, jonne hän oli aikonut siirtyä synodaaliehdotustaan valmistamaan. Mutta airuen tultua oli Kuusistoretki saanut jäädä, niinkuin nuo piispalliset tehtävätkin. Hämillään senvuoksi Maunu nyt virkkoi vierailleen:

— En voi tarjota teille illallista; tuskin sitä voin tänään itsekään saada tässä suuressa talossa.

Sellaista oli joskus ennenkin tapahtunut Maunu-piispalle, joka harvoin jouti muistamaan talousasioita. Mutta hänen sihteerinsä oli ajatellut sitäkin asiaa. Hän oli jo lähettänyt pappilaansa sanan emännöitsijälleen, että sinne kenties on vieraita tulossa. Paavali näet tiesi, että piispakin rakasti päivätyönsä päättäjäisiksi syödä hyvän aterian, vaikkei hän sitä useinkaan ennakolta ajatellut. Siksi maisteri nyt oli valmis virkkamaan piispalle ja hänen vierailleen:

— Jos suvaitsette käydä vaatimattomaan asuntooni Pyhän Katarinan pappilaan, niin voi emännöitsijäni ehkä tarjota palan kuivaa ruokaa.

— Kiitos, Paavali, vastasi piispa, — sinä minut usein pelastat pulasta. Ja heikkouteni myös tunnet, — me tulemme!

Toiset herrat olivat yhtä hanakat suostumaan tuohon tarjoukseen, sillä he tiesivät kaikki, että Paavali-maisterin "vaatimattomassa" pappilassa kelpasi kyllä se "kuiva" pala haukata. Paavali Scheel, joka oli syntyisin Haikon kartanon varakkaasta ylimyskodista ja jolla oli, heti ulkomailta palattuaan, ollut hyvätuloiset virat tuomiokirkossa, hän rakasti näet pitää pappilassaan riittävästi ruokia ja juomia, ja hänen pienet iltakutsunsa olivat hyvin suositut Turussa. Ketterästi siis viskasivat niin aateliset kuin hengenmiehet vaipat hartioilleen, kulkeakseen vähän matkan päässä olevaan P. Katarinan alttarin pappilaan. Viipurilainen airut, jonka posket vielä hehkuivat äskeistä innostusta, vetäytyi, piispan työhuoneesta lähdettäessä, syrjään, laskeutuakseen piispantalon arkitupaan. Mutta Paavali-maisteri, joka oli huomannut, miten airutkin oli yhteisestä asiasta lämmennyt, hän taputti ohi astuessaan Penttiä olalle ja virkkoi:

— Tule mukaan haukkaamaan pala sinäkin, pitkämatkalainen. Mikä olikaan nimesi?

— Pentti Heinonpoika.

— Rälssimies?

— Ei, talonpoika ja nyt nihti.

— Mutta talonpojasta tulee helposti rälssimies. Sinullahan on kotitalo Hämeessä, ja hevonen on sinulla täällä. Ilmoittaudu asekatselmukseen ja hanki itsellesi ratsumiehen valtakirja, niin saat tilasikin verottomaksi. Sillä soturiksihan kuitenkin jäät, vai?

— Niin kai.

— Se on siis sovittu. Sotureita nyt Suomessa tarvitaan!

Uuden tulevaisuuskuvan kylvi vilkasälyinen hengenmies noin sivumennen nuoren airuen mieleen.

Tornissa soitettiin juuri iltarauhaa, kun saattue astui tuomiokirkon edustalla olevan pienen aukean yli Pyhän Katarinan kappelin anetaloon. Siellä oli jo pöytä katettu, ja tulia juuri sytytettiin suuressa tuvassa, jonka upeaa sisustusta maalaispoika jäi ihmetellen ihailemaan. Paksut, raskaat verkaverhot peittivät seiniä, ja niihin verhoihin oli kudottu kuvia, jotka esittivät, miten kuolema kävi poimimassa saaliikseen sekä rikkaita että köyhiä ja miten onnen pyörä yksiä nosti korkeuteen ja toisia jo viskasi sieltä alas. Seinää kiertävän laudoituksen reunalla oli pieniä, vaskesta valettuja pyhimyskuvia ja niiden lomissa merenvahaisia tai lasisia lippaita, joista hyvänhajuiset yrtit tuoksuivat.

Eikä ollut mikään paastopala se, joka oli pitkälle ruokapöydälle katettu: Siinä oli suuria vateja, kukkurallaan suolalihaa, lammasta ja peuraa, oli paistilihaa, lintua ja härkää, oli hillottua metsänriistaa ja paksuja makkaroita; ja mahtava oli keskipöydällä sianliikkiö, joka oli koristekuvioihin leikelty. Vehnäsämpyläin, kaalipiirakkaiden, hyytelömaljain ja hunajaleivosten lomissa kimaltelivat siellä korkeat, sirokaulaiset hopeakannut ja tuopit. Ja talossa ennen käyneet vieraat tiesivät, että nuo viinit, jotka kannuissa helmeilivät, olivat maisterin suoraan kauppatuttaviltaan Danzigista tuottamia, — tämä monitoiminen hengenmies jouti näet lomahetkinään harjoittamaan sievoista vienti- ja tuontikauppaakin, porvareille harmiksi kylläkin.

Pöytään istuttua saivat ruuat huiman lähdön. Huomenna oli taas paastopäivä, jolloin ei syöty muuta kuin kalaa ja puuroa, ja siksi piti tänään jokainen varansa. Sillävälin liikkui keskustelu vielä aterian ajankin luonnollisesti niissä kysymyksissä, jotka olivat koko päivän olleet neuvottelujen esineenä. Siellä arvosteltiin nyt yhä rohkeammin Steen Stuuren välinpitämättömyyttä suomalaista rajamaata kohtaan. Hän on hänkin, niin kerrottiin, äsken valattanut tykkejä Ruotsin sulatoissa, muka venäläisiä vastaan käytettäviksi, mutta eipä yhtään niistä ole tullut meren yli Suomeen — oman valtansa säilyttämiseksi hän tekee ja rikkoo lupauksia, sitä varten liehakoi hän Ruotsissa porvariston ja talonpoikain suosiota, mutta Suomessa hän jättää niin porvarit kuin talonpojat ja kaikki muutkin oman onnensa nojaan…

Näin arvosteltiin valtionhoitajaa puolittain katkerasti, puolittain purevasti ruokapöydän ympärillä. Mutta jo nousi nuori isäntä pitämään pöytäpuhetta. Hän lausui vieraansa tervetulleiksi, kehuen itseään onnelliseksi, saadessaan olla näin loistavan seuran isäntänä. Mutta sitten välähti hänen silmissään tuo sama tuli, joka siinä aamulla, Niku-pormestarin tarinoidessa, oli syttynyt ja sitten päivän neuvottelujen varrella yhä kytenyt. Hänen äänestään soi harras innostus, kun hän jatkoi:

"Siellä meren takana kaiketi hyljeksitään tätä syrjäistä maankolkkaa, mutta meille sen hätä tuottaa hätää. Miksi? Siksi vain, että täällä me olemme syntyneet ja kasvaneet. Me tahdomme varjella sitä ehyenä, niinkuin omaa kotiamme. Mitä väkeä me sitten olemme, jotka näin lämpenemme ja kärsimme tämän köyhän kotimaan kohtalosta? Me olemme suomalaisia, me kaikki, hengenmiehet, ritarit, porvarit ja asemiehet, ja siksi meissä asuu tätä maata kohtaan yhteinen tunne, jota eivät nuo merentakaiset ymmärrä. Jos se maa, jota isämme viljelivät, sortuu vainolaisten jalkoihin, niin me tiedämme, että silloin sorrumme mekin, ja kotimme ja kirkkomme häviävät maan päältä. Siksi tunnemme tarvetta uhrata kaikki varamme, henkemmekin, uhatun yhteisen kotimme varjelemiseen, siksi on meidän pelastettava Viipuri!"

Nuori maisteri puhui hiljaa, miltei arkaillen, sillä hän tiesi, että tällainen ajatus oli uusi ja outo, ja epäili, ymmärsivätkö häntä kaikki. Mutta hänen sanoissaan oli tulta, joka lämmitti kuulijat ja sytytti mielet. Vieraat nousivat innostuneina juomaan isännän esittämän yhteisen maljan.

Tinamalja vapisi pöydän alapäästä pystyyn nousseen nuoren airuen kädessä, eikä hän saanut silmiään irroitetuksi puhujasta.. Hän ei tajunnut selvästi, mitä nuo maisterin sanat ja nuo hänelle uudet ajatukset sisälsivät, mutta ne kohisivat sittenkin hänen korvissaan ja polttivat hänen veressään. Eihän ollut kukaan hänelle ennen koskaan sanonut, että tämän maan asukkaat ovat jotakin erityistä kansaa, jonka yhteisen kodin puolesta heidän kannattaisi elää ja kuolla. Se oli hänestä niin suuri ajatus, että se häntä melkein pyörrytti.

Äänekäs juttelu kuului taas ruokailuhuoneessa, jossa palveleva veli täytteli maljoja. Maunu-piispakin oli lämmennyt nuoren ystävänsä sanoista. Paavali oli soitellut kieliä, joita he usein kahdenkeskisissä keskusteluissaan olivat näppäilleet, saamatta niistä näin selvää ja kirkasta ääntä. Vieras oli vielä Suomessa käsitys suomalaisesta isänmaasta, mutta piispa tunsi tällä hetkellä, että juuri yhteisissä koettelemuksissa se käsitys oli kasvava ja kirkastuva. Ja hän lausui nuorelle ystävälleen:

— Niin, meidänhän on tämä maa. Minä uskon, Paavali, siihen tulevaisuuteen, jolloin se käsitys on selvänä tämän maan lapsissa.

— Ja kun se heissä kerran on selvänä, silloin tämä maa heillä myös säilyy, vastasi maisteri yhä innostuksen vallassa.

Mutta vain hetkeksi antautui piispa näiden unelmien valtaan; hän oli velvollisuuksien ja toiminnan mies. Tuokion kuluttua hän jo nousi pöydästä. Maunu Särkilahti söi mielellään hyvän aterian, joi kannun ja kaksikin, mutta hänen sääntönsä oli, että innostuksen parhaimmilleen noustessa on muistettava, mihin se velvoittaa.

— Vielä tänä iltana kirjoitan kirjeen valtionhoitajalle ja toisen Hemming Gaddille Roomaan. Sigrid-rouvan pyyntöä tahdon hartaasti suositella. — Näin hän lausui herroja hyvästellessään, johtaen niin ajatukset taas käytännöllisiin toimiin. — Huomenna lähtee laiva Tukholmaan, mutta huomisesta alkavat toimemme täälläkin. Siinä tarvitsemme teidän kaikkien apua, sillä tämä nukkuva maa on herätettävä varjelemaan itseään.

Piispan lähtö oli lähdön merkki kaikille muillekin. Lyhdyt, joita herroille heidän palvelijansa olivat kotoa tuoneet, sytytettiin, ja niiden häilyvässä valossa astui miesjoukko Pyhän Katarinan pappilasta ulos kadulle, tuomiokirkon edustalle. Kaupunki jo lepäsi, liike oli loppunut pilkkopimeiltä kaduilta eikä kuumottanut tulta enää luukuilla suljettujen kalvo-ikkunain raoistakaan. Ainoastaan etäältä, torin luota, kuului vielä ääniä, kun kaupungin monista kapakoista ja kiltoista vieraat palasivat sällinkannua tai kaupanharjaisia juomasta ja kotiin mennessään vartijain kiusaksi vielä antoivat juhlamielensä remahtaa. Mutta pois kuolivat nekin äänet, ja Kirkkokadun kapeihin kujiin katosivat tuomiokirkon luota käveleväin herrain lyhtyjen lepattavat liekit.

Paavali Scheel oli lähtenyt esimiestään, piispavanhusta, saattamaan piispalaan. Kylmä viima puhalsi aavalta piispanpellolta, jonka keskessä oli vain yksi rakennus, Pyhällehengelle omistettu pappissairaala, "Piispanhenki", ja sieltä pilkoitti pieni tuli kuin kipinä erämaasta. Mutta kylmyyttä tuntematta, mietteihinsä vaipuneena, käveli piispa nuoren ystävänsä vieressä toriaukean poikki; omat ajatuksensa näyttivät häntä lämmittävän. Silloin löi vartija Pyhän Gertrudin kappelin tornissa kolmirautaansa yhdeksän kertaa. Piispa pysähtyi, tarttui saattajansa käteen ja virkkoi:

— Tänään on minulta jäänyt iltamessu toimittamatta, Paavali.

— Kotimaamme kohtalo on tänään anastanut kaiken huomiomme, isä, lausui kanunki, ikäänkuin esimiestään puolustellen.

— Mutta tällaista unhotusta ei ole minulle tapahtunut ennen koskaan, ei matkoilla eikä sairaana ollessani, ei neljäänkymmeneen vuoteen. Mitä se tietää, Paavali? Vieroittavatko nämä maalliset huolet meidät hengellisistä velvollisuuksistamme? Minä pelkään, että voimme niihin liiaksi innostua.

Mutta vakuuttavalta soi nuoren maisterin miehekäs ääni, kun hän vastasi:

— Älä pelkää, isä. Nämä huolet ovat nekin Suomen kirkon päämiehen pyhiä velvollisuuksia. Jumalanäiti ymmärtää kyllä, että toimiessamme kirkkomme säilyttämiseksi täällä sen äärimailla, teemme hänelle yhtä otollisen työn kuin kolmesti päivässä messupaitaan pukeutumalla.

— Niin, hän on armollinen, Pyhä Neitsyt, hän näkee kyllä hätämme ja antaa laiminlyöntimme anteeksi.

Rauhoittuneena astui piispa sihteerinsä seurassa linnansa raudoitetusta portista sisään. Samasta portinaukeamasta puikahti sinne myöskin se Viipurista tullut airut, jonka mielessä tänä iltana kuulemansa uudet ajatukset yhä kiekkoa löivät. Hän hiipi hiljaa piispalan arkitupaan, jonka penkille hän vetäytyi pitkälleen.

Mutta siihen penkille ei korven poika heti nukkunut. Hänen yhtäkkiä heräämään päässyt mielikuvituksensa oli hurjassa lennossa. Ne välähdykset, jotka päivän kuluessa olivat hänen ohitseen leimahtaneet, pyrkivät nyt, unen voittaessa, pukeutumaan muotoihin. Pentti näki itsensä haarniskaan vyötettynä, kilpi käsivarrellaan, ratsastamassa vihollista vastaan. Häneltä kysyttiin, kuka hän on ja minkä puolesta hän noin huimasti rientää taisteluun. Ja kohotetuin rinnoin, intoa ja elinvoimaa raikuvalla äänellä, hän vastasi:

— Kotimaani puolesta, olenhan suomalainen!

(Santeri Ivalo: Viipurin pamaus.)

VIIPURIN PAMAUS.

Teräksenharmaana sarasti ensimäinen arka hämärä Pantsarlahden kukkulain takaa Antinmessun aamuna, marraskuun 30:tenä, vuonna 1495.

Vihdoinkin! — niin huoahtivat yön valvoneet vartijat, katsellessaan Väkitornin viereiseltä muurilta noita koittavan päivän kylmiä oireita, jotka eivät vielä valaisseet maisemia, mutta kuitenkin rikkoivat sakeimman pimeän. Vihdoinkin, sillä pitkä ja kolkko oli ollut yö ja ikävällä he olivat odottaneet päivän nousua. Mutta sitkaan väistyi vieläkin syksyinen sumu. Äänetöntä ja kuollutta oli kaikki heidän ympärillään, niinhyvin raunioisessa kaupungissa kuin vihollisten leirissä, jonka tulet olivat heitä vastaan läpi yön kiiluneet.

Verkalleen kalpenivat nyt nuo punertavat tulet ja niiden kupeelta rupesi katsojain silmiin kajastamaan valkoinen maa, — hyi, se vilutti tuo vaalea pinta valvoneita miehiä vielä enemmän kuin ennen yönmusta pimeys. Illasta oli vähän satanut lunta ja se peitti nyt yhtenäisenä, ohkaisena kerroksena jäätyneen maan sekä läheiset lahdet ja lammet. Tuosta valkoisesta hämärästä kävi vasta vähinerin erottautumaan esineitä: tykkien suojuksia, sammuneita hirsinuotioita ja niiden takana häämöittäviä telttarivejä.

Ne kaksi vartijaa, jotka lämpimikseen astelivat edestakaisin Väkitornin viereisellä muurilla, pysähtyivät rintavarustuksen eteen, koettaen iskeä katseensa sinne etäisyyteen. Heistä tuntui niin omituiselta… melkein päätä pyörrytti… sillä näyttihän siltä kuin maisema tuolla kaukana hämäräin telttarivinen takana olisi liikkunut, koko leveydeltään hiljaa lähestynyt, — heitä melkein puistatti!

— Mikä siellä liikkuu? kysyi kylmästä vavahtavalla äänellä nuorempi, hoikkasempi valvojista, Evert, joka vasemmalla kädellään peistä piteli, oikeaansa lepuuttaen. Hän oli illalla, vallihaudan pohjaan kurkistellessaan, nähnyt lumisoran seassa hautaamatta jääneiden vihollisvainajain mustuneita kasvoja ja tuo kuva oli häntä koko yön vainonnut, — kummittelevatko ne tuollakin nuo vainajat!

Mutta hänen toverinsa, Pentti Heinonpoika, oli jo älynnyt, että se, mikä heidän silmiinsä liikkeeltä kuvastui, ei ollut henkien lentoa. Hän tähysti vielä kotvasen tuonne salaperäiseen aamusumuun ja vastasi sitten verkalleen:

— Niin, liikkeellä siellä jo ollaan. Ne kantavat joitakin korkeita riukuja, jotka noinikään ilmassa huojuvat.

— Ehkä noita eilisiä tikapuitaan?

— Juuri niitä. Ja nuo matalammat ovat risukimppuja, — katso, niitähän on koko kentän leveydeltä!

— Siis ovat viholliset jo kaikessa hiljaisuudessa lähteneet jalkeille!

Tämä vakava tosiasia oli jo muuatta tuokiota aikaisemmin oivallettu ylempää Väkitornin laelta. Sieltä nyt torvi törähti merkiksi koko puolustusväelle, että aseihin on kiirehdittävä. Vihlovasti se töräys kajahti läpi äänettömän luonnon, hytkäyttäen hereille koko puolustuslinjan. Ja torven vaiettua kuului Väkitornista Winholtin miehekäs, kaikuva ääni, kun hän omituisella saksan ja suomen sekaisella kielellään antoi lyhyviä, täsmällisiä määräyksiään. Toisista torneista, pohjoisesta ja etelästä, helähti vaskipiiparien vastausmerkki, ja pian kuului kumajavan jäätynyt maa, kun yöunestaan heränneet miehet pienin joukoin juoksivat vartiopaikoilleen.

Päivä valkeni. Jo näkyivät selvemmin nuo vihollisten liikkuvat joukot, jotka raskaine kantamuksineen vain verkalleen etenivät. Etumaisina kulkivat leveät, ruskeat rintamat, joissa joka mies kantoi suurta, mahtavaa risukimppua selässään, — se teki vieläkin liikkuvan vesakon vaikutuksen. Mutta näiden vesakkojen takana kannettiin korkeita ja leveitä tikapuita, joita siellä monta päivää oli veistelty. Parikymmentä miestä oli jokaisen kantamuksen kimpussa ja noita tikapuita näkyi olevan satoja. Mutta samaan aikaan nousi vielä sumunpeittoisesta Papulan notkosta toinen sakea rintama, ja tuokion kuluttua laskeutuivat Pantsarlahden kukkuloilta myöskin Nowgrodin uljasryhtiset joukot, joita pieninä parvina näytti mäestä sikiävän alas lakeikolle.

— Aikovat tänään hyökätä kolmelta kulmalta yhtaikaa, huomautti Pentti.
— Kuule, kelloja jo soitetaan!

Raatihuoneen katolta ensiksi ja sitten Katanpään kirkon tapulista rupesivat kellot kalkattamaan. Se oli merkki porvariselle varaväelle rientämään taistelurintamaan ja muille kaupunkilaisille pakenemaan turvapaikkoihinsa. Ja ikäänkuin vastauksena siihen varoitussoittoon pamahti venäläisten tulikirnuista kohta ensimäinen laukaus.

Joka kulmalta nousi nyt muurille uutta väkeä: aatelisten asepalvelijoita rautahatuissa ja panssaripaidoissa, kantaen suuria, raskaita muskööttejä, joilla ampuivat lyijyisiä luoteja; nousi talonpoikia karhukeihäineen ja porvareita, jotka raahasivat muurille raskaita tervapatoja, käyden sytyttämään tulia niiden alle. Se oli kalpeata, nälän ja ponnistusten laihduttamaa joukkoa. Mutta velvollisuutensa se väki tunsi ja asettui alkavaan taisteluun, kuin päiväiseen työhönsä ainakin. Luostareista ulos rientäneet munkit pysähtyivät tiepuoleen, siunasivat nuo ohitsensa juoksevat joukot ja rukoilivat ääneensä niiden puolesta.

Pommitus kiihtyi. Penttikin kävi laittamaan kuntoon pientä tykkiään, joka hänellä oli siinä muurinaukolla. Aamun valjettua oli tuuli virinnyt. Se ajeli punalaitaisia pilviä, yhä uusia ja uusia, pitkin taivasta, ja nosteli samalla niitä kohti tykinsuista tupruavia savupatsaita.

Muurilta ei vielä ammuttu. Siellä oli niin äänetöntä, että Pentti ja
Evert saattoivat kuulla, kuinka Knut Posse, joka nyt oli noussut
Väkitorniin, siellä Winholtia puhutteli.

— Moskovalainen alotti aikaisin tänään. Nyt meiltä kestävyyttä kysytään!

Niin, tänään voi ennen iltaa sinun höyhenpussisi olla tarpeeseen, — kuului Winholtin iloinen ääni vastaavan.

— Taikka muut temput, jatkoi Posse. — Lakamundin tornia pelkään pahimmin. Horn saa jo aamusta päivin sijoittua sinne aukon eteen.

Laamanni Klaus Henrikinpoika Horn komensi näet sitä varaväkeä, jota aina tarpeen tullen lähetettiin sinne, missä vaara oli suurin.

— Mutta tällä paikalla se kumminkin kuumin tulee, usko minun sanani, väitti Winholt. — Keskustassa ovat ryssillä enimmät risukimppunsa ja tikapuunsa. Sivustoilta he vain aluksi aikovat meitä väsyttää.

Tämä Winholtin arvelu ei kumminkaan toistaiseksi näyttänyt toteutuvan, sillä tuimimman tulensa kohdistivat viholliset yhtäältä Raatihuoneentornia ja toisaalta Lakamundintornia vastaan, jotka jo ennestään olivat pahanlaisesti ruhjoutuneet. Posse, joka taas Väkitornista laskeuduttuaan oli noussut ratsunsa selkään, kuuluikin komentavan niihin lisäväkeä. Hänen vaskiharjainen kypäränsä välähti milloin eteläiseltä, milloin pohjoiselta muurinsivustalta. Mutta tulipa hänelle yhtäkkiä hätäinen sanoma, että Vesiporttia vastaan juuri tapahtuu tuima hyökkäys. Vihollisten ratsuväki oli sinne nopeasti kahluuttanut hevosensa pitkin Salakkalahden matalaa rantaa, ja heidän miehensä kapusivat siellä jo pitkiä riukuja myöten ihan muurille. Tähän torniin, jota ei luultu minkään vaaran uhkaavan, oli jätetty vartijoiksi vain muutamia kymmeniä uusmaalaisia…

Tuiskuna karautti Knut Posse varaväkijoukon seuraamana sinne, ja tuokion vallitsi painostava jännitys keskustornin luona.

Mutta pian jo Posse rauhoitellen palasi. Jotakin sotajuonta näkyvät viholliset yritelleen puolustajia hämmentääkseen. Heidän ratsumiehensä peräytyivät pian Vesiportin luota, ja se Valkoinen ritari, joka tätä joukkoa johti, näkyi hetkisen kuluttua karauttavan miehineen taistelukentän poikki koko rintaman ohitse, kaiketi jotakin uutta kujetta virittämään.

Muureilta suuntausivat silloin monet pikkutykit ja musköötit tätä lentävää parvea sekä sen päällikköä kohti, jota piiritetyt enimmin pelkäsivät ja enimmin vihasivat. Siellä täällä näkyikin kiitävä ratsumies suistuvan hevosensa selästä toisten jalkoihin. Mutta itse johtaja, johon nuo laukaukset olivat tähdätyt, istui pystynä ja uljaana korkeajalkaisen ratsunsa selässä, ikäänkuin varmana siitä, että häntä ei surman luoti tapaa.

— Suotta sitä miestä kohti ruutia tuhlaavat, virkahti Evert; joka palavin silmin seurasi ritarin ratsastusta. — Vaan jos pääsisi silmä silmää vastaan…!

— Ruutia on kyllältä Possen kellarissa, vastasi Pentti. — Mutta tuo mies on todella kuin airokas, se luistaa sormienkin lävitse, — näet, miten multa hänen ympärillään pölisee!

Pommitus kiihtyi yhä, ja pian tunsivat nuoret miehet, että venäläisten tykkien tuli kohdistui helvetillisellä voimalla juuri Väkitornia ja sen viereistä muuria kohti. Taas olivat venäläiset vetäneet nuo monen sylen pituiset, mustakitaiset tuliputkensa lähemmäs kaupunkia; ne syytivät nyt yhtämittaa suistaan raskaita kiviä muuria vastaan, niin että se tutisi miesten jalkojen alla. Pienemmät tykit sylkivät samalla lyijy- ja rautakuulia rintavarustusta vastaan, soralla melkein sokaisten vartijain silmät.

Mutta nyt eivät olleet enää ääneti Viipurinkaan tykit, kun yhä likenevä vihollinen suojatonna läheni aukealle kentälle. Evertillä olivat korvat lukossa, hän hääri kuin huumautuneena vartiopaikallaan, kantaen luoteja ja täyttäen ruutimittaa Pentille, joka ampuma-aukon luona vuoroin latasi vuoroin laukasi vähitellen yhä enemmän kuumenevan tykkinsä. Ja samaa oli peli pitkin pitkää muuria.

Sitä kesti kauvan. Kuinka kauvan tätä heltiämätöntä pommitusta näin jatkui, sitä eivät muurinsyrjän nuorukaiset voineet sanoa, mutta eivät he siitä välittäneetkään; he vain tekivät tehtävänsä, tietäen, että kaikki muut tekivät samoin. Savulta he eivät voineet paljokaan huomata, mitä heidän ympärillään tapahtui. Joskus vain, kun tuuli, kiukkuisesti singahtaen mereltäpäin, hetkiseksi lakasi muurin reunan ja sen alustaisen kentän puhtaaksi, näkivät he vihollisten tuhantiset laumat pitkin vallihaudan edustaa kuumeentapaisessa touhussa. Heidän äänekkäät komentonsa kajahtivat muurille asti, ja kun ne joskus repesivät raikuvaan riemuhuutoon, silloin puolustajat arvasivat, että johonkin torniin tai muurin kolkkaan oli uusi lovi saatu ammutuksi. Mutta taas tyyntyi tuuli ja katkeran-imelä ruudinsavu sakeni niin, että se melkein salpasi kurkun ja peitti taistelurintaman näkymättömiin. Ja sitä myöten kuin tuuli tyyntyi terästyi pakkanen, joka kylmänä, harmajana huurana painautui alas maata vasten.

Väkitornissa, josta Posse taas taistelua seurasi, kävi airuita vähäväliä. Bitz lähetti pyytämään lisäapua Lakamundin aukolle, jossa viholliset jo rynnistivät. Karjaportin torniin tarvitsi Frille lisää tulirakeita; hän ampui sieltä niin tuhoisasti ryntääjiä, että nämä kerran toisensa perästä peräytyivät. Possen ääni soi kaikille varmana, vaikuttaen rohkaisevasti ja rauhoittavasti ympäristöönsä. Mutta yhtäkkiä se vaikeni kesken lauseen.

Raatihuoneenportin tornissa paukahti hätäkello soimaan. Sinne pyydettiin kiireistä apua. Sitä oli Tönne Eerikinpojan annettava Munkkiportilta, niin huusi Knut herra lähettämälleen airuelle, muualta ei enää riittänyt…

Hetkeksi leuhautti tuuli taas savupeittoa, ja nuorukaiset näkivät Raatihuoneenportin tornin pohjoisen sivustan suistuneen, nähtävästi haudaten paljo porvarillisia puolustajia alleen. Tykit olivat sieltä kaatuneet ja ampuminen lakkasi. Hurjasti huutaen näkyivät nyt nowgorodilaiset, korkeita tikapuitaan kohotellen, juoksevan tätä vaiennutta varustusta kohti. Mutta samassa välkähti Tönne Eerikinpojan kiiltävä kotkankypärä puoleksi suistuneen muurinsarven tyngällä, — hän nyt kokosi miehiään sitä puolustamaan.

Pentti ja Evert ehtivät vielä nähdä, kuinka venäläiset viskasivat risukimppujaan sorasta jo puoleksi täyttyneeseen vallihautaan ja kuinka sinne heidän miehiään joukoittain syöksyi perästä. Mutta taas painoi tuuli savun ja pölyn muuria vastaan ja peitti heiltä tuon läheisen vaaranpaikan, jota he tuokioksi olivat tyrmistyneinä jääneet katsomaan.

— Jo taisi aueta Raatihuoneenportti, virkkoi Evert kalmankalpeana, yhä tuijottaen tuohon sumukkoon, josta nousi äänekäs melu.

— Onhan siellä Tönne-herra miehineen vastassa, lohdutti Pentti, kumartuen taas tykkinsä luo. Yhä sakeampaan sateli näet taas kiviä keskustorniakin vastaan.

— Taitaa olla puolenpäivän aika, koska tuuli näin tyyntyy, puhui hän ampuessaan. — Pitkä on vielä taival iltaan asti.

— Puolenpäivän aika, niinkö kauan taistelua jo on voinut kestää! — Evertiltä oli ajan tajunta kokonaan sekaantunut. Pommitus oli hänestä kyllä tuntunut kestävän kokonaisen iankaikkisuuden, mutta toisekseen: vastikäänhän he olivat nähneet aamuhämärissä metsän liikkuvan tuolla sumuisten kukkulain takana.

Savupilvien lomitse näkivät nuorukaiset taas silloin tällöin vilahdukselta Raatihuoneenportin tornin, josta kaikui lakkaamaton huuto ja melu. Venäläiset olivat jo pystyttäneet korkeat, leveät tikapuunsa muuria vastaan, ja heitä kapusi kuin kärppiä, kymmenkunnan miestä rinnakkain, niitä myöten ylös. Parvi toisensa jälkeen kupsahti niitä kyllä alas toisten jalkoihin, mutta puoleksi täytettyyn vallihautaan sakoi myötään uusia joukkoja, jotka vuorostaan pyrkivät tikapuille.

Puolustajatkin olivat vimmatussa toimessa sekä muurilla että muurinsarven raunioilla. He vyöryttivät sieltä kiviä kiipeäväin niskaan ja koettivat henkensä kaupalla työntää alas noita raskaita tikapuita, joille suistettujen sijaan aina uusi vihollisparvi hyökkäsi. He kantoivat tulilta höyryäviä patojaan ja kaatoivat kiehuvaa vettä ja kuumaa tervaa vallihaudassa tungeksivain vihollisten niskaan. Joka kerta kun padan sisus valahti miesjoukkoon, syntyi sekasorto vallihaudassa; tuskasta kiljuvat miehet hyökkäsivät toisiaan vastaan, kompastuivat ja kaatoivat toisiaankin kiehuvaan tervaan. Muurin jäätyneelle reunalle asti pääsi vain joku vihollisista, mutta sekin livetti kapuavia miehiä ja heitä putoili suinpäin alas, vieden toisia pudotessaan. Hurjistuneina, hädänhien valuessa selkäänsä pitkin, taistelivat sekä porvarit että talonpojat. Mutta pudonneiden ja kaatuneiden sijalle kasvoi aina uusia vihollisia; tikapuut olivat aina täynnä ja aina niitä myöten uudet miehet säikkymättä nousivat surmaansa kohti.

Tönne-herra oli jo jättänyt puoleksi suistuneen tornin; hänen oli täytynyt miehineen kiirehtiä häätämään muurille nousevia vihollisia, mutta itse tornin vyöryviä seinämiä pitkin kiipesi sillävälin venäläisjoukko raunioille, ja tuokion kuluttua kuulivat puolustajat sieltä kauhukseen venäläisen vaskipasuunan kiihoittavan, kutsuvan äänen.

— Näet, sinne jo Nowgrodin ruhtinas lippunsa nostaa, virkkoi Pentti, ponnahtaen suoraksi ampuma-aukolta.

— Ja sekös hänen väkeään sytyttää, katso, miten he nyt ryntäävät!
Kuulehan tuota arosutten ulvontaa!

Kuin taikavoima ajoikin muurinsarvelta soiva torvi vauhtia vihollis-joukkoihin, ja samalla se tietysti puolustajain mieltä masensi. Nämä saivat hetki hetkeltä tappelun jatkuessa tehdä uuden huomion, joka huvensi heiltä menestyksen toivoa. Mutta kuitenkin he taistelivat hellittämättä, vimmatusti, iskivätpä epätoivossaan lopulta sulin käsinkin päälletunkeviin vihollisiinsa.

— Entä mikä on tuo räminä? — Evert oli yhtäkkiä pyörähtänyt ympäri.
— Venäläisten pasuuna soi jo Karjaportintornistakin… ei,
Lakamundintornista se soi!

— Eipä näy kestäneenkään siellä puuvarustus, — arvasihan sen!

— Noin, sinnekin laumoja lainehtii!

Pommitus oli vähän laimentunut, savu ei enää sakeimmillaan peittänyt maisemia, joista esineitä jo erottautui. Viestinviejiä näkyi muurinreunaa pitkin lennähtävän edestakaisin kuin sukkuloita. Muuan airut huusi ylös Väkitorniin, että Juhana Frille oli Karjaportilla kaatunut, ammuttu kivi oli musertanut hänen rintansa. Ja ikäänkuin sen surunviestin vahvistukseksi kajahtivat nyt vasemmaltakin venäläisten riemuhuudot, kun he pasuunain voitonvarmojen toitotusten kutsumina riensivät sielläkin valtaamiinsa Viipurin torneihin. Heitä elähdytti varmuus siitä, että vihdoinkin oli voiton hetki tullut. Ja puolustajain vastarinta talttui talttumistaan. Vielä näkyi tosin joku joukko asepalvelijoita juoksevan pitkin muurin kuvetta väistyville avuksi, mutta vaienneet olivat jo hälytyskellot ja vain silloin tällöin enää ammuttiin harvenneilla tykeillä.

Ainoastaan askel askeleelta puolustajat sittenkin peräytyivät sitä myöten kuin hyökkääjät saivat muurilla jalansijaa.

— Entä nyt, mitäs teemme me? virkahti Evert tuokion kuluttua, nähdessään porvarien ja talonpoikain vihdoin laskeutuvan pykäläportaita myöten alas Raatihuoneen tornin puoleiselta muurilta, joka jo oli vihollisten hallussa.

— Mekö? Me tietysti jatkamme taistelua, vastasi Pentti, kumartuen taas tykkinsä ääreen.

Samalla aikaa kuin venäläiset tekivät väkirynnäkkönsä noihin toisiin torneihin, olivat he keskeytymättä jatkaneet keskustornin pommitusta. Sieltä oli Winholt puolestaan hellittämättä vastannut, levittäen surmaa vihollisten sakeihin joukkoihin. Mutta siitä huolimatta nämä työntyivät yhä lähemmäs. Ja yhtäkkiä tunsi Pentti, joka juuri oli laukaisemassa tykkiään, tämän heilahtavan ja vierivän alas jalustaltaan. Koko muuri huojui, soraa sinkoili toverusten niskaan ja Pentti kaatui tykkinsä alle.

— Muuri suistuu, huudahti Evert, peräytyen vaistomaisesti kauemmas tornista.

— Lemmot ampuivat loven torniin, virkkoi Pentti, kavuten pystyyn kaatuneen tykkinsä alta.

Vihollisten linkoama suuri kivi oli osunut tornin ja muurin liitokseen ja reväissyt tornin syrjästä ison kaistaleen, — sieltä nyt vyöryi kiviä ja soraa torvenaan alas. Ja taas remahti kentältä vihollisten riemuhuuto. Pommitus uudistui, kohdistuen nyt kokonaan tuohon särkyneeseen kohtaan. Lovi leveni ja uusia kappaleita romahti tornin kyljestä, niin että Winholtin täytyi komentaa väkensä kokonaan pois suistuvalta syrjältä. Mutta yhä hän sieltä ylhäältä jatkoi ampumista, vaikka pohja alta petti, ja pölyn seasta, joka muurilla olijoilta peitti koko Väkitornin näkymättömiin, kuuluivat yhä hänen varmat, lyhyet komentosanansa.

— Jo juoksevat varpumiehet tännekin, virkkoi Pentti, viitaten kentälle, jota myöten hyllyävä lauma läheni. — Ja tikapuunkantajat perässä!

— Hei, heiltä kupias kaatuu, huudahti Evert iloisena, nähdessään kuinka viholliset hetkeksi pysähtyivät päällikkönsä ympäri, joka horjui ja vaipui alas ratsunsa selästä.

— Mutta onpa siinä toinen tilalla, — aina hän hätään ehtii!

— Valkoinen ritari…!

Kävipä hiljainen humaus pitkin puolustajain rivejä, kun he taas näkivät tuon pelätyn miehen vihollisten johtajana edessään. Voitonvarmana ja vilkkain liikkein hän nyt, välittämättä luotisateesta, johti ryntäävät parvet vallihaudan partaalle ja komensi siinä kerppumiehiä täyttämään kaivannon. Monesti peräytyivät hyökkääjät sitä surmantuiskua, joka tornista ryöppysi, mutta aina vain kutsui päällikkö heidät takaisin, ja verestä väkeä samosi ehtimiseen kentältä vallihaudalle, joka täyttyi melkein yhtä paljo kaatuneista kuin heidän kerpuistaan. Tikapuut työnnettiin esille, ja pian niitä oli, vaikka tornista yhtenäinen ukkonen salamoi, vieri vieressään Väkitornia ja sen molemminpuolisia muureja vastassa ja niitä myöten nousi ylöspäin miestä kuin pilveä.

— Nyt niitä ei pidätä mikään! huudahti Evert.

Raatihuoneenportilta peräytyvä puolustusjoukko oli nyt ehtinyt siihen muurinpäähän, jossa Pentti ja Evert taistelivat; väkeä oli siinä nyt liiaksikin, niin että ahdinko teki kiusaa, kun oli keihäillä sysittävä kapuavia vihollisia takaisin. Mutta alhaalta kuului nyt Possen voimakas ääni käskevän miehiä tornin juurelle ammuttua aukkoa puolustamaan, — siitä uhkasi pikaisin tuho. Sinne hyppäsikin nyt muurilta miesjoukko, Pentti ja Evert muitten mukana. Vaikea siinä oli liikkua vierivillä kivillä, vaan tuimasti siinä peitsin, miekoin taisteltiin ja kerta toisensa perästä työnnettiin hyökkääjät takaisin.

Mutta asema oli toivoton. Muurille pääsivät viholliset täällä keskustassakin, ahdistaen suomalaiset alas. Väkitorninkin halkeamia myöten näkyi jo vihollisia kiipeävän yhä ylemmäs, eivätkä heille Winholtin palkkasoturit suistuvalta huipultaan enää mitään voineet.

Taas kuului Possen ääni alhaalta:

— Alas, miehet, Väkitornista! Ne salpaavat teidät sinne.

Vastahakoisesti jätti Winholt urheine miehineen tuon keskustornin, jonka hän käsitti varustusten sydämeksi, mistä Viipurin säilyminen tai menettäminen riippui. Mutta muuta neuvoa ei ollut. Ainoastaan askel askeleelta taistellen he nytkin sieltä alas pääsivät.

— Ja mitä nyt? virkkoi Winholt, hypäten tornin luona seisovan Possen eteen, savusta ja pölystä niin mustana, että hänen silmänsä kiiluivat kuin sysimiehen päästä. — Linnaanko nyt kiirehditään sulkeutumaan?

— Eikö mitä, vastasi Posse tyynesti. — Vielähän tappelee Bitz Karjaportintornissa Frille-vainajan paikalla, ja Tönne Eerikinpoika pitää puoliaan Munkkiportilla.

— Entä me täällä?

— Estämme vihollisia muurilta alas pääsemästä. Katsoppas tuonne!

Muurille nousseet venäläiset vetivät parastaikaa vallihaudan puolelta ylös raskaita tikapuitaan, laskeakseen ne nyt alas kaupungin puolelle. Mutta pahempi oli saada niitä alas kuin ylös. Hurjistuneet puolustajat, varsinkin epätoivoon ajetut porvarit, jotka näkivät kotikaupunkinsa sittenkin joutuvan vihollisen valtaan, ne tarrasivat kiinni tikapuihin ja kiskoivat ne laskijain kourista, vetäen niiden mukana miehiäkin alas liukkaalta muurinsyrjältä. Ja heidän takanaan toiset ampuivat jousillaan muurilla olevia vihollisia kuin oravia. Se oli sydäntynyttä, vimmattua se viimeinen taistelu!

— Ja nyt me heidät savustamme, virkkoi Posse edelleen, kun miesjoukko juuri saapui raatihuoneenmäeltä, vetäen alas tervalla täytettyjä venheitä. Hän sijoitti nuo porvarien viimeiset tervavarastot muurin ja Väkitornin kupeelle, viskasi palavat kekäleet venheisiin, ja tuossa tuokiossa nämä leimahtivat korkeaan liekkiin.

— Tuuli on asettunut lounaiseen, lisäsi hän — se ajaa savun ryssien silmille.

— Niin, siten saadaan toki hetkinen hengähtää, myönsi Winholt, osaamatta odottaa tuosta savustuksesta sen suurempaa apua.

Aamusestaan oli tuuli paljon tyyntynyt, mutta se huokui vielä siksi tuntuvasti mereltäpäin, että se ajoi tuon mustan, sakean ja kitkerän tervasavun muuria vasten, jossa se vihollisilta silmät sokaisi, melkeinpä hengityksenkin salpasi. Taistelu taukosi hetkeksi. Tupruava savupilvi peitti viholliset näkymättömiin, ja outo äänettömyys vallitsi taistelupaikalla. Viipurilaiset, uupuneina koko päivän ottelusta ja pingoituksesta, levähtivät raskaasti huohottaen keihäittensä varassa, useimmat odottaen, että Posse tämän lepohetken aikana käskisi joukkonsa tähteiden peräytyä linnaan. Mutta sitä komentoa ei tullut.

Tuokioksi heilahti tuuli taas etelään, ja Väkitorni paljastui näkyviin. Silloin kohosi puolustajain taholta ilmoille tuskallinen, hätähuudon tapainen kiljahdus:

— Siellä on jo venäläisten lippu!

— Valkoinen ritari sitä liehuttaa!

Hän todellakin seisoi siellä suistuneella rinteellä muuriin ammutun loven kohdalla, ja kutsui savusta välittämättä vilkkain, vihaisin liikkein väkeään hyökkäykseen. Sitä väkeä kiipesikin siellä nyt kuin muurahaisia halkeamia myöten ylöspäin torniin, toisten rynnistäessä aukolle, josta tie oli suora kaupunkiin. Mutta aukkoa puolusti yhä sitkeä miesjoukko, ja sen etunenässä nähtiin nyt kookas, harteva mies, joka kahta puolta heilutti sotakirvestään niin huimasti, ettei siitä kukaan hengissä ohitse päässyt. Se oli Hintsa, joka Raatihuoneentornilta palaten oli täällä tavannut toverinsa ja asettunut heidän rinnalleen. Niin pian kuin tuuli aina käänsi savun aukolta, leimahti siellä ottelu heti uuteen liekkiin. Suomalaisia syöksyi tovereilleen avuksi; kaikki oivalsivat loppukamppauksen nyt kärjistyvän juuri tälle paikalle.

Mutta taistelevien keskeltä nähtiin silloin sinimekkoisen asemiehen miekka ojossa kipasevan raunion rinnettä ylöspäin. Pentti, joka hänkin aukolla otteli, tunsi Evertin. Hän oivalsi heti, että nuorukainen oli nähnyt Valkoisen ritarin siinä yläpuolellaan lippua heiluttavan ja silloin oli hänen rinnassaan ylivoimaiseksi paisunut tuo tulinen kiihko saada taistella tätä tuhontuojaa vastaan.

Pentti aikoi juosta avuksi toverilleen, joka yksin kapusi kuin kauris vyöryväin kivien yli sulkakypäräistä ritaria kohti. Mutta samassa painoi tuuli taas paksun, mustan tervasavun muuria ja tornia vasten ja peitti koko taistelutantereen vielä entistään sakeampaan pilveen. Vaskitorvi vaikeni, melu katkesi kokonaan ja Pentinkin täytyi heittäytyä suulleen maahan voidakseen hengittää…

Taas oli tuokion loma.

Winholt viittasi Posselle, kuinka venheet tervoineen pian paloivat, — kohta oli niidenkin apu ohi. Yksi venhe oli jo puhki palanut, ja siitä läksi palavaa tervaa valumaan maahan. Sitä juoksi paksuna, hehkuvana virtana pitkin muurin kuvetta, juoksi verkkasena jokena vyöryneiden kivien ja suistuneiden tykkien lomitse Väkitornin viettävästä portista sisään ja alas kellariin päin. Possekin katseli tuota käryävää virtaa, ensin välinpitämättömästi, mutta sitten hytkähtäen, kauhistuen…, vihdoin riemastuen! Jos tuo tulinen virta juoksee kellariin asti, niin siellä se tapaa hänen ruutimyllynsä, sen hän tiesi, — tulirakeita oli kellarissa vielä mahtava varasto…!

— Venhe juoksee kuiviin, jatkoi Winholt.

— Niin juoksee, juoksee…, sopersi Posse melkein vavisten, mutta karkaisi samalla äänensä karjuvaksi ja huusi niin, että hänen komentonsa kaikui korkeana yli savumeren:

— Nyt takaisin, Viipuriin miehet. Takaisin aukolta ja tornin luota, tännepäin…!

