The Project Gutenberg eBook of Unohtumattomia sanoja, by Paul Heyse

Vicenzan kaakkoisesta portista, jota nimitetään Porta Monteksi, koska Monte Berico-nimisen vuoren juuri tässä kohden ulottuu aivan lähelle kaupunkia, vierivät auringonpaisteisena huhtikuun iltapäivänä v. 1849 kevyet ajopelit maantietä myöten kirkasta Bacchiglione-jokea kohti, joka pehmeästi mutkitellen virtailee hilpeitten ketojen halki. Vaunuissa istui kaunis nuori neiti huolettomasti nojaten taaksepäin, vähääkään välittämättä siitä, että hänen leveälierinen kesähattunsa rutistui ja että sen tummat samettinauhat joutuivat epäjärjestykseen. Sitä suorempana pysyttelihe häntä vastapäätä olevalla istuimella vanhahko nainen silkkisine, kukilla koristettuine hattuineen, koreine päivänvarjostimineen ja mustine silkkiviittoineen, aika ajoin tähystellen seutua kultasankaisella lorgnetillaan. Epäselväksi jäi, istuivatko he senvuoksi vastapäätä toinen toisiaan, ettei vanhemman verrattain ulottuvaisella olennolla olisi ollut tilaa peräistuimella, vaiko senvuoksi, ellei kamarirouvan soveltunut istua prinsessan vieressä. Ainakin neidin hieno, hieman ylpeä pikku nenä viittasi ylhäiseen sukuperään. Mutta vanhempikin nainen osasi leveille hyväntahtoisille kasvoilleen luoda varsin arvokkaan ilmeen, ja tukahuttaen silloin tällöin haukotuksen, katseli hän oikealla puolen leveneviä viljakenttiä ja vasemmalla Monte Bericon juurelle siroteltuja asumuksin, niin alentuvan välinpitämättömästi kuin olisi hänen pienten, lemmikinsinisten silmäinsä katse ollut aivan erikoinen suosio seudulle.

He olivat tuskin matkanneet puolta tuntia, kun vaunut poikkesivat oikealle päin kääntyvälle solatielle ja pysähtyivät lyhyen, vaivaloisen ylämäen jälkeen korkean puutarhaportin eteen, jonka mahtavien kivipatsaitten välin sulki kolminkertainen rautaristikko. Kuski riensi istuimeltaan ja nykäsi ruostunutta kellonvedintä, joka ulottui niin kauas käytävän takana olevan matalan rakennuksen sisään, ettei soiton kilahduskaan kuulunut ulkopuolelle. Niinpä kestikin tuokion, ennenkuin rakennuksesta näkyi elonmerkkiä.

Sillävälin oli naisilla aikaa ristikon lomitse tähystellä puutarhaan. Leveä tie, jonka kumpaakin puolta reunusti leikattu, ikivihanta pensasaita, vei avonaiselle kukkulalle, jolla suurehko nelikulmainen, tasaisen pyöreällä katolla varustettu rakennus seisoi. Siitä ulkoni matalaharjainen, kuuden solakan pylvään muodostama eteinen, johon johti leveäportainen rappukäytävä. Tätä siron juhlallista rakennusta, jonka juurilla versoi korkeata ruohoa, ympäröi mitä syvin hiljaisuus, ja kellahtavasta marmorista veistetyt, katon ja portaitten ulokkeille, jopa molempien pensasaitojenkin reunoille sijottautuneet lukuisat jumalankuvat tuntuivat tämän aution maatilan ainoina valtijaina nauttivan sen satumaista rauhaa.

— Maria Josef! huudahti vanhempi nainen katsahdettuaan äkisti lorgnettinsa läpi, luulenpa, että siinä taas on tuollainen pakanatemppeli, joita jo niin monta olemme nähneet säädyttömine epäjumalankuvineen. Täytyykö meidän tosiaankin nousta vaunuista ja lähteä lähempää tarkastamaan noita muinaisesineitä?

— Voit jäädä istumaan, Zephyrine, ja täällä nauttia keskeytyneen ruokaleposi, vastasi neiti hymyilevin ilmein. — Mutta sitten saatkin koko elinaikasi katua, että nukuit Vicenzan arvokkaimman nähtävyyden ollessa tarjolla. Tämä ei ole mikään temppeli, vaan koko Lombardian kuuluisin huvila, jonka suuri Palladio rakensi eräälle rikkaalle markiisille, tuo sama, tiedäthän, joka on suunnitellut ja rakentanut kaikki kauniit palatsit ja kaupungintalon ja ihmeellisen vanhan teatterin, josta juuri tulemme. Koska olen vastuunalainen sinun taiteellisesta sivistyksestäsi, olen tahtonut näyttää sinulle tämänkin. Mutta pakottaa en sinua tahdo. Tuolla tuleekin portinvartija, jolle voit minut huoleti uskoa.

— Mitä ajattelettekaan, Nesschen, huudahti toinen ja teki eleitä noustakseen ensiksi vaunuista. — En ole ollenkaan väsynyt, ja äskeisen puhuin vain senvuoksi, kun en voi sietää noita ijänikuisia pylväitä. Mutta kenties en tuota ymmärrä. Jos ne ovat viimeiset tälle päivälle, tuhdon ne vielä sulattaa. Kuumuus on sietämätön, eikä tuossa lumotussa puistossa tunnu olevan liiemmäksi varjoa. Merci mon ami. Me voilà!

Tämän hän lausui pienelle, äreälle vanhukselle, joka oli avannut vähäisen sivuportin, ja astui nyt sanaakaan virkkamatta vaunujen luo auttaakseen naisia. Vanhempi nainen otaksui, koska hän ei osannut tavuakaan italiankieltä, että jokaisen täytyi ymmärtää hänen ranskaansa. Senjälkeen hän hypähti niin nuorekkaan sirosti vaununastuimelta, että olisi luullut sen olevan hänen painavalle olennolleen mahdotonta, kääntyi sitten neidin puoleen ja ojensi hänelle kätensä auttaakseen häntä alas. Sitten he hitaasti kävelivät loivasti kohoavaa tietä, vanhempi jonkun verran puhkuen, vaikkakin korkean pensasaidan siimes lieventi kuumuutta, neiti levollisin, kevein askelin, hienorakenteinen pää hiukkasen kenossa, hentoine sieraimilleen ja huulet puoliavoimina hengittäen tämän viheriän yksinäisyyden huumaavia tuoksuja. Päästyään kukkulalle, jäi hän hiljaa paikalleen ja antoi suurten tummien silmiensä katseen hitaasti liukua viehättävän rakennuksen yksityiskohdasta toiseen; rakennus ihastutti häntä todellisuudessa vielä enemmän kuin hänen siitä varemmin näkemänsä kuvat. Kevättaivaan puhdas sini valautui katon jalomuotoisiin viivoihin; — niin kuulakkaanpehmeästi kuin sulautuu läpinäkyvä, hieno verho lepääviin, ihaniin ihmisjäseniin, näytti loputon eetteri sulautuvan kiviseiniin. Entä ympäristön kukoistava, kesytön luonto, jota ihmiskäsi ei näyttänyt koskaan järjestelleen, rapistuneita seiniä pitkin hiipivät ruusut, villiytyneen niityn kirjavat kukkaset, jotka hänelle hymyilivät ja kaukaa silmänkantamattomista viiniköynnös- ja silkkiäispuulehdoista soiva heinäsirkkojen, lintujen ja lehtosammakoitten huumaava häly, viileän ilman niin pehmeästi keinuessa ja värähdellessä että sen melkein saattoi nähdä!

Sillävälin oli vanhus, jolle tämän hyljätyn paratiisin vartioiminen oli uskottu, rientänyt portaille ja avannut varjoisan pylväseteisen oven; senjälkeen hän katosi rakennuksen sisäosiin molempien naisten häntä hitaasti seuratessa. Neiti ei puhunut sanaakaan. Zephyrine sitävastoin ei saattanut pidättäytyä lausumasta paheksuvia muistutuksiaan noista — kuten hän sanoi — mytologisista säädyttömyyksistä, joita täällä joka paikassa vilisi.

Nuori neiti ei ollut kuulevinaankaan, nyrpisti vain hieman hienoa ylähuultaan vanhemman lörpöttelylle. Mutta astuttuaan pimeän käytävän kautta viileään sisempään huoneeseen, tuohon kuuluisaan pyöreään saliin, jota sirosti kaareutuva kupooli niin ylväästi ja viehättävästi kattaa, pääsi häneltä mitä lapsellisimman ihastuksen huudahdus. Hän seisoi pitkän aikaa huoneen kuulaassa hämärässä puoleksi suljetuin silmin, eikä välittänyt yksityiskohdista, ei vaalenneista marmoriornamenteista eikä kuvapatsaista, jotka seisoivat pölyttyneissä lokeroissaan. Ihmeellinen hyväntunne oli vallannut hänet hänen astuessaan ulko-ilman viileästä, aurinkoisesta kirkkaudesta tähän viileään, salaperäiseen huoneeseen, jonka hämärä valkeni sitä mukaa kuin vanhus avasi neljä ristin muotoisesti vastakkain olevaa ovea ja laski ulkoa sisään lämpöä ja valoa.

Vanhus tuli jälleen hänen luokseen ja kysyi, eikö hän tahtonut nähdä asuinhuoneita. Hän nyökäytti päätään ja seurasi häntä lukuisten oman onnensa nojaan heitettyjen suojien kautta, jotka toinen toisensa vieressä ympäröivät keskisalia. Ne olivat kohtuullisesti kalustettuja, ja pöly lepäsi paksuina kerroksina Napoleonin aikuisilla vanhoilla istuinsijoilla, hoikkajalkaisilla pikku pöydillä sekä vuoteilla, joitten tyynyjä ja patjoja ei näytetty vuosikausiin tuuletetun. Huvilaa oli jo aikoja sitten lakattu käyttämästä asuntona.

Neiti oli kärsivällisesti kuunnellut vanhaa tuittupäätä tämän ylistellessä entisiä aikoja, jolloin täällä useasti oli vietetty komeita juhlia soittajien ja laulajiin kaiuttaessa ihanaa oopperamusiikkia kupoolisaliin. Hän singahutteli sanojaan omituisella kiivaudella ikäänkuin olisi hän tahtonut syyttää nuorta neitiäkin — jonka hän varsin oikein otaksui itävaltaluiseksi — olosuhteitten surullisesta muutoksesta. Tämä katseli tarkkaavana seinämaalauksia, uunien marmoriotsakkeita ja kaikkea muuta, mikä muistutti menneitä juhla-aikoja. Puheen lomassa hän kysäsi, luulisiko vanhus, että perhe halullisen ostajan ilmaantuessa, luovuttaisi huvilan.

Vanhus katsoi häneen kummastuneena. Sellainen ajatus ei nähtävästi koskaan ollut välähtänyt hänen mieleensä. Kun hän olkapäitä kohauttaen tuijotti kysyjään, kääntyi tämä seuralaisensa puoleen, joka haluttomana oli häntä seurannut. — Mitä ajattelet, Zephyrine? sanoi hän. Eikö täällä olisi ihana asua, luonnollisesti ei kuumimpana vuodenaikana, mutta syksyllä, kun Hainstettenissä alkaa tuntua kolkolta ja kalsealta? Puutarhan voisi jättää sellaiseksi kuin se on, vain huoneita täytyisi siistiä ja — onko täällä keittiötä? — kysyi hän vanhukselta. Senhän voisi hätätilassa varustaa kellarihuoneisiin. Eikö ole hullunkurista, Zephyrine, ettei täällä ole keittiöstä tietoakaan? Ikäänkuin olisivat omistajat, kuten kuvapatsaat ulkona, vain eläneet ilmalla, tahi, kuten Olympon jumalat, nektarilla ja ambrosialla.

Zephyrinen mielentila ei sallinut hänen ottaa osaa pilaan. Hän väitti huoneitten kostean ilman koskevan rintaansa, ja huomattuaan eräässä nurkkahuoneessa, johon auringonvalo leveänä virtana tulvaili, silkkikankaalla päällystetyn sohvan, riensi hän sen luo ja vajosi sen koville patioille sellaisella ilmeellä kuin ajettu otus, joka vihdoinkin löytää varman turvapaikan.

Neiti nyökäytti hänelle hajamielisesti hymyillen päätään ja kulki eteenpäin. Vanhuksenkin hän lähetti pois. Hänen ei aina tarvitsisi pysytellä neidin kintereillä. Hän oli varmaan ilman sitäkin jo väsynyt alati kulkemaan samoissa huoneissa ja avaamaan ovia jokaiselle vieraalle. Kävikö hänellä muuten usein vieraita?

Kuinka kulloinkin — aina vuodenaikojen mukaan. Keväällä ja syksyllä kävi eniten. Jo tänään aamupäivälläkin oli täällä ollut muuan, muuan nuori herra, joka oli tullut jalan kaupungista ja katsellut kaikkea sangen tarkkaavaisesti, mutta lähettänyt hänet sitten pois, koska tahtoi piirustaa. Yht'äkkiä oli hän kadonnut viemättä kuitenkaan mitään mukanaan, mutta myöskään mitään jättämättä.

Neiti vei käden taskuunsa, veti sieltä pienen kullallakirjaillun kukkaron ja antoi hänelle suuren hopearahan. Mutta lahja — vaikka kävikin yli vanhuksen odotusten — ei tehnyt häntä ystävällisemmäksi. Hän nyökäytti synkkänä päätään kääntyessään lähtemään; naiset jääkööt sinne kernaasti niin kauaksi aikaa kuin tahtovat, hänen täytyisi nyt lähteä asuntoonsa ruokapahaistansa katsomaan, joka parhaillaan on tulella. Hänen tyttärentyttärensä on tyhmä seitsenvuotias letukka, joka helposti polttaa keiton pohjaan.

Jäätyään yksin, palasi neiti kupoolisaliin ja istahti erään Jupiterin patsaan jalustalle. Siinä hän antautui raskasmielisten unelmien valtaan; koko hänen nuori elämänsä nousi yhtenäisenä kuvasarjana hänen eteensä ja toi kirjavista väreistään huolimatta omituisen kylmyyden ja tyhjyyden tunteen hänen mieleensä. Lopulta ei hän saattanut sitä kauempaa kärsiä, nousi ylös ylpeällä liikenteellä niinkuin sellainen, joka uskaltaa katsoa vihamielistä voimaa silmästä silmään, ja pyyhkäsi kiharat syrjään. Hattu valahti niskaan, ja hän säpsähti kevyesti ikäänkuin olisi joku vieras koskettanut hänen olkapäätään. Sitten hän kulki hitaasti salin poikki ja astui vastapäätä olevan pylväseteisen kautta ulkoilmaan, koska jumalankuvat tyhjine silmineen ja jäykkine huulineen olivat hänelle äkkiä käyneet kammottaviksi.

Täällä oli varjoisaa, ja hän saattoi lauhan ilman hyväillessä hänen vapaata otsaansa, katsella ihanaa seutua. Suoraan edessään hän näki Monte Bericon vihreän huipun, jonka puitten latvojen keskeltä pieni, valoisa kirkko vaatimattomana kohosi. Sitten kauempana vasemmalla sinipunervan, tuoksuvan ilman sisällä Euganein kukkulat ja ylt'ympärillä, aina jalkojensa juureen saakka, mitä hedelmällisimmän seudun, jota vielä nuoren kevään ensi vihannuus peitti. Etäisten vuorenhuippujen ympärillä ei näkynyt ainoatakaan pilveä, eikä pienintäkään ihmisääntä kuulunut sinne tänne sirotelluista mökeistä. Muurinreunaa kiipeävien ruusujen luona leikki lukemattomia, hänelle outoja perhosia. Hän kulki hitaasti alas portaita; hänen teki mieli ottaa kiinni joku perhonen ja katsella sitä lähempää. Saavuttuaan alas, pysähtyi hän äkkiä, hieman lievästi säikähtäen.

Korkeassa ruohostossa, siinä, missä rappukäytävä muodostaa rakennuksen seinän kanssa terävän kulman, lepäsi pitkänään nukkuva mies, pää käsivarsien varassa ja hattu painettuna syvään otsalle. Tässä oli vielä vast'ikään ollut mitä viilein kalvepaikka. Mutta aurinko, joka kiersi rakennusta, oli juuri päässyt paistamaan lähimmän pylväseteisen pilarien lomitse ja lähetti nukkujaan vinosti säteensä, joka alkoi liukua polvista rintaa kohti ja jonka ennen pitkää täytyi saavuttaa myös kasvot.

Ne olivat nuoret kalpeat, hentopiirteiset kasvot, jotka unessakin näyttivät hieman jännittyneiltä ja raskasmielisiltä. Vaaleat hiukset olivat tiheinä suortuvina ohimoilla ja jättivät näkyviin erittäin valkoisen kaulan. Silloin tällöin — nukkuja varmaankin uneksi silloin iloisista asioista — avautui ylähuuli hieman, paljastaen hampaat, jotka välkkyivät auringossa. Mutta hatunreunan varjostamat silmät olivat tiukasti kiinni, ja kulmakarvojen välissä oli syvistä ajatuksista kertova ryppy.

Neiti oli katsellut häntä tuokion liikahtamatta ja niin vakavasti kuin olisi hän saattanut lukea kaikki ne ajatukset ja kuvat, jotka liikkuivat nukkuvan mielikuvituksessa. Sitten hän äkkiä näytti huomaavan sopimattomaksi tuolla tavalla vakoilla viatonta. Kevyt punerrus nousi hänen kasvoilleen, hän kääntyi päättävästi ja nousi hitaasti äänettömin askelin jälleen portaita ylös. Ylhäältä, pylväitten lomitse, hän vielä kerran äkisti katsahti vieraaseen ja näki, että auringonsäteet jo olivat ennättäneet hänen silmäluomiinsa saakka. Hän näki hänen vielä tekevän liikahduksen ikäänkuin torjuakseen jotakin luotaan. Sitten hän jälleen astui pyöreän salin kynnyksen yli.

Mutta valo vaikutti yhä enemmän nukkujan unen kiehtomiin aistimiin. Hän koetti ensin kääntää kasvonsa uudelleen varjoon, aivasti sitten voimakkaasti pari kertaa ja avasi silmänsä. Hänen vihreä makuusijansa tuntui kuitenkin liian hyvältä hänen heti saattaakseen nousta siltä ylös. Hänen täytyi silminnähtävästi myös ensin miettiä, missä oli. Kun hän oli päässyt siitä tietoiseksi, ojentelihe hän ensin itseään suloisen uupumuksen vallassa ja upotti katseensa taivaan pohjattoman syvään sineen. Silloin hän äkkiä kuuli rakennuksesta naisäänen, joka alotti vienoa, valittavaa laulua: "Ach, ich habe sie verloren —"; hän tunsi sekä säveleen että sanat, mutta hän ei mielestään koskaan ollut kuullut sitä niin puhtaasti ja sielukkaasti laulettavan. Hänestä tuntui melkein sadulta, että tuo Orpheuksen laulu täällä yksinäisyydessä ja italialaisen taivaan alla kaikui saksalaisilta huulilta. Hitaasti — aivankuin olisi pieninkin rapina saattanut haihduttaa lumouksen — kohottautui hän istumaan ruohostolle ja kuunteli siten tuokion. Sitten sai uteliaisuus hänet vihdoin nousemaan ja varovasti hiipien astumaan rappuja ylös.

Kun hän oli päässyt pylväseteiseen, katkesi laulu äkkiä. Hän näki laulajan solakan olennon seisovan keskellä salia, selin häneen. Nyt hän rauhallisesti kulki huoneen toiselle puolelle, hyräillen hiljaa itsekseen aarian loppusäveleitä.

Nuori mies riensi hänen jälkeensä, mutta jäi seisomaan, kun neiti kääntyi ja kylmin katsein mitteli häntä kiireestä kantapäähän.

