Title: Soljalan emäntä
Author: Eino Railo
Release date: February 22, 2019 [eBook #58936]
Language: Finnish
Credits: E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
E-text prepared by Anna Siren and Tapio Riikonen
Kirj.
OSMO IISALO [Eino Railo]
Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1919.
Eräänä keväisenä iltapäivänä, jolloin aurinko valaa maisemille surunvoittoisinta kullanhohtoansa, istui pienen pappilan akkunan ääressä mietteisiinsä vaipuneena nuori nainen. Hänen ulkonäössään oli samalla sekä ylhäiseen vivahtavaa kauneutta että maalaismaista rotevuutta ja terveyttä. Nenä oli hiukan kyömy, suu erittäin kauniisti muodostunut, kulmakarvat ja pitkät silmäripset varjostivat jotenkin ylpeästi tummansinisiä silmiä, ja tukka oli solmittu koruttomalle, mutta naisellisesti arvokkaalle laitteelle. Yksinkertainen ja siisti arkipuku osoitti huolellisuutta ja hyvää makua. Hän oli solakka, mutta samalla terveesti ja luonnollisesti täyteläinen, ja hameen alta esiin pistäytyvä kapea nilkka, sievästi ja joustavasti kaareva jalkapöytä ja pieni sekä jäntevä jalkaterä muodostivat hänen olemukselleen ikäänkuin sopusointuisen ja sopivan loppukohdan. Ilta-auringon säteiden rusottaessa hänen hiuksissaan ja silmien tuijottaessa uneksivalla ilmeellä kauas järven toiselta puolen häämöttäviin sinertäviin vaaroihin, muodosti hän siinä viehättävän kuvan, jota ei olisi mielellään häirinnyt. Hän oli siinä istuessaan kuin laulu.
Niin oli nyt elämä johtanut siihen, että hän oli yksin. Useita viikkoja oli hänellä jo ollut aikaa tähän tottua, mutta yhä uudelleen unehtui hän odottamaan, eikö kanslian puolelta rupeaisi kuulumaan päivällislevoltaan heräävän vanhan harmaapäisen pastorin laulun hyrinää, noita rakastettavia pieniä Bellman-palasia, jotka seurasivat pastoria viehättävänä nuoruuden ajan perintönä ja jotka kertoivat menneitten polvien elämänilosta ja kulttuurisaavutusten erikoisesta siroudesta. Mutta ei! Ei hymissyt sieltä enää koskaan "Nouse Amaryllis", vaan "vartova Tuoni" oli vienyt vanhan laulajan maan poveen. Tuolla iäkkään valkoisen kirkon juurella, jonka seinät niin kauan olivat kuulleet uskollisen paimenensa lempeätä ja sovinnollista evankeliumia, makasi hän nyt kädet ristissä ja hymy huulillaan, todistaen sopusointuisen ja puhtaan elämän ihanasta pysähtymisestä.
Rakas isä! Evalla herahtivat kyyneleet silmiin ja hän heitti kirkkoa kohti lentosuukkosen. He kaksi olivat olleet toisilleen kaikki kaikessa. Ei voinut lapsi vanhempaansa suuremmalla hellyydellä rakastaa kuin Eva isäänsä, eikä isä suuremmalla rakkaudella lastansa kuin vanha pastori ainoaa tytärtänsä. Jo aikoja ennen oli kirkkomaahan kätketty äiti ja veli, ja niin oli kohtalo kiertynyt omituisesti, että isä ja tytär olivat kokonaan yksinäiset ja orvot maalimassa. Ystäviä oli kyllä, mutta sukulaisia ei sanottavasti ollenkaan. Sitä enemmän olivat he turvautuneet toisiinsa ja löytäneet toistensa rakkaudesta rikkauden, joka oli kasvattanut heidän sydämensä suureksi.
Mutta isän kuolema ei ollut raskas isku ainoastaan Evan tunteille, se oli musertava hänelle myöskin taloudellisesti. Niin kauan kuin vanha pappa oli elänyt, oli hän uskollisesti ja uhrautuvasti hankkinut sydämensä lapselle kaikki tämän kasvatukseen ja opintoihin menevät varat, mutta hänen kuollessaan kuivui se lähde. Vanha pastori ei ollut jättänyt mitään muuta omaisuutta kuin nuo kuluneet, mutta silti niin rakkaat huonekalut, ja siitä, oliko hänellä päinvastoin velkoja, ei Eva tällä hetkellä ollut ollenkaan varma. Ne asiat oli ystävällisesti ottanut hoitoonsa naapuritalon, suuren Soljalan isäntä, tehdäkseen niistä myöhemmin hänelle tilit.
Soljalan suku oli alkuisin samasta juuresta kuin Evankin. Jo ammoin oli siitä talosta lähtenyt toinen veli opin teille, toisen jäädessä viljelemään perintötilaansa, ja tietoisuus suvun samasta juuresta oli vuosisatojen kuluessa unohtunut, niinkuin oli unohtunut opin teille menneeltä isien nimikin. Vasta vanha pastori oli aikoinaan pitäjään tullessaan ottanut sukunsa juuren selville ja mennyt sukutaloonsa sydän täynnä rakkautta ja romantiikkaa. Ja hänet oli otettu siellä vastaan kuin sukulainen, vaikka tälle suvun asteelle ei enää määritelmää löytynytkään. Siitä asti oli Soljalan vanha isäntä ollut pastorin paras ystävä, jota hän nyt oli seurannut samaan vanhaan kirkkomaahan, missä suurin osa näistä juurevan suvun jykevistä jäsenistä odotti ylösnousemusta.
Eva katsoi Soljalaan päin, joka pilkotti kaukaa tuolta laakson toiselta puolen. Soljalan nuori isäntä, Juho, oli ottanut isänsä ystävyyden ikäänkuin perinnöksi ja ilmestynyt pastorin sairastuessa pappilaan tyynenä ja harteikkaana. Elävästi muisti Eva sen illan Helsingissä, jolloin häntä tultiin hakemaan puhelimeen. "Se on maalta", oli sanottu, ja hän oli iloinnut, luullen saavansa puhua isänsä kanssa. Mutta sieltä olikin kuulunut syvä ja kumiseva miehenääni. "Minä olen Soljalan Juho… Hyvää päivää, Eva-neiti… Täällä on…" Sitten oli ääni hiukan epäröinyt, kunnes oli lausunut vakavasti ja hiljaisesti: "Isänne on sairastunut ja pyytää Evaa kotiin. Tulkaa heti. Hevonen on vastassa asemalla."
Ja niin oli kaikki tapahtunut, eikä sitä voinut auttaa. Hautajaisten jälkeen oli Juho tullut Evan luo ja sanonut tyynesti ja vakaasti: "Tahtoisin mielelläni auttaa Eva-neitiä näissä käytännöllisissä asioissa. Isämmehän pitivät toisiaan sukulaisina ja isäni varmasti tekisi samoin kuin minä nyt."
Ja Eva oli katsonut häntä silmiin ja sanonut vain: "Kiitos, Juho!"
Hän oli lapsuudesta saakka ujostelematta sinutellut Juhoa, sillä olivathan he leikkitovereita, mutta Juho oli puolestaan aina siinä suhteessa arastellut. Hän sanoi mieluummin persoonattomasti "Eva" tahi varsinkin vierasten läsnä ollessa "Eva-neiti". Erittäinkin sen jälkeen, kun Eva oli tullut yläluokille ja ylioppilaaksi, oli Juho yhä enemmän ikäänkuin aristunut. Hän oli harvasanainen ja vakaa mies, jonka korkea muoto oli viime vuosina häipynyt yhä enemmän Evan mielestä. Vasta viime tapausten johdosta se oli uudelleen kohonnut hänen näköpiiriinsä.
Eva katsoi Soljalaan päin ja mietti. Nyt olivat asiat kehittyneet siihen, että hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös. Hänen täytyi muuttaa pois pappilasta ja ruveta ansaitsemaan elatustansa, mutta miten? Nuo sanomalehtileikkeleet tuossa pöydällä, joissa etsittiin seuraneitiä tahi kotiopettajatarta, eivät tuntuneet hänestä houkuttelevilta. Hänen opintonsa olivat olleet niin kaukana käytännöllisen elämän urilta, ettei niitä voinut näin äkkiä leiväksi muuttaa. Kansakoulunopettajan väliaikaista tointa hän sentään voisi hakea. Hoitaa sitä ja samalla lukea. Niin. Se olisi eräs mahdollisuus.
Samassa kuuli hän ulko-oven avautuvan. Hänen sydämensä jysähti omituisesti ja aivoissa vilahti ajatus, että hänen kohtalonsa oli nyt häntä etsimässä. Veri pysähtyi hetkeksi hänen suonissaan ja hän painoi vaistomaisesti kädellään rintaansa. Sitten koputettiin ovelle ja Juho astui sisään. Auringon säteet sattuivat häneen juuri hänen ilmestyessään näkyviin, heijastuen hänen vankasta tukastaan ja punertavasta, päivänpolttamasta ihostaan. Eva tuijotti häneen kuin säikähtyneenä. Juho oli tuossa seistessään kuin entistä harteikkaampi ja voimakkaampi, jollakin tavalla vaistomaista kunnioitusta herättävä.
Naisen silmällään hän jälkeenpäin muisti mieltymyksellä huomanneensa, että Juholla oli tässäkin tilaisuudessa vain tavallinen kotikutoinen pukunsa, ja että hän uskalsi esiintyä paljaassa puhtaassa paidankauluksessaan, tavoittelematta maaseutuoloissa aina hiukan epäilyttävän värisiä kovia kauluksia. Ja kuin hukkuva viime hetkellään hän muisti Juhon lapsuudesta saakka kaiken, mitä heillä oli ollut yhteistä, muisti sen, mitä Juho oli nyt viime aikoina hänen hyväkseen tehnyt, ja tunsi sydämessään lämmintä kiitollisuutta ja ystävyyttä.
Ystävyyttä? Niin, vakuutti hän itselleen. Mutta Eva ei olisi ollut se nainen, mikä oli, ellei hän olisi huomannut, että Juhon katse oli viime aikoina viivähtänyt hänessä niin pitkään, niin omituisesti. Ja kun hän muisteli tarkemmin, huomasi hän, että tuo sama katse oli seurannut häntä varhaisesta nuoruudesta saakka. Leikki hän tahi teki työtä, aina kun Juho oli saapuvilla, seurasi häntä tuo sama katse, joka tälläkin hetkellä häneen kohdistui.
Juho oli tervehtinyt häntä ja istuutunut. Hänen pieni ja pehmeä, sormiltaan vielä lapsellisesti lihavahko kätensä oli kokonaan kadonnut Juhon suureen, voimakkaaseen kouraan. Jossakin siellä takatajunnassa vilahti naiselle vaistomainen ja miellyttävä turvautumisen ja tuen hakemisen halu. Juho katsoi häneen jälleen omituisesti ja sanoi:
— Ethän pahastu, jos uskallan kysyä, mitä olet nyt ajatellut asemastasi? Ymmärräthän, ettei se asia ole minulle samantekevä — jo isäsikin vuoksi.
Evan kiitollinen mieliala herkähti lämpimäksi.
— Hyvä Juho! En ole osannut vielä mitään päättää. En tiedä edes, minne tästä muuttaisinkaan.
— Entä lukusi?
— En voi mennä ainakaan ensi syksynä Helsinkiin. Olen ajatellut kesäksi kotiopettajattareksi… Ja… ja… talveksi ehkä johonkin kansakouluun… Siellähän voisi ohella lueskellakin.
Juho liikahteli rauhattomasti ja katseli hattuaan. Hän tahtoi sanoa jotakin, mutta ei näyttänyt saavan oikeasta päästä kiinni. Lopuksi hän mutisi:
— Niin. Kesäksi. Mitäpä kesästä. Etkö voisi tulla Soljalaan kesäksi?
Olisi aikaa harkita… ja miettiä… Olisit tervetullut.
Eva hymyili.
— Kiitos, hyvä Juho! Mutta ymmärräthän, etten minä mielelläni voi tulla Soljalaan… Se ei ehkä olisi oikein sopivaa — siellä kun ei ole — emäntää. Isä ei varmaankaan sitä sallisi…
— Niin. Soljalassa ei ole emäntää…
Se tuli Juholta matalalla, hiukan toivottomalla äänellä, ikäänkuin vahingossa. Hän kumartui katsomaan lattiaan. Mutta Eva meni punaiseksi ja hänen sydämensä rupesi uudelleen jyskyttämään. Vasta nyt hän huomasi, miten sopimattomasti hän juuri nyt oli tullut maininneeksi tuosta emännättömyydestä. Juho voisi vaikka miten käsittää väärin. Hämillään hän katsoi ulos, ja syntyi jännittävä hiljaisuus.
Juho liikahteli levottomasti ja Eva ikäänkuin näki sen. Mutta sitten olikin Juho aivan hiljaa, niin että Evan täytyi vaistomaisesti katsahtaa häneen. Heidän katseensa yhtyivät hetkeksi ja silloin selvisi Evalle kaikki.
Juhon katseessa oli niin sanomattoman paljon arkaa hellyyttä, janoavaa pyyntöä ja pidätettyä, kirkkaasti tuikkivaa ja kumpuavaa intohimoa, että Eva ei voinut sitä kestää, vaan käänsi päänsä pois. Veri rupesi kiertämään hänen suonissaan, hänen kätensä vapisivat hänen sylissään, ja kuin sumun läpi kuuli hän Juhon vapisevalla ja tukahtuneella äänellä sanovan:
— Voisitkohan, tahtoisitkohan, Eva, tulla Soljalaan emännäksi?
Pitäisitkö sen arvoisena? Minä olen aina sinua sydämestäni rakastanut.
Ja tämähän olisi muutenkin hyvä ratkaisu. Tulisit rinnalleni takaisin
sukutaloosi — jos muuten voit?
Eva painoi päänsä käsiinsä ja purskahti itkuun. Se tuli jotenkin itsestään, tunteitten ja äkillisten sielullisten kokemusten ristiriidan ja yllätysten tuloksena. Hän ei voinut puhua mitään. Hän tunsi, kuinka Juho keveästi laski kätensä hänen käsivarrelleen, ja kuuli hänen puhuvan hiljaa ja vakavasti:
— Älä vastaa tällä hetkellä mitään, vaan jää miettimään, voitko. Jos voisit rakastaa minua ja tulla vaimokseni, niin ihana ja suuri työ odottaa sinua Soljalassa. Olen tosin vain talonpoika ja sinä sivistynyt, hienostunut herrasnainen, mutta minusta tuntuu, etteivät ne säädyt saa enää olla eivätkä ole vieraita toisilleen. Ja, rakas Eva, ellet voi minua ottaa, niin tiedä, että niin kauan kuin minä olen Soljalan isäntä, ei sinun tarvitse miettiä, mistä saat varat lukujesi lopettamiseksi. Olen rikas, olet joka tapauksessa Soljalan vanhaa sukua, ja sen päämiehenä pidän minä suvusta huolen. Ellet katso voivasi ottaa lahjaksi, niin ota lainaksi — yhtä epäitsekkäästi annan molemmat. Ja nyt, tyynny, suo anteeksi, mieti, mutta jää joka tapauksessa ystäväkseni. Ilman sinua jäänee Soljala ainaiseksi emännättä. Hyvästi!
Kuin unessa kuuli Eva askelten poistuvan ja poisti kätensä silmiltään ikäänkuin säikähtyneenä. Mitä oli tapahtunut? Miksi oli hänelle tehty tällainen tarjous? Oliko hän sen arvoinen? Juho? Hän ei ollut koskaan ajatellut Juhoa sillä tavalla. Ei ketään muutakaan. Hän oli ollut isänsä rakastama lapsi, joka oli ajatellut vain häntä ja itseään hänen vanhuutensa turvana. Nyt… nyt hän oli nainen.
Ylpeyden ja riemun tunne tulvahti hänen sydämeensä. Kuka nainen ei olisi ylpeä tällaisista voitoistaan? Mutta rakastiko hän Juhoa? Se oli ratkaiseva kysymys.
Kevät-illan kuulakkuus tummeni pehmeäksi hämäräksi ja päivän kajastus painui kapeaksi viivaksi taivaanrannalle, hämyisten metsien taa. Vanhan valkean kirkon seinät kumottivat vielä aavemaisina tummien puitten välitse ja koko luonto tuntui ikäänkuin odottavan jotakin ihmettä. Maa vartoi salaperäisen kiihkon valtaamana, kun kevät syleili sitä tulisella innollaan. Yhä tulvivien tunteittensa vallassa pujahti Eva ulos, riensi vanhalle hautuumaalle ja painui siellä isänsä ristin juureen. Hän ei pelännyt, sillä hänen isänsähän oli läsnä. Rakas isä! Hänen huolensa ja ahdistuksensa sulivat uusiksi kyyneliksi, kunnes hän oli tuntevinaan isänsä vapisevat kädet hiuksillaan. Kuten ennen silittivät ne nytkin hänen hiuksiaan hellästi, sanomattoman rakkaasti ja varovaisesti, kuin olisi siinä ollut jotakin hentoa ja särkyvää. Lapsi-raukka! Hän oli aina ollut isän "lapsi-raukka", sillä vanhuksen rakastava ja säälivä sydän ei ollut löytänyt sopivampaa sanaa suurelle tunteelleen. Ja hän näki yht'äkkiä edessään isänsä lempeät, ryppyiset kasvot, näki hänen siniset, valoisat silmänsä ja kuuli huulten rohkaisevasti kuiskaavan: "Lapsi-raukka! Jumala auttaa. Jumala ratkaisee."
* * * * *
Niin olivat siitä kuluneet viikot ja niiden varrella kypsynyt lopullinen päätös.
Eva oli pyytänyt sulhaseltaan, ettei pidettäisi mitään vierashäitä, vaan toimitettaisiin vihkiminen kaikessa hiljaisuudessa. Juho oli siihen suostunut, tosin katsahtaen häneen hiukan kummastuneesti. Kun he sitten illalla olivat saapuneet vihittyinä Evan kotoa ja jääneet kahden Soljalan suureen vierashuoneeseen, jossa kesäyön pehmeä hämärä vallitsi ja johon kartanon suuresta pihlajasta tunkeusi huumaava mesituoksu, aukeni Evalle yht'äkkiä ikäänkuin uudessa todellisuusvalossa se asema, johon hän nyt oli joutunut. Hän oli taistellut ja tutkinut, hän piti Juhosta ja kunnioitti häntä, mutta tällä hetkellä, jolloin avioliiton todellinen läheis-elämä oli alkava, huomasi hän, ettei hän ollut siihen sittenkään valmis. Se peloitti häntä, se oli hänelle voittamattoman vastenmielistä, ja vaisto sanoi hänelle, että tunteissa pitää olla vielä jotakin enemmän kuin mitä hänellä oli, ennenkuin se oli onnessa ja autuudessa mahdollista. Eva tunsi siinä silmäillessään miestänsä, joka tyynenä istui ikkunan pielessä katsoen ulos ikäänkuin hiukan hämillään, kuinka hänen ihoaan pitkin kulki viluttava väristys ja kuinka tuntematon hänelle sittenkin sielun syvimmältä pohjalta oli tuo mies ja koko se rotu ja maailma, johon mies kuului. Evan erotti siitä, sen hän nyt kauhistuen huomasi, vuosisatojen sekä henkinen että ruumiillinen hienostuminen, joka tuntuu tuhansinakin eri vivahduksina ja josta luopuminen alentaa, kiduttaa ja tappaa sen sielun, johon se on päässyt kotiutumaan. Mutta miksi hän sitten otti Juhon? Tällä hetkellä hän ei itsekään perustelujaan ymmärtänyt. Ne tuntuivat hänestä nyt kestämättömiltä, suorastaan vääriltä ja epärehellisiltä. Epärehellisiltä Juhoa kohtaan. Niin raskaasti voi hellä omatunto parhaimmankin menettelyn johdosta syyttää.
Eva tunsi, kuinka veri jätti hänen kasvonsa ja kuinka kylmä tuskan hiki helmeili hänen jäsenillään. Hän vilkaisi avatusta ovesta näkyvään valmiiseen aviovuoteeseen, joka maalaisena ja komeana siellä odotti, ja häntä värisytti. Kuin hätääntyneenä nousi hän seisomaan ja sai änkyttäen sanotuksi:
— Juho!
Juho nousi kuin ilahtuneena ja tuli vaimoaan vastaan kädet ojolla. Hänen roteva vartalonsa suoristui, pää kohosi ja sinisistä silmistä loisti voimakas kaipuu. Eva torjui hänet luotansa hiljaa, mutta päättävästi, ja sanoi maahan katsoen:
— Anna minun olla vielä… niinkuin olen… Älä tule…
Ja hän meni makuuhuoneeseen ja veti oven kiinni. Avain pyörähti lukossa päättävästi ja armottomasti, ja Juho jäi ulkopuolelle avuttomana ja hämmästyneenä, tumman punan kohotessa kaulalle ja poskille sekä veren pullistaessa kohonneita ja tykyttäviä otsasuonia. Jälkeenpäin hän muisti jääneensä kuin tylsänä ja hervottomana kuuntelemaan ruisrääkkää, miten se siinä apilapellossa ikkunan alla yhtämittaa rakastuneesti äänteli.
Kun Eva aamulla heräsi, paistoi aurinko suoraan hänen vuoteeseensa. Ikkunasta kuului kärpästen surinaa ja huoneessa oli hiukan lämpimän kesäpäivän ummehtuneisuutta. Kuin tulvavirta vyörähtivät jälleen ajatukset Evan mieleen ja hän katsahti hämmästyneenä sivullensa. Niin. Juhon vuode oli tyhjä ja koskematon. Mitä ajattelisi vanha Leena, Juhon uskollinen emäntäpiika ja tavallaan kuin kasvattiäiti, tullessaan vuodetta korjaamaan ja nähdessään, minkälainen heidän hääyönsä oli ollut?
Ei. Kukaan ei saisi huomata mitään epätavallista heidän väleistään. Mitään juoruja ja juttuja ei saisi päästä alkuun. Ja Eva siirtyi hetkeksi miehensä vuoteeseen pehtaroiden sen raittiissa viileydessä hyvän aikaa, kunnes saattoi näyttää siltä, että siinäkin oli nukuttu. Mutta huomatessaan tämän todellakin luonnolliselta näyttävän asian Eva punastui itsekseen, pisti jalkansa ulos peitteen alta, nousi istumaan vuoteen reunalle ja katseli valkoisia ja sieviä jalkateriänsä sekä pyöreitä pohkeitansa. Hänen asemansa outous aivan jysähti hänen mieleensä, vaikkakaan hän ei nyt tällä hetkellä tuntenut sitä samaa sieluntuskaa kuin edellisenä iltana.
Hän oli nyt Soljalan emäntä, sen suuren ja rikkaan talon emäntä, jossa hän oli niin usein käynyt, leikkinyt, ollut vieraana. Mutta aina kuitenkin ikäänkuin vieraana, herrasneitona ystävällisen talonpoikaisväen luona, hiukan alentuvaisena, "kansallisena". Hän oli aina jutellut Juhon kanssa vapaasti ja avonaisesti, olipa ihaillutkin tämän kehittyneisyyttä, sivistyneisyyttä, oikeita mielipiteitä, hyviä harrastuksia, oli ollut ylpeä siitä, että hänestä, ainoasta perillisestä, oli kasvanut arvokas isäntä tähän suureen taloon. Mutta se oli ollut sittenkin jotakin ulohtaalla olevaa, se ei ikäänkuin ollut kuulunut hänen, ylioppilassivistyksen saaneen, hienostuneen ja jollakin tavoin ylimysmielisen neidon maailmaan. Hän ei ollut ymmärtänyt sitä asiaa silloin niinkuin nyt, jolloin hän heräsi suuren Soljalan emäntänä — hän, herrastyttö! Nyt tunsi hän selvästi olevansa aivan samassa asemassa kuin haaksirikkoutunut, joka herää tainnoksistaan oudon ja tuntemattoman maan rannalla. Ja minkälaiseksi muodostuukaan hänen ja Juhon suhde?
Hämmästyneenä huomasi Eva samalla, että kello kävi jo yhtätoista. Hänellä oli selvä aavistus siitä, että Soljalan emännän ei sopinut maata näin kauan, vaan että hänen velvollisuutensa oli nousta aikaisin pitämään huolta emännän velvollisuuksista. Mutta mitä hän niistä ymmärsi? Se pienen pappilan talous, jota hän oli ollut apuna hoitamassa, oli lasten leikkiä siihen nähden, mitä vaadittiin suuressa rusthollissa, jossa päivittäin istui aterialle monta kymmentä henkeä, etunenässä mahtavat isäntärengit ja emäntäpiiat sekä jatkona aina narisevat päivätyöläiset. Mitä auttoi häntä tässä pianon soitto, koruompelus ja taito leipoa hienoja ja maukkaita kakkuja? Mitä merkitsivät saksa ja ranska, matematiikka ja kirkkoisät? Eivät ainakaan tällä hetkellä mitään. Seistessään siinä lattialla auringossa, mieluinen virkeyden tunto ruumiissaan, tunsi Eva, että hänen oli alettava koulunsa kokonaan uudestaan, jos mieli menestyä tällä alalla. Ja samalla ilmestyi hänen suunsa ympärille eräs pieni päättävä piirre, joka merkitsi paljon, silloin kun se vihdoinkin tuli näkyviin.
Kiireesti veti Eva yöpaitansa yltään ja katsahti samalla peiliin. Hänen kasvoillaan vilahti ujouden ja mielihyvän ilme, kun hän näki nuortean kuvansa, joka loisti häntä vastaan klassillisin piirtein tuolta hiukan huonosta ja pölyisestä kuvastimen lasista. Hän tunsi suurta ja salaista iloa siitä, ettei vielä ollut tosiasiallisesti kenenkään oma ja että hänen sydämensäkin oli valmis siihen uuteen kouluun, joka nyt tästä aamusta oli alkava. Pohjalla oli salainen ja vaistomainen arkuus Juhoa kohtaan, tunne, joka oli syntynyt siitä, että Juholla oli nyt valta häneen, mutta se pelko ei ollut suinkaan vihaa, eipä vastenmielisyyttäkään — ehkä vain sitä, että kukan aukeamisen aika ei ollut vielä tullut. Hänen sinänsä perin terve ja iloinen, tahdonluja ja hyvä neitoluonteensa ei voinut vaipua liian pitkäksi aikaa pohtimaan ja hautomaan sitä hiukan epävalmista suhdetta, johon hän heti alusta oli väkisinkin Juhoon joutunut, vaan kaipasi uteliaana ja elämänhaluisena tilaisuutta päästä perinpohjin tutustumaan siihen uuteen maahan, johon hän oli joutunut. Hän tunsi mielessään liioitelleensa eilen illalla, mutta oli kuitenkin tyytyväinen, että oli tehnyt sen, minkä teki.
Hän rupesi pukeutumaan, mutta siinä oli heti ensimäinen pulma edessä. Se koruompeleilla koristettu pusero, jonka hän eilen oli tätä päivää varten varannut, ja se kaunis kesähame, joka oli häntä aina ennen niin ilahduttanut, tuntui nyt jotenkuten sopimattomalta tähän ympäristöön. Hän kyllä ymmärsi, että hän olisi saattanut aluksi esiintyä niissäkin — näin heti häiden jälkeen — ja että Juho kenties sitä toivoikin, mutta mikä oli kerran tehtävä, se oli tehtävä heti. Hän valitsi siis pienistä varastoistaan ylleen sen puvun, jonka hän oli sinne varannut juuri tällaista tarvetta varten, nimittäin sinisen aivinaisen leningin, jossa oli yksinkertainen valkoinen kaulus ja johon kuului sopiva talousesiliina. Arkisukat sekä jo kuluneet mustat puolikengät otettiin armotta jalkaan, sillä jotenkuten Evaa ujostutti nyt heti esiintyä avojaloin, niinkuin kesä olisi vaatinut ja mihin hän kyllä oli täydellisesti tottunut. Tukka, joka eilen vielä oli ollut kauniilla ja aistikkaalla laitteella, sai nyt armotta silittäytyä kahden puolen päätä ja muodostua niskaan suureksi ja lämpimän pehmeäksi sykeröksi. Kun Eva tämän kaiken jälkeen katsahti uudelleen kuvastimeen, näki hän sieltä — sitä hän ei itsekään voinut kieltää — mitä terveimmän ja miellyttävimmän olennon, jonka kaula nousi valkeana ja kauniin kaarevana puseron aukosta ja jonka täyteläistä ruumista hiukan ahtaat vaatteet eivät kyenneet kokonaan hillitsemään. Hänen täytyi hiukan naurahtaa omalle kuvalleen sekä jäädä sitä puoleksi surullisena silmiin tuijottamaan, kunnes hän äkillisen hilpeyden vallassa niskojaan hiukan nykähdyttäen niiasi kuvalleen ja sanoi: "Hyvää huomenta, Soljalan nuori emäntä! Tervetuloa taloon!"
Mutta missä oli Juho ja missä oli hän yönsä viettänyt? Tämä kysymys oli heräämisestä alkaen askaroinut hänen mielensä pohjalla, vaikka hän ei sitä jostakin syystä kuitenkaan tahtonut sen äänekkäämmin itselleen lausua. Hän meni ovelle, avasi sen ja kuunteli hengähtämättä. Kartanolla oli kaikki hiljaa, aivan kuin tulikin talossa työaikana — talossa, jossa ei ole lapsia… ei ole vielä lapsia… Häntä harmitti, että tuo "vielä" pujahti joukkoon aivan kuin viekkaasti ja hänen tietämättään. Nyt kuului jotakin. Keittiössä hissuttivat vanhat askeleet ja astiat kilahtelivat. Siellä on vanha Leena puuhissaan. Eva hiipi hiljaa ruokailuhuoneen läpi keittiön ovelle ja raotti sitä varovasti.
Juho istui käteensä nojaten pöydän ääressä ja kuunteli vanhan Leenan haastelua, kun tämä siinä askareissaan puuhaili. Suuri pata kiehui tulella, täynnä, kuten Eva arvasi, päivälliskeittoa väelle. Yhdellä silmäyksellä hän pani merkille, että keittoastiat olivat huonosti pidetyt, että lattia oli roskainen ja hiukan likainen, ja että ikkunaverhot olivat epäsiistin näköiset. Kuivausliinat seinällä olivat epäilyttävän harmaat. Leena oli käynyt todellakin vanhaksi eikä jaksanut enää pitää huolta niinkuin olisi tahtonut. Hän oli tummaverinen, pieni eukko, joka oli nuorena kaupungissa oppinut siihen aikaan muodissa olleen naisten tasaisen ja perin pieniaskelisen kävelyn tahdin, mikä antoi esiintymiselle ja olemukselle jonkunmoista hienoutta ja arvokkuutta, aivan toisin kuin huolimaton laahustaminen ja harppaaminen pitkin ja ankkamaisin askelin. Eva tunsi Leenan hyvin, muisti hänet aina juuri tuollaisena tasaisena ja alati hyväntuulisena hommanihmisenä, joka oli Juhon vanhempain kuoltua ollut Soljalassa kultaa kalliimpi. Nytkin hänen pienet pippurisilmänsä tuijottivat ystävällisesti kasvatuspoikaan, kun hän ikäänkuin puheensa lopettajaisiksi sanoi:
— Älähän ole milläsikään, poikaseni! Kyllä se siitä kuontuu, jahka kerkeää.
Mistä he olivat puhuneet? Eva huomasi, että Juho oli syönyt keittiössä aamiaista, koskapa lautanen oli hänen edessään paljaalla pöydällä. Ei ollut siis odottanut häntä, nuorta vaimoansa! Vilkaistessaan taakseen näki hän, että ruokailuhuoneen pöydälle oli siististi katettu aamiainen, mutta yhdelle hengelle. Pöydällä oli vain yksi lautanen. Eva punastui ja meni keittiöön.
— No hyvää huomenta, nuori rouva, ja oikein tervetullut taloon ja omaan kotiin! kiiruhti Leena loistavin silmin häntä tervehtimään, tullen hänen luokseen ja syleillen häntä vanhan ja hyvän ihmisen liikutuksella. Eva tunsi luontonsa pehmenevän ja hän painoi päänsä eukkoa vastaan sekä kuiskasi tälle hiljaa korvaan:
— Kiitoksia, rakas Leena, mutta minä en ole rouva, vaan emäntä!
— No niin oikein! riemastui Leena ja sopotti juostessaan kiehuvaa pataansa hoitamaan: — Täällä jo väki huolehti, että rouvako se nyt Soljalaan otettiinkin, mutta minä jo heti sanoin, että Soljalassa on aina ollut vain emäntiä, lihavia ja vöyreitä emäntiä, ei rouvia, ei…
Hän pysähtyi hiukan oudostuneena nähdessään Juhon ja Evan seisovan hiljaa ja vaiti toistensa edessä. Juho oli punastunut, mutta samalla hänen ilmeessään oli jotakin ylpeää, Eva katsoi lattiaan ja sormeili hermostuneesti esiliinaansa, kunnes hiukan niskaansa keikauttaen sanoi:
— Joko olet syönyt aamiaista?
— Kyllä, vastasi Juho tyynesti.
— Voitko odottaa siksi, kunnes minäkin olen ehtinyt syödä?
— Kyllä.
— Tule sitten tänne ruokasaliin.
Ja Eva meni ylpeästi paikalleen, koettaen syödä niitä kesäisiä herkkuja, joita siihen oli varattu, ja tuon tuostakin luoden uhmailevan silmäyksen Juhoon, joka työvaatteissa, kookkaana, järkähtämättömänä ja vakavana istui siinä häntä vastapäätä. Mutta keittiössä vanha Leena oli unohtua patansa ääreen tuijottamaan yhtä ainoata poretta, kuinka se siinä kellui ja pyöriskeli kiehuvalla ulapan pinnalla, alati levottomana ja tietämättä, minne asettua. Leena-muorista tuntui yht'äkkiä, kuin olisi eräitten toistenkin elämä uhannut olla tuollainen levoton ja pyörivä kupla, josta ei tiedä, minne se asettuu ja — milloin se särkyy, ja hänen mielensä sumentui murheelliseksi ja huolestuneeksi, niin että vanha vartalo koukistui.
Mutta Eva muisti jälkeenpäin, että tämä aamiaishetki oli hänen elämänsä vaikeimpia kohtauksia. Sillä hetkellä hänelle nimittäin selvisi, että Juho oli tänä yönseutuna ymmärtänyt heidän asemansa täydelleen, ymmärtänyt tekemänsä askeleen koko vaarallisuuden sekä vielä senkin, ettei — hänen vaimonsa kenties häntä oikein rakastanut, vaan oli ehkä tullut hänelle — muuten. Ja tumma puna kohosi taas hänen otsalleen hänen siinä istuessaan.
Ruoka tarttui Evan kurkkuun hänen yrittäessään syödä, ja pian hän lopettikin. Hänen vaistonsa hapuili kiireesti jotakin pelastuksen keinoa, kunnes hän naisellisuutensa, aamullisen päätöksensä ja syvän onneen pyrkimisensä vuoksi osasikin oikeaan. Nousten sanoi hän miehelleen hiljaa:
— Nyt tahdon nähdä talomme.
Hän oli ollut sanomaisillaan "talosi", mutta oli samalla tuntenut, että sekin saattaisi ehkä Juhoa loukata, ja sanoi siis "talomme", asettuen siten Juhon rinnalle yhdenvertaiseksi ja yksimieliseksi. Juhokin nousi ja pakottaen itsensä tyyneksi vastasi välinpitämättömällä äänellä:
— Mikäpä siinä. Sopiihan tätä katsella.
Se loukkasi taas Evaa — tuo välinpitämättömyys, mutta kun hän tiesi, mistä se johtui, ei hän ollut siitä silti milläänkään. He lähtivät vierashuoneeseen, jonka kynnykselle Eva seisahtui, mielessään ruokasalin kuva.
Leena oli koettanut kattaa pöydän herrasväen tapaan, mutta ei ollut sitä osannut. Leipäkorissa ei ollut puhdasta liinaa, leivänpalat olivat paksuja ja huolimattomasti leikattuja, haarukat ja veitset ruosteisia, lasit himmeitä ja lautaset kokoon haalittuja. Suolakuppi oli kuka tietääkään kuinka vanhalta jäljeltä ja sinappi-astia — sellainenkin löytyi — oli kokonaan kuivanut. Evan mielessä välähti suorastaan kummastus siitä, ettei yksinkertainen viihtymisen ja kodikkuuden kaipuu ollut saanut tämän varakkaan ja sentäänkin siksi sivistyneen talon väkeä ymmärtämään, kuinka eri toista on istahtaa aistikkaasti ja maukkaasti katetun ruokapöydän ääreen, jossa moitteeton puhtaus ja kauneus-aisti pystyy saamaan aikaan miellyttävän vaikutelman mitä vähäpätöisimmillä keinoilla. Kukkihan pihalla suunnattoman suuri pihlaja, olihan keto vierellä täynnä mitä mehevintä ja nuorteinta apilaa, olihan puutarhan tapaisessa pensaittain kuninkaankynttilöitä — miksi ei kenellekään ollut juolahtanut mieleen tuoda hiukan tätä suven kauneutta sisällekin, nuoren emännän tervetuliaisiksi? Oliko meidän talonpoikaiskansaltamme turtunut yksinkertainen kauneuden aisti? Että sillä sitä kerran oli ollut, se täytyi Evan myöntää, kun hän muisteli sitä muinaiskulttuuria esimerkiksi kansanrunouden alalla, josta niin ihania todistuksia oli saatu jälkimaailmalle pelastetuksi.
Salissa kohtasi Evaa se sama, hiukan ummehtunut ja viileähkö ilmanhenkäys, jonka hän tunsi niin hyvin vanhastaan käynneiltään tässä ja muissa seudun talonpoikaistaloissa. Kun näitä asumuksia ei useinkaan talvella lämmitetty ja kesäisin pidettiin harvoin ikkunoita auki, ja kun huomattava määrä ruukkukasveja oli estämässä valon pääsyä ikkunoista sisemmäksi huoneeseen, oli siellä ainaisesti vallalla hiukan homeelta ja kostealta mullalta vivahtava haju, joka vaikutti puhtaaseen, aurinkoiseen ja kuivaan ilmaan tottuneeseen tavattoman vastenmieliseltä. Eva istahti keinutuoliin ja katseli ensi kertaa oikein tarkoin ympärilleen.
Lattialla olivat puhtaat, valkoiset hurstimatot, jotka näyttivät sieviltä harmaaksi maalatulla permannolla. Huonekalusto oli kaikessa upeudessaan Evasta suuren mauttomuuden todistus, sillä sen pietarilais-yleismaailmallinen tyyli ja räikeä plyyshipäällys sopi perin huonosti tähän ympäristöön. Yksinkertainen tiili-uuni, joka elävästi muistutti ylen lihavaa, polvilleen lysähtänyttä emäntää, oli maalattu puhtaan valkeaksi, reunoilla katajanhavuja, jotka kuitenkin olivat jo kuivahtaneet ja ruvenneet varisemaan. Uunin edessä oli hiekalla täytetty sylkilaatikko. Seinäpaperit olivat kosteudesta pullistuneet ja valkeaksi paperoidussa katossa näkyi eriskummallisia vuotoveden muodostamia ruskeita "karttoja, meriä ja maanosia". Seinällä oli aikoinaan laukkuryssältä ostettuja värikuvia, hempeästi "vaipuvia" bysanttilaisia madonnia, reipasilmeisiä Kristus-lapsia ja räikeän repäiseviä sotakuvia. Sohvan yläpuolella oli Snellmanin kuva, sekä vierellä maanviljelys- ja karja- sekä hevosnäyttelyistä saatuja palkintokirjoja, ja alimpana mustalle lasille kirkkaasta tinapaperista muodostettu lause "Iloitse Jesuksesta!" Sohvapöydällä oli värillinen, kultajuovilla koristeltu lasilautanen ja siinä suuri joukko maisemapostikortteja, kaikissa melkein samat, kömpelön avuttomat "tervehtykset nyt täältä meiltä". Evan täytyi oikein ummistaa silmänsä hetkeksi päästäkseen näkemästä sitä tosiasiaa, että tämä oli nyt hänen oma vierashuoneensa, hänen oman kotinsa paras ja hienoin paikka.
Näihin huomioihin ei ollut mennyt monta silmänräpäystä, mutta Eva tunsi Juhon lukeneen hänen ajatuksensa, arvanneen sen tuomion, jonka hän kaikesta antoi, ja tiesi hänen nyt seisovan tuossa oman kamarinsa ovenpielessä synkkänä kuin ukkospilvi. Kiireesti Eva nousi taas, meni miehensä luo ja katsahti häneen kirkkaasti ja lämpimästi sekä sanoi:
— Nyt menemme sinun kamariisi!
Ja hän astui Juhon huoneeseen, jääden seisomaan ovensuuhun katsomaan.
Perällä, ikkunan ääressä, oli suuri kirjoituspöytä, jolla vallitsi mitä paras järjestys. Oikealla seinällä oli suuri, kattoon saakka ulottuva kirjahylly, täynnä kirjallisuutta. Ikkunan pielessä oli koukussa sanomalehtiä, vasemmalla seinällä oli vanha, vahakankainen sohva, jonka päällys oli paikoin jo rikki, ja jossa pahnautunut päänalainen oli todistamassa Juhon viimeöisestä yksinäisestä makuupaikasta. Vasemmalla ikkunan ääressä oli pieni pöytä ja siinä tupakkavehkeitä, ja oven suussa seinällä pyssy sekä muita metsästystarpeita. Ikkunaverhot olivat kellastuneet ja pölyisen näköiset. Eva meni kirjoituspöydän ääreen.
Siinä oli avonaisena tilikirja, johon musteen vaaleasta väristä päättäen oli aivan vasta kirjoitettu. Ja kun Eva kumartui katsomaan lähempää, tunsi hän Juhon jäykän ja raskaan, mutta säännöllisyydessään jykevän ja voimakkaan käsialan. Tilin otsakkeeksi oli tanakasti ja päättäväisesti kirjoitettu: "Kodin ja sen ympäristön ylläpito- ja kaunistusrahasto". Ja oikealle puolelle oli edellisenä päivänä tehty seuraava hyvitysposti: "Siirretty edellisen vuoden säästövaroista 5000 mk." Vasen puoli oli aivan paljas; siihen sai siis nyt kulumassa olevan vuoden aikana tulla tätä tarkoitusta varten menoja aina tuohon summaan saakka. Sen verran ymmärsi Eva tästä asiasta ja hänen silmiinsä ilmestyi äkkiä sumua. Hän kääntyi ovelle kutsuakseen Juhon luokseen ja sanoakseen hänelle jotakin kiitollista, jotakin sydämestä lähtenyttä, mutta Juho olikin kadonnut. Eva vaipui istumaan hänen tuolilleen ja purskahti itkuun, ollenkaan huomaamatta, että hänen kyyneleensä kastelivat tuota avattua tiliä, siihen piirustettuja jäykkiä kirjaimia ja sen toivorikasta, pyöreänollaista viidentuhannen summaa, ja että ne panivat musteen lähtemättömästi leviämään, muodostaen tahran, joka olisi ollut jokaisen kunnollisen kirjanpitäjän kauhistus.
Kun hän jälleen rauhoittui, oli kulunut jo hyvänen hetki. Sumu hänen mielestään haihtui ja vallitsevaksi pääsi taas se aamullinen päätös, että ainoana pääsytienä tästä asemasta oli osoittaa, että hän ei ollut Soljalan emäntä vain nimeltä, vaan myös tosiasiallisesti. Siihen tuli hänen pyrkiä, mutta miten, kuinka voittaa kaikki ne suunnattomat vaikeudet, jotka siinä kohtaisivat? Kuinka pysyä uskollisena itselleen ja entisyydelleen, mutta samalla kokonaan sulautua siihen maailmaan, johon oli joutunut? Yhden asian hän kuitenkin ymmärsi kirkkaasti, sen nimittäin, että jos hän ei jaksaisikaan nostaa ympäristöään sille tasolle, jossa sen täytyi olla, vaan jos hänen päinvastoin täytyisikin vaipua alas elämänsä ihanteista, se olisi hänen perikatonsa, hänen kuolemansa. Mutta se ei saisi taistelutta tapahtua. Ja hän nykäisi tarmokkaasti niskojaan.
Konemaisesti lehteili Eva siinä istuessaan miehensä tilikirjaa, ja vaikka hän ei kirjanpidosta sanottavia ymmärtänytkään, kertoivat tilien otsakkeet hänelle kuitenkin paljon, niin, suorastaan kaikki, mitä hänen tarvitsi tietääkin, jos mieli ymmärtää sitä työtä, jota hänen miehensä teki, sitä taistelua ja uhmailua, jota tarvittiin, kun oltiin ottelussa Suomen karun maan kanssa. Siinä oli kymmeniä eri otsakkeita, jotka kertoivat, mihin eri tuotannon haaroihin tällainen suuri maatalous järjellisesti oli jaettava, jos mieli saada selville, mikä kannatti ja mikä ei. Ihmetellen huomasi Eva, kuinka tavattoman suurta kokemusta, kärsivällisyyttä ja harkintakykyä tarvittiin voidakseen järkevästi eri menoerät luokitella ja ottaa ne niiden alalle kuuluvista tuotannon haaroista. Hän huomasi, miten Juho aikaisempina vuosinaan, kun hän melkein vielä nuorukaisena, vasta maanviljelysopistosta päästyään, oli ottanut tilansa vastaan holhoojiltaan, oli ponnistellut päästäkseen edes tästä jaoittelusta selville, kuinka hänen oppimansa teoria oli pian osoittautunut toisissa paikoin soveltumattomaksi, ja kuinka hän vihdoin oli saanut luoduksi oman järjestelmänsä, joka häntä nähtävästi nyt tyydytti. Menoerät kertoivat omaa puhuvaa kieltänsä. Kaikki, mikä vilahti vähimmälläkään tavalla maanviljelijän elämässä tarpeettomiin ylellisyys-asioihin, oli saanut tyytyä niukkoihin markkoihin, kun sitävastoin kaikki, mikä oli omiaan hänen tilaansa, hänen peltojansa, vainioitansa ja metsiänsä parantamaan, oli ruvennut saamaan sitä runsaammin, kuta enemmän oli mistä antaa. Vuoroin astuivat järjestykseen kotivainiot ja kaukaisemmat pellot sekä niityt, vuoroin ja ankaralla johdonmukaisuudella oli niistä kaikista huolta pidetty, kunnes vihdoin oli avattu rakennusten tilejä, joista ensimäisenä oli runsassisältöinen ja kallis karjakartano kaikkine Evalle outoine osasto- ja laitenimityksineen. Ja kun siitä olivat vihdoinkin loppuneet suuret menoerät ja valmis rakennus oli ruvennut saamaan vain pienempiä vuotuisia ylläpitokustannuksia, oli Juho jäykällä ja päättäväisellä tavallaan, kuin hampaita kiristäen avannut uuden tilin, jota Eva nyt ihmetellen katseli. Sen nimi oli "Toivolan suon kuivaus ja viljelys". Se oli avattu edellisenä syksynä ja siihen oli Juho siirtänyt suurimman osan sitä edellisen vuoden voitostaan.
Taas painoi Eva päänsä käsiinsä. Hän tunsi äkkiä kuin olisivat hänen sielussaan kokonaan menneet kumoon ne elämän arvot, joita hän tähän saakka oli pitänyt kalleimpinaan ja joiden toteutumisella hän oli uskonut luotavan jotakin suurta ja isänmaallista. Hänellä välähti mieleen, että nuo hänen "kulttuuri-ihanteensa", jotka olivat olleet hänelle määrääviä, olivat sittenkin keveitä pinnallis-ilmiöitä sen jättiläistyön rinnalla, jonka tiliotsakkeena oli "Toivolan suon kuivaus". Kuin säikähtyneenä ja hämillään nousi hän seisomaan sekä painoi Juhon tilikirjan kiinni, tuntien tarvetta päästä raittiiseen ilmaan. Hän oli todellakin niin uusien vaikutelmien yllättämä, ettei hän tällä hetkellä taas ymmärtänyt mihin turvata ja mistä kiinni pitää.
Ja niin hiipi Soljalan nuori, kukkea ja kaunis emäntä kuin varas hiljaa etehiseen ja siitä portaille. Piha oli tyhjä, väen puoli näytti autiolta, kaukaa kuului muonamiehen lasten ääniä ja kanalasta kanan voitonriemuinen ja ylpeä kotkotus vasta onnellisesti munitun munan johdosta. Portaan räystään alle sujahti silloin tällöin siro haarapääskynen, antaen aina väliin kuulua tyytyväistä ja onnellista "sulkkuansa ja samettiansa". Liiterirakennuksen ja väentuvan välistä siinti lainehtivan ruispellon yli välkkyvä kesäinen järvenselkä, sinertävine rantoineen ja aalloissa soutelevine saarineen. Kesäinen tuuli suhahteli kartanon suuressa pihlajassa ja pudotti silloin tällöin ikkunan alaisesta valkoruususta hienon kukkasen lehden, joka somasti väikkyen katosi tuuheaan ruohokkoon. Melkein henkeään pidättäen asteli Eva keskelle pihaa ja kääntyi sitten katsomaan Soljalan vanhaa asuinrakennusta, sitä, jonka ovesta hän juuri oli tullut.
Niin. Se oli vanha ja ränstynyt, sille ei voinut mitään. Räystäät olivat vinot, seinät ammoin ilman ja ahavan haalistamat, harja notkolla kuin väsyneen tamman selkä. Ulkoetehistä ei ollut koskaan maalattu, vaan oli se ilman harmauttama kuin vanha verkontalas. Kivijalka oli koottu vain tavallisista lohkomattomista maakivistä ja välistä oli muurilaasti varissut pois. Etehisen sivulla oli kivijalassa aukko, musta ja ikävän näköinen, jossa näkyi olevan jotakin tarvekalua sateen suojassa. Siinä kaikessa ei ollut mitään kaunista, ei edes sen vanhuus, sillä siinä ei uutenakaan ollut ollut muuta kuin hyvästä mausta ja aistista tietämätöntä kokoonkyhäystä. Siinä ei ollut mitään itsenäisen kansallisen tahi maakuntakulttuurin jälkiä. Se täytyi Evan ikäänkuin vasten tahtoaan todistaa ja sanoa.
Hän katseli ympärilleen pihalla, jota peitti sitkeä ja sievä, tiheä valkoinen piha-apilas. Mutta suuria kiviä oli siellä täällä ja asuinrakennuksista ulkohuoneisiin ristiin rastiin johtavat polut kiersivät uskollisesti ja kärsivällisesti näitä. Miksi ei niitä oltu otettu pois? Olisiko se ollut kovinkaan suuri vaiva? Eva oli hämärästi muistavinaan, että Soljala oli aikoinaan tapahtuneessa isonjaon järjestelyssä tullut siirretyksi muualta nykyiseen paikkaansa, joka silloin oli ollut asumaton mäki. Siitä pitäen olivat tietysti nuo kivetkin siinä pihalla.
Hän hiipi hiljaa väentupaan, jossa ei ollut ketään. Se oli hämärä ja ummehtunut, seinänvierustoilla lavitsoita ja laatikkomaisia sänkyjä, joissa oli epämääräisen värisiä makuuvaatteita. Eva tiesi, että tällä seudulla useimmiten naisetkin nukkuivat näissä samoissa väentuvissa. Permanto oli likainen, seinät pölyn ja ajan sekä savunkin mustuttamat. Ikkunat olivat sameat, täynnä kärpästen jälkiä, ja ikkunalaudalla näkyi olevan kuivanut tupakkamälli. Minkäänlaista värin tahi yleensä kauneudenjanon pilkahdusta ei näkynyt tässä kolkossa huoneessa, jossa suuri uuni nurkassa kuin tylsänä tuijotti eteensä suu älyttömästi ammollaan.
Evaa värisytti ajatellessa, kuinka vähän elämä sentään tarjosi niille, joiden piti koko päivä raskaassa ruumiillisessa työssä raadettuaan saapua illalla tähän ilottomaan asuntoon. Vaikka vaatimukset eivät olleetkaan suuret, olivat ne kuitenkin jo heränneet, olivat olemassa, ja tällainen rumuus ja tyly paijaus sekä alaston epäkodikkuus oli tietysti omiaan yhä lisäämään tyytymättömyyttä ja katkeruutta. Saattaa olla, että näin olivat Suomen talonpojat yleensä tottuneet elämään ja ettei heillä ollut aikaisemmin mihinkään muuhun ollenkaan varoja, mutta nyt ei enää ollut niin. Nyt oli rumuus kansan asunnoissa velvollisuuden laiminlyöntiä, vaarallista vanhoillisuutta, joka sekin muun ohella oli omiaan tekemään luonteita raaoiksi, epäystävällisiksi ja sovinnolliseen yhteiskuntaelämään sopimattomiksi.
Hän keskeytti mietteensä, sillä hän oli laskeutunut pihalta takapihalle, jossa uudet näkemiset olivat omiaan johtamaan ne toisaalle. Ensimäiseksi huomasi hän vakaiset risuhalko-pinot. Kaikesta päättäen oli talvella hakkuuksilla ollessa otettu talteen jokainen vähänkin paksumpi oksa, jokainen varpu, vedätetty se jonakin soveliaana hetkenä kotiin ja valmistettu polttopuuksi. Mahdollisesti ja hyvin luultavastikin oli joku vanhus, joku kylän yhteisiä köyhiä, vanha torppari, muonamies tahi muu sellainen, seisonut siinä hakkuupölkkynsä ääressä talvipäivän aamusta iltaan, hakannut havuja ja leppiä, siivonnut joukosta polttopuuksi kelpaavat, ajanut muun töryn navetan pihalle karjan jalkoihin sotkettavaksi, siitä siirtyäkseen pellolle uudeksi mullaksi, voimaksi ja kasvun antajaksi. Mitä oli miettinyt tuo äijäriepu siinä herkeämättä havukirvestään kilkuttaessaan, melkein pysähtymättä ja konemaisesti, niin että Eva muisti sitä usein ennen ihmetelleensä? Luultavasti nuo mietteet eivät olleet mitään erikoisen kapinallisia, vaan enemmänkin ehkä rauhallisen, hieman surumielisen alistuvia — tyytyväisiäkin siitä, että oli työtä ja toimeentulon mahdollisuutta vielä näin vanhallakin ijällä. Eva tunnusti avoimesti mielessään, että koko tämä näky hänen edessään todisti järkevää, ajattelevaa säästäväisyyttä, ominaisuutta, joka loppukädessä syntyy oikeassa ja merkitsevässä muodossaan vasta sivistyksen kasvaessa ja lisääntyessä. Todella sivistynyt ihminen on hyvin harvoin tuhlari, vaan on hänellä rahojaan käyttäessään luontainen ominaisuus saada ne tuottamaan edes jollakin tavoin itselleen palkintokorkoa ja vastaavaa hyötyä.
Eva oli saapunut uuden ja mahtavan suuren kivinavetan ovelle, johon hän pysähtyi aivan ihmeissään. Navetta oli hänen mielestään ennen ollut maalaistalon kauhein paikka, jossa elikkoparat viettivät surkeita kidutuskuukausia pimeän, kosteuden, ahtauden ja kylmänkin käsissä, tarpoen lannassa ja saaden riittämättömästi huonoa ravintoa. Nyt hän ihastuksekseen näki edessään suuren, ilmavan ja valoisan salin, jossa lannan hoito, virtsan pois johdatus ja talteen otto, rehujen anto, lehmän kytkyt ja makuupaikka olivat mitä onnistuneimmin ja tarkimmin suunnitellut, sekä elukan parasta ja mukavuutta silmälläpitäen että samalla ottaen huomioon kaikki ne tuotanto- ja hyötyvaatimukset, joita karjanpidolle on asetettava. Ylpeänä ja tyytyväisenä astui Eva vähän matkaa pääkäytävää myöten, kun samassa taampana yksinäisyydessään makaava suunnattoman suuri siitossonni Hermanni suvaitsi kohauttaa päätänsä, muljahduttaa ruskeita mulkosilmiään, kilahduttaa kytkyttänsä ja sanoa alhaisimmalla bassollaan, että "mmm-ööh!", samalla tuhauttaen sieraimistaan sellaisen tuulenpuuskan, että tuores apila lennähti sen ruokapöydältä. Vaikka Eva nyt olikin suuren maalaistalon emäntä, jolle tämän kaiken tietysti olisi pitänyt olla sangen tuttua, säikähti hän kuitenkin tuosta niin, että poistui kiireesti navetasta, tehden sen täydellä kunnialla, koska kukaan ei ollut sitä näkemässä. Niin kääntyi hän navetan vieressä olevan toisen suurehkon rakennuksen ovelle, jonka avattuaan hän huomasi olevansa Soljalan suuressa sikalassa.
Siinä oli keskellä leveä käytävä ja molemmin puolin sitä suuret ja tilavat sikopahnat, jotka nyt kuitenkin olivat tyhjät, koska koko perhekunta oli ulkona takkiaismulloksella. Eivät kuitenkaan kaikki, sillä kun Eva saapui käytävän toiseen päähän, olikin siellä ei ainoastaan summattoman suuri sika, vaan vieläpä eräs vanha vaimokin, joka istui siinä pahnan ääressä. Eva tunsi hänet heti, sillä hän oli Soljalan vanha sikamuori, yleensä tunnettu nimellä "Pahna-Liisa". Hämillään Liisa nyt nuorta emäntäänsä tervehti, ja Eva kysyi:
— Mitä Liisa nyt täällä — tyhjässä sikalassa?
— Ei tämä ole tyhjä — suuri imisä juuri porsii.
Ja kumartuessaan pahnan reunan yli näki Eva peloittavan suuren naarassian, joka makasi siinä kyljellään selkä pahnan aitaa vasten, litteänä ja suurena, inhoittavana ja rumana kuin pahin iljetys mitä kuvitella saattoi. Mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, että se parhaillaan todellakin näytti nauttivan luomakunnan suurinta onnea, äidiksi tulon onnea, sillä sen pussimaisissa nisissä oli jo kiinni kymmenen mitä sievintä ja puhtainta porsasta, jotka heti olivat sukukuntansa koko perinnäisellä ahnaudella ja ruokahalulla tarttuneet kiinni näihin voimakkaan elämän kumpuaviin lähteisiin.
— Hyi kauhistusta!
Eva se näin puhkesi sanomaan, mutta Liisa torui:
— Eihän se mitä kauhistusta ole! Täytyy vain tarkoin passata päälle, että on heti ottamassa porsasta kiinni, kun se tulee, että saa sen kohta paikalla tällättyä tissiin — muuten imisä vielä tapaturmaa syö sen.
Eva oli aivan sanattomana hämmästyksestä. Ensi kertaa elämässään oli hän vastakkain luomakunnan salaperäisen ihmeen, äitiyden suunnattoman runsauden, mutta siihen samalla liittyvän tuhoamishalun kanssa.
— Syö? Syökö se lapsiaan?
— Syöhän se. Sika onkin perki ronkeli ja passattava lapsi-akka — ellei pidetä hyvänä, niin suuttuu ja syö poikansa tahi musertaa kääntyessään. Sillä isäntä aina minulle maksaakin kaksi markkaa jokaisesta porsaasta, joka jää elämään. Ka-ka-noo…!
