The Project Gutenberg eBook of Meren takaa II, by Aino Kallas

Kesä.
Saarenmaan profeetta.
Pyhän isän lähetti.
Bathseba Saarenmaalla.
Sotilaan äiti.
Pieni kiinalainen aasi.
Salakuljettaja.
Häät.

KESÄ.

Pietarilainen lukionopettaja Juhan Hallik kohoitti vastahakoisesti ja unisesti päätään hiekasta, johon oli sen vajoittanut. Hän oli luullut olevansa aivan rauhoitetussa paikassa, josta ei kukaan keksisi tulla häntä hakemaan. Hän oli tahallaan välttänyt meren rantaa, ja annettuaan aamulla kolme tuntia serbialaiselle Georgevitshille, joka kesäksi oli pantu jälkiläksyille hänen luokseen, hän oli ottanut olalleen vaippansa ja kainaloonsa vanhan vuosikerran muuatta saksalaista pilalehteä ja lähtenyt metsään, viettääkseen muutamat tunnit levossa ja laiskuudessa. Männikkö oli harvennut joensuun toisella puolen aukeamaksi, josta nähtävästi oli vedätetty hiekkaa tielle, maa oli myllerrettyä, revittyä, mäntyjen juuret riippuivat irtonaisina ilmassa. Aukeaman reunoilla kasvoi kukkivaa kanervikkoa, ja huojui pitkiä, punakukkaisia horsmia. Hallik oli suurella mielihyvällä levittänyt vaippansa pahimpaan paahteeseen ja ristinyt tämän hiekkakuopan auringonkylpypaikakseen, luvaten pitää sen toisilta visusti salassa. Hän oli riisuuntunut vyötäisiin saakka ja antanut auringon säteitten kihelmöiden pistellä selkää, tuntui kuin olisi kuusenoksalla hiljaa ihoa kutkutettu. Kaikenlaisia mieluisia ja hajanaisia mietteitä heräsi katsoessa pilviin ja männyn latvoihin, tuli sovinnolliselle tuulelle, Jupiterin viha ei tuntunut painostavalta ainakaan näin kesälomalla. Pietarin sakeat sumut, tärisevät katukivet ja huonosti tuuloitetut luokkahuoneet olivat vajonneet kuin maan alle. Hiekka poltti vaipan läpi kylkeä ja käsivartta, väsymys, jossa piili jälkiä talven neljästäkymmenestä viikkotunnista, alkoi raukaista. Hänen harvinainen kykynsä nukahtaa heti pitkäkseen pantuaan, tuli avuksi, aivan huomaamatta vaihtuivat irtonaiset, sinne tänne häilyvät ajatuskuvat uniksi.

Hän katsoi puolikohmeissaan häiritsijään, joka varovasti oli tarttunut häntä hartioista. Se oli pitkä, nopeaan kasvanut poika, seitsemän- tai kahdeksantoista vuoden ikäinen. Etelämaalaisen kellertävistä kasvoista tuikahti pistävänä suurten, mustien silmien tuli. Suu oli vinossa, tyytymättömässä väänteessä, kasvojen alaosassa oli jotain velttoa, jota pienet, äsken versoneet viiksenalut eivät vielä voineet peittää. Seisoessaan siinä ryhdittömänä, pahantuulisena, hän oli merkillinen vastakohta virolaisen notkealle, lujalihaksiselle vartalolle ja hyväntahtoisille kasvoille.

"Ensiksikin, puhukaa saksaa, Georgevitsh, muuten ette opi sitä ikinä, ja toiseksi, mitä rahaa? — teidän tämänviikkoinen määrärahanne on lopussa."

"Antakaa minulle ensi viikon rahasta", sanoi poika tympeästi, mutta hellittämättä, huonolla, murteellisella saksalla.

"Te menette taas makeisia ostamaan", sanoi Hallik kiinteästi, ikäänkuin olisi puristanut pojan yhtäkkiä pihtien väliin.

"Mitä minä sitten tekisin? Kun en polta, niin täytyy olla jotain muuta.
Muutoin… tämä on turhaa kidutusta, — ei sitä kauvan viitsi."

"Joutavia, Georgevitsh!" sanoi virolainen hyvänsävyisesti nauraen. "Kun olette päättänyt olla polttamatta, niin pitäkää päätöksenne. Niinkuin mies!"

Poika otti rahat vastaan samalla veltolla haluttomuudella, jolla kaikki liikkeensä teki.

"Teidän on hyvä puhua", hän sanoi viivytellen, — "ette ole itse koskaan polttanut. Mutta minä, — jo kymmenennestä vuodesta. Isoäiti itse opetti."

"Kunnon muija!" sanoi Hallik leveästi. Hän oli taas paneutunut pitkäkseen ja katseli Georgevitshiä lakin lipan alitse.

Georgevitsh joutui hämilleen ja siveli kädellään ylöspäin pyrkivää, mustaan aaltoon asettuvaa tukkaansa.

"Ehkä on joku sanonut, että noin on kauniimpaa", heitti Hallik hänen jälkeensä.

Se sattui Georgevitshiin kuin kalikalla viskaten, mutta hän ei kääntynyt vastatakseen.

"Suuttui", hymyili Hallik, yhä katsellen männikköön katoovaa Georgevitshiä. "Huono ryhti!" mutisi hän sitten, kulmakarvojaan rypistäen ja ojensi yhtäkkiä ilmaan käsivartensa, taivuttaen sen hitaasti koukkuun, niin että supistuvat lihakset pingoittivat sinisen urheilupaidan hihaa. "On siinä vielä rautaa, mutta pitää ruveta puita pilkkomaan, että säilyisi", hän neuvoi itseään ja päätti vielä samana päivänä lainata jostakin kirveen. Harmi, jota hän hetkisen aikaa oli häiritsemisestä tuntenut, alkoi haihtua, hän otti esiin pilalehtensä, joka oli hänen ainoa henkinen ravintonsa kesäloman ensi kolmanneksella, ja alkoi sitä selailla. Tavattuaan jonkun sattuvan sukkeluuden, hän nauroi sydämensä pohjasta ja oli samalla vähän kateellinen, ettei itse ollut sitä keksinyt, hän eläytyi hyvin nopeasti kaikkiin naurettaviin kohtauksiin. Noin neljännestunnin verran hän luki, mutta sitten alkoi väsymys taas päästä voitolle, hänen puoleksi ummistuneet silmänsä tavoittivat vielä häilyviä kuvia, — horsmain huiskilovarsia, muurahaisten valtatietä, jonka ne olivat viitoittaneet itselleen poikki aukeaman, — kulkivat pitkin muuatta suorarunkoista mäntyä juuresta latvaan saakka, jolloin aivot haparoivat vertausta männystä ja suorasyisestä luonteesta. Sitten silmät jäivät taivaan sineen, joka näytti aukenevan yhä syvemmäksi, kuin pohjan kuultamaton vesi, — sulkeutuivat uudelleen.

Georgevitsh lähti nyrpeissään rantatielle. Hän tavallisesti suuttui Hallikin sukkeluuksista, niissä oli jotain härnäävää, niin että teki mieli käsillään viuhtoa kuin hyttyisparvea, — hänen etelämaalainen verensä sähähti joka kerta. Muuten hän kunnioitti Hallikia, pitikin hänestä, mutta tunsi hänen läsnäolonsa aina kuin teräskäden niskassaan, hänen veltot, hapuilevat, tunteelliset taipumuksensa eivät ottaneet sopiakseen Hallikin suorakulmaisiin, viivoitettuihin tapoihin. Hänen oli kuollakseen ikävä tänä kesänä, — ensin pitkät aamupäivätunnit, sitten samanikäisten toverien puute, — koti-ikävä, joka kesäisin aina häntä kalvoi, — ja sitten loppujen lopuksi vapaaehtoinen tupakkalakko, joka kesti jo kolmatta viikkoa. Siitä asti kun oli lakannut polttamasta, hän ei tuntenut itseään, kaikki iletti ja kyllästytti, ruoka, läksyt, ihmiset, — pää tuntui tyhjältä ja raskaalta, yöt olivat pitkiä ja unettomia. Jokin levottomuus ajoi häntä paikasta toiseen, hän vetelehti joutilaana pitkin rantaa, pureskellen myötäänsä makeisia, katsellen purjelaivoja ja rannan matalikkomuodostuksia.

Vironpuoleinen meri aukeni laajana, mataloituvana lahtena, ilman saaria, yhtyen heti niemen kärjissä aavaan ulappaan. Hietatöyräät kasvoivat korkeaa, suoraa mäntymetsää, virstamääriä pitkin rannikkoa. Pohjoistuulen tuomat laineet lakaisivat tieltään hietamatalikkoja, jotka tyynellä ilmalla rannalle muodostuivat. Neljä, viisi suomalaista purjejaalaa, jotka silakkalastissa olivat tulleet yli lahden joka vuotisille vaihtokaupoille, oli ankkurissa lahdella. Rantavesi oli ruskean kellertävää, vasta kauempana, meren syvetessä vaihtui veden väri vihreänsiniseksi.

Georgevitsh kääntyi maantielle, joka jakoi kahtia huvilakylän. Molemmin puolin oli pieniä, hatararakenteisia kesäasuntoja, puutarhoineen, lasikuistineen ja valkoisine verantaverhoineen.

Georgevitsh seisahtui pehmeässä, vajottavassa ajohiekassa, ikäänkuin äkkiä olisi päätöksensä muuttanut, ja lähti oikaisemaan huvilapihojen poikki. Pieni joki tuli vastaan, sen hietapohja kiilsi matalasta, kirkkaasta vedestä, sileissä suomuissa, kuin haravoituna. Kaksi käsipuulla tuettua lautaa vei sen yli. Rannalla riippui suuri, nokinen pata, savuun ja liekkeihin peittyneenä, joku nainen huuhtoi vaatteita juoksevassa vedessä.

Toisella rantatöyrällä oli harvojen mäntyjen takana huvila. Georgevitshin ryhti norjistui yhtäkkiä, suuret, soikeat silmät laajenivat.

Äkkiä avautuivat lasikuistin punareunaiset verhot, ja nuoren naisen pää pistäytyi esiin avatusta ikkunan puoliskosta. Vaaleitten, häviävien kulmakarvojen alta katselivat vihertävät, ruskeapilkkuiset kissansilmät pehmeästi ja uteliaasti hämillään seisovaa poikaa.

"Herra Georgevitsh, — ettekö tahdo tulla katsomaan uutta krokettikenttäämme?"

"Mutta tehän olitte nyt menossa kävelemään. Minnekkä aiotte mennä, — puotiinko?"

"Ei, — minä en polta enään", sanoi Georgevitsh jyrkästi ja miehekkyydellä, ja katsoen suoraan naiseen. Verannan verhot olivat pudonneet sivuille, — siro, hoikka, mustapukuinen vartalo oli niitten kehyksissä, — harsohihoista kuulsivat valkoiset, ohuet käsivarret.

Georgevitshistä tuntui, kuin olisi joku silittänyt häntä, — pieni, pehmeä kissankäpälä, jossa ei kynsiä tuntunut.

Georgevitsh säpsähti, hänestä pilkisti sanojen alla naurua. Hän avasi päättävästi veräjän ja astui puutarhaan, lakki kömpelösti kädessä.

"Pankaa toki lakki päähänne. Katsokaapas, — enkö sanonut, — teidän tukkanne menee kiharaan, kun vaan annatte sen kasvaa."

Georgevitsh muisti yhtäkkiä Hallikin, ja punnitsi hetken mielessään, kertoisiko, — joutavia, jääköön sikseen.

"Te olette jonkun näköinen", jatkoi nainen, — "jonkun, josta olen lukenut eräässä kirjassa, — tai ehkä näin taulukokoelmassa kerran, — en muista. — Teillä on kai hyvin koti ikävä?"

Se kysymys tuli hyvin tavallisena ja jokapäiväisenä, mutta siinä oli jokin sävy, joka vaati suoruutta, ja jota ei voinut millä lauseparrella tahansa kuitata.

"Te olette ensimäinen, joka kysyy sitä minulta, — sillä lailla", hän sanoi kiitollisesti.

"Niin, — hänen täytyy viipyä siellä kuukauden päivät. Minä olen yksin lasten kanssa".

Hänen kätensä, hermostuneet, voimattomat kädet kulkivat pitkin pientä, punaista hametta, joka oli hihasta kiinni ompelukoneessa.

"Laulatteko te, Georgevitsh?" hän kysyi, katse ylöspäin, niinkuin olisi kuunnellut jotain.

"En, — taikka — hyvin vähän", vastasi Georgevitsh, koittaen rehellisesti tehdä itselleen äänestään tiliä.

"Mutta te pidätte laulusta? Joskus kun tulette tänne iltasin, niin laulan teille. Piano vaan on melkein mahdoton".

"Tiedättekö, — tulkaa tänne joskus krokettia pelaamaan, tuossa on kenttä".

Hän näytti Georgevitshille pientä, tasoitettua hiekkapyörylää, jossa rautalankaportit olivat pystyssä. Georgevitsh nousi ja seisahtui hänen viereensä katsomaan, mieluinen hämmennys valtasi hänet, jotakin kutoutui hänen ympärilleen kuin pehmeät silkkilangat.

Vähän ajan perästä hän kulki pitkin metsäpolkua puodille päin, vihellellen, — muuan pietarilainen katuvalssi, jota jokainen posetiivi renkutti, pyrki vastustamatta huulille. Löysi maasta kepin ja alkoi sillä viuhtoa kanervan päitä, niinkuin olisi niittämään pantu. Niityn reunaan päästyään katsahti ympärilleen, näkisikö kukaan, sitten alkoi juosta täyttä vauhtia, kunnes hengästyi.

Puodin vastapäätä, aidan luona seisoskelivat suomalaiset kalastajat, vedellen piippunysistään sauhuja. Puoti oli täynnä maalaisrihkamaa, lattiasta kattoon, — hän istuuntui siellä nelikolle odottamaan vuoroaan, mitä hän aikoi ostaa, ei ollut hänelle itselleenkään selvillä, — hän ei tahtonut tehdä mitään päätöstä.

Ulos tultua hän meni suoraa päätä männikköharjulle joen töyrälle ja sytytti yhden. Sen ohut, sininen haiku kietoi hänet haaveelliseen, puolittain väsyneeseen tunnelmaan, johon hän antautui täydellisesti, varoen kadottamasta siitä rahtuakaan. Kaikki oli kuin hienoa auerta ympärillä, ja siitä tuikahti kiiltomadon välkkeellä kaksi vihertävää silmää.

Georgevitsh sitoi venettään laituriin. Se oli sivulla varsinaisesta kylästä ja ulottui kauas mereen, — kapeat, ruostuneet rautakiskot juoksivat pitkin hietavalleja tiilitehtaalle saakka, jonka korkea savutorni kohosi yli mäntymetsän. Vasemmalla puolen oli pientä lepikkoa ja rannalla pitkiä halkopinoja.

Etelätuuli lennätti lahden vedet ulapalle päin, rannassa oli tyyntä, hiekkasärkät olivat korkealla, muodostaen matalia, keltaisia saaria, jotka joka päivä muuttivat muotoaan, — kokonaiset pienoismantereet nielaisi tai nosti meri vähässä ajassa, — se oli luomiskertomus pienoiskoossa. Matalikon välisissä lätäköissä mätänivät auringon paahteessa vesi ja rantalevät, löyhkää levittäen. Joukko paljasjalkaisia lapsia myllerehti matalikolla, meloivat isoa, leveää venettä edestakaisin, huutaen ja kirkuen suurimmassa lätäkössä, kasasivat hiekkaa vallituksiksi, kahlasivat polvia myöten vedessä tai pyysivät käsin kaloja.

Uimahuoneet, joita oli toistakymmentä kojua pitkien siltojen päässä, olivat jääneet portaineen melkein kuivalle. Oli paraikaa naisten tunti, rannalla liehui valkea varoituslippu. Sillat keikkuivat yhtämittaa kylpijöitten askelista, uimakojut avautuivat tuontuostakin, tyyni vesi suihki ja loiski kylpijöitten pään ympärillä, veden hiekkaa kuultavan kalvon rikkoivat yhtämittaa vaahtoavat vesirenkaat, joita uijat temmeltäessään työnsivät liikkeelle. Kylmän veden ja äkillisten hyppäysten pusertamat huudot sekaantuivat merilintujen kirkunaan.

Georgevitsh kellui veneessä, joka hiljaa hankautui laiturin palkkeja vastaan. Hän koitti turhaan ajatuksissaan saada jotain yhteyttä aikaan näitten vallattomien vesiolentojen ja jäykkien, hienojen naisten välillä, jotka iltasin rantakävelyillä tulivat hänelle vastaan. Ne olivat hänelle yhtä vieraita ja käsittämättömiä molemmat, sekä ne kaulaan saakka napitetut, kuin nauhasta vetäen hymyilevät ja ääntelevät, että nämä, joista kylmä vesi hetkeksi oli huuhtonut sivistyksen ja seuraelämän sileän kiillon.