Neiti, sanoi hän, minä pyydän anteeksi, että olen keskeyttänyt laulunne. Mutta itsehän olen siitä saanut kärsiä kovimman rangaistuksen. Poistun heti.

Neiti ei heti vastannut, vaan näytti ensin tahtovan suorittaa tarkastuksensa loppuun. Sitten kohosi tuskin huomattava punerrus hänen kasvoillensa.

— Ette ole ollenkaan minua häirinnyt, sanoi hän, ja minun — jos kenen — on pyydettävä anteeksi. Lauluni herätti teidät unesta, ja ollakseni suora, tunnustan, että se oli tarkoituksenikin. Tapasin teidät nukkumassa ulkona ruohostossa ja näin, kuinka kasvonne ennen pitkää olisivat joutuneet aurinkoon. Vain maassa syntyneet saattavat sietää sellaista vahingoittumatta. Muukalaiset saavat helposti auringonpiston.

— Ja te olette heti kasvoistani — tai kenties paremminkin tukastani päättäen otaksunut minut muukalaiseksi, jatkoi hän hymyillen. Mitä te sitten siitä ajattelitte, kun matkustajalla tässä paratiisillisessa ympäristössä ei ollut muuta tehtävää kuin nukkua?

— En tiedä, mikä minua velvottaisi ilmaisemaan teille ajatukseni, vastasi hän hieman terävästi. Muuten voitte olla rauhallinen: sitä en totta tosiaan tullut ajatelleeksi. Ja miksi ei voi nukkua, kun on kyllikseen katsellut kaunista? Vanhus, joka hoitaa tätä huvilaa, kertoi vieraasta, jota hän jo aamupäivällä oli täällä kuletellut ja joka sitten oli häneltä hävinnyt. Jos te olette sama — —

— Minun kai täytyy tunnustaa, kuinka asia on, vastasi nuori mies, puolittain ivallisella, puolittain raskasmielisellä ilmeellä, joka antoi hänen kasvoilleen miellyttävän leiman. — Lähetin miehen pois vetääkseni muutaman piirron luonnoskirjaani. Mutta koska olen vain pahanpäiväinen töhertäjä ja koska tämä seutu ilkkui heikkoja voimiani, jouduin jonkinlaisen apeamielisyyden valtaan ja olin iloinen, että uni minua armahti.

— Sitten kai olette suuttunut minulle, kun tulin herättäneeksi teidät.
Mutta minä lähden heti ja jätän teidät jälleen lohduttajanne hoivaan.

Hän nosti olkihatun päähänsä ja solmesi sen kiinni leuan alta. Nuori mies ei saattanut kääntää katsettaan kauniista kasvoista, joitten hieno soikeus tässä ympäristössä näytti entistäänkin ihastuttavammalta.

— Oi, neiti, sanoi hän, se olisi aivan turhaa. — Ajatus siitä, että olen karkottanut teidät pois, ei soisi minulle pienintäkään rauhaa, vaikka jäisin tänne yöhön asti ja vaikka saisin valita minkä hyvänsä tämän talon makuuhuoneista. Yöni olen muutenkin nukkunut huonosti aina siitä saakka, kun tulin Italiaan ja varsinkin kadehdittavaan Vicenzaan. Tiedättekö, mikä vie minulta unen? Teidän on vaikea sitä käsittää, koska en ole maalari, en kuvanveistäjä enkä yleensäkään taiteilija, yksinkertainen filosofian tohtori vain: ja kuitenkin on suuri Palladio vienyt rauhani. Ja äsken, kun koko viime yönä tuskin saatoin ummistaa silmiäni, valtasi minut ulkona viileässä ilmassa jonkinlainen uupumus, ja niin otti luonto oikeutensa.

Nuoren miehen puhuessa olivat tytön silmät käyneet yhä hämmästyneemmiksi. Ensin oli hänen olentonsa suuri varmuus tuntunut tytöstä melkein loukkaavalta, koska hän oli tottunut kauneudellaan saattamaan nuoret miehet hämmennyksiin. Sitten haihtui pieni närkästys jalomman tunteen tieltä, kun nuori mies puhui hänelle yhtä avonaisesti ja vapaasti kuin aikoja sitten luotettavaksi havaitulle ihmiselle, jolle saattaa sanoa kaiken.

— Millä tavalla Palladio on teille tehnyt pahaa? kysyi hän vihdoin ja istuutui jälleen — niin epämukava kuin paikka olikin — Jupiterpatsaan jalustalle.

— En tosiaankaan tiedä, ymmärrättekö minua, jatkoi nuori mies, suunnaten katseensa hänen ohitseen hoikkia pilareita myöten holvikaton puolihämärään. — Siinä tapauksessa minun täytyisi kertoa teille jonkun verran enemmän vähäpätöisestä persoonastani, ja se tuskin teitä huvittaisi.

Nuori mies hymyili surumielisesti. — Se ei tosiaankaan ole huvittavaa, jatkoi hän. Kuinka voin muuten selittää sen että teille, jota minulla ei ole edes kunnia tuntea — — ja nyt johtui ensi kerran mieleeni, että viivytän teitä ja että seuralaisenne odottaa. Minun täytyy toisen kerran pyytää anteeksi.

Seuralaiseniko? vastasi tyttö hymyillen. — Hän on yhtä ymmärtäväinen kuin tekin äsken, jopa ymmärtäväisempikin, sillä hän on etsinyt lepopaikakseen sellaisen nurkkauksen, jossa voi olla rauhassa tungettelevilta auringonsäteiltä. Ei, minulla ei ole minkäänlaista kiirettä, ja ellen ole liian lähentelevä, tahtoisin sangen mielelläni tietää, minkätähden suuri Palladio, joka jo kolme vuosisataa on ihastuttanut niin monia ihmissilmiä, on saanut mielenne synkäksi, koska ette omien sanojenne mukaan näe hänessä sellaista esikuvaakaan, jonka laakerit eivät anna teidän nukkua?

— Jos syy sittenkin olisi siinä, sanoi hän äkisti, ja nyt tuijottivat hänen silmänsä itsepintaisesti maahan. — Mutta vielä kerran: on turhaa puhua siitä. Erinäiset mielialat, jotka helposti saavat valtoihinsa miehen, eivät pienimmälläkään tavalla vaikuta naiselliseen olentoon. En tiedä, tekisinkö omaa sisartanikaan, jos minulla sellainen olisi, uskotukseni. Emmekö ennemmin puhu muusta, jostakin hauskemmasta? Joko olette käynyt Monte Bericon puistossa, josta on niin kaunis näköala kaupungille ja vuoristoon?

Neiti heitti päätään hieman taaksepäin. — Minulla ei ole pienintäkään oikeutta teidän luottamukseenne, sanoi hän hitaasti; mutta jos ilman muuta arvostelette minua naissuvusta vallitsevan tavallisen mielipiteen mukaan, erehtynette kenties hieman. Valitettavasti olen minäkin, niin nuori kuin olenkin, saanut kokea tuollaisia erikoisia mielialoja, joita tuskin olisin halukas uskomaan sisarelleni — jos minulla sellainen olisi. Siinä olemme siis yhtä mieltä. Ja entä jos ei minulla nyt olisi halua puhua näköaloista —

Hän nousi ja teki kevyen kumarruksen. Tämä pelasti nuoren miehen äkkiä hienoisesta hämillä-olon tunteesta.

— Antakaa anteeksi, neiti, sanoi hän hymyillen, jos ehkä olen puhunut sopimattomasti. Mutta on totta tosiaankin ihmeellistä seisoa tässä kasvoista kasvoihin nuoren vieraan neidin kanssa melkein kuin joku paatumusta teeskentelevä vaivainen syntinen, joka tahtoo ripittäytyä. Ja ettette ajattelisi minusta huonompaa kuin mitä ansaitsen, tahdon tunnustaa, minkälaisia tunteita suuri Palladio herätti sieluparassani. Tehän tunnette hänet myös. Olette epäilemättä alhaalla kaupungissa nähnyt hänen luomansa ihmeet aina iki-ihanasta basilikasta, tuosta sulouden ja majesteetin saavuttamattoman ihmeellisestä yhtymästä, Corsolla sijaitsevaan pikku rakennukseen saakka, joka kapeine päätyineen seisoo tavallisten porvarillisten talojen välissä niinkuin jalosyntyinen prinssi alhaisen sotaväen joukossa. En tiedä, millä tavalla te kykenette tajuamaan rakennustaidetta. Minulta on se kyky tähän saakka kokonaan puuttunut tai on se uinunut, ja vasta täällä ovat silmäni avautuneet ja silmien mukana sydän. Kaikki muut taiteet, vaikkakaan en itse niitä harjoita, ovat olleet lähellä sydäntäni, mutta koska rakennustaide tähän saakka on vedonnut ainoastaan ulkonaisiin aistimiini, on se jäänyt minulle vieraaksi. Sitten tulen Vicenzaan ja kuljeskelen pahaa aavistamatta näitten kiviesineitten parissa, jotka kaikki ovat yhden ja saman käsialaa, ja äkkiä puhuu minulle mykistä pylväistä, pilareista ja muodoista ihmisolento, iloisin, ylväin ja rakastettavin minkä koskaan olen tavannut, ja marmorin kylmän pinnan alta olen tuntevinani lämpimän veren sykähtelyn; ensi kerran huomaan siinä, jota taidekielellä nimitetään mittasuhteiksi, jäsenten tarkkasuhtaisuudeksi ja sopusoinnuksi, kuolematonta lämpöä uhkuvan ihmissydämen, jolla olisi minulle paljon sanottavaa ja jonka hiljaisimmankin sanan saattaisin käsittää. Pidätte varmaankin minua hupsuna uneksijana, hyvä neiti, mutta olette nyt, kerran vaatinut minua puhumaan; tuo hulluus valtasi minut ennenkaikkea täällä yksinäisessä Rotonda-salissa, kunnes armelias uni saapui ja vapautti minut avoimin silmin uneksimasta.

Neiti katseli hänen ohitseen hämärän eteishallin kautta aurinkoiseen puistoon. — Ymmärrän teitä varsin hyvin, sanoi hän tuokion kuluttua. Minäkin olen kokenut samansuuntaista, en kuitenkaan rakennusten suhteen, joskin hieman sinnepäin. Tunnetteko Bachia? Hänen vaikeimmista fuuga-arvoituksistaan, joista useimmat pitävät vain niitten suuremmoisen rakenteen vuoksi, olen minä saattanut kuulla hänen sydämensä tykinnän. Kenties senvuoksi, että olen tuntenut häneen jonkinlaista sukulaisuutta — ainoastaan hyvin kaukaista, koska en luonnollisesti missään suhteessa saata kohota sellaisen jättiläisen tasalle. Mutta minusta tuntuu kuin kuulisin niissä samojen verivirtojen kohinaa, jotka terästävät voimiani ja tekevät tahtoni taipumattomaksi. Te hymyilette. Ensin osottauduin teille uteliaaksi, nyt tunnustan olevani itsepäinenkin, ei voi avomielisemmin tunnustaa heikkouksiaan, vaikka olisi niistä ylpeäkin, jota minä en totisesti ole. Mutta teidän luottamuksenne ei saa jäädä yksipuoliseksi, eikä teillä saa olla sitä tunnetta, että vain teitä on kuunneltu. Sanokaa minulle vielä yksi seikka: minkätähden tulitte siitä surulliseksi, että odottamanne lahjakkaan rakennusmestarin asemasta tapaattekin suuren ja rakastettavan ihmisen?

Oi, neiti, huudahti hän, jos vastaisin teille tyydyttävästi tähän kysymykseen, saisitte tämän satunnaisen tuttavuuden ensi hetkenä kuulla minusta enemmän kuin oma äitini milloinkaan on aavistanut ja kuin parhaimmille nuoruudenystävilleni koskaan olen tunnustanut. Te kenties väsytte lopuksi — ei ainoastaan seisomaan kylmällä kivipermannolla vaan ennenkaikkea kuuntelemaan minua. Sallitteko minun saattaa teidät seuralaisenne luo?

— En, vastasi hän rauhallisesti. — Tehän tiedätte, että olen yhtä itsepäinen kuin uteliaskin. En siis väsy niinkään helpolla. Mutta te olette oikeassa, kävelkäämme hieman, ja sitten kerrotte minulle kaikesta. Ei kukaan ole parempi uskottu kuin sellainen, jota ei kenties enää koskaan elämässään tapaa. Jos minulla olisi salaisuuksia, uskoisin ne kaiken todennäköisyyden mukaan ennemmin teille kuin jollekin n.s. ystävättärelle, joka varmasti lörpöttelisi ne toiselle, joskin ehkä vain omalle miehelleen. Ja äitini — vieläkö teidän äitinne elää?

— Minun äitini elää, mutta hän on valitettavasti viimeinen, jolle saattaisin avata sisäistä elämääni. Hän rakasti niin intohimoisesti isääni, ettei hän enää hänen kuolemansa jälkeen — siitä on jo yli kahdeksan vuotta — ole kyennyt irtautumaan kummallisen alakuloisesta tylsyyden tilasta, johon tuska hänet saattoi. Niin elää hän jonkinlaisessa henkisessä puolihämärässä. Hän tajuaa kaiken ympärillään ja ottaa omalla tavallaan kaikkeen osaa, mutta hän on kuin ihminen, jonka kädet ovat halvaantuneet: hän ei tunne sitä, mihin hän koskettaa. Nyt käsitätte varmaankin, minkätähden minusta on tullut itsepäinen: minulla täytyi olla tahtoa kahden, vieläpä kolmenkin edestä, koska minulla lisäksi on pieni veli, joka tuli maailmaan vasta muutaman kuukauden kuluttua isäni kuolemasta. Uskokaa minua, ettei ole onnellista tulla liian aikaisin itsenäiseksi ja, ennenkuin edes on selviytynyt tyttö-ajan unelmista, hallita suurta taloa ja holhota omaa äitiään. Ja nyt olen kertonut teille riittävästi itsestäni, nyt on jälleen teidän vuoronne. Lähtekäämme ulos puistoon. Sillävälin saa kunnon Zephyrine nukkua vanhurskaan unta. Esitän teidät sittemmin niinsanotulle kasvattajalleni, josta minä nyt vuorostani saan pitää huolta.

Ja sangen vähän hänen nykyiseen olemukseensa soveltuva kuten itse saatte nähdä. Mutta kaksikymmentäviisi vuotta sitten, jolloin minua ei vielä ollut maailmassa, kuuluu hän tehneen nimelleen kunniaa. Ajatelkaahan vain, entinen hoitajattareni alotti elämänratansa näyttämöllä, tanssijattarena. Hänen isänsä oli ranskalainen tanssinopettaja, joka oli nainut wieniläisen hyvinvoivan porvarintyttären. Lamppujen valossa huomasi Zephyrine erään nuoren kauppiaan, joka tahtoi mennä avioliittoon hänen kanssaan, mutta kustansi hänet sitä ennen jonkinlaiseen oppilaitokseen, sillä paitsi synnynnäistä ranskankielen taitoaan, ei tyttö ollut saanut alkeellisintakaan sivistystä. Kun hän muutaman vuoden kuluttua olisi ollut kutakuinkin kelvollinen, kuoli hänen sulhasensa ja suojelijansa ja hän jäi turvattomana ja köyhänä yksin maailmaan, koska hänen vanhemmillaankin oli ollut surullinen loppu. Samoihin aikoihin etsi äitini hoitajatarta minun nuorelle personalleni, ja kun ranskankielen taito oli pääasiallisena pätevyysehtona — asuimme silloin kuten nytkin maatilallamme Steiermarkissa — uskottiin minun ensimäiset askeleeni tässä maailmassa neiti Zephyrinen valvonnan alaisiksi. Vuosien vieriessä on tämä suhde muuttunut päinvastaiseksi, nyt olen minä vastuunalainen sekä hänen että omasta käytöksestäni; tänään olette omin silmin todennut, miten hän pitää minusta huolta: Hän sallii minun pitkät ajat puhua nuoren, tuntemattoman herran kanssa mitä ihmeellisimmistä asioista antamatta pienimmänkään omantunnon pistoksen häiritä untansa.

Nuori mies nauroi, mikä varsin hyvin soveltui hänen kasvoilleen. — Nyt olisi minun vuoroni esittäytyä teille, sanoi hän. Mutta minun elämäkertani on sangen porvarillinen ja jokapäiväinen. Isäni oli kimnaasin opettaja ja minut kasvatettiin samaa tarkoitusta varten, koska sen arveltiin olevan minunkin kunnianhimoni korkeimpana päämääränä. Mutta hänellä oli jotakin, jota pojalta puuttui ja joka sai hänen tyytymään niin vaatimattomiin olosuhteisiin: hän rakasti nuorisoa ja opetti mielellään. Minä halusin intohimoisesti oppia, aina vain oppia — muun muassa tuntemaan itseäni. Sen tulokset eivät suinkaan olleet omiansa tekemään minua ylimieliseksi. Olin pian huomaavinani, että minussa kyllä oli ainesta tulla hyödylliseksi ihmiseksi, mutta yksinomaan hyödylliset ihmiset tuntuivat minusta itse asiassa sangen joutavilta. Yksi enemmän tai vähemmän tuossa suuressa työntekijäjoukossa, josta luonto- ja yhteiskunta ovat pitäneet huolta, — mitäpä siitä. Olisin niin halusta toivonut itsestäni jotakin erikoista, uutta ja ihmeellistä, niin että en olisi voinut hyödyttää ainoastaan muutamaa kourallista koulupoikia, vaan koko n.s. ihmiskuntaa ja nykymaailmaa. Jälkimaailma ei olisi minua silloin pelottanut. Mutta hitunen kielitiedettä ja filosofiaa ei siihen riittänyt. Niitten avulla juuri joutuu tuohon suureen joukkoon, joka rauhallisena etsii ravintoansa hedelmällisen maan parmailla matalissa nautinnoissa. Aina vain olla kiitollinen siitä, mitä toiset tarjoavat nautittavaksi — se käy lopulta vastenmieliseksi. Minkälaista lieneekään sellaisen ihmisen, joka on niin rikas, että voi kiittää kaikesta ainoastaan itseään, tai ainakin parhaasta: rikkaan, voimakkaan persoonallisuuden nautinnosta. En tiedä, puhunko kyllin selvästi, neiti. Naisilta ei sitä tavallisesti puutu. Jos eivät onnettomat olosuhteet ole liiaksi olleet heitä vastaan, ovat he meidän edellämme siinä, ettei heidän tarvitse palvella yleisiä tarkoitusperiä eikä kantaa univormua, vaan että jokainen saa olla ihmisolento sellaisenaan, hyvä taikka paha, rakastettava tai sietämätön, joka tapauksessa se, mikä hän oman persoonallisuutensa voimasta on. Ja minä — koska olen varaton ja kun minun kuitenkin täytyy pysyä hengissä — minä en olisi voinut ryhtyä mihinkään muuhun kuin takomaan pikku poikien päähän mensaa ja vihdoin, päästyäni pitemmälle, istuttamaan Platon ajatuksia keltanokkaisiin nuorukaisiin. Silloin pelasti minut tyhmä päähänpisto ja armelias teko. Ensinnäkin tulin syöksyneeksi valtiollisiin selkkauksiin ja aloin avustaa muuatta sanomalehteä, mikä opettajakokelaalle oli sangen huono suositus. Ja kun täten olin turmellut virkaurani sillä alalla, kuoli kaukainen sukulainen, joka aina oli pitänyt minun puoliani, ja jätti minulle perinnöksi kaksituhatta taalaria. Silloin en enää odottanut, milloin minulle näytettäisiin, missä kimnaasin ovi on, vaan ravistin koulutomun jaloistani ja lähdin vaeltamaan kohti etelää. Täällä luvatussa maassa, jossa ihmiset kautta vuosisatojen ovat vapaasti ja pelottomasti työskennelleet kehittyäksensä elämäniloisiksi, terveiksi luonteiksi, täällä tahdoin vielä viimeisen kerran koettaa, enkö minäkin pääsisi niin pitkälle. Mihin suuntaan ja miten — se oli minulle kerrassaan yhdentekevää. Ja nyt kenties käsitätte, minkä vuoksi tunnen surumielistä kateutta tehdessäni Palladion tuttavuutta, ihmisen, jolla oli niin paljon sisäistä runsautta ja kauneutta, että häntä vielä vuosisatojenkin jälkeen ihmetellään, jäljitellään, rakasteluun ja kadehditaan. Ja tämän kaiken hän saavutti, vaikka hänkin oli "lapsenlapsi", jonka täytyi laahata mukanaan suurta, perinnäistä muoto- ja ajatustaakkaa. Mutta millä tavalla hän onkaan kaiken kyennyt muovaamaan omaksi omaisuudekseen, miten viskannut antiikin ajalta perimänsä kulta-aarteen mielikuvituksensa sulattimeen ja kaikkeen vetänyt oman sielunsa hahmoviivat! Joka sellaiseen pystyy, hän ansaitsee elää, — niin ainoastaan hän oikeastaan elää, jotavastoin me joutilaina kuljeskelevat, ikuisesti vastaanottavat, ikuisesti nälkäänäkevät ihmiset —

Hän kääntyi ja repäsi ruusunoksaa niin että terälehdet irtautuivat kukkasista ja putosivat ruohoon, — kehnointa kuitenkin on, jatkoi hän hampaittensa välissä mutisten, että otan tuon kaiken puheeksi aivankuin tahtoisin kerjätä sääliä, tahi — mikä vieläkin pahempaa — olisin mielestäni senvuoksi jotakin, että tunnen oman mitättömyyteni. Mutta olkaa jalomielinen, hyvä neiti, ja unohtakaa lörpöttelyni: unohtakaa ylimalkaan, että olette tavannutkaan tällaisen ihmisen. Kiitokseksi suon teille sydämestäni kaiken sen, mitä teillä on ja mitä te olette jumalten ja ihmisten iloksi. Jääkää hyvästi!