Ja Evan silmäin edessä tapahtui nyt se ihmeellinen asia, että uusi pieni porsas tulla pulpahti Soljalan sikopahnaan. Kiireesti nousi Pahna-Liisa sitä vastaanottamaan, pyyhiskeli ja taputteli sekä asetti viimein lihavalle nisälle. Kuuluva, intohimoinen maiskutus osoitti, että porsaan elämänura oli alkanut lupaavasti. Mutta itse emä maata röhötti silmät ummessa, ja mahdotonta oli sanoa, kärsikö se toimituksen johdosta mitään tuskaa; ehkäpä oli sen röhkäisyssä jotakin tyytyväistä ja nautitsevaa ähkäisyä, äidillistä ylpeyttä melkein rajattomasta ja siunauksellisesta hedelmällisyydestä. Eva tuijotti siihen kuin lumottuna, sillä hänelle tässä tapahtui paljoa enemmän kuin Pahna-Liisalle, joka siinä mielistellen haasteli:
— Nuoren emännän onnella tämä Saara nyt näin hyvin porsiikin. Kuka tietää, vaikka tulisi heitä puoliväliin toistakymmentä, kun ollaan jo näin pitkällä. On siinä sitten tuota silavankappaletta muutaman kuukauden perästä, kunhan minä nämä oikein taas hoitelen ja syöttelen. Se onkin meidän isäntä vähän tarkka ja taitava näissä asioissa ja kaikki sillä on ruvennut niin mahdottomasti menestyyn — siat, lehmät ja vasikat. Emäntää vain on talossa kaivattu, sillä eihän se tällainen hoito kauan emännättä, kun se Leenakin tuppaa jo vanhentuun ja käymään hotokätiseksi. Mutta kyllä se nyt isäntä saikin vähän kulusen emännän, oikean röökinän, tarttee vain nyt oppia näitä sikojakin porsittaan…
Eva pakeni kiireesti pois sikalasta. Hänen aivoissaan aivan humisemalla humisi uusia ja outoja vaikutelmia sekä ajatuksia. Tämän kaikenhan hän oli oikeastaan ennenkin tiennyt, mutta se oli ollut hänelle jotakin sisällyksetöntä, kaukaista, kuin kertomus jostakin tavallisesta jokapäiväisestä tapahtumasta, joka ei sen suurempaa mielenkiintoa herättänyt. Se porsaanpaisti, jonka hän oli joskus Soljalasta ostanut, oli ollut siihen saakka hänestä jotakin erikoista ainetta, jota hän ei ollut tullut asettaneeksi mihinkään sellaiseen yhteyteen kuin minkä todistajana hän oli tänään ollut.
Hän saapui asuinrakennuksen taakse, talon etelärinteelle. Siellä todistivat maahan lyödyt merkkipaalut ja alullepannut käytäväluomukset, että Juhon mielessä oli täydellisen puutarhankin perustaminen. Tuolla alapäässä apilapellon reunalla oli viisi mehiläispesää, ja sinne istahti Eva kuin väsyneenä löytöretkensä yllättävistä tuloksista. Pilvenä pörräsivät mehiläiset. Toiset pinkasivat lentolaudalta ilmaan nopeasti kuin ajatus, toiset saapuivat raskaasti lentää laahustaen, kuukertuivat maahan lentolaudan alle, levähtivät siinä hieman, ottivat uudelleen vauhtia, osuivat vihdoinkin kapealle aukolle ja konttasivat kiireesti sisään housuntaskut tupaten täynnä siitepölyä ja hunajavatsa pulleana tuosta kalliista aineesta. Pesän aukolla leyhytti aina muutama pari siipiänsä pitääkseen huolta tarpeellisesta ilmanvaihdosta ja sisästä kuului salaperäinen, kumea surina. Eva oli näkevinään, kuinka siellä suuriruumiinen kuningatar vaelsi väsymättä kennolta kennolle, munien yhä uusia munia ja intohimoisesti toteuttaen tehtäväänsä, luomisen ja lisääntymisen käskyn täyttämistä. Tuhansissa kennoissa oli valkoisia, avuttomia toukkia, joita taas toiset tuhannet, väsymättömät työmehiläiset, yhteiskunnan aina tyytyväiset palvelijattaret, ruokkivat mesileivällä ja kirkkaalla hunajalla. Mitäpä arvoa oli tällaisessa yhteiskunnassa sillä, joka ei tehnyt työtä ja täydelleen siihen ympäristöönsä sopinut? Ei mitään, vaan hetken elettyään oli sen kuoltava pois kuten kuhnurin, jonka mehiläiskansa armotta tappaa syksyn tullen ja heittää raadon lentolaudalta maahan mätänemään.
Eva tunsi äkkiä suurta väsymystä ja heittäytyi pitkälleen pehmeälle ruohokolle. Hän painoi silmänsä kiinni ja nautti siitä kesän täyteläisyydestä, joka kaikkialta tunki hänen tietoisuuteensa. Tuhannet eri tuoksut, jokainen kertoen luonnon salaperäisistä ja pyhistä houkutuskeinoista, väreilivät ilmassa, sadat erikoiset äänet kahisivat hänen ympärillään, ei ollut kortta eikä kukkasta, joka ei olisi käsittänyt omaa erikoista maailmaansa. Ja tuossa yllä oli korkea sininen taivas, ihmeellinen ja tutkimaton maailmankaikkeus, täynnä tuntemattomuutta ja elämän mitättömyyden vastakohtaa, tässä oli hän, nuori nainen, elämänsä kynnyksellä, tietämättä, mikä oli tulossa, onni vai onnettomuus. Mutta hän tahtoi tulla onnelliseksi, ja kun onni ei ollut vielä täysin löytänyt häntä, tahtoi hän lähteä sitä hakemaan, valloittaa sen, riistää sen omakseen, ja ottaa elämältä kaiken, mitä se voi antaa.
Säikähtäen nousi hän ylös. Soljalan vanha ja särkynyt-ääninen ruokakello rupesi äkkiä soida rämisemään kutsuen väkeä päivälliselle. Ääni kiiri kauas kuulakkaassa ilmassa, ja Eva oli näkevinään, kuinka hikiset kasvot kaukana pellolla kohosivat kumarasta, naurispellon vaosta, lantatadikon varresta, kuinka kiitollisuuden välähdys lennähti kaikkien kasvoille, kun vanha kello toi sanoman ruoka- ja lepohetken alkamisesta.
Nopeasti kiiruhti Eva sisään jääden miehensä huoneeseen ikkunaverhon taakse katsomaan, kuinka hetken perästä rengit ja päiväläiset, tarkassa arvojärjestyksessä, miehet ensin, naiset sitten, kukin työnsä karvaisina, samosivat pihan läpi syömään.
Minne oli Juho mahtanut mennä, sillä häntä ei Eva huomannut tulijoiden joukossa?
Eva meni ruokasaliin. Hän oli ulkonaisesti tyyni ja hillitty, mutta kurkussa oli silti tuollainen painava ja tukahduttava pala, joka pienimmästäkin aiheesta purkautuu kyyneliksi. Eihän hän ollut tahtonut Juhoa mitenkään loukata. Olisihan tämän pitänyt ymmärtää, ettei hänen ollut niin helppo näin äkkiä täyttää kaikkea sitä, mitä Juho mahdollisesti olisi tahtonut. Jos Juho rakastaisi häntä, voisi hän antaa vaimolleen hiukan selviytymisen aikaa, huoahduksen hetkeä, eikä ottaa hänen arkuuttaan ja hänen esiintymistään noin jyrkästi ja raskaasti. Mutta sielun pohjalla Eva tästä kaikesta huolimatta ymmärsi ja tiesi, miksi Juho oli tähän näin suhtautunut. Juho oli tuntenut pettymyksensä koko laajuudessaan, oli odottanut palavaa rakkautta eikä ollut sitä saanut, ja oli, se täytyi Evan myöntää, miehekkäässä ja ylpeässä sydämessään menetellyt niinkuin oikea mies menettelee. Se oli toiselta puolen todistus siitä, että Juho rakasti häntä. Niin kyllä, mutta ilahduttiko se häntä, Evaa? Kyllä. Hän, kuten jokainen nainen, oli ylpeä siitä, että joku mies rakasti häntä. Mutta kun hän ei itse ainakaan vielä voinut miestään rakastaa niinkuin tahtoi, kaikella olemuksellaan, koko syvimmällä luonnon antautumisvaistolla, niin se juuri teki aseman niin vaikeaksi. Nyt hän ei voinut Juholle antautua. Ei, se oli mahdotonta. Juhon täytyi muuttua, tahi hänen täytyi muuttua, tahi molempien. He olivat kotoisin liian erilaisista ympäristöistä ja heidän täytyi ensin kehittyä toistensa tasoille, ennenkuin todellinen sielujen myötämieli saattoi syntyä. Ja Eva tahtoi puolestaan pyrkiä siihen kaikin voimin, uskollisesti ja ahkerasti, luopumatta elämänsä ihanteista ja kulttuuriperinnöstään, mutta sovittamalla sen ympäristöönsä ja siihen elämään, jota heidän Juhon kanssa tuli elää. Mutta mitään väkivaltaa hän ei voisi sietää, sillä se särkisi ne ainoat edellytykset, joille heidän todellinen yhtymisensä onnellisesti saattaisi perustua.
Hän saapui ruokasaliin ja istui pöydän ääreen. Leena oli siihen kattanut päivällisen, mutta vain yhdelle. Missä oli sitten Juho? Miksi ei hän tule syömään? Eihän Eva sitäpaitsi nyt ruokaa tarvinnutkaan, kun oli noussut myöhään ja vasta syönyt aamiaista. Hän jäi kuuntelemaan väen haastelua, josta silloin tällöin kuului joku sana ja lause. Ja kuta kauemmin hän kuunteli, sitä kuumempina hohtivat hänen poskensa, kunnes hän äkkiä painoi päänsä käsiinsä ja puhkesi hillittömään itkuun.
"Herroiksi on tainnutkin Soljalan isäntä ruveta syömään, koska ei enää väen kanssa kelpaa." "No kun on ottanut röökinän rouvaksi, niin kuinkas muuten." "Ensi kertaa se kuitenkin Soljalassa tapahtuu." "Niin on, niin vainkin. Ensimäisinä ovat tässä talossa ennen olleet isännät ja emännät niin työssä kuin aterialla." "Olkaa hiljaa, sattuu vielä olemaan tuolla kamarissa." "Eihän sitä ole talon omalle väelle vielä raskittu näyttääkään." "Ka, tunnetaanhan tämä, pappilan neiti. Pulska, mutta ylpeä." "Mitähän se isäntä meinasi, kun sen otti?" "Köyhähän se oli peräti." "Ka mitä — kaikkihan sen tiesivät, että pastori-vainaja oli suuressa velassa Soljalalle." "Kun ei muuta saanut, niin ottipahan edes tyttären maksuksi." "Hävetkää vähän, mokomat parjaajat! Köyhille on Eva-neiti aina ollut kiltti. Sinuakin on monesti auttanut ja lapsiasi hoitanut ja opettanut, ja nyt olet ensimäinen takana mustaamaan." "Kyllä olivat itaria, kun eivät edes häitä pitäneet. Olisi vanha Soljala elänyt, niin kolmipäiväiset häät olisi vietetty ja syödä olisivat saaneet alustalaisetkin…"
Vanha Leena kuului suhdittavan ja moittivan väkeä, jonka keskustelu vähitellen siirtyi muille aloille. Kuului penkkien kolinaa, röyhtelyksiä ja ulos menevien askelia. Eva tiesi, että väki meni hetkeksi nakkautumaan ettoneelle, se on, miehet vain menivät, sillä naisen ruokalepoa pidettiin talonpoikain kesken vähän liikana ylellisyytenä. Naiset saattoivat korkeintaan istahtaa jonnekin syrjemmälle, ellei heille heti löytynyt jotakin tehtävää täksikin hetkeksi, kuten tavallisimmin kävikin. Piti tuoda vettä sisään, piti pestä ja kuivata astioita, olla Leenan apuna iltatehtävien valmistamisessa — olisi ollut tehtäviä satakin joka kädelle, kun vain olisi ehtinyt. Ja niinpä olivatkin kaikki nämä maalaisnaiset jo aikaisin kumaraselkäisiä, suurikätisiä ja suurivatsaisia, useimmiten rumia ja rääkkäytyneitä, vaivautuneita äitejä, nujerrettuja luonteita, vailla sielun virkeyttä ja parempiin oloihin pyrkivää elämänhalua. Sydäntä vihlaisi sitä ajatellessa.
Leena aukaisi samalla keittiön oven ja ilmestyi kynnykselle vetäen oven perässään kiinni.
— Herra meitä hyvästi siunaa! sanoi hän säikähtäen nähdessään emäntänsä itkevän. — Mikä emäntää vaivaa? Miksikä itkette? Ahaa! Nyt minä sen jo ymmärrän. Johan minä koko ajan pelkäsin, kun nuo riettaat, en paremmin sano, sitä suuvärkkiänsä vatkasivat…
Vanha Leena oli kokenut ihminen, joka oli ollut elämässään paljossa mukana. Hän oli Soljalan emäntä-vainajan kaukainen sukulainen, joka oli ollut talossa palveluksessa suurimman osan elämäänsä, siinä vanhentunut ja aikoi siinä kuollakin. Hänkin oli niitä, jotka mitä suurimmilla epäilyksillä olivat suhtautuneet Juhon aikeeseen kosia pappilan Evaa, koska hänen mielestään herraskasvatuksen saaneen ihmisen oli mahdotonta olla talonpoikaistalon emäntänä. Mutta kun Juho nyt kerran oli sen tehnyt — ja Juho oli Leenalle kaikki kaikessa — oli kaikki hyvin niinkuin oli, ja Leena oli sijoittanut Evan sydämeensä rakkaan Juhonsa rinnalle. Hän ei tarkemmin tuntenut sitä sisäistä taistelua, jota nuoret keskenään kävivät, sillä hänen päähänsä ei juolahtanutkaan, ettei hänen Juhoansa rakastettaisi yli muiden, vaan hän arveli Evan itkun johtuvan yksinomaan hänen kuulemistaan väen lörpöttelyistä ja siitä vaikeasta asemasta, johon hän todellakin tottumattomuutensa vuoksi oli joutunut. Hiljaa hissutteli hän Evan luokse, silitti ryppyisellä kädellään tämän tukkaa ja rupesi kokoilemaan lohdutuksen muruja kyynelten pysähdyttimeksi.
— Lapsihan tämä vielä on, Eva, puheli hän rauhallisesti, lapsi ja aivan kokematon näissä uusissa tehtäviä. Mutta pian niihin tottuu, kun halua on, ja sinulla on, minä tiedän. Ja kyllä minä opetan, minkä osaan. Rupea nyt aluksi minun oppiini, niin siitä pääset alkuun, ja voit omalla tiedollasi ja taidollasi jatkaa siitä, mihin minun lyhyt ja vanha oppini pysähtyy. Niin on tämä niska valkea ja niin ovat nuo kädet hennot ja puhtaat, että sääli on niitä likaisiin töihin sotkea, mutta ei auta. Talon emäntä — on kuitenkin korkia ihminen, kun hän toimensa oikein käsittää ja hoitaa. Ja sitten, hyvä lapsi, muista, mitä isä-vainajasi aina sanoi, että Luojahan meitä kaikkia lopultakin auttelee. Älähän nyt itke noista väen puheista, eivät ne niillä silti pahaa tarkoita, ovat vain muuten niin ajattelemattomia. Juhokin kun äsken lähti Toivolan suolle, niin käski hyvin hoitaa ja varjella…
— Toivolan suolle? Onko Juho mennyt sinne?
Eva nousi äkkiä ylös ja katsoi hämmästyneenä Leenaan.
— Ka, sinne. Eikös emäntä tiennytkään? Kuinka se nyt niin sanomatta lähti? päätyi Leena kummastelemaan.
Eva huomasi tehneensä tyhmyyden ja koetti parantaa sitä.
— Sanoihan se sentään, mutta en tullut sitä panneeksi niin merkille.
Onko se kaukanakin?
— Sinne on penikulman matka — sehän on se suuri takamaan suo, jossa sillä nyt on viemärien kaivuu. Evästäkin otti, niin että tokko tuo tullee ennenkuin lauantaina. Jo minä toruinkin sitä, että kun lähtee jo häiden jälkipäivänä pois, mutta se kun on nyt kerran sellainen työhullu. Ja jos lienevät sillä litviikit lauantaina, kun se on sinne kokoillut niitä päiväläisiäkin.
Evalle oli samalla käynyt hänen asemansa selvemmäksi. Hän tiesi nyt, että hänen taistelunsa oli alkava, hänen omalla tahollaan ja tavallaan, Juhon omalla tahollaan ja tavallaan. Heidän tiensä olivat tarkoitetut yhtymään ja ehkä ne yhtyisivätkin, mutta tuo kohta tuntui olevan niin kaukana. Joka tapauksessa, mikä on tehtävä, se on tehtävä, ja niin kääntyi hän rutosti Leenaan.
— Leena, tehdään liitto! sanoi hän. — Minä haluan näyttää teille kaikille, että juuri minunlaisestani tuleekin Soljalaan se emäntä, jota tässä todella tarvitaan. Mutta minun täytyy saada tutustua asioihin ensiksi. Autattehan minua, Leena?
— No hyvä lapsi! Vielä häntä kysyy. Autanko? Ihan käsillä sinua kantelen.
— Mistä me ensiksi alotamme?
— Keittiöstä. Siitä alkaa emännän valtakunta ja siitä johtavat tiet kaikkialle, polut aittaan, omettaan, kuoppaan ja kellariin. Alusta aletaan, mutta ollaan varovaisia eikä kiirehditä. Aikaa meillä on, Luojan kiitos, jos vain terveyttä ja siunausta annetaan.
Juho viskasi eväslaukun selkäänsä, hyppäsi pyörälleen ja lähti ajamaan vinhasti Toivolan suolle. Häntä olisi kyllä kipeästi tarvittu kotona, mutta hänen täytyi nyt päästä pois kauemmaksi, katsomaan asemaansa ikäänkuin ulohtaalta. Sillä hän ymmärsi, että se, mitä hän toisin hetkin oli aavistanut ja pelännyt, olikin ollut totta: Eva ei tuntenut häntä kohtaan sellaista vastarakkautta kuin hän oli uskonut ja toivonut, vaan oli tullut hänelle ehkä ratkaisevimmin muista syistä — kerta kaikkiaan päästäkseen erilleen uhkaavasta köyhyydestä ja epävarmasta tulevaisuudesta. Ihmiset ja Eva itsekin saattoivat uskoa, että Eva oli uhrautunut, mutta niin ei asia ollutkaan, vaan uhri oli juuri hän, Juho, eikä kukaan muu. Kylmästi ja laskevasti oli tässä käytetty hyväkseen häntä, Soljalan Juhoa, ettei pastorin neidin olisi tarvinnut kärsiä puutetta ja köyhyyttä. Mitäpä olisi haitannut, jos olisi kärsinytkin? Kärsiväthän sitä sadattuhannet muutkin. Ja ehkä olisi ylpeä luonto nujertunut. Olisi oppinut ymmärtämään, että vaikka talonpoika ei tunnekaan herramaista hienostumista, niin hänen harteillaan kuitenkin lepää tämän maan menestys, lopuksi kaikki sen hienostuminenkin. Ja olihan hän ollut valmis auttamaan ilman avioliittoakin.
Hänen sydäntänsä vihlaisi, kun hän huomasi näin hautovansa sydämessään katkeria ja vihaisia ajatuksia vaimoansa kohtaan, jonka kanssa vasta eilen oli mennyt naimisiin. Otsalle kohosi hiki, silmät eivät joskus nähneet mitään ja pyörä hyppeli kuoppaisella kylätiellä. Väkisinkin siirsi hän katseensa ympäristöönsä ja pakotti ajatuksensa rauhallisemmille urille. Kyllä kaikki siitä vielä hyväksi kääntyy, ajatteli hän yht'äkkiä voimakkaan luottavaisesti ja polki kiivasta vauhtia edelleen.
Tie kulki milloin hiekkaharjujen, milloin niiden välissä suikertelevien savilaaksojen poikki, laaksojen, joissa lainehti ruis, vihersi muhkea kaura tahi seisoi korkeana ja tiuhana mehukas kylvöheinä. Tuntiessaan tämän maan siunauksen tuoksun valtasi hänet taas todellinen maamiehen intohimo, sekä perinnöllinen että synnynnäinen raivoisa halu mullistaa kaikki korvet juuria myöten mustalle mullalle, se oikein muokata ja pehmentää, siinä mullan rikkaudessa pehtaroida, sitä kourin kopristella ja lopuksi siihen kylvää satoisa siemen, joka heti itää, nousee taimelle, haarautuu sadoiksi varsiksi, joista taas kukin tähkässään kantaa kymmenet jyvät. Aurinko lämmittää, taivas kastelee, koko luonto auttaa maamiehen työtä, sillä hän on ainoa ihmisen oikealle tarkoitukselle ja tehtävälle uskollinen olento. Ja todellisen maanlapsen viljelyksiin ei koske halla. Ei koske, ei uskalla, ja oikea maamies nauraa koko hallalle. Eikä vaikuta kuivuus, enempää kuin sadekaan sen miehen peltoon, joka on selvillä siemenen syntysanoista ja viljan kasvun pyhistä ja salaisista luottehista. Ja niin muodostaa tämä maan rikas kasvu ja anteliaisuus perustan, jolla kaikki lepää: kansan pohjavarallisuus, siitä johtuva kyky pitää huolta henkisistä tarpeista, siitä kasvava halu päästä nauttimaan elämän hienommista ilmiöistä, kulttuurista, taiteesta, joka kaikki on kuin maamiehen pellolla hersyvän heinän kaunista kukkaa, kullalle kimaltavaa kesäheinän helvettä.
Hän laskeutui pyörältään ja poikkesi syrjätielle, joka oli niin uusi, että sitä oli vaikea ajaa. Edellisenä vuonna hän oli sen itse valmistanut esityöksi suurelle suonkuivaushankkeelleen. Hän kätki pyöränsä tuuhean kuusen juurelle sakeaan näreikköön ja läksi jalan katkaisemaan jäljellä olevaa pientä taivalta. Hetken perästä aukeni hänen eteensä se tuttu näköala, jonka edessä hän niin usein oli unelmoinut ja suunnitelmia tehnyt — Toivolan suuri suo, tummanruskea lakeus, jonka takaa siinsi sinertävänä aitana kaukainen harju ja kylän metsäiset takamaapalstat. Helteen raukaisemana hän istahti metsän laitaan, metsäsaunan kynnykselle, ja vaipui mietteisiinsä ainaisia vanhoja unelmiaan ajattelemaan, niitä kehittelemään ja niistä nauttimaan.
Hän muisti elävästi tällä hetkellä, kuinka hän oli kerran pikku poikana ollut kuljeskelemassa isänsä kanssa pitkin Soljalan laajoja maita. Tuolla kaukana aholla oli häntä kummastuttanut se, että keskellä mitä tiheintä koivumetsää maa oli ollut niin omituisen tasaista ja että siinä oli näkynyt ikäänkuin säännöllisiä ojan jälkiä. "Isä", oli hän kysynyt, "onko tässä ennen ollut pelto?" "On, poika", oli tuo vakava ja korkea mies vastannut, "tässä on ollut menneinä aikoina laaja pelto." "Miksi siihen on päässyt metsä kasvamaan?" "Ryssä tahi rutto tappoi viljelijät ja niin jäivät kaukovainiot vuosikymmeniksi viljelykseen ottamatta. Metsä kasvoi keskelle peltoa." "Ryssä tahi rutto?" "Niin. Ne ovat olleet tämän meidän kansan ikuiset viholliset — kolmantena sitten oma itse." "Oma itse?" "Niin. Riitaisuus, kateus ja kaikkinainen pahansuopaisuus."
Ja Juho tiesi omista mittailuistaan, että aikoinaan oli Soljalan mailla ollut oikeastaan enemmän peltopinta-alaa kuin mitä oli vieläkään, että esi-isät olivat olleet todellisia viljankasvattajajättiläisiä. Siinä oli kyllä vanhoja kaskimaita mukaan otettuna, mutta sittenkin. Täytyi ihailla sitä valtavaa sitkeyttä ja voimaa, jota he olivat osoittaneet, ja sitä suoraviivaista ja härkäpäistä pyrkimystä saada kasvatetuksi juuri viljaa, ja etenkin juuri ruista niin paljon kuin mahdollista. Ruis oli se voimakasvi, jonka mehuista Suomen kansa oli sitkeytensä saanut, ja nuo muinaiset rukiin viljelijät, salomaiden rohdinhousuiset kaskimiehet, olivat yksinkertaisine hakokarheineen, sitkeine suonineen ja vanhatestamentillisen jyrkkäviivaisine ja juroine jumalineen sanan kirjaimellisessa merkityksessä vieneet kansamme läpi mitä vaikeinten vuosisatojen, vainojen ja ruttojen, nykyiseen vapauden ja itsenäisyyden aikaan saakka. Kunnia heille, ikuinen kunnia, kun he nyt tuntemattomissa haudoissaan vakaasti makailevat odottaen sitä tinkimätöntä herätyksen päivää, joka heille luvattiin, johon he luottivat ja jonka he myös varmasti saavat.
Ja sitten oli Juho isänsä kanssa kerran tullut tälle samalle paikalle, jossa hän nyt istui ja jossa ammoisista ajoista oli korven keskellä synkkien kuusien pimennossa ollut metsäsauna toisensa jälkeen, kuin ainaisen aikeen ja ainaisen vaaran osoituksena. Ja isä oli istahtanut tälle samalle kynnykselle, pyyhkinyt hikeä syvävakoiselta otsaltaan ja sanonut äkkiä: "Tuossa, poika, on sitten sinun peltosi, tuossa!" Ja hetken perästä hän oli jatkanut: "Minä sain saman perinnön isältäni, minä, mutta en ole jaksanut sen perinnön vaatimusta täyttää; näytä sinä, että olet parempi mies — se on aina ollut nuorimmassa Soljalan kohtalo."
Vasta myöhemmin oli Juho oppinut oikein ymmärtämään isänsä silloiset, hiukan masentuneelta tuntuvat mietteet. Holhoojansa ja appi-vainajansa avulla hän oli innostunut ottamaan tarkemmin selkoa sukutalonsa vaiheista ja saanut tietää, että Soljalan kohtalo oli todellakin aina omituisesta sattumasta jäänyt perheen kuopusten hartioille. Niin kauas kuin tietoja riitti, kertoivat ne, kuinka Soljalan miehistä ja veljeksistä aina vanhimmat vähitellen kaatuivat tuonen saaliiksi, mikä sotaan, mikä kontion alle, mikä taudin tahi muun surman uhriksi, ja kuinka aina isän perintö jäi nuorimman hoidettavaksi tulevien sukupolvien varalle. Niin oli käynyt hänellekin, sillä ollessaan silloin isänsä kanssa tuossa suon reunalla olivat hänen vanhemmat veljensä jo kätketyt maan poveen, äidin rinnalle, ja jäljellä olivat vain tuo vanha ja korkea kelohonka sekä hän, sen turvissa ylös ponnisteleva nuori vesa. Syvästi oli hän tuntenut isänsä testamentin painon sillä hetkellä, jolloin koko hänen sukunsa perimätieto ja sen vaiheet sekä isän sanojen todellinen sisällys oli hänelle selvinnyt, ja omituisella varhaisvanhalla tarmolla ja voimalla oli hän ruvennut tulevaan kutsumukseensa valmistumaan.
Jo alusta oli hän karistanut syrjään kaiken, mikä ei palvellut tätä hänen päätarkoitustaan. Kaikki oppi ja tieto, jota hän hankki, tarkoitti vain keinojen varaamista, millä päästä päämaaliinsa, ja muu tieto sai tulla ilmaiseksi sen ohella, jos tuli. Ankaralla itsensäkieltämisellä hän hillitsi nuoruuttansa, herännyttä kauneuden janoa, kielsi siltä puolelta toistaiseksi kaikki menot, uhraten vain isäinsä tilan kohottamiseksi alennustilastaan. Hän eli vuotensa kuin ummessa silmin, hammasta kiristäen vain reutoen ja ahertaen maan kimpussa, alati suunnitellen ja kehitellen, alati ja kärsivällisesti pannen täytäntöön. Hän tutki tarkoin oman aikansa ja alansa, anasti siltä itseltä ne aseet, joita tarvittiin uudenaikaisten tulosten hankkimiseen, ja heräsi eräänä päivänä siihen, että Soljala oli jälleen entinen mahtava Soljala, jonka ruispeltojen ei tarvinnut naapurien vainioista heilimöimisen pölyä odottaa. Ja silloin hän ikäänkuin kohotti kasvonsa maasta ylös kirkasta taivasta kohti, suoristi korkeata, nuorta ja jäntevää vartaloaan, sekä tunsi ihanata elämän onnen kaipuuta, rakkauden ja kodin herttaisuuden janoa. Silloin hän salli sielussaan leimahtaa kirkkaana näkyviin sen kuvan, jonka hän oli tiennyt siellä aina olevan ja jonka keskuksena oli alati ollut ja ijäti oli oleva se, joka oli nyt hänen omansa — eikä kuitenkaan ollut.
Juhon huulet puristuivat tiukasti yhteen ja hän hyppäsi pystyyn sekä lähti kiireesti astumaan suolle. Pehmeä, mutta silti jo aika kiinteä, paikoin jo ruohottuva suon pinta painui hänen jalkainsa alla hänen suunnatessaan kulkunsa tuonne ulommaksi, jossa musta valli ilmaisi suurta viemäriä kaivettavan. Ja tuo hänen silmiinsä sattuva musta väri toi jälleen hänen mieleensä tasapainoa, sillä se todisti hänelle, että Toivolan suuren suon uumenissa, siellä, jossa mustaksi palanut ruta makasi monen metrin vahvuisena hedelmällisenä kerroksena, asui tuhansien ihmisten onni. "Ja sieltä minäkin onneni valloitan!" vannoi hän mielessään. "Sieltä nostan minä sen voiman, Eva, joka väkiselläkin panee sinut minua rakastamaan, niin että vielä polvillasi luokseni ryömit, etkä tiedä, kuinka voisit onnestasi kylliksi nauttia. Tällä minä sinun ylpeytesi kukistan, korskea neito, joka halveksit talonpojan harmaita asumuksia ollenkaan ymmärtämättä, miksi ne vielä ovat olleet niin harmaita." Ja hänen siinä suota pitkin harppoessaan kuvastui Eva hänen silmiinsä suloisena, vakavana, suruisena, kuin pyytävänä, niin sanomattoman viekoittelevana ja raittiina. Kurkkua kuroi ja sydämen valtasi suunnaton kaiho ja tuska, niin että teki mieli siitä paikasta kääntyä kotiin, temmata syliinsä ja voimalla valloittaa itselleen kaikki kiehtova onni.
— No kylläpä on mies, kun jo seuraavana päivänä nuorikkonsa jättää! tervehti häntä leikillisesti vanha Juuso, Soljalan koeteltu vouti, joka oli johtamassa kaivaustyötä.
— Työ ensin, leikki sitten, sai Juho siihen vastatuksi ja rupesi tarkastelemaan valtavaa viemärin uraa, joka kuin leikattuna uursi suon mustaa sisusta.
Parhaillaan juurikan nostokoneen hampaat olivat tarttuneet kuin haukan kynnet syvälle mutaan hautautuneeseen ikivanhaan liekokantoon. Yhä kireämmäksi kävi nostava voima, kunnes vihdoin hitaasti nousi ilmoille suuri, monijuurinen jättiläinen, jäsenet haarallaan kuin pirunkalalla. Raikuvalla huudolla tervehtivät sitä miehet, sillä tämä tällainen vivahti jotenkin urheiluun ja oli omiaan antamaan vaihtelua työlle. Viemärin pohjalla lirisi mustaa mutavettä ja miehet häärivät siellä lapioineen ja pertuskoineen likaisina ja rapaisina kuin hornan henget. Juho katseli pohjasta nousevaa rutaa melkein kuin himokkaana. Se oli enimmäkseen kiinteätä, mustaa, paikoin melkein kiiltävän mustaa, ja nousi lapioon eheinä, lihavan näköisinä paloina, jotka lupasivat satoa, vaivan palkkiota, lainehtivaa ruista, siunattua Jumalan viljaa. Juhon olisi melkein tehnyt mieli sitä maistaa. Hän riisui takkinsa, tarttui lapioon ja hyppäsi viemärin pohjalle ruveten etumaisena kumartumaan ja nostamaan.
Miehet ikäänkuin väistyivät syrjemmäksi ja seisahtuivat lapioittensa varaan katsoakseen nuoren isännän työtä. He tiesivät vanhasta kokemuksesta, ettei siihen ollut rinnalle menemistä. Harva heistä pani lapion pistoon sellaista voimaa kuin hän ja harva heistä teki työtä sillä intohimolla ja mieltymyksellä kuin hän. He tunsivat sydämessään, mistä se johtui — siitä, että maa oli Juhon omaa maata, työ hänen omaa työtänsä, lähinnä häntä itseänsä varten. He tekivät työtä lähinnä isäntäänsä varten. Oli kuin olisi ase ollut Juhon käsissä puolta terävämpi ja uppoavampi, sillä niin ahneesti ja mehukkaasti se mennä sihahti märkään mutaan, kohotti sieltä palan, niin että juuret rytisivät ja vesi tirskui, ja missä vastus näytti tulevan liian voimakkaaksi, siinä jo käsi etsi kupeelta kalsoa, millä sitkeät juuret poikki hakata. Niin Juho teki herkeämättä työtänsä, ja miehet jo lopuksi kyllästyivät katsomiseensa sekä yhtyivät leikkiin.
Juhon mielessä sai tämä hänen työnsä vertauskuvallisen leiman. Onnensa kulta-aarniota hän nyt avasi. Hengessään hän näki, kuinka pian koko tämä surumielinen ja autio lakeus lainehtisi hymyilevänä peltona, jossa korkean viljan joukosta katselisivat ystävälliset kukat kuin meren pohjasta. Ja tuossa hänen edessään väikkyi se ihana haavekuva, jota hän aina oli ajatellut, ja jota hän nyt oli lähtenyt valloittamaan lopullisesti, äsken vielä erehdyksestä luultuaan, että se jo oli hänen omansa. Ei ollut vielä, mutta tulisi. Ja kuta kauemmin hän tuota kuvaa katseli, sitä voimakkaampana paloi intohimo hänen rinnassaan: se oli kuin virta, joka äsken vielä kahleissa oltuaan oli nyt päässyt vapauteen, mutta juuri oikein kosken vauhtiin kohotessaan oli kohdannutkin tiellään uuden tokeen, joka oli sen väkivallalla pysähdyttänyt ja jota vastaan se nyt vihaisena pärskähteli, etsien pääsytietä ja yhä nousten sekä pyörien synkkinä, vetävinä kurimuksina.
Juho raatoi viikon kuin orja ja pani miehensäkin raskaasti ahertamaan. Helpotuksen huokaus pääsi kaikilta, kun tuli lauantai ja lepopäivän aatto. Juho maksoi päiväläisensä, jotka hajaantuivat kukin haaralleen, mutta itse hän unehtui istumaan vanhalle paikalleen metsäsaunan kynnykselle, pää mutaisen käden nojassa ja mielessä yksi ainoa alati palaava ja yhäti kolkuttava ja tykyttävä ajatus.
Kesä-illan hämärä levisi hiljaa suuren suon ylle, yhtyen sieltä täältä kohoavaan sumuhäivähdykseen. Tyytymättömänä rauhansa häiriytymisestä puhkesi vikla valittavaan itkuunsa, kuin olisi se ymmärtänyt, että hänen luvatun maansa loppu oli nyt alkanut. Se lensi kauemmaksi, valitti yhä kohoavalla sävelellä, kunnes rupesi sitä laskemaan, antaen sen vihdoin päättyä alakuloisesti soivaan äännähdykseen. Juho huomasi kuuntelevansa sitä korva herkkänä, ikäänkuin se olisi hänelle jotakin ennustanut. Yhä syveni hämärä hänen ympärillään, auringon jälki näkyi enää vain kaukaisena kajastuksena taivaan rannalla, hiljaisuus oli melkein läpitunkeva, niin että Juho selvästi kuuli oman sydämensä tykinnän.
Hän muisti siinä koko elämänsä kuin kirjasta, muisti, kuinka hän usein isänsä kanssa oli pappilassa käymässä, jossa heitä pidettiin samanarvoisina vieraina. Samanarvoisina? Niin. Juhon täytyi se myöntää. Hän muisti, millä kunnioituksella pastori oli hänen isäänsä kohdellut, suuremmalla arvonannolla kuin esimerkiksi nimismiestä, vaikka olikin kaikille yhtä kohtelias. Oliko se siksi, että pastori oli isälle velkaa? Juho punastui sitä ajatellessaan. Oli kuin olisivat pastorin viisaat ja jalot kasvot samalla ilmestyneet hänen eteensä ja katsoneet häneen moittivasti. Se ei ollut mahdollista, sillä Juho oli huomannut hänet pitkän kokemuksen perusteella mieheksi, jonka luonne, elämänkäsitys, tiedot ja ympäristöönsä suhtautuminen oli ollut kaiken arvostelun yläpuolella, jaloa ja koskematonta. Turhaan ei ollut isä-vainaja häntä kuolinvuoteellaan halunnut poikansa holhoojaksi. Toinen pappi, toinen maanviljelijä, ja he yhdessä sopikoot pojan kasvatuksesta. Mutta se velka? Omaan elämäänsä ei pastori ollut sitä tarvinnut, sen Juho tiesi, mutta mihin? Ehkä johonkin vanhaan takuuseen? Kunhan ei vain Eva saisi tietää sitä asiaa.
Hän muisti, kuinka hän aina oli ollut läsnä pappilassa lasten leikeissä, mutta silti niistä hiukan syrjässä. Kun hän oli katsellut heidän sirouttaan ja sieviä liikkeitään, oli hän aina tuntenut itsensä niin kömpelöksi heidän seurassaan. Kuin loihdittuina olivat hänen silmänsä seuranneet Evan juoksua, jokaista hänen tekoaan, riippuneet kiinni hänen huulissaan ja painuneet maahan hänen edessään. He olivat kasvaneet tuttavina ja toimineet nuorina hyvinä tovereina, olivat olleet yksissä mukana nuorisoseurassa ja kesäisissä juhlapuuhissa, jutelleet ja olleet avoimia toisilleen. Ja Juho oli pelännyt, että hänen tunteensa oli ehkä ollut jo aikaisin Evalle selvänä, sillä hän ei ollut voinut peittää katsettaan eikä salata niitä sanattomia tekoja, joista se tulee tuhannellakin tavalla ilmi. Mutta Juho oli samaten myös aikaisin huomannut, kuinka Evan ympärille joka paikassa, missä hän liikkui, kaikesta vapaudesta ja tuttavuudesta huolimatta muodostui ikäänkuin pieni välimatka. Sen ääreen saattoi helposti päästä, mutta siitä likemmäksi hyvin vaikeasti. Jos kuka sitä yritti, ilmestyi Evan kasvoille heti tuollainen pieni, kylmä, pois työntävä ylpeä arkuus, joka heti karkoitti. Mutta se teki Evan sitäkin viehättävämmäksi.
Kuinka oli hän sitten uskaltanut kosia tyttöä? Tällä hetkellä oli se hänelle itselleenkin käsittämätöntä. Mutta isän kuoleman jälkeen oli Evaan ilmestynyt jotakin turvattomuuden ja avuttomuuden ilmettä. Juho oli kauan taistellut rakkautensa kanssa, kunnes vihdoinkin oli uskaltanut.
Kuumana virtana läikähti veri taas hänen suonissaan. Lannistuen rakkauden kaipuunsa alle lähti hän huohottaen painaltamaan kohti Soljalaa, sinne, jossa oli hänen vaimonsa, odottamassa häntä kaikessa lauantai-iltaisessa kukkeudessaan ja kauneudessaan. Hänen ajatuksensa kutoutuivat vain sen yhden ainoan ihanan haavekuvan ympärille, jota hän koko ikänsä oli sydämessään kantanut ja jonka hän tahtoi lopullisesti itselleen valloittaa.
"Keittiöstä! Siitä alkaa emännän valtakunta", toisteli Eva itsekseen katsellen ympärilleen Soljalan vanhassa, harmaassa, suuressa ja ikävässä keittiössä. "Se on kyllä helppo sanoa, mutta kun on saatava alun päästä kiinni, on asia hiukan mutkallisempi. Päämäärä minulla kyllä on selvä: tahdon ensinnäkin oppia tuntemaan tällaisen suuren talouden asiat ja miten niitä on hoidettava sekä johdettava; sitten tahdon johtaa ne niin, että tuloksena on menoihin ja tuloihin nähden järjellinen elämä sivistyneessä ympäristössä. Mutta jo tuohon niihin perehtymiseen menee aikaa, sillä jos sekaannun niihin kypsymättömästi, saattaa kaikki käydä vain hullusti. Ei siis ole muuta keinoa kuin aloittaa tästä pienestä pisteestä, keskeltä asiain koko joukkoa, ja panna siinä toimeen se, minkä jo nyt entuudestaan tiedän ja hyvin ymmärrän."
Näihin mietteisiin Eva koetti upottaa katkeruutensa ja loukkaantumisensa sekä siitä, mitä oli väen kuullut puhuvan, että myös Juhon äkillisen lähdön johdosta. Hänhän kyllä täysin ymmärsi, miksi Juho oli mennyt, mutta jotenkuten hänen naisellista olemustaan kuitenkin loukkasi se, ettei Juho edes näyttänyt tahtovan voittaa hänen antautumistaan. Hänhän oli nainen, jonka luontoon kuului antauminen aivan yhtä luonnollisena ominaisuutena kuin miehelle valloittaminen, ja kun mies ei näyttänyt pitävän häntä valloittamisen arvoisena, vaan lähti pois, loukkasi se häntä, vaikka hän ei toiselta puolen halunnutkaan tuolle miehelle antautua — ainakaan vielä. Sellainen on naisen luonto.
Hän istahti pitkän väen pöydän ääreen. Se oli ollut joskus maalattu, mutta nyt oli väri kulunut pois kokonaan. Pinta oli rosoinen, täynnä viiruja, suorastaan likainen. Jos pöytää pidettiin näin maalaamattomana, täytyi sitä hyvin usein, ainakin pari kertaa viikossa, pestä kiehuvalla vedellä ja hiekalla, jolloin se pysyy valkoisena ja puhtaan vaikutuksen tekevänä. Nyt ei sitä oikeastaan pesty täten koskaan, vaan tyydyttiin pyyhkimään kylmään veteen kastetulla rievulla, josta se sintyi ja kävi ikävän väriseksi sekä sai lian ja mahineen puun hajua. Eva merkitsi mieleensä tyynesti:
"Keittiön pöytä ja tuolit korjattava ja maalattava. Samoin astiakaappi. Pitkälle pöydälle hankittava sopiva vahakangas. Väri: hyvin vaaleankeltainen."
Hän katseli yhä ympärilleen ja teki tarkan harkinnan perästä taas seuraavat muistiinpanot:
"Lattia höylättävä ja tiivistettävä sekä maalattava vaaleanharmaaksi. Hällä korjattava sekä maalattava hyvin vaalean tiilen väriseksi. Astiahylly korjattava ja maalattava vaaleankeltaiseksi. Sen takaa ja molemmin puolin hällää seinä vuorattava kauniilla linoleumimatolla. Tilava, sinkkipellistä tehty astiain pesupöytä hankittava. Jauho- sekä muut salkkarit hankittava täydelliset. Oven suuhun tahi etehiseen hankittava käsien pesupöytä astioineen ja pyyhinnaulakkoineen. Seinät vuorattava parin metrin korkeudelle uurrelaudoilla, ja vuorauksen yläreunaan tehtävä koko huoneeseen hylly. Seinä yläpuolelta ja katto valkaistava sekä hankittava riittävästi valaiseva kattolamppu. Ikkunaverhot laitettava aluksi vaikka raavenliinasta, koristeltuina kirkasvärisillä kuvioilla. Ikkunanpostit maalattava valkoisiksi, ikkunalaudat vaaleankeltaisiksi. Seinien vuoraus vaaleankeltaiseksi."
Hän innostui suunnitelmistaan ja tunsi äkkiä intohimoista halua päästä kerran emännöimään tällaisessa keittiössä, jonka hän jo näki täydellisenä mielikuvituksessaan. Hän meni astiakaapille katsomaan, mitä siellä oli. Kirjava kokoelma vanhaa fajanssia, lohkoutuneita, vastenmielisen näköisiä kivikuppeja, puukuppeja, mustuneita läkkipeltilusikoita, mustuneita ja rasvaisen näköisiä pöytäveitsiä, valikoima erilaisia ja vääntyneitä sekä tylsiä haarukoita, ruoan jätteitä ja leivän muruja, homehtunutta puuroa, kärpäsen jälkiä täynnä oleva juuston lasinen suoja — kaikki epäjärjestyksessä sikinsokin. Tunkkainen ilma löyhähti kaapista vastaan. Hän otti sieltä kovan reikäleivän ja istui sitä tarkastelemaan, taittoi kappaleen, katsoi sitä ja maistoi.
Se oli tyypillistä hämäläistä "kolmen vuorokauden leipää". Erinomainen vilja oli hapatettu kolmisen vuorokautta ja siitä sitten huolimattomasti leivottu leipä, joka kuivettuaan oli likisattua, kivikovaa, leikkauspinnaltaan tumman kiiltävää ja maultaan kirpeän katkeraa, vastenmielistä. Niin, suorastaan epäterveellistä. Ei ollut ihmetteleminen, että väellä, joka sai syödä sitä vuodet umpeensa laihain särvinten kera, oli yleisenä vaivana ainainen "sydänalavika". Satunnainen rievän leipominen pyhiksi ja juhliksi ei voinut tätä asiaa parantaa. Miksi pilattiin Jumalan vilja tällä tavalla? Eikö jo yksin samalla vaivalla saatu maukas, vaikkapa hapankin, ohut kovaleipä olisi ollut omiaan tekemään tyytyväiseksi nälkiintynyttä ja usein hyvin huonohampaista työläistä? Siksi tehtiin näin, koska ennenkin oli niin tehty, koska talonpojan ei muka sopinut ruveta tällaisia uusia herrastapoja matkimaan. Mutta hänpä oli nyt Soljalan emäntä ja hän näyttäisi, että muutos oli sekä tarpeellinen että mahdollinen suorittaa. Eva tiesi, että savolainen, joka elämäniloisessa taipumuksessaan on älynnyt hyvän ruoankin tuottamat nautinnot, ei suorastaan taipuisi tällaista leipää syömään, vaan vaatisi emäntiänsä leipomaan parempaa. Mutta siinäkin oli menty sivu terveyden ja järkevän talouden, sillä näin oli aina totuttu syömään pehmeää leipää, jonka johdosta emännät olivat alituisissa leipomapuuhissa ja pirtit kuumat kuin lasitehtaat. Ei sekään käynyt päinsä, vaan talon pää-asiallinen leipä oli leivottava määrä-aikojen kuluttua tarpeen mukaan, mutta huomioonottamalla todellinen leipomataito ja hyvän sekä terveellisen leivän vaatimukset.
Ja hän merkitsi taas innostuneena muistikirjaansa:
"Leipä ja väen astiat".
Edellisestä hän tiesi kyllä selviävänsä, sillä hän ottaisi ensi kerroilla vanhan palvelijattarensa, tuon pohjalaisen, hiljaisen ja sivistyneen talousihmisen avukseen, mutta entäs astiat? Mistä saada väelle siisti, kestävä ja heidän tapoihinsa ja ympäristöönsä sopiva astiakalusto, joka olisi samalla sekä käytännöllinen ja kestävä että myös näöltään hauska ja miellyttävä? Siinäpä pulma. Hän huomasi yhtäkkiä, etteivät meidän fajanssitehtaamme ja kotiteollisuus-ihmisemme olleet ajatelleet ollenkaan kansan tarvetta, vaan suunnanneet ponnistelunsa halvimmallakin alalla enemmän köyhän herrasväen tarpeita ja "serviisejä" silmälläpitäen. Ja ulkomaalaista tavaraa kohtaan tunsi Eva syvää vastenmielisyyttä. Tässä asiassa hän tarvitsi Juhon neuvoa. Ja veitset sekä haarukat? Käyttikö väki sellaisia? Se oli Evalle hämärä asia ja hän aavisti, että ruoka vietiin kupista tahi lautaselta suuhun enimmäkseen joko lusikan tahi sitten jonkunmoisen veitsen, peukalon ja etusormen avulla. Talonpojalta ei muka tarvinnut vaatia siistejä syömätapoja. Mutta jos hän muutti kaupunkiin joko työmieheksi tahi muuksi kansalaiseksi, niin ennen pitkää hänen vaimonsa rupesi kattamaan pöydän siististi ja mies syömään veitsellä ja haarukalla, kuten yleismaailmallinen sivistynyt ja siisti tapa vaati. Miksi hän sitten täällä maalla menetteli toisin? Miksi piti hänen täällä olla kuin porsas? Ehkä siksi, ettei täällä ollut sivistynyttä ympäristöä kuten kaupungissa antamassa siihen herätettä, pitämässä porsaan edessä kuvastinta, josta hän näkisi kaukaloimisensa? Ehkä se, että ympäristö yleensä, itse luontoa lukuunottamatta, oli harmaja ja epäsiisti, vaikutti tyhjentävästi ja teki välinpitämättömäksi?
Ehkä raskas maatyö, ellei siihen ollut yhtyneenä aatteellinenkin päämäärä — ja sitä ei ollut tällaisissa harmaissa oloissa elävällä työväellä — oli omiaan tekemään ihmiset tylsiksi ja typeriksi?
Eva huomasi, että aivan uudet käsityskannat ja näköalat olivat hänelle aukeamassa, että hänet oli nyt aivan toisella tavalla kuin ennen asetettu vastakkain sen kanssa, mikä jokapäiväisessä arkisessa elämässä oli pienin, mutta tärkein keinoin omiaan kasvattamaan Suomen kansaa ja tekemään sille olon viihdyttäväksi. Hän oikein paloi halusta saada näistä asioista neuvotella Juhon kanssa ja saada tietää, ymmärsikö hän kaiken tämän merkityksen.
Leena kuului kopistelevan porstuassa ja tuli samalla hikisenä ja puuhakkaana sisään. "Taitaapa emäntä täällä katsella uusia työmaitaan", sanoi hän huomatessaan Evan istuvan pöydän ääressä oikein kynä kädessä ja vihko polvella. "Tuo kirjaanpano se on näillä uusmuotisilla ihmisillä aivan tautina. Isännälläkin on ihan joka lehmälle omat tilinsä ja kaavansa ja niihin se karjakon kanssa yhtämittaa niitä numeroitaan merkitsee ja ylöspanee. Pitää muka tarkoin olla selvillä, kuinka paljon elukoille ruokaa annetaan ja kuinka paljon ne kulloinkin lypsävät. Eikä kelpaakaan meidän talossa enää mikä sonnipahanen hyvänsä, joiden jäljessä ennen lehmiä kylälläkin juoksutettiin, vaan kuka tietää, kuinka kalliilla rahalla lienee ostanut tuon Hermanni-rumilaan, joka tuolla navetassa kuin Salamo vaimojensa kanssa elehtii. Niin niin, toisin oli ajat ennen, mutta paremmat saattavat silti nyt olla. Pitää tässä ruveta väelle illallista keittämään, kun hoksaisi jotakin sopivaa talonpojan ruokaa…"
"Kun hoksaisi jotakin sopivaa". Ne sanat jäivät kaikumaan Evan mielessä, sillä ne olivat hänestä omituiset. Eikö emännän velvollisuus ollut jo aikoja ennen tietää, jos hän tunsi varansa ja varastonsa, mitä milloinkin oli väelle laitettava, ja eikö nimenomaan illallisruoasta, väen tullessa väsyneenä ja rääkkääntyneenä kotiin, ollut pidettävä aivan erikoista huolta? Heille, noille vieraille ja oudoille kodeissamme, oli vaatimattomissakin oloissa koetettava luoda viihtyistä kodin tunnelmaa. Evaa oikein värisytti, kun hän muisti pihan toisella puolella olevaa väentupaa ja sen kolkkoa harmautta, ja hän ymmärsi, että hänen oli nyt aluksi rajoitettava suunnitelmansa, ettei kaikki tulisi suoritettavaksi samalla kertaa.
Hän vaihtoi Leenan kanssa muutaman välinpitämättömän sanan, kyseli hiukan eukon töistä ja missä väki nyt oli, ja lähti sitten sisähuoneisiin, mielessä sama suunnitelma, jonka hän oli pannut alulle keittiössä. Miettien ja pohtien kulki hän huoneesta toiseen, tehden aina tarkat muistiinpanot kirjaansa, kunnes hän vihdoin saapui Juhon kamariin, jonka ovelle hän pysähtyi miettiväisenä ja surumielisenä.
Kuinka monenmoisista erilaisista säikeistä olikaan ihmisen onni kudottu! Se oli kuin Penelopen kuuluisa kangas, josta hän yöllä purki sen, mitä oli päivällä siihen kutonut, koska ei tahtonut antautua kosijalleen. Minkä ihminen päivällä kutoi onnensa kangasta, sen usein yöllä pimeät kohtalot pois purkivat, ja taas oli alettava alusta. Mutta ehkä sittenkin siihen vähitellen uutteran pyrkimyksen tuloksena jäi säie säikeen jälkeen, kude kuteen lisäksi, niin että vihdoinkin onnen kirjava kangas läheni valmistumistaan, kunnes kuolema sen kudonnan katkaisi? Mietteissään Eva istahti miehensä pöydän ääreen ja piirusti hitaasti ja unelmoiden vihkoonsa uuden otsakkeen: "Juhon kamari".
Hänellä oli kuten kaikilla tytöillä ollut salainen unelmansa siitä, minkälainen kerran oli oleva hänen "Juhon kamarinsa". Se oli sivistyneen miehen lämmin ja kodikas huone, jossa hieno aisti oli tehnyt parastansa hankkiaksensa sen asukkaalle viihdytystä. Siellä oli oleva se salaperäinen kiehtova tuoksu, joka sai ummistamaan silmät ja vaipumaan aavistelevaan nautintoon, siellä olivat uskolliset ja kirkkaat silmät sekä voimakkaat käsivarret, joihin saattoi heittäytyä, turvautua, antautua täydellä onnen tunteella. Se oli se turvapaikka, jonne voi hiipiä kodin muista suojista, kun hämärä jo vallitsee ja mieli rupeaa avautuen kaipaamaan suloista täydentäjäänsä, rauhaa ja lohtua.
Eva vilkaisi ympärilleen Juhon yksinkertaiseen ja koruttomaan huoneeseen ja painoi sitten taas kiireesti päänsä käsivarttaan vastaan. Tuntui siltä kuin hänen olisi ollut mahdotonta tunnustaa, että hän oli saattanut niin peräti unohtaa nuo entiset unelmansa ja ihanteensa, että oli toisarvoisten syiden vuoksi, kuten hän syytti itseään, ne suorastaan myynyt. Ja nyt hän yht'äkkiä huomasi sielussaan erään katseen, jonka hän kerran oli tiennyt sinne painuneen, mutta jolle hän silti ei ollut omasta puolestaan pannut sen enempää merkitystä. Nyt oli kuin olisi kaikki hänen epäilyksensä ja tuskansa purkautunut tuosta katseesta häneen surumielisenä ja kaihoavana moitteena, joka entistä suuremmalla voimalla valaisi Evalle, mitä kaikkea köyhemmäksi hänen elämänsä ehkä oli jäävä.
Mutta Eva oli velvollisuudentuntoinen ja lujatahtoinen nainen, ja tämä heikkous oli hänessä hetkellistä. Hän pakotti itsensä uudelleen harkitsemaan Juhon huonetta, miten saada siitä sellainen maanviljelijän kamari, joka sopii hänen säätyynsä ja maailmankatsomukseensa, mutta samalla täydelleen edustaa sitä kulttuuritasoa, jolla Eva oli ja jolle hän näissä seikoissa tahtoi miehensäkin nostaa. Sillä vasta sitten, kun siinä suhteessa oli saatu aikaan täydellinen sopusointu, kun toisin sanoen kansallinen sivistyksemme oli ikäänkuin tässä pienoiskohdassa pohjautunut siihen ainoaan, mihin se lopulta saattoi pysyväisesti pohjautua ja elinvoimaisia hedelmiä tuottaa, nimittäin meidän maataviljelevän säätymme todelliseen ja oikeaan sivistykseen työnsä ja elämäntehtävänsä pohjalla, syntyisi se ilmapiiri, jossa hän, Eva, kulttuurin lapsi, saattaisi todella olla onnellinen. Eva tunsi tämän vain hämärästi, voimatta pukea sitä sanoiksi, mutta hän tiesi, että jotenkin sinne päin oli nyt pyrittävä, ja hän pyrki myös sinne.
Ja hän suunnitteli mielessään, millaiseksi hän tahtoisi Juhon kamarin, sen Soljalan isännän kamarin, jota hän tahtoi oppia rakastamaan, kuten oli luvannut, myötä- ja vastoinkäymisessä. Yksinkertaista piti kaiken olla, suomalaista, mutta ei siten käsitettynä, että mikä tahansa kömpelö ja puiseva kannon kappale, pölkyn pää tahi lankkupenkki, joka on suvaittu nostaa pirttiin istuimeksi, edustaisi mitään "suomalaista". Kaunista piti silti kaiken olla, sillä yksinkertaisuus on usein kauneutta lähempänä kuin tekemällä ja miettimällä tehty monimutkaisuus. Eva muisti, kuinka hän kerran oli osakunnassa kansan taideaistista keskusteltaessa suorastaan suuttunut erään "huonekaluarkkitehdin" väitteestä, että kansa käyttää punamultaa sisävärinäkin huoneissaan muka jonkun taideaistin perusteella. "Typerä talonpoika", oli hän sanonut, "on tyhmyydessäänkin liian viisas väittääkseen, että hänen punamullalla ja öljyllä töhrimänsä penkki olisi mitenkään kaunis. Vielä mitä, mutta hän on liian itara ja liian laiska hakemaan tahi miettimään muuta maalaustapaa, koska halpa punamultatynnyri on aina valmiina liiterin nurkassa, eikä hänen siis tarvitse hakea kallista väriä kauempaa." Toisenlaista piti heillä oleman, sen Eva mielessään vannoi, ja toisenlainen oli myös hänen miehensä. Ammattinsa mukaan ja aatteellisen pyrkimyksensä käskystä oli Juhon oltava ensimäinen ja viimeinen työnsä kimpussa, mutta levon hetken tullen ja kodin päästyä vuorolle oli hänen olemuksellaan ja esiintymisellään todistettava, että työ ei muuta miestä laatunsa mukaan, vaan että henkisesti korkealla tasolla oleva ihminen päinvastoin voi täydellisellä sisällisellä vapaudella tehdä mitä työtä hyvänsä, sen pystymättä painamaan häneen alentavaa, epäsivistyksellistä leimaa.
Evan posket punoittivat hänen syventyessään näihin unelmiinsa ja mietelmiinsä, joissa hän ikäänkuin väitteli jotakuta vastaan. Juhoako vastaan? Tuskinpa, sillä Juhon puolelta Eva totta puhuen odotti aikeilleen ja puuhilleen melkoista ymmärtämystä. Ehkä itseään ja omia epäilyksiään vastaan, sillä joku ääni sanoi hänelle, että hänen puuhissaan ja aikeissaan saattoi olla paljon yksipuolista, jopa mahdotontakin toteuttaa. Mutta hän toivoi, että kun niitä vastaan pantaisiin Juhon mielipiteet ja kokemus maalais-oloista, niin siten löytyisi kultainen keskitie, joka varmaan veisi perille.
Eva tunsi väsähtämistä helteisen ilman ja voimakkaitten mielenliikutustensa vuoksi sekä heittäytyi Juhon sohvalle pitkälleen. Siinä oli vielä sama vaatimaton ristirantuinen päänalainen, jonka varassa Juho oli hääyönsä levännyt. Noudattaen naisellista vaistoaan Eva ikäänkuin varkain itseltään tunnusteli sen hajua, Juhon tukan hajua, ja huomasi kummakseen, ettei se herättänyt hänessä vastenmielistä tunnelmaa. Hän nukahti siihen, Soljalan nuori emäntä, keskelle unelmiaan ja uudistus-aatteitaan.
* * * * *
Kun hän heräsi, kuului pihalta vilkasta puhelua ja kirkkaita ääniä. Kiireesti nousi hän ylös ja meni ikkunaan. Luonnossa oli jo rusottava illan valaistus ja karjapihasta kuului lehmien ammumista ja kellokkaan kellon kalkahtelua. Pihalla kantoivat karjapiiat valkoisissa lypsinliinoissaan maitokannuja puhellen iloisesti ja vastaillen renkien kompasanoihin. Eva tunsi mielessään hauskaa uteliaisuutta ja meni ulos.