Sieltä saapui nyt savun alla kykkineitä miehiä kuin merestä esille mustin naamoin, kysyvin katsein. Penttikin rupesi utelemaan, mihinkä se nyt tuli kiire, mutta samalla hän tuuskahti pitkälleen eikä kotvaan aikaan älynnyt mitään.

Väkitorni oli räjähtänyt.

Sen pamaus oli tyrmistyttänyt taistelijat muurin molemmilla puolin.

Paksu, läpitunkematon pölypilvi peitti koko näköalan, kun Pentti vihdoin silmiään raotteli ja nousi ryntäilleen. Soraa lenteli laajalti ilmassa, putoavia kiviä iski vielä paukahdellen oikealle ja vasemmalle. Ja senkin jälkeen oli taistelupaikka vielä kauan katkeamattoman huumauksen vallassa.

Pentti nousi pystyyn ja peräytyi muutamia askeleita. Mutta kun hän nyt verkalleen laskeutuvan pölyn seasta silmillään haki muuria torneineen, niin oli tyhjä, autereisena lepattava ilma hänen edessään. Koko Väkitorni oli poissa ja poissa siis myöskin nuo sadat hyökkääjät, poissa Valkoinen ritari lippuineen ja poissa nuori Evert. Sorasade oli sammuttanut palavat tervavenheet, ja hetken perästä esiintyi näköala niin omituisen väljänä ja kirkkaana, että ilmassa vielä lentelevät valkoiset pölyhiukkasetkin tuntuivat siinä kimaltelevan. Vähitellen jalkeilleen tointuvat soturit eivät heti älynneet, mikä sen muutoksen oli vaikuttanut; he eivät huomanneet, että päiväkin oli huumauksen aikana päässyt pilkistämään pilven raosta, kirkastaen säteillään savun ja sorapölyn sekottaman ilman.

Winholt oli ensimäisenä asemasta selvillä. Kiiruhtaen hajaantuneita miehiään kokoamaan, virkkoi hän Posselle surumielisesti:

— Nyt on tie leveä ja tasainen vihollisten hyökätä.

— Saamme siis taistella aukealla maalla. — Possen katse oli rauhallinen: hän oli päättänyt taistella tällä paikalla loppuun asti. Levollisena hän lähetti siitä sanan niihin muurinsarviin, jotka vielä olivat viipurilaisten hallussa.

Mutta viholliset eivät hyökänneet. Tuhansia seisoi heitä valmiina pitkin muuria ja valloittamissaan torneissa, ja nyt, savun haihduttua, näkyi entistä selvemmin, kuinka lukematon joukko heitä oli. Mutta he seisoivat siellä ylhäällä liikahtamatta, yhteen kohtaan tuijottaen ja kuin tyrmistyneinä, — heidät oli ilmeisesti vallannut vavistus ja kammo. He viittoivat käsillään kaupunkiin päin, ja äkkiä kohosi heidän joukostaan kumea parkaisu, joka yhä vahvistuvana kaikuna vieri muureilta vallihautain takaa tulossa oleviin joukkoihin ja tyrehdyttävänä aaltona jatkui pitkin heidän pitkää rintamaansa.

— Risti!

Se ainoa sana oli ikäänkuin taika. Jokaisen katse kohosi ylöspäin taivasta kohti, ja heti silloin miehet kuin tuon sanan taittamina ryntäsivät kauhistuneina, suinpäin niitä tikapuitaan kohti, jotka vielä olivat pystyssä vallihaudan puolella. He pakenivat sokeina, päättöminä, koettaen kiivetä toinen toisensa yli, tyrkkien toinen toistaan edestään alas kuiluun, kamalan, hillittömän pakokauhun vallassa. Vaikkeivät tikapuiden astuimet kestäneet tunkevien miesten painoa ja moni putosi hervottomana alas tantereelle, ei mikään voinut hillitä uusien pakolaisten syöksymistä. Sinne he häipyivät hämmästyneinä katselevain viipurilaisten edestä. Niiden, jotka olivat ehein jäsenin alas päässeet, näkivät puolustajat juoksevan kuin henkensä hinnalla pakoon kenttää pitkin, sysäten ontuvia edestään, polkien vitkastelevia jalkoihinsa, aina vain kauhulla taakseen viittoen.

Suut ammollaan viipurilaiset sitä menoa katsoivat. Vihdoin kuului heidänkin joukostaan äännähdys, mutta hiljainen, talttunut ja harras:

— Risti on taivaalla! Pyhä Andreas suojelee Viipuria!

Nyt vasta Viipurin miehetkin kääntyivät katsomaan sinne, mihin pakenevat vainolaiset kauhulla viittasivat. Ja todellakin! Se loisti kuin taivaalta tuo päivän kirkastama kultainen risti. Päivän pyhimyksen ristilippu oli jo aamulla nostettu mäellä olevan raatihuoneen korkeimpaan viiritankoon, mutta nyt vasta siihen sattuivat tähän asti pilven takana piilleen auringon säteet. Siitä sen häikäisevä hohde!

Sumuisenkylmälle taivaalle olivat tuulen tauottua hopeareunaiset pilvet pysähtyneet ja niitä vasten kimmelsi Pyhän Andreaan risti, syysauringon säteiden siihen taittuessa, kuin kirkas tuli. Ja sen kahden puolen loistivat saman päiväkullan heloittamina, kuin kaksi vartijaa, Pyhän Olavin ja Pyhän Eerikin liput, matalampina, mutta selväpiirteisinä nekin.

Äänettömällä ihastuksella jäivät soturit tuota outoa näkyä katsomaan. Se oli kuin taivaallinen ilmestys ahdistetun kaupungin yllä. Nyt miehet oivalsivat, mikä oli ajanut pakosalle pamauksen säikyttämät viholliset. Sen ihmeen eteen lankesivat polvilleen haavoittuneita keräämässä kulkeneet munkit, ja näistä köysivöisistä veljeksistä yksi puhkesi ääneensä rukoilemaan koko sotajoukon edessä:

— Pyhä Andreas, pelastathan meidät! Kevennä ahdistuksemme, karkoita vainoojamme, me olemme jo kyllin kärsineet!

— Teille, korkeat suojeluspyhät, kunnia ja kiitos!

Munkit rukoilivat, ja hartaissa mielissään ottivat siihen osaa myöskin nuo seitsentuntisessa, yhtämittaisessa taistelussa uupuneet sotilaat. Tuska ja hätä eivät olleet murtaneet heitä, niin rajattomia kuin heidän ponnistuksensa olivat olleetkin. Mutta nyt tämä mielenliikutus heidät hetkeksi mursi; jännitys laukesi syvään, nöyrään hartauteen. Knut Possekin seisoi paikallaan, kädet miekankahvaan ristittyinä, seisoi siinä taivaalle kohotetuin katsein, soranpeittämänä, hikisenä, mutta säteilevin otsin.

Taas oli Hartwig Winholt ensiksi toipunut tuosta voimakkaasta tunnelmasta. Hän oli nähnyt vihollisten väistyvän ja muurien tyhjenevän, ja kiireellä oli hän koonnut kerkkeimmät palkkasoturinsa. Niiden etunenässä hän nyt juoksi rakkaan Väkitorninssa vielä pölyäväin raunioiden yli ja vihollisten täyttämän vallihaudan poikki pakenevia takaa-ajamaan. Ja niin suuri oli peljästys ja kauhu pakenevain venäläisten taholla, että Winholtin vähäinen väki heistä nyt näytti tuhatlukuiselta sotajoukolta, jota he, vaikka todellisuudessa olivat moninverroin lukuisammat, eivät yrittäneetkään vastustaa. He pakenivat telttojensa turviin, uskaltamatta enää kääntää katsettaan kaupungin päällä yhä hohtavaa ihmeristiä kohti, ja jättivät tuhannet pakokauhussa rammoittuneet ja ruhjoutuneet toverinsa avuttomina vaikertamaan ja kuolemaan Viipurin muurien juurelle.

Päivä kääntyi iltaan. Muurinaukolla seisoi Knut Posse vastaanottamassa takaa-ajajia, jotka varovasti kyllä eivät aivan pitkälle vallihaudalta loitonneet, Muurin kupeelta ja vallihaudasta nousi väkevä, sisälmyksiä ellottava veren haju, joka kuin ilkeä humala huumasi aistit. Mutta sitä ei Posse huomannut. Hän katseli vihollisten tuhantisten laumain pakoa, ja miltei lapsellisen liikutettu kiitollisuus loisti hänen silmistään, kun hän kädestä puristaen tervehti Winholtia.

— Se laskeutui tuo laine kuin meren tyrsky Aaronin sauvan koskettamana, virkkoi hän. — Sitä et uskonut.

— En. Mutta tuskin Pyhä Andreas joka päivä on meillä apuna, — laine voi nousta uudelleen. Ei meidän joukkomme liian suuri ollutkaan, mutta tämän päivän jälkeen se on liian pieni. Poissa on Frille, tuonnäköiset ovat muurit…!

Niin valitteli kylmä käytännön mies. Mutta Possen silmässä välähti melkein kiivastus, kun hän Hartwigille vastasi:

— Nytkö epäilet, vaikka näet edessäsi pyhimysten armon?

— Enhän epäilekään, mutta mistä päästä aletaan nyt?

— Muuri korjataan. Taistelua jatketaan. Ilolla työhön taas!
Jumalanäiti on puolellamme!

Winholt katseli noita laajalle levinneitä soraläjiä ja täyttynyttä vallihautaa. Siinä oli edessä ylivoimainen työ, mutta hän ei enää epäillyt. Hän oli nähnyt ihmeen. Äsken, kun kaikki näytti menneeltä, oli hän katsellut Possea, joka varmana seisoi paikoillaan, ja silloin hän oli melkein odottanut jotakin ihmettä. Ja ihme oli tullut, ei tosin höyhenpussin eikä heiluvain ohjasten, vaan pyhän Andrean ristin muodossa. Nyt hän ei enää epäillyt vaan vastasi:

— Niin, ilolla työhön ja heti! Minä olen valmis ja mieheni ovat myös, — heidänkin uskonsa on nyt taittumaton.

Katanpään kirkon kellot kutsuivat iltapäivämessuun, ja tuntuipa kuin ne olisivat tänään iloisesti puhutelleet tuota paljo kärsinyttä Viipurin väestöä. Kellareista, luostarikomeroista ja puoleksi suistuneista pirteistä riensivät nyt nääntymäisillään olleet naiset ja vanhukset messuun. Kirkossa ja kirkon eteisessä syleilivät toisiaan ylhäiset ja alhaiset, ystävät ja vihamiehet rajattomalla helpoituksen tunteella, ja he lankesivat vierviereensä polvilleen kirkon kiviselle permannolle. Eivätkä lähteneet nyt latinalaiset lauseet vanhan kirkkoherran messutessa pelkästään huulilta, niinkuin tavallisesti, vaan syvältä sydämestä pulppusi tänään kansan kielellä kaikkien ymmärrettävä kiitos korkeuteen, koko palvovan kirkkorahvaan siihen hartaudella yhtyessä. Ja taistelun tuoksinasta kuorilavitsalle ehtineiden teinipoikain helakankirkas virsi tapasi jokaisessa rinnassa yhtä kirkkaan vastakaiun, joka kauan soi hädästä ja häviöstä pelastettujen määrätöntä auvoa.

(Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).

PAKOSAUNALLA.

Viipurista länteen kulkevaa vanhaa valtatietä taivalsi kolme miestä. Kaksi heistä hiihti paksussa kinoksessa, kolmas ajoi ratsun selässä, alituiseen koettaen hakea hevoselleen kovempaa keskitien paikkaa. Mutta sitä ei löytynyt. Hevonen kahlasi syvässä lumessa ja pääsi ainoastaan käyden etenemään. Ja uutta lunta tuprusi yhtämittaa, tuprusi hiljaa ja kuin hävittämällä valkoiseen metsään, mutta sakeasti, kinosta kohottaen.

Konttiselkäiset hiihtäjät odottivat verkkaseen joutuvaa ratsumiestä. Kun tämä vihdoin heidän kohdalleen ehti, virkkoi nuorempi matalampi suksimies:

— Taisi tulla sinulle erehdys, Pentti, kun hevosen otit. Raskasta on ratsun astua näissä kinoksissa.

— Niin tuli, Viljo. Kovin hitaasti edistyy taival, jos vain ei tie parane. — Ratsumies katseli synkkänä eteensä umpeen tuiskunnutta tieaukeata.

— Luulin hevosella pikemmin ennättäväni; vastahan nyt on joulukuu puolivälissä eikä Viipurin luona ollut näin paljo lunta.

— On sitä jo lunta metsissä, vaikkei siellä aavemmilla mailla näin upottanut, vastasi toinen hiihtäjistä, romuluinen, leveäharteinen mies, — Ilvesmäen Hintsa.

— Mutta eikö täällä valtatiellä ole ketään kulkenut? tuskaili Pentti.

— Ei näy uskaltaneen kukaan liikkeelle, sen jälkeen kuin ryssät ovat ryöstämässä käyneet.

Tyytymätön ilme kasvoillaan ratsasti Pentti Heinonpoika edelleen. Ei voinut kiirehtiä kahlaavaa hevosta, ei parannut upottava tie. Ja kuitenkin hän olisi tahtonut lentävän siivillä rientää viemään perille sen viestin, jota hän oli kuljettamassa. Tuskallista! — ja vielä oli matkakin malttamattoman miehen edessä niin pitkä, — Turkuun asti!

Pentti oli näet viemässä piispalle viestiä Viipurin pelastumisesta. Hän tiesi, että Maunu-piispa niinkuin koko Turunmaa jännityksellä ja huolella odotti tietoja piiritetyn kaupungin kohtalosta ja että hänen tuomansa uutinen tulisi poistamaan raskaan painajaisen ihmisten mielistä, ennen kaikkea se oli piispavanhusta sydäntä myöten ilahduttava.

Huolestuneena Pentti näki, kuinka valkoinen vaahto valui hänen laihan ratsunsa lautasilta, ja hän oli jo aikoja tähystellyt ummessa olevan tien varrelta ihmisasuntoa, missä saisi vaihdetuksi hevosen hiihtimiin. Mutta turhaan hänen katseensa harhaili jokaisessa tienmutkassa aukeavan maiseman yli.

— Eikö täällä ole taloista merkkiäkään jälellä? puheli hän kärsimätönnä tovereilleen. — Olihan täällä ennen vankat kylät.

— Ne on kai vainolainen polttanut, arveli Viljo.

— Ja asukkaatko tappanut?

— Taikka ovat he paenneet.

Kuolemanautio oli luonto. Metsä oli niin sakean lumen peitossa, että se paikotellen näytti miltei yhtenäiseltä, läpitunkemattomalta kinokselta, eikä kertaakaan katkaissut suksenlatukaan tienaukkoa. Väliin tosin valkeni metsästä pälvi, jossa aidanseipäitä tai suovapuita pistihe esiin lumesta, todistaen vanhaa viljelysmaata. Mutta rakennusta ei ollut yhtään pystyssä ja ainoastaan arvaamalla saattoivat matkamiehet päätellä jossakin aidankupeella näkyviä lumikumpuja tuvan tai riihenkiukaan raunioiksi.

Mutta Pentti koetti yhä lohduttautua:

— Jahka ehditään vähän edemmäs vainolaisten käymäpaikoilta, niin tullaan kai tästä kerran ihmisten ilmoillekin. Ovat kai he ainakin kirkoillaan käyneet.

— Taitavat olla tuhkana kirkotkin, arveli Hintsa, koettaen ohjaksista taluttamalla auttaa uupuvaa hevosta.

Tämä oli jo likomärkä. Pentti nousi selästä ja koetti tallata tietä, mutta siten edistyi matka vielä verkkaisemmin. Ilta rupesi olemaan käsissä.

— Pitäneekö palata Viipuriin, puhui Pentti aina vain synkempänä. Mutta hän lisäsi samassa: — Ei, ennen vaikka tähän näännyn…!

Hintsa hiihteli etäämpänä tieltä, tarkastaen muutaman järven rannalla olleen kylän raunioita. Se oli niin aukea ja lumipeittoinen sekin, kuin hyljätty kalmisto ikään. Joku kallistunut kaivonvipu näkyi vain lumen alta ja sen vierestä kasa hiiltyneitä hirsiä. Mutta alempaa järven rannalta, törmän katveesta, keksi hänen hakeva silmänsä vihdoin matalan mökin räystään. Hän hiihti lähemmäs: siinä oli toki polttamatta jäänyt yksinäinen pirtti, jossa saattoi yönsä viettää ja hevosta lepuuttaa. Sinne hän hankien halki opasti toverinsa, ja sinne Penttikin hitaasti talutti huuruavan ratsunsa.

Pimeä jo tapasi, kun he perille ehtivät. Mökin aukinaisesta ovesta oli lunta sisään kinostanut. Mutta halkopino oli tuvan seinämällä, ja pian valaisi roihuava valkea aution pirtin. Siinä olivat esineet huiskin haiskin kuin kiireisen paon jäliltä. Orsilta olivat leipävaikkanat ja päreet pudotetut alas, kehto oli kumossa, pata oli puolillaan jäätynyttä keittoa ja raanu roikkui rahilta lattialle, ikäänkuin siihen pudonneena hätäisesti poistuvan kädestä. Jo kauan aikaa sitten näkyivät eläjät talonsa jättäneen, sillä lintujen jälkiä oli perhepöydällä ja räppänän kohdalla oli jäätynyt lammikko.

Hyväpä siinä sittenkin oli lämmittävän pystyvalkean ääressä sekä matkamiesten että hevosen levätä. Pentti kävi tutkimassa tuvan vieressä olevaa omettaakin, hakeakseen sieltä heinätukon hevoselleen. Hän kopeloi pimeässä soimessa, ja hänen kätensä kosketti jotakin sileää ja kylmää, — kuin vainajan kasvoja. Pentti hätkähti ja haki tuvasta päresoihdun.

Sen valossa nähtiin, että siinä lehmänsoimessa todellakin makasi jäätynyt naisen ruumis, kytkyt vielä kädessään. Vainajan niskassa oli suuri, kuiville juossut kirveenhaava.

Kauhulla katselivat sitä matkamiehet tyhjän navetan kynnykseltä. He saattoivat varsin hyvin kuvitella, kuinka se kaikki oli tapahtunut. Ryöstäjä oli saapunut kylään ja tänne kylänlaitaan oli kuultu sen melua tai nähty sen nuotioita. Silloin oli mökin väki kiireellä hankkiutunut pakosalle, kantanut nähtävästi venheeseen lapsensa ja eväitä, minkä ennätti. Mutta paetessaan oli kai emäntä muistanut, että lehmä jäi navettaan vainolaisen saaliiksi. Hän oli vielä viime hetkessä palannut laskemaan elukan irti… mutta silloin olikin jo vainolainen mökkiin ehtinyt, emäntä sai soimessa surmansa ja lehmäkin meni ryöstäjille. Miten lie toisten pakoonpyrkijäin käynyt…

Aamun valjettua etsivät matkamiehet suksia autiosta talosta, mutta niitä ei löytynyt. Lienevätkö nekin vainolaiselle kelvanneet, vai lieneekö jo joku muu kulkija ne tarpeekseen hakenut, — entistä vaivaloista kulkuaan täytyi Pentin vain lähteä jatkamaan. Yöllä oli lumisade tauonnut, päivä valkeni puolikirkkaana, mutta se valaisi aina vain äänetöntä, autiota erämaanluontoa.

Taas sivuuttivat matkamiehet poltettuja kyliä, taas rupesi jo aamustapäivin sekä hevonen että mies kahlatessaan hiostumaan. Mutta erään talonraunion kohdalla pysähtyi Pentti melkein hämmästyneenä:

— Onpahan siinä vihdoinkin elävä olento, virkkoi hän.

— On totta tosiaan siinä koira kaivamassa, mitä kaivaneekin, vastasi
Viljo, kääntäen suksensa tiepuoleen. — Annas kun katson.

Hän hiihti koiran luo. Se kalvoi luuta kinoksesta, ihmisen sääriluuta näkyi ahnaasti jyrsivän. Vieraan nähtyään näytti se hampaitaan ja pakeni muristen metsään. Mutta Hintsa lähti viilettämään koiran perästä, virkkaen:

— Jos on koira hengissä, niin on kai silloin ihminenkin ääressä!

Ja niin olikin. Vainion yli vesakkoon ehdittyään näki hän hiihtävän jousimiehen, joka matalana kuin mäyrä huimaa vauhtia painoi oksain alitse pakoon metsän sydämeen. Hintsa huusi häntä pysähtymään, mutta mies vain pakeni kuin surmaansa, — luuli kai vainolaisen kintereillään olevan.

Siitä syntyi kipakka kilpahiihto tiheässä ryteikkömetsässä. Hintsa oli voimiltaan vankempi; hän vihdoin ehätti pakenevan, joka sen nähtyään nousi suksiltaan ja asettui palavin silmin tappeluasentoon. Hintsa koetti puhutella häntä rauhoitellen, ei aikonut häneltä henkeä viedä, suksia vain kysyi ja ihmisiä, joiden hoitoon voisi hevosen heittää. Mutta mies ei näyttänyt mitään ymmärtävän. Hän ei kuunnellutkaan eikä vastannut halaistua sanaa, läähätti vain ja luimisteli synkästi verestävin silmin, seisten kirves koholla syvässä lumessa. Ja koira haukkua räkätti hänen jalkojensa välistä hampaat irvissä…

Jo ehti Viljokin siihen yhtymäpaikalle, ja vihdoinpa kahluutti Penttikin, ymmärrettyään, että oli todella tavattu ihminen, siihen hevosensa. He koettivat yhdessä ystävinä puhutella metsämiestä, mutta tämän kuihtuneilla kasvoilla ei ilmekään värähtänyt, hänen silmistään vain kuvastui kauhu ja hätä. Vihdoin Viljo otti kontistaan leipäpalan ja tarjosi sen tuijottavalle miehelle. Tämä tempasi leivän, purasi sitä kerran ja näytti kuin humaltuvan sen mausta… Hän puri, ahmi, nieli! Ja sen syönnin varrella hänen silmistään vähitellen laukesi tuo epäilevä, hätääntynyt ilme, hän rupesi tointumaan ja sitä myöten myös uskomaan, etteivät matkamiehet olleetkaan verenjanoisia vainolaisia.

— Rihmoillasiko hiihtelet täällä? kysyi nyt Pentti rauhallisesti.

— Niin, vastasi mies, vieläkin sentään epävarmana.

— Teillä on siis pakosauna täällä lähellä?

Mutta taas kävi mies tuppisuuksi. Hän tietysti vielä epäili näitä outoja miehiä eikä tahtonut piilopaikkaansa ilmaista. Matkamiehet käänsivät silloin puheen toisaalle. Kyselivät saaliinsatoa ja toimeentuloa täällä metsässä. Ei ollut otuksia metsässä, vastaili mies, riistakin oli tänä talvena huvennut hävitystä ja ruttoa pakoon. Petäjänkuoren ja vehkan varassa oli eletty. Niin jousimies siinä rauhallisesti tarinoitaessa vähitellen jälleen suli, ja Pentti saattoi ruveta hänelle asiataan ajamaan:

— Tarvitsen sukset, en pääse hevosella kulkemaan umpiteitä. Jos hankit minulle sivakat, mies, niin saat pitää hevoseni kesään asti ja sillä ajaa hirsiä uuteen pirttiisi. Noh?

Mutta sitä puhetta ei jousimies näyttänyt taas ollenkaan ymmärtävän.
Pentti vakuutti:

— Usko pois, vihollinen on Viipurista karkoitettu, te voitte taas palata kyläpaikoillenne.

Pariin kertaan saivat matkamiehet kertoa Viipurin pelastuksesta ja vihollisten lähdöstä, ennenkuin jousimies otti sen uskoakseen. Mutta kun hän sen vihdoin uskoi, niin hän ihmeellisesti elpyi ja lämpeni. Ja nousten taas suksilleen kertoi hän nyt omasta ehdostaan kohtaloitaan.

Syksykesällä olivat vainolaisen ratsujoukot ruvenneet retkeilemään näissä Viipurin länsipuolisissa pitäjissä. Ryöstivät ja polttivat, kaiken syötävän keräsivät, karjan ajoivat matkassaan, ihmiset tappoivat, missä vain tapasivat. Ja yhden matkueen käytyä tuli vielä toinen ja kolmas. Metsiin olivat silloin asukkaat paenneet mikäli vain kerkesivät. Sinne olivat he suosaariin kyhänneet piilopirttejään ja koettaneet petäjänkuoren ja metsänriistan avulla pysyä hengissä. Mutta huonoa se oli ollut, varsinkin sittenkun pakkaset alkoivat ja tuli rutto… Poltettujen kylien paikoille oli harvoin uskallettu palata, vaikka siellä vielä kuopissa olisi ollut vähän nauriita elannon avuksi ja jollakin halmeella säilynyt puimaton aumakin…, kyliä täytyi välttää niinkuin valtateitäkin, ettei vainolainen jälille pääsisi.

— Nyt uskallat nauriisi hakea, lohdutti Pentti. — Ja minulle siis suksesi annat?

— On saunallamme toki suksia.

— Vaan onko heiniä hevoselle?

— Suon laidassa on suova, — eipähän niitä olematon karjamme tarvinne!

Mies lähti vihdoin opastamaan matkalaisia piilopirtilleen, josta Pentin piti saada nuo kaipaamansa hiihtimet. Hintsa jäi notkoon hevosta pitelemään, kunnes metsäläiset sen sieltä tulisivat hakemaan korjuuseen. Mutta Viljo ja Pentti hiihtivät jousimiehen mukana syvemmäs salolle.

Kappaleen matkaa samottuaan sakeaa metsää, jossa risukot ja murrokset kulkua hidastivat, näkivät he muutaman mäenrinteen kuusikossa matalan, pyöreistä hirsistä kiireellä kyhätyn majan, ja sitä kohti Viljo suon yli oikasi.

— Ei sinne! huusi jousimies melkein hätääntyneenä. Mutta Viljo oli jo ovella ja silmäili sisään.

— Onko se autio? huusi hän oppaalle.

— Siinä ovat kaikki kuolleet ruttoon…

Kamala olikin sen sisusta, kun silmä vihdoin pimeästä saunasta rupesi esineitä erottamaan. Lavitsalla ja lattialla makasi puolialastomia mustuneita ruumiita, muodottomiksi pöhöttyneitä, ihossa visvaankuivuneet paiseet. Lauteelta retkotti alas pienen lapsen pää, ja sen raukan luuta myöten kuihtuneissa kasvoissa oli niin tuskainen ilme, että Viljoa puistatti.

Ei ollut kukaan toisista pakopirteistä tullut kuolleita kuoppaamaankaan. Karttanut oli päinvastoin jokainen tätä kuoleman majaa, tietäen, että sieltä lähti rutto, ja että ken sen kerran sai, hän oli perheineen surman oma. Yksin metsän pedotkin lienevät tuota majaa väistäneet, koska eivät olleet käyneet sinne aterioimaan, — Tapio suojelee karjansa, väitti jousimies.

Kauhulla sulki Viljo oven ja kiirehti suksilleen. Mutta vielä hiihtäessäänkin tuo näkö häntä kiusasi ja hän kysyi oppaalta:

— Milloin kävi siellä surma?

— Jo sulan aikana, — taikka kukapa sen niin tarkoin tietää, milloin heistä kukin kuoli?

— Ja aivanko avutta kuolivat?

— Mikä heitä auttamaan, — se on Jumalan tauti! —

Edelleen hiihtivät miehet syvemmä saloon, hiihtivät vielä toisen suon poikki alavalle männikkökankaalle. Siinä oli notkossa toinen maja, äskeistä vielä matalampi, mutta sen lakeisesta tuprusi toki ikäänkuin arkaillen petäjänoksain alle ohkaista savua. Se oli jousimiehen pakosauna. Sen edustalla pilkkoi puita mies, jolla oli suuri villahuivi kasvojensa ympäri käärittynä. Pentti katsoi miestä, — hänen silmänsä olivat ihan pullistumaisillaan ulos muodottomaksi pöhöttyneestä päästä; ne muljottivat sieltä huivin alta kananmunan kokoisina pahkuroina. Sen oli pakkanen tehnyt, kertoi jousimies. Halonpilkkooja itse ei päätään kääntänyt, hän ei näyttänyt enää mitään ymmärtävän.

Saunasta lemahti oven auetessa imelänkostea ilkeä katku. Märistä hirsistä kyhätty seinä ja laipio valuttivat näet alituiseen vettä likaisille pahnoille, joita oli maanpohjaiselle lattialle levitetty, ja hirsien välisistä kuuraisista raoista huurusi pakkanen sisään. Pahnoilla makasi lapsia, joiden savenharmaat jäsenet olivat laihat kuin puikot; mutta vatsat heillä olivat luonnottoman pulleiksi pöhöttyneet ja silmistä hehkui kuumeinen, kaipaava katse, — se oli nälkää, jäytävää, kiduttavaa nälkää!

Vieraat pysähtyivät pakopirtin ovelle, välittämättä astua sisään. Liedellä paloi tuli, tulen päällä riippui hahlaimesta pata, josta nousi keskenkuivuneen petäjänjauhon äitelä höyry. Uuninkupeeseen kädellään nojaava, turkkireuhkaan puettu nainen hämmensi hierimellä nokista pataa, tuleen tylsästi tuijottaen. Mutta kun hän siitä silmänsä nosti ja näki vieraat ovella, niin hän säikähtyneenä hypähti, kiljasi ja juoksi hierin kädessään pahnoilla makaavain lastensa eteen, ikäänkuin naarassusi pentujaan puolustamaan. Ja hänen suuret, valkoiset hampaansa irvistivätkin kuin ärtyneen pedon kidasta.

— Eivät ole vieraat vainolaisia, selitti hiihdosta palannut metsämies.
— Viipurin miehiä ovat; sieltä on ryssä jo ajettu pois.

Naisen kasvoista laukesi pingoitus, ja taas niistä kuvastui tylsä välinpitämättömyys. Selvästi hän ei näyttänyt tajuavan, mitä mies kertoi vainolaisten lähdöstä ja maassa taas vallitsevasta rauhasta. Hän näkyi vaipuneen siihen yhteen ainoaan ajatukseensa, joka hänen mielensä oli täyttänyt; tuokion kuluttua läheni hän ahnaasti tutkimaan miehensä konttia, jota hän pohjaa myöten kopeloi. Ja tavattuaan sen tyhjänä hän ärtyisästi äyskäsi:

— Taaskaan… et mitään otusta tuonut, et lintuakaan…!

Mies vastasi alakuloisena ja ikäänkuin syytettynä:

— Luntakin on satanut lankoihin… Eikä otuksia ole…!

Kuului valittavaa vikinää pahnoilta, pettyneen toivon vaikerrusta. Lapset saivat silloin Viljon kontista kyrsäpalan kukin. Yksi tyttö oli maannut koko ajan liikahtamatta, ikäänkuin tajutonna…, nyt hänkin virkosi, ojenteli laihaa käsivarttaan, nousi istumaan, ahmi ahnaasti leipää. Kun pala oli loppunut, vaipui hän autuas hymy kasvoillaan pahnoille takaisin. Mutta tuokion kuluttua näkyivät suonenvedon kouristukset häntä täristävän… leipä oli kai ollut liian voimakasta hänen pitkän nälän heikontamalle ruumiilleen. Vieraat silmäilivät sitä säikähtäen. Vihdoin vavistukset loppuivat, lapsi makasi taas liikahtamatta… mutta Viljo ei uskaltanut astua katsomaan, vieläkö raukka hengitti, hänestä vain näytti, että se siinä kuolleena makasi.

Pentti sai sukset, ja vieraat hankkiutuivat kiireellä lähtemään tältä viheliäisyyden majalta, jatkaakseen pahasti viivästynyttä matkaansa. Pakopirtin ainoa terve mies lähti heidän mukanaan. Hänessä oli virinnyt toivo, toivo vielä päästä palaamaan entisille elonsa maille, ja se toivo häntä ihmeellisesti virkisti, kun hän nyt polki hankeen tietä tuodakseen sitä myöten hevosen mökilleen.

— Mutta mihin sen täällä asetatte talvipakkasessa? kysyi Pentti hämillään.

Mies viittasi matalaa majaansa:

— Saunaan, tietysti.

Sinne yksille ahtaille tiloille, potevain lasten viereen…! Mutta miksei, sielläpähän se osaltaan lämmittää hataraa saunaa, — ajatteli Pentti poistuessaan.

Viimein lähestyivät miehet sitä vesakkoa, johon Hintsa oli jäänyt hevosta pitelemään. Mutta mikä omituinen ryske sieltäpäin kuului? Tanner tömisi, aivankuin hevosen levottomana teutaroidessa, ja mies päästeli aina sekaan karkeita kirouksia. Hiihtäjät kiirehtivät lähemmäs, — siellä oli susilauma Hintsan ja hevosen kimpussa. Silmät kiiluvina kiertelivät siinä nälkäiset, pörrökarvaiset pedot poljetulla hangella, pyrkien milloin miltäkin kolkalta iskeytymään ratsun tai miehen kurkkuun, — niitä oli siinä kymmenkunta punakitaista hurrilaista! Hintsa hosui hurjasti kirveellään joka taholle, hyppäsi milloin toiselle, milloin toiselle puolelle hevosta sitä suojelemaan, huiskasi liian lähelle pyrkivää petoa päähän ja karjasi sekaan. Pelästynyt hevonen, jonka Hintsa oli koivuun sitonut, potki takajaloillaan, häätäen sekin kavioillaan susia luotaan.

Metsämiehen jousi kaatoi nyt yhden hukan kinokseen, ja toinen pökertyi samaan aikaan Hintsan kirveeniskusta. Toiset hyökkäsivät siitä välittämättä yhä kohti, mutta havaitsivat samassa vesakosta saapuvat hiihtäjät. Silloin ne päästivät pitkän, haikean ulinan, lähtiessään viheriöiltä kiiluvin silmin kuin kerät vyörymään saaliinsa luota, ja loikkivat harjun taa, josta niiden venytetty valitushuuto vielä kauvan kuului.

Hintsa pyyhki karvalakillaan likomäräksi hiostunutta tukkaansa ja huohotteli kuin pajan palje.

— Sinulle taisi tulla lämmin, virkkoi Viljo leikkisästi, toverinsa luo ehdittyään.

— Se otti kerrassaan kovalle, myönsi Hintsa läähättäen.

— Kovemmalleko kuin tuonaan Viipurin Väkitornin aukolla, josta lakasit ryssiä kahta puolta?

— Se oli leikkityötä tähän verraten, — parahiksi ehditte perille!

Mutta pitkää lepoa ei Hintsa kuitenkaan tarvinnut. Pentti heitti hyvästit ratsulleen, jota jousimies läksi saunalle taluttamaan, ja pian taivalsivat miehet Viipurista länteen vievää valtatietä myöten, mutta nyt keveästi luikuvilla suksilla.

Ei näkynyt vieläkään elävän jälkeä tieaukealla. Koko maakunta oli niin autio ja kuollut, kuin ei siellä elämää eikä liikettä olisi koskaan ollutkaan. Poltettujen kyläin asukkaat lymyilivät pakopirteissään syvissä metsissä, tietämättä mitään vihollisten poistumisesta.

(Santeri Ivalo: Viipurin pamaus).

MIKÄ KATKERA ITKU JA KAIKERRUS.

    Mikä katkera itku ja kaikerrus
    Yhä kuuluvi Pohjolan mailta?
    Mikä lasten ja vaimojen vaikerrus
    Jokivieriltä viljakkailta?
    Miks miehet äissähän nyrkkiä pui?
    Miks hurmeissaan koko Pohjola ui?

    Mikä on tuli tuo ihan loppumaton,
    Joka taivahan rannan puuntaa?
    Kun liekki jo missä sammunut on,
    Se syttyvi toisella suuntaa.
    Ylt'-ympäri roihuja loimottaa
    Ja synkkänä suitsee ilma ja maa.

    Oi onneton kansa, ken voimasi syö
    Ja uhkaa kuoleman yöllä?
    Se vainooja vanha taas uhkaa ja lyö,
    Hän toimivi moisella työllä.
    Sadat aastajat hän jo on toiminut näin,
    Vaan vielä on Pohjola pystyssä päin.

    Hän valtoaan tahtovi laajentaa
    Ja kunniataan kohennella,
    Ja helmi on "Kymmenen virran maa",
    Joka kruunua voi koristella:
    Lohivirrat Kainuhun viljavat on
    Ja riista on metsissä loppumaton.

    Hän Karjalan miehet kiihottaa
    Sotavimmahan Kainutta vastaan,
    Saman äidin lapset hän riitahan saa,
    Saa taistelemaan asemastaan.
    Niin rauhan kellot ei soida voi,
    Oman voiton ääni kuin rintahan soi.

    Myös Kristuksen usko, mi liittää vois
    Eri kansoja veljeksiksi,
    Se veljen veljestä työntää pois, —
    Pyhä Luoja, oi miksi, miksi!
    Ja vainon vimma on lauhtumaton,
    Kun veljekset eri uskoa on.

    Polo ponneton uhkaa Kainuhun maan
    Perin turmion kuiluhun niellä,
    Jalo kansa se sortuvi sortumistaan,
    Sit' ei ykskään estä, ei kiellä;
    Papin voima ja voudin tenhoton on,
    Esivalta on heikko ja neuvoton.

    Yhä murhan enkeli luokoa lyö —
    Niin kolkkona viikate kiiltää:
    Se Kainuhun parhaan kansan syö,
    Ikihaavoja siihen viiltää;
    Roviolla jo poltettu on tuhannet,
    Muin surmin muut ovat sortunehet.

    Nyt rimpinä soiluvat Pohjolan suot,
    Jokivainiot martuvi vankat,
    Ja jouten vyöryvi viljavat vuot,
    Vaan Tuonipa saa sadot sankat,
    Kun uljahat urhot Kainuhun maan
    Nyt Tuonelan toukoja kyntävät vaan.

    Sä Kainulaisparka, oi sua, oi!
    Sä mistä nyt saat kotisuojaa?
    Ja missä sun mielesi lohtua voi?
    Sä missä nyt palvelet Luojaa?
    Kodit, kirkot valkea saaliiks vei,
    Salo synkkä on turvanas, muutapa ei.

    Oi joudu, riennä, keinoon käy,
    Sä Laurukainen oiva!
    Sua auttajaa jo eikö näy,
    Jok' oisit kansas hoiva? —
    Ei viivy hän, hän läsnä on,
    Hän saapuu, torjuu turmion.

    Hänen voimansa on kuni kontion,
    Hän kettuna, kärppänä liikkuu;
    Hän milloin polulla vaanimass' on,
    Hän milloin aalloilla kiikkuu;
    Hänen tiensä on koston ja kuoleman tie,
    Hänen jousensa joukkoja surmahan vie.

    Monen mont' urotyötä hän suorittaa,
    On kauhuna vainojakansan,
    Ei iltikseen se nyt riehua saa,
    Hän kietovi sille ansan.
    Vihamies miten vikkelä lieneekään,
    Se yhtynyt vielä on vikkelämpään.

    Sadat sankarit muut taru mainita voi,
    Jotka synnytti ankara aika;
    Olot ounahat outoa voimaa loi
    Ja voimaa virkisti taika.
    Se aik' oli hurjaa vimmassaan,
    Tuo sankariaika Kainuhun maan.

    Ja urhous kestävä palkittiin:
    Kun Ruotsin leijona varttui,
    Se runteli vainojan vaivuksiin;
    Niin Kainuhun onnikin karttui.
    Nyt Suomen seppelen muodostaa
    Jokihohtava Kainuhun maa.

    Vaan Karjalan kansa, mi veikkoahan
    Kera vierahan vainoten sorsi,
    Se on kostonsa kohdannut korkeimman:
    Se kaatuvi kuin kulokorsi. —
    Se lempemme kuitenkin vaatia voi,
    Ikilaulujen lahjat meille kun loi.

    Sadat vuodet siitä jo vierinyt on,
    Ajat nyt ovat auvoisammat:
    Nyt Suomi on yksi ja halkioton,
    Ja ehjät on Pohjolan vammat.
    Tuli sortoa nyt mitä tulleekaan,
    Ei säikkyä Suomi saa kohtaloaan.

(A.V. Koskimies.)

MURROSAJAN MIEHIÄ

TANSKALAISET HÄVITTÄVÄT TURKUA.

Siinä missä Turun Raastuvankatu, tehtyään ensin jyrkän mutkan vasemmalle, päättyi luostarille johtavaan Yläkatuun, oli oikeanpuoleisessa kulmassa Pyhän Nikolauksen kiltan kivinen talo. Kaupungin suomalaiset sanoivat taloa tavallisesti Saunalaksi, sen yhteydessä kun oli suuri kivinen sauna kaupunkilaisten niinkuin matkustavaistenkin tarpeeksi. Kiltan avara, holvikattoinen oluttupa oli porvarien mieluinen kokoontumispaikka. Siellä juteltiin kauppa-asioista ja valtiollisista tapauksista noina levottomina unionin aikoina. Mutta yhtä usein syntyi myöskin suomalaisten ja saksalaisten porvarien kesken kiihkeä sananvaihto, johtaen solvauksiin ja tappeluihin, joista sitten raastuvanoikeudessa syntyi loppumattomia selkkauksia ja uusien riitojen aiheita.

Hannu Kimalainen, nuori suomalainen kauppias, astui sisään. Hänen sisälle astuessaan istui parin honkapuisen pöydän ääressä joukko iäkkäämpiä porvareita. Toisessa tunsi hän saksalaiset Grotten, van Härvenin ja Witten, toisen ympärillä istui suomalaisia: kauppias Mikael Lappalainen, tynnyrintekijä Niilo Murainen ja Pietari Veranleikkaaja, jonka nimi ilmaisi hänen ammattinsa. Kaikki kolme olivat he kunnianarvoisia raadin jäseniä ja keskustelivat sovinnollisesti saksalaisten kanssa. Hannu katsahti kyräten viimemainittujen pöytään, mutta kun hän ei tuntenut ilmassa mitään käryä, otti hän siivosti paikan toisten suomalaisten parissa ja pyysi kannun olutta.

— Mikä hänen nimensä nyt taas olikaan? — kysyi Murainen Witteltä, joka vasta oli ollut Tukholmassa käymässä.

— Otto Rud, ja kuuluu olevan tunnettu kovaksi mieheksi.

— Taitaapa olla koko paholainen miehekseen. Eikö liene sama, joka viime kesänä kiskoi pakkoveroja Ahvenassa ja hävitti Porvoon? Silloin meillä turkulaisilla on syy pelätä pahinta, jollei rauhaa hetimiten saada aikaan.

— Siitä tuskin tämän sulan aikana tulee mitään, — lausui Witte. — Kertoivat valtionhoitajan tahallaan pitkittävän sotaa ehtiäkseen usuttaa lyypekkiläiset tanskalaisten niskaan. Mutta siitä ei tule mitään, sen verran kuin minä lyypekkiläisiä tunnen, — lopetti hän itsetietoisesti.

Sisään oli tullut pari uutta vierasta ja heistä toinen kertoi juuri tavanneensa erään köökarilaisen kalastajan, joka aamulla oli Korponvirrassa nähnyt ankkurissa suuren laivaston. Kaikki katsahtivat toisiinsa ja Murainen virkkoi:

— Kunhan ei öölantilainen, Rudko se nyt hänen nimensä olikaan, olisi siellä vaaniskelemassa. Lieköhän linnalaisilla siitä tietoa?

— On kyllä, — ilmoitti uutisen kertoja, — ja kyllä he aina jokisuun vartioivat.

— Kovat on ajat, — huoahti Murainen, — tuskin on venäläisestä viimeinkin rauhaan päästy, niin silloin alkaa juutilainen entistä pahemmin kimppuun käydä. Jos tätä menoa jatkuu, niin ei tässä kohta porvareillakaan ole muuta neuvoa kuin mennä takamaille kalastelemaan ja kaskea polttamaan.

— Minusta olisi parasta, että tanskalaisen annettaisiin vastaan häristelemättä kruunu pitää, kun omat miehet, minkä tämä Svante-herrakin, eivät kerta pysty valtakunnalle rauhaa hankkimaan, — sanoi Lappalainen ja tyhjensi vihaisesti olutkannunsa.

— Tiesi häntä, olisiko sekään parempi, — väitti Murainen vastaan. — Muistetaanpas vain, mitä vanhat ihmiset ennen juttelivat pommerilaisen ja Hannu Kröpelinin ajoista. Suo siellä, vetelä täällä. Parasta kaikista kun olisi oma kuningas ja sellainen, joka kykenisi pitämään oikeata isännyyttä valtakunnassa, ett'ei jokainen piispa ja linnanhaltija tuppautuisi vallasta riitelemään.

— Huonot on ajat, huonot ja levottomat, ja Herra ties, milloin tässä saa tanskalaiselle viimeisenkin leipäkannikkansa luovuttaa, — lopetti Murainen, joi oluensa loppuun ja varustausi lähtemään.

Häntä seurasivat vähitellen toisetkin vanhemmat miehet. Heidän sijalleen tuli nuorempaa väkeä, keskustelu kävi äänekkäämmäksi ja ilmassa alkoi tuntua riidankäryä. Saksalaisten pöytään oli ilmestynyt myöskin nuori Arent van Asken. Hän oli hakenut esille kiltan vanhan hopeamaljan ja sitä kohottaen huusi hän:

— Vanhan Lyypekin malja, pojat!

Kannu lähti kiertämään ympäri pöydän.

— Olutta, tavernari, — huusi Hannu, — mutta oikeaa turkulaista eikä mitään Lyypekin solkkua!

Kun suomalaiset olivat saaneet tinatuoppinsa täyteen, kohotti Hannu omaansa ja huusi:

— Pyhän Henrikin ja Turun malja!

— Was deiwel, pihä Heinrich, was ist's? — rähähti muuan humalainen hansalaiskesti.

— Se on olevinaan heidän suojeluspyhimyksensä, jota he rukoilevat, aina kun saavat saksalaisilta selkäänsä, — selitti Arent ja kaikki saksalaiset remahtivat nauramaan.

"Pippurista, pippurista, pippurista silmät on hansankestillä, nenä inkivääristä ja sydän kalmusjuurta",

alkoi heti sen jälkeen humalainen ääni suomalaisten pöydässä renkuttaa ja viimeisiä säkeitä hoilasi koko pöytäseura.

— Mutta tiedättekö, pojat, miksi hansan pippurivänneillä on sydän kalmusjuurta? — kysyi laulunalottaja.