Hän nosti hattuaan katsahtamatta tyttöön ja kääntyi mennäkseen. Mutta tämän ensimäinen sana pysäytti hänet.

— Uskotteko sattumaan, tohtori, vai onko kaikki, mikä taivaan ja maan välillä tapahtuu sallimuksen tai kohtalon määräämää?

Hän katsoi pitkään tyttöä ikäänkuin olisi noista kauniista, ylpeistä kasvoista, joilla nyt oli lempein ilmeensä, koettanut etsiä äskeisen kysymyksen syytä.

— Minä puolestani, jatkoi tyttö, tunnen aina jonkunlaista huimausta koettaessani selvitellä itselleni tätä salaisuutta; silloin tuntuu siltä kuin avuttomana liukuisi pohjattomaan syvyyteen. Mutta heti, kun minun itse on tehtävä jokin päätös, tunnen varman pohjan jalkojeni alla. Sillä oma tahtoni ei ole minulle koskaan salaisuus, siinä vain on pulma, kuinka saan sen suhtautumaan siihen suureen tahtoon, joka vallitsee maailmaa. Teidän täytyy tässä muistaa, mitä kerroin kotioloistani. Mihin joutuisinkaan, jos en — Jumalalle kiitos — tietäisi, mitä tahdon? Älkää senvuoksi panko pahaksenne, että käytän hyväkseni meidän harvinaista tutustumistamme ja otan vaarin kohtalon vihjauksesta. Sanokaa minulle suoraan, mitä luulette itsestänne tulevan, kun teidän kaksituhatta taalerianne ovat loppuneet ettekä ole löytänyt, mitä etsitte Italiasta?

Nuori mies tuijotti äänetönnä eteensä. Kenties te sen tiedätte, neiti, tahi aavistatte. Joka tapauksessa tietää sen kohtalo.

— Minun aavistukseni eivät liene erittäin iloisia tai lohdullisia. Mutta sanokaa minulle suoraan: täytyykö teidän juuri Italiassa odottaa sitä, mikä tuleva on? Minä pelkään, että tuollaisena yksinäisenä vaeltajana vaivutte yhä syvemmälle synkkämielisyyteen. Jos sallitte, teen teille ehdotuksen, jonka luonnollisesti voitte ottaa vastaan tai hyljätä?

— Olemme puhuneet niin monista asioista, että tällainen lyhytaikainen matkatuttavuus on aivan riittämätön. Miten olisi, jos vielä jatkaisimme keskustelua kaikessa rauhassa? Ehkä pääsisimme silloin tyydyttävämpiin tuloksiin. Sentähden ehdottaisin, että te vähäksi aikaa keskeyttäisitte matkanne, s.o. siirtäisitte sen hieman tuonnemmaksi, ja seuraisitte meitä maatilallemme. Siellä kenties olisi hieman pitkäveteistä, mutta koska olette ryhtyneet etsimään omaa itseänne, saattaisi yksitoikkoinen elämä vain olla teille avuksi. Ja jos se panee teidät epäröimään, ettette noin vain muitta mutkitta saata ottaa vastaan uppo-outojen ihmisten vierasvaraisuutta, voitte joutohetkinänne, kun ehditte itseltänne, pitää vähän huolta minun pikku veljestäni. Vanha pappi alkaa jo käydä lapselliseksi; minulla ei ole luottamusta hänen latinaansa ja kreikankielen taidossa hän itsekin tunnustaa puutteellisuutensa. Cäsar on kuin kesytön varsa, vaikka pohjaltaan hyvänluontoinen miehenalku. Teillä ei ole hänestä minkäänlaista huolta, niin että voitte täydellisesti olla oma herranne; minä itse otan tarkastaakseni koulun, josta en suuriakaan ymmärrä. Mitä sanotte tästä mielijohteesta?

— Ei, jatkoi hän hieman punastuen nähdessään nuoren miehen kiinteästi katselevan häntä, älkää sanoko vielä mitään näin heti, älkää tänään eikä huomenna. Minä unohdin, ettei opettaminen teitä erityisesti miellytä, ja tietysti sitäkin vähemmän, kun ette edes tunne tulevaa oppilastanne. Antakaa anteeksi hätiköimiseni. Mutta kun ajattelette, että minä yksin olen vastuunalainen pojan kasvatuksesta, ymmärtänette, kuinka hartaasti toivoisin hänen kasvavan niitten periaatteitten mukaisesti, joita uskon teidän omaavan — päättäen siitä vähästä, mitä olette minulle puhunut. Kunnon isäni antoi hänelle nimeksi Cäsar; hän oli haaveellisesti kiintynyt Napoleoniin, jonka armeijassa hän oli palvellut. Mutta minä pelkään, ettei pojasta tule minkäänlaista suuruutta, jos ei kukaan muu pidä hänestä huolta kuin vanha, heikko pappi ja hänen oma nuori sisarensa. Jos tekin nyt olisitte hieman taikauskoinen ja pitäisitte kohtaustamme erityisenä kohtalon viittauksena, tekisitte sen hyvän työn, että seuraisitte meitä kotiin, maatilallemme. Siellä perehtyisitte meidän elämäämme ja ennen kaikkea kasvattiinne. Jos ette voisi häneen kiintyä, sanoisitte sen suoraan. Ette siinä tapauksessa olisi menettänyt kuin pari viikkoa, joitten kuluessa olisitte oppinut tuntemaan kappaleen kaunista maatamme. Huomenaamulla varhain, kello yhdeksän, lähdemme. Jos ette vielä voi erota Palladiostanne, voimme odottaa ylihuomiseen.

— Kiitän teitä, neiti, sanoi hän; kiitän teitä sydämellisesti tästä tarjouksesta. Kun en heti ota sitä vastaan, vaan pyydän miettimisaikaa huomisaamuun, tapahtuu se vain senvuoksi, että saitte sallimus-uskonne tarttumaan minuunkin. Tosin tiedän, ettei kukaan voi välttää kohtaloaan, mutta koska meidät kaikki kuitenkin kasvatetaan sellaisen ennakkoluulon varassa, että muka olemme tekojemme herroja, ja että meidän niitten suhteen täytyy ottaa huomioon järjen käskyjä — tehdäksemme tämän jälkeen kuitenkin sen, mitä emme voi tekemättä jättää — sallinette minun yön aikana odottaa korkeamman johdatuksen merkkiä. Jos sanoisin mitä tahtoisin, tuntuisi se kenties huonolta kohteliaisuudelta — ja senvuoksi vaikenen mieluimmin. Minulle valmistamanne täydellinen yllätys puolustanee avuttomuuttani. Ja aatelkaas, että minun pitikin nukkua pylvässalin portaitten viereen herätäkseni kohtalon lähetin sanomaan —

He kuulivat samassa huvilan sisähuoneista äänen, joka hätäisenä huusi muuatta nimeä. — Siinä on toinen unikeko, sanoi neiti hymyillen. — Tulkaa, minun täytyy esitellä teidät! Hänen ei tarvitse tietää vielä mitään suunnitelmastamme. Mutta minähän unohdin: en vielä tiedä, kenen saan esitellä.

— Ja minun Victoire Clemence, Hainstettenin vapaaherratar. Kun kuulette vanhan hoitajattareni kutsuvan minua nimellä Nesschen,[lyhennys sanasta Baronesschen; merkitsee pikkuparonitar] ei se ole mitään muuta kuin lempinimi, jolla hän lapsesta asti on minua kutsunut. Katsokaahan, tuolta pylväitten lomitse hän pyrkii tänne. Jos tahdotte valloittaa hänet, niin sanokaa sopivan tilaisuuden sattuessa muutamia kohteliaisuuksia hänen ylhäisistä liikkeistään.

He olivat kääntyneet portaihin päin, joita myöten nyt kiireesti nousi komea nainen silminnähtävästi kiihtyneenä, kasvot hehkuen sekä äskeisestä unesta että tuskasta, jonka neidin näkymättömiin katoaminen oli aiheuttanut. Hän pysähtyi hämmentyneenä huomattuaan vieraan. Mutta neiti esitteli hänelle tohtorin muutamin leikillisin sanoin, äänesti poislähtöä ja piti sitten aivan yksinään yllä keskustelua portille vievää tietä kuljettaessa. Alhaalla vaunujen luona tapasivat he portinvartijan, joka äreänä rypisti kulmakarvojaan nähdessään niin äkkiarvaamatta jälleen aamupäiväisen vieraan. Pian hänet kuitenkin hyvitti kelpo juomaraha, jonka tohtori pisti hänen kouraansa. Neiti puolestaan tuntui unohtaneen, että hän jo oli palkinnut vanhusta. Vanhus katseli silmät selällään vuoroin kultarahaansa, vuoroin nuorta tuhlaajatarta ja kuiskasi kuskille: englannitar! — Sitten hän kunnioittavasti auttoi neidin vaunuihin Zephyrinen keveästi nojautuessa vieraan käsivarteen kaikella sillä sulolla, mikä hänelle oli mahdollista.

— Ettekö lähde meidän mukaamme, tohtori? kysyi neiti istuessaan jälleen yksin vaunun peräistuimella. Näettehän, että tässä on tilaa. Me palaamme Monte Bericon kautta. Iltavalaistuksessa ovat vuoret varmaankin erinomaisen kauniit.

Nuori mies pyysi anteeksi, hänen täytyi vielä noutaa kirjeitä postista ja itse kirjoittaa muutamia. Hän oli käynyt hiljaiseksi ja sulkeutuneeksi, kun he eivät enää olleet kahden kesken. — Kuten tahdotte! vastasi neiti välinpitämättömästi. Toivottavasti siis jälleennäkemiin!

Hän nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään, Zephyrine heilautti vienosti tervehtien auringonvarjostintaan, ja vaunut vierivät pois.

Sillä aikaa istui eräässä Albergo di Roma hotellin korkeassa, ilmavassa huoneessa pieni nainen sohvassa pöydän luona, jolle hän oli levittänyt kortit ja pelasi väsymättömänä pasianssia. Aina päästyään pelin loppuun, nousi hän, astui ikkunan luo tai verannan ovelle, kuunteli pihasta ja kadulta tulevia ääniä ja soitti vihdoin kelloa kysyäkseen vähintäin kahdennentoista kerran kamarineidoltaan, eikö paronitar Victoire jo ole tullut takaisin. Saatuaan alati samanlaisen vastauksen, vaipui hän jälleen sohvan patjoille ja sekotti huoaten kortit uudelleen. Häntä katsellessa tuli ajatelleeksi puoleksi sammunutta hiilosta, johon aika ajoin sattuva tuulenpuuska saa syttymään pienen liekin, joka kuitenkin kohta jälleen hukkuu tuhkaan.

Huolimatta harmaista hiuksista, näyttivät pienet, hennot kasvot nuorekkailta loistavine, mustine silmineen, joitten katse oli avuttoman ihmettelevä ja rukoileva niinkuin lapsen, jota rangaistaan hänen itsensä oikein tietämättä minkävuoksi. Jos pelissä joku vaikea pulma suoriutui onnellisesti, pujahti yhä vielä kauniille huulille pienoinen hymyn hohde. Heti senjälkeen kävivät piirteet taas väsyneiksi ja huolestuneiksi.

Nyt ajoivat vaunut pihaan, joka erottaa rakennuksen kadusta; hän kuunteli jatkaen peliään, ja vaikka ovi aukeni, ja tytär nopeasti astui sisään, ei hän vieläkään laskenut kortteja käsistään.

— Nuhtele vain minua, äiti! huudahti kaunis tyttö, viskasi hattunsa läheiselle tuolille ja heittäytyi matolle rauhallisen pienen olennon viereen vetäen häntä hellästi luokseen. Me olemme myöhästyneet anteeksiantamattoman paljon, mutta me emme tietäneet, että tie oli niin pitkä ja vuori niin jyrkkä. Mitä olet tehnyt koko tämän ajan?

— Se on kulunut hyvin, lapsi, vastasi vanha nainen unkarinkielellä, sillä hän puhui aina kotimaansa kieltä ollessaan kahden kesken tyttärensä kanssa. Peli on käynyt hyvin, myöskin tämä uusi, jota olen koettanut. Kuinkahan myöhä jo on? Missä on Zephyrine?

Tämä astui vasta nyt huoneeseen, sillä hänen sulous- ja arvokkuuskäsitteittensä mukaista ei ollut syöksyä ylös portaita kuten teki hänen entinen kasvattinsa.

— Rouva paronitar, sanoi hän, pyydän tuhannesti anteeksi, Nesschen kyllä selittää teille —

Pieni rouva nousi. — Pyytäkäämme valoa, sanoi hän, huomaan nyt vasta, kuinka pimeätä jo on —

Hän katseli tuskaisesti ympärilleen huoneessa. Zephyrine kiirehti sytyttämään suuren, vanhan kamiinin otsikolla seisovat vahakynttilät. Neiti oli astunut verannan ovelle ja katseli milloin alhaalla pihassa kasvavia ikivihantoja pensaita, milloin kuunsirppiä kadun toisella puolen olevan palatsin yllä.

— Äiti, sanoi hän äkkiä, tiedätkö, että saamme vielä yhden matkatoverin lisää? Olen löytänyt kotiopettajan Cäsarille, nuoren oppineen, joka jo huomenna lähtee kanssamme. Sinä tiedät, äiti, että hänen vihdoinkin täytyy ruveta saamaan kunnollista opetusta, pater Daniel on itsekin sitä mieltä.

— Kotiopettajan? toisti äiti. Vai niin — niinkö? Kotiopettajan!
Kyllähän sinä, lapsi, sinä ja pater Daniel sen ymmärrätte.

— Onko se totta, Nesschen? huudahti vanha hoitajatar. Mutta milloin maailmassa — ja kuinka? — Enhän toki voi uskoa, että —

— Sen ainakin voit uskoa, Zephyrine, että olen pitänyt silmäni auki sill'aikaa kun sinun olivat ummessa. — Hän on hyvin vakava ja miellyttävä nuori mies, äiti kulta, luonnollisesti saksalainen, tohtori Philipp Schwarz.

— Tosiaanko! huudahti Zephyrine korkeimman hämmästyksen vallassa. Ja koko matkan aikana ette te — ja kaikki on siis jo valmiiksi puhuttua, te olette siis nähnyt hänen todistuksensa — ja ottanut selkoa hänen kykeneväisyydestään sekä siveellisistä periaatteistaan —

— Olen, armas Zephyr, tuosta kaikesta olen ottanut riittävän selon, ja kaikesta vastaan. Hän on tosin pyytänyt miettimisaikaa huomiseen. Mutta en epäilekään, etteikö hän tulisi.

— Luonnollisesti ette, kivahti hieman loukkaantunut uskottu. Kuinka hän voisikaan vastustaa! Hän on luonnollisesti korviaan myöten rakastunut Nesscheniin — ei sitä suotta olla kahden kesken pelkkien epäjumalien —

— Rakas Zephyrine, sanoi kaunis neiti sangen päättävällä äänellä, sinä tosin olet nuoruudenystäväni ja sinulla on omat vapautesi. Kuitenkin pyydän sinua tässä tapauksessa pitämään ajatuksesi yksinomaan ominasi. Jos uusi tuttavamme saisi kuulla pienimmänkin tuollaisen pistopuheen, saattaisi hän ilman muuta lähteä pois. Sillä vaikka hän ei ole rikas mies — tai kenties juuri senvuoksi — on hän sangen arkatuntoinen kunniakäsitteiden suhteen. Myöskin pyydän, ettet unohtaisi, äiti, ettei hän vielä ole sitoutunut mihinkään muuhun kuin seuraamaan meitä Hainstetteniin ollakseen siellä vieraanamme jonkun aikaa. Hän ei tahdo ottaa huostaansa Cäsarin kasvatusta ennenkuin on oppinut tuntemaan hänet. Hänen läsnäollessaan ei siis saa mainita "kotiopettaja"-sanaa. Tahdotko luvata sen, rakas pikku äiti?

— Lupaan, mitä tahdot, minkä parhaaksi näet. Katsohan, siitä asti kuin jäin yksin — tuon kauhean onnettomuuden jälkeen, kun isäsi — —

Hän alkoi hiljaa itkeä. Tytär sulki hänet syliinsä, suuteli häntä tyynnytellen, antoi hänelle kaikenkaltaisia hyväilynimiä ja sai hänet vihdoin siinä määrin rauhoittumaan, että hänen kyyneleensä lakkasivat vuotamasta ja hän kysyi, eikö jo voitaisi ruveta juomaan teetä. Sitten saatettiin hänet pöytään, jolle Zephyrine sillä välin oli kamarineidon ja ravintolan tarjoilijan avulla kattanut illallisen. Victoire oli hilpeällä mielellä ja kertoi äidilleen — niinkuin haastellaan lapselle tarulinnoista ja taikapuutarhoista — kaikesta, mitä he tänä iltana olivat kaupungissa ja sen ympäristöillä nähneet. Äidin vanhoista, hentopiirteisistä kasvoista ei kuitenkaan voinut päättää, oliko hän tajunnut kaiken. Zephyrine istui äänetönnä.

