E-text prepared by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

MAISA JONS

Kirj.

JONAS LIE

Suomentanut

Selma Patajoki

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1920.

I.

Hän ei voinut lainkaan sietää sitä, että he tahtoivat panna hänet, Maisan, palvelijanhuoneeseen ompelemaan, vaikkapa he kutsuivatkin sitä hienosti silityshuoneeksi tai neitsytkammioksi tai muuksi sentapaiseksi. Hän ei lainkaan ollut niitä, jotka ottivat käsirahoja ja antoivat pestata itsensä, — hän kiittäisi kunniasta kuulua palvelusväkeen.

Ohuet, voimakkaat käsivarret ja nopsat sormet kiitivät kiukkuisella kiireellä pitkin harsinommelta, kolme, neljä pitkää pistettä kerrallaan, ennenkuin hän veti harsinlankaa.

Hän istui puolittain ikkunaan päin kääntöpöydän ääressä pienessä keittiön ja ruokasalin välisessä huoneessa tukkukauppias Tranemin luona ja ompeli pitkiä hameen saumoja. Suuri, poljettava kahdenlanganneulomakone oli sillä hetkellä käyttämättä hänen vieressään.

Sen vuoksi muka, että täällä touhuttiin ja kuljettiin edestakaisin ovissa!… Jo kolmannen kerran oli tuo hätiköivä täti tullut sisään ja ystävällisesti kysynyt häneltä, eikö hän ompelisi mieluummin palvelijainhuoneessa.

Ja kas, eikös hän sulkenut tänään ruokasalin ovea niin huolellisesti jälkeensä, ikäänkuin olisi tahtonut sinetöidä sen, — hän varmaan arveli Maisan olevan niitä, jotka kuljettivat juoruja talosta taloon. — Nii-in, hyvä neiti, parasta on olla varovainen. Mutta hän voisi olla niin levollinen — ainakin minun suhteeni!

Silityshuoneeseen, sillä siellä oli niin hyvä ja lämmin olla!

Hän ei voinut olla matkimatta täti Raskin lempeätä, hyväntahtoista ilmettä ja siirsi valon vuoksi toisen viheriäisistä teräslankaverhoista syrjään; kuinka pimeäksi varjostuikaan nyt tällaisena hämyisenä syysiltapäivänä tämä talon alakerros, ilma ikäänkuin imeytyi kiinni ruutuun likaisenharmaana ja märkänä, kaikista savupiipuista tulleen noen kyllästämänä.

Missään tapauksessa ei ollut hänen syynsä, että sisäkkö Lena ainoastaan jalallaan veti ovea kiinni jäljestään. Hän saisi sievästi sulkea sen itse; eipä hän aikonut passata palvelusväkeä, niin että tulisi vielä tavaksi katsoa häntä yli olan. Sitä hän ei aikonut.

Hän ompeli yhä samalla innolla.

Jälleen hän johtui miettimään sitä, mitä oli miettinyt aivan aamusta alkaen, — mistä hän saisi hankituksi ne kolme markkaa ja kaksitoista killinkiä, joka summa puuttui vielä asunnonvuokrasta Dörumeille; hän oli luvannut ne niin varmasti hankkia täksi illaksi, Dörumit eivät puolestaan voineet muuten selviytyä asunnonvuokranmaksussa talon isännälle.

Tillalla, joka asui rouva Thorsenin luona, ei varmastikaan ollut mitään… Koettaisikohan hän saada velaksi vanhalta Dammin muorilta, joka oli ollut sairashuoneen siivoojana yhtaikaa hänen äitinsä kanssa? —

Hän lainaisi Maisalle kyllä, jos hänellä olisi, eikä hän vielä ollut mennyt valvomisvuorolleen. Mutta se oli niin epävarmaa —

Jospa hän nyt ei olisi tullut ostaneeksi tuota kallista sateenvarjoa, joka vei koko viikon palkan kerrallaan, ja sitten uutta leninkikangasta, niin olisi hänellä kyllä nyt rahaa. Mutta hänellähän täytyi olla ne, jotta hän saattaisi kulkea jotakuinkin siistinä niissä taloissa, joissa hän ompeli, ja jottei häntä pidettäisi minään tavallisena palvelijantöllikkönä.

Hän oikaisi itseään jännittyneenä; — ovikello soi ja ulko-ovi aukeni.

"Onko ketään kotona, Lena?" kuului kotoisesti ja tuttavallisesti, — "rouva — joku neideistä?"

Ääni hukkui osittain meluun; rämisi niin, että ruudut helisivät, raskasta kuormaa ajettiin tukkukauppiaan portista sisään.

"Ovatpa kylläkin, herra kaupunginviskaali, — kaikki ovat kotona; — ja neiti Sundt tuli myöskin tänne" —

"Va-i ni-in?"

Kuulosti siltä kuin hän olisi jäänyt seisomaan ja miettimään pitikö hänen mennä sisään vai ei.

Kaikkiapa sitä kuuli!… Maisa loi aivan hämmästyksissään silmänsä kattoon ja antoi olkapäittensä ja käsiensä vaipua veltosti alaspäin.

Hui, nyt tuo Lena jälleen melusi pannessaan ruokapöytää kokoon! Hän teki kiivaan liikkeen.

No niin, olisipa varsin hauskaa nähdä, oliko todellakin totta se, mitä Heibergillä väitettiin, että herra Torp kulki kosiskelemassa Signe-neitiä, — hirveän hauskaa… Ottaisiko hän leskimiehen? — Johan nyt!

Hänen korviaan aivan kuumoitti kaiken sen johdosta, mitä hän ajatteli, kun hän jälleen taivutti päätään ompeluksen yli.

Mutta olisipa joka tapauksessa hauskaa saada tietää, oliko herra Torp mennyt sisään vai ei! Sillä jos hän todellakin oli mennyt tiehensä siksi, että neiti Sundt oli siellä, niin ei asiasta ollut edes päänvaivaa; sehän oli niin selvää, niin selvää, että —

Hän vahvisti sen nyökkäämällä hiukan kapeata päätään, joka kokonsa ja värinsä puolesta muistutti juuri kuorittua kokospähkinää.

Ei ihme, että täti Rask koetti niin kiihkeästi saada hänet pois tieltä, ehkä häntä oli odotettu — —

Tuossa tuli Lena kamarista tuoden kahvia.

Maisa otti kupin tarjottimelta ja pani sen pöydälle.

"Kuulkaas, Lena, sulkekaa vain tarkkaan eteisen ovi; olin kuulevinani, että se narisi avonaisena, kun se lähti pois, joka oli siellä sisällä."

"Herra Torp? — Ei hän lähtenyt, hän meni sisään kamariin."

"Vai niin — hän se siis oli. Luulin, että se oli se vaaleahiuksinen ylioppilasnulikka, joka kulkee täällä ja tekee pilaa ja kujeilee."

"Hän ei enää tulekaan tänne."

"Vai niin!" — Maisan pienet, pirteät silmät tarkastivat Lenaa. — "Vai nii-in, — vai nii-in." Hän maiskutti huulillaan, sill'aikaa kun hän piti neulaa päivää vasten saadakseen langan silmään, ja Lena näki kyllä, että Maisalla oli omat ajatuksensa asiasta.

"Te ehkä uskotte, että hän on kosinut neitiä. Luulen kyllä, että ihmiset puhuvat sellaista, niillä on niin paljon huolta toisten asioista."

"Minä en edes muista hänen nimeänsäkään, Lena, niin että voitte itse nähdä, miten on asian laita", kuului lyhyesti ja torjuvasti. "Älkää vain luulko, että minä pistän nenääni joka paikkaan; minä en tule siitä köyhäksi enkä rikkaaksi."

Ei kiitos, hän ei tahtonut enempää kuin kaksi palasta sokeria.

Lena meni tarjottimineen ja Maisa istui jälleen hieman kapeahartiaisena ja työnsä yli kumartuneena, jalat pöydänjalalla, — hän oli kastunut aamulla, minkä vuoksi hän oli ottanut toisen kengän pois jalastaan, — ja oli tyytyväinen elämäänsä sekä nautti saadessaan tuota hienoa palasokeria kahviinsa.

Hänellä oli kaksi pientä vilkasta, punareunaista silmää tuuhein kulmakarvoin, jotka aina silloin tällöin, kun hän vaipui ajatuksiinsa, yhtyivät kaarena rohkean nenän yläpuolella, — selvästi itsetietoisen nenän, se ikäänkuin työntyi urheana ilmaan, — ja lyhyt ylöspäin nouseva ylähuuli, joka mielellään paljasti parin hyviä etuhampaita. Ruskeat hiukset olivat hiusnauhalla kevyesti sidotut, ja jonkun verran kapeilla poskilla oli hiukan keltaisen vivahdusta, joko se nyt sitten johtui kesän pisamista tai siitä ainaisesta kahvinjuonnista, johon hän oli tottunut. Hän puri ajattelevasti sokeria —

Ei-i, niin hullua hän ei ollut ajatellut Signe-neidistä. Tuo vanhanpuoleinen herra Torp… Hän näytti aivan siltä niinkuin hänet olisi juuri pantu uuteen kuntoon; — aivan kuten uudelleen muodostettu hattu! Ohutta tukkaansa hän harjasi varmaankin hyvin ahkerasti edestäpäin saadakseen sen riittämään yli kaljun päälaen.

Hui, — antaa sen kauniin ylioppilaan, joka nauroi niin iloisesti, mennä menojaan, siksi ettei sentapainen heti voinut viettää häitä! — Kylläpä se on pikkumaista, aivankuin tyttö olisi tullut maailmaan isän rahalaatikossa.

Hän kuunteli… Kuinka hän saattoikaan tuolla tavoin alituisesti nauraa, tuo Signe. Ensin hy, hy, hy, hy rintaansa ja sitten päättyy se noihin korkeisiin kimakkoihin ääniin. Niin, herra Torp saa kyllä kuunnella tuota satakieltä aivan tarpeekseen!

Maisan piirteet pitenivät sangen ilmehikkäästi, hän sysäsi kahvikupin luotaan vähäkankaalle ja rupesi laskemaan koneella pitkiä ompeleita.

Jospa hän rohkaisisi itsensä ja pyytäisi rouvalta, nuo kolme markkaa tänä iltana? Hänhän saisi ne ansaituksi huomenna tai ylihuomenna ennenkuin hän menee Schoulle…

Hän istui ja veti sormustimen pois sormestaan ja pani sen jälleen paikoilleen.

Oli kyllä kaikkein pahinta, mitä hän saattoi ajatella, pyytää sellaista, — ja vielä lisäksi rouva Tranemilta, joka oli niin ylpeäluontoinen ja hieno. Mutta hänen täytyy koettaa tuoda esiin asiansa, kun he koettelisivat leninkiä tänä iltana…

Hän kuuli, että eteisessä sanottiin hyvästi ja juteltiin — herra Torp ja täti Rask ja neiti. Oli jo alkanut hämärtää.

No niin — hyvästi sitten, — ja tulkaa pian takaisin! matki hän itsekseen täti Raskin erittäin ystävällistä ääntä… Nythän neiti Sundtkin meni; ja sisässä ruokasalissa väiteltiin kiivaasti siitä, kuka menisi isän luo konttoriin pyytämään lupaa päästä teatteriin illalla katsomaan uutta kappaletta.

Täti Rask kantoi itse pois kahvitarjottimella messinkisen kahvikannun ja kaikki kupit.

Maisa seisoi ja piti ompelusta ikkuna valoa vasten. Likaisessa pihassa oli surullinen lyhty sytytetty palamaan varastohuoneen sisäänkäytävän luona olevaan pylvääseen; siellä nostettiin sokerilaatikoita raskailta kuormarattailta. Kaikkien monien käsittämättömien ovien joukosta piha-aukon kosteassa puolipimeässä häämötti takapiharakennuksen käytävärappu pienine ruutuineen ja aina toiseen kerrokseen saakka ulottuvine käsipuineen. Tuo rakennus oli jäänyt siihen muistoksi entisestä maalaiskaupasta tukkukauppiaan appiukon ajoilta. Uudistusten ja lisärakennusten avulla oli siitä vähitellen muodostunut tuo uudenaikainen harmaa kolmikerroksinen kivirakennus kadun varrelle. Sitä piti nyt hallussaan tukkukauppaliike Tranem ja Kumpp.

Ikkunasta oli Maisa hiukan uteliaana seurannut varsin levotonta elämää ja liikettä ylhäällä sivurakennuksessa, jossa rouvan veljenpoika, kadetti Didrik, asusti; siellä oli ollut sellainen touhu ja juoksu ylös ja alas rappuja nyt koko iltapäivän… Ja pettäköötpähän häntä! — sinne vietiin pulloja, joita palvelija kuljetti salaa ja nopeasti rappuja ylös vähän kerrallaan.

Kas vain, miten hurskaaksi ja viattomaksi hän, Andreas-palvelija, teki itsensä kulkiessaan aivan vierestä itse tukkukauppiaan ohitse koreineen. Varmaankin oli siinä olevinaan vain lamppuöljyä ja tulitikkuja ja tupakkaa ja muuta sentapaista, sitähän hän kantoi!… Olipa onni, että tukkukauppias oli niin kiintynyt katsomaan piharenkiä, joka seisoi ja pesi ja kiilloitti vaunuja.

Muhkea mies, vanha tukkukauppias, — aivan kuin virkeä kukko suoristaessaan itseään ja rehennellessään. Mutta kuitenkin vetivät he, todentotta, häntä nenästä, niin suurena ja ylpeänä kuin se nuuskikin ilmaa joka puolella. Sillä Maisa voisi vaikkapa panna päänsä pantiksi, että tuolla sivurakennuksessa pannaan toimeen kemut tänä iltana, kemut, joista hän, tukkukauppias, ei saa mitään tietää.

Kas niin, tuollapa meni Antonkin, talon poika, rappuja ylös; — eikös hänkin osannut pujahtaa juuri silloin kun isä oli mennyt jo sisään! Varmaan hän juuri onkin lähettänyt pullot…

Tuo mielenkiintoinen huomioidenteko keskeytyi, kun Signe-neiti tuli sisään tuoden juuri sytytetyn lampun. Häntä seurasi hänen kuusitoistavuotinen sisarensa Arna.

"Ei, mutta seisotteko pimeässä, — kas, kun ette ilmoita, että tarvitsette valoa, Maisa! — No, miten äidin leninki edistyy?"

"Varsin hyvin, pusero on jo leikattu; luulen varmaan, että rouva voi tulla koettamaan tänä iltana sitä."

Lampun vielä heikosti valaistessa tummaa villakangasta, veti Maisa ikkunaverhon eteen ja siirsi ompelutarpeet ikkunalaudalta pöydälle.

"Teidänhän pitää jo perjantaina mennä Schoulle?" kyseli Signe.

"Niin, minä sain erikoisesti sanan, etten vain lupautuisi muualle."

"Mutta tiedättehän, että äiti tahtoo saada leninkinsä valmiiksi ja vanhan silkkileninkinsä korjatuksi."

"Oi, siihen on hyvästi aikaa, neiti. Luulenpa, että ehdin vähän aloittaa myöskin Arnan leninkiä, ennenkuin lopetan ylihuomenna työni; se käy kuin tanssi, kun on ompelukone. On ollut puhetta, että Brandtit myöskin hankkisivat sellaisen; mutta asessorin mielestä on kaksikymmentäkahdeksan taalaria aika paljon rahaa; hän arvelee niitten pian halpenevan."

"Mutta minä sanon teille, Maisa, että sen täytyy istua hyvin", ryhtyi Arna puhumaan; — "en ole milloinkaan saanut mitään kunnollista leninkiä, mustaa ripillepääsyleninkiäni lukuunottamatta, ja sitä te ette neulonut."

"Oh, saan sen kyllä istumaan; nythän teillä on jo vähän vartaloa; — ennenhän oli aivan kuin olisi ripustanut riuvun ylle vaatteet."

"Niin — ennen — niin; mutta nyt" — — Hän oikaisi itseään ja työnsi hartioitaan taaksepäin.

"Niinpä niin, näen kyllä, että alatte tulla neidiksi."

"Pyydän vain, ettette leikkaisi väärin ja kuvittelisi, että minulla on samanlainen vartalo kuin Signellä, minä olen hoikka ja notkea, minä", näytti hän ja siveli käsillään vartaloaan.

"Kuin luudanvarsi", tokaisi sisar; — "et suinkaan sinä kuvittele mitään, Arna."

"Muistahan vain, sinä Signe pieni, että Anton vertasi sinua tässä eräänä päivänä hienoon pyöreään vehnäpullaan, johon on pistetty pari pientä suloista rusinaa, ja se on niin totta, niin totta."

Maisa oli pakahtua naurunhalusta, sillä se oli tosiaankin niin totta, niin totta, — ja samat lempeät silmät ja sama tasainen tapa kuin täti Raskilla.

"Olkaa hyvä ja väistykää hiukan, neiti, niin että pääsen ompelukoneen luo."

Hän alkoi ommella huristaa pitkää saumaa, jonka hän jälleen oli harsinut kiinni.

"Onko tämä kappale täältä olkapäältä", tiedusteli Signe; hän oli vetänyt tuolin luokseen ja koetteli ja sovitteli yhteen paria leikattua kangaskappaletta. — "Minkä vuoksi Schouilla on sellainen hirmuinen kiire, Maisa?" kysyi hän sitten.

"Elise-neidin pitää saada uusi leninki tohtori Fayesin tanssiaisiin."

Signe käänsi kattoon nuo kaksi pientä rusinaa:

"Mitä ihmettä, — tahtooko Elise todellakin kulkea vielä tänäkin vuonna tanssiaisissa, — kolmantena talvena!"

Maisa nyrpisti hiukan lyhyttä ylähuultaan; — Signe-neitihän oli ainakin kolme vuotta vanhempi, ja hän oli kyllä huomannut, että oli paras vetäytyä pois tanssiaisista ajoissa…

"Oletteko nähnyt kankaan, — millaista se on, Maisa? Onko se jotain hyvin hienoa?"

"Hienoa — kyllä, — luullakseni. Minä pistäydyin siellä eilen aamulla katsomassa sitä, — se on vaaleansinistä silkkiä."

"Silkkiä, — ja hän antaa ommella sen kotona! — kuinka ei hän mene Bergin sisarusten luo; onpa vähän kummallista antaa ommella kotona silkkiä." Signe oli kuin puusta pudonnut.

"Niin, sellaiset, joilla ei ole vartaloa, voivat aina saada tilatuksi vartalon sieltä, se on totisen totta", arveli Maisa asettuessaan ompelemaan. — "Mutta sellaiselle, jolla on niin hyvä vartalo kuin neiti Schoulla, voi nyt joku toinenkin ommella, — kun vain on vähän osaava."

"Niin, muistatko tanssiaispukuasi, jonka he neuloivat kaksi vuotta sitten, Signe", sanoi Arna, — "siinä oli pitkä sinipunerva silkkiliivi, joka oli selästä nauhoilla kiinni ja joka oli niin pitkä, niin pitkä — niin että kaikki oli miltei pelkkää liiviä. Minun mielestäni se näytti varsin rumalta." —

"On merkillistä, mistä Schouilla aina riittää varoja", ihmetteli Signe lempeästi; — "Elise saa hienon leningin toisensa jälkeen. Mutta jollei tämä ole sen parempi kuin sekään, jonka hän sai viime talvena, niin — — Hänellähän ei ole lainkaan väriä; — ja sitten pukeutua vaaleansiniseen!"

"Sanotaan, että hän käy tanssiessaan niin punaposkiseksi", huomautti
Maisa ilkeästi.

"Niin, jos tahdotaan ottaa huomioon sellaisia satunnaisuuksia, niin" — — "ja että häntä viedään aivan kuten jotakuta juuri äskettäin ripille päässyttä", lisäsi hän viattomasti.

"Missään tapauksessa ei kuitenkaan sovi näytellä vastapuhjennutta lumikelloa liian vanhana", arveli Signe — "lapsellisuudellakin on rajansa. Hui" — häntä puistatti, — "että kukaan saattaa olla halukaskaan siihen…"

"Mutta Didrikin mielestä hän on varsin kaunis", keskeytti Arna.

"Niin Didrikin! — sellaisen vastaleivotun kadetin maku!"

"Hän sanoo, että hän on koko ajan lattialla; aivan kiistellään siitä, kuka hänet saisi viedä tanssiin."

"Tietysti riippuu paljon siitä, millaisia kavaljeereja on mukana, niin se on, — mitä sellaisista kuin Didrik ja hänen toverinsa, jotka ovat perhetuttavia! Kun hän voi luottaa kaikkiin heidän sunnuntaivieraihinsa siellä maalla — niin, — luutnantteihin ja kadetteihin, molempiin veljiinsä ja heidän tovereihinsa, joitten kera hän leikkii viimeistä paria ulos ja saa tanssiaisissa edeltäkäsin heidän nimensä kirjaansa merkityiksi. Muuten olen vain sanonut, että sininen ei sovi sellaiselle, jolla ei ole hyvä väri, paras Arnani! Eihän hän voi sille mitään, että hänessä on kalvetustauti."

"Vai kalvetustauti!… Sanonpa kuin sanonkin sen Didrikille — Olisipa hauska tietää, ketä sinä voisit milloinkaan pitää kauniina", Arna meni ja paukautti oven kiinni jäljestään.

"Lieneeköhän totta, neiti, että hän vastikään on antanut rukkaset konsuli Bakkelle?" virkahti Maisa; — "Brandtit olivat kuulleet puhuttavan sellaista melkein varmana."

"Oh, mitäpä he eivät olisi kuulleet, hehän tietävät kaikki."

Maisa ei puolestaan myöskään ollut niin varma siitä. Mutta, — hän kumarsi kapean päänsä koneen yli; hän ei voinut pidättää itseään sanomasta tälle Signelle jotain purevaa. — "Tarvittaisiin paljon, ennenkuin hän menisi ja möisi itsensä. Saatte nähdä, ei hän mene naimisiin sillä tavoin!"

"Oh, siitä te ette tiedä hitustakaan, Maisa, — teidän asemassanne on mahdoton arvostella sitä asiaa."

"Mutta puhuttiinko todella sellaista Brandteilla?" tuli hiukan jäljestäpäin. Signe oli nähtävästi vaipunut mietteisiinsä.

Maisa ommella hurahutti jälleen, — hän oli tosiaankin antanut neidille vähän miettimisen aihetta. Hän harsi innokkaasti pitkin pistein saadakseen leningin koetukseen ennenkuin he menisivät teatteriin. Muuten hän olisi suorastaan ymmällä, mistä hän saisi rahat, — sillä hänen täytyi saada ne, vaikka ne pitäisi hankkia mistä tahansa.

"Greta tulee kuitenkin teatteriin", sanoi Arna ovesta. "Anton sanoo, ettei hän tahdo. Huh — kolme sisarta rinnakkain!…"

"Niinpä kylläkin", ajatteli Maisa, "Anton tahtoo varmasti pitää omaa teatteriaan ylhäällä sivurakennuksessa tänä iltana." Hän neuloi kiireesti — hän tahtoi saada leningin harsituksi ennenkuin he menivät. Kello ei varmaankaan ollut vielä kuuttakaan…

"Mai- Mai- Mai- Maisa, kuulkaahan toki", kuiskattiin keittiön ovesta.
Se oli Didrik, tuo musta kadetti-velikulta; hän katsoi, oliko hän yksin.

"Sanokaa minulle, Maisa, tiedättekö, ketkä kaikki menevät tänä iltana teatteriin?"

"Niin, — rouva ja Signe-neiti ja Arna, — en tiedä, meneekö muita."

"Luuletteko, että eno menee mukaan?" kyseli hän varovaisesti.

"Luulenpa, että antaisitte paljon ollaksenne varma asiasta."

"Minä? — miksi niin? — Mitä te oikein tarkoitatte?"

"Oh, ehkä olisi hyvä, jos hän olisi poissa tänä iltana —"

"Mitä sitten? — mitä te tarkoitatte, neiti?"

"Eihän teidän tarvitse kysellä minulta sellaista, kun ette tahdo, että minä vastaan."

"Te teitte huomautuksen, joka lievimmin sanoen oli — — hiukan nenäkäs, sen saan sanoa teille. Olen huomannut, että tuollaiset nuoret neitoset tulevat helposti liian koppaviksi."

"Minä en ole mikään nuori tyttö, minä olen kohta kahdenkymmenenkuuden ikäinen — ja kyllä hyvän joukon vanhempi kuin te. Kuinka vanha te olette, kadetti?"

"Sehän on samantekevää, se ei kuulu tähän. Minä kysyin, mitä te tarkoititte tuolla puheellanne?"

"Minä? — en mitään. Minusta tuntui vain siltä, niinkuin tukkukauppias olisi puhunut rouvalle jotain sellaista, että häntä halutti mennä ylös ullakkokerrokseen katsomaan, millaista siellä ylhäällä on."

"Oletteko järjiltänne, Maisa? — Sanoiko hän niin?" kadetti kadotti kokonaan ryhtinsä.

"Tukkukauppias on oikein hyvä mies, joka pitää paljon lapsistaan."

"Sanoiko hän niin", — sanoi kadetti jälleen.

"Ja sitten hän on varmaankin huomannut, kuinka kiireesti palvelija on kantanut koreja iltapäivällä rappuja ylös."

"Lörpötelkää vain, Maisa, tehän juuri olettekin istunut ja katsellut ulos", sanoi hän nyt helpotuksesta huoahtaen. "Hän ei ole mitään sanonut, ei mitään. — Nähkääs, meillä on kemut tänä iltana. Niin, olisipa todellakin hauskaa, jos ukko yhtäkkiä pistäisi nenänsä ovesta sisään. Mutta kuinka voittekaan olla niin pahansuopa, Maisa! Te, joka olette niin sievä tyttö."

"Niinkö arvelette?"

"Enkö sitten ole seisonut ja tarkastanut teitä tuolta ylhäältä verhojen takaa sekä tänään että eilen? Minä vakuutan teille, etten ole voinut ajatella muuta nyt senjälkeen kun te tulitte toissapäivänä tänne. Te viette voiton kaikista. Antakaa minun hiukan nähdä käsiänne."

"Niin, mustan, neulan pistelemän etusormen saatte nähdä!" Maisa näytti sitä hänelle.

"Oh, joutavia, — kun koko käsi on niin kaunis, niin"… hän lähestyi täynnä mielenkiintoa.

"Sellaistako opetetaan kadettikoulussa? Minä en ole sentapaisia, voin sanoa teille, herra kadetti; minä pyydän päästä kaikesta sellaisesta."

"Minähän sanoin vain, että te olette sievä, ja sitä te ette voi kieltää. On kai lupa sanoa niin."

"Kuuluu olevan olemassa sellainen laki, että sotilailla pitää olla viikset ensin."

"Uh, luulenpa, että juon itseni humalaan tänä iltana!"

"Älkää vain tehkö sitä, tiedättehän, että saatte siitä päänsäryn huomiseksi"…

— Kas vain sitä röyhkeätä velikultaa!… Eikö hän seisonut tuolla ovessa niin mustakiharaisena ja neliskulmaisena ja kysellyt neiti Raskilta, eikö palvelija voisi tuoda hiukan ruokaa hänen huoneeseensa, sillä hänellä oli niin hirvittävän paljon luettavaa huomiseksi. Se kuulosti niin uskottavalta, että tädin täytyi uskoa. — — Ja ennenkuin huomasikaan, oli hän jälleen nopeasti mennyt tiehensä, jotta ei tapaisi ketään toisia. Huomaisipa se poika, millaiset silmät hänellä oli, niin —

Hän ompeli innokkaasti, mukavuuden vuoksi puseronhiha hiukan käärittynä ylöspäin. Tuo jäykkä kangas, jota hän piti lampunvaloa vasten, kahisi hänen ommellessaan ja silloin tällöin kuului melua keittiöstä, jossa tehtiin illallisvalmistuksia ja palvelijat pitivät elämää.

Hohhoo! — Siellä Arna jo huusi, että heidän tuli kiiruhtaa pukeutumaan, jotta ehtisivät teatteriin.

Kunhan hän saisi olla rouvan kanssa kahden edes hetken ajan ennenkuin he menevät. Sillä varmaankaan ei tullut mitään koetuksesta tänä iltana, rouvahan muutti sadat kerrat mieltään ennenkuin pääsi lopputulokseen. Ja nyt hänellä olisi työ valmiina minä silmänräpäyksenä tahansa.

Hän näytti varsin alakuloiselta harsiessaan hihoja kiinni, oli vain viimeinen häilyvä toivo jäljellä.

"Herra jumala, kuinka te ette ole huomannut ottaa sisään päällysvaatteita, Lena!" kuului rouvan hiukan väsynyt, valittava ääni, — se kuulosti aina siltä kuin olisi talossa ollut jokin pieni suru.

Jos hän nyt vain tulisi sisään, niin olisi Maisan käytävä rohkeasti asiaan.

Mutta toiset kuuluivat jo kiireesti tulevan jättäen ovet auki jäljessään.

Rouva Tranem tuli lempeänä ja hienona ja koristeltuna sisään ja ojensi käsivartensa Maisaa kohti, tämän piti neuloa hansikkaannappi kiinni.

"Antaisinpa jotakin, jos tietäisin menevätkö Scheelit tai Heibergit tänä iltana teatteriin, Signe", sanoi rouva hiukan miettivästi. Nuo hienot silmäluomet olivat painuneina vieläkin harvinaisen kauniitten silmien yli ja valkea, hieno, untuvanpehmeä iho näytti olevan hyvin säilynyt ja huolellisesti hoidettu haalean veden ja paljon mantelijauhon avulla. — "Toivoisin olevani hiukan levollisempi kappaleen suhteen"…

"Mutta sinähän kuulit, mitä Valborg Sundt sanoi, äiti."

"Sanonpa sinulle, Signe, neiti Sundt ei katso asioita meidän silmillämme. Me emme tahdo, että meitä pidetään kuuluvina johonkin puolueeseen, ja varmaankin tulee tästä uudesta norjalaisesta kappaleesta sanomalehtiriita."

"Ei, mutta jospa tulisikin oikein aika meteli tänä iltana, vihellystä ja huutoa", kuului Arna puhuvan.

"Minusta tuntuu, ettei meidän olisi pitänyt mennä tähän ensi-illan näytökseen, ei voi tietää… kiitos, Maisa!" Loput ajatuksistaan osasi hän kätkeä.

"Ei, täältä ei varmastikaan saa tänään mitään apua", päätti Maisa.

"Oi, rakas, anna nyt jo vihdoinkin Gretalle vuoro; tuonhan voit kiinnittää pelkästään nuppineulalla!" kiirehti Arna.

Vanhin sisar oli seisonut kärsivällisenä äidin takana ja odottanut saadakseen röyhelön kiinnitetyksi hihaansa. Tämä oli rauhallinen ja hidas nainen, noin kolmenkymmenen korvilla. Hän ojensi nyt tukintapaisen kätensä esiin; nuo suuret karkeapiirteiset kasvot ja pieni, pyöreä selkä muistuttivat tukkukauppiasta hänen nuoruudenpäivinään, ennenkuin hän vielä oli ehtinyt hankkia itselleen nuo porvarillisen hyvinvoinnin merkit: valtavan vatsan ja paksun ihrakerroksen.

Ruokasalissa puhelivat rouva ja täti Rask edellisen pannessa takkia ylleen jotakin isästä, joka tahtoi kauraryynipuuronsa joka tapauksessa, vaikkakin valmistettiin kalaruokaa. Sitten seurasi jotain, joka sanottiin niin hiljaa, ettei Maisa voinut kuulla; mutta hän saattoi päättää koko puhetavasta, että se jotenkin koski häntä; häntä täytyi pitää silmällä luonnollisesti kankaan ja ompelutarpeitten vuoksi…

Eteisessä marisi Arna kärsimättömänä, että heidän täytyi matkalla poiketa ostamaan piparimynttipastilleja ja sitruunakakkua. —

"Ja te ette saanut koetella, Maisa", puheli täti Rask tullessaan sisään. "Vai niin, te olitte saanut sen jo siihen kuntoon?… Mutta" — hän tuli yhä hämmästyneemmän näköiseksi, — "voiko tosiaankin kaikki tämä kangas mennä siihen leninkiin?" Hän katsoi ympärilleen hiljaisin, suurin silmin ikäänkuin hän etsisi kaikkialta huoneesta kokonaista jäännöspalasta kankaasta.

"Rouvahan tahtoi hameen niin leveäksi, ja sitten kaikki koristelut… Muutenhan on helppo mitata se", tokaisi Maisa äkkiä; — "ja tuolla ovat kaikki kangaspalaset, mitkä jäivät jäljelle"; häntä ei haluttanut pitää hyvänään kaikkea, mitä sanottiin.

"Eihän kukaan epäile teitä", sanoi neiti ystävällisesti, "mutta on erityinen taito leikata säästäväisesti. Kyllä on suorastaan hirveätä, kuinka muutamat ihmiset voivat panna menemään paljon kangasta. — — — Mutta hehän eivät itse maksakaan sitä, niin että he voivat antaa ajattelematta saksien luistaa", lisäsi hän ollessaan jo ovella; illallisvalmistukset kutsuivat häntä.

Pari pientä porrasta johti alaspäin keittiöön, ja vanha rautasäppi siellä alhaalla tuijotti kuin muisto menneiltä ajoilta vastapäätä olevaan ruokasalin oven hienoon porsliiniseen ovenripaan.

Se pieni huone, jossa Maisa istui, oli ikäänkuin vanhemman ja uudemman talonosan välisenä siirtymäasteena. öljyvärillä maalatuilla vaaleansinervillä seinillä riippui kellastuneelle paperille peruukkityyliin maalattu Abelardin ja Heloisen tarina pienien kehystaulujen sarjana ja mustakaappinen seinäkello, joka vain kävi epätoivoisen käheänä, mutta ei lyönyt, ja oli muutettu sinne yhdessä kääntöpöydän mukana, joka oli erittäin mukava Maisalle sen vuoksi, että sen saattoi levittää niin suureksi kuin tahtoi, kun piti leikata.

Alhaalla keittiössä touhuttiin ja puuhattiin; siellä perattiin kaloja ja hakattiin vihanneksia, ja aina väliin kuului täti Raskin ääni. Ovesta tuli ruokahalua herättävä tuoksu.

Kellon käydessä kahdeksatta kantoi Lena sisään tarjottimen, jossa oli voileipää ja teetä sekä pari palasta juuri paistettua kalamureketta.

Tukkukauppiaan luona elettiin sentään varsin hyvästi. Kirkas, raskas haarukka oli siinä niin suurena ja hienona valmiina tulemaan käteen, — ja sitten kalamureke lämpimässä voikastikkeessa! Hän leikkasi palasia siitä, nautti voileivistä ja mietti samalla, pitikö hänen jättää viimeinen pala lautaselle; — näytti sivistymättömältä syödä ruoka-astiat aivan tyhjiksi.

"Mutta ettekö syö loppuun kalamureketta?" tyrkytti Lena tullessaan hakemaan pois tarjotinta.

"Ei, monet kiitokset, olen jo kylläinen."

"Hoh, neiti", — kuuli hän sitten Lenan sanovan alhaalla keittiössä, — "miten kylläisen näköisenä se ompelijaneiti siellä istuu; — se johtuu kai siitä, että hänelle tarjotaan kaikissa taloissa, missä hän käy työssä, niin paljon hyviä ruokia. Ajatelkaa, hän ei tahdo enää kalamureketta!"…

Illallispöytää katettiin ruokasalissa ja ruokia kannettiin sisään. Maisa istui lampun ääressä ja käänsi selkänsä sinnepäin niin kauaksi aikaa kuin sitä kesti.

Hän kuuli molempien poikien juttelevan sisällä, juristin ja Antonin, joka oli konttorissa, varmaankin he keskustelivat kauraryynipuurosta. Yht'äkkiä tuli hiljaisuus, kun tukkukauppias astui sisään, — pitkän aikaa kuului vain lusikkain ja lautasten kalinaa.

"Kalamureketta, Lena!" huusi Anton lautasliina levitettynä rinnalle, — "niin että voimme kestää tämän puurokääreen", lisäsi hän vilkaisten Maisaan.

Olutpulloja avattiin ja Maisa kuuli tukkukauppiaan reippaan äänen — ja alituisesti "mitä, mitä" heti perästä, ennenkuin kukaan ehti vastata.

Hui, nyt alkoi tuo ikävä Theodor, juristi, jälleen puhua. Hänen äänensä kuului yhä kiivaammalta ja kiivaammalta ja heti, kun veli alkoi puhua, tiuskaisi hän hänelle jotain; ja "vai niin, vai niin" vastasi tukkukauppias…

"Hii-auu!"

Nyt hän haukotteli. Varmaan menee yhtä myöhään tänään kuin eilenkin.

Maisa asetti ompelutarpeet kokoon; tämän päivän työ oli tehty.

Hän oikaisi itseään hiukan, pudisti ja levitteli reippain kädenliikkein tuota kevyttä Orleans-hamettaan ja noukki pois langanpätkät. Hän pyörähti saadakseen hameen suoraksi ja otti kalvosimet korkeakupuisen, suurisiipisen hatun päältä, joka oli hänen vanha kesähattunsa ja johon oli näppärästi sidottu harso peittämään sen vanhanaikaisuutta. Ruskeasta plyyshireunuksisesta takistaan oli hän, aina ollut ylpeä, se sopi niin hyvin hänen hoikkaan, notkeaan vartaloonsa, mutta nyt oli siinäkin joitakin puutteita; hänen täytyi välttämättömästi hankkia itselleen uusi kunnollinen talvitakki. Hän vaihtoi pumpulikäsineet, jotka hänellä oli ollut aamuisen sadeilman vuoksi, pariin glacénahkaisia hansikkaita, jotka hän veti esiin taskustaan ja otti pienen sievästi kokoonkäärityn naistensateenvarjon nurkasta. Pienine punajuovaisine, edestä ruusukkeelle sidottuine kaulahuivineen näytti hän kerrassaan hienolta.

Mennessään oven ohi katsahti hän ruokasaliin ja näki tukkukauppiaan istuvan siellä ikävystyneenä ja pistelevän hopeahaarukan kärjellä kalaa poikien kinastellessa.

"Hyvästi, neiti Jons, menettekö nyt", hän sanoi sivumennen hyväntahtoisesti ovesta.

Maisa tiesi, että sitten seuraisi tuo ikuinen: "ettekä vieläkään ole kihloissa, neiti!" jollei hän kiiruhtaisi.

Syksyinen sumu piiritti raskaana ja harmaana kaasulyhtyjä hänen kulkiessaan katua eteenpäin; ei ollut oikein sellainenkaan ilma, että olisi voinut levittää sateenvarjon. Hän oikaisi yli torin ja kulki jälleen katukäytävää pitkin. Grönlandin etukaupungissa asuvalle oli suuri kierros poiketa valtionsairaalaan, ja olisi varsin todennäköistä, että hän joutuisi kauankin odottamaan ennenkuin saisi käsiinsä Dammin muorin. Ja jollei hän tapaisi häntä, niin —

Maisa hiljensi askeleitaan pienen ruskean, aivan kadun varrella olevan yksikerroksisen puurakennuksen luona, juuri siinä missä sairaalan ristikkoaita alkoi. Pikkutyttönä oli hän päässyt aina siitä oikotietä sairashuoneen puutarhaan mennessään tapaamaan äitiään, joka oli siivoojana siellä.

Kokonainen maailma oli avautunut Maisalle tuolla sisällä sairashuoneessa, jossa hänellä tavallaan oli ollut kodintuntua. Nyt oli siellä jo kauan sitten ollut toinen assistenttilääkäri, — he olivat jo ehtineet monta kertaa vaihtuakin sillä paikalla — ja kokonaan toinen henkilökunta. Mutta hän tunsi kuitenkin itsensä kotiutuneeksi siellä niin kauan kuin ovenvartia ja Dammin muori pysyivät paikoillaan.

Hän poikkesi hiukan tieltä kulkeakseen molempien säleaitojen välistä, jotka kumpikin ympäröivät puutarhaansa, ja soitti porttikelloa. Hän muisti vielä ajan, jolloin sääntöjen mukaan tähän aikaan oli liian myöhäistä tulla sisään, siitä asti kun hän pikku Maisana tuli tapaamaan siivoojatar Maisa Jonsia, — ja kuulustelun, jonka portinvartia aina pani toimeen. Hän kuuli kellon soivan sisällä ja tunsi jotakin vanhasta jännityksestä: tuntisiko hän ja päästäisi armollisesti sisään hänet tänä iltana, tuo jäykkä, hintelä, pikku mies, joka oli niin äreä, — ja niin kiltti toisinaan ja joka ilmestyi ovenvartianhuoneesta kuluneessa, pitkässä, sinisessä takissa kirkkaine nappeineen ja puhtaanvalkoisine kaulahuivineen ja joka muistutti kirurgin professoria. Silloin hän oli luullut, että he kaksi olivat yhtä mahtavia ja yhtä suuria käskijöitä.

Hänen elämänsä suurin käännekohta oli, kun äiti kuoli, eikä hänellä enää ollut oikeutta tulla ja mennä sinne säleaidan sisäpuolelle, jossa raskaat puu- ja kivirakennukset ympäröivät pihamaata ja korkeat, huuruiset piilipuut huojuivat. Myrskyssä ja tuulessa ne ikäänkuin lakaisivat latvoillaan pilviä —

Tuntui paljon kevyemmältä kulku, kun sairaalan portti puoli tuntia myöhemmin sulkeutui hänen jälkeensä ja kun Dammin muorin kolme markkaa oli hänen taskussaan. Maisa oli aivan tarkalleen tietänyt, mistä tätä piti kysyä, — rappuja ylös vasemmalle, jossa koko leveä, pitkä käytävä oli valaistu nyt, kun iltakierros oli ohi. Usein oli hän seisonut ja odottanut näitten sairashuoneitten ulkopuolella, numero 2:n, numero 3:n, numero 7:n, ja hän tunsi jälleen kaikkien niiden vuosien jälkeen, joina hän oli käynyt äitinsä luona, täällä ylhäällä tämän omituisen sairaalanhajun.

Hän oli tullut kerrassaan hyvälle tuulelle kaikkea tätä ajatellessaan, eikä hän huomannutkaan ennenkuin oli jo Vaterlandin sillalla. Silloin hänen viereensä asettautui eräs nuori mies; kaasulyhdyn valossa huomasi hän, että se oli joku ylioppilasvetelys.

Seuraavankin lyhdyn luona tuli tämä jälleen esiin. Hänellä oli silmälasit ja hän tirkisteli Maisaa; — "ole hyvä, ukkoseni, tarkastele vain minua!"

Yht'äkkiä hän tervehti kohottaen hyvin kohteliaasti hattuaan:

"Ehkä te asutte jossakin täällä Grönlandin kaupunginosassa, neiti?"

Mitään vastausta ei kuulunut; mitä se häneen kuului, missä Maisa asui.

… "Ajattelin vain, että nyt ehkä palaatte kotiin kaupungista."

Nyt piti vain olla olevinaan niinkuin ei kuulisi lainkaan.

"Vakuutan teille, neiti, ettei tässä ole mitään vaaraa. Sehän oli vain peräti viaton kysymys, joka ei millään tavalla voi loukata teidän kainouttanne. Tahdoin vain tietää, voisitteko sanoa minulle, missä on numero 153 Grönlandin tien varressa."

Mutta hyvä isä… eikö tuo pahus ollut ottanut selvää juuri sen talon numerosta, jossa hän asui!

"Ellefsenin talo?… kauppapuoti alakerroksessa — ja avonainen pihanportti?"

Maisa kulki niin reippaasti kuin suinkin osasi, mutta vieras pysytteli hänen vierellään. Sitten kysyi mies yhtäkkiä:

"Ehkä täällä on jossain kuuromykkäinkoulu?" Nyt hänen täytyi nauraa, mutta hän levitti sateenvarjon auki ja katsoi suoraan eteensä, — olipa siinäkin aika riiviö!

"Oletteko yhä edelleen yhtä taipumaton — mitä?… Talo, jossa on matala, valkea muuri, — ja sisäpuolella jonkinlainen rakennusrykelmä, jossa asuu kaikenlaisia ihmisiä?" puheli hän edelleen.

Kaksi tunkeilevaa kissansilmää aivan loisti silmälasien takaa; saattoi kuulla äänestäkin, että hän oli kujeiluretkellä.

Maisa tiesi niin hyvin, mitä hän olisi tahtonut vastata, mutta ei milloinkaan sovi ryhtyä sillä tavoin keskusteluihin herrojen kanssa. Jos niin tekee, vaikkapa vain aivan vähäisen, niin ruvetaan heti pitämään sellaisena, jota voi kohdella, miten vain haluttaa. Se on aivan varmaa, se. — Ja niin hän pakotti itsensä vaikenemaan siksi kunnes he tulivat kauppias Sundbyn kulmaan. Siellä hän yhtäkkiä poikkesi puotiin. Oli hyvä päästä irti hänestä ja samalla saattoi hän ostaa itselleen hiukan rintasokeria ja ehkä saisi hetken aikaa jutellakin matamin kanssa.

Oli muuten totta, että Ellefsenin talossa asui paljon ihmisiä. Eräs kupariseppä aloitti työnsä kello viisi aamulla, joten hän ei tarvinnut mitään herätyskelloa, ja lasimestari nosti hirveän rymyn, jos mukulat tulivat liian lähelle hänen ikkunakehyksiään, jotka olivat asetetut ulkoseinää vasten. Lisäksi vihelsi ja jymisi juna uskollisesti koko yön heti piha-aidan takana.

Kun hän astui lautoja pitkin Ellefsenin talon pilkko pimeään, tuuliseen porttikäytävään, tiesi hän varmasti, mihin asettaa jalkansa. Lauta vajosi likaan askelten alla, ja hän tunsi varsin hyvin nuo kolme tiilikiveä, joista pääsi pitkin pihaa sinne tänne asetetuille laudanpätkille. Näitä myöten pääsi aina oikealla olevan pienen sivurakennuksen ovelle saakka. Siellä hän asui puuseppä Dörumin luona.

Ei voi kuvata hänen kauhistustaan, kun hän yht'äkkiä kuuli takanaan sanottavan:

"Sika-maista… kerrassaan inhoittavaa…"

Eikös vain siellä ollut jälleen tuo roikale! — Hän oli siis ruvennut seuraamaan Maisaa.

"Kuuletteko te, joka olette siellä, pitääkö tässä kurassa kahlata oikeaan vai vasempaan?"

"Pysytelkää vain keskellä, siinä on juuri sellaista, mistä eniten pidätte, siinä on kaikkein syvintä."

"Kas, kas, kuulkaas vain! Tehän siellä olettekin, te, jonka kanssa äsken juttelin. Nyt aiotte varmaankin upottaa minut. Siinä tapauksessa täytyy minun sanoa, että te teette syntiä aivan viatonta olentoa kohtaan… Mutta tämähän on sikamaista!"

Ääni kuulosti surkealta, hän oli pulassa.

"Kuulkaas nyt, korkeasti kunnioitettava neiti, ettekö voisi saada itseänne tuntemaan sääliä lähimmäistänne kohtaan, jonka aikomukset te nähtävästi käsitätte kokonaan väärin. Sanokaa vain, pitääkö minun mennä oikealle vai vasemmalle? Sillä täällä on varmaankin joitakin laudantapaisia jossakin. Ette suinkaan tekään leijaile siellä ilmassa niinkuin varjo onnellisemmasta maailmasta?"

"Ei, tämä on aivan epätoivoista", mumisi hän. "Tässähän voi vähällä joutua uimaan. Nauratteko te, neiti?"

"Mutta tämä talohan se kaiketi on?" sanoi hän yht'äkkiä, — "näin niin selvästi talonnumeron kaasulyhdyn valossa, sataviisikymmentäkolme. Näettekö, minun täytyy päästä numeroon 153 muurarimestari Ellefsenin taloon… Asun täällä jossakin, saan ilmoittaa; se on, olin täällä viikko sitten, mutta silloin oli kirkas päivä, nyt ei pirukaan tuntisi näitä paikkoja — ja olen muuten muuttanut tänään, jos palvelijani vain on täyttänyt velvollisuutensa. Haen leskirouva Thorsenia."

"Oh!" — nyt selveni asia Maisalle. Hänkö siis! — ja kun Maisa oli tehnyt itsensä naurettavaksi hänen silmissään kaiken aikaa.

"Kyllä hän asuu täällä", tuli nyt reipas vastaus, "tuossa aivan edessänne, kun tulette pihaan. Niin — varmaankaan ette näe mitään, — mutta jos seisotte hetken aikaa siinä, missä nyt olette, ohjaan kyllä teidät oikeaan."

"Monet kiitokset, — eipä ole juuri miellyttävä tämä paikka, jossa seison, toinen saapas kurassa —"

Hän polki lautaa niin että kura räiskyi, löytääkseen eteenpäin…

"Kas — tarttukaahan kiinni sateenvarjooni, niin ohjaan teidät perille."

"Nyt te teette oikein kiltisti, neiti", kuului nyt varsin kohteliaasti.