— Minä tiedän, — huusi Hannu, — minun mukanani lähetti Chonnert meidän arkkiteinille kalmusjuurta ja antoi minullekin aikamoisen palan, kehuen sitä hyväksi kohmelonlääkkeeksi. Siitä minä päättelen, että saksalaiset…

— Ovat aina kohmelossa, — keskeytti toinen, — ja tarvitsevat kalmussydämen. Mutta inkiväärinenä, selittäkääpäs se, pojat!

— Mite sine haastat, perkkele? — huusi muuan saksalainen.

— Entä mite sine maistat, teiveli, Liipekin pippuriako?

Läiskis! Suomalainen sai olutkannun vasten silmiään ja paikalla oli tappelu käynnissä. Tuopit sinkoilivat ilmassa ja pöydät ja lavitsat kaatuivat kolisten kumoon. Hannu karkasi ensimäisenä saksalaisten keskelle ja tarttui kilpakosijaansa, kasvinsisarensa Kirstin suosion ja tavaran tavottelijaa, tummaveristä ja liukasliikkeistä Askenia kurkkuun. Tavernari koetti ärjyen ja jalkaa polkien hillitä tappelua, mutta kun hänen äänensä hukkui meteliin, ryhtyi hän, vikkelästi tappelijain välissä puikkelehtien, pelastamaan tinakannujaan, jotka hän keräsi tynnyrien taakse huoneen perälle. Pari kertaa yritti hän lähetä sivuseinässä palavia kynttilöitä sammuttaakseen ne, mutta kun hänet kummallakin kertaa jotenkin rajusti työnnettiin syrjään, istahti hän tiskin taa tynnyrin nenään, katseli pää kallellaan tappelun menoa ja puheli läähättäen.

— Tapelkaa nyt sen paholaiset, niin, niin, iskekää vaikka pääkallot mäsäksi toisiltanne, niin vähemmän nahkanne syhyy toisella kertaa! He, he, mäikyttäkää vain kuin ryssää ja juutilaista, kyllä seinät kestävät!

Suomalaisia oli vähemmän ja he joutuivat alakynteen. Heti kun Hannu oli käynyt käsiksi Arentiin, oli hän saanut kimppuunsa kaksi muuta saksalaista. Ahtaalle puserrettuna ei hän voinut käyttää nyrkkejään ja vastustajansa nujersivat hänet pylvään ja kaatuneen pöydän väliin. Hänen pitkää tukkaansa kiskottiin ja nyrkiniskuja sateli hänelle vasten kasvoja.

Mutta tällöin saapui suomalaisille apua. Sisään työntyi kolme rotevaa tynnyrintekijän sälliä, ukko Muraisen väkeä, ja yhtä monta linnasta seikkailuille lähtenyttä, puolijuopunutta nihtiä. Hurjasti iskivät he saksalaisiin takaapäin ja nämä joutuivat nyt kerrassaan ahdinkoon. Piestyinä ja reveltyinä pujahtelivat he toinen toisensa jälestä ulos pimeälle kadulle.

— Hoi, tavernari, olutta voittajille! — huusi yksi nihdeistä pyyhkien hihaansa nenästä valuvaa verta.

— Vai vielä olutta teille, senkin juutilaiset! Ei tippaakaan muuta kuin menkää koreasti matkaanne! — ärjyi tavernari vastaan.

— Kuulkaas tätä pippurisaksaa! Lyödäänpäs, pojat, pohja oluttynnyristä ja työnnetään hänet pää edellä sinne likoamaan, niin oppii tekemään pilkkaa aika miehistä.

Nihti läheni uhkaavana tavernaria ja tämä näki parhaaksi täyttää tuopit.

— Mutta kyllä tämän kaiken korvata saatte, jos maassa vielä lakia ja oikeutta on, — murisi hän ja meni akkunan luo muka ulos tirkistelläkseen.

— Siellä ne vartovat ja kyllä maarin siellä selkäänne lämmitetään, senkin könsikät, — puhui hän kuin itsekseen.

— Hoi pojat, mennään ja puhdistetaan katu! — ja huutaen ja meluten syöksyivät suomalaiset ulos.

Vikkelästi seurasi tavernari viimeisen kintereillä ja paukkuen lentelivät takasalvat paikoilleen. Sitten sulki hän ikkunaluukut ja ryhtyi sisäoven kautta saapuneen vaimonsa kanssa siivoamaan huonetta ja korjaamaan taistelun jälkiä.

Pimeillä kujasilla vastustajiaan etsiväin suomalaisten huudot etenivät ja vähitellen palasi rauha Saunalan ympäristöön.

Hannu kuuli ympäriltään huutoa ja ähellystä. Hän oli likistettynä ahtaaseen loukkoon, hänen ylleen oli kurmartuneena kuumasti hengittäviä kasvoja turvonneine poskineen ja vihasta kiiluvine silmineen. Ulkoa työntyi sisään loppumaton jono nihtejä ja heidän huutonsa kävi yhä vahvemmaksi. Mutta huudon ja melun läpi kuului riuhtovien miesjoukkojen takaa yhtäkkiä hänen kasvinsisarensa Kirstin ääni. Se kirkui hätäisesti ja vihlovasti. Hannu riuhtasihe irti päästäkseen, ja heräsi samassa.

Hän kavahti istualleen ja hieroi silmiään, käsittämättä aluksi, missä hän oli. Hänen ympärillään oli pilkkoisen pimeä. Kostea lämmin ja saunanhaju palauttivat vähitellen hänen mieleensä, että hän oli illalla kiltan talolta tultuaan ja turvonneita kasvojaan kaivolla valeltuaan pistäytynyt saunaan ja paneutunut vaate päällä penkille makaamaan. Mutta jatkuiko unennäkö vieläkin, sillä ulkoa kuului meteli ja pauhina ja sen keskeltä naisäänen vihlovaa kirkumista? Hän syöksyi pihalle.

Tyrmistyneenä pysähtyi hän kaivon luo. Vieressä oleva Runsalan talo paloi ja hänen kotinsa Karvataskun piha oli valoisa kuin päivällä. Mutta mahtavia tuliloimoja näkyi joka taholta, punaten raskaan ukonpilven, joka lepäsi kaupungin yllä kuin verinen peite. Portti Karvataskun pihalle oli murrettu säpäleiksi ja sen ohi näki Hannu pitkin Jokikatua juoksevan puolialastomia miehiä ja mielipuolisesti kirkuvia naisia lapsi sylissä. Ihan portin vieressä näytti liikkumattomana makaavan puolialaston mies, jonka paljaita jalkoja tulenloimo valaisi. Ilman täytti erilaisista äänistä syntynyt kamala pauhina. Kuului hurjia huutoja, karkeasti karjuvia miesääniä ja kimeitä, vihlovia naisääniä. Jossakin lähistöllä riehui ja räpisteli kanalauma kuin ulospääsyä etsien ja sitä säesti viiltävä sianvingunta. Runsalan palavassa navetassa ammuivat lehmät epätoivoisesti ja siihen yhtyivät hullaantuneina myöskin naapuritalojen elukat. Säännöttömästi soiden kumahtelivat kellot tuomiokirkon tornissa, linnassa päin jymähtelivät bombardat ja kartaunit, ja kaiken tämän sekavan metelin ja pauhinan läpi kajahtelivat eri tahoilta pitkät, kumeat torventoitotukset.

Kaivon luo pysähtyessään täytti Hannun yksi ainoa tunne: että viimeinen päivä kaikessa kaameudessaan oli tullut. Kauhu jäykisti hänen jäseniään eikä hän tuntenut kykenevänsä mihinkään ryhtymään. Mutta Kirstin ääni kuului taas tuvasta, hätääntyneenä ja epätoivoisena. Hän vavahti ja syöksyi portaille. Keittiötuvan ovesta tunki savua ja etehisen lattialla oli hän kompastua johonkin pehmeään. Siinä makasi vanha palvelija Vappu verisenä ja tukka hajallaan. Ovi asuintupaan oli selkosen selällään ja sieltä aukeni hänen eteensä seuraava näky: lähellä ovea, selin etehiseen, seisoi rautaryntäinen ja kypäräpäinen mies, oikeassa kädessään loimottava tuohus ja vasemmassa kiiltävä pertuska. Peränurkassa olevan leveän perhesängyn uutimet oli revitty siekaleiksi, patja kiskaistu lattialle ja poikittain sen päällä makasi Gertrud-täti, kaulassaan ammottava pertuskan haava. Molemmat suuret kirstut oli murrettu auki ja sisällys syydetty lattialle. Toisen ääressä oli polvillaan samoin kypäräpäinen mies, joka viskeli levitetylle liinalle hopeaesineitä. Kolmas kypäräpää, kookas, punapartainen ja eläimellisen näköinen mies tapaili nauraen ja toruen Kirstiä, joka tukka hajallaan, silmät kauhusta jäykistyneinä ja yllään ainoastaan ohut palttinapaita, laajan pöydän takana vältteli ahdistajaansa. Tuohusta pitelevä mies nauroi ja huuteli toverilleen raakoja kehoitussanoja. Arkun luona polvillaan askarteleva mies katsahti olkapäänsä yli ja huusi hänkin jonkun hoputussanan. Puheesta huomasi Hannu heidät tanskalaisiksi.

Yritettyään vuoroin kummankin pöydänpään ympäri päästä Kirstiin käsiksi, hyökkäsi punapartainen äkkiä pöydän yli. Kirsti kumartui silloin pöydän alle ja livahti sitä tietä etupuolelle, mutta kompastui punaparran pertuskaan, joka virui lattialla. Samassa oli ahdistajakin pöydän etupuolella, kaappasi Kirstin syliinsä ja istui läähättäen lavitsalle. Vanki riuhtoi itseään ja hänen hennon ruumiinsa pingottuneet piirteet näkyivät selvästi ohuen paidan läpi.

— Hannu, Hannu! — kirkaisi Kirsti samassa, nähdessään etehisessä savun keskellä kasvinveljensä.

Tuohuksenpitäjä yritti kääntyä oveen päin, mutta samalla iski Hannu puukkonsa hänen kaulaansa kypärän ja rintahaarniskan väliin ja tuohuksineen pertuskoineen kaatui mies raskaasti rymähtäen lattiaan. Arkun luona oleva mies kavahti seisoalleen ja toinen heitti sylistään Kirstin, joka vierähti äitinsä viereen patjalle. Mutta Hannulla oli jo kädessään kaatuneen pertuska, jolla hän rajusti survaisi arkun luona olevaa juutilaista kurkkuun, niin että tämä koristen nujertui seinän ja uunin väliseen loukkoon. Toinen sai juuri miekkansa tupesta, kun Hannu iski pertuskan kappaleiksi hänen kypärätään vasten. Täräyksestä huumautuneena vaipui mies polvilleen ja pudotti miekkansa. Hannu tempasi sen käteensä, löi ja pisti sillä sokean vimman vallassa punapartaista, joka ohkuen kaatui taapäin, niin että kypärä rämähti lavitsan reunaan. Samassa sammui tuohus.

— Kirsti, Kirsti, missä sinä olet? — läähätti Hannu.

Lattialta kuului Kirstin valitus ja voihkina. Keittiötuvan puolelta tunkeutunut savu täytti jo huoneen yläosan. Se laskeusi yhä alemmas ja kävi jo sietämättömäksi.

— Tule, rientäkäämme, muutoin palamme tänne! — hätäili Hannu ja hapuili eteensä. Hän nosti Kirstin vasemmalle käsivarrelleen ja tanskalaisen raskas, verinen miekka oikeassa hyökkäsi hän savun läpi ulos pihalle.

Hän laski Kirstin hetkeksi maahan saadakseen ilmaa keuhkoihinsa. Hän oli toiminut aivan vaistomaisesti ja koneellisesti eikä hän vieläkään käsittänyt, mitä tämä kaikki merkitsi. Mutta harkitsemisiin ei ollut aikaa, sillä savu ja liekit alkoivat ahtaalla pihamaalla käydä sietämättömiksi. Runsalasta oli tuli tarttunut jo Karvataskunkin ulkohuoneisiin ja navetassa riuhtoivat ja möyrysivät lehmät hermoja huumaavasti.

Ainoa pelastuksen tie oli portti. Hannu nosti uudelleen käsivarrelleen Kirstin, joka puoli tajutonna nojasi hänen olkapäälleen ja kietoi hennot, paljaat käsivartensa hänen kaulaansa. Hän vavahteli ja värisi, ja hänen hiuksensa hivelivät Hannun kasvoja.

— Kuule, Kirsti, Pyhän Henrikin nimessä minä pelastan sinut, — sopotti hän Kirstin korvaan, tarttui miekkaan ja juoksi kadulle. Torille päin ei ollut yrittämistäkään. Siellä vilisi tulen ja savun keskellä kypäräpäisiä miehiä. Pertuskat, hilporit ja sotakirveet välähtelivät, kuului vihlovia hätähuutoja, raakaa karjuntaa ja pelottavaa ryskettä, aivankuin kokonaisia rakennuksia olisi sortunut maahan. Vastapäätä oleva Pyhän Annan prebendatalo oli pimeä, mutta portti oli auki murrettu ja sisältä kuului melua ja ovien ryskettä. Pihalla vilahteli palavia tuohuksia.

Hannu juoksi taakkoineen purolle päin ja yritti sen vierustaa jokirantaan, mutta vastassa kiiluivat taas pertuskat ja kypärät ja hän lähti juoksemaan ylös tuomiokirkolle päin. Pikkusillalle tultuaan katsahti hän pitkin Kirkkokatua torille päin. Eräästä palavasta talosta karkasi paitasillaan oleva mies lapsi sylissä kadulle, kiskoen kädestä vaimoaan, jonka paita oli rinnan kohdalta revitty ja jonka avonaista tukkaa perässä juokseva juutilainen tavotti kouraansa. He juoksivat Hannua kohti Pikkusillalle päin. Mutta viereisen talon portista tölmäsi samalla kadulle kypäräniekka ja survasi pertuskallaan miestä rintaan. Hän lyyhistyi maahan, kierähti muutaman kerran ympäri ja jäi makaamaan sylenpäähän lapsesta, jonka kimeä parkuna hukkui yleiseen pauhinaan. Perässä tuleva tanskalainen sai nyt vaimoa tukasta kiinni ja alkoi raahata häntä porttia kohti. Kun hän lyyhistyi maahan, löi toinen sotilas häntä pertuskan varrella hartioihin, tarttui sitten käsipuoleen ja riuhtasi hänet seisoalleen. Yhdessä kiskoivat he sitten vaimon portista pihalle, josta toiset sotilaat meluten vierittelivät oluttynnyreitä kadulle. Etäämpänä vauhkotteli ja pyöri kadulla joukko hullaantuneita lehmiä hännät ilmassa, kytkyen tyngät kaulassa, pärskien ja mylvähdellen. Pari tanskalaista hääteli niitä torille päin töykkien pertuskoillaan kylkiin. Ilmassa, joka keskiyön ajasta huolimatta oli käynyt paahtavan kuumaksi, tuntui veren haju sekä kitkerää savun ja palaneen lihan käryä.

Kun Hannu yritti sillan yli, näki hän edessään kadun päässä joukon vihollisia, jotka kulman takaa tullen juoksivat siltaa kohti. Hän heittäysi nopeasti puroon ja piilottausi sillan alle, ja tömisten karkasi miesjoukko samassa hänen ylitsensä. Kyyröttäessään siellä tukalassa asennossa ja polvia myöten liejuun vajonneena valtasi Hannun hetkeksi raukea neuvottomuus ja tylsä välinpitämättömyys. Mutta sitä ei kestänyt kauan. Kirsti voihkasi hänen sylissään ja hän ryömi sillan alta esiin. Vihollisia ei näkynyt kirkon puoleisella kadun osalla, ainoastaan muutamia pakolaisia hiiviskeli siellä kirkkoa kohti. Hannu lähti taakkoineen juoksemaan samalle suunnalle. Hänellä välähti mieleen pyrkiä kirkkoon, sillä sitä paikkaa väistäisi varmaankin vihollinen. Mutta portin edustalle tultuaan kohtasi häntä julma pettymys. Joukko lähiseudun asukkaita oli ajatellut yhtä hyvää vihollisesta ja etsinyt turvaa tuomiokirkon muurien sisällä. Domus clericorumista oli sinne paennut joukko pappeja, avanneet kirkonovet ja ryhtyneet yhdessä toisten pakolaisten kanssa palavasti rukoilemaan pyhimyksiä. Mutta silloin hyökkäsi joukko tanskalaisia kirkkoon ja säälimätön verilöyly, hävitys ja temppelin kalleuksien ryöstö alkoi. Verilöylyä jatkui parasta aikaa kirkkopihassa, kun Hannu yritti portista sisään. Miesten, naisten ja lasten ruumiita makasi hautakumpujen välissä ja toiset kierielivät haavoittuneina ja surkeasti valittaen. Eräälle hautakivelle oli kiivennyt iäkäs pappi, jonka paljaat, laihat sääret näkyivät mustan kauhtanan alta. Hänen kalju päänsä tutisi, hän ojensi kädessään olevaa ristiä ja huusi särähtelevällä äänellä: "Aufer immensam, Deus, aufer iram". [Ota pois, Jumal', päältäni julma vihas.] Eräs kirkkotarhassa riehuvista tanskalaisista tyrkkäsi hänet keihään varrella alas kiveltä ja toinen halkaisi hänen päänsä hilporinterällä. Kellot tornissa soivat yhtä mittaa ja tulipalojen synnyttämä tuulen pyörre riuhtoi torninhuipussa olevaa tuuliviiriä, joka levottomasti rämähdellen kieppui edestakaisin kuin lentoon pyrkien.

Kun Hannu pysähtyi kirkonportille, huomasi hänet porttiholvin toisessa päässä vartijana seisova tanskalainen ja hyökkäsi pertuska ojona häntä kohti. Hannu kääntyi kiiruusti vasemmalle ja lähti juoksemaan pitkin muurin vierustaa. Mutta nähdessään vihollisia myöskin edessään piispantalon ympärillä, pysähtyi hän äkkiä, laski Kirstin maahan ja hyökkäsi raivostuneena perässään juoksevan tanskalaisen kimppuun. Tämä hölmistyi vainotun äkillisestä päällekarkauksesta ja ennenkuin hän ehti tukevata taisteluasentoa ottaa, oli Hannu lyönyt hänen pertuskansa sivuun ja survaissut miekkansa hänen nivusiinsa. Ulvahtaen kyyristyi tanskalainen muurin juurelle ja Hannu nosti Kirstin uudestaan käsivarrelleen. Mutta minne paeta, sillä piispantalon luona olevat viholliset olivat jo huomanneet hänet? Napaturan varrella olevat puutalot paloivat jo ilmitulessa, joten suojelevia pimentoja ei tälläkään puolen ollut. Piispantalon takaa alkoi maaseutu peltoineen ja niittyineen ja siellä ammotti palavata kaupunkia vasten synkkä, läpäisemätön pimeys. Mutta sen helmaan oli Hannun mahdoton päästä, sillä piispantalolta karkasi häntä kohti karjuen kolme tanskalaista, jotka sulkivat tien sinne. Vasemmalla kädellä oli ahdas "Pyhänruumiinkränti", joka johti kirkkotorilta alas jokirantaan. Sen varrella oli varmaan joku ulkohuone tulessa, sillä kapea kuja oli savua täynnä. Kirsti kiljaisi ja pusertui lähemmäs Hannua nähdessään tanskalaisten lähenevän.

— Parempi vaikka savuun tukehtua kuin jäädä noiden petojen raadeltavaksi, — sanoi Hannu ja hyökkäsi kujaan.

Hän puristi silmänsä kiinni ja mahdollisimman alas kumartuneena harppaili hän eteenpäin.

— Jeesus Maria, minä tukehdun! — parkaisi Kirsti.

Hänen kätensä herpausivat Hannun kaulasta ja hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvetoisesti. Miekka kirposi Hannun kädestä, hänen korvissaan humisi ja räiski ja ohimot jyskivät kuin haletakseen. Hän tunsi tuossa tuokiossa vaipuvansa maahan, mutta puristi vielä vaistomaisesti Kirstiä rintaansa vasten ja ryömi eteenpäin.

Viime hetkessä pääsi hän ulos savusta ja näki edessään joen, jonka tyyni vesi kiilsi pikimustana tulipalojen valossa. Joukko pakenevia kaupunkilaisia juoksi pitkin rantaa parin ylempänä olevan veneen luo, joita toiset riuhtoivat irti. Sekavin päin ja kirvelevin silmin lähti Hannukin taakkoineen tavottelemaan veneitä kohti, mutta ennenkuin hän pääsi luo, tunsi hän takaraivossaan ankaran täräyksen. Kaikki musteni hänen silmissään ja voihkaisten kaatui hän raskaasti maahan.

* * * * *

Öölannissa olevan Borgholman linnan haltija, Otto Rud, oli viikon päivät väijyskellyt laivastoineen Ahvenan ja Turun saaristossa samaan aikaan kuin Kööpenhaminassa hierottiin rauhaa Hannu kuninkaan ja Svante Sturen välillä. Arvatenkin oli Rud saanut tietoonsa urkituksi, että linnanpuolustusväki oli verrattain vähissä, että kunnollisia ampuma-aseita ja varsinkin ruutia puuttui ja että linnan päällikkö, Joosef Pietarinpoika, oli poissa, sillä perjantaita vasten yöllä (2 p. elok. 1509) laski hän laivoineen linnan ohi ylös Aurajokeen ja päästi hurjat joukkonsa tulella ja miekalla riehumaan keskiyön rauhassa lepäävään kaupunkiin.

Viisi vuorokautta viipyivät tanskalaiset kaupungissa jatkaen hävitystyötään voimattoman linnaväen silmien edessä. Kaikki portit ja ovet murrettiin, kirstut ja kaapit särettiin ja tyhjennettiin kalleuksistaan, elukat teurastettiin ja paistettiin suurilla kokkotulilla, joita oli viritetty torille ja kirkkopihaan ensi yön tulipaloilta säästyneiden puurakennusten hirsistä. Olut ja viini vuoti virtanaan ja murhasta säästyneet, vangiksi otetut naiset pakotettiin ottamaan osaa näihin villeihin pitoihin, joita mässäävät sotilaat toimeenpanivat heidän kotiensa raunioilla ja omaistensa hautaamattomien ruumisten ääressä.

Tiistaina sulloivat kylläisiksi mässänneet viholliset ryöstösaaliin aluksiinsa ja siirtyivät Uudenmaan rannikolle tuhotöitään jatkamaan. Pilkkanauruja päästellen purjehtivat he linnan ohi, josta muutamilla voimattomilla laukauksilla koetettiin heidän matkaansa häiritä. Seuraavina päivinä alkoi sitten sieltä ja täältä ilmestyä pakolaisia, jotka arkoina ja kauhistuneina hiiviskelivät savuavilla raunioilla. Perjantaina tuli kaupunkiin myöskin piispa Johannes muutamien hänen luoksensa turvaan päässeiden kaniikkien ja arkkiteini Scheelin seurassa.

Moneen kauhunnäytelmään, sodan, ruton ja tulipalojen hävityksiin olivat tuomiokirkon harmaat muurit olleet todistajina ja sulkeneet sisäänsä pienen, lohdutusta etsivän joukon, jonka tuli ryhtyä tuhkasta uutta kaupunkia kohottamaan. Jykevänä ja totisena kohotti tuomiokirkko nytkin korkeata torniaan suitsevien raunioiden keskeltä, mutta surullisen näyn tarjosi sen sisusta kauhistuneelle piispalle ja hänen seuralleen. Vanha katedraali, Hemmingin ja Maunu Tavastin hellän huolenpidon esine, oli tällä kertaa tullut täydellisesti osalliseksi kaupungin kohtalosta. Että temppelikään ei ollut säästynyt raa'an ja saaliinhimoisen vihollisen temmellyksiltä, sen näki jo etäämpääkin. Tuomiokirkon komea ja kallis kuparikatto, joka vasta pari vuosikymmentä oli auringonsäteitä heijastellut, oli poissa. Kirkkopihassa oli nuotionjätteitä, likaa ja eläinten sisälmyksiä. Ruumiit ensi yön verilöylystä oli viskelty kasaan erääseen muurinloukkoon ja peitetty verisillä lehmän vuodilla.

Kirkko tuntui piispasta ja hänen seuralaisistaan pimeämmältä ja alakuloisemmalta kuin ennen, sillä poissa olivat kaikki sen kallisarvoiset ja välkkyvät koristukset. Hävityksen jälkiä näkyi kaikkialla. Vihkivesiastia oli kumossa ja sijaltaan työnnetty, uhritukit palasiksi murrettuina. Kuorien ovet oli väännetty paikoiltaan, useista oli lukot poissa ja seinistä oli kiskottu rautatankoja. Synkkinä ja kiihtyneinä kulkivat kapitulin jäsenet kuorista kuoriin tehden masentavia huomioitaan. Pyhän Johannes Baptistan kuorin lähellä oleva suuri vaskinen kastemalja oli kokonaan hävinnyt. Poissa olivat alttareilta hopeiset kalkit, kynttiläjalat, halsterit ja kultaompeleiset alttariliinat. Pyhän Laurentiuksen kuorista oli neitsyt Marialta riistetty hänen kullattu kruununsa ja hopeinen manttelinsa ja surullisesti hymyili heitä vastaan alastomaksi riisuttu pyhä neitsyt. Poissa olivat sen alttarilla parittain seisoneet hopeiset ristit ja kalkit sekä kallis Pyhän Laurentiuksen halsteri. Pyhänruumiin kuoriin astuessaan näkivät he kauhistuen, että Maunu Tavastin marmorikoristeinen hauta oli auki murrettu ja arkunkannesta kiskottu irti kuparilevyjä. Irti oli myöskin koetettu kiskoa, vaikka sitten kuitenkin paikalleen jätetty, kuorin oikeassa seinässä oleva, Flanderissa valmistettu kallis kuparitaulu, jonka Maunu Särkilahti kaksikymmentä vuotta sitten oli toimittanut Maunu Tavastin ja Olavi Maununpojan muistoksi. Saman hävityksen alaisena oli ollut myöskin Pyhäinmiesten kuori, jossa piispa Johannes oli valmistanut itselleen leposijan kahden edeltäjänsä, Maunu Särkilahden ja Laurentius Suurpään rinnalle. Ja niin edelleen kuori kuorittain aina pääkuoriin saakka. Sieltä olivat hävinneet suuret kandelaberit ja piispa Hemmingin kynttiläjalat, joissa olivat ympäri vuorokauden palaneet paksut, kierteiset vahakynttilät. Puuleikkauksilla ja intarsioilla varustetut piispan ja kaniikkien tuolit oli siirretty sijoiltaan ja ajelehtivat ympäri kirkon, toiset rikkoutuneina. Suuret ja kalliit kirkkofoliantit oli riistetty lukupulpetteihin kiinnitetyistä vitjoistaan ja useat niistä viety pois. Ja sama hävitystyö ylettyi sakaristoon ja sen yhteydessä olevaan kirjastoon. Piispan sauva ja hiippa monine jalokivineen olivat poissa ja paljon muuta kallista kirkon omaisuutta, mitä piispat vuosisatojen kuluessa olivat hankkineet ja hurskaat uskovaiset sielunsa autuudeksi lahjoitelleet.

Vainajille, joiden ruumiit makasivat muurin juurella tai alastomina ja runneltuina ajelehtivat kaduilla, kaivettiin yhteinen suuri hauta kirkkotarhaan. Kun ilta-aurinko punasi kirkontornin tiiliä, nousi vanha, ontuva kellonsoittaja, joka kirkonlakassa nälänkuoliaana piillen oli välttänyt surman, torniin ja alkoi soittaa kelloja. Silloin kerääntyivät kaikki haudalle ja itse piispa ryhtyi siunaamaan vainajia.

Haudan partaalla seisovien joukossa oli myöskin Hannu. Saatuaan iskun takaraivoonsa oli hän maannut joenrannalla tainnuksissa aamunkoittoon saakka. Toinnuttuaan ja päästyään asemastaan selville oli hänen onnistunut vihollisen huomaamatta hiipiä pitkin rantaa piispanvainioon ja sitten ruispeltojen suojassa edelleen maaseudulle. Niin oli hän sitten kulkenut aina Marttilaan saakka, missä hän oli viettänyt nämä päivät muutaman tutun talonpojan luona. Hän oli kuin pimeään rotkoon pudonnut, missä hän eli tylsänä ja mitään käsittämättä. Kuultuaan vihollisen poistuneen oli hän kuitenkin lähtenyt kaupunkiin, sillä perjantaiyölliset kauhunnäyt ja paikka, missä Kirsti oli häneltä riistetty, ikäänkuin vetivät häntä luokseen. Hän oli kauan istunut tylsänä jokirannassa ja kun kellot olivat alkaneet soida, oli hän kuin unissa käyden kulkenut kirkkotarhaan.

Piispan koettaessa puhua lohdutuksen sanoja masentuneelle joukolle, kiintyi Hannun katse erääseen muurin varjossa seisovaan nuoreen mieheen. Hän katsoi ja katsoi ja ikäänkuin sumun keskeltä selveni hänelle Arent van Askenin muoto. Mutta tuo kaunis tummaverinen nuorukainen oli nyt tuhkanharmaa ja hänen katseensa näytti aralta ja pälyilevältä. Huomatessaan väkijoukossa Hannun säpsähti hän ja tuijotti häneen kuin aaveeseen. Oman tilansa unhottaen valtasi Hannun sääli. Ehkä hänkin oli menettänyt kaikkensa tässä yleisessä häviössä? Vanha viha suli pois Hannun sydämestä, torstai-iltainen tappelu Saunalassa kohosi hänen mieleensä kuin paha uni ja hän tunsi tarvetta lähestyä entistä vihamiestään sekä tarjota hänelle sovinnon kättä.

Kun hautaustoimitus oli loppunut, etsi Hannu silmillään Askenia, mutta häntä ei näkynyt. Kierrettyään väkijoukossa tuli hän ulos portista ja pysähtyi Kirkkokadun suuhun tähystellen ihmeissään ympärilleen. Silloin laski joku kätensä hänen olalleen ja kun hän kääntyi, seisoi siinä ukko Murainen.

— Minä näin sinut haudalla enkä ollut silmiäni uskoa, — sanoi hän Hannun kättä puristaen, — sillä minä ja muut, jotka silloin perjantaina pelastuimme veneisiin, kun sinä jäit rannalle makaamaan, luulimme sinun kuolleen tai joutuneen vihollisen valtaan.

— Mutta Kirsti, tiedättekö hänestä mitään? — kysyi Hannu kiiruusti kuin unesta havahtuen.

— Kyllä hän on turvassa, vaikka makaakin sairaana ja valittaa äitinsä ja sinun kohtaloasi.

— Missä hän sitten on? — tiukkasi Hannu kärsimättömästi.

— Naantalissa, ja kyllä luostarisisaret hänestä huolta pitävät. Siellä on minunkin muorini ja muutamia muita pelastuneita. Päästyämme jokea myöten turvaan, kulimme silloin yötä myöten Naantaliin ja saimme kaikki luostarissa katon päämme päälle. Ja kun pelättiin vihollisen sinnekin tulevan, lähetti abbedissa pari munkkia viemään kaikki käsillä olevat rahat Turkuun vainolaisen lepyttimeksi. Eikä vihollista sinnepäin kuulunut, vaikka koko luostari oli yötä päivää pelon ja kauhun vallassa, kun täältä yhtä menoa kaameat tulipalot loimottivat.

— Hänet siis joku pelasti, kun minä kaaduin? — kysyi Hannu, joka tunsi taivaalleen valonsäteen pilkahtaneen, kuullessaan Kirstin pelastuneen.

— Nuori van Asken hänet kantoi venheeseen, juuri kun olimme rannasta lähdössä, — vastasi vanha tynnyrintekijämestari ja katsoi häneen omituisesti.

— Arentko? — lausui Hannu, hitaasti ikäänkuin koettaen palauttaa muistiinsa jotakin hämärää ja haihtuvaa.

— Niin. Mutta kuinka sinä oikein kaaduit? Eihän meidän kintereillämme pitänyt olla tanskalaisia.

— Minua lyötiin takaapäin päähän. Muuta en muista.

— Millä sinua lyötiin? Ei kaiketi miekalla eikä hilporilla, sillä silloin et arvatenkaan siinä seisoisi.

— Tottakai nyrkillä, koska minulla ei ollut verihaavaakaan päässä.

— Asken kertoi juutilaisen kaataneen sinut, juuri kun hän juoksi paikalle. Silloin oli hän surmannut juutilaisen ja temmannut Kirstin syliinsä.

Hannu mietti hetken ja sanoi sitten kuin havahtuen:

— Mutta silloinhan olisi juutilaisen ruumis maannut minun vieressäni.
Mutta mitään sellaista en nähnyt, kun aamuyöstä tulin tajuihini.

— Hm, se näyttää siis hyvinkin todenperäiseltä, — sanoi Murainen kuin itsekseen.

— Mikä niin? — kysyi Hannu, silmät suurina ja aavistaen jo puolittain asianlaidan.

— Että se olikin Asken, joka sinua löi, — sanoi Murainen hitaasti.

— Yksi meikäläisistä sen oli ollut veneestä käsin huomaavinaan, mutta ei puhunut siitä mitään, ennenkuin Kirsti itse alkoi Askenia siitä konnantyöstä syyttää.

— Kirsti?

— Niin, merkillistä kyllä, sillä veneeseen tuotaessa hän oli tainnuksissa ja luostariin tultuamme houraili vielä pari päivää. Ja houriossaan hän alkoi Askeniakin syyttää eikä sallinut häntä silmiensä edessäkään. Silloin kertoi tapauksen näkijäkin huomionsa ja kun me aloimme katsella karsaasti Askenia, katosi hän pari päivää sitten kokonaan joukostamme.

— Minä luulin nähneeni hänet täällä haudalla, — sanoi Hannu mietteissään.

— Kyllähän saksalaiset ovat sinua vihanneet, — sanoi Murainen, — mutta tuollaista konnantyötä ei sentään olisi odottanut. Kyllä kai siihen on täytynyt olla syvempääkin syytä kuin kauppakateus.

He kulkivat äänettöminä Kirkkokatua alas. Useimmista puurakennuksista oli jälellä vain tuhkaa ja kekäleitä korkeiden kivijalkojen välissä. Alastomina ojentuivat hävityksen keskellä valkoisiksi kalkitut uunit taivasta kohti. Kadulla ajelehti halpa-arvoisempia talouskaluja, vaaterääsyjä, kekäleitä ja tuhkaa. Ilmassa tuntui kydönomainen tuoksu.

— Olisin minäkin suonut jo levossa kuolevani, mutta alusta täytyy vielä alkaa, — sanoi Murainen huoaten. — Tämä on nyt kolmas kerta, jolloin talostani ei ole muuta jälellä kuin kivijalka. En ollut paljoa päälle parinkymmenen vuoden, kun Konrad-piispan aikana tällä tavoin lähes koko kaupunki meni tuhkaksi. Kun siitä oli päästy elämisen alkuun, tuli rutto ja vei puolet kaupungin asukkaista ja niiden joukossa oli minun ensimäinen vaimoni. Kahdeksantoista vuotta sitten, Maunu-piispan aikana, meni taloni samoinkuin suurin osa kaupunkia taas tuhkaksi ja kun uusi talo oli saatu pystyyn, sai vanhin poikani surmansa Viipurin pamauksessa. Ja nyt vanhoilla päivillään piti nähdä vielä tämä kaikista kauhein hävitys. Kuningas, kuningas pitäisi olla, joka rauhan maahan turvaisi.

(Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa.)

OTTO RUD.

Otto Rud läksi pyhälle maalle omantunnon tuskissaan, kun yöllä hän myrskyssä kulki näki ritarin rinnallaan.

    Pääkalloinen kypärä päässä
    ja silmikko silmillään
    mies mustaan viittaan kätki
    kaksteräisen miekkansa pään.

    — "Otto Rud, mitä oot sinä tehnyt,
    kätes vieläkin verinen lie?
    Olet tehnyt kuolemansynnin,
    nyt on eessäsi kuoleman tie!"

    — "Minut pyhäksi ritariksi
    sä miekallas olkaani lyö,
    ma kadun, ma kidun, ma kuihdun,
    suo anteeksi hirveä työ!"

    — "Oman henkesi lunnailla yksin
    voit syntisi sovittaa,
    etkö tunne jo seuralaistas,
    tunne kuningas kuolemaa!

    Nyt polvistu hautasi viereen,
    nyt tulee se ikuinen yö,
    nyt rosvoretkesi päättyy,
    sun ritariks miekkani lyö!"

    Pois kuolema silmikon siirsi,
    Otto Rud näki näkyjään,
    näki ryöstetyn kirkon ja kullat,
    näki välkkyvän miekan pään…

Ei nähnyt hän pyhää hautaa, jota toivoi hän matkallaan, vain aution hautansa aukon sen näki hän kuollessaan.

(Larin Kyösti.)

HAUTASAARESSA.

Tasaista perälaitaista purjehti Arvid Kurjen suuri, korkea piispanlaiva eräänä pilvipoutaisena heinäkuun aamuna Pohjanlahden selkää luoteeseen päin. Hämäränä viivana häämöittivät kaukaa idästä Pohjanmaan eteläisen rannikon ulommaiset riutat, muuten suli veden ja taivaan harmaja joka taholla katkeamatta yhteen. Ei luotoa merellä, ei purjetta näkyvissä. Ainoastaan kalalokit soutelivat laivan ympärillä sulavin kaarin, pujahtaen joskus purjeidenkin lomitse; mutta silloin ne aina säikähtäneinä kaikkosivat loitommalle, — ne olivat nähneet miehen, tähystäjän, siellä ylhäällä keskimastossa.

Lokkien lentoa katselivat korkean peräkajuutan eli "komppanian" kupeelta ystävykset Silta ja Pietari Särkilahti, jotka tapansa mukaan muita varhemmin aamulla olivat liikkeellä. Sitä tehdessään he matkansa määrästä harvakseen haastelivat.

— Liian katkeraa on, — puheli Pietari — jos meidät, jotka palasimme kotiin vaikuttamaan oman kansamme keskuudessa, nyt kaiken lisäksi viedään meren yli Ruotsiin.

— Mikäpä tässä muu päätynee neuvoksi, vastasi Silta alistuvampana. — Meitähän on nyt täällä kohta kaksi kuukautta ajettu takaa kuin metsän hirviä.

— Ja siihen on mennyt kallis kesämme!

Se oli tosiaankin ollut piispalle ja hänen seurueelleen kärsimysten kesä. Raumalle väsyneenä saavuttuaan oli piispaa kohdannut tieto, että Norbyn kaapparit olivat hänen kintereillään. Ratsain oli piispansaattueen sen vuoksi täytynyt jatkaa matkaansa pohjoisemmas, ja se oli joksikin ajaksi asettunut Kokemäen vanhaan kuninkaankartanoon, joka oli entisiltä ajoilta auttavasti linnoitettu. Mutta liian vähän oli piispalla aseväkeä sitäkin puolustaakseen ja kun juuttien partiojoukko ja rupesi linnan ympärillä parveilemaan, oli hänen seurueineen täytynyt taas väistyä niiden edestä. He olivat samonneet halki tiettömäin salojen ja ryöstettyjen kylien, missä tuskin ruokaa saatiin ihmisille tai hevosille. Raastettu rahvas valitti haikeasti, että kun juuttijoukko tulee tupaan, niin se ensiksi juo oluen tynnyristä ja täyttää sitten tynnyrit talojen voivaroilla sekä vie ne mennessään laivoihinsa. Ja ylpeä piispavanhus sai tällä retkellään vielä lukea kirkkojen oville naulattuna paavin painetun pannajulistuksen itseään vastaan, — hänet, samoinkuin Ruotsin muut hiipankantajat, oli näet julistettu kirkonkiroukseen syystä, että he pari vuotta sitten olivat virasta erottaneet isänmaataan vastaan vehkeilevän arkkipiispan, Kustaa Trollen, joka oli Kristian kuninkaan ja paavin yhteinen suosikki. Näitä pannaanjulistuksia nyt kirkonoville naulasivat raa'at, ryöstelevät tanskalaiset merimiehet ja palkkasoturit.

Vihdoin oli Arvid saanut Anolaan, jossa hän muutamia päiviä oli lymynnyt sukulaistensa, Laukon Kurkien, luona, viestin, että hänen laivansa määräpäivänä odottaa häntä Ulvilassa, ja tässä virkeässä kauppakylässä hän lopulta tapasikin kaivatun, kalliita aarteita kuljettavan aluksensa. Kiireellä oli sieltä merelle lähdetty, sillä Sören Norbyn laivoja saatettiin odottaa joka hetki väylänsuulle. Tämä kesytön, rohkea merisankari, joka aina ilmestyi sinne, mihin häntä vähimmin toivottiin ja joka tuntui olevan yhtaikaa monessa paikassa, hän oli jo Suomenkin saaristoväkeen ajanut niin kaamean pelon, että se uskoi hänen paholaisen taikavoimalla liikkuvan.

Mutta onnellisesti oli piispan nopeakulkuinen laiva toki edellisenä iltana päässyt Reposaaren ohitse ja se purjehti nyt vapaana väljiä vesiä. Pitkistä ajoista oli siten piispakin saattanut täysin turvallisesti nukkua yönsä ja hänen seurueensakin viipyi nyt pitkään kannen alle laitetuilla yötiloillaan.

— Muut kaikki iloitsevat siitä, että ollaan kulkemassa Ruotsiin, Kustaa Vaasan turviin, virkkoi Silta hetkisen kuluttua. — Siellä on jo maa tanskalaisista puhdistettu ja uusi aika koittanut.

— Mutta hyljättäisiinkö siis tämä kotoinen kolkka? — ei, sitä ei toki Kurkikaan toivone, huudahti Särkilahti. — Ja meille juuri tämä maa uskottiin työmaaksi; meidän oli tuotava uusi aika Suomeenkin.

— Niin oli aikomus, mutta tiedäthän: me seuraamme nyt joukkoa!

— Kuinka pitkälle, — ah, me olemme kuin vangit…!

Aamun edetessä rupesi toki vähitellen laivan uumenista nousemaan pienin parvin esille pappeja ja naisia, niin että he ennen pitkää melkein täyttivät aluksen avaran kannen. Piispan seurue oli näet tällä pakomatkalla vielä melkoisesti kasvanutkin, sillä monen aateliskartanon rouvat ja neitoset olivat niistä pitäjistä, joissa juutit riehuivat, liittyneet pakojoukkoon. — Niinpä oli Anolasta, jonka Knut-isäntä aseväkineen oli rientänyt yhtymään Flemingien joukkoon, Arvid Kurjen sisar tyttärineen paennut piispanlaivaan. Juuri sitä pientä ryhmää, jossa Elina-rouva ja Brita-neito, levon jälkeen iloisina ja verevinä, nyt liikkuivat, tarkkasivat perässä seisovain nuorten pappien katseet. Sillä he näkivät heikon toverinsa, Mikael Karpalaisen, taas lähentelevän tuota hänelle vaarallista seuraa.

— Katso, — kuiskasi Silta, — katso, miten mies tähystelee selälle ja laineisiin, mutta kuitenkin hänen silmänsä, ikäänkuin itseltään varkain, yhtämittaa singahtelevat neitoseen päin.

— Mikko-veljemme luonne soveltuu huonosti naimattomuussääntöön, vastasi Särkilahti säälien. — Liekki vetää kärpäsparkaa!

— Ja neiden katse kertoo, että hän sen huomaa ja että se on hänelle mieluisata.

— Mutta sangen herttaista on oikeastaan tuo nuorten leikki.

— Katso, liekki jo nykäsi…!

Nuori, haavesilmäinen pappi oli, ohjattuaan jo askeleensa pois keulaan päin, taas kääntynyt ympäri ja siinä hän nyt seisoi maston luona Laukon naisia haastattamassa. Molemmilla nuorilla oli huulillaan hymy ja poskillaan kaunis puna, kun he kaiteeseen nojaten toisilleen lokkien lentoa näyttelivät.

— Anolasta asti on Mikko kuitenkin taas urheasti taistellut, sen olen nähnyt, kertoi Silta kajutan kupeella. — Väliin hän taipaleellakin kuin pistettynä ratsasti syrjään, milloin tunsi joutuneensa liian lähelle Kurjen väkeä, ja majapaikoissa olen hänet usein polviltaan tavannut… Mutta nyt on taas kaikki hukassa, nyt en mene takuuseen, ettei Mikko uudelleen uhkaa heittää pois kauhtanaansa.

Pietari Särkilahti katseli kauan ääneti tuota nuorten ilmeistä lämpenemistä ja hänen leveältä leuvaltaan rupesivat kasvolihakset pingoittumaan, niinkuin aina, milloin hänessä voimakkaat mielikuvat syntyivät. Kaunis on tuo nuorten lempi, raitis ja puhdas kuin meren laine, — miksi sen pitää olla toivottoman? Niin kysyi hän itseltään. Ja siitä kysymyksestä lähtivät hänen vilkkaassa mielessään taas uudet mietteet puhkeamaan. Sillan huomioihin hän ei mitään vastannut, mutta kun Jaakko Kurki samassa astui ulos "komppaniasta", jossa hänellä enonsa kanssa oli ollut makuutilansa, käveli Pietari kohta tämän rotevan ystävänsä luo. Hän viittasi kaiteen vieressä seisovaan ryhmään ja uudisti Jaakolle ääneensä äsken itselleen tekemänsä kysymyksen. Ja kun Jaakko vain hymähti noille kainoille kuhertaville, virkahti Pietari:

— Mitähän jos lemmensairas veljemme pappiudestaan huolimatta menisikin avioon!

Nuori Kurki vastasi hilpeästi:

— Niin, jos Wittenbergissä oltaisiin, niin me varmaankin noista merkeistä päättäen pian olisimme Mikon kanssa langokset.

— Mutta miksei täällä? kysyi Pietari terävämmin.