Hetkistä myöhemmin, kun äiti oli saatettu vuoteeseensa, johon hän nukkui niin pian kuin joku mitä raskaimman päivätyön suorittanut, astui tytär hiljaa ulos parvekkeelle, joka kolmelta puolelta reunusti pihamuuria, ja kulki aina kadun kohdalle saakka, josta matalan suojuksen ylitse voi nähdä alas. Hän asettui istumaan nurkkauksessa olevan granaattipuun puiselle jalustalle ja rupesi katselemaan ohitse meneviä yökulkijoita, jotka täällä Corsolla nauttivat illan viileydestä, poltellen ja lörpötellen. Hänen mielialansa oli niin kummallisen valoisa ja iloinen, hän ei sellaista ollut kokenut vuosikausiin. Hivelevän pehmeä ilma, pehmeät vieraat äänet, pimeä yksinäisyys hänen kätköpaikassaan, josta hän tarkasteli elämää, joka häntä ei vähääkään liikuttanut ja joka ei saanut asettaa hänen kannettavakseen huolia ja velvollisuuksia, — tämä kaikki synnytti hänessä vapauden ja irtautumisen tunteen, joka saattoi sydämen voimakkaasti sykähtelemään. Ja Rotondasalissa vietetyn hetken muisto, jokainen siellä lausuttu sana elivät pohjimmaisina hänen sielussaan ja kohottivat hänen riemuntunnelmaansa, hänen ylpeätä tahtoansa ja voimaansa hallita vaihtelurikasta elämää ja taistellen saavuttaa kaivattu onni. Hän kuuli alhaalla muutamain nuorekkaitten äänten hyräilevän siihen aikaan suosittua kansanlaulua ja yhtyi lauluun. Kun naurunheläys kadulta ehti hänen luokseen, huomasi hän äkkiä itse nauravansa mukana. Mutta sitten hän äkkiä vaikeni ja tuli vakavaksi. Hän näki kadun toisella puolella olennon, jonka hän huolimatta lyhdyn himmeästä valosta heti tunsi. Nuori muukalainen kulki iloisessa joukossa alla päin, hattu syvään otsalle painettuna. Hän pysähtyi vastapäätä hotellin porttia; hän katseli ylöspäin, ja tyttö luuli tuntevansa, että hänen katseensa harhaili granaattipuun ympärillä, jonka tummassa varjossa hän liikkumattomana istui. Hän pidätti hengitystään ja sulki vaistomaisesti silmänsä. Hänen katsahdettuaan jälleen alas oli tähystelijä kadonnut. Hän jäi vielä vähäksi aikaa paikoilleen, kunnes uskalsi avonaisen parvekkeen poikki hiipiä huoneeseensa.

Hän oli tuskin noussut ylös seuraavana aamuna, kun kamarineito toi hänelle kirjelipun, jonka erään toisen hotellin palvelija oli hänelle jättänyt. Se sisälsi ainoastaan kysymyksen, pysyikö neiti vielä eilen tekemässään ehdotuksessa. Hän ei pienimmälläkään tavalla soimaisi neitiä, jos tämä olisi alkanut epäröidä, tokko hänellä olisikaan niitä ominaisuuksia, joita tämän täytyi veljensä kasvattajalta vaatia. Sen, jolla oman sivistyksensä kanssa vielä oli niin paljon tehtävää, oli tuskin ryhtyminen opettamaan toisia. Jos hän kuitenkin saisi koettaa, ottaisi hän vapauden tulla heidän luokseen kysymään, milloin lähtö tapahtuu ja pyytämään neitiä esittämään hänet äidilleen.

Neiti riensi kirjoittamaan käyntikortille vain seuraavat sanat: "Ei ole tapani yön aikana muuttaa päätöksiäni. Olette tervetullut. Victoire."

Puolen tunnin kuluttua saapui tohtori itse eilisessä harmaassa matkapuvussaan ja huopahatussaan; hänen jälessään kannettiin vaatimattoman kokoista matkalaukkua. Hän astui näköjään varmana jalosukuisen neidin luo, ja kumarsi kunnioittavasti äidille, joka katseli häntä hämmästyneenä ja, vasta tyttären kuiskattua jotakin hänen korvaansa, nyökäytti nuorelle miehelle päätään ystävällisesti kuin vanhalle tuttavalle. Zephyrine kumarsi hänelle virallisesti ja taiteen sääntöjen mukaisesti, välittämättä hänestä sen enempää, mutta kaunis "Nesschen" ojensi tohtorille ystävällisesti kätensä ja kiitti häntä sanansa pitämisestä. Sitten hän vei äidin, joka tuskaisena ympäri huonetta katsellen kyseli tuhansista pikkuesineistä, olivatko ne unohtuneet, hitaasti ja varovasti rappuja alas, joitten luona vaunut odottivat, ja nosti hänet niihin. Ne olivat tuollaiset vanhanaikaiset matkavaunut, joita nykypolvi enää näkee vain vanhoissa kuvissa, ja jotka ovat niin leveät ja syvät, että niihin helposti mahtuu kuusi ihmistä; vaunujen takaosassa tavaroille varatun syvennyksen päällä, on palvelijoita varten kaksi-istuiminen katettu suojus, joka yksinään on yhtä iso kuin meidän päiviemme ajopelit. Neljä postihevosta, jotka jo vähän aikaa olivat kärsimättömästi kaapineet jaloillaan pihan kivitystä, veti suunnatonta rakennusta. Kun naiset olivat sijottautuneet vaunuihin, jäi Zephyrinen rinnalle vielä riittävästi tilaa hintelälle saksalaiselle oppineelle.

Victoire tukahutti hymyilyn nähdessään "nuoruudenystävättärensä" juhlallisen kasvojen ilmeen, kun tämä kietoi vaipan ympärilleen ja painautui mahdollisimman syvälle nurkkaansa välttääkseen uuden matkakumppanin pienintäkin kosketusta. — Näettehän, tohtori, sanoi hän, ettette ollenkaan häiritse meitä. Olkaa siis hyvässä turvassa. Ei teidän myöskään tarvitse pelätä, että keskustelumme teitä väsyttäisi. Olemme näin matkoilla ottaneet harjoitellaksemme vaikenemisen taitoa, ja jokainen on omissa ajatuksissaan. Jos me kaikesta huolimatta ajan pitkään alamme ikävystyttää, emme ota pahaksemme, vaikka te, voidaksenne paremmin nauttia seudusta, pakenisitte postimiehen luo kuskilaudalle, tai takaistuimelle kamarineitomme seuraan; se olisi hänelle suuri kunnia.

Tohtori astui hymyillen vaunuihin ja vakuutti joka kohdassa alistuvansa tämän vaunulinnoituksen järjestyssääntöihin. Äiti istui häntä vastapäätä niinkuin tytärkin kiireestä kantapäähän verhottuna mustaan silkkiseen matkaviittaan, jonka päähine somasti ympäröi hänen kalpeita kasvojaan. Hänen kauniit, mustat silmänsä olivat matkan kuluessa alati suunnatut kaukaisuuteen, eikä hän välittänyt vähääkään uudesta tuttavasta. Neitikin soi vain harvoin hänelle sanasen, jos hän matkakirjasta, jota ahkerasti tutki, sattui löytämään heidän juuri sivuuttamansa vuoren tahi paikan nimen. Aurinko paahtoi himmeästi sciroccopilven läpi, joka kevyen, harmaan harson tavoin leijaili kauniin seudun yllä. Hevosten virkusti juostessa, oli korkean, varjoisen katoksen alla miellyttävä matkustaa, ja yksinpä Zephyrinekin tunsi itsensä ajan pitkään kykenemättömäksi pysyttämään välimatkaa itsensä ja naapurinsa kesken. Ja kun tohtori Zephyrinen ja neidin välillä sattuneessa pienessä erimielisyydessä asettui edellisen puolelle, alkoi hän äkkiä tuntua niin rakastettavalta, että Zephyrine tarjosi hänelle kölninvesipullonsa ja kehoitti häntä kostuttamaan nenäliinansa; se olisi ainoa tehoisa virkistyskeino helteessä.

Nyt sai tohtori myöskin kuulla, että naiset olivat lähteneet matkalle käydäkseen Milanossa tervehtimässä vanhan paronittaren sisarta. Hän oli naimisissa italialaista sukuperää olevan kreivin kanssa, joka kuitenkin palveli itävaltalaisessa armeijassa. Äiti oli suuresti kaivannut sisartaan, mutta ei viihtynyt hänen luonaan kuin kahdeksan päivää. — Hainstettenissä on sinun kuitenkin kaikkein paras olla, pikku äiti, sanoi tytär, katsahtaen tohtoriin. Pian saat jälleen istua rakkaalla parvekkeellasi ja katsella Cäsarin puuhailua puutarhassa.

Oli somaa huomata, kuinka väsymättömästi tytär piti huolta äidistä koettaen häntä alituisesti ilahuttaa ja asettaa hänen olonsa mukavaksi. Hän ei tuntunut vielä oikein mukautuneen siihen ajatukseen, että rakastetun olennon henki enää eli vain jonkinlaista uni-elämää, jaksamatta enää milloinkaan herätä todellisuuden tajuun. Tämä lapsen tunne, suru ja huoli olennosta, jonka hän jo tavallaan oli kadottanut, näytti siihen määrään täyttäneen tytön mielen, ettei siihen jäänyt minkäänlaista sijaa lämpimämmälle osanotolle muita ihmisiä kohtaan. Useasti, kun hän pitkästä matkasta väsyneenä sulki tomusta ja auringosta vaivaantuneet silmänsä, syventyi Philipp noitten nuorten kasvojen arvoitukseen; niissä ei ollut piirrettäkään äidin kasvoista ja kuitenkin ne hänen väsyneenä nojautuessaan vaunun seinustaan kävivät ihmeellisellä tavalla melkein pelottavassa määrässä samankaltaisiksi kuin tuo sammunut kuva. Silloin oli hän entistään viehättävämpi. Mutta hänen avattuaan valppaat silmänsä, jotka niin välinpitämättömästi saattoivat katsella kaikkia ihmisiä, tunsi nuori mies vastustushalun heräävän rinnassaan. Mutta unessa kielivät tytön kasvot, ettei hän ollut onnellinen, että hänenkin povessaan, yhtä hyvin kuin muitten hänen sukupuoleensa kuuluvien, sykki avuton, janoava sydän, mutta että hän vain oli liian ylpeä tunnustamaan sitä muille.

Välistä, nuoren miehen katsellessa metsiä ja vuoria, tai lukiessa Homerostaan, jota hän aina matkoilla kuletti mukanaan, tunsi hän, kuinka tytön silmät vuorostaan kauan ja kiinteästi tarkastelivat hänen kasvojaan. Jos hän silloin äkkiä katsahti ylös, ei tyttö millään tavalla koettanut salata katselleensa häntä. Kuitenkin kesti hän niin levollisesti nuoren miehen katseen, että tämä käsitti ei merkitsevänsä tytölle sen enempää kuin hänen tielleen sattuneet esineetkään, joihin kenties maksoi vaivaa tutustua. Pari kertaa oli tohtori yrittänyt kehittää edelleen heidän salissa alottamaansa keskustelua. Mutta se ei koskaan onnistunut. Iltaisin heidän saavuttuaan majataloon, vältti tyttö heidän joutumistaan kahden kesken, ja kuitenkin näki nuori mies selvästi, ettei tämän hänen arkuutensa pohjana ollut minkäänlaista tarkoitusperää yhä enemmän häntä kiehtoa. Tyttö ei häntä tarvinnut, hän vain suvaitsi olla häneen mieltynyt kuten niin paljoon muuhunkin ympärillään, mistä hänellä saattoi olla hyötyä.

Hän käsitti tuon, ja hänen mielensä kävi yhä raskaammaksi mitä pitemmälle aika kului. Sillä hänelle kävi yhä selvemmäksi, että hän tarvitsi tyttöä, että hän ei enää tullut toimeen ilman hänen läheisyyttään, vaikka hänen täytyikin tuo läheisyys salaisin tuskin ostaa.

Ja vihdoin oli hän iloinen, kun he lähestyivät päämäärää. Matka, jonka tähän aikaan helposti kulkee kahdessa päivässä, oli kestänyt kymmenen vuorokautta. Hän oli useasti koettanut katkaista kahleensa, jotka suljetuissa vaunuissa, neljän kesken, niin tiukasti olivat kietoutuneet hänen sydämensä ympärille. Mutta painostus ei tahtonut hälvetä hänen sielustaan postimiehen vieressäkään, hänen vapaalla, ilmavalla istuimellaan. Hän kirosi sitä hetkeä, jolloin hän vapaaehtoisesti oli syössyt itsensä tähän vankeuteen. Ne vähäiset kokemukset, joita hänen sydämensä tähän saakka oli saavuttanut hänen nopeasti unohtuneitten lemmentarinainsa aikoina, olivat kuitenkin olleet riittäviä häntä ajoissa varoittamaan, joka kerta kun hän senjälkeen oli ollut tuhlaamaisillaan enemmän sydänvertaan kuin asia ansaitsi. Ja nyt niin kiihkeästi kasvava intohimo tuota viileätä, ylpeätä, jalosukuista ja korkealle hänen ylitseen tähtäävää nuorta kaunotarta kohtaan, jonka mielestä hän oli kyllin hyvä täyttämään vanhan papin sijan pienen pojan opetuksessa, — ja hänen tulevaisuutensa verhottu kuva, — Italia, jonka kynnyksellä hän oli palannut — hän sanoi itselleen vasten kasvoja, että hän oli liian mieletön kaksikymmentäkuusivuotiaaksi filosofiksi, että hänen menettelynsä läheni mielisairauden rajoja — silloin vain välinpitämättömästi viskattu sananenkin vaunuista noilta salaperäisiltä huulilta, ja pehmeät kädet tuntuivat äkkiä pyyhkineen pois kaiken hänen uhmansa ja hänen sielunsa vapauden vaatimuksen, ja hän jaksoi tuskin odottaa, kunnes ehti kuski-istuimelta takaisin vaunuihin saadakseen jälleen nähdä mustan päähineen ympäröimät nuoret kasvot.

Viimeisen yön he olivat viettäneet Grazissa. He olivat saapuneet sinne niin aikaisin, että Victoire oli rauhallisena saattanut jättää äitinsä vieraskotiin pasianssipelinsä ääreen ja lähteä Philippin ja Zephyrinen kanssa, joka melkein haaveellisella tavalla näytti olevan kiintynyt tohtoriin, katselemaan ihanaa kaupunkia. Hän itsekin oli harvinaisen iloisella mielellä. Zephyrine laski leikkiä neidistään vakuuttaen hänen silmäinsä loistavan siitä ilosta, että hän jo huomenna näkisi jälleen vanhan ihailijansa pater Danielin. Mutta kun he seuraavana päivänä kaksi tuntia kestäneen matkan jälkeen lähestyivät sitä laaksoa, jossa Hainstettenin linna sijaitsi, sumensi hänen tavallisesti niin tyyntä otsaansa syvä surumielisyys, jota hän ensi kerran ei jaksanut peittää. Philipp ei saattanut pidättäytyä kysymästä, herättikö kotiintulo tuskallisia muistoja. — Ei, vastasi hän, ainoastaan ahdistusta, että entinen iloton elämä on alotettava juuri siitä, mihin sen neljä viikkoa sitten jätin. Tai luuletteko tosiaankin, että elävä ihminen saattaa tyydyttää onnenjanoaan yksinomaan täytetyillä velvollisuuksilla? Se on samaa kuin syöttää nälkäiselle puunkuorta. Se täyttää tyhjyyden, vaan ei syövy vereen. Mutta miksi puhua tässä?

Nuorella miehellä oli sana valmiina, mutta toisten läsnäolo sai hänet vaikenemaan. Hän näki tytön nopeasti kääntyvän äidin puoleen, asettavan kuntoon hänen päähineensä, jonka hän oli työntänyt pois, ja kasvot jälleen iloisina kertovan hänelle, että he kohta olisivat kotona. Joko näet Cäsarin? kysyi pieni rouva, ja hänen kuihtuneille kasvoilleen kohosi kevyt punerrus. — En, äiti. Kuten tiedät, en ole ilmoittanut sanaakaan tulostamme. Tahdoin yllättää heidät kaikki nähdäkseni kerrankin, kuinka he käyttäytyvät itsekseen jätettyinä.

Senjälkeen hän antoi postimiehelle käskyn pysähtyä. — Teidän täytyy asettua kuski-istuimelle, tohtori, sanoi hän hymyillen. Me olemme turhamaisia vanhasta pesästämme ja sieltä se näyttää kauneimmalta.

Hän totteli heti, ja he ajoivat nyt täyttä ravia tasaista tietä myöten linnaa kohti, joka komeana kohosi laakso-aukeaman takana korkeahkolla kukkulalla tiheän lehtimetsän keskellä. Ylimmät ikkunat kimaltelivat keskipäivän auringossa, harmaan liuskakaton takana aukeni läpinäkymättömän tiheitä metsiä, jotka ulottuivat läheisen vuoren puoliväliin, niin että paljaat vuorenhuiput kohosivat kuin harmaa hiekkaharju tummanvihreästä merestä. Pitkulaisen laakson uloimmassa pohjukassa näkyi harvaanasuttu talonpoikaiskylä, jonka keskeltä hohti pienen kirkon punainen tiilikatto.

Kohta kääntyivät he ikivanhaan käytävään, joka oli puu-istutuksin reunustettu melkein linnaan asti. Ilma oli viileätä ja puhdasta, molemmin puolin aukeavilla valoisilla niityillä surisi lukemattomia mehiläisparvia ja oksien lomissa kaarteli pesäänsä rakentavia lintuja. Yhtäkkiä kuului koiran haukuntaa. — Se on Hektor! huudahti Zephyrine. Se ensimäisenä toivottaa meidät tervetulleiksi. — Philipp näki kaukaa suuren, keltaisen, tanskalaisen doggin aivankuin hurjistuneena syöksyvän vaunuja kohti; saavutettuaan vaunut, koetti se ilosta ulvoen syöksyä sisään, niin että neidin täytyi antaa pysäyttämiskäsky, ettei koira olisi musertunut pyöriin. Samassa oli se hurjalla hyppäyksellä vaunuissa, Zephyrine huudahti, äiti siirtyi vain hieman syrjemmälle, ja koira asettui Victoiren hyväilemänä arvokkaasti sille paikalle, jonka Philipp oli jättänyt, kunnes jälleen lähempänä linnaa syöksähti ulos.

He olivat saapuneet rakennuksen pihapuolelle, josta vei portaat koko sivuseinää kiertävälle parvekkeelle. Sen kiviaitauksella seisoi ruukuissa korkeita, pyöreäksi leikatuita oranssipuita, oleandereita ja pieniä sypressejä. Sen takana sijaitsi korkea puutarhasali, jonka ovet ja akkunat olivat auki niin että tuulenhenki pääsi kevyesti liikuttamaan punasilkkisiä ikkunaverhoja, jotka niinkuin löysät purjeet ja liput liehuivat tulijoille. Täältä näki ranskalaiskuosiseen puutarhaan, joka tällä hetkellä suihkukaivoineen, taxuspensaineen, kivisine maljakkoineen ja pikku kuvanveistoksineen äänetönnä lepäsi kevätauringossa. Muutenkin näytti koko talo nukkuvan kuin ruusuprinsessan linna. Pian kuitenkin näkyi elämää. Mataloista sivurakennuksista, jotka olivat kätkössä pensasaitojen takana, riensi muutamia palveluskuntaan kuuluvia henkilöitä; vanha taloudenhoitajatar, joka ei heti ollut löytänyt päähinettään, nousi kasvot hehkuvan punaisina portaita ylös, pehtori, puutarhuri, vieläpä kokkikin valkeassa myssyssään ilmestyivät parvekkeelle, jossa vanha rouva heti oli istuutunut matalahkoon nojatuoliin ja kerta kaikkiaan selitti, ettei hän enää milloinkaan lähde täältä pois. Hän ei enää näyttänyt ajattelevan pientä poikaansakaan mielihyvän vuoksi, jota hän tunsi päästyään vihdoin jälleen tutulle paikalleen kauan kaivattuun rauhaan.