Pihanurmella makasivat rengit huolettomina työnsä jälkeen, odotellen illallistaan. "Hyvää päivää!" sanoi Eva heille herttaisesti ja luonnollisesti sivu mennessään. Miehet karkasivat kiireesti pystöön ja koskettivat lakkiaan. "Päivää, emäntä!" sanoivat he, "tervetuloa sitten taloon!" "Kiitoksia, miehet!" vastasi Eva hymyillen ja kätellen heitä. Miehet olivat hiukan ujostuksissaan ja pelkäsivät, että hän oli kuullut, mitä he olivat äsken sanoneet sivu menevälle piika-Annille. Eva oli kuullutkin sen, mutta ei siitä välittänyt. Se ei ollut häntä nyt loukannut, sillä siinä äänenvärissä, jolla se lausuttiin oli ollut jotakin hilpeätä, rehellistä ja tervettä. Eva meni, mielessään toivo siitä, että saisi kerran noista miehistä esille sen hyvän, joka heissä varmasti oli.
Karjapihalla oli vilkasta elämää. Valkeissa lypsinmekoissaan hyörivät lypsäjät lehmäinsä kimpussa, pesten tarkoin utareet ja ruveten sitten syrjässä, pölyltä ja lialta suojatussa paikassa suorittamaan pyhää tehtäväänsä. Valkeina suihkuina virtasi maito raintaan, kuohuen siinä lihavan ja terveen näköisenä, ja painuen hiljaa siivilän läpi suuriin meijerikannuihin. Lehmät seisoivat rauhallisina kääntäen märehtimispalloaan suussaan ehkä noin parin kolmen kerran nopeudella minuutissa ja nytkäytellen köyteen sidottua häntäänsä. "Kyllä näkee kaikesta", ajatteli Eva, "kuinka hyvin Juho ymmärtää tämän puolen asiasta, puhtauden merkityksen täällä karjakartanossa. Mutta eipäs ole vanhalla Leenalla mitään valkeata mekkoa yllään silloin, kun hän laittelee ihmisten ruokaa, eikäpä ole puhtauden ja uudenaikaisuuden kaipuu ihmisten asuinsijoissa päässyt tällä lailla selviytymään. Mutta se ei tuota mitään, siinä on ero. Eikö tuota? Kukapa sen tietää, sillä sitä on vielä niin vähän koetettu…"
— Nyt Soljalan nuori emäntä nimikkolehmäänsä lypsämään! kuului silloin piika-Annin iloinen ääni. — Katsokaa, kuinka sillä onkin utareet täynnä, niin että kohta halkeavat.
Eva meni ääreen ja nauroi. — Hyvä Anni, enhän minä osaa lypsää, sanoi hän avomielisesti, mutta sen taidon aion kyllä opetella, kunhan ehdin. Lypsetään sitten kilpaa.
— Leikillähän minä vain, vastasi Anni. — Mutta kyllä tätä tekee ilokseenkin. Ei mikään ole niin hauskaa kuin nähdä, kuinka paljon maitoa kunakin iltana saadaan. Se on jännittävää, tiedättekös emäntä. Ja kun on semmoinen neuvoja kuin meidän isäntä selittämässä ja sanomassa, mikä kappale ihmiselle sentään lehmä on ja miten se kukoistaa yhä paremmin, kuta puhtaampana sen pitää ja kuta huolellisemmin sen hoitaa, niin muuttuu koko tämä karjapiian ammatti aivan toisenlaiseksi. Tuntuu kuin koko maa eläisikin vain meidän varassa.
— Joo. Karjapiian hyppysistä ja punikin hännän alta se lähtee tuo Suomen itsenäisyys ja kansan rikkaus, vahvisti syrjästä karjakko-Aapo. — Jokaisen Soljalan lehmän vuorokautinen ulosanti se on punnittukin, — mikä häntä nännistä heruu, niin useammin, ja mikä hännän alta, niin harvempaan. Net on kirjoissa isännällä kaikki, sonnan määrät ja muut ulosteot… Siitäpä sitten vähitellen saadaankin selville, kuinka paljo on rehua ja mitä rehua annettava, että suurin ja rasvaisin maitomäärä lähtisi.
Eva vaipui katselemaan ja miettimään sitä rauhallista idylliä, joka oli siinä hänen edessään, ja kaikki kesäillan kauneus, luonnon tyyneys, taivaan korkeus ja näköalan laajuus suli hänen mielessään ihanaksi tauluksi. Hän siirtyi hiljaa pois karjapihalta, lähti astelemaan rantaan vievää tietä, joka ujui siinä kapeana kahden ruispellon välissä. Heilimöiminen oli jo tapahtunut ja tuntui kuin olisivat sadattuhannet tähkät hiljaa ja pyhän tunnelman vallassa odotelleet nyt sen täyttymistä, joka oli niiden elämän päämaali ja tarkoitus. Hyönteisten päivä-into oli jo rauennut, vain sieltä täältä kuului vielä sirkan uupumaton siritys, mutta äänettömästi ja kiihkoisesti lentelivät jo yöperhoset etsimässä lyhyttä ja huumaavaa onneaan. Kumealla pominalla, raskaasti kuin juoksua yrittävä lihava nainen, lentää pouhasi tuossa suuri sittisontiainen, kiiruhtaen kohti karjakartanoa ja sen mieluisia, mehuisia ja kosteita mättäitä, jotka muodostavat sen onnelan tässä maailmassa. Ruispellon alla oli talvivehnäsarkoja sekä ohraa, ja Evasta tuntui kuin olisi siinä kuvaannollisesti pantu rinnakkain vanhojen sivistysseutujen herrasvilja ja peräpohjolan vaatimaton hengen ylläpitäjä. Pellon reunus muodosti rannassa korkean pientareen, jolla kasvoi mehukasta villiruohoa, hiirenhernettä, apilaa ja kuminoita. Väkevä tuoksu levisi sieltä illan henkäyksen mukana. Alempana oli tuuheata tervalepikköä ja sitten ystävällinen rantahiekka, jolla oli pyykkipata, musta, suuri ja kodikas kuten aina, pesujakkara ja joukko sievästi vuoltuja pieksinpuita. Vierellä oli aivan veden rajassa ikivanha nuottatalas, harmaa, sammaltunut ja kunnianarvoisa kuin suvun kanta-isä. Eva istahti maan rajaan hietikon ääreen kivelle, ja tunsi, kuinka jostakin läheltä pensaikon varjosta häntä kohti hiipi kielon ja lehdokin vieno, sanomattoman valikoitu tuoksu, hiljaa kutsuen ja houkutellen luokseen yön harmaisiin naamioituja nimettömiä ritareita, toimittamaan lemmen ja luomistyön salaperäisiä tehtäviä. Yhä kaukaisemmiksi ja hiljaisemmiksi kävivät äänet hänen ympärillään, kunnes vihdoin alkoi pohjolan salamyhkäinen, ihmeellisesti kuulakas ja rusottava, mutta samalla sadunomaisesti hämärä ja kiehtova kesäyö, joka toisille nostaa kyyneleet silmiin, painaa toiset sanattomaan nautintoon, herättää toisissa kuuman kiihkon ja lemmen janon, mutta antaa kolmansille viihdytyksen ja rauhan ristiriitaiseen sydämeen.
Ja niin kävi Soljalan nuoren emännänkin, kun hän aikansa istuttuaan rantakivellä, katseltuaan kuvastintyyntä veden pintaa ja kuunneltuaan lentoon säikähtävän rantasipin piiskutusta, kun se taitavin lyönnein kaarsi rantamättäältä ulommaksi, kaarsi ja palasi taas, — nousi ja lähti takaisin äskeistä tietänsä. Se hyvää tekevä ja jalo viileys, joka hengähti häntä vastaan peltojen välisellä tiellä, tuntui tunkevan hänen mieleensäkin, ja hän tiesi saaneensa rauhan ja onnen varmuuden. Milloin se tulisi ja kuinka kaukana se olisi, sitä hän ei aavistanut, mutta lopputuloksesta hän oli varma. Hän meni hiljaa nukkuvan karjapihan ohi, josta hänen nimikkolehmänsä lähetti hänelle vilpittömän ja vakaan silmäyksen, tuli kartanolle ja meni vuoteelleen mielessä yksinkertainen vaikutelma siitä, kuinka sanomattoman kauniisti ja armollisesti, lämpimästi ja onnekkaasti kesäyö saattaa syleillä nuorteaan vihreyteen pukeutunutta Suomen maata.
Yksinäiseltä tuntui, kun Juho oli poissa.
Niin tuli vihdoinkin lauantai-aamu ja sen mukana tuo mieluisa tunnelma, jonka edessä oleva lauantai-illan odotus aina herättää. Lauantai on Suomessa melkeinpä viikon korkein hetki, jonka tasalla pysyy ainoastaan sunnuntai-aamu; siitä alkaa sitten lasku arkea ja arkista tunnelmaa kohti. Tähän viikon viimeiseen iltahetkeen yhtyy mielihyvä suoritetusta työstä ja edessä olevasta lepopäivästä, puhdistuksen ja vaihtelun tunne, joka on mitä mieluisin kaikille työtä tehneille.
Evallekin se oli mielenkiintoista ja jännittävää odotuksen aikaa tämä lauantai-päivä. Hän ei ollut vielä puuttunut mihinkään asioihin, vaan oli ainoastaan tutkinut, ottanut selvää ja mietiskellyt. Yhdestä tärkeästä seikasta hän oli ollut pääsevinään selville, nimittäin siitä, että Soljalan isäntä näytti olevan maanviljelyksessään ja karjansa hoidossa ei ainoastaan aikansa tasalla, vaan vieläpä sen etunenässä, ainakin mitä Eva voi ymmärtää, ja ettei tässä siis ollut kysymyksessä mikään talon elämän kohottaminen siltä puolelta. Mutta talon sivistyselämän, sen maalaiskulttuurin luomisessa, jonka täytyi syntyä varakkaan talonpojan kotiin ja ympäristöön, jos hänellä oli myös henkisiä tarpeita, siinä oli Evalla kutsumuksensa. Hän oli lukenut miehensä sanomalehdistä paljon "maahengestä" ja huomannut sillä enimmäkseen tarkoitettavan maanviljelyksen taloudellista ja isänmaallista merkitystä, mutta hän oli siihen mielessään lisännyt myös sen sivistyksellisen puolen. Ja hämäränä kuvana oli hänen ajatuksissaan vilahtanut myös se, että se kansallinen yhteen sulautuminen, jota keskuudessamme niin kipeästi kaivattiin äärimmilleen kärjistyneen luokkahengen vastapainoksi, saattoi tärkeältä osaltaan lähteä juuri tuosta maanviljelijäimme henkisestä, inhimillisestä sivistymisestä, herkentymisestä tunteitten ja uhrautuvaisen elämänkäsityksen kannalta.
Kuinka ihmeen paljon hän olikaan saanut ajattelemisen aihetta näinä muutamina päivinä! Hänen entinen ylioppilaselämänsä kieliopintoineen ja estetiikkoineen tuntui nyt olevan niin kaukana, jossakin siellä takana ja korkealla sinisissä pilvissä. Ja mikä omituisinta — hän ei sitä enää kaivannut. Se pettymys oli todellakin ollut helposti voitettu. Sen sijaan hän tunsi jo olevansa "Soljalan emäntä", joka pian ryhtyisi tärkeisiin ja kauaskantoisiin tehtäviin ja jonka työala oli aivan elämän keskeisimmässä rintamassa. Siinä tahtoi hän nyt ensi kerran koettaa nuoria voimiaan ja tehdä jälkeä.
Vaikka Eva ei ollut sanottavasti puuttunut talon asioihin, oli hänestä niissä kuitenkin jo jotakin vaikutusta. Vanha Leena oli hämmästynyt pahanpäiväiseksi, kun Eva oli häneltä tarkoin tutkinut, kuinka monta kertaa viikossa väelle annettiin voita. "Voita!" oli hän sanonut, "voita! Mitä häntä sunnuntaisin hiukan annetaan ja siinä kaikki. Vai ruveta tässä vielä kallista voita väelle antamaan! Ei meidän isäntä sellaiseen hullutukseen ja tuhlaukseen suostu." Mutta sitten oli Eva ruvennut tiedustamaan, saapiko väki milloinkaan kuorimatonta maitoa. Taas oli eukko hämmästynyt. "Meijeriinhän se viedään joka tippa. Kurnaaliin toki väki saa tyytyä. Juottovasikoille tässä vain ehyttä maitoa annetaan. Ei se talonpojan elämä muuten kannata."
Mutta silloin oli Eva määrännyt, että lauantai-illaksi oli väelle varattava voita ja nuorta maitoa sekä leivottava rievää. Hän itse kyllä tulisi leipomisesta huolta pitämään. "Mutta mitä isäntä siihen sanoo?" Eva ei ollut ruvennut asiaansa sen enempää perustelemaan, oli vain huomauttanut, ettei isäntä siihen mitään sano, kun hän on niin käskenyt.
Ja Evan paljas läsnäolo keittiössä oli muuten vaikuttanut sen, että se oli päivä päivältä siistiytynyt. Lattia oli kirkastunut, ruokakaappi oli puhdistunut ja väki oli ruvennut pyyhkimään tarkoin jalkansa ennen sisään tuloa. Ikkunat olivat kirkkaat, ja vanhat verhot oli otettu pois. Ja kaikissa muissakin huoneissa oli jälkiä nuoren sivistyneen naisen läsnäolosta, ei suuria, mutta kuitenkin sellaisia, jotka saattoi huomata ja jotka loivat puhdasta ja viihtyisää tunnelmaa. Nyt lauantaina siisti Eva miehensä kamarin, korjasi rikkinäistä sohvan päällystä, järjesti kirjahyllyn, silitti ikkunaverhot, pyyhki tarkkaan pölyt ja laittoi lopuksi pöydälle lasiin kimpun tuoreita niittykukkasia. Hiukan surumielisesti hymähtäen hän sitten katsasti kamaria ovelta ja tunsi haluavansa tietää, ilahduttaisiko tämä kaikki Juhoa.
Iltapäivällä hän meni katsomaan saunaa, jota Pahna-Liisa juuri lämmitti. Sekin oli ala, johon Juho ei ollut ainakaan vielä puuttunut. Se oli vanha, harmaa, kallellaan oleva rähjä, jossa oli ainoastaan pieni ikkunapahainen ja jossa ei voinut paljon liikkua itseään nokeamatta. Eva huokasi. Tämä oli nyt niitä suomalaisten kirjallis-runollisia sisäänlämpiäviä saunoja, joissa oli muka "parempi löyly" kuin siisteissä, valoisissa ja väljissä uusissa saunoissa. Runollisia ne kyllä saattoivat olla, kun ne siinä kesäiltana yksikseen lämpisivät ja kun niitä sai katsella näin ulohtaalta, mutta epäkäytännöllisiä ja epäterveellisiä ne varmasti olivat — taudin pesiä mahivine lattioineen ja tunkkaisine hajuineen. "Täällähän nokeaa itsensä", sanoi Eva, "kuinka täällä voi kylpeä?" "Pitää hakea lauteilta sellainen paikka, jossa on kylvetty; siinä eivät persaukset nokeennu", selitti Pahna-Liisa vilpittömästi. "Eikö täällä ole kylpyammetta?" "Ei ole; sitä ei näin talonpoikaisissa oloissa tarvita — sen kun mitä itsekukin vähän kiulusta itseään valelee. Ja paremminhan se löylyssä lika heltiää kuin ammeessa ja mikä se sellaisen kuuman veden paljouden lämmittäisi? Tuleekos emäntä sitten isännän kanssa kylpyyn, niinkuin oli ennen Soljalassa tapana?" "En minä nyt tällä kertaa", vastasi Eva ja kääntyi pois. Hänkö nyt Juhon kanssa saunaan samalla kertaa, koko väen nähden — ehkä vielä vastat kainalossa? Häntä harmitti, että Liisa oli voinut hänestä sellaista otaksuakaan. Mutta mitä siinä sitten olisi? Sehän olisi oikein ja luonnollista, niinkuin pitäisi. Hän jätti tuon ajatuksen jotenkin silleen ja meni sisään.
Hän oli leiponut kyökin uunissa Juholle sunnuntaivehnäsiä ja kattoi ruokasaliin heille yhteistä illallista. Kuinka hauskalta näyttikään nyt pöytä, vaikka sen katteet olivatkin niin yksinkertaiset! Leenakin oikein hymyssä suin pysähtyi sitä katsomaan ja arveli, että kyllä on Juhon hauska tulla kotiin. Keittiöstä kuului taas väen keskustelua, mutta nyt se tuntui niin rauhalliselta ja tyytyväiseltä. Hän oli äsken siellä käydessään nähnyt, kuinka väki oli siistinä saunansa jälkeen, ja kuinka sen silmissä oli tyytyväinen ja iloinen välähdys, kun pöydällä oli maukas ja ravitseva ateria. "Siinä sen näkee hyvän emännän jäljen", oli karjakko-Aapo leikkiä laskien sanonut. Toiset eivät olleet puhuneet mitään, olivat katsoneet vain ja naurahtaneet sitten, kun Pahna-Liisa oli pöydän alapäässä venyttäen sanonut, että "hyvää-äh!" Eva ei ollut puhunut mitään, oli vain toimittanut askareensa, ja piikatyttö oli ihan lentäen häntä auttanut.
Mutta missä viipyi Juho? Se kysymys lepäsi raskaasti Evan sydämellä. Kun on jo näin myöhäinen eikä tule. Mitähän väkikin ajattelee tällaisesta? Johan tämä on kauhea häpeä. Oliko hän nyt menetellyt niin, että Juhon tarvitsi näin peräti suuttua ja saattaa hänet ja itsensä koko pitäjän puheen aiheeksi? Pitihän hänen nyt ymmärtää, että tällaiseen elämään täytyi aluksi tottua, ennenkuin voi sen kaiken ihan täydestä ja omanaan ottaa. Jos Juho olisi todella sivistynyt mies, olisi hän tämän ymmärtänyt ja kohdellut häntä sen mukaan, hienosti, kuten oikean miehen tulee. Mutta siinä sen näkee — talonpojan. Kun ei heti pääse raakojen himojensa perille, niin… Eva ihan säikähti katkeria ajatuksiaan, joilla tunsi tekevänsä Juholle vääryyttä. Kunhan ei olisi vain joku onnettomuus sattunut? Mutta toiselta puolen kuohahti ylpeä luonto loukatusta itserakkaudesta. Kun ei tule, niin ei, ja sillä hyvä! Hän menee nukkumaan, ja tulkoon Juho milloin haluaa.
Hän meni saliin ja viivähti ikkunassa. Hämyisellä pihalla ei ollut mitään liikettä, jossakin vain narahti ovi. Eva muisti maalaisnuorten lauantaitavat, yöjalassakäynnit ja sellaiset. Päästävätköhän Soljalankin palvelijat poikia aittaansa? Evaa inhoitti, sillä hänelle siinä oli jotakin liian suorasukaista, niin, eläimellistä. Hän jäi tuijottamaan ajatuksissaan pihalle, kunnes väsyneenä ja omituisesti haluttomana vihdoin meni makuuhuoneeseensa ja alkoi päästellä auki tuuheata, kaunista tukkaansa. Se valahti kuin aalto hänen harteilleen ja rätisi sähköisesti hänen sitä hitaasti sukiessaan. Kun hän sitten palmikoi sitä sukkelin sormin, kilahtelivat sormukset hänen kädessään, niin että hänen täytyi pysähtyi ja katsoa niihin. Vihdoin viskasi hän palmikkonsa niskalle, päästeli hitaasti auki vaatteensa, muutti siveästi ylleen pitkän ja kauniin yöpaidan sekä istahti vuoteensa reunalle.
Se oli leveä, todellinen vanhankansan aviovuode, ja Eva näki sen nyt siinä omituisin, sekavin tuntein. Hän nosti hiukan paitaansa ja katseli miettien kauniita ja siroja, valkoisia jalkojansa. Äkkiä hän taas piilotti ne paitansa helmaan, hyppäsi vuoteeseensa ja painautui peitteen alle kuin lymytäkseen. Hän huomasi sydämensä tykyttävän, niin että jyskytys kuului, oikaisihe vapaasti selälleen pitkää pituuttaan ja veti syvään henkeään sekä kuunteli tarkkaan.
Koko ajan hän kuunteli, tulisiko Juho. Mitään ei kuitenkaan kuulunut. Ja siinä hänen miettiessään puoleksi surumielisiä, puoleksi innostuneita ja toivorikkaitakin aatoksiaan varastausi hiljaa hänen luomilleen uni, kuin osoittaakseen, että vielä sentään voitti Evassa terveys ja nuori luonto sen, mitä outo elämänkohtalo oli hänelle valveillapitäviä huolia tuottanut.
* * * * *
Eva heräsi äkkiä unestaan. Huoneessa oli hämy yhä syventynyt ja kaikki oli hiljaa, mutta jokin oli silti hänet herättänyt. Hän nousi äkkiä istualleen ja samalla aukeni huoneen ovi. Juho seisoi kynnyksellä, ääneti ja rävähtämättä häneen tuijottaen. Eva tunsi, kuinka epämääräinen pelko kouristi hänen sydäntään ja hän sai hädin tuskin änkytetyksi:
— Juho!
Juho oli vaiti. Hänen päänsä oli nyt ylpeästi pystyssä ja silmissä oli terävä ja läpitunkeva katse, joka sinkosi esiin tummiksi ja suuriksi laajenneista silmäteristä. Voimakas kaula kohosi kuin raudasta valettuna leveistä hartioista ja korkea rinta aaltoili kuin väkevästä pidätetystä huohotuksesta. Vaatteet olivat mudassa ja savessa, kädet olivat likaiset ja mustat, mutta peloittavan voimakkaat ja suonikkaat, ja kasvoillekin oli suon mustia mehuja räiskähtänyt ja siihen kuivanut. Evan mieleen painui vaistomaisesti, että tuo olento tuossa ovella oli miehekkään voiman ja itsetietoisuuden suoranainen ilmestys, jota sillä hetkellä sanomattomasti kaunisti hänen koristelematon työn karvansa ja jota täytyi ehdottomasti ihailla. Eva koetti sanoa jotakin hätäännyksissään:
— Oletko jo syönyt? Ruokasalissa on sinulle ruokaa.
— Soljalan isäntä ei ole ennenkään syönyt ruokasalissa, vaan väkensä pöydän päässä.
Se tuli äkkiä jyrkästi ja hampaitten välistä kuin olisi puraissut rautalangan poikki. Eva hätääntyi yhä enemmän.
— Odotin sinua niin… Kun oli lauantai-iltakin. Miksi viivyit niin myöhään?
Juho astui häntä kohti synkkänä ja ylpeänä.
— Sinä… sinä odotit! sanoi hän. — Älä puhu minulle mitään sellaista. Yhtä asiaa tulin sinulta nyt kysymään, sitä, että miksi rupesit vaimokseni, kun et kuitenkaan minua rakastanut etkä voi minua sietää? Vastaa. Miksi petit minut pahimmalla tavalla kuin mitä minunlaiseni pettää saatoit? Miksi teit minut naurunalaiseksi ja turmelit koko elämäni?
Hän vaikeni huohottaen ja tukahduttaen sen raa'an ja loukkaavan sanan, joka oli ollut livahtamaisillaan hänen huuliltaan. Eva oli mennyt kalman kalpeaksi ja painoi kädellään rintaansa, voimatta sanoa mitään. Mutta Juho puhui edelleen kiihtyneenä ja yhä raivokkaammin:
— Sinua olen ikäni ajatellut ja sinulle mielessäni kaikki suunnitellut ja kaikki sinun vuoksesi tehnyt. Sinun tähtesi olen tullut siksi mikä olen, kehumattani sanoen ensi rivin mieheksi tämän maan talonpoikaismoukkien joukossa. Ja mikä olit sitten sinä? Nuori ja kaunis herrasnainen, mutta et muuta. Nyt vasta onneton huomaan, kuinka kaukana olet siitä, joka on tämän maan elämä ja ydin, varsinaisesta kansasta ja sen elämästä, mitätön harsopalanen, joka yllä sopii verhoksi herrojen tanssisaleihin tahi heidän salonkejansa kaunistamaan, mutta ei sinne, missä tehdään perustavaa työtä kansan ja maan eteen. Minua hullua, joka poikkesin säädystäni, joka nain sinut, sen sijaan että olisin ottanut talonpoikaistytön omasta heimostani, vertaiseni, joka olisi pitänyt kunnianaan elää ja tehdä työtä minun rinnallani. Herrain hepeneet saivat taaskin talonpojan silmät häikäistyksi, mutta viimeinen kerta se olikin kohdalleni, oli perkele vieköön…
Juho huomasi itsekin, että hänen synkeä suomalainen voimasisunsa oli nyt menossa liian pitkälle, ja tuo hänen raaka kirouksensa jäi ilkeästi ja hävettävästi soimaan hänen korvissaan. Mutta samalla luuloteltu halveksittu rakkaus ja palava intohimo hänet uudelleen kiihdyttivät ja hän jatkoi itselleenkin vieraalla ja hävettävän julkealla äänellä:
— Mutta mikä on tehty, se pitää, ja nyt olet siis vaimoni sekä saat siihen tyytyä. Ja minä vaadin sinulta kaikki oikeuteni. Petit minut ja saat myös nauttia petoksesi palkan. Minä olen aviomiehesi oman suostumuksesi ja valasi mukaan. Voitko estää minua oikeuksistani?
Eva hyppäsi äkkiä vuoteestaan ja seisoi miehensä edessä leimuavin silmin.
— Kaikella sillä, mitä olet nyt sanonut ja uhannut, todistat sen, jota en ole tähän saakka uskonut, nimittäin, että todellakin olet — raaka talonpoika.
Se tuli kuin piiskan isku, ja Juho horjahti taaksepäin, mennen kalpeaksi ja sanattomaksi. Samalla kävi asema myös Evalle ylivoimaiseksi. Hän heittäytyi vuoteelleen ja purskahti hillittömään itkuun, tyrskien niin, että koko hänen uljas ja silmiä kiehtova vartalonsa vapisi. Juho oli nyt täydellisesti aseeton ja hänen kiihkeä rakkautensa purki hänen mieleensä kaikki ne sanomattoman hellät säälin ja osanoton tunteet, häpeän ja katumuksen pistävät okaat, jotka niin lukemattomina eri vivahduksina yhtyvät ja toimivat rakkauden olemuksessa. Mutta kun hän katseli tuota loistavaa ja ihanaa nuorta naista tuossa edessään, voimatta salata itseltään hänestä virtaavaa kiehtovaa aistihurmaa, valtasi hänen sydämensä samalla hurja riemullinen vakaumus siitä, että kerran Eva sittenkin oli tuleva hänen omakseen, oli kiertävä nuo valkoiset käsivartensa hänen kaulaansa ja kuiskaava hänen korvaansa ne sanat, joita hän niin isosi ja janosi. Hän painoi päänsä käsiinsä ja vaipui unelmiinsa, kostean katkeriin ja katkeruudessaan niin suloisiin.
Niin kuluivat hämyisessä kamarissa hiljaiset hetket, nuori nainen itkien suruansa ja mies miettien onnettomuuttansa, mutta samalla salaisella riemulla ajatellen ja aavistellen tulevaa onneansa. Vihdoin Eva jälleen osoitti luonteensa voimaa ja joustavuutta. Hän nousi ylös, veti häveliäästi hameen ylleen ja tuli Juhon luo laskien keveästi kätensä hänen olalleen.
— Juho! sanoi hän. — Anna minulle anteeksi. Väärin oli, että tulin sinulle, mutta petosta ei silti ollut mielessäni. Vasta hää-iltanamme huomasin, etten ollut vielä koskaan oikein ketään rakastanut… en ymmärtänyt vielä, mitä se on. Mutta… minä lupaan, minä tahdon oppia… rakastamaan sinua ja olla sinulle uskollinen vaimo.
Hän painoi punehtuen kasvonsa alas. Posket olivat vielä kyynelistä kosteat ja kihara oli liimautunut somasti ohimolle. Juho oli sanaton ja liikutus esti häntä puhumasta. Hän tarttui vain vaimonsa käteen.
— Anna minulle hiukan aikaa, jatkoi Eva hiljaisella äänellä. — Se tulee sitten aikanaan kaikki… kaikki tulee vielä varmaankin hyväksi. Olkaamme siihen mennessä ystäviä, jotka auttavat toisiaan.
Juho nousi ja painoi vaimoansa hellävaroen rintaansa vastaan. Eva salli sen ujosti tapahtua. Juhon rinnassa vallitsi yht'äkkiä suuri riemu ja rauha, sekä samalla ihailu ja nöyrä tunne puolisonsa edessä. Hän tunsi, että hän oli äsken lausunut kokonaan väärän tuomion, että tuo nainen tuossa oli sittenkin jotakin muuta kuin mitä hän oli kiivaudessaan puhunut, juuri sitä, mitä hän sydämessään oli aina uneksinut. Hän saavutti rauhansa ja tyyneytensä sekä sanoi yht'äkkiä hiljaisella, vakavalla tavallaan:
— Anna sinä minulle anteeksi raakuuteni, Eva!
Eva katsahti häntä ilahtuneena silmiin. Katseet olivat vielä verhotut, mutta siellä pohjalla kumpuili jotakin kuin kirkkaassa lähteessä, jotakin syvältä sielun uumenista tulevaa. Eva irtausi hiljaa, meni vuoteeseensa ja sanoi:
— Mene nyt syömään ja pane pian maata. Meillä on huomenna paljon, paljon asioita puhuttavana.
Ujostellen nyppi hän sitten peitettään hetkisen, kunnes sanoi vihdoin hiljaa:
— Tahtonetko sitten… käyttää oikeuttasi?
Juho meni kiireesti hänen vuoteensa ääreen ja suuteli häntä ujostelematta ja reilusti.
— En, sanoi hän, en tahdo käyttää enkä esittää mitään oikeuksiani. Se oli tyhmää puhetta. Niitä oikeuksia ei anna minulle pappi, vaan — sinä. Emme ole vielä naimisissa, niin että nuku rauhassa. Tämä ilta on ollut meille molemmille erinomaisen tärkeä. Ja, rakas Eva, lisäsi hän kumartuen uudelleen hänen puoleensa, älä sure äläkä tunne itseäsi onnettomaksi! Kaikki mitä ikinä voin, teen sinun onneksesi!
Ja Juho ei olisi ollut se voimakas ja elämänhaluinen mies, mikä oli, ellei hän samalla olisi suorastaan paennut pois huoneesta, sillä Evan läheisyys, hänestä uhkuva nuoren naisen pehmeä lämpö ja ne tuhannet lemmen keijukaiset, jotka siinä äärellä istuivat, olisivat taas panneet hänet kovalle ja hetken perästä liian kovalle koetukselle. Mutta hän pakeni pois, sillä hän tahtoi poimia kultaisen omenan vasta sitten, kun se itse onnesta huumautuneena putoaa hänen syliinsä ihanassa antautumisen autuudessa.
Kesäiset sunnuntait ovat aivan erikoisesti siunattuja ja kauniita päiviä. Kun ajattelee niitä jälkeenpäin, ei voi muistaa ainoatakaan rumaa niiden joukossa, vaan mielikuvitukseen muodostuu ihana kuva korkeasta sinitaivaasta, puhtaista pilvenhattaroista, linnunlaulusta ja kukkien tuoksusta, Herran temppelistä, josta kuuluu kellojen kumina ja suvivirren juhlallinen kaiku. Se hartauden, Jumalan pelon, vakavuuden ja puhtauden tunnelma, jonka kristinusko on vuosituhansien aikana sunnuntaihin luonut, on sellainen henkinen aarre, ettei voi muuta kuin tuomita mitä surkeimmaksi taka-askeleeksi kaikkea sitä kieltämisen henkeä, jolla tältäkin päivältä on tahdottu sen hieno ja sielua kohottava luonne riistää. Siinä on pätevä ja pyhä kulttuuriperintö raakuuden ja sivistymättömyyden uhrina, taistelemassa kuin marttyyri juonittelevien pakanain keskuudessa.
Evan isä, tuo hieno vanhan sivistyskannon vesa, joka oli sulattanut kristillisen elämänkatsomuksensa syvään sopusointuun tieteen ja uuden ajan kehityksen kanssa, oli usein perheensä keskuudessa ylhäisellä ivalla ja vakavalla sielunpaimenen surulla puhunut siitä keveydestä, jolla suomalainen yleisö, sekä sivistynyt että sivistymätön, oli luopunut kirkosta ja jättänyt sen ikäänkuin hylättynä lastensa jälkeen katsomaan. "Se on yksinkertaisesti sivistymättömyytemme todistus", oli hän sanonut. "Kun moukka saapi hiukan tietoja kokoon haalituksi, kun hän lukaisee vähän luonnontieteitä, Ingersollia ja kieltohenkistä kirjallisuutta, katsoo hän heti olevansa valmis lausumaan tuomionsa asioista, joista maailman väkevimmät henget ovat kunnioittaen ja epätietoisina kuiskailleet ja joiden edessä he ovat vaieten tunnustaneet voimattomuutensa. Tämä todistaa, että tuollainen vasta hiekkakuopasta nostettu kieltäjä ja rienaaja on toivottoman kaukana siitä, mitä tarkoitetaan kulttuuri-ihmisellä sanan oikeassa merkityksessä. Kansalliskirkkomme täytyy olla rakas todella sivistyneelle ihmiselle jo sen historiallisen kulttuurimerkityksen vuoksi, joka sillä ehdottomasti on, ja niin täytyisi hänen osoittaa sille kunnioitustaan ja arvonantoaan pysymällä sen kanssa elävässä yhteydessä. Ja jos hän on todella sivistynyt ihminen, on hänen sydämessään ehdottomasti herännyt todellisen valistuksen kaipuu, ja siihen sisältyy myös uskonnollisten tunteitten arvossapitäminen."
Näin oli opettanut tuo vanha pappi, usein sunnuntai-iltana valittaessaan kirkossakävijöiden vähälukuisuutta. Eva oli koettanut selittää, että papeissa itsessään oli paljon syytä esimerkiksi sivistyneitten kirkosta pois jäämiseen. "Ovat sivistymättömiä pappeja, ahnaita, huonoja saarnamiehiä, ilman syvempää ja hehkuvampaa hengen eloa", oli hän sanonut. "Myönnetään, myönnetään", vastaili siihen vanha pappi ja kertoi huvittavia kaskuja virkaveljistään, "mutta kuitenkin. Paimenen henki on usein heijastusta seurakunnan hengestä. Missä löytyy todellista janoa, joka panee laumat lähteelle rientämään, sieltä usein Jumala antaa myös yhä runsaamman ja kirkkaamman lähteen kummuta. Muista, tyttöseni, että Luoja voi iskeä veden kalliostakin."
Kuten papin tyttären tuleekin, oli Eva pyytämättä totellut isänsä tahtoa ja ollut kirkossa niin usein kuin suinkin vain voi. Vieläpä Helsingissäkin, jossa isän läsnäolo ei ollut häntä siitä huomauttamassa, oli hän noudattanut samaa tapaa. Ja hänelle se oli virkistys ja mielen ylennys. Hänen henkisessä elämässään ei ollut ollut mitään uskonnollista murroskohtaa, ei mitään ristiriitaista taistelua, vaan suhtautui hän kirkkoon ja uskonnollisiin asioihin ikäänkuin historialliselta kannalta. Ne olivat siinä olemassa ja toimimassa perintönä ja mahtavina tekijöinä. Ne olivat hänelle jo sellaisinansa pyhiä ja arvonantoa vaativia, rakkaita. Mutta uskonto, se hänen pieni herttainen uskontonsa, se uinui siellä salassa sydämen sopukassa hänen lapsuusviattomuutensa ja puhtautensa rinnalla. Hän ei siitä koskaan kenellekään puhunut, mutta hän vaali sitä itsekseen hellästi kuin ystävää hädässä, kutsuen sitä hiljaa avukseen tuskan ja ikävän hetkinä. Se tuli ilmoille vain iltaisin, juuri sitä ennen, jolloin hän tuntien unen tulevan käännähti oikealle kyljelleen, nosti pyöreän käsivartensa päänsä alle ja hiljaa itsekseen supisi isämeitänsä ja herransiunauksensa, kuten oli lapsesta saakka tehnyt.
* * * * *
Kun Eva heräsi aamulla, oli aamuhetki jo pitkälle kulunut. Hän hyppäsi kiireesti vuoteeltaan ja rupesi nopeasti pukeutumaan miettien koko ajan edellisen illan tapahtumia. Vaikka sen kohtaukset olivatkin olleet niin järkyttäviä, oli siitä kuitenkin jäänyt hänelle lopuksikin elähdyttävä vaikutelma. Hän tunsi nyt, kun jonkunmoinen selvitys oli tapahtunut, olevansa Juhoon avonaisemmassa ja ikäänkuin rehellisemmässä suhteessa, tarvitsematta pelätä mitään odottamattomuuksia Juhon puolelta. Ja hän tunsi naisellisella vaistollaan saaneensa Juhosta voimakkaan yliotteen juuri sen kautta, ettei Juho ollut älynnyt hillitä itseään, vaan oli mennyt liiallisuuksiin ja raakuuksiin. Ja se varmasti nöyryytti Juhoa, sen Eva tunsi, sillä hän tiesi Juhon aina vakavasti pyrkineen arvokkaisiin tapoihin ja hillittyyn esiintymiseen. Olipa Juho usein halveksien puhunut herrasmiesten raakuudesta ja heidän siivottomasta puheestaan, kun vain olivat omissa hoteissaan — seikka, jonka Eva muuten tiesi aivan todeksi. Kovasti oli varmaankin Juhoa nyt omassa mielessään nöyryyttänyt se seikka, että hän juuri tässä suhteessa oli häväissyt itsensä oman vaimonsa silmissä.
Eva ei voinut sille mitään, että hän makuuhuoneestaan lähtiessään heitti kuvastimeen syrjäsilmäyksen ja näki sieltä kukoistavat, unen virkistämät kasvot sekä huulilla hymyn, joka puhui kaikesta muusta kuin mielen masennuksesta.
Kun hän tuli ruokasaliin, ei siellä näkynyt Juhoa, eikä lautasiin oltu koskettu. Hän raotti kyökin ovea, jolloin Juho tulikin häntä vastaan. Juholla oli yllään siisti, kotitekoinen harmaa puku ja kaulassa pehmeä valkoinen kaulus. Hän oli ajanut partansa ja leikannut viiksensä, jotka miehekkäästi kuvastuivat auringon paahtamaa, punertavaa ihoa vastaan. Eva huomasi heti, että Juholla oli taas entinen tuttu tyyni ilmeensä.
— Huomenta! sanoi Eva ja ojensi hänelle kätensä. Silmien pohjalta kuvastui hiukan veitikkamaista naurua ja suupielet väreilivät.
— Niin myös! vastasi Juho ja tarttui ojennettuun käteen sekä piteli sitä katsoen siihen puolelta ja toiselta.
Se ansaitsikin katsomista, kuten kaikkien nuorten naisten kädet useimmiten. Se oli pieni, sitä ei voinut kieltää, ja erinomaisen kauniisti kehittynyt, sekä muistutti lämpöisessä täyteläisyydessään lapsen kättä. Kynnetkin olivat vielä punertavat ja läpikuultavat.
— Ensi kertaa on Soljalan emännällä tällainen käsi, sanoi Juho. — Jos olisin herra, niin suutelisin sitä, mutta Soljalan isännälle se ei sovi.
— Nöyrry pois! nauroi Eva, mutta veti samalla kätensä irti ja kysyi, oliko Juho jo syönyt.
— Olen. Väen kanssa söin aamiaista kuten tavallista.
— Miksi et odottanut minua? Olisi syöty yhdessä.
Juho kävi vakavaksi ja sanoi:
— Istuhan pöytään, niin selitän.
Ja Evan aloitellessa viilihulikan laitaa sanoi hän:
— Soljalan isännän kuten jokaisen maamiehen velvollisuus on syödä väkensä seurassa. Muu ei käy. Isäntä ei saa erottua palvelijoistaan, vaan hänen täytyy olla aina heidän rinnallaan. Toivoisin, että sinäkin, Eva, tämän oivaltaisit ja asettuisit emännän paikalle vierelleni.
— Sen minä teenkin, mutta en vielä aivan heti, vastasi Eva rauhallisesti, puraisten valkoisilla hampaillaan herkullisen palasen voileivästään.
Sanotaan olevan miehiä, jotka eivät voi nähdä nuoren naisen syövän, sillä he eivät muka voi sietää näiden enkeleiden suorittavan niin aineellisia toimituksia, mutta Juho ei ainakaan kuulunut heihin. Vesi suussa hän siinä katseli Evan syöntiä.
— No milloin sitten aiot siirtyä väen pöytään?
— Sen saat kuulla pian, kunhan lähdemme tästä ulos sunnuntai-kävelylle, vastasi Eva. — Muuten, mitä oli Leena laittanut väelle aamiaiseksi?
— Maitovelliä, rieskaa ja voita.
— Mitäs isäntä siihen sanoo?
Eva vilkaisi mieheensä veitikkamaisesti ja kysyvästi.
Juho rypisti hiukan kulmiaan ja vastasi:
— Tuhlausta se on. Ei kannata talonpojan herkutella. Mutta menköön nyt, koska kuulut niin määränneen.
Eva nauroi.
— Ethän ole vihainen siitä? kysyi hän.
— Enhän toki. Ja hyvähän on, että suostuttelet väen puoleesi, arveli
Juho siihen.
Eva lopetti syöntinsä ja nousi.
— Eikö Soljalan isäntä viekään emäntäänsä kirkkoon? kysyi hän.
Juhokin nousi ja katsahti vaimoonsa ilahtuneena.
— Viepi kyllä, sanoi hän, mutta ei vielä. Veneellä on sopimaton matka ja kirkkokiesit ovat korjautteella. Soljalan emäntää ei näetsen viedä kirkolle minkälaisilla ajopeleillä hyvänsä.
— Kas kas, nauroi Eva, ja lähti menemään miehensä sivu ovelle. Vaistomaisesti tämän käsi nousi ikäänkuin häntä tavoittaakseen, mutta painui samalla alas. Hämillään Juho otti hattunsa ja niin mentiin pihalle. Eva sitaisi valkoisen huivin päähänsä. Juhon posket polttivat taaskin ja silmissä oli tulinen katse, mutta Eva ei ollut sitä huomaavinaan. Hän pysähtyi etehisen räystään alle ja tarkasteli pesistään ulos ja sisään lentää sujahtelevia pääskysiä.
— Pääskyset ovat hauskoja lintuja, huomautti hän Juholle, eikä tämä väittänytkään vastaan. — Nyt mennään rantaan, jatkoi hän sitten. — Tule rinnalleni kävelemään, määräsi hän, kun Juho ikäänkuin hiukan ujostuksissaan jättäysi pari askelta jäljemmäksi. Juho totteli ja suoristihe, voimatta hetkeksikään siirtää silmiään vaimostaan, jonka askelten tahdissa hiukan tärähtelevä täyteläisyys aivan hänet huumasi.
He menivät rantatietä ruispellon vieritse, jossa vilja seisoi alkukesän upeudessaan syvänä ja tummanvihreänä kuin tyyni ja valtava meri. Kuin veden pohjasta katsoivat sieltä taivaalle siniset rukiinkukat unelmoiden, nuokahdellen joskus ujojen aurankukkien puoleen, jotka matalampina ja naisellisempina seisoivat hiljaa kuin odottaen jotakin ihmeellistä. Sivu mennessään Eva poimi niistä jokusen ja pisti miehensä napin läpeen. Tämä hymähti ja sanoi:
— Niin kummallista kuin se sinusta lieneekin, niin tämäkään ei mielestäni sovi talonpojalle, tahi paremminkin, arvostaan huolta pitävälle isäntämiehelle. Jos olisin vielä naimaton, niin voisin korkeintaan pistää kukan hattuuni, mutta nyt… Turhia ja joutavia käsityksiähän ne silti ovat, vaikka niissä kuitenkin kuvastaa jotakin siitä entisyydestä, jonka talonpoikaiskansamme on jo osaksi kadottanut.
Juho sormeili kukkaa rinnassaan kuin mietteissään ja jatkoi, kun Eva oli kääntynyt uteliaasti häneen katsomaan.
— Tarkoitan sitä, että mielestäni ei talonpoikaiskansassamme ole enää sen entistä arvokkuuden leimaa. Se on menettänyt sen ja monessa suhteessa aivan ulkonaisistakin syistä.
Eva tuli entistä uteliaamman ja kysyvämmän näköiseksi. Hän istahti pellon pientareelle, sormeili heinän kortta kädessään ja sanoi:
— Jatka jatka!
Ja Juho puheli hitaasti ja harkiten:
— Pelkään, etten osaa tässä asiassa sanoa selvästi sitä, mitä tunnen. Usein olen nimittäin ajatellut kuntamme ja muualla yleisissä kokouksissa, missä on paljon isäntämiehiä saapuvilla, että heissä on hyvin harvoissa jäljellä sitä, mikä oli niin luonteenomaista esimerkiksi minun omalle isä-vainajalleni. Muistathan hänet hyvinkin?
— Muistan muistan!
— No niin. Ehkä en ole puolueellinen sanoessani, että hänen esiintymisessään, yksinkertaisessa harmaassa kotikutoisessa puvussaan, kaikessa käytöksessään, jopa kasvojen ilmeissäkin, oli aina jotakin, joka herätti ehdotonta kunnioitusta ja arvonantoa, jotakin luontaisesti sivistynyttä ja pätevää. Eikö ollutkin?
— Oli. Muistan, kuinka usein katselin isääsi, kun hän oli pappilassa vieraana. Minun oma isäni vain oli hänen vertaisensa, mutta ei ainoakaan muu pitäjän herroista, ja kuitenkin oli hän aina vain tavallisissa kotikutoisissa harmaissaan. Hän oli juhlallinen ukko.
— Niin. Eikö ollutkin. Usein olen viime aikoina muistellut hänen harmaita hapsiaan, hänen sileiksi ajeltuja kasvojaan ja leuan alle jätettyä kunnianarvoisaa jäkäläpartaansa, hänen levollista silmäinsä ilmettä ja vakaata muotoansa, jota joskus kirkasti järeä leikillisyys, mutta ei koskaan rumentanut rähähtävä ja raaka nauru. Olen miettinyt, mistä hän oli saanut olemukseensa kaiken tuon, jota nykyisin olen huomannut vain joillakin Etelä-Pohjanmaan heränneillä isännillä — ehkä joissakin muissakin.
— Hän oli menneen, eheän ajan lapsi, eheän sivistyksellisessäkin suhteessa.
Eva oli sanonut sen ikäänkuin miehensä mietteitten väliin ja lisäsi sitten:
— Älä luule, että se muutos on vain talonpoikaiskansassa huomattavissa. Sama ilmiö esiintyy niinsanottujen sivistyneittenkin keskuudessa. Joukossamme elää vielä saman polven lapsia, joihin minun isäni kuului, ja he todistavat samaa kuin sinun isäsi. Tietomäärän kasvaessa ja tuon niin paljon puhutun sivistyksen levitessä olemme samalla käyneet sivistymättömämmiksi. Olemme menettäneet hengen sopusoinnun ja turtuneet tunteiltamme.
— Niin, sanoi Juho. — Siinä on asian ydin. Isäni ehyt ja järkkymätön henkinen olemus se kuulsi läpi kaikessa hänen elämässään ja hänen esiintymisessään. Ja totta on, että sen ajan henki, jonka lapsi hän oli, kansallisen aamun ja isänmaallisuuden suuri ja elähdyttävä yhteishenki, jota ei häirinnyt mikään sellainen kirvelevä ristiriita kansalaisten kesken kuin nyt joka päivä, oli ehdottomasti omiaan suuresti jalostamaan ja nostamaan henkisessä suhteessa. Nyt olemme raskaan ja kiihkeän taistelun ajan lapsia, joissa ikäänkuin väkisin puristetaan esiin huonotkin puolet, jotka valtiollinen, yhteiskunnallinen ja taloudellinen intohimo amerikalaistuttaa raaoiksi ja häikäilemättömiksi.
— Tekisipä melkein mieli sanoa, lisäsi taas Eva innostuneesti väliin, että uuden ajan voimakas lääke on ikäänkuin samentanut ennen niin kirkkaan veden. Menee aikaa, ennenkuin se taas selviää ja sulattaa itseensä kaiken saamansa uuden.
— Tarkoitat, että me kulttuurisuhteessa elämme jonkunmoista väliaikaa, murrosaikaa? Niin ehkä teemme. Joka tapauksessa on mahdotonta saada vanhaa takaisin, ja on kehityksen vastaista ruveta sitä haaveilemaan. Täytyy luoda uusi kulttuuri.
— Uusi maalaiskulttuurikin, uusi talonpoikaiskulttuuri. Sitä minä juuri harrastan, koska olen nyt talonpojan vaimo. Siinä on eräs maahengen tärkeitä tehtäviä, ellei suorastaan tärkein.
— Maahengen? Tiedätkö sinäkin jotakin maahengestä?
Juhon silmät olivat ällistyneen näköiset. Eva nauroi ja sanoi:
— Tottakai! Olenhan minä maahengen etumiehen puoliso. Ja älä sinä luule, että se teidän kuuluisa maahenkenne on mikään teidän keksintönne ja etuoikeutenne. Se keksittiin jo silloin, kun Suomessa ensi kerran ruvettiin maaseudun sivistystarpeista huolehtimaan. Ja herrat siinä olivat alkamassa siinäkin. Uskallatko tunnustaa totuuden, sinä maahengen suur-apostoli?
— Uskallan kyllä, nauroi Juho vastaan. — Tosin sillä rajoituksella, että herrain maahenki olisi kuollut viluun, ellei talonpojan maahenki sitä ennen ja miksi ei sen vaikutuksestakin olisi sattunut heräämään. Turhaa olisi kieltää, etteivät aikaisemmat sivistysvaikutelmat ja vanhemman polven sivistystyö olisi luoneet sitäkin pohjaa, jolta sitten nykyinen maahenki heräsi ja nousi. Ja Luojan kiitos, että nousi.
— Älä vielä huuda hei, ennenkuin olet päässyt kuivalle maalle, sanoi Eva. — Työ on vasta puolivälissä. Tuskin kolmas osa tämänkään pitäjän isännistä viitsii oikein lantakartanoaan hoitaa?
Juho huokasi.
— Ei viitsi. Mikä kumma siinä lienee, että suurin osa talonpojistamme sittenkin hoitaa maanviljelystään tarmottomasti ja innostuksetta? Heissä ei syty se henki, joka on oikean maanviljelijän tunnusmerkki, se kiihkeä, etten sanoisi synnyttämisen kaipuu, joka hänessä asuu. Uskotko, että todellinen maanviljelijä katselee maatansa kuin nuorta naista, jonka hän toivoo synnyttävän lukemattoman määrän terveitä jälkeläisiä? Maa on hänelle kuin rakastettu.
— Uskonhan minä. Ja niin se on minullekin, vaikka olenkin ikäni ollut maattomana. Mutta mennäkseni maahenkeen — siihen kuuluu olennaisena osana talonpoikaiskulttuurin luominen, se, josta äsken puhuit. Sitä juuri olen miettinyt koko viikon.
— Jos tarkoitat sillä herraskoreilua, niin se ei talonpojalle sovi.
— En tarkoita mitään koreilua ollenkaan. Vain puhdasta, yksinkertaista ja ympäristön mukaista kauneutta, henkisen elämän virittämistä, tunnearvojen vaalimista ja kasvattamista, sen pohjan luomista, jossa ihminen, halvinkin palkkalainen, viihtyy ja kehittyy sopusointuiseksi yksilöksi. Ja se seikka on riippuvainen hyvin paljon jokapäiväisistä pikku asioistakin. Oletko tehnyt Soljalassa mitään sen asian eteen?
— Jaa minäkö?
Eva nauroi herttaisesti, sillä Juho oli hiukan ällistyneen ja tyhmistyneen näköinen. Mutta hän muuttui vakavaksi, kun Juho taas venytellen sanoi:
— Ei se sellainen kuulu talonpojalle…
— Ei sellainen kuulu talonpojalle. Ei se talonpojalle kannata. Ei se sovi talonpojalle. Sitä te aina vätkytätte, ikäänkuin talonpoika olisi joku kertakaikkisiin kaavoihin kovettunut ja rustottunut olento, jolle ei sovi mikään muu kuin se entinen, joka aina tuoksuaa omalta lantapahnalta. Etkö huomaa, että samaa sanovat sinulle naapurisi, kun puhut heille maanviljelyksen ja talouden uudistuksesta? Talonpojalle kannattaa kaikki kauniskin elämässä, elämänilo ja onni, yhtä hyvin kuin herroillekin. Kysymys on vain siitä, että sen ikäänkuin täytyy nousta talonpojan oman erikoisen elämänlaadun pohjalta elimellisesti ja luonnollisesti, eikä minään istutettuna herraskoruna. Olethan merkinnyt kirjaasi tälle vuodelle määrärahan kotisi kaunistamiseksi. Mitä olet sillä tarkoittanut?
— Jaa minäkö?
Taas täytyi Evan nauraa, sillä Juhossa oli äkkiä puhjennut esiin jotakin maalaisen kömpelöä ja saamatonta.
— Sinä juuri!
— Ajattelin vain, että pitäneekö tilata sinulle kaupungista uudet ja kauniit huonekalut — sellaiset oikeat plyyssipäällyksiset?
— No voi hyvänen aika!
Eva oli aivan ällistyksissään. Äkkiä hän hyppäsi seisomaan ja katsoi
Juhoa tiukasti silmiin sekä sanoi:
— Kuule! Jos sinä olet niin pähkähullu, että häpäiset minut tilaamalla tuollaiset inhoittavat kapineet minun talooni ja huoneeseeni, niin sillä samalla hetkellä minä lähden tieheni. Tiedäkin se! Ja nyt minä lähden uimaan.
Juho katsoi häneen suu auki ja sangen avuttoman näköisenä sekä läksi miettiväisenä astumaan vaimonsa jäljessä, joka rivakasti meni rantaan. Rantatöyräällä Eva sanoi leikillisen tiukasti:
— Nyt saat istua tähän, mutta selin järveen. Ja muistakin olla katsomatta. Lupaatko kunniasanallasi?
— Lupaan, vastasi Juho alistuvaisesti.
— Vasta sitten, kun huudan, saat katsoa, kuuletko?
— No kuulenhan minä.
— Et ole se mies, joksi sinua luulen, ellet nyt pidä sanaasi.
Ja Juho jäi siihen rannalle istumaan omituisissa tunnelmissa. Mielessään hän aivan ymmällä pohti Evan äskeistä kiivautta niiden plyyshihuonekalujen johdosta, sillä hän oli todellakin paljon mietiskellyt, miten hän uhraamalla melkoisia summia vuosittain vähitellen kalustaisi ja korjaisi talonsa oikein todelliseen "herrastyyliin". Evan puheista hän nyt oli ruvennut aavistamaan, ettei tämä suunnitelma ollenkaan ollut hänen vaimonsa mieleen, vaan että tämä tarkoitti kulttuurillaan jotakin toista, mitä, sitä ei Juho nyt oikein pystynyt itselleen selvittämään. Mutta hän ajatteli samalla, että koska Eva nyt kerran oli saanut tietää tuollaisen määrärahan olemassa olon…
Siinä samassa selvisi hänelle, että mahdollisesti Eva oli nähnyt kirjasta myös isäänsä koskevan kohdan?
Hänen ohimoitansa poltti, sillä kuka tietää, vaikka Eva nyt pitäisi itseään jonkunlaisena velan maksun korvauksena. Kun voisi vapaasti puhua, avomielisesti sanoa niin kuin asia on, ettei hänellä ole koskaan ollut kaukaisinta ajatustakaan sen pohjalla mitään vaatimuksia esittää. Mutta vielä ei voinut siitä puhua, täytyi odottaa ja rukoilla Luojaa asiat selvittämään.
Koko näiden mietteiden vaatimana aikana oli Juho kuullut takaansa omituisesti kiihoittavaa vaatteiden kahinaa, joka erikoisella tavalla hiveli hänen hermojaan. Hän tunnusti itselleen, että hänellä teki äärettömästi mieli katsoa taaksensa, mutta silti hän ei sitä tehnyt. Hän oli luvannut ja hän piti lupauksensa. Mutta kummallista se vain kaikki oli. Hän naurahti tälle omituiselle tilanteelle.
Mutta silloin sattui Evalle eräs seikka, joka ei ole naisten pukineihin nähden aivan harvinaista. Joku salaperäinen nauha, joku niistä tenhoisista vetimistä, joita nuoren naisen kauneuden verho on täynnä, oli sattunut menemään sellaiseen solmuun, ettei Eva saanut sitä omin voimin auki, varsinkaan kun se oli selän puolella. Tutkimattomaksi salaisuudeksi jää, olisiko hän siitä sittenkin selvinnyt, jos olisi ollut yksin, ja käyttikö hän apua siksi, että sitä nyt kerran sattui olemaan saatavilla. Kuka tutkii nuoren naisen toimenpiteitten perusteet silloin, kun nuori mies sattuu olemaan läheisyydessä ja varsinkin kun he ovat kahden? Ja onko päivän helmeilyllä kirkkaan ja läikkyvän veden pinnassa mitään johdonmukaisuuden perustetta? Ehkä se, että luonto siinä ikäänkuin välähdyttelee näkyville heleimmät värinsä ja loistavimmat, kauneimmat puolensa? Oli miten hyvänsä, mutta nyt tapahtui niin, että Eva huusi:
— Juho! Tule heti tänne!
Juho tyrmistyi. Hänen polvensa eivät olleet ottaa häntä kantaakseen ja hitaasti sekä horjuvin askelin hän lähestyi vaimoansa suorittaakseen erään aviomiehen klassillisimmista velvollisuuksista.
Pienet kädet kurottivat selän takana hänelle solmuun mennyttä nauhaa.
— Aukaise solmu.
Juho ryhtyi työhön, mutta hänen kätensä olivat omituisesti hervottomat ja kömpelöt. Sitäpaitsi koskettivat rystyset aina väliin lämmintä ja pehmeätä selkää, jossa tuntui olevan sellainen mukava kuoppa, ja se tietysti lisäsi hämminkiä. Jo puhkesi Eva sanomaankin:
— No kyllä ne ovat nuo miehet kömpelöitä! Vedä nyt siitä toisesta nauhasta… ei siitä, vaan siitä. Eikö lähde? No älä sitte vedä enempää, ettei mene yhä lujempaan. Koeta toisesta nauhasta. Eikö irtau? No ota sitten ja aukaise kynsilläsi, jos on mennyt umpisolmuun. No vihdoinkin. Mene nyt paikallesi odottamaan.
Ja Juho totteli nöyrästi, vaikka häntä oli ruvennutkin kovasti naurattamaan tämä puuha. Hän tunsi olevansa kokonaan lumottu, sillä Evasta hehkui sellainen nuorteuden ja itsetietoisen pienen herttaisen mielistelyn ja tykötekeytymisen tuoksu, että Juho-paralla, joka oli niissä asioissa aivan kokematon, menivät kerrassaan piirustukset sekaisin. Hän pyyhki hikeä otsaltaan ja istui kuuliaisesti rantatöyräälle.
Sitten hän kuuli takaansa veden lirauksen ja samalla pienen naisellisen kirkaisun, arvaten siitä, että nyt oli isoa varvasta kastettu veteen. Sitten seurasi tarmokkaampaa kahlaamisen ääntä, kunnes kuului loiskahdus ja pari kolme kauhistunutta huudahdusta, jotka hukkuivat kovaan porskeeseen. Sitten huusi ääni:
— No nyt saat katsoa!
Ja Juho kääntyi katsomaan. Eva keinui vedessä keveästi ja sievästi, valkoinen ruumis kuultaen kirkkaan kalvon läpi. Hän ui pitkin ja voimakkain vedoin, halkoen sievästi pyöreillä käsivarsillaan veden kalvoa. Hartiat ja kaula kohosivat kauniisti pienten aaltojen pinnasta. Juho tuijotti vaimoonsa hengähtämättä, mitään sanomatta, melkeinpä mitään ajattelematta, mielessä vain jonkunmoinen ukkospilven vertainen valtava tunne odottavan onnensa autuaallisuudesta ja ihanuudesta. "Minun, minun, minun", jyskyttivät hänen ohimonsa, ja hänestä tuntui kuin olisivat kaikki elolliset olennot, sirkat, paarmat, kärpäset ja kaikki siivelliset pysähtyneet katsomaan hänen rinnalleen Soljalan nuorta emäntää ja kateellisina sitten vilkaisseet häneen supisten toisilleen: "Hänen, hänen, hänen!"