— Sinä tarkoitat…? — Hilpeys kaikkosi vähitellen Jaakko Kurjen mustista silmistä, joiden katse rupesi värähtelemään. Mutta Pietari vastasi:

— Tarkoitan, että astuisimme rohkean askeleen, jolla oppimme elämään soveltaisimme. Sellaista opetusta meille Luther aina suositteli… Mutta nyt on kysymyksessä ylhäinen neito, sisaresi…

Nuori, harteikas pappispukuinen ylimys seisoi kauan kuin kivettyneenä tuijottaen harmajaan avaruuteen, jossa pilvet vähitellen tuulen ajelemina ohenivat. Hänessä murtelivat omaksumansa uudistusaatteet ankarasti voimiaan perinnäisiä ennakkoluuloja vastaan, hänen innostuksensa kirkonreformiin painiskeli sen kunnioituksen kanssa, jota hän tunsi olevansa velkaa suvulleen ja ennen kaikkea piispa-enolleen, isänsä sijaiselle. Pietarin kysymys tupsahti häntä vastaan niin äkkiä, että se ensi hetkellä hänestä tuntui aivan mahdottomalta, — hänen sisarensako, Kurjen ylpeää sukua, antautuisi asemaan, jota yleisesti ja syvästi halveksuttaisiin! Mutta tämän tunteensa oivalsi hän samassa heikkoudeksi. Pietarin sanat olivat johdonmukaiset ja terävät ja tuo hänen edessään, kaiteen luona, kuiskaileva nuori pari, se oli vakuuttava.

— Sisareni on nuori, hän ei uhraustaan ymmärtäisi, puhui hän hiljaa, kuin itsekseen perustellakseen tuota mahdottomuutta. Itse hän kuitenkin tuokion kuluttua kumosikin tuon väitteensä: — Mutta jos hän Mikkoa rakastaa, niin hän voi murtaa tavan ja suvun kahleet. Hänessäkin on Kurjen verta…

Mikko Karpalainen oli sillävälin huomannut, että hänen toverinsa häntä tarkastivat; samassa hetkessä oli hänelle selvinnyt, kuinka hän jälleen oli kulkemassa kuilun partaalla. Kalveten ja ikäänkuin kokoonpainuen pakeni hän äkkiä keskikannelta ja hiipi kauas keulapurjeen taa, taasen itsensä kanssa vaikeita käräjiä käymään. Mutta Jaakko viittasi sisarensa luokseen ja virkkoi, punastuvaa neitosta tiukasti silmiin katsoen:

— Sinä pidät toveristani… ei, en sinua siitä moiti! Mutta kuule,
Brita, jos sinua Mikko omakseen pyytäisi, uskaltaisitko hänelle mennä?

Tyttö säpsähti, tuo kysymys sisälsi jotakin, jota hän ei ollut koskaan ajatellut… ehkä oli hänen mieltymyksensä aivan sopimatonta! Ujostellen hän senvuoksi änkytti:

— Mutta hänhän on pappi…

— Juuri siksi kysyn: Uskaltaisitko? Kuten olen sinulle kertonut, ovat Saksassa jo monet toverimme naimisissa, monet ylhäisetkin naiset ovat papeille ruvenneet vihityiksi vaimoiksi, — täälläkin tahdomme kumota vanhat, nurjat käsitykset. Tuo liittonne ei siis ehkä olisi mahdoton — uskaltaisitko?

— Sehän ei riipu minusta, vastasi tyttö nyt käsittävämpänä, mutta hänen silmänsä katsoivat jo kirkkaan terävinä. — Tiedäthän, eno…

— Tiedän. Mutta jos se sinusta riippuisi, niin uskaltaisit, — arvasinhan sen, pikku, urhea siskoni!

Tyttö kiirehti ujona pois, rukousnauhaansa turvautuen. Mutta nuoret papit seisoivat vakavina vastakkain ja lukivat toistensa silmistä yhteisen alakuloisen mietelmän. Joka askeleella kohtasi heidän pienintäkin alote-aijettaan heti sama mahtava este: Hievahtamaton, voittamaton Kurki-piispa ja hänen sieluja kahlehtiva valtansa…!

Jo astui vihdoin piispakin kannelle ja kävi pitämään aamumessuaan, jota hän ei matkoillaankaan laiminlyönyt. Sen suoritettuaan asteli hän reippaana, terveennäköisenä seurueensa joukossa, tervehtien ryhmää toisensa perästä ja tarinoiden sekä pappien että maallikkojen kanssa iloisempana kuin pitkiin aikoihin. Olihan hän nyt muhkeassa laivassaan kalliiden aarteidensa luona ja lähimpäinsä ympäröimänä, eikä vihollista kuulunut. Taas kajasti maailma hänelle kirkastuvana, niinkuin se kesäinen päivä, joka juuri pilvien takaa pilkisti esille.

Hetken kannella käveltyään pysähtyi kankealiikkeinen piispa perämiestä varten rakennetulle kohokkeelle ja katseli siitä, miten laiva halkoi loivia laineita, aina yhtä oikoseen länsipohjaa kohden.

Syrjemmässä saksanmaisterit yhä kuiskaillen keskustelivat. Jaakko kertoi enonsa aikovan, vihollislaivat eksytettyään, lähteä Kustaa Vaasalta pyytämään apua juuttien karkoittamiseksi Suomesta. Mutta siitä avusta ei ollut nyt valitettavasti suuria toiveita, uudella valtionhoitajalla, jonka vielä oli turvauduttava rahvaanjoukkoihin, oli Ruotsissa liian monet raudat tulessa.

— Miksemme hae apua oman maamme rahvaalta? kysäsi Pietari äkkiä.

— Siitäkin puhuimme enon kanssa, kertoi Jaakko. — Ehdotin, että kääntyisimme Pohjanmaan ripeän kansan puoleen, nostattaisimme sen miehet aseisiin ja sitten rientäisimme kuin ristijoukon voimalla vapauttamaan kotimaamme.

— Entä ukko? uteli Pietari.

— Tuumani miellytti häntä aluksi, mutta sitten hän lausui: Se on unelma; talonpoikia et saa täällä liikkeelle, heille on yhdentekevää, kuka heitä raastaa, ruotsalainenko vai tanskalainen…

— Siinä on totuutta, myönsi Pietari. — Liian usein on täällä vieras esivalta vaihdellut ja aina se on talonpoikia kiskonut. Mutta sittenkin! Jos enosi luottaisi itseensä, jos hän, piispa, astuisi itse kansansa eteen ja haastaisi sitä nousemaan sortajia vastaan…

— Ehkäpä hän vielä astuukin. Katso!

Arvid Kurki oli kauan seisonut perämiehen vieressä ääneti tähystellen kirkastuvaa taivaanrantaa. Sillävälin oli vähitellen oikealta kädeltä kasvanut merestä esille suurenlainen, vihanta saari, jota laiva lähestymistään lähestyi, vaikka sen suunta jätti saaren selänpuolelta sivulle. Tuohon rannikkoon, josta merenpoimuttamat hiekkasärkät ja käppyrät männyt jo erottautuivat, kiintyi piispan huomio yhä terävämmin, se näytti häntä ikäänkuin puoleensa houkuttelevan. Ja juuri kun laiva saapui saaren kohdalle, kääntyi piispa yht'äkkiä ruorimiehen puoleen, kysyen:

— Onko suojattua satamaa tuossa saaressa?

— On, kaakon rannalla on syvä poukama, vastasi perämies.

Piispa silmäili tuokion ikäänkuin kaiken varalta ympärilleen.

Vieläkään ei purjetta näkynyt millään taholla, taivas oli sees ja tuuli tyyntyi…

— Lasketaan siihen poukamaan, virkkoi hän yhtäkkiä perämiehelle. —
Käydään maissa pitämässä ainakin päivämessu…

Laivan suunnan nopean käännöksen olivat nuoret papit ilokseen huomanneet, ja he katselivat nyt mielenkiinnolla, miten piispanalus, saaren eteläisen kärjen kierrettyään, laski korkearantaiseen lahteen, johon ankkuri upotettiin. Koko seurueeseen tämä matkan keskeytys vaikutti virkistävästi; ketterinä kaikki papit ja maallikot soutivat laivasta lahden suviselle rannalle, jossa kypsät mansikat punersivat ja vehmas, kukkainen nurmi kutsui lepäämään tummalehtisten tuomien siimekseen.

Tässä saaressa selällisessä, jossa ei ollut asukkaita — ainoastaan muutamia Närpiön rannikon kalavenheitä saapui sinne saunalleen pyyntimatkalta — ja jonka suviselle rinteelle telttoja pystytettiin, piti piispa sen päivän messut ja vielä seuraavankin, ja koko pakolaisseurue lepäili nautinnolla siellä kesäisen luonnon helmassa. Vartijat tähystelivät lakkaamatta kukkulan laelta, mutta vihollispurjeita ei näkynyt. Ja lepäilevissä ryhmissä rupesi viriämään toivo, että kentiespä ei ole tarvis enää pakoretkeä jatkaakaan, ehkä on juutti jo juoniinsa väsynyt. Ja toisissa orasti siitä toivo: ehkä nyt jäädäänkin kotimaan rannikolle!

Mutta nuo herttaiset sydänkesän päivät eivät tuossa piiloilevassa kirkollisessa yhteiskunnassa sittenkään päässeet sorasoinnutta kulumaan. Jo pitkin matkaa oli vanhempain kuoripappien ja kanunkien joukossa kytenyt kaunaa noita ulkomailta palanneita maistereita kohtaan, jotka pysyttelivät muista erillään ja joita heidän mielestään piispa liian lempeästi kohteli, vaikka he ujostelematta arvostelivat pyhää kirkkoa ja uhkasivat uhmailla itse kanoonista lakia vastaan. Välit olivat kankeat, katseet karsaat. Ja niin se sorahti…

Mikko Karpalainen oli siihen syypää. Hänelle kävi taistelunsa ylivoimaiseksi.

Rehellisesti oli hän täällä leposaaressakin kamppaillut. Oli paennut yksinäiseen notkoon aina, kun tunsi tunteensa lämpenevän ja pitkään oli hän telttarannalle pystytetyn alttarin luona rukoillut mieleensä lujuutta. Mutta usein veivät hänet askeleensa alttarin äärestä suoraan sen hempeän neitosen luo, jonka katse jo kaukaa hänet kiehtoi. Niin kävi kolmantenakin saaressa vietetyistä päivistä. Kaikista hyvistä päätöksistään huolimatta käveli Mikko taas Britan kanssa kahden pitkin lämpöistä hiekkarantaa, istui hänen rinnallaan kanervamättäällä ja — jo poimikin mansikan neitosen huulilta. Tuokion lepäsi pehmyt poski hänen poskeaan vastaan…

Tuokion vain, mutta sen näkivät vaanivat kanungit. Veivät sanan telttarannalle ja Kurki-piispalle ja hetken kuluttua kutsui piispa tuon säätynsä ja valansa unhottaneen papin puheilleen.

Raskain mielin, suru sydämmessään, seisoivat siinä rinteellä nyt toiset toverukset ystävänsä onnettomuudesta keskustellen. Pilkkaajat olivat saaneet syytä heidän yhteistä, suurta asiaansa halventaakseen ja he tunsivat nyt itsensäkin heikoiksi sitä edustamaan, — ehkä arvottomiksikin! Näin Silta heidän mielialansa tulkitsi ja katkerina toiset kaikki häntä vaitiollen kuuntelivat.

Mutta jo tuokion kuluttua väitti Pietari vastaan:

— Ei, Mikko on puhtaampi kuin noista toisista yksikään. Meidän täytyy vain särkeä tuo vanha valhe!

— Särkeä, miten? epäili Silta.

— Meidän olisi pitänyt jo heti, ennenkuin kotimaahamme palasimme, esimerkillämme kumota koko paavillinen naimattomuushoure, pahoitteli Särkilahti. — Olimme arkoja, — nyt on se askel astuttava. Piispalle on puhuttava totuus koristelematta!

Kalpeana seisoi Jaakko Kurki toveriensa keskellä oivaltaen, että raskas velvollisuus nyt kohdistuu juuri häneen. Hän tunsi piispan ennakkoluulot liian hyvin, mutta ymmärsi samalla, että kerran on se askel kuitenkin astuttava. Vihdoin hän suoraksi ojentautuen virkkoi:

— Menen enoni luo…

Päättäväisin askelin käveli hän kentän poikki piispantelttaan, pyytäen saada puhua sisarensa ja ystävänsä puolesta.

Arvid Kurki seisoi siellä kylmänä, mahtavana kirkkoruhtinaana, jonka ensimäinen tehtävä oli ylläpitää kirkkonsa arvoa ja omaansa, ja jota ei mikään vastoinkäyminen ollut masentanut eikä mikään heimolaistunne heikontanut. Koko piispallisella ankaruudellaan kuulusteli hän rikoksensa tunnosta aivan lamaannuksiin painunutta hentoa pappia ja virkkoi tylysti kutsumatta saapuneelle sisarenpojalleen:

— Tämä on vakava asia, Jaakko, miksi siihen sinä sekaannut? Mitä tahdot?

Nuori Kurki ei voinut estää ääntään vapisemasta pyytäessään ankaralta enoltaan:

— Isä, anna noiden nuorten päästä onnellisiksi, laske heidät avioliittoon, sillä he rakastavat toisiaan.

Piispa repäsi korkealle tuuheat kulmakarvansa ja astui lähemmäs, ikäänkuin oikein kuullakseen.

— Houritko, Jaakko, tehtäisiinkö Brita Kurjesta jalkavaimo? Taikka miten naimisiin papin kanssa?

Hänen sisarenpoikansa vastasi jo rohkeammalla, kirkkaalla äänellä:

— Ihmisten on säännös eikä Jumalan se, ettei pappi saa ottaa aviokseen vaimoa, jota rakastaa. Salli sisareni mennä naimisiin Mikael Karpalaisen kanssa ja siunaa itse heidän liittonsa!

Piispa unohti nyt syrjään kuritettavanaan olevan syntisen ja iski uhkaavan vihansa vasamat yksinomaan kasvattiinsa:

— Tämäkö siis on sinun puhdistettua oppiasi, Jaakko, tämä lihanhimojen evankeliumi! Sitäkö myrkkyä siellä ulkona sieluusi imit? Älä puhukaan sisaresi puolesta, hän on sinun rinnallasi puhdas…

— Puhdas hän on, mutta hän suostuu, jos saa sinulta siunauksen.

— Mitä, saastutitteko jo lapsenkin mielen! — Piispa oli tuokion melkein neuvoton, pyörähti punoittavana Mikkoon päin, mutta pysähtyi taas Jaakon eteen, puhuen kumealla äänellä: — Sinä, Jaakko Kurki, jota työni arvokkaaksi jatkajaksi kasvatin, sinä vaadit siis minua, piispaa, häpäisemään pyhän virkani ja pukuni ja sukuni kunnian…!

Vielä yritti nuorukainen puhuttelemaan piispa-enoaan, yritti lämmöllä ja taivuttavasti. Mutta Arvid Kurki ei häntä enää kuunnellut. Hän astui kylmänä teltan ovelle ja lausui käskijän varmalla äänellä:

— Seuratkaa minua!

Siellä ulkona seisoi koko matkue eri ryhmissä odottaen piispan ratkaisevaa rangaistusta. Hänen syväjuovaisiksi jäykistyneet kasvonpiirteensä osottivatkin, että hän nyt oli päättänyt yhdellä syvällä iskulla katkaista viisastelevain maisterien epäterveet opinhaaveet. Tummahko puna varjosti hänen otsansa ja hänen äänensä oli ankaran kirkonpäämiehen, kun hän nyt kutsui äitinsä syliin vaipuneen Britan eteensä. Ja kun Elina-rouva itkien saattoi vavahtavan lapsen hänen luokseen, puhui piispa kolkosti ensin sisarelleen:

— Näen, Elina, että kirous vieläkin seuraa Kurjen sukua. Mutta meidän on katkaistava siltä kärki, kuinka raskaan uhrin pyhä äiti meiltä vaatineekin. Brita, kirkon rutsa ei saa koskaan sukuamme häväistä! Nuoruutesi syntiä saat, tyttäreni, tutkia jälelläolevan ikäsi Naantalissa, pyhä Birgitta siellä sielusi puhdistakoon…!

Jo laskivat kaikki ympärilläseisovat katseensa alas vallan hytkähtäen, — näin kovaa kuritusta he eivät toki olleet odottaneet. Mutta piispa kääntyi Karpalaisen puoleen:

— Ja sinä, Mikael, käsität itse, missä sinun on katumuksesi tehtävä; sieltä ei sinun olisi koskaan ollut poistuttava. Mutta sovitusta hakiessasi älä lue itsellesi lievennykseksi sitä, että olet kerettiläisopein eksytetty, sillä avoimin silmin olet niiden riettauteen antautunut…

Mikon kasvoja ei se tuomio väräyttänytkään, hän näytti itse jo ennakolta tuomionsa langettaneen. Mutta säälillä katselivat kaikki kalpeaa impeä, joka siinä äitiinsä nojaten seisoi vavisten kuin haavoitettu karitsa, vielä täysin ymmärtämättä, mitä hänelle oli tapahtunut ja miksi hänen nuoren elämänsä kukka oli katkaistu. Brita ei saanut vielä kyyneltä silmästään, mutta äiti itki ääneensä. Hänelle nyt piispa puhui:

— Kaltoin kasvatit tyttäresi, saata hänet nyt sinne, missä pestään pois sydämmien tahrat.

Piispan silmissä leimahteli jo valtoinaan Kurkien kiihko. Mutta nuoressa Jaakossa oli samaa tulista verta; hänen sisartaan säälivä ja tuskasta pakahtuva sydämmensä oli halkeamaisillaan, hän ei voinut sitä enää salvata, vaan kävi katkonaisesti puhumaan:

— Isä, sisareni ei ole sukuamme tahrannut, eihän puhdas lempi voi olla rikosta… isä, ei lemmityn virka eikä puku sitä siksi muuta. Mutta rikosta on sulkea nuori elämä tekopyhyyden uhriksi luostariin, joka juuri on tahrain paikka…

Piispan, joka jo oli luullut ankaran tehtävänsä suorittaneensa, mutta jonka silmästä ei hehku vielä ollut sammunut, sytytti uuteen kiihkoon tämä lemmikkipoikansa uusi kapina. Hän tunsi niiden ohjasten, joilla hän aina itseään hillitsi, häipyvän käsistään, mutta ei sitä tahtonut näyttää.

— Vaikene, onneton! huudahti hän. — Pitääkö sinun vielä turmiotamme lisätä häpäisemällä pyhää kirkkoa ja kapinoimalla minua, piispaasi, vastaan…

Mutta nuori Kurki oli jo ehtinyt saada itselleen aseman selväksi ja virkkoi tyynemmin:

— Eno, minä näen, että tiemme ovat eronneet.

— Eivät ole, eivätkä ne eroa! jyrisi Arvid Kurki. — Surunikaan ei saa minua estää ojentamasta sinut pois saastaisen kerettiläisyyden tieltä. Sinä seuraat minua ja alistut!

— Tiemme ovat kuitenkin jo eronneet…

Mutta piispa ei sitä myöntänyt ja hän tahtoi sen heti osoittaa koko seurueelle. Rantaan kääntyen kutsui hän sieltä henkivartijansa lähemmäs ja käski dekanon, mestari Konradin, heidän avulla saattaa Jaakon laivaan ja sulkea hänet siellä yksinäiseen koppiin. Ja tuntien kiihtyneensä liiaksi hän ikäänkuin tekoaan puolustaen puhui:

— En voi sallia pimeydenruhtinaan hajoitustyötä edessäni harjoitettavan, en, vaikka läheisimpäni sen tekisi. Minun on vastattava kirkkoni eheydestä.

Esimiestään totellen läksi Konrad saattamaan rantaan Jaakkoa, joka enonsa ankaruuden iskemänä häntä seurasi kuin hetkeksi turtuneena. Hiiskahdustakaan ei kuulunut koko telttamäeltä, pelästyneet naiset pidättivät hengitystään, ja pappien musta rintamakin seurasi kauhua kertovin katsein tuota tapausten nopeaa, terävää kärjistymistä. Sen äänettömyyden keskestä astui nyt esille Pietari Särkilahti, joka ei enää voinut syrjässä pysyä, ja virkkoi varmalla äänellä:

— Sulje, piispa, meidät koppeihin kaikki, jotka olemme Raamatun puhtaan opin omaksuneet, ja sulje kaikki nekin, jotka sen edelleen tulevat tekemään. Mutta totuutta et voi kahlehtia, sen ääni on sitä kovemmin Suomessakin kaikuva…

Kiihtynyt piispa yritti vastaamaan uhmailijalle. Mutta Jaakko Kurki, jonka rinnassa hetkeksi tukehtunut tuli taas leimahti, pysähtyi äkkiä rinteelle, riuhtausi dekanon kädestä irti, hyppäsi kivelle ja huusi kuin julistaen:

— Se on kaikuva jo tältä paikalta! Tietäkööt sen kaikki: Paavillinen kirkko on mätä perustuksiaan myöten; se, mitä se teennäisen ankaruutensa alle peittelee ja mitä se suojelee aseilla ja kahleilla, se on petosta…

Kätensä ojentaen viittasi piispa vihaisesti henkivartijoilleen, jotka nyt kävivät repimään riehahtanutta pappia kiveltä alas. Voimakas nuorukainen ponnisti vastaan kuuman verensä koko kiivaudella; siinä syntyi tuokioksi käsirysy, jossa ylivoima tietysti voitti. Kiveltä alas kiskaistaessa horjahti Jaakko ja suistui hervotonna henkivartijan terävää hilperokeihästä vastaan. Hän voihkasi kerran ja kaatui tantereeseen.

Harvat heti älysivät, mitä siinä oli tapahtunut, ja vasta Elina Kurjen vihlova kiljahdus sai piispankin kiirehtimään tapahtumapaikalle. Mutta nähdessään nuoren lemmikkinsä siinä vaalein huulin ja verta vuotavana, silloin hän unhotti vihansa ja piispautensa. Rusahtaen raskaasti polvilleen haavoittuneen viereen hän vaikerrellen hoki:

— Jaakko, poikani, ethän kuole! Mestari Konrad, pelasta hänet, hän on minulle rakas, rakkaampi kuin oma elämäni. Jaakko, sinä heikkouteni, sinä toivoni herää…!

* * * * *

Iltaan kului aamu ja yöhön kului ilta. Tuuli oli kiihtynyt, se tohisi törmän hongikossa, ravisti rannan lehtipuita ja repi hienoa sadetta. Mutta Suomen piispa käveli tuulta tuntematta edestakaisin telttansa edustalla, ketään puhuttelematta, itselleen lepoa suomatta.

Puolenyön jälkeen astui mestari Konrad ulos piispanteltasta laahustavin askelin. Arvid Kurki pysähtyi hänen eteensä, ei puhunut mitään, mutta hänen verestävästä katseestaan sammui toivo.

— Niin, se on lopussa, lausui prelaatti hiljaa, todentaen sen, minkä piispa jo oli arvannut.

— Hän on kuollut — hän oli siis minulle liian rakas!

Näin huoatessaan näytti ankara kirkkoruhtinas kerrankin murtuvan. Hän istahti kostealle mättäälle ja istui siinä kauan kohisevassa yössä, eikä hänen seuralaisistaan kukaan uskaltanut käydä häntä pyytämään levolle. Mutta kun päivä valkeni idästä, silloin hän jo taas oli pystyssä, ja kylmänä, varmana Kurki-piispana hän antoi käskyjään:

— Luokaa hauta vainajalle!

— Eikö häntä viedä siunattuun maahan? kysyi dekanus.

— Siunaan hautuumaan tähän.

Papinviitalla peitetyt paarit laskettiin kohisevain honkien alle luotuun hautaan. Piispa siunasi sen varmalla, myrskyn keskitse kajahtavalla äänellä. Alottaessaan loppuvirttä "De profundis" värähti hänen äänessään vielä sointu sitä katumusta ja tuskaa, jonka kanssa hän yökauden oli kamppaillut. Mutta hän pakotti äänensä eheäksi taas. Ja kun toimituksen loppumista odottanut vartija kiirehti hänelle ilmoittamaan, että suviselta taivaanrannalta näkyy mustia laivoja, silloin piispa rauhallisesti, ikäänkuin olisi hän tuota viestiä odottanutkin, käski:

— Nostakaa purjeet, lasketaan Ruotsin rannikolle!

Kiireellä souti nyt seurue piispanlaivaan. Kun Arvid Kurki itse oli astunut törmältä venheeseen, silloin tuli hänen sisarensa, ennen ylpeä, nyt masentunut Elina-rouva häntä hyvästelemään ja kietasi, itse itkettyneenä, kuin lohduttaen kätensä veljensä kaulaan. Hänelle piispa lämmöllä virkkoi:

— Sinä Elina tiedät, minkä uhrin minulta veremme vaati! — Mutta heti hän taas irroitti itkijän käden kaulastaan ja kysyi kylmemmin: — Miksi hyvästelet minua, sisar, etkö seuraa mukana laivaani?

— Saatan tyttäreni Naantaliin, vastasi rouva hiljaa ja nöyrästi. —
Kalastajavenheessä lähdemme, odotamme vain myrskyn asettumista.

Piispa seisoi kotvan ikäänkuin jo kaukaisia muistoja kooten ja sitten harkiten, voisiko hän peruuttaa ankaran tuomionsa. Mutta hänen piirteensä jäivät jäykiksi, hän laski vain kätensä nunnaksi lähtevän kiireelle ja lausui:

— Apunasi olkoon Maaria, armoa täysi!

Laivan purjeet hulmusivat jo levottomina ja heti kun piispa oli alukseensa astunut, vivuttiin ankkuri rymyllä ylös. Korkea laiva lähti lipumaan poukamasta. Juuri lahdensuulla kiiti se pienen kalavenheen ohi, jossa ylähangan puolella istui kolme tasalakkista pappia. Ohiliitävässä laivassa viittoilivat väljähihaiset kanungit piispalle lähtevää pikkuvenhettä. Piispa astui kaiteen luo ja huusi puoleksi ihmeissään, puoleksi suuttuneena, alas saksanmaistereille:

— Minnekkä te erkanette?

— Suomeen, vastasi Pietari Särkilahden kaikuva ääni. — Siellä on työmaamme!

Piispa teki kädellään terävän liikkeen, ikäänkuin käskeäkseen jotakin, mutta hillitsi itsensä samassa, ehkä muistaen vastasiunaamansa haudan. Hetkeä myöhemmin tarttui lahdensuulla aavan meren tuuli korkean laivan purjeisiin, painoi aluksen kallelleen ja kiidätti sen vinhasti selälle niiden mustien purjeiden ohitse, jotka etelästä saapuen heti sen perään käänsivät suuntansa. Piispa siirtyi laivan perään ja näytti vielä huutavan jotakin hyrskyssä hytkivään närpiöläisvenheeseen, mutta sen ylähankaan nojaavat papit eivät enää voineet hänen ääntään kuulla. Eivätkä he saaneet koskaan tietää, oliko Suomen piispa siinä lähettänyt heille siunauksen heidän retkilleen, vaiko kirouksensa.

Läheisen rannikon kalastajat rupesivat tämän kesän jälkeen sanomaan tuota Pohjanlahden ulkosaarta Hautasaareksi, ja heidän keskensä kävi polvesta polveen tarina, että siellä meren metsäisessä salossa lepää haudattuna kovaonnisen piispan poika.

(Santeri Ivalo: Pietari Särkilahti.)

KURKI-PIISPAN HAAMU.

Myöhäinen syksy oli käsissä, mutta keväisen kirkas ja tyyni oli merenpinta eräänä aamupäivänä, jolloin Pietari Särkilahti pienessä soutuvenheessä kulki Piikkiön salmen yli Kuusiston saareen. Salmentakaiselta rannalta kuumotti vanha piispanlinna korkeana ja harmajana, taustanaan kellastuva, keskipäivän valossa helakoiva lehto. Keväisen lämpimästi paahteli päivä venheen perässä istuvan papin soikeiksi solahtaneita hartioita, ja vahva meren tuoksu uuvutti kapearintaista miestä. Siksi lepäili hän mela kädessä rentonaan venheen perässä, vain harvakseen puhutellen vanhaa kalastajaa, jonka hän manterelta oli saanut saattajakseen.

— Aivan autionako siis on koko tuo suuri linna? kyseli hän. — Eikö elävän sielua asu noissa jyhkeissä rakennuksissa?

— Kukapa siellä ottaisi asuakseen, murahti ukko.

— Miksei vaikka vouti, — olihan siellä ennen ylhäisetkin eläjät.

— Ennen oli. Se aika olikin toinen, toinen meillekin köyhille ihmisille. Nyt siellä mitkä lie omat asukkaansa…

Ukon välttelevät vastaukset saivat Pietarin uteliaaksi, — hän muisti nyt kuulleensa kerrottavan, että vanhassa piispanlinnassa kummittelee. Senjälkeen kun tanskalaiset karkoitettiin Kuusiston linnasta, — jolloin he antautumisensa merkiksi nostivat hatun lipputangon nenään, — ei Ruotsin hallitus enää ollut tätä linnaa luovuttanut kirkollisille viranomaisille. Jonkun aikaa oli siellä pidetty Kustaa Vaasan sotaväkeä tanskalaisten uudistuvain hyökkäysten varalta, mutta kun sitä väkeä oli vähän ja se kaikki tarvittiin Turun linnassa, olivat Kuusiston varustukset pian siirretyt Aurajoen suuhun. Siitä pitäin oli vanha piispanlinna ollut kylmillään — hyljätty suuruus! Ja kummitusjutut olivat lähteneet liikkeelle, henget ja haltijat olivat majoittuneet vanhaan piispainkotiin.

— Minkälaisia ovat sitten nuo linnan uudet asukkaat? uteli Pietari salaperäisen näköiseltä soutajaltaan.

Tämä keskeytti sountinsa, teki ristinmerkin ja näytti ihmettelevän, ettei perääpitävä pappi tehnyt samoin. Sylkäsi sitten kouriinsa, tarttui airoihinsa ja vastasi, taas vetämään käyden:

— Kukapa heitä lie vierestä katsellut; kaukaa me verkkoja laskiessammekin aina tämän niemen kierrämme. Portit ovat kiinni, huoneet lukossa, mutta sittenkin siellä liikutaan. Tohinaa ja jyryä olen kuullut sieltä selälle asti, — eikä tyhjä jyrise!

Ei ollut Pietari Särkilahtikaan vapaa aikansa yleisestä taikauskosta, vaikkakin hän käsitti monet katolilaisten kummitusjutut ja ihmetarinat munkkien ja pappien keksimiksi, tarkoituksessa säikyttää ihmiset sitä herkemmin kirkkojen ja luostarien helmaan. Paholaisen uskoi hänkin kyllä pitävän peliään ihmisten joukossa, mutta silloin aina jotakin omaa mustaa tarkoitustaan varten.

— Kun et liene kuullut tuulen tohinaa, virkkoi hän epäillen äänettömäksi käyneelle äijälle. — Miksikä hurskaiden ja hyvien kirkonmiesten henget siellä rauhattomina liikkuisivat?

— Hyviäkö lienevät vai pahoja henkiä, vastaili soutaja. — Eipä näissä kylissä ihmetelläkään, ettei esimerkiksi entisen linnankappalaisen sielu saa rauhaa. Mies kun rupesi herraansa hädän hetkellä ryöstämään, niin putosikin omaan kuoppaansa…

— Kurki-piispan kotikappalaisestako puhut? kysyi Pietari vilkastuen.

— Niin, rahasäkkien seastahan hänet juutit löysivät — vainajana tietysti.

— Tännekö hän siis kuoli? Häntä piispavainaja kaipasikin…

Pietarin kysymysten johdosta kertoi nyt soutaja tarkemmin tuon kappalaisen tarinan. Siihen aikaan kun Koroisissa odottelevan piispavainajan tavaroita kiireellä sälytettiin laivaan Kuusistossa, jota jo tanskalaiset uhkasivat, oli kappalainen sieltä kadonnut. Luultiin hänen paenneen, ihmeteltiin vain, kun ei häntä myöhemminkään kuulunut. Juutit ottivat linnan haltuunsa ja olivat siinä jo vuoden isännöineet, kun heikäläiset palkkasoturit kerran pimeän tornikäytävän mutkasta löysivät salaoven. Mursivat sen auki ja tapasivat pienessä, umpinaisessa komerossa papin kontallaan kahden rahasäkin välissä. Se oli kappalainen taikka kappalaisen luuranko, — siihen oli nahkasäkin syrjää jyrsien kuollut. Oli arvattavasti tahtonut itselleen ryöstää ja kätkeä osan piispan aarteista, mutta miten lie häneltä ovi lipsahtanut umpilukkoon, — siihen jäi, apua ei tullut!

— Ja juutit veivät sitten nekin aarteet? uteli Pietari.

— Veivät… Mutta kuka sen tietää, mitä kaikkea tuon vanhan linnan sokkelot vielä kätkevät…

Soutumies leväytti taas airojaan, tehdäkseen uudelleen ristinmerkin. Mutta ennenkuin hän sen teki, lisäsi hän vielä, sulkeakseen senkin asian yhteiseen siunaukseensa:

— Kerrotaan siellä mahtavampainkin haltijain liikkuvan — ja nähtykin niitä on. Itse piispavainaja kuuluu siellä öisin ajelevan…

Kuinkas muuten, ajatteli Pietari epäuskoisena, ja kysyi välinpitämättömästi:

— Kuka hänet on nähnyt?

— Monikin saarelaisista, mutta onnettomuudeksi se heille on ollut. — Soutaja viittasi kuin varoskellen taakseen. — Eräskin Piikkiön mies katseli muutamana iltana akkoineen selältäpäin tuohon muurinreunalle nousevaa haamua, — molemmat tunsivat piispan vanhastaan hyvin. Viikon perästä akka kuoli.

— Ja minkänäköinen oli ollut piispa?

— Ankarannäköinen, niinkuin aina eläessäänkin, mutta murheellinen…
Merelle oli viittonut.

— Siksikö, että hän mereen hukkui? arvaili Pietari,

— Mene, tiedä, — eihän Kurki-vainajaa saatu haudatuksi siunattuun maahan, siksi kai hänen henkensä kulkee rauhatonna entisillä elinmaillaan. Pyhä Maaria avuksi, ennen iltaa tästä pitää ehtiä kotiin takaisin!

Ukko souti taas tarmonsa takaa, mutta kertoi sitä tehdessään vielä kotvan kuluttua:

— Öisin kuuluu muurin takaa kuin kavioiden jyskettä, — sitä kolinaa paeten kai ne huovitkin pari vuotta sitten muuttivat pois Kuusistosta. Liian kaamea oli tämä linna ollut heillekin, vaikka he joukolla liikkuivatkin.

Perämies oli vaipunut tähystämään sitä muurinmutkaa, josta piispavainajan kerrottiin selälle viittovan, ja hänen mietteensä palasivat niihin aikoihin, jolloin tuo voimakas mies täältä Suomea hallitsi. Ankarana kyllä, mutta aina varmana… eikö todella hän saisi rauhaa tuonen mailla…!

Mutta soutaja pyörähtikin yhtäkkiä kuin aavistuksen pistämänä keulaanpäin katsomaan ja keskeytti säikkyneenä äkkiä ja armotta Pietarin mietteet:

— Ei sinne, — oikealle laskekaa!

Oli jo katkaistu suurin osa tyyntä selkää, läheltä jo vastasi Kuusiston korkea ranta. Pietari oli ohjannut venheen ihan tuon harmajan linnan alle, jonka rosoiset kiviseinät ja pykäläiset muurinsärmät jo selvästi silmiin erottuivat.

— Pelkäätkö joutuvamme liian likelle piispavainajan öisiä vaellusteitä, kysyi Pietari naurahtaen, mutta käänsi kuitenkin samalla venheen soutajan osoituksen mukaan linnan sivulle, alavampaa notkorantaa kohden.

— Ei sinne linnanrantaan enää kukaan laske, vastasi soutaja melkein suuttuneena. — Niemen ohi on ohjattava, jos karjatalolle aiotte.

Venhe solui korkearantaisen linnaniemen ohi, jättäen vasemmalle kolkon, paksun, harmaakivimuurin, jonka rakentamiseen aikoinaan varmaankin oli tarvittu pitkien vuosikymmenien raskaat päivätyöt. Muuri kiersi soikeana vyönä väljän linnanpihan, ja sen molemmissa päissä oli jykeä, pyöreä torni. Mutta maanpuolelta oli muuri jo yhdestä paikasta revitty rikki, ja sen aukon edustalla näkyi laituri, johon linnanpihalta suuntausi tiilenpölystä punottava tie. Pihalta näkyi pitkä, ruskea talo, — varmaankin myöhempinä aikoina rakennettu väentupa —, joka jo oli puolitiehen purettu.

— Tästäkö siis nyt kiviä Turunlinnaan soudetaan? kysyi Pietari, joka muisti nähneensä tiilivenheitä linnansatamassa.

— Tästä, ja ensi kesänä puretaan täältä jo useampia taloja, vastaili soutaja-ukko. — Mutta kiire on purkajilla aina iltaisin pois linnanpihalta, sen olen monesti nähnyt…

— Entäpä jos henget pahoittelevatkin sitä, että heidän asumuksiaan näin revitään?

— Repikööt pois koko komeuden haltioineen, kaikkineen! uhmaili ukko nyt rauhallisena, kun venhe jo laski lahdenpohjaan ja kaislikon ohitse suhahti valkamaan.

Perillä näet jo oltiin. Lahden perukasta vei tie Kuusiston vanhaan karjakartanoon, jonka ympärille kasvanut pienoinen kylä jo näkyi nuottalahden takaa. Sivulle jäävän linnan varjosti vesakko, ja ylempänä rinteellä, maanpuolisen muurin kupeella, oli puistikko, jossa näkyi hedelmiä kantavia omenapuita. Pietari hymähti astellessaan rantapolkua pitkin kartanoon päin. Tuolla varmaankin säilyvät omenat varastelematta, ainakin öisin…

Ilta oli jo käsissä, kun Pietari Särkilahti palasi Kuusiston kuninkaankartanosta ja käveli takaisin rantaan. Soutajia odotellen seisoi Pietari hetken nuottatalaan viereisellä törmällä katsellen matalan, kellertävän vesakon takaa kohoavia piispanlinnan muureja. Auringon laskettua näyttivät ne nyt paljoa synkemmiltä ja jylhemmiltä kuin päivällä; tuo möhkäle, tuo ennen rientoisan elämän äänetön kuori, teki nyt todellakin melkein pelottavan autiuden vaikutuksen. Muurin kupeilla kasvoi muutamia korkeita haapoja, joiden latvat kohosivat rintavarustuksen yläpuolelle, ja iltatuulen niitä huojuttaessa näyttivät ne todellakin tummilta, liehuvilta olennoilta, — kai ne myrskyn aikana kohisevatkin! Lounaiselta taivaanrannalta nousi tuulen mukana mustanpuhuvia, pilkottuja pilvenlonkia. Olipa muuankin muurin takaa kasvava pilvi kuin jättiläisratsastaja, joka istui loimipeitteisen hepohirviön selässä.

— Siinähän nyt onkin Kurki-piispa, huudahti Pietari itsekseen. — Ainakin voisi säikkyvä mielikuvitus helposti tehdä haamun tuosta hirviöstä!

Hän istahti mättäälle ja katseli kauan verkalleen kohoavaa kuviota, puhuen itsekseen:

— Miksi ratsastelet siellä rauhatonna, sinä Suomen mahtava kirkkoruhtinas? Suretko sitä, Arvid Kurki, että uusi aika kalvaa vanhaa, hierarkista mahtiasi ja kaatelee sen haurastuneita pylväitä? Tyynny, vanhus, näethän: mitä vikoja uudella ajalla lieneekin, se on kuitenkin elävämpi, välittömämpi ja rehellisempi kuin se teidän ulkokuorinen, kuollut aikanne, — tunnusta pois se, Arvid Kurki!

Hämäräksi kävi syysilta, ja tuijottavan istujan silmissä rupesi taivaalle kohonnut pilvenlonka yhä enemmän saamaan leveän, ankaran ratsastajapiispan muodon, — niin, olihan kuin suippopäinen hiippakin olisi pilvikuvan kiireelle kasvanut.

— Älä kiivaile, ymmärränhän sen kylläkin, että olet meihin ja työhömme tyytymätön, puheli Pietari itsekseen. — Enkä siitä moiti sinua, joka ehyeltäsi olit oman aikasi edustaja. Jos vielä olisit elävien ilmoilla täällä Suomen kirkon päämiehenä, niin tuiman taistelun saisimme sinua vastaan kestää ja vaikeammin pääsisi puhdistettu oppi hiippakunnassasi siementymään. Usein sinun rautakourasi meitä kiristäisi, ehkä hetkeksi kuristaisikin. Itse johdit kirkossasi kaiken, itse halusit kylvää, mitä oli kylvettävä, — toisten kylvön olisit aina armotta kitkenyt pois! Sitäkö nyt tuskailet, että katoliset jälkeläisesi eivät osaa olla yhtä kovia kuin sinä? Mutta ajatteleppas, rautakoura: kenties oli sentään onneksi sinullekin, että juuri oikeaan aikaan sait hautasi Pohjanlahden laineissa. Sillä olisihan sinun, kovuudestasi huolimatta, kuitenkin lopulta ollut kaaduttava suuren, voittavan aatteen tieltä. Mutta sinun jäykän niskasi olisi ollut vaikea taipua, sinun ylpeän mielesi olisi ollut raskas kestää romahdustasi, joka vielä olisi saattanut käydä pienelle kansallemmekin liian rajuksi…!

Pilvi oli jo kohonnut muurinreunan yläpuolelle ja hajaantui vähitellen veljiensä joukkoon hallavalle taivaalle. Pietari lausui sille vielä ikäänkuin iloisemmat, sovinnolliset tervehdykset:

— Haihdu rauhassa taivaalle, sinä Arvid Kurjen ankara haamu, elä suotta levottomilla retkilläsi pelottele kotiseutusi taikauskoisia pikkueläjiä. Aika on nyt kuitenkin taittunut, et voi sille enää mitään. Omana aikanasi saatoit esiintyä juhlallisena ja jyrisevänä niinkuin tuomion Jehova, — nyt elä enää jyrise! Uusi aika tarvitsee omat, uudet miehensä, suo heillekin työpäivänsä, jolloin he omilla aseillaan taistelevat totuuden puolesta!

Soutajat saapuivat rantaan. He katselivat kummissaan kanunkia, joka noin jäykästi tähysteli vanhaan linnaan päin, ja hekin kääntyivät säikähtäen katsomaan, näkyisikö muurinharjalta taas joku kamala kuvatus… Ei toki näkynyt nyt Kuusiston harjoilta mitään kummituksia, ja he tarttuivat rivakasti airoihinsa.

Taas istui Pietari perässä, nyt selkä linnaan päin. Mutta vielä kerran hän, venheen jo lahdensuulla halkoessa nousevia laineita, kääntyi silmäilemään taakseen, ikäänkuin jälellejäävää tuttavata hyvästellen. Ja hämärään häipyvän linnan näkymättömälle haltijalle hän hiljaisissa mietteissään lausui:

— Emme saaneet, Kurki-piispa, koskaan tietää, annoitko, Hautasaaren rannassa erotessamme, meille siunauksesi vaiko kirouksesi. Mutta kumman tahansa annoitkin: Lepo sielullesi, piispavainaja!

(Santeri Ivalo; Pietari Särkilahti.)

MURROSAJAN MIES.

Maa oli jo sulana, ilmassa oli lauhkea tuntu ja tuomiokirkon sekä kapituli- ja koulurakennuksen katoilla räpsähtelivät naakkojen siivet. Piispantalossa, joka oli koillispuolella parikymmentä askelta kirkonmuurista, loimotti ilta-auringon säteissä punaiseksi maalattu porttitorninkatto kuin suuri rovio. Portissa oli vilkas liike, yhtä menoa kulki siitä sisään ja ulos pappeja, munkkeja, aatelismiehiä ja talonpoikia. Arastellen puikkelehti muiden kulkijain lomitse rääsyisiä naisia lapsi käsivarrellaan sekä rampaantuneita miehiä kainalokepein tai sokeita kalvakan lapsukaisen taluttamina, sillä oli perjantaipäivä ja silloin jakeli piispa almuja köyhille. He eivät menneet pääovesta sisälle, kuten muut, vaan kiersivät pihalle odottamaan, kunnes piispa vanhus tulisi ulos heidän luoksensa.

Piispa Martti Skytte, dominikaanimunkiston entinen ylivikarius, istui työhuoneessaan raskaassa, korkeaselkäisessä nojatuolissa. Hän oli puettuna dominikaaniveljen yksinkertaiseen mustaan kaapuun, jota hän arkioloissa vieläkin käytti, ja ainoastaan rinnalla riippuva kultainen risti osoitti hänen korkeata arvoaan. Hänen sileäksi ajetut kasvonsa kirkkaine sinisine silmineen tekivät lapsenomaisen vaikutuksen, mutta mustan kalotin alta olkapäille valuva tukka oli läpeensä harmaa. Ikkunan edessä oli kirjotuspulpetti ja sen ääressä istui iäkäs sihteeri Johannes Erasmi sekä teinin puvussa oleva nuori Agricola, joka toimi piispan kirjurina. Uunin luona penkillä istui harmaapartainen taloudenhoitaja.

— Hyvä on, hyvä on, kirjoitan sitten sen alle yhdessä toisten kirjeiden kanssa, — sanoi piispa Agricolalle, joka juuri lopetti vasta kirjottamansa kirjeen lukemisen. — Laskekaahan sisään seuraava odottaja, — nyökäytti hän taloudenhoitajalle päätään.

Huoneeseen astui keski-ikäinen, köyhästi puettu ja laiha pappismies. Hän kumartui suutelemaan esimiehensä pientä ja valkoista kättä, jonka etusormessa kimalteli leveäkantainen, Pyhän Henrikin kuvalla varustettu piispansormus.

— Valituksiako, poikani? — kysyi piispa vanhus ja hänen suunsa ympärille ilmestyi tuskallinen piirre.

— Niin, teidän isällisyytenne, — myönnytti pappi aralla ja valittavalla äänellä. — Kymmenysosuuteni viime vuodelta ovat vielä suurimmaksi osaksi saamatta ja ruokaveron tältä vuodelta olen ainoastaan kahdesta talosta saanut.

— Onko seurakunnassa niin suuri köyhyys? — kysyi piispa jotakin sanoakseen, vaikka hän arvasikin syyn.

— Ei läheskään, — kiiruhti pappi selittämään, — mitäs vielä, sillä viime kesänähän saatiin harvinaisen hyvä sato. Mutta talonpojat eivät tahdo maksaa sen jälkeen, kun kuninkaan asiamiehet korjasivat kirkon hopeat ja toisen kelloista. Sanovat sen olevan kuninkaan tahdon, ettei papeille enää veroa makseta. Olen heitä pannallakin uhannut…

— Pannallako? — keskeytti piispa vakavasti.