Hänen päänsä oli täynnä arvoituksia, aavistusta, ikävää… Vielä vuosi sitten hän oli häpeästä ja vastenmielisyydestä paennut porttiholviin, kun hänen ainoa naispuolinen tuttavansa Pietarissa, rehtorin tytär, sattui kadulla tulemaan vastaan. Tervehtiä, joutua naurettavaksi, kuulla pienen, harmittavan hihityksen niskassaan, — mahdotonta! Nyrkkiä puiden hän oli porttiholvista vaaninut tytön menoa, sylkäissyt mennessään, hapan maku suussa kuin kirpeästä omenasta. Mutta tämän yhden vuoden kuluessa oli perinpohjainen muutos tapahtunut. Jotain hämärää, salaperäistä oli ilmestynyt hänen ajatusmaailmaansa, hänen ajatustensa painopiste oli siirtynyt jonnekin muualle, ulkopuolelle häntä itseään, hän oli ahkeraan alkanut käydä messussa, koska kirkon pyhänsavun tuoksuinen ilma oli paras maaperä hänen villisti versoville unelmilleen, ja hän, näitä yksitoikkoisia kertosäkeitä kuullessaan parhaiten tunsi sulautuvansa epämääräiseen ikäväänsä. Kirkossa, ikuisten lamppujen himmeässä valossa oli tämä muodoton ikävä ensi kertaa katsonut häntä suoraan silmiin Neitsyt Maarian lempein, liikkumattomin kasvoin, hän oli oudolla, pyhällä aavistuksella tutkinut näitä piirteitä, kyllästymättä… Ja kirkosta ulostullessaan oli hän yhä vielä samassa huumeessa, hänen silmänsä etsivät jokaisen ryysyisen huivin alta Jumalan äidin otsaripaa ja kaipausta lieventäviä silmiä, jokainen vastaan tuleva nainen herätti hänessä levottoman uteliaisuuden…

Georgevitsh säpsähti yhtäkkiä, nousi puolinojalleen veneessä, levoton tunne alkoi kiertää hänessä. Metsän rajassa, hiekkarinteellä liikkui jotain valkoista. Georgevitsh tuijotti siihen melkein peljästyneenä. Hänen oma olonsa tässä veneessä ja lähestyvä valkoinen eivät sopineet yhteen, — jommankumman pitäisi olla olemattomissa. Hän kävi hyvin rauhattomaksi, mutta tunsi yhtä kaikki velttoutta, jokainen päätös, jokainen liike olisi vaatinut häneltä suuria ponnistuksia.

Valkoinen liehui yhä lähemmäksi, — ei voinut olla epäilystäkään, se oli hän. Reunimmaisen uimahuoneen kapeat siltalaudat notkuivat askelista. Georgevitsh yhä tuijotti, hänessä seisahtui kaikki ajatus, hän muuttui mielestään kuin puuksi rannalle tai veden huuhtomaksi harmaaksi siltapalkiksi. Sillan kapea reuna haihtui auringon kimallukseen, pienet jalat näyttivät vettä astuvan, — se oli kuin näky, — hän kulki pitkin merta auringon juovassa… Todellisuus ja mielikuvitus kutoutuivat nopeasti sekaisin, — yhä voimakkaammin valtasi hänet yliluonnollinen tunne.

Yhtäkkiä hän kuin lamautui, — hatara uimakoju sulkeutui. Hän heräsi kuin unesta, — silmät liukuvat rautatiekiskojen mukana tiilitehtaan kuivaustelineille saakka, — palaavat takaisin, — alkavat laskea suomalaisia laivoja, joista osa jo on lähtenyt.

Nyt… Pistävä tunne juoksee läpi hänen ruumiinsa… Hän makaa teljolla, pää käsissä, — pettymyksen, vastenmielisyyden ja häpeän tunteet vaihtelevat hänessä.

Georgevitsh viivytteli aidan takana. Hän tiesi hyvin tulevansa taas myöhään päivälliselle, mutta tekeytyi huolettomaksi, ikäänkuin hänellä olisi ollut yllin, kyllin aikaa. Taittaako pieni, voimaton käsi kukan vai eikö? Hän seurasi käden liikkeitä, joilla se hyväillen kulki yli kukkapensaan, kuinka se sormitteli jokaista kukkasydäntä erikseen. Yhtäkkiä sormenpäät puristuivat toisiaan vasten, — pieni, punainen sydän vierähti maahan, kuin vahingossa, säleaidan ulkopuolelle.

Hän lähti juoksujalkaa kotia päin. Kukkasydän tykytti yhdessä hänen omansa kanssa, siitä pulppusi kuin elinnestettä hänen suoniinsa. Pieni, ylitse vuotava kukkasydän, joka oli auennut onnensa kyllyydestä.

Rouva Hallik istui portailla paikaten Georgevitshin takkia. Georgevitshin tullessa hän purasi hampaillaan langan poikki, — se ei ollut kaunista ja hermostutti Georgevitshiä — mutta hän piti rouva Hallikin silmistä, ne näyttivät aina tietävän enemmän, kuin mitä suu ilmaisi.

Georgevitshin käsi kohosi temmatakseen kukan pois, mutta koukistui puolitiessä ja tarttui hapuillen männyn runkoon. Mikä hullu halu hänet valtasi näyttää rouva Hallikille kukka? Niitä ei kasvanut koko kylässä muuta kuin yhden huvilan ympärillä.

Rouva Hallikin silmät kohosivat, kohdistuivat kukkaan, niihin ilmestyi jokin ajatus, mutta Georgevitsh ei saanut luetuksi, oliko se hyväksymistä vaiko pahaa mieltä. "Nyt hän tietää sen, — kaikki hän tietää", hän ajatteli, ja ylpeä, iloinen tunne täytti hänet.

"Soo, — soo, — nykyaikana kannetaan sydän ulkopuolella takkia. Siellä taitaa muuten olla monta sydäntä varastossa, mistä tämäkin on kotoisin."

Georgevitsh seurasi saliin kuin uitettu koira, nolona, katkeroituneena.
Sormet hieroivat rikki pientä, vaaleanpunaista sydäntä.

Kesähuvilansa takana hakkasi Juhan Hallik puita. Puusyltä pilkotessaan hän oli jättänyt muutamia oksaisia, paksuja koivupölkkyjä jäljelle ja otteli nyt hiki otsalla niitten kanssa. Pölkyt olivat vettyneitä ja panivat kovan kovaa vastaan, ennemmin pirstoutuivat, kuin tasaisesti haloiksi halkesivat. Hallik veisti kiiloja ja heilutti raskasta puunuijaa, — hän ei aikonut hellittää.

Hänen kesäasuntonsa oli lähellä meren rantaa, tiheimmässä asuntoryteikössä, toiset huvilat ympäröivät sitä neljältä puolen. Se oli talven kuluessa rakennettu, hirret ja katto vielä valkoisen tuoreita, puutarhasta ja pihasta ei ollut vielä alkuakaan, ainoastaan sahajauhojen sekaista hiekkaa rakennuksen ympärillä. Ei ollut edes aitausta, joka olisi sen muista eroittanut. Se oli alituisena harmin aiheena Hallikille ja uhkasi pilata hänen kesänsä. Hän koitti puolustautua sitä vastaan panssaroimalla itsensä täydellisellä välinpitämättömyydellä ja ottamalla mahdollisimman suuria vapauksia. Oli ilta, ja ranta veti kaikki huvila-asukkaat verannoiltaan ja puutarhoistaan kävelylle. Hallik ei ollut kävelijöitä näkevinäänkään, vaikka tie kulki aivan hänen huvilansa vieritse, — kun hienot helmat kahisivat hiekassa, otti hän vielä huolettomamman asennon, ja paljaat jalat uppoutuivat lujasti hiekkaan.

Suurin pölkky oli vielä jäljellä. Hallik otti vauhtia, kirves kohosi, — uppoutui tuskin tuuman vertaa, — kuin kiveä. Puusta pusertui keltaista vettä, ja se vingahti kuin valittaen, — mutta ei rakoakaan syntynyt. Hallik koitteli paitaansa, — likomärkä.

"Miili", hän huusi yhtäkkiä vaimolleen, irroittaen kirvestä, — "voit viedä ruuan pois."

Miili rouva vastasi avonaisesta ikkunasta vastahakoisesti ja nukkuvien lasten tähden hiljaa:

"Kellohan on vasta puolikymmenen", huomautti vaimo hiljaisella itsepäisyydellä.

Hallik piilotti kirveen pinon väliin, pesi kätensä sadevesikorvossa ja tuli muutettuaan vaatteita istumaan verannalle. Hän oli pahalla tuulella ja vaitelias.

He vaikenivat molemmat kumpikin seuraten omia ajatuksiaan, joita eivät lausuneet ääneen. He tunsivat ajatustensa koskevan samaa asiaa, vaikka menevän vastakkaisiin suuntiin, mutta kumpikaan ei halunnut aloittaa kiistaa, vaan piti ajatuksensa salassa. Tämä vakoileva, epäilevä äänettömyys oli painostavaa, siinä oli jotain vihamielistä.

Männyn rungot talon edustalla mustenivat sitä myöten, kuin taivas niitten takana punertui. Ilta oli kylmä, töyrän alla loiskivat näkymättömät, väsyneet laineet. Ikävä, pitkäveteinen odotus värisi ilmassa.

Mutta mies oli jo kiertänyt avainta lukossa ja pistänyt sen taskuunsa.
Vaimon silmät seurasivat hänen liikkeitään.

Hallik mietti hetkisen, pyörähti kannoillaan ja meni yli salin suoraan
Georgevitshin huoneeseen.

Hallik hengitti rykien vahvan tupakanhajun pilaamaa ilmaa Georgevitshin huoneessa, ja kopahutti saappaansa kärjellä nurkkaan pari lattialla vetelehtivää paperossin pätkää. Äkkiä hän kohoitti kulmakarvojaan, ikäänkuin olisi keksinyt jotain, naksautti sormillaan ja sulki avoimen ikkunan, jonka lautaan saakka kalteva kellarinluukku ulottui.

"No, — mikä sinun on?" hän kysyi, kun vaimo päätään kääntäen väisti hänen suudelmaansa.

"Minun on niin paha olla — Georgevitshin tähden", sanoi vaimo avonaisella harmilla.

"Niin, — kyllä olisi ollut mukavampaa, jos hän olisi sinuun rakastunut, — olisi ainakin kotona pysynyt", Hallik sanoi sovinnollisemmalla tuulella, yrittäen lyödä leikiksi.

"Ymmärrätkö, että kiihoitat häntä kaikilla näillä pakkotoimenpiteillä?" sanoi Miili, niinkuin ei olisi kuullut.

Hallik istui verannan penkillä, katsellen pieniä tulia, jotka toinen toisensa jäljestä syttyivät metsän pimennossa. Hän oli kiihoittunut ja äkeissään eikä vähinten itselleen. Pihakoiran virka, johon hän oli rupeutunut, suututti, — kolme iltaa perätysten hän jo kulki ympäri taloa ja lukitsi ovia ja ikkunoita. Harmi kohosi ja kohosi, nousi kuin rinnassa pala, — kurkkuun saakka, siitä hän sen nieli, — moniin vuosiin se ei ollut enään sen pitemmälle päässyt.

Makuuhuoneessa sammui kynttilä, hän tiesi, että Miili odotti häntä eikä voisi nukkua, ennenkuin hän tulisi, ja että tämäniltainen erimielisyys päättyisi niinkuin ennenkin sulaan sovintoon. Hän meni niinkin pitkälle jalomielisyydessä, että päätti ottaa ensi askeleen. Miili oli turhan hienotunteinen ihmisten suhteen, ikäänkuin kääri hameensa tiukalle ohikulkiessa, ettei kehenkään hankautuisi, mutta sepä ei kerran kelvannut tässä yhteisessä survinmyllyssä, jota mailmaksi nimitetään. Miili olisi sallinut jokaisen elää oman päänsä mukaan, — eikö se ollut oikeastaan kylmyyttä ja itsekkäisyyttä, vaikka sitä saattoi nimittää suvaitsevaisuudeksikin, — mitä se minuun koskee, rakastakoot ja rikkokoot! Hallik alkoi ajatella, että Miili oli monimutkainen olento.

Rouva Detlef! Siinä naisessa oli jotain, joka kiihoitti tutkimaan, kuinka pitkälle hän voi antaumisessa mennä, — hän voi antaa ainoastaan hymyn, mutta voi antaa enemmänkin. Hämärästi muistui hänelle mieleen juttu eräästä nuoresta kotiopettajasta, ylioppilaasta, jonka Detlef oli palkannut täysihoitolaisiaan varten ja sitten kesken vuotta eroittanut, kuten sanottiin, rouvansa tähden. Georgevitsh, — tulenarassa ijässä, — kipinä vihertävistä silmistä, ja poika on ilmitulessa. — Ah, — semmoiset naiset eivät koskaan mene liian pitkälle, he osaavat leikkiä tulella, polttamatta itseään, — he rakastavat epävarmuutta, mutta kavahtavat takaisin ratkaisevasta askeleesta.

Hallik katsoi kelloa, — se oli puoli kaksitoista. Kellariluukun katto kumisi askelista, — ruutu helähti, niinkuin olisi joku sokeasti ikkunaa töytäissyt, sitten alkoi hiekka talon ympärillä rapista. Ovenripa ponnahti, — epävarma koputus oveen.

Pimeästä säihkyivät häntä vastaan Georgevitshin suuret rotusilmät, joitten tuli näytti syövyttävän kasvot laihoiksi ja kellertäviksi.

"Toista iltaa en enään aio odottaa teitä, Georgevitsh", sanoi Hallik kylmällä ankaruudella, johon hänen tavallinen luontainen hyväntahtoisuutensa jähmettyi, — "voitte itse pitää huolta sisäänpääsystä."

Viikko jälkeenpäin pukeutui Hallik vastoin tavallisuutta heti aamusta mustaan, lyhyeen vierailutakkiin, ajoi partansa ja tuskaili kalvosimien ja liian ahtaan kauluksen kanssa. Hän teki jo kymmenettä kertaa lujan päätöksen ostaa syksystä saakka yhtä numeroa suurempia ja huolimatta vallitsevasta muodista käyttää matalia, alaspäin käännettyjä. Miili itse toi hänelle kiilloitetut saappaat ja etsi hänelle esiin, sitä myöten kun käsky kuului, nenäliinan, saippuan, harjan, — äänetönnä, mutta nähtävästi kantaen jotain mielessään.

Hallik vilkaisi käsiään pestessään Miiliin, mahtoiko Miili olla utelias! Joka tapauksessa hän hillitsi itsensä hyvin.

Vihdoin Miili sanoi sillä vaatimattomalla tavalla, jolla hän työnsi
Hallikia melkein vasten tahtoa toisiin päätöksiin.

"Joutavia, — saakoon hänkin kerran tuntea karhun käpälät", Hallik vastasi, kierrellen vastahakoisia viiksiään ylöspäin.

Hallik painoi lippalakin päähänsä ja lähti. Joka askeleella kasvoi vastenmielisyyden tunne hänessä, — hän alkoi kulkea tasaisessa pikamarssissa, ettei äkkiä kääntyisi takaisin. Hänen täytyisi mennä sillä vauhdilla, jolla silmänräpäyksellinen suuttumus häntä ajoi, — muuten se ehtisi väljähtyä, ja hän keksisi sata estettä. Hänhän meni kuin koulutyttöä kurittamaan, — hienoa naista, kolmen lapsen äitiä. Mutta hän meni uhallakin, päättäen tehdä lopun tästä kesäisestä huvista, ja hioi mielessään muutamia kärkeviä sanoja, joitten pitäisi sattua.

Georgevitsh oli painettava kömpelöksi koulupojaksi, sädeloisto pään ympäriltä riisuttava, — oli herätettävä pikku rouvan itserakkautta, — naurettava, se olisi se ryyti, joka tekisi tämän keitoksen pikku rouvalle katkeraksi. Saada hänetkin nauramaan, — silloin hän kostaisi sen naurun Georgevitshille. Ja sanoa mahdollisimman kohteliaasti ja hyvänsävyisellä naamalla kaikkein loukkaavimpia asioita, — silloin oli toinen kuin sidottu, ei pääse paikaltaan, vaan kuuntelee kiltisti. Se oli hänen erikoistaitonsa. Pysyä tyynenä, koko ajan hallita kohtausta, ei päästää ohjaksia liukumaan toisen käsiin.

Rouva Detlef istui puutarhassa Hallikin tullessa, yllään mustan ja valkoisen kirjava, ompeluksilla koristettu pusero, — molemmat vanhemmat lapset leikkivät hänen helmoissaan. Hän nousi punastuen ja torjui molemmin käsin lapsia loitommalle, nopea epäluulo vilahti hänen kasvoillaan. Lapset alkoivat huutaa.

"Tulin vähän puhumaan kanssanne, rouva Detlef", hän aloitti, nostaen kursailematta toisen puutarhatuolin itselleen, — "minulla on tänä kesänä vähän isällisiä velvollisuuksia, — Georgevitshin suhteen nimittäin."

Hän näki rouvan kohteliaasti hymyilevistä kasvoista, että selvempi puhe oli tarpeen.

"Näettekös", hän jatkoi, "Georgevitsh on pantu luokseni ehtojaan lukemaan, mutta viime aikoina ei poika enään lue, ei nuku, — ei mikään huvita häntä, ei kalastus eikä purjehdus, — aterioille hän saapuu epäsäännöllisesti, — meidän seuramme ei ole hänelle minkään arvoinen, — heti syötyään hän katoaa, saapuakseen vasta iltamyöhässä."

"Miksi te niin paljon taudin yksityismerkkejä luettelette? Sanokaa suoraan, — te luulette, että hän on rakastunut minuun."

Vihertävät kissansilmät, pehmeät ja viekkaat, katselivat Hallikia. Tämä odottamaton suoruus oli lyödä Hallikilta aseet kädestä.

Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän suuntasi oman, hyvin tähdätyn iskunsa.

"Koska en voi olettaa, että te, rouva Detlef, olisitte keskenkasvuiseen poikaan rakastunut, täytyy minun tietysti edellyttää sitä Georgevitshista."

Rouva purasi huultaan, nähtävästi satutettuna, mutta yhä ulkonaisesti tyynenä.

"Tahtooko hän nyt kuulla imarteluja", ajatteli Hallik kahdenvaiheilla.
"Hyvä, annetaan oikein kauhalla."

"Luulen, hyvä rouva", hän sanoi ääneen, "että itsekin olette huomannut, kuinka tarpeettomia kuvastimet nykyaikana talossanne ovat. Georgevitshin silmistä voitte joka päivä nähdä, että olette pienen, siron, ranskalaisen kamarineitsyen näköinen, jota tekisi mieli oven välissä — suudella."

"Minun ei pitäisi puhua sanaakaan kanssanne. Te olette tullut tänne minua loukkaamaan."

"Hyvä, — ollaan sitten vaiti, — yksi, kaksi, kolme, — nyt ei hiiren hivahdustakaan."