Maisa ohjasi hänet täysin vahingoittumattomana rapuille. Tuossa puolittain luhistuneessa vanhassa puurakennuksessa asui tullivirkailija Schultz ja tämän yläpuolella leskirouva Thorsen, joka eli vuokraamalla huoneita. Kesällä viekoitteli hän ihmisiä sinne houkuttelevalla otsakkeella: "Suurenmoinen näköala yli Björvikenin ja sataman", ja kylmänä vuodenaikana taas, jolloin asukkaat säännöllisesti muuttivat pois hatarien ja ravistuneitten ikkunain vuoksi, "kuulumattoman halvalla asunnolla."

Maisa seisoi alhaalla käytäväoven luona ja kuunteli, sill'aikaa kun tuo vieras kulki rappuja ylös ja koputti eräälle ovelle siellä ylhäällä. Oli pimeää kaikkialla talossa, lukuunottamatta tullivirkailijan makuukamaria. He eivät varmastikaan olleet odottaneet häntä tänä iltana, vaan olivat panneet maata. Hän juoksi rappuja ylös ja koputti Tillan keittiöön ja sai tämän ulos.

"Olen ylioppilas Kielsberg", esitti hän itsensä. "Siivoojani on varmaankin sanonut, että tulen tänä iltana?"

"Kiitoksia avusta", sanoi hän Maisan tullessa alas rappusia, ja Maisa kuuli rouva Thorsenin harmistuneen äänen: "Varjelkoon, tulla näin myöhään ihmisten luo."

Pikkurakennuksissa pihan ympärillä olivat ovet suljetut ja ikkunat pimeät, vain maalarimestarin luota pilkotti valo valkoisten uudinten takaa, varmaan oli joku lapsista jälleen sairaana. Tontti oli aikoinaan kuulunut maataloon, ja keltainen puurakennus, jossa tullivirkailija ja rouva Thorsen asuivat, oli vanha päärakennus. Kadunpuolella asui rakennusmestari Ellefsen uudessa valkoisessa kivirakennuksessa, kauppapuoti alakerroksessa, ja nyt, kun tontin arvo oli nousemassa, olivat kaikenkaltaiset käsityöläiset, joiden työpajat tarvitsivat paljon tilaa, asettuneet asumaan pikkurakennuksiin ja vajoihin.

Maisa meni keittiön kautta pieneen, vanhaan sivurakennukseen puusepän luo. Likaämpäristä tulvahti inhoittava haju vastaan oven auettua. Hän raapaisi tulta löytääkseen pienen lampun, joka oli pantu esille häntä varten pöydälle muutamien perheen illallisaterialta jääneiden lautasten ja kuppien viereen. Hän otti jalastaan märät kenkänsä ja asetti ne vielä lämpöiselle hellalle, johon sitä ennen oli pantu kaksi paria leveitä pikilangalla ommeltuja miesten kenkiä sekä joukko sukkia keppiin kuivumaan. Lamppu kädessä meni hän sitten varovaisesti työpajan läpi.

Kaappisängyssä kaikkien puolivalmiitten tuolien ja höyläpenkkien takana tuossa lämpöisessä huoneessa makasi suutarinsälli Elling, — suutarilla ja puuseppä Dörumilla oli yhteinen keittiö, ja sattui toisinaan, että kun Maisan täytyi kulkea sitä tietä, hän oli valveilla ja ryhtyi juttelemaan ja laskemaan leikkiä.

Sisimmässä niistä kahdesta huoneesta, jotka olivat pienen käytävän päässä, nukkuivat Dörum ja matami ja ylempänä, rappusista oikealla olevassa huoneessa, yhdessä suutarin palvelustytön kanssa heidän keskenkasvuinen tyttärensä, vaivainen olentoparka, joka oli kuuro ja jota täytyi hoivata melkein kuin lasta.

Kuuromykkä oli tottunut olemaan valveilla ja odottamaan Maisan tuloa.

Nytkin kuului jotain, epäselvää ähkymistä, ja Maisa asetti lampun kädestään oven ulkopuolelle ja meni sisään. Kaksi niistä rintasokeripalasista, jotka hän oli ostanut Sundbystä, joutui tuon ihmisparan suuhun, ja palvelijattaren herättyä meni tälle pari palaa rihkamapuodin antimista lupausta vastaan, että hän huolehtii Maisan hameenhelmojen kuivattamisesta heti, kun hän aamulla on tehnyt hellaan valkean.

Puuseppä oli latonut kaikenmoisia tarvepuita ullakolle ja palomuurin taakse, niin että Maisan täytyi valaista tietä itselleen. Maisan huone oli myöskin oikeastaan laudoitettua ullakkonurkkaa, neliskulmainen ikkuna oli sovitettu kaltevaan kattoon, mutta se teki kuitenkin huoneen vaikutuksen. Hänen äitinsä jälkeenjättämä vanha piironki oli siellä ja sen lisäksi vielä muutamia tuoleja, silityslauta ja taloustavaroita ja kupariastioita sisältävä hylly sekä muutamia puunaulakoista riippuvia vaatteita, jotka kaikki täyttivät pienen huoneen.

Maisa seisahtui hetkeksi piirongin eteen ja etsi jotain eräästä laatikosta. Hän veti esiin sukkaparin, ja nopea tarkastelu selvitti hänelle, että ne olivat parsittavat, kuten hän oli aavistanutkin. Hän oli jo monena iltana koettanut välttää tuota työtä, kunnes se nyt oli miltei mahdotonta.

Tuntui varsin ikävältä ryhtyä parsimaan, hän kun oli niin väsynyt. Sitä paitsi hän oli kovasti iloinnut siitä, että pääsisi sänkyyn ja saisi aivan hautautua patjoihin, missä oli oikein lämmin. Hän oli nukkunut sillä patjalla ja samassa ruskeaksi maalatussa, aukivedettävässä sängyssä, jonka päissä oli pienet, pyöreät nuppulat, niin kauan kuin hän muisti. Siinä oli äiti kuollut niihin aikoihin, jolloin he asuivat Hammersborgissa. Sängynpään yläpuolella oli hänen valokuvansa: jäykkään krinoliinihameeseen puettu nainen, jonka työssä kovettuneet kädet olivat liian näkyvissä ja jonka pitkissä, kapeissa kasvoissa saattoi huomata lujan ja tarmokkaan ilmeen. Sivulla oleva valokuva oli jostakin sanomalehdestä leikattu ja asetettu lasikehyksiin. Se oli muuan tunnettu tohtori ja professori, joka oli ollut sekä kandidaattina että assistenttilääkärinä sairaalassa samaan aikaan kuin äitikin.

Maisa oli asettanut lampun pienelle pöydälle sängynpäähän ja nostanut tuolin sen ääreen. Nyt hän istui ja parsi sukkia varsin mukavassa asennossa jalat sängyssä ja rintasokeri pöydällä houkuttelevan näköisenä.

Sisällä vanhan Sjöbergin "koneen" luona vielä: viilattiin ja jymyttiin. Näin oli kuitenkin aina elämää talossa hänen tullessaan kotiin myöhään illalla; nykyisin Sjöberg vaivasi päätään päivät umpeensa tiirikalla aukeamattomalla lukollaan.

Yht'äkkiä Maisa purskahti nauruun. Hän tuli ajatelleeksi, kuinka hän oli kulkenut ja puolustanut henkeään tuota viatonta ihmisparkaa vastaan, jonka ei millään keinoin ollut onnistunut saada mitään vastausta kyselyihinsä ja tiedusteluihinsa…

II.

Tosiaankaan ei Maisan ollut helppoa selviytyä nyt edellä joulun; hänen olisi pitänyt jakautua kolmeen osaan, sillä Brandtilta saapui kutsu ja samoin Jürgenseniltä; — hän oli saanut lähteä kesken pois Simonsenilta, jonne hän oli lupautunut koko viikoksi ompelemaan neitien tanssiaisleninkejä, — ja nyt, ennenkuin hän lähti kotoa aamulla, tuli sana leipuri Antonisenilta, että heidän välttämättä piti saada uudet vaatteet kaikille kolmelle lapselle! — Jollei hän menisi sinne, niin kadottaisi hän varman paikan, johon piti turvautua kesällä koko hienoston ollessa maalla. Mutta nyt sai kesällä käydä miten tahansa, sai kun saikin, sillä oliko hän luotu istumaan ja ompelemaan lastenvaatteita ja sensellaista nyt, kun oli niin paljon muuta tekemistä.

Aivan odottamatta olivat tulleet nämä kutsut tirehtööri Solbergin tanssiaisiin; mutta varmaankin pitivät he nyt ne niin myöhään — tuskin oli neljääkääntoista päivää niistä enää jouluun — siksi, että noita sieviä tyttäriä kutsuttaisiin kaikkiin tanssiaisiin talven kuluessa ja juhlittaisiin kaikin tavoin.

Maisa oli istunut Jürgensenillä hyvin myöhään eilen illalla, — olisipa siellä ollut ompelukone, niin olisi työ sujunut toisenlaisella vauhdilla, — ja oli tullut jälleen lumipyryssä ennen kahdeksaa tänä aamuna. Hän oli tehnyt ankarasti työtä kaiken päivää; Mina Jürgensenin tarlataanileningin piti tulla nyt valmiiksi tänä iltana, sillä Theodore Brandt ahdisti kovasti töillään.

Mina ei voinut olla poissa kymmentäkään minuuttia, vaan tuli jälleen sisään ruokasaliin Maisan luo ja hypisteli ja asetteli yhteen kangaspalasia ja ihmetteli ja jutteli. Hän otti esiin kukkia ja koetteli nyt, sopivatko ne leningin väriin lampun valossa, ja sitten koetteli hän helmiään; — hänellä oli erittäin kaunis vartalo, hoikka ja sorea, ja hän tahtoi, että se myöskin näkyisi.

Ja Maisa tiesi varsin hyvin, millainen hänen pukunsa tuli olla, — sileä pusero ja sen yllä olkapäiltä rinnan yli ulottuva runsaslaskoksinen röyhellys. Mina-neidillä, joka oli niin hento, piti olla jotain täyttävää. mutta se ei saanut pudota raskaasti ja jäykästi, niin että se kadotti oikean, yksinkertaisen luonnollisuutensa. Sillä sellainen suora ja sileä, jäykkä kiilantapainen kangaspalanen oli koristuksena pahinta, mitä hän tiesi.

Mina seisoi hieno, valkea hame vaaleanpunaisen tarlataanileningin alla ja koetteli. — Vyötärön kohdalta täytyi hiukan kaventaa, se teki vartalon pehmeämmäksi ja vapaammaksi… Ja hameen tuli laskeutua niin pehmeästi ja ikäänkuin ruumista myöten —

"Mutta ei mitään koviketta!" keksi Mina yhtäkkiä; hän tuli loistavan iloiseksi päästyään vihdoinkin selville siitä, miten piti olla. — "Kunhan se vain istuisi… kunhan se vain istuisi!"… Siniset silmät aivan välkkyivät; — "kunhan se vain saataisiin putoamaan vapaasti ja luonnollisesti…"

Hän koetteli ja näytteli ja puheli ja huolehti.

Ja Maisakin oli vallan kuumeessa: — "Ei, mutta jos Mina-neiti kiinnittäisi kukkia paksuun, vaaleaan tukkaansa"; — hän veti varovaisesti hameen pään yli, — hänestä saattaisi tulla niin sievä, että siitä puhuttaisiin!…

Nyt tuli asessori sisään päällystakki yllä ja sateenvarjo kädessä; hänen piti mennä joihinkin kutsuihin tänä iltana tuollaisessa lumipyryssä. Hän taputti Minaa ja tarkasteli leninkiä; asessori piti paljon ainoasta tyttärestään.

"Yksinkertaista ja kaunista ja luonnollista, — eikö niin, Mina? Hienostuneen pukeutumistaidon tuntee heti ensi silmäyksellä. — Hienoutta, joka kätkeytyy yksinkertaisuuteen ja jonka tuntee paremmin kuin näkee. Se ilmaisee varmasti arvoasteen." — Hän silitti ihaillen hänen hiuksiaan. — "Me emme tahdo tietääkään toisenlaisista pukeutumistavoista"…

"Ettepä tosiaankaan", ajatteli Maisa; hän näki, kuinka Mina hiipi isän luo ja suuteli häntä saadakseen hänet pian jälleen menemään pois.

"Kunhan se vain istuisi… kunhan vain saisitte sen istumaan, Maisa!… Ottaisimmekohan hiukan pois röyhelön laskoksista?" — Hän pelkäsi niin, ettei hän tulisi tarpeeksi solakaksi. Mina tuskin saattoi käsittää, että he viime vuonna olivat tanssineet krinolinipuvuissa.

Vaaleanpunainen hame oli vielä keskentekoisena tuolilla, nyt tuli pitkien koristeitten vuoro.

Maisa nousi ja pani puseron pois alkaakseen yksitoikkoisen ompelun. Kapeat, jäntevät sormet kulkivat erinomaisen nopsina, sormustin työnsi neulaa varsin kätevästi kankaaseen, ja laskostaminen edistyi niin nopeasti, että yhä uudestaan ja uudestaan täytyi kiinnittää kangas uudelta kohdalta.

Hän tahtoi nähdä, eikö Mina-neidin leninki nyt vetäisi vertoja sekä Bergin sisarusten että matami Aasin valmistamille sekä hienoon poimuttelemiseen että kuosiin nähden. Ei ollut mahdotonta, että kyseltäisiin, kuka sen oli ommellut…

Ja häntä ei todellakaan ihmetyttäisi, vaikka Mina-neiti voittaisi kaikki Solbergilla. Hän oli niin vilkas nyt varmaankin tuon meriupseerin vuoksi, jonka sanottiin kosiskelevan häntä…

Maisa hymyili ommellessaan… Ehkäpä tämä leninki nyt ratkaisisi asian!… Hän liitäisi niin hentona ja kevyenä kuin höyhen ilmassa upseerin käsivarrella.

Oi, kuinka he osasivatkin tanssia!… Maisa oli nähnyt heidät lehteriltä porvaritanssiaisissa viime vuonna, — koko sali ikäänkuin liikahteli soiton tahtiin kirkkaitten kruunujen alla, pitsinypläyksillä koristettuja silkki- ja atlassilaahustimia vilisi siellä vaaleitten harsohameitten rinnalla. Ja paljaat kaulat ja tukkalaitteet kukkineen ja helmineen taipuivat ja kumartuivat keskellä kaikkia kauniita univormuja, mustia frakkeja ja valkeita liivejä.

Hän oli istunut ja ommellut sen illan kokonaan Elise Schoulle siksi kunnes tämän piti mennä tanssiaisiin; ja sitten oli hän seurannut tätä vaunuissa ottaakseen hänen yltään päällysvaipan ja oli siten päässyt ylhäälle parvekkeelle katsomaan heitä. Hän oli tarkannut jokaista tuntemaansa, — punaleninkistä Signe Tranemia kukkineen ja norsunluuviuhkoineen ja Elise Schouta, joka koko ajan oli lattialla kauempana salissa, ja valkopukuista Kitty Blomia — tämä oli niin suloinen, mutta hänen leningissään oli toisen olkapään kohdalla ikäänkuin jotain viistoon leikattua kaula-aukon kohdalla, sen huomasi joka kerran, kun hän taivutti itseään; — ja sitten Minka Mörkiä, joka myöskin oli pukeutunut vaaleaan, mutta atlassiin! — Hän joutui kihloihin niissä tanssiaisissa luutnantti Müllerin kanssa… Lopulta oli hänen päänsä mennyt vallan pyörälle paljosta eau de colognen hajusta, valosta ja musiikista, niin että tuntui aivan siltä kuin hän itse olisi ollut siellä alhaalla.

Mutta joka tapauksessa oli nyt hauskin aika vuodesta, tämä aika ennen ja jälkeen joulun, kun hän näin istui ja kuumeisella kiireellä ompeli tanssiaisia varten, niin että melkein päätä pyörrytti, eikä tiennyt, kuinka päivä oli kulunut ennenkuin oli jälleen lähdettävä ulos ja mentävä kotiin pimeässä. Jokaiselle näytti olevan aivan kuin hengen kysymyksenä saada leninkinsä valmiiksi, niin että täytyi valvoa myöhään yöhön. Mutta nuo nuoret neidit kysyivät häneltä neuvoa ja juttelivat ja hulluttelivat ja uskoivat hänelle, mitä he pelkäsit, ja toivat esiin ajatuksensa kaikin puolin, niin että hän suurella mielenkiinnolla seuraten pääsi lopulta selville kaikesta: kuinka monta kertaa meriluutnantti Solberg tanssi Mina-neidin kanssa, tai mitä oli kerrottu Signe Tranemista ja herra Torpista tai Arnasta ja vaaleatukkaisesta, iloisesta Jakob Schousta. Hän ikäänkuin unohtui kokonaan kaikkeen tähän, hän eli niin täydellisesti noissa asioissa ja hänellä oli joka suhteessa oma osansa niihin nähden.

Mitä haaveiluja hänellä joskus olikin ollut itsekohtaisesti, ne jäivät syrjään, — Hjorte-apteekin farmaseutti, jolla nyt oli itsellään apteekki jossakin, ja joka oli mennyt naimisiin rahojen vuoksi eikä ollut ollenkaan niiden ajatusten arvoinen, joilla Maisa oli vaivannut itseään hänen tähtensä…

— "Olipa oikein hyvä, että me saimme olla niin rauhassa tänä iltana", arveli rouva, hän oli ollut ylhäällä ja auttanut miestään tämän pukeutuessa; — ei tehnyt mitään, vaikkapa Maisa istuisi ompelemassa kauemminkin, kun kerran oli niin kiire. Ja nyt kun asessori ja ylioppilas olivat molemmat ulkona, voisivat he vain kattaa pöydän arkihuoneeseen rouvalle itselleen ja Ludvigille ja Minalle, niin Maisan ei tarvitsisi korjata tavaroitaan ruokapöydältä, vaan saisi hän häiritsemättä ommella.

Sitten illalla soitti Theodora Brandt ovikelloa. Hän tuli pimeässä ja lumipyryssä puhuakseen Minan kanssa tanssiaisista ja nähdäkseen hänen leninkinsä; — mutta alla oli kuitenkin pelko, ettei hän saisi Maisaa huomen-aamuna varhain ompelemaan hänelle.

He juttelivat ja kuiskailivat siellä sisällä kamarissa, heillä oli
niin paljon asioita keskenään; se oli oikein kuumaa ystävyyttä…
Mutta leninkiä Theodora nyt ei kuitenkaan saanut nähdä. Huomenna kyllä
Maisalta kysyttäisiin tarkasti asiasta.

Neula kulki ja kulki, sillaikaa kun Mina kulutti aikaansa Doran kanssa sisällä.

He olivat ajaneet Ludvigin läksyineen Maisan luo; poika istui siinä unisena ja nyrpeänä ja luki kyynärpäät pöydällä ja molemmat nyrkit hiuksissa.

Tänäkään iltana eivät työt valmistuneet ennenkuin puoli yksitoista, oli vielä puolitoista kerrosta koristenauhaa ompelematta… Lampunkupu ja suippo pää hiukan kellahkoine kasvoineen häämöttivät nurkkapeilissä ruokasalin kaapin yläpuolella ja varjo alhaalla seinällä hänen vieressään työskenteli reippaasti ja herkeämättä käsillään.

Kaksi kokonaista päivää hän sai laskea hyväkseen täällä, — ja sitten huomenna ja ylihuomenna Brandteilla, — siitä tulisi täsmälleen yksi taalari. Simonsenilta, jonne hänen piti mennä torstaina ja jossa piti sitten istua koko viikko, oli yhden päivän palkka vanhastaan saamatta. Jos siinä ajassa voisi saada työt valmiiksi siellä ja pääsisi Antonisenille, niin olisi vielä jäljellä neljä ja puoli päivää ennen jouluiltaa. Asunnonvuokra piti maksaa matami Dörumille, ja loppusumma kengistä piti saada suoritetuksi.

Ja sitten ruokaa joulupäiviksi…

Täytyi pitää huoli siitäkin, että jäi jotakin jäljelle joulun ja uudenvuoden väliseksi sunnuntaiksi, jolloin oli ristiäiset maalarimestari Jörstadin luona, — hän tahtoi ommella oikein hienon kastemyssyn punaisin atlasnauhoin ja ruusukkein. Häntä oli pyydetty tyttökummiksi, ja Dörumin matami pitäisi lasta. Oli kyllä tarkoituksena, että niistä tulisi oikeat kemut… Kirkkoon ottaisi Maisa uuden talvilakkinsa ja lyhyen, nahkakauluksisen takkinsa. Ja sitten tahtoi hän koristaa mustan leninkinsä kauniilla villapitseillä, jotka hän oli saanut rouva Schoulta, — ne täytyi jälleen ratkoa pois viidenneksi päiväksi, jolloin oli mentävä ompelemaan. Sitten valkea kaulus, joka kiinnitettäisiin edestä pienellä kultaneulalla ja hienot kalvosimet. Ehkä hän ottaisi sen punaisen ripsireunaisen kaulaliinansakin, tai ehkä oli hienompaa ja yksinkertaisempaa olla ilman. Tukka piti kähertää ja asettaa chignon-malliin, — oi, hänestä tulisi hirvittävän hieno! Oli ollut puhetta siitäkin, että he kutsuisivat kesteihin joitakuita kisällejä ja Ellingin, niin että voitaisiin tanssia illalla…

Ludvig istui ja haukotteli, niin että se lopulta uhkasi aivan tarttua…

… "Mustaanmereen Dniepr ja Dniester, Dniepr ja Dniester, Dniepr ja —"

Hän takoi ja takoi päähänsä: "Dniepr ja — ja"

"Kunhan se vain lopuksi ei menisi aivan umpilukkoon", virkahti Maisa.

Ludvig katsoi häneen vihaisesti.

… "Jäämereen Viena, Itämereen Väinäjoki eli Dyna, Väinäjoki —
Väinäjoki — Dyna… Itämereen Väinä —"

"Niin, nyt on kai aika sinun päästä sänkyyn ja saada pehmeä 'dyna' pääsi alle", arveli Maisa.

"Pitäkää suunne kiinni, — minua ei lainkaan nukuta!" Hän paiskasi vihaisena kirjan kiinni ja meni ylös huoneeseensa.

Oli tyhjää ja hiljaista. Lampun valo alkoi punertaa, se heikkeni ja himmeni.

Varmaankin oli oikea myrsky ulkona, tuuli ulvoi. Hän ompeli ja ompeli, kestäisi vielä ainakin tunnin ennenkuin hän saisi kaikki valmiiksi.

Illan kuluessa saattoi hän saada sellaisen unenpuuskan, että hän ikäänkuin näki kaikki kaksinkertaisena. Mutta ompeleminen kävi kuitenkin yhtä sukkelaan siitä huolimatta, ja kun puuska oli ohi, oli hän päässyt pitkän matkan eteenpäin.

Siinä istuessaan uneksi hän, että oli aikainen aamu ja hän kulki äskensataneessa, paksussa lumessa vaivaloisesti pihan yli, — joka askeleella näkyi mustaa likaa — ja tapasi kirjapainopojan, niinkuin tavallisestikin tämän mennessä rappuja ylös ylioppilas Kielsbergin luo paperiviilekkeineen.

… Kielsbergin mielestä he varmaankin tavallaan tunsivat toisensa ensimäisestä illasta saakka, jolloin tämä tuli taloon. Hän tervehti ja jutteli joka kerta heidän tavatessaan toisensa ulkona ja kyseli häneltä, niissä hän milloinkin oli ollut ompelemassa ja mihin hänen piti mennä huomenna ja ylihuomenna. Kielsberg arveli, että Maisa oli varmaankin hirveän tyytyväinen maailmaan ja ansaitsi äärettömän paljon rahaa, — silmät kiiluivat ja vilkuivat silmälasien takaa — Maisa kun ahersi aikaisesta aamusta myöhään iltaan. — Varmaankin tulisi hänestä vielä hirveän rikas! —

Kielsberg oli aina iloinen, vaikkei hänellä suinkaan ollut liiaksi rahaa, miesraukalla. Rouva Thorsenin täytyi kovasti kiristää häneltä vuokraa, sen hän oli kuullut Tillalta. Hän luki lääkäriksi ja hänet tunnettiin hyvin sairaalassa.

Oli harmillista, että Maisa oli lauantaina sattunut tulemaan kotiinsa niin onnettomaan aikaan, juuri kun pesijätär seisoi ja karhusi laskua ja huusi, ettei hän enää vasta pese noita kuluneita paitoja, jollei herra maksa. Hän olisi antanut paljonkin, jos olisi voinut hävitä näkymättömiin, niin hieno kuin Kielsberg aina oli; mutta oli mahdoton enää kääntyä ympäri, sillä hän oli juuri menossa viemään leninkiä rouva Thorsenille ja niin käänsi hän asian leikiksi ja meni rappuja ylös aivan heidän keskeltään. Mutta eipä Kielsberg ollut näyttäytynyt sen jälkeen…

Lampun valo punersi yhä enemmän, se alkoi kärytä. Viimeiset koristeen laskokset olivat vielä neulomattomina hänen edessään.

Rouva aukaisi ovea nähdäkseen, eikö hänen työnsä pian valmistuisi; ei varmaankaan kannattanut enää jäljelläolevan pätkän vuoksi panna lamppuun uutta öljyä?… Mina oli nukahtanut arkihuoneeseen odottaessaan…

* * * * *

Joulupäivinä Maisa oli nukkunut tarpeekseen, tehnyt tulen uuniin, keittänyt kahvia, käynyt juttelemassa alhaalla Dörumien tai kauppias Sundbyn luona ja jälleen mennyt ylös ja pannut maata.

Suutarin väki ja Dörumit olivat myöskin kaikki nukkuneet kauan, matami Dörum oli töintuskin ehtinyt iltakirkkoon ensimäisenä joulupäivänä. Tapaninpäivä-iltana ratkaistiin siellä alhaalla korttipelillä, kuka tarjoaisi vehnäleipää ja kuka kaksi pulloa olutta ja jok'ainoa heistä kuitenkin haukotteli.

Loikoa siten iltapäivällä, kun alkoi hämärtää, ja uunissa oli tuli ja sen valo heijastui huoneeseen, ja tietää, ettei tarvinnut nousta ennenkuin illalla — eihän muu olisi tullut kysymykseenkään… Oli niinkuin ei olisi jaksanut ajatellakaan mitään sen enempää.

Mutta nyt ei saanut enää paljoakaan levätä. Kolmantena ja neljäntenä päivänä täytyi hänen ommella leninginliiviä, jonka hän kauan sitten oli luvannut kauppias Sundbyn palvelijattarelle. Ja sitten ristiäismyssy… puhumattakaan siitä, että hänen täytyi omaakin pukuaan tarkastella ja siistiä — — —

— — — Maalarimestari oli luonut lumen pois ovensa edustalta ja siistinyt kaikki paikat niin hienoiksi sunnuntai-aamuna. Mieskummeina olivat talonisännöitsijä Andersen ja Elling, jolla oli oikein hieno uusi takki ja valkoinen rintamus silkkikaulaliinoineen. Pienokaisen nimeksi tulisi hänen tätinsä mukaan Kirstine.

Toimitus kesti kauan, ja jumalanpalveluksen jälkeen oli niin paljon kastettavia, että Maisa oli oikein iloinen päästessään jälleen kotiin ja saadessaan jalkansa lämpimiksi; lumi aivan narisi kenkien alla.

Matami Dörumin ja Maisan piti mennä katsomaan, kun pienokainen pantiin kehtoon; hänen tuli nukkua ennenkuin ristiäiskekkerit alkoivat.

Illalla oli maalarimestarin luona niin täyttä; siellä olivat Dörumit ja suutarinväet, talonisännöitsijän perhe ja maalarimestarin kaupungissa asuva sisar, erään merimiehen leski, joka ennen oli ollut tarjoilijattarena muutamassa valtameren laivassa; hänellä oli kaksi tytärtä, jotka kehuivat itseään; toista piti kutsua taloudenhoitajattareksi ja hän oli hirveän hieno ja muhkea.

He kiiruhtivat heti kaikki kolme istumasohvaan kahvipöydän ääreen matami Andersenin, talonisännöitsijän vaimon viereen, niin että sekä matami Dörumin, kummin, että suutarimatamin nyt täytyi tyytyä puutuoleihin. Maisa pakotti silloin talonisännöitsijä Andersenin ottamaan hänen tuolinsa, — muuten piti miesväen istua ulompana penkeillä ja rahilla, heille tarjottiin sinne virvokkeita — ja sitten tahtoi Jensine Andersen jälleen, että Maisa, joka oli kummi, ottaisi hänen paikkansa.

Dörumeja kiusasi myöskin aika lailla nuo kolme istumasohvalla olijaa. He istuivat rivissä ja nyrpistivät suutaan ja väänsivät itseään joka kerran, kun ottivat vierrekakkua tai voileipää, heidän kätensä olivat aina eidamerjuustolla päällystettyjen voileipien kimpussa. Ja koko ajan puhuttiin vain nuorimmasta tyttärestä Theasta, josta nyt tulisi höyrylaivan tarjoilijatar ja jolla kenties aikaa myöten olisi mahdollisuuksia päästä ravintolanpitäjättäreksi, kuten matami Rasmussenkin oli ollut, vieläpä samaan laivaankin, sillä matami ja kapteeni olivat varsin hyviä tuttavia.

Paksut, lyhyet kullatut kellonperät heilahtelivat puseroa vastaan matamin jutellessa, ja molempien tytärten kädet luikertelivat hänen käsiensä alitse vatia kohti.

Toisten matamien yritykset saada sanotuksi jotain lapsesta tai kasteesta raukesivat aivan tyhjiin.

Yht'äkkiä nousi matami Andersen:

"Huh — täällä sohvassa on niin kuuma… enkö voisi saada istua sinun paikallesi, Andersen?"

Mutta siitä oli seurauksena vain, että nyt nuo kolme oikein levittäytyivät sohvaan, ja sitten juteltiin jälleen.

"Älä luule, että ketju on oikeaa kultaa", kuiskasi matami Andersen Maisa Jonsin korvaan, — "ja nuo sormukset hänen sormissaan… pelkästään katinkultaa. Kuulkaa, minä en suorastaan voinut istua hänen vieressään."

Laiha, pitkä maalarimestari pienine, punertavine paineen kulki, ympäri varsin koreana liiveineen ja avarine sinisine paidanhihoineen ja tarjosi olutta ja miesväelle ryypyn; hänen otsassaan oli pari punaista läikkää ja hän laski leikkiä ja kaatoi.

Nyt pienokainen huusi viereisessä pikku makuuhuoneessa, ja matami Jörstadin täytyi mennä sinne auttamaan vanhinta, kaksitoistavuotista tytärtään.

"Oli ehkä hyväkin, että tällä tavoin jouduimme muistamaan myös lasta", sanoi matami Andersen katkoen leskimatamia terävästi silmiin.

"Niin — ni-in — niin — odottakaahan nyt siksi kunnes eukko tulee jälleen sisään", — alkoi maalarimestari. Vihdoinkin puhui hän sitten ohuella, piipittävällä äänellään:

"Sitä minä nyt vain tahtoisin sanoa, niinkuin olen ajatellutkin kaiken aikaa, että minä ja vaimoni kiittäisimme kummeja sekä siitä, että he ovat olleet kirkossa meidän Kristinemme kera, että myöskin kaikista hyvistä lahjoista, jonka vuoksi me kiitämme ja kumarramme jok'ainoalle."

Talonisännöitsijä nousi nyt esittääkseen, ennenkuin joi lasinsa, kummien onnittelut ja toivomukset pikku Kirstinen menestykseksi. Ja puheen jälkeen tarjosi maalarimestari paloviinaa kaikille, myöskin naisille, joitten piti ottaa koko- tai puoliryyppy sen mukaan, olivatko he naimisissa vai naimattomia; mutta oli hirveätä, miten nuo molemmat Rasmussenin tyttäret tirskuivat ja kursailivat, ennenkuin hän sai heidän maistamaan väkeviä, — olutta, herra paratkoon, saattoivat he kyllä maistaa, mutta —

"Pitäkääs nyt silmällä heitä", sanoi matami Andersen, — "luulenpa, että tuokin menee alas, jos lasi vain jää siihen seisomaan. Ajatelkaas, että he ovat tyhjentäneet koko tuon takimaisen maljan, nuo kolme!"

"Katsokaas, katsokaa toki", kuiskasi hän joka kerran kun he joivat, ja tyrkkäsi Maisaa; — hän oikein tarkasteli heitä… "Tuo taloudenhoitajatar on vain ottanut pikku siemauksia, ja nyt on lasi jo aivan tyhjä. En minä usko, että hän on mikään taloudenhoitajatar — taloudenhoitajattarella muka tuollaiset pitkät korvakellukat, eipä todentotta olekaan! — Hyh, olen iloinen, että muutin paikkaa."

Matami Andersen kuiskaili ja kuiskaili ja kiusaantui yhä enemmän katsellessaan noita, jotka olivat vieneet häneltä sohvan. Pitihän toki talonisännöitsijän rouvan ikäänkuin olla ensimäisenä täällä.

Nyt alettiin yltympäriinsä jutella, ja Dörum ja suutari siirtyivät vähän kauemmaksi, kuten maalarimestarikin. He istuivat irlantilaisiin villaröijyihin puettuina ja hikoilivat ja polttivat. Dörumilla oli ollut porsliinipiippu valmiiksi täytettynä taskussaan ja talonmies hipaisi suutaan kielellään ja joi olutta niin usein kuin vain lasi täytettiin; hän huomasi kyllä, että eukon mielessä oli jotakin, mitä piti koettaa sovittaa… "Kuulehan", sanoi hän taputtaen tätä aina väliin ystävällisesti olkapäille, — "kuulehan, Maren, — mutta juohan toki, Maren, täällä on olutta — niin — pidähän silmällä Jensineä. Usko pois, äiti, että olet suuressa edesvastuussa, sillä, näetkös, nyt tulee tuo Sundbyn puotilainen tänne, tiedäthän, — niin ja kuulehan — jätän kokonaan sinun ratkaistavaksesi, tahdommeko hänet vai emme", kuiskaili hän nipistäen matamia.

Kas vain, — Sundbyn Johannesen ja Jensine Andersen, — vai niin, vai niin — ajatteli Maisa, joka myöskin oli kuullut puhuttavan siitä.

Nyt tulivat ulkoa pakkasesta läkkisepänsälli ja vielä muuan toinenkin jääden hämillään seisomaan ovensuuhun, sillä eipä juuri näyttänyt siltä kuin tanssittaisiin täällä ahtaassa kamarissa. — Maalarimestari pyysi heitä olemaan ystävällisiä ja istuutumaan ja ottamaan ryypyn siksi kunnes tulisi useampia. Hän ei tahtonut sytyttää valoja työpajaan niin aikaisin. Täytyihän pitää huolta, että valoa riittäisi myöhempäänkin.

Nyt kun talonisännöitsijä oli saanut vaimonsa irti tuosta yhä kiihtyvästä sodanhalusta sohvassa istuvaa leskeä kohtaan ja hänen huomionsa kiinnitetyksi Jensineen, istui hän aivan tyynenä ja vakavana, kaulassaan vaaleanpunainen solmittu liina, ja nautti olutlasistaan, jonka hän oli asettanut polvelleen, puhallellen suuria savupilviä ja jutellen ja laskien leikkiä Dörumin ja suutarin kanssa.

"Ettekö voi saada hiukan ovia auki siellä!" kuului yht'äkkiä sohvalta, — "minusta tuntuu, että me suorastaan paistumme täällä", — matami Rasmussen toi kärsimättömyytensä ilmi äänellä, joka oli kokonaan toisensävyinen, ei ollenkaan lempeä, kuten kahvia juotaessa.

"Niin, nyt tuli esille hänen oikea luontonsa", sanoi matami Andersen, — "siinä sen nyt kuulitte, Maisa! Olen hiukan pitänyt silmällä heidän hommiaan koko ajan, ja tosiaankin olen iloinen, että pääsin kunnialla pois sohvasta; — nyt ovat he jo saaneet käsiinsä pöydältä kolmannen olutpullon, jota he salaa vaihtavat. Viina on myöskin mennyt saman tien."

Maalarimestari ei ollut halukas avaamaan ovea. Lumipyryssä seisoi siellä odottamassa koko joukko ihmisiä, joita oli vaikea pyytää sisäänkään, eikä hän missään tapauksessa tahtonut vielä sytyttää tulta työpajaan.

"Kyllä täällä on varsin kuuma", arveli talonisännöitsijä, joka kuivasi kasvojaan käden selkäpuolella.

"Eipäs ole, Andersen!" vastusti hänen vaimonsa terävästi, — "meillä on kuitenkin niin paljon ihmistapoja, ettemme ryhdy pitämään järjestystä vieraissa ollessamme."

"Avaatteko oven?" tuli varsin käskevällä äänellä sohvasta; leski näytti olevan aikeissa nousta.

Nyt avasi maalarimestari oven ja meni sytyttämään tulen työpajaan.

Tuntui virkistävältä, kun pakkanen virtasi sisään sumupilven tavoin. Ulkona kuunvalossa näki Maisa Ellingin ja muutamia muita, joiden hän tiesi tulevan; — heitä oli koko joukko — tulisi oikeat tanssit.

Hän arvasi kyllä, miksi Elling pysytteli niin lähellä ovea: tämä tahtoi ensimäisenä ehtiä pyytämään häntä… Ja juuri kun he nousivat lähteäkseen työpajaan, olikin Elling siinä.

"Kyllä, kyllä, mutta saatte pyytää uudelleen oikein kunnollisesti tuolla sisässä eikä täällä ulkona lumessa…"

Työpaja oli järjestetty siistiksi, suloinen lämmin virtasi vastaan. Maalarimestarin luona oli aina niin kuuma sen vuoksi, että kaiken vastamaalatun piti talvella olla kuivumassa sisässä sekä yöllä että päivällä. Maalipyttyjä ja pusseja ja öljykivi ja kaikenlaisia maalarinkapineita oli nurkassa, nojallaan olevat tikapuut suojanaan, ja kelkkoja ja muita kuivumaan pantuja esineitä oli kattoparrujen välissä olevilla orsilla juuri ja juuri niin korkealla, etteivät päät ylettyneet niihin.

Seinillä oli muutamia juuri sytytettyjä kynttilöitä kiinninaulatuissa puulistoissa, ja kulmapöydällä paloi lamppu. Soitosta huolehti vanha Sjöberg, "kone", joka soitti viulua pitkät jaksot, kunhan häntä vain voideltiin punssilla ja välillä otettiin esiin hanuri. Oli tarkoitus, että joillakin vastatulleilla olisi mukanaan miestä väkevämpääkin, jota he tarjoaisivat toisille.

Tanssi alkoi ja pari toisensa jälkeen lähti liikkeelle, niin että hameenhelmat liehuivat.

Kuparisepänsälli oli käyttänyt tilaisuutta hyväkseen sisällä kamarissa ja pyytänyt saada tanssia Jensinen kanssa, ja Larsinella oli kolmekin kavaljeeria ympärillään, — varmaankin noitten pitkien korvakellukoitten ja monien hetaleitten vuoksi.

"Ette saa pitää kättänne noin korkealla selässäni, Elling", ärähti Maisa kärsimättömästi, — "eikä täällä myöskään liene niin kylmä, että tarvitsisi pitää hattua päässä."

Häntä harmitti, että he polkivat ja tömistivät lattiaan korkoraudoillaan, ja että he tanssivat lakit ja hatut päässä; ne olivat vinossa, jotta näyttäisi ponnekkaammalta. Ellingillä oli kuitenkin valkea etumus ja silkkikaulaliina sekä vahanahkaiset saappaat.

Samassa he törmäsivät erääseen pariin, joka pysähtyi vain ottaakseen toisin tavoin kiinni toisistaan, ja sitten kesti viheliäisen kauan ennenkuin he jälleen pääsivät tahtiin.

Pöydän luona kauempana nurkassa, josta lamppu levitti himmeätä valoaan lämpöisellä vedellä täytetystä saviastiasta nousevan höyryn läpi, seisoi maalarimestari avarine sinisine paidanhihoineen ja tarjoili punssisekoitusta. Hänen vieressään olevalla tarjottimella oli muutamia olutlaseja ja viisi kuusi viinilasia odottamassa…

"Maistelehan tätä, Andersen. Otamme kokeeksi etukäteen… Kas tuossa, Dörum — tänään on ollut kova työpäivä, maljasi. Meitä kolmea varten on erikoinen pullo. Nuoriso saakoon sitä enemmän vettä vereensä — he, he, he" — naurahteli hän heikolla äänellään lisätessään saviastiaan vettä aikamoisen annoksen. "Aseta lasisi ikkunalaudalle, suutari, niskasi taakse, niin se on varmassa paikassa — sinä myös, Andersen! Niin — eiköhän liene viisainta meidän kaikkien tehdä samalla tavoin" — maalarimestari asetti omansakin sinne.

"Kas niin", — ensimäisen kerran pani maalarimestari piippuunsa. Tulitikku, jota hän ensin raapaisi seinää ja sitten lattiaa vasten, sammui, sisarentytär, kamarineitsyt liehui ohi kaikkine hepenineen ja avarine krinoliinihameineen.

"Kas niin, kas ni-in!"… kuului eri vetojen jälkeen, kunnes piippu syttyi. Maalarimestarin edesvastuu tältä päivältä oli suurimmaksi osaksi ohitse ja hän aikoi nyt kaikessa rauhassa ja mukavuudessa nauttia elämästään… Muori sai viedä tarjottimella penkeillä istuville matameille virvoketta — ja myöskin toisille, mikäli astiasta riitti.

"Tuo Maisa on sievä tyttö", sanoi talonisännöitsijä — "Näkee, ettei hän kuulu raskaantyöntekijöihin, kuka sitten lieneekään hänen isänsä — no niin, hyi olkoon, — katsokaa nyt, kun suorastaan tallaavat jalat tässä."

Galoppadi oli menossa sitä vauhtia, että kaksi kelkkaa putosi alas telineiltä uunin takaa.

Vanha Dörum istui köyryselkäisenä ja hiljaisena ja vakavana ja vetäisi silloin tällöin haikuja piipustaan. Toisella silmällään seurasi hän Maisa Jonsia ja Ellingiä, jotka tanssivat schottista, hän tiesi niin tarkalleen mitä matami Dörum ajatteli noista kahdesta, tämä varmaankin istui ja teki huomioita kaikesta… Elling oli kelpo mies… Mutta pitää olla muutakin ennenkuin voi perustaa oman työpajan…

Jostakin neuvoteltiin kauempana oven luona:

"Kyllä toki" — puheli matami Jörstad — "Tilla saa kyllä tulla tänne ja kauppias Sundbyn Maren myöskin, — molemmathan ovat meidän tuttaviamme, matami Rasmussen."

"Enpä olisi luullut, että olemme joutuneet paikkaan, missä palvelijattaria pidetään tuttavina!" Matami Rasmussen huusi kovalla äänellä tyttärensä pois tanssista… "Thea! — Larsine, kiiruhtakaa, kuuletteko…"

"Hän aikoo mennä", tuli Jörstadin emäntä sanomaan hämillään.

"Tarjoa hänelle vain punssia, eukkoseni!" Maalarimestari kaatoi sekoitusta summamutikassa aimo annoksen olutlasiin; — hän tiesi kyllä, mistä tuuli puhalsi oli ollut aivan anteeksiantamattoman heikkoa se sekoitus, jota hän oli antanut vaimonsa tarjota matameille.

Tilla ja Maren liehuivat kumpainenkin oman kavaljeerinsa kanssa tanssissa täydessä vauhdissa törmäten toisia vastaan ja tuuppien toisiaan ahtaassa piirissä lattialla ja kesken kaiken näkyi karkeitten villasukkien varret märkäin kenkien yläpuolella.

Vanha Dörum karisteli kurkkuaan ja sylkäisi tupakansauhun keskeltä; tanssijat tömistivät lattiaa niin että kaikki maalarityöpajan tomu pölähti esiin; se tunkeutui rintaan — — — uh — uh — uh — uh — Hän kääntyi ikkunalaudalla olevaan lasiin päin ja otti pienen kulauksen huuhdellakseen kurkkuaan.

Puoliavoimesta ovesta tulvi sisään pakkashöyryä ja ovikynnyksellä leveni yhä enemmän ja enemmän jalkojen mukana kulkeneesta lumisohjusta muodostunut musta täplä sitä mukaa kuin ovesta kuljettiin.

Pullo kulki melko usein ulkona sälliltä toiselle, tullessaan takaisin olivat he niin punaisia ja iloisia. Ja he vetivät tytötkin mukaansa ja saivat heidät viekoitelluksi juomaan punssia.

"Ei kiitos, — päästäkää minut, — ei, ei, — ei kannatakaan koettaa vetää minua sinne, tyydyn siihen, mitä saan täällä sisällä…" Jensine ei pitänyt seurasta, joka oli ulkona oven luona.

Kas nyt tuli Sundbyn Johannesen, tuo vaaleatukkainen puotipoika, jonka maalarimestari itse aivan erikoisesti otti vastaan ja jota rupesi kestitsemään; eikä kestänyt kauan, ennenkuin hän oli lattialla talonisännöitsijän tyttären kanssa.

Plik, plik, plik, — kuului viulusta vain näppäyksiä se pysähtyi kesken tanssia.

Ja siinä he seisoivat.

"Sjöberg tahtoo punssia."

"Täytyy voidella konetta", tuli tuo vanha sukkeluus.

Ja kesken kaiken kuului jälleen, plik, plik, plik — ja taas "saatiin voidella konetta".

"Tanssitaanko täällä?" — Tulija oli ylioppilas Kielsberg, joka koetti vilkua sisään avonaisesta ovesta; hän oli tullut kotiin kylästä ja tullut uteliaaksi… Siellähän oli Maisakin, joka tanssi niin että leiskui vain —.

"Mitäs te tahdotte?… kuulutteko tekin tähän seuraan?" — kuului hänen ympäriltään.

Hän huomasi matami Jörstadin ja kysyi kekseliäästi:

"Ei suinkaan Sjöberg ole täällä, matami Jörstad? — minun pitäisi välttämättömästi saada puhua hänen kanssaan; hänen piti korjata minun kahvikeittimeni."

"Onpa kyllä hän täällä, herra ylioppilas."

"Jollen saa sitä, saan turhaan toivoa kahvia huomen-aamuna."

"Ei ole nyt helppoa saada häntä käsiinsä, hän on soittajana. Mutta ettekö tahdo tulla sisään ja odottaa hiukan… Muuan ylioppilas, joka asuu tässä talossa", selitti hän ympärillä seisoville.

"No, teillä on joulukekkerit täällä", jatkoi ylioppilas ja meni sisään.

"Ristiäiset, herra ylioppilas."

"Niitäkö siis täällä valmisteltiin aamupäivällä!"

"Niinpä niin, pikku tyttönen ristittiin ja nimeksi tuli Kristine."

"Neljäs vai viides, matami Jörstad?"

"Kuudes."

"Niitä on jo aivan liian monta", sanoi Rasmussenin matami, jonka viereen hänen täytyi istuutua ainoalle vapaalle paikalle, — "liian monta tämän talon osalle…"

Ylioppilaalla oli muutakin tekemistä kuin ryhtyä keskusteluihin tukevan, punaisen Rasmussenin matamin kanssa, mutta hän hymyili ja nyökäytti aivan kuin hän olisi kuunnellut.

… Maisa ei katsonut sinnepäin, missä hän istui. Kas, nyt hän kuitenkin hiukan hymyili… Hänen kanssaan oli niin hauska jutella, — hän kun oli niin suunnattomasti huvitettu noista Schouista tai Tranemeista tai mitkä heidän nimensä nyt olivatkaan kaikkien niiden, joiden luona hän ompeli, aivan kuin hän kuuluisi noihin perheisiin — ja vain noiden vaivaisten hikipäässä ansaittujen markan ja kuudenkymmenen vuoksi päivässä.

Olipa tuo koko lempo puhumaan, tuo paksu matami, olikohan hän suutuksissaan jostakin?

Oli selvää, että matami Rasmussen oli vihoissaan; hän oli sekä humalassa että äkeissään, varsinkin sen vuoksi, ettei tuo komea puoti-Johannesen vielä ollut kunnioittanut kumpaakaan hänen tyttäristään pyytämällä näitä tanssiin, hän tanssi vain Jensinen ja taas Jensinen kanssa ja nyt vaihteeksi Maisa Jonsin kanssa.

"Hän näyttää minusta liian hienolta, tuo ompelijatar", huomautti hän. "Kun sellainen ikäänkuin tahtoo olla yläpuolella säätynsä, niin se ei ole mikään hyvä merkki. Hän ei myöskään voi olla aina silloin tällöin katsomatta kenkiinsä, — miten hän nyt lieneekään ansainnut ne…"

Kielsberg ei vastannut; hänellä oli palava halu tanssia, erittäinkin nyt neuloja-Maisan kanssa; — mutta hänenhän täytyi ensin keksiä jokin juttu kahvikeittimestä Sjöbergille.