— Mene nyt jälleen paikallesi! huusi Eva vedestä ja taas Juho totteli nöyrästi. Nyt tuntui totteleminen hänestä äärettömän mieluiselta, sillä hänen sieluunsa oli äkkiä valahtanut riemullinen tietoisuus siitä, kuinka autuasta oli omistaa tuollainen aarre, varsinkin kun ei ollut siihen vielä koskenut, ei pienimmälläkään tavalla särkenyt sitä kuvankirkasta puhtauden tuntua, joka siitä hohti kaikkialle. Hän kuuli jälleen takaansa noita lumoavia ääniä, vaatteiden kahinaa ja sukkien suhinaa, ja vaipui siihen tunnelmaan kuin pehmeään, lämpimään, aurinkoiseen pumpulipilveen, tuijottaen eteensä näkemättä mitään ja kuunnellen mitään kuulematta. Ja hän heräsi vasta siihen, että Eva kosketti häntä hartioihin ja sanoi:
— Mennään nyt sisään. Minua niin kaffettaa.
Juhosta tuntui kuin olisi jokainen sana, joka Evan huulilta putosi, ollut kuin ihme, kirkas tähdenlento, jonka nähdessään vaistomaisesti pysähtyy ja yrittää ajatella ja toivoa jotakin, mutta ei kerkeäkään sanoa muuta kuin "ah!", ja hän nautti sanomattomasti siitä vapaasta esiintymistavasta ja naivista luonnollisuudesta, jonka Eva oli käytöksessään häneen nähden omaksunut. Hän ei tiennyt sitä, että Eva nyt sukupuolensa vaistomaisella tarkoituksella käytteli naisen väkevimpiä ja vaarallisimpia aseita, millä saada mies pauloihinsa, että naisella on satakin eri vivahdusta hallussaan, joilla hän kuten väriänsä vaihtava eläin mukautuu aina kulloinkin esillä olevan "maan laadun" mukaan. Ja totta puhuen ei Juho taaskaan ollut siinä mielentilassa, että olisi voinut tehdä mitään järjellisiä huomioita ja johtopäätöksiä, sillä hänen aistinsa oli kokonaan vallannut se puhdas ja viileä ihon tuoksu, joka raikkaan veden jäljeltä hohti hänen seuralaisestansa. He kulkivat rinnakkain vaiti ollen, kunnes Eva navetan kohdalla äkkiä sanoi:
— Mennäänpä sikalaan possuja katsomaan!
Niin mentiin. Valtaisena läjänä siinä maata kelletti onnellinen ja jälkeläisistä rikas äiti, ja kuuluva maiskutus sekä silloin tällöin pieni tyytymätön vingahdus ilmaisivat, että luonnon mahtavat voimalähteet olivat parhaillaan vuodattamassa valkoista runsauttansa imeviin ja nälkäisiin suihin. Pientä saparoherrasväkeä tunkeili mamman vatsapuolella tupaten täynnä, riidellen hiljalleen parhaista paikoista ja sysien toisiaan. Mutta mamma makasi raukeana ja tyytyväisenä, vain pienellä tyytyväisellä ja unisella röhkäisyllä sekä silmäin raotuksella ilmaisten huomanneensa, että Soljalan isäntä ja emäntä olivat saapuneet varpajaisiin, osoittamaan hänelle tulevaa kunnioitusta. Eva seisoi ääressä vaiti ollen, mutta kiinteän uteliaana, ja Juho katsoi häneen syrjästä iloinen ja odottava hymy suupielessään. Kärpäset surisivat sataisena parvena ja lannan voimakas tuoksu oli aivan sietämätön.
— On siinä nyt Pahna-Liisalla lapsia aika liuta, sanoi Juho.
— On. Mennään nyt, vastasi Eva, ja niin he menivät.
* * * * *
Ruokasalissa otti Leena heidät vastaan loistavin silmin ja hyvästä tuulesta muhoillen. Lumivalkealle liinalle oli katettu kahvivehkeet, kermat, sokerit ja maukkaat vehnäset, ja Juho katseli ällistyneenä, millä sanomattoman hyvällä maulla Eva antoi kaiken itselleen maistua. Kun sitten ensimäisen sarjan toinen kuppi oli juotu ja pidettiin pientä välihetkeä, että jaksettaisiin aloittaa toinen sarja, rykäisi Eva veitikkamaisesti, katsoi mieheensä ja sanoi:
— Jos nyt sitten puhuttaisiin niistä sinun plyyssimööpeleistäsi…
Juho melkein säikähti:
— Jaa plyyssimööpeleistäkö?
— Niin. Sellaisia en kotiini halua — niitähän muuten on tuolla salissa — ja niihin nähden olen valmis yhtymään mielilauseeseesi, etteivät ne sovi talonpojalle, vain sillä lisäyksellä, etteivät ne sovi herroillekaan. Ne ovat suorastaan kamalia. Ne ovat kehittymättömän maun todistuksia. Pidän kauniimpana ja arvokkaampana yksinkertaisintakin puutuolia, jos se vain todistaa tekijällään olleen taiteellista aistia ja harrastusta tulkita sitä jotenkin tuolinsa ääriviivoissa ja koristuksissa. Kaikki, missä ilmenee persoonallista käsitystä ja pyrkimystä tälläkin alalla, on arvokkaampaa kuin hienoimminkin kiilloitettu ja sametoitu tehdasroju.
Juho kuunteli suu ammollaan.
— Mutta mitä sitten tahdot? soperteli hän.
— Tahdon, että kotini ilmaisee jo ulkonäölläänkin olevansa sivistyneen suomalaisen maanviljelijän koti. Kaiken tulee olla suomalaista, yksinkertaista, puhdasta ja aistikasta. Mutta jos luulet, että se hirvittävä jykevä honkatyyli, jolla suomalaisuutta on esimerkiksi Helsingissä niin monessa paikassa tavoiteltu, on mikään saavutus tällä alalla, niin erehdyt. Väitän, ettei se ole suinkaan mitään suomalaista. Isäkin oli samaa mieltä ja sanoi usein, että jos ennen vanhaan todellinen suomalainen tekijämies, puuseppä, ryhtyi valmistamaan sievää huonekalua, niin johti hänen luontainen hyvä makunsa ja aistinsa siihen, että siitä tuli muodoltaan keveä ja siro. Miksi ottaa malliksi sellainen savupirttityyli, jonka tunnusmerkkinä ovat hongan puoliskot penkkeinä ja kirveellä veistetyt laudat pöytinä? Ei se ole mitään suomalaisuutta, vaan kehittymättömyyttä, kömpelyyttä, kätevyyden puutetta. Haettakoon suomalaista tyyliä sieltä, missä se kulttuurivaikutusten alaisena on saanut herätteitä ja imenyt itseensä jotakin, joka on kasvattanut ja innostanut sitä. Sellaisesta tarjoavat vanhat suomalaiset sälesohvat, astiakaapit, arkut ja valkoiset tuolit sekä ryijyt ja muut sellaiset esineet paljon puhuvia esimerkkejä. Niille on kaikille ominaista jonkunmoinen sirous ja värien kirkkaus sekä vaihtelevaisuus, missä ne ovat tulleet kysymykseen. Sellaiseen minä pyrin ja sen tyylin mukaan tahdon kotini laittaa. Ja silloin kelpaa minulle tavallinen talonpoikaispuuseppä, kunhan saan itse aina olla häntä ohjaamassa ja neuvomassa.
— Vanha Topi esimerkiksi, hymähti tähän Juho jo itsekin innostuneena ja rupesi puhumaan:
— Ymmärrät luonnollisesti, että tämä jos mikään minua miellyttää. Enhän minä näitä asioita käsitä, enkä ole niitä koskaan joutanut ajattelemaan, mutta totta puhuen on minusta itsestänikin tuntunut raskaalta ajatella, että meidän vanhasta talonpoikaistalostamme tehtäisiin tuollainen tavallinen herrastalo kaikkine sen tyylisine koristeineen. Olen aina tuntenut, että se olisi tälle ilmapiirille vierasta, ettei se — sopisi talonpojalle. Hän on nyt kerta kaikkiaan maalaisympäristössään ja ammattinsa johdosta, jossa mitä raskaimpaan arkipäiväiseen työhön yhtyy samalla mitä tärkeimpiä isänmaallisia, kansallisia ja taloudellisia aatenäkökohtia, oma ja erikoinen kulttuuripiirinsä, jolla täytyy ja tulee olla oma itsenäinen leimansa. Ja minä ymmärrän, että nyt, kun talonpoikaisväestömme on vihdoinkin päässyt irti entisestä käteisen pääoman puutteesta, sen täytyy ruveta harrastamaan tässä ympäristössään, kodissaan ja koko elämässään kauneuden ja henkisen viihtymyksen viljelystä, mutta siinä hänen on varottava horjahtamasta vieraaseen lainakoruun. Mielestäni on kotikutoisissa esiintyvä isäntä tahi työmies, jolla ei ole kaulassaan muuta kuin puhdas paidankaulus ja siinä korkeintaan, kuten vanhoilla miehillä ennen, musta liina yksinkertaisella solmulla, paljoa arvokkaampi, niin, suorastaan sivistynyt ilmiö sellaisen rinnalla, joka koettaa pitää sunnuntaisin kovia kauluksia ja tavallisesti likaista ja rumanväristä ostorusettia, joka toisin sanoen puvussaan epäonnistuneesti astuu säätynsä en sano ulko- vaan suorastaan alapuolelle. Tuossa seikassa, yhtyneenä henkiseen tasapainoon ja elämänkatsomuksen sopusointuun, ilmenee mielestäni se jonkunmoinen aateluus, josta Pohjanmaan herännyt kansa todellakin voi olla meidän muiden suomalaisten rinnalla ylpeä. Eikö niin sinustakin, Eva?
Eva oli kuunnellut miehensä puhetta loistavin silmin.
— Kiitos Juho! sanoi hän lämpimästi. — Et usko, kuinka iloinen olen, kun ymmärrämme toisemme näin hyvin. Kun ajattelemme, että maamme nousee ja kaatuu sittenkin sen maanviljelijäväestön kanssa, selviää siitä ilman muuta tämän kulttuurikehityksen ääretön tärkeys koko isänmaamme onnelle. Sillä vaikka tässä on tavallaan kysymys ulkonaisista asioista, on niillä suorastaan ratkaiseva merkitys hengenkin elämän jalostumiselle. Ne muodostavat kansallemme sen kauniin ruumiin, jossa lopuksikin tulee kasvamaan ja viihtymään se kaunis henki, jonka niin hartaasti soisin kansallamme olevan. 'Kaunis sielu kauniissa ruumiissa' on elämän laki joka paikassa. Ja ajattele, Juho, mitä merkitsisi vapaalle Suomelle se, että sen selkärankaväestö joskus pääsisi kohoamaan tälläkin alalla päätekijäksi maassamme, antamaan sen kulttuurille pääleiman omilla voimillaan ja omista edellytyksistään kummunneilla itsenäisillä saavutuksillaan. Sillä kaupunkikulttuuri on ja tulee yhä enemmän olemaan meilläkin luonteeltaan ja laadultaan jollakin tavalla kansainvälistä, meille ikäänkuin ulkoista, ja jäämään maallemme lopuksikin sangen hyödyttömäksi, elleivät sen juuret rupea nousemaan omasta kansallisesta, todella suomalaisesta kulttuurimaaperästä. Siinä on maahengen suuri ja isänmaallinen tehtävä myöskin, ja minä uskon, että se tulee vielä senkin tehtävän suorittamaan. Se vie aikaa, se käy hitaasti, mutta jos katse pidetään alati siihen kohdistettuna, saavutetaan varmasti tuloksia ja lopuksi päämääräkin. Eikö niin?
Juho ojensi Evalle kätensä.
— Tehkäämme liitto! sanoi hän lämpimästi ja innostuneesti. — Hoida sinä avonaisella valtakirjalla tätä puolta, ja minusta saat uskollisen auttajan, minä raivaan ja viljelen sillä aikaa suurta Toivolan suota, joka on ollut ja on Soljalan isäntien suurimman kunnianhimon ja unelmien esine. Mutta muista, että talonpoika ei saa tuhlata. Hänen kansantaloudellinen ja isänmaallinen velvollisuutensa on aina olla viisaasti säästäväinen.
— En minä tuhlaa! Vihaan runsaalla rahalla äkkiä kokoon haalittuja asioita. Siinäpä se onkin suurin vaikeus, että miten päästä järkevään alkuun. Neuvo sinä, joka olet käytännön mies. Mutta kuule — ehätti hän väliin, ennenkuin Juho kerkesi mitään sanoa — me olemme tässä muistaneet vain itseämme, talonpoikaista isäntäväkeä, mutta miten on niiden laita, jotka ovat meistä riippuvaisia? Missä olosuhteissa elävät sinun renkisi ja piikasi, mitä viihtymystä voit tarjota heille ja muille työmiehillesi? Oletko koskaan ajatellut, minkälainen on sinun väentupasi? Vastaappas siihen, Soljalan isäntä!
— Eihän se todellakaan järin hyvällä kannalla ole, sanoi Juho vältellen.
— Se ei ole suorastaan millään kannalla. Ajattele nyt. Päivän he tekevät raskasta työtä, usein sateessa, tuiskussa ja talvipakkasessa, ja tarvitsisivat virkistyksekseen sieltä tultuaan jotakin todellista kodin ja kodikkuuden tunnelmaa. Mutta onko sitä tavallisesti talonpoikaistuvissamme ollenkaan? Ajatteleppas omaa pirttiäsi. Sen ikkunat ovat himmeät ja likaiset, ikkunaverhoja ei ole ollenkaan, seiniä ei liene pesty kertaakaan rakentamisen jälkeen, puhumattakaan siitä, että niillä olisi joitakin henkiseen puoleen viittaavia koristuksia; penkit ovat kuin kirveellä tehdyt ja lattia liasta musta. Kuinka monta kertaa vuodessa teillä pestään pirtin lattia? Pari kolme kertaa, ja silloin tietää koko kylä, että "Soljalassa on kuuruu". Nurkissa ovat sitten nuo kauheat, kuuluisat hämäläiset vuoteet, laudoista kokoon kyhätyt sängyt, joissa ovat aina samat likaisen väriset raanut ja harmajat päänpielukset. Ei koko tuvassa ole ainoatakaan kohtaa, joka ilahduttaisi silmää ja herättäisi viihtymisen tunnetta. Ja mikä vielä ikävintä — miehet ja naiset nukkuvat ainakin talvisin kaikki tuossa samassa pirtissä, nuoret tytöt ja rengit samassa huoneessa, tytöt aina miesten raakuuden ja ahdistelujen alaisina. Sinä et tietysti tiedä mitään siitä, että pikku Martta on raskaana renki Vihtorille?
Juho hämmästyi.
— En, sanoi hän, sitä en ole tiennyt. Tosin kertoi Leena tytön hänelle valitelleen, ettei Vihtori anna hänelle hetkenkään rauhaa, mutta en tullut ottaneeksi asiaa niin vakavalta kannalta.
— Vakavalta kannalta! Ja nyt saattaa tytön elämä olla ainaiseksi pilattu. Isäntäväen velvollisuus on ehdottomasti olla palvelijoidensa tukena ja turvana tällaisissakin asioissa.
Juho nousi rauhattomana kävelemään.
— Tietysti, sanoi hän, olet aivan oikeassa. Mutta minulle se on ollut naisväkeen nähden vaikeata, jopa mahdotontakin, kun ei ole ollut talossa emäntää, eikä Leenakaan ole asiaa niin täydellisesti emännän kannalta ottanut. Martan kohta on hirveän ikävä ja minun täytyy panna Vihtori lujille. Hänen täytyy naida Martta, jos tämä sitä haluaa.
— Niin täytyy, sanoi Eva, mutta palatkaammepa nyt siihen palvelusväkiasiaan. Kun he ovat saapuneet työstä, ei heillä ole juuri mitään omaa erikoista nurkkaansa, jossa vaihtaa kuivaa vaatetta, eikä pesulaitosta, missä pestä kätensä, elleivät asiasta tehden lähde hakemaan itselleen jostakin kiulua ja kerjää saippuapalasta. Niin tulevat he sitten, ellei satu sauna-ilta, sellaisinaan keittiöön ruokailemaan. Ja minkälainen on heidän ruokapöytänsä? Ei se juuri silmää ilahduta. Astiat ovat kaikki mahdollisimman ikäviä, kivikuppeja, vanhoja puukuppeja, joiden halkeimissa on iänikuisia ruoan jäännöksiä, lusikat likaisen harmaita, tavallisimmin puu- tahi puoleksi ruostuneita läkkipeltilusikoita. Ja itse ruoka on useimmiten huonosti ja huolimattomasti valmistettua, jonka panee maistumaan ainoastaan suuri ja polttava nälkä. Pöydässä ei ole mitään, joka sitten kehoittaisi heitä siisteyteen ja sievempiin, puhtaisiin tapoihin, vaan syövät he väsyneesti ja välinpitämättömästi enimmäkseen sormillaan, jotka he sitten lopuksi röyhdellen ja veitsen kärjellä hampaitaan kaivellen pyyhkivät housuihinsa. Niin menevät he takaisin pirttiinsä, jossa kituva lamppu huonosti valaisee, istuvat uneliaina hetken tahi koettavat lukea jotakin sosialistilehteään, kunnes painuvat väsyneinä maata odottamaan uutta samanlaista harmajaa päivää.
— Mutta sellaista nyt on kerta kaikkiaan maatyömiehen elämä, väitti
Juho hämillään ja levottomana sekä kävellen rauhattomasti edestakaisin.
— Niin, sellaista se on, ja sen mukaista on myös työväkemmekin. Mutta ajatteleppas, jos jo kauemmin olisi ollut toisin, jos heidän tupansa ja asuinsijansa olisivat olleet sellaisia, että niissä olisi voinut tuntea viihtymystä ja kodikkuutta, jos heillä työstä palattuaan olisi ollut aina tarjolla jotakin henkistäkin virkistymistä, hyviä kirjoja ja sanomalehtiä esimerkiksi, jos yleensä heidän sekä ulkonaiset että henkiset olosuhteensa olisivat olleet paremmat, eiköhän silloin se viha, jota he meitä kohtaan nyt tuntevat, olisi ollut pienempi ja paljoa helpommin poistettavissa kuin mitä se nyt on?
— Kyllä varmaankin olisi ollut, myönsi Juho. — Mutta nämä ovat myös asioita, joihin meillä maanviljelijöillä ei oikeastaan ole vielä ollut voimia eikä aikaa. Aivan viime vuosiin saakka hän on ollut köyhä sikäli, että hänellä on ollut käteisen rahan puute, mikäli ei ole ollut metsää runsaammin myytävänä. Ja se seikka sekä yleinen tarkkuus rahalle ja sen käyttämiselle, joka usein kehittyy talonpojassa naurettavaksi itaruudeksikin, on vaikuttanut sen, että kaikkea tällaista on sekä pelätty että pidetty joutavana turhuutena, jota talonpoika ja maatyömies ei muka tarvitse. Mutta maailmansodan vuodet ovat siinä suhteessa saaneet kieltämättä muutoksen aikaan. Maanviljelijä on nyt kiistämättä maamme rikkaimman säädyn jäsen ja sopivan herätyksen saatuaan hän ehdottomasti vähitellen rupeaa kiinnittämään huomiotaan näihinkin seikkoihin, sillä tunnettuahan on, että varallisuuden noustua herää sivistymisen halu kaikkialla.
— Sinä olet siis, Juho, tässäkin asiassa kanssani aivan samalla kannalla?
— Olen kyllä — odotappas hiukan…
Ja Juho meni huoneeseensa, josta hän hetken kuluttua palasi takaisin kädessään iso paperirulla. Hän levitti sen Evan eteen ja sanoi:
— Kuten olet jo nähnyt, on nyt Soljalassa kaikki, mikä koskee viljelystä ja karjataloutta, toistaiseksi hyvässä ja uudenaikaisessa kunnossa. Niihin olen kohdistanut näinä isäntävuosina kaiken huomioni ja vasta sitten aikonut ryhtyä uudistamaan ihmisille kuuluvia oloja ja rakennuksia. Jo koulussa ollessa ajattelin omaa asuinrakennustamme ja väen puolta sekä tein siellä itse opettajan ohjauksen mukaan piirustukset niitä varten. Tässä ne ovat. En tiedä, vastaavatko ne omiakaan toivomuksiani, mutta Soljalaan nähden niillä joka tapauksessa on se etu, että ne ovat isännän itsensä tekemiä. Olisihan hauskaa, jollei tarvitsisi hakea — kaupungista arkkitehtiä, joka kaikessa viisaudessaan ja teknillisessä taitavuudessaan ymmärtänee yleensä sangen vähän maanviljelijän erikoistarpeista.
Ja Juho rupesi selittämään Evalle piirustuksiaan.
— Tässä on ensin oma asuinrakennuksemme. Tuossa on isännän kamari, joka samalla on talon konttori ja josta päästään oman etehisen kautta ulos. Tuossa on vierashuone, jollainen maalla täytyy olla, ja tuossa on makuuhuone ja sen yhteydessä lasten huone. Täällä on emännän oma erikoinen rauhankammio, joka ei ole läpikuljettava, sillä emännän ja äidin täytyy saada, jos hän tahtoo, eristäytyä joskus, esimerkiksi lapsien ollessa pieniä, omaan huoneeseensa lepoon ja rauhaan. Tässä on se huone, joka vastaa jonkunmoista herrasväkien salia — se on tässä ajateltu vain tuvaksi, jossa on avonainen takka ja johon perhe kokoontuu yhteen iltaisin tahi muulloin. Luulin sinun tietysti tahtovan herrassalia, ja siksi puhuin noista plyyssimööpeleistä, mutta tämä on alkuperäinen ajatukseni. Tällä puolella on sitten ruokailu- ja muu arkihuone, sen vieressä emännän taloushuone ja tarveainesäiliöitä, tässä suuri keittiö ja sen vieressä keittiöpalvelijain huone, sekä toisaalla, suurilla ovilla keittiön yhteydessä, väen ruokailuhuone. Mutta minun ajatukseni eivät ole ulottuneet seiniä pitemmälle, joten kaiken tämän tuleva sisustus olkoon sinun tehtäväsi. Mitä muuten pidät näistä piirustuksista?
Juho oli puhunut vähän ujosti ja hämillään, ja Eva oli katsonut häneen ihmeissään ja uteliaana, silmät loistaen. Äkkiä tarttui hän molemmin käsin Juhon käteen ja sanoi:
— Voi Juho, kuinka me olemmekaan onnellisia…
Äkkiä hän vaikeni ja loi punastuen katseensa alas. Juho ikäänkuin hiukan värähti, mutta jatkoi sitten tyynellä äänellä:
— No hyvä on, että pidät suunnitelmistani. Tässä ovat sitten väen puolen piirustukset. Niissä on se perusvika, etten todellakaan ole huomannut, kuinka tärkeää on erottaa kokonaan erilleen miesten ja naisten puoli, ja laittaa molemmille omia erikoissuojiansa, mutta ne saadaan kyllä mahtumaan saman katon alle. Pesulaitteet ja säiliöhuoneet väen tarpeita varten ovat myös poissa, mutta ne saadaan kyllä helposti tähän lisätyksi. Tässä on erikoinen työhuone miesten töitä varten, jossa on sopivinta tehdä korjaus-, puuseppä- ja muut sellaiset työt. Tätäkin me voimme vielä yhdessä suunnitella ja tarkemmin miettiä. Mutta kumpaan rakennukseen ryhdymme ensiksi?
— Väenpä tietysti! Kapteeni lähtee aina itse viimeksi haaksirikkoutuneesta laivasta. Niin pian kuin vain voit, ryhdyt siis rakennuttamaan väen puolta. Me kyllä tulemme toistaiseksi itse hyvin toimeen vanhassa rakennuksessamme, jos annat sitä hiukan korjata ja annat minun ryhtyä sisustuspuuhiin. Enkä minä paljon rahaa tarvitsekaan.
— Saat kyllä, minkä tarvitset. Käytä nyt ensin se määräraha, jonka olin jo varannut kodin kaunistamiseen.
— Mutta kuule, Juho! Sallitko minun uudistaa väen ruokailupuolen?
— Tietysti, mutta ymmärtänet kai, että siinä on meneteltävä varovaisesti.
— Se on selvää, mutta parempaa ruokaa heidän täytyy saada. Se on korjattavissa osaksi silläkin, ilman lisäkustannuksia, että ruoka laitetaan paremmin, ja siitä rupean pitämään huomenna huolta. Mutta aion antaa heille enemmän voita ja maitoa. He tarvitsevat sitä. Saat hiukan pienentää meijeritiliäsi.
— Mutta se on pääasiallinen talon rahalähde.
— Siitä saavat he suuremman ja sitkeämmän työinnon ja korvaavat sen talolle monin kerroin.
— Kun he aluksi saavat parempaa, vaativat he pian yhä enemmän.
— Kaikella on rajansa. Mutta vielä eräs asia. Minä en voi siirtyä syömään kanssasi väen pöytään, ellen saa uudistaa koko pöytäkomentoa.
— No miten sekin olisi uudistettavissa?
— Täytyy saada siistit ja tarkoituksenmukaiset astiat. Minkälaisia sinä pitäisit soveliaimpina?
— Niitä ei ole oikeastaan. Puuastioita ei kannata enää pitää, sillä nykyisin ei ole emännillä niin paljon aikaa kuin niiden puhtaanapito vaatisi. Nehän täytyisi vähintään kerta päivässä pestä kuumalla vedellä ja hiekkapesimellä pysyäkseen valkoisina, mutta se lisäisi suuressa talossa liiaksi palvelijattaren työtä. Ilman sitä ne taas sinistyvät ja käyvät väkisinkin vastenmielisiksi. Sama on lusikkain laita.
— Kuule Juho! Voiko ajatella väen pöydässä tarpeelliseksi haarukoita?
Juho pysähtyi miettimään tätä pulmallista kysymystä.
— Olen kuullut, sanoi hän, että Amerikassa, jossa kaikkien edellytetään osaavan syödä siististi, suomalainen sydänmaan moukkakin äkkiä opettelee käyttämään veistä ja haarukkaa, koska ympäristö siihen pakottaa. Mutta mitenkähän mahtaisi meillä olla? Miksi ei sentään? Sopisihan koettaa ja panna ne tarjolle.
— Siis tehdään niin, että väestä saa jokainen siistin valkoisen emalji- tahi paksun fajanssikupin, jommoisia luulen sentään löytäväni, kokonaan rautaisen veitsen ja haarukan, sekä lisäksi pienemmän tasaisen lautasen kuoria ja muuta roskaa varten. Juoma-astiaksi saavat he siistin valkoisen korvattoman mukin. Ja tiedätkö mitä? Pöydälle pannaan valkoinen vahakangas. Keittiön ovensuuhun tahi etehiseen laitatan pesulaitteen, eikä kukaan saa ruokaa, ellei ole sitä ennen pessyt käsiään.
— Mahtaneekohan väki taipua siihen? Tekevät vielä lakon, elleivät saa elää kuin porsaat.
— Eivät. Saan kyllä heidät siihen suostumaan, kun vain tahdon. Tiedän, että hekin oikeastaan rakastavat siisteyttä, mutta eivät tule sitä noudattaneeksi, kun ei ole kukaan erikoisesti vaatinut. Ja kyökissä täytyy piioilla olla erikoinen valkoinen keittiöesiliina, tahi mieluimmin koko puku.
— No mutta onkohan se tarpeellista?
— Ja kuitenkaan et laske lypsäjiä lehmäin ääreenkään, ellei heillä ole puhdas lypsinpuku yllään?
— No mutta sehän on eri asia.
— Eri asia! Pitääkö ihmisen sitten saada likaisempaa kohtelua kuin lehmän?
— Saa nähdä, miten tulet näissä puuhissasi menestymään. Ole joka tapauksessa siksi varovainen, että teet muutoksesi vain vähitellen. Mutta kuinka ehdit emännän puuhiin ryhtyä, kun kaikki tämä tulee lisäksi?
— Toistaiseksi annan Leenan vielä olla emäntänä. En uskalla nyt niihin asioihin puuttua, sillä en tunne niitä tarpeeksi. Eikö olekin niin paras?
— Kyllä onkin. Vähitellen puutut niihin yhä enemmän, kunnes ne kerta siirtyvät sinulle itsestään. Mutta meidän täytyy harkita nämä asiat perinpohjin, sillä uudistuksiin ei saa ryhtyä päätäpahkaa, vaan tarkan mietinnän jälkeen. Mutta onhan meillä tänä iltana vielä aikaa.
— Miksi ei vielä huomennakin?
— Minä lähden taas huomen-aamulla viikoksi sinne suolle.
— Niinkö!
Evan äänessä oli hiukan pettynyt sävy. Juho katsoi häneen kiinteästi ja jatkoi sitten:
— Olen järjestänyt täällä kotona työt, joista vouti pitää hyvän huolen. Heinäntekoa jo aloitetaan. Suolla täytyy olla johtamassa työväkeä, sillä siellä ei ole kylliksi tottuneita. Sitäpaitsi täytyy siellä ampua rikki eräs suuri kallio, joka ties mistä on aikoinaan tipahtanut keskelle suota, juuri siihen paikkaan, missä suuret viemäriojat yhtyvät. Sitä eivät miehet siellä osaa tehdä, vaan täytyy minun mennä neuvomaan.
— Ja sinäkö osaat?
Eva oli kysynyt tämän yht'äkkiä leikillisesti ja ystävällisellä sekä herttaisella äänellä.
— No, tapaili Juho vähän hämmästyneenä, tottakai sitä nyt sellaista täytyy maamiehen osata.
— Ja vastako lauantaina tulet takaisin?
— Niin, ellei tule sellaisia kirjeitä tahi asioita, jotka vaatisivat ennen. Oletko ystävällinen ja avaat postin, ja jos siellä on mitä tärkeitä asioita, niin lähetät sanan?
— Kyllä. Mutta muistakin varoa itseäsi siinä kivien ampumisessa!
— Tietysti!
— Ja missä sinä siellä nukut? Onko sinulla edes mitään makuuvaatteita mukanasi?
— Eihän siellä mitä makuuvaatteita… Eikä niitä tarvita — kesäisenä aikana. Leena kyllä laittaa riittävästi evästä.
— Minkälainen paikka se on se Toivolan suo?
— Siihen sisältyy Soljalan tulevaisuus, sinun ja minun sekä meidän lastemme onni.
Hän säpsähti huomatessaan kuin tietämättään maininneensa heidän lapsistaan. Eva katsoi maahan, eikä puhunut mitään, mutta Juho oli näkevinään, kuinka onnen kajastus kuin väkiselläkin hienona punana ja valoisana ilmeenä kohosi hänen kasvoilleen. Juho astui akkunan ääreen ja katsoi ulos mietteissään kesäiseen luontoon, joka kuin yhtämittaista juhlaa viettäen riemuitsi Soljalan ympärillä. Hänen sydämensä oli tänä päivänä vallannut omituinen, voitonvarma ja tyydytystä tuottava rauha, joka jaksoi odottaa kultaisen omenan putoamista. Kuin kaukaa kuuli hän Evan äänen kysyvän:
— Mistä sinne Toivolan suolle mennään?
Juho kääntyi vaimoonsa päin ja selitti tien.
— Miksi? kysyi hän sitten.
— Muuten vain, vastasi Eva välttävästi, katsomatta miestään silmiin.
Sitten sanoi hän:
— Mennään nyt taas katselemaan Soljalan maita ja viljelyksiä. Haluan kuulla kaikki sinun viljelyssuunnitelmasi, sillä tahdon oppia maanviljelyksenkin perinpohjin.
— Se ei tapahdu yhtenä sunnuntaipäivänä, naurahti Juho.
Silloin kääntyi Eva häneen päin ja sanoi lämpimästi ja iloisesti, silmissä kostea kiilto:
— Silloin kun sunnuntait ovat tällaisia, toivoo niitä monta, monta.
* * * * *
Kun Eva meni illalla makuuhuoneeseensa, oli hänellä taas ollut Juhon kamarissa pitkä neuvottelu, jossa Juho käytännön miehenä oli hänelle pienintäkin yksityisseikkaa myöten selittänyt päivällä puheena olleita asioita ja osoittanut, missä järjestyksessä ja miten hänen oli paras ruveta aikeitaan toteuttamaan. Ja kun eron hetki tuli, oli Juho tehnyt sen hänelle helpoksi itse tyynesti sanomalla, että nyt oli hänen mentävä nukkumaan, sillä huomenna oli arki ja Soljalan emännän piti tottua nousemaan ajoissa ylös. Itse oli hän sanonut lähtevänsä aikaisin työmaalleen eikä tapaavansa Evaa enää aamulla, "niin että hyvästi nyt ensi lauantaihin". "Hyvästi", oli Eva vastannut, ja kehoittanut taaskin Juhoa varomaan itseään niissä louhimatöissä sekä mennyt sitten hämillään huoneeseensa. Hänen oli täytynyt vilkaista ovelta taakseen, jolloin hän oli nähnyt Juhon silmien kiinteästi ja polttavan kuumin katsein seuraavan itseään. Ja hän oli tuntenut punastuvansa ja painanut oven kiireesti kiinni sekä riisuutunut joutuin.
Ja nyt hän taas makasi viileässä, leveässä ja puhtaassa vuoteessaan, sydämessä omituinen eloisuus ja kaihoisa tunnelma. Hän kummasteli itseään, sillä hän ei ollut uskonut, että hänessä saattaa yhdessä viikossa tapahtua sellainen muutos kuin hänessä kieltämättä oli tapahtunut. Hänen täytyi tunnustaa, että hänen ajatuksensa, milloin ne eivät liikkuneet talon uudistuspuuhissa, askaroivat Juhossa, miettien hänen ulkonäköään, hänen luonnettaan ja hänen pyrkimyksiään. Ja paljon, mikä hänestä ensin oli tuntunut vieraalta ja luotaan työntävältä, olikin nyt selvinnyt hänelle ja esiintyi toisessa valaistuksessa. Hänen mielialansa oli niin kummallinen ja uni ei tullut, ja ajatus palasi aina siihen, että hänen olisi pitänyt osoittaa Juholle jotenkin pitävänsä hänestä ja että edellisen illan surullinen kohtaus olikin päinvastoin vienyt heitä lähemmäksi toisiaan. "Juho on varmasti hyvin onneton", ajatteli hän itsekseen, "ja entäs minä?" "Minähän olin olevinani viikko sitten kauhean onneton myöskin." "Olenko nyt?" "En. Kissan jalka tässä ruveta onnettomaksi!"
Naisellisen vaistonsa ohjaamana ja käskemänä hyppäsi hän äkkiä vuoteelta ja meni Juhon kamariin, jossa tämä jo nukkui sohvallaan. Kun Eva tuli hänen vuoteensa viereen, heräsi hän ja katsoi vaimoonsa ihmeissään. Mutta Eva sanoi:
— Koska menet huomenna viikoksi pois, niin saat hyvästiksi suudella minua kerran suulle. Mutta vain yhden kerran.
Ja Juho suuteli Evan suppuun mennyttä pientä suuta ensi kerran siinä tunnossa, että se oli suotu hänelle heräävästä ja antautuvasta rakkaudesta. Ja sen jälkeen Eva juoksi kiireesti omaan huoneeseensa, heittäytyi vuoteeseensa ja nukahti kohta onnellisena, pyöreä käsi päänalaisena ja suu sievästi hiukan raollansa, niin että kaksi valkoista hammasta kuulsi sieltä kuin nukella.
Näin alkanut viikko oli Evalle kovan työn ja touhun aikaa. Juhon neuvojen ohjaamana oli hän päässyt hyvään alkuun, oli kirjoittanut kaupunkiin ja tilannut sieltä tarpeelliset astiat ja muut ensimäisiin pikku-uudistuksiin välttämättömät aineet ja tavarat. Hänellä oli nyt työssänsä maalari ja puuseppä sekä ompelija, ja hän antoi joka kohdassa itse mitä tarkimmat määräykset. Leena-muori kulki keittiössään ihmetellen ja tyytyväisenä alituiseen päivitellen, "että kylläpä meillä nyt tulee koreeta", ja Pahna-Liisa oli paljasta nuoren emännän ylistystä. Työväki pani pian merkille ruoan paranemisen ja keittiön asteittaisin tapahtuvan kaunistumisen, oli siihen tyytyväinen sekä muutti vähitellen käytöstänsä ja esiintymistänsä keittiössä ollessaan. Jo muutaman päivän kuluttua saattoi nähdä, että Soljalassa pian tulisi paljon entisestä poikkeava meno vallalle.
Mutta koko tämän touhun aikana askartelivat Evan ajatukset Juhossa. Hän mietti nyt joka toimenpiteestään, mitä Juho siitä sanoisi ja pitäisi, ja tunsi saaneensa itselleen ikäänkuin uuden vertauskohdan. Hänelle tuotti erikoista nautintoa turvallisesti avata Juhon posti ja nähdä, miten kunnioittavasti hänen miehelleen kirjoitettiin ja kuinka suuressa arvossa häntä pidettiin. Hänen neuvoansa kysyi hänen puolueensa, hänen mielipiteeseensä vedottiin tärkeissä taloudellisissa asioissa ja hänen apuansa pyydettiin monelle taholle. Kirjeitä tulikin tällä viikolla jo alussa niin paljon ja sisältäen sellaisia asioita, ettei Eva tiennyt ratkaista, olivatko ne kiireellisiä vai eivät. Kuta lopummaksi viikko kului, sitä epävarmemmaksi hän kävi. Vihdoin hän puhui asiasta Leenalle.
— Mitäs muuta kuin emäntä lähtee käymään isännän luona. Pannaan pikku ruuna valjaisiin, niin emäntä voi huoleti itse sinne ajaa, kun tie neuvotaan. Evahan onkin tottunut ajelemaan. Tokihan se nyt on hauskaakin, päästä sellaista suurta oman miehensä työmaata katsomaan.
Leena oli hiukan viekkaan näköinen tätä sanoessaan.
Eva ajatteli, että luuleekohan Leena hänellä olevan Juhoa ikävän? "Onko minulla"? kysyi hän itseltään, ja vaikka hän kuinka olisi koettanut nakata niskojaan, täytyi hänen myöntää, että oli kuin olikin ikävä. Juhon läsnä ollessa tuntui elämä jotenkin niin turvalliselta ja vakavalta. Hän todellakin halusi nähdä taas Juhon silmiä ja kuulla hänen rauhallista ääntänsä, halusi nähdä, kuinka Juho esiintyi tuolla suurella perintötyömaallansa. Ja sitäpaitsi hän halusi uudelleen kysyä Juholta, tekisikö hän niin, vai tekisikö hän näin. Oli jotenkuten niin hauskaa antaa hänen määrätä, panna vähän vastaan, väitellä, olla muka viisaampi, mutta sitten kumminkin suostua, sillä se suostuminen Juhon tahtoon, se oli sittenkin kaikista hauskinta. — No niin, minä lähden. Ja pian oli hän ajamassa virkulla hevolla pitkin hyvää tietä viheriöitsevien vainioiden välitse. Silmä poimi kaikkialta välähteleviä väritäpliä, mutta ajatukset olivat silti kiintyneinä yhteen ainoaan kohtaan. Rinnassa oli ikäänkuin lämmin pieni liesi, josta levisi suloinen hohde kaikkialle sekä sieluun että ruumiiseen.
Nuori nainen, joka tunsi voimakkaan rakkauden heräävän sydämessään, kaunis nuori nainen, ajoi siinä pitkin kesäistä tietä kukkien loisteessa ja linnun laulussa. Hän ajoi sinne, jossa oli hänen rakkautensa ja hän tunsi, kuinka hän janosi voimakkaitten käsivarsien puristusta.
Hän oli osa ympäröivästä luonnosta ja hän tunsi vaistomaisesti, kuinka elämän neste kihoili hänen suonissaan kuin mahla keväisessä koivussa. Hän kiirehti hevostaan joutuakseen pikemmin perille. Vihdoinkin vilahteli tuolta oksien takaa aava lakeus. Hän saapui perille, sitoi hevosensa kiinni ja alkoi katsella tarkemmin edessään olevaa näkyä. Samalla kuului suolta kumea jyrähdys. Harmaata savua, kivilohkareita ja mutaa tuiskahti ilmoille, ja jyrähdyksen kaiku vastasi heikosti suon takana olevasta harjanteesta. Kuovit ja viklat lehahtivat valittaen lentoon risteillen rauhattomasti paikan yllä. Ketään ei näkynyt.
Oli kotvan hiljaista. Kuului vain tuulen suhina puista ja suon heinikosta, ja Eva tunsi jännittävänsä kuulokalvojaan luonnottomasti. Hän varjosti silmiään kädellään ja tuijotti suolle.
Jo hyppäsi näkyviin mies suuresta ojasta, jossa he olivat olleet turvassa laukauksen ajan. Eva tuntee hänet. Se on Juho. Toisiakin miehiä tulee näkyville, mutta he eivät lähde vielä ampumapaikalle. Juho vain menee. Kuuluu varoittavia huutoja ja estelyitä. Juho seisahtuu ja odottaa vielä, mutta lähtee taas kulkemaan. Taas huutavat miehet hänelle, mutta hän ei välitä, menee vain. Nyt hän on jo saapumassa sille paikalle, josta äsken oli räjähdys kuulunut.
Äkkiä valtaa Evan kamala pelko. Hän koettaa huutaa, mutta ääni ei kanna kauas. Hän lähtee juoksemaan Juhoa kohti.
Mutta hän ei ehdi juosta monta askelta, ennenkuin maa tärähtää. Uusi räjähdys viskaa ilmoille kiviä ja mutaa, ja hän ehtii tuskin nähdä Juhon horjahtavan, vievän kätensä päätänsä kohti ja kaatuvan, kun hän itsekin tuntee maailman mustenevan silmissään ja vaipuu pehmeälle suolle pyörryksiin.
Kun hän herää, valelee joku mies hänen päätänsä vedellä, jota hän on tuonut hatullaan. Miehen silmissä on huolestunut ja hätääntynyt ilme. Eva nousi istumaan äkkiä kuin jousi. Hän pyyhkäisi otsaansa ja muisti samalla kaikki sekä oli siinä hetkessä seisoallaan. Hän näki miesten puuhaavan kärryjen ääressä, josta he olivat istuimen ottaneet pois; toiset nostivat siihen heiniä, joita olivat saaneet läheisestä ladosta, toiset keskustelivat matalalla äänellä, ja kaikki olivat kalpeita ja hätääntyneen näköisiä.
Nopeasti riensi Eva paikalle. Kärryjen vierellä maassa makasi Juho liituvalkeana tainnoksissa, ja ohimossa olevasta ruhjevammasta pursusi hiljoilleen verta, joka valui pitkin poskea. Nopeasti riisui Eva puseronsa ja repäisi puhtaasta paidastaan hartioista vyötäisiin saakka pitkän suikaleen sekä polvistui sitten sitomaan Juhon päätä. Hän käski viedä hevosen edeltäpäin maantielle, jonne Juho oli kannettava, ettei huono metsätie häntä kovin täryyttäisi, ja eräs miehistä sai käskyn lähteä kiireesti ajamaan Juhon pyörällä lähimmälle puhelimelle tilatakseen lääkärin jo valmiiksi Soljalaan. Kahdesta miehen takista tehtiin äkkiä tilapäiset paarit ja niin lähdettiin Juhoa kantamaan hevoseen.
Miehet eivät puhuneet mitään, vaan vilkaisivat silloin tällöin arasti nuoreen emäntäänsä, joka hänkin vaiti ollen ja pää painuksissa astui paarien jäljessä. Ja mitään puhumatta sijoitettiin sitten Juho kärryille ja eräs miehistä läksi Evan mukana viemään isäntäänsä kotiin, toisten jäädessä siihen katsomaan hitaasti etenevää kulkuetta. Heidän kasvoilleen levisi kummastunut ilme, kun Eva kääntyikin sanomaan heille tyynesti ja päättävästi:
— Täksi päiväksi keskeyttäkää työ, mutta huomenna jatkatte siitä, mihin tänään lopetitte, isännän aikaisemmin antamien neuvojen mukaan.
— Hyvä on, vastasi heistä eräs.
* * * * *
Muutama tunti sen jälkeen makasi Juho kotonaan, tällä kertaa omassa aviovuoteessaan. Vanha harmaapartainen lääkäri puuhasi hänen ääressään ja vieressä seisoi Eva sairaanhoitajattaren tehtävissä. Vanha Leena istui ikkunan ääressä ja katsoi ulos.
Vanha lääkäri oli vakavan näköinen. Hän oli juuri saanut sidotuksi
Juhon pään ja piti nyt jotakin hänen hengitettävänään.
Hetken perästä Juho aukaisi hitaasti ja raukeasti silmänsä.
Kesäyön kuulas valaistus lepäsi mailla. Kun katsoi sitä, tuntui kuin koko luonto ja kaikki esineet olisivat odottaneet jotakin ihmeellistä näkyä, jotakin ihanaa hengetärtä, joka millä hetkellä hyvänsä saattoi laskeutua tuolta avaruuden sylistä tänne kesän viheriälle tanhualle, leikkiäkseen keijukaistensa kanssa unohtumattoman leikin. Sillä nyt oli yö, ja vielä pohjolan kirkas yö, ja silloin ovat oudot ja ihmeelliset voimat liikkeessä. Ne menevät läpi ilman keveästi kuin autereen aallot, eikä niitä voi nähdä, vaikka ne voikin niin selvästi aavistaa ja tuntea.
Hämärässä huoneessa istui Eva yksin ikkunan ääressä tuijottaen kesäyön kauneuteen. Nyt kun kaikki oli hiljaa eikä ketään vieraita ollut saapuvilla, ei hän enää jaksanut pitää yllä tarmoaan ja itsensä hillitsemistä, vaan itki ilmoille mielensä koko murheen ja masennuksen. "Luojan kiitos, että suutelin häntä silloin sunnuntai-iltana", ajatteli hän aina hetken kuluttua lohdutuksekseen ja katsoi Juhoon, joka vihdoinkin oli nukkunut, mutta voihki unissaan. Kädet siirtyilivät peitteellä levottomasti hapuillen ja huulet liikkuivat ikäänkuin sanoja tapaillen. Eva nousi ja meni hiljaa vuoteen ääreen.
Juho aukaisi silmänsä ja katsoi häneen, mutta katseessa oli sekava ilme. Varmaankaan hän ei tuntenut vaimoansa eikä tiennyt, missä oli ja mitä tämä kaikki merkitsi. "Ei kelpaa, liian on huonoa", mutisi sairas itsekseen. "Toivolan suo ja Soljalan emäntä"… "kunhan ehdin vain, maamiehen työ on hidasta… niin kovin hidasta"… "miksi ei Soljalan isäntä uskaltaisi kosia Pappilan Evaa?"…
Eva kuunteli kalpeana ja pidättäen hengitystään. Mutta kun Juho rupesi heittelehtimään yhä levottomammin, meni hän herättämään lääkäri vanhuksen, joka nukkui Juhon huoneessa.
— Ahhah! sanoi ukko ja kapsahti istualleen sohvalla. — Kyllä tulen. Olehan rauhallinen, rakas lapsi, sillä enpä luule tässä olevan sen pahempaa hätää. Sillä Juholla on härän luut siinä pääkopassaan.
— Hyvä setä, sanokaa nyt oikein totuus! Onko vamma vaarallinen? Minä en voi tätä epävarmuutta sietää.
Evan silmät täyttyivät kyynelillä ja hän purskahti täyteen itkuun.
Lääkäri-ukko hätäytyi.
— No eikä ole, ei. En voinut huomata tutkiessani mitään, joka olisi viitannut todella ratkaisevan vakavaan vammaan. Juholla on luja ja kestävä pää, niin että kyllä hän tämän luunapin sietää, vaikka se on ollutkin lujanlainen. Sissoh! Älähän nyt enää itke! Menevät nämä kauniit silmät ihan pilalle. Kas niin, kas niin!
Ja ukko otti nenäliinansa ja pyyhki varovasti Evan silmät sekä taputti leuan alle lohduttaen häntä kaikella sillä vapaudella, jonka hänelle antoivat ikä, hellä sydän ja asema Evan kodin uskollisimpana ystävänä, joka oli parisenkymmentä vuotta aikaisemmin auttanut hänet tähän maailmaan sen iloja ja suruja kokemaan. Käytyään sitten katsomassa Juhoa ja annettuaan hänelle jotakin rauhoittavaa palasi ukko takaisin, istui sohvalle ja otti tupakkavehkeensä esiin. Sytytettyään katseli hän Evaa lasiensa ylitse miettiväinen ilme ystävällisissä silmissään.
— Kuule lapsi, tuleppas ja istu tänne viereeni, että saamme oikein puhella taas pitkästä kotvasta.
Ja kun Eva oli totellut, silitti ukko hänen päätänsä ja sanoi:
— Vai niin, että sinä siis olet nyt Soljalan emäntä? Djahhah… jaa.
Siinä on yhtynyt kaksi kovaa sukua, tiedätkö sen?
Eva ei vastannut.
— Hm. Sinä olisit voinut siellä Helsingissä saada jonkun maisterin, insinöörin, arkkitehdin tahi vaikkapa jonkun lääkärihuligaanin, eikö niin? Mutta otitkin sen sijaan Soljalan Juhon, joka on selvä talonpoika vuosisataisesta talonpoikaissuvusta. Olisit saattanut päästä upeaan herraskotiin, jossa olisit elellyt hienona rouvana käyden kylässä ja teatterissa ja tanssiaisissa ja jos missä, olisit kahvittanut rouvia ja laittanut herroille illallista, kun he olisivat tulleet teille skruuvaamaan. Häh! Olisit toiminut isänmaallisissa juhlatoimikunnissa ja myyjäisissä ja seurannut tarkoin viimeisen muodin vaatimuksia, olisit ollut kulttuuri-ihminen, kuten sanotaan, sormenpäitä myöten, mennyt teatterin jälkeen supeelle Fenniaan ja ymmärtänyt taidetta vallan mahdottomasti. Olisit saanut pari kolme lasta korkeintaan ja kärsinyt siitä niin hirveästi, että siihen se olisi sitten jäänyt, ja lapset olisivat olleet perki hienoja ja kalpeita ja kauniita ja hentoja, niin että minä esimerkiksi en olisi ymmärtänyt niille mitään. Ei koko Helsingistä olisi luultavasti löytynyt sellaista lääkäriä, joka olisi ollut kyllin taitava niitä hoitamaan…
— Hyi! Nyt on setä ilkeä.
— Mutta, kuten sanottu, sinä otitkin Juhon, joka kumma kyllä uskalsi sinua kosia. Mistähän se sai siihen tarvittavan rohkeuden?
— Setä kysyy Juholta!
— Niin kysynkin, kunhan hän ensin paranee. Niin, sinä otit Juhon, vaikka hän olikin vain talonpoika…
— Onko sitten talonpoika huonompi kuin joku herra tahi muu niinsanottu sivistynyt! kivahti Eva.
— Ke-ke! naurahti ukko. — Minun piti juuri sanomankin, että Juhon kaltainen talonpoika on parempi kuin useatkin herrat yhteensä. Siksi kai sinä hänet otitkin. Ja minun piti tulla siihen, että jos olisit käynyt kysymässä minulta, menetkö Juholle vai et, niin minä olisin sanonut, että mene Jumalan luoma ja kiitä vielä mennessäsi! Kuuleppas nyt, kun sanon sinulle…
— No mitä?
— Sitä vain, että älä luule minua sellaiseksi nykyisin kyllä sangen tavalliseksi hulluksi, joka sokeasti ylistää maaseutuelämää kaupunkilaiselämän edellä. Molemmat ovat yhtä tärkeät ja välttämättömät, sekä sitäpaitsi hyvin riippuvaiset toisistaan, molemmilla on suuret etunsa ja varjopuolensa. Kaupunkilaiselämää meillä haittaa se, että mitään todella ehyttä ja kestävää kansallista kaupunkikulttuuria ei ole oloissamme vielä ehtinyt syntyä, etupäässä siksi, että siltä on puuttunut voimakasta, päämäärästään tietoista, maaseutukansan keskuudesta tulevaa elähdyttäjää. Se on koettanut hienostua umpimähkään matkimalla ulkomaalaisuutta tahi meidän vanhaa ja itserakasta, mutta naurettavan typerää ruotsalaisuuttamme, solmia kirjallisia ja muita kulttuurisuhteita Skandinaviaan, ottaa osaa kongresseihin… No niin. Sehän on sekin kaikki hyvää ja tarpeellista, mutta se ei riitä, se ei ole ratkaisevaa. Täytyy saada kansa, väestömme suurin ja määräävin aines, heräämään myös sivistyksellisesti, henkisesti, ei ainoastaan taloudellisesti ja valtiokansallisesti… ymmärrätkö? Täytyy saada moukat ymmärtämään, että heidän pitää asettaa vaatimukset jokaisen itsekunkin kohdalleen, heidän täytyy nyt vihdoinkin jättää raakuutensa.
Ukko pysähtyi, katsoi ulos ja mietti hetkisen, sekä jatkoi sitten:
— Raakuutensa, sanoin. Ei, vaan typeryytensä, iankaikkisen uneliaisuutensa, jossa ajatuksen tynkä tapailee toistansa niin sanomattoman veltosti ja hitaasti. Kuinka monet tuhannet yksinkertaisimmatkin asiat olen elämäni aikana saanut heiltä pihdeillä leuoista kiskoa. Kuinka monet sadat tuhannet neuvot olen antanut esimerkiksi yksinkertaisimmistakin terveys- ja puhtaussäännoistä, mutta niin on ollut kuin vettä kuikan selkään — ei pysy. Vain siellä täällä häämöttää jossakin orasta, sitä uutta aikaa, jonka tälläkin alalla täytyy nyt Suomeen tulla. Meidän täytyy saada kansamme herätetyksi siisteyteen, puhtauteen, mielen virkeyteen, kauheuden ja sopusoinnun aistiin, saada siinä heräämään tunteen elämää, helläluontoisuutta, sillä tunteen elämän kehittyminen valistaa enemmän kuin tieto. Tekeepä mieli väittää viime vuosikymmenen tapauksia muistellessa, että tieto ei valista, vaan sietää rinnallaan mitä hirveintä raakuutta. Vain tunne valistaa, jauhaa hienoksi ihmisen sielun ja päästää pinnalle sieltä sen, mikä on kirkkainta…
Ukko oli innostunut ja kiivastunut. Eva katseli häntä hymyillen.
— Setä on aina sama vanha tulisukka. Mutta älä luulekaan, että väitän sinua vastaan. Olen päinvastoin aivan samaa mieltä kanssasi. Lyhyenä naimisissa-oloni aikana en ole juuri muuta ajatellutkaan kuin tätä. Meidän täytyy saada syntymään voimakas maalaiskulttuuri. Siinä on nykyhetkellä jokaisen valveutuneen maanviljelijän tehtävä. Näinä vuosina on saatu luoduksi kestävä taloudellinen pohja, jota ilman ei synny mitään kulttuuria. Sitä on nyt edelleen ylläpidettävä ja kehitettävä, ja samalla sen avulla ryhdyttävä ajattelemaan, mitä voitaisiin tehdä puhtaan kulttuuri-elämänkin toteuttamiseksi.
Vanha lääkäri kuunteli Evaa silmät pystyssä.
— Mistä ihmeestä olet tullut tätä ajatelleeksi?
— Samoin ajattelee nykyisin jokainen maaseudulle joutunut sivistynyt ihminen. Se tulee itsestään juuri siksi, että nyt on aika kypsynyt tämänkin asian alkuunpanolle. Mutta se on aloitettava oikeasta päästä.
Ukko katseli Evaa silmälasiensa ylitse ja sanoi:
— Niin juuri. Oikeasta päästä. Mutta mikä on se oikea pää, sanoppas se?
— Se on ensinnäkin jokapäiväinen kotoinen ympäristömme, jossa elämme, ja emme ainoastaan me, vaan palvelijamme ja kaikki, jotka ovat meistä riippuvaisia. Kodittomille on annettava koti, tylyys ja epäystävällisyys on karkoitettava, ja rakkaus on saatava sijaan. Talon isäntä ja emäntä ovat mahtavassa asemassa oleva hallitsijapari, jonka viisaasta huoneenhallituksesta riippuu kymmenien ihmisten elämänilo ja viihtymys. Jos tämä olisi käsitetty meillä aina oikein ja koetettu toimia sen mukaan, olisi punikkihenki päässyt leviämään sangen vähässä määrässä. Se on henki, jota ei voida poistaa minkäänlaisella lainsäädännöllä ja kirjain-uudistuksilla, vaan sillä, että ihmiset lähestyvät toisiaan rakkaudessa ja osanotossa, avuliaisuudessa ja vilpittömyydessä. Niin sanoi aina isäni, ja nyt olen ymmärtänyt, kuinka oikeassa hän oli.
— Niin, lapseni. Epäilemättä hän oli oikeassa. Maailman onnettomuudet ovat sikäli suuret, mikäli niissä on vain vähän rakkautta vaikuttamassa. Eihän mene päivääkään, etten täälläkin rauhallisessa ja varakkaassa pitäjässämme, jossa luulisi jokaisen voivan elää onnellisena, tunne sydämessäni katkeraa pistosta sen vuoksi, että näen niin selviä todistuksia rakkauden puutteesta. Herra Jumala! Rakastavatko meillä edes vanhemmat lapsiaan? Eipä luulisi ainakaan heitä katsoessaan. Tuskin on vieraiden välillä sellaista kylmyyttä kuin usein lasten ja vanhempain välillä, varsinkin talonpoikais-oloissa. En ole kuullut hellää sanaa juuri vaihdettavan, puhumattakaan hyväilystä, joka annettaisiin sydämen ylitsepursuavasta hellyydestä. Kun kansa näkee herrasväen, isän, äidin, lasten ja sisarusten, joskus suutelevan, niin se takana päin pilkkaa herrain nuoleskelua. Hellyyden osoitukset, jotka ovat luontaisia eläinmaailmassakin, ovat usein suomalaisille tuntemattomia. Kun hän rakastuu, näyttää vietin toteuttaminen olevan hänelle laajoilla aloilla maassamme pää-asia. Hänellä ei ole niin paljon ihanteellisuutta ja jalon luonteen vaistomaista halua säilyttää aarteensa niin kauan kuin mahdollista koskemattomana, että malttaisi edes häitä odottaa — ei, vaan hän makaa mieluimmin jo kihlajaisten jälkeen viimeistään, ja kerskailee siitä vielä. Ja miksi on hänen käyntinsä ja esiintymisensä useimmiten niin surkean kömpelöä ja löntterömäistä, hänen ilmeensä niin epätoivoisen typerä ja tollo, ikäänkuin hän todella olisi tylsäjärkinen, jollainen hän ei kuitenkaan ole. Ei, kumma kyllä, hän lienee aivan yhtä lahjakas kuin muidenkin maiden talonpoika — lahjakkaampikin.
— On varmaankin, huomautti Eva hymyillen taas ukon kiivastukselle. — Olen varma, että hän sittenkin on Europan sivistyneimpiä talonpoikia, jos kaikki hyvät ja huonot puolet otetaan tarkoin lukuun. Hän jää varjoon vain siksi, ettei hän ole ollenkaan ehtinyt ulkonaisessa elämässään ja asussaan siistiytyä. Hänellä on ollut niin vähän herättävää siinä suhteessa.
— Saattaapa olla hyvinkin. Ja sitten hän on toisekseen niin perin mieluisa. Niitä tapaa kansan keskuudessa ukkoja ja akkoja, isäntiä ja emäntiä, nuoria ja vanhoja, köyhiä vaareja ja rikkaita pomoja, joilla on olemuksessaan jotakin niin tavattoman mieluista ja omaista, todella sielullisesti kirkastunutta, että haluaisi kaulaan lentää. Niitä on, Jumalan kiitos.
— Ja ne yhä lisääntyvät. Aika on tullut ryöppynä ylitsemme, mutta kunhan me taas saamme pään aallon pinnalle! Ja kansamme tahtoo valistua ja edistyä.