Hallik pani sormen huulilleen, — hänen silmänsä seurasivat rouvaa taltuttavina kuin eläinkesyttäjän. Rouva oli hyvin kiihdyksissään, pyristeli kuin lintu ansassa.

"Menkää pois", sai hän vihdoin sanotuksi. "Suokaa anteeksi, mutta menkää, pian."

"Te siis hävisitte, — puhuitte ensiksi", sanoi Hallik häiritsemättömän tyynesti. "Mitä minä nyt saan vedon palkaksi?"

"Ei ennen kuin olen tehnyt teille erään kysymyksen. Pyydän saada tietää, minkä kohtalon olette aikonut holhotilleni — aiotteko ottaa eron miehestänne ja mennä hänen kanssaan naimisiin?"

"Tämä nauru käy Georgevitshille kalliiksi", hän ajatteli. "Hän ei anna sitä koskaan itselleen anteeksi, ja poika saa vihat."

"Te myönnätte, se on todella hullunkurista", hän jatkoi. "Pitkä poika, jonka pää tähän saakka on ollut jokseenkin hyvin järjestetty latinan kieliopin mallikaavasto, alkaa huokailla rakkaudesta, joka sakoo ja versoo hänen päässään kuin suosammal."

"Hän kuljettelee kotiinsa kukkasydämiä, laihtuu kaksi naulaa viikossa, pörröttää tukkaansa kuin huono runoilija, — puhumattakaan paperosseista… Mitä te vielä vaaditte?"

Hallikista tuntui, kuin olisi rouvan koko olento hiuennut hienoksi langaksi, jota hän mielin määrin taisi kiertää sormensa ympärille. "Siinä juuri piilee hänen vaarallisuutensa", hän ajatteli. "Tahtoisi nähdä, keriytyisikö hän kerälle ilman solmua, vai tekisikö lopultakin tenän."

"Ei — se ei saa näyttää miltään rangaistukselta, — teidän itsenne tulee vetäytyä takaisin."

Rouva Detlef pureskeli levottomasti sireeninlehteä, jonka oli katkaissut pensaasta.

"Kuulkaa", hän sanoi hitaasti. "Ettekö te luule, että tällainen seurustelu voisi varjella nuorta poikaa monesta kiusauksesta."

"Sanon teille jotain, rouva, — juuri teidänlaisenne naiset, jotka eivät mitään anna eivätkä mitään kiellä, te voitte kiihoittaa nuorta miestä niin, että hän suoraan teidän luotanne juoksee niitten luo, jotka häntä kadulla odottavat."

Kotiinpäin mennessään oli Hallik osaksi tyytyväinen itseensä, mutta tunsi suurta vastenmielisyyttä heti tämän jälkeen tavata Georgevitshiä. Sentähden hän kääntyi metsästä auringonkylpypaikalleen ja päätti jäädä sinne päivälliseen asti.

Georgevitsh oli piiloutunut leppäpensaikkoon joen rannalle, — hänen kaikki vaatteensa olivat täynnä valkoista tahmaa, joka irtautui lepän oksista. Hän kuori keppiä, ja lepän veri tahrasi hänen sormensa. Saappaansa kärjellä hän tuon tuostakin painalsi korkean hiekkatöyrän reunaa, kunnes se lohkesi ja kierähti kimpaleena jokeen, jossa vesi sen murensi.

Hän sytytti toisen paperossin toisensa jäljestä, kunnes laatikko oli tyhjä, sitten hän viskasi senkin virran viedä. Vesi oli tällä kohden tummaa, — rantaa varjostavista lepistä.

Hän katsoi yhtämittaa aurinkoa ja sitten kelloaan. Vihdoin hän pani kellonsa riippumaan lepän oksaan, aivan eteensä. Kaksi tuntia, — kolme tuntia, — neljä…

Veitsi luiskahti ja upposi etusormeen. Hän katseli, kuinka pieni, punainen pisara pyöristyi haavan reunalle, imi sen pois, antoi taas vuotaa… Vihdoin hän kyllästyi ja sitoi sormen nenäliinallaan.

Yhtäkkiä hän tarttui ruohomättäisiin vierellään ja riuhtaisi ne juurineen irti. Viha ja häpeä kuohahtivat. Valehtelija!

Tänä aamuna hän tulee Detlefin huvilalle: "onko rouva kotona?" "Ei ole, — rouva lähti kävelemään." Tunnin päästä sama kysymys ja sama vastaus. "Mutta tuossahan on rouvan päivävarjo!" "Rouva on mennyt ilman päivävarjoa." "Milloinka hän tulee takaisin?" "Rouva ei sanonut mitään." Hän menee joen rannalle, — matalassa vedessä uittaa pieni tyttö kaarnavenettä ja katsoo häneen äitinsä silmin. "Minne äiti meni, kultaseni?" "Äiti on kotona", — vastaa lapsi totisena.

Siitä asti hän oli odottanut tässä leppäpensaikossa. Valvottu yö uumotti ohimoita, joen solina ja lepän lehtien pilpatus painoivat väkisinkin silmäluomia. Mutta hän ei heittänyt hetkeksikään pientä huvilaa silmistään.

Huvilan ovi avautui, valkea päivävarjo ponnahti auki, Georgevitshin käsi puristui lujasti ja kylmänkosteana kepin ympärille. Nyt hän oli hänen käsissään… Miksi… miksi… Hän tunsi vapisevia nytkäyksiä käsivarsissaan, mutta koko ruumis tuntui hervottomalta.

Rouva Detlef tuli pitkin kapeaa polkua porrasta kohden, joka vei yli joen. Hän oli puettu iltapäiväkävelyä varten, mutta ilman hattua, — ruskeat hiukset läikkyivät kiiltosilkkinä.

Georgevitsh seisoi hänen edessään, vaatteet täynnä heiniä ja lehtiä, tukka villinä suortuvina, silmät palavina.

Suun nytkäyksistä näkyi, että hän aikoi jotain sanoa. Hän puristi keppiä kaksin käsin.

Rouva katsoi ympärilleen, — joen ranta oli tyhjä, — hän arvioi hetken aikaa, — hän oli juuri lähettänyt palvelijan lasten kanssa metsään. Häntä alkoi peloittaa.

"En, — en minä ollut", hän sanoi, — "kuinka vahinko, te olitte käynyt kaksi kertaa minua hakemassa".

"Älkää lyökö", sanoi rouva Detlef. Hän hymyili järjettömästi ja avuttomasti kuin lapsi, tyhjää, peljästynyttä hymyä.

Georgevitsh viskasi kepin jokeen. Parilla pitkällä hypyllä hän oli alhaalla.

Hallik joutui jo seuraavana vuonna pois Pietarista. Kaksi vuotta senjälkeen hän sattui kesämatkoillaan tapaamaan erään entisen opettajatoverinsa. Otettuaan järjestyksessä senaikuiset tuttavat esille, hän tuli kysyneeksi Georgevitshiä.

Miili rouva, joka istui kahvipöydän ääressä verannalla, käänsi päätään, ja Hallikin ja hänen katseensa risteilivät nopeasti.

"Minkätähden?" ihmetteli Hallik, ja jotakin silloisesta kesästä käsintuntuvasti kosketti häntä, — niinkuin hänelle äkkiä olisi pyöreästä aukosta näytetty palanen merta kahden suoran männyn välissä.

"Hän — hm — hänellä oli siellä jotain", toinen rykäisi ja koitti sovitella sanojaan mahdollisimman säädyllisiksi läsnäolevien naisten tähden.

"Jaa, — jokin pikku tarjoilijatar", sanoi toinen sivukatsauksella naisiin. "Muuten en tiedä mitään lähempää, — hän ei ollut minun luokallani".

SAARENMAAN PROFEETTA.

Jumalanpalvelus oli loppumaisillaan Kaarman kirkossa, kapeista, lyijynkarvaisista holvi-ikkunoista ja avatusta ovesta pusertui urkujen huminaa. Sitten soitto hiljentyi, ikäänkuin ei olisi jaksanut lävistää paksuja kiviseiniä, ja sensijaan alkoi kuulua tasaista laulun hyminää. Mutta yhtäkkiä sinkosi voimakas amen kuin nuoli kirkosta, niin että kirkon pihalla seisojat, pari kolme miestä vasten tahtoaan säpsähtivät ja arasti ympärilleen vilkaisivat. Ja heidän kaikkien katseensa viivähtivät hetken aikaa ja kuin salavihkaa eräässä miehessä, joka seisoi kiviaitaan nojaten, kädet ristissä ja synkkänä, umpimielisenä kirkkoa tuijotellen, ikäänkuin odottaen, mitä sieltä tuleman piti. Mutta mies kohotti äkkiä päänsä, joka oli rinnalle vaipunut kuin hartaasti ja epätoivoisesti ongelmoita miettivän, ja sekavain kulmakarvojen alta kohtasi heitä varma ja luja katse, joka kyllä taisi olla kahdenvaiheilla itsensä, mutta ei koskaan asiansa suhteen. He loivat kaikki hämillään silmänsä maahan tai sivulle, häveten äskeistä epäröimistään. Yksi heistä, rippikoulu-ikäinen poika, tunsi epämieluista ahdistusta, kuten silloin, kun kirkkoherra selittää sitä kymmenistä käskyistä, johon varmaan tietää itsensä vikapääksi. Hän alkoi töllistellä kirkon huippua ja laskea naakkoja, jotka sen ympärillä parveilivat, lennellen kellotapulin aukoista edestakaisin sisään ja ulos, ja samalla hän ajatteli, saisiko kiven lingotuksi yli tornin, ja käsi syhyi takin taskussa. Juuri hänen isovarpaansa kohdalla oli pyöreä kivi, kuin luotu linkoon, kiusaus suihki suonissa, mutta samalla hän nopeasti peitti kiven jalallaan ja kääntyi katsomaan kirkosta tulijoita.

Yksin seisonut mies kääntyi selin ja alkoi katsella hautakiveä, joka oli kallellaan kirkon pihalla, sillä se oli entinen hautuumaa. Hän ajatteli suurta, valkeaa kivipaatta, jonka omin käsin oli louhoksesta irtilohkaissut, sileäksi hivuttanut ja siihen nimensä, syntymävuotensa ja alle sanat "Saarenmaan profeetta" kaivertanut. Kun kaikki vaikenisivat, alkaisivat kivetkin puhua, silloin kun hän itse jo olisi mullaksi muuttumassa.

Selkänsä takaa hän kuuli kirkosta tulijain humun, heidän askeleensa kirkon kivipermannolla ja parvien portailla, heidän vapautuvan puheensorinansa päästyään ulos, — ja hän näki heidät kaikki, vaikka ei sinnepäin katsonutkaan, heidän kirkon hämärään tottuneet ja huikaisevassa auringossa supistuvat silmänsä, heidän uneliaat naamansa, joissa vielä saarnan ja virsien vaikutus viipyi, koko tympeän puolihorroksen, jossa heidän sielunsa ja ruumiinsa asustivat.

Hän tunsi sielunsa voimattomuudesta ja tuskasta puristuvan. Mitä hän heille sanoisi? Hänen sielunsa oli hedelmätön ja kuivillaan kuin karjanummi, joka huusi vettä. Siitä asti kun viimeistä kertaa oli vaimonsa jättänyt, hän oli samonnut asumattomia aloja, oli rämpinyt soita ja rämeitä, peloitellen yksinäisillä askeleillaan mättäissä pesivät suokuovit. Hän oli janoisin huulin painautunut pitkäkseen karjanummien kuihtuneelle rinnalle, ikäänkuin maan hengitys olisi voinut häntä elähyttää. Mutta maa oli liikkumaton, kuin kiveksi jähmettynyt, hänestä tuntui kuin olisi kuolleen rinnalla maannut, ja yli tasangon levisi tiheä, tähdetön taivas. Herran henki pakeni häntä.

Hän kääntyi kirkkoon päin, pysähdyttäen silmänsä kirjavaan väenvilskeeseen kiviaidan ja kirkon välillä, — hän näki vaimot korkeissa, pytyn muotoisissa tanuissaan, jotka tekivät heidät pitkän ja kankean näköisiksi, ikäänkuin he olisivat kantaneet kuormaa päässään, — hän näki heidän raitaiset hameensa, heidän hopeasolkensa povella ja nuorien tyttöjen kuperat, silkkikankaiset myssyt. Mutta hänen silmänsä jyrsivät tätä koreutta terävästi, kuin mato kukkatarhaa, ja pysähtyivät miesten takkien kiiltäviin metallinappeihin ja punavihreisiin, kudottuihin vöihin, joitten päät riippuivat rentonaan sivuilla.

Hän tunsi heidän kaikkien häntä katselevan ja odottavan häneltä jotain, kukaan ei poistunut kirkonpihalta, vaan kaikki jäivät, puhellen keskenään, viivytellen askeleitaan kuin jollakin tekosyyllä, mutta katse yhä häneen tähdättynä. He odottavat minua kuin lapset luvattua vitsaa, hän ajatteli, jos heillä olisi hyvä omatunto, niin hajaantuisivat kukin tahollensa, ja minä saisin saarnata puille ja pensaille. Äkkiä hän tunsi valtansa heidän ylitsensä, niinkuin joku olisi hänelle sanonut: nämä kaikki ihmiset ovat sinun omaisuuttasi, ja hetken aikaa ylpeys paisutti häntä, se huumasi häntä, että hän oli pantu kuin mäen nyppylälle seisomaan ja paimentamaan muita. Mutta seuraavassa silmänräpäyksessä hän halveksi itseään ja toisia. Susikin hallitsee lammaslaumaa, niin kauan kuin jaksaa kintereillä juosta, ja niin kauan kuin lampaat pysyvät lampaina, hän ajatteli. Pelko on se ruoska, joka ihmiset koossa pysyttää. Hän oli nojallaan aitaa vasten, hänen pienet silmänsä välkkyivät, suuri, kaareva nenä vainusi ilmaa, ja viikset riippuivat tukkoina alaspäin. Hän tunsi salaista yhteyttä kaikkien noitten ihmisten kanssa, hän tunsi, kuinka he rimpuilivat poispäästäkseen ja kuitenkin olivat kuin maahan kasvaneet, kuinka he vihasivat häntä ja kuitenkin juoksivat hänen jäljissään, koska hän sanoi heille totuuksia, joista eivät heidän pappinsa eivätkä kirkonseinänsä mitään tienneet.

Yhtäkkiä avautui väkijoukko kahden puolen, ja Kaarman kirkkoherra kulki ohitse papin kauhtanassa, raamattu kainalossa. Mutta keskelle pihaa päästyään hän pysähtyi, ja hänen silmänsä kääntyivät sinne, minne muittenkin, aidan nojalla seisovaan mieheen. Hän näytti ahmivan ilmaa, suurempaa vauhtia saadakseen, hänen ahdashenkinen, halvaukseen taipuva rintakehänsä nousi, verevät kasvot pullistuivat, ja kumeassa messuäänessä kalskahti vanhat vihat:

Väkijoukossa syntyi supinaa ja liikettä, ja epäluuloisia katseita singahteli sekä pappiin että saarnamieheen. Mies seisoi liikahtamatta, ja hänen karkean parransängen peittämät poskensa eivät värähtäneet. Mutta tuuheitten viiksien varjosta välkähti uhan hymy, vaikka hän ei katsonut väkijoukkoon, vaan alaspäin ruohoiseen maahan.

"Te luulette tulleenne tänne kuulemaan pyhää miestä, Saarenmaan profeettaa. Minä sanon teille, kuka hän on… Hän on toimestaan juossut kankuri, vaimonsa rääkkääjä ja kansan kiihoittaja, joka on tyrmään heitettävä".

Mies sävähti yhtäkkiä, niin että sen kaikki näkivät, hän horjahti, ja kädet tarttuivat lujasti kiviaitaan, ikäänkuin kannattaakseen raskasta ruumista.

"Missä on sinun vaimosi, — eikö hän näe lapsinensa nälkää kaikkinaisessa kurjuudessa!"

Pappi sanoi sen voitonriemuisesti ja katsahti mieheen, joka näytti kokoonlyhistyneeltä, pää retkotti rinnalla, ikäänkuin hän olisi ollut vyötäisistä sidottuna häpeäpaaluun.

Kirkkoherra astui läpi väkijoukon, joka oli kivettynyt molemmin puolin liikkumattomaksi muuriksi, ja katosi pappilan pääovesta.

Samalla alkoi muuri liikkua, ja pettyneitä, hämmästyneitä katseita sinkosi aidan nojalla seisovaan mieheen. Mutta hiljaisuutta kesti yhä, kaikki odottivat, ikäänkuin ihmettä, joka pesisi miehen yhtäkkiä lumivalkeaksi. Silmät sanoivat: puhu, puolusta, me kuuntelemme, me uskomme… Mutta kaikkien näitten katseitten pohjalla välähti salainen vahingonilo.

Sen vahingonilon tunsi mies kiviaidalle saakka, tuuli toi sen hänen hehkuville kasvoilleen kuin kimpun säkeniä, se vihmoi häntä polttavana sateena. Hän ei nähnyt luottamusta eikä odotusta, jolla nuo katseet pyysivät häntä puhumaan, hän tunsi ainoastaan, mitä niitten pohjalla piili. Minä olen heitä sanallani ruoskinut, hän ajatteli, olen paljastanut heidän salaisimmat syntinsä, heidän sydämiensä kätketyt häpeät olen vetänyt esiin. Olen nuhdellut heitä rikoksista, joita he ovat luulleet ainoastaan yön katselleen, olen korean kuoren alta kaivanut esiin mädän ytimen. Ja he ovat kuunnelleet minua katse maassa, katumus huulilla, mutta sisimmässä sielussaan he ovat kapinoineet, ja nyt he kostavat minulle.