— Niin, teidän isällisyytenne, pelotellut vain olen, mutta ei sekään ole auttanut.

— Antakaa sellaisten uhkausten olla, pannan aika on ollut ja mennyt eikä kuningas, kuten kyllä tiedätte, sellaista hyväksy.

— Mutta entäs pyhä isä Roomassa? — uskalsi pappi hiljaa väittää.

— Hm, kuningas on meitä paljon lähempänä, poikani, — sanoi piispa kartteliaasti. — Ja siksi toiseksi ei kuningas myöskään hyväksy eikä salli, että talonpojat jättävät pappinsa leivättömiksi. Siitä asiasta olemme juuri kirjoittaneet kuninkaalle ja hän kyllä laittaa niin, että se asia tulee korjatuksi. Ilmoittakaa se ynnä minun varoitukseni seurakunnalle!

Kun pappi viipyi vielä huoneessa, kysyi piispa:

— Mutta kenties sinua painostaa kovempikin hätä?

— Kyllä, tai ei niinkään minua itseäni kuin…

Hän vaikeni punastuen.

— Hm, sinulla on siis perhettäkin?

— On, — sanoi pappi maahan katsoen, — enkä minä suinkaan ole ainoa, — yritti hän puolustautua.

— Kyllä tiedän, kyllä tiedän, — keskeytti piispa. — Onko perhe sinun luonasi pappilassa?

— Ei, eihän toki, sillä piispa Hemmingin statutithan kieltävät sen, — ehätti pappi selittämään.

— Hm, hm, niin kyllä, mutta mitäs kanoninen laki siinä asiassa säätää?

Pappi katsoi vaieten jalkoihinsa.

— Se kieltää papilta kokonaan yhteyden vaimon kanssa, sekä julkisen että salaisen, — sanoi piispa, — ja Hemmingin statutit ovat vain hätäkeino, joka koettaa korjata tuon vanhemman määräyksen rikkomisia. Mutta jos nyt kerran on hankkinut lapsia maailmaan, niin eiköhän jumalallinen laki, joka on näitä molempia vanhempi, velvoita niistä myöskin huolta pitämään? No niin, jos hätäsi on kova, niin taloudenhoitajani tuossa saa tehdä hyväksesi niin paljon, kuin katsoo muilta tarvitsijoilta liikenevän.

Hän ojensi kätensä papille, joka yhdessä taloudenhoitajan kanssa jätti huoneen. Piispa käveli muutaman kerran lattian yli, istui sitten entiselle paikalleen ja sanoi huoaten isä Johannekselle:

— Milloinka nämä ristiriidat loppunevat? Tarkastusmatkoillani olen melkein jokaisella papilla huomannut olevan lapsia, joita he eivät uskalla luonansa pitää. Mutta ehkä pian tulee se aika, jolloin he julkisesti saavat mennä avioliittoon ja elää oikeata perhe-elämää. Minun aikani on vielä puolinaisuuden aikaa eikä Jumala ole minua asettanut uusia uria avaamaan, sen minä kyllä itsestäni tunnen.

Sisään astui nyt muuan dominikaanimunkki, jolla oli side otsan ympärillä ja kaapu useammasta kohti repeytynyt. Haikealla äänellä alkoi hän valittaa, kuinka häntä keruumatkalla ollessaan markkinarahvas Halikossa oli pahoinpidellyt ja kuinka kuninkaan veronkantaja oli hänet sen jälkeen väkisin kulettanut Turkuun.

— Mutta onhan sinulla, poikani, kai tieto siitä, että kuningas on kieltänyt munkkeja keruulla kulkemasta muuna kuin kymmenenä viikkona vuodessa? Nyt on luvaton aika ja vouti on siis noudattanut vain kuninkaan käskyä estäessään sinua toimestasi, — vastasi piispa.

— Mutta pitääkö meidän totella enemmän kerettiläiskuningasta kuin pyhää isää Roomassa? — sanoi munkki kiivaasti.

— Siinä ollaan taas, poikani, — huokasi piispa. — Mutta voitko sinä, joka olet minua kolmekymmentä vuotta nuorempi, vakuuttaa minulle, että näissä meidän oloissamme on viisaampaa ja Jumalalle otollisempaa totella enemmän pyhää isää Roomassa kuin kuningasta?

Munkki pysyi vaiti. Piispa jatkoi:

— Minä en ymmärrä muuta kuin kehoittaa sekä sinua että muita veljiä pysymään luostarissa ja lähtemään maaseudulle ainoastaan luvallisena aikana.

— Mutta luostarihan on typö tyhjä ja jos meidän harvojen, jotka olemme pysyneet munkkilupauksellemme uskollisina, täytyy siellä värjötellä, niin kuolemme me nälkään, — väitti munkki.

— Hm, sekin on totta, — myönsi piispa ja katsahti epäröiden taloudenhoitajaansa, joka sillä välin oli palannut huoneeseen. Tämä pudisti päätään.

— Olen itsekin tällä haavaa voimaton teitä aineellisesti auttamaan, mutta minä kirjoitan vieläkin kerran puolestanne kuninkaalle, ja jollei hän suostu teille apua osoittamaan, niin… aina kun minun hinkaloni täyttyvät, tulen minä teitä muistamaan, sillä Pyhän Dominicuksen veljeskunta on minulle rakas. Villiintynyttä markkinarahvasta meidän on mahdoton rangaista, mutta voutia minä olen nuhteleva hänen käytöksestään. Ja muutoin on teillä jälellä-olevilla tällaisina aikoina kahta suurempi syy viettää nuhteetonta elämää rukouksessa ja paastossa.

Hän ojensi siunaten kättään ja nöyrästi kumartaen jätti munkki huoneen. Piispa nojautui tuolinselustaa vasten, peitti käsillä silmänsä ja sanoi valittaen:

— Puolinaista, puolinaista kaikki' Minun tulisi auttaa ja minä olen kuin paaluun sidottu.

Hän antoi isä Johannekselle ohjeet kuninkaalle dominikaanimunkkien asiassa kirjotettavasta kirjeestä, ja huoneeseen astui linnasta saapunut voudinkirjuri, jolla oli kädessään paperikäärö.

— Herra Maunu Sveninpoika lähettää minut teidän isällisyytenne luo, — alotti hän, kehitellen auki paperikääröä, — kiirehtimään rästinä olevaa kruunun osuutta viimevuotisiin piispankymmennyksiin. Täällä rästien joukossa on ensinnäkin sata taaleria rahaa.

Kuin apua anoen katsahti piispa taloudenhoitajaan, joka virkkoi:

— Käsillä ei tällä haavaa ole niin paljoa.

— Rukiita puolitoista lästiä, — jatkoi kirjuri.

— Ainakin yksi lästi voidaan maksaa nyt heti, jos se on aivan välttämätöntä, mutta loput vasta syksyllä.

— Kaksi lästiä voita, lästi lohta, kolme kippuntaa haukia, — luetteli kirjuri rästilistasta.

Kun hän oli merkinnyt paperiinsa mitä taloudenhoitajan ilmoituksen mukaan saatiin tulla heti perimään, lähti hän tiehensä ja sisään astui samasta oven avauksesta tuomiorovasti Johannes Pietarinpoika. Hän oli kookas ja hillitysti esiintyvä mies, jonka olemuksessa oli jotakin synkkää ja painostavaa. Hän oli Flemingien sukulainen sekä uskonpuhdistuksen kiivas vastustaja, ja tultuaan piispannimityksessä sivuutetuksi osoitti hän iäkkäälle esimiehelleen mielellään katkeraa mieltä, milloin vain sopi. Tervehdittyään piispaa niukalla arvokkuudella sanoi hän:

— Tulin kuulemaan teidän isällisyytenne mielipidettä uuteen kaniikinvaaliin nähden. Se kai olisi toimitettava viimeistäänkin Valpurinmessuna?

— Minä luulen, että meidän on tällä kertaa jätettävä kaniikinvaali, sillä kuningas on minulle nimenomaan kirjoittanut, että kapitulin jäsenten lukumäärää on vähennettävä, — vastasi piispa hieman arastellen.

Tuomiorovastin suun ympärillä näkyi ivallinen piirre, kun hän vastasi:

— Sen jälkeen jätetään tietysti arkkiteinin, tuomiorovastin ja lopuksi kai piispankin virka täyttämättä, että kuningas voi korjata heidän palkkatulonsa.

— Kuinkas monta kaniikkia oli Hemming-piispan ja vielä Bero II:n aikanakin? — kysyi piispa.

— Se oli silloin, ja sadassa vuodessa muuttuu maailma paljon.

— Mutta jos silloin tultiin toimeen kuudella, tai tuomiorovasti ja piispa lukuunotettuna kahdeksalla kapitulin jäsenellä, niin eivät olomme sentään ole niin muuttuneet, että ihan välttämättä tarvitsisimme nykyään viisitoista jäsentä kapitulissa. Minun ymmärtääkseni me, katsoen valtakunnan hädänalaiseen tilaan, voimme jättää ainakin kolme kaniikin virkaa täyttämättä ja luovuttaa niiden tulot valtakunnan velkojen maksamiseen.

— Ja tehdä se pelkästään kuninkaan käskystä ilman pyhän isän suostumusta?

— Lähimpänä miehenäni kysyn teiltä vilpittömästi, mitä te minun sijassani tekisitte, kun olisi valittava kuninkaan ja pyhän isän välillä? — kysyi piispa vuorostaan.

— Ainoan autuaaksi tekevän kirkon jäsenenä ja katolilaisena pappina minä ehdottomasti noudattaisin pyhän isän määräyksiä, — vastasi tuomiorovasti varmasti.

— Seurauksiinko katsomatta?

— Ne minä jättäisin Jumalan huomaan.

— Hm, mutta jospa me, niin monet esimerkit silmäimme edessä, emme enää niin ehdottomasti voisikaan luottaa pyhään isään?

— Enemmänkö sitten kerettiläismieliseen kuninkaaseen ja kirkonryöstäjään?

Piispa kohotti varottaen sormeaan ja sanoi vakavasti:

— Muistakaamme, että Jumala on valinnut hänet pelastamaan valtakunnan muukalaisten sorrosta, ja jos hän yhdessä tai toisessa asiassa onkin erehtynyt ja mennyt liian pitkälle, niin siitä tuomitkoon Jumala. Että hän kipeästi tarvitsee rahoja valtakunnan tarpeisiin, sen me kyllä hyvin tiedämme, ja jos me vointimme mukaan häntä autamme, niin tulevat silloin rahat käytetyiksi paremmin Jumalan mielen mukaan kuin jos Roomaan lähettäisimme kaikenlaisia lahjuksia.

Tuomiorovasti koetti hillitä itseään ja päästä toiselta suunnalta esimiehensä kimppuun.

— Muutoin oli myöskin asianani, — sanoi hän, — saattaa teidän isällisyytenne tietoon eräs uusi kirkonomaisuuden ryöstö. Pari päivää sitten käydessäni Naantalin luostarissa valitti minulle abbedissa, että tuo kerettiläisoppeja levittävä maisteri Särkilahti on anastanut erään luostarille kuuluvan talon Taivassalon Tammistossa.

— Se on oikeastaan hänelle kuuluvaa perintöä ja on hän sen peruuttanut itselleen kuninkaan luvalla.

— Aina vain kuningas? Mutta saanko tiedustella, onko teidän isällisyytenne tehnyt mitään sitä estääkseen?

— Maisteri Särkilahti on köyhä perheellinen mies ja Naantalin luostarilla on tiloja yllinkyllin, — vastasi piispa vältellen.

— Se ei puolusta ollenkaan kirkon omaisuuteen kajoamista, kaikista vähimmän silloin, kun on kysymyksessä luvattoman perheen elättäminen.

— Mitkä ovat luvattomia perheitä?

— Teidän isällisyytenne tietänee sen yhtä hyvin kuin minäkin, että papiksi vihityt eivät saa perheitä perustaa. Ja muutoin oli tarkotukseni valittaa sitä, että tuon Särkilahden toiminta käy yhä julkeammaksi. Juuri kouluhuoneen sivu kulkiessani tuli kansaa kuulemasta hänen saarnaansa ja kauhistuen kuulin minä niitä sanoja, joita he käyttivät katolilaisesta kirkosta ja sen päämiehestä. Kuinka kauan häntä on kärsittävä koulun rehtorina?

— Minä olen muutaman kerran ollut kuulemassa Särkilahden saarnaa, mutta ainakaan silloin en huomannut hänen puhuvan raamatusta poikkeavasti.

Tuomiorovastin kasvoilla näkyi terävä ja pilkallinen piirre. Piispa jatkoi:

— Katsoen hänen tuliseen luonteeseensa olen häntä kyllä kehoittanut esiintymään maltillisesti, eikähän hän olekaan mitään häiriöitä matkaan saattanut. Hän hylkää kyllä monet kirkon hyväksymät käsitykset, mutta hänen oppinsa ydin on raamatunhengen mukainen, ja se sittenkin on tärkeintä.

Antamatta tuomiorovastille tilaisuutta vastata nousi piispa ja ojensi hänelle kätensä. Kylmästi tervehtien lähti prelaatti huoneesta.

— Nyt menemme köyhien luo, — sanoi piispa taloudenhoitajalleen ja yhdessä lähtivät he pihalle. Kaikki sinne kokoontuneet saivat osansa joko vaatteita, joita viikon varrella oli sitä varten valmistettu, tai ruokatavaroita ja pieniä hopearahoja. Varsinkin lapsia kohteli piispa vanhus hellien ja useita orpoja oli hän toimittanut kasvatettaviksi. Lopuksi hän luki siunauksen ja palasi sitten työhuoneeseensa, jossa hän kirjotti alle sihteerinsä ja kirjurin kokoonpanemat kirjeet.

Aurinko oli juuri laskemallansa. Pienten pyöreiden ruutujen läpi tullen loivat sen viimeiset säteet huoneen panelatulle seinälle haikeamielisen punerruksen. Vanhus näytti väsyneeltä ja raukealta.

— Päivätyömme on vihdoin lopussa. Huomenna alotamme taas Jumalan nimeen uusin voimin.

Kun sihteeri ja kirjuri olivat lähteneet, pukeusi piispa päällysnuttuun ja lähti ulos. Hänelle oli tullut tavaksi joka ilta pistäytyä yksinään rukoilemassa rakkaaksi käyneessä tuomiokirkossa, jossa hän kolmenakymmenenä miehuusvuotenaan oli alttaripalveluksia toimittanut.

Alkoi jo hämärtää, kun piispa astui ulos. Mielihyvin hengitti hän raikasta kevätillan ilmaa. Kohmettunut hiekka ritisi hänen hitaasti astellessaan kirkkoa kohti. Vanha kirkonvartija seisoi sakariston rappusilla kuten muinakin iltoina ja avasi hänelle oven. Hiljaa kuin omien askeltensa kaikua peläten kulki piispa avaran sakariston läpi suoraa kirkkoon. Alttarit, jykevät pilarit, ristiinnaulitun ja pyhimysten kuvat olivat kätkeytyneet puolipimeään. Päivällä näytti kirkko entiseen verraten kuin alastomaksi riisutulta, sillä Otto Rudin ja Söyrinki Norbyn ryöstöjen sekä Kustaa kuninkaan anastusten jäleltä olivat poissa hopea- ja kultakalleudet alttareilta ja kuorien seiniltä. Mutta näin hämyssä saattoi vanhus kuvitella kaiken olevan ennallaan ja siksi nämä lyhyet hetket iltaisin tuomiokirkossa olivat hänelle kuin käyntejä entisyydessä.

Pyhän Pietarin kuorissa paloi vahakynttilä. Se loi himmeän valojuovan keskilaivan lattian yli vastakkaiselle seinälle, jossa näkyi varjo miehen hartioista ja kumartuneesta päästä. Kuorista kuului matalalla, laulavalla äänellä:

— Pie Jesu, Domine, dona ei requiem… [Pyhä Herra Jeesus, anna hälle rauhas] ja kun kuorissa messuavaa pappia ei näkynyt keskilaivaan, tuntui kuin hänen seinällä näkyvä varjonsa olisi nuo sanat lausunut.

Yksityismessut olivat kielletyt, mutta joku aika sitten oli piispa erään hurskaan porvarinlesken rukouksista heltyneenä suostunut siihen, että tämän miesvainajan autuudeksi luettaisiin sielumessuja. Toimituksen suoritti joka päivä iltamessun jälkeen eräs lähes piispan ikäinen pappi ja tapahtui se puolittain salassa. Tämän messun aikana saapui piispa tavallisesti kirkkoon ja se oli omiaan tuntuvasti täydentämään hänen entisyystunnelmaansa.

Hetken pimennossa seisten kuunneltuaan messua astui piispakin kuoriin, jonka lattian alla lepäsi hänen entinen esimiehensä Konrad Bitz. Ristinmerkin tehden polvistui hän alttarin ääreen. Kauan ja hartaasti rukoiltuaan nousi hän ja papin jatkaessa messua lähti hitaasti kirkosta. Mutta sakaristoon tultuaan tunsi hän suurta väsymystä ja istahti yhteen pitkin seiniä olevista nojatuoleista. Huoneessa oli jo hyvin hämärä ja seinällä häntä vastapäätä oleva ristiinnaulitun kuva häämötti enää mustana, epäselvänä kuviona. Ovi kirkkoon oli raollaan ja hiljaisena hyminänä kuului sieltä vanhan papin messu.

Piispa painoi päänsä käsiin ja huokasi. Tässä samassa huoneessa olivat liikkuneet ja näillä samoilla tuoleilla istuneet hänen edeltäjänsä aina Maunu I:n, ensimäisen suomalaissyntyisen piispan ajoista saakka. Ja siitä oli jo kolmatta sataa vuotta. Tuolla kirkon lattian alla he kaikki nyt lepäsivät ja sinne oli hänenkin hartain halunsa jo päästä…

Mutta miten olikaan? Hämärä tuolien yllä ikäänkuin liikkui ja tiheni ja sen keskeltä selkeentyi yksi toisensa jälkeen päitä, harteita ja vähitellen koko vartaloita. Ja niin istui puoliympyrässä pitkin seinustaa liikkumattomia vanhuksia ummistetuin silmin. Kaikilla oli yllään piispallinen viitta ja viitanpoimut ympäröivät heidän yhteen puristettuja polviaan. Vaikka heidän piirteensä sakenevassa hämärässä näkyivät epäselvinä ja vaikka he istuivat pää kumarassa ja ummistetuin silmin, tunsi piispa heidät järjestään kuin olisi eilen viimeksi ollut heidän parissaan, eikä hän tuntenut mitään ihmetystä, että he siinä istuivat.

Perimpänä ja enimmän pimennossa istui Suomen kirkon perustaja, Pyhä Henrik, ja hänen rinnallaan molemmat venäläisten vankeudessa kuolleet käännytystyön jatkajat, Rodolf ja Folkvino. Muista vähän erillään istui vaskenkarvaisin kasvoin Tuomas ja häntä seurasivat kolme Räntämäen piispaa sekä niiden rinnalla kuusitoista muuta Suomen piispanhiipan kantajaa. Lähinnä Skytteä istui viisi hänen lähintä edeltäjäänsä, joiden kaikkien aikana hän oli kaniikinvirkaa hoitanut. Tuimin piirtein ja muita ryhdikkäämpänä istui viimeksi mainittujen joukossa unioniajan sotainen piispa Konrad Bitz, ja hänen piispallisen pukunsa päällä häämötti rintahaarniska sekä kupeellaan miekanponsi.

Mutta Tuomas piispa kohotti hiukan päätään, avasi hitaasti silmänsä ja kysyi:

— Ovatko Häme ja Karjala saatetut jo kirkon kuuliaisuuteen?

— Ne ovat, mutta onko minun huolehtimani tuomiokirkon rakentaminen päätetty ja onko kaniikkien lukumäärä pysynyt neljänä, joksi minä sen järjestin? — vastasi piispa Katillus.

— Tuomiokirkko on valmistunut ja minä olen vihkinyt sen toimeensa, — ilmotti Maunu I.

— Minun piispauteni aikana hävittivät venäläiset Turun ja polttivat tuomiokirkon. Onko se korjattu? — kysyi Ragvald II.

— Minä olen korjauttanut tuomiokirkon ennalleen ja laajentanut kapitulia kahdella uudella kaniikinviralla, — vastasi tarmokas kirkkovaltias Benediktus. — Minä järjestin kymmennysverot ja pidin ensimäisenä piispankäräjiä sekä pappeinkokouksia. Ovatko laitokseni pysyneet voimassa?

Sanan vuoron otti hänen lähin seuraajansa, Hemming piispa, jonka pään ympärillä näkyi pyhimyskehä. Hän lausui:

— Ne ovat sekä pysyneet voimassa että lisääntyneet ja kasvaneet. Huolimatta siitä, että minun piispauteni aikana riehui Mustasurma maassa, olen minä syventänyt ja vahvistanut kirkollista järjestystä. Minä olen kaunistanut tuomiokirkkoa ja lisännyt siihen uusia kuoreja ja alttareita, minä olen laajentanut kapitulia ja perustanut tuomiorovastin viran, toimittanut tuomiokirkolle maatiloja sekä kallisarvoisia kirjoja ja lujentanut kirkon valtaa. Papiston velvollisuudet olen minä määritellyt statuteissani sekä saattanut käytäntöön pappien naimattomuuden. Piispanistuimelle minä olen toimittanut jalokivillä kaunistetun hiipan ja sauvan, puolustanut maani etuja kuninkaita vastaan sekä masentanut vastahakoisia pannakirouksella. Onko nämä kaikki säilytetty ja pidetty voimassaan?

— Olen koettanut vointini mukaan pitää yllä kirkon valtaa ja käyttänyt pannaa niskottelijoita vastaan. Tuomiokirkossa panin alulle pääkuorin rakennuksen, mutta minun sallittiin hoitaa korkeata virkaani ainoastaan kaksi vuotta, — ilmotti oppinut Johannes II, joka nuoruudessaan oli ollut Parisin yliopiston rehtorina.

— Minä olen sen työn onnellisesti päättänyt. Hiippakuntani rajoista olin riidassa Upsalan arkkipiispan kanssa, mutta suoriusin siitä voitolla, — täydensi hänen seuraajansa Johannes III Westfali.

Bero II Balk, joka oli tuomiokapitulin kiiruusti kokoon haalimalla rahasummalla saanut käydä pyhää isää Avignonissa suostuttelemassa sekaantumasta piispanvaaliin, lausui hiljaisella äänellä:

— Minun oli suotu onnettomana aikana kantaa Suomen hiippaa. Merirosvot ja venäläiset haaskasivat kilvan seurakuntaani, hävittivät Turun ja ryöstivät sekä tärvelivät tuomiokirkkoa. Voitavani olen tehnyt, mutta kaikkea en ole ehtinyt ennalleen saada.

Hänen lähin seuraajansa, Maunu II Tavast, jota Suomen aatelisto oli "palvellut kuin kuninkaallista majesteettia", lausui nyt lempeällä äänellä:

— Kaikki on jälleen saatettu siihen kuntoon kuin autuaan Hemming piispan aikana sekä runsaasti lisätty. Minun suotiin viipyä piispanistuimella lähes neljäkymmentä ajastaikaa. Minä vahvistin Kuusiston linnaa piispojen suojaksi, taistelin Ruotsin rauhattomia ylimyksiä vastaan ja tuin Kaarlo kuningasta hänen horjuvalla valtaistuimellaan. Minä kiertelin ahkerasti tarkastusretkillä ympäri maatani, suojelin talonpoikia aatelisten sorrolta ja valvoin pappieni elämää. Jerusalemin matkaltani toin minä runsaasti kalleuksia tuomiokirkolle, jota minun toimestani laajennettiin uusilla kappeleilla. Minä järjestin ja täydensin jumalanpalveluksen, niin että tuomiokirkossa kaikui messu pitkin päivää aamuvarhaisesta iltamyöhään. Kirkon asemaa minä vahvistin ja lisäsin sen tuloja, opetuksesta sekä köyhien ja sairaiden hoidosta pidin minä huolta ja hurskaiden naisten olinpaikaksi perustin Armonlaakson luostarin. Ovatko nämä kaikki pysyneet voimassaan?

Konrad Bitz, joka sotajoukkonsa etunenässä oli taistellut Kaarlo kuningasta vastaan, lausui lyhyesti ja karskisti:

— Minä olen säilyttänyt edeltäjäni perinnön ja unionikuningasten avulla lisännyt tuntuvasti Suomen kirkon etuja. Vastahakoiset ja niskottelijat olen pitänyt terveellisessä kurissa.

Hänen rinnallaan istui Maunu III Särkilahti, joka tuomiorovastina ollessaan oli Saksan keisarilta saanut Turun tuomiorovasteilla perintönä kulkevan palatsikreivin arvonimen. Hän lausui:

— Sotia, nälänhätää ja ruttotauteja on Suomi saanut kautta aikojen kestää ja mitä edeltäjät ovat rakentaneet, sitä seuraajat ovat saaneet jo nähdä raastettavan. Vointini mukaan puolustin minä kuitenkin maani etuja Ruotsin valtionhoitajaa vastaan, menetin varani ja sotajoukkoni taistelussa vanhaa vihollistamme venäläistä vastaan, jonka käsistä minä ystäväni Knuutti Possen kanssa pelastin Viipurin. Järjestystä ja kirkon valtaa olen koettanut ylläpitää ja syventää kristillistä valistusta määräämällä jumalanpalveluksissa käytettäväksi myöskin kansan omaa kieltä.

— Sodan ja sekasorron riehuessa olemme mekin lyhyen piispautemme aikana vointimme mukaan koettaneet säilyttää edeltäjäimme työtä, — ilmottivat Lauri Mikaelinpoika Suurpää ja Johannes Olavinpoika.

Viimeisenä lähinnä Skytteä istui Arvid Kurki. Hiljaa ja tasaisesti sanoi hän:

— Minä kannoin Suomen hiippaa kahtenatoista onnettomana vuotena. Turku ja tuomiokirkko olivat piispaksi tullessani vihollisen hävittämät ja uudet vielä raskaammat koettelemukset koittivat maalle. Uutta ei minun oltu suotu rakentaa, mutta entistä koetin minä voimaini mukaan säilyttää. Varani ja sotavoimani annoin maan puolustukseen, mutta ennenkuin vihollinen oli karkotettu, kutsui Jumala minut luokseen. Toivon kuitenkin, että uutta on ruvettu hävitetyn tilalle rakentamaan.

Nyt kääntyivät kaikkien katseet Skytte vanhukseen. Kolmekolmatta Suomen kirkon entistä päämiestä, joista useimmat olivat kirjottaneet nimensä: "Jumalan armosta Turun piispa", katsoi häneen, ja totisina ja kysyvinä näkyivät hämyn keskeltä heidän silmänsä. Vanhus kohotti kättään ja liikutti huuliaan, mutta samalla havahtui hän ja näki seinustoilla häämöttävän tyhjien tuolien. Kirkosta kuului vielä messun hyminä ja hän kertasi hiljaa:

— Pie Jesu, Domine, dona mihi requiem!

Hän nousi vaivaloisesti seisoalleen ja lähti sakaristosta. Portaille tullessaan näki hän edessään kirkkopihassa kaksi mustiin kaapuihin puettua miestä, joista vasta ylennyt kuu loi pitkät varjot. Toinen miehistä oli pitkä ja hoikka ja piispa tunsi hänet sekä ryhdistä että äänestä, kun hän hiljaa puheli toverinsa kanssa. Hän viivähti hetkisen pimennossa portailla ja tunsi kuin vastenmielisyyttä lähetä miehiä, joiden hän arvasi vartovan häntä. "Mutta sitten lepään kyllikseni, kun pääsen tuonne kirkon alle", ajatteli hän ja astui alas portailta.

Miehet tervehtivät häntä kunnioittavasti ja pitempi sanoi:

— Vaikka onkin jo myöhäinen, halusimme teitä, isä, tavata vielä erään asian takia.

Hän oli maisteri Pietari Särkilahti ja hänen toverinsa oli dominikaaniluostarin priiori, nuori Mikael Karpalainen.

— Käykäämme sisälle luokseni, niin saamme hetkisen puhella, — sanoi piispa ystävällisesti ja ääneti lähtivät he piispantaloa kohti.

Kun he olivat tulleet huoneeseen ja piispa istahtanut tuoliinsa, sanoi hän Karpalaiseen kääntyen:

— No, poikani, oletko jo tehnyt lopullisen päätöksen?

— Minä olen nyt päättänyt jättää luostarin.

Piispan kasvoilla kuvastui pieni pettymys, kun hän virkkoi:

— Et siis voi luopua Magdalenastasi?

— En, vastasi Karpalainen alas katsoen.

— Siitä huolimatta, että kanoninen laki kieltää hengelliseen säätyyn kuuluvaa menemästä naimisiin?

— Mutta tiedättehän, isä, että paljon vanhempi ja pätevämpi laki taasen sallii sen, nimittäin pyhässä raamatussa ilmoitettu jumalallinen laki, — sanoi nyt Särkilahti toverinsa puolesta.

— Niin, — sanoi piispa ja loi katseensa alas, — niin, niin, olette oikeassa, mutta minä, ukko polo, elän vielä entisissä.

— Lopullista askelta en kuitenkaan ole tahtonut tehdä, ennenkuin te, isä, annatte suostumuksenne, — sanoi Karpalainen. — Myöskään en tahdo ottaa sitä Taivassalon kirkkoherran virkaa yksistään kuninkaan suostumuksella, vaan…

— Ota se, poikani, ota minunkin suostumuksellani, — kiirehti piispa sanomaan, — ja Jumala askeleesi siunatkoon. Minun vain tulee surku nähdessäni, että rakkaiden dominikaanieni joukko yhä harvenee, mutta Jumalan tahdon täytyy tapahtua ja se vaatii uusia teitä kuljettavaksi. Minä näen sen, mutta itse olen juurillani kiinni entisessä. Te voitte kulkea ehyin sydämin uutta uraa, mutta minun on päivätyöni suoritettava jaetulla sydämellä. Minun on itsessäni koettava ja tunnettava vanhan mureneminen ja hajoaminen enkä pääse siitä, että se välistä koskee kipeästi. Tuolla kirkon sakaristossa äsken hetkisen viivähtäessäni ja kaikkea mennyttä muistellessani olin näkevinäni kaikki edeltäjäni piispanvirassa ja minusta tuntui niin vaikealta ajatellessani, etten ole kyennyt heidän työtään säilyttämään. Mutta teitä nuoria nähdessäni kirkastuu minulle tulevaisuus ja silloin tuntuu minusta aina, että vaikken olekaan mitään näkyväistä saanut aikaan, niin sentäänkin on Jumala minua laupiaasti tuomitseva, kun siirryn sinne edeltäjäini joukkoon.

Nuoret miehet olivat liikutettuja ja entistä kunnioittavammin tervehtivät he poislähtiessään vanhaa esimiestään. Yksin jäätyään otti piispa kynttilän käteensä ja siirtyi makuuhuoneeseensa. Se oli pieni kammio valkeaksi kalkituin seinin. Nurkassa oli matala ja kapea sänky kovine olkipatjoineen ja karkeine villapeitteineen. Lähellä sitä oli rukoustuoli ja sen päällä seinällä ristiinnaulitun kuva. Rukoiltuaan sen edessä polvillaan laskeusi piispa levolle, risti kätensä rinnalleen ja silmänsä ummistaen huokasi:

— Ah, Herra, päästä jo palvelijasi rauhaan!

* * * * *

Kaksikymmentä vuotta sen jälkeen, kun Mikael Karpalainen erosi luostarin esimiehyydestä, sai Skytte vanhus vielä kantaa päivän kuormaa ja hellettä ja vasta yhdeksänkymmenvuotiaana pääsi hän lepäämään edeltäjäinsä seuraan tuomiokirkon alle. Pietari Särkilahti oli jo paljon ennen iäkästä esimiestään mennyt lepoon. Mutta hänen työnsä jatkajaksi ja Martti Skytten seuraajaksi oli sillä välin kypsynyt Mikael Agricola.

(Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa,)

METSÄLÄINEN.

"Ja sen minä sanon sinulle, kanttori, että sanokoon piispa mitä hyvänsä, niin Kerttulia minä en aja pappilasta pois, en!"

Ja isä Mikkeli, Jämsän seurakunnan kuratus eli kirkkoherra, lyödä järäytti turpean nyrkkinsä pöytään, niin että juuri täytetystä katajahaarikasta läikähti olutta myllylaudalle. Vaikka vasta oli puolenpäivän aika, istuivat he kanttorin kanssa ryypiskellen ja pelaten jälkimäisen tuvassa. Ikkunalauta oli työnnetty auki ja ulkoa löyhähteli vasta niitetyn heinän tuoksu ja kuului pääskysten luritusta.

"Se on minun for-for-siiani" ja sitä ei pappilasta aja muut kuin minä ja minä en aja", jatkoi isä Mikkeli sammaltaen ja korottaen luonnottomasti forsia-sanan loppuosan. [Forsia-nimellä kutsuttiin katolisaikuisten pappiemme emännöitsijä-jalkavaimoja.]

Kanttori, joka oli jo yhtä humalassa, odotti suunvuoroa ja alkoi sen saatuaan rentoilla eilisellä kalansaaliillaan. Mutta kuratus keskeytti hänet heti alkuun, änköttäen:

"Elä, elä, elä sinä kanttori… kyllä minä ne sinun kalansaaliisi tunnen…"

Kanttori korotti ääntään ja koetti saattaa kalastuskertomuksensa loppuun, mutta silloin ilmestyi ikkuna-aukon taakse joku, joka varjosti heiltä päivänvalon, ja kumpikin vaikenivat he yhtaikaa. Siellä seisoi keski-ikäinen tanakkatekoinen vaimo, selässään iso kontti ja huivi työnnettynä niskaan. Hän kurkisti sisälle, katsahti vuorotellen kumpaankin mieheen ja kysyi:

"Onko se pappi täällä, kun sanoivat sen tulleen kanttorin tuvalle?" "Tässä!" sanoi isä Mikkeli, lyöden kämmenensä pöytään, "mitäs sinulla on minulle asiaa?"

"No, kun olisi tuo poika ristittävä, ettei hänen nyt ihan pakanana tarvitsisi lähteä maailmaa kiertämään", vastasi vaimo siirtyen hieman syrjään, jolloin hänen takaansa tuli näkyviin noin nelitoistavuotias poika. Sillä oli päällään aikamiehen sarkamekko, jonka hihat oli kääritty vahvoiksi mykkyröiksi. Selässään hänellä oli vahvatekoinen jousi ja olkapäille ulottuvaa tukkaa piti koossa pieni ja partaaton sarkanaapukka, joka oli pyöreä kuin pallonpuolikas. Hänen vilkkaat silmänsä välähtelivät eloisasti, kun hän äitinsä takaa uteliaasti kurkisti sisälle kanttorin tupaan.

"Mitä, tuoko tuossa?" kysyi kuratus tuimasti, osoittaen sormellaan poikaa.

"Ka se juuri", myönsi äiti.

"No olette te jämsäläiset!… Miksei sitä aikanaan ole ristille tuotu?… Ja mistä pitäjän kulmalta te sitten oikein olette?"

"Korpilahden puolelta, sieltä Kuusanmäen sydänmailta, ja onhan sitä jo kauankin aiottu ristille kulettaa, mutta Tuomas-vainaja sanoi aina, kun minä siitä puhuin, että kerkiääpä tuota, jahka tulee muutakin asiaa kirkolle. Ja niin se on aina jäänyt. No, nyt sitten keväällä lumen sulaessa otti Tuomas ja kuoli niihin karhunpuremiin, joita se oli paastosta asti sairastanut. Se kun poloinen yritti metsässä ollessaan kirveellä nujertaa sitä samaa kontiota, joka syksyllä repi meidän ainoan lehmämme. Niine. Ja sitten tässä mittumaarin alla paloi pirtti poroksi, kun me pojan kanssa olimme metsässä tuohia kiskomassa. Miten liekin syttynyt, paukku kaiketi lensi, kun minä jätin suurimapadan liedelle hautumaan, ja niin meni kaikki, ettei jäänyt muuta kuin mitä tässä päällämme näkyy. Silloin minä sanoin pojalle, että nyt on parasta, kun painutaan tästä kylälle, sillä nälkään me täälläkin kuolemme. Parissa Korpilahden talossa olemme sitten olleet työssä ja kun tulimme tänne kirkolle, niin sanoin minä, että nyt on parasta poiketa papin luo pyytämään sinulle kastetta, kun ei siltä Tuomas-vainajalta milloinkaan tullut lähdetyksi."

Vaimo lasketti tämän tulemaan yhtämenoa ja tasaisella äänellä kuin ulkoa opitun läksyn, silmäillen tuttavallisesti vuoroin kirkkoherraa, vuoroin kanttoria. Edellinen jahkaili ja murahteli hyvän aikaa itsekseen, kunnes neuvotonna kysyi:

"Ja minnekä te sitten aiotte vaeltaa?"

"Rantamaahan päinhän me olemme aikoneet tässä painua. Siellä jossain Turun lähistöllä pitäisi olla Tuomas-vainajalla sukulaisiakin. Ja eiköhän tuota köyhä leski siellä rikkaammilla mailla aina paremmin jotakin toimeentulon neuvoa löytäne. Vaikka samahan tuo on, missä häntä milloinkin työtä ja ruokaa saa", vastasi äiti, katsoen viimeisiä sanoja lausuessaan luottavasti kuratusta silmiin.

Mutta Turku-nimi pani kuratuksen miettimään kokonaan toista asiaa. Hän raapi takkuista partaansa molemmilta poskilta ja leuan alta, muristen itsekseen: "Kun he tulevat Turkuun, voi siellä vielä tulla kapitulin herrojen ja vaikka itse piispan korville, että täällä Jämsässä on vielä kastamattomia pakanoita." Äkeästi tiuskasi hän odottavalle vaimolle:

"No, totta kai se pentu on kastettava! Menkää siitä kirkon luo odottamaan. Mutta sen minä, vaimo, sanon sinulle, että ne korpilahtelaiset ovat kaikista vastahakoisin joukko koko laajassa Jämsän pitäjässä. Lapsensa ne jättävät pyhää kastetta vaille eivätkä maksa sielunpaimenelleen koskaan täysiä kymmenyksiä. Mutta kyllä minä ne…"

Vaimo oli poikineen jo menossa, kun kuratus uhkauksensa keskeyttäen huusi heidän jälkeensä:

"Entäs kummit, hoi! Onko kummeja?"

"Hyvänen aika, mistäs meille köyhille sydänmaalaisille olisi kummit mukaan tullut?" hätääntyi vaimo.

"No, no, menkää siitä, kanttori muorineen tulkoon kummiksi", keskeytti hänet kuratus hiukan lauhemmin.

Hän siemasi olutta tuopista, pyyhki partansa ja sanoi: "Mennään sitten ja jatketaan iltapäivällä tuota peliä." Mutta kanttorin muoria ei löytynytkään. Hän oli äsken lukinnut olutkellarin ja mennyt matkoihinsa. Korvallistaan kynsien pyörähteli kanttori neuvotonna ympäri tupaa, kunnes kirkkoherra ratkaisi pulman sanomalla:

"No, näethän sinä, ettei se täällä ole. Tietysti se silloin on Kerttulin luona juoruamassa. Juokse sinä sen kautta, minä nousen tästä suoraan kirkolle."

Ja kädessään suuri kirkon avain lähti kanttori piennarta pitkin mennä lennättämään pappilaan. Sieltä joutui hän muorinsa ja pappilan Kerttulin kanssa kirkon rappusten eteen samaan aikaan kuin kuratuskin, joka itsekseen murahdellen ja syleksien oli hitaasti kävellä löntöstellyt kanttorin talolta tuovaa polkua. Ristilapsi seisoi asehuoneen seinustalla ja näytteli joustaan kuratuksen tai oikeammin Kerttulin pojalle, joka kummiväen edellä oli hilpaissut tänne kirkkotarhaan.

"Se on isävainajan jousi enkä minä sitä oikein vielä jaksa jännittää, mutta annahan kun minä pääsen vähän isommaksi, niin jo putosi oravat ja koppelot…" kehui poika ja ojensi innoissaan jousen kirkonkatolla olevaa ristiä kohti.

Mutta rämisten aukeni kirkonovi ja kuratus sekä kanttori menivät sakaristoon, missä jälkimäinen auttoi edellisen päälle papillista asua. Kanttorin muori opasti ristittävän eteisen ovisuuhun seisomaan, asettuen itse Kerttuli-emännän kanssa hänen taakseen kumpaankin ovenpieleen. Kastettavan äiti, joka oli laskenut konttinsa veräjän pieleen, seisoi ulkopuolella rappusilla ja hänen rinnallaan seisoi hajasäärin ja ylöskäärityin housunlahkein Kerttulin poika.

"No herrankiesus, eikö tuolla pojalla ole jousikin vielä selässä", hätääntyi yhtäkkiä kanttorin muori, mutta samassa astui kuratus kanttorin seuraamana eteiseen ja muori jäi vaieten paikalleen.

Isä Mikkeli näytti nyt varsin juhlalliselta. Hänen kiiltävän ja nuhraantuneen arkipukunsa päälle oli kiireessä viskattu avarahihainen, liinainen alba, jonka alta näkyivät ainoastaan hänen läntistyneet lapikkaansa. Alba oli nivusilta sitaistu kämmenenlevyisellä nauhalla, johon kömpelöin munkkikirjaimin oli neulottu lause: "Longitudo sanctissimi sepulchri Domini nostri Ihesu Christi" [Herramme jesuksen Kristuksen kaikkein pyhimmän haudan pituus]. Kaulan ympärillä oli rinnoille ja hartioille ylettyvä, neliskulmainen liinavaate, humerale, jonka etuosaan oli risti ommeltu. Mutta vatsaa ja selkää peitti aina polviin saakka hopeallakirjailtu, mustapohjainen kasukka. Kaulassa oli stola, kämmenenlevyinen viheriä nauha, joka kulki rinnan yli ristiin ja jonka päät oli pistetty vyön alle molemmilla sivuilla.

Kirkkoherra pysähtyi vastapäätä ristittävää ja kanttori asettui sivulle, pitäen kädessään puulautasta, jossa oli hienoksi survottuja suoloja. Kirkon omaisuuteen kuului Saksassa painettu, latinankielinen käsikirja, Manuale aboense, mutta oluen hämärtämillä silmillään eivät kuratus ja kanttori löytäneet sitä sakaristosta ja edellinen oli silloin vakuuttanut osaavansa kasterituaalin ulkoakin. Nyt kutristeli hän verestäviä silmiään, sipaisi paljaaksi ajeltua, punottavaa päälakeaan ja alkoi sitten ruopia partaansa. Olut oli saanut hänen ajatuksensa kovin tahmeiksi ja hänellä oli täysi työ muistellessa rituaalin alkua. Vihdoin hän sai asian päästä kiinni, avasi silmänsä selkosen selälleen ja rupesi kysymään kastettavan nimeä. Mutta silloin sattuivat hänen silmänsä pojan selässä olevaan jouseen, hän keskeytti lauseensa ja sanoi järkähtämättömällä totisuudella:

"Ota jousi pois selästäsi!"

Poika avarassa sarkamekossaan seisoi vasemman jalkansa varassa ja raaputti oikean jalan varpailla nilkkaansa. Papin sanojen johdosta muutti hän ruumiinsa painon oikealle jalalle ja jatkoi raaputusta päinvastaisessa järjestyksessä, samalla kuin hän katsoi kirkkoherraa kiinteästi silmiin. Mutta korottaen äänensä kahta askelta ylemmäs lausui isä Mikkeli harvaan:

"Minä sanon sinulle: ota pois jousi selästäsi!"

Poika asettui nyt molempien jalkojensa varaan, mutta katsoi yhtä julkeasti pappia silmiin, aivankuin hänen kielellään olisivat pyörineet sanat: mitä äyskit siinä?

Mutta nyt hyökkäsi äiti esiin, riisti pojan selästä jousen ja valitti portaille palatessaan:

"Voi ristinkiesus sentään, minkälainen äkäpuukko siitä tuosta pojasta onkin tullut."

Nyt saattoi pitkä kasterituaali rauhassa alkaa ja juhlallisesti kysyi isä Mikkeli:

"Mikä lapselle annetaan nimeksi?"

"Ka, kunhan nyt saisi jonkunkaan, minkä hyvänsä ristillisen nimen. Pojaksi sitä on vain tähän asti sanottu, kun ei meillä muita lapsia ole ollutkaan", ehätti äiti.

"Poika! eihän se mikään nimi ole", sanoi kuratus nuhtelevalla äänellä ja raapi taas neuvotonna partaansa, kunnes huomasi kysyä: "Mutta mikäs hänen isänsä nimi oli?"

"Tuomas."

"Olkoon sitten poikakin Tuomas", ja kuratus astui juhlallisesti kastettavan eteen, puhalsi häntä kasvoihin, niin että pojan pitkät hiukset häilähtivät, ja alkoi räikeästi särähtelevällä äänellä lukea manausta:

"Recede, diabole, ab hac imagine dei… Luovu pois, perkele, tästä Jumalan kuvasta…"

Sen jälkeen teki hän ristinmerkin pojan otsaan ja rintaan sekä asetti sitten kätensä pojan päälaelle, alkaen lukea latinankielistä rukousta. Mutta hän ei muistanut sitä loppuun saakka, vaan pysähtyi keskelle lausetta, ryähti pari kertaa ja viittasi kanttorille, joka ehätti ojentamaan hänelle suolalautasta. Nyt alkoi hän lukea suolan manausta, täytti lautaselta hyppysensä ja ojensi pojan suuta kohti. Mutta tämä väisti päätään taaksepäin ja näpisti huulensa lujasti kiinni.

"Avaa suusi!" läheni nyt kanttori-kummi uhkaavana.

Mutta vasta kun poika tunsi äitinsä astuvan kynnyksen yli, raotti hän sen verran huuliaan, että kuratus voi sinne hyppysensä tyhjentää.

"Accipe sal sapientiae, ut propiciatus sit tibi deus in vitam aeternam, amen! — Ota tämä viisauden suola, että Jumala olisi sinulle leppyisä ja kätkisi sinut ijankaikkiseen elämään, amen!" luki kuratus suolasanat, ikäänkuin ei mikään välikohtaus olisi toimitusta häirinnyt.