— Niin tahtoo, Jumalan kiitos! Ja se tulee valistumaan ja sivistymään, koska siinä itsessä on vihdoinkin herännyt siihen oma halu, se oikea maahenki…
— Vai maahenkeä setäkin tässä kiittää! Eipä uskoisi.
— En kiitä! Mutta sen olen aina myöntänyt, että tuolla liikkeellä saattaa olla arvaamaton merkitys maalaiselämän henkisenäkin sivistäjänä, kun sitä vain oikein johdetaan. Ja ehkä johto on sallimuksen tahdosta saanut suunnan, joka on sopiva siihen siksi, että se on osannut herättää laumassaan jonkunmoista herännäisyyden tapaista kiihkoa päästä kaikin puolin kohoutumaan, sivistymäänkin. Ehkä se juuri on tie, joka vie suomalaisen sielun perille, sillä selvä ja tyyni järki ei näytä siihen pystyvän.
Ukko nousi, haukotteli ja sanoi:
— Nyt kun olen puhunut tässä itseni virkeäksi, taidankin lähteä ajelemaan kotiin päin. Täytyy mennä aamupäivällä taas pitäjälle. Luuletko, että saadaan tähän aikaan hevonen valjaisiin?
— Kyllä, jos setä välttämättä nyt tahtoo lähteä.
— Parasta se on — helpompi itsellenikin. Menehän hommaamaan hevosta, niin käyn sillä aikaa vielä Juhoa katsomassa ja kokoan kampsuni.
Kun Eva meni pihan yli väen puolelle, oli idän taivas jo muuttunut purppuraiseksi. Linnut olivat heränneet ja vastailivat toistensa lauluun katkeamattomana kuorona. Ilmassa oli hyvää tekevä viileys ja virkistävä puhtauden tuntu. Evan sydämeen valahti äkkiä uusi voiton ja onnen varmuus. Iloisesti hypähtäen nousi hän pirtin portaat ja meni tupaan.
Ovenpielessä nukkui renkipoika likaisessa ja harmaan näköisessä vuoteessaan. Hän oli heittänyt takkinsa ja liivinsä vuoteen jalkapäähän, mutta oli muuten täysissä pukineissaan, paitsi avojaloin. Kädet olivat likaiset, tukka pahasti pörröllään, ja kasvojen päivettyneen värin alta kuulsi kalpeus. Hän hengitti raskaasti ja poisti toisinaan vaistomaisesti ahdistelevia kärpäsiä kasvoiltaan. Pirtissä oli inhoittavan tunkkainen ilma. Toisista vuoteista kuului äänekästä kuorsausta. Piiat nukkuivat pää hupussa, mutta jalat paljaina. Lattia oli likainen. Ei ollut missään ainoatakaan kohtaa, johon silmä olisi pienimmänkään mielihyvän tuntein pysähtynyt.
Evaa puistatti.
Hän kääntyi katsomaan Kallea, joka hänen nyt piti herättää, ja häntä säälitti. Eipä silti, että siihen olisi sanottavampaa syytä ollut, sillä eihän ollut asia eikä mikään nuoren renkipojan lähteä kauniina kesäyönä kyytiin pitkin sileitä ja vilpoisia maanteitä. Mutta kuitenkin. Hän kosketti poikaa hartioihin ja mainitsi nimeltä.
Kalle heräsi hitaasti. Ensin oli hänen ilmeensä tuiki tyytymätön ja hän aikoi nähtävästi kirota, mutta huomasikin ajoissa, kuka hänet herätti. Silloin muuttui hänen ilmeensä hämmästyneen ujoksi ja hän hyppäsi kiireesti seisomaan. Hetken perästä hääri hän jo reippaasti pihalla hevosen kimpussa.
— Kuule Eva, sanoi vanha lääkäri hyvästellessään, sano nyt minulle totuus. Tunnetko olevasi onnellinen?
Ja Eva mietti hetkisen, ennenkuin vastasi, mutta silloin sanoi hän näin:
— Tunnen tulevani onnelliseksi. Onni odottaa minua.
* * * * *
Eva hiipi jälleen Juhon luo. Sairas makasi nyt hiljaa ja levollisesti, hengittäen syvään ja tasaisesti. Eva laski hellävaroen kätensä Juhon otsalle, joka heti hiukan värähti hänen kosketuksestaan. Kiireesti veti hän kätensä pois.
Sitten rupesi hän riisuutumaan. Kun hän oli yöpuvussaan, meni hän ensin Juhon huoneeseen katsomaan sohvaa, jossa lääkäri oli nukkunut. Hetken siinä seisottuaan meni hän takaisin Juhon vuoteen viereen, nosti hiukan peitettä, mutta pysähtyi taas. Uudelleen meni hän toiseen huoneeseen, palasi, seisoi kynnyksellä kahdenvaiheella, kunnes vihdoin päättäväisesti meni peitteen alle Juhon viereen. Hänen silmänsä olivat ihmettelevän ja ujon näköiset, kun hän hiljaa tarttui Juhon velttoon käteen ja painoi sen hellästi poskeaan vastaan.
Juho liikahti unissaan, avasi raukeasti silmänsä ja näytti pysähtyvän miettimään. Sitten hänen katseensa kirkastui ja hän painoi silmänsä tyytyväisesti umpeen. Mutta Eva tuijotti hänen vierestään suurin silmin, arasti ja säikähtyneesti kuin linnunpoika, mutta kuitenkin niin turvallisena ja onnellisena.
Kun Juho nousi vihdoinkin terveenä vuoteeltaan, oli Soljalan vainioilla ruis keltaisena. Laihtuneena ja kalpeana, mutta jo nopeasti voimistumassa käveli hän vaimonsa kanssa peltonsa pientareella. Ja hänen silmiinsä syttyi innostuksen tuli, kun hän katseli runsaita kuhilaitaan. Illan aurinko teki ne kullan hohtoisiksi elokuun kuulakkaassa ilmassa, taivas oli niin siintävän kirkas, että katse tuntui tunkevan aavistamattomiin etäisyyksiin, ja mieleen valahti jotakin ylevää ja pyhää. Kaukainen vaaran kuve kimmelsi punaruskoisena ja järven pinnassa elehti punasinisiä vivahteita kuin pehmeitä värihäivähdyksiä. Juho kulki vaiti, vetäen vain syvään henkeään ja katsoen niin ahnaasti kuin ei olisi uskonut koskaan voivansa kyllin katsoa. Äkkiä käännähti hän vaimoonsa päin, joka kulki hänen rinnallaan.
— Nyt olen vasta huomannut, että Soljalassa on todellakin emäntä.
Miten ihmeessä olet ehtinyt saada niin paljon aikaan?
— Paljonko? naurahti Eva. — Vähän vasta, hyvä Juho, ja kaikki on niin puutteellista, niin tavattoman vaikeaa.
— Vähän viikossa, paljon vuodessa. Nyt on minulle vasta täydelleen valkenemassa se linja, jota olet ruvennut seuraamaan, ja nyt rupeankin sinua tarmolla auttamaan.
Hän katsoi vaimoonsa hellästi.
— Olet hoitanut minua niin rakkaasti, sanoi hän sitten hiljaa. Ja oikein sinulla on avainnippukin vyölläsi, kuten millähän Pohjolan emännällä.
Hän pysähtyi ja katsoi Evaa silmiin. Ja Evan katse ei nyt väistynyt, vaan tuikki häntä vastaan kirkkaana, syvänä ja polttavana, niin että Juho tunsi huumaavan onnen kuilun avautuvan sieltä vastaansa. Hämillään Eva sormeili hänen takkinsa rinnustaa ja sanoi sitten naisellisen avomielisesti:
— Minusta on niin hauskaa, että me olemme jo valmiiksi naimisissa.
Juho veti syvään henkeään, puristi vaimoaan rintaansa vasten ja painoi huulensa noille huulille, jotka suloisessa antautumisen huumassa janoten kääntyivät häntä kohti. Tuntui kuin olisi satanut kukkia heidän ympärillään tahi kuin olisi suvinen leyhkä pudotellut kimaltelevia helmiä avaruuden iäti soiville kannelkielille — tahi kuin olisi ollut hiekkapohjalla virtaavan veden alla, jonka pinnalle loistava aurinko anteliaasti kutoi satuhohtoisimpia kimalluksiaan. Elämän täyden ja polttavimman, kuumeisimman ja riemukkaimman kypsyys-aamun kirkkaus oli auennut heille tällä hetkellä, melkein tukahduttaen heidät autuasten aavistusten ja täyttymisvarmojen odotusten ylenpalttisuudella. Väristen irtautui Eva miehensä syleilystä, katsoi poispäin ja sanoi:
— Katsoppas, kuinka kodikkaan näköisiksi tämä valaistus muuttaa meidän vanhat rakennuksemme.
— Siellä vanhassa rakennuksessa on nyt kodikkaita suojia, joissa vallitsee Soljalan nuori ja kaunis emäntä…
— Joka ei osaa mitään…
— Joka on kotinsa henki ja elämä, ja jolla on rakkaus ohjaajanansa…
— Joka on usein kärsimätön ja pahalla tuulella…
— Joka kerran tulee äidiksi ja lahjoittaa Soljalalle uuden isännän ja isänmaalle kunnon kansalaisen…
Silloin kääntyi Eva mieheensä ja kysyi loistavin silmin:
— Luuletko Juho, että siitä tulee poika vai tyttö?
— Ensiksi tyttö, sillä niin tahtoo jokainen mies, joka oikein rakastaa vaimoansa. Ensin äidin kuva ja äidille tuki.
— Lähdetään kotiin! sanoi Eva äkkiä ja läksi juoksemaan keveästi kuin varsa. Mutta Juho viivähti hetken perässä vain nähdäkseen kyllältään tuota näkyä, jonka herpaisevan kauneuden hän äkkiä huomasi: nuoren ihanan naisen, joka juoksee keveästi kesä-illassa ja joka on hänen omansa!
* * * * *
Juho ja Eva eivät olleet vielä olleet naimisissa kovin monta viikkoa, eikä Eva ollut tietenkään ehtinyt toteuttaa aikeistaan mitään sellaista, joka vaati pitempiä valmistuksia ja suurempaa, perinpohjaisempaa työtä. Mutta siitä huolimatta ei Soljalan isäntäväen suojia olisi enää entisiksi tuntenut, aloittipa sitten vaikka keittiön etehisestä. Yksinkertaisilla keinoilla ja pienillä rahoilla oli Eva pukenut talonsa niin, että sen jokainen suoja oli siisti, puhdas ja kodikas — niin, että jokaisessa suojassa oli jotakin, joka osoitti hyvää makua ja aistia. Keittiön porras oli niin siisti, ettei kenelläkään enää haluttanut astua sille pyyhkimättä tarkoin jalkojaan aina ehyeen porrasralliin. Etehisen pienet ikkunat oli pesty puhtaiksi niissä vuosikymmeniä rauhassa pesineistä lukinverkoista ja kärpästen jäljistä, seinät oli puhdistettu ja maalattu vaaleiksi tavallisella öljyvärillä, ja nurkkaan oli sijoitettu käytännöllinen ja helposti puhtaana pidettävä pesulaitos, jossa nyt oli aina puhdas vesi. "Lehmille te kyllä muistatte kantaa tarpeelliset vedet", oli Eva sanonut, "ja niin pitää tehdäkin, mutta yhtä tärkeätä lienee ihmistenkin veden tarve." Jokaisen pesijän velvollisuus oli pestyään muuttaa astiaan puhdas vesi, ja jos vesisäiliö oli tyhjentynyt, hakea siihen uutta. Saippualla oli oma reikäkuppinsa, ettei se pääsisi sulamaan, ja käsiliina riippui naulassa, jonka yläpuolella olevaan levyyn Eva itse oli maalannut seuraavan ohjeen: "Ainoastaan puhtaaksi pestyt kädet saa pyyhkiä tähän liinaan." Eva tiesi ja oli nähnyt, kuinka epäsiistit ihmiset vain hiukan virauttavat käsiään, siksi että lika parhaimmilleen ihon pinnassa likoaa ja irtautuu, pyyhkien sitten koko likamäärän — käsiliinaan.
Keittiö oli kuin uusi, vaikka suuria keinoja ei oltu vielä ehditty senkään kuntoon panemiseksi käyttää. Lattia oli maalattu vaalean harmaalla öljyvärillä, sitten kun se ensin oli pesty ja tasoitettu höyläämällä siitä pahimmat kulumaharjanteet. Ja mikä tärkeintä — sen oli maltettu antaa perinpohjin kuivaa, niin että se kesti kulumista kaksin verroin. Ikkunat oli puhdistettu ja ikkunalaudat sekä postit maalattu valkoisiksi. Keittiön penkit oli maalattu hyvin vaalean keltaisiksi ja samoin vanha pöytä, joka nyt oli ikäänkuin itsekin ihastunut uutuuteensa. Astiakaappi oli uusittu päältä samaan väriin, mutta sisältä valkoiseksi. Suurin osa astioita oli kuitenkin nostettu uuden tiskauspöydän yläpuolella olevalle yksinkertaiselle, mutta käytännölliselle astiahyllylle, jonka, samoinkuin koko tiskauspöydän taus ja ympäristö oli peitetty lujalla, vaalealla linoleumimatolla. Hällä oli kaunis kuin morsian, saatuaan valkoisesta liimaväristä itselleen uuden ja puhtaan muodon. Jauho- ja suolasalkkarit oli uusittu ja maalattu, sekä riippuivat hällän vieressä puhtaina, täysivatsaisina ja tyytyväisinä kuin mitkäkin matamit. Jokaisella esineellä oli oma paikkansa, jonne se oli kädestä laskettava.
Ihmeitä nähtiinkin nyt tässä keittiössä. Sitä korjatessaan oli Eva antanut väen syödä pirtissä, ja laittoi kaikki valmiiksi, ennenkuin hän päästi väen sinne takaisin. Kun se hetki sitten tuli, meni hän edellisenä iltana pirttiin väen illallis-aikana ja ilmoitti heille mielipiteensä lyhyesti ja päättäväisesti. "Huomenaamulla", sanoi hän, "syödään jälleen keittiössä täsmälleen kello kahdeksan. Mutta huomatkaa, etten aio antaakaan uutta keittiötäni sotkea. Jokainen saa luvan pestä kätensä ja karistaa pahimmat liat vaatteistaan ennen sinne tuloaan. Etehisessä on sitä varten pesulaitos, ellette ehdi muualla pesemään. Ja jalat on siistittävä, sillä ruokailuhuone ei ole mikään navetta, johon sopii mennä lantasaappaillaan. Tähän on teidän paras vastustelematta taipua, sillä se on teille itsellenne hyvä. Aika on jo oppia siisteyttä ja ihmistapoja."
Kun sitten seuraavana aamuna tuli suuruksen aika, odotti Eva jännityksellä väen tuloa. Jo tuli ensimäinen renki tavalliseen vanhaan tapaansa, mutta joku seikka pysähdytti hänet jo portaitten edessä. Eva hymyili itsekseen: portaan puhtaus se miehen siihen seisahdutti. Hämillään hän pyyhki jalkansa tarkkaan ja tuli etehiseen. Siellä pistivät hänen silmäänsä heti pesulaitteet. Mies vilkaisi käsiinsä ja huomasi, että ne olivat likaiset. Hän kääntyi katsomaan lakillensa sijaa ja äkkäsi uuden ja käytännöllisen vaatenaulakon. Siihen heitti hän lakkinsa, otti sormiensa nenillä saippuan ja rupesi pesemään. Mutta juuri kun hän oli ottamassa pyyhettä naulasta, huomasi hän kirjoituksen sen yläpuolella, vilkaisi käsiinsä ja virutti niitä uudelleen. Vasta sitten hän kuivasi ne. Ohjeen mukaan hän sitten kaatoi likaveden pois omaan paikkaansa, virautti astian ja laski siihen uutta vettä, vilkaisi ympärilleen ja astui keittiöön. Siellä odottivat häntä uudet kummat.
Leena oli saanut ylleen suuren vaalean talousesiliinan, joka antoi hänelle juhlallisen ja siistin ulkonäön. Kaiken puhtaus ja kauneus tuntui miesparkaa ihan häikäisevän ja hän istahti nolona ovensuuhun ensin ikäänkuin epävarmana koetettuaan uuden ja hienon näköistä tuolia, että kestääkö se. Mutta Eva sanoi:
— No päivää, Aapo! Miltä Aaposta nyt näyttää minun uusi keittiöni?
— No oikein on koreeta. Niinkuin herroissa ainakin.
— No miksi ei talonpojalla saisi olla yhtä siistiä ja kaunista kuin herroillakin?
— Ka, miksipä ei. Ei ole sitä vain tähän maailmaan asti niin ruukattu.
Ei ole talonpojan kannattanut.
— Vai kannattanut! Kelläs ne sitten on Suomessa rikkaudet ellei talonpojilla? Ei suinkaan virkamiespahasilla? Ja paljonko siisteys maksaa? Ei muuta kuin hiukan vaivaa vain. Vai tuliko Aapo köyhemmäksi siitä, että pyyhki jalkansa ja pesi kätensä?
— Ka enhän minä… Ihan tekisi mieli saunassa käydä ennenkuin noin kulusen ja kauniin emännän pöytään istuu… Vaikka vielä viereenkin joutuisi…
— Eipä tiedä! Mutta tällä kerralla on Aapon paikka tässä.
Väki oli näinä minuutteina saapunut ja Eva oli syrjäsilmällä pitänyt huolta, että kaikki tarkoin noudattivat hänen ohjeitaan. Hänen ei tarvinnut muuta kuin vilkaista tulijaan, jolloin tämä säpsähti ja teki, minkä näki määrätyksi. Pahimman vastuksen tuotti Pahna-Liisa.
— Jottako käsiä pesemään! E-enhän minä, vanhankansan ihminen, keskellä viikkoa. Johan sitä saunassa lauantaina pestiin. No voi hyvänen aika.
Mutta Eva sanoi ystävällisesti ja vakavasti:
— Liisa tekee nyt niin kuin on määrä.
Ja Liisa totteli, tuli keittiöön, risti kätensä vatsansa päälle ja sanoi:
— Ihan tuntuu kuin tulisi kirkkoon. Ja Leenalla tuollaiset liinat ja vehkeet. Kyllä nyt on Soljalassa elämä herrastunut.
— Niin, sanoi Eva, te ette kyllä enää kummastele sitä, että lypsäjillä pitää olla puhtaat lypsinkaavut. Sen asian tarpeellisuuden olette oppineet ymmärtämään. Mutta omalta ruokanne laittajalta, joka pitelee sitä, mitä teidän on suuhun pantava, häneltä ette ymmärrä vaatia samaa siisteyttä kuin lehmän hoitajalta. Oletteko te ihan hassuja?
— Niin onkin oikein, kun ma tuota vähän ajattelen. Tottakai juuri siinä mitä suurinta siisteyttä tarvittaisiin, kuului joukosta ääni, ja muutkin murahtelivat myöntyvästi.
Sitten Eva osoitti jokaiselle paikkansa pöydän ääressä, ilmoittaen, että se oli sitten pidettävä omana, eikä istuttava milloin missäkin. Itse istui hän pöydän yläpäässä, vierellään Leena, jonka tehtävänä oli ruoan jakelu. Ja siinä aukeni väelle eteen uusi ihme. Jokainen sai eteensä kookkaan valkoisen emaljikupin sekä vierelle pienemmän lautasen samasta aineesta. Vierellä oli myöskin tanakka, kokorautainen ja paksuun nikkelöity veitsi ja haarukka sekä valkometallinen lusikka. Pienellä lautasella oli jokaisella edessään hänelle kuuluva voiannos, sekä kohtalaisen isossa, korvattomassa emaljimukissa piimäannos. Mutta ihmeellisintä oli, että leipäkin oli jaettu jokaiselle omina erikois-annoksinaan. Pitkään katseli väki näitä laitoksia ja Pahna-Liisa otti käteensä leivän kappaleen, katsoi sen toiselle puolelle, haistoi sitä ja pani pois. Eva hymyili urhoollisesti ja sanoi:
— Teillä on tähän saakka ollut kivikovaa kolmen vuorokauden leipää, ja siitä hyvästä myös melkein jokaisella se teidän tavallinen sydänalatautinne. Nyt saatte tästä lähtien hyvää, lievästi hapanta, mureata ja ohutta kuivaa leipää, jonka toivon teille maistuvan, jos kellä kerran on jotakin makua suussansa. Älkää luulko, että annokset on jaettu teille itaruuden vuoksi. Ei, vaan siksi, ettette pääse leipäkoria penkomaan ja murentelemaan ihan mielenne mukaan, toisia paloja hylkimään ja toisia ottamaan. Ellei annoksenne riitä, antaa Leena kaapista kohta lisää; jos siitä jää, on teidän otettava jäännös taskuunne syödäksenne sen rupeamalla levähdyshetkellä. Se virkistää. Pöydälle ei saa jättää mitään, sillä leivänkappaleista, joita viikossa näin suuressa talossa kertyy säkillinen, pitää tulla loppu. Älkää liioin vähäksykö voinokarettanne. Se on kyllä pienen näköinen, mutta huomatkaa, että saatte sen kolme kertaa päivässä. Ennen olette saaneet voita vain muutaman kerran viikossa, mutta syöneet sitä silloin kuin elukat, voimatta käyttää ruumiinne hyväksi edes puoltakaan. Nyt saatte tätä tärkeätä rasvaa säännöllisesti ja se koituu teille voimaksi ja terveydeksi. Eikö ole hyvä näin?
— Ka mikäpä se on muu kuin hyvä…
— Taitaakin olla tämä nuori emäntä ihan niitä uusmuotisimpia…
— Niitä…
Väki aterioitsi hiukan juhlallisen tunteen vallassa ja monen kömpelöissä hyppysissä eivät haarukat ja veitset olleet kotonaan. Mutta Eva huomasi salaiseksi riemukseen, että kaikki koettivat syödä siististi, sillä uusi ympäristö, puhtaus, Evan puheista ja esimerkistä koitunut herätys, vaikuttivat väkiselläkin. Ja kun Eva rupesi hauskasti ja luonnollisesti kyselemään jokaisen töistä ja olosuhteista, piti silmällä, ettei keltään mitään puuttunut ja kehoitti ystävällisesti syömään tarpeekseen, ottamaan ujostelematta lisää, jos mieli teki, tuli tunnelma pian kotoiseksi ja juttu rupesi luistamaan hauskasti ja sujuvasti. Mutta nyt vältti jokainen vaistomaisesti kaikkia raakoja sanoja, mitään naisille osoitettuja kaksimielisiä sutkauksia ei kuulunut, vaan keskustelu liikkui harmittomassa leikinlaskussa ja opettavissa, jopa yleisissäkin asioissa. Kun noustiin pöydästä, sanoi Aapo mennessään pannessaan lakkia päähänsä:
— No, kiitos sitten vain, emäntä!
Mutta Eva pakeni miehensä luo kamariin ja kertoi siellä puoleksi itku kurkussa, kuinka kaikki oli käynyt. Juho oli innostunut.
— Sehän meni hyvin, sanoi hän. — Kyllä se siitä kaikki rupeaa sujumaan. Enpä olisi uskonut sinua niin urhoolliseksi. Haluanpa lujasti päästä itsekin sitä uutta komentoa katsomaan.
Kaikki muu keittiön kaluston uudistuksissa oli Evasta sellaista, että sitä saattoi puolustaa myöskin säästäväisyyssyillä. Mutta ne valkometalliset lusikat — niitä ei Juho oikein hyväksynyt, vaan piti niitä liian hienoina ja kalliina.
— Mutta sano sitten, mistä saa paremmat ja sopivammat. Tiedäthän, että läkkipelti- ja tinalusikat ovat aivan mahdottomia. Edelliset vääntyilevät ja ruostuvat, jälkimäiset hapettuvat, mustuvat ja katkeilevat. Nyt ovat lusikat aina kirkkaat ja puhtaan näköiset. Ne on numeroitu ja jokaiseen on lyöty näkyvä S-kirjain. Ne eivät hevillä joudu hukkaan ja kestävät ihmisen iän, enemmänkin. Ajanoloon ne sittenkin tulevat halvimmiksi ja onhan niillä sitäpaitsi arvonsa sinänsäkin. Ei. Olin sittenkin oikeassa ostaessani sellaiset. Paljonko tuo nyt oli, jos uhrasimmekin niihin hiukan enemmän!
— Saattaa olla, arveli Juho, katsoen vaimoonsa syrjästä ja nähtävästi jo ajatellen jotakin aivan toista.
* * * * *
Ja kun Eva nyt juoksi onnellisena pellolta kotiin, vilahtelivat nämä kuluneiden viikkojen saavutukset ja kokemukset hauskoina ja jännittävinä kuvina hänen mielessään. Hän meni sisään pääportaitten kautta, jotka myöskin olivat kuin uudesta syntyneet hänen toimestaan. Vanha pimeä sali oli muuttunut. Sen ikkunat olivat nyt kirkkaat ja niitä koristivat kodikkaat verhot. Pois olivat kadonneet suurissa multa-ämpäreissä olevat, kosteuden hajua levittävät kaikenlaiset asparagukset ja espanjanpippurit, pois hirvittävät värikuvat ja lauselmat seiniltä, postikorttiläjä pöydältä ja silkkipaperirihkama piirongin päältä. Sijaan oli tullut sinne tänne joku aistikas taidejäljennös, ikkunoiden edustalle sievälle jalustalle joku kukkiva heleänvärinen kukka, joukossa tuo niin halveksittu, mutta silti hauska "Ahkera Liisa". Huonekalut olivat vielä samat entiset, mutta uudessa ympäristössä olivat ne saaneet tavallaan uuden leimankin. Vaaleaksi maalatulla lattialla oli valkoiset rohdinmatot, valkoisen ja puhtaan näköisen uunin reunalla katajan havuja, katto oli valkaistu ja seinät oli ykskaks siististi paperoitu. Evaa oikein nauratti, kun hän ajatteli, kuinka vähillä varoilla ja vaatimattomilla kotivoimilla melkein kaikki tämä oli saatu aikaan. Mikäpä hätä hänen oli tässä asuessaan siihen saakka, kunnes väen puolen rakennus olisi valmis, siellä kaikki kunnossa ja vihdoinkin päästäisiin täydellä todella uudistamaan isäntäväen puolta. Ei mikään, vaan tunsi hän mielensä niin keveäksi ja onnelliseksi sekä ympäristöönsä sopeutuneeksi, että hänen halutti ihan hypähdellä. Loistavin silmin astui hän Juhoa vastaan, kun tämä vihdoinkin tuli kotiin, painalsi mehevän ja ujostelemattoman suutelon hänen suulleen ja kysyi:
— Ihanko sinä todella aiot taas huomenna mennä sinne Toivolan suolle?
Juho pani kätensä vaimonsa vyötäisille, katsoi häntä syvästi silmiin ja sanoi:
— Niin olin ajatellut. Kovin kauan ovat miehet olleet siellä yksinään.
— Mutta jos et sentään lähtisi vielä tällä viikolla? Olisit täällä minun luonani kerran terveenäkin.
— Mutta entäpä siellä tehdään erehdyksiä?
— Syytä minua. Ja sitäpaitsi — kyllä Soljalan Juho ne erehdykset helposti korjaa. Ollaan nyt oikein niinkuin muutkin — naimisissa.
— Olkoon sitten vielä sinne meno. Tämä viikko kokonaan sinulle!
Juho lausui sen kuiskaten, ja Eva kätki päänsä hänen poveensa. Mutta samassa ovea raottava Leena kuului sanovan:
— No mutta täälläpäs nyt rakkaasti helssataan! Ja ruokasalista kuului piikatytön ujo, mutta mielenkiintoinen ja paljon sanova nauruntirskahdus.
Elokuun lämmin ja kirkas päivä on loppunut. Pelloilta ovat kadonneet leikkuuväen valkoiset liinat, vain korkeat kuhilaat ovat jääneet jäljelle voiton suuruudesta todistamaan. Päivän viimeiset säteet sattuvat keltaisiin olkiin lisäten ja kirkastaen niiden värivoimaa. Ilmassa alkaa tuntua hyvää tekevä ja puhdas viileys. Maisemat kaukana järven takana muuttuvat tumman punasinerviksi. Taivas on huikaisevan vaalean sinivihreä, läpikuultava. Tarhalta kuuluu silloin tällöin kellon kilahdus, haassa syövät hevoset rouskuttaen varjoisten paikkojen mehuruohoja.
Idän taivaalle on noussut kuu. Se on suuri ja kalpea, eikä vielä valaise. Se on kuin mahtava paperilyhty, joka ennustaa iloista ja tunnelmakylläistä hämyjuhlaa. Mieleen lennähtää tummia lehtoja, sirosti väistyviä vartaloita, tukahdutettua naurua, jotakin niin hellää ja houkuttelevaa, jota ei voi sanoiksi tulkita. Se on suloinen mielikuva, kuin uni, joka kalpenee heti, kun koetat sitä muille selittää. Parasta nähdä se vain omassa sielussa, ummistaa silmänsä ja pitää siitä kiinni imevin huulin, kuin janoinen kirkkaasta vedestä.
Tuo suloinen kuva herkistää sydämen. Ympärillä syvenee yhä elokuun illan hämy. Kuulakkaana hämäränä se jo peittää helmaansa metsät, vaarat ja lehdot, pehmentää muodot, syventää varjot salaperäisiksi pimeyksiksi, mutkistaa ääriviivat eriskummallisiksi kuvioiksi, antaa mielikuvitukselle outoja aloitteita ja herätteitä, pannen uneksimaan avoimin silmin. Kuin sadun hopeinen, harsomainen kimmellys alkaa kuun valo loistaa pellon kuhilaissa, ruohikon helpeissä, säihkyä kastehelmissä ja välkkyä tyynen järven pinnassa. Kaislikon yllä lahden perukalla häilyy harmaita sumuvarjoja. Ne ovat kuin yön hengettäriä, jotka suorittavat siinä salaperäistä karkeloansa. Ja ne ovatkin todella hengettäriä. Saatan nähdä niiden kasvot, niiden kaihoiset silmät, ojentuvat käsivarret ja liehuvat hiukset, tuskan ja mykän kaihon, joka niiden kyynelöityvästä katseesta loistaa.
Ja sydämeeni tulvahtaa äkkiä kuuma aalto. Se on kuin syvän hiljaisuuden keskeltä äkkiä kuuluva hätähuuto: oi Luoja, miksi olen niin yksin! Se on äkillistä kapinaa sitä vastaan, että ihmisen oma sydän ja sielu sulkee hänet pois tästä sopusoinnusta, joka vallitsee hänen ympärillään.
Lahdelta kuuluu sorsien kiihkeätä narskutusta. Hiljainen yötuuli on ruvennut puhaltamaan, ja kuu vaeltaa hopeisten pilvien välissä. Sen valo kimaltelee järven pienissä aalloissa kuin timantti satahohtoisena. Ohitseni suhahtaa hiljaa ja ääneti outo lintu, jonka erikoinen surina minut kohta sen jälkeen säikähdyttää. Se on yökehrääjä ja minut valtaa taikauskoinen tunnelma. Kuinka syvä onkaan ihmisen veren ja luonnon välinen salaperäinen sukulaisuus. Tunnen kuinka hermoni herkistyvät, veri menee suonia pitkin kuin kuuma helmivirta, henkeni salpautuu ja käsivarteni ojentuvat. Tahdon painaa rintaani vastaan tuon luonnon ihanan hengettären, joka ympärilläni keijuna liitelee, tahdon anastaa itselleni pyörryttävän, tainnoksiin vievän onnen ja hurman iankaikkisuuden, loppumattoman, rajattoman nautinnon ja autuuden.
Herään taas yöloihdun haaveista ja katseeni seuraa tutkien kuutamon polkua pellon yli lehdon salamyhkäisiin varjostoihin. Ajattelen oudosti ja katkonaisesti. Tämä on maapallo. Se kulkee avaruudessa omaa rataansa. Sitä valaisee kuu kuin aaveiden lyhty. Sen pinnalla elää ihmisiä. Ne asuvat omissa rakentamissaan majoissa. Ne ovat omituisia ilmiöitä. Eivät tiedä asemaansa maailman kaikkeudessa. Ovat hyvin onnettomia, mutta ovat myöskin joskus hyvin onnellisia. Kuinkahan monen onnellisen akkunasta nyt kuu paistaa? Mitä tapahtuu maailman miljoonissa ja taas miljoonissa asunnoissa tällä salaperäisellä hetkellä? Mikä on ihmisen suurin onni?
Minä nauran voitonriemuisesti, sillä tällä hetkellä sen kyllä tiedän. Lähden astelemaan hiljaa pitkin kuutamoista piennarta kohti taloa, joka tuolla vainioidensa keskellä uinuu yölevossaan. Omituisesti kuutamo heittää syviä varjoja rakennusten suojaan, samalla kirkkaasti tuoden esiin niiden vastakohdat. Hiivin kuin varas pihalle ja kuuntelen. Kuuluu vain eläinten ääniä karjapihasta, ei mitään muuta. Tuuliviiri vingahtaa hiukan — se näyttää kohoavan taivaalle ihan loppumattoman ylös. Hiivin edelleen hiljaa ja saavun erään akkunan alle. Istun siihen ruohikkoon. Yölepakko tekee edessäni tiukkoja ja nopeita käännöksiä. Se katoaa ja ilmestyy taas näkyviin, vilahtaa silmissäni ja menee kuin ajatus. Harmajat ja pehmeät, kummitusmaiset yöperhoset lentelevät ääneti hakien luonnon makeimpia mehuja. Katselen niitä, mutta ajatukseni ja tunteeni ovat toisaalla. Sielussani vietän ihmisen suurimman onnen palvelusta.
Se onni asuu tällä hetkellä tuossa huoneessa selkäni takana. Hymyilen itsekseni ja mieleeni hiipii taas jotakin niin hellää, niin iloista ja niin autuasta, että tunnen kohoavani yli kaiken. Mitä kuiskivat pienet hengettäret siellä nuoren naisen päänpohjissa? Ne nauravat, ne karkeloivat sen suuren valkoisen vuoteen ympärillä, ne tirskuvat ja pitävät vakavaa neuvottelua piilossa vuoteen pään takana. On niin turvallista ja rauhallista, niin vapaata ja onnellista, on niin autuasta antautua hänelle, jota sielustaan ja sydämestään rakastaa ja kunnioittaa.
Ja isänä, joka antoi pois nuoren naisen, on koko suuri luonto, joka seisoo ulkona juhlallisena häävieraana. Nousen jälleen ja hiivin hiljaa pois, viivähdän hetken kartanolla ja kuuntelen, kunnes pieni vingahdus karjakartanosta herättää huomiotani. Hiivin sinne, saavun suurelle takkiaismullokselle ja pysähdyn siihen. Edessäni on onnellinen perhe.
Vaivun mietteisiin siinä mahtavan äidin päänpohjissa. Mamma makaa taas aivan rentonaan, ympärillään parvi toivorikkaita jälkeläisiä, jotka ovat kasvaneet aina sammumattoman ja koskaan kyllääntymättömän ruokahalun avulla. Luonto on tehnyt niiden äidissä ja nyt niissä itsessä ikäänkuin esteistä välittämätöntä, hurjistunutta työtä, ja saavuttanut loistavia tuloksia. Mutta ylemmin tyyneyden ja välinpitämättömyyden ilmein maata röhöttää siinä itse mamma, silmät kiinni, silavavuoret kauheasti paisuneina, nisät vieläkin runsaudesta tiukkuen, mutta ainoana elonmerkkinä oikukkaasti kipristynyt ja silloin tällöin liikahtava saparo. Mitä liikuttaa heitä maailma, mitä sen meno ja pauhu? He ovat itse olemassaolonsa tarkoitus ja kaikkien heille asetettujen ja asetettavien vaatimusten ja lupausten täyttymys.
Kuu hopeoipi puolueettomasti kaikki, kauneimman kukan, rumimman ja likaisimman elukan. Se on niin ylhäällä ja kaukana, että elämän erotukset häviävät sen silmistä ja se näkee vain luonnon yhtäläisyyden ja syvimmän tarkoituksen: synnyttää elämää. Tämä kaikkea elollista vallitseva päälaki luo maailmaan sen tenhon, jonka vuoksi ainoastaan on mahdollista elää.
Elokuun ihmeellinen kuutamoyö kuluu kuin runo, kuin laulu, joka luo satumaisen tunnelman kuulijan mieleen. Ja pohjana siinä tunnelmassa on tuo sanoin tulkitsematon hellyys, joka tuoksuu nuoren ja puhtaan rakkauden ympärillä.
* * * * *
Mutta seuraavana sunnuntai-iltana sanoi Juho Evalle: "Huomenna lähden Toivolan suolle." "Mene, mutta tule pian takaisin, sillä minulle tulee muuten ikävä." "Koetetaan nyt, lapsi-kulta, olla järkeviä!" "En tahdo ruveta koskaan kanssasi järkeväksi. Tahdon aina olla järjetön, katsoa silmiisi ja nauraa, siihen unohtua ja siihen vaipua." "Se ei sovi Soljalan emännälle." "Sopii se, eikö sovikin?"
Ja uusi elokuun ilta kietoi heidät jälleen heidän omaan, ainoaansa, ihanaan ja valtavaan onneensa. Kaukana suristi kehrääjä, yölepakko teki pihalla äkkikäännöksiänsä ja lentotemppujansa, yöperhoset lentelivät hiljaa ja ahnaina hakien luonnon makeita mehuja, kuu valaisi kasteista maata kimallellen ja välkkyen, toimeliaat porsaat olivat taas vaipuneet lepoon mammansa viereen ja koko luonto ihmetteli, oliko näin suurta ja ihanaa elon onnea koskaan nähty.
Kun Juho taas vihdoinkin saapui suurelle työmaalleen, odotti häntä siellä mieltä ylentävä näky. Suuret viemäriojat olivat valmistuneet ja ruskea suovesi virtasi väsymättä, kuin kiirehtien, pois kauas jokea ja merta kohti. Mutta ei siinä kyllin, vaan viemäriojien väliset suuret palstat olivat ruvenneet särkymään saroiksi, jotka matemaattisen tarkkoina kuvioina siinä lopullista kutsumustaan odottivat. Jo liikkui tuolla toisaalla niiden pinnalla hevosia ja miehiä, jo kääntyi ilmoille musta muta, jo kohosivat röykkiöiksi vanhat lieot ja kannot. Kun ne ehtisivät kuivaa, eikä enää olisi pelkoa tulen painumisesta syvälle suon mutaan, saisivat liekit tehdä tehtävänsä. Syysillan pimeys, joka täällä erämaan yksinäisyydessä tuntui kaksin verroin painavalta, väistyisi hetkeksi valtaisten nuotioiden viereltä, katsoisi niitä kolkon salaperäisesti irvistäen, lennättelisi outoja, hiljaisia yölintujaan, ääntelisi ja huokailisi synkkyydessään, huutaisi kaukaa vaaran alta, hetteikkö-korvista, karmivalla, aavemaisella huuhkajan äänellä, mutta olisi voimaton, ikuisesti voimaton. Sillä pimeys väistyy ihmisen tieltä, jääden aina taistelussa lopultakin tappiolle, pakenee kauas korpiin ja sieltä hampaattomassa raivossaan marmattaa kuin kuoleva ilveskissa.
Juho antoi raikkaan tuulen hyväillä ohimoitaan ja nauroi itsemielessään kuin voittaja. Hän oli todellakin ryhtynyt suureen taisteluun, pannut siihen kaikkensa, tarmonsa, sitkeytensä, varansa, voimansa, ja tuossa makasi nyt vihollinen antautuneena hänen jalkainsa juuressa. Hän oli sotapäällikkö, joka tunsi tehtävänsä, hän oli valloittaja ja taistelija. Jo vuoden perästä lainehtisi näillä saroilla sellainen kaura, että huumaus täytti mielen sitä ajatellessa. Mutta paljon se oli hänelle maksanutkin.
Paljon! Juho muisti tässä seisoessaan sen kiusauksen, joka hänelläkin oli ollut, mutta jonka hän oli voittanut. Kun aika oli suurilla vaiheillaan nostanut kaikkien maan tuotteiden hinnan ennen uskomattomaan määrään ja kun hänen käteensä oli ruvennut kertymään rahaa aivan summattomasti, oli hänet silloin vallannut peloittava ahneus. Hän oli tullut kuin kuumeeseen, oli alituisesti laskenut rahojaan, niihin rakastunut ja mustasukkaisesti niitä vartioinut ja niitä yhä enemmän kokoon kasannut, alati miettien, mistä saada niille parhaimman koron. Hän oli jo kovasti harkinnut maatilankauppoja, suuria halko- ja metsäkauppoja, hänen mielessään olivat välähdelleet miljoonat ja taas miljoonat, korot, osakkeet ja suuret arvoasemat. Hän oli tullut ikäänkuin kuuroksi kaikelle muulle, itaraksi pienimmässäkin asiassa, kovasydämiseksikin, ahnaaksi. Hän muisti, kuinka häpeällinen kullan home oli ruvennut saastuttamaan hänen sieluaan.
Mutta sitten hän oli herännyt. Oli tullut isänmaan kohtaloissa eteen se vaihe, jolloin kaikki oli pantuna yhden heiton varaan. Ja tuo temppelin huipulle nouseminen oli avannut jälleen Juhon silmät. Oli kuin olisi hänen vanha isänsä noussut haudastaan hänen eteensä ja sanonut: "Nyt on tullut se hetki, jota varten suomalaiset ovat vuosisadat kärsineet ja taistelleet. Nyt nouse ja viljele maatasi entistä suuremmalla voimalla, sillä nyt jää koko työsi tulos isänmaasi hyväksi. Nyt ei enää sirukaan siitä joudu sortajalle, kuten ennen!" Ja Juholle oli kuin leimauksena valjennut se suunnaton lankeemus, johon hän oli ollut joutumassa, se katala petos ja kavallus, isänmaanpetos, jonka hän oli ollut tekemäisillään. Vapaa maanviljelijä itsenäisen Suomen kamaralla, hän on aatelismies, hallitsija, isänmaansa vahvin, lopullisin ja kestävin tuki sekä turva. Kuta paremmin hän työnsä tekee, kuta kultaisempina keinuvat hänen peltonsa, kuta kauemmaksi pakenee niiden äärestä pimeä korpi, sitä tanakammalla perustuksella seisoo Suomen vapaus ja itsenäisyys. Se kallis saavutus oli uskottu hänelle, nimenomaan hänelle, Suomen asemastaan ja tehtävästään tietoiselle maanviljelijälle. Hänen työnsä oli siitä hetkestä alkaen pyhän legionan taistelua.
"Otsas hiessä pitää sinun syömän leipää." Kiitos, Luoja, siitä kirouksesta, johon kaikkinäkeväisyydessä kätkit ihmiskunnan pysyvimmän ennen. Sitä otsan hikeä höystää ihmisen suurin nautinto elämässä, työn ilo, jota ilman elämän toivoisi heti loppuvan. Kuinka suurenmoista ja yksinkertaista! Kymmenien tuhansien vuosien kuluessa ovat maapallon, tämän avaruudessa järkähtämättömästi rataansa kulkevan arvoituksen pinnalla aamuisin heränneet ihmiset, tarttuneet känsittyneillä kourillaan kirveeseensä ja kuokkaansa, ja käyneet aarniometsän kimppuun kuin pienet, naurettavan heikot hyönteiset. Viljelys on lisääntynyt väkisinkin, maanosa toisensa jälkeen tuntee kirveen puittensa juurilla, yhä karummat seudut alistuvat sen käskyn alaisiksi, kunnes vihdoin pohjolan perukatkin viheriöitsevät. Viljelyksen laki on luonnon laki. Kuinka naurettavan pieniä ja pinnallisia ovat muut ilmiöt sen rinnalla, hetkellisiä häivähdyksiä verraten noihin miljoonien miljooniin kuokkamiehiin, jotka aikojen aamuhämärästä saakka ovat aamulla varhain nousseet, tarttuneet kuokkaansa, vuodattaneet otsansa hikeä ja illalla painuneet väsyneinä levolle. Jos sielun silmä kirkastuisi ja näkisi henget ympärillämme, niin olemattomiin häipyisivät kaikki muut tämän miljoona-armeijan rinnalla, joka nousisi ja kumartuisi oudossa, raskaassa tahdissa, jykevät selät kumaraisina, otsalta hiki tippumassa maan mustiin multiin…
Kuin raivostuneena oli Juho temmannut auki laatikkonsa, ottanut pankkikirjansa, lyönyt ne pöytään ja sanonut: "Maasta olet sinä tullut, maaksi pitää sinun jälleen tuleman." Kaikki sijoittamattomat varansa oli hän päättänyt panna maahansa, uusiin viljelyksiin ja parannuksiin. Ellei niin tehty, köyhtyi maa, sillä näinä korkeitten hintain aikoina oli siitä säälimättä puristettu viimeinenkin mehu, antamatta sijaan vastaavaa määrää. Ja kuitenkin täytyi ohjeena maanviljelijällä olla maan alituinen parantaminen. Paikoillaan olo jo merkitsi taantumusta, vain yhtämittainen parantuminen edistystä. Jos maa laihtui, merkitsi se kansallisvarallisuuden pienenemistä, sillä käteinen raha oli enemmän tahi vähemmän näennäistä omaisuutta. Sekin lisääntyi arvossa sikäli kuin maa parani. Siis työhön maan hyväksi! Se valkeni Juholle uudelleen ihanaksi, aatteelliseksi päämääräksi.
Ja siitä alkaen oli elämä hänelle kuin taistelurunoa, jossa kauneus yhtyi jännittävyyteen ja ottelun viehätykseen. Hän sai palkintonsa aivan heti siitä ilosta ja kuulakkaasta mielenrauhasta, jonka tuottaa työ oikealla uralla arvokkaan päämäärän eteen. Hän ei epäröinyt eikä tuntenut epävarmuutta, häntä eivät horjuttaneet naapurien arvostelut, kun he kauhistelivat hänen uhrauksiensa suuruutta. Hän nauroi heille itsemielessään, noille kääpiöille, jotka elää nuhersivat päivästä toiseen, älyämättä avata ympärillään olevia kulta-aarnioita. Ja hän näki syrjästä mielihyvällä, kuinka naamat pitenivät, kun yht'äkkiä huomattiin Soljalasta aivan silmissä paisuneen pitäjän napatalon.
Ja nyt hän oli korjannut kauneimman voittonsa hedelmän. Kuluneen viikon hellät, huumaavat muistot tulvahtivat äkkiä hänen mieleensä kuin hyökylaine. Hän valahti polvilleen ojan reunalle, näki mielessään Evan lemmestä kosteat, polttavat silmät, tunsi uudelleen hänen autuaan hellyytensä, hänen ihanan, antautuvan koskemattomuutensa ja nuoruutensa, painoi kätensä silmilleen ja kuiskasi itsekseen kuin suuressa tuskassa: "Voi Luoja, kunpa vain voisin kaiken tämän onnen täydellisyyden ansaita!"
* * * * *
Juholla, samoinkuin kaikilla niillä maanviljelijöillä, joilla ei ollut riittävästi omaa perheväkeä, oli alituinen puute työväestä. Irtolaisväki oli ajan hengen villitsemänä ja väärin kasvattamana ruvennut maatyötä vieromaan. Se vieroi yleensä kaikkea työtä, koska se arveli sillä hyödyttävänsä vain työn antajia, mutta erittäinkin maatyötä, koska se vaati lujaa ruumiillista ponnistusta. Siksi se koetti hankkia elatustaan kaikin mahdollisin keveämmin keinoin. Se kävi kaupungeissa ja tehdaspaikoissa maistelemassa niitä töitä, se koetti niin paljon kuin mahdollista hyötyä pienestä metsästyksestä ja kalastuksesta, marjain poimimisesta ja sellaisesta, mutta vältti, jos suinkin voi, pitempiaikaista lujempaa ja vakinaisempaa työtä. Se luki lehdistään liikutuksella ja innostuksella "työn orjista" ja "työn orjuudesta", kuvitellen itse kärsivänsä tuon ikeen alaisena ja hautoen katkeraa vihaa kaikkia muita vastaan, vaikka itse asiassa teki yhteiskunnassa pienimmän työmäärän. Hänen elämänlaatunsa ja mielipiteensä veivät hänet usein rikollisuuteen, mutta rikoksiansa hän ei sellaisiksi tunnustanut; ne olivat vain porvarillisen yhteiskuntajärjestyksen kantamia hedelmiä, joihin nähden hän oli viaton.
Ammoisista ajoista oli Soljalankin liepeille kertynyt tällaista irtolaisväkeä melkoinen joukkio. Ne olivat pyytäneet saada rakentaa itselleen "huoneet" Soljalan maalle, ja siihen oli tavallisesti suostuttu sillä ehdolla, että veroksi oli suoritettava isännän määräämänä aikana vissit päivätyöt. Niin oli mäenrinteelle kertynyt aikain kuluessa suoranainen harmaja tölli yhteiskunta, joka oli talosta melkein kokonaan riippuvainen. Työväen puute johti siihen, etteivät tölliläiset saaneet päätalosta rahalla juuri mitään, vaan kaikki, mitä he pyysivät, annettiin päivätyöehdolla. Täten joutuivat tölliläiset maksamaan tarpeensa useinkin liian kalliisti sekä velvoitetuiksi jonkunmoiseen maaorjuuteen, joka vaikutti tavattoman ehkäisevästi heidän lojaalisen ja positiivisen yhteiskuntatunteensa kehitykseen. Ei voinut todella ikävämpää elämää ihmiselle ajatella kuin se, jota nämä viettivät. Mitä suurin sosialistinen viisaus ja pöllöttely, viha "verenimijöitä" ja porvarillista yhteiskuntaa vastaan kukoisti siellä lian ja saastan, taikauskon, tietämättömyyden, viinanpolton, kielevien akkojen, varkaiden ja lukuisana kuhisevan, ilman rakkautta siitetyn ja synnytetyn lapsiparven keskellä. Siellä istui viisaana pönttönsä nenässä kylän rajasuutari, ratkaisten yhteiskunnan vaikeimmatkin pulmat kuin leikillä ja vuorenvarmana odotellen porvarillisen maailman romahdusta, jolloin hänen, suutarin, kehittämä järjestelmä vihdoinkin panisi asiat oikeaan järjestykseen. Siellä jahkaili kraatari tuhatvuotisen valtakunnan tuloa, jonka hän oli tarkalleen laskenut Ilmestyskirjan viitteiden mukaan, siellä harjoitti hiljaisessa vaatimattomuudessa ammattiaan kylän ainoa, ruma, silmäpuoli portto, keittäen kuljeksiville jätkille ja "valkoisen terrorin vainotuille uhreille" makeata soppaa, siellä höyrysi kaikessa yksinkertaisuudessa kotitekoinen viinapannu — eipä ollut sitä luvattomuuden alaa, jota ei olisi täältä tavannut. Yhtä vain ei tavannut: tarmokasta oman itsensä ja asemansa auttamishalua.
Jo kauan oli tuo mäkitupalaisrypäs ollut Juholla kipeän huomion esineenä, ja hän oli miettinyt ja harkinnut, miten saada se hävitetyksi. Silloin kun maaseudun irtolaisväki hoksasi, ettei sillä ollut omaa maata ja muodosti siitä asiasta voimakkaan kiihoitus-aseen yhteiskuntaa ja maanomistajia vastaan, näytti Juho ensi kerran, mikä mies hän oli. Hän kutsui ensiksi torpparinsa luokseen ja kysyi:
— Haluatteko torppanne omiksenne?
— Ka…
Saatuaan tämän kansallisen vastauksen selitti Juho heille suunnitelmansa. Kukin saisi niin suuren alueen kuin mitä pieni omintakeinen viljelmä tarvitsisi. Hinta saisi jäädä kiinnitetyksi kuoletuslainaksi, maksettavaksi kymmenen vuoden kuluessa. Erotuskustannukset maksaa torppari itse.
Useimmat ihastuivat ikihyviksi. He olivat mitä, joilla oli veressään veto maahan ja jotka olivat kiintyneet maatyöhön ja jotka siitä syystä olivat jääneet kylmiksi sosialistisille kurjistumisopeille, tarmollaan ja ahkeruudellaan täten kavaltaen köyhälistön asian. Mutta muutamat, joiden keskuudessa köyhälistön asia ja luokkatietoisuus tuikki kirkkaimmillaan, hämmästyivät kovasti Juhon suunnitelmista. He ymmärsivät selvästi, että täten he joutuisivat itsenäiseen, vastuunalaiseen asemaan, hiukan niinkuin erilleen ryysyköyhälistön riveistä, ja se ei tuntunut hauskalta. Sen kuultuaan löi Juho nyrkkinsä pöytään ja sanoi kylmästi: "Joko suostutte, tahi lähdette! Kirjallista sopimusta ei ole." Silloin ei auttanut muu kuin suostua.
Juho hymyili mielessään muistellessaan tuota tapahtumaa. Nyt olivat nuo silloiset torpparit pikkuvarakkaita lohkotilallisia, mahdottoman ylpeitä itsenäisestä asemastaan ja innokkaita uusien ja tuottavien maanviljelystapojen harrastajia. Ja Juho oli huomannut, että noista pikkutaloista, joiden väki oli maatyöstä mielissään, riitti hänelle palkkalaisia melkoisesti, ettei päivätöiden menetys, kun hän oli ruvennut käyttämään koneita niin paljon kuin mahdollista, tuottanutkaan hänelle niin suurta haittaa kuin hän oli pelännyt. Näin oli Juho ratkaissut kipeän kysymyksen ennen lainsäädäntötoimenpiteitä, ja oli nyt siihen nähden ulkopuolella koko pulman. Kunpa sitä olisi tehty niin aikaisin yleisemminkin.
Mutta mäkitupalaisrypäs oli ja kihisi siinä kuten ennenkin, siittäen maailmalle yhä uusia mäkitupalaisia ja yhteiskunnallisten pulmien ensiluokkaisia ja itseoikeutettuja ratkaisijoita. Toistaiseksi ei Juho ollut tullut heihin puuttuneeksi, oli vain jyrkästi kieltänyt uusien "huoneiden" rakentamisen, ja jos joku muutti pois, ostanut hänen asumuksensa ja hävittänyt tahi myynyt sen entisille torppareilleen. Hänhän olisi aikoinaan voinut häätää heidät kaikki, mutta sitä hän ei ollut tahtonut tehdä. Siinä olisivat kuitenkin särkyneet omistajillensa kaikesta huolimatta niin rakkaat kodit, siinä olisi ollut vahvasti tunnottomuuden vivahdusta ja lopuksi: nuo töllien asukkaat olisivat muuttuneet aivan täydellisesti irtolaisiksi, menettäen viimeisenkin kiinnepisteensä, ja sitä ei Juho tahtonut. Hän päinvastoin halusi kiinnittää heidät maahan, tehdä heistä sen kautta yhteiskunnalle hyödyllisiä, tuottavia jäseniä.
Uusi torpparilaki, joka koski myös mäkitupalaisia, antoi kyllä Juholle aseen käteen, mutta sitäkään hän ei voinut täyteen määräänsä käyttää. Töllit oli rakennettu niin tiheään ja niin lähelle hänen parhaita rintaviljelyksiään, ettei siinä voinut edes pieniä palstoja järjestää. Muualla, kauempana, hajallaan, oli Juholla kyllä viljelyskelpoisia maita, mutta saada mäkitupalaisiin sellainen tarmo, että he sinne muuttaisivat uudisviljelijöiksi — se tuntui vaikealta. Heidät täytyi siihen kasvattaa, saada heissä heräämään rakkaus omintakeiseen elämään maanviljelyksen varassa. Kauan oli Juho miettinyt, mistä löytää se puristin, joka pakottaisi töllien asukkaat huomaamaan, että vain tarmokas työ ja uupumaton ahkeruus oli ainoa keino, joka saattoi heidät alennustilastaan nostaa, että kaikki työ, minkä he täten tekivät, koitui kaikilta puoliltaan yksinomaan heidän hyödykseen.
Nyt viime aikoina oli tämä asia käynyt entistä polttavammaksi siksi, että Eva suhtautui näihin mäkitupalaistölleihin toisin kuin mitä tavallisesti talonemännät vanhasta tottumuksesta tekivät. Evan sydämen täytti samalla sekä sääli että mitä syvin vastenmielisyys. Hän ei voinut olla käymättä noissa tölleissä, ei voinut olla näkemättä vaimojen ja lasten kärsimyksiä. Pienet kalpeat kasvot ja pyytävät, anovat siniset silmät vainosivat häntä joka paikassa, kehtojen aina itkevät asukkaat, jotka viettivät päivänsä kuumassa, ummehtuneessa tuvassa, kärpästen kidutettavina ja saastaisten riepujensa haudottavina, alati keinuen ja rytkyen vanhempien siskojensa hoidossa, nostivat kyyneleet hänen silmiinsä. Kuka voi mitata sen kärsimysten määrän, joka on maailmassa lasten osana? Kun köyhyys ja kurjuus, vallalle pääsevä sielun villiytyminen tappaa vanhempien sydämestä rakkauden, kun isä aamusta iltaan kiroaa köyhyyttänsä ja noita "s—n kakaroita", jotka syövät nälän ajamina silmätkin päästä, kun yrittelevän hengen ja ahkeruuden puutteessa, sydämessä vain sokea, ylimalkainen viha ja kostonhimo, elämä käy synkkääkin synkemmäksi, silloin joutuvat lukemattomia kertoja lapset, nuo kaikkeen pahaan viattomat, kiukun ja tyytymättömyyden purkausten esineiksi. Kun Eva silmät auki pitkin öitä mietiskeli kokemuksiaan töllien elämästä, oli hän näkevinään, kuinka tuhannet ja taas tuhannet kalpeat lapset, varhaisvanhat pojat ja näivettyneet tytöt, nostivat laihoja ja läpikuultavia pieniä käsivarsiaan kuin vaistomaisesti iskujen, tukistusten ja kirousten suojaksi. Yön pimeydessä näki hän tuon kuvan oudon kirkkaana ja selvänä, hän näki lasten silmistä viljavina vuotavat kärsimysten kyynelvirrat, heidän aran ja pelkäävän katseensa, näki, kuinka heidän pienet sydämensä, jotka luonnostaan olisivat olleet niin avoimia ja hedelmällisiä rakkauden kylvölle, vähitellen elämän kovuudesta ja lemmettömyydestä paatuivat ja iskostuivat kylmiksi ja pahuudelle alttiiksi — silloin oli hänen oma sydämensä kauhusta pakahtua. Niin hän kerrankin herätti miehensä ja sanoi kuin hätääntyneenä: "Juho, miten voisimme muuttaa ja parantaa noiden ihmisten elämän?" Ja kummastuneelle, vakavasti kuuntelevalle Juholle oli Eva silloin avannut koko sydämensä, antanut koko inhimillisen osanoton ja säälin tunteensa vapaasti pulputa esille ja lopettanut sillä lausunnolla, että he, Juho ja hän, olivat tässä paljosta vastuunalaisia. "Kohtalo on antanut meille kauniin palan isänmaamme kamaraa, jossa voimme toimia ja vaikuttaa päämääriemme hyväksi. Kohtalo on sen taas toisilta estänyt, heittäen heidät vastoin luonnon pohjimmaista vaatimusta irralleen maasta, vaahdoksi, joka läikähtelee ja lennähtelee ajan tuulien mukana ja myrkyttämänä. Voimmeko vastata isänmaamme ja Jumalan edessä, jos välinpitämättöminä kuten tähän saakka tuohon kaikkeen suhtaudumme? Emme, vaan juuri meidän velvollisuutemme on koettaa herättää heidän sydämessään kiintymystä ja rakkautta niihin samoihin arvoihin, jotka meille itsellemme antavat elämämme sisällön. Tuo joukko tuossa mäen syrjällä on kuin paha ja märkivä paise Soljalan ruumiissa — siinä eivät auta enää salvat ja hauteet, siinä on tehtävä leikkaus."