Hän oli mykkä, kuin olisi häneltä kieli katkaistu. Hän tunsi, ettei olisi saanut suustaan muuta kuin järjetöntä soperrusta. Missä oli Herran henki, joka kuiskasi sanat hänen korvaansa, kun hän vaelsi Saarenmaan kahtatoista pitäjää kirkolta kirkolle. Hän loi hetkeksi katseensa ylöspäin, mutta taivaan suuri sininen kupu oli niin tyhjä ja ilmava, ikäänkuin siellä pilvien takana kukaan ei olisi voinut pitää asuntoa, ja auringon kultaiset langat olivat liian ohuita kannattaakseen edes taivaaseen tahtovaa ajatusta. Hiki pusertui hänen otsalleen raskaina karpaloina.

Yhtäkkiä pölähti maantieltä kirkon ja kapakan välistä tupruava tomupilvi, joka näytti koonneen liepeisiinsä kaiken maantien irtohiekan. Pienet, näkymättömät kulkuset tiukuttivat hevosten aisoissa. Vaunut, joissa istui vanhanlainen herra, ajaa karahuttivat täyttä vauhtia kirkon edustalle, ja pölypilvessä seurasi kärryillä kaksi sotilasta.

"Onko Aleksanteri Toom, — Saarenmaan profeetaksi sanottu, täällä?" jylisi vaunuista.

"Seisoo tuolla aidan luona", uskalsi joku väkijoukosta sanoa, mutta piiloutui samalla kuin häveten toisten taakse.

Väkijoukko antoi väistyen tilaa. Mutta mies, joka tähän asti oli seisonut kuin unessa ja lamautuneena, suoristi säpsähtäen itsensä, ja hänen kiinteä katseensa käsitti nopeasti kaikki, — väkijoukon, josta ei kukaan sormeaankaan liikuttanut häntä puolustaakseen, sotamiehet, jotka jo olivat parin askeleen päässä, ja kirkkoherran voitokkaan hymyn, millä hän tarkasti tapahtumaa puitten pimennosta.

Samalla palasi häneen elämä, hänen silmänsä kiipesivät pitkin kirkon seiniä, hipaisivat puitten latvoja, vilkaisivat maantietä, jolle pöly laskeutui, — pari nopeata hyppyaskelta, voimakas otto suonikkain, paljastuvin käsivarsin, ja hän kiipesi ylöspäin pitkin vaahteran rosoista runkoa. Hän kiipesi nopeasti, hänen kätensä tarttuivat oksiin varmasti kuin koukut, ja paksuanturaiset saappaat lohkoivat kuorta.

Tuskin oli hänellä lehtikatos yllään ja sivuillaan, kun hän tunsi kiihtymyksen poreilevan suonissaan kuin kiehumaan rupeavan veden, — hän tunsi voimakkaitten sanojen sukeutuvan huulilleen, niinkuin olisi kaukaa kuullut niitten jyrinän. Niinkuin olisi raju-ilma kulkenut hänen läpitseen, ja hänen sielunsa avautunut virvoittavalle sateelle kuin huokoinen maa. Hän tunsi taas taipuvansa Herran pyhän vihan ruoskaksi, jonka piti ravistaa hereille torkkuvat.

"Satimeen meni!" huusi toinen sotamiehistä. "Ammunko?" Hän tähtäsi pilan vuoksi kivärillään suoraan oksien halki.

"Elävänä se lintu pyydetään", vastasi toinen, sylkäsi kouriinsa ja varustautui kiipeemään.

"Puuhun on kerran kiivennyt Herran mies Sakeuskin, miksi en minä sitte puusta puhuisi!"

"Tässä olen enkä muuta voi. Ja nyt, rakkaat veljet ja viholliset, kuulkaa, mitä teille ilmoitan ja sitten tuomitkaa. Ennen olin kankuri ja istuin aamusta ehtooseen kyyryssä loimien ylitse, ja käteni kuljetti sukkulaa, ja jalkani hypittivät polkusia, ja kun työni oli valmis, oli ihmisillä vaate, jolla alastomuutensa verhosivat. — Mutta eräänä päivänä sanoi Herran henki minulle: rupea minun kankurikseni. Minä annan nämä Saarenmaan kaksitoista pitäjää sinun kangaspuiksesi, ja missä näet ihmisten synnin punaista kangasta kutovan, siihen heitä mustaa kudetta, että he elämänsä murhetta muistaisivat. Ja siitä asti minä vaellan sanan sukkula kädessä ja kuljen kirkolta kirkolle, ja kun olette kirkoissanne taivaan mannaa maistaneet, niin tulen minä ja ripoitan kirpeää suolaa sekaan, että se teidän syntienne haavoissa polttaisi. Ja kun teidän pappinne ovat saarnanneet teille taivaan ihanuudesta, tulen minä ja lämmitän teidän ympärillenne helvetin, että te nyt jo tekisitte parannuksen synneistänne."

Hän hapuili puheessaan eteenpäin kuin unissakävijä, joka putoomatta kulkee kattojen ja kuilujen poikki.

"Ja sekin on totta, että minulla oli nuori vaimo ja että olen rääkännyt häntä ja jättänyt hänet nälkään ja viluun. Mutta jos oikea kätesi on sinulle pahennukseksi, niin hakkaa se poikki ja heitä luotasi. Ja jos teillä jossakin jäsenessä on kylmänvihat, niin parempi on leikata se pois, ennenkuin tauti leviää koko ruumiiseen. Sillä kolme kertaa olen minä tämän naisen takia langennut ja palannut takaisin, vaikka minun piti kodittomana kulkea, niinkuin ei minulla olisi vaimoa eikä lapsia, ei kattoa eikä päänalusta. Hän oli se kivi, joka aina veti minut pohjaan. Silloin minä tartuin ruoskaan ja löin häntä, mutta jokainen isku koski kuin itseeni, sillä minun vanha luontoni riippui kiinni tässä naisessa. Ja minä purin hampaani yhteen tuskasta ja löin sittenkin, siksi kunnes tuntui, kuin olisin oman sydämeni rikki ruhtonut ja kaikki olisi minussa turtunut ja kuollut. Silloin minä otin sauvani enkä enään taakseni katsonut."

"Ja sekin on totta, että olen yllyttänyt kansaa herroja vastaan, ja kun minut taas tyrmästä päästetään, niin teen sitä vieläkin. Mutta sinulle, Vaidan herra, joka istut ylpeänä vaunujesi tyynyillä, minä kerron unen, jonka viime yönä näin. Minä olin olevinani itse pahassa paikassa, ja siellä kiehui rautapatoja, suuria, niinkuin se, millä kartanossa kaljaa keitetään. Ja yhdessä istuit sinä, Vaidan herra, ja jumal'avita, kyllä tarkenit. Mutta sinä, Metsalöukan Mihkel, kuljit puusylys olalla ja lisäsit tulta kattilan alle. Ja minä kysyin: mistä se tulee, että sinä teet työtä, mutta herra istuu joutilaana? Ja Metsalöukan Mihkel vastasi: sentähden, että saksat pysyvät saksoina kuoltuaankin."

Mutta Saarenmaan profeetta laskeutui vaahteran lehväin lomitse alimmalle oksalle ja hyppäsi sieltä tasajalkaa maahan.

PYHÄN ISÄN LÄHETTI.

Emajoen rannalla, kaksitoista virstaa siitä, missä nykyinen Tarton kaupunki sijaitsee, oli entisinä aikoina suuri ja kuuluisa luostari. Se oli alkuaan kaiken hurskauden ja siveyden pesäpaikka, mutta tapahtui, että eräs veljistä möi sielunsa paholaiselle, ja tämän veljen kautta levisi pahennus koko luostariin, niin että siellä pikemmin palveltiin paholaista kuin Neitsyt Maariaa ja Jumalaa. Luostarikopeista, joitten kivipermantoja hurskasten rukoilijain polvet olivat kuluttaneet, tuli ilotyttöjen olopaikka; suurissa, synkeissä luostarisaleissa, joissa ennen kaikuivat De profundis ja Ave Maria, nousi mässäys ja viinin ilo kattoon asti. Mutta luostarin kirkossa seisoivat puusta veistetyt pyhimykset liikkumattomassa, sanattomassa vihassa, ja Neitsyt Maarian silmästä tipahti kyynel Jesuslapsen poskelle, sillä eräänä aamuna oli ikuinen lamppu hänen edessään sammunut.

Vaan huhu luostarin häväistyksestä alkoi kiertää maata, ja eräänä päivänä se saapui itse pyhän isän korviin Roomaan saakka. Pyhä isä vihastui silloin niin, että hänen paavinhiippansa horjahti, ja kutsutti heti luokseen erään korkeista kardinaaleistaan. "Valmistaudu matkalle!" hän sanoi, "ja jos huhu on kertonut totta, niin singahuta minun korkea, paavillinen kirousbullani heille vasten silmiä."

Korkea kardinaali oli sangen viisas ja viekas mies. Hän ajatteli itsekseen: "jos minä nyt menen sinne kardinaalin kauhtanassa ja paavin bulla kainalossa, niin voisi tapahtua, että ne vintiöt saavat vihiä ja ehtivät korjata viinitynnyrit talteen. Ja se olisi suuri vahinko kahdestakin syystä. Ensiksikin en saisi nähdä mitään, ja toiseksi, — toiseksi ei minulla olisi mitään sitä vastaan, jos kerran maistaisin itse paholaisen — abi male spiritus! — viiniä, minä olen niin pyhä mies, ettei minuun hänen myrkkynsä tehoa."

Tämän viisaan päätöksen tehtyään korkea kardinaali pukeutui kerjäläismunkin pukuun, sitoi nuoran vyötäisilleen ja lähti vaeltamaan Emajoen luostaria kohti. Mutta luostarin munkit olivat kardinaaliakin viekkaampia, ja jo viikko ennen kardinaalin tuloa, oli heillä hänen matkansa ja sen tarkoitus tiedossa.

Tartosta saakka kulki korkea kardinaali jalkaisin, sauva kädessä ja kerjäten vastaantulijoilta. Tie kulki pitkin Emajoen äyrästä. Eräässä paikassa kasvoi rannalla tiheä pajupensaikko, ja joukko miehiä oli niitä leikkelemässä ja kuorimassa. Hevoskuormallinen sileitä pajuvitsakimppuja seisoi tien ohessa odottamassa.

Vähän matkaa kuljettuaan hän näki tien ohessa miehen, joka kaivoi yrttejä ja juuria maasta pieneen koppaan. Miehellä oli yllä ainoastaan vanha säkki, johon päätä ja käsiä varten oli tehty reiät.

"Kylläpä kansa on köyhää tällä kulmalla", ajatteli kardinaali, ja hänen kävi sääliksi viheliäistä miespoloista.

"Sinä olet kai jonkun kartanon alustalaisia", hän sanoi ääneen, mutta huomasi samalla, että miehen päälaki oli pyöreäksi ajeltu.

Kardinaali ei sanonut mitään, vaan jatkoi matkaansa. Kun hän oli saapunut luostarin portille, kompastui hänen jalkansa munkkiin, joka pitkin pituuttaan makasi portin edessä.

"Hän on varmaan juovuksissa paholaisen viinistä", arveli kardinaali, ja hänen sydämensä täyttyi ilolla.

Hän kosketti anturakenkänsä kärjellä makaavaa munkkia, mutta tämä ei hievahtanut.

"Sinun täytyy astua hänen ylitsensä, isä", hän sanoi. "Hän on yksi veljiämme, joka täten on pyytänyt saada harjoittaa nöyryyttä. Jokaisen luostariin tulijan täytyy tallata häntä."

"Jokainen on tervetullut kattomme alle", vastasi apotti, "mutta hänen täytyy samalla alistua sääntöjemme alaiseksi."

"Mielelläni, arvoisa isä", vastasi kardinaali viekkaasti. "Olen niin paljon kuullut luostaristanne, että tahtoisin siihen lähemmin tutustua."

Apotti johdatti hänet sivukäytävään, jonka molemmin puolin olivat luostarikopit. Ne olivat aivan tyhjiä, lattialle oli siroitettu teräviä kiviä, ja seinällä riippui ristiinnaulittu.

"Me harjoittelemme makaamaan seisaallaan", apotti vastasi, ristien silmänsä kuvan edessä, "Muutamat veljistä ovat vielä heikkoja, mutta toisilla on jo Herran voima ruumiissaan."

Kardinaali sai ylleen samanlaisen säkin kuten muillakin oli, ja apotti vei hänet pitkään, valkeaksi kalkittuun saliin, jossa joukko munkkeja seisoi pitkän pöydän ääressä.

Apotti teki kädellään muutamia merkkejä, ja kardinaalin eteen pantiin pieni kulho.

Hän ei uskaltanut virkkaa mitään, kun kaikki muut vaikenivat, vaan alkoi mitään kysymättä syödä.

Kulhossa oli kovasti suolattuja, kahdentuuman pituisia kaloja, joita terävien selkäeviensä tähden nimitetään rautapiikeiksi. Kardinaalin mielestä tuntui, kuin olisi suolattuja rautanauloja niellyt, niin ne pistivät sekä kieltä että kurkkua.

"Luulenpa, että palvelisin itse paholaista, jos saisin kulauksen vanhaa viiniä tämän palan painoksi", hän ajatteli, ja vaikka se ajatus oli niin syntinen, ei hän tuntenut hitustakaan katumusta.

Mutta kukaan ei tuonut edes vettä pöydälle, vaan kaikki poistuivat yhtä äänettöminä, kuin olivat tulleetkin.

"Minulla on kova jano, arvoisa isä", sanoi kardinaali apotille heidän poistuessaan ruokasalista.

"Me emme koskaan juo ennenkuin kolme tuntia ruoka-ajan jälkeen", vastasi apotti ankarasti.

Kardinaali vaikeni puhumattomaksi, mutta suolarakeet kihelmöivät hänen sisälmyksiään.

Hän saapui apotin keralla luostarin kirkkoon, eikä hän tiennyt, näköhäiriökö se oli, vai minkätähden hänestä näytti, kuin olisivat kaikkien pyhimysten suupielet olleet muikeassa hymyssä.

"Meidän pyhimyksemme ovat aina iloinneet hurskaasta elämästämme", vastasi apotti nöyrästi.

Alttarin yläpuolella oli iso, kullalla huoliteltu Neitsyt Maarian kuva. Sen edessä seisoi munkki, kaksi suurta, paksua kynttiläjalkaa raskaasta hopeasta käsissä, liikkumattomana kuin kuvapatsas.

"Hänen vuoronsa on nyt lopussa", vastasi apotti. "Meillä on tapana, että jokainen luostariimme tullut vieras ottaa tämän toimen huolekseen".

Kardinaali aikoi vastustaa, mutta hetken mietittyään vaikeni. Munkki jätti kynttilät hänelle, ja hän asettui kädet ojossa seisomaan kuvan eteen. "Paavi-ukkoa on pahasti peijattu", hän ajatteli, "tämä luostarihan on kaiken hurskauden huippu, — ei itse pyhä isäkään enempää vaatisi."

Mutta mitä kauemmin hän kynttilöitä piteli, sitä levottomammaksi hän kävi.

"Ehkä on sinua itseäsi puijattu, poikaseni", hän sanoi itselleen. "Pyhä isä on ehkä saanut kuulla hairahduksistasi, — ja kukapa meistä täydellinen olisi!! — ja lähetti sinut nyt tähän luostariin katumusretkelle, vaikka ei hiiskahtanut mitään sääntöjen ankaruudesta, ettei säikyttäisi."

"Nyt en jaksa enään", hän sanoi ja antoi kätensä vaipua. Hiki juoksi hänellä pitkin ruumista.

Mutta kuullessaan munkkien kuoron parvekkeelle astuvan, hän kohotti kynttilät entiseen asentoon.

"Kyllä minä olen suuri syntinen", hän sanoi itsekseen, "mutta että minun tänne asti piti parannettavaksi tulla, se ei sentään päähäni mene."

Pitkällinen seisonta alkoi häntä pyörryttää, kirkko tanssi hänen silmissään, puupyhimykset hyppelivät vallan hurjasti ylös, alas synnillisessä, maallisessa karkelossa. Kynttiläin liekit liehuivat kuin virvatulet.

Apotti vei hänet takaisin ruokasaliin, jossa pitkälle pöydälle oli ladottu puuhaarikoita.

Kardinaali tarttui ahnaasti haarikan korvaan ja vei sen huulilleen, mutta irvisti pahasti ensi kulauksella.

"Se on kaljaa", kuiskasi munkki hänen vieressään, ikään kuin arvaten hänen ajatuksensa.

Kardinaali tunsi kielensä kitalakeen kuivuvan, ja paholaisen viinitynnyrit vierivät hänen mielikuvituksessaan pitkässä jonossa saliin.

"Meillä on tapana lauantai-iltasin viedä vieraamme saunaan", vastasi apotti kierrellen.

Kardinaali astui apotin kera pimeähköön huoneeseen, jota ainoastaan suuren kiukaan loimu valaisi. Lattia oli kivestä.

"Tämä on varmaan piinakammio", hän ajatteli kauhulla, ja kaikki hänen syntinsä pistivät häntä kuin tulisilla neuloilla.

Kardinaali kiipesi vapisevin polvin pimeitä portaita myöten.
Tukehduttava kuumuus huokui hänelle vastaan.

Yhtäkkiä kuului sähinää, niinkuin olisivat kiukaan kivet alkaneet kiehua. Kuumuus kohosi kaksikertaiseksi, kardinaali luuli lihan ja luun sulavan.

Samalla nousi apotti portaille, ja kardinaali tunsi äkkiä selkänsä kihelmöivän nopeista lyönneistä.

"Minä tunnustan, — minä tunnustan", huusi kardinaali. "Kaksi kertaa olen pistänyt kirkon rahoja omaan taskuuni."

"Olen käyttänyt salarippiä väärin, — olen valhetellut, varastanut, ylönsyönyt ja ylönjuonut, — naisten kanssa kemuja pitänyt…"

"No ja minkä sanoman sinä nyt paaville viet?" kysyi apotti, tarttuen toiseen saunavihtaan.

"Jo riittää… Te olette hurskaita, siveitä, itsenne kieltäjiä, lihankiduttajia, paastoojia, pyhiä miehiä…"

"Sinä menet säkki ylläsi Roomaan saakka, huomaa se", sanoi apotti, "muuten ilmoitan tunnustuksesi paaville".