Tämän jälkeen olisi seurannut kokonainen joukko rituaaliin kuuluvia rukouksia, manauksia ja raamatunlauseita, mutta isä Mikkeli tunsi päänsä siksi tahmeaksi, että hän kuittasi koko kohdan muutamilla latinalaisilla sanoilla ja lauseparsilla, joilla ei ollut mitään keskinäistä yhteyttä.

Mutta tämä umpisokkelossa uiminen uuvutti hänet kokonaan, hänen järkensä tuntui kerrassaan pysähtyneen eikä hänellä ollut aavistustakaan siitä, kuinka rituaalin nyt tuli jatkua. Seurasi taas parran raaputusta, jonka kestäessä hän syrjäsilmällä mulautti kanttoriin. Tämä oli siksi monesti ollut jo läsnä kastetoimituksissa, että hän latinaa taitamatonnakin muisti rituaalin pääkohdat. Hän lähenikin heti esimiestään ja kuiskasi:

"Sylk…"

"Hömh!" ryähti kuratus huojennuksesta, kun sai taas asian päästä kiinni.

Hän asetti oikean kätensä etu- ja keskisormen huulilleen, topehti niihin sylkyä ja kastettavaa uudelleen läheten ojensi kätensä hänen oikeaa korvaansa kohti. Mutta poika nykäsi äkkiä päänsä taaksepäin, samalla kuin häneltä pääsi äkäinen ja hämmästynyt:

"Ke!"

Hän olisi peräytynyt papin edestä kynnykselle saakka, jollei kanttori kummivelvollisuutensa pakottamana olisi uudelleen tarttunut asian kulkuun ja tarrannut poikaa käsivarsista kiinni.

"Vai et pysy siinä, senkin karhunpentu… kyllä, kyllä minä…" ja hän piti vastaan kimmurtelevaa poikaa kuin ruuvipihdissä.

Varovasti ja tapaillen, ikäänkuin vaarallista ja terävähampaista elävää käsitellessä, ojensi nyt pappi kätensä ja siveli sylellä pojan korvat ja sieramet, mutisten samalla asianomaiset luvut. Kuului selvästi kuinka kiukustunut poika karskutti hampaitaan.

Kun tämä toimituksen osa oli saatu kutakuinkin kunnialla suoritetuksi, kääntyi kuratus ja asteli kirkkoon, lausuen juhlallisesti latinaksi:

"Astu Herran temppeliin, ettäs saisit ijankaikkisen elämän ja eläisit vuosisadoista vuosisatoihin, amen!"

Kanttori työnsi poikaa, hänen perässään ja kirkossa asettuivat he sivuseinään kiinnitetyn, yhdestä puusta padan muotoon koverretun, avaran kastemaljan ääreen. Kerttuli ja pojan äiti siirtyivät etehisen ovelta kirkon ovelle, ja heidän välistään kurkisteli Kerttulin poika. Kanttorin muori oli asettunut myöskin kastemaljan ääreen ja nyt alkoi vannottaminen.

"Abrenuncias sathane — luovutko pois saatanasta?" kysyi isä Mikkeli, katsoen tuimasti poikaa silmiin.

Kanttori, joka yhä kaiken varalta seisoi pojan takana ja piteli häntä käsipuolesta, töykkäsi häntä kylkeen ja sanoi hiljaa:

"Sano meidän perässämme, että luovun!"

Sen jälkeen nyökäytti hän päätään papille, samalla kuin muori niiasi, ja kumpikin sanoi:

"Luovun!"

Mutta pojan suusta kuului vain epäselvä murahdus.

"Ja kaikista hänen töistään?" jatkoi isä Mikkeli.

"Luovun!"

"Ja kaikista hänen menoistaan?"

"Luovun!"

Kastaminen tapahtui tavallisissa oloissa kolmasti veteen upottamalla, mutta tässä tapauksessa se luonnollisesti ei voinut tulla kysymykseen. Kuratus viittasi vain kanttorille ja tämä kävi poikaa niskasta, taivuttaen hänen päänsä kastemaljan reunalle.

"Siivolla!" kirkui poika ja koetti taakseen käsin potkia kanttoria jaloille.

Mutta isä Mikkeli ammensi jo kourallaan vettä pojan päähän.

"Minä kastan sinut, Tuomas, isän, pojan ja pyhänhengen nimeen."

Kanttori hellitti otteensa ja poika ojensi itsensä suoraksi. Mutta silloin valui vesi tukasta hänen niskaansa ja hän pudisti itseään, niin että pisaroita pärskyi papin ja kummien päälle.

"Voi, entäs öljy!" suhahti kanttori säikähtyneenä esimiehelleen.

Todellakin, toimitukseen olisi kuulunut ennen kastamista voidella ristilapsen rinta ja lapaluiden väli pyhällä öljyllä, mutta kiiruussa oli se nyt kokonaan unohtunut. Kuratus murahti tyytymättömästi ja raapi leukaansa. Mutta kuinkapa se tuohon mettäksenpentuun nähden olisi juuri käynytkään laatuun? Sehän olisi täytynyt riisua alasti ja mikä tora ja rynnistely siitä taas olisi syntynytkään. Ja yhtä vähän häntä saattoi nyt kasteen jälkeen pukea siihen valkoiseen kastekaapuun, joka oli kirkossa ristilapsia varten. Sen sijaan lausui isä Mikkeli vain puetussanat:

"Accipe vestem candidam, sanctam et immaculatam… Ota tämä valkoinen, pyhä ja tahraton puku…"

Heti tämän jälkeen hönkäsi hän kanttorille:

"Kynttilä!"

Kanttori alkoi neuvotonna juoksennella ympäri kirkkoa, kunnes viimein löysi kynttilän ulko-oven pielestä, vihkivesiastian reunalta, jonne hän ennen toimituksen alkua oli sen varalle asettanut. Kiiruusti kalkutti hän tulta piikivestä, sai kynttilän palamaan ja toi sen papille. Tämä työnsi sen pojan käteen ja alkoi:

"Ota tämä palava ja virheetön lamppu…"

Saatuaan kynttilän käteensä rupesi poika hymyilemään, paljastaen tiiviit ja valkoiset hammasrivinsä. Hän kääntyi katsomaan, että näkeekö äiti, ja iski samalla silmää Kerttulin pojalle.

Kun kuratus oli vielä virallisella äänellä terottanut kummeille, että opettaisivat lapselle Pater noster'in ja Credo'n sekä äidille, että hän varjelisi lasta veden ja tulen vaaroilta ja muilta sen kaltaisilta, oli toimitus lopussa.

Riisuttuaan sakaristossa papillisen asunsa tuli kuratus kanttorin kanssa ulos.

"Tietenkään teillä ei ole maksaa?" sanoi kuratus Tuomaan äidille, joka veräjän suussa kiskoi konttia uudelleen selkäänsä.

"Hyvänen aika", hätääntyi vaimo, mutta kuratus keskeytti alkuunsa hänen valitusvirtensä, murahtaen:

"Joudatte tulla sitten pariksi päivää pappilaan elonkorjuuseen.
Talonruuassa tietenkin."

Jälkimäinen seikka teki kuusanmäkeläisiin edullisen vaikutuksen. Joukolla alkoivat he solua pappilaa kohti. Edellä kulki Tuomas, joka jälleen oli heittänyt jousen selkäänsä ja jonka tukka kiilteli vielä kastevedestä. Hän harppaili pitkin aikamiehen askelin ja Kerttulin poika koki pysytellä hänen rinnallaan, tiedustellen osanottavasti:

"Mitä he sinulle siellä oikein tekivät?"

"Mitä he lienevät ähränneet", vastasi Tuomas jurosti ja sylkeä tirskautti hammastensa välitse.

Mutta hetken kuluttua jatkoi hän iloisemmin:

"Turkanen kun minä säikähdin, kun se rupesi sitä sylkyään minun korvaani tukkimaan. Jollei se toinen karilas olisi tullut ja tarrannut minuun kiinni, niin minä olisin suoraapäätä pökässyt metsään."

Hän päästi iloisen naurun ja alkoi sitten vihellellä. Kerttulin poika pysytteli hänen rinnallaan ja koetti tavottaa hänen katsettaan.

(Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.)

JUNKER TUOMAAN MESTAUS.

"Tuima juutti, käy nyt kuolemaan!", puhui Eerik Fleming, "Junker Tuomas!" Junker Tuomas nousi hirttolavalle, yllään niiniköyden silmun huomas.

    — "Junker Tuomas oon ja ritari,
    Turun linnanherra enkä roisto,
    tahdon kuolla niinkuin vapaasukuinen,
    kuin suo synty, arvo sekä loisto.

    Jos ma oisin Turunlinnassa,
    varmaan oisitte nyt työssä muussa,
    piispat, riikin herrat, sinä Fleming myös,
    kurjat kuolisitte hirsipuussa!"

    — "Tanskan Kristianin pyöveli,
    tahra tarttui myydyn miekkas kahvaan,
    tapoit ystäväni, jalot herrat muut,
    raastoit naiset, lapset, ryöstit rahvaan.

    Junker Tuomas, käyt nyt kuolemaan,
    nyt kun iäks suljet silmäluomen,
    muista, Suomen mies sun maahan musersi,
    koska kauhuun saatoit kaiken Suomen!"

    — "Junker Tuomas oon ja ritari,
    kunnialla minun kuolla suokaa,
    viekkaasti mun, Fleming, vainolaivaan sait,
    viime pyyntö, hamppuköysi tuokaa!"

    — "Niiniköysi sulle sopii vain,
    Junker Tuomas, näin nyt maani kostaa
    Mestari, te korkeahan asemaan
    saatte kunnian nyt konnan nostaa!"

    Tukholmassa torvet toitotti
    yli valtakunnan illansuussa,
    kuinka Junker Tuomas, julma juutti, näin
    kuoli kunniatta hirsipuussa.

(Larin Kyösti.)

AAMUN MIEHIÄ

AAMUN MIEHIÄ.

Ilma matalassa luentosalissa, jossa oli tungokseen saakka tarkkaavasti kuuntelevia teologian ylioppilaita, kävi yhä raskaammaksi. Luennoitsijan muutoin kirkasta ääntä oli yhä vaikeampi erottaa, se tuntui kuin sammuvan ummehtuneeseen ilmaan. Syksyisen iltapäiväauringon säteet olivat onnistuneet pujahtamaan eräästä sivuseinän akkunasta sisään, erottaen näkyviin yli salin ylettyvän sakean pölyjuovan ja muodostaen sivuseinälle himmeän kuvion nelikulmaisesta, pyöreäruutuisesta ikkunasta.

Suomalainen ylioppilas Agricola oli hiukan myöhästynyt ja saanut sen vuoksi paikan ihan oven suussa. Melanchton oli lokakuun alusta selittänyt Roomalaisepistolaa ja Agricolalla oli edessään Erasmuksen baselilainen Uusi Testamentti — hänen arvokkain kirja-aarteensa, jonka hän edellisenä vuonna Wittenbergiin tultuaan oli ensi töikseen itselleen hankkinut. Mutta hän oli alakuloinen eikä voinut tarkkaavasti seurata oppinutta esitystä. Puolisen tuntia turhaan kamppailtuaan antoi hän kirjan painua polvilleen, sallien ajatustensa harhailla omia teitään sekä tuijottaen väsyneesti luennoitsijaan, joka pölyisen valojuovan läpi näytti korkealla katederillaan niin avuttoman pieneltä, kalpealta ja rasittuneelta. Lähes kaksikymmentä vuotta oli tuo kuuluisa jumaluusoppinut ja filologi työskennellyt Lutherin rinnalla Wittenbergissä ja nähnyt noiden vuosien kuluessa auditorionsa aina yhtä täynnä ympäri Keski- ja Pohjois-Europan kokoontuneita innostuneita kuulijoita.

Kun Agricola antoi silmäinsä painua puoli umpeen, näytti pitkän ja kapean luentosalin perällä istuva Melanchton tavallistakin pienemmältä ja hennommalta. Hänen matala, sointuva äänensä, jolla hän ikäänkuin hyväillen lausui rakasta kreikkaansa, tuntui tulevan kuin jostakin hyvin kaukaa ja se vaikutti Agricolan väsyneihin hermoihin omituisen uinuttavasti. Hän ei seurannut enää ollenkaan luennon sisällystä, tuijotti vain pölyjuovan läpi Melanchtoniin ja antoi korviensa omia aikojaan suhtautua hänen ääneensä, joka ilman saentuessa tuntui etääntymistään etääntyvän, kunnes se kokonaan sammui.

Melanchton oli keskeyttänyt luentonsa, hän ummisti silmänsä ja siveli kämmenellä otsaansa. Silloin alkoi Augustiinikirkosta kuulua kellonsoittoa. Melanchton avasi jälleen silmänsä, painoi kirjan kiinni ja sanoi hymähtäen:

— Johan me voimmekin lopettaa. Kovin se onkin tänään rasittavaa.

Hän nousi seisomaan ja auditoriossa syntyi liikkeen kohinaa. Mutta sitten taas kaikki vaikeni ja Melanchton piti lyhyen rukouksen, sillä tämä oli viimeinen luento sinä päivänä, Pyhäin miesten aattona 1537.

Kun rukous oli vaiennut ja sen jälkeen pieni hetki oltu kumarruksissa, laskeusi Melanchton katederista alas ja pieni mies katosi kokonaan kuulijainsa sekaan. Kaikki alkoivat tunkea ovea kohti. Työntäen kirjan kainaloonsa pyörähti Agricola ensimäisenä ulos, jääden portin pieleen vartomaan suomalaisia tovereitaan. Niitä olivat Martti Teitti, joka viime vuonna oli yhdessä hänen kanssaan Saksaan tullut, sekä Viipurin Simo eli Simon Viburgensis, niinkuin hänen nimensä virallisesti kuului.

Ennenkuin hän ohitseen rientävästä ylioppilasvirrasta sai näkyviinsä tovereita, tarttui joku hänen käsipuoleensa. Se oli eräs schwabilainen ylioppilas, joka oli viime kevännä jonkun aikaa asunut hänen ja Teitin kanssa yhdessä.

— Domine reverendissime, frater Michael finlandensis, ambulemus paullim? [Kunnioitettavin herra, suomalainen veli Mikael, kävelläänkö vähän?] — sanoi reippaalla äänekkyydellä tuo aina iloinen saksalainen.

Agricola hymähti vastaukseksi ja käsikkäin lähtivät he kävelemään ylös kapeata katua, joka kajahteli eri tahoille hajaantuvan ylioppilasjoukon askelista. Pyhätarpeita kantavia palvelustyttöjä ja perheenäitejä pujottelihe tuon iloisesti haastelevan nuorisojoukon läpi, ylhäällä päätyikkunoissa näkyi kadun yli toistensa kanssa juttelevia porvareita, kasvoilla edessä olevan sunnuntailevon hohde, ja yli kaiken täydensi lauantaitunnelmaa koko pikku kaupungin täyttävä kellojen humina.

Kirkon ohi kulettaessa pysähtyi schwabilainen äkkiä ja virkkoi:

— Ah, ollapa että me olisimme saaneet olla täällä tasan kaksikymmentä vuotta sitten!

Agricola katsoi häneen kysyvästi.

— Mitä? Pyhäinmiesten aattona silloin, anno domini 1517? — jatkoi schwabilainen.

Kun Agricola ei vieläkään näyttänyt olevan oikeilla jälillä, alkoi schwabilainen, jolla oli vilkas mielikuvitus ja eloisa esitystapa, havainnollistuttaa asiaa seuraavasti:

— No, ajattelehan: toria pitkin astelee nopein ja päättävin askelin laiha ja kalpea mies puettuna augustiinimunkin kaapuun. Hän pysähtyy kirkon ovelle, silmää ympärilleen ja vetää kaapunsa alta paperikäärön, levittää sen ovelle ja ottaa esille pieniä nauloja…

— Ahaa, teesit! — keskeytti Agricola innostuneena. Mutta schwabilainen oli päässyt vauhtiin ja jatkoi:

— … ja vasaran lyönnit kumahtelevat, kumahtelevat, kumahtelevat — kertasi hän tahdilleen — ja pelottavana kuuluu niiden kaiku Alppien yli Roomaan.

Samassa juolahti schwabilaisen mieleen vaaliruhtinaan uni, jonka tämä oli nähnyt vähää ennen teesien julistamista ja josta aikoinaan oli kerrottu ympäri Saksan, ja hän jatkoi:

— Niin, siinä seisoi peloton munkki ja kirjoitti kirkon oveen ja kynä hänen kädessään kasvoi ja kasvoi, kunnes ulottui Roomaan ja puhkasi korvat siellä istuvalta kruunupäiseltä leijonalta. Ja leijona alkoi huutaa niin, että vuoret vapisivat ja kaikki kuninkaat ja ruhtinaat riensivät vääntämään kynää munkin kädestä, mutta eivät onnistuneet.

Schwabilainen veti henkeä ja puhui edelleen:

— Silloin sitä olivat elementit liikkeessä ja silloin meidänkin olisi pitänyt olla täällä. Olisimme saaneet pertuskamiehinä seurata Martti ja Filippi tohtoreita Leipzigiin eckiläisiä rökittämään. Entä Wormsissa? Siellä jos missään olisi pitänyt saada mukana olla. Ajatella sitä hetkeä, kun yksinäinen kalpea munkki astuu keisarin, kuningasten, ruhtinasten, piispojen ja prelattien täyttämään valtasaliin…

Schwabilaisen isä oli palvellut Yrjö von Freundsbergin kuuluisassa keihäsmiesjoukossa ja ollut järjestyksen valvojana Wormsin valtiopäivillä. Lutherin esiintyminen siellä oli tuohon yksinkertaiseen sotamieheen samoinkuin hänen ritarilliseen päällikköönsäkin tehnyt syvän vaikutuksen. Poika oli usein kuullut isänsä siitä kertovan ja kun hän itse puolestaan oli lisäillen ja värittäen kuvaillut lukemattomia kertoja tovereilleen tuota valtavaa kohtausta, oli se juurtunut niin hänen mieleensä, että hän toisinaan melkein saattoi uskoa itse olleensa sitä kaikkea näkemässä. Usein oli Agricolakin sen kuullut, mutta yhtä tarkkaavasti kuunteli hän nytkin, osaksi hienotunteisuudesta reipasta toveriaan kohtaan, osaksi yhä uudistuvasta mielenkiinnosta, sillä siksi eloisasti ja värikkäästi esitti schwabilainen mieliaihettaan. Ja Agricola mittasi takaisin samalla mitalla, alkaen kuvailla usein ennenkin kuvailemaansa päivällisilläoloaan Lutherin luona sekä kertoen kaikki pienimmätkin asiat, mitä reformaattori oli pöydässä istuttaessa puhunut ja mitä sanoja hänenkin kanssaan vaihettanut. Ja yhtä tarkkaavasti kuunteli nyt vuorostaan schwabilainen. Näin innostuttuaan alkoivat he sitten vuorotellen muistutella toistensa mieleen kummallekin ja koko Wittenbergin ylioppilaskunnalle tuttuja legendoja uskonpuhdistajasta, joka oppilastensa silmissä oli kohonnut saavuttamattomaksi sankari-ihanteeksi.

Kun oli oltu hetki ääneti, lopetti schwabilainen:

— Sen miehen sanaa ei voi vastustaa, vaikka hyökkäisi hänen kimppuunsa filosofian, sofistien, scotistien, albertistien, thomistien ja kaikilla koko helvetin aseilla.

Viimeisiä sanoja lausuessaan teki hän kädellään suuren huitasevan liikkeen, puristi sitten hyvästiksi Agricolan kättä ja lausui:

— Täytyy tästä lähteä ukko Reuchlinin seuraan. Olen pannut päähäni vielä tänä iltana kamppailla loppuun Jesajan kolmannentoista luvun. Pax tecum, carissime!

Kun Agricola oli jäänyt yksin ja schwabilaisen rehevä ääni oli hänen korvistaan sammunut, valtasi hänet entinen alakuloisuus ja hän ikäänkuin kutistui pienemmäksi. Mitä tehdä ja minne kääntyä, sillä tovereineen oli hän tällä hetkellä ihan leivätönnä ja ilman tiettävää leivän saannin mahdollisuuttakaan? Viimeiset viikot he olivat eläneet melkein yksistään leivällä ja vedellä, mutta tänä aamuna he olivat saaneet tyhjin vatsoin lähteä luennoille. Jos toimeentulo alunpitäenkin oli tässä vieraassa yliopistokaupungissa ollut heille vaivaisen puoleista, niin ei heidän tähän asti ollut tarvinnut sentään yhtään paastopäivää pitää. Mutta nyt oli suoranainen nälänuhka edessä.

Alkoi jo hiukan hämärtää ja kaikkialla kuului akkunaluukkujen sulkemista. Pikkukaupungin porvarit vetäytyivät ystävällisiin koteihinsa aattoiltaa viettämään. Sitä yksinäisemmäksi tunsi Agricola itsensä lähtiessään hitaasti ja allapäin astelemaan Elben puoleiseen kaupungin laitaan, missä hän tovereineen asui erään köyhän lasimestarin luona. Hän näki mielikuvituksessaan toveriensa istuvan alakuloisina huoneessaan ja salaa odottavan häntä pelastuksen tuojaksi, sillä aamulla hajaantuessaan olivat he sopineet, että kukin tahollaan koettaa tehdä voitavansa edes lähimpien päivien turvaamiseksi. Mutta hän oli varma, etteivät toverit olleet onnistuneet paremmin kuin hänkään.

Hänestä tuntui vastenmieliseltä mennä kortteeriin niin tyhjänä ja ilman avun mahdollisuuttakaan näköpiirissään. Hän jatkoi kävelyään ilman päämäärää, kulkeusi kaupungin ulkopuolelle joen rannalle ja istahti väsyneesti lähellä vesirajaa olevalle hirsikasalle. Oli jo joltisenkin hämärä, vastapäisellä rannalla olevien kenttien ylle oli virrasta levinnyt valkoinen usvaverho, ja mustina ja raskaina vieritteli Elbe hänen ohitseen syksyisiä vesiään. Sumun takaa jostakin maalaiskylästä kuului yksinäisen koiran haukunta ja lännestä, Harzvuoriston takaa, kohosi täysikuu suurena veripunaisena pyörylänä.

Agricola unhotti nykyisen tukalan tilansa ja nälkänsä ja hänet valtasi eräänlainen kuulas apeamielisyys. Hän painoi päänsä käsiin, ummisti silmänsä ja etäinen koti kohosi elävänä mieleen. Sama kuu on sielläkin kohonnut saariston takaa ja pilkistää päärmäkaistan läpi hänen kotitupaansa, ja kuten ennenkin kuutamoisina iltoina, kuuluu Särkilahden kartanosta koiran haukunta. Hän on kuin ainakin entinen pikku Miika, joka äidin puuhatessa illallista istuu uinaillen penkillä, kuulee etäisen koiran haukunnan, näkee pienen himmeän akkunakuvion siirtyvän siltapalkilta toiselle, mutta mieli liitelee kaihoten muualla, jossakin epämääräisessä utumaailmassa. Ja kun perhe asettuu levolle ja päre pankonpuussa sammuu, kumartuu äiti vielä hänen ylitseen, korjaa peitettä ja lukee Ave Marian, ainoan, jonka hän on joskus lapsuudessaan oppinut. Se on kamalasti vääntynyttä latinaa, joka hänelle teinivuosinaan on tuottanut monta hupia, mutta äiti lukee sen niin hartaasti, että Jumala varmaankin kuulee sen paljon auliimmin kuin parhaimmallakin latinalla kuolleesti toistetun rukouksen. Se vuosien kumartama rakas äitivanhus, kuinka hän iloitsikaan, itki ja iloitsi, kun hän monen vuoden kuluttua poikkesi kotiin ollessaan piispan mukana tarkastusmatkalla; kuinka hellävaroen hypisteli hän ryppyisillä käsillään hänen mustaa barettiaan ja silitteli hänen matkalla rypistynyttä kauhtanaansa.

Kirja hänen polviltaan luisui maahan ja havahutti hänet todellisuuteen. Hän otti sen ylös ja käänteli sen vahvoja lehtiä. Sitä tutkiessaan oli hänessä edellisenä talvena herännyt eräs suuri aate, jota hän siitä lähtien oli hoitanut ja vaalinut mielessään kuin äiti lempilastaan. Se oli päivin ja öin kytenyt hänen mielessään, aste asteelta selviten ja kirkastuen sekä samalla kirkastaen hänelle hänen oman kutsumuksensa ja suoden voimaa tyynesti kestää taistelussa alati uhkaavaa puutetta vastaan, vieläpä ylläpitää ja rohkaista tovereitaankin.

Äsken oli kaikki ollut niin pimeää ja toivotonta, mutta nyt hän taas näki elämäntyönsä selvänä edessään ja se kohotti hänet aineellisten huolten yläpuolelle. Koko hänen entisyytensäkin oli kuin johdonmukaista valmistusta siihen, eikä hän voinut olla jo varhaisimmassa elämässään näkemättä korkeamman käden johtoa. Ensi kerran ilmestyi se hänen tielleen vanhan ja hurskaan saarnaajamunkin muodossa. Hän, kahdeksantoistavuotias poika, on kesäisenä ehtoopäivänä yksin kotona ja odottaa isää, äitiä ja vanhempia veljiä kalaretkeltä palaaviksi. Hän istuu pihakivellä ja puhaltelee ilmaan vesilinnun untuvia, joita pääskyset lennosta kilvan tavottelevat. Silloin laskee joku kätensä hänen päälaelleen niin hellästi, ettei hän ollenkaan säikähdä, ja kun hän kääntyy katsomaan, seisoo siinä hymyilevä munkki vanhus. Se istuu pihanurmelle, vapauttaa jalkansa tomuisista virsuista ja alkaa ystävällisesti jutella hänen kanssaan. Ja kun vanhemmat illan suussa palaavat kotiin, ehdottaa munkki, että poika seuraisi häntä Viipurin kouluun ja saisi valmistua hengelliseen säätyyn, sillä hänestä on Jumala aikonut varmaan jotakin tehdä, selittää vanhus. Äiti tulee liikutetuksi ja sanoo hartaimman toivonsa olevan nähdä poikansa pappina. Isä, jäkäläpartainen, harvasanainen Olavi-ukko, jonka suu on kuin vaikenemista varten muodostunut, murisee vastaan ja sanoo pojan kelpaavan elää kalamiehenä niinkuin vanhemmatkin veljet. Mutta munkki sovittaa sanansa viisaasti, hän puhuu pyhästä Pietarista ja jumalansanalla kalastamisesta ja paljosta muusta, ja niin tokasee isä lopuksi: "No, jos se on Jumalan tahto, niin menköön!" ja lähtee liikutusta salatakseen muka jollekin askareelle. Ja niin tapahtuu se ihme, että vanhemmat uskovat hänet vieraan munkin huomaan, ja että hän itse on valmis eroamaan rakkaasta kodistaan.

Monta kertaa on hän liikutuksella muistellut tuota ensimäistä kotoa lähtöä ja yhä ihmeellisemmältä on se hänestä alkanut näyttää. Munkki-vanhushan tuli kuin suorastaan häntä hakemaan! Ja samanlainen tapaushan uudistui sitten Viipurissa. Kun hän oli koulunsa päättänyt ja hänen isällinen opettajansa, Johannes Erasmi, lähti piispan sihteeriksi kutsuttuna Turkuun, kutsui hän luokseen hänet, parhaimman oppilaansa, ja kehoitti häntä seuraamaan mukana pääkaupunkiin, sillä siellä kyllä aukenisi hänelle jotakin. Ja hän seurasi ja sai kirjurinpaikan piispan luona sekä tilaisuuden jatkaa opintojaan. Mutta tärkeintä oli se, niitä tapahtui hänelle kohta Turkuun tulonsa jälkeen. Hän on ensi kertaa tuomiokirkossa, jonka mahtavat holvit ja pilarit, komeat kuorit, rekonditoriot ja pyhimysten kuvat sekä juhlallisessa hämyssä huokuva urkujen humina tekevät häneen valtavan vaikutuksen. Liikutuksesta väristen seisoo hän erään pylvään juuressa keskellä kirkkoa. Kun latinankielinen messu ja kuoripoikien laulu on tauonnut, kajahtaa hänen päänsä päältä miehekäs ääni, joka kirkkaasti ja läpitunkevasti lausuu selkeällä suomenkielellä: "Jumalan sana on elävä ja voimallinen ja terävämpi kuin kaksiteräinen miekka, ja tunkee lävitse siihen asti, kuin se sielun ja hengen erottaa ja jäsenet ja ytimet, ja on ajatusten ja sydämen aivoitusten tuomari." — Säpsähtäen luo hän katseensa ylös ja näkee saarnastuolissa papintakkiin puetun pitkäkasvuisen, nuorekkaan ja kalpean miehen, jonka silmissä palaa omituinen tuli ja joka hetken vaiettuaan sekä kuulijakuntaansa tarkasteltuaan kuin tilille vaatien alkaa saarnata tuon raamatunlauseen johdolla. Hän ei voi irroittaa katsettaan saarnaajasta, jonka tuliset sanat kaikuvat temppelin holveissa. Seuraamatta erikoisesti saarnan sisällystä tuntee hän, että se on jotakin uutta ja raikasta. Uutta ja samalla vanhaa ja tutunomaista, joka on ollut kauan unhotuksissa. Samoin on saarnaajan käyttämä kielikin. Ovathan dominikaanit ja fransiskaanitkin kyllä kansan kielellä saarnanneet, mutta se on ollut niin konstikasta ja aivankuin latinaa suomalaisin sanoin, kun tämä sitävastoin puhuu mitä tavallisinta ja yksinkertaisinta arkisuomea ja kuitenkin niin joka sanassaan elävää ja luonnonraitista.

Kuin huumautuneena lähtee hän kirkosta, ja ihmetellessään kuka tuo voimakas saarnaaja oli, kuulee hän ympärillään olevassa ihmisjoukossa toistettavan nimeä Särkilahti sekä mainittavan häntä milloin kerettiläiseksi, milloin oikeaksi herran papiksi. Särkilahti! Kyllä hän oli jo Viipurissa sen nimen kuullut, samoinkuin Saksassa vaikuttavan pääkerettiläisen Lutherinkin, ja Turussakin oli hän jo piispan luona ehtinyt kuulla kaniikkien harmistuneita puheita maisteri Särkilahden kerettiläisistä opeista. Mutta sitä mielikuvaa, mikä hänellä oli kerettiläisestä, oli hänen mahdoton sovittaa tuohon saarnaajaan. Ja intoa palaen riensi hän joka kerta kuulemaan, milloin Särkilahti saarnasi tuomiokirkossa tai katedralikoulussa ja yhä hartaammaksi kävi hänessä halu päästä samaa sanaa julistamaan. Sopivimpaan aikaan oli hän tullut Turkuun, sillä ei täyttä vuotta sen jälkeen sairastui Särkilahti äkkiä ja kuoli. Mutta kun hän sitten seisoi tuomiokirkon pääkuorissa papiksi vihittävänä ja hänen isällinen suosijansa piispa Skytte asetti kalkin hänen käteensä vanhoin vihkimyssanoin: "Accipe potestatem sacrificandi pro vivis et mortuis" [Ota voima uhrata elävien ja kuolleiden puolesta], tunsi hän elävänä mielessään kutsumuksen jatkamaan ja täydentämään Särkilahden alottamaa työtä. Ja tämä tietoisuus hänessä yhä vahvistui hänen ollessaan piispan mukana tarkastusmatkoilla ja nähdessään, kuinka valon tarve kaikkialla oli suuri. Hän ikävöitsi vain Wittenbergiin, uuden opin pääahjoon, ja kun aika oli tullut, aukeni hänelle pääsy sinnekin.

Oliko nyt sitten kaikki tähdännyt vain siihen, että hän olisi tullut tänne Wittenbergiin nälkään nääntyäkseen? Sehän oli mahdottomuus, jota vastaan puhui koko maailmanjärjestys. Hän oli ollut jo epätoivoon joutumaisillaan, mutta täällä yksinäisyydessä virran rannalla vietetty hetkinen oli hänelle taas kirkastanut hänen kutsumuksensa ja kohottanut etualalle hänen valoisan elämänkäsityksensä.

Hän nousi ja lähti nopein askelin kulkemaan takaisin kaupunkiin. Hänen tullessaan kortteeriin istuivat molemmat toverit loppumaisillaan olevan talikynttilän valossa, Teitti raapustellen hanhenkynällään jotakin kuviota hebrean kieliopin kanteen ja Viipurin Simo tutkien Tukydidesta. Se oli ainoa kirja, minkä hän joskus oli onnistunut itselleen hankkimaan ja tunsi hän sen jo kannesta kanteen, mutta siitä huolimatta seurasi se aina hänen mukanaan. Simo oli heistä kolmesta vanhin ja oli jo kolme vuotta heitä aikaisemmin tullut Wittenbergiin. Hän oli köyhän porvarin poika Viipurista, käynyt sikäläisen koulun ja ollut novisina fransiskaaniluostarissa, mutta jättäen luostarin ennen novisiaikansa päättymistä tullut Turkuun, missä sai tilaisuuden matkustaa Saksaan opiskelemaan. Kapeine hartioineen ja köyristyneine selkineen teki tuo hiljainen ja itseensä sulkeutunut mies, joka sitäpaitsi oli kivulloinen, hyvin avuttoman ja säälittävän vaikutuksen. Kreikka oli hänen mieliaineensa, josta hän sellaisenaan lienee saanut ruumiillisen ravintonsakin, kuten Teitti kerran oli leikillään sanonut, sillä oli aivan käsittämätöntä, millä hän oli itseään elättänyt niinä neljänä vuotena, jotka hän oli jo Wittenbergissä oleskellut.

Teitti oli heistä kolmesta nuorin, lyhyen vanttera, ruskeasilmäinen ja iloinen nuorukainen. Hän oli suomalaista aatelissukua, mutta siitä huolimatta yhtä varaton kuin toverinsakin. Hän oli kuten Agricolakin tullut Skytten kustannuksella Wittenbergiin ja valmistui yhtä rintaa tämän kanssa maisteritutkintoon.

Kumpikin istui synkkänä ja alakuloisena. Ääneti tervehtien katsahtivat he Agricolaan ja luettuaan hänen sulkeutuneesta muodostaan, ettei hänkään tuonut mitään iloista sanomaa, painuivat he uudelleen kirjoihinsa. Agricolan mieli kävi taas apeaksi ja häntä hieman hävetti, että hän tuli näin tyhjänä toveriensa luo, jotka pitivät häntä jonkunlaisena johtajanaan.

Teittiä kiusasi tämä kolmen miehen äänettömyys ja raaputustaan jatkaen virkkoi hän:

— Simo syöpi tuossa monikertaan kaluttua Tukydidestaan ja minä ravitsen itseäni muistuttelemalla olevani vapaasukuinen mies.

Hän näytti Agricolalle kirjan kantta, jossa oli kirjotus: "Martini
Laurentii Teijthi Liber, duodecim or. Emptus Abo Anno dei Mdxxxii" sekä
sen alla kaksi vasta piirustettua kilven kuvaa, kummankin keskellä
Andreasristi, jota Teitti-suku käytti vaakunanaan.

— Kävin ruotsalaisten kortteerissa, mutta kaikki he olivat melkein yhtä täpärällä kuin mekin, — jatkoi hän ja rupesi piirustamaan kolmatta vaakunaa.

— Kun uskaltaisi emännältä pyytää illallista, — huomautti Simo arasti.

— Siten syömällä maksaaksemme vuokravelkamme. Koetappas mennä etsimään, — vastasi Teitti ja Simo painoi nolona päänsä kirjaan.

Mutta Teitin halutti kiusata tuota avutonta vanhinta toveriaan ja hän jatkoi:

— Eikö kaduta, ettet sittenkin tehnyt munkkilupausta? Saisit ihan varmaan nytkin täydellä vatsalla lukea pater nosterisi ja oikaista itsesi levolle.

Agricola katsoi nuhtelevasti nuorinta toveriaan, nousi seisomaan ja sanoi:

— Minä lähden vielä apua etsimään, sillä eihän elämästämme näinkään mitään tule.

Hän lähti päättävästi ulos ja suuntasi kadulle tultuaan askeleensa entistä augustiiniluostaria kohti, missä Luther perheineen asui. Joen rannalta lähtiessään oli hänen mieleensä välähtänyt, että hänen on mentävä itse uskonpuhdistajan luo omaansa ja toveriensa hätää valittamaan. Silloin asian ensinnä mieleen iskiessä se oli tuntunut niin yksinkertaiselta, mutta nyt kuta lähemmäs määräpaikkaa hän tuli, sitä epävarmemmaksi tunsi hän itsensä. Oliko lainkaan soveliasta hänen pienine huolineen tunkeutua häiritsemään miestä, jonka harteilla koko paavin kahleista vapautunut kirkko lepäsi? Eikä hän ollut tullut ajatelleeksi sitäkään, kuinka sopimaton aikakin nyt oli sellaiselle käynnille. Kovin myöhäinen nyt ei tosin vielä ollut, mutta ihmiset olivat sulkeutuneet jo koteihinsa ja kaikkialla valmistauduttiin aattoillalliselle.

Hänen kätensä vaipui portinkolkuttimelta alas ja masentuneena jäi hän seisomaan autiolle kadulle, tuntien ettei uskaltaisi sisälle pyrkiä. Silloin kuului portin takaa askelia, salpa lykättiin syrjään ja kadulle astui nuori palvelustyttö toisessa kädessä lyhty ja toisessa kori. Lyhtyään kohottaen katsoi hän kummastuneena ja kysyvästi kuluneeseen papinkauhtanaan kääriytynyttä nuorta miestä, joka äänetönnä seisoi portin pielessä.

Agricola tunsi täytyvänsä sanoa jotakin ja hän kysyi tytöltä, saattoiko tähän aikaan enää tavata tohtoria. Tyttö, jossa Agricolan avonainen katse nähtävästi herätti luottamusta, ilmoitti hänen olevan huoneessaan ja kirjoittavan. Hän piti porttia auki ja odotti vieraan astuvan sisään. Agricolan täytyi käydä eteenpäin ja hän tunsi, kuinka sydämensä äkkiä alkoi rajusti lyödä. Tyttö jatkoi matkaansa ja hän hapuili yksinään pimeässä etehisessä. Kun hän oli ennenkin pari kertaa talossa käynyt, löysi hän pimeästä huolimatta tohtorin huoneeseen johtavan oven.

Hänen koputukseensa ei kuulunut mitään vastausta. Ympärillä oli aivan hiljaista, jostakin seinän takaa kuului vain kuin aavistuksena lapsen jokellusta ja oman sydämensä lyönnin kuuli hän selvästi. Hän koputti toisen kerran, mitään ei kuulunut. Pelonalaisessa jännityksessään luuli hän koputtaneensa kyllin lujasti, mutta todellisuudessa se oli tapahtunut siksi hiljaa, ettei se voinut sisälle kuulua. Mitä nyt tehdä? Tänne asti jouduttuaan tuntui hänestä mahdottomalta takaisinkaan palata. Hetken vielä epäröityään, jolla aikaa hänen levottomuutensa yhä vain kasvoi, hapuili hän käsiinsä kääkän, veti oven auki ja astui sisään.

Hän pysähtyi oven luo pimentoon ja räpytti silmiään nähdäkseen huoneen perälle. Kirjotuspulpetilla paloi kynttilä, joka valasi ainoastaan valkeaksi kalkitun perä- ja toisen sivuseinän. Muu osa huoneesta jäi sen leveän selän ja suuren, vahvatukkaisen pään varjoon, joka näkyi kumarruksissa pulpetin edessä. Ovi viereiseen huoneeseen oli hiukan raollaan ja sen takaa kuului nyt selvemmin äskeinen lapsen jokellus sekä varovaista pöytäkalujen asettelua. Hiljainen kärinä ilmotti siellä olevan tulella jotakin paistia, josta etäinen tuoksu tuntui tänne saakka ja sai Agricolan tuntemaan huikaisevaa nälkää. Mutta huoneen perällä rapisi ja kitisi hanhensulka vihaisesti karkealla paperilla. Välistä se pysähtyi kokonaan ja lihakas pää nojautui vasempaan käteen. Sitten narahti tuoli äkeästi, hanhenkynä sukelsi tuimasti mustetolppoon ja entinen kitisevä rapina alkoi kuulua. Tuo pelottava pää muodosti oikealle sivuseinälle jättiläissuuren, pyöreän varjon, joka synnytti Agricolassa omituisen ahdistavan tunteen ikäänkuin se olisi uhannut luhistaa hänet alleen. Hän tunsi itsensä niin tuiki vähäiseksi ja avuttomaksi. Pelonalaisessa neuvottomuudessaan ei hän uskaltanut ryhtyä mihinkään keinoon kääntääkseen huomiota itseensä, ja kiihtyneitä hermoja vihlova hanhenkynän kitinä ikäänkuin hoputti häntä poistumaan huoneesta, jossa punnittiin kristikunnan kohtaloita vuosisadoiksi. Pulpetin ääressä kirjoittava mies kasvoi hänen silmissään yhä valtavammaksi jättiläiseksi, samalla kuin hän itse tunsi pienenemistään pienenevänsä.

Ahdistuksessaan läheni hän ovea pujahtaakseen yhtä hiljaa ulos kuin oli tullutkin. Mutta hän kompastui kynnykseen ja aiheutti pientä kolinaa. Hanhenkynä huoneen perällä pysähtyi, tuoli narahti uhkaavasti ja lyhytkaulainen pää kääntyi puolittain ovea kohti.

— Kuka siellä? — kuului äreä ääni.

Agricola pysähtyi ja palasi hämmentyneenä äskeiselle paikalleen.

— Mitä, kuka se siellä hiiviskelee? — kuului pulpetin luota vieläkin äreämmin ja samalla nousi kirjoittaja ylös sekä läheni raskaskulmaisia silmiään siristäen ovea, kädessään vasta musteeseen kastettu kynä.

Agricola kumarsi syvään ja sopersi vapisevin äänin jotakin anteeksipyynnön tapaista. Luther tarkasti häntä hetkisen ääneti kuin ajatuksiaan kooten ja lausui sitten:

— Ah, tekö se olette, Agricola? Luulin täällä jo joitakin luvattomia vieraita hiiviskelevän.

Ystävällinen ääni, millä nuo sanat lausuttiin, melkein oudostutti
Agricolaa, jonka korvissa vielä eli äskeisten sanojen äkäinen sävy.
Mutta samalla tunsi hän ihmeellisesti vapautuvansa pahimmasta
ahdistuksestaan.

— Käykää lähemmäs valoa, tänne, — ja ystävällisesti työnsi hän Agricolan istumaan pulpetin päässä olevalle tuolille, asettuen itse omalle kirjotusjakkaralleen.

Nähdessään nyt kynttilän valossa selvemmin nuoren oppilaansa kasvot, huomasi hän heti niissä olevan masentuneen ja tuskallisen ilmeen. Ettei kysyvällä äänettömyydellä pakottaisi häntä heti asiaansa käymään ja antaakseen hänelle tilaisuutta rauhottumiseen, alkoi Luther leikillisesti kertoa, kuinka hänet melkein kammo valtasi, huomatessaan tuntemattoman miehen siellä ovipimennossa kähmivän. Jonkun aikaa sitten oli nimittäin hänen illalla istuessaan kirjotuspöytänsä ääressä aivan samalla tavoin outo mies ilmestynyt hänen huoneeseensa kuin maan alta kohoten. Mutta se oli paljon pelottavampi vieras, tuo jo viisi vuotta Sachsenin kauhuna ollut hevoskauppias ja kapinannostaja Hans Kohlhaas, joka oli tullut häntä välittäjäkseen pyytämään ja uhannut pistoolilla ampua itsensä siihen paikkaan, jollei uskonpuhdistaja suostuisi häntä kuulemaan.

Lopetettuaan kertomuksensa kumartui Luther lähemmäs vierastaan ja sanoi:

— Te olette avun tarpeessa, rakas ystävä, eikö totta? Näen sen päältänne ja ymmärrän, että teidän on ollut vaikea tulla tänne. Mutta paljastakaahan nyt sydämenne ja olkaa turvallisella mielellä, kyllä minä opiskelevaisen ohdakkeisen tien tunnen.

Agricolan valtasi äkkiä lämmin turvallisuuden tunto aivankuin lapsen, joka yksinään kylmässä väristyään löytää ymmärtävän ja suojaavan isänsä. Kostunein silmin alkoi hän kertoa omasta ja toveriensa hädästä, kuinka heidän suosijansa Martti piispan oli ollut mahdoton lähettää heille apua, kuinka hän oli kirjeellä kääntynyt kuninkaankin puoleen, mutta ainakin toistaiseksi ilman tulosta, ja kuinka hän viimein ei ollut tiennyt muuta keinoa kuin tulla tänne.

Luther istui edelleen samassa eteenpäin kumartuneessa asennossa, kädet polviin tuettuna, ja hänen jykevä leijonanpäänsä tärisi harvaan ja tasaisesti kuin voimakasten suonenlyöntien liikkeelle saattamana. Hänen mustan ruskeat, raskaiden luonten puolittain peittämät silmänsä olivat tarkkaavasti Agricolaan kiintyneet.

— Niin niin, sellaista se on, — sanoi hän Agricolan lopetettua ja lisäsi sitten puolittain leikillään: — Ansaitsette vain nuhteet siitä, että vasta niin viime hädässä ja pelolla käännytte minun puoleeni. Olenhan minä täällä tavallaan isän sijassa teille muukalaisille, vaikka, Jumala paratkoon, monesti lienenkin teille ynseä ja velvollisuuteni unohtava isä. Niinhän se on meidän ihmisten laita, että kun oma itsemme on pahimmasta hädästä päässyt, niin olemme kohta valmiit ummistamaan silmämme toisten hädälle. Mutta katsokaamme nyt, mitä voimme tehdä teidän pahimman puutteenne torjumiseksi.

Hän nousi ja meni toiseen huoneeseen. Ovi jäi hiukan raolleen, kuten se oli ollutkin, ja Agricola kuuli sieltä matalaa puhetta, sitten avattavan jonkun kaapin oven ja jotakin metalliastiain kilahtelua. Sen jälkeen kuului taas keskustelua, josta saattoi erottaa tuikeasti, mutta hillitysti puhuvan naisäänen. Agricolan valtasi taas tuskallinen mieliala ja häntä ikäänkuin hävetti siellä-olonsa. Hän ei olisi tahtonut kuulla mitään, mitä viereisessä huoneessa tapahtui, mutta hänen hermonsa olivat taas äkkiä jännittyneet eikä hän voinut olla kuulematta, kuinka Luther hymyilevällä äänellä sanoi: "Kuulkaahan, herra Käthe, näinhän me pääsemme yhdestä ylellisyyskapineesta, samalla kuin teemme Jumalalle otollisen työn."