Neiti oli heti lähettänyt noutamaan pikku veljeään, joka tähän aikaan tavallisesti oli pappilassa harjoittelemassa soittoläksyään. Muutaman minuutin kuluttua syöksyi poika parvekkeelle paljain päin, vaaleat hiukset hujan hajan punaposkisten kasvojen ympärillä, joista loistivat sisaren ruskeat silmät. Hän heittäytyi vallattomasti äidin kaulaan, juoksi sitten sisaren luo, jonka veti mukanaan hurjaan riemutanssiin, ja otti vihdoin Zephyrinen kunnianarvoisen pään niin varomattomasti käsiensä väliin suudellen häntä molemmille poskille, että kiivaasti toruva arvon neiti vain vaivoin saattoi puolustautua. Vasta silloin huomasi poika vieraan, ja hänen kirkas otsansa sumeni. Hän oli nyt silmiinpistävästi sisarensa näköinen, joka hymyillen tarttui hänen käteensä ja esitti hänelle tohtorin. — Emme me aina ole näin vallattomia, selitti sisar, ja kun vain tahdomme, on meillä sangen älykäs pää sekä lahjoja kaikenkaltaisiin taiteisiin ja tieteisiin. Kuinka pitkälle olet päässyt Haydn'in sonaatissa? Mutta senhän voin kysyä herra pastorilta itseltään.

Tämä tuli hiljaisesti, horjuvin polvin samaa tietä, jonka poika oli syöksynyt tuulispäänä, vanha, hintelä ukko lempein apostolinkasvoin, jotka, hänen nähtyään tulijat, kirkastuivat sanan varsinaisessa merkityksessä. — Voitteko uskoa, kuiskasi neiti tohtorille, että tuo kunnianarvoisa Jumalan palvelija lapsenhymyineen on jesuiittain kasvattama, jotka tavallisesti osuvat oikeaan valitessaan omiaan? Nähtävästi he kuitenkin huomasivat, ettei nuori pater Daniel tuottaisi heille milloinkaan erikoista kunniaa, ja olivat iloisia saadessaan hänet eroamaan veljeskunnastaan. Isäni oppi hänet tuntemaan matkoillaan ja, saatuaan tietää hänen surkean tilansa, toimitti hänet papiksi kirkkoomme. Täällä oli ennen linnankappeli, ja kappalainen asui sen vieressä pienessä talossa. Olemme sen säilyttäneet senkin jälkeen, kun kylän asukkaille kaukana laaksossa rakennutimme oman kirkon. Ja niin on Cäsarin ensimäinen opettaja ollut näin lähellä. Mutta hyvä vanhus on jo jättänyt kahdeksankymmenennen ikävuotensa, näettehän, kuinka työlästä hänen on liikkua.

Nämä sanat sanottuaan riensi hän alas portaita, tervehti pappia, ja talutti hänet varovasti ylös äidin luo, jonka kättä vanha mies kunnioittavasti suuteli. Victoire oli sillävälin kääntynyt pehtorin puoleen ja kaikille muillekin oli hänellä ystävällinen sana. Philipp näki, kuinka kaikkien silmät luottamusta ja syvää alamaisuutta kuvastaen katselivat tuota nuorta olentoa; hän oli kuin ruhtinatar, joka väliaikaisen hallituksen jälkeen jälleen on palannut maahansa ja ottaa hallitusohjat takaisin pehmeisiin, mutta lujiin käsiinsä.

Vanha taloudenhoitajatar, jolle neiti oli sanonut sanasen, lähestyi nyt tohtoria ja kysyi, suvaitsiko hän lähteä huoneeseensa. — Se on vain väliaikainen maja, huudahti neiti hänelle. Jos sen asema ei teitä miellytä, saatte itse valita, missä mieluinten tahdotte asua. Näettehän, että meillä täällä vanhassa talossa on kyllin tilaa.

Kuin unessa seurasi hän opastajaansa puutarhasalin kautta suureen rappukäytävään, joka aukeni rakennuksen etupuolella. Korkeitten, kapeitten ikkunoitten kautta virtaili tulvimalla sisään valoa, niin että hänen silmiään melkein huikaisi ja hän astui puoliksi suletuin silmin leveitä portaita toiseen kerrokseen. Sinne päästyään pysähtyi hän hetkiseksi käsipuuhun nojautuen ja katseli allensa syvyyteen. Vanha linna oli, kuten hän selvästi tunsi, Ludvig neljännentoista maailmanherruuden ja versailleslaisen makusuunnan aikana rakennettu ylellisellä loistolla, joka ainoastaan muutamissa kohdin näytti jonkun verran kalvenneen. Yksinpä kullatuita kipsikoristeitakin näytti vain kevyt pölykerros peittävän. Hänet valtasi omituinen pelon ja alakuloisuuden tunne. Tätä kaikkea oli neiti lapsuudestaan asti tottunut näkemään, ja niin kauas kuin hänen katseensa ulottui tämän taikalinnan akkunoista, totteli kaikki hänen pienintäkin vihjaustaan. Samassa muistui nuoren miehen mieleen se ahdas rappukäytävä, joka oli johtanut hänen vanhempiensa asuntoon. Ja nyt oli hän täällä tuon ylpeän valtijattaren alamaisena tuntien kuitenkin itsensä kykenemättömäksi sietämään naisen käskynalaisuutta. Jos ei hän olisi hävennyt pelkuruuttaan, olisi hän mieluinten jättänyt opastajansa siihen, rientääkseen portaita alas ja paetakseen takaisin vapauteen loistavasta vankilastaan.

Mutta kunnon taloudenhoitajatar, joka oli siksi hyvin koulutettu, että kohteli talon vieraita kaikella mahdollisella kunnioituksella siinäkin tapauksessa, etteivät nämä tehneet ylhäissukuisen vaikutusta, oli jo avannut yhden niistä monista ovista, jotka veivät valoisaan käytävään, ja pyytäen anteeksi, ettei kaikki ollut asianmukaisessa kunnossa, kun herrasväkeä ei vielä oltu odotettu takaisin, vetänyt ylös akkunoitten eteen pudotetut verhot ja laskenut sisään raikasta vuoristo-ilmaa. Tohtori saisi täällä nauttia aamu-auringosta; huone oli tosin korkealla, mutta sitä hiljaisempi, koska koko yläkerrassa ei nykyään asunut kuin pehtori vastakkaisessa sivustassa.

Philipp oli astunut akkunan luo ja jäi yllättyneenä katselemaan eteensä aukeavaa ihmeen ihanaa kuvaa, puutarhaa ääressä, puiston ikivanhojen puitten latvoja sen takana ja vuoria, jotka rajoittivat taivaanrantaa. Alhaalta parvekkeelta helähti tänne hänen luokseen Victoiren ääni, joka hieman kuurolle papille kertoi Milanon kuulumisia, ja pojan nauru, kun Zephyrine parhaansa mukaan oli kertonut hänelle pari hullunkurista matkaseikkailua. Ja kun hän ulkona metsän yläpuolella näki suuren petolinnun kaartelevan ja kohoavan yhä korkeammalle siniseen, sädehtivään eetteriin, tuntui hänestä äkkiä kuin hänkin olisi saanut näkymättömät siivet, jotka kantoivat hänet kauaksi inhimillisten surujen yläpuolelle, elämän korkeuksiin, joista hän tähän saakka tuskin oli uskaltanut uneksiakaan.

Niin hän jäi, ja nukuttuaan ensimäisen yön tämän katon alla, tuntui se hänestä itsestään ja kaikista muistakin talossa niin luonnolliselta ja välttämättömältä, että siitä ei sen enempää puhuttukaan. Voitettuaan ensin hämmennyksensä, oli hän kaiken hänelle oudon loiston keskellä alkanut käyttäytyä kevyesti, vapaasti ja huolettomasti ikäänkuin hän koko elämänsä iän olisi syönyt hopealautasilta ja juonut jaloja viinejä hiotuista kristallilaseista. Sillä perimmältä pohjaltaan askaroitsi hän liian paljon sisäisten asioittensa kanssa kiinnittääkseen suuressa määrin huomiotaan ulkonaisiin seikkoihin mikäli ne eivät kosketelleet hänen suurta elämänkysymystään.

Hän oli pyytänyt, ettei Victoire kertoisi pikku veljelleen, mitä uusi asujain tälle tulisi merkitsemään. Poika mitteli alussa tuntematonta aroin, melkein uhmailevin katsein. Hän oli tottunut siihen, että häntä kohdeltiin hyväillen, puolittain hemmoteltiin kuin lasta, puolittain pidettiin arvossa kuin tulevaa linnanherraa ainakin. Hän ällistyi, kun tohtori ei välittänyt hänestä vähääkään, ainoastaan puhuessaan toisille, suuntasi jonkun kerran katseensa häneenkin. Sekin häntä suututti, että tohtori heti kutsui häntä sinuksi. Mutta illalla heidän istuessaan teepöydässä, kun Victoire oli johtanut keskustelun viime aikojen valtiollisiin selkkauksiin ja Philipp yksinkertaisella tavallaan kertoili kokemiaan, kuunteli poika kiihkeän jännityksen vallassa. Seuraavana aamuna aikaisin koputti hän varovasti vieraan ovelle. Hän astui sisään hehkuvin poskin, katseli hämillään ja heräävällä luottamuksella ympärilleen huoneessa ja sanoi sisarensa lähettäneen hänet kysymään, kuinka tohtori oli nukkunut. Hän ei tunnustanut itse pyytäneensä lupaa mennäkseen tohtorin luokse. Sitten hän otti käteensä pöydällä makaavan pienen kreikkalaisen Homeroksen ja nähdessään oudot kirjainmerkit kysyi, mitä kieltä se oli. Philipp selitti sen hänelle ja alkoi kertoa Troijan sodasta, jonka loppuun hän ei luonnollisesti päässyt sinä päivänä, ei edes heidän iltapäivällä tekemällään kävelymatkallakaan. Siitä asti oli poika kaikkineen hänen vallassaan. Latinantunnitkin, joita yhä edelleen kaikessa rauhassa jatkettiin isä Danielin luona, alkoivat häntä enemmän miellyttää, senjälkeen kun uusi ystävä monella eri tavalla koetti hänelle selittää kuivia kieliopillisia sääntöjä ja opetti hänen noita kuolleita apukeinoja käytännössä tarvitsemaan ja harjoittamaan. Kaikki talossa huomasivat sen vaikutusvallan, minkä hän oli saanut omapäiseen poikaan, mutta kukaan ei sitä ihmetellyt, koska hänen olentonsa heti ensi hetkestä alkaen oli jokaisessa herättänyt ehdottoman luottamuksen tunteen. Ainoastaan kerran, kun opettajan yksi ainoa sana oli kyennyt hillitsemään pojassa valloille päässeen rajupäisyyden puuskan, sanoi neiti hänelle hiljaa hymyillen: — Te panettelitte pahasti itseänne kertoessanne, ettei teistä ole kasvattajaksi. Tiedättekö, että te autatte minua myöskin kunnon Zephyrinen kasvattamisessa. Hän ei enää siinä määrin kuin ennen ikävysty vakavasti puheltaessa. Ja villivarsamme olette täydellisesti kesyttänyt. Teidän täytyy joskus uskoa minulle, minkälaisia taikakeinoja käyttämällä sen niin pian saitte aikaan.

Hän oli jo vastaamaisillaan, ettei hänen tarvitse sitä tietää, koska hän näki hänen itsensä päivä päivältä niin paljon suuremmassa määrässä osaavan lumota ympäristönsä ihmisiä. Mutta hän jätti sen tekemättä, sillä hän oli kerta kaikkiaan päättänyt, ettei milloinkaan latelisi neidille hienostelevia kohteliaisuuksia.

— Poika on voittanut sydämeni, sanoi hän. — Tehän tiedätte, neiti, etteivät ainoastaan suuret ajatukset lähde sydämestä, vaan myöskin hyvät, ja jos jokin tulee meille sydämenasiaksi, käy se myös helpoksi.

— Entä omat harrastuksenne? Teidän velvollisuutenne löytää itsenne? — Nuori mies katseli hiljaisena eteensä. — Minun täytyy tunnustaa, että mitä enemmän seuraan tuon nuoren taimen kehittymistä ja kasvamista, sitä vähemmän huomaan itsessäni mielenkiinnon arvoista. Ken tietää, vaikka olisikin ollut teidän tehtävänne osoittaa, mihin oikeastaan olen määrätty.

Tyttö ei vastannut mitään tähän kaksimieliseen lauseeseen, ja sitäkin nuori mies hänessä ihaili. Hän ei ollut koskaan ennen tavannut naisellista olentoa, joka niin varmasti olisi osannut hallita itseään menettämättä silti viehätysvoimaansa ja lapsellisen viattomuuden piirrettään. Hän näki päivä päivältä kasvavalla ihmetyksellä, mikä huolten ja velvollisuuksien taakka lepäsi noilla hennoilla harteilla ja kuinka leikkien ne näyttivät sen kantavan. Sillä yksinpä laajan maatilan pehtorikin neuvotteli neidin kanssa, ennenkuin ryhtyi minkäänlaisiin suurempiin ja laajakantoisempiin toimenpiteisiin. Suunnattomat metsät, jotka antoivat työtä useille sahoille, laajat laidunmaat, suuri alppikarjatalous, patronaattivelvollisuudet, kylässä — kaikki tuo tuntui menestyvän vain, kun nuoren valtijattaren kirkas silmä sitä seurasi. Monena aamuna, kun Philipp oli kaivannut häntä aamiaispöydässä, näki hän hänen palaavan pienen vanhan juoksijansa selässä pehtorin seurassa pitkältä ratsastusmatkalta, jolle hän jo ennen päivän nousua oli lähtenyt käydäkseen omin silmin katsomassa maatilansa etäällä sijaitsevia alueita. Hän käytti silloin itse sommittelemaansa yksinkertaista pukua, koska naisten keimailevat ratsastuspuvut eivät häntä miellyttäneet. Milloinkaan ei hän nuoresta miehestä ollut viehättävämpi kuin kasvot kalpeina — jokainen ponnistus teki hänet kalpeaksi — istuessaan höyryävän eläimen selässä ja kävelyttäessään sitä vielä hetkisen käytävässä, kunnes kevyesti nojautuen uskollisen palvelijan käsivarteen, hypähti alas.

Ja kuitenkin olivat nämä ainoat hetket, jolloin nuori mies jälleen muisti heidän välillään vallitsevan yhteiskunnallisen juovan. Hän tunsi häpeää, että oli laiminlyönyt kaikenkaltaiset ritarilliset harrastukset. Selittäen tahtovansa olla Cäsarin seurassa, joka jo taitavasti ohjasi tulista poniaan, pyysi hän ottaa osaa pojan ratsastustunteihin. Victoire heitti häneen silmäyksen, joka tunki hänen sisimpäänsä, ja ikäänkuin tahtoi anastaa hänen sydämensä syvimmän salaisuuden. — Kaikki hevoset ovat vieraittemme käytettävinä, vastasi hän välinpitämättömästi. Cäsar on tuleva iloiseksi saadessaan teidät mukanaan ratsastamaan.

Hän näytti tällä tahtovan huomauttaa, ettei hän omasta puolestaan kaivannut hänen seuraansa ratsastusretkillään. Nuori mies tunsi tuskaa niinkuin olisi jääkylmä käsi kosketellut kipeätä haavaa. Kuitenkin sai neidin tasainen ystävällisyys hänet jälleen epäilemään, oliko hän tarkoittanut todella huomauttaa häntä.

Oli miten oli, — hänen tilansa oli jo niin toivoton, ettei hänellä olisi ollut tahtoa eikä voimaa vetäytyä takaisin. Varsinkin heidän jokailtainen yhdessäolonsa antoi yllykettä hänen tuskaiselle raskasmielisyydelleen. Tytön oli silloin tapana, kun äiti ei enää kyllin selvästi nähnyt pelata pasianssiaan, ja kun hänen lampunvalossa täytyi säästää silmiään, istuutua flyygelin ääreen puutarhasalissa ja laulaa Gluck'in oopperoista kaiken, mikä soveltui hänen äänelleen. Vanhan rouvan lemmikeitä olivat Armida ja surullinen Iphigenia, hän oli onnellisina päivinään kuullut ne lukemattomia kertoja. Victoire sitävastoin antoi mestarin kaikista teoksista etusijan Orpheukselle. Hänen laulaessaan niitä liikuttavia säveliä, joilla sankari lumoaa manalan henget, istui Philipp jossakin suuren huoneen nurkassa, liikahtamatta, henkeään pidättäen kuten ihminen, jota koko pitkän päivän kestäneen helteen jälkeen äkkiä kohtaa sekä järisyttävä että virkistävä ukonilma. Useasti oli laulun tekemä vaikutus niin voimakas, että hänen heti laulun loputtua täytyi paeta huoneeseensa kyynelin itseään keventääkseen. Eikä hän enää sinä iltana tullut näkyviin.

Näin oli kaksi kesäkuukautta kulunut, ja vaikka hänen sisäinen ihmisensä päivä päivältä kävi yhä reveltyneemmäksi ja neuvottomammaksi, kulki kaikki ulkonaisesti tasaista kulkuaan tuon kirkkaan tahdon ja noitten valppaitten, mustien silmien herruuden alaisena. Maatila sijaitsi niin yksinäisessä seudussa ja äidin tila soveltui niin vähän seura-elämälle, että vieraitakaan ei koskaan käynyt. Ainoastaan kerran, siihen aikaan, kun ruusut kukkivat, tuli Hainstetteniin tuttava, suurilukuinen perhe Grazista ja asettui meluisena ja kursailematta sinne kokonaiseksi viikoksi. Tämä äkkirynnäkkö näytti miellyttävän kaikkia muita paitsi Victoirea. Kuitenkin näki Philipp, ettei hän antanut tuon huvitusten pyörteen, joka nyt riehui talossa ja puutarhassa, järkyttää tasapainoaan. Hän itse, saatuaan ensimäisessä päivällispöydässä osakseen tuota hyväntahtoisen alentuvaa kohtelua, jolla ylhäinen väki luulee kunnioittavansa nimetöntä kotiopettajaa, pysyttelihe koko ajan huoneessaan. Ilmaantuessaan aterioille, näytti hän välinpitämättömille kasvon ilmeineen ja ivallisine kohteliaisuuksineen ylimielisestä joukosta siihen määrään ikävältä, että se piti parhaana olla tuhlaamatta hänelle sen enempää armonosoituksia. Yksinäisyydessään, kun ei poikakaan, jota hän rakasti, päiväkausiin ehtinyt hänen luokseen, petti hänet vain liiankin usein työläästi taistelemalla saavutettu voima, ja hän heittäytyi jonkinlaisella nautinnolla tuskainsa valtaan kuunnellessaan parvekkeelta kaikuvia nuorten herrojen ja neitosten vallattomia ääniä; näillä ei suinkaan ollut pienintäkään aavistusta, kuinka suureksi heidänkin ja nuoren linnan neidin välinen juopa jäi.

Silloin hänessä äkkiä tapahtui muutos, niin silmiinpistävä, ettei se jäänyt vierailtakaan huomaamatta. Viimeisenä päivänä hän jäi vasten tapaansa aterian jälkeen puutarhaan ja otti niin hyväntuulisena ja varmalla tottumuksella osaa nuoren herrasväen leikkeihin ja ilonpitoon, että häntä katseltiin ihmetellen, ja yksi ja toinen tunnusti kuiskaten toverilleen, että kotiopettaja ei ollut hullumpi, ja että jos sen olisi ennemmin tietänyt, olisi hän ollut sangen hupaisa lisä heidän seuraansa. Victoirekin heitti häneen silloin tällöin tutkivan katseen, johon hän hiljaisesti hymyillen vastasi. Mutta iltasella, kun hälisevä vierasjoukko vihdoinkin oli siirtynyt pois ja koko talo näytti hengähtävän helpoituksesta, kohtasi neiti hänet talouspuuhista palatessaan puutarhasalissa, jossa Zephyrine oli juuri sytyttänyt flyygelin kynttilät, koska äiti ikävöi musiikkia. Koko viikon oli soitettu vain tansseja.