Johannesen tanssi jälleen Jensinen kanssa…

"Niin niin, — nuo rihkamakauppojen puotipojat, jotka keikailevat vaatteillaan… Mutta voittepa olla varma siitä, että sekä talonisännöitsijä Andersen että matami istuvat ja pitävät silmällä… ja kas vain, sielläpä maalarimestarikin kallistaa lasia hänen kanssaan!"

"Mitä — kenen kanssa?" sanoi Kielsberg hajamielisenä… Tuo Maisa Jons, hänpä ei ollut hullumpi… hänellä oli niin kauniit liikkeet. Tuo, jonka kanssa hän tanssi, oli pyöreähkö, mustatukkainen mies, hiukan partaa leuan alla ja tavattoman kalpea kasvoiltaan, joilta hiki valui, todennäköisesti sepänsälli. Mutta kuinka sanomattoman hienosti Maisa liikkui hänen vieressään ja ikäänkuin piti itsensä kauempana hänestä; hän katsoi koko ajan alas omiin jalkoihinsa…

"… Muuten, hän on oma veljeni."

"Puotipalvelijako?"

"Ei, maalarimestari."

"Niin, hän on viekas silloin, kun se tuottaa hänelle hyötyä", tiuski erittäin raivostunut ääni. Matami puheli itsekseen. "Hyi, hyi, madella tuolla tavoin talonisännöitsijän edessä. — Hyi, sanon minä", — hän sylkäisi kiukkuisena kauas lattialle… "Niin, voitte uskoa, tässä talossa on elämä hiukan kummallista, jos vain tahtoisi puhua siitä. He ovat kaikki niin hyviä ystäviä keskenään, niin!"

"Plik, plik, plik" — jälleen keskeytyi tanssi.

"Pitäkää nyt varalta, että saatte hänet puheillenne", tuli Jörstadin matami sanomaan.

Kielsberg nousi, muu ei auttanut nyt.

"Entäs minun kahvikeittimeni, Sjöberg?" kysyi hän rohkeasti.

"Kahvikei — kahvi — mitä?" — hän asetti viulun varovasti siniselle esiliinalle ja hän vilkuili, näkyisikö miestäväkevämpää, jota piti tulla.

"Ylioppilas tahtoo saada kahvikeittimensä, ettekö kuule, Sjöberg", kuiskasi innokkaana Jörstadin matami, joka kyllä tiesi, ettei Sjöberg ollut halukas vastaamaan tilauskyselyihin ja sentapaiseen; häntä täytyi ensin perinpohjaisesti ravistella.

Sjöbergillä eivät korjaukset milloinkaan tahtoneet valmistua määrätyksi ajaksi, ja hänen kapeilla, sisäänpainuneilla kasvoillaan ja voimakkaasti eteenpäintyötyneellä leuallaan oli merkki ainaisesta huonosta omastatunnosta.

Hän koetti hiljakseen muistutella mieleensä töitään ja loi hitaasti parin viisaita silmiä Kielsbergiin.

"Kahvinkeittokoje, sanotte?"

Heidän takanaan tyrkittiin ja työnnettiin, niin että oli vaikeaa pitää paikkaansa; siellä kuljettiin alinomaa ovissa edestakaisin.

"Kahvi —?"

"Niin, kahvinkeittokoje, jonka piti olla valmiina varhain huomisaamuksi", muistutti Jörstadin matami. Sjöberg pudisti päättävästi päätään ja ojensi kätensä viekoittelevaa punssilasia kohti.

"En minä ole saanut mitään kahvinkeittokojetta."

Hän tirkisteli kauan ja ajattelevasti kirkkain, sinisin silmin Kielsbergiä samalla kuin ryypiskeli lasin tyhjäksi. Ilme kävi yhä ivallisemmaksi: — "Jokin kahvikeitin… teillä? — hoh!" puhkui hän. — "Ja sitten tulette tänne…" Ilme tuli jotenkin epämiellyttävän tutkivaksi.

"Mutta onhan se kai lähetetty teille, mitä?" sanoi Kielsberg harmistuneena.

"Sanokaa vain, kuka sen vei hänelle, niin hän kyllä muistaa", arveli
Jörstadin matami. "Parasta on, että Tilla puhuu hänen kanssaan siitä…
Tilla!…"

Olipa onnetonta, että Tillakin oli täällä; eihän kannattanut syyttää tätä.

"Oi ei, matami Jörstad, missään tapauksessa en kuitenkaan saa kahvia huomenaamulla aikaisin", sanoi Kielsberg jalomielisesti… "Niinpä minä lähetän sen teille huomenna aamupäivällä, Sjöberg." Hän näytti aikovan lähteä.

"Suuret kiitokset, matami Jörstad. — Mutta sanokaahan", sanoi hän ikäänkuin äkillisen uteliaisuuden valtaamana, — "kuka on tuo tumma, pitkä tyttö, joka seisoo ja hymyilee ja puhuu paljon, — olen nähnyt hänet useampia kertoja, — ei kai hän asune tässä talossa?"

"Hän on Jensine Andersen, Ellingsenin talon isännöitsijän tytär."

"Ja eikös tuolla matami… niin, matami Dörumin vieressä ole tuo ompelijatar, joka asuu tässä talossa."

"On kyllä, neiti Jons, joka nyt oli kummina, saan ilmoittaa."

"Kahvikeitin!" — kuiskattiin hänen takanaan; ääni kuulosti epämiellyttävältä.

"Ettehän tahtone, herra ylioppilas, kieltäytyä lasista punssia ennenkuin menette", tarjosi matami.

"Juodako pikku Kristinen onneksi, matami Jörstad?"

Matami kiiruhti miehensä luo, joka istui haikupilvien keskellä nurkkalampun luona.

"Tehän olette suuri keksintöjen tekijä, Sjöberg?" koetti Kielsberg aloittaa puhetta.

"Niin — tiedänpä erään, joka keksii!…"

"Sanokaahan, tiedättekö mitään keinoa vetoisia laseja vastaan — huoneessani tuulee niin, että saattaisi panna tuulimyllynkin käyntiin…"

"Vetoisia laseja… lasia? — Ehei — lasi on tiivistä, saan ilmoittaa. Ei tarvitse paljoakaan järkeä, kun sen ymmärtää… Mutta ikkunanpielestä ja kehyksistä kyllä vetää…"

"Luuletteko, että olisi paras liimata moneen kertaan paperia rakoihin?"

"Paperia? — Niin, ni-in, sehän on vanha akkain antama neuvo talven varalle, se… Mutta muuten, nähkääs, jos tosiaankin tarkoitatte sitä, mitä sanotte, niin kannattaa kyllä tutkia seinäntukkeamista… Niin — sammalta etupäässä, — ja lunta, sitten kun sitä tulee, aivan seinänvierelle. Merellä käytetään meriheinää täytteeksi… meriheinämättäitä… ja mitä enemmän vesi painaa, sitä tiiviimmäksi tulee täyte. Saatte uskoa, että olen kyllä tutkinut asiaa. Kunpa löytäisi sellaisen aineen, että mitä enemmän sataisi, sitä tiiviimmäksi tulisi täyte…"

"Saan kai tarjota vähän punssia?" Siinä seisoi maalarimestari hiukan horjuvana, ääni epävarmana, täysinäinen viinilasi märällä tarjottimella.

"Huh — huh — miten nuo tyrkkivät."

Erään nauravan tytön selkä töykkäsi häntä, tämän kulkiessa hänen ohitsensa, niin että hänellä oli täysi työ selviytyä kunnolla tarjottimineen.

"Niin, täällä on ahdasta; ettekö tahdo ottaa lasianne ja istuutua?" — hän näytti Kielsbergille jälleen tuon epämiellyttävän paikan penkillä tukevan, punaisen matamin vieressä.

Rasmussenin matami ei näyttänyt suurestikaan huomaavan häntä; hän oli jännittyneenä kiintynyt katsomaan talonisännöitsijää, joka kilisti lasia niin tuttavallisesti puoti-Johannesenin kanssa. Hänen Theansa seisoi aivan heidän takanaan; vihdoin oli tämänkin onnistunut päästä juttusille Johannesenin kanssa, — ja se jo oli tietysti heti liian paljon Andersenien mielestä, heidän täytyi saada hänet pois hänen luotaan…

Sjöbergin viulu aloitti jälleen valssin, jokainen kiiruhti hakemaan paria itselleen.

… Mutta eikö hän, veitikka, kiiruhtanut Thean ohi, niin läheltä, että melkein hipaisi häntä, — ja Andersenin Jensinen luo jälleen…

Rasmussenin matami puhisi ja puhkui ja kohautti hartioitaan; hän istui kuten täysi höyrypannu.

"Minähän sanoin, että täällä talossa kumarrellaan talonisännöitsijää, — voitte uskoa sen, ja jos minä vain tahtoisin puhua!… He, he, he", kuului ivallisesti.

"Vai luuletteko maalarimestarin voivan hankkia itselleen puita koko talveksi, ja hänen luonaanhan täytyy aina olla niin lämmintä… Maksaisiko hän puut sitten! Ei, nähkääs — kun talonisännöitsijä Andersen vain pistää hänelle salavihkaa hyviä puita ja laudanpätkiä alhaalta pihalta, niin saa hän varmasti maalatuksi sekä sisältä että ulkoa kaikki kotonaan… ja, kun talonisännöitsijä ja vaimo ja lapset tarvitsevat, kenkiä, niin saa suutarin väki puita sekä keittiöön että kamarinuuniin niin paljon kuin vain voivat polttaa. Ja jos hän tahtoo saada lasiruutuja ikkunoihinsa, niin menee vain muutamia käsikärryllisiä laudanpätkiä lasimestarille… Ja sen vuoksi pidetään täällä tanssit hänen kunniakseen, ymmärrättekö, punssineen ja kaikkine herkkuineen koko perheelle… Kuinka makeita ovatkaan he keskenään!… Tietäisipä vain Ellefsen siitä!"

"Plik, plik, plik", nyt pysähtyi soitto keskellä parasta vauhtia.
Sjöberg sanoi nyt olevansa väsynyt.

"Voidelkaa häntä vain, niin se kyllä käy." —

Vähän ajan perästä alkoikin tanssi uudelleen.

Neuloja-Maisa istui vapaana, ja Kielsberg kiiruhti tämän luo ja pyysi hänet tanssiin.

He seisoivat ensin hetkisen yhdellä kohtaa ja heiluttivat käsiään ja koettelivat ennenkuin syöksyivät lattialla olevaan ahtaaseen piiriin; — siellä poljettiin jaloilla ja pyörittiin ympäri selät väärinä, kasvot punaisina ja hikisinä ja kädet suorina, ikäänkuin ne olisivat tahtoneet sanoa: pois tieltä!

Hän vei tosiaankin hyvin, veti Maisan käden sivulleen ja ympäri sitä mentiin aina samalla paikalla, sillä täytyi katsoa, että välttyi törmäämästä kehenkään.

"Olen istunut ja katsellut, kuinka somasti ja sievästi te tanssitte, neiti Jons", sanoi Kielsberg heidän päästyä alkuun. Ei ollut hyvä mennä kauemmaksi, täytyi vain varoa törmäämästä kehenkään.

Maisa näki vain vähän hänen leukaansa, sillä hän katsoi koko ajan nappia, joka puoleksi riippui liiveistä.

"Tehän olette ollut kummina tänään."

"Ky-yllä."

Maisa katsahti ylös, — aivan oikein, ylioppilas vain ilvehti. Samassa Maisa tekeytyi kylmäksi ja jäykäksi, — ei hänen tarvinnut antaa tehdä pilaa itsestään.

"No, joku vika pitää jokaisella olla; teidän vikanne nyt on se, että koko ajan katsotte kenkiinne."

"Minäkö?"

"Ni-in, — juuri te — olen pannut sen merkille."

Taaskin he olivat joutuneet tungokseen, josta täytyi koettaa selviytyä.
Muutamin nopein kääntein pääsivätkin he väljemmälle.

"Minkä vuoksi tanssitte noin koukussa ja katsotte alas ikäänkuin kaivoon, kun kerran on niin somat silmät katsoa ylöskin. Nythän te näytätte vain hiuksenne…"

"Tuon olisitte voinut sanoa ennenkuin pyysitte minut tanssiin, niin olisitte kenties saanut vastauksen puheeseenne."

"Oletteko vihoissanne — todellakin?… Oh, älkää viitsikö. Minun tietääkseni rehelliset ihmiset katsovat aina toisiaan silmiin. — Ja muuten, voittehan kysyä Schouilta tai minkänimisiä ne nyt lienevätkään, — niin saatte kuulla, että he aina tekevät sillä tavoin… katsokaas nyt, — kun minä käännän pääni itään, niin te käännätte länteen, — niinkuin me olisimme hirveän kaukana toisistamme, vaikkakin me tanssimme yhdessä… Tai myöskin katsotte te alas lattiaan ja minä ylös kattoon. Luuletteko, että kunnon ihmiset niin tekevät?…"

"Taidattepa kylläkin olla aivan oikeassa", hymyili Maisa; — tuohan oli oikein kokonainen opinkappale.

"Plik, plik, plik" — jälleen pysähtyi soitto.

"Voidelkaa Sjöbergiä —".

"Oi ei, hän ei tahdo."

"Niin, nyt ehdimme tanssia vain puoli tanssia, neiti Jons, — saan kai lopunkin."

Maisa kiiruhti pois ja istuutui.

"Esiin harmonikka —"

Elling tuli kuin tuuli, ja pyysi Maisaa tanssiin.

Joku nykäisi Kielsbergiä selkään. Siellä oli Sjöberg, joka jälleen tuli juttelemaan:

"Niin, nähkääs, — jos vain oikein ruvettaisiin miettimään, millä vetoa voitaisiin estää, niin tulisi siitä kokonainen tutkimus…"

"Entäs köyhyys sitten, Sjöberg", huusi suutari; — "puhu siitä."

"Niin — köyhyyttä on paljon maailmassa, sitä riittää kuinka monelle tahansa, riittääpä vain —"

Talonisännöitsijä pudisti päätään, ja Dörum murisi:

"Köyhyydestä ja kurjuudesta saamme kaikki tarpeeksemme."

— Tuo Elling, jonka kanssa Maisa tanssi ja joka aina oli tiellä ja hyöri ja pyöri hänen ympärillään, kun Kielsberg olisi tahtonut puhella Maisan kanssa, oli suutari, sen huomasi kaikesta, ei ainoastaan hänen tavastaan heiluttaa kyynärpäitä. Musta tukka riippui raskaasti otsalla, ja tiheä rivi pieniä hampaita puraisi varmaan joka päivä suutarinlankaa ja sylkäistä ruikutteli. Muuten näytti hän kelpo pojalta… Hänen ryhtinsä oli joustavan voimakas — ja miten innokkaalta hän näytti — Maisa ikäänkuin koko ajan pani vauhtia tuohon töllikköön…

Suutarin lopetettua kiirehti Kielsberg Maisan luo saadakseen lopun tanssista.

"Lopun tanssista? — enpä tiennyt jääneeni velkaa teille, herra ylioppilas." Taaskaan ei Maisa voinut olla ihmettelemättä, miksi Kielsberg oli tullut tänne.

"Tanssiessanne äsken tuon nuorukaisen kanssa olitte yhtä kiintynyt jalkojenne tarkasteluun, ettekö siis mitenkään voi antaa niiden olla olojaan."

"Teen niinkuin tahdon."

"Saadaanpa nähdä —"

Soitettiin polkkaa hanurilla.

Mutta eihän noihin nenälaseihinkaan voinut katsoa. Maisa silmäili otsaa ja sitten vähän sivuun ja jälleen kaulaliinaa ja hartioita; eipä tuo takki ollut kehuttava, kaulusta olisi sietänyt korjatakin.

"Nyt sanon jotakin teille, neiti Jons, joka parantaa teidät jalkaviasta, — sillä tiedättekö, opiskelen lääketiedettä…"

Sundbyn Maren oli kaatumaisillaan, oli täysi työ päästä pois tieltä.

"Kasvonne eivät juuri ole minkäännäköiset teidän katsoessanne tuolla tavoin alas; — tulee aina mieleen silloin neula ja lanka."

Nyt Maisa hätkähti ja katsoi vihaisesti häneen.

"Mutta — kas niin… ei haittaa, vaikka olettekin vihainen — kuinka vihainen olettekin! — kunhan vain jotain ajattelette, niin kasvonne ovat aivan unohtumattoman hauskat, — näettekö, ilme muuttaa ne kokonaan."

"Jättäkää jo tuo! — Ei kukaan voi mitään ulkonäölleen…"

Maisa oikaisi itseänsä vähän. Ei ollutkaan enää niin vaikeata katsoa tuota lämmintä otsaa nenälasien yläpuolella ja pehmeätä, paksua, tummaa tukkaa. Ei ollut vaikea nähdä, että hän oli opiskeleva. Ja sitten hän piti kiinni vyötäröstä ja vei niin taitavasti, että he selviytyivät hyvin kaiken aikaa tuossa ahtaudessa.

Maisa ihmetteli, pyytäisikö Kielsberg nyt tämän jälkeen myöskin Jensineä tai jotakuta toista tanssiin; tuo tumma Jensine oli kovin sievä — pitkine hevosennenineen! — — Tai olisikohan hän todellakin tullut vain hänen vuoksensa…

"Onpa täällä tukahduttava ilma, tarvitaan kelpo määrä punssia sitä haihduttamaan", — sanoi Kielsberg hengästyneenä. Maisa tunsi miten hänen sydämensä sykki kiivaasti, mutta hän tanssi silti yhtä innokkaana.

"Meidän täytyy vielä kerran pyörähtää tänä iltana, neiti Jons." — Polkka loppui pitkään, monisointuiseen, yhä heikkenevään ääneen ilman loppuessa harmonikasta.

"Ruvetapa nyt tanssimaan tuollaisen ylioppilasnulikan kanssa!" puhkui Rasmussenin matami heidän takanaan, — tuo oli kyllä tarkoitettukin kuultavaksi; — "onhan itsestään selvää, ettei sentapaisella voi olla mitään vakavia aikomuksia."

Maisa tunsi raivostuvansa; mutta Kielsberg kääntyi varsin tyynenä ympäri ja kumarsi purevana:

"Tahtoisitteko tanssia seuraavan tanssin minun kanssani, matami?"

Tämä tuijotti häneen suu auki, — tekiköhän tuo hänestä pilkkaa aivan vasten naamaa.

"Mitä arvelette, — ainoastaan pieni pyörähdys? — Se virkistää, kun on istunut hiljaa ja käynyt kuumaksi."

Ei, ei, ei, ajatteli Maisa; — Kielsberg sanoi sen niin ystävällisesti ja luotettavasti, että matamin silmät aivan sulivat; punakoissa kasvoissa näytti kaikki ikäänkuin muuttuneen; hän loisti aina kirkkaampana ja suloisempana.

"Ainoastaan muutamia askeleita, matami?"

"Nähkääs, herra ylioppilas, kun on minunkin ikäiseni —"

Eikös matami tosiaankin kalastanut!

"Tuolla näette tyttäreni Thean ja Larsinen", laski hän leikkiä; "mutta voin ilmoittaa, että jouduin kyllä aikaisin naimisiin."

"Luulisinpa, että olette aikoinanne tanssinut."

"Minä, niin — oh, olkaa varma siitä!"

"Ei ole mikään taito nähdä, että olette ollut komea."

"He, he, he", tuli vaatimattomasti ja varsin lempeästi, matami katsoi alas syliinsä. — "Ei koskaan pidä kehua itseänsä, mutta muuten — niinä kertoina, jolloin sali koristettiin tanssiaisia varten täällä Grönlandissa, — niin, silloin kannatti puhua siitä, — ja mukana oli sekä norjalaisia että vieraita merimiehiä ja perämiehiä ja muuta väkeä myöskin, — niin", — hän katsoi ylös ylpeän itsetietoisena…

"Eikä ainoatakaan lasia ollut jäljellä ikkunoissa Olse-salissa sinä iltana, jolloin näin Rasmussenin ensimäistä kertaa ja tämä joutui poliisin hoteisiin… Niin, hän oli aivan viaton, sillä juuri hänethän nuo muut tahtoivat ajaa ulos — se on totuus, vaikkapa minun tällä hetkellä täytyisi vala vannoa."

"Ja silloin tanssittiin reeliä, matami Rasmussen?"

"Niin — ja valssia ja galoppadia ja Hampurin polkkaa."

"Mutta varmaan osaatte vieläkin tanssia reeliä, eikö totta, matami?"

"Minä!" — hän nousi suurena ja valtavana ihraleukoineen ja asetti kädet puuskaan.

"Ei, nyt hän on aivan liian vallaton", tuumi Maisa.

"Enkö sitä arvannut, nyt vasta tuli oikea luonto esiin!" puhkesi matami
Andersen sanomaan.

"Oh, ei teidän sovi pitää pilkkananne vanhaa vaimoa", sammalsi maalarimestari, jolla nyt oli punaisia pilkkuja yltyleensä kasvoissa.

"Oh, en ole kenenkään pilkattava", matami Rasmussen näpäytti sormillaan, — "En ole tullut tänne sen vuoksi ja pidän huolen myöskin itsestäni", huusi hän huomatessaan, että oli mennyt liian pitkälle, ja tahtoen peitellä asiaa…

"Oh, varmastikaan ei ollut tarkoituksena, että saisitte minut tekemään hullutuksia, matami Andersen — Ei-i…"

Larsine seisoi komeana ja koreana kaikkine oviaukossa liehuvine hepeneineen ja vilvoitti kuumia kasvojaan. Hänen ympärillään tungettiin ulos ja sisälle ja juteltiin ja ojennettiin Baierin olutta ovikynnyksen yli. Mutta nähdessään äitinsä tanssiasennossa raivasi Larsine tietä itselleen niin että miesjoukko työntyi syrjään kuin akanat tuulessa: — Saattoiko ajatellakaan, että joku, joka käy sivistyneestä henkilöstä, voi hyökätä sillä tavoin vanhanpuoleisen, turvattoman leskivaimon kimppuun! Ääni värisi syvästä ylenkatseesta ja kaikki hepenet vapisivat. Mutta, kun maalarimestari kutsui sisään jokaisen herrankekkaleen joka tahtoi tanssia täällä Grönlandissa, niin —

Hän ei ollut vähimmin vihainen omasta puolestaan, — ensin oli puoti-Johannesen niin silminnähtävästi katsonut ylen häntä sekä koko Rasmussenin perhettä, ja sitten oli ylioppilas tanssinut vain tuon omahyväisen ompelijaneidin kanssa.

Jörstadin emäntä nyki maalarimestaria ja koetti tyynnyttää mieliä ja oli hyvin hämillään. Toinen toisensa jälkeen liittyi heidän ympärillään olevaan piiriin ja "mitä, mitä?" kyselivät myöhemmin tulleet. Andersenin matami ja Rasmussenin matami heittivät toisilleen teräviä pistopuheita melun keskellä, ei tahtonut kuulla enää omaa ääntänsäkään.

Maisa vain ajatteli, miten Kielsberg pääsisi pois; hän muisti, että tämä oli pannut päällystakkinsa ja keppinsä telineille kelkkojen taakse; — oli kuin ampiaispesä hänen ympärillään…

Nopeasti tarkastellessaan tilannetta oli maalarimestari keksinyt, että paras keino mielten tyynnyttämiseksi oli saada tanssi jälleen käyntiin.

Sjöbergiä ravisteltiin ja nyittiin ja virkistettiin punssilla, jotta soitto jälleen alkaisi —

"Niin, niin, pankaa lunta siihen", kuului alhaalta oven luota, — "puristakaa haavaa, sanon, muuten vuotaa veri kuiviin… Anders haavoitti itseään. Pullo meni rikki juuri kun hänen piti avata se ja tarjota Sjöbergille… Ei huomannutkaan ennenkuin verta vuoti lumeen."

Kuparisepänsälli tuli sisään pitäen kädellään kiinni ranteestaan.

"Antakaahan minun katsoa", sanoi Kielsberg… "Auttakaa minua, kääritään hiha ylös." Hän painoi peukalollaan haavaa.

"Ettekö voi tarttua kiinni, Elling, — hän on tohtori ja käy sairashuoneella joka päivä — kirurgilla." — Maisa tiesi kyllä, kuinka he seurasivat professoreja siellä.

"Ei tämä ole vaarallista", tyynnytti Kielsberg. "Pitäkäähän kiinni tuosta ylhäältä, matami Rasmussen, — arvelen, että olette ennenkin nähnyt samanlaisia tapauksia."

Hän otti esiin laatikon, jossa oli sidetarpeita. "Tuokaa tänne kynttilä, matami Jörstad, ja valaiskaa sillä —"

"Hän on lääkäri", kuiskailtiin ympärillä.

"Juoskaa huoneeseeni, Tilla, ja ottakaa sidekangasrulla, jossa on neula, sekä pullo aivan hyllyn nurkasta…"

— Kielsberg tunsi nyt itsensä yleisön suosimaksi. Eihän Larsinekaan ollut tahtonut puhua pahasti herra tohtorille, ja maalarimestari tuli hyväntahtoisena ja horjuvana täysi lasi kädessä osaamatta muuten tuoda esiin tunteitaan.

"Siinä nyt näette", sanoi matami Rasmussen, "ettekö usko, että minä tunnen ihmiset! — Mutta enpä rupeakaan olemaan hyvää pataa tuollaisen puoti nulikan kanssa, niinkuin muutamat." — Tanssi oi jälleen alkanut, ja Johannesen liehui uudelleen ohi Jensinen kanssa Sjöbergin vinguttaessa ja kitkuttaessa jotenkin väsyneenä viulua.

Kielsbergin arvo oli noussut, sitä ei sopinut enää menettää. Hän seisoi päällystakki yllä valmiina menemään ulos, mutta ei ollut pannut vielä hattua päähänsä ja katsoi isällisen puolueettomasti seuran kuningattaria, nyökkäsi tyynen ystävällisesti Larsinelle ja leikillisesti nuoremmalle tylleröiselle Thealle, hymyili ymmärtävästi pitkälle, tummalle Jensinelle ja vain ohimennen neitsyt Jonsille.

Maisa ei voinut olla tuntematta, että hän ikäänkuin oli leikin ulkopuolella. Eihän ollut luultavaa, että Kielsberg oli tullut hänen vuokseen, — mutta hehän nyt kuitenkin olivat ensin tutustuneet toisiinsa. Hän ei ollutkaan niin suora ja avonainen kuin Maisa oli luullut, — tuossa hän nyt seisoi keppi kädessä imelästi hymyillen Jensinelle!

Maisan sydän löi yhä kiivaammin ja kiivaammin…

Maisa istui katsoen kaiken aikaa lattiaan, nykäisi silloin tällöin hermostuneesti lantioitaan ja suoristi selkäänsä. Sitten hän yhtäkkiä harminpuuskassaan katsoi suoraan Kielsbergiin ja aivan punastui ilosta, — sen nyökkäyksen ja sen iloisen silmäniskun, jonka hän kohtasi juuri Kielsbergin pannessa hattua päähänsä, ymmärsi hän samassa, se merkitsi: eikö hän Maisankin mielestä ollut selviytynyt aika hyvin tänä iltana?

Maisa riuhtaisi Ellingiä ja sai ravistetuksi hänet oikeaan juhlavauhtiin.

III.

Maisa tuli kotiin kauppias Bjerkeltä illalla Grändseä pitkin.
Kaasulyhdyt loistivat punaisina sumussa ja himmeä tähtitaivas kimmelsi.

Vaikka hän kulkikin reippaasti, täytyi hänen aina silloin tällöin hieroa käsillään korvansa lämpimiksi, nahkakauluri oli nyt hyvin tarpeen purevassa pakkasessa. Vaterlandin sillalla kävi niin kylmä viima, että suorastaan täytyi juosta ja pitää käsipuuhka kasvojen edessä.

Silloin tällöin riensi joku hänen ohitseen käytävällä, ja kadulla helisivät tiuvut ja natisi pitkä reki, kun talonpojat palasivat kotiinsa kaupungista.

Kaasulyhdyn luona liikkui joku kaukana jäljessäpäin. Ei, siellä ei ollutkaan ketään, jo aikoja sitten olisi Maisa tuntenut askeleet. Viime aikoina ei ollut niinkään harvinaista, että myöskin ylioppilas Kielsberg tuli kotiin tähän aikaan, kahdeksan ja yhdeksän välillä illalla ja saavutti Maisan ja jutteli ja seurasi häntä aina portille saakka, jossa he erosivat.

Hänen oli jo lämmin ja hyvä olla — vain jalkoja palelsi enää — hän hiljensi käyntiään.

Nyt näkyi jo Ellingsenin portin luona oleva kaasulyhty.

Hui, kuinka viimoi! Hän piti käsiä korvilla ja paransi jälleen vauhtia.

Mutta Sundbyn puodin ovesta tuli juuri ulos ylioppilas Kielsberg liittyen Maisan seuraan.

"Voitteko itkeä ja nauraa samalla kertaa niinkuin jotkut, neiti
Jons?" kysyi hän katsoen aivan läheltä häntä silmiin nähdäkseen mitä
hän vastaisi, koettaen samalla astua lyhyin ja nopein askelin kuten
Maisakin.

"Tarkoitatteko, että olisin tuulihattu — älkää luulko!"

"En, en, mutta sanon, että on suorastaan vahinko, jollette näe sunnuntai-iltana teatterissa näyteltävää kappaletta!"

"Oh!"

"Kuulkaa, teatterissa pidetään molemmin puolin ovet auki näytelmän aikana, ja ne jotka saavat itkukohtauksen, kannetaan ulos toisesta, ne taas, jotka ovat naurusta menehtymäisillään, toisesta. Olisinpa utelias tietämään, itkisittekö te vai nauraisitteko, neiti Jons."

"Ei suinkaan se ole niin vaarallista, olettehan tekin kestänyt hyvin siellä."

"Niin — minä, joka kirjoitan lehtiin ja arvostelen kappaleita, sitä työtä tehdessä ei koskaan naura. Nähkääs, täytyy koetella puolueettomia ja turmeltumattomia sydämiä…

"Kuulkaas nyt, neiti Jons, olenhan jo sanonut, että minulla aina on kaksi pilettiä käytettävissäni lehden puolesta, — nyt ette saa olla vastahakoinen, vaan annatte minun tarjota teille toisen niistä… Antaisinpa vaikka pääni pantiksi, että itkette lopuksi."

Kielsberg oli useampia kertoja tarjonnut Maisalle teatteripilettejä, mutta eihän Maisa ollut voinut ottaa niitä vastaan.

"Ymmärrättehän toki, etten voi mennä istumaan hienoille paikoillenne kaikkien niiden rouvien rinnalle, joille ompelen."

"Menemme tietysti ylös markan paikoille, piletit kelpaavat sielläkin, — taikka kahdentoista killingin paikoille, jos tahdotte. Mutta tällä kertaa tulette mukaan, neiti Jons, — odotan kello seitsemän ovella —"

He olivat nyt ehtineet Ellefsenin portille.

"Niin — hyvää yötä nyt — asia on siis päätetty", sanoi Kielsberg varoen saattamasta häntä pihalle saakka.

Maisa kulki varsin miettiväisenä eteenpäin. Ei voinut tietää, mitä Kielsberg saattaisi ruveta ajattelemaan; — ei tiennyt, pitikö katua vai ei. Mutta olihan hän jo ensimäisenä iltana nähnyt, että Maisa oli kunniallinen tyttö, — ja sittenhän oli vielä kaksi, kolme päivää miettimisaikaa…

* * * * *

Uh, ei hän voinut mitään sille, että hän epäröi aamulla, eilen illalla oli kaikki ollut jo selvää…

Tuntui siltä kuin ei olisi hyväksi se, että hänet, joka kävi perheissä ompelemassa, nähtäisiin siellä ylhäällä ylioppilaitten joukossa. Mitään vaaraa siinä ei varmastikaan olisi, niin että sen vuoksi — niin —

Mutta silloinhan ei hänellä saisi koskaan olla hauskaa…

Istua ja ommella ja ommella päivät päästään!

Nyt hän ei tosiaankaan välittäisi mistään — menisi vain! —

* * * * *

Maisa myöhästyi hiukan tullessaan teatteriin sunnuntai-iltana.
Kielsberg seisoi jo siellä ja viittoi, että piti kiiruhtaa.

Ylimmille numeroimattomille paikoille menijät tunkeilivat oven ulkopuolella taajana joukkona, — ensimäiset aivan ylimmillä rappusilla käsi ovenkahvassa päästäkseen heti oven auettua ryntäämään rappuja ylös. Ja alituiseen kasvoi joukko; vielä viimeisessä silmänräpäyksessä ostettiin pilettejä ja tunkeuduttiin samaan joukkoon.

Kielsberg oli tyyni, mutta pääsi kuitenkin eteenpäin.

"Ette saa mennä, kuuletteko" — huudettiin aina väliin joukosta kiivaasti ja vihaisesti, joku pani selkänsä eteen ja muutamat vastahakoisina hartiansa vastaan. Hän hymyili, sanoi sanan ja pääsi eteenpäin vetäen aina Maisaa mukanaan.

Hei, kuinka tuo joukko ryntäsikään eteenpäin nyt oven avautuessa.

"Pysytelkää aivan lähellä minua, neiti Jons…"

Ihmiset tunkivat eteenpäin askel askeleelta. Kielsberg kääntyi sivuittain, ei työntänyt eikä käyttänyt väkivaltaa, näytti vain niin ystävälliseltä ja kohteliaalta, että askel askeleelta tuli tilaa, kaikki antoivat hänen solua läpi tungoksen.

Kuinka tyyni hän oli! Oli ilo katsella häntä…

"Oh — teidän on parasta päästää irti otteenne kuuletteko", sanoi hän ystävällisesti ja hymyillen jollekin alempana olevalle, joka oli tarttunut kiinni hänen takkiinsa. Varmaankin oli tämä huomannut, että oli hyvä pysyä hänen vanavedessään.

"Ni-in, sillä muuten potkaisen teitä", kuului yhtä tyynesti. Maisa näki, että miehen oli parasta totella, sillä harmaitten silmien ilme oli kylmä ja kova.

Ylhäällä ylimmässä käytävässä veti Kielsberg nopeasti Maisan mukanaan.
Piti saada nyt joku noista hyvistä paikoista, joista näkisi, ja samassa
olivatkin he ensimäisten joukossa, Maisalla hattu kallellaan päässä.
Mutta se ei haitannut, koko teatteri oli vielä aivan pimeä.

Rapuissa ja käytävissä tömistettiin ja paukutettiin yleisön rynnätessä sisään ja aitio-ovia aukaistaessa ja jälleen paukahutettaessa kiinni.

Kielsberg istui Maisan taakse ja tämä huomasi heti, miten viisaasti hän siinä teki: nyt ei alhaalta voitu nähdä heidän kuuluvan samaan seuraan ja Maisalla oli hyvä paikka pylvään vieressä.

Hän silmäili ympärilleen ja huokaisi helpotuksesta huomatessaan, ettei ketään ylioppilasta eikä ketään hienostosta ollut lähellä. Kauempana oli kyllä edellisiä muutamien nuorten tyttöjen ja puotiapulaisten seurassa. Pari kolme koreissa vaatteissa olevaa naista istui jo ensimäisellä penkkirivillä ja muutamilla katupojilla oli omat kujeensa ja hauskuutensa.

Vihdoinkin sytytettiin valot ja viuluja viritettiin. Alhaalla permannolla kolahtelivat istuimet ihmisten asettuessa paikoilleen.

Soitto alkoi. Maisa katsoi taakseen. "Tuo on kaunista", nyökkäsi
Kielsberg, — "se tietysti valmistaa mieliä."

Nyt vedettiin esirippu syrjään.

Kappaleen nimi oli "Kosinta". Nähtiin viehättävä talonpoikaistupa ja sen ulkopuolella tunturitalonpoika, joka viekasteli talon tyttärelle ja joka kaiken aikaa kulki ja sätkytteli jalkojaan, aivan kuin "hallingia" tanssiessa. Ei hän juuri ollut niitten talonpoikain näköinen, jotka seisoivat perunakuormien luona voita ja juustoa myymässä Young-torilla.

Kas, nyt tuli tytär hiipien ja joitakin merkkejä tehden: hänen ei pitäisi näyttäytyä, — jotain vaarallista oli varmaankin tekeillä.

Vai niin — oli tapahtunut postinryöstö — ja häntä, sulhasta, joka oli samana yönä ollut metsästämässä, epäiltiin teon tekijäksi.

Mutta sulhanen tahtoi jutella tytön kanssa.

Hän kiipesi katolle kuullakseen, mistä sisällä puhuttiin, ollen raivoissaan. Mutta, herra varjelkoon, lautakatto romahti alas ja siinä hän seisoi heidän keskellään: äidin, isän, tyttären, nimismiehen ja kaikkien, niin että koko teatteri kaikui kättentaputuksista ja naurusta.

Maisa ei ollut ensimäistä kertaa teatterissa, ja perheissä, joissa hän oli ommellut, oli hän myöskin kuullut puhuttavan siitä, joten hän heti huomasi tämän olevan ilveilyä. Ja nyt kääntyessään Kielsbergiin päin ja tietäessään tämän istuvan ja tarkkaavan hänen ajatuksiaan, hymyili hän myöskin.

"Olipa tuokin joutavaa ilveilyä, että hänen piti kiivetä tuolle huonolle katolle!"

"Niin, mitä sulhaseen tulee; — mutta, näettekö, kappaleen kirjoittaja saattoi käyttää hyväkseen sellaista huonoa kattoa."

Maisa kumartui eteenpäin kaiteen yli katsoakseen, miten hän nyt selviytyisi… Hei, kuinka sulhanen vastailikaan nimismiehelle ärsyttäen tätä, niin ettei tämä lopuksi tiennyt sitä eikä tätä, ja keksi kepposen toisensa jälkeen niin että ihmiset taputtivat käsiään aivan hulluina ilosta.

Maisa ei voinut olla nauramatta, ympärillä tömistettiin jalkoja ja huudettiin.

"No, enkös sanonut, että tämä olisi hauska kappale!"

"Sellaista hullutusta!"

"Sanokaapas, eikö Endre, sulhanen, ole kekseliäs mies."

"Enpä todellakaan voi itkeä tämän vuoksi", hymyili Maisa, "minua ei kuitenkaan tarvitse viedä ulos siitä ovesta, josta puhuitte."

"Emme ole vielä päässeet loppuun, neiti Jons."

Ei, tosiaankin näytti siltä, sillä nyt hänet sidottiin ja vietiin pois.

Maisa katsoi alas, näkisikö hän ketään tuttavaa teatterissa. Oli vain vähän väkeä näin sunnuntai-iltana alhaalla permannolla ja alimmissa aitioissa, mutta ylemmät penkkirivit olivat täynnä. Alhaalla näki hän Torkild Heibergin ja kauempana toisella puolen Arnan iloisen ylioppilas Schoun, joka seisoi toinen käsi taskussa ja toisella pitäen kiikaria silmiensä edessä ja katsoen ympärilleen. Maisa veti varovasti kasvonsa pylvään taakse.

"Haluatteko appelsiinin, neiti?" tarjosi Kielsberg, joka oli ollut alhaalla tarjoiluhuoneessa. Ihmiset tunkeilivat meluten jälleen paikoilleen.

Toinen näytös alkoi. Kielsberg muutti nyt istumaan ylempänä Maisan takana olevalle penkille; — hänellä oli erittäin epämukava paikka, siinä oli ahdasta ja hänen täytyi koko ajan varoa ettei putoaisi Maisan niskaan. Päällystakkinsa oli hän asettanut istuimelleen allensa.

Nyt tyttö näytti, että hän luotti Endreen ja tahtoi pelastaa tämän pulasta, vaikka se näyttikin vaikealta…

Isä puheli hänelle niin kauniisti, että hän ottaisi rikkaan Tronsenin Storengistä, ja nyt tuli setä, joka oli lukkarina, puhumaan samaan suuntaan. — — Äiti vei hänet sitten puhuakseen kahden kesken asiasta — mutta hän ajatteli vain miten saada Endre vapaaksi ja oikea syyllinen hänen sijaansa…

"Luottakaamme kohtaloon, neiti Jons."

Ja todellakin löysi hän palasen tuosta kirjeestä nimismiehen rengin asunnon läheltä. Hei, kuinka hän riemastui!

"Niin, paljoa todistuskappaleita hänellä ei ole, mihin nojautua", sanoi Kielsberg; "kirjoitinkin lehteen, että niitä oli aivan liian niukalti; — sellaisia paperipalasia voi tuuli lennättää pitkin maantietä."

Maisa oli nähtävästi hyvin innostunut; — — Gunlaugilla, tytöllä, oli nyt omat epäilyksensä: nimismiehen renki oli yhtäkkiä päättänyt keväällä matkustaa Ameriikkaan.

"Hän on tehnyt sen", sanoi hän varmasti vakuutettuna Kielsbergille — "tuo pitkä, viekas roikale. Kunhan se vain saataisiin todistetuksi!"

Mutta aina pahemmin sotkeutui sulhanen juttuun… Nimismiehen renki vaati uutta tutkintoa, ja Endren laatikosta löydettiin sekä tuo rahakirje, josta oli kaksi sinettiä murrettu auki, että vielä koko postisäkki lisäksi.

"Tuon nimismiehen rengin pitäisi saada —." Maisa istui kovasti liikutettuna, oli kuin koko maailma olisi noussut heitä vastaan nyt viimeisen näytöksen aikana.

Ja kun sitten lisäksi tuli se kohtaus, jossa noiden kahden piti vankilassa sanoa jäähyväiset toisilleen, — sulhanen tuomittiin kuritushuoneeseen iäkseen, — niin itki Maisa niin että kyyneleet valuivat pitkin poskia. Hän nyyhkytti ja kuivasi silmiään voiden tuskin nähdä alas näyttämölle ja ajattelematta edes, mitä Kielsberg sanoisi — kun samassa vankilanovi jälleen avattiin.

"Sehän oli hyvä", sanoi hän kääntyen innokkaana Kielsbergin puoleen ja huoaten helpotuksesta.

Kihlakunnantuomari, vanhemmat ja kaikki muutkin tulivat sisään näyttämölle, — ja nimismiehen renki seisoi siinä sidottuna vilkuillen ympärilleen, — ja paimenpoika, joka juuri oli nähnyt rengin yön aikaan hiipien vievän postisäkin Endren taloon!

"Nyt he varmaankin ovat jo aikaa sitten menneet naimisiin", — laski
Kielsberg leikkiä, — "ja ovat hirmuisen onnellisia!"

Maisa heitti päätään taaksepäin, häntä ei lainkaan haluttanut antaa tehdä pilaa itsestään.

"Niin, niin, siinä nyt näette, neiti Jons — tulitte kuitenkin ulos siitä ovesta, josta ette luullut tulevanne."

Oh, oli hän ennenkin nähnyt näytelmäkappaleita, huomautti Maisa lyhyesti. Äänen sävy oli loukkaantunut.

"Niin, olisinpa todentotta antanut paljon, jos olisin voinut päästä ulos jommastakummasta noista ovista."

Maisan kasvot saivat omituisen ilmeen. Kielsberg tarkoitti varmaankin, että hänenlaiselleen näytelmä oli kyllin hyvä.

"Mutta onhan teillä ollut hauska?" kysyi Kielsberg innokkaasti.

"On kyllä, — ja monet kiitokset piletistä… Mutta nyt täytyy minun sanoa hyvästit; pitää kiiruhtaa; huomenaamulla aikaisin alkaa jälleen työ Tranemeilla."

"Mutta kuulkaas, eiköhän meillä ole sama matka."

"Ei, paljon kiitoksia; minun täytyy poiketa Bjerkelle saadakseni sieltä huomiseksi muotilehden."

"Kas niin… oletteko loukkaantunut?…" Hän seisahti. "Varovaisuus on suuri hyve, mutta ei se ole laisinkaan hauska. Niin, niin, pitänee mennä sanomalehdentoimitukseen kirjoittamaan jotakin kappaleesta", keskeytti hän. — "Hyvää yötä, neiti Jons!"

— Ilta ei loppunutkaan oikein hauskasti…

Maisa seurasi häntä silmillään siksi kunnes hän oli rappujen alapäässä; miten varovainen täytyikin aina olla!

Kielsbergkin oli niin arka, että sanoi hyvästit täällä ylhäällä käytävässä: ei tahtonut saattaa Maisaa siihen valoon, kuin antaisi tämä saattaa itseään kotiin.

* * * * *

Tukkukauppias Tranemilla oli seuraavana aamuna suuri neuvottelu siinä pikku huoneessa, missä Maisa ompeli. Kaikenlaisten ruudullisten skottilaisten kankaitten mallitilkkuja oli hajallaan pöydällä. Signen ja Arnan ja Gretan piti saada leningit ja he neuvottelivat sen johdosta ja päättelivät.

Jos siitä aiottiin saada juhlapuku, niin olisi se pitänyt tehdä aivan toisenvärisestä kankaasta.

Ei se sopinut Gretalle, jonka mieluummin olisi pitänyt valita sellaista kangasta, joka teki pienemmäksi; eikä noita suuriruutuisia, joissa näytti kahta vertaa lihavammalta.

Greta seisoi kookkaana ja sanattomana ja epävarmana Ja kuunteli muitten perheen jäsenten erilaisia päättelyjä; kuului vain silloin tällöin jotain epäselvää muminaa: "hm — vai niin." Varmaankin hän mielellään joka tapauksessa olisi ottanut tuota suuriruutuista kangasta.

"Mutta eikö teidän mielestänne nyt Signen kihloissa ollessaan pitäisi mieluummin saada jotain toisenlaista kangasta?" huomautti hän lopuksi.

"Jotain yksiväristä", ryhtyi Arnakin kannattamaan häntä.

"Oh, huomaanpa kyllä Arnan pelkäävän, että näyttäisimme sisaruksilta, hän tahtoo komeilla yksinään", sanoi Signe.

"Niin, joka tapauksessa tahdon minä saada pukuni sellaisesta kankaasta. Mitä äiti sanoo?" intoili Arna. "Se on aivan muodikasta. Julie Norum saa myöskin isoruutuisen juhlapuvun."

"Jos nyt ensiksi ottaisimme Signelle ja Arnalle pukukankaat, — kuinkahan monta kyynärää luulette heidän leninkeihinsä menevän kangasta, Maisa?" suunnitteli rouva mietteissään… "Voi Arna, etkö voi antaa saksien olla rauhassa, tuo kiusaa minua."

"Nythän hameet eivät saa olla varsin leveitä", virkkoi Maisa miettien.

Hän neuloi vanulla täytettyä hametta neiti Raskille polkien ompelukonetta niin nopeaan kuin vain saattoi kaiken tämän puhelun ja pohdinnan keskellä. Varmaankin kestäisi tätä neuvottelua koko aamupäivän — rouvallahan oli tapana aprikoida kauan. Greta-neiti seisoi kääntäen päätään toisesta toiseen; — ei hän saisi juhla-leninkiä, mutta hän ei edes huomannut vielä kaikkien muiden olevan yksimielisiä siitä, että hänen piti saada jotakin yksiväristä kangasta…

"Ettekö voisi tulla toimeen neljällätoista kyynärällä kummallekin, vai mitä luulette?"

"Viisitoista, äiti!"

"Ole hiljaa, Arna. — Entä, jos ottaisimme neljätoista ja puoli, Maisa?"

"Voihan ruutujen kohdalle tehdä jatkoksen ja käyttää joka kangaspalasen pukuun."

"En tahdo mitään jatkoksia leninkiin, emmehän tahdo, Signe?"

"Minusta myöskään meidän ei pitäisi ostaa liian vähän kangasta, äiti", auttoi Signe.

"Jos ottaisimme neljätoista Arnalle ja viisitoista Signelle, Maisa, eikö siinä ole kylliksi? — — Niin, sitten pitää meidän määrätä värit."

Rouva kokosi mallitilkut ja meni ruokasaliin.

"Voit uskoa, Signe, että mitä enemmän antaa noille ompelijattarille kangasta, sitä enemmän panevat he sitä menemään", — kuului puoliääneen sisästä.

"Kas tässä — tämä vihreäruutuinen!" — huusi Arna. "Mitä pidätte tästä, Maisa?" — kysyi hän tullen ovelle ja näyttäen erästä mallitilkkua.

Ruokasalissa valittiin ja hyljättiin.

"Tuo ei olisi tuhmempaa Signelle?" kysyi rouva kerran toisensa perästä.
— "Taikka tämä, Maisa?"

Mallitilkkuja käänneltiin ja katseltiin joka puolelta.

Huh, ompelukone oli kerrassaan ilkeä tänään, lanka katkesi yhtämittaa.

"Valmistuuhan leninkini sunnuntaiksi — vai mitä, Maisa?" huusi Arna — "silloin menen Norumeille."

"Ethän toki, Arna. — Olet jo liian suuri mennäksesi sellaisiin pikkutyttöjen kesteihin koulutoverien luo", väitti rouva.

"Mutta hehän pyytävät minua sinne alinomaa!"

"Etkö ymmärrä, Arna, että sitten meidän taas vuorostamme täytyy pyytää kauppias Norumin pikkutyttöjä tänne."

"Niin, niin —"

"Mutta sitä emme voi tehdä."

"Enkö enää saa olla yhdessä Trinan ja Julian kanssa?" kysyi Arna harmistuneena.