Mutta naisen ääni, puhuen vieläkin kiivaammin vaikka yhä hillitysti, keskeytti hänet. Sen jälkeen kuuli hän Lutherin pari kertaa toistavan nimen Katharina sekä sitten puhuvan jotakin vakavalla äänellä. Naisen ääntä ei enää kuulunut, joku metalliesine vain kilahti hiljaa ikäänkuin kynnellä tai kantasormuksella olisi siihen lyöty ja kohta sen jälkeen palasi Luther omaan huoneeseensa.

Hänellä oli kädessä leveäjalkainen hopeapikari. Lyöden sitä valkoista turpeaa kämmentänsä vasten sanoi hän iloisesti:

— Kas tässä! On vain muutettava tämä kova ja ynseä metalli leiväksi, sillä puhdasta rahaa minulla ei tällä haavaa ole teille antaa. Ottakaa se! Te voitte mennä vielä tänään Fritz-mestarin luo ja vaihettaa sen rahaksi. Tervehtikää häntä Martti-tohtorilta, hän on rehellinen ja oikea kristitty, johon voitte luottaa.

Hän ojensi maljan Agricolalle ja nähdessään, kuinka vaikea tämän oli ottaa ja ylimalkaan koko asiaan suhtautua, jatkoi hän lyöden oppilastaan olkapäälle:

— Älkää tätä asiaa niin suurena pitäkö ja säästäkää kiitos kaiken hyvän antajalle! Olkaa rohkea ja tehkää työtä iloisin mielin! Puute ja vastukset, nehän kuuluvat asiaan, eikä meidän kilvotuksemme kuitenkaan ole sen miehen, jonka elämä kului työssä ja tuskassa, paljossa valvomisessa, nälässä ja janossa, paljossa paastossa, vilussa ja alastomuudessa.

Käsi vielä Agricolan olkapäällä katsoi hän tätä hetkisen ääneti ja jatkoi sitten:

— Te olette niin tyynen ja vakavan näköinen mies, joka ei ryöpsähtele ja sammu, vaan jossa palaa hiljainen, mutta kestävä tuli. Minusta tuntuu, että Jumala on juuri teidät kutsunut kansanne valistajaksi. Maisteri Särkilahdesta, joka kaksikymmentä vuotta sitten oli vähän aikaa oppilaanani, odotin minä paljon. Hän oli tulinen ja rohkea kilvoittelija, mutta herramme ei nähnyt hyväksi häntä kauemmin työmaallaan käyttää. Kansanne ja olonne kaipaavat ehkä toisenlaista menettelyä, kuin mihin hän olisi kyennyt. Työaseet tulee olla työn luonnon makaan. Jos täällä meillä on Rooman juonia vastaan täytynyt usein rautaisin kavioin potkia, on taas siellä, missä paavillinen hapatus ei niin haisevaksi ole käynyt, käytävä perkaustyöhön hellävaraisemmin käsiksi.

— Olkaa rohkea, sanon vielä, ja Jumala kanssanne! — lopetti hän puristaen Agricolan kättä ja saattaen hänet ovelle.

Tuskin koskaan oli Agricola tuntenut itseään niin huumautuneen iloiseksi ja omituisen keventyneeksi kuin nyt autiolle ja kuutamoiselle kadulle tultuaan. Hän oli kuin kohoutunut johonkin kuulaampiin ilmapiireihin, missä hengittäminen laajensi koko olemusta.

Kiirein, melkein juoksevin askelin harhaili hän ahtaita ja sokkeloisia katuja ilman päämäärää. Hän hymyili ja huitoi kädellään. Mutta sitten muisti hän toverinsa, jotka synkkinä ja nälkäisinä odottivat häntä. Hän pysähtyi ja huomasi kulkeneensa päinvastaiseen suuntaan. Yrittäessään kotiinpäin rientää muisti hän Fritz-kultasepän ja pysähtyi taas. Mutta tuliko hänen myödä lahja, jonka arvoista hän ei tulisi koskaan saamaan? Eihän toki, vaan kalliina muistona tahtoi hän sen säilyttää läpi elämänsä. Mutta leipä, leipä! Sitä tarvittiin ennen kaikkea ja kiiruusti tarvittiin. Itse hän tunsi voivansa elää syömättä vielä vaikka kokonaisen viikon, mutta ne masentuneet toveripoloiset, ne eivät voineet tulla osallisiksi hänen mielialastaan ja sillä elää.

Hän seisoi siinä naputellen kynnellään pikarin reunaa ja silloin juolahti hänen mieleensä onnellinen tuuma. Hän ehdottaa kultasepälle, että hän saisi tilaisuuden sattuessa lunastaa pikarin takaisin. Asia näytti hänestä mitä luonnollisimmalta ja kiiruusti lähti hän rientämään määräpaikkaan. Nyt tunsi hän rohkeutta tunkeutua vaikka itse Saksin vaaliruhtinaan luo, jos niin tarvittaisiin.

Martti-tohtorin terveiset tekivät Fritz-mestarin suopeaksi ulkomaalaista ylioppilasta kohtaan. Hän otti pikarin pantiksi sen täydestä raha-arvosta ja kiliseviä florineita taskussaan lähti Agricola juoksujalkaa kortteeriin, missä hän ensimäiseksi meni emännän puheille, suoritti hänelle vuokravelan ja pyysi häneltä illallista itselleen ja tovereilleen, sillä ulkoa ei enää voinut ruokaa saada.

Kun hän astui toveriensa luo, oli siellä pilkko pimeä. Nenään pisti kitkerä, loppuun palaneen talikynttilän käry.

— Mihinkähän vankiluolaan minä olenkaan joutunut? — sanoi Agricola, sillä hänelle tuli vastustamaton halu hieman leikitellä toveriensa kustannuksella.

— Ei, täällä on kaksi vapaata miestä, joita eivät mammonan kahleet sido, — kuului pimeydestä Teitin ääni.

— Ahaa, te istutte siellä yhä kirjojenne ääressä ja luette.

— Niin, minä luulen että Simo tuossa — hoi, Simo, oletko vielä elossa? — niin, että Simo tuossa juuri lukee Tukydideen viimeistä sivua. Paasto on näet teroittanut hänen katseensa. Minussa se taas on sytyttänyt mystiläisten sisäisen valon, niin että varmaankin sen avulla voisin lukea Taulerin kirjotuksia, jos niitä olisi tässä esillä.

— Mutta luulenpa, ettei hiukan enemmän maallista valoakin olisi haitaksi eikä häiritsisi teitä opinnoissanne. Etköhän menisi sinä, Simo, joka olet jo viime lehdelle ehtinyt, pyytämään emännältä kynttilää? — sanoi Agricola, joka oli hapuillut itsensä uunin kupeelle lavitsalle istumaan.

Siltä kohtaa, missä Simo oli hänen lähtiessään istunut, kuului kähmimistä ja hiljaista mutinaa, mutta sitten vaikeni taas kaikki.

— Simo, onko sinun vaikea kuulla näin niukassa valossa? Hakisit emännältä kynttilän, sillä omat jalkani ovat paljosta juoksemisesta niin puutuneet, etten kykene liikkeelle, ja Martti tuossa on vapaasukuinen mies, niin etten minä talonpojanpoika katso voivani häntä komentaa.

— Mutta kuinka häneltä uskaltaa mennä pyytämään? — kuului nyt Simon paikalta avuton ääni.

— Sano, että dominus Agricola käski antaa.

Simo kähni taas, mutta jäi paikalleen ja Teitti pisti väliin:

— Hän ei ole lukenut vielä loppuun eikä henno kesken jättää.

— Kuulehan, Simo, minä sanon sinulle vielä yhden rohkaisevan sanan.

Agricola pisti kätensä taskuun ja pudisti sitä. Kuului rahojen kilinää ja samalla häädettyä naurun tapaista kahdelta suunnalta. Simo alkoi kompuroida ovea kohti.

— Muistelen tässä jonkun kerskanneen, ettei täällä ole mammonan orjia, — sanoi Agricola tyhjentäen hyvän mielensä iloiseen nauruun.

Kohta palasi Simo, suu leveässä hymyssä ja kädessään palava kynttilä, joka sijoitettiin loppuneen tilalle rautajalustaan. Heti jälessä tuli lasimestarin muorikin kantaen höyryävää soppamaljaa, josta levisi suloinen tuoksu, saaden jokaisen kolmen sieramet laajenemaan. Hän asetti pöydälle maljan ja suuren tinalautasen, jossa oli lusikat ja kolme isoa leivänkimpaletta.

— Mutta olemmepa, veli Mikael, tainneet unhottaa kiittää sinua tästä, — kääntyi Teitti Agricolaan, sittenkun he olivat pahimman nälkänsä sammuttaneet.

— Ei minua, vaan aivan toista miestä tästä on kiitettävä ja sekin toinen käski kaikki kiitokset siirtää Jumalalle, — vastasi Agricola.

Täynnä yli pursuavaa onnellisuutta käveli hän edestakaisin ahdasta lattiaa ja mietti, eikö hänen olisi nyt kerrottava tovereilleen käynnistään Lutherin luona. Hän muisteli sana sanalta, mitä uskonpuhdistaja oli hänelle sanonut ja tultuaan siihen kohtaan, missä Luther puhui Särkilahdesta ja hänestä, juolahti hänen mieleensä toinen asia. Hän pysähtyi nurkassa olevan pienen kirstunsa eteen ja mietti, eikö nyt olisi soveliain hetki ilmaista suuri aatteensa tovereille ja valmistaa heille pieni yllätys. Kaipasihan tämä merkillinen ilta päättäjäisikseen jotakin erikoisempaa.

Tovereihinsa kääntyen sanoi hän:

— Nykyään emme ole moneen iltaan lukeneet yhteisesti raamattua.
Haluatteko kuulla, niin minä luen vähäisen?

Hänen huulillaan oli salaperäinen hymy ja hiukan ihmeissään myöntyivät toverit hänen ehdotukseensa. Mutta hän oli avannut jo kirstun, josta hän muutamien vaatekappaleiden alta veti esiin joukon kokoon käärittyjä paperiarkkeja. Hän toi ne pöydälle, selaili ja kehitteli niitä auki ja silmäsi välistä salaperäisesti tovereihinsa, jotka ääneti ja pyörein silmin seurasivat hänen toimiaan. Saatuaan paperinsa järjestykseen, sanoi hän:

— Jos minä alotan Mattheuksen yhdennestäkolmatta luvusta.

Hän silmäsi vielä tovereitaan ja alkoi sitten jännityksestä hieman värähtävällä äänellä lukea paperista:

— "Ja quin he lehestuit Jerosolimat ia tulit Bethphagen oliomäen tyge | silloin Jeesus lehetti caxi Opetuslasta sanoden heille | Menget kyleen ioca on teiden edhesen | ia cocta te leudhet asintamman sidhottuna | ia varsan henen cansans | pästeket ne ia tokat minulle. Ja jos iocu teille iotakin sanopi | niin sanocat | Herra niite taruitze | ia cocta hen laske heiden."

Hän pysähtyi ja veti syvään henkeä. Heti hänen ensimäisiä sanoja lukiessaan oli Teitti pudottanut jalkansa lavitsalta lattiaan ja yrittänyt kavahtaa seisoalleen, mutta jäänyt sitten siihen asentoon ja henkeä pidättäen kuunnellut Agricolan lukemista. Nyt läheni hän pöytää ja yritti sanoa jotakin, mutta sai esille vain pari "muttaa" ja kumartui sen sijaan Agricolan olan yli katsomaan paperiin. Simo noudatti hänen esimerkkiään ja alkoi toisen olan yli tähystää tuota merkillistä paperia. Agricola otti hanhenkynän käteensä ja aivankuin olisi opastanut tovereitaan kirjalle, osoitti hän sillä sanoja, lukiessaan edelleen:

— "Mutta näme caiki tapacduit | että se teutetäisin | quin sanottu oli
Prophetan cautta ioca sanoi | Sanocat Syonin tytterelle | Catzo sinun
Kuningas tule sinulle sivije istudhen asintamman päle | ia ikeen
alaisen asin varsan päle."

— Sinäkö sitä olet siihen kirjottanut? — keskeytti nyt Teitti ja haki rahinsa pöydän luo. Hän katseli Agricolaa kuin jotakin outoa ilmestystä.

— Minä, — myönsi Agricola ujosti, — ja minä olen päättänyt koko raamatun kirjoittaa suomenkielellä.

Hän punastui ja siirsi katseensa papereihin.

— Mutta miten… mistä se on sinun mieleesi tullut, taikka… miten sinä olet alkuun päässyt? — sammalsi Teitti, joka ei tiennyt, miten oikeastaan suhtautua tähän uuteen ja käsittämättömään asiaan.

— Se tapahtui kevätkesällä, kun minä opettajana ollessani asuin yksinäni. Eräänä iltana luin tohtori Lutherin saksalaista raamattua ja silloin, juuri kun luin tätä Mattheuksen yhdettäkolmatta lukua, välähti mieleeni kysymys, että emmekö me suomalaisetkin voisi saada jumalansanaa omalle kielellemme niinkuin saksalaisetkin. Ensinnä se tuntui aivan mahdottomalta, mutta se ei kuitenkaan jättänyt minua rauhaan ja minä päätin edes koettaa. Koetin ensin lukiessani miettiä, mitenkä se oikein tulisi suomenkielellä. Minä etsin ja hapuilin suomalaisia sanoja ja kun sain ensimäisen lauseen koossa pysymään, tuli minulle kova kiiru saada se kirjoitetuksi. Ja kun se oli paperilla, en tahtonut aluksi uskoa silmiäni ja minulle tuli niin eriskummallinen olo, aivankuin olisi samalla kertaa pitänyt itkeä ja nauraa.

Hän oli hiljaisella äänellä ja kostunein silmin kertonut tämän, kun
Teitti sanoi:

— Kyllä kai minäkin aina lukiessani ajattelen jollakin lailla omankielistä sisällystä, mutta ei minulle silti ole koskaan mieleen tullut, että se voisi olla suomeksi kirjotettukin.

Asia näytti lähemmin miettiessä niin yksinkertaiselta ja kuitenkin tuntui se samalla heistä kaikista ihmeeltä. Agricola kertoi, kuinka hän saatuaan muutamia lauseita paperille innostui siihen niin, että ahersi yökaudet suomentamispuuhassa ja käänsi siten yhtä menoa Matheuksen evankeliumin loppuun ja kappaleen Markusta lisäksi. Hän oli ilmoittanut siitä kuninkaallekin lähettäessään hänelle elokuussa kirjeen, mutta tovereilleen oli hän päättänyt paljastaa aatteensa vasta sitten, kun kuninkaalta oli tullut vastaus.

— Etköhän lukisi vieläkin? — huomautti nyt Simo arasti, ja liikutettuna siitä hartaudesta, millä toverit ottivat vastaan hänen uuden aatteensa, jatkoi Agricola lukemistaan. Vaikka he syönnin jälkeen olivatkin tunteneet itsensä raukeiksi, oli nyt uneliaisuus kaikonnut kauas ja hievahtamatta kuunteli kumpikin. Simo vain silloin tällöin ojentausi henkeään pidättäen niistämään rätisevää kynttilää, että valo lukijalle pysyisi tasaisena. Luvun toisensa jälkeen luki Agricola käsikirjotuksestaan, lausuen sanat harvaan ja eräänlaisella hellävaraisuudella, aivankuin olisi pelännyt niiden kosketuksesta särkyvän. Kun hän jälleen pysähtyi, olivat kaikki pitkän ajan ääneti ja antoivat viimeisten sanojen kaikua korvissaan. Sitten otti Teitti pöydältä suuren saksankielisen raamatun, pyöritti sitä käsissään ja sanoi:

— Aiotko sinä saada sen painetuksikin?

— Kuinkas muuten, — vastasi Agricola luottavasti, — vähänhän siitä ilman olisi Suomen kansalle hyötyä.

— Ajatelkaahan, meilläkin on sitten omalla kielellämme tällainen kirja, — sanoi Teitti saksalaista raamattua yhä käännellen.

Oltiin taas hetkisen ääneti, kunnes Simo virkkoi enemmän itsekseen kuin toisille tarkoitettuna:

— Se on sitten Biblia fennica.

Paremman ilmaisukeinon puutteessa tahtoi hän näillä sanoilla tulkita mielikuvansa siitä, että suomalainen kansallisuus sen kautta tulee ikäänkuin rajoiltaan selvemmin määrätyksi ja kohotetuksi esiin jostakin epäselvästä hämystä, ja samalla hekin, finlandenses, käyvät kaikille selväpiirteisemmiksi eivätkä ole enää joku epämääräinen heimokunta ruotsalaisten selän takana.

— Sittenkun meillä on raamattu suomenkielellä, niin… hm!

Toiset katsoivat kysyvästi Teittiin ja tämä täydensi hämillään lauseensa:

— … niin kukaties syntyy muitakin kirjoja suomeksi.

Kukaan ei vastannut, mutta kaikkien silmät kiilsivät, ja näkyi, että heille noiden sanojen johdosta aukeni uusia ja outoja näköaloja. Heissä liikkuivat voimakkaina samat tunteet, joita he eivät kuitenkaan osanneet lähemmin määritellä tai nimittää. Että he olivat suomalaisia, sehän heille oli tiettyä jo lapsuudesta saakka, mutta tieto oli nyt jollakin tavoin joutunut käymistilaan ja synnyttänyt heissä uusia sielunliikkeitä.

— Luehan, Miika, vielä, on niin omituista sitä kuunnella, — pyysi Teitti ja Agricola ryhtyi taas lukemaan ja jatkoi yhtä menoa siksi, kunnes käsikirjotus loppui.

Vaikka oli jo myöhäinen, eivät he kiirehtineet nukkumaan, vaan jatkoivat keskustelua tuosta suuresta tapauksesta ja kukin koetti parhaimpansa mukaan saada ulos sen, mitä mielessä liikkui. Vasta kun kynttilä alkoi lopulleen riutua, laittausivat he vaatimattomille ja koville makuutiloilleen ja huoneessa vallitsi taasen pimeä.

Kun kukaan ei tuntunut vielä nukkuvan, keskeytti hiljaisuuden Simon ääni, joka ujona kuului sanovan:

— Miika, etkö ole pater nosteriakin ajatellut suomeksi? Minä rupesin sitä juuri itsekseni lukemaan, mutta tuntuu kovin oudolta sitä tänä iltana latinaksi toistaa.

Silloin alkoi Agricola hiljaa ja hartaasti lausua isämeitää suomeksi, ja kun hän oli sanonut amen, ei hiljaisuutta häirinnyt enää mikään. Mutta kukin heistä tunsi toisensa vielä pitkän ajan makaavan valppain silmin ja ikäänkuin toistamiseen kuuntelevan sitä kirjotettua suomalaista sanaa, joka heidän huoneessaan tänä iltana oli ensi kerran kaikunut. Ja heistä tuntui kuin tuossa pimeässä hiljaisuudessa olisi ollut jotakin neitseellistä ja pyhää.

(Kyösti Vilkuna: Aikakausien vaihteessa,)

NAANTALIN VIIMEISEN NUNNAN VIHINTÄ.

Äkkiä narahti kirkon raskas, lukuisilla rautaleikkauksilla ja naulakuvioilla koristettu ovi, joka näkyi romaanilaistyylisen, vihreästä vuolukivestä veistetyn porttaalin perällä. Se työntyi selkosen selälleen ja hämärässä oviaukossa näkyi piispa Martti Skytte täydessä ylimmäispapillisessa ornaatissaan. Tuo kahdeksankymmenvuotias hinterä vanhus aivankuin hukkui avaran, maata laahaavan ja kärpännahoilla reunustetun, tulipunaisen piispanmanttelinsa poimuihin. Raskas hiippa painoi hänen päänsä kumaraan ja lumivalkoisina haituvina näkyivät sen alta hänen harvenneet hiuksensa. Päivänsäteet alkoivat leikkiä hänen hiippansa ja piispansauvansa kultauksissa, rinnalla riippuvassa ristissä ja manttelin hopeaompeleissa, kun hän porttaalin läpi astui kirkon ulkoportaille. Hänen takanaan näkyi kaksi hänen seurueeseensa kuuluvaa kaniikkia, luostarin kenraalikonfessori sekä yksi pappisveli, kaikki täydessä messupuvussa. Munkki kantoi punaista lippua, jonka toisella puolella oli ristiinnaulitun, toisella neitsyt Maarian kuva.

Hitaasti laskeutui piispa portaita alas ja joka astimen kohdalla vilahtivat vuorotellen manttelin alta hänen punaiset, pehmeät kartuaanikenkänsä. Hiljaa kolahteli sauva porraskiviin. Kirkkaat, siniset ja lapsenomaiset silmänsä kiinnitti hän lempeällä tarkkaavaisuudella noviisiin, joka seisoi katse maahan luotuna ja kiivaasti hengittäen.

Kun piispa pysähtyi hänen eteensä, laskeutui noviisi polvilleen ja hänen paljaat jalkansa katosivat hameen poimuihin.

"Isän Jumalan, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, amen! Mitä tahdot sinä, tyttäreni?" kysyi piispa.

Hiljaisena kuiskauksena kuului noviisin vastaus:

"Tahdon päästä Kristuksen morsiameksi ja Pyhän Birgittan sisarkunnan jäseneksi, palvellakseni Jumalaa köyhyydessä, nöyryydessä ja siveydessä aina kuolemaani saakka."

"Nouse siis ja käy sisälle Herran temppeliin, tullaksesi vihityksi
Kristuksen morsiameksi!"

Piispa ojensi hänelle kätensä, nosti hänet seisomaan ja alkoi taluttaa ylös portaita. Munkki kantoi lippua heidän edellään, kaniikit ja kenraalikonfessori järjestyivät heidän jälkeensä.

Vielä kerran, heidän kulkiessaan porttaalin läpi, suutelivat auringonsäteet noviisin ruskeita kiharoita ja valkoista kaulaa. Sitten katosi hän loistavapukuisine saattajineen kirkonhämärään ja ovi sulkeutui.

"Sinne se nyt meni!" sanoi merimies, joka oli tätä katsellut, ja lyöden kätensä toverinsa kaulaan jatkoi hän: "Mutta me mennään krouviin ja otetaan kaunisten nunnain ja hyvän purjetuulen malja."

Kaulatusten lähtivät he sitten mennä retuamaan kaupunkiin, laulaen mennessään haikealla äänellä:

"Seljällä tuulet puhaltaa ja vihurit purjetta pieksää, vaan rannalla tytöt vetistää ja poikia kotiin vuottaa."

* * * * *

Munkit seisoivat kahdessa rivissä kirkon eteläisessä laivassa. Heitä vastapäätä, pohjoisessa laivassa, olivat nunnat, muodostaen pitkin seinustaa kolme tiheätä riviä. He seisoivat liikkumattomina kuin harmaat kuvapatsaat. Hämärässä kirkossa näkyivät heidän kasvonsa tiukkaan kiedotun hunnun keskeltä ainoastaan epäselvinä täplinä.

Täysilukuiseen birgittalaisluostariin tuli kuulua kuusikymmentä nunnaa ja abbedissa sekä viisikolmatta munkkia. Viimemainittuja tuli olla kolmetoista pappisveljeä, neljä diakoonia ja kahdeksan maallikkoveljeä. Mutta käynnissä oleva uskonpuhdistusliike oli saanut aikaan melkoisia muutoksia Naantalinkin luostarissa, huolimatta siitä että vanha katolilaisuus siellä teki uudelle ajalle kaikista lujinta vastarintaa. Vesteråsin recessin nojalla olivat entisten nunnien ahnaat sukulaiset riistäneet luostarilta melkoisen joukon sen maatiloja. Luostarin tulot olivat vähentyneet ja sen veljes- niinkuin sisarkonventtikin harventunut. Ainoastaan pari sisarta oli kuluneina vuosina jättänyt luostarin ja mennyt naimisiin. Suuremman harvennuksen sen sijaan oli aiheuttanut se, että uusia sisaria ei enää tullut luostariin, sikäli kuin vanhoja kuoli. Abbedissaa lukuunottamatta oli luostarissa nykyään enää kolmekymmentäviisi nunnaa.

Toista vuotta sitten oli kuollut iäkäs abbedissa Valpuri Torkilintytär. Hänen seuraajakseen luultiin yleisesti tulevan Birgitta Kurjen, joka oli kuudennella kymmenellä oleva nainen ja ollut luostarissa jo lähemmäs kolmekymmentä vuotta. Kaikki sisaret pitivät hänestä hänen lempeän ja äidillisen mielenlaatunsa takia, jota paitsi hän oli nunnien joukossa suvultaan ylhäisin. Hänen isänsä oli Pohjanmaan ja Satakunnan laamanni, Knuutti Eerikinpoika Kurki, samalla kuin hän oli piispa Arvid Kurjen sisaren tytär sekä kuuluisan Klaus Kurjen tyttärentytär. Sitäpaitsi oli hän eläkkeekseen luostariin tuonut kaikista suurimmat myötäjäiset. Hänellä oli siis ollut kaikki edellytykset päästä abbedissaksi Valpuri Torkilintyttären jälkeen. Mutta vaali, jonka toimittivat munkki- ja nunnakonventti yhteisesti ja jonka piispa vahvisti, olikin päättynyt niin, että abbedissaksi tuli Birgitta Fleming.

Hän oli hurjuudestaan kuuluisan Friskalan herran, Pietari Flemingin tytär. Suvultaan oli hän suunnilleen yhtä mahtava kuin Birgitta Kurkikin, sillä hänen isänsä oli valtaneuvosten Iivari ja Eerikki Flemingin orpana, mutta varallisuudeltaan ei hän vetänyt vertoja kilpailijattarelleen. Hänen velipuolensa oli ollut kymmenisen vuotta sitten kuollut tuomiorovasti Johannes Petri, jyrkkä katolilainen ja Pietari Särkilahden kiivas vastustaja.

Nykyään oli Birgitta Fleming neljänkymmenen vuotias ja luostarissa oli hän ollut kymmenen vuotta. Nuoruudessaan hän oli kerran rakastunut, mutta, kun hänen rakkautensa esine, Särkilahden nuori Kustaa-herra, ei ollut häneen mitään huomiota pannut, oli hän katkerana vetäytynyt luostariin. Häneltä puuttui melkein tyyten kaikki naisellinen sulous. Hän oli kapealanteinen, vailla rintoja, suora, luiseva ja miehekäs. Kapeiden kasvojen keskeltä ulkoni terävähkö suora nenä, joka pitkin harjaansa hiukan punersi ja antoi yhdessä mustien kulmien, ohuiden, miltei värittömien huulten ja voimakkaan leuan kanssa hänen kasvoilleen kovan ja käskevän leiman. Hänessä oli jotakin kylmää ja järkähtämätöntä ja sen vuoksi kaikki sisaret häntä pelkäsivät. Luostariin tultuaan oli hänen ainaisena päämääränään ollut päästä Valpuri Torkilintyttären seuraajaksi. Ja hän oli osannut laittaa asiat niin, että hän oli tullut valituksi, vaikka tuskin kukaan luostarin jäsenistä oli sitä oikeastaan tahtonut. Vanhempi ja ansiokkaampi Birgitta Kurki sai tyytyä olemaan priorissana, joka ei ollut muuta kuin ensimäinen nunna abbedissasta lähtien ja joka nunnien ruokasalissa istui toisen pöydän yläpäässä.

* * * * *

Jäykkänä ja liikkumattomana seisoi abbedissa etumaisen nunnarivin korkeakuorin puoleisessa päässä ja tähysti ulko-ovelle, josta piispa seurueineen astui sisälle. Noviisi jäi oven eteen seisomaan, mutta piispa, kaniikit ja kenraalikonfessori astuivat keskilaivaa pitkin korkeakuoriin, laulaen edelleen virttä, jonka he ulkona olivat alkaneet. Pappisveli lippuineen asettui eteläisen laivan keskimmäisten pilarien väliin.

Kun virsi oli tauonnut, astui abbedissa alttarin eteen ja ojensi piispalle kultasormuksen, jolla noviisi oli vihittävä luostarin asukkaaksi. Asettaen sormuksen alttarille alkoi piispa lukea sormuksen vihkimissanoja.

Kaarina seisoi paljaine jalkoineen kylmillä lattiapaasilla ja yli hänen ruumiinsa kulki yhtämittaisia väristyksiä. Hän siristeli silmiään nähdäkseen paremmin eteensä. Kapeista, lasimaalauksilla varustetuista akkunoista pääsi kirkkoon hyvin niukasti valoa. Sen vuoksi paloi kullakin kirkon kolmestatoista alttarista kaksi paksua vahakynttilää. Niiden keltaisessa valossa kimaltelivat alttareilla olevat hopeiset kalkit, kupariset suitsutusastiat, kapeakaulaiset hopea- ja kristalliampullat, joissa säilytettiin pyhää öljyä, sekä kullatut krusifiksit. Kaarina seisoi sylen päässä ovesta ja hänen oikealla puolellaan oli aitauksella erotettu munkkien kuori. Sen keskellä olevan alttarin päällä seinässä oli parin sylen levyinen alttarikaappi, jonka tammipuusta veistettyjen pyhimysten kruunut ja manttelit säteilivät tuhansin värivivahduksin. Hänen vasemmalla puolellaan ovipielessä lähellä vihkivesiastiaa oli ruumispaarit, joilla näkyi kasa multaa.

Korkeakuori, jota myös nimitettiin nunnakirkoksi, muodosti kirkon läntiseen päätyyn erikoisen, viidellä akkunalla varustetun ulkoneman. Se oli rautaisella ristikkoaidalla erotettu muusta kirkosta ja sen lattia oli kirkon lattiaa ylempänä. Siellä olevan alttarin eteen oli piispa klerkkiensä kanssa asettunut.

Kaarina painoi päänsä alas ja hänen poskensa hehkuivat, sillä hän tunsi, että kaikki silmäparit tuossa harmaassa ja liikkumattomassa nunnajoukossa olivat häneen kiinnitetyt. Tunto siitä, että hän itsekin oli kohta häviävä tuohon samaan joukkoon kuin pisara mereen, pusersi omituisesti hänen sydäntään.

Piispa laskeutui alttarilta kädessään vihitty nunnansormus. Hän astui pitkin keskilaivaa noviisia kohti ja hänen manttelinsa liepeet kahisivat pitkin lattiapaasia. Kolmiona seurasivat pienen välimatkan päässä hänen jälessään kaniikit ja konfessori. Kun piispa pysähtyi Kaarinan eteen, laskeutui tämä jälleen polvilleen. Lippua kantava pappisveli asettui heidän sivulleen, niin että lipun poimut riippuivat noviisin yli. Konfessori ojensi piispalle pergamenttiliuskan, johon oli kirjotettu birgittalaisnunnain vihkimäkaava.

"Ego soror Katharina Thomae facio professionem —" alkoi piispa sanella, ja matalalla, värähtelevällä äänellä toisti Kaarina hänen jälessään valan sanat. — "Minä sisar Kaarina Tuomaantytär lupaan ja vannon kuuliaisuutta Jumalalle kaikkivaltiaalle ja Pyhälle Neitsyelle, Pyhälle Augustinukselle ja Pyhälle Birgittalie ja Sinulle, heidän sijaiselleen, ja Abbedissalle ja sinun seuraajillesi; ja edelleen lupaan minä elää kuolemaani saakka köyhyydessä ja siveydessä Pyhän Augustinuksen ja Pyhän Birgittan sääntöjen mukaan."

Tämän jälkeen lausui piispa:

"Kaikella kilvoituksella tulee sinun panna luottamuksesi Jumalaan ja luvata, ettet mitään niin rakasta kuin Herraa sinun Jumalaasi, johon sinun tulee kaikella ikävöimisellä liittyä."

Kaarina vastasi, kuten hänelle edeltäpäin oli opetettu:

"Minä liityn Jumalaan koko sydämelläni ja sielullani ja annan itseni hänelle kaikessa sydämen yksinkertaisuudessa."

Piispa:

"Ja minä kaikkivaltiaan Jumalan ja hänen ainokaisen poikansa, meidän herramme Jesuksen Kristuksen, sijaisena liityn sinuun."

Tämän jälkeen luki piispa lyhyen rukouksen ja otti sitten sormuksen oikean kätensä hyppysiin. Kaarina ojensi ylös vasemman kätensä. Hiha valahti lähelle kyynärpäätä ja paljasti hänen pyöreän, valkoisen ranteensa. Piispa pujotti sormuksen hänen nimettömäänsä ja lausui:

"Minä vihin sinut Jumalan morsiameksi ja hänen ikuiseksi omaisuudekseen. Nimeen Isän j.n.e."

Kaarina nousi jälleen seisoalleen, mutta sai jäädä entiselle paikalleen, samalla kuin piispa seuralaisineen vetäytyi takaisin korkeakuoriin. Abbedissan viittauksesta erkani rivistä priorissa ja neljä häntä lähinnä olevaa nunnaa, mennen korkeakuoriin ja pysähtyen alttarin eteen. Kukin heistä kantoi käsissään yhtä nunnanpuvun osaa, jotka nyt olivat vihittävät puettaviksi uuden luostariasukkaan päälle.

Avaraan, valkoiseen dalmatikaan puettu diakooni käveli sillä välin hitaasti ympäri kirkkoa kädessään soikea kuparinen suitsutusastia. Sen vitjat helähtelivät ja sinertävinä tupruina pöllähteli hyvänhajuinen suitsutus. Maallikkoveljet poistuivat hiljaa lounaisessa kirkonkulmassa olevan pienen munkkioven kautta. Heidän harmaat kaapunsa ja keltaisina kumottavat tonsuurinsa vilahtelivat oviaukossa.

Kun puku oli vihitty, palasivat nunnat korkeakuorista riviinsä. Abbedissa lähti sen jälkeen liikkeelle, astuen suorana ja jäykkänä Kaarinan luo, jota hän otti kädestä ja lähti taluttamaan korkeakuoria kohti. Alas luoduin katsein, punastuneena ja kiivaasti hengittäen seurasi Kaarina saattajaansa. Näytti kuin tyly vanginvartija olisi taluttanut nuorta rikoksentekijätärtä rangaistuspaikalle.

He pysähtyivät keskilaivan perälle korkeakuorin eteen. Piispa, kaniikit, pappisveljet ja diakoonit olivat kuorissa, seisoen päin alttariin sekä alottaen messun vuorolauluineen.

Abbedissa antoi merkin ja molemmat nunnarivit lähtivät liikkeelle, ympäröiden hänet ja Kaarinan moninkertaiseen piiriin. Sisimmässä piirissä olivat ne viisi nunnaa, jotka kulettivat Kaarinalle tulevaa nunnan pukua. Mykällä viittauksella komensi abbedissa Kaarinan riisuutumaan. Hän värähti kuin unesta havahtuen ja avasi nopeasti vyönsä hopeisen soljen. Ja samanlaisella hätäilevällä kiiruulla riisui hän päältään vaatekappaleen toisensa jälkeen, kunnes hän liikkumattoman nunnajoukon keskellä seisoi alastonna kuin merestä noussut Venus.

Abbedissa viittasi priorissalle, jonka käsivarrella oli pitkä, lumivalkoinen pellavapaita. Se hulmahti levälleen ja priorissa pujotti sen Kaarinan päälle. Siitä levisi puhtaan pellavan ja mintun tuoksu. Seuraava nunna auttoi Kaarinan päälle pitkän, ohuesta harmaasta sarasta ommellun, hihallisen hameen. Se kiristettiin vyötärölle mustalla, rautasolkisella nahkavyöllä. Tämän jälkeen kiinnitettiin skapulaari, rinnasta hameenhelmaan ulottuva, vapaana riippuva, korttelin levyinen kangassuikale. Sen tuli estää naisellisia muotoja pääsemästä kaapun aukosta näkyviin. Nyt seurasi järjestyksessä pääilyskaapu, avara, nilkkoihin ylettyvä harmaasarkainen vaippa, joka heitettiin hartioille ja kiinnitettiin rinnan kohdalta yhdellä ainoalla, soikealla puunapilla. Kaapun vasempaan rintamukseen, sydämen kohdalle, oli ommeltu punainen risti. Niskaa, kaulaa ja hartioita suojaamaan kiinnitettiin valkoisesta villakankaasta valmistettu kaulus.

Jälellä oli vielä kaksi pukija-nunnaa, pitäen käsissään molempia päähineitä. Toisella oli valkea pellavahuivi, jolla hän peitti Kaarinan pään, osan otsaa, poskipäät ja leuan, kiinnittäen huivinnurkat neulalla niskan taa. Toinen heitti tämän valkoisen huivin päälle mustan hunnun, velum'in, jonka hän pyhän kolminaisuuden mukaan kiinnitti kolmella neulalla. Huntu verhosi vain päälaen ja korvalliset, laskeutuen vapaina poimuina taakse hartioille. Nyt kumartui Kaarina abbedissan eteen ja tämä kiinnitti hänen päälakeensa Kristuksen kruunun. Siihen kuului kolme valkoista nauhankappaletta, joista pisin kulki vanteena päälaen ympäri. Toiset kaksi muodostivat sen keskelle ristin. Nauhojen viiteen yhtymäkohtaan oli Kristuksen viiden haavan mukaan kiinnitetty pienet punaiset tilkut, jotka valkoiselta pohjalta näkyivät kuin veripisarat.

Nyt oli Kaarina ulkoasunsa puolesta täydellisesti sulautunut häntä ympäröivään nunnajoukkoon. Mutta vihkimistoimitus ei ollut vielä lopussa. Abbedissa talutti hänet entiselle paikalleen oven lähellä, nunnat palasivat kahtena rivinä pohjoislaivaan ja yhtyivät vuorolauluillaan messuun.

Diakooni kiersi jälleen pelmuttamassa suitsutusta ympäri kirkon. Siniset, hyvänhajuiset savutuprut vaippuivat pilarien välissä ja kohosivat hiljalleen holveihin. Vahakynttilät liekehtivät raskaasti. "Veni, sancte spiritus!" kaikui korkeakuorista ja siihen vastasi nunnain kuoro: "Veni, Domine, veni!"

Kun messu päättyi, astui yksi pappisveljistä kuorin eteen ja lausui kuuluvasti:

"Astu, Kristuksen morsian, Kristuksen alttarin eteen'" Kankeana ja jäykkänä uudessa nunnanasussaan kulki Kaarina noiden monien silmäparien editse. Alttarin eteen tultuaan kumartui hän kasvoilleen. Piispa seuralaisineen laskeusi polvilleen ja samoin kaikki nunnat.

"Kyrieleison! Christeeleison! Kyrieleison! Christe audi nos!" alkoi piispa apulaisineen. Ja sitten seurasi pitkä, yksitoikkoinen ja. uuvuttava litania, jossa kolminaisuuden, profeettain ja apostolein lisäksi nimeltään mainittiin yli kuusikymmentä roomalaisen kirkon pyhimystä, avuksi huutaen heitä kutakin erikseen ja kaikkia yhteisesti.

Kun se vihdoinkin päättyi ja piispa lopen uupuneena nousi seisoalleen, kantoi yksi pappismunkki esiin hostian. Nyt julisti piispa vastavihitylle synninpäästön sekä antoi hänelle herranehtoollisen. Sen jälkeen asetti hän Kaarinan käteen palavan vahakynttilän ja talutti hänet abbedissan luo. Tämä otti nyt vuorostaan Kaarinaa kädestä ja lähti taluttamaan nunnaluostariin, jonka käytäviin aukeni ovi pohjoisesta kirkon seinästä. Muut nunnat seurasivat heitä parittain. Sopiakseen säännöllisissä riveissä liikehtimään, kaarsivat he keskilaivan kautta, kynttilää kantava Kaarina ja abbedissa etumaisina. Pehmeät ruojuskengät sihahtelivat lattiapaasia vasten ja pitkät kaaput kahisivat.

Kun molemmat rivit olivat ehtineet päästä liikkeeseen, alkoi koko nunnakuoro laulaa:

"Vanitatum vanitas, omnia sunt vana, nil sub sole stabile in vita humana, velut fumus transiit gloria mundana. Ista cur amplecteris, o tu, mens insana?"

(Turhuuksien turhuus on kaikki elo mainen, on onni, rikkaus ja maine katoovainen, kuin sauhu ilmaan tyhjäks raukenee ne vainen. Miksi niitä halajat, sa sydän riehuvainen?)

Pari parin jälkeen katosivat he matalan oven taakse ja raskaina, tukahtuneina aaltoina vierivät kirkkoon etääntyvän laulun sävelet. Viimeisen parin jälkeen sulkeutui ovi.

Ovesta, jonka kautta abbedissa talutti Kaarinaa, tulivat he pitkään, matalaan ja hämärään käytävään, joka vähitellen kaareutui vasemmalle. Nunnaluostarin kaksikerroksinen päärakennus, jonka toinen pääty yhtyi kirkon pohjoisseinään, oli pyöreän kukkulan reunaa noudattaen rakennettu kaarevaksi. Sen ulkopäässä oli hiukan leveämpi, sen kanssa suoran kulman muodostava siipirakennus, josta edelleen ulkoni toinen siipirakennus. Viimemainitussa, joka oli yksikerroksinen, oli nunnain refektoorio eli ruokasali, jonne saakka kirkosta lähtevä käytävä monia mutkia tehden ulottui.

Käytävä rajottui oikealla puolen ulkoseinään, jossa oli tavan takaa pieni ikkuna. Himmeiden sarvilevyruutujen läpi pääsi käytävään kuitenkin sangen niukasti valoa. Vasemmalla kädellä oli pienten välimatkojen päässä ovia niin pitkälle kuin käytävää riitti. Ensimäinen ovi kirkosta tullen johti niin sanottuun auditoriaan. Siellä oli saanut sijansa luostarin kirjasto ja siellä saivat tehdä kirjallista työtä ne sisaret, jotka siihen pystyivät. Seuraava ovi vei avaraan kapitulihuoneeseen, johon sisaret kokoontuivat neuvottelemaan yhteisistä asioistaan sekä päättämään niiden rankaisemisesta, jotka olivat jollain tavoin rikkoneet nunnavelvollisuuksiaan vastaan. Sitten seurasi käytävän vasemmassa seinässä ovi oven vieressä, kaikki kapeita, maalaamattomista laudoista kyhättyjä ja ilman lukkoja. Ne johtivat nunnien selleihin. Ennenkuin käytävä aukeni ensimäisen siipirakennuksen koko alakerran täyttävään konventtitupaan, kääntyi abbedissa vasemmalle ja alkoi, tällä kertaa Kaarinan edellä kulkien, kiivetä ylös kapeita kiviportaita, jotka johtivat toiseen kerrokseen. Laulu oli vaiennut ja muut nunnat jatkoivat matkaansa konventtitupaan.

Toisessa kerroksessa oli samanlainen käytävä kuin alhaallakin ja samalla tavalla tuoksahti sielläkin vastaan raskas, ummehtunut ilma, jossa tuntui muurikalkin hajua. Käytävä kulki täällä vastakkaisen ulkoseinän vierustaa ja johti kirkon pohjoislaivassa olevalle lehterille, josta nunnat kanoonisina hetkinä ottivat osaa jumalanpalvelukseen. Yläkerta sisälsi yksinomaan nunnain sellejä.

Abbedissa pysähtyi käytävän keskivaiheilla, avasi yhden ovista ja ohjasi Kaarinan sisälle. Sitten otti hän kynttilän omaan käteensä ja lausui:

"Jätän sinut, sisar, yksiksesi nona-soittoon saakka, saadaksesi rukouksessa ja pyhissä ajatuksissa alottaa luostarielämäsi. Kun kello kutsuu messuun, niin silloin tulet alas konventtitupaan."

Abbedissa jätti huoneen ja sulki oven jälkeensä. Kaarina oli yksin tulevassa asuinmajassaan. Hän seisoi hetkisen liikkumatonna alallaan ja katseli ympärilleen. Huone oli noin seitsemän kyynärää pitkä ja niin kapea, että kun levitti kätensä, koskettivat sormien päät sivuseiniin. Kynnyksestä peräseinään kävellen saattoi siinä ottaa kymmenisen lyhyttä askelta. Katto, veistetyistä laudoista, oli sekin niin matalalla, että siihen huoleti ulottui kädellään. Peräseinän muodosti kivinen ulkomuuri, joka oli aikanaan kalkilla sivelty, mutta nyt jo harmaantunut ja täynnä kosteuden synnyttämiä täpliä ja juovia. Muut seinät olivat pyöreistä hirsistä, joiden lomista näkyivät sammalet.

Valo huoneeseen tuli ulkoseinässä olevasta korttelin laajuisesta aukosta, jossa ei ollut minkäänlaista ruutua, vaan sulettiin se eteen lykättävällä puuluukulla. Valo oli sitäkin niukempi, kun tuo vähäinen aukko oli kyynärän vahvuisessa muurissa. Hiukan alempana ja ihan sivuseinän vieressä näkyi toinenkin, mutta pienempi luukku, jonka ympäriltä muuri oli mustunut. Kaarina työnsi luukun syrjään ja sen takaa tuli näkyviin nyrkin mentävä nokimusta aukko. Se vei pitkin muurin sisustaa alakerrassa olevaan suureen tulisijaan, josta kylmänä aikana lösyinen lämmin levisi noita johtoja myöten sisarten selleihin.

Huoneen ainoana kalustona olivat vuode ja pieni rukousjakkara. Vuode, toisella sivuseinällä, lähellä ovea, oli laudoista pitkulaisen laatikon tapaan kyhätty ja kiinni seinässä. Kaarina kohotti sen sarkapeitettä. Alustana olkien päällä oli niinikään sarkaa. Ainoastaan tyynynpäällinen oli puhtaan valkoisesta pellavasta.

Vuoteen päällä seinässä oli yksinkertainen, puusta veistetty ristiinnaulitun kuva. Sen vieressä puunaulassa riippui rukousnauha. Se oli arvatenkin kuulunut sellin entiselle asukkaalle, joka näiden samojen ahtaiden seinien sisällä oli ties kuinka kauan huokaillut ja rukousnauhaansa sorminut ja sitten hävinnyt kuin varjo — aivan samoin kuin monen monet tuntemattomat sisaret vielä ennen häntäkin.

