E-text prepared by Tapio Riikonen

MISSISSIPIN METSÄSTÄJÄPOJAT

Kirj.

MAYNE REID

Suomentanut

Valfrid Hedman

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

Luonnontutkijan koti
Luonnontutkija ja hänen perheensä
Prinssin kirje
Lähtö suurelle metsästysretkelle
Leiri
Orava pulassa
Francis kompastuu
Vähän alligaattoreista
Intiaaniäiti ja kaimaani
Hävityksen ketju
Kolme siivekästä puhvelia
Metsäkalkkunan pyynti
Jälkiä etsimässä
Jeanette ja javalit
Seikkailu ennen aamiaista
Yöllinen seikkailu
Tulikehä
Yksinäinen töyräs
Villihevosen metsästys
Koirakaupunki
Yö erämaassa
Antiloopit
Cimarronit
Pelastuminen karhun kynsistä
Luuranko illalliseksi
Puhvelihärkien taistelu
Ihmeellinen pussi

LUONNONTUTKIJAN KOTI

Tule kanssani suurelle Mississippi-joelle. Se on maailman pisin joki. Viiva, jolla se voitaisiin mitata, ulottuisi maapallon keskustaan — se on toisin sanoen pitkä. Tule kanssani tälle majesteettiselle virralle.

En vaadi sinua matkustamaan sen lähteille asti, ainoastaan Point Coupéen, joka sijaitsee noin neljäsataaviisikymmentä kilometriä sen suulta. Siellä pysähdymme hetkiseksi, sillä meillä on pitkä vaellus edessämme. Matkamme johtaa kaukaiseen länteen — Texasin laajojen ruohoaavikkojen yli — ja Point Coupée on lähtökohtamme.

Point Coupéessa on kylä — viehättävä, vanha, ranskalaiselta näyttävä, puusta rakennettu kylä. Se onkin todella ranskalainen kylä, sillä se oli ranskalaisten ensimmäisiä uudisasutuksia, olivathan he espanjalaisten ohella Länsi-Amerikan ensimmäisiä asuttajia. Sen vuoksi tapaamme vielä tänäkin päivänä ranskalaista ja espanjalaista väestöä ranskalaisine ja espanjalaisine nimineen ja tapoineen kaikkialla Mississipin laaksossa sekä siitä länteen päin sijaitsevilla seuduilla.

Näihin seikkoihin meidän ei ole syytä puuttua enempää, eikä meillä ole sanottavana Point Coupéesta muuta kuin mitä jo olemme sanoneet. Päämääränämme on eriskummallinen talo, joka monta vuotta sitten seisoi virran läntisellä rannalla parin kilometrin päässä kylästä. Sanoin sen seisseen siellä monta vuotta sitten, mutta on hyvin luultavaa, että se on yhä pystyssä, olihan se lujatekoinen ja taitavasti veistetty hirsitalo, jonka hirsien raot oli tukittu huolellisesti saumoihin laastitulla kalkilla. Katto oli tehty setripuisista päreistä, jotka muodostivat ulkonevat räystäät, jotka johtivat pois sadeveden ja pitivät seinät kuivina.

Muodoltaan talo oli sellainen, jota nimitettiin seudulla "kaksoisrakennukseksi" — sen keskellä oli näet leveä käytävä, jonka läpi olisi voinut ajaa rattaat heinäkuormineen. Tällä käytävällä oli samanlainen ulko- ja välikatto kuin muullakin rakennuksella ja lattia oli tehty jykevistä lankuista. Lattia kohosi parikymmentä senttiä maanpinnasta ja ulottui pari metriä käytävän edustalle, jossa pystyyn asetetut setripuiset tolpat kannattelivat keveätä katosta muodostaen täten avonaisen kuistin. Näiden pylväiden ja kuistin kaiteen ympärillä kiipeili viiniköynnöksiä, ruusupensaita ja kiertokasveja, jotka määrättyinä aikoina vuodesta olivat täynnä kauniita kukkia.

Talo oli vastapäätä jokea seisten, kuten jo sanoin, sen läntisellä rannalla — samalla puolella kuin Point Coupée. Edessä oli parin sadan metrin pituinen nurmikko, joka ulottui joelle asti ja päättyi sen matalaan rantatörmään. Korkea säleaita ympäröi tämän ruohokentän. Useimmat niistä olivat tyypillisiä sille seudulle, mutta joukossa oli ulkomaalaisiakin. Puiden joukossa saattoi huomata isokukkaisen magnolian, punaisen silkkiäispuun, katalpan vaaleanvihreät lehdet, korkean tulppaanipuun ja kiiltävälehväisen appelsiinipuun.

Vastakohtana tälle kirkkaalle vihreydelle olivat tummat kartionmuotoiset setripuut ja marjakuuset. Virran partaalla kasvoi taatelipuita ja itkuraitoja huojuen sirosti vedenkalvon yllä ja oli vielä muitakin pensaita ja puita — eteläisemmän ilmanalan lapsia — kuten iso meksikolainen aloepuu, sen sukulaisen, aataminneulan pistimenmuotoiset ja palmetton eli vaivaispalmun viuhkanmuotoiset lehdet. Tiheiköissä tai kentän ruohopinnalla saattoi erottaa monenlaisia kauniita lintuja.

Jo mainitussa isossa välihuoneessa tarjoutui erikoinen näky. Seinillä riippui molemmin puolin erilaisia metsästystarpeita kuten kiväärejä, haulikkoja, patruunalaukkuja, taskumatteja, metsästyspuukkoja ja ylimalkaan kaikenlaisia ansoja, verkkoja ja muita pyydyksiä, mitä saattoi keksiä maan, ilman tai veden villien asukkaiden pyydystämiseksi. Hirven ja peuran sarvia oli kiinnitetty vuoltuihin hirsiin, ja niiden haarukoihin oli ripustettu jouhisuitsia ja meksikolais- tai espanjalaismallisia korkeanuppisia satuloita. Tämän lisäksi huoneessa oli harvinaisten lintujen ja nisäkkäiden nahkoja, joita säilytettiin taiteellisesti täytettyinä seinien viereen asetetuilla jalustoilla. Siellä oli myöskin lasilaatikoita, jotka sisälsivät neuloihin pistettyjä ja luokkiensa mukaan järjestettyjä yöperhosia, perhosia ja muita hyönteisiä. Huone muistutti sanalla sanoen pientä museota.

Jos astuisimme taloon ja tarkastelisimme sitä sisäpuolelta, näkisimme kolme tai neljä suurehkoa mukavasti kalustettua huonetta, kaikki täpö täynnä luonnontieteellisiä esineitä ja pyydyksiä. Yhdessä huoneessa näkisimme seinällä riippumassa ilmapuntarin ja lämpömittarin, takan reunalla vanhan kellon, miekan ja pistooleja ja paljon valikoituja ja arvokkaita teoksia sisältävän kirjakaapin.

Peremmällä näkisimme pienen hirsistä rakennetun keittiön tavallisine talouskaluineen. Ja sitten saapuisimme pienelle suljetulle pihalle, jonka päässä on varastohuone ja talli. Viimemainitusta löytäisimme neljä hevosta ja sen viereisestä aitauksesta ehkä muutamia muuleja. Iso, punertava, pitkäkorvainen ajokoiraa muistuttava hurtta saattaisi astella pihalla eikä voisi olla kiinnittämättä huomiotamme.

Tätä taloa saattaisi kauempaa katseltuna luulla jonkun varakkaan uudisasukkaan kartanoksi, mutta lähemmin tarkastaessa huomaisi, ettei se kuitenkaan sellaiseksi sovellu. Ei ole mitään neekerien mökkirivejä, ei suuria sokerimyllyjä, joissa makea mehu puristetaan ruo'oista, eikä tupakka-aittoja, jollaisia aina tapaa täkäläisen suurviljelijän asunnon lähettyvillä. Ei mitään sellaista, eikä talon vieressä ollut edes mitään isoa viljelysmaata. Taustan tumma sypressimetsä loi varjonsa melkein rakennuksen seiniin. Ilmeisesti se ei siis ollut uutisviljelijän kartano. Mikä se sitten oli, ja ketä siellä asui?

Se oli metsästäjän ja luonnontutkijan koti.

LUONNONTUTKIJA JA HÄNEN PERHEENSÄ

Vuonna 1815 käytiin kuuluisa Waterloon taistelu, ja samana vuonna Napoleon Bonaparte karkoitettiin St. Helenan saarelle. Monet ranskalaiset upseerit, jotka olivat seuranneet suurta seikkailijaa, muuttivat samaan aikaan Amerikkaan. Useimmat heistä, kuten luonnollista olikin, saapuivat ranskalaisiin Mississipin siirtokuntiin ja perustivat sinne kotinsa. Eräs näistä oli nimeltään Landi ja oli palvellut everstinä Napoleonin armeijan jääkäreissä. Hän oli syntyperältään korsikalainen ja oli päätynyt upseeriksi Ranskan armeijaan, koska oli erään Bonaparten perheen jäsenen ystävä, vaikka hän nuoruudessaan olikin harrastanut enemmän tieteitä kuin ihaillut sotilaselämää.

Espanjan sotaretkellä Landi oli nainut baskittaren, jonka kanssa hänellä oli kolme lasta, kaikki poikia. Heidän äitinsä kuoli ennen Waterloon taistelua, joten Landin Amerikkaan siirtyessä perheeseen kuului ainoastaan isä ja hänen kolme poikaansa.

Hän meni ensin Saint Louisiin, mutta siirtyi vähän ajan kuluttua sieltä virtaa alaspäin Point Coupéen Louisianassa, jossa hän osti vastikään kuvailemamme talon perustaen sinne kotinsa.

Hän ei elänyt mitenkään ahtaissa olosuhteissa. Ennen Amerikkaan lähtöään hän oli myynyt perintötilansa Korsikassa, saaden niistä rahasumman, joka olisi riittänyt hänelle huolettomaan elämään missä maassa tahansa, mutta varsinkin hänen uudessa kotimaassaan, tuossa vapaassa maassa, missä ravinto oli huokeata ja verot pienet. Hänen ei siis ollut pakko ryhtyä mihinkään ammattiin tai virkaan uusilla asuinsijoillaan — eikä hän ryhtynytkään. Miten hän käytti siis aikaansa? Hän oli sivistynyt mies. Ennen Ranskan armeijan riveihin astumistaan hän oli opiskellut luonnontieteitä. Hän oli luonnontutkija. Ja luonnontutkija löytää tekemistä kaikkialla — voi koota tietoja ja hankkia ajanvietettä sielläkin, missä muut menehtyisivät ikävään. Muistakaa: "Kiviin on piirrettyinä tarinoita, ja lirisevät purot puhuvat kuin kirjat!"

Eikä hän sulkeutunut tiedekammioonsa. Suuren Audubonin tavoin hän rakasti samoilua luonnossa. Hän halusi oppia läksynsä luonnolta itseltään. Hänessä yhdistyi metsästyshalu hienompaan, tieteelliseen vaistoon, ja mikäpä olisi enää paremmin soveltunut hänen asuinpaikakseen kuin Mississippin laakso, joka tarjosi yllin kyllin mielenkiintoisia kohteita sekä metsästäjälle että luonnontutkijalle? Minun mielestäni hän valitsi kotinsa hyvin.

Näinpä hän käyttäessään aikansa metsästykseen, kalastukseen, lintujensa täyttämiseen, harvinaisten nisäkkäiden nahkojen parkitsemiseen, puiden istuttamiseen ja oksimiseen, poikiensa opetukseen ja koiriensa ja hevostensa harjoitukseen, ei suinkaan joutanut olemaan toimettomana. Hänen poikansa avustivat häntä tietysti näissä hommissa kykyjensä mukaan. Mutta hänellä oli sen lisäksi vielä apulaisena — Hugot.

Kuka Hugot oli? Kuvailenpa hänet.

Hugot oli ranskalainen — hyvin pienikasvuinen ranskalainen, hädin tuskin puolentoista metrin mittainen. Hän oli ketterä ja vikkelä, hänellä oli iso kyömynenä ja pienestä koostaan huolimatta valtavan suuret viikset, jotka kaartuivat hänen suunsa yli melkein peittäen sen. Ne antoivat hänelle jokseenkin tuiman ilmeen, joka hänen suoraan ryhtiinsä ja nopeisiin konemaisen täsmällisiin liikkeisiinsä yhtyneenä kertoi heti, että Hugot oli ollut ranskalainen sotilas. Hän oli todellakin entinen jääkärikorpraali. Landi oli ollut hänen everstinsä. Lopun arvaatte helposti. Hän oli tullut vanhan päällikkönsä mukana Amerikkaan ja oli nyt tämän korvaamaton apulainen ja seuralainen. Harvoin saattoi tavata luonnontutkijaa näkemättä myöskin Hugotin tuuheita viiksiä aivan everstin kyynärpään vierellä. Hugot olisi kuollut, jos hänet olisi erotettu vanhasta päälliköstään pitemmäksi aikaa.

Hugot seurasi tietysti isäntäänsä kaikilla tämän eräretkillä. Samoin tekivät pojat niin pian kuin he pysyivät hevosen selässä. Näissä tilaisuuksissa talo suljettiin siksi aikaa, sillä koko tilalla ei ollut mitään taloudenhoitajaa tai muuta palvelijaa. Näin kartano jäi asumattomaksi välillä viikkokausiksi — sillä luonnontutkija teki seurueineen pitkiä retkiä ympäröiviin metsiin. Tavallisesti he palasivat tuoden runsaan saaliin — lintujen ja turkiseläinten nahkoja, kasveja ja harvinaisia kivinäytteitä. Sitten näiden uusien hankintojen järjestelyyn käytettiin päiväkaudet. Näin Landi ja hänen perheensä kuluttivat aikansa.

Hugot oli kokki, palvelija, tallirenki, hovimestari ja asiapoika. Mainitsin jo, ettei koko talossa ollut mitään muuta palvelijaa, — mies- tai naispuolista. Hugot toimi siis myöskin siivoojana. Hänen moninaiset tehtävänsä eivät olleet kuitenkaan niin vaikeat täyttää kuin olisi voinut otaksua. Eversti oli tavoiltaan yksinkertainen ja vaatimaton. Tämän vaatimattomuuden hän oli oppinut sotilaana ja hän oli kasvattanut poikansa elämään samalla tavalla. Hän söi yksinkertaista ruokaa, joi ainoastaan vettä ja nukkui telttavuoteella puhvelintalja allaan ja huopa peitteenään. Point Coupéessa asuva pesijätär piti liinavaatteet puhtaina eikä Hugotilla ollut läheskään niin paljoa puuhaa talousaskareissa kuin saattaisi luulla. Hän kävi joka päivä kylässä — torilla ja postikonttorissa, tuoden usein kirjeitä, joista monet olivat varustetut isoilla sineteillä ja ruhtinaallisilla vaakunoilla ja toisinaan, kun höyryalus oli poikennut laituriin, saapui kirjakääröjä — tieteellisiä teoksia — tai omituisia koneita.

Kaikesta tästä huolimatta metsästäjä-luonnontutkijan elämässä ei ollut mitään salaperäistä. Hän ei ollut ihmisvihaaja. Hän kävi usein kylässä ja rupatteli kernaasti vanhojen metsästäjien tai muiden siellä asuvien kanssa. Kyläläiset tunsivat hänet "vanhan everstin" nimellä ja kunnioittivat häntä. He oudostelivat vain hänen luonnontutkimusharrastuksiaan, jotka näyttivät heistä kummallisilta ja ihmettelivät myöskin, miten hän tuli toimeen ilman palvelijatarta. Eversti ei kuitenkaan vaivannut päätään heidän arveluillaan. Hän vain nauroi heidän uteliaille kysymyksilleen ja pysyi yhtä hyvissä väleissä kuin ennenkin.

Myöskin hänen pojistaan tuli varttuessaan kaikkien suuret suosikit. He olivat ikäisikseen erinomaisia ampujia, kykenivät ratsastuksessa kilpailemaan kenen kanssa tahansa, uivat Mississipin pyörteissä, osasivat meloa kanoottia, singahduttaa suopungin tai keihästää kissakalan kuin olisivat olleet täysikasvuisia miehiä. He olivat todellakin miehekkäitä poikia, ja yksinkertaiset kyläläiset, jotka vaistomaisesti tunsivat sen etevämmyyden, minkä kasvatus ja harjoitus oli näille nuorukaisille antanut heidän omaan sivistymättömyyteensä verrattuna, pitivät heitä arvossa sellaisina. Näistä eduistaan huolimatta pojat olivat ystävällisiä kylän asukkaita kohtaan, ja siksi heitä kunnioitettiinkin kaikkialla.

Kukaan naapureista ei koskaan käynyt everstin luona muuten kuin asioilla. Eikä hänen kartanossaan käynyt ketään muitakaan vieraita paitsi pari kolme New Orleansissa asuvaa entistä sotilastoveria, jotka noin kerran vuodessa saapuivat häntä tervehtimään muistellakseen menneitä ja maistaakseen hänen hirvenpaistiaan. Tällaisissa tilaisuuksissa "Napoleon le Grand" oli tietysti tärkeimpänä puheenaiheena. Landi jumaloi Napoleonia, kuten kaikki keisarikunnan vanhat sotilaat, mutta oli eräs Bonaparten perheen jäsen, jota kohtaan luonnontutkija tunsi vieläkin suurempaa, hartaaksi ystävyydeksi kehittynyttä kiintymystä. Tämä oli Musignanon prinssi Charles Lucien.

Eivät kaikki Bonapartet ole olleet pahoja. Eräät tuon merkillisen suvun jäsenistä ovat osoittaneet maailmalle omistavansa yleviä hyveitä. Musignanon prinssin hiljaisia tutkimuksia luonnontieteilijänä voidaan pitää valloituksina luonnonvaltakunnassa ja vaikka ne ovatkin joutuneet keisarin loistavampien ja verisempien mainetöiden varjoon, oikeuttavat ne kuitenkin hänet paljon paremmin nauttimaan ihmisten kiitollisuutta ja kunnioitusta. Hän olikin Landin todellinen sankari.

Eversti Landi oli jo monta vuotta viettänyt kuvailemaamme elämää. Viimein sattui tapaus, joka oli koitua hänen turmakseen. Hän oli saanut haavan sääreensä sotaretkellä Espanjassa. Putoaminen hevosen selästä avasi haavan uudestaan, ja jalan poistaminen tuli välttämättömäksi. Se pelasti hänen henkensä, mutta hän ei ottanut enää osaa metsästyksen huveihin, vaikka kykeni yhä antautumaan luonnontutkijan harrastuksiin. Hän kykeni puujalallaan liikkumaan talon lähistöllä ja nurmikolla karsimassa puita ja hoitelemassa lemmikkieläimiään, joiden lauma oli kasvanut varsin lukuisaksi, ja Hugot seurasi häntä alati kuin varjo. Pojat kävivät sen sijaan eräretkillä ja keräsivät kivinäytteitä entiseen tapaansa ja heidän elämänsä kulki melkein tavallista rataansa.

Näissä oloissa tutustuin ensi kerran luonnontutkijaan, Hugotiin ja hänen kolmeen poikaansa, jotka ovat pienen kertomuksemme sankarit.

Nuori lukijani, salli minun tutustuttaa sinut heihin lähemmin. Luulen, että pitäisit heistä — kaikista kolmesta — ja viihtyisit hyvin jonkin aikaa heidän seurassaan.

PRINSSIN KIRJE

On ihana kevätaamu lähestyessämme heidän taloaan. Astumme nurmikolle sivuportista. Meidän ei tarvitse mennä sisälle, sillä sisällä ei ole ketään. Ilma on liian kaunis, mutta he kaikki ovat kuitenkin kotona — nurmikolla rakennuksen edustalla ja kuistilla.

He ovat erilaisissa hommissa. Eversti itse ruokkii lemmikkejään. Hugot auttaa häntä ja kantaa niiden muonaa sisältävää koria. Everstiä voisi nimittää komeaksi mieheksi. Hänen tukkansa on valkoinen kuin valkaistu palttina. Samoin hänen viiksensä. Partaa hänellä ei ole. Hänen leukansa on sileäksi ajeltu, iho pronssinväriseksi ahavoitunut ja hiukan punakka. Kasvojen ilme on lempeä, vaikka päättäväinen. Hän on paljon laihempi kuin ennen leikkausta, sillä sellainen aiheuttaa usein laihtumista. Puku on yksinkertainen: keltainen puuvillatakki, raidallinen paita, väljät, heleän taivaansinisestä puuvillakankaasta tehdyt housut. Hyvin leveälierinen panamahattu varjostaa hänen silmiään auringolta, ja paidanrinnus on avoin, sillä päivä on lämmin. Hugot on pukeutunut suunnilleen samoin, mutta hänen takkinsa ja housunsa ovat karkeammasta kankaasta, ja hattu on palmunlehvistä.

Entä Basil, vanhin pojista. Hän puuhailee yrittäen sitoa joitakin hihnoja metsästyssatulaan, joka on ruohikossa hänen vieressään. Basil on täsmälleen seitsemäntoistavuotias. Hän on komea nuorukainen, vaikkei häntä juuri saatakaan nimittää kauniiksi. Hänen kasvonsa ilmaisevat rohkeutta, ja vartalonsa osoittaa voimaa. Tukka on suora ja sysimusta. Hän muistuttaa enemmän italialaista kuin kumpikaan muista veljistä. Hän on todella isänsä poika — oikea korsikalainen. Basil on mainio metsästäjä. Hän rakastaa eräretkillä käyntiä enemmän kuin mitään muuta, rakastaa metsästystä sen itsensä vuoksi ja riemuitsee sen vaaroista. Hän on sivuuttanut sen iän, jolloin lintujen pyydystäminen ja oravien ampuminen kiehtoo. Hänen kunnianhimoansa ei tyydytä enää mikään vähempi kuin pantterin, karhun tai amerikkalaisen puhvelin eli biisonin ajo.

Lucien, toinen järjestyksessä, on perin erilainen. Erilainen melkein kaikessa! Lucien on hentorakenteinen, vaaleaihoinen ja vaaleatukkainen. Hän tulee enemmän äitiinsä, joka oli vaaleaihoinen ja -hiuksinen, kuten monet hänen kansastaan — baskeista. Lucien rakastaa intohimoisesti kirjoja ja opintoja. Nytkin hän tutkii jotakin kirjaa verannalla. Hän harrastaa kaikkia luonnontieteitä, mutta kasvioppi ja geologia ovat hänen lempiaineensa ja hän on melkoisesti edistynyt molemmissa. Hän seuraa Basilia kaikilla eräretkillä, mutta kesken kiihkeintä ajoa Lucien saattaa hypätä ratsultaan, jos harvinainen kasvi tai kukka tai omituisesti muodostunut kallio sattuu hänen silmäänsä. Lucien puhuu vain vähän — ei puoltakaan siitä, mitä useimmat pojat, — mutta vaikka hän tavallisesti on vaiti, on hänellä harvinaisen terävä äly ja kun hän antaa neuvojansa jossakin asiassa, ottavat toiset ne tavallisesti kunnioittavasti vastaan. Sellainen on älyn ja kasvatuksen salainen voima.

Sitten meillä on viimeisenä Francis, — nopeaälyinen, kiharatukkainen poikaviikari, loputtoman iloinen, aina hilpeä. Hänen makunsa ja mielitekonsa vaihtelevat, hänen lahjansa ovat monipuoliset — sanalla sanoen hän on enemmän ranskalainen kuin kukaan muu heistä. Francis on innokas linnustaja. Tällä hetkellä hän paikkaa verkkojaan ja hänen kaksipiippuinen haulikkonsa, jonka hän vastikään on puhdistanut, on asetettuna hänen viereensä. Francis on kaikkien suosikki, mutta tuottaa paljon kiusaa Hugotille, jolle hän vähän väliä tekee kepposia.

Luonnontutkijan perheineen ollessa näissä puuhissa kuultiin kovaa jyminää joelta. Se muistutti jonkin verran tykkien säännöllistä jyminää, vaikka pamaukset kuulostivatkin pehmeämmiltä ja ontommilta.

— Höyrylaiva! huudahti Francis, jonka korva kuuli äänet ensiksi.

— Niin on, jupisi Basil, — arvattavasti matkalla New Orleansista
Saint Louisiin.

— Ei, sanoi Lucien, kohottaen tyynesti päänsä kirjastaan, — se on
Ohion laivoja.

— Mistä sen tiedät, Luce? kysyi Francis.

— Höyrytorven törähdyksestä tietenkin. Tunnen mikä se on. Kauriinsilmä… Cincinnatin postilaiva.

Samassa nähtiinkin valkoisen savupilven kohoavan puiden yli, ja sitten iso laiva työntyi esille joen mutkasta halkaisten keulallaan ruskeata vettä. Pian se pääsi nurmikon kohdalle, ja oli kuin olikin se miksi Lucien oli sen arvannut, nimittäin postihöyry Kauriinsilmä. Tämä oli voitto Lucienille, vaikka hän kantoi sen luonteenomaisella vaatimattomuudella.

Laiva ei ollut kulkenut monta minuuttia, kun sen kovaääninen törähdys kuultiin Point Coupéesta päin. Siitä he tiesivät, että se laski laituriin.

— Hugot! huusi eversti. — Siellä voi olla jotakin meille. Menehän katsomaan.

Hugot lähti asialle enempiä käskyjä odottamatta. Hän oli rivakka kävelijä, tämä Hugot, ja tuossa tuokiossa hän jo palasi. Hän toi tullessaan varsin paksun, komealta näyttävän kirjeen.

— Prinssi Lucienilta! huudahti Francis, joka ei laiminlyönyt sanoa ensimmäistä sanaa kaikkeen. — Se on prinssiltä, isä, minä tunnen sinetin.

— Hiljaa, Francis, hiljaa! sanoi isä, ontui verannalle ja käski noutaa silmälasinsa.

Kirje avattiin ja luettiin viipymättä.

— Hugot! huudahti eversti lopetettuaan lukemisensa.

Hugot ei vastannut mitään, vaan asettui isäntänsä eteen, käsi sotilaalliseen tapaan kohotettuna ohimolle.

— Hugot, sinun on matkustettava Saint Louisiin.

— Bien, mon colonel! [Hyvä on eversti!]

— Sinun on lähdettävä seuraavalla laivalla.

— Très-bien, mon colonel! [Selvä on eversti!]

— Sinun on hankittava minulle valkoisen puhvelin talja.

— Se ei tuota vaikeuksia, monsieur.

— Pelkään, että se on vaikeampaa kuin luuletkaan.

— Vaikka olisi rahaakin, monsieur?

— Niin, rahallakin, Hugot. Kuulehan! Minä haluan nahan… ei vuotaa, vaan täydellisen nahan päineen, koipineen, aivan ehjän, joka kelpaa täytettäväksi.

— Ahaa, mon colonel, se on jo eri juttu!

— Niin, sinäpä sen sanot. Pelkään, että se on tosiaan vaikeata, puhui eversti itsekseen mietteliäänä. — Pelkään pahoin, ettemme saa sellaista, mutta meidän on saatava, maksoi mitä maksoi… niin, maksoi mitä maksoi!

— Teen parhaani, eversti.

— Käy joka turkisliikkeessä Saint Louisissa, kysele metsästäjiltä ja ansoilla pyytäjiltä… tiedät kyllä, mistä heitä tapaat. Ellei sinua onnista, pane ilmoitus sanomalehtiin… ilmoita sekä englannin- että ranskankielellä. Mene herra Choteaun luo… mihin vain. Älä säästä kuluja.

— Restez tranquille, mon colonel [Olkaa huoletta, eversti!], teen kaiken sen.

— Valmistaudu siis matkaan. Vielä tänä iltana lähtee ehkä joku laiva jokea ylöspäin. Hiljaa! Kuulen juuri laivan äänen. Ehkä se on Saint Louisin laivoja.

Kaikki seisoivat hetkisen hiljaa ja kuuntelivat. Toisen, virtaa ylöspäin tulevan laivan ääni kuului selvästi.

— Se on Saint Louisin laivoja, sanoi Lucien. Lännen Kaunotar.

Lucien, jolla tässä suhteessa oli perin herkät korvat, pystyi höyrypillin äänestä tuntemaan melkein jokaisen Mississipillä kulkevan aluksen. Puolessa tunnissa laiva tuli näkyviin, ja huomattiin, että poika oli taaskin arvannut oikein. Laiva oli Saint Louisista ja Lännen Kaunotar.

Hugotilla ei ollut suuria lähtövalmistuksia tehtävänään ja ennen kuin laiva oli ehtinyt talon kohdalle, hän oli jo järjestänyt kaiken, saanut muutamia lisämääräyksiä ja pullean rahakukkaron isännältään — ja riensi Point Coupéen ollakseen laiturilla alusta vastassa.

LÄHTÖ SUURELLE METSÄSTYSRETKELLE

Kesti kokonaista kolme viikkoa ennen kuin Hugot palasi. Ne olivat pitkiä viikkoja vanhalle everstille, jota kiusasi pelko, ettei Hugot onnistuisi tehtävässään. Hän oli vastannut prinssi Bonaparten kirjeeseen, luvaten — jos mahdollista — hankkia valkoisen biisonin nahan, tätä prinssi oli nimittäin kirjeessään pyytänyt, ja eversti olisi mieluummin uhrannut puolen omaisuuttaan kuin jättänyt tämän toivomuksen täyttämättä. Eipä siis ihme, että hän oli levoton Hugotin viipyessä.

Hugot palasi vihdoin myöhään eräänä iltana. Eversti ei odottanut hänen ehtimistään sisälle, vaan meni kynttilä kädessä ovelle häntä vastaan. Hänen ei tarvinnut kysyä mitään, sillä Hugotin kasvot vastasivat hänen kysymykseensä ennen kuin sitä oli tehtykään. Samassa silmänräpäyksessä kun valo lankesi niille jokainen olisi voinut huomata, että Hugot oli palannut ilman nahkaa. Hän näytti alakuloiselta, ja hänen suuret viiksensä olivat ikään kuin vaalenneet ja riipuksissa.

— Et saanut sitä? sopersi eversti.

— En, herra eversti, mutisi Hugot vastaukseksi.

— Yrititkö kaikkialta?

— Kaikkialta.

— Ilmoititko sanomalehdissä?

— Kaikissa lehdissä, monsieur.

— Ja tarjosit korkean hinnan?

— Tarjosin. Mutta mikään ei auttanut. En olisi pystynyt hankkimaan valkoisen puhvelihärän nahkaa, vaikka olisin tarjonnut kymmenen kertaa enemmän. En olisi pystynyt saamaan sellaista edes tuhannella dollarilla.

— Minä antaisin viisituhatta!

— Se olisi ollut aivan samantekevää, monsieur. Sellaista ei ole saatavissa Saint Louisissa.

— Mitä herra Choteau sanoo?

— Että on hyvin epätodennäköistä löytää, mitä haluatte. Saattaa vaeltaa kautta ruohoaavikoiden, sanoo hän, tapaamatta ainoatakaan valkoista puhvelia. Intiaanit pitävät niitä tavattoman arvokkaina eivätkä koskaan päästä ainoatakaan pakenemaan, kun kerran sattuvat sellaisen yllättämään. Löysin pari kolme kauppiasten turkisvarastoista, mutta ne eivät olleet mitä te haluatte, monsieur. Ne olivat vuotia ja niistäkin vaadittiin suuret summat.

— Ne eivät kelpaisi. Nahka tarvitaan toisenlaiseen tarkoitukseen… suurta museota varten. Pelkäänpä etten voi saada sellaista! Ellei sitä saa Saint Louisista, niin mistäpä muualta?

— Mistäkö muualta, isä? keskeytti Francis, joka veljineen oli kuunnellut kaksinpuhelua. — Mistäpä muualta kuin preerialta.

— Preerialta! toisti isä koneellisesti.

— Niin, isä. Lähetä Basil, Lucien ja minut. Me etsimme sinulle valkoisen puhvelin, takaan sen.

— Hurraa, Francis, huudahti Basil, — olet oikeassa! Samaa aioin ehdottaa itse.

— Ei, ei, hyvät pojat, kuulittehan, mitä herra Choteau sanoo. Turhaa ajatella sellaista. Sitä ei voi hankkia. Ja minä kun kirjoitin prinssillekin. Annoin melkein lupauksen!

Vanhan everstin lausuessa nämä sanat hänen kasvonsa ja eleensä ilmaisivat pettymystä ja mielipahaa.

Lucien, joka oli tuskallisin tuntein huomannut sen, tuli nyt väliin.

— Isä, sanoi hän, — on totta, että herra Choteaulla on paljon kokemusta turkiskaupassa, mutta hänen lausuntonsa ei pidä yhtä tosiseikkojen kanssa (näette, että Lucien oli teräväsilmäinen väittelijä). Hugot on nähnyt pari kolme sellaista nahkaa Saint Louisissa. Jonkun on täytynyt löytää eläimet, joille ne kuuluivat. Sitä paitsi olen kuullut, ja senhän myöskin herra Choteau myöntää, että intiaanipäälliköt, jotka käyttävät niitä viittoina, pitävät niitä suuressa arvossa, ja että niitä nähdään usein heimojen keskuudessa. Tämä siis todistaa, että valkoisia puhveleita on ruohokentillä, ja miksipä emme me niitä tavoittaisi yhtä hyvin kuin muutkin? Menkäämme, sanon, Francis, Basil ja minä niitä etsimään.

— Tulkaa sisälle, poikani, tulkaa sisään! virkkoi heidän isänsä ilmeisesti mielissään ja tuntien hiukan lohtuakin poikiensa ehdotuksesta. — Tulkaa sisään… Syötyänne illallisen voimme jutella asiasta paremmin.

Näin sanottuaan vanha eversti nilkutti kolmen poikansa seuraamana takaisin sisälle, hyvin uupuneen ja nälkäisen näköisen Hugotin seuratessa heitä.

Asiaa pohdittiin kaikin puolin ilta-aterian aikana ja sen jälkeen.

Isä oli jo alun pitäen puolittain taipuvainen suostumaan poikiensa tuumaan, ja nämä puolestaan, etenkin Basil ja Francis, koettivat innokkaasti todistaa sen käytännöllisyyttä. Tulosta tuskin tarvitsee mainita. Eversti antoi vihdoin suostumuksensa, ja retkelle päätettiin lähteä.

Luonnontutkijaa ohjasi suuresti halu tyydyttää ystävänsä toivomus. Häneen vaikutti myös toinenkin tunne. Hän tunsi salaista iloa lastensa osoittamasta yritteliäisyydestä, eikä hän ollut mies, joka halusi kaataa kylmää vettä mihinkään heidän suunnittelemiinsa yrityksiin. Usein hän jopa kerskui naapureilleen ja ystävilleen, miten oli kasvattanut heidät miehiksi, nimittäen heitä urheiksi pojiksi ja "mes jeunes chasseurs" [nuoret metsästäjäni!]. Ja hän olikin todella kasvattanut heidät täydelliseen itseluottamukseen, mikäli se hänestä riippui.

Hän oli opettanut heidät ratsastamaan, uimaan, sukeltamaan syviä jokia, heittämään suopunkia, kiipeämään korkeisiin puihin, nousemaan jyrkkiä kallioita, ampumaan lintuja lennosta ja eläimiä juoksusta sekä nuolella että erehtymättömällä kiväärinluodilla. Hän oli harjoittanut heidät nukkumaan taivasalla — pimeässä metsässä, suojattomalla ruohoaavikolla, valkoisen lumivyöhykkeen partaalla, missä vain, ainoastaan huopa tai puhvelintalja vuoteena. Hän oli totuttanut heidät elämään mitä yksinkertaisimmalla ruoalla, ja käytännön kasvitiede, jota hän oli heille opettanut — etenkin Lucienille, — tekisi heille tarpeen tullen mahdolliseksi hankkia ravintoa yrteistä ja puista, juurista ja hedelmistä, ja keksiä täten apulähteitä sielläkin, missä tietämättömät kuolisivat nälkään. He osasivat sytyttää tulen ilman piikiveä, terästä tai ruutia. He saivat selvän ilmansuunnista kompassittakin — tarkkaamalla kallioita, puita ja taivaanmerkkejä. Kaiken tämän lisäksi oli heille opetettu kaikki mitä siihen aikaan tunnettiin sen laajan erämaan maantieteestä, joka ulottui heidän kodistaan Tyynen Valtameren itäisille rannikoille.

Eversti tiesi, että hän saattoi turvallisesti päästää heidät ruohoaavikoille ja suostui tosiaankin retkeen pikemmin ylpeyttä kuin levottomuutta tuntien. Mutta häneen vaikuttamassa oli kuitenkin vielä kolmaskin syy — ehkä voimakkain kaikista. Häntä elähdytti luonnontutkijan ylpeys. Hän ajatteli kunniaa, jonka hän saisi osakseen lähettämällä sellaisen harvinaisen lisän suureen eurooppalaiseen museoon. Jos sinusta, nuori lukijani, joskus tulee luonnontutkija, niin käsität, kuinka voimakas tämä tunne saattaa olla, ja meidän luonnontutkijallamme se oli voimakas.

Ensiksi hän ehdotti, että Hugot seuraisi heitä. Tätä pojat eivät kuitenkaan suostuneet edes harkitsemaan. He eivät voineet ajatellakaan Hugotin mukaan ottamista, isä tarvitsisi Hugotia kotona, Hugotista ei olisi heille mitään hyötyä. He tulisivat yhtä hyvin ja ehkä paremminkin toimeen ilman häntä.

Totuus oli se, etteivät kunnianhimoiset nuoret metsästäjät halunneet kenenkään riistävän osaa heidän yrityksensä tuottamasta maineesta — ja he tiesivät, että niin kävisi, jos Hugot tulisi mukaan. Eipä siksi, että Hugot suinkaan olisi ollutkaan mikään mainio metsästäjä — aivan päinvastoin — enempää kuin sotilaskaan, vaikka hän olikin ollut ratsuväessä ja käytti sellaisia uljaita viiksiä. Tämän kaiken vanha eversti tiesi varsin hyvin eikä siksi kovin pakottanutkaan Hugotia mukaan.

Hugotin lahjakkuus ilmeni parhaiten toisessa toimintapiirissä, nimittäin keittiössä. Täällä Hugot oli kotonaan, sillä hän osasi paistaa maukkaan munakkaan, hauduttaa kananpojan tai valmistaa sorsapaistin oliivien kanssa yhtä hyvin kuin monsieur Soyer itse. Mutta metsästykseen Hugotilla — vaikka hän monet vuodet oli seurannut vanhaa isäntäänsä ja tämän poikia eräretkillä — ei ollut minkäänlaista kiinnostusta. Karhut ja pantterit herättivät hänessä valtavaa pelkoa ja intiaanit… Huh, intiaanit!

Nyt, nuori lukijani, kun tulet ajatelleeksi näitä intiaaneja, kun muistat, että ruohoaavikolla elää ja samoilee viisikymmentä sotaista heimoa — monet niistä vannoutuneita vihollisia valkoihoisille, joita he tappavat, missä vain tapaavat, kuten tapetaan hullu koira tai myrkyllinen hämähäkki, — luulenpa, että ajatellessasi näitä seikkoja varmaan ihmettelet tätä vanhaa korsikalaista isää, joka suostui päästämään poikansa niin vaaralliselle seikkailulle. Eikö se näytäkin luonnottomalta? Todellakin aivan uskomattomalta, kun muistamme, että eversti rakasti hellästi kolmea poikaansa, ja kuitenkin luulisi, että hän olisi tuskin voinut keksiä parempaa suunnitelmaa päästäkseen heistä kuin lähettää heidät villien pariin.

Mihin hän sitten luotti ja minkä hän uskoi heitä turvaavan? Heidän ikänsäkö? Ei. Hän tunsi intiaanit liian hyvin. Hän tiesi, että heidän ikäänsä ei otettaisi huomioon, jos he joutuisivat jonkin valkoihoisille vihamielisen heimon käsiin. On kyllä totta, että villit eivät ehkä nylkisi heiltä päänahkaa, koska he olivat vain poikia, mutta veisivät heidät varmasti vankeuteen, josta he eivät koskaan ehkä palaisi.

Vai edellyttikö heidän isänsä, ettei retki ulottuisi jonkin ystävällisen heimon aluetta laajemmalle? Niin hän ei ajatellut. Jos heidän suunnitelmansa olisi ollut tällainen, olisivat he luultavasti saaneet palata tyhjin toimin. Sellaisella seudulla he olisivat tuskin nähneet puhveleista jälkeäkään, sillä tiedetään hyvin, että puhvelihärkiä tapaa runsaasti ainoastaan niissä preerian osissa, joita nimitetään "sota-alueiksi" — toisin sanoen sellaisilla tienoilla, missä keskenään sotajalalla olevilla heimoilla on tapana metsästää.

Juuri tästä syystä nämä eläimet ovatkin täällä lukuisampia kuin muualla, ovathan metsästäjät harvalukuisampia koska ovat vaarassa joutua yhteentörmäykseen toistensa kanssa. Yksinomaan jollekulle määrätylle heimolle kuuluvalta alueelta puhvelit surmataan pian tai ne kaikkoavat pois metsästäjäin alituisesti ahdistelemina. Siksi onkin tosiasia, jonka ruohoaavikkojen erämiehet hyvin tuntevat, että missä puhveleita on runsaasti, siellä on myöskin runsaasti vaaraa tarjolla, joskin vaara sinänsä ei aina siis takaa puhvelien löytymistä. Intiaanien puolueettomilla eli "sota-alueilla" voi tänään tavata ystävällisen heimon ja seuraavana päivänä tai jopa seuraavalla hetkelläkin saattaa joutua vihamielisen villilauman käsiin ja menettää päänahkansa tuossa tuokiossa.

Kolmen metsästäjäpoikamme isä tiesi kyllä kaiken tämän yhtä hyvin kuin minä sen tiedän. Kuinka sitten voimme selittää hänen näennäisesti luonnottoman käytöksensä hänen salliessaan heidän vaarantaa henkensä sellaisessa yrityksessä? Se olisi todellakin ollut aivan käsittämätöntä, ellei asiaan olisi liittynyt eräs salaisuus, jonka selitän myöhemmin. Nyt voin mainita ainoastaan sen, että näiden kolmen noustua ratsaille lähteäkseen matkaan eversti ontui ulos ja vetäen taskustaan pienen, värjätyillä piikkisian piikeillä koristetun nahkapussin ojensi sen Basilille lausuen:

— Talleta tämä tarkoin, Basil… tiedät mihin se kelpaa. Älä päästä sitä koskaan käsistäsi… henkenne voi riippua siitä. Jumala olkoon kanssanne, reippaat poikani. Hyvästi!

Basil otti pussin, pujotti hihnan olkansa yli, työnsi pussin metsästyspaitansa poveen, puristi isänsä kättä ja kannusti hevosensa ripeään juoksuun. Lucien suuteli isää jäähyväisiksi, heilautti sirosti kättään Hugotille ja seurasi perästä. Francis jäi hetkiseksi jälkeen muista, ratsasti Hugotin luo, tarttui tämän valtaviin viiksiin ja nykäisi niin, että entinen jääkäri irvisti. Sitten hän käänsi poninsa nauraen äänekkäästi ja antoi sen nelistää veljien perään.

Eversti ja Hugot seisoivat hetken katsellen heitä. Kun urheat pojat olivat ehtineet metsänreunaan, kaikki kolme hillitsivät ratsunsa, kääntyivät satulassaan ja ottaen hatut päästänsä kajahduttivat lähtöhuudon. Eversti ja Hugot hurrasivat vastaan. Melun tauottua kuultiin Francisin huutavan:

— Älä pelkää, isä! Me tuomme sinulle valkoisen puhvelin!

LEIRI

Nuoret seikkailijamme käänsivät kasvonsa länttä kohti ja ratsastivat pian metsän majesteetillisissa varjoissa. Siihen aikaan Mississippi-joen länsipuolella oli vain harvoja valkoihoisten asutuksia. Pienet kauppalat joen varrella ja siellä täällä jonkun uudisasukkaan viljelysaukeama tai valtion jakamattomille maille luvattomasti asettuneen raivaajan tölli olivat ainoat merkit sivistyksestä. Yhden ainoan päivän ratsastus läntiseen suuntaan loitonsi matkustajan näiden kaikkien lähettyviltä ja heitti hänet soiden ja metsien sokkeloon, joka satapeninkulmaisena levisi hänen eteensä. Laaksonuomissa kauempana lännessä oli muutamia hajallisia siirtokuntia, mutta maa niiden välissä oli enimmäkseen asumatonta korpea.

Noin tunnissa olivat matkustajamme ratsastaneet pois Point Coupéeta ympäröivien uudisasutusten tienoilta ja seurasivat metsäpolkuja, joilla harvoin vaelsi muita kuin intiaaneja ja rajaseudun valkoisia erämiehiä. Pojat tunsivat ne hyvin. He olivat usein kulkeneet näitä teitä aikaisemmilla metsästysretkillään.

En halua kertoa liian seikkaperäisesti tapahtumia heidän matkansa varrelta. Se väsyttäisi nuoria lukijoitani ja ottaisi liian paljon tilaa. Vien teidät heti heidän ensimmäiseen leiriinsä, jonne he olivat jääneet yöksi.

Se oli pienellä aholla tai metsäaukiolla, jollaisia usein tapaa metsissä Mississipin länsipuolella. Siinä oli ehkä puolen hehtaarin ala avonaista ruohon ja kukkien peittämää kenttää. Kukkien joukosta pisti erityisesti silmään helianthus ja siniterttuinen lupiini. Kaikkialla ympärillä kasvoi korkeita puita, ja lehdistä voi päätellä niiden olevan eri lajeja. Sen olisi voinut nähdä rungoistakin, sillä nekään eivät olleet toistensa kaltaisia. Muutamien pinta oli sileä, kun taas toisten kuori oli halkeillut ja käpertynyt usein ulospäin puoli metriä pitkinä liuskoina.

Kauniin tulppaanipuun saattoi helposti erottaa suorista pylväsmäisistä rungoista, joista sahataan isoja lankkuja, niitä olette varmaan nähneet, ja kirvesmiehet ja rakennusmestarit tuntevat ne valkopoppelin nimellä. Tulppaanipuu on saanut nimensä kukkasistaan, joiden koko ja muoto muistuttaa suuresti tulppaaneja ja jotka ovat väriltään vihertävän keltaisia oranssivivahduksin. Paljon muitakin sentään oli, ja huomattavin näistä isoine vahamaisine lehtineen ja kukkineen oli magnolia.

Korkeita sokerivaahteroita oli myös ja alempana lehtevä keltakastanja sievine oranssinvärisine kukkineen sekä hikkoripuu. Valtavia köynnöskasveja kurottautui puusta puuhun tai suikerteli vinoon ylöspäin, ja aukion toisella puolella oli paksuja jättiläisruokoja, jotka kasvoivat kuin pitkä heinä. Toiselta puolen metsä oli aukeampaa, luultavasti siksi, että kulovalkea oli joskus polttanut viidakon siltä taholta. Joka puolella kasvavien vaivaispalmujen ja aataminneulojen viuhkamaiset lehdet antoivat maisemalle trooppisen ja etelämaisen leiman.

Pojat olivat pysähtyneet lähes kaksi tuntia ennen auringon laskua ehtiäkseen saada leirinsä valmiiksi. Puolen tunnin kuluttua heidän pysähtymisestään pieni aukio tarjosi tämäntapaisen kuvan: Lähelle sen reunaa oli pystytetty pieni purjekankainen, valkoista kartiota tai pyramidia muistuttava teltta. Ovikaistale oli jätetty auki, sillä ilta oli ihana, eikä ketään ollut sisällä. Hiukan sivummalla oli kolme satulaa heitettynä ruohikkoon. Ne olivat meksikolaista mallia, korkeanuppisia ja korkealla takakappaleella varustettuja, edessä "sarvi" ja kynsi ja rengas lujasti kiinnitettyinä satulapölkkyyn. Toisiin takempiin renkaisiin oli sidottu useita nahkahihnoja, mutta jalustimet olivat teräksestä eivätkä kömpelöt puupalaset, jotka niin suuressa määrin rumentavat meksikolaista satulaa. Satuloiden vieressä oli omituisen näköinen esine. Se muistutti suunnatonta, osittain avautunutta kirjaa. Tämä kapine oli kuormasatula, myöskin meksikolaista mallia, jollaista siinä maassa nimitetään alparejaksi. Siinä oli vahva nahkavyö, jota häntähihna esti luisumasta eteenpäin juhdan olkapäille. Pienen matkan päässä satuloista oli ruohikolla useita huopia — punaisia ja vihreitä — sekä karhunnahka ja pari puhvelintaljaa, ja ylhäällä puun oksalla riippui ratsupiiskoja, suitsia, vedellä täytettyjä kurpitsaleilejä ja kannuksia. Teltan yli kohoavan tulppaanipuun runkoa vasten oli asetettu kolme pyssyä. Kaksi näistä oli kiväärejä, toinen paljon pitempi kuin toinen, kolmas, ampuma-ase oli kaksipiippuinen haulikko. Luotipusseja ja ruutisarvia riippui kaikkien kolmen piipuissa, niiden nauhat olivat kiinnitetyt lataimien ulospistäviin päihin.

Teltan vastakkaisella eli suojanpuolella paloi tuli. Se oli vasta äsken sytytetty ja räiskähteli leimahtaessaan ilmiliekkiin. Olisi ollut helppo tietää, että tuon vahvan, punaisen lieskan synnytti hikkoripuu — paras polttopuista, — vaikka kuivia risuja ja jotakin kevyempää puuta oli käytetty sytyttämiseen. Lieden kummallekin puolelle oli pistetty maahan yläpäästään halkaistu keppi, ja näiden varaan oli ripustettu tulen yli noin yhdeksän litraa vetävä peltinen kattila, ja vesi oli juuri alkamassa kiehua. Muita tarvekaluja oli nuotion ympärillä, paistinpannu, muutamia tinakuppeja, useita pieniä, jauhoja, kuivattua lihaa ja kahvia sisältäviä paketteja, vahva peltinen kahvipannu, pieni lapio ja kevyt kirves vuoltuine, hikkoripuisine varsineen.

Nämä olivat taulun elottomat esineet. Nyt sananen elollisista olennoista.

Mainitsemme ensin sankarimme — Basilin, Lucienin ja Francisin. Basil puuhaili teltan luona hakaten sen pienoja maahan, Lucien hoiteli vastikään sytyttämäänsä tulta, kun taas Francis nyppi höyheniä matkalla ampumastaan metsäkyyhkysparista. Kaikki kolme olivat erilaisessa asussa. Basilin koko asu oli kauriinnahkaa muistuttavaa paksua kangasta, paitsi supinnahkaista lakkia, josta juovikas häntä riippui hänen olkapäilleen kuin huojuva sulka. Hänellä oli ripsukauluksinen, hauskasti helmillä koristettu metsästyspaita. Vyö tiukensi sen hänen ympärilleen, ja tästä vyöstä riippui hänen metsästyspuukkonsa tuppineen ja pieni kotelo, josta pisti esille kiiltävä pistoolinpää. Hirvennahkaiset saumojen kohdalta ripsutetut säärykset täydensivät hänen asunsa, ja jalassa hänellä oli intiaanimalliset puhvelinnahkaiset mokkasiinit. Hänen pukunsa olisi ollut aivan kuin takametsien erämiehen, elleivät hänen puuvillaiset alusvaatteensa olisi näyttäneet hienommilta ja puhtaammilta ja hänen paitansa ollut aistikkaammin kirjailtu kuin ammattimetsästäjillä on tavallista. Lucienin puku oli taivaansininen. Sen muodosti jonkinlainen vahvasta puuvillakankaasta ommeltu puseron ja metsästyspaidan yhdistelmä ja housut samasta aineesta. Hänellä oli jalassa nauhoitetut saappaat ja päässä leveälierinen panamahattu. Hänen vaatetuksensa näytti jonkinverran sivistyneemmältä kuin vanhemman veljen. Kuten tälläkin oli hänelläkin nahkavyö, josta riippui veitsi tupessa, mutta pistoolin asemesta hänellä oli pieni intiaanitappara eli tomahawk toisella sivullaan. Tällä sotakirveellä Lucienilla ei silti ollut aikomusta iskeä ketään. Ei, hän kantoi pientä tapparaansa nakutellakseen kallioita, eikä kalloja. Se oli hänelle vain geologinen työase.

Francisilla oli takki ja housut, lahkeiden päällä säärykset ja jalassa mokkasiinit, päässä tuuheille kiharoille somasti kallelleen asetettu kangaslakki. Hänelläkin oli vyö metsästysveitsineen ja tuppineen ja hänen vasemmalla kupeellaan riippui pieni pistooli.

Lähellä aukion keskustaa oli kolme suopunkiköysillä vaajoihin lieoitettua hevosta, kytkettyinä täten, jotta eivät häiritsisi toisiaan laitumella. Ne olivat hyvin erinäköisiä. Yksi oli iso mustanruskea ratsu — puoliksi arabialainen — ja nähtävästi hyvin voimakas ja raisu. Se oli Basilin hevonen ja hänen suuri suosikkinsa. Sen nimeksi oli pantu "Musta Haukka" kuuluisan "Sac ja Fox" -heimon päällikön mukaan, joka oli vanhan everstin hyvä ystävä ja oli kestinnyt tätä hänen vieraillessaan näiden intiaanien luona. Toinen hevonen oli aivan tavallinen tanakkasäärinen raudikko, vaatimaton, säyseä eläin, jossa mikään ei muistuttanut metsästys- tai sotaratsua, mutta samalla se oli sileäkarvainen ja yhtä hyvässä kunnossa kuin hyvin ravittu porvari — siitäpä sen nimikin "Le Bourgeois". Sillä ratsasti tietenkin hiljainen Lucien. Kolmatta hevosta olisi kokoonsa nähden voinut nimittää poniksi, se kun oli melkoisesti muita pienempi. Se oli kuitenkin sekä muodoltaan että luonteeltaan oikea hevonen — sitä pientä, mutta tulista rotua, jonka espanjalaiset valloittajat toivat uuteen maailmaan ja jonka villiintyneitä juoksentelevia jälkeläisiä kaikkialla länsivaltioissa nimitetään mustangeiksi. Koska saan aihetta puhua vielä enemmänkin näistä kauniista eläimistä, mainitsen tässä vain, että tämä pikku ratsu oli pantterin tapaan täplikäs ja totteli nimeä "Le Chat" (kissa) — varsinkin kun Francis sitä kutsui, sillä se oli Francisin hevonen.

Hiukan erillään hevosista oli neljäs eläin, likaisen harmaa ja liuskakiven värinen, jolla oli muutamia valkoisia pilkkuja selässään ja olkapäillään. Se oli oikea meksikolainen muuli, äksy ja pahankurinen rotunsa tapaan. Se oli tamma ja nimeltään Jeanette. Koska sopu sen ja mustangin välillä ei ollut hyvä, oli se kytketty niin kauaksi hevosista, etteivät eläimet ulottuneet potkimaan toisiaan. Jeanette oli äsken mainitun kummallisennäköisen kuormasatulan omistaja, ja sen velvollisuutena oli kantaa telttaa, muonavaroja, työkaluja ja keittoastioita.

Mutta aukiolla nähtiin vielä viideskin eläin — koira Marengo. Koostaan ja väristään päätellen — joka oli keltaisenruskea — sitä olisi voinut erehtyä luulemaan puumaksi eli amerikkalaiseksi vuorileijonaksi. Mutta sen musta kuono ja leveät luppakorvat antoivat sille aivan toisen muodon, ilmaisten sen koiraksi. Se olikin verikoiran ja mastiffin sekoitus — voimakas eläin. Se odotteli lintujen sisälmyksiä kyyristyneenä Francisin jalkojen juureen.

Nyt, nuori lukijani, tiedät, miltä poikien leirissä näytti.

ORAVA PULASSA

Francis sai kyyhkysensä pian kynityiksi ja heitti ne kiehumaan vesikattilaan. Hän lisäsi kappaleen kuivattua lihaa ja lisäsi sitten joukkoon hiukan muonasäkistä ottamaansa suolaa ja pippuria, sillä Francisin aikomus oli valmistaa kyyhkyskeittoa. Sitten hän ryhtyi vispilöimään hyppysellistä jauhoja veteen suurustaakseen keiton.

— Onpa ikävää, hän mutisi, — että meillä ei ole vihanneksia!

— Odotahan! huudahti Lucien, joka oli kuullut hänen sanansa. — Täällä lähistöllä näkyy olevan monenlaisia kasveja. Annahan, kun menen ottamaan selvää.

Näin sanoen Lucien käveli aukiolla silmät maahan luotuina. Ruohon ja yrttien joukosta hän ei näyttänyt löytävän mitään sopivaa, mutta sitten hän poikkesi puiden väliin muutaman askeleen päässä lirisevän puron rannalle. Muutaman minuutin päästä hän palasi molemmat kädet täynnä vihanneksia. Mitään sanomatta hän heitti tuomansa Francisin eteen. Siinä oli kahta lajia — toinen muistutti pientä naurista, ja kasvi oli tosiaankin intiaaninauris, toinen taas oli villisipuli, jota tavataan monilla seuduilla Amerikassa.

— Oho! huudahti Francis, joka tunsi ne heti, — mikä onni! Pommes blanches — ja vielä villisipuliakin! Nyt valmistan keiton, jota kelpaa maistaa.

Ja hän ryhtyi riemuiten paloittelemaan juurikkaita ja nakkelemaan niitä höyryävään kattilaan.

Liha oli pehminnyt tuota pikaa, kyyhkyset kypsyneet ja keitto valmis. Kattila nostettiin vartaalta, ja veljekset asettuivat istumaan ruohikolle, täyttivät tinakuppinsa ja ryhtyivät syömään. He olivat tuoneet mukanaan näkkileipää muutamaksi päiväksi. Kun se loppuisi, he turvautuisivat jauhopussiinsa… ja kun jauhotkin loppuisivat, aikoivat he tulla toimeen ilman leipää, kuten olivat menetelleet samanlaisilla retkillä monta kertaa ennen.

Heidän nauttiessaan kyyhkyskeittoa ja jyrsiessään lihavia kyyhkysenkoipia kaikkien kolmen huomio kääntyi äkkiä liikkeeseen lähellä aukion toista puolta. He olivat juuri huomanneet jotakin, joka muistutti suoraan ylöspäin maasta syöksähtävää keltaista valonvälähdystä.

Kaikki kolme arvasivat, mikä se oli — salamana ylös puunrunkoa vilistävä orava ja siellä se jo näkyikin pysytellen litteänä kaarnaa vasten. Se oli pysähtynyt hetkiseksi — kuten on oravien tapa — ennen kuin tekisi uuden ponnistuksen.

— Oho, huudahti Lucien hiljaisella äänellä, — se on liito-orava ja kaunis onkin! Katsokaa, se on kirjava kuin kilpikonnan kuori, luulisi, että se on kolmivärinen kissa! Isä antaisi kaksikymmentä dollaria tuollaisesta nahasta.

— Hän saa sen paljon vähemmällä, tokaisi Francis hiipien ottamaan pyssyänsä.

— Seis, Francis! sanoi Lucien. — Anna Basilin yrittää kiväärillään.
Hän ampuu tarkemmin kuin sinä.

— Hyvä on, vastasi Francis. — Mutta jos hän ampuu harhaan, ei haittaa että minä olen valmiina.

Basil oli jo noussut ja astui hiljaa pyssyjä kohti. Hän otti pitkän kiväärin ja tähtäsi otusta.

Puu, johon orava oli kiivennyt, oli niin sanottu kelo. Se oli lahoava tulppaanipuu — ukkosen tai myrskyn runtelema — ja seisoi hiukan erillään muista avoimella kentällä. Siitä oli tuskin muuta jäljellä kuin paljas runko, joka kohosi pylvään tapaan kahdenkymmenen metrin korkeuteen. Tuuli oli riuhtonut pois kaikki oksat, paitsi yhtä, ja tämä oli pitkä ja kohosi rungon latvasta vinosti ylöspäin. Tämä oksa, vaikka olikin käyrä ja useistakin kohdin haarakas, ei ollut kovinkaan paksu. Se oli varvuton ja lehvätön, ollen yhtä kuollut kuin muukin puu.

Sillävälin kun Basil ja Francis valmistelivat pyssyjään, orava oli toisella ponnistuksella syöksynyt oksan päähän pysähtyen istumaan sen eräälle haaralle ja näytti katselevan sieltä laskevaa aurinkoa. Metsästäjä ei olisi voinut toivoa enää parempaa maalia, kunhan hän vain pääsisi kyllin lähelle, ja se hänelle luultavasti onnistuisi, sillä pieni eläin ei näyttänyt välittävän enempää heidän kuin hevostenkaan läsnäolosta, mikä pelottomuus todisti, että pyssymies ei ollut ahdistanut sitä koskaan. Se istui tuuhea häntä pystyssä ja viuhkan tapaan levitettynä ja näytti nauttivan lännestä paistavan päivän säteistä.

Pojat hiipivät hiljaa aukion reunaa pitkin, Basil etumaisena. Päästyään mielestään sopivan ampumamatkan päähän hän nosti kiväärinsä, tähtäsi ja oli vetämäisillään liipasinta, kun orava, joka ei ollut vieläkään huomannut häntä, säpsähti äkkiä, laski häntänsä ja kiiti kuin pelästyneenä oksaa alaspäin. Vasta emärungon saavutettuaan se pysähtyi metrin päähän maasta ja lyyhistyi litteäksi kaarnaa vasten.

Mikä oli voinut pelästyttää sen? Poikia se ei ollut ainakaan säikähtänyt, koska ei ollut heistä aikaisemminkaan välittänyt sitä paitsi se pysytteli yhä heidän puolellaan puuta yhtä hyvänä maalitauluna kuin ennenkin. Jos se olisi pelännyt heitä, olisi se, niin kuin oravien tapa on, lymynnyt rungon taakse. Mutta ei, se ei pelännyt heitä, sillä se riippui vaakasuorana kaarnassa pää käännettynä ylöspäin, ja osoitti pelkäävänsä jotakin vihollista ylhäältä. Ja näin olikin asia, sillä korkealla ilmassa aivan puun yläpuolella kaareili iso petolintu.

— Odotahan, huudahti Lucien laskien kätensä Basilin olalle. — Se on punapyrstöhaukka. Katso, se aikoo iskeä. Katsotaan miten siinä käy.

Basil laski kiväärinsä ja kaikki kolme jäivät odottamaan. Tuuhea oksa häilyi heidän päänsä päällä, joten lintu ei nähnyt heitä tai kiintyneenä saaliinsa ahdistamiseen ei välittänyt heidän läsnäolostaan sillä hetkellä.

Lucien oli tuskin ehtinyt avata suunsa, kun haukka joka siihen asti oli leijaillut laajat siivet levällään, suipensi äkkiä pyrstönsä, veti siipensä kokoon ja syöksyi maahan rajulla suhahduksella. Se pudottautui melkein kohtisuoraan ja hipaisi oravaa niin läheltä, että kaikki kolme poikaa etsivät sitä silmillään haukan kynsistä linnun lentäessä pois. Niin ei kuitenkaan ollut käynyt. Orava oli ollut varuillaan, ja haukan iskiessä alas se oli pyörähtänyt salaman nopeudella puun toiselle puolelle. Haukka kääntyi pian peräsimen muotoisen pyrstönsä avulla ja kiersi sille puolelle puuta, mihin orava oli nyt asettunut. Muutamilla voimakkailla siiven iskuilla sen onnistui pian saavuttaa tarpeellinen korkeus, ja se suhahti taaskin alas valitsemaansa uhria kohti. Orava vältti sen kuten ennenkin ja palasi puun toiselle puolen. Haukka kääntyi taas, kohosi, syöksyi alas saalistaan kohti, iski harhaan ja suhahti ylöspäin. Neljäs yritys onnistui yhtä huonosti, ja lintu lensi takaisin ilmaan, mutta jäi kaartelemaan yhä puun yläpuolella.

— On ihme, ettei orava pakene toiseen puuhun, jupisi Francis, — sellaiseen, jossa on kylliksi oksia sitä suojaamaan, tai omaan puuhunsa, missä sen kolo on. Siellä se olisi turvassa.

— Senpä se juuri tahtoisikin tehdä, vastasi Lucien. — Mutta katsohan, vihollinen on ihan sen yläpuolella. Mitään puuta ei ole kyllin lähellä, ja jos se yrittäisi juosta avointa kenttää pitkin, haukka iskisi sen niskaan kuin nuoli. Näittehän, kuinka nopeasti se hyökkäsi äsken?

Orava oli todellakin tässä tilanteessa. Oli selvää, että se katseli jonkin matkan päässä olevaa puuta kaipaavin silmin, sillä vaikka sen tähän asti oli onnistunut pettää vihollisensa, sitä näkyi yhä kiusaavan jännitys ja pelko.

Heti kun haukka oli kohonnut noin kymmenen metriä puun yläpuolelle se alkoi jälleen leijailla kaarissa päästellen lentäessään kummallisia huutoja. Se ei ollut kirkumista — jota näiltä linnuilta usein kuullaan, — vaan toisenlainen huuto, ikään kuin kutsu jollekin toverille. Ja se se todella olikin, sillä siihen kuului heti vastaus kaukaa metsästä, ja tuota pikaa nähtiin toisenkin haukan, punapyrstöisen kuten se itsekin, mutta paljon suuremman, kohoavan ilmaan. Tämä oli nähtävästi sen puoliso, sillä näiden lintujen naaras on aina uroksia paljon isompi. Molemmat yhtyivät pian ja leijuivat puun yläpuolella lentäen toistensa ratojen poikki ja katsellen alaspäin. Orava näytti nyt kaksinverroin säikähtyneeltä, sillä se tiesi niiden aikomuksen. Se alkoi juosta puunrungon ympäri katsellen tuon tuostakin ulospäin, ikään kuin aikoen hypätä alas ja paeta tiheään metsään.

Haukat eivät suoneet sille pitkää aikaa päätöksen tekemiseen. Pienempi hyökkäsi ensin, mutta iski vieläkin harhaan, ajaen oravan toiselle puolelle puuta. Pelästynyt eläin ehti tuskin pysähtyä kun iso naarashaukka hyökkäsi sitä kohti vinkuvalla suhahduksella ja karkoitti sen taas takaisin. Koiraslintu oli tällävälin kääntynyt ja hyökkäsi niin äkkiä ja tarkasti, että orava kykenemättä enää kiepsahtamaan puun ympäri ponnahti ilmaan. Pyrstönsä ohjaamana haukka seurasi perästä ja linnun nähtiin iskevän ennen kuin orava saavutti maan. Sitten se äänekkäästi kirkaisten nousi ilmaan pyristelevä orava kynsissään.

Sen voitonriemu oli lyhytaikainen. Kuultiin haulikon pamahdus ja sekä haukka että orava putosivat maahan. Toinen pamaus seurasi melkein silmänräpäyksessä, ja sen toveri pudota pöllähti siipirikkona ja räpytteli ruohossa kiljuen kuin kissa. Isku Francisin pyssynperästä mykisti sen pian, haulikon molemmat piiput olivat tyhjät, sillä juuri Francis oli ampunut punapyrstöt.

Ihmeellisintä kaikesta oli, että orava ei ollut kuollut, ei hauleista eikä putoamisesta. Lucienin kumartuessa varovaisesti ottamaan sitä ja jo onnitellessa itseään saaliista se loikkasi äkkiä, ravistautui irti kuolleen haukan kynsistä, juosta viiletti metsään ja kiipesi korkeaan puuhun. Kaikki kolme riensivät perästä minkä jaksoivat, mutta päästyään puun — yli metrin paksuisen tammen — juurelle he mielipahakseen näkivät oravan kolon parinkymmenen metrin korkeudella maasta, ja tähän oravanajo tietysti päättyi.

FRANCIS KOMPASTUU

Seuraavana päivänä metsästäjämme leiriytyivät Krokotiilijoen varrelle. Tämä joki on hidasjuoksuinen joki kuten useimmat Louisianan virroista ja laajenee paikoin leveiksi lammikoiksi tai pieniksi järviksi. Nimensä se on saanut suuresta määrästä alligaattoreja, jotka vaanivat sen vedessä, vaikka se ei tässäkään suhteessa eroa paljoakaan seudun muista joista.

Leiriksi valittu paikka oli aukiopaikalla, jossa joenuoma laajeni pieneksi järveksi. Paikalta näkyivät kaikki tämän järven rannat ja komea näköala se olikin. Veden yli kohosi jättiläispuita, tammia ja sypressejä, ja niiden oksista riippui espanjansammalta pitkinä kiemurtelevina hopearihmoina. Tämä sai puut näyttämään harmaantuneilta ja olisi tehnyt maiseman jokseenkin synkäksi, elleivät kirkkaamman väriset lehdet olisi elostuttaneet sitä.

Siellä täällä kimalteli auringonpaisteessa vihreä magnolia suurine valkoisine kukkineen, jotka olivat lautasen kokoisia. Alempana kasvoi paksuja ruokoja, joiden korkeat, vaaleanvihreät varret seisoivat suorina toistensa vieressä päättyen keihäsmäisiin lehtiin ja muistuttaen jättiläisvehnän tähkään puhkeamattomia korsia. Näiden yläpuolella kahisivat tupelopuun keveät ja ohuet lehdet. Kaunis amerikkalainen vaivaispalmu nosti viuhkamaisia oksiaan ikään kuin verhotakseen maata kuumilta auringon säteiltä, jotka lankesivat sen lehville, ja siellä täällä sen omituiset muodot kuvastuivat veteen. Jättiläismäiset köynnöskasvit kurottuivat puusta puuhun — köynnöksiä ja kiipijäkasveja ja erilaisia kiertoja. Joitakin niistä peittivät tuuheat lehdet, toiset taas olivat verhotut loistaviin kukkiin. Torviköynnöksen tulipunaiset suppilot, sypressiköynnöksen valkoiset tähdet ja villin altheajuuren eli puuvillaruusun isot, vaaleanpunaiset kukat kilpailivat väriloistossa ja houkuttelivat kookkaita koreankirjavia perhosia ja rubiinikaulaisia mesilintuja kisailemaan silkinhienoilla teriöillään.

Ikään kuin näiden heleiden täplien vastakohtana maisemassa oli toisia, jotka näyttivät pimeiltä ja synkiltä. Metsässä saattoi nähdä paikkoja, joissa puut kohosivat vihertävästä, mutaisesta vedestä. Siellä ei ollut mitään aluskasvillisuutta, ei ruokoja eikä vaivaispalmuja. Sypressien mustat rungot nousivat paljaina lähes kolmenkymmenen metrin korkeuteen, ja niiden oksista riippui harmaata sammalta. Maasta kohosi valtavia kartioita — kaatuneet puut olivat jättäneet taittuneet runkonsa maahan. Joissakin paikoin valtava liaani, puolikin metriä läpimitaltaan, kurottautui näitten synkkien käytävien yli muistuttaen puusta puuhun kiemurtelevaa käärmettä.

Järvessä vilisi alligaattoreja. Niitä näki paistattamassa päivää matalilla rantatöyräillä tai matelemassa kohti pimeätä ja varjoista suota. Muutamat lipuivat hiljalleen joen pinnalla, jonka vedestä niiden niskat ja lovekkaat selät pistivät esiin. Liikkumattomina ollessaan nämä iljettävät eläimet muistuttivat kuivuneita puupölkkyjä, ja useimmat niistä lepäsivät hievahtamatta — joko luontaisesta laiskuudestaan tai väijyäkseen saalista. Rannalla venyvät pitivät kitansa ammollaan, mutta tuon tuostakin niiden kuultiin napsahduttavan leukansa kiinni. Ne huvittelivat pyydystämällä kärpäsiä, jotka myskin hajun vietteleminä lentelivät kauheiden leukojen ympärillä ja asettuivat limaiselle kielelle. Muutamat taas kalastivat virrassa, ja vähän väliä saattoi kilometrinkin päähän kuulla, kun ne pyrstöllään pieksivät vettä. Niiden metsän läpi kaikuva ääntely muistutti härkäsammakoiden kurnutusta, mutta oli yhtä kovaäänistä ja hirvittävää kuin vihaisen sonnin mylvintä. Kammottavia ne olivat ulkomuodoltaankin, mutta pojat olivat tottuneet näkemään niitä eivätkä pelänneet.

Järven ympärillä oli kuitenkin miellyttävämpääkin katseltavaa. Etäisellä niemekkeellä seisoi flamingoparvi järjestyneenä riveihin kuin sotilaskomppania ja tulipunaiset höyhenet loistaen auringossa. Niiden lähellä oli parvi kiljukurkia — jokainen täysikasvuisen miehen korkuinen, — ja niiden äänekäs toitotus kuului tuon tuostakin. Iso keltanokkainen töyhtöhaikarakin näkyi siellä lumivalkeassa höyhenpuvussaan, kaukaa häämötti kuin valkoinen lammaslauma sen siromuotoinen serkku, louisianalainen haikara, ja joukoittain hiekkakurkia.

Pussikaulaisia ja pitkänokkaisia pelikaaneja seisoi surullisissa asennoissa, ja niiden vieressä valkoisia ja tulipunaisia iibislintuja ja purppurakanoja. Ruusunvärisiä lusikkahanhia kahlaili matalikoissa pyydystellen kummallisen mallisilla nokillaan rapuja ja äyriäisiä, ja oksalla istui musta Brasilian pelikaani pitkä käärmemäinen kaula ojentuen ahnaasti veden yli. Ilmassa leijaili laiskasti parvi hiirihaukkoja ja järven päällä väijyskeli parvi kalasääksiä, iskien tuon tuostakin alas suomuisen saaliinsa niskaan.

Sellainen oli poikien leiriä ympäröivä maisema, hyvin tavanomainen
Louisianan erämaiden suoseuduille.

Teltta oli pystytetty lähelle joen vartta korkealle ja kuivalle paikalle. Paikka oli avoin — siinä kasvoi vain muutamia vaivaispalmuja — ja eläimet oli jätetty liekaan läheiselle ruohikolle. Illalliseksi oli varattu metsänriistaa. Basilin erehtymätön kivääri oli kaatanut naarashirven juuri kun he aikoivat pysähtyä ja Basil osasi mainiosti teurastaa sellaista riistaa. Hirvi oli pian nyljetty ja parhaat palat leikattu talteen — niissä oli kylliksi illalliseksi ja seuraavaksi aamuksi. Paistit ripustettiin puun oksaan mukana vietäviksi, koska seuraavana päivänä saattaisi olla huonompi metsästysonni. Marengollekin liikeni vielä varsin oivallinen ilta-ateria eikä nälkäinen koira suinkaan laiminlyönyt tilaisuutta. Se tiesi, että tämänlaatuisella retkellä ei tavattu lihavaa naarashirveä joka päivä, ja jos tavattiinkin, niin harvoin sen lihoista joutui moinen kimpale koiran osaksi. Oli vielä aikaista, runsaasti kaksi tuntia auringonlaskuun, kun metsästäjät lopettivat illallisensa — tai oikeastaan päivällisensä, koska he keskipäivällä pysähtyessään nauttimaansa muutamaa suupalaa lukuunottamatta eivät olleet aterioineet aamiaisen jälkeen.

Illallisen jälkeen Basil ryhtyi jälleen korjailemaan muulin satulaa ja valjaita, jotka olivat joutuneet epäkuntoon matkalla. Lucien otti esille muistikirjansa ja lyijykynän ja istahtaen puhvelintaljalle alkoi merkitä muistiin päivän kuluessa tekemiään huomioita. Francis, jolla ei ollut muuta hommaa, päätti bayoun rantoja pitkin hiipien ampua flamingon, jos hänen onnistuisi päästä tarpeeksi lähelle niitä. Hän tiesi, ettei se olisi helppoa, mutta hän oli päättänyt yrittää, ja mainittuaan veljillensä aikomuksestaan hän heitti pyssyn olalleen ja lähti.

Hän katosi näkyvistä päästyään muutamien veden partaalla kasvavien paksujen puiden taakse, joiden välitse johti selvä, kauriiden ja muiden eläinten tallaama polku. Hän pysytteli tällä polulla piilotellen puiden suojassa, jotta muutamaa sataa metriä kauempana rannalla olevat flamingot eivät huomaisi hänen lähenemistään.

Hän oli ollut näkymättömissä vain viiden minuutin verran, kun Basil ja Lucien säpsähtivät kuullessaan laukauksen ja heti sen jälkeen toisen. He tunsivat sen Francisin lintupyssyn ääneksi, mutta mitä hän oli ampunut? Ei ainakaan flamingoja, sillä hän ei ollut voinut ehtiä kyllin lähelle niitä. Sitä paitsi etäisellä rannalla kyyhöttävät linnut näkyivät leiriin ja laukauksien pelottamina ne lensivät kaikki puunlatvojen yli. Ei, Francisin laukaukset eivät voineet tarkoittaa flamingoja. Mutta mitä sitten? Basil ja Lucien tekivät toisilleen tämän kysymyksen tuntien jonkinlaista levottomuutta. Ehkäpä Francis on yllättänyt kauriin tai sattunut tapaamaan kalkkunaparven? Tällaiset olivat veljesten arvelut mutta nämä otaksumat lopetti pian Francis itse, jonka kuultiin huutavan kaukana metsässä. Basil ja Lucien sieppasivat kiväärinsä ja riensivät etsimään häntä, mutta ennen kuin he ehtivät metsikköön he näkivät Francisin tulevan polkua pitkin puiden välissä ja juoksevan henkensä edestä! Hänen edessään virui lahopölkkyä muistuttava esine poikittain polun yli. Se ei ollut voinut aiheuttaa pojan hätähuutoa, sillä se ei liikkunut. Silti se oli elävä otus — alligaattori!

Ja päälle päätteeksi se oli mitä isointa lajia — yli kuusi metriä pitkä, ja makasi suoraan polulla. Basil ja Lucien näkivät sen heti päästyään aukeaman kohdalle. He näkivät myöskin, ettei se ollut Francisin kiireen aiheuttajana, sillä hän ryntäsi suoraan sitä kohti. Jokin hänen takanaan oli vallannut kaikki hänen ajatuksensa, eikä hän huomannut lainkaan alligaattoria. Sillä vaikka hänen veljensä huusivat hänelle varoittaakseen häntä, hän juoksi eteenpäin ja kaatui suulleen kompastuessaan matelijaan. Pyssy kirposi hänen käsistään ponnahtaen eteenpäin. Hän ei ollut kuitenkaan satuttanut itseään, vaan kömpien jälleen jaloilleen jatkoi juoksuansa ja huusi sukeltaessaan hengästyneenä ulos pensaikosta: — Karhu, karhu!

Basil ja Lucien katsahtivat polulle. Totta tosiaan, sieltä laukkasi karhu täyttä vauhtia. Francis oli ampunut sitä. Haulit olivat vain ärsyttäneet karhua ja nähdessään niin heikon vastustajan se oli ryhtynyt takaa-ajoon.

Ensin he mielivät pötkiä käpälämäkeen ja etsiä turvaa nousemalla ratsuilleen, mutta karhu oli päässyt liian lähelle ja olisi voinut saada kynsiinsä jonkun heistä ennen kuin he olisivat päässeet hevosten luo ja ehtineet irrottaa ne. He päättivät ryhtyä vastarintaan. Basil, joka oli ollut ennenkin mukana mustan karhun tapossa, ei ollut kovin peloissaan, hän ja Lucien pitivät kiväärinsä valmiina antaakseen ruskeaturkille lämpimän tervehdyksen.

Karhu juosta hölkötti eteenpäin, kunnes oli ehtinyt paikalle, missä alligaattori makasi. Matelija oli kääntynyt puolittain ja seisoi nyt lyhyillä jaloillaan poikittain polulla, kuin sepän palkeet. Francisin takaa-ajoon syventynyt karhu ei kuitenkaan huomannut otusta ennen kuin kompastui siihen ja hyppäsi sivulle mörähtäen äänekkäästi. Tämä antoi alligaattorille otollisen tilaisuuden, se läimäytti seuraavassa silmänräpäyksessä voimakkaalla pyrstöllään karhua niin, että sen kylkiluitten kuultiin rusahtavan iskusta.

Karhu, joka muutoin olisi jättänyt alligaattorin rauhaan, tuli tästä aiheettomasta hyökkäyksestä niin raivoihinsa, että se kääntyi ja karkasi uuden vihollisensa kimppuun kahmaisten sen keskeltä ruumista tiukkaan syleilyyn. Molemmat ponnistelivat, toinen möristen ja korskuen, toinen päästäen härän mylvintää muistuttavia ääniä.

Kuinka kauan kamppailu olisi kestänyt ja kumpi olisi päässyt voittajaksi, jos ne olisi jätetty rauhaan, on epätietoista, mutta sekä Basil että Lucien ampuivat haavoittaen karhua. Tämä pakotti sen höllentämään otteensa ja se näkyi nyt pyrkivän pois. Matelija oli kuitenkin saanut yhden sen käpälistä voimakkaihin leukapieliinsä ja piti sitä kiinni ryömien kaiken aikaa alas vettä kohti ja laahaten sitä mukanaan. Karhu tiesi nähtävästi vastustajansa aikomuksen ja päästeli äänekkäitä ja surkeita voihkahduksia, kiljahtaen toisinaan kuin sika teurastajan pistosta. Kaikki turhaan. Sen leppymätön vihollinen saavutti rannan, ja sukelsi syvään veteen laahaten nalleparkaa perässään. Molemmat vaipuivat pinnan alle kadoten kokonaan näkyvistä ja vaikka pojat vaanivat lähes tunnin, ei karhun eikä matelijan nähty enää nousevan veden pinnalle. Karhu oli epäilemättä hukkunut heti, ja tukehdutettuaan vastustajansa alligaattori oli kätkenyt sen mutaan tai raahannut sen pohjaa pitkin johonkin muuhun kohtaan järveä — aterioidakseen siellä kaikessa rauhassa.

VÄHÄN ALLIGAATTOREISTA

Pojat palasivat nyt teltalleen järkyttyneinä näkemästään. He istahtivat maahan ja ryhtyivät keskusteluun, jonka pääaiheena olivat karhut ja alligaattorit. Viimemainitut kuitenkin omituisine ja inhottavine elintapoineen muodostivat heidän juttelunsa olennaisen aiheen. Kaikki tunsivat niistä monta kummallista kertomusta, Franciskin, ja Basil, joka oli metsästellyt paljon rämeillä ja jokien varsilla, tiesi kaikenlaista näiden eläinten tavoista. Tosin Basil ei juuri ollut mikään huomioiden tekijä, hän oli vain pannut merkille sellaisia omituisuuksia, joita tapaukset eräretkillä olivat saaneet hänet tarkkaamaan. Mutta Lucien oli tutkinut lähemmin niiden tapoja ja oli myöskin lukenut niistä. Hän oli siis perehtynyt kaikkeen, mitä luonnontutkija tietää näistä eläimistä, ja suostui veljiensä pyynnöstä hämyhetkien ratoksi esittämään tietojaan heille.

— Alligaattori, hän aloitti, — kuuluu sisiliskojen lahkoon. Tämä lahko taasen jaetaan useihin heimoihin, joista yhdellä on nimenä Crocodilida eli krokotiilit.

Tämä heimo jaetaan kolmeen sukuun: krokotiileihin, gavialeihin ja alligaattoreihin. Nämä erotukset teki paroni Cuvier, ja hän perustaa ne enemmän pään muotoon ja hampaiden rakenteeseen kuin mihinkään todelliseen eroavaisuuteen näiden eläinten ulkonäössä ja tavoissa. Krokotiileilla on pitkä, terävä, kapea kuono ja alaleuan kummallakin puolella iso hammas, joka suun sulkeutuessa sovittautuu yläleuassa olevaan kouruun. "Nämä ovat oikeita krokotiileja", sanoo herra Cuvier. Gavialeilla on myöskin pitkä, terävä, kapea, pyöristynyt kuono, mutta niiden hampaat ovat melkein samankokoiset ja tasaiset. Alligaattoreilla sensijaan on leveä, haukimainen kuono ja hyvin epätasaiset hampaat, alaleuassa on kummallakin puolella iso torahammas, joka suun sulkeutuessa ei siirry kouruun, kuten krokotiileilla, vaan yläleuassa olevaan kuoppaan. Nämä ovat Cuvierin mainitsemat tuntomerkit, joiden esittämiseksi ja todistamiseksi hän näkee mahdottoman paljon vaivaa. Sen hän olisi mielestäni kuitenkin voinut säästää itseltään, koska eläimestä on niin vähän eri muotoja olemassa, että ne olisi selvemmin voinut käsitellä kaikki krokotiilisuvun lajeina.

— Oikeita krokotiileja, hän jatkoi, — tunnetaan viisi eri lajia. Neljä niistä tavataan Afrikan joissa, jota vastoin viides on Länsi-Intian ja Etelä-Amerikan asukas. Gaviali elää Aasiassa, etenkin Gangesjoessa ja muissa Intian joissa, ja se on niiden seutujen krokotiili. Alligaattori kuuluu Amerikkaan, jossa se on levinnyt laajalle sekä pohjoisella että eteläisellä mantereen puoliskolla. Espanjalaisissa osissa sitä nimitetään kaimaaniksi, ja sitä on kaksi hyvin tunnettua lajia, nimittäin Guayanan täplikäs kaimaani ja Mississipin alligaattori. Kunhan Etelä-Amerikan suuret joet ovat tulleet asianmukaisesti tutkituiksi, saadaan epäilemättä nähdä, että on vielä muitakin muunnoksia. Olen kuullut Valencia-järvessä Venezuelassa asustavasta, joka eroaa kummastakin yllämainitusta amerikkalaisesta lajista. Se on näitä kumpaakin pienempi, ja intiaanit pyydystävät sitä innokkaasti, sillä he syövät sen lihaa, joka on näille ihmisille erittäin haluttua herkkua. On sitä paitsi luultavaa, että uusia lajeja löydetään vielä Afrikastakin ja Intian valtameren saarilta.

— Mielestäni on muuten varmasti todistettu asia, että kaikilla näillä krokotiiliperheen lajeilla on varsin yhtäläiset elintavat, jotka vaihtelevat vain niissä kohdissa missä tällaisia eroavaisuuksia saattaa odottaakin ilmaston, ravinnon ja muiden olosuhteitten perusteella. Se mitä teille kerron alligaattoreista, soveltuu siis ylimalkaan kaikkiin sen suomuisiin serkkuihin. Tiedätte, että sen ruumis on kauttaaltaan suomujen peitossa, ja näette, että nämä suomut sen selässä kohoavat pyramidimaisiksi kuhmuiksi ja että rivi sellaisia kuhmuja pyrstön ylälaidassa antaa sille pykäläisen, sahanterää muistuttavan muodon. Huomaatte myöskin, että pyrstö on litistynyt pystysuoraan lapiomaisesti kuten majavan häntä. Jalat ovat lyhyet ja hyvin jäntevät — etujaloissa on viisi pienellä uimaräpylällä varustettua varvasta, takajaloissa sen sijaan vain neljä, mutta paljon pitempää ja isommalla uimaräpylällä varustettua. Olette panneet merkille, että pää muistuttaa hauen päätä, sieraimet sijaitsevat lähellä kuonon päätä, silmät ovat ulkonevat ja korva-aukot sijaitsevat juuri niiden takana. Sen silmäterät ovat tummat ja värikalvo on sitruunankeltainen, silmämunat eivät ole pyöreät kuten ihmisellä, vaan soikeat ja vuohen silmää muistuttavat.

— Kaiken tämän voitte huomata katselemalla alligaattoria. Eläimen rakenteessa on kuitenkin muutamia omituisia seikkoja, jotka eivät pistä silmään yhtä helposti. Näette, että sen leuat aukenevat kauaksi taaksepäin, — yli korvienkin — missä ne niveltyvät toisiinsa ikään kuin saranoilla. Siitä seuraa, että alligaattorin avatessa suunsa sen niska taipuu hiukan ylöspäin, joten näyttää kuin se alaleuan asemesta olisi liikuttanut yläleukaa.

— Kas, olen usein kuullut, että niin onkin, huomautti Francis.

— Monet ovat ajatelleet niin ja sanoneet niin siitä asti kun Herodotos ensimmäisenä levitti tätä järjetöntä mielipidettä. Niin ei kuitenkaan ole asian laita. Alaleuka sillä liikkuu, niin kuin muillakin luurankoeläimillä, mutta äsken kuvailemani näennäisyys johtaa tuohon huolimattomien tarkastajain tekemään erehdykseen. On vielä toinenkin seikka. Alligaattorin korva-aukkoa suojelee läppäpari, jonka se sulkee sukeltaessaan veteen. Sen sieraimiakin suojelevat läpät, jotka se myöskin voi mielensä mukaan sulkea. Sen selkänikamatkin ovat omituisia. Ne ovat siten kiinnitetyt toisiinsa, ettei se kykene kääntymään kaartamatta ruumistaan. Se voi liikuttaa päätänsä vain hiukan molemmille sivuille, ja tämä on onnellinen seikka, joskaan ei sille itselleen niin ainakin sen vihollisille. Jos se voisi kääntyä äkkiä tai kiemurrella kuin käärmeet, sen kohtaaminen olisi perin vaarallista. Mutta näin ollen sen pitkä ruumis lyhyine jalkoineen tekee sille mahdottomaksi kääntyä nopeasti, joten se ei ole mikään vaarallinen vihollinen maalla, kunhan vain pysyttelee sen valtavien leukojen ja voimakkaan pyrstön ulottuvilta. Pyrstö onkin sen varsinainen hyökkäys- ja puolustusase, ja kun sitä eivät kangista mitkään nikamat, eläin voi käyttää sitä niin tehokkaasti, että se yhdellä ainoalla läimähdyksellä iskee miehen hengettömäksi. — Monet alligaattorin tavoista ovat teille tutut. Tiedätte, että naaras munii hanhenmunan kokoisia munia ja peittää ne hiekkaan, missä auringon kuumuus hautoo ne. Toisinaan se ei löydä tarkoitukseen sopivaa hiekkasärkkää. Silloin se tekee pyöreän lavan ruoholla ja risuilla sekoitetusta mudasta. Siihen se laskee munakerroksen ja peittää sen monen sentin vahvuudelta mudalla ja ruohoilla. Sitten se munii uuden kerroksen, peittää senkin mudalla, ja niin edelleen kunnes se on muninut koko sarjansa, usein lähes kaksisataa likaisenvihertävää munaa. Lopuksi se peittää kaiken mudalla, muuraten pesän pyrstöllään mutauunin tai majavanpesän näköiseksi. Kaiken tämän vaivan se näkee suojellakseen munansa pesukarhuilta ja kilpikonnilta sekä korppikotkilta ja muilta linnuilta, joille ne ovat mieluista herkkua. Munien hautuessa se vaaniskelee pesän ympärillä pitääkseen nämä viholliset loitolla. Kun poikaset ovat kuoriutuneet munista, sen ensimmäisenä huolena on viedä ne veteen, jossa tällaiset vaarat eivät niitä uhkaa. Siihen näkyy poikasten vaistokin niitä vetävän, sillä tuskin ne ovat vapautuneet kuorestaan, kun niiden nähdään hypiskelevän vettä kohti tai seuraavan emoaan, jonka niskaan tai hartioille monet ovat kiivenneet.

— Mutta, onko totta, keskeytti Francis, — että vanhat koiraat syövät omia poikasiaan?

— Vaikka se kuulostaakin kauhealta, on se aivan totta, Francis. Olen itse nähnyt.

— Niin minäkin, virkkoi Basil, — monta kertaa.

— Emon ensimmäisenä huolena on saada poikaset veteen, missä se voi paremmin kätkeä ne luonnottomalta isältä, mutta kaikista sen varokeinoista huolimatta monet joutuvat sekä vanhojen alligaattorien että isompien kilpikonnien ja lintujen uhriksi. Niin pian kuin pienokaiset ovat saaneet hiukankin järkeä, jos niin voin sanoa, ne välttävät isiään ja enojaan, ja koska ne ovat liikkeissään näitä nopeammat, osaavat ne pysytellä niiden isojen leukojen ja pyrstöjen ulottuvilta. Olen usein nähnyt pienten alligaattorien ratsastavan isompien selässä tietäen, että nämä eivät tavoita niitä siitä asemasta.

— Ne näkyvät syövän, mitä niiden eteen vain sattuu, huomautti Francis.

— Eivät ne siinä suhteessa ole turhantarkkoja. Kala on luullakseni niiden mieliruokaa, mutta ne syövät kaikenlaisia maaeläimiäkin, jotka niiden onnistuu surmata, ja arvellaan niiden pitävän erityisesti mätänemistilassa olevasta lihasta. Se on kuitenkin vain olettamus. Niiden on huomattu surmaavan isoja eläimiä vedessä ja jättävän ne veden pohjalle useaksi päiväksi, mutta tämä on saattanut johtua siitä, että ne eivät olleet nälissään sillä kerralla ja säilyttivät niitä ainoastaan odotellessaan ruokahaluaan. Kuten kaikki matelijat sulattavat nekin ravintonsa hitaasti eivätkä sen vuoksi kaipaa niin suuria ruokamääriä kuin lämminveriset eläimet — imettäväiset ja linnut. Niinpä ne hautautuvat mutaan ja makaavat koko talven horroksissa nauttimatta minkäänlaista ravintoa.

— Sanot kalan olevan niiden mieliruokaa, Luce, virkkoi Basil — mutta minä luulen niiden pitävän koirista enemmän kuin mistään muusta. Tiedän niiden tulleen usein paikalle, josta ovat kuulleet koiran haukahduksia, ikään kuin niiden tarkoitus olisi ollut syödä se. Olen nähnyt alligaattorin kaappaavan ison koiran, joka ui Bayou Boeufin yli, ja vetävän sen pohjaan yhtä nopeasti kuin taimen olisi siepannut kärpäsen. Koiraa ei nähty sen koommin.

— On aivan totta, että ne syövät koiria, niin kuin ne syövät kaikkia muitakin eläimiä, vastasi Lucien, — mutta että ne erityisesti himoitsisivat koiranlihaa, on seikka, josta luonnontutkijat ovat keskenään eri mieltä. Tosin ne lähestyvät paikkaa, mistä kuulevat koiran ulvontaa, mutta jotkut sanovat niiden tekevän sen siksi, että se muistuttaa niiden omien poikasten uikutusta.

— Mutta olen nähnyt sekä koirasten että naarasten rientävän koiraa kohti.

— Juuri niin. Koiraat aikoivat mennä syömään poikasia, joita ne luulivat siellä olevan ja naaraat seurasivat perästä puolustaakseen jälkeläisiään. Koirasten ja naarasten välillä syntyy usein tästä syystä hurjia tappeluja.

— Mutta miten, Luce, kysyi Francis, — miten ne voivat pyytää kaloja, jotka näyttävät paljon nopeammilta kuin ne itse?

— Hyvin harvat kalalajit ovat nopeampia. Uimaräpylällä varustetuilla jaloillaan ja varsinkin litteällä pyrstöllään, joka samalla kertaa toimittaa sekä taka-airon että peräsimen tehtävää, alligaattori voi liikkua vedessä yhtä nopeasti kuin useimmat kalat. Alligaattori ei kuitenkaan pyydystä kaloja ajamalla, vaan sieppaa ne saaliikseen sotajuonen avulla.

— Millaisen sotajuonen?

— Olet kai usein huomannut niiden kelluvan vedenpinnalla puoliympyrän tapaan kaartuneina ja liikuttamatta ruumistaan tai mitään jäsentään?

— Kyllä, kyllä, olen katsellut sitä monta kertaa.

— No, jos olisit silloin voinut vilkaista veden alle, olisit nähnyt kalan jossakin sen puoliympyrän ulkopuolella. Kala pysyttelisi paikallaan — epäilemättä vaanien omaa saalistaan, veden pinnalla lenteleviä kärpäsiä tai kuoriaisia. Tässä hommassaan se ei välitä isosta tummasta möhkäleestä, joka lipuu verkalleen sitä kohti näyttämättä ollenkaan uhkaavalta, sillä alligaattorin pää on tällöin käännettynä pois aiotusta uhrista. Alligaattori tietää hyvin mitä tekee vaikka se näyttääkin olevan nukuksissa. Se lipuu hiljaa lähemmäksi, kunnes ulottuu sivaltamaan kalaa pyrstöllään, joka kaiken aikaa on taivutettuna kaareksi ja sitten se antaa tarkasti tähdäten pahaa aavistamattomalle saaliilleen läimähdyksen, joka tappaa sen heti, paiskaten sen toisinaan suoraa päätä alligaattorin kitaan ja singahduttaen sen toisinaan monta metriä ilmaan.

— Maalla alligaattori iskee saaliiseensa samaan tapaan. Sen sivaltaessa pää kääntyy puolitiehen pyrstöä vastaan, koko ruumiin muodostaessa täten puoliympyrän. Ellei pyrstön isku tappaisikaan saalista, se paiskautuu suoraan hirviön kitaan, jossa se kohtaa varman surman silmänräpäyksessä.

— Mutta miksi alligaattorit syövät kiviä ja muita sellaisia aineita? tiedusteli Basil. — Olen nähnyt erään, jonka vatsasta neljännes oli täynnä nyrkkini kokoisia kiviä ja puun- ja lasipalasia. Ne näkyivät olleen siellä pitkän aikaa, terävät reunat olivat kuluneet sileiksi. Tätä en ole voinut käsittää koskaan.

— Eipä ihmekään, koska viisaammatkaan luonnontutkijat kuin me eivät tiedä syytä siihen. Muutamat ajattelevat, että tarkoitus on sama kuin linnuilla ja muilla eläimillä, jotka nielevät soraa ja multaa edistääkseen ruoansulatusta. Toiset taas uskovat, että alligaattori tekee sen laajentaakseen vatsaansa, jotta matelijalle kävisi mahdolliseksi kestää pitkä paastonsa maatessaan horroksissa talven ajan. Tätä jälkimmäistä selitystä pidän järjettömänä ja ainoastaan satuja kertovan Buffonin arvoisena. Omasta puolestani luulen, että romu, jota tavallisesti löydetään alligaattorin vatsasta, kerääntyy sinne sattumalta — se nielee sitä erehdyksestä saaliinsa mukana silloin tällöin, sillä sen makuhermot eivät ole suinkaan herkät, ja se nielaisee mitä tahansa veteen heitetään, vieläpä lasipullonkin. Nämä ainekset jäävät tietysti sen vatsaan — kasaantuen sinne ehkä kautta sen elinajan — ja tuottavat sille vähän, jos ollenkaan haittaa, koska sen vatsa kuten useimpien matelijoiden kestää melkein mitä tahansa. Emme saa ajatella alligaattorin vatsaa emmekä sen muitakaan elimiä samanlaisiksi kuin ihmisolennon. Jos meidän aivomme vioittuvat vakavasti, niin kuolemme, mutta alligaattorin aivot voidaan poistaa kokonaan ja eläin ryömii pois ja elää vielä päiväkausia. Tunnetaan esimerkkejä alligaattoreista, joiden aivot ovat ammutut mäsäksi, ja kuitenkin ne vielä monta tuntia sen jälkeen ovat valmiit taistelemaan jokaista vastaan joka lähestyy niitä. Niiden aivot, niin kuin kaikkien matelijoiden, ovat tavattoman pienet, ja se todistaa, että ne järjeltään ovat alemmalla asteella kuin linnut ja nisäkkäät.

— Mutta Lucien, sinä kerroit meille, että koko krokotiiliheimon tavat ovat samanlaiset tai melkein samanlaiset. Mistä sitten johtuu, että Afrikan krokotiilit ovat niin paljon rajumpia ja hyökkäävät usein Senegalin ja Ylä-Niilin alkuasukasten kimppuun ja nielevät heidät? Niin ei tee meidän alligaattorimme. Tosin ne kyllä joskus purevat neekereitämme sääriin, ja olemme kuulleet niiden myöskin tappaneen joitakin, mutta silloin nämä ovat joutuneet eläimen tielle huolimattomuuttaan. Alligaattorit eivät hyökkää kenenkään kimppuun, jos ne jätetään rauhaan. Niinpä mekin lähestymme niitä aivan pelottomina vain keppi aseenamme.

— Se johtuu siitä, että hyvin tiedämme niiden olevan liian kömpelöitä tavoittaakseen meitä maalla, koska voimme helposti hypätä pakoon niiden pyrstöjen ja leukojen ulottuvilta. Miltä sinusta tuntuisi uida tuon järven yli tällä hetkellä? Rohkenenpa väittää, ettet uskaltaisi.

— En uskaltaisikaan… siinä olet oikeassa.

— Ja jos sen tekisit, hyökkäisi joku niistä todennäköisesti kimppuusi ennen kuin pääsisit vastakkaiselle rannalle. Mutta meidän alligaattorimme eivät ole enää mitä ne olivat sata vuotta sitten. Silloin ne olivat paljon hurjempia ja vaarallisempia ja hätyyttivät ihmisiä usein ärsyttämättäkin. Ne ovat alkaneet pelätä meitä, sillä ne tietävät, että olemme niille vaarallisia, ja ne voivat helposti erottaa meidät muista eläimistä pystysuorasta asennostamme. Ajatelkaa, kuinka innokkaasti niitä pyydystettiin silloin kun alligaattorinnahka oli muodissa, ja ajatelkaa kuinka monta niistä surmataan öljynsä ja pyrstöjensä vuoksi. On siis aivan luonnollista, että ne pelkäävät meitä, ja voitte huomata niiden olevan paljon arempia viljelysseuduilla ja uudisasutusten lähettyvillä kuin metsäisemmillä tienoilla. En epäile että suurilla rämeillä on paikkoja, missä on vieläkin vaarallista lähestyä niitä. Ne, jotka väittävät Afrikan krokotiilien olevan hurjempia, eivät perusta johtopäätöksiään tosiasioihin. Etelä-Amerikan kaimaanit, jotka ovat alligaattoreja nekin, ovat yhtä rajuja kuin krokotiilit. Olen lukenut monta kertomusta, miten ne ovat hyökänneet Guayanan ja Brasilian alkuasukkaiden kimppuun ja syöneetkin heitä. Paljon tästä on epäilemättä satua, mutta joukossa on muutamia täysin todistettuja kertomuksia, ja olen kuullut yhden, jonka todenperäisyydestä olen varma. Kerron sen, jos haluatte, vaikka se onkin kauhea ja surullinen juttu ja vaikka toivoisin, ettei se olisi totta.

— Voi, kerro… kerro, huudahti Francis. — Me kestämme kyllä, meillä ei ole heikot hermot. Eihän Basil?

— Ei, Basil vastasi. — Luullakseni kestämme sen, Frank. Jatka, Luce.

INTIAANIÄITI JA KAIMAANI

— Lienee tuskin toista paikkaa Amerikassa, jossa alligaattorit kasvavat kookkaammiksi ja ovat luonteeltaan rajumpia kuin Magdalena-joessa ja siihen laskevissa isoissa sivujoissa. Nämä joet juoksevat alavan maan läpi troopillisessa vyöhykkeessä, ilmasto on kuuma ja siis erittäin sopivaa isojen matelijoiden kehittymiselle. Myös alkuasukkaiden veltto luonne — he ovat intiaanien ja espanjalaisten sekoitusta — estää heitä ahdistamasta ja hävittämästä kaimaaneja samalla tarmolla kuin mitä oman maamme asukkaat osoittavat. Siitä seuraa, että kaimaanit vuorostaan pelkäävät ihmisiä vähemmän ja sieppaavat heitä usein saaliikseen. Magdalenan kaimaanit surmaavat monesti alkuasukkaita, jos nämä sattuvat putoamaan veteen.

Laakeissa veneissään Magdalenajoella kulkevat laivurit putoavat varsin usein virtaan ja joutuvat kaimaanien saaliiksi, kuten valtameren purjehtijat häitten kitaan. Näillä laivureilla on joskus mukanaan kiväärit kaimaanien varalta, mutta vain harvoja niistä tuhotaan tällä tavoin, koska bogadoreilla on täysi työ alustensa ohjaamisessa ja alligaattorin tappaminen luodilla on hyvin vaikeata. Sen voi tappaa ainoastaan ampumalla sitä silmään, sillä muuta osaa sen ruumiista ei musketinkuulakaan lävistä. Silmään osuminen vaatii tietysti varmaa tähtäämistä ja otollista tilaisuutta kaimaanin maatessa rantatörmällä tai kelluessa vedessä. Kaimaanin ollessa pois vedestä, sitä voi ampua hartioiden takana olevaan pehmeään, venyvään nahkaan, mutta se on hyvin epävarma keino sen surmaamiseksi, ja sitä voi ampua useammankin kerran luotien tuottamatta sille kuolemaa. Magdalenan alkuasukkaat pyydystävät toisinaan kaimaaneja suopungeilla ja laahattuaan ne rantaan lopettavat ne kirveillä ja keihäillä. Tästä huolimatta näissä virroissa vilisee kaimaaneja ja alkuasukkaat häiritsevät niitä harvoin, paitsi kun jokin kauhea murhenäytelmä on tapahtunut… kun ne ovat siepanneet jonkun onnettoman, repineet hänet kappaleiksi ja nielleet. Jos tällaista sattuu, niin asukkaat heräävät tavanomaisesta välinpitämättömyydestään, kerääntyvät yhteen ja hävittävät suuret määrät näitä matelijoita. Kertomus, jonka olen teille luvannut, kuvailee tämänlaatuista tapausta.

Eräs vaquero (karjapaimen) asui Magdalenan varrella muutamia peninkulmia Uuden Carthagenan kaupungin yläpuolella. Hänen palmunlehvämajansa sijaitsi kappaleen matkaa virrasta, kohdalla, jossa vesi kihisi väijyviä kaimaaneja, sillä ympäristö oli kesytöntä ja harvaanasuttua. Vaquerolla oli vaimo ja yksi lapsi — noin kuusi- tai seitsemänvuotias tytär, ja koska tyttö oli sievä pikkutyttö ja heidän ainoansa, oli se tietysti molemmille vanhemmille hyvin rakas.

Vaquero oli usein poissa kotoa, sillä hänen täytyi samoilla kauas metsiin. Vaimoa ei kuitenkaan pelottanut jäädä yksin kotiin. Hän oli intiaaninainen ja tottunut vaaroihin, jotka pelottaisivat suurten kaupunkien tyttäriä.

Eräänä päivänä, hänen puolisonsa ollessa tavallisuuden mukaan poissa karjaansa kaitsemassa, nainen vei pyykkinsä joen rannalle, joki oli ainoa vesi majan lähettyvillä, ja kantamalla vaatteet rantaan hän säästi itseltään veden noutamisen vaivan, sitä paitsi äyräällä oli leveä ja tasainen kivi, jonka päällä hänen oli tapana hakata pesemiänsä vaatteita. Hänen pieni tyttärensä seurasi häntä, kantaen yhtä kääröistä.

Päästyään rantaan nainen täytti astiansa vedellä ja ryhtyi työhön. Sillä välin lapsi, jolla ei ollut muuta hommaa, alkoi kerätä kypsiä guava-hedelmiä, poimien niitä rantatöyräältä osittain veden yli riippuvasta puusta. Intiaaniäidin ollessa työssään hänet hätkähdytti kimakka parahdus ja melkein samaan aikaan kuuluva molskahdus. Katsahtaessaan ympärilleen hän näki lapsensa vaipuvan juuri pinnan alle. Samaan aikaan hän näki kamalan otuksen — suuren kaimaanin — rientävän paikalle! Kauhun vallassa nainen pudotti pyykkinsä ja kiiruhti äyräälle. Hän syöksyi hetkeäkään epäröimättä virtaan, joka peitti hänet kaulaan asti. Samassa lapsi nousi jälleen vedenpinnalle. Äiti tarttui siihen käsivarsista ja oli juuri nostamaisillaan sen ylös vedestä, kun kaimaani syöksyi kita auki, kaappasi kiinni pienen tytön sääristä ja irrotti jalat ruumiista yhdellä ainoalla puraisulla! Tyttö parahti taas, mutta se oli hänen viimeinen äännähdyksensä. Kun äiti maihin ponnisteltuaan laski silvotun ruumiin joen partaalle, lapsi oli lakannut hengittämästä.

Äitiraukka istui muutamia minuutteja katsellen lapsensa vielä vavahtelevia jäännöksiä. Hän kumartui tämän tästä suutelemaan kalpeita huulia. Hän ei itkenyt. Sanoinhan, että hän oli intiaaninainen. He eivät käyttäydy niin kuin valkoihoiset, mutta, oli miten oli, hänen katkera tuskansa ei sallinut kyynelten vuotaa. Hän ei huutanut eikä kutsunut apua. Se ei olisi hyödyttänyt enää mitään. Oli liian myöhäistä. Ja hän tiesi, ettei lähistöllä ollut ketään — ei kilometrien päässä hänestä. Kohottaessaan silmänsä runnellusta ruumiista hän loi ne vain mustaan veteen. Siellä guavapensaiden siimeksessä uiskenteli inhottava matelija edestakaisin. Se oli hotkaissut herkkupalan ja odotteli kiihkeästi lisää.

Naisen kasvot kuvastivat tuskaa ja kostonhimoa. Yhtäkkiä hän näytti saavan ajatuksen ja tekevän nopean päätöksen. Hän nousi luoden ensin silmäyksen pienokaisen kuolleeseen ruumiiseen ja sitten kaimaaniin, kiirehti pois mökille. Muutaman minuutin kuluttua hän palasi mukanaan pitkä keihäs. Se oli hänen miehensä metsästyskeihäs, jota tämä oli usein käyttänyt kamppailuissaan Brasilian tiikerin ja muiden hurjien petojen kanssa. Hän toi muutamia muitakin esineitä: suopungin, amerikkalaisen aloen eli pita-puun säikeistä punottua köyttä ja muutaman veitsen.

Joen partaalle saavuttuaan hän vilkaisi levottomana virtaan. Kaimaani oli vielä siellä, ja äiti kääntyi ja seisoi hetkisen ikään kuin miettien, mitä tekisi. Pian hän oli tehnyt päätöksensä, ja kumartuen eteenpäin hän syöksi keihään pitkittäin lapsensa ruumiin jäännösten läpi! Se oli hirveä teko, mutta kostontunne kuohui hänessä voimakkaana. Sitten hän tarttui keihään terään, joka oli nyt punainen verestä, ja asettaen veitset niin, että ne toimisivat väkäsinä, kiinnitti ne siihen tukevasti pitaköydellä. Näitä vasten hän työnsi raadellun ruumiin ja punoi sitten suopungin tiukasti keihään varteen ja kiinnitti sitten köyden toisen pään guava-puun runkoon; sillä hän tiesi, ettei hänen oma voimansa merkitsisi paljoakaan sellaista hirviötä kuin kaimaania vastaan.

Kun kaikki oli valmista, hän kohotti varren ja sinkosi keihään, ruumiineen päivineen veteen. Sitten hän tarttui köyteen ja lyyhistyi pensaitten taakse odottamaan tulosta.

Hänen ei tarvinnut odottaa kauan. Lisää saalista väijyvä verenhimoinen matelija näki houkuttelevan syötin ja hyökäten eteenpäin sieppasi sen isoihin leukoihinsa, murskaten sen samalla. Nainen pysyi hievahtamatta, odottaen aikaansa.

Kaimaanit eivät pureskele ruokaansa. Niiden hampaat eivät ole sitä varten. Ne ovat luodut vain tarttumaan kiinni ja kieli jota ne eivät voi ojentaa eteenpäin avustaa ainoastaan nielemisessä. Tuossa tuokiossa ruumis oli hävinnyt hirviön avaraan kitaan. Tämän nähdessään nainen hypähti äkkiä ylös tempaisten rajusti köydestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hurja kiljahdus ilmoitti hänen onnistuneen aikeissaan. Väkäiset terät olivat tarttuneet kiinni ja kaimaani oli kiikissä!

Huomatessaan joutuneensa satimeen matelija sukelsi pohjaan, nousi sitten jälleen mylvähdellen äänekkäästi ja piesten veden vaahtoavaksi verta valuessa kaiken aikaa sen leukapielistä ja sieraimista. Se syöksähteli paikasta toiseen kunnes tukeva parkitsemattomasta nahasta tehty suopunki pysähdytti sen, jolloin se vapisutti puuta kauan valtavalla voimalla. Vihdoin sen ponnistukset kävivät heikommiksi, ja se virui liikkumattomana vedessä. Äiti istui kaiken aikaa jokitöyräällä, milloin aivan hiljaa ja alakuloisena, milloin kostonhimoinen ilme valaisi hänen kasvonsa hänen luodessaan silmänsä hirviöön, joka oli ryöstänyt häneltä hänen lapsensa.

Laukkaavan hevosen jalkojen töminä herätti vihdoin hänet mietteistänsä.
Hän katsahti ympärilleen. Sieltä saapui hänen miehensä.

Surullinen kertomus oli pian kerrottu, ja vähän sen jälkeen vietiin sanoma niille, jotka asuivat heitä lähinnä. Murhe oli yleinen, ja tapauksen herättämä myötätunto nostatti koko naapuriston usean päivän kestävään hävityssotaan kaimaaneja vastaan.

Tämä kertomus, lopetti Lucien, — on tosi ja siitä onkin kulunut vain pari vuotta, kun tämä sydäntäsärkevä tapaus sattui.

— Sydäntäsärkevä tapaus se olikin, — huudahti Basil. — Se saa mielen kuohahtamaan vihasta noita hirviöitä kohtaan! Luulenpa, että menen heti ampumaan jonkun niistä, ja sitä paitsi tarvitsenkin hampaan ruutisarveksi. Hän otti kiväärinsä ja meni rannalle. Ainoatakaan alligaattoria ei ollut sillä hetkellä ampumamatkan päässä, vaikka niitä näkyi tusinoittain uiskentelemassa järvellä.

— Maltahan, huusi Francis. — Odota hiukan, niin houkuttelen ne lähelle. Asetu väijyksiin, sillä välin kun kutsun niitä.

Francisin avuihin kuului tavaton matkimiskyky. Hän osasi jäljitellä kaikkia ääniä kukon kieunnasta härän mylvimään asti ja teki sen niin luonnollisesti, että petti eläimetkin. Hän juoksi alas rantaan ja piiloutui muutamien yucca-pensaiden taakse ja alkoi ulista ja haukkua kuin nuori koiranpentu. Myöskin Basil kätkeytyi pensaisiin.

Muutaman sekuntin perästä useiden alligaattorien nähtiin uivan joen yli. Niitä tuli joka taholta. Ei kestänyt kauankaan kun ne saapuivat rantatöyräälle, missä Francis oli piiloutuneena, ja etummaisena uiva iso uros kohotti kuononsa vedestä ja mateli maalle. Se oli epäilemättä laskenut saavansa jotakin syödäksensä, mutta oli tuomittu pettymään ja vielä pahempaakin, sillä Basilin kiväärin terävä pamaus kajahti ilmassa, matelija kellahti kyljelleen liejuun ja sätkyteltyään hetkisen makasi siinä liikkumatta. Se oli kuollut, sillä hyvin tähdätty laukaus oli lähettänyt luodin suoraan sen silmään.

Basil ja Francis näyttäytyivät nyt, sillä he eivät halunneet tuhlata luotejaan useampiin, ja kun muut alligaattorit näkivät heidät, ne uivat pois nopeammin, kuin olivat tulleet. Lucienin kirveellä hakattiin irti isoimmat hampaat ja raato jätettiin makaamaan susien, korppikotkien ja niiden muiden eläinten saaliiksi, joiden syötäväksi se kelpasi.

Keitettyään pannullisen kahvia ja valmistettuaan hirvenpaistia illalliseksi pojat levittivät puhvelintaljansa telttaansa ja kävivät levolle.

Seuraavana aamuna he olivat ylhäällä päivänkoitteessa, ja nautittuaan tukevan aamiaisen satuloivat hevosensa ja jatkoivat matkaansa.

HÄVITYKSEN KETJU

Jätettyään Krokotiilijoen nuoret metsästäjämme vaelsivat suoraan länteen Opelousan ruohoaavikkojen poikki. He eivät toivoneet tapaavansa puhveleja näillä suurilla niityillä. Ei, puhvelihärät olivat kauan sitten hyljänneet Opelousan laitumet ja siirtyneet etäälle länttä kohti. Sen sijaan näillä tasangoilla samoili tuhatmäärin karjaa, mutta vaikka eläimet olivatkin kesyttömiä, niillä oli omistajansa, ne olivat kaikki merkittyjä ja ratsastavat paimenet kaitsivat niitä. Opelousan aavikolla oli valkoihoisten uudisasutuksia, mutta pojat eivät poikenneet tieltään käydäkseen niissä. Heidän päämääränsä oli päästä kauemmaksi eivätkä he halunneet hukata aikaa.

He kulkivat lukuisten purojen ja jokien yli, joista useimmat juoksivat etelään päin Meksikonlahteen. Matalien poikki he kahlasivat, mutta milloin joet olivat liian syviä kahlattaviksi, he antoivat hevostensa uida niiden yli, istuen itse selässä. Ratsut eivät olleet tästä tietääkseenkään, sillä ne olivat samoin kuin muuli Jeanette ja koira Marengo opetetut uimaan kuin kalat.

Muutamia päiviä matkattuaan he saapuivat Sabine-joen varrelle. Tämä joki erottaa Louisianan Teksasista, joka siihen aikaan kuului Meksikon alueeseen. Maa erosi täällä siitä, jonka yli he olivat kulkeneet. Se oli mäkisempää ja kasvullisuus oli kokonaan muuttunut. Isot, tummat sypressit olivat kadonneet, ja petäjiä näkyi runsaammin. Metsä oli valoisampaa ja aukeampaa.

Sabinejoki oli tulvillaan, mutta he uivat sen yli, kuten edellistenkin, ja pysähtyivät leiriytyäkseen sen läntiselle rannalle. Oli vasta hiukan yli keskipäivän, mutta heidän matkatavaransa olivat kastuneet ylimenossa ja he päättivät jäädä joen rannalle lopuksi päivää ja pystyttää telttansa avoimelle paikalle matalien puiden ympäröimän lehdon keskelle. Sellaisia avoimia paikkoja oli useitakin, sillä puut olivat etäällä toisistaan ja lehto muistutti autioksi jätettyä hedelmätarhaa. Siellä täällä korkea magnolia kohotti kartionmuotoista huippuaan muiden puiden yli, ja erään sellaisen iso, lehvätön ja oksaton runko näkyi jonkin matkan päästä, missä se seisoi kuin vanha raunioitunut torni.

Maa oli monenlaisten kukkasien peittämä. Siellä kasvoi karvaspavun sinikukkia ja kullanvärisiä helianthuksia. Niiden vieressä kasvoi malvoja ja purppuranpunaisia monardeja sekä puuvillaruusuja viidentoista sentin läpimittaisine kukkineen. Kukkivia köynnös- ja kiipijäkasveja, jotka kiertelivät puiden ympäri tai ulottuivat kiehkuroina rungosta toiseen — runkoköynnös valkoisine terttuineen, sulotuoksuinen supinrypäle. Kaikkien näkyvimpiä olivat kuitenkin torviköynnöksen isot kukkaset, jotka verhosivat kiehkurat torvimaisilla teriöillään levitellen leveitä kirkkaan tulipunaisia kehälehtiänsä.

Tämän kukkarunsauden keskelle pojat leiriytyivät, sitoivat hevosensa ja pystyttivät telttansa, kuten heidän tapansa oli.

Aurinko paistoi kirkkaasti ja he ryhtyivät levittämään kosteita taljojaan ja huopapeitteitään.

— Minusta tuntuu, sanoi Lucien heidän saatuaan leirinsä valmiiksi, — että olemme pysähtyneet vanhan intiaanikaupungin paikalle.

— Mikä sinut saa niin ajattelemaan? kysyi Basil.

— Huomaan täällä rikkaruohojen ja tappuroiden peittämiä romukasoja. Ne ovat intiaanihautoja tai jätteitä rakennusten mädäntyneistä hirsistä. Näen sen puistakin. Katsokaa ympärillenne! Näettekö mitään omituista noissa puissa?

— Emme mitään, vastasivat Basil ja Francis yhteen ääneen. — Emme muuta kuin että ne enimmäkseen ovat pieniä ja matalia.

— Ettekö huomaa niissä mitään kummallista?

— Emme, sanoi Basil. — Luulen nähneeni ne kaikki ennenkin. Siinä on silkkiäispuita ja mustia saksanpähkinäpuita, Chicasawluumuja, papayapuita, harmaita pähkinäpuita, Osagen oranssipuita, ja kovasyistä mesi-akaasiaa. En näe mitään muita, paitsi tietysti köynnöksiä ja noita isoja magnolioita. Kaikki nämä kasvit ovat minulle tuttuja.

— Ovat kyllä, vastasi Lucien, — mutta oletko koskaan huomannut niiden kaikkien kasvavan tällä tavoin yhdessä?

— Ahaa, se on toinen asia! Luullakseni en.

— Juuri siitä seikasta, jatkoi Lucien, — päättelenkin, että tässä on ollut intiaaniyhdyskunta. Nämä puut ovat istutettuja tai paremminkin istutettujen jälkeläisiä, ja intiaanit ovat istuttaneet ne.

— Mutta, Luce, keskeytti Francis, — en ole koskaan kuullut intiaanien rakentaneen näillä seuduilla sellaisia asuntoryhmiä kuin tämän on täytynyt olla. Tämä matala metsä ulottuu kilometrimäärin joenvartta alaspäin. Niillä on täytynyt olla laaja ala viljelyksessä.

— Luullakseni eivät ne intiaanit, jotka tällä seudulla nykyisin asuvat, olekaan näitä puita istuttaneet. On otaksuttavampaa, että tässä on ollut muinaisen Natchez-kansan asutusta.

— Natchez-kansan! Natchezhan on kaupungin nimi Mississippin varrella, mutta en tiennyt olevan sen nimisiä intiaanejakin.

— Ei niitä enää olekaan, mutta ennen oli sen niminen laaja heimo, jonka hallussa oli koko Louisianan alue. Kerrotaan, että nämä intiaanit olivat meksikolaisten ja perulaisten tapaan saavuttaneet jonkinlaisen sivistyksen ja että he osasivat kutoa kangasta ja viljellä maata. Nyttemmin he ovat kuolleet sukupuuttoon.

— Miten se tapahtui?

— Sitä ei kukaan tiedä. Muutamat vanhat espanjalaiset kirjailijat väittävät Etelä-Amerikasta saapuneiden intiaanien hävittäneen heidät. Tämä kertomus on kuitenkin järjetön, kuten useimmat samojen espanjalaisten kirjailijain teokset, jotka tuntuvat pikemmin lasten sepustuksilta kuin järkimiesten kirjoittamilta. On paljon luultavampaa, että Natchezheimon voittajia olivat lounaasta tulleet Creek- ja Chicasaw-intiaanit, ja että heimon jätteet sulivat yhteen voittajien kanssa. Minun käsitykseni mukaan heimo on hävinnyt tällä tavoin. Miksei siis tämä paikka olisi noiden ihmisten muinaisia asutuksia ja nämä puut jäännöksiä kasvitarhoista, joita he viljelivät hedelmien ja muun hyödyn vuoksi?

— Mutta me emme käytä sellaisia puita paljonkaan, huomautti Francis.

— Mitä sanotkaan? huudahti Basil. — Sinäkö, Francis, joka vuosittain syöt melkoiset määrät pähkinöitä ja myöskin silkkiäismarjoja, imeskellen niitä kuin pussirotta!… sinäkö et käyttäisi niitä hyväksesi?

— Se on totta, myönsi Francis, — mutta emme kuitenkaan viljele näitä puita hedelmiensä vuoksi… löydämme niitä riittävästi kasvamassa villeinä metsissä.

— Se johtuu siitä, keskeytti Lucien, — että olemme edullisemmassa asemassa kuin intiaanit. Me osaamme tehdä kauppaa ja saamme paremmanlaatuisia hedelmiä kaikista maailman osista. Meillä on myöskin viljalajeja sellaisia kuin vehnä ja riisi ja monia muita, joita heillä ei ollut; tulemme siis toimeen ilman näitä puita. Mutta intiaanien laita oli toinen. Tosin he tunsivat "intiaaniviljan" eli maissin, mutta kuten muutkin kansat, he pitivät vaihtelusta, ja näiden puiden hedelmät tarjosivat heille sitä. Troopillisilla seuduilla asuvilla intiaaniheimoilla oli enemmän vaihtelua. Mikään kauppaakäymätön kansa ei tosiaankaan olisi voinut nauttia hedelmäpuiden ja hedelmiä tuottavien pensaiden antimista runsaammin kuin azteekit ja muut etelän heimot. Natchez-kansalla ja muilla, jotka asuivat lauhkeassa vyöhykkeessä, oli kuitenkin myös puunsa ja viljelyskasvinsa — sellaisia kuin edessämme näemme, — ja niistä he saivat sekä ravintonsa että hedelmiä ja juomia. Samoin menettelivät entiset siirtolaisetkin, ja monet uudisasukkaat etäisillä tienoilla käyttävät vielä tänä päivänä hyväkseen näitä luonnon ilmaisia tuotteita.

— Eikö olisi hauskaa, Basil, virkkoi Francis vedoten vanhempaan veljeensä, — jos Lucien antaisi meille kasvitieteellisen kuvauksen kaikista näistä puista ja kertoisi, mihin niitä käytetään? Hän tietää kaiken.

— Olisi kyllä, vastasi Basil, — kuuntelisin sitä mielelläni.

— Totisesti, Luce, herätätpä minussa jo harrastusta kasvitieteeseen, virkkoi Basil.

— Sepä hauskaa, vastasi Lucien, — sillä minusta se tiede tuottaa paljon hyvää, eikä ainoastaan taiteille ja teollisuudelle koituvan hyödyn vuoksi, vaan kehittämällä myös opiskelijansa mieltä.

Ja Lucien aikoi jatkaa kuvauksiaan puista, mutta sarja tapahtumia lopetti keskustelun ainakin siitä aineesta. Aivan vastapäätä telttaa lyhyen matkan päässä siitä riippui paksu köynnöskudos kahden puun välillä. Ne olivat isoja tupelopuita, ja rungosta runkoon ulottuvat, toisiinsa kietoutuneet köynnökset muodostivat tummanvihreillä lehvillään läpitunkemattoman verhon. Lehtien yläpuolella kasvoi kukkia niin tiheässä, että ne melkein peittivät lehdet — koko pinta helotti kuin kirkasvärinen matto olisi kiinnitetty toisesta puusta toiseen ja levitetty riippumaan runkojen välille. Kukat olivat erivärisiä. Muutamat olivat valkoisia ja tähtimäisiä, mutta useimmat kuitenkin torviköynnöksien isoja tulipunaisia teriöitä.

Vaikka Francis kuuntelikin veljensä puhetta, hän oli jonkin aikaa silmäillyt sille taholle, ikään kuin ihaillen kukkia. Äkkiä hän keskeytti keskustelun huudahtaen:

— Katsokaahan tuonne… mesilintuja!

Kolibrien näkeminen ei Amerikassa ole niin tavallista kuin jotkut tahtovat uskotella. Meksikossakaan, missä niitä on monia lajeja, ei mesilintuja tapaa joka päivä. Ne jopa saattavat jäädä kokonaan huomaamattakin, ellei niitä erityisesti etsi. Ne ovat niin pieniä olentoja ja lentävät niin nopeasti — pyrähdellen kukasta kukkaan ja puusta puuhun, — että voi kulkea ohitse havaitsematta tai luullen niitä mehiläisiksi. Varsinkin Yhdysvalloissa, mistä on löydetty vasta yksi laji, ne ovat harvinainen ja mielenkiintoinen näky. Francisin huudahdus kuvastikin kummastusta ja riemua.

— Missä ne ovat? kysyi Lucien hypähtäen innostuneena ylös.

— Tuolla, vastasi Francis, — luulen näkeväni useitakin torvikukkasissa.

— Hiljaa! kuiskasi Lucien. — Lähestykää niitä varovasti, jotta ette peloita niitä pois… Haluan tehdä niistä muutamia havaintoja.

Näin lausuessaan Lucien astui Basilin ja Francisin seuraamana varovaisesti eteenpäin.

— Eihän! huudahti Lucien, kun he pääsivät lähelle. — Nyt näen yhden! Se on rubiinikaula. Etsii ravintoa torviköynnöksistä. Ne pitävät enemmän niistä kukkasista kuin mistään muista. Kas, sehän on mennyt kukan suppiloon! Hei, nyt se tuli ulos jälleen! Kuunnelkaa sen siipien suhinaa… aivan kuin ison mehiläisen surisemista. Siksi sitä englanninkielellä nimitetäänkin "surinalinnuksi". Katsokaa, miten sen kaula välkkyy… aivan kuin rubiini!

— Vielä toinenkin! virkkoi Francis. — Katsokaa tuonne ylös! Se ei ole läheskään yhtä kaunis kuin edellinen. Onko se eri lajia?

— Ei, vastasi Lucien, — se on saman lajin naaras, mutta sen väri ei ole niin kirkas, ja siltä puuttuu rubiinikaula.

— En näe useampia, sanoi Francis pienen vaitiolon jälkeen.

— Luullakseni niitä on vain kaksi, huomautti Lucien, — koiras ja naaras. Nyt on niiden kuherrusaika. Epäilemättä pesä on lähellä.

— Yritämmekö pyydystää ne? kysyi Francis.

— Ei käy päinsä, emme saisi niitä kiinni.

— Voin ampua ne pienillä haulilla.

— Ei, kielsi Lucien, — hienoimmatkin haulit repisivät ne palasiksi. Välistä niitä ammutaan unikonsiemenillä ja joskus vedellä. Mutta, malttakaahan, haluan mieluummin tarkata niitä sellaisina kuin ne ovat. Haluan päästä varmuuteen eräästä seikasta. Te voitte etsiä pesää, koska teillä on hyvät silmät. Löydätte sen läheltä… jostakin paljaasta haarukasta, mutta ette oksien ja lehtien seasta.

Basil ja Francis ryhtyivät hakemaan pesää, sillä välin kun Lucien tarkkaili yhä pienten hentojen olentojen pyrähtelyä. "Seikka", josta hän halusi päästä varmuuteen, oli, syövätkö mesilinnut hyönteisiä samoin kuin hunajaakin — kysymys, josta lintujen tutkijat ovat väitelleet.

Hänen seisoessaan niitä tarkastamassa iso mehiläinen pörräsi paikalle ja laskeutui eräälle kukalle. Tuskin sen jalat olivat koskettaneet heleitä terälehtiä, kun koiraskolibri karahti nuolena sitä kohti, hyökäten kuin pieni paholainen sen kimppuun. Molemmat tulivat yhdessä ulos kukasta, jatkaen pienoistaisteluaan lentäessään, mutta lyhyen kamppailun jälkeen mehiläinen käänsi pyrstönsä ja kiiti vihaisesti suristen pois. Tämän äänen aiheutti epäilemättä siipien nopeampi liikunta sen paetessa.

Francisin päästämä huudahdus ilmaisi nyt, että pesä oli keksitty. Siellä se oli matalan oksan haarassa, mutta siinä ei ollut vielä munia, silloin eivät linnut olisikaan olleet liikkeellä yhdessä. Kaikki kolme tarkastivat pesää, vaikka eivät rikkoneet sitä eivätkä siirtäneet sitä paikaltaan. Se oli rakennettu hienoista Espanjan sammalen rihmoista ja verhottu sisäpuolelta vuokon silkkimäisellä untuvalla. Muodoltaan se oli puolipyöreä, päältä avonainen ja ainoastaan pari senttiä läpimitaltaan. Koko rakennus oli tosiaankin niin pieni, että tarvittiin lintuja pyydystelevän ja pesiä etsiskelevän Francisin terävä silmä ennen kuin pystyi erottamaan sen rosoisen puunkuoren kuhmusta.

Kaikki kolme palasivat nyt tarkkailemaan lintuja jotka yhä jatkoivat karkeloaan kukissa huomaamatta poikia pesällä. Pojat hiipivät mahdollisimman lähelle lymyillen ison riippuköynnösryhmän takana. Lucien oli lähinnä, kasvot parin metrin päässä pikku olennoista, joten hän näki niiden jokaisen liikkeen. Hän näki tyytyväisyydekseen pian jotakin, joka antoi ratkaisevan vastauksen hänen tutkimukseensa. Parvi pieniä sinisiipisiä mehiläisiä kiinnitti hänen huomionsa. Ne olivat kukkasten seassa, leväten niillä toisinaan ja pyrähdellen toisinaan toiselta teriöltä toiselle. Hän näki lintujen hyökkäävän useita kertoja niitä kohti nokat avoinna ja nokkaisevan ne orreltaan. Kysymys oli ratkaistu: kolibrit olivat hyönteissyöjiä.

Hetkisen perästä lensi naaras pesäänsä, jättäen koiraan vielä kukkien pariin.

Poikain uteliaisuus oli nyt tyydytetty, ja he olivat palaamaisillaan teltalleen, kun Lucien äkkiä hätkähti ja viittasi toisia pysymään ääneti. Francis huomasi sen ensimmäisenä ja sitten sen näki myöskin Basil. Se oli jotakin kamalaa!

Lehvien seassa hiipi kauheannäköinen eläin, milloin ryömien sivuttain, milloin tehden lyhyitä loikkauksia, milloin taas piiloutuen. Se oli suunnilleen mesilintujen kokoinen, mutta muodoltaan perin erilainen. Sen ruumis oli kokoonpantu kahdesta keskeltä yhteenliitetystä kappaleesta ja kauttaaltaan punaisenruskeiden villamaisten karvojen peitossa, jotka törröttivät pystyssä kuin harjakset. Sillä oli kymmenen raajaa — pitkää, käyrää ja karvaista kuten ruumiskin — edessä kaksi kaarevaa kynsimäistä tuntosarvea ja takana kaksi sarvimaista uloketta, niin että näkemättä sen pistäviä silmiä olisi ollut vaikeata erottaa sen päänpuolta takaruumiista. Sen ruosteenruskea väri, kummallisen muotoinen ruumis ja karvaiset koivet yhdessä sen läpitunkevan katseen kanssa tekivät sen mitä häijyimmän näköiseksi, mikä on enemmän tai vähemmän tunnusomaista sen muillekin heimolaisille. Se näet kuului hämähäkkien sukuun.

— Hyppivä tarantula! kuiskasi Lucien veljilleen. — Katsokaa, hän jatkoi, — se ajaa takaa rubiinikaulaa!

Tämä oli ilmeistä. Askel askeleelta, loikkaus loikkaukselta se läheni kukkaterttua, jossa mesilintu parhaillaan puuhaili. Sen silmät olivat nauliintuneet lintuun, ja aina kun tämä pyrähti ylös kukista suristen laiskasti ympäriinsä, tarantula kyyristyi kokoon kätkeytyen köynnösten lehtien ja varsien taakse. Toisinaan taas, kun lintu pysähtyi hetkiseksi ja näytti syventyneen aterioimaan, hiipivä eläin eteni askelen verran joko juosten tai hypähtämällä, jonka jälkeen se jälleen piiloutui odottamaan uutta tilaisuutta. Linnun pyrähdellessä paikasta toiseen väijyvän hämähäkin täytyi tuon tuostakin muuttaa suuntaansa.

Erään lyhyen lennähdyksensä jälkeen lintu asettui torvikukkaselle aivan vastapäätä vainoojaansa. Se ei mennyt sisälle kukan kupuun, vaan jäi teriön suulle — riippuen siinä surisevien siipiensä kannattelemana, — imien mettä pitkällä kärsämäisellä kielellään. Se oli ehtinyt olla vain hetkisen tässä asennossa, kun tarantula syöksähti eteenpäin ja kiersi tuntosarvensa sen ruumiin ympärille. Hurjasti, hätääntyneen sirkan lailla kirskuen, lintu lensi ulos- ja ylöspäin. Sen siivet olivat vielä vapaat, ja kaikki odottivat, että se veisi mukanaan hämähäkin, joka oli yhä tarrautuneena sen ympärille. Mutta niin ei käynyt. Kun lintu oli noussut metrin verran kukasta, sen lento näkyi äkkiä pysähtyvän, ja vaikka se yhä pysyttelikin ilmassa, lentäen ensin yhtäälle, sitten toisaalle, oli ilmeistä, että jokin pidätteli sitä pääsemästä yläilmoihin. Tarkemmin katsoessa huomasi silkinhienon rihman, joka ulottui läheisistä puista räpyttelevään lintuun. Se oli lanka, joka esti uhrin viemästä hämähäkkiä mukanaan.

Pienet siivet lakkasivat pian liikkumasta, ja sekä lintu että hämähäkki putosivat säikeen toiseen päähän, missä ne riippuivat jonkin aikaa. Pojat saattoivat nähdä, että lintu oli kuollut, ja että tarantula oli upottanut leukapielensä sen loistavaan kaulaan!

Francis olisi rientänyt tappamaan surmaajan, mutta Lucien, joka innokkaana luonnontutkijana ei halunnut antaa keskeyttää huomioitaan, hillitsi veljeään ja kaikki kolme pysyttelivät edelleen hiljaa.

Tarantula alkoi nyt keriä rihmaansa hinatakseen saaliinsa ylös oksistoon, missä sillä oli pesänsä. Pojat katsahtivat ylöspäin. Siellä verkko olikin viimeisessä sopukassa ulottaen silmukkansa isosta köynnöskasvista tupelopuun runkoon, ja sitä kohti hämähäkki nyt verkalleen kulki elottoman uhrinsa kanssa.

Poikien tarkatessa sen liikkeitä heidän silmiinsä osui kiiltävä esine, joka liikkui köynnöksen kurttuista kuorta pitkin. Koska köynnös oli lähes kolmekymmentä senttiä läpimitaltaan ja syvästi ruosteenkarvainen, esine näkyi selvästi sen tummalla pinnalla, sillä se oli heleänvärinen olento. Eläin kuului sisiliskojen sukuun, ja jos mitään sisiliskoa voisi pitää kauniina, niin tämä olisi ansainnut sen nimityksen. Silti näiden eläinten inhottava puoliksi inhimillinen muoto, niiden läpitunkeva katse, hiipivät liikkeet ja rosvomaiset tavat sekä ennen kaikkea tieto siitä, että muutamien lajien purema on myrkyllinen, tekevät ne pikemmin inhon ja pelon kuin ihailun kohteiksi.

Tämä sisilisko oli erittäin kirkasvärinen. Sen koko yläpinta oli kiiltävän vihreä, hohtavaa kuin smaragdin välke, alapuolelta ruumis taas oli vihertävän valkoinen. Vatsapuoli joka oli köynnöstä vasten, ei ollut kuitenkaan näkyvissä, joten puhdas, yhtenäinen vihreä näytti olevan eläimen yleisenä värinä. Yksi silmäänpistävä poikkeus kuitenkin oli — kaula. Se oli pöhöttynyt, ikään kuin ajetuksissa ja väriltään loistavan tulipunainen, näyttäen auringonpaisteessa sinoberilla maalatulta. Eläimen silmät loistivat kuin tulenlieskat — värikalvot olivat näet todellakin kuin kiillotettua kultaa, ja niiden keskellä hohtivat timantteina pienet silmäterät. Sen etu- ja takaraajat olivat samanväriset kuin ruumiskin, ja sen jalkojen omituisuutena oli pieniä nystyröitä varpaiden päissä. Näistä nystyröistä sekä kaulan väljästä riippunahasta voi päätellä eläimen kuuluvan Igitanidae-heimon Anolias-sukuun, ja se oli ainoa Yhdysvaltain alueella tavattava tämän suvun laji.

Nämä seikat Lucien ilmoitti veljilleen kuiskaamalla, sillä välin kun he tarkkailivat köynnöskasvilla olevaa eläintä. Basil ja Francis olivat nähneet tämän lajin usein ennenkin ja tunsivat sen hyvin "vihreän sisiliskon" ja "kameleontin" nimillä. Eläin ei ollut juuri viittätoista senttiä pitempi, ja sen pitkä ruumisarkun muotoinen pää ja ohut ruoskamainen pyrstö muodostivat ainakin kaksi kolmannesta sen pituudesta. Kun se huomattiin ensiksi, se kulki köynnöstä pitkin, joka kiipesi vinosti ylöspäin puiden välissä. Se ei nähnyt poikia tai ei ainakaan välittänyt heidän läsnäolostaan, sillä kameleontti on pieni rohkea eläin, joka ei pelkää ihmistä.

Tarantulaa se ei myöskään ollut vielä nähnyt. Mutta kulkiessaan eteenpäin se osui huomaamaan hyönteisen tämän kiivetessä silkkitikkaitansa pitkin. Sisilisko pysähtyi ja kyyristyi väijyvään asentoon. Sen väri muuttui äkkiä. Tulipunainen kaula tuli valkoiseksi ja sitten tuhkanharmaaksi, ja sen ruumiin kirkas vihreä himmeni tummanruskeaksi tai ruosteenkarvaiseksi, kunnes oli vaikea erottaa eläintä köynnöskasvin kuoresta! Elleivät katsojain silmät jo olisi olleet siihen tähdätyt, he olisivat voineet luulla sen hävinneen kokonaan. Muutamia sekunteja väijyttyään se näkyi tehneen hyökkäyssuunnitelmansa — sillä nyt oli selvää, että se aikoi hyökätä hämähäkin kimppuun, — se näet pyydystelee ravinnokseen niitä sekä kärpäsiä ja muita hyönteisiä. Se meni köynnöskasvin toiselle puolelle ja sitten ylöspäin rientäen tarantulan pesää kohti. Se saavutti sen yhdellä ainoalla liikkeellä, vaikka se ryömi selkä alaspäin. Siihen se pystyi helposti varpaittensa nystyröiden avulla, jotka tekevät anolius-suvun sisiliskoille mahdolliseksi kiivetä pystysuoria seiniä, ikkunoita tai jopa kattoa pitkin.

Hetkisen se oli aivan hiljaa väijyvässä asennossa odottaen hämähäkin saapumista tämän puuhaillessa omissa asioissaan aavistamatta vihollisen vaanivan niin lähellä. Tarantula oli tällä hetkellä epäilemättä riemuissaan iloiten pidoista, jotka sitä odottivat, sen kannettua rubiinikaulan hämärään silkinpehmeään onkaloonsa. Mutta sen ei ollut sallittu päästä sinne koskaan. Sen ehdittyä muutaman sentin päähän pesän suusta, kameleontti hyppäsi oksalta, sieppasi hämähäkin leukoihinsa, ja kaikki kolme — sisilisko, hämähäkki ja lintu — pudota moksahtivat yhdessä maahan. Lintu pääsi jupakassa irti ja joutui erilleen toisista. Niiden välillä tapahtui lyhyt kamppailu, sillä tarantula taisteli hurjasti. Mutta se ei ollut vastustajansa veroinen, muutamassa silmänräpäyksessä tämä oli voimakkailla leuoillaan sahannut poikki sen koivet ja tehnyt siitä avuttoman ja liikkumattoman rungon. Kameleontti tarttui nyt uhrinsa päähän, upotti terävät kartiomaiset hampaansa sen kalloon ja lopetti sen tällä tavoin.

Kaikista näytti mitä kummallisimmalta, että heti kun sisilisko oli hyökännyt uhrinsa kimppuun, sen kirkkaat värit palasivat samassa, ja vihreine selkineen ja punaisine kauloineen se näytti, jos mahdollista, entistä loistavammalta.

Se alkoi nyt laahata hämähäkin ruumista ruohon yli, nähtävästi suunnaten kulkunsa muutamia köynnösten ja orjantappurain puolittain peittämiä, lahonneita pölkkyjä kohti. Siellä oli ilmeisesti sen onkalo.

Tällä kertaa Francis ei yrittänyt tulla väliin, eikä hänellä ollut siihen haluakaan. Hän piti tarantulan kuolemaa ansaittuna rangaistuksena. Sitä paitsi kameleontti komeine väreineen ja vilkkaana ja ainakin ihmiselle vaarattomana eläimenä oli kaikkien yleinen suosikki, ja niin se oli Francisinkin. Francis ei enempää kuin hänen veljensäkään, jotka olivat usein tarkkailleet tämän pienen eläimen ilakoimista lehvien seassa ja nähneet sen syövän kärpäsiä ja muita pieniä hyönteisiä, ollut koskaan ennen tavannut sitä näin hurjana. Silti he kaikki olivat mielissään ilkeän tarantulan surmaamisesta, ja heidän puolestaan sisilisko olisi häiritsemättä saanut viedä ruumiin koloonsa. Mutta kohtalo oli määrännyt, että sen puuhat keskeytettiin toiselta taholta. Francis, jonka nopeat silmät vilkuivat ympäriinsä, huudahti äkkiä:

— Katsokaa, katsokaa! Skorpionisisilisko!

Basil ja Lucien katsahtivat Francisin osoittamaan suuntaan — sen puun runkoa ylöspäin, jonka juurella kameleontti mateli. Noin kuuden metrin korkeudella oli tumma, pyöreä reikä, luultavasti punavatsa-tikan entinen pesä. Linnut, jotka olivat rakentaneet pesän, olivat kuitenkin hyljänneet sen, sillä nyt se oli toisenlaisen eläimen — skorpionisisiliskon — hallussa, ja sen punainen pää ja ruskea niska pistivät juuri tällä hetkellä esiin aukosta.

Tämä on tuttu näky kaikille Amerikan aarniometsissä matkustaneille, sillä sellaisissa paikoissa eläimen tapaa usein. Mitään vastenmielisempää voisi tuskin nähdäkään. Skorpionisisilisko punaisine päineen ja ruskeanvihreine ruumiineen on muutenkin inhottava matelija, mutta kun se tirkistää pimeästä puunkolostaan liikutellen suippopäistä kuonoansa puolelta toiselle tummien silmien vilkutellessa kaiken aikaa hurjina ja pahanilkisinä, on vaikea kuvitella häijymmän näköistä olentoa.

Sen pää liikkui Francisin puhuessa — ja se juuri oli osunutkin pojan silmiin. Se kääntyi puolelta toiselle, pisti esille onkalosta, ja kuono oli tähdätty alaspäin. Eläin tähysteli maahan ja valmistautui nähtävästi syöksyyn. Se oli huomannut kuivuneita lehviä kahistelevan kameleontin.

Nopeana kuin salama se näyttäytyi puunrungolla, litistyen kuorta vasten, pää alaspäin. Se pysähtyi hetkiseksi, sitten se kohottaen olkapäitään juoksi näppärästi runkoa alas ja hypäten ulospäin hyökkäsi kameleontin kimppuun. Äkillisen päällekarkauksen hämmentämänä tämä pudotti hämähäkin ja näytti aluksi aikovan peräytyä. Jos se olisi tehnyt sen, skorpioni ei olisi seurannut sitä kauemmaksi, koska sen ainoa tarkoitus oli ryöstää kameleontilta saalis.

Mutta kameleontti on pieni rohkea eläin, ja nähdessään, että ahdistaja ei ollut sitä itseään paljon isompi — sillä skorpionisisilisko on Scincus-suvun eli käärmesisiliskojen pienimpiä, — se kääntyi jälleen ja haastoi taisteluun. Sen kaula paisui laajimmilleen ja tuli entistä loistavammaksi.

Eläimet seisoivat vastatusten uhkaavissa asennoissa noin puolen metrin päässä toisistaan. Niiden silmät säkenöivät, niiden haarautuneet kielet työntyivät suusta kimallellen päivänpaisteessa, ja niiden päät vuoroin nousivat ja laskeutuivat tahdikkaasti kuin otteluun ryhtyvien nyrkkeilijöiden.

Vähän ajan kuluttua ne hyökkäsivät leuat avoinna, kierähtelivät hetkisen maassa hännät heiluen ilmassa, irrottautuivat sitten ja asettuivat jälleen uhmaavaan keinuvaan asentoon. Tällä tavoin ne syöksähtivät yhteen ja erosivat useamman kerran eikä kumpikaan näyttänyt päässeen voiton puolelle.

Vihreän sisiliskon heikoin kohta on sen pyrstö. Tämä lisäke on niin hento, että heikoinkin isku pienellä vitsalla voi erottaa sen ruumiista. Käärmesisilisko näkyi sen tietävän, koska se monet kerrat yritti kiertää vastustajansa tai, sotatieteellistä sanaa käyttääksemme, päästä sen selkäpuolelle. Se aikoi ilmeisesti hyökätä kiinni pyrstöön. Kameleontti pelkäsi tätä ja siksi se varoi antamasta saartaa itseään. Taistelu raivosi muutamia minuutteja, nämä pienet eläimet osoittivat samaa hurjuutta ja vimmaa kuin jos ne olisivat olleet kaksi krokotiilia. Vihdoin kameleontti alkoi näyttää uupumisen merkkejä. Kaula muuttui vaaleammaksi, vihreä väri himmeni, ja oli ilmeistä, että eläin oli uupumaisillaan. Skorpioni teki nyt hyökkäyksen ja töykkäsi toisen selälleen. Ennen kuin kameleontti ehti toipua, sen vihollinen tarttui sen pyrstöön ja puraisi sen poikki aivan tyvestä. Poloinen pieni veitikka, joka tiesi menettäneensä yli puolet pituudestaan, kiiti tiehensä ja piiloutui pölkkyjen joukkoon.

Se sai kiittää onneaan — kuten jälkeen päin selvisi — että oli päässyt pakoon edes tällä tavoin runneltuna, ja käärmesisiliskollekin olisi ollut parasta, että se olisi pysynyt kolossaan. Taistelun tuoksinassa ne molemmat olivat joutuneet jonkin matkan päähän sen alkamispaikasta, läheisen silkkiäispuun lehtevien, leveälle haarautuvien oksien alle. Ottelun raivotessa pojat olivat kuulleet pienen rasahduksen ylhäällä lehdissä. Seuraavassa silmänräpäyksessä punainen esine heittäytyi alaspäin, kunnes noin kolmannes siitä näkyi riippumassa ilmassa oksien alapuolella. Se oli tavallisen kävelykepin paksuinen, mutta sen kiiltävät suomut ja sirosti kaareutuva ruumis ilmaisivat, että tämä omituinen esine oli käärme.

Se ei pysynyt paikallaan. Se laskeutui hitaasti ja asteettain alemmaksi — vähä vähältä tuli yhä enemmän sen ruumista näkyviin, kunnes kokonainen metri riippui lehvistä, joiden tuuheus kätki lopun siitä, pyrstön ollessa epäilemättä kiedottuna oksan ympärille. Näkyvä osa ruumista oli kauttaaltaan veripunainen, joskin vatsapuoli oli paljon vaaleampi.

— Voilà! hymähti Francis. — Siinä vasta on punainen käärme! En ole koskaan ennen nähnytkään sellaista.

— En minäkään, lisäsi Basil.

— Enkä minä, sanoi Lucien; — mutta olen kuullut siitä. Tunnen sen kuvauksesta. Se on verikäärme.

— Oho, sanoi Basil, — olen kuullut ansoilla pyydystävien metsästäjien kertovan siitä.

— Se on harvinainen laji ja tavataan ainoastaan kaukaisessa lännessä. Kas, skorpioni on voittanut! Kameleontti rientää pois ja jopa hännättömänä!

Skorpionisisilisko huomasi nyt käärmeen pitkän punaisen ruumiin roikkumassa yläpuolellaan, ja tietäen kokemuksesta, mikä vaarallinen vihollinen se oli, yritti kätkeytyä ruohikkoon. Sen sijaan että se olisi rientänyt puuta kohti, johon se suuremmalla ketteryydellä olisi voinut pelastautua, se juoksi hätääntyneenä ja peloissaan aukealle. Käärme pudottautui silkkiäispuusta ja lipui perässä, pää kohotettuna korkealle ilmaan ja kita avoinna. Se tavoitti sisiliskon parissa sekunnissa ja iskien eteenpäin ja alaspäin tappoi sen siihen paikkaan.

Lucien oli haltioissaan saamastaan mielenkiintoisesta opetuksesta ja esti taaskin Francisin syöksymästä eteenpäin. He hiipivät kuitenkin vähän lähemmäksi voidakseen paremmin tarkkailla käärmeen liikkeitä. He pysyttelivät mahdollisimman tarkoin lehvien ja pensaiden takana piilossa.

Surmattuaan sisiliskon käärme jäi aukealle, ojentautui ruohikolle ja alkoi ahmia saalistaan. Käärmeet eivät pureskele ruokaansa. Niiden hampaat eivät ole syömistä vaan ainoastaan tavoittamista ja tappamista varten. Verikäärme ei ole myrkyllinen, eikä sillä ole siis myrkkyrauhasilla varustettuja iskuhampaita. Niiden sijasta sillä on kaksinkertainen rivi teräviä hampaita, ja kuten mustakäärmeellä, ruoskakäärmeellä ja muilla coluber-suvun lajeilla, sillä on tavattoman nopeat liikkeet ja jonkinlainen kuristamiskyky, mikä tavallisesti puuttuu myrkyllisiltä käärmeiltä. Niin kuin kaikki muutkin käärmeet nielee sekin saaliinsa heti surmattuaan — kokonaisena. Ja niin menetteli tämäkin käärme. Asetettuaan sisiliskon kuonon omaansa vasten se avasi leukansa selko selälleen, otti pään suuhunsa ja alkoi vähitellen niellä ruumista kurkustaan alas. Se oli eriskummallinen toimitus, ja pojat katselivat sitä suurella mielenkiinnolla.

Mutta matelijaa vaanimassa oli muitakin silmiä. Terävänäköinen vihollinen, jonka musta varjo alkoi liikkua maan pinnalla, oli huomannut ruohikolla venyvän loistavan verenvärisen käärmeen. Katsahtaessaan ylös pojat huomasivat ison linnun kaartelevan ilmassa. Sen lumivalkea pää ja rinta, laajat suippenevat siivet ja ennen kaikkea sen pitkä, halkinainen pyrstö ilmaisivat ensi katseella, mikä lintu se oli. Se oli haarahaukka, eurooppalaisen poutahaukan lähisukulainen.

Kun se ensiksi nähtiin, se leijaili kaaressa tai oikeammin spiraalikierteessä, joka pieneni kaiken aikaa. Kierteen keskusta oli se paikka jossa käärme oli.

Oli hauskaa nähdä linnun halkaisevan ohutta ilmaa. Sen lento oli huolettomuuden ja sirouden huipentumaa, sillä tässä suhteessa ei mikään lintu vedä vertoja haarahaukalle. Ainoakaan sen suippopäisten siipien iskuista ei ilmaissut sen tarvitsevan niiden apua, ja se näkyi ylpeilevän taidostaan purjehtia ilmassa liikuttamatta niitä. Muuten siipien liike, jos se olisi niitä käyttänyt olisikin voinut osua aiotun uhrin silmään ja varoittaa sitä vaarasta. Sanon sen olleen kaunis näky leijuessaan ilmassa, sillä toisinaan se näytti aivan valkoiselta, rinnan ollessa käännettynä katsojiin, kun taas seuraavassa hetkessä sen musta selkä ja purppurasiivet välkkyivät auringossa, sen laskeutuessa sivuttain alas spiraalimaista tietään. Se oli kaunis näky, ja pojat seisoivat tähystelemässä sitä äänettömän ihmetyksen vallassa.

Basil ja Francis kummastelivat, ettei se hyökännyt heti käärmeen niskaan, vaikka se ilmeisesti suuntasi lentonsa sitä kohti. He olivat nähneet muiden haukkojen, kuten esimerkiksi punapyrstön, muuttohaukan ja kalasääksen, joka viimemainittu syöksyy kohtisuoraan useita satoja metrejä ilman halki saaliinsa kimppuun, menettelevän niin. Mutta Lucien tiesi paremmin. Hän tiesi, että sellaista voivat tehdä ainoastaan ne haukkalinnut, joiden pyrstöt eivät olleet haarautuneet, niin kuin kaljukotkalla ja haarahaukalla, sillä levittämällä pyrstönsä ne voivat välttyä syöksymästä alaspäin ja törmäämästä maahan. Haarahaukoilla ei ole tätä kykyä, ja tässä Lucien saattoi huomata luonnon taitavuuden, sen tällä tavoin tasoittaessa edut ja hankaluudet näiden kahden linturyhmän välillä. Hän ajatteli tähän tapaan:

Vaikka tavalliset haukat ovatkin nopealentoisia ja niiden siivet kantavat kauaksi, ne eivät voi viipyä pitkää aikaa ilmassa. Ne väsyvät ja tarvitsevat lepoa ja asettuvat siksi johonkin puuhun. Voi muuten huomata, että ne valitsevat aukeamien keskellä olevia keloja. Ne tekevät näin, jotta lehdet eivät häiritsisi näkemistä, ja voidakseen nähdä kauemmaksi ympärilleen ja saada paremman tilaisuuden saaliinsa väijymiseen. Mutta tästäkin edusta huolimatta niiden näköala on rajoitettu kun niitä vertaa lennossa vaaniviin haukkoihin, ja niiden täytyy usein lentää ilmaan etsimään saalista.

Haarahaukat ovat melkein alituisesti ilmassa. Ne viettävät elämänsä lennossa syöden kynsissään kuljettamansa ruokansakin lentäessään. Tällä tavoin niillä on paremmat mahdollisuudet nähdä saaliinsa, kuin tavallisen haukan lajiin kuuluvilla serkuilla, ja jos ne kykenisivät hyökkäämään sen kimppuun yhtä varmasti kuin jälkimmäiset, ne olisivat ilmeisesti paljon edullisemmassa asemassa. Sen kyvyn puute tasoittaa kuitenkin suhteet, ja Lucien tunsikin tässä seikassa sen omituisen "voiman ja kykyjen tasapainon", joka alinomaan esiintyy luonnossa.

Hän ehti kuitenkin miettiä tätä vain hetkisen, sillä kului vain muutamia sekunteja siitä, kun haukka oli huomattu kaartelemassa korkealla ilmassa, ennen kuin se jo leijaili matalien puiden latvojen tasalla, niin lähellä että pojat saattoivat erottaa sen silmien punaisen värikalvon.

Käärme huomasi sen vasta nyt. Tähän asti sillä oli ollut liiaksi puuhaa oman saaliinsa kanssa, jonka se oli onnistunut nielemään. Leveiden siipien varjo lankesi päivänpaisteiselle mättäälle aivan sen silmien eteen. Se katsahti ylös ja näki hirvittävän vihollisensa. Sitä ikään kuin puistatti pitkin koko pituuttaan, ja sen väri näytti vaalenevan. Se työnsi päänsä ruohoon, yrittäen kätkeytyä. Mutta liian myöhään. Haarahaukka laskeutui keveästi alaspäin ja riippui hetkisen saaliinsa kohdalla varpaat ojossa. Kun se jälleen nousi ilmaan, matelija kiemurteli sen kynsissä!

Muutamilla mahtavien siipiensä otteilla petolintu kohosi ilmaan korkeimpien puiden huippujen yläpuolelle, mutta se näytti lentävän raskaasti. Sen kohotessa korkeammalle siipien lepatus kävi hätäiseksi ja säännöttömäksi. Oli ilmeistä, että jokin haittasi sen lentoa. Käärme ei enää riippunut sen kynsissä. Matelija oli kiertynyt sen ruumiin ympärille, ja sen saattoi erottaa kimmeltävinä punaista rihmaa muistuttavina juovina puolittain vajonneena linnun valkoiseen höyhenpukuun!

Haukka alkoi yhtäkkiä vaappua, sitten toinen sen siivistä katosi, ja vaikka se yritti räpytellä toisella, sekä lintu että käärme pudota mätkähtivät maahan.

Ne putosivat sen paikan lähelle, mistä olivat nousseet. Kumpikaan ei kuollut putoamisesta eikä nähtävästi loukkaantunutkaan, sillä heti maahan jouduttuaan molemmat ryhtyivät hurjaan kamppailuun. Lintu koetti kaikesta päättäen vapautua matelijan puristuksesta, kun taas jälkimmäinen halusi yhtä päättäväisesti pitää sitä puristuksessaan! Käärme tiesi, että tämä oli sen ainoa toivo, sillä jos se olisi purkanut kierroksensa ja yrittänyt pakoon, haukka olisi vain saanut tilaisuuden iskeä kyntensä siihen toistamiseen, jolloin se varmaan olisi tehnyt sen turmiollisemmilla seurauksilla. Siksi, että matelija oli kätkenyt päänsä ruohoon, lintu ei ollut onnistunut tarttumaan siihen niskasta ja lopettamaan sitä heti.

Tämä oli epäilemättä käärmeen ajatus asiasta, mutta luultavasti sen vastustaja olisi tällä hetkellä mielellään lopettanut leikin, sillä haukka oli huonommassa asemassa kuin käärme. Näin ollen käärme oli ehdottomasti voiton puolella.

Taistelu näytti olevan koitumassa pitkälliseksi, sillä vaikka siinä puisteltiin ja kiemurreltiin ja vaikka lintu yhä räpytteli vapaata siipeään, ei riitapuolten asemassa tapahtunut pitkään aikaan sanottavampaa muutosta. Tämän saattoi huomata joka kerta kun ne pysähtyivät lepäämään, minkä ne tekivät aina kahden tai kolmen minuutin päästä.

Miten se oli päättyvä? Haarahaukka ei pystynyt surmaamaan käärmettä, sillä se ei päässyt siihen käsiksi nokallaan tai kynsillään. Aikaisemman otteensa se oli menettänyt yrittäessään välttyä putoamasta, eikä se voinut enää uudistaa sitä, niin tiukalle matelija oli kietoutunut sen ympärille. Käärme puolestaan ei kyennyt surmaamaan lintua, sillä vaikka sillä oli melkoinen puristusvoima, se riitti ainoastaan pitämään vastustajaa kiinni ja ehkä likistämäänkin sitä, mutta ei musertamaan ja tappamaan sitä. Vaikka molemmat toivoivat epäilemättä tällä hetkellä olevansa etäällä toisistaan, ne eivät voineet irtautua turvallisesti. Haukka ei kyennyt pääsemään pois eikä käärme uskaltanut päästää sitä!

Miten ponnistelu oli siis päättyvä, ellei joku kolmas tulisi väliin?
Saattoi arvailla tähän tapaan:

Jompikumpi kuolisi nälkään. Mutta kumpi nääntyisi ensin? Oli tunnettu asia, että haukka voi elää päiväkausia ilman ruokaa. Mutta niin voi käärmekin ja jopa kauemminkin — jokaista päivää kohti, minkä lintu saattoi kestää ravinnotta, matelija kykeni paastoamaan kymmenen! Sitä paitsi käärme oli juuri aterioinut, ja aterioinut vahvasti, äsken nielty skorpionisisilisko oli vielä sulamattomana sen vatsassa. Haukka sen sijaan oli ilman päivällistä eikä se ollut varmaankaan syönyt edes aamiaista, sen oli täytynyt olla kovin nälissään yrittäessään pyydystää runsaan metrin pituista verikäärmettä, vaikka tiedetään sen tavallisena ruokana olevan heinäsirkat, kameleontit ja vihreäkäärmeet. Katselipa asiaa siis miltä kannalta tahansa, käärme oli edullisemmassa asemassa kuin lintu ja näännyttäisi tämän helposti nälkään. Näin oli jupakka päättyvä, jos taistelijat jäisivät oman onnensa varaan.

Tähän johtopäätökseen tulivat myös pojat, ja katseltuaan kamppailua, kunnes heidän uteliaisuutensa oli tyydytetty, he olivat astumaisillaan esille lopettaakseen sen, kun eräät uudet liikkeet taistelevien puolelta saivat heidät pysymään hiljaa. Haukka oli saanut nokkansa lähelle käärmeen päätä ja antoi sille iskuja nokka avoinna, yrittäen tarttua sen leukapieleen. Lintu oli selällään, sillä siinä asennossa ne taistelevat parhaiten. Käärme taas teki parhaansa purrakseen vastustajaansa, ja ojensi vähän väliä leukojaan näyttäen kahdenkertaisen rivin teräviä hampaita. Tällöin sen suun ollessa taas auki, haukka sivalsi nopeasti ylöspäin ja iski nokkansa matelijan alaleukaan. Käärme sulki heti suunsa, mutta sen terävät hampaat eivät voineet tunkeutua sarvimaisen poskiluun läpi, joten lintu ei niistä välittänyt.

Haarahaukka piti yhä kiinni voimakkaalla nokallaan. Se oli nyt voittanut sen, mitä se koko ajan oli tavoitellut. Se oli saanut "tukea vivulleen" eikä ollut hidas käyttämään sitä hyväkseen. Kääntäen selkänsä ylöspäin se pysytteli siipensä ja toisen jalkansa avulla kiinni maakamarassa, samalla kun se vahvalla niskallaan väänsi käärmeen pään alleen toisen jalkansa ulottuville. Sitten se iski nopealla hurjalla otteella kyntensä vastustajansa kaulaan puristaen sitä kuin ruuvipihdissä.

Tämä sotaliike lopetti taistelun. Punaisten renkaitten nähtiin pian höllenevän ja putoavan sitten pois; ja vaikka matelija vielä kiemurtelikin, oli se ainoastaan sen kuolinkamppailua. Muutaman minuutin päästä sen ruumis virui ruoholla herpautuneena ja liikkumattomana.

Vähän levähdettyään haukka veti nokkansa käärmeen leuasta, kohotti päänsä, levitti siipensä — varmentuakseen siitä, että ne olivat vapaat — ja nousi voitonriemusta kirahtaen ylöspäin, kuljettaen matelijan pitkää ruumista perässään kuin laahustinta!

Tällä hetkellä kuului poikien korviin toinen kirkaisu. Sitä olisi voinut pitää edellisen kaikuna, ellei se olisi ollut hurjempi ja äänekkäämpi. Kaikkien silmät kääntyivät äänen suuntaan. Pojat tiesivät varsin hyvin, mikä eläin sen oli päästänyt, sillä he olivat kuulleet sellaisia säveleitä ennenkin. He tiesivät, että se oli valkopääkotka. He huomasivat sen heti kääntyessään. Oli helppo nähdä se leijailemassa ylöspäin, iso pyrstö ja laajat siivet, joiden kärkien väli oli yli kaksi metriä levitettyinä vaaleansinistä taivasta vasten.

Sen havaittiin ensin lentävän melkein suorassa viivassa vinosti haukkaa kohti — sillä haukka sen oli saanut liikkeelle. Se aikoi nähtävästi ryöstää haukalta pitkien ponnistusten jälkeen saavutetun saaliin.

Haukka oli kuullut huudon, joka kaikuna vastasi sen omaan, ja tietäen sen merkityksen se käytti heti siipiensä koko voimaa kohotakseen korkealle ilmaan. Se näkyi päättäneen pitää kiinni työläästi ansaitusta saaliistaan tai luopua siitä korkeintaan vasta sitten, kun se oli ensin antanut voimakkaamman ryöstäjän vaivautua takaa-ajoon. Muisto vaarasta, millä se vastikään oli sen hankkinut kiihotti sitä epäilemättä tähän päätökseen.

Sen lajiin kuuluvat linnut voittavat toisinaan kotkan lennossa ja pääsevät siltä pakoon — nimittäin muutamat kotkat, sillä nämä lintujen kuninkaat ovat nopeudeltaan yhtä erilaisia kuin koirat tai hevoset. Niin on muuten haukkojenkin laita, tämä haukka joka epäilemättä luotti täydellisesti omiin siipiinsä, mieli koetella vainoojansa lentimiä. Kotka joka yksilönä oli haukalle tuntematon, saattoi olla liian lihava, liian vanha tai liian nuori omatakseen täyden lentokyvyn. Joka tapauksessa haukka oli päättänyt ryhtyä kilpalentoon siinä luulossa, että se, jos vihollinen uhkaisi saavuttaa, voisi helposti lopettaa takaa-ajon luopumalla käärmeestä, kuten sen serkun, kalasääksen, usein täytyi jättää pyydystämänsä kala ahdistajalleen. Se lensi siis ylöspäin noin viidenkymmenen metrin läpimittaisessa kaaressa.

Jos haukka oli sitä mieltä, että sen ahdistaja oli joko hyvin vanha, hyvin nuori tai liian lihava lintu tai muuten hidaslentoinen, se kaikesta päättäen saisi pian huomata erehdyksensä. Sillä samaa mieltä eivät olleet ne, jotka tarkastelivat sitä lennossa. Päin vastoin pojat ajattelivat, etteivät koskaan olleet nähneet komeampaa lajinsa edustajaa kuin tämä täysisulkainen lintu lumivalkoisine päineen ja pyrstönhuippuineen ja leveine selväviivaisine siipineen. Se oli sitä paitsi valtavan suuri, mikä todisti, ettei se ollut koiras, vaan naaras — sillä, omituista kyllä, luonto näkyy vaihtaneen järjestyksen näiden lintujen suhteen antaen naaraille yleensä hohtavamman höyhenpuvun, isomman ruumiin, nopeammat siivet ja suuremman voiman, jopa enemmän rajuuttakin kuin koiraille. Tästä voidaan päätellä, että kotkien valtakunnan yhteiskunnallisessa elämässä naissukupuoli ottaa "oikeutensa" ja ehkä vähän enemmänkin. Ainakin on varmaa, ja se näyttää johtuvan tästä (sanon sen kohteliaisuudesta mainitulle sukupuolelle), ettei niiden keskuudessa tunneta minkäänlaista moniavioisuutta. Onneton se uroskotka, joka rohkenisi sellaisesta edes uneksia!

Kas niin! Haukka kohoaa ylös spiraalikierteessä jännittäen suippopäisten siipiensä jokaisen sulan kaareillen keskitaivasta kohti. Ylöspäin seuraa kotkakin, myös spiraalikierteessä, mutta laajemmassa kehässä, joka näyttää sulkevan kehäänsä haukan kierrokset. Molemmat linnut kaartelevat samaa keskipistettä kohti. Milloin niiden radat leikkaavat toisiaan milloin ne pyörivät eteenpäin yhdensuuntaisissa kaarissa. Yhä ylemmäksi lentää haukka, yhä ylemmäksi kohoaa takaa-ajava kotka. Ne näyttävät joutuvan yhä lähemmäksi toisiaan, leijailevan yhä ahtaammissa kaarissa, mutta se johtuu siitä, että ne ovat nyt kauempana. Haukka on vain pieni pilkku ja näkyy pysyvän paikoillaan — nyt se katoaa näkyvistä! Kotka on vain pieni pilkku! Sekin häviää! Ei, eipä kokonaan — tuo pienoista valkoisen pilven hattaraa tai taivaalla leijuvaa lumihiutaletta muistuttava täplä on kotkan pyrstönhuippu. Nyt sekin on poissa — linnut ovat silmän kantamattomissa…

Kuunnelkaa! Shhhh! Kuulitteko tuota ääntä, aivan kuin raketin suhahdusta? Jotakin on pudonnut puunlatvaan taittaen useita oksia! Se on varmaan haukka! Se on kuollut ja verta tihkuu haavasta sen olkapäässä!

Kuunnelkaa taas! Hussssh! Se on kotka. Kas, sillä on käärme kynsissään!…

Kotka oli syöksynyt suoraan alas korkeudesta, vaikkei mikään silmä olisi voinut seurata sen nuolennopeata vauhtia. Kun se oli päässyt parin, kolmen sadan metrin päähän maasta, sen siivet ojentuivat ulos, sen pyrstö levisi ja laajentuen äkkiä viuhkamaiseksi laskuvarjoksi pysähdytti linnun hurjan syöksyn ja muutamilla varmoilla siipien iskuilla se lipui verkalleen puunlatvojen ylitse ja asettui kuivuneen magnolian huipulle.

Basil tarttui kivääriinsä aikoen ampua. Kentällä joka ympäröi puuta, mihin kotka oli istuutunut, ei ollut paljonkaan suojaa ja hän tiesi kokemuksesta, että ainoa mahdollisuus päästä kyllin lähelle oli ratsastaa sinne. Hän irrotti siis Mustan Haukan lieasta, hyppäsi sen selkään ja ratsasti pensaikkoon. Hän oli ollut poissa vain muutamia minuutteja, kun kuului kimakka pamaus ja kotkan nähtiin suistuvan orreltaan.

Tämä oli viimeinen rengas hävityksen ketjussa!

Basil palasi tuoden mukanaan ison linnun. Se oli naaras, kuten Lucien aivan oikein oli sanonut, painoi yli kuusi kiloa ja sen ojennettujen siipien väli oli kaksi metriä. Tämän lajin linnut painavat harvoin neljää kiloa enempää ja ovat kooltaan suhteellisesti pienempiä.

— Mikä hävityksen ketju! huudahti Lucien. — Toinen eläin väijymässä toisen henkeä.

— Niin, lisäsi Francis, — ja kuinka omituista, että se alkoi linnulla ja päättyi lintuun! Katselkaahan näitä kahta yhdessä.

Francis osoitti pientä mesilintua ja isoa kotkaa, jotka olivat vieretysten ruohikolla ja esiintyivät todellakin mitä merkillisimpänä vastakohtana toisilleen.

— Unohdat, Francis, virkkoi Lucien, — että ketjussa oli vielä kaksi rengasta ja ehkä monta muutakin.

— Mitä renkaita? kysyi Francis.

— Kun mesilinnun päälle hyökättiin, muistathan, esiintyi se itsekin surmaajana. Se oli tappamassa pientä sinisiipistä kärpästä.

— Se oli kyllä yksi rengas, mutta…

— Kuka tappoi kotkan?

— Ai niin! Basil siis oli sarjan viimeinen rengas.

— Kenties myös rikollisin, sanoi Lucien, — koska tappaminen oli hänelle vähimmin välttämätöntä. Toiset seurasivat ainoastaan vaistojaan etsiäkseen itselleen ravintoa, kun Basilia taas kannusti pelkkä hävitysvimma.

— Rohkenen olla kanssasi eri mieltä, Luce, keskeytti Basil terävästi veljensä puheen, — niin ei ollut laita. Minä ammuin kotkan, koska se tappoi haukan ja ryösti siltä saaliin, sen sijaan että olisi ponnistellut itse hankkiakseen ruokaa. Siksi minä liitin uuden renkaan ketjuusi.

— Siinä merkityksessä, vastasi Lucien hymyillen veljelleen, joka näkyi suutahtaneen siitä, että häntä täten aiheettomasti syytettiin julmuudesta, — siinä merkityksessä on tekosi ehkä puolustettavissa, vaikka on vaikeata käsittää, miksi kotka olisi syyllisempi kuin haukka itse. Se riisti vain yhden hengen, ja niin teki haukkakin.

— Mutta se lisäsi ryöstön saaliinsa murhaamiseen, tivasi Basil. —
Sekä ryöstö että murha. Haukka oli syypää vain murhaan.

Lucien ja Francis nauroivat yhteen ääneen. — Onpa siinä melkoinen ero!

— Mutta, Luce, sanoi Francis, — mitä tarkoitit sanoessasi, että ketjussa saattoi olla monta muutakin rengasta?

— Kuka tietää, vaikka sinisiipinen kärpänen olisi väijyskellyt joitakin muita itseään pienempiä itikoita? Ja nämä taas toisia vielä pienempiä, joilla meille näkymättöminäkin on henki yhtä hyvin kuin itsellämme. Kuka osaa väittää sitä vastaan? Ja kuka tietää syyn, miksi kaitselmus on luonut nämä eläimet toistensa ravinnoksi? Se on kysymys, johon emme löydä mitään tyydyttävää vastausta.

— Kuka tietää, sanoi Francis, — koska nyt olet alkanut tutkistella…
kuka tietää, vaikka ketjun toiseenkin päähän vielä liittyisi rengas?
Hei, Basil, mitä sanot? Entä, jos joutuisimme harmaakarhujen pariin? Ja
Francis nauroi tehdessään tämän kysymyksen.

— Ja jos niin käy, vastasi Basil, — sinä voit joutua tuoksi renkaaksi yhtä hyvin kuin joku toinenkin.

— Taivas varjelkoon! huudahti Lucien. — Toivoakseni emme tapaa harmaakarhua enempää kuin intiaaniakaan.

— Minäpä en toivo mitään sellaista, väitti Basil. — Haluan saada pamauttaa harmaaturkkia, ja intiaaneja taas en ollenkaan pelkää niin kauan kuin minulla on tämä mukanani.

Näin sanoessaan Basil veti povestaan pienen helmillä koristetun lippaan, piti sitä hetkisen kädessään, ja pisti sen sitten takaisin kätköönsä.

— Kerrohan meille tuosta kukkarosta ja miten se on pelastava meidät intiaanien käsistä. Olen todellakin kovin utelias tietämään, huudahti Francis.

— Ei nyt, poikani, vastasi Basil isällisen suojelevasti. — Ei nyt. Meidän on valmistettava illallisemme ja mentävä nukkumaan. Olemme menettäneet puoli päivää riepujemme kuivaamisessa, joten meidän on korvattava se lähtemällä aamulla varhain liikkeelle. Ja sitten preerialle!

— Sitten preerialle, säesti Francis, — preerialle villihevosten, isosarvisten lampaiden ja puhvelihärkien pariin.

KOLME SIIVEKÄSTÄ PUHVELIA

Retkeilijämme ryhtyivät jatkamaan matkaansa seuraavana aamuna ja kulkivat useampia päiviä kohtaamatta mitään kertomisen arvoista. He ylittivät useita leveitä jokia, joista mainittakoon Neches ja Teksasin Trinity.

Vedenjakajalla Trinity- ja Brazos-jokien välillä he joutuivat seikkailuun, joka oli vähällä saada ikävän lopun.

Heidän tapansa oli pysähtyä kuumalla säällä keskipäivällä sekä virkistääkseen itseään että lepuuttaakseen juhtiansa. Näin menettelevät useimmat matkustajat.

Niinpä he eräänä päivänä pysähdyttivätkin hevosensa preeriapolun varteen ja astuivat alas. Heidän takanaan oli metsä, jonka läpi he olivat juuri tulleet, ja edessä aukeni ruohoaavikko, jonka yli he aikoivat ratsastaa illan viileydessä. Preerian pinta oli aivan tasaista ja sitä peitti puhveliruoho, josta siellä täällä kohosi saarenmuotoinen matala metsikkö antamaan vaihtelua maiseman yksitoikkoisuuteen. Kaukana toisella puolella oli aavikon rajana tiheä aarniotammia kasvava metsä, ja vaikka se näytti olevan vain kolmen tai neljän kilometrin päässä, oli sinne kymmenenkin — niin pettävä on näiden ylävien seutujen puhdas ilma. Seutu, jolle he olivat nyt saapuneet, oli niin sanottua metsäpreeriata eli lehdoilla ja viidakolla täpliteltyä ruohoaavikkoa. Pojat olivat juuri astuneet ratsailta ja aikoivat riisua satulat, kun Francis huudahti:

— Katsokaa puhveleita! hän osoitti aukealle. — Puhveleita!
Puhveleita!

Basil ja Lucien katsahtivat hänen kätensä suuntaan. Aavikolla näkyi matalalla kumpareella kolme isoa esinettä. Ne liikkuivat, ja yksi oli ilmeisesti muita pienempi.

— Tietysti ne ovat puhveleita, jatkoi Francis. — Tarkatkaa niiden kokoa! Kaksi härkää ja lehmä, siitä ei ole epäilystäkään.

Hänen veljensä myönsivät hänen olevan oikeassa. Kukaan näistä kolmesta ei ollut koskaan nähnyt puhvelia erämaassa, ja luonnollisesti he saattoivat vain hämärästi arvata, miltä ne näyttäisivät matkan päästä. Niiden täytyi olla puhveleita — hirvet ja kauriit näyttäisivät punertavilta, sudet punaisenruskeilta tai valkoisilta, eivätkä ne voineet olla karhujakaan, koska nämä käyskentelivät tuskin aavikolla kolmittain, elleivät ne tosiaankin olleet harmaakarhuja, jotka joskus lähtevät aukealle maalle kaivaakseen valkomukuloita ja muita juuria. Tämä ei ollut kuitenkaan luultavaa, koska harmaakarhuja harvoin jos koskaan tavataan kaukana idässä. Ei. Ne eivät olleet karhuja. Eivätkä ne olleet myöskään villihevosia, se oli selvää. Niiden täytyi siis olla puhveleita.

Nuoret metsästäjämme joutuivat innostuksen valtaan kuten kaikki, jotka ensi kertaa näkevät puhveleita niiden kotilaitumilla, sitäkin enemmän, koska näiden eläinten kohtaaminen oli heidän retkensä tarkoitus — pitkän ja vaarallisen matkan, johon he olivat ryhtyneet.

Seurasi kiireinen neuvottelu, miten he pyydystäisivät ne. Tosin mikään niistä ei kylläkään ollut valkoinen, mutta vähät siitä. Pojat halusivat maistaa puhvelinpaistia, ja niiden ajaminen antaisi heille harjoitusta, joka voisi myöhemmin tulla hyvään tarpeeseen. Miten heidän siis olisi ryhdyttävä asiaan?

— No, me tietysti ajamme niitä, neuvoi alati valmis Francis kokeneen puhvelinpyydystäjän sävyyn.

On olemassa useampia menettelytapoja, joita niin hyvin valkoihoiset kuin intiaanit käyttävät. Yleisin niistä on Francisin mainitsema "ajaminen". Tällöin aivan yksinkertaisesti yllätetään puhveli juoksussa, metsästäjä, joka tietysti on hevosen selässä, antaa ratsunsa laukata eläimen sivulle ja lävistää juoksevan puhvelin rinnan luodilla. Sitä on ammuttava sydämeen, sillä vaikka lennättäisi kaksikymmentä luotia muualle sen isoon ruhoon, se saattaa silti kyetä pakenemaan. Metsästäjät tähtäävät hiukan rintalastan yläpuolelle olkapään alle. Valkoihoiset metsästäjät käyttävät kivääriä tai toisinaan isoa pistoolia, joka soveltuu paremmin tarkoitukseen, koska sen voi panostaa helpommin hevosen laukatessa. Intiaanit käyttävät mieluummin jousta, koska pystyvät ampumaan sillä nopeasti nuolen toisensa perään, surmaten täten monta puhvelia yhden ainoan ajon aikana. He ovat niin taitavia tämän aseen käsittelyssä, mutta tiedetään heidän nuoltensa lävistäneen isojen puhvelien ruumiit ja sujahtaneen ulos toiselta puolelta! Toisinaan intiaanit kaatavat puhveleja keihäillä, joita he singahduttavat eläimiin nelistäessään niiden sivulla.

Toista tapaa pyydystää näitä isoja nisäkkäitä nimitetään lähestymiseksi.

Tämä ei ole muuta kuin varovaista hiipimistä pyssynkantaman päähän ja yhä edelleen, kunnes monet otukset ovat saaneet surmansa ennen kuin niiden toverit pelästyvät ja pötkivät pakoon. Joskus metsästäjä ryömii aivan lauman luo ja kätkeytyen jo tappamiensa eläinten ruumiiden taakse ampuu ja kaataa niitä melkoisen joukon. Tällöin hän pysyttelee luonnollisesti tuulen alla, sillä muutoin puhvelit, joilla on paljon terävämpi hajuaisti kuin näkö, saattaisivat vainuta hänet ja karkaisivat tuokiossa tiehensä. Niiden vainu on niin tarkka, että ne sen avulla voivat keksiä vihollisen tuulen päältä parin kilometrin päästä tai kauempaakin.

Väijyessään metsästäjä pukeutuu joskus suden tai saksanhirven nahkaan, jolloin puhvelit luullen häntä jommaksi kummaksi näistä eläimistä päästävät hänet ampumamatkan päähän. Intiaanien tiedetään hiipineen tällä tavoin keskelle puhvelilaumaa ja ampuneen toisen toisensa perään hiljaa jousellaan ja nuolillaan, kunnes koko karja oli kaadettu! "Lähestyminen" on toisinaan parempi keino kuin "ajaminen". Täten metsästäjä säästää hevostaan, joka usein on muutenkin rasittunut, ja saa luultavasti kaadetuksi suuremman määrän puhveleita ja saaliikseen enemmän taljoja, jos se on hänen tarkoituksensa, niin kuin se joskus on. Milloin hän on vain vaeltaja tai majavanpyytäjä, joka haluaa puhvelinlihaa päivällisekseen, eikä välitä useammasta otuksesta, on "ajo" varmempi keino päämäärän saavuttamiseksi. Tällä tavoin hän kuitenkin kykenee kaatamaan vain yhden tai korkeintaan pari, kolme, sillä hänen ampuessaan ne ja panostaessaan välillä pyssynsä lauma hajoaa ja rientää pois hänen ulottuviltaan, ja hänen hevosensa uupuisi liiaksi, jos hän yrittäisi sitä enää saavuttaa.

Kolmas tapa pyydystää puhveleja on "kiertäminen". Tätä harjoittavat ainoastaan intiaanit, koska valkoisia metsästäjiä harvoin ruohoaavikoilla on niin suurissa joukoissa, että he voisivat toimeenpanna saartoa. Nimityksestä jo selviää, minkälaista menettelytapaa siinä noudatetaan. Kun joukkue intiaanimetsästäjiä huomaa puhvelilauman, se hajaantuu ja leviää piiriksi eläinten ympärille. Tämä käy pian heidän nopeilla hevosillaan, sillä he ovat ratsain, kuten kaikki preerian metsästäjät, olkootpa he valkoihoisia tai intiaaneja. Kun kehä on muodostettu, intiaanit ratsastavat sisäänpäin kirkuen kimakasti ja ajavat puhvelit tiheään ryhmään piirin keskelle. Sitten he ryntäävät niitä vastaan jousin ja keihäin, ja jokainen metsästäjä tappaa niin monta kuin voi. Hätääntyneet puhvelit juoksevat edestakaisin, ja vain harvat niistä pääsevät pakoon. Satoihin, jopa tuhansiin nouseva määrä surmataan toisinaan yhdessä tällaisessa teurastuksessa.

Intiaanit harjoittavat tätä joukkohävitystä kahdessa tarkoituksessa: ensiksikin saadakseen lihaa, jota he säilyttävät leikkelemällä sen ohuiksi viipaleiksi ja kuivaamalla päivänpaisteessa, ja toiseksi taljojen vuoksi, joita he tarvitsevat telttojensa kattamiseen, vuoteikseen ja osittain puvuikseenkin. Paljon he vaihtavat myös valkoihoisten etäisiin seutuihin varta vasten perustamissa kauppahuoneissa saaden maksuksi veitsiä, kiväärejä, lyijyä, ruutia, helmiä ja helakanpunaista sinooperiväriä.

On vielä muitakin pyydystyskeinoja. Biisoneja ajetaan myös hangessa, jolloin lumikengillään liikkuvat metsästäjät saavuttavat ja surmaavat ne helposti. Muutamat meksikolaiset puhvelinpyytäjät (joita eteläisemmillä ruohoaavikoilla mainitaan nimellä ciboleros) tavoittavat puhvelin suopungilla, mutta tätä menettelytapaa käytetään harvoin, paitsi jos halutaan pyydystää nuoria vasikoita elävinä niiden kasvattamista varten. [Amerikkalainen puhveli (Bison americanus), jota muinoin tavattiin suurissa laumoissa, onkin hillittömällä pyydystyksellä nyttemmin hävitetty melkein sukupuuttoon. Suom.]

Kaikki nämä menettelytavat olivat pojillemme tuttuja — tuttuja kuvauksista, joita he usein olivat kuulleet Louisianan uudisasutuksille saapuneilta kokeneilta metsästäjiltä. Toisinaan nämä viettivät yönsä poikien isän talossa, sillä eversti kestitsi mielellään näitä vanhoja erämiehiä ja jutteli heidän kanssaan. Tästä lähteestä Francis oli siis saanut puhvelinmetsästystä koskevat ajatuksensa, jotka innostuttivat hänet tiedoistaan ylpeänä huudahtamaan: "Tietysti ajamme niitä!"

Basil ja Lucien miettivät ehdotusta hetkisen, kaiken aikaa tarkaten noita kolmea biisonia. Niitä oli juuri yksi kullekin, jonka he voisivat eristää ja ajaa uuvuksiin. Lähettyvillä ei ollut minkäänlaista suojaa, ja eläinten lähelle pääseminen saattoi siis osoittautua vaikeaksi, mutta hevoset olivat virkeät, sillä edellinen päivä oli ollut sunnuntai, ja seikkailijoillamme oli aina ollut sääntönä siksi päiväksi pysähtyä levätäkseen itse ja lepuuttaakseen ratsujaan. Tässä he noudattivat isänsä heille heidän matkalle lähtiessään antamaa käskyä. Kaikki asianhaarat huomioonottaen "ajaminen" oli siis paras suunnitelma, ja sitä he päättivät noudattaakin.

Jeanette jätettiin puuhun sidottuna jäljelle myttyineen, joita ei vielä ollut purettu. Marengo pääsi tietysti mukaan, koska siitä saattoi olla apua vanhojen härkien kaatamisessa, jos niitä haavoitettaisiin. Kaikki, mikä saattaisi olla haitaksi metsästäjille, jätettiin Jeanetten luo, ja niin he ratsastivat ulos preerialle ohjaten ratsunsa suoraan puhveleita kohti. Oli päätetty, että jokainen valitsisi niistä yhden ja tekisi sitten parhaansa kiväärillä ja pistoolilla. Francis oli pannut hirviluodit pyssynsä kumpaankin piippuun ja oli aivan varma siitä, että kaataisi pian ensimmäisen puhvelinsa.

Heidän päästyään lähemmäksi kummallinen kiilto näiden outojen eläinten ruumiiden pinnalla pisti heidän silmäänsä. Olivatko ne sittenkään puhveleita?

Veljekset ratsastivat tyynesti eteenpäin tähystellen niitä huolellisesti. Ei, puhvelihärkiä ne eivät olleet. Niiden karkeat pörröiset turkit eivät kiiltäisi sillä tavoin, sillä eläinten kulkiessa ne suorastaan kimaltelivat auringossa.

— Ne eivät olet niitä, sanoi Lucien tähystettyään sormiensa välitse.

— Mitä ne sitten ovat? kysyi Francis.

— Kuunnelkaa! kehotti Lucien. — Kuuletteko mitään?

Kaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa. Eläinten joukosta kuului kluk… kluk… kluk…

— Totisesti, vastasi Lucien hymyillen. — Ne ovat kalkkunoita!

— Kalkkunoita! toisti Basil. — Kalkkunoitako me olemme luulleet puhveleiksi! Mikä erehdys!

Kaikki kolme katsahtivat ensin hyvin nolostuneina toisiinsa ja alkoivat sitten nauraa kommellukselleen.

— Emme saa kertoa tästä kenellekään, virkkoi Basil, — tai joudumme naurunalaisiksi.

— Emme ollenkaan, väitti Lucien, — tällaisia erehdyksiä sattuu usein kokeneillekin ruohoaavikkojen vaeltajille. Se on hyvin tavallinen ilman aiheuttama harha. Olen kuullut pahemmastakin tapauksesta kuin tämä, olen kuullut, että kettua on luultu puhveliksi.

— Jos kohtaamme puhvelihärkiä, luulemme niitä kai mammuteiksi, huomautti Francis, ja pettyneet metsästäjät ryhtyivät puhvelinmetsästyksen sijasta lintujahtiin.

METSÄKALKKUNAN PYYNTI

— Eteenpäin! huusi Basil kannustaen hevosensa laukkaan. — Eteenpäin! Meillä ei sittenkään ole mikään huono onni. Lihava kalkkuna päivälliseksi, mitä siitä sanotte! Tulkaa!

— Maltahan, esteli Lucien, — miten pääsemme niiden lähelle? Ne ovat aukealla aavikolla, eikä meillä ole mitään suojaa.

— Emme sitä tarvitsekaan. Tavoitamme ne ajamalla, niin kuin aioimme tavoittaa puhvelitkin.

— Hahaha, nauroi Francis, — tavoitamme kalkkunan! Sehän lentäisi heti tiehensä. Mitä joutavia sinä lörpöttelet?

— Sanonpa sinulle, vastasi Basil, — ettei se ole mitään lörpöttelyä.
Yritys voi onnistua. Olen usein kuullut sellaisesta pyydystäjiltä.
Kokeillaan nyt itse.

— Kokeillaan sitten, suostuivat Francis ja Lucien heti, ja kaikki kolme ratsastivat yhdessä eteenpäin.

Päästyään kyllin lähelle erottaakseen linnut, he näkivät kaksi vanhaa ukkokalkkunaa ja kanan. Kukot astelivat pöyhistellen, pyrstöt viuhkanmuotoisesti levitettyinä ja siivet laahaten ruohossa. Tuon tuostakin ne päästivät äänekkään kotkotuksen, ja niiden asennosta ja eleistä saattoi huomata niiden olevan kilpakosijoita, jotka luultavasti yltyisivät tappeluun. Naaras harppaili ruohossa levollisesti, mutta keimailevasti, ja epäilemättä täysin tietoisena siitä lämpimästä harrastuksesta, jota se herätti sotaisten urosten rinnassa. Se oli paljon pienempi kuin ne, eikä sen höyhenpuku ollut läheskään yhtä loistava. Koiraat näyttivät todellakin hyvin kiiltäviltä ja komeilta, vetivät vertoja riikinkukkoparille, ja niiden hohtavien selkien säteillessä auringossa metallin tavoin kimmeltäen pojat ajattelivat, etteivät koskaan olleet nähneet niin uhkeita lintuja.

Omaan kiistaansa kiintyneinä ne epäilemättä olisivat päästäneet metsästäjät ampumamatkan päähän. Mutta naaras oli varuillaan, ja nähdessään poikien lähestyvän se kohotti päänsä ja toitahdutti äänekkäästi, kiinnittäen toveriensa huomion. Niiden levitetyt pyrstöt sulkeutuivat silmänräpäyksessä ja painuivat maahan, siivet vetäytyivät kokoon ja pitkät kaulat kurottautuivat ilmaan. Ne muuttuivat täydellisesti ja ne seisoivat nyt suorina aavikolla, runsaan puolentoista metrin korkuisena kukin!

— Komeita eläimiä! huudahti Lucien.

— Niin ovat, mutisi Basil. — Mutta pitkää aikaan ne eivät odottele. Parasta, että hyökkäämme. Valitse sinä kana, Luce, kun ratsusi on hitain. Olkaa valmiit. E-teen-päin!

Kaikki kolme kannustivat hevosiaan rynnistäen yhdessä eteenpäin Marengon johtaessa ajoa. Tuossa tuokiossa he olivat noin sadan metrin päässä kalkkunoista. Linnut jotka olivat joutuneet näin äkillisen hyökkäyksen alaisiksi, juoksivat muutamia askeleita ja kohosivat sitten ilmaan räpsyttäen äänekkäästi siipiänsä. Nopean hyökkäyksen hätäännyttäminä ne lensivät eri suuntiin. Kukin pojista oli valinnut sen, jota aikoi ahdistaa, ja vain siihen hän tähtäsi silmillään. Basil ja Francis seurasivat koiraita, sillä välin kun Lucien ajoi hiljaista laukkaa kanan perässä.

Marengo otti tietysti osaa ajoon yhtyen Lucienin mukaan, joko sen mielestä kanassa oli makeampi liha tai sitten se luuli, että se oli niistä kolmesta helpoimmin saavutettavissa.

Se ei lentänyt kauaksi ennen kuin laskeutui jälleen maahan ja alkoi juosta kaikin voimin kohti läheisintä metsikköä. Lucien seurasi sitä Marengon juostessa edessä vähän väliä kimakasti haukahtaen. Astuessaan viidakkoon Lucien näki koiran seisovan ison tammen juurella. Se oli ajanut kalkkunan puuhun ja katseli ylöspäin kiiluvin silmin, haukkuen ja heiluttaen häntäänsä. Lucien ratsasti varovaisesti puun alle ja hän näki kalkkunan lyyhistyneenä sammalta vasten eräällä sen korkeimmista oksista. Hän ojensi pyssynsä ja tähtäsi, ja linnun kuultiin pyristellen pudota ropsahtavan lehvien välitse. Marengo riensi tavoittamaan sitä maasta, mutta sen isäntä hätisti koiran pois ja otti otuksen, joka osoittautui kuolleeksi.

Lucien nousi jälleen satulaan ja ratsastaessaan metsästä hän näki Basilin kaukana aavikolla. Basil ratsasti täyttä neliä, ja kalkkunakukko juoksi siivet levällään jonkin matkaa hänen edellään kiitäen kuin kamelikurki! Sekä Basil että kukko hävisivät hänen näkyvistään jonkin metsäsaarekkeen taakse. Lucien etsi silmillään Francisia. Poikaa ei näkynyt missään, hän oli ajanut kukkoaan suuntaan, jossa aavikko oli täplitetty tiuhemmin metsiköillä. Ajatellen, ettei hyödyttäisi seurata kumpaakaan Lucien ratsasti takaisin metsään Jeanetten luo. Siellä hän istahti odottamaan veljiensä palaamista.

Basilin ajo osoittautui pitemmäksi kuin hän oli otaksunut. Hän oli valinnut osalleen suurimman ja epäilemättä voimakkaimman ja sitkeimmän. Ensi lennolla hänen kukkonsa pyyhkäisi suoraan melkein kaksi kilometriä ja laskeuduttuaan maahan kiiti kuin pelästynyt kissa. Basil ei menettänyt rohkeuttaan, vaan kannusti hevostaan ja alkoi pian päästä lähemmäksi. Kalkkuna pyrähti jälleen ilmaan, lentäen vielä kilometrin verran ennen kuin laskeutui. Taaskin Basil karahdutti ratsunsa täyteen neliin, ja vielä kerran vanha kalkkunakukko kohosi lentoon, mutta laskeutui tällä kertaa jo sadan metrin päähän lähtökohdastaan. Basil saavutti sen pian nopealla ratsullaan, eikä kukko kyennyt enää lentämään. Juosta se kuitenkin jaksoi aika vauhtia, ja milloin aavikolla sattui ylämäkeä, se kiiti nopeammin kuin hevonen. Alamäessä hevonen pääsi voitolle, ja näin sitä mentiin, kunnes lintu alkoi kaarrella ja kierrellä osoittaen kaikkia väsymyksen merkkejä. Hevonen juoksi useita kertoja sen ohitse kalkkunan poiketessa sivulle tai kääntyessä taaksepäin.

Ajoa jatkui melkoisen kauan. Vihdoin lintu uupui kokonaan ja kyyristyen maahan työnsi päänsä ja pitkän kaulansa ruohonkorsiin, kuin kamelikurki, luullen näin olevansa kätkettynä vainoojaltaan. Basil pysäytti hevosensa, ojensi pitkän kiväärinsä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä luoti lävisti kalkkunan kaataen sen kuoliaana ruohikkoon.

Basil astui alas ja siepaten kukon sitoi sen koivista satulansa takareunaan. Tämä kysyi Basilin kaikki voimat, sillä lintu oli suurinta lajia — parinkymmenen kilon painoinen.

Heti sidottuaan otuksen Basil hyppäsi takaisin satulaan ja alkoi ratsastaa… mihin? Niin, se oli kysymys, jonka hän teki itselleen ennen kuin hänen hevosensa oli kulkenut montaakaan metriä. Mihin hän oli menossa? Yhtäkkiä hänen mieleensä juolahti ajatus, että hän oli eksynyt! Metsikköjä näkyi joka suunnalla. Ne olivat aivan toistensa kaltaisia, tai jos niissä olikin erilaisuutta, hän ei ollut pannut sitä merkille hurjassa vauhdissaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan ilmansuunnasta josta oli tullut, eikä hän siis tiennyt, minnepäin oli mentävä. Hän näki ja tunsi olevansa eksyksissä!

Nuori lukijani, et voi kuvitella ajatuksia, jotka valtaavat preerialle eksyneen. Sellainen tilanne on ennenkin kauhistuttanut mitä rohkeimpia sydämiä. Vahvat miehet ovat vavisseet tuntiessansa olevansa yksinään erämaassa, ja syystä kyllä, sillä he tiesivät, että sen seurauksena usein on ollut kuolema. Haaksirikkoutunut merimies avoimessa veneessään on tuskin pahemmassa hädässä kuin ruohoaavikkojen ulapalle eksynyt vaeltaja ja monet ovat sellaisissa olosuhteissa tulleet hulluiksi. Tästä voimme aavistaa nuoren Basilin tunteet.

Olen jo sanonut, että hän oli kylmäverinen ja rohkea poika. Sellainen hän oli ja sellaiseksi hän osoittautui nytkin. Hän ei menettänyt malttiaan. Hän hillitsi hevostansa ja katseli ruohikkoa valppain silmin. Siitä ei ollut mitään apua. Hän ei nähnyt mitään, mitä olisi voinut käyttää johtolankana opastamassa paikalle, jossa hän oli eronnut veljistään. Hän huusi kovaa, mutta siihen ei vastannut kaiku eikä ihmisääni. Hän laukaisi pyssynsä ja kuunteli ajatellen, että Lucien tai Francis vastaisivat samanlaisella merkillä, mutta hänen korvansa ei saanut mitään vastausta. Hän panosti kiväärinsä uudestaan ja istui hetkisen satulassaan ajatuksiinsa vaipuneena.

— Ahaa, nyt tiedän! hän huudahti nousten jalustimillaan. — Kuinka olinkaan niin typerä? Musta Haukka, emme vielä ole hukassa!

Basil ei ollut turhaan metsästänyt koko ikäänsä, ja vaikka hänellä oli vain vähän kokemusta ruohoaavikolta, tulivat hänen eräretkillä hankkimansa tiedot nyt hyvään tarpeeseen. Ajatus, joka oli niin äkkiä juolahtanut hänen päähänsä, oli hyvä ajatus ja ainoa, joka varmaan voisi hänet pelastaa. Hän oli päättänyt palata omia jälkiään.

Hän käänsi hevosensa ja ratsasti hiljalleen eteenpäin silmät maahan luotuina. Kamara oli lujaa, eivätkä kavionjäljet olleet painuneet syvälle, mutta Basililla oli metsästäjän silmä, joka kykeni seuraamaan kauriinkin reittiä. Muutamissa minuuteissa hän saapui paikalle, missä oli tappanut kalkkunan. Verinen ruoho ja höyhenet varmensivat hänet siitä. Hän pysähtyi hetkiseksi määrätäkseen suunnan, mistä oli tätä paikkaa lähestynyt. Hän sai sen vihdoin tyydyttävästi selville ja palasi verkalleen ratsastaen omia jälkiään pitkin.

Hänen kuljettuaan muutamia hevosenmittoja, jäljet kääntyivät. Basil seurasi mutkaa ja tuli takaisin melkein samalle paikalle. Uusi samanlainen mutka ja vielä toinen ja kolmaskin, ja kaikki nämä kiertelyt sadan metrin sisällä siitä paikasta, missä lintu oli ammuttu. Jokaista mutkaa nuori metsästäjä seurasi mitä suurimmalla huolella ja tarkkuudella. Tässä hän osoitti arvostelukykyä ja metsästäjänvaistoa, sillä jos hän olisi käynyt kärsimättömäksi ja oikaissut laajemmassa kaaressa etsimään jälkiä tuonnempaa, hän olisi voinut sattua hevosen äskeisille polkemille ja joutua siten täydelliseen sokkeloon.

Jonkin ajan perästä hänen kiertämänsä kehät laajenivat ja vihdoin hän suureksi ilokseen huomasi kulkevansa eteenpäin suorassa viivassa. Hänen polkuaan leikkasivat monet hevosenjäljet, monet niistä yhtä vereksiä kuin hänen omansa. Nämä eivät saattaneet häntä ymmälleen. Ne olivat villihevosten polkemia, ja vaikka Musta Haukka oli kengittämätön kuten nekin, ratsastaja tunsi sen kavion jäljen yhtä hyvin kuin oman kiväärinsä. Arabialaisen jäljet olivat paljon leveämmät kuin villihevosten.

Seurattuaan latua taaksepäin melkein tunnin ajan silmät maahan luotuina hänet äkkiä havahdutti ääni, joka kutsui häntä nimeltä. Hän katsahti ylös ja näki Lucienin metsän reunassa. Riemuhuudoin hän kannusti hevostansa ja ratsasti eteenpäin. Mutta hänen päästessään lähemmäksi hänen ilontunteeseensa sekaantui tuskallista pelkoa. Siinä oli Lucien, siinä olivat Jeanette ja Marengo, mutta missä Francis saattoi olla?

— Missä Francis on? kysyi Lucien, kun Basil ratsasti hänen luokseen.

Basil kykeni tuskin puhumaan, hän oli niin järkyttynyt.

— No Lucien, hän vihdoin änkytti, — eikö Francis ole palannut?

— Ei, vastasi Lucien, — luulin, että hän oli sinun kanssasi ja että tulisitte yhdessä takaisin. Olen ihmetellyt, mikä teitä on saattanut viivyttää niin kauan.

— Hyvä Jumala, hän on poissa! huudahti Basil. — Lucien, Lucien,
Francis on poissa!

— Poissa! Mitä tarkoitat? kysyi Francis, uskoen puolittain, että intiaanit tai jokin petoeläin oli hyökännyt pojan kimppuun. — Onko hänelle tapahtunut jotakin? Puhu, Basil!

— Ei, ei! vastasi Basil. — Hän on eksynyt ruohoaavikolle! Voi, Lucien, et tiedä, mitä se merkitsee… se on kauheata. Olin itse eksyksissä. Löysin sentään takaisin. Mutta Francis, pieni Francis-rukka! Hänen suhteensa ei ole mitään toivoa, hän on hukassa… hukassa!

— Mutta etkö ole nähnyt häntä sen jälkeen, kun me kolme erosimme? kysyi Lucien epätoivoissaan.

— Ei, en eromme jälkeen. Olin itse eksyksissä ja olen koko tämän ajan etsinyt tietä. Minun onnistui palata omia jälkiäni pitkin, muutoin olisit minua tuskin enää nähnyt. Voi Francis, Francis-veli, kuinka hänen käykään?

Lucien yhtyi nyt veljensä pelkoon ja epätoivoon. Tähän asti hän oli ollut siinä käsityksessä, että veljet olivat sattuneet yhteen ja jokin oli viivyttänyt heitä — kenties jalustinhihna oli katkennut, vyö repeytynyt poikki tai muuta sentapaista, — ja hän oli juuri käymässä levottomaksi, kun sai Basilin näkyviinsä. Hän ei tiennyt, miltä eksyminen tuntui, mutta Basilin hurjat epätoivoiset selitykset saivat hänet aavistamaan sen ja hän älysi varsin hyvin, miten vaaralliseen tilaan Francis oli joutunut. Nyt ei ollut kuitenkaan aikaa antautua murheen valtaan. Hän näki Basilin olevan puolittain herpaantuneena, sitäkin enemmän kun tämä piti itseään syypäänä onnettomuuteen. Basilhan oli kehottanut heitä kalkkunajahtiin ja pannut leikin alkuun.

Antamatta epätoivon masentaa itseänsä molemmat tunsivat, että heidän oli ryhdyttävä johonkin kadonneen veljen löytämiseksi.

— Mitä on tehtävä? sanoi Lucien.

Basil muuttui jälleen entiselleen. Toivo Francisin pelastamisesta palautti hänen tavallisen tarmonsa ja rohkeutensa.

— Onko parasta, että jäämme tänne? kysyi Lucien tietäen, että hänen veljensä terävä arvostelukyky auttaisi tätä valitsemaan parhaan suunnitelman.

— Ei, vastasi Basil, — se ei hyödytä mitään. Minä kykenin löytämään tieni takaisin vain hevoseni jälkien avulla. Francis ei tule sitä ajatelleeksi, ja vaikka hän ajattelisikin, hänen hevosensa on mustangi, jonka toverien jälkiä ruohoaavikolla kulkee ristiin rastiin. Ei, ei, hän ei palaa koskaan luoksemme, ellei sattuma häntä tuo, ja siinä on tuhat mahdollisuutta yhtä vastaan. Ei, meidän täytyy lähteä etsimään häntä, meidän täytyy päästä hänen jäljilleen, ja pelkään, että niitä on mahdoton keksiä niin monien muiden jälkien joukosta. Ennen kuin lähdemme tästä paikasta, — jatkoi Basil, — yrittäkäämme jokaista keinoa, mikä meillä vielä on. Onko pyssysi panostettu?

— On, vastasi Lucien.

— Laukaise se sitten sekunti, pari sen jälkeen kun minä olen ampunut.
Ensimmäinen laukaus voi kiinnittää hänen huomionsa toiseen.

Basil kohotti aseensa ja ampui ilmaan. Muutaman silmänräpäyksen jälkeen myöskin Lucien laukaisi, ja molemmat kuuntelivat rajusti pamppailevin sydämin.

He odottivat viisi minuuttia tai kauemminkin, jotta Francis saisi aikaa panostaa pyssynsä, jos se oli tyhjä. Mitään vastausta ei kuulunut.

Veljekset panostivat kiväärinsä uudelleen tällä kertaa pelkällä ruudilla, käyttäen runsaasti ruutia ja sulloen sen tiukkaan, jotta pamaukset kuuluisivat voimakkaampina. Sitten he laukaisivat kuten äsken. Sama tulos. — Heidän merkkiinsä ei kuulunut mitään vastausta.

— Se osoittaa, että hän on hyvin kaukana, virkkoi Lucien, — sillä äänet kaikuvat tällä seudulla pitkän matkan päähän.

— Koettakaamme savua, ehdotti Basil laskien kiväärin kädestään. —
Kerää risuja, Luce, sillä välin kun minä tuikkaan tulen lehtiin.

Basil poimi tukon helposti palavia roskia ja vietyään sen avoimelle paikalle haravoi kokoon kasan kuivia lehtiä ja ruohoa ja sytytti ne. Sillä välin Lucien keräsi sylyksen oksia ja lisäsi ne pinoon. Niiden päälle heitettiin vielä tuoreita lehviä ja puista taitettuja oksia. Kaikkein ylimmäiseksi lisättiin useita kahmalollisia espanjansammalta, jota riippui runsaasti tammista. Sakea, sininen savu nousi pian korkealle taivaalle, ja veljekset tähystelivät tutkivin silmin ruohoaavikkoa kaikkiin suuntiin.

— Hänen täytyy olla kaukana, ellei hän näe tätä, huomautti Lucien. —
Mielestäni sen pitäisi näkyä kymmenen kilometrin päähän.

— Vähintään niin kauaksi, vastasi Basil, — mutta pianhan hän on niin etäälle joutunut. Kalkkunan ajossa hän on voinut etääntyä melkoisen matkan päähän, ja huomattuaan itsensä eksyneeksi hän on helposti nelistänyt lopun.

— Ellei hän ole ratsastanut takaisinpäin omien jälkiensä suuntaan, kuten sinä, huomautti Lucien.

— Ei, se ei ole luultavaa. Pienen Francis-paran päähän se ei juolahtaisi, hänellä ei ole siihen kyllin kokemusta, ja toivon melkein, ettei hän ole sitä yrittänytkään.

— Miksi sitä toivot? kysyi Lucien.

— Siksi, että meidän on helpompi erottaa hänen jälkensä, jos hän on ratsastanut suoraan eteenpäin.

— Totta kyllä, myönsi Lucien, ja molemmat olivat jälleen vaiti ja tähyilivät ruohikon aukeamia levottomin silmin.

He seisoivat näin melkoisen ajan, mutta vihdoin he kääntyivät toisiinsa päin kasvoillaan pettynyt ja murheellinen ilme.

— Hän ei tule, virkkoi Lucien murheellisesti.

— Ei, hän olisi saapunut jo kauan sitten. Hän olisi varmaan ajanut täyttä neliä, jos olisi keksinyt savun. Meidän on lähdettävä etsimään häntä.

He menivät hevostensa luo. Basilin katse osui koiraan. Ilon välähdys leimahti hänen silmissään, ja hänen koko olemuksensa muuttui äkkiä.

— Ei, hän huudahti, — olemme hukanneet aikaa! Nopeasti, Lucien, satulaan, satulaan!

— Mitä nyt? kysyi Lucien kummastuneena.

— Älä kysy… mieleeni juolahti hyvä ajatus; mutta meillä ei ole hetkeäkään tuhlattavana. Aika on kallista. Lähdetään!

— Mutta jätämmekö Jeanetten?

— Kaikin mokomin. Francis voi saapua.

— Jos hän saapuu niin kuinka hän tietää, minne olemme lähteneet?

— Totta, vastasi Basil miettien hetkisen. — Anna minulle kynäsi ja paperia! Sido sinä Jeanette puuhun, niin minä kirjoitan.

Lucien antoi hänelle pienen paperiliuskan ja lyijykynän. Sitten hän ryhtyi sitomaan muulia tukevasti vahvaan oksaan.

Basil otti paperin ja kirjoitti: "Francis, me olemme lähteneet seuraamaan jälkiäsi. Jää Jeanetten luo."

Hän kiinnitti paperin näkyvästi puun runkoon, sen jälkeen hän siepaten kiväärinsä ja hypäten satulaansa käski Lucienin seurata mukana.

Lucien nousi ratsulleen ja ratsasti perästä, Marengon tepsuttaessa viimeisenä.

JÄLKIÄ ETSIMÄSSÄ

He ratsastivat suoraan sinne, mistä olivat lähteneet ajamaan kalkkunoita. Francis oli kääntynyt vasemmalle, mutta samalle suunnalle johtivat monet muutkin hevosten jäljet.

— Kuten sinulle sanoin, huomautti Basil, — emme olisi mitenkään voineet seurata hänen kulkuaan jälkiä tarkastamalla. Täälläkään emme ole niistä varmat. Nuo lienevät sentään hänen ratsunsa polkemat, koska ne ovat muita vereksemmät. Yritetään niitä. Marengo!

— Maltahan, keskeytti Lucien. — Tuolla näin Francisin viimeiseksi.
Näin vilahduksen hänestä, kun hän kääntyi tuon puuryhmän taakse.

— Sepä oivallista! Ehkä hänen jälkensä erottuvat siellä muista.
Eteenpäin!

He ratsastivat satakunta askelta ja saapuivat Lucienin osoittaman metsikön kärkeen.

— Olet oikeassa! huudahti Basil. — Hän on kulkenut tästä.

Basil astui alas heittäen ohjaksensa Lucienille. Hän polvistui ruoholle ja tarkasteli kavionjälkiä mitä huolellisimmin.

— No niin! hän mutisi noustessaan jälleen jaloilleen. — Tunnen sinut tuhansien joukosta.

— Valmistaudu huimaan ratsastukseen, hän jatkoi kääntyen Lucienin puoleen. — Koira johtaa meitä hevostemme laukatessa. Marengo!

Koira juoksi paikalle, missä Basil oli kumartuneena jälkien yli. Basililla oli punainen esine käsivarsillaan. Se oli Francisin huopa, jonka tämä oli irroittanut hevosensa selästä ja paiskannut maahan ajoon lähtiessään. Koira haisteli huopaa päästäen samalla heikon ulinan ja katsoen ymmärtäväisesti isäntänsä kasvoihin. Se näkyi käsittävän, mitä siltä odotettiin.

Basil heitti nyt huovan oman satulansa yli, kumartui jälleen, veti sormiaan ruohoa pitkin ja liikuttamalla kättään viittasi Marengoa seuraamaan sen suuntaan. Kerran haukahtaen koira painoi kuononsa maahan ja riensi eteenpäin jälkiä pitkin.

Basil hypähti satulaan ja tarttuen ohjaksiin huusi veljelleen:

— Tule, Lucien, emme saa päästää koiraa silmistämme, vaikka hevosemme kaatuisivat kuolleina tielle! Kaikki riippuu siitä, että säilytämme sen näkyvissämme.

Molemmat kannustivat hevosiansa ja kiitivät eteenpäin täyttä laukkaa.

— Meidän täytyy osata löytää tiemme takaisin, — sanoi Basil hilliten ratsuaan heidän kulkiessaan erään metsikön sivuitse. — Emme saa itse joutua eksyksiin, — ja näin sanoessaan hän murskasi oksan puusta sen taittuneen pään jäädessä heilumaan riipuksissa. Sitten hän kannusti hevosensa uuteen vauhtiin.

Koira juoksi suoraviivaisesti melkein kaksi kilometriä. Se oli kalkkunan ensimmäinen lentomatka. Sitten sen suunta muuttui, vaikkei paljon, ja näin kuljettiin kilometrin verran suoraan kuten äsken.

— Toinen lento, huomautti Basil veljelleen molempien ratsastaessa vinhaa vauhtia, milloin tarkaten koiraa levottomina, milloin pysähtyen silmänräpäykseksi jonkin näkyvämmän puun luo merkitäkseen tiensä taittamalla siitä oksan.

Vihdoin koira juoksi viidakkoon.

— Ahaa! huudahti Basil, — Francis on tappanut kalkkunansa siellä! Ei, hän jatkoi, kun koira suhahti jälleen ulos tiehiköstä kiitäen aavalle kentälle, — ei! Lintu on etsinyt suojaa, mutta poika on löytänyt sen piilostaan ja se on paennut kauemmaksi.

Marengo opasti heitä nyt muutamia satoja askeleita suoraan, mutta sitten se äkkiä alkoi tehdä mutkia ja juosta kiemuroissa pitkin aavikkoa.

— Pysähdytä hevosesi, Lucien, pysähdytä! huusi Basil kiristäessään oman ratsunsa suitsia. — Tiedän, mitä tuo merkitsee. Älä ratsasta jäljissä… saat koiran sekaannuksiin. Jätä se rauhaan.

Muutaman sekuntin päästä koira pysähtyi, ulvahti ja näytti kuonollaan viskelevän tummaa esinettä ruohikolla. Basil ja Lucien olivat pysähtyneet melkoisen matkan päähän, mutta saattoivat silti erottaa, että se oli löytänyt joitain irtonaisia sulkia.

— Epäilemättä paikka, missä Francis on tappanut kalkkunan, mutisi Basil. — Jos Marengo vain voi löytää jäljet, joita pitkin hän ratsasti pois, niin kaikki käy hyvin, mutta… kas… kas! Se lähti jälleen juoksemaan!

Basil ja Lucien tarkkailivat nyt pamppailevin sydämin. He tiesivät, että ratkaiseva käänne oli käsissä. Jos Marengo, kuten Basil sanoi, voisi löytää Francisin poispäin johtavat jäljet, voisi se melkein varmasti seurata niitä. Molemmat veljet luottivat tähän tietäen koiran kyvyt. Ratkaisu oli nyt edessä ja molemmista tuntui sillä hetkellä kuin heidän veljensä henki riippuisi sen onnistumisesta. Ei siis ihme, että he tarkkasivat koiran jokaista liikettä hengitystä pidätellen istuessaan hievahtamatta ja äänettöminä satulassaan.

Koira juoksi tuokion päästä pois siltä kohdalta, missä höyhenet olivat, ja sen nähtiin jälleen mutkittelevan ja kiertelevän kedolla. Se ei kulkenut vapaasti. Ilmeisesti nuo monet toisiaan lähenevät ja toistensa yli kulkevat jäljet sekoittivat sitä. Se palasi kalkkunan surmapaikalle ja pysähtyi siihen ulvahtaen pettymyksestä.

Basililta ja hänen veljeltään pääsi yhtaikaa epätoivoa ilmaiseva huudahdus. He tiesivät, että tuo ulvahdus oli paha enne, mutta kumpikaan ei puhunut.

Koira juoksi pois vielä kerran ja kääntyi ja kaarteli aavikolla, kuten ennenkin.

— Hyvä Jumala, huudahti Basil tuskissaan, — se palaa vanhoille jäljille!

Tämä oli liiankin totta, sillä seuraavassa silmänräpäyksessä koira, palaten jälkiä pitkin, hypätä ponnahti heidän hevostensa jalkoihin. Sitten se pysähtyi, kohotti päänsä ja ulvahti jälleen epätoivoisesti.

Basil viittasi sitä juoksemaan takaisin. Se syöksähti jälleen aavikolle ja seurasi vanhaa jälkeä, mutta yhtä huonoilla tuloksilla. Sitten se joutui hämilleen ja juoksenteli sinne tänne kedolla, nähtävästi aivan ymmällään. Veljekset katsahtivat kauhistuneina toisiinsa. He olivat kadottaneet jäljet!

— Maltahan! Vielä on toivoa, sanoi Basil. — Voimme löytää ne tekemällä laajemman kaaren. Pitele hevoseni suitsia, hän jatkoi hypäten hevosensa selästä.

— Marengo, hei, Marengo!

Koira totteli käskevällä äänellä lausuttua kehotusta ja juoksi isäntänsä jalkojen juureen. Basil käski Lucienin seurata hevosten kanssa ja harppasi aavikolle.

Hän käveli verkalleen etukumarassa ja tarkaten huolellisesti maata. Hän asteli säännöttömän laajaläpimittaisen ympyrän kehää pysytellen niiden kiemuroiden ulkopuolella, jotka Francis oli tehnyt viimeisessä ponnistuksessaan väsyneen linnun tavoittamisessa ja jotka olivat saaneet koiran ymmälle. Hän kulki useampien eri tahoille johtavien hevosenjälkien ohi ja poikki. Kaikkia näitä hän tarkasteli, mutta mitkään eivät häntä tyydyttäneet. Tällä tavoin hän oli tehnyt parin kilometrin kaaren, kun hänen silmäänsä osuivat jäljet, jotka näyttivät muita vereksemmiltä. Hän hypähti eteenpäin kumartuen niiden yli riemuhuudoin, sillä hän tunsi ne Francisin mustangin polkemiksi. Hän erotti ne merkistä, jonka oli huomannut silloin, kun koira ensiksi oli osunut jäljille — toisen etujalan kaviosta oli näet lohjennut pieni palanen. Mutta Marengo ei tarvinnut tätä merkkiä. Se vainusi jäljet heti ja alkoi taas kuono maassa kiitää aavikkoa pitkin.

Basil hyppäsi satulaansa ja viitaten veljeään seuraamaan antoi hevosensa laukata aivan koiran kintereillä.

Jäljet eivät vieneet kohtisuoraan. Paikoin ne kulkivat suoraviivaisesti muutamia satoja metrejä, kääntyen sitten äkkiä milloin oikealle, milloin vasemmalle ja mutkitellen murtoviivan tavoin. Joskus ne kiertyivät kehäksi ja parissa kohtaa leikkasivat omaa uraansa. Näissä risteyksissä koira kerran pari oli vähällä jälleen ällistyä.

He tiesivät hyvin, miksi jäljet kiertelivät sinne tänne. Francis-parka oli samoillut umpimähkään, tietämättä minne mennä.

Vielä kerran jäljet johtivat suoraan hyvinkin neljän kilometrin matkan. Tässä Francis näkyi päättäväisesti ratsastaneen suoraan eteenpäin, mutta, kuten Basil huomautti, hän oli kaiken aikaa matkannut selkä leiriin päin! Tämän tieosuuden, jolla jäljet olivat tuoreet, koira juoksi ripeästi, pakottaen ratsastajat ripeään laukkaan. Jonkin matkan päässä suunta jälleen kääntyi oikealle ja länteen päin.

Kun veljet katsahtivat tälle ilmansuunnalle, heidän huomionsa kiintyi taivaanrantaan. Aurinko oli menemässä mailleen!

Heidät valtasi uusi pelontunne. He tiesivät, että näillä korkeilla eteläisillä ylätasangoilla ei ollut mitään hämärän aikaa tai sellaista oli vain nimeksi. Jos sattuisi tulemaan pimeä ilta, miten he voisivat seurata juoksevaa koiraa? Se saattaisi kylläkin pysyä jäljillä ja löytää Francisin, mutta mitä hyötyä siitä olisi, elleivät he olisi mukana? Francis saisi vain onnettomuustoverin, mutta ei mitään merkkiä, minkä avulla hän voisi löytää heidät tai he hänet.

Aurinko laski pian ja hämärän varjot lankesivat ruohikolle. Tuli yhä pimeämpää, kunnes oli vaikea erottaa aavikolla kiitävän koiran tummaa hahmoa. Mitä oli tehtävä? Se häipyisi pian heidän silmistään ja jättäisi heidät oppaatta!

— Nyt tiedän! huudahti Basil äkkiä, ja kannusti hevosensa Marengon luo. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän heittäytyi satulastaan ja tarttuen koiraan pysähdytti sen.

— Astu alas, Lucien! hän huusi.. — Tule auttamaan minua. Riisu paitasi… se on valkoisempi kuin omani.

Puoleksi käsittäen hänen tarkoituksensa Lucien riisui heti puseronsa ja sitten paitansa, joka oli heikkoraitaista valkaistua puuvillaa ja näytti hämärässä melkein valkoiselta. Basil tarttui siihen ja repäisi siitä kiireesti hihat. Sitten hän veti sen koiran päälle ja pujotettuaan eläimen etujalat hihanrei'istä sitoi kauluksen hihnanpätkällä lujasti kaulaan ja kietoi liepeet koiran kylkien ympärille. Tässä asussa Marengo muistutti puettua markkina-apinaa ja sen voi väreilevässä hämärässä varsin helposti erottaa.

— Nyt, voimme seurata sitä, vaikka olisi pilkkosen pimeä, huudahti
Basil riemuissaan.

— Odotahan hetkinen, sanoi Lucien, — ryhtykäämme kaikkiin varokeinoihin. On vielä kyllin valoisaa voidakseni kirjoittaa. — Näin sanottuaan hän otti esille muistikirjansa ja piirsi:

"Francis, palaa omia jälkiäsi myöten. Niiden varrelta löydät meidät. Ellet kykene niitä seuraamaan, anna Marengon opastaa itseäsi." Hän repäisi lehden irti ja antoi sen Basilille, joka kiinnitti sen huolellisesti paitaan.

Marengo päästettiin jälleen vapaaksi ja se alkoi uudelleen juosta jälkiä pitkin veljesten noustessa taas ratsuilleen seuratakseen sitä.

Onneksi yöstä ei tullut niin pimeä kuin he olivat pelänneet, joten he erottivat kyllin selvästi valkoisen paidan voidakseen laukassakin seurata koiraa. Näin he ratsastivat vielä lähes tunnin Basilin yhä merkitessä tietä heidän suhahtaessaan metsäsaarekkeiden ohi.

Heidän kaartaessaan tuuhean lehdon reunaan, heidän silmiinsä sattui jotakin kirkasta. Se oli korkeiden puiden siimeksessä loimuava nuotio! Marengo riensi suoraan sitä kohti. Peläten, että siellä olisi intiaanileiri, Basil kannusti hevosensa eteenpäin ja astuen alas satulasta keskeytti koiran juoksun. Pysähdyttiin neuvottelemaan, mitä olisi parasta tehdä. Silloin tuli roihahti korkeammalle, ja he erottivat täplikkään esineen sen vierestä. Se oli Francisin mustangi! Basil ja Lucien astuivat nyt ripeästi nuotion luo ja suureksi ilokseen näkivät Francisin istumassa tulen vieressä ja pitämässä jotakin nuotion yllä. Seuraavassa silmänräpäyksessä veljekset heittäytyivät toistensa kaulaan ja syleilivät toisiaan ilokyynelin!

Francis kertoi pian seikkailunsa. Hän oli tappanut kalkkunansa ja eksynyt sitten, mutta sen sijaan että olisi palannut omia jälkiään pitkin kuten Basil oli tehnyt, hän oli samoillut ympäriinsä hämärään asti, tuon tuostakin luikaten ja laukaisten pyssynsä. Toisinaan hän menetti rohkeutensa ja ratsasteli pitkiä taipaleita koskematta suitsiinsa tai ohjaamatta millään tavoin hevostaan. Vihdoin hän astui väsyneenä alas ratsunsa selästä ja sitoi sen puuhun. Silloin oli jo yö, ja tuntiessaan kylmää ja nälkää hän rohkeni sytyttää tulen.

Onneksi kalkkunakukko riippui vielä hänen satulansa takana, ja hän oli juuri kärventänyt sen ja paistoi sitä tulella, kun veljien saapuminen keskeytti hänet. Nähdessään komean, parhaillaan käristymässä olevan kalkkunan, Basil ja Lucien tulivat nälkäisiksi kuin susipari, sillä levottomuudessaan he eivät olleet ajatelleetkaan päivällistä. Paisti oli pian valmis, ja runsaan illallisen jälkeen, josta Marengo sai osansa, pojat kytkivät hevosensa ruohikolle, kääriytyivät peitteisiinsä ja nukahtivat.

JEANETTE JA JAVALIT

Seuraavana aamuna he olivat liikkeellä aikaisin ja syötyään kalkkunakukon jäännökset ratsastivat samaa tietä takaisin. He eivät panneet koiraa oppaakseen, koska jäljet olivat jo vanhentuneet ja he pelkäsivät, että Marengo tarkasta vainustaan huolimatta eksyisi niillä. He luottivat siihen, että löytäisivät tien omin silmin ja tekemiensä merkkien avulla. Matka sujui hitaasti ja heidän täytyi usein pysähtyä, mutta he kulkivat varmoina, ja se oli heille sitäkin mieluisempaa, koska he tiesivät, kuinka tärkeätä oli päästä takaisin Jeanetten luo. Teltta kaikkine muonavarastoineen ja työkaluineen oli siellä. He olivat reippaalla tuulella, niin kuin vaarallisesta seikkailusta suoriutuneet ihmiset tavallisesti ovat, ja laskivat leikkiä ratsastaessaan eteenpäin. Lucien oli paidatta, sillä Marengo oli repinyt sen, ja se oli nyt ryvetty, märkä ja kelvoton. Tämä antoi Francisille aiheen moniin kompiin. Jeanettenkin he tulivat maininneeksi, koska Lucien nyt muisti sitoneensa sen pään vain puoli metriä puunrungosta, joten se tietenkin oli kaiken aikaa ollut maistamatta suupalaakaan. Sitä paitsi oli kuorma jätetty kiireessä sen selkään, ja se seikka ei suinkaan parantaisi sen mielentilaa.

Päivä oli ehtinyt jo melkein puoliväliin, kun he saivat tamman näkyviinsä.

— Hei! huudahti Francis, joka ensiksi näki vilahduksen muulista puuryhmän takaa. — Mitä siellä on tekeillä?

Kaikki kolme pysähtyivät ja tuijottivat lakeuden yli ällistyneinä, eikä ihmekään, sillä näky olisi kummastuttanut ketä tahansa. Jeanette siellä kyllä oli, mutta mitä omituisimmissa asennoissa. Sen kantapäät lensivät ilmassa, milloin kohosivat etu-, milloin takajalat, mutta se ei tapahtunut yksin ottein, vaan alituisin nopein potkuin. Joskus kaikki neljä koipea ponnahtivat ylös, yhtaikaa, ja teltan valkoinen irralleen päässyt purjekangas läpätti ylös alas muulin jalkojen kohotessa ja laskiessa.

Pojat katselivat hetkisen uteliaina, jopa pelkoakin tuntien. — Ne saattavat olla intiaaneja, he tuumivat.

— Ei, sanoi Basil, — susia ne ovat… tamman kimppuun on hyökännyt susia! Kiireesti pelastamaan sitä!

Kaikki kolme kannustivat hevosensa laukkaan ja saapuivat pian muutaman sadan metrin päähän. Nyt he kykenivät erottamaan tantereen muulin jalkojen vieressä, mutta siinä ei vilissyt susia, vaan aivan erilaisia eläimiä. Niiden kallo oli sianpään muotoinen, ruumis pieni ja tumma, ja niillä oli pitkä, terävä kärsä. Hännän asemesta niillä oli vain pallomainen töppö, ja suipponeva turpa avautuivat pitkäksi valkoisilla, kauaksi näkyvillä torahampailla varustetuksi leukapariksi.

— Javaleja! huusi Lucien. Vaikka poika ei koskaan ollut nähnyt tätä eläintä, hän tunsi ne lukemistaan ja kuulemistaan kuvauksista. Ne olivat todellakin javaleja — meksikolaisia villisikoja.

Kaikki kolme olivat pysähdyttäneet ratsunsa heti kun näkivät, että eläimet eivät olleet susia. Pitkää aikaa he eivät kuitenkaan viivytelleet, sillä Jeanette oli vaarassa. Se potki yhä ja vinkui kuin kissa. Javalit taas, vaikka monet niistä olivat tuupertuneet muulin kavioiden iskuista, hyökkäilivät kimeästi röhkien sen jalkoihin, milloin muulin jalat hetkeksikään viipyivät maassa. Niitä oli toista sataa sen kintereillä. Maa oli kirjaimellisesti peitetty niiden tummilla hahmoilla, jotka toisiaan tuuppien hyppivät näppärästi ympäriinsä.

Jäämättä ajattelemaan vaaraa Basil syöksyi eläinten keskelle Francisin ja Lucienin seuraamana. Onneksi he olivat ratsain, muutoin eivät he olisi selviytyneet siitä joukosta. Kaikki kolme ampuivat päästyään lähelle. He luulivat, että tämä olisi hajoittanut lauman, mutta huomasivat pian erehdyksensä, sillä vaikka jokainen heistä kaatoi uhrinsa, ei siitä ollut mitään apua, ja seuraavassa silmänräpäyksessä kaikki kolme hevosta hyppelivät ympäriinsä, ponnahdellen ylös yhtä hurjasti kuin Jeanette. Javalit saarsivat heidät kimakasti röhkien, puskivat torahampaansa hevosten sääriin ja hyppivät melkein kyllin korkealle tavoittaakseen ratsastajia. Jos joku heistä olisi suistunut satulasta sillä hetkellä, hänen kohtalonsa olisi ollut selvä. Mutta he pysyttelivät ratsujensa selässä, vaikkeivät kyenneetkään lataamaan pyssyjään uudestaan. Marengo, joka oli vanha teksasilaiskoira, oli nähnyt javaleja ennenkin ja väistettyään viisaasti aavikolle seisoi siellä temmellyksen katselijana. Pojat huomasivat pian, ettei hyödyttänyt pitää puoliaan, ja valmistautuivat peräytymään. Basil pakotti hevosensa puun luo ja leikkasi metsästyspuukollaan Jeanetten kiinnityshihnan poikki. Sitten hän huusi veljilleen, että nämä seuraisivat ja karahdutti täyttä laukkaa ruohikkoa pitkin.

Tuskin koskaan muuli on ollut enemmän iloissaan irtipääsystään kuin tamma Jeanette, eikä mikään muuli ole kyllä ripeämmin käyttänyt koipiaan kuin se tällä kertaa. Se laukkasi aavikon yli kuin olisi itse piru ollut sen kintereillä. Mutta ellei pirua ollutkaan, niin javalit olivat, sillä koko parvi, monia kymmeniä röhkiviä ja kiljuvia eläimiä, kiirehti perässä.

Hevoset jättivät ne helposti jälkeensä. Samaten Marengo — mutta Jeanette oli yhä vaarassa. Se oli lähes kaksi päivää ollut ruoatta ja juomatta ja oli siksi heikossa kunnossa. Sen sääriäkin olivat villisikojen torahampaat pahoin raadelleet. Sitä paitsi teltta oli päässyt irti ja sen toinen maassa laahaava puolisko ehkäisi melkoisesti muulin pakoa. Tämä seikka sen kuitenkin lopuksi pelasti, sillä kun javalit saavuttivat tamman, ne tarttuivat leuoillaan riippuvaan kankaaseen ja riuhtaisivat sen kuormasta. Se putosi peitteen tavoin levälleen ruohikolle, ja muulin kintereille päässyt lauma luuli sitä todelliseksi vihollisekseen ja alkoi tallata sitä sorkillaan ja repiä hampaillaan.

Tämä antoi Jeanettelle aikaa, eikä se ollut hidas käyttämään sitä hyväkseen. Kuorman kevennyttyä se karahti nopeaan neliin, saavuttaen pian hevoset, ja koko joukkue riensi yhä eteenpäin, kunnes javalit olivat jääneet monen kilometrin päähän. Sitten he pysähtyivät aikoen leiriytyä, sillä muut eläimet olivat väsyneitä, ja Jeanette kykeni tuskin liikkumaan. Leirin laittaminen oli nyt melkoisesti yksinkertaisempaa, olivathan he menettäneet sekä telttansa että useita tarvekalujaan.

Mikä oli saanut javalit hyökkäämään muulin kimppuun? Tämä oli seikkailijain keskustelun aiheena niin pian kuin he olivat kunnollisesti toipuneet hurjasta ratsastuksestaan. He tiesivät että nämä eläimet ryhtyivät harvoin tällaiseen päällekarkaukseen, ellei niitä ärsytetty. Mutta ehkä Jeanette oli ärsyttänyt niitä jollakin tavoin. Epäilemättä ne olivat samoilleet ruoan etsinnässä ja keksineet kalkkunat, jotka Lucien ja Basil kiireessään olivat jättäneet maahan. Villisiat eivät ole nirsoja. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja lintujen lihaa, käärmeitä ja kasviksia, ja löydettyään kalkkunaparin ne olivat alkaneet ahmia niitä. Tällöin ne olivat joutuneet Jeanetten kavioiden ulottuville, ja kun muuli sattui olemaan äreällä päällä, se oli luultavasti kohottanut koipensa ja potkaissut jonkun niistä nurin ja tämä teko tietysti oli kiihoittanut koko parven yleiseen hyökkäykseen.

Oli onni Jeanettelle, että sen isännät saapuivat näinkin hyvään aikaan, muutoin sen vanhat kylkiluut olisivat pian narskuneet raivostuneiden eläinten torahampaissa.

Javalit eli myskisiat, kuten luonnontutkijat niitä tavallisesti nimittävät, eivät yleensä tee pahaa ja hätyyttämättä ne harvoin hyökkäävät ihmisen kimppuun. Mutta jos niitä ärsytetään, jos jotakin joukosta haavoitetaan tai niiden olopaikkaankin tunkeudutaan, ne käyvät sekä vihaisiksi että vaarallisiksi. Vaikka ne ovat pienikasvuisia, on niillä tavaton rohkeus, ja niiden voimakkaat leuat ja isot torahampaat tekevät ne pelottaviksi hyökkääjiksi. Kuten kaikki sian sukuun kuuluvat eläimet, näyttävät nekin raivostuneina olevan täysin tiedottomia vaarasta, ja javalilauma taistelee usein vihollista vastaan, kunnes jokainen niistä on kaatunut. Monesti sattuu, että javalit ajavat meksikolaisen metsästäjän puuhun ja pakottavat hänet kyyhöttämään korkealla oksalla tuntikaupalla joskus jopa vuorokausia, ennen kuin hän piirittäjiensä poistuttua voi turvallisesti laskeutua maahan.

SEIKKAILU ENNEN AAMIAISTA

Paikka, johon veljekset nyt leiriytyivät, oli valkotammea ja harmaata saksanpähkinäpuuta kasvava lehto. Melkein lehdon keskustassa pulppusi lähde, ja hevoset sidottiin sen lähelle, koska siinä kasvoi runsaasti mehevää mezquite-heinää. Kuivatun lihan, joka oli poikien pääasiallisin muona, oli Jeanette paetessaan pudottanut, joten he siis saivat olla ilman. Ensi kerran retkensä alusta lukien saivat kaikki neljä — Lucien, Basil, Francis ja Marengo — mennä levolle illallisetta! Aamiaisekseen he saivat kuitenkin yllin kyllin lihaa, sellaista kuin se oli, ja vähällä piti, etteivät he saaneet sitä varsin kalliisti maksaa.

Veljekset nukkuivat kentällä muutaman metrin päässä toisistaan. He olivat menettäneet telttansa ja nukkuivat siis ulkosalla. He makasivat ison, laajaoksaisen puun alla ja olivat nukkuneet yönsä varsin makeasti kääriytyneinä villapeittoihinsa. Aamu alkoi juuri sarastaa, kun jokin kosketti Francisin otsaa. Se tuntui kylmältä ja tahmealta ja herätti hänet heti painautuessaan hänen lämmintä ihoaan vasten. Hän hyppäsi ylös kuin neulan pistämänä, ja hänen päästämänsä huuto herätti toisetkin. Käärmekö häntä oli koskettanut? Niin Francis luuli hetkisen ja pysyi yhä siinä luulossa hieroessaan silmiään auki. Mutta kun se työ oli tehty, hän näki vilahdukselta jotakin poisjuoksevaa joka ei voinut olla käärme.

— Minkä luulet sen olleen? kysyivät Basil ja Lucien yhteen hengenvetoon.

— Kai se oli susi, vastasi Francis. — Tunsin sen kylmän kuonon.
Katsokaa, tuolla se menee! Kas vain — niitä on kaksikin!

Francis osoitti siihen suuntaan, mihin eläinten nähtiin juoksevan. Basil ja Lucien katsahtivat ja näkivät ne myöskin. Ne olivat suunnilleen suden kokoisia, mutta väriltään pikimustia eivätkä ollenkaan susien näköisiä. Mitä ne saattoivat olla? Ne pujahtivat äkkiä pimeämpään käytävään puiden väliin, ja pojat ehtivät nähdä niistä vain vilahduksen. He erottivat vielä niiden hahmot metsän siimeksestä, mutta eivät sen enempää. Mitä ne saattoivat olla? Ehkä javaleja? Tämän ajatuksen toi poikien mieleen varmaankin heidän äskeinen seikkailunsa näiden eläinten kanssa.

— Ne ovat liian isoja ja juoksevat liian kömpelösti ollakseen javaleja, huomautti Lucien.

— Karhujako? arveli Francis.

— Ei, ei, ne eivät ole kyllin isoja karhuiksi.

Kaikki kolme olivat ymmällä.

He olivat nousseet polvilleen, heittäneet huovat tieltään, ja jokainen oli tarttunut pyssyynsä, jonka he nukkuessaan pitivät aina lähellään.

He jäivät tähän asentoon siristäen silmiään nähdäkseen hämärässä nuo kaksi mustaa otusta, jotka olivat pysähtyneet noin viidenkymmenen metrin päähän. Yhtäkkiä heidän näkyviinsä kohosi suoraan eläinten edessä miehen hahmo. Sen sijaan, että se olisi väistänyt niitä, niin kuin pojat odottivat, olento jäi paikalleen. Vielä enemmän he kummastuivat, kun molemmat eläimet juoksivat sen luo ja näyttivät hyppelevän sitä vastaan ikään kuin yrittäen hyökätä sen kimppuun! Mutta niin ei voinut olla, koska olento ei liikkunut minnekään. Päin vastoin se näytti hetkisen perästä kumartuvan hyväilemään niitä!

— Mies ja kaksi koiraa, kuiskasi Francis, — kenties intiaani!

— Mies se kai on, vastasi Lucien myöskin kuiskaten. — Mitäpä se muuta voisi olla, mutta nuo eläimet eivät ole koiria, jos koskaan olen koiria nähnyt.

Tämän Lucien lausui pontevasti ja vakavalla äänellä, joka sai veljekset vetäytymään lähemmäksi toisiaan.

Kaiken aikaa Marengo seisoi heidän vieressään, sillä he estivät sen hyökkäämästä eteenpäin. Koira ei ollut herännyt ennen kuin Francisin ensimmäinen huuto sen havahdutti. Uupuneena edellisten päivien juoksemisesta se oli nukkunut sikeästi, kuten sen isännätkin. Kaikkien hätkähtäessä valveille melkein samaan aikaan, sananen Basililta oli taltuttanut sen, sillä se oli hyvin opetettu eikä sillä ilman hänen antamaansa merkkiä ollut tapana hyökätä minkään olennon, edes luonnollisten vihollisten kimppuun. Se pysyi siis paikallaan tuijottaen samaan suuntaan kuin pojatkin ja päästäen silloin tällöin heikon, melkein kuulumattoman murahduksen, jonka hillitty raivo osoitti kuitenkin, ettei se katsellut noita omituisia otuksia ystävinä. Ehkä se tiesi muita paremmin, mitä ne olivat.

Kolme salaperäistä olentoa viipyivät yhä melkein samassa paikassa, noin viidenkymmenen metrin päässä pojista. Ne eivät pysyneet kuitenkaan liikkumattomina. Kaksi pienempää juoksenteli ympäriinsä, milloin loitoten pystyssä seisovasta olennosta, milloin palaten ja nähtävästi hyväillen sitä kuten ennenkin. Se kumartui tuon tuostakin ikään kuin vastaten niiden hyväilyyn ja — milloin ne eivät olleet saapuvilla — ikään kuin poimiakseen jotakin maasta. Sitten se nousi jälleen pystyyn jääden liikkumattomaksi kuten ennenkin. Kaikki tämä tapahtui muuten täydessä hiljaisuudessa.

Eläimissä oli jotakin salaperäistä, joka herätti pelkoa, ja pojat tunsivatkin levottomuutta katsellessaan niitä. He eivät tienneet mitä tehdä. He puhuivat kuiskailemalla neuvotellessaan keskenään. Hiipisivätkö he hevostensa luo, nousisivat satulaan ja ratsastaisivat tiehensä? Siitä ei olisi mitään hyötyä; sillä jos he olivat nähneet intiaanin, oli toisia epäilemättä lähettyvillä ja ne voisivat helposti päästä heidän jäljilleen ja saavuttaa heidät.

He olivat varmat, että oudot olennot olivat tietoiset heistä, sillä saattoihan selvästi kuulla heidän kolmenkymmenen metrin päähän sidottujen hevostensa kuopivan maata ja pureskelevan ruohoa. Sitä paitsi yksi eläimistä oli koskettanut ja haistellut Francisia, joten ei voinut epäilläkään, etteikö se tietäisi heidän läsnäolostaan. Olisi siis turhaa yrittää päästä huomaamatta pois. Mitä sitten oli tehtävä? Kiipeäisivätkö he puuhun? Se oli heidän mielestään yhtä hyödytöntä ja he luopuivat siitäkin tuumasta. Lopuksi he päättivät pysytellä paikoillaan, kunnes heidän salaperäiset naapurinsa joko hyökkäisivät tai he itse kirkkaammassa päivänvalossa kykenisivät erottamaan, mitä eläimet oikeastaan olivat.

Päivän edelleen valjetessa heidän pelkonsa ei kuitenkaan vähentynyt, sillä nyt he erottivat pystyssä seisovalla olennolla kaksi paksua, tukevannäköistä käsivartta, joita se piti ojennettuina vaakasuoraan, liikutellen niillä omituisella tavalla. Sen väri näytti punertavalta, jota vastoin pienet eläimet olivat pikimustia! Jos he olisivat olleet Afrikan tai Etelä- eikä Pohjois-Amerikan metsissä, he olisivat otaksuneet suurempaa olentoa jättiläisapinaksi. Mutta näissä olosuhteissa he tiesivät, että niin ei voinut olla.

Valo välähti äkkiä kirkkaammaksi pilven poistuttua itäiseltä taivaalta. Esineet voitiin erottaa selvemmin, ja nyt salaisuus, joka niin kauan oli pitänyt nuoret eränkävijät tuskallisessa jännityksessä, sai ratkaisunsa. Iso eläin nousi ja seisoi kyljittäin heitä kohti. Sen pitkäkärkinen kuono, lyhyet pystykorvat, paksu ruumis ja pörröinen turkki ilmaisivat, ettei se ollut intiaani eikä muukaan ihmisolento, vaan suuri takajaloillaan seisova karhu.

— Emokarhu pentuineen! huudahti Francis. — Mutta sehän on punertava, vaikka penikat ovat sysimustia!

Basil ei pysähtynyt tekemään tällaisia huomioita. Hän oli hypähtänyt ylös ja nostanut kiväärinsä, heti kun näki, mikä eläin se oli.

— Älä Jumalan tähden laukaise! huusi Lucien. — Se voi olla harmaakarhu!

Hänen varoituksensa tuli liian myöhään. Basilin pyssy paukahti, karhu putosi kontilleen ja tanssi tantereella ravistellen päätään ja korskuen raivokkaasti. Valo oli pettänyt Basilin, sensijaan että hän olisi osunut sitä päähän, kuten oli aikonut, luoti kilpistyi sen kuonosta tekemättä eläimelle suurempaa vauriota. Mutta karhun kuono on sen arin kohta, ja isku siihen ärsyttää pelokkaimmankin sukunsa edustajan vihaisimpaan vimmaan. Niinpä nytkin. Nalle näki, mistä laukaus ammuttiin, ja niin pian kuin se oli muutaman kerran ravistanut päätänsä se lähti laukkaamaan poikia kohti.

Basil käsitti nyt, miten varomattomasti hän oli menetellyt, mutta ei ollut aikaa katumisiin. Ei ollut edes aikaa rientää hevosten luo. Ennen kuin he saavuttaisivat ne ja irrottaisivat ne vaajoista karhu tavoittaisi heidät. Joku heistä joutuisi sen uhriksi.

— Kiirehtikää puihin! huusi Lucien. — Jos se on harmaakarhu, ei se kykene kiipeämään.

Näin sanoen Lucien ojensi lyhyen kiväärinsä ja ampui eläintä. Luoti näytti osuneen sen kylkeen, koska se kääntyi murahtaen ja puraisi haavoittunutta kohtaa. Tämä viivästytti sitä hetkisen ja antoi Lucienille aikaa heilauttaa itsensä puuhun. Basil oli heittänyt kiväärinsä pois, koska hänellä ei ollut aikaa panostaa sitä uudestaan. Ja nähdessään ison hirviön niin lähellä Francis pudotti pyssynsä laukaisematta.

Kaikki kolme kiipesivät hädissään eri puihin. Ne olivat valkotammia kasvavassa lehdossa ja näillä puilla, toisin kuin kuusilla, magnolioilla tai sypresseillä, on tavattoman isot, matalalla kasvavat ja vaakasuoraan ulospäin leviävät oksat. Niiden oksat ovat usein yhtä monta metriä pitkät kuin itse puu on korkea.

Näille oksille he olivat kiivenneet. Basil oli valinnut turvapaikakseen sen puun, jonka alla he olivat nukkuneet ja joka oli paljon isompi kuin sitä ympäröivät. Tämän puun juurelle karhu pysähtyi. Taljat ja huovat kiinnittivät hetkeksi sen huomion. Se viskeli niitä valtavilla käpälillään, jätti ne sitten ja kiersi puun runkoa, korskahtaen vähän väliä äänekkäästi.

Basil oli päässyt kolmannelle tai neljännelle oksalle maasta lukien. Hän olisi voinut nousta paljon korkeammalle, mutta Lucienin arvelun perusteella hän uskoi eläimen olevan harmaakarhu. Sen väri, joka oli punakeltainen tai ruosteenkarvainen tuki hänen olettamustaan, koska hän tiesi, että harmaakarhuissa tavataan hyvin erilaisia värivivahduksia. Silloin hänellä ei ollut mitään pelättävää alimmallakaan oksalla, joten hänestä oli turhaa kiivetä ylemmäksi. Hän pysähtyi siis ja katsahti alas. Täältä hän näki hyvin puun juurella seisovan eläimen, ja huomasi kauhukseen ensi silmäyksellä, että se ei ollut harmaakarhu. Sen muoto samoin kuin käytöskin ilmaisi hänelle, että se oli ruskeakarhu — mustakarhun muunnos ja heimonsa parhaita kiipeämään. Tästä Basil pääsi pian täyteen varmuuteen nähdessään karhun iskevän käpälänsä rungon ympäri ja alkavan kavuta ylöspäin!

Se oli hirvittävä hetki. Lucien ja Francis hyppäsivät molemmat maahan päästäen varoitushuutoja. Francis sieppasi pyssynsä ja juoksi hetkeäkään epäröimättä puun juurelle laukaisten sen molemmat piiput karhun lanteisiin. Haulit eivät kyenneet tunkeutumaan sen paksun, pitkäturkkisen nahan läpi. Ne vain ärsyttivät sitä ja saivat sen mörisemään hurjasti. Se pysähtyi sentään muutamaksi silmänräpäykseksi tuumimaan, laskeutuisiko alas rangaistakseen takaa päin hyökkäävää vihollista vai kiipeäisikö Basilin perästä. Basilin aiheuttama ryske ylhäällä oksissa sai sen tekemään päätöksensä, ja se lähti ylöspäin.

Basil liikkui puun oksilla melkein yhtä ketterästi kuin orava tai apina. Päästyään noin kahdenkymmenen metrin korkeudelle maasta hän ryömi pitkälle vaakasuorassa kasvavalle oksalle. Hän valitsi sen, koska hän näki sen yläpuolella toisen oksan, jonka uskoi voivansa tavoittaa siinä tapauksessa, että karhu seuraisi häntä, ja ehtivänsä päärungolle ja alas puusta ennen karhua. Päästyään oksalle hän huomasikin kuitenkin laskeneensa väärin. Oksa taipui alemmaksi hänen ruumiinsa painosta ja pitensi siinä määrin välimatkaa hänen yläpuolellaan olevaan, ettei hän voinut ulottua siihen edes sormenpäillään. Hän kääntyi perääntyäkseen. Mutta hänen kauhukseen karhu oli jo haarukassa ja valmistautui seuraamaan häntä oksaa pitkin!

Hän ei voinut palata joutumatta aivan vastatusten hurjan pedon kanssa ja syöksymättä suoraan sen hampaisiin. Alapuolella ei ollut oksaa hänen ulottuvissaan, enempää kuin yläpuolellakaan, ja hän oli kahdenkymmenen metrin korkeudella maasta. Alashyppääminen näkyi olevan ainoa vaihtoehto pelastumiseksi kontion kynsistä, ja se vaihtoehto tiesi varmaa kuolemaa.

Karhu läheni oksaa pitkin. Francis ja Lucien kiljuivat alhaalla, ladaten pyssynsä mahdollisimman pikaisesti, mutta he pelkäsivät, että heidän apunsa tulisi liian myöhään.

Tilanne oli kauhea, mutta tällaisessa äärimmäisessä hädässä Basilin voimakas luonto parhaiten ilmenikin. Antautumatta epätoivoon hän pysyi tyynenä ja kylmäverisenä. Hän punnitsi mielessään jokaista mahdollisuutta.

Äkkiä hänen mieleensä juolahti tuuma ja totellen hetken vaistoa hän huusi veljilleen:

— Köyttä, köyttä! Heittäkää minulle köysi! Pitäkää kiirettä! Köyttä, tai muutoin olen hukassa!

Kaikeksi onneksi puun alla sattui olemaan köysi. Se oli parkitsemattomasta nahasta tehty lasso, jota käytettiin Jeannetten kuorman köyttämiseen. Se virui paikalla, missä he olivat nukkuneet.

Lucien heitti puolittain ladatun kiväärinsä kädestään ja juoksi köyden luo kiertäen sen ylös ottaessaan vyyhdelle. Lucien osasi heittää suopunkia melkein yhtä hyvin kuin Basil, joka siinä suhteessa veti vertoja meksikolaiselle vaquerolle tai pampaksen gaucholle [espanjankielisiä nimityksiä mainittujen seutujen karjapaimenille. Suom.]. Hän juoksi melkein oksan alle, pyöritti suopunkia päänsä ympärillä ja heitti sen ylös. Aikaa voittaakseen Basil oli hiipinyt niin kauas oksan latvaan kuin se häntä kannatti, raivoisan vainoojan seuratessa perässä. Heidän yhteisestä painostaan oksa taipui kuin jousen kaari. Onneksi se oli tammea eikä katkennut.

Basil istui kahareisin, kasvot käännettyinä puuta ja ahdistajaansa kohti. Karhun pitkä kuono oli vajaan metrin päässä hänestä, ja hän tunsi sen lämpimän hengityksen, sen ryömiessä eteenpäin kita avoinna ja rajusti korskuen.

Suopungin silmukkapää osui oksaan aivan heidän välillänsä, lentäen muutaman metrin sen yli. Ennen kuin se ehti livahtaa takaisin ja pudota oli Basil tavoittanut sen ja sitonut sen taitavasti kuin kuormaaja kahdenkertaisella solmulla oksan ympärille. Seuraavassa silmänräpäyksessä, juuri kun karhun kynnet ojentuivat häntä kahmaisemaan, hän heittäytyi oksalta ja lipui nopeasti köyttä pitkin alaspäin.

Köysi ei ulottunut maahan, vaan jäi riippumaan ainakin kuuden metrin korkeudelle ilmaan. Köysi oli lyhyt ja osa siitä oli käytetty hätäiseen solmuun. Lucien ja Francis olivat huomanneet sen, heti kun köysi ojentui riippumaan. He olivat valmistautuneet siltä varalta. Niinpä Basil ehdittyään köyden päähän näki veljiensä seisovan alhaalla pitämässä isoa, levitettyä puhvelintaljaa välillänsä. Hän pudottautui taljalle ja seisoi seuraavassa silmänräpäyksessä vahingoittumattomana kentällä.

Sitkeä oksa, jonka Basilin paino oli pitänyt jännitettynä alaspäin, ponnahti taakastaan kirvoitettuna aika nytkähdyksellä ylös. Nytkähdyksen rajuus oli karhulle liian paljon. Se menetti otteensa, kimmahti korkealle ilmaan ja pudoten kumealla mätkähdyksellä maahan makasi hetkisen hievahtamatta. Se oli kuitenkin ainoastaan pökerryksissä ja olisi pian noussut ja uudistanut hyökkäyksensä, mutta ennen kuin se ehti päästä jaloilleen Basil oli siepannut Francisin puolittain ladatun pyssyn ja kaataen kiireesti piippuun kourallisen isoja haulia ampui ne mesikämmenen päähän, surmaten sen siihen paikkaan.

Tällä välin olivat myös pennut saapuneet näyttämölle, ja Marengo, joka nyt oli osittain toipunut, kävi niiden kimppuun kostoksi emolta saamastaan kurituksesta. Pennut taistelivat rajusti ja olisivat osoittautuneet Marengolle ylivoimaisiksi. Mutta sen isännät tulivat pyssyillään avuksi ja päättivät kamppailun.

Kaikki kolme — karhuemo pentuineen — lepäsivät nyt hengettöminä ruohikolla. Harvinainen kolmikko se olikin. Emokarhu painoi vähintään kaksisataa kiloa. Sen pitkä, karhea turkki oli vaaleanruskea kun taas pennut olivat kauttaaltaan mustat. Tämä on kuitenkin varsin tavallista, ja mikä vielä merkillisempää, mustakarhun pennut ovat usein punertavia, vaikka äiti itse on kokonaan musta. Pennut muuttuvat epäilemättä täysikasvuisina lajinsa värisiksi, mutta silti tavataan samaan lajiin kuuluvia kaiken ikäisiä karhuja, jotka ilmastollisten tai muiden seikkojen vaikutuksesta eroavat toisistaan värinsä puolesta.

Amerikan mantereella elää luonnontutkijain lausuntojen mukaan ainoastaan kolme karhulajia: mustakarhu, jääkarhu ja harmaakarhu. Tätä en kuitenkaan oikein usko, sillä ruskeakarhu, josta edellä olemme puhuneet, on luultavasti eri lajia kuin musta. Näin ollen saisimme neljä amerikkalaista karhulajia ja kenties vielä viidennenkin, koska Hudsonin lahden turkiskauppiasten ruskeakarhu, jota näihin asti on pidetty mustan muunnoksena sitäkin, muistuttaa enemmän venäläistä eli eurooppalaista ruskeakarhua. Se on voinut löytää tiensä Amerikan mantereelle Kamtshatkan kautta, missä se on hyvin yleinen.

Jääkarhu tavataan ainoastaan Pohjoisen Jäämeren lumisilla rantamilla eikä se loittone koskaan sataa kilometriä kauemmaksi merestä. — Voimassa, rohkeudessa ja julmuudessa harmaakarhu on sukunsa ensimmäinen, vieden voiton napaseuduilla elävästä valkoisesta serkustaankin. Puhukaamme siitä enemmän myöhemmin. Nyt kiinnitämme huomiomme mustakarhuun, ja koska kaikki, mitä ruskeasta muunnoksesta tiedetään, osoittaa, että se on tavoiltaan samanlainen kuin mustakarhukin, sopii toisesta antamamme kuvaus siis molempiin.

Mustakarhun leviämisalue käsittää Amerikan koko mantereen. Se voi elää ja epäilemättä viihtyykin kaikissa ilmanaloissa. Se on yhtä hyvin kotonaan Kanadan jääseuduilla kuin Louisianan troopillisissa rämeissä. Sitä tavataan Atlantin valtamerestä Tyynenmeren rantamille asti. Se asuu tiheissä metsissä ja samoilee kallioisissa erämaissa, joissa kasvaa tuskin ainoatakaan puuta. Mieluummin se asustaa kuitenkin metsissä ja niissä se useimmin tavataankin.

Mustakarhuja oli Amerikassa hyvin runsaasti ennen valkoihoisten siirtolaisten tuloa. Sen jälkeen niiden nahkojen kysyntä aiheutti ankaran ajojahdin ja niiden lukumäärä vähenee tietenkin päivä päivältä. Turkisyhtiöt ovat sadan viime vuoden kuluessa ostaneet tuhansia ja taas tuhansia taljoja sekä valkoihoisilta että intiaanimetsästäjiltä. Villeissä asumattomissa seuduissa näitä eläimiä vielä tavataan ja vanhoissa jo kauan sitten kansoitetuissa valtioissakin niitä tapaa toisiaan eristetyillä ja vuorisilla tienoilla.

Ihmettelette kai, ettei niitä ole jo ammoin hävitetty sukupuuttoon. Ovathan ne niin isoja ja helposti ajettavia ja lisäksi sekä uudisasukkaat että huvimetsästäjät pitävät karhun kaatamista suurena kunniana. Sitä paitsi karhuemo kantaa ainoastaan kerran vuodessa, synnyttäen vain kaksi poikasta kerrallaan. Asianlaita on kuitenkin niin, että talvella, jolloin lumi peittää maan ja karhu voitaisiin helposti saavuttaa ja surmata jälkiä seuraamalla, se ei näyttäydy, vaan makaa horroksissa pesässään — kallionkolossa tai puunonkalossa. Se häviää useiksi kuukausiksi, kätkeytyen pimeään koloonsa jossa se metsästäjien sanojen mukaan elää "käpäliään imeskelemällä". Se vetäytyy piilopaikkaansa pyylevänä kuin voipytty, mutta on kömpiessään sieltä ulos aikaisin keväällä laiha kuin heinäseiväs.

Mustakarhut ovat kaikkiruokaisia. Ne syövät kalaa, nisäkkäiden ja lintujen lihaa sekä kasviksia. Ne pitävät kaikenlaisista marjoista ja makeista hedelmistä. Ne ovat tavattoman persoja hunajalle, kiipeilevät mehiläisten pesäpuihin ja ryöstävät niiden varastot. Ne kaivavat ruoakseen juuria ja juurimukuloita, kuten maapähkinöitä ja preerianauriita. Ne nuoleskelevat ahnaasti suuhunsa hyönteisten toukkia, käännellen isoja pölkkyjä päästäkseen niihin käsiksi. Etelässä ne repivät auki kilpikonnien ja alligaattorien pesiä ja ahmivat munat. Uudisasutuksilla ne hiipivät vainioille ja syövät suuret määrät nuorta laihoa ja perunoita tehden paljon vahinkoa viljelyksille. Ne pistävät poskeensa porsaita ja muita kotieläimiä. Ne tyydyttävät nälkänsä myös mätänevillä raadoilla ja sanalla sanoen käyttävät ravinnokseen kaikkea, mikä suinkin kelpaa jollekulle muullekin eläimelle.

Ruokajärjestelmänsä vaihtelevaisuudesta huolimatta mustakarhulla on varsin maukas liha. Sekä intiaanit että valkoiset metsästäjät pitävät sitä oivallisena — varsinkin isot lihavat etukäpälät ovat heistä erinomaista herkkua. Ehkä siksi, että he pitävät niistä niin paljon, he ovat alkaneet uskoa, että ne maistuvat karhulle itselleenkin yhtä hyvältä, joten se talvipesässään ravitsee muka itseään imeskelemällä käpäliään.

On monta keinoa pyydystää mustakarhua. Sitä ajetaan opetetuilla koirilla. Näin hätyytettynä se juoksee usein satakin kilometriä yhtä päätä, elleivät takaa-ajajat tule aivan sen kintereille. Mutta saavutettuna se kääntyy koiria päin, ja jos joku niistä sattuu kyllin lähelle, riittää tavallisesti yksi ainoa käpälänisku kellistämään sen maahan. Karhu lönkyttelee kömpelösti kämmenjalkaisilla kolvillaan. Mutta vaikka se suuren pituutensa ja kokonsa vuoksi näyttää liikkuvan hitaasti, ei asia ole niin. Se kykenee hölkyttelemään eteenpäin paljon nopeammin kuin luulisi. Se tavoittaa miehen juoksussa, joskin ratsastava erämies saa helposti sen kiinni koirineen.

Huomatessaan, että pakoonpääsy juoksemalla on mahdotonta, se turvautuu puuhun ja kavuttuaan kyllin korkealle yrittää piiloutua lehviin. Usein se ei onnistu, koska koirien tarkka vainu opastaa ne oikealle puulle, jonka alla ne haukkuvat ja ulvovat, kunnes pyydystäjät ehtivät paikalle. Kun nämä tapaavat karhun puussa, se säästyy harvoin heidän kivääriensä luodeilta. Jos se maahan pudotettuna on ainoastaan haavoitettu, se taistelee raivokkaasti sekä koiria että metsästäjiä vastaan, mutta vain tällaisissa tilaisuuksissa mustakarhu ryhtyy kamppailuun ihmisten kanssa. Jos ihminen ei hyökkää sen kimppuun, se ei koskaan itse tee hyökkäystä. Haavoitettuna tai erämiesten ahdistamana siitä tulee kuitenkin vaarallinen vastustaja, ja monet se on silloin raadellut ja repinyt niin kauheasti, että he vain vähissä hengin ovat päässeet pakoon. Muutamat se on rutistanut syleilyllään miltei kuoliaiksi.

Mustakarhua pyydetään usein erilaisilla satimilla ja ansoilla — esimerkiksi tukkiloukuilla ja taivutettuihin näreisiin solmituilla pauloilla, — salakuopilla ja raudoilla. Ja tällä tavoin se on paljon helpompi pyydystettävä kuin ilves, kettu tai susi.

Poikien aamiaisena oli kimpale karhunlihaa, joka oli kärventämällä puhdistettu karvoista ja sitten käristetty. He tiesivät, että karhunliha, samaten kuin sianliha, ei siedä nylkemistä, ja valmistivatkin sen siis intiaanien tapaan. He nauttivat tukevan aterian koska liha osoittautui sekä mureaksi että mehukkaaksi, ollen maultaan porsaan- ja vasikanpaistin keskivälillä. Marengokin söi hyvän aamiaisen, koska sille riitti tähteitä vaikka ison vasun täydeltä. Jalkoja, jotka sekä saksanhirvestä että puhvelista olisivat kuuluneet sen osalle, se ei kuitenkaan saanut. Pojat olivat syöneet karhunkäpäliä ennenkin ja säästivät nämä herkkupalat itselleen.

Kun aamiainen oli lopetettu ja hevoset juotetut, veljekset kokoontuivat neuvottelemaan. Oli välttämätöntä tuumia, miten nyt oli toimittava. Jeanette oli paetessaan pudottanut heidän varastonsa kuivattua lihaa, jauhoja ja kahvia ja javalit olivat tietysti syöneet sen suuhunsa tai hävittäneet. Heidän täytyi vastedes turvautua kokonaan siihen, mitä kykenivät hankkimaan pyssyillään.

Teltan menetys ei heitä huolestuttanut, koska kauniissa kesäsäässä he varsin hyvin tyytyivät nukkumaan taivasalla. Kahvin puute oli kuitenkin perin ikävää, preerialla matkustavat kun pitävät tuota ylellisyysjuomaa hyvin suuressa arvossa. Mutta kuten Basil huomautti heidän täytyi nyt tulla toimeen ilman. Ei kestäisi kauankaan ennen kuin he yllättäisivät puhvelin, ja harvoin metsästäjät muita herkkuja kaipaavatkaan kunhan vain on viljalti meheviä "kyttyränviipaleita". Kaikki kolme olivat mielissään siitä, että puhvelien laidunmaat eivät olleet enää kaukana ja että suoraan länteenpäin kulkemalla he piankin tapaisivat laumoittain näitä eläimiä.

He päättivät kuitenkin menetellä varovaisesti. He olivat kuulleet, että monet seudut ruohoaavikoilla olivat melkein tyhjät riistasta. Näin ollen he eivät suinkaan aikoneet jättää ottamatta talteen sellaista määrää hyvää ruokaa mitä karhun ruho edusti. Sen liha oli valmistettava evääksi ja sälytettävä Jeanetten selkään sen kuorman asemasta, minkä muuli oli ravistanut maahan. Basil ja Francis ryhtyivät siis nylkemään karhua Lucienin kerätessä risuja ja kuivaa puuta tulen tekemistä varten. He aikoivat tietysti viipyä tässä leiripaikassaan vielä toisen yön, koska karhunlihan säilytettäväksi valmistaminen veisi ainakin päivän.

Karhu nyljettiin ja sen liha leikeltiin ohuiksi viipaleiksi — tätä menettelyä näet käytetään, kun halutaan säilyttää karhunlihaa suolaamatta. On tapana vain kuivata liha auringossa ripustamalla se seipäisiin tai nuorille kuumaan auringonpaisteeseen. Näin se kuivuu riittävästi kolmessa päivässä, eikä sen pilaantumista tarvitse enää pelätä. Pojat eivät kuitenkaan halunneet viipyä niin montaa päivää ja valitsivat siksi toisen valmistustavan. He kärvensivät lihan tulella. Maahan kaivettiin matala kuoppa ja sen poikki asetettiin vierekkäin tuoreita vesoja. Kuoppaan heitettiin hehkuvia hiiliä ja kekäleitä, joista lähti melkoinen kuumuus. Vesojen päälle asetettiin ohuita lihanviipaleita ikään kuin halstarille, jotta ne kuivuisivat ja samalla hiukan käristyisivät. Tällä tavoin valmistettu liha säilyy kuukausimääriä, ja intiaanit ja metsästäjät käyttävät tavallisesti tätä keinoa, milloin heillä ei ole aikaa paahtaa lihaa auringossa.

Lihojen kuivuessa Basil sulatti jonkin verran ihraa kattilassa, mikä heillä onneksi vielä oli jäljellä. Tällä rasvalla, joka oli oikeata karhuntalia hän voiteli Jeanette-paran jalat jotka javalien terävät hampaat olivat nylkeneet melkein paljaiksi. Se oli kärsinyt niistä tähän asti, mutta karhuntalilla siveleminen näkyi tuottavan sille suurta lievitystä.

YÖLLINEN SEIKKAILU

Yön tullessa metsästäjämme asettuivat nukkumaan nuotion ääreen. Koska ilma oli käynyt äkkiä viileäksi, he makasivat jalat tuleen päin, niin kuin nuotion ääressä nukkuvilla erämiehillä on tapana. Kun jalat ovat lämpimät, on muukin ruumis helppo pitää lämpimänä, mutta jalkojen palellessa sitä vastoin on mahdotonta nukkua. Vilu ei vaivannut heitä ja kaikki kolme olivat pian vaipuneet sikeään uneen.

Koska kärvennyskuoppaan piti tuon tuostakin asettaa uusia hiiliä, oli leiripaikalla kaiken päivää pidetty isoa nuotiota. Se loimusi ja räiskyi vielä kirkkaan punaisena kekona. Liha oli yhä näreiden päällä, siinä mihin se oli asetettu kuivumaan.

Kukaan ei ollut ajatellut vartioimista. Viettäessään yönsä ulkona eräretkillään Louisianan rämeillä he eivät olleet tottuneet siihen eivätkä luulleet sitä täälläkään tarpeelliseksi. Ainoastaan intiaanien pelko saa preeriavaeltajan pitämään vartiovuoroja pitkinä yötunteina, mutta pojat pelkäsivät punanahkoja paljon vähemmän kuin olisi odottanut. Niillä seuduin ei ollut vielä sattunut vihollisuuksia, valkoihoisten ja intiaanien välillä. Sitä paitsi Basil tiesi itsellään olevan ystävyydenmerkin.

He eivät olleet nukkuneet puolta tuntia kauempaa, kun Marengon murina herätti heidät. He kavahtivat istumaan ja katsahtivat levottomasti pimeyteen. He eivät nähneet mitään merkillistä. Pitkän hopeanvaalean sammaleen verhoamat jykevät puunrungot välkkyivät loimuavan tulen valossa. Kaikki niiden välillä oli synkkää ja mustaa kuin ebenholtsi. He eivät kuulleet mitään omituista. Ilmassa ei väreillyt tuulenhenkäystäkään, joten puut olivat hiljaa ja liikkumatta, ikään kuin olisivat nukkuneet.

Ainoastaan korkealla niiden latvoissa lehväsammakot ja heinäsirkat jatkoivat alituista soittoaan. Niiden monilukuisten ja erilaisten äänten välistä voitiin erottaa puukonnan pehmeä lul-luk, ja läheistä lähdettä reunustavista vesikasveista kohosi savannisirkan tirskutus. Pieni vihreä lehtisammakko toisteli kaukaa tammien oksilta helisevää kellon kilinää muistuttavaa säveltään, joka kajahteli hauskasti korvaan. Mutta kaikki nämä olivat tavallisia yön ääniä, joita etelän metsissä kuulee aina, eivätkä tehneet metsästäjiin mitään outoa vaikutusta. Puukonnan huuto — äänekäs ja moneen kertaan toistettu — varoitti heitä kylläkin lähenevistä myrskyistä ja rankkasateista, ja taivaan tummuus vahvisti tämän varoituksen.

Mutta nämä äänet eivät olleet saaneet Marengoa hyppäämään ylös noin rajusti murahtaen, ja pojat kuuntelivat tarkkaavaisesti keksiäkseen, mistä oli kyse.

Metsän tummat pylvästöt säteilivät liikkuvia valoja. Tulikärpäset parveilivat tuhansittain, ja niiden tavallista valoisammat fosforilamput ennustivat myöskin myrskyn tuloa.

Poikien tähystellessä heidän huomionsa kiintyi muihinkin valoihin, jolloin he varasivat pyssynsä valmiiksi. Nämä valot olivat aivan toisenlaisia kuin hyönteisten soihdut. Ne loistivat alhaalta läheltä maanpintaa. Ne olivat pyöreitä ja vihertävänhehkuisia ja näyttivät liikkuvan. Milloin ne valaisivat muutamia minuutteja, milloin hävisivät, mutta leimahtivat heti jälleen jostakin toisesta paikasta. Niitä liikuskeli siellä paljon. Tulikärpäsiä ne eivät olleet.

Pojat tiesivät, mitä ne olivat. Ne olivat eläinten — petoeläinten silmiä! Sen he tiesivät, eivät enempää. Mitä eläimiä ne olivat, sitä he eivät tienneet, ja epävarmuus täytti heidät kauhulla. Ne saattoivat olla karhuja, ahmoja tai panttereita.

Pojat puhuivat kuiskaillen, tarkastivat pyssyjensä hanoja ja valmistautuivat pahimpaan. Eläimet olivat jo tietysti nähneet heidät nuotion valossa. Marengo seisoi heidän vieressään, tuijotti pimeään ja päästi vähän väliä ulvahduksen, jolla sen oli tapa tervehtiä lähenevää vihollista.

Kiiluvien silmien lukumäärä näytti kasvavan moninkertaiseksi. Yhtäkkiä kuultiin koiran päästävän kolme selvää haukahdusta. Oliko se koira? Ei. Haukahdusta seuraava pitkä ja surkea ulina ilmaisi, ettei eläin ollut koira vaan susi — haukkususi. Heti kun sen ääni oli lakannut, toinen jatkoi säveltä ja sitten siihen yhtyi yhä uusia, kunnes metsä kaikui niiden ulvonnasta. Äänet eivät tulleet miltään määrätyltä suunnalta, ne tuntuivat tulevan kaikkialta, ja kun pojat tähystelivät pimeisiin onkaloihin puunrunkojen väliin, he erottivat tirkisteleviä silmiä. Ne kiiluivat täydellisenä kehänä nuotion ympärillä.

— Olen iloinen, että ne ovat niitä, virkkoi Lucien. — Hyvä, ettei mitään pahempaa. Pelkäsin jo, että ystävämme javalit olivat tulleet vieraisille luoksemme.

— Ikävää on tämäkin, sanoi Basil. — Meidän täytyy nyt pysytellä valveilla vartioimassa lihoja, muutoin nuo hiiviskelevät lurjukset eivät jätä meille suupalaakaan aamuksi.

— Totta kyllä, myönsi Lucien; — mutta ei meidän kaikkien tarvitse valvoa. Sinä ja Francis käytte nukkumaan. Minä vartioin.

— Ei, vastasi Basil. — Sinä ja Francis nukutte ja annatte minun olla vartijana.

— Veljet, ehätti Francis, — minua ei nukuta ensinkään, jättäkää minut vartijaksi. Minä pidän ne loitolla.

— Ei, ei, huudahtivat Basil ja Lucien yhteen ääneen, — minä, minä!

Vihdoin sovittiin niin, että Basil vartioisi pari tuntia, kunnes kävisi uniseksi, jolloin hänen oli herätettävä Lucien, tämä taas vuorostaan herättäisi Francisin. Kun asia oli täten järjestyksessä, Lucien ja Francis kääriytyivät huopiinsa ja laskeutuivat jälleen nukkumaan Basilin jäädessä istumaan ja katselemaan milloin tuleen, milloin synkkään pimeyteen sen takana.

Sekä Lucien että Francis, jälkimmäisen vakuutuksesta huolimatta, kuorsasivat ennen pitkää sikeässä unessa. He olivat edellisenä aamuna aikaisin heränneet karhun aiheuttamaan hälinään ja olivat sitä paitsi väsyksissä aherrettuaan kaiken päivää. Muutoin he eivät olisikaan voineet nukahtaa sellaisen epäsointuisen ulvonnan ympäröiminä, melu kun olisi riittänyt herättämään kuolleenkin.

Basil oli uupunut kuten hekin, ja alkoi pian tuntea miten vaikeata valveilla pysytteleminen oli. Susien silmät vilkuivat häntä yhä joka taholta, mutta hän ei pelännyt niitä enempää kuin yhtä suurta jänislaumaa. Ja kuitenkin niitä näytti olevan aikamoinen lauma. Hyvältä tuoksuva karhunliha oli epäilemättä houkutellut paikalle kaikki sudet kilometrien päästä, jotka jo päiväkausia olivat seuranneet heidän jälkiään. Tarkatessaan niitä Basil huomasi eläinten käyvän rohkeammiksi ja hiipivän lähemmäksi.

Vihdoin muutamat saapuivat paikalle, jossa karhun luut viruivat jonkin matkan päässä nuotiosta. Näihin ne kävivät heti käsiksi, ja Basil näki toisia juoksemassa esiin joka taholta saadakseen osansa saaliista. Hän kuuli luiden narskuvan niiden hampaissa ja näki niiden tempovan ja raastavan luurankoa ja töykkivän toisiaan kuhisevana kasana. Tätä ei kuitenkaan kestänyt kauan. Luut olivat tuokiossa kalutut putipuhtaiksi ja sudet poistuivat.

— Minun täytyy saada enemmän valoa, puheli Basil itsekseen, — ne saattavat luikerrella taakseni. Ja hän nousi heittämään muutaman kahmalollisen puita rovioon, joka leimahti jälleen, heijastuen häntä ympäröivien susien monissa kymmenissä keltaisissa silmäpareissa. Tämä reipastutti hiukan Basilia ja auttoi häntä pysymään valveilla, mutta sitten hän istahti nuotion ääreen ja alkoi jälleen torkkua. Hän yllätti tuon tuostakin itsensä nuokkumasta, ja joka kerta kun hän ravistautui valveille, hän huomasi susien uskaltautuneen lähemmäksi karhunlihoja. Hän olisi voinut helposti pamauttaa jonkun niistä ja häätää siten toiset vähäksi aikaa tiehensä, mutta hän ei halunnut tuhlata ampumavarojaan eikä herättää tovereitansa.

Hänen mietiskellessään, miten pysyisi parhaiten valveilla hänen päähänsä pälkähti ajatus, joka sai hänet hypähtämään jaloilleen, ikään kuin aikoen ryhtyä johonkin.

— Nyt tiedän, hän tuumi asettaessaan kiväärinsä puuta vasten. —
Noiden kapisten ulisijain uhallakin saan nukahtaa kunnollisesti.
Ihmeellistä, ettemme tulleet ajatelleeksi sitä ennemmin.

Hän sieppasi suopungin ja astuen käristystulen luo, alkoi asettaa karhunlihan kimpaleita köyden toiseen päähän. Tämä oli pian tehty, ja sidottuaan ne kaikki tiukasti yhteen myttyyn, hän heitti lasson toisen pään korkean oksan yli, kunnes se valahti hänen ulottuvilleen. Sitten hän vipusi lihat muutaman metrin korkeudelle maasta ja kiinnitti köytensä puuntyveen.

— Nyt, hyvät herrat, hän mutisi, puhutellen muka susia, — voitte kierrellä ja nuuskia ja ulvoa kurkkunne käheiksi, mutta ette häiritse yölepoani enää viittä minuuttia, ette totisesti.

Näin sanoen hän laskeutui maahan ja alkoi kääriytyä peittoihinsa.

— Haa! hän jatkoi nähdessään muutamien susien juoksevan esille ja katsahtavan ylös köydessä keinuvaan lihaan. — Haa, messieurs loups [herrat sudet], ettekö haluaisi päästä siihen käsiksi? Hahaha! Hyvää yötä!

Hän oikaisi nauraa hohottaen veljiensä viereen ja kuorsasi muutaman minuutin kuluttua yhtä äänekkäästi kuin nämäkin.

Basil ei kuitenkaan kaikkine taitoineenkaan ollut niin ovela kuin luuli — ei edes puoliksi niin viisas kuin sudet, jotka hän luuli sukkeluudessa voittaneensa. Nähtyään hänen nukahtaneen ne tulivat rohkeasti yhä lähemmäksi ja lähemmäksi, kunnes maa oksalta riippuvain lihojen alla peittyi monista kymmenistä eläimistä. Siinä ne juoksentelivat ympärinsä, kierien toistensa ylitse ja kurkistellen kaikki ylöspäin. Ne pysyivät kuitenkin ääneti, jotteivät herättäisi nukkujia. Muutamat istuivat hiljaa silmät tähdättyinä vietteleviin makupaloihin, mutta yrittämättä tavoittaa niitä, hyvin tietäen, etteivät ne olleet niiden ulottuvilla. Nämä olivat epäilemättä vanhempia ja viisaampia susia. Toiset koettelivat urheuttaan korkeilla hypyillä, mutta joskin ketterimmät niistä saivat nenänsä ylettymään muutaman sentin päähän lihasta, niin kasvoi niiden kiusaus vain yhä suuremmaksi.

Yksi kuitenkin, nähtävästi lauman paras hyppääjä, sai siepatuksi pienen kappaleen, joka riippui pääröykkiötä alempana. Heti kun sen käpälät koskettivat maahan toiset hyökkäsivät sen kimppuun, ajoivat sitä takaa ja ahdistelivat sitä kunnes se nahkansa pelastaakseen näki hyväksi pudottaa saaliinsa. Sen menestys rohkaisi kuitenkin muitakin yrittämään, ne hyppelivät ylöspäin, mutta turhaan.

Vanhempien eläinten mieleen näkyi nyt juolahtavan uusi tuuma. Useat niistä, jotka tähän asti olivat tyytyneet katselemaan, juoksivat rungon luo, johon lassoköysi oli sidottu, ja siepaten tämän hampaisiinsa alkoivat kaluta sitä. Ei kestänyt kauankaan ennen kuin ne olivat päässeet tarkoituksensa perille. Vajaan kahden minuutin kuluttua raskas röykkiö pudota mäiskähti erään norkujan niskaan, saaden tämän kiljahtamaan kauheasti.

Marengo, joka oli ollut virkkuna kaiken aikaa, murisi nyt entistä
äänekkäämmin, ja tämä yhdistynyt melu herätti kaikki kolme nukkujaa.
Basil näki, mitä oli tekeillä, ja hypähtäen ylös tarttui pyssyynsä
Francisin ja Lucienin seuraamana.

Kaikki kolme ryntäsivät susien joukkoon, laukoen kiväärinsä juostessaan ja hyökäten sitten eläinten kimppuun pyssyntukit aseinaan. Otukset pötkivät tietysti käpälämäkeen, hajaantuen kaikkiin suuntiin, mutta muutamien onnistui paetessaan viedä mukanaan oivallisia kappaleita karhunlihoista. Kaksi sutta kaatui kiväärinluodeista, ja kolmannen, jolle Francis oli antanut haulituiskun, saavutti Marengo ja raastoi kuoliaaksi.

Lihat kerättiin ja vaikka Basil olikin hiukan nolo, luotti hän yhä suunnitelmaansa, pujotteli lihat jälleen lassoon ja vipusi ne ylös. Mutta tällä kertaa hän sitoi köytensä korkealle puunoksaan, ja koska sudet eivät kykene kiipeämään puihin olivat kaikki kolme varmoja, etteivät ne oveluudestaan huolimatta voisi enää tavoittaa lihoja.

Heitettyään lisää puita nuotioon veljekset ryömivät jälleen peittojensa sisään toivoen, ettei heitä ennen aamua enää mikään häiritsisi.

TULIKEHÄ

Se toivomus oli kuitenkin turha. Poikaparat! Vähän he aavistivat, mikä heitä odotti. Heidän hermonsa saisivat vielä kestää koetuksen, jota ankarampaa heille ei tähän asti ollut sattunut. Sudet ulvoivat ja niiden silmät kiiluivat pimeässä. Mutta tämä ei olisi estänyt poikia nukkumasta, ellei heidän huomiotaan olisi kiinnittänyt toinen — aivan erilainen ääni. He kuulivat sen susien ulvahdusten seasta ja tunsivat sen heti, sillä se oli niin erilainen. Se oli pikemmin kuin vihaisen kissan vonkunaa, mutta paljoa äänekkäämpää, hurjempaa ja pelottavampaa. Se oli puuman huuto!

Sanoin, että pojat tunsivat heti tämän eläimen äänen, he olivat näet kuunnelleet sitä eräretkillään Louisianan metsissä, vaikka eivät olleet koskaan joutuneet pedon hyökkäyksen kohteeksi. He tiesivät kuitenkin sen voiman ja raivokkaan luonteen, ja siksi kiljahdus heitä kauhistuttikin niin kuin se oli usein kauhistuttanut lujahermoisimpiakin miehiä.

Huudon saapuessa heidän korviinsa se tuntui heikolta ja etäiseltä — ei juuri kissanpojan naukumista kovemmalta. Eläin oli kaikesta päättäen kaukana metsässä. Mutta he tiesivät, että se pystyi pian kulkemaan taipaleen, joka oli sen ja heidän leirinsä välillä. He kuuntelivat. Kuului toinen karjahdus ja tällä kertaa lähempää. He karahtivat pystyyn ja kuuntelivat jälleen. Kolmas huuto tuntui etäisemmältä. Tämä johtui kuitenkin heidän erehdyksestään. He unohtivat, että heidän korvansa olivat nyt kauempana maanpinnasta.

He seisoivat hetkisen tuijottaen toisiinsa täynnä kauhua ja pelkoa.
Mitä oli tehtävä?

— Nousemmeko ratsuillemme ja pakenemme? kysyi Basil.

— Emme tiedä, mihin suuntaan, huomautti Lucien, — saattaisimme ratsastaa suoraan sen kitaan!

Tämä oli totta, sillä puuman huuto, samoin kuin oikean leijonan karjuntakin on siitä omituinen, että se kuuluu ikään kuin joka taholta, joten on vaikeata paikallistaa eläintä. Aiheutuuko tämä tunne vain kuulijan säikähdyksestä on vielä ratkaisematon kysymys.

— Mitä voimme tehdä? sanoi Basil. — Puuhun nousemisesta ei ole mitään hyötyä. Ne kiipeävät kuin oravat. Mitä voimme tehdä?

Lucien seisoi ääneti.

— Olen lukenut, että vuorileijona ei harppaa tulen ylitse, hän sanoi vihdoin. — Se pätee useimpiin eläimiin, vaikka poikkeuksiakin on. Kokeillaan sitä. Hiljaa! Kuunnelkaa!

Kaikki kolme pysyivät hiiskahtamatta. Taaskin kaikui puuman hurja huuto — yhä etäältä.

— Kuuletteko? jatkoi Lucien. — Se on vielä kaukana. Ehkei se olekaan tulossa tännepäin. Parasta on kuitenkin ryhtyä varokeinoihin, nyt kun meillä vielä on aikaa. Yritetään tulikehää!

Sekä Basil että Francis käsittivät, mitä heidän veljensä tarkoitti. Kaikki kolme heittivät aseensa maahan ja juoksivat metsään keräämään kahmaloittain kuivia oksia. Onneksi sellaisia oli paikalla runsaasti. Muutamat lahopuut olivat kaatuneet kauan sitten, ja niiden pudotessa palasiksi murentuneet oksat peittivät maan pätkillä, jotka olivat erittäin sopivia nuotiopuiksi. Muutaman minuutin kuluttua täydellinen, toisiaan miltei koskettavien nuotioitten rengas paloi täyttä päätä.

Pojat olivat aikaa tuhlaamatta raataneet henkensä edestä. Ja hyväpä olikin, sillä vuorileijonan huuto, jonka he olivat kuulleet vähän väliä ja aina entistä voimakkaamapana, kajahteli nyt metsän puiden seasta hukuttaen kaikki muut äänet. Susien ulvonta lakkasi äkkiä, ne eivät enää päästäneet äännähdystäkään. Mutta nyt kuului muita ääniä — säikähtyneitten hevosten kuopimista ja korskuntaa. Pojat eivät tähän asti olleet tulleet ajatelleeksi näiden eläinparkojen turvallisuutta. Nyt oli liian myöhäistä pelastaa niitä — puuma oli vain sadan metrin päässä leiristä!

Kaikki kolme, Marengo mukana, asettuivat tulikehän sisälle. Onneksi ei tuullut, ei tuntunut tuulenhenkäystäkään ja savu nousi kohtisuoraan ylöspäin, sallien heidän vapaasti hengittää kehän sisällä. Siellä he seisoivat pyssyt kädessä. Tulet loimusivat ja räiskyivät heidän ympärillään, mutta oksanhaarojen paukahdusten ja kipinöiden jyrisevän ja viheltävän sähinän yli kuului vuorileijonan hurja karjunta! Nyt selvisi, millä puolella eläin oli, pojat näkivät savun ja liekkien läpi tähystellessään keltaisen, kissamaisen hahmon liikkumassa edestakaisin köydestä riippuvien lihojen alla. Pyöreästä päästä, pitkästä alaspäin notkistuneesta selästä ja sileästä, keltaisenruskeasta turkista ei saattanut erehtyä. Ikään kuin heidän asemansa ei jo olisi ollut kyllin kaamea, pojat näkivät nyt, että yhden sijasta petoja oli kaksi, jotka edestakaisin liikkuen kulkivat toistensa ohitse ja katselivat halukkaasti puusta riippuvaa lihaa.

Pojille selvisi nyt, minkä erehdyksen he olivat tehneet, kun eivät köyttä katkaisemalla olleet pudottaneet lihoja. Puumat olisivat epäilemättä pistäneet ne poskeensa ja tyydytettyään nälkänsä lähteneet pois. Nyt oli liian myöhäistä katua sitä!

Eläimet jatkoivat useita minuutteja kulkuaan edestakaisin, silmäillen ahnaasti yläpuolellaan riippuvia houkuttelevia herkkuja. Ne hypähtivät joitakin kertoja ikään kuin tavoittaakseen niitä, mutta luopuivat yrityksestä kun eivät ulottuneet lähellekään. Toinen niistä kiipesi nyt puuhun, johon köysi oli sidottu. Sen kavutessa ylöspäin kuului sen kynsien rapina kuoressa. Se ryömi ensin oksalle, jolta karhunlihat riippuivat ja ravisti sitä hurjasti, katsellen alaspäin nähdäkseen, putoaisiko ripustettu esine.

Pettyneenä se luopui siitä hommasta ja laskeutui sille oksalle, johon lasso oli solmittu. Sielläkin se tarttui kynsin köyteen ja ravisti taaskin vimmatusti, mutta yhtä huonoin tuloksin. Vaikka se oli susia etevämpi kyetessään kiipeämään puuhun, ei sillä ollut näiden oveluutta, muutoin se olisi piankin saanut lihat putoamaan puremalla köyden poikki. Mutta sellaisen tuuman keksiminen kuului kehittyneemmille aivoille kuin vuorileijonan ja tartuttuaan lassoon vielä monta kertaa ja ravisteltuaan sitä, kuten äsken, se palasi maahan toverinsa luo, joka kaiken aikaa oli istunut paikoillaan tarkkaamassa sen toimia.

Nämä yritykset lihan tavoittamiseksi kestivät lähes tunnin. Pojat seisoivat kaiken aikaa tulikehän keskellä mitä kamalimmassa asemassa. He olivat puolittain paahtuneet kuumuudesta, joka oli yhä yltynyt mustien pölkkyjen hiiltyessä punaisiksi kekäleiksi. He olivat tehneet tulikehänsä liian ahtaaksi ja seisoivat nyt kuin palavassa pätsissä!

Savu oli osaksi haihtunut, ja he saattoivat nyt tarkata puumien jokaista liikettä. Heitä ahdistava kauhea kuumuus oli kuitenkin voittanut melkein näiden eläinten aiheuttaman pelon, eikä suurta kiihotinta olisi nyt tarvittu, jotta he olisivat hyökänneet ulos taistelemaan petojen kanssa. Hiki valui virtanaan jokaisesta huokosesta ja heidän aseensakin olivat kuin tulikuumia rautaharkkoja!

— En voi kestää kauempaa, huudahti Basil, ammutaan niitä ja juostaan ulos, kävi kuinka kävi!

— Kärsivällisyyttä, sanoi Lucien. — Vielä hetkinen! Ehkä ne lähtevät tiehensä.

Lucienin puhuessa puumat, jotka nyt olivat jättäneet karhunlihat rauhaan, hiipivät tulta kohti. Ne lähestyivät salavihkaa kuin saalistaan väijyvät kissat. Vähän väliä ne päästivät omituisen, matalaa yskähdystä muistuttavan äänen. Ne äännähtivät myöskin toisella tapaa, ja se kuulosti yhtä omituiselta poikien korvissa. Se oli kuin kissan kehräystä, kun sitä hyväillään, mutta paljon kovempaa ja kuului mykistyneessä metsässä pitkän matkan päähän. Lähellä olevat erottivat sen liiankin selvästi. Molemmat eläimet päästivät sen äänen ikään kuin rohkaistakseen toisiaan yrityksessä.

Ehdittyään parin metrin päähän tulesta ne pysähtyivät painautuen melkein litteiksi maahan, mutta nähtävästi valmiina hyökkäämään eteenpäin millä hetkellä tahansa. Näiden maassa vaanivien hurjien otusten näkeminen oli omiaan täyttämään mielen kauhulla. Roihuva nuotio teki ne yksityiskohtia myöten pelottavan näkyviksi. Niiden kynnet, niiden puoliksi paljastetut hampaat, vieläpä niiden loistavien silmien kirkkaat kehätkin voi erottaa selvästi. Kuitenkaan ne eivät näyttäneet puoliksikaan niin hirvittäviltä kuin alussa. Nuoret metsästäjät katselivat niitä nyt toisessa mielentilassa. He kärsivät niin kauheasti, että tämän polttavan tulikehän ulkopuolella ei näyttänyt olevan mitään vaaraa — ei edes vuorileijonien kynsissä!

— En kestä tätä enää kauempaa! huudahti Basil. — Mehän paistumme. Te tähtäätte tuohon, minä ammun tätä… kas niin… älkää pelätkö… laukaiskaa!

Basilin lakattua puhumasta, kolme laukausta pamahti melkein yhtaikaa, ja laukaistuaan kaikki kolme hyppäsivät heti ulos liekehtivästä piiristä. Se, olivatko Lucien ja Francis ampuneet harhaan, saatiin tietää vasta myöhemmin, mutta ainakin Basilin luoti oli osunut. Hän oli haavoittanut vuorileijonaa, ja tuskin olivat pojat ehtineet poistua tulisesta kehästä arinalta, kun hurjistunut eläin ryntäsi sinne. Marengo hyökkäsi sen kimppuun, mutta molemmat joutuivat hehkuvaan hiillokseen ja koira kiitti onneaan, kun pääsi jälleen ulos. Yksin jääneen puuman ponnistelut eivät kestäneet kauan ja se virui pian maassa, nähtävästi hengettömänä.

Entä toinen?

Kaikki kolme kuuntelivat. He kuulivat hevosten kuopimista ja korskuntaa ja ylinnä kuului Jeanetten kiljunta. Sitä kesti muutama minuutti ja vihdoin kaikki oli jälleen hiljaista.

— Jeanette-parka! ajattelivat he. — Toinen peto on surmannut sen ateriakseen. No… meidän on tultava toimeen muulittamme, ei tässä muu auta.

He vartioivat päivänkoittoon asti yhä peläten, että puuma palaisi kumppaniaan etsimään. Sade oli alkanut, vettä tuli kaatamalla, ja se sammutti kaikki heidän nuotionsa. He eivät yrittäneet sytyttää niitä enää, vaan seisoivat huovat hartioilla etsien parhaansa mukaan suojaa puiden alta.

Heidän kummastuksensa ja riemunsa oli suuri päivän valjetessa, kun he näkivät Jeanetten syövän rauhallisesti ruohoa liekaköytensä päässä ja lähellä sitä puuman viruvan kuolleena. Se oli haavoittunut laukauksista, mutta pian he huomasivat, etteivät ne olleet tuottaneet sille kuolemaa, sillä sen ruumis oli runneltu ja kylkiluut murskatut! Mutta vihdoin asia selvisi heille. Paikka, missä eläin lepäsi, auttoi heitä ratkaisemaan arvoituksen. Puuma makasi suuren puun juurella. Peräytyessään se oli hyökännyt Jeanetten kimppuun ja ponnistellessaan pelastuakseen muuli oli pimeässä rynnännyt puuta kohti rusentaen puuman ja tappaen sen silmänräpäyksessä.

Peto oli jättänyt kynsiensä jäljet Jeanetten selkään ja säkään, ja ammottava haava kaulassa osoitti, mihin kohtaan se oli iskenyt hampaansa. Muuli oli onneksi rynnännyt puuta vasten, muutoin puuma ei olisi hellittänyt ennen kuin olisi imenyt veren sen suonista — tällä tavoin nämä eläimet näet surmaavat saaliinsa.

Oli aamu, mutta pojat tunsivat melkein koko yön valvottuaan väsymystä ja olisivat mielellään käyneet levolle. He eivät kuitenkaan pitäneet sitä viisaana. He uskoivat joutuneensa sellaiselle seudulle, jolla monet vaaralliset eläimet vaanivat, ja päättivät korjata leirinsä ja matkata ennen seuraavan yön tuloa mahdollisimman kauaksi näiltä tienoin. Tosiasia oli, että he olivat havumetsän reunustaman joen partaalla. Se oli Trinityn lisäjokia, ja Trinityn ollessa tähän vuodenaikaan tulvillaan, kaikki pedot — karhut, puumat, sudet, ilvekset ja javalit — olivat vedenpaisumuksen häätäminä paenneet alavilta mailta ja samoilivat tavallista nälkäisempinä ja vihaisempina läheisissä metsissä.

Satuloituaan ratsunsa ja kuormattuaan taljat, huovat ja lihavarastonsa
Jeanetten selkään pojat jatkoivat taas vaellustaan länttä kohti.
Muutaman kilometrin kuljettuaan he tulivat ulos metsästä ja joutuivat
avoimelle ruohoaavikolle.

YKSINÄINEN TÖYRÄS

Heidän matkareittinsä vei heidät erään sellaisen ihanan tienoon läpi, joita tapaa vain niin etelässä. He olivat joutuneet kukkapreerialle. He vaelsivat kukkasten keskellä. Niitä oli edessä, takana, sivuilla, joka taholla. Niiden loistavat teriöt peittivät aavikon niin pitkältä kuin silmä kantoi. Siinä oli kullanvärisiä päivännoutoja ja punaisia malvoja, tyräkkejä ja purppurakukkaisia karvaspapuja. Siinä nähtiin villin samettihaavan vaaleanpunaisia kukkia ja heleitä, punaisenkellertäviä Kalifornian unikkoja, joiden teriöt näyttivät tulipalloilta lehvien lomissa, kun taas matalammalla lähellä maanpintaa vaatimattomat orvokit tuikkivat kuin siniset jalokivet. Aurinko säteili hohtavan kirkkaana kaiken yli ja äskeinen sade tuntui lisänneen tuoksua ja loistoa. Miljoonittain perhosia liiteli kukkien yllä tai istui niiden kuvuissa yhtä kimmeltävinä kuin kukat itsekin. Muutamat niistä olivat varsin isoja ja eri värit täplittivät ja juovittivat niiden hienoja untuvasiipiä. Oli muitakin kirkasvärisiä ja hohtosiipisiä hyönteisiä. Jättiläishämähäkki lenteli milloin vaappuen ilmassa surisevien siipiensä varassa, milloin suhahtaen salamanvälähdyksenä jonnekin muualle tässä rajattomassa puutarhassa. Oli myös mehiläisiä ja hippikerttusia hyrisemässä kukasta kukkaan ja ryöstämässä niiden runsaita mesipesäkkeitä. Silloin tällöin aivan hevosten edestä suhahti lentoon peltokanoja ja röyhelöpyitä, ja Francisin onnistui ampuakin pari pyytä, minkä saaliinsa hän kiinnitti riippumaan satulansa taakse.

Näiden kukkasarkojen keskellä matkaajamme ratsastivat eteenpäin heidän hevostensa tallatessa monet kauniit teriöt kavioillaan. Toisinaan kukkaset kasvoivat korkeissa tiheästi yhteen ryhmittyneissä varsissa ulottuen hevosten kaulalle asti ja estäen ne täydellisesti näkemästä toisiaan jonkin matkan päästä. Joskus taas vaelsivat pelkkien päivännoutojen välissä, jotka sivelivät heidän lahkeitaan isoilla kukkamykeröillään ja peittivät ne keltaisella siitepölyllä.

Se oli sanalla sanoen harvinainen ja kaunis maisema, ja pojat olisivat nauttineet siitä suuresti, ellei väsymys olisi vaivannut heitä. Kukkasten tuoksu näkyi virkistävän heitä ensiksi, mutta tuokion kuluttua he alkoivat tuntea sen aiheuttamaa huumaavaa vaikutusta, josta he tulivat entistä uneliaammiksi. He olisivat leiriytyneet tälle kukkakedolle, mutta siellä ei ollut vettä, ja vedettä he eivät voineet tulla toimeen. Eikä ruohoakaan heidän hevosilleen, sillä omituista kyllä sitä tapaa harvoin näillä kukka-aavikoilla. Kukanvarret anastavat tilan, eikä niiden juurelle kasva koskaan nurmettunutta turvetta. Heidän täytyi siis ratsastaa eteenpäin, kunnes he saapuisivat jollekin paikalle, missä olisi ruohoa ja vettä, koska ne olivat molemmat "yöleirin" välttämättömimpiä tarpeita.

Heidän kuljettuaan kymmenkunta kilometriä kukat näyttivät vähitellen harventuvan, ja seutu alkoi vihdoin muuttua ruohoaavikoksi. Pari, kolme kilometriä kauempana seikkailijamme päätyivät pienelle lähdepurolle, joka juoksi avoimen tasangon lävitse. Sen äyräillä ei kasvanut muita puita kuin muutamia raitoja. Tähän he ilolla pysähtyivät yöksi ja astuttuaan alas hevostensa selästä liekasivat juhtansa nurmikolle syömään sen vehmasta, houkuttelevaa ruohoa.

Kaikki kolme olivat väsyneitä ja uupumaisillaan, mutta heillä oli myöskin nälkä ja ensin täytyi aterioida, joten he ryhtyivät valmistamaan illallista. Tuoreet raidat eivät tahtoneet palaa hyvin, mutta kärsivällisesti puuhaamalla saatiin tuli viriämään. Francisin pyyt työnnettiin kattilaan. Metsäsipulilla, nenätillä ja Lucienin matkan varrelta keräämillä preerianauriilla höystettynä keitto maistui varsin hyvältä. Karhunlihavarastoon ei koskettu, pientä palaa lukuunottamatta, joka pyynpäiden ja muiden jätteiden kera annettiin Marengolle illalliseksi. Heti kun nuoret erämiehet olivat päättäneet ateriansa he levittivät puhvelintaljansa ruohikolle ja vetäen huovat päälleen vaipuivat sikeään uneen.

Tämä yö kului häiritsemättä. Hereillä ollessaan he kuulivat sutten ulvontaa kaukaa ruohoaavikolta ja aivan leirinsä lähettyviltäkin. Mutta he olivat tottuneet tällaisiin soittajaisiin eivätkä olleet millänsäkään. Kaikki kolme nukkuivat makeasti koko yön.

He heräsivät harmaassa aamunkoitteessa ja tunsivat itsensä aivan virkistyneiksi. He juottivat hevosensa ja valmistivat aamiaiseksi karhunlihaa. Se on aina oivallista ravintoa, mutta heidän ruokahalulleen se oli todellista herkkua, ja kylläpä he antoivatkin paistin maistua, syöden melkein naulan mieheen. He kaikki tunsivat itsensä hilpeiksi ja iloisiksi. Marengokin oli iloinen, vaikka puuman kynnet olivatkin pahoin raapineet sen kasvoja. Jeanettekin kirmaili ja potki kärpäsiä aterioidessaan. Basil oli toistamiseen voidellut sen kintut karhuntalilla, ja puuman iskemät haavat näkyivät jo olevan arpeentumaan päin. He viipyivät koko seuraavan päivän tämän lähteen rannalla ja nauttivat vielä toisen yön häiritsemättömästä levosta. Seuraavana aamuna he jatkoivat matkaansa ja saavuttivat muutaman päivän päästä Ristimetsiköt — nuo kuuluisat lehdot, jotka jo kauan olivat pulmallisen arvoituksellisina uhmailleet uteliaan luonnontieteilijän tutkimuksia. Täällä eivät matkailijamme viipyneet pitkää aikaa, koska eivät nähneet mitään jälkiä puhveleista, vaan etääntyivät, yhä kauemmaksi länteen kulkien lukuisain Brazos-virtaan laskevien jokien poikki niiden lähdeseuduilla.

Kolmantena päivänä Ristimetsiköstä lähdettyään he yöpyivät erään tällaisen joen partaalle — oikeastaan vain pienen purosen — joka rantaviivatta kiemurteli preerian poikki. Pojat eivät kuitenkaan tarvinneet puita, koska heillä oli tiedossa sopiva polttoaine — sen näkeminen heidän reittinsä varrella oli kaiken päivää ilahduttanut heidän silmiään. Se oli kuivunutta puhvelinlantaa eli "lehmänlastuja" — bois de vache — kuten pyyntimiehet sitä nimittävät, ja pojat tiesivät, että mistä sitä löytyi, sieltä eivät puhvelitkaan olleet kaukana. He olivat nyt päässeet näiden eläinten oleskelupaikoille ja saattoivat odottaa kohtaavansa niitä millä hetkellä tahansa.

Heti uuden päivän valjettua he tähystivät preerialle, mutta vielä ei ollut mitään puhveleita näkyvissä. Ei voinut erottaa muuta kuin laajan puuttoman aavikon, joka ulottui taivaanrantaan asti. Ympäröivälle maisemalle antoi vaihtelua ainoastaan meren ulappaa muistuttavalta pinnalta kohoava koroke, jollaisia metsästäjät nimittävät sanalla butle. Se näkyi olevan vähintään kymmenen kilometrin etäisyydessä ja kohoavan aivan äkkijyrkkänä ruohoaavikon pinnasta. Se oli samalla suunnalla, mihin he tähän asti olivat vaeltaneet.

— Ratsastammeko sitä kohti? he kysyivät toisiltaan.

— Mitä parempaakaan voimme tehdä? sanoi Basil. — Yhtä luultavasti tapaamme puhveleja sillä suunnalla kuin muuallakin. Meillä ei ole nyt opastusta, joten meidän täytyy luottaa siihen, että hyvä onnemme johdattaa meidät niiden luo tai ne meidän luoksemme, mikä kai on jokseenkin samaa.

— Nouskaamme satulaan ja ratsastakaamme kumpua kohti, sanoi Francis.
— Tapaamme ehkä puhvelin sen läheltä.

— Mutta entäpä, jos emme löydä vettä? huomautti aina varovainen
Lucien.

— Sitä ei tarvinne pelätä, vastasi Francis. — Takaan, että siellä on vettä. Vuorisilla seuduillahan sitä tavallisesti on, ja tuota törmää voisi melkein nimittää vuoreksi. Takaan että siellä on vettä.

— Ja ellei ole, lisäsi Basil, — niin voimmehan palata tänne.

— Mutta, veljet, sanoi Lucien, — te ette tiedä, kuinka kaukana tuo kumpu on.

— Luullakseni kymmenen kilometrin päässä, — sanoi Basil.

— Ei ainakaan etäämpänä, säesti Francis.

— Sinne on kolmekymmentä, jos on tuumaakaan, sanoi Lucien.

— Kolmekymmentä! huudahtivat toiset. — Kolmekymmentä kilometriä! Nyt sinä varmaan lasket leikkiä? Voisin melkein lyödä asiasta vetoa!

— Häviäisit, vastasi Lucien. — Sinä lasket etäisyyksiä aivan kuin Louisianan matalassa, tiiviissä ilmapiirissä. Muista, että olet nyt yli tuhat metriä merenpinnan yläpuolella ja niin puhtaan ja läpikuultavan ilman ympäröimänä, että sellaista on vain harvoilla seuduilla maailmassa. Esineet voi erottaa kaksin verroin niin kauaksi kuin Missisippin rannoilla. Tuolle töyräälle, jonka sinä otaksut olevan ainoastaan kymmenen kilometrin päässä, näyttää minusta olevan matkaa viisitoista tai enemmänkin, ja siksi laskenkin, että se on vähintään kolmenkymmenen kilometrin etäisyydessä nykyisestä olinpaikastamme.

— Mahdotonta! huudahti Basil silmäillen pengertä. — Erotanhan kallionsaumat sen kupeilla, ja huipulla kasvaa luullakseni puita.

— No, jatkoi Lucien, — kaikki nuo havaintosi eivät suinkaan todista minua vastaan. Mutta karauttakaamme sitä kohti, koska niin haluatte. Ehkä löydämme sieltä vettä, mutta muistakaa että meiltä kuluu koko päivä ennen kuin saavutamme sen ja voimme pitää itseämme onnellisina, jos pääsemme sinne ennen yön tuloa.

Lucienin viisaus ei ollut liian suuri. Päinvastoin, nyt se ei ollut edes riittäväkään. Tämä johtui hänen tottumattomuudestaan ruohoaavikoihin. Jos hänellä tai hänen veljillään olisi ollut vähän enemmän kokemusta, he olisivat epäröineet ennen kuin lähtivät matkaan niin rohkeasti, jättäen veden taakseen. He olisivat tienneet, että pitkälle taipaleelle lähteminen tietämättä varmasti, että sen päässä on vettä saatavissa, on kovin uhkarohkea yritys, jollaiseen vanhatkaan metsästäjät eivät hevin ryhdy. He tuntevat kokemuksesta, miten vaarallista on joutua aavikolla veden puutteeseen. He pelkäävät sitä enemmän kuin harmaakarhuja, panttereita, ahmoja tai vihamielisiä intiaanejakaan. Janon pelko on heille kaikista kauhuista suurin.

Pojat tunsivat vain vähän tätä pelkoa. Olivathan he kaikki kyllä kuulleet ja lukeneet kärsimyksistä, joita vedenpuute toisinaan tuottaa ruohoaavikkojen matkaajille. Mutta ihmiset, jotka elävät mukavasti kodeissaan, lähteiden ja kaivojen ja jokien ympäröiminä ja jotka ovat tottuneet näkemään altaita, vesisäiliöitä, vesijohtoja, suihkuja ja suihkukaivoja, ovat taipuvaisia pitämään näitä kärsimyksiä vähäpätöisinä, saattavat jopa kieltäytyä uskomasta kaikkea, mikä ei kuulu heidän omien huomioittensa piiriin. He uskovat kernaasti, että heidän kissansa voidaan opettaa avaamaan ovenhaka, että heidän porsaansa voidaan opettaa pelaamaan korttia ja että heidän koiransa kykenee tekemään ihmeellisiä asioita, jotka näyttävät enemmän kuin vaistomaisilta. Kuitenkin nämä samat henkilöt pudistavat epäilevästi päätänsä, kun kerron heille, miten pussirotta välttää vihollisensa ripustautumalla hännästään puunoksaan, miten Kalliovuorten kesytön lammas hypätessään jyrkänteeltä alas pudottautuu isoille taaksepäin käyristyneille sarvilleen, tai puna-apinat voivat rakentaa sillan joen yli kietomalla häntänsä yhteen.

Sanoin siis, etteivät kodeissaan asuvat ihmiset tiedä, mitä jano on, sillä siellähän heillä on aina vettä. He eivät voi käsittää, miltä tuntuu olo erämaassa ilman tätä välttämätöntä alkuainetta. Vakuutan teille, että se on hirveätä.

Pojilla oli vain heikko käsitys janon kauhuista. Tähän asti heidän matkansa oli suuntautunut runsasvetisten seutujen kautta — he olivat tuskin koskaan ratsastaneet kymmentä tai kahtatoista kilometriä kulkematta jonkin puiden reunustaman joen poikki, jonka he saattoivat nähdä pitkän matkan päästä. Mutta he käsittivät hyvin vähän sen tienoon luontoa, joka oli nyt heidän edessänsä. He eivät tienneet olevansa nyt tulossa aukeille aavikoille, niille kuiville aroille, jotka vähitellen kohoavat Kalliovuorten — pohjoisten Andien — rinteitä kohti.

Yltiöpäinen ja kiihkeä Francis ei koskaan ajatellut vaaraa, uljas Basil taas ei sitä pelännyt. Ainoastaan Lucienilla oli pahoja aavistuksia, hän oli kuullut ja lukenut enemmän kuin toiset. Kaikki olivat kuitenkin uteliaita näkemään omituisen, aavikosta kohoavan töyräsmäisen korokkeen.

Hevoset juotettiin ja satuloitiin, Jeanette kuormattiin, kurpitsaleilit täytettiin, ja noustuaan ratsuilleen pojat suuntasivat kulkunsa törmää kohti.

VILLIHEVOSEN METSÄSTYS

— Täällä lähistöllä täytyy olla puhveli, virkkoi Basil katsahtaessaan maahan heidän ratsastaessaan eteenpäin. — Nämä "lastut" ovat hyvin tuoreita. Katsokaa, tuolla on poljettu puhvelintie!

Tämän lausuessaan Basil osoitti aavikon pinnassa olevaa kaukalomaista syvännettä, joka ulottui niin kauaksi kuin silmä kantoi. Se muistutti kuivunutta joenuomaa, mutta sen pohjalla näkyvät sorkanjäljet ilmaisivat, että Basil oli oikeassa. Puhvelinpolku se oli ja vei epäilemättä jollekin joelle tai juomapaikalle. Se oli niin syvä, että poikien ratsastaessa vakoa pitkin heidän päänsä olivat preerian tasolla. Vesi oli uurtanut sen rankkojen sateiden aikana, sillä tulva oli kuljettanut puhvelien sorkkien aikaisemmin löyhentämän mullan jokiin. Sellaisia teitä käyttävät puhvelit ajoittain, tuhansittain eläimiä astuu samoja jälkiä. Ne vaeltavat näin muuttaessaan toiseen seutuun parempien laidunmaiden tai veden toivossa. Ne tietävät kokemuksesta näiden teiden johtavan veden luo.

Pojat eivät seuranneet tietä pitkälti, koska he eivät voineet olla varmoja siitä, että se veisi heidät eläinten silloiselle olinpaikalle. He nousivat preerialle ja käänsivät ratsunsa jälleen suoraan töyrästä kohti.

— Katsokaa! huudahti Francis. — Mitä nuo ovat? Hän osoitti kädellään muutamia pyöreitä kuoppia, joita näkyi aavikolla heidän edessään.

— Puhvelien piehtaroimispaikkoja tietenkin! vastasi Basil. — Jotkut niistäkin ovat aivan tuoreita!

— Piehtaroimispaikkoja! toisti Francis. — Mitä ne ovat?

— Mitä, etkö ole koskaan kuullut niistä? kysyi Basil. — Paikkoja, missä puhvelit kieriskelevät ja piehtaroivat aivan kuin hevoset ja lehmät.

— Niin kai, sanoi Francis, — mutta miksi ne niin tekevät?

— Hm, sitä en tiedä. Ehkä Luce voi selittää meille.

— Jotkut sanovat, lausui Lucien vastaukseksi pyyntöön, — että ne tekevät sen raapiakseen ihoaan ja vapautuakseen kärpäsistä ja muista niitä kiusaavista hyönteisistä. Toiset taas luulevat niiden harjoittavan tätä voimistelua vain huvikseen.

— Ha, ha, ha! nauroi Francis. — Ovatpa ne lystikkäitä otuksia!

— On kolmaskin ja vielä kummallisempi selitys. Sanotaan, että puhvelit kaivavat kuoppia kerätäkseen vettä sateen aikana, jotta ne voivat myöhemmin palata juomaan.

— Ha, ha, ha! nauroi Francis jälleen. — Tuota en usko!

— En sitä sinulta pyydäkään, sanoi Lucien. — Se otaksuma ei ole tietenkään totuudenmukainen, koska puhveli ei ole eläin, jolla olisi siihen kyllin järkeä. Kuitenkin on totta, että näihin reikiin sadeajalla kerääntyy vettä, joka pysyy niissä päiväkausia, ja samoilevat puhvelit sammuttavat sillä janoansa. Siksi voidaan kyllä sanoa, että puhvelit tavallaan kaivavat omat kaivonsa. Paitsi niiden tekijöille ovat ne usein hyödyksi muillekin eläimille. Eksyneet erämiehet ja intiaanit ovat toisinaan pelastaneet henkensä löytämällä niistä vettä, jonka puutteessa he muutoin olisivat menehtyneet janoon.

— Kovin ne ovat pyöreitä, ihan säännöllisiä ympyröitä! ihmetteli
Francis. — Miten puhvelit ne sellaisiksi muovaavat!

— Asettumalla maahan pitkin pituuttaan ja kieppumalla ympäri kuin kärrynpyörä akselissaan. Ne kierivät nopeasti, käyttäen kyttyräisiä hartioitaan napana ja koipiaan vipuina. Tätä liikehtimistä kestää toisinaan puolikin tuntia kerrallaan. Epäilemättä ne menettelevät näin raapiakseen itseään, sillä paksusta nahastaan ja karvoistaan huolimatta ne kärsivät paljon loishyönteisistä. Ne piehtaroivat myöskin huvikseen ja nautinnokseen. Olette usein nähneet hevosia samanlaisessa puuhassa, ja eivätkö ne ole ilmeisesti nauttineet siitä?

— Kyllä, kyllä, huudahti Francis, — olen varma, että hevoset nauttivat, kun saavat piehtaroida.

— No, sitten on otaksuttavaa, että puhvelien laita on samoin. Vapautua kiusanhengistään ja painaa kuumat kylkensä vilpoiseen maahan tuottaa niille epäilemättä nautintoa. Ne eivät ole kovin siistejä, sillä niitä näkee usein kuljeskelemassa niin likaisina, että on vaikea sanoa, minkävärinen niiden talja on.

— No niin, lisäsi Francis, — toivonpa, että pian tapaamme valkoisen.

Tällä tavoin jutellen pojat jatkoivat matkaansa. He olivat ratsastaneet noin viitisentoista kilometriä, kun Basil — jonka silmät kaiken aikaa olivat harhailleet taivaanrannan kaartamalla aavikolla — huudahti ja pysähdytti äkkiä hevosensa. Toisetkin pysäyttivät ratsunsa.

— Mitä näet? kysyi Lucien.

— En tiedä, vastasi Basil, — mutta tuolla preerian reunalla on jotakin… tuolla etelän puolella, näettekö?

— Kyllä, se näyttää puuryhmältä.

— Ei, sanoi Basil, — eivät ne ole puita. Juuri vastikään näin yhden erillään toisista enkä näe sitä nyt. Se liikkui mielestäni ryhmää kohti. Otaksun niiden olevan eläimiä, mitä lajia sitten lienevätkin.

— Toivoakseni puhveleja! innostui Francis kohottautuen täyteen mittaansa jalustimillaan ja koettaen nähdä niitä. Mutta Francisin poni ei ollut kyllin korkea, jotta poika olisi ulottunut näkemään, ja hänen täytyi siksi kieltäytyä esittämästä mielipidettään niiden laadusta.

— Ratsastaisimmeko niitä kohti? kysyi Lucien kääntyen Basilin puoleen.

— Luulen niiden liikkuvan tänne päin, vastasi tämä. Ne erottuvat laajemmalle ja se johtuu siitä, että ne ovat tulossa lähemmäksi. Puhveleja!… Ei, totta totisesti! hän jatkoi korottaen ääntänsä. — Ne ovat hevosmiehiä… kenties ratsastavia intiaaneja.

— Mistä sitä päättelet? kysyi Lucien kiireesti.

— Näin yhden taivaanrannassa. Tunnen hevosen niin pian kuin saan sen silmiini. Olen varma, että se oli hevonen. Kas, tuolla juoksee toinen!

— Oikein, lisäsi Lucien, — hevonen se on. Mutta, ei sillä ole ratsastajaa… ei sen selässä istu ketään. Ja tuolla taas, sekin ilman ratsastajaa. Nyt tiedän! Ne ovat mustangeja.

— Mustangeja! säesti Francis. — Hyvä on… se on näkemisen arvoista!

Pian selvisi, että Lucien oli oikeassa. Siellä oli lauma mustangeja eli villihevosia. Basil oli oikeassa myöskin sanoessaan, että ne olivat tulossa heitä kohti, sillä muutaman minuutin kuluttua ne eivät enää näyttäneet olevan kilometrinkään päässä ja lähenivät nopeassa laukassa.

Ne juoksivat lähellä toisiaan kuin opetettu ryhmä, ja yhden voitiin erottaa juoksevan muutaman hevosenmitan muista edellä, toimien nähtävästi johtajana. Joskus joku pillastui pois riveistä ja laukkasi hetkisen erillään tovereistaan, mutta palasi sitten ja liittyi yhteiseen laumaan. Oli harvinainen näky katsella niiden tuloa, tanner tömisi niiden kavioista kuin ratsuväkiosasto olisi kiitänyt kentän yli.

Ehdittyään kilometrin päähän pojista ne näyttivät huomaavan nämä ensi kerran. Etummainen pysähtyi heti, kohotti korskahtaen päänsä ja jäi seisomaan paikalleen. Toisetkin pysähtyivät johtajansa esimerkkiä noudattaen. Se oli yhä muutaman askeleen edellä, jota vastoin sen seuralaiset näyttivät liittyvän kiinteäksi seinäksi ikään kuin taistelurintamaan järjestynyt ratsastajajoukkue! Seisottuaan muutamia sekunteja paikallaan johtaja hirnahti kimeästi ja kiiti täyttä laukkaa pakoon. Toiset noudattivat kutsua ja kääntyen heti samaan suuntaan, seurasivat sitä. Liike tapahtui säännöllisen ratsastajajoukon täsmällisyydellä!

Pojat luulivat, että hevoset aikoivat väistää heitä ja juosta pois tulematta lähemmäksi. He olivat tästä pahoillaan, koska olisivat kernaasti halunneet katsella tarkemmin näitä jaloja eläimiä. Kaikki kolme olivat astuneet alas ratsuiltaan jotta eivät säikähdyttäisi mustangeja niiden saapuessa ja seisoivat nyt osittain omien hevostensa varjostamina, mutta kuitenkin pitäen niistä lujasti kiinni, koska kesyttömien veljien jymisevä poljenta pelotti niitä.

Mustangit näyttäytyivät hetkisen perästä vastakkaisella puolella — mutta nyt niiden kyljet olivat käännettyinä metsästäjiä kohti, ja viimemainitut näkivät riemukseen, että ne eivät olleet poistuneet, vaan laukkasivat kaaressa heidän joutuessaan ympyrän keskelle katselijoiksi!

Kehä, jota villihevoset juoksivat, oli tuskin kolmesataa metriä läpimitaltaan, ja ne näyttivät siirtyvän lähemmäksi sen keskipistettä. Todellisuudessa ne eivät seuranneetkaan ympyrän kehää, vaan juoksivat yhä enemmän sisäänpäin kaartuvassa käyrässä viivassa.

Pojat erottivat ne nyt hyvin ja kaunis näky se olikin. Niitä oli kaiken kaikkiaan noin kaksisataa, mutta ne olivat erivärisiä — tuskin kahtakaan aivan samanlaista. Niitä oli mustia ja valkoisia, raudikkoja ja kimoja, muutamat olivat ruskeita, toiset punertavia, jotkut taas teräksenharmaita, ja sitten oli vielä suuri joukko kirjavia ja täplikkäitä! Kaikilla oli liehuvat harjat ja pitkät huiskuvat hännät, jotka aaltoilivat niiden takana niiden nelistäessä ja tekivät ne entistä sirommiksi. Se oli todellakin kaunista katsella, ja poikien sydämet pamppailivat heidän seuratessaan silmillään tuota yhäti ympäri kiitävää joukkoa.

Kaikkien kolmen katseet keskittyivät kuitenkin yhteen — niiden johtajaan. Kauniimpaa eläintä ei kukaan heistä ollut koskaan nähnyt. Basil, joka rakasti komeata hevosta enemmän kuin mitään muuta luontokappaletta, joutui aivan haltioihinsa katsellessaan tätä uljasta oria. Eikä ihmekään, sillä täydellisempää ja jalopiirteisempää eläintä saattoi tuskin kuvitella.

Se oli isompi kaikkia muita, vaikkei sentään englantilaisen hevosen kokoinen. Sen täyteläinen rinta ja ulkonevat silmämunat, jäntevät kyljet ja lanteet, joustavat jalat ja siromuotoiset kaviot ilmaisivat sen polveutuvan Andalusiassa kasvatetuista arabialaisista hevosista ja ollen niiden jalojen ratsujen jälkeläisiä, jotka kantoivat Meksikon ensimmäisiä valloittajia. Sen jäsenten sopusuhtaisuutta olisi asiantuntija nimittänyt täydelliseksi, ja Basil, joka todella oli tuntija, oli siitä jo maininnut. Eläin oli kauttaaltaan valkoinen — valkoinen kuin vuoriston lumi. Sen sieraimet näyttivät avonaisilta ja punaisilta, silmät olivat pullistuneet ulos ja harja ja pitkä häntä hulmusivat. Sen vapaat, sirot liikkeet, samoin kuin sen toverienkin, osoittivat, ettei sen selkään ollut koskaan asetettu satulaa.

Basilin katsellessa tätä jaloa eläintä hänet valtasi vastustamaton halu omistaa se. Tosin hänellä jo oli hevonen, uhkeimpia, mitä milloinkaan oli satuloitu, mutta Basilin heikkoutena oli himota jokaista komeaa ratsua, ja tämä eläin oli erityisesti kiihottanut hänen haluansa päästä sen omistajaksi. Se halu oli yltynyt muutamassa silmänräpäyksessä siinä määrin, että Basil tunsi olevansa valmis antamaan kaiken, mitä maailmassa omisti — Musta Haukka ehkä poisluettuna — saadakseen tämän hevosen. Ajattelette kai, että koska hän oli ratsain, hän olisi piankin päässyt toivomuksensa perille singahduttamalla suopungin tunnetulla taidollaan, mutta Basil tiesi, että se ei ollut niinkään helppo tehtävä. Hän tiesi, että hän vaikeudetta saattaisi saavuttaa jonkun noista tavallisista kaviokkaista, mutta pyydystää niiden johtaja oli jotakin aivan toista. Sellaista urotyötä eivät itse intiaanitkaan olleet milloinkaan tehneet ruohoaavikolla! Hän oli usein kuullut kerrottavan, miten mahdotonta se oli, mutta päätti koettaa kuitenkin. Hän luotti suuresti Mustan Haukan nopeuteen ja voimaan.

Hän ilmoitti aikomuksensa veljilleen kuiskaamalla, jotta ei säikähdyttäisi nyt aivan lähellä kiertäviä villihevosia. Lucien yritti kehottaa häntä luopumaan päätöksestä huomauttaen että se johdattaisi heidät pois reitiltään ja voisi erottaa heidät toisistansa.

— Ei, vastasi Basil. — Ratsasta sinä Francisin kanssa edelleen törmää kohti. Tapaan teidät siellä… ehkä ehdin ennen teitä. Älä sano sanaakaan, veliseni, se ei hyödytä mitään. Minun täytyy saada tuo hevonen, ja minä pyydystän sen, vaikka se maksaisi minulle sadan kilometrin ratsastuksen.

Villihevoset olivat kiertäneet kaiken aikaa. Välistä ne pysähtyivät johtajansa antamasta merkistä ja pyörähtivät riviin kasvot kohti pientä ryhmää. Tässä asennossa ne viipyivät muutaman silmänräpäyksen, katsellen päät pystyssä uteliaasti ihmetellen niiden alueelle tunkeutuneita muukalaisia. Jotkut niistä kuopivat maata ja pärskyivät ikään kuin suuttuneina. Sitten johtaja päästi taas kimeän hirnahduksensa, ja kaikki lähtivät jälleen liikkeelle ja jatkoivat entistä kiertoansa.

Ne olivat ehtineet vajaan kahdensadan metrin päähän pojista, mutta eivät ilmeisesti aikoneet tulla lähemmäksi. Päinvastoin ne osoittivat poistumisen oireita. Niiden viimeisen pysähdyksen aikana — ainakin Basil arveli, että se olisi viimeinen, — hän kehotti vielä veljiään ohjaamaan töyrästä kohti, ja asettaen jalkansa hiljaa polustimeen heittäytyi satulaan. Tämä liike sai mustangit säpsähtämään, mutta ennen kuin ne ehtivät kääntyä, poika oli jo kannustanut hevosensa tekemään useita harppauksia niitä kohti. Hän ei tarkastellut laumaa, ei välittänyt minnepäin se meni, hänen silmänsä seurasivat yksinomaan valkoista johtajaa, ja sitä kohti hän kiiti täyttä kyytiä.

Nähdessään tämän äkkinäisen liikkeen johtaja seisoi hetkisen ikään kuin kummastuneena. Sitten se hurjasti hirnuen, mikä kuulosti aivan erilaiselta kuin sen tähän asti äännähtelemät kutsut, kääntyi nopeasti oikealle ja karahti täyteen laukkaan, muiden seuratessa perästä minkä jaksoivat. Viimeisen kääntyessä Basil oli vajaan viidentoista metrin päässä niistä, ja hänen ratsunsa olisi päässyt muutamalla harppauksella niin lähelle, että hän olisi voinut helposti tavoittaa jonkun niistä suopungillaan. Kääntyessään hän kuitenkin jäi paljon jälkeen, mutta ehti pian entisen välimatkan päähän ja kannusti ratsuaan eteenpäin, ohjaten hiukan lauman toiselle sivulle. Hän ei halunnut joutua niiden keskelle, koska pelkäsi sen olevan vaarallista ja tuottavan hänelle vain hankaluutta. Hänen tarkoituksensa oli ratsastaa joukkoa päin tai jollakin muulla tavoin erottaa johtaja toisista.

Aron villit varsat kiitivät nopeinta vauhtiansa. Suopunki riippui hänen satulansa naulasta. Hän ei ollut koskenut siihen vielä — sen kyllä aina ehti.

Aron villit varsat kiitivät eteenpäin ja Basil seurasi niitä yhä kiinteämmin, kunnes hänen ja hänen lähtökohtansa välillä oli kilometrimäärin ruohoaavikkoa. Muutaman minuutin päästä hän ei ollut enää veljiensä näkyvissä.

Pienet andalusialaiset hevoset eivät vetäneet vertoja uljaalle arabialaisrotuiselle orille. Lauma oli muuttanut muotoaan. Hevoset eivät enää juosseet yhdessä ryhmässä, vaan pitkänä nauhana, kukin vauhtinsa sille osoittamassa paikassa ja kaukana kaikkien edellä hohti lumivalkea johtaja kuin välkkyvä meteoori.

Takimmaiset sivuutettiin pian. Jokainen niistä väistyi syrjään heti kun näki edessään ison tumman hevosen, joka kantoi outoa ja pelättyä olentoa selässään. Basil suhahti niiden ohitse toisen toisensa jälkeen, kunnes Musta Haukka oli ponnistanut koko lauman edelle, eikä ratsastaja enää nähnyt edessään muuta kuin valkoisen jalorotuisen juoksijan, vihreän ruohoaavikon ja sinisen taivaan. Hän ei vilkaissut taakseen. Jos hän olisi sen tehnyt, hän olisi nähnyt villihevosten hajaantuvan kaikkiin suuntiin aavikolle. Mutta hän ei katsonut taakseen. Kaikki, mistä hän tällä hetkellä välitti, oli hänen edessään, ja hän kannusti uudelleen ja antoi hevosensa laukata eteenpäin.

Hänen ei olisi tarvinnut käyttää kannusta. Musta Haukka näytti ajattelevan, että sen hyvä maine riippui tuloksesta, ja uskollinen eläin pani parastaan. Villihevonen taas tunsi, että sen elämä tai ainakin vapaus riippui siitä, ja tämä oli kylliksi saattamaan sen koettamaan parhaansa. Molemmat kiitivät tuulen nopeudella, sekä ajaja että ajettu.

Laumasta erottaessa näiden kahden hevosen välillä ei ollut enempää kuin kolmesataa metriä, ja ne olivat varmaan kulkeneet edelleen muutamia kilometrejä ennen kuin tämä välimatka sanottavasti väheni. Pakosuunta oli suora kuin nuolen tie, ja tästä saattoi päättää, että mustangi luottaa tavallisesti kavioihinsa paetessaan.

Tällaisessa kilpajuoksussa vainooja on kuitenkin edullisemmassa asemassa kuin vainottu. Jälkimmäinen on pakotettu katsahtelemaan taakseen eikä ehdi kyllin tarkoin tarkkaamaan tannerta edessään. Se menettää vauhtiin tarvittavan asennon ja on sitä paitsi vaarassa kompastua. Näin on johtajahevosenkin laita. Se ei tosin kompastunut — siksi varmajalkainen se oli, — mutta käänsi toisinaan päänsä sivulle, jotta sen iso tumma silmä sai näköpiiriinsä takaa-ajavan vihollisen. Tämä hidastutti sitä tietysti jossakin määrin. Ainoastaan silloin Basil sai välimatkan lyhenemään, ja nämä todistukset hänen ylivoimaisuudestaan tekivät hänet yhä innokkaammaksi havittelemaan hevosta omakseen.

Välimatkaa oli vielä vähintään kaksisataa askelta. Poika kannusti kärsimättömänä ratsuansa vielä kerran uuteen ponnistukseen, mustangin juostessa ilmeisesti eteenpäin yhtä nopeasti kuin ennenkin.

Yhtäkkiä Basil huomasi, että valkoinen ori näytti sen sijaan että olisi juossut suoraan eteenpäin alkavan tehdä kaarteita. Hän silmäili seutua keksiäkseen syyn siihen. Katsahtaessaan alas hän huomasi maan olevan epätasaista, täynnä pienoisia kumpuroita niin pitkältä kuin silmä kantoi. Mustangi oli nyt niiden keskellä. Tuskin oli Basil tehnyt tämän havainnon, kun hän tunsi hevosensa vaipuvan allaan ja pyllähtävän päistikkaa maahan.

Ratsastaja paiskautui satulastaan, mutta ei loukannut itseään pahasti. Hän nousi heti jaloilleen. Musta Haukka ponnistautui ylös samaan aikaan ja jäi seisomaan paikalleen, märät kyljet kohoten ja laskien sen huohottavasta hengityksestä. Se ei ollut siinä kunnossa että olisi pystynyt laukkaamaan edelleen. Mutta vaikka se ei olisi ollut uuvuksissakaan, Basil näki, että ajon täytyi nyt päättyä. Kumpareet täyttivät preerian niin pitkälle kuin silmä saattoi erottaa, ja mustangi vilisti niiden välitse yhtä nopeasti kuin konsaan. Basilin ehdittyä jälleen hevosensa selkään takaa-ajettava oli lähes puolen kilometrin päässä ja lähetti vainoojilleen kimeän hirnahduksen ikään kuin riemuhuutona pakoonpääsynsä johdosta — sillä pakoon se nyt pääsi.

Basil näki sen mielipahakseen. Hän älysi, ettei takaa-ajo ollut ainoastaan hyödytöntä, vaan vaarallistakin, sillä vaikkei hän koskaan ennen ollut nähnyt tällaisia pieniä kumpareita, hän tiesi varsin hyvin, mitä ne olivat, ja tiesi myöskin, miten vaarallista oli ratsastaa niiden keskellä. Hän oli saanut varoituksen ajoissa, sillä hän oli juuri saapumassa niiden rajamaille, kun hänen hevosensa kaatui — noustakseen onneksi jälleen ehjin jäsenin. Hän tiesi, että toisella kerralla hänelle saattaisi käydä pahemmin, eikä häntä haluttanut kokeilla uudella kuperkeikalla. Hän ei olisi pannut lemmikkiään, Mustaa Haukkaa, vaaraan valkoisen ratsun vuoksi, vaikka olisi ollut varma sen tavoittamisesta. Saaliin saavuttamisen asemesta hän voisi kuitenkin menettää oman hevosensa, jos hän jatkaisi ajoa, ja sellainen tilanne olisi ollut kauhea. Lohdutellen itseään parhaan taitonsa mukaan hän siis luopui hevosen ahdistamisesta, jättäen sen juoksemaan tiehensä. Hän katseli sitä tuokion, kunnes se hävisi näköpiiristä valkoisen pilven lailla sulautuen hallavansiniseen taivaanrantaan.

Basil ajatteli nyt palata toveriensa luo. Mutta mihin suuntaan hänen oli lähdettävä? Hän katsahti ympärilleen keksiäkseen töyrään. Tuolla se oli, mutta hänen kummastuksekseen se oli suoraan hänen edessään ja lähempänä kuin silloin, kun hän sen viimeksi näki! Hän oli kaiken aikaa kiitänyt sitä kohti, mutta ei kiireessään ollut pannut tätä seikkaa merkille. Lucienin ja Francisin täytyi olla tulossa ja epäilemättä he yhdyttäisivät hänet pian. Paras, mitä hän siis voi tehdä, oli odottaa heidän saapumistaan, niinpä hän istahti eräälle pienistä kumpareista.

KOIRAKAUPUNKI

Musta Haukka harhaili jonkin matkan päähän etsiessään ruohoa koska sitä kasvoi sillä kohtaa niukalti ja sekin oli syöty maata myöten, ikään kuin tuhatlukuinen kaniinilauma olisi aterioinut siinä! Basil ei estänyt hevostaan kuljeksimasta. Hän tiesi sen olevan hyvin opetettu, ettei se karkaisi ja että hän millä hetkellä tahansa voisi kutsua sen takaisin viheltämällä.

Hän istui siis hiljaa tähystellen aavikkoa idän suuntaan ja yrittäen tappaa aikaansa tarkastelemalla toisella puolella olevia omituisia pieniä kumpareita. Niitä oli tuhansittain, ne peittivät tasangon sekä pohjoiseen että etelään ja länteen niin kauaksi kuin Basilin silmä kantoi. Muodoltaan ne olivat ikään kuin katkaistuja kartioita, noin metri läpimitaltaan kannastaan eivät puolta metriä korkeampia. Lähellä huippua oli jokaisessa sisäänkäytävä, joka ei ollut tavallista rotanreikää laajempi. Aivan aukon ympärillä ei ollut ruohoa, mutta kumpareiden sivuja ja huippuja verhosi sileä, vihreä nurmi, josta saattoi päätellä, että ne olivat rakennetut jo kauan sitten.

Näiden eriskummaisten asuntojen omistajat alkoivat pian näyttäytyä. Hevosten poljenta oli säikähdyttänyt ne ja ajanut piiloon. Mutta kun melu oli ohitse ja kaikki jälleen hiljaista, ne tuumivat voivansa tulla taas näkyville. Ensin pisti esiin yksi pieni kuono, sitten toinen, kunnes jokaisesta aukosta ilmestyi pää kirkkaine, tirkistelevine silmäpareineen. Tuokion perästä niiden omistajat kävivät uskaliaammiksi ja astuivat rohkeasti koloistaan ja nyt saattoi nähdä sadoittain näitä omituisia eläimiä.

Ne olivat väriltään punertavan ruskeita, rinnat ja vatsat likaisen valkoiset. Ne olivat tavallisen harmaan oravan kokoisia, mutta muistuttivat lisäksi sekä kärppää että rottaa vaikka erosivatkin kaikista näistä kolmesta eläinlajista. Ne olivat "preeriakoiran" nimellä tunnettuja murmeleja. Niiden häntä oli hyvin lyhyt eikä tuuhea kuten oravien, eikä niiden ruumis ollut yhtä sopusuhtainen.

Varsin pian oli jokaisen kumpareen huipulle noussut pari, kolme murmelia; samassa asumuksessa näet asuu useita. Muutamat kyyhöttivät maassa toisten kohotessa takajaloilleen ja seisoessa pystyssä kuin apinat tai pienet karhut, huiskien kaiken aikaa hännillään ja äännähdellen heikkoa, leikkikalukoiran vikinää muistuttavaa haukuntaansa. Tästä ne ovatkin saaneet nimen "preeriakoira", sillä mitään muuta yhtäläisyyttä niillä ei ole koiransuvun kanssa. Kuten kaikki murmelit — näitä on näet monta eri lajia, — ne ovat viattomia pikkueläimiä, jotka käyttävät ravinnokseen ruohoa, siemeniä ja juuria. Epäilemättä ne syövät varsin vähän, ja sittenkin on luonnontutkijoille arvoitus, miten ne voivat elättää itsensä.

Niiden isot "kaupungit" Kalliovuorten lähettyvillä sijaitsevat tavallisesti karuilla seuduilla, joissa kasvaa vain niukasti ruohoa, eikä asukkaita kuitenkaan koskaan tapaa kilometriä kauempaa yhdyskunnistaan. Kuinka siis voivat tuhatlukuiset laumat saada ravintonsa siitä vähäisestä ruohosta, mitä näillä rajoitetuilla laidunmailla versoo? Tätä ei ole kyetty selittämään, eikä myöskään tiedetä, miksi ne valitsevat asumasijoikseen näitä karuja tienoita eivätkä mieluummin kotiudu hedelmällisemmille ruohokentille. Kaikki nämä seikat odotttavat luonnontieteilijän tutkimuksia ja havaintojen tekoa.

Basil huomasi ihmeekseen, että murmelit eivät olleet kaupunkinsa ainoat asukkaat. Siellä liikuskeli toisiakin peräti erilaisia otuksia, ja nekin näyttivät olevan aivan kotonaan. Paikalla lenteli kyyhkysen kokoisia valkoisia pöllöjä, jollaisia hän ei ollut tavannut koskaan ennen. Nämä olivat luolapöllöjä ja täysin poikkeavia öisin liikkuvista sokeista serkuistaan, jotka asustavat synkissä metsissä ja vanhoissa raunioissa. Hän näki näiden pienoispöllöjen liitelevän ympäriinsä äänettömin siivin tai seisovan murmelitalojen harjoilla. Matkan päästä niitä ei voinut erottaa murmeleista ensinkään.

Paitsi murmeleja ja pöllöjä näkyi muitakin eläviä olentoja. Pienet sisiliskot hyppelivät ympäriinsä, ja töyryjen välissä asusti kamala otus, sisiliskon sukua sekin, nimittäin "sarvisammakko". Basil näki myös pienen maakilpikonnan istua kököttämässä maassa tirkistellen varovaisesti ulos laatikkomaisesta kuorestaan.

Tämän yhteiskunnan asukkaista muita pelottavampi oli kuitenkin kalkkarokäärme, joka loikoili päivänpaisteessa tai luikerteli kumpareiden välissä ikään kuin saaliinsa etsinnässä. Basil huomasi sen kuuluvan toiseen lajiin kuin mitkään hänen ennen tapaamansa kalkkarokäärmeet — se erosi näistä muodoltaan ja kirjailultaan, mutta oli yhtä inhottava ulkonäöltään ja häijy tavoiltaan. Se oli Erotalus tergeminus, joka tavataan ainoastaan karuilla mailla, sellaisilla kuin preeriamurmelien asuinpaikat.

Basil ei voinut olla vaipumatta mietteisiinsä katsellessaan tätä erilaisten eläinten yhdyskuntaa. Elivätkö ne ystävällisissä väleissä vai muodostivatko ne surmanketjun, väijyen toinen toistaan? Ystäviä eivät ne kaikki voineet olla. Murmelit elivät ruohosta, ja sisiliskojen ruokana oli hyönteiset ja preeriasirkat, joita täällä oli suuret määrät. Niillä kilpikonnatkin epäilemättä pitivät henkeään yllä, mutta mitä söivät pöllöt ja käärmeet?

Nämä kysymykset saivat Basilin ymmälle. Hän ei voinut löytää niihin tyydyttävää vastausta ja hän ajatteli Lucienia, joka ymmärsi näiden eri eläinten tavat paremmin. Hänen mieleensä muistuivat nyt sekä Lucien että Francis, sillä oli kulunut jo kaksi tuntia, eikä poikia näkynyt vieläkään! Hän alkoi jo käydä levottomaksi, kun samassa idästä päin ilmestyi pieni ryhmä, joka osoittautui hänen ilokseen odotetuksi veljespariksi.

He karauttivat puolta tuntia myöhemmin hänen luokseen tervehtien veljeään riemuhuudoin. He olivat ratsastaneet ripeästi aamusta saakka, vieläpä samaa reittiä kuin Basil. He näkivät heti että valkoinen hevonen oli päässyt pakoon, ja Basil kuvaili heille muutamin sanoin ajon vaiheet ja miten se oli päättynyt.

Koska oli jo iltapäivä ja kukkula näytti olevan vielä etäällä, he pysähtyivät vain lyhyeksi aikaa — juuri parahiksi haukatakseen palasen lihaa ja juodakseen vesileileistään, jotka äärettömän helteen vuoksi eivät enää olleet puolillaankaan. Ja kun heidän hevosensakin kärsivät jo janosta, nousivat pojat viivyttelemättä satulaan jatkaakseen matkaansa.

— Koirakaupungin lävitsekö? kysyi Francis, joka oli ensimmäisenä noussut ratsunsa selkään. — Ajammeko suoraan sen halki vai kierrämmekö?

Tässä oli todellakin vaikeus. Murmelikylä oli suoraan heidän ja kukkulan välillä. Ohjatakseen suoraan eteenpäin heidän täytyi ratsastaa sen halki. Se hidastuttaisi melkoisesti heidän matkaansa, koska he voivat ratsastaa vain verkalleen ja mutkitellen, jos tahtoivat välttää vaaroja. Mutta kiertäminen taas saattaisi viedä heidät kilometrejä syrjään suunnasta, nämä murmelien kyläkunnat kun usein ovat varsin laajat.

— Siirtykäämme vähän etelämmäksi, neuvoi Lucien. — Kenties pääsemme sitä kautta sen loppuun.

Kaikki käänsivät hevosensa etelää kohti ja alkoivat ratsastaa siihen suuntaan.

He kulkivat aina kolme kilometriä pysytellen asutuksen reunalla, mutta erottivat sen yhä edessään. Nähtävästi se ulottui kilometrimääriä tuonnemmaksi.

— Olemme valinneet väärän tien, sanoi Lucien; — meitä olisi mahdollisesti onnistanut paremmin, jos olisimme kääntyneet pohjoiseen. Meidän on siis ratsastettava läpi, vai mitä sanotte?

Molemmat toiset suostuivat tähän, sillä ei ole hauskaa tehdä kierroksia, kun matkan päämäärä on näkyvissä. Hevosten päät käännettiin siis vielä kerran — nyt kukkulaa kohti — ja pieni seurue ratsasti kumpareiden sekaan kulkien hitaasti ja hyvin varovaisesti. Poikien lähestyessä pienet "koirat" riensivät vallituksilleen, haukkuivat tungettelijoita, ravistivat töppöhäntiään ja livahtivat sitten loukkoihinsa. Heti kun seurue oli etääntynyt satakunta metriä, murmelit tulivat jälleen esille ja ääntelivät heikkoja yskänkaltaisia haukahduksiaan, kuten ennenkin, joten matkustajamme olivat "kaupungin" sisälle päästyään haukkuvan ketjun ympäröiminä!

Pöllöt pyrähtivät ilmaan heidän edeltään, asettuen ensin lyhyen matkan päähän, mutta lentäen sitten uudestaan säikähtyneinä tavallista kauemmaksi, joskus leijaillen aivan näkymättömiin ja joskus murmelien tapaan kätkeytyen koloihinsa. Kalkkarokäärmeetkin pakenivat koloihinsa, ja samoin tekivät sisiliskot ja agamat. Kummallisinta oli, että kaikki nämä eläimet — murmelit, pöllöt, käärmeet, sisiliskot ja sarvisammakot — näyttivät toisinaan hätäännyksissään pakenevan samaan maavalliin! Tämän matkustajamme huomasivat useammin kuin kerran.

— Jos meillä, Lucien sanoi — olisi aikaa kaivaa noita kumpuja, niin saisimme nähdä, että reiät kulkevat kohtisuoraan alaspäin. Sitten ne kulkevat vinoon vielä useita metrejä ja päättyvät pieneen kammioon, joka on murmelin varsinainen asunto. Sanon varsinainen asunto, sillä nämä kartiomaiset penkereet ovat ainoastaan sisäänkäytäviä. Ne ovat syntyneet mullasta, jonka eläimet ovat ajaneet maanpinnalle kaivaessaan kolojansa. Kuten näette, tätä multaa ei ole jätetty virumaan kasana, niin kuin rotat ja kaniinit jättävät sen luoliensa suulle. Päinvastoin se on muovailtu hyvin huolellisesti, ja murmelit ovat polkeneet sen jaloillaan lujaksi ja tasaiseksi. Sitten sen on annettu ruohottua, jotta sateet eivät huuhtelisi sitä pois. On ilmeistä, että eläin tekee kaiken tämän tarkoituksella, aivan kuin majavat asuntojaan rakentaessaan. Näillä kumpareilla murmelit näet mielellään paistattavat päivää ja leikkivät auringonsäteissä, ja on todennäköistä, että ne näiltä korokkeilta voivat paremmin tarkata vihollisiaan ehtiäkseen ajoissa paeta pesänsä turvaan.

— Mutta muutamat kumpareet näyttävät aivan kuluneilta, huomautti Francis. — Katsokaa, tuolla on useitakin, jotka sadevesi on uurtanut ja kovertanut! Mistähän se johtuu?

— Ne ovat pöllöjen asumuksia, vastasi Lucien. — Kas, tuolla menee pöllö sellaiseen juuri tällä hetkellä! Pöllöt ovat anastaneet ne murmeleilta ja käyttävät niitä omiksi asunnoikseen, ja kuten huomaatte, ne eivät pidä niitä kunnossa. Ne tyytyvät vain koloon, joka tarjoaa niille suojaa, ja jättävät ulkovarustukset ränsistymään ja hajoamaan. Varmaa on, että vaikka näimmekin niiden rientävän "koirien" mukana samaan koloon, sen aiheutti ainoastaan meidän äkillinen tulomme. Ne eivät elä siten. Murmeleilla on omat asuntonsa ja pöllöillä omansa, ja jälkimmäiset ovat noita raunioituneita.

— Mutta eivätkö pöllöt syö murmeleita? kysyi Basil. — Isot metsäpöllöt pyydystävät samankokoisia eläimiä. Olen nähnyt niiden surmaavan kaniineja iltahämärässä.

— Nämä eivät, vastasi Lucien, — monilta ammutuilta ja avatuilta pöllöiltä ei ole löydetty vatsasta muuta kuin kuoriaisia ja muita hyönteisiä, jollaisia tässä näemme. Minusta on luultavaa, että ne käyttävät satunnaisesti ateriakseen sarvisammakoita ja sisiliskoja, vaikkei minulla ole siitä muita todisteita kuin että tämänsukuiset linnut pyydystelevät tavallisesti sellaisia matelijoita.

— Mutta miten kalkkarokäärmeet elävät? kysyi Francis. — Mitä ne käyttävät ravinnokseen?

— Sepä juuri onkin arvoitus luonnontutkijoille. Muutamat väittävät, että ne ovat yhdyskunnan tyranneja ja syövät vanhoja murmeleita. Mutta niin tuskin voi olla, koska nämä käärmeet eivät mielestäni ole kyllin isoja nielläkseen niitä. Kuitenkin on varmaa, että ne välistä pyydystävät nuoria murmeleita, sillä monien kalkkarokäärmeitten vatsasta on tavattu murmelinpoikasia.

— No sitten, Francis huomautti, — jos ne syövät nuoria murmeleita, käärmeillä näkyy olevan aika hyvät päivät, mikä estää niitä surmaamasta niin monta kuin vain haluavat? Nehän voivat pujahtaa koloihin yhtä helposti kuin murmelit itse!

— Se on totta, myönsi Lucien, — mutta eivät sentään puoliksikaan yhtä näppärästi, ja ehkä murmelit siellä sisällä voivat päästä niiltä pakoonkin. Kalkkarokäärme on hyvin hidas matelija ja sitä paitsi se iskee viholliseensa ainoastaan ollessaan kiemurassa. Kenties sen on vielä vaikeampaa tavoittaa saalista maanalaisissa käytävissä, ja vanhoilla murmeleilla saattaa olla keinoja sekä itsensä että poikastensa puolustamiseksi sen myrkyllisiä hyökkäyksiä vastaan. Nykyisin tiedetään näistä eläimistä vielä varsin vähän. Niillä etäisillä seuduilla joilla murmeleja tavataan, ne ovat säilyneet luonnontutkijain havainnoilta, ja ne tiedemiehet, jotka ovat käyneet katsomassa näitä eläinyhdyskuntia, ovat saaneet aikaa vain kiireellisten huomioiden tekoon. Nämä eläimet ovat hyvin arkoja ja päästävät pyssymiehen harvoin tähtäysmatkan päähän. Siksi niitä ei usein ammutakaan. Kaivamalla taas on hyvin vaivalloista pyydystää niitä, koska niiden kolot ovat kovin syvällä, ja koska niiden nahat eivät ole kovin arvokkaat ja lihaa niistä saa vain suupalan, niin metsästäjät eivät niitä usein ahdista.

— Mutta kelpaavatko ne sitten syötäviksi? kysyi Francis.

— Intiaanit pitävät niiden lihasta hyvin paljon, syöden niitä, milloin vain saavat niitä kiinni. Mutta hehän syövätkin melkein kaikkia eläviä olentoja.

— Mitä murmelit talvella syövät, kun niillä ei ole ruohoa? uteli
Francis.

— Silloin ne lepäävät horroksissa. Niillä on pesät maanalaisissa kammioissaan, ja omituisia pesiä ne ovatkin. Ne ovat rakennetut ruohosta ja juurista pyöreiksi kuin pallot, ja kudotut kokoon niin lujasti, että sellaista pesää voi potkia pitkin ruohokenttää kuin jalkapalloa. Pesä on sisäpuolella ja siinä on reikä, josta ihmisen sormi mahtuu juuri ja juuri sisään, sillä kun murmeli on vetäytynyt pesäänsä, se sulkee sen, paitsi tuota pientä henkireikää, jonka kautta se saa kaiken tarvitsemansa ilman. Näissä mukavissa, lämpöisissä vuoteissaan ne nukkuvat kylmän vuodenajan yli, ja silloin niitä näkee harvoin kolojensa ulkopuolella.

YÖ ERÄMAASSA

Näin jutellen pojat ratsastivat eteenpäin niin kaukana kumpareiden sivuista kuin mahdollista, jotta hevosten kaviot eivät vaipuisi ontoksi kaivettuun maahan. He olivat ratsastaneet lähes kymmenen kilometriä ja yhä levisi murmelikaupunki heidän edessään, yhä kuului preeriakoirien lakkaamaton tshuu-tshuu joka suunnalta, yhä pyrähtelivät luolapöllöt äänettömästi lentoon, ja vähän väliä mateli kalkkarokäärmeitä heidän reittinsä yli.

Päivä läheni loppuaan, kun he pääsivät pienoiskumpujen peittämältä alueelta ja ratsut alkoivat polkea kovaa, karua tasankoa. Heidän keskustelunsa sai nyt synkemmän sävyn, sillä heidän ajatuksensa olivat synkät. He olivat juoneet kaiken vetensä. Helle ja pöly oli tuonut heille hirveän janon, ja heidän matkaleileissään lämminnyt vesi ei ollut tarjonnut virkistystä. Kukkulakin oli vielä pitkän matkan päässä. Sinne oli ainakin viisitoista kilometriä. Entä jos he sinne päästyään eivät löytäisikään vettä? Tämä ajatus yhtyneenä heidän jo kärsimäänsä kidutukseen oli kylliksi saattamaan heidät pelon ja kauhun valtaan.

Basil huomasi nyt, kuinka mielettömästi he olivat menetelleet kieltäytyessään kuuntelemasta Lucienin viisaampia ehdotuksia, mutta oli liian myöhäistä katua — kuten ajattelemattomasti toimivat usein saavat kokea.

He käsittivät, että heidän oli päästävä töyräälle mahdollisimman pian, sillä yö oli tulossa. Jos sattuisi tulemaan synkkä yö, he eivät kykenisi ohjaamaan kulkuaan kukkulaa kohti ja eksyessään reitiltään joutuisivat ehkä samoilemaan koko yöksi. Tämän pelon ahdistamina he ponnistelivat eteenpäin parhaansa mukaan, mutta heidän pitkästä matkasta uupuneet ja janoa kärsivät hevosensa voivat kulkea vain herpaantuneesti ja hitaasti.

He olivat ratsastaneet viitisen kilometriä koirakaupungista, kun huomasivat hämmennyksekseen uuden esteen. Ruohokentässä ammotti heidän edessään laaja halkeama, jollaisia tavataan usein Amerikan korkeilla ylätasangoilla. Se oli lähes kolmesataa metriä syvä, suoraseinäisesti maan sisään avautuva barranca. Se oli aivan matkailijain tiellä, ja he saattoivat erottaa sen uoman kilometrimääriä oikealle ja vasemmalle, milloin kulkemassa pitkät matkat suoraviivaisesti, milloin taas polvittelemassa preerian halki. Sen äyräälle saapuessaan he näkivät ensi silmäyksellä, etteivät voisi päästä sen yli. Se oli äkkijyrkkä molemmilta reunoiltaan, ja tummia ulospistäviä kallioita riippui paikottain sen reunojen yli. Rotkossa ei ollut vettä ilahduttamassa heidän silmiään, ja vaikka sitä olisi ollutkin, he eivät olisi voineet tavoittaa sitä. Pohja oli aivan kuiva ja ylhäältä pudonneiden irtonaisten kalliomöhkäleiden peittämä.

Tämä oli odottamaton este, ja pojat kääntyivät hämillään ja säikähtyneinä toisiinsa. Ratsastaisivatko he kuilun reunaa pitkin ja yrittäisivät löytää ylimenopaikan? Vai olisiko parempi palata omia jälkiään ja koettaa saavuttaa joki, jonka varrelta he olivat aamulla lähteneet? Se oli pelottava vaihtoehto, koska he tiesivät, etteivät voisi pimeässä aikaa hukkaamatta ja vaaratta kulkea murmelikumpujen kautta. Ihminen käy aina alakuloiseksi, kun täytyy peräytyä, sitä kiusallisempaa se oli pojille, jotka olivat ratsastaneet niin kauaksi ja uskoivat mäen lähettyvillä olevan vettä. Vihdoin he päättivät etsiä ylimenopaikkaa.

Niinpä he lähtivät uudelleen matkaan pysytellen rotkon reunamilla. He valitsivat polun, joka näkyi johtavan ylöspäin, koska he luulivat täten pikemmin tulevansa kohtaan jossa halkeama olisi matalampi. He ratsastivat useita kilometrejä, mutta jyrkkäkallioinen rotko ammotti yhä heidän edessään, eikä mitään mahdollisuutta ylipääsemiseen näkynyt. Aurinko meni mailleen, ja heidät yllätti sysimusta yö. He pysähtyivät. He eivät uskaltaneet ratsastaa eteenpäin. Yhtä vähän he rohkenivat palata, koska heidän tielleen olisi voinut osua jokin mutkittelevan rotkon ulkoneva kulma, johon ratsastajat olisivat saattaneet suistua hevosineen. He astuivat alas satulasta ja vaipuivat epätoivoisina ruohikolle.

Olisi mahdotonta kuvailla heidän kärsimyksiään tuona pitkänä yönä. He eivät nukkuneet hetkeäkään. Janon tuottama tuska ja epävarmuus huomisesta päivästä pitivät heidät valveilla. He eivät edes panneet liekaan hevosiaan, sillä lähettyvillä ei kasvanut mitään ruohoa, vaan istuivat kaiken yötä pitäen niitä suitsista kiinni. Heidän hevosparkansa kärsivät, kuten he itsekin, sekä janoa että nälkää, ja muuli Jeanette päästi silloin tällöin hurjan hirnahduksen, joka oli tuskallista kuulla.

Heti aamun valjetessa he nousivat jälleen ratsujensa selkään ja jatkoivat matkaansa barrancan reunaa pitkin. He näkivät sen kääntyilevän yhä eri suuntiin, ja heidän kauhuaan lisäsi havainto, että he eivät edes löytäisi kulkemaansa reittiä, elleivät askel askeleelta seuraisi omia jälkiään. Pilvet olivat peittäneet auringon, eivätkä he tienneet, millä suunnalla joki sijaitsi, jos heillä olisi ollut kylliksi voimia palata sen luo.

He ratsastivat eteenpäin keskustellen yrittäisivätkö he sitä, kun he samassa saapuivat syvälle puhvelintielle, joka kulki heidän reittinsä yli. Siihen oli poljettu ilmeisesti vereksiä jälkiä. He tervehtivät tätä näkyä iloisin huudahduksin, koska uskoivat tien johtavan ylimenopaikalle. He käänsivät epäröimättä hevosensa rohkeasti sen uomaan ratsastaen sitä pitkin alaspäin. Kuten he olivat otaksuneet, se kierteli rotkon pohjaan ja kohosi jälleen preerialle vastakkaisella puolella.

Tämä ei kuitenkaan lopettanut heidän kärsimyksiään, jotka olivat tulleet entistä kovemmiksi. Ilma tuntui helteiseltä kuin uuni, ja heidän hevostensa kavioiden nostama keveä pöly verhosi heidät tukahduttavana pilvenä, joten he eivät ajoittain voineet erottaa kukkulaa, jota kohti pyrkivät. Oli hyödytöntä pysähtyä. Se olisi tietänyt varmaa kuolemaa, ja siksi he ponnistelivatkin nopeasti eteenpäin uupuvilla voimillaan, kyeten tuskin pysyttelemään satulassa tai puhuttelemaan toisiaan. Jano oli vienyt heiltä puhekyvyn.

Seikkailijamme lähestyivät vasta vähän ennen päivänlaskua kukkulan juurta voipuneina, tukehtumaisillaan, läähättäen ja istuen kyyristyneinä satuloissaan, heidän hevostensa laahustaessa heidän allaan kuin kuormitetut mehiläiset. Heidän silmänsä tähtäilivät kiihkeästi eteenpäin, ja niissä kuvastui omituinen yhdistelmä toivoa ja epätoivoa.

Harmaa kalliotörmä heidän edessään näytti paahtuneelta ja pelottavalta. Se oli ikään kuin vihainen peikko, joka rypisti tylysti otsaansa tulijoille.

— Voi, veljet, kunpa siellä olisi vettä!

Tuskin oli tämä huudahdus kajahtanut, kun tähän asti hoippunut muuli karahti laukkaan ja hirnui juostessaan äänekkäästi. Tiedämme, että Jeanette oli vanha preeriankävijä, joka kykeni haistamaan veden yhtä etäältä kuin susi olisi vainunnut sen itsensä. Toiset eläimet hyökkäsivät perästä, ja seuraavalla hetkellä pieni joukko kiersi kallionkielekkeen, jonka takana vihreä nurmi ilahdutti kaikkien silmiä. He näkivät ruohoa ja pajukkoa, ja lehvien välissä pulppuili preerialähteen kristallinkirkas vesi. Ja tuossa tuokiossa sammuttivat sekä juhdat että ratsastajat janonsa sen vilpoisissa laineissa.

ANTILOOPIT

Tämä töyräs oli yksi ruohoaavikolla tavattavista omituisista luonnonmuodostuksista. Se ei ollut vuori eikä sentään mäkikään, sillä se ei ollut kummankaan näköinen, vaan pikemmin laaja kasaantuma kallioista maata, joka kohosi sivuiltaan pystysuorana, mutta jonka laki oli tasainen. Oikeastaan se oli niitä mäkiä, joita Amerikan espanjankielisissä osissa nimitetään pöydiksi niiden tasaisen, levymäisen laen vuoksi.

Se kukkula, jonka luo seikkailijamme pysähtyivät, oli pinta-alaltaan kymmenen tai kaksitoista hehtaaria, ja sen äkkijyrkät seinät kohosivat lähes seitsemänkymmentä metriä ruohoaavikosta. Harva männikkö peitti sen laen vaivaiskasvuisten pinnon-puiden ja setrien työntyessä esiin kallionhalkeamista. Sen sivuilla kasvoi amerikkalaisia aloepuita, Aataminneuloja ja kaktuksia tehden sen maalaukselliseksi.

Pysähdyttyään ja sammutettuaan janonsa pojat päättivät tietysti jäädä sinne levähtämään. He näkivät ympärillään kaikkea, mitä leirin tekoon tarvittiin: vettä, puita ja ruohoa. Aluksi he kaatoivat muutamia kallion juurella kasvavia pinnon-puita. Niistä saatiin pian kirkkaasti loimuava nuotio. Heillä oli vielä kylliksi karhunlihaa useiksi päiviksi. Mitäpä he muuta kaipasivat? He huomasivat kuitenkin, että tähänkin karuun seutuun luonto oli istuttanut hengen ylläpitimiksi kelpaavia puita ja pensaita. Pinnoneilla oli jauhoiset kävyt, aloepuilla syötävät juuret, ja puron äyräillä kasvoi preerianaurista. Se oli intiaanien sago, ja he tiesivät sen juurissa kasvavan pähkinän kokoisia mukuloita, jotka keitettyinä maistuivat erinomaisilta.

Lucien tunsi kaikki nämä syötävät tuotteet ja lupasi veljilleen huomenna herkullisen päivällisen. Tänä iltana kaikki kolme olivat liian väsyneitä ja unisia nirsoillakseen. Mehukas karhunliha ei kaivannut mitään höysteitä maistuakseen oivalliselta janoisista ja nälkäisistä matkamiehistämme. He peseytyivät siis pölystä, nauttivat vaatimattoman ateriansa ja oikaisivat itsensä yön lepoon.

Mainion yölevon he nauttivatkin, mikään ei häirinnyt heidän untansa. Luulisi, että he niin suurten vaivojen jälkeen olisivat nousseet jonkin verran väsyneinä. Omituista kyllä, niin ei ollut, vaan he tunsivat itsensä herätessään aivan virkistyneiksi. Lucien luki tämän keveän, kuivan ilman vaikutuksen ansioksi, ja hän oli oikeassa, sillä vaikka heitä ympäröi hedelmätön aro, on sen ilmasto maailman terveellisimpiä. Moni keuhkotautia poteva, joka on matkustanut preerian yli sairauden hehku poskilla ja yskien hivuttavaa yskäänsä, on palannut ystäviensä luo todistamaan riemuiten samaa, mitä tässä olen sanonut.

Kaikki kolme tunsivat itsensä pirteiksi ja ryhtyivät heti aamiaishommiin. He keräsivät lakin täyden pinnonin käpyjä, joissa olevat siemenet Lucien osasi valmistaa paahtamalla ja survomalla. Karhunlihan mukana he saivat niistä hyvän erämiehen suuruksen. Sitten he ajattelivat päivällistään ja kaivoivat maasta joukon sagonjuuria ja preerianauriita. He löysivät myöskin malvaa, jonka pitkä suippeneva juuri muistuttaa pasternakkaa sekä maultaan että muodoltaan. Kaikki nämä ainekset valmistettiin karhunlihan kera, joten tuntui tavallaan kuin he olisivat syöneet kinkkua, pasternakkaa ja jamssia, sillä täten laitettu sagojuuri maistuu jamssilta tai bataatilta.

Pojat eivät tietysti nauttineet päivällistään heti aamiaisen jälkeen. Näiden kahden aterian välillä kului pitkä väliaika, ja sen he käyttivät pesemiseen, puhdistamiseen ja kaikkien kojeidensa järjestämiseen, sillä nämä olivat edellisten päivien kiireessä joutuneet pahasti epäkuntoon. Täten puuhaillessaan he vilkaisivat tuon tuostakin ruohoaavikolle, mutta eivät nähneet mitään puhvelia. Tosin eivät he niitä aivan vakavasti etsineetkään, sillä he olivat päättäneet viipyä päivän pari leiripaikallaan, kunnes heidän ratsunsa olivat täysin levähtäneet ja kykenivät jälleen koviin ponnistuksiin. Hevoset nauttivat tästä aivan yhtä paljon kuin niiden isännätkin. Pienen puron partailla kasvoi runsaasti grama-ruohoa, ja kun lisäksi oli vettä, ne eivät muuta kaivanneet ollakseen tyytyväisiä. Jeanette näytti iloitsevan siitä, ettei se enää ollut synkissä metsissä, missä pantterit ja javalit olivat olleet repimäisillään sen kappaleiksi.

Ennen iltaa pojat olivat päättäneet kaikki pienet hommansa. Heidän satulansa, suitsensa ja suopunkinsa olivat täydellisesti korjatut ja asetetut kuiville kallioille. He olivat pyyhkineet pyssynsä ja puhdistaneet huolellisesti lukot, tukit ja piiput. Hevoset oli pesty lähteellä ja Jeanetten sääret oli hierottu uudestaan karhuntalilla, niin että jos tämä kehuttu voide yleensä jotakin paransi, se kyllä kasvattaisi uuden karvan muulin kinttuihin.

Kun kaikki pienet tehtävät olivat täten tehty, pojat istuivat kolmella isolla kivellä lähteen luona juttelemassa aikaisemmista seikkailuistaan ja vastaisista suunnitelmistaan. Tietysti puhveli oli tärkeimpänä keskusteluaiheena, koska se oli heidän retkeilynsä päämääräkin. He eivät unohtaneet isäänsä ja iloitsivat mielessään siitä huvista, millä hän kuuntelisi heidän seikkailujansa, heidän päästyään kotiin niitä kertomaan. Myöskin Hugotia he muistelivat, ja Francis nauroi ajatellessaan niitä kepposia, joita hän silloin tällöin oli pienelle korpraalille tehnyt.

Heidän rupatellessaan kaikkien silmät osuivat muutamiin etäisiin esineisiin aavikolla.

— Ohoo, huudahti Francis, — onpa siellä aikamoinen liuta susia.

Sudet eivät olleet harvinaisia, ja silläkin hetkellä oli muutamia istuskelemassa preerialla tuskin kahden metrin päässä leiristä. Ne olivat samoja, jotka olivat seuranneet retkikuntaa pysytellen päiväkausia sen kintereillä.

— Eivät ne ole susia, puuttui Basil iloisesti puheeseen. — Ne ovat luullakseni jotakin parempaa… ne ovat saksanhirviä!

— Eivätpä ole, vastasi Lucien. — Nehän ovat antilooppeja.

Tämän selityksen kuullessaan sekä Basil että Francis riensivät ottamaan pyssynsä. Basil oli erityisen halukas kaatamaan antiloopin, sillä hän ei ollut surmannut sellaista koskaan ennen. Eikä hän milloinkaan ollut antilooppia edes nähnytkään, tätä eläintä kun ei tavata Mississippin lähistöllä. Se asustaa kummallista kyllä mieluimmin Kalliovuorten liepeillä sijaitsevissa kuivissa erämaissa, missä on vain vähän ruohoa ja vielä niukemmalti vettä. Paikoittain se on ainoa täällä tavattava kookkaampi märehtijä. Usein se on nähty niin kaukana vedestä, että jotkut luonnontutkijat ovat väittäneet sen voivan elää ilman tätä välttämätöntä ainetta. He unohtavat, että paikka, mikä heistä näyttää sijaitsevan kaukana vedestä, on antiloopille vain muutaman minuutin juoksun tai sanoisinko lennon päässä — sillä sen ponnahteleva vauhti muistuttaa pikemmin linnun lentoa kuin nelijalkaisen eläimen laukkaa. Ne olivat epäilemättä kaiken päivää käyneet laitumella jossakin etäällä ja olivat nyt matkalla veden ääreen saadakseen mielin määrin sammuttaa janonsa ennen kuin menisivät levolle.

Päästyään neljän, viidensadan metrin päähän lähteestä ne kääntyivät hiukkasen vasemmalle. Näin ne saapuivat heti purolle, jonka uomaan ne astuivat, ja tulivat juotuaan pois ja alkoivat syödä ruohoa puron äyräältä. Ilmeisesti ne eivät aikoneet tulla lähemmäksi törmää tai pajuviidakkoa, johon pojat olivat kätkeytyneet. Tämä oli pojille pettymys. Kaikki kolme olivat päättäneet hankkia antiloopinlihaa illalliseksi, ja nyt mahdollisuus sen saamiseen näytti joka hetki vähenevän, koska eläimet lähenemisen sijasta loittonivat syödessään aavikolle. Ei ollut mitään suojaa, jonka turvissa olisi voinut hiipiä niitä kohti.

Mutta Basilin mieleen juolahti eräs keino. Hän oli kuullut siitä vanhoilta metsästäjiltä.

Varoittaen veljiään pysymään hiljaa hän sieppasi yhden punaisista villahuovista. Hän oli jo leikannut pitkän haaraisen näreen ja veistänyt sen teräväksi toisesta päästä. Sitten hän levitti huovan pitäen sitä edessään ja kivääri toisessa kädessä, näre toisessa astui ulos viidakosta pitäen peitettä itsensä ja eläinten välillä, jolloin hänen ruumiinsa oli näiltä kokonaan kätkettynä. Hän läheni muutamia askeleita kumarassa asennossa, kunnes oli kiinnittänyt antilooppien huomion. Sitten hän työnsi näreen lujasti maahan, ripusti peitteen sen haarukkaan ja polvistui sen taakse.

Sekä muodoltaan että väriltään näin oudonnäköinen esine herätti heti lauman uteliaisuuden. Eläimet keskeyttivät syöntinsä ja alkoivat lähestyä, pysähtyen vähän väliä, mutta astuen sitten taas eteenpäin. Ne eivät kulkeneet enää jonossa, vaan ensin yksi ja sitten toinen pukeista asettui johtamaan, jokainen haluten näyttää rohkeuttansa. Muutamassa minuutissa eräs isoimmista oli tullut sopivan ampumamatkan päähän, jolloin vatsallaan ruohikossa makaava Basil tähtäsi eläimen rintaan ja laukaisi.

Uros hypähti laukauksen kajahtaessa, mutta pyssymiehen suureksi pettymykseksi se kääntyi äskeisille jäljilleen ja pakeni muun lauman kanssa, jonka kaikki eläimet olivat kiväärin pamahduksesta kavahtaneet syrjään.

Basil katseli tätä hiukan kummastuneena. Hän oli tähdännyt tarkoin ja kylmäverisesti ja hän tiesi ampuvansa harvoin harhaan. Tällä kertaa hän kuitenkin luuli taitonsa pettäneen, nähdessään antiloopin kaikesta päättäen haavoittumattomana kiitävän pois. Ja otaksuen tämän johtuneen hätäisestä panostamisesta hän otti peitteen ja palasi alla päin toveriensa luo.

— Katsokaa tuonne! huusi Francis, joka yhä tähysteli pakenevia antilooppeja. — Katsokaa susia! Ne ajavat niitä takaa.

— Haa, ilahtui Lucien, — sinä olet haavoittanut pukkia! Muutoin eivät sudet ajaisi sitä takaa. Katsokaa, ne juoksevat sen perässä kuin koirat!

Lucien oli oikeassa. Eläin oli haavoittunut, muutoin sudet eivät olisi ryhtyneet toivottomaan juoksuun Kalliovuorten nopean antiloopin kanssa. Omituista kyllä, nämä ovelat eläimet kykenevät näet havaitsemaan milloin otusta on haavoitettu jopa paremmin kuin metsästäjä itse, ja ajavat sitä varsin usein takaa ja tavoittavat sen, vaikka ampuja luulee sen päässeen pakoon. Oli siis selvää, että Basil oli osunut eläimeen, vaikkei kuolettavasti, ja sudet seurasivat nyt sen kintereillä toivoen uuvuttavansa sen.

Uusi ajatus juolahti Basilin mieleen. Hän tuumi saattavansa ehkä ehtiä paikalle ajoissa, ja riensi hevosensa luo, irrotti sen lieasta ja hypäten sen selkään ohjasi sen takaa-ajavien susien perään. Hän kiiti pian täyttä neliä aavikon yli pitäen sudet koko ajan näkyvissään. Hän erotti antiloopin, johon oli tähdännyt, jonkin matkaa edellä susista, mutta kaukana muun lauman perässä, ja juoksemassa raskaasti ja vaivalloisesti.

Hän joutui ratsastamaan lähes kahdeksan kilometriä, ennen kuin hän, ollessaan vielä kilometrin verran jäljessä, näki susien saavuttavan haavoitetun antiloopin ja raastavan sen kumoon ruohikkoon. Hän riensi minkä voi — kiihotti Mustan Haukan sen huimimpaan vauhtiin. Hän oli paikalla muutamassa minuutissa ja hajotti susilauman karauttaessaan niiden joukkoon, mutta hän oli saapunut liian myöhään. Antilooppi oli revitty kappaleiksi ja suurin osa siitä syöty. Vain puolittain kalutut luut ja jokunen nahanriekale olivat jäljellä palkkioksi hänen pitkästä ratsastuksestaan.

Päästäen huudahduksen, joka oli perin lähellä ranskankielistä kirousta, pettynyt metsästäjä käänsi hevosensa ja ratsasti verkalleen takaisin, toivoen sudet sinne, missä pippuri kasvaa.

Hänen palattuaan Francis avusti häntä sadattelemisessa, sillä poika oli kyllästynyt karhunlihaan ja häntä suututti, että häneltä puijattiin tuore illallispaisti.

Lucien vakuutteli kuitenkin heille kummallekin, ettei antiloopinliha hänen kuulemansa mukaan ollut kovinkaan herkullista, ja tämä lauhdutti heitä jossakin määrin. Niinpä he muhennettuaan karhunlihaa pasternakan kanssa ja käyttäen leipänä muutamia pinnonin siemenistä tehtyjä kakkuja, jotka Lucien oli valmistanut intiaanien tapaan, nauttivat kolmisin illallisen, jota ei sopinut halveksia. Aterioituaan he toivat hevosensa lähemmäksi leiriä, jotta ne olisivat tarvittaessa käsillä, ja kääriydyttyään peittoihinsa antautuivat jälleen etsimään virkistystä unesta.

CIMARRONIT

Tänä yönä heidän ei sallittu nukkua häiritsemättä. Pari, kolme kertaa heidän hevosensa poukkoilivat liekaköysiensä päässä jonkun saalista väijyvän eläimen säikähdyttäminä. Ehkä ne olivat susia, he ajattelivat, mutta Marengo, joka ei piitannut susista, osoitti pelästymisen merkkejä, ja murisi kyllä toisinaan vihaisesti, mutta pysytteli kaiken aikaa leirissä. Myöskin Jeanette tuli lähelle tulta, niin lähelle kuin sen köysi salli ja pojat näkivät sen vapisevan ikään kuin jonkun hyvin tunnetun vihollisen pelosta!

He voivat useita kertoja susien ulvonnan seasta erottaa oudon äänen, joka erosi kokonaan näiden äänistä. Se oli jonkinlaista jatkuvaa, matalaa, valittavaa korskuntaa, ja se sai Jeanetten säpsähtämään ja Marengon hiipimään lähemmäksi heitä. Voisiko se olla puuman ääni tai, mikä oli vielä kamalampaa, harmaakarhun ärjyntää? Jälkimmäinen otaksuma ei ollut mahdoton. He olivat nyt seudulla, jossa näitä hurjia eläimiä tavataan, ja juuri sellaisella paikalla, missä jollakulla tai useammallakin niistä saattoi olla tyyssijansa.

Se oli hirveä ajatus ja olisi häätänyt unen poikien silmistä, jos he olisivat olleet varmoja, että harmaakarhuja oli todella lähistöllä. He päättivät kuitenkin olla kaikki nukkumatta yhtaikaa ja vartioida vuoroin. Tuleen syydettiin uusia puita, jotta he lieskan valossa voisivat nähdä laajalti ympärilleen. Sitten kaksi heistä meni jälleen nukkumaan kolmannen istuessa vartijana pyssy kädessä äkillisen hyökkäyksen varalta. Kullakin oli kahden tunnin vartiovuoro, ja näin päästiin aamunkoittoon, joka haihdutti heidän pelkonsa, koska mitään vihollista ei ollut näyttäytynyt heidän lähellään.

He alkoivat nyt liikkua, päästivät hevosensa laitumelle, peseytyivät lähteen kristallinkirkkaassa vedessä ja valmistivat aamiaisensa. Heiltä ei jäänyt huomaamatta, että kuivattu liha riittäisi enää vain pariksi päiväksi, sillä sudet olivat anastaneet siitä melkoisen osan heidän viime leiripaikassaan. He alkoivat jo tuntea huolta vastaisesta muonastaan, koska tässä osassa maata ei näkynyt olevan muuta metsänriistaa kuin antilooppeja, ja heille oli jo kokemuksesta selvinnyt, miten vähän mahdollisuutta heillä oli niiden pyydystämiseen. Elleivät he tapaisi puhveleita, heitä voisi uhata nälkäkuolema.

Näin he ajattelivat valmistaessaan ja syödessään aamiaistaan ja päättivät tästä lähtien tyytyä puoliannoksiin karhunlihaa, säästääkseen sitä vähää, mitä heillä oli jäljellä.

Syötyään he keskustelivat vastaisesta matkasuunnastaan. Lähtisivätkö he tältä korokkeelta pohjoiseen, etelään, itään vai länteen? He olivat eri mieltä. Vihdoin kuitenkin kaikki sopivat siitä, että ennen kuin he tekisivät mitään päätöstä, olisi viisainta kiivetä kukkulalle ja tähystellä sen huipulta ympäröivää tienoota. Kenties he erottaisivat huipulta puhveleita, koska sieltä oli epäilemättä laaja näköala joka taholle ruohoaavikolle.

Ottaen pyssyt olalleen ja jättäen peitteensä ja muut tavaransa lähteelle he lähtivät jalkaisin etsimään paikkaa, mistä voisivat nousta kukkulalle. He kiersivät lännen puolelta, sillä heidän leirinsä sijaitsi lähellä törmän koilliskärkeä. Astuessaan eteenpäin he alkoivat pelätä, että ylöskiipeäminen olisi mahdotonta. Kallioseinät näyttivät kohoavan äkkijyrkkinä joka suunnalla! Siellä täällä niiden juurella oli suuria irtonaisia, ikään kuin ylempää pudonneita kivimöhkäleitä, puita kasvoi esiin jyrkänteen pinnasta takertuneina juurillaan kallion saumoihin. Siellä täällä ylimmällä reunalla seisovat männyt levittivät oksiaan tasangolle päin, aloekasvit, Aatamin neulat ja kaktukset lisäsivät paikan villiä maalauksellisuutta.

Poikien ehdittyä kukkulan läntisen kärjen luo, heidän silmiinsä osui jotakin uutta. Se näytti kallioriviltä tai matalalta vuorijonolta, joka kaukana lännessä kulki pohjoisesta etelään niin pitkälti kuin heidän silmänsä kantoivat. Ja kalliorivi se todella olikin — sarja samanlaisia kuin nekin, joista tämäkin töyräs oli kokoonpantu. Se oli kuuluisan Llano Estacadon eli Paalutetun Tasangon itäinen reuna. Pojat olivat usein kuulleet metsästäjien puhuvan tästä ylängöstä ja tunsivat sen ensi silmäyksellä. Tämä töyräs, jonka ympärillä he kulkivat, oli vain tuon omituisen muodostuman mesa.

Katseltuaan hetkisen etäisiä kalliontörmiä pojat jatkoivat kävelemistään kiertäen kukkulan eteläistä sivua. Kalliot kohosivat yhä pystysuorina. Tällä puolella ne näyttivät olevan vielä korkeampia ja riippuivat paikoittain heidän yläpuolellaan tummina, ulospäin työntyvinä kielekkeinä, joiden raoista kasvoi isoja puita.

Kun pojat taas kerran pysähtyivät ja silmäilivät ylöspäin, he näkivät useita omituisia otuksia ilmestyvän äkkiä kuilun reunalle heidän päittensä päälle. Ne olivat eläimiä, mutta heille aivan outoa lajia. Jokainen niistä oli saksanpeuran kokoinen ja melkein samanvärinenkin — selkä ja kyljet punertavat, kauda, lanteet ja vatsapuoli vaaleahkot. Ne olivat saksanpeuran näköisiä, joskin hiukan jykevämpiä. Pään muoto ja kasvot muistuttivat kuitenkin enemmän lammasta kuin mitään muuta eläintä. Merkillisintä niissä olivat sarvet, ja niistä saattoi ensi silmäyksellä huomata, mitä eläimiä ne olivat. Ne olivat cimarroneja eli villejä lampaita.

Muutamilla oli lyhyet, enintään parinkymmenen sentin mittaiset sarvet, jotka kohosivat päälaesta ja käyristyivät hiukan taaksepäin, niiden välin paljon laajenematta huippukohdassa. Nämä olivat lauman uuhia. Jäärät näyttivät aivan toisenlaisilta sarvien tavattoman koon vuoksi. Ne kasvoivat aivan niiden silmien yläpuolella, käyristyen ensin taaksepäin ja sitten jälleen eteenpäin, kunnes kärjet koskettivat molemmin puolin eläinten leukoja. Joidenkin sarvet olivat toista metriä pitkät ja juuresta vähintään puoli metriä ympärimitaten, sitä paitsi ne olivat tyvipuoleltaan rengasmaisten uurteiden ja korokkeiden pykälöimät niin kuin tavallisen pässin sarvet. Nämä isot lisäkkeet antoivat eläimille omituisen ja mahtavan näön niiden seisoessa kuilun partaalla sinitaivasta vasten hahmoutuneina. Niitä oli kaikkiaan tusinan verran, uuhia ja jääriä, mutta jäärät voitiin erottaa paremmin, koska ne olivat lähempänä kallion reunaa, jolta ne katselivat alas haistellen huuruista ilmaa.

Heti kun pojat olivat toipuneet tämän oudon näyn aiheuttamasta hämmästyksestä, kaikki kolme ojensivat pyssynsä ja aikoivat laukaista. Mutta cimarronit näkyivät arvanneen heidän aikeensa, ne pyörähtivät takaisin ja olivat silmänräpäyksessä näkymättömissä.

Pojat viipyivät paikalla runsaan neljännestunnin, toivoen, että eläimet jälleen näyttäytyisivät äkkijyrkänteen reunalla. Mutta ne eivät palanneet. Ne olivat tyydyttäneet uteliaisuutensa tai olivat antilooppeja viisaampia eivätkä antaneet vietellä itseään vaaraan. Poikien täytyi siis vihdoin lähteä ja jatkaa etsimistään löytääkseen jonkun ylöspäin vievän polun.

He halusivat nyt entistä kiihkeämmin päästä kukkulan huipulle. Siellä oli lauma villilampaita, ja he toivoivat saavansa niistä lihaa muonavarastonsa täydentämiseksi. Astuessaan eteenpäin he tutkivat huolellisesti jokaisen halkeaman ja rotkon, joka näkyi johtavan kallioita ylös, mutta koko eteläisellä sivulla ei voitu keksiä mitään kiitettäväksi kelpaavaa polkua.

— Täytyy sinne olla joku tie, sanoi Francis, — miten muutoin lampaat olisivat sinne päässeet?

— Kenties ne ovat kasvaneet siellä ylhäällä eivätkä ole koskaan käyneet tasangolla, huomautti Basil.

— Ei, sanoi Lucien, — se ei ole luultavaa. Kukkulan laella ei luullakseni ole vettä ja nämä eläimet tarvitsevat juotavaa yhtä hyvin kuin muutkin. Niiden täytyy aika ajoin laskeutua lähteelle sammuttamaan janoaan.

— Sitten sinne on polku, virkkoi Francis.

— Niille epäilemättä onkin, vastasi Lucien, — mutta silti se saattaa olla mahdoton meidän käytettäväksemme. Vaikka ne ovat sorkkaeläimiä kuten lampaat, ne voivat kissan ketteryydellä kiivetä kallionseinämää ylös tai hyppiä oravien tapaan alas. Siten ne pääsevätkin pakoon susilta, panttereilta ja muilta niitä väijyviltä eläimiltä.

— Olen kuullut, että ne voivat heittäytyä alas kolmenkymmenen metrin korkeudesta tai korkeammaltakin ja pudottautua sarvilleen saamatta pienintäkään vammaa. Onko se totta, Luce? kysyi Basil.

— Sekä intiaanit että ansoilla pyydystäjät vakuuttavat niin. Luonnontutkijoille se on vielä ratkaisematon kysymys. Varmaa on, että ne voivat hypätä alas hyvin korkealta, laskeutua mitä kapeimmille kielekkeille äkkijyrkänteen seinämillä sorkan luiskahtamatta, loikata hirvittävien kuilujen poikki ja juosta ulkonemia pitkin, joille koira tai susi ei rohkenisi seurata niitä.

Muutamia askeleita toisten edellä kulkevan Basilin huudahdus kiinnitti tällä hetkellä veljien huomion ja päätti keskustelun. He olivat saapuneet töyrään itäiseen päähän. Pykäläisessä kalliossa oli syvä halkeama, jonka äyrästä pitkin näytti johtavan huipulle ylöspäin viettävä polku. Tämä uoma oli täynnä isoja, irtonaisia kallionmöhkäleitä, joita ympäröi okainen kaktus- ja akaasiapensaikko. Lähellä rotkon pohjaa oli hyvin isoja vierinkiviä, joiden välistä pulppuili esille lähde — paljon suurempi kuin se, jonka luo metsästäjät olivat leiriytyneet ja juoksi kaakkoon päin ruohoreunuksen ja pajujen rajoittamana.

Muutamat jäljet pehmeässä mudassa kiinnittivät poikien huomion. Ne olivat muodoltaan soikeita ja isompia kuin ihmisen jäljet, mutta jokaisen kärjessä olevat syvälle painuneet viiden vahvan kynnen merkit ilmaisivat, mikä eläin ne oli polkenut. Ne olivat harmaakarhun jälkiä. Siitä ei voinut olla epäilystä, sillä ne olivat kämmenjalkaisen eläimen pitkät jäljet, joissa näkyivät varpaiden paikat ja useita senttejä mudan sisään tunkeutuneiden käyrien kynsien tekemät reiät. Mikään muu eläin ei olisi voinut polkea sellaisia jälkiä — ei edes musta- tai ruskeakarhu, jonka kynnet ovat lyhyet verrattuina vuoriston harmaan hirviön kynsiin.

Muutamia minuutteja pojat epäröivät säikähtyneinä, mutta kun eläintä, joka oli jäljet tehnyt, ei ollut näkyvissä, heidän pelkonsa vähitellen haihtui jossakin määrin, ja he alkoivat tuumia, miten olisi parasta menetellä. Kulkisivatko he rotkoa ylöspäin ja yrittäisivät päästä huipulle? Sehän olisikin ollut vain heidän alkuperäisen tarkoituksensa toimeenpanemista, ja he olisivat vitkastelematta lähteneet ylöspäin, elleivät olisi noita karhunjälkiä keksineet. Niiden näkeminen antoi kuitenkin yritykselle toisen leiman.

Jos lähistöllä oli harmaakarhuja, mikä näytti varsin varmalta, niin niitä tapaisi luultavimmin juuri tässä rotkossa. Tiheä viidakko ja luolamaiset halkeamat, joita näkyi lukuisasti kallioissa kummallakin puolella, olivat harmaakarhujen erityisiä mielipaikkoja. Niiden luola voisi olla tässä rotkossa, ja olisi perin vaarallista sattua sen kohdalle. Veljekset olivat kuitenkin hyvin rohkeita nuorukaisia. Heillä oli kiivas halu nousta kukkulalle, osaksi uteliaisuudesta, osaksi ampuakseen cimarroneja, ja tämä halu vei voiton varovaisuudesta. He alkoivat nousta, Basil etunenässä.

Kiipeäminen oli kuitenkin vaikeata, ja usein heidän täytyi ponnistautua ylöspäin tarttumalla kiinni oksiin ja juuriin. He huomasivat, että siihen oli tallattu polku ja sitä he seurasivat ylöspäin. Paksusarvet tai jotkut muut eläimet olivat epäilemättä tehneet sen kulkiessaan edestakaisin. Päästyään jonkin verran puoliväliä ylemmäksi pojat huomasivat luolan aukkoa muistuttavan raon rotkon sivussa lähellä polkua. Kallioiden mullankarvainen väri sen ympärillä, ruohottomuus ja sotkettu maanpinta herätti ajatuksen, että joku eläin oli laatinut sinne pesänsä. He kulkivat äänettöminä sen ohi kiiveten niin nopeasti kuin tie salli ja katsellen pelokkaasti taakseen. Muutamassa minuutissa he olivat saavuttaneet kukkulan reunan ja tirkistivät reunan yli ja näkivät heti koko pöytämäisen laen.

Kuten he olivat otaksuneetkin, kukkula oli huipultaan aivan tasainen ja pinta-alaltaan kymmenkunta hehtaaria. Sen päällä kasvoi harvassa mäntyjä ja siellä täällä jokunen mezquiten nimellä tunnettuun lajiin kuuluva akaasia. Puiden välissä kasvoi runsaasti ruohoa, ja isot mättäät kaktukseen ja aloeihin sekaantunutta nataa muodostivat jonkinlaisen viidakon niiden alle. Näin oli kuitenkin vain parilla kolmella kohtaa, suurin osa pintaa oli avointa ja voitiin nähdä yhdellä silmäyksellä.

Metsästäjät olivat tuskin kohottaneet päänsä kallionreunan yli, kun keksivät cimarronlauman. Eläimet olivat tällä hetkellä lähellä pöydän läntistä reunaa. Ne eivät yrittäneet paeta, sillä ne eivät vielä olleet nähneet poikia, jotka kukkulalle noustessaan olivat hiipineet varovaisesti muutamien tielleen sattuvien pensaiden taakse.

Metsästäjät olivat varmat, että olivat saaneet koko lauman satimeen. Heidän tarvitsi vain vartioida solaa, jota pitkin olivat itse tulleet ylös, ja silloin he saisivat mielinmäärin metsästää paksusarvisia pitkin kukkulan lakea. Siksi päätettiinkin, että Lucien jäisi Marengon kanssa rotkon suulle Basilin ja Francisin hiipiessä ampumaan ensimmäiset laukauksensa. He panivat tuumansa toimeen viivyttelemättä. Basil ja Francis hiipivät kentän yli kunnes olivat päässeet mukavan ampumamatkan päähän. Molemmat saapuivat yhdessä pienen akaasiaryhmän taakse ja nousivat tähtäämään. Kaksi eläintä kaatui heidän tulestaan, toiset harppasivat pois, juoksivat eräälle ulokkeelle ja pysähtyivät siihen.

Basil ja Francis hypähtivät jaloilleen ja huusivat Lucienille, että tämä pitäisi varansa, mutta heidän suureksi ihmeekseen cimarronit ikään kuin heidän huudoistaan pelästyneinä ja huomaten paluutien katkaistuksi loikkasivat alas kuilun partaalta ja hävisivät silmänräpäyksessä näkyvistä!

— Ne ovat varmaan kaikki saaneet surmansa, ajattelivat Basil ja Francis kutsuen Lucienin luokseen ja kaikki kolme riensivät paikalle, mistä eläimet olivat hypänneet. Katsahtaessaan äyrään yli he näkivät alhaalla tasangon, mutta ei mitään paksusarvia. Mihin ne olivat joutuneet?

— Tuolla, huudahti Francis, — tuolla ne menevät! ja hän osoitti kauaksi preerialle, missä useita punertavia esineitä nähtiin kiitämässä Llano Estacadon etäisiä jyrkänteitä kohti. Lucien näytti nyt veljilleen muutamia pengermäisiä askelmia kalliossa, joita eläimet alas syöksyessään epäilemättä olivat käyttäneet apunaan, onnistuen täten pääsemään turvallisesti tasangolle.

Heti kun cimarronit olivat näkymättömissä, metsästäjät läksivät katsomaan ampumiaan eläimiä, jotka molemmat, koiras ja naaras, viruivat ruohikolla hengettöminä.

Metsästäjät vetivät esille puukkonsa ja nylkivät cimarronit ammattimiesten taitavuudella. Sen jälkeen he paloittelivat lihat voidakseen ne mukavammin kuljettaa leiriinsä. Nahoista he eivät välittäneet, joten ne saivat jäädä virumaan maahan siihen mihin ne olivat heitetyt.

Kun lampaat oli paloiteltu kukin nosti kimpaleen olalleen, ja niin he alkoivat kantaa niitä rotkoa kohti, aikoen palata noutamaan loput myöhemmin. Päästyään kohdalle, missä polku nousi kukkulan laelle, he näkivät, että oli vaikeata kulkea sitä pitkin taakkoja kantaen, onhan helpompi kiivetä jyrkännettä ylös kuin laskeutua alas. Heidän mieleensä juolahti uusi tuuma: he heittäisivät kimpaleet edellään rotkon pohjalle. Se ei vahingoittaisi lihoja, koska he aikoivat leikata ne viipaleiksi päivänpaisteessa kuivattamista varten, lian ja soran he taas helposti voivat pestä pois lähteellä, saatuaan sinne kaiken riistansa.

He ryhtyivät heti toimeen ja ottaen kappaleen kerrallaan heittivät ne alas rotkoon, jonka pohjalle he näkivät niiden putoilevan kallioiden väliin. Sitten he menivät takaisin tappopaikalle, sälyttivät itselleen uudet kuormat ja palasivat kuilun partaalle.

Heidän astahtaessaan heittämään niitä alas heidän silmiänsä kohtasi näky, joka sai jokaisen pudottamaan heti taakkansa. Kuilun pohjalla liikuskeli lihapalojen keskellä jotakin kamalaa — iso ja rumannäköinen eläin. Sen suuri koko, pitkä, pörröinen harmahtavan ruskea turkki ja ennen kaikkea sen hurja ulkonäkö eivät jättäneet mieliin epäilystäkään siitä mikä se oli. Se oli vuoriston hirviö — harmaakarhu!

Se oli melkein kaksi kertaa tavallisen karhun kokoinen, ja erosi viimemainitusta muissakin suhteissa. Sen korvat olivat pystymmät, ja sen silmät kellertävän ruskeat, tulisemmat ja kiiluvammat, pää ja kuono olivat leveämmät — suuremman rohkeuden ja voiman merkki, — ja pitkät, puolikuun muotoiset jalkojen pörröisestä karvapeitteestä esiin pistävät kynnet voi selvästi erottaa kukkulalle asti. Se oli juuri repinyt niillä yhden lihakimpaleen pieniksi palasiksi ahmien sitä poikien saapuessa jyrkänteen reunalle. Se oli niin ahkerassa syömispuuhassa, ettei huomannut heitä.

Pojat pudottivat taakkansa maahan, ja seisahduttuaan hetkiseksi katsomaan alas he ryntäsivät takaisin noutamaan pyssyjään. Siepattuaan ne he tarkastivat ne huolellisesti nähdäkseen olivatko nallihatut ja sytytinpuikot kunnossa. He olivat panostaneet ne jo ennen kuin aloittivat cimarronien nylkemisen. He hiipivät nyt varovaisesti rotkolle ja katsahtivat reunan yli. Kauhukseen he näkivät, ettei vain yksi karhu, vaan kolme sellaista hirviötä oli lihojen kimpussa. Yksi oli muita pienempi ja erosi niistä väriltään. Se oli aivan musta ja olisi aivan hyvin voinut käydä täysikasvuisesta mustakarhusta. Sellainen se ei kuitenkaan ollut, vaan iso penikka, ja molemmat toiset olivat sen vanhemmat.

Kaikki kolme ahmivat tuoretta lihaa ilmeisesti suurella riemulla, vähät välittäen mistä sellainen onnenpotku oli niiden osaksi tullut. Ne mörähtelivät äänekkäästi ikään kuin ilmaistakseen mielihyväänsä, mutta joskus vanha uros murahti vihaisestikin pennun häiritessä sen ateriaa. Naaras sitä vastoin asetteli repiessään lampaanlonkkaa kappaleiksi aina herkullisimmat palat mustan pentunsa kuonon eteen ja sivellen sitä tuon tuosta leikillisesti käpälällään kehotteli sitä pitämään puoliaan. Välistä ne söivät seisoen kahdella jalalla pitäen lihaa etukäpäliensä välissä. Toisinaan ne taas asettivat kimpaleen kallion reunalle ja ahmivat siitä kaikessa rauhassa. Niiden kidat ja kynnet olivat punaiset verestä, jota vielä tihkui nopeasti teurastetuista lihoista, ja tämän vuoksi kolmio näytti vielä julmemmalta.

Veljekset katselivat tätä näkyä kauhun tuntein, eikä ihmekään. He olivat kuulleet harmaakarhuista kertomuksia, jotka olisivat saaneet uljaammatkin sydämet pamppailemaan pelosta. He tiesivät, ettei kukaan metsästäjä uskalla hyökätä tämän eläimen kimppuun jalkaisin, ja hevosenkin selässä ja varustettuna luotettavalla kiväärillä hän rohkenee yrittää sitä vain avoimella paikalla tietäessään voivansa paeta nopealla ratsullaan. He tiesivät, että tämä karhu ajaa usein takaa isoissakin joukoissa kulkevia metsästäjiä, sitten kun jokainen on ampunut sitä, sillä harmaakarhun ruumiiseen on lähetetty toisinaan kaksikymmentäkin luotia eläimen siitä tupertumatta. Kaikki nämä seikat tulivat sillä hetkellä poikien mieleen. Ei siis ihme, että he tunsivat pelkoa.

He olivat vaarallisessa asemassa. Rotkotie oli karhujen hallussa. Ei ollut mitään muuta polkua, jota pitkin he olisivat päässeet hevostensa luo. He olivat kiertäneet melkein koko kukkulan etsiessään sellaista aamulla. He olivat nähneet että töyräs oli äkkijyrkkä kaikilta sivuiltaan ja olivat myöhemmin huomanneet, että rotkon ja heidän lähtökohtansa välikin oli samanlaista. Miten he siis pääsisivät takaisin leiriinsä? Oli ainoastaan yksi tie — se, joka kulki alas rotkoa, ja karhut hyökkäisivät varmaan heidän kimppuunsa, jos he yrittäisivät käyttää sitä.

Pojat tuijottivat toisiinsa kuiskaillen hiljaa. Kaikki kolme käsittivät asemansa vaarallisuuden. Lähtisivätkö karhut nälkänsä tyydytettyään pois rotkosta? Eivät suinkaan. Luolassa, jonka he olivat huomanneet, oli epäilemättä niiden pesä. Jos ne menisivätkin sinne, niin mitä takeita oli, etteivät ne hyökkäisi sieltä poikien niskaan näiden kavutessa alas? Ja silloin ne tavoittaisivat heidät helposti irtonaisten kivimöhkäleiden ja pensaiden keskeltä. Joku heistä tai kaikki kolme joutuisivat niiden uhriksi, jos he yrittäisivät alas.

Ehkä karhut lähtisivät tasangolle? Ehkä ne menisivät lähteelle asti juomaan. Mutta silloinkin ne näkisivät mahdollisesti metsästäjät näiden tullessa alas ja voisivat tavoittaa heidät helposti ennen kuin he ehtisivät leiriin tai ratsuilleen. Hevoset olivat irti ja olivat nyt melkoisen matkan päässä aavikolla. Tämä ajatus tuotti laihaa lohtua ja he kävivät vielä alakuloisemmiksi aavistellessaan, etteivät pedot kenties olisikaan tyytyväisiä ateriaansa vaan niiden päähän saattaisi pistää kavuta kukkulalle etsimään lisää! Tämä pelko oli kaikkein hirvittävin, koska pojat tiesivät, ettei laella ollut mitään paikkaa, missä he olisivat voineet piileskellä. Alasmeneminen taas ei voinut tulla kysymykseenkään.

Näiden kauhunajatuksien vallassa he lyyhistyivät maahan polviensa varaan, milloin tirkistellen varovaisesti aloekasvien lehtien lomitse, milloin kuiskaillen toisilleen kaikenlaisia mieleen juolahtavia pakosuunnitelmia. Kaikki nämä suunnitelmat perustuivat kuitenkin siihen heikkoon toivoon, että karhut poistuisivat rotkosta joksikin aikaa ja antaisivat heille tilaisuuden mennä alas. Mitään muuta keinoa tästä pulasta selviytyäkseen he eivät voineet keksiä.

Basilin mieleen juolahti ajatus ampua tarkasti tähdäten jotakuta eläimistä. Francis kannatti tätä tuumaa Lucienin ollessa yhtä kiivaasti sitä vastaan. Lucien arveli, että se vain ärsyttäisi karhuja saaden ne hyökkäämään heti ylös, ja lisäsi, ettei ollut mitään mahdollisuutta surmata ainoatakaan niistä yhdellä luodilla, ellei se lävistäisi aivoja tai sydäntä, ja koska heidän täytyi tähdätä kallion yli, tulos oli hyvin epävarma. Ja jos yksi kaatuisikin, niin toiset kostaisivat toverinsa kuoleman. Yhteislaukaus ei kellistäisi niitä kaikkia.

Lucienin todistelut saivat voiton, ja hänen vähemmän varovaiset veljensä luopuivat ampumisaikeestaan ja pysyivät hiljaa, tuijottaen yhä alas rotkoon.

He olivat siinä lähes puoli tuntia vaanimassa ja odottamassa. Karhut lopettivat ateriansa ahmittuaan jokaisen lihapalan. Olivatko ne tulleet kylläisiksi? Eivät. Lampaankoipi on vain suupala harmaakarhun verisen nälän tyydyttämiseksi, ja se näkyi vain kiihottaneen niiden ruokahalun ylimmilleen. Ne arvasivat, mistä niiden ateria oli kotoisin, arvasivat sen tulleen ylhäältä kukkulalta, ja sinne siis oli lähdettävä päivällisen hakuun. Ne katsahtivat ylöspäin. Pojat vetivät äkkiä päänsä pois ja kätkeytyivät lehvien taakse. Liian myöhään! Karhut olivat nähneet heidät ja alkoivat samassa laukata ylöspäin!

Poikien ensimmäinen ajatus oli paeta, ja he hypähtivät jaloilleen. Basil päätti kuitenkin koettaa, eikö kiväärinkuula kykenisi hillitsemään lähestyvää vihollista. Hän tähtäsi ja laukaisi. Nähdessään hänen ampuvan veljet seurasivat hänen esimerkkiään, Francis tyhjensi pyssynsä molemmat piiput, jotka olivat täytetyt hirvihauleilla. Yksi karhuista — se oli pentu — kieri rotkoa pitkin taaksepäin, mutta yhteislaukauksen jälkeen nähtiin isoimman niistä kömpivän ylöspäin möristen raivokkaasti. Metsästäjillä ei ollut aikaa panostaa pyssyjänsä uudestaan ja he juoksivat pakoon kukkulan lakea pitkin, tuskin tietäen mille suunnalle mennä. Puoliväliin päästyään kaikki kolme pysähtyivät katsahtamaan taakseen. Etummainen karhu oli juuri nousemassa kallionreunan yli, ja seuraavassa silmänräpäyksessä sen pitkä ruumis ojentui takaa-ajoon. He olivat toivoneet, että lihakimpaleet kiinnittäisivät sen huomion ja houkuttelisivat sen syrjään. Niin ei tapahtunut. Lihat eivät olleet aivan sen tiellä ja sitä paitsi näytti lähenevä eläin perin raivostuneelta. Luoti oli haavoittanut sitä ja se tahtoi kostaa.

Tämä oli kamala hetki. Vihainen karhu oli enintään kolmensadan metrin päässä. Se tavoittaisi heidät muutamassa sekunnissa, ja joku joukosta oli jäävä sen uhriksi.

Tällaisissa vaikeissa tilanteissa, kun on tehtävä ratkaisu, rohkeat sielut ovat kekseliäimmillään. Niin oli Basilinkin laita. Hän oli yltiöpäinen ja usein varomaton, mutta äärimmäisen vaaran uhatessa hän tuli tyyneksi ja harkitsevaksi vieden siinä voiton Lucien-veljestäänkin. Ajatus, joka omituista kyllä ei tähän asti ollut pistänyt hänen tai veljien päähän, juolahti nyt tuhon väijyessä hänen mieleensä. Hän muisti, että harmaakarhu ei kiipeä puuhun!

— Puihin, puihin! ja samalla hän tarttui käsivarsillaan erääseen mäntyyn ja kiipesi ylöspäin niin nopeasti kuin kykeni.

Sekä Lucien että Francis noudattivat hänen esimerkkiänsä, turvautuen kumpikin itseään lähimpään puuhun, sillä karhu ei ollut kahtakymmentäkään askelta heistä jäljessä, eikä siis ollut aikaa sopivimman valitsemiseen. Ennen kuin peto saapui paikalle olivat kuitenkin kaikki orsillaan niin korkealla kuin petäjien oksat heitä varmasti kannattivat.

Karhu laukkasi paikalle ja nähdessään, mihin he olivat kadonneet, juoksi puulta puulle möristen raivosta ja pettymyksestä. Se nousi takajaloilleen ja yritti tavoittaa alimpia oksia etukäpälillään ikään kuin aikoen kiskoutua ylös taikka raastaa puun maahan. Se hyökkäsi vuoron perään kutakin petäjää vastaan ravistaen niitä hurjasti ja lennätellen kynsillään niistä kuorta isoina kappaleina. Varsinkin yksi — se, mihin Francis oli turvautunut ja joka oli nuori puu — huojui niin rajusti, että siinä istuja oli vaarassa paiskautua maahan. Mutta pelko siitä, että niin kävisi, sai Francisin ponnistamaan kaikki voimansa ja Basilin ja Lucienin huutojen rohkaisemana hän pysytteli miehuullisesti oksallaan.

Kun karhu jonkun ajan kuluttua näki, ettei voinut ravistaa häntä alas, se luopui yrityksestä ja koetteli jälleen voimiaan niitä puita vastaan, joihin toiset olivat kiivenneet. Tulos oli sama. Karhu nylki kaarnan täydellisesti niin korkealta kuin se ulottui ja iski hampaillaan ja kynsillään sellaisia lovia runkoihin, että pojat pelkäsivät sen mahdollisesti saavan päähänsä kaluta ne kokonaan poikki. Se olisi ollut sille helppoa, mutta — onneksi heille — harmaakarhulla ei ole juuri ajatuskykyä, muutoin heidän kohtalonsa olisi ollut kauhea.

Huomattuaan vihdoin, ettei voinut raastaa puita kumoon eikä pudistaa poikia niistä, karhu luopui yrityksestään ja tallusteli kotvan aikaa puulta toiselle kuin vartija, milloin päästäen äänekkään nuuhkaisun, milloin hurjasti möristen. Vihdoin se oikaisi pitkän ruumiinsa maahan ja näytti nukkuvan!

Mihin emokarhu ja pentu olivat joutuneet? Olivatko molemmat kaatuneet niihin sattuneista luodeista? Kumpaakaan ei ollut vielä ilmestynyt kukkulalle, jonka pinnasta pojat voivat nähdä jokaisen tuuman. Ne olivat siis vielä rotkossa, mutta kuolleinako vai elävinä, oli ratkaisematon kysymys. Marengo oli viisaasti pidättynyt hyökkäämästä karhun kimppuun ja paennut laen toiselle reunalle, jossa se oli pelosta kyyristyneenä, varoen näyttäytymästä.

Nuoret metsästäjät olivat nyt entistä vaikeammassa asemassa. He eivät uskaltaneet tulla puista alas, koska putoaisivat silloin varmasti hirviön kitaan, ja he kärsivät kipua istuessaan kahareisin oksilla. Sitä paitsi heitä vaivasi jano — mitä kauhein jano. He eivät olleet ottaneet vettä mukaansa aamulla. Aurinko paistoi polttavan kuumasti, ja jo paksusarvia nylkiessään pojat olivat valittaneet veden puutetta. Nyt he alkoivat kärsiä janosta enemmän kuin mistään muusta. Miten heille kävisi jos karhu pysyisi vähänkin aikaa paikallaan? Heidän täytyi joko pudottautua maahan ja tulla heti revityiksi tai nääntyä hitaasti oksillaan. Nämä olivat ainoat vaihtoehdot!

Heidän pyssynsä olivat maassa, jonne he olivat ne kiireissään heittäneet, eivätkä he uskaltaneet laskeutua alas ottamaan niitä. He olivat aivan avuttomia voimatta muuta kuin odottaa surkeata loppua. Ikään kuin kohtalo olisi tahtonut kiusata heitä Tantaluksen tuskilla he näkivät ensi kertaa retkensä päämäärän, näkivät eläimet, joita niin kauan olivat toivoneet tapaavansa. He näkivät puhveleita!

Lounaan puolella liikkui tasangolla joukko mustia hahmoja. Ne kulkivat edes takaisin, milloin yhtyen laumoiksi, milloin hajaantuen säännöttömien sotaväenosastojen tapaan. Kilometrittäin vihreätä preeriata oli niiden mahtavien ruhojen kirjavoittama tai peittyi kokonaan näkyvistä.

Ne tuntuivat liikkuvan pohjoista kohti kukkulan ja Llano Estacadon välillä leviävillä tasaisilla niityillä. Tämä otaksuma osoittautuikin oikeaksi, sillä muutamassa minuutissa etumaiset olivat kulkeneet kappaleen matkaa yhdensuuntaisesti kukkulan kanssa, ja pojat kykenivät erottamaan parven etujoukkona kulkevien härkien pörröiset, leijonamaiset ruumiit. Toisenlaisissa olosuhteissa tämä olisi ollut todellakin ilahduttava näky. Nyt se teki vain heidän asemansa entistäkin sietämättömämmäksi. Puhvelit vaelsivat pohjoiseen päin. Jos he pelastuisivatkin, niin jonkin ajan kuluttua he eivät ehkä enää voisi saavuttaa eläimiä. Ja vaikka he eivät joukosta erottaneet mitään valkoisia — päälauma kun oli pitkän matkan päässä — oli hyvin luultavaa, että niin suuresta laumasta tapaisi jonkun sellaisenkin.

Kaikkien kolmen katsellessa yhä ohi vyöryviä mustia laumoja Basil päästi iloisen äännähdyksen tai oikeammin riemuhuudon. Hänellä oli puustaan esteetön näköala läntiselle tasangolle.

— Tuolla, tuolla! hän huudahti, — katsokaahan keskelle laumaa!
Katsokaa, veljet… se kiiltää auringossa… valkoisena… valkoisena!
Hurraa, hurraa!

Basilin puhe oli tuskin johdonmukaista. Eikä sitä ollut hänen veljiensäkään heidän nähdessään mitä hän oli tarkoittanut. Se ei voinut olla mitään muuta — kaikki olivat varmat siitä — kuin heidän kauan ja monia vastuksia uhmaillen etsimänsä valkoinen puhveli. Kaikki kolme hurrasivat äänekkäästi ja unohtivat hetkiseksi vaaran. Heidän huutonsa havahduttivat alhaalla lepäävän harmaan hirviön, joka nousi veltosti jaloilleen ja alkoi taas möristen kähmiä puiden ympärillä. Sen näkeminen palautti pian metsästäjien mieleen kamalan todellisuuden.

PELASTUMINEN KARHUN KYNSISTÄ

He istuivat tuntikausia tässä tuskallisessa asennossa, milloin katsellen alaspäin hurjaan vanginvartijaansa, joka väijyi väsymättömästi alhaalla, milloin taas tasangolle, jolla tummat laumat yhä jatkoivat kulkuaan. Puhvelit vaelsivat tuntikausia pohjoista kohti, kunnes laskeva aurinko loi punervan hohteen niiden ruskeisiin ruumiisiin. Vielä pari kertaa pojat luulivat näkevänsä laumassa valkoisia, mutta heidän silmänsä olivat hämärtyneet tähystelemisestä, ja tuska teki heidät nyt välinpitämättömiksi kaikelle muulle paitsi omalle kurjuudelleen. Epätoivo oli voittanut toivon, sillä he olivat menehtymäisillään janosta ja kuolema tuijotti heitä vasten kasvoja.

Pitkän ajan kuluttua karhu laskeutui taas maahan ja asettaen etukäpälänsä päänsä yli näkyi nukahtavan. Basil ei voinut kestää enää kauempaa ja päätti tehdä pakoyrityksen.

Varoittaen veljiänsä pysymään hiljaa hän livahti puusta alas ja hiipi äänettömillä, kissamaisilla askeleilla kentän yli etsimään pyssyään. Hän sai sen pian käsiinsä ja palaten puunsa luo kiipesi jälleen ylös. Heiluvien oksien rasahdukset herättivät karhun, joka hyppäsi ylös ja hyökkäsi puuta kohti. Jos se olisi ehtinyt hituistakin aikaisemmin, olisi Basilin käynyt huonosti, sillä eläimen kohottautuessa runkoa vasten sen kuono kosketti melkein pojan jalkoja. Tuuman väli oli tässä todellakin kilometrin arvoinen, ja Basil pelastui. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän istui oksalla ja panosti kaikessa rauhassa kivääriään!

Karhu näytti omituista kyllä käsittävän tämän liikkeen. Ikään kuin tietoisena vaarasta se pysytteli etäämpänä puista ja samoillessaan ympäriinsä se sattui nyt ensi kertaa paikalle, jossa villilampaiden lihojen jäännökset olivat. Se alkoi repiä ja ahmia niitä. Se oli vielä pyssynkantaman, joskaan ei varman ampumamatkan päässä. Mutta Basil, joka tiesi voivansa panostaa kiväärinsä uudelleen, päätti joko pakottaa eläimen poistumaan kauemmaksi tai houkutella sen kyllin lähelle, ja tähtäsi ja laukaisi. Luoti osui karhun olkapään juureen, sillä sen huomattiin kääntävän päätään ja riuhtaisevan sitä kohtaa hampaillaan, samalla kun se karjahti raivosta ja tuskasta. Silti se jatkoi yhä ahneesti ateriaansa.

Basil panosti ja laukaisi jälleen. Tällä kertaa eläin sai luodin päähänsä. Se jätti saaliinsa ja laukkasi takaisin puiden luo, tarttuen ensin yhteen ja sitten toisiin, yrittäen yhä uudestaan raastaa ne maahan. Vihdoin se saapui Basilin puulle ja sieppasi sen hurjaan syleilyynsä. Sitä nuori metsästäjä odottikin. Hän oli ripeästi asettanut kivääriinsä uuden panoksen, ja karhun seisoessa pystyssä oksien alla hän kumartui alaspäin, kunnes pyssynpiippu kosketti melkein eläimen kuonoa. Sitten kuului pamaus, tulivirta räiskähti vasten pedon naamaa, ja seurasi kova jymähdys. Savun hälvettyä nähtiin karhu potkimassa ja sätkyttelemässä maassa. Lyijyinen viestinviejä oli tehnyt tehtävänsä. Se oli lävistänyt aivot, ja hetken kuluttua pörrökarvainen hirviö virui liikkumattomana.

Pojat pudottautuivat nyt puista. Francis ja Lucien juoksivat noutamaan pyssynsä, ja kun kaikki kolme olivat huolellisesti panostaneet ne uudestaan, he riensivät rotkoa kohti, jäämättä tarkastelemaan surmattua vihollista. Jano kiusasi heitä edelleen, ja he ajattelivat vain alas lähteelle pääsemistä. Heillä oli syytä toivoa, että emokarhu pentuineen oli saanut surmansa heidän ensimmäisistä laukauksistaan ja tie oli nyt selvä.

Heidän pettymyksensä oli suuri, kun he katsahtaessaan alas rotkoon näkivät pennun lyyhistyneenä lähelle sen pohjaa ja emon seisomassa vartijana sen vieressä. Pentu oli nähtävästi kuollut. Sitä pahempi, sillä äiti ei nyt jättäisi sitä hetkeksikään, ja molemmat olivat suoraan polulla. Karhu liikkui edestakaisin kalliolla, lähestyen toisinaan poikastaan ja koskettaen sen ruumista kuonollaan ja päästäen sitten matalan, valittavan ulinan, mitä oli surkeata kuunnella.

Pojat näkivät heti, että heidän asemansa oli miltei entistä pahempi. Raivostunut emo katkaisi paluutien, ja se saattaisi pysyä paikoillaan epämääräisen ajan. Ampuisivatko he sitä ja yrittäisivät vielä kerran pelastua puihin? Tätä vaihtoehtoa heillä oli syytä pelätä. Tuskallinen kokemus sai heidät luopumaan sellaisesta tuumasta. Mitä sitten? Jäädäkö paikoilleen päivänlaskuun asti ja hiipiä sitten pimeässä ohi? Ehkä karhu vetäytyisi luolaansa ja antaisi heille tilaisuuden siihen. Mutta sillä välin he olisivat janoon kuolemaisillaan.

Tällöin Lucienin mieleen juolahti onnellinen ajatus. Paikalla oli isoja piikkikaktuksen palloja. Hän muisti lukeneensa, että erämaiden matkustajat olivat sammuttaneet usein janonsa niillä. Pian päästiin kasveihin käsiksi, ja pojat avasivat veitsillään niiden mehukkaat pallot. Muutamassa minuutissa heidän janonsa oli lieventynyt ja melkein unohtunutkin. Mutta karhu oli yhä rotkossa, ja niin kauan kun se viipyi siellä ei heillä ollut mahdollisuutta päästä takaisin leiriin. He käsittivät kuitenkin, ettei ollut muutakaan neuvoa kuin odottaa yötä ja toivoa, että pimeys toisi mukanaan jonkin käänteen heidän edukseen.

Yö tulikin pian, mutta ei pimeä. Sattui olemaan kirkas kuutamo, ja he huomasivat heti, että nyt olisi aivan yhtä vaarallista mennä rotkoon kuin päivälläkin. He saattoivat kuulla alhaalta karhun korskunnan ja mörinän ja tiesivät, että se hallitsi vielä solaa. Jos he yrittäisivät laskeutua, se keksisi heidät ennen kuin he olisivat päässeet alas. Se kuulisi heidän kapuamisensa kallioissa ja pensaissa. Karhu olisi edullisemmassa asemassa, koska se voisi odottamatta hyökätä heidän päälleen. Ja vaikka väylä olisi ollut aivan vapaakin, olisi heille käynyt vaikeaksi laskeutua jyrkkää solaa pitkin öiseen aikaan. He eivät uskaltaneet yrittää sitä. Paljon tuumailtuaan he päättivät siis odottaa aamua.

He pysyivät valveilla koko pitkän yökauden. He kuulivat ratsujensa hirnunnan alhaalta, eläin-parat ihmettelivät, mihin niiden isännät olivat joutuneet. Jeanetten hirnahdukset kaikuivat hurjasti kallioista, ja niihin vastasi preeriasuden kiljuminen ja ulvonta. Nämä äänet yhtyneinä karhun turmaa uhkaaviin mörähdyksiin karkoittivat unen poikien silmistä. He eivät uskaltaneet nukahtaa kiipeämättä puihin, koska eivät tienneet, milloin kontio saattaisi tulla kukkulalle. Vuoripetäjän oksalla nukkuminen on pikemmin tuskallista kuin hauskaa, ja niinpä kaikki kolme pysyttelivät mieluummin valveilla.

Aamu sarasti vihdoin. Sen ensi kajastuksessa he näkivät, että pörröturkkinen vartija oli yhä paikallaan. Se istui samalla kohtaa ikään kuin suojelemassa kuollutta pentuaan. Pojat, varsinkin Basil, alkoivat tulla kärsimättömiksi. Heillä oli nälkä, vaikka villilampaan lihoista oli tosin vielä jäljellä rippeitä, mitkä he olisivat voineet syödä. Lisäksi heitä janotti. Kaktuksen mehu lievensi, mutta ei sammuttanut heidän janoansa. He ikävöivät viileätä kulausta alhaalla olevasta lähteestä. Puhvelitkin olivat siirtyneet pohjoisempaan vaelluksellaan. Ehkä he eivät tavoittaisi niitä enää koskaan. Ehkä he eivät enää milloinkaan saisi sellaista tilaisuutta sen saaliin hankkimiseen, jonka toivossa olivat kaikki nämä kärsimykset kestäneet. Nämä mietteet vaikuttivat kaikkiin, mutta varsinkin Basiliin. Oli tehtävä jokin yritys päästä tasangolle tästä korkealla sijaitsevasta vankilasta.

Basil ehdotti karhun ärsyttämistä ampumalla sitä. Silloin se seuraisi heitä kuten edellinenkin, ja sen osaksi tulisi sama kohtalo. Tuumalla oli onnistumisen mahdollisuuksia, mutta se olisi ollut vaarallista kokeilua. Lucien ehdotti, että kaksi heistä kiertäisi kuilun reunaa pitkin ja tutkisi sen tarkemmin kolmannen jäädessä pitämään silmällä karhua. Kenties he vielä löytäisivät toisenkin tasangolle johtavan polun. Tämä oli tosin heikko toive, mutta tarkastus veisi vain muutaman minuutin ja siksi Lucienin neuvoon suostuttiin.

— Kunpa minulla vain olisi köysi, huomautti Francis, — niin hinaisimme itsemme alas ja vanha harmaatalja voisi jäädä iäksi paikalleen, jos sitä haluttaa.

— Haa, huusi Basil ikään kuin jokin suunnitelma olisi äkkiä juolahtanut hänen mieleensä, — kylläpä olemme olleet pölkkypäitä! Miksemme ajatelleet sitä ennemmin? Minä toimitan teidät alas käden käänteessä… tulkaa!

Basil harppasi paikalle, missä teurastetut paksusarvilampaat olivat. Sinne päästyään hän veti esille metsästyspuukkonsa ja levitettyään yhden nahoista maahan alkoi leikata sitä kaistaleiksi. Lucien, joka arvasi heti hänen aikomuksensa, auttoi häntä. Francis palasi rotkon päähän vartioimaan karhua.

Muutamassa minuutissa veljekset olivat leikelleet molemmat nahat, ja maa peittyi pitkillä suikaleilla. Nämä he sitoivat lujasti yhteen — asettaen männynoksista tehtyjä palikoita poikittain solmuihin —, kunnes heillä oli nelisenkymmentä metriä pitkä nahasta valmistettu köysi.

Nyt he menivät sopivalle kallionkielekkeelle, jonka reunalla kasvoi petäjä, ja sitoivat valmistamansa köyden toisen pään sen rungon ympärille. Toiseen päähän he kiinnittivät Marengon, kolme pyssyään — Francis oli näet saapunut paikalle — ja näiden lisäksi ison kiven koetellakseen köyden kestävyyttä ennen kuin kukaan heistä uskaltautuisi sen varaan. Kaikki nämä laskettiin nyt alas, ja pian he näkivät niiden pysähtyvän ruohikolle.

Köysi pingoitettiin nyt yläpäästään ja Marengon liikuteltavaksi liian raskaan kiven paino piti sen tiukkana alhaaltapäin. Francis lipui ensimmäisenä köyttä pitkin tasangolle. Se ei tuottanut hänelle suuria vaikeuksia, koska puupalikat soivat askelmina lepokohtia ja estivät häntä luisumasta liian nopeasti. Sitten seurasi Lucien ja viimeisenä Basil. Näin he vähemmässä kuin puolessa tunnissa siitä kun pelastussuunnitelma juolahti heidän mieleensä, olivat päässeet kaikki turvallisesti pinnalle.

Alas päästyään he eivät tuhlanneet aikaa. Marengo päästettiin vapaaksi, ja koko joukkue riensi siihen suuntaan, missä hevoset olivat. Ne saavutettiin pian, vietiin leiriin ja satuloitiin, ja metsästäjämme tunsivat olonsa turvalliseksi.

He päättivät kuitenkin olla viipymättä kukkulan luona ja ratsastaa pois niin pian kuin olivat syöneet jotakin. Sytytettiin siis pieni tuli, ja he sammuttivat nälkänsä kiireisesti käristetyllä karhunlihan kimpaleella. Basil olisi halunnut palata ratsain ahdistamaan rotkossa olevaa karhua, mutta varovaisempi Lucien sai hänet luopumaan aikeesta, ja pitäen hevosensa valmiina he sälyttivät leiritarpeensa Jeanetten selkään ja lähtivät jälleen jatkamaan matkaansa.

LUURANKO ILLALLISEKSI

Pojat olivat nyt saapuneet isolle puhvelireitille. Pysähtymättä he käänsivät hevosensa oikealle ja seurasivat jälkiä. Ne johtivat suoraan pohjoiseen, eikä niiden seuraaminen ollut vaikeata, koska ruohoaavikko oli sorkkien rikkipolkema kilometrien leveydeltä, ja muutamin kohdin, missä maaperä oli pehmeämpää ja savisempaa, se näytti aivan kuin auralla käännetyltä. Toisin paikoin sitkeä vihreä turve oli vastustanut sorkkaa, mutta siinäkin ruoho oli niin poljettua, että latu oli aivan selvästi näkyvissä. Pieni joukko ratsasti siis rivakasti eteenpäin toivoen varsin pian saavuttavansa puhvelit.

Mutta heidän toivonsa ei ollut täyttyvä niin pian. Eläimet olivat lähteneet vuotuiselle matkalleen pohjoiseen ja koska ne olivat miltei lakkaamatta kulussa, pysähtyen tuskin syömään, niiden tavoittaminen ei ollut niinkään helppoa. Yöksi poikien täytyi poiketa reitiltä saadakseen ruohoa hevosilleen, sillä ainakaan kuuden kilometrin säteellä ei ollut korttakaan kasvamassa.

Nyt joukkomme alkoi kuitenkin kärsiä puutetta, joka synnytti heissä vakavaa pelkoa. Heidän karhunlihavarastonsa loppui toisen päivän iltana. Jäljellä ei ollut rahtuakaan ja he paneutuivat nälkäisinä nurmelle nukkumaan ilman illallista. Heidän mielensä kävi sitäkin apeammaksi, koska he kulkivat täysin riistattoman seudun läpi, jolla puhveleita, jotakuta antilooppia tai kaikkialla hiipiviä preeriasusia lukuunottamatta ei koskaan näe mitään otusta. Se oli luonnostaan täysin autiota seutua, vaikka kuivat tasangot olivatkin kuuluisan puhvelinruohon peittämät. Se on puhvelien mieliruokaa.

Antiloopit taas rakastavat näitä autioita erämaita, koska niiden aukeaus tarjoaa niille tilaisuuden välttää jokaisen vihollisen nopeutensa ansiosta. Täällä ne olivat kuten tavallista arempia, ja vaikka tien varrella nähtiin useita, yrittivät metsästäjämme turhaan lähestyä niitä ampumamatkan päähän. Susia he olisivat voineet ampua, mutta he eivät vielä olleet valmiit tyydyttämään nälkäänsä niiden lihalla. Oli ilmeistä, että laajoja susilaumoja oli kulkenut eteenpäin kieppuen puhvelien kintereillä. Tuon tuostakin näkyi polulla tämän todistuksena puhtaaksi kaluttuja puhvelien luurankoja. He tiesivät, että ne olivat olleet vioittuneita tai laumasta eksyneitä, sillä laumojen muuttoaikana tapahtuu lukuisia onnettomuuksia, johtuen muun muassa siitä, että sonnit puskevat toisiaan tai että iän ja sairauksien heikontamia eläimiä uupuu tielle. Muutoin eivät sudet suinkaan yrittäisi seurata niitä, sillä terve ja voimakas puhveli kykenee hajoittamaan kokonaisen lauman näitä hiiviskeleviä, salakavalia pelkureita.

Mutta sellaisten puhvelijoukkojen vaeltaessa yhdessä sattuu tavallisesti monta tapaturmaa. Vanhoja, heikkoja ja väsyneitä joutuu erilleen tovereistaan, moni eläin vaipuu liejuun mutaisten jokien varsilla tai hukkuu niiden yli mentäessä, tiineitä lehmiä jättäytyy jälkeen laumasta, tai jo poikineet viivästyvät imettäessään vasikoitaan. Kaikki nämä mahdollisuudet ja niihin liittyvä vielä houkuttelevampi toive, että puhvelien kimppuun hyökkää joukko metsästäviä intiaaneja, samoiluttaa usein susilauman satoja kilometrejä aavikon yli vaeltavan suurlauman kintereillä. Monilla näistä susista, valkoisilla enempää kuin preeriasusillakaan ei näytä olevan mitään vakinaista asuinpaikkaa, ne häilyvät vain puhvelijoukkojen liepeillä näiden laajalle ulottuvilla muuttoretkillä.

Pojat menivät siis nukkumaan ilman illallista. Kolmantena päivänä he alkoivat todenteolla tuntea nälän tuskia. Autioilla tasangoilla, jotka levisivät äärettöminä heidän ympärillään ei näkynyt ainoatakaan eläintä. Heidän ratsastaessaan puolipäivän aikaan villiä marunaa kasvavan tiheikön läpi, pari preeriateertä, joka on teerisuvun suurin, pyrähti lentoon hevosten päiden edestä. Francis, jolla oli aina pyssynsä valmiina, ampui niitä, mutta ne olivat liian kaukana, ja seuraavassa silmänräpäyksessä molemmat hävisivät aavikon aaltojen taakse. Näky ärsytti onnettomia metsästäjiä ja lisäsi heidän valtavaa ruokahaluaan. He tunsivat, ettei ollut mitään mahdollisuutta hankkia syötävää ennen kuin saavuttaisivat puhvelit. Se oli heidän ainoa toivonsa, ja he kannustivat jälleen hevosiaan.

Illan tullen heidän nälkänsä oli kasvanut aivan valtavaksi, ja kaikkien silmät harhailivat vähän väliä Jeanetteen ja Marengoon. He alkoivat miettiä, olisiko välttämätöntä uhrata jompikumpi näistä eläimistä. Se olisi ollut surullinen valinta, koska he pitivät sekä muulia että koiraa pikemmin toverina kuin orjana. Molemmat olivat osoittautuneet hyvin hyödyllisiksi retkellä. Ilman Marengon apua ei Francisia olisi koskaan löydetty, ja Jeanettekin oli pelastanut heidät joutumasta otteluun toisen puuman kanssa. Tällaisten ajatusten liikkuessa metsästäjiemme mielessä he matkasivat kilometrimääriä saapumatta paikkaan, johon olisi voinut yöpyä. Vettä ei tavattu, ja ilman vettä ei ollut turvallista leiriytyä. Aikaisin iltapäivällä he olivat joutuneet kummalliselle seudulle, jonka yli puhvelitie heidät johti. Se oli osana preeriaa — sarja puhtaasta kipsistä muodostuneita matalia mäkiä. Ne ulottuivat heidän ympärilleen niin kauaksi kuin silmä kantoi, hohtaen joka puolella alabasterin valkoisina.

Maiseman yksitoikkoisuutta elähdyttämässä ei ollut puuta, ei pensasta, ei merkkiäkään kasvillisuudesta. Kääntyivätpä he mille taholle hyvänsä, heidän katseensa kohtasi kumpujen ja laaksojen kalkkimainen pinta, jonka maidonvärinen valkeus häikäisi silmää. Auringon taittuvat, ylöspäin heijastuvat säteet ikään kuin tunkivat heidän ruumiittensa läpi, ja niiden paahde tuotti heille ankaran janon. He hengittivät kuumaa kipsintomua täynnä olevaa ilmaa, puhvelilauman poljenta oli survonut liitumaisen kerroksen hienoksi jauheeksi. Tämä lisäsi heidän janoaan ja oli vaikea sanoa kärsivätkö he enemmän ruoan vai veden puutteesta.

Kuinka kauaksi tämä omituinen vyöhyke ulottui? He eivät voineet päätellä mitään sen laajuudesta. Lucien oli kuullut, että sellaiset muodostumat levisivät toisinaan kilometrien alueelle. Jos asia oli niin, he eivät kykenisi pääsemään sen yli, koska sekä he itse että heidän hevosensa olivat janoisia ja uuvuksissa. Ajaessaan innokkaasti puhveleita takaa he olivat levähtäneet perin vähän edellisinä päivinä. He alkoivat joutua pelon valtaan. Janon tunne kävi nälän tunnetta voimakkaammaksi, sen tuskat vaikeammiksi kestää.

Puhvelien jälkien opastamina he ratsastivat synkin mielin eteenpäin keskellä valkoista pilveä, joka verhosi heitä alati tällä taipaleella. Jälkien seuraaminen ei ollut vaikeata. Sakea pöly osoitti, mistä lauma oli kulkenut, ja siellä täällä isot, pyöreät kuopat olivat merkkeinä puhvelien piehtaroimisesta. Toivo, että nämä eläimet tavallisen vaistonsa opastamina olivat kulkeneet vettä kohti, ylläpiti jossakin määrin matkustajiemme voimia.

Illan varjot alkoivat verhota maata ja alabasterikummut saivat tuhansinertävän värityksen, kun pieni joukko pääsi pölyävistä kipsirotkoista ja hevosten kaviot jälleen polkivat vihreätä preeriata. Heidän edessään oleva seutu oli vielä aaltoilevaa, mutta he pysyttelivät hyvin merkityllä reitillä, ja heidän hevosensa astuivat reippaammin, ikään kuin maanpinnan muutos olisi antanut niille uusia toiveita. Edessä häämöittävä maisema elvytti uskoa, että vettä oli lähitienoilla. Ja niin olikin, sillä noustuaan preeriaylänteen harjalle, jonka poikki puhvelien tie kulki, he huomasivat pienen puron alhaalla notkossa. Sen havaitessaan Jeanette ja kaikki kolme hevosta heristivät korviaan ja pistäen uupuneinakin pieneksi raviksi olivat pian kummun juurella ja polviaan myöten vedessä.

Onneksi heille se osoittautui makeavetiseksi joeksi. Jos sen vesi olisi ollut suolaista, mikä on hyvin tavallista näiden kipsimuodostumain lähettyvillä, he eivät olisi voineet jatkaa matkaansa, vaan olisivat kaikki menehtyneet puron partaille.

Siinä oli kuitenkin makeata vettä, vilpoista ja raikasta, ja juotuaan ensin veljekset kylpivät sen laineissa, kunnes olivat huuhtoneet kirvelevän kipsintomun ruumiistaan. Sen jälkeen he ryhtyivät valmistamaan leiriään.

Runsaat siemaukset vettä, jota kaikki heistä olivat juoneet, lievensivät jossakin määrin heidän nälkäänsä ja he alkoivat miettiä, voisivatko antaa Jeanettelle armonaikaa edes aamuun asti. Tätä tuumiessaan he huomasivat, että Marengo oli harhaillut pois heidän luotaan. He katsahtivat ympärilleen ihmetellen, mihin se oli joutunut. He keksivät koiran jonkin matkaa ylempänä puron partaalla, missä puuhaili jonkin esineen kanssa. Kaikki juoksivat sinne. He näkivät sen kaluavan ison puhvelin luurankoa. Nälkäisen eläinparan täytyi kuitenkin tyytyä melkein pelkkään nuoleskelemiseen, sillä sudet eivät olleet jättäneet siihen edes senkään vertaa lihaa, että siitä olisi ollut sen pienimmän hampaan purtavaksi. Saaliinhimoiset eläimet olivat pureskelleet vieläpä ympärillä viruvat revityt nahankappaleetkin kuiviksi, ja luut kiilsivät kuin olisivat olleet veitsellä raapitut. Jos jotakuta tiedemiestä olisi käsketty valmistamaan luuranko museota varten, ei hän olisi voinut puhdistaa sitä huolellisemmin.

Tämän hyödyttömän luurangon katseleminen ei ollut ilahduttavaa, ja pojat aikoivat jo palata leiriinsä, kun Lucienin mieleen juolahti, että luista voisi ainakin keittää lientä. Hän mainitsi tästä tietysti toisille, ja päätettiin heti kokeilla. Tämä oli onnellinen tuuma. Epäilemättä luista, jotka eivät olleet vielä kuivuneet, vaan varsin tuoreita, saisi oivallista lientä, ja kaikki kolme ryhtyivät heti keittohommiin. Francis keräsi salvian varpuja tulen sytyttämiseksi, ja ottaen Lucienin pienen kirveen Basil alkoi irrotella luurangon kylkiluita ja nikamia. Lucien näki puron reunalla kasvavan useanlaisia yrttejä, hän meni tarkastamaan niitä toivoen löytävänsä joukosta villisipulia, preerianauriita tai kasviksia, jotka kelpaisivat heidän keittonsa höysteeksi. Kaikkien kolmen ollessa näin eri askareissaan kiinnitti Basilin päästämä äänekäs huudahdus veljien huomion. Se oli riemunkiljaisu, jota seurasi hurja, mielipuolen hohotusta muistuttava nauru.

Francis ja Lucien katsahtivat pelästyneinä ylös ajatellen, että jotakin ikävää oli tapahtunut, koska he eivät voineet käsittää, miksi Basil nauroi niin äänekkäästi sellaiseen aikaan ja sellaisten synkkien olosuhteiden vallitessa.

Hän jatkoi yhä nauramistaan ja heilutti kirvestä päänsä yli ikään kuin voitonriemussa.

— Tänne, veljet! hän kiljui. — Tulkaa tänne! Hahahaa! Täällä on illallista kolmelle nälkäiselle miehelle! Hahahaa! Kylläpä olemme aika tomppeleja! Olimme yhtä tyhmiä kuin aasi, joka mieluummin söi heiniä, vaikka sillä oli voileipiä vieressään. Kas tässä ja tässä ja tässä! Tässä on teille illallista, hahahaa!

Lucien ja Francis olivat nyt saapuneet paikalle ja nähdessään Basilin viittaavan isoihin puhvelin niveliin käsittivät hänen ilonsa syyn. Nivelet olivat täynnä ydintä.

— Kilokaupalla, puhvelin parhaita herkkupaloja… riittäisivät ravitsemaan tusinan meidänlaisiamme, ja kuitenkin olimme menossa illallisetta nukkumaan tai oikeastaan kuolemaisillamme nälkään yltäkylläisyyden keskellä! Ja sellaisten aarteiden keskellä olemme vaeltaneet jo kolme päivää! Nälkäännääntyminen olisi tosiaan ollut oikea rangaistus typeryydestämme. Mutta tulkaa ja auttakaa minua kantamaan nämä nivelet tulelle. Näytän teille, kuinka illallista keitetään.

Puhvelissa on kahdeksan ydinluuta, jotka sisältävät useita kiloja tätä ainetta. Kuten Basil oli kuullut vanhoilta metsästäjiltä, pidetään sitä eläimen herkullisimpana osana ja jätetään harvoin käyttämättä, kun puhveli on tapettu. Paras keino sen syötäväksi valmistamiseen on aivan yksinkertaisesti paistaa se luun sisällä, vaikka intiaanit ja metsästäjät nauttivat sitä usein raakanakin. Pojillamme ei ollut kyllin vahvat vatsat, ja pari sääriluuta heitettiin siis tuleen ja peitettiin kauttaaltaan hehkuvilla hiilillä.

Kun ne olivat olleet hiilissä kyllin kauan, että voitiin otaksua niiden käristyneen tarpeeksi, luut murskattiin Lucienin pikkukirveellä, ja niistä saatu mehukas ydin maistui kaikille kolmelle mitä oivallisimmalta. Ateria huuhdeltiin alas kupillisella kylmää vettä, ja pojat unohtivat leirinuotionsa ääressä nälkänsä ja janonsa, jotka nyt olivat olleet ja menneet.

Seikkailijamme olivat taaskin toivehikkaalla mielellä. Jäljellä olevissa luissa oli ydintä vielä vähintään kahdeksi päiväksi, sillä tämä ydin on mitä ravitsevinta ruokaa. Sitä paitsi he tapaisivat luultavasti toisia luurankoja seuratessaan puhvelien latua, joten kaikki pelko ruoan suhteen haihtui heidän mielestään. Toinenkin seikka, joka selvisi heille puhvelin luurangosta, lisäsi heidän iloisia toiveitaan. Heti luurangon nähdessään he olivat huomanneet, että luut olivat vielä tuoreita. Sudet olivat jättäneet sen vasta hiljakkoin. Ei voinut olla pitkää aikaa siitä, kun eläin oli saanut surmansa. Kaikki todisti, että puhvelilauma oli kulkenut tästä aivan äskettäin eikä voinut olla kovin etäällä. Nämä olivat iloisia ajatuksia, ja kotvan aikaa nuoret metsästäjät istuivat varpuvalkeansa ympärillä miettien näitä seikkoja mielessään ja keskustellen niistä. Sitten he kiitettyään sitä Olentoa, joka niin monet kerrat oli heidät ihmeellisesti pelastanut, kääriytyivät peittoihinsa ja nukahtivat rankasta sadekuurosta huolimatta.

PUHVELIHÄRKIEN TAISTELU

Pojat olivat seuraavana aamuna liikkeellä päivän ensi sarastuksessa. He tunsivat itsensä virkistyneiksi ja iloisiksi. Samoin heidän hevosensakin, sillä ruoho oli rehevää. Jeanette kirmaili liekaköytensä päässä ja yritti tavoittaa Le Chatia, jota se varmaan olisi potkaissut ja purrut, jollei liekaköysi olisi sitä pidätellyt. Jeanette ei aavistanut kuinka vähällä oli pitänyt, ettei se pian olisi potkaissut viimeistä kertaa. Jos se olisi tiennyt sen, se olisi kai käyttäytynyt siivommin, samanlainen välttämättömyys kun saattaisi sattua toistamiseenkin. Mutta Jeanette ei tiennyt siitä mitään, ja syötyään ja juotuaan yllinkyllin se oli pirteä kuin kissanpoika.

Tuli sytytettiin ja uusi ydinluu höyrysi ja rätisi loimuavien salvian oksien keskellä. Pian se vedettiin jälleen tuhkasta ja murskattiin, sen mehevä sisältö kaivettiin esille ja syötiin. Jäljellä olevat nikamat kuormitettiin Jeanetten selkään, hevoset satuloitiin, metsästäjät hyppäsivät ratsuilleen ja kiitivät iloisesti eteenpäin.

Maa, jota pitkin he nyt vaelsivat, oli niin sanottua aaltoaavikkoa eli puutonta, mutta ei silti suinkaan tasaista seutua. Preeria ei aina ole sileätä tasankoa, kuten jotkut luulevat. Päinvastoin se on usein hyvin epätasaista, täynnä korkeita mäkiä ja syviä laaksoja. Sana preeria tarkoittaa oikeastaan aukeaa tasaista maata, vaikkei ole välttämätöntä, että sillä silti on aivan vaakasuorasti tasainen pinta. Siinä saattaa olla mäkiä, laaksoja ja pitkiä harjanteita. Sen ei tarvitse myöskään olla aivan puutonta, sillä on olemassa metsikköpreerioita, joilla kasvaa puuryhmiä tai lehtoja, joita toisinaan nimitetään saarelmiksi, ne kun muistuttavat meren metsäisiä saaria.

Preeria on nimitys, jota käytetään erottamaan näitä laajoja niittymäisiä maanpinnan aloja metsistä, vuorista ja merestä. Itse ruohoaavikot erotetaan toisistaan omilla nimillään sen mukaan, millä niiden pinta on peitetty. Olemme nähneet metsikköpreerioita ja kukkapreerioita. Viimemainittuja niillä samoilevat metsästäjät parjaavat rikkaruohokentiksi. Laajoja vihantia puhvelinruohoa tai gramaa tai mezquiteä kasvavia niittyjä nimitetään ruohopreerioiksi. Suolakiteytymien seutuja — usein viidenkymmenen kilometrin pituisia ja melkein yhtä leveitä — sanotaan suolapreerioiksi ja jotakuinkin samanlaisia lipeäsuolan peittämiä aloja soodapreerioiksi. On laajoja autioita aavikoita, joilla ei tapaa muuta kasvillisuutta kuin villiä marunapensasta. Tällaisia marunapreerioita on satoja neliökilometrejä Pohjois-Amerikan mantereen sisäosissa. On vielä hiekka-aavikoitakin ja kivipreerioita, joilla kallionsirpaleet ja mukulakivet peittävät karua kenttää. Erästä preerialajia nimitetään sikojen lietteeksi, koska sen pinta on peninkulmamäärin rosoista, ikään kuin siat olisivat sen joskus etäisinä aikoina tonkineet.

Useimmat mainituista nimistä ovat erämiesten, näiden seutujen varsinaisten tienraivaajien antamia. Monet niistä ovat intiaanien nimistön tapaan itsensä luonnon kuiskailemia, ja useamman kuin yhden ristittävistään ovat nämä urheat uranuurtajat saaneet kastaa verellään.

Sanoimme, että pojat matkasivat nyt aaltoaavikolla. Sen pinnasta kohosi laajahkoja harjuja, ja niiden välillä oli notkoja. Oletteko koskaan nähneet valtamerta myrskyn jälkeen? Tiedättekö, mitä pohjamaininki on? — kun meri huokailee isoina, sileinä hyökyinä ilman vaahtoharjaa kun myrsky on lakannut ulvomasta ja tuulet puhaltamasta? Mutta yhä pysyy syvän ulapan pinta niin epätasaisena, niin vaarallisia ovat nuo sileät laineet, että laivat keinuvat ja keikkuvat sinne tänne ja joskus menettävät mastonsa tai painuvat kallelleen. Merimiehet nimittävät sellaista mainingiksi. Jos voisitte kuvitella tuollaisen lainehtivan meren äkkiä pysähtyneen liikkeessään ja veden muuttuneen vihreän nurmen peittämäksi maankamaraksi, niin näkisitte jotakin aaltoaavikon kaltaista. Jotkut tutkijat luulevat näiden preerioiden muodostuessa tuonlaisen aaltoiluliikkeen todella tapahtuneen jonkin maanjäristyksen aiheuttamana ja maan pysähtyneen äkkiä värähtelystään. Se on mielenkiintoinen tutkimusaihe oppineelle geologille.

Ruohoaavikon harjanteet, joiden yli seikkailijamme vaelsivat, kulkivat idästä länteen, ja niiden mukaan suuntautuivat tietysti syvänteetkin. Matka kävi pohjoista kohti, joten heidän kulkemansa tie oli alituista ylä- ja alamäkeä.

Innokkaasti katsellen eteensä ja tarkaten levottomina kaukalomaisia notkoja jokaiselle uudelle selänteelle noustessaan he ratsastivat eteenpäin, toivoen kiihkeästi, että pian saisivat puhvelit näkyviinsä. Mutta he eivät olleet valmistautuneet näkyyn, joka piankin oli tervehtivä heidän silmiään — näkyyn, jonka olisi luullut täyttävän heidät ilolla, mutta joka päinvastoin synnytti heissä melkein pelon sekaisia tunteita.

He olivat juuri nousseet eräälle harjulle, josta heille avautui näköala alas laaksoon. Se oli pieni syvä laakso, melkein pyöreä ja vihreän nurmen peittämä. Lähellä sen toista sivua pulppusi lähde, jonka vesi kiersi ensin melkein koko notkon kehän ja laski sitten erään preeriassa olevan rotkon kautta. Tämä pieni puron uoma voitiin erottaa sen äyräitä reunustavista matalista puista, puuvillapoppeleista ja pajuista. Laakson keskiosa näytti siis pieneltä, pyöreältä, melkein joka puoleltaan lehdon ympäröimältä niityltä.

Juuri tällä niityllä kohtasi poikien silmiä näky, joka sai heidät äkkiä pysähdyttämään hevosensa. Siellä oli joukko eläimiä kaikesta päättäen hirveässä tappelun mylläkässä! Niitä ei ollut tusinaa enempää, mutta ne olivat isoja, hurjan ja raivokkaan näköisiä, ja hyökkäilivät toistensa kimppuun niin vimmoissaan, että vihreä nurmi oli niiden sorkkien repimä ja uurtama. Tämä sekava taistelu tapahtui keskellä niittyä — aukealla paikalla, — eivätkä ne olisi voineet juuri sopivampaa paikkaa sellaiseen näytökseen valita, jos olisivat halunneet esittää sen suurelle katsojajoukolle. Laakso ympärillä kiertävine harjanteineen muistutti paljon suuria espanjalaisia amfiteattereita, joissa esitetään härkätaisteluja, ja niityn sileä, tasainen pinta oli kilpatantereena. Taistelijat eivät kuitenkaan olleet missään leikkiottelussa joutilaan joukon uteliaisuuden tyydyttämiseksi, eivätkä edes aavistaneet, että katsojia oli saapuvilla.

Niiden käymä taistelu oli todellista, ja niiden vihaiset mylvähdykset, nopeat syöksähdykset sekä yhteen kolahtavien kallojen tärskähdykset osoittivat ottelun olevan haudanvakavaa.

Jo ensi silmäyksellä näki, että nämä eläimet olivat puhveleita. Niiden isot ruhot, leijonamaiset ruumiit, ja ennen kaikkea raivostuneen sonnin mölinää muistuttava mylvintä vakuutti pojille, etteivät ne voineet olla muuta kuin puhveleita, ja puhveleita ne olivatkin — vanhoja sonneja, jotka olivat ryhtyneet kauheisiin turnajaisiin, joita ne toisinaan pitävät.

Sanoin, että pojat valtasi ensin pelon tunne. Mitä pelottavaa puhvelilaumassa saattoi olla, sellaistahan he olivat niin kauan etsineetkin? Aiheuttiko sen eläinten vihaiset asennot vai niiden kovaääninen mylvintä? Ei suinkaan. Kammo ei johtunut siitä, että ne olivat puhveleita tai siitä, että ne olivat hurjassa ottelussa, vaan siitä, että ne olivat — valkoisia puhveleita!

Kysynette taas, miksi tämä sitten synnytti heissä pelkoa. Eikö valkoisen puhvelin pyydystäminen juuri ollut heidän retkensä tarkoituksena? Eikö sellaisen näkeminen olisi pitänyt aiheuttaa pikemmin iloa kuin pelkoa? Niin olisikin aiheuttanut yhden sellaisen näkeminen, mutta niin monen näkeminen — lähes tusinan — aivan tavaton ja ennenkuulumaton seikka — se synnytti seikkailijoissamme kammoa. Kului jonkin aikaa ennen kuin kukaan pojista löysi sanoja ilmaistakseen kummastuksensa. He istuivat ääneti tuijottaen alas laaksoon. He saattoivat tuskin uskoa silmiään. He katselivat vielä pitkän aikaa. Vihdoin he näkivät, ettei siitä voinut erehtyä. Eläimet olivat puhveleita, ja myös valkoisia!

Ne eivät olleet kaikki tasaisesti valkoisia, vaikka kylläkin useimmat. Muutamat olivat tummempia päästä ja jaloista, niillä oli leveät valkoiset laikut kyljissä, ja ne näyttivätkin kirjavilta. Yleisväri oli kuitenkin valkoinen ja omituista kyllä koko laumassa ei ollut ainoatakaan mustaa tai ruskeata — ei ainoatakaan, jolla olisi ollut puhvelien tavallinen väri. Tämä seikka se teki ne niin salaperäisiksi veljesten silmissä.

Pian nämä kuitenkin toipuivat hämmästyksestään. Ei ollut epäilystäkään siitä, että he olivat tavanneet lauman valkoisia puhveleita. Ehkäpä ei sittenkään ollut mitään kovin merkillistä siinä, että niitä oli sellainen joukko yhdessä. Kenties tämänväriset eläimet, joita tavataan niin harvoin, viihtyvät vain toisten valkoisten seurassa ja pysyttelevät siten erillään mustista. Olisivatko he siis voineet toivoakaan parempaa onnenpotkua? Jos heidän vain onnistuisi tappaa yksi eläimistä, eivät he muuta pyytäisi, eivätkä muuta haluaisi. Heidän retkensä päämäärä olisi silloin saavutettu, ja he saisivat viivyttelemättä kääntää hevosensa ja ratsastaa suorinta tietä kotia kohti. Näiden ajatusten risteillessä heidän aivoissaan he alkoivat miettiä, miten saisivat surmatuksi tai pyydystetyksi yhden tai useamman laumasta.

He eivät vitkastelleet suunnitelmansa laatimisessa. Puhvelit, jotka yhä jatkoivat vihaista taisteluaan, eivät vielä olleet huomanneet heitä eivätkä kai huomaisikaan. Metsästäjät päättivät sen vuoksi, että kaksi heistä jäisi hevostensa selkään tavoittaakseen eläimet juoksussa, kun taas kolmas koettaisi lähestyä niitä jalan päästäkseen varman ampumamatkan päähän ennen kuin ne hätkähtäisivät pakoon, ja sitten tilaisuuden tullen yhtyisi ajoon jäljestäpäin. Viimemainittu velvollisuus annettiin Basilille, joka astuttuaan ratsultaan ja tarkastettuaan luotettavan kiväärinsä alkoi hiipiä laaksoa alaspäin. Lucien ja Francis istuivat yhä satuloissaan ja jäivät harjulle.

Basil saavutti pajuviidakon eläinten huomaamatta ja hiivittyään hiljaa sen lävitse ei ollut enää viidenkymmenenkään askeleen päässä lauman etumaisista. Nämä ryntäilivät yhä edestakaisin pöllytellen tomupilviä, karjuen raivoisasti, juosten erilleen toisistaan ja puskien sitten taas päänsä yhteen niin voimakkaasti, että kallot tärskähtivät joka kerta ikään kuin kauhea kolaus olisi murskannut kummankin. Basil odotti, kunnes eräs suurimmista ja nähtävästi valkoisin joukosta tuli hyvin lähelle, ja sitten hän tähtäsi olkapään juureen ja laukaisi. Mahtavan eläimen nähtiin kaatuvan tantereelle, kun taas toiset laukauksen kuullessaan tai vainutessaan vihollisen läsnäolon luopuivat heti taistelustaan ja syöksyen viidakon läpi kömpivät selänteen yli aukealle aavikolle.

Jäämättä tarkastamaan ampumaansa eläintä Basil riensi hevosensa luo, joka hänen kutsustaan jo laukkasi häntä kohti. Francis ja Lucien ajoivat nyt pakenevaa laumaa takaa, ja Basil seurasi perässä nousten kiireesti satulaan. Muutamassa minuutissa kaikki kolme olivat puhvelien vieressä, ja silloin kuultiin kiväärien ja pistoolien paukauksia, kunnes kaikkien aseet olivat ammutut tyhjiksi, mutta vaikkei ainoakaan luoti lentänyt harhaan, eläimet laukkasivat yhä edelleen ikään kuin yhteenkään niistä ei olisi sattunut. Ennen kuin metsästäjät ehtivät panostaa pyssynsä uudelleen he saivat mielipahakseen nähdä koko lauman kaukana aavikolla juoksemassa niin ripeästi kuin pystyi.

Huomatessaan ettei ollut mitään mahdollisuutta saavuttaa niitä enää, kaikki käänsivät hevosensa ja alkoivat ratsastaa takaisin ottaakseen talteen Basilin ensimmäisellä luodillaan kaataman puhvelin. He tiesivät sen olevan vielä laaksossa, ja koska olivat nähneet sen makaavan maassa, olivat varmat siitä, että olivat saaneet ainakin yhden puhvelin, eivätkä muusta välittäneetkään.

Päästyään laakson yläpuolella olevalle harjulle he suureksi kummastuksekseen näkivät puhvelin jälleen jaloillaan ja parinkymmenen näykkivän ja ulisevan suden ympäröimänä. Ne hyökkäilivät sen päälle yhtaikaa kaikilta puolilta haavoitetun härän käännähdellessä ja yrittäessä pitää ne loitolla sarvillaan. Muutamia susia nähtiin virumassa maassa, kaikesta päättäen kuolleina, mutta niiden toverit jatkoivat hyökkäystä leppymättömällä raivolla. Puhvelin silmät syöksivät tulta sen pyörähdellessä ympäri ja yrittäessä pitää ahdistajansa etupuolellaan.

Oli kuitenkin ilmeistä, että sudet alkoivat päästä voitolle, ja jos ne olisi jätetty rauhaan, ne olisivat pian kellistäneet puhvelin. Aluksi pojat aikoivat sallia niiden tehdä sen, mutta äkkiä heidän mieleensä juolahti, että silloin vuota voisi mennä pilalle. Raivokkaiden susien terävät hampaat repisivät sen palasiksi. Tämä ajatus sai heidät ryhtymään toisiin toimenpiteisiin. Kaikki kolme karauttivat ratsunsa selänteeltä alas niitylle ja saarsivat siellä puhvelin. Sudet hajaantuivat joka taholle, ja huomatessaan uudet vihollisensa iso härkä alkoi rynnätä toisen luota toisen luo yrittäen saada hevoset sarviinsa. Vain suurella vaivalla he voivat pysytellä sen ulottuvilta, mutta vihdoin toinen hyvin tähdätty luoti Basilin kivääristä lävisti eläimen sydämen ja huojuttuaan levitetyillä koivillaan ja keinuttuaan hetkisen puolelta toiselle mahtava sonni tuupertui polvilleen ja makasi liikkumattomana verisuihkun syöksyessä sen suusta. Hetken kuluttua se oli kuollut.

Päästyään tästä varmuuteen pojat hyppäsivät ratsuiltaan, ottivat esille nylkemispuukkonsa ja astuivat eläimen luo. Voitte kuvitella heidän kummastuksensa samoin kuin mielipahansakin, kun he päästyään sen lähelle huomasivat, että heidän valkoiseksi luulemansa puhveli ei ollutkaan valkoinen, vaan valkoiseksi maalattu musta. Ei enempää eikä vähempää. Asia oli aivan selvä. Isoa eläintä kauttaaltaan peittävä kalkkimainen kerros oli nyt näkyvissä, ja heidän pistettyään kätensä pitkään turkkiin, valkeata liitujauheen kaltaista ainetta irtautui heidän sormiinsa!

Mikä oli aiheuttanut tämän omituisen ilmiön. Selitys siihen saatiin pian. Heidän mieleensä muistuivat kipsikummut, joiden yli olivat ratsastaneet edellisenä päivänä. He muistivat myöskin, että yöllä oli satanut. Puhvelit olivat olleet niillä kummuilla ja tapansa mukaan kieriskelleet ja rypeneet kosteissa pölyläjissä. Valkoinen alabasterin kaltainen lieju oli tarttunut niiden turkkiin, antaen täten niille sen värityksen, joka niin suuresti oli pettänyt ja nolannut herkkäuskoiset metsästäjämme.

— No, eipä mustakaan puhveli ole huono saalis, huudahti Basil potkaisten kuolleen sonnin ruumista. — Ainakin meillä on nyt tuoretta lihaa päivälliseksi, ja lohduttakoon se meitä pettymyksessämme.

Näin lausuen Basil viittasi veljiään tulemaan avuksi, ja kaikki kolme alkoivat nylkeä eläintä.

IHMEELLINEN PUSSI

Sinä päivänä metsästäjät ensimmäistä kertaa nauttivat päivällisekseen tuoretta puhvelinpaistia. Aterian jälkeen he eivät olleet jouten, vaan käyttivät lopun päivää kuivatakseen osan lihoista nuotiolla. He olivat päättäneet leiriytyä yöksi tähän ja lähteä huomenissa jälleen seuraamaan jälkiä. Niinpä he puuhailivat myöhään iltaan valmistaakseen itselleen niin paljon hiillostettua puhvelinlihaa, että sitä riittäisi useaksi päiväksi.

Oli jo melkein puoliyö ennen kuin he ajattelivat levolle menoa. Kuten aikaisemmissakin päätettiin, että toisten nukkuessa yksi olisi vartijana häätääkseen sudet lihoilta.

Heidän leirinsä oli avoimella kentällä lähellä sitä paikkaa, missä puhveli oli nyljetty. Hevoset ja muuli olivat lasketut vähän matkan päähän laitumelle syömään ruohoa. Susia oli runsaasti, sekä preeriasusia että isoja, harmaasusia. Käristetyn lihan tuoksu oli houkutellut niitä kaukaa, ja ne ulvoivat lakkaamatta läpi yön ja tassuttelivat niityllä leirin ympärillä.

Francis vartioi ensimmäisen vuoron ja Lucien toisen. Basilin vuoro oli viimeinen, ja sen oli määrä kestää päivänkoittoon asti, jolloin kaikki oli herätettävä hyvin aikaisin jotta he ehtisivät järjestää tavaransa ja pääsisivät jatkamaan matkaansa. He eivät halunneet menettää hetkeäkään tarpeettomasti, koska tiesivät, että vaeltava lauma pääsisi tunti tunnilta yhä enemmän heidän edelleen, joten ajo pitkistyisi.

Basilin vartiovuoro oli pitkä, ja häntä unetti, koska hän oli illalla istunut valveilla. Hän ei ollut siis missään ystävällisessä mielentilassa susia kohtaan, joiden tähden hänen täytyi valvoa. Nähdessään niiden hiipivän ympäriinsä pimeässä hän ei voinut olla vähän väliä vihaisesti murahtamatta, ja hän päätti heti aamun tullen tunteittensa tyydyttämiseksi tyhjentää pyssynsä johonkuhun noista lurjuksista.

Vartioituaan lähes kolme tuntia hän huomasi idässä aamunkoiton ensimmäiset valojuovat.

— Silloin kun olemme saaneet aamiaisemme valmiiksi, ajatteli Basil, — on jo kyllin valoisaa seurataksemme jälkiä. Herätän Francisin ja Lucen ja vaihteen vuoksi teen sen ampumalla. Valitsen isoimman noista hiiviskelijöistä! Takaanpa, ettei ainakaan se tästä lähin valvota ketään.

Basil kohottautui polvilleen ja katsahti ympärilleen valitakseen uhrin. Mutta, omituista kyllä, ikään kuin arvaten hänen tarkoituksensa sudet olivat poistuneet nuotion läheisyydestä, vaikka muutamia vielä luikki viidakon reunassa. Basil valitsi näistä yhden, joka hämärässä valossa näytti isolta, harmaalta otukselta, kohotti pyssynsä ja laukaisi sitä kohti. Koska hän ei paljoakaan välittänyt tappoiko eläimen vai ei, hän ampui huolimattomasti.

Laukausta seurasi äänekäs kiljahdus, johon vastasi puolisataa samanlaista kaikilta tahoilta laaksosta. Se herätti nukkuvat metsästäjät, jotka hyppäsivät jaloilleen. Heidän kuulemansa kiljahdus ei ollut susien ulvontaa, vaan se tiesi aivan muuta. Se oli ihmisäänen kajahduttama. Se oli intiaanien sotahuuto!

Kaikki kolme seisoivat sanattomina kauhusta, mutta vaikka he olisivat kyenneetkin lausumaan jotakin, he olisivat tuskin saaneet siihen aikaa. Sillä melkein samassa ryntäsi esille tummia haamuja, ja seuraavassa silmänräpäyksessä viisikymmentä kookasta villiä piiritti heidät. Basil, joka oli ollut kauimpana nuotiosta, iskettiin tainnuksiin, ja intiaanit tarttuivat jäntevillä käsillään Lucieniin ja Francisiin, jotka eivät ajatelleetkaan käyttää pyssyjään. Onneksi he eivät ryhtyneet vastarintaan, sillä silloin villit olisivat surmanneet kaikki kolme siihen paikkaan. Nytkin he näkyivät hetkisen epäröivän, jättääkö heidät henkiin vai ei — koska Basil oli erehdyksessä luullut erästä heidän joukostaan sudeksi haavoittaen intiaania luodillaan, mikä tietysti ärsytti heitä suuresti. Huomatessaan kuitenkin joukon vähälukuisuuden ja nähdessään, että pojat eivät tehneet enempää vastarintaa, he luopuivat aikeestaan surmata heidät heti mutta sitoivat kuitenkin kaikkien kolmen kädet selän taakse, ja sitten nostettuaan heidät hevosten selkään ja kerättyään heidän pyssynsä ja peitteensä kuljettivat heidät ulos laaksosta. Vähän matkan päästä intiaanit saapuivat paikalle, jonne olivat kytkeneet omat hevosensa. Siellä he pysähtyivät hetkiseksi, kunnes jokainen oli hypännyt satulaan ja sitten koko joukko vankeineen lähti ajamaan nopeata ravia aavikon yli.

He saapuivat noin tunnin kuluttua suurelle leiripaikalle leveän, matalan virran varrelle. Siinä oli tasangolla lähes sata telttaa. Maa oli täynnä puhvelinsarvia ja vuotia ja suuret määrät niiden lihaa riippui tangoista jokaisen majan edustalla. Siellä oli nuotioita, leirikattiloita, koiria, intiaanien ponihevosia, naisia ja lapsia, — kaikki sikin sokin tai kiirehtimässä edestakaisin telttojen välissä.

Vangit heitettiin maahan leirin edustalla lähellä joen äyrästä. Heidän kiinniottajansa jättivät heidät, mutta heidät ympäröi heti lauma ulvovia naisia ja lapsia. Alussa he katselivat poikia vain uteliaina, mutta heti kun kuulivat, että erästä intiaania oli haavoitettu, he päästivät mitä kamalimpia ja vihlovimpia huutoja ja lähestyivät vankejaan uhkaavin katsein ja elein.

He aloittivat kiduttamisen vetämällä poikia korvista ja tukasta ja pistelemällä heidän käsivarsiaan ja olkapäitään nuolenkärjillä. Sen jälkeen useat naisista hiukan huvitellakseen tarttuivat veneisiin ja raahasivat kaikki kolme keskelle virtaa. Siellä he painoivat heidän päänsä veden alle pitäen heitä kauan upoksissa, kaiken aikaa ulvoen ja nauraen kuin paholaiset. Hetkiseksi vangit luulivat naisten aikovan hukuttaa heidät, ja tajusivat etteivät voineet tehdä mitään pelastuakseen, koska olivat sidottuja. Sellainen ei kuitenkaan ollut tarkoitus, naiset halusivat vain saada pojista mahdollisimman paljon huvia. Väsyttyään tähän leikkiin he raahasivat pojat jälleen rannalle ja heittivät heidät likomärkinä ruohikolle.

Mutta mitä Basil hommaili kaiken aikaa? Hänellähän oli mukanaan taikakalu, joka tekisi lopun tästä häijystä kohtelusta ja saisi intiaanit muuttumaan julmista vihollisista ystäviksi. Basil-parka oli kärsinyt eniten kaikista kolmesta. Kun heidät otettiin kiinni, Basil oli mennyt tainnoksiin tapparan huumaavasta iskusta ja vaikka hän tointui sen verran, että kykeni ratsastamaan intiaanileiriin, niin hän tuli täysiin tajuihinsa vasta kylmässä joessa. Silloin hän ajatteli heti metsästyspaitansa povessa säilyttämäänsä kapinetta. Siitä olivatkin hänen veljensä häntä joka hetki muistutelleet, pyytäen kiihkeästi häntä käyttämään hyväkseen salaisuutta, jonka laatua kumpikaan heistä ei täydellisesti käsittänyt. Mutta iskun huumaamana Basil oli tähän asti ollut tuskin tietoinen teoistaan.

Nyt hän oli tointunut ja teki kaiken voitavansa tavoittaakseen nauhan ja vetääkseen kirjaillun pussin povestaan, mutta hänen kätensä olivat köytetyt selän taakse, joten hän ei voinut käyttää niitä. Hän yritti tavoittaa sitä suullaan, mutta kaikki hänen ponnistuksensa olivat turhat. Sitten hän kääntyi veljiensä puoleen aikoen pyytää heitä kierähtämään lähemmäksi ja kiskaisemaan nauhan hampaillaan. Mutta veljet eivät enää olleetkaan hänen lähellään. Intiaaninaiset olivat raahanneet heidät jonkin matkan päähän, ja heidän nilkkansa olivat sidotut yhteen samoin kuin hänen omansakin, eivätkä he siis voineet liikkua paikalta, mihin heidät oli asetettu.

Basil näki kaiken tämän tuskallisen hämmästyksen tuntein, sillä päätellen siitä julmasta käsittelystä, mikä heidän osakseen oli jo tullut, sekä intiaanien kiihtyneestä ja ärtyneestä sävystä hän alkoi pelätä pahinta ja epäillä, ettei hänellä oleva taikakalu sittenkään tehoaisi. Hän ponnisteli parhaansa mukaan saadakseen tilaisuuden koettaa sitä. Hän ei ulottunut ottamaan sitä ja antoi merkkejä ympärillä seisoville naisille nyökäten päällään ja luoden silmänsä alas rintaansa kohti. Mutta naiset eivät tajunneet hänen tarkoitustaan ja vain nauroivat tätä heidän mielestään jokseenkin hullunkurista esitystä.

Miehet seisoivat tämän näytöksen aikana erillään keskustellen ja nähtävästi pohtien, mitä vangeille olisi tehtävä. Muutamien sävy oli vihainen ja kiihtynyt. He puhuivat äänekkäästi ja huitoivat hurjasti käsillään, osoittaen vähän väliä leirin edustalla olevaa tasaista tannerta. Vangit huomasivat, että näiden kovaäänisten puhujain joukossa oli mies, jota Basil oli haavoittanut, koska hän kantoi käsivarttaan siteessä. Hän oli ruma ja julman näköinen villi, ja vaikka pojat eivät ymmärtäneet sanaakaan heidän puheestaan, he havaitsivat miehen eleistä ja äänensävystä, että hän esiintyi vihamielisesti heitä kohtaan. Vihdoin he näkivät kauhukseen, että mies puoltajineen vei voiton väittelyssä, ja kaikki muut näkyivät tyytyvän päätökseen. Minkä päätöksen he olivat tehneet? Aikoivatko he tappaa heidät? Pojat tarkkasivat intiaanien jokaista liikettä pelon vallassa.

Äkkiä he näkivät jokaisen villin tarttuvan jouseen, samalla kun kaksi joukosta kantoi aukealle kentälle ison paalun, pystyttäen sen lujasti maahan. Hirveä totuus selvisi nyt onnettomille. Punanahkojen tarkoitus oli sitoa vankinsa paaluun ja käyttää heitä nuoltensa maalitauluna. Pojat olivat kuulleet, että intiaanit menettelivät näin yleisesti ja jokaiselta pääsi kauhunhuuto, kun he huomasivat nämä hirvittävät valmistelut.

Heillä ei ollut paljon aikaa huudella toisilleen ja heidän sanansa hukkuivat naisten ja lasten ulvahduksiin. Nämä hyppivät ja tanssivat kedolla, riemuiten nähtävästi kamalasta näytelmästä, joka heille pian tarjoutuisi.

Onneksi Basil valittiin ensimmäiseksi uhriksi. Hänen suurempi kokonsa ja ikänsä tuotti kaiketi hänelle tämän kunnian. Pari intiaania tarttui häneen ja laahasi hänet paalun luo, jossa villit alkoivat riisua häntä — jotta saisivat hänen alastomasta ruumiistaan paremman maalitaulun.

Niin pian kuin he olivat päästäneet hänen käsivartensa ja riistäneet metsästyspaidan hänen yltään, kirjailtu nahkapussi kiinnitti heidän huomionsa. Eräs heistä sieppasi sen ja veti esille sen sisällön — punertavasta savikivestä tehdyn piipunpesän. (Tämä harvinainen kivilaji, josta intiaanit tekivät piippujansa, oli hyvin arvossapidettyä.) Tuskin metsäläinen oli silmännyt esinettä, kun hän päästi omituisen huudahduksen ja antoi sen toverilleen. Tämä otti sen käsiinsä, äännähti samaan tapaan ja vieden kapineen mukanaan juoksi takaisin toisten luo. Esineen huomattiin kulkevan kädestä käteen, jokainen tutki sitä tarkoin ja teki jonkin huomautuksen. Mutta erästä intiaania sen näkeminen tuntui liikuttavan aivan erityisesti. Katseltuaan esinettä hetkisen mies juoksi kiireesti Basilin luo, ja toiset seurasivat häntä. Tämä oli tilaisuus, jota Basil toivoi. Ja kun intiaani seisoi hänen edessään osoittaen piippua ikään kuin odottaen selitystä, poika, jonka kädet nyt olivat vapaat, teki harkiten ja tyynesti muutamia isältään oppimiaan merkkejä. Intiaani ymmärsi heti nämä merkit, irrotti köydet Basilin nilkoista, nosti hänet jaloilleen ja syleili häntä samalla äännellen ystävällisesti. Kaikki muutkin intiaanit tungeksivat paikalle ja tarttuivat häntä kädestä, jotkut juoksivat Lucienin ja Francisin luo, jotka vapautettiin tuota pikaa.

Kaikki kolme vietiin nyt erääseen telttaan, heidän ylleen puettiin heti kuivat vaatteet, ja nopeasti valmistettu juhla-ateria asetettiin heidän eteensä. Heidän vangitsijansa, jotka hetkistä aikaisemmin olivat aikoneet surmata toisen toisensa perästä mitä julmimmalla tavalla, näyttivät nyt kilpailevan keskenään siitä, miten heitä parhaiten kunnioittaisivat. Se intiaani, joka oli osoittanut niin suurta mielenkiintoa salaperäisen piipunpesän nähdessään, sai kuitenkin etusijan heitä palveltaessa, ja hänen telttaansa seikkailijamme oli vietykin.

Ihmettelette kai mitä merkillistä tuollaisessa tavallisessa piipunpesässä oli, jotta se pystyi tekemään tämän äkillisen ja salaperäisen vaikutuksen. Kerron sen teille mahdollisimman lyhytsanaisesti.

Olette varmaan kuulleet Shawnee-heimon päälliköstä Tekumsehista — joka oli uljain intiaanisoturi, mitä koskaan on ollut olemassa ja samalla merkittävin heidän valtiomiehistään. Lienette myöskin kuulleet, että viime sodassa Englannin ja Yhdysvaltain välillä Tekumseh, käyttäen hyväkseen näiden kansakuntain välistä riitaa yritti yllyttää intiaanit yleiseen kapinaan karkottaakseen kaikki valkoihoiset Amerikan maaperältä. Tekumsehilla oli veli Elswatawa, paremmin tunnettu profeetan nimellä. Tämä veli oli yhtä innokas kuin heimopäällikkö itsekin toteuttamaan suurta suunnitelmaa ja sitä varten hän läksikin ristiretkelle saarnaamaan jokaisen Amerikan länsiosissa asuvan intiaaniheimon luo. Hän oli hyvin nerokas ja kaunopuheinen mies, ja hänet otettiin kaikkialla ystävällisesti vastaan. Asia, jonka puolesta hän puhui, oli kaikille intiaaneille kallis, ja tietysti häntä kuunneltiin ja hän poltti rauhanpiippua jokaisen heimon miesten kanssa. Ja tämä profeetan kaikilla vaelluksilla käyttämä rauhanpiippu eli "calumet" oli juuri sama, joka Basililla oli mukanaan ja jonka intiaanit heti tunsivat sen erikoisista veistoksista ja hieroglyyfeistä. He kuuluivat näet Osageheimoon, ja senkin luona oli profeetta käynyt.

Kysytte, miten tämä merkillinen piippu oli joutunut Basilin isälle ja miksi sen omistaminen auttoi pojat pinteestä? Senkin voin selittää. Tekumseh kaatui sodassa amerikkalaisia vastaan, mutta Profeetta eli monta vuotta jälkeenpäin. Vähän Amerikkaan muuttonsa jälkeen eversti — poikien isä — tapasi eräällä retkellään St. Louisin lähistöllä tämän merkillisen intiaanin, ja ranskalainen ja hän tulivat hyviksi ystäviksi. Lahjoja vaihdettiin molemmin puolin ja eversti sai vastaanottaa punaisen rauhanpiipun.

Profeetta ilmoitti hänelle antaessaan sen, että jos hän joskus sattuisi samoilemaan intiaaniheimojen keskuudessa, se voisi osoittautua hänelle hyödylliseksi, ja opetti samalla everstille eräitä merkkejä, joita tämän oli käytettävä hätään joutuessaan. Nämä merkit eversti oli opettanut Basilille, ja olemme jo nähneet niiden vaikutuksen. Se intiaani, joka ne oli parhaiten ymmärtänyt ja jota ne olivat syvimmin liikuttaneet, sattui itse olemaan shawnee — saman heimon miehiä, johon sekä profeetta että Tekumseh kuuluivat. Siitä heimokunnasta on enää jäljellä vain rippeitä, useimmat sen sotaiset pojat ovat joko kuolleet tai hajaantuneet lännen laajoilla preerioilla vaeltelevien paimentolaisjoukkojen keskuuteen. Sellainen siis on punaisen rauhanpiipun tarina, taikakapineen, joka oli pelastanut seikkailevat veljeksemme.

Ennen pitkää he kykenivät keskustelemaan intiaanien kanssa merkkien avulla, sillä mikään kansa ei ymmärrä elekieltä paremmin kuin intiaanit. Pojat ilmoittivat shawneille ketä olivat ja missä tarkoituksessa olivat uskaltautuneet ruohoaavikoille. Kuultuaan heidän retkensä syyn intiaanit kummastelivat kovin nuorten metsästäjien rohkeutta. He kertoivat näille vuorostaan olevansa itsekin puhvelinajossa seuraamassa suuren lauman kintereillä, ja arvelivat laumassa nähdyn jonkun valkoisenkin. He lisäsivät vielä, että jos pojat jäisivät muutamiksi päiviksi heidän metsästystovereikseen, ei mitään vaivoja säästettäisi näiden eläinten kiinniottamiseksi tai surmaamiseksi, jotta ne voitaisiin tarjota nuorille vieraille. Kehotus otettiin tietysti ilolla vastaan.

Voisin kertoa monta muutakin seikkailua, joita pojilla oli, mutta pelkään, nuori ystäväni, että olet jo väsynyt ruohoaavikoihin. Riittäköön, kun sanon, että heidän vietettyään muutamia päiviä metsästysretkellä intiaanien kanssa valkoinen puhveli vihdoinkin kaadettiin. Kun vuota oli asianmukaisesti nyljetty ja imeytetty Lucienin mukanaan tuomalla säilyttävällä voiteella, se käärittiin huolellisesti kokoon ja kuormattiin Jeanetten selkään.

Seikkailijamme sanoivat nyt jäähyväiset intiaaniystävilleen ja lähtivät kotimatkalle. Shawnee seurasi heitä Louisianan rajalle useiden intiaanien kanssa, jotka erkanivat heistä vasta siellä. He saapuivat turvallisesti vanhaan kartanoon Point Coupéessa. Sanomattakin on selvää, että sekä heidän isänsä että entinen jääkäri Hugot lausuivat heidät mitä sydämellisimmin tervetulleiksi.

Iäkäs luonnontutkija oli saanut mitä oli toivonut, ja tunsi itsensä onnelliseksi. Hän oli entistä ylpeämpi miehekkäistä pojistaan — "nuorista Nimrodeistaan", kuten hän heitä nyttemmin nimitti — ja kuunteli monena talvi-iltana iloisesti räiskyvän takkavalkean ääressä mielihyvällä kertomusta heidän seikkailuistaan valkoista puhvelia etsiessään.