The Project Gutenberg eBook of Untuvainen y.m. kertomuksia, by Selma Lagerlöf

Untuvainen ja Äidin valokuva teoksesta "Näkymättömiä siteitä",
Hopeakaivos "Sadun satu" nimisestä teoksesta.

Ihan selvästi näen miehen jäykän, laajalierisen silkkihatun, jollaiset olivat käytännössä nelikymmenluvulla, hänen vaalean liivinsä ja solmitun kaulaliinansa. Näen myös hänen kauniit sileäksi ajetut kasvonsa, harvoine, vähäpätöisine poskipartoineen ja hänen korkean, jäykän kauluksensa ja miellyttävän arvokkaisuuden hänen pienimmässäkin liikkeessään. Hän istuu oikealla puolella rattailla ja kokoilee ohjaksia ja hänen rinnallaan istuu sitten pienoinen naisolento. Jumala häntä siunatkoon! Hänet näen vieläkin selvempään. Ikäänkuin taulussa näen hänen kaidat pikku kasvonsa ja hatun niiden ympärillä leuan alle kiinni solmittuna ja tummanruskeat, sileäksikammatut hiukset ja suuren saalin ommeltuine silkkikukkineen. Vaan kiesit, joilla he ajavat, ovat tietystikin sellaiset vihreäksi maalatut, joissa istuimen selustan kapulat ovat sorvatut, ja majatalon hevonen, jolla he ajavat ensimäisen peninkulman, on tietysti pieni pyylevä maalaisruuna.

Tyttöön olen ollut rakastunut ensi hetkestä. Se kuuluu kyllä kummalliselta, sillä hänhän on vain pienoinen, häilyvä hupakko, mutta minä olen joutunut hänen pauloihinsa tarkatessani katseita, jotka seuraavat häntä, hänen matkalle lähtiessään. Ensiksikin näen isän ja äidin seisovan leipuripuodin ovella ja silmäilevän häntä. Isällä on aivan kyyneleet silmissä, mutta äidillä ei ole aikaa itkeä juuri nyt. Hänen täytyy käyttää silmiään katsellakseen tyttöään, niin kauan kun tämä vielä voi huiskuttaa ja nyökyttää hänelle. Ja sitten on siellä luonnollisesti pitkin syrjäkatua lapsiparvia, jotka iloisesti hyvästelevät häntä, ja ikkunoiden takaa ja ovien raoista heittelevät pienet, herttaiset käsityöläisten tyttäret veitikkamaisia silmäyksiä, ja jotkut nuoret oppipojat ja sällit häntä haaveillen katselevat. Ja kaikki nyökyttävät päätään hyvässä tarkoituksessa ja toivoen heitä pian tervetulleiksi takaisin. Entäpä sitten vielä noita levottomia katseita, kun köyhät muijat tulevat ulos, niijaavat, ottavat pois silmälasinsa, voidaksensa nähdä miten hän kaikessa komeudessaan ajaa heidän ohitseen. Mutta ainoankaan epäystävällisen silmäyksen en näe häntä seuraavan, en koko kadun mittaan.

Kun hän on kadonnut näkyvistä, pyyhkii isä reippaasti hihallaan kyynelet silmistään.

"Elä ole huolissasi, äiti!" virkkaa hän. "Saat nähdä, että hän kyllä suoriutuu. Untuvainen selviytyy kyllä, äiti, niin pieni kuin onkin."

"Isä", virkkoi äiti painokkaasti, "puheesi on niin merkillistä.
Miksikä ei Anna Mari suoriutuisi? Hän on yhtä hyvä kuin joku muukin."

"Tietenkinpä hän on, äiti, mutta kumminkin, äiti, kumminkin. En totta totisesti tahtoisi olla hänen sijassaan matkalla sinne mihin hän nyt on menossa. En maar."

"Mihinpä sinulla vanhalla leipurimestarilla juurii olisi menoakaan", virkkaa äiti, joka näkee, että isä on kovin levoton tyttärestään ja että häntä tarvitsee hiukan leikillä piristää. Ja isä nauraa, sillä hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Ja sitten vanhukset häviävät puotiin.

Sillävälin Untuvainen, tuo kaarnanhiuskale, soma silkkikukkanen oikein reippaalla mielellä ajaa hyryttelee tietä pitkin. Hän tosin pelkää, niin, pelkää kylläkin hiukan sulhastaan; mutta oikeastaanhan Untuvainen pelkääkin kaikkia ihmisiä, ja se on hänelle vain eduksi, sillä senpä takia juuri kaikki ihmiset tahtovatkin näyttää hänelle, etteivät he ole niin vaarallisia.

Koskaan ennen hän ei ole tuntenut niin kunnioittavansa Mauritsia kuin tänä päivänä. Kun he ovat jättäneet syrjäkadun ja kaikki hänen ystävänsä jälelle, on kuin Maurits kohoaisi, kasvaisi ja suurenisi. Hattu ja kaulus ja korvaparta jäykistyivät ja kaulaliinan ruusuke pöyhistyy. On kuin äänikin paksuneisi hänen kurkussaan ja pääsisi vaivoin kuuluville. Tyttönen tuntee itsensä tästä hiukan alakuloiseksi, mutta on muhkeata nähdä Mauritsia noin suurenmoisena.

Maurits on niin viisas, hänellä riittää loppumatta kehoituksia — ei sitä todellakaan uskoisi, — mutta Maurits puhuu vain järkeä koko matkan. Mutta kas, sellainen se Maurits on. Hän kysyy Untuvaiselta, käsittääkö hän oikein mitä tämä matka hänen sulhaselleen merkitsee. Luuleeko hän tätä vain huvimatkaksi pitkin maantietä? Kuuden peninkulman matka hyvillä kieseillä, sulho rinnallansa, sehän voisi näyttääkin oikealta huviretkeltä se. Ja sitä paitse on vielä matkalla oiva määräpaikka rikkaan enon luona. Kai Untuvainen on pitänyt kaikkea tätä leikkinä vain, vai kuinka?

Jospa Maurits tietäisi, miten hän rukouksin ja kyynelin oli valmistautunut tälle matkalle ja eilen keskustellut kauan äidin kanssa maata pannessaan ja sitten nähnyt tuskallisia unia yöllä. Mutta Untuvainen tekeytyi vain tyhmäksi, sitä enemmän saadaksensa nauttia Mauritsin viisaudesta. Sitä tämä mielellään kyllä näyttelee ja sen Untuvainen niin kernaasti, niin kernaasti hänelle suo.

"Oikeastaan on harmillista, että sinä olet niin herttainen", sanoo Maurits. Sillä sentähden Maurits oli kiintynyt häneen, ja se kumminkin oli häneltä aika tyhmästi. Hänen isänsä ei ollut ensinkään tästä mielissään. Entä äiti sitten. Maurits ei uskaltanut ajatellakaan, mitä kaikkia keinoja äiti oli koettanut keksiä, kun poika oli ilmaissut kihlanneensa köyhän tytön syrjäkadulta, tytön, joka ei ollut saanut kasvatusta, jolla ei ollut erityisiä lahjoja, eikä edes ollut kaunis, ainoastaan herttainen.

Mauritsin silmissä oli tietysti leipurimestarin tytär yhtä hyvä kuin pormestarin poikakin, mutta kaikki eivät olleet niin vapaamielisiä kuin hän. Ja ellei Mauritsilla olisi ollut rikasta enoa, niin ei tietenkään koko asia olisi voinut tulla kysymykseenkään, sillä eihän hänellä, joka oli vain ylioppilas, ollut mitään jolla perustaa kotia. Mutta jos he nyt voisivat voittaa enon puolelleen, niin he olisivat autetut.

Näen heidät niin selvästi tuossa maantietä ajaessaan. Tytöllä on hiukan onneton ilme kuunnellessaan sulhonsa viisautta. Mutta miten tyytyväinen hän on mielessään! Kuinka viisas Maurits on! Ja kun tämä puhuu, mitä kaikkea hän saa uhrata morsiamensa tähden, niin se on vain hänen tapansa ilmaista kuinka paljon hän pitää tytöstään.

Ja mitäpä siitä vaikka hän oli odottanut, että Maurits tällaisena päivänä, heidän ollessaan kahdenkesken, olisi ollut hiukan toisenlainen kuin istuessa kotona äidin luona, — silloinhan Maurits ei olisi tehnyt oikein. Untuvainen on vain ylpeä sulhostaan.

Maurits selittää parhaallaan hänelle millainen mies eno on. Sellainen on mies, että jos hän vain tahtoo suosia heitä, niin he paikalla ovat onnen satamassa. Teodor eno on niin mahdottoman rikas. Hän omistaa yksitoista sulatusuunia, sitäpaitse maatiloja ja kartanoita ja hänellä on osia kaikenlaisissa kaivannoissa. Kaiken tämän oikea perijä on Maurits. Mutta hiukan epävakavaa on olla tekemisissä enon kanssa, jos sattuu jotain, josta hän ei pidä. Ellei hän olisi tyytyväinen Mauritsin vaimoon, niin hän voisi testamentata kaikki muille.

Pikku kasvot käyvät yhä värittömämmiksi ja ohuemmiksi, mutta Maurits vain jäykkenee ja paisuu. Ei ole suuria toiveita, että Anna Mari voisi panna pyörälle enon pään, samoin kuin Mauritsin. Eno on ihan toisenluontoinen mies. Entä hänen makunsa, niin, Mauritsilla ei ole korkeita ajatuksia hänen maustaan, mutta hän luulee, että mikä enoa ihastuttaa, olisi jotain korkeaäänistä, jotain säihkyvän punaista. Sitäpaitsi hän jo on niin piintynyt vanhapoika — hänen mielestään naiset vain ovat vaivaksi. Ainoa mitä tarvitaan on ettei eno pidä häntä aivan mitättömänä. Kyllä Maurits sitten muusta huolen pitää. Mutta mikään letus Anna Mari ei saa olla. Itkeekö hän? Ohoh, ellei hän näytä reippaammalta heidän perille saapuessaan, niin eno sillä kerralla antaa kummallekin matkapassit.

Tyttönen iloitsee heidän itsensä takia, ettei eno ole niin viisas kuin Maurits. Ei varmaankaan liene synti Mauritsia vastaan ajatella, että on hyvä kun eno on aivan toisenlaatuinen ihminen kuin Maurits. Sillä ajatteleppa, jospa nyt Maurits olisi eno, ja kaksi köyhää nuorta henkilöä matkustaisi hänen luokseen saadakseen jotain elämisapua, silloin varmaan Maurits, joka on niin järkevä, pyytäisi kummankin heistä menemään omalle taholleen ja odottamaan siksi, kunnes heillä on varoja mennä naimisiin. Vaikka kyllähän eno oli tavallaan hirmuinen. Hänhän joi ja piti sellaisia suuria kutsuja, joissa elettiin oikein hurjasti. Hän ei laisinkaan ymmärtänyt säästämistä. Hän kyllä tiesi että kaikki ihmiset häntä pettivät, mutta oli yhtä iloinen sentään. Ja huolimaton! Pormestari oli lähettänyt Mauritsin mukana erään kannattamattoman liikkeen osakkeita, mutta eno ostaisi ne kyllä häneltä, oli Maurits sanonut. Eno ei välittänyt, mihin rahansa viskasi. Hän oli seisonut kaupungin torilla ja heitellyt hopearahoja katupojille. Hyvin tavallista enolle oli, että hän yhdessä yössä kulutti pelaamalla parisentuhatta riksiä ja sytytti piippunsa kymmentaalarin setelillä.

Illan suussa he saapuivat perille. Enon "residenssi", kuten hän sitä kutsui, ei ollut suinkaan mikään tehdas. Se sijaitsi mahtavien vuorien rinteellä, kaukana kaikesta hiilen savusta ja vasaran kalskeesta, ja sieltä avautui laajoja näköaloja yli järvien ja vuorenselänteiden. Se oli upeasti rakennettu, metsäkunnaiden ja koivikkojen keskelle, mutta siihen tuskin ollenkaan kuului peltoja, sillä se ei ollutkaan mikään maakartano, vaan huvilinna.

Nuoret ajoivat pitkin koivu- ja saarnikujaa. Lopuksi he ajoivat kahden matalan, tiheän kuusiaidan välitse, ja olivat juuri pyörähyttää hevosen pihaan.

Mutta juuri tien käännöskohtaan oli kunniaportti pystytetty, ja eno alustalaisineen seisoi siinä tervehtimässä. Kas vaan, sitäpä ei Untuvainen olisi voinut uskoa Mauritsista, että hän valmisti hänelle sellaisen vastaanoton. Hänen mielensä kävi niin keveäksi. Hän tavoitti sulhonsa käden ja puristi sitä kiitokseksi. Enempää hän ei voinut sillä hetkellä tehdä, sillä he olivat juuri kunniaportin alla.

Ja siinä nyt seisoi tuo hyvin tunnettu mies, ruukinpatruuna Teodor Fristedt, kookas ja mustapartainen ja hyväntahtoisuutta säteilevä. Hän heilautti hattuaan ja kohotti eläköön-huudon ja koko kansajoukko huusi eläköötä, ja Anna Mari sai kyyneleet silmiinsä ja hymyili samalla kertaa. Ja tietystikin täytyi heidän kaikkein pitää hänestä heti ensi hetkestä, yksin jo sen johdosta miten hän katsoi Mauritsiin. Sillä Untuvainen ajatteli, että nuo kaikki olivat tulleet Mauritsin takia, ja hänen täytyi kääntää katseensa koko komeudesta nähdäksensä vain sulhonsa, joka laajassa kaaressa lennätti hatun päästään ja tervehti niin kuninkaallisen komeasti. Oi sitä katsetta, jonka hänen sulhonsa sai! Patruuna Teodor oli vähällä hämmentyä ja eläköön-huudon sijasta päästää kirouksen, kun hän sen näki.

Ei, Untuvainen ei ainoallekaan ihmiselle pahaa toivonut, vaan kuitenkin, jos talo olisi sattunut olemaan Mauritsin oma, silloin tuo olisi sopinut mainiosti. Näytti kyllä juhlalliselta, kun hän seisoi etehisen portailla, kääntyi joukon puoleen ja lausui kiitoksen. Patruuna Teodor oli muhkea hänkin, mutta mitä oli hänen esiintymisensä Mauritsiin verrattuna. Eno vain auttoi hänet, Anna Marin alas rattailta, otti kuin palvelija vastaan hänen saalinsa ja hattunsa, sillä välin kun Maurits kohotti hattunsa valkealta otsaltaan ja virkkoi: "Kiitos, lapsukaiseni!" Niin, Teodor-patruuna ei todellakaan ymmärtänyt käyttäytymistä, sillä kun hän nyt eno-oikeudellaan sulki hänet syliinsä ja suudellessaan samalla sattui huomaamaan, että Untuvainen vilkasi Mauritsiin, niin hän kirota sätkäytti, kirosipa oikein rumasti. Untuvaisesta olivat harvoin ihmiset epämiellyttäviä, vaan kyllä kai ei olisi helppo olla Teodor-patruunan mieliksi.

"Huomenna", virkkaa eno, "on täällä suuret päivälliset ja tanssiaiset, mutta tänään nuori herrasväki saa levätä matkan vaivoista. Nyt syömme vain illallisen ja sitte panemme maata."

Heidät viedään vieraskamariin ja jätetään sinne kahdenkesken. Patruuna Teodor kiitää ulos kuin tuuli, joka pelkää tulevansa sisälle suljetuksi. Viiden minuutin päästä hän ajaa lehtikujaa pitkin suurissa vaunuissaan, kuskin hoputtaessa hevosia niin että ne ovat kuin pingoitetut hiihnat maata pitkin. Kuluu viisi minuuttia ja eno on taas näkyvissä, ja nyt istuu vanha rouva hänen rinnallaan vaunuissa.