Kaarina tunsi kurkussaan omituista kuristusta ja raukeutta jäsenissään. Hänen ympärillään oli niin hiljaista, että hän kuuli korvissaan vielä kaiun äskeisestä laulusta: "Vanitatum vanitas, omnia sunt vana."

"Iäksi vanki!" kuiskasi hän ja hänen rinnastaan kohosi nyyhkytys. Hän meni sellin perälle ja painoi kasvonsa aukkoa vasten, niin että karkeat muurinkulmat tekivät kipeätä hänen otsalleen ja poskipäilleen. Edessään näki hän vain pienen, rajotetun palan ulkomaailmaa. Lähinnä alhaalla näkyi ulkosyrjä nunnaluostarin suuresta vesikaivosta, sitten suuri pihlaja, joka oli täpö täynnä punaisia marjaterttuja. Sen lehvistössä pelmasi joukko pikkulintuja. Pihlajan ympärillä näkyi sikin sokin kaali- ja sipulipenkkejä. Sitten oli korkea puutarhamuuri, sen takana pajupensaita kasvava notko, jonka takaa taas kohosi louhuinen katajikkokumpu. Äärimmäisenä oikealla pisti silmänurkkaan kappale Tuulensuun torpan peltoa ja osa harmaata, tuohikattoista navettaa, jonka kupeella näkyi räystääseeu ulottuva tunkiokasa.

Jostain kuului lasten ääniä ja pihlaja, puutarhanmuuri sekä notkon takainen kunnas uivat auringon valossa. Mutta Kaarinan pieneen ikkunaan eivät päivänsäteet ulottuneet. Ensi kerran ja vaativana nousi hänen mieleensä kysymys, miksi hän oli tänne tullut ja antanut itsensä elävältä haudata. Hyvänen aika, hänhän oli vasta kahdeksantoista vuotias eikä enää koskaan saisi nähdä maailmasta muuta kuin tuon saman pikku täplän, joka sopi korttelin laajuisesta muurinaukosta näkymään! Oliko tämä hänen syytään vai jonkun toisen?

Äkkiä kohosi hänen silmäinsä eteen, aivankuin ikkuna-aukko olisi ollut taikapeili, teininpukuun puetun, keltakiharaisen nuorukaisen kuva. Hänen sydäntään vihlasi, hän purskahti itkuun ja heittäytyen vuoteelle suulleen toisti hän kiivaasti: "vihaan! vihaan!" Hän kouristeli sileän tyynynpäällisen ryppyyn ja toisti nyyhkyttäen noita sanoja, olematta kuitenkaan selvillä, ketä hän niillä erikoisesti tarkotti, itseäänkö vai tuota keltatukkaista teiniä.

Maaten kasvot tyynyyn painettuina rupesi hän muistelemaan kaikkea alusta ja siten kiihottamaan sydäntuskaansa kaksinkertaiseksi.

* * * * *

On sunnuntaiehtoo varhain keväällä. Kupittaan lähteelle on kokoontunut suuri joukko kaupungin nuorta väkeä leikkimään. Ilmassa tuntuu vasta puhjenneen lehden tuoksu ja se ikäänkuin huumaa kaikkia. Iloisia, nauravia ääniä, laulua, rallatusta ja vallattomia hoilauksia kajahtelee tyynessä iltailmassa. Eräs pitkä teini puhaltaa säkkipilliä ja hänen ympärillään pyörii sikin sokin joukko pareja. Ne kieppuvat toistensa ympäri kuin hyttyset auringonpaisteessa. Se näyttää niin hullunkuriselta, kun hän syrjässä kivellä istuen katselee heitä. Hän on vasta täyttänyt kuusitoista vuotta ja ollut hyvin vähän nuorten mukana. Niin mielellään tahtoisi hän itsekin heittäytyä tuolla tavoin pyörimään, mutta hänellä ei ole yhtään tuttua noiden nuorten miesten joukossa. Hän keinuttaa hiljaa ruumistaan ja seuraa hymyillen toisten karkeloa.

Sitten kiintyy hänen katseensa erääseen teiniin, joka myöskin istuu kivellä yksinään ja hymysuin seuraa toisten karkeloa. Se on tavallista siistimmin puettu ja baretin alta valuu olkapäille keltainen tukka. Kalpeine kasvoineen ja kirkkaine, hymyilevine silmineen näyttää se Kaarinasta niin ylhäiseltä ja saavuttamattomalta. Mutta äkkiä käy se levottomaksi, aivankuin olisi tuntenut että häntä syrjästä katsellaan, ja kääntää silmänsä häneen. Heidän katseensa yhtyvät, hän vavahtaa ja nuorukainen vavahtaa myös. ikäänkuin heissä kummassakin olisi yhtaikaa herännyt jotakin uinuvaa. Mutta keltatukkainen teini tulee yhtäkkiä aivankuin virmapääksi, karkaa kiveltään ja alkaa vallattomasti remuta karkelijain joukossa. Sitten se yhtäkkiä ja odottamatta, aivankuin sattumalta, karkaa häntä kohti, tempaa häntä kädestä ja vie keskelle tanssivia pareja sekä alkaa pyörittää. Teini ei osaa tanssia, mutta pyörittää vain häntä, katsoo silmiin ja nauraa ja kaikki nauravat heidän mukanaan. Kun hän viimein lopen hengästyneenä hellittää, joutuu hän yhtäkkiä suunnattomasti hämilleen, sopertaa jotakin käsittämätöntä ja poistuu kiiruusti toisten taakse. Ja kun hän, Kaarina, etsii häntä silmillään, ei häntä näy enää missään.

Kun hän sitten seuraavina päivinä istuu yksinään tai äitinsä kanssa heidän pienessä laskupuodissaan torin varrella, tähystelee hän kaikkia ohikulkevia teinejä. Ja kahden päivän päästä kulkeekin ihan puodin editse se keltatukkainen. Hän sävähtää aivan kuumaksi ja yrittää piilottua tavarakääröjen taakse, mutta samassa kääntääkin teini päätään — aivan kuten sunnuntaina siellä Kupittaalla — ja huomaa hänet. Se nyökäyttää hymyillen päätään, punastuu ja jatkaa kiiruusti matkaansa. Hän pistää päänsä puodin myymäaukosta ja katsoo hänen jälkeensä, silloin vilkasee teini taakseen ja nyökäyttää uudelleen päätään, samalla kuin hän itse häpeissään vetää nopeasti päänsä takaisin. Ja sitten kulkee teini joka päivä heidän puotinsa ohi, tervehtien toisinaan päännyökäyksellä, mutta toisinaan vain ujosti vaihtaen silmäyksen hänen kanssaan. Sitten huomaa hän eräänä ehtoona teinin etäällä seuraavan häntä ja äitiä, kun he puodista palaavat kotiinsa Luostariyläkadulle. Niin saa teini selville hänen kotinsa ja kulkee sen jälkeen aina, milloin hän ei puodissa ole, heidän talonsa ohitse. Ja hän aivankuin tuntee itsessään milloin teini lähenee, menee akkunaan ja — eikös se kohta tulekin siitä ohi ja tapansa mukaan katsahda ylös häneen.

Eräänä sunnuntaina asettuu hän akkunanpieleen niin, ettei teini voi nähdä häntä, mutta että hän itse näkee kadulle. Silloin huomaa hän teinin katseessa suurta pettymystä ja voi kuinka iloiseksi hän siitä tulee. Illalla, myöhään hämärässä nousee hän sitten Vartiavuorelle, istuu siellä kivelle, painaa kädet silmilleen ja ajattelee, että teinin täytyy seisoa tuossa hänen edessään, kun hän ottaa kädet silmiltään. Ja hän ihan kirkasee hämmästyksestä, kun hän hetken päästä avaa silmänsä ja teini todellakin seisoo hänen edessään. He katsovat toisiaan, tulevat yhä enemmän hämilleen eikä kumpikaan tiedä, mitä sanoa tai mitä tehdä. Vihdoin änkyttää teini:

"Suutuitko sinä silloin sunnuntaina… siellä Kupittaalla?"

"Suutuin", vastaa hän hiljaa, tietämättä itsekään mitä sanoo. Mutta kun hän hetken päästä nostaa katseensa ja vilkasee teiniä, purskahtaa hän nauruun, sillä niin hullunkuriselta näyttää tämä avuttomuudessaan. Silloin leimahtavat teinin silmät ja se tulee taas yhtäkkiä hurjapäiseksi, tempaa hänet kiveltä, pyöräyttää häntä moniaan kerran ympäri ja sanoo: "Etpäs suuttunut!" Vaan samalla se taas tulee ujoksi, ei tiedä mitä edelleen sanoa tai tehdä ja kysyy lopuksi sopertaen: "Mikä sinun nimesi on? Tahtoisin mielelläni tietää sen."

"Kaarina minun nimeni on, Kaarina Tuomaantytär Sakko", vastaa hän nauraen, "entäs sinun?"

"Antti", vastaa teini, "alias Andreas Petri."

"Elä soperra sitä latinaasi" sanoo hän, tuntien yhtäkkiä vapautuvansa ujoudesta. Ja kun teini ei vieläkään tiedä mitä sanoa, auttaa hän häntä kysymällä:

"Pappiko sinusta tulee?"

"Pappi", vastaa teini ja lisää sitten kiiruusti: "mutta minä olen agricolalainen."

Hän purskahtaa uudelleen nauruun, sillä hän paikalla tajuaa, mitä teini noilla sanoillaan tarkoittaa. Mutta hänen haluttaa kiusata ja hän sanoo:

"Minä en pidä ollenkaan mestari Agricolasta enkä hänen papeistaan, kun ne menevät naimisiinkin. Hyi, eihän se papille sovi. Paljon somempia ovat nuo vanhauskoiset papit paljaine päineen…"

Mutta taas saa teinin avuttomuus hänet nauramaan ja siitä tulee teini niin hurjapäiseksi, että suutelee häntä suut silmät täyteen ja vakuuttaa rupeavansa papiksi eikä ottavansa vaimokseen ketään muita kuin hänen.

Sitten tapaavat he joka ilta Vartiavuorella toisensa, kunnes Antti lyhyen kesäloman ajaksi lähtee kaukaiselle kotiseudulleen. Silloin on hänellä niin ikävä eikä hän tahdo mitenkään saada aikaansa kulumaan. Tulee sitten viimein syksy ja teinit kokoontuvat kaupunkiin. Nuorta väkeä on taas eräänä sunnuntaina leikkimässä Kupittaan lähteellä. Hän on jo pari kertaa saanut tavata Anttia ja hän on tavattoman iloisena. Pyöritään piiriä ja hän joutuu erään pitkän teiniroikaleen pariksi, saman, joka silloisena sunnuntai-iltana keväällä puhalsi säkkipilliä. Silloin huomaa hän ohimennen, että Antti katsoo karsaasti teinitoveriaan. Sekös on hänestä niin hauskaa ja Anttia kiusatakseen tekeytyy hän hyvin huomaavaiseksi sille pitkälle roikaleelle. Aina kun hän on piirin keskellä, ei hän ole Anttia huomaavinaankaan — vaikka hän kyllä aivan tarkkaan näkee Antin ilmeen, jopa hänen ajatuksensakin —, vaan valitsee aina parikseen sen pitkän ja hymyilee hänelle. Se on niin suloisesti jännittävää!

Kun piirileikki sitten päättyy, näkee hän Antin lähenevän itseään, mutta hän vain katsoo sitä pitkää kohti, vaikka tekisikin mieli karata Antin kaulaan.

"Kovinpa sinä näyt tuohon roikaleeseen mieltyneen!" sanoo Antti katkerasti.

"Mitä, eikö se sitten sinustakin ole miellyttävä poika?" vastaa hän ja on yhä katsovinaan Antin ohi sitä toista.

"Kuinka se nauraakin! Aivankuin hevonen hirnuisi… ja venyttää kurkkuaan niin ilettävästi!" sanoo Antti yhä katkerammin.

Nyt hän ei varmastikaan enää kauan voi pidättäytyä heittäytymästä Antin kaulaan, mutta vielä pikkusen tahtoo hän jännitystä jatkaa. Kun tanssi samassa alkaa, juoksee hän kuin huumeessa sen pitkän luo, pyöräyttää sitä käsivarresta ja sanoo vallattoman kuuluvasti: "Hei, etkös jaksa enää tanssia!" Ja sitten he tanssivat ja hän hakee koko ajan syrjäsilmällään Anttia, mutta sitä ei näy enää missään. Silloin hänen jännityksensä laukeaa, hän kääntyy ja jättää pitkän teinin siihen paikkaan kesken tanssivuoron. Mutta Anttia ei löydy karkeloivien joukosta ja silloin hän lähtee itkien ja onnetonna kotiin. Anttia ei näy seuraavana päivänä torilla eikä hän tule illalla Vartiavuorelle, vaikka hän vilusta väristen odottaa siellä monta tuntia.

Kun hän sitten seuraavana iltana kulkee katua kotiinsa, ilmestyy siihen se pitkä roikale kuin ilmasta pudoten ja lyöttäytyy hänen seuraansa. Ja silloin tulee Antti heitä vastaan! Hän yrittää jättämään Pitkän siihen juostakseen Antin luokse, mutta Antti ei katsokaan heihin, vaan kulkee kiiruusti ohi. Silloin sivaltaa hän Pitkää korvalle, juoksee kotiin ja itkee koko illan, antamatta huolestuneelle äidille mitään selitystä.

Kuluu sitten syksy edelleen eikä hän saa tavata Anttia. Kerran pyryisenä marraskuun iltana uskaltautuu hän Mätäjärven kortteliin, jossa Antti asuu nahkapeitturi Ruotsalaisen tuvassa. Hän kiertelee Ruotsalaisen talon ympärillä ja kastuu läpimäräksi, mutta Antista ei hän näe vilahdustakaan. Ja niin kuluu aika lähelle joulua. Silloin esittävät teinit koulutuvassa tavanmukaisen joulukomedian, jota porvarit miehissä saapuvat katsomaan. Hän menee sinne myös ja siellä näkee hän Antin, mutta Antti ei näe häntä. Pyytävin rukoilevin silmin etsii hän lakkaamatta Antin katsetta, mutta Antti katsoo aina muualle ja näyttää niin jääkylmältä. Silloin valtaa hänen mielensä kolkko epätoivo, hän lähtee koulutuvasta kesken iltaa pois, tulee kotiin ja vuoteelle heittäytyen itkee niin, niin… Äiti rientää hätään, utelee ja houkuttelee ja silloin sanoo hän yhtäkkiä, muistaen isoäitinsä Marketta Sakon elämäntarinan:

"Äiti, minä lähden nunnaksi Naantalin luostariin'"

"Hyvä lapsi, mitä sinä nyt oikein hourit?" hätääntyy äiti, "eihän nyt enää nunnia… poishan ne luostarit häviävät."

"Mutta eipähän Naantalin luostari", tiukkaa hän nyyhkytystensä lomasta, "eihän siitä ole kauan, kun sinne vielä vihittiin nuori tyttö nannaksi."

Ja hän kiintyy yhä enemmän tuohon päähänpistoonsa. Oikeastaan ajattelee hän sitä kostoksi Antille. Isoäidistään hän oli kuullut kerrottavan, että hänkin oli onnettoman rakkauden takia lähtenyt luostariin. Miehessä oli viime hetkessä herännyt vastarakkaus ja kun Marketta oli jo nunnaksi vihitty, oli hän kuin mielipuoli kierrellyt luostarin ympärillä, mutta Marketta oli ollut hänelle kuin kuollut. Tuntui niin katkeran suloiselta kuvitella, että Antissa herää syvä katumus kuullessaan hänen menneen luostariin. Ja sitten tapahtuu, että eräänä päivänä ilmoitetaan hänelle, että luostarin puheluportissa on eräs nuori pappi, joka pyytää puhutella sisar Kaarinaa. Hän arvaa, kuka se on, sillä sitä juuri hän on odottanut, ja hän menee portille, avaa puheluluukun ja siellä seisoo Antti nöyränä, katuvaisena ja armoa pyytävänä. Mutta hän katsoo vain kylmästi hänen ohitseen, sulkee luukun ja palaa jäykkänä sisälle, vaikka katkera tuska kaihertaakin sydäntä.

Mielikuva syöpyy hänessä yhä syvemmälle, hän kuvittelee elämää luostarin yksinäisyydessä suloisen katkeraksi lemmentuskaksi ja yhdistää tähän kuvaan vähitellen muutkin luostarisisaret sekä itse pyhän neitsyenkin. Hän puhuu asiasta yhä uudelleen äidille ja jouduttaa asiaa kuumeisella kiiruulla, ikäänkuin peläten Antin ennen aikojaan ilmestyvän katumuksentekijänä hänen eteensä. Ja vihdoin äiti, se hellä ja aina myötenantava äiti, suostuu, sillä pohjaltaanhan hän vielä on puhdas katolilainen, joka kunnioittaa luostareita ja vanhoja muotoja. He päättävät antaa kaiken omaisuutensa luostarille ja itse lupaa äiti, heti kun on heidän kauppansa lopettanut, tulla luostariin ulkojäseneksi, viettääkseen vanhuutensa päivät tyttärensä läheisyydessä.

Kiiruusti lähtee hän käymään Naantalissa ja ilmoittaa luostarin portilla haluavansa päästä nunnaksi. Hänen käsketään tulla uudelleen kolmen kuun perästä. Mutta päätös pysyy hänessä vahvana ja hän käy uudelleen ilmoittamassa sekä taas kolmen kuun perästä vielä kolmannenkin kerran, kuten luostarin säännöt määräävät. Koko koetusvuoden ajan on hänellä kuitenkin Antti mielessään ja iltaisin asettuu hän usein ikkunanpieleen kadulle katselemaan. Muutaman kerran hän näkeekin Antin kulkevan ohi ja tähyävän ylös, mutta silloin vetäytyy hän kiiruusti syrjään ja koettaa näyttää "jääkylmältä". Suurta, sykähtelevää riemua tuntee hän silloin sydämessään, mutta hänen luostariinmenopäätöksensä siitä vain vahvistuu. Kesällä sitten, kun teinit ovat lomalla, alkaa tuo päätös hänessä arveluttavasti horjua, hän käy tuskaiseksi ja tuntee pelkoa ja epäilystä. Mutta kun teinien paluuaika lähenee ja hän tietää Antin kohta ilmestyvän kaupunkiin tuleekin hänelle taas kuumeinen kiiru päästä luostariin ja joutua ennen Antin tuloa pois Turusta. Niin lähtee hän Naantaliin piispantalossa nunnanvihkiäisiä odottaakseen.

Koko ajan on hän siis mielikuvituksessaan leikkinyt eräänlaista piilosilla-oloa Antin kanssa. Vasta nyt, jouduttuaan näihin hämäriin käytäviin, tähän alastomaan ja ahtaaseen vankikomeroon sekä kylmän ja jäykän abbedissan välittömään komentoon, on hän ikäänkuin havahtunut ja tullut siirretyksi mielikuvamaailmasta todellisuuteen. Entäpä Antin sydämestä ovatkin sammuneet kaikki tunteet häntä kohtaan eikä hän koskaan tulisi vähintäkään piittaamaan hänen kohtalostaan? Kenties ei hän välitä edes tiedustella, mihinkä hän on kaupungista hävinnyt. Ja hän on tuomittu eliniäkseen näiden ahtaiden muurien sisälle ja täydelliseen eroon muusta maailmasta!

Vihan sijasta täytti hänen rintansa lohduton epätoivo ja hiljaa uikuttaen kuin hylyksi jäänyt lapsi itki hän kauan, maaten yhä suullaan tyynyä vasten.

(Kyösti Vilkuna: Viimeiset luostarin asukkaat.)

PÄIVÄTYÖN PÄÄTTYESSÄ.

Kun Kustaa Vaasan lähettämät rauhanhierojat, paluumatkallaan
Moskovasta, olivat lähteneet liikkeelle Gorankylästä, nukahti piispa
Agricola reessään ja näki seuraavanlaisen unen:

Hän oli olevinaan hento poikanen ja souti yksinään isänsä suurta venettä, joka oli puolillaan kaloja. Joka suunnalta nousi synkkiä pilviä, myrsky tohisi ja meri kävi korkeana. Veneeseen alkoi virrata vettä ja soutaminen kävi yhä työläämmäksi. Kalat rupesivat sätkyttelemään ja puikkelehtivat vedessä hänen jalkojensa ympärillä. Vene vajosi yhä syvempään, kuoleman tuska ahdisti hänen rintaansa ja voimiensa takaa kiskoi hän airoista. Ilma kävi yhä synkemmäksi hänen ympärillään ja sitten tuli pitkin kuohuvia aaltoja ulvoen ja meuruten tuulenpyörre, joka tempasi uppoavan veneen ja heitti sen pauhinalla rantakalliolle.

Huudahtaen heräsi piispa unestaan ja silmiään räpytellen katseli kummeksien ympärilleen. Pitkä matkareki keinahteli kevättalven nietoksissa ja hänen rinnallaan istui matkaturkkeihinsa kääriytyneenä arkkipiispa Laurentius. Heidän edellään ajoi valtaneuvos Steen Lejonhufvud ja perässä seurasi kolmas reki, jonka parihevoset huokuivat heidän päittensä yli väkevätä kaura-appeen tuoksua.

Agricola tunsi ruumiinsa hikiseksi ja raukeaksi sekä päätään omituisesti pyörryttävän.

"Jumala yksin tietää, pääsenkö minä tältä taipaleelta enää elävänä kotiin", virkkoi hän arkkipiispalle, joka hänen huudahduksensa johdosta oli kääntynyt puolittain häntä kohti.

"Mutta mistä juuri tällä hetkellä sellaiset aavistukset?" kysyi jälkimmäinen huolestuneena.

"Tunnen itseni sairaaksi ja tiedän, ettei minun ole suotu siitä parantua", vastasi Agricola. "Mutta tapahtukoon Jumalan tahto."

Sitten kertoi hän arkkipiispalle unensa ja kuinka hän elämänsä, varrella oli kahdesti ennen nähnyt saman unen ja kummallakin kertaa vaarallisesti sairastunut. Ensi kerran se oli tapahtunut Wittenbergissä ja sen jälkeen Turussa, hänen ollessaan koulurehtorina ja lopettaessaan raamatunsuomennosta.

Agricola vetäytyi jälleen turkinkauluksensa suojaan ja vaipui omiin ajatuksiinsa.

Tämä oli ainoa kerta, jolloin hänen oli täytynyt ottaa osaa valtiollisiin toimiin, ja se oli avannut hänelle tärkeitä näköaloja. Itäinen naapurimaa oli hänen mielessään tähän saakka kuvastunut hämäränä alueena, josta ei kannattanut suuria välittää. Sieltä oli kyllä tuon tuostakin vuosisatojen kuluessa tehty hävitysretkiä hänen isänmaahansa, mutta ne oli aina verrattain helposti torjuttu ja saatu sitten elää rauhassa. Ne olivat loiskahtaneet kuin hyökyaallot kalliota vasten ja sitten särkyneinä hajonneet takaisin äärettömille ulapoilleen eikä niistä oltu sen enempää piitattu. Mutta tällä matkallaan hän oli tullut huomaamaan, että täällä oli syntymässä ja lujittumassa mahtava valtakunta. Se oli vasta päässyt tatarien ikeestä ja kokoontui nyt oman ruhtinaansa valtikan alle.

Kuinka suuresti tämä lukuisa kansa erosikaan hänen omastaan ja yleensä kaikista lännen kansoista! Eikä ainoastaan kielen puolesta. Sillä olihan ruotsalaisillakin kokonaan eri kieli, mutta silti he olivat suomalaisille täysiä hengenheimolaisia ja veljiä. Mutta täällä oli vieraan kielen lisäksi toinen uskonto, toiset tavat — niin, kansan sielu kokonaisuudessaan oli toinen.

Näiden vastakohtien valossa hän niin selvästi tajusi mikä vaara täältä idästä päin tuli alati hänen isänmaataan uhkaamaan. Ja tästä puolin paljon pelottavampana kuin ennen. Tulisiko halla kokonaan turmelemaan sen työn. jota hän Wittenbergistä palattuaan oli kansansa valistamiseksi ja kohottamiseksi uupumatta tehnyt? kysyi hän itseltään. Tuntien tarvetta antautua jälleen sananvaihtoon esimiehensä kanssa virkkoi hän tähän kääntyen:

"Minä pelkään, että meitä, ja ennen kaikkea Suomea, tulee täältäpäin uhkaamaan entistä suurempi vaara."

Arkkipiispa käänsi häntä kohti avuttomat ja pelästyneet vanhan miehen kasvonsa ja lausui:

"Niin, niin, Jumala varjelkoon meitä näistä moskovalaisista! Me ruotsalaiset kuitenkin kaikeksi onneksi asumme heistä tarpeeksi etäällä ja lisäksi on meri välillämme."

Hän vetäytyi takaisin matkaturkkinsa sisään kuin piiloutuakseen kaikilta idän vaaroilta.

Agricola tunsi tällä hetkellä entistä selvemmin, kuinka yksinään hän ja koko hänen kansansa lopultakin seisoi kohtalonsa edessä. Vasta päätetyssä sodassa oli kuningas jättänyt suomalaiset omin neuvoinsa selviämään vihollisesta ja sen he olivat tehneetkin. Ja ilman hänen, Agricolan, ponnistuksia olisi rauhansopimuskin saanut Suomelle paljon epäedullisemman muodon.

Ilta pimeni hiljalleen ja he yöpyivät muutamaan pieneen kyläpahaseen. Kun he olivat astuneet sisälle kylänvanhimman taloon, tunsi Agricola sairauden herkistämine aistimineen tänään entistä voimakkaammin sen tjoktista, öljystä, likaisuudesta ja monesta muusta seikasta aiheutuneen hajun, joka on niin ominaista kaikelle venäläiselle. Tällä kertaa vaikutti se häneen erikoisen ärsyttävästi ja koti-ikävää kiihdyttävästi.

Ja nuo ihmiset sitten? Kuinka hän ikävöikään jo niiden keskeltä omien kansalaistensa pariin! Ne olivat kyllä vierasvaraisia ja kohteliaita, mutta luottaa heihin ei voinut.

Alussa sikäläisen elämän leveys, pehmeä mukautuvaisuus ja huoleton antaa-mennä-vain-ominaisuus oli heitä uutuudellaan viehättänyt. Mutta pian heidän silmänsä olivat auenneet ja he olivat alkaneet katsella sitä kokonaan toiselta kannalta. Ja silloin kotimaa ja kotimaan olot olivat ikäänkuin kirkastuneet heidän silmissään.

* * * * *

Oltiin jälleen matkalla ja matkapeitteihinsä huolellisesti kääriytyneenä istui Agricola arkkipiispan rinnalla reen perässä. Hän oli tuskin ollenkaan saanut yöllä unta ja tunsi itsensä sairaammaksi kuin eilen. Tuntematta mitään halua keskusteluun vastaili hän yksikantaan kieltäen tai myöntäen arkkipiispan jutteluihin, kunnes tämä jätti hänet kokonaan rauhaan.

Saiko hänen isänmaansa sekä sen alulle pantu viljelys rauhassa kehittyä edelleen, se oli se kysymys, jonka ympärillä hänen kuumeiset ajatuksensa yhä pyörivät. Kun hän ajatteli, että ne tokeet, jotka hänen ja toisten lähettilästen ponnistuksilla oli vasta saatu pystytetyksi Venäjää vastaan, jälleen murtuisivat, niin häntä puistatti kuin horkassa. Miten kävisi silloin Suomen kansan ja hänen oman elämäntyönsä, joka vasta oli ehtinyt hennolle oraalle?

"Herra, auta minua epäuskon suosta!" vaikeroi hän hiljaa, tuntiessaan taas joutuneensa sellaiseen mielentilaan, jolloin elämä kaikkine puuhineen ja ponnistuksineen näytti turhalta ja järjettömältä, vain sokeiden sattumain sekamelskalta. Itsensä ja oman kansansa tunsi hän niin vähäiseksi ja yksinäiseksi tämän kaaoksen keskellä. Yhtä vähän kuin tuo arkkipiispa, joka puolinukuksissa istui hänen rinnallaan, kykeni häntä auttamaan sairaudessa ja sielunhädässä, yhtä vähän saattoi tai tahtoi arkkipiispan kansa hädässä auttaa hänen kansaansa. "Auttakoot suomalaiset itseään!" oli kuningas viimeisen sodan aikana lausunut — sama kuningas, joka vähää ennen oli Ruotsin tarpeihin anastanut kirkkojen kalleudet Suomesta. Yksin oli suomalaisten seisottava tai kaaduttava — yksin, Jumala vain turvanaan. Mutta mihin oli Jumala kätkenyt kasvonsa, kun hän ei saanut vastausta avunhuutoonsa? Oliko hän ainiaaksi kääntänyt kasvonsa hänestä ja hänen kansastaan?

* * * * *

Ilta alkoi jälleen hämärtää ja sen mukana rupesi satamaan märkää lumiräntää. Agricolaa puistattivat vuoroin kylmän, vuoroin kuuman väreet ja aika-ajoin vaipui hän houretilaan, jolloin kaikenlaiset kirjavat kuvat eletystä elämästä häilyivät silmien edessä. Milloin hän nuorena teininä kamppaili Donatuksen latinan kieliopin kanssa, milloin väitteli vanhojen, katolilaisuuteen juurtuneiden pappien kanssa. Nyt hän on taas Wittenbergissä ja istuu itse Lutherin pöydässä päivällistä syömässä. Hänen rinnallaan istuu Melanchton ja vastapäätä on muuan pitkäkaulainen böhmiläinen ylioppilas. Itse suuri reformaattori istuu pöydän päässä ja Katharina-rouva ankarine piirteineen ja hiukan vinoine silmineen tarjoilee perheenäidin huolekkuudella ruokiaan. Luther puhuu tällä kertaa yksilöiden ja kansojen kasvatuksesta, pöytävierasten tarkkaavasti kuunnellessa. "Aivan samoin kansoja, joilla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen tuskallisen kasvatuksen ja kurin kautta", puhuu hän. "Sellaisen on aina aikanansa elettävä suuressa ahdingossa ja taisteltava onnettomuuksia ja vaaroja vastaan."

Kuinka nuo sanat löytävätkään vastakaikua hänessä, Agricolassa! Ne ovat juuri kuin hänelle ja hänen kansalleen puhutut. Hän lämpenee ja innostuu… ja havahtuu samassa todellisuuteen.

Räntää tippui vasten hänen kasvojaan, hän hieroi kuumaa otsaansa ja koetti ponnistaa ajatuksiaan, tajutakseen missä hän oli ja mitä hän vasta oli kuullut. Niin, niin, sehän oli Wittenbergissä Lutherin pöydässä eräänä sunnuntaina… ja nyt sai hän kiinni niistä sanoistakin, joita reformaattori oli puhunut. Ja omituista, kuinka ne nytkin kykenivät vaikuttamaan häneen virkistävästi ja lohduttavasti, aivankuin ne olisi juuri ikään todellisuudessa hänelle lausuttu. Vaikka pahoinvointi olikin yltymässä, tunsi hän kuitenkin mielialansa keveämmäksi.

"Kansaa, jolla on suuri tulevaisuus edessään, valmistetaan siihen ankaran kasvatuksen ja kurin kautta", toisti hän itsekseen suuren opettajansa sanoja, "se on sanottu juuri minun kansalleni."

"Mitä lausuit, veljeni?" kysyi arkkipiispa, joka puheen hyminää kuullessaan havahtui omista ajatuksistaan ja kääntyi matkatoverinsa puoleen.

Agricola toisti hänelle Lutherin sanat ilman mitään selityksiä.

"Niin, niin, epäilemättä se niin on", hymähteli arkkipiispa, ihmetellen itsekseen, mitä varten Agricola juuri tällä hetkellä noita sanoja muisteli.

Pimeässä saapuivat he majapaikkaan. Agricolaa täytyi kahden hengen taluttaa sisälle, sillä hän tunsi itsensä jo siksi heikoksi. Riisuttuaan ja makuutilalle päästyään pyysi hän arkkipiispaa antamaan herranehtoollista, sanoen tuntevansa lopun olevan lähellä.

Suurimman osan yötä pysyi hän täydessä tajussaan, mutta unta hän ei saanut. Toisten matkatoverien nukkuessa lepäsi hän himmeässä kynttilänvalossa avoimin silmin ja ajatteli haikein mielin, että hänen nyt jo täytyi poistua työmaaltaan ja jättää kaikki niin keskeneräiseksi. Mutta omaksi ja kansani parhaaksi se on, vaikka minä en sitä tällä haavaa kykenekään käsittämään, myönsi hän itselleen nöyrästi.

Sitten alkoi hän muistella, kuinka hän kerran Wittenbergissä tovereineen oli elatuksen puutteesta ollut syvän epätoivon vallassa, mutta kuinka hän oli siitä vapautunut, niin pian kun hänen sisäiselle katseelleen oli selvinnyt oma kutsumuksensa sekä jumalallinen johto hänen siihenastisessa elämässään. Niin saattoi hän taas tällä hetkellä nähdä jumalallisen johdon viisautta ja tarkotuksenmukaisuutta myöskin kansansa vaiheissa. Aivankuin Israelin kansan muinoin oli Jumala johdattanut suomalaiset kaukaa Aasian pimennoista ja osoittanut heille oman erikoisen maan, jossa he olivat päässeet lännestä tulevan kristinopin ja valistuksen yhteyteen. Ja kuinka viisaasti asiat siinäkin suhteessa olivat järjestyneet, että noista kahdesta veljesheimosta karjalaiset olivat asettuneet juuri idän puolelle ja hämäläiset taas lännen puolelle. Jos järjestys olisi ollut päinvastainen, niin heitä erikoisena kansana tuskin olisi enää olemassakaan. Herkät ja mukautuvat karjalaiset olisivat lännessä helposti ruotsalaistuneet ja jäykkien hämäläisten ollessa rajakkain venäläisten kanssa olisi kitka näiden välillä käynyt niin suureksi, että verinen sota ei olisi lakannut, ennenkuin hämäläiset paljon vähälukuisempina olisivat hävinneet maan pinnalta. Mutta nyt olikin ruotsalaista lujuutta vastaan asettunut hämäläinen jäykkyys, samalla kun karjalainen luonne idän puolella esti rotukitkaa kovin tulen araksi käymästä.

Omituista, ettei hän tuota seikkaa ollut ennen tullut juuri tässä valossa huomanneeksi tai ajatelleeksi. Siinäkin näkyi niin selvästi Jumalan viisas ja suomalaisten parasta tähtäävä johdatus. Kaikessa näki hän taas niin selvän tarkoituksen, että suomalaiset, asetettuina asumaan kahden itseään lukuisamman ja tuiki erilaisen kansan väliin sekä maahan, joka oli juuri kuin heitä varten muodostettu, oli määrätty säilymään, kasvamaan ja kehittymään omaa erikoista tarkoitusperäänsä varten. Sitä edistämään hänetkin oli työhön kutsuttu ja tyytyväisenä saattoi hän nyt poistua työmaaltaan, kun hänellä kerran oli vakaumus, ettei hän ollut hukkaan työtä tehnyt.

* * * * *

Aamun lähetessä yltyi sairaus ja hetkittäisin vaipui Agricola jälleen hourioon. Hän ei itse tiennyt mitään siitä, kun hänet puetettiin ja autettiin rekeen. Vasta matkan alussa heräsi hän hetkeksi täyteen tajuntaan sekä tiedusteli, joko pian ehditään Suomen rajojen sisälle. Kun arkkipiispa ilmoitti heidän kerkiävän jo puolenpäivän tienoissa rajalle, lausui hän tyytyväisyytensä siitä, ettei hänen vieraalla maalla tarvinnut elämästä erota. Kohta sen jälkeen vaipui hän horrosmaiseen uneen josta hän vasta illan suussa havahtui.

Ilta oli alkanut jälleen hämärtää ja sää oli kuivan sees. Silmiään räpytellen veti Agricola keuhkonsa ilmaa täyteen ja unen vaikutelmista täysin toinnuttuaan virkkoi arkkipiispalle.

"Tunnen ilmasta, että olemme jo Suomessa."

"Niin olemme", vastasi arkkipiispa ilostuneena, kuullessaan sairaan matkatoverinsa äänen. "Mutta onpas sinulla, veljeni, tarkka vainu, kun tunnet isänmaasi ilmankin."

"Kuinkas minä en tuntisi sitä, jota olen syntymästäni saakka hengittänyt. Jumalan kiitos, että olemme kotona! Ja tuolla on merikin, rakas Suomenlahteni!"

Vasemmalla laajeni luminen ulappa silmän kantamattomiin, yhtyen etäisyydessä teräksen väriseen iltataivaaseen. Rajajoen suulta alkain he olivat ajaneet pitkin merenrannikkoa kulkevaa talvitietä, jonka Viipurissa liikkuvat novgorodilaiset kauppiaat olivat muodostaneet.

"Jumalan kiitos!" lausui Agricola vielä kerran ja vaipui jälleen pitkälleen reen perään, sillä raikas ilma ja tuo lyhyt keskustelu uuvuttivat häntä kovin.

* * * * *

Meren ulapalla näkyi vielä pakenevan päivän kajastus, kun matkue saapui Kyrönniemelle ja pysähtyi ensimäisen talon pihalle. Kun muut olivat nousseet reestä, lausui Agricola Olavi Laurinpojalle, joka oli tullut hänen vointiaan tiedustamaan:

"Auttakaahan minua sisälle, että saan nähdä vielä kansalaisiani ja kuulla suomenkieltä."

Hän teki liikkeen kohotakseen reestä mutta silloin hänen sisällään jotakin ikäänkuin ratkesi ja hervotonna vaipui hän entiseen asentoonsa. Nähdessään hänen liikuttavan huuliaan kumartui Olavi Laurinpoika aivan lähelle ja kuuli hänen kuiskaavan: "Jumala siunatkoon ja varjelkoon kansaani!" "Herra piispa, minä autan teidät ylös reestä", virkkoi Olavi Laurinpoika hätääntyneenä ja työntäen toisen kätensä hartiain taakse koetti nostaa häntä ylös. Mutta piispa jäi aivan hervotonna hänen käsivarrelleen ja pää painui varattomasti taaksepäin. Olavi Laurinpojan piirteet häipyivät hänen silmistään, mutta sijalle ilmestyi samalla toinen henkilö. Se oli puoleksi niinkuin Kristus ja puoleksi se vanha lempeäkatseinen munkki, joka sauva kädessä ja virsut jalassa eräänä kesäpäivänä kauan sitten oli ilmestynyt hänen syntymäkotinsa pihalle ja saanut hänen isänsä taivutetuksi lähettämään hänet kouluun. Se tarttui häntä hellästi käteen ja lausuen: "katso!" viittasi sauvallaan etäisyyteen. Ja leimauksena aukenivat silloin vuosisadat ja hän sai silmätä kauas siihen aikaan, jolloin hänen kansansa suuresti lisääntyneenä, yksimielisenä, vapaana ja valistuneena asui isiensä maata sillä henkisellä perustalla, minkä hän oli sille luonut. Näky hävisi samassa, mutta hän tunsi Kristus-munkin ohjaavan itseään kädestä ja sydämessään suloinen tyytymys sekä omituisten sävelten soidessa korvissaan keinui hän pois äärettömyyksien ulapalle…

Toiset matkueen jäsenet olivat tällä välin kerääntyneet reen ympärille ja tallin luota läheni lyhty kädessä talon isäntä.

"Hän on varmaankin jo jättänyt tämän elämän", lausui Olavi Laurinpoika.

Kun isäntä valaisi lyhdyllään rekeä, kumartuivat kaikki piispan puoleen, joka silmät ummistettuina lepäsi sijallaan, pää kallistuneena toisen olkapään varaan. Hänen kasvoilleen oli jäänyt se onnellinen hymy, jonka hänen viimeinen näkynsä elämästä erotessa oli niille loihtinut.

(Kyösti Vilkuna: Suomalaisia kohtaloita.)

SUOMEN JA SEN MAAKUNTAIN VAAKUNAT.

    Joka ainutta Suomen maakuntaa
    Oma kilpimerkki kaunistaa:
    Vaan koko Suomen on vaakuna
    Punakentässä seisova Leijona,
    Pääss' on Kruunu, ja Miekkaa heiluttaa
    Se oikeall' etujalallaan,
    Ja vasen takajalka sen
    Tallaa Venäjän-Sapelin allehen.
    Sen ympäri on yhdeksän Ruusua,
    Näit' älä, Lukija, unhoita.
    Viel' joka Maakunnall' erikseen
    On oma Vaakuna merkkeineen.
    Niinpä Pohjois-Suomen merkkinä
    On komea Karhu pystyssä,
    On Tähti sen eessä ja takana
    Ja puoleksi kullatulla pohjalla
    Se kultaista Miekkaa liikuttaa
    Ja mahtavan näköisnä vaeltaa.
    Ja Etelä-Suomen kilpehen
    on kuvattu kypärä kultainen,
    Sen läpi kaks Lippua sinistä
    Näät käyvän ja ne ovat ristissä,
    Niissä Kultaristin vielä nään
    Ja kultakruunu niill' on keskellään.
    Kaks käsivartta koristaa Karjalaa,
    Ne toistansa vastaan sotaan saa;
    Toinen niistä Sapelia heiluttaa,
    Toinen Miekkaa, — ja kumpikin anastaa
    Ne tahtois Kruunun kultaisen,
    Jok' on pantuna niiden välillen.
    Ne on Ruotsi ja Ryssä sanotaan.
    Vaan asujaimet Hämeenmaan
    Ovat keskellä Vaakunan punasen
    Kuvanneet aimo Ilveksen,
    On sillä Tähtiä yllä pään,
    Yhtä monta Ruusua alla nään.
    Savonmaan mustalla pohjalla
    On Jousi, kullattu taidolla,
    Siinä terävä Nuoli vielä on,
    Joka varmasti tuottaa turmion.
    Pohjanmaa käyttää Vaakunaa,
    Jota viisi Kärppää koristaa.
    Uusmaan Vaakunaan kuvattu
    On Vene, vahvasti kullattu,
    Sen molemmin puolin Virta käy,
    Sen kohina sit' ei haittaavan näy.

(Vanha riimikronikka. Suom. Ilta Koskimies.)

LOPPUSANA.

Suunnitellessani näitä "Kuvia ja kuvauksia Suomen historiasta" olin ensin ajatellut voivani saada teoksen puitteihin mahtumaan kaunokirjallista historiallista lukemista aina ruotsinvallan loppuaikoihin saakka. Työn edistyessä huomasin kuitenkin käytettävänä olevan ainehiston niin runsaaksi, että annettavia ajankuvia olisi pitänyt kovin paljon puristaa kokoon, jos mieli saada ne ulottumaan näin laajan ajan yli. Oli sentähden mielestäni parempi tyytyä lyhyempään ajanjaksoon ja lopettaa Agricolaan. Näin teos tosin on tullut käsittämään vain esihistoriallisen ajan, keskiajan ja osan uutta aikaa, mutta historiallinen maistiaiskokoelma on saatu monipuolisemmaksi ja vaihtelevammaksi. Kuinka runsas historiallinen kaunokirjallisuutemme jo on, siitä on tämän teoksen laajuus valaiseva näyte.

Vielä laajempi on se historiallisia aiheita käsittelevä kaunokirjallisuus, joka alkaa Agricolasta ja kulkee nuijasodan, kolmekymmenvuotisen sodan ja isonvihan yli vuosien 1808-9:n tapahtumiin. Ajateltakoon vain paitse Ivaloa, Vilkunaa, Finneä y.m. myöskin Topeliusta, Runebergia, Weckselliä, Cygnaeusta, joiden teoksista aikakausien mukaiset otteet antaisivat varsin tyhjentävän kuvan Suomen-kansasta historian näyttämöllä. Tuollainen vastainen valikoima voisi helposti paisua yhtä laajaksi kuin tämä tänäinen, jos sellainen vain osoittautuisi halutuksi. Yritykseni jatkuminen tähän suuntaan jääköön kuitenkin riippuvaksi siitä suosiosta, mitä historiallista kaunokirjallista lukemista harrastava yleisö osoittaa tälle nyt valmistuneelle jaksolle.

En tietysti voi arvostella, missä määrin olen onnistunut tässä teoksessa olevien otteiden valinnassa. Niinkuin alkusanassani huomautin on johtolankanani ollut se, että olen pyrkinyt asettamaan historiallisesti mahdollisimman asiallisen ja jotain aikaa tai historiallista tapahtumaa esittävän todenmukaisen kuvauksen etusijaan puhtaasti mielikuvituksellisen ja romanttisen rinnalla.

Otteiden valintaa tarkastaessa voidaan ehkä huomauttaa, että olen julaissut joitain kuvauksia, jotka eivät ole suomalaisten kirjailijain kirjoittamia. Arvelin kuitenkin, että suomalaisen lukijan, joka ei voi alkukielellä tutustua suomalaisia tai suomensukuisia aiheita käsitteleviin skandinavialaisiin taruihin ja kronikoihin, ehkä olisi huvittavaa ja opettavaa saada niistäkin näytteitä tässä teoksessa. Samasta syystä panin väliin myöskin pienen virolaisia käsittelevän osaston.

Olin ajatellut ottaa sinne tänne mukaan ei ainoastaan puhtaasti kaunokirjallista lukemista, vaan sen lomaan, suolaksi ja asiallisuuden selkärangaksi, näytteitä muustakin keveämmästä mielikuvitusta liikkeelle panevasta historiallisesta kirjallisuudesta, varsinkin kulttuurihistorian alalta. Alkupuolella niitä olikin muutamia sellaisia. Tilan puutteen vuoksi oli siitä suunnitelmasta kuitenkin pakko luopua. Ikävä kyllä. Sillä on olemassa väitöskirjoihin, tutkimuksiin ja aikakautisiin ammattijulkaisuihin hautautuneita tiedemiesten helppotajuisia kirjoitelmia, jotka sisältöönsä ja esitystapaansa nähden olisivat erinomaisesti sopineet ja sointuneet tämän teoksen tarkoitukseen. Onpa varsinaisia historiallisia asiakirjojakin, jotka, oikeaan paikkaansa asetettuina, panevat lukijan mielikuvituksen yhtä lennokkaaseen toimintaan kuin kaunokirjallisesi käsitellyt aiheet.

Lopuksi lämmin kiitos niille kirjailijoille, ennen muita herroille Ivalolle ja Vilkunalle, jotka sallimalla otteiden ottamisen teoksistaan ovat tehneet tämän kirjan syntymisen mahdolliseksi.

Helsingissä 27 p:nä maaliskuuta 1915.

Juhani Aho.