"Saat kyllä käydä kävelemässä heidän kanssaan ja puhella aina, kun sattumalta tapaatte toisenne. Mutta meillä on niin paljon uusia velvollisuuksia seuraelämään nähden", selitti rouva miettien, koettaen asettaa sanansa niin varovasti kuin mahdollista… "Isän liike on suuresti laajentunut… hän on suuri tukkukauppias, näetkös, — ja pankkitirehtööri — ja hänet on valittu kaikenlaisiin luottamustoimiin — ja jos me ulottaisimme seurustelupiirimme jokaiseen pikkukauppiaaseen, jota me tuskin tunnemme…"

"Tunnemme — vaikka olemme seurustelleet niin paljon heidän kanssaan!"

"Siitä on jo monta vuotta — ainakin pari, — kun isä ja minä olemme käyneet siellä. Meidän täytyy supistaa tuttavapiiriämme ja olla niin valikoivia kuin vain voimme, näetkös, Arna…"

— Niin, toista edessä, toista takana, — ajatteli Maisa.

"Ja kun isä ja äiti eivät kerran käy heidän luonaan, niin onhan itsestään selvää, ettemme me, lapsetkaan, mene", puuttui Signe päättävästi puhumaan.

"Me lapset — kutsutko itseäsi lapseksi, sinä ja Torp voisitte kenties kutsua itseänne lapsiksi"… Arna jäljitteli ilkeänä lapsen ääntä. "Sinä olet niin hirveä ja pikkumainen, Signe."

"Hyi, en tahdo kuulla tuollaista puhetta", muistutti rouva, — "kuinka voit käyttäytyä tuolla tavoin sisartasi kohtaan."

"Mutta saan kai kuitenkin kävellä Trinan kanssa…"

* * * * *

Ompelukone oli aivan mahdoton tänään, Maisan täytyi purkaa se kokonaan ja puhdistaa. Neula oli ensin liian ylhäällä, niin ettei se koskettanut alalankaan, ja nyt oli se jälleen liian alhaalla… Kas, nyt se rasahti poikki…

Ja tuossa tuotiin jo Maisan päivällistarjotinta — melkein koko aamupäivä oli jo mennyt hukkaan.

— Päivällisen jälkeen voi koneella jälleen kutakuinkin ommella, — kun teki sen varovaisesti. Vanha, käheä-ääninen seinäkello kävi jo kolmatta; mutta varmasti se edisti, sillä auringonsäteet eivät vielä olleet häipyneet takapiharakennuksen katolta…

"Vai niin, täällä on tänään ompelijatar", sanoi Anton vilkaisten sisään konttoriin mennessään…

Ruokasalin suuressa, valkeassa, ruotsalaismallisessa uunissa oli tuli, mistä virtasi lämpöä Maisankin huoneeseen, kun päivällisen jälkeen ovet jälleen avattiin.

Ja taas otti rouva esiin mallitilkut, mutta Maisa oli varma siitä, että lopputulos olisi sama.

"Niin, minun pukukankaani osto on jo päätetty", sanoi Arna, tullen Maisan luo. "Olen iloinen, että te ompelette sen, sillä silloin saan siitä sellaisen kuin tahdon.

"Niin, olen iloinen siitä. — Leningistäni pitää tulla oikein hauska — kuuletteko. Kernaimmin lyhyenpuoleinen hame, ja joku aivan erikoinen malli pitää teidän keksiä. Senhän ikäänkuin pitäisi esittää skotlantilaista vuoristopukua ja sen vuoksi ei saa näyttää siltä kuin kulkisi ja laahaisi perässään ikävää, raskasta arkipukua. Siksi se ei mielestäni sopisi Signellekään", uskoi hän hiljaa Maisalle.

Rouva oli nyt palaamaisillaan takaisin ensimäiseen mielipiteeseensä — "on tosiaankin jotain niin sievää ja raikasta tuossa hyvin pieniruutuisessa kankaassa. Ja sitä otammekin, vai mitä arvelette, Maisa; — tai ehkä odotamme siksi kunnes Signe tulee…"

"Mutta minun leninkini pitää valmistua sunnuntaiksi", kuiskasi Arna. —
"Sen pitää, sen pitää, kuuletteko."

"Kunhan vain äitinne ei tahtoisi minua ensin ompelemaan Signe-neidin leninkiä."

"Koettakaa järjestää asiat niin, että minun leninkini ommellaan ensiksi. Kuulkaa, sen täytyy valmistua sunnuntaiksi, Maisa… Trina, minä ja Jaakko Schou menemme silloin luistelemaan Ladegaard-järvelle. Mutta ette saa puhua siitä kenellekään, — kuuletteko!"

Maisan tarkkaavainen kasvojenilme osoitti hänen ymmärtäneen. —

Tuntui niin oudolta tänään kuulla puhuttavan rakkaudesta. Hänen ajatuksensa olivat vielä eilisillan kappaleessa ja kohta toisensa perästä palasi hänen mieleensä. Hänen täytyi saada puhua jonkun kanssa siitä:

"Voitteko uskoa, Arna-neiti, että olin eilen illalla teatterissa katsomassa 'Kosintaa'", kertoi hän.

"Vai niin, Gunlaugia!" nyökkäsi Arna — "me näimme sen jo perjantaina."

"Niin Gunlaugia. Aluksi näytti se pelkältä ilveilyltä, mutta lopulta se oli varsin vakava."

"Eniten itkin heidän sanoessaan toisilleen jäähyväisiä vankilassa", uskoi Arna.

"Varmaan on joskus elämässäkin voinut käydä samalla tapaa."

"Niin —, olen varma siitä. Kunhan vain…"

"Äiti", — nauroi Signe ruokasalissa, "nyt tuolla toisessa huoneessa istutaan kaikessa ystävyydessä ja keskustellaan 'Kosinnasta' ja ollaan niin yksimielisiä, että se on vallan liikuttavaa."

"Niinpä niin, todentotta, se on hauskin kappale, minkä olen tänä talvena nähnyt."

"Anton nimitti sitä kehnoksi ryövärikappaleeksi, joka sopii vain kolmannen rivin yleisölle, ja niin se onkin."

"Niin, tytön olisi varmaankin pitänyt ottaa rikas Tronsen, silloin olisi varmaan mielestäsi ollut niinkuin olla pitääkin."

"Kappaleelta puuttuu omintakeisuutta ja todellista arvoa, ja sommitteluun nähden on siinä suuria virheitä, paras Arnaseni!"

"Mutta kuulkaas sitä sanatulvaa! — Niinkö oli sanomalehdessä?"

"Se ei liikuta sinua… ymmärrän sen verran itsekin."

"Ahaa, — siis herra Torp on sanonut niin! — Niinpä meidän on oltava varuillamme ja sovitettava sanamme sen mukaan. Greta, kuuletkos, kappaleelta puuttuu — niin, miten se nyt olikaan —".

"Olet varsin lapsellinen väitellessäsi tällä tavoin, Arna", sanoi rouva. "Onhan mahdollista, että kappale liikutti mieltäsi, mutta sinun ei sovi ryhtyä arvostelemaan sitä."

… "Niin, kun on jotakin hauskaa, niin täytyy sitä pitää ikävänä", mutisi Arna; — "mutta jos vain on jotain hyvin ikävää, niin —"

"Niin, niin, rakas Arna. Se on kehno kolmannen rivin yleisön kappale, siitä ovat sekä lehdet että yleisö yhtä mieltä, — oikein joutava kappale, yksinkertaista tunturiyleisöä varten."

"Varsin sopiva sinulle ja kaikille katonrajassa istuville", lisäsi
Signe.

"Toivonpa, että teatterinjohtaja, jonka päähän voi pälkähtää antaa tilatuilla paikoilla istuvan perjantai-illan yleisön katsoa sellaista kappaletta, saa kuulla siitä julkisesti valitettavan sanomalehdessä", sanoi lempeästi täti Rask, kiiruhtaen Maisan huoneen läpi, — oli jo aika ajatella kahvinkeittoa.

Huh, huh — sitä ompelukonetta, joka oli suorastaan mahdoton tänään; se kulki ja pysähtyi, kulki ja pysähtyi lakkaamatta Maisan ommellessa poimua täytteeseen. Tiedänhän, että langan ja neulan numero on oikea; — mutta on aivankuin koko kone olisi noiduttu.

"Kolmannen rivin yleisöä varten"… Maisa käänsi silmänsä ihmetellen kattoon kuten rouvakin oli tehnyt.

* * * * *

Maisa ei ollut hyvällä tuulella mennessään kotiinpäin illalla, —
Tranemilla oli tänään ollut niin sietämättömän ikävää…

"No, mihin te menette sitä kyytiä, neiti Jons. — — Hyvää iltaa!" tervehti Kielsberg, — siinä hän nyt taas oli tänäkin iltana.

"Hyvää iltaa!"

"Näytättepä olevan pahalla tuulella, — onko teillä vastoinkäymisiä, — näyttääkö maailma mustalta nyt — kuin muste?"

Maisa hymyili hiukan ja vilkaisi häneen, yhtä synkkänä kuitenkin mieleltään.

"No, mutta rakas ystävä, ovatko asiat nyt aivan huonosti. Oletteko suorastaan turmellut rouvan Tranemin leningin?"

"Voi, mitä te puhutte", huokasi hän. — "Minä olen niin vihainen, niin vihainen, — tänään on sitä kappaletta, jonka näimme eilen illalla, haukuttu aivan pahanpäiväisesti. Tranemilla sanottiin, että se on vain alhaisia ihmisiä, kolmannella rivillä istuvaa yleisöä varten… kappale, joka sopii vain näytettäväksi Young-torilla!…"

"Sanottiinko Tranemilla todellakin niin?"

"Aivan niin, ryövärijuttu kolmannen rivin yleisöä varten, ja paljon muuta yhtä kaunista! Voi ihan suuttua silmittömäksi heidän jaaritustaan kuunnellessaan… Ja he sanoivat, että koko kaupunki on samaa mieltä, niin on ollut lehdissäkin."

"Vai niin, vai on kaikissa lehdissäkin niin, — vai niin, vai niin — vai on kaikissa sillä tavoin." — Kielsberg katseli miettien keppiään, jota hän heilutteli edessään tehden sillä kaikenlaisia kuvioita… "Vai ovat nuo Tranemit niin kovin hienoja — vai niin — ja heillä on kovin hienostunut maku… Mitäpä jos voisimme suututtaa sitä rouvaa hiukan."

"Koettakaa kuunnella, onko jonakin päivänä tästä kappaleesta heidän aamulehdessään, neiti Jons." — —

* * * * *

— Oli oikein hauska ommella Arnan leninkiä, se oli ikäänkuin vaikea tehtävä, joka piti osata ratkaista. Ja Maisa luulikin nyt keksineensä oikean kuosin, vaikka tuon suuriruutuisen kankaan leikkaaminen ei ollutkaan helppoa. Arna-neiti näyttäisi reippaalta ja komealta siinä jäällä kaitoine, lyhyine hameineen ja korkeine nappikenkineen.

Ja nyt, keskiviikko-aamuna, oli kaikki leikattu ja harsittu niin että ompelukoneella ompeleminen menisi kuin tanssi.

"Maisa, Maisa!" huusi Arna tullen sisästä sanomalehteä heiluttaen… "Voisitteko uskoa, mitä tässä on kirjoitettuna 'Kosinnasta' tänään. — 'Näyttää olevan puolue tässä kaupungissa'", luki hän, — "'joka välttämättömästi tahtoo arvostella juhlallisen vakavasti tätä viatonta kansanhuvinäytelmää. Esteetistä tunnetta on loukattu, teatterinjohtaja, joka uskaltaa tarjota sellaista hienosti sivistyneelle perjantai-illan yleisölle, pitäisi lievimmin sanoen todella pistää siihen kuoppaan, mistä nämä kaksi rakastavaista raukkaa niin suurella vaivalla pelastuvat. Tarvitsemme kansallisia näytelmäkappaleita, joissa on meidän omia kansalaisiamme, eikä meidän pitäisi näytellä vieraita; mutta tässä tulee esiin keikailu kaikessa surkeassa epävarmuudessaan siitä, mikä on hienoa ja mikä ei, ja toitottaa vaaraa ja tulipaloa! Me voimme kuitenkin tyynnyttää näitä huolestuneita sillä, että se osa meidän hienompaa yleisöämme, jonka sivistys on vanhempaa, ja jonka ei tarvitse ajatella aran nousukkaan tavoin, näkee aivan turvallisena ja tyytyväisenä alun sellaisiin kansannäytelmiin, joilla — olkoonpa että niillä on puutteensakin — kuitenkin näyttää olevan tarpeeksi terveitä ja hyviäkin puolia liikuttaakseen avonaisia ja teeskentelemättömiä luonteita.'"

Maisa löi käsiään yhteen ja punastui korviaan myöten.

"Kirjoitus on kyllä hirveän ilkeä", — arveli Arna, — "hirveän ilkeä, — mutta muuten, niin — se tekee hyvää Antonille ja Signelle ja herra Torpille myöskin. —"

Hän ryntäsi jälleen sisään.

Varjelkoon, tuossa suuressa sanomalehdessä! — Eihän vain voinut tulla ilmi, että hänellä oli jotain sen asian kanssa tekemistä…

Maisan korvia kuumoitti, vaikka tuo kirjoitus ilahduttikin häntä, oli aivan kuin ilma olisi puhdistunut.

Voi taivas, — ei suinkaan milloinkaan voinut tulla ilmi, että hänellä oli mitään asian kanssa tekemistä? — Oli aivan kuin häntä olisi hiostanut…

Eihän toki —

— Mutta eikös tosiaan Arna narrannut Antonia lukemaan sen kaikille ääneen sisällä salissa päivällisen jälkeen!

Kas, kuinka hän puhui kovaa, — kaksinkertaisten ovien läpi saattoi erottaa hänen suuttuneen äänensä. Ja herra Torp kuului puhuvan hitaasti ja valituin sanoin, — tuollaisessa ilveilyssä ei Maisa ollut milloinkaan ollut mukana.

Täti Rask liehui edestakaisin. Maisa tarkasti häntä salaa, hän näytti niin kummalliselta eikä myöskään tarttunut niin lempeästi ovenripaan kuin tavallisesti. — Sepä oli oikein heille kerrankin…

— Maisa oli aivan ahdistuksissaan ja peloissaan tullessaan aamuisin taloon, ennenkuin oli saanut tietää, oliko jotain lisää vielä sanomalehdissä.

Olipa siitä tottatosiaan syntynyt rytäkkä. Arna sanoi Theodorin ja muittenkin luulevan, että teatterinjohtaja itse oli sepittänyt artikkelin, hän oli muka tahtonut puolustaa kappaletta. — Mutta nyt oli jo ikäänkuin rauhallisempaa, — eikä hän voinut sanoa muuta kuin että hän iloitsi joka kerran heitä katsellessaan ja ajatellessaan koko tätä ilveilyä, hän olisi kernaasti nauranut sydämensä pohjasta.

Kielsberg oli kovin kysellyt rouvaa; kaikkein ilkeintä asiassa oli, että tuo kirjoitus oli ollut luettavana heidän hyvässä, vanhassa lehdessään, sanoi hän. Niin, saattoikohan olla toista samanlaista ihmistä tässä maailmassa…

Lauantai-iltana oli myöskin Signen leninki valmiina ja Maisa oli juuri koettamassa sitä tämän ylle, kun Anton tuli sisään ja alkoi lukea ääneen heille kaikille iltalehteä:

"Keskiviikkona pelästytti eräs mies hyvää kaupunkiamme ilmoittamalla, että täällä olisi suuri puolue, joka on kovasti paheksunut sitä, että 'Kosinta' on otettu esitettäväksi kaupungin teatterissa. Me ryhdyimme heti tutkimaan asiata ja voimme sanoa, että olemme rehellisesti kykymme mukaan nuuskineet uutisia saadaksemme tietoomme sellaista, mikä vivahtaisi siihen, että tuollaisen yleisen vastustuksen myrsky on nousemassa. Mutta ei sinnepäinkään, aivan hiljaista kaikkialla, — ei edes mitään vastakkaista tuulenpuuskaa voi havaita. — Hiukan banaali farssi — siitä ovat kaikki yksimielisiä! Tuo arvostelija, joka toitotti niin mahtavasti sotatorveen, muistuttaa mielestämme pukkia, jonka tekee mieli puskea, mutta joka kaipaa sopivaa esinettä harjoitellakseen —"

"Kas niin, nyt on kaikki lopussa…" ajatteli Maisa, joka aivan alkoi vavista koetuksen kestäessä…

"Tiesinhän, että jotakin vastattaisiin sellaiseen yltiöpäiseen kirjoitukseen" — pääsi rouvalta, jonka puoliavoimet silmät loistivat; hän ei hetkeksikään keskeyttänyt Signen leningin tarkastelua.

"No, hän saa nenälleen!" ylpeili Anton, — "hän pitää kyllä varansa seuraavalla kerralla."

"Näetkös nyt, hyvä Arnaseni", puuttui Signe puheeseen katsoen pienillä silmillään tarkkaavasti peiliin, "siinä sanotaan nimenomaan kaikkien olevan yksimielisiä siitä, että se on banaali farssi."

"Ei, niin siinä ei ole, hiukan banaali on siinä vain."

"Tuo kirjoitushan on niin ylimielinen", huomautti neiti Rask, — "lopultakin käy selville, kuka on sivistynyt."

"Se on hirveän — hirveän hyvä kirjoitus", huudahti Anton. "Nythän hänestä olemme päässeet ja sen hän on varsin hyvin ansainnut!" —

Maisalla oli epämääräinen tunne jostakin, jonka seurauksia hän ei voinut edeltäpäin nähdä — — oli tulossa häväistysjuttu, josta riittäisi puheenaihettakoko kaupungille. Hän oli hyvin iloinen saatuaan rouvalta viikon palkkansa ja päästyään lähtemään kotiin.

Eikös nytkin vaan siinä seisonut Kielsberg ilmielävänä hänen kääntyessään kadunkulmassa; tämä oli varmaankin aivan vartavasten seisonut ja odotellut häntä.

"No, neiti, olemme kärsineet surullisen tappion tänään!" — —

Tuon piti kuulua iloiselta; mutta Maisa kyllä huomasi tuon artikkelin loukanneen häntä.

"E-hei — en ole niin hullu, että ryhtyisin taisteluun tuon kappaleen vuoksi", mumisi hän.

"Mutta he ovat nyt joka tapauksessa saaneet, mitä ovat ansainneetkin. Sillä osuin aivan oikeaan, näettekö; — ja perheessä, missä ompelette, iskin kaikkiin yhdeksään… Varmaankin siellä iloitaan suuresti tänä iltana. Vai mitä? — Rouvako? Eikö rouvan mielestä artikkeli ollut hirveän hyvä…"

Kielsberg oli raivoissaan, sen Maisa hyvin kuuli; hän kulki mumisten itsekseen.

"Saan lohduttaa itseäni sillä, että olen taittanut peitseni naisen vuoksi…", hymyili hän; — "ja hyvä omatuntohan tuo keppiä. — Sitä paitsi, kuten tiedätte, on hyvä saada vähän vaihtelua suruihinsa, — samanlainen ei kelpaa aina."

"No, teillä nyt ei varmaankaan ole paljoakaan suruja, teillä, joka olette aina niin iloinen."

"Ei-i, nykyään ei ole muuta neuvoa kuin joko hirttäytyä tai ruveta kotiopettajaksi…"

Voi ystäväparkaa, oliko tällekin elämä niin vaikeata. Maisa lähestyi häntä jonkun verran nähdessään hänen nyt puhuvan totta.

"Se merkitsee, että useita vuosia menee hukkaan… ja olisin nyt voinut kenties taistella pari kolme vuotta eteenpäin. Minulle oli hiljattain suureksi lohdutukseksi muuan hammassärkyä poteva mies, joka alinomaa virkkoi: vain kestävyyttä, vain kestävyyttä! — — Nauratteko, neiti Jons?"

"Enpä tosiaan tiedä pitäisikö minun itkeä vai nauraa." — — — Maisa oli aivan liikutettu. — "Ette kai tarkoita mitään tuolla ilkeällä puheellanne?"

"Ei, olkaa rauhassa, — jos on joku, jota tahdon mahdollisimman kauan säästää, niin — —; luulen kyllä, että tahtoisin nähdä monen muun ennen hirtettynä. — Jokaisella on tehtävänsä, nähkääs, ja luulen, että taivas on aivan erikoisesti asettanut minut huolehtimaan siitä, että muuan Baard Kielsberg pääsee eteenpäin maailmassa.

"Ja niin täytyy taistella ja rehkiä ja koettaa ottaa asia sen iloisimmalta puolen."

Maa tuntui vajoavan Maisan alla; tuo oli ilkeätä iloa.

"Sanokaahan, neiti Jons, eikö mielestänne Tranemit tarvinneet hiukan läksytystä."

"Ky-yllä."

"Menkäämme pääasiaan, he ovat olleet masentuneita kauemminkin kuin puolen viikon ajan, — ja te olette elänyt ja iloinnut niin kauan. Olkaamme tyytyväisiä kumpainenkin."

Nyt ei Maisa voinut vastata enää, sillä kyyneleet olivat tunkeutumaisillaan esiin.

"Ei suinkaan siinä mielestänne ole mitään liikuttavaa?… No, teidän kohtalonne on ommella muille — toisten leninkejä, — toisten suruja — niin, silloinhan omat murheet unohtuvat —"

Kielsberg jätti nopeasti hyvästit.

… Tänään oli tapahtunut liian paljon — sen tunsi Maisa päästyään kotiin huoneeseensa, — hänen täytyi itkeä kelpo lailla.

Mutta ne eivät olleet pelkästään surunkyyneleitäkään…

IV.

Oli jo valoisaa nyt kevätpuolella, kaikki näkyi niin selvästi, — kävi sääliksi, että Kielsbergin piti kulkea tuossa sinisessä, kuluneessa päällystakissaan, jonka toista taskua hän itse oli korjaillut, sen huomasi sekä ompeleesta että valkeasta langasta.

Oli toista viikkoa siitä, kun Maisa oli jutellut Kielsbergin kanssa, oli vain nähnyt häntä vilahdukselta tämän kulkiessa alakuloisena, kaulus pystyssä tuulisina ja koleina päivinä, ja keppi kainalossa. Sundbyn palvelijatar oli Maisalle kertonut kauppiaan uhanneen Kielsbergiä ulosotolla, koska tämä oli jättänyt puotilaskunsa maksamatta — kunhan se vain ei tulisi rouva Thorsenin tietoon, muuten ahdistaisi tämä jälleen häntä maksamaan vuokransa!

Maisa olisi niin mielellään tahtonut korjata Kielsbergin takin reunat. Mutta oli pulmallista saada se sanotuksi hänelle. Sen täytyi tapahtua kuin leikillä, sillä Kielsberg ei varmaankaan tahtonut tunnustaa puutettaan.

Ja napinreiät olisivat sietäneet aivan perinpohjaisen korjauksen.

Hän oli ajatellut pyytää Tillaa esittämään sitä ikäänkuin itsestään, koska hän muka tiesi, että neiti Jons mielellään iltaisin korjaili vaatteita ja teki sen halvalla. Mutta — silloinhan Kielsberg saattoi luulla, että Maisa teki sellaisia töitä kaikille talon sälleille. — Eikä myöskään oikein sopinut ruveta tinkimään maksusta heidän tavatessaan illalla —

He tapasivat jälleen eräänä iltana Sundbyn puodissa, kun hän seisoa odotellen juustopakettia, jota juuri tehtiin; hän näytti olevan hyvissä väleissä talonväen kanssa.

"Kuulkaa, neiti Jons", virkkoi ylioppilas heidän tultuaan kadulle, — "tuntuu varsin omituiselta olla jälleen sovussa velkojansa kanssa. Haluatteko tietää, mistä olen kulkenut näinä päivinä? Tuolta… aivan seinänviertä pitkin", — hän näytti sinnepäin kepillään, — "ja sangen läheltä ikkunoita päästäkseni huomaamatta ohi… Ja nyt — annan tunteja norjankielen kirjoituksessa heidän molemmille pojilleen kaksi kertaa viikossa! — Minä ajan heihin viisautta, ja he voita ja juustoa ja kahvia ja tupakkaa ja steariinikynttilöitä ja kaikenlaisia kalliita tavaroita minuun… Tietenkään ei saa olla liian suuria vaatimuksia. — Mutta tyytyväisiä ollaan kuitenkin, kuten näette."

Hän puheli puhelemistaan.

"Olen varma, että kelpaisin jonkun aivan köyhän valtion raha-asiain ministeriksi. Sillä mitä lemmon taitoa tarvittaisiin, jos rahaa olisi; — minä voin keksiä keinoja, näettekö…"

Hän oli iloinen kuin poikanulikka. Varmaankin oli hänen helppo olla saatuaan maksunsa suoritetuksi Sundbylle.

Illat olivat niin valoisat, ettei Maisa lainkaan olisi tahtonut seista kauan juttelemassa Kielsbergin kanssa ja sen vuoksi hän yht'äkkiä sanoi nauraen:

"Niin, kun kerran olette tullut niin rikkaaksi, niin olisi parasta, että lähettäisitte Tillan tuomaan päällystakkinne hetkeksi minulle; — oikealle räätälille siinä ei varmaankaan ole työtä; — on vain tehtävä sellaisia pikku korjauksia, jotka tavallisesti tehdään kotona."

Hän tarkasteli itseään hiukan hämillään:

"Tässä takissa on hirveitä vikoja. Oikea räätälitohtori varmaankin pudistaisi päätään sen nähdessään. Diagnosi on vaikea…"

"Niin, niin, senpä vuoksi voittekin tyytyä minun puoskaroimiseeni; — siitä tulisi kyllä varsin hieno", nauroi hän jälleen.

"Ette suinkaan nyt vain tahtone maksaa tuota teatteripilettiänne, neiti
Jons?" — sanoi hän yht'äkkiä uhitellen.

Kas niin, nyt Maisa oli kiikissä! — "Otan mielelläni vastaan useamminkin pilettejä", vastasi hän pakotetun iloisesti, — "oli tosiaankin niin paljon huvia ensimäisellä kerralla."

"Olette kiltein nainen, minkä olen milloinkaan tuntenut, Maisa! — — Ja miten te katsotte toista silmiin. Siinä ilmenee latentti sielu… samanlainen kuin… samanlainen kuin kokospähkinän sydän. — Niin, se onkin juuri sitä —" Kielsberg seurasi vielä Maisaa tämän kiiruhtaessa portista sisään, — "mutta teissä on jotakin kuuman etelän kokospähkinää, — on vain ollut meressä ja hiukan vaalentunut vedessä…"

Maisan korvia kuumoitti, hän ei tiennyt enää, mitä toinen tarkoitti.

Hän ymmärsi nyt, että hänen täytyi olla varuillaan.

Mutta oli todellakin ollut hauskaa tavata Kielsberg nyt jälleen, kun tätä ei ollut näkynyt niin pitkään aikaan. Hän oli niin monipuolinen, että Maisa aina johtui ajattelemaan häntä — — monestikin hän oli aivan kuin lapsi…

Lapsiko hän, joka saattoi tunkeutua toisen sisimpään! —

* * * * *

Tätäkin hän hautoi mielessään ja aprikoi seuraavana päivänä kaiken melun keskellä toimistopäällikkö Kalnaesin luona kreivi Wedelin torin varrella. Rouva ja tytär vetivät auki laatikoita ja työnsivät ne jälleen kiinni, siirsivät astiakaappia ja katselivat kaikkien huonekalujen taakse, nostivat mattoja ja kaivoivat jouhisohvia, etsivät ja etsivät, eikä kukaan tahtonut oikein sanoa, mitä he etsivät.

Maisa ei liioin viitsinyt kysellä ennenkuin joku heistä itsestään sanoisi sen, — hän saisi kyllä aikanaan kuulla siitä, — näytti siltä kuin he ensiksi tahtoisivat olla varmoja, että kaivattu esine todella oli poissa tällä kertaa. — Sillä kun kätkettiin ja unohdettiin ja siivottiin sillä lailla kuin tässä talossa, niin —

Hän istui ja kuunteli kuinka höyrylaiva toisensa jälkeen puhalsi alhaalla sillan luona. Liike oli jälleen alkanut, jää oli lähtemäisillään, ja paljon ihmisiä liikkui näillä tienoin.

Hänen täytyi kerta toisensa perästä vetäytyä verhojen taakse; tämä kuultavan kirkas ilma aivan koski silmiin…

Hänen ja Kielsbergin välille oli tullut jotain niin ihmeellistä…
Kielsberghän oli jo ruvennut kertomaan hänelle kaikki asiansa…

Hänessä oli ikäänkuin monta eri luontoa. Niin, hänessä oli kyllä paljon, mikä…

Mutta Maisan täytyisi välttää haaveiluja ja myöskin varoa, ettei Kielsbergkään erehtyisi hänen suhteensa. Hänenlaisellaanhan ei ollut vakavia aikomuksia, niinhän matami Rasmussen oli sanonut, — ja se oli kyllä totta —

Mutta tuttavuus saattoi kai jäädä silleen; — sen täytyi jäädä — — Maisa voisi varmaankin korjata joskus hänen vaatteitansa ja jutella hänen kanssaan kaikessa ystävyydessä…

"Ei, nyt ei kannata enää hakea sitä!" — sanoi rouva Kalnaes tullessaan sisään — ollen vielä aamupuvussa, hän ja palvelija ja Ovidia olivat lopuksi vetäneet esiin kaapin penkoakseen sen läpi, — "kuudesta täysihopeaisesta haarukastamme on yksi poissa — voitko ajatella mitään kummempaa, Ovidia?… Se on muuten varsin merkillistä…"

Maisa kohotti katseensa — tuon "merkillistä"-sanan vuoksi — mitähän se lieneekään tarkoittanut —

Rouva ryhtyi tutkimaan Ovidian kevättakiksi aiotussa sametissa olevia liiduttuja viivoja; hän oli hyvin jäykkä. — "Luulen, että otamme tuollaisen kauluksen, neiti Jons, — numero kolme muotilehdessä, — ja vinot taskut, paksut koristenauhat — niinkuin tuossa…

"Oletko aukaissut myöskin toisen astiakaapin laatikon, Ovidia, — olisihan se voinut joutua lautasliinojen taakse."

Ovidia käänteli ja väänteli avainta. "Sekin on aina umpilukossa, — vain hopealaatikon annetaan olla avonaisena tässä talossa… No, nyt se aukesi!"

Maisa oli istunut täällä ruokasalissa eilenkin, ja harmitellut, että tuo hopealaatikko oli ollut auki, — siinä oli niin paljon muutakin, sekä lankoja että kanavatöitä ja nypläysvehkeitä — kaikki sikin sokin —

"Sehän on kokonaan käsittämätöntä", huokasi rouva — "ja Finallahan oli ne kaikki, kun hän pesi niitä eilen…"

Maisa tunsi, että nyt oli kysymys hänestä. Oli kuin olisivat Ovidian pitkät rotankasvot tahtoneet pujottautua hänen taskuunsa etsimään. Hän koetti olla, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, mutta hän tunsi itse sekä punastuvansa että jäykistyvänsä. Jollei se hopeahaarukka löytyisi, niin —

"Onhan se voinut joutua jonnekin ja saattaahan se jälleen löytyäkin, kun kokonaan lakkaamme etsimästä sitä" — arveli rouva.

Ja Maisa ymmärsi varsin hyvin, mitä rouva tarkoitti, — jos hän oli ottanut sen, niin hän saisi tilaisuuden jättää sen takaisin paikoilleen.

"Niin, en edes tahdo puhua siitä mitään Kalnaesille, ennenkuin näemme, ettei sitä löydy…"

Maisa kiehui harmista ja hän ompeli varsin kiihtyneenä.

"Tiedätkö, mihin panimme koristukset ja napit, kun tulimme eilen kotiin, Ovidia? — Nehän olivat kankaan mukana —"

"Etkö sinä ottanut niitä, äiti?" —

"Kyllä, odotas — piilotin ne makuuhuoneeseen nurkkahyllylle seinäverhon taakse."

"Mitä pidätte tästä silkkivuorista, Maisa?" — kysyi rouva jälleen… "Sanon suoraan, että aioin ensiksi ratkoa vanhan silkkileninkini, — mutta sitten huomasimme tämän kankaan Falkenbergilla — sehän ikäänkuin välkähtelee. Kun meillä nyt kerran oli niin hienoa samettia, niin ei kannattanut kitsastella vuorin suhteen ja käyttää vanhaa."

"Ei, sillä sitä nuuskitaan ja tarkastetaan kyllä takkia riisuttaessa", lisäsi Ovidia.

Niin, nyt oli jälleen hopeahaarukka unohdettu —

"Voitte uskoa, että se on maksanut, Maisa!" —

"Niin, mihin hintaan se nyt nousikaan, — vuori ja koristeet ja kaikki — muistatko, Ovidia? — Samettihan yksistään maksoi jo kuusitoista taalaria, — se oli viimeinen jäännöspalanen; — ja sen vuoksi alennettiin sen hintaa! — Mutta niin" — hän laski — "eikös se noussut kahdeksaantoista taalariin ja —"

"Enemmänhän se maksoi", sanoi Ovidia painokkaasti; hän katsoi tarkoittavasti äitiä.

"Mene hakemaan lasku takintaskustani."

"Kaksikymmentäyksi taalaria kolme markkaa ja kaksitoista killinkiä…
Niin, näettekö, sametista ei alennettukaan niin paljoa kuin luulin."

Maisa huomasi kyllä, että kankaan olisi saanut tuolla halvemmalla hinnalla ainoastaan käteismaksulla.

Nyt tuli Lizzy kotiin koulusta. Hänen täytyi saada hiukan voileipää ja maitoa voidakseen odottaa päivälliseen saakka kello kolmeen, jolloin isä tulisi kotiin lähetystöstä.

"No, miten sinun on käynyt koulussa?" kysyi Ovidia.

Lizzy oli jo samettisen kevättäkin ääressä… "Kuinka kaunista, — siitä tulee erinomainen…

"Miten minun on käynyt? — Sain luonnollisesti nelosen saksassa, kun et tahtonut auttaa minua, niin —"

"Minähän olin poissa kotoa eilen illalla."

"Oh, ei se tee mitään… ei, ei", — hän silitti samettia kädellään…
"Äiti, enkö voisi saada samettista kaulusta jäännöspalasista."

"Voit kyllä, lapseni."

"Tuo tytöntyllerö huomaa kyllä, mikä näyttää kauniilta", huomautti
Ovidia iskien silmää toisille.

"Ja ehkä taskuihin ja hihankäänteisiin myöskin?"

"Saat kyllä, lapseni!"

"Hän huomaa nyt jo melkein liiaksi olevansa kaunis", sanoi Ovidia sisaren mentyä syömään välipalaansa. "Häntä ei mitenkään saa palmikoimaan kiharaista tukkaansa, vaikka se on niin kiusallinen noin auki riippuvana. Se pikku noita näkee kyllä, miten se pukee häntä!"

Lizzy oli jälleen sametin luona samalla syöden ja juoden maitoa.

"Et saa puhua siitä isälle, kuuletko; — hän luulee heti, että se on liian kallista, — ja Maisahan ompelee makuuhuoneessa iltapäivällä", muistutti äiti pois mennessään.

Lizzy seisoi ja hyräili hiljakseen koettaen samettia — ensin hihaansa — ja sitten korkeammalle, ollen omissa ajatuksissaan.

"On ikävää, että helppo patenttisametti näyttää melkein yhtä hienolta —"

"Sehän on ennemminkin hyvä", arveli Maisa.

"Ei ole, sillä silloinhan kaikki voivat saada sitä. — Ajattelehan
Maisaa sametissa!" huusi hän sisään Ovidialle.

"Kunhan ei vain tulisi rasvaisten sormiesi jälki samettiin, — sinä et saisi koskea siihen."

"Sinä? — Sinä? —" matki hän, — "pääsen ripille puolentoista vuoden perästä, — täytin kolmetoista kahdeksantena päivänä. Monet sanovat minua jo teiksi." Hän pyyhki salaa sormiaan hameeseensa.

"Anteeksi kaikin mokomin, — en muistanut, että oli niin pitkä aika siitä, kun neiti alkoi huutaa joutuessaan lauantaisin kylpyammeeseen."

"Niin — sinä et saa neuloa minulle, kun tulen suureksi, Maisa! — Kaikki sanovat, että sinua hemmotellaan liiaksi, ja että purat usein pahan tuulesi toisiin kesken kaiken."

"Entäpä jos teidän itsenne joskus olisi pakko tällä tavoin istua ja neuloa, Lizzy-neiti?"

"Minun, ha, ha — — isäni on kuninkaallinen toimistopäällikkö — — Sitäpaitsi, niin" — — hän pudisti tuottavasti tuuheita, vaaleita kiharoitaan. — — "Miksi et ole mennyt naimisiin, Maisa? — Ethän nyt suorastaan ole rumakaan —"

"Eipä tosiaan ole ketään, joka tahtoisi ottaa tällaisen köyhän raukan…"

"Hänenhän pitäisi olla rikas, tietysti… Eikö kukaan koskaan ole kosinut teitä, Maisa?"

Maisa nauroi. — "Oh, ei missään tapauksessa kukaan, josta minä olisin välittänyt —"

"Mitä hän sanoi sinulle? — Polvistuiko hän? Oi, sano, Maisa!"

"Sen saatte kuulla, neiti, kunhan ensin olette päässyt ripille."

"Pyh" — hän nakkasi niskojaan ja pitkiin, hienoihin kasvoihin tuli salaperäinen ilme, — "etkö luule minun sitten tietävän mitään!"

"Onko äiti sisällä, Lizzy?" kysyi Fina keittiönovelta. Ei milloinkaan ollut. Maisa nähnyt sitä ihmistä kelvollisesti puettuna, — hän oli aina yhtä likainen ja huolimaton. "Sano, että päällystakkiliikkeen mies on jälleen täällä laskuineen… Rakas, hyvä Lizzy, kiiruhda, maitovellini palaa pohjaan keittiössä."

"Äh, — sano, ettei isä ole kotona!"

"Ei, äiti saa kyllä itse tulla puhumaan hänen kanssaan, — häntä on käsketty tulemaan lauantaina." Fina kiiruhti jälleen pois.

"…Uh, näitä kahta siunattua, viimevuotista takkia", huokasi rouva mennessään huoneen läpi. —

"Eikö pikkutyttöjen huonetta ole vielä siistitty, Fina?" kuului kärsimättömästi ovesta rouvan tullessa jälleen sisään — "tiedättehän, että Maisan täytyy päästä johonkin täältä, kun ruvetaan pöytää kattamaan. — Voitte kyllä koota työnne ja asettua sinne, Maisa, vaikkei sitä olekaan siistitty, sillä kohta tulee toimistopäällikkö kotiin… Täällä on niin hirveän ahdasta —"

— Vai niin, vai tänne hänet siis ajettiin iltapäivällä! —

Hän nosti pöydän makuuhuoneen ikkunan luo ja siisti huonetta — niin hienoja kankaita ja neulomatarpeita varten piti olla huoneessa siistiä ja puhdasta ja tomutonta…

Peilin edessä olevalla nurkkapöydällä oli kaikenlaisten pikkutavarain joukossa hopeanuoli, ja Maisan teki mieli koetella sitä hiuksiinsa, se oli kuin vartavasten valmistettu hänen tukkalaitteeseensa ja aivan muodinmukainen; — — mutta varminta olisi, ettei koskisi siihen sormenpäälläänkään…

Kas niin! — Toinen ommel oli jälleen pitempi kuin toinen.

Minkään muun kankaan neulominen ei ollut niin vaikeaa kuin sametin; — täytyi harsia kahteen kertaan, jottei tuo paksu kangas syöpyisi; siinä piti varoa… Ei voinut olla puhettakaan koneella laskemisesta — kaikki piti neuloa käsin…

Mutta tänään oli niin ihanan valoisaa täällä takapihan puolellakin… Lumi suli ja pisarat putoilivat niin suurina ja kirkkaina räystään sinkkiin. Miten toiselta tuntuikaan elämä sellaisina kirkkaina päivinä, — voi istua ja tuntea itsensä niin sanomattoman iloiseksi ilman syytä —

* * * * *

Oli ehkä tuhmaa, että hän oli eilen maininnut noista teatteripileteistä, — ei suinkaan Kielsberg vain nyt luullut Maisan sanoneen sitä siksi että hän pääsisi tämän mukana huomenna, — Kielsberghän tiesi, ettei Maisa päässyt muulloin kuin sunnuntaisin…

Ja jos Kielsberg odottaisi häntä jälleen illalla niin että he tapaisivat…

Voihan Maisa keksiä asiaa Martta Molle Hainmersborgissa ja tuoda pyykkinsä ja jutella hänen kanssaan menneistä ajoista, niin olisi varmaa, etteivät he tapaisi; — Maisa oli huomannut, ettei Kielsberg milloinkaan tullut myöhemmin kuin puoli yhdeksän.

Mutta jos hän nyt kulkisi teatteripiletteineen ja odottelisi häntä?

Teatterihan oli kaikkein hauskinta, mitä Maisa saattoi ajatella, — häntä kyllä suuresti halutti mennä, se oli varma…

Riippui siitäkin, mitä Kielsberg ajattelisi hänestä, jos hän nyt heti olisi valmis menemään mukaan. — Oli selvää, että tämä oli kovin epäluuloinen, oli aivankuin hän olisi voinut nuuskia, millaista väkeä olivat sekä Tranemit että muut…

Mutta Maisa saisi hänet varmaankin ymmärtämään, ettei hän ollut ajatellut sitoa Kielsbergiä sillä tavoin — — — Kaikkihan oli ollut leikkiä, mutta eilen illalla oli ollut niin ihmeellistä — — —

Oli varmaankin; parasta antaa hänen huomata, ettei hän ollut kuten kaikki muut…

— Päivällisen jälkeen tuli Ovidia ja pisti hopeanuolensa ja koristeensa lipaston laatikkoon…

Ei sopinut johdattaa ketään kiusaukseen, taikka muuten saattoi se mennä saman tien kuin heidän kuudes hopeahaarukkansa…

Lizzy kävi yhtämittaa Maisan huoneessa samettia katsomassa, hänen piti lukea maanantaipäivän läksyjä.

"Ovidia sanoo, että hän mielellään auttaisi teitä, Maisa, sekä nyt iltapäivällä että maanantaina", tuli rouva sanomaan. — "Tahtoisimme niin kernaasti saada kaikki pian valmiiksi, — sillä olemme kuin vangittuja niin kauan kuin meillä on täällä joku istumassa — — Mutta tämä kevättakkihan ei viene paljoa aikaa, niin että se varmaankin valmistuu maanantai-illaksi, — kun saatte apuakin —"

— Tuon tytärten avun tunsi Maisa niin sanomattoman hyvin! Pitäisi vain kiirehtiä — —

"Olkaa hyvä ja muistakaa koota kaikki pienet kangaskappaleet Lizzyn takkia varten, Maisa."

"Eikös hän sitten neulo myöskin minulle, äiti?" sanoi Lizzy joka makasi vatsallaan sohvalla nojaten kyynärpäihinsä ja tirkistellen kirjaan.

"Olkaamme tyytyväisiä, kun saamme tällä kertaa tämänkin takin valmiiksi", arveli Maisa.

"Eikö minun? — Etpä uskalla olla neulomatta sitä, jos äiti sanoo niin, muuten et milloinkaan enää saa työtä täällä."

Fina tuli sisään heiluttaen ilmassa kastikkeista hopeahaarukkaa.

"Haarukka!"… kuului kuorossa kolmiäänisesti.

"Enkös löytänyt sitä keskeltä hyytynyttä vasikanviilokkikastiketta, joka minun piti keittää huomiseksi!"

"Miten hullunkurista!"…

"Se oli kaikessa rauhassa kastikkeessa, sillaikaa kun me etsimme ja etsimme…"

"Tiesinhän, että se löytyisi jälleen", — sanoi rouva varmana asiasta.

"Pyh, — luulenpa, että Fina itse on ottanut sillä itselleen palasen viilokkia ja unohtanut sen siihen, — sillä siinähän oli lusikka meidän syödessämme sitä", — huusi Lizzy sohvalta.

Maisaakin huvitti asia. — Oikeastaan pitäisi kaapata mukaansa sekä kangasta että vuoria ja silkkiä ja lankoja… täällähän kuitenkin joutui aina epäilyksen alaiseksi!… Kun hän talvella neuloi täällä, oli suuri touhu silkkirullasta, jonka Ovidia aivan varmasti sanoi asettaneensa Maisan pöydälle ja jonka hän sitten löysi jälleen toisen leninkinsä taskusta. Hän oli ottanut sen yltään ja ripustanut kaappiin. — — —

* * * * *

Maisa lepäsi tarpeekseen sunnuntai-aamuna, siksi kunnes leipämummo oli käynyt talossa ja matami Dörum oli lähettänyt kuuromykkä Dorthean tuomaan ruisleipää. Kahvi oli kiehumassa uunissa hänen peseytyessään ja kammatessaan sekä oman tukkansa että Dorthean tukan.

Kuuromykkä iloitsi aina saadessaan sunnuntaiaamuisin olla hetken aikaa Maisan luona ja auttaa häntä jollakin tavoin: harjata ja puhdistaa hänen hameenhelmojaan, kiilloittaa kenkiä, lakaista lattiata ja siivota huonetta, tai vain katsella, kun Maisa parsi ja korjaili; — oli aina aivan yllinkyllin sellaista työtä pyhäpäiviksi…

Martha Mo ei pessyt hyvin…

Maisa seisoi ja katseli vaatteita. —

Jollei hän olisi tuntenut Martha Mota niiltä ajoilta asti, jolloin he asuivat Hammersborgissa, olisi hän mieluummin antanut Jensenin muorin pestä vaatteensa.

Maisa olisi varmaankin voinut aivan hyvin eilen illalla tulla kotiin samaan aikaan kuin tavallisestikin, — varmaankaan ei hän olisi tavannut ketään…

Maisa olisi kernaasti tahtonut tietää, oliko Kielsberg odotellut häntä…

Voi taivas, miten hauskaa, jos hän pääsisi teatteriin tänä iltana!

Hän menee katsomaan ilmoituksista, mitä tänään näytellään; — Kielsberg varmaankin menee sinne…

Vaatteittensa puolesta saattaisi Maisa hyvin mennä nyt, piti vain ottaa sadetakki yltä sisällä. Oli kyllä ikävää kulkea siinä iltaisin, — hän ei ollut koskaan viihtynyt siinä, ei tuntenut itseään sieväksi ja sulavaksi siinä, ja sehän oli vaatekappale, jota kaikki käyttivät ennenkuin saivat uudet kevätpukunsa valmiiksi.

Voisikohan parhaista kappaleista saada vielä päällystakin?…

Maisa käänteli ja tutkiskeli ja tarkasteli tuota jotenkin kulunutta sadetakkia, — se oli kyllä täysivillaa, kannatti aina ostaa hyvää kangasta! Jos hän tekisi työtä koko seuraavan sunnuntain, voisi hän kyllä saada sen samana päivänä valmiiksi.

Ei, mieluummin valvoisi hän parina kolmena iltana kahvipannun ääressä, niin saisi hän sen valmiiksi sunnuntaiksi, jos sitä ehkä tarvittaisiin silloin —

Niin hän tekisikin — ottaisi mukaansa Ovidia Kalnaesin takin mallit huomenillalla ja leikkaisi ja ompelisi sen kädenkäänteessä. Kunhan vain nuo virttyneet ja kuluneet paikat saisi peittymään…

Nuo päällystakit, joita nykyään käytetään, ovat sangen sieviä — laajanpuoleiset hihat ja suuret taskunkäänteet sivuilla —

Kielsberg saisi nyt nähdä Maisan aivan toisin puettuna heidän tavatessaan… Ja hänhän voi käyttää sateenvarjoa sadeilmalla…

Mutta hänen hansikkaitaan ei todellakaan kohta voinut enää käyttää, — vaikka Maisa ei milloinkaan pannut niitä käteensä ennenkuin tullessaan Siltakadulle iltaisin… Joka aamu täytyi hänen paikata jotakuta sormea ennen lähtöään; — hansikkaat ovat kuitenkin pääasia, varsinkin näin keväällä, kun on valoisaa! Hienoinkaan puku ei näytä miltään, jos käsineet ovat huonot…

Niin, hänen täytyi sunnuntaiksi saada pari uusia, jotka sopivat takin väriin — niin kalliita kuin ne olivatkin… Martta Mo sai odottaa hiukan pesupalkkaansa.

Olisi voinut säästää monta killinkiä, jos olisi ollut syömättä sunnuntaina päivällistä Dörumilla, — kahvi ja voileipä olisi hyvin välttänyt — olihan hän koko viikon niin hyvällä ruualla. Mutta Dörumin matamikaan ei varmaan tahtonut kadottaa sitä ansiotaan — —

Kielsberg oli heidän viimeksi tavatessaan väittänyt, että Maisan hiukset olivat punertavat… Theodora Brandt käytti lyijykampaa saadakseen tuon punaisen vivahduksen häviämään; Maisa olisi myöskin halunnut ostaa itselleen sellaisen —

Kielsberg kulki luultavasti nyt aamupäivällä sairashuoneella eikä varmaankaan tullut kotiin ennenkuin kolmen aikaan, syötyään päivällisen kaupungilla.