Katsellessaan tuossa suurten toivojensa työmaata tuli Juho tätä kaikkea muistelleeksi, sillä hän tiesi hyvin, kuinka monen, lukemattoman katkeruuden, vihan ja kateuden kirouksen saattamana ojurin lapio oli tähän hänen suohonsa uponnut. Hän tunsi, että tässä suhteessa oli nyt hänelle ratkaisun hetki koittanut, ja hän oli mielessään asettunut Evan aatepohjan kannalle. Hän ymmärsi nyt, kuinka suunnattoman suuret ja monipuoliset olivat nykyajan maanomistajan velvollisuudet ja vastuunalaisuudet — kaikki se väki, joka mikä minkin ehdon perusteella asui hänen maallaan ja sai siitä tavalla tahi toisella elatuksensa, oli suurin piirtein katsottuna isänmaan edessä hänen vastuullaan sekä taloudellisesti että siveellisesti — hän oli alueensa hallitsija, jolla todellakin oli alamaisia, ja hänen oli vastattava siitä, että alamaiset myös menestyivät. Ja olihan Suomessa korpia, jotka odottivat viljelijäänsä, vaatihan Suomen uusi asema, ettei mitään viljelymahdollisuutta laiminlyöty, olihan Soljalassakin siellä täällä vielä runsaastikin mustia mujuja, jotka odottivat kiihkeästi Sampsa Pellervoista, olihan tuossa kansaa, joka kyllä sarat kylväisi, kun se viisaasti siihen johdettaisiin — miksi ei hän sitä yrittäisi, siihen ryhtyisi?
Ja siinä miettiessään kypsytti Juho sen suunnitelmansa, joka oli oikeastaan jo vanha, mutta joka oli lepäillyt siellä jossakin takana, astumatta todelliseen tietoisuuteen. Päivätyöjärjestelmän lopettaisi hän heti, mutta antaisi aina työtä palkkaa vastaan. Kaikki, mitä mäkitupalaiset tarvitsisivat talosta, saisivat he ostaa rahalla, kuten muutkin. Jo tänä samana syksynä katsoisi hän heille maaltaan sopivat palstat, ei suuret, vaan mieluimmin pienet, jossa olisi, suhteellisesti metsää ja peltomaata, erotuttaisi ne ja jättäisi hinnan kiinnitetyksi kuoletuslainaksi. Että vuotuinen kuoletus ja korko tulisi maksetuksi ja into pysyisi vireillä, saisivat nämä uudet palstatilalliset vuoden lopussa Soljalassa tekemistään töistä yhteensä ylimääräisen kymmenen prosentin lisähyvityksen, joka olisi aina tervetullut lainan lyhennys ja kiihoittaisi heitä pyrkimään työhön juuri Soljalaan. Heti kun hän saisi paikat katsotuksi ja sopimukset tehdyksi, saisivat tölliläiset ryhtyä raivaamaan peltotilkkuaan ja varustamaan valmiiksi rakennustensa kivijalkoja. Ja hän, Juho, katsoisi, että rakennukset, kun ne sitten talvella muutettaisiin, tulisivat samalla kunnollisesti korjatuiksi ja siistityiksi. Hevoset kunkin muuttoa varten antaisi hän ilmaiseksi, keväällä Evan lahjana kullekin emäkaritsan ja puolella hinnalla vasikan sekä ensimäiset siemenet. Ja hän tukisi ja neuvoisi heidän talouttansa, osoittaisi tarkoin, miten tuollainen pieni palstatila oli kuntoon pantava ja mitä kaikkea se viisaasti hoidettuna tuottaa. Sittenhän nyt olisi ihme, elleivät ihmiset saisi elämänintoa ja lakkaisi turhia haaveilemasta. Ellei jostakusta olisi tällaiseen, jättäisi hän tietysti lainansa hoitamatta ja joutuisi palstaltaan pois. Kelvotonta ainesta ei voi väkisellä tehdä kelvolliseksi, vaan täytyy sen hävitä olemassaolon taistelussa. Ja Juho tiesi, ettei asia tähän pysähtyisi, vaan opettaisi Eva vuosien kuluessa näille pieneläjille suuren joukon tärkeitä vähäpätöisyyksiä, jotka ennen pitkää kuin huomaamatta antaisivat heidän jokapäiväiselle elämälleen uutta väriä ja viehätystä. Olisiko tämä kaikki sitten hänen puoleltaan uhraus, vaikka hän antaisi maansa hyvin halvallakin? Ei suinkaan, vaan hänelle koituisi siitä päinvastoin mitä suurinta etua. Ensinnäkin häviäisi tuo tölliyhteiskunta kaikkine siinä kukoistavme paheineen ja sen mukana se viha ja ukkospilven tapainen tunnelma, joka alati pitää nyt mielialaa jännittyneenä. Toiseksi saisi hän käyttämällä palkkatyöväkeä oikeutetun aseman vaatia ahkeruutta ja tarmoa työtunteina, valita työväkensä, eikä tyytyä kuten ennen keneen hyvänsä keskenkasvuiseen tyttöön tahi heikkovoimaiseen naiseen, joka täytyi hyväksyä täydestä päivätöissä. Ja kolmanneksi vahvistaisi hän paikkakunnallaan yhteiskuntaa säilyttävää ja rakentavaa ainesta ja hävittäisi sosialismin ja sosiaalisen sairauden edellytyksiä. Ja neljänneksi tulisivat melkoiset alat korpea otetuksi viljelykseen, mikä kansalliselta ja kansantaloudelliselta kannalta olisi yhteisen edistyksen voitto. Hänellä saattaisi aluksi olla työväen puutetta, mutta hän toivoi yhä laajemmassa määrässä koneita käyttämällä sen haitan korjaavansa. Ja hän aavisti, että Eva ennen pitkää saattaisi väen kohtelun ja hoidon kannalta Soljalan sellaiseen maineeseen, että siihen saapuisi työväkeä mielellään ja ennen muita. Etua hän siis saattoi toivoa koko puuhasta, puhumattakaan siitä rauhasta, minkä hän saisi palkakseen.
Ja kun Juho vihdoin meni työväkensä luo, aloittaen viikon tehtävänsä, tunsi hän, että Toivolan suo oli sen vapautumisen kautta, johon se oli tavallaan hänet auttanut, muuttunut hänelle kuin entistä rakkaammaksi. Kun hän nyt katseli ja mittaili uusia sarkojansa ja huomasi niissä piilevän vuosisataisen hedelmällisyyden ikäänkuin kammitsan takaa vapautuneena astuneen päivänvaloon, tunsi hän äkkiä terävällä talousmiehen vaistollaan, että hän oli laskenut oikein. Juuri tästä hän saisi parhaan ja suurimman koron niille huikeille summille, jotka hän siihen oli uhrannut — saisi ja oli jo saanut. Sillä jo sen kautta, että tämä suuri suo oli nyt täydelleen ojitettu ja osaksi jo saroitettukin ja että sinne oli tehty kunnollinen ajotie, saattoi hän jo tällä hetkellä, jos tahtoi, kirjoihinsa lisätä talonsa kiinteistöarvoon kaksikertaa sen summan, minkä itse työ oli tullut hänelle maksamaan. Tyhmä ja typerä on se maanviljelijä, joka lainailee pois tahi piilottaa vanhaan sukkaan liiat rahansa, sijoittamatta niitä oman maatilansa muodostamaan kiinteistöpankkiin.
Niin oli elämä tänä suvena karannut tavattomalla tarmolla Juhon kimppuun. Se oli aluksi vilahduttanut hänelle sisäisen onnettomuuden vaaraa, oli syössyt hänet kuoleman partaalle, mutta pelastanut hänet siitä. Ja kuin korvaukseksi oli se lopuksi palkinnut hänet suuremmalla onnella, mitä hän koskaan oli osannut uneksia. Hänen suonissaan virtasi ikäänkuin entistä tulisempi elämänhalun mahla, ja hän oikein pelkäsi, ettei hän ehtisi saavuttaa kaikkia niitä päämääriä, jotka kangastivat hänen edessään kiehtovina, pehmeinä, lämpiminä kuin elokuun kutsuvat, hämyisen kuulakkaat illat.
Kun Juho kallistui yksinkertaiselle vuoteelleen pienessä metsäsaunassaan, katsellen kiukaassa ystävällisesti kiiluvaa hiilosta ja kuunnellen yötuulen tohinaa korkeissa ylhäisissä petäjissä, tunsi hän sydämessään sanomattoman suurta, intohimotonta, koko olemuksen täyttävää rauhaa.
Kun Eva oli saanut isäntäväen puolen kuntoon, kohdisti hän huomionsa väen tupaan. Soljalan pirttirakennuksessa oli kuten useimmissa talonpoikaistaloissa pimeän etehisen toisella puolella pari kamaria, jotka kuitenkin olivat tavanmukaisesti saaneet jäädä kaikenlaisen romun säilytyspaikoiksi. Siellä oli vanhoja kengänrajoja, koreja täynnä nahanviipaleita, astioita, vanhoja vaatteita, hevosenvaljaita, työkaluja ja sensemmoista, kaikki mitä surkeimmassa epäjärjestyksessä. Huoneitten seiniä oli joskus paperoitu vanhoilla Suomettarilla, mutta olivat ne jo repeilleet rääsyiksi. Ummehtunut ilma ja sameat akkunat tekivät huoneet vieläkin vastenmielisemmiksi.
Pirttirakennuksen ullakko oli kuten tavallista yhtenä ainoana aukeamana, ilman lattiaa sekin, ja täynnä kaikenlaista vuosikymmenien kuluessa kertynyttä rojua, vanhoja verkkoja, kalupuita, haravia, viikatteen varsia, repaleisia kontteja, koreja. Vaikka katto olikin hyvin loiva, oli siellä kuitenkin tilaa parille kokoliaalle ullakkohuoneelle molemmissa päissä. Ja koska rakennus oli muuten vielä luja, päättivät Juho ja Eva käyttää sitä sellaisenaan uusien suunnitelmiensa toteuttamiseen. Timperien sahan suhina ja vasaran pauke rupesikin pian kuulumaan Soljalan kartanosta.
Juho oli oikeastaan kummastunut siitä käytännöllisyydestä, jota Eva osoitti. Kun hän itse oli ajatellut rakennuksiaan, olivat entiset tuntuneet aivan kelpaamattomilta ja mielessä olivat kuvastuneet vain suuret, komeat uutisrakennukset. Totta oli, että ne joka tapauksessa tulisivat Soljalassa tarpeellisiksi, sillä entiset eivät enää kauan kestäisikään, mutta Evan suunnitelmista Juho kuitenkin huomasi, että siten menetellen pääsisi toistaiseksi aivan vähäpätöisillä kuluilla. Ja se ilahdutti häntä, sillä taloudellisesti ajattelevana miehenä olivat hänestä pohjaltaan vastenmielisiä sellaiset kulut, jotka eivät tuottaisi mitään sanottavampaa korkoa. Jos rakennukset saatettaisiin hyvään kuntoon, nousisi kyllä tilan arvo, mutta tuskin siinä suhteessa kuin mitä ne olivat maksaneet, ja kirjanpidossa täytyi oikeastaan niiden kohdalla tehdä vuotuiset poistot. Hän oli siis ihastuksella hyväksynyt Evan ehdotukset ja hommannut hänelle tarpeellisen työväen.
Jälkeenpäin hän tuli ajatelleeksi, että tällainen menettely oli muussakin suhteessa viisasta. Sai kokemusta, miten todella käytännöllinen ja kodikas työväen asunto oli suunniteltava, eikä ryhtynyt uudistuksiin umpimähkään. Uuden rakennuksen suunnittelu todella vaadittua käytännön tarvetta vastaavaksi oli nimittäin Juhon kokemuksen mukaan vaikeimpia asioita, jossa epäonnistuminen oli useimmiten palkkana ja jossa kauniit ja ensi näkemältä sopivatkin suunnitelmat ajanoloon saattoivat koitua ikäväksi vastoinkäymiseksi. Antaapa Evan siis pienessä koettaa suunnitelmiaan, niin saadaan nähdä, miten ne suuressa pitävät paikkansa.
Niinpä siis, kun syyskuun myrsky jo lennätteli kellastuneita lehtiä, kun taivas päivät päästään oli alakuloisen harmajana purkaen tihkusadettansa, kun työväki saapui kotiin märkänä ja viluisena, olivat Evan suunnitelmat jo suurimmaksi osaksi toteutuneet. Soljalan pirtin porras ja etehinen olivat muuttuneet, koko rakennus oli punaisine seinineen ja kattoineen sekä valkoisine nurkkineen ja akkunalautoineen kuin uusi ja hiveli silmää maiseman vihreätä taustaa vastaan. Porstuan perällä oleva entisen keittiön ovi oli saanut akkunan, niin että ennen pimeään etehiseen pääsi nyt edes hiukan valoa. Etehinen oli siistitty ja siellä säilytettäville kapineille oli jokaiselle osoitettu oma paikkansa. Kun tultiin pirttiin, sai pelätä, että kävisi kuten Pahna-Liisalle, joka hämmästyksestä ei saanut sanaakaan suustansa.
Oven suussa oli ensinnäkin välttämätön pesulaitos, jonka kohdalta sekä seinä että lattia olivat päällystetyt sinkkipellillä. Pyyhenaulakko oli varustettu asianomaisilla huomautuksilla, jotka alati muistuttivat siitä, että ellei niitä noudatettu, menetti koko pesulaitos merkityksensä, muuttuen päinvastoin siivottomuuden pesäksi. Seinät oli veistetty valkoisiksi ja peitetty alaosaltaan laudoituksella, joka oli maalattu vaaleanharmaalla värillä. Katto oli valkaistu liiman sekaisella liituvärillä, orret maalattu keltaisiksi. Lattia oli höylätty sileäksi ja moneen kertaan maalattu keltaisella öljyvärillä, joten sitä oli nyt helppo pitää puhtaana. Pitkin seiniä oli kiintonaiset penkit, jotka oli maalattu tummanpunaisiksi. Panemalla pohjamaaliksi punamullasta tehtyä öljyväriä ja antamalla sen perinpohjin kuivaa sekä vasta sitten pyyhkimällä kertaansa hyvällä lakkavärillä, oli saatu halvoilla kustannuksilla paksu, kestävä ja kaunis väripinta. Samoin oli maalattu pirtin muut huonekalut, joihin penkkien ja pitkän pöydän lisäksi oli ilmestynyt muutamia tuoleja sekä karsinanpuolelle naisia varten pienempi pöytä. Uuni oli muutettu sikäli, että siihen leivinuunin lisäksi oli tullut tupaan päin olevaan nurkkaan avonainen takka, pohjalainen "piisi", jossa poltettiin kylmänä aikana pystyvalkeata. Koko uuni oli valkaistu liituvärillä ja sen päälle oli varustettu lauta kenkien kuivaamista varten. Molempain pöytäin yläpuolella riippui yksinkertainen kattolamppu. Mutta pirtissä oli vielä muutakin.
Huomiota herätti ensinnäkin seinällä oleva Suomen kartta. Eva oli huomannut, kuinka peräti pintapuoliset ja huonot väen yleiset tiedot isänmaastaan olivat. Kansakoulukurssi häipyi nuorten päästä melkein olemattomiin muutamassa vuodessa, kun sitä ei virkistetty millään jatkuvalla lukemisella, ja vanhemmilla, kansakoulua käymättömillä ihmisillä oli hyvin hämärä käsitys kaikesta, mikä ulottui oman paikkakunnan ulkopuolelle. Tällainen ahtaus näköaloissa oli omiaan tekemään ahtaiksi kaiken yleisemmän ajattelun piirin, tekemään omasta itsestä ja kaikista itsekkäistä pyyteistä henkisen maisemansa keskipisteen. Eva toivoi, että aina esillä oleva isänmaan kartta ikäänkuin johdattaisi ajatuksia ja keskusteluja sille kannalle, mitä kansan ja maan kokonaisuus-etu vaatisi.
Sitten oli Eva hankkinut tuvan seinäkoristeiksi isänmaan historiaa, maantiedettä ja maataloutta käsitteleviä havaintovälinetauluja, joita sai opetusvälinekaupoista huokealla hinnalla, valmiiksi liimattuina kestävälle pahville ja varustettuina kannakenauhalla. Samalla kuin ne olivat sisällöltään opettavia ja erittäin helppotajuisia, olivat ne taiteellisella maulla tehtyjä. Helsingissä oli Eva nähnyt, kuinka ajattelevat vanhemmat olivat hankkineet tällaisia havaintotauluja lastensa huoneen koristeiksi ja oli aina mielessään tuota toimenpidettä kiittänyt.
Hän oli itsekin huomannut, kuinka aikuinenkin niitä katsellessaan tunsi äkkiä viehättävää tiedonjanoa ja kuinka ne olivat herättäviä muuten torkkuvalle ja toimettomalle ajatustyölle. Ja väki täällä maalla oli monesti henkisessä suhteessa suorastaan lasten kannalla, joten tällaisia opetusvälineitä saattoi pitää juuri täällä erittäin sopivina.
Se uudistus, josta Eva kuitenkin oli ylpein, oli tuvan kirjasto. Juhon täytyi myöntää, että se oli aluksi tuntunut hänestä sekä tarpeettomalta että turhalta ylellisyydeltä. Mutta Eva oli nyt saanut hänet niin valtaansa, ettei Juhossa ollut hänen tuumiensa vastustajaa. "Ajattele hiukan", oli Eva sanonut. "Kansakoulusta päästyään ei tällaisella irtolais- ja palvelusväellä ole oikeastaan koskaan tilaisuutta saada puolueetonta tietoa ja itsenäisen elämänarvostelun herättäjää ja kasvattajaa. Työväkenä se sokeasti seuraa työväen johtajia, ainoat sanomalehdet, joita se lukee, ovat tietysti ja luonnollisesti työväen sanomalehtiä, ainoa kirjallisuus, jota se lehteilee, on sosialistista kalenteri- ja kiihoituskirjallisuutta. Mitään vastapainoa ei ole, sillä se valistuskirjallisuus, jota porvarillisten puolueitten ja kustantajain toimesta on saatavana, ei tunge heidän piiriinsä. Mutta jos te, maanomistajat, joiden tuvissa irtolaiskansa on vuosisatoja majaillut, olisitte ajoissa uhranneet muutaman kymmenmarkkasen vuodessa henkisen valistusvoiman hankkimiseksi väkenne käden ulottuville, saattaisi moni asia suhteissanne heihin olla toisin, ja ympärillämme elää onnellisempi, yritteliäämpi ja tarmokkaampi sukupolvi. Kansamme on maailman lukuhaluisinta. Jo nyt käyttää se kirjallisuutta enemmän kuin suhteellisesti mikään muu kansa, ja kuitenkaan eivät maanviljelijät ole vielä missään oivaltaneet tätä velvollisuuttaan. He ovat olleet siinä suhteessa surkean vanhoillisia. Heidän kannatti entisinä köyhinäkin vuosina kyllä ostaa vuosittain viinaa, samalla kertaa kun he pyörittivät pennosen soikeaksi miettiessään, kannattaisiko tilata sanomalehti ja ostaa allakka tahi maamiehen kalenteri. Kaikki muut kirjat, paitsi uskonnolliset, olivat lorukirjoja. Vasta sitten kun uusi aika on temmannut heidät väkiselläkin mukaansa, kun se on herättänyt heissä vastustamattoman uteliaisuuden ja kun kokemus on osoittanut, että tiedon ja taidon aarteet ovat kirjoista usein sangen helposti saatavissa, rupesivat he kirjoja ostamaan ja sanomalehtiä tilaamaan. Mutta annoitteko ne väkenne hyödyksi myös? Ette, vaan ne katosivat heti isännän kamariin, josta vain joskus joku repaleinen sanomalehti eksyi väen puolelle ja silloinkin vain pyynnöstä, kun joku paikkakuntaa koskeva ja lehtiin eksynyt uutinen oli herättänyt väenkin uteliaisuutta. Näet nyt, Juho, minkä laiminlyönnin korjaaminen ja isänmaallisen valistusvelvollisuuden täyttäminen tässä on kysymyksessä. Suomea maanviljelijät ovat laiminlyöneet taistelun ja hyökkäyksen tärkeällä, ehkä tärkeimmällä rintamalla, ja siksipä onkin vihollinen päässyt lujasti leiriytymään heidän omien kotiensa seinäin sisälle. Mikä siitä on ollut seurauksena, sen kyllä muistat ja tiedät äsken kuluneitten aikojen vaiheista. Luoja suokoon, ettei taistelu enää olisi liian myöhäistä."
Ja Juholle oli asia selvinnyt kaikessa tärkeydessään ja laajuudessaan. Oikeastaan se oli ollut hänelle mielen pohjalla selvänä aina, mutta jotenkuten se oli jäänyt. Hän rupesi nyt Evan rinnalla toimiessaan ymmärtämään, että hänessäkin oli liian suuri annos suomalaista hitautta ja saamattomuutta, että ilman herättäjää ja henkistä vireillä pitäjää moni hyvä aie olisi häneltä jäänyt ja unohtunut arvellessa ja päätä käännellessä. Mistä oli Eva saanut kaikki nämä ajatuksensa ja uudistussuunnitelmansa? Mistäpä muualta kuin siitä, että hän oli sivistyneen henkilön avoimella silmällä jo lapsuudesta saakka seurannut maalaiskansan elämää ja tullut huomaamaan ne puutteet, joista se joka päivä kärsi. Ja mistä sai hän uupumattoman intonsa? Mistäpä muusta kuin siitä, että hän oli palavasti isänmaataan rakastava, edistykseen ja onneen, luokkia tuntemattomaan lähimäisen rakkauteen pyrkivä henkilö. Juhon täytyi myöntää, että Suomen suomalainen, todella sivistyneen nimen ansaitseva sääty, elipä se kaupungissa tahi maalla, oli koettanut aina parhaansa mukaan toimia tällaisena kansan henkisenä herättäjänä, ja että mikäli maalaiskansan vastenmielisyyteen kaupunkilaisia ja kaupunkilaisuutta kohtaan sisältyi vierautumista tästä säädystä, oli suuri sivistysvaara tarjolla. Maalaiskansan oli varottava, ettei se tullut menestyksestään itserakkaaksi ja rikkonut välejänsä maansa sivistyneistön kanssa — muuten se saattaisi jäädä vaaralliseen henkiseen eristäytymistilaan.
Tältä aatepohjalta oli lähtöisin Evan puuha perustaa väkensä tarpeeksi kirjasto ja siinä tulivat hänen kirjalliset tietonsa hyvään tarpeeseen, kun ne yhtyivät Juhon käytännöllisyyteen. Kirjastoon valittiin ensinnäkin isänmaan historiaa helppotajuisesti valaiseva kuvitettu teos ja vastaava teos yleisen historian alalta, sekä niitä täydentämään kirjallisuutta, joka valaisi ja selvitti Suomen itsenäisyystaistelun vaiheita. Sen jälkeen piti Eva tärkeänä saada kokoelmaansa helppotajuista, ihmisen siveellisen arvon ja itsekasvatuksen kehittämiseen kohdistuvaa, osaksi viehättävästi ja keskustelevasti uskonnollistakin kirjallisuutta. Juho lisäsi tähän eräitä yleistajuisia, maatalouselämän merkitystä ja tärkeyttä selvittäviä teoksia, sekä vielä muutamia käytännön kirjoja veiston, maalauksen, seppyyden ja muun sellaisen maalla tarpeellisen taidon alalta. Terveydenhoidon alaa edusti kansantajuinen lääkärikirja. Kaunokirjallisuus käsitti sellaisia kotimaisia teoksia, jotka mikä miltäkin kannalta valaisivat Suomen kansan vaiheita ja pyrkimyksiä, ja olivat omiaan ohjaamaan lukijaansa isänmaanrakkauteen ja yhteishenkeen. Helppotajuinen kansantaloudellinen ja valtio-oppia käsittelevä teos oli lopuksi tarkoitettu selvittämään lukijalleen niitä maailman talouselämässä vallitsevia lakeja, joita ei voi loukata aiheuttamatta taloudellisen elämän pysähtymistä ja siitä koituvaa kurjuutta, ja niitä yhteiskunnan valtiomuotoja, jotka olivat vuosisatain kuluessa ikäänkuin talouselämän salaisina johtopäätöksinä kehittyneet ja muodostuneet sille perustalle. Kuvitetut luonnontieteelliset teokset lopuksi täydensivät kirjaston. Tämän valikoiman oli Eva tehnyt tarkan harkinnan jälkeen. Kirjat, sidottuina lujiin kirjastokansiin, olivat nyt tuossa seinällä, yksinkertaisessa, mutta aistikaspiirteisessä kaapissa, joka oli varustettu lasiovilla. Jokainen teos oli numeroitu ja siihen kirjoitettu näkyvästi nimilehdelle: "Soljalan väenkirjasto. Luettuasi pane paikoilleen. Pidä kirjoja puhtaasti ja hellävaroen." Kaapin sivulla riippui nuoraan sidottu kynä ja alaosassa, pienessä laatikossa, oli kortteja, joista kukin lainaaja otti yhden, kirjoitti siihen kirjan ja oman nimensä sekä päivänmäärän, ja pisti kortin sille paikalle kaappiin, missä kirja oli ollut. Näin näki heti, mitä kirjoja oli poissa ja kenellä. Lisäksi oli kaapissa täydellinen luettelo ja oli koko kirjasto isäntärengin vastuulla. Hänen piti tarkastaa, ettei kirjoista yksikään kadonnut, ja jos niin tapahtui, koota sen hinta sakkorahoina joko huolimattomalta lainaajalta tahi koko talonväeltä yhteensä. Tähän olivat kaikki suostuneet.
Mutta sitten oli ollut tilattava myös joku sanoma- ja aikakauslehti väkeä varten, ja siinä oli Juholle tullut pulma eteen. Paikkakunnan lehdeksi valitsi hän tietysti oman puolueensa paikallisen äänenkannattajan, mutta entä sitten? Hän huomasi nyt ensi kerran, että suuret porvarilliset pääkaupungin lehdet, joista hän olisi mielellään jonkun väelle tilannut, olivat toimitetut liian korkeaa henkistä tasoa varten, jotta tavallinen oppimaton ja yksinkertainen työmies olisi niitä voinut ymmärtää. Niiden artikkelit edellyttivät paljoa suurempaa tietomäärää kuin mitä työväellä oli, niissä käytettiin liian vaikeatajuisia, jopa vieraskielisiäkin sivistyssanoja, liian mutkikkaita lauseita, että työväki ja yleensä pienen tietomäärän saanut, ahtaassa maalaisympäristössä, kovassa työssä ahertava henkilö olisi niitä edes jaksanut lukea, saati sitten pohtia ja ymmärtää. Ja sitten: niissä ei käsitelty työväenrientoja ja asemaa juuri milloinkaan muussa yhteydessä kuin milloin tuli väittelyä työväen sanomalehtien kanssa, ei käsitelty työväen elämän sisäisiä, pieniäkin asioita, ei annettu tulla näkyviin sen harrastuksen ja osanoton kovempiosaisia kohtaan, joka kuitenkin yhteiskunnassamme kaikissa piireissä vallitsee, vaan kirjoiteltiin kylmästi, terävästi ja ansiokkaasti vain oman ryhmän henkisesti valveutuneinta osaa varten. Juho huomasi, kuinka tarpeellinen yhteiskunnassamme olisi ollut sanomalehti, jota olisi toimitettu nimenomaan alemmalla kehitysasteella olevia varten, kansantajuisesti ja keveästi, positiivisesti harrastamalla työväen elämää, tunkeutumalla sen sieluun ja sen koteihin, teeskentelemättä mitään sosialismia, vaan avoimesti osoittamalla, mitä porvarillinen yhteiskunta tahtoo ja voi tehdä sekä tuntea työväen asiassa. Työväkeä ei luultavasti aluksi saataisi tällaista lehteä tilaamaan, mutta työnantajat sitä varmasti pian tilaisivat työväelleen, ja sitäpaitsi sitä pitäisi jakaa ilmaiseksi — miljoonia kannattaisi siihen uhrata. Mutta sitä ei olisi annettava minkään estetisoivan herrasmaisterin toimitettavaksi, vaan sen johtoon olisi saatava lujaluontoisia, rehellisiä, nimenomaan työväen omasta piiristä kohonneita, ihmisrakkauden työhön antautuneita voimia, joille tämä työ on sinänsä päämäärä, eikä mikään vipusinlauta omien, itsekästen ja salaisten pyrkimyksien hyväksi. — Lopuksi Juho ratkaisi asian siten, että päätti säännöllisesti lähettää oman lehtensä väentupaan, luettavaksi, jos kelpaa ja näyttää mieltä kiinnittävän.
Sama pulma koski myös kuvitettuja aikakauslehtiä. Niiden kirjavassa parvessa ei ollut enää ainoatakaan, joka olisi toimitettu esimerkiksi sellaisessa siveellisesti vakavassa, mutta samalla aina huvittavassa ja hauskasti opettavassa hengessä kuin aikoinaan Kyläkirjaston Kuvalehti. Ne olivat levottomia ja periaatteettomia heijastuksia maailman kirjavista tapahtumista, aikansa peilikuvia pelkän uteliaisuuden ja sensatsionihalun tyydyttämiseksi. Tässäkin oli olemassa sama vika kuin sanomalehtiin nähden, mikä oli vakava seikka, kun ottaa huomioon, kuinka tärkeä ja vaikuttava sivistykseen vipuava tekijä hyvin ja kansantajuisesti toimitettu kuvalehti on. Ja että sillä olisi työväelle merkitystä ja arvoa, täytyisi siinä seurata sen elämää lämpimin sanoin ja lohdullisin kuvin. Juho huomasi tässäkin, kuinka suunnattomasti porvarillinen yhteiskunta oli laiminlyönyt velvollisuuksiaan ja oli siten sokeutensa vuoksi osaltaan syypää isänmaansa yhteishengen toivottamalta näyttävään rikkinäisyyteen. — Väelle huviksi oli Juho sitten sentään erään halvan kuvalehden joukosta valinnut.
Katsellessaan nyt ensi kertaa Evan uutta pirttiä täydellisesti valmiina, muisteli Juho näitä seikkoja ja tunsi olevansa iloinen ja tyytyväinen. Hän pani vielä tuvassa merkille yksinkertaisen, isänmaallisten miesten ja naisten muotokuvasarjan, joka nimineen oli siinä kuin uteliaisuutta herättämässä, huomasi hauskat ikkunaverhot, puhtaat ikkunat ja ikkunalaudalla punavalkoisina väritäplinä heloittavat kukkivat palsamiinit, sekä lähti pirtin uunin vierestä meneviä portaita myöten ylös ullakkohuoneeseen.
Niin — se oli Evan suuri keksintö. Hän oli hävittänyt kamalat sängynrumilaat pirtistä, antanut laittaa pirtin ullakolle suuren kamarin ja sisustanut sen renkien makuuhuoneeksi. Toisessa päässä rakennusta oli ullakolla naisten makuuhuone, jonne päästiin omia portaitaan myöten naisten kamareista etehisen toiselta puolen. Keskellä oli aukea ullakko tavarain säilyttämistä varten; sinne veivät omat portaat etehisestä ja valoa se sai kattoon puhkaistusta "pääty-ikkunasta", "kaavelista". Kun Juho saapui renkien makuuhuoneeseen, kohtasi häntä hauska näky.
Seinät olivat laudoitetut ja maalatut vaaleanharmaiksi, lattia samalla värillä. Katto oli tehty reunuslaudoista, pyyhitty ensin liimavedellä ja sitten öljytty. Yhteen nurkkaan oli reunuslaudoista tehty useita eri pieniä kaappeja, miesten vaatteiden ja omien tavaroiden säilytyspaikaksi. Istuimina oli jykeviä tuoleja, jotka Eva oli tätä tarkoitusta varten teettänyt. Ikkunan edessä oli pöytä ja siinä kirjoitusvehkeet. Seinillä oli jokunen tunnetun suomalaisen muotokuva hauskoissa, joskin vaatimattomissa kehyksissä. Juho huomasi täällä saman kuin alhaalla pirtissäkin: ikkunaan oli tehty yläosaan terveysikkunalaite; sitäpaitsi oli täälläkin ilmanvaihtoluukku. Eniten herättivät Juhon huomiota kuitenkin vuoteet.
Ne oli tehty pohjalaiseen tapaan kiintonaisiksi ja päällekkäin, nurkkapatsaat somasti koristettuina ja maalattuina. Päiväksi saattoi ne peittää keveillä ylhäältä alas riippuvilla uutimilla. Juho tempasi uutimet syrjään ja katsoi vuoteisiin. Patjassa oli olkitäyte. Päänalaisissa oli toisissa höyheniä, toisissa ruovonpäitä, kun ei höyheniä ollut kaikille riittänyt. Patjan ja päänalaisen peitti suuri, valkaisemattomasta liinasta tehty lakana, joka oli merkitty Soljalan merkillä ja numeroitu. Peitteenä oli viltti, joka sekin oli merkitty ja numeroitu. Juho tiesi, että vanhat vuodevaatteet ja raanut olivat parhaillaan ankaran puhdistuskurssin alaisina ja että ne pantaisiin talteen siksi, kunnes kylmä vuodenaika pakottaisi antamaan lisäpeitteitä. Juho hymähti mielessään. Huone oli kodikas, sitä ei voinut kieltää, ja hauskalta tuntui varmaankin renkipojista palata työstänsä tällaiseen kotiin. Mutta niinhän tuli ollakin. Hän meni jälleen alas ja naisten puolelle.
Mennessään vilkaisi hän etehisen peräkamariin, joka oli ennen ollut keittiönä. Hän tunsi sen jo, sillä hän oli ollut itse sitä kalustamassa. Siellä täällä hajalla ajelehtineet puusepän työkalut, viilat ja sellaiset, oli nyt koottu tänne erikoiseen työhuoneeseen, korjattu täyteen kuntoon ja järjestetty eri säilytyspaikkoihin, kuten verstaassa ainakin. Kattoon oli orsille pantu kuivamaan lautatavaraa ja kalupuita, etteivät ne enää olisi ainaisessa hakemisessa kuten ennen. Juho tunsi, että jo tuon huoneen näkeminen oli omiaan panemaan sormet kihelmöimään halusta yrittää jotakin. Kätevyys oli ennen ollut suomalaisen ylpeys ja kunnia.
Kun Juho saapui naisten huoneisiin, joina olivat nuo ennen mainitut kaksi kamaria ja makuuhuoneena niiden yhteydessä oleva ullakkohuone, herätti hänen huomiotaan, paitsi yleistä kodikkuuden tunnetta, oven suussa oleva suuri kaappi ja perällä huonetta — rukki ja kangaspuut. Molemmat oli Eva löytänyt kuin muinaismuistoina ullakolta, oli korjauttanut ne ja siirtänyt tänne naisten huoneeseen. Niiden näkeminen herätti Juhossa hauskan mielikuvan menneitten talvi-iltain kotoisesta elämästä puhdetöiden ääressä. Ne ajat tuntuivat kuuluvan niihin asioihin, joita ei enää takaisin saa, vaikka kuinka toivoisi ja koettaisi.
Mutta tuo kaappi — niin, Juho tiesi, mitä varten Eva oli sen hankkinut. Koko tätä pirttielämän ylläpitoa varten oli Eva ottanut erikoisen palvelijattaren, nuoren tytön, jolle hän oli tarkkaan teroittanut tahtonsa ja kaikki määräyksensä. Kun väki tuli aamuisin alas makuuhuoneistaan, oli tytön velvollisuus tuulettaa huoneet ja makuukset, korjata vuoteet, pyyhkiä pölyt ja puhdistaa lattiat märällä rievulla. Kun väki oli hävinnyt töihinsä alahuoneistakin, oli hänen velvollisuutensa puhdistaa nekin. Kun väki oli tehnyt jotakin talolle tarpeellista sisätyötä ja roskannut huoneita, oli tytön asia siivota jäljet. Hänen tuli yleensä vastata siitä, että väen puoli pysyi siinä kunnossa, mihin Eva oli sen aikonut, ja hänen vastuullaan olivat erikoisesti väen puolen vaatteet, lakanat, pyyhinliinat ja muut. Suuresta kaapistansa, jonka avaimet olivat hänen hallussaan, hän määrä-aikoina antoi puhtaita, järjesti pesut ja ilmoitti tarkoin Evalle hallussaan olevista asioista. Juho huomasi nyt, kuinka välttämätöntä tämä kaikki oli ja kuinka tämä järjestys ikäänkuin rikastutti ja henkevöitti hänen talonsa elämää.
Hän meni vihdoin sisälle, huomaten mennessään, että tyttö sateisen ilman vuoksi latoi puita piisiin sytyttääkseen siihen väen tullessa pystyvalkean.
Myöhäissyksyn alakuloiset tunnelmat ympäröivät Soljalan taloa. Väliin selkeni taivas, aurinko loisti huikaisevan kirkkaasti ja metsät sekä maat upeilivat kirjavassa väriloistossaan. Sirkka heräsi vielä soittamaan pientareen reunassa, jota aurinko kuivasi ja lämmitti, parvina metsissä kiertelevät urpiaiset, tiaiset ja käpylinnut pitivät virkeätä ja toimeliasta siritystään, ja taivas tuntui kohoavan niin loputtoman korkealle. Mutta sitten tuli jälleen itäinen tuuli, kohotti savenharmaita pilviä kuin synkkää seinää, humisi surumielisesti ruohikossa, metsässä, ohdakkeen kukan kuivuneissa haivenissa, tuiverteli vihaisesti kellastuneita lehtiä, ja rupesi lopuksi purkamaan loputonta tihkusadetta, joka harmaana, märkänä vaippana laskeutui kaikkialle. Alakuloisuus hiipi sen mukana ihmistenkin mieleen, vaimentaen puheen, suurentaen vastoinkäymiset ja pienentäen myötäkäymisten arvoa.
Lapsuudestaan saakka oli Juho rakastanut metsänkäyntiä, ja riistäytyi vieläkin joka syksy jonakin varhaisena aamuna pyssyineen harhailemaan Soljalan saloille. Hänen intohimonansa ei ollut niin paljon riistan saanti kuin ne yksinäiset, kuulakkaat metsätunnelmat, jotka tulivat siellä kulkijan osaksi, se raitis tuuli, joka siellä erikoisemmin ihoa hyväili, ne kouralliset metsäraikkaita puolukoita, joilla mäenrinteet häntä houkuttelivat. Hän oli aina tuntenut, että hän oli harvoin ollut niin vastakkain ja kahden kesken koko elämänsä kanssa kuin yksin suurella salolla, joka siinä hiljaisena ympärillä seisoi ja katsoi salaisilla silmillään. Oli kuin olisi hän siellä noussut korkealle kukkulalle, josta hänellä oli esteetön näköala menneisyyteen ja jossa hän sai sieluunsa aavistuksen tulevaisuudesta. Hän veti syvään henkeään ja nautti.
Se, jonka sielu on avoin luonnon tunnelmille, nauttii niistä kaikista. Ihana on kirkas keväinen luonto, ihana kesän helteinen ja autereinen päivä, korkean juhlallinen syksyn kuulakkuus, mutta sieluani kiehtoo kuitenkin enemmän kevätyön salamyhkäinen hämäryys, kesäyön kiihoittava lämmin ja syksyn kirjavaloistoinen alakuloisuuden pohjasävel. Sen pyssyni piipussa korvani juuressa hiljaa humiseva tuuli, sen pehmeään harmauteen vaipunut sadeluonto, sen hedelmällisyytensä jälkeen riutuva ja lepoon asettuva voima — kaikki se valaa sieluuni kirpeän makeaa nautintoa, joka on sukua kärsimysten sovitushetken suurille tunnelmille. Se herättää sielussani valveille syvimmät inhimillisyyden tunteet, avartaa elämänymmärrys-kykyäni, saa minut tyynenä ja lujana, avoimin katsein, ottamaan vastaan kaikki, mitä sen laineet lakkaharjoillaan eteeni kantavat.
Juho oli kulkenut metsissään aamuvarhaisesta saakka. Äsken oli suuri ukkometso tömähtänyt lentoon hänen edestään. Vilauksessa oli pyssy lennähtänyt poskelle ja raskaasti oli iso lintu pudonnut maahan. Vieläkin tuntui, kuin olisi hiljaisuudessa räikeältä kuuluneen pamauksen kaiku kimmahdellut vaaran kyljestä toiseen. Juho korjasi saaliinsa ja läksi nousemaan Soljalan vuorelle, josta hän saattoi nähdä kuten kuningas koko valtakuntansa.
Katsellessaan sieltä tuttuja maisemia ja antaessaan tuulen kuivata hiestyneitä ohimoitaan, tunsi hän yht'äkkiä savun hajua. Hän teroitti huomiotaan, tunnusteli, kuunteli ja katseli.
Savu tuli selvästi tuolta Nälkäkorvesta päin. Juho arvasi asian ja lähti kulkemaan sinne varovaisesti ja hiipimällä. Hän meni hyvin hitaasti, kuin intiaani sotapolulla. Korpi tiheni tihenemistään, suuret kuuset kasvoivat valtaisena muurina hänen ympärillään, pitkät naavat hiljaa heiluen tuulessa kuin parrat. Äkkiä kuuli Juho edestään risun rasahduksen, tunsi voimakasta savun katkua ja kuuli vihdoin matala-äänistä puheen sorinaa. Hän hiipi lähemmäksi puiden suojassa, kunnes näki vihdoin koko tehdasalueen. Aivan oikein! Asia oli niin, kuin hän oli mielessään jo arvannut.
Sattuma oli tuonut hänet sille paikalle, josta jo muutaman kuukauden kuluessa oli kirkas siunaus vuotanut koko Soljalan seutukunnalle. Hiljaisena virtana se oli valunut isäntien ja itsellisten kurkkuihin, näkyvänä seurauksena jokunen humalainen lauantai-yönä kylän raitilla, pari tappelua sekä muutama puukotus. Mutta näkymättömänä seurauksena siitä oli se yleinen, vähitellen kypsynyt mielipide, että herrat laatikoot lakejansa Helsingissä miten haluavat, me korpien kansa täällä käytännössä ratkaisemme, mitä me niistä herrain laeista noudatamme. Se oli tullut näkyviin kieltolain toteuttamisessa ja vaikuttaisi varmasti lain kunnioituksen höllentymiseen yleensä. Katkeruudella oli Juho monta kertaa sen mielessään todennut. Hänen käsityksensä mukaan oli lainlaatijan tehtävä kulloinkin tulkita ne oikeuskäsitykset, jotka kansan keskuudessa kehitys ja käytäntö olivat olosuhteiden pakosta ja mukana jo voimaan saattaneet, mutta ei ennakolta koettaa lain ja rangaistuksen kirjaimella iskeä käytäntöön teorioja, joilla ei vielä ollut kehityksen ja yleisen halun ja pyrkimyksen vaatimusta perustanansa. Siirtyminen kieltolakiin ilman totuttavaa väliastetta oli ollut erehdys. Mutta, ja siinä ilmeni taas jyrkkänä Juhon käsitys kansalaisen velvollisuuksista valtiotansa ja sen ylläpitäviä voimia kohtaan, kun eduskunta sen kerran oli laiksi säätänyt, oli sitä myös ehdottomasti noudatettava, siksi kunnes sama eduskunta toisin päättäisi. Ja kansan edesvastuuntuntoisten ainesten välinpitämättömyyden tässä suhteessa tulkitsisivat edesvastuuttomat, repivät piirit, vastaisuudessa monella tavalla omien lainrikkomustensa puolustukseksi.
Juho oli arvannut oikein, keitä keittäjätkin olivat. Rellu-Heikki ja Mattilan Salmo siinä keittovehkeittensä ääressä puuhailivat. Pataan ammennettiin juuri parhaillaan uutta rankkiannosta ja Salmo laitteli jäähdyttäjään uutta kylmää vettä. Kuusen juurelle oli tehty havukotus ja sen edessä suitsusi nuotion jäännös ja kiehua molski perunapata. Rankkiamme ja pienet nassakat, kannon päässä puujalkainen pikari ja pullo, täydensivät paikan kalustoluetteloa. Näki selvään, että siinä oli asuskeltu ja toimittu jo kauan. Rankkiammeen kyljessä huomasi Juho naapurinsa puumerkin. Hänen poskiaan rupesi kuumentamaan.
— Jaa-ah! sanoi hän painavasti ja astui esille piilostaan.
— Perr…! kirahti Salmo, jyrkkäpiirteinen, havutukin kyljestä veistetty vanhapoika, ja lähti siltä sijaltansa pakoon, niin että kuusikko lakosi hänen edessään. Juhoa nauratti. Hänestä oli hyvä, että Salmo näin kiireesti vetäysi erilleen pelistä, sillä hän piti hiukan Salmosta. Kun hän kerran oli nuhdellut Salmoa juopottelusta, oli tämä ikäänkuin siveellisesti suutahtaneena sanonut:
— Kyllä sitä tarttee olla joskus päissään — se on Jumalankin tahto näissä hämäläisissä maalaisoloissa!
Mutta Rellu-Heikki, Juhon mäkitupalaisia, joka kierteli maailmalla, mutta ei välittänyt mistään kunnollisesta työstä, jos suinkin siitä pääsi, herpausi patansa ääreen sanattomaksi ja jalattomaksi, rankkikauha tutisten kädessä. Juho tiesi vanhastaan, että Rellu-Heikki, joka oli väliaikoina kiivas sosialisti ja maailmanparantaja, halveksi täydellisesti kaikkia porvarillisen yhteiskunnan lakeja ja asetuksia, jotka hänen mielestään olivat vain herrain keksintöjä köyhän kansan vapauden rajoittamiseksi ja kuristamiseksi. Koko hänen elämänsä oli ollut yhtämittaista ylitsekäymistä ja "rellausta", ilman pienintäkään kunnon miehen yritystä. Paljon oli Juholla jo ollut harmia hänestä ja hänen joukostaan, ja usein hän oli miettinyt, millä saada Heikistä sellainen ote, joka pitäisi. Hän tiesi, että sakot ja pienet vankilassa-käynnit eivät mieheen tehonneet, vaan tarvittiin hänen luontonsa lannistamiseksi joku tuntuvampi opetus, sellainen jyrkkä seinä, joka kerralla löisi hänet maahan ja täyttäisi hänen sielunsa ikuisiksi ajoiksi arkuudella ja pelolla. Juho tunsi siinä häntä katsellessaan, että yhteiskunnan oli turha koettaa kasvattaa moisia miehiä käräjätuvilla, pykälillä ja vankiloilla. Ei, vaan toisenmoista voidetta siinä tarvittiin.
Ja Juho ei siekaillut. Pistäen pyssynsä syrjään tarttui hän kauhistunutta Heikkiä kaulukseen ja viskasi hänet ruotona tantereeseen. "Herra Jumala, älkää tappako!" parkaisi Heikki, mutta Juho otti tyynesti hänen tuppivyönsä ja sitoi hänen kätensä. "En minä tapa", sanoi hän, "mutta selkään minä annan. Niin totta kuin olet vaimoasi, lapsiasi, koko seutukuntaa pahuudellasi, laiskuudellasi ja rikoksillasi koko ikäsi kiusannut, välittämättä ja parantumatta saamistasi nuhteista ja rangaistuksista, niin totta tulet tällä hetkellä saamaan kaikista kolttosistasi täyden maksun. Ja nyt viimeksi tästä viinanpoltosta. Neljäkymmentä paria laskettiin ennen Suomen lain mukaan roiston selkään, ja harvat olivat lisää pyytäneet, vaikka sattui lieväkätinenkin piiskuri antajaksi — pyytänetkö sinä nyt, kun hulja on Soljalan isännän kourassa." "Älä s—na lyö! Linnaan sinut toimitan pahoinpitelystä." "Linnaan olet itse kypsä jo aikoja sitten", vastasi Juho, "ja sinne olisi velvollisuuteni sinut saattaakin, mutta akkasi ja mankuvien kakaroittesi vuoksi en sitä tee. Mutta sen sijaan teen sinusta kurjasta lurjuksesta vihdoinkin miehen, ja se koulu alkaa nyt tällä keinolla. Kovasti sinulla on sisua ja uhmaa, mutta tahdonpa koettaa, enkö saa luontoasi murretuksi. Tahdon tunnustuttaa sinulla kaikki syntisi ja pehmittää sisusi kuin kuontalon, nähdäkseni, löytyykö sinusta sielua ja ihmistä. Miksi et halunnut ottaa vastaan palstatilaa kuten muutkin?" "En minä jaksa maatyötä tehdä, minä olen kivulloinen." "Kivulloinen! Kylläpä silloin voimia ja terveyttä riittää, kun on johonkin roistontyöhön ryhdyttävä."
Ja huolimatta Heikin huudoista, kirouksista ja uhkauksista sitoi Juho hänet petäjän kylkeen, riisui selän paljaaksi ja leikkasi itselleen notkean koivuvitsan. Heikki huomasi hänen lujan päätöksensä ja puri hampaansa yhteen. Jos Juho olisi nyt hänet siihen ampunut, olisi hän kuollut uhmaillen ja armoa pyytämättä, ansaiten itselleen sankaruuden maineen, kuten niin monet, mutta tässä olikin edessä toinen leikki.
Aluksi Heikin uhma kasvoi ja purkautui ilmoille hirveinä uhkauksina, kirouksina ja huutoina, mutta sitten se rupesi muuttumaan. Hänen sieluunsa kohosi ennen tuntematon hätä ja masennus, ja hän rupesi hartaasti pyytämään armoa. Hän tunnusti varastaneensa Juholta kaksi lammasta ja vasikan, kaivaneensa säännöllisesti itselleen joka syksy uudet perunat Juhon maasta ja lupasi parannusta aina ja iankaikkisesti. Mutta Juho ei hellittänyt määrästään. Vihdoin tunsi Heikki, kuinka jotakin hänen sisässään katkesi, kuinka koko maailman meno ja elämä tuntui hänestä inhoittavalta, kauhealta kidutukselta, josta hänen täytyi päästä eroon hinnalla millä hyvänsä. Hänen huuliaan kuivasi, sydänalaa ellotti, selkä kihelmöi kuin tuhannen tulisen raudan alla. Hän ummisti silmänsä ja pyörtyi. Silloin oli myös Juhon mitta täysi.
Hän heitti Heikin maahan kuin tappurakuontalon, kaatoi ämpärillisen kylmää vettä hänen selkäänsä ja jätti hänet siihen. Hän oli tuntenut lyödessään synkkää ja taipumatonta vihaa kaikkea sitä roistomaisuutta vastaan, joka yhteiskunnan ja yksilöiden ponnistuksista, uudistuksista, avusta ja parannuksista huolimatta pesiytyi ja sikiytyi kaikkialla — hänenkin isiltä perimällään pyhällä maalla. Kuin irvistelevät hornanhenget tuntuivat nuo kurjistumisopin palvojat ympäröivän kaikkialla oikean rehellisen työn ja ahkeruuden. Jos mäkitupalainen heräsi, ryhtyi pyytämään elämältä jotakin, siisti tupansa ja pihansa, laittoi sinne silmäinsä iloksi ikkunansa alle pienen kukkaistutuksen, teki ahkerasti työtä, säästi vanhan päivän varaa, tunsi hän pian, kuinka hän vierautui vertaisistaan, kuinka hänet vähitellen leimattiin porvariksi ja köyhälistön asian pettäjäksi. Koko tuo joukkokunta, joka eturivissä määkyi porvarillisen yhteiskunnan vanhoillisuutta ja taantumuksellisuutta, oli opetettu nauttimaan omasta kurjuudestaan, palvoi ja edisti sitä, ja muodosti niin ollen pahimman esteen todelliselle edistykselle, yhteiskunnan pimeimmän lauman, johon uuden ajan näytti olevan melkein mahdotonta päästä käsiksi. "Mutta minä", vannoi Juho, "minä ainakin hävitän maaltani koko pesuuden. Jokaista laiskuria ja maailmanparantajan vaatteissa esiintyvää lurjusta vastaan julistan täten leppymättömän sodan. Minä vainoan häntä niin kauan, kunnes hän joko ottaa kirveen ja kuokan kädestäni tahi häviää pois alueeltani, sillä tämän jälkeen en kärsi siinä ympäristössä, joka minusta riippuu, ainoatakaan syöpäläistä ja loiseläintä."
"Ja nämä s—n vehkeet minun vielä piti maallani nähdä helvetinlientänsä tisleeraamassa!" Hän raivostui, tarttui kirveeseen ja ruhjoi hurjalla vimmalla kappaleiksi koko tehtaan, säästämättä ainoatakaan pulloa ja nassakkaa, pikaria tahi pataa. Poksahdellen katkesivat vanteet suuresta rankkitynnyristä, jonka hapan ja poreileva sisällys levähti lakeana virtana mättäiden väliin. "Latki nyt sieltä rankkiasi, senkin juopporatti!" äsähti hän mielessään naapurin isännälle, korjatessaan talteen sen laudan, jossa oli hänen puumerkkinsä. "Kyntäisit edes peltosi kunnollisesti, hoitaisit elikkosi ja huolehtisit taloudestasi niinkuin miehen pitää, etkä viinanpersoudessa palkkaisi kylän hulttioimia puuhiisi", haukkui hän edelleen naapuriaan. "On siinäkin mies! Päissään tuhertaa harva se viikko, ettei tahdo omin voimin pihan yli päästä, akka on kalpea ja laiha kuin mikäkin kaukalo, ja lapset mankuvat ympärillä ryysyisinä kuin mierolaisella. Ja talo on rempallaan, niin että uuninpiiput katoilta tippuvat, pellot eivät kohta ole pellon näköisiäkään! On suunnaton synti sillä tavalla asua maataan, joka kuitenkin on pohjalaadultaan tilojen parhaimpia. Mutta annas kun tulee joku puoluekokous tahi muu sellainen tilaisuus, niin kylläpäs olet ensimäisenä siellä määkymässä edistyksestä ja valistuksesta, suu selällään kuin lämpiävän saunan ovi. Mihin joutuu tämä maa, elleivät nuo ainekset sekä porvarien että punikkien joukossa herää ja opi Jumalaansa tuntemaan…"
Hän oli näissä puuhissaan ja kiihtyneissä mietteissään unohtanut kokonaan Heikin, mutta tulikin siitä äkkiä herätetyksi. Hän kuuli takaansa omituisen ähkäyksen ja heittäysi salamannopeasti syrjään. Heikin puukko pyyhkäisi vain hiukan Juhon olkapäätä ja oman iskunsa vauhdista kaatui raukea ja voimaton mies maahan. Juho väänsi puukon hänen kädestään. Heikki makasi silmät ummessa, suu vaahdossa ja vääristyneenä. Juho kääri olkapäänsä, johon oli tullut pieni lihahaava, paitansa hihaan, katsoi Heikkiin ja mietti. Mies oli siis halunnut murhata hänet.
Silloin Juho rupesi häntä haukkumaan. Hän maalasi karkein ja jyrkin sanoin Heikin eteen koko hänen kurjuutensa ja kataluutensa, osoittaen sitovasti, kuinka hän oli tähän kaikkeen itse syypää. Hän pilkkasi Heikin raukkamaisuutta ja huonoutta, kun antaa yhden miehen pieksää itseään tuolla tavalla, edes uskaltamatta yrittääkään lujempaa vastarintaa. Sitten hän rupesi puhumaan hänen vaimostaan ja hänen lapsistaan, kuvasi räikeästi sen kurjuuden, jossa nämä elivät, osoitti, kuinka vaikea heitä oli sellaisissa oloissa estää joutumasta rikollisuuden teille. Sitten hän kääntyi kuvaamaan sitä, kuinka edullista oli sekä taloudellisesti että siveellisesti elää omalla palstalla, ja kuinka helposti Heikki, jonka lapset jo paljon pystyisivät työssä auttamaan, saisi kaikki hauskaan ja hyvään kuntoon, ja kuinka hänen elämällään olisi sen jälkeen kokonaan toinen sisällys ja päämäärä. Hän, Juho, auttaisi Heikkiä anteliaasti alkuun, jos tämä vain ryhtyisi työhönsä tarmokkaasti ja ahkerasti. Hän saisi nähdä, että jo vuoden päästä hänellä olisi omanansa näppärä pienoistalous, jonka turvin hänelle koituisi huoleton jokapäiväinen leipä hänen tarvitsematta turvautua rikoksiin ja laittomuuksiin. Se olisi ainoa keino, jolla hän saattaisi pestä pois piiskan jäljet selästään ja katsoa ihmisiä silmiin avonaisesti ja häpeilemättä. Hänen oli turha hautoa mitään kostoa, sillä siitä ei koituisi hänelle mitään hyvää. Juholle oli ollut aikoja sitten selvillä hänen ylitsekäymisensä sekä todistajat niihin, ja lisäksi oli nyt tullut tämä viinanpoltto, joka uudistuneena rikoksena ei ollut enää leikin asia sekään. Mutta kaikki saisi jäädä unheeseen, jos Heikki tästä alkaen heittäisi relluamisen, rupeaisi tekemään tarmolla työtä ja antautuisi Juhon johdettavaksi. Kun hänenlaiselleen ei näyttänyt muu auttavan, täytyi hänen alistua siihen ainoaan, mikä tuntui tepsivän, nimittäin ankaraan, kiinteään kuriin.
Kun Juho vihdoin lähti, jäi Heikki paikoilleen makaamaan, silmissään outo ja mietiskelevä ilme. Mutta Juhon mielessä väikkyi tapahtuma kuin persoonallisena, ankarana otteluna itse saatanan kanssa, viinapannun ääressä, suomalaisen korven kohisevassa pimennossa.
Juhon kotiin tullessa rupesi jo hämärtämään. Tuuli oli kiihtynyt myrskyksi, joka vinkuen ja pauhaten syöksyi yli Soljalan aavan peltolakeuden. Taivaalla kulki vinhaa vauhtia repaleisia pilvenriekaleita. Sydämessä asui orpouden ja turvattomuuden tunne, joka riemulla ja nautinnolla kuvaili kodin liettä ja sen lämpimyyttä. Päästyään metsän reunasta kylän aukeamalle huomasi Juho jo kaukaa tutun ja rakkaan olennon, joka valkea liina päässä ja yllään kudottu villainen röijy viivähteli tiellä ja hänet huomattuaan rupesi kiiruhtamaan häntä vastaan.
— Hyvä isä! Missä sinä olet ollut koko pitkän päivän? Ja mikä sinulla on olkapäässäsi?
Evan terävä silmä oli heti huomannut Juhon kädessä ja olkapäässä jäykkyyttä. Mutta Juho vastasi vältellen, sillä hän ei tahtonut sekoittaa vaimoaan koko juttuun. Hän selitti haavan pieneksi puun kaatumisesta johtuneeksi naarmuksi ja johti heti puheen toisaalle näyttäen laukusta komeata saalistaan. "Voi!" sanoi Eva siihen. Sitten pujotti hän kätensä Juhon kainaloon ja niin lähtivät he yhdessä kotiin päin.
Pirtissä oli jo valkea, kun he tulivat pihalle. Akkunasta näkyi, kuinka väki oli ryhmittynyt pöytäinsä ääreen, toiset tehden käsitöitä, toiset nähtävästi lueskellen. Näky oli kodikas ja hauska. Mutta sitten vasta tuntui elämä Juhosta ihanalta, kun hän sisään päästyään sai Evalta kuivan takin, jalkaansa kuivat sukat ja tohvelit sekä eteensä maukkaan aterian, jossa oli erikoisia pieniä herkkupaloja. "No kylläpä minua nyt palvellaan — oikein ujostuttaa", sanoi Juho. "Se on niin hauskaa", sanoi Eva, "se kuuluu naisen luontoon." Juho katseli häntä kirkas loiste silmissään. "Olet käynyt hiukan kalpeaksi ja rasittuneen näköiseksi viime aikoina", sanoi hän. "Ei se vaarallista ole", vastasi Eva tullen hänen luokseen ja katsoen häntä läheltä syvälle silmiin. "Se on sinun syytäsi", lisäsi hän. Juho veti hänet luokseen. "Ihanko totta?" kuiskasi hän. "No aivan varmaan — olen ollut jo pahoinvoipakin."
Molemmat tunsivat uuden ihmeellisen onnen kajastusta. Juho istui, söi ja mietti. Tässä on hän ja tuossa on hänen pieni, mutta terhakka vaimonsa. Muutaman kuukauden perästä meillä on lapsi. Tämä on meidän maailmamme ja tässä on hauska elää. Silloin minäkin saan sanoa: "Minulla on poika" tahi "minulla on tyttö". "Tietääkö Leena?" kysyi hän. "Kyllä kai se on arvannut, koska naureskelee vain minun pahoinvoinnilleni ja sanoo sitä hauskaksi sairaudeksi." "Muista nyt, ettet saa rasittaa itseäsi", varoitteli Juho. "En en", lupaili Eva, "joko olet syönyt?" "Kyllä ja koreat kiitokset!" "No tule sitten, niin näytän sinulle jotakin."