Säkkipukuinen kardinaali livahti luostarin portista maantielle ja alkoi paljain jaloin laputtaa kohti Roomaa.

BATHSEBA SAARENMAALLA.

[Riihitupa, katossa kuivausparret, maalattia, oikealla suuri takka, koukussa riippuvan padan alla palaa tuli, takan edessä kolmijalkainen, rautapäinen päreteline, nurkassa suuri vuode, ikkunan alla kangaspuut ja rukki. Ilta. Viiu, pystyrintainen, heleäsilmäinen nuori nainen, tulee ulkoa, ämpäri kädessä, hameet korkealle käärittyinä.]

Vana-kai (tihrusilmä, kumara eukko kurkoittautuu uunilta). Taisi ovi käydä, — tänne asti vetäisi kylmän viiman, — Viiukohan se…? Viiu hoi!

Vana-kai. Uskonhan minä, — uskon toki… Taitaa olla oikein herran ilma tänään?

Vana-kai. Tuiskuttaa se suurelle tiellekin… (varovasti) Et sinä suinkaan tienhaarassa asti käynyt?

Vana-kai. Niin, sepä se, mitä sinä siellä! (alkaa laskeutua alas uunin pankolta).

Vana-kai. Päästä minut, — minulla on sellainen hätä koko ruumiissani Antsin tähden.

Vana-kai. Olisit ennen sanonut, — maksoiko se totuus nyt sulle puolta kopeekkaa… Taitaa sinunkin sydämesi sentään pamppailla miehesi tähden.

Vana-kai. Herra sen tiennee… liekkö hyväksi vai pahaksi, — ehkä päästävät vielä syynissä vapaaksi, eivät viekkään sotaväkeen.

Vana-kai. Tiedänkö minä, — mutta onhan sillä paroonin kirje mukana. Ei sitä ilman paroonin tahtoa oteta.

Viiu (nopeasti nousten). Niin, — onhan sillä paroonin kirje. — Etkö tule syömään, muori?

Vana-kai. Ei minulla ole sitä rauhaa, että saattaisin syödä. Kuulitko jotain?

Viiu. Muori, kuule, jos se Ants nyt viedään sotamieheksi, — pitääkö ne sen tosiaan kaksikymmentäviisi vuotta?

Vana-kai. Vanha tietystikin, — niinkuin olisi mahla puusta juoksutettu, viskaa risukasaan! Eikä siitä enään maantyöhön ole, — ei ole miekasta auraksi, vaikka ovat samaa rautaa molemmat. Ei sen sormet enään viikatteen varteen taivu. Tyhjäntoimittajaksi oppii, — liekkö tuosta enään muuksi kuin kapakassa istujaksi. Sanovat kielensäkin unohtavan, alkavat ryssää solkata, — kakpusivai, — harasoo, — kuuluvat toiset unohtavan puhumisen tykkänään. Ilmankos ne nuoret miehet piileksivät rahkasoissa, kun syynille pitäisi. Mutta mihin saarella pakenet, — meri edessä.

Viiu. Mitähän sitten minusta tulee? Niinkuin elävän leski. On mies eikä ole.

Vana-kai. Sinusta? — kyllä sinulle aina paikka keksitään. Menet vaikka takaisin kartanon sisäneitsyeksi, — sehän sulla vielä on verissä, — ei nämä multalattiat ole sinun liepeittesi laahata.

Vana-kai. Niinkuin minä en tietäisi, — liian hienot ovat sinun kätesi näihin alhaisiin askareihin… Kyllä sinä kaikki teet, mutta nyrpistät nenääsi ja nostelet helmojasi… Olisi edes lapsi sinulla, — hoitelisit ja hyssyttäisit sitä… Ei olisi silloin Antsia ehkä sotamieheksi tahdottukaan, — harvoin se kruunu perheellisiä… Mutta eipäs, — toista vuotta jo on naimisissa ja hoikka kuin humalan seiväs.

Vana-kai. Mihin se lapseton nainen kelpaa, — on kuin kesantopelto! Sillä on liian paljon aikaa, — rupeaa hautomaan hullutuksia päässään.

Viiu. Pidä paikalla suusi… Asustat siellä uunin pankolla kuin lepakko ullakon nurkassa, — kaikki muka tiedät ja näet. Yhtä hyvä minä olen kuin toisetkin!

Viiu. Jätä minut rauhaan, — en ole sanonut niin halaistua sanaa sinne enkä tänne.

Vana-kai. Mistä asti sinä siellä karjavuorossa käyt, — ethän sinä alussa?

Vana-kai. Kuka minulle enään mitään kertoisi, — parasta olisikin olla kuuro ja mykkä kuin maa. Mutta en minä vielä sokea ole, vaikka uuninkin loukossa kykin.

Vana-kai. Mitä sinä kiljaisit, — ihan minullakin sydän kurkkuun hypähti.

Viiu. Eikös ollut kuin reen rapinaa, — kuulkaa nyt, — jalakset hankaavat lunta, — hevosen kaviot lyövät pehmeää kinosta, — jos nyt Ants tulee… Minä en uskalla kuulla, — peitän pääni huppuun, — menen vuoteeseen, tukin korvani, — sano, että makaan, että käännyin kipeäksi, että kuolin, — mitä vaan.

Vana-kai. Älähän nyt, Viiu, — se ajoi ohitse, — kääntyi kirkolle, — kuuletko, Viiu, — älä nyt vapise, — juo vettä, — nähkääs, kun tärisee koko ihminen.

Vana-kai. Ole nyt vaiti, ei sieltä ketään tule. Enpä olisi uskonut, että sinä Antsin tähden noin tuskaan tulisit.

Vana-kai. Älä nyt, hyvä ihminen, noin hätäänny, — onhan Antsilla paroonin kirje.

Viiu (kylmästi, nousten). Sinäkin uskot siihen paroonin kirjeeseen, niinkuin isä Jumala olisi sen kirjoittanut.

Vana-kai. Kuinka sen kirjeen laita oikein oli, — jos sinä kertoisit vielä kerran.

Vana-kai. Minä olen niin huonokuuloinen, — murenee puheesta toinen puoli tielle. — Tapasitko itse paroonin?

Viiu. Oli, tai en minä varmaan muista, — odotas, — ehkä oli armollinen rouvakin siinä.

Vana-kai. Ja parooni lupasi kirjoittaa sotaherralle, mitä? Etteivät ottaisi Antsia sotamieheksi? Että hänellä on vanha äiti, joka jo haudan viertä kompuroi? Että on toisia paroonin alustalaisia, — joutopoikia, mailmanmatteja, — menkööt ne! Samannäköisiä ne sitten sentään ovat ruunun sarassa, — kuin silakat, — ei muuta kuin mätä päälletysten tynnyriin. Vaikka tusinan tappaisi, ei säälittäisi, ei niitä ihmisiksi muista. Mutta kun ne omissa pukeissaan näkee, silloin vasta tietää, että niillä on maat ja mannut, vaimot ja äidit… Lupasiko se kirjoittaa sen kaiken?

Viiu (pöydän luona askarellen). Muori, — et ole syönyt palan painamaakaan, — perunat koskematta.

Vana-kai. Älä sekoita, — en minä nyt muusta, vaikka sulaa sianrasvaa tarjottaisi… Tietää minä tahdon, kirjoittiko parooni.

Vana-kai. Mitä — "kai"! Etkö sitten tiedä? Itsehän kävit pyytämässä.

Vana-kai. Pyysitkö edes? Rukoilitko niinkuin henkeäsi…? — olitko polvillasi? — vastaa —!

Viiu. Nyt voit kysyä niinkuin pappi ripillä, mutta minä en hiiskahda sanaakaan.

Vana-kai. Tahdotko tietää, mitä Antsilla vielä on, — sanonko? Nuori vaimo Antsilla on, joka herrojen edessä liukastelee!

(Vaitiolo. Viiu askartaa levottomasti tuvassa polkee rukkia, nousee, kohentaa kangasta, seisahtaa, kuuntelee).

Viiu. Mitä sinä sitten tahdot — menisit toki pankolle, — siellä on lämpöisempi.

Vana-kai. Etkö sinäkin tiedä…? No, miksi et vastaa? Tietää ihminen paljon muutakin, ei vaan sen, mitä korvaan huudetaan.

Vana-kai. Sanonko minä, — siinä kirjeessä seisoi: ottakaa Ants sotamieheksi! Eikö se ole niin?

Viiu (säpsähtäen). Nyt se tulee, ruuna pärskyi, — herra Jumala, — minä hyppään alas kellarin luukusta, — minä en voi sitä nähdä.

Vana-kai (nousten). Kuinka se niin ravia ajaa, mikä siellä niin rysähti, — eikö vaan ajanut aisat poikki veräjän pieleen.

Ants (tempaisee oven auki, lyhyessä turkissa, yltä yleensä lumessa, takissa metallinumero. Tummahipiäiset, sileäksi ajellut kasvot, lyhyet viikset, silmät syvällä). Iltaa! — iltaa, sanon minä, — eikös kukaan vastaa?

Ants (riisuuntuen). Iltaa, Viiu, — tule vaan esiin, näetkös, mikä pojan rinnassa välkkyy, — niinkuin kulkunen vaan kilisee, tiriliri, tiriliri…

Ants. Kiiltävä raha niinkuin suurilla saksoilla. Nyt sitä ollaan herraa, eletään kuin viimeistä päivää. Tänään syödään ja juodaan ja mässätään, annetaan suuta sorjan tytön, — huomenna asetutaan kanuunan suun eteen, pyydetään: hei, toveri siellä, ammuppas pari naulaa rautaa tästä piskuisesta koneesta läpi, joka rinnassa raksuttaa.

Ants. Juopuu sitä tällaisena päivänä, vaikka ei olisi tippaakaan viinaa kielellä. Kaikki menee päähän, — kun hengitätkin, jo huimasee. No, Viiu, tulehan tänne!

Ants. Tule nyt vaan, Viiu, — istu tuohon, paina ruunun rengin polvea, likistetään nyt viimeisiä kertoja, — likistetään lähemmäksi, — noin… Sattuiko, oliko liian kovasti, — ei ole minulla paroonin kourat, — ei ole maidossa pestyt nämä käpälät, isomoukarin varressa ovat kovettuneet. Ehkä ne nyt siliävät, kun alkavat pyssyä pidellä.

Vana-kai (itkien.) Että ne nyt sinut sentään ottivat, Ants, — umpeen painamatta minunkin silmäni jäävät, kun kuolen.

Ants. Ei jouda pulskat pojat lavitsoja hautomaan. — Onko sinulla viinaa kotona, Viiu?

Ants. Mitä sinä niin allapäin käyt… Ettäkö sinun on minua ikävä? — Leskeksi jäät, uutta miestä vaan et saa, — sieltä kaukaakin minä sinua kiinni pitelen. — Onko sinun minua ikävä, Viiu?

Ants (pehmeästi). Vähän sentään, — ei paljoa pyydetäkään. Kyllä minä sen siellä kaukana muistan, — kuinka sinä tulit pajan ovelle kykkimään, ja kipunat lensivät, — kyllä silloin rauta rauskui, ja moukari putosi… Eikö ole viinaa? Ei haittaa, juodaan pelkkää vettä, humaltuu siitäkin… Äitimuori, kuulkaas!

Ants. Mikset sinä koskaan ole pitänyt ehtoorukouksia? Syntisiä olemme olleet, syntisiä. Nyt alamme pitää, missä raamattu on. Viiu, missä on raamattu?

Ants. Anna tänne, — kas, kuinka kuuliainen vaimo minulla on… Ja nuori se on; — silmät kiiluvat kuin metsämarjat.

Ants. Lukea teille raamatusta, Jumalan sanaa sieluillenne ravinnoksi, niinkuin pappi sanoo. Taikka, — Viiu se lukeekin, — sillä on selkeä ääni, — soi kuin kello. Minä tahtoisin kuulla kuningas Taavetista, — missä paikassa hänestä puhutaankaan?

Viiu (kääntelee vapisevin käsin raamattua, — on pudottaa sen). Minä — en vaan — tiedä.

Ants. Sinä kirjanoppinut, — etkä tunne raamattua. Äitimuori, tiedätkö sinä?

Ants. Siitä minä tahtoisin kuulla, kuinka se kuningas Taavetti toisen miehen vaimoa rakasteli, — sitä Bathsebaa.

Viiu (katkonaisesti sanoja niellen). "Ja koska se aika joutui vuodesta, jolla kuningasten oli tapa sotiin mennä, lähetti David Joabin ja palvelijansa hänen kanssansa ja kaiken Israelin hukuttamaan Ammonin lapsia, ja he piirittivät Rabban, mutta David jäi Jerusalemiin."

"Ja tapahtui, että David ehtoopuolella nousi vuoteeltaan ja käyskenteli kuninkaan huoneen katon päällä ja näki vaimon pesevän itseään, ja vaimo oli sangen ihana näkyänsä."

"Ja David lähetti ja antoi kysyä vaimoa ja sanoi: eikö tämä ole
Bathseba, Eliamin tytär, Urian, sen Hethiläisen emäntä?"

Ants (ottaa kirjan). Mutta nyt minä luen täältä muutamia värssyjä eteenpäin.

"Huomeneltain kirjoitti David Joabin tykö kirjan ja lähetti sen Urian myötä."

"Ja hän kirjoitti kirjaan sanoen: pankaa Uria kovimman sodan eteen ja käätkäät teitänne hänen tyköänsä takaperin, että hän lyötäisiin ja kuolisi."

Viiu, kun sinä tänään tulit paroonin luota, etkö tiennyt, mitä kirjeessä seisoi?

Ants. No nyt, — tiesinhän minä sen… Nyt puhu minulle kuin papille. Tunnusta syntisi. Aloita. Kuinka kävi tänään paroonin luona?

Viiu. Parooni — oli — yksin. Minä sanon: Antsille on tullut käsky saapua sotamiehenottoon. Parooni tulee, ottaa leuasta: ja sinä jäät nyt yksin, sanoo. Menee pöytänsä luo, viheltelee: sinä jäät nyt yksin, sanoo. Tulee luo: tiedätkö, että kaksikymmentäviisi vuotta on pitkä aika… Armahtakaa, parooni, minä sanon, kirjoittakaa pari sanaa, niin Antsia ei viedä. Kyllä sinusta huoli pidetään, sanoo ja nauraa. Minä… nauroin myös… tahdoin pyytää, rukoilla, mutta huulille nousee vaan nauru. Sinä olet yhtä kaunis kuin ennenkin, sanoo. Samalla suutelee…

Viiu. Minä työntäisin kädellä, — nauroin. Tahtoisitko hyville päiville, sanoo. Armahtakaa Antsia, minä sanon. Parooni menee, kirjoittaa kiireesti paperille, sulkee koteloon. Minua pistää kipeästi, kysyn, että mitä se nyt kirjoitti. Siinä on pidetty huolta, ettei sinun tule ikävä kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, sanoo. Sitten minä tulin kotiin ja annoin kirjeen Antsille.

Ants. Älä tule lähelle, taikka… Älä tartu minuun, minä en tiedä, mitä teen… (Vaipuu lavitsalle, sisällisesti murtuneena), Bathseba, köyhän miehen ainoa karitsa!

SOTILAAN ÄITI.

Oli kerran äiti, jolla oli kaksi poikaa sodassa. Aina sydäntalven taisteluun saakka oli hänen sydämensä yhtälailla vapissut ja toivonut molempain tähden, mutta saatuaan ensimäiset tiedot taistelusta, tapahtui hänessä muutos. Jokin ääni sanoi hänelle: "poikasi on kuollut." "Minulla on kaksi poikaa", hän vastasi selvälle, armottomalle äänelle, — "vanhempi ja nuorempi, — kumpiko?" Mutta vastausta ei kuulunut, — hänen aivoissaan oli vaan yksi ainoa, pimeä ajatus, ja hänen sielussaan oli hiljaista.

"Kumpaako te sitten murehditte, — vanhempaa vai nuorempaa, — teillähän oli kaksi?"

"Ehkä vanhempi", sanoo äiti sortuneesti. "Olen hyvin levoton hänen tähtensä, ajatukseni askartavat alati hänessä, öisin hän ilmestyy eteeni unessa, — minun ruumiissani on alituinen kipu hänen tähtensä, ikäänkuin joka hetki hänet uudestaan synnyttäisin. Mitä se merkitsee?"

"Nuoremman suhteen olen ihan rauhassa, ajatukseni lepäävät hänessä, — en tunne mitään hänen tähtensä, hän on kuin turvassa ja takeessa, — kun muistan häntä, niin näen hänet aina pikku poikana, hän leikkii hiekassa ja kaataa hiekkaa toisesta kädestä toiseen, ikäänkuin tuntilasia kääntäisi, — aina toisesta kädestä toiseen…"

"Mutta sehän onkin nuorempi", sanoo äiti yhtäkkiä nousten. "Hyvä
Jumala, — nuorempihan onkin kuollut!"

"Ettekö ymmärrä, hän ei tarvitse enään minua, sentähden hän ei tee minua rauhattomaksi", sanoo äiti ja itkee. "Hän on kuollut."

Siitä asti hän ei enään avannut nuoremman kirjeitä, joita saapui joka toinen päivä, — kaikki ennen taistelua kirjoitettuja, — eikä hän enään itsekään kirjoittanut nuoremmalle.

Mutta eräänä päivänä hän muisti, että nuoremman syntymäpäivä oli tulossa. "Annan sen mennä ohitse huomaamatta", hän ajatteli, ja hänen teki mieli panna maata ja nukkua koko vuorokausi. Mutta illan tullen hän kuitenkin sytytti pöydälle palamaan kaksikymmentä viisi kynttilää. "Tämä kynttilätapa täytyisi jättää, niitä kerääntyy liian paljon", hän sanoi itsekseen. Kynttilät liekehtivät levottomasti vedossa. "Jos tuo keskimäinen kynttilä palaa kauemmin kuin muut, niin hän elää", hän ajatteli. Mutta lopuksi hän ei malttanut katsella kynttilöiden sulamista, vaan sammutti ne itse kaikki tyyni.

"Täytyisi kirjoittaa hänelle kirje", hän ajatteli. "Mutta minun täytyisi olla aivan vapaa kaikesta maallisesta sitä kirjoittaakseni. Niin kauan kuin toivon kipinäkään kytee, on mieleni liian raskas. Aivan kevyt minun pitäisi olla, ihan irtautunut, muuten häiritsen hänen rauhaansa."

"Se on ihan kuin Isämeidän rukous, mutta mitä se tekee", hän sanoi itselleen.

"Kun olit pieni, niin vuoteesi oli välihuoneessa ruokasalin ja isäsi huoneen välillä, ja sillä huoneella oli kolme ovea, joista yhtämittaa kuljettiin. Ja joka kerta, kun minä Sinun nukkuessasi kuljin huoneen läpi, niin joko riisuin kengät oven taakse, tai sitten kuljin varpaillani. En millään lailla olisi tahtonut Sinua häiritä. Ja nyt on minulla taas sellainen tunne, että Sinä makaat jossakin sellaisessa välihuoneessa, ja Sinun unesi on makea ja syvä kuin lapsen, ja että sitä millään lailla ei saa häiritä. Ja minä niin mielelläni tahtoisin nähdä Sinut, kuinka Sinä makaat, mutta minä tunnen, kuinka raskaat ja kovat minun kenkäni ovat, enkä minä voi astua niin kevyesti, etten Sinua herättäisi.

"Minä tahtoisin mielelläni kysyä Sinulta kaikenlaista, sillä olen varma siitä, että Sinä tiedät paljon enemmän kuin minä ja muut, mutta minusta tuntuu, kuin ei olisi Sinulla nyt aikaa kirjoittamiseen, sillä Sinä näet niin paljon kaunista, että koko aikasi menee siihen.

"Rakas poikani, minä olen varma siitä, että Sinä nyt joka päivä voit puhua Jumalan kanssa niinkuin hyvän ystävän, melkein niinkuin vertaisen. Ja jos nyt Jumala sattuu kysymään, kuinka Sinun vanhan äitisi laita on, niin sano hänelle, että hän toivoisi itselleen kevyitä kenkiä. Jumala ymmärtää kyllä, mitä minä tarkoitan."

Kun äiti näin pitkälle oli joutunut, luki hän kirjeen läpi ja tunsi iloa siitä, että niin oli voinut irtautua kaikesta maallisesta.

Mutta yhtäkkiä hän vetäisi paperilehden lähemmäksi ja kirjoitti siihen vielä:

"Johtuu mieleeni, ettet Sinä vielä ole ilmoittanut, oletko saanut sitä makuusäkkiä, jonka jo Marraskuussa lähetin, — se oli kaikkein parhaista lampaan villoista, ja olin sen omin käsin ommellut, — se tuli maksamaan kymmenen ruplaa."

Hän istui ja tuijotti siihen, mitä viimeksi oli kirjoittanut, — yhtäkkiä tuntui kuin olisi verho silmiltä pudonnut. Hän oli ymmärtänyt yhä vielä toivovansa, että nuorempi olisi elossa. "Ne kovat, kovat kengät!" hän sanoi ja itki.

PIENI KIINALAINEN AASI.

Oli toinen äiti, joka heti suuren taistelun jälkeen sai rykmentin päälliköltä sanoman poikansa kuolemasta. Se oli hyvin tavallinen ja hyvin virallinen sähkösanoma, se alkoi kuten kaikki sellaiset viestit, jotka väliäpitämätön vieras lähettää: "surullinen velvollisuuteni on ilmoittaa", ja niin edespäin. Tätä sähkösanomaa ei seurannut mikään kirje. Äiti odotti kauan lähempiä tietoja, mutta herkesi vihdoin, ajatellen, että pojan lähimmät sotatoverit olivat itsekin kaatuneet.

Mutta eräänä päivänä, kun hän tapansa mukaan luki raamattua lohdutuksekseen, sattui hänen silmiinsä seuraava lause: älkää niitä peljätkö, jotka ruumiin tappavat, mutta eivät voi sielua vahingoittaa, — vaan jotka sielun tappavat, niitä peljätkää. Tämä lause meni kuin miekka hänen sydämensä puhki. Siitä asti muuttui hänen surunsa, siitä tuli tympeä, harmaa alakuloisuus, joka kutoi kuin hämähäkki verkkonsa hänen ylitseen, ja hän vaelsi päivät pääksytysten ajatustensa sumussa kuin eksyksissä.

Mitä oli tehty hänen pojastaan? Ketä hän suri, tiesikö hän sitä itsekään, tunsiko miestä, joka oli kaatunut? Kymmenen pitkää sotakuukautta, — mitä oli niitten kuluessa tapahtunut hänen poikansa sielussa? Eikö hänellä ollut vanhuksen kokemus ennen kuolemaansa, — eikö hän ollut juonut yhdellä siemauksella elämän pohjasakkaa? Hän kysyi kysymästä päästyään. Pojan kirjeet, joita hän oli ennen lukenut ajattelemattomasti ja kevyesti, kuten muitakin sota-uutisia, tuntuivat hänestä äkkiä käsittämättömiltä ja julmilta: "eilen teimme tiedusteluretken, — kadotimme vaan kolme miestä." Sana "vaan" sai hänet vapisemaan. "Äskeinen mieshukkamme kukkulaa valloittaessa oli kaksi tuhatta miestä." Ei sanaakaan lisäksi, — ei yhtä säälin sanaa kaatuneitten muistoksi.

"Ruumiin voitte pitää, mutta antakaa minulle sielu takaisin", hän sanoi tuskissaan. "Kuinka hän yhtäkkiä on näin tylsä ja tunteeton, hän, joka ennen niin suuresti rakasti kaikkea, mikä kasvoi ja liikkui, kaikkea, missä oli elämää. Kun hän oli pikku poika, hyvästeli hän iltasin kukkaset taimilavoissa, — metsässä kävellessämme hän toi minulle oravan nakertamia käpyjä ja puhalsi nauraen silmiini voikukan haituvapalloja."

"En voi kestää", hän sanoi itsekseen Jumalalle. "Anna minulle merkki, että suren juuri tätä samaa rakasta lasta, muuten suru tappaa minun sieluni."

Eräänä päivänä tuli hänen luokseen sotilas, jolta toinen käsi oli katkaistu.

"Mitä se sitten merkitsee: urhoollinen sotilas", kysyi äiti hiljaa.
"Ettäkö hän hyvin osasi toisia tappaa?"

"Kerran hän omin käsin katkaisi kolmelta viholliselta pään, — olen omin silmin nähnyt, kuinka hän yhdellä lyönnillä halkaisi jaapanilaisen pääkallon."

"Yhtenä yönä hän oli urheista urhein. Meillä ei ollut puita, palelimme, hän johdatti meidät kiinalaisten hautuumaalle, kuivettunut vainaja istuu arkussa, — emme uskaltaneet koskettaakaan, — hän viskasi ruumiin sivulle ja kantoi arkun polttopuiksi."

"Kerran olimme menneet joen avannolle vettä tuomaan. Pieni parvi vihollisia hyökkäsi kimppuumme. Käsikähmän päätyttyä pakenivat toiset, ainoastaan yksi jäi jäljelle painimaan poikanne kanssa. Poikanne tarttui miestä niskasta, työnsi hänet jääkylmään veteen ja painoi veden alle, kunnes miehestä henki erkani."

Äiti istui yhä vaiti. Hän luuli koko ajan huutavansa, mutta ääntä ei kuulunut, hänen sisällään huusi, huusi joku: en tahdo, en tahdo, se ei ole minun poikani, — antakaa minulle takaisin minun poikani…

"Jäikö häneltä mitään kapineita?" hän kysyi, ja hänestä tuntui, kuin olisi toinen hänen huuliaan liikuttanut.

"En tiedä, — hänellä oli kyllä pieni kiinalainen aasi, jonka selkään sälytti kapineensa, mutta mihin ne sitten joutuivat, en tiedä."

"Hän piti siitä pikku elävästä. Iltaa ennen taistelua hän tuli hyvin surulliseksi ja sanoi minulle: huomenna on minun vuoroni. Sitten hän otti pyssynsä, meni pikku aasin luo, raaputti sitä korvan taakse ja sanoi: mitäpä sinäkään suotta jäät kärsimään, nälkää saat nähdä ja piiskaa maistaa, kun minua ei ole, — ja ampui."

"Oliko teillä siitä niin hyvä mieli?" kysyi sotilas yhä enemmän ihmeissään.

Mutta äiti ei vastannut, vaan itki ensi kertaa pitkien aikojen päästä kevyestä sydämestä.

SALAKULJETTAJA.

Salakuljettaja Parbu-Jaan istui tutkintovankilan lavitsalla ja odotti vuoroaan. Nelisnurkkainen laivuriparta hipaisi tuontuostakin paksua, suurta huivia, joka kaksinkerroin oli kaulaan köytetty, pienimmästäkin hartiain liikkeestä rasahteli kankea öljykangastakki. Aika kävi ikäväksi, hän alkoi kuljetella katsettaan pitkin seiniä, mutta luopui siitä pian, hän tunsi vankilahuoneen yhtä tarkkaan kuin oman kalastajamökkinsä Kihelkonnan rannassa, kolmatta kertaa hän istui näitten seinien sisäpuolella. Hän vilkasi sivumennen vankilatovereihinsa, — kahteen nuoreen poikaan, jotka huoneen toisessa nurkassa korttia pelasivat, — nämä olivat olevinaan pelin touhussa, mutta korttien takaa seurasivat häntä silmillään ja myhäilivät, — poikamaista, peittämätöntä uteliaisuutta näkyi heidän katseistaan. Parbu-Jaan arvioi heitä kotvasen kauas kantavalla katseellaan, joka oli luotu meren lakeuksia halkomaan, ja jolle kaikki esineet olivat kuin liian lähellä, sitten rypistyivät hänen silmäkulmansa, ikäänkuin olisi heidät liian kevyiksi havainnut.

Mutta yhtäkkiä pilkahti alentuva, naurava hyväntahtoisuus hänen viekkautta ja ja päättäväisyyttä ilmaisevista piirteistään, ja nousten, pari kertaa poikki huoneen kulkien, hän tokaisi ohimennen pojille:

Siinä kysymyksessä kuulosti yhtaikaa suvaitsevainen rikoksen anteeksianto sekä sen mitättömyyden halveksiminen.

"Niinkuin naulan päähän!" sanoi toinen pojista tehdyllä miehekkyydellä, kehaisten.

Mutta Parbu-Jaan ei katsahtanutkaan heihin, vaan pysähtyi korkealle muuratun ristikkoikkunan ääreen koko pituudessaan, hänen järeä, yli syllän pituinen vartalonsa täytti matalan vankilahuoneen, ikäänkuin siihen olisi varjo äkkiä langennut. Hän ylettyi juuri ikkunaan asti, niin että leuka lepäsi kivikaiteella, ja hetkisen aikaa hän seisoi liikkumattomana, mutta käänsi sitten pettyneenä ja väliäpitämättömänä päänsä takaisin. Hänen silmiinsä oli sattunut pieni, kuresaarelainen piha, jommoisia avautuu valkoisiksi rapattujen, kaltevakattoisten talojen välillä, jotka ovat asettuneet vanhan, rappeutuneen linnoituksen liepeille, kuin elämäntäydet, tirskuttavat pikkulinnunpesät suuren aution huuhkajan pesän. Kasvilavoja, — tunkiolla nokkivia kanoja — yhdellä jalalla seisova kukko, — kuolaimiaan rauskutteleva hevonen. Mutta varsinkin pisti hänen silmiinsä, että yhden kanan poikueessa oli kolme ankanpoikaa, hänen silmänsä keksivät ne heti mustankellahtavista untuvista ja haasottavasta käynnistä. Niilläpä mahtaa olla ikävä vettä, hän ajatteli ja kohosi samalla varpailleen, hänen silmänsä etsivät jotain kaukaa, kattojen takaa taivaan rannalta, missä ilma väreili kuumuudesta kuin hienon lasiharson takana. Janoinen, tyytymätön katse suurensi niitten sinistä terää, suolan puute tuntui koko ruumiissa, kuin olisi kauan elänyt vedellä ja imelällä leivällä. Ilma tuntui tukehduttavalta, sekin, mikä ulkoa ikkunanraosta virtasi, oli kuin seisahtanutta, täynnä pyöriviä tomuhiukkasia. Mutta merta ei näkynyt, — se oli kauempana vallitusten ja hiekkasärkkien takana.

Hän näki sen kuitenkin ajatuksissaan, — ei Kuresaaren kylpyvieraille tasoitettuna rantana, vaan laajan, yksinäisen hietamatalikon Kihelkonnan rannalla, — niin selvänä se oli hänen tajunnassaan, että hän luuli tuntevansa mätänevien, rannalle ajautuneiden merilevien hajun, ja saappaittensa rauskuen rikki tallaavan pieniä, rusoittavia näkinkengän kuoria. Hän tunsi kahlaavansa vedessä, joka hitaasti syveni, — tyynessä, läpikuultavassa vedessä, jonka pohjalta hän eroitti veden hiljaa heiluttamat levät, jotka kivien kyljessä kasvoivat, ja pienen kalaparven, joka pakeni hänen varjoaan. Vesi kohosi hitaasti, pursui sisään saappaan varresta, kasteli housut, — tavoittaa vyötäisiä… Silloin hän on laivalla, joka on ankkurissa matalikon suussa. Eikö hän tunne tänne asti purjenuorien levottomina rapisevan, ja myötätuulen laivan perää aalloilla kärsimättömänä pieksevän. Mutta laiva ei lähde, ankkuri koukistaa kyntensä valkoiseen hiekkaan, purjeet vetelehtivät pitkin mastoja, laiva kelluu hiljaa, ja laidat kuvastuvat veteen…

Sen täytyy lähteä, — huomenna, — ylihuomenna, — sen täytyy olla ensi viikolla Memelissä… Hänen lujatekoiset kasvonsa käyvät levottomiksi, sukkelasanainen leikillisyys, joka muuten aina kutitti partaan kätkeytyneitä huulia, piiloutuu näkymättömiin. Hänen silmänsä etsivät, vaanivat, tähystävät, — kulmakarvojen takaa ponnistaa äly, — hän piiskaa ajatuksiaan, ajaa niitä yhä uusille löytöretkille… hänen täytyy päästä vapaaksi tällä kertaa. Se on päämäärä, sitä kohden hänen täytyy laskettaa. Hänen täytyy olla yhtä varma, yhtä terävä, kuin ohjatessaan salakuljetusjaalaansa karien ja rantavahtien ohitse.

Umpisokkelo, jossa hän turhaan ponnistelee, käy sietämättömäksi, hän alkaa uudestaan katsella poikia, jotka sattuma on tuonut hänen huonetovereikseen, ja heidän uteliaista katseistaan hän lukee saman ajatuksen, mikä häntä itseään ajaa takaa: he arvailevat, pääseekö hän livahtamaan vapaaksi vai eikö.

"Risuvarkaita", hän hymähtää halveksivasti, mutta ojentautuu yhtäkkiä heidän eteensä täydessä pituudessaan, hartiat ovat leveät kuin koko muuta ruumista kannattava poikkipuu.

Toinen pojista, sama, joka äskenkin oli vastannut, myhähtää viekkaasti, silmää iskien.

"Me jo tässä pelasimme turakkaa sinun onnellesi", kertoo poika rohkaistuneena.

"Ei minulla muitten onnea ole tarvis kuin omaani", hän sanoo ylpeästi, niskaa nytkäyttäen.

"Uusi tuomari kuuluu olevan, — äsken Ylämaalta tullut", toimittaa toinen poika hopussaan, päästäkseen hänkin sanavuoroon.

Parbu-Jaan katselee viimeksi puhuneen pojan pitkulaisia kasvoja, sakean tukan peittämää otsaa, nenän ja leuan puisevaa muotoa.

"Kenen poikia sinä olet?" hän kysäisee melkein hyväntahtoisesti, —
"Vai uusi tuomari!" hän lisää miettivästi jo unohtaen pojan.

Hän alkaa kulkea kiivaasti edestakaisin lattialla. Uusi tuomari! Kunpa olisi tehdä sama temppu vielä kerran… Mutta se oli liiaksi tuttu, — kaikki Saarenmaan kapakkain seinät olivat sitä ihmetelleet, — metsäkin jo kaikui sitä… Hän ihmetteli nyt itsekin silloista rohkeuttaan, hänessä kasvoi kunnioitus itseään kohtaan kuin jotakuta vierasta… Hän istuu silloin tutkintovankilassa, mutta jalkoja polttaa kuten nytkin, ja laiva odottaa lähtijäänsä. Silloin hän purasee huulensa kapeiksi, tiirottaa silmänsä totiseksi kuin kirkossa ja pyytää tuomarin puheille: "Armolliset tuomariherrat, eukolle on kotona tullut pieniä vieraita, — pitäisi olutta panna ja ristiä, — pääsisikö tästä pariksi viikoksi?" Tuomari epäilee, vanha vekkuli, se Parbu-Jaan, mutta heltyy vihdoinkin: "Että oletkin kahden viikon päästä paikoillasi!" Hän tulista ravia Kihelkonnan rantaan, tuulta purjeisiin, käy Memelit ja tuo laivalastillisen rommia ja ruutia. Sovitun ajan kuluttua on vankilassa.

Ajatukset palaavat entisiin muistoihin ikäänkuin niistä vauhtia ottaakseen. Ja huolimatta levottomuudesta tuntuu tärisyttävä nauru tahtovan nousta, vapauttava nauru, joka kohottaisi hänen itsearvontuntonsa entiselle tasalle.

Muistot nostavat ja laskevat häntä kuin aalloilla alusta, naurattavat, harmittavat. Mutta sen hän tuntee, ettei koskaan niistä saisi kyllikseen, hän halaisi aina uusia kokemuksia, liittääkseen ne entisiin, eikä hän ole oma itsensä, ennenkuin taas tuntee jalkainsa alla keikkuvat laudat ja käsissään peräsimen vivun.

Syksyinen ilta, ranta häämöttää tummana kaistaleena, ja hänestäkin, joka sitä lähestyy, se näyttää vihamieliseltä, vieraalta maalta. Kuu on luonnottoman suuri, kuin taivaaseen revennyt valo-aukko, se ei valaise, vaan kuultaa himmeästi. Hän ei usko omiin silmiinsä, aaltojen vaahto viskautuu sumuksi väliin, hän säpsähtää jokaista maston ratinaa ja purjenuorien hankaavaa kihnutusta. Hän tuntee, että rantaa peittävässä pimeydessä on jotain vihamielistä, hänen aistimensa eivät vielä tiedä mistään vaarasta, mutta salainen, aavistava voima hänessä vainuaa väijyjää. Yhtäkkiä tuikahtaa merkkilyhdyn valo rannalta… rantavahdit. Hän alkaa tovereineen viskellä tynnyreitä veteen, ilman sääliä hän näkee niitten vierähtävän sinne ja uppoavan, — veteen kaikki! Mutta sensijaan tähystävät hänen silmänsä rantaa, — ne merkitsevät puita, kiviä, hietasärkkiä, jotka pimeydessä haahmoittavat, — ne piirtävät paikan, sen etäisyyden rannasta, selvemmin hänen muistiinsa kuin ikänä oppinut kartantekijä paperilleen. Seuraavana aamuna he koukuilla nostavat tynnyrit pohjasta.

Muistoihin sekaantuu verta, taivas ruskottaa pahaa ennustavan punaisena, hän näkee käden tarttuvan jaalansa laiteeseen, suuren, ruskean käden, jonka rystöt ja ja kynnet ovat kuin rautaa, — käden, jonka omistaja on hänelle yhdentekevä, — joka on kuin syvyyksistä kohonnut hänen retkeään estämään. Hänen vihansa kohdistuu käteen, joka uskaltaa pidättää hänen alustaan, hän ajattelee kättä kuin ruumiista irtautuneena, elävänä olentona. Kirves heilahtaa ilmassa, ja käsi putoaa mereen.

Mutta ajatukset kuljettavat hänet nopeasti pois tästä pyörteestä. Kesäinen, kirkas päivä, meri silopintainen, valkoiset lokit lentelevät, ja päivä siroittaa hopeaa niitten siipiin. Hän seisoo jaalansa mastoon nojaten, viekkaana, suljettuna, seuraten silmillään rantavahteja, jotka tarkastavat laivaa, juoksentelevat kuin laivarotat, nuuskien kaikki paikat, ruumasta kajuuttaan, kajuutasta kannelle. Hän ei liikuta sormeakaan estääkseen, päinvastoin viskaa hän piipunsavujen lomitse purevia sukkeluuksia miehille, neuvoo itse heille salaisia komeroja. Mutta he hiipivät toinen toisensa jäljestä kannelle, noloina kuin veteen kastetut, ja hän hyvästelee kohteliaasti heidän päällikköään, — tarjoo hänelle taskumatistaan ryyppyä, toivottaa tervetulleiksi toistekin. Mutta kun rantavahtien vene on liukunut matalikolle, hän tarttuu touvikääröön, jolla äsken yksi rantavahdeista oli istunut, ja hänen kätensä hieroo touvin päätä, joka murenee ruskeiksi, tutunhajuisiksi lehdiksi, — kierrettyä tupakkaköyttä!

Hän heittää taas ikävöivän katseen ikkunasta. Elokuu on keskivaiheillaan, ja öisin kimaltaa taivas tähdissä, joista jokainen on kuin pieni kompassi. Hänen ylpeytensä on purjehtia Memeliin tai Ruotsin rannikolle ilman kompassia, luottaen vaan näihin pikku valoihin, jotka öisin sammuivat, syttyivät vaihtoivat asentoa aina sitä myöten kuin matka eteni.

"Sinäkö sen sanoit, että on uusi tuomari?" hän kysyy yhtäkkiä, poikien puoleen kääntyen.

Parbu-Jaan myhähtää, käsi jää partaa sivelemään. Hän on kuulevinaan sanoja ja keskusteluja, oman äänensä, joka yhä kovenee ja varmenee, joku nauraa täyttä kurkkua… Hänen kätensä puristuvat kuin lujaan otteeseen… Nyt hän sai siitä kiinni… Niin sitä pitää… Hän ei ole vielä ihan varma, se on melkein liika uhkarohkeaa, hänen täytyy ummistaa silmänsä sen vaaroilta. Mutta hänellä on sama tunne kuin syvään veteen hyppäävällä: voi olla, että uppoan, mutta luultavampaa on, että jään pinnalle.

Hän katsahtaa poikiin ja alkaa samalla jo näytellä jo uutta osaansa, — terävät, älykkäät silmät suurenevat tyhjiksi ja tylsiksi, hartiot lysähtävät veltoiksi, tukka valahtaa tuhmana otsalle, peittäen sen viisaan, voimakkaan kaaren, suun päättävä puristus laukeaa avonaiseksi töllöttämiseksi.

"No, kenen näköinen minä nyt olen?" hän sanoo kääntyen poikiin ja työntäen lakkinsa takaraivolle.

Pojat katselevat häntä säikähtyneinä, hänessä on jotain metsittynyttä ja villiä yhtäkkiä, joka selittämättömyydellään peloittaa heitä, he kyselevät katseillaan toisiltaan vastausta, hämillään, tahtomatta suutaan aukaista.

"Oikein pojat! Minä olen päästäni sekaisin, huomatkaa se. Koko yön olen puhunut puita heiniä, en eroita enään kuuta auringosta…. Jos kysytään, niin sanokaa se."

Vanhemman pojan herkät kulkurisilmät välähtävät, repeävät suuriksi, — ymmärtämystä ja ihailua tulvii niistä. Toinen tuijottaa mitään käsittämättä.

Parbu-Jaan katsoo ensin häntä ankarasti, sitten päästää suuren naurun, hän tuntee yhtäkkiä mielihyvää pojasta, niinkuin itse olisi hänet kasvattanut, pojan varhaiset liikemies-taipumukset sykäyttävät hänen vanhoja vaistojaan.

"Pyssyn ja ruutia. Parhaasta tehtaasta", hän heittää hätäisesti pojalle, kuullessaan vanginvartijan askeleitten käytävässä lähestyvän. Poika heittäytyy koko ruumiinsa painolla ovea vastaan, kolkuttaen.

Vanginvartijan arat silmät näyttäytyvät oven raossa, pimeään tottuneet silmät, jotka alinomaan näyttävät pelkäävän säännöllisen arkikulun häiriytymistä.

"Mitäs täällä on tapahtunut", hän sanoo toruvasti, kuin lapsia häristellen.

Parbu-Jaan seisoo nurkassa, höpisee itsekseen ja nauraa. Pojat ovat vetäytyneet hänestä mahdollisimman pitkän välimatkan päähän.

"Me tahdotaan toiseen koppiin", sanoo vanhempi poika. "Ei me tuon kanssa, — se on päästään vialla, koko yöhön ei anna rauhan rahtua, puhuu ja puhuu, minkä kieli kerkiää."

"Mikäs sen sitten tuli", hän sanoo tyytymättömänä. Hän puolestaan olisi valmis päästämään heidät pakenemaan kaikki tyynni, syylliset sekä syyttömät, mutta mitäs tehdä, kun on pantu lukoksi.

"Mennään tuomarin luo", hän sanoo hiljaa, kehoittavasti kuin pahankuriselle lapselle, sävyisästi tarttuen Parbu-Jaania olasta ja lykäten häntä edellään.

Parbu-Jaan tottelee vastaanpanematta, hän ei hetkeksikään unohda osaansa, huulet liikkuvat koko ajan mutisten käsittämättömiä sanoja.

"Mies on yöllä tullut hulluksi", sanoo vanginvartija nöyrästi, ikäänkuin itse olisi siihen syypäänä.

Tuomarin kylmä katse kiintyy Parbu-Jaaniin, — ja katseen kylmyydestä huolimatta tuntee Parbu-Jaan sävähtävänsä tulikuumaksi.

Hän lukee kovalla äänellä syytöksen, — Parbu-Jaan kuuntelee sinne tänne vilkuillen.

"Parbun talon ylisiltä on löydetty kaksi tyhjää kahvisäkkiä, joissa on
Memelin leima", sanoo tuomari lopuksi.

"Noh — näe — eikös tulekin valhe ilmi, armolliset tuomariherrat", sanoo Parbu-Jaan, "säkit löydetään, niinkuin kukaan kahvia säkeissä kuljettaisi, — johan se niistä tielle tippuisi."

Parbu-Jaan löntystää pöydän ääreen, tahallaan jalkojaan laahaten. Pää kallellaan hän alkaa katsella kompassia.

"Jo nyt on kummat, — vai liikkuu, — no, voi senkin seitsemän, — ihanhan se keikkuu, mikäs sillä on hätänä?"

"Niitä Jumalan juoksupoikiahan te olette. Kun Jumala mitä lakia kivitaululle piirtää, niin te lennätätte niitä ihmisille."

"Tunnustanhan minä kaikki, mitä tuomariherrat vaan tahtovat. Kaikkeen minä sanon jaa ja amen."

"Sitähän minä juuri säästän ja selkääni myös. En minä vallan pyörällä ole, vaikka lienenkin tuomaria tuhmempi."

Parbu-Jaanin pää painui alemmaksi, hymy katosi tuuheaan partaan. Hän käydä löntysti vartijan kanssa salista, — vartija katseli häntä jonkinlaisella pelonsekaisella kunnioituksella. Vankilan pihalla hän pysähtyi, — katsahti ikkunaan, josta näkyi kaksi uteliasta pojanpäätä, viittasi heille kädellään, keikauttaen laivuripartaansa. Sieraimet laajenivat, niinkuin olisivat meren huokua imeneet.

Kuuden tunnin kuluttua hän purjehti kohti Memeliä, myötätuulessa, kirkkaana elokuun kuutamoyönä, — tuhansien tähtien vilkkuessa pieninä, varmoina kompasseina.

HÄÄT.

Sata vuotta sitten vietettiin eräässä saarenmaalaisessa talossa häitä. Morsian istui keskellä lattiaa, niin että jokainen taisi nähdä hänen kuumuudesta hohtavat, nuoret kasvonsa, äsken hiuksille kiinnitetty tanu, johon hän vielä oli tottumaton, pakoitti hänet pitämään niskansa jäykkänä, mutta hän oli sen näköinen, kuin ei olisi muutenkaan liikoja kumartunut. Hän piti kädet sylissä esiliinallaan, jota paraikaa "paikattiin", vieraat tulivat toinen toisensa jäljestä kupari- tai hopearahoineen, jotka he heittivät hänelle syliin. Hän kiitti ja nauroi, — hän ikäänkuin koko ajan vaan odotti aihetta päästääkseen iloisuutensa valloilleen, sillä sitä näkyi olevan hänessä kosolta. Kun rahat oli korjattu pois, sieppasi joku häävieraitten joukosta viisivuotiaan pojannallikan ja pani hänet morsiamen polville "sylipojaksi." Sukkeluuksia ja viittauksia sateli joka puolelta, vakavia, ennustavia toivomuksia ja rohkeata leikinlaskua, joka kerta toisensa jäljestä nosti veret morsiamen poskille.

Huolimatta suorasta rohkeasta luonteestaan hän kävi hiukan hämilleen ja nosti pojan lattialle, hänen oli kuuma, tanu puristi ohimoita, hänen teki mieli pujahtaa hetkeksi pois häätuvasta. Hän vetäytyi sivulle, kukaan tuskin huomasi häntä, kokit alkoivat pyyhkiä ruokapöytiä, koputuksin kutsuen rahanantajia. Nurkassa viritettiin viuluja. Hän pujottautui yhä lähemmäksi avonaista ovea ja vihdoin siitä ulos, — pitkin kyläkujaa, jossa hanhet haasottelivat ruskeauntuvaisine poikasineen, hän melkein juoksujalkaa lähti kaivolle. Kukaan muu ei ollut huomannut hänen poistumistaan kuin sulhanen, joka koko ajan oli pitänyt häntä silmällä ja suoraa päätä lähti hänen jälkeensä.

Hän tapasi vastavihityn vaimonsa kaivon arkulta, jossa hän kumarruksissaan vinttasi vettä. Talosta eroitti heidät aita ja humalapensaikko. Kuullessaan jonkun tulevan, morsian kääntyi kuin pahasta teosta tavattuna. "Minun oli niin kuuma", hän sanoi anteeksi pyytäen. Mutta sulhanen piteli kaivon patsaasta kiinni ja katseli häntä kiirettä pitämättä, — silloin hänkin, kuin äänettömästä sopimuksesta, istuutui kaivonkannelle, jonka halkeamista ruoho työntäytyi esiin. "Ollaan täällä vähän aikaa", hän pyysi. Sulhanen nyykäytti päätään, hellittämättä katsettaan hänestä, ja heistä tuntui molemmista sekä hyvältä että pahalta, ikäänkuin he omin lupinsa olisivat ottaneet itselleen jotain muille määrättyä.

Morsian kuljetteli kättään kaivon kaukalossa, joka toisesta päästä oli haljennut. Mutta toisessa päässä, sinne kerääntyneessä vedessä, uiskenteli pari kolme mehiläistä, jotka olivat sinne juomaan lentäessään uponneet. Hän ojensi keskisormensa veteen, ja mehiläiset kiipesivät yksitellen sitä myöten ylös. Ne alkoivat suristaa siipiään ja hieroa niitä jaloillaan, takajalat kuivasivat nopeasti hienokarvaista ruumista, ne vetivät jalkojaan pitkin sormea, jättäen hienot vesijuovat iholle. Yhtäkkiä yksi ryömi ylemmäksi ja katosi hihansuusta ranteelle.

Mutta tyttö ojensi käsivartensa nopeasti alaspäin ja pudisti mehiläisen ruohoon, hänen kasvonsa loistivat ilosta, sillä miehen levottomuus oli hänelle mieluista.

He kääntyivät molemmat kuuntelemaan häätalosta kuuluvaa tanssinsoittoa, jota viulut ja säkkipillit vinguttivat. "Meitä haetaan", kuiskasi tyttö, ja nuori mies nyykäytti päätään. He käänsivät katseensa kujasta ja talosta, jonka savutorvesta hääkeittojen savu nousi, eteenpäin tasangoille, taivaalle, missä alkukesän aurinko pilvettömänä laski. Ruispeltojen sinipunervat sarat muodostivat loivan kulman taivasta vasten, ja niitten takana punoitti rusko kuin lupauksena tulevasta sadosta, ikäänkuin taivaalle olisi kirjoitettu, että nämä pellot kymmenkertaisen hedelmän kantaisivat. Aidan takaa alkoi karjanummi, ja se oli heille rakas kaikessa karuudessaan, koska se muistutti heille, kuinka paljon työtä oli jäljellä heitäkin varten. Kaukana kohosivat kirkon pystyt piirteet, — ainoana kohokohtana tasangossa, — halliten seutua, seuraten joka suunnalle, mistä sitä katsoikaan.

Kesäinen ilma oli täynnä surviaisia, jotka pitivät piiritanssejaan ilmassa. Kaivon arkulla istuva morsian tunsi niitten syöksyvän sokeina vasten kasvojaan, hän löyhytteli niitä loitommalle pienellä lehvällä, mutta niitä tunkeutui väkisin korviin, suuhun ja silmiin. Hän tunsi kipeän piston silmässään, ikäänkuin siihen olisi tipahtanut pisara kirpeää nestettä, ja alkoi sitä hieroa.

Hänen ei tarvinnut kumartua, seisoessaan he olivat melkein yhtä pitkät, heidän silmänsä katsoivat suoraan vastakkain. Mies vajotti hiukan tytön silmänreunaa, surviainen oli tarttunut sen sisäpuolelle pienenä, mustana nyppylänä. Hän lähensi kasvonsa vieläkin lähemmäksi, poistaakseen sen varovasti kielellään, heidän katseensa eivät enään tavoittaneet toisiaan, vaan sulivat yhteen, hän näki, mitä muuten ei ollut tytön kasvoissa huomannutkaan, hienonhienot verisuonet, jotka risteilivät silmän valkuaisessa, pienet päivettymäpisamat, jotka pitkin nenänvartta poskille levisivät. Se oli kaikki hänestä kaunista, ja hänen ajatuksensa kulkivat tahtomatta pian lähestyvään omistukseen. Tyttö huomasi sen ja katsoi häneen avonaisesti, ilman hämmennystä, valmiina antaumaan, mutta ilman kiihkoa, rauhallisilla, luottavilla silmillä.

Samalla he molemmat näkivät kumaran miehen, joka tuli pitkin kujaa maantieltä päin. Hän kulki hitaasti, niinkuin olisi jokainen askel ollut raskas, he ehtivät molemmat ajatella, että hän tuli kuin hautajaisvieras eikä häihin kutsuttu. He pääsivät juuri tupaan, kun vieras ehti pihaveräjälle.

Morsian katsahti häneen kummastuneena, sillä juuri sama ajatus oli lennähtänyt hänen päähänsä, että juuri hänen itsensä, eikä kenenkään muun, piti tuoda tervetuliais-olutta viimeksi tulleelle vieraalle.

Hän otti puuleikkauksilla koristetun haarikan ja meni toiseen tupaan, mutta ovella hän tahtomattaan katsahti taaksensa, ja tupa tuntui hänestä valoisammalta kuin tavallisesti, hän näki, että kaikkien peräikkunan kohdalla olevien kasvot hohtivat auringon punaisessa kajastuksessa. Ja joka kerran, kun jokin pari tanssi ohitse, niin hekin hetkeksi upottautuivat punaiseen väriin. Vieras seisoi varjossa.

Morsian hapuili pimeässä huoneessa oluttynnyrin tappia, kun hän äkkiä säpsähti. Häähuoneen humu vaihtoi äänilajia, — koko huone huokasi yhtäkkiä… Morsian tunsi sormensa epävarmoina pitelevän haarikkaa, jotain raskasta laskeutui hänen päällensä, — hänen teki yhtäkkiä mieli istua jauholaarin reunalle ja nyyhkyttää, — hän ei tiennyt itsekään, mutta häntä peloitti mennä takaisin.

Vaahtoava haarikka kädessä hän aukaisi häätuvan oven, mutta pysähtyi kynnykselle, niin että haarikasta läikähti olutta. Hänen katseensa kiitivät kysyvinä pitkin tupaa, mutta kaikki väistyi niitten edestä, kasvot kääntyivät pois, katseet kiintyivät lattiaan. Ainoastaan epämääräinen tuhon tunne jäi, salainen ahdistus painoi katon alemmaksi, ja viulun kielet lepäsivät kuin kangistuneina. Useat naiset alkoivat itkeä, miehet tuijottivat synkkinä. Hän haki silmillään äitiä, — hänellä oli huivi silmillään, — isää, — silmät maassa, — sulhastaan… vihdoinkin hän sai katseesta kiinni, — mutta vaan hetkeksi, sitten sekin pakeni häntä.

Samalla isä nousi, vanhentuneena, kokoonvaipuneena, kaikki tekivät tilaa, kuten surulle tehdään, — isä menee kamaria kohti, — kasvoista on kiilto kuin poishangattu. Hän tuntee, että hänen täytyy seurata, mutta hän menee kuin tyhjän salin läpi, — hän ei katso ketään, hän tuntee, että toiset kaikki ovat tällä hetkellä vaan katsojia, ja heidän uteliaisuutensa ja säälinsä loukkaa häntä. Hän suoristaa päänsä, niin että korkea tanu hipaisee matalaa kattoa. Mutta äidin ohi mennessään hän heltyy, hänen katseensa rukoilevat äitiä seuraamaan mukana, ja äiti nousee, arkana, kyyneleihin sulaneena.

"Eikö se ole lapsellista, että äiti noin pyytää", hän ajattelee, mutta ymmärtää samalla, että äiti vaan rakkaudesta niin sanoi.

Hän avaa silmänsä, nyt se putosi, — hänestä tuntuu ihmeelliseltä, että hän vielä hengittää ja elää. Mutta hänessä herää voimakkaana itsesäilytysvaisto.

"Voi olla käsketty, vaan ei ole vielä menty", hän kivahtaa terävästi kuin naulaa lyöden.

"Ei siinä armoja anneta, semmoinen on oikeus herroilla", sanoo isä tympeästi.

Hän tuntee isän sanat ylpeässä niskassaan kuin rautapainona, joka pakoittaa sitä kumartumaan. Mutta hän vastustaa yhä itsepäisesti.

Hän tuntee, kuinka piiri hänen ympärillään pienenee, mutta hän ei ai'o vielä antautua.

Hän katsoo heihin avuttomasti. Hän tuntee, että he molemmat jo ovat alistuneet, etteivät he yrittäisikään vastustaa.

Sulhasen tullessa häntä hävettää, ikäänkuin hän olisi johonkin syypäänä.

"Minä ottaisin sinut kyllä takaisin, mutta en tiedä, voisinko olla sama", hän lisäsi kiireesti oikaisten.

"Vaikka on niitä muitakin mennyt ja takaisin tullut", hän lisäsi, niinkuin ei olisi itse sitä sentään uskonut.

"Voi sitä toiset mennä ja tulla, mutta ei sinunlaisesi sieltä palaa", vastasi mies painolla.

"Tiedätkö sinä sitten jotain, — mitä minun pitäisi tehdä", hän kysyi tuskalla.

"Ei se minulle niin paljon arvoista ole, että sinä minut takaisin otat, kuin että olet sama", sanoi tyttö, niinkuin olisi koko ajan sitä ajatellut ja nyt vasta sen sanoiksi saanut.

Tyttö katsoi mieheen, mutta kuin sumua oli välissä, ja hän haparoi miestä kädestä, edes tunteakseen hänen läsnäolonsa. Yhtäkkiä tuntui hänestä kuin olisi häneen sumun läpi katsovissa silmissä jotain välähtänyt, — keksikö mies jonkun ajatuksen? hän ajatteli. Käsi, joka tiukasti puristi hänen kättään, oli kuuma ja värähteli, ikäänkuin veri olisi siinä hyvin kiireesti ja epätasaisesti virrannut. Hän tunsi sen nytkähtelevän ja siitä näkymättömän voiman virtauksena leviävän omaan ruumiiseensa, Jotakin syntyi heitä ympäröivässä sumussa, siinä kasvoi jotakin — muodotonta, kauheata… Silmät alkoivat kysyä häneltä jotakin, ne katsoivat häneen käskevinä, — äänettöminä, ilman sanoja ne vaativat häneltä jotain… Hän koetti ymmärtää, mitä mies tahtoi, mutta sumua oli yhä edessä, hän jännitti kaikki aistimensa, ikäänkuin irtautui itsestään ja suli noihin silmiin… hän alkoi vapista… sumu silmien edessä muuttui punaiseksi. Jotain selittämätöntä yhdisti heidät tällä hetkellä, — ei rakkaus eikä viha, — vaan ajatus, joka yhtaikaa syntyi heissä molemmissa.

Niinkuin olisi sumu äkkiä hajaantunut, he näkivät toisensa kirkkaassa valossa, molempain silmistä katsoi selvänä päätös.

He katsahtivat toisiaan kylmästi, ei kuten vastavihityt, vaan kuin rikostoverit, joissa jo nyt alkoi rikoksentekijäin epäluulo ja viha toisiaan kohtaan.

Tyttö sävähti, mutta ei liikahtanut. Mutta he ymmärsivät molemmat, ettei se koskaan tulisi näin juhannus-kirkkaana, tuoksuraskaana, vaan pimeänä, synkkänä se kerran laskeutuisi Siperian vankiasutuksen hirsimökkien yli.

KAKSI LAPSUUDEN MUISTOA.

YÖ.

Pikkutyttö makaa valveillaan ja miettii. Vuode on hänelle liian suuri, hän ei saa unta, se on hänen isänsä vuode, ja peite on siinä sinipohjainen, ruskearaitainen. Isä itse on myöhästynyt purjehdusretkellä, on kai noussut tuulen tyyntyessä maihin johonkin niemeen ja tulee sieltä jalkasin.

Pikkutytön mielestä on hyvin myöhäistä, hän ei ole eläissään vielä ollut valveilla tähän aikaan. Hän ei ole koskaan ennen nähnyt yötä, uteliaana hän nousee vuoteessaan. Musta pehmeys, jota voisi melkein käsin koskettaa, sekö on yö? Hän katselee silmänsä kirveleviksi kaikkihukuttavaan hämäryyteen. Rakastaako hän yötä, vai pelkääkö sitä?

Makuuhuoneen ovi on kiinni, sen takana on kapea, pimeä käytävä, josta ovi vie keittiöön. Pikkutyttö saa yhtäkkiä päähänsä, että oven pitäisi olla auki, hän nousee vuoteestaan, työntäisee ovea ja pakenee suinpäin vuoteeseensa, lakanoihin, jotka ovat lämmenneet hänen ruumiinsa ympärillä. Hän katsoo, onko nyt parempi. Mutta avonaisesta ovesta tulvaa pimeys, pehmeä kuin villainen savu, — ovesta katselee yö häntä. Aina vaan yö.

Yhtäkkiä joku kolistelee käytävässä, — pikkutyttö tietää siellä olevan suuren, kaksiovisen kaapin, jonka pohjalla on palvelustyttöjen vanhoja kenkiä.

Pikkutyttö kuuntelee ihmeissään, — kuinka kovin pehmeä se ääni on, — niinkuin se tahtoisi vaivuttaa hänet uneen tuossa tuokiossa…

Pikkutyttö katselee yötä. Yö katselee häntä, kädet silmillä, niinkuin itkisi. Yhtäkkiä pikkutyttö kirkaisee.

Hoitaja tuo tottelevaisesti kynttilän, pikkutyttö näkee, että hänen kasvonsa ovat hyvin pehmeät ja lempeät. Kynttilä on parin tuuman pituinen ja palaa metallijalassa.

Pikku tyttö alkaa laskea, kuinka monta huonetta kartanossa on, — alakerrassa kahdeksan ja ylhäällä kolme, — mutta siellä ylhäällä hän ei tahtoisi nukkua, siellä kaikuu joka askel, niinkuin koko vanha kartano vavahtaisi, ja siellä on pieniä komeroja, joita ei koskaan avata, — täynnä vanhaa romua… Kellarikerrassa on maanalaisia käytäviä, siellä asuu Vanha-Mari, hän on melkein sokea…

Kynttilä liehuu kaapin reunalla, niinkuin joku sen liekkiin puhaltaisi.
Pikkutyttö makaa peitosta kiinni pitäen ja kuuntelee.

Miksi Anni oli niin hyvä tänä iltana, — miksi hän ei ollenkaan torunut, vaan kahteen kertaan suoristi hänen peitteensä ja käppyrään kasaantuneet lakanat?

Pikkutyttö rauhoittuu, yö ummistaa silmänsä, pikkutyttö myöskin, kääriytyneenä tiukkaan isänsä peitteeseen, ikäänkuin vuode siten tuntuisi pienemmältä. Yö istuu vuoteen reunalla ja valaa mustaa, pehmeää alakuloisuutta hänen avonaiseen lapsensieluunsa.

VALHE.

Iso-äiti on kuolemansairas. Keltatauti tekee hänessä tuhojaan, hänen punainen verensä muuttuu keltaiseksi, hän kellastuu ja käpristyy kuin syksyllä lehti.

Koko kesään ei häntä enään ole näkynyt, hänen huoneensa on alakerroksessa, johon vie erityiset portaat. Pikkutyttöä kerran tädit, iso-äidin tyttäret, huviksensa kampailivat, he jakoivat hänen hiuksensa raskaisiin palmikkoihin ja kiersivät ne ympäri päätä, kuten vanhoissa kuvissa, sitten katselivat häntä kyyneleet silmissä: nyt sinä olet ihan nuorena kuolleen tätisi näköinen! "Viedään hänet iso-äidin luo", sanoi toinen täti. "Ei, se liikuttaisi häntä liikoja", vastasi toinen. Silloin pikkutyttö käsitti, että iso-äiti mahtoi olla hyvin sairas.

Iso-äiti istuu vuoteessa ja pujottelee helmiä, kirjavia lasihelmiä ohueen metallilankaan. Mitä hän mahtaa ajatella sitä tehdessään? Ehkä murenee hänen elämänsäkin pikkuisiksi osiksi, joita hän elelee uudestaan näperrellessään tätä lastentyötä, ainoata, johon hänen sormensa vielä taipuvat.

Sinä päivänä, kun hänen hukkunutta poikaansa itkettiin, hän myöskin istui ja pujotteli helmiä, ne varisivat hänen sormiensa lomitse pieninä lasipisaroina, sill'aikaa kun toiset sydämensä tuskassa vuodattivat todellisia, raskaita kyyneleitä. Mutta hänen oveaan avatessaan he aina huuhtoivat turvonneet silmänsä kirkkaiksi ja pakoittivat huulilleen hymyn. Iso-äiti ei saisi mitään tietää.

Miksi hänessä kuitenkin herää epäluulo? Onko hänen eristettyyn huoneeseensa tunkeutunut kuitenkin tukahutettu nyyhkytys, onko hänen äidinvaistonsa aavistanut surua siinä ilmassa, joka häntä ympäröi? Joka tapauksessa hän katselee terävästi jokaista, joka astuu hänen huoneeseensa, ja eräänä päivänä hän kysyy.

"Hän on metsästysretkellä", vastaa täti, hänen tyttärensä, joka jo aikaa sitten on oppinut mailman viisautta.

Iso-äiti tyytyy siihen, mutta epäluulo tekee hänessä hiljaa työtään kuin puuta nakertava toukka.

"Tyttöseni, kun menet iso-äidille jäähyväisiä sanomaan, niin ole iloisen näköinen."

"Mutta jos iso-äitisi kysyy, mitä sitten…? Silloin sinä vastaat varmasti ja iloisesti: hän on lähtenyt metsästysretkelle."

Pikkutyttö katsoo tätiinsä peljästyneenä, hän ei vielä käsitä valheen viisautta.

Iso-äiti istuu keltaisena ja kuivettuneena, suuressa vuoteessa, tyynyjen nojassa ja pujottelee helmiä.

Pikkutyttö on niin täynnä kuoleman ajatuksia, että iso-äitikin vaikuttaa häneen kuin kuollut, hänen kätensä vapisee tädin lujan käden puristuksessa. Hän muistaa kaikenlaisia kertomuksia iso-äidin kauneudesta, kuinka hän maantien vieressä, isänsä kartanon kohdalla, on talonpoikaistytöksi puettuna ojentanut kukkia ohimatkustatavalle keisarille. Ja hän muistaa paikan rannalla, suurien kivien kätkemän penkin, jolla iso-äidin sanotaan istuneen neljätoistavuotiaana morsiamena, jota hänen sulhasensa tuli hakemaan lumivalkoisella veneellä.

Häntä peloittaa tuo vanha nainen, jolta hän on perinyt hiuksensa, silmänsä, jonka oikullinen, rauhaton veri kiertää hänenkin suonissaan. Hän pelkää noitten keltaisten käsien kosketusta.

Pikkutyttö luulee jo sillä päässeensä, hän ei toivo muuta, kuin että pian olisi tämän huoneen ulkopuolella, jonka joka nurkassa vaanii kuolema.

Mutta yhtäkkiä iso-äidin sammuneet ruskeat silmät kiintyvät häneen, ja hän kysyy terävästi:

Ehkä hän on kauan jo sitä ajatellut, että hän juuri tältä lapselta sitä kysyisi, hän on hiljaisina öinä epäillyt ympäristöään, hän ei ole uskonut heidän vastauksiaan, hän tahtoo kuulla totuuden tältä lapselta.

Mailmanviisas täti tarttuu häntä olkapäästä, ja tämä näennäisesti hyväilevä liike värehtii kärsimättömyydestä.

Pikkutyttö istuu yksinään toisessa huoneessa. Hitaasti, hitaasti muodostuu hänessä käsitys valheen tarpeellisuudesta elämässä, ensin kummasteleva, ikäänkuin lapsensilmät olisivat jotain käsittämätöntä katsoneet, sitten yhä enemmän mukautuva ja varma vakaumus.

KUN VANHA POLVI KAATUU…

Ei sen tarvitse olla likeinen sukulainen, ei millään lailla elämäämme puumerkkinsä leikannut henkilö. Se on vaan joku vanha täti, jota silloin tällöin, kun emme mitään muuta ajanvietoksi ole keksineet, olemme käyneet katsomassa, aivan kuten joskus säännöllisesti puhdistamme romukammiot, — pari kertaa vuodessa. Olemme menneet hänen luoksensa, tuntematta halua antaa mitään, toivomatta saada mitään, — osaksi velvollisuudesta, osaksi koska meillä sattui olemaan pikkuinen tyhjä hetki nuoruutemme elämyksistä rikkaassa kulussa. Olemme istuneet puolituntisen hänen vähän ummehtuneessa huoneessaan, jonka pehmeisiin, syviin tuoleihin vajoo tuskin ylöspäästäkseen, olemme hajamielisinä katselleet taivaalla kulkevia hattaroita hänen talviruusujensa lomitse, joita hän joka kevät kasvatti kukkimaan ikkunallaan. Olemme juoneet toisen kupillisen kahvia toisensa jälkeen hänen tutuista kupeistaan, joitten muoto on eroittumattomasti yhdistynyt lapsuutemme kuvasarjaan. Ja olemme alentuvasti jutelleet hänelle, koroittaneet äänemme, että se ulottuisi hänen huonokuuloisiin korviinsa, jotka jo alkavat ulkomailmalta ummistaa. Olemme kertoneet hänelle kihlauksestamme, sitten avioliitostamme, vihdoin lapsistamme, mutta kaiken armollisesti, huolimattomasti, kuten yltäkyllyydestä annetaan köyhälle tien ohessa. Ja poismennessämme olemme tyytyväisiä itseemme, kuten hyvän työn tehtyämme. Ajattelemme häntä säälillä, mutta harvoin on nuoruudentuntomme ollut voimakkaampi ja harvoin olemme kirkkaammin silmin katsoneet aurinkoa, kuin hänen yksinäisestä huoneestaan päästyämme.

Ja sitten yhtäkkiä on tällainen vanha täti kuollut. Satumme ehkä olemaan vähän väsähtäneitä sen sanoman saadessamme, — ehkä sattuu päivä olemaan syksynpainava ja kadulla pyörivät jaloissamme kuolleet lehdet, — joka tapauksessa tapaamme itsemme yhtäkkiä syvästä alakuloisuudesta. Emme ole kadottaneet mitään, ulkonainen sekä sisällinen elämämme on rikkomaton, ei mikään aukko sielunelämässämme osoita hänen poistuneen. Elämämme ei ole köyhtynyt hänen tähtensä, yhtä vähän kuin hän ennen on jaksanut sitä rikastuttaa. Ei mikään lanka, joka meitä elämään kiinnittää, ole katkennut. Mistä sitten tämä syvä tyhjyys, tämä äkillinen irtonaisuuden tunne?

Ei ole hänen tarvinnut merkitä mitään meille yksityisenä henkilönä, mutta hän on yksi sitä vanhaa polvea, jossa me riipumme kiinni kuin puussa hedelmä, ja jonka poismeno merkitsee meidän kypsymistämme. Hän oli vielä yksi niitä, jotka olivat nähneet meidän kasvavan, joille me aina pysymme lapsina, silloin kun jo toisia tuuditamme. Hänen kuolemansa on meidän täysi-ikäiseksi tulemistamme, se merkitsee edesvastuun vierittämistä meidän hartioillemme, se merkitsee hyväilyjen, anteeksiantojen ja sormienläpikatsomisen ajan loppua, ja sen ajan alkua, jolloin voimme vaatia vaan sen mukaan, mitä itse annamme.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEREN TAKAA II ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.