Tohtori istui avonaisen soittokoneen ääressä ja katseli uneksivasti hymyillen valkeita koskettimia aivankuin olisi niillä nähnyt tuttujen kapeitten tytönsormien liukuvan edes ja takaisin. Tyttö oli jo hetki sitten tullut hänen luokseen pehmeätä mattoa myöten, ennenkuin nuori mies huomasi hänen läheisyytensä ja nousi ylös pyytäen anteeksi, että oli anastanut hänen paikkansa.

— Tunnustakaa, tohtori, sanoi hän, että tunnette ikäänkuin toipuvanne, kun talo jälleen on käynyt hiljaiseksi, ja Orpheus taas saa astua manalaansa, kirjavan, meluisan elämämme jälkeen täällä.

Tohtori katsoi häntä iloisesti silmiin. — Teidän tähtenne varsinkin olen iloinen, kun tuo laskiaisilveily on päättynyt. Olen nähnyt, kuinka vastenmielistä teidän oli aamusta iltaan sietää tuota naamioleikin kaltaista elämää. Totta puhuakseni, oli tuo humu minulle vain ensi aikoina vastenmielistä. Viime päivinä oli minun niin hyvä olla, ettei mikään olisi minua kyennyt häiritsemään maailmassani. Kenties minun onkin kiittäminen äskeistä päällekarkausta siitä, että niin äkkiä pääsin itsestäni selville. Se oli aivankuin käännekohta ruumiillisessa sairaudessa.

Tyttö katseli häntä kysyvin silmin. — Saanko tietää, kysyi hän arasti, mitä teille on tapahtunut?

— Miksikä ei, armollinen neiti. Enkö jo tuttavuutemme ensi hetkinä tehnyt teille suurrippiä? Salaisinko nyt teiltä sellaista, joka koskee sieluni autuutta? Mutta älkää odottako mitään erityistä. Luulen vain löytäneeni sen perustan, jolla minun täytyy seisoa valloittaakseni osani maailmaa. Kun täällä alakerroksessa leikittiin ja tanssittiin, sain päähäni ruveta penkomaan kirja-arkkuani, jonka jo kolme viikkoa sitten pyysin tänne kotoani, mutta johon en vielä alakuloisen mielentilani vuoksi ollut kajonnutkaan. Silloin sattuivat käsiini vanhat lohduntuojani kreikkalaiset murhenäytelmät, ja sen enempää ajattelematta aloin lukea. Tuskin olin päässyt toisen kappaleen loppuun, kun heitin kirjan pois ja kävelin kuin mieletön ainakin pari tuntia edes ja takaisin huoneessani, puoleksi huumaantuneena, puoleksi huikaistuna, kun suomukset vihdoinkin olivat pudonneet silmistäni. Muuan aate, joka jo kauan oli minussa itänyt ja kehkeytynyt, oli äkkiä puhjennut täyteen kukoistukseensa. Nyt tiedän, mihin minun ensimäiseksi on ryhdyttävä: aion kirjoittaa kirjan, neiti Victoire, kauniin, voimakkaan kirjan, jossa on niin paljon elämää ja henkeä, että se ansaitsee joutua maailmaan.

— Te hymyilette, armollinen neiti, jatkoi hän, vaikka tyttö vakavana pudisti päätään. Te luulette, että minä, koettaessani tutkia itseäni, liioittelen ja luulottelen päinvastoin kuin Kisin poika, joka lähti hakemaan aasia ja löysikin kuningaskunnan. Mutta vaikka te olisittekin oikeassa ja vaikka ei aatteeni olisikaan niin suuriarvoinen kuin vielä itse luulen, ei se merkitsisi mitään: pääasia ei suinkaan ole saada aikaan jotakin ennenkuulumatonta, katoamatonta, vaan oppia uskomaan itseensä ja nousemaan niin korkealle kuin luonto kullekin sallii. Saada iloa itsestään, eikö siinä ole kaikki, mitä poloiselta ihmislapselta voidaan vaatia? Vasta silloin kykenemme tuottamaan kanssaihmisillemmekin iloa, joka kuitenkin on korkein velvollisuutemme ja paras onnemme. Saatuani siinä määrin itseluottamusta, että uskon voivani sanoa jotakin, joka pelastaa maailman monesta ahtaasta väärinkäsityksestä, on minusta hävinnyt kaikki raukkamainen hentomielisyys ja tuo katkera kykenemättömyyden tunne, joka minut raskaana valtasi etenkin kun te lauloitte Orpheus aarioitanne, ja minä joka säveleestä saatoin kuulla, mikä voimakas sielu teidän rinnassanne asuu.

Hän oli lausunut viimeiset sanansa hiljaisella äänellä, josta ilmeni syvä liikutus. Tyttö vältti hänen katsettaan.

— Ja tuosta kaikestako saatte kiittää kreikkalaisia murhenäytelmiänne? Sisältävätkö nuo vanhat surulliset tarut, joita tosin vain kuulopuheista tunnen, niin paljon iloa ja itsetuntoa?

— Olisin onnellinen, jos sallisitte minun viedä teidät tuohon ihmemaailmaan. Keitä varten sitten ovat nuo ikuiset runot, jos ne teille jäävät vieraiksi? Mutta te ette saa sanoa niitä surullisiksi. Kun niitä syvemmältä tutkii, henkii niistä leppoisin rauha ja iloisuus. Niitä käsittelevät oppineet herrat eivät vain ole löytäneet avainta niitten sisimpään salaisuuteen, ja niin on se iloinen muoto, joka kätkeytyy kauhunnaamarin taakse, useimmille jäänyt vieraaksi.

— Se on itsestään ilmaantuva, kun olen poistanut tieltä kaikki valhevalot. Te elätte täällä niin etäällä esteettisten koulukuntien suunpieksännästä ja eripuraisuuksista. Mutta tekin olette varmaan lukenut, että todellisessa murhenäytelmässä tulee olla niinsanottu traagillinen syynalaisuus, ja edelleen, ettei sattumalla täysiarvoisessa taideteoksessa saa olla minkäänlaista tehtävää. Ja katsokaahan: mitä edelliseen tulee, olen päässyt siihen, että rikosta ainoastaan siinä tapauksessa voi nimittää traagilliseksi, kun se todellisen siveellisyyden tuomioistuimelta katsoen ei ole rikos. Sillä kuka voi kieltää, että esimerkiksi rikollinen sellainen kuin Macbeth — niin suurella runollisella voimalla kuin hän onkin kuvattu — kärsimällään rangaistuksella vain tyydyttää tavallisen arkipäiväisen oikeudentunnon, eikä kykene traagillisesti järkyttämään mieltä, vaikka itse manalan peikot ja hengetkin ovat loihditut esiin nostamaan hiuksiamme pystyyn. Suuri murhenäytelmäin mestari on tässä taitonsa avulla siinä määrin aateloinut vähäpätöisen traagillisen aineksen, että ihmiskunta ei huomaa tarun kelpaamattomuutta siihen tarkoitukseen. Ottakaa sitävastoin yksinkertainen, melkein lapsekas rakkaustarina, vaikkapa noitten viattomien, nuorten, toisilleen vihamielisiin sukuihin kuuluvien ihmislasten, jotka halveksivat ihmisviisautta eivätkä laskeneet seurauksia ja, — kun eivät voineet elää ilman toinen toistaan, — sortuivat yhdessä kuolemaan! He eivät tehneet muuta rikosta kuin uskalsivat seurata sydäntään. On traagillista syntyä maailmaan rinnassa sydän, joka ei suostu tinkimään syvimmästä tunteestaan. Kaikkien todellisesti traagillisten sankarien oikeutus ja salaisuus on tämä: heidän sisäinen aateluutensa tässä viheliäisyyden maailmassa, joka elämän keskiarvojen mukaisesti on laatinut lakinsa, syöksee heidät toivottomaan taisteluun, johon sortuvat jokapäiväisyyden painosta. Ja tähän keskinkertaisen salaliittoon ylevää vastaan, kuuluu myöskin se osa, jota sattuma niin usein näyttelee ja jonka otteet senvuoksi vaikuttavat niin järkyttävästi, kun ne muistuttavat meille niitä voimia, jotka nujertavat väkevimmätkin sielut, tuota ulkonaista, vähäpätöistä, suorastaan halpa-arvoista, joka usein murskaa ihanteen, — joskaan ei kykene sen sisäistä loistoa sumentamaan. Tässä juuri on sen iloisuuden lähde, joka jokaisen todellisen murhenäytelmän olemuksessa pulppuaa. Mutta suokaa anteeksi, armollinen neiti, tämä pitkä esitelmä, jonka täytyy jäädä teille sangen hämäräksi, kun ette ole kulkenut niitä teitä, joita myöten minä olen saanut varman vakaumukseni.

— Ettekö sallisi minunkin kulkea noita teitä? kysyi hän sitten. — Iltamme ovat usein hieman tyhjiä ja ikävystyttäviä. Kenties silloin lukisitte meille yhtä ja toista ja selittäisitte luetun ohessa, miten se olisi käsitettävä. Tiedättehän, kuinka oppimaton olen. Eikä Zephyrinekään ole vielä liian vanha jotakin oppiakseen. Ethän, rakas Zephyr?

Vanha opettajatar oli juuri astunut huoneeseen. Tajuttuaan, mistä oli kysymys, innostui hän siinä määrin, että olisi jo samana iltana tahtonut alottaa. Hän oli aina mielellään käynyt teaatterissa, varsinkin kun näyteltävä kappale oli ollut oikein kauhea ja liikuttava. Hän vain toivoi, että vanhojen pakanoitten murhenäytelmät olisivat säädyllisempiä kuin heidän epäjumalankuvansa.

Tohtorin kasvot olivat alkaneet hehkua onnea ja ylpeyttä, kun hän voi antaa tytölle jotakin, jota häneltä hänen kaikessa yltäkylläisyydessään puuttui. Heti samana iltana, heidän syötyään illallista ja äidin asetuttua nypläystöineen tavalliseen sohvannurkkaansa vihreän lampunvarjostimen taakse, alkoi tohtori lukea Antigonea, jota suoraan alkuteoksesta käänsi. Vasta seuraavana iltana pääsi hän loppuun. Aamupäivän hän oli käyttänyt jonkun verran valmistuakseen ja kyetäkseen mahtavimmissa kuoropaikoissa seuraamaan runomittaa. Hänen lopetettuaan puhkesi Zephyrine kiihkeään ylistykseen eikä voinut lakata ihailemasta hänen esitystaitoaan; mutta neiti istui pitkän aikaa ääneti. Vihdoin sanoi hän vain: — Nyt vasta oikein käsitän, mitä eilen puhuitte traagillisesta syyttömyydestä. Tässäkin — kuinka mieltä järkyttävää, että kaikki vain hiuskarvan verran olisi riippunut sattumasta ja kauhea kohtalo olisi vältetty. Mutta niin ei saa käydä. Ylevämielinen ja puhdas ei saa nauttia maallista onnea. Se kohoaisi muuten liian paljon heikkojen itsekkäitten joukkoihmisten yli. Sitä vain ette voi vaatia, että tuo tekisi minut iloiseksi. Olen kenties liian heikko ja naisekas kyetäkseni pidättämään kyyneleitäni, vaikka ylpeänä tunnenkin, että tuo niin jalosti edesmennyt oli sukuani.

Hän nousi, ja astui avonaisen oven luo, jonka kautta puutarhasta tulvi sisään kuunvaloa ja suloista lehmuksen tuoksua. Vasta pitkän ajan kuluttua, kun jokainen oli hiljaisena vaipunut omiin mietteisiinsä, istuutui hän flyygelin ääreen ja soitti erään Bachin preludin, jonka viileinä ja rauhallisina keinuvat sävelaallot tyynnyttivät kiihottuneita hermoja kuin vilvoittava kylpy.

Nyt kului päiviä ja viikkoja pienimmänkään epäsoinnun häiritsemättä näitten niin erilailla viritettyjen ihmisten yhdyselämää. Se innostus, jolla Zephyrine alussa oli suhtautunut lukuiltoihin, sammui kuitenkin pian. Hän salasi kuitenkin huolellisesti huokauksensa nähdessään tohtorin vetävän kirjansa taskustaan, ja koska hänen unensa oli rauhallista, soivat nuoret hänen jo ensi sivujen jälkeen suloisesti nukahtaa, mikä ei häntä suinkaan estänyt, niinpian kuin Philipp'in vaikeneminen oli hänet herättänyt, vilkkain, jos kohta varovasti yleisin sanoin tuhlaamasta suosiotaan.

Hänen asemastaan otti myöhemmin myöskin vanha pappi osaa luku-iltoihin, kerran sattumalta sinne jouduttuaan. Hän oli hieno ja lempeä, ja lisäksi tullut kolmas ääni teki keskustelun luetun johdosta vain entistään viehättävämmäksi.

Philipp luki heille myöskin työnalaisena olevan kirjansa ensi lukuja. Hän oli niin kiintynyt tehtäväänsä, että yksinpä kävellessään puistossa tai retkeillessään läheisissä metsissäkin, kuletti aina paperia mukanaan voidakseen heti jollakin rauhallisella penkillä kirjoittaa muistiin mielijohteensa. Puiston ulommaisessa reunassa oli pieni penkki, jota hän tällaisilla retkillään erikoisesti suosi. Se seisoi matalahkon pensasaidan vieressä, joka eroitti puutarhan niitystä, ja sen ympärillä kasvoi mitä ihanimpia kukkasia ja rehevintä ruohoa. Tummat kuuset ympäröivät tuota valoisaa keidasta kuin saarta, ja silloin tällöin saattoi sinne pujahtaa hirvi tai metsäkauris pelkäämättä vähääkään pensasaidan toisella puolen istuvaa hiljaista miestä, joka itse oli kuin näkymättömän metsästäjän takaa-ajama täällä satunnaisen turvapaikan löytänyt otus.

Sillävälin oli tullut syksy, kesäkukkaset kuihtuivat, silloin tällöin leijaili jo harmaa sumupilvi aikaisin aamulla puutarhan ja niittyjen yllä, ja pääskyset puuhailivat muuttoa. Silloin eräänä aamuna juoksi poika Philipp'in huoneeseen kertoen, että milanolainen täti molempine lapsineen tänään puolenpäivän, aikaan saapuisi Hainstetteniin, jatkaakseen kuitenkin jo samana iltana matkaansa. He matkustivat Wieniin, jossa serkku aikoi viettää häitään, ja tahtoivat nyt suullisilla puheilla koettaa saada Victoiren mukaansa, kun hän oli vastannut kieltävästi kaikkiin heidän kirjeellisiin kutsuihinsa. Poika iloitsi suuresti serkkunsa näkemisestä, hän oli kaunis ja suuri, vielä suurempi kuin Victoire, ja hänen veljensä, joka jo vuosia sitten oli käynyt täällä, oli komea nuori upseeri, joka hänen kanssaan oli pannut toimeen lukemattomia kepposia. Häneltä oli poika saanut pienen lintupyssynsäkin, ja hän oli vaikuttanut sisareen, että tämä oli ostanut ponin veljelleen.

Omituinen vastenmielisyyden tunne, jota hän ei itsekään kyennyt selittämään, valtasi Philippin tuon viattoman tiedonannon kuultuaan. Hän olisi mieluinten viettänyt koko päivän yksinään työhönsä syventyneenä, kunnes tavallisesta elämästä poikkeava häiriötila olisi onnellisesti ohi. Kun hän sitten näki solakan nuoren miehen kauniissa itävaltalaisessa univormussa hypähtävän keveistä vaunuista, joilla matkustajat olivat saapuneet, ja autettuaan ajopeleistä vanhan ja nuoren naisen, arastelematta syleilevän ja suutelevan Victoirea, pojan hyppiessä hänen ympärillään, tunsi hän itsensä ylhäällä hiljaisessa tähystyspaikassaan jälleen yhtä vieraaksi ja yksinäiseksi kuin ensi aikoina, ja kaikki kotoiset hetket, jolloin hän oli tuntenut kuuluvansa tänne ja joka suhteessa olevansa yhdenvertainen näitten ihmisten kanssa, olivat kuin puhalletut muistista. Hän vertaili hintelää vartaloaan ja vaatimatonta takkiaan nuoren kreivin komeaan olemukseen, joka niin pelottomasti oli ottanut oikeutenaan sen, minkä toinen oli nähnyt kangastavan itselleen ikuisen antautumisen palkkana ja koko elämän kruununa. Kun hän vain ajatuksissaankin syleili tuota olentoa tai painoi huulensa noille kasvoille, tuli hän melkein mielettömäksi huumaavasta onnentunteesta. Ja nyt lankesi se toisen osalle, sellaisen, jolla ei ollut siihen minkäänlaista muuta oikeutta kuin sattunut sukulaisuus.

Hän ei uskonut saattavansa tyynimielisesti katsella tuota tuttavallisuutta. Sitten hänestä jälleen tuntui pelkurimaiselta ummistaa silmänsä kauhealta todellisuudelta. Ja mitä ajattelisikaan Victoire, jos hän hillittömästi heittäytyisi mustasukkaisen mielialansa valtaan, jonka tyttö kyllä huomaisi!

Niin hän vihdoin ilmaantui päivällispöytään ja hänen ylpeytensä antoi hänelle voimia näyttäytymään välinpitämättömän iloiselta. Hänellä ei ollut minkäänlaista valittamisen syytä, ettei häntä olisi arvonannolla kohdeltu. Vanha kreivitär ojensi hänelle niin ystävällisesti kätensä kuin olisi tohtori ollut perheenjäsen, ja kiitti häntä kaikesta hyvästä, mitä hän oli tuonut taloon ja mistä hänen sisarentyttärensä kirjeet olivat kaunopuheisena todistuksena; nuoren neidin mieliksi ei muuten ollut helppo olla. Cäsar oli lyhyen seurustelunsa aikana hänen kanssaan muuttunut niin uskomattomasti edukseen, että olisi luullut hänen jo vuosikausia nauttineen hänen opetustaan. Sitten hän mitä vilkkaimmalla osanotolla kyseli hänen opinnoistaan, kokemuksistaan ja kuinka hän viihtyi Hainstettenissä. Nuori kreivi, joka oli kävellyt ulkona parvekkeella Victoiren kanssa, tuli sisään ja tervehti häntä sydämellisellä lämmöllä, jota Philippin jäinen mieliala ei kyennyt vastustamaan. Hänen täytyi myöntää itselleen, että tuo loistava nuori ylimys oli todella rakastettava ja sen arvoinen, että hänen suonissaan virtasi pieni erä samaa verta kuin Victoiren. Sitä syvemmälle hän vaipui salaisen surumielisyytensä valtaan, ja sai käyttää kaikki voimansa säilyttääkseen näennäisen tyyneytensä. Kuitenkin piti nuoren kreivittären iloisuus huolta siitä, ettei tohtorin harvapuheisuus tuntunut painostavalta. Hän astui nauraen huoneeseen jonkun verran harvinaisen kauneutensa koko loistossa, taluttaen tätiään, jota oli auttanut pukeutumaan juhlapukuun, ja keskeytti juuri alottamansa hullunkurisen kaskun ojentaakseen Philippille kätensä ja vakuuttaakseen, kuinka hän kadehti serkkuaan, jolle tohtori kertoi niin paljon ihania asioita, ettei hän poloinen maailmanlapsi, jonka ajatukset vain pyörivät helyissä ja hetaleissa, osannut sellaista uneksiakaan. Mutta hän toivoi, kunhan nyt ensin oli tullut vakaiseksi perheenemännäksi, jälkeenpäin korjaavansa monta puutteellisuutta sivistyksessään. Tohtorin tulisi luonnollisesti auttaa häntäkin. Mutta ensimäiseksi tuli hänen auttaa häntä taivuttamaan Victoiren uppiniskaisuutta, tämä kun ei ottanut kuuleviin korviinsakaan Wienin matkaa.