Olikohan hän eilen illalla odotellut häntä?

Niin, joka tapauksessa ottaisi Maisa takin ylleen ja lähtisi kävelemään iltapäivällä — — —

— Elling tuli Dörumeille Maisan istuessa siellä päivällisen jälkeen, — hän toivoi nyt saavansa oman työpajan ja hän istui ja jutteli ja neuvotteli vanhan Dörumin kanssa: — mutta Maisa huomasi kyllä, että oli kysymys hänestäkin! Oli aivankuin Dörum ja matami ja Elling olisivat sopineet keskenään jostakin — — Eipä Maisa osoittanut innostusta, niin kunnollinen ja hyvä nuorukainen kuin Elling muuten olikin, — eikä rumakaan… Mutta puhui aina vain tuosta ikuisesta nahasta! — —

Ja siitä, mitä hän yritti puhua Maisan kanssa, oli myöskin sangen vähän iloa:

… Lähtisikö hän iltapäivällä kävelemään ja katselemaan jäätä, joka oli lähtemäisillään satamasta?

Ei kiitos, hän oli koko eilispäivän katsellut jäätä kreivi Wedelin torin varrelta.

Elling istui ja katseli kuin naulattuna häneen mustilla, lempeillä silmillään, niin että hän tunsi olevansa sekä hämillään että lopuksi vihoissaankin, vastasi aivan lyhyesti ja nousi lopuksi ja istui ikkunan pieleen… Nyt saattoi Kielsberg pian tulla kotiin…

… "Ei ollut saatavissa muuta anturanahkaa, joka kelpaisi, kuin ulkolaista, ja sitten, nähkääs, se tulee varsin kalliiksi —"

"Ehei, ei ole sellaisia eläimiä Norjassa", — puheltiin sisässä —

"Siellä kulmassa on koko kadun paras paikka, jos aikoo perustaa oman työpajan — ja kaksi pientä kaunista huonetta…"

Maisa tunsi, että tämä oli tarkoitettu hänen kuultavakseen — hän nykäisi tuolia ja kääntyi ikkunaan päin…

Nyt Kielsberg tuli… Varmaankin sairashuoneelta, sillä hänellä oli kirjoja kädessä — ja paperia ja sanomalehtiä sivutaskussa. Hän varmaankin kirjoittaisi iltapäivällä siksi kunnes ehkä menisi teatteriin… Kuinka hän kiirehti! — hän oli siis oppinut tuntemaan laudat talon pihalla… Varmaankin mietti hän jotakin… parilla harppauksella ylös rappuja… Nyt pisti maalarimestari vaalean päänsä ovesta sisään —

"Kas niin, tule sisään, — niin pelaamme korttia", sanoi Dörum, joka istui pöydän ääressä ja veti haikuja nousematta paikaltaan.

"Keittiössä on kyllä valkea uunissa, niin että voin asettaa kahvin kiehumaan, Jörstad", arveli matami.

Dörum nousi ja otti korttipakan esiin kaapista. Hän laski hitaasti kortit paksulla peukalollaan, — aivan oikein, viisikymmentäkaksi korttia.

"Ja kuinka voi kummilapseni, maalarimestari?" kyseli Maisa, — joka oli yht'äkkiä vilkastunut istuessaan ikkunan ääressä.

"Oh, hän voi nyt varsin hyvin, kun voimme asettaa hänet auringon puoleiselle seinälle päivisin."

"Pian kuivuvat sekä kadut että piha nyt", sanoi Dörum. — "On ihanaa, että kevät vihdoinkin tuli…"

Korttipeli alkoi punaiseksimaalatulla pöydällä ja Dorthea seisoi ja seurasi sitä tarkkaavin silmin.

"Satayksi!" sanoi Dörum.

"Satayksi!" maalarimestari löi valtin pöytään seuraavalla kerralla ja pani piipun pois.

"Satayksi on kyllä mennyt ohitsenne, Elling", ilveili Maisa; hän oli aivan erinomaisen hyvällä tuulella. — "Ette saa kadottaa rohkeuttanne —"

Ellingin silmät loistivat, — varmastikaan ei hän ollut niitä, jotka antautuivat ensimäisestä iskusta…

Dörumin peukalo hieroi vaivaloisesti kortin toisensa perästä rasvaisesta korttipakasta. — "Niitä pitänee hiukan auttaa", — hän meni ja otti tuhkaa uunista ja sirotti niiden väliin… "Kas niin, nyt se käy —"

Nyrkit paukkuivat pöytään. — "Valtti!… Patasotamies… Satayksi!…"

Siellä pelattiin intohimoisesti, mutta kiirehtimättä.

"Kaksi mestaria yhtä kisälliä vastaan!" — ärsytti Maisa Ellingiä.

"Ei varmaankaan kestä kauan ennenkuin hänestäkin tulee mestari", vastasi Dörumin matami, joka tuli sisään tuoden kahvia…

Viiden aikaan kiitti Maisa puolestaan, hän tahtoi mennä hetkeksi kävelemään; — hän oli nyt varma Ellingistä, joka oli syventynyt kortteihin. — — —

— No, aurinko oli paistanut aimo tavalla kaduille tänään, oli kuivaa pitkät matkat katukäytävillä ja keskellä katua myöskin…

Tuonne kivitalon seinälle oli liimattu teatteri-ilmoitus; mutta hän ei tahtonut seisoa tarkastamassa sitä leipuri Bergin tai Sundbyn ikkunoitten näkyvissä; Kielsbergkin saattaisi kesken kaiken tulla portista.

Maisan täytyi tehdä aivan samoin kuin tämänkin, pitää varansa, jotta pääsi puikahtamaan aivan ikkunoitten alitse seinän viertä myöten, niin ettei Sundbyn neiti Tönsetin pistäisi päähän tulla kävelemään hänen kanssaan.

Sillalla seisoi koko joukko ihmisiä, jotka eivät varmaankaan tienneet, miten viettää sunnuntai-iltapäivänsä ja senvuoksi kävelivät edestakaisin ja katselivat jäälauttoja, jotka liikkuivat alaspäin virtaa pitkin. Hiiliproomujen ympärillä lainehti vesi jo aivan vapaana ja jäälohkareet sulivat kuin märät sokeripalat…

Maisa tiesi kyllä, että ilmoitus olisi tuolla kulmassa… Hän katsoi varovasti ympärilleen ensin —

Kappaleen nimen näki jo kaukaa, mutta Maisan täytyi tarkastaa lähemmältä ilmoitusta nähdäkseen, esiintyivätkö ne kaksi, jotka olivat esittäneet Gunlaugin ja Endren osia, myöskin tänä iltana —

Hän kävelisi hiukan nähdäkseen teatteriin menijät.

Oli suloista kulkea kaduilla niihin aikoihin päivästä, jolloin tavallisesti piti olla työssä. Vanha kuritushuone, jonka ohi hän joka päivä kulki, oli siinä niin suurena ja synkkänä ränstyneine, kaltevine kattoineen. Maisa ei ollut milloinkaan ennen huomannut, että se oli noin kalteva, vaikkakin hän joskus oli ollut tarkastajan luona ompelemassa… Ja sitten nahkuri Onsrudin kyltti häränpäineen, joka riippui katukäytävän yläpuolella… Vasta sen kohdalle päästyään saattoi hän aina aamuisin nähdä, kuinka paljon kello vielä oli vailla kahdeksan, kellon viisarin mukaan piti hänen sitten joko kiiruhtaa tai hiljentää vauhtia…

Ja tuolla ylhäällä hienossa apteekissa oli varmaankin ollut päivälliskutsut, siellä oli niin paljon juhlapukuisia ihmisiä ikkunoissa. — Kerran oli häntä pyydetty sinne ompelemaan; mutta sattui niin onnettomasti, että hän oli luvannut mennä muualle —

Ei ollut aivan vielä teatteriinmenoaikakaan, eikä hän oikein tiennyt, mitä tehdä niin kauan; — täytyi varmaankin taas kävellä hiukan ja katsella ympärilleen.

Torilla ei ollut kellonvaihtajia, kuten tavallisesti, seisomassa lyhtytolpan luona sunnuntai-iltapäivisin… Nyt oli aivan autiota ja hiljaista, siistiä ja tyhjää. Kas, rekikelin aika oli jo ohi — vain vaunuja koko rivi…

Mutta lähempänä linnaa ja pitkin Itäkatua oli katukäytävä täynnä kansaa, ihmisiä, jotka olivat olleet ulkona nauttimassa kauniista ilmasta ja kääntyneet jälleen kotiin… Kaikkein hienoimmat eivät olleet ulkona sunnuntaisin, he istuivat kotona, suku kokoontuneena heidän ympärilleen…

Ulkona alkoi kylmetä nyt jälleen iltapuolella…

Maisa saattoi hyvin kulkea vielä pienen matkan alaspäin, sitten hän käännyttyään takaisin tulisi ikäänkuin vasten koko virtaa, ihmisiä, jotka aikoivat teatteriin.

Oli hauska katsella kreivi Wedelin toria näin sunnuntaisin, kun ei ollut muuta tekemistä siellä kuin maleksia mukavasti ohi; — huomenaamulla aikaisin oli jälleen mentävä Kalnaeseille valmistamaan Ovidian takkia.

Maisa käveli jälleen linnan ympäri ja päätti mennä kotiin teatterin ohi.

Jotkut, jotka olivat viimeisen kerran yrittäneet luistella, tulivat nyt pois luistimineen, ja ulkona railossa pyrki mustaa savua suitseva hinaajahöyrylaiva jääpalasten seassa eteenpäin.

Oli jo hämärää, kaasulyhtyjä oli jo alettu sytyttää Maisan tullessa jälleen teatterin luo; — saattoi kyllä aivan huomaamattomana kulkea ohi siitä —

Hän käveli yli piiskauspaikan köyhäinhuonetta kohti ja jälleen takaisin. Maisa ei tahtonut kulkea varsin läheltä teatteria ihmisten tunkeutuessa sisään; — mutta hän ei voinut olla muistelematta edellistä kertaa…

Kulkiessaan hitaasti katua eteenpäin piti hän silmänsä auki voidakseen välttää likinäköisen ylioppilas Kielsbergin ja väistyä tämän nähdessään. Teatteriinmenijöitä kiiruhti puhellen hänen ohitseen, — jotkut teatteripäähineissä, — ja vaunu toisensa perästä ajoi kai myöskin sinne. —

Kadut tyhjenivät tyhjenemistään, mitä pitemmälle hän kulki…

Maisa jäi hiukan epätietoisena seisomaan katsellen ympärilleen ennen kotiinmenoaan, kun hän yhtäkkiä kuuli takanaan sanottavan:

"Hyvää iltaa, neiti, — oletteko ulkona kävelemässä?"

Anton Tranem siinä oli. Mutta ääni kuulosti niin kummalliselta, että
Maisa lyhyesti vastasi tervehdykseen ja kiiruhti pois.

Vähän sen jälkeen meni hän viistoon yli kadun toiselle puolen. — Tuon ilkimyksen käytös suututti häntä.

Maisa kiiruhti poispäin. Parasta mennä kotiin ja panna maata.

Tavallisesti hän viikolla iloitsi suuresti seuraavasta pyhäpäivästä; — mutta oikeastaan ei hänellä ollut koskaan mitään hauskaa sunnuntaisin; arkipäivät olivat miltei paremmat, niin paljon kuin pitikin rehkiä ja ponnistella.

Mutta olisihan hän kenties voinut olla teatterissa tänä iltana, jos vain olisi tahtonut.

— Olipa hyvä, että Elling oli poissa Maisan tullessa kotiin. Dörumit istuivat nyt yksinään ja söivät lampunvalossa illallistaan.

Maisan piti juuri pistää päänsä ovesta sisään ilmoittaakseen tulleensa kotiin, kun Dörumin matami tuli häntä vastaan joku vaatekappale käsivarrellaan…

Rouva Thorsenin Tilla oli käynyt siellä tunti sitten tuoden tämän päällystakin, — ylioppilas oli käskenyt tätä pyytämään ystävällisesti, että ompelijatar korjaisi sitä. — Vuori oli kokonaan irtaantunut toisesta hihasta. Mutta ylioppilaan täytyisi saada se takaisin aamulla varhain, hänen piti mennä sairashuoneelle, — ehkä Tilla saisi hakea sen ennen sitä. — Tillan piti pyytää oikein kauniisti, sillä ylioppilas tiesi kyllä, ettei neiti Jons tavallisesti tehnyt sellaisia töitä, mutta hän oli joutunut niin ymmälle takkinsa suhteen…

"Sellaiset poikaparat, jotka asuvat täällä kaupungissa vuokralla, kuluttavat suorastaan vaatteensa repaleiksi. Heillä ei ole ketään, joka huolehtisi niistä!" — sanoi Dörumin matami myötätunnolla. — "Heille on kyllä varmaankin aina korjattu kaikki kotona."

Maisa piti päällystakkia kädessään ja käänsi sitä päivänvaloa kohti; — hän koetti parhaansa mukaan salata Dörumin matamilta iloaan.

"Jollei muuta korjattavaa ole kuin vuori ja napinlävet, niin —"

Matami oli ryhtymäisillään tarkastamaan lähemmin takkia, mutta Maisa ei päästänyt sitä käsistään.

"Parasta on, että kiiruhdan heti aloittamaan työn, jotta se valmistuisi ajoissa."

Maisaa olisi suuresti haluttanut nauraa ääneen, kun hän kiiruhti rappuja ylös ja sytytti lampun, — kokonainen naurutulva oli purkautumaisillaan… Ei uskoisi, millainen velikulta tuo Kielsberg oli!…

Maisa tarkasteli takkia hyvän aikaa hartaasti ja myötätuntoisesti ennenkuin varsinaisesti ryhtyi ompelemaan… Napinrei'istä tulisi kyllä hyvä — ylimäisessä repeytymässä näkyi tosiaankin vaalea säkkikangas; Maisa olikin niin usein nähnyt sen pistävän esiin yläpuolella sileätä luunappia, joka riippui ja roikkui langan varassa. — Niin, nyt se ainakin neulottaisiin lujasti kiinni!…

Ja helmapuolen vuori… taskut repeytyneet… reikiä kummassakin! —

Miten mielellään Maisa olisikaan uusinut kaikki…

Hän veti lipaston laatikot auki etsiäkseen vuorikangaspalasia. —
Olisipa vain neiti Jensenin puoti nyt ollut auki…

Mutta hän käyttää kaikki palaset, mitä vain löytäisi… Dörumin matami oli aivan oikeassa sanoessaan, ettei ollut ketään, joka olisi auttanut häntä ja huolehtinut hänen vaatteistaan… Eikä hänellä enää ollut omaisiakaan siellä kaukana Nordlandissa, niin oli hän kerran itse sanonut… ja kertonut myöskin, että ne viisisataa taalaria, jotka hän oli saanut isänsä perintöä, — tämä oli myöskin ollut lääkärinä siellä pohjoisessa, — olivat jo kauan sitten huvenneet olemattomiin. — —

Mutta tämähän oli oikein hyvää kangasta —

Kunpa Maisalla vielä olisi nappeja ja päärmäysnauhaa myöskin!

Kielsbergin täytyisi lähettää takkinsa uudelleen Maisalle joskus toiste — ja pyytää yhtä kohteliaasti. — Varjelkoon, millainen velikulta!…

Hän pudisti ja käänteli takkia; siinä oli tupakantuhkaa ja muuta roskaa, joka piti ensin karistella pois.

Maisa työskenteli iltamyöhään pienen lampun ääressä ratkoen ja ommellen uusia kappaleita vuoriin…

Tuntui, että Kielsberg poltti tupakkaa; — Maisa istui ja nautti tupakanhajusta… — Kielsberg vietti varmaankin päivänsä lukien ja kirjoittaen ja polttaen tupakkaa…

Miekkoinen, jolla nyt olisi hiukan hienoa samettia kaulukseen. — Ovidia Kalnaes olisi kyllä pitänyt minua silmällä, jos olisi osannut aavistaa, että tarvitsisin sitä! — Ja haarukka, joka oli viilokissa, nauroi hän, kaikki on siellä yhtä samaa viilokkia — Fina ja koko talo.

Hän aikoi nyt mennä alas, ennenkuin Dörumin matami panisi maata, pyytämään saada lainata silitysrautaa.

Maisa tiesi kyllä, että se oli ruostunut, mutta — Oven täytyi jäädä auki, jotta pimeissä rapuissa näkisi kulkea…

Kyllä, silitysrautaa saa kyllä käyttää, matami puhdistaisi sen heti; hän soi niin mielellään, että Kielsberg saa takin kuntoon — —

Matamin puhdistaessa rautaa istui Maisa ikkunanpielessä; — siitä saattoi nähdä kauas aina Kielsbergin ikkunaan saakka…

Käärekaihtimen takana oli valoa… Ja hetken aikaa erotti kaihtimella häipyvän valojuovan, ja varjon, joka liikkui. Maisa luuli Kielsbergin nousseen tuoliltaan täyttämään piippuaan — —

"Olette sangen kiltti nähdessänne niin paljon vaivaa tuon takin vuoksi, Maisa", — sanoi matami ojentaessaan hänelle silitysraudan, "mutta varmaankaan hän ei kitsastele maksaessaan." — —

— Maisa teki tulen hellaan lämmittääkseen luodin, — napinreiät ja taskut olivat jo aivan valmiit; jäljellä oli ainoastaan vuorinpaikkaus.

Hänen kasvojaan valaisi silloin tällöin hymy — Kielsberg istui todellakin kotona koko illan sen vuoksi, että Maisa oli eilen tarjoutunut korjaamaan tämän päällystakkia… eikä mennyt edes teatteriinkaan…

Maisa oli näkevinään hänet niin ilmielävänä edessään, sellaisena, kuin hän oli ollut tuona iltana, jolloin he olivat olleet yhdessä teatterissa — hän näki tumman, pehmeän tukan, jonka hän pyyhkäisi otsaltaan taivuttaessaan itseään eteenpäin, — tuon leveän leuan… suun, joka kyllä oli varsin suuri, se osasi sekä hymyillä että purra…

Ohut hellanpiippu ratisi ja paukkui, silitysrauta oli hellansyrjällä, ja vuorin viimeinen ommel valmistui hitaasti ja huolellisesti.

Toisen takinhelman alimaisessa kulmassa tuntui jotakin kovaa ja kiinteätä. Hänen täytyi hiukan ratkoa sitä nähdäkseen mitä siellä olisi…

Kas, tomun joukosta löytyi kahdentoista killingin raha, se oli pudonnut rikkinäisestä taskusta alas vuorin sisään.

No, sen hän löytäisi povitaskustaan, kauniisti paperiin käärittynä; — varmaankin hän ihmettelisi, mitä se merkitsisi…

Maisa päätti ompelun. Vain silittäminen oli enää jäljellä. Piti saada kangas näyttämään aivan uudelta.

Hän asetti silitysraudan paikalleen ja muutti lamppua, niin että paremmin näkisi — samalla oikein räätälien tavoin asettaen märän kangaspalasen takille ja kuljettaen rautaa sitä pitkin.

Siinä vaadittiin tottumusta, mutta Maisalta kävi se kyllä.

Hän siirsi takkia aina silloin tällöin lähemmäksi valoa, — kangashan näytti jo aivan uudelta! — Kielsberg tuskin tuntisi sitä enää omakseen…

Maisa katseli vaatekappaletta yhtämittaa, sitä mukaa kuin se kuivui, — vaikeimmat kohdat, kuten kaulus ja hihanreiät, olivat jo silitetyt, ja nyt kiiti rauta nopeasti pitkin sileätä takinhelmaa…

Lopuksi tarkasti hän työtään. — — Nyt voi takki hyvin kestää päivänvaloakin! — Ja tuollaiset sileät, kestävät luunapit…

Olisi hauskaa nähdä se Kielsbergin yllä.

Dörumien seinäkello löi kaksitoista, kun hän vihdoin oli saanut työnsä tehdyksi ja ripustetuksi takin varovaisesti naulakkoon — —

— Olipa tästä päivästä tosiaankin tullut oikea pyhä! —

V.

"Maisa… Maisa, teillä on iloinen nimi, tästäpuoleen kutsun teitä vain
Maisaksi — niin — kahdenkesken ollessamme, muuten — niin —" —

Nuo sanat kaikuivat alituiseen Maisan korvissa aina siitä asti kun he viimeksi olivat olleet yhdessä…

Maisa oli ollut monta kertaa huhtikuussa Kielsbergin kanssa teatterissa, ja tämä oli myöskin kerran odottanut Maisaa Tranemien talon ulkopuolella. Kielsberg oli kertonut hänelle koko ensimäisen näytöksen sisällyksen, niin että Maisasta tuntui kuin olisi hän nähnyt senkin… Aina kun lehdissä oli arvosteluja kappaleista, sai Maisa lainata niitä Kielsbergiltä, jolla niitä oli aina takintaskussa. Seuraavalla kerralla tämä aina kysyi: "No, mitä piditte siitä, neiti Jons?"

Maisa ei uskaltanut juuri vastata; ei sen vuoksi, ettei hän olisi lukenut niitä tarkkaankin. Sillä hänen suurin huvinsa oli istua ja lukea iltaisin niin että hän monesti unohti ajoissa mennä nukkumaankin, — etenkin silloin, kun niissä arvosteltiin sellaisia kappaleita, joita hän itse oli ollut katsomassa.

Kielsberghän kirjoitti niin sattuvasti, että hänen sanansa menivät suoraan sydämeen, — vaikka hän joskus arvostelikin jotakuta näyttelijää purevasti. Oli sääli heitä, — ja sen Maisa oli suoraan sanonutkin Kielsbergille. Mutta silloin tämä vastasi, että huono näyttelijä saattoi tärvellä koko kappaleen, että hän ryösti monelta sadalta ihmiseltä paljon naurun tai itkun arvoista, sellaista, joka olisi herättänyt vastakaikua heidän sydämissään — teiltäkin, neiti Jons, paljon muistelemisen arvoista. Sen sijaan te varmaankin nyt istuitte ja koetitte tukahduttaa haukotuksen.

Eikö hän ravistelisi näyttelijää, joka ei kykene saamaan itsestään niin paljon irti, että hänen esitettäväänsä henkilöön tulisi eloa. Ennen kaikkea piti yleisö saada ymmärtämään, että sitä oli vedetty nenästä. —

— Mutta itsekin hän nyt vain petkutti yleisöä ja kirjoitti jokapäiväisen leipänsä vuoksi! väitti hän, — jos hän olisi ollut oikea arvostelija, niin —. Nyt piti hänen vain huolehtia siitä, että petkutti niin vähän kuin mahdollista. —

Mutta Maisa huomasi, ettei tosi näyttelijänä olokaan ollut pelkkää iloa ja huvia, sehän saattoi olla varsin vaikeata — — —

Hyvä Jumala, Maisa ei edes uskaltanut ajatellakaan, millaiseksi elämä jälleen muodostuisi, jos Kielsbergin täytyisi muuttaa asuntoa kesäksi! —

Miten autiota ja tyhjää olisi jälleen…

Maisa ei ollut milloinkaan elänyt sellaista aikaa kuin tämä — niin paljon iloa ja niin paljon ajattelemisen aihetta oli joka päivä. —

Mutta nyt näytti tulevaisuus synkältä — — —

Rouva Thorsen oli kertonut, että enemmän kuin kahden kuukauden vuokra oli maksamatta, — hän ei suinkaan ollut kohtuuton, sanoi hän, mutta leskiraukan täytyi aina olla varuillaan ja jollei Kielsberg olisi ollut tuollainen siivo, hiljainen ylioppilas, ei hän suinkaan olisi ollut näinkään kärsivällinen — — —

— Maisa oli tulossa kotiin Tranemeilta illalla, kun hän näki Kielsbergin kävelevän sillalla ja heiluttelevan keppiään; hän oli varmaankin matkalla kaupunkiin.

Hän katsoi Maisaa hajamielisen näköisenä ja nyökkäsi vain hyvää iltaa ohikulkiessaan.

"Maisa!" — kuuli hän samassa takanaan sanottavan, — "tulin juuri nyt ajatelleeksi, ettei maailma ehkä olekaan niin ikävä, — ja tosiaankin oli se ajatus minulle tarpeen tänä iltana, — teissä on jotain niin reipasta, niin rohkeata — — on niin virkistävää nähdä teidän tulevan tuollaisena pää hiukan eteenpäin taivutettuna ja kiireisin askelin; — odotan aina, mitä silmäripsienne alla piilee, kun luotte silmänne ylös — — Ihminen kaipaa aina jotakin tavallista arvokkaampaa. — —

"Ja sitten kiiruhdatte portista sisään, — niin — se nyt ei ole niin hauskaa. Tulen silloin aina ajatelleeksi tuollaista räätälilintua, joka lentelee ulos ja sisään ja joka hyödyttää muita, ja joka visertää niin iloisena muitten mukana leikissä. Olette niiden sukua — vaikka pesänne onkin ullakolla täällä kaukana syrjäkaupungilla — — —

"Kuulkaas Maisa, ettekö voi kävellä jonkun matkaa kanssani pitkin tuota katua? — Oi, ei — älkää nyt pelätkö, — — niin emme niin pian saavu tuon ikuisen portin luo!"

Ky-yllä, sen Maisa kyllä voisi tehdä — —

Kielsberg oli näyttänyt niin masentuneelta Maisan tavatessa hänet, ja nyt hän jälleen oli aivan ihmeellisen iloinen, — siinä piili varmaankin jotain…

"Ei kukaan ihminen voisi huomata teistä, että olette istunut ja ommellut ja ommellut", — alkoi hän jälleen heidän kulkiessaan eteenpäin; — "on aivan kuin olisitte ravistanut koko päivän itseänne. Teillä ei varmaankaan ole koskaan velkoja, Maisa?"

"Oh, kesäaikaan niitä on kyllä minulla" — tiesihän Maisa, että se juuri Kielsbergin mieltä painoi.

"Niin, mutta silloin maksatte ne kauniisti jälleen."

"Niin pian kuin voin."

"Voin — voin — niin! — — Neula voi varmaankin lopuksi tehdä ihmisestä hirveän huolellisen ja tarkan", — sanoi hän yhtäkkiä, — "se johtuu varmaankin jokapäiväisestä harjoituksesta olla ompelematta pistettäkään väärin. — Muuten on niin paljon ommeltava uudestaan — koko leninki voi olla tärvelty. — Eikö totta, Maisa?" ärsytti hän.

"Mutta muuten voitte uskoa, ettei tuo teidän varovaisuutenne ja valppautenne ja kunnollisuutenne ja velattomuutenne ja kelvollisuutenne ole lainkaan hauskaa — — minä annan neulan mennä yhtäkyytiä koko kaulurin läpi", jutteli Kielsberg.

"Niin, sellainen minä olen!" — ajatteli Maisa; ja hymyillessään ja katsoessaan Kielsbergiin hän näytti melkein siltä kuin olisi tehnyt tästä pilaa ja älynnyt hänen puheensa ytimen.

"Eiköhän ole parasta, että käännymme nyt?" — keskeytti Maisa hänet.

"Niin, tuo on aivan teidän tapaistanne! — Kuljen tässä niin tuskaisena ja vaivattuna kuin piikkisika ja minusta tuntuu kuin jutteleminen teidän kanssanne vaikuttaisi minuun kuin opiumi-annos, — ja niin saatatte te yht'äkkiä sanoa: eiköhän ole parasta, että käännymme ympäri nyt?"

"Kun ette kuitenkaan koskaan sano, mitä oikein ajattelette, niin —" virkahti Maisa yht'äkkiä nakaten niskojaan.

"Vakuutan, ettei koko kaupungissa ole ainoatakaan ihmistä, jolle voisin puhua niinkuin teille… Ei, älkää pudistako päätänne, Maisa, — olette ainoa naistuttavani koko kaupungissa, näettekö. — Niin, onhan se harvinaista, mutta kun saa ponnistella, niinkuin minä saan, niin täytyy olla ilman sitä ylellisyystavaraa… Kuljeskelen nykyään miettien, mistä saisin hankituksi itselleni kutakuinkin siistit tulot kesäajaksi. Sillä nyt loppuvat kaikki mahdollisuudet joka puolelta" — lisäsi hän luontevasti.

"Mutta tehän kirjoitatte niin hyvin lehtiin", sanoi hän lämpimän vakuuttavasti.

"Parin viikon kuluttua on sekin ohi, silloin loppuvat tämänvuotiset teatterinäytännöt. — Ja siitä sain juuri parhaat tuloni."

"Uskon, että keksitte jotain keinoja", sanoi Maisa luottavasti.

"Kas, uskotteko todella niin? — Vakuutan senkin jo ilahduttavan minua, että uskotte niin. — — Niin, niin, enhän lainkaan sano, etteikö jotain voisi pälkähtää päähäni, — vain se suuri toive elähdyttääkin minua", nauroi hän. — "Mutta sanonpa, että mistä järkevästä ihmisestä tahansa tuo toivo näyttäisi sangen vähäiseltä! — Kotiopettajaksi jälleen kahden vuoden ajaksi saadakseen orjan tavoin raatamalla niin paljon kokoon, että taas voi opiskella yhden vuoden ja onneen ja sattumaan luottaen toisenkin — kuten nytkin tällaisen kylmän talven… kuluneessa päällystakissa… ja ilman puita! — Mutta on onni, etten ole mikään järkevä ihminen… vaan sellainen, joka tahtoo päästä melkolailla järjettömästi eteenpäin, ymmärrättekö?

"Niin, nähkääs, olen nyt puhunut teille tästä — siksi että — no niin — hm — hm —

"Olette niin sievä tuossa päällystakissanne ja tuo raikas, punainen silkkihuivi kaulassanne… Pitääkö tuon hiuskiharan riippua tuollatavoin korvan juuressa?" — hänen piti vain osoittaa sitä, mutta hän pyyhkäisi sen syrjään sensijaan —

"Voinettehan antaa minulle oikein kunnollisesti kättä."

Kyllä, sen saattoi Maisa tehdä — vieläpä ilman hansikasta — — —

"Ja teidän pitää jälleen mennä Tranemeille huomenna?… Silloinhan voin tavata teidät siellä puolella kaupunkia."

* * * * *

Maisa oli istunut Tranemeilla nyt melkein koko kuukauden ajan. Heidän piti muuttaa maalle pääsiäisen jälkeisellä viikolla ja senvuoksi oli kiireesti ommeltava aamupukuja ja kesäpukuja ja sitäpaitsi piti Signelle korjata yhtä toista vanhaa ja ommella uuttakin sen lisäksi mitä Bergin sisarukset valmistivat. Herra Torp oli vaatinut, että häät vietettäisiin kaikessa hiljaisuudessa, — nuori pari matkustaisi heti niiden jälkeen ulkomaille…

Oli hauskaa istua näin, kun aurinko paistoi kaikkiin huoneisiin; ovet olivat auki, neiti Rask ei ollut nyt sulkemassa niitä. Hän oli rouvan, Gretan, Signe-neidin ja puutarhurin kanssa matkustanut Lökkenille puutarhaa katsomaan.

Arna istui ja soitti ja lauloi sisällä arkihuoneessa.

Hän lopetti kesken "Viimeisen ruusun", joka ei tahtonut sujua ja aloitti: "Kuin prinssinä Arkadian ol' elon' onnekas" —

Ja sitten jälleen niin liikuttavasti: "En kunnaitas ja laaksojas mä koskaan unhottais" —

Toisesta toiseen!

Nyt alkoi hän pitkän pianokappaleen, — hah, hah — se ei käynyt… ja aloitti jälleen "Yankee doodle-dandy" —

Hän kävi keittiössä ja kysyi, mitä päivälliseksi valmistettiin, kesti niin hirveän kauan, ennenkuin he tulisivat Lökkeniltä.

Samassa lensi hän jälleen sisään ja lauloi sangen juhlallisesti:
"Sancta Lucia! — Barcetta mia…"

Hänellä oli oikein hyvä ääni ja niin paljon tunnetta laulussa. — —
Niin Arna, jos hän vain tahtoi niin —

Ahaa, — nyt ymmärsi Maisa asian! — Didrik, kadetti, tuli kotiin sotakoulusta kello yksi tänään; Arna oli nähnyt tämän keittiönikkunasta —

Hän tuli sisään ja nyökkäsi Maisalle tummalla päällään, ja hiipi hiljaa sisään varpaisillaan…

"Niin hävytöntä!"… puhui Arna yllätettynä. — "Hiipiä tuolla tavoin sisään."

"Vakuutan sinulle, että sinä mielestäni laulat kauniimmin kuin voit aavistaakaan. Sinähän laulat niin että —"

"Se on alhaista, sanon. Istun täällä kaikessa rauhassa ja luulen olevani yksin, — kaikki ovat ulkona tänään — ja niin…"

"Oletko todellakin loukkaantunut, Arna?"

"Loukkaantunut? — — minä voisin…!" — hän polki jalallaan lattiaa.
"Hiukan täytyy sinun kuitenkin saada — tukkapöllyä —"

He juoksivat tuolien ja pöydän ympäri kummassakin huoneessa, siksi kunnes Arna seisahti hengästyneenä…

Samassa olivat he molemmat jälleen pianon ääressä…

… "Moritz, sun tautis, se vie sinut hautaan."

Hirveätä, miten karkea basso hänellä oli. Mutta että Didrik saattoi olla niin surullinen; kuului aivan siltä, kuin olisi hän haudan partaalla, ikäänkuin hän ei voisi elää neljääkääntoista päivää keuhkotautineen.

Ja sitten seurasi: "Tuo kaunis Cecilia Waasa, kun kuudanyönä hän kuunteli —"

Arna ei oikein osannut sitä; eikä hän sanonut enää tahtovansa soittaa kuutamosäveliä —

"Ja sinunhan pitäisi olla kotiarestissakin, — ilmoitanpa todentotta luutnantti Schoulle, että herrastelet täällä alhaalla — saatpa silloin istua ylhäällä huoneessasi vähän kauemminkin, siitä voit olla varma… Niin, minun täytyy sanoa!"

"Sitä et tee."

"Kyllä, aivan varmaan teen sen."

He alkoivat jälleen juosta — nyt ruokapöydän ympäri, ja Maisa näki, että Arna osasi kiemailla, hän lensi niin kevyesti ja taivutti itseään ja osoitti häntä sormellaan. Jakob Schou ei varmaankaan olisi kovinkaan mielissään, jos näkisi… Arnassa oli jotain kissamaista hänen leikitellessään tuon mustasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan poikanulikan kanssa, — joka luonnollisesti rakastui silmittömästi häneen…

"Kas, tuolla tulee kadetti Knoff vierailulle!" sanoi hän yhtäkkiä.

Mutta junkkari Didrikillepä tuli kiire; hän juoksi poikki arkihuoneen ovesta ovelle harpaten puolet rapuista yhdellä ainoalla kerralla!

Ja Arna soitti "Yankee-doodle-dandy'a", niin että piano paukkui.

"Juoksin aivan tahallani Didrikin kanssa, jotta hän saisi olla vähäsen liikkeellä", sanoi Arna tullen Maisan luo, — "sillä hänellä on kolmen päivän kotiaresti, raukalla. — — — Mutta oletteko ennättänyt näin pitkälle, laskostanut laahustimen, poimutellut kaulan ympärystän ja ommellut koristeet eteen — oletteko tosiaan tehnyt kaiken tämän aamupäivällä?"

— — Kaiken sen oli Maisa tehnyt — hän oli oikeastaan saanut ihmeitä aikaan nyt monena päivänä; väliin saattoi innostua ompelemaan kuumeisella kiihkolla ompelukoneella… Koko ensimäisen vuoden, jolloin niitä oli kaupungissa — oli hän ollut oikein intohimoisen kiihkon vallassa, — hän oli laskenut päivät milloin taas pääsisi takaisin niihin taloihin, joihin se oli hankittu, ja maatessaan ajatteli hän sitä ja yöllä uneksi siitä. Konsuli Schoun kone oli erinomainen; — Maisa saattoi polkea sitä polkemistaan ja työ luisti, niin ettei hän edes muistanut ajan kulumista; — hänet oli sinä vuonna vallannut oikea ompelukonekuume.

Nythän kävi työ paljon helpommin ja nopeammin kuin ennen, — oli toista nyt kuin istua ja ommella käsin ja nypläillä niinkuin hän oli tehnyt aina siitä asti kun oli päässyt ripille! Kun hän vain ajatteli, miten kauan oli pitänyt istua ennenkuin sai leningin ommelluksi tai päärmätyksi jonkun laskosteen!… Nyt oli hän jo oppinut huomaamaan, mikä aina kulloinkin oli vikana, kun kone ei tahtonut toimia, aivan mitätön asia saattoi olla esteenä.

Mutta pahalle tuulelle ei vain saanut tulla sitä koetellessa, sillä silloin se jyrkästi kieltäytyi toimimasta.

Maisa oli nykyään niin jännittynyt siitä, voisiko Kielsberg maksaa huoneenvuokransa, — sitä oli korotettukin kesäksi, — ja rouva Thorsen voisi varmaan saada kaksikin asukasta yhden asemesta tähän aikaan vuodesta…

— Kas, nyt ajoivat vaunut portista sisään! Rouva ja neidit olivat jo nousseet niistä kadunpuoleisten rappujen edessä.

Ruoka oli ollut valmiina, ja liemimalja vietiin samassa sisään, sillä tukkukauppias ei milloinkaan tahtonut odottaa. — Ja Maisa sai myöskin tarjottimensa, jolla oli täysinäinen liemilautanen ja ihanata, paistettua häränrintaa muhennoksen kera.

Ruokasalissa puhuttiin niin äänekkäästi, — siellä juteltiin ja laskettiin leikkiä oikein urakalla. Juristi ja Anton väittelivät keskenään ja rouva ja Signe yhtyivät keskusteluun.

"Eikö neiti Jons tahdo lasia olutta suolaisen lihan paineeksi?" huusi tukkukauppias Lenan viedessä vateja sisään; Maisa kuuli tukkukauppiaan olevan aivan erinomaisella tuulella — —

Milloinkaan ei Tranemeilla istuttu kauan pöydässä, tukkukauppiaalla oli aina kiire, tavallisesti virkahti hän vain kiireesti muutaman sanan ennenkuin meni ottamaan päivällisunia.

Päivällisen jälkeen tulivat neidit Maisan huoneeseen tarkastaakseen Signen leninkiä ja ottaakseen selvää, mitä Maisa oli tehnyt heidän poissaollessaan. Anton kulki edestakaisin lihavahkona ja pihtipolvisena.

"Nyt tiedätte, mitä kaikkea tarvitaan, ennenkuin nainen voi mennä naimisiin, neiti Jons", sanoi hän yht'äkkiä; ei kukaan vastannut… "Älkää menkökään ottamaan itsellenne sulhasta, ennenkuin voitte rakentaa tuollaisen paita- ja leninkitapulin, kuuletteko. Mutta te ette varmaan koskaan ajattelekaan sellaista — — he, he, he."

Hän huomasi äidin tulevan sisään ja kääntyi mennäkseen lattian poikki.

Viime aikoina hän oli ruvennut tuolla lailla laskemaan leikkiä, varsinkin sen jälkeen kun oli tavannut Maisan tuona teatteri-iltana lyhtytolpan luona. Maisa oli selvästi huomannut muutoksen hänen käytöksessään…

Signe seisoi ojennellen käsiään, koetellakseen olivatko hihanreiät tarpeeksi mukavat Maisan sovitellessa ja kiinnittäessä nuppineuloilla vaaleata, hienoa villamusliinista aamupukua.

"… Tämä voi päättyä ihmeellisesti, äiti!" tuli Anton sanomaan. — "Niin voi käydä yhtä varmasti kuin nimeni on Anton! — Valtioneuvos ei kutsu isää luokseen eikä kysy hänen mielipiteitään kauppalaeista, jollei hän tarkoita sillä jotakin."

"Tiedäthän, ettei isällä lainkaan ole sellaisia ajatuksia", huomautti rouva painokkaasti.

… "Ja sitten on luonnollisena seurauksena…" hän teki ristin rinnalleen.

"Isällähän ei ole pienintäkään ajatusta siihen suuntaan."

Anton ei luopunut mielipiteestään…

"Saadaanpa nähdä — saadaanpa nähdä."

Rouva tutki huolellisesti, istuiko aamupuku.

"Niin, onhan se niin hyvä kuin kotonaommeltu suinkin saattaa olla,
Signe."

"Loistelias", — selitti Anton katsellen Signeä joka puolelta… "siihen puettuna nuori rouva kävelee jollakin parvekkeella Schweizissä, katsoo Finsterarhornia, Mont-Blancia ja niin edespäin…"

"Tuolla Antonilla on varmaankin nykyään aivan sietämättömän ikävää", sanoi Arna — "hän kuljeksii alinomaa täällä sisällä edestakaisin."

"Pahempi on, että häntä itseään katsellaan", arveli äiti; — "siellä vilisee luonnollisesti ylhäisiä ulkomaalaisia, jotka eivät suinkaan ompeluta pukujaan neiti Jonsilla, — sen voit ymmärtää… Ei siksi, etteikö täälläkin olisi niitä, jotka tuottavat ulkomailta vaatteensa."

"Onhan sinulla itselläsikin siihen varaa, jos vain tahdot, äiti!" huomautti Signe.

"Minulla — oh — olen niin monta vuotta jo tullut toimeen sillä, mitä saa ostaa tästä kaupungista… Mutta kaikki hienommat tilaavat ulkomailta vaatteensa —."

"Ja voihan nyt hyvinkin sattua, että sinut isän kanssa kutsutaan linnaankin ja piispan luo, äiti." —

Muuan aamunuttu piti vielä iltapäivällä leikata ja ommella. Muotilehti tuotiin jälleen sisään ja malleja alettiin valita.

"Miltä tämä näyttää sinusta? — Entäs tämä, äiti? — Tai tämä? —
Otanko tämän — vai mitä arvelet, äiti?" —

"Jäin oikein miettimään, — jos kävisi niin, että suuntaisitte matkanne Pariisiin, Signe — — Mielestäni pitäisi sinun vihjata siihen suuntaan, — niin voisit ehkä ostaa jotain tänne meille kotiinkin. — — Voihan kyllä olla viisainta hankkia itselleen pukuja, joitten tietää kestävän arvostelua, — jos joskus joutuisi edustavaan asemaan… Tilaisuushan olisi erinomainen — — ja tiedäthän varsin hyvin makuni" — —

* * * * *

Maisa oli sydämensä pohjasta iloinen kävellessään kotiinpäin illalla ja saatuaan kaikki valmiiksi Tranemeilla. Ja kuinka hyvin hän oli onnistunut töissään! Varmasti olisi hänellä siinä talossa vakinainen leipäpaikka.

Nyt oli vielä kahdeksaksi päiväksi työtä konsuli Schoulla, sitten hekin lähtisivät kylpemään Aasgaardsstrandille. Siellä Maisa nyt kuitenkin parhaiten viihtyi kaikista niistä perheistä, joissa hän kiersi, — he osasivat antaa arvon Maisallekin ja huomasivat, että köyhäkin voi olla rehellinen…

Mutta sitten ei häntä enää ollutkaan pyydetty mihinkään kesäaikana. Ja toinen toisensa jälkeen matkusti maalle…

Hän oli ehtinyt Isollekadulle juuri viistoon lihapuodeista, kun Kielsberg pysähdytti hänet keskellä katukäytävää silmät säihkyen ja salamoiden.

"Niin, olitte oikeassa, Maisa, — aivan oikeassa, tosiaankin taivas itse lähetti minulle avun, ja voitte uskoa, että tartuin heti oljenkorteen. Muuan ruotsalainen näyttelijäseurue tulee Klingenbergille kesäksi ja siinäpä sain kaapatuksi itselleni arvostelijan toimen kahdentoista taalarin palkalla kuukaudessa, — juuri, kun ajattelin turvautua kotiopettajanpaikkojen ilmoituksiin! — Niin siirtyy epätoivo syksyksi!"

Hän oli niin innoissaan, ei puhunut muusta kuin siitä, mitä kaikkea pitäisi toimittaa; hän tekisi työtä kuin hevonen nyt nämä kolme kuukautta, — pitentäisi päivän puoleksitoista, — vain virkistäisi itseään iltaisin Klingenbergillä…

— "Kaksi vapaapilettiä… ja kello puoli kahdeksan… ensimäisen näytöksen jälkeen… mitä arvelette, Maisa?… Ettekö luule, että meillä voisi olla siellä hyvinkin hauskaa?…"

"Niin, siitä ei ole epäilystäkään", arveli Maisa.

"Ja rehkimisenne Tranemeilla on loppunut?"

"Luulenpa, että tämä on oikein onnentorstai", hymyili Maisa. — "Siinäkin talossa on ollut pelkkää auringonpaistetta. Kaikki olivat tänään niin hyvällä tuulella. He tahtoisivat varmaankin hyvin mielellään kuulua hienostoon. Kuulin, että valtioneuvos oli kutsunut tukkukauppiaan luokseen."

"Vai niin — vai valtioneuvos!… Ja koko talo loistaa?… Sanonpa, mistä se johtuu: — muuan valtioneuvoksen paikka tulee avonaiseksi. Revisionioikeuden vanha valtioneuvos ottaa eron virastaan, — ja arvellaan, että liikemiespiireistä pitäisi jonkun joutua hallitukseen… Tänään juuri oli lehdessä hehkuva kirjoitus siitä asiasta. — Niin että heilläkin on nyt suuret unelmansa; — nykyään on niin innoittavan paljon kunnianhimoisia ihmisiä joutilaina."

Entäs jos Maisa nyt joutuisi ompelemaan myöskin jonkun valtioneuvoksen perheessä! — Mutta — sehän oli totta — he tahtoivat tilata vaatteensa Pariisista, eivät edes Bergin sisaruksetkaan kelvanneet enää! —

Ky-yllä, nyt Maisa ymmärsi, minkä vuoksi he olivat olleet tänään niin riemastuneita! —

* * * * *

Miten tukahduttavan kuumana, raskaana ja epäselvänä levisikään ilma aution pääkaupungin yli. Rakennuksista ja katukivityksestä hohki polttava helle — aivan kuin leivinuunista; — vesi oli lämmintä ja tyyntä, täynnä pinnalla kelluvia tikunpätkiä ja kaikellaisia jätteitä; — ankkuriketjujen ympärille oli muodostunut öljymäinen kalvo sinertävin helmiäiskiilloin, ja alhaalla vihreässä syvyydessä kuvastui maneetteja. Auringonpaahtamia, rikkinäisiä kalasammioita kellui pinnalla; — — — ja aina Pääsaareen asti oli vesi yhtä sameaa, tyyntä ja liikkumatonta… Akershusin linnoitusniemeke muureineen, valleineen, puineen, siltoineen, pylväisiin kiinnitettyine purjeveneilleen ja punaisenkeltaisine uimahuoneineen oli nukahtanut eikä herännyt edes silloinkaan, kun sen omat kanuunat ampuivat irtonaisena kelluvaan maalitauluun ja kuulat lentäessään pärskyttivät vaahtoa korkealle ilmaan. Ekebergiä ja Grönlieniä tuskin näki, Oslo ja Grönlandsleeret haukottelivat, ja Akersjoen suulta kuului Nylandin mekanisen työpajan rautalevyjen yksitoikkoinen vasaroiminen, Graepseen päin vievä maantie venyi auringonpaisteessa neljä kertaa pitemmälle kuin tavallisesti ja antoi kulkijan niellä maantienpölyä ja itkeä silmänsä punaisiksi, niin että luuli kulkevansa sumussa, ja pysähtyä tulikuumana ja hikisenä lukuisissa mäissä, jotka olivat kerrassaan sietämättömän korkeita. Eikä ollut apua siitäkään, että katsoi taakseen ja koetti ajatella kuumuutta siellä alhaalla. — Tuo polttava helle näytti olevan aivan liikkumattomana, loppumattomana kaupungin rakennusten kattojen yllä, ei tuulenhenkäystäkään tuntunut, — käytävien puut olivat janoisen näköisiä, lehdet pölyisinä ja riipuksissa, varpuset kylpivät hiekassa ja vesisuihkuvaunut koettivat turhaan kostuttaa kaupungin katuja. —

Autiota ja kuollutta, hiljaista ja helteistä…

Mutta iltaisin oli liikettä; — ihmiset menivät Klingenbergille Gurlia katsomaan! — — Pääkaupungin kesäyleisön oli suorastaan vallannut Gurli-kuume, joka ilta oli täydet huoneet ja kuumuus suuri, niin että ovet olivat aina auki, ihmiset istuivat ahtaaseen sullottuina ja hikoilevina olkihattu olkihatun vieressä aivan uloskäytävään saakka. — Siellä taputettiin käsiä ja huudettiin Gurlia esiin, kukkia tulvi satamalla joka kerran kun esirippu laski, — ja näytöksien väliajoilla puhelivat ihmiset innoissaan, niin että surina vain kuului heidän lähtiessään hengittämään raitista ilmaa ja vilvoitellessaan Klingenbergin puistokäytävissä ja virkistyspaikoilla…

Ja ilta illalta tarttui kuume edemmäksi, pitkienkin matkojen päässä olevilta maatiloilta ja huviloilta lähdettiin katsomaan Gurlia sekä maitse että meritse. —

Maisa oli nyt päivisin leipuri Antonisenin luona; siellä oli hirvittävä helle, leivinuunista virtasi lämpöä kaiken päivää, niin että piha tuli tukahduttavan kuumaksi, ja se tuntui aina puodintakaiseen kamariin saakka, jossa Maisa istui. Ja sitten paistoi aurinko suoraan ikkunoista sisään, niin että uutimet, joita piti olla moninkertaisesti niissä, aivan pimittivät huoneen.

Mutta Maisa oli kuitenkin iloinen siitä, että oli päässyt heille ompelemaan nyt, kun monet niistä, joille hän tavallisesti ompeli, olivat maalla. Ei ollut helppo saada työtä keskellä kesää. Onneksi oli talvella ollut työtä joka päivä, mutta kesäkuusta lähtien piti kylläkin miettiä, miten selviytyä. — Maisan oli täytynyt olla joutilaana useita päiviä tai tyytyä kotityöhön. Erittäin hyvin ei sillä tavoin ansainnut, eikä myöskään ollut helppoa saada työtä riittämään asti. Niin, hänen oli täytynyt tehdä velkaa sinne ja tänne, sekä leipurissa että kauppiaassa oli maksamaton lasku; — onneksi oli kuitenkin luotto jäljellä.

Ja kahvilla ja leivällä oli Maisa nyt elänyt näinä viimeisinä kahtena viikkona, ennenkuin oli tavannut Antonisenin matamin ja saanut työtä heillä. — Matami oli katsonut karsaasti Maisaan aina talvesta asti, jolloin hän ei aivan heti ollut voinut tulla heille ompelemaan.

Tuntui jälleen oikein hyvältä olla kunnon perheessä! — Heti sinne päästyään hän sai kahvia ja tuoretta lämmintä kahvileipää. Kello oli vasta kahdeksan, varjossa oli vielä aivan viileätä ja ovikello helisi lakkaamatta. Mutta hetken aikaa istuttuaan huomasi Maisa, kuinka kuuma siellä oli, se johtui tuosta siunatusta leipomisesta, jonka vuoksi oppipojat ja rengit olivat valvoneet koko yön. Ja koko ajan keskusteltiin vain taikinasta, — oliko se noussut hyvin vai ei. Antonisen ei ollut hyvällä tuulella niinä päivinä, jolloin leipä oli epäonnistunutta, liian tiivistä ja raskasta taikka kevyttä ja haurasta; — hän riiteli ja mahtaili ja tahtoi sanoa irti kisällin, joka saattoi hänet häviön partaalle; ja lapset saivat kyytiä uskaltaessaan tulla tielle.

Maisa oli koettanut olla hyvin nöyrä ja huomaavainen Antonisenin matamille päästäkseen tämän ystäväksi — muuta keinoa ei ollut, jos tahtoi nähdä rahaa kädessään.

Ja rahaa Maisan täytyi saada, päästäkseen Klingenbergin teatteriin Kielsbergin kanssa ja saadakseen uusia vaatteita ja hansikkaita ja kaikkea muuta pientä, mitä täytyi olla, jotta olisi siisti.

Mutta hui, miten paljon täytyi tehdä työtä, rehkiä ja hikoilla noitten rahojen vuoksi!… Vanhaa hattuakaan ei voinut enää käyttää — sen muotoa oli jo liian usein muutettu ja korjailtu.

Hän oli pyytänyt Antonisenin matamilta neljän päivän palkan etukäteen. Mutta riippui siitä, millä tuulella Antonisen sattui olemaan; — tämä taas riippui taikinasta; ei ollut toivoa, jos hän taas alkaisi hokea häviötään.

Maisa ei ollut vielä nähnyt Antonisenia tänään, — kahvileipää hän tutki levottomana pääsemättä oikein selvyyteen, — ei se varmaankaan ollut liian kiinteätä, ei myöskään liian haurasta — — varmaankin keskinkertaista — niin että riippui siitä — —

Kuumuuden vuoksi ei kellään koko talossa ollut kuin välttämättömimmät vaatekappaleet yllä; — Antonisen tuli sisään hengästyneenä, punaisena ja hikisenä kuivaten kasvojaan ja niskaansa; — näytti siltä kuin olisi paha sää ollut tulossa, — Maisa oli kyllä tiennyt sen leivästäkin.

Ei, äänensävystä kuuli Antonisenin olevan hyvällä tuulella. — — Niin, nyt Maisakin huomasi, että leipä oli erinomaista. — — —

* * * * *

Maisa oli aina silloin tällöin käynyt teatterissa Kielsbergin kanssa.
Eräänä sunnuntai-iltapäivänä olivat he myöskin tavanneet sillalla ja
soutaneet yli sataman Grönlinieniin ja Ekebergiin — ja nyt puhui
Kielsberg toisesta sunnuntaimatkasta Maridal-järvelle.

Niin huolekasta ja vaikeaa kuin Maisan elämä nykyään monestikin oli, kun ei tiennyt, mistä saisi työtä seuraavaksi päiväksi, niin sittenkin hän unohti huolensa, kun tuli teatteriinmenoaika… Hän huomasi useinkin kulkiessaan aivan hymyilevänsä vain sen vuoksi, että tiesi teatteripiletin olevan taskussaan.

Kielsbergin elämä oli usein niin työlästä, hänen täytyi lukea niin paljon ja hän näyttikin usein aivan lopen väsyneeltä, kun Maisa tapasi hänet sisäänkäytävän luona.

Mutta jos Maisa saattoi olla hänelle joksikin lohdutukseksi, niin —

Kaikkein virkistävintä, mitä tiesi, sanoi Kielsberg, oli nähdä Maisa sellaisena, iloa säteilevänä huvittelemaan lähtiessään.

Maisan täytyi niin monesta syystä olla varovainen, sen Kielsbergkin ymmärsi. — Sillä ei käynyt päinsä, että joku Ellefsenin talon asukkaista, kaikkein vähimmin Dörumit tai rouva Thorsen, saisi vihiä siitä, että he kaksi olivat yhdessä ulkona huvittelemassa; — he saisivat heti epäluulon, ja Dörumit sanoisivat piankin Maisan irti asunnostaan. Myöskin piti aina erota Siltakadun kulmassa niinä iltoina, jolloin he yhdessä menivät kotia, jotta heitä ei nähtäisi niillä seuduin, ja Maisan täytyi sovittaa niin, että hän tuli hyvän aikaa ennen Kielsbergiä portista sisään.

Ja ulkona Klingenbergilläkin saattoi helposti tavata jonkun noista perheistä; — Anton Tranemin ja Jaakko Schoun oli Maisa nähnyt vilahdukselta kauempaa, ja hän aivan hätkähti eräänä iltana, ollessaan Kielsbergin kanssa ulkona näytöksien väliajoilla… Maisa oli juuri kuorimassa appelsinia ja tarjoamassa sitä tälle, kun hän sattumalta tuli kääntyneeksi ympäri. Jonkun matkaa heidän jäljessään yleisön joukossa kulkivat tosiaankin rouva Tranem, täti Rask, Greta, Arna ja Theodor; — he olivat varmaankin tulleet kesäasunnoltaan Lökkeniltä kaupunkiin katsoakseen Gurlia. Mutta hänelle tuli kiire päästä toiseen käytävistä pensaitten suojaan…

Ehkä hän oli liian levoton sen johdosta; — mutta eivätkös sitten sekä rouva että täti Rask istuneet sisällä teatterissa ja katsoneet aina silloin tällöin kiikareillaan taaksepäin pimeyteen, — hänestä oli tuntunut niin epämiellyttävältä koko illan sen jälkeen.

Kielsberg oli sovittanut niin, että he olivat saaneet istumapaikat takapermannolla lähellä ovea, jotta helposti pääsisi ulos väliajoilla eikä tarvitsisi lainkaan näyttäytyä kaikkein kirkkaimmin valaistussa osassa salia. Mutta muuten ei Maisa välittänyt siitä enää. — Kielsbergin käsivarteen nojaten tahtoi hän kulkea silloin kun tämä tarjosi sen hänelle heidän mennessään puistoon hakemaan itselleen appelsinin tai juomaan limonadia tai olutta.

Muuten Kielsberg tapasi usein jonkun tuttavansa, jota piti tervehtiä, ja oli silloin varsin varovainen, poistuen hiukan kauemmaksi, jottei Maisalle koituisi asiasta mitään ikävyyksiä. Mutta kerran heidän kulkiessaan yhdessä siellä — Maisan täytyi nauraa sitä ajatellessaan, — ja tavatessaan erään nuoren lääkärin, joka ihmeissään kohotti hattuaan katsoen vielä taakseenkin, kulki Kielsberg varsin ylpeänä ja arvokkaana Maisan kanssa huvihuoneeseen, jossa hän tilasi olutta.

"Meni aivan yli hyvän ystäväni Kamstrupin ymmärryksen, että minulla olisi naistuttavuuksia", sanoi hän ylimielisesti.

"… Elämän vastuksiin kuuluu myöskin pitää toverinsa loitolla,
Maisa!… Heitä ei laske mielellään näkemään toisen köyhyyttä…"

Hän istui ja kirjoitti lyijykynällä lehteen arvostelua näytelmäkappaleesta juuri kun soitettiin seuraavaan näytökseen — —

"Ei, ei, jääkää tänne istumaan, Maisa!"

Eikä Maisa puolestaan välittänyt kappaleesta!…

VI.

Ei ollut enää työnpuutetta. Elokuun keskivaiheilla olivat Jürgensenit tulleet kotiin, ja Maisalla oli ollut yllinkyllin työtä ommellessaan syyspukuja sekä siellä että konsuli Schoulla ja Brandtilla.

Tranemit olivat myöskin kutsuneet häntä, mutta Maisa ei mitenkään ollut voinut lupautua sinne ennenkuin syyskuun ensimäisellä viikolla. Se oli kyllä myöhäistä, — kaikki he, rouva ja tyttäret, odottivat Maisaa laittamaan heidän pukujaan kuntoon voidakseen jälleen näyttäytyä ulkona.

Nyt oli Maisa jo istunut siellä useita päiviä. — Rouva oli lempeä, muisti tuoda suklaata, kun oli aamupäivä vieraita, tai teetä iltapäivisin, — Maisaahan tarvittiin niin välttämättömästi.

Mutta heti ensimäisenä päivänä siellä istuessaan huomasi Maisa, että siellä oli ikäänkuin suurenmoisempaa ja vauhdikkaampaa. Aiottiin ostaa uusi, hieno brysselinmatto saliin ja tummat ripsi-ikkunaverhot.

Ja eikös Karelius, kuski ollut saanut kahta kiiltävää nappia päällystakkinsa kaulukseen, — odotahan vain, pian saat vielä lisäksi nauhoja ja kaikenlaisia käänteitä takkiisi! — — — Ei milloinkaan ollut Maisa kuullut, että hänellä oli niin hieno nimi kuin Svendsen, jolla häntä nyt alinomaa puhuteltiin.

Varmaankin saataisiin rouvaa pian kutsua valtioneuvottareksi.
Kielsberghän oli sanonut, että nimitystä odotettiin joka päivä.

Mutta oli ikävää, että tuo Anton alinomaa keksi asiaa Maisan huoneeseen ryhtyen laskemaan leikkiä ja juttelemaan Maisan kanssa! — Maisan oli oikein vaikea sietää häntä hänen siinä seisoessaan. Hän oli niin olevinaan, ja nuo vaaleat silmät välkähtelivät niin ilkeästi ja sitä paitsi oli hän käynyt oikein tunkeilevaksikin. Maisan täytyi usein ommella aivan kaksinkertaisella innolla näyttääkseen, ettei hän tahtonut olla vähimmässäkään määrässä tekemisissä tuollaisen junkkarin kanssa. Mutta korvia aivan kuumoitti, Anton oli varmaankin nähnyt Maisan kesällä Klingenbergillä ja tehnyt omia johtopäätöksiään…

Rouvasta tuntui varmaankin tyhjältä, kun Signe oli poissa, Arnalle ei voinut puhua kaikkea, mitä ajatteli. — Ja Greta oli saanut kasvatuksensa kokonaan toisenlaisissa oloissa, perhe ei silloin vielä ollut niin vaurastunut; — hän seisoi siinä suurine, kysyvine silmineen antaen toisten pukea hänet miten vain tahtoivat vierailuhattuihin ja -pukuihin.

Rouva kävi Torpilla joka aamupäivä, siellä oli kovin hienoa. Arna kertoi, että tukkukauppias oli antanut kymmenentuhatta taalaria myötäjäisiksi.

Mutta Maisan täytyi sydämessään myöntää, että kun nuo komeat, pariisilaiset syysvaatteet olivat saapuneet — sekä rouvalle että Greta-neidille ja Arnalle, — ja niitä sitten täytyi ratkoa ja korjailla ja neuloa uudelleen, niin oli kuitenkin tämä ulkomainen ihana villakangas ikäänkuin pumpulinsekaista. — Kuosi ja malli jäivät tietysti jäljelle, hienot koristeet myöskin; — mutta paljon norjalaistakin tuli lisäksi niihin; — ja miten paljon ne olivatkaan maksaneet! — Mutta ei mistään hinnasta pitänyt kenenkään saada tietää, että niitä oli korjailtu täällä kotona.

Kesäasunnolta tuotiin georgiineja ja maljakkoihin syyskukkia kaikkiin huoneisiin, omenoita ja päärynöitä, punaisia ja mustia viinimarjoja hillottaviksi. Kokonaisia sokeritoppia kannettiin puodista pihan yli ja pantiin sulamaan suureen, tinattuun messinkikattilaan. Täti Rask seisoi keittiössä hillotölkkien ja sianrakkojen keskellä, kädessä nauhaa, jolla piti sitoa purkit.

Hän hääräili edestakaisin pitkä, valkea esiliina edessään, hameenhelmat ylhäällä, muassaan aina asetilla joku kuuma hillonäyte, jota hän matkalla puhalteli ja jäähdytteli; — hän vei sen rouvan nähtäväksi kysyen samalla, luuliko tämä sen hyydyttyä käyvän liian paksuksi. Hän pyysi samalla Arnaa keittiöön auttamaan marjojen puhdistamisessa. Joka kerran keittiön oven avautuessa tuli voimakas palaneen sokerin haju sisään huoneisiin. Siellä kiehui ja kuohui, ritisi ja ratisi, ja oli touhua kaiken päivää.

Maisa istui ja ajatteli, että hän illalla tapaisi Kielsbergin…

Oli aivan kuin henki kysymyksessä joka kerran kun Maisan piti tavata hänet… — siitä riitti ajatuksia aivan loppumattomiin. Mutta ei hän myöskään voinut käsittää, mitä ilon aihetta hänellä ennen oli ollut. Maisa muisti kulkeneensa yksinään kotiin pimeässä ja tuiskussa, sateessa ja pouta-ilmalla — ommelleensa ompelemistaan — keittäneensä kahvia ja mietiskelleensä leninginmalleja…

Tarvitsi vain ajatella viime vuotta tähän aikaan…

Niin — silloin, niin; Maisa ei ollut tiennyt mitään parempaa silloin —

Kielsberghän oli niin hirveän kiltti ja niin avomielinen Maisaa kohtaan ja puhui hänelle kaikki asiansa; — mutta mitähän hän oikeastaan mahtoikaan ajatella tulevaisuudesta, millaiseksi se muodostuisi…

Hän kertoili Nordlandissa viettämästään lapsuudesta — ne seudut olivat varmaankin ihmeitä täynnä — — — ja oli aivankuin Kielsbergin mielestä Maisakin joskus voisi joutua sinne pohjoiseen tämän mukana — sillä sinne tahtoi Kielsberg pyrkiä lääkäriksi. —

Eräänä iltana hän toi kaupungilta tullessaan kokonaisen inhoittavan pääkallon paperiin käärittynä. Hän tarvitsi sitä opintoihinsa ja hän iloitsi edeltäpäin Tillan pelästyksestä tämän tuodessa aamulla kuumaa vettä ja nähdessä sen pöydällä.

Ei auttanut vastustus, — Maisan piti katsoa sitä ja pitää sitä kädessäänkin, — ja todellakin teki hän sen lopuksi.

Ja sitten puhui Kielsberg hermoista ja valtimoista ja että sydän oli vain pumppulaitos. Kun hän puhui jostakin, jota Maisa ei ymmärtänyt, tirkisteli Maisa vain Kielsbergin silmiä, päätä, ohimohiuksia nenälasien vieressä — yhtä hyvä niinkin, kunhan Kielsbergillä vain oli joku, jonka kanssa jutella. — Hui, Maisaa peloitti kyllä niin kauheasti, että Kielsbergin täytyisi jälleen matkustaa maailmalle ja ruveta kotiopettajaksi; — hän ei sanonut tahtovansa elää kituuttaa kaupungissa, kun aika vain kului jokapäiväisen leivän ansaitsemisessa, niin etteivät luvut edistyneet. Siten ei suoritettaisi tutkintoja. Kielsberg olikin monesti sanonut, että ilman Maisaa olisi hän jo luopunut ponnisteluistaan ja ottanut paikan…

Hän saattoi olla aivan raivoissaan, jos hänen oli täytynyt seistä ja odottaa ja kuluttaa turhaan aikaansa Maisan tullessa liian myöhään määräpaikalle, jossa heidän piti tavata, tai kun Maisa kotiväen vuoksi ei tahtonut viipyä liian kauan ulkona. Hän saattoi moittia Maisaa turhantarkaksi ja pikkumaiseksi ja oikein haukkua häntä, kaikin tavoin, puhua, että ompelijattarilla välttämättä täytyi olla kiusallisia, pikkumaisia puolia, — se muka kuului asiaan! — ja muuta sellaista — siksi kunnes paha tuuli oli ohi. Kielsberg sai olla millä tuulella tahansa, puhua mistä tahtoi, kaikki oli yhtä hauskaa, kunhan hän vain oli siinä puhelemassa, Kielsberg saisi sekä lyödä että pidellä pahoin Maisaa!

Maisahan ei ollut koskaan voinut kiintyä kehenkään; niihin, joiden luona hän ompeli, ei hän ollut kiintynyt enempää kuin ompelulankaan.

Ja jos Maisa nyt jälleen joutuisi yksinään kuljeksimaan seuraavan talven eikä saisi ajatella joskus tapaavansa Kielsbergiä, — niin olisi koko maailma pimeä ja autio. Ei Maisa puhunut liikoja, vaikka sanoikin, että Kielsberg oli hänen ainoa ilonsa tässä maailmassa.

— Lena tuli sisään kädet punaisina ja kattoi pöytää; hän oli pusertanut mehua.

Keittiössä oli tänään hirveä touhu. — Täti Rask lähetti hyvin makeata luumukeittoa päivälliseksi; hän ei voinut poistua keittiöstä ennenkuin kaikki oli valmista.

Syötyään kävivät rouva ja neidit keittiössä ja ruokasäiliössä tarkastamassa purkkeja ja pulloja ja kirjoittamassa nimilappuja, jotka kiinnitettiin näihin niiden jäähdyttyä. —

"Uh, — että minun tänäänkin pitää panna ylleni vanha kevättakkini, — vaikka uusi on juuri valmistumaisillaan!" Arna tuli sisään oltuaan hetken aikaa puhdistamassa marjoja, sormet vielä aivan tahmeina; hänen täytyi kiiruhtaa pukeutumaan, sillä piti joutua ranskantunnille. "Ja minunhan täytyy kulkea pitkin Grottemäkeä aivan Schoun ohi!"

Hän nuolaisi kielenpäällään varovasti huuliaan, sen Arna varmaankin oli polttanut, vaikkei tahtonutkaan myöntää maistelleensa hilloja. — —

— — — "Ovatko — — ovatko — — kaikki ulkona?" kysyi Anton varovaisesti ovelta; — siinä hän taas vilkuili tänäänkin!

"Sitä en tosiaankaan tiedä." — Maisa polki kaksilankaista ompelukonetta, niin että hurisi.

Tuo vaaleatukkainen Anton kultasankaisine nenälaseineen ja paksuine, kultaisine kellonperineen jäi seisomaan hiukan epätietoisena.

"Ja te, Maisa, istutte aivan yksinänne täällä", virnisteli hän ja läheni Maisaa.

"Oh, en sentään aivan yksin, herra Tranem, — sisarenne oli juuri täällä."

"Ja mitä hienoa tänään ompelette?"

"Aivan samaa kuin eilen."

"Vai niin, vai niin, pariisilaista takkia!… Nuo markka ja kuusi killinkiä, jotka saatte päivässä palkkaa, eivät juuri riittäne huvitteluihin. — Mutta varmaankaan ette te, Maisa, tahdo huvitella… Ette edes ajatellakaan sellaista…"

Hän seisoi huojutellen itseään ja tirkistellen Maisaa sormet liivintaskuissa.

"En todellakaan jouda nyt vastaamaan teille."

"Vai niin — vai niin, — he, he, he, — luonnollisesti — luonnollisesti, — miten hirveän kopea te olette!

"Mitäs sanotte viidentaalarin setelistä — huvitellaksenne esimerkiksi huomenillalla Klingenbergillä tanssiaisissa."

Anton otti liivintaskustaan sinisen viidentaalarinsetelin ja heitti sen
Maisan syliin.

"Menkää pois rahoinenne, sanon! — kas tuossa… kas tuossa — olkaa hyvä, — taikka muuten heitän sen."

Hän ojensi sen hänelle.

"Oh, joutavaa", nauroi hän, "— ha, ha, ha, joutavaa, Maisa! — ottakaa, mitä saatte. — Siinähän ei ole mitään pahaa. Voittehan ymmärtää, etten minä kerro sitä kenellekään."

"Tahdotteko ottaa sen takaisin — heti!…"

Maisa nousi ja heitti setelin Antonia kohden lattialle, kun täti Rask samassa tuli sisään keittiönovesta.

Maisa sieppasi ompeluksensa lattialta ja istuutui jälleen nopeasti.

"Onko isä mennyt konttoriin, täti?" kysyi Anton hämillään.

"Luulin, että tietäisit hänen menneen huoneeseensa nukkumaan tänään kuten muulloinkin…" Neiti Rask katsoi vastakkaiselle puolelle ja oli hirveän jäykkä; — viisitaalarinen oli lattialla pöydänjalan luona.

"No, muuta en tahtonutkaan tietää; neiti ei voinut sanoa minulle sitä", — sanoi Anton ja kiiruhti sisään jälleen ikäänkuin hänellä olisi kiire.

"Minun täytyy sanoa, etten luule olevan teidän asiananne vastata sellaisiin kysymyksiin, neiti Jons", huomautti neiti Rask kiihtyneenä.

"En voi estää herra Tranemia tekemästä sellaisia kysymyksiä!" vastasi Maisa punastuen, kyyneleet silmissä. Viisitaalarinen oli permannolla ja aivan tuntui polttavan Maisaa; — mutta eihän hän voinut nyt enää ruveta ottamaan sitä ja ojentamaan neiti Raskille, kun kerran oli ollut niin tuhma, ettei heti ollut tehnyt sitä. Voitaisiin luulla, että hän kuitenkin oli ottanut vastaan sen…

— Maisa istui jälleen yksin koettaen hallita kapinoivaa mieltään; — häntä halutti suuresti kertoa, miten kaikki oli käynyt.

Mutta neiti Rask oli kovin epäluuloinen — — Ja jos hän nyt vielä lisäksi oli nähnyt viisitaalarisen pöydänjalan luona, — — niin ei tarvinnut enää kysellä, mitä hän ajatteli…

Maisa istui koko iltapäivän miettien miettimistään, mitä tehdä. Monesti oli hänen oikein vaikea hillitä itkuaan… Tuntui siltä, kuin olisivat nämä ihmiset päässeet käsiksi häneen.

Ja miten saisi hän tämän ilkeän viitosen takaisin sen omistajalle?…
Tuo ihminen ei varmaankaan enää näyttäytyisi täällä tänään — ehkä
Maisan vielä lisäksi täytyisi viedä se mukanaan kotia.

Olisi aivankuin Antonilla olisi joitain oikeuksia Maisaan, kunnes hän pääsisi viisitaalarisesta…

Mutta hän saisi sen takaisin niin pian kuin Maisa vain tapaisi hänet, — vaikkapa se olisi heitettävä hänen jälkeensä!

Oh, — miten paljon onnettomuutta voi sellainen vilhusilmäpaholainen tuottaa?! —

Entä mitä sanoisikaan Kielsberg?…

Ensin oli Maisasta tuntunut kaikkein luonnollisimmalta uskoa asia hänelle ja hän oli vain toivonut, että tapaisi tämän illalla. — —

Mutta mitä enemmän Maisa asiaa ajatteli, sitä huolekkaammalta tuntui.
Ehkäpä tämänkin mielessä heräisi epäluuloja, kun hän kuulisi, miten
Maisaa kohdeltiin niissä taloissa, joissa hän ompeli! Ehkäpä hän
ylenkatsoisi Maisaa!

Hän mietti miettimästä päästyäänkin…

Jollei Kielsberg heti ajattelisikaan sillä tavoin, niin voisi tämän mieli kuitenkin myöhemmin muuttua kun hän huomaisi Maisaa kohdeltavan kuin muitakin tyttöjä. Varmaankin Maisa menettäisi hänen silmissään jotain! —

Hän tunsi kuristavaa sydämentuskaa ja alkoi ikäänkuin nähdä Kielsbergin silmissä tuon kovan ilmeen. — Ei hän välittäisi mistään muusta sen rinnalla!

Oh, — miten maailma tuntui kylmältä, autiolta ja tyhjältä!

Vielä mennessään kotiin päin illalla epäili hän puhuako Kielsbergille vai ei.

Ja entäpä jos tuo viisitaalarinen, joka oli hänen taskussaan, hukkuisi… Mikä silloin avuksi?… Täytyi kun täytyikin aivan kädellä koettaa sitä pahusta kerta toisensa perästä. — —

* * * * *

Maisa ei ollut voinut pidättäytyä, vaan oli itkien kertonut kaikki
Kielsbergille.

Tämä suuttui suunnattomasti, kalpeni ja kulki alakuloisena koko matkan…

Hän tunsi vihaavansa noita Tranemeja, — pääsi häneltä. Näytti siltä kuin olisivat he hänen tiellään! — Mutta hänkin koettaisi ehkäistä heidän matkaansa maailmassa. Hän ei milloinkaan jättäisi maksamatta, muuta paitsi rahavelkoja, — ja nyt oli hänellä kaunaa jokaikistä Tranemia kohtaan.

Kielsberg vain kulki ja mietiskeli. Eihän siitä ollut oikeaa lohtua. Mutta oli kuitenkin parempi näin, ajatteli Maisa, sillä hän näki kyllä, että Kielsbergiäkin suututti Anton Tranem.

Taas istui Maisa siellä viisitaalarinen taskussaan epäröivänä ommellen takkia, varsin murheissaan ja alakuloisena.

Saattoi hyvin huomata, etteivät he olleet kuten tavallisesti. Ainoastaan Arna puheli, muut olivat varsin harvasanaisia. Arnalle ei sellaisista asioista tahdottu puhua. Keskusteltiin vain Maisan töistä. — Rouva arveli, että niitten pitäisi valmistua keskiviikoksi; — tarkoitus oli aikaisemmin ollut, että Maisa olisi siellä vielä seuraavankin viikon.

Maisan täytyi saada Anton käsiinsä, maksoi mitä maksoi!…

Päivällisen ajoissa olivat Maisan sormet kylmät ja hikiset, niin että aivan täytyi kuivata niitä kerta toisensa perästä; — Anton ei varmaankaan tulisi tänne, ja kuitenkin täytyisi Maisan saada tavata häntä! Viisitaalarinen oli paperikäärössä valmiina. Sisällä juteltiin ja rämisteltiin tuoleja pöydästä noustessa, ja kun ruokia kannettiin pois, jäi ovi auki. Omaan ruokatarjottimeensa oli Maisa koskenut vain näön vuoksi.

Maisa näki Antonin siellä sisällä. Hän istui vaanien kuin villipeto, jäisikö Anton hetkeksikään yksin… Tämä seisoi kädet taskussa ja vilkuili välinpitämättömänä, sillaikaa kun hänen ympärillään kuljettiin edestakaisin, ja käytti hyväkseen tilaisuutta tirkistelläkseen Maisaa.

Nyt oli Lenakin poissa ja Anton kävi kiinni ulko-oveen mennäkseen pois.

Maisa oli kuin nuoli hänen jäljessään ja kun Anton hymyillen teki torjuvan kädenliikkeen, viskasi Maisa tuon kokoonkäärityn paperin hänen jälkeensä.

Kiiruhtaessaan sisään jälleen, näki hän rouvan liikkumattomat, kivikovat kasvot arkihuoneen oven läpi…

* * * * *

— Ei, kauemmin kuin keskiviikkoon ei Maisa tällä kertaa saisi ommella! — Suljetut ovetkin iltapäivän kuluessa olivat selvänä todistuksena siitä, että sen talon portti piankin sulkeutuisi kokonaan häneltä. Täti Rask vain kiireesti kulki huoneen läpi, ja rouva kutsui Arnan pois joka kerran tämän hetkeksikin jäädessä Maisan luo istumaan. He eivät tahtoneet, että kukaan edes puhuisi hänen kanssaan muusta kuin työstä.

Hänen korvissaan humisi ja suhisi hänen istuessaan siinä yksinään ja ikäänkuin nähdessään vain heidän selkänsä, kun he menivät huoneen läpi. Oli aivan kuin he eivät edes voisi sietää, että Maisa kosketti heidän kankaaseensa…

Ja illallisen jälkeen kuului sisältä jääkylmästi ja jäykästi, että Maisaa aivan palelsi: "Onko neiti lopettanut työnsä?… Ole hyvä, Lena, ja kysy, tahtooko hän saada rahaa tänään, nythän ei enää ole työtä pitemmäksi aikaa kuin huomiseksi ja ylihuomiseksi — —"

— Oli ikäänkuin koko talon paino olisi ollut hänen hartioillaan. Maisa oli ollut niin sanomattoman alakuloinen ja masennuksissa ja saanut van huomata, miten hullusti oli käynyt…

Hän ei nähnyt katuja eikä taloja kotiin mennessään; — hänellehän oli käynyt suorastaan häpeällisesti Tranemeilla, — ja nyt hän ei koskaan enää saisi työtä siellä.

Ja Maisa-raukan täytyi ryömiä kotiin hiirenloukkoonsa ja vain hävetä, — hehän olivat niin mahtavia ja suuria, että he helposti saattoivat tallata hänet jalkoihinsa kuin kärpäsen!…

— Hän kulki niin kiusattuna ja niin pienenä — niin pienenä —

Maisa katsahti yli sillankaiteen; hän olisi hyvästi voinut heittäytyä jokeen ja hävitä kuin pieni hiiri, — niin olisi hän poissa, eikä kukaan huomaisi sitä, eivät Brandtit, Jürgensenit ja Kalnaesit tai Schout eikä kukaan niistä, jotka tunsivat hänet…

Poissa — niin, — ei, hän ei tahtonut pois. — Maisa ei tahtonut pois hänen luotaan, joka asui tuolla ylhäällä katonrajassa. — Kenestäkään muusta ei hän välittänyt — ei penninkään vertaa kestään heistä!

Ja hän puhuisi suunsa puhtaaksi rouvalle huomenna tuosta hyvästä Antonista ja sanoisi millainen poika tämä oli, — juuri niin, hän kertoisi suoraan, miten kaikki oli käynyt, — aivan niin — viisitaalarisesta ja kaikesta — niin totta kuin hänen nimensä oli Maisa Jons! — Hän ei suorastaan saanut rauhaa ennenkuin se oli tehty.

Tuskin oli puhettakaan nukkumisesta; — ja hän heräsi jälleen ennen neljää aamulla, jolloin hänen täytyi nousta ylös, sillä hän ei saattanut enää olla sängyssä kauemmin.

Niin, kyllä hän puhuisi suunsa puhtaaksi!…

Tullessaan Isollekadulle sinä aamuna ei Maisan tarvinnut tirkistää kelloa Vapahtajantornissa, — hän tiesi olevansa liian aikaisin ulkona, ja hän kulki pari kertaa korttelin ympäri kuluttaakseen aikaa, ennenkuin meni portista sisään Tranemeille.

Kyllä hän puhuisi!

Hän ei nähnyt ketään muuta kuin vilahdukselta Arnan, joka söi aamiaista, ja sitten täti Raskin, joka ei vielä ollut pukeutunut ja teki aamuaskareitaan.

"Toivomme, että saisitte tänään valmiiksi kaiken sen, mitä nyt ompelette, neiti Jons", — sanoi hän, — "kaikki muu, mistä olemme puhuneet, saa jäädä myöhemmäksi."

Se sanottiin niin lyhyesti ja jäykästi; mutta Maisan silmät katsoivat rohkeina hänen kasvoihinsa; neiti sulki ruokasalin oven hiljaa kiinni ikäänkuin hän olisi tahtonut kokonaisen seinän Maisan ja muun talon välille.

Jollei hän puhuisi suoraan, niin —

— "Pariisissa ei voitu aavistaa, miten paksu Greta on", — alkoi Arna laskea leikkiä; hän tuli sisään ja tarkasti ohimennen sisaren takkia ennenkuin menisi ulos.

Mutta Maisa ei ollut juttelutuulella ja koetti vain saada takinselän ompeluksen koneeseen; se oli täytynyt päästää niin suureksi kuin mahdollista.

Vihdoinkin kuuli hän rouvan äänen sisältä. — Sormet alkoivat liikkua niin kömpelösti ja ompeleminen pysähtyi ja kaikki meni hullusti…

Hän antoi neulan mennä aivan hitaasti ja varovaisesti kankaan läpi, se auttoi pitämään levottomuutta loitolla. Mutta kurkkua kuristi hänen jännittyneenä odottaessaan; hänelle kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, että hänen täytyi purkaa sisunsa rouvalle…

Neula kulki niin tasaisesti ja Maisa polki konetta niin tasaisesti… Hän ei katsellut ympärilleen, koetti vain jännittyneenä kuunnella, mitä ympärillä tapahtui, mutta ei kuullut enää mitään…

Eikös rouva pannut takkia ylleen mennäkseen Torpille! — Maisa kuuli hänen menevän eteiseen, tavallisesti hän ensin käväisi Maisan luona.

Hänen kiihtynyt mielensä rauhoittui niin yhtäkkiä, että täytyi hetkeksi keskeyttää työ. — Piti odottaa. —

Ja nyt puhuisi rouva tietysti siitä Signelle…

— Oh, mitä kaikkea he voivatkaan ajatella… Miksi ei Maisa heti ollut jättänyt viisitaalarista neiti Raskille? — Sehän oli ollut siinä lattialla! — Ja hiipiä tuolla tavoin eteiseen Antonin jäljessä! Ei näyttänyt siltä kuin olisi Maisalla ollut hyvä omatunto… Pojankaan mieleen ei varmaan olisi noin yhtäkkiä juolahtanut tarjota rahaa, jollei Maisa jotenkuten ollut kehoittanut häntä siihen. —

Asia tuli yhä arveluttavammaksi; — ja Maisan rohkeus väheni joka kerran, kun neiti Rask kulki huoneen läpi noin kylmänä ja vieraannäköisenä.

Entä rouva? — Ja nyt lisäksi rouva Torp? — Uskoisivatko he Maisan selittelyjä? — Tuskin. —

Taas istui Maisa masentuneena ja ahdistuksissaan, sormet kylminä ja hikisinä; — varmastikaan hän ei enää joutuisi Torpillekaan ompelemaan…

Greta-neiti seisoi velttona ja rauhallisena antaen Maisan sovitella takkia ja ottaa mittaa tuosta leveästä selästä; — hänen mielenrauhaansa ei varmastikaan mikään voisi järkyttää, vaikkapa Maisa olisi vetänyt viimeisen hengenvetonsa — —

Ovikello soi. — Maisa tunsi rouvan kaksi lyhyttä soittoa.

Hänen täytyi rohkaista mielensä; — pahemmin ei enää voisi käydä.

Maisa istui ja koetti reipastua. Niin, jollei rouva nyt tulisi, täytyisi hänen pyytää saada puhutella tätä. — Varmaankin tämä juuri nyt kertoi neiti Raskille, mitä Signe asiasta arveli — —

Ja — — kas tuossa hän nyt oli!

Rouvalla oli vielä hattu päässään, tuo, jossa oli tiheä, musta strutsinsulka ja keltaiset nauhat ja kukkia sisäpuolella korvan kohdalla.

"Tulen puhuakseni vakavasti kanssanne, neiti Jons", — sanoi hän ja istuutui tuolille vähän matkan päähän.

Niin pääsin minä sitten alkamasta, ajatteli Maisa, hän kyllä pitäisi puolensa!

Rouva taivutti päätään hiukan taaksepäin ja katsoi ylhäisesti häneen. Katseessa kuvastui ehkä hiukkasen ihmettelyä tai uteliaisuutta myöskin; — mitähän vetovoimaa saattoikaan olla tässä, ei enää aivan nuoressa tytössä kapeine, hiukan keltaiseen vivahtaville kasvoineen ja tiheine yhteenkasvaneine kulmakarvoineen…

"Tahdon suoraan sanoa teille, että tällä kerralla epäilimme suuresti lähettäessämme sanan teille, todellakin epäilimme sangen suuresti, neiti Jons", lisäsi hän painokkaasti ja loi kauniit silmänsä suoraan häneen… "On paljon velvollisuuksia ja on otettava huomioon useita näkökohtia, kun täytyy suojella sellaista taloa, jota toiset pitävät ylempänä itseään — ja on oltava äärimäisen tarkka niihin ihmisiin nähden, joita tuo taloonsa… Tahdon sanoa tämän teille suoraan, kun me nyt olemme saaneet tietoomme, että te vietätte kaikkea muuta kuin kunniallista elämää, — ja että teidät voidaan nähdä aivan julkisesti yhdessä kaiken maailman ylioppilaiden kanssa…"

Maisa hätkähti ja kävi kalpeaksi. Hän oli istunut sanat valmiina suussa ja tahtonut purkaa syytöksensä Antonia vastaan; — ja silloin iskettiin Kielsbergiin ja häneen. — Veri virtasi takaisin hänen kasvoihinsa.

"Ei kukaan voi sanoa, rouva, että vietän siveetöntä elämää!"

"Sattuu niin onnettomasti, neiti Jons, että olemme kesällä itse nähneet teidän kulkevan ja hymyilevän ja hulluttelevan Klingenbergin teatterikäytävässä erään ylioppilaan kanssa ja antavan hänen tarjoilla teille virvokkeita. Poikani Theodor oli kanssamme; — ja voin sanoa teille, että emme uskoneet omia silmiämme… Mehän olisimme luonnollisesti voineet olla turvautumatta teihin enää…"

"No niin, — jos nyt tahdotte tietää sen, rouva", pääsi häneltä kyyneleet silmissä, — — "niin olin siellä erään tuttavani kanssa… Ette tapaa minua kaiken maailman ylioppilaiden kanssa — — eikä hänellä ollut mitään menoja minun vuokseni eikä hän tarjoillut minulle, sillä hänellä oli sinne vapaapiletit."

"Tahtooko hän kenties naida teidät?" kysyi rouva kylmästi.

Maisa katsoi häneen suu auki, ällistyneenä ja hämmentyneenä…

"Se on eräs ylioppilas", — tuli sitten.

"Kysyn, sanotteko olevanne kihloissa ja menevänne naimisiin hänen kanssaan?"

"Hän ei voi mennä naimisiin", sammalsi Maisa, — "hän pyrkii itsekin eteenpäin — ja…"

"Niinhän siis myönnätte, minkälainen suhde se on."

Maisa veti henkeä ja tuli liidunvalkoiseksi.

"Hänellä ei ole ketään omaisia tässä kaupungissa… ei ketään paitsi minua, jonka hän tuntee", — sanoi hän sitten itkua niellen — "ja — että minä pidän hänestä, niin, sen minä myönnän, rouva." —

Rouva sipristi ylpeänä silmiään ja puristi yhteen pehmeitä, untuvaisia huuliaan.

"Ettehän voine vaatiakaan, että ryhtyisin tarkastelemaan kuinka paljon taikka kuinka vähän olette rakastunut häneen. Tahdon vain pyytää teitä ajattelemaan, mitä seurauksia siitä saattaa olla."

Maisa tunsi, että isku oli sattunut, hän katsoi kalpeana rouvaa silmiin, ikäänkuin tutkien ilmettä noitten pitkien silmäripsien takaa. Ääni tuli hitaaksi ja varovaiseksi:

"Luuletteko todellakin, että yksikään niistä perheistä, jotka hyvässä uskossa ovat ottaneet teidät luoksensa, niin että suorastaan saatte istua sisällä perheen keskuudessa, tahtoo pitää luonaan naista, joka — lentää julkisissa huveissa ylioppilaiden kera eikä pidä huolta maineestaan — —."

Ei, — nyt minun täytyy puhua Antonista!… ajatteli Maisa katkerana — — — Mutta hän hillitsi itsensä jälleen. Jos tämä olisi tapahtunut Kielsbergin vuoksi, niin ei rouvan olisi tarvinnut nyt vasta moittia siitä häntä, nyt kun hänellä oli hyötyä siitä… Ei hyödyttäisi mitään selitys viisitaalarisesta, se vain nostaisi pahaa verta —

"Tämähän ei koske yksistään meitä, — kaikki tuttavamme, joiden luona ompelette, kysyvät luonnollisesti syytä, miksi olemme hylänneet teidät…"

Maisa näki niin peloittavan selvästi kaikki ne perheet, jotka tuomitsisivat hänet, — ovi toisensa jälkeen sulkeutuisi, ja hän seisoisi kadulla hyljeksittynä ja leivättömänä, — Maisa tiesi, mitä se merkitsisi — —

Hän silmäsi rouvaa, koettaen katseellaan saada lähimäiseltään apua, ja rouvan kasvoille kohosi haihtuva puna; — mutta hänenhän oli puolustettava Antoniaan.

… "Ja vaikka olemmekin nähneet teidät omine silminemme Klingenbergillä, on sisareni tahtonut ryhtyä tuohon epämiellyttävään tehtävään käydä tiedustamassa teistä teidän asunnostanne. — Tahdomme saada täyden selvyyden asiasta."

Maisa tunsi, kuinka sievästi ovi sulkeutui hänen edessään…

Ja samalla tapaa kävisi Torpilla ja Schoulla ja Brandtilla ja
Kalnaesilla ja kaikkialla, — toinen toisensa jälkeen —

… Siellä Dörumeilla, — ajatteli hän — ei hän saisi mitään huonoa arvostelua; — mutta epävarmaa oli, auttoiko se mitään; — hän oli nähnyt rouvan silmistä, että oli kysymys Antonista…

Jalka, joka polki konetta, pysähtyi, hän vaipui vähänväliä ajatuksiinsa — — — Ja sitten ompeli hän jälleen sitä suuremmalla vauhdilla unohtaakseen kaikkityynni.

Ovikello soi, vieraita tuli ja meni jälleen pois.

Lena katsoi sivulle tuodessaan kahvia ja näytti olevan hyvin hämillään, varmaan oli hänkin huomannut, että jotakin oli ilmassa…

— Viiden aikaan tuli neiti Rask takaisin…

Hän oli varmaankin nuuskinut hyvin; — saa nähdä, mitä syytöksiä he nyt olivat keksineet; — Maisa saisi kyllä pian kuulla kaikki!

Aina vähänväliä kuohahti hänen raivonsa uudelleen; — koettaisivatpa vain polkea hänet kuoliaaksi!

He puhelivat hyvän aikaa sisällä.

Jumala tietäköön, mitä neiti Rask nyt oli kuullut, ajatteli Maisa uhmaavana, — siellähän pidetään nyt suorastaan pitkä neuvottelukokous mokomankin vuoksi!…

"On varmaankin parasta, että annatte ruokasalin oven olla hiukan auki,
Lena; — Maisalla voi olla kylmä siellä." —

Rouva siellä puhui ja Maisaan vaikuttivat tämän sanat niin, että häntä vapisutti. Äänessä oli ollut pieni armeliaisuuden vivahdus.

Greta-neidin tullessa katsomaan takkia väijyi Maisa tämän kasvojenilmettä tutkistellen itsekseen oliko tämä hiukkaakaan lempeämpi; mutta hänessä ei näkynyt muuta kuin velttoa rauhallisuutta.

Neiti Raskin tullessa ruokasaliin katsahti Maisa häneen nopeasti yli ompelukoneen päästäkseen selville hänen ilmeestään. Neiti ryhtyi panemaan pöytäliinakangasta astiakaappiin tehden sen varsin hitaasti ja rauhallisesti; hän pani sen ensin tuolille eteensä ja Maisa näki hänet kaiken aikaa.

Ennen illallista tuli rouva ovelle asettuen lampunvarjostimen taakse niin ettei hänen kasvojaan voinut selvästi nähdä.

"Ette luonnollisesti ole voinut paljoakaan ommella tänään, neiti Jons", — kuului varsin ystävällisesti. "Voitte tulla huomenna uudestaan ja valmistaa Gretan takin. Puusepän matamihan kehui teidän käytöstänne."

Maisan sielussa kirkastui… Ei voinut sanoa, miten kevyt oli hengittää! Oli ihanaa tietää, ettei varmaankaan enää ollut mitään pelättävää…

— Niin, nyt kaikki oli ohi — — ohi…

Oi, millainen taakka olikaan ollut hänen hartioillaan! Mutta nythän kuuli jo rouvan äänestäkin tämän puhuessa Lenalle, ettei Maisaa enää aiottu erottaa.

Ja sitten "voittehan tulla huomenna valmistamaan Gretan takin." — Rouva Tranem tarkoitti kuitenkin hyvää, — hänkin oli tavallaan hyväntahtoinen. —

Oh, niin, nyt oli kaikki jo ohi, — tosiaankaan ei Maisalla ollut enää mitään levottomuuden syytä. Hän tunsi, ettei kannattanut enää ajatella sitä.

Maisa iloitsi niin suunnattomasti siitä, että näin oli käynyt, — niin pahalta kuin oli näyttänytkin. — — Hui, — Maisa muisti rouvan kasvojen ilmeen silloin kun tämä oli päättänyt erottaa hänet vain siksi, että oli peloissaan Antonin vuoksi.

Ei kannattanut ajatella sitä enää, — nyt oli kaikki ohi!

Mutta minkä vuoksi olivat he jälleen niin ystävällisiä Maisalle? — Yhä uudestaan ja uudestaan täytyi Maisan ihmetellä sitä eikä hän kuitenkaan voinut sitä käsittää, vaikka se lakkaamatta pyörikin hänen päässään…

Antonin ja Maisan vuoksihan he olivat olleet niin kiihdyksissä, vaikkakin he sitten olivat syyttäneet toista saadakseen Maisan pois tieltä… Niin paljon oli varmaa. — Ja sitten olivat he jälleen tulleet niin ystävällisiksi vain sen vuoksi, että Dörumit olivat puhuneet hyvää Maisasta!

Sitä ei voinut käsittää!

Se oli kuin solmu, jota Maisa turhaan koetti aukaista — hän nyki nykimistään sitä auki.

Niin — mutta sehän oli samantekevä, — ohi oli se nyt kuitenkin!

Maisa tapaisi Kielsbergin tänä iltana, oi, miten suunnattoman keventyneeksi tunsikaan hän mielensä! Mutta ei — hän ei sanoisi sanaakaan Kielsbergille tästä… Jos hän kysyisi, sanoisi Maisa vain, että kaikki oli jälleen muuttunut hyväksi eikä kannattanut ajatellakaan asiaa enää. — Maisa ei tahtonut näyttäytyä kurjana ja avuttomana Kielsbergin silmissä.

* * * * *

Vasta seuraavana aamuna joutui Maisa puheisiin matami Dörumin kanssa, — hän ei ollut tahtonut kysellä asiasta, sillä hän ajatteli, että matami Dörum kuitenkin alkaisi kertoa siitä.

Tämä oli sangen pidättyvä. Näkyi selvään, että hänestä oli epämieluisaa
Maisalle kertoa sellaisia kyselyjä tapahtuneenkaan.

"Niin tosiaankin, — tukkukauppias Tranemin neiti oli ollut siellä eilen ja tahtonut tietoja neiti Jonsista. Hän oli varmaankin ajatellut, että Maisasta olisi jotain sanomisen aihetta, luullut, että Dörumit sallisivat elää huoneissaan sellaisen, joka ei viettäisi oikeata, säännöllistä elämää… Mutta olikin matami vastannut hänelle niin että tuntui; — ja sekä matami että Dörum olivat sanoneet, että niin hyvää, ahkeraa, työteliästä, huolellista ja säntillistä tyttöä saisi etsiä, — ja miten säntillisesti maksoikaan hän aina määrättynä päivänä kuukausirahansa! Niin, matami ei tietenkään ruvennut selittelemään tuolle hienolle neidille, että Maisan, kuten muittenkin, täytyi joskus lykätä muutamaksi päiväksi maksunsa… Mutta hän oli silloin mennyt niine tietoineen — se lörppösuu!"

— Kas niin, kaikki oli jälleen hyvin; sen huomasi yksin Lenastakin, joka oli varsin puhelias ja tiedusteli, eikö aamulla ollut maa ollut kuurassa Grönlandsleerissä.

Oli niin hauskaa nyt auringon paistaessa huoneisiin aamusumun hälvettyä; ruokasalin uunissa räiskyi tuli, siitä virtasi lämpöä Maisankin huoneeseen ja kaikki ovet olivat auki ja Tranemit juttelivat välittämättä hänestä, ikäänkuin kuuluisi hän perheeseen.

Oli niinkuin kaikki olisi ollut ilkeätä unta!…

Rouva tuli ja seisoi hetken aikaa katsoen Maisan työtä.

"… Olen oikein paljon ajatellut teitä, Maisa! — — Sisareni sai kuulla niin paljon teistä tuolta matamilta. Olettehan miltei kihloissa erään siistin kelpo suutarin kanssa, joka asuu siellä samassa talossa… Ja sehän on melkein päätetty asia myöskin, — kertoi matami… ainoa, mikä puuttuu, kuuluu vain olevan neiti Jonsin myöntymys," — hymyili rouva koettaen hiukan laskea leikkiä ja tarkastellen Maisaa suurilla tummanruskeilla silmillään.

"Niin, voihan olla mahdollista, että hän on hiukan ajatellut siihen suuntaan", tunnusti Maisa vältellen ja hymyili, — "jos rouva kerran tahtoo tietää sen niin" —

"Ja hänhän aikoo perustaa nyt oman työpajankin muuttopäiväksi?"

"Niin kyllä, hän on kauan ajatellut sitä, — ja hän on säästellyt myöskin rahoja niin että hän voi aloittaa silloin myöskin."

"No, sittenhän olette onnellinen ihminen, Maisa! Olette nyt ommellut tässä talossa niin monta vuotta ja ollut ahkera ja huolellinen, — eikä ainoastaan meillä, vaan niin monen meidän tuttavamme luona… Ja sisareni ja minä olemme oikein ajatelleet teidän hyväänne, — olette nyt varmaan kaksikymmentä viisi, kuusi vuotta, eikä köyhälle tytölle tule niin monta tarjousta enää — ja kuten tiedätte ei ole hauskaa tulla vanhaksi sellaisen, jonka täytyy elää kättensä työllä… Olen varma, että jos puhuisimme muutamille muille perheille, joitten luona olette ommellut, niin tahtoisivat he kaikki auttaa teitä, eikä olisi lainkaan mahdotonta saada kerätyksi niin paljon rahaa, että voisitte ostaa itsellenne hyvän ompelukoneen — niin että teilläkin on jotain vietävää yhteiseen pesään — — Suutari ei varmaankaan ole epätietoinen siitä, kenestä tulee emäntä hänen taloonsa?" laski hän leikkiä.

Maisa pudisti nopeasti päätään:

"Varmastikaan ei minusta tule hänen emäntäänsä, — muuten saan kiittää rouvaa."

"Tämä on nyt pelkkää ymmärtämättömyyttä, — hänhän on kunnon mies, joka pitää teistä, senhän itsekin tunnustatte, ja voi elättää teidät."

"Oh, rouva, hän on varmaankin niin hyvä kuin päivä on pitkä; — mutta en milloinkaan ole antanut hänelle aihetta, jotta en narraisi häntä."

"Millaisia suunnitelmia teillä oikeastaan on, Maisa!… Voitteko toivoa parempaa kuin kunnon käsityöläisen?"

Maisa hymyili itsekseen, — hänellä oli joka tapauksessa omat toiveensa, hänellä…

"Jollei pidä jostakin ihmisestä, niin voi avioliitosta tulla vain onneton, jos menee naimisiin hänen kanssaan" — vastasi hän vältellen.

"Tuo kuuluu aivan hupsulta, Maisa. Tämähän on niin erinomaisen hyvä tarjous; te voisitte kumpikin tahollanne ansaita rahaa yhteiseen pesään."

"Niin, huomaan kyllä, että rouvasta voi näyttää tämä aivan mielettömältä, — ja samoin Dörumeista myöskin… ja se voisi varmaankin olla varsin edullinen minulle. Mutta olen nyt koettanut ja koettanut", — Maisa puhui suoraan toivoen voittavansa myötätuntoa osakseen, — "en todellakaan oikein jaksa sietää koko suutaria"!

"Minusta tuntuu pahalta, neiti Jons, että puhutte asiasta noin kevytmielisesti" — sanoi rouva hyvin vakavasti. "Olin tosiaankin luullut, että teissä olisi ollut enemmän vakavuutta pohjalla. — — — Niin, en tosiaankaan, ikävä kyllä, sitten voi auttaa teitä; — luulin keksineeni keinon, joka päästäisi teidät pälkähästä, neiti Jons!…

"Sillä ymmärtänettehän toki, että sellaisia ylioppilashistorioita ei teidän maineenne enää siedä, jos tahdotte tämän jälkeen astua jalallanne meidän tai johonkin muuhun parempaan perheeseen?"

Hiki helmeili Maisan kasvoilla ja rinta alkoi kuristua kokoon. Hän oli siinä, missä oli ollut eilenkin, ei askeltakaan etempänä, — juuri siinä, — ja häntä pyörrytti pelkkä ajatuskin.

— — "Jollette voi mennä naimisiin tuon ylioppilaan kanssa, — ja itsehän sanotte, ettette voi, — niin ei ole teillä muuta mahdollisuutta, kuin mennä rehellisesti ja kunniallisesti naimisiin! — Ja jos sanoisin nyt mielipiteeni sen mukaan kuin olen oppinut tuntemaan teitä, neiti Jons" — virkkoi rouva harmistuneena, "niin en tosiaankaan sääli teitä, vaan suutaria. — Missä te oikeastaan luulette paikkanne olevan? — Pelkään, että teillä on haaveiluja — käytte pää pyörällä ja tahdotte lentää korkeammalle kuin siivet kantavat.

"Niin, ymmärrätte nyt, miten on laita. Joka tapauksessa olette mahdoton ompelemaan hyvissä perheissä!"

Rouva oli saanut puhuttavansa puhutuksi ja aikoi mennä, mutta pysähtyi käsi ovenrivalla.

"On ikävää, ettette ymmärrä omaa parastanne… Tehän olette ollut kelpo työntekijätär, — ja toivoisin, että voisitte paremmin ymmärtää oman asemanne…

"Tulkaa nyt tänne jälleen huomenna, ja istukaa täällä rauhassa ja ajatelkaa asiaa; — tahdon oikein asettaa sen sydämellenne teidän itsenne vuoksi, Maisa. — Mehän pidämme teistä ja tahtoisimme kernaasti nähdä, että teille kävisi hyvin." Rouvan tyynet, tummat silmät katsoivat häneen osaaottavasti.

— — — Maisa ei oikein muistanut, kuinka oli pannut kokoon työnsä ja tullut ulos Tranemin portista kulkiessaan ajatuksiinsa vaipuneena pitkin katukäytävää. Hän tiesi vain, ettei hän sinä iltana tahtonut tavata Kielsbergiä ja kertoa suutarista, ja päästessään Isollekadulle kääntyi hän yhtäkkiä valtionsairaalaan päin, — hän erotti jo kaukaa nuo korkeat, humisevat puut. Siitä kiirehti hän nopeasti Hammersborgiin päin, päässä himmeä ajatus käydä Martha Mon luona. — Ja vähän sen jälkeen kulki hän jälleen pitkin Graendseä ja uudestaan alhaalla torilla. — — — Tornikello on varmaankin yhdeksän, eiköhän se ole? — Se oli vain puoli; — Maisa saattoi tuskin nähdä sitä pimeässä, — mutta sen täytyi olla puoli kymmenen. — Hän tahtoi olla varma siitä, ettei tapaisi Kielsbergiä ja meni eräälle sivukadulle ja palasi takaisin toista tietä olematta edes oikein selvillä siitä, mitä — —

Nyt hän oli jälleen torin läheisyydessä. —

Vain yhdeksän! —

Maisa tahtoi odottaa puoli kymmeneen ja kulki kertaalleen korttelin ympäri… Hän ei kyennyt ajattelemaan muuta kuin ettei tahtoisi tavata Kielsbergiä.

Maisa muisti yht'äkkiä päässeensä selvyyteen siitä, mitä oli miettinyt ja ajatellut ja millä vaivannut päätään nyt koko ajan näinä päivinä. Jos Maisa ottaisi suutarin, voisivat Tranemit olla levollisia Antoniin nähden…

… Eikä hänen pitäisi tulla liian myöhäänkään kotia, niin että täytyisi mennä työpajan läpi ja mahdollisesti tapaisi Ellingin. Tämä ikäänkuin pyöri Maisan ympärillä alituisesti nyt näinä päivinä, milloin Maisa vain tuli kotiin, — puolin sanoin vihjaillen hänestä ja työpajastaan, — Ellinghän aloittaisi siellä työn lokakuun kahdentenakymmenentenä päivänä, muuttopäivänä — — —

— Hän makasi ja väänteli ja heittelehti kaiken yötä, ja seuraavana aamuna oli hän aikaisin ylhäällä ja meni suutari Lövstadin luo Siltakadulle, ennenkuin meni Tranemille, saadakseen toisen kenkänsä korjatuksi, — Maisa ei tahtonut teettää sitä kotona, sillä hän ei tahtonut tavata Ellingiä.

Hän oli nähnyt aamulla sekä rouvan että neidit. He olivat tervehtineet häntä sangen ystävällisesti, muuta hän ei voinut huomata, ja olivat selittäneet, mitä tuli ommella. — Heillä oli työtä vielä koko seuraavaksikin viikoksi — arveli täti Rask.

Mutta tuntui kuin olisi rouva ollut suorastaan kärtyisä tänään, — Lena ei osannut tehdä mitään hänen mielikseen, — oli lämmittänyt huoneita aivan kuin keskellä talvea, — ja sitten olivat ikkunat olleet liian kauan auki, niin että huoneet olivat aivan kylmät… Ja neiti Raskin ei ollut onnistunut myöskään keittää hyvää kahvia aamiaiseksi.

Kas, nyt tuli rouva Torp…

Maisa hätkähti tämän nähdessään; mutta rouva Torp nyökkäsi aivan välinpitämättömänä; — ei lainkaan näyttänyt siltä kuin olisi tämä ajatellut Maisaa, — hän vain pani hatun ja nahkakaulurin eräälle tuolille ruokasaliin ja meni suoraan äidin luo kamariin.

Maisassa heräsi pieni toivon kipinä, — ehkä kaikki voisi mennä ohi…

Oli rauhoittavaa istua näin ikäänkuin kaiken ulkopuolella, sillaikaa kuin heillä oli omat puuhansa ja kun he näyttivät kokonaan unohtaneen hänet… Hän istui ja kuunteli ovikellon soidessa, kuka tuli, ja kuka meni…

Ja nyt tuli Signe jälleen pois ja otti päällysvaatteet ylleen, hän puhui vielä varsin innokkaasti:

"Torp sanoo, ettei hän milloinkaan — milloinkaan, äiti! — ole kuullut mainittavan hänen nimeänsä tämän asian yhteydessä ennenkuin nyt tänään sanomalehdessä. Mutta Schoulla on aina ollut niin käsittämättömän paljon tuttavuuksia, — ja tietysti hänet nyt vedettiin esille juuri ratkaisevassa silmänräpäyksessä…"

Varmaankin joku asia kokonaan täytti heidän ajatuksensa, —
Signellekään ei oltu tarjottu viiniä eikä suklaata —

Mutta Maisan mieltä ei tuo kiinnittänyt; tänään hän oli iloinen saadessaan istua koko päivän omassa nurkassaan, — ehkäpä paha sää menisi ohitse.

— Lehdissä oli varmaan ollut jotain, josta he eivät pitäneet, jotakin tästä valtioneuvoskysymyksestä…

Theodor, juristi, viipyi kauan äidin luona hämärätunnilla; ja sitten, kun lamppu sytytettiin, istuutui Arna Maisan luo kirja kädessä.

Hän käänsi lehden toisensa perästä — se meni nopeaan — ja katsoi yhtämittaa muualle…

"Todellakin toivoisin, että Schousta tulisi valtioneuvos!" — pääsi häneltä; näytti siltä kuin ei lukeminen oikein olisi kiinnittänyt hänen mieltään tänä iltana, — ajatukset olivat varmaankin Grottebakkenilla.

Niin, Arnalla oli Jakobinsa, ei ollut ketään, joka olisi tahtonut riistää tätä häneltä! — — —

— — Ei oltu mainittu enää sanaakaan Maisasta Tranemeilla; — ja viikko oli mennyt, päivä toisensa jälkeen, joitten kuluessa Maisa ajatteli paljon jännittyneenä ja levottomana istuessaan ompelemassa. Hän oli ollut hiljainen ja taipuvainen, koettanut keksiä sellaista, mikä imartelisi rouvaa, ja voittanut vaatimattomuudellaan puolelleen täti Raskin. — Hän oli koettanut tehdä itsensä pieneksi ja huomaamattomaksi ja unohdetuksi, — oli tullut aikaisin ja tehnyt työtä niin kauan kuin suinkin sai luvan tehdä, — hän oli hämmästyttänyt heitä saamalla työt valmiiksi paljon ennen kuin he olivat voineet odottaakaan ja ollut niin kunnollinen ja ymmärtäväinen ja hyvä — ja iloinen sitäpaitsi…

Ja kaiken tämän ohella istunut kuin kuolemaan saakka pelästynyt eläin ja koettanut keksiä keinoja selviytyäkseen pulasta.

Vain yksi keino oli: ehkä hänet unohdettaisiin, — ehkä Tranemit rupeaisivat pitämään hänestä ja luottaisivat häneen, niin että he mieluimmin tahtoivat unohtaa asian.

Tänään oli lauantai ja viimeinen päivä, jolloin hänen piti olla siellä — — jos sekin nyt kuluisi niinkuin ei mitään olisi tapahtunut, — niin näkisi hän auringon paistavan, vaikkapa olisikin pilkkoisen pimeätä hänen mennessään kotiinsa illalla! —

Maisa istui ja ompeli hyvin innokkaasti heidän pukujansa — niiden piti tänään valmistua; — säpsähtäen levottomasti joka kerran oven avautuessa, peläten rouvan tulevan; — hän tiesi koko päivän missäpäin taloa tämä liikuskeli —

Aamupäivä oli jo kulunut, Maisa oli laskenut kaikki puolet tunnitkin aina kellon käheästi lyödessä; — ja iltapäiväkin oli samoin mennyt aina teeaikaan saakka.

Rouva oli lähtenyt vierailuille; häntä odotettiin kotiin, mutta häntä ei kuulunut; — kello kävi jo seitsemättä —

Jospa rouvalla kuitenkin olisi muuta ajattelemista! — Pitihän nyt ratkaistaman, tulisiko hänestä valtioneuvoksetar vai ei…

Hän oli silloin ollut niin kiivas sen vuoksi, että oli levoton Antonin tähden; — mutta sen jälkeen oli hän saanut niin paljon muuta ajattelemisen aihetta; varmaankaan rouva ei muutoin olisi voinut olla niin ystävällinen Maisalle nyt koko ajan; — — Tranemit pitivät hänestä, siitä Maisa oli varma.

Jospa… jospa rouva ainoastaan maksaisi! Maisa oli näkevinään rouvan hymyilevän ja sulkevan puoleksi silmänsä, ikäänkuin tahtoen sanoa, että oli unohtanut asian.

Jospa Maisa pääsisi kunnialla kotia! —

Kone seisahtui rouvan tullessa sisään —

Hän oli myöhästynyt, oli käynyt niin kaukana. Onko täällä käynyt vieraita?… Onko isä kysynyt minua?…

Hän tuli täysin purjein Maisan luo:

"Niin, Maisa, tiesin kyllä, että kävisi hyvin, — vihdoinkin olen saanut kootuksi rahat teille kunnollista ompelukonetta varten!… Aina kolmekymmentäkolme taalaria!… Minulla on ollut sellainen homma, etten voi sitä sanoakaan, saadakseni tavata kaikkia näitä perheitä. — Ja nyt iltapäivällä olen sitten ajanut ympäriinsä — viimeksi aina kauas Jürgenseneille.

"Mutta nyt on teillä sitten ainakin jotain varmaa itsellenne, Maisa! — — Ja tästä jää vielä vähän jäljelle rahaa, niin että saatte hiukan kapioihinkin… Kaikki soivat niin mielellään tämän rahalahjan teille, niin melkeinpä ensimäisestä sanasta olivat he valmiita antamaan… Täytyy sanoa, että he suurella mielenkiinnolla seuraavat aikeitanne, Maisa!

"Ja kun sisareni maanantaina käy siellä luonanne ja sanoo matamille, että jos tuo suutari nyt oikein kauniisti osaa pyytää, niin saa hän kyllä myöntävän vastauksen… ja sitten voidaan heti kuuluttaa, ja teistä voi tulla suutarin emäntä jo jouluun mennessä."

Maisan silmissä maailma musteni ja päätä pyörrytti; — hänestä tuntui, että hänet ikäänkuin oli pistetty pussiin; rouvahan oli käynyt kertomassa asian kaikissa perheissä.

Hän istui hiljaa ja hymyili typerästi voimatta vastata… Seinäkello näytti seitsemää, mutta ei lyönyt tuolla epämiellyttävällä, käheällä äänellä, ja Maisasta tuntui, että hän itse ikäänkuin koetti koettamistaan vetää henkeä keuhkoihinsa ja oli tukehtumaisillaan — —

* * * * *

Maisa oli kuumeessa koko yön, nousi aina vähänväliä istumaan sänkyynsä ja tuijotti eteensä ja mietti.

Kaikki näytti pimeältä… Saattoi olla yhtä hyvä heittäytyä suoraan Aker-jokeen, — kulkea sen mukana aina sen laskukohdalle saakka… sinne ruoppauslaitoksen luo — keskelle tuota inhoittavaa mutaa, jota ruopattiin, — — kravut saisivat kernaasti pureutua häneen kiinni, ja ankeriaat kiertyä hänen ympärilleen, — niin olisi yhtä hyvä kuin nytkin.

— Maisan piti nyt sunnuntaiaamuna pukeutua; mutta hän huomasikin istuvansa pyyheliina kädessä tuolilla sängyn vieressä, edessään seisomassa Dorthe, kuuromykkä, hiljaisena ja pelästyneenä, kasvoilla surullinen ilme; hän tunsi kyllä, että nyt olivat Maisan asiat varsin huonosti.

Maisa ei jaksanut pukea ylleen, vaan heittäytyi sänkyyn ja teki merkkejä Dorthelle, että hänen päänsä oli niin kipeä, niin kipeä.

Hän oli pitkänään koko sunnuntaipäivän raskaassa, epämiellyttävässä horrostilassa, — hänellä oli epäselvä ajatus nousta ylös iltapäivällä hämärän seuduissa; oli niinkuin olisi ollut helpompi silloin, kun ei oikein näkisi itseään selvästi; — mutta hän jäi yhä makaamaan…

Vain eräs ajatus yhä palautui selvästi hänen mieleensä: hän tahtoi heti muuttaa tästä talosta ja asettua asumaan Martha Mon luokse Hammersborgiin.

Hänen sydämessään oli kuitenkin hämäränä välkkynyt pieni toivonkipinä… voimakkaampana kuin hän itsekään oli osannut ajatella. — — Mutta nyt ei ollut enää mitään, mitään keinoa päästä pulasta!

Hän näki äidin edessään — — ja nuo pitkät tummat piilipuut, jotka ikäänkuin lakaisivat pilviä ylhäällä sairaalan puutarhan yläpuolella, — — nyt ne lakaisivat hänet pois — pois harmaitten pilvien mukana…

Muuan ajatus heräsi hänessä, hän hypähti ylös ja alkoi pukeutua.

Siihen aikaan, jolloin Maisa tiesi Kielsbergin menevän ulos ja jolloin he aina tapasivat, hiipi hän alas portista.

— Kaikki oli nyt lopussa, — Kielsbergillä ja hänellä ei milloinkaan enää tulisi olemaan mitään yhteistä…

Hän kulki huomaamattaan tavallista tietään.

"Ihmettelenpä, mitä oikeastaan olette tehnyt, Maisa?" huusi Kielsberg kärsimättömästi Maisalle jo kaukaa Siltakadulta, — "tuskinpa olen nähnyt teitä kokonaiseen viikkoon!"

"Ei tee luonnollisesti mitään, vaikka odotankin, minullahan on niin paljon joutilasta aikaa, arvelette varmaankin?… Voin päästä lääkäriksi kymmenen vuoden kuluttua! Mutta jollen saa nähdä teitä useammin, voin yhtä hyvin heti paikalla ottaa kotiopettajan paikan kaukana Romsdalenissa. Tehän ette tule milloinkaan, — annatte minun kulkea ja odottaa ja odottaa… Niinkuin minä en juuri teidän vuoksenne uskaltaisi aloittaa uutta talvea velkoineen ja kaikenkaltaisine vaikeuksineen…"

Kielsberghän tiesi niin hyvin, että kun Maisa ei tullut määrättynä aikana, niin hän ei päässyt, täytyi istua ja ommella kauemmin kuin tavallisesti.

— "Mutta tiedättekö, mitä tänään on tapahtunut, Maisa?" hän katsoi Maisaa aivan läheltä silmiin. — — "Sanonkohan teille sen?… Minä nautin siitä aivankuin olisi makea karamelli suussani", sanoi hän ja maiskautti suutaan; Maisa tunsi niin hyvin tuon hänen tapansa. — — — "Niin, tänään tukkukauppias Tranemista — ei ole tullut valtioneuvos, — eikä rouva Tranemista valtioneuvoksetar…

"Siksi tuli nimittäin pääkonsuli Schou — niin!

"Näin toimituksessa sähkösanoman, jossa sanottiin, että nimitys on tapahtunut eilen. — Sangen harmillista Tranemeille — vai mitä luulette? — etenkin rouvalle ja hänen ranskalaisille muodeilleen? — Ja tuolle inhoittavalle poikanulikalle viisitaalareineen… Epäilenpä hiukan, että juuri minun sanomalehtikirjotuikseni on osaltaan vaikuttanut asian ratkaisuun. Viittasin tässä eräänä päivänä konsuli Schouhun, kirjoitin että hän juuri on mies, jota koko liikemiesmaailma kunnioittaa. —

"Niin, ehkäpä me kaksi, Maisa, kun asiaa oikein ajatellaan, olemme tehneet hänestä valtioneuvoksen! virkahti Kielsberg avomielisen iloisesti. — Sillä tehän aina sanoitte pitävänne noista Schouista… Seitsemän kertaa kostettiin Kainille, seitsemän ja seitsemänkymmentä kostetaan Lameckille! — — Tämä herra Anton — —

"Kas niin, — kas niin, Maisa? — onko kuulijakuntani niin äänetöntä tänään… ei mitään kättentaputuksia… ei mitään suosionosoituksia?… Liian väsynyt ja rasittunut, pikku raukka! — —

"Mutta tehän olette niin hirvittävän vakava!"… Kielsberg huomasi nyt vasta kumartuessaan Maisan puoleen katulyhdyn valossa, että hän näytti kalpealta ja hämmentyneeltä —

He olivat kävelleet pimeään iltamyöhään saakka, — olivat pysähtyneet silloin tällöin jonkun katulyhdyn luona, — ja tulivat nyt hitaasti takaisin tähtitaivaan kaartaessa yli talojen…

"Maisa", sanoi hän huolestuneena ja tarttui hänen käteensä. — "Mikä teidän on?… Oletteko jälleen levoton kotiopettajapaikan vuoksi?… Peloissanne, etten minä voisi selviytyä?… Että minun täytyisi matkustaa pois?…"

Hän kohtasi aran katseen ja tunsi Maisan sormien kouristuksentapaisesti, levottomasti värähtävän hänen tarttuessaan Kielsbergin käteen ja pusertaessa sitä.

Yht'äkkiä painautui hän kiihkeästi Kielsbergin rintaa vastaan, kätkien kokonaan kasvonsa niin ettei tämä lainkaan nähnyt niitä — ja riuhtaisi samassa itsensä irti kiiruhtaen pitkin katua ja portista sisään —

"No, mutta Maisa… mutta Maisa… odottakaahan… Kuulkaahan toki!…"

VII.

"Matami Ellingsen… matami Ellingsen!" — huudettiin keittiön ovelta.

Ihan varmasti täytyi tämän olla kotona; pesusoikkohan oli keskellä puoleksi pestyä lattiaa…

"Matami Ellingsen!"

"Vai niin… ai, ai, ai!… Mikä on?"

Matami oli heittäytynyt hetkeksi sänkyyn. — "Vai niin — tehän siellä olettekin, Jörgine, — tuli hiukan valittavasti — tuon lattianpesun tähden saan kärsiä alituiseen; rintani käy siitä kipeäksi; — se on vaivannut minua aina siitä saakka kun jouduin naimisiin…"

Hän oli varsin laiha nainen, punertavan ruskeat hiukset kammattuina nutturalle ja peitettyinä pitsillä, hame oli vielä ylhäällä lattianpesun jälkeen; pienillä, vilkkailla silmillään, joita ympäröi kärsivät, kahvinruskeat kasvot paksuine, tiheine kulmakarvoineen katseli hän ovella seisovaa Jörgineä.

"Sepä ikävää… niin, sitten kai ei kannata puhua teidän kanssanne, matami Ellingsen?"

"Näette, miten on laitani", — kuului surullisesti. — "Jos tahdotte kenkiänne, niin saatte tulla, myöhemmin, — Ellingsen ei ole kotona — —

"Voi!" — puhkui hän jälleen… "Näettehän etten voi antaa teille minkäänlaisia tietoja, — en ole ottanut niitä vastaan enkä — saatte olla kiltti ja tulla uudestaan, — kuuletteko… Ellingsen on tänään kaupungilla pohjanahkaa ostamassa.

"— Uh, tätä lauantaipäivää, jolloin täytyy pestä lattiat", sanoi matami itsekseen ja heittäytyi jälleen sänkyyn.

Jörgina tiesi, mitä merkitsi suutari Ellingin pohjanahan osto, — sen vastauksen ymmärsivät kaikki naapuristossa asuvat sangen hyvin.

"Niin, minulla olikin nyt vallan toista asiaa teille tänään, matami Ellingsen… Sisareni Andrina vihitään huomenna; — ja harsoa ja morsiuskoristetta olisi vähän laitettava, — ja hänen leninkinsä pusero on suorastaan hullunkurinen, — ja siksi arveli äiti, että kysyisimme, tahtoisitteko te, matami Ellingsen, olla niin erinomaisen kiltti ja tulla meitä auttamaan."

Matami nousi puolittain istumaan.

"Andrina? — kas vain, vihitäänkö hänet todellakin…?"

"Vihitään, perämies Eriksenin kanssa."

"Eriksenin — Eriksenin? vai niin — —. Onko hän tästä kaupungista?"

"On kyllä."

"Kas vain, niinkö!"

"Niin, he menivät kihloihin joulun jälkeen; — ja nyt tahtovat he mennä naimisiin, ennenkuin hän jälleen lähtee merille…"

"Vai niin, huomenna on siis häät purjeen tekijän luona!…"

"Ja äiti arveli —"

"Niin, kyllä tulen; — on kai parasta, että tulen niin pian kuin mahdollista?"

Matami seisoi nyt keskellä lattiaa.

"Huh, huh tätä lattiata… jospa sitä ei olisi, niin…" — hän katsoi siihen melkein kuin olisi unohtanut sen.

"— Olisi erinomaista, jos voisitte tulla nyt aamupäivällä, niin että saisimme työskennellä päiväaikaan."

"Minunhan täytyy saada joku hoitamaan pientä tyttöraukkaani, jonka hampaita särkee" — sanoi matami ymmällä. — "Katsokaas, lähteä kesken lattianpesun pienen lapsen luota, kun mies on poissa…"

Hän neuvotteli nähtävästi paremminkin itsensä ja omantuntonsa kanssa kuin Jörginen, ja tyytymättömyyden ilme näkyi hänen kasvoillaan.

— "Voittehan ottaa jonkun sijaanne tänne vain täksi päiväksi, matami
Ellingsen!"

— "Näin perheenäidin ei sovi juosta noin vain kotoaan — — —
Niin niin — ottaa joku sijaani, sanotte — vain tämän kerran…"

"Voisitte tosiaankin auttaa meitä suuresti tänään, emme tiedä, miten selviydymme muuten."

"Voisinhan saada läkkisepän Annan tänne täksi yhdeksi kerraksi, — jos hän on vapaana… Odottakaa hiukan" — —

Kädenkäänteessä teki Maisa tulen hellaan, asetti täysinäisen vesikattilan sille, — kiiruhti kamariin, missä lapsi oli, korjaili sen vuodetta — ja päästi hameensa alas ottaen samalla hatun ja takin ylleen.

"Jääkää te vain tänne, Jörgina, tapaan Annan kyllä tähän aikaan, — jollen, niin en tiedä, mihin menisin! Vanha Olina on tänään kotona." — — —

— Oli aivan kuin lääkäri olisi tullut taloon, kun Jörgina tuli kotiin matami Ellingsenin kanssa, jonka sanottiin käyttelevän neulaa erittäin näppärästi ja jota voitiin kutsua kaupungin hienoimpiinkiin perheisiin; nämä tunsivat tämän niiltä ajoilta, jolloin hän oli istunut heidän luonaan ompelemassa.

… Niin, tuo pusero oli todellakin leikattu niinkuin — matami Ellingsen ei tahtonut sanoa millä lailla, nähdessään sen Andrinan yllä… mutta ei haitannut, koska se oli liian laaja; pahempi olisi ollut, jos se olisi ollut liian ahdas —

"Siihen tulee kyllä oikea kuosi — näettekö matami Jes?… Morsiamen ei tosiaankaan tarvitse olla huolissaan, — se käy kuin tanssi… Se teidän perämiehenne on kai hyvin kaunis, Andrina?"

Matami tuli sisään tuoden tarjottimella aamupäiväkahvia ja vehnäleipää; — kaikki olivat jälleen hyvällä tuulella.

"Ja miten kruunataan morsian? — Myrttiseppele luonnollisestikin; — mutta entä hiukset? Teidän pitää kähertää niitä ainakin edestä ja ohimoilta…"

Purjeentekijän luona oli ollut kovin painostava mieliala; he olivat olleet niin huolissaan tuon lähestyvän juhlahetken vuoksi, mutta nyt he tunsivat itsensä niin turvallisiksi, kun matami Ellingsen oli tullut, tämä oli niin selvillä kaikesta ja osasi asettaa kaikki kuntoon.

Koko iltapäivä aina myöhään yöhön ommeltiin ja juotiin kahvia ja juteltiin, siksi kunnes morsiamen ylle oli kokeeksi puettu morsiusleninki ja huntu ja pantu papiljotit yöksi hänen tukkaansa; — oli kuin olisivat he tunteneet matami Ellingsenin jo monta vuotta…

"Ja sitten pitää teidän mennä nukkumaan, ettekä saa ajatella liian paljon perämiestänne, niin että olette kaunis huomenna," — sanoi hän hyvästiksi ja kiiruhti kotiin. —

— Vanha Olina tuli häntä keittiössä vastaan. — "Elling on tullut kotiin", ilmoitti hän hiljaa…

"No olipa hyvä, että olet tullut, Elling", sanoi matami ystävällisesti astuessaan sisään. — "Olet kai saanut jotain syötävää? — Sanoin, että Olina valmistaisi sinulle lämmintä ruokaa."

"Niin — minäkö, — ei suinkaan minusta kannata huolehtia."

"Minun täytyi mennä purjeentekijä Jesin luo, — Andrina vihitään huomenna; he eivät tienneet, miten korjata tämän leninkiä, — eikä käynyt päinsä suututtaa heitä myöskään."

"Eipä suinkaan, eipä suinkaan, — enhän minä puhu mitään, en mitään; — on vain niin kummallista, niin. Hohhoi!" — Elling istui uneliaana, juotuaan kaiken päivää, nyrkki paksussa mustassa tukassaan ja katsoi alas pöytään. Matala, synkännäköinen otsa oli tummissa rypyissä ja kulmakarvat yhteenpuristettuina.

Hän antoi molempien nyrkkiensä vaipua alas pöydälle…

"Hoh-hoi! — kun vain pääset lentämään häkistä, niin olet niin perin onnellinen."

"Etkö tahdo jotain syötävää, ennenkuin panet maata, — täällä kaapissa on vielä eilistä lientä."

"On kovin ystävällistä kysyä niin, — he he. — Ei kiitos. — — — Minä tässä istun ja mietiskelen, kun on semmoista miettimistä, niinkuin onkin — niin —"

"Ooh, voisit sen sijaan tehdä töitäsi, Elling", sanoi Maisa kärsimättömästi — "niin tekisit jotain hyödyllistä, — ja minun ei tarvitsisi valehdella ihmisille ja nähdä vihaisia kasvoja sinun ollessa poissa työpajasta!"

"Minähän vain kysyn, miksi niin teit?" — toisti mies itsepäisesti. —

"Olet nyt juopotellut jo tiistaista lähtien!"

"Aivan niin, niin niin, olet aivan oikeassa, — enhän minä sano mitään, en mitään, — — ja sinä olet saanut niin paljon enemmän oppia kuin minä, niin että minä kyllä väittelyssä joudun tappiolle… Minä vain kysyn minkä vuoksi? Täytyyhän saada kysyä, vai mitä?… Sillä minä oikein mietin sitä — —" Hän hymyili itsekseen ja pudisti päätään… "kun sitten tulee kotiin niin" — —

"Ei kai siinä ole mitään pahaa, että koetan vähän ansaita lisää silloin kun voin, Elling, — sillä minunhan täytyy tehdä velkaa sekä leipurille että kauppiaalle, niin että aivan hävettää."

"Kas niin… Aivan niin, hei vaan!… Nyt se kuullaan!" — Elling nojasi otsaansa molempiin nyrkkeihinsä ja jäi istumaan sillä tavoin puolitorkuksissa Maisan hoidellessa pikku tyttöä uunin luona.

Elling nosti pari kertaa päätään…

— "Minä ponnistelin ja tein työtä vähintään kolme neljä vuotta… oliko sinulla kenties jotain muistutettavaa minua vastaan silloin?"

"En nytkään sanoisi mitään, Elling, jos sinä vain olisit hiukan säännöllisempi etkä joisi."

"Minä istuin niin ahkerana ja uskollisena lestin ääressä, — mutta sitten kyllästyy alituisesti vetämään ja vetämään tuota pikilankaa, — kyllästyy niin, että olisi valmis kiertämään sen kaulansa ympäri. Niin, etkö luule minun istuneen ja ajatelleen sitä, he he he, — kiertäisi sen nelinkertaiseksi ja kerrassaan lopettaisi kaikki. — — Mitä sinä siitä välittäisit? — Pääsisit vain suutarin häkistä jälleen maailmalle, ja voisit ryhtyä ompelemaan — — Olisit varmaankin hyvin iloinen silloin." —

"On häpeä, Elling, että juot itsesi noin juovuksiin. — Ja kyllä kai tiesit, kenen otit; en ollut minäkään niin halukas… Enkä muuta tiedä kuin että teen työtä ja ponnistelen täällä sinun kanssasi niin paljon kuin voin… Pikku tyttöraukka!" — huokasi hän ja katsoi nurkkasänkyyn päin, "on hyvä, ettei hän ymmärrä mitään."

"Hu-m-m," — mies istui hetken ja murisi… "Niin, sinä saat kyllä asian kääntymään niin, että onnettomuus jää sinun puolellesi… Enkä minäkään sano kerrassaan mitään siitä." — Hän pudisti raskaasti päätään —

"Olenko sanonut sinulle yhtäkään pahaa sanaa sinun tullessasi kotiin tuollaisena?"

"Ehei, ei, eipä ei, — sinä olet kyllä yhtä kiltti, olenpa selvä taikka juovuksissa, oletpa kyllä!"

"On hyvä, että huomenna on sunnuntai", sanoi Maisa sovittavasti; hän oli riisunut leningin yltään ja seisoi nyt alushameessa ja yönutussa. — "Koetahan päästä sänkyyn nyt, Elling, jollet tahdo jäädä istumaan koko yöksi siihen pöydän ääreen…

"Älä vain tule lähelleni juovuksissa ollessasi, sanon minä."

Mies asetti jälleen kädet pöydälle eteensä ja painoi päänsä raskaasti niitä vastaan.

"Niin, minä olen onnellinen, oikein onnellinen".

— Hui — miten humalaisena Elling istuikaan, juopuneen kyyneleet silmissä. — Maisa seisoi ja katsoi häntä nyrpistäen ylähuultaan:

"Kas niin, koetahan nyt saada saappaat jalastasi, — minä autan sinua." — — —

* * * * *

Matami Ellingsen otti väliin kotiin työtä; toisinaan ompeli hän palvelustytöille tai naapurien matameille. Mutta paljoa ei hän ehtinyt tehdä, sillä päivät kuluivat pikkulasta hoitaessa ja talousaskareissa; — ja tämä ei ainoastaan merkinnyt sitä, että asetti padan tulelle; hänen täytyi useimmiten myöskin huolehtia siitä, että oli jotain pataan pantavaa, ja se täytyi hankkia lainaamalla ja velkaa tekemällä.

Hänellä oli nyt ommeltavana matami Valsethin, väkipyöräntekijän vaimon pumpulileninki. Mutta paljoakaan ei sillä tavoin ansainnut; — enempää kuin kaksi markkaa tai puoli taalaria ei hän voinut pyytää sellaisesta yksinkertaisesta puvusta.

Olihan hyvä, että Maisa oli siistinyt kamarin, sillä hän näki, että matami Valsethin silmät olivat auki hänen tullessaan sisään; muilla talonasukkailla oli niin paljon muistuttamista Maisan suhteen sen vuoksi, ettei tämä voinut olla aivan kuin nuo toiset, jotka eivät milloinkaan olleet tehneet muuta kuin seisoneet pesusoikon ääressä koko ikänsä!

Matami Valsethillahan ei ollut mitään makua, — hän tahtoi myöskin saada kapan hameeseensa, koska sellainen nyt oli muodissa; ja matami Ellingsen näki kyllä, että hän hiukan loukkaantui; mutta hän sai hänet vihdoinkin vakuutetuksi siitä, ettei kappaa sopinut tehdä tuosta paksusta, jäykästä arkipäiväisestä kankaasta. — Ei, siitä täytyi tehdä leninki, jossa oli kiinteä pusero ja koristeompelua. Kun hän nyt tulisi koettelemaan, saisi hän itse nähdä, kuinka se sopi hänelle.

Matami Valsethilla oli niin paljon puhuttavaa tänäänkin siinä seistessään; — hän puhui vain sitä, mitä oli kuullut väkipyöräntekijän puhuvan, tämä luki niin tarkkaan sanomalehdet:

… Oslo ja Gamlebyen saivat kärsiä vääryyttä sekä katukivitykseen että kaasuun ja veroihin nähden… ja kaupungillahan oli nyt valaistuslaitoskin ja ajatelkaas, että oli ihmisiä, jotka tanssivat ja juhlivat ja tekivät yön päiväksi, sillaikaa kun köyhällä tuskin oli palaakaan leipää…

"Mielestäni ne, jotka eivät ole rikkaita, huvittelevat yhtä mielellään kuin ne, jotka ovat rikkaita, — kaikki, jotka vain voivat", — sanoi matami Ellingsen.

Matami Valseth keikutti hiukan paksua ruumistaan, niin että näytti siltä kuin olisi hän mielellään lennättänyt hänet, joka seisoi pitäen kiinni leningistä, pitkän matkan päähän itsestään.

"Niin, tehän tunnette niin hyvin tuon hienoston, matami Ellingsen!" — vastasi hän korskeasti.

"Niinpä kyllä, matami Valseth, olenhan minä ommellut heille ja nähnyt heidän elämäänsä aikoinani; — kyllähän minä ompelinkin kaikkein hienoimmissa taloissa."

Matami ei vastannut; — mutta hartioitten ja selän nytkähdyksistä näkyi, ettei hän pitänyt Maisan vastauksesta, — hän oli sangen jäykkä ottaessaan leningin yltään.

… "Lopuksi ei tiedä, kuinka hienoja nuo köyhät suutarin väet tahtovatkaan olla", murisi hän mennessään ulos ovesta. — "Sillä ei ole mitään, jolla matami Ellingsen ei olisi ylpeillyt… Puhuipa mistä tahansa, — niin oli hän kaikesta selvillä, sekä teatterista että siitä, kuka ottaisi vastaan kuninkaan tämän tullessa; — — kaiken tiesi hän paremmin kuin kukaan muu." —

Matami Ellingsen oli kyllä huomannut, ettei väkipyöräntekijän vaimo ollut oikein armollinen hänelle, mutta eihän myöskään voinut ruveta kiltisti kuuntelemaan kaikkea, mitä hän puhui.

Ja eikös ollut Elling käyttänyt tilaisuutta hiipiäkseen ulos matami Valsethin ollessa sisällä! — Nyt ei Elling varmaankaan tulisi kotiin ennenkuin illalla, ei varmaankaan.

— — Jos hän saisi vähän enemmän ommeltavaa, niin että ansaitsisi enemmän, — silloin voisi hän antaa lattianpesun jollekin ja samoin vaatteiden pesun joella. Niin, se olisi suuri helpotus! — Hän oli usein ajatellut kysyä paremmilta ihmisiltä siellä Gamlebyenissä, eikö heillä olisi jotain työtä, joka ei olisi varsin kiireellistä ja jota hän saisi ottaa kotiinsa.

Mutta hänen oli niin vaikea ryhtyä siihen, — näyttäisi aivan siltä kuin kulkisi kerjuulla; — eivätkä hekään varmaankaan mielellään uskoisi kangastaan kenelle hyvänsä.

Eikä hänellä oikein ollut sellaisia vaatteitakaan, jotka olisi voinut pukea ylleen ja joissa hän olisi näyttänyt joltakin mennessään tarjoamaan työtään…

Maisahan oli tässä muutamana päivänä sattunut tapaamaan rouva Solbergin kadulla — entisen Mina Jürgensenin; — hän oli heti tuntenut tämän kevyestä käynnistä ja vaaleista hiuksista ja koko olennosta, vaikka hänen vartalonsa oli kyllä muuttunut, käynyt niin paksuksi ja niin tukevaksi.

Ja todellakin tunsi rouva myöskin Maisan, — vaikka tämä olikin ollut niin huolimattomasti puettu; hän oli heittänyt vain vanhan ruudullisen villahuivin ympärilleen ja juossut alas yhtiökauppaan ostaakseen maitoa. Mutta Mina-rouva kysyi heti hyvin kummastuneena:

"Kas, oletteko Maisa?… Maisa…"

"Ellingsen", — oli hänen täytynyt auttaa häntä.

Ja sitten hän oli pysähtynyt ja puhellut ja kysellyt Maisan asioita, ja hänen oli täytynyt kertoa lapsistaan, sekä vanhimmasta pojasta, joka kuoli kaksi vuotta sitten ja joka oli ollut pitkän aikaa sairaloinen ja heikko, ja tyttöraisustaan, joka oli toisella vuodella ja joka oli nyt niin levoton kun sai hampaita…

Ja rouva Solberg kertoi, että hänellä oli kolme lasta, tyttö ja kaksi poikaa, jotka aina olivat tukkanuottasilla; — vanhin oli viiden vuoden vanha, melkein yhtä vanha kuin matami Ellingsenin poika olisi ollut, jos tämä olisi elänyt; rouvan häät olivat kesällä, kun Maisan olivat olleet joulun aikaan edellisenä vuonna…

Rouvan mielestä Maisa oli näyttänyt laihalta ja huonolta; hän oli varmaankin ajatellut, etteivät heidän asiansa voineet olla hyvin, sillä hän kysyi varsin varovaisesti, kuinka he selviytyivät.

Mutta Maisahan ei ollut kyennyt avoimesti kertomaan hänelle, että heidän raha-asiansa olivat useinkin rappiolla, vaan vastasi nopeasti, että pahemminkin voisi olla. Maisa olikin melkein unohtanut huolensa nyt tavatessaan rouvan ja seisoessaan siinä juttelemassa.

Rouva Solberg ei ollut unohtanut sitä aikaa, jolloin Maisa oli istunut heidän luonansa ja ommellut leninkejä; hän muisti, kuinka erinomaisen sievä hän oli ollut vaaleanpunaisessa röyhelöisessä leningissä Solbergin tanssiaisissa.

Hän tuli sangen vilkkaaksi ja sanoi, että matami Ellingsenin pitäisi jonakin päivänä tulla heidän luokseen Homansbyeniin pikku tyttö mukanaan katsomaan hänen pienokaisiaan — — —

— Maisa oli aina surrut sitä, että he olivat myyneet lastenvaununsa pikku pojan kuoltua; näytti niin köyhältä kulkea lapsi käsivarrella, ja tullessaan kotiin tunsi hän aina itsensä niin väsyneeksi ja uupuneeksi. Mutta meriluutnantti Solbergin herrasväki asui siten, että saattoi ajaa sinne uudella raitiovaunulla, jonka näki kadulla heti, kun pääsi hiukan lähemmäksi kaupunkia. Ja todellakin olisi varsin hauskaa saada ajaa raitiovaunulla sinne ja jälleen takaisin. Sellainen huvitus virkistäisi kyllä häntä, joka alituiseen rehki ja ponnisteli, tylsänä kulkien aina samaa latua, ja joka olisi tuskin tiennyt, että pian taas on kesä, jollei olisi päässyt hiilien ja puitten ostosta.

Hänen piti nyt kaikella muotoa saada pieni olkihattu punaisin silkkinauhoin pikku Jensinelle ja uusi sitsikankainen huppukaulustakki, jollaisia hän oli nähnyt tänä vuonna hienoissa lastenvaunuissa olevilla pienokaisilla; ja Ellingin täytyisi neuloa pari pieniä kenkiä. Maisa oli pukenut Jensinen yhtä hienoksi viime vuonna myöskin; mutta nyt oli hattu jo käynyt liian pieneksi, ja villatakki oli täytynyt käyttää vaununpeitteeksi.

Hänen täytyi puuhata ja touhuta aamusta iltaan saadakseen kokoon niin paljon rahaa, että sai ostetuksi hatun ja nauhat sekä takkikankaan ja neulomatarpeet. Elling oli onnistunut saamaan lainaksi eräältä uudelta Siltakadun kulmassa asuvalta nahkurilta kolme leiviskää pohjanahkaa ja siten saivat he hiukan rahaa kahdesta parista saappaita. Ellinghän näytti niin luotettavalta, mutta hänen käytöksessään oli jotain niin arkaa, että he lopulta kuitenkin epäröivät.

Maisa ompeli jokaisena vapaana hetkenään saadakseen kuntoon lapsensa ja itsensä. Mutta kun ei ollut varaa pitää palvelijaa, täytyi hänen yksinään hoitaa koko talous, pestä ja puhdistaa kaikki paikat ja pitää työpaja siistinä, sekä sitäpaitsi auttaa Ellingiä silloin kun tällä oli töitä. — Ja seuraavalla viikolla olisi jälleen pyykinpesu purolla talon yläpuolella. Hänen täytyi seisoa siellä vedessä ja raataa karttu ja saippua vesisoikossa ja huuhtoa ja kuivata vaatteita, pikku tyttösen istuessa hänen vieressään jollakin vaatteella maassa, — auringonpaiste teki kyllä hyvää sille raukalle…

Sunnuntaina Maisa ei tahtonut mennä Solbergeille, sillä silloin olivat he kaiketi lapsineen joko vanhan Solbergin luona maalla tai asessori Jürgensenin luona.

Mutta lopultakin tuli tuumasta tosi; — ja kellon käydessä neljättä eräänä iltapäivänä nousi hän pois raitiovaunusta Homansbyn luona pikku Jensine käsivarrellaan.

Oli paljon uutta siinä osassa kaupunkia, sekä uusia taloja että uusia katuja, oli niin kauan siitä kun Maisa oli kulkenut tätä tietä, — niin kokonaan oli kaikki muuttunut niinä kuutena vuonna, jotka hän oli ollut naimisissa!…

Meno sille puolen kaupunkia oli hänestä nyt kuin pitkä matka, — hänestä, josta se aikoinaan oli tuntunut vain kivenheitolta. Siihen ei oltu pitkiä aikoja pantu. Mutta nythän hän ei milloinkaan enää kävellyt kauemmaksi kuin Oslon ahtaille kaduille.

Maisa oli kiirehtinyt pitkin katukäytävää ja seisoi nyt luutnantti Solbergin punaisen tiilikivirakennuksen keittiönrappusilla. Rakennuksessa oli kaksi pientä tornia ja puutarha sen ympärillä sekä alaslaskettavat verhot suurten ikkunain edessä. Hän oli puhdistanut ja siistinyt Jensineä ja suoristi vielä hänen leuan alla solmussa olevia silkkinauhojaan, ennenkuin meni sisään.

Matami Ellingsen oli edeltäpäin niin iloinnut tästä käynnistä; mutta nyt kun hetki oli tullut, oli hän varsin levoton ja jännittynyt siitä, miten hänet otettaisiin vastaan — oli toista seista täällä hienon talon edessä kuin hän oli kuvitellut.

No niin, piti mennä sisään.

Siellä seisoi sorea tyttö, valkea hieno esiliina edessään, kuppeja kuivaamassa ja asettamassa tarjottimelle.

Ky-yllä, rouva oli kyllä kotona; mutta —

"Olen matami Ellingsen, olen ennen ommellut rouvan vanhempien luona…"

Palvelustyttö katsoi hiukan epäröiden häntä ja tuota koreasti puettua lasta.

"Sanokaa vain, että täällä on Maisa Jons, niin tietää rouva kyllä, kuka olen."

Matami Ellingsen seisoi yhä palvelustytön järjestellessä kuppeja tarjottimelle ja ottaessa kiiltävän kahvikannun hellalta. Hänestä tuntui ikäänkuin hän ja lapsi olisivat tiellä, kunnes palvelija vihdoinkin vei sisään tarjottimen.

Hän silitti ja siisti jälleen Jensineä ja katsoi ympärilleen kirkkaan kiiltävässä keittiössä kattilan poristessa tulella.

Tuo suurellinen, hieno palvelijatar ei ollut edes ymmärtänyt pyytää häntä istumaan, — vaikka näki, että toinen piti lasta käsivarrellaan! — — Mutta kun rouva tulisi, saisi hän oppia uudet tavat, — ehkäpä saisi tarjota matamillekin kahvia — ehkäpä nähdä, kuinka hänen Jensinensä pääsisi lasten luo…

Palvelijatar viipyi varsin kauan sisässä.

"Hys, hys —"

Jensine alkoi käydä kärsimättömäksi ja pani sormensa kipeään suuhunsa.

Maisa näki ikkunasta lastenvaunuja työnnettävän ulkona. Ne kyllä pysähtyivät päärapun eteen. —

Hän kumartui keittiöpenkin yli nähdäkseen paremmin, — kas nyt otti lapsentyttö — varmaankin joku imettäjä — pienokaisen pois vaunusta ja lähti sisään…

Kas, tuohan olikin heidän nuorin pikku tyttönsä, joka oli vain neljännesvuotta nuorempi kuin Jensine; — hän ei näyttänyt vielä varsin varttuneelta kasvoista päättäen, — hänellä oli takki ja hattu — paljaat käsivarret — oikein sievä sinisissään, vaunussakin oli sininen kuomu —

— Mutta taitaapa vain olla äitinsä näköinen, ainakin tuo terävä pieni leuka on äidin.

Matami Ellingsen oli kokonaan syventynyt katselemiseen, kun palvelijatar tuli jälleen ulos.

"Rouva pyysi sanomaan terveisiä, että hänen on aivan mahdoton ottaa vastaan teitä tänään; — hänellä on kaupunkilaisvieraita, mutta että olisitte niin hyvä ja tulisitte tänne toisen kerran ja ottaisitte lapsen mukaanne."

Matami Ellingsen kävi ankarannäköiseksi, mutta hän asetti Jensinen istumaan keittiön penkille ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut ja solmi huolellisesti hattunauhan; hän ei tahtonut näyttää palvelustytölle, miten noloksi ja pettyneeksi hän tunsi itsensä.

"Tahdoin vain poiketa sisään, kun kerran olin käymässä näillä tienoin, koska rouva oli pyytänyt minua", — selitti hän.

— — Aina kävi samalla tavoin niinä harvoina kertoina, jolloin hän oli oikein iloinnut jostakin!… Hän oli niin tuhma, niin tuhma, niin tuhma, oli valmis seuraamaan pienintäkin ystävällistä viittausta; — olihan hän kuitenkin jo niin vanha nyt, että olisi pitänyt tietää, millainen maailma on —

Tämän sai hän jälleen palkakseen sekä olkihatusta että takista — ja kaikista ponnistuksistaan ja vaivoista, joita oli nähnyt voidakseen tehdä tämän matkan. — Mitä hänellä oli siellä tekemistä, — eiväthän he tarvinneet häntä!…

Kas niin, nyt alkaa Jensinekin huutaa, — niin, sillä tavoin sinut otettiin vastaan — tosiaankaan ei sinua ole liian ystävällisesti kohdeltu. — — "Eikä edes kuppia kahvia!" virkkoi hän aivan vihastuneena.

— "Niin, itke sinä vain, Jensine, me menemme, olemmehan perinpohjin huvitelleet tänään!…"

Hän kiiruhti pois eikä katsonut taakseen, ennenkuin istui raitiovaunussa.

Ja sitten lopuksi täytyi heidän vielä kulkea tyhjässä päivänpaahtamassa vaunussa!

"Hys, hys, Jensine! — — Niin, voimmehan kernaasti aukaista takin sekä hatunnauhat, — täällä ei ole ketään, jota meidän tarvitsisi hävetä. — Hiljaa, hiljaa…"

Tyhjä vaunu rämisevine alaslaskettuine ruutuineen rytisi ja heilahteli pitkin raitiotiekiskoja. Oli niin kova melu, että tuskin kuuli Jensinen huutavan.

Toinen raitiotievaunu tuli vastaan alhaalta päin; ja jälleen rämisi vaunu eteenpäin, tyhjänä kuin ennenkin pitkää katua myöten, ohi puutarhojen ja unisten talojen.

Niin, hän oli todellakin saanut palkkansa!

Kas, nyt tuli pari herraa, joitten varmaankin piti mennä kotiin, — ehkä jostain virastosta tai konttorista.

Ja torilla tuli Hansen lihapuodeista. Hän istuutui ja alkoi laskea rahojaan vetäen niitä esiin paksusta lompakostaan; — sanottiin, että hän tahtoi näyttää suurelliselta.

Siltakadun kulmassa vaihdettiin vaunua. Kokonainen seurue hienoa väkeä seisoi odottamassa, — sekä rouvia että neitejä, — heidän piti varmaankin mennä johonkin vieraisille.

Matami Ellingsen ryhtyi jälleen siistimään ja silittämään Jensinen
takkia ja hattua. Hienoa nenäliinaa, jota hän tuskin oli näyttänytkään
Solbergin keittiössä, käytti hän nyt puhdistaakseen ja vilvoitellakseen
Jensineä.

Hän istui ja kuunteli heidän puheluaan, saattoihan olla, että hän tunsi vanhastaan perheen, jonka luo heidän piti mennä — ja myöskin sen toisen perheen, josta he niin paljon puhuivat!

Pitempi neideistä ei voinut olla tarttumatta toiseen Jensinen kiiltonahkaisista kengistä: —

"Hänen silmänsä ovat kuin pari pientä pähkinää, — mikäs tämän pienokaisen nimi on?…"

"Onko hänellä hammaskipua?" sanoi tämän vieressä istuva rouva, varmaankin tuon pitkän neidin äiti; — "hän niin vääntää suutaan."

Ja sitten kumartui nuorempi neiti lähemmäksi ja tarttui Jensinen toiseen jalkaan; — ja heidän seurassaan olevan herran mielestä oli se hyvin hauskaa.

"Ei hän varmaankaan voi syödä piparimynttipastilleja, äiti?"

"Oletko hullu, lapsi!"

"Kuumuuden vuoksi arvelin…"

Ja sitten hän näytti niin hämmentyneeltä, kun herra nauroi.

"Te annatte varmaankin tuttia hänelle, matami?"

"Kenelle?" kysyi herra ikäänkuin olisi arvellut, että asia yhtä hyvin saattoi tarkoittaa nuorta neitiä, — hän katseli neitiä rakastuneesti.

Kyllä, matami Ellingsenillä oli kyllä tapana tehdä niin. — — — Mutta, — hän istui ja mietti, — kuka oli tuo rouva? — — Hän muisti kasvot — —

Kas, — nyt selvisi asia matami Ellingsenille. — Kyllä hän oli nähnyt rouvan ja tyttäret; — hehän olivat vankilantarkastajan herrasväkeä, matami oli ommellut muutaman kerran siellä monta vuotta sitten.

Hänen täytyi saada se sanotuksi; — ja sitten alettiin puhua ja porista loppumattomiin aina siihen saakka kun heidän kaikkien piti astua vaunusta Grönlandin pysäkillä —

"Hyvästi, matami Ellingsen… Hyvästi pienokainen"… Rouva nipisti
Jensineä jalkaan.

"Hyvästi rouva… Hyvästi, neiti"… Oli ollut oikein hauskaa tavata heitä —

Hän kiiruhti kotiin päin Jensinen kera erästä pientä katua ylöspäin.

Ja kun hän ajatteli noita lukemattomia kertoja, jolloin hän oli kulkenut jalkaisin samaa tietä kauaksi kaupungille, — ja nyt raitiotievaunussa…

Hän näki Ellingin; tämä tuli ulos nahkaesiliina edessä ja paitahihasillaan.

"Noo, — kuinkas kävi?"

"Voit uskoa, Elling, että minulla on…" — Maisa muisti vielä raitiovaunukohtausta; — mutta sitten hän hillitsi itsensä —

"Niin, enhän epäile, että sinulla on ollut erinomaisen hauskaa kaupunginmatkallasi", murisi mies vihaisena; — Maisa tunsi niin hyvin tuon katkeruuden!

"Lapsi on väsyksissä, minun täytyy panna hänet sänkyyn niin pian kuin mahdollista."

Ja vähän sen jälkeen oli matami ottanut leningin yltään ja seisoi padan ääressä; — Elling ei pääsisi sanomaan, ettei hän saanut iltaruokaansa oikeaan aikaan — tämän kaupunginmatkan vuoksi!…

* * * * *

Toisessa kerroksessa olevista asianajajan ikkunoista saattoi nähdä, kun matami Ellingsen meni purolle pesemään vaatteita. Sen vuoksi täytyi hänen pukea huolellisesti lapsen ylle ja olla itsekin siistinnäköinen — ehkä hän vain ottaisi hatun päähänsä ja heittäisi villahuivin hartioilleen ja jättäisi puseronsa kotiin.

Nyt sattuikin niin ikävästi, että rouva Apenaes, joka oli niin täsmällinen ja tarkka, seisoi ikkunan ääressä ja huusi hänelle, että hän oli pudottanut jotakin.

Mutta sangen naurettavaa oli rouva Apenaesin mielestä se, että tuo köyhä matami aina ikäänkuin tahtoi olla hauskasti puettu… Alhaalla kellarikerroksessa asui suutariraukka, jonka luona toimitettiin ryöstöjä sekä maksamattomista veroista että nahkalaskuista, niin että palvelijatar meni heiltä tiehensä viime syksynä. Ja kuitenkin puki matami pikku tyttönsä aivan ihmeellisen hyvin ja koristeli hänet kuin nuken! — Oli suorastaan kiusallista nähdä tuo pieni olento purolla punaisessa hatussa ja hienossa kudotussa takissa sekä kiiltonahkakengissä…

— Tuo pieni Oslon katurivien yläpuolella oleva puro, jossa matami Ellingsen pesi pyykkiänsä, juoksi irtonaisen puutorven läpi heikkona suihkuna aidan luona olevaan ojaan. Lähellä vesilammikkoa ja sen ruostuneita läkkilevyjä oli tahkokivi, jota hän käytti sekä istuimekseen että pyykkilaudan aluseksi, ja hajallaan muutamia vanhoja pytyn jäännöksiä — Ja juuri suutarinmatami oli ensiksi keksinyt, että purossa oli aivan erinomaisen pehmeätä vettä pyykinpesuun, saippua kuohui siinä aivan kuin parranajossa. Sen vuoksi oli hän tahtonutkin miehensä asettamaan puutorven ojaan!

Kaksi vuotta sitten oli matami Ellingsen oleillut täällä aivan yksin. — Arveltiin, että hän piti itseään aivan liian hyvänä pesemään pyykkinsä muiden joukossa alhaalla pumpun luona, niin että kesti jonkun aikaa ennenkuin ihmiset osasivat tulla sinne. Mutta kun kirvesmies Kristianin vaimo oli kokeillut siellä ja selvään osoittanut, ettei hän tahtonut ketään mukaansa sinne, niin ei enää ainoakaan mäenrinteen talon asukkaista tahtonut tietää mitään pumpusta.

Oli vain liian vähän vettä siellä, samaan aikaan ei voinut pestä kuin yksi tai kaksi kerrallaan.

Alussa koettivat kaikki päästä hyviin väleihin matami Ellingsenin kanssa, jolla ikäänkuin oli etuoikeus paikkaan; mutta näytti siltä niinkuin he viime aikoina olisivat kokonaan unohtaneet matamin. He toruivat ja koettivat päästä ensimäisinä tuon mitättömän puron luo.

Hän oli pessyt vaatteita siellä tunnin ajan iltapäivällä, lapsi istuen vieressä maassa. Jensenin palvelija oli saanut luvan viruttaa ja vääntää kuiviksi vaatteita hänen vieressään. Ei tosin ollut hauskaa pitää häntä siinä ääressä tutkimassa joka vaatekappaletta; mutta ystävyyden vuoksi —

Ja eikös tuolta tullut niityn poikki matami Röberg miehensä, ajurinrengin, kanssa, joka kantoi pesusoikkoa ja vaatteita! He eivät viitsineet pyytää lupaa vaan heittivät pesusoikon suorastaan veteen; — ja Jensenin palvelijatar kiiruhti väistymään pois tieltä.

Mutta jos he olivat laskeneet, että matami Ellingsen muuttaisi paikkaa, niin he olivat erehtyneet. — Hän tarkasti loukkaantuneena matamia aivan perinpohjaisesti kiireestä kantapäähän saakka.

Tämä oli kuten Röbergin muori itse tiesi — hän kutsui häntä muoriksi eikä matamiksi, — hänen puutorvensa ja hänen pyykkilautansa ja hän oli keksinyt paikan, ja kun matami Ellingsen itse pesi pyykkiä purolla, niin piti kai jokaisen käsittää, joka oli saanut hitusenkaan kasvatusta, ettei sopinut tunkeutua sinne silloin! —

Matami Röbergin ei auttanut muu kuin koota jälleen pyykkinsä. Hän vain kääntyi ympäri ja niiasi vaatemytty kainalossa poismennessään pyytäen samalla miestään kaikella muotoa ottamaan lakin sievästi päästään hienon rouva Ellingsenin edessä, — ei käynyt päinsä paikkauttaa enää siellä saappaitaan…

Mutta silloin kävi matami Ellingsen aivan kalpeaksi ja raivoissaan tuli sanoneeksi:

"Ehkeipä tuo ollutkaan niin väärin sanottu — Jos niiksi tuli, niin voisihan hän nyt olla rouvakin — sen sijaan, että seisoi täällä ja riiteli raakojen ihmisten kanssa!"

"Kas niin, — sepä oli puhetta se;" — Röbergin muori nauroi pilkallisesti — "nyt sai jokainen kuulla totuuden!" — Rouva Ellingsen tunnusti siis, minä hän piti itseään! — Niin, varmasti saisi hän pitää rouvan nimen missä ikinä hän kulkikin ja lainaili…

VIII.

Seinäkello oli kauan sitten muutettu pois palvelijainhuoneeseen, kuvitettu Abelardin ja Heloisen historia oli hävinnyt! — Maisan pieni huone tukkukauppias Tranemilla oli muutettu tarjoiluhuoneeksi, jossa oli ovenvartiat ruokasalin ovella ja pari leveitä mukavia rappuja alas keittiöön; — ei se enää sopinut neuloja-Maisan huoneeksi!

Hänestä oli tullut ikäänkuin vanha tunnettu huonekalu Tranemeilla niinä kymmenenä vuotena, joina hän nyt oli ommellut heidän luonaan sen jälkeen kun oli sattunut tuo surullinen onnettomuus, että mies oli pudonnut Akersjokeen ja hukkunut eräänä iltana pyrkiessään humalassa kotiinsa. Jäätyään leskeksi oli Maisa jälleen ruvennut ompelemaan ja vähitellen saanutkin hiukan työtä sieltä ja täältä myöskin muutamissa noista vanhoista tunnetuista perheistä, joille hän osasi olla hyödyllinen.

Häntä sysättiin sinne ja tänne, missä vain sattui olemaan tilaa, hän istui väliin palvelijain väliin makuuhuoneessa, leinin, hammassäryn tai päänsäryn vaivaamana. Hänellä oli koetut tuntomerkit ilmojen suhteen: milloin tuli pakkanen, milloin satoi lunta, mikä tuntui parhaiten päässä, mikä hartioissa tai selässä. Hän oli turmellut silmänsä kokonaan eräänä vuonna vetäytymällä niin kauaksi kuin mahdollista ikkunasta välttääkseen leiniä.

Ja mieliala riippui ilmasta ja ikkunavedosta.

Oli pimeä ja tuulinen syyspäivä; sade vihmoi ikkunaa vasten, joka oli käynyt niin vinoksi ja jota oli niin vaikea sulkea täällä Tranemin talon vanhalla puolella. Hän istui palvelijain huoneessa huivi käärittynä leuan ympäri ja maustepussi poskea vasten hammassäryn helpottamiseksi, hän päärmäsi vanhoja, hienoja pellavaisia lakanoita.

Nuo alituiset rahahuolet, jotka eivät milloinkaan jättäneet häntä, saattoivat ajoittain tuottaa hänelle paljon kärsimyksiäkin.

Hän oli nyt vihdoinkin ollut poliisikamarissa ja hankkinut itselleen luvan arpoa pois vanhan ompelukoneensa.

Hänen oli täytynyt tehdä velkaa Jensinen hoidosta ja ruuasta, ne rahat hänen täytyi välttämättä hankkia. Neljätoistavuotias tyttö ei voinut elää tyhjästä, ja muori, jonka kanssa heillä oli yhteinen keittiö työväenasuntokasarmissa, ei tahtonut odottaa kauemmin kuin kuukauden loppuun. —

Jospa hän vain saisi tukkukauppiaan merkitsemään listaansa… Mutta tuntui vaikealta mennä listoineen konttoriin noiden kaikkien keskelle, — hehän pitivät sitä vain kerjäämisenä…

Hän ajatteli aina olevansa viimeisen kerran pakotettu turvautumaan heidän apuunsa. — Ja miten kiusalliselta tuntui ryhtyäkään pyytämään sitä!…

Hän istui siinä väsyneenä ja alakuloisena ja tuijotti eteensä, — muistuttaen itsekin vanhaa, loppuun käytettyä ompelukonetta —

Voi, — tuo hammassärky ja leini, jonka hän oli hankkinut itselleen vetoisissa ikkunanpielissä, vaivasi alituiseen…

Nii-in, hän sai kyllä taistella ja rehkiä tässä elämässä. Hän tekisi tehtävänsä, niin kauan kuin taisi, ja sitten…

Pari kyyneltä putosi laihoille käsille.

Hän kuuli rouva Arna Schoun äänen keittiöstä.

… "Onko täällä jo kahvi juotu? — Ja minä kiiruhdin tänne, niin etten ehtinyt kotona juoda!

"… Kas, teillähän on jälleen tuota ihanaa kermakakkua…

"Ei, rakas täti, älä nyt vain ryhdy mihinkään puuhiin minun vuokseni! —

"Täti Raskhan kävi oikein levottomaksi vain siksi, etten minä mielelläni tahdo menettää iltapäiväkahviani! —

"Onko neuloja-Maisa täällä tänään?"

Arna-rouva avasi oven reippaasti, kuten tavallisestikin, ja sanoi:

"Kas niin, täällähän te istutte, Maisa?… Mitä kuuluu? Hammaskipuko teitä tänään vaivaa vai päänpakotus? — Korjaatteko lakanoita? — — No, voi teitä raukkaa, siis hampaankolotusta. Ei tosiaankaan ole ihme, jos saakin sen tuolla ikkunan luona…"

Tuo komea, reipas rouva, joka odotti pienokaista, tuli sisään.

"Eikö äidillä ole neilikkatippoja, ne auttavat."

"Voi ei, rouva", huokasi Maisa; — "pian luulen, ettei minulle ole apua mistään!"

"Ovatko asiat nyt tänään niin kokonaan päin männikköön, Maisa?"

Maisa kuivasi silmiään:

"En tiedä, miten minun käy, jollen saa ketään merkitsemään mitään listaani."

Hänen oli täytynyt koettaa saada arvotuksi pois vanha ompelukoneensa.

"Oletteko järjiltänne, Maisa! — sen, minkä avulla voitte hankkia jokapäiväisen leipänne? Ettehän voi olla niin peräti ajattelematon vain sen vuoksi, että olette nyt rahapulassa."

"Niin, ettekö usko minun aprikoineen asiaa monena yönä. — Mutta sehän on niin raskas minun poljettavakseni ja se neuloo niin lujasti, että on vallan kauheata ratkoa sitä sitten, verrattuna niihin ompelukoneisiin, joita nykyään käytetään ja joissa tarvitsee vain vetää lankaa, niin koko neulos aukeaa. Ja minulle, jonka täytyy korjata niin paljon vanhaa, on se niin vaikeaa, nähkääs —

"Jos sitten arvonnasta karttuisi vähän enemmänkin, niin käyttäisi hän sen pienen käsiompelukoneen ostoon; se ei nykyaikaan maksanut enempää kruunuissa kuin vanha oli maksanut taalareissa…

"Kunhan nyt vain joku arvokkaampi henkilö merkitsisi ensin jotakin listaan, — niin sitten kyllä jotkut työläisetkin merkitsisivät!"…

"Mutta, jollei sitä voi käyttää enää, Maisa?"

"Kyllä sitä joku voi käyttää, kunhan sitä vain hiukan korjataan, — joku, joka ompelee vain kotona omiksi tarpeikseen. — Ja, kun he näkevät, että voivat saada vain yhdellä kruunulla — kokonaisen suuren poljettavan ompelukoneen."

"Kas niin, antakaa minulle tuo listanne, Maisa!" Arna-rouva kiiruhti sisään vieden sen muassaan.

Hän meni varmaankin näyttämään sitä äidille…

Maisa oli hiljakseen toivonut, että tukkukauppias merkitsisi summakaupalla, — noin viisikin arpaa yhdellä kertaa, — — mutta nyt hän rupesi epäilemään, että kun rouva saa tietää asiasta, ei hän merkitsekään enempää kuin yhden tai kaksi arpaa…

Jospa hän vain olisi rohkaissut itsensä ja itse mennyt puhumaan tukkukauppiaan kanssa!…

Sitten pitäisi hänen mennä Torpeille ja muutamiin muihin paikkoihin ja selittää, miten hän oli joutunut sellaiseen pulaan…

Mitä kauemmin hän istui ja odotti arpomislistaa, sitä vaikeammalta ja vaikeammalta näyttivät heidän, Jensinen ja hänen toimeentulomahdollisuutensa, — varsin synkältä näytti!…

Ja sitten tuo särky rinnassa, jonka hän oli saanut pestessään lattioita, — se palasi aina, kun oli jotain erikoisen vaikeata…

Arna-rouva olikin aina niin nopea toimissaan.

— Kunpa hän vain olisi mennyt suoraan tukkukauppiaan puheille!

Kesti niin kauan; — — nyt oli tukkukauppias varmaan jo sekä nukkunut päivällisunensa että mennyt konttoriin. Näytti jo varsin synkältä ja toivottomalta, kunnes Arna-rouva jälleen tuli takaisin tuoden listan muassaan:

"Isä merkitsee kymmenen kruunun edestä arpoja, minä viiden… ja sitten saa Signe myöskin olla antelias. — Minä otan puhuakseni ukko Schoulle ja ehkäpä vielä muutamalle muulle, — niin teillä on tuo summa!"

Neuloja-Maisa löi käsiään yhteen pitäen samalla kiinni lakanasta.

"Voi sitä Arna-rouvaa!" Hän itki ja nauroi samalla kertaa.

Oi, kuinka maailma kirkastuisi, — — siitä riittäisi Jensinen tarpeisiin ja jäisi vielä muuhunkin! —

"Kuulkaa, Maisa, minun täytyi varta vasten tulla kertomaan muuatta uutista, Jakob on nimitetty pataljoonanlääkäriksi."

"Todellako?" — sanoi Maisa täynnä mielenkiintoa.

"Ja sitten saamme asua täällä kaupungissa."

"Kas vain! — Ja sitten hän varmaankin saa univormun?"

"Tietysti; — ja nyt me muutamme saman kadun varrelle asumaan, niin että te saatte istua ja ommella sitten meilläkin, Maisa."

"Mutta valtioneuvoksetar Schou… mitäs hän sanoo, kun muutatte pois?" — kysyi Maisa varovaisesti. — "Vai niin, — täälläkös pikku poju tepastelee isoisän luokse."

"Olen niin suunnattoman iloinen, Maisa, — saan asua sopivan kaukana appivanhuksistani, — niin kilttejä kuin he ovatkin, niin he kuitenkin ikäänkuin tahtoisivat vallita Jakobia — luonnollisesti" —

Tämä oli hauskempaa kuin mitä Maisa oikein uskalsi sanoakaan, — sillä hänhän tiesi niin hyvin, minkälaista Arna-rouvan elämä oli appivanhusten luona; hän ei ollut niitä, jotka suvaitsivat toisten tahdon olla määräävänä.

"Vai niin, vai niin — tästähän tuli suuri elämänmuutos! — Ja rouva on jo ollut katselemassa asuntoa?"

"Olen, tänään."

"Kunhan siellä ei vain olisi hatarat akkunat, — ne ovat niin tavallisia näissä uusissa rakennuksissa. Mutta voihan vaatia korjauksia, rouva Schou."

"Kas niin, hyvästi sitten, Maisa! — pyytäkää nyt vain vähän neilikkatippoja äidiltä."

"Voi, mutta ihan totta, luulenpa, että tuo ilkeä hammaskipu on mennyt tiehensä. — On hyvä, että se tulee ja menee." — —

Hän saattoi hyvästi ottaa maustepussin pois, — oli tarpeeksi, kun oli huivi leuan ympäri. — — Oo, hän voi jättää senkin pois.

… Saattaa olla, että rouvasta ja valtioneuvoksesta on ikävää, — istui hän ja tuumiskeli, — kun poika ja lapsenlapset muuttavat pois — kun he nyt olivat asuneet siellä yhdessä…

Hän muisti kyllä tuon vanhan historian, — siitä, kuinka konsuli Schousta tuli valtioneuvos eikä tukkukauppias Tranemista. Hiljaa, hiljaa, parasta on, ettei se asia tullut julki ennenkuin taivaassa…

* * * * *

Neuloja-Maisa oli myöskin päässyt tämän kalliin talven yli, — vaikka yleensä ihmisillä oli niin vähän rahaa nyt, — ja vaikka nuo monet konkurssit olivat herättäneet niin suurta kauhua kaupungissa.

Ja Maisalla oli kyllä ollut omat ajatuksensa, kun tuo mahtava, rikas valimon Schlüsselburg löi rukkaset pöytään… hän, joka sai tuon kauniin Lizzi Kalnaesin — Maisa ompeli juuri portinvartia Evensenillä kellarikerroksessa vinoon vastapäätä noina ratkaisevina päivinä, — ja näki istuessaan kuinka hiljaista oli siellä, ikkunaverhot olivat varovasti alaslaskettuina ikäänkuin olisi ollut sairaita talossa. Niin, Lizzy-raukka, ei ollut hauskaa istua nyt tuon vanhan miehen luona, jonka hän oli ottanut yksinomaan hänen rahojensa vuoksi — nyt oli mennyttä koko komeus…

Ehkäpä Maisa vielä joutuisi ompelemaan heille johonkin pikkuasuntoon, — neuloja-Maisa oli ennenkin nähnyt käyvän niin hullusti!

Hän oli kyllä saanut koetella joka kaupunginosaa, eikä kukaan olisi voinut uskoa, miten erilaista voi olla. Monissa paikoin kyllä näki, että ihmiset saattoivat tarkoittaa toistenkin parasta, — kun vain tulivat ajatelleeksi sitä. — Mutta oli sellaisia, jotka tinkivät ja laskivat killingin eron, niin että oli häpeä puhua siitä. Maisa oli usein istunut sydän kurkussa ja arvaillut, kuinka monta äyriä hän saisi mukaansa illalla; — ja kuitenkin epäilivät he vielä, että hän veisi kotiinsa kaikki, mitä vain saisi käsiinsä…

Maisalla oli tänään työtä kotona. Hän oli saanut ommellakseen lihakaupan matami Hansenin puolikasvaneelle tyttärelle leningin, ja hän oli oikein iloinen siitä, että oli tullut tuntemaan matamin; tämä oli niin hyvä maksamaan ja muisti aina Maisan mennessä kotiin antaa hänelle milloin luun, josta saattoi keittää lientä, milloin hakattua lihaa lihapulliksi.

Niin, Jensine-raukka, hän tarvitsi kyllä sen, — eihän hän useinkaan saanut ruokaa, mikä olisi antanut voimia kasvavalle tytölle.

Maisa istui ja ompeli huoneessaan työväen asunnossa. Ikkunan ääressä oleva pöytä, muutamat vanhat tuolit, joiden päällys oli jo kulunut, mutta joiden luja puuosa oli puuseppä Dörumin työtä, muutamat hyllyt ja pikkuesineet olivat ainoat, jotka olivat jäljellä siitä ajasta, jolloin Maisa oli ollut naimisissa Ellingsenin kanssa, lukuunottamatta tuota vanhaa, hänen omalta nuoruudenajaltaan polveutuvaa piironkia ja sänkyä vaalenneine pumpulipeitteineen.

Oli myöhäinen iltapäivä; hän alkoi ihmetellä, paljonko kello oli ja aukaisi ikkunan katsoakseen tulivatko lapset kansakoulusta; — kellon täytyi kohta jo olla kuuden vaiheilla, niin että Jensine pian tulisi kotiin, — musta lanka oli juuri loppunut…

Kas niin, tuossahan he jo olivat; koko joukko ryntäsi näkyviin, Jensine myöskin pitäen toista pitkää tyttöä kädestä.

"Kiiruhda toki, Jensine!" huusi hän ja viittoi hänelle ikkunasta.

Hän meni tytärtään portaisiin vastaan palanen ruisleipää kädessä, niin että tällä oli jotakin pureskeltavaa, kun juoksi portaita alas ostamaan lankaa. Mutta Jensinen täytyisi joutua, — ei pysähtyä siellä alhaalla, niin että pääsisi hiukan auttamaan Maisaa; hän saisi ommella hameenkaistoja; matami Hansenin piti saada leninki sunnuntaiksi…

Eikä kestänytkään monta minuuttia ennenkuin Jensine mustine hiuksineen oli jälleen ovella.

"Mahtaakohan Jensenin muori tarvita hellaansa — vai voisimmeko ehkä keittää hiukan kahvia? — — — Mutta enpä luule, että on enää palaakaan sikuria" — muisteli hän. "Saat mennä kuin vihuri jälleen alas hakemaan sitä, Jensine." —

"Hella on vapaa", sanoi Jensenin matami ja avasi oven keittiöön; hänen miehensä oli kaupunginlähetti eikä milloinkaan tullut kotiin ennenkuin myöhällä.

Jensine tuli jälleen takaisin sikuritoppa kädessä.

"Saat nyt ryhtyä neulomaan, sill'aikaa kun minä keitän kahvia… Nuo kappaleet yhteen, näetkös" —

Jensine istui Maisan paikalle tämän kiiruhtaessa keittiöön ja tehdessä tulta.

"Kas niin, annahan minun katsoa", sanoi hän tullessaan jälleen sisään. "Niin, enkös arvannut, että syövyttäisit liian paljon vinoksi leikattua kappaletta — — On parasta, että ensin harsin sen sinulle, — jottet ompele sitä aivan hullusti."

Maisa istuutui jälleen tuolille ja alkoi harsia. "Minä kyllä ompelenkin sen yhtä pian itse, — sinä vain viivytät minua… Rakas muori Jensen, minun täytyy pyytää teitä olemaan niin kiltti ja auttamaan minua; panisitteko puita pesään, — minulla on niin kiire, niin" —

Jensine oli istuutunut sängynlaidalle ja heilutti pitkiä jalkojaan, sillaikaa kun äiti vähän väliä katsoi neuvottomana häneen…

Jensenin muori seisoi ja luki lehteä, joka juuri oli tullut; hän tutki aina "Kadotettu"-osaston ja muuta sentapaista takasivulla.

"Minun mielestäni teidän pitäisi panna Jensine kauppias Faabergin hienoon paitatehtaaseen", — sanoi matami Jensen painokkaasti — "sillä eihän hän opi mitään täällä kotona tuolla tavoin!"

"Hänen täytyy ensin päästä ripille", arveli Maisa.

Niin… mitenkähän hän selviytyisi siihen saakka? Kyllä oli puuhaa tarvittavien varojen hankkimisesta tuolle lapsiparalle, jos tahtoi kasvattaa hänet kelvollisesti…

Oli alituista taistelua tuosta työnsaannistakin, josta kuitenkin piti elää!… Kaikkialle oli ilmestynyt niin monta nuorta ja näppärää ompelijaa, joitten kanssa piti kilpailla; — ja, jollei hän olisi ymmärtänyt niin erinomaisen hyvin, — sen hän kyllä saattoi itse sanoa, — korjata ja kääntää vanhoja vaatteita ja tehdä palveluksia vähävaraisille perheille, niin ei olisi paljoakaan jäänyt jäljelle ruokaan ja asuntoon ja puihin hänelle ja Jensinelle — ja sitäpaitsi vielä kenkiin, eihän voinut kulkea ilman niitä kurassa.

Ei, — onkos nyt kummempaa kuultu! —

— "Käsi… käsi-ompelukoneita vähittäismaksulla!" luki Jensenin muori hiukan vaivaloisesti. Ilmoituksen otsake oli siinä painettuna suurilla, lihavilla kirjaimilla.

Maisan työ pysähtyi hetkeksi ja hän kuunteli tarkkaavaisena.

— "Ensimäisenä maksueränä kolmasosa hinnasta."

— Vai niin… hm, vai niin… — Hän alkoi jälleen ommella —

"Tiedätkö, äiti, voisimme saada kuusitoista kruunua lipastostamme!" puhkesi Jensine innokkaana sanomaan; hänkin huomasi, mitä tämä ilmoitus merkitsi.

Maisa katsoi hätkähtäen ja epäilevänä suureen lipastoon, joka aina oli seurannut häntä läpi elämän, — ja josta hänelle oli ollut niin paljon puuhaa, kun heidän piti muuttaa… Saattoiko se nyt ehkä hankkia hänelle ompelukoneen? — Kuusitoista kruunua…

"Äiti, meillä on tuskin mitään siinä", jatkoi Jensine — "muuta kuin jotain roskaa ja sitten kuppeja ja kangasta raskaassa alalaatikossa."

Maisan äiti oli kerran käyttänyt sitä laatikkoa Maisan sänkynä, oli hän itse kertonut, — ja Jensinekin oli pantu siihen — — Tuntui niin kummalliselta, että senkin piti joutuman pois… Mutta sijaan saisi hän käsiompelukoneen!

… "Ja sitten voisimme ottaa työtä kotiin, Jensine, sekä työväen asunnoista täältä että muualtakin."

"Sepä muuttaisi elämämme kokonaan toisenlaiseksi… ajattele, että sitä vain saisi vääntää kammesta, äiti!"

"Oh, eihän se yksistään riipu siitä, mutta —"

"Pitäisi vain saada hankituksi työtä tänne kotiin", — arveli Jensine.

"Menen huomenna aikaisin aamulla Andersenille kuulemaan lipastosta. Sillä, — olisipa ompelukone huomenna talossa, niin — — eipä olisikaan niin hirveätä kiirettä matami Hansenin leninkiä ommeltaessa… Saat juosta alas, sinä Jensine, ostamaan hiukan hyvää kahvileipää…

"Eikä sinunkaan tarvitsisi sitten minun mielestäni niin pian joutua paitatehtaaseen", sanoi hän hänen jälkeensä ovessa.

… Jensine saisi kyllä kunnialla seista kirkon lattialla silloin…

Ja oikein hyvän koneen hän tahtoisi! — Hän ymmärtäisi kyllä valita ompelukoneen —

— "Enkä minä antaisi sitä turmeltavaksi, ensin opettaisin sinulle, miten sitä on käsiteltävä", — kuului vielä tyttären tullessa takaisin leivän hausta.

Käsiompelukone vähittäismaksulla… Sinun pitää pyytää lainaksi sitä sanomalehteä…

Jensine istuutui piirongille ja nakutti kantapäillään sille iloiset hyvästit. —

* * * * *

Oli kuin suuri juhla ompelija-Maisalle, kun hän kerran keväällä sai tulla jälleen Tranemeille ja istua palvelijainhuoneessa, auringon paistaessa viistoon läpi ikkunan pesutelineelle, jossa olivat Marenin kaikki pikkutavarat, peili y.m. aina palvelijoitten sänkyihin saakka. Hän istui niin, että tunsi auringonsäteitten lämmittävän niskaansa ja hartioitansa; koko huhtikuun oli vallalla oikeat leini-ilmat… ja tuntui aivan siltä kuin virkoaisi hän eloon jälleen.

Pikku Jakoba Schou oli tullut vierailulle aamupäivällä. Hän kertoi saaneensa luvan jäädä pois koulusta hirveän päänsäryn vuoksi. Mutta Maisa ei sitä suurestikaan huomannut. Sillä Jakoba juoksi ympäriinsä ja leikki nukellaan aivan sydämensä pohjasta. Nuken piti muuttaa hienoon kaksikerroksiseen taloon, jonka hän oli rakentanut asettamalla kaksi tuolia päälletysten — — Ja sitten piti Maisan ommella uusi takki Rosalle…

Kyllä, kyllä Maisa ompelisi sen, kunhan hän vain saisi ensin parsituksi uutimet, joitten piti joutua pesuun…

"Mutta mitäs ihmettä sinä oikein rakentelet sinne tuolin alle?"

"Siihen tulee kauppapuoti ja jonkun pitää vuokrata se, Rosa ja hänen miehensä, joitten oma talo on, eivät voi antaa sen seista tyhjänä, sen voit kai ymmärtää… ja jonkun täytyy aina asua alakerrassa, jotta huoneet pysyvät lämpiminä."

"Mutta eikös olekin tytöntypykkä viisas, niin että — — —"

"Kuinka minä en sitä tietäisi, — isähän on itse sanonut niin…
Hänellä on myöskin kotiompelija."

"Vai niin, — missä sitten?" —

"Sinun minä annan olla kotiompelijana" —

"Vai niin, vai niin… niin, minähän voin ryhtyä siihenkin" —

"Sinun täytyy sanoa, milloin hän saa tulla antamaan mittaa itsestään ja koettelemaan; — minulla on myöskin metrinmitta, näetkös."

"Puhutko sinäkin nyt sentimetrimitasta… eikö olisi voitu pysyä tuumissa."

Aurinko paistoi, kymmenvuotias Jakoba leikki, ja Maisa eli mukana tuumissa ja leikissä, hänen piti esittää ompelijatarta Rosan keittiökamarissa. Noilla kapeilla kasvoilla ja omituisessa ylähuulessa oli tyytyväinen ja vilkastunut ilme, johon oli samalla kertaa sekoittunut jotain uurastavaa ja huoletonta. Kulmakarvat olivat tulleet suuremmiksi ja tiheämmiksi, ja niskatukka, jossa aina väliin auringonsäteet välkkyivät, oli sangen harmahtavaa.

Jakoba oli pannut kuntoon koko kellarikerroksen, kun vanha seinäkello herätti hänen huomionsa. Se surisi, mutta ei lyönyt ja näytti jo puolta yhtätoista —

Maisa huomasi hänen olevan levottoman siitä, ettei takki tulisikaan valmiiksi aamupäivällä; — hän oli mennyt isoäidin luo; — ja tuli hetken perästä takaisin tuoden muassaan palasen vanhaa kukikkaista, villaista kultakirjokangasta ja silkkivuoria.

"Tästä saat ommella takin Rosalle, Maisa; — pyysin ensin täti
Raskilta, mutta hän on tänään niin kuuro, ettei hän ymmärrä mitään."

"Tuo tänne se; — ja nukke myöskin. Se saa olla nyt kotiompelijan luona sillaikaa kun sinä leikit."

Ompelija-Maisa jäi kuitenkin istumaan molemmat kädet sylissään, ja kesti kauan ennenkuin hän alkoi —

Hän tuijotti kankaaseen… Kas, sehän kuului pariisilaistakkiin!… Eikö hän tuntisi sitä… sitä, jota hän ompeli tuona iltana, — nyt siitä oli jo enemmän kuin kaksikymmentä vuotta… Tuona iltana, jolloin hän vapisi ikäänkuin olisi henki ollut kysymyksessä, niin peloissaan ja levottomana ja tuskissaan, kun rouva tuli kotiin… ja toivoi välttävänsä tuomion, — ja sitten kuitenkin — hänen täytyi, hänen täytyi ottaa Elling! — — — Niin, miten hän ompeli ja mietti ja istui ja laski minuutitkin takkia valmistaessaan, hän muisti tarkalleen tuon viiston ompeleen ja kuinka hän luuli rouvan ehtivän tulla ennenkuin hän pääsisi loppuun — — ja kukkaset villaisessa kirjokudoksessa, — ne ikäänkuin pyörivät hänen silmissään, niinkuin silloinkin… Ja sitten, kun takki oli valmis ja hän taittoi kokoon sen Gretalle…

Noilla hiljaisilla, kalpeilla kasvoilla päilyvät silmät saivat läpitunkevan ilmeen hänen istuessaan ja tuijottaessaan kankaaseen, ja sydän löi haljetakseen… Joku toinenkin sai vastata joskus siitä, mitä silloin tapahtui sekä Ellingille että hänelle —

"Mutta etkö alakaan leikata, Maisa?"

Maisa nousi ja otti sakset piirongilta. Hänen vartalonsa oli hoikka ja hento, aivankuin vanhanpiian, ja hän ryhtyi heti ottamaan mittaa ja leikkaamaan.

"Kas niin, nyt saat jälleen viedä pois nukkesi."

"Niin, mutta Rosan pitää saada tulla koettelemaan?"

"Luonnollisesti."

"Koska saan tulla?… Rosa kysyy", hän ojensi esiin nuken.

"Oh, — neljänneksen yli yksitoista."

"Mutta et saa narrata minua."

"Enhän toki, minä olin kyllä täsmällinen, sen saa Rosa-rouva kyllä nähdä."

Maisa istui ja ompeli Jakoban leikkiessä ja keskustellessa Rosan kanssa vuokrasta, päivänsäteet lämmittivät lattiata aina seinäkellon jalkaan saakka…

Siitäkin tuli todellinen pariisilaistakki, siitä pienestä, jota hän nyt ompeli — — ja ajatukset kiitivät vähitellen tuosta yhtäkkiä aukimenneestä haavasta erääseen, jonka elämänpolkua hän aina oli kaukaa seurannut; — monta vuotta oli tämä jo ollut lääkärinä Nordlandissa, matkustellut ulkomailla tutkiakseen eräitä tauteja, joista hän sitten oli kirjoittanut etevän teoksen. Nyt oli hänellä virka Bergenissä…

Ja viime kesänä, kun täällä oli suuri luonnontutkijain kokous ja suuria juhlallisuuksia ja huvimatkoja tehtiin sekä maitse että meritse heidän kunniakseen, — silloin oli hän nähnyt niistä listoista, joita oli Schoulla, hänenkin olevan heidän joukossaan…

Ja kun Tivolissa pantiin toimeen suuret juhlapäivälliset, niin oli Maisa asettunut seisomaan portin luo tiheään ihmisjoukkoon, joka tahtoi nähdä heidän tulonsa. Hän oli seisonut siellä jo ennen kello kolmea ja oli tarttunut kädellään portinpylvääseen juuri kun he alkoivat tulla, — jotkut käsikädessä ja jutellen — kevyihin päällystakkeihin puettu juhlapukuinen yleisö, — silloin tällöin saattoi kuulua joku sanakin heidän puheestaan, — toisilla oli päällystakit käsivarrella… Kuuli sekä tanskaa että ruotsia ja muitakin kieliä, — ja ympärilläseisovat mainitsivat silloin tällöin jonkun nimen, kun joku oikein kuuluisa vierasmaalainen kulki ohi… Mutta ei hän välittänyt katsoa niihin… Kaupungin huomatuimmat lääkärit — heidäthän kaikki tunsivat — ohjasivat kukin jotain vierasmaalaista. —

Ja sitten — niin, — sitten tuli eräs heistä, lyhyenläntä professori kulkien pienen, laihan, voimakkaan miehen vierellä, joka taivutti viisaat, vilkkaat, leveäleukaiset kasvonsa varsin lähelle professoria puhuessaan ja tehdessään kädenliikkeitä, ja silmät loistivat ja välkehtivät silmälasien takaa. Hieno musta hattu oli reippaasti hiukan viistossa, — varmaankin siksi, että aurinko paistoi niin kuumasti, — peittäen tumman, pehmeän tukan, jossa näkyi hiukan harmaata, — hän tunsi hyvin sen, vaikka aika olikin jättänyt siihen jälkiään, — ja tuon viisaan suun, joka hymyili…

Hän pysähtyi hiukan päällystakki käsivarrella, ja nuo harmaat silmät suuntautuivat, juuri kun hänen piti mennä portista sisään, siihen kohtaan, missä Maisa seisoi… Oli aika, jolloin he yhdessä menivät sisään siitä portista!…

Maisasta näytti, että hänellä oli kolme ryppyä otsassa… Hän oli silloin tehnyt työtä ja ponnistellut eteenpäin, ei ollut ihmekään, että hän oli saanut ne…

Mutta Maisa oli niin iloinen voidessaan ajatella, ettei yksikään niistä ollut kuitenkaan tullut siihen hänen vuoksensa… Hän oli ottanut kotiopettajan paikan ja lähtenyt pois kaupungista heti kun Maisa oli kirjoittanut ja kertonut hänelle kaikki, — niin että Maisa ei milloinkaan ollut saanut tietää, miten hän oli suhtautunut asiaan…

Mutta hän oli varmaan ollut Maisalle jotakin toista kuin Maisa hänelle — — sen Maisa kyllä saattoi nähdä nyt.

Ajatellessaan, kuinka hän iltaisin kulki sinne kauas Grönlandsleeriin, — niin — juuri tästä Tranemin portilta, — — monesti niin levottomana ja nopeasti, että tuskin tunsi jalkojensa koskettavan katukäytävää — kaipasi hän Kielsbergiä! — Ja kuinka hän alkoi tarkastella tätä jo lihapuotien kohdalla — — ja kuinka autuaan iloiseksi ja pelästyneeksi hän samalla tuli nähdessään hänet… Siitä syttyi niin paljon, paljon ajatuksia — ja oli niinkuin hän ei koskaan oikein saattaisi vapautua niistä ajatuksista — — — ei oikein tahtonutkaan — —

"Tiedätkö, mikä meidän palvelijain mielestä on kummallista, Maisa?… He eivät voi käsittää, miksi ihmiset kutsuvat sinua Maisa Jonsiksi, kun sinun nimesi kuitenkin on matami Ellingsen."

"Vai niin, — minun luullakseni ei heillä ole mitään sen asian kanssa tekemistä, — — — leiki sinä vain nukellasi." — —

"Niin, mutta sinähän olet ollut naimisissa erään suutarin kanssa?"

"Olen kyllä — olenhan ollut naimisissakin, niin… kahdeksan pitkää vuotta — ja — Jumala minua armahtakoon! — raskasta se aika olikin", sanoi Maisa puolittain itsekseen…

Hän ompeli jälleen kilpaa omien ajatustensa kanssa. Ne olivat niin yht'äkkiä vallanneet hänen mielensä, nuo muistot — ja saivat kulkea latuaan…

Hän ompeli ja ompeli pariisilaistakkia ja nyt hänellä oli enää jäljellä vain hihojen asettaminen ja kauluksen ompeleminen…

Auringonsäteet kohosivat seinäkellon yläpuolelle ja Jakoba leikki nukellaan odotellessaan…

… Kuinka kaikki tämä päättyisi… Samalla tavoin kului elämä vuodet ympäriinsä ikkunakomeroissa ja niin se varmaankin myös loppuisi — tai ehkäpä leini korjaisi hänet…

Varmaankin sen vuoksi, että tuo siunattu lämmin teki niin hyvää selälle, — ei hän tosiaankaan voinut nyt ajatella sellaista…

"Kas niin, Maisa! nyt on kello täsmälleen neljänneksen yli yksitoista, — nyt tulee Rosa kuulemaan, saako hän koetella takkiaan?"

Jakoba kävelytti Rosaa toisesta kerroksesta lattian poikki…

"Aivan varmaan, rouva Rosa, jos vain tahdotte olla niin hyvä" —

"Mitä arvelette? — Luulisinpä sen istuvan — — sehän oli oikea pariisilaiskuosinen takki!… Jos Rosa-rouva on kotona hetken perästä, niin tuon sen kotiin, että pääsette aamupäivävierailullenne."

Ja niin sai Maisa vielä istua kotiompelijana Rosan palvelijainhuoneessa…