He menivät yhdessä Juhon kamariin. Siellä pisti Eva Juhon käteen paksukantisen, tukevan kirjan, jonka kanteen oli sievästi kirjoitettu: "Emännän kirjanpito". Juho katseli sitä ihmeissään.
Siinä oli alussa ensinnäkin täydellinen kalustoluettelo, ei ainoastaan tärkeimmistä tavaroista, vaan vieläpä pienemmistäkin esineistä, kaikista, joilla oli jotakin arvoa ja merkitystä taloudessa. Se ei rajoittunut ainoastaan asuinrakennukseen, vaan käsitti kaikki, karjatalousastioista ja -esineistä alkaen. Juho huomasi, että valmistaessaan tämän luettelon oli Eva saanut perinpohjaisen yleissilmäyksen koko talon elämään, että hän nähtävästi oli nyt parhaiten koko väestä perillä sen yksityiskohdista.
— Taidatkin pian ottaa emännän ohjat täydelleen haltuusi? kysyi Juho.
— Olen ottanut jo, vastasi Eva. Minulta lähtevät jo käskyt ja määräykset, vaikka ennen niiden antamista vielä neuvottelenkin Leenan kanssa. Leena puuhaa vain kuten emäntäpiika ainakin. Ja luulenpa, että työ minun alueellani käykin eri vauhtia. Palvelijattaret ovat kuin varpaillaan ja hyörivät kuin mehiläiset. Joka päivä teen oikean "emännän kiertueen" taloni kaikkiin paikkoihin. Mutta kuuleppas, isäntä?
— Jaa mitä?
— Tiedätkö, montako kirvestä ja kuokkaa sinulla on? Oletko selvillä kaikista alaasi kuuluvista työkaluista, missä niitä säilytetään ja miten työväkesi niitä pitävät?
— Ky-ylläh! En minä niitä nyt niin äkkiä voi luetella, mutta kyllä ne minulla ovat selvillä kaikki.
— Siinäpäs se on! Vaikka olet olevinasi niin etevä isäntä, ei sinulla ole omalta alueeltasi mitään kunnollista kalustoluetteloa. Mutta nyt se onkin sinun tehtävä. Ja pirtin etehiseen olen laitattanut säilytyspaikan lapioille, kuokille, rautakangeille ja sellaisille työkaluille, joiden ei tarvitse pelätä ruostumalla pilautuvan. Kirveet säilytetään verstaassa. Aurat ja äkeet voit säilyttää siellä, missä ne nyt ovat, mutta eivätkö mielestäsi kylvö- ja niittokoneet voi pilautua ruostumisesta?
— Kyllä-äh! Ei se niille hyvää tee.
— No siis, kun et niitä enää tänä syksynä tarvitse, täytyy ne tarkoin puhdistaa ja kuivata sekä sitten rasvata ruostuvat osat paksulti vaseliinilla.
— Kyllä kai se parasta on. Jos niin tulisi joka vuosi tehdyksi, kestäisivät ne paljoa kauemmin.
— Siinäpäs se on. Kalustoluetteloon merkitään kaikki tarkoin ja vielä, mitä ne ovat maksaneet. Kun uusia esineitä ostetaan, viedään ne heti samaan luetteloon ja hinta myöskin. Olen nähnyt kirjoistasi, että olet arvioinut ja laskenut metsäsi?
— Olen kyllä. Ammattimies oli laskemassa ja luokittelemassa kaikki hirsipuut sekä suunnittelemassa metsän käytön. Mitään summittaista hakkuuta ei meillä tehdä.
— No hyvä. Voit siis tehdä talostasi täydellisen tilinpäätöksen?
— Tietysti. Teen sen joka syksy, kun vuodentulon kokonaismäärä on selvillä.
— Ja voittoa tulee?
— Tulee varmasti ja runsaastikin. Toivolan suo on kyllä maksanut paljon, mutta sen voikin hyvällä syyllä inventoida juuri siitä summasta, jonka se on vienyt, joten se ei vaikuta lopputulokseen.
— Entä nämä minun puuhani?
— Kun niiden tuottamaa parannusta ja arvon lisäystä ei voi eikä pidä kirjoihin merkitä, ovat ne suoranaisia kulunkeja ja vähentävät siis täsmälleen omalla summallaan vuoden voittoa. Mutta tuo summa on toistaiseksi siksi vaatimaton, ettei se mitään ratkaisevaa merkitse.
— Luulisitko, että voisi vielä niitä kulunkeja vähän lisätä?
— Niin, lisätäkö? Kyllä, kunhan se tapahtuu viisaasti ja säästäväisesti.
Eva taputti iloisena käsiään.
— Hyvä on! Nyt minä tiedän, sanoi hän. Oletko tullut ajatelleeksi, että palvelusväen vaatetus on nykyisin paljoa huonompi kuin ennen. Leena kertoi, että vanhoina aikoina Soljalassa annettiin väelle palkan lisäksi vuodessa kaksi paitaa ja kengät. Nyt maksetaan kyllä paljoa suurempi rahapalkka, mutta ei anneta vaatteita. Kun laskee, mitä ne nykyisin tulevat maksamaan, huomaa helposti, ettei tuolla palkalla, vaikka se onkin suuren näköinen, paljon saa niitä hankituksikaan. Kun lisäksi väki on itse huolimatonta ja välinpitämätöntä, on tästä kaikesta seurauksena, että he ovat aina puettuina suorastaan ryysyihin. Suvellahan siitä ei ole terveydelle mitään vaaraa, mutta talvella kärsivät he varmasti kovasti. Ja muutenkin on alentavaa ihmiselle esiintyä tuollaisissa ryysyissä, eikä se ole kunniaksi talollekaan. Et usko, kuinka tavattoman huonossa kunnossa heidän vaatteensa ovat, alusvaatteet ja kaikki.
— Niin ovat, ikävä kyllä, sanoi Juho vakavasti. Olen usein miettinyt, miten sen asian voisi auttaa, mutta en ole sopivaa keinoa huomannut.
— Mutta minäpä olen, sanoi Eva. Kuule nyt, miten se asia tulevaisuudessa järjestetään. Villat ja pellavat käytetään tästä lähtien tarkoin talon omiin tarpeisiin. Nyt kun alkavat pitkät puhteet, järjestän kaikille naisille kehruuksia ja kutomista, sikäli kuin lankoja valmistuu. Värjään ne itse kasvipainimilla — kivisammaleella esimerkiksi tulee kauniin ruskeata, tummaa tahi vaaleata, miten haluamme. Saatpahan nähdä, että saamme kauniita kankaita ja hyviä paitoja sekä sukkia.
— Mutta väki ei rupea enää puhdetöitä tekemään. Uuden työpäivälain vuoksi on sitä melkein mahdoton heiltä vaatiakaan. Hyvä on, kun viitsivät edes rikkinäisen aisan tahi katkenneen suitsen korjata. Ja sitäpaitsi: eihän sentään voi tällaiselle väenpaljoudelle nykyisten palkkojen lisäksi ilmaiseksi vaatteita antaa?
— Ei annetakaan ilmaiseksi. Joka lankakilosta, kangasmetristä ja sukkaparista maksan heille pienen korvauksen. Se innostaa heitä työhön, joka tulee sujumaan hyvin heti, kun he lisäksi huomaavat, minkä ilon käsityötaito ihmiselle tuottaa. Olen käynyt käsityökoulun ja tiedän, kuinka hauskaa ja innostavaa esimerkiksi kankaan kutominen on. Lasken sitten tarkoin raaka-aineitten kohtuullisen kauppahinnan, valmistuksesta maksamani palkkion sekä pienen prosentin käytetylle työajalle, ja hinnoittelen varastooni ja varastokirjaani joka kangaspakan ja sukkaparin tarkoin omaan itsekustannushintaan. Ja huomaa nyt: näitä tavaroitani myyn sitten väelle lisäämällä omaan hintaan kohtuullisen koron pääomalle, ja vielä: kerta vuodessa kustannan taloon räätälin ja ompelijattaren, jolla väki saa ilmaiseksi teettää, jos lunastaa talon aineet. Sen heille kyllä kannattaa kustantaa, vai mitä?
— No kyllä.
— Huomaatko nyt, kuinka moninkertaisen hyödyn tästä menettelystä saa. Se ei merkitse meille sanottavia kuluja ollenkaan, mutta sillä kehitetään väen työtaitoa, lisätään heidän viihtymisen tunnettaan, parannetaan heidän olosuhteitaan. He oppivat ahkeriksi ja taitaviksi ihmisiksi, ja heidän ajatuksensa pysyvät tämänkin ajan kaukana kaikesta joutavasta. Kun he lisäksi saavat työstänsä pienen korvauksen ja tietävät, että he lopuksikin tekevät sitä vain omaksi hyödyksensä, tulevat he varmaan ilolla esityksiini suostumaan. Ja muuten, Juho, meidän väki tekeekin mielellään kaikki, mitä pyydän.
— Kukapa ei tekisi, sinä velho!
— Mitä kenkiin tulee, laskemme tarkoin omain vuotain hinnan ja myymme nahkaa väelle hyvin kohtuullisella korolla. Jos he haluavat sitä käyttää, kuten toivon, kustannamme kerta vuodessa taloon suutarin myös. Eikö niin?
— Olkoon menneeksi! Missä räätäli on, sinne pitää myös suutarin tuleman, nauroi Juho.
— Mutta navettaan olen jo tilannut muutamia pareja hyvin paksupohjaisia puukenkiä, jotka sopii pistää kenkäin päälle kuin tohvelit. Niistä on se etu, etteivät kengät kastu eivätkä likaudu, ja säilyvät sen vuoksi puolta kauemmin. Muuten aion talven varrella opettaa väelle, miten kenkiä on hoidettava, että ne kestäisivät kauan. Isä opetti sen meille ja hoiti itse aina kenkämme, sillä se huvitti häntä.
Juho nauroi.
— Mitähän kaikkea sinä vielä keksit! No miten niitä kenkiä sitten on hoidettava?
— Heti kun uusista kengistä pohjista on kulunut pinta pois, pitää niitä ruveta voitelemaan tavallisella keitetyllä pellavansiemenöljyllä, maaliöljyllä. Lopuksi ei nahka enää sitä vedä itseensä, vaan öljy kuivaessaan kovettaa sen kivikovaksi. Kuten tiedät, on maaliöljy siitä harvinainen, että se kuivaa ja kovettuu, ja siihen perustuu sen edullinen käyttö kengänpohjiinkin. Terva, traani ja muut rasvat eivät kovetu, eivätkä siksi ole yhtä hyviä. Pirttipiian huoleksi annan tämän kenkien hoidon, samoinkuin sukkainkin parsimisen. Mutta mitä aiot ruveta miehillä teettämään?
— Tulin juuri ajatelleeksi, että mahdollisesti täytynee ruveta sovittamaan tuota sinun korvausjärjestelmääsi miestenkin puhdetöihin. Paljon on talossa kaikenlaista puutyötä tehtävänä, joka on tahtonut jäädä, kun väki on ollut halutonta, mutta ehkä se tällä tavalla käy. Täytyy ruveta sitä asiaa järjestämään.
— Varmasti se käy, sanoi Eva innokkaasti. Olen huomannut, että heidän haluttomuutensa on hyvinkin helposti voitettavissa ja että he ovat suorastaan innostuneita näihin meidän uusiin puuhiimme. Kuuluvat kylällä kerskailevan, että eri komento on nyt Soljalassa. Mutta kaukana olemme vielä päämäärästämme. Vielä ovat kaikki entiset alustalaisesi, joille nyt olet palstoja puuhaamassa, uudelle uralleen saattamatta, vielä on koko puutarha-asia vireille panematta.
— Ensi viikollahan tulee puutarhuri perustusta suunnittelemaan.
— Niin meille, mutta entäs kaikille niille, jotka asuvat maallamme tahi ovat saaneet meiltä palstatilan?
— No vähitellen.
— Vähitellen! Niin te aina sanotte, mutta se "vähitellen" merkitsee meidän kansallemme ainakin vuosisataa. Elleivät ne, joista tuollaisten ihmisten elämän edistys riippuu, nimittäin maanviljelijät, itse herää, ja kiireesti, tarmolla ja puoleksi pakottamalla pane alkuun kaikkia jokapäiväisessäkin elämässä tarpeellisia uudistuksia, jäävät ne toteuttamatta kymmeniksi vuosiksi. Minä ainakin tunnen Soljalan emäntänä olevani kuin kaikkien tilallani asuvien ja palveluksessani olevien äiti, jonka vastuulla heidän sekä henkinen että taloudellinen menestyksensä on. En tahdo säästää mitään vaivoja ja uhrauksia saattaakseni heidän elämänsä sellaiselle uralle, että vähitellen onni ja tyytyväisyys astuisi vihan ja kurjuuden sijaan. Kallein omaisuus, jonka Luoja on ihmiselle antanut, on maa. Korkeammassa katsannossa se kuuluu todellakin kaikille ihmisille, mutta että se tulisi viljellyksi, on se täytynyt jakaa. Mutta siksipä onkin sillä, joka siitä palan on saanut, ankara velvollisuus täytettävänään. Hänen on kuten Goethe sanoo ihmisestä, oltava "jalo, avulias ja hyvä". Hänen on Suomessakin kaikesta lopuksi vastattava, maansa ja kansansa onnesta ja onnettomuudesta.
Eva oli sekä innostunut että kiihtynyt. Rakastettavalla epäjohdonmukaisuudella hän sitten muutti puheen aihetta.
— Kuule, sanoi hän, kun nyt olet katsonut näille mäkitupalaisillesi palstat, niin et suinkaan aio antaa heidän ominpäinsä töllejänsä sinne uudelleen kyhätä?
— Kyllä heitä täytyy muutossa auttaa, vastasi Juho.
— Tietysti, mutta sitä en tarkoita. Luulen vain, että jos he saavat jälleen ominpäin töllinsä pystyttää, tulee niistä luultavasti entistäkin huonompia ja kurjempia. Selvää on, mitä se vastaisuudessa vaikuttaa koko heidän talouteensa ja elämäänsä. Minusta tuntuu, että meidän velvollisuutemme olisi nyt valvoa, että heidän pienet rakennuksensa tulevat ajanmukaiseen kuntoon ja että he saavat sinne tiloja sen verran kuin heidän tuleva pieni maataloutensa vaatii. Jos he sitä varten tarvitsevat hirsiä ja päreitä sekä muuta puutavaraa, täytyy sinun niitä heille antaa ja ottaa hintaa mahdollisimman vähän. Kun sinulla nyt syystöiden loputtua on hiukan enemmän aikaa, pitäisi sinun käydä katsomassa heidän rakennuksensa, suunnitella niihin tarpeelliset korjaukset ja uudistukset sekä katsoa, että perustukset ja asemat uusilla palstoilla tulevat oikein valituiksi. Muistakin samalla pitää huolta, että päivän puolelle rakennusta tulee sopiva pieni puutarhana ja että navetta ja tunkio eivät tule keskelle parhainta pihamaata. Kun näin osoitat yhä lisäharrastusta heidän elämälleen ja eteenpäin pääsemiselleen, innostaa se heitä itseään voittamaan alkuvaikeudet, mitkä muuten saattaisivat tuntua hyvinkin masentavilta. Teethän niin, Juho?
Juho kaappasi hänet syliinsä.
— Teenpä varmasti, sanoi hän hymyillen. Mitä vielä käskette, armollinen majesteetti?
— Hyi sinua, sanoi Eva. Tuleppas tänne, niin näytän sinulle jotakin.
Ja hän vei Juhon laatikolleen. Siellä oli jo sievässä järjestyksessä pieniä myssyjä, paitoja ja pusseja sekä kapalovöitä. Ne olivat niin pieniä, että Juho ihmeissään niitä katseli.
— Eivät suinkaan nämä minkään lapsen päälle sovi? Nukelle kai sinä ne olet aikonut?
Evan kasvoilla oli valoisa hymy. Hän nojautui mieheensä, joka sulki hänet syliinsä kalleimpana aarteenaan, sydämessä ihmeellinen, laaja ja syvä, sopusointuinen onnen tunne.
Niin loppui heiltä tämä sisältörikas Suomen syksyinen päivä. Myrsky rynnisti ulkona uupumattomalla, herkeämättömällä voimalla, mutta ei päässyt sisään, ei häirinnyt, vaan lisäsi Soljalan kodin lämpöä ja rauhaa.
Soljalan sikalassa vallitsi suuri hämmästys ja mieltenkuohu. Sikalan valtiatar, mahtavapiirteinen Saara, oli aikaisin eräänä kuuraisena ja kylmänä marraskuun aamuna kadonnut, tulematta enää takaisin. Kadonneet olivat myös useimmat nuoremmasta siskoparvesta, kadonnut suurihampainen ja käyräkärsäinen valtauros, jonka äreä tuuli oli usein aiheuttanut perheen keskuudessa painostavaa ja pelkäävää mielialaa. Ja heidän lähdettyään oli Pahna-Liisa ikäänkuin surumielisesti ruoputtanut erään nuoren, vasta täydelliseen kypsyys-ikään kehittyneen sisaren ruusunpunaisia korvantaustoja ja sanonut: "Kunhan tulet äitiisi, mokoma möllikkä, niin ei lopu vinkuminen Soljalan sikalasta." Ja samalla oli hän sysännyt syrjään erään nuoren veljen, joka viime aikoina oli omaksunut kummastuttavia seurustelutapoja, ja sanonut äkäisesti: "Pysytkö karsinassasi, senkin viikari, äläkä alvariinsa siihen tuppaa!"
Molemmat kunnianarvoiset vanhemmat olivat jalolla uhrilla, antaen henkensä, lopullisesti täydentäneet ja kruunanneet elämänsä kutsumuksen ja tarkoituksen. Heidän henkensä oli ollut aina sopusoinnussa materian, aineen kanssa; ilman ristiriitoja, vakaasti ja järkähtämättä, olivat he pyrkineet päämaaliinsa ja sen myös loistavasti saavuttaneet. Mikä eheä elämä! Mikä kaunis kuolema! Ja mikä siunausrikas vaikutus heidän jälkimuistollansa! Valtavina kinkkuina, nuhteettomina liikkiöinä, maukkaina kotletteina ja kankeina makkaroina olivat jalot vainajat poislähtönsä jälkeenkin hyödyttämässä ja voimistuttamassa katkerassa elon taistelussa ahertavaa ihmiskuntaa, ja kun he vihdoinkin aineen kiertokulun täydelleen läpi käytyään muuttuivat maaksi, heilimöi heidän henkensä hersyvänä viljana, kultaisina kukkasina heidän haudallansa. Kepeät mullat!
Saara ja hänen puolisonsa olivat poistuneet jalossa, heidän vertaisessaan seurassa. Soljalan suuri sonni, Hermanni, oli viime aikoina tuntenut elämäänsä kyllästymistä ja voimainsa vähenemistä. Monta vuotta se oli kuin itämainen sulttaani hallinnut haaremissaan, jylhäpiirteisenä, juhlallisena, järkkymättömän vakaana täyttäen pyhää tehtäväänsä. Laajalti oli levinnyt sen maine ja kaukaistenkin valtakuntain ruhtinaat lähettivät tyttäriänsä hänen luokseen saadakseen tiloillensa hänen jälkeläisiänsä. Mutta hänen alamaistensa lukumäärän lisäytyminen ja yhä suurenevat hallitsijavelvollisuutensa olivat kuluttaneet hänen jättiläismäiset voimansa ja hän oli päättänyt luovuttaa valtansa kahdelle seuraajallensa arvossa ja kunniassa. Hän jätti jälkeensä hyvän ja voimakkaan, ehkä hiukan äreän hallitsijan muiston.
Ja niin tuli talvi pimeinensä ja luminensa. Hiljaisina höytyvinä niitä tipahteli päivästä päivään, haudaten vähitellen alleen Soljalan laajat vainiot, tasoittaen ja vaatettaen kaikki sileään, puolueettomaan valkoiseen. Kipeästi kirahteli pakkanen, kuura koristeli rakennukset, puut, kaikki, ja pakkastiaiset tulivat ihmisasunnoille talimurusen korjuuseen. Mutta turhaan koetti talvi lannistaa Soljalan talon hengen virkeyttä uneliaisiin kahleisiinsa.
Juho oli lähettänyt metsästä tuomansa rankkiammeen laudan omistajallensa mukana sellaiset terveiset, että jos vasta haluttaa viinaa poltattaa, on paras järjestää tehdas omalle maalleen ja vielä niin hyvin, ettei hän, Juho, sitä löydä. Sillä — ja sen hän oli ilmoittanut julkiseksi tiedoksi — koska väkijuomain käyttö oli laissa kielletty, aikoi hän lakia noudattaa ja estää sen rikkomiset, missä vain voi. Rellu-Heikin selkä oli parantunut pian ja nyt oli Heikki jo Juhon ohjeiden mukaan saanut uudet perustukset huoneilleen valmiiksi ja kohta piti sinne muutettaman. Kyräävä ja kostonhimoinen katse oli vähitellen sulanut Juhon hyvyyden ja avuliaisuuden tieltä ja toivo hauskemmasta ja onnellisemmasta tulevaisuudesta rupesi häntä jo elähdyttämään ja innostamaan. Mäkitupalaisrypäästä oli hävinnyt entinen laiskuus, ja yritteliäisyys oli astunut sijaan. Niin saattoi Juho tyytyväisellä mielellä ajatella, että seuraavana keväänä jo alkaisi monessa korven kolkassa hänenkin tilallaan kuokkamiehen tärkeä työ. Hän ihmetteli, ettei hän ollut aikaisemmin siihen ryhtynyt. Hänelle tuotti suurta nautintoa suunnitella heidän pieni taloutensa niin, että siitä tuli samalla sekä käytännöllinen että hauska, ohjata heitä iltapuhteilla tekemään sieviä ja yksinkertaisia huonekaluja, ja yleensä keskusteluilla ja käytännöllisillä neuvoilla antaa heidän elämälleen uusia päämääriä. Evan osuus mäkitupalaisten kasvattamisessa ei ollut suinkaan pienempi. Jo siitä hetkestä alkaen, jolloin hänen Soljalaan tultuaan ensimäinen akka oli ilmestynyt naukumaan ja mankumaan keittiön ovensuuhun, oli hän vähitellen ruvennut ottamaan selvää heidän elämästään ja olosuhteistaan. Hän oli viikko viikolta ottanut heistä yhä tarkempaa selkoa, kunnes hän tunsi kaikki heidän etunsa ja varjopuolensa. Silloin hän oli ruvennut alituisilla käynneillä heidän tölleissään sekaantumaan heidän elämäänsä. Hän auttoi heitä auliisti, mutta samalla hän pani avulleen ankarat ehdot, jotka koskivat usein pieniäkin asioita ja joiden täyttämisestä hän piti tiukkaa vaaria. Niin alkoi luja ja kiinteä taistelu siisteydestä ja puhtaudesta, lapsenhoidosta, ahkeruudesta ja huolellisuudesta yleensä. Eva huomasi, että jos ennakkoluulot olivat lujia varsinaisella talonpoikaisväestöllä, niin vielä lujempia ne olivat näillä töllien asukkailla. Kaikesta siitä sosialistisesta sanomalehdistöstä ja kirjallisuudesta, jota he parinkymmenen vuoden aikana olivat päivittäin ahmineet, ei heille ollut jäänyt mitään muuta kuin tyytymättömyys omaan asemaan sekä kateus ja viha parempiosaisia kohtaan. Ja tuo tyytymättömyys omaan asemaan oli taitavasti kasvatettu sellaiseksi, ettei siihen sisältynyt mitään vipusinta ruveta omin voimin ja tarmokkaasti työskentelemään aseman parantamiseksi, vaan oli se sinänsä sosialistisen kiihoituksen päämäärä. Päinvastoin saattoi huomata, että jos joku heistä yritti tehdä jotakin elämänsä kohentamiseksi, tätä pidettiin köyhälistön taholla ikäänkuin heidän asialleen vahingollisena. Käytännöllisenä johtopäätöksenä tästä oli se, että ihmisen suurinta siunausta ja elämän mahdolliseksi tekijää, työtä, ruvettiin halveksimaan ja vihaamaan. Kun sen lisäksi kaikki hienompi hengen elämä oli heistä sammutettu, uskonnolliset tunteet tehty naurunalaisiksi, ja "materialistinen historian käsitys" ymmärretty siten, että kaikelle sekä menneisyydessä että nykyisyydessä etsittiin raaimmat ja alhaisimmat vaikutteet, ja kun lopuksi vuosikymmenien työllä oli saatu heistä tyystin nujerretuksi kansallistunne, korvaamalla se kansainvälisen köyhälistön yhteisellä kurjistumistunteella, saattoi arvata, että "Jumalan kuvasta ihmisessä" ei ollut enää paljoa jäljellä. Näiltä onnettomilta oli lyhyesti sanoen heidän omassa tietoisuudessaan riistetty heidän ihmisarvonsa.
Kauhulla oli Eva tämän huomannut. Hän oli paljon keskustellut siitä Juhon kanssa ja pannut merkille, että Juholle oli kyllä tämä kaikki ollut aikoja sitten selvillä, mutta että hän oli jotenkuten tuntenut itsensä voimattomaksi siihen nähden. Hän oli huomannut, ettei tämän vihan ja kurjuustunteen poistamiseksi auttanut mikään lainsäädäntötyö, sillä nuo sielut olivat kaiken muun ohella kadottaneet uskonsa sellaiseen. Sen hedelmät saattoivat koitua parantavaksi lääkkeeksi vasta miespolvien vanhentuessa, ja siihen mennessä saattoi tapahtua arvaamattomia onnettomuuksia. Ei ollut enää aikaa odottaa, vaan oli ryhdyttävä työhön heti.
Eva ymmärsi, että nuo maaseudun irtolaispiirit olivat kuin syvällä meren pohjassa, että kaikki se valistustyö, jota maassa tehtiin, väreili pinnalla heidän päänsä yläpuolella. He elivät omaa pimeää elämäänsä manalan kaamean fosforivalon ympäröiminä, neuvojinansa ja sielunsa ruokkijoina henget infernosta. Ainoat, jotka todella voisivat tunkeutua heidän piiriinsä, olisivat ne, joiden kanssa he olivat joka päivä tekemisissä, työnantajat, maanomistajat. Heillä oli tilaisuus pitempiaikaiseen ja pysyvään vaikutukseen näiden piirien keskuudessa ja heille lankesi myös suuri osa edesvastuusta, mitä tulee näiden kehittymiseen ja toimintaan yhteiskunnassa.
"Mutta kuinka te olette menetelleet?" puhkesi Eva moittimaan miestänsä. "Ensiksikin te olette unohtaneet, että teidän on kohdeltava väkeänne ja alustalaisianne rakkaudella, alttiudella ja uhraavaisuudella, että teidän on ollut velvollisuutenne alati muistaa, mitä yhteiskunnan edistys ja uusi aika aatteineen vaativat teiltä heihin nähden. Toimettomina te olette sallineet heidän keskuuteensa vuodatettavan myrkkyä vuosi toisensa jälkeen. Te olette joutuneet kuin piiritettyjen asemaan, hätääntyneet, vetäytyneet linnaanne, ollenkaan muistamatta aseitanne. Sen sijaan että te olisitte hyökänneet, on teidän päällenne hyökätty. Mutta se aika on nyt ohi. Hyvyyden, uhraavaisuuden ja uuden ajan edistyksen aseet kädessänne teidän on nyt ryhdyttävä vuorostanne hyökkäämään ja te saatte nähdä, että siinä taistelussa pimeyden voimain on mahdotonta ajanoloon omiansa puolustaa. Kuta kiinteämmin ja yksityiskohtaisemmin jokainen maanomistaja irtolaistensa parasta harrastaa, koettaen kehittää heissä ammattitaitoa, ahkeruutta ja elämänhalua, ja silmämääränä muodostaa heistä, jos suinkin mahdollista, pieniä omalla palstalla eläviä talouksia, sitä toivottomammaksi käy sosialismin taistelu maaseudulla. Sen kannattajissa on toisin sanoen saatava elpymään kurjistumistilan sijaan persoonallinen onnen tunne, ja niin pian kuin se on herännyt, on tyytymättömyys ja yhteiskuntavastainen henki hävinnyt. Kuka sen voisi maalla tehdä, elleivät isännät ja emännät? Heidän tulee käsittää velvollisuutensa laajemmin kuin tähän asti."
"Mahdotonta on keretä kaikkeen", huomautti Juho. "Ja kansa on sellaisen hengen vallassa, ettei siltä saa mitään kiitosta. Se on kuin luihu koira, joka kyllä ottaa kädestä leivänpalan, mutta on valmis heti puraisemaan takaapäin."
"Kiitosta siltä ei pidä pyytääkään", vastasi Eva, "vaan uupumattomalla ahkeruudella on ladottava teko teon päälle, ja varmasti maaperä kerran tulee lannoitetuksi. Kysymys on hedelmättömästä, ohdakkeita kasvavasta, hyvin matalaan muokatusta pellosta. Vuosi vuodelta täytyy siitä varovasti kyntää ylös kuollutta jankkoa, ahkerasti siihen talvisin vetää mutaa ja lantaa, sitä uupumatta komposteerata, kunnes muutaman vuoden perästä siitä on paisunutkin talon paksumultaisin pelto, joka kantaa satoisan viljan. Tuommoista peltoa ei saa hedelmälliseksi millään määräyksillä, vaan siinä auttaa ainoastaan ankara, persoonallinen työ."
Tietysti Juho myönsi niin olevan, eikä hän voinut muuta kuin syrjästä ihmetellä vaimonsa laajakatseisuutta ja tarmoa. Se tempasi hänetkin mukaansa ja hän tuli käyttäneeksi aikansa entistä tarkempaan sekä tilansa että hänestä riippuvien ihmisten hyödyksi. Mutta Eva olikin kaikkine puuhineen ottanut itselleen urakan, joka kysyi kaikki hänen aikansa ja voimansa. Ei tullut kysymykseenkään enää aamuisin vuoteessa venyminen, vaan aikaisin, usein ennen kuin kukaan muu talon väestä, kopisivat Evan askeleet keittiön puolella. Emännän huolet olivat nyt jo siirtyneet kokonaan hänelle, ja vanha Leena oli mielihyvällä alistunut suorittamaan ja valvomaan hänelle määrättyjä vanhan ja jo lepoa tarvitsevan uskotun palvelijan tehtäviä. Ja Evan emännyyteen ei ollut mitään sanomista. Päinvastoin Juhon täytyi tunnustaa, että kaikki tehtävät tulivat suoritetuiksi sellaisella järjestelmällisyydellä ja kaukonäköisyydellä, ettei sitä juuri voinut selittää muuten kuin opintojen ja sivistyksen tuomaksi. Erikoisesti kummastutti Juhoa se vaikutus, joka Evalla oli työväkeen. Se, että hänenlaisensa sivistynyt nainen, kaunis, hieno ja vihanta herrastyttö, näin tarmokkaasti oli ymmärtänyt ryhtyä talonpoikaisen emännän tehtäviin, että hän muutamassa kuukaudessa oli muuttanut kaikki heidän elämänehtonsa ja olonsa hauskoiksi ja kodikkaiksi, että hän söi heidän kanssaan samassa pöydässä ja osanotolla perehtyi kunkin heidän asioihinsa, oli jotakin niin uutta, että he kokonaan hämmästyivät. Ja kun Eva toiselta puolen tiukasti vaati omantunnontarkkaa velvollisuuksien täyttämistä, siistiä ja nuhteetonta käytöstä, armotta vetäen heidät tilille jokaisesta pienestäkin ylitsekäymisestä, oli se heistä kaiken tämän vuoksi ihan paikallaan. Kuinka voisi heidän nuori emäntänsä muuten menetelläkään! He suorastaan rakastuivat häneen kaikki ja tekivät työnsä sellaisella tarmolla ja käskemättömällä huolenpidolla, ettei siihen ollut mitään sanomista. Kun Eva kerran oli miesten kuullen moittinut pihamaan epätasaisuutta ja harmitellut ainaista siinä olevien kivien kiertämistä, olivat miehet eräänä iltapäivänä lopettaneet työnsä vainiolla hiukan aikaisemmin ja ilmestyneet pihalle kivien kimppuun. Siitä ei tullutkaan mitään haluttoman ja vetelän palkkalaisen työtä, vaan ryntäsivät miehet kankineen ja lapioineen kivijärkäleitä hajoittamaan, hautaamaan, särkemään ja pois vetämään kuin isänmaan verivihollista vastaan. Se oli kuin jännittävää taistelua, viehättävää urheilua, josta jälki näkyi heti. Ja Eva osoitti puolestaan panevansa arvoa tällaiselle miesten omakohtaiselle harrastukselle: jonkun aikaa pihalla raadettuansa huomasivat miehet, kuinka vanha Leena ilmestyi paikalle suuri kahvitarjotin kädessään ja kuinka vihdoin Eva itse saapui heidän luokseen jokaiselle ystävällinen ja kiittävä sana sanottavana. Tämä oli tietysti omiansa väkeä rohkaisemaan ja innostamaan, ja Juho huomasi pian, kuinka väen kohonnut työtarmo ja saavuttamat tulokset nopeasti korvasivat kaikki ne kustannukset, jotka Evan uudistukset olivat maksaneet.
Juholla ja Evalla oli tullut tavaksi usein iltaisin pistäytyä väen puolella pakinoimassa. Siellä olikin hauska istahtaa, sillä entisen loikoilevan, syljeskelevän ja torkkuvan joukon sijasta surahteli siellä nyt saha, sihahteli höylä, surisi rukki ja piukki pirta toimeliaitten ja iloisten ihmisten minkä mitäkin puuhatessa. Joku istui kirja tahi sanomalehti kädessä, virittäen usein sieltä löytämänsä aiheen johdosta tärkeän keskustelun, jossa vakavasti punnittiin totuuksia maan ja taivaan välillä. Nämä hetket olivat Evalle mitä hauskimmat, sillä ne muistuttivat hänen mieleensä jotakin sellaista entistä, ehyttä ja runollista suomalaista kotitunnelmaa, jolloin vielä isä veisti kirvesvartta äidin väätessä värttinätä. Näiden yhteishetkien, jolloin kohdattiin toisensa kuin tasavertaisina illan pimeyttä ja yksinäisyyttä voittamaan, kasvattava merkitys oli ilmeinen. Tympeä ja vihamielinen henki katosi Soljalan ilmapiiristä vähitellen kokonaan ja koko sen alueelle ilmestyi kuin taikavoimalla ahkeria, eteenpäin pyrkiviä ja omista suunnitelmistaan aina jännitystilassa olevia ihmisiä.
Evan suunnitelmat ja puuhat levisivät pian koko kylän ja pitäjän tietoon, herättäen paljon riitaa ja väittelyä. Jakauduttiin kahteen puolueeseen, joista toinen asettui ymmärtävälle kannalle, mutta toinen piti Evan puuhia talonpoikaistaloon sopimattomina. Emännät alkoivat tehdä Evan luo asiaa saadakseen omin silmin nähdä, mitä kaikkea Soljalassa puuhattiin, ja lopputuloksena oli useimmiten siunailu ja huokailu, että "kyllähän rikkaan sopii" ja "ei se meillä kannata", "turhaahan se kaikki tuollainen on" j.n.e. Mutta kun he olivat keskustelleet Evan kanssa jonkun aikaa ja päässeet ymmärtämään, että yksityiskohdissa oli joka talon järjestettävä olosuhteensa omain erikoisedellytystensä mukaan, koska kunkin talon elämä oli aina hiukan erilainen kuin toisen, tulivat he miettiväisiksi ja mielen pohjalla heräsi ensimäinen uudistuksen halun itu. Kotiin tultua kävi tavallisesti niin, että elämä ja olosuhteet tuntuivatkin nyt entiseen verraten ihmeellisen harmailta ja ikäviltä. Kun sen lisäksi väki rupesi kaikkialla vetämään sitä virttä, että "kannattaapahan Soljalassa" ja "niin Soljalassa tehdään", paisui Evan uudistuksista painajainen koko seudulle, ja moni muutos rupesi tuntumaan sekä välttämättömältä että hauskalta.
Niin pääsi vähitellen paikkakunnalla alkuun se, jonka olisi pitänyt olla jo ammoin luonnollinen asia: taistelu kaikkia epäkohtia vastaan ei ainoastaan suurissa, vaan vieläpä elämän kaikista pienimmissäkin asioissa. Ja elämän viihtyisyys ja onni rakentuukin enimmäkseen pienistä muruista, jotka liittyvät toisiinsa kauniiksi kokonaiskuvaksi kuin mosaiikkiteos. Elleivät nämä jokapäiväisen olemisen tuhannet pienet sirpaleet hioudu sievästi ja luontevasti toisiinsa sopiviksi, ei henki saa onnen tuomaa löytöretkeilyn halua uusille ja tuntemattomille aloille, joilla suuremmat elämän salaisuudet ovat hakijaansa odottamassa.
Kun puutarhuri oli käynyt syksyllä Soljalassa suunnittelemassa puutarhan ja siinä oli tehty kaikki ne työt, istutukset, lannoitukset ja muut, jotka syksyllä on tehtävä, oli Eva kutsunut Soljalaan koolle kaikki alustalaisensa ja töllien omistajat, joilla vain oli vähäisenkin maata tupansa ympärillä. Siellä oli sitten puutarhuri pitänyt esitelmän pikkupuutarhan perustamisesta, hoidosta ja merkityksestä taloudessa. Hän oli osoittanut, kuinka puolikin kapanalaa järjestettynä oikeitten periaatteiden mukaan saattoi tuottaa perheelle aivan kummastuttavan paljon tärkeitä ja maukkaita ravintoaineita, ja kuinka pieneltäkin alalta saattoi vuosittain sen lisäksi myydä niin paljon, että suoranaiset kulut tulivat enemmän kuin korvatuiksi. Tämän jälkeen oli Eva aloittanut keskustelun siitä, mikä on syynä, ettei puutarhanhoito ole päässyt leviämään kansan keskuuteen. Kiskoen vastaukset ukkojen ja eukkojen leuoista kuin hohtimilla saatiin vihdoin selville, että varsinaisena syynä oli saamattomuus, eikä mikään muu. Kasviksia oli aina totuttu pitämään "lehmänruokana" eikä niiden käyttöä oltu ymmärretty. "Kun ei ole ennenkään mitään puutarhaa ollut ja toimeenpahan on tultu." Mutta silloin tuli Juho Evan avuksi. Tuo saamattomuuden ja torkkuvaisen menneisyyden ylistys oli viime aikoina ruvennut häntä erikoisesti harmittamaan ja hän oli siitä lausunut jyrkät sanat. Pöllöttelevin silmin kuunteleville äijille ja eukoille ilmoitti hän ankarasti, että se, joka ei nykyisin pannut liikkeelle kaikkia voimia ja keinoja saadakseen pienimmänkin hänelle kuuluvan maapalan kasvamaan, ei ansainnut omaa maata ollenkaan. "Tiedättekö te", kysyi Juho, "keitä te kiitätte, kun puhutte niin tyytyväisinä siitä, ettei ennenkään puutarhoja pidetty? Niitä omia laiskoja ja saamattomia esi-isiänne, jotka kurjalla ja huolimattomalla menollansa lopuksi menettivät maansa ja mantunsa tehden teistä, jälkeläisistänsä, tilattomia. Sillä jos ruvetaan tarkkaamaan, mistä te kaikki olette lähtöisin, niin melkein järjestään huomataan teidät tiloiltansa aikoinaan pois suistuneiden jälkeläisiksi. Ja jos te aloitatte oman pienen palstanne hoidon tuossa samassa saamattomuuden hengessä, ette pysty tekään sitä pitämään, vaan päädytte taas maattomina relluamaan pitkin kyliä ja läänejä. Kyllä on taas silloin suu auki huutamassa ja määkimässä yhteiskunnan kurjuudesta ja sorrosta ja epäkohdista ja kapitalistisesta maailmanjärjestyksestä ja porvareista ja jos mistä, sekä syyttämässä niitä siitä kurjuudesta, johon kuitenkin itse ollaan kokonaan syypäitä. Mutta älkää luulko, että se enää menestyy. Ei, vaan nyt ovatkin asiat niin, että nykyinen yhteiskunta on herännyt ja julistanut leppymättömän taistelun kaikkea saamattomuutta, laiskuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan, eikä sen roikan ritareilla pidä oleman helppo tästä lähtien elää. Ottakaa siis visusti huomioon kaikki se, mitä tässä teille ilmaiseksi ja teidän parastanne tarkoittaen selitetään, ja muistakaa, että minä en kärsi tässäkään asiassa velttoja lapion pistoja. Minä tulen aikoinaan tarkastamaan töitänne, ja varokoon itseään se, jonka puuhissa laiskuuden aidanraot irvistävät."
Nuori puutarhuri oli hymyillen ja kummastellen kuunnellut Juhon jyrkkiä sanoja ja lausui naureskellen, että paras on nyt ottaa vastaan kaikki mitä annetaan, sillä riita Soljalan isännän kanssa ei taida olla mikään leikin asia. Sen jälkeen selitti hän tarkoin, mitkä olivat uuden pienoispuutarhan perustamisessa ensimäiset tärkeimmät seikat, jotka piti jo aikaisin suorittaa. Niinpä oli tietenkin raaka metsämulta, johon useimmat nyt kyseessäolevat puutarhat ensi vuonna tulisivat turvautumaan, sinänsä melkein kelpaamatonta ja vaikeata saada kasvamaan, vaikka panisi siihen lantaakin tavallista runsaammin. "Muistakaa senvuoksi kelin aikana vedättää siihen mustinta ja kiinteintä suomutaa, mitä voitte löytää, ja sekoittakaa se tarkoin metsämullan kanssa, puhdistaen maan juurista ja varvuista. Sitä varten on myös säilytettävä kaikki taloudesta kertyvä tuhka. Jos näin teette, saatte hyvän sadon jo ensi vuonna, sillä muhea suomulta on pellossa kullan arvoista." Sitten hän jutteli siitä, kuinka kaiken puutarhanhoidon alku ja loppu oli lanta, mutta kuinka se kysymys tuotti juuri pienissä talouksissa vaikeuksia, varsinainen karjanlanta kun tarvittiin viljelyksiin. "Ahkeruus ja säästäväisyys kuitenkin siinäkin auttaa. Ensinnäkin on tietysti varsinainen karjanlanta säilytettävä niin, ettei sen voimasta mitään katoa, ja mallin siitä näette täällä Soljalassa. Mutta sitten on teidän heti perustettava niinsanottu kompostiläjä, johon te kokoatte kaiken töryn ja roskan, syksyisin pudonneet lehdet, likavedet ja muun sellaisen, joukkoon hiukan aina multaa, ja kun se hyvin mädäntyy ja palaa, on teillä vuosittain mitä oivallisinta puutarhalantaa." Sitten siirtyi hän kuvailemaan puutarhanhoidon merkitystä ihmisen siveellisenä kasvattajana, kuinka se rikastuttaa elämää antaen joka päivän pienoishetkille jaloa sisällystä. "Puutarhanhoitajalle on jokainen hänen istuttamansa taimi kuin lapsi, jota hän hellästi vaalien hoitaa ja kastelee. Ei mene sitä päivää, ettei hän käy katsomassa, kuinka se menestyy ja kehittyy, ja jos sattuu joku onnettomuus, tuntee hän siitä sydämessään kipeää surua. Tämä alituinen vaalintatyö ei salli pahoja ajatuksia, vaan jalostaa mielen ja kehittää hyviä tunteita. Siinä on ihminen kaikista läheisimmässä kosketuksessa luonnon kanssa. Ja kun vihdoin saapuvat elokuun kuulakkaat, lämpimät yöt, ja puutarhan heikoinkin taimi ponnistaa äkkiä kaikki voimansa ja kantaa kultaisen hedelmän, täyttää viljelijän sydämen hiljainen, pyhä tyydytys, niin suuri, että ilman sitä onni ei olisi täydellinen. Jos te kymmenen vuotta uskollisesti ja huolella hoidatte pientä puutarhaanne, saatte nähdä, kuinka syksyisin runsas sato tulee palkinnoksenne, kuinka punoittavat omenapuut runsaina ja lupaavina kannattelevat raskaita oksiansa, ja kuinka oma ja lastenne elämä on koko tänä aikana vaeltanut jaloa polkua, palkkana sisäinen rauha ja onnen tunne. Kukapa ei tähän tahtoisi pyrkiä?"
Pahna-Liisasta, joka nyökytellen ruumistaan oli hartaasti kuunnellut puutarhurin esitystä, tuntui äkkiä kuin olisi oltu kirkossa. Kauniisti osasivat nämä uusmuotiset herrat puhua kaikesta kuin nyt näistä rekooleistakin, hohoojajaa! Mutta kyllä asia silti varmasti niin olikin, sillä saattoihan sen kaikesta tyhmäkin ymmärtää. Ei saattanut nyt pakanain tavoin kukaan päälle kantaa, ettei ollut sanan julistusta kuullut ja siksi vaelsi kadotukseen tietämättömyyden pimeydessä. Kyllä oli kuullut, ja ellei ottanut onkeensa, niin oma syy!
Lopuksi Eva ilmoitti, että hän kustantaa kaikille niille, jotka nyt lupaavat jo ensi keväänä ryhtyä laittamaan kotipuutarhaa, ilmaiseksi pienen puutarhanhoidon oppaan sekä ensimäiset siemenet. Silloin ei kukaan voisi syyttää köyhyyttään tahi muuta veruketta siitä, ettei ole puuhaan ryhtynyt. Ja tämä hyvin järjestetty ja yllättävä herätystilaisuus olikin vaikuttanut. Asia, joka ukoista ja eukoista oli aluksi tuntunut vähäpätöiseltä ja joutavalta, esiintyikin heille kokouksen lopulla aivan toisessa valaistuksessa. Puutarhan aikaansaaminen tuntui nyt heistä tärkeältä, jopa välttämättömältäkin. Eva saattoi olla yritykseensä hyvin tyytyväinen.
Tämä tilaisuus oli yksi niitä toimenpiteitä, joilla Eva tähtäsi, paitsi yleiseen hyvinvointiin, myös kansan ruokajärjestyksen parantamiseen saattamalla sen monipuolisemmaksi. Hän oli käynyt pitkin syksyä hiljaista, mutta sitkeätä taistelua oman väkensä kanssa sienistä, joita kansa ei ole tottunut syömään. Puhumatta mitään kellekään oli hän ruvennut hiljaisuudessa käyttämään sieniä perunakastikkeen höystönä. Väki oli huomannut, että se oli tullut maultaan ja kokoonpanoltaan ikäänkuin väkevämmäksi ja täyteläisemmäksi, mutta ei aluksi osannut arvata miksi. Vihdoin oli Pahna-Liisa siivonnut kastikkeestaan lautasen reunalle muutamia palasia, jotka hän julisti aivan oikein sieniksi. Hän oli lausunut mielipiteenään, ettei ennenkään ollut Soljalassa tarvinnut lehmäntatteja syödä, mutta se oli jo myöhäistä. Hyvä maku oli voittanut väen ennakkoluulot. Kun Eva sitten kerran lauantai-iltana oli pannut pöytään kaksi suurta kulhoa täynnä sieni- ja sipulihakkelusta, jota oli hiukan kastettu etikalla, uusien perunain kanssa syötäväksi, oli väki ruvennut pitämään sitä herkkuna, joka oli "vielä parempaa kuin rosolli". Pirttiin ilmestyi seinälle sienikartta ja töllien asukkaat saivat kukin Evalta lahjaksi pienen sienioppaan, joka vähitellen opetti heidätkin panemaan arvoa tälle helposti saatavalle ruoan lisäkkeelle.
Näissä puuhissaan Eva huomasi vastoin entistä otaksumistaan, että kansa oli uudistuksiin ja parannuksiin erittäin taipuvaista ja halukasta. Tarvittiin vain herättäjää, heidän jokapäiväiseen elämäänsä uhraavaisesti ja vaivoja säästämättä sekautuvaa kättä, ja se innostui kohta pyrkimään urille, jotka tuntuivat siitä lupaavilta. Suuret tapaukset ja katkerat, pohjia myöten järkyttävät kokemukset olivat sen kiskoneet irralleen vanhoilta juuriltaan ja se oli nyt ikäänkuin odottamassa, mistä vilkkuisi suotuisan tulevaisuuden koitto. Suomen maaseudun isien ja äitien, talonisäntien ja emäntien, oli nyt velvollisuus astua tuohon herättäjän ja ohjaajan asemaan, herätä ensin itse ja esimerkillään vaikuttaa muihin. Sen vaati heiltä Suomen uusi itsenäinen asema, joka ei ainoastaan tuota etuja, vaan myöskin ankaralla tavalla velvoittaa.
Juholla oli aluksi ollut epäilyksiä, mahtaisiko uusi työpäivä sallia kaikkia Evan puuhia, tarvitsematta palkata runsaastikin apuvoimia, mutta pian hän huomasi erehtyneensä. Hän näki, kuinka tavattoman paljon enemmän päivässä ehtii se työmies, joka tekee työnsä iloisella, työn hyvyyttä ja talon parasta harrastavalla mielellä kuin se, joka elää päivänsä vihamielisen ja tympeän haluttomuuden vallassa. Evan esimerkistä hän lisäksi tuli huomaamaan, kuinka ratkaisevan tärkeä on jo edeltäpäin tarkoin harkittu ja punnittu työjärjestys, jota ei saa millään ristiriitaisilla määräyksillä häiritä. Tämän työnjohdon saattoi sovittaa kummastuttavan tarkoin talon elämän kaikille aloille, ja siitä oli seurauksena, että laillisten työtuntien aikana ei Soljalassa kertaakaan herennyt tuppi heilumasta. Oli siis koitunut suoranaiseksi taloudelliseksi eduksi kaikki se, mitä oli tehty, ja mikä vielä parempi, koko väestön henkiseksi herätykseksi ja siveelliseksi kasvatukseksi.
Kun Juho eräänä joulukuun iltana, jolloin taas lumituisku vinkui ulkona, mielessään muisteli kuluneen ajan tapauksia, tunsi hän talonsa ja oman elämänsä kauttaaltaan ikäänkuin ajautuneen uudelle uralle. Oli pantu alkuun uusi viljelys, jonka sadoksi odotettiin yleistä onnea ja sopusointua. Hän vilkaisi vaimoonsa, joka istui tuossa takkavalkean ääressä sormet uupumattomasti valmistaen taas jotakin uutta ja tarpeellista esinettä. Ja Juho tunsi, ettei Eva ollut vähääkään tinkinyt päämäärästään, vaan oli jo luonut ja loisi itselleen sen ympäristön, jota todella saattoi sanoa sivistyneeksi ja jossa vallitsi se henki ja ne tavat ja elämänkatsomukset, joiden täytyi tulla Suomen maalaiselämän tunnukseksi, jos kansan mieli kasvaa terveeksi, eheäksi, sivistyneeksi ja suureksi.
Ja katsellessaan salavihkaa vaimonsa nopeasti liikkuvia sormia ja tarkkaavaisten ilmeiden vaihtelua hänen kasvoillaan mietti hän itsekseen ihmetellen: "Voiko maailmasta löytää ahkeran ja toimellisen vaimon vertaista?"
Jouluaaton aamu valkeni Soljalassa kylmänä ja huurteisena. Pakkaslumi parkui reen jalasten alla ja tiaiset istuivat pörröisinä ja paksun näköisinä tavallisella paikallaan pihlajassa, pitäen silmällä, joko emäntä olisi pannut ikkunan alla olevalle laudankappaleelle uutta talia. Se oli harakalle ainaisen harmin ja kateuden lähde, sillä se ei uskaltanut tulla syömään siitä, ei vaikka kuinka olisi luontoaan karaissut — lenteli vain levottomana siinä navettarakennusten vaiheilla. Savu kohosi taivaalle kankeina patsaina ja etehisten ovien naulanpäät olivat sisäpuoleltakin paksussa huurteessa.
Voimakkaina ja elävinä heräsivät Evan mielessä edellisen joulun muistot. Oli kuin olisi siitä kulunut kokonainen ihmisikä, sillä niin paljon tuntui sen jälkeen tapahtuneen. Evan koko elämässä oli tullut jyrkkä ja perinpohjainen muutos; hänen silloin vielä nuoruuden haparoinnilla ajatteleva henkensä oli yht'äkkiä saanut tärkeän, tinkimättömyydessään suuren ja syvällisen päämäärän, joka oli avannut koko hänen voimamäärälleen suuren ja laajan taistelukentän. Ja suorastaan ihmisenä oli hän äkkiä joutunut selviytymään äidin kutsumuksesta — suunnattoman suuri muutos sekin, vaikka sellaista tapahtumaa niin usein pidetään vain aivan tavallisena ja luontoon kuuluvana. Sitähän se onkin, mutta samalla se on kunkin siihen joutuvan nuoren äiti-yksilön kohdalle mahtava ja ihmeellinen kuin maanjäristys. Ihmetellen ja silmät suurina kummastuksesta hän kulkee ja seuraa sekä kuuntelee oman itsensä omituista ja outoa kehitystä. Hänellä on kaksi maailmaa, toinen ulkopuolella ja toinen hänen omassa sielussansa, jossa hän jo seurustelee sen olennon kanssa, joka tulee.
Puuhaillessaan aattoaamun askareissa hän eli uudelleen mielessään sen joulun, joka oli vuosi sitten. Silloin eli vielä isä, silloin oli muuttumattomana voimassa se vanha ja ystävällinen rauha, joka oli kotipappilan elämän tunnusmerkkinä. Hopeahapsinen pappa kulki piippu kädessä tohveleissaan tassutellen ja seuraillen tyttärensä puuhia, sekä keskustelun kuluessa puhjeten väliin tuohon hänelle ominaiseen sydämelliseen ja iloiseen vanhanmiehen nauruun. Onko mitään niin hauskaa kuultavaa kuin vanhuksen iloinen ja vapaasti purskahtava nauru! Eikö se ole kaikille nuorille paras todistus siitä, kuinka arvokas ja rikas elettävä elämä sentään voi olla, koskapa se säilyttää kantajansa noin nuorteina? Se hyväilee mieltä ja tekee toisenkin iloiseksi.
Mutta paljon oli Evalla nyt puuhaa. Hän oli tuonut uuteen kotiinsa mukanaan kaikki pappilan joulun periaatteet ja tavat. Niihin kuului ylinnä se, että kaikkialle oli koetettava luoda onnen tunnetta ja hyvää tuulta. Niinpä oli pappilassa ollut jouluaattona aina varattuna ympäristön köyhille ja muille tarvitsevaisille ystävällinen sana ja aineellinen apu, joka sai lasten silmät loistamaan ilosta ja joulun tuntumaan juhlalta köyhimmässäkin töllissä. Joulu on lasten juhla, lapsikuninkaan ilmestyminen pimeyden keskelle, ja silloin on sydänten avattava kaikille lähimäisille parhaat aarteensa. Vielä oli pappilassa ollut tapana, että joulun juhlatunnelma koetettiin saattaa myös väenkin osaksi, kutsumalla heidät mukaan yhteiseen perhejuhlaan, kohtelemalla heitä ihmisinä ja ystävinä enemmän kuin omina palkkalaisina, unhottamalla ja painamalla alas kaiken vähänkin säätyerotukseen vivahtavan. Olipa ollut korkea se hetki, jolloin vanha pastori, kun joulun ihana evankeliumi oli luettu ja rukous pidetty sekä virsi veisattu, oli tarjonnut pitkävartisen piipun isäntärengilleen ja entiseen tapaan kehoittanut häntä tekemään lasinsa, jonka jälkeen he olivat istuneet vakaaseen haasteluun maailman menosta ja pyhän päivän sisällyksestä — kun Eva oli ystävällisesti jakanut kaikille heidän pienet lahjansa, unohtamatta vähäisintäkään huolenpitonsa piiristä. Ja kun vihdoin oli istuttu yhteisen joulupöydän ääreen ja hartaudella nautittu siunattu ateria, oli jokaisen sydämeen herkähtänyt lämmin ja kiitollinen ihmisrakkauden tunne, joka jäi hiljaisena vaikuttamaan koko elämän varrelle. Kylvön hetkien ei ehkä tarvitse olla niinkään lukuisia — elämän onni olisi ehkä runsaampi ja yleisempi, jos edes muutamat niistä käytettäisiin.
Soljalan alueella olevat köyhät ja varsinkin heidän lapsensa olivat olleet Evan huolenpidon esineinä ja oli hän tarmolla puuhannut heidän hyväkseen ja koettanut varata heille edes jouluksi onnen hetken. Kuta pitemmälle hän kehittyi oman äitiytensä tietoisuudessa, sitä armoittelevammaksi hän kävi pieniä arkoja pyytäjiä kohtaan, ja kun Juho kerta rupesi häntä hiukan hillitsemään, tuli siitä kiivas kohtaus. "Tahdotko nähdä, miten todellinen suomalainen maanviljelijä köyhiään kohtelee?" kysyi Eva leimuavin silmin, ja toi miehensä eteen Kiven "Seitsemän Veljestä". "Lue tuosta!" sanoi hän ja haki sen paikan, jossa kuvataan Impivaaran valtaisen isännän, jykevän Jukolan Tuomaan hellää sydäntä, joka ei siedä hänen nähdä pientä avutonta pyytäjää pirtin oven suussa, vaan panee heti käymään avuksi lempeällä sanalla ja anteliaalla kädellä. "Tiedä, että siinä on kuvattu esikuva teille kaikille Suomen maanviljelijöille. Tuomas ei ollut saanut niitä tietoja, jotka teille tulevat kuin ilmaiseksi, vaan hän oli kehittynyt jylhään suuruuteensa vain luonteensa perusteella ja korven kasvattina. Mutta voitteko te hänen rinnalleen astua? Kuka teistä kantaisi ne taakat, jotka kulkivat keveästi Tuomaan jättiläisharteilla? Ei hän laskenut pennejänsä silloin, kun sydän käski, te kitupiikit. Onko kumma, jos köyhät teitä vihaavat ja hautovat kostoa teitä vastaan, sillä milloin olette koettaneet voittaa heidän mielisuosionsa sillä, millä se ainoastaan voittaa taidetaan, nimittäin rakkaudella?"
Eihän Juho hyväntekeväisyyttä kieltänyt, mutta hän vaati sitä järkevästi harjoitettavaksi. Hän ei tuntenut kylliksi naisen sydämen hellyyttä ja etujensa laskemattomuutta.
Ja niin oli vihdoin jouluilta käsissä. Koko Soljalan väki oli saunan jälkeen kokoontunut väentupaan, joka aivan tuoksui puhtauttaan. Yksinkertainen joulukuusi oli rakennettu peränurkkaan, jossa Eva istui miehensä ja vanhimman rengin kanssa tarinoiden. Tuntui kuin olisi väkeä hiukan ujostuttanut tämä joulun vieton heille juhlallinen ja outo muoto, sillä missäpä nyt oli kuultu, että talonpoikaistalossa oikein joulukuusi rakennettaisiin ja vielä väelle. Eipä sillä, että se olisi paljoa maksanut — olihan niitä kuusia ja puuta sen verran, että niistä pari sai ristiin jalaksi, ja jaksoipahan iso talo senvertaiset kynttilätkin ostaa, mutta ei se ole ollut talonpoikaisissa oloissa tapana, on pidetty paremmin niinkuin herroille kuuluvana. Eikähän se ole tarpeellinenkaan, voihan joulun muutenkin viettää, mutta olipahan se kuitenkin kieltämättä melkoinen illan hauskuuden lisääjä. Teki juhlallisen vaikutuksen, johti vasten tahtoakin mielen ajattelemaan jotakin arkipäiväisyydestä eroavaa, teki vakavaksi ja pani muistelemaan onnellisia aikoja. Siinä olikin kuusen suuri merkitys, että se johdatti ajattelemaan menneitä onnen aikoja ja huokaamaan, miten saisi ne takaisin.
Eva oli päättänyt, että hän toteuttaisi Soljalassa oman entisen kotinsa joulutavat. Siksi hän nyt ensimäiseksi, kun kaikki olivat kokoontuneet hiukan vaiteliaina ja ujostelevina, otti Raamattunsa ja sanoi tyynesti sekä, kuten näytti, kaikkien melkoiseksi kummastukseksi:
— Katsotaanpa nyt, minkä vuoksi me kaikki ja koko kristikansa tätä juhlaa vietämme.