Sitten hän valitsi itselleen paikan tohtorin vieressä ja piti niin vilkkaasti ja miellyttävästi yllä keskustelua hänen kanssaan, että nuori oppinutkin tunsi viehättyvänsä ja, huolimatta mustista ajatuksistaan, näyttäytyi parhaimmalta puoleltaan. Mutta sittenkin, vaikka nuoren kreivittären orvokinsinisine silmineen, pehmeine, vaaleine hiuksineen ja hieman puutteellisille, milanolaiseen italiankieleen vivahtavine saksantaitoineen, näköjään onnistuikin jonkun verran lumota häntä, pysyi hänen sydämensä kuitenkin raskaana, eikä hänen tarvinnut kuin vilkaista toiselle puolen pöytää, jossa nuori kreivi iloisella pakinallaan täydellisesti oli ottanut Victoiren valtoihinsa, tunteakseen taas tilansa koko lohduttomuuden.

Ateria oli kestänyt tavallista kauemmin; oli maistettu kellarin jaloimpia, vanhoja viinejä; kun vihdoin noustiin pöydästä, tunsi Philipp itsensä kykenemättömäksi pitemmältä hallitsemaan mielentilaansa ja koska hänen menettelyään korkeintain voitiin pitää liioiteltuna hienotunteisuutena ja selittää siten, että hän tahtoi jättää perheen itsekseen, vetäytyi hän jäähyväisiä heittämättä pois, riensi ensin huoneeseensa, mutta kun ei voinut sietää sen kylmää yksinäisyyttä, ulos.

Toiset, jotka olivat jääneet juomaan kahvia varjoisalle parvekkeelle, olivat puheen todella kääntyessä kaikenlaisiin perheasioihin, tuskin huomanneet hänen poistumistaan. Kun aurinko vihdoin alkoi painua alemmaksi ja molemmat vanhat sisaret olivat vetäytyneet viettämään pientä lepohetkeä sekä Cäsar hellittämättömillä rukouksillaan oli saanut serkun kanssansa katsomaan kuuluisaa ponihevostaan, tarttui nuori kreivitär Victoiren käsivarteen ja pyysi häntä puutarhaan kävelemään, koska istuminen kävisi ikäväksi ja koska hänellä oli serkulleen uskottavana tuhansia tärkeitä asioita.

Nyt kulkivat molemmat solakat olennot, käsivarret tuttavallisesti toinen toistensa vyötäisillä, puutarhan auringonpaisteisia hiekkakäytäviä pitkin, korkeitten lehmus- ja saarnipuitten siimekseen. He olivat rippikoulu-ikäänsä saakka kasvatetut samassa luostarissa ja vastakkaisten luonteittensa vuoksi nähtävästi kiintyneet niin lujasti toisiinsa, että olivat tottuneet jakamaan kaiken, ja vielä erottuaankin säilyttäneet sisarellisen luottamuksen toisiaan kohtaan. Mutta kirjeissä ei saanut sanotuksi kaikkea, mikä nyt suullisessa puheessa kävi helposti päinsä. Niin kertoi nyt nuori milanotar rakkautensa ja kihlautumisensa tarinan, joka ei kaikissa kohdissaan ollut niinkään kirkas ja tyyni, ja joka oli tehnyt lopun aikaisemmasta toivottomasta kiintymyksestä. Nuoren sydämen kestämät myrskyt olivat tehneet tytön vakavammaksi kuin ensi näkemältä olisi tuosta uhkeasta, päivänpaisteessa kasvaneesta nuoresta olennosta saattanut uskoa. Päästyään pienen tarinansa loppuun, kulki hän vielä tuokion aikaa ääneti ystävättärensä rinnalla. Sitten hän pyyhkäsi kiharat otsaltaan, katsahti ympärilleen ja sanoi:

— Olen päättänyt seitsemällä sinetillä sulkea tuon vanhan jutun, enkä hiisku siitä enää ainoallekaan sielulle, kun nyt vielä viimeisen kerran olin siitä sinulle puhunut. Siis kylliksi siitä, ja nyt tahdon täyttää vielä yhden lupauksen, jonka tein itselleni antaessani Egonille myöntävän vastauksen — sen nimittäin, että tulen niin onnelliseksi ja teen hänet niin onnelliseksi kuin kahden tyhmän ihmislapsen vain on mahdollista. Mutta nyt on sinun vuorosi ripittäytyä, Vittorina. Sinunkaan kaunis sielusi ei varmaankaan aina ole ollut tyyni, vaan useasti nostanut aaltoja, jotka ovat käyneet korkeina. Mutta istuutukaamme tuolle penkille. Sinne paistaa tosin aurinko, mutta me voimme avata päivänvarjostimemme, ja viereiseltä niityltä puhaltaa raikas tuuli matalan pensasaidan yli.

— Minulla olisi sinulle muuan pyyntö, Ghita, sanoi Victoire istuessaan ystävättärensä vieressä selin niittyyn ja kootessaan auringonvarjostimensa kärjellä tielle varisseita kuihtuneita lehtiä pieniin kasoihin. Sinun täytyy sanoa Gastonille, että hän kerta kaikkiaan luopuu siitä ajatuksesta, että tulisin hänen vaimokseen. Jo hänen edellisellä käynnillään tein kaikkeni selvittääkseni hänelle, ettei onnen takeeksi kahden ihmisen pitkän yhdyselämän varalle riitä se, että he ovat lapsena leikkineet yhdessä ja kohtelevat toisiaan kuin serkukset ainakin. Ymmärräthän sen?

— Ymmärrän, vastasi toinen nopeasti. — Mutta eikö siinä sitten ole enempää? Eikö hän jo vuosikausia ole niin kiihkeästi sinua rakastanut kuin jos olisit ollut aivan vieras, ja sinä — eikö hän sinun mielestäsi ole rakkauden arvoinen? Ja jos hän nykyään jonkinlaisen epätoivon vallassa, kun et sinä milloinkaan häntä rohkaise, onkin heittäytynyt arveluttavan kevytmieliseksi, on sinun vallassasi — niinpian kuin vain tahdot — tehdä hänestä kaikkien aviomiesten esikuva.

— Tuota kaikkea vastaan en tahdo väittää, vastasi hän tyynesti, vaikkakin minulla on omat pienet epäilykseni siitä, ettei hän oikein itsekään tiedä, mitä hän minussa oikeastaan rakastaa ja että hän kuitenkin loppujen lopuksi pettyisi minun suhteeni. Mutta sinä tiedät, rakkakin, että olen päättänyt olla jättämättä äitiäni niinkauan kuin hän elää, ja että sydämestäni toivon saavani vielä kauan hänet pitää. Kenties et tätä täysin käsitä, mutta se on puhtainta totta: mitään elämässäni en ole koskaan niin rakastanut kuin tuota sydänraukkaa, joka ei enää sykähtele tälle maailmalle. Ja katsohan, kun hänen ei missään muualla ole niin hyvä olla kuin Hainstettenissä, ja kun Gastonin kaltaisen nuoren upseerin olisi mahdotonta tuntea itsensä onnelliseksi meidän etäisessä kolkassamme, vaikka hän tuntisikin katoamatonta rakkautta vaimoaan kohtaan, niin senvuoksi olisi ajattelemattominta maailmassa, jos en käyttäisi järkeäni meidän kahden tai neljän edestä ja olisi ottamatta toden kannalta noita rakkaan serkkuni puuskia, jotka hänen omasta mielestään ovat sitä suuriarvoisempia, kun hän ei vielä tähän asti ole saanut kokea, mitä täyttymättömät toiveet ja jostakin intohimosta — ylevästä tai alhaisesta — luopuminen tahtovat sanoa.

Sisar ei näyttänyt kuulleen viimeisiä sanoja. Hän heitti Victoireen nopean silmäyksen ja pudisti sitten päätään niinkuin se, joka miettii ratkaisematonta arvoitusta.

— Onko tämä sinun todellinen ja ainoa syysi, Vittorina? Ja jos sinun hyvä äitiraukkasi huomenna kutsuttaisiin pois — kieltäytyisitkö siinäkin tapauksessa —

— En tiedä, mitä huomenna tekisin, tiedän vain, mitä minun tänään täytyy jättää tekemättä. Miksi asetatkin minulle niin mutkallisia kysymyksiä? Voitko soimata minua siitä, että koettamalla olen koettanut varjella itseäni pitämästä Gastonia niin rakastettavana kuin miltä hän sinusta ja muista tytöistä näyttää, koska alusta asti olen käsittänyt, ettei siitä olisi kuin onnettomuutta meille molemmille?

Nuori kreivitär oli ääneti tuokion aikaa. Sitten hän äkkiä sanoi: — Ja niin olet siis tuominnut itsesi, jos täti eläisi vaikka sadan vuoden vanhaksi, viettämään yksinäisiä päiviä täällä erämaassa ja tulemaan vanhaksi neidoksi?

— Kuka sen on sanonut, vastasi Victoire tyynesti. — Ei, niin typerä ja siihen määrin oman onneni vihollinen en suinkaan ole. Olen menevä naimisiin yhtä hyvin kuin joku toinenkin silti kuitenkaan rikkomatta velvollisuuksiani. Olisiko se niin kokonaan mahdotonta?

— Mahdotonta? Sinun näköisellesi tytölle ja Hainstettenin valtijattarelle? Mutta etkö sinä jo luostarin aikoina surrut sitä, että joku mahdollisesti yhtä tulisesti rakastuisi Hainstetteniin kuin sinun ihaniin silmiisi? Oletko nyt löytänyt talismanin, joka torjuu sen vaaran? Tahi jo kerrassaan sen kosijoitten Fenix-linnun, joka huolimatta siitä, että olet koko maakunnan rikkain perijätär, tahtoo sinut vaimoksesi?

Victoire tuijotti hiljaisena eteensä. — Entä jos olisin hänet löytänyt? —

— Jumalan tähden! huudahti nuori kreivitär teeskentelemättömällä kauhulla ja hypähti ylös — eihän vain — ei, sehän on mahdotonta! Sinun täytyy se itse minulle vakuuttaa, ennenkuin uskon. — Tuoko mieltäkiinnittävä muukalainen — kotiopettaja — sinun esilukijasi ja sivistäjäsi — tohtori Philipp Schwarz?

— Puhu hieman hiljempaa, rakkaani, pyysi toinen heittäen levottomia katseita ympärilleen. — Täällä tosin ei ole ainoatakaan sielua, mutta itse metsän lintujenkaan ei tarvitse siitä vielä tietää, ennenkuin kaikki on valmiiksi kypsynyttä. Tulehan jälleen rauhassa istumaan äläkä näytä niin juhlallisen närkästyneeltä. Asiahan on korkeintain minulle hengenvaarallinen ja minä yleensä tiedän, mitä teen; en myöskään ole mikään typerä, rakkauden sokaisema tyttönen, jonka silmät hyvän ystävättären tulee avata. Näetkö, Ghita —

— Annahan minun nyt puhua, rakas lapsi; se on ihmeellinen ja kuitenkin yksinkertainen tarina. Se alkoi Vicenzan pyöreässä kupoolisalissa ja on myöskin, jos kaikki käy hyvin, siellä loppuva. Minähän kirjoitin sinulle viettäneeni siellä unohtumattoman hetken, ja — jos muistan oikein — kerroin myöskin ajatuksestani ostaa tuo rappeutunut, autio pieni talo ja asettaa se jälleen entiseen loistoonsa. Ensi kerran tunsin, että on kuitenkin onni olla hyvin rikas, niin rikas, ettei niin omituistenkaan päähänpistojen ole tarvis jäädä vain unelmiksi. Mutta silloin en maininnut, että päätin samalla ostaa huvilan irtaimistoineen, ja siihen kuului muuan nuori mies, joka nukkuen lepäsi ruohostossa ja jonka laulaen herätin. En tiedä, mistä se johtui, mutta heti ensimäisten sanojemme jälkeen selvisi minulle, että minun täytyi saada hänet kaiken ohessa, jos kerran tahtoisin iloita suunnitelmani onnistumisesta. Nimitä sitä oikuksi tai haaveelliseksi hullutteluksi, mutta sinähän tiedät, että jo meidän luostariaikanammekin minua eniten viehättivät kaikkein mielettömimmät päähänpistot. Panin ne aina toimeen, koska pidin kunnianasianani osoittaa itselleni ja muille, että ne itse asiassa olivat olleet sangen järkeviä. Koskaan ei onni ole minua siihen määrin suosinut kuin tällä kertaa. Sillä ensi hetkinä saamani vaikutus hänestä ei ole hälvennyt; se nimittäin, että koko elämäni saattaisin puhella hänen kanssaan milloinkaan ikävystymättä; päinvastoin se on kaikkina näinä kuukausina, joina olen häntä koetellut, pysynyt samana, vieläpä vahvistunutkin. Etkö tänään itse pöydässä huomannut, että hänen keskustelullaan on harvinainen viehätysvoima?

Keskustelullaan! huudahti Ghita, yhä vielä kykenemättömänä toipumaan hämmästyksestään; kirjakin voi meitä pakinallaan viehättää; mutta kenen päähän pistäisi mennä avioliittoon kirjan kansa? Minä en nyt tahdo puhua sanaakaan tämän sinun lempilukemisesi sangen vaatimattomasta ulkoasusta, vaikka sinun itsekin täytyy myöntää, ettei hän ole kaunis, ei edes erikoisen näköinen. Mutta käsi sydämelle, Vittorina, rakastatko sinä häntä? voisitko —

Hän vaikeni tumman punan äkkiä levitessä hänen kasvoilleen. Ystävätär oli yhtä tyyni kuin ennenkin.

En tiedä, mitä sinä nimität rakkaudeksi, sanoi hän tuokion kuluttua. Intohimoako, joka saisi minut suunniltani, jos ajattelisin, etten koskaan voisi häntä omistaa, — sellaista en tunne. Kenties senvuoksi, että jo alusta asti olin varma asiastani. Tiesin, ettei hän voi minua vastustaa, kun vain vakavasti tahdoin, koettelin valtaani häneen, ja olen kaikkina näinä kuukausina nähnyt, etten ollut erehtynyt. Voitko minua siitä soimata, rakkaani? Etkö sinä hyvin tiedä, kuinka köyhää elämäni kaikista rikkauksistani huolimatta tähän asti on ollut? Olisiko sinusta siis niin anteeksiantamattoman ylellistä, jos jonkun tarumaisia summia maksavan Tizianin tai kreikkalaisen kuvapatsaan asemasta tahtoisin saada tuon vaatimattoman miehen?

Vaiti! keskeytti Victoire. Älä puhu niin kauheita sanoja, jotka sitäpaitsi antavat väärän käsityksen asiasta. Juuri senvuoksi, että hän on tuollainen uneksija ja haaveilija, jolle kaikki maalliset aarteet ovat arvottomia suuren aatteen, ihanan taideteoksen rinnalla, juuri senvuoksi saan menetellä niinkuin menettelen. Tiedän varmasti, että hän rakastaisi minua yhtä kiihkeästi, jos olisin köyhä kuin Zephyrine, ja hän Hainstettenin perijä.

Ei vielä, mutta hänen katseensa puhuvat selvää kieltä. Hän on liian ylpeä kosiakseen, ennenkuin on varma asiastaan. Ja senvuoksi tahtoo hän ensin luoda teoksen, joka todistaa, että hän, huolimatta porvarillisesta sukuperästään, kuitenkin myös kuuluu ihmiskunnan aatelisiin. Siinä menettelee hän yhtä typerästi kuin kaikki miehet, jotka ovat arkoja arvostaan. Niinkuin hänen täytyisi näyttää minulle painettuna, mikä hän on. Mutta minä annan hänen rauhallisesti tehdä, mitä hän ei voi jättää tekemättä. Jos se minun mielestäni kestää liian kauan tai uhkaa kokonaan jäädä valmistumatta, — minä tiedän, Ghita, että pidät minua keimailijana. Mutta enhän olisi nainen, jos en niinpian kuin minua miellyttäisi, saisi häntä ilmaisemaan minulle äänettömät tunteensa. Ja silloin tekisin hänet niin onnelliseksi kuin hänen kaltaisensa hyvä ihminen ansaitsee.

Ja oletko myöskin ajatellut, mitä maailma sanoo, kun Hainstettenin vapaaherrattaresta tulee tohtorinna Schwarz? Tiedäthän, että itse olen ennakkoluuloista vapaa. Minä olisin mennyt naimisiin Lorenzoni kanssa, vaikka hän oli yksinkertainen luutnantti, jolla ei ollut sukuperää eikä omaisuutta. Mutta kokonaan nimetön raukka, jonka olet ottanut tien varrelta — sillä sitä eivät ihmiset ainakaan käsitä, että olet rakastunut hänen kreikankieleensä —

Minäkö kysyisin heidän mielipiteitään! Ei, Ghita, en ole tähän asti huomannut, että maailma olisi nähnyt vaivaa minun onnestani. Nyt saa se luvan sallia minun omalla tavalla tulla onnelliseksi, ja kun tulemme elämään täällä erämaassa, kuten sanot, ei ole edes tarpeellista, että ostan hänelle aatelisarvon.

Kun sitten häämatkallamme tulemme Milanoon — luonnollisesti käymme ensin Rotondassa — olen jo alkanut hieroa kauppoja huvilan omistajan kanssa, ja asianajajani kirjoittaa, että on toiveita kaupan onnistumisesta —

Samassa he kuulivat pojan äänen; hän tuli juosten puiston kautta ja, katsellen etsivästi ympärilleen, huomasi heidät.

Missä te näin kauan piileksitte? huusi hän heille hengästyneenä. Vaunut ovat jo aikoja sitten odottaneet, täti on etsinyt teitä kaikkialta, ja äiti on antanut minulle luvan saattaa teitä vähän matkaa ponillani.

Molemmat tytöt nousivat. Sinun täytyy vaieta kuin hauta siitä, mitä sinulle olen uskonut. Et edes sulhasellesi —

Oi, Vittorina, huudahti toinen kietoen käsivartensa ystävättärensä hennon niskan ympäri — se ei pääsisi huuliltani yksinpä jo senvuoksi, että minua siinä tapauksessa helposti pidettäisiin hourupäisenä. En uskalla ajatellakaan Gastonin tuskaa ja raivoa, jos asiat todella menisivät niin pitkälle. Mutta toivon kuitenkin yhä —

Ettekö te sitten tiedä, missä tohtori on? huudahti keskeyttäen poika, joka riippui Ghitan käsivarressa ja veti häntä rajusti linnaa kohti. Olen häntä kaikkialta turhaan etsinyt — hän olisi voinut niin hyvin lähteä mukaani — nyt täytyy tallimestarin tehdä se — luulin aivan varmaan löytäväni hänet täältä teidän luotanne, koska tämä on hänen lempipaikkansa.

Näithän, että olimme täällä aivan yksinämme, vastasi Victoire. Hän on ehkä lähtenyt rantaa pitkin kylälle. Mikä vahinko, ettei hän voi sanoa teille jäähyväisiä.

Ei, rakkaani, sanoi Ghita puoliääneen. On parempi näin. En tiedä, olisinko voinut kohdella häntä yhtä luonnollisesti kuin äsken.

Vaunut, jotka olivat vieneet vieraat takaisiin kaupunkiin, olivat jo aikoja sitten lähteneet, poikakin oli palannut hauskalta ratsastusmatkaltaan iltaviileässä, mutta Philippiä ei vain näkynyt. Vihdoin oli tee juotu ilman häntä, äiti istui salissa vihreän lampun varjostimensa takana, koska parvekkeella jo pitkän aikaa oli ollut pimeätä ja puutarhasta puhalsi syksyinen tuuli, ja äskeisen vieraskäynnin muisto, joka vielä herkkänä eli hänen mielessään, oli saanut hänen unohtamaan korttipelinsä. Zephyrine istui kutimineen häntä vastapäätä ja pakisi lakkaamatta kauniista sisarusparista Ghitasta ja Gastonista heittäen silloin tällöin salaisia syrjäsilmäyksiä Victoireen, sillä hän oli tottunut pitämään loistavaa kreivillistä serkkua kasvattinsa tulevana puolisona. Mutta neiti ei virkkanut sanaakaan. Kun lakkaamattomasi pulppuava lörpöttely vihdoin alkoi hänestä käydä vastenmieliseksi, heitti hän liinan hartioilleen ja lähti parvekkeelle.