Hän tulee sisään, kulettaen käsikoukussaan ystävällistä, puheliasta rouvaa, jota hän nimittää "vuorineuvoksettareksi". Ja tämä sulkee Anna Marin kohta syliinsä, mutta tervehtää Mauritsia jotenkin jäykästi. Ja niin hänen täytyykin tehdä, kukaan ei tohdi liian vapaasti käyttäytyä Mauritsia kohtaan.

Kaikessa tapauksessa on Anna Mari oikein iloinen tuon puheliaan, vanhan rouvan tulosta. Tällä ja patruunalla on lystikäs tapa laskea leikkiä keskenään. Tuntuu oikein kodikkaalta vieraassa paikassa.

Mutta sitten, kun he ovat sanoneet hyvääyötä toisilleen ja Anna Mari on mennyt pieneen kamariinsa, tapahtuu jotain niin ikävää ja harmillista.

Eno ja Maurits kiertelevät puutarhassa, ja Untuvainen ymmärtää, että Maurits kulkee siellä selitellen tulevaisuustuumiaan. Eno ei tunnu juuri virkkavan mitään, hän vain kulkee ja sätkii heinäntähkiä kepillään. Mutta Maurits saa hänet kylläkin pian vakuutetuksi, että parasta mitä hän voi tehdä on antaa Mauritsille hoitajan virka jossain rautatehtaassaan, ellei häntä oikein haluta antaa koko tehdasta. Mauritsissa on herännyt sellainen halu käytännölliselle alalle, sitten kun hän on rakastunut. Hänellä on tapana usein sanoa: "Eikö lie parasta, että minä, josta kumminkin tulee suuritilallinen, alan nyt heti tutustua niihin asioihin. Mitäpä minua oikeustutkinto hyödyttäisi?"

He kulkevat juuri Untuvaisen ikkunan alitse, eikä mikään estä heitä näkemästä että hän istuu siinä, mutta kun he eivät siitä ole millänsäkään, niin hän tietysti on oikeutettu kuuntelemaankin. Tämä asia todellakin koskee yhtä likeltä häntä kuin Mauritsiakin.

Silloin Teodor-patruuna yhtäkkiä pysähtyy ja näyttää vihastuneelta. Hän on aivan raivostuneen näköinen, ja Untuvainen on melkein huutamaisillaan Mauritsille, että tämä olisi varuillaan. Mutta se on nyt jo liian myöhäistä, siliä patruuna Teodor on tarttunut Mauritsia rintaan, rutistaa hänen kaulaliinansa ja ravistaa häntä niin, että hän luikertelee kuin ankerias. Sitten hän heittää hänet luotaan niin voimakkaasti, että Maurits hoipertelee takaperin ja olisi kaatunut, ellei olisi saanut tukea eräästä puusta. Ja siihen hän jäi seisomaan ja virkkaa: "Mitä?" Mitäpä muuta hän virkkaisikaan.

Untuvainen ei koskaan ennen ollut niin ihaillut Mauritsin hillitsemiskykyä. Hän ei hyökkää Teodor-patruunan kimppuun tappelemaan. Hän seisoo vain tyynenä, oman arvonsa tuntevana ja ainoastaan hämmästyneenä. Tyttö ymmärtää, että Maurits hillitsee mielensä vain siitä syystä, ettei koko matka jäisi hyödyttömäksi. Hän ajattelee morsiantaan ja hillitsee mielensä.

Maurits raukka, näkyy, että eno on häneen vihastunut. Maurits saa nyt kärsiä morsiamensa takia. Eno kysyy, tiesikö hän, että hänen enonsa oli nuorimies ja kotinsa nuorenmiehen koti, kun oli kulettanut sinne morsiamensa ottamatta tytön äitiä mukaan.

Hänen äitiänsä! Untuvainen loukkaantuu Mauritsin puolesta. Äitihän itse oli kieltäytynyt tulemasta ja sanonut, ettei hän voinut jättää leipuria. Niin Maurits vastaakin, mutta hänen enonsa ei huoli mistään anteeksipyynnöistä. — No, entäpä pormestaritar, hänen olisi sopinut tehdä pojalleen se palvelus. Niin, jos hän siihen oli liian ylpeä, niin olisi heidän ollut parasta jäädä kotiin. Kuinka he nyt olisivat suoriutuneet, jos vuorineuvoksetar olisi ollut estetty tulemasta? Kuinka voi tulla kysymykseenkään, että sulhanen ja morsian kahdenkesken matkustavat halki maan? — Vai niin, Maurits ei ollut vaarallinen. — Eipä ei, sitä hän ei ollut koskaan luullutkaan, mutta ihmisten kielet ovat vaarallisia. Ja sitten kaiken muun lisäksi nuo kiesikärryt! Totisesti olikin hän urkkinut käsiinsä koko kaupungin kaikkein hullunkurisimmat kiesikärryt! Antaa sitten lapsiraukan ajaa rytyyttää kuusi pitkää peninkulmaa kieseissä ja antaa hänen, patruuna Teodorin, pystyttää kunniaportin kieseille!

— — Oliko kumma jos häntä, patruuna Teodoria, halutti kerrassaan nujertaa hänet. Antaa patruuna Teodorin huutaa hurraata mokomillekin häkkikärryille!

Tuo mies käy aivan käsittämättömäksi. Kuinka Untuvainen ihaileekin Mauritsia, joka voi seista niin tyynenä! Hänellä oikeastaan olisi hyvä halu sekaantua leikkiin ja puolustaa Mauritsia, mutta hän arvaa, ettei Maurits siitä pitäisi.

Ja ennen nukkumistaan hän luettelee kaikki mitä olisi sanonut Mauritsin puolustukseksi. Sitten hän vaipuu uneen, mutta vavahtaa hereille taas ja kuulee korvissaan vanhan arvoituksen:

    Kohosi koira vuorille
    Ja haukkui koko Ruotsille,
    Sen nimi on kuin sun,
    Sen nimi on kuin mun,
    Kuin kaikkein maailman ihmisten.
    Mi nimi sen?
    Se Mikä on.

Arvoitus oli kiusannut häntä monta kertaa. Voi miten se koira oli tyhmä hänen mielestään! Mutta nyt unimielissään hän sekoittaa "Mikä" koiran ja Mauritsin, ja hänen mielestään on kuin koiralla olisi Mauritsin valkea otsa. Sitten hän nauraa. Hänen on yhtä helppo nauraa kuin itkeäkin. Sen hän on perinyt isältä.

II.

Se varmaan on noussut kuin kaste ruohikkoon, kuin makeus marjaan, kuin väri ruusuun, huomaamatta ja suloisesti, itseään ilmaisematta.

Oikeastaan onkin yhdentekevä miten se on tullut ja mitä "se" on. Olkoonpa sitten hyvää tai huonoa, suloista tai ikävää, kun se kumminkin on tuota kiellettyä, jota ei koskaan olisi saanut olla olemassakaan. Hän tuntee itsensä sen johdosta onnettomaksi, levottomaksi ja syntiseksi.

"Se" on sitä, jota hän ei koskaan tahdo enää ajatella. "Se" on sitä, joka tulee irti nyhdettäväksi ja ulos heitettäväksi, olematta kumminkaan sellaista, jota voidaan vangita ja johon voisi käsin tarttua. Hän sulkee mielensä "siltä", ja sisälle se tunkee siitä huolimatta. "Se" karkoittaa veren suorista ja kiiruhtaa sen kulkua, se hajoittaa ajatukset aivoista ja hallitsee niitä, se väräjää kautta koko hermoston ja tanssii sormenpäissäkin. "Sitä" on kaikkialla hänessä, niin että jos hän voisi poistaa ruumiistaan kaiken muun, jättäen vain "sen", niin se olisi hänestä jättänyt tarkan jäljennöksen. Ja sittenkään se ei ollut mitään.

Hän ei tahdo koskaan "sitä" ajatella, ja alati kumminkin täytyy hänen "sitä" muistella. Miten hän onkin muuttunut näin kehnoksi? Ja sitten hän tuumailee ja miettii, miten "se" on tullut?

Oi, Untuvainen, oi niittyvillanen! Kuinka herkät ovatkaan meidän mielemme ja miten helposti herätetyt meidän tunteemme!

Silloin hän oli vain pelännyt ja kainostellut. Hän oli joutunut sellaiseen sieluntuskaan, kun hän aamiaispöytään tultuaan ei tavannutkaan Mauritsia, vaan ainoastaan patruuna Teodorin ja vuorineuvoksettaren.

Maurits oli tosin tehnyt viisaasti lähtiessään metsälle, vaikka oli mahdotonta käsittää, mitä hän näin keskikesän aikaan metsästeli, josta myöskin vuorineuvoksetar huomautti. Mutta Maurits tietenkin arvasi, että hänen oli viisainta pysytellä poissa enon näkyvistä muutamia tunteja, kunnes tämä ehti jälleen leppyä. Eihän hän todellakaan voinut aavistaakaan että morsiamensa olisi niin ujo, että hän melkein oli pyörtyä huomatessaan sulhonsa olevan poissa ja jääneensä yksin Teodor-enon ja vuorineuvoksettaren kanssa. Maurits ei ollut koskaan ollut ujo. Hän ei tiennyt mikä kiusa siitä oli.

Sitä aamiaista, sitä aamiaista! Eno oli aluksi kysynyt vuorineuvoksettarelta, oliko hän kuullut tarinan ihanasta Sigridistä? Hän ei kysynyt Untuvaiselta, eikä tämä olisi kyennyt vastaamaankaan. Vuorineuvoksetar tunsi hyvin kertomuksen, mutta eno kertoi sen kumminkin. Silloin Anna Mari muisti Mauritsin pilkallisesti kertoneen, että enolla oli talossaan vain kaksi kirjaa, nimittäin: Afzeliuksen satuja ja tarinoita ja Nösseltin yleinen historia naisille. "Mutta nepä eno tunteekin tarkoin", oli Maurits sitten lisännyt.

Anna Marin mielestä oli tarina soma. Hän piti siitä, että Pentti
Lagman antoi helmillä kirjaella sarkahameen. Hän näki edessään
Mauritsin. Kuinka kuninkaallisen ylpeältä hän olisi näyttänytkään
loihtiessaan esille helmet. Sepä juuri olisi ollut jotain, jota
Mauritsin olisi sopinut tehdä.

Mutta kun eno oli päässyt siihen kohtaan kertomuksessa, jossa mainitaan Pentti Lagmanin vetäytyneen metsään, päästäkseen tapaamasta vihastunutta veljeään ja antaneen nuoren vaimonsa yksin kestää myrskyn, silloin oli selvästikin tarkoituksena se, että eno ymmärsi Mauritsin lähteneen metsälle välttääkseen hänen vihaansa, ja että hän tiesi miten Untuvainen nyt istui miettien millä hänet lepytteleisi. — — Niin, eilen, silloin kyllä hän ja Maurits, olivat voineet miettiä keinoja, kuinka hän enoa mielisteleisi, mutta tänään eivät asiat olleet sinnepäinkään, että hän olisi voinut tätä toteuttaa. Voi, koskaan ennen hän ei ollut käyttäytynyt niin typerästi! Veri tulvi hänen kasvoihinsa, ja veitsi ja kahveli putoilivat kauheasti kalisten hänen käsistään lautaselle.

Mutta patruuna Teodor ei hituistakaan armahtanut, hän vain jatkoi juttuaan, kunnes tuli siihen mainioon mahtisanaan: "Jospa se olisi minun veljeltäni tekemättä, niin olisin itse sen tehnyt." Sen hän oli lausunut niin merkillisellä äänenpainolla, että Anna Marin täytyi katsahtaa ylös ja kohdata katse hänen ruskeista, nauravista silmistään.

Ja kun eno silloin oli nähnyt hädän tuijottavan hänen silmistään, oli hän alkanut nauraa kuin poikaviikari. Ja sitten oli huudahtanut: "Mitä luulette, vuorineuvoksetar, mitä mahtoi Pentti Lagman kotiin tultuaan arvella kuullessaan: 'Jospa se olisi minun veljeltäni'… Minä puolestani luulen, että hän seuraavalla kerralla jäi kotiin."

Untuvaiselle nousi kyynelet silmiin, ja kun eno sen näki, niin hän alkoi nauraa yhä enemmän. "Niin, oivan välittäjänpä onkin veljenpoikani valinnut itselleen", tuntui hän tahtovan sanoa. "Jopa nyt lopen häiriydyit osassasi, pikku näyttelijättäreni", ja joka kerran kun Anna Mari oli katsonut enoa, olivat tämän ruskeat silmät toistaneet: "Jospa se olisi ollut minun veljeltäni tekemättä, niin olisin minä itse sen tehnyt." Oikeastaan ei Untuvainen ollut aivan varma siitä, eivätkö silmät sanoneetkin veljenpoikani. Ja ajatteles kuinka hän sitten oli käyttäytynyt! Hän oli purskahtanut ääneen itkemään ja syössyt ulos huoneesta.

Silloin oli kysymys ihan muusta. Hän oli silloin ihastuksissaan tämän paikan kauneudesta, ja myöskin siitä, että sai olla luontoa niin tuttavallisen likellä. Tuntui kuin hän olisi jälleen löytänyt jotakin, jonka oli kadottanut kauan, kauan sitten.

Leipurin mamseliksi, kaupunkilaisneitoseksi häntä luultiin. Mutta hän oli muuttunut maalaistytöksi, samassa kun hänen jalkansa kosketti hiekkakäytävää. Hän tunsi heti, että maalla on hänen oikea olinpaikkansa.

Niin pian kun hän oli hiukan rauhoittunut, oli hän uskaltanut lähteä ulos, ominneuvoin tarkastelemaan ympäristöä. Hän oli ollut katselemassa hiekotettua aukeaa etehisen portaitten edessä. Yhtäkkiä oli hän alkanut notkutella vartaloaan. Hän sieppasi hatun päästään ja heilautti saalin käsivarrelleen. Sitten hän asetti käden kupeelleen, veti ilmaa keuhkoihin, niin että sieramet laajenivat ja vihelteli.

Hän oli pariinkin kertaan koettanut tyynesti astua puutarhaan päin, mutta se ei vetänyt häntä puoleensa.

Äkkiä kääntyen läksi hän rakennusten ympäröimään takapihaan. Hän oli tavannut karjapiian ja puhellut jonkun sanan hänen kanssansa. Hän hämmästyi kuullessaan, kuinka reippaalta äänensä kajahti. Sehän oli kuin joukkoa johtavan luutnantin. Ja hän tunsi itsekin, miten reippaalta mahtoi näyttää, kun hän pää ylpeästi kohotettuna, hiukan kallellaan, vartalonsa reippaasti, huolimattomasti huojuessa, viuhuva pajuvirpa kädessä, asteli navettaan.

Se kumminkaan ei ollut sellainen kuin hän oli odottanut. Siellä ei ollutkaan pitkiä riviä sarvipäitä olentoja, joihin olisi voinut tehdä valtavaa vaikutusta, sillä ne kaikki olivat laitumella. Pieni, yksinäinen vasikka seisoi karsinassaan ja näytti odottavan häneltä jotain. Hän meni sen luo, kohottausi varpailleen ja kannattaen toisella kädellään hamettaan silitteli toisella vasikan otsaa, hipasi hiukan vain sormensa kärjillä.

Mutta kun hän vasikan mielestä ei vieläkään tuntunut tehneen kylliksi, koska se työnsi ulos pitkän kielensä, niin hän armollisesti antoi sille pikkusormensa nuoltavaksi. Vaan hän ei voinut olla vilkasematta ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain ihailijaa tälle sankarityölleen. Ja silloin hän oli älynnyt, että patruuna Teodor seisoi läävän ovella ja nauroi hänelle.

Sitten oli eno seurannut mukana kävelylle. Mutta "se" ei tullut silloin, ei lainkaan silloin. Silloin oli vain merkillinen ihme tapahtunut, ettei hän enää pelännyt Teodor-patruunaa. Hänhän oli samanlainen kuin äiti, hän tuntui tietävän kaikki hänen vikansa ja heikkoutensa, ja se oli niin turvallista. Hänen ei tarvinnut näyttää paremmalta kuin oli.

Patruuna Teodor oli tahtonut viedä hänet puutarhaan lammikon penkereelle, mutta se ei ollut Untuvaisen mieleen. Hän tahtoi tietää mitä kaikkea näissä suurissa rakennuksissa oli.

Sitten eno kärsivällisesti kulki hänen kanssaan maitokamariin ja jääkellariin, viini- ja perunakellariin. Hän otti järjestyksessä näytelläkseen hänelle ruoka-aitan ja halkoliiterin ja vaunuliiterin ja mankelihuoneen. Sitten hän vei hänet työhevosten ja ajohevosten talliin ja antoi hänen nähdä valjaskamarin ja palvelijain huoneen, renkien pirtin ja veistohuoneen. Untuvainen kävi aivan pyörälle näistä monen monista huoneista, jotka patruuna Teodor oli pitänyt tarpeellisena rakennuttaa kartanoonsa, mutta hän innostui ja lämpeni ajatellessaan miten ihanata olisi olla kaiken tämän haltijana, niin ettei hän väsynyt, vaikka he kävivät katselemassa kaikki lammasnavetat, sikolätit ja vilkasivatpa kanoja ja kaniinejakin. Hän tutki tarkasti, ihastuksensa yhä kasvaessa, kutomakamarin ja maitohuoneen, hiilivajan ja pajan. Lopuksi tarkasteltiin suuret ullakot, pesunkuivaus-ullakot ja puidenkuivausosasto, heinäluhdit ja lato, jossa säilytettiin kerppuja lampaille.

Uinuva perheenemäntä heräsi hänessä kaikkea tätä täydellisyyttä nähdessään. Mutta enimmän hän ihastui tilavaan panimohuoneeseen ja kahteen somaan leipomapirttiin avaroine uuneineen ja laajoine pöytineen.

Siellä leipomatuvassa olivat he istuneet ja levänneet ja hän oli kertonut kodistaan. Mielellään hän saattoikin kertoa enolle. Eno oli jo kuin ystävä, vaikkakin hänen ruskeat silmänsä nauroivat kaikelle, mitä hän sanoi.

Kotona oli niin hiljaista, ei ensinkään eloa eikä vaihtelua. Hän oli ollut sairaloinen lapsena, ja siksi vanhemmat vartioivat häntä, niin ettei hän saanut mitään tehdä. Kuin leikin vuoksi hän sai olla auttamassa leipomossa ja puodissa… Kuinka olikaan, oli hän sattunut mainitsemaan, että hänen isänsä kutsui häntä Untuvaiseksi. Siinä yhteydessä hän oli myöskin virkkanut: "Kotona kaikki hemmoittelevat minua, paitse Maurits, siksi minä pidän paljon hänestä. Hän kohtelee minua niin viisaasti. Hän ei kutsu minua koskaan Untuvaiseksi, vaan Anna Mariksi. Maurits on niin mainio."

Voi kuinka enon silmät silloin olivat ilvehtineet ja nauraneet. Hän olisi saattanut lyödä enoa pajuvirvallaan. Hän uudisti vielä kerran melkein itku kurkussa: "Maurits on niin mainio."

"Niin, kyllä tiedän sen, kyllä tiedän. Hänhän on tuleva perijäni", oli eno vastannut. Siihen Anna Mari huudahti: "Mutta miks'ette te, Teodor-eno, mene naimisiin! Sillä sehän vasta olisikin onnellinen, joka saisi olla tällaisen kartanon rouva!"

"Kuinkas silloin Mauritsin perinnön kävisi?" oli eno kysynyt aivan sävyisästi.

Silloin Anna Mari oli ollut vaiti pitkän aikaa, sillä eihän hän voinut sanoa enolle, etteivät hän eikä Maurits välittäneet perinnöstä, sillä sitäpä he juuri tavoittelivat. Hän rupesi tuumailemaan, mahtoiko olla hyvin rumaa, kun he niin tekivät. Hänelle tuli yhtäkkiä tunne, että hänen pitäisi pyytää enolta anteeksi sitä suurta vääryyttä, jota he olivat hänelle tehneet. Mutta sitä ei hän kumminkaan voinut.

Heidän palatessaan sisälle juoksi enon koira heitä vastaan. Se oli pienen pieni, kaitakoipi, reppakorva, gasellisilmäinen, mitätön, kimakka-ääninen koiraressu.

"Sinua varmaan ihmetyttää, että minulla on näin pieni koira!" virkkoi patruuna Teodor.

"Vaan tiedä, en minä olekkaan valinnut Jennyä koirakseni, vaan Jenny on ottanut minut isännäkseen. Varmaankin tahdot kuulla sen kaskun, Untuvainen?" Sen nimen eno oli oitis ottanut onkeensa.

Niin, kyllä Untuvainen tahtoi kuulla sen, vaikka hän heti ymmärsi, että mitä eno aikoi sanoa, oli jotain ärsyttävää.

"Niin, näes, kun Jenny tuli tänne ensi kerran, makasi se erään hienon kaupunkilaisrouvan sylissä ja sillä oli peite selässä ja liina päässä. Vaiti, Jenny, se on totta, että niin sinulla oli! Ja minä ajattelin, sepä oli vasta kunnoton koirarepukka. Mutta tiedäppäs, kun koirapahanen laskettiin rattailta, niin lieneekö sen mielessä herännyt joitain lapsuudenmuistoja, vai mitä se nyt lie ollut, mutta se alkoi hyppiä ja potkia ja tahtoi nyhtää pois peitteensä. Ja kohta se alkoi käyttäytyä samoin kuin muutkin suuret koirat täällä, niin että me sanoimme Jennyn varmaankin maalla kasvaneen.

"Se makasi etehisen permannolla eikä edes vilkaissutkaan vieraskamarin sohvaan, ja se hätyytti kanoja ja varasti kissan maitoa ja haukuskeli kerjäläisiä ja hääräsi hevosen jaloissa, kun tänne tuli vieraita. Meistä oli kerrassaan hauskaa nähdä sen kujeita. Arvaathan sen, tuollainen nallikka, jota oli käsillä kannettu ja joka oli tottunut vasussa makaamaan. Olihan se kylläkin ihmeellistä. — Mutta arvaappas, kun heidän piti matkustaa pois, ei Jenny tahtonutkaan lähteä mukaan. Se seisoi portilla ja vikisi niin surkeasti ja hyppi minua vastaan ja oikein pyytämällä pyysi, että saisi jäädä tänne. Eikähän meillä ollut muuta neuvoa kuin antaa sen jäädä. Oli liikuttavaa nähdä koirakurjaa, joka oli niin vähäinen ja kumminkin halusi olla maalaiskoira. En ikinä olisi luullut, että tulisin pitämään sylikoiraa. Kohta kukaties saan vaimonkin."

— Oi kuinka on vaikea olla, kun on niin ujo ja kasvattamaton! Anna Mari arvaili, mahtoiko eno kovin vihastua, kun hän niin pikaisesti livisti tiehensä. Mutta hänestä oli tuntunut, kuin eno Jennystä puhuessaan olisi tarkoittanut häntä. Ja asia ei kenties ensinkään ollut niin. Mutta kaikessa tapauksessa — — niin, Untuvainen oli käynyt niin noloksi. Hän ei voinut mitenkään jäädä.

Vaan se varmaan lienee tullut sitten iltasella tanssiaisissa. Hänellä ei ollut koskaan ennen ollut niin hauskaa tanssiaisissa! Mutta jospa joku olisi tiedustellut, tanssiko hän paljon, niin olisi hänen, hiukan mietittyään, täytynyt sanoa, ettei hän ollut usein tanssinut. Mutta sehän juuri, että hän ei edes ollut huomannutkaan olleensa hiukan unohdettu tanssiaisissa, oli paras todistus siitä, että hänellä oli ollut oikein hauska.

Hänestä oli ollut vain niin hauskaa katsella Mauritsia. Ja sentähden juuri että hän oli ollut hiukan, hiukan ankara sulhoansa kohtaan aamiaisella ja oli nauranut häntä eilen, oli nyt niin suuri ilo katsella häntä tanssiaisissa.

Untuvaisen mielestä ei Mauritsin etevämmyys ja kauneus ollut koskaan esiintynyt niin edukseen kuin tänä iltana. Maurits oli kyllä arvellut, että Anna Mari kenties tunsi itsensä syrjäytetyksi, kun hän ei puhellut ja tanssinut yksin hänen kanssaan. Mutta Untuvaisen paras ilohan oli nähdä kuinka kaikki pitivät Mauritsista. Olisiko hän muka tahtonut asettaa heidän rakkautensa kaikkien katseltavaksi! Ei Untuvainen ollut lainkaan niin tyhmä.

Maurits tanssi useasti kauniin Elisabeth Westlingin kanssa. Mutta se ei vähintäkään tehnyt Anna Maria levottomaksi, sillä Maurits oli kerran toisensa perästä tullut hänen luokseen ja kuiskannut: "Sinä näet, etten pääse hänestä, olemme lapsuuden ystäviä. On niin harvinaista, että täällä maalla on kavaljeeri, joka on ollut mukana maailmassa ja osaa sekä puhella että tanssia. Sinä saat, Anna Mari, lainata minut tänä iltana patruunien tyttärille."

Mutta eno ikäänkuin väistyi Mauritsin tieltä. "Ole sinä isäntänä tänä iltana", virkkoi hän hänelle, ja Maurits oli isäntä. Hän ehti kaikkialle, hän johti tanssit sekä juomingit ja piti puheen kauniille seudulle ja naisille. Hän oli suurenmoinen. Sekä eno että Untuvainen olivat silmäilleet Mauritsia, ja sitten heidän katseensa olivat sattuneet yhteen. Silloin oli eno hymyillyt ja nyökäyttänyt hänelle päätään.

Eno varmaan oli ylpeä Mauritsista. Oli tuntunut vähän raskaalta, kun ei eno ollut oikein kunnioittanut veljenpoikaansa. Aamuyöstä eno oli käynyt kovaääniseksi ja juonikoksi. Hänkin oli tahtonut tanssia, mutta tytöt väistivät häntä, kun hän tuli heidän luokseen, ja olivat olevinaan tanssiin pyydettyjä.

"Tanssi Anna Marin kanssa", oli Maurits sanonut Teodor-patruunalle, ja se oli tietysti kuulostanut hiukan huoltapitävältä. Untuvainen pelästyi niin, että aivan kyyristyi kokoon.

Mutta Maurits oli tullut morsiamensa luo ja lausunut kovalla, kuuluvalla äänellä:

"Sinä tärvelet kaikki, Anna Mari. Käydä sen näköiseksi, kun eno tahtoo tanssia kanssasi. Jospa tietäisit, mitä hän sanoi minulle sinusta eilen. Sinunkin täytyy jotain tehdä, Anna Mari. Onko mielestäsi oikein jättää kaikki minun huolekseni?"

"Hm, nyt ei enää mitään. Nyt on kaikki hukassa. Ajatteles kaikkia tämäniltaisia voittojanikin! Mutta nekin ovat nyt turhat!"

"Pyydän mielelläni enolta anteeksi, Maurits, jos tahdot." Ja Untuvainen tarkotti sitä todella, sillä hän oli kovin suruissaan siitä, että oli saattanut enolle harmia.

"Se tietysti olisi oikeus ja kohtuus, mutta eihän sinunlaiseltasi, joka olet niin naurettavan ujo, voi mitään odottaakaan."

Siihen ei Untuvainen ollut mitään vastannut, vaan mennyt suorastaan tupakkahuoneeseen, joka nyt oli melkein tyhjänä. Eno oli istahtanut lepotuoliin.

Patruuna Teodor oli sulkenut silmänsä. Hän aukaisi ne ja katsoi kauan häneen. Surullisempaa, sydäntäsärkevämpää katsetta ei Anna Mari ollut koskaan nähnyt. Hänessä heräsi aavistus siitä, mitä vanki tuntee ajatellessaan kahleitaan. Kävi niin sääliksi enoa. Tuntui kuin eno tarvitsisi häntä paljoa paremmin kuin Maurits, sillä Maurits ei kaivannut ketään. Hän oli niin hyvä sellaisenaan kuin oli. Sitten Untuvainen laski kätensä patruuna Teodorin käsivarrelle, hiljaa vain ja hyväillen.

Yhtäkkiä enon katse elpyi ja kirkastui ja hän alkoi suurella kädellään silittää Untuvaisen tukkaa. "Pikku äiti", oli hän sanonut.

Siten "se" hänet valtasi, silloin enon silittäessä hänen tukkaansa. Kaarrellen, kiemurrellen se hiipi, ritisten ja ratisten se saapui, niinkuin tonttujoukko samoaa kautta synkän metsän.

III.

Ilta on tyyni ja ihana. Ohuet, pehmeät pilvet peittävät taivaan ja ilmassa risteilee vilisten haapojen ja poppelien valkeita haivenia.

On jo myöhäistä, eikä muita ole enää valveilla kuin patruuna Teodor, joka kiertelee puutarhassaan ja miettii, miten voisi eroittaa tämän nuoren miehen ja nuoren naisen.

Ei sinä ilmoisna ikänä ole tapahtuva, että Maurits saa poistua talosta tyttö rinnallaan, patruuna Teodorin jäädessä portaille seisomaan, toivottaen heille onnellista matkaa.

Onko lainkaan mahdollista sallia tytön lähteä talosta, jota hän kolmen päivän aikana on vilkastuttanut ilonsa viserryksellä, nyt enää kun hän vaatimattomalla tavallaan on totuttanut heidät siihen, että hän ajatteli ja huolehti heistä kaikista, ja kun eno oli tottunut näkemään tämän pehmeän, notkean olennon kiertelevän kaikkialla? Teodor-patruuna virkkaa itsekseen, että se on kerrassaan mahdotonta. Hän ei voi elää ilman tyttöä.

Samassa hänen jalkansa nykäsee voikukkaa, jonka siemenet ovat tuleentuneet, ja kuni ihmisten päätökset hajoaa valkea haivenpallo ja sen valkeat untuvat liitävät kiireesti ylt'ympärille ja häviävät.

Yö ei ole niin kylmä kuin yöt tavallisesti ovat tässä maankolkassa. Harmaa pilviverho pidättää lämpöä. Tuulet ovat kerran sääliväisiä ja lepäävät.

Patruuna Teodor näkee hänet, Untuvaisen. Tämä itkee sitä että Maurits on hänet hyljännyt, mutta eno kohottaa hänet syliinsä ja suutelee pois hänen kyyneleensä. — — Pehmeinä ja pieninä tupruavat valkeat haivenet puiden pulleista, kypsistä riipoista. Niin keveillä, että ilma tuskin hennoisi päästää niitä putoamaan, niin pieninä ja hentoina, että ne tuskin eroittuvat maasta.

Teodor-patruuna nauraa itsekseen miettiessään Mauritsia. Ajatuksissaan on hän seuraavana aamuna menevinään hänen luoksensa, hänen vielä vuoteella maatessaan. "Kuuleppa Maurits", hän aikoo sanoa. "En tahdo tukea sinun turhia toiveitasi. Jos menet naimisiin tämän tytön kanssa, niin älä huoli odottaa äyriäkään minulta. En tahdo olla osallinen tulevaisuutesi tärvelemisessä."

"Enpä suinkaan, päinvastoin, hän on kyllä kelpo tyttö, mutta ei kumminkaan sinulle sopiva. Sinulla täytyy olla moinen loistonainen kuin Elisabeth Westling. Käytä nyt järkeäsi, Maurits; mitä sinusta tulee, jos lakkautat opintosi ja rupeat tuon lapsen tähden tehtailijaksi? Siksi et sovi, poikani. Siihen tarvitaan enemmän kuin osata lennähyttää hattu kauniisti päästään ja lausua: 'Kiitos, lapsukaiseni!' Olet kuin valettu virkamieheksi. Sinusta voi tulla ministeri."

"Jos enolla on niin hyvät ajatukset minusta", Maurits vastaa silloin, "niin auttakaa minua suorittamaan tutkintoni ja antakaa meidän sitte mennä naimisiin!"

"En laisinkaan, en laisinkaan, poikaseni. Miten luulet sitten virkaurasi käyvän, kun sinulla olisi vaimo riippana kintereilläsi? Ei leipäkuormaa vetävä hevonen kiidä. Ajattele nyt leipurin mamselia ministerin rouvana! Ei, sinun ei sovi mennä vielä kymmeneen vuoteenkaan naimisiin, ei ennen kuin olet käynyt virkaylennykset läpi. Mikä olisi tulos jos auttaisin teidät avioliittoon? Jok'ikinen vuosi tulisitte luokseni rahaa kerjäämään. Ja siihen väsyisitte niin te kuin minäkin."

"Kuules nyt, Maurits! Kumpi on parempi? Sekö että tyttö saa kymmenkunnan vuotta odotella ja sinä sitten et enää tahdokaan mennä naimisiin hänen kanssaan, vai sekö että nyt paikalla puratte kihlauksenne? No, ole nyt päättäväinen vain, nouse ylös, ota kiesisi ja lähde kotiin, ennenkuin hän herää. Eihän kumminkaan ole soveliasta, että sulhanen ja morsian kiertelevät maita mantereita kahdenkesken. Minä kyllä huolehdin tytöstä, kunhan vaan luovut tästä hullutuksesta. Vuorineuvoksetar saa saattaa hänet kotiinsa. Tarjoon kyllä sekä parihevoset että umpinaiset vaunut, jos niin tahdot. Sinä saat minulta apua, niin ettet tarvitse olla levoton tulevaisuudestasi. Kas niin, ole nyt ymmärtäväinen, olet vanhemmillesi iloksi, jos tottelet minua. Matkusta nyt vaan, näkemättä häntä! Minä kyllä koetan puhua järkevästi tytölle. Hän kylläkään ei tahdo olla sinun onnesi esteenä. Elä vaan koeta tavata häntä ennen lähtöäsi, sillä hän on suloinen ja sinä voisit heltyä."

Ja ne sanat kuultuaan Maurits tekee sankarillisen päätöksensä ja matkustaa tiehensä.

"Roisto", huutaa huhajaa puutarhassa ankarasti ja uhkaavasti kuin varkaalle. Patruuna Teodor kääntyy katsomaan. Eikö ollutkaan ketään? Itsekö hän vain huutaa niin itselleen?

Mitenkäs sitten käy? Niin, sitten hän valmistaa tyttöä siihen että Maurits on poissa, näyttää hänelle että Maurits ei ansainnut häntä, saa hänet halveksimaan Mauritsia. Ja kun tyttö sitten on suruansa itkenyt hänen polvellaan, niin hän hellän hellästi ja varovaisesti ilmaisee hänelle omat tunteensa, houkuttelee häntä, voittaa hänet.

Hiutaleet putoavat putoilemistaan. Patruuna Teodor ojentaa suuren kätensä ja tavottaa yhden niistä.

Haiven toisensa perästä putoaa yhä vain hänen ympärilleen. Mikä on niiden kohtalo? Tuuli niitä tupruttelee, ne tuhrautuvat multaan ja raskaat jalat tallaavat ne!

Patruuna Teodorista alkaa tuntua, kuin nämä hennot untuvat raudanraskaina putoilisivat hänen päälleen. Kukapa tahtoisi olla tuuli, kuka haluaisi olla maa, ken kengän korko, kun ovat kysymyksessä nämä pienet turvattomat?

Ja hämmästyttävän hyvin perehtyneenä Nösselt'in yleiseen historiaan hän yhtäkkiä muistaa siitä tarinan, jota voi verrata hänen äskeisiin mietteisiinsä.

Oli aamunkoitto, ei laskeutuva yö kuten nyt. Meren rannalla, kallion äyränteellä istui kaunis nuorukainen pantterinnahka hartioille heitettynä, viiniköynnös-kiehkura hartioillaan ja tyrsossauva kädessä. Kuka hän oli? Oi, Dionyysos itse!

Ja tämä oli Naxoon rannikko. Ja Kreikan merta jumala katseli. Ja Teeseus ohjasi mustapurjeisia laivoja, jotka kiireesti pakenivat näköpiirin taa, ja luolassa, jonka aukko oli korkealla jyrkän rantavuoren murroksessa, uinui Ariadne.

Mutta yöllä oli nuori jumala ajatellut näin: "Mahtaakohan kuolevainen nuorukainen olla kyllin arvokas omistamaan taivaallisen tytön?" Ja Teeseusta koetellaksensa oli hän kerran unessa pelästyttänyt häntä, että hän menettäisi henkensä, ellei heti luopuisi Ariadnesta. Silloin tämä oli oitis noussut, rientänyt laivalle ja paennut tiposen tiehensä, herättämättä edes tyttöä hyvästit heittääkseen.

Nyt Dionyysos jumala istui siinä hymyillen, ihanimpien unelmiensa tuudittamana ja odotti Ariadnea. Aurinko nousi, aamutuuli heräsi. Hän vaipui hymyileviin haaveiluihinsa. Hän osaisi kyllä lohduttaa hyljättyä, hän, itse Dionyysos jumala.

Sitten Ariadne tuli, astuen luolasta säteilevän hymyilevänä. Hänen silmänsä etsivät Teeseusta, ne harhailivat yhä etäämmälle ja etäämmälle, laivan ankkuripaikalle — siintävälle merelle — — mustiin purjeisiin — —

Ja nyt hän kirkaisten, hetkeäkään miettimättä, vähintäkään epäilemättä syöksyi meren syvyyteen, kuolon, unohduksen kuiluun.

Ja siinä nyt Dionyysos jumala, lohduttaja, istui. Niin se kävi. Niin tietystikin oli tapahtunut. Patruuna Teodor kyllä muistelee Nösseltin viitanneen parilla sanalla, että sääliväiset runoilijat mainitsevat Ariadnen saaneen Dionyysoolta lohdutusta. Mutta nuo säälijät aivan varmaan erehtyivät; Ariadne ei huolinut Dionyysoon lohdutuksista.

Hyvä Jumala, siksikö, että tyttö on hyvä ja herttainen, niin että häneen täytyy rakastua, niin, siksikö täytyy Untuvaisen joutua onnettomaksi!

Niiden viehättävien, pikku hymyilyjenkö palkaksi, jotka hän oli lahjoittanut enolleen, vai siksikö että oli pehmeän pikku kätensä luottamuksella laskenut hänen käteensä, vai senkötähden ettei hän ollut suuttunut, kun eno ilveili hänen kanssaan, siksikö pitäisi hänen nyt menettää sulhasensa ja joutua onnettomaksi?

Mikä näistä hänen rikoksistaan tuottaa hänelle hänen tuomionsa? Sekö että hänen kauttansa eno oli tullut huomanneeksi sielunsa sisimmässä sopukan, joka hienona, puhtaana ja asumattomana aina tähän saakka tuntuu odottaneen jotain hänen kaltaistaan pientä, hentoa, äidillistä naisolentoa, vai sekö että tytöllä nyt jo on vaikutusvaltaa häneen, niin että hän tuskin uskaltaa kirotakaan hänen kuullensa? Vai mistä syystä pitäisi hänet tuomita?

Oi Dionyysos parka, Teodor-patruuna parka! Ei ole helppo olla tekemisissä näiden hienojen, vaaleiden, untuvanpehmeiden kanssa. — Ne syöksyvät mereen mustat purjeet nähdessään.

Patruuna Teodor kiroo hiljakseen sitä, ettei Untuvainen ollut mustatukkainen, punaposkinen, rotevarakenteinen.

Silloin putoaa siihen haiven ja aikaa pakista: "Minäpä juuri olisin seurannut sinua kaikkina aikoina. Olisin kuiskannut varoittavan sanan korvaasi pelipöydässä. Minä olisin siirtänyt viinilasin loitomma. Ja sinä olisit sallinut minun sen tehdä." — "Olisin kyllä, — olisin kyllä", kuiskaa eno.

Lennähtää taas hiutale ja tarinoi: "Minäpä olisin vallinnut suurta taloasi ja tehnyt sen lämpimäksi ja kodikkaaksi. Minä juuri olisin seurannut sinua kautta vanhuuden aution maan. Olisin sytyttänyt lieteesi tulen, olisin ollut silmänä ja sauvana sinulle. Enkö olisi kelvannut siihen?" — "Suloinen pikku Untuva", vastaa eno, "olisit kyllä kelvannut."

Vielä liihottelee siinä haiven, joka puhuu: "On niin sääli minua. Sulhoni matkustaa huomenna, sanomatta edes jäähyväisiä. Huomenna minä itken, itken koko päivän, sillä on tuntuva minusta suurelta häpeältä, etten ole kylliksi hyvä Mauritsille. Ja kun sitten tulen kotiin —. En ymmärrä, kuinka voin palatakaan kotiin, kuinka voin astua isäni kynnyksen yli tämän tapahduttua! Pitkin koko syrjäkatua sipistään ja supistaan minun näyttäytyessäni. Kaikki ihmettelevät, mitä pahaa minä olen tehnyt, kun minua on täytynyt näin pahoin pidellä. Mahdanko minä sille mitään, että sinä rakastat minua?" Eno vastaa silloin itku kurkussa: "Elä puhu niin, pikku Untuva! On liian aikaista puhua niin."

Eno kävelee ulkona koko yön, ja vihdoin yösydännä käy hiukan pimeäksi. Hän joutuu silloin suureen tuskaan, tämä synkeä, ahdistava ilma tuntuu pysähtyneen jonkun ilkityön pelosta, joka tapahtuisi aamulla.

Silloin hän koettaa tyynnyttää yötä lausumalla ääneen: "Minä en tee sitä."

Mutta nyt tapahtuu suurin ihme. Yö joutuu kauheaan, tärisyttävään tuskaan. Nyt ei enää vain putoile pieniä untuvia, vaan ilma täyttyy suurien ja pienien siipien pärinästä. Hän kuulee kuin jotain pakenemista, mutta ei tiedä mitä.

Pakeneva pyyhkäisee hänen sivuitseen, se koskettaa hänen poskeaan, sipaisee hänen pukuaan ja käsiään, ja nyt hän älyää mitä ne ovat. Ne ovat lehtiä, jotka putoavat puusta, kukkasia, jotka pakenevat korsistaan ja siipiä, jotka lentävät pois perhosista, se on laulu, joka hylkää linnut.

Ja hän ymmärtää, että auringon noustessa on hänen yrttitarhansa oleva kerrassaan hävitetty. Se on tyhjä ja kylmä, ja tyly talvi vallitseva siellä, ei kuulu linnun laulua, ei perhosleikki liehu.

Hän viipyy ulkona, kunnes päivä valkenee ja hän melkeinpä hämmästyy nähdessään vaahteroiden tummat lehtijoukot. "Vai niin", hän silloin virkkaa, "mitä hävitystä se sitten olikaan, kun se ei ollut puutarhan? Täältä ei ole kadonnut ruohon korttakaan. Tuhat tulimmaista, juuri minähän, eikä puutarha, saan kylmän talven ja pakkasen kourissa värjötellä tästä lähtien. Onpa kuin koko elämäntarmo olisi pakosalla. Oi, vanha hupakko, tämä tunne on haihtuvaa niinkuin kaikki muukin! Tämä kaikki on jo liikaa puuhaa tuosta tyttöräpäköstä."

Kuinka "se" esiintyykään hirmuisen sopimattomana silloin lähtöpäivän aamuna! Niinä parina päivänä, jotka he olivat viipyneet täällä tanssiaisten perästä, on "se" pikemminkin tuntunut jonain kiihoittavana, jonain elvyttävänä, mutta kun nyt Untuvaisen on lähdettävä, kun "se" huomaa, että sen täytyy todella loppua, ettei sillä ole suoritettavanaan sen suurempaa osaa hänen elämässään, silloin "se" jäykkenee raskaaksi, kankeaksi kuolon kylmyydeksi.

Tuntuupa kuin täytyisi Anna Marin laahata kivettynyttä ruumistaan rappuja alas aamiaishuoneeseen. Tervehtiessään hän ojentaa raskaan, kylmän kivikäden, hän puhuu kankealla kivikielellä, hymyilee kovilla kivihuulilla. Se on raskasta, raskasta työtä.

Mutta ken voisi olla iloitsematta, ajatellessaan kuinka kaikki tänä aamuna päättyy, kuten entisaikainen uskollisuus ja kunnia vaatii.

Patruuna Teodor kääntyy Untuvaiseen päin aamiaispöydässä ja selittää eriskummallisen karkealla äänellä, että hän on päättänyt antaa Mauritsille Laxåhyttan hoitajapaikan, mutta koska mainittu nuori mies, jatkoi eno, koettaen ottaa tavallisen puheluäänensä, ei ole erittäin perehtynyt käytännöllisiin tehtäviin, niin ei hän saa astua virkaansa ennenkuin hänellä on vaimo rinnallaan. Onko mamseli Untuvainen hoitanut myrttiänsä niin, että se voi antaa sekä kruunun että seppeleen syyskuussa?

Untuvainen tuntee kuinka eno istuu ja katsoo häntä suoraan kasvoihin. Hän tietää, että eno tahtoisi yhden ainoan katseen kiitokseksi, vaan hän ei katso ylös.

Maurits taas lennähtää pystyyn. Hän syleilee enoa ja meluaa
kauheasti. "Mutta, Anna Mari, mikset kiitä enoa? Sinun täytyy, Anna
Mari, taputtaa Teodor-enoa. Laxåhytta on ihanin paikka maailmassa.
Kas niin, Anna Mari!"

Nyt Untuvainen kohottaa päänsä. Silmät ovat kyyneliä täynnä ja niiden läpi kohdistuu Mauritsiin katse, täynnä nuhteita ja tuskaa. Ettei Maurits älyä sen vertaa, hänhän suorastaan tahtoo ilmivalkean kanssa mennä ruutikellariin. Sitten Untuvainen kääntyy Teodor-patruunan puoleen, mutta ei kuten tähän asti, ujosti ja lapsellisesti, vaan hänen käytöksessään on nyt jotain marttyyrimaista, jotain vangitun kuningattaren kaltaista.

Niin muodoin on kaikki ratkaistu kunnian ja arvon vaatimusten mukaan.
Ei tuhlata ainoatakaan sanaa enää asiaan. Eno ei ole ryöstänyt Anna
Marilta luottamusta rakastettuunsa. Tyttö ei ole ilmaissut itseään.
Hän on uskollinen sille, joka on valinnut hänet morsiamekseen,
vaikkakin hän on vain köyhä tyttö syrjäkadun leipuripuodista.

Ja sitten saadaan ajaa kiesit esille, matkalaukut köytetään kiinni ja eväspussit täytetään.

Teodor-patruuna nousee pöydästä. Hän menee ja asettautuu seisomaan jonnekin ikkunan luo. Aina siitä hetkestä, kun tyttö käänsi kyyneleisen katseensa häneen, on hän kuin poissa suunniltaan. Hän on rutihullu, hän voisi heittäytyä tyttöön käsiksi, haluaisi puristaa hänet rintaansa vasten ja huutaa Mauritsille: "tule irroittamaan morsiamesi, jos voit".

Eno seisoo kädet taskuissa. Puserretut nyrkit tutisevat kuin suonenvedossa. Voiko hän sallia, että tyttö panee hatun päähänsä, että hän sanoo vuorineuvoksettarelle hyvästit.

Siinä hän nyt seisoo Naksoon kalliolla ja tahtoo varastaa itselleen rakastetun. Ei, ei varastaa! Miksei kunniallisesti ja miehekkäästi astua esille ja sanoa: "Minä olen kilpakosijasi, Maurits. Morsiamesi saa valita meistä. Te ette ole naimisissa, ei ole mikään synti koettaa voittaa häntä sinulta. Pidä tarkka vaari hänestä! Aion käyttää kaikkia keinoja."

Silloin Maurits olisi saanut varoituksen ja tyttö tietäisi menetellä sen mukaan.

Nivelet rutisivat, kun hän pusersi nyrkkiään. Kuinka Maurits rähähtäisi nauramaan vanhaa enoansa, jos tämä astuisi esille näin puhuen. Ja mitä apua siitä olisi! Mahdollisesti hän pelästyttäisi tytön niin, ettei vast'edes enää saisikaan auttaa heitä?

Mutta kuinka nyt käy, kun tämä lähestyy enoa sanoaksensa hyvästit? Hän on vähällä huutaa tytölle, että tämä varoisi itseään, pysytteleisi kolmen askeleen päässä hänestä.

Hän seisoo yhä ikkunan luona ja kääntää selkänsä heille kaikille, heidän täyttäessään eväspussia ja pukeutuessaan. Eivätkö he nyt ikinä valmistu matkalle? Nyt hän jo on ehtinyt tuhanteen kertaan kokea sen kaiken. Hän on tarttunut Untuvaisen käteen, suudellut häntä ja auttanut hänet kieseihin. Hän on tehnyt sen jo niin monta kertaa, että luulee tytön olevan jo poissa.

Hän on myös toivottanut hänelle onnea. Onnea… Voiko hän tulla onnelliseksi Mauritsin kanssa? Hän ei ole näyttänyt onnelliselta tänä aamuna. No eihän vain, tietenkin hän on ollut onnellinen. Hänhän itki ilosta.

Enon siinä seisoessa sanoo Maurits yhtäkkiä Anna Marille: "Sellainen tyhmeliini olenkin. Kerrassaan olin unohtaa puhua enolle isän osakkeista."

"Mielestäni olisi parasta, että jättäisit sen tekemättä", vastaa
Untuvainen. "Se ei kenties olisi oikein."

"Lörpötystä, Anna Mari! Osakkeet eivät tuota juuri sanottavaa nyt, mutta kuka tietää, vaikkapa tulee aika, jolloin ne kannattavat paremmin? Ja sitä paitse mitä enolle merkitsee sellainen pikkuseikka…"

Untuvainen ei puhu tavallisella lämmöllä, vaan melkeinpä kuin tuskassa. "Pyydän sinua, Maurits, elä tee sitä. Tottele nyt minua tämän ainoan kerran!"

Maurits katsoo häneen hiukan loukkaantuneena. "Tämänkö ainoan kerran, ikäänkuin minä olisin sinun hirmuvaltiaasi. Sitä nyt en voi, tiedätkö, tuon yhden ainoan sanan takia en voi noudattaa tahtoasi."

"Elä kiinny sanoihin, Maurits! Tässä on kysymys muustakin kuin vain kohteliaisuudesta ja sievistä sanoista. Minun mielestäni et tee kauniisti, koettaessasi petkuttaa enoa nyt, kun hän on ollut meille niin hyvä."

"No vaikene jo, Anna Mari, vaikene jo! Mitä sinä ymmärrät raha-asioista?" — Mauritsin koko käytös on vielä ärtyisän tyyntä ja ylpeää. Hän katselee morsiantaan kuin koulumestari parasta oppilastaan, joka lausuu tyhmyyksiä itse tutkintopäivänä.

"Ettet sinä vähääkään ymmärrä mistä on kysymys!" huudahtaa tyttö ja huitoo epätoivoisena käsillään.

"Totta tosiaan minun täytyy nyt puhua enon kanssa", virkkaa Maurits, "jos ei muun vuoksi, niin vaan näyttääkseni, ettei tässä ole mistään petoksesta kysymys. Sinä käyttäydyt niin, että eno voi luulla minun ja isäni olevan todellisia roistoja."

Ja hän astuu patruuna Teodorin luo ja tekee selkoa noista osakkeista, jotka hänen isänsä haluaisi myydä enolle. Patruuna Teodor kuuntelee häntä minkä saattaa. Hän ymmärtää oitis, että hänen veljensä, pormestari, on takertunut huonoon kauppaan ja tahtoo nyt pelastautua tappiosta. Mutta mitäpä siitä, mitäpä siitä? On varsin tavallista, että hän tekee sellaisia uhrauksia kaikille sukulaisilleen. Mutta oikeastaan ei hän ajattele sitä, vaan Untuvaista. Hän miettii mitä piilee siinä vihastuneessa katseessa, jonka tämä heittää Mauritsiin. Se ei juuri ollut rakkautta se.

Ja sitten keskellä hänen epätoivoaan tästä pakollisesta uhrauksesta välähtää hänelle pieni toivon säde. Hän seisoo tuijottaen siihen niinkuin aavehuoneessa makaava mies tuijottaa vaaleaan sumuun, jonka hän näkee kohoavan lattiasta, tihenevän, kasvavan ja muodostuvan nähtäväksi todellisuudeksi.

Mutta puhuessaan hän kaiken aikaa tarkastaa Untuvaista, nähdäksensä voidaanko aavetta viekotella puhumaan. Mutta vielä ei näy muuta kuin äänetöntä tuskaa hänen kasvoistaan.

Mutta tuskin hän on ehtinyt pulpettinsa ääreen huoneessaan, kun ovi avautuu ja Anna Mari astuu sisälle.

"Teodor-eno", hän sanoo lujasti ja päättävästi, "elä osta niitä papereja!"

Kas, sitä Untuvaista! Niin, kuka olisi tätä sinusta uskonut, joka näki sinut kolme päivää sitten, istuessasi Mauritsin rinnalla kieseissä ja näyttäessäsi painuvan kokoon ja pienenevän joka sanasta, jonka hän sanoi.

Mutta pian Untuvainen tarvitseekin kaiken rohkeutensa, sillä nyt
Maurits todella suuttuu.

"Vaiti", kähisee hän hänelle ja karjuu sitten, jotta pulpettinsa ääressä rahoja laskeva kuulisi tarkoin hänen puheensa: "Mitä olet saanutkaan päähäsi? Osakkeet eivät nyt anna mitään korkoa, sen olen sanonut enolle, mutta eno tietää yhtä hyvin kuin minäkin, että ne tulevat tuottaviksi. Luuletko että eno antaa minunlaiseni miehen pettää itsensä? Eno kyllä ymmärtää paremmin nämä asiat kuin kumpikaan meistä. Onko koskaan ollut minun tarkoituksenikaan kehua näitä osakkeita hyviksi? Olenko sanonut muuta kuin että sille, joka voi odottaa, voi tämä olla hyvä yritys."

Patruuna Teodor ei virka mitään, ojentaa vain setelitukun
Mauritsille. Hän odottaa, saako tämä jo aaveen puhumaan.

"Eno", virkkaa pieni lahjomaton totuuden julistaja, sillä onhan tunnettu asia, ettei kukaan voi olla järkähtämättömämpi kuin nämä untuvanpehmeät, nämä arat, kun he ovat totuuden puolella, "nuo osakkeet eivät ole kolikonkaan arvoisia, eivätkä koskaan vastakaan ole. Sen tietää jok'ikinen kotipuolellamme."

Anna Mari mittaa katseillaan Mauritsia ikäänkuin hänen silmänsä olisivat pari saksien terää, joilla hän pala palalta leikkelee rikki kaiken sen komeuden, jolla hän on sulhasensa koristanut, ja kun hän viimein näkee hänet koko hänen itsekkäisyytensä ja itserakkautensa alastomuudessa, niin silloin pieni, hirmuinen kieli langettaa hänelle tuomionsa:

"Niin, mitäpä muuta me molemmat olemmekaan", jatkaa armahtamaton kieli, joka kerran alkuun päästyään katsoo parhaaksi selvitellä kerrassaan nämä asiat, jotka olivat vaivanneet hänen omaatuntoaan siitä asti, kun hän oli alkanut ajatella, että myöskin rikkaalla miehellä, joka oli tämän talon omistaja, oli sydän, joka voi kärsiä ja kaivata. Ja nyt, koskapa kieli oli jo niin oivallisesti käynnissä ja kaikki ujous kerrassaan tuntui hävinneen, jatkoi hän vielä:

"Kun istuuduimme rattaille siellä kotona, mitä ajattelimme silloin? Mitä me juttelimme matkalla? Sitä, miten voisimme petkuttaa enoa täällä! 'Sinun tulee olla ylpeä, Anna Mari', sanoit sinä. 'Ja ole sinä ovela, Maurits', sanoin minä. Me ajattelimme vain kuinka mielistellä enoa. Paljon tahdoimme saada, emmekä antaa muuta kuin teeskentelyä. Ei ollut aikomuksemme sanoa: 'Auta meitä, me olemme köyhiä ja pidämme toisistamme', vaan me päätimme imarrella ja hyväillä, kunnes eno ihastuisi sinuun tahi minuun, se oli tarkoituksemme. Mutta me emme aikoneet mitään antaa vastineeksi, ei rakkautta tai kunnioitusta, eikä edes kiitollisuuttakaan. Niin, miksi et matkustanut yksin, miksi piti minun tulla mukaan? Tahdoit näyttää minut hänelle, tahdoit että minä, että minä…"

Patruuna Teodor nousee nähdessään Mauritsin kohottavan kätensä morsiantaan kohti. Nyt on eno jo laskenut valmiiksi ja seuraa tapausten kulkua sydän paisuen toiveista. Ja onpa kuin koko hänen sydämensä olisi lennähtänyt sepposen selälleen, ottaaksensa tytön vastaan, kun tämä kirkaisten syöksyy hänen syliinsä, lennähtäen vähääkään empimättä ja viivyttelemättä, aivan kuin hänellä ei mitään muuta pakopaikkaa olisi koko maailmassa.

Mutta Maurits on jo taas tyyni. "Suo anteeksi pikaisuuteni 'Anna Mari'", hän sanoo. "Koski kipeästi minuun kuulla sinun puhuvan niin lapsellisesti enon läheisyydessä. Mutta enon tulee toki ymmärtää, että sinähän vain olet lapsi. Kumminkin myönnän, ettei mikään, ei edes oikeutetuin närkästyskään anna miehelle oikeutta lyödä naista. Tules nyt tänne ja suutele minua. Sinun ei tarvitse paeta kenenkään turviin minun vuokseni."

Tyttö ei liikahdakaan, ei edes katsahdakaan taakseen, puristautuu vain likemmä enoa.

Vastauksena on vain vavistus, joka myöskin värähtää kautta koko enon ruumiin.

Mutta patruuna Teodor tuntee itsensä niin terveeksi, niin virkistyneeksi. Hänenkin on nyt mahdotonta niinkuin ennen katsella täydellistä veljenpoikaa koko tämän täydellisyyden kirkkaassa valaistuksessa. Hän rohkenee laskea pilaa hänestä.

"Maurits", hän sanoo, "minun täytyy ihmetellä sinua. Rakkaus tekee sinut heikoksi. Sinä voit noin vain yks' kaks' antaa anteeksi, että hän kutsuu sinua lurjukseksi. Sinun täytyy heti purkaa kihlauksenne. Kunniasi tähden, ajattele kunniaasi, Maurits! Ei mikään maailmassa anna naiselle oikeutta loukata miestä. Kiipeä kieseihisi, poikaseni, ja matkusta täältä ilman tätä turmeltua olentoa! Sehän on suorastaan pelkkä oikeutesi, sellaisen herjauksen kärsittyäsi."

Ja samassa kun hän on lopettanut tämän puheensa, laskee hän suuret kätensä tytön pään ympärille ja taivuttaa sitä taaksepäin, niin että voi suudella häntä otsalle.

Mutta nyt alkaa Mauritskin jo ymmärtää. Hän näkee kuinka Teodorin silmissä ailakoi ja kuinka hymy toisensa perästä leijuu hänen huulillaan.

Tyttö vavahtaa. Nyt Maurits häntä kutsuu niinkuin se, jolle hän on luvannut itsensä. Tuntuu kuin hänen pitäisi mennä. Ja hän jättää patruuna Teodorin niin äkkiä, ettei tämä ehdi estää häntä, mutta hän ei kumminkaan voi mennä Mauritsin luo, vaan soljahtaa lattialle ja jää siihen nyyhkyttäen istumaan.

"Matkusta kotiin yksin häkkikärryissäsi, Maurits", sanoo Teodor-patruuna tuikeasti. "Tämä nuori nainen vierailee talossani vielä kauankin ja minä aion suojella häntä sinun hyökkäyksiltäsi."

Eikä hän sen enempää ajattele Mauritsia, vaan nostaa tytön lattialta, pyyhkii hänen kyyneleensä ja kuiskailee rakastavansa häntä.

Ja Maurits nähdessään heidät niin, toisen itkien ja toisen lohduttaen, huudahtaa: "Ahaa, siinä onkin liitto. Minut on petetty. Tämä on ilveilyä. Minulta on ryöstetty morsiameni ja minua pilkataan. Minun annetaan huutaa sitä, joka ei aio koskaan tulla. Toivotan onnea sinulle tähän kauppaan, Anna Mari."

Ja ulos syöksyessään ja paiskatessaan oven kiinni hän huutaa:
"Onnenonkija!"

Patruuna Teodor tekee liikkeen kuin aikoen lähteä hänen jälkeensä kurittamaan häntä, mutta Untuvainen pidättää häntä.

"Oi, Teodor-eno, anna kaikin mokomin Mauritsin virkkaa viime sana.
Maurits on aina oikeassa. Onnenonkija, niin sitäpä juuri olenkin,
Teodor-eno."

Hän hivuttautuu uudelleen tämän puoleen epäilemättä, kysymättä. Ja patruuna Teodor on aivan pyörällä; juuri äsken Untuvainen itki ja nyt jo nauraa, äsken hän aikoi mennä naimisiin toisen kanssa ja nyt jo toista hyväilee. Silloin tyttö kohottaa päänsä ja hymyilee: "Nyt olen sun pikku koirasi. Et pääse minusta."

"Untuvainen", virkkaa patruuna Teodor tuimimmalla äänellään. "Tämän olet sinä tiennyt kaiken aikaa!"

"Ja sinä tahdoit sittenkin, Untuvainen… Maurits on onnellinen, kun pääsee sinusta. Sellainen tyhmä, valheellinen, petturi Untuvainen, väärintekijä, pieni kaarnanpalanen, sellainen, sellainen…"

Oi Untuvainen, oi silkkikukkanen! Etpä liene ollut vain onnenonkija, olitpa varmaan onnenantajakin, muutoin ei olisi jäänyt sinun herttaista rauhaasi taloon, jossa asuit. Vielä tänä päivänäkin varjostavat taloa upeat vaahterat, ja koivunrungot ylenevät puhtaina, pilkuttomina juuresta latvaan asti. Vielä tänäpäivänäkin saa kyykäärme kaikessa rauhassa virua auringonpaisteessa kummullaan, ja puistolammikossa uiskentelee säynäs, joka on niin vanha, ettei kukaan henno onkia sitä. Ja sinne tultuani tunnen, että on ilmassakin kuin juhla ja pyhäpäivä, ja tuntuupa kuin kukkaset ja linnut liverteleisivät vieläkin ihania laulujansa sinusta.

HOPEAKAIVOS

Kuningas Kustaa Kolmas oli matkalla Taalainmaassa. Hänellä oli kiire, niin että olisi myötä- ja vastamäet tahtonut ajaa täyttä karkua. Ja kun oli sellainen vauhti, että hevoset oistonaan lentää laskettivat ja vaunut tien käänteissä viistivät kahdella pyörällä, niin kuningas pisti päänsä ulos vaununikkunasta ja huusi ajomiehelle: "Mikä siellä pitelee, kun ei matka suju? Vai munakuormaako luulette ajavanne?"

Kun oli kehnoilla teillä riennettävä sellaista menoa, olisipa ollut kumma, että valjaat ja vaunut olisivat kestäneet. Eivätkä ne kestäneetkään, vaan muutamassa mäentörmässä aisa katkesi, joten kuninkaalta matka keskeytyi. Kuninkaan kavaljeerit hyppäsivät vaunuista ulos ja sättivät ajomiestä, mutta vahinko kuin vahinko. Matkan jatkamista ei ollut ajatteleminenkaan, ennenkuin vaunut olivat korjatut.

Kun hovimiehet siinä käänteleivät keksiäkseen jotakin kuninkaan ajankuluksi, huomasivat he vähän matkan päässä kirkontornin kohoavan metsikön takaa. He esittivät kuninkaalle, että hän istuisi johonkin seuralaistensa vaunuista ja niillä ajaisi kirkolle. Olikin pyhäpäivä, joten kuningas saattoi vaikkapa pistäytyä saarnaa kuulemaan, sillävälin kun suuria matkavaunuja korjattiin.

Kuningas suostui ja lähti ajamaan kirkolle. Tähän asti hän oli tuntimääriä ajanut pimeitä, ikäviä salomaita, mutta täällä aukeni hauskempi tienoo, jossa oli laajanlaisia peltoja ja kyliä ja jonka halki Daljoki päivänpaisteessa hohtavana pintana solui tuuheiden pajupensastojen välissä.

Mutta kuninkaalla oli nyt huono onni, sillä kun hän kirkkomäellä nousi pois vaunuista, silloin lukkari juuri alkoi lopettajaisvirren ja väki alkoi lappaa pois kirkosta. Mutta ihmisten kävellessä hänen ohitseen kuningas seisahtuikin siihen, toinen jalka vaunuissa, toinen astuimella, ja paikaltaan liikahtamatta katseli heitä. Sellaista uhkeata kansaa kuningas ei ollut ikipäivinä nähnyt. Miehet olivat jokainoa yli keskimitan pituisia ja näöltään älykkäitä ja vakaita, ja naiset astuivat ryhdikkäinä ja arvokkaina, sunnuntairauha kasvoillaan.

Kuningas oli kaiken päivää tuskaillut kulkemiensa seutujen autiutta ja kerran toisensa jälkeen sanonut kavaljeereilleen: "Nyt minä varmaan olen valtakuntani perin köyhimmässä kolkassa." Mutta kun hän nyt katseli väkeä, joka oli puettu pitäjän kauniiseen kuosiin, ei hän enää muistanut ajatella sen köyhyyttä. Sen sijaan hän tunsi sydämensä lämpenevän ja sanoi itsekseen: "Turhia viholliset puhuvat, että Ruotsin kuningas on hädässä. Niin kauan kun minulla on tämän näköisiä alamaisia, minä kyllä jaksan puolustaa sekä valtaistuimeni että maani."

Hän käski hovimiesten kuuluttaa väelle, että heidän keskellään seisova vieras oli heidän kuninkaansa, ja että he kokoontuisivat hänen ympärilleen, jotta hän voisi puhua heille.

Ja sitten kuningas puhui kirkkoväelle. Hän seisoi puhuessaan sakastin ylimmällä kiviportaalla, ja vielä nytkin sitä kapeaa porrasta näytetään.

Kuningas alkoi tehdä selkoa valtakunnan onnettomasta tilasta. Hän sanoi, että Ruotsin kimppuun oli sekä ryssä että tanskalainen hyökännyt, ja ettei se olisi muissa oloissa ollut vaarallista, mutta nyt sotajoukko oli pettureita täynnä, joten kuninkaalla ei ollut yhtään luotettavaa armeijaa lähetettäväksi vihollista torjumaan. Hänellä ei senvuoksi ollut muuta neuvoa kuin itse lähteä maaseudulle ja kysyä alamaisiltaan, tahtoivatko he liittyä pettureihin, vai tahtoivatko he olla kuninkaalle uskollisia ja auttaa häntä väellä ja rahalla, jotta hän voisi pelastaa isänmaan.

Talonpojat pysyivät kuninkaan puheen ajan vallan ääneti, ja sen loputtua he eivät vähimmälläkään merkillä ilmaisseet olevansa myöten tai vastaan.

Kuningas omasta mielestään luuli olleensa hyvin kaunopuheinen. Kyynelet olivat monta kertaa hänen puhuessaan kihahtaneet hänen silmiinsä. Mutta kun talonpojat yhä seisoivat tuskaisen epäröivinä eikä heidän vastauksestaan näyttänyt sen selvempää tulevan, niin hänen otsansa rypistyi ja hän kävi tyytymättömän näköiseksi.

Talonpojat käsittivät, että kuningas alkoi kyllästyä pitkään odotukseen, ja lopulta yksi heistä astui joukosta esiin.

"Nyt on asia niin, Kustavi kuningas, ettemme osanneet tänään odottaa kuninkaan käyntiä", talonpoika sanoi, "ja siitä syystä emme nyt heti kykene sinulle vastaamaan. Nyt minä neuvoisin sinua menemään sakastiin ja juttelemaan meidän pappimme kanssa, kunnes me täällä tuumimme sitä äskeistä esitystäsi."

Kuningas käsitti, ettei parempaa päätöstä heti käynyt odottaminen, vaan että oli viisainta tehdä niinkuin talonpoika neuvoi.

Sakastiin tullessaan hän tapasi siellä ainoastaan vanhan miehen, joka näytti talonpoikais-äijältä. Hän oli pitkä ja vankka, ja hänen suurten käsiensä pinta oli karkea kovasta työstä, eikä hänellä ollut liperiä eikä kauhtanaa, vaan nahkahousut ja pitkä valkoinen lammasnahkaturkki, niinkuin toisillakin miehillä.

Toisen kasvot siitä hieman punehtuivat. Hänestä tuntui vastahakoiselta selittää, että juuri hän oli tämän pitäjän kappalainen, kun näki kuninkaan pitävän häntä talonpoikana.

Kuningas heitähti istumaan suureen korkeakenoiseen nojatuoliin, joka sakastissa oli siihen aikaan ja on vielä nytkin ihan sellaisenaan, paitsi että seurakunta on sen selkänojan koristanut kullatulla kuningaskruunulla.

"Onkos teillä tässä pitäjässä hyvä pappi?" kysäsi kuningas. Hän tahtoi koetteeksi kerran näyttää olevansa huvitettu talonpoikain oloista.

Kun kuningas alkoi tällä tavalla kysellä, tuntui papista perin mahdottomalta sanoa kuka hän oli. Parempi on antaa kuninkaan jäädä luuloonsa että olen vain talonpoika, hän ajatteli, ja vastasi että pappi oli kyllä hyvä. Saarnasi puhdasta ja oikeata Jumalan sanaa ja koki elää niinkuin opetti.

Kuninkaan mielestä tämä oli hyvä kiitos, mutta hänen tarkkaan korvaansa tuntui kuin miehen äänessä olisi ollut hieman epäröimistä.

"Kuuluu vähän puheesta kuin ei pappi sentään olisi ihan mielenmukainen", hän virkkoi.

"Hiukan omavaltainen hän kyllä on", sanoi pappi. Hän ajatteli, että jos kuningas sittemmin sattuisi saamaan tietää kuka hän oli, ei hän voisi ajatella että pappi oli siinä vaan itseään kehunut; siitä syystä hän tahtoi lisätä hiukan moitetta mukaan. "Moni kyllä sanoo", hän jatkoi, "että hän tahtoo oman päänsä mukaan hallita tämän pitäjän asiat."

"Sitten hän ainakin on johtanut ne parhaaseen päin", sanoi kuningas. Hänen mieleensä ei ollut, että tuo talonpoika rupesi esimiestään arvostelemaan. "Minusta täällä näyttää olevan vallalla hyvät tavat ja vanhanaikainen yksinkertaisuus."

"Kansa kyllä on kunnollista", sanoi pappi, "mutta se elää näin erillään ja köyhyydessä. Eivät nämä ihmiset olisi sen parempia kuin muutkaan, jos tämän maailman kiusaukset pääsisivät heitä lähemmäs."

"No siitä vaarasta nyt vielä ei kannattane puhua", keskeytti kuningas ja kohautti hartioitaan. Hän ajatteli, että nyt hän oli sattunut sellaisen miehen seuraan, joka huolehtii joutavia.

Kuningas ei nyt virkkanut sen enempää, vaan alkoi sormillaan rummuttaa pöytään. Hän arveli jo kylliksi suvainneensa olla sananvaihdossa talonpojan kanssa ja alkoi ihmetellä kuinka kauan aikaa ne toiset tarvitsivat valmistaakseen vastausta.

Noilla talonpojilla ei ole juuri erityisempää intoa tarjota kuninkaallensa apua, hän ajatteli. Jos vaan vaununi olisivat kunnossa, niin lähtisin tieheni kesken heidän neuvottelujensa.

Papilla taas oli omat huolensa, hänen oli vaikea päästä selville eräästä tärkeästä asiasta, joka täytyi saada ratkaistuksi. Hän alkoi olla iloissaan siitä ettei ollut sanonut kuninkaalle kuka oli. Nyt hän arveli voivansa kertoa hänelle sellaista, jota muuten olisi ollut vaikea esittää.

Hetken päästä hän katkaisi äänettömyyden ja kysyi kuninkaalta, oliko hän tosiaan sanonut niin kuin hän äsken oli ollut kuulevinaan, että viholliset olivat hyökänneet maahan ja että valtakunta oli vaarassa.

Kuningas ajatteli, että pitäisi tuon miehen edes älytä antaa hänen olla rauhassa. Kuningas tuijotti vaan häneen suurin silmin eikä vastannut.

"Kysyn siksi, kun en täältä sisältä oikein voinut kaikkia sanoja kuulla", sanoi pappi. "Vaan jos tosiaan niin on, niin tahdoin sanoa, että tämän seurakunnan pappi ehkäpä kykenisi kuninkaalle hankkimaan rahaa, enemmänkin kuin mitä hän tarvitsee."

"Äskenhän minulle taas sanottiin, että täällä kaikki ovat köyhiä", sanoi kuningas, ajatellen että mitä se mies pakisee, kun ei edes tiedä mitä itse on puhunut.

"Niin, se on totta", tuli vastaukseksi, "eikä pappi ole rikkaampi kuin muutkaan. Mutta jos kuningas armollisesti tahtoo kotvan minua kuunnella, niin minä selitän miten papilla voi olla valta auttaa häntä."

"No puhukaa vaan", sanoi kuningas. "Näkyyhän teillä sana olevan paremmin kielen päässä kuin ystävillänne ja kylänne miehillä, jotka tuskin koko päivänä saavat vastaustaan valmiiksi."

"Ei ole niinkään helppo kuninkaalle vastata", sanoi pappi. "Pelkäänpä, että pappi sen kuitenkin lopulta saa toisten puolesta tehdä."

Kuningas heitti toisen jalkansa toisen yli, istuutui mukavammin nojatuoliin, pani käsivartensa ristikkäin ja antoi päänsä painua rintaa vasten.

"Kerran oli viisi tämän pitäjän miestä metsällä hirvenajossa", alkoi kappalainen. "Yksi heistä oli tuo mainittu pappi. Toisista oli kaksi sotilasta, Olavi ja Eerik Svärd, neljäntenä tämän kirkonkylän kievari ja viidentenä eräs Israel Petter Petterinpoika."

"Ei nyt huoli niin monilla nimillä aikaa kuluttaa", murahti kuningas antaen päänsä painua toiselle kupeelle.

"Nämä miehet olivat hyviä metsästäjiä", pappi jatkoi, "ja onni tavallisesti seurasi heitä. Mutta sinä päivänä he olivat risteilleet laajalti kauan aikaa saamatta mitään. Viimein he heittivät kokonaan ajon ja istuutuivat kanervikkoon juttelemaan. Tuli siinä puheeksi ettei koko metsässä ollut viljelyskelpoista paikkaa, ei kuin mäkiä ja rämeikköä. 'Ei ole Herramme tehnyt oikein, kun on meille näin köyhän ansiomaan antanut', virkkoi yksi heistä. 'Muilla seuduin ihmiset voivat hankkia rikkautta ja ylellisyyttäkin, mutta täällä me raatamalla töintuskin pääsemme jokapäiväiseen leipään!'"

Pappi oli hetken ääneti ikäänkuin epäillen kuuliko kuningas häntä, mutta kuningas liikautti pikkusormeaan näyttääkseen vielä olevansa valveilla.

"Talonpojat siitä paraikaa keskustelivat, kun pappi sattui huomaamaan outoa välkettä kallionkamarasta, josta hän oli sattunut polkemaan sammalta pois. Onpas tuossa kummallinen kivi, hän ajatteli, ja potkaisi vielä yhden sammalmättään syrjään. Hän kumartui ja otti sammalesta siihen tarttuneen kivensirun, ja se välkkyi samoin kuin kaikki muukin. 'Eihän ihmeessä tämä vain mahtane lyijyä olla?' hän sanoi. Samassa toiset kapsahtivat pystyyn ja kaapivat pyssyntukilla maan paljaaksi sammalista. Ja kun he sen olivat tehneet, oli somaa nähdä, miten leveä, välkkyvä malmisuoni kierteli vuoren kuvetta. 'Miksikäs te tätä luulisitte?' sanoi pappi. Miehet iskivät irti kivensiruja ja koettivat niitä hampaillaan. 'Mahtaa tuo nyt lyijyä tai sinkkiä ainakin olla', he sanoivat. 'Ja koko vuori on sitä täynnä', sanoi kievari."

Kun pappi oli päässyt niin pitkälle, näkyi kuninkaan pää hiukan kohoavan ja toinen silmä aukeni.

"Tiedättekö, tunsikohan niistä ihmisistä kukaan malmeja ja kivilajeja?" hän kysyi.

"Ei, eivät he tunteneet", pappi vastasi. Silloin kuninkaan pää painui, ja molemmat silmänsä olivat yhtä ummessa.

"Sekä pappi että hänen toverinsa ihastuivat ikihyviksi", jatkoi kappalainen huolimatta kuninkaan tylyydestä. "Nythän he luulivat päässeensä aarteelle, josta heille ja jälkeläisilleenkin tulisi ikuiset rikkaudet! 'No nyt tämä mies ei enään ole työn orja!' sanoi toinen sotilaista. 'Onpa nyt varaa vaikka viikon virua ja pyhänä kultavaljakolla kirkolle ajaa!'

"Muuten he olivat järkeviä miehiä, mutta suuri löytö oli heidän päänsä niin huumannut, että lepertelivät kuin lapset. Niin paljo heillä sentään oli älyä, että jälleen asettivat sammalen paikoilleen ja kätkivät aarteen. Senjälkeen he panivat tarkasti merkille missä paikka oli ja lähtivät kotiin.

"Ennenkuin he erkanivat, määrättiin, että papin piti matkustaa Faluniin vuoripäälliköltä kysymään, mitä malmilajia se oli. Hänen tuli palata niin pian kuin mahdollista, ja siihen asti he valallaan vannoivat salaavansa kaikilta ihmisiltä malmipaikan."

Kuningas kohotti taas hiukan päätään, vaan ei sanallakaan keskeyttänyt kertojaa. Hän näytti nyt rupeavan uskomaan, että sillä todellakin oli jotain tärkeätä sanottavana, koska ei ollut hänen välinpitämättömyydestään tietääkseenkään.

"Sitte pappi lähti matkaan, taskussaan pari malminäytettä. Hän iloitsi rikastumisesta yhtä paljon kuin kaikki muutkin. Hän kuvaili mielessään, miten rakennuttaisi uudestaan pappilansa, joka nykyään ei ollut talonpoikaispirttiä parempi, ja sitten hän naisi erään rovastin tyttären, josta hän piti. Muuten hän olisi vielä kauan saanut häntä odottaa. Hän oli köyhä ja eleli syrjässä, hän tiesi että kestäisi kauan, ennenkuin saisi paikan johon voisi vaimon viedä.

"Pappi ajoi Faluniin kahdessa päivässä, ja siellä hän sai päivän odotella vuoripäällikköä, joka oli matkoilla, sillä kenenkään toisen puoleen hän ei uskaltanut kääntyä. Viimein hän tämän tapasi ja näytti hänelle malmikappaleensa. Vuoripäällikkö otti ne käteensä. Hän katsahti ensin niihin ja sitte pappiin.

"Pappi kertoi löytäneensä ne eräästä kotipitäjänsä vuoresta ja arveli, että olisikohan niissä lyijyä.

"Pappi tunsi kaiken toivonsa raukeavan. Niin masennuksissa hän tuskin lienee koskaan ollut.

"'Onko teidän pitäjässänne paljo tällaisia kiviä?' kysyi vuoripäällikkö.

"'Menetelkää nyt sitten niin, että siitä koituu sekä itsellenne että valtakunnalle hyötyä, sillä tämä on hopeata!'

"'Vai niin', sanoi pappi, ja hänen silmiään samensi. 'Vai on tämä hopeata!'

"Vuoripäällikkö rupesi selittelemään, miten hänen tulisi menetellä saadakseen laillisen oikeuden kaivokseen, ja antoi hänelle paljon hyviä neuvoja, mutta pappi oli ihan kuin lumeissa eikä kuullut hänen puhettaan. Hän ei tahtonut tottua outoon sanomaan, että kotona hänen köyhässä pitäjässään oli kokonainen hopeamalmivuori häntä odottamassa."

"Sitten kävi varmaan niin", sanoi kuningas, "että kun hän palasi kotiin ja alkoi työskennellä kaivoksessa, niin hän saikin nähdä, että vuoripäällikkö vain oli laskenut leikkiä hänestä."

"Kun pappi viimein saapui takaisin ja ajoi halki kotipitäjän", jatkoi kappalainen, "piti hän ensimäisenä tehtävänään kertoa tovereilleen löydöstä. Ja ajaessaan Sten Steninpojan majatalon ohi hän aikoi poiketa hänen luokseen kertomaan, että heidän löytönsä olikin hopeata. Mutta kun hän seisautti veräjän eteen, näki hän lakanoita ikkunoissa, ja leveä havutettu ura vei maantieltä portaille.

"'Kukas täällä talossa on vainajana?' kysyi pappi pojalta, joka seisoi nojallaan aitaa vasten.

"'Kievari itse', poika vastasi. Ja sitten hän jutteli papille, että isäntä oli viikon ajat juonut itsensä humalaan jokikinen päivä. 'Sitä viinaa, sitä viinaa täällä on mennyt vallan kauheasti', poika sanoi. — 'Miten se on käsitettävä?' kysyi pappi. 'Eihän kievari koskaan ollut viinamiehiä.' — 'Niin', virkkoi poika, 'hän joi siksi, kun kehui löytäneensä jonkun kaivoksen. Kelpaa rikkaan räiskiä, hän sanoi. Nyt hänen muka kannattaa hummata vaikka ikänsä. Ja eilis-iltana hän juovuksissa lähti ajelemaan, mutta kaatoikin rattaansa ja jäi itse alle.'

"Kun pappi oli tämän kuullut, jatkoi hän matkaansa kotia kohti. Hänen mieltään katkeroitti tuo äskeinen sanoma. Ja kuinka hän olikaan matkalla iloinnut ajatuksesta, että saisi kertoa suuren uutisen!

"Mutta pari askelta siitä ajettuaan pappi näki Israel Petter Petterinpojan kävelevän vastaansa. Hän oli ihan entisellään, ja pappi ajatteli, että olipa hyvä ettei onni ollut häneltä päätä huumannut. Häntä pappi heti aikoi ilahuttaa sillä, että hän nyt oli rikas mies. 'Päivää', sanoi Petter Petterinpoika, 'palaatko Falunista nyt?' — 'Palaan niinkin', sanoi pappi, 'ja tiedäppäs, että siellä kävi paremmin kuin saatoimme aavistaakkaan; vuoripäällikkö näet sanoi, että se meidän löytömme olikin hopeata!' Petter Petterinpoika säpsähti vallan kuin maa olisi edessä avautunut. 'Mitästä sanot? Hopeatako se on?' — 'Niin on', vastasi pappi, 'meistä tulee rikkaita miehiä jok'ainoasta ja voimme elellä herroiksi!' — 'Ihanko tosiaan se on hopeata?' toisti Petter Petterinpoika ja masentui yhä enemmän. — 'Varmasti se hopeata on', vastasi pappi, 'enhän toki sinua pettää tahdo. Älä nyt enää arkaile, vaan ole iloissasi!'

"'Iloissaniko?' sanoi Petter Petterinpoika, 'minäkö iloissani! Luulin sitä vain katinkullaksi, ja ajattelin, että parempi pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Olen myönyt koko kaivososuuteni Olavi Svärdille sadasta taalerista.'

"Hän oli epätoivoissaan, ja papin lähtiessä hän jäi keskelle maantietä seisomaan itkien ääneen.

"Kotitaloon saavuttuaan pappi lähetti renkinsä Olavi Svärdin ja hänen veljensä luo kertomaan, että heidän löytönsä oli hopeata. Hän tunsi jo itse saaneensa tarpeeksi tämän hyvän uutisen levittämisestä.

"Mutta illalla yksin ollessaan pappi taasen joutui suuren ilonsa valtaan. Hän astui ulos pimeyteen ja nousi kummulle, jonka hän oli ajatellut uuden pappilan paikaksi. Siitä piti tietenkin tulla komea, yhtä uljas kuin piispanpuustelli. Hän oli kauvan ulkona, koko sen yön, eikä hän tyytynyt vain uuden pappilan rakentamiseen. Hänen mieleensä juohtui, että kun seutu niin suuria rikkauksia tuottaa, niin sinne alkaa virrata väkeä ja viimein kaupunkikin kohoaa metsään kaivoksen ympärille. Ja silloin hänen on pakko rakentaa uusi kirkko kaupunkiin. Siihen varmaan suurin osa hänen rikkauttaan hupenee. Mutta ei siinäkään vielä kylliksi, vaan hän kuvitteli, että kun hänen kirkkonsa on valmis, niin kuningas ja useita piispoja tulee sen vihkiäisiin, ja silloin kuningas kirkkoon hyvin ihastuu, mutta huomauttaa, ettei hänellä, kuninkaalla, ole sopivaa asuntoa paikkakunnalla. Ja siiloin ei hänellä muuta neuvoa kuin rakentaa kuninkaalle linna uuteen kaupunkiin."

Yksi kuninkaan kavaljeereista aukaisi nyt sakastin oven ja ilmoitti, että suuret matkavaunut olivat jo korjatut.

Ensi hetkessä kuningas oli heti valmis lähtemään, mutta malttoi mielensä. "Antaahan kuulua miten lopuksi kävi", hän sanoi papille. "Mutta nyt saisi jatkaa sukkelammin. Tiedämme jo miten mies uneksi ja ajatteli. Tahdomme tietää miten hän toimi."

"Hänen vielä istuessaan näine haaveineen", pappi jatkoi, "hänelle tuotiin sana, että Israel Petter Petterinpoika oli itse lopettanut päivänsä. Hän ei voinut kestää sitä, että oli myynyt kaivososuutensa. Hänestä varmaankin tuntui mahdottomalta koko ikänsä nähdä toisen nauttivan rikkaudesta, joka olisi voinut olla hänen."

Kuningas oikaisihe hiukan pystympään. Hänen molemmat silmänsä olivat auki. "Totisesti", hän sanoi, "minä tuon papin sijassa olisin saanut kyllikseni koko kaivoksesta."

"Kuningaspa on rikas mies", sanoi pappi. "Hänelle joka tapauksessa jää yltäkyllin. Niin ei käy pappiparan, joka on ihan varaton. Sellainen kun näkee, ettei Jumala siunaa hänen yritystään, niin hän ajattelee: Minun täytyy luopua ajattelemasta, että hankkisin näillä rikkauksilla itselleni mainetta ja hyötyä. Mutta enhän voi hopeata jättää maahankaan makaamaan. Minun täytyy kaivaa se kätköstään köyhäin ja puutteenalaisten hyväksi. Teen sen auttaakseni seurakuntaa eteenpäin.

"Yhtenä päivänä pappi siis lähti Olavi Svärdin luo, keskustellakseen hänen ja hänen veljensä kanssa, mitä hopeakaivokselle nyt alussa olisi tehtävä. Hän oli jo perille pääsemäisillään, kun sotilasten mökin lähellä häntä vastaan tuli rattaat, joiden ympärillä kulki saattomiehiä, pyssyt olalla, ja rattailla istui joku kädet selän taa sidottuina ja nilkat köysissä.

"Rattaat seisahtuivat papin mennessä ohi, niin että hän ennätti tarkemmin katsella vankia. Tämän pää oli siteissä, joten ei ollut helppo häntä tuntea, mutta papista hän kuitenkin näytti Olavi Svärdiltä.

"Hän kuuli vangin pyytävän vartijoiltaan, että saisi vaihtaa pari sanaa papin kanssa.

"Hän kävi silloin lähemmäs, ja vanki kääntyi häneen päin. 'Nyt sinä olet ainoa, joka tiedät missä hopeavuori on', hän sanoi.

"'Mitä sinä nyt puhut, Olavi?' kysyi pappi. 'Kas, siitä asti kun saimme tietää, että olimmekin löytäneet hopeavuoren, emme velimiehen kanssa tahtoneet enää sopia niin hyvin kuin ennen, vaan jouduimme alituisesti riitaan. Ja eilen illalla kinastelimme siitä, kumpi meistä oli ensimäisenä kaivoksen löytänyt, tai mikä lieneekin ollut riidan aiheena, vaan siitä nousi tappelu ja minä löin veljeni hengiltä, ja jättipä hänkin aimo muistomarjat tuohon otsalle. Ja nyt kun minä joudun hirteen, niin sinä olet ainoa ihminen, joka tiedät kaivoksen paikan. Mutta yhtä asiaa sinulta pyytäisin.'

"'Tiedäthän, että minulle jää monta pientä lasta', alkoi sotilas, mutta pappi keskeytti hänet.

"'Siitä sinä ole vallan huoletta. Mitä kaivoksesta tulee sinun osallesi, sen he saavat, aivan kuin itse eläisit.'

"'Ei', sanoi Olavi Svärd, 'toista minä aijoin pyytää. Älä anna yhdellekään heistä mitään, mitä siitä kaivoksesta tulee.'

"'No niin', sanoi pappi hitaasti ja vaivaloisesti, 'minä lupaan tehdä niinkuin minulta pyydät.'

"Sitte murhaajaa lähdettiin kulettamaan, ja pappi jäi seisomaan tielle mietiskellen, kuinka voisi antamansa lupauksen täyttää. Kotiin palatessaan hän koko matkan ajatteli sitä rikkautta, josta hän oli niin kovin iloinnut. Mutta ehkäpä oli niin, ettei tämän puolen kansa voinut rikkaudessa menestyä. Nyt oli jo neljä ennen uljasta ja kelpo miestä turmioon joutunut. Hän oli näkevinään koko seurakunnan edessään ja kuvitteli, miltä se näyttäisi, kun tuo hopeakaivos olisi jokaisen turmellut. Ja hänkö itse, jonka tehtävänä oli pitää huolta noiden köyhäin ihmisten sieluista, hänkö nyt veisi heidät suoraan perikadon uhkaan?"

Silloin kuningas yhtäkkiä kohottausi istuimeltaan suoraksi ja katsoa tuijotti kertojaan. "Totta tosiaan", hän sanoi, "kaikesta päättäen tällä kulmakunnalla on pappina miesten mies."

"Eikä vielä kyllin siinä mitä jo oli tapahtunut", jatkoi pappi, "vaan kun pitäjälle levisi tieto kaivoksen olemassaolosta, niin heitettiin työt sikseen ja ruvettiin vetelehtämään, odottaen sitä aikaa jolloin päästään sen suuren rikkauden jaolle. Koko seudun lois- ja irtainväki kokoontui yksiin paikkoihin, ja juopottelut ja tappelut olivat jokapäiväisiä sanomia.

"Mutta monet eivät muuta tehneet kuin kuljeskelivat metsiä kaivosta etsimässä, ja pappi huomasi, että kun hän vaan kotoaan liikahti, niin heti ihmisiä lähti hänen jälkeensä, vakoillakseen oliko hän menossa hopeavuorelle ja varastaakseen hänen salatietonsa.

"Ensi sanoikseen hän muistutti heidän mieleensä kaikkia niitä onnettomuuksia, joita hopeakaivoksen löydöstä oli seurannut, ja hän kysyi heiltä tahtoivatko he omaa turmiotaan vai tahtoivatko pelastua siitä. Sitten hän heille sanoi, että älkööt odottako hänen, heidän sielunpaimenensa, rupeevan viemään heitä perikatoon, sillä nyt hän on päättänyt olla kenellekään ilmaisematta hopeakaivoksen paikkaa eikä aikonut itsekään siitä kerätä rikkautta. Ja sitten hän kysyi talonpojilta miten he vasta aikoivat menetellä. Jos he tahtoivat yhä edelleen haeskella kaivosta ja odotella sen rikkauksia, oli hän päättänyt lähteä niin kauas ettei sinne ikänä kuuluisi huhukaan heidän kurjuudestaan. Sillä ehdolla vaan että he luopuisivat kaivosajatuksistaan ja tekisivät työtä entiseen tapaan, aikoi hän jäädä heidän luokseen. 'Tehkää miten tahdotte, mutta muistakaa, ettei minulta ikäpäivänä kukaan saa tietoja hopeakaivosvuoresta.'"

"He taipuivat papin tahtoon", sanoi kappalainen. "He ymmärsivät, että pappi katsoi heidän parastaan, kun heidän tähtensä itsekin jättäytyi köyhäksi. Ja he antoivat hänen toimekseen mennä metsään ja peittää kaivos huolellisesti oksilla ja kivillä, jottei kukaan sitä löytäisi, eivät he eivätkä jälkeläisensäkään."

"Toki hän kuitenkin on mennyt naimisiin ja rakennuttanut uuden pappilan itselleen", sanoi kuningas.

"Ei hänellä ole ollut varaa mennä naimisiin, ja vanhassa hökkelissä hän yhä asuu."

"Se oli kaunis kertomus, ja ilokseni olen sitä kuunnellut", sanoi kuningas, nyökäyttäen kiitollisesti päätään.

Pappi seisoi äänetönnä kuninkaan edessä. Hetken kuluttua tämä jatkoi: "Oliko tarkoitus että pappi luovuttaisi tämän hopeavuoren, kun sanottiin että hän voisi minulle hankkia rahaa niin paljon kuin tarvitsen?"

"Enhän minä voi häntä peukalopihteihin panna", sanoi kuningas, "ja mitenkä muuten sellainen mies lähtisi minulle vuorta näyttämään? Siitä syystä hän juuri on luopunut sekä armaastaan että elämän mukavuuksista."

"Sehän on toista", sanoi pappi, "jos isänmaa sitä aarretta tarvitsee, niin hän kyllä myöntyy."

Kuningas nousi tuoliltaan ja meni ikkunan ääreen. Hän seisoi hetkisen katsellen ulkona seisovaa kansajoukkoa. Mitä kauemmin hän katsoi, sitä kirkkaammin hänen suuret silmänsä alkoivat loistaa, ja hänen hento vartensa ikäänkuin kasvoi. "Saatte tämän seurakunnan papille viedä sellaiset terveiset", sanoi kuningas, "että ihaninta Ruotsin hallitsijalle on nähdä tällaista kansaa."

Sitten kuningas siirtyi ikkunasta ja kääntyi katsomaan pappia. Hänen huulensa olivat hymyssä. "Onko tämän pitäjän kappalainen niin köyhä, että hän aina kirkonmenojen loputtua vaihtaa mustat vaatteensa talonpoikaispukuun?" kuningas kysyi.

"Niin köyhä hän on", sanoi pappi, ja puna leimahti hänen karkeille kasvoilleen.

Kuningas meni takaisin ikkunan ääreen. Näkyi että hän oli verrattoman hyvällä päällä. Kaikki jalo hänessä oli herännyt eloon. "Antaa vaan kaivoksen jäädä koskematta", hän sanoi. "Kuka kerran on koko ikänsä nälkää nähden ponnistellut saadakseen tämän kansan mielensä mukaiseksi, hän ansaitsee saada sen sellaisena pitääkin."

"Mutta jos valtakunta on vaarassa?" sanoi pappi. "Enemmän arvoisia ihmiset ovat valtakunnalle kuin raha", sanoi kuningas. Ja sen sanottuaan kuningas jätti papin hyvästi ja lähti sakastista.

Ulkona kansajoukko seisoi yhä äänetönnä ja harvasanaisena kuin hänen sisäänkin mennessään. Mutta kun kuningas astui alas portaita, niin eräs talonpoika meni häntä vastaan.

"Silloin häneltä varmaan kuulit meidän vastauksemme", talonpoika sanoi. "Kun käskimme sinun mennä sisään pappimme puheille, tiesimme, että hän kyllä sinulle meidän puolestamme vastaa."

ÄIDIN VALOKUVA.

Eräässä kalastajakylän sadoista taloista, jotka kaikki kooltaan ja muodoltaan muistuttivat toisiansa, joissa kaikissa oli yhtä monta ikkunaa ja samankorkuiset savupiiput, asui vanha luotsi Mattsson.

Kaikissa kalastajakylän huoneissa on samanlaisia huonekaluja, kaikilla akkunalaudoilla kasvaa samankaltaisia kasveja, joka talon nurkkakaapissa on samanlajisia simpukankuoria ja koralleja, ja kaikilla seinillä riippuu samanlaisia tauluja. Esi-isiltä perittyä tapaa seuraten elivät kaikki kalastajakylän ihmiset samankaltaista elämää. Vanha Mattssonkin ijälliseksi tultuaan ojensi elämänsä tarkasti tavan ja sääntöjen mukaan. Hänen talonsa, hänen huoneensa ja elämänsä oli juuri niinkuin toistenkin.

Seinällä vanhan Mattssonin sängyn kohdalla riippui hänen äitinsä valokuva. Eräänä yönä hän näki unta, että äiti astui pois puitteistaan, seisahti hänen eteensä ja virkkoi kovalla äänellä: "Sinun pitää mennä naimisiin, vanha Mattsson!"

Silloin vanha Mattsson alkoi selittää äidin kuvalle, että se on mahdotonta. Hänhän oli jo seitsenkymmenvuotias. Mutta kuva uudisti yhä painokkaammin: "Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson!"

Vanha Mattsson piti suuressa arvossa äidin valokuvaa. Se oli ollut hänen neuvonantajanaan monessa vaikeassa pulmassa ja hänelle oli aina käynyt hyvin, kun hän oli totellut sitä. Mutta tällä kertaa ei hän ymmärtänyt sitä, sillä sen menettely soti aivan hänen ennen ilmaisemiaan mielipiteitä vastaan. Vaikka hän makasi nyt ja uneksi, muisti hän kumminkin selvästi ensimäiset naimapuuhansa. Hänen paraallaan pukeutuessansa sulhaspukuun luiskahti naula seinästä ja valokuva romahti lattialle. Hän ymmärsi silloin, että valokuva varoitti häntä ottamasta vaimoa; mutta hän ei totellut. Hän sai kumminkin kohta kokea, että valokuva oli ollut oikeassa. Hänen lyhyt avioliittonsa oli ollut hyvin onneton.

Kun hän toista kertaa pukeutui sulhaseksi, sattui samalla lailla. Kuva suistui lattialle, ja sillä kertaa ei häntä haluttanut olla tottelematon. Hän heitti morsiamensa, pakeni häistään ja palkkautui merimieheksi. Vasta monta kertaa purjehdittuaan maan ympäri uskalsi hän palata kotiseudulleen.

Ja nyt se sama valokuva astui seinältä alas ja käski hänen naida! Niin hyvä ja tottelevainen poika kuin hän olikin, tohti hän kumminkin ajatella, että kuva kujeili hänen kanssaan.

Mutta äidin kuva ankarine merituulten ja suolaisen vaahdon karkaisemine kasvonpiirteineen oli tuiman totinen kuten ainakin. Ja äänellä, joka monivuotisesta kalankauppaamisesta kaupungin torilla oli käynyt kimakaksi ja kovaksi, hän yhä uudisti: "Sinun on mentävä naimisiin, Mattsson."

Vanha Mattsson pyysi äitiä ottamaan huomioonsa, millaisessa yhteiskunnassa he elivät.

Kaikki kalastajakylän sadat talot olivat jyrkkäkattoisia ja valkeaksi rapatuita. Kaikki veneet olivat samaa kuosia ja niillä oli samanlaiset purjeet. Siellä ei kukaan tehnyt mitään vasten tavallista. Äiti itse, jos hän olisi elänyt, olisi ollut ensimäinen vastustamaan sellaista avioliittoa. Äiti itse oli itsepintaisesti seurannut sitä, mitä hyvä tapa ja yleinen käytäntö vaati. Ja olihan aivan kuulumatonta kalastajakylässä, että joku seitsenkymmenvuotias meni naimisiin.

Mutta nyt ojensi äidin valokuva sormuksilla koristetun kätensä ja suorastaan komensi häntä tottelemaan. Äiti oli aina ollut hänestä kovin kunnioitusta ja pelkoa herättävä, kun hän esiintyi noin monilla rimsuilla koristetussa mustassa juhlapuvussaan, suurine, kirkkaine rintaneuloineen ja kilahtelevine kultaketjuineen. Jospa hän nyt edes olisi tullut tavallisissa torivaatteissaan, ruudukas liina päässä ja vahavaate-esiliina edessä, johon oli tarttunut kalansuomuja ja silmiä, ei hän olisi ollut niin arka hänen edessään. Mutta nyt Mattsson hätäpäissään lupasi mennä naimisiin, ja silloin äidin kuva kiipesi takaisin puitteisiinsa.

Seuraavana aamuna herätessään oli vanha Mattsson äärettömän onneton. Ei juolahtanut hänen mieleensäkään olla tottelematon äidin valokuvalle. Se tietysti tiesi mikä hänelle oli parasta. Mutta häntä karmi ajatellessa mitä oli tulossa.

Samana päivänä kosi hän köyhimmän kalastajan rumaa tytärtä. Tyttö oli lyhyt, kyyryniskainen ja hänellä oli ulkoneva alaleuka. Vanhemmat antoivat suostumuksensa, ja päivä määrättiin, jolloin he menisivät kaupunkiin kuulutusta ottamaan.

Tuulisten rantaniittyjen ja liejuisten lietemaiden kautta käy tie kalastajakylästä kaupunkiin. Se on peninkulmia pitkä ja sanotaan kalastajakylän asukkaiden olevan niin rikkaita, että he voisivat kattaa sen kirkkailla hopearahoilla. Omituisen viehätyksen se antaisi tielle. Välkkyvänä kuin kalanvatsa valkeine suomuineen mutkitteleisi se saraheinämättäiden ja lätäköiden lomitse, joissa vilisee piikkikaloja ja surkeasti kurnuttavia sammakoita. Kaunokit ja asterit, jotka kaunistavat tätä ihmisten halveksimaa tietä, kuvastuisivat kirkkaissa hopearahoissa ja ohdakkeet ojentelisivat piikkejään suojelevasti niiden yli, ja siitä saisi tuuli heläjävän sointupohjan puhallellessaan lietemaan kaislojen korsissa ja puhelinlangoissa. Vanhalle Mattssonillekin kenties olisi ollut edes hiukan hauskuutta, jos olisi saanut astua raskaan merisaappaansa kilajaville hopearahoille; sillä varmaa on, että hän nyt jonkun aikaa tuli kulkemaan tätä tietä useammin kuin olisi toivonut.

"Hänen paperinsa eivät olleet selvät", kuulutuksesta ei tullut mitään, syystä että hän viime kerralla karkasi ja jätti morsiamensa. Kului aikaa, ennenkuin kirkkoherra oli kirjoittanut konsistoriin hänen asiastaan ja ehtinyt saada hänelle uuden naimaluvan.

Koko odotusajan tuli vanha Mattsson kaupunkiin joka toimituspäivä. Hän istuutui ovensuuhun pastorinkansliaan ja odotteli, kunnes kaikki olivat puhuneet asiansa. Sitten hän nousi ja kysyi, oliko lupa jo tullut.

Kirkkoherraa kummastutti, että kaikkivoipa rakkaus oli saanut niin pauloihinsa tuon vanhan miehen. Siinä hän istui paksu neulottu villanuttu yllään, korkeat merisaappaat jalassa ja merimieshattu päässä, terävine, viisaine kasvoineen ja harmaine hiuksineen, odottamassa naimalupaa. Kirkkoherran mielestä oli merkillistä tuon kalastaja-ukon kiihkeä ikävä. "Mattsson pitää kiirettä naimakaupallaan", virkkoi kirkkoherra. "Eikö Mattssonille mahtaisi olla yhdentekevää, jos luopuisi koko puuhasta? Mattsson ei ole enää nuori."

"Kirkkoherra ei huoli liioin ihmetellä." Hän kyllä tiesi olevansa aivan liian vanha, mutta hänen oli pakko mennä naimisiin. Ei ollut muuta neuvoa.

Ja niin hän tuli viikko toisensa perästä puolen vuoden ajan, kunnes lupa joutui.

Koko tämä aika ahdisteltiin Mattssonia kaikella tavalla. Kaikkialla, nurmikkokentällä, jossa ruskeat kaIastuslangat riippuivat, sataman sementillä päällystettyjen muurien luona, toripöytien ääressä, jossa turskia ja rapuja kaupittiin, ja salmella, jossa sillin kutua vainottiin, kuohui ihmettelyn ja ivan virta: "Vai niin, jo aikoo naida Mattssonkin, joka lähti käpälämäkeen omista häistään."

Ei säästetty morsianta enempää kuin sulhastakaan. Mutta parasta kaikesta oli, että Mattsson itse kumminkin enimmän nauroi koko asialle. Kukaan ei voinut pitää sitä hullunkurisempana kuin hän. Äidin valokuva oli vähällä syöstä hänet epätoivoon.

Oli ensimäisen kuulutuspäivän iltapuoli. Vanha Mattsson oli yhä ivan ja ihmettelyn esineenä. Hän kulki pitkin satamaniemekettä valkealle majakalle saakka saadaksensa olla rauhassa. Mutta siellä hän tapasi morsiamensa, joka istui ja itki.

Hän kysyi, olisiko tyttö mieluummin ottanut jonkun toisen. Tyttö istui ja kaiverteli irti kalkkisiruja majakan seinästä ja heitteli niitä veteen. Aluksi hän ei vastannut mitään.

Täällä majakan luona, jossa salmen kirkkaat vedet loiskivat, oli kaunista. Loivalle rannalle, kalastajakylän pienille, mataloille huoneille, etäiselle kaupungille, kaikelle tämä ikuinen kauneus valoi hohdettansa. Pehmeästä autereesta, jota usein laskeutuu läntiselle taivaalle, ilmestyy silloin tällöin kalastajan venhe. Se luovii rohkeasti satamaa kohti. Kuohahtaa iloisesti kokassa, kun se syöksyy satamaväylään. Purjeet lasketaan ja samassa liukuu vene aivan hiljaa. Kalastaja heilauttaa hattuaan iloisesti tervehtien ja saatu saalis kimaltelee veneen pohjalta.

Vanhan Mattssonin seisoessa majakan luona solahti vene satamaan. Nuori mies, joka hoiti peräsintä, kohotti hattuaan ja nyökkäsi päätään tytölle. Ukko näki, miten tytön silmät loistivat.

"Vai niin, sinä oletkin rakastunut kalastajakylän komeimpaan mieheen. Häntä et tule koskaan saamaan. Yhtä hyvin voit ottaa sitten minut kuin odottaa häntä."

Mattsson huomasi, ettei hän voinut kiertää äitinsä kuvan neuvoa. Jos tyttö olisi pitänyt jostakin toisesta, jonka hän mahdollisesti olisi voinut saada, niin olisi hänellä ollut hyvä syy peräytyä koko asiasta. Näin ollen ei maksanut vaivaa jättää häntä vapaaksi.

Neljäntoista päivän kuluttua sitten vietettiin häät ja parin päivän perästä tuli suuri marraskuun myrsky.

Yksi kalastajakylän venheistä joutui tuuliajolle salmella. Peräsin ja mastot menivät poikki, joten venheessä oltiin aivan avuttomia. Vanha Mattsson ja viisi muuta miestä olivat väestönä ja he ajelehtivat ruoatta pari päivää. Kun heidät pelastettiin, olivat he aivan nääntymäisillään pakkasesta ja ponnistuksista. Koko vene oli jäähilseessä ja heidän märät vaatteensa alkoivat jäykistyä kovassa pakkasessa. Vanha Mattsson kylmettyi silloin niin, ettei hän koskaan enää saanut entistä terveyttään. Hän makasi sairaana kaksi vuotta ja sitten tuli kuolema.

Moni ihmetteli sitä omituista seikkaa, että Mattssonin mieleen oli juolahtanut mennä naimisiin juuri ennen onnettomuustapausta, sillä siitä pienestä naisesta, jonka hän sai vaimokseen, tuli hyvä hoitajatar hänelle. Miten hänen olisi käynytkään, jos hän vain olisi jäänyt noin yksin, avutonna sairastamaan? Koko kalastajakylä tunnusti, ettei hän ollut eläissään tehnyt viisaampaa tekoa kuin naimisensa, ja hänen pientä vaimoansa pidettiin suuressa arvossa, koska hän hoiti niin hellästi miestään. "Nyt ei hänen ole vaikea päästä toisiin naimisiin", sanottiin. Ja vanha Mattsson kertoi sairautensa aikana joka päivä vaimolleen tarinan äitinsä valokuvasta. "Ota se kuoltuani, samoinkuin muukin omaisuuteni sitten on sinun", hän sanoi.

"Ja ota vaari äitini valokuvasta, kun nuoret miehet sinua kosivat. Totta totisesti tässä kalastajakylässä ei ole ainoatakaan, joka ymmärtäisi paremmin naima-asioita kuin se kuva."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UNTUVAINEN Y.M. KERTOMUKSIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.