Miehet katselivat saappaankärkiään, naiset hypistelivät esiliinojaan, mutta Pahna-Liisa ja vanha Leena tulivat ilahtuneen näköisiksi. Huomatessaan tämän hiukan painostuvan mielialan sanoi Eva:
— Isäni kodissa luettiin aina joulu-iltana, kun kuusi oli sytytetty, jouluevankeliumi, enkä koskaan huomannut, että siellä olisi kukaan siitä pahentunut. Isäni sanoi aina, että ihmisen valistuksen paras mitta on se tapa, millä hän suhtautuu pyhiin asioihin. Emmekö me täällä pohjolan pimeydessä, keskellä lunta ja pakkasta, mielellämme tahtoisi kuulla sitä suloista sanomaa, jota evankeliumi merkitsee, ja ettekö te, jotka niin usein väitätte olevanne orjan asemassa, tahtoisi kuulla julistusta, joka ratkaisevammin kuin mikään muu maailmassa on merkinnyt orjain vapahdusta. Se on tuonut valon tänne pohjolaankin, ja jos vielä pimeyttä on, johtuu se siitä, ettei sen julistusta ole jaksettu noudattaa. Ja jokaisen ihmisen yksinkertaista kauneuden tunnetta täytyy mitä syvimmin viehättää tämän koruttoman kertomuksen pimeän lakeuden paimenista, noista yhteiskuntansa vähäväkisistä, joille ennen muita ilmoitettiin tuo suuri ilo, maailman vapahtajan syntyminen, jonka hengen voima on tunkenut ja tunkee läpi vuosisatojen ja koko ihmiskunnan. Kuulkaa nyt tätä ihanaa kertomusta.
Ja Eva luki jouluevankeliumin koruttomasti ja luonnollisesti, itsekin tunteidensa ja tarkoituksensa liikuttamana. Ja monesta väen joukossa oli kuin olisi kuullut tuon asian ensi kerran — ei ollut koskaan ennen tullut sitä ajatelleeksi ja sen sisältöön niin painoa panneeksi. Lapsuudessa se oli luetettu ulkoakin, jauhettu moneen kertaan, mutta lapsen häilyväinen mieli ei jaksa sen sisältöön ja merkitykseen tunkeutua. Uskonto tulee useille arvoonsa vasta silloin, kun elämän raskaus syventää ajatukset ja suuntaa ne harkitsemaan olemassaolon asioita ja arvoituksia, ja siksi pitäisi uskontoa selitellä lapsille niin hellävaroen ja niin heidän romanttisuuteen taipuvan mielensä mukaan, ettei sanan kirjain koskaan tuntuisi heistä kuolettavalta ja rasittavalta. Siitä seikasta oli vanha pastori ollut erinomaisen hyvin selvillä ja siksi olivatkin hänen pyhäkoulunsa ja kinkerikuulustelunsa lapsille hauskoja ja mielenkiintoisia tilaisuuksia. Siten oli Evakin aina säilyttänyt suhteensa uskontoon kirkkaana ja selvänä, sillä se muodosti ihanan ja viehättävän osan hänen lapsuutensa muistoista, johon ei liittynyt mitään ahdistavaa ja ikävystyttävää. Ja niinpä hän sai nytkin lukuunsa hellän ja luonnollisen värin, joka ehdottomasti tehosi kuulijoihin.
Juho istui vakaana ja hiljaisena, kuunnellen vaimonsa lukua, ihaillen hänen rohkeuttaan ja antaen samalla aatostensa harhailla. Hän tunsi, että oli palattu siihen, missä ehkä ennen paljon oli oltu, mutta mistä oli poikettu — yksinkertaiseen ja koruttomaan isäin luterilaisuuteen, joka selvyydessään ja järkevyydessään oli ollut Suomen talonpojan turva ja ohjaaja raskaitten vuosisatojen aikana. Hänelle oli selvinnyt, että hän ehkä kaikesta uusikuosisesta taidosta ja toimesta huolimatta oli ollut siveellisesti heikommalla pohjalla kuin hänen isänsä, joka hänkin joulu-iltana oli vakaasti ja hartaudella lukenut saman luvun Raamatusta kuin Eva nyt — hänellä ei ollut ollut sitä kaipuuta — se oli herännyt vasta nyt, vasta tänä iltana. Hänelle leimahti kirkkaaksi vakaumukseksi siinä istuessaan se, että kun on kysymyksessä raakuuden ja pahuuden, epäkohtien ja yhteiskunnallisten ruttosairauksien poistaminen, siinä sittenkin kaikista uudistuksista ja käytännöllisistä ponnistuksista sekä suunnitelmista huolimatta lopuksikin pohjaudutaan uskontoon, siihen hengen voimaan, joka yksistään ja ainoastaan, kuten kokemuskin osoittaa, voi todella uudistaa ihmisen ja nostaa langenneen. Ihmiskunta on, tuntuipa työ sitten kuinka jättiläissuuruiselta tahansa, uudistettava ja parannettava yksilöittäin, ja se on taas mahdollista vain sen kautta, että saadaan kansalaiset heräämään voimakkaaseen ja uhrautuvaan persoonalliseen rakkauden työhön. Hänellä välähti mielessä ajatellessaan vanhan Europan viimeisiä kauhistuttavia kokemuksia, ettei ehkä olekaan mitään muuta todella tehokasta keinoa kuin tämä, ettei yhteiskunnallista tyytyväisyyttä voidakaan kasvattaa lainsäädännön keinoilla, vaan ainoastaan persoonallisessa rakkauden työssä, uhrautuvassa altruismissa ilmenevällä ihmisten henkisellä uudestaan syntymisellä. Niin se on, sanoi uusi vakaumus hänen mielessään, ja missä tulisi se enemmän kysymykseen kuin meillä. Onhan meidän pieni kansamme jakautunut kahteen jyrkästi vihamieliseen leiriin, joiden päämäärät näyttävät sovittamattomilta, mutta tämä sovittamattomuus ei perustu suinkaan molempien etujen todelliseen ristiriitaisuuteen, kuten väitetään, vaan vuosikymmenien kuluessa kasvaneeseen henkiseen toisiinsa kyllästymiseen, melkeinpä selittämättömään ikävystymiseen, joka on muuttunut vihaksi ja vaatii kostoa. Kansatkin voivat ikävystyä ja se on vaarallisin tila, mihin ne saattavat joutua, sillä kyllästyneen lapsen tavoin ne silloin heittävät kallisarvoisimmankin omaisuutensa tuuliajolle. Vain henkisin virkistyskeinoin voidaan tällainen korjata…
Juho heräsi siihen, että Eva aloitti kirkkaalla ja ujostelemattomalla äänellä vanhan jouluvirren:
"Enkeli taivaan lausui näin: miks' hämmästytte säikähtäin: Mä suuren ilon ilmoitan maan kansoille nyt tulevan."
Melkein hengähtämättä Juho ikäänkuin piteli penkistä kiinni. Hän kuuli, kuinka ääni toisensa jälkeen yhtyi tuttuun virteen, aluksi hiukan ujostellen, mutta sitten vapautuen, ja kuinka vihdoin virsi lopullansa kaikui täyteläisenä ja voimakkaana, miestenkin jykevien äänien kannattamana, kuin vapahtuneena. Hän katsoi syrjästä vaimoonsa, joka siinä lauloi hartaasti, kalpeana ja laihtuneena, äitiyden merkit olennossaan, niin sievänä ja herttaisena. Juho tunsi, kuinka liikutuksen pala kohosi hänen kurkkuunsa, kun hän siinä onnensa suuruutta ja syvyyttä arvioitsi.
Mutta virsi loppui ja Eva sanoi reippaasti:
— Nyt tytöt tee sisään. Ja nyt toivotan minä teille kaikille onnellista ja rauhallista joulujuhlaa.
— Samaa emännälle, vastasivat kaikki, ja Pahna-Liisa tuli hänen luokseen, otti hänen kätensä ryppyisiin kouriinsa ja painaen päänsä häntä vasten puhkesi itkuun.
— No mutta Liisa! Mitä Liisa nyt itkee? Kaikkiakin. Tulkaa ottamaan teetä. Hiukan hämillään koetti Eva häntä näin lohdutella.
— Mieleni tuli niin hyväksi, että täytyy itkeä, sanoi Liisa — kiitoksia kaikesta hyvyydestä, emäntäkulta.
Väen mieleen tulvahti yht'äkkiä lämmittävä kodikkuuden ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Keskustelu virisi vilkkaaksi ja vapaaksi, ja vanhemmista ihmisistä saattoi huomata, kuinka he tässä kaikessa näkivät ikäänkuin entisten ihanteittensa ja vanhojen kunnioitettujen asioiden uudistumista; nuoret taas ikäänkuin taistelivat karkoittaakseen sydämestään sen paatuneen tympeyden ja typerän itseviisauden, joka uuden ajan lahjana oli tehnyt heidän sielunelämänsä niin köyhäksi ja arkipäiväiseksi.
Sitten Eva jakoi lahjansa. Hän ei ollut unohtanut ainoaakaan koko talon väestä, vaan oli muistanut heitä kaikkia juuri sellaisella, joka oli heille sekä luonteen mukaista että myös tarpeellista. Lahjat olivat yksinkertaisia ja vaatimattomia, mutta ne tekivät saajiinsa silti syvän vaikutuksen. Ja kun Eva oli työnsä lopettanut, otti Juho pöydältä käteensä pienen paketin ja rupesi puhumaan.
— Olette nyt — sanoi hän — tänä iltana saaneet kokea emäntänne hyväntahtoisuutta ja rakkautta, sekä huomata, ettei hän harrasta mitään muuta niin kaikesta sydämestään kuin häntä ympäröivien ihmisten onnea. Mutta siitä huolimatta täytyy sanoa, että ellette itse antaudu palvelemaan sitä henkeä, jonka ilmauksia tämäkin ilta on, on vaikea teidän lopullista onneanne rakentaa. Jokainen on nimittäin oman onnensa seppä. Millään ulkopuolelta tulevalla toimenpiteellä, lailla, asetuksilla, uudistuksilla tahi lahjoilla, ei voida tehdä ketään onnelliseksi, ellei hän itse sitä lujasti ja sitkeästi tahdo, ja antaudu kaikin voimin työskentelemään siihen suuntaan. Jokaisen täytyy siis herätä täysin valveille, hänen täytyy saada yleissilmäys kuin korkealta vuorelta koko elämänsä suuntaan, ymmärtää, mitä se häneltä vaatii, ja sitten ryhtyä sen hyväksi työskentelemään. Työtä meidän on kaikkien tehtävä uupumatta ja lannistumatta, mutta että se koituisi meille siunaukseksi, on sen tuotettava meille työn iloa, joka on ihmisen suurin nautinto. Työ ei ole siis teidän vihollisenne ja rasituksenne, kuten teille opetetaan, vaan se on teidän aateluutenne ja kunnianne, joka erottaa teidät älyttömistä luontokappaleista, ja niin pian kuin taas sen huomaatte, tuntuu työnteko teistä ilolta eikä vaivalta. Määräävin tekijä ihmiselämässä on siis työ ja siksi sen myös täytyy tuottaa kaikki se siunaus, mikä on ihmisonnelle välttämätöntä — sen täytyy tuottaa myös aineellinen toimeentulo. Ja se tuottaakin sen. Ahkera ja rehellinen työmies ei ole todistettavasti Suomessa puutetta kärsinyt muuten kuin suurten nälkävuosien aikana tahi muina pulakausina, jolloin kärsimykset ovat olleet yhteisiä ja laajoihin kansalaispiireihin ulottuvia. Mutta työväen talous on silti ollut heikolla pohjalla, samoin kuin suurimman osan muutakin kansaamme. Se johtuu siitä, ettei meillä ole vielä kehitytty sivistyksessä niin pitkälle, että olisi ruvettu ymmärtämään säästäväisyyden merkitystä. Kun on tuloja, annetaan niiden samalla mennä toisesta kädestä, tahi tavallisimmin suusta sisään, sillä suomalainen on tavaton herkkusuu. Vaikka kahvi maksaisi sata markkaa kilo, ei työmies enempää kuin muukaan meillä häikäile sitä ostamasta, jos vain rahat riittävät. Harvoin meillä vielä vanhemmat ajattelevat pienen säästön kokoamista lapsilleen, joka olisi ikäänkuin portaana, josta heidän olisi helpompi astua maailman taisteluun. Useimmitenhan kuulee vakavienkin ihmisten huolettomasti ja tarkemmin asiaa harkitsematta lausuvan, että se sellainen voi tulla kysymykseen vain kapitaalista rikkaissa maissa ja että koska me itsekin olemme saaneet astua elämään tyhjin käsin, tehkööt sen lapsetkin. Kun nyt tietää, minkä surullisen ja masentavan esteen köyhyys muodostaa elämässä ja kuinka usein pienenkin pääoman puute saattaa estää sadatkin satoisat lahjat kehittymästä yhteiskunnan hyväksi, täytyy todella valittaa, etteivät vanhemmat ymmärrä velvollisuuttaan tässä suhteessa. Suurin piirtein katsottuna on suorastaan niin, että kun puhutaan ja suunnitellaan yhteiskunnallisen kurjuuden parantamista lainlaadinnalla ja yleensä yhteiskunnallisilla uudistuksilla, siinä ohella ehkä tärkeimpänä tekijänä olisi otettava huomioon yleisen taloudellisen vaiston herättäminen kaikissa yhteiskuntakerroksissa — säästäväisyyden kehittäminen kansallisominaisuudeksi. Se on hyve, joka syntyy sivistyksen lisääntyessä. Kun moukka saa äkkiä käsiinsä suuret summat, menee hän usein päästä pyörälle. Hän tuhlaa rahojansa oman ahtaan älynsä mukaan, matkii ja jäljittelee kaikkea, elää komeasti ja loisteliaasti, kunnes vihdoin on käsillä se hetki, jolloin tynnyristä loppui tippuminen. Sivistynyt rikas kammoo vaistomaisesti kaikkea typerää tuhlausta. Hän voi uhrata suuriakin pääomia, mutta hän tekee sen ainoastaan siinä tapauksessa, että pääoma tulee vaihdetuksi johonkin toisella tavalla arvokkaaseen. Aika on meillä Suomessakin ymmärtää, että meidän on velvollisuutemme säästää ja elää säästäväisesti.
— Mistäpä työmies säästää? kuulen teidän hymähtävän. Niin. Eiväthän palkkanne suinkaan ole summaltaan suuria verraten niihin tuloihin, joita tuottaa suurempi pääoma. Mutta ne ovat kuitenkin teidän elämänvaatimuksiinne ja siihen vastuunalaisuuteen nähden, joka teillä on, nykyoloissa hyvästi riittäviä. Ne tuottavat teille niin paljon, että säästäväisyydellä voitte vuoden kuluessa saada jokainen pienen summan talteen. Kaksikymmenmarkkanen ei ole suuri raha, mutta heti kun olette saaneet sen pankkikirjallenne, tuntuu se teistä melkoiselta. Pienikin säästössä oleva summa tuottaa omistajalleen aivan saman nautinnon tunteen kuin suurikin, ja siinä merkityksessä te vallan hyvin voitte jo ensi vuoden kuluessa päästä miljuneerin säästönautinnon makuun. Tähän siis teitä kehoitan ja ellette muuta voi säästää, olisi teidän jokaisen otettava itsellenne edes tuhannen markan henkivakuutus, jonka saisitte täytettyänne määrätyt ikävuodet. Halutessamme tehdä jotakin alkuunpanevaa hyväksenne tässä säästämiskysymyksessä, joka muodostaa käsityksemme mukaan mitä tärkeimmän tekijän kansalaisen elämän vakaantumisessa ja todelliseen itsenäiseen asemaan pääsemisessä, olemme tahtoneet vaimoni kanssa lahjoittaa teille jokaiselle pienen pääoman, valmiiksi pantuna omalle säästökirjallenne. Se summa ei ole suuri — päinvastoin se on sangen vähäpätöinen, mutta se on kuitenkin siemenenä suurempaan, jos vain teillä on ahkeruutta ja oikea käsitys asian merkityksestä. Minä en anna näitä kirjoja teidän haltuunne, vaan pidän ne tallessani niin kauan kuin olette palveluksessani, ja jo edeltäpäin ilmoitan teille, että aion joka palkanmaksussa saada teidät panemaan säästöön edes pienen murun. Hyväksyttekö tämän kaikki?
— Kyllä! kuului mieluisa vastaus kaikkialta. Näki selvään, että koko tämän uudistusten ajan kuluessa väki oli jo todella oppinut ymmärtämään, että isäntäkansa harrasti heidän parastaan täydellä todella. Soljalan kartanossa oli vähitellen päässyt vallalle terve ja epäluulosta sekä vihasta vapaa innostunut yhteishenki, joka pani jokaisen toimimaan omalla tahollaan tarmolla ja virkeästi. Se tuntui koko talon elämässä ja näkyi talon töissä, jotka sujuivat vauhdilla ja käskemättä.
Siirryttiin sitten keittiöön jouluillalliselle. Talvinen taivas sädehti miljoonin valopilkuin, Otava kiilui juhlajärjestyksessä ja Väinämöisen viikate välkkyi taivaan rannalla herättäen outoja ajatuksia merkillisen säännöllisellä maailmojensa keskinäisellä sijoittelulla. Oliko se sattumaa äärettömyyden kaaoksessa?
Mutta illallispöydässä, jossa hohti lumivalkoinen riisipuuro ja kuohui kipposissa vanhanaikainen, vaahtoava joulukalja, laukesi väen kielenkannin kokonaan. Laskettiin leikkiä, juteltiin hartaasti vanhoja joulukaskuja, muisteltiin vanhain tarinoita siitä, mitä jouluna oli tapahtunut, ja tunnettiin, että jälleen oli saatu kiinni tunnelmasta ja mielialasta, joka oli monelle ollut kadoksissa niin monta katkeraa ja sameaa vuotta. Vapain ja sydämellisin sanoin kiitti lopuksi vanhin rengeistä Juhoa ja Evaa kaikesta siitä hyvyydestä, jota he väelleen olivat osoittaneet sekä koko vuoden varrella että erittäinkin tänä iltana. Mutta Eva vastasi liikutettuna, muistaen yht'äkkiä erään isänsä mielilauseen Raamatusta: "Yksivakaisella sydämellä ja vilpittömällä kädellä olen minä sen kaiken tehnyt." Hän kiitti väkeä puolestansa ja ilmoitti, että kaikille, jotka aamulla halusivat joulukirkkoon, oli talon hevonen varattuna.
* * * * *
Ja niin laskeusi pohjolan ylle ihmeellisen kirkkaana ja kuulaana jouluyö, tuo valon ja pimeyden välisen taistelun salaperäinen ratkaisukohta, jonka hämyssä onnen tähti niin viihdyttävänä pilkottaa sisään pienen tupasen akkunasta. Sattuu joskus, että maailman melussa itsensä yksinäiseksi tunteva sielu saapi tavoitetuksi oikean joulutunnelman. Hän pysähtyy ja anoo taivahilta rauhan viileätä lääkettä rintaansa; hän istuu jouluiltansa iloisena muiden keskellä, mutta hänen katseestaan huomaa, että hänellä on sydämessään jokin niin kallis tunne, että hän ylitse kaiken varoo sen särkemistä. Ja kun illan ilo on vihdoin hiljennyt ja hän laskeutuu yksinäiseen lepoonsa, makaa hän kauan avoimin silmin, katsoen jouluyön kirkasta tähteä, joka ystävällisesti viittaa hänelle korkeudesta kuuraisen ikkunan takaa. Ja silloin hän tuntee, kuinka koko hänen olemuksensa valtaa salaperäinen, rikkumaton, rauhan ja suuren levon tunne, jokin tuollainen syvä häiritsemättömyys, jota voisi verrata vain muumion vuosituhantiseen uneen jättiläispyramiidinsa syvimmässä, yksinäisimmässä, luoksepääsemättömimmässä hautaonkalossa. Jouluyö lahjoittaa hänelle ennakkotunnelman siitä suuresta kaiken sopusoinnusta, johon ihminen lakkaamatta pyrkii, mutta jonka elämä enimmäkseen häneltä kieltää.
Ja Evan ja Juhon palkka oli tänä jouluyönä hellän väräjävä ja kirkas onnen ja rauhan tunne. He muistelivat huoneensa hämärässä kaikki lyhyen avioliittonsa pienimmätkin seikat, tutkivat ne taas kerran ja tunsivat itsensä uskollisiksi toveruksiksi, joiden kutsumuksena oli yksimielinen ja sitkeä taistelu omassa piirissään elämän onnen ja viihtyisyyden luomiseksi.
Mutta jos on Suomessa talvi ankara ja useimmiten synkkä, sitä uljaampi ja yllättävämpi on kevät äkillisessä ja mahtavassa voimassaan. Aurinko alkaa viipyä taivaalla yhä kauemmin ja kohota yhä korkeammalle. Se valaa avaruuteen sellaisen häikäisevän valovirran, etteivät maailman ihanimmatkaan maat voi sen vertaisella kerskailla, ja miljoonien miljoonina timantteina välkkyy sen rikkaus kaikkialla. Puihin puhkeaa urpuja, koivumetsät rupeavat yht'äkkiä loistamaan ruskeina ja tuoreen näköisinä. Mäntyjen ja kuusien neulaset tulevat ikäänkuin puhtaamman värisiksi, lumi häviää puista, nietosten pinnat kovettuvat kantavaksi hangeksi, ja ilmaan tulee omituista elähdyttävää reippautta. Unteluus ja väsymys katoaa ihmisistä, katse ja mieli herkistyy, luonnon salaperäiset kevätäänet rupeavat houkuttelevina korvissa kaikumaan. Sieluun ilmestyy omituinen, hellä, vaativa, raukaiseva kaiho, joka on kajastusta siitä luonnon vimmasta, joka nyt rupeaa täyttämään eläinkuntaa. Metso soittaa korven hongan oksalla sokeana lemmen virttänsä ihastelevien naaraiden kuultavaksi ja taistelee valittunsa puolesta kuuman taistelun, teeri raiuttaa kukerruksellaan järvien rantoja ja vaaran rinteitä väsymättä, viikosta viikkoon. Vesilintujen parvet saapuvat suurin joukoin ja näyttelevät ylpeillen uljaita muuttoja kosimispukujaan. Suokulaisen nokanjuuri paisuu ja se hyppelee Lapin suolla silmittömässä vimmassa korean kilpakosijansa pöyhistynyttä rintakilpeä vastaan. Ihminen seuraa tuota kaikkea avonaisin silmin ja huohottavin rinnoin, ja hänetkin valtaa kevään hurja ja mukaansatempaava elinvoima.
Ja lopuksi se tulee kaikki niin sanomattoman äkkiä. Tulee tuo mahtava kevättuuli, joka raskaana ja täyteläisenä kuin jättiläisurkujen palkeista vyöryttää kosteita ilmamassojaan maamme yli. Tulee ilta, tulee hämärä, mutta ei tulekaan enää kylmä, vaan kostean lämpimänä ja siunaavana viipyy ilma maan parmailla hyväillen sitä intohimoisesti. Ei tyynny, vaan tuuli päinvastoin kiihtyy. Jos menet ulos, näet, kuinka se ajaa raskaita pilviä pitkin pimentyvää taivasta, kuinka metsän kuuset ja pihakoivut tohajavat salaperäistä, niin oudon syvää ja vakavaa lauluansa. Ne notkistuvat ja kumartuvat tuulen voimasta, ja tuntuu kuin ne kaikki ajattelisivat elämän suurinta arvoitusta. Hiivit kauemmaksi metsään, sinne, jossa vaaran takana päilyy pieni metsäjärvi. Kuulet sieltä sorsan änkytystä, kuulet joskus ketun kiimaisaa, lyhyttä haukahtelua, näet elämää kaikkialla, leimana pelottomuus ja kesyys. Lemmen voima antaa kaikille rohkeuden. Palaat kotiin ja istut akkunan ääreen tuijottamaan ulos, ajattelematta juuri mitään, vain kuin kuuntelemassa kevään ääniä sydämessä ja luonnossa.
Yhä runsaammaksi lisääntyy sitten suuri valkeus. Yö ja päivä jo syleilevät toisiansa ja maaemon nesteet alkavat kiihkeästi virrata pitkin luonnon tiehyitä. Viikko, ja lehdet ovat hiirenkorvalla, toinen, ja ne ovat jo täysin puhjenneet, kolmas, ja kesän huumaavan kirkas täyteläisyys on ovella. Se on tullut niin pian ja niin äkkiä, että me olemme sen joka askeleen huomanneet ja panneet merkille. Se ei ole tullut hiipien pitkien kuukausien kuluessa kuin etelän mailla, ja siksi vain me pohjolan lapset ymmärrämmekin koko sen mahtavan suuruuden. Kevät kevään jälkeen meille valkenee kuin uudeksi totuudeksi luonnon uudestaan synnyttävä voima. Me heräämme aamun kirkkauteen ihmettelevin silmin ja astumme ulos luontoon kuin synkän ja painostavan yön jälkeen, jolloin pimeys on järsinyt sielumme juuria pahoilla ajatuksillaan. Ja kuinka suunnattoman lisän on tämä kevään kirkkaus saavuttanut sille suomalaiselle, joka siihen sydämessään yhdistää vihdoinkin koittaneen vapauden nautinnon, tietoisuuden ihmisyys- ja kansallisuusarvostaan. Riemuiten nostaa hän kätensä ylös ja lausuu mielessään: "Kiitos isillemme, että löysitte Suomen niemen."
Kallis on kevät kaikille ihmisille, mutta erikoisen kallis se on maamiehelle, varsinkin sellaiselle maamiehelle, joka ymmärtää sekä tehtävänsä että velvollisuutensa. Koko talven on hän ollut kuin karhu pesässään, vaiteliaana, tyynenä, tehden laskelmiaan kuin sotapäällikkö. Kaikki työt, joita lumi ja pakkanen eivät ole estäneet, on suoritettu, ja valtaisiksi pinoiksi ovat hänen kesantovainioilleen kohonneet muta- ja lantapatterit. Viikko viikon jälkeen ovat hänen hevosensa jonottaneet muta- tahi savihaudan sekä peltojen väliä, lisäten ja virkistäen maan kasvuvoimaa. Metsätyöt on tehty, kesän tarvikkeet on hankittu, ja niin alkavat varustukset olla valmiit kevään suurta hyökkäystä varten. Kuta lähemmäksi se tulee, sitä kiihkeämmäksi kasvaa luonnon voiman vaikutus maamiehessä. Hänen peltomiesvaistonsa, hänen salaperäinen yhteytensä maan kanssa, virkistyy ja herkistyy uudelleen, ja hän köyristyy kuin peto hyökätäkseen heti ensimäisen sopivan hetken tullen. Jo on tuossa vainio paljaana, jo ovat siitä kevään liikavedet niin kuivaneet, että se ottaa hevosen pinnalleen, ja jo katselee tuossa maamies sitä hyväillen ja ihastellen. Se on siinä ikäänkuin alastomana hänen edessään, kaikessa neitseellisessä hedelmällisyydessään ja odotuksessaan, ja intohimolla ja voimalla käy peltomies sen kimppuun. Kun kylvön hetki tulee, on hän näkevinään, kuinka merkillinen lukinverkon tapainen härmäkimmellys väikkyy vakojen vaiheilla, ja hän tietää, että mannun salaperäiset hedelmällisyyshenget ne siinä ahnaasti ja riemuiten odottavat kylvövakkojen siunattua päivää. Alkaa tulinen kiire. Aurat ja äkeet repivät ja pehmittävät maan pintaa, jykevinä varjokuvina kuvastuvat kevään kuulakasta taivasta vasten ponnistelevat hevoset ja miehet, koska koko voimalla hallitaan auraa ja käytellään painavia aseita. Kömpelöitä ovat liikkeet, mutta niissä ilmenee tyyni ja lannistumaton voima, joka väsymättä jaksaa raataa aamusta iltaan. Rautaisia ovat lihakset ja ehtymätön on into kylvää niin paljon kuin suinkin alaa riittää. Taas uudistuu näky miljoonista kuokkamiehistä, jotka vuosituhansien aikana ovat kumartuneet ja nousseet, taas kumartuneet ja nousseet, laajentamistaan laajentaen maailman viljelyksen valtapiiriä, niin että se nyt jo ulottuu kauas pohjolan auringon maahan. Juhlallisella mielellä ajattelee viljelyksen ystävä niitä sanoja, joilla on lausuttu ihmiskunnan elämän tarkoitus ja todellisen menestyksen ehto:
* * * * *
Taas istui Juho rakkaan suonsa äärellä ja katseli mietteissään valtaista sarkasarjaa, joka vuosien työn tuloksena oli nyt siinä valmiina ottamaan poveensa ensimäisen pyhän siemenen. Kulunut talvi oli ollut hänelle sanomattoman rikas kokemuksista. Se oli jyrkästi avartanut hänen maailmankatsomustaan, opettaen hänet ymmärtämään, että maamiehen työ oli kansan ja valtakunnan tinkimättömästi tärkeintä rintamamiehen työtä ja että Suomen maamies oli valtaluokkana edesvastuussa kansansa edistyksestä ei ainoastaan suoranaisen varallisuuden alalla, vaan myöskin henkisten arvojen oikeaan ja kokonaisuudelle onnelliseen kehitykseen nähden. Maamies oli oleva kansansa isä, jolla on rakastava sydän kaikkia sen keskuudessa esiintyviä hyviä pyrkimyksiä kohtaan. Hänen täytyy olla kaikkien yläpuolella, vapaana ahtaasta sokeudesta ja vihan hengestä, ja hänen täytyy keksiä keinot, joilla hän voi ohjata kansan kaikki pyrkimykset palvelemaan isänmaan vakaata ja järkkymätöntä kehitystä sellaista tulevaisuutta kohti, joka tekee heikoimmankin väkeväksi ja osattomimmankin onnelliseksi. Ja ensimäinen ja pääkeino siihen pyrittäessä olikin hyvin yksinkertainen: se oli työ, maamiehen hien höystämä uupumaton kylväminen ja niittäminen, vilun ja helteen kestäminen kesät ja talvet, päivät ja yöt.
Mutaisena ja pölyisenä istui Juho siinä katsoen, kuinka hänen väkensä hikipäässä hallitsi hänen uusia ja voimakkaita viljelyskoneitansa, kuinka äestäminen ja kyntäminen sekä kylväminen tapahtui vimmatulla vauhdilla. Juhon ilmeeseen tuli jotakin ankaraa ja taipumatonta, jonka hänen väkensä oli tarkoin oppinut kevään kuluessa tuntemaan. Kun levätään, niin levätään, mutta kun tehdään työtä, niin tehdään sitä myös joka lihaksella. Juhon mielessä asui alati kuin pelkäävä kiire, joka ajoi häntä aamuvarhaisesta iltamyöhäiseen todellisen työhullun raivolla. Milloin hän jouti valvontatehtäviltään itse aseeseen tarttumaan, upposi se maan pintaan voimalla, jota väki katseli kummastellen ja vaiti ollen, mutta koettaen parhaansa mukaan seurata isännän esimerkkiä. Milloin hän tarttui auran kurkeen ja komensi hevoset liikkeelle, ymmärsivät nämä jo äänenpainosta, että nyt oli mentävä vaikka mikä olisi edessä, että vaolla oli pysyttävä niskuroimatta, muutoin muuttui isännän ääni luita ja ytimiä karsivaksi. Ja kun saavuttiin vaon päähän, ei siinä vauhti hidastunut, vaan kuin risteilevä alus vastatuuleen kääntyessään ikäänkuin lisää vauhtiansa, samoin Juhokin lennätti auraansa leveitten hartioittensa koko tyynellä voimalla. Oli kuin olisi koko hänen vuosisataisen talonpoikaissukujuurensa maamies-intohimo hänessä ruumiillistunut tavallaan uudeksi edelläkävijäilmiöksi. Hän tunsi alati sydämessään kuin suuren huudon, joka kehoitti häntä sanomaan kaikille: "Suomen valtakunta on vihdoinkin vauhdilla ja voimalla otettava viimeistä sopivaa pilkkua myöten viljelykseen, sillä se on se suurtyö, jonka kansamme on velkaa tulevaisuudelleen ja ihmiskunnalle."
Ja hänen siinä istuessansa värähti hänen sydämessään hellä tunne. Hän oli ihminen, jossa elivät voimakkaina kaikki terveet vaistot, ja hänen mielensä täytti aina sanomaton hellyys, kun hän ajatteli sitä persoonallista onnea, jonka hän oli saavuttanut ja joka aivan näinä päivinä oli täyttyvä korkeimmalla tavalla, mitä ihmiselle on suotu. Siinäkin suhteessa oli hänessä tapahtunut suuri muutos. Ennen hän ei ollut pannut lapsiin mitään erikoista huomiota — ne olivat hänestä olleet ehkä enemmän vastukseksi kuin muuksi. Mutta oman isyyden tunteen selvitessä oli tämä hänelle kirkastunut ja hän näki nyt lapset uudessa valossa. Hartaalla liikutuksella huomasi hän heidän hentoutensa ja heidän sielunsa puhtauden, halusi koskettaa heidän pieniä käsiään, kuulla heidän huoletonta iloansa ja katsoa heidän kirkkaisiin silmiinsä. Repaleinen raukka, joka kurjuudestaan huolimatta sydämensä lapsellisen kirkkauden voimalla osasi tehdä itsellensä suuren ilon lastun kappaleesta lattialla, täytti Juhon hiljaisen mielen kipeällä, tuskaisella säälillä, ja vavisten rukoili hän itsekseen, ettei hänen lastensa koskaan tarvitsisi joutua tuohon asemaan. Hän heräsi tunteiltaankin ja hänessä kehittyi herkkä inhimillinen osanottavaisuus, joka käsitti ihmisolennot ikäänkuin yhtenäisenä perheenä, jossa toinen oli toisestaan vastuunalainen. Soljalan sekä emäntä että isäntä tunnettiinkin pian lapsirakkaudestaan ja rupesi heidän toimintansa siinäkin suhteessa paikkakunnalla vaikuttamaan.
Lyhyt oli kulunut vuosi ollut, mutta paljon oli siinä ehtinyt tapahtua. Soljalan tilalla vallitsi nyt kaikkialla uusi ja innostunut henki. Entiset haluttomat, laiskat ja vastustusluontoiset irtolaisainekset olivat muuttuneet, innostuneina kukin haarallaan raivaten ja viljellen maapalastaan. He tunsivat, ettei heillä enää ollut muu neuvona, sillä Juhon käynnit silloin tällöin heidän töitänsä katsastamassa olivat jotenkuten peloittavia ja painostavia. Armotta haukkui Juho heidät huolimattomuudesta ja laiskuudesta, jos missä tapasi sen jälkiä; säälimättä paljasti hän heidän heikkoutensa, ja luontonsa kovemmalla voimalla hän suorastaan pakotti tekemään juuri niin, eikä näin. Soljalan maalle oli ikäänkuin muodostunut käytännöllinen maanviljelys- ja pikkutalouskoulu, jossa opettaja oli toisaalta auttavainen ja hyväntahtoinen, mutta toisaalta ankara ja kiinteä vaatimuksissaan. Vauhdilla oli paikkakunta siirtynyt ensimäisten riviin sekä aineellisessa että henkisessä suhteessa.
Tyydytyksellä totesi Juho sen kaikki ja kun hän rupesi pohjaltaan tutkimaan, mistä tämä oli johtunut, täytyi hänen myöntää, että alkusysäyksen siihen oli antanut hänen vaimonsa. Se henkinen taso, jonka Eva oli tuonut mukanaan Soljalaan, oli osoittautunut herätteistä ja aloitteista rikkaaksi, juuri siksi täydennykseksi, jota ilman maalaiselämä useinkin vajoaa unteluuteen ja raukeuteen. Ja kirkkaasti Juho nyt ymmärsi, mitä tämä sivistysherätys merkitsee Suomessa, jossa väestön pääosan ja valtakunnan kannattavan voiman muodostaa maanviljelijäsääty: ilman maalaisväestön heräämistä sivistysarvojen täydelliseen ymmärtämiseen ja omistamiseen kaikkine siitä seuraavine henkisine ja taloudellisine velvoituksineen jää valtakunnan voima ontoksi ja kestämättömäksi; alhaiset aatteet ja itsekkyys tulevat aina menestymään sen keskuudessa, eikä se jaksa kohota siihen korkeaan ja uhraavaan isänmaallisuuteen, joka on Suomen valtakunnan ja vapauden elinehto. Mutta syytä onkin toivoa, että syvä herätys on käymässä juuri tähän suuntaan.
Juho muisteli siinä istuessaan kerran kuulemiaan Raamatun sanoja, jotka olivat selventyneet hänen mielessään siksi, että ne ikäänkuin sisälsivät ohjelman kaikelle sille, mitä hänen elämässään ja talossaan nyt oli tapahtunut. Ne sanat kuuluivat:
"Joka toimellisen vaimon löytää, se on kalliimpi kuin kaikkein kalliimmat päärlyt. Hänen miehensä sydän saa uskaltaa häneen; hänen elatuksensa ei puutu häneltä. Hän harjoittaa itsensä villoissa ja pellavissa, ja tekee mielellänsä työtä käsillänsä. Hän on niinkuin kauppamiehen haaksi, joka elatuksensa tuo kaukaa. Hän nousee yöllä, ja antaa perheellensä ruokaa, ja piioillensa heidän osansa. Hän kokottaa kätensä köyhille ja ojentaa kätensä tarvitseville. Ei hän pelkää lunta huoneissansa, sillä kaikella hänen perheellänsä ovat kaksinkertaiset vaatteet. Hänen miehensä on tuttu porteissa, istuessansa maan vanhimmitten tykönä. Hän avaa suunsa viisaudessa ja hänen kielensä on suloinen oppi. Hänen poikansa tulevat ja ylistävät häntä autuaaksi; hänen miehensä kiittää häntä."
Kuinka yksinkertaista ja kuinka oikein! Niihin lauseisiin sisältyy elämän rakkaus-ohjelma ja suurien epäkohtien ratkaisu.
* * * * *
Juho kuuli takaansa kärryjen ratinaa ja nousi. Renkipoika sieltä ajoi hiestyneenä ja kiihtyneenä. Nousematta ajopeleistään hän sanoi:
— Emäntä pyysi isäntää tulemaan heti.
Juho ymmärsi kaikki. Sanaa sanomatta hän hyppäsi kärryihin, tempasi pojalta ohjakset ja riipaisi hevosen hurjaan juoksuun.
Samalla kuin hänen ajatuksensa nyt vaappuivat hillittömän riemun ja vapisevan pelon välillä, viipyi hänen silmissään ikäänkuin omalla voimallaan suurenmoinen kuva laajoista lakeuksista, joita viljelee ihminen, tuo omituinen maapallon päällä asuva arvoitus, jonka sekä syntyminen että elämä on suuri ja ratkaisematon ihme.
Harvoin oli Soljalan ori saanut koetella juoksijalahjojaan niin perinpohjin kuin tänä kertana, jolloin isäntä ajoi kotiin Toivolan suolta perillistään vastaanottamaan. Tulta iskivät kärryjen pyörät maantien kiviin, eikä lakannut somero rapisemasta ajoneuvojen etusuojaa vastaan. Vaahto palloili hevon pyöreillä lautasilla. Mutta Poku tuntui ymmärtävän, mistä oli kysymys ja mitä häneltä vaadittiin. Vastaukseksi ohjaksien tiukkaan ja määräävään kiristykseen se puistalti päätänsä, niin että tuuhea harja leiskahti, painoi turpansa alas ja antoi mennä matalasti ja tasaisesti, kuin pyyhkien ja kertaakaan juoksun oikeata tahtia rikkomatta. Mäet ylös, toiset alas, silmissä yhä hurjistuva ja villi ilme, se lasketti uupumatta, läpi kesäisen ihanan luonnon, ruohon vihreyden, lehvän leppoisuuden ja lauhkean länsituulen. Ja kun saavuttiin sille kunnaalle, josta aukeni näköala Soljalan komealle lakeudelle, heitti se päätänsä ylöspäin ja hirnui intohimoisen riemukkaasti ja kauas kuuluvasti, kuin ilmoittaakseen, että nyt tullaan, ja lähti sitten suorittamaan viimeistä uljainta otettansa. Ja samalla kuin kärryt lentää tömähtivät portista kartanolle, oli Juhokin jo maassa ja hävisi muutamalla pitkällä loikkauksella ovesta sisään.
Se oli tapahtunut aamupäivällä — asia, jota jo niin kauan oli odotettu, mutta jonka hetkestä ei oltu oltu varmoja, kun nuoressa kokemattomuudessa ei oltu aikoinaan tehty allakkaan tarpeellisia merkkejä. Mutta nukuttuaan yön levollisesti ja rauhallisesti oli Eva noussut tavallisille aamuaskareilleen, ja juuri kun hän oli mittaamassa kermaa, tuntuikin samalla niin masentavan kipeältä. Mutta kun se lakkasi pian, ei hän ollut siitä milläänkään, vaan teki töitänsä edelleen. Puolen tunnin kuluttua jysäytti kipu häntä uudelleen ja silloin hän meni Leenan luo suurien aavistusten vallassa. Leena ei kysynyt enempää, vaan toimitti hänet heti vuoteeseen ja lähetti toisen rengin hakemaan Juhoa, mutta toisen lääkäriä ja kätilöä, Haapalaisen Maria, joiden molempain kanssa asiat oli jo aikoja sitten sovittu ja parhaasta menettelytavasta tällaisen hetken varalle tarkkaa neuvoa pidetty.
Tieto koittaneesta tärkeästä hetkestä levisi kuin salama Soljalan väen keskuuteen. Kuinka olikaan, niin kaikkialla tapahtui vähitellen hiljainen työnseisaus. Heiluttiin hetkinen, kunnes taas pysähdyttiin ja mietittiin sekä keskusteltiin. "Tuleekohan tuosta poika vai tyttö?" "Saa nähdä, kestääkö kauankin?" "Emännänhän sillä on lanteet, jotta oikein", arvosteltiin toisaalla hyväntahtoisesti, — "hyvinhän se käy niin riskiruumiisella ihmisellä." "Taitaapa olla nyt isännän suu hymyssä — sietääkin, sillä kovin se onkin nämä viikot riehunut." Lopetettiin työkin aikaisemmin ja siirryttiin kotiin, jossa istuskeltiin pihalla vakavina ja miettiväisinä. Kaikilla oli sydämessä iloinen ja hilpeä odotus. Soljalan vielä hiukan penikkamainen talon vartia Halli oudostui tällaisesta väenkokouksesta, näki iloiset ja toivorikkaat välkkeet ihmisten kasvoilla ja lähti selkä matalana mennä pyyhkimään ympäri pihaa. Pääskyset livertelivät taukoamatta ja mennä sujahtelivat sinertävinä viivoina pihan yllä. Oli tavattoman leppoisa ja kirkas päivä, ilmassa kyllältään tuomen ja pihlajan väkevää tuoksua.
Kun Pahna-Liisa sai asiasta tiedon, meni hän aluksi aivan hervottomaksi ilosta ja odotuksesta. Hän olikin seurannut nuoren emäntänsä asioita ehkä suurimmalla mielenkiinnolla kaikista. Hän se oli väenkin tuvassa ensimäiseksi sanonut: "Jopa se taitaa meidänkin emäntä…?" "Jaa mitäs?" oli karjakko-Aapo kysynyt. "No ettekö te nyt ole huomanneet?" oli Liisa selittänyt ja tehnyt molemmilla kämmenillään pyöristävän liikkeen etupuolelleen. Olivathan sen useimmat huomanneet, mutta Aapo oli selittänyt, että se on "isännän ja emännän kahdenkeskinen asia."
Mutta ei Pahna-Liisa tällä kerralla enempää kuin Aapokaan joutaneet emäntänsä taistelua tarkemmin seuraamaan, sillä tärkeät velvollisuudet kutsuivat äkkiä heidät molemmat navetan puolelle. Aapolla oli onni vastaanottaa tähän maailmaan terve ja jalo lehmivasikka, jonka hän mitä hellimmällä huolella korjasi pehmeille makuuksille ja mielessään risti tulevan talon perillisen nimikkolehmäksi, mutta Pahna-Liisan hoidokki, valtavapiirteinen ja yleväluontoinen emakko, lahjoitti sen sijaan näitä nimikkoja runsaslukuisen parven. Aapon lausumasta ajatuksesta ihastuneena kävi Pahna-Liisa tempaamassa pirttitytön palmikosta kauniin punaisen nauhan ja sitoi sen "yhdeksi merkiksi" ensin syntyneen porsaan saparoon kauniille rusetille. Tämä kevensi hänen huolestunutta mieltään melkoisesti ja hän rupesi siinä odotellessaan keinuttamaan ruumistaan ja hyräilemään virren värssyä.
Keittiön ja väentuvan välillä kävi yhtämittainen ja taukoamaton viestien kuljetus…
* * * * *
Kun Juho hyökkäsi sisään, aikoi hän ilman muuta rientää vaimonsa luo, mutta siitä ei tullutkaan mitään, sillä ovelle hänen eteensä ilmestyi Haapalaisen Marin valtainen olento. Hän oli ammattiluokkansa tyypillinen ilmiö, laajasti ja rehevästi lihava, punakka, repäisevän iloluontoinen ja tarmokas nainen, jonka "laahoessa keskilattialla" palkit natisivat ja pienet tuulispäät ympärillä lehahtelivat. Minne hän ilmestyikään pyhän ammattinsa tunnusmerkit mukanaan, siellä siirtyivät ohjakset kohta hänen tottuneisiin kouriinsa, eikä hän hallitusaikanaan hellittänyt niitä kenenkään käskystä. Kaikki kävi hänen komentonsa mukaan ja kävikin liukkaasti, sillä Mari ei sietänyt mitään vitkasteluja vaatimustensa täyttämisessä.
— Vai tänne vielä, sanoi Mari pysäyttäen Juhon, — ja noin kuraisena ja pölyisenä. Sellaisia ne ovat miehet — saattavat ensin pienet vaimonsa tällaiseen pauhinaan ja sitten ei ajatella enempää kuin että muitta mutkitta työryysyissä mentäisiin vuoteen ääreen. Ei puhettakaan. Kiireesti puhtaat vaatteet päälle, ja sittenkin on minulta lupa kysyttävä, jos mieli edes kaukaa katsoa.
— Niinpä niin, kuului sohvan kulmasta harkitseva ääni. — Parasta on, että isäntä tekee niinkuin Mari käskee, sillä muuten ei ole takeita, vaikka hän viskaisi teidät ovesta ulos. Se on peloittavan väkevä nainen, tämä Maria Haapalainen.
Harmaatukkainen tohtori sieltä haasteli sikarinsa takaa, katsellen nuorta ja hätääntynyttä isäntää muhoilevasti silmälasiensa alta. Juho tunsi äkkiä ankaraa syyllisyyden ja vastuunalaisuuden tunnetta, johon sekautui ujoutta ja tarpeettomuuden vivahdusta. Hän tunsi olevansa täällä ikäänkuin liikaa, ja vielä kuin kaikkien nuhtelevien katseitten maalitauluna. Hän totteli nöyrästi, teki kuten käskettiin ja istui vihdoin tohtorin viereen nolona ja vaiti ollen. Ukko katseli häntä tutkivasti, yhä muhoillen hyväntahtoisesti.
Samalla kuului Evan huoneesta se valitus, jonka luonto väkisinkin puristaa esiin. Juho sävähti ensin punaiseksi ja sitten kalpeaksi, sekä yritti nousta, mutta tohtorin käsi esti.
— Älähän ole milläsikään, sanoi ukko. — Siellä on kaikki erinomaisen hyvin. Ei tämä vielä mitään ole, — odotahan, kun kuluu tässä parisen tuntia.
— Parisen tuntia!
— Niin. Silloinhan sen laskujeni mukaan pitäisi olla valmista.
Juho oli ihmeissään siitä, että kaikki näyttivät olevan niin tyyniä ja kylmäverisiä, jopa välinpitämättömiäkin. Evan valitukset eivät tuntuneet tekevän keneenkään muuhun sanottavaa vaikutusta kuin häneen. Nuori palvelustyttö vain oli aran ja säikähtyneen näköinen, tehden askareitaan hiljaa ja keneenkään katsomatta. Mari pesi käsiään kauan ja perinpohjaisesti, puki ylleen aivan valkoiset vaatteet, katseli tarkoin kaikki kapineensa, antoi lämmittää vedet, kysyen aina lomassa jotakin tohtorilta, tämän vastaillessa harvaan ja yksitoikkoisella äänellä. Juho tunsi, kuinka kaikki muu maailmassa ikäänkuin katosi hänen näköpiiristään ja kuinka sen täytti yksi ainoa asia, hänen vaimonsa kärsimys, heidän yhteisen tuskansa syvyys ja heidän yhteisen toivonsa riemu. Kun Juho yhä tihentyvien valitusten johdosta tunsi tuskan hien nousevan otsalleen, kääntyi hän tohtorin puoleen ja kysyi, eikö voitaisi tehdä mitään tuskien helpottamiseksi. Ukko hymähti ystävällisesti.
— Samaa kysyvät kaikki, sanoi hän. — Mutta älkäämme sekaantuko luonnon toimintaan keinotekoisilla syrjäotteilla. Kaikki on paras näin. Tiedätkö, Juho, että kun joudun tällaisen ylen onnellisen synnytysvuoteen ääreen, olen mielestäni kuin juhlassa?
Juho ei voinut sitä ymmärtää, vaikka ymmärsikin toiselta puolen. Hän katsahti ukkoon kysyvästi ja tämä selitti:
— Tämähän on ihmiselämän ihmeellisin tapaus. Uusi olento astuu maailmaan ottamaan osaa sen suruihin ja iloihin. Suurin ruumiillinen tuska, todellinen kuoleman kynnyksellä käynti, päättyy suurimpaan iloon, mitä ihmiselle on suotu. Kaikki sielun kauneimmat ominaisuudet ovat herkimmillänsä, eikä maailmassa liene mitään, jota voisi verrata siihen pohjattomaan puhtaan ilon ja riemun tunteeseen, jolla äiti vastaa lapsensa ensimäiseen huutoon. Satoja olen ollut auttamassa ilmoille, mutta koskaan en voi liikutuksetta nähdä sitä äidin ilon ja rakkauden rajuutta, jolla hän vaatii lapsensa ensi kertaa syliinsä. Ja että luonto on aikonut kaikki lapsensa yhtä onnellisiksi, huomaa mielestäni siitä, että tämä äidin ilo on sama sekä ylhäisten suojissa että köyhimmässäkin töllissä. Niin on luonto aikonut, mutta miten on yhteiskunta täyttänyt luonnon käskyn?
Ukko vaikeni hetkeksi, puhalsi sakean savun sikaristaan ja jatkoi:
— Heti kun tuo pieni ja avuton raukka on astunut maailmaan, ovat yhteiskunnan epäkohdat sen kimpussa. Toinen syntyy keskellä uhraavaisinta ja kauneinta rakkautta koko ympäristön puolelta, mutta toinen — ja ehkä suurin osa — rakkauden puutteeseen, kylmään kurjuuteen. Ja kuitenkin on selvää, että jos mieli jokaisesta pienoisesta saada yhteiskunnalle hyödyllinen jäsen, sen täytyisi jo ensi hengenvedostaan alkaen olla kaikkien hyvien voimien vaalittavana. Pahuus ja raakuus, köyhyys ja puute, heikko ravinto ja kaikkinainen kaltoin kasvatus olisi karkoitettava sen vuoteen vaiheelta. Sehän on luonnollista ja kaikki sen myöntävät, mutta tapahtuuko se? Ei, Luoja paratkoon, ei, vaan kylmänä puhaltaa tuuli useimpien Suomenkin äitien päänpohjissa. Se on kauheaa. Samoin kuin avioliitto on yhteiskunnan asia, jonka täytyy kuulua sen valvonta- ja huoltopiiriin, on myöskin jokaisen lapsen syntyminen yhteiskunnallinen tapahtuma. Mutta siihen ei kohdisteta sanottavasti ollenkaan huomiota. Tekisi mieli väittää, että meillä kyllä pidetään kuumeentapaista huolta siitä, että kaiken maailman mahdolliset neuvojat ja konsulentit vaeltavat pitkin maata kuin kilvalla, opettaen senkin tuhannen taitoja ja keinoja, ja hyvähän sekin on, jopa välttämätöntäkin, mutta moni tärkeä seikka joutuu siinä ohessa unohduksiin. Vasikoista, vuonista, porsaista, varsoista, kananpojista — mistä hyvänsä siinä luonnon piirissä syntyvästä pidetään nyt jo parempi huoli kuin omista ihmislapsista, kun nämä vain sattuvat syntymään yhteiskunnan vähäosaisten kodeissa. Porsaita opetetaan kädestä pitäen hoitamaan, karja- ja lammasrodun parantaminen antaa työtä maamme viisaimmille päille, mutta ihmisrodusta — siitä ei välitetä. Sairaan ja raihnaisen elukan ei kyllä anneta synnyttää, mutta sairaalle ja turmeltuneelle ihmiselle ei siinä suhteessa panna mitään rajoja. Ja vaikka ei pantaisikaan — kunhan vain sitten katsottaisiin, että syntyvät lapset saisivat yhteiskunta-asemaansa katsomatta sellaisen hoidon ja kasvatuksen, jonka jokainen lapsi luonnostaan on saava, niin olisihan silläkin jo paljon asiaa autettu. Mutta ei. Yliopistoja meillä kyllä rupeaa olemaan ja rahastoja niitä varten, mutta ei menesty kansakunnan onnen lannoitus latvasta päin — tyvestä se on alettava ja kansan tyvi on sen lapset.
Ukko kuunteli hetken aikaa yhä kiihtynyttä valitusta ja sanoi sitten jälleen ilahtuneena:
— Mutta kun olen tällaisen vuoteen ääressä, jolloin lapsi syntyy onneen, rakkauteen ja hyviin olosuhteisiin, jolloin vanhemmat ovat sellaisia terveyden ja kansalaiskunnon esikuvia kuin te molemmat, niin silloin olen kuin juhlassa. Se on voimakkaan elämän juhlavirttä tuo valitus tuolla kamarissa — se on kansallisen ja terveen tulevaisuuden lupausta Suomelle…
Mari ilmestyi ovelle ja viittasi lääkärille, joka nopeasti katosi kamariin. Kaikesta saattoi huomata, että ratkaiseva hetki oli lähestymässä. Juho ei osannut enää ajatella mitään. Äskeinen puhe ja sen avaamat näköalat olivat yhä syventäneet sitä tuskaa ja pelkoa, jota hän tunsi.
* * * * *
Se menikin kaikki niin äkkiä. Juuri sillä hetkellä, jolloin tuska ja ahdistus oli kovimmillaan ja jolloin Juho ei enää tahtonut voida levottomuuttansa ja omituista henkisen kivun tunnelmaansa hillitä, laukesikin kaikki suureksi ja ihmeelliseksi rauhaksi. Kuului erikoinen, ohuen terävä ja hento parkaisu, joka pusertui pienestä ihmisrinnasta, kun maailman ilma ensi kertaa sinne painaltui. Tuntui kuin olisi synkän ja mustan pilven takaa äkkiä pistäytynyt esiin aurinko, joka olisi loistanut huumaavan kirkkaalla valolla ja tuonut mukanaan kaikki onnen lahjat. Kuului nuoren äidin pyytävää ääntä, kun hän yhä uudelleen kiihkeästi sanoi: "Antakaa se minulle, antakaa se minulle", kuului Marin nauravaa ja hyväntuulista puhetta sekä tohtorin matala-äänistä ja tyyntä muminaa, Juho hyppäsi pystyyn ja tahtoi rientää kamariin, mutta taas oli Mari ovella estämässä. "Malttakaahan", sanoi hän, "kohta pääsette, kunhan saadaan ensin asiat vähän kuntoon. Onnea vain isännälle — tuli suuri ja kaunis poika, tukkakin on niin tuuhea ja kihara. Pukekaa tämä kaapu yllenne sitten, kun tulette. Minä kyllä ilmoitan kamarista, milloin pääsette." Ja Mari sulki taas oven armotta.
Mutta Juho ei nyt voinut enää olla rauhallisena. Hän kerskaili ajatuksissaan uuden isyystunteensa huumaamana alituisesti, että "minullahan on poika." Hän pistäysi pihalle ja lähti kiireesti menemään talliin, mutta ei mennytkään, vaan pyörähti kesken matkaansa väentupaan päin. Ei kuitenkaan mennyt sinnekään, vaan lähti kiireesti palaamaan omalle puolelle, jossa seisahtui tarkastelemaan lenteleviä pääskysiä. Ei viipynyt siinäkään kauan, vaan meni sisään, jossa rupesi kävelemään edestakaisin kuunnellen korvissaan soivaa ääntä, joka alituiseen kerskasi: "Minullahan on poika."
Mutta silloin saivat tohtori ja Mari puuhansa valmiiksi. Tärkein niistä tuntui olevan tuo juhlallinen toimitus, jolloin nuori kansalainen punnitaan grammalleen, paljonko painaa. Kuten tunnettua, vallitsee tässä kohdassa ankara kilpailu kaikkien maailman äitien välillä — se vasta oikea äiti, joka tukevimman ja painavimman lapsen synnyttää. Hyvin pitikin puolensa Evan esikoinen, sillä todistihan puntari kilomääriä runsaat neljät, kun pojan möhkäle vaakaan laskettiin. Olipa siinä seudun äideille puheen aihetta — sillä ensimmäinen kysymyshän on aina, että "paljonko painoi" ja "kauanko kesti".
Ja vihdoin pääsi Juhokin katsomaan vaimoansa ja lastansa. Syvän liikutuksen ja ilon vallassa hän huomasi, kuinka Eva, kalpeana ja väsyneenä, mutta onnesta loistavana, katsoi ensin lapseen ja sitten ylpeällä ilmeellä häneen. Ja kun Mari otti tuon pienen kääryn, jonka yläpäästä pilkottivat myssyn alta punaiset ja ryppyiset kääpiökasvot, ja laski sen hänen, isän, syliin, laajeni hänen rintansa, lihaksiin tuntui kasvavan kaksinkertainen voima ja elämän ihanuus huumasi hänet. Kömpelön hellästi hän kumartui lapsen puoleen ja sanoi ylpeästi:
— Minun poikani!
* * * * *
Kesäinen päivä, täynnä tuskaa ja riemun runsautta, on kulunut, ja on tullut kesäinen yö. Kaikki on vaipunut lepoon. Pieni maailmankansalainen uinuu ensimäistä tiedotonta ihmis-untansa. Hänen nuorekas äitinsä nukkuu rauhan ja onnen ilme kasvoillaan. Hänen isänsä rinta kohoilee voimakkaasti ja harvaan kuin maininki. Heidän elämänsä on saavuttanut ensimäisen täydellisen tyydytysasteensa. He ovat tehneet työtä ja kokeneet paljon, ja kokemusten tuloksena on ollut: kuinka yksinkertainen onkaan sentään onnellisen elämän taito!
Mutta ulkona ovat yö ja päivä käsityksin, toista hyvästellen, toista tervehtien. Taivas on sanomattoman korkea ja ihana, ilma ihmeellisen kirkas ja joka hermoa hyväilevä. Ihminen painaa nöyrästi päänsä sen suuruuden ja tutkimattomuuden edessä, joka häntä kaikkialta ympäröipi. Nyt taas kerta kesäisenä yönä sen kauneus kaikkine ilmenemismuotoineen tunkee valtavalla voimalla hänen sydämeensä. Hän ikäänkuin irtautuu maasta ja kohoaa tuonne kauas ja korkealle ikuisuuden sineen, josta hän saattaa nähdä kaikki, kaikki. Ja hän huomaa, kuinka kirkkaimpana kaikkien näkyjen joukosta häntä vastaan hohtaa lempeä tähti pohjolan perukalta, pienoinen siru suurien joukosta, hänen kurja ja kallis äitinsä, hänen isänmaansa, taisteluineen, pyrkimyksineen, onnellisen tulevaisuuden varma lupaus otsallansa.