Syystaivaan kirkas iltakajastus loi hohdettaan puutarhaan ja syvänsinisellä taivaalla kimalteli lukemattomia tähtiä, jotka näyttivät ikäänkuin sammuvan puiston tummiin latvoihin. Silloin hän näki alhaalla suihkukaivon luona tumman olennon, joka liikkumatta tuijotti vastapäätä olevaa taloa. Sen enempää miettimättä, astui hän alas portaita ja riensi parvekkeen edessä olevan avonaisen paikan yli yksinäistä vastaan.

Olette antanut odottaa itseänne, tohtori, sanoi hän iloisesti. Missä on henki teitä näin myöhäin kuljetellut? Ettekä nytkään vielä käy sisään rauhoittamaan meitä katoamisestanne.

Mietin juuri, vastasi hän astuen vaistomaisesti askeleen taaksepäin, kuinka saisin teille tiedoksi, että toivoisin pientä keskustelua kanssanne kahden kesken?

Tyttö jäi liikahtamatta seisomaan. Hänen katseensa etsi nuoren miehen silmiä, joita leveä hatunreuna varjosti.

Mikä teidän on? kysyi hän nopeasti. Teidän äänenne kuuluu niin muuttuneelta. Teille on tapahtunut jotakin, joka on sangen kipeästi teihin koskenut. —

— Olette oikeassa, vastasi hän. Minulle on tapahtunut jotakin, joka on kyllin traagillista järkyttääkseen pahaa aavistamatonta ihmistä sydänjuuria myöten. Jos olisin pelkkää henkisyyttä ja yksinomaan tutkisin asioita, olisi se ollut minulle tervetullut kokemus. Etenkin kirjaani varten. Sillä se toteuttaa kouriintuntuvalla tavalla teoriani. Kahdelle viattomalle paljastuu salaisuus, ja kohtalokkaalla sattumallakin on oma osaansa. Vain siitä kuuluisasta iloisuudesta, jonka ennen näin hohtavan kaiken harmaan takana, en tässä näe jälkeäkään. Kenties siitä syystä, että verestäni puuttuu sankarin aines. Kenties myös senvuoksi, että asiat ja olot näyttelijälle tuntuvat kokonaan toisilta kuin katsojalle. Muuten ei tämä elämys suurestikaan hyödyttäne teostani. Sillä kyseenalaista on, huolinko sitä valmistaa, kun jälleen tartun matkasauvaan. Tahdoin vain tavata teitä, sanoakseni teille jäähyväiset. Minun täytyy vielä tänä iltana lähteä.

Yhä vielä tuijotti tyttö häneen mitään tajuamatta. — Mutta sehän on mahdotonta! — sai hän vihdoin sanottua.

— Mahdotonta? Ehkä. Kenties se käy yli voimieni. Kuitenkin sen täytyy tapahtua. En tahdo salata teiltä totuutta, enkä etsiä kiertoteitä. Olemme päässeet kuitenkin niin läheisiksi, että olemme toisillemme velkaa täyden totuuden. Tietäkää siis, että olen kuullut koko keskustelunne kreivitär Ghitan kanssa.

Tyttö tunsi kuin jäisen virran suonissaan. Hänen sydämensä herkesi silmänräpäykseksi sykkimästä. Heikko kauhun äännähdys pääsi hänen huuliltaan. Hän ummisti silmänsä ikäänkuin suojellakseen niitä äkkiä leiskahtavalta räikeältä valolta. Hän olisi lyyhistynyt maahan, jos ei taxusaita, jota vasten hän nojasi, olisi ollut kyllin vankka tukeakseen häntä.

— Te pidätte sitä ensi näkemältä rikoksena kaikkea kunniallisuutta vastaan, jatkoi hän surullisella, soinnuttomalla äänellä. — Kuunteleminen on häpeällistä. Ei saa anastaa itselleen luottamusta, jota ei vapaaehtoisesti suoda. Mutta tähän häpeälliseen rikokseen nähden olen traagillisesti syytön. Olin alakuloinen pöydässä, kun näin teidän niin tuttavallisesti puhelevan serkkunne kanssa. Sillä luonnollisesti täytyi minun ajatella, että hän oli teille sangen läheinen. Silloin saivat minussa jälleen vallan vanhat, tuskalliset epäilykset, pääsisinkö koskaan niin lähelle teitä kuin olin toivonut; en luullut muuten voivani elää. Tuo raskasmielisyys ajoi minut harhailemaan kauas vuorille ja rotkoihin, kunnes olin kylliksi uuvuttanut ruumiini ja tuudittanut sieluni jonkinlaiseen tympeään tunnottomuuteen. Tarvitsin lepoa ja lähdin sille paikalle, jossa olin niin monet hetket viettänyt onnellisissa unelmissa. Mutta penkki oli auringossa, joka teki minulle pahaa, ja niin heittäydyin viileälle niitylle pensasaidan taakse lepuuttaakseni väsyneitä jäseniäni. Tehän tiedätte heikkouteni, joka niin usein on ollut pelastukseni: kun olen surullinen, nukahdan. Kerran minun nukkuessani sellaista unta, saapui luokseni onni. Tänään herätti minut sama ääni kuin silloinkin — tuskin kuitenkaan onnekseni. Ja nyt käsitätte, etten enää voi ummistaa silmiäni tämän katon alla, vaikkapa pitäisinkin soveliaana vielä kaksitoista tuntia nauttia sellaista vierasvaraisuutta.

Tämän sanoessaan hän teki keveän kumarruksen niinkuin olisi tahtonut poistua hänen luotaan. Mutta kun tyttö seisoi hänen edessään painunein päin, jäi tämä liike häneltä huomaamatta. Nuori mies ei näyttänyt kuitenkaan voivan riuhtaista itseään irti, ennenkuin vielä kerran oli kuullut hänen äänensä.

— Olen koonnut vähäiset tavarani matkalaukkuun ja jättänyt pöydälle pienen, teille osoitetun kirjelipun, jossa ilmoitan saaneeni kirjeen eräältä ystävältäni, joka kutsuu minua Graziin. Hänellä on minulle tärkeitä uutisia; toivottavasti en kuitenkaan ole pakoitettu pitkää aikaa viipymään poissa. Yö on leuto, ja aion tehdä matkan jalkaisin. — Kun minulta sitten saapuu kirje, jossa ilmoitan, että minun täytyy lähteä pitkälle matkalle, tiedätte vain te yksin, etten koskaan palaja ja minkävuoksi en saa sitä tehdä. Toisille saavat syyt jäädä arvoitukseksi. Minä tunnustan — hänen äänensä alkoi väristä — lähteväni raskain sydämin rakastetun pojan luota, johon olen sydämestäni kiintynyt. Myöskin on minun raskasta erota rakkaasta äidistänne. Sanokaa hänelle —

Ääni petti hänet ja hän kääntyi pois. Silloin toipui tyttö jähmettyneestä tilastaan.

— Se ei ole mahdollista! sanoi hän. — Jos te olette kuullut kaiken — kaiken — ei, te ette voi sovittamattomasti loukkaantua parista ajattelemattomasta, onnettomasta sanasta — teidän täytyy käsittää, missä yhteydessä nämä sanat —

— Aivan oikein, keskeytti hän. — Minä käsitän kaiken ja voin senvuoksi antaa anteeksi. Mutta anteeksiantaminen ei ole unohtamista. Sillä on sanoja, joita ei itsetietoinen eikä kunniantuntoinen mies saa unohtaa, vaikka hän tahtoisikin. Loukkaantunut? Ei, minulla ei ole oikeutta olla loukkaantunut. Olettehan antanut minusta sangen kunnioittavat arvosanat, niin että ei minun, kuten kuuntelijoitten tavallisesti, tarvinnut kuulla omaa häpeääni. Joskaan en myöskään turhamielisyydestä jäänyt piilopaikkaani, nauttiakseni osakseni tulevasta kiitoksesta. Tulin kuin lamaantuneeksi kuullessani niin äkkiarvaamatta, kuinka te käsititte meidän suhteemme. Te tiedätte, että usein olin suruissani siitä, oliko minun kaltaiseni ihminen todella sen vaivan arvoinen, jota hänen vanhempansa, opettajansa ja kohtalo olivat ottaneet hänestä nähdäkseen. Näin myöskin viime aikoina, jolloin opin iloitsemaan itsestäni, pitämään itseäni jonkin arvoisena ja odottamaan itsestäni jotakin — ylimieliseksi ei itsetuntoni minua koskaan tehnyt. Niin pitkälle olisi se minut kuitenkin ennemmin tai myöhemmin vienyt, että olisin sanonut teille, kuinka yli kaiken teitä rakastan ja kuinka, huolimatta ulkonaisesta alemmuudestani, kuitenkin ylpeästi uskalsin pyytää teitä vaimokseni. Sillä te sanoitte minusta aivan oikein, että minä, vaikka olenkin köyhä raukka, en salli maallisten aarteitten ei lumota eikä peloittaa itseäni. Olen nimittäin sitä mieltä, että siinä, missä kaksi ihmistä ovat henkisesti ja siveellisesti samanarvoisia, ovat kaikki ulkonaisesta eroavaisuudesta johtuneet seikat vähäpätöisiä ja halveksittavia. Ja minä pidin itseäni teidän arvoisenanne ja jään yhä vieläkin siihen ajatukseen, ettei minulla olisi ollut minkäänlaista syytä katsoa ylös teihin ja pitää sitä jonkinlaisena armona, jos korkeudestanne olisitte astunut minun luokseni. Nyt on minun täytynyt kuulla teidän ajatuksenne, että olen teille sangen rakas ja arvokas erään huvilan irtaimistoon kuuluvana kallisarvoisena esineenä, että iloitsette rikkaudestanne, jonka avulla kykenette maksamaan minunkin hintani ja joka suo teille sen ylellisyyden, että voitte valita mieheksenne nimettömän köyhän raukan, ja, jos kohta ette häntä erittäin kiihkeästi rakastakaan, tehdä hänet niin onnelliseksi kuin hänen kaltaisensa hyvä ihminen ansaitsee. Nyt ette saa soimata tuota raukkaa, jos hänkin tahtoo pitää kiinni siitä ainoasta, jota hänellä on yltäkylläisesti — vapaudestaan ja miehisestä ylpeydestään. Tai tahdotteko väittää, etteivät nuo viattomat sanat tulleet sydämestänne? Että puhuitte sillä tavalla vain puolustaaksenne tulevaa avioliittoanne halpasäätyisen kanssa.

Tyttö empi silmänräpäyksen. — En, sanoi hän sitten lujalla äänellä. — En voi valehdella. En voisi, vaikka koko elämänonneni riippuisi siitä. Mutta te olette julma toistaessanne nuo onnettomat sanat, jotka eivät kuitenkaan ole täysin senarvoisia kuin luulette. Sillä jos kerran totuus on vallitseva välillämme, olen myöskin velvollinen sanomaan teille sen, että en silloin kertonut kaikkea, kaikkein viimeisintä tunnettani. Ja jos se parantaisi teidän haavoitetun ylpeytenne, että antaisin tyttöylpeyteni nöyrtyä edessänne ja tunnustaisin — ei, te ette nyt minua uskoisi. Mutta teidän täytyy se kerran uskoa, kun olette lähtenyt luotani ja myöhemmin joskus saatte kuulla, ettei minulla enää ollut elämässä onnea, koska en voinut ajatella sitä ilman teitä ja koska olin liian ylpeä tyytyäkseni pienempään onneen.

Hän käänsi kasvonsa pois kätkeäkseen esiin tulvahtavat kyyneleet. Mutta hänen äänensä oli pysynyt lujana.

Kiitän teitä, sanoi nuori mies kiihkeän liikutuksen vallassa, kiitän teitä sydämestäni, siitä mitä sanoitte. Sekin tulee kuulumaan unohtumattomiin sanoihin ja virkistää minua, kun nuo toiset tahtovat minua masentaa. Mutta lopettakaamme. Tuska on muutenkin kuvaamattoman suuri, kun meidän molempien täytyy erota sattuman oikun vuoksi. Jos en olisi kuullut noita sanoja, olisi kaikki aikaa myöten kääntynyt hyväksi, ihanaksi, niin että jumalat ja ihmiset olisivat voineet meitä kadehtia. Sillä minä tiedän, Victoire, että minäkin olisin tehnyt teidät niin onnelliseksi kuin teidän kaltaisenne hyvä ihminen ansaitsee. Silloin olisi vain muuan nuori rouva jossakin kaukana kohauttanut minulle olkapäitään, kun tietämättäni toimin tehoisana tekijänä teidän elämänlaskelmassanne, jonka tulos oli ollut tyydyttävä. Mutta nyt — vaikka surmaisin sen ainoan, joka tuon tietäisi — en saisi ajatuksiani vaikenemaan. Kesken korkeinta onnea sukeltaisivat unohtumattomat sanat jälleen esiin: hän oli kyllin rikas ostaakseen sinut. Älkää syyttäkö minua julmuudesta; se on meidän kohtalomme. Saamme sitten nähdä, pelastammeko tästä kauneimpien unelmiemme haaksirikosta muuta kuin alastoman elämän.

Hän ojensi kätensä tytölle. Kun ei tämä laskenut sitä irti, vaipui hän äkkiä polvilleen tytön eteen, syleili kiihkeästi hänen värisevää ruumistaan, painoi huulensa hänen käsivarrelleen ja mielettömässä tuskassa toisti hänen nimeään. Sitten hän kooten viimeiset voimansa, nousi ylös ja pakeni tytön luota tämän avuttomana lysähtäessä maahan sille kohdalle, missä oli seisonut.

Neljä vuotta oli kulunut. Hainstettenissa kulki kaikki entistä rataansa. Ainoastaan pojan iloiset kasvot olivat poissa sekä sisältä että puutarhasta — hän oli lähetetty Graziin opiskelemaan erään kimnaasin professorin luo, eikä kukaan ollut enää nähnyt hymyä hänen sisarensa kasvoilla.

Silloin eräänä päivänä tuli kirje nuorelta kreivitär Ghitalta Roomasta, jonne hän oli matkustanut puolisoineen viettääkseen siellä talvikauden hiljaisuudessa, koska milanolainen seuraelämä uhkasi rasittaa häntä liiaksi hänen raskautensa aikana. Hän kertoili entisellä tuttavallisella tavallaan tuhansista asioista, jotka tosin Victoirelle olivat sangen yhdentekeviä: matkoistaan, vanhoista ja uusista tuttavuuksistaan, pyhästä isästä ja kerjäläisistä espanjalaisilla portailla. Kaksitoista sivua pitkän kirjeensä lopussa hän mainitsi eräästä retkestä Cestiuksen pyramiidille, jonka juurella lepää protestanttien hautausmaa sypresseilleen ja muistopatsaineen.

"Mitä sanot, rakkaani", oli kirjeessä edelleen, "kun kuulet, että tässä juhlallisessa paikassa, jossa tahdoin nauttia hiljaisen, kohottavan hetken, minua kohtasi tuskallinen yllätys. Yksinkertaisessa kukkulaan kallis- tuvassa hautakivessä seisoi tuon pohjoissaksalaisen nimi, joka kerran oli pöytätoverinani teidän kodissanne: tohtori Philipp Schwarz, — ilman minkäänlaista syntymä- tai kuolinpäivän määrää. Mutta nimen alla oli seuraavat kaksi latinalaista sanaa: Oblivisci nequeo. En luonnollisesti ymmärtänyt niitä, eikä miehenikään latinantaito riitä pitkälle. Mutta illalla, ruhtinatar Chigin salongissa, jonne aina kokoontuu joukko oppineita ja taiteilijoita, esitettiin minulle muuan kuuluisa arkeoloogi, joka jo vuosikausia on asunut kapitoliumilla sikäläisessä preussilaisessa oppilaitoksessa, ja miten siinä puhelimme, tulin yht'äkkiä maininneeksi tuon nimen ja kysyin tuosta omituisesta nuoresta miehestä, joka niin salaperäisesti oli poistunut Hainstettenistä ja niin äkkiä elämästä. Sinähän et ole vastannut ainoaankaan kysymykseeni hänen äkkinäisen pois lähtönsä syistä. Nyt sain tietää, että juuri sama professori, jonka kanssa puhuin hänestä, oli ollut häneen sangen läheisessä suhteessa, niin läheisessä kuin ihminen yleensä saattoi olla tuohon omituiseen uneksijaan. Nuori mies oli näyttänyt hänelle katkelmia eräästä teoksestakin, joka käsitteli kreikkalaista kansanhenkeä ja sisälsi syvällisen tutkimuksen tuloksia ja uusia näkökohtia. Tuo merkillinen ihminen oli käyttänyt kaiken aikansa äskenmainitun teoksen kirjoittamiseen ja yksinäisiin harhailuihin Rooman ja Campagnan rauniomaailmoissa. Hän olisi kaikenlaisilla kannattavilla töillä helposti kyennyt kartuttamaan perimäänsä pientä pääomaa. Sensijaan hän, sitä vitkaan kuluttaessaan, päättävästi työnsi kaiken muun luotaan elääkseen vain omana itsenään, varmasti vakuutettuna, että hänen kohtalonsa täyttyisi joka tapauksessa, joko se sitten ajan tullen sallisi hänen kuolla tai hankkisi hänelle keinoja elää edelleen. Valitettavasti oli edellinen tapahtunut. Ystävä oli usein leikkiä laskien varoittanut häntä enentämästä niitten kunnon saksalaisten lukumäärää, jotka antavat liiallisten opintojen saattaa itsensä hengiltä. Silloin oli hän aina syvämietteisesti hymyillen pudistanut päätään, mutta vastannut kerran: jos hän kuolisi aikaisin, ei siihen olisi syynä opinnot, vaan muutamat unohtumattomat sanat. Mitä hän sillä tarkoitti, oli jäänyt hänen salaisuudekseen. Ja vihdoin hän heinäkuussa, kun ei tahtonut jättää kaupunkia, jossa kuumetauti raivosi, oli sairastunut roomalaiseen lavantautiin, joka muutamassa viikossa oli tehnyt hänestä lopun. Mutta hänen jälkeenjättämiensä paperien joukossa ei ollut lehtistäkään tuosta suuresta teoksesta.

"Kun sitten näytin professorille hautakirjoituksen, jonka olin huolellisesti kirjoittanut muistikirjaani, ja josta hän ei vielä tietänyt, kun viimeisinä kuukausina oli ollut poissa Roomasta, olimme me molemmat ihmetyksen vallassa. Oblivisci nequeo ei merkitse muuta kuin: en voi unhoittaa. Voitko sinä ratkaista arvoituksen, mitkä unohtumattomat sanat olivat sortaneet hänet kuolemaan?"

Vanha, elämään väsynyt paronitar eli vielä kaksitoista vuotta yllä kerrotun jälkeen. Koko aikana ei tytär päiväksikään häntä jättänyt. Hän säilytti kauneutensa myöhäisiin vuosiin, ja moni olisi suostunut maanpakoon heidän etäisessä kolkassaan, saadakseen kutsua häntä omakseen. Mutta hän hylkäsi tyynesti ja miettimättä jokaisen tarjouksen. Puoli vuotta senjälkeen, kun äiti vihdoinkin oli sulkenut väsyneet silmänsä, tavattiin hänet eräänä aamuna vuoteeltaan sydänhalvauksen yllättämänä. Hänen viimeinen tahtonsa oli, että hänet haudattaisiin puistoon ja että hänen haudalleen asetettaisiin yksinkertainen hautakivi, jossa olisi kirjoitus:

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK UNOHTUMATTOMIA SANOJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Unohtumattomia sanoja

UNOHTUMATTOMIA SANOJA

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE